Title: Kuningatar Dragan rakkausseikkailut: ja Kuningas Aleksanterin onneton kohtalo
Author: Falk, Viktor von
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuningatar Dragan rakkausseikkailut: ja Kuningas Aleksanterin onneton kohtalo" ***
RAKKAUSSEIKKAILUT ***



KUNINGATAR DRAGAN RAKKAUSSEIKKAILUT

ja

KUNINGAS ALEKSANTERIN ONNETON KOHTALO


Historiallinen romaani erään hoviherran muistiinpanojen mukaan


Kirj.

VIKTOR VON FALK


Suomentanut

Tilda Granit



Porissa,
Otto Andersinin kustannuksella,
1903.



ENSIMÄINEN LUKU.

Kamppailu ihmissydämestä.


Yön synkät varjot leviävät yli valkovaahtoisen Saven, joka vyöryttää
laineitaan serbialaisten valtakunnan ja unkarilaisten maan välillä.
Virran toisella puolella kohoaa itävaltalais-unkarilainen Semlinin
linnoitus, toisella puolen Belgradin kalliolle rakennetut uhmaavat
muurit, joilla serbialaiset kanunat aukaisevat tulikitansa jokaista
kohti, joka vaan linnanpäällikön luvatta uskaltaa astua rajajoen yli.
Myrskytuuli, jommoinen noissa seuduin jotenkin usein puhaltaa, nostaa
Saven veden korkeiksi aalloiksi ja ulvoo laajalla tasangolla. Mutta
myrskyssä ja aallokossa ponnistelee eteenpäin tottuneen käden ohjaama
venhe, joka noin neljännestunti sitten lähti vesille Semlinin rannasta.

Venheessä seisoo korkeakasvuinen mies pitkään vaippaan kääriytyneenä,
päähine pään yli vedettynä; miehen kasvot ovat kalpeat, mutta piirteet
ovat jännitetyt, ja suuret säihkyvät silmät näyttävät katseellaan
lävistävän synkän pimeyden. Hän suuntaa omituisen, surumielisen, mutta
samalla vihastuneen katseensa kiviseen jättiläiskotkaan, joka levittää
siipensä serbialaisen kuninkaan linnan, Belgradin konakin yli.

— Hyvä herra, tämä on aivan mahdotonta, lausuu vaivoin vanha
peränpitäjä, sillävälin kuin hänen poikansa hoitaa airoja. — Te
olette tosin maksanut meille hyvät rahat, jotta veisimme Teidät yön
pimeydessä Saven yli, mutta... näettehän itsekin, kuinka laineet meitä
narrailevat; ja muutamien minuuttien kuluttua olemme joutuneet siihen
paikkaan, jota kutsutaan Mustaksi pyörteeksi, ja silloin...

— Anna tänne mela! vastasi vaippaan kääriytynyt mies äänellä, joka
tuntui olevan tottunut käskemään. — Enemmän kuin sata kertaa olen
ohjannut venheen Mustan pyörteen läpi; jo poikana suoritin tuon
uhkarohkean teon, ja tänään — epäilisinkö tänä yönä tehdä samoin! Kuule
mies, jos vaan tietäisit, mistä nyt on kysymys, niin mielelläsi panisit
minun tähteni henkesi alttiiksi, sillä olethan sinäkin isä, joka
rakastat poikaasi.

Kumea ääni kuuluu joen pohjasta, venhe asettuu hetkeksi kyljelleen, ja
vanha laivuri ristii silmiään; mutta jopa on vaippamies sysännyt hänet
syrjään perätuhdolta ja asettunut hänen paikalleen.

— Enemmän vauhtia airoihin! huutaa uusi perämies, voittaen äänellään
yksin myrskyn ulvonnankin. — Elää tahi kuolla — se on minulle
yhdentekevää, kunhan vaan voin pelastaa perheeni kunnian...

Ha, sinä sokaistu, minä estän sinut heittämästä kruunuasi julkealle
letukalle!

Isä ja poika katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Kuka olikaan se
nuorukainen, joka tänä yönä saapui Semliniin ja tarjosi kymmenen
itävaltalaista tukaattia sille, joka veisi hänet virran yli?... Vieläpä
hän puhui kruunusta!... Olisikohan hän mielenvikainen?

Venheen tempasi nyt äärettömän suuri laine, paiskaten sen keskelle
pyörrettä; mutta perämies masensi väkevällä käsivarrellaan laineen
raivon, ja kohta oli venhe taas tyynemmillä vesillä.

— Kas noin, nyt se on tehty! sanoi vaippaan kääriytynyt mies,
kohauttaen pilkallisesti olkapäitään. — Paljasta lapsenleikkiä, juuri
niinkuin jo Teille ennakolta sanoin. Asetu nyt takaisin perä tuhdolle,
ukko! Viiden minuutin kuluttua olemme Serbian rannalla.

Ja taas oikaisi hän vartalonsa, taas katsahti hän Belgradiin päin.
Silloin toi tuuli soiton säveleitä hänen korviinsa, rajun riemun
säveleitä.

— Soittoa Belgradissa?! sanoi hän kummastuneena. — Minkätähden
häiritään rauhallisten ihmisten yölepoa?

— Herra, vastasi laivuri, huomenna tuo Serbian kuningas Aleksanteri
kotiinsa nuoren morsiamensa ja antaa maalle kuningattaren, sentähden
tänään soittoniekat virittävät säveleitään pääkaupungin kaikissa
sopissa ja nurkissa.

- Kyllä minä panen tuon helvetinmusiikin vaikenemaan, sanoi vaippaan
kääriytynyt mies uhkaavasti. Sitte ojensi hän kätensä osoittaen
käskevällä liikkeellä pientä lahdelmaa, joka avautui Serbian rannalla
kahden kallion välissä.

— Ohjaa sinne! komensi hän. — Siellä nousen maalle.

— Hyvä herra, sinne emme uskalla soutaa, vastasi vanhus. — Meidän
täytyy laskea tullihuoneen kohdalle, sillä siellä tulee kaikkien
muukalaisten näyttää passinsa.

— Tee niinkuin käsken! sanoi muukalainen hallitsijan äänellä. — Ohjaa
sinne, sanon minä, ja jos elämä on Teille rakasta, niin teette Te
niinkuin minä tahdon!

Venemiehet kauhistuivat, mutta eivät uskaltaneet vastustaa
vastenmielisen matkustajan tahtoa. Muutamien minuttien kuluttua oli
venhe pienen poukaman pohjassa ja vieras hyppäsi maihin.

Hetkeksi nojautui hän rantakalliota vastaan, väristys valtasi hänen
komean vartalonsa, ja silmänsä saivat ikäänkuin kyynelkiillon.

— Sinua, kotiseutuni, minä tervehdin! sanoi hän vapisevalla äänellä. —
Enpä luullut, että vielä kerran saisin astua tälle maalle. Mutta pyhä
velvollisuus, isän suhde kadotettuun poikaansa, vie minut takaisin
Serbiaan... Oi, vaietkaa siis te äänet, jotka vaan petollisesti
imartelette! Mistä sitte iloitsit, sinä Serbian sokaistu kansa?
Tiedättekö te kuninkaanlinnan ilotulet, mitä te valaisette? Lokaan ja
häpeään sinut vedetään, oi Serbia, sillä sinun kuninkaasi ottaa tänään
puolisokseen...

— Seis! Nimesi, paperisi!

Näiden sanojen kaikuessa säkenöi äkkiä kiväärinpiippuja miestä vastaan;
ikäänkuin maasta nousi hänen eteensä kuusi kuninkaallisen kaartin
miestä, ja nuori, parraton upseeri suuntasi samassa miekkansa kärjen
vaippamiehen rintaa kohti.

— Teillä ei ollut mitään oikeutta nousta täällä maihin, hyvä herra,
sanoi upseeri korskealla äänellä. — Seuratkaa heti vahtipaikalle, Te
olette vangittu!

— Ota sinä heti miekkasi rinnaltani, Nicodem Lunjevica, sanoi
vaippamies käskevällä äänellä ja kiristi kiukusta hampaitansa. —
Minä voisin helposti katkaista sinun kiiltävän miekkasi; takaisin —
uskallappas vaan koskea minuun... sinä, kuningatar letkun veli!

Nuori upseeri hoiperteli taaksepäin, kasvot hämmästyksestä
vääristyneinä, samassa kuin hän myrkyllisellä, vihaisella katseellaan
koetti tähystellä päähinettä. Mutta ennenkuin nuori luutnantti oli
kerinnyt raivoaan osottaa, oli tuo suuri mies itse vetänyt päähineen
syrjään, oikaisi vartalonsa ja sanoi majesteettisella äänellä:

— Emme tässä rupea ilveilemään, Nicodem Lunjevica, tiedä sinä, kenenkä
kanssa puhut: minä olen kuningas Milan, minä olen tullut tänne repimään
rikki sen viekoituksen verkon, johon sisaresi pitää poikaani kiedottuna.

Käheä riemuhuuto kajahti Nicodemin huulilta.

— Kuningas Milan! — kyllä minä nyt tiedän, mitä on tehtävä... Sotilaat,
kuningas on käskenyt ampumaan tuon miehen — osoittaen miekallaan
Milania — niin pian kuin hän laskee jalkansa Serbian maalle. —
Tähdätkää!... Lauaiskaa!

Kalsketta kuului kivääreistä — sitte seurasi syvä, miltei juhlallinen
hiljaisuus.

Sotamiehet seisoivat siinä, kiväärin perä jalalle asetettuna.

Ivallinen hymy röyhelti Milanin huulia.

— Nähkääs nyt, Nicodem Lunjevica, sanoi hän ylpeästi ja rinta ilosta
paisuen, — vielä ei löydy yhtään serbialaista sotilasta, joka
olisi valmis kuulallaan lävistämään Milan kuninkaan rinnan. Kiitos
Teille, ystäväni, serbialaiset veljeni, Te olette vaan täyttäneet
velvollisuutenne, vielä on yksi Obrenovitsch tässä maassa turvallinen,
suokoon Jumala, että aina niin olisi!

— Mitä täällä on tekeillä? Mies, puettuna serbialaisen everstin
kullankirjailtuun univormuun, näyttäytyi äkkiä.

— Eversti Maschin! huudahti Nicodem Lunjevica, astuen päällikkönsä
eteen. — Minä tahdon täten ilmottaa, että nämä sotamiehet eivät ole
totelleet minun käskyäni, kun ovat kieltäytyneet ampumasta tätä
muukalaista, joka hänen majesteettinsa kuninkaan käskystä heti olisi
muserrettava, jos hän näyttäytyisi Belgradissa.

Eversti Maschin astui muutamia askeleita lähemmäksi; mutta tuskin
oli hänen katseensa suuntautunut kuninkaaseen, joka seisoi siinä
levollisena ja hymyillen, kun hän kääntyi sotamiesten puoleen ja sanoi
jyrkällä äänellä:

— Viekää luutnantti Lunjevica heti putkaan, jossa hänen tulee viettää
yönsä; hän on suuresti väärinkäsittänyt kuninkaan käskyn... Herra
luutnantti, miekkanne!

Nicodem pusersi huuliansa, ja kevytmielisen elämän kalventama naamansa
kalpeni vielä enemmän; mutta eversti Maschin tempasi miekan hänen
kädestään ja huusi hänelle ukkosen äänellä:

— Pois täältä! Putkaan! Asiasta puhutaan sitte lähemmin.

— Kyllä, me puhumme siitä sitte lähemmin, sähisi Lunjevica kiristäen
hampaitansa. Kyllä minä Teidät muistan, eversti Maschin!... Ha, ha!
Joskin minä nyt hetkeksi olen voimaton, niin on kuningas siltä pian
saava tietää, että Te olette hänen vihamiehensä!

Sotamiehet ottivat luutnantin käsiinsä ja veivät hänet pois.

Samassa ojensi kuningas Milan kätensä eversti Maschinia kohti, joka
kiihkeästi tarttui niihin ja vaipui polvilleen kuninkaansa eteen.

— Terve, kuningas Milan! huudahti hän — Voi mikä onni, että Te tulitte
tänne! Ehkäpä vielä on aikaa pelastaa tuo onneton, sokaistu kuningas,
vapauttaa hänet kauniista haltijattarestansa, joka pitää häntä
verkossaan. Meillä tosin on vain muutamia tuntia aikaa, sillä huomenna
— huomenna tapahtuvat vihkijäiset.

— Minä olen tullut tekemään ne mitättömiksi, sanoi Milan kuningas
kiivaasti. — Älkäämme siis menettäkö aikaa, eversti Maschin! Minä
tiesin, että Te odottaisitte minua täällä. Viekää minut mitä pikemmin
konakkiin! Minulla on vielä hallussani salaisen oven avain ja minä
olen ilmestyvä poikani eteen yhtä äkkiä ja odottamatta, kuin nousisin
maasta. Silloin, jos Jumala niin suo, olen avaava hänen silmänsä,
jottei hän sokeana syöksyisi perikatoon.

Molemmat miehet kulkivat kiertoteitä kaupunkia kohti, keskeyttäen tuon
tuostakin puheensa.

— Tekin siis vihaatte kälyänne? sanoi Milan.

— Tuo nainen, joka huomenna aikoo temmata itselleen Serbian kruunun,
oli siis todellakin veljenne, insinööri Maschinin vaimo?

— Kyllä, hän oli hänen vaimonsa, vastasi eversti Maschin kumealla
äänellä. — Hän oli lumonnut veljeni samalla tavoin, kuin hän nyt
on tehnyt kuninkaan mielettömäksi. Minä olen vihannut häntä ensi
hetkestä saakka, mutta turhaan varotin minä veljeäni — hän ei
tahtonut minua kuulla, tuo onneton, hän sai myöskin hengellään maksaa
tottelemattomuutensa.

— Hengellään maksaa? Ymmärränkö Teitä oikein, eversti? Te luulette
siis...

— Minä en luule mitään — minä tiedän, kuningas Milan. Minun veljeni
kuoli äkkiä kukkeimmassa ijässään; hän sekoitti miehellensä maljan, tuo
kaunis, pirullinen Draga; mies joi ja — kuoli heti perästä. Kahdeksan
päivää myöhemmin esiintyy leski hovinaisena kuningattaren luona ja asuu
konakissa, tänään on hän kuningas Aleksanterin morsian, ja huomenna on
hän oleva hänen puolisonsa — kuningatar.

— Mutta tämän päivän ja huomisen välillä on vielä puoli yötä, vastasi
Milan tanakalla äänellä. — Tahdon saada selville, eikö minulla enää
ole mitään vaikutusta poikaani, onko Mellakoitsija naisen onnistunut
varastaa koko hänen sydämensä minulta... Ja nyt hyvästi, eversti
Maschin; anna minun yksin kulkea puiston läpi. En minä kauemmin tahdo
saattaa Teitä vaaraan. — Ha, ha! Tämä on kuin unennäköä: kuningas
Milanin, joka kerran oli mahtava tässä maassa, täytyy nyt vapaana kuin
lintu hiipiä palatsiinsa. Voi, miksi lahjoitinkaan pois kruununi!
Pelkäänpä, että olen sen antanut kunnottomalle.

— Jumala suojelkoon Teitä matkallanne, kuningas Milan! sanoi eversti
Maschin liikutettuna. — Tällä hetkellä on Serbian onni Teidän
käsissänne!

Jo oli Milan ojentanut hänelle kätensä jäähyväisiksi ja astui eteenpäin
puiston läpi, missä jok'ikinen puu, jok'ikinen pensas ja tienmutka
muistutti häntä menneestä ajasta, jolloin hän oli kuningas.

Tosin oli hän itsekin ottanut monta harha-askelta, tehnyt monta
turmiollista erehdystä. Tämän puiston käytävillä oli hän kävellyt
kauniin kuningattarensa Natalian rinnalla; mutta, oi, sitte luopunut
hänestä, elämänsä hyvästä enkelistä. Tämä oli alkuna loppuun, tämä oli
maksanut hänelle hänen kruununsa menettämisen. Kuinka usein olikaan
hän salaisesti katunut näitä synkeitä hetkiä, kuinka monta kyyneltä
vuodattanut hukkaan menneen elämänsä tähden.

Mutta joskin nyt kaikki oli ehdottomasti menetetty, niin tahtoi hän
kumminkin antaa pojallensa kokemuksen neuvoja ja suojella häntä
samallaisesta kohtalosta.

Ah! — Tuossa oli jo konakki hänen edessänsä... siellä näkyi pieni
puutarhan portti, jonka läpi hän aikoi puutarhaan... hänen tarvitsi
vain kiertää suuret ruusupensaat, ja sitte...

Hiljaisin askelin kiersi Milan ruusupensaikon, mutta oi! — mikä
liikuttava kuva näyttäytyi hänelle! Kuun hopeavalkoisen hohteen
valaisemana lepäsi siellä nuori, ihastuttava tyttö suullaan penkillä ja
itki katkerasti.

Nuori tyttö oli kumminkin kuullut lähestyvän hiljaiset askeleet, sillä
hän nosti päätään ja katseli ympärilleen rajuin hämmästynein katsein.
Sitte kohotti hän ylpeästi ihanien, kullankeltaisten kiharoiden
verhoamaa päätään ja koetti peittää kasvonsa hunnulla.

Mutta jo oli Milan tarttunut nuoren tytön vapiseviin käsiin ja huudahti
syvästi liikutetulla äänellä:

— Genia von Sandorf! Taivaan Jumala, paronitar, Tekö täällä? Miksi ette
ole vanhempienne luonna Wienissä?

— Kuningas Milan! kuiskasi tuo rakastettava olento, taistellen
silminnähtävästi pyörtymistä vastaan.

— Ah, minä hyvin ymmärrän, miksi sinä olet täällä, sinä lapsi, lapsi
parka, sanoi kuningas lempeällä äänellä, sääliväisesti, — minä tiedän,
että sinä olet häntä rakastanut, eikä hän vastannut sinun puhdasta,
kainoa lempeäsi. Niin, rakas Genia parka, me molemmat olemme hänet
kadottaneet, jos Dragan onnistuu huomenna päästä hänen vaimokseen.

— Oi, elä halveksi minua, kuninkaani, rukoili Genia kyynelten
tukahuttamalla äänellä, katsellen Milania ihmeen ihanilla, sinisillä
silmillään. — Minä olen paennut vanhempieni luota. Vielä kerran tahdoin
heittäytyä hänen jalkainsa juureen, vielä kerran, vielä kerran tahdoin
muistuttaa häntä niistä unohtumattomista hetkistä, jolloin hän vannoi
minulle rakkauttaan. Mutta Jumalani, mikään halpa oma etu ei täytä
rintaani, minä päinvastoin tahtoisin vapauttaa hänet valastaan, hän
olkoon vapaa ja älköön enää itseänsä nuhdellen ajatelko Genia parkaa,
vaan valitkoon puolisokseen jonkun Europan ruhtinaantyttären, eikä
kurjaa olentoa, joka ei sydämestään häntä rakasta, vaan ainoastaan
tahtoo tyydyttää rajatonta kunnianhimoaan.

Sillä minä aavistan, että tämä nainen, on tuottava hänelle
onnettomuutta ja turmiota; aavistan, että hän kokonaan joutuu
perikatoon tuon naisen puolisona.

— Tämän aavistuksen on Jumala sinulle antanut, tyttö, huudahti
kuningas, ja tämä aavistus on hirvittävällä tavalla toteutuva. Mutta,
ehkenpä ei vielä ole liiaksi myöhäistä, jatkoi Milan liikutettuna. —
Minä olen tullut vapauttamaan poikani tästä naishirviöstä, ja sinä...
Oi, tule mukaani, tyttö, sillä mikä ei onnistu isälle, sen voi ehkä
rakkaus toimittaa.

Minä vien sinut palatsiin; minä kätken sinut sinne ja käsken sinun
esiintymään vasta sitte kuin minun ääneni kaikuu kuulematta. Tule, tule
mukaani, tyttö! Kun sekä hänen isänsä että rakastettunsa kolkuttavat
hänen sydäntänsä, kuinka voisi hän enää vastustaa! Ha, vielä et ole
voittanut, Draga Maschin, vielä et ole Serbian kuningatar! Tämän
enkelin on Jumala itse minulle lähettänyt, olkaamme liittolaisia.

Ja kuningas veti vapisevan Genian pois mukaansa melkein vastoin hänen
tahtoansa; kalpeana ja tahdottomana riippui tyttö hänen käsivarressaan.
Vähitellen myöskin lakkasivat kyyneleet ja hänen kauniissa kasvoissaan
kuvastui ylevä tietoisuus siitä, että Jumala oli kutsunut hänet
pelastamaan serbialaisten kuninkaan ja irroittamaan hänet niistä
kahleista, joilla tuo lumoava nainen oli hänet kietonut.



TOINEN LUKU.

Rakkautensa sokaisema.


Kuules, linnan kello löi juuri kolme, kohta sarastaa onnemme päivä; oi,
jospa aika olisi jo käsissä!

Kaunis, mustakiharainen nainen, jota verhosi kalleilla pitseillä
reunustettu yöpuku, heittäytyi nuoren kuninkaan rintaa vastaan ja
kietoi hänet ihanan pyöreillä käsivarsillaan.

— Niin, sinä olet oikeassa, Draga, huudahti kuningas Aleksanteri,
likistäen häntä hellästi itseensä, — nyt on meidän onnemme päivä, joka
sarastaa tuolla kaukana idässä; tänään on sinusta tuleva minun vaimoni,
Serbian kuningatar ja uuden Obrenovitschien suvun kantaäiti.

Mutta etkö tahdo mennä huoneisiisi, Draga, olen varma siitä, ettet enää
kauemmin voi unta vastustaa.

— Ei, anna minun viipyä luonasi! pyysi Draga innokkaasti. — Tiedäthän,
että olet antanut minulle luvan tänä yönä viipyä läheisyydessäsi.
Oikein vapisen peljätessäni, että sinulle jotakin pahaa tänä yönä
tapahtuu, sillä tiedäthän hyvin, Aleksanteri, etteivät ihmiset soisi
minulle onnea kuulua sinulle.

Ihmiset ovat niin ilkeitä, että he pikemmin näkisivät, että me
eroaisimme. Kuinka paljon pahaa he ovatkaan puhuneet sinulle minusta,
mitä inhottavia valheita kokoon kehränneet! Mutta sinä tiedät kyllä,
ettei Draga voi sinulle valhetella; kun katsot silmiini, niin näet
samalla sydämeeni.

— Niin, Draga, minä uskon sinua, sanoi Aleksanteri vakavasti ja
painolla, upottaen katseensa hänen tummiin, hehkuviin silmiinsä. — Minä
uskon, mitä minulle vakuutat, että tähän asti olet ollut ainoastaan
yhden miehen, insinööri Maschinin oma, jonka vaimoksi jouduit, kun
kotisi köyhyys sinua siihen pakotti. Oi, oikeinpa tulen hulluksi,
ajatellessani, että olet voinut olla toisen miehen oma! Draga, Draga
vanno minulle kallis vala, ettet koskaan ole rakastanut ketään muuta
kuin minua.

Mustakiharainen nainen vaipui polvilleen, ojensi juhlallisesti ylös
oikean kätensä, ja hänen kalpeat huulensa sammaltivat heikolla äänellä:

— Minä vannon sinulle, Aleksanteri, että sinä, kuninkaani, herrani,
olet ensimäinen ja ainoa, jota minä olen rakastanut ja että aina tulet
sellaisena pysymään — aina ja ikuisesti viimeiseen hengenvetooni saakka.

— Silloin minäkin vannon sinulle, Draga, huudahti nuori kuningas
intohimoisella, liikutuksen valtaamalla äänellä, tarttuen kauniin
naisen käsiin ja kiihkeästi painaen häntä itseensä, että minäkin olen
pysyvä sinulle uskollisena ja että vain kuolema voi meidät erottaa,
nainen, minä rakastan sinua mielettömästi; sinä olet sydämessäni
sytyttänyt intohimon, josta minulla ei ole ennen ollut vähintäkään
aavistusta. Oi, suutele minua, Draga, suutele minua, anna huulesi
levätä minun huulillani.

Draga veti hänet korkealle kumpuilevaa poveansa vastaan ja painoi
huulensa hänen huuliinsa. Aleksanterin hento, heikko vartalo vapisi
rajun intohimon vallassa, jonka tuo paha hengetär hänessä sytytti.

Yht'äkkiä vetäytyi Draga takaisin rakastajansa syleilystä ja hänen
peljästynyt katseensa kääntyi silkkiseen esirippuun päin, joka verhosi
kuninkaan huoneen ovea. Kuului kolme kumeata lyöntiä; ne kaikuivat
kauheilta.

— Kuka tulee? kysyi Draga levottomana. — Onko tuo ovi salvassa?

— Elä pelkää, rakkaani! sanoi Aleksanteri nauraen. — Minä tiedän, kuka
sen oven takana seisoo. Tiedä sitte, Draga, jatkoi kuningas, tarttuen
hänen käsiinsä, kauniisiin, kapeisiin käsiin, jotka olivat pelosta
jähmettyneet — Obrenovitschin suvussa vallitsee se vanha tapa, että
jokainen kuningas yöllä ennen avioliittoaan paljastuttaa itselleen
tulevaisuutensa salaisuudet.

Munkki, joka on ainakin sata vuotta vanha, saapuu silloin aina
Kruschedolin luostarista Belgradin konakkiin hallitsijansa
ratkaisevimpana hetkenä ennustamaan tälle, mitä hänellä on tulevalta
puolisoltaan odotettavana.

Sinä vapiset, Draga, pelkäätkö katsoa tulevaisuuteen? Minä kyllä tunnen
itseni rohkeaksi kuulemaan munkin povausta.

Nopein askelin meni kuningas eteenpäin ja avasi oven.

Pimeästä käytävästä tuli hitaasti astuen huoneeseen ijän köyristämä
vartalo, ruskeaan kaapuun verhottuna, keppiinsä nojaten.

— Sinä olet minua kutsunut, kuningas Aleksanteri, kaikui ruskeasta
päähineestä, joka melkein kokonaan kätki miehen kasvot, — haluatko
minulta kuulla, mitä Kruschedolin pyhillä kirjoilla on sinulle
julistamista?

— Puhu, kunnianarvoinen isä! vastasi Aleksanteri, kiiruhtaen Dragan
viereen ja häntä rauhoittaakseen kietoi käsivartensa hänen vyötäisensä
ympäri. — Sano, mikä odottaa minua sen rakastetun naisen rinnalla,
jonka minä muutamien tuntien kuluttua olen tekevä elämäntoverikseni?

— Synkkään vaippaan on ihmisen tulevaisuus verhottu, kuului käheästi
hurskaan luostariveljen huulilta, onnellisia ne, jotka eivät koske
tähän huntuun sitä kohottaaksensa, sillä kohtalolla on usein ihmiselle
valmiina peljättävä tulevaisuus. Vielä kerran kysyn minä sinulta.
Serbian kuningas, tahdotko oppia tuntemaan tulevaisuuttasi?

Peljättävinä kaikuivat sanat huoneessa. Draga vetäytyi väristen
kuninkaan puoleen, joka hänkin kalpeni.

— Minä en pelkää mitään, huudahti Aleksanteri, minä olen Obrenovitschin
sukua, serbialainen kansani rakastaa minua, ja minun sydämeni
rakastettu ei ole minua pettävä. Mitä pahaa sitte voisi tulevaisuus
tuoda minulle?

Silloin horjui munkki, sauvaansa nojaten, muutamia askeleita kuningasta
kohti, löi kepillään kolme kertaa lattiaan ja sanoi kovalla äänellä
varottaen:

— Luovu tästä naisesta, Serbian kuningas, hän tuottaa sinulle vaan
häpeää ja kuolemaa!

Vihastumisen huuto pääsi kuninkaan huulilta.

— Sinä valehtelet, munkki! huudahti hän. — Sinun pyhät kirjasi ovat
vääriä, minä en sinua usko.

— Ei, elä usko häntä, rakkaani! pyysi Draga kiihkeästi. — Usko vaan
omaa sydäntäsi! Me tulemme onnellisiksi!

— Onnelliseksi liukkaan letukan kanssa! kajahti äkkiä aivan
muuttuneella äänellä munkin huulilta, ja samassa oikasihe kumartunut
vartalo melkoisen korkealle, ruskea kaapu putosi hänen hartioiltaan,
sauva lensi sivulle, ja Aleksanterin ja Dragan hämmästyneiden katseiden
edessä seisoi kuningas Milan.

Nauru pääsi riemuitsevan, rehevän naisen huulilta, ja hän sanoi:

— Oh, se oli siis Kruschedolin luostarin munkki, onnettomuuden korppi,
joka noin kauhealla tavalla iski kyntensä meihin! Ha, ha! Saatoinhan
minä uskoa, että tuo myrkky vuotaisi samasta lähteestä, joka aina on
vihamielisyyttä tulvinut meidän ylitsemme!

— Vie tuo pois! sanoi Milan majesteetillisella, käskevällä äänellä, en
tahdo puhua tuon naisen läsnäollessa. Elä epäile, Aleksanteri! Minä,
sinun isäsi, olen tullut puhumaan kanssasi viimeisen, ratkaisevan sanan.

Kuningas vaipui kokoon; hän tuskin uskalsi katsoa Milanin suuriin,
läpitunkeviin silmiin, eikä hän myöskään uskaltanut katsoa Dragaan.
Vapisevin äänin sanoi hän hänelle, melkein rukoilevaisesti ja
orjamaisesti:

— Minä pyydän, Draga, mene huoneisiisi; en tahdo saattaa sinua
loukkausten alaiseksi; mene, pyydän sydämellisesti, mene!

— Kuningas pyytää! pilkkasi Milan nauraen. — Serbian kuningas rukoilee
leski Draga Maschinia ikäänkuin poika, joka tahtoo lepyttää hänen
erhetyksistä suuttunutta äitiänsä!

— Ulos! kajahti nyt korskeasti Milanin huulilta. Pois kasvojeni edestä,
nainen, taikka... taikka...

Milan oli tätä sanoessaan tullut aivan Dragan lähelle ja vaikeni
ainoastaan antaakseen silmäystensä puhua, mutta näissä oudoissa,
salaperäisissä silmäyksissä näytti piilevän uhkaus, joka masensi
vieläpä tuon uhmailevan naisen.

Tämän silmät suuntasivat myrkyllisen katseen harmaantuneeseen
kuninkaaseen, sitte veti hän Aleksanterin mukanaan, ja kuiskasi hänelle
oven takana:

— Valitse nyt tämän miehen ja minun välilläni! Valitse Serbian
kuningas minun tuottamani ilon ja isällisen vitsan välillä. Osota nyt
rakkauttasi ja uskoasi, kuningas Aleksanteri!

Näin sanoen kiiruhti hän pakoon, mutta kyllin kauaksi kerittyään,
ikäänkuin matkalla huoneisiinsa, juoksi hän toisen oven eteen, joka
johti käytävään, löi sen sisäpuolelta niin kovasti kiinni, että kaikui
laajalti kerroksessa, ja hiipi sitte hiljaa kuin villikissa takaisin
sille ovelle, jonka takana molemmat miehet puhuivat, jotenka hän
saattoi kuulla kaikki mitä he sanoivat.

Minuutin ajan oli kaikki hiljaista; isä ja poika seisoivat vastakkain;
silloin kuuli Draga kuningas Milanin äänen sanovan:

— Vielä kerran olen tullut sinua varottamaan, Aleksanteri. Kerran
lahjotin sinulle valtaistuimen ja painoin vapaaehtoisesti kruunun
päähäsi. Tämän lahjan palkinnoksi olet tehnyt elämäni minulle
kiroukseksi, kotoni olet minulta riistänyt. Tämän kaiken olen kumminkin
antanut sinulle anteeksi. Mutta että nyt tahdot vetää Obrenovitschin
nimen lokaan, että nyt valmistaudut Belgradin kuninkaanlinnaan tuomaan
naista, joka on ajettava halvimmankin porvarin ovelta, sitä... sitä
en ikinä voi sinulle anteeksi antaa. Semmoisesta teosta täytyy minun
kirota sinua esi-isiesi, Serbian, synnyinmaani nimessä.

— Taas tuo vanha ruikutus! vastasi Aleksanteri pilkallisesti kohauttaen
olkapäitään. — Sinä laulat sitä minulle turhaan, isä, sillä minä olen
valinnut Dragan, koska minä häntä rakastan, ja kuninkaan rakkaus
jalostuttaa häntä.

— Nainen voi vajota niin alas, poikani, ettei edes kuninkaan
rakkauskaan kykene häntä kohottamaan.

— Ah, sinä häpäiset minun morsiantani, joka muutamien minuuttien
kuluttua on tuleva minun vaimokseni!

— Minä häpäisen leskirouva Maschinia, jonka sievät seikkailut ovat
kaupungissa yleisenä puheenaineena.

— Kaikki on valhetta! huusi nuori mies, vihasta vavisten. — Uskotko
sinä siis kaikkea, mitä tuo nainen kuiskaa korviisi? Hän rakastaa
sinua! Oi, mitenkä hän rakastaisi, jolla ei ole enää sydäntä rinnassa,
sillä sen hän on menettänyt, ja Europassa löytyy satoja miehiä, jotka
voisivat näyttää sinulle kappaleen tuosta kurjasta sydämestä.

Mutta, tässä on jo kylläksi varotuksia! Valitse nyt, Aleksanteri,
valitse, sillä sinä seisot tienhaarassa. Jos huomena viet tämän naisen
kirkkoon, niin suodaan sinulle vaan lyhyt hetkellinen nautinto,
unelma, joka raukalle saattaa tuntua suloiselta; mutta hirmuiseksi,
Aleksanteri, muuttuu kaikki, kun unestasi heräjät.

Minun silmissäni aukenee tulevaisuutesi verho, minä näen, minä kuulen,
koska isän sureva henki, joka huolehtii poikansa tulevaisuudesta, näkee
tulevaisuuteen:

_Tämä, palatsi muuttuu rajun taistelun näyttämöksi, verta vuotaa pitkin
tämän talon portaita kadulle saakka ja kauheina lätäköinä yli koko
Serbian. Minä näen ruumiita, Aleksanteri, ja muserretun kruunun, ja
Obrenovitschin viimeinen jälkeläinen vaipuu maahan omien maamiestensä
iskuja jakaessa._

Aleksanteri horjui. Hetkeksi yritti hän kaatua — mutta sitte oikasi hän
itsensä pystyyn, ja äänessä vastenmielinen sointu, huudahti hän:

— Tämän lienet sanonut minulle viimeisen kerran! Ha, sinä joka olet
johtanut Serbian perikadon partaalle, sinä, kuningas, jota ulkomaa
sormellansa osottaa! Pois kasvojeni edestä! Minä käsken! Elä minua
ärsytä, Milan, muutoin... täytyy minun sinulle osottaa, että minä olen
kuningas!

— Hyvä, minä menen, vastasi Milan, mutta taakseni jätän paljasta
häviötä ja perikatoa! Mutta... jollet tarkkaa isäsi ääntä, ehkäpä
kumminkin puhtaan rakkauden äänen onnistuu tulla paremmin kuulluksi...
Tule esiin, sinä, joka nuoruuden päivinä olit hänen hyvä enkelinsä —
Genia von Sandorf, anna sydämesi puhua hänen sydämelleen!

Ennen mainitusta pimeästä käytävästä, joka sijaitsi tapettioven takana,
näytti ilmestyvän enkelimäinen olento, ihana ja viaton. Hän lankesi
polvilleen Aleksanterin eteen, ja kädet rukoilevasti häntä kohden
ojennettuina kyynelsilmin lausui sydämellistä rakkautta hehkuen Genia:

— Serbian Aleksanteri, halvan tytön rakkaus puhuu sinulle sydämeni
sisimmästä. Oi, kuule sitä, eläkä halveksi sitä ääntä, joka rukoilee,
ettet välittäisi tuosta naisesta, joka on johtava sinut perikatoon!
Minä vannon sinulle, että jos hän olisi kunnioitustasi ansaitseva
nainen, oi kuningas — silloin en olisi koskaan uskaltanut astua eteesi,
silloin olisin haudannut tuskani syvimpään yksinäisyyteen. — Mutta nyt
sinä tulet onnettomaksi, Sascha [Aleksanterin venäjänkielinen nimitys],
sillä... hän ei voi sinua rakastaa. Mutta minä — minä olen rakastanut
sinua itseni tähden; nähdäkseni sinut onnellisena on minun ainoa
toivomukseni. Sascha, Sascha, hylkää elämäsi paha henki, muutoin olet
hukassa!

Mutta ennenkuin Aleksanteri kerkesi vastata, lensi ovi auki ja sisään
syöksyi — Draga säihkyvin silmin.

— Polvillaan siis paronitar Genia von Sandorf kerjää miehen suosiota?
sanoi hän kiihkeästi purevalla ivalla. — Tuon näköiset siis ovat ne
tytöt, jotka kehuvat viattomuuttaan ja puhtauttaan! Ha, ha! Eipä ole
kuningas Milan asiata hullummin ajatellut!... Tuo tyttö on siis ollut
entinen rakastajattaresi? sanoi hän kysyvällä äänellä Aleksanterille,
joka seisoi siinä kalpeana ja tuijotti häneen jähmettyneillä
silmillään. — No, minä en tahdo sinua tehdä uskottomaksi. Hyvästi —
minua et näe koskaan enää!

Oi, Draga tunsi liiankin hyvin tuon onnettoman, että Aleksanterille
olisi mahdotonta raastaa itsensä irti siitä viekoituksen verkosta,
johon hän oli kietoutunut.

— Draga, pysähdy, Dragani! huusi hän. — Oi, elä minua jätä! Olen jo
valinnut, olen jo kauvan sitte tehnyt päätökseni. Minulla ei enää ole
isää eikä nuoruuden ystävätärtä, yhtä vähän kuin minulla on äitiäkään.
Sinä olet minulle kaikki, sinä olet minun kuningattareni!

Hän kietoi käsivartensa Dragan ympäri ja piti hänestä kiinni. Kauniin
vartalonsa Draga sitte painoi Aleksanteria vastaan niin lujasti, että
hänen hehkunsa virtasi tämän suoniin.

— Nouse pystyyn, Genia von Sandorf, huudahti Milan ja nosti kauniin
tytön lattialta. — Sinun silmiesi ei tule enää nähdä tuota vihattua,
inhottavata näytelmää! Lähtekäämme talosta, jonka häviön jumalat ovat
päättäneet!... Tuo Jumalan hylkäämä raukka on antautunut naiselle, joka
on voittanut hänet itse pirun opettamilla vehkeillään... Obrenovitschin
suvun kruunun on kohtalo tuominnut häpeään ja alennukseen!... Niin
olekin sinä sitte kirottu, sinä lahonneen rungon viimeinen vesa,
hävitköön se sinun mukanasi! Niin sinä olet sen tahtonut.

Tukien puolipyörtynyttä Geniata kiiruhti Milan ulos huoneesta samalla
vauhdilla, millä hän jo kuuli kattoparrujen ryskivän, merkiksi
että ne olivat jo alas syöksymäisillään, ikäänkuin hän olisi ollut
tukehtumaisillaan verihöyryistä ja kaikkia jähmettävästä kauhusta, joka
kulki läpi rakennuksen huoneiden.



KOLMAS LUKU.

Salaliitto Dragan henkeä vastaan.


Kuningas Milan ja Genia tuskin sanaakaan vaihtoivat, kiiruhtaessaan
ulos konakista. Vasta sitte kun he seisoivat Saven rannalla, pienessä
kallioiden ympäröimässä lahdelmassa, missä laivuri venheineen odotti
Milanin palausta, keskeytti Genia tuskan täyttämän hiljaisuutensa.

— Aleksanteri on siis hukassa? sanoi hän nyyhkyttäen ja kysyvällä
äänellä; eikö sitte hänelle löydy mitään pelastusta?

— Ehkäpä vielä yksi... yksi ainoa, vastasi Milan, ja hänen kauniitten
kasvojensa yli, joita koristi paksut, mustat viikset, lankesi synkkä
varjo.

— Aion käyttää epätoivoista keinoa, sillä sen kautta annan oman
kunniani alttiiksi. Mutta, mikäpä isä kysyy kunniaansa, kun hän voi
suojella poikaansa sanomattomasta onnettomuudesta? Kuule, Genia!
Sinut on kaitselmus valinnut kuninkaan pelastajaksi! Ota tämä kirje —
kuningas otti vapisevin käsin povitaskustaan sinetillä lukitun kirjeen
ja piti sitä korkealle kohotetussa kädessään — ja kun Aleksanteri
huomenna ajaa Draga Maschinin kanssa tuomiokirkkoon, asetu silloin
vaunujen tielle, viskaa kirje ja huuda: "Lue tämä, ennenkuin tulet tuon
naisen puolisoksi!"

— Jos hän avaa kirjeen, ennenkuin on astunut alttarin eteen, niin ei
hän voi ottaa Dragaa kuningattarekseen. Sillä tämä kirjoitus sisältää
hirvittävän salaisuuden.

— Salaisuuden! — Oi Jumalani, ettekö voi puhua siitä minulle, kuningas
Milan?

— En, Genia! jatkoi Milan, samassa kuin tumma punastus peitti hänen
kasvonsa. Löytyy salaisuuksia, lapsukaiseni, joita semmoisen nuoren
tytön kuin sinä olet, ei tule tietää. Sinun täytyy luottaa minuun,
Genia. Minä sanon sinulle kumminkin vielä kerran, että tämä kirje antaa
Dragalle kauhean iskun; se musertaa hänet varmemmin kuin mikään muu.

— Ja miksi ette itse ole ilmoittanut Aleksanterille tätä salaisuutta?

Syvästi kiihoittuneella miehellä näytti olevan vaikea hengittää, hän
peitti silmänsä kädellään ja kuiskasi:

— Sentähden... sentähden etten tahtonut punastua poikani edessä,
sentähden että tällä salaisuudella ikiajoiksi kuolettaisin senkin vähän
rakkauden, mikä Aleksanterilla vielä saattaa olla minuun.

Kumminkin, vaikkapa niinkin kävisi! Ennemmin menetän poikani kuin
näkisin tuon naisen Serbian valtaistuimella!

— Hyvästi nyt, lapseni! Kun olet täyttänyt tehtäväsi, niin käännä
piammiten selkäsi tälle onnettomalle maalle! Vanhempiesi täytyy nyt
olla kovasti levottomia sinun tähtesi.

— Niin, kyllä he todella ovat, vastasi Genia, samalla kuin hänen
silmänsä täyttyivät kyyneleillä — Minä pakenin kotoani eräänä iltana,
jolloin vanhempani olivat oopperassa. En mitenkään enää voinut kestää
sitä ajatusta, että Aleksanteri tulisi onnettomaksi. Mutta huomenna
olen palaava omieni luokse!

Silloin otti kuningas Milan suloisen tytön pään hiljakseen käsiensä
väliin ja painoi keveän suudelman Genian puhtaalle, valkoiselle otsalle.

— Monta naista olen eläessäni suudellut, sanoi hän nähtävästi
liikutettuna, — mutta en ketään samalla kunnioituksella ja arvonannolla
kuin sinua, neitonen — voi hyvin!

Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi Milan venheeseen ja huusi
laivurille:

— Työnnä vesille! Vie minut takaisin Itävallan onnelliselle rannalle!
Jää hyvästi, Serbiani, minua et enää koskaan ole näkevä! Jospa ei
koskaan toteutuisi se kirous, joka lepää ylitsesi, oi maa, sinä, jonka
oma kuninkaasi pettää — letukan tähden!

Laineet veivät venheen pois.

Kauvan seisoi Genia rannalla ja katsoi etenevää venhettä. Sitte kätki
hän Milanin antaman kirjeen povelleen ja kulki kiirreimmiten pimeän
peittämiä Belgradin katuja takaisin siihen majataloon, jossa hän oli
ottanut asuntonsa.

Paljon ei hänellä ollut rahoja mukanaan. Hänen säästölaatikkonsa, jonka
hän tätä tarkotusta vasten oli tyhjentänyt, ei sallinut hänen asua
suuremmassa majatalossa.

"Zum Bojaren" niminen ravintola, missä hänellä oli pieni huone, oli
hyvin yksinkertainen. Se sijaitsi Tonavalle johtavan kaupunginportin
ulkopuolella.

Kuu Genia kolkutti majatalon portille, päästäkseen sisään, näyttäytyi
pieni, kyttyrähartiainen mies lyhty kädessä. Tuo oli ravintoloitsija
itse, juutalainen Moses Mandelblüt.

Tämä heitti epäilevän silmäyksen Geniaan, näytti sitte hänelle tulta
jyrkillä portailla, mutisten harmaassa parrassaan:

— Neiti tulee myöhään kotiin. No, eihän se minua liikuta. Mutta
mielelläni näkisin, että vieraani olisivat luotettavaa väkeä.

Genia ei vastannut. Kun hän vihdoinkin pääsi köyhästi sisustettuun
huoneeseensa, hengähti hän vapaasti, ikäänkuin olisi päässyt raskaasta
taakasta.

Juutalaisella ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oli kreivitär.
Majatalon kirjassa luettiin vaan Genia Sandorf, jonka vuoksi
Mandelblüt varmaankin arveli, että hän oli tullut Belgradiin etsimään
kamarineitsyeen tahi puotiapulaisen paikkaa.

Genia ei sytyttänyt kynttilää, sillä kuu loisti huoneeseen ja valaisi
sen, jotenka siellä suoriutui ilman valoa.

Hän astui ikkunan luokse, katsellen alas leveätä Tonavata, johon juuri
näillä paikoin yhtyi Saven vesi, kulkien merelle saakka.

Äkkiä havaitsi Genia suuren, tumman olennon kulkevan pitkin jokirantaa
ja lähestyvän taloa.

Tuo oli mies univormuvaippaan pukeutunut, jonka alta säkenöi miekan
kärki.

Nyt mies pysähtyi ja löi hiljakseen käsiään kolmasti yhteen. Silloin
kuuli Genia, kuinka aivan hänen huoneensa vieressä ikkuna avautui —
joku esine viskattiin ilmeisesti tuosta ikkunasta alas maahan; mies
laski jalkansa esineen päälle ja sitte —

Genia peräytyi kauhistuneena taaksepäin, sillä hän näki, kuinka mies
kohosi ikäänkuin ilmassa yhä korkeammalle, kunnes oli aivan hänen
ikkunansa vieressä.

Kaksi kättä ojennettiin sisäpuolelta tulevata kohti. Nähtävästi hänet
vedettiin viereisen huoneen ikkunasta sisään, sillä mies oli äkkiä
hävinnyt.

Esine, joka äskettäin viskattiin alas, vedettiin nyt taas ylös.

— Nuoraportaat! lausui hämmästynyt tyttö itsekseen. — Jumalani, täällä
on... ryöväreitä... rosvoja! Ei, ei, tuo merkitsee jotakin muuta,
jotakin kauheampaa. Oi Jumalani, ensi kerran elämässäni täytyy minun
nyt salaa kuunnella, sillä minusta tuntuu, kuin voisi estää hirvittävän
teon.

Genia riisui kengät jaloistaan, hiipi sitte seinän viereen, joka tämän
tapaisessa majatalossa tavallisuuden mukaan oli laudoista, jotka olivat
niin huonosti toisiinsa liitetyt, että Genia polvillaan saattoi nähdä
melkein koko viereisen huoneen.

Täten näki hän ihmeekseen kolmetoista upseeria, joukossa
harmaapartaisiakin, ahavoituine kasvoineen, istuvan pöydän ympärillä.

He juuri tervehtivät uutta tulokasta, jolla vaippansa alla oli
kullankirjailtu univormu.

— Tervetuloa meille, eversti Maschin! huusivat muut upseerit. — Sano,
mitenkä ovat asiat? Onko kuningas Milan saavuttanut tarkotuksensa?
Onnistuiko hänen taivuttaa poikansa sydän, niin että tämä luopui tuosta
häpeämättömästä naisesta, niinkuin hänen kuninkaallinen asemansa vaatii?

Kaikki toivo on nyt mennyttä! sanoi Maschin kumealla äänellä. —
Huomenna on Serbia perinpohjin häväisty, huomenna ottaa Aleksanteri
Dragan puolisokseen.

— Entäs kuningas Milan? kysyi vähän hintelämpi mies, jolla oli suuret,
mustat viikset. Hänen nimensä oli kapteeni Mischitsch.

— Kuningas Milan on äskettäin lähtenyt Serbiasta Saven yli Semliniin.
Kiittämätön poikansa on karkottanut hänet. Milan saattaa tuntea itsensä
onnelliseksi, ettei ole tarvinnut tutustua Serbian vankiloihin.

— Niinmuodoin on Draga Maschinin tuomio langennut! huudahti Maschin,
vetäen esiin revolverinsa.

— Minä ammun hänet matkallansa tuomiokirkkoon.

— Etpäs sinä, ystäväni, vastasi Mischitsch. — Sitä kunniaa ei vaan
saa noin ilman muuta anastaa. Heittäkäämme arpaa siitä, kenenkä tulee
huomenna tappaa kuningatar.

— Niin, heitetäänpä arpaa! sanoivat toisetkin puoliääneen. — Nyt
ainoastaan nopea toiminta voi suojella meitä häväistykseltä!

— Onko puhe ainoastaan Dragasta? kysyi kiihkeästi nuori, kaunis
upseeri, joka istui pöydän päässä, nuorin koko joukossa, tuskinpa
vanhempi kuin itse kuningas, joka silloin oli 23 vuotias. — Miksi
säästäisimme kuningasta? Hän ei ole koskaan saattava Serbiaa
onnelliseksi. Löytyyhän arvokkaampiakin miehiä hänen sijalleen.

— Kuningasta? sanoivat jyrkästi monet miehet yhteen ääneen. — Kirottu
olkoon se, joka koskee kuninkaaseen! Hänen persoonansa on pyhä.

— Miksi tappaisimme kuninkaan? kysyi eversti Maschin. — Onhan hän vielä
nuori; tuo musta noita-akka on vietellyt hänet helvetin konsteillaan,
joilla hän ennen sokaisi veliparkani. En koskaan käyttäisi kättäni
kuninkaan murhaan. Kun Draga kerran on poissa, on Aleksanteri kyllä
hänet pian unhottava. Mutta, heitetään arpaa! Luutnantti Stefan
Naumovitsch, sekoittakaa arvat lakissanne.

Tämä oli pian tehty.

Nuori upseeri, joka vast'ikään puhui kuninkaankin tappamisesta, repäsi
kolmetoista lehteä muistikirjastaan ja kirjotti yhdelle niistä muutamia
sanoja. Sitte kääri hän kokoon arvat ja heitti ne univormulakkiinsa.

— Sen joka vetää lipun, johon olen kirjottanut sanat: "Alas Belgradin
letukka!" sen tulee tappaa Draga Maschin huomenna, kun tämä ajaa
tuomiokirkkoon.

Ei yksikään sana tuosta kamalasta neuvottelusta jäänyt Genian
kuulematta. Hän tunsi, että otsansa oli tuskan hiestä kostunut, hän
tunsi pian tukehtuvansa. Ja kumminkaan ei hän liikahtanut paikaltaan,
vaan painautui vielä lähemmäksi seinää, jottei yksikään liike jäisi
näkemättä, yksikään tavu kuulematta siitä, mitä nyt viereisessä
huoneessa tapahtui.

Kuka, kuka vetäisi nyt turmiota tuottavan arvan? Joskin hänen juonensa
onnistuisi, joskin hän tappaisi Draga Maschinin... niin olisi hän
kumminkin mennyttä miestä! Hänet telotettaisiin murhaajana, eikä
kuningaskaan surressaan rakastettunsa kuolemaa armahtaisi.

Ja kummallista. Genia ei voinut selittää, mistä johtui, että yht'äkkiä
yksi ainoa ajatus täytti hänen sielunsa, miksi hän lähetti Jumalan tykö
juuri tuon rukouksen — ettei vaan hän siksi tulisi, tuo kaunis, nuori
upseeri mustine kiharoineen ja pitkine, silkkimäisine kulmakarvoineen,
ettei vaan Stefan Naumovitsch! Tämähän oli vielä niin nuori. —

Oi — nyt he vetivät arpaa; toinen toisensa perästä pisti kätensä
lakkiin.

— Jätä vähintäänkin yksi arpa minullekin! huudahti Stefan Naumovitsch
hilpeästi nauraen. — Minä en tahdo lähteä täältä tyhjin käsin. Minulla
on yhtä suuri oikeus kuolla isänmaan puolesta.

Hän sai ottaa viimeisen arvan, joka lakissa löytyi.

— Avatkaa liput! käski eversti Maschin kumealla äänellä.

Paperin ratinata kuului, sitte minuutin hiljaisuus, — kuumeentapaista
jännitystä — sitte näki Genia, kuinka Stefan Naumovitsch kalpeni,
kuinka hän molemmin käsin puristi rintaansa ja huudahti:

— Draga Maschin, Serbian onnettomuus, on huomenna kukistuva minun
kädelläni!

Genia tunsi, kuinka sydäntänsä kouristi, hän tunsi tuskaa, jota ei
koskaan ennen elämässään ollut tuntenut; ei edes silloin, kun hän sai
tietää, että lapsuutensa leikkitoveri oli mennyt kihloihin Dragan
kanssa, hän näin paljon kärsinyt.

Hän oikaisi itsensä. Hänestä tuntui kuin täytyisi huutaa kovalla
äänellä: "Älä tee sitä, Stefan Naumovitsch, älä tee sitä! Kuolema
väijyy tielläsi!"

Jo sammui tuli viereisessä huoneessa. Sitte putosivat nuoraportaat
alas ikkunasta, ja toinen olento toisensa perästä liukui alas huojuvia
tikapuita myöten.

— Hyvästi, hyvästi! sanoi Naumovitsch, joka yksin oli jäänyt
huoneeseen, katoaville liittolaisilleen.

Minä järjestän täällä kaikki, jottei mikään voisi ilmaista salaista
kokoustamme. Menkää vaan, minä tulen perästä!

— Hän on yksin, ajatteli Genia, — voi-, jos voisin varottaa häntä!
Mutta enhän minä uskalla. Hän tappaisi minut, jos antaisin hänen
tietää, että tunnen hänen salaisuutensa.

Hän meni ikkunan luoksi. Ainakin hän tahtoi nähdä, kuinka Naumovitsch
viimeiseksi luisui rappusia alas ja poistui Tonavan rantaäyräälle.

Nyt — nyt viimeinen mies astui ulos ja, seisten tikapuiden horjuvilla
nappuloilla katseli varovaisesti joka taholle, ollakseen siitä varma,
ettei kukaan häntä huomannut.

Ei, ilma oli puhdasta. Hän laskeutui hitaasti, askel askeleelta.
Silloin äkkiä pamahti laukaus ja seuraavassa silmänräpäyksessä huusi
joku ääni:

- Ottakaa kiinni varas! Hän murtautui "Zum Bajaren" ravintolaan!

Vahtisotamies syöksyi esiin. Mutta jo oli Stefan Naumovitsch kiivennyt
takaisin ja hypännyt ikkunasta sisään. Genia kuuli, kuinka hän sen
paiskasi kiinni niin, että ruudut tärisivät ja muutamat vieläpä menivät
kappaleiksi.

Seuraavassa hetkessä avasi hän oven, joka johti portaille. Nähtävästi
hän aikoi paeta sitä tietä.

Mutta jo kuului portailta korskeita ääniä. Vahtikunnan johtaja huusi
juutalaiselle Mandelblütille, että varas oleskeli talossa. Juutalainen,
joka hyvin tunsi salaliiton, vakuutti kunniasanallaan, ettei se ollut
mahdollista. Hän koetti saada sotamiehet poistumaan. Mutta korpraali
oli itsepäinen ja vaati, että talo olisi tutkittava.

Silloin kolkutettiin äkkiä Genian ovelle. Hän vaipui kauhusta alas,
kuullessaan äänen sanovan:

— Olkaa armelias! Kuka ikinä asuu tässä huoneessa, laskekoon minut
sisään, että saan piilottautua! Minua ajetaan takaa!

Genia lykkäsi rahisevin käsin oven salvan syrjään. Nuori upseeri
horjahti hänen huoneeseensa.



NELJÄS LUKU.

Puhdasta rakkautta.


Kummastuksella katseli nuori upseeri tytön suloisiin silmiin, joita
ympäröitsi kullankeltaiset kutrit; hän oli näkevinänsä taivaallisen
olennon.

Stefan Naumovitsch käsitti kumminkin, ettei hänellä ollut aikaa
tuhlata. Rappusten edessä koetti Mandelblüt edelleen vakuuttaa
vahtipäällikköä siitä, ettei mikään rosvo ollut talossa. Mutta sotilas
vaati yhtä päätä itsepintaisesti saada tutkia kaikki huoneet.

— Voitteko antaa minulle anteeksi, hyvä neiti, sanoi Stefan puoliääneen
ja koettaen tyvenesti puhua, — että minä tällä tavoin tunkeuduin Teidän
huoneeseenne? Jumala on minun todistajani, etten muuta voinut tehdä.
Jos minut täällä keksitään, ilman että minä voin tyydyttävästi tehdä
selkoa, miksi täällä olen, niin ruvetaan minua epäilemään, jo silloin
on minun mahdotonta vapautua syytöksestä. Neiti, minä vetoan Teidän
ihmisrakkauteenne, pelastakaa minut... kätkekää minut!

— Jumalani, mihinkä voisin Teidät piilottaa! vastasi Genia. — Tässä
viheliäisessä huoneessa ei edes ole kaappia, kaikkialla Teidät
keksitään, ja kumminkin... vapisen minä Teidän henkenne tähden,
sillä... Genia vaikeni; vieno puna peitti hänen poskensa.

— Te siis säälitte minua? huudahti Stefan kuiskaavalla, melkeinpä
onnellisella äänellä. — Silloin... silloin en enää pelkää vaaraa!
Kyynel tunkeutuu silmäänne... minä kiitän Teitä, neitiseni tuosta
kyyneleestä, kiitän sanomattomasti.

Näin sanoen tarttui Stefan hänen käteensä ja vei sen huulilleen. Genia
salli sen... hän oli näkevinään unta.

— Jopas vihdoin, sanoi korskea ääni oven ulkopuolia. — Tässä huoneessa
hänen täytyy olla tahi viereisessä.

— Ajajat ovat jo täällä! sanoi Genia tuskallisesti. — Nyt... nyt ei
minulla ole muuta tehtävää! Ei, älkää peljätkö, herra luutnantti, he
eivät pääse Teille pahaa tekemään; minä kyllä todistan heille, että
Teillä on täysi oikeus oleskella täällä.

Päättäväisesti meni Genia ovelle ja avatessaan salvan kuiskasi hän
Naumovitschille:

— Ottakaa vaippa yltänne ja... miekka! Istuutukaa vuoteen reunalle,
mutta ette saa vastustaa minua, vaikka kuulisitte minun mitä hyvänsä
sanovan!

Ovi avautui. Ensimäinen, joka kynnyksellä näyttäytyi, oli Mandelblüt,
joka piti savuttavaa lamppua kädessään; hänen ryppyinen naamansa
oli huolestuneen näköinen, ja hänen jäsenensä vapisivat, sillä hän
pelkäsi, että nyt tulisi ilmi, että hän oli vuokrannut huoneensa
salaliittolaisille, ja kun hän näki Stefan Naumovitschin istuvan
vuoteen reunalla, oli hän vähällä kauhusta viskata lampun lattialle.

Vahtipäällikkö, parrakas korpraali, meni Genian luokse ja mittaili
häntä kiireestä kantapäähän saakka synkällä, uhkaavalla katseellaan.
Hänen takanansa taas täyttivät sotamiehet pyssyineen oven aukon.

— Nuori rouvasihminen! sanoi korpraali. — Kuka Te olette?

Mandelblüt piti lamppua siten, että valo hetkeksi saattoi langeta
ainoastaan Genian hennolle vartalolle; korpraali ei vielä ollut
huomannut Naumovitschia.

— Kukako minä olen? — Herrasnainen, niinkuin näette, vastasi Genia
lujasti, ja minä vaadin, että minua sellaisena kohdellaan.

— Herrasnainen?... No, saammehan sitte nähdä. Antakaas paperinne!

— Tässä ne ovat! vastasi Genia ja ojensi vahtipäällikölle
kastetodistuksensa, jonka hän kotoa paetessaan, varovaisesti kyllä, oli
ottanut mukaansa.

— Mitä hittoa! Oletteko te paronitar Eugenie von Sandorf? huudahti
hämmästynyt sotilas. — Silloin varmaankin olisitte ylhäinen nainen.
Mutta mitä Teillä sitte on tekemistä tässä huonomaineisessa
ravintolassa juutalaisen Mandelblütin luona. Ei Teidän arvoisten
henkilöiden ole tapana täällä asustaa.

— En luule, herra korpraali, vastasi Genia, olevani velvollinen
tekemään Teille tiliä siitä, miksi olen valinnut juuri tämän ravintolan
ennen muita. Kumminkin... sulhaseni on vastaava tähän kysymykseen
paremmin kuin minä.

Näin sanoen otti hän lampun Mandelblütin kädestä, kohotti sen korkealle
ja antoi valon langeta nuoren upseerin vartalolle.

— Kas, sotamies... upseeri? Herra luutnantti, pahoittaa mieltäni, mutta
tiedättehän että se on minun velvollisuuteni vahtipäällikkönä: Teidän
nimenne!

— Stefan Naumovitsch, kuninkaallisen kaartin luutnantti.

— Mikä asia onkaan Teidät tuonut "Zum Bojaren" ravintolaan?

Stefan ei vastannut, vaan heitti kysyvän silmäyksen Genian kasvoihin.

Viehkeä puna peitti rakastettavan tytön posket; sitte lähestyi hän
korpraalia ja kuiskasi vapisevin äänin hänen korvaansa:

— Kuulittehan juuri, herra korpraali, että luutnantti Stefan
Naumovitsch on minun sulhaseni. Mutta minun vanhempani vastustavat
meidän liittoamme, ja sentähden johti ikävöimisemme meidät tänne.

— Vai on asia sitä laatua, puhkesi korpraali sanomaan hämillään
nauraen, siinä tapauksessa ei minulla ole mitään kysyttävää. Siis
rakastunut pari... suokaa anteeksi herra luutnantti, että häiritsin
Teitä. Hitto ties, missä murtovaras asustaa, jonka me näimme tänne
ryömivän; olinpa vähällä ampua hänet, kun hän seisoi nuoraportailla.
Mutta kaikki tapahtui niin äkkiä. Herra luutnantti, suokaa anteeksi...
mutta, mitä on tapahtunut! Näyttää siltä kuin vasemmasta poskestanne
vuotaisi verta!

Todellakin siitä vuoti verta, mitättömästä naarmusta, sillä luutnantin
kasvoa oli hipaissut se kuula, jonka korpraali lähetti luultua
murtovarasta kohti.

— Te se sittekin olitte, herra luutnantti, joka kiipesitte nuoria
myöten?

— Kyllä, hän se oli, huudahti Genia äkkiä, nähdessään, että Stefan loi
katseensa alas, kykenemättä kysymykseen vastata.

— Minä itse viskasin hänelle nuoraportaat; herra Mandelblütin, isännän
nimittäin ei pitänyt saada vähintäkään vihiä sulhasmiehen käynnistä,
isäntä kyllä antaa minulle anteeksi, vaikka täten olen talossa
kääntänyt kaikki ylös alaisin.

— Hyvin kernaasti, neitiseni, vakuutti Mandelblüt, jonka sydämmeltä
nyt oli vierinyt sadannaulan painoinen kivi, ja salaisuudessa rukoili
Jumalaa siunaamaan Geniaa.

— No, miksi ei voisi sietää nuorta paria, joka rakastaa toisiansa,
suutelee ja hyväilee! Tietääkös korpraali, luulen, ettei meillä enää
ole täällä mitään tekemistä; lähdetäänpäs alas saliin ja juodaan noiden
nuorten rakastuneiden malja.

— Aivan niin! huudahti korpraali. — Toivottavasti Te ette vihastu,
herra luutnantti... Koko kään... nös, mars!... Meillä ei täällä enää
ole mitään tekemistä.

Sotamiehet kiiruhtivat kalisevine kivääreilleen rappusia alas;
Mandelblütit ja korpraali vetäytyivät kunnioittavasti taaksepäin, ja
Genia kiiruhti ovelle sekä sulki taas salvan.

Mutta kun hänen näin oli onnistunut pelastaa nuori upseeri, loppuivat
hänen voimansa, hän rupesi horjumaan, ja varmaankin hän olisi vaipunut
maahan, ellei Stefan olisi kiiruhtanut ja tukenut häntä. Minutin ajan
lepäsi Genia hänen sylissään, pää hänen olkapäällään ja keveästi painoi
luutnantti tyttöä rintaansa vastaan.

Stefan painoi päänsä alas, katsoi Genian kyynelillä täyttyneihin
silmiin ja kuiskasi:

— Genia von Sandorf, Te olette tehnyt minulle palveluksen, jota
kokonaisen elämän kiitollisuus ei voisi korvata. En tiedä, kuinka pitkä
eloni aika on oleva; mutta olkoon se lyhyt tahi pitkä — en koskaan,
koskaan ole unhottava, mitä Te nyt olette minun hyväkseni tehnyt.

— Minä olen Teille uhrannut kunniani, puhkesi Genia sanomaan keveästi
vapisevalla äänellä ja samalla pääsi hänen silmistään kyyneltulva, ja
hän sanoi vieläkin kerran:

— Kunniani — oi, kunniani!

— Älkää itkekö, Genia, pyysi Stefan. — Voi, jos minun suotaisi
suudella pois nuo kyyneleet Teidän poskiltanne. Mutta ei, ei, minä
en saa uneksia mitään onnea, minä en saa Teidän sydämmestänne
etsiä vastakaikua niille tunteille, jotka tällä hetkellä syöksyvät
rinnastani, minä en saa sitä tehdä, sillä — pian taas upottaisin Teidät
syvään suruun, kun minä olen menossa kohtaamaan suurta vaaraa. —
Genia, jatkoi nuori luutnantti kumealla äänellä, jo muutamia minuttia
olen toivonut tuota vaaraa, sitä ikävöinyt, sillä se toisi minulle
tilaisuuden kostaa siitä rikoksellisesta pilasta, jota eräs nainen
kerran on tehnyt minun sydämelleni. Nyt — nyt pelkään tätä vaaraa,
sillä nyt näyttää elämä taas olevan elämisen arvoista, kaikki on
edessäni taas niin auringonpaisteista, onneni olen löytänyt, ja minä...

Tässä hän keskeytti, ikäänkuin ilma olisi keuhkoista loppunut, veti
kätensä irti Genian käsistä, vaivutti päänsä alas rinnalleen ja seisoi
siinä kuin mies, joka odottaa joka hetki, että pyövelin piilu on pään
irrottava muusta ruumiista.

Kyynelverhon läpi katseli Genia kaunista, onnetonta miestä. Hän kyllä
tiesi, mikä vaara miestä uhkasi, ja sittekin täytyi hänen huultensa
pysyä suljettuna; hän ei edes uskaltanut varottaa häntä, ei edes
pyytää, ettei vaan mies heittäytyisi hurjaan, mielettömään vaaraan,
hänen täytyi vaieta. Ja kumminkin hän tunsi, että mielellään olisi
uhrannut oman henkensä miehensä pelastamiseksi.

— Kaitselmus pitää kauheata leikkiä kanssani! sanoi Naumovitsch. —
Mutta, minä nyt kerta olen tuomittu suorittamaan siinä osani, sitä
nyt ei voida muuttaa. Ennenkuin poistun, sallikaa minun kumminkin,
Genia von Sandorf, vielä kerran puhua Teille, — ehkä viimeisen kerran;
kuvailkaa mielessänne, että kuoleva Teille puhuu, mies, joka hyvin
tietää, että hänen hautansa jo avattuna häntä odottaa, mutta joka
toki vielä kerran — viimeisen kerran — tahtoisi painaa onnensa kukan
sydämelleen. Genia, Te olette tullut minulle rakkaaksi — ei, ei, tuo
sana on liian heikko, liian voimaton — minä rakastan sinua, Genia, minä
rakastan sinua... en koskaan, niin kauan kuin sydän lyö rinnassani,
ole sinua unhottava. Mutta sinä, tyttöseni, unhota minut, pyyhi pois
nimeni muistostasi äläkä sano kenellekään — kuuletko, älä kenellekään,
— että olet nähnyt Stefan Naumovitschin. Ehkä on vaarallista huomenna
mainita tätä nimeä Belgradissa; kiellä siis tuntevasi sen, jos sinulta
sitä kysyttäisiin, jos ehkä kerran vaaditaan kertomaan, mitä tänä yönä
olet saanut tietää! — Vielä kumminkin kerran tahdon suudella rakkaita
käsiäsi, se on minulle onnea tuottava, ja onnea minä juuri huomenna
mitä enimmin tarvitsen... onnea ja — menestystä henkeni pelastukseksi.

Genia koetti vetää kätensä hänen käsistään, mutta ei kyennyt, hän
tunsi, kuinka Stefan painoi hehkuvan suudelman hänen kädelleen. Silloin
hän horjui, mutta seuraavassa hetkessä sulki Stefan Genian syliinsä
painaen huulensa hänen huuliansa vastaan sekä kuiskasi intohimon
tukahuttamalla äänellä:

— Jää hyvästi... jää hyvästi! Sinun kuvasi sydämessäni tahdon kuolla,
jos sen nyt täytyy tapahtua!

Naumovitsch heitti sitten vaipan hartioilleen, tempasi miekkansa ja
syöksyi ulos huoneesta. Vielä muutaman silmänräpäyksen näki Genia hänen
siron vartalonsa ovessa, mutta kuuli sitte kuinka hänen askeltensa ääni
lopulta kokonaan raukesi.

Silloin vaipui Genia alas vuoteen reunalle ja nyt virtasivat hänen
kyyneleensä vapaasti, hänen niitä koettamatta pidättää; hänestä tuntui
hyvältä itkeä eikä hän voinut itselleen vastata kysymykseen, itkikö
hän kuningas Aleksanterin valitettavata kohtaloa, kun tämä tuhlasi
sydämensä pyhimmät tunteet arvottomalle, vai koskivatko kyyneleensä
juuri poistunutta, joka itse oli vihkinyt itsensä kuolemaan, koska
hänet oli valittu tappamaan tuo kunnoton Draga.

Genia oli yhtenä ainoana päivänä kokenut liian paljon, ja tunteiden
liiallisuus saattoi hänet sanomattoman väsyneeksi, hän vaipui
vuoteelleen, ja tuskin oli hän riisuutunut, kun uni hänet valtasi.

Mutta vielä unissakin raivosivat myrskyt hänen sielussaan, sillä
hirvittävät unet vaivasivat häntä. Hän näki Stefan Naumovitschin
kahleissa, ja hänestä tuntui, kuin olisi hän huutanut Stefanin nimeä
rautaristikolla varustetun ikkunan takana.

Genia koetti murtaa ne muurit, joiden takana Stefan nääntyi, mutta ei
kyennyt, ja tuon tuostakin kajahti ivallinen nauru hänen korvissansa;
tämän päästi Draga, kaunis Draga Maschin, joka huomenna oli tuleva
Serbian kuningattareksi.

Kirkunalla kavahti Genia pystyyn kiusallisesta unestaan...

Jumalan kiitos, hän oli vaan nähnyt unta; hän oli vielä huoneessaan
"Zum Bojaren" ravintolassa, aurinko säteili huoneeseen, oli päivä —
ratkaisun päivä — kaksinkertainen ratkaisu!

Geniasta tuntui, kuin jos niin hyvin serbialaiskuninkaan kohtalo kuin
Stefanin henki olisi riippunut hänen toimenpiteistään.

Sillä Aleksanterin päätöksen hän ehkä saattoi tehdä tyhjäksi, olihan
Milanin kirje hänen povellaan, ja tämän kirjeen piti entisen kuninkaan
vakuutuksen mukaan vaikuttaa kuin lumouskeinon tuohon hurmaantuneeseen.

Niin, tämän kirjeen hän, Jumalan kiitos, vielä omisti, sitä ei häneltä
nukkuessa riistetty; se kirje piti hänen heittää kuninkaan jalkojen
eteen, kun tämä ajoi tuomiokirkkoon.

Mutta Stefan... Oi Jumala, mitenkä Genia voisi pelastaa hänet
joutumasta naisen murhaajaksi ja ehkäpä täten omaksi murhaajakseen!...

Ha, mikä ajatus. Tuossa, tuossa oli pelastus; ainoastaan siten voisi
hän torjua onnettomuuden. Hän kirjottaisi hänelle, että kaikki olisi
saatu ilmi, että Stefanin täytyisi paeta, paeta pois Belgradista mitä
pikemmin. Stefan uskoisi häntä eikä uskaltaisi suorittaa kauheata
aiettansa.

Taivaan Jumalan kiitos, hän oli keksinyt oikean keinon: Seuraavassa
silmänräpäyksessä antoi hän kynän liukua paperilla ja kirjoitti:

 "Kaikki on ilmi tullut, Stefan Naumovitsch; pakene, ennenkuin on
 myöhäistä! Samassa hetkessä kuin revolverilla tähtäät Dragaa, tulet
 vangituksi. Tiedetään, että on olemassa salaliitto Dragan henkeä
 vastaan, että sinä olet siinä osallisena samoinkuin eversti Masebin ja
 kapteeni Mischitsch y.m.; tiedetään, että Teillä viime yönä on ollut
 kokous 'Zum Bojaren' ravintolassa ja että sinun osaksesi on langennut
 tappaa Serbian paha hengetär.

 Sinä onneton, rakkaus ja ystävyys vaativat sinun pelastamaan henkesi
 ja lähtemään Belgradista. Jumala olkoon sinulle armollinen, Stefan
 Naumovitsch; sinun puolestasi rukoilee tänään

                                               _rakastava sydän_."

Vielä kerran luki Genia ne rivit, jotka hän oli kirjoittanut ikäänkuin
sydänverellänsä, sitte pisti hän lipun kuoreen ja kätki senkin samaan
paikkaan, missä Milaninkin kirje oli kätkettynä — lähelle sydäntänsä.

Ja nyt, ulos kaupungille! sanoi hän itsekseen — minä etsin hänet
ihmistungoksesta, tuomiokirkon läheisyydestä täytyy minun löytää hänet.
Minä pistän kirjeen hänen käteensä, ennenkuin hän edes kerkiää huomata,
kuka hänelle tämän varotuksen antaa, ja johtakoon sitte Jumala hänen
ajatuksensa oikeaan, niin ettei hän itse tee eikä hänelle tehdä mitään
pahaa!



VIIDES LUKU.

Kuningatar Dragan hääpäivä.


Tuomiokirkon edustalla tungeskeli ihmisjoukkoja huolestuttavalla
tavalla. Koko Serbian kansa oli saapunut viettämään kuninkaansa
vihkiäisiä, suurissa parvissa nähtiin serbialaisia talonpoikia
kansallispuvuissaan nauhoilla ja kukilla koristettuina, sillä heistä
oli aivan yhdentekevää, mitä hovissa tahi pääkaupungissa sanottiin
Draga Maschinista; kuningas oli sitä paitsi antanut levittää miljoonia
julistuksia, joissa hän ilmoittaa: "Minä otan puolisokseni kansan
tyttären — kukaan muu ei voi tulla kuningattareksi kuin Serbian nainen."

Tämä julistus oli pannut yksinkertaisten talonpoikien sydämet
sykkimään, ja riemuissaan olivat he nyt tulleet pääkaupunkiin
odottamaan kuninkaan vaunujen tuloa.

Genia tuskin saattoi tunkeutua kansanjoukon läpi. Hän etsi yhtä päätä
silmillään sitä, jonka hän nyt ensin tahtoi pelastaa; vasta sitte voisi
hän ajatella Aleksanterin parasta. Mutta voi, ei missään näkynyt Stefan
Naumovitschia.

Kaikessa tapauksessa oli hänellä kirje käsillä pistääkseen sen
Naumovitschin käteen, kirje, jonka hän oli sydänverellään kirjoittanut
ja kyynelillään kostuttanut. Tämän kirjeen hän nyt otti poveltaan,
samoinkuin Milaninkin antaman.

Mutta kunhan hän nyt vaan ei vaihtaisi kirjeitä, siitä olisi kauheita
seurauksia! Ei, ei, sen kirjeen, jonka Milan hänen kauttansa lähetti
Aleksanterille pistäisi hän takaisin povelleen, toista taas pitäisi hän
niin lujasti kädessään, ettei mikään sitä häneltä voisi riistää.

Tarkkaavasti vertasi tyttö molempia kirjeitä; silloin — oi, mikä
se oli! — kanuunan laukaus, toinen, kolmas... Genia kauhistui,
mutta seuraavassa hetkessä oikasi hän itsensä, pisti toisen kirjeen
povelleen, ja toisen hameensa taskuun... ja tämän toisen tuli Stefan
Naumovitschin saada.

Kanuunan jyske merkitsi ainoastaan, että kuningas Aleksanteri
morsiamineen oli tällä hetkellä lähtenyt huoneistaan, metropoliitan,
ylemmän papiston ja loistavan hovin seuraamana mennäkseen
tuomiokirkkoon.

Genia kuuli, kuinka läsnä olevat tätä toisilleen kertoivat; ei siis
enää ollut aikaa tuhlata, olihan hänen määrä heittää toinen kirje
Aleksanterin vaunuihin. Ja Stefan Naumovitschia ei näkynyt missään — ei
missään!

Oi — helpotuksen huokaus pääsi nuoren paronittaren huulilta, kun hän
aivan niiden rappusten vieressä, jotka johtivat tuomiokirkkoon, näki
Stefanin seisovan komea univormu yllä ja hänen takanansa kaartin
osasto, jonka komentajana Stefan nähtävästi oli.

— Kaikkivaltias Jumala, minä kiitän sinua, kuiskasi Genia läähättäen.
— Ennätinpäs minä sittekin ajoissa hänen luokseen... pois, pois hänen
luokseen!

Nyt Genia kiihkeästi tunkeutui eteenpäin; ympärillä olevat katsoivat
häneen ja ihmettelivät kaunottaren tunkeutumista. Mutta kunnioittavasti
he väistyivät syrjään, sillä hänen käytöksessään oli jotakin ylevää,
joka voitti sydämet ja taivutti mielet.

Jo seisoi hän aivan Stefanin takana, joka ei kumminkaan häntä nähnyt;
mutta Genia — hän näki liiankin hyvin, että pienestä nahkalaukusta,
joka Stefanilla oli kupeellaan, pisti esiin revolverin pää. Käden
käänteellä saattoi Naumovitsch temmata aseen, kun kuningaspari oli
hänen läheisyydessänsä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kun Draga
astuisi ylös rappusia, hän sitte...

Ei, ei, tämä ei saisi tapahtua! Äkkiä tarttui Genia takaapäin nuoren
upseerin käteen ja painoi siihen kirjeen — juoksi sitte pois ja hävisi
väkijoukkoon, ennenkuin Stefan edes oli päässyt selville siitä, kuka
noin salaperäisesti oli hänelle kirjeen pistänyt.

Mutta nyt ei Genia tuhlannut aikaa; raskas taakka oli pudonnut hänen
sydämeltään, sillä hän tiesi, ettei kauhea murhayritys nyt voisi
tapahtua.

Ei, Stefan Naumovitsch lukisi kirjeen, hän ajattelisi, että kaikki
olisi tiedossa, hän pakenisi ja pelastuisi jonnekin — kauas Belgradin
ulkopuolelle.

Autuas hymyily kirkasti tytön kasvoja, kulkiessaan konakkia kohti.

Leveiden rappusten edustalla jo seisoivat katetut kuninkaalliset
vaunut, niiden edessä kuusivaljakko kullankirjailtuine koristeineen
ja sitte etempänä taas ratsasti uljaita keihäsmiehiä reippailla
hevosillaan; niitä johti Nicodem Lunjevica, joka pyyhkäsi edes takaisin
mustalla oriillaan, jaellen käskyjä, pitäen kulkuetta järjestyksessä.

Rappusten molemmin puolin oli asettunut santarmirykmentti, joka rauhan
aikana oleskelee Turkin rajalla, suuria, voimakkaita miehiä, vuoren
uroita, jotka joka hetki ovat valmiit uhraamaan verensä ja henkensä
Serbian kuninkaan puolesta.

Samassa hetkessä kuin Genia hengästyneenä saapui linnan rappusille,
avattiin konakin portit selälleen, kuoripojat lauloivat, jotka hitaasti
kulkivat eteenpäin, käsissään pyhää savua tuoksuavia hopeamaljoja,
sitte vyöryi alas rappusia kirjava pilvi pappeja karmosiininpunasissa
puvuissaan, tuli hovikunta, herroja ja naisia juhla-asuissaan; nämä
järjestyivät molemmin puolin, sirottivat kukkasia rappusille, joita
purppuramatto peitti, ja sitte...

Rummun lyöntiä, torven toitotusta, onnittelun riemuhuutoja ja sen
lisäksi korvia huumaavia kanuunanlaukauksia. Niin ilmestyivät
Aleksanteri ja Draga — kuninkaallinen morsiuspari. — Niin, kaunis oli
Draga, ylpeä ja kaunis kärpännahkalla reunustetussa puvussaan, joka
saattoi hänen rehevän muotonsa edukseen esiintymään; purppuravaippa
riippui hänen olkapäiltään peittäen suuren osan jättiläislaahustinta,
mustissa kiharoissa kiilsi kapea kultainen otsanauha ja aaltoilevalla,
ylpeällä, kunnianhimon täyttämällä rinnalla säkenöivät timantit.

Hiukan kalvistuneet huulet värähtelivät tuskin huomattavasti,
ne näyttivät kuiskaavan: "Päämäärässä! — päämäärässä! Korkealla
valta-istuimella — nyt olen minä kuninkaan puoliso!"

Ja juuri nyt, ajatteli Genia, olen minä pelastanut sinun henkesi;
sillä ellen olisi varottanut Stefan Naumovitschia, niin muutamien
minuuttien kuluttua sinun ruumiisi lepäisi henkitoreissaan tuomiokirkon
rappusilla. Mutta mikä sinä olet minusta, et vielä ole Serbian
kuningatar! Ja äkillisellä liikkeellä veti hän povestaan sen kirjeen,
jonka kuningas Milan oli hänelle jättänyt viimeisenä, epätoivoisena
keinona, ja samassa hetkessä kuin Aleksanteri ja Draga nousivat
vaunuihin, heitti hän kirjeen suuressa kaaressa niihin ja huusi kovalla
äänellä:

— Lue tämä, kuningas Aleksanteri, niin ei Draga Maschin koskaan ole
tuleva sinun puolisoksesi!

Genian huuto oli musiikin pauhatessa jäänyt kuulemattomaksi. Mutta
Draga oli kaikkea tarkastavilla silmäyksillään huomannut paperin, kun
se putosi hänen jalkojensa juureen; äkkiä hän kumartui ja otti kirjeen.

Hän ehkä aavisti, että tuo oli viimeinen varotus, minkä kuningas Milan
oli antanut toimittaa pojalleen, jonka tähden häntä pelotti, sillä hän
tunsi Milanin salaisuuden. Vapisevin käsin avasi hän kuoren ja suuntasi
silmänsä kirjeessä muutamiin harvoihin riveihin, silloin — äkillinen
kalpeneminen, nykäys taaksepäin kauhusta ja huudahdus — sitte tarttui
Draga kuningas Aleksanterin käteen ja veti hänet aivan kiinni itseensä.

— Kas tässä, lue! sammalti Draga. — Salaliitto minun henkeäni vastaan —
Naumovitsch, Mischitsch, Maschin — matkalla kirkkoon aikovat he murhata
minut! Nicodem, veljeni, kuule, mitä kuninkaalla on sinulle sanomista!

Aleksanteri oli harhailevin katsein lukenut kirjeen; pani sen
sitte kokoon ja jätti Dragalle. Sitte hän oikasihe ja sanoi hiljaa
Nicodemille:

— Stefan Naumovitsch... hän seisoo tuomiokirkon rappusten vieressä —
mene heti ja vie hänet vangittuna linnoituksen johonkin kellariin,
samoin eversti Maschin, Mischitsch — lyö ne rautoihin — sitte kaikki
muut vihkimisen jälkeen.

Nicodem Lunjevica pidätti hevosen ohjakset, nauroi ilettävästi ja sanoi:

- Luota minuun, kuninkaallinen lankoni, minä kyllä täsmälleen toimitan
sinun käskysi... — Ha, Stefan Naumovitsch, tuskinpa hänen olisi
saattanut paremmin käydä; eversti Maschin — olenhan minä sanonut, että
hän saisi minulta palkkansa — ajakaa hitaasti kirkkoon, sillä väliin
kaikki toimitetaan.

Lunjevica kannusti hevostansa, joka kiiti täyttä laukkaa.

Hitaasti lähtivät kuninkaalliset vaunut liikkeelle, kulkien
moninkertaisten rivien välitse, jotka innostunut väkijoukko muodosti.

Aleksanteri istui kalpeana mietteissään, mutta Draga hymyillen
kumarteli joka puolelle; hänestä ei suinkaan saattanut huomata, että
hän muutamia minuuttia sitte oli saanut kuulla kuolemantuomionsa.

       *       *       *       *       *

Genia von Sandorf oli kiireimmän kautta rientänyt takaisin
tuomiokirkolle saadakseen selville, oliko Stefan Naumovitsch
noudattanut hänen varotustaan. Armollinen Jumala, tuossa onneton
vielä seisoi! Tämä siis ei vielä ollut lukenut hänen kirjettänsä tai
arveli ehkä, että varotus oli oikeudeton? — Mitäpä Genia nyt tekisi,
puhuttelisiko häntä? — kuninkaalliset vaunut jo lähestyivät — vielä
kerran raivasi Genia itselleen tietä joukon lävitse, päästäkseen tuon
uljaan upseerin puheille — jo oli hän tullut aivan lähelle, niin että
melkein kosketti, kun...

Kauhun kirkahdus pääsi Genian rinnasta, sillä jotakin hirvittävätä
tapahtui hänen silmiensä edessä.

Hiestä valuvalla oriillaan karahutti Nicodem Lunjevica esiin väkijoukon
läpi, joka pelokkaasti ja yllätettynä väistyi syrjään, kun huomattiin
Dragan veli ja nähtiin, että häntä seurasi ratsain kymmenen santarmia.

— Takaisin, takaisin! huusivat santarmit, ja joukko hajaantui
silmänräpäyksessä!

Nicodem Lunjevica tempasi revolverin taskustaan ja tähtäsi sillä
Stefan Naumovitschia. Nuorella upseerilla ei ollut edes aikaa vetäytyä
taaksepäin tahi ääntä päästää, ennenkuin viisi poliisimiestä takaapäin
heittäytyi hänen kimppuunsa, veti hänen kätensä taaksepäin, pani hänet
käsirautoihin, vieläpä joku tarttui häntä niskaan, puristaen kuin
ruuvipenkissä.

— Nyt olet vangittu, Stefan Naumovitsch, ärjäsi Nicodem Lunjevica
hänelle. — Hänen majesteettinsa kuninkaan nimessä vangitsen sinut
valtiopetoksesta! Laahatkaa hänet mukananne ja heittäkää linnoituksen
kellariin!

Genia seisoi siinä kivettyneenä. Ei yksikään sana päässyt hänen
huuliltaan ja hänen suuret, hehkuvat silmänsä tuijottivat Stefanin
kuolonkalpeisiin kasvoihin, joissa ei kuvastunut yhtään pelvon eli
kauhun ilmettä, vaan ainoastaan syvä suru.

Kansanjoukon äkkiä valtasi liikutus, ja kuului napinaa, johon vieläpä
talonpojatkin yhtyivät, vaikka kuninkaan puolta pitivät.

Että avonaisella kadulla vangittiin upseeri, että häntä kohdeltiin kuin
villieläintä, se tosin ei ollut mitään ennen kuulumatonta Belgradin
kadulla, mutta että juuri muutamia minuuttia ennen kuninkaan vihkiäisiä
harjoitettiin noin hirveätä, se katkeroitti rauhallisimmatkin
kansalaiset.

— Eikö Belgradissa enää ole varma hengestään? kuului väkijoukosta.

— Mitä on sitte tuo nuori upseeri tehnyt pahaa, koska häntä kohdellaan
kuin suurta pahantekijää?

— Ja heitetään sitte hänet linnoituksen maanalaiseen koppiin? Ehkäpä
hän on viaton — ehkä voipi hän puolustautua? — Ei, me emme tahdo,
että tänä juhlapäivänä, kuninkaan hääpäivänä ihminen tutkimatta
viskataan vankilan luolaan! Päästäkää hänet, santarmit, hän on Stefan
Naumovitsch, kuninkaallisen kaartin upseeri, hän ei ole mikään karkuri,
joka heti olisi pantava lukon ja salvan taakse!

— Päästäkää hänet vapaaksi, vapaaksi! huudettiin koko torilla. —
Ottakaa pois hänen kahleensa, kuninkaamme hääpäivä on häväisty!

Ihmislaine vyöryi äkkiä sille paikalle, missä santarmit pitivät Stefan
Naumovitschia vangittuna, ja Genia von Sandorf pani kätensä ristiin,
rukoillen Jumalaa, että kansa Stefanin pelastaisi.

— Takaisin, te Belgradin kansalaiset! huusi Nicodem Lunjevica, istuen
tanakasti hevosen seljässä ja piirtäen miekallaan kaaren, ikäänkuin
merkiksi, että tämän rajan sisäpuolelle ei kenenkään sovi tulla. —
Takaisin, te ette tiedä, mitä tämä hylkiö on tehnyt. Hän on vaaninut
korkean kuningattaremme Dragan henkeä, hän aikoi murhata kuningattaren,
kun tämä kuninkaan rinnalla nousisi tuomiokirkon rappusia. Kauhea
salaliitto on tullut ilmi, joka tarkottaa kuningattaren hengen
riistämistä. Jumala ei kumminkaan suonut tuon ilkityön tapahtua, sillä
tuntematon käsi on juuri heittänyt kuningattaren vaunuihin kirjeen,
missä vehkeet paljastetaan ja Stefan Naumovitsch ilmaistaan peljättävän
murhatyön toimeenpanijana.

Kauhun kiljahdus seurasi näitä sanoja, niin sydäntäsärkevä ja kimeä,
että se kuului vieläpä keskellä melua, joka selityksen johdosta syntyi.

Genia oli huudon päästänyt — totuus oli häneen iskenyt kuin salama.
Hänhän oli syössyt Stefanin turmioon, kun oli heittänyt tälle tulevan
kirjeen kuningattaren vaunuihin. Näin ollen täytyi Milanin salaperäisen
kirjeen olla Naumovitschin taskussa.

Geniasta tuntui, kuin tulisi mielipuoleksi, kaikki veri tulvasi
sydämeen ja pannen oman henkensä alttiiksi Stefanin hyväksi, hän
raivasi tietä väkijoukon läpi, huutaen:

- Ja vaikka todella olisikin niin, että Stefan Naumovitsch olisi
vannonut kukistavansa Draga Maschinin, kuka teistä, serbialaiset, silti
häntä siitä moittisi? Hän ei tahtonut lähettää kuulaansa kuningattaren
sydämeen, vaan sen petollisen naisen sydämeen, joka on villinnyt
teidän kuninkaanne ja kiivennyt valtaistuimelle, syöstäkseen Serbian
onnettomuuteen. Sankari on Stefan Naumovitsch eikä salamurhaaja!
Alas kuningatar Draga! Joka tahtoo pysyä vapaana serbialaisena, hän
riistäköön Stefan Naumovitschin tyranniuden palkkapalvelijain käsistä!

— Kuka on tuo tyttö? Vangitkaa hänet, heti linnaan! huusi Nicodem
Lunjevica, vaahtoen raivosta. — Hän on mielipuoli, joka on tehtävä
vaarattomaksi!

Silloin koetti Stefan Naumovitsch murtaa käsirautansa, sillä nyt hän
tunsi Genian, kun oli nähnyt hänet, kuullut hänen äänensä, suloisen,
kauniin tytön äänen, joka jo viime yönä oli täyttänyt hänen rintansa
kainolla, puhtaalla rakkaudella, hän tahtoi kiiruhtaa Geniaa auttamaan,
ja se santarmi, joka häntä piti kiinni, sai semmoisen iskun, että lensi
sivulle.

— Pelasta itsesi, Genia! huusi Stefan Naumovitsch juosten hänen
luoksensa. — Hyvästi, minä kiitän sinua, mutta ajattele toki omaa
henkeäsi, joka on tuhat kertaa kalliimpi kuin minun. — Ha, kurja
raukka. — Nicodem, se oli — Dragan veljelle arvonmukaista!

Miekan isku oli ylhäältäpäin sattunut Stefan Naumovitschin päähän, joka
ehdottomasti olisi haljennut, ellei miekka olisi sattunut lappeelleen.

Kumminkin haavasta heti suihkui punanen verivirta, ja heikolla,
vapisevalla äänellä lausuen: "Genia, Genia, minä rakastan sinua!"
kaatui Stefan Naumovitsch tajutonna maahan.

— Verta, verta! huudettiin kumeasti väkijoukossa. — Tämä ei mitään
hyvää merkitse, ne häät, joita tänään vietetään, eivät voi onnea
tuottaa!

— Mies on tappanut hänet! Stefan, Stefan! Voi, enkö sitte enää
milloinkaan saa nähdä sinua? Tämä epätoivon huuto pääsi Genian
rinnasta, joka tahtoi heittäytyä rakastettunsa yli, mutta silloin äkkiä
kaksi väkevää käsivartta tarttui Geniaan, joka temmattiin taaksepäin
väkijoukkoon — ja seuraavassa hetkessä oli Geniä suojassa santarmin
raaoilta käsiltä, kadonnut ihmismereen, joka sulki hänet syliinsä kuin
myöskin hänen pelastajansa.

Pyörtynyt Stefan Naumovitsch kannettiin pois, tuhannet sääliväiset silmät
seurasivat häntä, sillä hyvin tunnettiin se kohtalo, joka häntä odotti.

Belgradin kasematit, nuo hirvittävät kellarikuopat. ... Tiedettiin,
että ainoastaan muutama harva niistä, jotka olivat vaeltaneet tuota
pimeätä tietä, oli päässyt takaisin päivän valoon.

Mutta väkijoukolla ei ollut aikaa mietiskellä. Sillä tuskin olivat
santarmit saaliineen hävinneet näkyvistä, kun Ruhtinas Michaelin
kadulta kaikui yleinen huuto:

- He tulevat... he tulevat!... Terve kuningas Aleksanteri!... Terve
kuningatar Draga!



KUUDES LUKU.

Horjuva kruunu.


Tori kaikui väestön riemuhuudoista, kukkaissade lankesi niistä
ikkunoista, joiden alatse kuninkaalliset vaunut kulkivat, ja
Ruhtinas-Michaelin kadun kulmassa odottivat kuningasparia Belgradin
kauneimmat naiset ja nuoret tytöt, jotka serbialaisten naisten nimessä
ojensivat Dragalle morsiamen kukkaisvihkon.

Tuomiokirkon kellot alkoivat soida, kuorot virittivät Serbian
kansallislaulun, samalla kuin tuomiokirkon rappusia ylös vyöryi
juhlakulkue; täällä odotti metropoliitta, kreikkalais-katoolisen kirkon
harmaantunut ylipaimen.

Dragan kauneus sokaisi kansan silmät, ja kun hän kuninkaan rinnalla
kulki ylpeänä ja viehättävänä, löytyi tuskin ketään, joka ei olisi
käsittänyt, miksi kuningas niin innokkaasti tahtoi omistaa tuon
kauniin, mustakiharaisen lesken.

Ja kumminkin vapisi Draga sisimmässään, ja morsiushuntunsa takaa heitti
hän kerta toisensa perästä aran silmäyksen sivullepäin. Vaikka hänellä
olikin enää vain lyhyt matka alttarille ja valtaistuimelle — niin
pelkäsi hän yhtäkaikki, että ratkaisevana hetkenä joku näkymätön käsi
saattaisi musertaa hänen onnensa.

Juhlallinen hiljaisuus kumminkin vastaanotti hänet ja kuningas
Aleksanterin temppelissä. Korkeimmat henkilöt juhlapukuisine naisineen,
jotka parisilaispuvuissaan muodostivat ikäänkuin silkki-, sametti- ja
pitsimeren, josta kallisarvoisimmat timantit ja jalokivet kimaltelivat,
asettuivat paikoilleen.

Aleksanteri ja Draga seisoivat jo alttarin edessä; urkulehterillä oleva
kuoro kajahutti juhlahymnin, ja mahtavasti aaltoilivat urkujen säveleet
laajassa, korkeassa temppelissä.

Nyt alkoi metropoliitta puhua; syvällä vakavuudella ja ihmeellisellä
rohkeudella oli hän valinnut saarnatekstinsä.

Kääntyen Dragan puoleen puhui hän näiden raamatun sanojen johdosta:
"Ensimäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimäisiksi."

Ja nyt, kuningas, Serbian Aleksanteri, Obrenovitschin poika, sanoi
metropoliitta, kääntyen kuninkaan puoleen — nyt minä kysyn sinulta:
oletko valinnut hänet, joka vierelläsi seisoo, aviopuolisoksesi
koko elinajaksesi, tahdotko hänen kanssansa jakaa ilot ja surut
ja kuninkaallisen valtasi ja ihanuutesi — tahdotko korottaa Draga
Lunjevican, Maschinin lesken, serbialaisten kuningattareksi?

— Jaa, jaa, sen minä tahdon! huusi kuningas, ja kuin riemuhuuto
syöksyivät nämä sanat hänen huuliltansa, tunkeutuen läpi temppelin aina
etäisimpiin nurkkiin saakka.

- Ja sinä, kuningatar Draga, jatkoi metropoliitta juhlallisen vakavalla
äänellä, pitäen ikäänkuin manaten kätensä kauniin naisen pään yli
levitettyinä, — tahdotko tulla Serbian kelpo kuningattareksi, tämän
kansan totiseksi äidiksi, herrasi ja miehesi, kuningas Aleksanterin,
Obrenovitschin pojan, uskolliseksi vaimoksi?

Draga kohotti päätään, ja raju, pohjaton kunnianhimo, sanomaton
voitonriemu ja melkeinpä kamala ilo leimahteli hänen silmistään, kun
hän kovalla, lujalla äänellä lausui:

— Jaa, minä tahdon tulla Serbian hyväksi kuningattareksi, tämän kansan
äidiksi, herrani ja kuninkaani uskolliseksi vaimoksi, ja niinkuin minä
olen kansan parista kohonnut, niin olen minä myöskin muistava kansan
kärsimyksiä ja hätää.

Näiden sanojen kaikuessa pauhasi riemumyrsky temppelissä, sillä nuo
olivat sanoja, joita lujasti uskottiin, mutta kumminkin ne olivat vain
paljaita sanoja — ei mitään muuta kuin kunnianhimoisen naisen kevyt
lupaus, jonka tuo teki kansaa mielistelläksensä.

— Niin siis kruunaan sinut Serbian kuningattareksi, huudahti
metropoliitta, ja purpuranpunaiselta samettityynyltä, jonka toinen
pappi hänelle ojensi, otti hän ensin kuninkaan kruunun.

Tämän korkeimman vallan merkin asetti metropoliitta Aleksanterin
päähän, jonka tämä nöyrästi taivutti alas Jumalan palvelijan edessä.
Mutta katso — kruunu ei sovellukaan Aleksanterin päähän, ja kun
Aleksanteri nyt taas nostaa päätänsä, horjuu vallan loistava merkki,
joka olisi vieläpä päästä pudonnut, ellei Draga olisi siihen kädellään
lujasti tarttunut.

— Serbialaiset ovat sinulle kruunun antaneet, Aleksanterini, sanoi
Draga puoliääneen, — mutta minä kiinnitän sen lujasti päähäsi.

Ja voimakkaasti painoi hän kruunuu kuninkaan päähän, ja — nyt se pysyi
päässä. [Historiallisesti totta.]

Helpotuksen huokauksen päästivät tämän merkitsevän kohtauksen näkijät.

Nyt lähestyi hovipoika Aleksanteria, sininen silkkityyny kädessään,
polvistui hänen edessään ja ojensi hänelle otsakoristeen, joka
loistossaan todella ei ollut kruunua huonompi.

Ja kuningas kiinnitti koristeen keveästi Dragan päähän, jonka mustissa
kiharoissa se näytti kultanauhalta, sekä sanoi hellällä, sydämellisellä
äänellä:

— Minä kruunaan sinut, sinä kaunis serbialaiskuningatar Draga; ja minä
olen suojeleva päässäsi olevaa kruunua.

Kuninkaallinen morsiuspari polvistui sen jälkeen alttarin rappusilla,
metropoliitta luki liikutuksesta väräjävällä äänellä siunauksen heidän
ylitsensä, samalla kuin urkujen vieno sävel säesti hänen sanojansa.

Temppelin ulkopuolella julistivat kanunanlaukaukset, jotka vyöryivät
Saven ja Tonavan yli kauvas Itävallan kentille, että serbialaiskuningas
nyt oli saanut puolisonsa.

Mutta Aleksanteri ja Draga lähtivät ulos temppelistä. Ulkona
tuomiokirkon rappusilla pysähtyi Aleksanteri, kietoi käsivartensa
vaimonsa rehevän vartalon ympäri ja huusi kovalla äänellä, niin että
raikui laajalla alalla:

— Katsokaas, serbialaiset, tämä on teidän kuningattarenne! Terve,
kolmasti terve kuningatar Draga, jonka minä vapaasta tahdostani olen
valinnut sydämeni toivomuksen mukaan vapaan serbialaiskansan parista!

Vaunut saapuivat, joiden tuli viedä kuningaspari takaisin palatsiin.
Draga, joka säteili autuaallista onnea ja tällä hetkellä epäilemättä
oli maailman ylpein ja onnellisin nainen, lähestyi juuri vaunuja, kun
heikko, vapiseva ääni äkkiä hänen läheisyydessään rukoili:

— Armahtakaa! Antakaa minulle leipää, korkea rouva! Minä kuolen
nälkään! Kuningatar kääntyi sivullepäin ja näki — läpinääntyneen,
ryysyisen tytön polvistuvan kädet ristissä häntä kohden ojennettuina.

Mustakiharainen, mutta huonosti hoidettu tukka ympäröitsi lapsen
pieniä, kalpeita kasvoja, joihin köyhyys ja hätä jo olivat kerinneet
painaa leimansa.

— Jesuksen tähden, rouva kuningatar, minun on nälkä! toisti lapsi vielä
kerran. — Jos annat minulle pienen kappaleen leipää, niin saat tämän
sormuksen, joka on sormessani.

Näin sanoen lapsi ojensi pienen, laihan kätensä, ja sormessa oli kapea
kultasormus, jossa loisti sininen päärly.

Huomatessaan sormuksen, Draga yht'äkkiä säpsähti, keveä huudahdus pääsi
hänen huuliltansa, ja sitte hän pyörtyneenä vaipui kuninkaan syliin.

Aleksanteri nosti nuoren vaimonsa vaunuihin ja sanoi käskevällä äänellä
ajurille:

— Aja mitä pikemmin konakkiin! Tämän kohtauksen olivat vain ani harvat
huomanneet; lapsi, sormus sormessaan, oli vielä polvillaan ja katseli
suurilla, peljästyneillä silmillään kuninkaallisia vaunuja, jotka
nopeasti kiitivät pois paikalta.



SEITSEMÄS LUKU.

Salaperäinen kirje.


Stefan Naumovitsch oli heitetty inhottavaan vankiluolaan, jommoisia
löytyy Tonavan vedenpinnan alapuolella ja jotka ovat jo tehneet
Belgradin linnoituksen historiassa kuuluisaksi. Stefan Naumovitsch
tunsi tämän historian. Se on kirjoitettu verellä ja kauhulla, täynnä
hirmutöitä ja murhia, ja sillä aikaa kun tuo kaunis, onneton upseeri
lepäsi selällään kylmällä lattialla, pää verisenä siitä haavasta,
minkä Nicodem Limjevica salakavalasti oli hänelle antanut, mutta vielä
suuremmat tuskat sydämessä, jonka Genian kuva täytti, risteilivät
hänen mielessään muistot niistä veritöistä, jotka liittyivät Belgradin
linnoitukseen.

Siinä kopissa, missä hän nyt lepäsi, oli kenties kerran onneton Kara
Mustapha, turkkilainen suurvisiiri, nääntynyt, hän, joka herransa,
kiittämättömän sulttaani Soliman II:n käskystä kuristettiin kuoliaaksi,
koska oli Wienin edustalla kärsinyt häpeällisen tappion.

Stefan Naumovitschistä tuntui kuin olisi nähnyt Kara Mustaphan ilkeästi
vääristyneet kasvot sukeltavan esiin pimeydestä tuijottavin silmin ja
verikalpein huulin, joidenka viimeiset liikkeet sammaltivat kirousta
keisarilliselle murhaajalleen.

Stefan Naumovitsch muisti sitte, että Belgradin parhaimman torin
varrella kohosi palatsimainen, suuremmoinen rakennus.

Tämän rakennuksen omisti kerran suuri kauppias, jonka oli onnistunut
viisaalla keinottelulla koota melkoinen omaisuus.

Mutta hän ei ollut Obrenovitschien ystävä. Sentähden hänet eräänä
yönä vangittiin ja pantiin linnoitukseen. Neljä viikkoa annettiin
hänen täällä nääntyä ja nälkääntyä. Häntä kidutettiin mitä ilkeimmällä
tavalla, ja lopulta hänet pakotettiin allekirjottamaan sopimuksen.

Häneltä vaadittiin, että hänen tuli valtiolle luovuttaa komea talonsa
ja lisäksi kaksi kolmatta osaa omaisuudestaan. Sillä ehdolla hänet
vapautettaisiin. Todellakin hän allekirjoitti sopimuksen.

Kaksikymmentä neljä tuntia myöhemmin oli hän ruumiina. Sanottiin, että
hän vankilassa oli kuollut johonkin vatsatautiin. Niin aina sanottiin,
kun myrkky oli tehnyt tehtävänsä.

Myrkky!... Stefan tunsi kauheata väristystä ruumiissansa.

Tuolin oli malja, jossa vanginvartija oli hänelle tuonut lientä.
Vieressä oli leipäpalanen. Vielä ei hän ollut kumpaankaan koskenut.
Mutta nälkä tietysti pakottaisi hänen kumpastakin nauttimaan ja silloin
voi — silloin alkaisi hänen vatsatautinsa, ja seuraavana päivänä
kerrottaisiin Belgradissa, että hän oli tautiin kuollut.

— Ja nyt, juuri nyt täytyy minun menehtyä! huokaili nuori upseeri,
koskettaen vapisevalla kädellään mustaan veren tahraamaan tukkaansa, —
nyt kun juuri elämä on minulle suloista, nyt, kun olen nähnyt Genian ja
oppinut tuntemaan totista rakkautta!

Oi Genia, unelmieni enkeli, sinä suloinen tyttö, oletko itkevä
kohtaloani, oletko kyyneleitä vuodattava ajatellessasi Stefan
Naumovitschia? Jos tietäisin, että niin tekisit, silloin tyvenenä
kuolisin...

Hän pisti käden taskuunsa — oli nimittäin otettu pois käsiraudat —
ottaaksensa nenäliinansa, sillä pyyhkiäkseen kosteat silmänsä.

Ottaessaan nenäliinansa, putosi samassa paperi lattialle.

Hän nosti sen maasta ja katsoi siihen tuijottavin katsein.

— Kummallista! sanoi hän. — Tuon kirjeen tuntematon pisti käteeni, kun
seisoin tuomiokirkon rappusilla odottamassa vihattua naista.

Mitä mahtaneekaan seistä tuossa kirjeessä.

Varovasti avasi hän kuoren ja otti siitä paperiarkin. Luettuaan siinä
olevan kirjoituksen, Stefan äkkiä säpsähti, silmät selällään ja niissä
kuvastui tavaton hämmästys.

— Varmaankin on erehdys tapahtunut, on tarkotettu aivan toista
henkilöä! lausui Stefan pelokkaalla äänellään.

Vai tahtoiko se henkilö, joka kirjeen jätti, antaa minulle aseen
taistelussani Dragaa vastaan?

Haa, mikä paljastus! Kuinka sallimus näyttää minulle tuon peljättävän
salaisuuden, hirmujen kuilun. Oikein kauhistun sitä ajatellessani, enkä
uskoisi sitä todeksi. Ja kumminkin, onhan se hänen käsialansa, jonka jo
olen monta tuhatta kertaa nähnyt. Niin kirjoittaa ainoastaan kuningas
Milan — ei kukaan muu kuin hän. Taivaan Jumala, onko se sitten sinun
tahtosi, että minä Stefan Naumovitsch saisin sen tietää.

Ja vielä kerran nuori mies heitti epävarman katseen paperiin ja
ikäänkuin ahmien nieli sen muutamat harvat rivit.

Sitten asettui syvä surumielisyys hänen huulilleen. Huokaus tunkihe
hänen rinnastaan — ja hän huusi, kohottaessaan kirjeen ja katsellen
sitä kuin jotakin ilmestystä:

— Miksi en saanut tietää tuota salaisuutta kymmenen tuntia aikaisemmin,
miksi en avannut kirjettä, kun se pistettiin käteeni?

Minulla oli revolverini valmiina lähettämään kuulan Dragan sydämeen.
Mutta tämä kirje, nämä muutamat rivit, tämä peljättävä salaisuus olisi
tuhat kertaa varmemmin kohdannut häntä sydämeen kuin kuula, vaikka itse
saatana olisi sen ampunut.

Tämä kirje olisi minun kädessäni muuttunut miekaksi, jolla olisin
katkaissut kaikki ne siteet, jotka yhdistävät Aleksanterin ja Dragan,
vaikka nuo siteet olisivat kovimmasta teräksestä taotut!

Stefan Naumovitsch vaikeni yht'äkkiä ja piilotti taas kiireesti kirjeen
povelleen, sillä eriskummallinen ääni kohtasi hänen korvaansa.

Hän luuli kuulevansa kolkutusta, joka aina keskeytyen säännöllisesti
uudistui.

Hän otaksui heti, että viereiseen koppiin oli tuotu joku hänen
ystävistänsä, joku liittoutuneista, joka oli kuullut hänen äänensä ja
tahtoi asettua yhteyteen hänen kanssansa.

Stefan Naumovitsch sentähden meni aivan seinän viereen ja löi siihen
avaimellaan, joka hänellä oli takin taskussansa.

Naputukset nyt kuuluivat yhä selvemmiltä. Siitä päätti Stefan, että
senpuolinen seinä ei ollut varsin paksu. Ehkenpä olivat nämä molemmat
kopit ennen olleet yhtenä suurempana huoneena.

— Stefan — Stefan Naumovitsch, oletko sinä siellä? kuuli hän äänen
sanovan, jonka hän heti tunsi.

Se oli eversti Maschinin ääni.

— Olen, eversti! huudahti Stefan matalalla, mutta kumminkin selvästi
kuuluvalla äänellä, — Te siis kuulette minun ääneni, niinkuin minä
Teidän?

— Kyllä kuulen, Stefan! Onneton ystävä parka, siis on sinuakin
kohdannut se kohtalo, minkä paha henki on meille valmistanut! Missä
sinut vangittiin?

— Tuomiokirkon edustalla, viisi minuuttia ennenkuin aioin vapauttaa
Serbian häpeätahrastaan. Nuolen nopeudella käytiin minun kimppuuni,
olin aivan voimaton, en mitään kyennyt tekemään.

— Kätketty ei ole unhotettu! vastasi Maschin, ja Stefan saattoi hänen
äänensä soinnusta päättää hänen hillityn raivonsa voiman. — Mitä me
emme voi tehdä, se on toisten toimitettava. Sillä meidän, Stefan
Naumovitsch, täytyy nyt tehdä tili elämästämme.

— Oi Jumala, luuletteko sitte, ett'ei meitä edes aseteta tuomioistuimen
eteen?

Katkera nauru oli eversti Maschinin ainoa vastaus.

— Me saamme yhden ainoan tuomarin, sanoi hän sitte, — ja tämän nimi on
oleva kuningatar Draga, ja mitä meidän on odottaminen tältä tuomarilta,
sen kyllä voit arvata.

— Kuolemaa! vastasi nuori upseeri kumealla äänellä.

— Niin, kuolemaa, ja todennäköisesti sangen tuskallista kuolemaa. Mutta
mitäpä se tekee! — Mehän kuolemme Serbian puolesta! — Kumminkin eräs
asia minua kiusaa, Stefan, ja sen ajatteleminen tahtoo tehdä minut
aivan mielipuoleksi. Sen ajatuksen täytyy sinuakin vaivata.

Sano minulle, kuka on meidät ilmiantanut, kuka meistä kolmestatoista,
jotka tunsimme salaisuuden, on tullut konnaksi? Vaikeata on asiata
muutoin selittää. Jonkun on täytynyt pettää toiset.

— Ei, ei koskaan, sanoi Stefan Naumovitsch kovalla äänellä ja osottaen
äänellään jaloa vakaumusta, — sitä en mitenkään voi uskoa! Ehkäpä on
juutalainen Mandelblüt, "Zum Bojaren" ravintolan isäntä sen tehnyt.

— Ei, sitä hän kyllä varoi! keskeytti äkkiä eversti Maschin. — Hän
tiesi, ettei hän hetkeäkään saattanut olla varma hengestään. Mutta
siitä huolimatta tiesi Mandelblüt ainoastaan, että meillä oli kokous
hänen ravintolassansa jonkun salaliiton takia; mutta ei hän kumminkaan
tietänyt sen toimeenpanemisen aikaa eikä paikkaa — Oletko vielä siellä
Stefan, kuuletko minua?

— Kyllä kuulen, vastasi Stefan, — minulla on keino Serbian
pelastamiseksi, jos vaan sitä voisimme käyttää...

Tietäkää nimittäin, että tilaisuus on tuonut käsiini kirjeen, joka
sisältää hirvittävän salaisuuden.

Se, joka toimittaa tämän Kirjeen kuningas Aleksanterin luettavaksi,
vapauttaa hänet ikipäiviksi Draga Maschinista.

— Se kirje ei saa jäädä sinun koppiisi, sanoi Maschin ratkaisevalla
äänellä ja hetkeäkään miettimättä. — Kuule, Stefan Naumovitsch, meidät
on kuolemaan vihitty, siitä saat olla vakuutettu. Joka kerta kun vaan
koppini oven sarana narahtaa, luulen että pyövelit tulevat luokseni
taikka oikeammin sanoen murhaajani.

Jos ei vielä ole sinua tutkittu ja otettu kaikki mitä sinulla on
taskussasi, niinkuin minulle tehtiin, niin kyllä sinut ruumiina
tutkitaan. Koeta siis heti päästä kirjeestä, joka saattaa Serbiaa
hyödyttää.

— Mitenkä sitte voisin lähettää sen ulos maailmaan, kysyi Stefan —
Enhän minä voi asettua yhteyteen kenenkään kristityn sielun kanssa,
sillä me olemme n.k. turkkilaiskopeissa, jotka ovat aivan Tonavassa
kiinni, niin ettei koskaan kukaan ihminen voi kulkea ikkunamme ohitse.

— Sen kyllä tiedän, ja juuri siihen perustan tuumani. Eikö sinulla ole
mitään rasiata, mihin voisit kirjeen pistää?

— Onhan minulla tulitikkulaatikko, vastasi Stefan puoli minuuttia
mietittyään.

— Ei se kelpaa, se kulkee veden pinnalla, ja mikä narri hyvänsä voi sen
siitä onkia. Täytyy olla jotakin raskaampaa, joka painuu pohjaan.

— Oivallista! sanoi Stefan. — Hopeainen paperossikoteloni; se on aivan
tiivis, siihen ei pääse pisaraakaan vettä. Sillä minä ymmärrän Teidän
tarkotuksenne, Te tahdotte, että tämä kirje on upotettava Tonavaan.

— Juuri sitä tahdon. Jos kaitselmus tahtoisi, että me jäisimme eloon,
niin me tunnemme sen paikan, mihin olet kotelon viskannut. Jos taas
kuolemme, niin täytyy meidän jättää se sen sattumuksen varaan, että
kalastaja, joka tähän laskee verkkonsa, nostaa tämän merkillisen löydön
päivänvaloon. Silloin voi sattua, että hän on serbialainen, jolla on
sydän oikealla paikallaan, ja kaikki käy sitte toivomuksemme mukaan.
Kas niin. Stefan, tee niinkuin sanon!

Stefan otti esille sikarikotelonsa, tyhjensi sen sisustan, muutamia
turkkilaisia paperossia, pisti siihen kirjeen ja painoi kannen lujasti
kiinni.

— Mene nyt akkunan luokse; rautatankojen välitse kyllä voit heittää
kotelon. Lue itseksesi rukous Serbian pelastukseksi ja hyvän asian
menestykseksi ja anna sitte kotelon pudota veteen!

Stefan teki niin kuin hänen korkea-arvoisempi ystävänsä oli hänelle
sanonut. Edessä oli mahtava virta, jonka laineille tähtikirkkaan
kesäisen kuutamoyön varjot olivat laskeutuneet.

Stefan, jonka oli onnistunut saada kapea kätensä rautaristikkojen
välitse, heilutteli hetkisen hopeakoteloaan ristikon ulkopuolella, sitä
vielä päästämättä ja jättämättä kallisarvoista kirjoitusta aaltojen
uhriksi.

Ajatustulva pauhasi hänen aivoissansa... Kukapa toisi tuon kotelon taas
päivän valoon, kuka sen avaisi, kenenkä silmät kohtaisivat nuo rivit,
jotka kuningatar Dragalle olisivat niin turmiota tuottavat?

Olisikohan hänelle itselleen suotu vielä kerran nähdä tuo kotelo,
joka nyt Stefanin mielestä oli kallisarvoisin aarre, mikä Serbiassa
kätkeytyi, tuhat kertaa kallisarvoisempi kuin juvelien koristama
kuningaskruunu. Vai jäisikö kotelo ikipäiviksi Tonavan pohjalle,
ahtolan asujamille, samoin kuin hän itse lepää maan kolkkoon hautaansa?

— Sinulle, kohtalo, huudahti nuori upseeri, jätän minä tämän
arvoituksen parhaan neuvosi mukaan ratkaistavaksi! Ja jo oli hän
avaamaisillaan kätensä antaakseen salaisuuden painua pohjaan, kun
äkkiä — rautaiset sormet tarttuivat hänen oikean kätensä ranteeseen,
puristaen hänen kättänsä niin kovasti, ettei hän kyennyt kättänsä
avaamaan eikä koteloa viskaamaan.

Stefan hämmästyi tästä varsin odottamattomasta teosta niin kovin,
ettei minuuttiin kyennyt sanaakaan lausumaan, yhtään ääntä päästämään.
Suurilla silmillä hän ristikkoakkunan läpi katsoi kasvoihin, joita ei
ollut koskaan ennen nähnyt, mutta jotka hänestä kumminkin näyttivät
niin tutuilta, kuin jos jossakin olisi nähnyt nuo piirteet kuvattuina.

Ne olivat erään miehen laihat, ahavoittuneet, rohkeat kasvot, joita
ympäröi musta kokoparta ja varjosti rehevät kiharat.

Keveästi kaareutunut nenä antoi näille kasvoille uskaliaisuuden ja
rohkeuden ilmeen, ja huulien ympärillä, jotka tulivat näkyviin mustien
viiksien alta, leijaili ylpeä, pilkallinen hymy.

Oliko tuo mies tullut ilmasta lentäen? Oliko hän syössyt alas taivaasta?

Mies seisoi pienessä kepeässä venheessä, jommoisia etenkin
albaanilaiset käyttävät virralla ja voivat niitä soutaen saavuttaa
tavattoman nopeuden.

Myöskin miehen puku, jota Stefan nyt kuutamossa tarkasteli, osotti,
että mustapartainen mies oli vuoren poika. Puku oli monivärinen,
eikä vyöltä myöskään puuttunut kadjaaria, käyrää puukkoa, jota
albaanilaiset ymmärtävät käyttää erittäin taitavasti peljättävänä
aseena vastustajiansa vastaan.

Tämä mies nyt tarttui lujasti Stefanin käsiranteeseen.

— Mitä aiot tehdä, onneton? sanoi mustapartainen mies heläjävällä
äänellä. — Miksi viskaat hopeakotelosi Tonavaan? Joko teet
testamenttisi? Luulenpa todellakin sinun tekevän, koska olet tuossa
kirotussa kopissa. Valitse minut sitte perijäksesi!

— Päästä käteni! huusi Stefan närkästyneenä. — Mies tahdotte olla ja
kumminkin hyökkäätte avuttoman vangin kimppuun!

— Etkö kuolemaa pelkää? Kysyi mies läpitunkevin katsein, sen sijaan
että olisi kysymykseen vastannut. — Monta kertaa ennenkin olen
venheelläni kulkenut tämän Belgradin linnoituksen ohi, ja näiden
ristikko-akkunain takaa olen kuullut monta epätoivon huutoa ja itkua,
arkaa voivotusta ja valitusta; mutta sellaista, joka tyynenä katsoo
kuolemata silmiin, en tähän saakka tällä paikkaa ole kohdannut.

— Siis olen minä ensimäinen sellainen, vastasi Stefan melkeinpä
halveksivalla äänellä. — Pelkureita löytyy kylliksi, mutta ainoastaan
ani harvoja miehiä. Mutta sinä annat nyt minun varmaankin olla
rauhassa, sillä et todellakaan näytä miltään pikku varkaalta, joka
välittäisit muutaman markan voitosta.

— Ei, en todellakaan, vastasi albaanilainen kummallisesti hymyillen. —
Mutta en kumminkaan voi kärsiä sitä, että heität hopeakotelosi virtaan,
sillä otaksun, että se sisältää jonkun salaisuuden. Kuinka tahtoisit
siitä muutoin päästä!

— Etkö voisi ilmaista tuota salaisuutta?

Näin sanoen oikasihe vuoren poika voimakkaalla, äkillisellä liikkeellä,
niin että venhe oli vähällä kaatua; hänen silmistään leimahti raju
liekki, ja äänensä kuului terävältä ja kovalta, kun hän vastasi:

— En vielä koskaan ole ilmaissut salaisuutta, minkä kuoleva on minulle
uskonut, ja kun sinä olet sellainen, niin nyt myöskin saat tietää,
kenen kanssa olet tekemisissä: Minä olen Demeter Banjaluki, n.k.
"Mustien vuorten ryöväri."

Stefan teki vaistomaisen liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut vetää
kätensä takaisin, mutta tämä oli ryövärin rautakourassa kuin
ruuvipuristimessa. Onneton vanki kalpeni, mutta sitte taas veri virtasi
hänen poskiinsa, ja iloisella äänellä hän sanoi:

— Oletko Demeter Banjaluki, Mustien vuorten ryöväri? Haa, siinä
tapauksessa olet juuri se mies, jota kaikista enin tarvitsen. Sinut on
yhteiskunnasta ulos sysätty, oikeuden palvelijat ajavat sinua takaa,
sen hyvin tiedän, ja palkinto on määrätty sinun päästäsi. Mutta ne,
jotka sinut tuntevat, ylistävät urhoollisuuttasi ja uskollisuuttasi
ystävää kohtaan.

No hyvä, ota tämä hopeakotelo mukaasi vuorillesi ja vanno minulle, että
uskollisesti olet sen säilyttävä, kunnes Stefan Naumovitsch kerran
vaatii sen takaisin. Mutta jollen saisi palata elävien joukkoon, niin
jätä tämän kotelon sisällys kuningas Aleksanterille!

Jos sen teet, niin olet Serbialle osottanut palveluksen, joka on
pahojen tekojesi vastapainona, ja kerran olet Jumalan, ikuisen tuomarin
edessä seisova puhtaana, kaikista synneistä vapaana.

Demeter Banjaluki, minä kysyn sinulta: tahdotko tehdä tämän valan?
Ajattele, että kuoleva rukoilee sinua täyttämään hänen viimeisen
tahtonsa.

Albaanilainen nosti ylös vapaan vasemman kätensä valaa vannoakseen;
vakavalla, juhlallisella äänellä hän sanoi:

— Stefan Naumovitsch, minä vannon säilyttäväni tämän hopeakotelon,
kunnes sinä sen takaisin vaadit. Mutta, jos kuulen puhuttavan
kuolemastasi, niin jätän sen kuningas Aleksanterille. Koirat nuolkoot
vertani ja raatokotkat repikööt ruumiini, jos valani rikon!

— Ota se siis ja pakene aarteinesi, niin pian kuin venheesi sinut
kerkiää kuljettaa!

Tämän sanottuansa päästi Stefan kotelon kädestänsä. Ryöväri otti sen
taitavalla kädenliikkeellä ja kätki sen povelleen, punasen paitansa
alle.

— Hyvästi sitte, Stefan Naumovitsch, sanoi Demeter Banjaluki,
lämpimästi puristaen koppivangin kättä. — Huomispäivän yönä ja
kahdeksana seuraavana yönä kuljen minä venheelläni samaa tietä näiden
akkunain alatse. Jos silloin vielä elät, niin puhuttele minua!

Laukaus pamahti, kuula lensi yli ryövärin vasemman olkapään ja putosi
veteen.

— Kas vaan, se koski minua, huudahti Demeter Banjaluki; — ovat
varmaankin nähneet minut tuolta tornin huipulta ja luulevat, että
olen tullut sinua pelastamaan. Ikäänkuin olisi helppo asia murtaa
jättiläismuurit tahi viilata poikki rautatankoja. Mutta, minun täytyy
pois, en uskalla odottaa yhtä kuulaa lisäksi, se saattaisi paremmin
sattua. Jää siis hyvästi, ja Jeesus vieköön sielusi Jumalan tykö.



KAHDEKSAS LUKU.

Kuristettuko?


Ryövärin kasvot hävisivät akkunasta, Stefan kuuli airon loiskimista, ja
nopeasti kiiti venhe pitkin vankilan muuria, katon räystään alla hakien
suojaa kuulilta, jotka mahdollisesti vielä lähetettiin hänen peräänsä.

— Luulen nyt valinneeni parhaimman mahdollisen tien, mutisi Stefan
itsekseen, vetäytyen takaisin koppiinsa — Demeter Banjaluki on kyllä
näyttäytyvä varmemmaksi kuin Tonava, joka ikipäiviksi olisi kätkenyt
kotelon hiekkaan tahi vienyt sen mukanaan merelle. Kaikessa tapauksessa
olen minä, jos elää suodaan, helpommin saava sen takaisin... Taivaan
Jumala, mitä tuo on?... Muurin takana, eversti Maschinin kopissa,
ääniä... hätähuutoa... voi, siellä tapahtunee jotakin peljättävää!

— Stefan... Stefan Naumovitsch! huusi eversti Maschin niin kovalla
äänellä, että Stefan melkeinpä luuli hänen olevan samassa kopissa. —
Ne ovat täällä!... Ne ovat luonani, Stefan Naumovitsch! Ne ovat nyt
tulleet!

— Ketkä?... Mitkä? huusi Stefan painaen itseänsä niin lujasti muuria
vastaan, kuin tahtoisi ruumiillaan sen murtaa. — Kuka siellä on,
everstini?

— Murhaajia!... Voi, kuningatar Draga on nopea toiminnassaan!...
Mitä te tahdotte, letukan palkkaamat verikoirat? kuuli Stefan
everstin huutavan, ja muutamien minuttien kuluttua: Kolme miestä yhtä
vastaan... Oi, se on pelkurimaista! Onko kuningatar jo maksanut teille
syntirahat!... Silmukka! Minut siis on kuristettava... Katalata...

Käheä, sydäntäsärkevä huuto seurasi näitä sanoja. Stefan raapi
sormillaan muurin rakoja ja koetti repiä ulos kivet, sillä hän tahtoi
auttaa päällikköään taikka myöskin kuolla hänen kanssansa; sillä
miksi hän vielä eläisi tässä peljättävässä kuopassa, missä kuolema
häntä väijyy joka nurkassa, — niin, kuolla hänen kanssansa; sillä
mitä hyödyttää raastaa sormet verisiksi, jollei kumminkaan kykene
irrottamaan noita kirotuita kiviä, ja nyt...

— Jää hyvästi, Stefan, ystäväni, jää hyvästi! kaikui nyt Stefanin
korvissa ja kuului käheästi koriseva ääni. — Toisessa maailmassa näemme
toisemme... Kirottu ole sinä, purppuraan puettu letukka!... Sinun
kruunuusi on tarttunut häpeä ja kauhu...

- Hellittäkää, te konnat, hellittäkää! huusi Stefan raivostuneena. —
Jos te olette ihmisiä, joilla ruumiissa on inhimillisiä tunteita, niin
älkää ryhtykö tuohon häpeällisimpään, katalimpaan tekoon, mitä maan
päällä voi ajatella! Eihän tämä mies ole teille koskaan pahaa tehnyt ja
yhtäkaikki tahdotte hänet tappaa.

— Pidä sinä huolta itsestäsi, kohta on sinun vuorosi, vastasi yksi
murhaajista, ja tämän jälkeen seurasi kumea jymähdys, tuskallinen
korahdus.

Sitte kuuli Stefan, kuinka jotakin ruumista laahattiin pitkin
kivilattiaa, ovi avattiin ja taas suljettiin, ja sitte oli kaikki
kuolon hiljaista Belgradin hirvittävimmässä vankilassa. —

Stefan purskahti katkeraan itkuun ja vaipui lattialle; hän ei hävennyt
kuumia kyyneleitänsä.

Ne koskivat hänen ystävätään, päällikköä, mutta samalla myöskin
onnetonta maata, missä noin raukkamainen ja häijy verityö saattoi
tapahtua. Sillä Stefan ei epäillyt, että nuo pedot olivat kuristaneet
hänen ystävä parkansa ja että he paraillaan kaivoivat saaliinsa maahan,
johonkin vankilan nurkkaan... tahi ehkäpä viskasivat Tonavaan.

Ja milloin... milloin sama kohtalo kohtaisi häntä?

Oi, hänet valtasi palava levottomuus, hän melkeinpä toivoi, että
kurjat pyövelit heti tulisivat, kuristamaan hänetkin niinkuin eversti
Maschinin.

Miksi pitäisi hänen, Stefanin, yhä vaan kärsiä, miksi ilveillä tyhjillä
toivomuksilla, joihin heikko niin mielellään takertuu sielunsa koko
jälellä olevalla voimalla?

Ei, ei, jospa loppu jo tulisi!... Ennemmin kuolema kuin olla kauemmin
hirmuisten sieluntuskien kiduttamana!

— Voi... oliko hän kuolemata turhaan kutsunut? Tuliko se... tuliko se
jo tällä hetkellä?...

Askeleita kuului, jotka ovea lähenivät, vankilan päällikön avaimet
kalisivat, ovi avautui — lyhdyn valo valaisi kopin, ja sitte ääni
lausui:

— Tirehtori olkoon hyvä ja poistukoon! En pelkää viipyä yksin hänen
luonansa. Jos teitä tarvitsen, niin teitä huudan.

Nämä sanat kuullessansa Stefan säpsähti ja nykähytti ruumistansa,
ikäänkuin piiskan isku olisi häneen sattunut. Hän kavahti sitte pystyyn
sen verran, että jäi polvilleen.

Sitte hänen käsivartensa lensivät levälleen, kun hän oli näkevinään
ikäänkuin taivaallisen näyn.

Rehevän kaunis nainen, kietoutunut pitkään vaippaan, läpinäkymätön
huntu silmillä, oli astunut hänen koppiinsa ja seisoi selkä rautaovea
vastaan.

Naisen ei tarvinnut huntua kohottaa...! Naumovitsch tunsi tämän äänen
tuhansien joukossa, hän oli kuullut sitä kylliksi usein, vielä oli se
kerran kuiskannut hänen korvaansa suloisia rakkauden sanoja.

Mutta oliko Stefan sitte mieletön, saattoiko hän todellakin uskoa, että
tuo nainen uskaltaisi astua alas hänen koppiinsa, pelkäämättä surman
iskua?

Haa, jos se oli sama nainen, niin todisti se ainakin, että hän oli yhtä
rohkea kuin turmeltunut sielunsa ja ruumiinsa puolesta.

— Minä se olen, lausui hunnullinen nainen. — Et näe mitään utukuvaa
edessäsi, minä se olen, kuningatar Draga, jota kerran nimitit omaksi
Dragaksesi. Viimeiset sanat lausuttiin varovasti kuiskaavalla äänellä.

Samalla huntu poistui silmiltä ja Dragan kalpeat, lumoavan kauniit
kasvot tulivat näkyviin.

Vanki nousi seisoalleen; tuon naisen edessä ei hän tahtonut polveansa
notkistaa, ei häntä jumaloidaksensa eikä armoa rukoillaksensa, jota
kumminkin Draga ehkä luuli.

— Mitä on sinulla tekemistä täällä minun vankilassani? kysyi nuori
upseeri kylmästi torjuvalla äänellä, mittaillen Serbian kaunista
kuningatarta halveksivalla katseella. — Miksi olet hiipinyt pois
kuninkaallisen rakastajasi vierestä, sen onnellisen miehen jonka
olet lumonnut, hiipinyt pois hääjuhlasta, missä imartelijasi ja muut
luontokappaleet osottavat sinulle kunnioitustasi? Tahdotko nauttia
minun kurjuudestani? Ei, minä en ole mikään kurja raukka, sillä kärsin
Serbian ja kostoni tähden!

- Sinun kostosi? lausui Draga melkeinpä lempeästi.

Mitä sitte olen tehnyt ansaitakseni sinun kostosi, Stefan Naumovitsch?
Olenhan kerran sinua rakastanut, ja sinä lepäsit jalkojeni juuressa;
mutta sitte kuningas minuun mielistyi, häntä en voinut vastustaa, hän
on kaikkien meidän herramme, hänen tehtävänänsä on ainoastaan käskeä.

Käskeä? toisti Draga tuskan täyttämällä kysyvällä äänellä. — Ei
sydäntäni, joka yhä vielä kätkee suloisen salaisuutensa. Vanno minulle,
Stefan Naumovitsch, ettet koskaan nosta kättäsi kuningas Aleksanteria
etkä minua vastaan, ja vielä tänä yönä olet vapaa, niin totta kuin minä
olen Draga, Serbian kuningatar.

— Niin totta kuin kruunu kerran on putoava päästäsi ja pääsi samalla
kertaa, vastasi Stefan, yhtä totta on, että taas olen kohottava käteni
sinua vastaan, Draga Maschin, jos kerran pääsen vapaaksi.

Draga säpsähti, kun kuuli entisen nimensä; mutta se rakkaus, jota
hän tunsi nuorta upseeria kohtaan, lannisti hänen ylpeytensä ja piti
vieläpä hänen ylpeytensäkin aisoissa.

— Minä tiedän, miksi minulle noin puhut, huudahti Draga pilkallisella,
voitosta varmalla hymyilyllä. — Sinä rakastat toista.

Kas, sinä kalpenet, Stefan Naumovitsch, satutin siis sinua keskelle
sydäntä!

No, minä annan sinulle vielä vaikeamman iskun, minä irroitan tuon
rakkauden sydämestäsi, niin että inholla rupeat ajattelemaan entistä
rakastajatartasi.

Sanoppas, tunnetko tyttöä, nimeltä Genia von Sandorf?

— Kyllä hänet tunnen, ja sydäntäni särkee, kun kuulen tuon puhtaan
nimen sinun huuliltasi.

— Puhtaanko nimen! toisti Draga pilkallisesti nauraen. — Pidätkö
petturin nimeä puhtaana?...

Stefan Naumovitsch hoiperteli taaksepäin, ikäänkuin olisi saanut
piiskan iskun; peljättävä aavistus täytti tällä hetkellä hänen sielunsa.

Kumminkin torjui hän tämän aavistuksen rakkauden koko voimalla, joka
tahtoo suojella tyttöä jo yksistään epäluulon varjosta.

— Genia von Sandorf vietti edellisen yön "Zum Bojaren" ravintolassa,
jatkoi Draga, kaivaen katseensa nuoren upseerin silmiin, ikäänkuin
olisi tahtonut tunkeutua hänen sielunsa syvimpään pohjaan. — Samassa
talossa pidettiin teidän salaiset kokouksenne.

Juutalainen Mandelblüt, joka on vangittu, on tunnustanut kaikki.

Ainoastaan Genia von Sandorf saattoi kuulla teidän keskustelunne; hän
on sen tehnyt, ja hän on teidät ilmi antanut.

Tässä näet kirjeen, minkä hän heitti kuninkaan vaunuihin, kun olimme
menossa tuomiokirkkoon.

Mieletön, joka halveksit kuningattaren rakkautta vakoojan tähden, joka
on saattanut teidät kaikki perikatoon.

Stefan peitti kasvonsa ja voimakas tuskanhuuto pääsi hänen rinnastansa.

— Taivaan Jumala! huusi hän murtuneella äänellä. — Tahdotko siis
riistää minulta kaikki, viimeisenkin — viimeisen, mikä näytti minusta
jalolta ja kauniilta? Genia petturi!

Häntäkö minun on siitä kiittäminen, että täällä vankilassa näännyn,
että eversti Maschin mätänee jossakin haudan komerossa, että muut
ystävät ehkä ovat yhtä kurjia kuin minä? —

Oi, olinpa mieletön narri, uskoessani, että täällä viheliäisessä
maailmassa löytyisi enkeli! Ei, pahoja henkiä olette te kaikki, te
naiset, ja voi sitä miestä, joka antaa teidän enkelinaamojenne pettää
itseänsä!

Hitaasti vaipui Stefan polvilleen.

Hän itki katkerasti.

— Niinpä siis Stefan palaja entiseen rakkauteesi! kuiskasi hänen
korvaansa Draga.

Kaunotar kumartui alas hänen puoleensa.

— Sano sana, vanno vala, niin vankilastasi kohoat kuningattaresi
huoneeseen.

Kunnialla olen sinut koristava. Rikkaus ja onni tulevat sinun osaksesi,
sillä nyt voin antaa sinulle runsain käsin.

Ja miksi en antaisi sille, joka on minulle rakkain, joka omistaa
sydämeni?

Oi, mikä viekotteleva sointu olikaan hänen äänessänsä!

Hänen ruumiinsa suloinen tuoksu ympäröi Stefania, ja todellakin oli
vanki paralle houkuttelevaista ett'ei ainoastaan päästä vapaaksi, vaan
samalla tulla kuningattaren suosikiksi, salaiseksi rakastajaksi, joka
häneltä saisi kaikki.

Lyhyen taistelun taisteli Stefan sielussansa.

Olihan hänkin vain ihminen.

Oi — hän tahtoi mielellään elää, sillä hän oli nuori.

Toisella puolen kauhea kuolema, toisella taas komea, ihana elämä.

Serbian ihanin nainen ja ruhtinaallinen kunnia!

Oi, Stefan tunsi, että viekotuksen raivottaret voimakkaasti raivosivat
hänen sydämessänsä.

Sortuisiko hän nyt kiusaukseen? Myisikö sydämensä ja kätensä Dragalle
ilkeän voiton tähden? —

Ei, hetkisen vaan kesti taistelua ristiriitaisten tunteitten välillä
hänen rinnassansa, ja sitte oli hän tehnyt päätöksensä. Hitaasti hän
oikasihe, kasvot kalpeina kuin kuolema, silmät kiiluen kuin kuumeessa.

— Turhaan, Draga Maschin, huusi hän kuningattarelle, heität kultaisen
verkkosi minua pyydystääksesi... Ehkä olen mieletön, joka annan
etusijan tuskalliselle kuolemalle onnen ja loiston rinnalla; mutta...
minä olen serbialainen ja rakastan isänmaatani.

Kumminkin, minäkin kerran rakastin sinua, Draga, siihen aikaan kuin
luulin, että olisit arvossa pidetty nainen. Nyt tiedän enemmän.
Ruumiisi olet kuninkaalle myynyt kullan ja kunnian tähden.

Istukin sitte valtaistuimellasi, pukeudu purppuraan, peilaile vallassa
ja ihanuudessa; mutta sydämesi, kuningatar Draga, on jäävä yksin ja
rakkaudesta tyhjäksi. Sillä tuota kurjaa letukkaa, joka valtaistuimella
istuu — ha, ha, häntäkö sinä rakastaisit, sinä, joka tarvitset miehen
tukea, hänen kestävyyttä, rautaista päättäväisyyttä! Ei, ei, Draga,
olet tunteva itsesi onnettomaksi sielusi sisimmässä, ja juuri sitä
toivon, sen olet Serbian vuoksi täydellisesti ansainnut.

— Onko tuo siis viimeinen sanasi, Stefan Naumovitsch? Sinä siis minua
halveksit?

— Kyllä sinua halveksin!

— Uskalikko, tuo sana tuottaa sinulle kuoleman! Mieletön, etkö tiedä,
että yksi ainoa viittaus minun puoleltani on kylläksi tuomaan murhaajat
tänne, kuristamaan sinut, niinkuin ne...

— Niinkuin ne kuristivat ystäväni, keskeytti Stefan, syvästi läähättäen
— eversti Maschinin, entisen lankosi, Draga. Hän ei saanut elää, koska
tiesi sinusta liian paljon, koska olisi voinut kertoa, kuinka sinun
puolisosi...

— Kylläksi! huusi kuningatar Draga kirkuvalla äänellä. — Polvillesi,
vasalli, seisotko kuningattaresi edessä!

Pää taaksepäin heitettynä seisoi Draga Naumovitschin edessä; rinta
paisui kuninkaallista suuruutta, ja suuret silmät hehkuivat käskevää
mahtavuutta.

Voi, Stefanin täytyi tällä hetkellä tunnustaa itsekseen, että tuo olisi
todellakin maailman toivottavin nainen, jollei hänen sielunsa olisi
turmeltunut, tuhansien syntien saastuttama.

— Ei, Stefan Naumovitsch, sanoi kuningatar Draga, vetäytyen hitaasti
ovea kohden. — Sinä et ole kuoleva, et vielä, sillä toivon, että
vielä maltat mielesi. Jollet sitä tee, niin et polvillasi kunnioita
minua kuningattarenasi ja sydämesi morsiamena, silloin täytyy sinun
tässä kopissa nääntyä hirvittävällä tavalla. Tässä kopissa tulet kuin
elävältä haudatuksi, ja kun sitte vuosikymmenien kuluttua vankilasi
avaa porttinsa sinulle, silloin horjut päivän valoon harmaapäisenä
ja kokoon kyyristyneenä — vanhuksena — voimattomana, jota kuningatar
Dragan ei enää tarvitse peljätä. — Jää hyvästi, koeta vielä malttaa
mielesi, ystäväni!

Seuraavassa hetkessä narisi rautaoven saranat, kuin unikuva oli Draga
kadonnut, ja Stefan Naumovitsch tarttui molemmin käsin haavottuneeseen,
kuumaan päähänsä ja huusi:

— Ei, ei, se ei ole totta, minä en ole vuosikymmeniä nääntyvä näiden
säälimättömien kiviseinien välissä, sillä se hetki on tuleva, jolloin
vankilani avautuu, kun Serbia on vapaa, ja silloin — silloin ei ole
Dragaa olemassa.



YHDEKSÄS LUKU.

Petturiksi leimattu.


Naisen voimakkaat käsivarret olivat viime hetkessä temmanneet Genian
kansanjoukosta tuomiokirkon edustalla, kun tuo onneton tyttö oli
vähällä joutua santarmien käsiin.

Genia ei tietänyt, kuinka asia tapahtui; hänet temmattiin
vastustamattomalla voimalla, ja hän kuuli tuon tuostakin lempeän äänen
kuiskaavan korvaansa:

— Lapsi parka, miksi uhraudut hyödyttömästi? Seuraa minua, niin olet
turvassa!

Genia, joka oli vähällä pyörtyä, saattoi vasta sitte selvitä, kun
huomasi olevansa kahden hevosen vetämillä rattailla, jotka Belgradista
etenivät.

Näissä vaunuissa istui hän serbialaisen maalaisnaisen vieressä,
voimakkaan naisen, jommoisia kasvaa ainoastaan Balkanin auringon alla
vuoriston raikkaassa ilmassa.

Nainen avarassa, punarantuisessa hameessaan, jota koristivat mustat
samettiliivit valkoisissa hihoissaan, päähine päässä, näytti
hyvinvoipaiselta. Samoin mies, joka istui matalalla ajurin penkillä,
hilpeästi läiskytellen piiskaansa; hän tietenkin oli tuon maalaisnaisen
aviomies.

— Seuraa meitä, lapsukaiseni, eläkä pelkää, sanoi yksinkertainen
talonpoikaisnainen, kääntyen Genian puoleen. — Elä itke! Meillä saat
asua, niin kauan kuin sinua haluttaa.

Olet kovasti ajattelematon lapsi, kun et pidä itsestäsi parempaa
huolta. Riippui vaan hiuskarvasta, ettet joutunut poliisin käsiin.
— No, minä kyllä asian ymmärrän. Tuo kaunis, nuori upseeri, joka
vangittiin, epäilemättä omisti sydämesi. — Näetkös, heti kun tulin
tätä ajatelleeksi, oli päätökseni tehty, että sinut pelastaisin. Minä
tunkeuduin sinun luoksesi, ja luulenpa että oikealla ajalla tempasin
sinut vainuavien koirien käsistä.

— Ketä te sitte olette, hyvät ihmiset, kysyi Genia hiljaisella äänellä,
— te, jotka noin otatte osaa kohtalooni, te, joita minun on kiittäminen
henkeni pelastuksesta?

Nämät sanat kuullessaan katsahti ajuri ystävällisesti nauraen Geniaan
ja sanoi:

— Ketäkö me olemme? — Minä olen Jovan Radac, ja tuo toinen on minun
vaimoni Karla; ja tuolta maissipellosta pistää jo esiin muutamia
taloja, missä me asumme.

Muutamien minuttien kuluttua pysähtyivät rattaat, ja Genia astui uusien
ystäviensä seurassa pieneen, siistiin serbialaiseen talonpoikaistaloon,
joka selvästi oli hyvin hoidettu ja puhui hyvinvoinnista.

Häneltä ei edes nimeä kysytty.

Oivallinen väki ravitsi häntä maidolla, leivällä, juustolla ja
sianlihalla, ja sillä aikaa kuin hän kyynelten vallassa itki, — sillä
hänen sydämensä vuoti verta, kun Stefan Naumovitsch johtui mieleen —
laittoi Karla hänelle vuoteen vinttikamarissa.

— Nyt pitää sinun laskeutua levolle, lapseni, sanoi hänelle emäntä, kun
Genia oli syönyt, — muutoin sairastut. Taivaan Jumala, sinähän olet
niin pelästynyt, että yhtäpäätä itket. Nuku, lapseni, huomenna puhutaan
asiasta enemmän!

Genia tunsi itsekin, että hänen tuli koettaa nukkumalla unhottaa asiat
ainakin hetkiseksi...

Oi, tässä talossa tunsi hän itsensä vihdoinkin turvalliseksi, jota hän
ei ollut tuntenut siitä hetkestä lähtien, kun tuli Belgradiin.

Hän riisuutui ja painoi ruumiinsa valkoisen lakanan peittämälle
vuoteelle; mutta ennenkuin hän ummisti silmänsä, pani hän kätensä
ristiin ja rukoili kiihkeästi Jumalaa onnettoman vangin Stefan
Naumovitschin puolesta.

Hänen huoneensa kohdalla, joka oli Tonavaan päin, istui alakerrassa
vielä Jovan Radac vaimoineen lampun ääressä.

Karla nojasi väsyneenä ja suutuksissaan päätänsä käteen, ja Jovan
tuijotti haluttomana ja synkkänä raamattuun, joka oli hänen edessänsä
levällään.

- Niin, sanoinhan sinulle heti, Karla, vastasi nuori talonpoika
vaimonsa johonkin muistutukseen, — etten tahtoisi matkustaa Belgradiin
katsomaan naamiohuveja... Nyt hän on jo kumminkin päässyt niin
pitkälle, tuo ylpeä Draga, että hän on tullut Serbian kuningattareksi.

— No niin, huonoa on alku, ja huonosti tämä loppuu, nuoren upseerin
Stefan Naumovitschin ovat lyöneet rautoihin; kukapa tietää, eikö
muitakin ole vangittu? Minua suuresti huolestuttaa eversti Maschinin,
meidän isäntämme ja hyväntekijämme asema, sillä hän on aina ollut
Naumovitschin hyvä ystävä.

— Jumalan pyhä äiti, ylistetty olkoon sinun nimesi! sanoi Karla ja teki
ristinmerkin. — Suojele sinä eversti Maschinia! Mitäpä meistä olisi
tullut, ellei hän veljensä kuoleman jälkeen olisi jättänyt tätä taloa
meidän haltuumme! Seitsemän vuotta olit sinä uskollisesti palvellut
insinööri Maschinia ajurina ja palvelijana; silloin kuin hän vielä oli
naimaton eikä ollut saanut tuota onnetonta päähänpistoa valita Draga
vaimokseen, seurasit sinä häntä hänen matkoillaan ja kestit hänen
kanssansa monet vaarat.

Ja vielä jälkeenkinpäin pysyit sinä hänelle uskollisena, vaikka Draga
teki hänen kotonsa helvetiksi. Ja sitte hän kuoli, nuori mies parka,
niin äkkiä, ettei sitä asiata tänäkään päivänä vielä voida selittää...

— Eikö voi selittää? keskeytti Jovan äkkiä vaimonsa puheen käheällä
äänellä. — Jovan Radac voi asian selittää, ja jos hän uskaltaisi puhua,
niin, suojelijani pyhän Johanneksen kautta, tuo nainen ei enää istuisi
kuninkaan palatsissa, vaan Serbian syvimmässä vankilakopissa. Mutta
eihän maailmassa näy olevan mitään oikeutta!

— Ei, ei mitään oikeutta, sanoi siihen Karla. — Sillä tuskin oli
oivallinen isäntäsi ummistanut silmänsä, kun Draga ajoi sinut pois
talosta kuin koiran ja sen perästä ei hän ole rahtuakaan kysynyt,
kykenetkö elättämään itsesi vai et.

— Niin, mihinkä minä sitte olisin ryhtynyt? sanoi Jovan katkeruutta
äänessänsä, nousten ylös ja käveli edes takaisin huoneessa. — Minä
olisin saanut antautua sotamieheksi ja viettää oikeata koiranelämätä,
jollei isäntä vainajani veli, oivallinen eversti Maschin, olisi
lahjottanut minulle tätä taloa.

Uskollinen palvelus on palkittava, sanoi hän minulle... Oi, Jumala —

— Avatkaa, avatkaa! kuului samassa kuin kiihkeätä koputusta ikkunalle —
Jovan — Karla, avatkaa, hyvät ihmiset!

— Armollinen Jumala! huusi Karla ja hypähti tuolilta. — Sehän on
everstin ääni, hyväntekijämme, vaikka se kuuluu kuin haudasta!

— Avatkaa, jos tahdotte pelastaa henkeni! ähkyi ääni ulkoa — Eversti
Maschin kolkuttaa.

Heti juoksi Jovan, kauhistuen kamalasti äänestä, ovelle; sysäsi salvan
syrjään ja löi oven auki selälleen.

Myöskin Karla kiiruhti hyväntekijäänsä vastaan; mutta kumpikin he
kauhusta hoipertelivat taaksepäin, sillä heitä kohtasi hirvittävä näky.

Oven aukossa seisoi mies, ryysyiset vaatteet vettä vuotaen, kasvot
sinisinä ajettuneina, tukka epäjärjestyksessä, parta harmaana, silmät
tuijottaen kuopistansa.

Mutta hirmuisinta oli että miehellä, jolla oli eversti Maschinin
vääristyneet piirteet, oli silmukka kaulassa ja pitkä nuora viisti
perässä.

— Pelastettu!

Tämä sana pääsi äkkiä everstin huulilta, joka sitte tajutonna kaatui
eteisen lattialle.

Mutta Jovan ja Karla eivät enempää kysyneet. He syöksyivät miehen
luokse, nostivat hänet lattialta ja kantoivat penkille suuren avonaisen
takan ääreen. Sitte otti Jovan linkkuveitsensä ja katkaisi ensin
nuoran, joka oli kiedottu onnettoman kaulan ympärille.

Tästä oli kohta hyvät seuraukset. Eversti rupesi hengittämään, ja kun
Karla oli kaatanut hänen suuhunsa lasillisen paloviinaa, saivat kasvot
takaisin luonnollisen värinsä. Eversti Maschin avasi silmänsä.

— Oi, todellakin se on meidän hyvä isäntämme? nyyhkytti Karla ja
heittäytyi hänen jalkojensa juureen. — Mistä sitte tulette tuossa
kauheassa tilassa.

— Tonavasta... haudasta, vastasi Maschin, nousten Jovanin avulla
pystyyn ja nojaten takkaa vastaan.

— Niin, haudasta minä tulen, ystäväni. Ylistetty olkoon Jumalan äiti,
sillä hän on ihmeellisellä tavalla suojellut minua.

— Ylistetty olkoon hän ikuisesti! sanoi emäntä hurskaasti. — Mutta,
herrani, kuinka jouduitte sitte Tonavaan? Mitä merkitsee sitte tuo
nuora, joka oli kaulassanne, ikäänkuin teidät olisi tahdottu kuristaa?

— Ikäänkuin olisi tahdottu kuristaa! toisti eversti katkeralla äänellä.
— No, eikö minut sitte ole kuristettu? Eivätkö murhaajat vieläkin usko,
että hyvin ovat työnsä suorittaneet? Ja kun he katsoivat minun olevan
kuolleena, heittivät minut Tonavaan.

Mutta huonosti työnsä sittekin olivat suorittaneet, eivät huomanneet,
että nappi, joka oli kaulukseni sisäpuolella, sattui joutumaan kaulan
ja silmukan väliin, estäen kuolemani. Vedessä tulin tajuihini ja
rupesin uimaan.

Nyt taistelin kaikin voimin kuolemata vastaan. Jo olin jättänyt kaikki
toiveet ja ruumiini rupesi väkisin vaipumaan joen pohjaan, kun huomasin
valon pilkuttavan teidän lampustanne.

Minä tunsin teidän talonne, ja toivon kipinä silloin syttyi rinnassani.
Viimeinen hirveä ponnistus — laahasin itseni maihin... teidän ovellenne
ja olin — hyvien ihmisten luona.

— Ihmisten luona, herra eversti — vakuutti Jovan syvästi liikutettuna,
— jotka teitä rakastavat ja kernaasti panisivat henkensä alttiiksi
teidän pelastamiseksi.

— Oi herrani, mitäpä teistä nyt tulee, huudahti Karla. — Teitä nyt
ajetaan takaa, en tiedä, mihinkä teidät kätkisimme.

— Minä en todellakaan tahdo saattaa teitä vaaraan minun tähteni, te
siivot, rehelliset ihmiset! vastasi eversti. — Nyt minä vaan tahtoisin
teillä levätä yöni. Huomenna sitte aion valepukuun puettuna lähteä
maailmaan. Aion paeta Itävaltaan, Wienissä on minulla paljonkin
ystäviä, jotka ottavat minut vastaan avosylin.

Mutta nyt, Karla, vie minut ylös kamariin, jossa aina on vuode valmiina
vieraita varten! Tahtoisin nyt mennä levolle.

Jovan ja Karla katsoivat toisiinsa hämillään.

— Herra, sanoi vihdoin talonpoika, siellä nukkuu jo eräs vieras. Se
on tyttö, jonka vaimoni pelasti Belgradissa, juuri kuin santarmit
yrittivät vangita hänet. Tyttö juoksi juuri Stefan Naumovitschin
luokse, nähtävästi hänet vapauttaakseen.

— Nähtävästi... vapauttaakseen? sanoi eversti vastenmielisellä äänellä,
rypistäen kulmakarvojaan. — Tiedättekö sitte, että tuo tyttö todellakin
tahtoi vapauttaa Stefan Naumovitschin? Kuka hän muutoin on?

— Me emme ole kysyneet hänen nimeänsä, vastasi Karla. — Tiedättehän,
että serbialainen vieraanvaraisuus käskee meidän niin tekemään. Me
annamme mielellämme vieraalle leipää, suolaa ja vuoteen, ja vieras
sanokoon nimensä, jos tahtoo, jollei — niin hän poistuu tuntemattomana,
levättyänsä.

— Varsin kaunis tapa, sanoi eversti Maschin, — mutta tässä tapauksessa
jotenkin epäkäytännöllinen. Meidän päivinämme, jolloin paljon löytyy
petosta ja uskottomuutta, täytyy tietää, kenen kanssa on tekemisissä,
enkä minä voi oleskella talossa, jossa löytyy ihminen, jota en oikein
tunne ja johon en oikein voi luottaa.

— Kiiruhda, Karla, juokse vinttikamariin ja kysy tytöltä, kuka hän on! —

Kohta nousi emäntä ja kiipesi portaita ylös Genia von Sandorfin
kamariin.

Hiljaa, jottei nukkunutta herättäisi, astui hän kuun valaisemaan
huoneeseen.

Siinä lepäsi nuori tyttö suloisessa unessa, pää ristissä olevilla
käsivarsilla.

Syvä, säännöllinen hengitys kohotti ja laski hänen rintaansa. Punaiset
huulet olivat puoleksi avoinna, ja tuntui kuin hän unissaan olisi
kuiskannut rakastetun nimen.

Nähdessään tämän ihmeellisen näyn, ei emäntä raskiniut tyttöä herättää.

— Miksi hänet herättäisin? sanoi hän itsekseen.

— Ehkäpä hänen vaatteistaan löydän paperin, joka voi everstille
selvittää hänen nimensä.

Hiljalleen hän nosti tuolilla riippuvata hametta ja havaitsi pian
taskusta kukkaron, jonka hän antoi eversti Maschinille.

— Hän nukkuu, sanoi Karla lempeällä äänellä, — en tahtonut häntä
herättää. Mutta ehkäpä kukkarosta löydätte jotakin, joka selvittää
hänen nimensä.

Eversti Maschin avasi kukkaron, josta löysi käymäkortin.

Heitettyään siihen silmäyksen, huudahti hän hämmästyneenä:

— Paronitar Genia von Sandorf! Onhan se tunnettu aatelissuku, joka
muistaakseni asuu Wienissä. Aivan oikein! Kas tuossa on myöskin
itävaltalainen raha! Paronitar von Sandorf on siis teidän vieraananne.
No, minä ajattelen, ettei tuo tyttö ole minulle vaarallinen, jotenka
voimme vaaratta mennä levolle.

Kohta sen jälkeen sammutettiin lamppu Jovan Raclacin talossa. Isäntä
ja emäntä asettuivat keittiöön nukkumaan, annettuaan hyväntekijälleen
leveän vuoteensa. Ja sen kauhean kohtelun jälkeen, jota eversti
Belgradissa oli saanut kokea, olikin pehmeä vuode hänelle parasta, mitä
saattoi tulla hänen osaksensa.

Aurinko oli jo jotenkin korkealle kohonnut, kun eversti heräsi.

Jovan seisoi hänen vuoteensa vieressä ja osotti serbialaista talonpojan
pukua.

— Herra, teidän täytyy paeta, sanoi Jovan, — ja mitä pikemmin. Olen
kuullut ihmisten Belgradissa puhuvan, että koko maassa etsitään
salaliiton tehneitä. Sentähden täytyy teidän heti paeta pelastuaksenne.

Eversti Maschin puki heti ylleen ne vaatteet, jotka Jovan hänelle
osotti, ja käski tämän heti polttamaan tuon kuluneen, rääsyisen
univormun.

— Ja nyt tahtoisin hiukan syödä, lisäsi hän, — sitte koetan päästä
Saven yli Semliniin.

— Kyllä se käy hyvin päinsä, arveli Jovan, samassa kuin Karola astui
huoneeseen, lausuen "hyvää huomenta!" ja laittoi sitte arvokkaalle
vieraalleen aamiaisen pöydälle. — Minä soudan Semliniin, kaloja
kaupitsemaan, ja te voitte painautua venheen pohjalle. Minä peitän
teidät sitte oljilla, ja sillä tavalla te toivottavasti vältätte
vainukoirat.

— Entäs neiti von Sandorf? kysyi eversti Maschin, istuutuen pöydän
ääreen ja ryypäten lämmintä maitoa. — Kuinka on hänen laitansa?

— Oi, tuo lapsi parka vielä nukkuu. — Ajattelin, että antaa lapsen
nukkua! Kukapa tietää, mitä huolia ja suruja hän näin voi unhottaa!

- Sanokaa hänelle minulta terveisiä! vastasi eversti Maschin. — Sanokaa
hänelle... Kas, mitä kuulen? Rummun lyöntiä! Suuri ihmisjoukko vyöryy
alas Tonavan satamaan... Herra Jumala, etsivätkö he minua!... Jovan,
Jovan! Nopeasti... kätkekää minut... muutoin olen minä auttamattomasti
hukassa!

— Istukaa hiljaa! sanoi Jovan, joka oli mennyt ikkunan luokse ja
varovasti tarkasteli uutimien lomitse alas tielle päin. — Minä en
luule, että everstiä etsitään rummun lyönnillä ja torven toitotuksella.
Muuta se merkitsee.

Ulkopuolella rämisi rumpu satamassa, torvi antoi merkin, joka kehotti
levollisuuteen ja sitte tuli hiljaista.

Kolme ihmistä, jotka seisoivat kuumeentapaisesti henkeänsä pidättäen
uutimien takana, kuuli silloin kuuluttajan kovalla äänellä huutavan:

— Hänen kuninkaallisen majesteettinsa, Serbian Aleksanterin nimessä!
Häpeällinen salaliitto on tullut ilmi. Kurjat ihmiset ovat
liittoutuneet vainuakseen rakkaan kuningattaremme Dragan henkeä.

Mutta Jumala on tahtonut, etteivät heidän häijyt aikeensa ole saaneet
toteutua. Oikealla ajalla on hänen majesteettiansa kuningatarta
kirjeellä varotettu, jonka muuan nuori tyttö heitti hänen vaunuihinsa,
kun kuningaspari oli menossa tuomiokirkkoon.

Kuningatar tahtoo nyt kiittää tätä tyttöä, pelastajaansa, ja
kuninkaallisesti häntä palkita siitä suuresta palveluksesta, jonka hän
täten on tehnyt kuningasperheelle ja koko maalle. Sentähden nyt koko
maassa etsitään Genia von Sandorfia ja kehoitetaan ilmoittautumaan
Belgradin kuninkaan palatsissa, vastaanottamaan sitä kunniaa ja
rikkautta, minkä kuningattaren kiitollisuus on hänelle määrännyt.

Uudelleen rämisi rumpu ja torvi toitotti, mutta talonpojan tuvassa
kaikui kolme kauhun huutoa, kolme vihan purkausta.

— Kuulitteko oikein sen nimen, jonka mies ulkona huusi? kysyi eversti
Maschin käheästi ja kasvot valkeina kuin liitu. — Kuulinko oikein...
vai oliko se erehdys? — Eikö hän sanonut ..

"Genia von Sandorf", huusi taas kuuluttaja, "kehotetaan ilmottautumaan
Belgradin kuninkaallisessa linnassa itse kukin, joka voi antaa
valaistusta siihen, missä kuningattaren pelastaja oleskelee, kehotetaan
mitä pikemmin ilmottamaan siitä kuningattaren ylihovimestarille ja saa
runsaan palkinnon. Kauvan eläköön hänen majesteettinsa Serbian kuningas
Aleksanteri, kauvan eläköön hänen majesteettinsa kuningatar Draga!
Jumala suokoon heille pitkän ja onnellisen hallituksen!"

Uudelleen kuului rummun kumea pärinä ja torven kimeä toitotus, sitte
taas kuuluttajan ääni ja heidän takanansa vyöryi ihmisjoukko.

— Hän se on! huudahti eversti Maschin, katsoen tuimasti Jovaniin
ja Karlaan. — Hän on petturi, joka on saattanut meidät kaikki
onnettomiksi. Ja häntä te pidätte huoneessanne.!

— Oi, herra, vastasi Jovan, lyöden nyrkkinsä pöytään, niin että tämä
oli haljeta, — jos olisimme aavistaneet, että tämä tyttö oli petturi,
niin olisimme hänet ennemmin hukuttaneet Tonavaan kuten kissanpojan,
siinä paikassa, missä virta on syvin.

— No, mikä ei ole tapahtunut, se voi vielä tapahtua! sanoi Karla,
ja hänen silmänsä, jotka aikaisemmin leppeästi katselivat nukkuvata
Geniata, säihkyivät nyt vihaa ja inhoa. — Se, joka on hyväntekijämme
turmioon syössyt, on meidän verivihollisemme, ja serbialainen tappaa
vihollisensa, missä ikänänsä hänet kohtaa!

— Jaa, hänen täytyy kuolla, tuon petturin! huudahti eversti
Maschin, kulkien suurin askelin edestakaisin huoneessa. — Minulla
on velvollisuuksia itseäni kohtaan, onnetonta ystävääni Stefan
Naumovitschia kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, joita Draga, tuo hirviö
kuningasistuimella, jahtaa kuin villieläimiä. Hyvästi Jovan, hyvästi
Karla, minä kyllä yksinäni pyrin Saven ylitse, jos vaan saan käyttää
sinun venhettäsi. Teidät jätän sillä toivomuksella, että muserratte
petturin, joka on tuolla vinttikamarissa.

Tuo tyttö luuli varmaankin tulevansa onnelliseksi, kun syöksi
rehellisiä, isänmaatansa rakastavia ihmisiä onnettomuuteen ja turmioon!
Mutta hän on havaitseva, että on väärin laskenut, nyt päinvastoin
hänelle hauta avautuu. Hyvästi! Minä en tahdo tietää, millä tavoin hän
on kuoleva, mutta kuolla hänen täytyy, Jovan, sillä muutoin et ole
Serbian ystävä etkä minun!

Eversti Maschin ei odottanut vastausta. Hän painoi leveälierisen hatun
syvälle päähänsä, otti tukevan kepin käteensä ja kiiruhti ulos.

Akkunasta näki talonpoika vaimoineen, kuinka hän juoksi venheelle,
irrotti sen rannasta ja souti Tonavata pitkin ylös Saven suulle.

Jovan ja Karla neuvottelivat nyt kuiskaten, vetäytyen keittiöön,
huoneeseen, missä heitä kaikista vähimmin kuultaisiin.

— Hän on ansainnut kuoleman, sanoi Jovan, se on selvä, ja ainoastaan
siksi, että hyväntekijämme niin tahtoo, täytyy meidän toimittaa tuo
tyttö pois tieltä! Mutta on toki hirveä asia, kylmäverisesti ottaa
ihminen hengiltä, vieläpä tyttö.

— Kas kuinka te miehet sentään aina olette heikkoja, vastasi Karla
heti. — Onko hän jo sokaissut sinutkin enkelimäisellä ulkomuodollaan!
Näetkös, Jovan, vielä tunti sitte olisin tuon tytön tähden mennyt
vaikka tuleen. Ja kun hän nukkui edessäni silmät ummessa, hymyily
ruusuisilla huulillansa, sanoin minä itsekseni: Kuin Jumalan enkeli
olet sinä tänne maan päälle laskeutunut, ollaksesi ihmisparkojen
loistavana esikuvana.

Mutta juuri siitä syystä vihaan häntä nyt sitä enemmän. Elä ole
raukkamainen, Jovan, tehdään yhdessä loppu tästä surkeudesta!

— Mutta kuinka se käy päinsä? keskeytti Jovan.

— Olethan juuri kuullut, että hänellä on hyvin suuri arvo hovissa.
Kuningatar tahtoo palkita hänet, ja jos vaan tiedoksi tulee, että me
olemme hänet tappaneet, niin olemme hukassa.

— Kuinka se tulisi tiedoksi, vastasi Karla, jos vaan olemme varovaisia?

Emme tapa häntä täällä kotona, vaan tuolla vuorilla. Laitamme kuntoon
suukapulan ja vahvan nuoran, sitte hyökkäämme hänen kimppuunsa hänen
nukkuessansa ja viemme sidottuna vuorille.

— Entäs siellä ulkona? kysyi Jovan tuskallisesti.

— Mitä tahdot hänelle siellä tehdä? Elä vaan, Jumalan tähden, vuodata
verta!

— Äh, vastasi Karla. — Emmehän me itse tarvitse häntä tappaa, vaan
jätämme hänet susien ja nälän tapettavaksi, taikka villimehiläisten
syötäväksi, joita runsaasti vuorilla löytyy. Sidomme hänet puuhun, niin
ettei voi juosta tiehensä ja jätämme hänet sitte oman onnensa nojaan.

— Se on hyvä keino, sanoi talonpoika päättävästi. — Sinä olet viekas,
kekseliäs nainen, sinä Karla. Reippaasti vaan toimeen! Hyväntekijämme
on oleva meihin tyytyväinen.

Vinttikamarissa, johon aurinko paistoi, vuodattaen kirkasta valoansa
Genian vuoteelle, tämä juuri heräsi.

Hänen täytyi hetkisen miettiä, missä oikeastaan oli, ja kun eilispäivän
hirveät tapaukset vähitellen tulivat hänen sielussansa todellisuudeksi,
levitti hän käsivartensa ikäänkuin toivorikkaana ja huudahti,
raskaitten kyynelten poskille valuessa:

— Stefan Naumovitsch parka! Millainen on sinun yösi ollut? Oi,
minä olen nukkunut pehmeällä vuoteellani, mutta sinä kivilattialla
kopissasi! Minä olen levännyt hyvien ihmisten suojassa, mutta sinun
untasi ovat varmaankin murhaajat häirinneet, ja tällä hetkellä ehket
enää olekaan elävitten joukossa.

Ja minä syöksin sinut turmioon tuolla onnettomalla kirjeellä!

— Kuuletko, Karla? kuiskasi talonpoika, joka vaimoineen seisoi Genian
oven edessä kuunnellen — Hän ei itsekään sitä kiellä, hän on todellakin
hänet pettänyt!

— Hän on alhainen letukka, kuiskasi Karla inholla, — tee hyvä työ,
Jovan, — Jumalalle otollinen työ!

— Onko ovi lukittu? kysyi Jovan.

— Ei, hän ei ole sitä salvannut. Ilmeisesti on hän meillä tuntenut
itsensä turvalliseksi; sen parempi, sitä helpompi meillä on käydä hänen
kimppuunsa.

Genia nousi vuoteelta vähääkään aavistamatta, että oven ulkopuolella
turmio väijyi. Hän pakotti itsensä olemaan tyvenenä, mutta antoi tällä
hetkellä itsellensä lupauksen, ettei ennen jättäisi Serbiata kuin
olisi saanut varmuutta Stefan Naumovitschin kohtalosta. Ehkäpä vielä
olisi mahdollista pelastaa hänet. Siinä tapauksessa hän käyttäisi
kaikki voimansa, pelastaaksensa hänet niistä kahleista, joilla kurja
kuningatar oli hänet antanut sitoa; oman henkensä hän mielellään
uhraisi...

Ovi lensi auki, ja Jovan ja Karla syöksyivät sisään.

— Jumalan tähden... mitä tämä merkitsee? sammalti Genia peljästyneenä,
vavisten koko ruumiissansa, samassa kuin hän tempasi peitteen ja kääri
sen ympärilleen. — Mitä te tahdotte?... Miksi minuun niin kauheasti
tuijotatte?... Haa, nuo eivät olekaan samoja ihmisiä, jotka eilen
näin... Kuinka olette yöllä noin muuttuneet? Herra Jumala, mitä pahaa
olen sitte tehnyt?

— Muista Stefan Naumovitschia! huusi Karla hänen korvaansa. Muista
eversti Maschinia ja muita, jotka olet turmioon syössyt, sinä kirottu
saksalainen! Sinun täytyy kuolla!

Onneton tyttö ei kyennyt sanaakaan lausumaan, Stefan Naumovitschin nimi
kokonaan sulki hänen huulensa, sillä tunto sanoi, että hän hirvittävän
erehdyksensä kautta oli Stefanille valmistanut perikadon. Mutta ei
hänelle annettu aikaa puolustautua, vaikka hän olisi tahtonutkin, sillä
Karla jo kävi häneen käsiksi.

Voimakas talonpoikaisnainen sysäsi tuon hennon olennon taaksepäin, niin
että tämä joutui selälleen vuoteen reunaa vastaan.

Minuuttia myöhemmin oli kaikki tehty. Genian kädet ja jalat oli sidottu
ja suuhun pantu kapula, joka esti häntä päästämästä heikointakin
hätähuutoa.

Serbialaisnainen kumartui hänen ylitsensä ja kaivoi katseensa Genian
silmiin, jotka olivat täynnä kyyneleitä.

— Nyt saat hengelläsi maksaa, mitä olet Serbiata vastaan rikkonut. Me
viemme sinut ulos Mustille vuorille, sidomme sinut puuhun ja sitte
saavat sudet sinut raadella ja villimehiläiset pistää sinua niin, että
menetät järkesi ja lopulta menehdyt. Siten rankaisee serbialainen
petturin.

Genia sulki silmänsä ja kuolon tuska valtasi hänet.

- Minä kuolen, oli hänen viimeinen ajatuksensa, samoinkuin Stefan on
kuollut, ja onnellista se onkin, sillä mitäpä on elämä minulle enää
ilman häntä!



KYMMENES LUKU.

Kuningatar Dragan tunnustus.


Rahaa, sisar kulta... tänne rahaa! Kun on kerran kuningattaren veli,
niin täytyy olla taskut täynnä rahaa.

Nicodem Lunjevica se oli, joka lausui nämä sanat sisarelleen Dragalle,
heidän yhdessä kävellessään puistossa, joka oli kuninkaallisen linnan
takana.

Kuningatar otti taskustaan rahalompakon ja ojensi sen Nicodemille.

— Siinä on 5,000 guldenia, sanoi hän. — Siinä on kaikki, mitä minulla
tällä hetkellä on. Vannon, ett'ei minulla itselläni ole enempää.

— Ohoh, sinulla... Serbian kuningattarella, jonka ei tarvitse muuta
kuin ottaa molemmin käsin vaikka miljooneja...

— Kyllä minä otankin, veliseni, se on varma, vastasi Draga ja ivahymy
väreili hänen huulillaan. — Mutta minun täytyy menetellä varovasti,
täytyy hankkia ensin ystäviä itselleni ja näytellä kuninkaalle
alistuvaisen ja kunnioittavan osaa.

Eipä ollut todellakaan helppoa ylläpitää mainetta, että olin hieno
nainen, kun se tomppeli jätti minut leskeksi. Minulla ei ollut muuta
kuin kaksi tyhjää kättä ja jos olisin kuullut äitini ja sisareni
neuvoja, niin olisin myynyt itseni parista frangista.

Mutta minä olin viisaampi, kuin kaikki muut yhteensä. Minä tiesin, että
se päivä oli tuleva, jolloin Aleksanteri tekisi minut kuningattareksi!
Ja se päivä on nyt tullut, minä olen tullut päämaaliini.

— Niin, nyt olet sinä, tuhat tulimmaista, tullut päämaaliisi! vastasi
Nicodem ja heitti papyrossinsa maahan. — Enkös minä ole uskollisesti
sinua auttanut, häh? Hyvät työt ansaitsevat aina palkkansa...

— No, olenhan minäkin kohottanut sinut vahtimestarista luutnantiksi
ihan kädenkäänteessä! tokasi Draga. — Olenhan aina noudattanut
mielitekojasi ja täyttänyt taskusi rahoilla.

— Velkojani ahdistelevat minua nyt, juutalaiset, joilta olen lainannut,
tahtovat nyt omansa takaisin, kun sinusta on tullut kuningatar; olen
jo tarpeeksi syöttänyt heitä kauniilla lupauksilla, ja nyt tarvitsen
satatuhatta frangia.

Draga seisoi hetken hiljaa ja mietti itsekseen. Hänen silmänsä olivat
kiinni, rintansa aaltoili sisällisestä liikutuksesta; näytti siltä,
että hän tällä hetkellä taisteli itsensä kanssa ja aikoi tehdä jonkun
suuren päätöksen.

— Mennään tuonne kioskiin! kuiskasi hän veljelleen. — Minun täytyy
puhua yksin sinun kanssasi, ett'ei kukaan saa kuulla, mitä minulla on
sanottavaa; täällä saattaisi olla kuuntelija jonkun puun takana, mutta
tuolla kioskissa saamme olla huoletta.

Draga ja Nicodem astuivat nyt pieneen turkkilaiseen kioskiin. Se oli
siinä vielä niiltä ajoilta, kun maa kuului turkkilaisille, ja kun ei
siinä ollut ikkunoita, sillä valo tuli himmeäksi hiotusta lasista
katossa, niin oli se omiansa salaisille keskusteluille.

Draga istuutui heti tultuaan turkkilaiselle sohvalle, Nicodem jäi
seisomaan sisarensa eteen, miekkaansa nojaten. Hän katsoi odottavasti
sisareen, sillä hän huomasi, että tämän mieli oli kuumeen tapaisessa
kuohussa.

— Veli, sai Draga sanotuksi ja hänen äänensä kuului vaan kuiskaukselta
tuossa pienessä huoneessa, tänään tahdon ensi kerran osoittaa sinulle,
että pidän sinua parhaimpana ystävistäni, tahdon uskoa sinulle
salaisuuden, jonka tietää vaan kaksi henkeä, minä ja se mies, jota se
koskee.

Mutta, ennenkuin puhun, täytyy sinun vannoa vala, ett'eivät huulesi
koskaan aukene salaisuuttani ilmaisemaan.

— Pitääkö minun sitte todellakin vannoa? kysyi Nicodem. No niin,
kunniani kautta, sieluni autuuden kautta pidän salaisuutesi ikuisesti
haudattuna syvällä sydämessäni.

— Olin aivan köyhä, kun tuo ihminen kuoli, jonka kanssa äitini
hommasi minut yhteen — saadakseen ehkä muutaman kolikan, jolla voisi
ostaa viinaa itselleen, sillä tiedäthän, Nicodem, että äitimme oli
auttamattomasti juoppouteen vaipunut...

— Oli, keskeytti Nicodem sisarensa ivallisella äänellä — sano pikemmin,
että hän on...

— Hiljaa, Jumalan tähden, hiljaa! huudahti Draga ja ojensi rukoillen
kätensä edessään seisovaa Nicodemia kohti. — Äitimme on kuollut — hänen
täytyy olla meille kuollut. Oi, ei koskaan olisi kuningas voinut ottaa
minua puolisokseen, jos emme jo ennakolta olisi kaikkialle levittäneet
sitä tietoa, että eukko oli kuollut.

— Mutta sitä ei hän nyt kuitenkaan ole, sanoi Nicodem. Irtolaisnaisena
kulkee hän ympäri Serbiaa ja kuka tietää, missä kapakassa hän nytkin
makaa pöydän alla, viinaan kuolemaisillaan.

— Niin, mitä se meitä liikuttaa! sanoi Draga kylmästi ja
sydämettömästi. Tämä nainen ei ole enää olemassa minulle ja vaikka hän
jossain syrjäkapakassa kertoisi, että hän on kuningatar Dragan äiti,
niin sanoisin hänelle vasten silmiä, että hän valehtelee ja antaisin
hänet mielivikaisena sulkea hullujenhuoneeseen.

Äänettömällä nyökkäyksellä osoitti Nicodem hyväksyvänsä tämän tuuman.
Sen sijaan sanoi hän, kierrellen vaaleanpunaisia viiksiään:

— Jatka, sisar kulta, aioit varmaan uskoa minulle elämäsi salaisuuden!

— Niin, elämäni salaisuuden! kuiskasi Draga. — Ei kukaan voi
aavistaa, kuinka se on kiusannut minua aina siitä päivästä lähtien
kuin se tapahtui, ja vielä tälläkin hetkellä se minua tuskittaa.
Olin rutiköyhäksi tullut mieheni kuoleman jälkeen, mutta minulla oli
onnea. Kuningatar Natalia sai kuulla hätäni. Hän oli hyväsydäminen,
ja kun eräänä päivänä polvistuin hänen edessänsä, hänen kirkkoon
mennessä ja ojensin hänelle anomuskirjan, keskusteli hän minun kanssani
pitemmän aikaa. Ja lähdettyään hänen luotansa, sain nimityksen hänen
hovinaisekseen...

— Sinua ei silloin vähän kadehdittu, rakas sisar, sanoi Nicodem, sillä
silloinhan elämänurasi alkoi.

— Silloin alkoi myöskin minun tuskani, vastasi Draga, ja hänen tummat
silmänsä leimusivat. — Minä vannon sinulle veliseni, että kun tulin
hoviin, olin vielä — neitsyt. Niin, katso vaan minuun kummastuneena,
leski ja kumminkin neitsyt! Sillä en koskaan ollut Maschinin todellinen
vaimo, en koskaan ollut hänen kanssaan lähemmässä yhteydessä. Sentähden
olinkin säilyttänyt neitseellisen kauneuteni, enkä koskaan ollut niin
toivottu, kuin _hän_ — ensikerran minut näki.

— Kuka? kysyi Nicodem, kumartuen sisarensa puoleen. Draga avasi
huulensa, tahtoi puhua, mutta ei saanut sanaakaan suusta, väristys
valtasi hänen ruumiinsa, hän hypähtyi äkkiä, katseli tutkivin silmin
ympärilleen kioskissa, ja heittäytyen veljensä syliin sai hän vaan
vaivoin sanotuksi:

— En uskalla nimeä mainita — tästä ainoasta sanasta riippuu Dragan koko
onni — voi minua, jos Aleksanteri joskus saisi salaisuuteni tietää, jos
nyt, juuri nyt petturi kuulisi meidän puheemme...

— Ei täällä ole ketään petturia! vastasi Nicodem, antaen silmäystensä
kulkea kioskin yli. — Puhu siis, sisar, täällä sinua kuulee ainoastaan
Jumala ja minä, sinun uskollinen veljesi!

Huokaus kohosi Dragan rinnasta, sitte hän punastui, sillä ne muistot,
jotka samalla heräsivät hänen sielussansa, saattoivat häpeän punan
hehkumaan hänen poskillansa.

— Minä olen pettänyt kuningatar Natalian, joka oli minun hyväntekijäni,
lausui hän murtuneella äänellä, katseensa lattiaan luoden. — Olen
palkinnut hänet kiittämättömyydellä, mutta taivaan Jumala on
todistajani, etten muuta voinut tehdä. — Täällä kioskissa, seitsemän
vuotta sitten — tällä sohvalla istuin haaveksien kirjaa lukien,
ja ulkona puistossa lepäsi heinäkuun viileys... silloin yhtäkkiä
ovi avautui, ja mies astui sisään — hän huomaa minut, näkee minun
olevan yksinäni, hän päästää riemuhuudon, ja seuraavana hetkenä on
hän kietonut käsivartensa ympärilleni ja suudelmillaan melkeinpä
tukehuttanut minut ja silloin — silloin olin kuningas Milanin
rakastajatar.

Draga vaipui sohvalle ja kätki kasvonsa sen tyynyihin. Vieläpä tunnoton
Nicodem seisoi siinä minutin hämmästyneenä, mutta sitte hänen sinisiin
silmiinsä tuli viekas ilme, ja hän tukahutti hymyilyn.

— Vapauta minut, veljeni, jatkoi Draga, — kertomasta, mitä sitte
tapahtui. No niin, suhteeni kuninkaaseen ei jäänyt ilman seurausta.
Pysyttelin kätkössä, niin kauan kuin mahdollista, sitte sanoin, että
minun täytyi lähteä kotiin hoitamaan sairasta äitiäni, jätin hovin
ja syvimmässä salaisuudessa synnytin tytön. Annoin hänelle nimeksi —
Milana.

— Toivottavasti hän kuoli? kysyi Nicodem. — Sillä tosiaankin tuo tyttö
voisi tuottaa sinulle koko joukon ikävyyksiä.

— Ei hän kuollut, enkä minä antanut hänen kuolla, vastasi Draga. — Minä
rakastin sitä, sillä minä olin sen tuskalla synnyttänyt, minä rakastin
tuota pientä olentoa, sillä minä sanoin itselleni: Kun tulen vanhaksi,
eikä minulla enää ole yhtään ystävää, kun kaikki luopuvat minusta,
silloin — silloin tahdon olla äitinä, lapseni rakkaudessa tahdon
peilailla, hänen iloisessa puheessansa ja naurussansa etsiä lohdutusta,
silloin tahdon alkaa uutta elämätä, kunniallista, parempaa elämää.

Niin ei kumminkaan saanut tapahtua. Turhamainen sydämeni ei tyytynyt
lastenkamarin hiljaiseen riemuun. Istuessani pienen olennon kätkyeen
ääressä, kuulin valssin hurmaavia säveleitä, joita ehkä juuri silloin
kaikui hovin saleissa, näin komeita herroja, hovin upeuden ja kaiken
ihanuuden. Tuo veti minut takaisin sinne, missä parhaimmat voittoni
saavuttaisin, ja — minä jätin äitimme toimeksi, hänen, joka yksin
tiesi salaisuuteni, lähettää lapsi jonnekin maalle hyvien ihmisten
hoidettavaksi. Minä lupasin hoidosta suorittaa oikein ruhtinaallisen
palkkion.

En koskaan ole sitä hetkeä unhottava, jatkoi Draga hellällä äänellä,
joka oli hänessä jotakin varsin harvinaista, — kun otin lapseltani
jäähyväiset. Minä hyväilin ja suutelin sitä ja sidoin sen kaulalle
silkkinauhan, johon kiinnitin kultasormuksen sinisine päärlyineen,
saman sormuksen, jota lapsena ollessani olin pitänyt. Sitte annoin
äitimme matkustaa lapsen mukana ja palasin itse hoviin.

Äiti vakuutti minulle sittemmin, että oli hankkinut lapselle hyvän
kodin, kumminkaan ei hän tahtonut sanoa, minnekkä oli lapsen vienyt,
vaan väitti, että hänen täytyi sormet ristinkuvalla vannoa talonväelle,
ettei kenellekään ihmiselle ilmaisisi heidän nimeänsä, sillä he
tahtoivat kasvattaa lasta omanansa. Ne rahat, jotka äidille annoin,
tuskin koskaan ovat tulleet kasvatti vanhempain käsiin, vaan minä
aavistan, että äiti on ne juonut suuhunsa. Kuningas Milanille sanoin,
että lapsi oli kuollut.

— No, etkö sitte koskaan enää ole kuullut lapsesta? kysyi Nicodem. —
Sehän oikeastaan olisi paras ratkaisu.

— Niin, ehkä se olisi ollut parasta, vastasi Draga, pyyhkien silmiään.
— Ja minä jo luulin, että tuo pieni olento tosiaankin oli löytänyt
oikean kotinsa taivaassa, missä orvoilla lapsilla on paras olla. Niin
minä luulin, Nicodem, eilispäivään saakka, jolloin vihkimiseni tapahtui.

Tämän sanoessaan hypähti Draga sohvalta, meni aivan veljensä lähelle,
pani molemmat käsivartensa hänen hartioilleen, katsoen häneen
epävarmasti ja sieluntuska silmissä hän jatkoi: Eilen — näin minä
lapseni jälleen. Se äkkiä polvistui edessäni, kun kuninkaan rinnalla
astuin tuomiokirkosta, Serbian otsakoriste kulmillani ja kuninkaan
sormus sormessani. Hän rukoili minulta leipäpalasta, minä käännyin
ympäri — voi kauheata, sehän oli oma lapseni, joka polvistuen kohotti
pienen kätensä minua kohti ja antoi pienen sormuksen sinisine
päärlyineen hohtaa loisteella, joka koski sydämeeni tavattoman
kipeästi. Oi, ilman tuota sormustakin olisin lapseni tuntenut.
Sillä hänellä on minun piirteeni ja puhuu minun äänelläni, ja minun
rinnassani alkoi sydän rajusti sykkiä, kaikki vereni tunkeutui
sydämeen, enkä minä tietänyt, tulisinko mielipuoleksi pelosta vai
sulkisinko lapsen syliini. Kohta musteni silmissäni, minä pyörryin ja
tajuttomana vaivuin kuninkaan syliin.

Ja nyt, veljeni, rukoilen minä sinua, jatkoi Draga, kohottaen veljeänsä
kohti ristiin pannut kätensä, — vapauta minut tuosta hirveästä
kuumeesta, joka yöt päivät minua vaivaa, kun tiedän, että lapseni vielä
elää. Sen täytynee vielä olla Belgradissa, se ehkä kaduilla harhailee.
— Veliseni, hae se käsiisi ja kun olet sen löytänyt, niin...

— Ja kun minä olen sen löytänyt, kysyi Nicodem viekkaasti, — mitä
sitte... kaunis kuningatar?

— Kätke se sitte, minä kyllä päätän mitä lapselle teemme, vastasi Draga.

— Hyvä, sanoi Nicodem, — minä kyllä vapautan sinut lapsesta, voit
luottaa minuun täydellisesti, mutta ilman palkkaa ei tehdä mitään
työtä! Kuuleppas, sisar kulta, tässä on minulla oivallinen tilaisuus
kerta kaikkiaan päästä pulasta — maksa minulle 500,000 frangia, silloin
et tarvitse lastasi pelätä.

Draga otti askeleen taaksepäin. Hän rypisti kulmakarvojaan ja niiden
alta hän heitti veljeensä musertavan katseen.

— Vai sentähden olet minun antanut paljastaa salaisuuteni! huudahti hän
kiukusta vapisevalla äänellä. — Siksi vannoit minulle valasi, — että
nyt pitäisit minua ruuvipenkissä! Pois tyköäni, sinä ilkeä konna!

— Kuningattaren veljenä voin myöskin sallia olevani konna, nauroi nuori
upseeri hänelle vasten naamaa. Muutoin, sisar kulta, älkäämme kauemmin
riidelkö. Minä tarvitsen 500,000 frangia, pieni ranskalainen nainen on
näet pannut pääni pyörälle. Ja tuo suloinen olento tahtoo — kultaa.
Jollet maksa puolta miljoonaa, minkä tarvitsen, niin kyllä saan sen
kuningas Aleksanterilta; en tarvitse muuta, kuin kerron hänelle pienen
hauskan jutun hänen kuninkaallisesta isästänsä ja kauniista Draga
nimisestä hovinaisesta...

— Sinä katala! huusi Draga. — Tahdotko nyt hävittää sen, minkä vaivalla
olen rakentanut? Mieletön, sinähän hävität oman onnesi!

— Mahdollista, vastasi Nicodem, kevytmielisesti kohauttaen
olkapäitänsä, — mutta 500,000 frangia minä tarvitsen — ja sinun pitää
ne minulle hankkia, sisar kulta.

— Armeliaisuutta, Nicodem! huusi Draga ja väänteli käsiään — Minä
en voi sinulle antaa rahoja, vaikka tahtoisin. Elä meitä molempia
perikatoon syökse! En mitenkään uskalla puhua Aleksanterin kanssa
tuommoisesta summasta — en ainakaan nyt, kun vasta on toinen päivä
naimisemme jälkeen. Etkö siis älyä, että minulta pyydät mahdottomia!

— Ei mikään ole mahdotonta, kun vaan kuningatar sen tahtoo, jatkoi
Nicodem, äänessä taipumaton uhma. — Minä annan sinulle hyvän neuvon,
kuiskasi hän Dragan korvaan. — Päätä vaan, niin omistat miljoonia!
Muutoin pitäähän sinun käsittää, että taskusi tulee olla mynttiä
täynnä, jotta olisit varma kuninkaallisen hovin kaikkien olentojen
uskollisuudesta. Kullalla heidät kaikki saadaan ostetuiksi. Sirottele
siis kultaa ympärillesi, sisar kulta, niin kyllä sitte myös kultaa
ansaitset.

— Sirottele kultaa ympärillesi? — Jaa, olisihan oivallista, jos sen
voisin tehdä, kuiskasi Draga, mutta en nyt älyä yhtään keinoa, miten
kultaa haltuuni saisin.

Silloin tarttui Nicodem sisarensa käteen ja veti hänet lähelle itseänsä.

— Etkö nähnyt Aleksanterin päässä ihanata kruunua, sanoi Nicodem
kuiskaten, — silloin kun Aleksanteri seisoi alttarin edessä? — Minä
vannon sinulle, etten hetkeksikään kääntänyt katsettani tuosta
kruunusta, en nähnyt mitään muuta kuin juveleja, rubineja, sahreja,
ametisteja, — oi, mikä suunnaton rikkaus! Ja silloin minä ajattelin
— tuhat tulimaista, mitä varten siinä juuri tarvitaan oikeita kiviä.
Voi sitä rahan paljoutta, mikä saataisiin, jos noiden oikeiden kivien
sijaan pantaisiin väärät! —

— Sinä olet suuri lurjus, Nicodem! huudahti Draga vavisten, mutta
samalla myöskin ahneus leimahti hänen silmissänsä. — Niin, sinä olet
oikeassa, vääriä kiviä oikeiden sijaan! Mutta, missä saadaan tuo työ
tehdyksi? Ei ainakaan täällä, sillä silloin tulisimme kiikkiin. — Mitä
sanoitkaan, Nicodem? — Haa, tuon tuuman on itse paholainen päähäsi
pannut! Me muutamme Serbian kuningaskruunun rahaksi ja niillä me
lahjomme Belgradin ja koko Serbian!

— Nyt sinusta pidän, sisar, huudahti Nicodem inhottavasti nauraen. — Ja
jos olet viisas, niin ryhdymme heti toimeen!

— Jaa, jo ensi yönä! vastasi Draga yhtä kiihkeänä kuin veljensä.

— Minä jätän sinulle kruunun, vaikkapa minun täytyisi varastaa se
Aleksanterin päästä, mutta se on hyvässä säilyssä, valtaistuinhuoneen
rautakaapissa, johon yksin Aleksanterilla on avain, ja se on hänellä
aina mukanansa.

— Sinun täytyy se varastaa ja sitte jättää kruunu minulle! Missä odotan
sinua?

— Tässä kioskissa, keskiyön aikaan.

— Hyvä, ja niin pian kuin Serbian ihana kruunu on käsissäni, vien sen
Wieniin. Siellä irroitan kivet ja annan taitavan kultasepän yöllä
kiinnittää väärät mutta oikeat — ne muutan minä rahaksi ja annan ne
kaikki sinulle, lukuunottamatta puolta miljoonaa, jotka sinun pitää
minulle antaa.

- Oikeinpa vapisen ajatellessani, että matkalla joku voi sinulta
kruunun varastaa, sanoi Draga. Mitä tietä aiot matkustaa?

— Minä matkustan Budapestin kautta Wieniin ja koko matkalla en jätä
vierestäni kruunua, jota aion säilyttää nahkalaukussani. Ha, ha,
tahtoisinpa nähdä, uskaltaako joku riistää sen minulta.

Tuskin oli hän nämä sanat sanonut, kun Draga äkkiä säpsähti. Hän
tarttui lujasti kiinni Nicodemiin ja katseli tuskallisesti tutkistellen
ympäri huonetta.

— Kuinka on sinun laitasi? kysyi Nicodem.

— Ei mitään, oi, ei se ole mitään! vastasi Draga. — Minä luulin vaan,
— kiihottuneet hermoni vaan minulle uskottelivat. Olin kuulevinani
pilkkanaurua.

— Taisin itse nauraa, vastasi Nicodem. Kaikessa tapauksessa voit olla
aivan tyyni. Olemmehan täällä aivan yksin. Siis — keskiyönä odotan
sinua täällä, sisar kulta.

— No, entäs lapsi sitte? kysyi häneltä Draga. — Kuinka on käypä pikku
Milanan, tuon synnin ja tuskan lapsen?

— Siitä kyllä otan selvän ennen lähtöäni; ei ollenkaan ole Belgradissa
vaikeata päästä lasten jälille, jotka orpoina vetelehtivät kaduilla ja
saavat kerjuulla elättää henkensä. Kun vaan saan lapsen käsiini, vien
sen mukanani Wieniin, ja siellä kyllä siitä pääsen erilleni, niin ettet
enää tarvitse kuulla lapsesta puhuttavan.

— Hyvästi sitte, veljeni! sanoi Draga. — On jo aika palata kuninkaan
luokse. Hän minua kiihkeästi rakastaa, sentähden hän myöhemmin täyttää
jok'ikisen toivomukseni, jonka hän lukee silmistäni. — Minä en pelkää
mitään, Nicodem, me seisomme lujalla pohjalla, niin lujalla, etteivät
Mustat vuoret voi lujemmin seistä! Pysy minulle uskollisena, niin olet
kaikki saavuttava, mitä ihminen voi täällä maailmassa voittaa.

Draga puristi vielä kerran hänen kättänsä, vaikkapa hiukan
vastahakoisesti, sillä hän muisti äkkiä, kuinka tuo kurja oli uhannut
ilmaista hänen salaisuutensa. Seuraavassa hetkessä oli hän lähtenyt
kioskista. Nicodem, joka vielä viipyi hetkisen, kierteli tyytyväisenä
viiksiänsä ja sytyttäen paperossia hän mutisi:

— Todellakin nyt saan viettää ihania päiviä kauniissa
keisarikaupungissa sinisen Tonavan varrella! Pikku Ninette, kaunis
ranskattareni, joka jo parin viikon ajan on täällä Belgradissa
majaillut, lentää, kohta kaulaani ihastuksesta, kun hänelle kerron,
että hän nyt on saava kaikki, mitä ikänä haluaa.

— Onpa todellakin edullista olla kuningattaren veljenä!

Ja ole vaan tyven, pikku sisar, ole vaan tyven. Nuo puoli miljoonaa
frangia on vasta alkua. Minä kyllä vielä monta kertaa olen iskevä
suontasi, kunnes ei enää pisaratakaan verta lähde. Nyt on minulla
sinut kynsissäni, salaisuudellasi olet heittäytynyt minun valtaani! —
Mitä hän sanoikaan lähtiessään? Kaikki olen saavuttava, "kaikki, mitä
ihminen voi täällä maailmassa voittaa!" Ha, ha, miksi en minä voisi
tulla Serbian kuninkaaksi, kun Aleksanteri, tuo kurja, ei enää ole
olemassa?...

Jaa, tuo on päämääräni, johon Dragan täytyy minut kohottaa! — Nicodem
I... Eläköön Serbian tuleva kuningas — hurraa!

Näissä kunnianhimoisissa aikeissa lähti Dragan yhtävertainen veli
kioskista, joka nyt oli aivan autio ja tyhjä.

Eksynyt mehiläinen surisi huoneessa turhaan pyrkien ulos vapauteen.
Villit köynnösruusut, jotka kiemurtelivat lasisen katon ylitse,
nostivat ikäänkuin kuunnellakseen pieniä vaaleanpunaisia kukkapäitään.

Mutta ei, — vielä toinenkin ääni kuului, ääni kuten petoeläimen, joka
on kauvan ollut vankeudessa, vapautuu kahleista ja nousee ylös — ja
tuolta sohvan alta tulee näkyviin ihmisen pää, kasvonpiirteet terävät
ja rohkeat, tukka ja parta mustat, hoikka miehekäs ruumis ryömii esiin
piilostaan, jossa se on liikkumatonna maannut useita tunteja. Hän
venyttää itseään, ja kalpeat huulensa vetäytyvät pilkkanauruun.

Ruskea, miehekäs nyrkki tarttuu miekan kahvaan, jota kantaa
albanialaispukuun puettu mies ja terävä ääni lausuu:

— Serbian kruunu! — Ei, et sinä vielä ole tuhlannut sen raha-arvoa. —
Tuhat kertaa ennemmin saa se sitte joutua minun — Demeter Banjalukin —
käsiin!...



YHDESTOISTA LUKU.

Ei sinun pidä tappaman!


Synkkinä kohoavat vuorten mustat kalliot Serbian ikivanhoissa
tammimetsissä kuin mykät vahdit, valmiina musertamaan jokaisen, joka
vaan uskaltaisi tehdä väkivaltaa tuolle pyhälle puulle.

Yö levittää synkän vaippansa yli jylhärotkoisen maiseman. Tuulenpuuska
suhisee puiden oksissa — on kuin suuri huokaus tunkeutuisi metsän
syvyydestä.

Kuu kätkeytyy pilvien taakse, jotka äärettömän peitteen tavoin
riippuvat repaleisina taivaalta. Ei yksikään tähti loista, ja vain
joskus lammikossa säkenöi virvatuli, tanssien suon ylitse ja häviten.

Tuolla synkässä vuorimetsässä nojautuu puuta vasten — Genia von
Sandorf. Hänen kalpeat kasvonsa on kärsimys rumentanut, suuret silmät
puhuvat sanomatonta sieluntuskaa. Hän nytkähtelee pelosta, kun
sisilisko hypähtää kuivilla lehdillä tahi orava kiitää ylös puuhun
aivan hänen vieressänsä.

Ikivanha tammi, jonka rosoista runkoa vastaan kaunis, nuori tyttö
lepää, kumartaa Genian pään ylitse ikäänkuin surevia oksiansa.

Vanha tammi on ollut hirveän ilkityön todistajana, se on itsekin siihen
saanut ottaa osaa. Sen on täytynyt nähdä kuinka Jovan ja Karla eversti
Maschinin toimesta kostivat luullulle petturille, sillä tammeen oli
tyttö sidottu kolmenkertaisilla kahleilla.

Hänen käsivartensa ovat pitkin runkoa kurotetut, mutta kädet ovat
kumminkin nuoralla toisiinsa sidotut. Myöskin ovat jalat tammeen
sidotut ja sitäpaitsi ihmiset ilkeydessään sitoivat vyötäryksen tammeen
vahvalla nuoralla.

Turhaan oli Genia rukoillut Jovaa ja Karlaa irrottamaan hänet, mutta
hän tuskin oli kyennyt sanaakaan sanomaan.

— Petturi, oli Jovan hänelle huutanut, parempaa kohtaloa et ole
ansainnut! Karla taas sylki häntä silmiin ja halveksien lähti hänen
luotansa.

Ja kumminkaan he eivät olleet huonoja ihmisiä, he vaan arvelivat
toimivansa kuin rehelliset, oikeat serbialaiset ainakin, kun olivat
siitä vakuutettuja, että tuo suloinen olento oli häväissyt Serbian
kunniata ja syössyt eversti Maschinin ja muut upseerit, jotka eilen
vangittiin, turmioon.

Nuo peljättävät ihmiset poistuivat ja jättivät Genian metsän synkkään
yksinäisyyteen ja kaikkiin vuoriseudun kauhuihin, jotka päivällä
kätkeytyvät puiden taakse, väijyvät kallioiden onkaloissa, mutta öisin
kuljeskelevat aavemaisina olennoina.

Kaksitoista pitkää tuntia oli Genia ristillään kitunut, on nimittäin
hänelle lohduttavaista saada verrata kärsimyksiään Vapahtajan
kärsimyksiin, joka hänkin oli syyttömänä ristinpuulla kärsinyt. Niin
luuli Geniakin kuolevansa.

Turhaan hän vielä kerran koetti irrottaa kahleitansa, mutta oi, ne ovat
siksi vahvat, ettei hän heikoilla voimillansa kykene vapautumaan ja
odottaa vaan kuolemata.

— Oi, jospa kuolema tulisi minut vapauttamaan! uikuttaa hän. — Mitä
sanonkaan! Ei, rakas Jumala, vapauta Stefan ja anna minun kuolla
hänen puolestansa! Ja kumminkin tahtoisin niin mielelläni kuolla,
jatkoi hän, samalla kuin kyyneleet pusertuivat hänen silmistänsä, —
elää todistaakseni syyttömyyteni, sillä minä en tahdo, että Genia von
Sandorfin nimi ikuisesti kirouksella mainitaan. Jo tahtoisin seistä
niiden ihmisten edessä, jotka ovat minut petturiksi leimanneet. Voi,
minkä kauhean laudanpalasen sitoivat selkääni! Miks'et myrskytuuli
irrota sitä, miks'et poista minusta häpeän tahraa.

Laudanpalasen? — Jova ja Karla olivat hänen selkäänsä sitoneet
laudanpalasen ja siihen kirjottaneet:

 "Noin kuolee Serbian petturi, noin kuolee kuningatar Dragan elukka!
 Kirottu olkoon Genia von Sandorf — hän on kohtalonsa ansainnut.

 Joka tämän ruumiin tapaa, kulkekoon ohitse rukousta lukematta,
 jättämättä häntä maan haltuun!

 Raadelkoot Mustien vuorten korppikotkat petturin ruumiin!"

Monta monituista kertaa oli Genia koettanut irrottaa tuota häpeällistä
taulua.

Nytkin hän painoi päänsä alas ja koetti hampaillaan tavottaa nuoraa,
sen poikki purrakseen ja siten pudottaakseen taulun maahan.

Mutta Jovan Radac oli kyllä huolta pitänyt siitä, että tämä oli
mahdotonta, ja epätoivossa nyyhkyttäen täytyi Genian taaskin luopua
yrityksestänsä. Tässä tilassa lensivät hänen ajatuksensa vanhempainsa
kotiin.

— Oi Jumala, mitä hän oli tehnyt? Eikö hän itsessään tehnyt muuta
rikosta vanhempiaan kohtaan, kun hän äänettömänä, salaa hiipi pois
heidän luotansa. Vain pienen kirjelapun oli hän jättänyt jälkeensä,
pyytäen siinä, ettei isä eikä äiti olisi huolissaan hänen kohtalostaan.
Hän kyllä palaisi, kun oli täyttänyt aiotun tehtävänsä.

Kuinka nyt vanhemmat mahtoivat epätoivoisina etsiä häntä!

Mutta, millä kauhulla täyttyisi heidän sydämet, jos he vaan
aavistaisivat, miksi heidän rakkaan lapsensa kohtalo oli muodostunut! —

Ollessaan puuhun sidottuna oli Genia yhtämittaa huutanut apua. Mutta,
kukapa olisi häntä täällä kuullut? Kuuleppas! — Kovaa haukuntaa
kuuluu kallion takaa, jonka hän aivan selvästi voi erottaa koko
alastomuudessansa. Ei mitenkään koira voinut noin haukkua. Susi noin
haukkui, ruskea susi, joka vieläkin oleskelee Serbian metsissä ja
hämärässä jättää luolansa, lähteäksensä saalista etsimään.

Veri hyytyi Genian suonissa, ja hiukset yrittivät pöyristyä, kun hän
huomasi jättiläismäisen suden katselevan pelokkailla silmillään ja
sitte suurin hyppäyksin juoksevan takaisin metsään.

— Taivaan Jumala, elä anna suden raadella minua, rukoili Genia tuskasta
mielettömänä. — Hän kuuli pensaissa ratisevan. Ehkäpä tunkeutui susi
sitä tietä, ehkäpä se vainui saalistansa. Ehkäpä —

— Kaikkivaltias Jumala, huudahti hän, nähdessään suden punertavat
silmät suuntautuvan häntä kohden, sillä suden suippo pää pistäytyi nyt
esiin pensaista, jotka olivat ainoastaan kymmenen askeleen päässä.

Varovasti katsoi susi häneen tullakseen vakuutetuksi, saattoiko uhri
puolustautua, sillä pedot ovat samalla suuria pelkureita, pelkäävät
keppiä yhtä paljon kuin miekkaa tahi kuulaa.

Mutta, voi, Genia ei kyennyt puolustautua, sillä kädet ja jalat olivat
sidotut, ja hän oli auttamattomasti jätetty oman onnensa nojaan.

Laiha, takkuinen eläin kohottautui kyykkyasennostaan. Se tuli häntä
kohden ja teki puun ympäri yhä ahtaampia kierroksia.

Genia tunsi, kuinka tuskan hiki tihkui otsasta, kuinka jalat vapisivat
ja jo puutuneet käsivarret värähtelivät. Ja yhtä kaikki hän vielä
kerran epätoivon koko voimalla yritti katkaista nuorat. Sillä hän
tahtoi paeta, pelastautua uuden vihollisen kynsistä...

Mutta juuri kuin susi aikoi hyökätä hänen kimppuunsa, terävillä
hampaillaan puremaan poikki hänen kurkkunsa, kaikui äkkiä ihmisääni
pensaikosta, ja samassa silmänräpäyksessä viskautui peto syrjään ja
pakeni pelokkaana.

— Ihmisiä, ihmisiä! riemuitsi Genia sydämessänsä. — Vihdoinkin tulee
apu! Sinä taivaan hyvä Jumala, minä kiitän sinua, ettet ole hyljännyt
lastasi, kääntänyt kasvojasi tyköäni!

Nyt minut vapautetaan, ja minä tulen pelastetuksi, jotta taas
vuorostani voin pelastaa Stefan Naumovitschin.

Pensaat väistyivät tieltä, ja pieni mies, pitkään vaippaan puettu,
esiintyi.

Jo tahtoi Genia rukoilla häneltä apua, kun äkkiä ajatus antoi hänelle
paremman neuvon.

Ei, ensin tahtoi Genia tietää, mikä tarkotus oli miehen tuonut metsään.

Olikohan tuo hyvä ihminen? Tahtoiko tuo todellakin häntä auttaa
epäitsekkäästä vai vaatisiko jälkeenpäin avustansa hirvittävän palkan?

Sekuntia myöhemmin hengitti hän taas vapaammin, sillä hän näki, että
tuo mies ei ollut yksin, vaan talutti pientä lasta, ja missä lapsi
on mukana, siellä — niin arveli Genia — ei inhimillinen kehnous voi
vehkeillä, silloin vaan lempeät rakkauden tunteet vallitsevat.

Sillä kukapa ei lasta rakastaisi, ja kukapa sen nähden tahtoisi tehdä
halpamielisesti?

Lapsi, jota vaippaan puettu mies talutti, oli pieni, rääsyinen tyttö.

Kuuvalo, joka nyt pilkisti puiden lehtien lomitse, salli Genian
jotenkin hyvin havaita molemmat olennot.

Mitäpä mies aikoi tehdä lapselle metsässä? Miksi oli hän tuonut lapsen
mukanaan tähän autioon seutuun?

Genia pidätti henkeänsä, ettei ilmaisisi itseänsä, hän painautui
vieläkin lähemmäksi tammea, ettei vaan näyttäytyisi kuunvalossa.

Mies kulki hänen ohitsensa, lapsi noin viidentoista askeleen päässä.
Kaikeksi onneksi ei mies Geniata huomannut.

Genia saattoi nähdä ainoastaan miehen kasvon piirteet sivulta päin.
Kasvot olivat nuorekkaat, vaaleitten viiksien koristamat.

Samassa silmänräpäyksessä kun he kulkivat Genian ohitse, kuuli tämä,
kuinka lapsi sanoi miehelle:

— Minnekkä viet minut? Emmekö vielä ole saapuneet äidin luokse?
Lupasithan viedä minut äidin luokse!

— Tuonne kalliolle meidän ensin täytyy tulla, vastasi mies, äänessään
vastenmielinen sointu. — Sitte olet äitisi luona.

Genia tunsi pistoksen sydämessään.

Sanat kuuluivat niin pilkallisilta miehen huulilta. Eikä hän arvellut
ensimäistä kertaa kuulevansa tuota ääntä.

Hän tiesi vieläpä aivan varmasti kuulleensa tuon ylpeän äänenpainon.
Mutta missä — missä? Tällä hetkellä oli hänen mahdotonta sitä muistaa,
hetkellä, jolloin raju mielenliikutus täytti hänen rintansa.

Että mies oli valheen lausunut, siitä oli Genia heti vakuutettu, sillä
kallion takana ei ollut yhtään ihmisasuntoa, missä tytön äiti olisi
asunut.

Genia näki, kuinka mies nousi ylös kalliota lapsen kanssa. Hän luuli
ensin, että mies taas laskeutuisi kallion toiselle puolelle, mutta
kalliolle hän jäikin seisomaan.

Kuu pilkisti pilvien takaa ja valaisi aavemaisella, kalpealla valollaan
kamalata, synkkää kalliota ja miehen sekä lapsen piirteet selvästi
kuvastuivat tummalla pohjalla. Tuuli ikäänkuin nyyhkytti ja valitteli
puiden oksissa ja lehdissä.

Genia tunsi rajua tuskaa sydämessänsä, häneen ei koskenut enää oma
kohtalonsa, vaan tuon pienen tytön, joka kalliolla seisoi oudon miehen
vieressä. Pöyristys valtasi hänen mielensä. Hän ei tietänyt miksi,
mutta yht'äkkiä hän rukoili Jumalaa sydämessänsä, auttamaan tuota lasta
ja armahtamaan.

Seuraavien minuuttien kuluessa täytyi hänen aavistustensa toteutua. Hän
näki nimittäin, kuinka mies äkkiä tarttui tytön molempiin käsiin ja
pakotti hänen laskeutumaan polvilleen.

— Polvillesi! sanoi mies käskevällä äänellä peljästyneelle lapselle,
joka kauhusta ei kyennyt sanaakaan virkkamaan. — Rukoile nyt viimeinen
rukouksesi, sillä sinun täytyy kuolla!

— Armelias Jumala! kuiskasi Genia. Tuo peto, kurja aikoo murhata
suojattoman lapsen! Voiko ihminen katalampaa tekoa tehdä!

— Ja miksi minun täytyy kuolla? kysyi pikku tyttö vapisevalla äänellä,
enhän minä mitään pahaa ole tehnyt.

— Elä kysy! ärjäsi mies. Sinun täytyy kuolla, koska olet toisten
tiellä. Ei tässä tarvita pitkiä puheita, saat kuulan otsaasi ja
sitten sysään sinut alas kalliolta. Laskeudu polvillesi aivan kallion
reunalle, tuonne ulommaksi!

Tuskasta väristen ryömi lapsi parka, jonka suloiset, mustien kiharoiden
ympäröimät kasvot Genia nyt aivan selvästi saattoi erottaa, kallion
jyrkimmälle reunalle, yhä heittäen aran katseensa murhaajaan, joka
oli heittänyt vaipan päältänsä. Voi, tuo mies ei ollutkaan tavallinen
kuljeksiva ryöväri, vaan upseeri.

Äkkiä älysi Genia, missä hän oli aikaisemmin nähnyt nuo ylpeät, julkeat
kasvot vaaleanpunaisine viiksineen.

Tuo oli sama upseeri, joka mustalla oriilla oli ajaa karauttanut
tuomiokirkolle, Stefan Naumovitschia vangitsemaan. — Hän oli Nicodem
Lunjevica, kuningatar Dragan veli, ja sama mies aikoi nyt tehdä
lapsenmurhan! Tuon lapsen laita mahtaa olla hyvin kummallista, arveli
Genia.

Genia kuuli revolverin hanan napsahtavan kohotessa ja näki murha-aseen
suuntautuvan lapsen otsaa kohden. Saattoi olla varma siitä, että kuula
kyllä lopettaisi lapsen päivät.

Pikku tyttö purskahti äkkiä suonenvedontapaiseen itkuun. —

Enhän minä ole mitään pahaa tehnyt! huusi hän toistamiseen. — Minä
pyysin sinulta vaan palasen leipää, sillä minun oli nälkä. Ja sinä
sen sijaan kysyit, mistä sormuksen olin saanut, joka minulla oli
sormessani. Sanoinhan minä, etten sitä ole varastanut, vaan on se
minulla ollut niinkauvan kuin muistan. Voi, elä tapa minua, rakas
upseeri, elä tapa minua!

Nicodem Lunjevica ei vastannut lapsen sydäntäsärkevään rukoukseen.
Vielä sekunti, ja tuo ilkityö olisi ollut valmis.

Genia joutui kokonaan tunteittensa valtaan, omaa kuolemataan
pelkäämättä hän huusi kovalla äänellä, joka hirvittävänä kaikui
synkässä metsässä:

— Varo, Nicodem Lunjevica, ei edes sisarensa purppura kykene peittämään
tuota viatonta verta, joka takertuu käsiisi! Varo, sillä joka lapsen
murhaa, on kirottu.

Kirottu! toisti kaiku kamalasti. Ja kirottu! vastasi metsä kaikkinensa.

Silloin vaipui Nicodemin käsi, joka juuri oli ollut valmiina
laukaisemaan. Hän katseli arasti ympärilleen ja juoksi sitte kiireimmän
kautta kallion toiselle puolelle ja hävisi nopeampaan kuin Genia edes
saattoi ajatella olevansa onnellinen, kun oli ihmishengen pelastanut,
hän, joka itse oli avuton, puuhun sidottuna, oli saavuttanut loistavan
voiton pimeyden vallasta.

Lapsi oli vielä polvillaan, hän ei vielä ollut selvillä siitä, mitenkä
peljättävä murhamies äkkiä oli hävinnyt.

Lapsi piti kumminkin yhä vielä kätensä ristissä ja katseli taivasta
kohden, missä — Genia oli näkevinään siinä Jumalan antaman merkin —
ystävällinen, kirkas tähti näyttäytyi.



KAHDESTOISTA LUKU.

Mustien vuorten ryövärien joukossa.


Lapsi, lapsi! huusi nyt Genia ilosta vapisevalla äänellä, antaessaan
sille niin ystävällisen ja hellän soinnin kuin mahdollista, ettei vaan
peljättäisi pienokaista. — Lapsi, tule tänne, tule tänne, minä odotan
sinua!

Pikku tyttö nousi ylös ja katseli ympärilleen. Hän nähtävästi ei voinut
kuulla, mistä ystävällinen ääni kuului.

— Kuka minua huutaa? kysyi tyttö. — Hyvät, siivot ihmisetkö? Oi, täällä
metsässä on niin synkkää ja kalliot ovat jyrkät.

Astu varovasti alas, suloinen lapsi! kehotti häntä Genia hellästi kuin
äiti. Elä putoa! Tule tänne, täällä minä olen tässä puussa.

Pikku tyttö oli kulkenut Genian ääntä kohden. Hän oli poistunut
kalliolta ja kiireesti hän nyt hiipi tummien jättiläispuiden ohitse
sille paikalle, missä Genia oli.

Vielä kerran huusi pikku tyttö:

— Missä sinä olet, lempeä ääni?

Genia vastasi:

— Täällä, täällä olen! Oi Jumalani, sinä olet pelastettu, lapsukaiseni,
ainakin kaikkein pahimmasta.

Kummastuneena katseli lapsi Geniata, jonka hän näki nojaavan
puuta vastaan eikä ymmärtänyt, että Genia oli sidottu. Vähääkään
arastelematta hiipi tyttö hänen puoleensa.

— Sinä siis minua huusit? — Näitkö, kuinka ilkeä mies tahtoi minut
tappaa, ampua kuoliaaksi.

— Hiljaa nyt, lapsi? Emme vielä ole vaarasta päässeet, hän voi tulla
takaisin. Voi, en voi syleillä sinua, olen sidottu.

— Sidottu? kysyi pienokainen, miks'et avaa nuoria?

— Kun en voi, vastasi Genia. — Katsoppas, kuinka käsivarteni ja jalkani
ovat puun runkoon sidotut.

Voi, jos sormissasi olisi voimaa sen verran, että irrottaisit minut.

Lapset, jotka saavat pitää itsestänsä huolta, ovat tavallisesti paljoa
käytännöllisempiä kuin ne, jotka ovat äitinsä hemmottelemia.

— Ehkäpä minä voin auttaa, huudahti pikku tyttö. Onhan minulla taskussa
pieni veitsi, jolla leipää leikkaan. Ole hyvin hiljaa liikkumatonna,
niin koetan nuoran katkaista.

Kuusivuotias lapsi meni puunrungon taakse, ja Genia tunsi kohta tuon
pikku olennon käsien liikuttavan hänen käsiänsä.

— Nuora on niin kovaa, valitti lapsi, ja veitsi tylsä. Mutta odota!
Ehkäpä paremmin onnistun hampaillani. Tiedä, että minulla on vahvat
terävät hampaat, se johtuu siitä, että syön kovaa leipää...

Vaikka Genia oli surullisessa tilassa, täytyi hänen hymyillä.

— Nyt olet vapaa, nuora on jo poikki. Koetappas liikuttaa käsivarsiasi,
niin saat nähdä... Kas vaan, kuinka se onnistuu. Ja nyt irrotan jalkasi.

Parin minuutin kuluttua oli Genia vapaa, sillä lapsen oli onnistunut
avata solmut. Mutta nyt Genia kaatui maahan, sillä pitkällinen tuska
oli voimat kokonaan lamauttanut.

Genia lepäsi siinä hetken liikkumattomana ja lapsi istuutui hänen
viereensä, tarttui hänen käsiinsä ja katsoi häneen vilpittömästi.

— Lapsi parka! sanoi Genia, vetäen pienokaisen lähemmäksi ja otti
syliinsä. — Eikö sinulla ole vanhempia?

— Tarkotat varmaankin, onko minulla isä ja äiti? — Ei, niitä ei minulla
koskaan ole ollut:

— Ei koskaan! — Geniata puistatti. Olento, jota ei isän silmä ole
koskaan katsellut, jonka kiharoita äidin käsi ei ole koskaan hyväillyt
— voi kuinka surkuteltava olikaan tuollainen köyhä, hyljätty ihmislapsi!

— Ja missä olet tähän saakka asunut? kysyi hän edelleen. — Jonkun luona
on sinun kuitenkin täytynyt olla. Kuka antoi sinulle ruokaa, missä
talossa oli vuoteesi?

— Vanha rouva antoi minun syödä sitä ruokaa, mitä hänelle kerjäsin.
Mutta hän löi minua myöskin. Ja sitte joi hän niin paljon viinaa, että
kerran hän jäi ojaan makaamaan maantien viereen, ja minä huusin, että
hän nousisi ylös, mutta hän ei vaan kuullut puhettani.

— Ehkäpä oli hän kuollut! huudahti Genia peljästyneenä. Olisit mennyt
hakemaan ihmisiä avuksi.

— Sen hän oli kieltänyt. En koskaan uskaltanut huutaa ihmisiä avuksi,
kun hän oli juovuksissa ja kaatui, sillä hän sanoi, että ihmiset
veisivät hänet työhuoneelle, jonnekka hän ei millään ehdolla halunnut.
Kun hän jäi ojaan makaamaan, olimme matkalla Belgradiin. Hän sanoi,
että minut siellä otettaisiin hyvin vastaan, siellä saisin kauniit
vaatteet ja saisin ajaa vaunuissa, sitä varten lähti hän minua sinne
viemään. Ja silloin ajattelin, että jos en heti pääsisi Belgradiin,
annettaisiin vaatteet jollekin muulle lapselle, ja toinen tyttö saisi
vaunuissa ajaa. Sen vuoksi juoksin heti tieheni ja annoin eukon ojassa
maata.

— Entäs Belgradi sitten? — Kuinka siellä kävi?

— Siellä kuljeskelin yhtä mittaa ja kerjäsin, kunnes tuo häijy mies
tuli ja sanoi, että veisi minut äitini luokse, otti minut mukaansa
metsään, ja tuolla kalliolla hän tahtoi —

— Niin, siitä et tarvitse puhua, minä näin kaikki. Kiitos Jumalan, että
hän pelasti sinut tuon miehen kynsistä.

Mutta sanoppas, eikö vanhalla rouvalla ollut mitään nimeä? Oliko hän
sinun äitisi?

— Minun äitini? Ei, minä aina kutsuin häntä eukoksi ja muuta nimeä
ei hän koskaan suvainnut. Minä en hänestä koskaan pitänyt enkä ole
ollenkaan pahoillani siitä, että hän nyt ehkä lepää haudassa. Emmehän
nyt mene hänen luoksensa. Olen ennemmin sinun luonasi, sinä olet niin
kaunis ja niin kiltti.

Lapsi nojautui hellästi Geniaa vastaan, vavisten ajatellessaan, että
ehkä taas täytyisi hänestä erota.

— Niin, sinun pitää pysyä luonani! huudahti Genia ja painoi suudelman
hänen otsalleen. — Mutta joskaan eukolla ei ollut mitään nimeä, tahi
sinä et sitä tuntenut, niin on kai sinulla joku nimi?

— Nimeni on Milana, vastasi tyttö. — Eikös monella Serbian tytöllä ole
sama nimi, onhan se sievä nimi?

— Sangen sievä nimi, sanoi Genia. — Pidätkö minusta, pikku Milana?

Tämän kuullessaan heitti tyttö pienet käsivartensa pelastajansa ympäri,
ikäänkuin olisi tietänyt, että hänen oli Geniata kiittäminen hengestään.

— Tule sitte! huudahti nuori paronitar. — Meidän täytyy lähteä, koettaa
päästä tästä hirveästä metsästä ja löytää joku ihmisasunto. Täällä on
niin kamalata. Ojenna minulle kätesi, Milana!

Mutta kun lapsen piti ojentaa Genialle kätensä, osotti se sen sijaan
Genian selkää ja lausui:

— Mikä taulu siinä on? Siinä on jotakin kirjotettuna.

Ellei olisi ollut niin pimeä vanhojen tammien alla, olisi pikku Milana
huomannut, että polttava puna kohosi hänen pelastajansa poskille.
Nopealla liikkeellä tempasi Genia taulun irti ja viskasi sen metsikköön.

— Tule! huusi hän sitte lapselle melkeinpä ankaralla äänellä. — Löytyy
ilkeitä ihmisiä täällä maailmassa. Sen olet jo saanut kokea ja minä
myös.

He vaelsivat sitte yhdessä metsän läpi. Genia haki polkua, mutta ei
voinut semmoista löytää. Tuntui kuin metsä ei ollenkaan olisi tahtonut
loppua ja että vanhat puujättiläiset eivät olisi tahtoneet päästää
tyttöä eikä lasta käsistään. Yhä uusia jättiläisiä kohtasi heitä ja
seutu tuli yhä epätasaisemmaksi, yhä kallioisemmaksi, peljättävämmäksi.

Metsäpuro syöksyi alas pitkin vuoren seinämää ja vuodatti sisällyksensä
kapeaan uomaan. Tätä pitkin he kulkivat.

Kapea aukko tuijotti heihin kallioiden välissä, mustana ja uhkaavana.

— Hyi, huusi pikku Milana vavisten.

— Siellä on varmaankin helvetin portti.

— Helvetti on ainoastaan siellä, missä löytyy ilkeitä ihmisiä, vastasi
nuori paronitar. — Elä pelkää! Etkö näe, että tähti, joka tuolla
ylhäällä loisti kauhusi hetkellä, vieläkin meitä seuraa...? Tule vaan
mukanani solaan, Jumala on meitä oikein johdattava.

Niin he sitten menivät kallioiden väliseen solaan. Mutta tuskin he
olivat muutamia minuutteja kulkeneet tuota synkkää polkua, kun äkkiä,
ikäänkuin maasta nousten, useita rajunnäköisiä miehiä seisoi heidän
edessänsä. Kiväärien piiput säkenöivät, eräs mies tähtäsi ja huusi
korskeasti:

— Seis, ei yhtään askelta enää, muutoin ammun teidät!

— Ryöväreitä! huokaili Genia vapisevalla äänellä. Oi, Jumala, tuo vielä
puuttui.

Mutta pian hän rauhottui, katsoi ryöväreitä suoraan silmiin ja sanoi:

— Saatte kernaasti tutkia vaatteeni, mutta ette löydä mitään arvokasta
esinettä. Ja yksistään murhanhimosta ette toki meitä tappane. —

— Miehet neuvottelivat hetkisen. He puhuivat kieltä, joka ei tuntunut
olevan serbiankieltä, ehkäpä se oli jotakin mongerrusta, jonka itse
olivat keksineet, etteivät vieraat ihmiset heitä ymmärtäisi. Sitte
sanoi yksi heistä:

— Vie heidät kapteenin luokse. Hän saa määrätä, mitä me niillä teemme!
Kaikessa tapauksessa täytyy meidän olla varovaisia ja välttää yllätystä.

— Neiti, sanoi sitte sama mies, vielä nuori ja päivettynyt, Genialle, —
me emme ole mitään murhaajia, jotka vaan huvin vuoksi tapamme; siitä ei
kapteenimme olisi mielissään.

— Mutta me emme voi päästää teitä vapaaksi, kun kerta olette tulleet
piilopaikkaamme. Nyt sidotaan teidän silmänne ja viedään teidät
kapteenin luokse.

Näin sanoen veti hän taskustaan mustan silkkihuivin, sitoen sen Genian
silmille, joka ei myöskään vastustellut.

— Teidän kapteeninne ei liene enemmän kuin ihminen, sanoi Genia. — Ehkä
on hän joku isä, ja silloin hän varmaankin meitä säälii. — No hyvä,
viekää minut hänen luoksensa, minä tahdon puhua hänen kanssansa. Mutta
mikä on hänen nimensä?

— Mikäkö hänen nimensä? huudahti nuori ryöväri, ja hänen äänessään oli
ihastuksen kaikua. Hänen nimellään on Serbiassa peljättävä sointi,
ja Belgradin äidit peljättävät hänen nimellään lapsiansa nukkumaan.
Kapteenimme on nimeltään Banjaluki eli Mustien vuorten hallitsija.



KOLMASTOISTA LUKU.

Uhkarohkea yritys.


Nuori ryöväri otti pikku Milanan käsivarrelleen ja ojensi toisen
kätensä Genialle.

— Elkää mitään peljätkö, neitiseni! sanoi hän kohteliaasti, jommoista
ei olisi tuommoiselta mieheltä odottanut. — Meillä on jotenkin
vaivalloinen tie kuljettavana, mutta johdan teitä varmasti.

Genia tunsi itsensä pois laahatuksi. Hänen sydämensä löi alussa
tuskallisesti, sillä hän luuli, että uusi, hirvittävä kohtalo häntä
odotti ja hän pelkäsi oudon miehen läheisyyttä.

Tuo rosvo kumminkin piti hyvin varovasti hänen kädestänsä ja kohteli
häntä niin sääliväisesti, että hän kohta vapautui kaikesta tuskasta.

Kallioiden yli meni heidän tiensä yhä kauvemmaksi. Genia luuli
kävelleensä neljännestuntia, kun saattaja hänelle äkkiä sanoi:

— Nyt pitää meidän astua rappusia alas. Astukaa varovasti porras
portaalta. Ne ovat kallioon hakatut ja jotenkin kapeat. Pienokaisesta,
joka on käsivarrellani, kyllä vastaan. Minä menen edeltä, jotta voin
ottaa teidät kiinni, jos sattuisitte putoamaan.

Laskeutuminen alkoi. Kun Genia ei voinut mitään nähdä mustan siteen
lävitse, täytyi hänen kulkea mitä suurimmalla varovaisuudella. Hän
ensin koetteli jalkaterällään, mihin tulisi astua, ja sitte hän veti
toisen jalan perästä, tuntiessaan, että seisoi varmalla pohjalla.

Ryöväri johti laskeutumista rohkaisevin sanoin. Geniasta tuntui, kuin
astuisi syvälle maan sisään. Tuon tuostakin tuntui silmissä vähän
valoisammalta, heikko hohto, leimuava valo tunkeutui siteen lävitse, ja
pihkaisen puun haju tunkeutui nenään. Nähtävästi oli kallion seinämiin
pistetty sytytettyjä päreitä, valaisemaan vaarallista tietä.

Kylmä ilma löi vastaan, ja juhlallinen hiljaisuus, joka alhaalla
vallitsi, ilmaisi parhaiten, että nyt oltiin syvällä maan sisässä.

— Nyt ovat kallioportaat takanamme! huudahti nuori mies. — Nyt, neiti,
antakaa tänne kätenne, niin pian olemme päämäärässämme perillä.

Taas kuljettiin eteenpäin ja tuntui Geniasta, kuin olisi nuori
mies kuljettanut häntä sokkelossa, ristiin rastiin, ehkäpä aivan
tahallisesti eksyttääksensä.

Yht'äkkiä hän pysähtyi ja otti pois siteen. Genia nyt havaitsi olevansa
maanalaisessa luolassa, jonka katosta riippui vuotokiviä. Pisaroita
putosikin tuon tuostakin ja jokainen auttoi muodostamaan osaksi katosta
riippuvan pitkän, kapean kiven, osaksi toisen, lyhemmän, paksumman,
joka nousi luolan pohjasta, mutta jotka jälkimmäiset olivat mukavuuden
vuoksi enimmäkseen poishakatut tahi muodostetut tuoleiksi ja pöydiksi.

Vuotokivien muodostaman kahden pilarin väliin oli tämän maanalaisen
asumuksen merkillinen asukas kiinnittänyt kirjavan esiripun.

Saattaja työnsi esiripun syrjään, ja heti jäi Genia liikkumattomaksi,
huudahtaen ihmettelystä ja ihastuksesta.

Genia näki kuvan, jommoista vaan saduissa esitetään, ihmeen loistoisan
kuvan.

Luola, joka siihen saakka oli ollut pitkä ja kapea, laajeni suureksi
saliksi, jonka upea kaari veti vertoja mille temppeliholville hyvänsä.
Kattoa kannatti kaksitoista pilaria, joista ei yksikään ollut vähemmän
kuin kaksikymmentä metriä korkea. Soihtujen valossa, jotka olivat
pilareihin kiinnitetyt ja levittivät punertavaa valoansa maanalaisessa
luolassa, kimaltelivat kiteytyneet pisarat kuin miljoonat hohtokivet.
Mahtavan salin sivuille oli luonto muodostanut pienempiä huoneita: nämä
näyttivät etempänä olevien soihtujen valossa punasinerviltä.

Muutoin oli tämä merkillinen asumus myöskin sisustettu ylöllisyyttä
lähenevällä huolellisuudella.

Turkkilaiseen malliin seisoi siellä täällä sohvia, joiden yli
oli levitetty karhunnahkoja. Keskellä seisoi suuri ympyriäinen
pöytä, kootakseen kaikki ryövärit sen ympärillä aterioitsemaan ja
juominkeihin. Pilareille oli ripustettu vaakunoita ja voitonmerkkejä,
ja seiniä koristivat kirjavat turkkilaismatot.

Myöskin peitti lattiata paksu, pehmeä matto, johon jalka painui.

Eräällä sohvalla lepäsi mustapartainen mies, jonka Genia heti otaksui
kapteeniksi. Liikkeessä, minkä tämä teki noustessaan, ynnä ylpeässä
katseessaan ilmeni runsaasti mahtavuudentuntoa ynnä itsetajuntaa.

Hänen vieressään oli kaksipiippuinen pyssy.

— Kenet olet tuonut luokseni, Aza? kysyi rosvopäällikkö, kun hän
päätänsä pudistaen katseli tyttöä ja lasta. — Te näytte saaneen
ihmeellisen saaliin.

— Säälikää meitä, kapteeni! sanoi Genia heittäytyen polvilleen Demeter
Banjalukin eteen. — Mielelläni antaisin sinulle kaikki, mitä minulla
on, mutta taskuni ovat tyhjät. Omituisen sattuman kautta jouduin
metsään. Tapasin siellä tämän harhaantuneen lapsen ja päätin hakea
ihmisasunnon saadakseni suojaa yöllä, jolloin sinun väkesi sai minut
kiinni. Meistä ei teillä voi olla mitään hyötyä — antakaa meille vaan
vapautemme.

Demeter veteli kädellään pitkää, mustaa partaansa.

— Te aioitte hakea ihmisasunnon? sanoi hän nauraen. — Täällä
vuoristossa olisitte saaneet kauan kuljeskella, ennenkuin olisitte
sellaisen löytäneet, sillä laajalta, niin kauvas kuin tämä metsä
ulottuu, ei löydy pienintäkään majaa, lukuunottamatta vanhaa
jahtilinnaa, joka on kuninkaan, ja sinne te ette olisi voineet päästä.

Me emme kumminkaan tee teille mitään pahaa, olkaa rauhallisia ja
levätkää, sillä teidän täytynee olla sangen väsyneitä noin pitkän
vaelluksen perästä. Kuules, Aza, mene noutamaan viiniä ja leipää, jotta
Demeter Banjaluki voi näyttää vieraanvaraisuuttaan serbialaiseen tapaan.

Nuori rosvo toi, mitä pyydettiin, ja Geniaa ei tarvinnut monta kertaa
käskeä. Istuutuen pöydän ääreen, joka oli keskellä salia, söi hän
yhdessä Milanan kanssa leipää ja kylmää lihaa sekä joi viiniä päälle.

Rosvopäällikkö oli asettunut aivan Geniaa vastapäätä, mutta tämän
syödessä hän ei sanaakaan virkkanut. Myöskään hän ei hetkeksikään
lakannut katselemasta Genian ihastuttavia piirteitä, ja niin usein kuin
tämä oli lasin tyhjentänyt, kaatoi Banjaluki lisää ja pyysi melkeinpä
surunvoittoisesti valitellen:

— Älkää halveksiko leipää eikä viiniä rosvon talossa.

Voimakas viini, jota Milana ensi kertaa elämässään nautti, sulki pian
hänen silmänsä ja lapsi nukahti pöytää vasten, pää painuen ristissä
oleville käsivarsille.

Myöskin tunsi Genia itsensä sangen väsyneeksi ja pyysi rosvokapteenin
vetäytymään syrjään.

— Kas tässä! sanoi päällikkö, viitaten erästä ovea, joka näkyi
vuotokiviseinässä. Sitte hän avasi oven, ja Genia näki varsin hyvin
sisustetun huoneen, missä oli tila karhuntaljoineen ja pehmeine
patjoineen.

— Nuku rauhassa, kuin jos nukkuisit Abrahamin helmassa, sanoi Genialle
Banjaluki. — Täällä olet hyvässä säilyssä ja kun taas näemme toisemme,
niin saat huoleti lähteä matkallesi. — Usko minua, ryövärin asunnossa
voi usein paljoa turvallisemmin sulkea silmänsä kuin Serbian kuninkaan
linnassa. Kukapa tietää, lisäsi hän nauraen, nukkuuko kuningatar Draga
tänä yönä niin makeasti ja häiritsemättä kuin sinä.

— Kiitos, vastasi Genia, ojentaen päällikölle kätensä. Jo ensi hetkestä
tunsin sinuun luottamusta, mielelläni ja kiitollisuudella vastaanotan
vieraanvaraisen tarjouksesi. Hyvää yötä!

Näin sanoen meni Genia, Milana käsivarrellaan, kalliokamariin, ja
Banjaluki sulki perästä oven.

Minutiksi jäi hän seisomaan suljetun oven eteen. Hän ei kuunnellut,
mutta näytti vaipuneen syviin ajatuksiin.

Pitkät, mustat, silkkimäiset kulmakarvat varjostivat hänen silmiään.

Hän oli pannut käsivartensa ristiin rinnan yli, ja rajuuden ja synkän
päättäväisyyden jok'ikinen jälki oli hänen kasvoistansa kadonnut. Hänen
piirteensä olivat päinvastoin saaneet lauhkean, haaveilevan ilmeen.

— Merkillistä! kuiskasi hän itsekseen. — Noin monen vuoden kuluttua
— voiko se olla mahdollista?... Ei, ei voi olla — kuolonhiljaista on
täällä sydämessäni; se ei voi kauvemmin rakastaa — kerran, eikä koskaan
enää.

Äkillisellä, päättäväisellä liikkeellä kiskasi hän itsensä irti
uneksivasta sureksimisestaan.

— Aza! huusi hän käskevällä äänellä.

Heti näyttäytyi nuori rosvo salissa ja kysyi kapteeninsa käskyjä.

— Ota minulle pukuvarastosta aatelispuku, ynnä kaikki mitä siihen
kuuluu. Samalla kuin pukeudun, mene ylös satuloimaan kaksi parasta
hevosta. Itsesi tulee sinun ottaa lakeijan puku ja valmistua mukaani
lähtemään.

— Aiotko tänä yönä tehdä hyvän kaappauksen, kapteeni, kysyi Aza.

— Kyllä, poikani, vastasi Banjaluki. — Ja se saalis, jonka huomenna
viemme kotiimme, on pitkiksi ajoiksi huolemme lopettava. —

Mutta mene nyt, elä kysy pitemmältä! Tiedäthän, että aina
vastenmielisesti vastaan uteliaisiin kysymyksiin. Kiiruhda, poikani,
meillä ei ole aikaa kadottaa.

Aza hävisi erääseen kamariin.

Kohta senjälkeen hän taas tuli näkyviin, tuoden herransa eteen useita
pukineita.

Tämä riisui albanialaispukunsa ja pukeutui sen sijaan loistavaan
pukuun, jota parempaa Belgradin etevinkään räätäli ei olisi kyennyt
valmistamaan.

Demeterin notkea, komea vartalo teki nyt oivallisen vaikutuksen. Ja
kun hän sitte painoi uusimuotisen hatun mustakiharaiseen päähänsä ja
hitaasti veti silohansikkaat käteensä, niin ei kukaan ihminen olisi
voinut aavistaa, että edessä seisoi Mustien vuorten rosvo, mies, jonka
päästä hallitus oli luvannut kalliin hinnan, koska hän rohkeilla
hyökkäyksillä ja kaikenmoisilla rikoksellisilla toimilla oli poliisia
ja maan lakeja uhmaillut.

Ettei viranomaisten ollut onnistunut vangita Demeter Banjalukia, siihen
oli helposti ymmärrettävät syynsä.

Väestö ei tukenut poliisin ponnistuksia tuon miehen vangitsemiseksi.
Päinvastoin — Demeter Banjaluki saattoi suurella varmuudella siihen
luottaa, että jokaisen köyhän mielien majassa, etenkin jokaisen
talonpojan ja paimenen talossa, saisi osakseen ystävällistä kohtelua ja
turvallisen piilopaikan.

Hän oli myöskin köyhien ystävä ja suojelija ja ainoastaan rikkaiden
ruoska, jotka väärällä tavalla olivat omaisuutensa hankkineet, ja
sellaisia löytyy kyllälti Serbiassa.

Sillä aikaa oli myöskin Aza päättänyt pukeutumisensa ja esiintyi nyt
lakeijan ratsupuvussa niinkuin ylhäisen herran palvelija ainakin.

— Laajat nahkahousut soveltuivat mainiosti kastanjanruskeeseen tukkaan
ja miellyttävään ulkomuotoon nähden.

Keltaiset saappaat säkenöivine kannuksineen sopivat jalkoihin kuin
valetut, ja sininen frakkimainen takki kiiltävine hopeanappeineen
näytti varsin somalta.

Demeter Banjaluki käski saattajansa odottaa vielä hetkisen ja meni
sivuhuoneeseen noutamaan oivallisia aseita.

Olipa sillä monellaisia aseita: mitä uusimpia kivääreitä,
pistooleita ja revolvereita, osaksi hopealla silattuja, osaksi
norsunluulla koristettuja. Miekkoja ja sapeleita, tikareita —
kaikellaisia murha-aseita oli Demeter koonnut, eikä ollut vähän ylpeä
kokoelmastansa, sillä suurimmaksi osaksi oli hän aseensa voittanut
rehellisessä taistelussa, ottanut ne voitetuilta vastustajilta.

Mutta Banjaluki otti nyt mukaansa hadjaarin, jonka kätki takkinsa alle.
Tätä asetta hän parhaiten ymmärsi käyttää ja se saattoi tulla hänen
vihollisillensa kaikista peljättävimmäksi. Tätä asetta käyttäen hän
saattoi yhdellä ainoalla liikkeellä repiä vastustajansa ruumiin auki
alhaalta ylös rintaa myöten, niin että vastustajan ehdottomasti täytyi
maahan vajota.

Sitte hän meni pienelle kaapille, jonka avasi pienellä avaimella, otti
esille yhden vähäisistä pulloista, jotka olivat täytetyt valkoisella,
vaaleanvihreällä tahi ruusunpunaisella nesteellä, pullon, joka ei ollut
suurempi kuin sormustin, ja pisti sen taskuunsa.

Sitte hän kaapin lukittuaan palasi Azan luoksi.

Tämän hän käski seuraamaan, jonka jälkeen molemmat nousivat kallioon
hakatuita portaita myöten, jotka johtivat vuoressa olevaan käytävään,
minne Banjalukin ryövärijoukko oli kokoontunut.

Banjaluki viittasi luokseen harmaapartaisen vanhan miehen ja sanoi
hänelle kuiskaten:

— Mahommed, alhaalla asunnossani oleskelee nuori, vaaleaverinen tyttö
ja pieni lapsi. Sinä vastaat minulle siitä, ettei poissaollessani
hiuskarvaakaan häviä heidän päästänsä. Sinä annat niille, mitä
haluavat, ja huolehdit siitä, ettei niiltä mitään puutu. —

Jos tyttö tahtoo poistua, niin anna hänen ymmärtää, ettei se käy
päinsä, ennenkuin olen palannut. Muutoin toivottavasti palaan
viimeistäänkin huomisaamuna. — Pidä joukko kurissa eläkä lähde
luolasta! — Aza! Taluta tänne hevoset!

Paria minuuttia myöhemmin nousi Demeter Banjaluki mustan juoksijan
selkään.

Kapteeni otti vielä kerran kädenliikkeellä jäähyväiset tovereiltansa ja
ratsasti tiehensä.

Aza pysyttelihe aivan hänen perässänsä. He ratsastivat useita tunteja
sanaakaan keskenänsä vaihtamatta.

Belgradin tornit tulivat vihdoin näkyviin.

Aza karahutti Banjalukin sivulle ja kysyi:

— Lähdemmekö Belgradiin?

— Kyllä, pääkaupunkiin, vastasi Demeter. — Viemme hevosemme "Zum
Bojaren" majatalon talliin. Mandelblüt juutalaiseen voin täysin
luottaa. Itse me lähdemme rautatien asemalle. Kuulitko, eikö
tuomiokirkon kello lyönyt yksitoista? Keskiyönä täytyy meidän olla
asemalla.

— Ole varovainen, kapteeni, pyysi Aza. — Tiedäthän, että päästäsi on
luvattu hyvä hinta, ja Belgradin poliisi...

— On sokea ja kuuro, milloin vaan Demeter Banjaluki niin tahtoo!
keskeytti häntä rosvopäällikkö käden liikkeellä. — Elä pelkää, minulle
ei mitään pahaa tapahdu, mutta minä olen tänä yönä lyövä elämäni
suurimman valtin pöytään, riistän kruunun, jota kuningas vielä eilen
tuomiokirkossa päässään kantoi. Jaa, Serbian säteilevä kuningaskruunu
on oleva — minun!

Ikäänkuin tuon ylpeän ajatuksen kiihottamana lensi musta ori tietä
pitkin, niin että Aza tuskin perässä pysyi.

Suorana, ryhdikkäänä istui Demeter Banjaluki satulassansa ja katseli
yli Belgradin terävillä silmillään, ikäänkuin olisi lähtenyt Serbian
pääkaupunkia vallottamaan.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Belgradin tiedonantorekisteri.


Sinä olet siis aivan varma asiastasi, Benjamino? Sinä seurasit
kuningatarta, kun hän hääpidoista lähti ja hävisi melkein koko tunnin
ajaksi?

Kuningas Aleksanteri pakottautui näyttäytymään tyvenenä, tehdessään
tämän kysymyksen kamaripalvelijalleen, joka makuuhuoneessa juuri oli
kuninkaan yöpuvun kuntoon laittanut. Mutta se suurimmassa määrässä
kiihtynyt ääni, jolla tämä lausuttiin, ilmaisi aivan päinvastaista,
siitä saattoi päättää, että nuoren hallitsijan sielussa raivosi
kärsimysten myrsky.

— Teidän majesteettinne, vastasi Benjamino, nuori italialainen, tuskin
kuningasta vanhempi, johon Aleksanteri kerran Italianmatkallaan oli
mieltynyt, — teidän majesteettinne, sieluni autuuden kautta vannon,
että se on totta. Minä hiivin kuningattaren perässä ja näin hänen
katoavan pienen portin taakse, joka johtaa linnoitukseen.

— Haa, linnoitukseen — ja mitä hän sieltä etsi? Kuningatar, joka
hääpäivänänsä varastautuu puolisonsa sivulta — on sekin varsin
merkillistä! Mutta ehkäpä hyvä sydämensä siihen pakotti, ehkäpä hän
tahtoi onnettomille viedä lohdutusta ja apua?

— Kaikille onnettomille, jotka linnoituksessa nääntyvät — se ei
kumminkaan ole ajateltavissa! jatkoi Benjamino, merkitsevä hymyily
viekkailla kasvoillaan. — Mutta että hänellä oli asiata jollekin
vangille — se on varmaa.

Aleksanteri tempasi kamaripalvelijalta silkkisen yötakin ja viskasi
sen lattialle. Sitte tarttui hän Benjaminoon, veti hänet luoksensa ja
kaivaen katseensa kamaripalvelijansa silmiin, huusi hänelle:

— Sinä puhut arvoituksilla, Benjamino! Varo itseäsi, kuningas ei
tarvitse ratkaista arvoituksia, hänelle ei saa mitään olla salattuna.
Sinä tiedät enemmän kuin tahdot sanoa. Niin sano sitte: ketä puolisoni
Draga tuona iltana kävi maakuopassa tapaamassa?

— Teidän majesteettinne, sanoi italialainen, heittäytyen kuninkaansa
jalkojen eteen, — tiedän kyllä, että tällä hetkellä ehkä kadotan hyvän
herrani armon. Mutta minä vannon, että ainoastaan uskollisuuteni
kuningastani kohtaan pakotti minua hiipimään kuningattaren perässä.
Kuulin, muurin syvennykseen kätkeytyneenä, kuinka hän käski
vankilanpäällikön avata sen kopin, missä Stefan Naumovitsch oli
suljettuna.

— Stefan Naumovitsch? mutisi kuningas, ja hänen kulmakarvansa
rypistyivät onnettomuutta aavistaen... — Sama Naumovitsch, joka eilen
vainusi kuningattaren henkeä, valtionkavaltaja, joka tahtoi hänet
tappaa? — Ei, ei, sinun on täytynyt erehtyä, Benjamino, hänen luoksensa
saattoi kuningatar kaikista vähimmin pyrkiä, hänelle ei mitenkään ole
voinut armoansa osottaa.

— Armoansa osottaa! toisti italialainen, joka yhä vielä oli polvillaan.
— Sitä ei kuningatar aikonutkaan. Päinvastoin pyysi kuningatar Stefan
Naumovitschilta jotakin, joka jotenkin paljon muistutti armoa.

Kuningas Aleksanterin silmät, jotka vissinä hetkinä kamalasti
leimahtelivat, saivat nyt jähmettyneen ja kalsean ilmeen.

Hän puri alahuultaan, niin että se vuoti verta, vavistus kulki hänen
ruumiissaan ja sitte sanoi hän kumeasti:

— Ja mitä se on, joka sinun mielestäsi armoa muistuttaisi?

— Rakkaus, kuninkaallinen herrani, huudahti Benjamino, ja juoksi
pois etsimään suojaa herransa peljättäviltä vihan puuskilta, sillä
hän tiesi, että Aleksanteri semmoisina hetkinä saattoi vieläpä tehdä
väkivaltaa.

Aleksanteri päästi muutamia katkonaisia ääniä, horjui ja vaipui
nojatuoliin.

Minutin hän siinä istui, kuin lamautunut, kykenemättä tehdä yhtäkään
liikettä; kaksi suurta kyyneltä tunkihe hänen silmistänsä ja valui
hitaasti pitkin poskia.

— Ulos! — Ulos, sinä elukka, minä tahdon olla yksin! komensi hän
äkkiä Benjaminoa. — Odota ulkona etuhuoneessa, kunnes sinut kutsun!
Kuningatar — missä on kuningatar?

— Hänen majesteettinsa kuningatar on juuri mennyt levolle, vastasi
Benjamino ja hävisi ovesta.

— On mennyt levolle ja odottaa epäilemättä minua, huokasi Aleksanteri
itsekseen, kun hän nyt näki olevansa yksin. — Hän odottaa minua,
sulkeaksensa minut syliinsä ja ihastuttaaksensa minut suudelmillaan.

Oi, mitäpä en antaisi, jos vaan tietäisin, että nuo huulet eivät
koskaan ole suudelleet kenenkään muun suuta kuin minun... Minä rakastan
tuota naista, rakastan Dragaa aivan mielettömästi. Mutta minä tahdon
yksin hänet omistaa, ei ainoastaan nyt ja tulevaisuudessa — ei, hänen
menneisyytensäkin on oleva minun — ainoastaan silloin voin tuntea
itseni onnelliseksi hänen rinnallansa.

Hän löi käsillään kasvoihinsa ja vapisi kuin lapsi, jolta on kielletty
suurimman ja hartaimman toivomuksen täyttäminen, ja joka ei ymmärrä,
miksi niin on tapahtunut.

— Hän on minulle vannonut, jatkoi Aleksateri itsekseen puhellen,
nousten seisoalleen ja kävellen lakkaamatta edestakaisin huoneessa,
— vannonut minulle pyhän valan, ettei hän koskaan varsinaisessa
merkityksessä ollut Maschinin vaimo, että minä olen hänen ensimäinen
miehensä — ensimäinen! — Oi, mikä autuus on tuossa sanassa, jos vaan
voisin siihen luottaa! Mutta epäilys asuu sielussani, se kiusaa minua,
kiduttaa minua, raastaa minun sydäntäni. Voi, antaisin vaikka kruununi,
ja kaiken valtani ja loistoni mukana, mielelläni olisin kerjäläinen
tahi vaatimaton työmies, jolla ei olisi muuta mistä elää, kuin kättensä
työ, jos vaan tietäisin, että tuo nainen ei ole ketään muuta rakastanut
kuin minua, ettei kukaan ennen minua ole häntä rakastanut!

Mustasukkaisuus pani hänet vapisemaan, ikäänkuin horkka eli vilutauti
olisi puistattanut. Raju halu kutsua puhdas sielu omaksensa, saada
painaa suunsa puhtaisiin huuliin, levätä siveällä povella, täytti tuon
miehen jonkunmoisella mielettömyydellä.

— Mutta miksi itseäni noin kidutan, puhkesi hän sanomaan. —
Pelkurimainen raukka, mikä olen, miksi sitte minulla ei ole koskaan
ollut rohkeutta hankkia asioista täyttä varmuutta! Tunnenpa toki
keinon, joka heti antaa minulle totuudesta täyden selvityksen. Miksi
pelkään sitä keinoa käyttää? Ei, vielä tänä yönä olen totuuden tietävä!

Kuningas työnsi syrjään silkkisen verhon ja meni työhuoneeseensa. Hän
istuutui kirjoituspöytänsä viereen ja kirjotti paperille seuraavat
sanat:

 Herra poliisitirehtori! Seuratkaa heti kamaripalvelija Benjaminoa
 palatsiin. Ottakaa mukaanne Belgradin tiedonantorekisteri, nide M,
 kirjain B. Pitäkää tämä kutsu kaikilta salassa, sitä käskee teidän

                                                  ALEKSANTERI.

— Benjamino!

Kuningas Aleksanteri oli taas mennyt makuuhuoneeseen ja huusi
Benjaminon etuhuoneesta.

— Mene heti ja vie tämä kirje poliisitirehtori Lazarille, jätä se hänen
omaan käteensä ja odota hänen vastaustansa! Jos hän seuraa mukana,
joka todennäköisesti on tapahtuva, niin vie hänet pienen tapettioven
kautta työhuoneeseeni. Siellä hän odottakoon minua. — Mene! — Elä odota
Benjamino!

Kamaripalvelija palasi; kuningas pani kätensä hänen olkapäälleen ja
katsoi häneen pitkällä tutkivalla silmäyksellä.

— Oletko oikein uskollinen minulle, Benjamino? kysyi hän melkeinpä
rukoilevalla äänellä. — Ole minulle uskollinen; löytyy niin vähän
ihmisiä, jotka semmoisia ovat. Kuningas harvoin löytää uskollisen
sydämen. — Minä olen sinua runsaasti palkitseva, Benjamino, jollet
minua koskaan petä.

— Kuninkaallinen herrani, sanoi kamaripalvelija, — te tiedätte, että
minä olin valitettava olento, kun minut löysitte. Te armahditte minua
— kuinka voisin sen koskaan unhottaa? Henkeni olen uhraava kuninkaani
puolesta.

— Nojaa, niin kaikki sanovat. Tulevaisuus on osottava, kuinka paljon
totta tarkotat. Mene nyt ja täytä käskyni!

Kun kamaripalvelija oli mennyt, otti Aleksanteri kynttilän ja meni
suuren peilin eteen, joka oli makuuhuoneen seinällä.

Täällä hän painoi nappulata ja peili kääntyi ympäri — peilin
tarkotuksena oli vaan peittää kiertoportaat, jotka kuninkaan
makuuhuoneesta johtivat yläpuolella olevaan huoneeseen.

Aleksanteri seisoi minuutin hiljaa portaiden juuressa ja koetti hillitä
intohimoa, joka näytti häntä hallitsevan.

Sitte astui hän hitaasti portaita ylös. Tultuaan niiden korkeimmalle
astuimelle, löi hän hiljakseen ovelle, joka sisästäpäin avautui.

Kuningas astui sisään — hän oli nyt kuningattaren makuuhuoneessa.

Tämä huone oli sisustettu mitä ylellisimmin: silkkitapetit, ihmeellisiä
kuvapatsaita, esittäen jumalattaria alastomassa kauneudessansa, komeat
huonekalut, pulleat sohvat, taivaansinen ympäröimä vuode — kaikki oli
kuin lumottu Dragaa varten.

Kaikkein ihaninta tässä ympäristössä oli kumminkin kuningatar itse,
joka juuri oli levolle menemäisillään.

Hänen ihanaa vartaloansa verhosi ainoastaan pitsien koristama kepeä
silkkinen yöpuku.

Oivallinen, ihmeteltävän pitkä tukka oli hajallaan, valuen kuin
juokseva mustapuu Dragan päästä yli olkapäiden ja kupeiden jalkoihin
saakka.

— Kuninkaani, huudahti kaunotar, juosten Aleksanteria vastaan ja painoi
häntä itseensä — oletko nyt vihdoinkin tullut? Sinä olet tänään antanut
minun varsin kauvan odottaa, rakkaani, ja minun on niin vaikeata
odottaa.

Draga painoi huulensa hänen huuliansa vastaan, suuteli hänen silmiänsä,
poskia ja käsiä, vei hänet hyväillen sohvalle sekä vaipui huokaillen
hänen viereensä.

— Sinä olet hajamielinen, kuninkaani, sanoi Draga hetkisen kuluttua.
Mitä sinä ajattelet? Surutko synkistävät sielusi? Oi, anna minun ottaa
osaa niihin, olenhan minä sinun saattajasi läpi elämän, ja oikeutenani
on kantaa puolet sinun kärsimyksistäsi. Miks'et suutele minua samalla
tulisuudella, johon eilen olin vähällä menehtyä? Oi, kuinka suloista on
tempautua tuollaisiin tunteisiin — suutele minua, Aleksanteri, toivon,
että saisin kuolla suudelmasi minun huulillani.

Draga veti hänet luokseen.

Mutta kuningas nousi heti pystyyn.

— Minä olen alakuloinen, sanoi hän, — niinkuin aina, kun minun täytyy
allekirjottaa kuolemantuomio.

— Kuolemantuomio? — Sinä, Aleksanterini, — tänään, juuri tänään toisena
hääpäivänäni? — Siitä olisi sinut tosiaankin pitänyt säästää.

— Asia on kiireellistä laatua, oikeusministeri tahtoi siitä pikaisen
päätöksen, sanoi kuningas hitaasti, samassa kuin Draga tutkivin silmin
häntä katseli. — Kysymys on tuosta kurjasta, joka tavotteli Dragani
henkeä, lurjus Stefan Naumovitschista; — oi, miksi noin säpsähdät?

— Minäkö? — minä säpsähdin, koska minuun kovasti koski, vastasi Draga,
nopeasti malttaen mielensä, että kuninkaani hetkellä, jolloin hän voisi
tuntea itsensä äärettömän onnelliseksi ja tuhat kertaa enemmän tehdä
toisen ihmisen onnelliseksi, lisäsi hän haikeasti katsoen, ajattelee
niin synkkiä asioita kuin kuolemantuomiota.

Ja sinä luulet sitte — Dragan ääni tuli tutkivaksi ja ikäänkuin
hapuilevaksi, koska hän samalla heitti käsivartensa kuninkaan ympäri ja
painautui häntä vasten — sinä luulet todellakin, että tuon, mikä hänen
nimensä onkaan — tuon Stefan Naumovitschin todellakin täytyy kuolla?

— Tahtoisitko, että hänet armahtaisin? kysyi Aleksanteri hitaasti
kääntäen kasvonsa hänen puoleensa. — Ajatteleppas: Jollei onnellinen
sattuma olisi sinua pelastanut, niin tuo kurja olisi ampunut
revolverinkuulan keskelle sydäntäsi!

— Juuri sentähden, että asia minua koskee, huudahti Draga, — en minä
tahtoisi, että mestaus tapahtuisi. Se ehkä synnyttäisi Serbiassa
pahaa verta. Parempi olisi siis sanoa: Kuningatar, joka nyt on
niin onnellinen, on vaatinut, että kuningas käyttäisi ihanata
armahtamisoikeuttansa. — Pyydän senvuoksi, kallis Aleksanteri, anna
tuon raukan elää, nääntyköön hän kernaasti vankilassa kymmenen,
kaksikymmentä vuotta — niin, koko elämänsä, se merkitsee vähemmän,
mutta elä verta vuodata.

Tuskin oli Draga lausunut nämä sanat, ennenkuin Aleksanteri tarttui
hänen käsiinsä ja käheällä huudolla veti hänet ylös sohvalta.

— Aleksanteri, rakkaani — mitä sinä teet? huusi Draga. — Miten on
laitasi — millä olen sinua loukannut?

— Tunnusta, Draga, sanoi Aleksanteri hampaittensa välitse, terävällä ja
vihaisella äänellä, että olet rakastanut häntä, tämä Stefan Naumovitsch
hän oli — sinun rakastajasi, ja siksi rukoilet hänen puolestasi, siksi
tahdot, että hänen pitää elää!

Draga kalpeni. Mutta hän oli menettänyt mielenmalttinsa vain hetkeksi.

Sitte hän päästi remakan naurun, ja hänen erinomainen tyyneytensä
vaikutti kuninkaaseen niin suuressa määrässä, että tämä päästi hänen
kätensä vapaiksi.

— Ilkeä ihminen! huudahti Draga. — Kuinka voi sinulla olla sydäntä
minua noin säikyttää! Tunneppas, kuinka sydämmeni tykyttää — niin,
tunneppas vaan! Tämä sydän on yksistään sinun eikä ole koskaan sykkinyt
kenellekään muulle.

Tämän sanoessa hän pani Aleksanterin käden rinnalleen.

— Draga, Dragani, puhkesi Aleksanteri vapisevalla äänellä ja
intohimon vimmassa sanomaan, — anna anteeksi, että häväisin sinua.
Minä — minä rakastan sinua siinä määrässä, että olen mustasukkainen
menneisyydellesi — ja jok'ikiselle, jolle vaan olet vähäisintäkin
suosiota osottanut. — Oi, anna minun suudella itseäsi, painaudu minua
vastaan, rakas vaimoni, ja minä tahdon — kas, tuo arpi oikeanpuolisessa
olkapäässäsi! — sano minulle: kuka sinua niin suuteli, että tuo
arpi syntyi! — Totuus esiin vaan, sillä minä olen sinun herrasi ja
kuninkaasi!

Kuningattaren vasemmassa olkapäässä oli todellakin pieni arpi, jonka
syynä epäilemättä ei ollut naarmua eikä sysäystä.

— Tämä arpi! sanoi Draga, kadottamatta mielenmalttiansa. — Kyllä
kuninkaani, lasna ollessani kaaduin kerran rautaista hellaa vastaan, ja
siitä ajasta lähtien olen kantanut tuota arpea muistona. — Mutta minä
näen, että sinä tänä yönä vaan koetat hakea syytä minuun suuttuaksesi;
huomenna ehkä olet paremmalla tuulella — hyvää yötä, kuninkaani! Jumala
sinua suojelkoon ja Serbiata, sillä aikaa kuin nukut!

— Draga, huudahti Aleksanteri, sinä ajat minut pois, sinä käännyt
minusta! — Kuinka nyt ovat asiat, Draga, oma Dragani, sinä itket?

— Eikö minulla sitte ole syytä itkeä, sanoi Draga nyyhkyttäen —
nähdessäni, että olen kadottanut kuninkaallisen herrani luottamuksen?
Otitko minut vaimoksesi ainoastaan tappaaksesi minut epäluulolla? Oi,
jospa minut pikemmin olisit jättänyt köyhyyteeni ja yksinäisyyteeni —
voi, kuinka onneton olen, minä kuningatar parka!

Näin sanoen hän vaipui sohvalle ja hautasi kasvonsa tyynyihin.

Aleksanteri seisoi siinä liikkumattomana, tietämättä mitä nyt tekisi.

Mutta sitte hän kumartui, suuteli Dragan niskaa ja pyysi häneltä
sydämmellisesti anteeksi hellimmillä sanoilla, mitä saattoi löytää.

Mutta kului pitkä aika, ennenkuin hän sai nähdä vaimonsa kauniit kasvot
ja hymyilyn hänen silmissänsä.

— Oletko antanut minulle anteeksi, Draga? kysyi Aleksanteri
levottomasti, heittäytyen hänen jalkojensa juureen. — En koskaan,
sen vannon sinulle, en koskaan enää ole mieltäsi pahottava.
Mustasukkaisuuteni riistän sydämestäni, kuuletko, — minä uskon sinua,
Dragani, minä vannon, että uskon sinua.

— Sinun täytyy antaa minulle todistus siitä, vastasi hän lujalla
äänellä. — En ollenkaan välitä kelvottomasta Stefan Naumovitschistä,
hän on kuoleman ansainnut. Mutta en tahdo, että hän kuolee; hän
nääntyköön vankilassa ja kerran on hän minulta armoa rukoileva.

Lupaa minulle Aleksanteri, ettet allekirjota hänen kuolemantuomiotansa!

— Sen lupaan, vastasi kuningas epäröimättä, ja heti veti hän hänet taas
rintaansa vasten.

Silloin äkkiä johtui Aleksanterin mieleen, että oli kutsunut luokseen
poliisipäällikön ja hellästi vapautuen Dragan syleilystä hän sanoi:

— Hetkeksi täytyy sinun suoda anteeksi, mutta minä olen pakotettu
tarkastamaan muutamia tärkeitä asiakirjoja. Oi, me kuninkaat emme
koskaan saa olla rauhassa; meitä vaivataan elämämme autuaallisimpinakin
hetkinä, emme koskaan kuulu itsellemme, vaan aina kansallemme. Jää
hyvin, rakkaani; jätä minulle pieni vapaa paikka sydämessäsi, kohta
olen taas luonasi.

Kuningas poistui ja laskeutui kiertoportaita, mutta tuskin oli peiliovi
hänen jälessään sulkeutunut, ennenkuin Draga levottomasti haali kokoon
tukkansa, sitoi sen päänsä yli ja kiinnitti kultakammalla.

— Heikko ihminen, joka kohta on oleva minun orjani, kuiskasi hän
itsekseen. — Tällä kertaa kumminkin tunnen itseni kiitolliseksi
hänen mustasukkaisuudestansa, sillä se pakotti hänen puhumaan
Stefan Naumovitschistä, ja silloin sain häneltä viekkaasti Stefanin
armahtamisen; muussa tapauksessa olisi hän allekirjoittanut hänen
kuolemantuomionsa, ja minä ehkä en olisi saanut siitä mitään tietää,
ennenkuin se olisi ollut toimeenpantu.

Mutta nyt — kuningas ei niin pian palaja; sentähden — toimitan heti
Nicodemille kruunun!

Aleksanteri oli kumminkin palannut makuuhuoneeseensa. Täällä nim.
Benjamino oli hänelle ilmottanut, että poliisipäällikkö oli viereisessä
huoneessa.

Kuningas veti yötakkinsa silkkinuorat kireämmälle, järjesti sitte vähän
tukkaansa ja astui alentuvaisen näköisenä työhuoneeseensa.

Poliisipäällikkö Lazar tervehti häntä syvällä kumarruksella.

— Teidän majesteettinne on käskenyt minun tänne tulemaan, sanoi Lazar
alamaisella äänellä, — eikä mikään yön hetki ole liian myöhäinen, kun
kuninkaan palvelemisesta on kysymys.

Aleksanteri oli istuutunut kirjoituspöydän ääreen sirotekoiselle
tuolille ja sanoi, viitaten paksuun asiakirjasiteeseen, joka oli hänen
edessänsä:

— Te olette tuoneet tiedonantorekisterin?

— Kyllä, tein niinkuin teidän majesteettinne käski, toin M. siteen.
Tiedonantorekisteriä on pidetty mitä suurimmalla huolellisuudella, sitä
minä yksin hoidan, eikä kenenkään muun silmä kuin minun ole saanut sitä
lukea.

— No, kuinkas on asian laita?... Ovatko sitte nämä asiakirjat
ehdottomasti totuuden mukaiset? kysyi kuningas.

— Luulen minulla olevan syytä, teidän majesteettinne, olla ylpeä
tästä työstäni. Kaikkien niiden Belgradin asukasten nimet, jotka
yleensä voivat tulla kysymykseen, ovat tähän kirjotetut, he ovat,
niin sanoakseni, tähän kirjaan valokuvatut. Olen tutkituttanut heidän
entisyyttänsä ja tarkoin vaarinottanut heidän nykyisiä olojansa. Jos
kuninkaani tahtoo tulla tuntemaan jonkun henkilön entistä elämätä,
niin olkaa hyvä ja sanokaa vaan minulle henkilön nimi, ja teidän
majesteettinne voi omin silmin tulla vakuutetuksi siitä, että
tiedonantorekisteri antaa täysin luotettavan vastauksen.

— Ehkä! sanoi Aleksanteri muutaman minuutin epäiltyänsä. — Hyvä, Lazar,
hae — Draga Maschinin nimi.

Lazar säpsähti ja hänen piirteensä saivat oudon ilmeen; ja syvästi
kumartaen hän sanoi:

— Sekin nimi löytyy minun kirjassani; ja minä aijoin jonakin päivänä
pyytää teidän majesteettinne lupaa saada rekisteristä poistaa kysym.
olevat lehdet, sillä Serbian kuningattaresta ei tämä kirja saa antaa
mitään tietoja. Mutta tunnen itseni onnelliseksi, voidessani vielä
näyttää nämä lehdet — tässä ne ovat.

Helposti ja paljon etsimättä oli Lazar avannut kirjan siltä kohtaa,
mihin oli kirjotettu: "Leski Draga Maschin, syntyisin Lunjevica."

Kuningas Aleksanteri varjosti kädellä silmiänsä, koskei hän tahtonut
Lazarille ilmaista sielunliikutusta, joka silmissä kuvastui.

Hän vapisi levottomuudesta, sillä hän pelkäsi näistä lehdistä
löytävänsä jotakin, joka yhdellä iskulla veisi häneltä koko hänen
onnensa.

Mutta kun Lazarin ääni kohtasi hänen korvansa, tuntui kuin sentnerin
paino olisi sydämeltä vierähtänyt.

— Tässä kirjassa, sanoi poliisipäällikkö mielistellen, — löytyy tuskin
yhtään lehteä, joka voi osottaa niin paljon hyvettä, todellista
naisellisuutta ja sydämen hyvyyttä kuin nämä.

— Todellakin, puhkesi kuningas sanomaan ilosta väräjävällä äänellä,
jonka jälkeen rupesi innokkaasti lukemaan.

Lazar tarkasteli häntä silloin halveksien.

Hän tiesi liiankin hyvin, että hän itse muutamia päiviä sitten
Dragan toimesta oli poistanut tästä kirjasta kolme lehteä ja sitten
kiinnittänyt toisia niiden sijaan.

Mutta kuningas Aleksanteri ei huomannut, että kiinnitetyt lehdet
olivat väriltään valkoisempia kuin kirjan muut lehdet, jotka jo olivat
alkaneet kellastua. Hän siis suurimmalla innolla luki, sisäisellä
tyytyväisyydellä ja salaisella riemulla, sillä niillä lehdillä
ylistettiin Draga Maschinia naisten malliksi, jonka entinen elämä ei
kyennyt yhtään ainoata tahraa osottamaan.

— Minä olen teihin tyytyväinen, poliisitirehtori Lazar, sanoi
kuningas; te näytte pitävän tiedonantorekisteriä erinomaisen tarkasti,
tyydyttävällä ja totuutta vastaavalla tavalla. Kas tässä, ottakaa kirja
taas mukaanne, ja pyydän, ettette anna kenenkään saada vihiä tästä
yöllisestä kuulustelusta.

— Teidän majesteettinne, huudahti Lazar, — kuninkaani salaisuudet ovat
minulle kallisarvoisia esineitä, jotka lukitsen sieluni sisimpään
soppeen.

Lazar ojensi samalla ulos kätensä kirjaa ottaakseen, jonka kuningas oli
hänelle lykännyt; mutta samassa silmänräpäyksessä kuin hänen piti se
ottaa, pani Aleksanteri vieläkin kerran kätensä sen päälle.

— Odottakaa hetkisen, Lazar! huudahti hän. — Samalla kun kirja on
luonani, olisi erittäin hyvä ottaa selkoa vielä yhdestä henkilöstä.
Tämähän on side M? M:n jälkeen tulee N. Niinkuin näkyy, on kirjassa osa
sitäkin kirjainta.

Olkaa siis hyvä, herra poliisitirehtori, ja hakekaa minulle nimi Stefan
Naumovitsch!

Lazar kalpeni ja seisoi liikkumattomana. Mutta kuningas huusi hänelle
melkeinpä ankaralla äänellä:

— Ettekö kuullut käskyäni, herra poliisitirehtori? Minä tahdon nähdä
lehden: "Stefan Naumovitsch."

Lazar alkoi kirjaa selailla. Tätä selailua kesti jotenkin kauvan,
kunnes vihdoin avautui lehti, jonka yläsyrjässä luettiin Stefan
Naumovitsch.

Kuningas oikein ahmimalla luki kirjan sisällön. Hänen päähänsä oli
pujahtanut, että jos Naumovitsch koskaan oli ollut suhteessa Dragaan,
niin täytynee se olla tässä merkitty, jos Belgradin salapoliisin
kotkansilmät todellakin kykenisivät tunkeutua kaikkialle, keksiä
suurimmatkin salaisuudet.

Aluksi luki hän jotakin välinpitämättömästi, sillä kirjaan oli
merkitty, että Naumovitsch oli syntyjään serbialainen, rikkaan
tilanomistajan poika, että hän oli kadettina mennyt Nischin
sotakouluun, missä oli moitteettomasti käyttäytynyt sekä sitte
tutkinnon suoritettuaan astunut kuninkaalliseen kaartiin. Älykkääksi,
ajattelevaiseksi ja rauhalliseksi upseeriksi kutsui häntä
tiedonantorekisteri.

Sitte seurasi Lazarin omin käsin kirjotettuna:

 "Helmikuun 7 p:nä 1901 Stefan Naumovitsch näyttää joutuneen huonoon
 seuraan, hän näkyy usein öisin häviävän leski Draga Maschinin
 asuntoon, ja eilen huomasi poliisimies Cyrill, että hän vasta kuuden
 aikana aamulla lähti sieltä. Häntä lukuunottamatta ei ketään muuta
 ollut lesken luona."

Kuningas Aleksanteri vaipui tuoliinsa. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet
tuhkanharmaiksi, ja käsi lensi hermostuneesti sinne tänne turmiota
tuottavalla paperilla.

— Hyvä on, Lazar, ähkyi hän. — Teidän kirjanne on todellakin erittäin
huvittava — erittäin seikkaperäinen. Mutta — minä tahtoisin antaa
teille aineksia uudeksi osastoksi Stefan Naumovitschin tilillä,
loppupäätökseksi, Lazar — kas tässä se on!

Kuningas tempasi kirjearkin, ja kirjotti siihen vapisevalla kädellä
muutamia rivejä, joiden alle hän sitte piirsi nimensä. Sitte hän nousi
pystyyn ja jätti paperin Lazarille sanoen:

— Hae heti käsiin linnanpäällikkö! Tämä käsky on viipymättä
toimitettava; sitä ei millään ehdolla peruuteta. — Mene nyt, Lazar,
minä luotan teidän uskollisuuteenne!

Sillä aikaa kuin kuningas lausui nämä sanat, oli Lazar katsahtanut
paperiin, ja hän näytti hämmästyneeltä.

— Teidän majesteettinne! sanoi hän. — Te käskette että — jo tänä yönä —
eikä mitään armoa?

— Ei mitään armoa! huudahti Aleksanteri. — Millä oikeudella sitä
kysytte? Olenko sitte armosta kirjottanut? — Verellä olen kirjottanut.

— Niin, verellä, teidän majesteettinne, vastasi Lazar, joka tunsi
väristyksen ruumiissaan, — verellä, jonka tulee jo tänä yönä
vuotaa, jo muutamien harvojen hetkien kuluttua. Minä menen viemään
linnanpäällikölle tämän käskyn. Eikö pitäisi lähteä pappia hakemaan...

Aleksanteri kumminkin heitti häneen katseen, joka sulki hänen suunsa ja
pakotti hänen mitä pikemmin vetäytymään syrjään.

— Lazar — Lazar! huusi kuningas hänen perästänsä. — Muistakaa
parhaimmat ampujat — sano se linnanpäällikölle — kaksitoista miestä —
on katsottava, että hän jo ensimäisen yhteislaukauksen jälkeen suistuu
kuolleena maahan.

Tuskin oli kuningas jäänyt yksin, kun hän taas kiiruhti kirjoituspöydän
ääreen; kiinnitti silmänsä vielä auki olevaan tiedonantorekisteriin ja
pusersi muutamia sanoja tuijottavin silmin.

— Koko yön — aina kello 6:teen aamulla — ja yksin — ha, ha! Ja hän
on valehdellut — arpi — selvää on, että se on himon muistomerkki, ja
Stefan Naumovitsch on ollut...

Raju huuto tunkihe äkkiä kuninkaan rinnasta, huuto, joka tuntui
osottavan jotakin kauheata; sitte alkoi Aleksanterin pieni vartalo
horjua, ja kohta makasi hän pehmeällä matolla, joka peitti lattian.

Kumea kaatuminen matolle ja käheä huuto, minkä kuningas päästi, samassa
kuin vaahto juoksi suusta ja silmät hirveällä tavalla vääristyivät, oli
kuulunut ylös Dragan makuuhuoneeseen.

Hän senvuoksi kiiruhti kiertoportaita alas ja astui huoneeseen,
samassa kuin kamaripalvelija, joka samoin omalla tahollaan oli kuullut
epäilyttävän äänen.

He havaitsivat kuninkaan ruumiin nytkähtelevän, ikäänkuin olisi ollut
kuolemaisillaan.

Näky oli Dragasta niin hirvittävä ja kamala, että kaikki veri tunkeutui
sydämeen, ja hän seisoi siinä kivettyneenä.

— Mitä tämä merkitsee? sammalti hän. — Benjamino — kuningas — tuokaa
lääkäri — lääkäri!

— Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne! sanoi Benjamino äkkiä.
— Älkää Jumalan tähden sanoko mitään, antakaa sähkökellon olla
käyttämättä! Kuningas on käskenyt, että kun hän sattuu saamaan
tällaisen kohtauksen, ei kukaan ihminen saa astua siihen huoneeseen,
missä hän silloin makaa.

— Tuo ei siis ole ensimäinen kerta? kysyi Draga äkkiä. Sinä olet siis
ennenkin nähnyt kuningasta tuon hirvittävän taudin kohtaavan? Myönnä se
minulle ja luota minun suosiooni!

Italialainen nyökäytti päätänsä.

— Se on langettavantaudin kohtaus, sanoi kamaripalvelija. — Sitä
kuningas on potenut nuoruudestaan saakka. Minun täytyy kumminkin pitää
se salassa — oi, minä rukoilen teidän majesteettianne, älkää pettäkö
minua!

Dragaa puistatti.

Tuommoisen miehen käsiin hän siis oli jättänyt tulevaisuutensa onnen. —
Oi, kuinka kauhealta kuningas näytti. Draga kääntyi pois.

— No, jos nyt on kuninkaan tahto, sanoi Draga kylmästi — että hänen
tautinsa on pysyvä salaisuutena, niin pidä se visusti salassa,
Benjamino. Vie kuningas nukkumaan ja vartioi häntä huolellisesti, ja
kun hän taas toipuu, niin älä puhu hänelle, että olen hänet tuossa
tilassa nähnyt. — Hyvää yötä!

Draga kiiruhti ulos huoneesta, sillä jalat melkeinpä pettivät.

— Ja tuommoiseen mieheen olen nyt sidottu koko elinajakseni! sanoi
hän ähkyen. — Oi Jumalani, on varsin vaikeata olla kuningatar. Ja se
jota rakastan, on vankilassa, kuoleman uhkaamana, töin tuskin onnistui
minun täksi yöksi pelastaa hänen henkensä. — Oi, Stefan, miksi hylkäsit
minut, mikset kuullut minun rukouksiani ja antanut minun vapauttaa
itsesi pyövelin kynsistä — miksi?

Hän äkkiä vaikeni. Silmänsä kääntyivät pieneen pöytään päin, jolla
oli paljo esineitä. Tuon pöydän ääressä oli Aleksanteri varmaankin
riisuutunut.

Tässä oli nimittäin kukkaro ja kultasormukseen sidottuna avain, joka
näytti olevan hyvin taidokkaasti tehty.

— Avain! huudahti Draga. — Juuri sitä avainta etsin, sillä se avaa
salaisen kaapin, missä kruunua säilytetään. Kuningas lepää tajutonna
sohvalla — tilaisuus on otollinen. Ei, veli Nicodem, et tarvitse
turhaan odottaa — kohta tuon sinulle Serbian kruunun! Nyt tahi ei
koskaan...



VIIDESTOISTA LUKU.

Haudan partaalla.


Nopealla liikkeellä tempasi Draga avaimen ja kätki sen vapisevaan
käteensä. Varovasti hän sitte katsoi ympärilleen; nähdäkseen, olisiko
joku voinut häntä huomata.

Aänetönnä hiipi Draga ulos kuninkaan makuuhuoneesta ja meni käytävää
pitkin.

Rikoksentekijän tavoin hän katsoi ympärilleen. Mutta kaikki oli
hiljaista, konakissa jo kaikki nukkuivat, joten hän rauhassa ja
varmasti saattoi kulkea rikoksellista tietään.

Kohta oli hän käytävän päässä tavannut oven. Ja nyt hän taas meni
muutamien huoneiden läpi, kunnes seisoi huoneessa, joka oli merkillinen
siitä, että sen eräällä sivulla oli rautainen ovi.

Tämän oven takana, sen Draga tiesi, löytyi Serbian kruunu y.m.
kalleuksia, jotka kuuluivat kuningasperheeseen ja ainoastaan
erityisissä juhlatiloissa, tulivat käytäntöön.

Rautaristikolla varustetun ikkunan lävitse, joka oli kadulle päin,
tulvasi sisään kuuvalo. Siinä oli tarpeeksi valoa, niin että Draga ei
enempää tarvinnut rikoksellista tointansa varten.

Hän pisti avaimen rautaoven lukkoon. Mutta hänen kätensä vapisi niin
kovin, että hänen ensin täytyi levähtää hetkinen, ennenkuin saattoi
avaimen oikein asettaa. — Kun tämä oli onnistunut, väänsi hän kiireesti
ja ovi aukeni.

Muurissa tuli näkyviin syvennys, ja Dragan silmissä säkenöi kalliita
jalokiviä, jotka kimaltelivat vitjoista ja risteistä, korvarenkaita
y.m. — Obrenovitschien perhe-aarteita. —

— Ja vaikkapa kaiken tuon anastaisin, sanoi Draga uhmaillen itsekseen,
kukapa minua siltä kykenisi rosvoksi nimittämään? Eikös tuo ole nyt
minun omaisuuttani? Enkö samalla hetkellä ole sitä hankkinut, kun
antauduin tuolle miehelle — ilman rakkautta? — Mutta ei, ei, en yhtään
noista koristeista halua, ainoastaan tämän tahdon juuri nyt. —

Näin sanoen pani hän kätensä ruskealle lippaalle, jonka kulmat olivat
teräskiskoilla varustetut.

Lippaassa oli kruunu, sen kyllä Draga tiesi, nostaessaan sitä
nahkanauhasta.

Nopeasti asetti hän sen lattialle, sulki rautaoven ja kätki avaimen
povelleen.

— Kuningatar, joka varastaa kuninkaansa kruunun! mutisi Draga
pilkallisesti. — Jaa, tuo ei paljoa merkitse; — katsokoon, ettei kukaan
muu ota hänen kruunuansa. Se olisi hullumpaa.

Linnankello oli juuri lyömäisillään; Dragan pään yläpuolella surisi ja
suhisi palkeissa, sitte jyrisi kello kahtatoista — oli keskiyö.

— Aivanpa viime hetkessä! kuiskasi Draga. — Nicodem on jo kauvan minua
kioskissa odottanut, sinne täytyy minun kiiruhtaa, ettei hän vain jäisi
junasta, jolla hänen tulee matkustaa.

Draga kiiruhti huoneesta, laahaten raskasta lipasta; sen sisältävät
miljoonat, painoivat hänet melkeinpä maahan.

Mutta mitäpä ei vaimo taida, kun hän on päättänyt ajaa tahtonsa läpi.

Draga tuli alas puistoon.

Päiden varjossa kuningatar hiipi eteenpäin, viedäkseen saaliinsa
turvallisuuteen.

Kioski sukeutui hänen eteensä.

Kun hän sitä lähestyi astui Nicodem ulos häntä vastaan ja kysyi
kiihtyneenä:

— Onko sinulla kruunu mukanasi?

— Kirottu! Oletpa kauvan odotuttanut itseäsi.

— Minulla on mukanani sinulle sitä, mitä lupasin, vastasi Draga. —

Pyydän vaan, Nicodem, että menettelisit varovaisesti. Kolmen päivän
kuluttua täytyy kruunun olla takaisin Belgradissa. Ja jos annat vaihtaa
oikeat kivet vääriin, niin katso vaan, että nuo taidokkaasti sovitetaan
aukkoihin!

— Elä siitä ole huolissasi, sisar kulta, sanoi nuori upseeri, ojentaen
ahnaasti vapisevat kätensä kallisarvoista kapinetta ottaakseen. —
Ei kuningas eikä kukaan muukaan ole huomaava, että Serbian kruunu
on arvossa menettänyt pari miljoonaa. Se on säteilevä yhtä paljon
tekokivillään kuin oikeilla. Annas tänne vaan! Ja nyt hyvästi! sillä
minulla ei ole aikaa tuhlata.

Vaununi odottavat minua puiston portilla. Voi hyvin ja ole — huoleti.
Kolmen päivän kuluttua näemme taas toisemme. Ja silloin on kruunu
tekokivineen taas oleva kuninkaan aarrekammiossa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Nicodem kadonnut ruusupensaan taakse.

Surullisin silmin katsoi kuninkaallinen sisar hänen jälkeensä.

Pelaanpa todellakin korkeata peliä. Ja voi minua, jos sen menetän!
mutisi hän.

Mutta Nicodem on oikeassa; minä tarvitsen rahaa, paljon rahaa, sillä
hovissa on elukoita, jotka minun täytyy ostaa.

Velkojanikin ahdistavat minua. Ne velat, jotka leski Maschin on tehnyt,
täytyy kuningatar Dragan niin pian kuin mahdollista hommata maksetuiksi.

Tämä kaikki on minulle mahdollista niin pian kuin Nicodem antaa minulle
rahat Wienistä.

Sitte katseli hän ympärilleen ikävöivin katsein.

Kuinka kaunis on kesäyö! huudahti hän. — Loistavat kuoriaiset
parveilevat pensaissa, kuu valaa hopeita puiden lehdille, kukat
tuoksuavat kuin unessa.

— Oi, tämä yö on kuin luotu rakkaudelle! Ja minä, — hän levitti
kätensä, kuin tahtoisi hän syleillä näkymätöntä rakastajaa ja vetää
hänet puoleensa — ja minä, kuningatar, olen niin köyhä rakkaudesta, kun
ehkä köyhin kerjäläinen Belgradissa, hiipii sydämen puoleen, joka on
hänen omansa!

Oi Stefan — Stefan Naumovitsch, mikset vaella nyt kanssani puistossa,
mikset istu vierelläni tuolla penkillä, nojaten päätäsi minun päähäni
ja poskeasi minun poskeeni — se olisi kuninkaallista ihanuutta, eikä
tämä kurja purppura, jonka hankin itselleni!

Ei mistään hinnasta olisi Draga nyt tahtonut mennä sänkykamariinsa.

Hän värisi ajatellessaan sitä yksinäisyyttä, joka häntä siellä odotti.

Siksi kulki hän syvemmälle puistoon ja tuli paikalle, jossa ei ollut
koskaan ennen ollut.

Taivas täynnä tähtiä levisi hänen yläpuolella, ja kuu saattoi häntä
tiellä.

Äkkiä hän pysähtyi...

Avonaisella paikalla, korkeiden puiden ympäröimänä, näki hän kaksi
sotamiestä, jotka olivat hautaa kaivamassa. Salaman nopeudella vetäytyi
Draga puiden taakse.

Siellä hän kumminkin seisahtui, ja paksun puunrungon takana kuuli hän,
mitä molemmat sotamiehet sanoivat toisilleen. — Minä luulen, toveri,
sanoi toinen, — että nyt täytyy taas jonkun raukan ajatella lähtöänsä.
Tuhat tulimaista, tässä maassa tosiaankin pidetään kovaa kiirettä, ja
niin salaperäisesti — keskellä yötä! Minua häntä säälittää, vaikka en
ollenkaan tiedä, kuka se on.

— Mitä se sinua liikuttaa? vastasi toinen sotamies. — Päällikkö on
käskenyt meidän kaivamaan haudan ja sen me teemme emmekä tarvitse
kysyä, kuka siinä tulee lepäämään. Ehkäpä se on joku liittoutuneista,
joka hääjuhlien aikana ahdisteli kuningattaren henkeä.

— Kuningatar on tosiaankin kaunis nainen, sanoi toinen sotamies. —
Olisipa hauska tietää, voiko hän tuntea itsensä onnelliseksi kuninkaan
kanssa?

— Kyllä, eiköhän mahtane! sanoi toinen nauraen, työntäessänsä lapion
maahan. — Kuninkaan kanssa jakaa hän kruunun, ja jonkun toisen kanssa,
josta hän paremmin pitää, jakaa hän sydämen. Muistathan toveri, kuinka
heidän on tapana laulaa kotona vuorilla.

Draga seisoi, uskaltamatta tuskin vetää henkeänsä. Hän ei itse
tietänyt, mistä se johtui, mutta hänen silmänsä äkkiä kostuivat, ja
kaksi suurta kyyneltä juoksi pitkin poskia.

Silloin hän kuuli askeleita, ja puiden takana esiintyi avonaisella
paikalla ilmiö, joka saattoi jääkylmän väristyksen kulkemaan hänen
selkänsä läpi.

Pimeästä puiden lomitse esiintyi nimittäin kaksitoista sotamiestä,
jotka kantoivat kiväärejä hartioillaan ja joita upseeri johti.

Ne olivat jaetut kahteen osastoon ja niiden välissä kulki mies, pää
pystyssä, kasvot kuolon kalpeina ja syvän surun valtaamina.

Käsiensä ympärillä oli onnettomalla ketjuja, jotka perässä laahasivat.

— Stefan! tahtoi Draga huudahtaa, kauhusta, Stefan Naumovitsch! —

Tuo huuto tukahtui kumminkin, sillä hän ei kyennyt saamaan yhtään sanaa
huuliltaan. Puoleksi tajuttomana nojasi hän puun runkoa vastaan, joka
häneltä salasi sen paikan, jolla sotamiehet seisoivat vankineen. Hän
tunsi itsensä melkeinpä pyörtyvän.

— Joko hauta on valmis? kuuli hän upseerin kysyvän.

Molemmat sotamiehet vastasivat myöntävästi ja vetäytyivät takaisin.

Stefan Naumovitsch! sanoi upseeri nyt vangille. Asettukaa tämän
haudan reunalle. Minun täytyy ilmottaa teille, että teidät ammutaan,
hänen majesteettinsa kuninkaan käskystä, joka äsken on saapunut
linnanpäällikölle.

- Ammutaan! kuului Stefanin huulilta. — Ainakin saan toki kuolla kuten
rehellinen sotilas. Se on enemmän kuin olin odottanut.

Mutta nämä kahleet otatte kai pois, toveri? Ettehän tahtone, että minun
täytyy kuolla kahleissa!

Upseeri viittasi vaieten, kaksi sotilasta astui esiin ja vapautti
Stefanin raskaista kahleista, jotka kolkosti kalisten putosivat maahan.

Draga luuli tulevansa hulluksi.

Vastustamaton voima veti häntä haudalle, hän tahtoi rientää Stefanin
vierelle, tahtoi kietoa kätensä hänen ympärilleen, suojella häntä
luodeilta omalla ruumiillaan, estää heitä toimeenpanemasta veristä
kuolemantuomiota; mutta — hän ei uskaltanut. —

Kuninkaan käsky — kuinka saattoi hän ajatella estää sitä, mitä kuningas
itse oli käskenyt toimeenpanna.

— Hän on pettänyt minut! sähisi Draga hampaittensa välissä, hänen
kasvonsa vääristyivät ja saivat kostonhimoisen ilmeen.

— Hän tappaa minun oman rakastettuni, vaikka hän on vakuuttanut
minulle, että Stefan Naumovitsch saa elää. —

Ha, ha, niin vähän arvoa on siis kuninkaan sanalla, niin vähän puolison
valalla!

Ah, koko elämäsi tuskalla ja piinalla saat minulle maksaa, Aleksanteri,
sen veren, joka tässä vuodatetaan!

Hän tarttui molemmin käsin puuhun kiinni, ja painoi hehkuvat kasvonsa
sen kovaa, rosoista kuorta vasten, hän pelkäsi itseänsä, hän pelkäsi,
että rakkaus hänen sielussaan voittaisi järjen ja johtaisi hänet
tekoihin, joita hän sitte saisi katkerasti katua.

Aleksanteri ei antaisi hänelle koskaan anteeksi, jos hän äkkiä astuisi
sotamiesten eteen pelastamaan Stefania.

Hän tunsi hänet.

Hän oli heikkouteen asti hyväntahtoinen, mutta voi sitä, joka loukkasi
hänen turhamaisuuttaan!

- Aika on tullut! sanoi upseeri — Laittautukaa kuntoon, toveri! Suokaa
anteeksi, että minun täytyy lausua ratkaiseva sana, joka katkaisee
teidän elämänlankanne. Mutta, tiedättehän — virkani —

- Ei sanaakaan enää, toveri! Minä tunnen teidän velvollisuutenne, se
on lahjomaton. Mutta jos tahdotte tehdä minulle viimeisen palveluksen,
niin antakaa minulle papyrossi ja antakaa sitte vielä aikaa, että ehdin
polttaa sen!

- Se on vasten minun määräyksiäni, toveri, mutta — enhän olisi ihminen,
joll'en täyttäisi tätä teidän viimeistä vaatimatonta pyyntöänne. Olkaa
hyvä ja ottakaa!

Stefan Naumovitsch sytytti papyrossin niistä, joita upseeri ojensi
hänelle.

Mietteissään katsoi hän sinisiä savupilviä, jotka kiertelivät ylös
hänen päänsä yli.

Tämä palaa niin pian, tämä papyrossi! sanoi hän puoliääneen itsekseen.
Kun se on loppunut, niin silloin minun elämänikin loppuu.

Nämä savupilvet ovat kuin minun olemassaoloni, joka katoo niin pian!

Ei mikään kynä kykene kuvaamaan, mitä Draga kärsi näiden muutamien
minuuttien aikana.

Oi, mitä olisikaan hän antanut, jos olisi voinut saada tälle
papyrossille voiman, ettei se olisi koskaan palanut loppuun!

Mutta hän ihaili myöskin Stefanin sankarimaisuutta ja kylmäverisyyttä,
jolla katsoi vasten kuolemaa.

Niin, hän oli mies — varustettu miehen koko kauneudella ja hyveillä.

Ja tuolla ylhäällä palatsissa makasi toinen kiemurrellen kouristusten
vallassa, se raukka, joka nyt uskalsi ottaa tällaisen miehen elämän.

- Kolme savua vielä, toveri, sitte olen valmis, sanoi Stefan — kolme
savua ja sitte — hautaan!

Upseeri viittasi sotilaille, jotka asettuivat pitkään riviin.

Hekin näyttivät synkiltä ja vastahakoisilta, mutta täytyihän heidän
tehdä velvollisuutensa.

Nyt, koska vaan haluatte, toveri, sanoi Stefan, heittäen papyrossin
jäännökset taaksensa hautaan. — Tuhkaa, ei muuta kuin tomua, samaa,
joksi minäkin tulen muutamien sekuntien perästä.

— Enkö saa sitoa teidän silmiänne, toveri? kysyi upseeri ottaen
nenäliinan taskustaan.

— Ei, viimeisen kerran tahdon vielä katsella maailman kauneutta — oi,
sehän on niin kaunis, niin ihmeellisen kaunis!

Tämä taivas tähtiä täynnä, kuu tuolla ylhäällä niin lempeänä ja
puhtaana ja puu tuolla lehtipuvussaan ja — kasvot — ei, ei, se on
näköhäiriö, minä en tahdo heittää siihen viimeistä katsettani, —
ennemmin ummistan silmäni — tätä en toki tahdo katsella — Dragan
vietteleväisiä, viekkaita kasvoja!

— Katsokaa nyt, kyllä on parempi, että annatte minun sitoa silmänne,
sanoi upseeri, astuen hänen luokseen.

— Niin — parempi, myönsi Stefan — mutta antakaa minulle liina, että
saan sen itse sitoa — no, nyt se on tehty.

Ja kun hän seisoi siinä sidotuin silmin, väreili hymy hänen huulillaan
ja hän kuiskasi hiljaa, hyvin hiljaa:

— Nyt näen vaan ne suloiset enkelinkasvot, joissa kaikki maailman
kauneus yhdistyy, sinun piirteesi Geniani! Hyvästi sinä, joka petit
minut, nyt kuolen minä sinun tähtesi! Minun pitäisi vihata sinua, ja
sittenkin — minä en voi.

Oi Genia, miksi teit minulle näin! minä kuolisin mielelläni, jos et
juuri sinä olisi kaivanut hautaani!

Draga oli hiipinyt lähemmä kulkien puusta puuhun: hän oli nyt tullut
aivan lähelle hautaa, josta kostean lämpimän mullan haju löi häntä
vastaan.

Hän seisoi vaan parin askeleen päästä Stefanista.

Hän puristi käsillään kuumia ohimoitaan ja silmänsä olivat auki.

Hän olisi tahtonut paeta, mutta ei voinut.

Hänen täytyi katsella tätä kauhistuttavaa näkyä, hänen täytyi, —
vastustamaton voima pakotti hänet siihen.

- Jumalan nimeen siis! huusi upseeri, joka oli komentamassa. — Me
olemme vaan toimeenpanevat kädet, joiden täytyy sokeasti totella —
aseisiin! sotilaat — ojentakaa!

Kiväärit kohosivat, niiden ääni synnytti Dragassa väristyksen, joka
kävi läpi luiden ja ytimien!

— Tähdätkää oikein — sotamiehet! huudahti Stefan. Tässä on sydämeni!

Upseeri nosti hitaasti miekan, joka kiilsi kuutamossa.

Sotamiehet ojensivat.

Vielä silmänräpäys, ja se olisi tapahtunut, kaksitoista kuulaa olisi
silloin lävistänyt Stefanin rinnan — mutta...

— Seis! kuului silloin käskevä ääni, levoton ja kiihkeä. — Seis, elkää
ampuko! — Alas kiväärit! Minä, kuningas, käsken sen.

Se oli kuningas, joka äkkiä ilmestyi sille paikalle, jossa hirvittävä
toimitus tapahtui.

Hänet nähdessään laskivat sotamiehet heti kiväärinsä. Komentava upseeri
seisoi kuin kiinikasvaneena maassa miekankärki alaspäin.

Mutta Stefan Naumovitsch ei nähnyt kuningasta; musta side esti häntä
siitä. Ja olihan hän jo sanonut jäähyväiset maailmalle, niin ett'ei hän
ollut kuullut kuninkaan sanoja, jotka olivat pelastaneet hänen elämänsä.

— Miksi ette jatka? huudahti Stefan Naumovitsch, miksi ette ammu? Oi
Jumala, elkää toki kiusatko minua, antakaa loppua!

Myöskin Draga, joka ei hetkeksikään ollut kääntänyt katsettaan kauhun
paikasta, tunsi heti kuninkaan, sillä kuu valaisi hänen vartalonsa
hopeavalollaan.

Häneltä pääsi heikko huudahdus, sillä hän ei voinut käsittää, mikä oli
tuonut Aleksanterin tänne.

Ripein askelin lähestyi Draga kuolemaantuomittua.

Hän ojensi kätensä ja repi itse siteen tämän kasvoilta.

Stefan Naumovitsch horjui. Rajuin, sekavin, katsein katseli hän
ympärilleen.

Ah, pakotettiinko hänet vielä kerran katsomaan tätä maailmaa, jonka hän
oli jättämäisillään?

— Missä minä olen? änkytti hän, tarttuen päähänsä molemmin käsin. —
Mitä on sitte tapahtunut?

Minähän elän, minä elän, ja tuossa — oi, kuningas — kuningas
Aleksanteri!

— Niin, kuningas, vastasi Aleksanteri vaikealla äänellä — joka tahtoo
puhua kanssasi, Stefan Naumovitsch — joka on keskellä yötä jättänyt
kuninkaallisen palatsinsa, riistääkseen sinut hirvittävästä kohtalosta.

— Herra upseeri, jättäkää heti sotilainenne tämä puisto, viekää
joukkonne takaisin linnoitukseen!

— Minä otan nyt vangin teiltä ja pidän huolta, ettei hän pääse karkuun,
lisäsi kuningas pidätetyllä naurulla.

Upseeri tervehti, sitte antoi hän joukolleen käskyn ja minuuttia
myöhemmin etenivät sotamiehet puiden taakse.

Stefan Naumovitschista tuntui, kuin olisi hän nähnyt unta. Tuossa
seisoi hän äsken avatun haudan reunalla, joka oli häntä varten tehty,
johon hänen olisi pitänyt syöksyä sitte kuin ne kaksitoista kuulaa
olisivat hänet lävistäneet. Edessään näki hän kuninkaan yhtä kalpeana
kuin tavallisesti, hän oli kuullut kuninkaan puhuvan — taivaan Jumala,
eihän tämä voinut merkitä mitään pahaa, sillä kun kuningas tulee
jonkun ihmisen luo, joka on joutunut pyövelin käsiin, silloin voi tämä
kuningas tuoda vaan armoa, armoa, eikä mitään muuta kuin armoa!

Dragankin sydän löi kiivaasti.

Uudestaan kysyi hän itseltään, mikä oli niin äkkiä muuttanut
Aleksanterin mielen.

Hän hiipi yhä lähemmäs, hyvin lähelle, niin että hän voi kuulla joka
sanan, jonka kuningas sanoi Stefanille.

— Stefan Naumovitsch, huudahti Aleksanteri, minä olen tänä yönä
allekirjoittanut sinun kuolemantuomiosi ja käskenyt heti sen
toimeenpanemaan.

Sinä olet todella ansainnut kuoleman. Mutta, minä lahjoitan sinulle
elämän, sillä nyt vasta tiedän minä, että minä olen sinulle suuressa
kiitollisuuden velassa, eikä kukaan voi sanoa, että kuningas
Aleksanteri on kiittämätön.

Vai etkö ehkä ole sama Stefan Naumovitsch, jatkoi kuningas hetken
perästä, jonka ajalla hän ehkä oli odottanut vastausta Stefanin
huulilta, jota ei kumminkaan tullut — etkö ole sama Naumovitsch, joka
kerran manöövereillä Nischin lähellä heittäytyi erään mielipuolen yli,
joka kohotti tikarin minua kohti?

— Minä olen sama Naumovitsch! vastasi nuori upseeri. — Ja minulla on
vielä rinnassani arpi muistona mielipuolen tikarinpistosta.

Sillä kertaa pelastin sinun elämäsi, kuningas Aleksanteri! Jos olisin
tiennyt, mitä tulevaisuus kätki helmassaan, en olisi välittänyt tuosta
mielipuolesta.

Aleksanteri säpsähti, hänen kulmakarvansa rypistyivät ja hän katsoi
synkästi Naumovitschiin.

- Nyt tiedät, kuningas Alexander, missä asemassa olemme toisiimme,
jatkoi Naumovitsch. — Kutsu nyt takasin sotilaat ja käske heidän
uudestaan ojentaa kiväärinsä minua kohti ja lävistää sydämeni!

Minä tiedän, että olen menettänyt elämäni, mutta siitä minä en välitä.

— Sinä olet tahtonut ottaa hengiltä vaimoni, kuningattaren, vihaatko
häntä sitte niin kovin? Onko minun Dragani tehnyt sinulle niin paljon
pahaa, loukannut sinua niin suuresti, että olet päättänyt tappaa hänet?

- Kuningatar ei ole koskaan loukannut minua, vastasi Naumovitsch
lujalla äänellä — minä en vaan koskaan voi antaa hänelle anteeksi, että
hän on tullut Serbian kuningattareksi!

Sinä erehdyt, Stefan Naumovitsch, kuten moni muukin! Minun Dragani
tekee teidät kaikki onnellisiksi, sillä hän ansaitsee saada ylhäisimmän
paikan maassa, hän on täysin arvokas olemaan minun puolisoni!

Sinä et tunne häntä; vieläpä arvostelet häntä väärin. Hänen
vihollisensa, jotka eivät soisi hänen kantavan Serbian kruunua minun
rinnallani, levittävät koko maassa hävyttömiä syytöksiä häntä kohtaan.

Mutta ei puhuta nyt siitä, Stefan Naumovitsch! Sano minulle sen sijaan:
vihaatko minuakin?

Vastaukseksi tähän kysymykseen laski Stefan Naumovitsch kätensä
sydämelleen ja nostaen toisen kätensä ylös kuten valaa tehdäkseen,
sanoi hän juhlallisesti ja sydämellisesti:

- Sinua, kuningas Aleksanteri, olen rakastanut. Rakastan sinua vieläkin
ja Jumala taivaassa on todistajani, että odotin sinusta vaan parasta.

Luulin sinun parantavan ne haavat, joita toiset kuninkaat olivat
tuottaneet tälle onnettomalle maalle. Luulin sinun antavan Serbialle
levon ja rauhan kuten muillakin kansoilla on.

- Ja kuka on sinulle sitte sanonut, Stefan Naumovitsch, ettei tämä yhä
ole aikomukseni, kuten se on aina ollut?

Jumalan, joka tällä hetkellä katsoo alas puoleemme ja kuulee, mitä
kuningas ja alamainen keskustelevat, kaiken sen nimessä, mikä on pyhää
sinulle ja minulle, vannon minä, että rakastan Serbiaa niin suuresti,
kuin poika koskaan on rakastanut äitiänsä, että minusta tulee hyvä ja
oikeudentuntoinen hallitsija ja ettei mikään, ei mikään voi estää minua
siitä.

- Ei edes kuningatar Dragakaan? kysyi Stefan Naumovitsch. — Ei edes se
nainenkaan, jonka olet valinnut vaimoksesi, kuningas Aleksanteri? Minä
pelkään, että hän kääntää hyvän pahaksi, että hän —

- Kas niin, ei sanaakaan enää hänestä nyt! — Minä rakastan Dragaa.
Sinulle tahdon tällä hetkellä sanoa, että minä rakastan häntä, niin
minä suorastaan jumaloin häntä. Mutta minä musertaisin hänet, jos hän
asettuisi minun ja Serbian onnen väliin.

Silloin notkisti Stefan Naumovitsch polvensa kuninkaan edessä ja
hurmaantuneena, kuten mies, joka rakastaa isänmaataan enemmän kuin
mitään muuta, huudahti hän:

- Terve, Aleksanteri Obrenovitsch, Serbian kuningas. Jos hän pitää
sen sanan, jonka hän tällä hetkellä on luvannut, silloin loistaa
hänen nimensä kerran historian lehdillä ikuisilla, kultakirjaimilla
kirjotettuna:

Ja nyt, kuningas Aleksanteri, määrää minun suhteeni, mitä tahdot! —
Elämäni on sinun kädessäsi!

Saat viskata sen pois, peittää sen tähän hautaan, joka oli minulle
määrätty, — mutta jos tahdot antaa minulle elämän, niin on se
omistettu sinun palvelukseesi tästä hetkestä lähtien! Eikä kukaan
sinun ympäristössäsi ole kuninkaalleen uskollisempi kuin minä. Stefan
Naumovitsch nousi.

- Niin, sen tahdon minä! huudahti Aleksanteri, ojentaen hänelle
kätensä. Lyö kättä Stefan Naumovitsch! Sinä pelastit kerran elämäni —
tänään pelastan minä sinun. Me olemme kuitit, ja nyt saamme molemmat
kilpailla siitä, kumpi ensiksi taas voi tehdä toisen velallisekseen.

Tulin tänne aikeessa korottaa sinut, antaa sinulle maailman ja ihmisten
edessä näkyväinen merkki kiitollisuudestani. Olkoon menneeksi, Stefan
Naumovitsch, minä näytän sinulle, kuinka vihollisesta tehdään ystävä.

Minä nimitän sinut täten ajutantikseni ja ylennän sinut samalla
kapteeniksi.

Sinä asut luonani konakissa, nukut saman katon alla kuin minäkin. Ovi
minun makuuhuoneeseeni on avoinna sinulle. Mutta minä tiedän, ett'et
sinä koskaan astu sen kynnyksen yli minulle kuolemata ja turmiota
tuodaksesi. Sinä ennemmin tahdot kuolla tällä kynnyksellä kuin lasket
murhaajan luokseni!

— Niinpä Jumala minua rangaiskoon, jos milloinkaan petän luottamuksesi!
huudahti Stefan Naumovitsch vilpittömästi. — Joo, minä olen
makuuhuoneesi kynnystä vartioitseva, ja rinnallasi olen seisova, kun
sua vaara uhkaa!

Omalla ruumiillani olen sinua suojeleva, niinkauvan kuin valasi pidät.
Ja jos minä rikon omani, niin taivaan Herra, joka on minun valani
kuullut ja kostaa jok'ikisen väärän valan, antakoon minun menehtyä,
sillä silloin en parempaa palkkaa ansaitsisi.

Molemmat miehet, kuningas ja hänen ajutanttinsa puristivat toistensa
käsiä.

Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että sillä hetkellä olivat
puhuneet ennustuksen sanoja.

Synkkään läpitunkevaan hämärään oli heiltä tulevaisuus peittynyt.

Mutta samassa kuin kuningas voimakkaasti puristi Stefan Naumovitschin
kättä, säpsähti nuori upseeri.

Mitä hän sitte oli tehnyt! Minnekkä oli hän antanut sen ihastuksen,
jonka Aleksanterin sanat olivat herättäneet hänen uskollisessa
serbialaissydämessänsä, itseänsä johtaa.

Hän tulisi kuninkaan ajutantiksi, asuisi saman katon alla kuin hän,
olisi alituisesti hänen kanssansa kuninkaallisessa palatsissa!

Tämähän olisi samaa kuin joka päivä, joka hetki nähdä silmäinsä edessä
se nainen, jota hän kerran oli rakastanut, mutta jota hän nyt vihasi
ja halveksi! Eikö se merkinnyt, että hän myöskin suojelisi tuota
naista! Naumovitschinhan tuli vastata hänenkin hengestänsä, hänen
turvallisuudestansa!

Oi, mikä tuskien ja ristiriitaisuuksien elämä tuosta syntyisi!

Mutta Draga nauroi, kun kuuli hänen sanansa. Nyt oli Naumovitsch, tuo
kaunis, kiihkeästi haluttu mies hänen omansa, eikä mikään maailman
mahti erottaisi heitä.

Hänen puolisonsa vei Naumovitschin hänen verkkoonsa — nyt oli
Aleksanterin syy, jos Draga antoi nyt intohimollensa vapaat ohjakset,
jos hän pakotti Stefan Naumovitschin alas jalkainsa juureen ja teki
hänet rakkaudellaan onnelliseksi. Sillä vaarallista on leikkiä tulen
kanssa. Mutta kuningas oli itse heittänyt tulikekäleen omaan taloonsa.



KUUDESTOISTA LUKU.

Missä on Serbian kuningaskruunu?


Komealla silkkisohvalla ylellisellä komeudella sisustetussa huoneessa
Belgradissa makasi nuori tyttö. Näki heti, että hän ei ollut syntynyt
Serbian auringon alla, sillä jokainen liike, joissa oli tavaton sulous,
todisti hänen olevan pariisittaren.

Se oli Ninette, Nicodem Lunjevican rakastajatar.

Hän oli oppinut tuntemaan hänet Monte Carlossa ja heti alussa oli hän
ilmoittanut olevansa pariisilainen ilotyttö, joka enimmän tarjoavalle
antoi kauneutensa, rakkautensa ja sulonsa.

Ninette antoi juuri todistuksen siitä, että ilotytölläkin voi olla
sydän. Nicodemille se ei kuitenkaan sykkinyt, vaan eräälle toiselle.

Tuon toisen kanssa oli Ninette tullut Monte Carloon. Hänen seurassaan
oli hän, ennenkuin teki Nicodemin tuttavuutta, viettänyt neljä suloista
viikkoa pelipankin läheisyydessä, kunnes vihdoin tuli käänne.

Nicodem oli nähnyt Ninetten käsikädessä pitkän englantilaisen kanssa,
jolla oli vaalea parta ja englantilaisen harmaan siniset silmät.

Tämä mies oli pelannut kuin mielipuoli, hän näytti saaneen päähänsä,
että hänen piti tyhjentää pankki. Mutta onni kääntyi hänestä ja
eräänä päivänä seisoi hän siinä, eikä ollut hänellä muuta kuin kaksi
tyhjää kättä — samana yönä tuli Ninette hyrkäten siihen huoneeseen,
hotellissa, jossa Nicodem Lunjevica asui sekä huusi hänelle, vääntäen
epätoivoissaan käsiään: Armahtakaa! Auttakaa minua, että löytäisin
mieheni, joka äsken pakeni täältä ja sanoi heittäytyvänsä järveen!

Nicodem Lunjevica ei tietysti antanut mennä oivallisen tilaisuuden
voittaakseen tuon kauniin naisen suosion, ja hänen seurassaan haki hän
tunnollisesti Monte Carlon rannan ja puiston, mutta englantilaisesta
ei näkynyt muita jälkiä kuin takki, joka oli viskattu eräälle kivelle
rannalla, ja silloin oli tietysti selvä, että Albionin poika oli
todellakin hakenut kuolemansa aalloissa.

Nyt oli Ninette puoliksi leski. Hän oli surupuvussa ja itki
rakastajaansa. Mutta lopuksi hän antoi Nicodemin lohduttaa itseänsä,
ja kun tämä tarjoutui ottamaan hänet mukaansa Belgradiin ja siellä
sisustamaan komean kerroksen sekä vannoi, että vastakin pitäisi hänestä
huolta, ei Ninette odottanut muita pyyntöjä, vaan muitta mutkitta
riisui kokonaan surupuvun, verhoutui vaaleampiin väreihin ja tuli
Nicodemin rakastajattareksi.

Siitä lähtien oleskeli hän Belgradissa. Hänellä ei todellakaan ollut
syytä valittaa Nicodemista. Tämä oli häneen korviaan myöten rakastunut
ja antoi hänelle kaikkea, mitä ikinä vaan halusi.

Mutta ei voisi kuvailla mielessään, mitä kaikkea hänen näöltään
viattomat silmänsä halusivat. Milloin hän halusi oman talon, milloin
komeita huonekaluja, milloin omat hevoset ajoneuvoineen, milloin uuden
koristeen — sanalla sanoen, nämä silmät eivät koskaan lakanneet uutta
toivomasta, ja hyvä Nicodem sattui saamaan velkoja siitä huolimatta,
että oli kuningattaren veli, ja hänen sisarensa astui juuri kreivin
aikaan Serbian valtaistuimelle.

Mutta tänä iltana oli hän riemuiten ilmoittanut Ninettelle, että hän
pian vapautuisi kaikista veloistansa ja sitä paitsi hän vielä saisi
sievoisen summan käytettäväkseen. Nicodem oli kertonut, että hänen oli
onnistunut saada sisarensa jättämään hänelle Serbian kuningaskruunun ja
oli ilmottanut Ninettelle, että hänellä oli aikomus vaihtaa Wienissä
kruunun oikeat hohtokivet vääriin.

Nicodem oli luvannut hänelle käydä vielä kerran yöllä hänen luonansa,
ennenkuin lähtisi Wienin matkalle, ja Ninette istui juuri häntä
odottamassa. Ninette tahtoi oikein syvältä osottaa Nicodemille
mieltymystään, ettei tämä vaan unhottaisi häntä Wienin kauniiden
tyttöjen luona ollessansa.

Odottaessansa, poltti hän paperossia ja luki ranskalaista romaania.

Oi Parisi — sinä kaunis, unohtumaton kaupunki, joka johtuu joka rivillä
mieleen, kuinka tuskallisesti hän nyt kaipasi sen iloja!

Kun Nicodem Lunjevica saisi rahoja, silloin pitäisi hänen ottaa hänet
mukaansa Parisiin ja Ninette uneksi jo pientä komeata ravintolaa
jonkun puistokadun varrella, ja sitä, kuinka hänelle juhlittaisiin,
kun näyttäytyisi Serbian kuningattaren veljen seurassa. Tuskinpa
luulisi olevan totta, että pikku Ninette olisi kiivennyt noin
korkealle, hänethän tunnettiin Parisissa niiltä ajoilta, kun hän
oli kuorilaulajattarena eräässä pienessä teaatterista, jossa
hänellä ei juuri ollut erikoisempaa menestystä — ah, hänen entiset
teaatteritoverinsa melkeinpä menehtyivät kateudesta, kun saisivat nähdä
Nicodemin sirossa upseerinunivormussaan ja hänen rinnallaan Ninetten,
koristettuna rakastajansa ostamilla koristeilla, sittenkuin ensin oli
puhdistanut serbialaisen kuningaskruunun.

— Mutta tuossahan mies jo tuleekin, huudahti vilkas ranskatar äkkiä,
heittäessään kirjan syrjään ja hypähtäen sohvalta.

Sillä sen ikkunan alapuolella, jonka edustalla sijaitsi taloon kuuluva
puutarha, kuului käsien läiskytystä, joka tavallisesti merkitsi sitä,
että Nicodem oli saapunut.

Ninette kiiruhti ikkunan ääreen, kumartui siitä ulos ja kysyi:

— Sinäkö siellä, Nicodem? Miksi et tule tänne ylös? Onko sinulla niin
kiirettä, rakkaani?

— Hitto vieköön rakkaan Nicodemisi! vastasi hänelle alhaaltapäin kirkas
ääni. — Täällä on mies, jolla on sinun rakkauteesi suuremmat oikeudet.

Tämän äänen kuullessansa säpsähti Ninette, ei suinkaan pelästyneenä ja
hämmästyneenä, vaan sen sijaan iloissaan.

— Harry — Harry, oletko sinä todellakin siellä? huusi hän ollenkaan
yrittämättä hillitä ääntänsä. — Kaikkivaltias Jumala, sinä et siis
olekaan kuollut, et heittäytynytkään mereen? Oi, Harry Raven on tuolla
alhaalla, minun Harryni!

— Kiiruhda ja päästä minut sisään, minulla on syytä välttää kaikkea
yhteensattumista poliisin kanssa! sanoi ääni kiireesti. — Tahdon ensin
tulla varmuuteen siitä, uskaltaisinko tulla asuntoosi, kenenkään
näkemättä.

— Palvelijat jo nukkuvat, antoi Ninette vastaukseksi. — Minä viskaan
alas avaimen sinulle, odota Harry — vain minutti — oi, sinä ainoa mies,
jota koskaan olen rakastanut, — kas tässä, ota kiinni avain — kas, kun
otti sen oikein ilmasta, ha, ha, ha! — tuolla on ovi. Kiiruhda heti
luokseni, mieleni oikein ikävästä palaa.

Mies hävisi nyt taloon ja parin minuutin kuluttua avautui hitaasti ja
varovaisesti se ovi, joka johti Ninetten huoneeseen, ja pienikokoinen
jäntevä mies hiipi hiljakseen huoneeseen.

Ninetten rakastaja ei tosin näyttänyt luottamusta herättävältä, hän oli
melkeinpä köyhästi puettu ja näytti menneeltä mieheltä, jonka viime
aikoina oli ollut taisteleminen puutteita ja huolia vastaan.

Sen lisäksi kantoi hän kädessänsä hyvin kulunutta matkalaukkua. Mutta
Ninette juoksi häntä vastaan, heitti käsivartensa hänen ympärinsä ja
suuteli häntä sydämellisesti.

— Voi, sinä rakas veitikka! huusi hän. — Kuinka saattoi sinulla olla
sydäntä panna minut sellaiseen tuskaan! - Totisesti en sinua oikein ole
surrut. Arvelen, että vielä olet näkevä jäljet niistä kyynelistä, joita
sinun tähtesi olen itkenyt. Mutta — mitäpä minulle lopulta muuta jäi
jälelle, kuin antaa Nicodem Lunjevican lohduttaa itseäni, sillä — elä
pane pahaksesi, Harry — jätit minut kerrassaan pulaan, et maksanut edes
ravintolan laskua.

— Ha, ha, tiesinhän minä, että joku toinen maksaisi minun puolestani,
sanoi englantilainen nauraen, asettaessaan matkalaukkunsa tuolille.
— Pikku Ninette kyllä ymmärtää selviytyä, sanoin itsekseni. Mutta
näetkös, minun täytyi kadota, täytyi saada se luulo, että olin kuollut,
sillä tiedätkös, minä olin Monte Carlossa kovasti nylkenyt kaikki,
joihin pelipankissa tutustuin, kaikilta olin rahaa lainannut, ja kun
minulla ei ollut halua myöhemmin maksaa velkojani, syöksyin aivan
yksinkertaisesti mereen, s.o. asetin takkini kivelle ja luikin tieheni.

— Ja mistä nyt tulet?

— Suoraa päätä kauniista Parisistamme, vastasi Harry Raven. — Siellä
juuri sain kuulla, että olit Belgradissa. Tuhat tulimaista, kuinka
onni sinua on potkinut, sinähän olet pyydystänyt kuningattaren veljen!
— Kuuleppas, kanaseni, siitä lähtee meille sievoset summat. Tietysti
edeskinpäin pysyttelet hyvissä väleissä.

— Kaikki mitä vaan haluat — kaikki olen tekevä hyväksesi, Harry! Mutta
Jumalan tähden, meidän täytyy olla varovaisia, sillä Nicodem voi tulla
tänne millä hetkellä hyvänsä.

— Kirottu! Ja minä kun kuvittelin mielessäni, että voisimme olla
häiritsemättä ainakin tunnin. Sill minulla on jotakin, josta minun
on sinulle puhuttava: tässä matkalaukussa on jotakin, josta kaikessa
tapauksessa meidän on hetimiten päästävä. En ole uskaltanut viskata
pois matkalaukkuani, peljäten, että saatettaisiin minua silmällä pitää.

Mutta eiköhän sinulla täällä ole jotakin paikkaa, minne toistaiseksi
voisi kätkeä matkalaukun sisällyksen.

— Onko sinulla siellä sitte jotakin niin hirveätä? kysyi Ninette,
katsoen hämmästyneenä vanhaan matkalaukkuun. — Eikös siellä ole
vaatteesi? — Voi, mies parka, — näyttää siltä kuin sinulla ei olisi
muita vaatteita kuin ne, mitkä nyt ovat ylläsi!

— Siinä olet aivan oikeassa, enkä minä kumminkaan tule aivan tyhjin
käsin — katsoppas vaan, minulla on rahoja, kanaseni, pari tuhatta
itävaltalaista guldenia, ei mitään vääriä seteleitä, vaan aivan
oikeita! —

— Harry, mistä nuo rahat olet saanut? Oletko kenties käyttänyt jotakin
tilaisuutta hyväksesi? — Ah, minä tunnen sinun taitavuutesi, eihän
sinua ilman aikoja kutsutakkaan Lontoossa taskuvarkaitten kuninkaaksi.

— Tällä kertaa olen tehnyt jotakin enemmän kuin tavallinen taskuvaras,
vastasi Harry, samassa kuin hänen kevytmielisyydestä veltot
kasvonpiirteensä värisivät mielenliikutuksesta ja saivat ilmeen, joka
osotti jotakin kauheata, epämääräistä parrattomassa naamassa. — Kas
tässä, kohta käsität, miksi minun täytyy pian hävittää tämä matkalaukku!

Näin sanoen otti hän pienen avaimen taskustansa, vei Ninetten tuolille
ja avasi matkalaukun.

Samassa hetkessä kuin laukku avattiin, kirkasi Ninette ja hoiperteli
taaksepäin. Jok'ikinen veripisara pakeni hänen poskiltansa, ja hän
alkoi kiivaasti vapista.

— Ihmisen pää! huudahti Ninette sitte melkein vaan huulillansa, sillä
kurkku kiristyi kauhusta. — Taivaan Jumala, Harry — mitä olet tehnyt?
Sinä olet —

— Niin, minä en enää voinut kestää kurjaa elantoani! sai Raven
sanotuksi. — Se oli epätoivon teko. Mutta tilaisuus oli otollinen.
Minä matkustin tänne Parisista Wienin kautta, ja rautatien asemalla
tutustuin vanhaan herraan, joka sanoi hänkin Belgradiin matkustavansa.
Hän valitteli minulle, että vaikka oli rikas mies, hänen perheensä sai
kumminkin onnettomuutta kokea. Hänen ainoa lapsensa tuotti hänelle
paljon surua.

Silloin ajattelin itsekseni; tuolla miehellä on varmaankin mukana
pullea lompakko, jonka tulisi olla minun. Ja vaikka oli minulle
vaikeata, ostin kumminkin toisen luokan piletin Wienistä—Belgradiin ja
astuin samaan vaunuun kuin tuntematon.

No, sitte matkalla se tapahtui. Kuljimme juuri tiheän metsän läpi.
Silloin hyökkäsin hänen kimppuunsa, hän ei itseään juuri puolustanut,
kauhu lamautti hänet, ja minä sain kuristaa hänet, ilman että hän
päästi sanaakaan. Sitte otin hänen arvoesineensä ja peittääkseni kaikki
jäljet, sain sen päähänpiston, että leikkasin häneltä pään poikki ja
heitin ruumiin ulos vaunun akkunasta. Pään sitävastoin piilotin tähän
matkalaukkuun. Ymmärräthän Ninette, että tuo oli oivallinen keksintö,
sillä vaikkapa ruumis löydetäänkin, ei koskaan saada selville kuka mies
on ollut, eikä kukaan voi tulla siihen käsitykseen, että minä, joka
kumminkin nähtiin asemalla miehen seurassa, olisin hänet murhannut.

— Harry, se on oivallista! huudahti Ninette. — No niin, eihän
ole varsin helppoa päästä elämänsä läpi, kun ei lasna ole ollut
kultakätkyttä siinä maataksensa vain murhataksensa.

— Ha, ha, ompa sinulla hermoja, pikku Ninette! Rauhoitu, tämä on
ensimmäinen ja viimeinen murha, minkä olen tehnyt, mutta minun täytyy
kohota köyhyydestäni, sillä minä en voisi kauvempaa kestää kerjäläisenä
kuljeskelemista.

Sanoppas nyt, mitä päällä teemme? Kaivammeko sen tuonne puutarhaan...
Armelias Jumala, piiloudu, Harry... pian makuuhuoneeseen sängyn
alle!... Kuulen askeleita, Nicodem Lunjevica tulee.

Kaunis Ninette avasi nyt sivuoven, Harry Raven tempasi matkalaukkunsa
ja pakeni sen kanssa makuuhuoneeseen, jonka melkein kokonaan täytti
kahden hengen maattava sänky, yläpuolella silkkinen verho. Tämän sängyn
alle ryömi hän ja veti matkalaukun perässänsä.

Sen hän teki viime silmänräpäyksessä, sillä Nicodem Lunjevica jo astui
sisään. Kädessään hänellä oli ruskea, teräskiskoilla varustettu lipas,
jonka sisarensa oli hänelle puoli tuntia sitten jättänyt.

Nicodem oli puettu siviilipukuun, laaja matkavaippa peitti hänen
vartalonsa, ja päässä oli hänellä pieni matkalakki.

— Heti tänne suudelma, Ninette kulta, sanoi Nicodem; — minulla ei
ole pitkää aikaa menettää. Mutta minä en voinut lähteä sinun luotasi
ennenkuin saan vielä kerran sulkea sinut syliini, sinä herttainen
hurmaava pikku vaimoni. Elä nyt sure liian paljon kun olen poissa, —
kuuletko, ja ole minulle uskollinen? — Katso suoraan silmiini — oi, kun
katsot minua tuollaisilla silmillä, niin vapisen ajatellessani, että
minun täytyy olla poissa luotasi kolme, neljä päivää. Sillä, kun mies
katsoo noihin silmiin, niin —

— Ei kukaan mies katso näihin silmiin, huudahti Ninette puoleksi
suuttuneella, puoleksi leikillisellä äänellä. — Minä olen suljettuna
näihin huoneisiin, en astu jalkaanikaan kadulle, minä ajattelen vaan
rakasta Nicodemiani, minä leskiparka.

Hän hyväili häntä käsillään, silmillään, povellaan, koko hoikalla,
mutta täyteläisellä vartalollaan, eikä Nicodem väsynyt painamasta
huuliaan ranskattaren pienelle punaiselle suulle.

Sitte veti hän äkkiä lompakkonsa ja ojensi hänelle setelin.

- Valitettavasti en voi antaa sinulle enempää, sanoi hän — mutta kun
tulen takaisin, niin — siihen voit luottaa — saat uida kullassa. Sitte
saat kaikkea, mitä sydämesi halajaa.

- Minun sydämeni halajaa vaan sinua, vakuutti Ninette — mutta uskotko
todellakin Nicodem, että saat paljon rahaa Wienistä?

- Minä en usko sitä, minä tiedän sen! huudahti Nicodem pöyhkeästi.

Sitä sanoessaan piti hän kättään ruskealla nahkalippaalla, jonka hän
oli pannut samalle tuolille, jossa äsken oli ollut Ravenin huono
kapsäkki hirvittävine sisältöineen, ja lausui hiljaisella, mutta
terävällä ja helposti kuultavalla äänellä.

- Minkä arvoisen luulet oikeastaan tämän lippaan olevan? Ei, ei,
elä koetakaan arvata, et voisi kumminkaan arvata sinnepäinkään.
Serbian kuningaskruunu lukemattomine hohto- ja jalokivineen on tässä
lippaassa, sisareni on antanut sen minulle, jotta Wienissä saan vaihtaa
alkuperäiset kivet väärennettyihin. Niillä ansaitaan miljooneja, Draga
ja minä jaamme ne, ja minun pikku Ninetteni saa myöskin osansa siitä. —
Mikä sinulla on, Ninette? Sinähän vapiset, miksi hiivit niin pelokkaana
minua lähelle? — Kuinka on laitasi, miksi itket? —

Ranskatar kietoi pehmoiset käsivartensa Nicodemin kaulan ympäri
ja painoi nyyhkyttäen pikku päänsä hänen rintaansa vasten. Ei
tarvinne sanoa, että tämä nyyhkytys oli vaan erinomaisesti mietityn
tuuman tulos, sillä Ninette voi, milloin halutti, vuodattaa niin
paljon kyyneliä kuin tahtoi ja teeskennellä vaikka kuinka suurta
mielenliikutusta.

- Minä vapisen, niin, sinä olet oikeassa, minä vapisen, huudahti
hän. Matkustatko Belgradista Wieniin kruunun kanssa, joka on useiden
miljoonain arvoinen? — Oi, maailmassa on niin paljon ilkeitä ihmisiä,
sinulta ryöstetään kruunu, sinut tapetaan.

- Mitä ajattelet? huudahti Nicodem Lunjevica. — Ei kukaan aavista, että
tämä lipas sisältää Serbian kuningaskruunun ja sitte — ei ole niinkään
helppoa voittaa, Nicodem Lunjevicaa tahi vetää häntä nenästä.

— On kait sinulla ainakin joku ase mukanasi, minä tarkoitan joku ase,
jolla voit oikein puolustaa itseäsi?

Nicodem säpsähti: hän vei ehdottomasti kädet taskuunsa, mutta veti ne
tyhjinä takaisin.

- Tuhat tulimmaista, olet ihan oikeassa, Ninette pieni! — puhkesi hän
lausumaan. Olin kyllä varomaton, kun en edes varustanut revolveria
itselleni, ei minulla ole edes tikariakaan.

- Vähän se sinua hyödyttäisi! sanoi Ninette huolissaan. — Ei, minä
vaadin sinua, Nicodem, hanki nyt itsellesi revolveri, niin paljon
aikaa on sinulla kyllä, että ehdit hyvissä ajoin asemalle, ennenkuin
juna lähtee. — Oma rakkaani, — en voi elää ilman sinua, ja jos sinulle
sattuisi joku onnettomuus matkalla, niin olisi se minun loppuni.

- No niin, sanoi Nicodem päättävällä äänellä, anna minulle sitte
se pieni taskurevolveri, jonka äskettäin annoin sinulle; se on
elfenluinen, kallisarvoinen kapine, niin pieni, että sen voi pistää
melkein liivinsä taskuun, ja kuitenkin on se hyvin vaarallinen, sillä
se on ladattu viidellä patruunalla, mokomakin pahanen.

- Oi Jumalani, huudahti Ninette, kuinka ikävää: enkö ole sitte kertonut
sinulle, että minun täytyi lähettää revolveri takaisin asetehtaaseen,
joka lähetti sen sinulle. Ajatteles, kun koeammunnassa puutarhassa meni
lukko rikki.

- Niin, onpa se todellakin hyvin ikävää, sillä jos sinulla olisi
ollut revolveri täällä, niin olisit säästänyt minulta vaivan hankkia,
toinen. Niin, sitte ei minulla ole muuta tehtävää, kuin juosta alas
palvelijain kerrokseen ja asestaa itseni palvelijain revolvereilla no,
neljännestunti on minulla vielä aikaa, lisäsi hän, heittäen silmäyksen
kelloonsa — siinä ajassa olen jo takaisin, pikku Ninette, lisäsi hän
vakavalla äänellä, joka oli muutoin hyvin harvinaista hänessä, — minä
jätän lippaan tänne, vartioi sitä hyvin, rakas pikku tyttöni, elä
päästä sitä näkyvistäsi, sillä sinä tiedät, mistä on kysymys ja mitä se
sisältää.

- Minun luonani on Serbian kruunu hyvässä tallessa, sanoi ranskatar
— mene sinä vaan ja tule takaisin niin pian kuin mahdollista
revolverinesi! Oi, olisin toivonut, että sisaresi olisi uskonut tämän
vaikean tehtävän jollekin toiselle ja että sinä Nicodem olisit saanut
olla luonani nyt — juuri nyt — minä suren itseni kuoliaaksi ikävästä.

Nicodem painoi hänet kiireesti rintaansa vasten, sitte riensi hän
ulos revolvoria hakemaan. Jo minuutin kuluttua kuului ääni hänen
askeleistaan häviävän puutarhaan, ja Ninette, joka oli hiipinyt
ikkunaan ja piiloutuneena uutimen taa, katsoi hänen jälkeensä, tuli
pian vakuutetuksi, että hän oli todellakin tullut kadulle ja kulki sitä
pitkin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä astui Ninette kiireesti pois ikkunasta.

- Harry — Harry, pian tänne matkalaukkuinesi.

Nuolennopeudella kimposi englantilainen pois sängyn alta.

- Sinä olet viekas nainen. Ninette! sanoi hän. Me kaksi sovimme yhteen
kuin kaksi omenaa, jotka ovat kasvaneet samalla oksalla. Katso minua,
Ninette, sama ajatus, joka minun aivoni täyttää, on juuri kulkenut
läpi, sinun kauniin pääsi. Kruunu...

— On kuuluva meille, sanoi Ninette hampaittensa takaa — sinulle ja
minulle ja sitte Harry, tulemme me onnellisiksi! Tämän kruunun saat
sinä Parisissa, Lontoossa, New-Yorkissa tai jossain muussa maailman
kaupungissa muuttaa rahaksi, kun ensin olet ottanut pois kivet ja
sulattanut kullan — me tulemme miljoonien omistajiksi, Harry, ja —
hyvästi Nicodem Lunjevica, potku hänelle tällä pienellä jalalla, mutta
sinä saat jalan, säären, ruumiin — kaikki kaikki, koko Ninetten.

Ranskatar vapisi tämän kovan intohimon purkauksessa, ja rajusti
heittäytyi hän vaalean, tanakan miehen rintaa vasten. Tämä tarttui
hänen vyötäisiinsä molemmin käsin, nosti Ninetten korkealle lattiasta,
niin että hän puolen minuutin ajan liiteli vapaana ilmassa, pyörähti
sitte kantapäällään hänen kanssansa, laski hänet alas syliinsä ja
suuteli häntä kantaen häntä käsivarsillaan kuin lasta ja painoi hänet
rintaansa vasten.

- Päästä minut — päästä minut, Harry, sinähän tukehdutat minut
suuteloillasi eikä meillä nyt ole aikaa helliin hyväilyihin, sitte,
sitte kun Serbian kruunu on tehnyt meidät onnellisiksi. Nyt täytyy
meidän tarttua työhön, muutamien minuuttien kuluttua on tuo turhamainen
lavertelija taas täällä.

Kuumeentapaisella kiireellä avasivat he ruskean nahkalippaan, jossa
kruunu oli.

- Voitko avata sen, kysyi Ninette rajusti sykkivin sydämin.

- Pikku hupakko, löytyykö lukkoa, jota ei Harry Raven olisi avannut,
silloin kun on tahtonut? Ha, ha, englantilainen rikospoliisi tietää
parhaiten, että Raven valmistaa hienoimmat tiirikat, joita löytyy, ja
tässä on minulla kokonainen kokoelma sellaisia. — Ei se, — eikä se —
tuhat tulimmaista, sepä on konstikas lukko, mutta sen täytyy ahtaa
perään — ahah, tuossa on avain, jolla on n.s. turkkilaisparta — se
sopii, se ottaa kiinni, se avaa lukon — ah, sulje silmäsi, Ninette,
sulje silmäsi, sanon sinulle, sillä sinä tulisit sokeaksi, jos näkisit
kaiken tämän ihanuuden! Niin, siinä oli pahantekijäin silmäin edessä
ikivanha Serbian kruunu, ikivanha, pyhä otsakoriste, joka antoi
kuninkaallisen loiston jo Stefan Duschanin päälle, hänen, joka oli
suurin kaikista Serbian hallitsijoista. [Stefan Duschan hallitsi
1336-1355. Vuonna 1346 otti hän keisarin arvonimen ja kruunautti
itsensä.]

Julkeasti, ahnaasti tarttui Harry Raven kruunuun, nosti sen ylös
punaiselta samettityynyltä ja pani sen nauraen päähänsä.

Taskuvarkaiden kuninkaallakin täytyy olla kruunu sanoi hän. — Ha, ha,
varkaita olemme me — kaikki, enkä minä taida olla pahin kruunatuista
varkaista.

- Minä pyydän, sanoi äkkiä Ninette, joka ihmetellen oli katsonut
häneen, äänessä jonkunmoinen levottomuus — lopettakaamme tämä — minä
kätken kruunun — sänkyyni.

- Sänkyysi? Ei, armaani. Mutta täällä minun matkalaukussani on se
hyvässä tallessa, ja sen hirmuinen sisältö, joka minutkin panee
vapisemaan ja josta mielelläni tahtoisin luopua — haa, mikä oiva ajatus
— Nicodem Lunjevica, se tomppeli, saa kantaa verisen ihmisenpään
Wieniin, katsokoon hän siellä, kuinka pääsee siitä erilleen.

Noin sekunnin kuluessa oli Harry Raven avannut kuluneen matkalaukkunsa,
hän tarttui tuon poikkileikatun pään paksuun harmaaseen tukkaan ja veti
sen ylös, niin että se silmänräpäyksen ajan viivähti kruunu lippaan
kohdalla.

Musta veripisara pusertui eräästä suonesta ja tipahti punaiselle
samettityynylle.

- Pane lipas kiinni, Harry, ähkyi Ninette, joka oli peittänyt kasvonsa
käsillään. — Oi, nuo silmät — sinun onnettoman uhrisi silmät, kuinka
lasimaiset ja kuinka nuhdellen ne tuijottavat minua! Ja hänen huulensa
— eikö näytä siltä; kuin syvä suru puhuisi näiltä sinertävän vaaleilta
huulilta! Pane se lippaaseen ja sulje se taas, joll'et tahdo, että minä
menen tainnoksiin.

Nuolennopeudella laski Harry ihmispään samettityynylle, löi kannen
kiinni ja ymmärsi nyt taidokkaalla avaimellaan panna lippaan niin hyvin
lukkoon, ettei terävinkään silmä huomannut, että se minuutti sitte oli
ollut auki.

Mutta kruunun kätki hän kuluneeseen matkalaukkuunsa. Ja tuskin oli se
tehty, ennenkuin Nicodem Lunjevican askeleet kuuluivat puutarhassa.

Harry Raven palasi matkalaukkuineen piiloon sängyn alle.

Kuningattaren veli astui sisään kovalla kiireellä ja sanoi ottaen
revolverin takkinsa taskusta.

- Nyt, oma Ninetteni, voit olla aivan tyyni, sillä nyt ei voi kukaan
tehdä pahaa sinun Nicodemillesi. Tällä revolverilla voin varjella
itseäni kuutta miestä vastaan, jos vaaditaan. Ja nyt, yksi suudelma
vielä, ja sitte — hyvästi, me tapaamme kolmen päivän perästä.

Hän otti lippaan käteensä takkinsa alle ja riensi ovelle. Mutta hän jäi
seisomaan kynnykselle ja huudahti:

- Hyvänen aika, olinpa melkein unohtaa jotakin, joka on aina
välttämätöntä matkalla. Rakkaani, en löytänyt tohveleita kotoani; mutta
yhdet ovat täällä sinun sänkysi alla; minä menen ottamaan ne sieltä,
jotta saisin jotain mukavuutta vaunussa.

Ja asettaen lippaan tuolille riensi Nicodem ovelle, joka vei
sänkykamariin.

Ninette oli pyörtymäisillään; vaikkakin hän oli rohkea ja kylmäverinen,
niin ajatus, että Lunjevica kumartuisi alas ottamaan tohveleita sängyn
alta, teki hänet melkein mielettömäksi. Hän värisi sen rakkaan miehen
puolesta, joka oli sängyn alla, ja vapisi ajatellessaan, että pitäisi
menettää ne sädehtivät jalokivet, jotka koristivat kuningaskruunua.

Nicodem oli jo sänkykamarissa ja oli laskeutunut polvilleen katsoakseen
sängyn alle, missä tohvelit olivat, mutta silloin repäisi Ninette hänet
ylös ja painoi tuskasta sykkivää sydäntänsä vastaan.

- Ei, lupaa minulle Nicodem, lupaa minulle, sanoi hän raukeasti,
ettet pane maata tänä yönä! Oi, niin pian kuin olet nukkunut, voidaan
tulla ryöstämään kruunu sinulta ja tappaa sinut, sitä minun sydämeni
aavistaa. Ja siksi — minä tahdon nyt kerran olla oikein julma sinulle —
siksi et saa ottaa tohveleita mukaasi, Nicodem. Rakas, rakas Nicodem,
tottele nyt tämä ainoa kerta pikku Ninetteäsi, joka niin sydämellisesti
sinua rakastaa ja tahtoo varjella sinua kaikesta pahasta!

Nicodem Lunjevica oli ihastuksissaan ranskattaren hellästä rakkaudesta.

- Oikeastaan vaadit sinä minulta hyvin paljon, sanoi hän. Mutta
ehkä olet oikeassa, ehkä se on parempi, etten anna johtaa itseäni
kiusaukseen, enkä sulje ollenkaan silmiäni tänä yönä. — Hyvästi siis
viimeisen kerran, oma Ninetteni, ja ole uskollinen!

- Uskollinen kuolemaan asti! huudahti Ninette painolla kuten hyvä
näyttelijä ainakin. — Tervetuloa takasin ja Jumala suojelkoon sinua,
rakas Nicodem!

Tuskin oli ovi sulkeutunut nuoren upseerin jälkeen, ennenkuin hän
vaipui sängylleen istumaan ja huusi painaen kädet rintaansa vasten:

- Harry — Harry, tule tänne syleiltäväkseni! Oi se olisi ollut
hirmuista, jos hän olisi keksinyt sinut!

- Se oli onni meille, että hän luopui tohveleistaan, sanoi vaivalla
englantilainen, joka oli pakkautunut pois epämukavasta asemastaan
ja jonka oikea käsi piti tiukasti kiinni tikarin kahvasta. Näetkös,
Ninette, tämä oli minulla jo valmiina häntä vastaanottamaan ja jos
hän olisi pistänyt päänsä sängyn alle, olisin minä samalla hetkellä
leikannut hänen kaulavaltimonsa tällä veitsellä. Sillä ihmisellä on
enemmän onnea kuin ymmärrystä.

Mutta nyt emme enää ajattele Nicodem Lunjevicaa! jatkoi englantilainen
aivan toisella äänellä. — Nyt olemme me yksin ja meillä on kolme
kokonaista päivää saadaksemme oikein nauttia toistemme seurasta. Sitte
katoan minä Belgradista ja vaihdan meidän kruunumme puhtaaseen rahaan.
— Oh, kuinka saappaani puristavat; Ninette kulta, joudu pian ja anna
minulle sen kunnon Nicodemin tohvelit! Tuolla näkyy riippuvan hänen
silkkinen yötakkinsa. Nyt laitan vähän mukavaa itselleni, toivon, että
hänellä on hienoja sikarejakin jossain.

Sikareja, viiniä, ruokaa — mitä vaan tahdot! huudahti Ninette. Ja hän
palveli julmaa rakastajaansa sellaisella hellyydellä, että se olisi
ollut kunniaksi parhaalle vaimolle, kietoi hänen ympärilleen silkkisen
yönutun, laskeutui polvilleen hänen eteensä, pannakseen hänen jalkaansa
pehmeät tohvelit ja kantoi hänelle ruokaa ja juomaa. Ja toisiaan
hyväillessään nauroivat he sille tyhmeliinille, Nicodem Lunjevicalle,
joka kruunun asemasta vartioi matkallaan ihmispäätä.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kuninkaan salapoliisi.


Kun Nicodem Lunjevica saapui asemalle ja hyppäsi pois rattailta,
jotka olivat hänen sinne tuoneet, oli hänellä töin tuskin aikaa ostaa
pilettiä ja juosta asemasillalle, sillä juna oli juuri lähdössä.

Konduktööri juoksi kiireesti avaamaan ensi luokan vaunua, ainoata, joka
oli junassa, ja Nicodem Lunjevica riensi siihen kallisarvoinen lipas
kädessään.

Hän oli oikeastaan ajatellut hankkia yksinäisen vaunun, sillä hän
pelkäsi jokaista matkakumppania ja tahtoi olla yksin aarteinensa.

Mutta nyt ei ollut enää valitsemisaikaa.

Tuskin oli hän vaipunut istumaan punaisella sametilla päällystetyille
tyynyille ja asettanut lippaan vierelleen, kun veturi lähti liikkeelle.

Kaikki oli tapahtunut niin pian, ettei NicodemilLa ollut ollenkaan
aikaa katsella ympärilleen vaunussa.

Kun hän nyt teki sen, huomasi hän katossa olevan kaasulampun valossa,
ettei ollut yksin, että vaunussa oli toinenkin herra.

Se oli komeasti puettu, mustapartainen mies, jolla oli ylhäiset kasvot;
tämä oli painautunut vaunun toiseen nurkkaan ja näytti nukkuvan,
ainakin piti hän silmänsä kiinni.

Matkakumppanin persoona huvitti tietysti Lunjevicaa suuresti ja
kaikessa hiljaisuudessa koetti hän saada selville, oliko tuon miehen
puolelta mitään peljättävää.

Hänen matkakumppaninsa näytti tosin hyvin uljaalta, näyttipä omaavan
Herkuleen ruumiinrakennuksen, mutta Nicodem Lunjevica kuului
siihen joukkoon, jotka luulevat, että ryövärin ja murhaajan täytyy
välttämättömästi olla villiytyneen näköisen, huolettomasti puetun,
sanalla sanoen osottaa ulkomuodossaankin olevansa vaarallinen henkilö.

Mutta mustapartainen herra hänen vaunussaan ei suinkaan tehnyt
sellaista vaikutusta, hänen hieno pukunsakin vaikutti jo niin
rauhoittavasti Nicodemiin, että hän helpotuksesta huokaisten sanoi
itsekseen:

— No, Jumalan kiitos, tuo herra näyttää kuuluvan meidän piireihimme,
hänen päältänsäkin jo näkyy, että hän on ylhäinen mies.

Rehellinen Lunjevica katsoi näet itsekin kuuluvansa niiden
kymmenentuhannen joukkoon.

Hän ei enää muistanut, että hänen juoppo äitinsä oli antanut usein
hänen mennä sänkyyn tyhjällä vatsalla ja että hänet kerran, kansakoulua
käydessään, oli opettaja lähettänyt kotiin ja kieltänyt tulemasta
kouluun, ennenkuin vaatteet olivat puhtaat ja paikatut.

Nicodem Lunjevica työnsi ruskean lippaan kallisarvoisine sisältöineen
samettisohvan nurkkaan.

Hän istuutui sen viereen, niin että ruumiillaan suojasi lipasta, pani
kätensä sen päälle ja nojasi päänsä kättä vastaan.

No, nyt ei voi kukaan varastaa aarrettani, kuiskasi hän itsekseen.

Juna mennä pauhasi lakeuksien läpi, jotka tällä puolella olivat
Belgradin rajalla, lensi läpi ketojen ja metsien, kulki kolisten
rautasiltojen yli ja alamäkeä eräässä ihmeen kauniissa laaksossa
alempana, yhä suuremmalla ja suuremmalla nopeudella.

Nicodem yhä vaan tarkasteli naapuriaan ja ihmetteli, mitä
kansallisuutta hän mahtoi olla.

Hän päätti vihdoin puhutella häntä voidakseen hänen kielestään päättää
hänen kansallisuutensa.

- Anteeksi, herra, sanoi hän hänelle, ottaen sikarikotelonsa — pahaksi
onneksi unohdin tulitikut kotiin, tahtoisitteko olla niin hyvä ja antaa
minulle tulitikun?

Mustapartainen avasi hitaasti silmänsä ja katsoi Nicodemiin.

- Hyvin mielelläni, herra, vastasi hän. — Olkaa niin hyvä!

Näillä sanoilla ojensi hän Nicodemille hopeaisen tulitikkulaatikon ja
sytyttäessään sikaria sanoi hän itsekseen:

- Hän puhuu erittäin hyvin serbiaa, hän näyttää olevan täältä syntyisin.

Ehkä on hän joku tilanomistaja.

Muuten näyttää minusta, kuin olisin joskus ennenkin nähnyt nuo kasvot,
nuo terävät, tarmokkaat piirteet, mutta en voi muistaa milloin.

- Ehkä tekin haluatte sikarin? kysyi hän vieraalta, tarjoten
kohteliaasti sikarikoteloansa.

Kohteliaasti kiittäen otti mustapartainen siitä sikarin ja sytytti sen.

Pian oli vaunu täysi sinisiä, hyvälle tuoksuavia savupilviä, jotka
virtasivat sikareista.

- Matkustatteko tekin Budapestiin? kysyi nyt Lunjevica vieraalta,
koettaen siten päästä puheen alkuun.

- Oh en, vastasi tämä — minä en matkusta niin kauas, minä astun ulos jo
seuraavalla asemalla.

- Kuinka, Nischissä jo?

Sitte ette ainakaan tee pitkää matkaa, arvattavasti on teillä asioita
toimitettavana Nischissä?

- Oh ei, ei suinkaan.

- Sitte matkustatte kai huviksenne?

- En toki.

- Nähtävästi aiotte tavata sukulaisia Nischissä?

- Ei minulla ole sukulaisia Nischissä.

- Niin mutta — suonette anteeksi hämmästykseni, hyvä herra, — täytyyhän
teidän matkallanne olla joku tarkotus.

- Niin, ja vielä hyvin tärkeä tarkotus, vastasi vieras, pudistaen
tuhkaa sikaristaan. — On kysymys miljooneista.

- Miljooneista, vastasi Lunjevica nauraen — jotka te tahdotte ansaita?

Mustapartaisen herrankin huulilla väreili hymy, kun hän yhtä
tyynennäköisenä kuin tähänkin asti, vastasi:

- Minulla itselläni ei ole mitään tekemistä näiden miljoonien kanssa,
mutta minä tahdon saattaa ne varmaan paikkaan eräälle toiselle.

- Eräälle toiselle — ah, minä ymmärrän, nämä miljoonat ovat varmaan
vaarassa, eikö niin, ja te olette nyt lähtenyt pelastamaan niitä
ystävällenne.

- Aivan oikein, hyvä herra, nyt löitte te ihan naulan kohdalle. Minä
tahdon pelastaa ystävälleni nämä miljoonat, jotka ovat vaarassa kadota.

- Tuhat tulimaista, sittenhän täytyy ystävänne olla upporikas mies,
huudahti Nicodem.

- Kyllä, siihen voitte luottaa, vastasi vieras — hän on Serbian rikkain
mies.

- Oh, pardon, herraseni! sanoi Lunjevica nauraen. — Rikkain mies
Serbiassa on kai kuningas Aleksanteri.

- Silloin olemme samaa mieltä, Serbian rikkain mies on kuningas
Aleksanteri ja juuri hänelle pelastan minä nämä miljoonat!

Nicodem nosti hitaasti päätänsä ja tuijotti vieraaseen, joka näytti
joka minuutti käyvän yhä selittämättömämmäksi.

Hän kysyi jo itseltään, oliko tämä ehkä joku mielipuoli.

- Minä en ymmärrä teitä, herrani, sanoi hän matalalla äänellä. —
Oletteko ehkä kuningas Aleksanterilta saanut käskyn varjella näitä
miljooneja, joiden sanotte olevan vaarassa?

- Niin, niin juuri. Tämän toimen olen saanut Serbian kuninkaalta
Aleksanterilta, koska eräs henkilö hänen läheisyydessään, johon hänellä
oli kaikista suurin luottamus, on hyvin julkeasti uskaltanut varastaa
ne häneltä.

Mutta kun nyt kuningas ei voi nostaa melua tästä asiasta, ettei
häpäisisi erästä hänen läheisyydessään olevaa henkilöä, niin on hän
käskenyt minua kaikessa hiljaisuudessa korjaamaan asian ja siitä syystä
olen minä samassa vaunussa kuin te Nicodem Lunjevica!

Tuskin oli mustapartainen vieras samalla tyyneydellä kuin tähänkin
asti lausunut nämä sanat, kun Nicodem kavahti pystyyn kuin käärmeen
pistämään.

Nuolennopeudella vei hän oikean kätensä takintaskuun, jossa hänen
revolverinsa oli.

Mutta samalla hetkellä, jolloin hän aikoi vetää revolverin, välähti
vieraan kädessä häntä vastaan revolveri, jonka tämä oli vielä nopeammin
vetänyt esille.

Ja äänellä, joka kaikui horjumattoman uhkaavalta, huusi mustapartainen
hänelle:

- Elkää tehkö mitään epäilyttäviä liikkeitä, Nicodem Lunjevica. Hänen
majesteettinsa Serbian kuninkaan Aleksanterin nimessä vaadin minä
teiltä takaisin varastetun kruunun! Teidän sisarenne on tunnustanut
kaikki ja kuningas on siitä syystä antanut hänelle anteeksi. Mutta
minulle, salapoliisillensa, jonka olosta kuninkaallisessa linnassa ei
kukaan Belgradissa tiedä, ei edes kuningatar Dragakaan, minulle on hän
antanut määräyksen vainota kuningaskruunun ryöstäjää ja ottaa häneltä
saalis pois. Te näette, herra Lunjevica, että yritykseni on minullekin
hyvin onnistunut!

Nicodemiin tekivät nämä sanat hirvittävän vaikutuksen.

Ähkyen vaipui hän takaisin samettityynyille ja tuijotti kokonaisen
minuutin mustapartaiseen mieheen voimatta saada sanaakaan suustansa.

- Kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa, jatkoi mies tyynesti.
— Hänen majesteettinsa kuningas on käskenyt minun ilmoittaa teille,
että hän sisarenne tähden tahtoo antaa teille anteeksi sen mitä on
tapahtunut, jos te itse, herättämättä minkäänlaista huomiota ja
tekemättä vaikeuksia, jätätte kruunun minulle.

Te lähdette minun seurassani heti junasta Nischissä ja ilmoitatte
itsenne heti ylipäällikölle siellä, hän antaa teille telegraafiteitse
saamansa määräyksen, että teidän on oltava arestissa huoneissanne.
Tämän kotiarestin voitte suorittaa ylipäällikön kodissa, hänestä se on
suuri kunnia, kun saa pitää vieraanaan kuningattaren veljeä.

Siellä voitte olla siksi kunnes muita määräyksiä tulee Belgradista.

Koko jutusta ei siinä tapauksessa ole teille vaikeampia seurauksia.
Kuningas voi korkeintaan puoleksi tai koko vuodeksi erottaa teidät
hovista.

Mutta jos te teette pienintäkään vastarintaa minulle, niin on minun
käsketty kohtelemaan teitä kuten halpamaista rikoksentekijää.

Nyt voitte valita, Nicodem Lunjevica, minä annan teille minuutin
mietintöajan.

Nuori upseeri oli epätoivon partaalla, hirmuinen kohtalo uhkasi häntä,
ainakin oli se häntä hipaissut.

Kuningas Aleksanteri tiesi siis kruunun varkaudesta, Draga oli itse
tunnustanut ottaneensa sen.

Oi — ei pitäisi koskaan luottaa naiseen, ei vaikka se olisi oma sisar!
He ovat kaikki heikkoja ja epäluotettavia, eivätkä sovi ollenkaan
ajamaan suuria asioita.

Mutta kuinka oli kuningas Aleksanteri voinut saada niin pian tiedon
varkaudesta? Sitä ei Nicodem voinut saada selville. Mutta siinä
asiassahan oli tuhansia seikkoja ja mahdollisuuksia, joita hän ei tällä
hetkellä voinut nähdä.

Mutta ei suinkaan hän voinut millään tavoin epäillä mustapartaisen
sanojen totuutta. Sillä jo se seikka, että vieras tiesi kruunun
varkaudesta, oli vakuutuksena Nicodemille, että joka sana hänen
suustansa oli totta.

Hän ei siis enää miettinyt. Ehdotus, jonka kuninkaallinen lanko teki
hänelle, oli täysin hyväksyttävä.

Nischissä ilmoittautuisi hän ylipäällikön luona kotiarestiin: eihän se
kestäisi monta päivää, sillä varmaan se onnistuisi hänen sisarelleen
pian taas tyynnyttää kuningas, eikä hänen karkoituksensa kestäisi sitte
niin kauan.

Ja mitä se sitte itse asiassa merkitsi! sanoi Nicodem itsekseen,
kiertäen taas häikäilemättömästi punaisia viiksiänsä. — Karkoitukseni
ajaksi matkustan kai Pariisiin pikku Ninetteni kanssa ja huvittelen
siellä oikein sydämeni pohjasta. Sillä aikaa joutuu koko juttu
unohduksiin.

- Herrani, sanoi hän mustapartaiselle salapoliisille, minä olen
päättänyt suostua lankoni ehdotukseen. Tässä lippaassa on kruunu, olkaa
hyvä ja ottakaa se, tai ehkä te ensin tahdotte tulla vakuutetuksi
sanojeni totuudesta — siinä tapauksessa olen valmis avaamaan lippaan.

- Oh ei, ei se sentään ole tarpeellista, vastasi mustapartainen — minä
olen varma asiastani. Samalla hetkellä kun te astuitte vaunuun, tiesin
minä, että Serbian kuningaskruunu oli tässä lippaassa. Minä otan sen
siis huostaani hänen majesteettinsa kuninkaan nimessä ja pyydän vaan,
että annatte minulle lippaan avaimenkin.

- Tässä se on, sanoi upseeri, ottaen liivintaskusta pienen taidokkaasti
tehdyn avaimen. — Oi, hyvä herra, ette kai sentään pitäne minua
tavallisena varkaana, mutta kun niitä löytyy monellaisia seikkoja ja
asianhaaroja. — Minä vakuutan teille, että olen toiminut vaan sisareni,
hänen majesteettinsa kuningattaren käskystä.

- Minä tiedän kaikki, vastasi vieras ivallisella hymyllä. — Minä tiedän
enemmänkin, kuin luulette. Minä tiedän esimerkiksi sen, että teillä
oli neuvottelu sisarenne kanssa turkkilaisessa kioskissa konakin
puutarhassa; vielä tiedän senkin, että kruunun ryöstämistuuma läksi
teistä, herra Lunjevica — mutta, nämähän ovat vaan sivuseikkoja. —
Hänen majesteettinsa on kaikessa tapauksessa tyytyväinen minuun, kun
minä varhain huomisaamuna lasken kruunun hänen jalkainsa juureen, ja
minä vakuutan teille, että sitä vastaisuudessa paremmin vartioidaan.

Näin sanoen otti mustapartainen lippaan, asetti sen vierelleen sohvalle
ja johti nyt keskustelun muihin asioihin ja sen teki hän niin tyynellä
ja luonnollisella tavalla, kuin ei mitään merkillistä olisi heidän
välillään tapahtunut.

Siitä syystä oli Nicodemin pakko jatkaa keskustelua tuon hirmuisen
ihmisen kanssa, vaikka hän sisällisesti raivosi.

Varmaankin oli tämä vastenmielinen mustapartainen salapoliisi
kuunnellut hänen ja Dragan keskustelua ja sitte tietysti ilmaissut
kaikki kuninkaalle.

Mutta kuka oli sitte tämä mies, jota hän ei koskaan ollut nähnyt
kuninkaallisessa hovissa?

Kuningas piti siis yksityistä salapoliisia, kenenkään,
kuningattarenkaan siitä tietämättä.

Tuhat tulimaista, se Aleksanteri oli viekkaampi, kuin näytti.

Kahden tunnin kuluttua saapui juna Nischin asemalle.

- Sallikaa minun, herra Nicodem Lanjevica, sanoi mustapartainen
teeskennellyn kohteliaasti, — sanoa teille hyvästi. Minä lähden junassa
tunnin perästä Belgradiin viemään kruunun kuninkaalle.

Mitä teillä itsellänne on tehtävää, sen tiedätte. Minä varoitan teitä
kuitenkin vielä kerran, vastustamasta kuninkaan käskyä, — se olisi
teidän perikatonne!

- Minä menen ilmoittamaan itseni linnanpäällikölle, mutisi Nicodem.
Sitte kumarsi hän pelottavalle miehelle, joka oli vetänyt niin paksun
viivan hänen tuumiensa ja aikeittensa yli, ja astui sitte ensimäisenä
ulos vaunusta.

Mustapartaisella ei näyttänyt olevan erityisen kiirettä. Hyvin tyynesti
astui hän hitain askelin alas vaunusta ja meni, kallisarvoinen lipas
kädessään ensi luokan odotussaliin, jossa hän tilasi itselleen hyvän
aterian sekä kupin teetä, jonka hän nautti hyvällä ruokahalulla.

Ja samalla kun Nicodem, sielussaan raivoten, happamen näköisenä meni
hakemaan linnanpäällikön asuntoa, söi mustapartainen varhaisena
aamuhetkenä oivallisen aamiaisen ja oli juuri lopettanut syöntinsä, kun
aika oli hänen lähteä junaan, joka vei hänet Belgradiin.

Ollessaan yksin komeasti sisustetussa ensiluokan vaunussa, sai hän
kovan naurunpuuskauksen ja sanoi sitte itsekseen.

- Sehän onnistui sinulle mainiosti, Demeter Banjaluki, ha ha ha — sinä
olet kohonnut jo kuningas Aleksanterin yksityiseksi salapoliisiksi.
Mutta pääasia on, että minun onnistui toteuttaa tuumani ilman
verenvuodatusta, vaikka kyllä tuo Lunjevica lurjus olisi ansainnut
jonkun muistonaarmun!

Mutta minä luulen kyllä, että se raivo, joka täyttää hänet ja joka käy
kerrassaan hirmuiseksi, kun hän saa kuulla, että hän on petetty ja että
hän erittäin kohteliaalla tavalla on jättänyt kruunun minulle, on oleva
hänelle kylliksi suuri rangaistus.

En koskaan, jatkoi Demeter Banjaluki yksinpuheluaan, ole tehnyt
ryöstöä, jossa olisi niin vähän kuin tässä, tarvinnut peljätä
seurauksia.

Nicodem Lunjevica on kolme päivää Nischissä ja viipyy siellä ehkä
edelleen kolme päivää, joll'ei hän saa kirjettä sisarelta tai
kuninkaalta.

Silloin kyllästyy hän asiaan ja palaa Belgradiin, päästäkseen yhteyteen
Dragan kanssa. Ha ha, missähän lienee Serbian kuningaskruunu? Hävinnyt,
rikottu, sen jalokivet ryöstetyt, eikä kukaan voi sanoa, kuka on
rikoksen tekijä.

Hän on kadonnut, kuninkaan yksityinen salapoliisi, hän on kuin maahan
vajonnut, ja maa nieleekin hänet, sanan täydessä merkityksessä.

Sillä niin pian kuin minä tulen Belgradiin, riennän minä heti takasin
luolaani, minä tahdon näyttää kuningaskruunua tovereilleni, ja sitte he
taas luulevat, että Demeter Banjaluki on liitossa itse saatanan kanssa.

Ja nuori tyttökin, joka eilisillasta asti on ollut vieraanani, saa
nähdä sädehtivän kuningaskruunun.

Suojelushenkeni, pyhän Demetriuksen nimessä, miksi täytyy minun aina
ajatella tuota hurmaavaa olentoa sinisine, viattomine silmineen.
Onkohan hän ehkä lumonnut minut?

Ei, ei Demeterin sydän ei voi enää rakastaa, sinne ei pääse mikään
hellempi tunne naista kohtaan, se on kuollut, ainakin kaikille
hellemmille tunteille, jota ihmiset sanovat rakkaudeksi.

Juna pysähtyi Belgradissa. Demeter Banjaluki otti lippaan käteensä ja
astui ulos.

Asemalla seisoi Aza komeassa punaisessa puvussaan. Hän tervehti
herraansa kunnioittaen ja otti heti lippaan häneltä. Jokaisen, joka
näki heidät, täytyi uskoa, että tässä oli joku hieno herra tullut
matkalta ja häntä oli palvelija vastaanottamassa.

Vaihtamatta sanaakaan Azan kanssa ja ylpeällä, itsetietoisella
ryhdillä kulki mustain vuorten ryöväri ulos asemahuoneesta ja hävisi
palvelijoineen ihmisjoukkoon kaduilla ja kujilla, jotka olivat
asemahuoneen ympärillä.

- Oletko vienyt hevoset juutalaisen Mandelblütin luo kuten käskin?
kysyi hän Azalta.

- Kyllä, kapteeni, vastasi Aza.

- Hyvä, tuo ne sitte tänne, minä odotan sinua tällä paikalla. Me emme
vietä yötä Belgradissa, vaan palaamme heti maanalaiseen asuntoomme.

Neljännestunnin kuluttua, jolla aikaa Banjaluki seisoi odottaen samalla
paikalla lipas kädessään, ilman että yövartijoita taikka santarmeja oli
ohi kulkenut, tuli Aza ratsastaen hevosilla.

Nopeasti hyppäsi Banjaluki juoksijansa satulaan ja sitoi lippaan niin
tiukasti kiinni, ettei hän millään tavoin olisi voinut pudottaa sitä.
Sitte lähtivät ryövärien hevoset liikkeeseen.

Nopeassa ravissa ratsastettiin Bolgasin leiriä kohti, ryövärien
vuorenrotkoon.

Oli ehtinyt tulla kirkas päivä, kun Banjaluki saapui varmaan piiloonsa.

Vanha ryöväri, jolle hän oli antanut määräyksen olla hänen sijaisensa,
ilmoitti, että kaikki oli kunnossa.

- Ja se nuori tyttö? kysyi Banjaluki innokkaasti.

- On jo noussut ylös, vastasi ukko. — Hän on jo kysynyt sinua, herra,
ja kuultuaan, ettet sinä ollut kotona, pyysi hän saada lähteä luolasta,
minkä minä tietysti kielsin.

- Kuules ukko, huudahti nyt Banjaluki — kokoa kaikki toverimme luolaan,
sillä minulla on jotain ilmoitettavaa teille, te saatte nähdä jotakin,
jota ette ole koskaan ennen nähnyt.

Nämä sanat lausuttuaan, astui hän alas vuoren portaita ja seisoi pian
suuressa vuorisalissa.

Samassa kun hän astui saliin, avautui erään sivuhuoneen ovi ja Genia
von Sandorf astui ulos.

Vaikka nuori tyttö oli maannut hyvin koko yön, näytti hän kuitenkin
kalpealta. Pidätetty tuska näkyi hänen kasvoillaan ja ilmeni
katseessaan.

- Oi, mikä onni, että saan vielä nähdä sinut kapteeni, huudahti hän,
huomattuaan Banjalukin. — Minä jo pelkäsin, että tulisit olemaan kauvan
poissa ja että väkesi, joka ei tiennyt sinun aikeestasi minun suhteeni,
pitäisi minua täällä ja kohtelisi kuten vankia.

- Sinä et suinkaan ole vanki, vastasi hänelle mustain vuorten herra,
ihastuksella katsellen hänen kasvojensa puhtaita piirteitä ja koko
hänen vartaloansa — sinä olet vapaa ja voit mennä, minne haluat.

- Minä tiedän, Genia von Sandorf, ettet sinä petä minua, sinä et
ole niin kiittämätön, että ilmoittaisit hänen vainoojillensa ja
vihamiehillensä sen miehen, joka on tänä yönä osoittanut sinulle
vierasvaraisuutta.

- Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, huudahti Genia, ei se koskaan
johdu mieleenikään. Sinä armahdit minua, kun avuttomana jouduin
sinun miestesi käsiin ja sinä olet käyttäytynyt minua kohtaan kuten
gentlemanni, Demeter Banjaluki, enkä koskaan petä sinun luottamustasi.

Mutta päästä minut nyt lapsen kanssa vapauteen. Minä palaan kotiin
vanhempieni luo, jotka levottomina ikävöiden minua odottavat Wienissä,
isäni luo, joka rakastaa minua, tytärtänsä, enemmän kuin mitään muuta
ja on varmaan hyvin levoton minun tähteni.

Minä otan pikku Milanan mukaani, sillä minä tiedän, että vanhempani
eivät aja pois lasta, vaan pitävät hänet rakkaana ja antavat minun
kasvattaa hänet, kuin olisi hän oma lapseni.

- Sinä olet jalo tyttö, Genia von Sandorf, huudahti Demeter Banjaluki
— ja minä sanoisin, että sinulle täytyy käydä oikein, oikein hyvin
elämässä, jos minä uskoisin löytyvän oikeuden mukaista palkintoa siitä
hyvästä mitä me teemme.

Mutta ennenkuin eroat minusta, niin syö aamiainen seurassani, sillä tie
Belgradiin on pitkä ja joskin se on turvallinen päivällä, niin tekee
se kuitenkin sinulle hyvää, että syöt vahvan aterian, ennenkuin lähdet
vaeltamaan.

Samassa alkoivat toisetkin miehet saapua luolaan ja Demeter Banjaluki
käski heidän kattaa pöytään hyvä aamiainen niin pian kuin mahdollista.

Siitä syystä istuutuivat he suuren pöydän ympärille, pikari kulki
miehestä mieheen, oivallisen teen tuoksu täytti maanalaisen huoneen ja
pöydässä oli mitä hienoimmat ja voimakkaimmat ruokalajit.

Genia oli tuonut kamarista pikku Milanan. Lapsi oli iloinen eikä
peljännyt ollenkaan näitä vieraita miehiä, söi rohkeasti ja Geniakin
söi ja joi, sillä hän tiesi, että täällä annettiin mielellään ja
hyvästä sydämestä.

- Viekää pois ruuat! käski nyt kapteeni. — Pyyhkikää pöytä hyvin ja
pankaa siihen pehmeä, paksu liina.

Kun käsky oli täytetty, asetti hän keskelle pöytää lippaan, joka tähän
asti oli ollut hänen jalkojensa juuressa.

- Tuhat tulimmaista, kapteeni, huudahti eräs miehistä — sinä näytät
saaneen hyvän saaliin — mitä siinä lippaassa on? Kultaa, seteleitä,
hopeatavaroita vai koristeita?

Sinä teet meidät todellakin uteliaiksi, kapteeni, sillä niin
salaperäisellä tavalla et ole koskaan ennen näyttänyt meille saalistasi.

- Kultaa, seteleitä, hopeatavaroita vai koristeita! sanoi Banjaluki
halveksien. — Tänä yönä en ole vaivannut itseäni sellaisilla
pikkutavaroilla. Mutta, te saatte pian nähdä, mitä tämä lipas
sisältää, kun vaan saan lukon auki. Kruunu se on, runsaasti koristettu
hohtokivillä, safiireilla, ametisteilla, rubiineilla ja apaaleilla,
kallisarvoisilla helmillä ja sisältää niin paljon kultaa, että ihminen
tuskin voi kantaa sitä.

Tämä kruunu on miljoonien arvoinen ja jos tahdotte tietää, kuka sitä on
kantanut, niin sanon teille, että vaan muutamia päiviä sitte koristi
tämä kruunu Aleksanterin päätä, kun hän Draga Maschinin rinnalla seisoi
alttarin edessä kirkossa.

- Serbian kuningaskruunu! huudahtivat ryövärit ja katsoivat Banjalukiin
osaksi epäillen osaksi pelon ja ihmettelyn sekaisilla katseilla.

Tosin olivat he tottuneet siihen, ettei mikään ollut heidän
kapteenilleen mahdotonta, hän oli heille jo näyttänyt sellaisia
esimerkkejä taitavuudestaan, että he olivat värisseet ja hämmästyneet,
hän oli jo tehnyt tekoja, joita toiset eivät edes voineet ajatella
mahdollisiksi ja ne olivat kumminkin onnistuneet hänelle.

Hän oli päässyt vaaroista, joissa toiset olisivat päänsä menettäneet.

Mutta sen mitä hän tänään väitti tehneensä, pitivät he kuitenkin
mahdottomana.

Hän oli ryöstänyt Serbian kuningaskruunun?! Eikö tätä sitte säilytetä
vahvain lukkojen ja telkien takana, eikö sitä sotamiehet vartioinneet.

Kuinka voi ihminen tunkeutua siihen huoneeseen, jossa kruunua
säilytettiin ja murtaa ne ovet, joiden takana se oli?

Demeterin katse kulki miehestä mieheen, hän nautti, nähdessään sen
hämmästyksen, joka kuvastui kaikkien kasvoilta.

- Ei tämä asia ole sentään kaikista pahimpia, kuten ehkä ensi näkemältä
näyttää, sanoi hän sitte nauraen. Ja minä vannon, ettei veripisaraakaan
ole tämän tähden vuodatettu, ettei yksikään ihminen ole saanut
naarmuakaan.

Hiukan viekkautta vaan tarvittiin. Minähän olen aina sanonut teille,
että viekkaus on paljon parempi ja vaikuttavampi ase kuin väkivalta
ja nyt tahdon minä avata tämän lippaan teille, se käsi, joka on
joukossamme puhtain, nostakoon kruunun, jotta kaikki saamme ihailla
sitä.

Genia von Sandorf, tahdotteko olla niin hyvä ja nostaa ylös tämän
kruunun? Pistäkää kätenne lippaaseen ja antakaa vanhan serbialaiskansan
kruunun säteillä ja loistaa silmäimme edessä.

Demeter oli tätä sanoessaan ottanut taskustaan avaimen, jonka Nicodem
Lunjevica niin hyväntahtoisesti oli hänelle antanut.

Hän koetti avainta lukkoon, se kääntyi helposti ja puoli minuuttia
myöhemmin nostettiin lippaan kansi.

- Tulkaa nyt tänne, kaunis Genia, huudahti Demeter riemuiten. — Teidän
kätenne ovat kyllin arvokkaat kruunuun koskemaan, samoinkuin teidän
päänne olisi arvokas sitä kantamaan.

- Minä tahdon tehdä teille mieliksi, Demeter Banjaluki, vastasi Genia,
— vaikka minun täytyy tunnustaa, että minä vilpittömästi surkuttelen,
että Serbian kuningaskruunu on joutunut teidän käsiinne.

— Oh kuka tietää, jos tämä kruunu on paremmassa tallessa minun
käsissäni. Kun kerran on kruunu, niin täytyy pitää huolta, ettei sitä
varasteta pois yhtenä kauniina yönä.

— Sen, jolla on kruunu, täytyy myös katsoa, ettei pääkin mene mukana.

Raaka nauru seurasi näitä sanoja. Ryövärit tunkeutuivat lähemmä pöytää,
jokainen tahtoi olla ensimäisenä näkemässä loistavaa kuningaskruunua
ja hohtokivien, rubiinien ja muiden lukemattomien jalokivien loistoa,
tahtoi olla ensimäisenä ihailemassa sitä aarretta, jonka tämä lipas
sisälsi.

Genia von Sandorf sulki silmänsä, sillä hän tunsi, että kyyneleet eivät
olleet kaukana.

Niin pitkälle oli siis Serbiassa menty, ettei kruunukaan ollut enää
turvattu kuninkaan palatsissa ja niin voimaton oli tämä kuningas, ettei
hän voinut edes suojella tätä valtansa loistavaa merkkiä.

Mutta hän ei tahtonut suuttua Demeteriin, hän ei tahtonut olla
kiittämätön.

Hän ojensi kätensä kruunua ottamaan.

Mutta ennenkuin hän sen teki, tuli hän heittäneeksi silmäyksen
lippaaseen ja samassa päästi hän kauhun huudon, tuijotti hetkisen
eteensä kuin mielipuoli ja vaipui sitten pyörtyneenä luolan pohjalle.

Demeter riensi esiin ja otti esineen lippaasta.

Verinen ihmisen pää, kuolon runtelema, katsoi häntä vastaan; siinä oli
kaksi lasimaista, sammunutta silmää.

Se oli Genian murhatun isän raadeltu pää.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Serbialainen juhla kuninkaan palatsissa.


Belgradin kuninkaan palatsin ikkunat olivat kirkkaasti valaistut ja
heittivät loistavan valon pitkin Ruhtinas Mikaelin katua, jota myöten
yhtä mittaa vieri ajopelejä, jotka pysähtyivät konakin edustalle,
jättivät siihen kallisarvoisen sisältönsä ja menivät taas tiehensä.

Kauas keskikaupungille saattoi kuulla musiikin iloiset säveleet,
torvien törinän, viulujen humun ja huilujen soinnun.

Kaupungin asukkaat kuulivat sen ja tiesivät, mitä se merkitsi.

Kuningatar Draga antoi tänään ensimäiset tanssiaisensa.

Tämän juhlan, joka vähän liian aikaiseen alotti huvikauden, liittivät
Aleksanteri ja Draga vihkiäistensä jälkijuhlaksi, kun heidän oli
pitänyt viettää vihkiäiset murhayrityksen tähden ainoastaan lähimpiensä
piirissä.

Mutta tänä iltana näytettiin koko kuninkaallinen loisto ja rikkaus,
jolla hovi niin mielellään komeili, ja joka oli mitä räikeimpänä
vastakohtana maassa vallitsevalle köyhyydelle ja kurjuudelle.

Kuningas Milan oli kevytmielisellä elämällään köyhdyttänyt alamaisensa.

Porvaristoa rasittivat raskaat verot. Heidän oli ollut pakko maksaa
ne — maksaa siitä vähästä, mitä heillä oli ja kuningas Milan oli
mässännyt ne rakastajattariensa kanssa tai heittänyt muiden oikkujensa
tyydykkeeksi.

Koko maassa oli yleinen mielipide, että kuningas Aleksanteri hoiti
raha-asioita ehdottomasti paremmin ja säästäväisemmin.

Hänellä oli sydäntä alamaisiaan kohtaan, siitä ei ollut kuin yksi
mieli, vahinko vaan, että häntä ympäröivät henkilöt, jotka eivät
esittäneet hänelle oloja sellaisina kuin ne olivat, ja siitä syystä
olivat serbialaiset kauvan rukoilleet Jumalaa, että hän antaisi
kuningas Aleksanterille vaimon, joka voisi avata hänen silmänsä
näkemään maan todellisen tilan, ne kieltäymykset, joita monen perheen
täytyi kestää: moni heistä oli vajonnut köyhyyteen aina siihen määrään,
että heidän oli täytynyt tarttua kerjuusauvaan.

Ja nyt alkoi kuninkaallinen avioliitto juhlalla, josta kerrottiin, että
se tulisi maksamaan satoja tuhansia francia.

Sanomalehdet olivat kauan ennakolta kertoneet juhlasta ja niissä oli
saatu lukea, että suuria tilauksia oli juhlaa varten tehty Wienistä.

Kuningatar Draga oli tilannut kallisarvoisia pukuja Wienin
muotikaupoista ja illallinen oli tilattu kuuluisalta Wienin
ravintoloitsijalta.

Ruokalajeja kuletettiin ylimääräisellä junalla Wienistä Belgradiin,
kaksi kokkia seurasi junassa mukana, heidän toimenaan oli asian
ymmärtävällä tavalla lämmittää ruokalajit kuninkaallisessa keittiössä
Belgradissa ja tarjota vieraille. [Historiallisesti tosi. Tässä
mainittu Wienin ravintoloitsija oli kuuluisa Sacher.]

Siellä oli naamiaiset.

Draga tahtoi tarjota jotain erinomaista Serbian aatelistolle, joka oli
kutsuttu juhlaan. Hän tahtoi sokaista heidät loistolla ja ulkonaisella
komeudella sitä suuremmasta syystä, kun aateli oli hänen suhteensa
asettunut jokseenkin vihamieliselle kannalle ja hän aina pyrki olemaan
heidän vertaisensa.

Ja kuitenkin oli jokainen ollut ylpeä saadessaan kuninkaan ja
kuningattaren kutsun.

Maan kaikista osista riensivät ylhäiset kunnioittamaan kuningatar
Dragaa, sillä hän oli myöskin juhlan kuningatar.

Tähän asti ei vielä tosin oltu saatu nähdä kuningatarta.

Suuri hovisali oli täynnä naamioituja, jotka kirjavissa, loistavissa
puvuissaan, häikäisevässä sähkövalossa, joka loisti yli koko laajan
aitauksilla koristetun salin, muodostivat vaikuttavan ja samalla
häikäisevän kuvan mitä loistavimmissa väreissä.

Puvun, niin kuului kuningattaren käsky, täytyi ehdottomasti olla
serbialaisen.

Ainoastaan serbialainen kansallispuku taikka joku puku, joka sitä
muistutti, oli sallittu. Ja olivatpa maan kauniimmat tyttäret
todellakin hurmaavia komeissa puvuissaan, joita punaiset, keltaiset ja
vihreät nauhat koristivat.

Siellä esiintyi serbialaisia porvari tyttöjä menneeltä vuosisadalta,
serbialaisia maalaisvaimoja, serbialaisia tanssijattaria, jotka
heiluttivat tamburiinia, miehet taas esiintyivät serbialaisina
sotilaina, talonpoikina, porvareina, paimenina ja merimiehinä.

Eräs paimen serbialaisessa puvussa nojasi suuren sisäänkäytävän
oven pieltä vasten ja katseli jokseenkin synkkämielisen näköisenä
naamioitujen joukkoa.

Hänellä oli puolinaamio kasvoillaan, sillä vasta puoliyön aikaan
otettaisiin naamiot pois.

Mutta hänen poskiensa pehmeät muodot, hänen häikäisevän valkoinen
kaulansa ja hienot kätensä ilmaisivat, että tämän puvun kantaja oli
kaunis, nuori mies.

Sitä enemmän ihailtiin häntä, kun ei hän ainoatakaan kertaa lähestynyt
kauniita naisia eikä pyytänyt heitä tanssiin.

Äkkiä ilmestyi hänen viereensä kerjäläismunkki, joka kuului
serbialaiseen munkkikuntaan "Kristuksen viisi haavaa."

- Jesus olkoon kanssasi, poikani! puhutteli kerjäläismunkki nuorta
paimenta. Sinä näytät olevan maailman lapsi, mutta sittenkin pidän
sinusta. Oletko myöskin tunnustanut jo syntisi tässä elämässä?

- Koska en ole mitään syntejä tehnyt, kunnianarvoisa isä,
vastasi paimen, kevyesti nauraen, — niin ei minulla ole mitään
tunnustamistakaan.

- Mitä sinä sanot? Etkö ole tehnyt mitään syntiä? Näetkös, kun sanot
siten, olet tehnyt itsesi osalliseksi myöskin valheen syntiin, huudahti
innokkaasti munkki, jolla oli niinikään naamio kasvoilla. Muuten saat
kyllä sovittaa, mitä olet rikkonut; seuraa minua pieneen kabinettiin,
siellä voit tunnustaa minulle!

- Mene, ja anna minun olla, kunnianarvoisa isä, huudahti nuori paimen,
jonka äänessä oli poiskäskevä sävy. Minä en tosiaankaan ole siinä
mielentilassa, että voisin ottaa osaa tuommoisiin kujeihin, eikä
minusta ole oikein, että pyhä rippi tehdään sellaisen hulluttelun
esineeksi.

Kerjäläismunkki tarttui toisen käteen ja kuiskasi hänen korvaansa:

- Serbian nimessä — seuraa minua!

Nuori paimen hätkähti, sivunaamion raosta heitti hän levottoman
silmäyksen ympärilleen, kuin olisi hän tahtonut tulla vakuutetuksi,
ett'eivät ympärillä seisojat olleet kuulleet munkin sanoja. Mutta
sitten ei hän vitkastellut, vaan meni kiiruusti erästä pientä huonetta
kohti, joka oli juhlasalin vieressä ja silkkiverholla siitä eroitettu.

Sinne katosivat molemmat miehet.

- Me olemme yksin, sanoi nuori paimen. — Näytä nyt minulle oikeat
kasvosi, munkki! — Jumalan nimessä, sinun äänesi tuntuu tutulta,
jos olet se, miksi sinua luulen, niin — silloin tapahtuu ihmeitä ja
merkkejä, silloin kääntyvät kuolleet haudoissansa ja maailman viimeinen
päivä on lähellä.

Samassa repäisi munkki naamion pois ja kasvot, jotka tulivat näkyviin,
olivat — översti Maschin'in.

Översti oli uhrannut koko partansa, hänen kasvonsa olivat sileiksi
ajetut ja harmaa tukkakin oli lyhyeksi leikattu, niin että hänen paras
ystävänsä ei olisi tuntenut häntä.

- Seuraa minun esimerkkiäni, Stefan Naumovitsch, sanoi hän
liikutuksesta vapisevalla äänellä — ota sinäkin naamio pois, ainakin
se, joka sinulla on päällimäisenä, toinen, jonka olet sitonut sielusi
eteen, ei paljon hyödytä minun silmissäni, sillä minä tunnen sinut nyt,
Stefan Naumovitsch, ja tiedän, että sinä olet pettänyt meidät kaikki.

Stefan ei epäillyt hetkeäkään.

Hän irroitti puolinaamion nauhat ja näytti nyt ystävälle kasvonsa,
jotka olivat tummien kiharoiden ympäröimät.

- Ystäväni — översti, puhkesi Naumovitsch lausumaan, ojentaen hänelle
molemmat kätensä — oletteko se todellakin te, vai onko se teidän
henkenne. Pyhä Jumala, minä surin, minä itkin teitä kuolleena, sillä
minä kuulin, kuinka murhaajat ahdistivat teitä ja luulin teidän jo
kauvan maanneen kuristettuna Tonavan pohjassa.

- Siitä, ettei minun niin käynyt, vastasi Maschin käheällä äänellä, on
minun yksinomaan kiittäminen mielenmalttiani ja Jumalan hyvyyttä.

Mutta vielä enemmän kiitän minä Jumalaa siitä, että hän siten vapautti
minut vankeudesta ja etten lupaukseni rikkomisella enkä uskottomuudella
saanut takaisin vapauttani, kuten sinä, Stefan Naumovitsch.

- Kuinka, minä? huudahti Stefan — Jumalan tähden, te teette väärin
minulle, Maschin. Mutta, ennenkuin pitemmältä puhumme, niin kuulkaa
minua!

Onneton, kuinka uskallatte astua kuninkaalliseen linnaan? Kuningatar
vihaa teitä, sen tiedän, kaikista kuolevaisista olette te pahin
vihollinen hänelle; jos teidät huomataan täällä — niin ette enää toista
kertaa pääse murhaajain käsistä, ette enää ihmeenkään kautta vältä
kuolemaa.

Siksi pyydän yhä vielä, peittäkää uudestaan kasvonne ja poistukaa
täältä!

Kääntäkää selkänne kuninkaan palatsille, toisessa paikassa voimme
kokoontua, sanoa toisillemme, mitä meillä on sanottavaa, mutta ei
täällä, jossa teidät joka hetki voidaan huomata.

- Minä ymmärrän, sanoi Maschin, heittäen Stefaniin halveksivan katseen
— sinä tahdot päästä minusta niin pian kuin mahdollista. Ei ole
tietysti mieluisaa tavata ystävä, jota vastaan on käyttäytynyt kuin
konna.

Nuori upseeri lyyhistyi kokoon, hän teki kädellään liikkeen, kuin olisi
hän tahtonut tarttua miekkaan, mutta muisti sitte, ettei se ollut
hänellä paimen puvun mukana.

Syvä puna peitti hänen poskensa ja otsansa.

- Mitä nyt olette sanonut minulle, sanoi Stefan hampaat puristettuina,
sen häväistyksen, jonka olette heittänyt vasten kasvojani ja joka on
minua äärettömästi pahoittanut, Maschin, sen annan teille anteeksi
entisen ystävyytemme takia. Mutta niin hirvittävästi ette uskalla enää
häväistä minua. Kunnia on ystävyyden yläpuolella, muistakaa se!

- Kunnia! sanoi Maschin nauraen, samalla kun hänen kätensä, vihasta
vapisten, liukuivat pitkin hänen ruskean munkkikaapunsa poimuja. —
Puhutko sinä vielä kunniasta, Stefan Naumovitsch? Ha, luopio, hyvän,
jalon asian pettäjä, sinä olet menettänyt kunniasi, sinä olet viskannut
sen lokaan ja polkenut sen jalkaisi alle.

Stefan horjui taapäin, puna hänen kasvoillaan muuttui tuhkanharmaaksi
kalpeudeksi.

- Jumalani, huudahti hän, nyt vasta ymmärrän minä teidät, te
halveksitte minua, koska minusta on tullut — kuninkaan ajutantti.

- Kuninkaan ajutantti — kapteeni — kuningatar Dragan suosikki! pilkkasi
Maschin äänellä, joka viilsi Stefanin sydäntä. — Mitä vielä haluat?

Oh, odota vaan, kyllä sinä kohoat korkeammallekin suosiossa. Paina vaan
hyvin hellästi tuota kuninkaallista naikkosta rintaasi vasten, niin
saat kyllä mitä tahdot. Minä näen sinut tulevaisuudessa koristettuna
kaikilla tähdillä, joita Serbian kuninkaalla on poisannettavia.

Mutta kuta kirkkaammin nämä tähdet loistavat, sitä selvemmin näkyy
sinulla myöskin poltinmerkki otsassasi, Stefan Naumovitsch, ja jokainen
tosiserbialainen osottaa sinua sormellaan.

Stefan luuli tukehtuvansa kuullessaan nämä sanat, joista jokainen oli
hävittävä isku hänen kunnialleen.

Hän syöksyi oviverhoja kohti, avasi ne ja katsoi, jos kuuntelijoita oli
läheisyydessä, sillä Belgradin hovissa täytyi aina olla varuillaan.

Mutta sitte kääntyi hän takasin ja meni aivan lähelle eversti
Maschin'ia.

- Kuule minua Maschin, huudahti hän — eläkä käänny pois. Sinun
velvollisuutesi on kuulla minun puolustustani sen jälkeen kuin sinä
olet minua kohti heittänyt niin hirmuisen syytöksen.

Niin, minusta on tullut kuninkaan ajutantti. Minulla on kapteenin arvo
ja minua odottavat vielä suuremmat nimitykset. Luuletteko, onneton,
että minusta siltä on tullut kuningatar Dragan ystävä?

Tässä vannon minä entisen ystävyytemme nimessä, ettei Dragalla ole
koko maassa katkerampaa vihollista kuin minä. Juuri siitä syystä, että
minä olen hänen vihollisensa, hyväksyin kiitollisuudella kuningas
Aleksanterin esityksen, nimittää minut ajutantiksensa.

Muisto eräästä palveluksesta, jonka minä kerran hänelle tein, sai hänet
osottamaan minulle kiitollisuuttansa.

Silloin, sillä hetkellä, jolloin kuningas niin huomattavalla tavalla
korotti minut, joka olin jättänyt jo kaikki elon toiveet, leimahti
minussa ajatus, että tämä oli Jumalan työtä ja minä sanoin itsekseni:

"Jos kuningatar Draga on tullut kuningas Aleksanterin pahaksi hengeksi
ja Serbian onnettomuudeksi, niin minä, Stefan Naumovitsch, tahdon olla
kuninkaan hyvä enkeli ja tämän onnettoman maan pelastaja."

Översti Maschin levitti käsivartensa ja huusi kokonaan muuttuneella
äänellä:

- Voitko antaa minulle anteeksi, Stefan Naumovitsch? Niin, minä olen
tehnyt sinulle hyvin väärin, minä olen ollut liian hätäinen, kun luulin
sinun tulleen uskottomaksi meidän hyvälle asiallemme.

Salli minun syleillä sinua, salli minun painaa sinua rintaani vasten,
sinä kunnon mies. Sinä olet ainoa meistä, joka olet ymmärtänyt kulkea
oikeata tietä.

Stefan heittäytyi sydämen halulla ystävänsä syliin.

Hänelle teki niin äärettömän hyvää, kun vihdoinkin sai nähdä ainoan
todellisen rehellisen ihmisen, kun häntä täällä hovissa ympäröivät vaan
elukat, teeskentelijät ja onnenonkijat, jotka kaikki tahtovat vaan
lämmitellä itseään kuninkaallisen auringon loistossa.

Molemmat ystävät syleilivät kauvan toisiaan. Sitte puristi översti
Maschin lämpimästi nuoren upseerin kättä.

- Niin, sinä olet oikeassa, Stefan Naumovitsch, väkivallalla ei tällä
hetkellä voida mitään tehdä, murha olisi nyt hyödytöntä verenvuodatusta.

Mitähän voittaisimme, jos ottaisimme Dragan pois päiviltä?

Ei — hänen silmänsä pitää avattaman näkemään, että hän on turhaan
pannut rakkautensa, että hän tuhlaa sen arvottomalle.

Sinun tulee avata hänen silmänsä, Naumovitsch, pysy paikallasi, koeta
kaikkia keinoja, masenna Draga joko rakkaudella tai vihalla — meistä on
sama millä. Mutta pidä vaan huolta siitä, ettei hän saa liian kauvan
nauttia kuninkaan suosiota.

Mutta niille muille, jotka lähettivät minut sanomaan sinulle, että he
tuomitsevat sinua, heille tahdon minä huutaa:

"Kumartakaa Stefan Naumovitschille, sillä hän on suurin sankari meistä
kaikista! Me olemme väistyneet paikaltamme, me olemme paenneet. Mutta
hän on jäänyt ja on raivannut itselleen tien valtaistuimen luo ja tällä
tiellä on menestys voitettava."

Vielä kerran puristi hän Stefan Naumovitschin kättä ja sitoi sitte
naamion uudestaan kasvoilleen. Stefan otti niinikään omansa.

- Hyvästi, Stefan! kuiskasi översti Maschin. — Minun toimeni täällä on
loppunut ja nyt minä menen.

Mutta minä jään sinun läheisyyteesi. Jos tarvitset minua, niin käänny
juutalaisen Mandelblütin puoleen. Hän tietää, missä minä olen.

Fanfaarien toitotus voitti Maschinin viimeiset sanat. Munkiksi puettu
mies nosti uhaten kätensä ja sanoi:

- Nämä torvet ilmoittavat kuninkaan ja kuningattaren tulon — päästä
minut ulos! Minun täytyy vielä kerran nähdä hänet. Elä pelkää, kyllä
minä osaan hillitä itseni ja olla aivan tyyni, vaikka hän kulkisi ihan
ohitseni, tuo kirottu nainen, joka teki veljeni onnettomaksi ja joka on
kerrassaan hävittänyt koko perheeni.

Kerran on tuleva päivä, kuningatar Draga, jolloin sinulta on ryöstetty
kaikki tämä kuninkaallinen koreus — silloin olet köyhempi, tuhat kertaa
köyhempi kuin koskaan ennen!

Molemmat miehet siirsivät oviverhon syrjään ja astuivat uudestaan
suureen juhlasaliin.

Täällä kohtasi heitä valtaava näky.

Naamioitujen joukko oli väistynyt syrjään ja muodosti pitkän jonon,
joka ulottui aina valtaistuimelle asti, joka melkein katosi kukkien ja
keinotekoisten puiden peittoon, niin että se muistutti lehtimajaa.

Juhlallisessa saatossa kulkivat kuningas ja kuningatar tätä
valtaistuinta kohti.

Erityinen torvensoittajien osasto muinaisserbialaisissa puvuissa marssi
heidän edessään. Sitte tuli kaksitoista lasta, kuusi tyttöä ja kuusi
poikaa ylhäisimmistä perheistä; he olivat puetut kaikki serbialaisiin
kansallispukuihin ja sirottivat kukkia kuningasparin tielle.

Aleksanteri ja Draga esiintyivät serbialaisissa kansallispuvuissa ja
kuningatar näytti hurmaavalta väljässä, poimutetussa puvussaan, joka
kevyesti ja vapaasti laskeusi hänen vartalolleen.

Hartioilta sekä rinnasta ja selästä levisivät kolmiväriset, kirjaillut
serbialaiset nauhat alas jalkoihin asti; hänen tuuhea musta tukkansa
oli koristettu helmillä ja rahoilla. Avaroista, alasriippuvista
hihoista loistivat valkoiset käsivarret ja kun hän ne nosti ylös,
liukuivat hihat alas olkapäille, niin että paljaat käsivarret tulivat
kokonaan näkyviin. Kuningaskin näytti komealta serbialaisessa
puvussaan. Hän esitti bojaaria kuudenneltatoista vuosisadalta.

Sivullaan kantoi hän turkkilasta lyhyttä koukkusapelia, jonka kahva oli
runsaasti jalokivillä koristettu.

Tuskin olivat kuningas ja kuningatar istuutuneet kukilla koristetulle
valtaistuimelle, ennenkuin kaikkein huulilta kaikui ihastuksen huuto:
"Eläköön kuningas ja kuningatar!"

Samalla syntyi meluavaa liikettä ulkoa johtavan oven luona.

Kuului kiivaita huutoja:

— Pidättäkää hänet! Elkää päästäkö häntä sisälle! Hänhän on mielipuoli!

— Päästäkää minut! huusi kimakka naisen ääni. — Missä on kuningas? Jos
vielä löytyy oikeutta täällä Serbiassa, niin minä tahdon sitä. Minun
täytyy saada sitä! Takasin, sanon minä! Kuka uskaltaa tehdä väkivaltaa
tytölle, joka tahtoo kostaa isänsä murhan?

Nuori tyttö, jonka puku jo ilmaisi, ettei hän kuulunut juhlaan
kutsuttuun seuraan, tunkeutui kiihkeästi esille. Lakeijat väistyivät
syrjään.

Löytyy sellaista kärsimystä, joka aseittakin osaa raivata tiensä,
löytyy suru niin syvä ja epätoivoinen, että se karkoittaa ihmiset
läheisyydestään.

Ja suru ja kärsimys kuvastuivat liian selvästi nuoren tytön kasvoilla.

Kalmankalpeat huulet vapisivat tuskasta ja hänen suurista silmistään
näkyi epätoivo, jota ei edes kyynelkään lieventänyt.

Lakeijat säpsähtivät hänen nähdessään ja peräytyivät takaisin.

Nuori tyttö sai pelkällä ulkomuodollaan raivatuksi itselleen yhä
leveämmän tien keskellä naamioittujen vilinää, kunnes hän vihdoin
seisoi kukkaisistuimen luona, jossa kuningaspari oli ottanut paikkansa.

- Kuningas — missä on kuningas? änkytti tyttö vielä kerran sydäntä
särkevällä äänellä.

Vaatteet riippuivat repaleina hänen hoikan neitseellisen vartalonsa
ympärillä.

Sen näki, että hän oli kulkenut pitkän matkan, pensasten ja ryteikköjen
läpi, yli soiden ja rämeiden.

Mutta näistä kalpeista kasvoista loisti epätoivon tarmokkaisuus, joka
ei anna säikyttää itseään.

Kuningas säpsähti hänet nähdessään.

- Genia von Sandorf! kuiskasi hän itsekseen, mutta kyllin kuuluvasti,
jotta Draga voi sen kuulla.

Hänkin oli tuntenut Genian, vaikka oli vaan kerran nähnyt hänet.

Ivallinen hymy väreili Dragan huulilla.

- Kuka on tehnyt meille tämän! huusi hän vihasta vapisevalla äänellä. —
Kuka on tuonut tämän kurjuuden kuvan meidän eteemme? Ehkä tämä on joku
ilveily, joka kuuluu juhlaan? Kuka on päästänyt sisälle tämän tytön,
hovimarsalkka?

Vanha hovimarsalkka kumarsi syvään ja änkytti hämmentyneenä:

- Anteeksi, teidän majesteettinne! Sen mukaan, mitä nyt olen saanut
kuulla, on tämä tyttö päästetty juhlasaliin, kun luultiin, että se oli
joku suosionosotus kansalta, luultiin, että —.

- Luultiin! puuttui Draga terävästi vanhuksen puheeseen, — täytyy
tietää, hovimarsalkka! Täytyy panna puolta enemmän vartijoita, ja
jokainen, joka ei täytä velvollisuuttaan, rangaistaan heti ankarasti.

Konaki ei ole mikään ravintola, johon jokainen saa tulla mielensä
mukaan.

Vanha hovimarsalkka vavahti.

Hän oli kauan sitte tullut selville siitä, että hänen palveluksensa
konakissa oli loppunut, sillä hänen ei ollut onnistunut päästä
kuningatar Dragan suosioon.

Hän oli jo ollut siellä kuningas Milanin aikana ja oli kyllästynyt
toimeensa.

Kaikista sivusaleista kiiruhti naamioituja lisää.

Herrat ja naiset piirittivät valtaistuimen, kuin olisi ollut
kysymyksessä suojella sitä tuolta heikolta, onnettomalta tytöltä.

Kaikkein kasvoilla luettiin vastenmielisyyttä ja kiukkua siitä, että
kaunis juhla oli häiritty noin ikävällä kohtauksella.

Mutta kuningas nousi ylös ja sanoi katsahtaen synkästi Geniaan:

— Mitä tahdot, Genia von Sandorf? Mikä vie sinut tänne, ja kuinka
uskallat esiintyä edessämme tuollaisessa puvussa?

— Tiedäthän, ettei kukaan muu kuin sinä olisi uskaltanut noin
tehdä, että kuningas antaa sinulle paljon anteeksi, kun hän muistaa
nuoruutensa päiviä, jolloin sinä olit hänen leikkitoverinsa.

Rajulla katseella katsahti Genia kuninkaaseen, ja kova katkera nauru
tunkeutui äkkiä hänen huuliltansa.

— Nuoruuden päiviä, huudahti hän — ne ovat kaukana — ja ne eivät
koskaan palaja!

Kun on nuori, luulee, toivoo, että kukin ihminen olisi hyvä ja jalo.
Mutta kun kerran voi nähdä selvästi — silloin katsahtaa taaksepäin
menneeseen, sillä elämä on häijyyden kuilu.

— Lausu lyhyeen ajatuksesi, Genia von Sandorf! keskeytti häntä
kuningas. — Sano meille, mitä haluat, sillä selvää on, että olet tullut
tänne jotakin pyytämään.

Olet kai joutunut pahaan pulaan. Joku aavistamaton onnettomuus
nähtävästi on sinua kohdannut ja tehnyt sinut rutiköyhäksi. No hyvä, me
ryhdymme sellaisiin toimiin, ettet tarvitse kärsiä hätää.

Kuninkaan näin sanottua, heitti onneton nuori tyttö ynseästi ja
ylpeästi päänsä taaksepäin.

— Minä en ole tullut tänne, kuningas Aleksanteri, pyytämään sinulta
mitään lahjaa — ei, minä vaadin sinulta oikeutta, kuuletko, minä vaadin
sitä, koska sinä olet kuningas, joka on velvollinen valvomaan lakien
noudattamista.

Eikä ainoastaan lakien noudattamista, jatkoi Genia sanojansa kovasti
korottaen, jotka tulvivat hänen huuliltansa, niin että kuolon
hiljaisuus vallitsi suuressa salissa ja ainoastaan Genian puhe siellä
kaikui. — Sinun, Aleksanteri, on myöskin rangaistava niitä, jotka
lakien pyhyyttä loukkaavat.

— Mitä on sinulle sitte tapahtunut? kysyi Aleksanteri. — Mitä vääryyttä
on sinulle tehty, lapsi parka?

Kuningas puhui äänellä, joka ilmaisi jonkummoista sääliväisyyttä,
ystävällistä osanottoa.

Hän ehkä ajatteli niitä aikoja, jolloin hän leikki Genian kanssa
auringonpaisteisessa puutarhassa.

— Hyvä, Genia von Sandorf, jatkoi kuningas, havaitsematta sitä synkkää
katsetta, jonka Draga häneen loi pitkien kulmakarvojensa alta. — Oikein
olet tehnyt siinä, että olet kuningasta tullut tapaamaan, ystäväni? Jos
vääryyttä on tapahtunut minun valtakunnassani, niin ole varma siitä,
että sen korvaamme. Puhu, Genia!

— Sinä kysyt minulta, oi kuningas, onko minulle vääryyttä tapahtunut,
sanoi Genia. — Minut on tehty surkuteltavammaksi kaikista olennoista!

On otettu hengiltä ihminen, joka tähän saakka on minulle ollut
rakkainta koko maailmassa, ihminen, johon olen katsonut lapsellisella
kiitollisuudella ja ihailulla!

Aleksanteri — ei, tällä hetkellä en voi sinua kutsua kuninkaakseni,
vaikkapa tietäisin, että sen tähden saisin kärsiä kuoleman — sinä olet
myöskin tuntenut ja rakastanut häntä, sillä tuhansia kertoja on hän
hellästi silittänyt otsasi kiharoita ja antanut sinulle hyviä opetuksia.

Minun isäni on kuollut — sinun omassa valtakunnassasi on hän tullut
murhatuksi!

Kostoa, kuningas Aleksanteri! Kosta minun isäni puolesta, puhkesi Genia
sanomaan ja lankesi polvilleen.

Kukkaisvaltaistuimen edessä hän nyt lepäsi, liikuttavan kauniina ja
ihastuttavana, vaikka olikin ryysyinen ja syvän surun valtaama.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Kun kuningatar Draga uhkaa.


Kaikki vieraat seisoivat äänettöminä ja katsoivat vuoroon kummastellen,
vuoroon säälien polvistuvaa tyttöä.

Kuningas Aleksanteri istui mietteissään valtaistuimellaan. Kuningatar
Draga hänen vieressään katsoi vihaa säihkyvillä silmillä Geniaan.

Äkkiä, ennenkuin Draga oli kerinnyt ehkäistä, nousi Aleksanteri,
laskeutui valtaistuimen portaita ja lähestyi Geniata.

— Lapsi parkani, sanoi hän, turhaan koettaen nostaa häntä lattialta,
— tyynny. Usko minua, kaikki mitä voidaan, on tehtävä isäsi murhaajan
kiinniottamiseksi.

Polisitirehtori Lazar, mitä te tiedätte tästä rikoksesta? Vai olisiko
mahdollista, ettette siitä mitään tiedä?

Mutta Lazarilla oli jo vastauksensa valmiina.

Tyynesti astui hän muutamia askeleita eteenpäin ja sanoi hymyillen:

— Teidän majesteettinne, tästä rikoksesta on minulla jo tieto.

Noin puolen tunnin matkan päässä Belgradista, kun lännestäpäin tuleva
juna menee tunnetun tunnelin lävitse, löysi ratavahti pari päivää
sitten päättömän ruumiin.

Se oli vanhemman miehen ruumis, ilmeisesti matkustajan, joka kulki
itämaan pikajunalla.

Mies oli hienosti puettu, mutta taskuista ei löydetty rahakukkaroa eikä
lompakkoa.

Myöskin puuttui kello ja sormukset, joka todistaa, että tässä on
tapahtunut ryöstömurha.

Muutamien paperien ja käyntikorttien avulla, jotka taskuista tavattiin,
on kumminkin voitu määrätä, kuka henkilö oli. Hän oli kreivi von
Sandorf, ja tämä tyttö on, jolleivät silmäni liiaksi erehdy, hänen
tyttärensä, neiti Genia von Sandorf. Murhattu on siis hänen isänsä.

— Niin, vastasi Aleksanteri. — Hän on kreivitär Genia von Sandorf.

Kun kaikkien katseet olivat tähän asti olleet jonkummoisella
katkeruudella kiinnitetyt onnettomaan tyttöparkaan ja häntä oli
moitittu siitä, että oli sillä tavoin tunkeutunut sisälle ja häirinnyt
juhlailoa, niin alettiin nyt, kun kuultiin, että hän oli kreivin tytär,
lausua yleistä myötätuntoisuutta häntä kohtaan.

- Poliisitirehtori Lazar, huudahti kuningas — seuratkaa minua
kabinettiin, ja sinäkin, Genia von Sandorf tulet mukaan. Minä aion mitä
ankarimmin tutkia tämän asian! Minä tahdon, että teidän pitää olla
turvallisia minun maassani.

Rikkaan, joka matkustaa pikajunan samettityynyillä, pitää saada kiitää
Serbian läpi yhtä turvallisena kuin köyhän, joka väsyneenä kulkee
pölyisillä maanteillä.

Heikon ei tarvitse peljätä väkevää.

Sillä kaikkien yläpuolella on laki ja minä olen lain kuninkaallinen
suojelija.

Hyväksymisen muminaa kuului läpi salin. Sellaisilla sanoilla voitti
kuningas Aleksanteri alamaisensa, niin usein kuin hän antoi kuulla
äänensä.

Oi, jospa ne ei vaan olisi ollut pelkkiä sanoja!

Kuningas meni edellä. Genia seurasi häntä epäröiden. Myöskin Lazar
liikahti.

Mutta nämä kolme henkilöä eivät vielä ehtineet ovelle, joka vei toisiin
huoneisiin, ennenkuin Draga nousi päättäväisesti, astui kiireesti alas
valtaistuimen portaita ja ilmestyi kohta kuninkaan rinnalle.

- Salli, puolisoni, sanoi hän, minunkin olla läsnä tässä harvinaisessa
tutkinnossa. Minusta olisi toivottavaa, että sinä kutsuisit muitakin
herroja. Kaikissa tapauksissa olisi tarpeen, että sinä tekisit tämän
julkisuudessa.

Ja sitte, kuiskasi Draga kuninkaan korvaan, on tämän tytön
olento minusta niin kummallinen, hänen mielenliikutuksensa niin
vastenmielinen. Sinä tiedät itsekin, että Serbian kuningas ei voi olla
kyllin varovainen.

Oi, kapteeni Naumovitsch, olkaa hyvä ja seuratkaa kuningasta!

Stefan Naumovitsch oli seurannut kohtausta kuninkaan juhlasalissa
sellaisella kiihkolla, kuin olisi hänen oma kohtalonsa ollut
kysymyksessä.

Nyt näki hän siis uudestaan sen viehättävän tytön, joka oli vallannut
hänen sydämensä.

Kuinka kaunis hän olikaan kaikesta huolimatta!

Mutta Stefan Naumovitsch tukahutti ne hellät tunteet, jotka tahtoivat
puhjeta hänen sielussaan.

Hän muisti, että tämä tyttö oli pettänyt hänet ja hänen toverinsa
ja katkera kauna syntyi hänen sydämessään ja tukahutti kaiken
myötätuntoisuuden.

Muutamia minuuttia myöhemmin oltiin kuninkaan työhuoneessa.

Draga istui samettinojatuoliin. Kuningas otti paikan kirjoituspöytänsä
vieressä. Genia jäi seisomaan hänen eteensä, mutta Lazar ja Naumovitsch
asettuivat oven eteen.

- Teidän käsityksenne mukaan, poliisipäällikkö Lazar, on tässä
siis kysymys ryöstömurhasta? Mitä tietoja olette tähän asti saanut
murhaajasta? kysyi kuningas.

- Teidän majesteettinne, vastasi Lazar, astuen pari askelta, minä
annoin heti kuulustella kaikki epäilyttävät henkilöt, jotka oleskelevat
pääkaupungissa — ja mehän tunnemme heidät melkein kaikki, sillä me
pidämme heistä tarkan kirjanpidon.

Minä olen käskenyt tiedustella, missä he olivat kysymyksessä olevana
yönä.

Mutta minun täytyy tunnustaa, teidän majesteettinne, että minun
ponnistukseni ovat tähän asti hyvin huonosti onnistuneet.

Ei kenenkään epäillyistä ole huomattu näinä päivinä käyttävän suurempia
rahasummia, eikä kukaan ollut sinä yönä matkustanut itäisellä
pikajunalla.

- Eikö murhaaja voinut mennä ulos ikkunasta junan kulkiessa tunnelissa?
kysyi kuningas.

- Se on mahdotonta teidän majesteettinne, juuri sentähden, että on
kysymys itäisestä pikajunasta. Se menee näet niin suurella nopeudella,
että jos joku uskaltaa tehdä sellaista koetta, on hän ehdottomasti
kuoleman oma.

- Murhaaja oli siis teidän käsityksenne mukaan uhrinsa kanssa yhdessä
vaunussa?

- Niin, sen luulen varmaan. Ja kun kreivi tietysti on matkustanut ensi
luokan vaunussa, niin on murhaajan täytynyt pukeutua valepukuun, jotta
hän näyttäisi ylhäiseltä matkustajalta.

Tämän keskustelun aikana ei Genia lausunut sanaakaan.

Hän seisoi siinä kuin patsas, kalpeana ja kauniina alasluoduin silmin.

- Sinä kuulet, Genia von Sandorf, kääntyi nyt Aleksanteri entisen
leikkitoverinsa puoleen, että minun poliisipäällikköni on jo ryhtynyt
toimeen saadakseen murhaajan kiinni.

Sinä saat täydellä luottamuksella jättää meidän huostaamme tämän asian,
joka on sinulle tuottanut niin surulliset seuraukset. Sinulle tapahtuu
oikeus, lapseni!

Palaa sinä vaan rauhassa äitisi luo Wieniin ja odota meiltä varmoja
tietoja, jotka saat heti, kun päästään vähänkään murhaajan jäljille.

- Odota? sai Genia vaivalla sanotuksi. — Kosto ei voi odottaa. Ei, minä
en lähde Serbiasta ennenkuin hyvän, rakkaan isäni murha on kostettu.

Vanno minulle, kuningas Aleksanteri, ettet sinä väsy ainakaan
pyrkimyksessäsi minua auttaa!

- Tällä tytöllä on merkillinen puhetapa, lausui nyt kuningatar Draga —
mutta kuulustelu ei ole vielä loppunut.

Nyt tahdon minä tehdä muutamia kysymyksiä Genia von Sandorfille.

Minä luulen näet, että pian saamme valoa tähän asiaan, kun Genia von
Sandorf sanoo meille, kuinka hän on saanut tiedon siitä, että hänen
isänsä on murhattu ja missä hän on viimeaikoina oleksinut.

Tällä hetkellä vavahti Genia, kuin olisi jääkylmä käsi tarttunut hänen
sydämensä ympäri. Laupias Jumala, sitä hän ei ollut ollenkaan ajatellut
rientäessään ryövärien luolasta kuninkaan luo konakiin, häntä kun ajoi
hehkuva halu saada kostaa isänsä murha.

Demeter Banjaluki ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että hän
pyytäisi kuninkaan apua.

Hän oli vannonut Genialle, ettei hän lepäisi ennenkuin murhaaja oli
löydetty, ja sitte saisi hän nähdä, kuinka Demeter Banjaluki rankaisee
niin raa'an rikoksen.

Mutta Genialla ei ollut rauhaa rinnassaan.

Hän tahtoi todistaa kuninkaalle, millainen tila nyt oli Serbiassa,
ettei edes rauhassa voinut kulkea kaduilla, että muukalaisen, joka
astui kuningas Aleksanterin maalle, täytyi heittää henkensä, jos vaan
ensimäinen vastaantulija murhamies niin tahtoi.

Salaisuudessa oli hän hiipinyt pois rosvojen luolasta. Hän ei ollut
kysellyt Demeter Banjalukia eikä pikku Milanaa, jonka tiesi olevan
täysin turvattuna ryövärien luona.

Koko päivän oli hän vaeltanut vuoren poluilla ja maantiellä, kunnes
illalla saapui Belgradiin; siitä puhuminen, kuinka hän oli saanut
murhan selville ja missä hän oli oleskellut, olisi ollut Demeterin
ilmiantamista.

— Ettekö tahdo olla hyvä ja vastata minulle? kuuli hän Dragan äänen
vielä kerran kaikuvan korvissansa.

— Kuinka olette murhasta saanut selvän ja missä olette viime aikoina
oleskellut?

Taaskin tunsi Genia pistoksen sydämessänsä?

Saattoiko hän pettää Demeter Banjalukin? Uskalsiko hän sanoa, että se
oli hän joka luullen saaneensa Serbian kuningaskruunun saaliiksensa
todellisuudessa oli tuonut Genian isän pään.

Ei, Genia tunsi liiankin hyvin, ettei hän millään ehdolla voisi mainita
Demeter Banjalukin nimeä.

Eikä hän myöskään voinut valehdella.

Olisihan ollut hänelle varsin helppoa keksiä joku juttu, joka olisi
ollut vastauksena kuningattaren kysymykseen.

Mutta siihen oli Genia liian ylpeä. Vaikeneminen oli ainoa mitä hän
taisi tehdä.

— Vaikenetteko te? sanoi Draga, ja kuningattaren piirteet saivat yhä
enemmän eloa, samassa kuin viekas hymy näyttäytyi hänen huulillansa.

— Rakas lapseni, tiedättekö sitte, että sen täytynee tuntua varsin
merkilliseltä. Puhukaa siis. Kuningas tahtoo tietää totuuden.

— Sano Genia, sanoi nyt Aleksanteri, nousten tuoliltaan ja astuen tytön
luokse, joka siinä seisoi äänettömänä. — Missä sinä olet ollut? Kuka
ilmoitti sinulle tuon hirveän tiedon, että isäsi oli murhattu.

Genian ajatukset sekosivat yhä enemmän tästä kysymyksestä.

Hänen rintansa kohosi ja laskeutui ja silmät täyttyivät kyynelillä. Hän
tahtoi puhua, mutta ei voinut. Syvä tuska ja ahdistus valtasi hänet.
Hän katsahti Dragan silmiin ja näki ne vihan täyttämiksi.

Eikä hän kumminkaan voinut lausua vapauttavaa sanaa.

Äkkiä ojensi Draga käskevästi kätensä ja sanoi, osoittaen Geniata:

- Koskapa tämä tyttö vaikenee, niin on hän mitä suurimmassa määrässä
epäluulon alainen, ehkäpä on itse murhaan osallinen!

Häntä ei saa millään ehdolla päästää irti.

Hänet täytyy viedä vankeuteen, kuningas Aleksanteri! Vankilassa hän
kyllä avaa suunsa ja tunnustaa meille koko totuuden.

Tehän olette samaa mieltä kuin minäkin, poliisipäällikkö Lazar?

Kun Genia kuuli nämä sanat luuli hän, että häntä uhattiin vankeudella,
kun hänelle selvisi että hän sitkeällä vaitiolollaan oli tehnyt itsensä
epäluulonalaiseksi tuohon hirmuiseen verityöhön, oman isänsä murhaan,
silloin puhkesi hän suonenvedontapaiseen itkuun.

Hän löi kätensä kasvoilleen ja huusi:

- Luuletteko todellakin, että minä olen murhannut isäni? — Minä —
isäni, jota niin sydämestäni rakastan? — Ha, kuinka huono te itse
olettekaan, kun luulette tyttären voivan tehdä sellaisen rikoksen! Ei,
edes pienimmässä porvarikodissakaan voisi syntyä sellainen ajatus, kuin
täällä kuninkaan linnassa.

Ja sinä — sinä olet ensiksi lausunut sen, huusi Genia vihlovalla
äänellä, syösten Dragan eteen ja tarttuen hänen käsiinsä. — Vaimo,
kuinka musta onkaan sinun oma sielusi, kun luulet, että lapsi voisi
tappaa oman isänsä eli tietäisi murhasta, eikä sitä koettaisi estää!

Sinä et varmaankaan ole koskaan rakastanut isääsi.

Niin, nyt voin minä käsittää, mitä minulle on sanottu sinusta,
nimittäin, että olet mennyt ylpeänä oman äitisi ohi, etkä ole ollut
tuntevinasi häntä, kun hän on juopuneena kaatunut sinun kotisi
portaille.

Genia parka, nämä sanat, jotka hän lausui inhon ja häpeäntunteen
huumaamana, saattoivat nyt hänet perikatoon.

Raivon huudolla repi Draga kätensä pois Genian käsistä.

Muisto äidistä, joka monta kertaa oli juopuneena horjunut pitkin
Belgradin katuja, jonka hän useat kerrat oli löytänyt makaamassa
katukivillä oman porttinsa edessä tai tyttärensä portilla siihen
aikaan, kun tämän nimi vielä oli rouva Maschin, tuo muisto oli vähällä
viedä hänen järkensä.

- Hän on hullu, sähisi Draga — ja hulluna on häntä kohdeltava.

Olethan itse kuullut, Aleksanteri, mitä tämä tyttö on sanonut.

Tässä tapauksessa löytyy ainoastaan kaksi selitystä hänen
esiintymiseensä; joko on hänen järkensä selvä ja silloin ei löydy
yhtään vankilaa kylliksi syvää, johon hänet olisi sysättävä, ettei hän
koskaan — koskaan enää näkisi päivän valoa, taikka on hänen järkensä
seonnut — jota enin olen taipuisa uskomaan ja toivon; jota minun täytyy
otaksua, — silloin kuuluu hän hulluinhuoneeseen, ja — sen porttien
tulee jo tänään hänelle avautua.

Oi, mitäpä ei olisi Stefan Naumovitsch antanut, jos hän nyt olisi
voinut kiiruhtaa rakastetun luoksi, sulkea hänet syliinsä ja suojella
häntä kuningattaren raivolta.

Tuskin saattoi Stefan pysyä hiljaa, vastustamaton voima veti hänet
Genian luo.

Mutta sitte muisti hän, että tämä ei ollut enää sama Genia, jonka hän
kerran, eräänä elämänsä huumaavana hetkenä, oli oppinut tuntemaan. —
Tämä oli petturi. Tämä tyttö olisi kylmäverisesti tahtonut jättää hänet
ja hänen ystävänsä pyövelille. Ja hänestä tuntui melkein lohduttavalta
kuningattaren mielipide, että hän oli mielenvikainen.

- Niin, minä luulen todellakin, sanoi kuningas Aleksanteri, — että
onneton on tullut mielipuoleksi surusta ja kauhusta. Hänelle täytyy
antaa tarpeellista hoitoa.

Mutta häntä täytyy kohdella hyvyydellä, minun oma henkilääkärini saa
tutkia hänet ja ryhtyä tarpeellisiin keinoihin hänen parantamisekseen.

- Minä pyydän sinua, kallis puolisoni, sanoi nyt Draga — jätä minulle
tämä asia! On erittäin tärkeätä, että sinä menet takaisin vieraittemme
luo. Tämä tyttö ei saa häiritä meidän kaunista juhlaamme — mene,
kuninkaani, ja rauhoita vieraitamme, mutta minä jätän onnettoman
hoitajallensa.

- Minä toivon, oma Dragani, että sinä teet hänelle kaikki, mikä voi
antaa hänelle takaisin henkisen terveyden, sanoi kuningas. — No niin —
Stefan Naumovitsch, tule minun kanssani takaisin tanssisaliin! Teidät,
Lazar, jätän tänne, että voitte olla puolisolleni apuna.

Kuningas suuteli Dragan kättä. Hän näki kyyneleitä hänen silmissään,
sillä tämä näyttelijätär osasi aina vuodattaa kyyneleitä silloin kun
luuli niiden vaikuttavan.

Nyt tahtoi hän liikuttaa kuninkaan sydäntä, tahtoi näyttää hänelle,
että Genia oli syvästi häntä loukannut.

- Itketkö, Dragani? kuiskasi kuningas, kietoen hellästi kätensä hänen
ympärilleen. — Ah, minä ymmärrän, että ne ovat säälin kyyneleitä, joita
sinä vuodatat, ajatellessasi Genia von Sandorfin kohtaloa.

Mutta minä toivon, että se on vaan ohimenevää hermojen kiihotusta, jota
tämä surkuteltava tyttö kärsii.

Meidän velvollisuutemme on laittaa niin, että hän tulee taas terveeksi.
Vielä kerran, Draga, tee kaikki, mitä voit, että hän pääsee niin pian
kuin mahdollista tästä onnettomasta mielentilasta.

Näillä sanoilla poistui kuningas, ja Stefan Naumovitsch seurasi häntä
heitettyään pitkän katseen onnettomaan olentoon.

Vaan vastahakoisesti seurasi hän kuningasta. Hän olisi antanut paljon,
jos hän olisi uskaltanut jäädä katsomaan, kuinka Genian kohtalo nyt
ratkaistiin.

Hän ei ollenkaan pitänyt siitä, että kuningatar ja Lazar jäivät yksin
hänen kanssansa, sillä hän oli Dragan silmistä lukenut leppymättömän
vihan Geniaa kohtaan. Ja mitä tuli poliisipäällikköön, niin tunsi
Stefan Naumovitsch hänet liian hyvin. Hän oli Dragan uskollinen kätyri
ja tekisi kaikki, mitä ikinä kuningatar käskisi.

Mutta kuningas oli käskenyt, hänen, ajutantin täytyi totella.

Muutamia sekunteja myöhemmin oli ovi sulkeutunut Aleksanterin ja
Stefanin jälkeen ja Genia jäi yksin kuningattaren ja poliisipäällikön
kanssa.

- Alas, polvillesi! käski äkkiä Draga terävällä äänellä ja meni aivan
lähelle Geniaa.

Ja kun onneton tyttö viivähti silmänräpäyksen, ennenkuin totteli
hänen käskyänsä, tarttui Draga hänen ranteeseensa ja pakotti hänet
vastustamattomalla voimalla laskeutumaan polvilleen eteensä.

- Kuningattarelle täytyy notkistaa polvet! huudahti Draga — noin...
noin tahdon minä nähdä sinut ja vielä syvemmälle alennan sinut, aina
alas häpeän kuiluun.

Genia katsoi kuningattaren kasvoja, jotka olivat raivosta vääristyneet.
Nyt vasta selveni hänelle, että hänen asemansa oli hirmuinen.

Tältä Dragalta ei hänen varmaan tarvinnut odottaa sääliväisyyttä.
Tämä nainen vihasi häntä, sillä — hän oli vihkiäistensä edellisenä
yönä vavissut hänen tähtensä ja sitä ei Draga antanut hänelle koskaan
anteeksi.

- Jesuksen laupeuden tähden, huusi Genia — mitä olen minä tehnyt?
Olenko minä loukannut teitä, kuningatar Draga? — Oi, Jumalani, minä en
tiedä itsekään, kuinka nuo onnettomat sanat pääsivät huuliltani. Minä
pyydän anteeksi, sillä minä näen nyt, ett'ei minulla ollut oikeutta
koskettaa teidän menneisyyttänne. Sanoohan jokaisen oma sydän, että
meidän velvollisuutemme on levittää verho menneisyyden yli, kun toinen
on päättänyt, ettei hän sitä enää ajattele.

- Sinun katumuksesi tulee liian myöhään, sanoi Draga. — Minä tunnen
ja näen sinun aikeesi, Genia von Sandorf, sinä tahdot alentaa minut
kuninkaan silmissä, sinähän olet kerran rakastanut häntä, rakastat ehkä
vieläkin.

- Minä rakastan häntä, huudahti Genia, kuten rakastetaan ystävää,
veljeä, en muutoin. Oi Jumala, minun sydämeni — kuuluu — — —

- Sinä valehtelet, huusi Draga. — Kuinka voin minä odottaakaan, että
sinä sanoisit minulle totuuden. Mutta, nyt olet sinä minun vallassani,
ymmärrätkö, Genia von Sandorf, kuningatar Dragan vallassa, ja Jumalan
nimessä — sinä saat tuntea, mitä se tahtoo sanoa.;

Kiireesti nousi Genia ylös. Vapisevin käsin pyyhki hän pois kasvoiltaan
hiukset, jotka olivat pudonneet alas otsalle.

- Minä olen tehnyt, mitä sydämeni käski minun tekemään! sanoi Genia. —
Minä olen pyytänyt teiltä anteeksi, kuningatar Draga, sillä näen, että
minä olen erehtynyt. — Antakaa minun nyt mennä tieheni, sillä teillä ei
ole oikeutta pidättää minua.

Muuten olen varmasti päättänyt jo tänään lähteä Belgradista. Minä
menen takaisin äitini luo — oi äiti parka — sinulla ei ole ehkä vielä
aavistustakaan siitä hirvittävästä tappiosta, jonka olet kärsinyt. Sinä
itket, — etkä löydä lohdutusta! Mutta minun kyyneleeni sekaantuvat
sinun kyyneliisi.

Genia horjui ovea kohti. Mutta hän ei ollut sinne vielä saapunut, kun
Draga äkkiä sanoi terävällä, käskevällä äänellä:

- Sulkekaa hänen tiensä, Lazar, sillä tämä tyttö on minun vankini.
Hän on vaarallinen hullu, ja samoin kuin hän tänään sai aikaan melun
kuninkaan palatsissa, niin voisi hän tehdä vielä suurempaa vahinkoa
Belgradissa, jos hän pääsisi vapaaksi.

- Takaisin! kiljui Lazar raa'alla äänellä ja astui Genian eteen.

- Poliisipäällikkö Lazar, jatkoi Draga, minä jätän teille tämän tytön,
tehkää hänen kanssansa mitä parhaiten näette, mutta pitäkää vaan
tarkasti huolta siitä, että tuo kurja ei saa vapauttaan takaisin.

Parasta olisi, jos sulkisitte hänet hullujen huoneeseen. Muuten en anna
teille tässä suhteessa mitään määräyksiä.

Mutta vaarattomaksi täytyy hänet tehdä, kuuletteko, Lazar —
vaarattomaksi.

Näitä sanoja lausuessaan katsoi kuningatar merkitsevästi
poliisipäällikköön.

Lazar nyökäytti päätään ja samalla kun kasvonsa vääntyivät ilkeään
nauruun, mutisi hän:

- Teidän majesteettinne tulee olemaan tyytyväinen minuun. Tämä tyttö ei
ole enää kenenkään tiellä. Ennen pitkää on hän oleva aivan vaaraton.

Sitte kääntyi hän Genian puoleen ja tarttui kovasti hänen käsivarteensa.

Genia tuijotti häneen kauhistuneena.

Oi kuinka hän nyt katui, että oli ollenkaan astunut konakiin, tähän
taloon, jossa ei kammottu väkivaltaa, hänestä tuntui, kuin olisi
ilmakin ollut täynnä rikoksia.

Genia koetti irtaantua hänen käsistään, mutta kauhu, jota hän tunsi,
vei häneltä sekä puhe- että vastustuskyvyn, kun pyöveli kuiskasi nyt
hänen korvaansa:

- Varo vaan, ett'et huuda, pikku kyyhkynen! Jos sen teet, panen
suukapulan suusi eteen! Poliisipäällikkö Lazar on jo monta kertaa
tehnyt nöyriksi sellaisia kuin sinä.

Eteenpäin, mars — seuraa minua, eläkä vastustele! No, miksi seisot
siinä ja töllistelet kuningatarta?

- Ja tämä on sinun tahtosi, kuningatar Draga? kuului Genian huulilta ja
hän katsoi kuningattareen tuijottavilla silmillään. — Sinä annat viedä
minut pois, kuin olisin minä tehnyt rikoksen!

Mitä on teille sitte minun kanssani tekemistä, millä oikeudella te
minua ahdistatte?

Minä en ole sinun alamaisesi, kuningatar Draga, minä olen
itävaltalainen ja voi sinua ja sinun kätyreitäsi, jos minun avunhuutoni
pääsevät kuuluviin siitä vankeudesta, johon minut heitätte.

Silloin tulen minä vapaaksi ennenkuin luulettekaan, ja te — te saatte
maksaa rikoksenne, kun olette vanginneet Itävallan tyttären.

- Hän puhuu vaan mielenhäiriössä, huusi Draga, — viekää hänet hullujen
huoneeseen, Lazar!

- Anteeksi, teidän majesteettinne, vastasi poliisipäällikkö — mutta
minä en pidä häntä mielenvikaisena; hän on vaan olevinaan.

Minä tiedän erään paikan, joka on sopivampi hänelle, ja jossa kyllä
osataan vakuuttaa hänelle, että on vaarallista loukata kuningatarta.
Minä vien hänet ojennuslaitokseen, harmaaseen luostariin, kuten sitä
kutsutaan täällä Belgradissa.

Genia päästi kauhun huudon kuullessaan tämän sanan.

Mutta kuningatar meni kiireesti Lazarin luo, laski kätensä hänen
olalleen ja kuiskasi hänelle:

- Te olette oivallinen, kykenevä mies, Lazar! Minä pidän huolta, että
kuningas palkitsee teidät.

Niin, ojennuslaitokseen tuo kurja olento! Siellä saa hän kovassa työssä
miettiä, mikä eroitus kuitenkin on olemassa hänen, kerjäläisen, ja
minun kuningattaren välillä.

Viekää hänet pois minun silmäini edestä, minä en tahdo enää nähdä
häntä! Mutta minä aina tavan takaa kuulustelen, kuinka hän on edistynyt
katumuksessaan ja nöyryydessään — langenneiden naisten joukossa
harmaassa luostarissa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä laahasi poliisipäällikkö onnettoman
mukanaan.

Heikko tyttö ei tietysti jaksanut vastustaa miehen raakoja nyrkkejä.

Kuningatar avasi itse pienen tapettioven, josta poliisipäällikkö vei
pois vankinsa.

Sitte veti hän hänet mukanaan alas eräitä kiertoportaita. Eikä kauan
viipynyt, ennenkun hän oli konakin pihalla, jossa peitetyt vaunut
olivat odottamassa.

Poliisipäällikkö piti nämä vaunut aina valmiina, sillä vangitsemiset
eivät olleet konakissa harvinaisia.

Poliisipäällikkö antoi lyhyen merkin vihellyspillillään ja heti ajoivat
vaunut esille.

Genia oli pyörtymäisillään, hän tiesi, että kaikki oli mennyttä, sillä
ojennuslaitoksessa ei hän voinut elää, siellä saattoi hän vaan kuolla.

Nuori kreivinna oli nyt enemmän kuollut kuin elävä.

Oi, inho, suru ja murhe tappaisivat hänet, eikä kukaan, ei edes hänen
oma äitinsäkään saisi koskaan tietää, minne hän oli joutunut.

Poliisipäällikkö työnsi uhrinsa vaunuun. Hän huusi kuskille muutamia
sanoja. Eräästä porttikäytävästä vierivät vaunut ulos kadulle.

Poliisipäällikkö painoi erästä, vieteriä ja heti putosivat rautaverhot
ikkunain eteen.

Genia oli siis nyt jo kuten vankeudessa.

Syvä pimeys ympäröi häntä vaunussa ja yhä vaan tunsi hän Lazarin käden
puristavan hänen käsivarttaan.

Tämä ei lausunut sanaakaan koko matkalla, mutta hänen viekkaat silmänsä
loistivat pimeässä ja nämä silmät katsoivat Geniaan sellaisella
ilmeellä, että hän värisi.

Nyt toivoi hän jo melkein olevansa määränpäässä, niin hirmuiselta kuin
se tuntuikin — ojennuslaitoksessa.

Mutta vaunuilla oli pitkä matka kuljettavana.

Vihdoinkin pysähtyivät ne, verhot kierrettiin ylös, toisen sivuoven
luukku avattiin ja Lazar huusi luoksensa kaksi voimakkaannäköistä
naista, jotka uteliaasti kurkistivat sisään.

- Minulla on mukana muuan letukka, ottakaa se huostaanne ja tehkää
nöyräksi.

Tässä talossa on moni jo oppinut rukoilemaan ja työtä tekemään.
Katsokaa, että johdatte tämänkin oikealle tielle.

Pilkkanaurulla tarttuivat molemmat naiset Geniaan ja raastoivat hänet
ulos vaunusta.

He laahasivat onnettoman, joka nyt todella oli mielipuolisuuden
rajalla, ylös kivirappuja erään oven kautta huoneeseen, ja tuo onneton,
puoliksi tiedoton tyttö kuuli, kuinka raskaat portin ovet kadulle päin
lyötiin lukkoon kovalla räminällä.

Hän oli Belgradin harmaassa luostarissa — ojennuslaitoksessa.



KAHDESKYMMENES LUKU.

Tärkeä kokous.


Stefan Naumovitsch seisoi eräässä juhlasalin nurkassa ja katseli
välinpitämättömänä kirjavaa elämää siellä, mutta koko ajan oli hänen
edessään sen onnettoman tytön kuva, jonka hän äsken oli jättänyt. Hän
ei voinut unohtaa Geniaa. Ja nyt kun hän rauhassa keräili muistoonsa
tämän illan tapahtumia, kun hän taas, vaikka vaan muistossa, näki
edessään Genian kalpeat kasvot, hänen epätoivonsa ja rohkeuden, jolla
hän puhutteli kuningatarta, kysyi hän itseltään kerta toisensa perästä:

Onko hän todellakin petturi?

Mitä olisikaan hän antanut, jos hän olisi voinut hankkia itselleen
varmuuden tästä, sillä sisäinen ääni sanoi hänelle:

Elä usko sitä. Stefan Naumovitsch, niin paljon eivät ihmiskasvot voi
valehdella.

Nuori upseeri ei voinut koota ajatuksiaan. Hän kulki juhlasalin läpi
ulos puutarhaan, sillä hän tarvitsi ilmaa ja yksinäisyyttä.

Raitis ilma jäähdyttäisi hänen kuumaa otsaansa, yksinäisyys,
tuudittaisi lepoon kuohuvat aallot hänen rinnassaan.

Kun Stefan komeassa serbialaisessa paimenpuvussaan kulki juhlasalin
läpi, seurasivat naisten katseet ihastuksella tuota kaunisvartaloista
miestä.

Siellä ei ollut ketään, joka ei mielellään olisi tanssinut hänen
kanssaan, eikä kukaan voinut ymmärtää, miksi kuninkaan kaunis
ajutantti, joka lyhyessä ajassa oli tullut Belgradilaisten suosikiksi,
pysyttelihe poissa kaikista huvituksista.

Mutta varsinkin seurasi häntä kaksi mustaa silmää, jotka olivat
tähdätyt häneen, kuin tenhovoimalla vetää hänet luokseen, ja näissä
silmissä leimahti viha, kun Stefan vastusti niiden tenho voimaa ja
tyynenä poistui salista.

Nuori upseeri meni alas portaita, jotka veivät puutarhaan ja pian oli
hän kuun valaisemain puiden alla, jotka kuten uskolliset vahdit tällä
puolen varjostivat konakia.

- Onko hän petturi? kuiskasi Stefan. — Onko hän todellakin? Kuka se
olikaan, joka minulle tämän kuiskasi?

Ei kukaan muu kuin Draga.

Hän näytti kirjeen, joka Genian olisi pitänyt kirjottaa. Mahdollista
kyllä.

Mutta miksi ei kuningatar antanut minun lukea tätä kirjettä? Miksi piti
hän sitä päänsä päällä?

Totta kyllä, että nuori kreivinna näyttää syylliseltä, hän oli ainoa,
joka sinä yönä olisi voinut kuunnella meitä, mutta tarvitseekohan hänen
silti meitä pettää?

Ja mistä syystä olisi hän kuningattaren pelastanut? Rakastiko hän
Dragaa?

Ha, ha, tänään on hän juuri osottanut, ettei hän osota minkäänlaista
ystävyyttä kuningattareeseen.

Ja vaikka hän niin tekisikin, niin — vihaa Draga tätä tyttöä, siitä ei
ole epäilemistäkään.

Mutta olisiko hän voinut vihata ja vainota sitä, joka on pelastanut
hänet kuoleman varasta?

Oi, minä onnetonhan tunnustin hänelle aivan avonaisesti, että toista
rakastan — kuinka helposti saattoi Draga käsittää, että tuo toinen oli
Genia von Sandorf.

Sielussani on sekasorto, jota on mahdotonta selvittää. Sen vain tiedän,
että tuota tyttöä rakastan, enkä voi häntä koskaan unhottaa.

Stefan asettui penkille, jonka takana kohosi marmoripatsas. Siinä oli
kuvattuna Amor nuoli jousen jänteellä.

— Sinä olet petollinen, uskoton jumala! huudahti nuori upseeri,
katsoessaan kiviseen rakkaudenjumalaan. — Sinä pidät ilkeätä peliä
ihmissydänten kanssa.

Miksi kerran veit tämän tytön minun tielleni, miksi tämän rakkauden
vuodatit sydämeeni, kun minä vain onnettomaksi sen kautta tulen? — Niin
vastaa siis minulle, Amori, onko Genia viaton? — Onko hän petturi?

— Sellainen hän on — hän on pettänyt sinut, Stefan Naumovitsch, kaikui
täyteläinen ääni patsaan takaa. — Hän ei ansaitse, että sinä kauvemmin
häntä ajattelet.

Nuori upseeri hypähti keveästi huutaen istuimelta.

Kuuvalossa silloin esiintyi olento patsaan takaa ja läheni Stefania.

Se oli kuningatar Draga.

Tähän saakka oli Naumovitsch välttänyt yksinäistä yhteensattumista
Dragan kanssa.

Vaikka hän nyt asui saman katon alla oli hän kumminkin aina osannut
niin menetellä, ettei Draga päässyt koskaan lähenemään.

Stefan oli myöskin lujasti päättänyt pelastaa kuninkaan kunnian.

Hän vihasi Dragaa, inhosi häntä yhä enemmän, eikä hetkeksikään
unhottanut, miksi oli ruvennut kuninkaan ajutantiksi, nimittäin
vartioimaan Dragaa ja muuttamaan kaikki sen pahan, minkä Draga tuotti,
hyväksi — sitä varten oli hän konakissa.

Ja nyt — nyt hän näki Dragan äkkiä seisovan edessänsä, tässä
yksinäisessä puistossa, paikassa, joka täysin oli uteliailta katseilta
suojattu.

Dragan on täytynyt häntä ajaa takaa, sillä ei sattuma häntä suinkaan
tänne johtanut, vaan ilmeisesti hänen oma tahtonsa.

— Ole varuillasi! Stefan, ajatteli nuori upseeri. — Hillitse himojasi,
jotka kaunotar koettaa sinussa herättää! Älä koskaan unohda, että hän
on Serbian paha hengetär, isänmaasi vihollinen.

— Täältä siis pitää sinua etsiä, Stefan Naumovitsch, sanoi kuningatar
nuhtelevaisesti, mennessään aivan hänen viereensä. — Kaunis paimen
pitää yksinäisyydestä — hän uneksii paimentytöstänsä. Tuo on
tosiaankin sangen romantillista, rakas Naumovitsch, mutta samalla
epäkäytännöllistä.

Sellainen kansa on vaarallista, joka välttää seurahuveja. Ja Belgradin
hovissa täytyy välttää kaikkea, joka saattaa epäluuloja herättää.

Stefan, lausui kuningatar lempeällä, sydämellisellä äänellä, — Stefan,
miksi olet minulle niin vieras! Mitä olen tehnyt herättääkseni sinun
vihaasi? Miksi olet Dragallesi noin vihainen?

— Minun Dragani? toisti Stefan, ääni kauhusta vapisten. — Älkää
unhottako, hyvä rouva, että te olette toisen vaimo, ja että tuo toinen
on kuningas!

— Anna minulle käsivartesi, Stefan! Menkäämme vähän kauvemmaksi
puistoon! pyysi Draga. — Minulla on sinulle jotain sanomista. Oi, jo
kauvan olen tuntenut ahdistusta sydämessäni, kun minulla ei ole ollut
tilaisuutta puolustautua sinun edessäsi.

Mutta se suotuisa tilaisuus, joka tänään tarjoutuu, ei ole jätettävä
käyttämättä.

Tuolla ylhäällä tanssitaan. Kuningasta ympäröitsee sadat ihmiset.

Minä luulottelin hänelle, että päätäni särki, jonka vuoksi pyysin
päästä huoneeseeni.

Rakas Stefan, elä hylkää rukoustani! Tämä on ainoa, ensimäinen rukous,
minkä pitkistä ajoista sinulta rukoilen.

Draga katsahti samalla häneen ihmeen leimuavilla silmillä, joista
ilmeni syvä intohimo, niin paljon sisällistä hellyyttä, ettei Stefan
kyennyt vastustamaan hänen toivomustansa.

Stefan ojensi Dragalle käsivartensa, ja he menivät yhdessä yhä
syvemmälle puistoon.

— Minä tiedän, Stefan, puhkesi Draga lyhyen äänettömyyden perästä
sanomaan, — että sinä kiroot minua, koska minusta on tullut Serbian
kuningatar. Minä vakuutan sinulle kumminkin kunniasanalla, että
pyrkimykseni ainoastaan on tehdä tämä maa onnelliseksi.

Aleksanteri on heikko raukka. Hänellä ei ole yhtään suurta ajatusta,
vielä vähemmän hän kykenee semmoista toteuttamaan.

Jos hän vaimokseen olisi ottanut jonkun prinsessan, — niin saat olla
varma siitä, että Serbia olisi mennyt perikatoon.

Minä sitävastoin ohjaan häntä. Minä vaikutan häneen, ja sinä ystävinesi
saatte tilaisuuden havaita, että minä rakastan Serbiata.

— Sitä ei kumminkaan vielä ole paljon huomattu, kuningatar Draga!
vastasi Stefan. — Mitäpä on tähän saakka tapahtunut —

— Tähän saakka, keskeytti häntä Draga, — mitäpä tähän saakka olisi
voitu tehdä? Eikö minun kaikkein ensiksi pitänyt hankkia kuninkaan
luottamus puolelleni?

Mutta nyt on se minulla. Ja minä lupaan sinulle pyhästi, Stefan, että
minä teen kaikki, mitä kehoitat minun tekemään.

Minä noudatan pienintäkin viittaustasi ja jos tahtoisit, niin voisit
sinä hallita Serbiaa minun kauttani!

Sillä sinua yksin minä rakastan, Stefan Naumovitsch, lisäsi hän,
pysähtyi ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen — sinulle
yksin kuuluu sydämeni. Kaikkien ajatusteni esine olet vaan sinä! Oi,
elä katso minua niin epäillen! Suutele minua, kuten kerran suutelit
Dragaasi.

Hän hiipi hellästi hänen luokseen, kietoi pehmoiset käsivartensa hänen
kaulansa ympäri. Hän oli niin kaunis, niin hurmaava tällä hetkellä,
että kuka mies tahansa olisi langennut.

Mutta Stefan Naumovitsch oli vannonut itsekseen valan, ettei hän
koskaan enää antaisi Dragan viehätysvoiman itseään vietellä.

Hän tiesi, että tässä uhkeassa rinnassa asui huono, turmeltunut
sielu, ja ettei hän saisi luottaa Dragan vakuutuksiin, ei edes hänen
valaansakaan.

Lempeällä väkivallalla vapautui hän Dragan syleilystä ja astui askeleen
taapäin.

Hän oli jo viittonut itselleen tien, jota hänen oli kulettava.

Hän ei saisi loukata kuningatarta, sillä hän tahtoi pysytellä kuninkaan
rinnalla, ollakseen tämän totinen ystävä.

Siksi ei hän uskaltanut lausua niitä sanoja, jotka olivat hänen
huulillaan.

Kuitenkin huudahti hän jalolla, miehekkäällä äänellä:

- Kuningatar Draga, sen mikä kerran on ollut meidän välillämme, täytyy
ijäksi olla haudattu!

Sillä jos te olisitte ollut se, mitä minun sieluni ikävöi ja luuli
teissä löytävänsä, silloin olisitte te luopunut kruunusta ja olisitte
tyytynyt vaatimattomampaan kohtaloon elämässä.

Ehkä olisitte sitte ollut onnellisempikin. Mutta, sen onnenhan voi
tulevaisuus teille suoda.

- Sinä olet minun tulevaisuuteni! huudahti Draga ja ojentaen rukoillen
kätensä häntä kohti ja heittäen häneen rukoilevan silmäyksen, jatkoi
hän: Stefan, minä en voi elää ilman sinun rakkauttasi! Oi, jos sinä
tietäisit, millaiset tuskat repivät sydäntäni, kun ajattelen, että sinä
aina olet minua niin lähellä, enkä minä kumminkaan saa vallita sinua!

Stefan, minä teen sinut niin onnelliseksi, kuin nainen ikinä voi tehdä
miehen.

Mutta rakasta minua, elä työnnä minua pois!

Uudelleen tarttui Draga hänen käsiinsä ja painoi ne rintaansa vasten.

Stefan tunsi, kuinka Dragan rinta aaltoili ja sydän löi.

- Minä pyydän, teidän majesteettänne, sanoi hän ja äänensä kaikui
hiukan epävarmalta — sallikaa minun viedä teidät takaisin linnaan!

Teidän poissaolonne huomattaisiin, enkä minä mistään hinnasta tahtoisi
saattaa häpeää kuningas Aleksanterille.

- Ei, elä petä minua, Stefan, keskeytti hänet kuningatar melkein
terävällä äänellä. — Sinä et suinkaan kysy Aleksanteria!

Hän ei ole ystäväsi, hänestä ei koskaan tule sinun rehellistä
ystävääsi, sillä hän ei ylipäänsä rakasta ketään muuta ihmistä, kuin
itseänsä.

Se on jotain muuta, joka äkkiä on tullut meidän väliimme jotain, jota
en voi oikein sanoin selittää ja jota vaan aavistan.

Mutta sinä olet mies ja sinulla täytyy olla rohkeutta sanomaan minulle,
millaiset sinun tunteesi ovat?

Sano siis minulle kaikki, minä voin kestää pahintakin!

Rakastatko sinä tätä Genia von Sandorfia, onko hän ryöstänyt minulta
sinun sydämesi?

Hitaasti loi Stefan silmänsä alas ja katsoi maahan, jonka kuutamo
peitti hopean valkoiseen verhoon.

- Sinä et vastaa minulle! huusi intohimoinen nainen. — No, sitte tiedän
minä jo tarpeeksi. Millä on hän sinut vanginnut? Millä taikavoimalla on
hän voinut kääntää sinun sydämesi minusta? Tuo kurja, joka petti sinut,
joka piti petollista peliä sinun kanssasi.

Silloin Stefan ojentihe.

Nyt taikka ei koskaan näytti hetki olevan otollinen. Hän tahtoi urkkia
koko totuuden ja tietää sen, joka täytti hänen sielunsa niin monella
kysymyksellä.

- Draga, huudahti hän vapisevalla äänellä ja meni aivan lähelle häntä
— minä vannotan sinua, sano minulle koko totuus! Onko se ihan totta,
että Genia petti minut ja ystäväni? Onko hän se, joka varoitti sinua ja
kuningasta?

- Mitähän se hyödyttäisi, jos vastaisin sinulle: kyllä, se on totta,
hän on pettänyt teidät? Sinä et ehkä uskoisi, mitä sanoisin. Mutta
kysy kuninkaalta itseltään, kysy häneltä, epäilemättä vastaa hän
sinulle. Hän on omin silmin lukenut kirjeen, jossa Genia von Sandorf
ilmaisee sinut, översti Maschinin ja Mistitschin, mainiten teidät
salaliittolaisiksi, jotka vainositte minun henkeäni.

Nyt näet, kuinka hyvin tämä tyttö ansaitsee sinun rakkautesi! jatkoi
Draga ivallisella äänellä, kun hän näki, että Stefan Naumovitsch painoi
päänsä, kuin olisi hän saanut iskun keskelle sydäntään. — Unohda hänet,
halveksi häntä! Karkoita kaikki ajatukset hänen suhteensa!

Täällä minun sylissäni avautuu sinulle autuuden taivas. Elä hylkää
sitä, Stefan Naumovitsch! Sillä, Jumalan nimessä, minä olen tehnyt
itselleni lupauksen olla hyvä ja tehdä Serbia onnelliseksi.

Uudelleen tahtoi Draga vetää hänet luokseen ja uudelleen kietoi hän
kätensä Naumovitschin hoikan vartalon ympäri.

Mutta Stefan lykkäsi hänet kärsimättömästi luotaan ja lausui:

- No, kuule sitte koko totuus, Draga! Minä en voi rakastaa sinua, sillä
sinä olet jo kuulunut toiselle. Ei sille miehelle, jonka kanssa nyt
olet vihitty.

Oi, hänhän on myöskin petetty. Ja sinä olet sen tehnyt!

Sillä ennenkuin sinä tulit Aleksanterin puolisoksi, olit sinä kuningas
Milanin rakastajatar, ja se se on, Draga Maschin, joka ikuisesti
eroittaa minut sinusta!

Käheä huuto kuului Dragan huulilta, kun hän kuuli, että Stefan
Naumovitsch tiesi hänen salaisuutensa, hänen elämänsä hirmuisen
salaisuuden.

Hän horjui takaperin erästä puunrunkoa vastaan, muutoin olisi hän ehkä
vaipunut maahan.

— Sinä tiedät — sinä tiedät — änkytti hän. — Sinä tiedät sen, onneton!
Kuka on uskonut sinulle tämän salaisuuden?

- Minä en ainoastaan tunne sinun salaisuuttasi, vastasi Stefan, tunkien
terävän katseensa Dragan silmiin — minulla on todistuskin siihen!

- Todistus! Mahdotonta!

- Mutta minulla on se kuitenkin, Milanin itsensä kirjoittama! huudahti
nuori upseeri. — Ja nyt tiedät, Draga Maschin, että sinun nuolesi eivät
minua haavoita, ei rakkautesi eikä vihasi.

Ja tehkäämme nyt loppu molemmin puolin! Minä olen kuninkaan rinnalla
niin kauan kun minua haluttaa. Minä suojelen häntä, ettei hän tee
mitään pahaa eikä kärsi sellaista!

Minä olen sinun läheisyydessäsi, Draga, ja voi sinua, jos sinä koetat
viekotella Aleksanterin heikkoa luonnetta pahoille teille!

Samana päivänä, jolloin sinä yrität tehdä jotakin Serbian vapautta
ja sen laillisia asetuksia vastaan, samana päivänä saa kuningas
Aleksanteri tietää, että sinä olet ollut Milanin rakastajatar.

Ja usko minua, Aleksanterin heikkous voi antaa sinulle kaikki anteeksi,
mutta ei tätä!

Jos minä avaan hänen silmänsä ja annan hänen nähdä tämän hirmuisen
salaisuuden, niin hyljää hän sinut ja sinä saat palata entiseen
mitättömyyteesi, josta sinä kiemailullasi olet kohonnut!

Kun Stefan Naumovitsch oli lausunut nämä sanat, jotka näyttivät
sattuvan häneen hirmuisella painolla, oli Draga melkein maahan vaipunut.

Nyt ojentausi hän kumminkin suoraksi, jokainen hermo oli jännityksessä,
hänen silmänsä säkenöivät ja hillitön intohimo raivosi hänen rinnassaan.

- Se on siis sotaa, jota sinä minulle tarjoat, Stefan Naumovitsch!
huudahti hän. — Ystäväksi et tahdo kuningatartasi etkä rakastajaksi,
vaan viholliseksi.

Ha, Stefan Naumovitsch, ajattele toki, mitä teet! Sillä tämän sodan
meidän välillämme täytyy tulla hirmuiseksi, siitä tulee samalla sota
kuningatar Dragan ja Serbian onnen välillä!

- Minä en pelkää sitä taistelua! huudahti Stefan. — Ja nyt, kuningatar,
on teidän aika palata! Minun seurastani varmaan kieltäydytte. Tuossa
menee tie takasin linnaan, — puolisonne luo!

- Minä menen, sanoi Draga äänellä, joka ilmaisi, että kyyneleet olivat
tulossa, mutta että hänen sisässään raivosi viha. — Minä menen! Mutta
ennenkuin jätän sinut, Stefan Naumovitsch, niin saat kuulla jotakin:
sinä tulet katumaan tätä hetkeä, sinä itket katkeria kyyneleitä, että
sysäsit minut pois!

Narri, mitä se sinuun kuuluu, jos olen ollut muiden miesten kanssa?

Tarmokkaat luonteet asettuvat yläpuolelle sen, mikä on ollut ja ihmisen
onni alkaa aina vasta silloin, kun se on alkanut hänelle kuulua.

Mutta minä tiedän, sinä tahdot neitosen. Ha, ha, no, sinä löydät hänet,
sen neitosen! Ehkä tulet onnellisemmaksi hänen kanssansa, kuin mitä
olisit ollut minun kanssani!

Hän riensi pois.

Stefan Naumovitsch katsoi kysyvästi hänen jälkeensä. Mikähän uhkaus
olikaan hänen viimeisissä sanoissaan, jotka kuuluivat niin arvoituksen
tapaisilta? Mistä neitosesta hän mahtoi puhua? Geniastako?

Pyhä Jumala, nyt tuntuivat omantunnon vaivat kaksinkerroin
vaikeammilta, kun ei hän ollut tehnyt mitään sen rakkaan tytön
puolesta, jonka hän jätti yksin kuningattaren ja inhottavan Lazaren
kanssa!

Mitä oli hänestä tullut? Mitä pahaa oli hänelle tehty.

Hän ei todellakaan uskonut kuningattaresta mitään hyvää, hän pelkäsi,
että Draga voi saattaa Genialle hirmuisen kohtalon.

Hän kääntyi ja kuunteli Dragan askeleita, jotka katosivat pensasten taa.

Stefan ei palannut heti linnaan, vaan kulki edelleen yksinäistä tietä
puiston läpi.

Hän ei paljoa välittänyt siitä, mitä oli tapahtunut hänen ja Dragan
välillä.

Päinvastoin, hänen sydämensä tuntui keveämmältä sitte kun hän oli
antanut Dragalle tuon avomielisen selityksen.

Jo kauan oli hän huomannut, että Draga oli halukkain silmin seurannut
häntä ja hän oli vaan hakenut tilaisuutta saada hänelle tunnustaa raju
hillitön intohimonsa ja uudelleen tarjota hänelle ystävyyttään.

Nyt oli hänen ja Dragan väli selvä.

Taistelua, oli Draga sanonut. No niin, parempi rehellinen taistelu kuin
huono rauha.

Mutta Genia — mitä Geniasta oli tullut? Kerta toisensa perästä palasi
tuo levostuttava kysymys Stefanin sieluun, eikä hän kumminkaan
kyennyt siihen vastaamaan. Hän ei myöskään salannut itseltänsä, että
hänelle tulisi sangen vaikeaksi kuulla nuoren tytön kohtalosta, sillä
ainoastaan kaksi ihmistä siitä tiesi, nimittäin Draga ja Lazar, ja nämä
kyllä varoivat, ettei vaan valonsäde tunkisi siihen pimeyteen, joka
verhosi Genian kohtaloa.

- Rakas paimen — sanokaa minulle, mistä tie menee linnaan.

Stefan Naumovitsch pysähtyi, kun nämät sanat lapsellisella
äänenpainolla lausuttuina, kohtasivat hänen korvaansa.

Hän luuli uneksivansa, sillä hän näki äkkiä edessänsä nuoren tytön,
joka tuskin vielä oli kuuttatoista vuotta vanhempi, puoleksi lapsi,
puoleksi neitsyt, kasvot ihastuttavat kuin madonnalla.

Nuori tyttö näytti olevan hienosti puettu. Kädessä oli hänellä siro
nahkainen matkalaukku. "Rakas paimen!" oli tyttö sanonut. Naumovitschin
täytyi ensin ajatella, mistä johtui, että tyttö nimitti häntä
paimeneksi.

Mutta silloin havaitsi hän olevansa naamiopuvussa, eikä vieras tietysti
voinut aavistaa, ettei hän ollut todellinen paimen.

Tyttö oli äkkiä tullut näkyviin sivukäytävältä. Kuka oli tuo tyttö?
Mistä hän tuli? Miksi kysyi hän tietä linnaan?

— Rakas paimen, ettekö haluaisi ansaita jonkun pennin? kysyi tyttö
Serbian kielellä. Kas tässä on, jos viette minut linnaan!

Näin sanoen painoi tyttö nuoren upseerin käteen frangin kappaleen, ja
kuninkaan ajutantti ällistyi siinä määrässä, ettei ollenkaan aikonut
jättää rahaa takaisin.

— Kiiruhtakaa nyt! Ette ollenkaan voi ajatella, rakas paimen, kuinka
kiire minulla on linnaan.

Onko sinne hyvin pitkä matka? Minä olen kovasti väsynyt! Mutta minä
tulenkin pitkän matkan päästä!

— Kuinka olette tullut tänne puistoon, neiti? kysyi Stefan. — Miksi
juuri täältäpäin koetatte linnaan päästä?

— Joo, asia on kokonainen pitkä juttu! huudahti nuori nainen, ja
ihastuttava hymyily väreili hänen terveillä rusohuulillaan. — Teille
voin sen kertoakin. Kuulkaa sitte! Minä olen — karannut.

— Karannut? Mitä tämä merkitsee, neitiseni?

— Minä olen karannut! huudahti nuori tyttö ja nauroi samassa niin
hillittömästi, että pieni lintu, joka istui oksalla ja nukkui,
pelästyen lensi tiehensä. —

— Olen karannut rouva Lourionin luota! Ettekö häntä tunne! Kuinkapa
hänet tuntisittekaan, te serbialainen paimen! Ha, ha, ha.

Muutoin voitte olla varsin tyytyväinen, kun teillä ei ole kunnia häntä
tuntea.

Hän on vanha eukko, harmaahapsinen ja taitaa hirveän paljon engelskaa
ja ranskaa, mutta on muutoin hyvin ikävä.

Ja nyt tahdon teille kertoa, kuka rouva Lourion on. Hänellä on hieno
kasvatuskoulu Wienissä, Raatihuoneenkadun varrella, ja siellä oleskelu
maksaa kauhean paljon. Mutta luuletteko, että siellä minuuttiakaan
viihdyin?

Voi, kuinka olen toivonut takaisin Serbiaan!

— Te olette siis serbialainen?

— Tietysti, ettekö sitä kuule jo puheestani?

Minun piti juuri oppia saksaa, ranskaa ja engelskaa esteettömästi. Sitä
varten lähetti sisareni minut kasvatuskouluun. Hänen mielestään tuli
nuoren tytön käydä tuommoista koulua, löytääkseen onnensa.

Minäkin olisin mielelläni jäänyt rouva Lourionin luokse, sillä siellä
oli monta kelpo tyttöä, joiden tuttava olin.

Mutta sitte tuli se suuri tieto, ja silloin en enää voinut kestää.

Kymmenen kirjettä olen sisarelleni kirjottanut, että hän antaisi minun
palata kotiin. Tahtoisin minäkin hiukan nähdä hänen suuruuttaan,
kunniataan ja ihanuuttaan.

Mutta luuletteko, että sisareni sitä salli?

— Pysy siellä siksi kuin täytät 18 vuotta! — sen vastauksen sain.

Mutta niin kauvan en voinut odottaa. Tein asiasta pikaisen lopun. Otin
mukaani välttämättömintä, tietysti kaikessa salaisuudessa, ettei rouva
mitään huomannut.

Kaksi laitoksessa olevaa ystävääni lainasi minulle matkarahat, ja sitte
matkustin junalla Wienistä ja saavuin tänä iltana Belgradiin.

Ja voitteko ajatella, rakas paimen, että kun olin Belgradin asemalla,
ei minulla kukkarossa ollut edes sen vertaa, että olisin voinut ottaa
issikan. Se raha, minkä teille annoin, oli viimeinen.

Stefan piti rahaa vielä kädessänsä, sillä hän tahtoi pitää sen muistona
tuolta ihastuttavalta luonnonlapselta, joka edessänsä seisoi.

— Mitäpä minulla oli muuta tehtävää, jatkoi nuori tyttö,
joka reippaasti kulki Stefanin rinnalla, — kuin jalan lähteä
rautatieasemalta?

Oi, minä tunnen sangen hyvin tien asemalta linnaan! Mutta kun ilta oli
kaunis, päätin kulkea puiston kautta.

En myöskään tahtonut, että kukaan minua näkisi, ennenkuin olin linnassa.

Mutta minä kuljin liiaksi ajatuksissani, jotenka eksyin, ja olen nyt
iloinen, kun teidät tapasin.

Sanokaas minulle, oletteko kuninkaan palveluksessa? Paimennatteko ehkä
kuninkaan lampaita?

— Minäkö? En! vastasi Stefan. — Minä palvelen toista herraa.

— Olipa vahinko, sanoi nuori tyttö. — Jos olisitte ollut kuninkaan
palveluksessa, olisin saanut nähdä teidät vielä toisen kerran ja
puhella kanssanne. No, jääköön se sattuman varaan. Mutta tuossahan
näenkin linnan! Kylläpä siellä näyttää olevan paljo valoa!

Varmaankin siellä juhlitaan. Onko siellä joka ilta juhlia? Siellä
linnassa on varmaankin oikein hauskaa.

En tosiaankaan kadu, että käänsin selkäni rouva Lourionin
kasvatuskoululle.

— Aiotteko siis jäädä linnaan? kysyi Stefan Naumovitsch. — Te
varmaankin toivotte saavanne hänen majesteettinsa kuningattaren luona
paikan kamarineitsyenä tahi sentapaisena?

Nuori tyttö pysähtyi ja alkoi nauraa.

— Kamarineitsyenä — ha, ha, ha — kamarineitsyenä, näytänkö siltä? No,
minä en juuri tahdo lausua pahaa kamarineitsyeistä. Niiden joukossa
on usein varsin suloisia tyttöjä. Mutta minä olen Helene Lunjevica,
kuningattaren sisar!

Naumovitsch suuresti hämmästyi, tämän kuullessansa.

Tuo viaton olento oli siis Dragan sisar! Nyt Stefan muisti nähneensä
Dragan luona valokuvan, joka paljon muistutti tuota tyttöä.

Äkkiä laski hän kätensä Helenen käsivarrelle.

— Neitiseni, sanoi hän kovalla mielenliikutuksella, — minä tosin olen
vaan tietämätön paimen parka, mutta uskallanko antaa teille kumminkin
hyvän neuvon?

— Tietysti sen saatte tehdä! Sanotaanhan, että paimenet ovat hyvin
älykkäitä, kun heillä paimentaessaan on paljon aikaa miettimiseen.

— Minä sanon vaan sen, minkä sydämeni käskee, jatkoi Stefan — ja siksi
annan teille tämän neuvon: Helene Lunjevica, matkustakaa mitä pikemmin
takaisin Wieniin!

Menkää rouva Lourionin luokse tahi jonnekin muuanne, mutta älkää jääkö
tähän taloon! Täällä ette tule saavuttamaan sitä onnellisuutta, mitä
toivotte.

Stefan vaikeni. Hän huomasi sanoneensa liian paljon, millään ehdolla
hän ei olisi tahtonut alentaa Dragaa tämän sisaren silmissä.

Hetkisen Stefan mietti, ilmaisisiko kuka oli, mutta hän piti parempana
vastakin olla vaan Helenen "rakas paimen."

Mutta varoittaa aikoi hän häntä — varoittaa tästä synnin ja
viettelyksen pesästä, johon tuo suloinen lapsi oli astumaisillaan.

- No, rakas paimen, täytyykö meidän nyt erota? kuuli Stefan hänen
sanovan. — No niin, hyvästi sitte, ja kiitoksia paljon siitä suuresta
palveluksesta, jota olette minulle osottanut!

Hymyillen ojensi tyttö hänelle kätensä.

Ei, hän ei ollut ylpeä, vaikka hän nyt oli kuningattaren sisar.

- Neiti, sanoi Stefan hiukan vaivaloisesti, — se palvelus, jonka nyt
teille tein, oli hyvin vähäinen ja mitätön.

Mutta minä tahtoisin tehdä teille toisen palveluksen, sanoa teille
jotakin, joka olisi ehkä teille hyödyksi.

Neiti Lunjevica! Te aiotte Belgradin hoviin. Mutta tietäkää, että
siellä tarvitaan paljon lujuutta, lujaa luonnetta ja paljon rohkeutta,
voidakseen välttää tulemasta huonoksi ihmiseksi.

Tyttö katsahti hämmästyneenä.

— Hovielämä on täynnä huvituksia, jatkoi Naumovitsch. Mutta älkää
antako loiston sokaista itseänne, älkää kuunnelko imartelijoita ja
ennen kaikkia — älkää luottako kehenkään, ei edes — — —

Stefan vaikeni, sillä hänelle oli kumminkin vastenmielistä häiritä
hänen lapsellista luottamustansa sisareensa.

- ... Mutta sen verran tahdon kumminkin sanoa, jatkoi hän, jos joskus
ystäviä tarvitsette, niin muistakaa paimenta. Luottakaa minuun! Minä
olen oleva teidän läheisyydessänne.

Näin sanoen, puristi Stefan tytön pientä kättä, kumarsi syvään ja
vetäytyi takaisin puistoon.

Nuori tyttö seisoi kauvan ja katsoi hänen jälkeensä.

— Kyllä mies osasi kauniisti puhua, häntä en varmaankaan ole unhottava.

Ajatteleeko hän myöskin minua? Voi, hän oikein saattoi sydämeni
ahtaalle, lisäsi Helene huokaillen. — Olin iloinnut saadakseni asua
kuninkaan palatsissa ja nyt —

Onko totta, että täällä joudun ilkeiden ihmisten seuraan?

Mutta eihän sisareni voisi semmoisia suvaita ympärillään.

Hän on niin viisas ja samalla niin kaunis, hän on kohonnut niin
korkealle, ettei kukaan voine häntä pettää, tahi että hän kärsisi
mitään ilkiöitä läheisyydessään.

Ja kuitenkin — mitä paimen on minulle sanonut, sen olen muistava, olen
pitävä silmät auki ja sydämeni puhtaana.

Tämän sanottuansa, nousi hän rappusia ylös, jotka johtivat konakin
portille ja oli pian hävinnyt sen sisäpuolelle.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä, kun kuningas Aleksanteri, ajutanttinsa seuraamana
oli aikeessa lähteä ratsastamaan, käski Draga puolisonsa hetkeksi
tulemaan ylös hänen luoksensa saliin, joka oli nurmiportaitten puolella.

Täällä Draga esitti kuninkaalle Helenen.

Stefan Naumovitsch, joka seurasi kuningasta, seisoi taampana, mutta
tunsi heti tuon ihastuttavan olennon, jonka edellisenä iltana oli
puistossa kohdannut.

Kuningas syleili sydämellisesti puolisonsa sisarta ja suuteli häntä
otsalle.

— Tervetullut, rakas Helene. Taloni on aina oleva teidän tyyssijanne.
Minä rakastan jokaista, joka on lähellä kallista Dragaani.

Mutta, mitä näen — tehän ette ollenkaan ole toistenne näköisiä, vaikka
kauniita olette molemmat, ei tosiaankaan luulisi teitä sisariksi.

— Kyllä kai, Aleksanteri, annat anteeksi, että sisareni noin äkkiä
hiipi tänne linnaan? huudahti Draga nauraen. Ajatteleppas vaan, että
pahankurinen Helene on karannut Wienin pensionistansa, tulee luokseni
ja sanoo, että minua on niin ikävöinnyt, ettei ole rauhaa saanut.

Helene heittäytyi punastuen sisarensa rintaa vastaan.

— Sinulla ei siis ole mitään sitä vastaan, että Helene jää meille
linnaan?

— Minä en ainoastaan salli sitä, vaan vieläpä toivon kaikesta
sydämestäni.

Mutta tahdon esittää teille ajutanttini, — Stefan Naumovitsch,
kuninkaallisen kaartin kapteeni.

Stefan oli lähestynyt nuorta tyttöä ja tervehti häntä säädetyllä
tavalla, mutta Helene heti ojensi hänelle sydämellisesti kätensä.

— Minua ilahuttaa, että saan tulla teidät tuntemaan, herra kapteeni,
sanoi Helene, ja koska te olette lankoni ajutantti, niin täytyy teidän
luvata minulle, että aina valvotte, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu.

— Helene, kuiskasi Draga, nykäisten sisartansa, noin ei hovissa sovi
puhua.

Mutta Helene vaikeni, pitäen kättänsä yhä vielä nuoren upseerin kädessä
ja katsoen häneen kummastunein katsein.

Kuinka saattaa kaksi ihmistä noin olla toistensa näköisiä, paimen,
jonka eilen oli puistossa kohdannut ja josta hän koko yön oli
uneksinut, ja tuo kaunis, kuninkaan korkeata suosiota nauttiva upseeri.

— Suokaa anteeksi, sanoi Helene punastuen, ja vetäen pois kätensä, onko
teillä ehkä joku veli, joka on paimen?

Kuningas, kuningatar ja Stefan päästivät nyt oikein remakan naurun.

— Suokaa anteeksi, sanoi Draga, sisareni on hiukan hajamielinen ja
pikku tyhmeliini.

Lapsi parka on tähän saakka elänyt mitä suurimmassa hiljaisuudessa
rouva Lourionin oivallisessa kasvatuslaitoksessa Wienissä, mutta nyt
hän pääsi suureen maailmaan.

— Mitä minulla tässä olisi anteeksi annettavata, vastasi Stefan Dragaan
katsomatta, mutta sen sijaan yhä tarkastaen Heleneä.

Kuningas kutsui ajutanttinsa ja poistui.

Helene meni ikkunan luo ja katsoi täältä, kuinka kuningas ja Stefan
nousivat ratsujensa selkään.

— Ihmeellistä! kuiskasi hän. — Jollen hyvin tietäisi, että hän on
lankoni ajutantti, niin uskoisin hänen olevan saman paimenen, joka
eilen varotti minua hovista ja sen varjopuolista.

Ihmeellistä on myöskin, jatkoi hän — että niin komealta kuin hän
näyttääkin kullankirjaillussa puvussaan, tuo Stefan Naumovitsch, niin
kumminkin pidin hänestä enemmän paimenpuvussaan. Mutta, ei, ei, hän
se ei ollutkaan, vaan aivan toinen. Tahtoisinpa tietää, saanko tuota
toista koskaan nähdä? — Mutta siksi katselen Stefan Naumovitschia ja
kuvittelen mielessäni, että hän juuri oli eilinen paimeneni.



YHDESKOLMATTA LUKU.

Kuolleitten saari.


Kaukana Saven ja Tonavan yhtymäkohdan alapuolella noin kahden tunnin
rautatiematkan päässä Belgradista laajenee Tonava hirveäksi järveksi.

Virta on tässä erittäin kaunis.

Siellä täällä kohoaa sinisestä vedenpinnasta pieniä saaria, muistuttaen
uteliaita lapsenpäitä.

Yksi niistä on vähän korkeampi kuin toiset ja katsoo hymyillen
pienempiä sisariaan.

Se on epäilemättä kaunein, ja — sillä on menneisyys, jota toiset saaret
tuskin voivat vaatia itselleen.

Että sillä todellakin on sellainen menneisyys, todistaa eräs hyvin
vanha raunio, joka kohoaa puiden keskestä, sen tuuheiden oksien
ympäröimänä.

Se on vanha torni, joka on seisonut siinä monta vuosisataa, mutta on
nyt hyvin rappeutunut.

Serbiassa kutsutaan sitä Janitschartorniksi.

Tätä nimeä käyttävät ne, jotka ylipäänsä vielä jotain tietävät vanhan
tornin olemassa olosta, sillä vaikka sillä kerran on ollut hyvin tärkeä
tehtävä maan historiassa, niin on se joutunut vähitellen unohduksiin
sen hirmuisen tapauksen jälkeen, joka siellä kerran tapahtui.

Se tapaus, joka on eroittamattomassa yhteydessä saaren historian
kanssa, oli niin hirmuista laatua, että Belgradin ja läheisten kylien
asukkaat ovat karttaneet koskaan astua saarelle.

He ovat myös antaneet saarelle nimen sellaisen, joka todistaa, ettei se
ole hyvässä maineessa. Sitä kutsutaan näet "kuolleitten saareksi."

Tätä saarta kohti kulki venhe 28 p. Syysk. 1900, juuri kun aurinko oli
laskemaisillaan ja viimeisillä säteillään valaisi Tonavan sinisen veden.

Kaksi miestä oli venheessä.

He näyttivät olevan kaksi serbialaista matonkauppiasta, ainakin
päättäen niistä suurista mattopaaluista, jotka olivat venheessä.

Mies noin 38 á 40 vuotias, jolla oli musta kokoparta, istui ruorissa,
jota hän hoiti suurella taidolla, sillä eipä ollut todellakaan helppo
tehtävä ohjata täällä venettä pyörteiden läpi.

Hänen nuorempi toverinsa oli airoissa ja osoitti siinä atleetin voimia.

- Nyt on vaan muutamia minuuttia, sanoi nuorempi mies, katsoen ilosta
loistavin kasvoin saarta kohti — ennenkuin olemme rannassa. Sitte
saatte taas nähdä sen, jota sydämenne on niin kauvan ikävöinnyt ja
jonka seurasta teidän on niin kauan pitänyt olla poissa.

- Niin, niin, mutisi mustapartainen liikutuksesta kostein silmin — minä
saan nähdä rakkaan lapseni ja painaa hänet rintaani vasten.

Jos nyt tätä sanoessaan mustapartaisella oli kyyneleet silmissä, niin
loisti hänen nuoren seuralaisensa katseessa kummallinen kiilto.

Hänenkin sydämensä näytti rajattomasti haluavan päästä maihin, mutta
hän ei näyttänyt ollenkaan kuten päällikkönsä miettivän sitä, oliko
hänellä oikeutta astua saarelle, vai ei.

- Aza! lausui mustapartainen, Aza, ystäväni, poikani, sillä minä
rakastan sinua, kuin olisit oma poikani — minä varoitan sinua, ettet
unohda sitä valaa, jonka vannoit minulle. Tällä saarella en minä ole
sinulle muuta, kuin herra Demeter.

Jumalan tähden, Aza, elä unohda sitä, ettei hän aavista mitään, eikä
saa aavistaa mitään, ja että se olisi kuolemani, jos hän joskus saisi
tietää, että...

Mustapartainen painoi päänsä rintaa vasten ja vaipui surulliseen
mietiskelyyn.

Mutta Aza huudahti kiireesti:

— Älä ole siitä levoton, herra. Minä kyllä tiedän, mitä sanon, eikä
kukaan houkuttelisi minulta salaisuutta.

Kun molemmat miehet noin puhuivat, oli venhe päässyt kuohuista, se
liukui nyt tyynemmille vesille ja pyrki pieneen lahdelmaan, joka oli
ikäänkuin hyvä luonnollinen satama.

Äkkiä kaikui heikko, kitisevä ääni venheen pohjalta. Se tunkeutui maton
alta, joka oli Demeterin jaloissa.

Siellä oli siis joku elävä olento, sillä kirjava matto sysättiin nyt
syrjään ja pienen tytön kiharainen pää pisti esiin.

— Kas, pikku Milana! huudahti herra Demeter. — Oletko nyt kyllin
nukkunut? Jaa, lapseni, nyt olemme perillä, kohta pääset kiltin rouvan
luokse, josta puhuin sinun kanssasi; silloin saat kauniin sisareni ja
tällä saarella saat leikkiä, tanssia ja olla iloinen. Tämän saaren
annan sinulle nyt kotopaikaksi, ja täällä saat alati olla suojelukseni
alaisena.

— Mutta missä on Genia? kysyi pikku Milana surullisen näköisenä. —
Miksi on hän lähtenyt luotani? Minä tahdon, että hän tulisi takaisin
Milanan luokse, hän oli niin kiltti.

— Genia, sanoi herra Demeter jonkummoisella mieliharmilla — hän ei enää
tahdo meistä tietää. Hän karkasi luotamme ja palasi Belgradiin, vaikka
minä häntä varoitin astumasta kaupungin kaduille.

Mutta itsekukin vastatkoon omasta kohtalostaan.

Tällä hetkellä sysäytyi venhe rannan santaäyrästä vastaan.

Aza hyppäsi maihin, tarttui köyteen ja veti pienen venheen rannalle.

Demeter nosti Milanan venheestä ja auttoi sitte Azaa kätkemään venheen
pajupensaisiin, jotka kasvoivat läheisyydessä, ulottaen pitkät,
taipuisat oksansa yli vedenpinnan.

— Kuinka kaikki täällä on juhlallisen hiljaista, sanoi Aza. — Kunhan
vaan eivät jo olisi menneet levolle. Cyrilla äiti mielellään menee
nukkumaan aikaseen ja nousee ylös samaan aikaan kuin kanat.

Tuskin oli Aza lausunut nämä sanat, kun koiran haukuntaa kuului
pensaikon takaa.

Sitte tunkeutui suuri, notkea, musta olento pajupensaista, ja perästä
syöksyi jättiläismäinen koira miehiä kohti, ilmeisesti hyökätäkseen
niiden päälle.

Mutta äkkiä seisoi koira hiljaa, heti iloisesti haukkuen ja hyppäsi
Demeterin jalkojen juureen.

Koira puristi suuren, suipon päänsä mustapartaisen miehen jalkojen
väliin, ikäänkuin olisi tahtonut suudella hänen jalkojansa.

Mutta sitte ojentautui uskollinen eläin pitkin pituuttaan, nosti
käpälänsä Demeterin olkapäille ja rupesi nuolemaan ja hyväilemään hänen
kasvojansa.

— Oivallinen Barkas, sanoi Demeter koiralle, — sinäpäs aina olet
varuillasi!

Nopeilla hyppäyksillä laukkasi koira äkkiä pensasten läpi ja katosi.

— Hän kiiruhtaa ilmoittamaan naisille meidän tuloamme, sanoi Demeter
hymyillen. — Tule, kiiruhtakaamme, Aza, ettemme tule liian myöhään
perässä. Molemmat miehet ottivat nyt Milanan väliinsä ja menivät
saarelle päin.

He kulkivat varjoisan metsikön lävitse sekä yli kukkaisniityn, sitte
melooni-istutusten ohitse ja tulivat lopulta kukka-istutusten luo.

Mikä satumainen kukkaisloisto! Ruusuja, hyasintteja y.m. kasveja kukki
ja tuoksui kaikkialla. Mihin vaan silmä katsahti, näki se tavattoman
väriloiston.

— Tuo kaikki on äiti Cyrillan työtä, sanoi Demeter. —

Mutta nyt me olemme perillä. Tuossa on pieni maja, jonka omin käsin
olen rakentanut.

Demeter äkkiä vaikeni ja jäi liikkumattomana seisomaan, samassa kuin
vavistus valtasi koko hänen ruumiinsa.

Pienen majan ovi, joka melkein katosi viiniköynnöksiin, oli avautunut
ja portailla näyttäytyi kaksi naista.

Toinen oli nuori tyttö eikä juuri saattanut olla vanhempi kuin
kuusitoista vuotta. Pienikasvuisena ja hentona, mutta ei kumminkaan
vailla jonkun verran täyteläisyyttä, oli Sylvalla hienot, soikeat
kasvot. Silmissä oli sineä, jommoista tapaa vaan vuoristojärvissä.

Suu oli pieni ja muistutti puoleksi auennutta ruusunnuppua.

Päästä valui alas sinisenmusta tukka. Sylvan suurin kauneus oli
kuitenkin neitseellisyyden ja viattomuuden hohde, joka hänen
kasvoillaan lepäsi ja muistutti väräjävätä auringon loistetta.

Nuoren tytön takana näkyi harmaahapsisen naisen karkeatekoinen,
leveäharteinen vartalo, naisen, joka saattoi olla noin viisikymmentä
vuotta ijältään.

Niinhyvin Sylva kuin vanhus olivat puetut kotikutoisiin vaatteisiin,
jotka muistuttivat roomalaisia toogoja ja joita ainoastaan uuman
kohdalla kannatti kapea, punanen vyö.

Nähdessään lapsensa, levitti Demeter käsivartensa. Mielenliikutuksesta
hän ei kyennyt sanaakaan sanomaan.

— Isä, rakas isä, sinäkö olet? huudahti Sylva, heittäytyen hänen
rinnalleen. — Vihdoin viimeinkin saan sinut taas nähdä, rakas, rakas
pappa!

— Lapsukaiseni, rakas lapseni! sammalti Demeter, painaen häntä
rintaansa vastaan. Voi kuinka olen iloinen, kun taas saan pitää sinua
sylissäni.

Cyrilla oli sillä välin syleillyt poikaansa ja ojensi nyt Demeterille
kätensä.

Samassa kääntyi niinhyvin Cyrillan kuin Sylvan katseet pikku Milanaan,
joka arastellen vierasta ympäristöä oli vetäytynyt takaisin ja seisoi
siinä yksin kädet ristissä.

— Kuka on sitte tuo pienokainen? kysyi Sylva.

— Se on pieni sisar, jonka olen tuonut sinulle mukanani, vastasi
Demeter. — Se on hyljätty lapsi parka, jolla ei ole isää eikä äitiä, ja
olisi menehtynyt, jollei sattumalta olisi joutunut minun käsiini.

Äiti Cyrilla, armahtakaa pikku Milanaa ja minä luulen, että hän on
teille tuottava iloa, jos tahdotte kasvattaa häntä, niinkuin olette
Sylvaa kasvattanut. Ja sinun, Sylva, tulee rakastaa häntä kuin sisarta.

— Sisar! huudahti Sylva, lyöden käsiänsä. — Minulla on sisar!

Oi, herra Jumala, tämähän on enemmän kuin rohkeimmissa unelmissani olin
luullut omistavani.

Pikku Milana, minä pidän sinusta jo tavattoman paljon. Tule tänne —
minun täytyy suudella sinua! — Tahdotko tulla sisarekseni?

Tätä sanoessaan nosti Sylva Milanaa. Lapsi heitti pienet käsivartensa
hänen ympärilleen ja painautui hellästi häntä vastaan.

Kaikki nyt astuivat pieneen majaan, missä äiti Cyrilla oli kasvattanut
Sylvaa ja poikaansa Azaa.

Demeter asettui pöydän ääreen, sillä aikaa kuin Cyrilla ja Sylva
kiiruhtivat illallista valmistamaan. Aza tahtoi hiipiä perässä, mutta
Demeter kutsui hänet takaisin.

— Aza, sanoi hän, — minä tunnen jonkummoista pelkoa, joka ehkä on aivan
perusteeton, mutta josta kumminkaan en tahdo päästä. Pelkään näet, että
meitä joku on seurannut tahi meidät nähnyt, kun nousimme maihin.

Tiedäthän, etten paljoa välitä turvallisuudestani, yhtä päätä antaudun
vaaroihin. Mutta niin pian kuin astun tähän saareen, missä ne ihmiset
asuvat, jotka minulle ovat rakkaimmat maailmassa, silloin tulen araksi
ja pelkuriksi. Sillä minä ajattelen, että jos minut tavattaisiin
täällä, en ainoastaan minä, vaan myöskin äitisi Cyrilla ja tyttäreni
Sylva olisivat hukassa.

— Jos joku olisi meitä seurannut, sanoi Aza kiihkeästi, silmät
säihkyen nuorta rohkeutta, — silloin — puolustautuisimme viimeiseen
hengenvetoon saakka. Eihän meiltä aseita puutu — onhan niitä tuolla
Janitschartornissa yltä kyllä.

— Hiljaa, käski Demeter, — ei sanaakaan Janitschartornista, eikä siitä,
mitä sinne on kätketty!

Se on salaisuus, poikani, jota et saa päästää huuliltasi — kumminkin
toivon, että sinulla on siitä oleva hyötyä, että tiedät tämän
salaisuuden.

Lähde nyt matkalle. — Barkas seuratkoon mukana — ja kulje ympäri
saarta. Katso metsäänkin, tullaksesi erityisesti vakuutetuksi, onko
venhe paikoillaan ja voimmeko olla täysin turvallisia!

Kun kapteeni käski, silloin tiesi Aza liiankin hyvin, että hänen tuli
vaan sokeasti totella.

Hän otti kiväärin käteensä, vihelsi Barkasta ja meni ulos ovesta.

— Kuinka sydämeni rajusti lyöpi! mutisi Demeter itsekseen. — Mitä sitte
tahdot, mieletön sydän, joka et muutoin tunne mitään pelkoa!

Niin, sinä tiedät, että täällä on suurin rikkauteni, jota on suojeltava
ja säilytettävä.

Ei, Jumala ei voi olla niin julma, että hän antaisi vakoovan silmän
minua seurata, kun saarelle astun.

Kaikkialla muualla vangitkoot minut, laahatkoot vankilaan, vaikka
teloituspaikalle, jos niin käy. Mutta silloin — tahdon kuolla kaukana
täältä eikä koskaan ole maine minun häpeällisestä kuolemastani
tunkeutuva Sylvani korviin.

Sillä hän ei ole koskaan saava tietää, mitä veriammattia hänen isänsä
toimittaa. Muutoin hän minua halveksisi, ja se olisi minulle kauheampaa
kuin kuolema.

Äkkiä kuuli hän kepeitä askeleita takanansa, nuoren naisen pää katsahti
häneen ja piiloutui hänen kiharoihinsa.

— Pikku pappa, miksi olet noin mietteissäsi? huudahti Sylva. — Odota
vielä hiukan, niin Cyrilla muori kohta valmistaa lempiruokasi.

— Rakas lapseni, sanoi Demeter, tarttuen hänen käsiinsä, viedäksensä
ne hänen huulillensa, — kuinka onnellinen olisin, jos aina saisin olla
luonasi!

- No, miks'et sitte ainaiseksi jää tänne? Mikä sinut sitte niin pian
täältä karkottaa, joka kerta kuin tänne tulet?

Raha-asiat! vastaat sinä vaan, kun sinulta kysyn, yhä vaan nuo
inhottavat raha-asiat!

Aika oli syödä illallista. Demeter asettui pöydän ääreen. Ruokana oli
taikinassa paistettua lampaanlihaa, joka on serbialainen kansallisruoka.

Lisäksi joivat he punaviiniä, joka oli kasvanut Adrianmeren
vuorenrinteillä. Ja hilpeästi keskustellen kului aterian aika, niin
että rypyt Demeterin otsalta melkein häipyivät. Cyrilla katsoi
jonkummoisella ylpeydellä Azaan ja Sylvaan, jotka kerran yhtä aikaa
olivat maanneet hänen rinnallansa.

Aterian jälkeen menivät Sylva ja Aza ulos kuun valaisemaan puutarhaan.

— Ja te, herra Demeter, kysyi Cyrilla äiti, ettekö tekin tahdo mennä
ulos hetkeksi.

— En, vastasi Demeter, — mutta minä tahdon mennä hänen luoksensa — minä
tahdon nähdä hänet!

— Herra Demeter, pyysi Cyrilla muori hiljaa, — miksi taas kiihoitutatte
itseänne häntä näkemällä? Jättäkää kuolleet rauhaan — katselkaa
tytärtänne, hänessä on hän ylös noussut, semmoinen hänkin eläissään
oli, eloa ja onnellisuutta uhkuen.

Demeter pudisti päätänsä ja nousi.

— Ei, niin usein kuin tulen tälle saarelle, tulen kuolleitten luokse
yhtä kernaasti kuin elävien.

Seuratkaa minua, äiti Cyrilla. Minulla on myös jotakin teille
sanottavaa, johon emme tarvitse ketään todistajia!

Tuolla Janitschartornissa voimme olla varmat siitä, etteivät lapset
meitä kuule.

Cyrilla muori huokaili, sitte toi hän keittiöön pienen lyhdyn, sytytti
ja otti ruosteisen avaimen.

Hän meni edellä ja Demeter seurasi perässä.

Takaportin kautta, joka keittiöstä johti pieneen kasvitarhaan, he
katosivat ja kulkivat polkua myöten korkeiden pensaitten lomitse, niin
etteivät lapset heitä nähneet.

Viiden minuutin kuluttua olivat he saapuneet rauniolle.

Cyrilla muori avasi raudoitetun oven, ja he kiipesivät kiertoportaita
myöten ylös torniin.

Kaikkein korkeimmalla kohdalla oli rautaovi, joka vielä kokonaan oli
vastustanut hävityksen voimia.

Tämän Cyrilla avasi toisella, pienellä avaimella, jonka otti
taskustansa.

Demeter kiiruhti pyöreään tornihuoneeseen, jonka akkunasta kuu levitti
aavemaista valoansa. Keskellä lattiata oli ruumisarkku jalustalla.

Arkku oli valmistettu mustasta puusta ja sitä verhosi joukko
kuivettuneita kukkia.

Mutta kannella oli kimppu tuoreita punasia ruusuja.

— Kuka on pannut nämä kukat? sai Demeter sanotuksi, osottaen ruusuja.

— Kukas muu kuin minä! Eikä muu täällä käy kuin minä. Demeter otti
muutaman askeleen eteenpäin ja tuijotti synkästi arkkuun.

— Eatima! ähkyi hän itkun melkein tukahuttamalla äänellä. Rakas
vaimoni, Sylvanin äiti, jonka kerran raivouden kohtauksessa olen
tappanut. En koskaan voi sinua unhottaa! Alati on rikokseni uhrin
näkeminen kalvava sydäntäni.

Pitkän ajan seisoi hän arkun ääressä synkkiin ajatuksiin ja itsensä
nuhtelemiseen vaipuneena.

Cyrilla katseli häntä äänetönnä surullisin katsein. Lopuksi Demeter
huokasi syvään ja kääntyi pois.

— Tule, menkäämme! lausui hän väsyneellä äänellä. Ja taas kulkivat he
portaita myöten ja takasin puutarhan lävitse.

He lähestyivät luonnon itsensä muodostamaa lehtimajaa.

Turkkilainen sireenipensas oli tällä saarella kasvanut niin suureksi ja
voimakkaaksi, että sen kukkivat, tuoksuvat oksat riippuivat laajassa
piirissä maata kohden.

Ne muodostivat katoksen, jonka alla istui kuin lehtimajassa. Ja rungon
ympärille oli Cyrilla laittanut yksinkertaisen penkin, jossa hänen oli
tapana istua Sylvan kanssa hämärässä.

Tuskin oli kumminkin Demeter ja hänen seuraajansa lähestyneet tätä
salaisen keskustelun paikkaa, ennenkuin Cyrilla tarttui Demeterin
käsivarteen ja tempasi hänet takaisin.

— Kas tuossa — katsos — aavistukseni: Aza ja Sylva!

Demeter pysähtyi. Hän vei toisen kätensä silmien yli, ikäänkuin olisi
tahtonut selvemmin nähdä, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut käsittää sitä
kuvaa, joka siinä näyttäytyi hänen katseilleen.

Eikä kumminkaan tuo ollut mitään ihmeellistä tällä paradiisimaisella
saarella. Sillä siinä oli kuva kahdesta rakkautta janovasta sydämestä,
jotka juuri olivat toisensa löytäneet.



KAHDESKOLMATTA LUKU.

Huuto syvyydestä.


Aza oli ottanut Sylvan kädet omiinsa ja painoi ne rintaansa vastaan.
Hän kumarsi päänsä nuoren tytön puoleen ja katsoi häntä syvälle
silmiin. Demeter ja Cyrilla kuulivat myöskin, mitä hän sanoi. Se oli
tuota vanhaa rakkauden laulua, jota nuorukainen aina ihmisen luomisesta
saakka oli neitoselle laulanut, joka oli hänen sydämensä voittanut.

— Sinä suloinen kukkani, kuulivat he Azan sanovan, — tiedätkö mitä
rakkaus on?

Rakkaus on lahja, jonka jumalat ovat ihmiselle antaneet ja jota paitse
maailma olisi autio ja tyhjä.

Oi, Sylva, sinun tähtesi luopuisin vaikka taivaan autuudesta. Sano,
Sylva, rakastatko minua?

— Kyllä, minä rakastan sinua. Aza, vastasi tyttö, — sinähän olet minun
veljeni.

— Veljeni? — Mutta minä kysyn sinulta, rakastatko minua enemmän kuin
veljeä?

— Enemmän? — Mitä tarkoitat? Voiko sitte ihmistä rakastaa enemmän kuin
omaa veljeä?

Cyrilla äiti kadotti kärsivällisyytensä.

— Mutta nyt hän on jo kylläksi sekottanut tytön pään, huudahti hän
itsekseen. — Oi tuota ilkiötä, kun haaveilee tuossa tähdistä ja
kukkasista! — Ei, siitä on tehtävä loppu!

Ja äkkiä huusi hän:

— Sylva, tule tänne.

Aza katsoi melkein närkästyneenä äitiinsä, joka proosallisella
muistutuksella karkotti koko runollisuuden.

Sylva ja Aza menivät heidän luoksensa.

— Kas tässä, mitä kaislikosta löysin, lausui Aza, ottaen esille pienen
rasian, jonka ojensi Demeterille.

— Siinä on liinainen lappu, johon varmaankin on jotakin kirjotettuna,
mutta jota en voi lukea, lisäsi hän välinpitämättömänä.

Demeter otti rasian ja avasi sen. Rasiassa oli likainen liinavaatteen
kappale, peitetty punaisilla veriviivoilla.

Hän päästi hämmästyksen huudon.

— Mistä sen löysit? kysyi hän kiihkeästi.

— Se oli vedenpinnalla, kun olin alhaalla venettä katsomassa.

Demeter katsoa tuijotti vaatelappuun. Siinä oli kirjotettuna nähtävästi
vereen kastetulla tikulla:

 "Minua pidetään kuritushuoneessa vangittuna. Pelastakaa minut.

                                         _Genia von Sandorf_."

— Aza — Aza, sanoi Demeter kiivaasti, — laita venhe kuntoon, meidän
täytyy lähteä — me lähdemme saarelta jo tänä yönä, vielä tällä tunnilla.

— Lähdetkö jo täältä, pappa? Tuskin olen kerinnyt lausua sinut
tervetulleeksi! Oi, rakas, pikku pappa, viivy vielä — edes tämä yksi yö!

Sylva heittäytyi isänsä rintaa vasten. Hän painoi hellästi lasta
itseensä ja vastasi liikutettuna:

— Ei, Sylvani, jos tietäisit mistä on kysymys, niin et varmaankaan
yrittäisi minua pidättää. Minä tunnen tämän Genia von Sandorfin ja
vakuutan sinulle pyhästi, ettei löydy rakastettavampaa olentoa kuin
hän, sinua, tyttäreni ehkä lukuunottamatta.

Näyttää siltä, että hänelle on tehty väkivaltaa, inhottavalla
rikoksella on hänet houkuteltu asumukseen, jonka nimeäkään sinun ei
pitäisi tuntea. Sillä minä tunnen tämän talon, siellä ruoskalla ihmisiä
koetetaan pakottaa tottelevaisuuteen ja alamaisuuteen.

Ha, Genia von Sandorf kuritushuoneessa! — Suutele minua, lapseni,
minulla ei ole minuuttiakaan menetettävänä.

— Jää, Demeter vielä sananen — yksi ainoa! huudahti Cyrilla, ottaen
häntä kädestä ja vetäen sivuhuoneeseen, jonka oven hän salpasi.

— Demeter, pyysi Cyrilla sitte hiljaisella äänellä, älkää antautuko
vaaraan! Kuinka, te aiotte lähteä Belgradiin, uskallatte tunkeutua
kuritushuoneeseen? Miten aiotte sitte menetellä.

Ettekö tiedä, että teitä vakoillaan, että sadat poliisit teitä
jahtaavat? Te ette voi pelastaa onnetonta tyttöä, vaan syöksette sen
sijaan itsenne perikatoon.

— Jaa, vaikka niin kävisikin, sanoi Demeter kiihkeästi, kääntäen
vaatelapun hitaasti kokoon ja pistäen sen taskuunsa, — niin en tässä
tapauksessa kumminkaan epäilisi täyttää velvollisuuttani.

Kaitselmus on saattanut minut Genia von Sandorfin läheiseen
tuttavuuteen, ja hän on sen arvoinen, että kannattaa ryhtyä mitä
suurimpiin ponnistuksiin hänen pelastamiseksi.

Voi hyvin, äiti Cyrilla. Älä pidätä minua, ainakaan tällä kertaa! Siksi
kuin palajan saarelle, suojele lastani kaikesta pahasta!

Sitte puristi hän äiti Cyrillan kättä ja otti jäähyväiset Sylvalta,
jota hän hellästi suuteli.

— Pidä myöskin hyvää huolta Milanasta, sanoi Demeter kiireesti,
ikäänkuin äkkiä olisi häntä muistanut, — älä anna hänen mennä liian
lähelle virtaa.

Oi, jospa taas pian saisin nähdä teidät kaikki! Voikaa hyvin!

Demeter kiiruhti talosta. Äiti Cyrilla ja Sylva kiiruhtivat perässä,
mutta eivät enää voineet saavuttaa.

He vain näkivät, kuinka Demeter hypähti venheeseen, ja muutamia
minuuttia myöhemmin oli hän jo kaukana Tonavan aalloilla.

Mutta Cyrilla seisoi vielä rannalla, kääntämättä hänestä katsettansa.
Hän löi käsivartensa ristiin rinnan yli, silmiinsä leimahti omituinen
ilme ja huulet liikahtelivat kuin hiljaiseen rukoukseen.

— Kylläpä hänellä nyt on kiire! kuiskasi hän itsekseen. Niin kiirettä
hänellä ei ole ollut koskaan ennen ei edes silloinkaan, kun luuli
poliisien jo olevan hänen jälillänsä, — ja tuo kaikki vaan erään tytön
tähden.



KOLMASKOLMATTA LUKU.

Surupukuinen nainen.


Eikö häntä siis voi käskeä menemään? kysyi Draga ranskalaiselta
kamarirouvaltaan, nimeltä Dubois. — Pyytääkö hän saada puhutella minua,
ja tahtoo ainoastaan minulle sanoa nimensä? — Teidän majesteettinne,
vastasi kamarirouva, nyt hän jo tänään kolmannen kerran näyttäytyy
konakissa. Hän näyttää hyvin ylhäiseltä ja on syvässä surupuvussa.
Luullakseni on hän muukalainen ja tahtoisi jättää teille jonkun
anomuksen.

— Hyvä, rouva Dubois, — tuokaa vieras tänne. Helene sisareni on oleva
saapuvilla siltä varalta, että jotakin tapahtuisi.

— Oi, teidän majesteettinne, nainen ei mitenkään ole sen näköinen, että
hänellä olisi murhayritys mielessä.

Rouva Dubois poistui, ja nauraen kääntyi Draga nuoren sisarensa
puoleen, joka istui akkunan ääressä, ommellen jotakin.

— Lyönpä vetoa, että surupukuinen nainen on pistänyt toisenkin
kultarahan rouva Dubois'n kouraan, muutoin ei tämä olisi häntä niin
lämpimästi puolustanut.

No, yhtä hyvä, minun täytyy näyttää alentuvaiselta ja osaaottavaiselta
kuningattarelta.

— Mutta miksi vain näyttää semmoiselta? kysyi Helene, nostaen päätään
työstään. — Miksi et tahtoisi toden teolla olla Serbian äiti? — Voi,
kuinka ihanata pitäisi olla auttaa ja lohduttaa kaikkia kärsiviä ja
onnettomia.

— Sinä olet vielä liian nuori, vastasi Draga kylmällä äänellä, —
muutoin tietäisit, että ihmiset useimmiten eivät ansaitse armoa eikä
armollisuutta. Karaise ajoissa pehmeätä sydäntäsi, muuten se vaan
tuottaa sinulle kärsimyksiä. — Hiljaa! Tuossa jo vieras tulee.

Rouva Dubois avasi oven ja antoi naisen astua sisälle, joka ensi
katseella herätti vieläpä Dragassakin jonkummoista kunnioitusta.

Tuo korkea, mustiin puettu vartalo, tuo jalo pää, jota koristi
yksinkertainen musta päähine, pitkä suruharso, kalpeat, huolestuneet
kasvot vaikuttivat yksin Dragaankin.

Dragalla olikin tarpeeksi terävä silmä näkemään, että edessänsä seisoi
ylhäisten piirien nainen.

— Te pyysitte puheille, rouva? sanoi Draga, viitaten keveällä käden
liikkeellä, että vieras astuisi lähemmäksi. — Mitä sitte minulta
toivotte?

— Onneton äiti seisoo teidän edessänne, te Serbian kuningatar, sanoi
surupukuinen nainen — rouva, jota kohtalo oli kovin kourin pidellyt. —

Vielä muutamia kuukausia sitten olin onnellinen puoliso ja toivorikas
äiti.

Minulla oli puoliso, jota koko maailma rakasti ja kunnioitti, ja tytär,
joka kukoisti nuoruuden kauneudessaan.

Silloin tyttäreni äkkiä hävisi kotitalostansa. Hän pakeni.

Oi, kuningatar, älkää luulko, että tytärtäni mikään häpeällinen syy
ajoi saattamaan vanhemmillensa tätä tuskaa.

Ei, minä vannon sen teille; olen siitä täysin vakuutettu. Lastani johti
jalo päätös, jonka hän luuli voivansa toteuttaa.

Puolisoni ja minä hämmästyimme luonnollisesti kuullessamme, että ainoa
lapsemme oli uskaltanut lähteä yksin maailmaan, ja kun me saimme
tietää, että tyttäremme jäljet veivät Serbiaan, lähti puolisoni
Belgradiin lastamme etsimään.

Minä jäin Wieniin odottamaan matkan tulosta, valmiina antamaan anteeksi
tyttärelleni, vaikka mitä olisi tapahtunut.

Mutta kaikki tiedot jäivät puolisoltani tulematta. Joka päivä odotin
häneltä kirjettä, mutta sitä vaan ei saapunut.

Äkkiä kohtasi minut tieto kuin salaman isku.

Täkäläinen poliisi ilmoitti minulle, että puolisoni matkalla
Belgradiin, lähellä pääkaupunkia, oli tullut murhatuksi itämaan
pikajunan vaunussa.

Löydettiin hänen ruumiinsa, josta murhaaja oli pään leikannut.

Draga säpsähti. Hetkeksi hän sulki silmänsä, hän tiesi liiankin hyvin,
kuka nyt edessänsä seisoi.

Tuo surupukuinen nainen ei ollut kukaan muu kuin kreivitär von Sandorf,
Genian äiti, ja hän tuli nyt vaatimaan lastansa, kuulemaan miten Genian
oli käynyt.

Mitä Draga nyt sanoisi?

Uskalsiko hän tunnustaa, että hän, mustasukkaisuudesta vihasta oli
antanut sulkea Genian kuritushuoneeseen, ja että viatonta lasta nyt
ympäröivät langenneet naiset, jotka myöskin olivat tuossa hirveässä
kuritushuoneessa vangittuina.

Mutta Draga pian malttoi mielensä. Kreivitär von Sandorfin ei tulisi
millään muotoa saada tietää, miten Genian oli käynyt.

— Jatkakaa, rouva! sanoi Draga. — Teidän kohtalonne on tosiaankin
sangen surkuteltava ja sydämeni vuotaa verta, sääliväisyydestä teitä
kohtaan.

— Oi, arvasinhan sen, huudahti kreivitär kyyneleissä, — että te ette
minulta sääliväisyyttänne kieltäisi, teidän majesteettinne! Minä kiitän
teitä lohduttavista sanoistanne.

Mutta en edes vielä ole sanonut, kuka olen. Minä olen kreivitär von
Sandorf, ja tyttäreni Genian kohtalo on tuonut minut tänne.

Puolisoni olen menettänyt, häntä en enää koskaan näe. Mutta minne on
tyttäreni joutunut?

Jo olen koko Belgradin tutkinut, mutta ei kukaan kyennyt hänestä
tietoja antamaan.

Hänet on kyllä nähty, sillä olen saanut selville, että hän yhden yön
on asunut "Zum Bojaren" ravintolassa. Sieltä hän kumminkin lähti saman
päivän aamuna kuin teidän majesteettinne tuli Serbian kuningattareksi,
sen jälkeen Genia katosi.

Lähdin sitte poliisipäällikkö Lazarin luokse, pyytäen hänen
toimittamaan tutkimuksia. Mutta hän vaan kohautti olkapäitänsä ja
arveli, ettei Belgradissa välitettäisi ottaa selkoa muukalaisesta,
jolla Serbiassa ei ollut mitään tekemistä.

Ja tuo herra huomautti minulle jotakin niin kauheata, että olen liian
ylpeä toistamaan sitä teidän majesteetillenne.

Hän arveli, että tyttäreni varmaankin — oi, miksi olen leski, miksi ei
minulla ole ketään, joka voisi kostaa tuolle miehelle niistä sanoista,
— oli alkanut kevytmielistä elämää, ja kuka tiesi, minkä miehen kanssa
hän nyt eleli jossakin Serbian salaisessa sopessa.

Tuskin oli kreivitär kyyneleistä ja häpeästä punastuen saanut sanotuksi
nämät sanat, kun Helene, joka siihen saakka oli äänetönnä istunut
ompeluksensa ääressä, viskasi hienon työnsä syrjään ja kiiruhti
kreivittären luokse.

- Rouva kreivitär, huudahti hän kyynelten vallassa, minä vannon teille,
älkää uskoko sanaakaan siitä, mitä tuo poliisipäällikkö sanoo.

Ei, älkää enää itkekö rouva, te tulette löytämään lapsenne, eihän hän
ole voinut maan alle vajota.

— Kiitos, rakastettava prinsessa! huudahti kreivitär, lämpimästi
puristaen Helenen käsiä. Teidän sananne tekivät sydämelleni oikein
hyvää. Ja että te puolustitte lastani, se on minulle parhaimpana
vakuutena siitä, että tuo kurja mies valehteli minulle vasten silmiä.

— Minä tietysti, keskeytti Draga kiihkeästi, en voi olla antamatta
poliisille ankaria nuhteita. Minä kutsun poliisipäällikön luokseni,
puolustautumaan. Jollei hän kykene, niin tulette te saamaan hyvitystä
rouvaseni.

Muutoin tulee teidän tyynenä jäädä Belgradiin, se on ainoa neuvo, minkä
voin antaa. Minä panen koko poliisikunnan liikkeelle ja annan sen etsiä
teidän tytärtänne.

— Tuhannen kiitosta, teidän majesteettinne, tästä teidän
lausunnostanne, sanoi kreivitär von Sandorf suurella innolla. Ja hän,
joka ei koskaan nöyrtynyt kenenkään ihmisen edessä, kumartui syvään
kuningatar Dragan edessä, vieden hänen kätensä huulilleen.

— Minä palajan nyt majatalooni, — siellä odotan sitä tietoa, minkä
teidän majesteettinne suvaitsee minulle lähettää.

— Siinä teette oikein ja viisaasti, rouva kreivitär. Mutta missä
majatalossa te asutte?

— Asun Hôtel de Paris'issa, — ja sinne minä jäänkin.

Vielä kerran, teidän majesteettinne, kiitos puheille pääsystä, jonka
minulle suvaitsitte antaa!

Ja te, rakas prinsessani, voikaa hyvin! Ehkäpä vielä näemme toisemme.
Mutta jollei se tapahtuisi, niin ajatelkaa minua, niinkuin naista,
jolle te raskaana hetkenä olette tehnyt paljon hyvää ja joka teille
siksi on äärettömän kiitollinen.

Kreivitär von Sandorf kumarsi syvään kuningattarelle, puristi Helenen
kättä ja kulki horjuen ulos.

Nyt kun oli sisarensa kanssa yksin, ei Helene kyennyt kauvemmin
pidättämään kyyneleitänsä, hän nyyhkytti ääneen ja huusi:

— Oi Jumalani, minulla ei ollut aavistustakaan, että löytyi niin
surullisia ja onnettomia ihmisiä! — Sisar, rakas sisar, minä pyydän,
minä vannotan sinua, tee kaikki voitavasi, pyyhkiäksesi tuon naisparan
kyyneleet! Ajattele toki, hän rakastaa lastansa ja on yksin maailmassa!

— Kyllä, todellakin tahdon tehdä kaikki tämän äidin lohduttamiseksi,
huudahti Draga. — Heti puhun asiasta poliisipäällikkö Lazarin kanssa.

Kuningatar lähti pukuhuoneeseensa, missä telefooni aina oli hänen
käytettävänänsä.

Mutta ennenkuin hän astui koneen ääreen, koetti hän saada selville,
mitä nyt oli tekeminen.

— Hän ei saa kauvemmin olla Belgradissa, sanoi Draga itsekseen. —
Muutoin voisi joku tapahtuma ilmaista, että olen toimittanut Genian
kuritushuoneeseen.

Kreivitär von Sandorf on ylhäinen itävaltalainen; epäilemättä Itävallan
lähettiläs häntä heti auttaisi, — ja minua syytettäisiin väkivallan
teosta, jos koko totuus tiedettäisiin. Tämä ei saa koskaan tapahtua,
sentähden tulee tytön kadota, hänet on lähetettävä hyvin kauas
Belgradista, sinne, mistä äidinkään silmä häntä ei ole koskaan löytävä.

Dragan kauniit kasvot saivat taas julman ilmeen, joka kuvasti hänen
sielunsa sisintä, ja lähestyessään nyt telefoonia, sanoi hän, ikäänkuin
olisi täytynyt itsensä edessä puolustaa päätöstänsä:

— Jaa, hänen täytyy kadota, sillä kuningas ei voi unhottaa nuoruutensa
leikkitoveria.

Kymmenen, jopa kaksikymmentä kertaa on kuningas jo kysynyt, kuinka
Genian on käynyt, sen jälkeen kuin hän äkkiä näyttäytyi hovissa.

Minä olen sanonut kuninkaalle, että olen toimittanut hänet
hulluinhuoneeseen, missä hän nauttii parasta ja huolellisinta hoitoa,
ja että lääkärit ovat minulle vakuuttaneet, että hän ehdottomasti
paranee. Mitähän, jos Aleksanteri saisi selville, että olen hänelle
valehdellut.

Ei, se ei saa koskaan tapahtua. Genia von Sandorf ei saa enää jäädä
Belgradiin, minä olen valmistava hänelle ansaitsemansa kohtalon.

Päättävällä liikkeellä työnsi kuningatar esiripun syrjään, joka verhosi
pukuhuoneen ovea.

— Nyt, Genia von Sandorf, mutisi Draga, tarttuen telefoonitorveen, nyt
lausun kuolemantuomiosi, jo tällä käden liikkeellä olet telotettu.

Ha, ha, onpa ihanata olla kuningatar, sillä sellaisilla on valta
kohottaa ihmisiä, mutta myöskin heitä alentaa, vieläpä paiskata heidät
elämän pimeimpiin kuiluihin.

Draga soitti:

— Kuningatar puhuu. Haluaa puhutella poliisipäällikkö Lazaria.
Yhdistäkää hänelle ja pidättäkää koko palvelus-telefooniväki koneista,
sillä aikaa kun minä puhun. Te vastaatte siitä, ettei kukaan kuuntele
keskustelujani poliisipäällikön kanssa.

— Teidän majesteettinne, vastasi ääni keskusasemalta, — teidän
käskyjänne täsmälleen noudatetaan. Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen,
poliisipäällikölle heti ilmoitetaan.

Draga seisoi telefoonin ääressä, minuutti oli hänelle pitkä, hän
ei saisi rauhaa, ennenkuin olisi vaarattomaksi tehnyt tytön, joka
ei koskaan elämässään ollut tehnyt hänelle mitään pahaa, vaan oli
ainoastaan tahtonut varottaa Aleksanteria ottamasta puolisokseen
naista, joka ei ansainnut kuninkaan rakkautta.

Minuutti kului hitaasti, mutta eihän tarvita kuin miljonasosa sekuntia,
jotta kohtalo voisi ihmisten aikeet tehdä tyhjiksi, olkoon, että
kysymys oli vaikkapa jonkun kuningattaren koston tuumista.

Mitä tämän minuutin ajalla tapahtui, siitä lukijalle kohta kerromme.

Me viemme hänet sitä varten poliisipäällikkö Lazarin työhuoneeseen,
joka sijaitsi suuressa, komeassa talossa, Belgradin kauneimmassa osassa.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Ääni telefoonitorvessa.


Lazar Petkovitsch, tuo oli poliisipäällikön varsinainen nimi, oli
erittäin huonolla tuulella. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä,
edessään ne raportit, joita poliisiasiamiehet hänelle aina jakoivat
tarkastettaviksi.

— Ei mitään — ei yhtään mitään! sanoi hän suuttuneena, pannen toisen
kaistaleen toisen perästä sivulle. — Ei kerrassaan mitään, murhaaja jää
edelleen ilmi saamatta, ja kumminkin kysyy kuningas minulta joka päivä,
eikä minun ole onnistunut saada selville kreivi Sebastian Sandorfin
murhaajaa. Kun minun taas eilen täytyi antaa kuninkaalle kieltävä
vastaus, näin minä vihan pilviä kohoavan hänen otsalleen.

Kirottua, minä ehkä kaadun päälleni tuon päättömän ruumiin ylitse,
minä, joka tähän saakka niin hyvin olen arvossa ylennyt.

Kun ajattelen tähän asti kuljettua taivalta — ha, ha, Lazar
Petrovitsch, olisipa kohtalon ivaa, jos päätön mies minut lannistaisi.

Tuhannen turkkia! — olen kahden tulen välissä. Kuningas vaatii minulta,
että saan murhaajan ilmi ja kuningatar toivoo hartaasti, ettei
todellista murhaajaa koskaan ilmisaataisi!

Kuningatar tahtoo uhrata tytön, jonka hänen käskystään vein
kuritushuoneeseen. Enkä minä voi Genia von Sandorfia unhottaa.
Milloinkaan en ole nähnyt kauniimpaa naista. — Se tyttö on minun
saatava.

Lazar siveli mietteissään partaansa, ja silmät hehkuivat.

Hän oli Belgradissa yleisesti siitä tunnettu, että naisia suuresti
ihaili.

— Mutta ei tuossa vielä kaikki, mikä ajatuksiani vaivaa, jatkoi Lazar
yksinpuheluaan, nousten tuoliltaan; kädet selän takana kulki edes
takaisin työhuoneessaan.

Serbiata kohtaa yhtä mittaa salaperäiset rikokset, rosvoukset, ja
kumminkin tiedämme, kuka niiden toimeenpanija on, Demeter Banjaluki,
jota kansa kutsuu Mustien vuorten ryöväriksi.

Minä tiedän, että yhdellä iskulla pääsisin toiveitteni perille, jos
minun onnistuisi tehdä tuo rosvo vaarattomaksi.

Kuningas silloin minut heti ottaisi armeijaansa, antaisi kenraalin
arvon, jonka tuhat kertaa mieluummin ottaisin kuin olisin Belgradin
poliisipäällikkönä.

Mutta yhtä hyvin voisin kuvitella mielessäni tarttuvani lentävän kotkan
siipiin, kuin vangitsevani Demeter Banjalukin.

Tuo mies on samalla kaikkialla eikä missään. Tiedetään, että hän
joukkoineen oleskelee Belgradin läheisissä metsissä; hänet on
lukemattomia kertoja nähty, häntä on ajettu takaa; mutta aina kun on
luultu, että mies on satimessa, on hän hävinnyt, ikäänkuin maa olisi
hänet niellyt.

Mielelläni näkisinkin, että maa todellakin hänet nielisi! Hänen
kuolemastaan olisi minulla suurta hyötyä! — Kenestä on kysymys? Kuka
siellä?

Lazarin kirjuri astui sisään.

Mies, joka oli vasta viikon ajan ollut Lazarin palveluksessa, ei ollut
kukaan muu kuin Harry Raven.

Ninetten ei todellakaan ollut vaikeata Nicodemin suosituksella hankkia
paikka Harrylle Belgradissa.

Ninette oli kertonut kuningattaren veljelle, että Heinrich Rabe — niin
oli nyt hänen nimensä — oli kunniallisen puusepän poika, joka pienessä
saksalaisessa kaupungissa oli asunut vastapäätä Ninetten vanhempien
asuntoa ja kerran pelastanut Ninetten suuresta vaarasta.

Olihan tuossa Nicodemille tarpeeksi syytä Ravenia suositella, jonka
ulkomuotokin Nicodemia miellytti.

Nicodem oli asiasta puhunut sisarelleen, joka muitta mutkitta käski
Lazarin ottaa miehen kirjurikseen. Raven olikin herrallensa suureksi
hyödyksi.

Tämän oli Lazarkin pian älynnyt, kun saksalainen istui hänen
odotushuoneessaan, ottaen vastaan kävijöitä, sekä ilmoitti ne
poliisipäällikölle tahi käski menemään.

Harry Raven tietysti taisi oivallisesti englanninkieltä, joka oli hänen
äidinkielensä, mutta puhui myöskin siksi hyvin saksaa, että uskalsi
ottaa saksalaisen nimen, samoin ranskankieltä sujuvasti.

Hän ei myöskään ollut vailla sivistystä, ja ainoastaan rajaton
kevytmielisyys oli johtanut hänet, joka oli hyvästä perheestä, rikoksen
poluille.

Muutoin älysi Harry pian, että hän poliisipäällikön lähimpänä miehenä
saattoi hankkia melkoisia etuja, jonka tähden hän ahkeroitsi kaikessa
miellyttää Lazar Petrovitschia.

Mutta tällä kertaa näytti hänen päällikkönsä olevan erittäin
epäsuosiollinen.

— Te ette saa ilman muuta tuolla tavoin astua huoneeseeni, Rabe, huusi
päällikkö hänelle. — Te minut hermostutatte. No, mistä sitte on kysymys?

— Minä vaan tahtoisin ilmoittaa, että ulkona on juutalainen, nimeltä
Mandelblüt, jolla kuuluu olevan erittäin tärkeästä asiasta puhuttava
herra poliisimestarin kanssa.

— Juutalainen Mandelblüt, huudahti Lazar, — hänet voitte laskea sisään.
Häntä ei saa kieltää koskaan tulemasta, hän kuuluu salapoliisiemme
joukkoon. Hänellä tosin on "Zum Bojaren" ravintola, mutta tuo toimi on
hänellä vaan kylttinä. Todellisuudessa me olemme hänet palkanneet, ja
hän on meille aina antanut luotettavia tietoja. — Tuokaa hänet sisään.

Harry Raven kumarsi ja lähti huoneesta.

Minuuttia myöhemmin avautui ovi uudestaan, ja sisään hiipi juutalainen
Mandelblüt, jolla, kuten useimmilla muilla samanuskolaisilla oli
yllänsä pitkä kauhtana ja harmaassa päässänsä pieni, musta samettilakki.

Lazar edelleen hääräsi papereinensa eikä näyttänyt huomaavan
juutalaisen läsnäoloa.

Tällaiseen vastaanottoon oli Mandelblüt jo ennestään tottunut, eikä
myöskään ollut toimeton. Katseillaan ahmi hän suorastaan joka paperia,
joka oli poliisipäällikön pöydällä ja koetti, hyvät silmät kun oli,
urkkia Belgradin poliisin salaisuuksia.

- Jahaa, siinäpä te nyt taas olette! sanoi Lazar, vihdoin kääntyen
ympäri. — Te teette siis taas meille kunnian käynnillänne. Tulkaa
lähemmä! Arvattavasti on teillä jotain tärkeää ilmoitettavana.

Peijakkaan Mandelblüt, te nostatte kuukausittain kolmesataa francia,
ettekä kuitenkaan tee mitään!

Sen sijaan teette te tyhmyyksiä, te annatte huoneet ravintolassanne
salaliittolaisille, joiden tarkoitus on ottaa kuningas ja kuningatar
hengiltä.

- Jumala minua rangaiskoon, huudahti Mandelblüt, jos minä vaan tiesin
mitään siitä, että noilla upseereilla oli niin hirmuiset tuumat!
Luuletteko minua niin tyhmäksi, että itse pistäisin pääni ansaan?
Mitä hyötyä minulla olisi ollut, jos he olisivat tappaneet kuninkaan?
Olisiko siitä ehkä voinut tulla rahaa?

Päinvastoin minä olen kansalainen, joka rakastan kuningasta ja
kuningatarta.

- No, se on hyvä, vastasi Lazar. — Sinä vanha veijari, minä tunnen
sinut. Mutta pian nyt ulos se, mitä sinun sydämelläsi on?

- Herra poliisipäällikkö, alkoi juutalainen, tullen aivan
kirjoituspöydän ääreen ja kumartui niin syvään Lazarin edessä, että
tämä otti äkkiä hyvänhajuisen nenäliinan ja pyyhki sillä nenäänsä,
— te muistatte varmaan, että määräsitte minun pitämään silmällä
erästä henkilöä, joka on lähellä hänen majesteettiaan kuningatarta,
minä tarkoitan herra Nicodem Lunjevicaa. Mutta sanokaa herra
poliisipäällikkö, ennenkuin menen pitemmälle, voimmeko olla vapaasti
täällä, eikö uusi kirjuri tuolla ulkona voi kuulla meitä? — Minä en
tiedä, mutta se mies ei minua miellytä.

- Ei miellytä teitä! sanoi Lazar ivallisesti. — No, minua miellyttää
hän sitä enemmän.

Hän on hyvin sopiva mies ja sitäpaitsi hyväluontoinen. Minä vakuutan
teille, Mandelblüt, hän on niin hyväluontoinen, että minä suorastaan
pidän häntä tyhmänä.

- Minäkin pitäisin häntä tyhmänä, jollei minusta tuntuisi, kuin olisin
nähnyt hänet ennen jossain hyvin epäilyttävänä henkilönä.

Minä tarkoitan, että olen nähnyt hänet Englannissa — hei, siinä se nyt
on! Onko uusi kirjuri englantilainen?

— Oh, mitä voitte kuvitellakaan! Heinrich Rabe on hänen nimensä ja se
on saksalainen nimi! Mutta — koska aiotte puhua Nicodem Lunjevicasta,
niin on hyvä, että kuiskaatte sanottavanne, sillä hän se juuri on
suosittanut uutta kirjuriani ja hankkinut hänelle paikan minun luonani.

Minä arvelen, että luutnantti Lunjevican rakastajatar on tässä takana.

— Ah, pikku neiti Ninette, huudahti Mandelblüt. — Hän on oikea
Belgradin kaunistus! Ja meidän teollisuudellamme ja kauppiaillamme on
syytä olla luutnantille kiitollisia siitä, että hän on hankkinut tuon
pikku ranskattaren tänne Serbian pääkaupunkiin.

- Miksi niin?

- Joo nähkääs, hänen kauttaan tulee paljon rahaa liikkeeseen kansan
keskuuteen. Hän heittelee niitä molemmin käsin. Hän maksaa sen, mitä
tavarastaan pyytää, eikä tingi vähääkään.

Mutta minun mielestäni, jatkoi Mandelblüt — maksaa herra Nicodem hänen
tuttavuudestaan liian paljon ja minä luulen, että hänellä pian on
enemmän velkoja kuin hiuksia päässä.

— Niin, sen kai te itse parhaiten tiedätte, sanoi Lazar, ottaen
papyrossin ja sytyttäen sen. — Elkää nyt ollenkaan teeskennelkö,
Mandelblüt, minä tiedän, että kuningattaren veli käy usein teidän
luonanne ja että hän on aina hyvin tyytyväisen näköinen, kun hän tulee
sieltä pois. — Kuinka monta tuhatta on hän teille velkaa?

- Jumala minua varjelkoon! Ei puolta tuhattakaan, huudahti Mandelblüt.
— Kuinka voisinkaan minä suostua lainaamaan rahaa kuningattaren
veljelle?

— Miksi ette lainaisi juuri hänelle! kysyi Lazar ihmeissään. — Hän nyt
ainakin lienee varma?

— No niin, varma — on hän kyllä, herra Lunjevica. Sillä — jollei
hän voi maksaa, niin voi kuningas Aleksanteri sen tehdä — joka kai
maksaa ne velat, joita hän tekee — mutta — ajatelkaahan toki, herra
poliisipäällikkö, mitä minä sitte tekisin, jos kuningattaren veli
eräänä kauniina päivänä sanoisi: Minä olen velkaa juutalaiselle
Mandelblütille 10,000 francia — huomenna täytyy minun maksaa ne.

Tämän päivän ja huomispäivän välillä on yö ja sinä yönä voi tapahtua
äärettömän paljon.

- Ajatanko minä hänet ulos. Belgradista vai heitänkö hänet vankeuteen
— minä olen kuninkaan lanko — hän on juutalainen Mandelblüt, minua
uskotaan ennemmin, se tahtoo sanoa häntä, kuningatar Dragan veljeä!

— No, asiaan siis, mitä on teillä sanottavaa? Kysymys on juuri
herra Nicodem Lunjevicasta, kuiskasi Mandelblüt tuttavallisesti
poliisipäällikölle. — Se on hyvin kummallinen asia. — Herra
poliisipäällikkö, tunnetteko kuninkaallista metsävahtia Szaboa — täällä
Belgradissa kutsutaan häntä myöskin Tonavan metsän jättiläiseksi?

- Niin, hänet tunnen kyllä. Hän on Tonavan varrella olevain metsäin
ylin kaitsija ja on etevä metsästäjä.

Kuningas Milan kutsui hänet tänne Unkarista ja asetti hänet tänne. Hän
palvelee nyt poikaa yhtä uskollisesti kuin hän ennen palveli isää.

Hänellä on vaan yksi ainoa vika, hän juo paljon.

— Hän juo, sanotte te! sanoi juutalainen. — Suokaa anteeksi, nyt
ryyppää hän — hän ei enää tahdo juoda!

No, tämä sama Szabo oli varhain tänä aamuna luonani "Zum Bojarilla."

Kun hän tulee, täytyy minun heti asettaa hänen eteensä kolme pulloa
unkarilaista viiniä. Ne tyhjentää hän ja antaa minullekin lasin. Sitte
alkaa hän juoda olutta ja paloviinaa.

Kun hän sitte tuli vähän voiteeseen, kertoi hän minulle jutun, ja minä
katson velvollisuudekseni ilmoittaa sen teille, herra poliisipäällikkö.
Sillä se koskee herra Nicodem Lunjevicaa ja minä luulen, että hänellä
on nyt uusi rakastajatar kiikarissa.

Olette varmaan huomannut, herra poliisipäällikkö, että herra Lunjevica
on viime aikoina usein käynyt jahdilla metsissä oikeanpuolisilla
Tonavan rannoilla.

Metsävahti tarjoutui seuraamaan häntä, mutta hän sanoi menevänsä yksin,
kun se oli hänestä hauskempaa.

Szabo oli levoton, että joku onnettomuus tapahtuisi kuningattaren
veljelle, sillä metsässä on karhuja ja susia — ja niin meni hän hänen
perässään.

Yht'äkkiä näkee hän herra Lunjevican pysähtyvän ja ampuvan, vaikkei
lähellä näkynyt minkäänlaista otusta.

Aha, ajatteli Szabo, hän ampuu, että minä luulisin hänen metsästävän.
Mitä on hänellä sitte metsässä tehtävää, kun ei hän metsästä?

Tämän sai Szabo pian tietää. Sillä herra Nicodem meni alas rantaan,
jossa hän otti kiikarin, teki sen pitemmäksi ja pitemmäksi, piti
silmänsä edessä ja katsoi vastapäätä olevaan "Kuolleitten saareen",
jossa Janitschartornin rauniot kohoavat.

- Sepä oli merkillistä, sanoi Lazar, tämä saarihan on asumaton!

- Luuletteko niin, sanoi juutalainen välinpitämättömästi nauraen — niin
minäkin olen luullut.

Szabo, joka oli piilottautunut pensaiden taa rannalla, odotti aivan
tyynenä, sanoen itsekseen! Sinä saat nähdä, mitä tulee tapahtumaan,
mitä se kuningattaren veli tahtoo katsella kiikarilla.

Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin nuori tyttö tuli toisella puolen
olevalle rannalle, katsoi ympärilleen joka suunnalle, kuin olisi hän
tahtonut tulla vakuutetuksi, ettei kukaan nähnyt häntä, sitte heitti
hän pois hameensa — ja, loiskis, heittäytyi veteen, jossa hän pulikoi
kuin kala aaltojen leikkiessä hänen mustilla kutrillaan ja hänen
valkoinen ruumiinsa sukelsi ylös vedestä kuin — kuinkas se Szabo taas
sanoikaan? — kuin lummekukka.

Metsävahti vannoi kuolemansa kautta, ettei hän koskaan ollut nähnyt
kauniimpaa tyttöä.

Kasvoja ei hän voinut nähdä, mutta mikä vartalo, mikä vartalo!

- Nyt on tarpeeksi! keskeytti hänet Lazar, jonka veri tämän kertomuksen
aikana oli kiivaasti kuohunut ja ääni saanut epävarman soinnun — minä
olen teille hyvin kiitollinen, Mandelblüt, kun niin pian annoitte
minulle tämän tiedon.

Jahaa, Nicodem Lunjevica hommailee jo uutta! Hm, sitte ovat Ninetten
osakkeet alenemassa.

Kaikessa tapauksessa otan minä asiasta paremman selon, sillä jos
korkean herrasväen intohimot ovat mukana pelissä, niin silloin ovat he
toisen taskussa!

- Niin, todellakin, aivan kuin taskussa! sanoi Mandelblüt, taputtaen
kädellään housunsa taskua, kuin olisivat kaikki kuninkaalliset olleet
siellä. — Herra Lazar, te olette todellakin viekas mies!

Joka mies ei ainakaan olisi päässyt niin pitkälle kuin te! Teillä on
ollut vasta erinomainen onni!

Kun minä ajattelen, mitä te alussa olitte — minähän tunsin jo teidän
isänne —

- Hiljaa! kiljasi Lazar hänelle. — Jos vielä sanotte sanankaan, niin
annan viedä teidät arestiin!

Te ette ole koskaan tuntenut minua, te ette tiedä mitään minusta, me
emme ole koskaan ennen tavanneet toisiamme! —

No, mitä muuta on teidän sydämellänne?

- Minä pyydän tuhannesti anteeksi, mutta minulla on saatavaa kahden
kuukauden palkka, 300 francia kuussa, jotka olen saapa siitä, että
palvelen poliisia.

Alhaalla kassassa eivät tahdo antaa minulle rahoja. He puhuvat jostain
salaisesta tilistä, jolle ne rahat pitää viedä kirjoissa.

- Hyvä! Minä menen itse hakemaan rahoja teille, odottakaa täällä! Mutta
minä tahdon ensin panna paperit lukon taa, sillä teidän päähänne voisi
pälkähtää mennä niitä tutkimaan.

- Minähän en voi lukea enkä kirjoittaa!

- No, sitte voin minä ehkä jättää teidät yksin tänne, jatkoi Lazar —
mutta kuitti täytyy teidän antaa minulle — minä kirjoitan sen.

Hän kirjoitti tunnustuksen ja lykkäsi paperin Mandelblütille, että hän
kirjoittaisi nimensä alle.

Tämä otti kynän käteensä, mutta samassa kun hänen piti panna nimensä
kuitin alle, huudahti hän:

- Mitä tämä sitte on, jota tähän on kirjoitettu? — Mandelblüt saa 600
lyöntiä?

- Ha, ha, sainpas sinut kiini, veijari! sanoi Lazar nauraen. — Sinähän
väitit, ettet osaa lukea etkä kirjoittaa! Todellakaan ei minulla olisi
halua heittää sinua vankilaan.

— Jumalan tähden, älkää sitä tehkö! Olenhan minä kumminkin teidän
uskollinen palvelijanne! Mitäpä saisitte aikaan ilman Mandelblütia?

Nauraen kokosi Lazar paperit, lukitsi ne pöytälaatikkoon ja nousi
pöydän äärestä sanoen:

— Minä en teiltä kuittia tarvitse. — Odottakaa minua täällä! Minä
palaan heti.

Näin sanoen meni Lazar Mandelblütin ohitse ja avasi odotushuoneen oven.

Hän ei nähnytkään siellä kirjuriansa.

— Jo taas poissa, sanoi Lazar suuttuneena, kierrellen viiksiänsä.
— Aivan oikein, nyt on päivällisen aika, hän on varmaankin mennyt
ravintolaan syömään. Katsokaa Mandelblüt, ettei kukaan tule huoneeseeni!

Sitte sulki Lazar oven jälkeensä ja Mandelblüt, joka siellä nöyränä
seisoi, harmaahapsinen pää rintaansa vastaan, kuunteli poliisipäällikön
askeleita, tämän mennessä alakerran virkahuoneeseen vieviä portaita.

— Minä vihaan tuota lurjusta, mutisi Mandelblüt, heittäen myrkyllisen
katseen Lazarin jälkeen. Hän on antanut kastaa itsensä, tuo kurja
elukka! —

Ha, ha, Lazar Petrovitsch, et pitänyt Petrovitschin nimestä, se muka ei
ollut sinulle tarpeeksi hyvä! Sinä jätit sen pois ja nimität itseäsi
ylpeästi ja vihaisesti "Lazar."

Jos tahtoisin, voisin tehdä sinut onnettomaksi. Mutta minä en tahdo. Ja
vaikkapa antaisit minulle 50,000 francia, niin et kumminkaan koskaan
saisi minulta tietää, mitenkä saisit Demeter Banjalukin kynsiisi.

Hänelle olen uskollinen, häntä rehellisesti palvelen ja miksi?

— Joo, hän on todellinen aatelismies, maksaa minulle hyvin ja kohtelee
minua siivosti. Ja niin kauvan kuin Mandelblüt on hengissä, saattaa tuo
rohkea rosvo turvallisesti liikkua Belgradissa ja voi —

Mitä hittoa tuo oli? — Kuka soittaa? — Mitä tahdotaan? — Kas, sehän
vaan on telefooni! — Voi kuin säikähdin.

Telefooni soi yhä vielä.

— No, koskei ketään muuta ole täällä, sanoi Mandelblüt itsekseen,
katsellen ympärilleen, — niin täytyy kai minun mennä ja sanoa, ettei
poliisipäällikkö ole saapuvilla.

Hän meni telefoonin ääreen ja huusi:

— Kuka siellä on? — Mitä tahdotte?

— Tekö olette, poliisipäällikkö Lazar? kuului naisen ääni koneessa
lausuvan. — Onko teille ilmoitettu, että minä, kuningatar, tahdon puhua
kanssanne?

— Kuningatar? sanoi Mandelblüt itsekseen ällistyneenä, samassa kuin
ilon väristys tuntui hänen ruumiissansa. — Kuningatar Draga — sinä
olet todellakin onnen poika, Mandelblüt — näin hyvää tilaisuutta ei
minulla toki koskaan ole ollut tulla tuntemaan mitä salaisuuksia
kuningattarella ja Lazarilla on keskenään.

Mandelblüt oikasihe pitkin pituuttaan, otti arvokkaan ilmeen, ikäänkuin
kuningatar olisi hänet nähnyt, ja huusi teeskennellyllä äänellä:

- Teidän majesteettinne nöyrin palvelija, poliisipäällikkö Lazar seisoo
koneen ääressä.

— Oletteko yksin huoneessanne, Lazar? kysyi kuningatar.

— Minäkö yksin — teidän majesteettinne, minä olen yksin, sanoi
Mandelblüt, joka vähällä oli ruveta puhumaan juutalaismurrettansa.

— Minulla on teille tärkeätä ilmoitettavana, kaikui nyt Mandelblütin
korvassa. — Te tiedätte ehkä jo, että kreivitär von Sandorf on tullut
Belgradiin ja asettunut Hôtel de Parisiin asumaan.

- "Kreivitär Sandorf?" ajatteli Mandelblüt. — Sen nimen kai kyllä
tunnen! Niinhän oli sen nuoren tytön nimi, joka asui yön luonani "Zum
Bojaren" ravintolassa.

— No, miksi ette vastaa Lazar? — Oletteko vielä telefoonissa? huusi
Draga.

— Kyllä, teidän majesteettinne, minä seison tässä ja kuulen jokaisen
sanan, minkä teidän majesteettinne suvaitsee minulle sanoa. Kyllä minä
tiedän, että kreivitär asuu täällä Hôtel de Parisissa.

— No, voitteko ajatella, Lazar, miksi kreivitär on tullut tänne. Joo,
ainoastaan etsimään lastansa.

— Ha, ha, tietysti, sanoi Mandelblüt nauraen, tietysti hän etsii
lastansa.

— Mutta hän ei saa lastansa löytää, huusi Draga niin kovalla äänellä,
että Mandelblüt säikähtyneenä heilahti koneesta taaksepäin. — Siitä
meidän molempain, Lazar, tulee huolehtia, sillä muutoin olisi sekä
teille että minulle kauheita seurauksia siitä, jos kuningas saisi
tietää, että olemme vieneet Genia von Sandorfin kuritushuoneeseen
hulluinhuoneen asemasta, johon minä kuninkaalle vakuutin tytön
toimittavani.

"Ahaa, siis kuritushuoneeseen!" ajatteli Mandelblüt. "Eipä ole hullumpi
saalis! Ja äiti etsii tytärtänsä. Rahaa, helisevää mynttiä!"

— Lazar, tyttö ei saa hetkeksikään jäädä kuritushuoneeseen, jatkoi
kuningatar innokkaasti. — Sentähden käsken minä, että te annatte tuoda
Genia von Sandorfin kuritushuoneesta tänä iltana, heti kun hämärtää.

Minä telefoneeraan itse kuritushuoneen hoitajattarelle ja käsken hänen
jättämään Genia von Sandorfin sille, joka tänä iltana hoitajattaren
luokse saapuu ja lausuu hänelle tunnussanan: "Päätön mies."

Oletteko käsittänyt, mitä nyt sanoin, Lazar?

— Jaa, teidän majesteettinne, vastasi Mandelblüt, hetkeäkään epäillen.
— Tunnussana on: "Päätön mies." Mutta mitä pitää minun sitte tehdä
Genia von Sandorfille?

— Merkillistä, kuinka teidän äänenne, Lazar, kuuluu telefoonissa
muuttuneelta. Luulisi todellakin puhuvansa aivan toisen henkilön kanssa.

"Jumala varjelkoon minua!" mutisi Mandelblüt itsekseen, kääntäen
kasvonsa pois telefoonista. Jos hän vain saisi tietää asian todellisen
laidan, niin olisin hukassa.

— Kunhan vaan teidän majesteettinne suvaitsee käskeä, mitä Genia von
Sandorfin kanssa on tehtävä.

— Puhukaa hiljemmin, Lazar, minäkin hiljennän ääntäni mahdollisuuden
mukaan. Mutta toivottavasti kumminkin kuulette, mitä sanon.

Kyllä, tunnettehan Janitschartornin "Kuolleitten saarella"?

- Taaskin "Kuolleitten saari!" mutisi Mandelblüt. Sitte sanoi hän
kovemmalla äänellä:

— Kyllä, teidän majesteettinne, tarkoitatte kai tuota turkkilaisten
aikuista rauniota?

— Aivan oikein. Viekää tyttö sinne! Saarella ei ole yhtään ihmistä,
siksipä ei johdu kenenkään mieleen, että Genia von Sandorf olisi tuonne
torniin suljettu. Antakaa hänelle luotettava vartija, ihminen, johon
ehdottomasti voitte luottaa, ja pitäkää sitte Genia siellä niin kauvan
vangittuna, kunnes olen kerinnyt lähemmin määrätä!

— Niinkuin teidän majesteettinne käskee. Genia von Sandorf suljetaan jo
huomenna vanhaan torniin.

— Minä kiitän teitä, Lazar, toimikaa niin nopeaan ja varovasti
kuin mahdollista ja pitäkää ennen kaikkia asiamme salassa, niin on
virkauranne oleva loistava.

— Minä olen ja pysyn teidän majesteettinne tottelevaisimpana
palvelijana, vakuutti Mandelblüt, useampia kertoja kumarrellen
telefoonin edessä.

Sitte kuuli hän lyhyen soiton ja kone oli suljettu, kuningatar oli siis
puhelimen edestä poistunut.

Mandelblüt myöskin kiireimmiten jätti puhelimen, sillä hän oli
kuulevinansa Lazarin askeleita rappusilta. Mutta hänen oli vaikea
pidättää iloansa.

— Tuo on salaisuus, mutisi hän itsekseen, — josta tulee mynttiä. Pääni
oikein tahtoo mennä sekaisin, sillä en oikein tiedä, mitä nyt tekisin.

Ahah, vanha kreivitär Sandorf etsii lastansa ja äiti on varmaankin
valmis maksamaan mitä hyvänsä lapsensa löytäjälle.

Samassa aukeni ovi, ja Lazar palasi. Kädessä oli hänellä tukku
seteleitä.

— Tässä on teille kuusisataa frangia, sanoi hän juutalaiselle, viskaten
setelit pöydälle. — Tosiaankin harmittaa joka kerta kun suoritan teidän
palkkanne, sillä mitä teiltä ennen kaikkia odotan, Mandelblüt, sitä
ette koskaan täytä.

— Ja mitä sitte on teidän ylhäisyytenne minulta odottanut, jos rohkenen
tehdä tällaisen kysymyksen.

— Että jätätte minun haltuuni Mustien vuorten rosvon.

— Jumala on todistajani, huudahti Mandelblüt, äänessä mitä viattomin
sointi, että se päivä, jolloin tuon toivomukseni voisin täyttää, olisi
elämäni ihanin.

Mutta kuinka voi teidän ylhäisyytenne uskoa, että voisin tämän vaikean
asian toimittaa. Enhän minä edes tiedä, kuka Mustien vuorten rosvo
oikeastaan on ja missä hän asustaa!

— Kas, älkääpäs teeskennelkö, hyvä ystävä, sanoi Lazar. — Minä tiedän,
että te toimitte saman peitteen alla kuin tuo rosvo, ainakin on minulla
syytä sitä uskoa. Sillä löytyy ihmisiä, jotka luulevat nähneensä rosvon
menneen kerran "Zum Bojaren" ravintolaan.

— Ja jos hän nyt todellakin on luonani ollut — voinko sitte nähdä
päältäpäin, mitä väkeä mikin on?

— Minä olen jo teille sanonut, että panen teitä varten pöydälle
kymmenen tuhatta frangia silloin, kuin jätätte minulle Demeter
Banjalukin.

— Kymmenen tuhatta frangia? — Hirveän suuri summa! mutisi Mandelblüt.
— Eikö teidän ylhäisyytenne luule, että minulla on halua ansaita noin
suurta summaa?

Mutta minä en tunne Demeter Banjalukia, ja sitä paitsi... on hän kauhea
ihminen. Jos hän sitte huomaisi, että minä aion pettää hänet, niin
sysäisi hän tikarin rintaani aivan selkääni myöten.

— Sen hän tietysti tekisi, sanoi poliisipäällikkö nauraen. — Te ette
myöskään saa olla niin järjetön, että annatte hänen sitä huomata. Mutta
menkää nyt, minulla on yhtä toista tekemistä. —

Seis, vielä hetkinen! Onko sihteeri tullut takaisin poissaollessani?

— Sitä en tiedä, teidän ylhäisyytenne, en mitään ole kuullut.

— Eikä täällä ole mitään tapahtunut? Eikö kukaan ole kolkuttanut ovelle?

— Kolkuttanut ovelle? Ei sinnepäinkään, täällä on ollut hiljaista kuin
kirkossa.

Ehkäpä teidän ylhäisyytenne nyt sallii minun vetäytyä pois. Tänään on
minulla todellakin ollut erinomainen onni, että minulla on ollut kunnia
edustaa teidän ylhäisyyttänne. Minä olen ja pysyn teidän ylhäisyytenne
uskollisimpana palvelijana Mandelblüt.

Näin sanoen oli juutalainen vetäytynyt ovelle. Hän vielä kerran kumarsi
ja hävisi sitte, riemuitseva ilme liiaksi mehevillä huulillansa.

- Hän on kerrassaan sopiva mies, sanoi Lazar itsekseen sytyttäen
papyrossin.

Hänen ilmoituksensa tänään oli huvittava ja ehkä suurestakin
merkityksestä.

Vai niin, Nicodem Lunjevica on kyllästynyt pikku Ninetteen ja katselee
toista rakastajatarta ja tätä toista etsii hän "Kuolleitten saarelta."

Tämä saari on siis asuttu?

Ah, tässä on salaisuuksia, joista minun täytyy ottaa selko! Ehkäpä
voin siten tehdä pikku ranskattarelle palveluksen, vapauttamalla
hänet kilpailijastaan. Siinä tapauksessa hän kyllä lahjoittaa minulle
rakkautensa, josta hän tähän asti on ollut niin kitsas.

Mutta olenpa, peijakas vieköön, tehnyt tänään tarpeeksi työtä! Nyt
lähden Hôtel de Parisiin syömään päivällistä ja sitte —

Se lienee ollut hyvin mieluisa matka, jonka poliisipäällikkö aikoi
tehdä päivällisen jälkeen, sillä hänen suunsa vääntyi suloiseen hymyyn.

Hän painoi virkalakin päähänsä, asetti miekan vyölleen ja lähti ulos
virkahuoneestaan, jonka hän huolellisesti lukitsi.

Kun hän tuli odotushuoneeseen, istui Heinrich Rabe, hänen kirjurinsa,
yhä vielä pöytänsä vieressä, eikä katsonut ylöskään niistä papereista,
joita hän oli kirjoittamassa.

- Tänään en minä enään ota vastaan ketään, sanoi Lazar sihteerilleen.

- Kuten herra poliisipäällikkö käskee, sanoi Heinrich Rabe, nousten
ylös tuoliltaan ja kumartaen. — Jos jotain tärkeätä tapahtuisi, niin
on se kai herra poliisipäällikön tahto, että minä lähetän siitä tiedon
teille kotiinne.

- Tietysti, kuten tavallista, vastasi Lazar. — Illalla tulette te
luokseni tuomaan annetut raportit.

A propos, Rabe, lisäsi poliisipäällikkö, näittehän juutalaisen
Mandelblütin, joka äsken oli luonani? Minun täytyy antaa pitää silmällä
sitä junkkaria, niin ettei hän itse sitä huomaa. Hän on "Zum Bojaren"
isäntä.

Te pukeudutte valepukuun ja vietätte illan ravintolassa. Minä maksan
tietysti teidän kustannuksenne. Varsinkin tahtoisin tietää, jos eräs
mustapartainen, pitkä ja hoikka mies oleskelee siellä ja jos häntä
pidetään vieraana.

Uusi kirjuri näytti joutuvan hämilleen. Hän punastui kuin koulupoika,
joka tavataan jossain pahuuden teossa.

- Anteeksi, herra poliisipäällikkö, änkytti hän — mutta valepuku. —
Minä en todellakaan tiedä, kuinka voin sellaiseen ryhtyä. Aina olen
aivan tottumaton niissä asioissa, kun en koskaan ennen ole ollut
poliisin palveluksessa.

- Ettekö? Te ette siis voi teeskennellä, sanoi Lazar. — No niin,
saammepahan tästä puhua sitte tuonnempana. Ruvetkaa nyt taas työhönne!
Hyvästi!

Kun Lazar juoksi alas poliisikamarin portaita, nauroi hän tyytyväisenä
ja mutisi:

- Herra Lunjevican suositus oli todellakin sattuva! Tämä Heinrich
Rabe ei tule koskaan olemaan vaarallinen minulle! Ei hän osaa edes
teeskennellä, eikä pukeutua valepukuun.

Niin, näinhän minä sen heti jo päältäpäin, että hän on tyhmä raukka —
eikä mitään muuta.



VIIDESKOLMATTA LUKU.

Wienin kauppias.


Jos syystä voisi jotakin paikkaa maailmassa nimittää "maalliseksi
helvetiksi", niin ansaitsisi Belgradin kuritushuone ensi sijassa
tämän nimen. Ehkä johtui tämä siitä, että se rakennus, mihin Serbian
langenneet naiset suljettiin, niin pian kuin olivat tehneet jonkun lain
rikoksen, muinoin oli ollut luostari.

Ystävälliset, hyväntahtoiset nunnat olivat siinä asuneet ja
toimittaneet paljon hyvää samoissa huoneissa, missä nyt kauhu ja
kyyneleet, valitus ja epätoivo vallitsevat.

Myöhemmin olivat nunnat jostakin syystä sieltä muuttaneet, valtio oli
rakennuksen ostanut, ja ne kopit, joissa ennen rukouksia taivaaseen
kohotettiin, olivat nyt muutetut vankikopeiksi, joissa enimmäkseen
kaikui kirouksia yötä päivää, sekä koston huutoja.

Kun tässä laitoksessa oli ainoastaan naisia, niin oli sen johtokin
naiselle uskottu.

Tämä seikka oli ehkä lähimpänä syynä siihen, että vangit saivat
kauheasti kärsiä.

Kuritushuoneen n.k. johtajattarena oli muuan ylhäinen nainen, nimeltä
Mascha Gurki.

Hänen mies vainajansa oli ollut kenraali, jonka vuoksi johtajatar oli
tunnettu kenraalskan nimellä.

Kenraalska Mascha Gurki istui huoneessansa vanhanaikaisen, leveän ja
korkean tammisen kirjoituspöydän ääressä, ja hänen edessänsä seisoi
Genia von Sandorf, jonka johtajatar juuri oli luokseen kutsunut.

Genialla oli yllänsä langenneille naisille määrätty harmaa puku; mutta
tuossakin karkeassa rumassa puvussaan oli hän kaunis.

Tosin saattoi hänen kasvoistansa huomata, että hän viime aikoina oli
paljon itkenyt. Silmillä oli läpinäkyvä hohde ja huulilla värähteli
äänetön valitus.

Kenraalska suuntasi terävät silmänsä nuoreen tyttöön. Hän ei voinut
Geniata kärsiä ja oli vihannut häntä jo ensi hetkestä, ei muusta syystä
kuin siitä, että Genia oli nuori ja kaunis, sillä kenraalska ei voinut
unhottaa, että itsekin aikoinaan oli ollut nuori ja kaunis ja näytellyt
jotakin osaa maailmassa.

— Rakas tyttö, teistä valitetaan, sanoi kenraalska kovalla, tylyllä
äänellä. — Te kuulutte sanoneen työhuoneessa, että teidät on tuotu
tänne hyvin ylhäisen henkilön käskystä, jonka nimeä en edes teille
rohkene mainita.

Te väitätte yhä, että olette viaton. Tämä ärsyttää toisia vankeja,
tekee ne vastahakoisiksi ja saattaa johtaa kapinaan.

Minä kiellän teiltä kerta kaikkiaan tuollaiset valheelliset kertomukset.

— Minä en vielä kertaakaan ole elämässäni valhetellut, vastasi Genia
ylpeästi, — ja jos olen väittänyt, että minut on tänne kuningattaren
käskystä tuotu, niin sanoin vaan puhtaan totuuden.

— Kurja olento, huudahti kenraalska, äkkiä nousten tuoliltaan, — kuinka
uskallatte lausua kuningattaremme korkean nimen?

Teidät on tänne tuotu, koska olette viettänyt irstasta elämätä. Te ette
ole parempi te, kuin mikä muu letukka hyvänsä, joka täällä oleskelee.

Koettakaa saavuttaa päällyshenkilöittenne suosiota, menkää itseenne,
katukaa ja rukoilkaa ennen kaikkia, rukoilkaa, niin teitäkin kerran
suositetaan armoa saamaan, ja te parantuneena pääsette tästä talosta.

— Minä en koskaan ole täältä pääsevä, vastasi Genia, koettaen pidättää
kyyneleitänsä, — sillä minä tunnen, että minun täytyy täällä kuolla.

Minua kohdellaan sydämettömästi ja väärin, ja kaikki, mitä tässä
talossa kärsin, ei ole mitään siihen verraten, että minut on syyttä
tänne tuotu, että olen mielivallan uhri.

Ei, minä en ole sellainen kuin muut, minä olen tyttö, jolla on
kunniansa tallella ja joka, ennenkuin astuin tämän talon kynnyksen yli,
en tietänyt mitään siitä inhottavasta, mitä täällä näen.

Minä toivon, rouva kenraalska, jatkoi Genia lujalla äänellä, että minun
ainakin sallittaisiin kirjoittaa ja lähettää kirje äidilleni. Tämä on
oikeus, jota ette saa minulta kieltää.

Antakaa minulle paperia, kynä ja mustetta, jotta saan äidilleni
kirjoittaa!

— Te puhutte minulle äänellä, joka ei minua ollenkaan miellytä.
Tuhannen, tässä talossa ei sovi liikoja toivoa. Sitä paitse en ole
saanut tehtäväkseni sallia teille tuommoisia oikeuksia.

Palatkaa nyt vartijan kanssa, joka ulkona työhuoneessa odottaa, olkaa
ahkera, kuuliainen ja nöyrä, siihen teitä kehotan.

Genia antoi syvästi huoaten päänsä vaipua rinnalleen ja hiipi sitten
ovea kohti.

Samassa kuului kolkutusta ovelle, ovi avautui, ja suuri, harmaapäinen
mies, puettuna porvarin jotenkin kuluneeseen pukuun, astui sisään.

— Minulla on kunnia, rouva kenraalska, sanoi hän, nähtävästi
huomaamatta, että Genia peljästyneenä peräytyi taaksepäin, sillä hän
häpesi, niin usein kuin joku mies näki hänet tässä talossa. — Minulla
on kunnia esittää itseni teille: Ignaz Balzer Wienistä on minun nimeni,
minä olen kauppias, se merkitsee, että minä kaupitsen kaikkea, millä
vaan voin rahaa ansaita.

Nyt olen kuullut, että tässä laitoksessa vangit valmistavat erinomaisia
olkikenkiä.

Minä ostan miten paljon hyvänsä, maksan aina korkeita hintoja ja aina
käteisellä rahalla — aina puhtaassa rahassa, se lankee itsestään.

Minä maksan kaksikymmentä prosenttia enemmän kuin ne, joille ennen
olette myyneet laitoksen tuotteita.

— Mutta, hyvä herra, huudahti kenraalska närkästyneenä, — kuinka
tällä tavoin voitte ilmoittamatta tunkeutua tänne? — Miksi ette ole
edeltäpäin ilmoittautunut?

— Pyydän anteeksi, jatkoi mies — mutta minulla ei ole korkeita
ajatuksia ilmoittamisesta. Joka paljon kysyy, saa monta vastausta,
hyvän liikemiehen pitää ymmärtää tunkeutua kaikkialle. Älkää panko
pahaksenne, kyllä pian sovitaan.

Kas, tuo taitaa olla joku täällä olevista letukoista. Ha, ha, he ovat
kaikki aikaisemmin pitäneet hauskaa elämää ja täytyy heidän nyt siitä
maksaa sakkoa. Jaa, ei aina tanssita ruusuilla elämän läpi. Mutta
kaunis hän on — tosiaankin sangen kaunis.

— Herra Balzer, minun täytyy pyytää teitä päästämästä tuollaisia
muistutuksia, huudahti kenraalska. — Tässä talossa ei olo mitään
kauneutta, ainoastaan katumusta ja parannuksentekoa.

Menkää! huudahti hän sitte närkästyneenä, kääntyen Genian puoleen.
— Miksi tässä vielä seisotte ja miksi tuota herraa niin tutkivasti
tähystelette?

Menkää, olen jo aikoja sitten käskenyt.

Mutta Genia ei mennyt. Mies, joka noin äkkiä oli tunkeutunut
kenraalskan vastaanottohuoneeseen, oli hänelle aivan vieras, häntä ei
Genia ollut koskaan ennen nähnyt.

Mutta kaksi sanaa, jotka mies oli lausunut, teki hänet Genialle
tavattoman tärkeäksi. Hän oli sanonut olevansa Wienistä?

Oi, tuo mies tuli Wienistä, keisarikaupungista Tonavan varrelta,
siitä kaupungista, missä Genian rakastettu äiti asui ja missä hänet
yleensä tunnettiin. Nyt tahi ei koskaan tahtoi hän käyttää tilaisuutta
hyväkseen, ilmoittaakseen surullisen kohtalonsa maailmalle.

Hän hyvin tiesi, että hän täten panisi kaikki alttiiksi, että hän
ärsyttäisi johtajattaren raivoisaan vihaan.

Kumminkin — tuota ainoata tilaisuutta, jonka sattuma hänelle tarjosi,
ei hänen pitäisi jättää käyttämättä.

— Oi, hyvä herra, huudahti Genia syvällä liikutuksella ja kovasti
vapisevalla äänellä, äkkiä astuen Ignaz Balzerin luokse ja ojentaen
ristiin pannut kätensä häntä kohden, — tehän tulette Wienistä?
Pelastakaa minut! Minä olen kreivitär Genia von Sandorf; Wienissä asuu
äitini. Sanokaa hänelle, että minut on tuotu tänne. —

Kenraalska syöksyi raivostuneena Genian päälle nyrkit pystyssä ja
viskasi hänet menemään, niin että tyttöparka hoiperteli ovea kohti.

— Sinä letukka, kuinka uskallat kertoa vieraalle tuollaisia valheita?

Sinä, joka kadulta pyydystettiin, ulos! — Ei, ei takaisin
työhuoneeseen! Vartija — vartija tänne päin. Tulkaa tänne ja laahatkaa
hänet alas pimeään koppiin! Siellä tulee hänen istua kahdeksan päivää
vedellä ja leivällä.

Oi, nuo naiset, joka hetkeä he käyttävät hyväkseen paetakseen, taas
miesten pariin päästäkseen ja minua mustentaakseen — minua, joka
kumminkin saan vastata kaikesta! Minulla on kerrassaan raskas toimi!

Naisvartija, jäntevä, vahvarakenteinen oli tullut sisään. Hän heti iski
kyntensä Geniaan ja veti hänet perässänsä, vaikka tuo onneton vielä
koetti irtautua hänestä ja kiiruhtaa Ignaz Balzerin luokse.

Wienin kauppias lienee kumminkin ollut merkillinen henkilö. Sillä
samassa kuin kenraalska hyökkäsi Genian päälle lyöden nyrkillään hänen
rintaansa ja viskasi hänen taaksepäin, säpsähti hän, ja hänen muutoin
uniset silmänsä säkenöivät.

Hänen vartalonsa kumartui, ikäänkuin olisi ollut aikeessa hyökätä
raivostuneen naisen kimppuun ja yhdellä nyrkin iskulla lyödä hänet
lattiaan. Mutta hän kumminkin oikasihe, pannen käsivarret ristiin
rinnan ylitse ja seisoi siinä sitten kuin kivettynyt.

Hän näki Genian rukoilevaiset silmät, kuuli hänen avunhuutonsa, kun
raaka vartija iski häntä niskaan, painoi häntä ja veti ovelle.

Mutta Wienin kauppias oli tullut tänne kauppoja tekemään, hyviä
kauppoja, ja siksi katsoi hän olevan edullisinta, ettei sekaantuisi
toisten ihmisten asioihin, jotka itsessään eivät häntä liikuttaneet.

Kun ovi oli suljettu Genian ja vartijan takana, lausui kenraalska
väsyneellä äänellä:

— Näettekös, hyvä herra, niin täällä käy päivä päivän perästä,
paljastaan mieliharmia ja nöyryytystä. Oi, jospa vaan tietäisin
jonkun toisen paikan, niin olisin jo aikoja sitten jättänyt tämän
kiittämättömän toimen.

Ennen kaikkea, pyydän teiltä kumminkin, herra Balzer, ettette usko
sanaakaan siitä, mitä tuo tyttö sanoi. Mitä hän väittikään? Hänkö
kreivitär? Genia von Sandorf? —

Ha, ha, hänellä on aivan toinen nimi ja on hän viettänyt häpeällistä
elämää. Monet upseerit ovat hänen tähtensä ampuneet itsensä, sitte
vaipui hän yhä syvemmälle, kunnes joutui poliisin käsiin ja tuotiin
tänne.

Eikö niin, hyvä herra, tuollainen olento on inhottava?

— Mitä suurimmassa määrässä, vastasi Balzer syvällä rintaäänellä, joka
osoitti varmaa vakuutusta. — Yhteiskunnan on vapauduttava tuollaisista
vahingollisista kasvannaisista.

Mutta puhukaamme nyt, rouva kenraalska, kaupoistamme. Siitä on tuleva
meille kummallekin hyötyä, siliä — herra Ignaz Balzer kumartui viekkaan
näköisenä alas johtajattaren puoleen — minä olen taipuvainen joka
frangista, minkä ansaitsen, luovuttamaan kymmen sentiimiä teille, ja
lopuksi siitä tulee aika sievoinen summa.

Ja jotta huomaisitte minun näin todellakin tarkoittavan, suvaitsen
täten jättää teille viisisataa frangia pieneksi ennakkomaksuksi
tavarasta.

Näin sanoen oli herra Balzer povitaskustansa ottanut esille lompakkonsa
ja antoi viisisatamarkkasen liukua kenraalskan käteen, joka keveästi
huoaten otti sen vastaan.

— Eikö ole kauheata, että täytyy turvautua tällaisiin pieniin
sivutuloihin? huudahti kenraalska, teeskennellen ja päivitellen. —
Mutta mitä pitää tehdä? Täytyy ajatella vanhoja päiviään.

— Haluaisitteko näyttää minulle huoneet, missä olkikengät valmistetaan?
jatkoi Balzer. — Näettekö, rouva! kenraalska, minä tahtoisin saada
suunnilleen selville, kuinka paljon laitos kykenee niitä tuottamaan.

Eikö niin, tehän olette hyvä ja näytätte minulle hiukan laitosta?

— Siitä on minulla oleva suurta huvia, herra Balzer. — Olkaa hyvä ja
seuratkaa mukana.

Oi, te tulette näkemään kauhistuttavia, hyljättyjä olentoja. Minä
tiedän, että niiden näkeminen on teille paljon mielipahaa tuottava.

— Paljon pahaa, vakuutti Balzer. — Mutta mitäpä ei tee hyvän kaupan
vuoksi?

He lähtivät yhdessä kenraalskan vastaanottohuoneesta ja kulkivat ympäri
koko taloa.

Herra Balzer oli hyvin tiedonhaluinen mies. Kaikki tahtoi hän nähdä, ja
yksityiskohtia myöten hän otti kaikki selville.

Ennen kaikkia tuntui hän olevan siitä hämmästynyt, että niin monet
naiset — niitä oli useita satoja — eivät koskaan uskaltaneet tehdä
kapinaa.

— Jos nuo liittoutuisivat, kuiskasi hän hoitajattarelle, heidän
ollessa suuressa työhuoneessa, jossa vangit naisvartiain valvonnan
alla valmistivat olkikenkiä — niin silloinhan he teidät kerrassaan
teloittaisivat.

Minun täytyy tunnustaa, että olen vähän peloissani, minä olen yleensä
pelkuriluontoinen.

- Oh, mitä ajattelette, herra Balzer! vastasi kenraalska, — meillä on
seitsemäntoista naisvartijaa ja sitte vielä yksikolmatta miespuolista.

Lienette kai myöskin huomannut, että alhaalla pihassa on vartijajoukko,
johon kuuluu joka päivä neljätoista sotamiestä. Nämä valvovat
uloskäytävää ladatuin kiväärein.

Ikkunat ovat häkillä varustetut, ovet ovat raudasta ja varmemmaksi
vakuudeksi päästetään joka ilta irti useita suuria koiria, jotka
ehdottomasti repisivät kappaleiksi jokaisen, joka kutsumatta koettaisi
tänne tunkeutua.

Herra Balzer löi tämän kuullessaan kädet kasvoihinsa, kuin olisi hän
niihin tahtonut painaa kasvojensa ilmeen.

Se oli pettymyksen ja tuskallisen raivon ilme, joka kuvastui hänen
piirteissään. Mutta hän ehätti kohta vakuuttamaan, että hänen
levottomuutensa on nyt ohi.

- Mennään nyt takasin minun vastaanottohuoneeseeni, sanoi kenraalska —
Nyt päätetään kauppa ja ehkäpä teemme samalla kauppakontrahdin.

- Juuri niin, kenraalska, vastasi herra Balzer. — Te olette todellakin
erittäin tarmokas nainen. Sellaisesta minä pidän.

Pikaista kosimista ei kenenkään ole vielä tarvinnut katua ja pikaisesti
päätetty kauppa on aina ollut edullinen molemmille puolille. — Ha, ha,
me olemme kuin luodut toisillemme, kenraalska.

Niin pian kuin kenraalska ja kauppias tulivat vastaanottohuoneeseen,
istuutui kenraalska kirjoituspöytänsä ääreen.

- Minä pidän teistä, herra Balzer, sanoi hän, — ja luulen, että meistä
tulee vielä ystävät.

Ainakin olen hyvin halukas myömään teille edullisilla ehdoilla kaikki
vankien työt.

Minä annan teille listan, josta voitte nähdä, mitä ja kuinka paljon
kutakin lajia valmistetaan meidän laitoksessamme ja —

Miksi sitte häiritsette minua? Mitä haluatte? Nämä kenraalskan sanat
koskivat erästä naisvartijata, joka tuli huoneeseen kirje kädessä ja
jäi seisomaan odottavaan asemaan.

— Tämän kirjeen, sanoi nainen, on yksityinen sanansaattaja juuri
jättänyt kenraalskalle tuotavaksi, ja tuoja käski minun nimenomaan
jättämään kirjeen omakätisesti kenraalskalle.

— Antakaa tänne! sanoi kenraalska. — Hyvä on, voitte lähteä.

Kenraalska oli näin sanoen ottanut kirjeen vartijan kädestä, ja samassa
kun hän kohotti kirjeen, nähdäkseen keneltä se oli, näki herra Balzer,
että kirje oli takapuolelta varustettu suurella sinetillä, jossa oli
kruunun kuva.

Herra Balzer tuli hetkeksi hyvin levottomaksi.

Myöskin kenraalska tuli sinetin nähdessään kovaan mielenliikutukseen,
sillä hän katseli kirjettä todellisella hartaudella ja syvällä
kunnioituksella.

Sitte hän avasi kuoren pienellä terävällä veitsellä, joka oli
kirjoituspöydällä, ja veti kuoresta kokoon käännetyn paperin, josta
huoneeseen tuoksui hyvää hajua.

— Minun täytyy pyytää anteeksi, sanoi hän hymyillen kauppiaalle,
odottakaa vain muutamia minuttia. — Tämä on erinomaisen tärkeä kirje,
jonka korkea henkilö on minulle lähettänyt. Sallitteko minun sen lukea?

— Mutta, olkaa hyvä, huudahti Balzer rakastettavalla äänellä. — Olkaa
hyvä, älkää antako minun häiritä itseänne!

Sillä aikaa ajattelen kauppaamme.

Kenraalska kohotti siis kirjeen ja kun hän oli pitkänäköinen, niinkuin
vanhemmat ihmiset tavallisesti ovat, piti hän kirjettä jotenkin kaukana
itsestään.

Herra Balzer kumminkin huvitteli, vetelemällä partaansa, mutta
todellisuudessa suuntasi hän silmänsä kirjettä kohden. Salainen
toivomus näytti täyttävän hänen mielensä.

Oikeastaan hän oli kauhean halukas tietämään, mitä kirje sisälsi.

Jos hän todellisuudessa olisi ollut herra Balzer, niin olisi hänelle
kirjeen sisältö ollut aivan yhdentekevä, mutta se hän ei ollutkaan,
vaan mies, jonka nimi oli koko Serbiassa tunnettu ja peljätty.

Tuo harmaapäinen mies ei ollutkaan kukaan muu kuin Demeter Banjaluki,
Mustien vuorten rosvo.

Demeter Banjaluki melkeinpä jo oli epätoivoissaan uhkarohkean aikeensa
onnistumisesta, kun äkkiä pälkähti hänen päähänsä, että tuo kirje
mahdollisesti koski Genian kohtaloa.

Mitäpä hän ei olisi antanut, jos hänen olisi ollut mahdollista
asettua kenraalskan taakse ja hänen olkapäänsä yli heittää silmäyksen
kirjeeseen, joka suuressa määrässä herätti hänen huomiotansa. Oi, mitäs
tuo oli!

Demeter kohautti hiukan ja heitti nopean, tutkivan silmäyksen peiliin,
joka riippui kenraalskan takana.

Peilistä Demeter saattoi lukea jokikisen sanan, tunsipa myöskin
käsialan.

Demeter Banjaluki ymmärsi oivallisesti lukea peilikirjoitusta. Tuon
miehen tietysti oli täytynyt kaikkea oppia, hänen täytyi kaikkea
ymmärtää, josta saattoi hänen vaarallisessa ammatissaan olla hyötyä.
Joka sekunti täytyi hänen olla altis mitä vaarallisimpiin yllätyksiin,
ja siksipä oli hän opiskellut vähän itsekutakin asiata, välttääkseen
vainoojiaan ja saadakseen selville ihmisten salaisuudet.

Demeter luki peilistä niinkuin kirjaa, vaikka kirjaimet peilissä
olivatkin väärinpäin ja oikealta vasemmalle. Kenraalska ei vielä ollut
päässyt kirjeen päähän, kun Demeter jo osasi sen ulkoa. Ja kumminkin
toisti hän itsekseen joka sanan, ettei millään muotoa unhottaisi yhtään
tavua.

Demeter Banjalukin täytyi pusertaa huulensa yhteen, jottei päästäisi
remakkata naurua, sillä nyt hän tiesi, ettei valepukunsa ollut turha.
Kirje kuului nimittäin seuraavasti:

 "Rouva kenraalska.

 Vanki Genia von Sandorf ei saa kauvemmin jäädä teidän luoksenne. Eräät
 syyt vaikuttavat, että hänet on sieltä vietävä ja siirrettävä entistä
 ankarampaan säilytyspaikkaan.

 Tänä iltana saapuu teidän luoksenne henkilö ottamaan Genia von
 Sandorfia. Tämä henkilö on lausuva teille tunnussanaksi: "Päätön mies."

 Tuolle henkilölle on teidän viipymättä jätettävä Genia von Sandorf, ei
 kumminkaan vankipuvussa, vaan yksinkertaisessa mustassa puvussa.

 Minä vakuutan teille, kenraalska, kaikkein korkeinta suosiotani, jos
 tarkoin noudatatte tätä määräystänne."

Tämä kirje oli ilman allekirjoitusta, mutta sen täytyi tulla mahtavalta
ja vaikutusvaltaiselta taholta, koska kenraalska katseli kirjettä
todellisella hartaudella.

- Päätön mies, ajatteli Demeter Banjaluki. — Joo, se mies, joka tänä
iltana tulee Geniata noutamaan, tulee päästänsä lyhemmäksi, niin totta
kuin minä olen Banjaluki.

Hyvä oli, että kenraalskan silmät vielä olivat kirjeeseen kiintyneet,
sillä muutoin olisi hän huomannut sen liekin, joka silloin ilmestyi
Wienin kauppiaan muutoin uneliaisiin silmiin.

- Minä ajattelen, että on parasta, sanoi Demeter, nousten tuoliltaan,
— että tulen takaisin jonakin toisena päivänä, sillä rouva kenraaalska
näyttää tänään saaneen tärkeitä asioita toimitettavaksi.

— Siinä olette oikeassa, herra Balzer, vastasi kuritushuoneen
hoitajatar. — Silloin voisimme kaikessa rauhassa puhella kaupoistamme,
ja olenpa vakuutettu siitä, että tulemme hyvään tulokseen.

— Erittäin hyvään tulokseen! huudahti herra Balzer tyytyväisenä hieroen
käsiänsä. —

— Minulla on kunnia sulkeutua suosioonne. Näin sanoen otti Balzer
lakkinsa ja keppinsä ja vetäytyi pois.

Kun hän oli poistunut ja ovi sulkeutunut hänen takanansa, kääri
kenraalska kirjeen kokoon ja kätki sen huolellisesti pöytälaatikkoon.

- Siis "päätön mies" on tämän illan tunnussana. Hyvä, se joka lausuu
minulle nämä sanat, saa ottaa tytön haltuunsa.



KUUDESKOLMATTA LUKU.

Kidutettu äidinsydän.


Rouva von Sandorf, Genian äiti, oli puoliksi lohdutettuna palannut
Hôtel de Paris'iin ja vetäytynyt huoneisiinsa.

Draga oli lähettänyt hänet luotaan tyhjillä lupauksilla. Hän oli aivan
yksinkertaisesti vakuuttanut hänelle, että poliisi tekisi kaikki
voitavansa löytääksensä Genian.

Mutta kreivitär von Sandorf ei suuresti luottanut Serbian poliisiin.

Hänhän oli jo tehnyt Belgradin poliisipäällikön tuttavuutta, kurjan ja
julkean Lazar Petrovitschin, joka oli vaan tehnyt pilkkaa onnettomasta
naisesta.

Eikä siinä kylliksi. Tuo kurja oli ollut vielä niin raaka, että oli
solvannut hänen tyttärensä kunniaa.

- Oi Jumalani, kuinka kurjia ihmiset sentään ovat, huokasi kreivitär
von Sandorf ja vaipui tuolille istumaan. — Minä olen nyt oppinut
näkemään, etten ennen, silloin kun mieheni vielä eli, ollenkaan
tuntenut maailmaa sellaisena kuin se on.

Kuumat kyyneleet vierivät onnettoman rouvan silmistä hänen
ajatellessaan kuollutta puolisoaan ja hän heittäytyi nyyhkyttäen sohvan
nurkkaan.

Kuinka kauvan kreivitär siinä makasi synkissä mietteissään, ei hän
itsekään tiennyt, mutta heräsi tästä syvän alakuloisuuden tilasta
siihen, että ovelle kevyesti naputettiin.

Se oli eräs Hôtel de Parisin palvelija, joka syvästi kumartaen astui
ovesta.

- Anteeksi, kreivitär, jos häiritsen, sanoi palvelija — mutta ulkona on
eräs henkilö, joka haluaa puhutella kreivitärtä, ja — minä en tiedä,
päästänkö hänet sisälle. —

- Kuka se on? kysyi kreivitär lempeällä äänellä. Ehkä on se joku
onneton, joka tahtoo pyytää minulta almua?

- Ei suinkaan, kreivitär! vastasi palvelija. — Minä tunnen miehen, se
on juutalainen nimeltä Mandelblüt, jolla on viidennen luokan ravintola
Belgradissa. Hänestä ei puhuta juuri hyvää tässä kaupungissa.

- Ja hän tahtoo puhua kanssani? sanoi kreivitär suuresti ihmeissään. —
Etteköhän ole sittenkin erehtynyt, sillä minä en voi ajatellakaan, mitä
hän tahtoo.

- Erehdys on tässä mahdoton, kreivitär. Muuten juutalainen pyysi kovin,
että minä hänet ilmoittaisin.

Kreivitär mietti hetkisen, mitä hän tekisi. Sitte sanoi hän
palvelijalle:

- Tiedättehän, että minä olen tullut Belgradiin etsimään kadonnutta
lapsiparkaani.

Siksi täytyy minun puhua jokaisen kanssa, joka tulee tielleni. Ehkä
tämä mies voi antaa minulle viittauksen, mistä voin hakea lastani.

Antakaa siis miehen tulla sisään!

Ei suinkaan hän lienee mikään vaarallinen mies, minä tarkoitan — ei
suinkaan häntä ole syytetty koskaan väkivallan teosta?

— Mandelblütiä? — Ei, ei mistään semmoisesta. Minun mielestäni hän on
hyvin pelkuri! Muuten olen minä aina lähellä tuolla korridoorissa.

Näin sanoen poistui palvelija syvään kumartaen.

Heti kuului koputus ovelle.

Kreivittären kehoituksesta avautui ovi hiukkasen ja sisään pujahti
juutalainen Mandelblüt, pistäen ensin päänsä ja sitte koko ruumiinsa
sisälle.

Hänellä oli paras silkkikauhtanansa yllään ja olipa hänellä tänään
lakkikin kädessä, vaikka hänellä vielä oli pieni musta, samettinen
patalakki päässä.

— Pyydän tuhat kertaa anteeksi, rouva kreivitär, sanoi hän, yhtä mittaa
kumartaen, — mutta en koskaan olisi ottanut tätä vapaisuutta, jollei
minua mitä tärkein asia olisi ajanut tänne.

— Eikös nimenne ole Mandelblüt? kysyi kreivitär, istuutuen sohvaan.

— Aivan niin, rouva kreivitär. Mandelblüt on nimeni, isäni nimi oli
myöskin Mandelblüt, perheemme on suuri, täytyy minun sanoa ja minulla
on veli Wienissä. —

— Suokaa anteeksi, olkaa hyvä ja sanokaa asianne, keskeytti kreivitär.
— Mitä liikettä harjotatte Belgradissa?

— Herra Jumala, rouva kreivitär, vastasi Mandelblüt, — mitäkö liikettä
harjoitan?

Kaikellaista, mutta aivan erityisesti on minulla "Zum Bojaren"
ravintola tulolähteenäni.

— "Zum Bojaren" ravintola! huudahti äkkiä kreivitär muuttuneella
äänellä. — Siellä ravintolassahan asui — vastatkaa suoraan, Mandelblüt,
eikö teidän ravintolassanne asunut yönä ennen kuningas Aleksanterin
vihkiäisiä Draga Maschinin kanssa nuori tyttö nimeltä Genia von Sandorf?

— Aivan oikein, rouva kreivitär! Teidän tyttärenne asettui ravintolaan
asumaan, ja voinpa vannoa, ettei hänelle minun ravintolassani
tapahtunut mitään pahaa.

Vihkijäispäivän aamuna lähti hän talostani viattomana ja vammattomana.

Mutta senjälkeen ei teidän tyttärenne enää saapunut takaisin
ravintolaan, ja siitä lähtien —

— On Genia kadonnut! keskeytti kreivitär von Sandorf, voimatta hallita
mielenliikutustaan, vaan nyyhkytti kovaäänisesti.

— Älkää itkekö, rouva! sanoi Mandelblüt, kuullessaan kreivittären
hillittömästi nyyhkyttävän. — Kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Tehän
olette tulleet tänne Belgradiin etsimään tytärtänne.

Hyvä rouva, te olette hänet löytävä! Minä, Mandelblüt, sanon sen
teille, ja kun Mandelblüt on sanonut sanan, on se yhtä hyvä kuin jos
joku toinen jo olisi saman asian suorittanut.

— Niin, rouva kreivitär, on olemassa salaisuuksia, joita ei edes
rahalla voi suorittaa.

— Minä tiedän! huudahti kreivitär. — Jos vaan siitä on kysymys, oi,
kyllä kohta olemme yksimielisiä.

Puhukaamme nyt suoraan, herra Mandelblüt! — tulkaa lähemmäksi, niin
ettei ulkona kuulla, mitä me puhumme.

— Samaa mieltä olen minäkin, sanoi juutalainen. — Minä kuulen
palvelijan yhtä päätä kulkevan käytävässä edes takaisin. Miksi pitäisi
hänen tietää, mistä me puhumme?

Kreivitär vetäytyi ikkunakomeron luoksi ja Mandelblüt seurasi häntä
sinne.

— Sanokaas minulle nyt, mitä teillä on kerrottavaa ja kuinka paljon te
vaaditte?

— Viisituhatta frangia minä vaadin, rouva kreivitär, vastasi Mandelblüt
päättävästi. — Mutta, kun olette minulle maksanut sen summan, niin
silloin saattekin tyttärenne syliinne, niin totta kuin minä olen
rehellinen mies.

Kreivitär rupesi kiivaasti vapisemaan eikä kyennyt tuskin sanaakaan
sanomaan. Hän meni kirjoituspöydän ääreen, missä hän säilytti kaikki
puhtaat rahat ja muut arvoesineet, jotka oli ottanut mukaansa
Belgradiin. Hän avasi erään laatikon ja otti sieltä lompakon.

— Viisituhatta frangia te vaaditte, huudahti hän. — Olkoon niin, ne
heti saatte, mutta sitte teidän täytyykin olla minulle avullinen
tuomaan tyttäreni syliini.

— Rouva kreivitär, huudahti juutalainen, katse yhtä mittaa rahoihin
kiintyneenä, — valmistautukaa kauheata asiata kuulemaan! Minä en sille
mitään voi, mutta minun täytyy se sanoa — teidän tyttärenne oleskelee
nykyään kuritus — Jumala varjelkoon minua — se on minulle liian
vaikeata sanoa, mutta minun täytyy — hän on nyt —

— Mies, älä anna minun kauvempaa maata kidutuspenkillä? huudahti
kreivitär vapisevalla äänellä.

— Missä on Genia, missä saattaa hän olla? Armollinen Jumala, minä
tuskin enää kykenen kestämään kaikkia koetuksia ja mielenliikutuksia,
joita minulle olet pannut!

Niin sanokaa sitte, että kerrankin tulee tuskista loppu!

— Ne loppuvat, rouva kreivitär, luottakaa siihen, sillä tänä iltana
saatte taas tyttärenne Genian luoksenne. Tällä hetkellä on hän tosin
kuritushuoneella. Kun Mandelblüt oli lausunut nämä sanat, katseli hän
kreivitärtä aroilla silmillä.

Mutta se vaikutus, minkä Mandelblüt oli odottanut, nimittäin kauhea
tuska ja häpeän purkaus, jäi tulematta siitä yksinkertaisesta syystä,
että kreivitär ei käsittänyt, mitä "kuritushuoneella" tarkoitettiin,
ainakaan kun samalla oli Geniasta kysymys.

— Kuritushuoneessa! huudahti hän kepeästi vapisevalla äänellä.

— Ahaa, minä huomaan, ett'ette oikein tunne Belgradia! huudahti
juutalainen — Ojennuslaitos, kreivitär, on jotain hirmuista, sitä
kutsutaan myöskin Harmaaksi linnaksi ja siihen taloon teljetään kaikki
huonot ja langenneet naiset Serbiassa.

Nyt kalpeni vanha, harmaahapsinen nainen, hän huudahti ja vaipui
tuolille.

- Langenneiden naisten joukossa, lausui hän vapisevalla äänellä —
minun Geniani! — Oi Jumala, minun puhdas tyttöni, joka vielä muutamia
viikkoja sitte oli kaikkien ylpeys ja ilo. Hänkö ojennuslaitokseen!

Kreivitär riensi hänen luoksensa, sillä se teki hänelle melkein hyvää
löytää edes tässä miehessä henkilö, joka tunsi Genian ja saattoi
todistaa, ettei hänen tyttäressään ollut mitään pahaa.

- Tehän olette tuntenut Genian, sanoi hän kyynelissään — hän on asunut
teidän talossanne, sanokaa itse, oletteko koskaan nähnyt puhtaampaa ja
viattomampaa tyttöä?

Miksi te vaikenette? Miksi ette puhu? Laupias Jumala, miksi katsotte
niin jäykästi minuun?

— Neiti Genialla oli todellakin eräänä yönä nuori mies luonansa. —
Ymmärtäähän tuon hyvin, nuori tyttö tahtoo mennä naimisiin, ja hän
ehkä ajatteli, että herra Stefan Naumovitsch oli otettava. Tämä on
todellakin pulska mies, se on kateudenkin tunnustettava. Ja niinpä
neiti Genia avasi hänelle ovensa, koskapahan he asuivat seinä seinän
vieressä ravintolassa. —

Kauhun huuto pääsi kreivittären huulilta ja hänen kasvonsa tulivat
kuolonkalpeiksi.

— Ihminen, onneton ihminen! koristi hän kurkustansa. — Mitä te sanotte!

— Te valehtelette, Mandelblüt! Se ei ole totta! Tyttäreni ei mitenkään
ollut sinä yönä miehen seurassa!

— Kreivitär, jollette minua usko, niin kysykää häneltä itseltään! Mies
on täällä vielä, hänen nimensä on Stefan Naumovitsch ja on kuninkaan
ajutantti.

Minä ja vartijapäällikkö tulimme huoneeseen, ja silloin istui
Naumovitsch neiti Genian vieressä vuoteella. Ja neiti Genia selitti
itse Naumovitschia rakastavansa.

Kreivitär istui hiljaa häpeästä ja mielenliikutuksesta masentuneena.

— Muutoin! Mikä ihme se on, jos kaksi nuorta ihmistä rakastaa
toisiansa. Mutta pääasia. Teidän lapsenne on kuritushuoneessa. Hänet on
sieltä pelastettava. Ja sentähden olen minä tullut tänne ilmoittamaan,
mitenkä hänet voisitte saada sieltä ulos.

— Puhukaa, hyvä herra! sammalti kreivitär, levottomuudesta pidättäen
henkeänsä.

— Minä olen tänään, jatkoi Mandelblüt — kuullut telefoonikeskustelun,
jossa muuan henkilö, jota en lähemmin uskalla mainita, oli
poliisipäällikön kanssa.

Poliisipäällikkö Lazarin asemasta seisoin minä telefoonin ääressä.
Kysymyksessä oleva henkilö alkoi silloin puhua Geniasta ja antoi
poliisipäällikölle kauhean käskyn, nim. heittää tyttärenne torniin,
missä hän ei enää saisi nähdä päivän valoa.

Ei kukaan ihminen asu sillä saarella, missä torni on, tahi oikeammin
sanoen, ei kukaan sanota siellä asuvan.

Ja niin antoi sama henkilö käskyn — että minä, s.o. poliisipäällikkö
Lazar, jonka kanssa hän luuli puhuvansa, menisin tänä iltana ottamaan
Genia von Sandorfin kuritushuoneesta.

Siihen vaan tarvitaan, että henkilö, joka ilmoittautuu johtajattarelle,
kuiskaa hänelle salaisen tunnussanan, niin neiti kohta jätetään
hakijalle.

Tunnussana on: "Päätön mies."

Täten oli Mandelblüt päättänyt puheensa ja suuntasi nyt silmänsä
hillittömällä himolla viiteen tuhanteen frangiin, jotka vielä olivat
pöydällä.

Kreivitär meni tyvenesti kirjoituspöydän ääreen, otti pari seteleistä
ja ojensi ne Mandelblütille sanoen:

— Tästä saatte ilmoituksestanne.

Mutta kuka on tuova Genian kuritushuoneesta, kun ottaa lausuakseen
johtajattarelle tunnussanan?

— Kuka, huudahti Mandelblüt? — aina se, joka kysyy. Ajattelen, että te
rouva kreivitär itse menette, ettehän tarvitse sanoa, että olette tytön
äiti, jos se teistä tuntuu pahalta. Te sanotte aivan yksinkertaisesti:
Päätön mies, niin kaikki käy, niin kuin teille olen sanonut. Minä
tahdon itse olla päätön mies, ellei kaikki nimenomaan tapahdu tällä
tavalla. Tänä iltana on tyttärenne vapaa ja te matkustatte hänen
kanssansa Wieniin ja koko juttu on unhotettu.

Muutoin, eihän sitä kukaan tiedä, että neiti on ollut seikkailuilla

- Menkää nyt tiehenne! kuiskasi kreivitär von Sandorf,
mielenliikutuksesta läpiväsyneenä. — Poistukaa ja jättäkää minulle
kaikki muu tehtävä.

Jos minun onnistuu pelastaa tyttäreni, niin voitte te täältä minun
luotani noutaa jälellä olevat kolme tuhatta frangia. Te kaiketi
luotatte minuun?

— Ettäkö luotan kreivittäreen! — Sepä vasta kysymys. Nuo kolmetuhatta
frangia ovat yhtä hyvässä säilyssä täällä kuin minun luonani.

Ja täten ei minulla enää ole muuta tehtävää, kuin toivoa teille
rehellisesti kaikkea hyvää. Jos vastedes tarvitsette Mandelblütia, niin
muistakaa, että hänet tavataan "Zum Bojaren" ravintolassa!

Kreivitär ainoastaan teki käden liikkeen sanoakseen jäähyväiset, ja
Mandelblüt vetäytyi takaisin ovelle.

Mutta ennenkuin hän sinne asti oli saapunut, kuuli hän nimensä vielä
kerran huudettavan.

— Herra Mandelblüt, vielä yksi kysymys, sanoi kreivitär. — Mikä olikaan
sen miehen nimi, jonka kanssa tyttäreni — oi Jumalani, en uskalla sitä
sanoa! — havaittiin olleen tuona yönä?

— Stefan Naumovitsch on hänen nimensä, rouva kreivitär. — Hän on nuori,
komea upseeri, luullakseni myöskin hyvästä perheestä. Tätä nykyä on hän
hänen majesteettinsa kuninkaan ajutanttina.

— Hyvä on, herra Mandelblüt, sitä minä vaan halusin tietää.

Yhtä monta kertaa kumartaen kuin sisään tullessa, poistui Mandelblüt ja
vihdoinkin oli kreivitär yksin.

Mandelblüt lähtikin sopivaan aikaan, sillä kreivitär ei enää kyennyt
hallitsemaan itseänsä. Hän puhkesi itkemään, nojautuen sohvan kulmaan.
Hän itki sitä, että oma lapsensa oli joutunut viettelijän uhriksi.

Sillä vanha kreivitär ei hetkeäkään epäillyt, että Stefan Naumovitsch
pani liikkeelle kaikki keinonsa, joilla kokenut mies saattaa viattoman
tytön pään panna pyörälle.

Kuinka muutoin olisi ollut mahdollista, että Genia yöllä olisi avannut
hänelle ovensa.

— Minä en voi sitä uskoa, en voi sitä käsittää! huudahti kovasti
koeteltu kreivitär, yhä käsiänsä väännellen. — Mutta kumminkin —
tuota ei juutalainen ole voinut itsestään keksiä; hän oli niin varma
asiastansa. —

Näin sanottuaan nousi kreivitär sohvalta, pyyhki kyyneleensä ja sanoi:

— Hänet on vapautettava, tuo onneton eksynyt, vapautettava hirveästä
talosta, missä hän voi ainoastaan syvemmälle vaipua.

Mutta en minä tahdo viedä häntä pois; se mies, joka on hänet
onnettomuuteen syössyt, pelastakoon hänet myöskin. Sillä jos hän on
vähemmässäkään määrässä rehellinen, niin on hän toki noudattava, minun
kehoitustani, vievä Genian kuritushuoneesta ja ottava hänet vaimoksensa.

Jollei hän tahdo, silloin — silloin on Genialle parempi, että menehtyy
tuossa hirveässä talossa.

Loukkautuneen äidin koko ylpeys näyttäytyi noissa sanoissa. Puhdas,
tahraamaton nimi oli ollut aina hänen suvussansa suurin pyhyys, ja tuon
nimen näki hän nyt tahratuksi, häväistyksi.

Muutamia minuuttia myöhemmin istui vanha kreivitär kirjoituspöytänsä
ääressä ja antoi vapisevalla kädellään kynän liukua paperilla. Hän
kirjoitti Stefan Naumovitschille.

"Hyvä herra! Yönä ennen kuningasparin vihkiäisiä, asuitte te yhdessä
tytön kanssa, joka siihen saakka oli ollut siveellinen ja kunniallinen.
Tuo tyttö nääntyy nyt hirveässä vankeudessa, hänet on viety
kuritushuoneeseen. Voiko teidän omatuntonne jättää teidät rauhaan, hyvä
herra? Eikö teidän ole itsellenne sanottava, että te olette hänet noin
kauvaksi saattaneet. No hyvä, taivas tarjoo nyt teille tilaisuuden
tehdä kaikki taas hyväksi.

"Ne, jotka ovat tytön lähettäneet kuritushuoneeseen, ovat antaneet
laitoksen johtajattarelle käskyn tänä iltana jättää tyttö sille
henkilölle, joka lausuu tunnussanan: 'Päätön mies.'

"Hyvä herra! Genia von Sandorfilla ei ole enää maailmassa ketään
ihmistä, joka hänestä välittää, hän on nyt yksin ja hyljätty.
Epäilemättä te tänä iltana tuon salaperäisen tunnussanan avulla
vapautatte tyttö kauheasta ympäristöstänsä? Ja kun te olette
vapauttaneet Genian, voitteko olla silloin niin julma ja sydämetön,
että hylkäätte uhrinne ja jätätte hänet avuttomana kadulle?

"Tehän olette ihminen, joka varmaankaan ette tahdo, että ikuinen tuomari
teidät kerran työntää luotansa. Tekin epäilemättä toivotte pitkää,
onnellista elämää. —

"Onneton äidin kirous lepää teidän ylitsenne, jos laiminlyötte tämän
ainoan tilaisuuden Genian vapauttamiseen. Samalla sanokaa Genia
von Sandorfille, ettei hän koskaan saa astua äitinsä eteen muutoin
kuin teidän laillisesti vihittynä vaimonanne. Siihen saakka hylkää
äidinsydän arvottoman ja on koettava unhoittaa hänet."

Näiden rivien alle, jotka vanha rouva kirjoitti tuhansin kyynelin,
samalla kun hän tuon tuostakin jätti kynän kädestänsä, kun epätoivon
tuska valtasi hänet, piirsi hän vihdoin vakavalla kädellä: Kreivitär
von Sandorf.

Vielä kerran tarkkaavasti luettuansa kirjeen, pisti hän sen kuoreen
ja varusti osoitteella: Stefan Naumovitsch, H. M. Serbian kuninkaan
ajutantti.

— Nyt vaan on kysymys siitä, sanoi kreivitär itsekseen, — miten kirje
saataisiin varmasti ja salaisuudessa Naumovitschin käsiin.

Minä kyllä uskallan jättää kirjeen jollekin viejälle, en kumminkaan
Serbian postilaitokselle, sillä sanotaan, että siinä on salainen
osasto, missä hovin virkamiehille ja valtiollisille henkilöille menevät
kirjeet salaisuudessa avataan ja luetaan.

Oi Jumalani, miten nyt menettelisin? Aika kiirehtää, jo on puolipäivä
enkä minä uskalla odottaa siksi kuin aurinko on laskenut, sillä silloin
on tyttäreni hukassa.

No niin, minun täytyy keksiä joku kepponen: Pukeudun valepukuun, haen
Stefan Naumovitschin käsiini ja annan hänelle tämän kirjeen.

Sitte valitsi kreivitär kaikkein huonoimmat vaatteet, mitä hänellä
oli mukanansa, repi ne tahallansa tahrasi niitä hiukan, laittoi
harmaan tukkansa epäjärjestykseen, niin että suortuva lankesi hänen
kasvoillensa, leikkasi kenkänsä rikki ja koetti muutoinkin näyttää niin
köyhältä ja kurjalta kuin mahdollista.

Sitte otti hän pienen punotun korin käsivarrelleen, kätki sinne kirjeen
ja hiipi ulos Hôtel de Parisista niin huomaamatta kuin mahdollista ja
lähti konaakiin päin.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Kerjäläisnainen.


Stefan Naumovitsch kulki pitkin kuninkaallisen puiston varjoisia
käytäviä juuri silloin kuin aurinko edellämainittuna päivänä oli
noussut korkeimmilleen ja sen säteet kultasivat puiden latvoja ja pian
hän oli tullut semmoiselle paikalle, johon hän ei koskaan astunut ilman
kauheata väristystä, jota ainoastaan ne ihmiset kokevat, jotka joskus
ovat olleet niin lähellä kuolemata, että ovat huomanneet sen jäistä
tuulahdusta.

Oi, tuossa oli paikka, missä keskellä viheriäisyyttä maa oli tullut
paljastetuksi ja ikäänkuin uudestaan luoduksi.

Kuninkaan ajutantti katseli paikkaa omituisella katseella ja syvällä
mielenliikutuksella.

Täällä oli lyhyt aika sitten se hauta kaivettu, joka oli ollut hänelle
määrätty, täällä oli hän seisonut musta side silmillä ja kaksitoista
ladattua kivääriä oli tähdätty hänen rintaansa vastaan, täällä oli hän
joka hetki kuolemaa odottanut.

Silloin oli kuningas äkkiä esiintynyt, nimittänyt hänet ajutantiksensa
ja tarjonnut hänelle ystävyyttänsä. Mikä muutos hänen kohtalossansa!

Stefan vapisi, ajatellessaan, kuinka helposti olisi voinut sattua,
että kuningas olisi puoli minuuttia myöhästynyt. Silloin olisi ollut
kuninkaalle myöhäistä osottaa kiitollisuuttansa Stefanille siitä, että
tämä kerran oli pelastanut hänen henkensä.

Muuten ei Stefan katunut ollenkaan, että oli tarttunut Aleksanterin
ojennettuun käteen.

Sillä kuningas oli tähän asti pitänyt sanansa, kohteli häntä
ystävänänsä ja uskoi hänelle melkein kaikki sekä valtiolliset että
yksityiset asiansa.

Tällä tavoin oli Stefan aina selvillä Dragan toimista ja paljon pahaa,
jota tuo kaunis, pirullinen kuningatar oli aikonut panna toimeen, oli
hän salaisuudessa muuttanut hyväksi.

Aleksanteri oli heikko luonne, joka aina otti vaikutuksia siltä, jota
hän kuunteli.

Mutta Stefan Naumovitsch ei näyttänyt tulleen tälle paikalle
antautuakseen tarkastelemaan ihmiskohtalojen vaiheita, päinvastoin
näytti hänen tulollaan tänne puutarhaan olevan varma syy, sillä
hän katseli tähystellen ympärilleen ja — kas, saman puun takaa,
jonka vieressä Draga silloin seisoi ja levottomin silmin seurasi
valmistustoimia, astui nyt mies.

Tämä oli puettu käsityöläiseksi.

Edessään oli vihreä nahkaesiliina, harmaa puku, pitkävartiset saappaat.
Harmaa tukka ja parta olivat lyhyiksi leikatut.

- Ystäväni Maschin, huudahti Stefan ja riensi entistä everstiään
vastaan — tulethan vihdoinkin!

- Minä löysin kirjeesi puun kolosta, joka on postikonttorinamme ja
tulin täsmälleen.

- Mutta sinä annoit minun kauan odottaa itseäsi.

- Niin, kun minun täytyy olla varovainen, vastasi Maschin
sydämellisesti puristaen Stefanin kättä. — Minähän olen vielä
maanpakolainen, tai oikeastaan kuollut mies, sillä tuolla konakissa
luullaan, että pyöveli on tehnyt hyvän työn ja että minä jo aikoja olen
maannut Tonavan pohjassa.

Sentähden en uskalla esiintyä, näetkös, poikani — en uskalla näyttäytyä
kellenkään.

- Ja missä sinä oikeastaan piileskelet? kysyi Stefan, kun hän yhdessä
ystävänsä kanssa painui syvemmälle puiden väliin. — Et edes minullekaan
ole tähän asti antanut osoitettasi.

- En, sitä en ole tehnyt, kun en oikeastaan tahtonut, että kukaan sitä
tietäisi. Mutta sinä olet poikkeus.

Niin tiedä siis, että eräs kunnon ihminen, johon minä voin aivan
kokonaan luottaa, on ottanut minut taloonsa. Tunnetko vanhan
kuninkaallisen hevosenkengittäjän, mestari Zornin?

- Ahaa, saksalaisen, joka oli palveluksessa jo kuningas Milanin aikana!
huudahti Stefan. — Tietysti minä hänet tunnen.

Jokainen Belgradin lapsi tuntee hänet. Eihän löydy muita asiantuntevia
hänen alallaan kuin hän. Siksi onkin hän välttämätön hovissa, koko
kuninkaallinen talli on hänen katsantonsa alla.

- No niin, minä olen mestari Zornin ensimäinen mies, vastasi Maschin —
se tahtoo sanoa, sillä arvonimellä asun minä, hänen talossaan.

Kerrassaan rehellistä väkeä, nuo Zornit, sekä ukko että hänen
tyttärensä Klärchen, joka äidin kuoltua on hoitanut taloa!

Sinä tiedät, että he asuvat Natalienstrassella. Tuo vanhanaikuinen
talo on hänen omansa. Siinä on tarpeeksi tilaa meille; minulla on
hyvin kaunis huone asuttavanani ja saan nauttia mitä jalointa ja
hienotunteisinta vierasvaraisuutta.

- Tuntuu kuin kivi putoaisi sydämeltäni, vastasi Stefan — kun nyt
tiedän, että sinä olet hyvässä turvassa.

Mutta menkäämme asiaan.

Hovista ei minulla juuri ole paljon uutta sanottavaa, korkeintaan se,
että eräs kuningattaren sisar on tullut sinne; minä luulen, että hän on
hänen nuorin sisarensa ja nimensä on Helena.

- Minä tunnen hänet, vastasi Maschin — hän on aina ollut hyvä lapsi ja
lienee vielä tälläkin hetkellä siivo tyttö.

Mutta mitä tuosta onnettomasta lapsesta tulee, kun hän vielä jonkun
aikaa on elänyt Belgradin hovissa? Sisarensa Dragan johdon alla täytyy
hänen pian langeta.

- Se olisi hirmuista! huudahti Stefan. — Ehkä sitä voi estää, minä aion
kaikessa tapauksessa pitää Helenaa silmällä.

- Mutta elä vaan katso liian syvälle hänen silmiinsä! huudahti Maschin,
rypistäen vähän epäillen tuuheita kulmakarvojaan. — Muuten tulee
sinusta lopulta vielä Dragan lanko ja minä voin omasta kokemuksestani
sanoa, ettet sinä saa niittää kunniaa ja iloa.

Tämän jälkeen johti Maschin heti keskustelun toiseen aineeseen.

- Tiedätkö, tuo Nicodem Lunjevica, joka viettää Belgradissa niin
häpeällistä elämää jalkavaimonsa, ranskalaisen Ninetten kanssa, oli
äsken Zornin talossa kengityttämässä hevostaan, ja minä toimitin työn,
sillä minä autan sellaisessa toimessa, etten herättäisi epäilyksiä.

Kun minä raskaalla vasarallani aioin lyödä eläimen kaviota — Lunjevica
seisoi vaan kolmen askeleen päässä minusta — niin totisesti olin
kiusauksessa antaa vasaran suhista hänen päänsä päälle ja lyödä sen
hänen tyhjään kalloonsa.

- Elä Jumalan tähden tee mitään ajattelemattomasti, Maschin, eläkä
tarpeettomasti vuodata verta!

Mitä tuon heittiön kuolema Serbiaa auttaisi! Hän ei tule ollenkaan
kysymykseen.

- Tiedätkö sen niin varmaan? kysyi Maschin. — Minä erehdyn suuresti,
jollei Draga kohota veljeään korkeammille kunniapaikoille.

Kokeneiden miesten, joilla on kykyä, täytyy väistyä syrjään,
jättääkseen paikkansa tuolle Nicodem hylkiölle.

- Se on hyvin surullista, mutta sille emme tällä hetkellä voi mitään,
vastasi Stefan. — Nyt on tehtävä havaintoja ja tyvenesti odotettava.
Jos kuningatar kerran asian ajaa liian kauvaksi, niin silloin mekin
ymmärrämme toimia.

— Minä pelkään, että silloin on oleva liian myöhäistä, mutisi
Maschin. — Etkö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että Dragalla on
aivan erityinen keino kerta kaikkiaan tehdä itsensä kuninkaalle
välttämättömäksi, eikä ainoastaan kuninkaalle, vaan myöskin koko maalle?

— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Stefan. — Minä en sinua ymmärrä, ystäväni.

Minkä keinon hän sitte omistaa, kerta kaikkiaan välttääkseen kotonansa
ratkaisevaa tapausta?

Sillä jos Aleksanterin huumaus kerran on ohi, kukapa tietää, eikö
silloin voi joku toinen tulla, joka nostaa Dragan satulasta, ja silloin
ei kuningas ajattelisi kauvan, vaan tahtoisi mitä pikemmin hänestä
erota.

Joka noin äkkipäätä menee naimiseen, se sen myöskin pian purkaa.

— Hyvä, varsin hyvä, lausumasi ajatus ei ollenkaan ole hullumpaa,
puhkesi Maschin sanomaan. — Ja muutoin — eihän Aleksanteri vielä toden
teolla koskaan ole rakastanut. Niin, kukapa tietää, eikö hän voisi
tuntea todellista rakkautta, jos hänen eteensä vietäisiin kaunis, siveä
ja jalo tyttö, joka syntyperäänsäkin nähden olisi hänen arvoinen?

Mutta näetkös, poikani, Maschin pisti tätä sanoessansa käsivartensa
Stefanin käsivarren alle ja käveli hänen kanssansa alas käytävää
pitkin, — samalla kuin Draga lahjoittaa kuninkaalle lapsen, varsinkin
jos se on poika, prinssi, on kuningatarta mahdoton kukistaa. Voi
silloin sinua, Serbia parka, silloin olet ikipäiviksi kadotettu!

Stefan kalpeni. Tätä mahdollisuutta ei hän vielä edes ollut ajatellut.

Mutta hänen täytyi antaa Maschinille oikeutta. Samassa hetkessä kuin
Draga tulisi äidiksi, lahjoittaisi maalle kruununprinssin, kuninkaalle
perillisen ja Obrenovitschin perheelle uuden vesan, ei mikään voima
maailmassa kykenisi irroittamaan Aleksanteria Dragasta, silloin
kuningattaren päässä kruunu istuisi entistä lujemmin.

— Minä tosin en luule, jatkoi Maschin, että Draga kykenee lapsen
synnyttämään, sillä avioliittonsa veljeni kanssa oli lapseton.

Se olisi todellakin kovin isku, mikä meitä voisi kohdata, jos hän
jonakin päivänä tulisi äidiksi.

— Mutta mitäs tuolla eukolla on täällä tekemistä, joka äkkiä pujahti
esiin pensaikosta?

— Näyttää olevan kerjäläisnainen, vastasi Stefan Naumovitsch,
kääntyessään vanhaan naiseen päin, joka seisoi nöyrässä asemassa ja
ilmeisesti tahtoi molemmilta miehiltä pyytää almua.

Stefan veti kukkaronsa esille ja otti sieltä hopearahan.

— Odota, Stefan Naumovitsch, huusi Maschin hänelle, kun kuninkaan
ajutantti tahtoi kiiruhtaa antaakseen kerjäläiselle rahan, — anna
minunkin puolestani jotakin!

— Stefan Naumovitsch, mutisi kerjäläinen, vavisten koko ruumiissansa. —
Hän se siis on, jota minä etsin.

— Armollinen herra, antakaa minulle joku penni! kuiskasi hän, kun
Stefan oli tullut lähemmäksi. — Antakaa vanhalle eukolle joku penni!

— Kas tässä, ota tämä!

— Ja te, Stefan Naumovitsch, ottakaa tämä, sanoi samalla
kerjäläisnainen ja painoi hänen käteensä kirjeen, jonka hän sitä ennen
oli kopastansa ottanut. — Lukekaa tämä ja toimikaa niinkuin omatuntonne
käskee!

Ennenkuin Stefan vielä oli ehtinyt toipua siitä vaikutuksesta, jonka
nuo salaperäiset sanat tekivät häneen, oli vanha nainen kerinnyt
pujahtaa pensaikkoon, ja Stefan kuuli vaan hiljaista ryskettä naisen
kadotessa.

Kun Maschin saapui ystävänsä luokse, havaitsi hän Stefanin seisovan
kalpeana ja kovassa mielenliikutuksessa.

— Mitä tämä on? kysyi Maschin. — Näyttää aivan siltä kuin olisit
kummituksen nähnyt, ja sinulla on kirje kädessä?

Mistä sen niin pian olet saanut?

— Tuo eukko sen minulle antoi, kun jätin hänelle rahat.

— Kerjäläisnainen? — huudahti Maschin. — Siinä tapauksessa ei hän
sellainen ollutkaan.

Avaa heti kirje, niin katsotaan mitä se sisältää! Ole varuillasi,
Stefan, sillä minä epäilen, että kaiken takana, joka sinulle tapahtuu,
on joku Dragan virittämä ansa.

— Ei, ei, sinä erehdyt, ystäväni, vastasi Stefan äkkiä. — Dragan ja
minun välini on selvä, meillä ei ole enää mitään keskenämme tekemistä.
Minä en luule, että hän enää milloinkaan asettuu tielleni. Mutta sinä
olet oikeassa, tuollaiset salaperäiset kirjeet ovat heti luettavat ja
sitte kappaleiksi revittävät, ettei kukaan niitä löytäisi.

Ei, mutta katsohan, kuinka hienoa käsiala on aivan kuin joku ylhäinen
nainen olisi kirjoittanut nimen Stefan Naumovitsch, ajutantti H.M.
Serbian kuinkaan hovissa.

Hän repi varovasti kuoren auki ja otti siitä pienen, sievän paperiarkin.

Saadakseen suojaa auringolta menivät ystävykset vanhan puun varjoon
ja molemmat lukivat yht'aikaa sitä kirjettä, jonka Stefan niin
salaperäisellä tavalla oli saanut käteensä.

Stefan Naumovitsch horjui.

Ei koskaan vielä ollut eversti Maschin nähnyt ystäväänsä niin
hämmentyneenä, niin murtuneena kuin tällä hetkellä.

Sanaakaan sanomatta vei Maschin hänet istumaan eräälle penkille.

Sitte istuutui hän hänen viereensä ja tarttui hänen käteensä.

- Ystäväni, sanoi Maschin — minä en voi mitenkään ymmärtää, kuinka tämä
ilmoitus niin masentaa sinut.

Asia on sitäpaitse hyvin salaperäinen. Genia von Sandorf — peijakas —
eikös se ole sama tyttö, joka ilmiantoi meidät? Niin, aivan oikein, nyt
muistan ihan hyvin tuon nimen. Kuningatar antoi toitottaa sitä yli koko
maan ja kehui, että Genia von Sandorf saisi ruhtinaallisen palkinnon,
jos hän ilmoittaisi itsensä.

Mutta hän — oi, hän ei siis olekkaan kuollut? Ja minä kun luulin, että
petturi oli jo saanut sen rangaistuksen, jonka hän hyvin oli ansainnut!

Hän elää siis ja on nykyään kuritushuoneessa. Minä sinun sijassasi
repisin aivan yksinkertaisesti kirjeen kappaleiksi ja uskottelisin
itselleni, etten koskaan ole nähnyt häntä.

Minä tiedän, että sinulla on hellä ja tunteellinen sydän, rakas Stefan,
mutta tämä tyttö ei ole ansainnut muuta, kuin meidän vihamme ja
ylenkatseemme, mutta ei ollenkaan osanottoamme.

- Ei, tuhat kertaa ei, huudahti Stefan, kiivaasti puistaen ystävänsä
kättä — sinä erehdyt, Maschin! Niin totta kuin Jumala on taivaassa,
niin erehdyt, sillä Genia von Sandorfilla ei voi olla syytä siinä
asiassa.

Hän tosin näyttää syylliseltä ja itse kuningatar on ilosta loistavin
silmin vakuuttanut minulle, että Genia von Sandorf on meidät
ilmiantanut.

Mutta juuri siitä syystä, että kuningatar on sen minulle sanonut, juuri
siitä syystä, että Draga näytti minulle kirjeen, jota hän ei antanut
minun lukea, vaan piti etäällä silmistäni, juuri siitä syystä, Maschin,
en voi uskoa, että Genia von Sandorf olisi petturi.

- Mutta kuka on sitte meidät ilmiantanut? huudahti Maschin. —
Ainoastaan kaksi henkilöä voi tulla kysymykseen: juutalainen Mandelblüt
ja Genia von Sandorf.

- Kuulehan, Maschin, mitä minulla on sanottavaa! sanoi Stefan ja kiersi
melkein hellästi kätensä niin paljon vanhemman ystävän kaulan ympäri.
— Sinä et ole koskaan nähnyt häntä, sinä et ole katsonut tämän tytön
silmiin.

Jos olisit sen tehnyt, niin tietäisit, että Genia von Sandorf ei voi
olla petturi.

- Kas kuinka sinä häntä puolustat! huudahti Maschin. — Kuinka poskesi
punottavat ja silmäsi loistavat!

- Niin, minä rakastan häntä, huudahti nuori upseeri punastuen, äänessä
rakastavan sydämen kaiho. - Niin, minä rakastan häntä, Maschin, ja
siitä syystä olen myöskin vakuutettu, että hän on viaton. Mutta minulla
on syytäkin häntä rakastaa, sillä häntä on minun kiittäminen hengestäni.

- Elämästäsi? Onko sinun Genia von Sandorfia kiittäminen hengestäsi?

- Kyllä, ystäväni, sillä ilman tätä tyttöä olisi minut vangittu sinä
yönä, jolloin me kokoonnuimme juutalaisen Mandelblütin ravintolassa,
ja kun minulla oli kaikki paperit, jotka koskivat salaliittoa, niin
olisitte myöskin te kaikki olleet mennyttä kalua.

Nyt kertoi Stefan everstille, kuinka Genia päästi hänet huoneeseensa
ja kuinka Genia pani itsensä alttiiksi hänen tähtensä vartijajoukon
päällikön edessä, panipa vielä oman kunniansakin alttiiksi epäilysten
tähden, sillä hän ilmoitti Stefanin olevan sulhasensa, jonka hän oli
yölliseen aikaan päästänyt luoksensa.

Eversti Maschin kuunteli keskeyttämättä, mutta ihmetellen.

- Jos asia on sillä tavoin, sanoi hän Stefanin lopetettua — niin —
olenpa itsekin melkein vakuutettu, ettei Genia ole petturi ja että tämä
on vaan Dragan kepponen, jolla hän tahtoo ehkä asettaa tämän tytön
epäedulliseen asemaan meidän silmissämme.

Kuningatar vihaa ehkä Genia von Sandorfla ja tahtoo kukistaa hänet.
Tässä tarjoutui nyt hänelle hyvin varma keino. Hän laski arvattavasti,
että me kostaisimme sille, joka meidät ilmaisi, ja siitä syystä
kuulutti hän ympäri maan, että Genia von Sandorf oli keksinyt
salaliiton ja kirjeellä varoittanut kuningatarta.

- Kuinka sen asian laita nyt lieneekään, lausui Stefan ja hyppäsi ylös
penkiltä, niin en minä viivyttele mennessäni häntä puolustamaan.

Hän kituu kuritushuoneessa.

Tämä armas olento kuritushuoneessa, niin viheliäisessä ympäristössä!

Olipa se todellakin helvetillinen keksintö, jonka vain Draga voi
ajatella ja Lazar panna toimeen!

- Kuinka, luuletko, että Genia on viety kuritushuoneeseen Dragan
toimesta? kysyi Maschin.

- Minä en sitä luule, vaan minä tiedän sen.

Nyt kertoi Stefan kiireesti ja lyhyesti ystävälleen tapahtumista
naamiaishuveissa.

- Ah, sittenhän on kaikki selvää! huudahti Maschin. Sen sijaan, että
olisi vienyt hänet mielisairaalaan, on tuo Lazar roisto epäilemättä
vienyt nuoren tytön kuritushuoneeseen.

Niin Stefan, joka tapauksessa on meidän velvollisuutemme tässä näytellä
pelastavan kohtalon osaa.

Genia on pelastettava jo tänä iltana, ja minä — minä autan sinua,
Stefan, sillä kokonaan vaaratta ei kai tuosta asiasta selvitä.

— Kiitos, Maschin, minä luotan apuusi, lausui Stefan. — Jos kerran
olemme Genian vapauttaneet, niin katso hänen silmiinsä ja hänen omasta
suustansa olet kuuleva, onko hän meidät pettänyt vai ei.

Sillä tavoin katkaisemme solmun miekoillamme ja pääsemme aika askeleen
Dragan jäljille.

Kaikissa tapauksissa on merkillinen se kirje, jonka Genian äiti minulle
kirjoittaa. Hän kirjeessään minua puhuttelee äänellä, joka minua
itsessään syvästi loukkaa.

Hän näkyy luulevan, että hänen tyttärensä ja minun välillä tapahtui
jotakin tuona yönä, jonka kautta Genian on täytynyt ainaiseksi kadottaa
naisellinen arvonsa äidin silmissä.

Mutta sen vannon sinulle, ystäväni, että se on erehdys.

- No, mitä Geniaan tulee, niin kyllä kai se asia saadaan pian
järjestetyksi, huudahti Maschin. — Onhan meidän helppoa todistaa hänen
äidillensä, että Stefan Naumovitsch on kuninkaallinen mies, joka ei
väärinkäytä tytön luottamusta. Mutta voi hyvin nyt, tänä iltana taas
tapaamme toisemme, yhdessä mennäksemme kuritushuoneelle, Geniata
salaperäisellä tunnussanalla vapauttamaan.

— Ja missä tapaamme toisemme? kysyi Stefan. Mihinkä aikaan tapaamme
toisemme?

— Eiköhän ole parasta, arveli Maschin, että odotamme ensin pimeän tuloa.

Kello yhdeksän tänä iltana menet sinä kuritushuoneelle ja ilmoitat
itsesi n.s. kenraalskalle — muutoin on hänkin peto, jota jo kauvan olen
pitänyt silmällä, yksi Dragan kätyreistä, joka täytyy ennen taikka
myöhemmin toimittaa pois maailmasta.

Minä odotan siis sinua Zornin talon edustalla, mutta ei pääkäytävän
luona Natalienstrassella, vaan pienen puutarhaportin luona, joka vie
virralle.

- Minä tulen, vastasi Stefan. — Yksi ajatus tekee minut kumminkin
levottomaksi. Minne viemme Genian sitte kun olemme saaneet hänet ulos?

Hänen täytyy sitte varmaan elää muutamia päiviä, jollei viikkojakin
mitä suurimmassa hiljaisuudessa, sillä hänen vainoojansa tietysti
raivostuvat, nähdessään, että heidän ilkeä aikeensa ei onnistunut.

- Siihen löydämme kyllä keinon, arveli Maschin, silittäen harmaata
kokopartaansa. — Minä puhun ukko Zornin ja Klärchenin kanssa, eikö
olisi mahdollista, että he muutamaksi ajaksi voisivat ottaa Genian
taloonsa ja piilottaa hänet.

Minä olen varma, etteivät he kiellä minun pyyntöäni siinä suhteessa.

Hyvästi siis, poikani, tänä iltana tavataan. Elä unohda kello 8
puutarhan portin luona.

Maschin puristi Stefanin kättä ja riensi sitte pensasten taa ja oli
pian kadonnut näkyvistä.

Stefan Naumovitsch luki vielä kerran kirjeen tarkasti ja hänen kasvonsa
synkistyivät.

- Se on selvää, mutisi hän itsekseen — että Genian äiti pitää minua
heittiönä, joka on vietellyt hänen tyttärensä ja sitte avuttomana
hyljännyt hänet.

Ei, kreivitär, pian saatte tietää, että Stefan Naumovitsch on
rehellinen mies, että hän rakastaa teidän Geniaanne ja pyytää teiltä
häntä vaimoksensa.

Odottakaa vaan, pian puhutte minulle toisella tavoin, ilolla te
syleilette minua, vävyänne, kun Genia ja minä — ehkä jo tänä iltana
pyydämme teidän siunaustanne.



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Viatonta verta.


Katetut vaunut lähestyivät kuritushuonetta, kun Belgradissa Pyhän
Mikaelin kirkon kello löi yhdeksän. Syysilta oli pimeä. Vielä
edelliseen päivään saakka oli mitä kaunein ja valoisin päivä vallinnut
koko Serbiassa. Mutta nyt oli äkkiä synkkiä pilviä kohonnut etelässä,
ja Adrian mereltä puhalsi vinkuva tuuli yli maan.

Belgradissa oli mitä kamalin ilma, niin että mielihyvällä pysyttelihe
huoneessa. Mutta kaksi miestä, jotka olivat katetuissa vaunuissa, jotka
nyt kuritushuonetta lähestyivät, oli kumminkin uskaltaneet lähteä ulos.

He kun olivat lähteneet pelastamaan hädässä olevata viatonta olentoa,
vapauttaakseen hänet alentavasta ja peljättävästä ympäristöstä.

Vaunuissa istuivat Stefan Naumovitsch ja eversti Maschin.

Jälkimäinen oli siksi päiväksi pannut pois työpukunsa, ainakin oli
lampaannahka poissa. Muutoin oli hän kokonaan vaippaan kääriytynyt,
samoin kuin Stefan Naumovitsch, ainoastaan sillä eroituksella, että
jälkimäisellä oli upseerin vaippa.

Stefan Naumovitsch oli nimittäin päättänyt, ettei kuritushuoneen
johtajattarelta salaisi, kuka Genian veisi pois. Stefan ajatteli, että
hän esiintyessään kenraalskan edessä komeassa virkapuvussaan, täten
kohtaisi sitä enemmän vastustusta. Muutoin luotti hän täydellisesti
siihen, että tunnuslause riittäisi muitta mutkitta pelastamaan Genian
hänen käsiinsä.

Vaunut pysähtyivät tiheän kastanjaryhmän alle. Stefan ja eversti
Maschin astuivat vaunusta.

— Tässä meidän on erottava, ystäväni, sanoi Stefan. — Tuolla on
inhottava rakennus, joka muuriensa sisäpuolella kätkee niin paljon
viheliäisyyttä ja kurjuutta, niin paljon valitusta ja kauhua.

Sinä odotat minua täällä, ja samassa kuin minä tulen ulos Genian
kanssa, avaat sinä vaunujen oven ja autat minua nostamaan tytön niihin.
Hyppäämme perässä ja sitte kuljemme täyttä vauhtia.

— Tapahtukoon niin, vastasi Maschin. — Minä pysähdyn vaunujen ääreen.
Älä muutoin unhoita, mitä olemme sopineet. Jos sisällä joutuisit
satimeen, niin anna hopeapillin kaikua, minä tulen heti avuksesi
poikani, luota siihen.

Stefan veti Maschinin muutamia askeleita ajurista sivulle päin.

— Voimmeko myöskin täysin luottaa ajuriin? kysyi hän hiljaisella
äänellä. — Sinä, joka olet vaunut hankkinut, voit minulle tarkalleen
sanoa, kuka ajuri on?

— Kuka hän on? vastasi Maschin. — No niin, kun minulta noin suoraan
kysyt, niin täytyy minun kai puhua sinulle siitä.

Hän on vanha Zorn, hevosenkengittäjä, jolle olen salaisuutemme uskonut.
Tuskin olin hänelle siitä puhunut, niin hän ojensi kätensä minua kohti
ja sanoi: "Jos on kysymyksessä pelastaa viaton tyttö kuritushuoneesta,
niin olen mukana. Minä jätän omat vaununi tuollaista yritystä varten ja
ajan itse hevosia."

Kun Stefan tämän kuuli, kiiruhti hän takaisin vaunuihin ja ojensi
kätensä ajurille, jonka kasvoista ei juuri paljon näkynyt, sillä hän
oli vetänyt pussikauluksen silmilleen.

— Antakaa minun tervehtää teitä, herra Zorn, huudahti Stefan. — Minä
kiitän teitä kaikesta sydämestäni, että olette ojentanut minulle
avuliaan kätenne.

— Ei mitään kiittämistä, Stefan Naumovitsch, vastasi ukko Zorn,
nostaessaan parratonta päätään ja katsoen Stefaniin hyväntahtoisilla,
mutta kumminkin terävillä silmillään. — Onhan ihmisen velvollisuus
vapauttaa tyttöparka, joka on viattomasti suljettu kirottuun
kuritushuoneeseen. Muutoin olen mukana kaikessa, kun on kysymys tehdä
Dragan joku aikomus tyhjäksi.

— Älkäämme menettäkö aikaa, varoitti Maschin. — Muutoin voisi joku
toinen henkilö tulla tiellemme, jonka ehkä Draga erityisesti on tänne
lähettänyt.

Stefan Naumovitsch säpsähti. Se ajatus, että Genia voisi häneltä mennä
hukkaan, ja uudestaan joutua Dragan kynsiin, riitti Stefania aikeessaan
kiiruhtamaan. Hän vielä kerran puristi Maschinin kättä ja kääntyi sitte
mennäkseen. Samassa hän kumminkin veti Maschinin puoleensa ja kuiskasi
hänen korvaansa:

- Lupaa minulle, ystäväni, että jos minulle nyt sattuisi jotakin
onnetonta — en tiedä, mutta sydämeni on täynnä pelokasta aavistusta —
niin pidä huolta Geniasta, älä pidä häntä petturina, älä luule hänestä
pahaa, ole hänelle veljenä, isänä, jollen minä enää kykenisi mitään
hänen hyväksensä tekemään.

Sovita hänet äitinsä kanssa ja vanno vanhalle kreivittärelle minun
nimessäni, että Genian ja minun välilläni ei koskaan ole tapahtunut
sellaista, josta tuo suloinen tyttö tarvitsisi punastua. Ei, jalo
on rakkautemme ollut, jaloa ja puhdasta tähän hetkeen saakka, ja
sellaisena on se pysyvä, jos Jumala niin tahtoo.

— Minä vannon sinulle, Stefan Naumovitsch, vastasi Maschin vakavalla ja
juhlallisella äänellä, — että minä joka tapauksessa olen täyttävä sinun
tahtosi.

Molemmat ystävät katsoivat vielä kerran toistensa silmiin, sitte
kiiruhti Stefan eteenpäin.

Maschin luuli parhaiten toimivansa, kun vetäytyi takaisin vaunuihin.

Vaununikkunan läpi saattoi hän alati pitää kuritushuoneen porttia
silmällä, ja hän selvästi saattoi nähdä, milloin Stefan ja Genia
tulisivat ulos portista.

Sillä aikaa Stefan nousi käytävän ovelle johtavia rappusia ja soitti
sitte kelloa.

Salpa työntyi syrjään ja hän ilmoitti ovenvartijalle tahtovansa
puhutella johtajatarta.

— Ei tämä riitä, hyvä herra, vastasi vartijanainen, — minun täytyy
myöskin tietää, mitä teillä on asiata, ainakin täytyy minun tuntea
teidän nimenne.

— Tämän saa kenraalska kuulla ainoastaan minun omasta suustani. Sanokaa
hänelle, että täällä on se mies, joka lausuu tunnussanan.

Tämän jälkeen päästi vartija hänet sisään, ja Maschin saattoi
paikaltansa selvästi huomata, että ovi sulkeutui hänen ystävänsä selän
takana.

Samalla kuin tämä nyt tapahtui n.k. maanpuolella, s.o. sillä puolella
kuritushuonetta, missä Tonava ei sivu juossut, seisoi alhaalla mahtavan
virran rannalla kaksi miestä korkeitten pajupensaitten suojassa.

He olivat Demeter Banjaluki ja Aza.

— Ole nyt varuillasi, sanoi Demeter seuraajalleen, nojaten kivääriänsä
vastaan. — Sinä ilmoitit minulle äskettäin, että katetut vaunut
lähestyivät kuritushuonetta.

— Kyllä, kapteeni, vastasi Aza. — Vaunut ajoivat kastanjaryhmän
alle, joka sijaitsi noin sata askelta kuritushuoneelta, ja siinä ne
pysähtyivät. Minä juoksin heti takaisin tänne ilmoittamaan, mitä olin
nähnyt.

— Hyvä, Aza, sinä olet täyttänyt velvollisuutesi, minä olen nyt
täyttävä omani. Kuuleppas, poika, me hiivimme nyt esiin pitkin
Tonavan rantaa ja lähestymme kuritushuonetta toiselta puolelta. Sillä
tavoin tulemme lähemmäksi pääovelle johtavia kiviportaita. Portaiden
keskikohdalla kadun toisella puolella on korkea pensas. Täällä
piiloudumme, sieltä tähystelen miestä.

- Hän on, jatkoi Banjaluki itsekseen miettien, — menevä Genian kanssa
kuritushuoneesta, hän on vievä hänet vaunuihin, tuo koira, joka
kuningatar Dragan käskystä tahtoi viedä tytön pois, syöstäkseen hänet
perikatoon. Mutta Demeter Banjaluki valvoo ja on varma kuulastansa.
Ha, ha, kaitselmus ei suinkaan huvin vuoksi antanut minun lukea
peilikirjoitusta, josta sain tietää, että Genia tänään vietäisiin
kuritushuoneesta. Kuningatar Draga on pitävä huolta siitä, että hänen
lähettinsä toimittaa hänen käskynsä, ehkäpä tuo on hänen kätyrinsä
Lazar, ehkäpä joku toinen — yhdentekevä, kuulani on hänestä veren
vuodattava.

Kun sinä näet miehen kaatuvan, Aza, niin syökset heti Genian luokse,
otat hänet syliisi ja kannat hänet alas venheeseen. Minä suojaan
selkääsi, ja tuo on tehtävämme vaikein osa, sillä ilmeisesti ei lurjus
ole yksin saapunut, vaunuissa kyllä on muita samantapaisia. Mutta
varokoot itseänsä. — Demeter Banjalukin kivääristä puhutaan koko
Serbiassa vain nimellä "keskellä sydäntä"; joka joutuu ampumamatkani
päähän, hän on kuoleman oma. Minä olen vannonut vieväni Genian pois
tuosta kauhun pesästä, vannonut pelastavani hänet. Ja Mustien vuorten
ritari pitää valansa.

Molemmat miehet kulkivat nyt rakennuksen ympäri. Tämän he tekivät mitä
suurimmalla varovaisuudella. Kummallakin oli kiväärinsä käsissään.
Sitä paitsi olivat he myöskin tikareilla varustetut. Nyt olivat he
tulleet rakennuksen kulman taakse. Heidän tuli nyt kulkea kadun poikki,
kenenkään näkemättä, sillä pensaikko, jonka taakse he tahtoivat
piiloutua, oli tien toisella puolella.

— Niin kiireesti kuin mahdollista! kuiskasi Demeter seuraajalleen. —
Kumarru, niinkuin minä teen!

Näin sanoen kumartui rosvo niin alas, että melkein näytti ryömivän
maata pitkin, samassa kuin hän kiireimmiten kulki kadun poikki.

Aza pysyttelihe aivan kapteenin takana, ja tuskin kului puolta
minuttia, kun molemmat olivat pensaston takana, joka heidät kokonaan
suojasi. Sieltä he hyvin saattoivat nähdä kuritushuoneen portille.

Demeter piti kiväärinsä valmiina. Hän pisti kiväärinpiipun hiljalleen
lehdistön läpi ja suuntasi sen porttia kohden.

— Jumalan tähden, kapteeni, elä ammu harhaan! kuiskasi Aza hänelle. —
Varo, ettei kuulasi lävistä sen sydäntä, jonka sinä tahdot pelastaa.

— Mieletön poika! mutisi Demeter. — Olenko sitte ansainnut jotakin
sellaista, kuin kuulla sinun epäilevän taitavuuttani? Etkö ole satoja
kertoja nähnyt minun paljo pitempien matkojen päästä satuttavan
maaliin? Ammuinhan aivan korttiässän sydämeen, kun korttia pidit kahden
sadan askeleen päässä!

— Oi kapteeni, sydäntäni niin ahdistaa! vastasi Aza. Minä pelkään yhä,
että tänään joku onnettomuus tapahtuu. Jospa taas olisimme saarella!
Sillä sinähän aiot viedä Genian, kun olet hänet pelastanut, äiti
Cyrillan ja Sylvan luokse?

— Tietysti, poikani, vastasi Demeter, — minä vien hänet kätköön, missä
tyttö parka voi ruumiin ja sielun puolesta voimistua.

Minä pelkään, että tuo on oleva hänelle varsin tarpeellista, sillä
tuossa kirotussa talossa on häntä kylläksi kidutettu ja kiusattu, niin
että hän nyt on kaikin puolin sairas.

Mutta hiljaa, älkäämme puhuko enää! Näetkö nuo vaunut? Älä unhoita,
Aza, että sieltä voi vihollisia saapua, ja niin pian kuin olet
heittänyt käsivartesi Genian ympäri, juokse, minkä käpälät kestää.

       *       *       *       *       *

Stefan Naumovitsch oli sillä aikaa viety huoneeseen, missä kenraalska
mitä suurimmalla ystävyydellä otti hänet vastaan.

Kun Stefan astui sisään ja kenraalska näki, että hän oli virkapuvussa,
tiesi hän heti, että tuon miehen oli kuningatar lähettänyt.

— Terve tuloa, hyvä herra, lausui Mascha Gurki, kenraalska, hänelle,
mennen Stefania vastaanottamaan. — Luulen jo tietäväni teidän asianne.

— Kysymys on Genia von Sandorfista! vastasi Stefan Naumovitsch
lujalla äänellä. — Minulla on kuningattaren käsky noutaa nuori tyttö
kuritushuoneesta. Älkää sentähden vitkastelko, vaan jättäkää tyttö
minulle.

— Hän on jo valmis, vastasi kenraalska. — Mutta teidän on minulle
sanottava tunnuslause. Siitä riippuu, jätänkö Genian teille, vai en.

Silloin meni Stefan pari askelta lähemmäksi tuota inhoittavata naista
ja kuiskasi hänelle: Päätön mies!

— Oikein! sanoi kenraalska. — Teidät on se henkilö lähettänyt, jonka
käskyjä minun on täysin noudattaminen. Sanokaa hänelle, että minä olen
kaikki tekevä, ansaitakseni hänen suosiotansa.

Tällä hetkellä oli Stefan enemmän kuin koskaan vakuutettu siitä, että
ainoastaan kuningatar saattoi pitää Geniata tuossa kauheassa talossa
vangittuna, tuossa maailman helvetissä.

Sillä se kohteliaisuus, jota kenraalska osoitti, hänen harrastuksensa
tehdä sen henkilön mieliksi, jonka käskyjä hän nyt luuli noudattavansa,
osoitti päivän selvästi, että kuningattaresta oli kysymys.

— Älkää menettäkö aikaa, rouva! sanoi Stefan. — Olkaa hyvä ja jättäkää
minulle nyt tyttö!

— Heti! Heti! Onko teillä sitte niin kiire, hyvä herra? kysyi
johtajatar. — Te näytte olevan kuninkaan lähimpään ympäristöön kuuluva
upseeri.

— Ehkä! vastasi Stefan lyhyesti.

— Ja kun te nyt täältä noudatte Genia von Sandorfin, niin tiedätte kai
mitä tytölle aiotaan tehdä.

— Minä en tiedä, rouva, mitään muuta kuin mikä on tehtävänäni.

— Olkaa hyvä ja ilmoittakaa minun puolestani sille henkilölle, joka
teidät on lähettänyt, jatkoi kenraalska, että tämä Genia von Sandorf
on käyttäytynyt minun talossani kuin ynseä, uppiniskainen ja röyhkeä
olento, jolla alati oli kyyneleet silmissä ja raivo sydämessä. Enkä
minä ole voinut tehdä häntä vähääkään nöyremmäksi tahi siivommaksi.
Älkää unhoittako kertoa tätä tuolle henkilölle!

Stefanin täytyi tehdä väkivaltaa itselleen, ettei raivostuisi ja
karkaisi kenraalskan kurkkuun, sillä hän oli vakuutettu kenraalskan
jok'ikisen sanan valheellisuudesta.

Genia ynseä, röyhkeä, uppiniskainen? Hän nähtävästi oli vastustanut
sitä väkivaltaa, mitä hänelle kuritushuoneessa tehtiin. —

Stefan sentähden päätti, että vielä kerran inhottavan johtajattaren
tekisi vaarattomaksi, niin pian kuin sopiva aika oli tullut.

— Nyt, herra, voitte saada Genian haltuunne! sanoi kenraalska. — Pyydän
vain parin minuutin kärsivällisyyttä.

Hän meni ulos ovesta, joka johti rakennuksen huoneisiin.

Pian palasi kenraalska, mukanaan Genia tummassa puvussa, joka ahtaasti
peitti hänen vartalonsa neitseelliset muodot.

Kirjoituspöydän itäpuolella riippuvan lampun valo sattui Genian
kalpeihin tuskan täyttämiin kasvoihin.

Oi mikä kärsimys ilmeni noissa kasvoissa, mikä sanomaton tuska! Ja
kuinka hänen suloiset silmänsä arasti katselivat, mikä ääretön kauhu
niistä loisti!

Stefan vetäytyi vielä kappaleen syrjään, jottei Genian katse heti
häneen kääntyisi, sillä hän pelkäsi, että Genia hänet nähdessään
päästäisi huudon ja sen kautta ilmaisisi, että he jo tunsivat toisensa.

Ja tämä ei millään muotoa saisi tapahtua, sillä siinä tapauksessa
pelastaminen voisi viime hetkessä tulla mahdottomaksi. Genia ei häntä
todella nähnytkään.

Hän katsoi kenraalskaan ja lausui hiljaisella, vapisevalla äänellä:

— Säälikää minua, rouva kenraalska. Sanokaa mitä aiotaan minulle tehdä?

Oi Jumalani, enkö vielä ole kylliksi kärsinyt! Mitä uutta kauhistusta
saan taas kärsiä, mitkä uudet tuskat minua nyt odottavat? Jumalani,
usein olen tässä talossa toivonut kuolemata ja tuntenut inhoa kaikkea
kohtaan, joka minua täällä on ympäröinnyt. Mutta nyt, kun minulle
salaperäisesti kuiskataan: sinua odotetaan toisessa paikassa — nyt olen
valmis pyytämään, että te rouva kenraalska annatte minun jäädä tänne.

— Minulla ei ole valtaa määrätä sinun kohtalostasi, Genia von Sandorf,
vastasi kenraalska tylysti, vaan toinen henkilö, joka on minun
yläpuolellani.

Tämä herra on tullut viemään sinut täältä. Seuraa häntä! Hän kyllä
ymmärtää jokaista paon yritystä estää. Eikö niin, hyvä herra, teettehän
sen?

Stefan Naumovitsch astui esiin. Hän horjui — hän tuskin kykeni pysymään
jaloillaan. Nyt kohtasivat hänen ja Genian katseet toisensa. Genia
avasi kyyneleistä turvonneet silmänsä, katsoaksensa, kuka hänet ottaisi
mukaansa. Silloin —

Huuto pääsi Genian huulilta. Hän nojasi oven pieltä vastaan ja yritti
vaipua lattialle.

— Mikä tyttöä vaivaa? huudahti kenraalska, ja Stefan näki nyt kauhulla
hänen silmissänsä leimauksen, ikäänkuin epäluulon ilmeen. — Tunnetteko
tuon tytön?

— En vähintäkään! Emme koskaan ole toisiamme nähneet! vastasi Stefan
lujalla äänellä. — Hän kai pelästyi, nähdessään, että minä olen mies,
jonka käsistä hän ei pääse pakenemaan.

Genia nojasi yhä vielä puoleksi tajutonna oven pieltä vastaan.

Genia oli hänet tuntenut. Tuossahan hänen edessänsä seisoi se mies,
jonka kuvan hän oli sydämeensä kätkenyt siitä hetkestä, kuin hänet ensi
kerran oli nähnyt. Siinä seisoi rakastettu, jonka tähden hän oikeastaan
oli kärsinyt niin julmasti, niin rajattomasti — ja kumminkin tähän
saakka kärsimykset kestänyt!

Oi, Genia ei ollut voinut hävittää hänen rakastettua kuvaansa
sydämestään, vaikka hän sen tuhansia kertoja oli tässä talossa
itselleen vakuuttanut, että hän oli tullut kuningatar Dragan
välikappaleeksi, hän joka kerran oli salaliitossa Dragaa vastaan ja
ilolla oli sitoutunut tämän tappamaan — hänestä oli tullut kuninkaan
ajutantti ja kantoi nyt kuninkaan takkia.

Kaikesta tuosta huolimatta ei Genia kumminkaan ole kyennyt Stefania
vihaamaan, vaan rakasti häntä vielä, rakasti sanomattomasti ja
neitseellisen sydämen koko halulla.

— Rouva kenraalska, sanoi Stefan, kääntyen harmaahapsisen naisen
puoleen, joka ilolla näki kauhun, mikä näkyi Genian vallanneen, —
minun täytyy pyytää, että annatte minun muutaman minuutin olla hänen
kanssaan kahden kesken. Minulla on hänelle sanottava käsky, jonka minun
lähettäjäni on määrännyt. Se sisältää vaan muutamia sanoja, mutta
luulen, että ne riittävät häntä nöyryyttämään.

Stefan antoi tahallansa äänelleen kovan ja raa'an soinnun, ja hän
ihmetteli kuinka hän itse saattoikaan näin menetellä sitä vastaan, jota
hän mielellään olisi puhutellut mitä hellimmillä sanoilla. Mutta nythän
oli kysymyksessä viedä kenraalska harhaan, jottei koko pelastamisyritys
joutuisi vaaranalaiseksi.

— Minä jätän teidät yksin, sanoi kenraalska — mutta olkaa varuillanne,
älkää tuon naisen antako hurmata itseänne! Muistakaa, herra, että te
täällä olette kuritushuoneessa, ja tuollaisilla naisilla, joita täällä
on, kyllä aina on keinonsa ja konstinsa kietoa miehet verkkoonsa.

Onneton tyttöparka, jota nämä sanat syvästi loukkasivat, peitti käsillä
kasvonsa, samassa kuin leimuava puna kohosi hänen poskiinsa.

Oi, tulla noin häväistyksi juuri Stefanin edessä, sitä ei Genia
kauvemmin voinut kestää, hänestä tuntui kuin tahtoisi hän kadottaa
järkensä.

Ja kumminkin oli hänelle rakasta saada olla Stefanin kanssa kahden
kesken, johdattaa hänen mieleensä sen yön, jolloin Genia hänen henkensä
pelasti.

— Älkää olko levoton minun tähteni, rouva, sanoi Stefan kenraalskalle.
— Minuun eivät mitkään naisten viekotukset pysty. Tuo nainen tuossa ei
voi minua lumota kauniilla silmillään eikä neitseellisellä vartalollaan
eikä hellillä sanoillaan, joita hän ehkä yrittää kuiskaamaan korvaani.
Se henkilö, joka minut on tänne lähettänyt, tietää liiankin hyvin, että
noituuden nuolet eivät tähän mieheen tartu.

— Oivallista, lausui kenraalska, — kyllä te olette mies paikallaan.
Oi, tuo nainen on kerrassaan vaarallinen. Vieläpä yritti tehdä erään
wieniläiskauppiaan tuttavuutta, joka minun luonani kävi liikeasioissa,
mutta minä huomasin tuon hyvissä ajoin ja annoin viedä hänet pois
huoneestani.

Genia tyytyi heittämään halveksivan silmäyksen parjaajaansa. Miksipä
hän olisikaan puolustautunut? Tässä talossa ei kumminkaan kukaan olisi
uskonut häntä, ja Stefan —?

Oi, kun Stefan olisi yksin hänen kanssansa, silloin hän, Genia, sanoisi
hänelle kaikki. Eihän ollut mahdollista, että Stefan, joka hellästi oli
häntä tuona yönä kohdellut, joka silloin oli hänelle vannonut olevansa
hänelle koko elämänsä ajan kiitollinen, että Stefan nyt olisi hänen
surulliselle kohtalolleen kokonaan tunteeton.

Kenraalska vetäytyi syrjään.

Stefan katsoi myöskin tarkkaan, että kenraalska oli sulkenut oven
mennessään, mutta ei voinut kumminkaan uskoa olevansa kokonaan
suojattu. Päinvastoin Stefan otaksui, että jossakin seinässä oli
pieni reikä, mistä kenraalska saattoi nähdä huoneeseen. Stefan päätti
sentähden olla hyvin varovainen.

Heti hän meni Genian luokse ja näytti tarttuvan häneen tylysti.

— Kylläpä hän on röyhkeä, ajatteli Genia, — sama mies, joka tuona yönä
hellästi vei käteni huulilleen. Ihmeellistä, kuinka ihmiset kumminkin
voivat muuttua?

— Genia von Sandorf, kuule, mitä minulla on sanottavana! huusi hän
kovalla, tylyllä äänellä. — Minulla on teille ilmoitus tehtävänä, joka
on sinut kauhulla täyttävä. Mutta kun tämä ilmoitus tulee korkeassa
asemassa olevalta henkilöltä, niin ei kukaan muu saa sitä kuulla
kuin sinä. Minä sen vuoksi kuiskaan sen korvaasi; mutta vielä kerran
varoitan sinua, älä pyörry, kun saat kuulla tuon kauhean sanoman.

Kuolon tuskan laine vyöryi Genian sydämeen.

Mikä ääni, mikä sävel, ja kuinka kiukkuisesti hänen silmänsä
säkenöivät, ja sanat, jotka hänen piti kuiskata hänen korvaansa,
mitähän ne sisältäisivät? Mitä saattoivat ne muuta olla kuin ilkeyksiä,
kauhuja, uusi rangaistus, jonka Draga oli keksinyt, tuo kostonhimoinen,
vihattu kuningatar.

— Niin kuule sitte, jatkoi Stefan käheällä äänellä, joka kuului niin
raa'alta ja julmalta, kuin jos hän olisi kirouksen lausunut.

Sitte kumartui hän aivan lähelle tytön korvaa, ja huulillansa melkein
sitä koskettaen kuiskasi hän sydämellisillä, suoraan sydämestä
pulppuavilla sanoilla:

— Genia, minä rakastan sinua, minä jumaloin sinua, minä tahdon
pelastaa sinut! Älä usko sanaakaan siitä, mitä täällä olen sanonut,
sen sanoin vaan, johdattaakseni harhaan tuon kurjan inhottavan naisen,
joka epäilemättä nyt pitää meitä silmällä. Anna vastustamatta tehdä
sinulle, mitä minä vaadin! Tule minun kanssani, ja muutamien minuuttien
kuluttua olemme tämän talon ulkopuolella, ja silloin, Geniani, kuulumme
toisillemme ikuisesti!

Geniasta tuntui kuin äkillinen, valoisa uni olisi laskeutunut hänen
ylitsensä. Hän painoi kätensä sydäntänsä vastaan, hän pelkäsi, että
sydän pakahtuisi valtaavasta ihastuksesta. Hän katsahti ylöspäin, ja
kun hänen silmänsä kohtasivat Stefanin katseen, kuvastui siinä niin
sydämellinen ja uskollinen rakkaus, ett'ei hän enää voinut epäillä,
että Stefan Naumovitsch kuului hänelle, ja oli tullut häntä pelastamaan.

- Minä olen sinun, kuiskasi Genia hänelle. — Minä rakastan sinua ja
olisin jo aikoja murtunut täällä, joll'ei rakkaus sinuun olisi pitänyt
minua pystyssä. Mutta sano minulle, kuinka oli sinun mahdollista tulla
tänne?

— Hiljaa, elä kysy mitään, ei täällä, sitte saat tietää kaikki,
kuiskasi Stefan hänelle. — Huuda kauhusta, lyö kädet kasvoillesi,
valita, ponnistele vastaan silloin kun minä tahdon viedä sinut pois.
Meidän täytyy sokaista kenraalskan silmät.

Genia ymmärsi, että tämä oli tarpeellista ja vaikka hän oli aivan
tottumaton kujeilemaan, niin huomasi hän sen heti olevan välttämätöntä,
että hän rupeisi näyttelijäksi, vaikkakin vaan muutamiksi minuuteiksi.

— Oi Jumalani, huusi hän, onko se totta! Ei, se ei voi olla totta, ei
sitä, ei sitä!

Sitte purskahti hän suonenvedontapaiseen itkuun ja vaipui tuolille
istumaan.

Kyyneleet tulivat todellakin sydämestä, mutta kun johtajatar, joka
itse asiassa seisoi ja katseli huoneeseen seinässä olevasta reijästä,
tyytyväisenä hieroi laihoja käsiään, luullen tytön olevan kauhuissaan
Stefanin ilmoituksen tähden, vuosivat Genian silmistä ilon kyyneleet,
joita hänen sydämensä tällä hetkellä oli täynnä.

Hänen huuliltaan oli Genia kuullut, että hän rakasti Geniaa, joka nyt
unhotti kaikki koettelemukset ja vaikeudet, jotka olivat hänen takanaan.

Stefan rakasti häntä, Stefan ottaisi hänet vaimoksensa ja oli tullut
hakemaan häntä sieltä.

Oi, kuinka valoisalta nyt maailma hänestä näytti!

Kenraalska tuli uudestaan huoneeseen. Hänen kavalat silmänsä
tarkastivat tyttöraukkaa, joka istui ja itki kokonaan masentuneena.

- Niin, nähkääs, kaunis Genia von Sandorf, huudahti hän pilkallisesti.
— Meidän talossamme ei kaikki ole aina ollut mieliksenne, kaikista on
teillä ollut jotain valittamista.

Saa nähdä, viihdyttekö siellä, minne teidät nyt viedään, paremmin kuin
täällä.

- Oi, antakaa minun jäädä tänne, kenraalska, huudahti Genia
kyyneltynein kasvoin. — Nyt näen minä paremmin, millaista täällä oli.
Pelastakaa minut tuon miehen käsistä, niin minä vastaisuudessa aina
tottelen teitä!

- Teidän katumuksenne tulee liian myöhään, sanoi kenraalska. — Minä
en voi enää muuttaa teidän kohtaloanne. Ja nyt menkää Jumalan nimeen,
Genia von Sandorf, ja kestäkää se kohtalo, joka teille on sallittu!

Genia nousi ylös polviltaan ja painoi nenäliinan vasten kyyneleisiä
silmiään, sillä hän pelkäsi, että jos kenraalska olisi nähnyt hänen
katseensa, olisi tuo inhottava ihminen heti lukenut niistä hänen
sydämensä ilon.

- Kas niin, seuratkaa minua! kehoitti häntä Stefan uudestaan ankaralla
äänellä. — Antakaa minulle kätenne! Minä voisin vangita teidät, minulla
on oikeus panna teidät käsirautoihin, mutta minä luovun siitä, jos
lupaatte, ett'ette yritä paeta.

- Kyllä, minä lupaan sen, sanoi Genia väsyneellä äänellä ojentaen
hänelle kätensä.

Jos kenraalskalla olisi ollut aavistustakaan siitä, miten mielellään
Genia laski sormensa hänen käteensä, niin ei hän varmaan olisi
suvainnut, että Stefan ja Genia noin ilman mitään läksivät huoneesta.

Kiireesti vei Stefan rakkaansa portaita alas. Vielä ei hän ollut
turvassa. Vasta sitte, kun hän istui Genian kanssa vaunuissa, joita
uskollinen Maschin piti valmiina, tunsi hän olevansa turvassa.

Mutta hän ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään iloa kuiskata hänen
korvaansa helliä sanoja.

- Sinä rakastat siis minua, Genia? kysyi hän hiljaa.

Hän katsoi Stefaniin kauniilla silmillään ja sanoi lämpimästi:

- Minä rakastan sinua, Stefan.

Vastaukseksi kiertyi hänen käsivartensa lujemmin Genian vyötäisille ja
hän painoi hänet hellästi rintaansa vasten.

Hänen täytyi taistella vastaan, ettei jo täällä painanut huuliaan
Genian huulille.

Naumovitsch heitti viimeisen silmäyksen ylös portaita — hän ei nähnyt
enää kenraalskaa.

Tämä oli varmaan vetäytynyt huoneisiinsa, riemuiten siitä ajatuksesta,
että Genia oli heitetty hirmuisen kohtalon käsiin: häpeään ja turmioon.

Stefanin käsi oli niin lujasti kiedottu Genian ympäri, että hän voi
aivan hyvin tuntea hänen vartalonsa muodon.

Genia painautui niin lähelle häntä, kuin olisi hän tahtonut kuiskata.

- Minä olen sinun! Ota minut mukaasi yksinäisyyteen, jossa minä saan
olla omasi!

Stefan pysähtyi, tarttui hänen käsiinsä ja katsoi syvälle hänen
silmiinsä.

- Genia, rakas tyttöseni, tahdotko tulla vaimokseni?

Hänen huulensa hakivat Genian huulia ja painoivat niihin ensi suudelman.

Kimakka huuto, joka äkkiä kuului heidän takanansa, irroitti heidät
toisistaan.

Eräästä sivuovesta, joka vei käytävään, oli kenraalska huomaamatta
tullut ulos, mutta äkkiä säpsähtänyt nähdessään nuo molemmat niin
hellässä suhteessa.

- Petosta! huusi hän, jotta portaat kaikuivat. — Petosta! Tänne
sotamiehet! Ottakaa kiinni! — Viekää hänet takaisin koppiin! — He eivät
saa päästä pakoon!

— Takaisin! jyrisi Stefanin ääni hänen ottaessaan revolverinsa ja
tähdätessään kenraalskaa. — Vielä sana — ja minä ammun sinut!



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Väijyksissä.


Stefan juoksi Genian kanssa portaita alas pitäen aina revolveria
ojennettuna kenraalskaa kohti, joka pelosta ei uskaltanut ääntä päästää.

Mutta hänen huutonsa oli jo herättänyt vartijat.

Ovia avattiin ja sulettiin, juostiin ja kysyttiin toisiltaan, mikä
oli kysymyksessä, äkkiä ilmestyi tulta, joka heitti valonsa pitkin
portaita, joista Stefan ja Genia pakenivat.

Yksi seikka vaan huolestutti Stefania.

Jos portinvartija tuolla alhaalla oli kuullut kenraalskan huudon, niin
olivat he mennyttä. Sillä silloin olisi ovi lukossa, eivätkä he pääsisi
vaunuihin.

Tuossa tulikin vaimo, joka vartioi uloskäytävällä, häntä vastaan. — Hän
oli kuullut kenraalskan sanat.

Hän ojensi laihat kätensä häntä kohti ja huusi:

- Takasin, minä en päästä teitä ulos! Apua, apua! Missä ovat vartioivat
sotilaat?

Stefan päästi tytön irti.

Nainen oli juuri aikeessa painaa sähköjohtoa vahtihuoneeseen, kun
Stefan heittäytyi hänen päällensä.

Kun hän siinä vääntelihe, tarttui Stefan vasemmalla kädellään hänen
kurkkuunsa, niin ettei hän voinut huutaa ja asetti oikealla kädellään
revolverin hänen ohimolleen.

- Anna avain tänne, sanoi Stefan uhkaavasti — muuten olet viidessä
minuutissa kuollut!

- He tulevat, he tulevat tänne! sanoi Genia kiihkeästi hänen takanaan.
— Minut viedään! Stefan auta!

- Rinnan päällä tunnen avaimen — peli on voitettu, avain on minun.

Hän oli löytänyt avaimen riippumassa nauhassa naisen kaulan ympärillä.

Voimakkaalla kädellä katkaisi hän nauhan ja kimposi ylös, pitäen
avainta toisessa ja revolveria toisessa kädessään.

Nyt asetti hän avaimen lukkoon ja seuraavassa sekunnissa avautui portti
heille.

Viileä yötuuli löi heitä vastaan, myrsky ulvoi ja syvä pimeys ympäröi
heidät. Mutta tämä ei merkinnyt mitään Stefanille, hänhän oli
pelastanut rakkaansa — sillä tältä puolen porttia ei kenraalska heitä
enää saavuttanut.

Stefan kietoi kätensä tytön ympäri ja veti hänet mukanaan ulos kadulle.

- Elä pelkää mitään, kuiskasi hän hänelle — nyt olemme pelastetut!
Antaa kenraalskan raivota niin paljon kuin tahtoo, siitä emme välitä,
me olemme vapaat, vapaat!

Laupias Jumala, minä olen haavoitettu! huudahti hän äkkiä.

Genian huuto vastasi nämä Stefanin sanat.

Samalla kun Stefan astui ulos portista, oli pensasten takaa äkkiä
välähtänyt ja laukaus kuului.

Stefan horjui ja kumartui eteenpäin. Genia kietoi kätensä hänen
ympärilleen, mutta ei kyennyt pitämään häntä pystyssä. Hän vaipui
maahan.

- Genia, Genia, kuiskasi Stefan yhä hiljaisemmalla äänellä. — Minä olen
mennyttä miestä.

- Stefan, koeta nyt nousta ylös! huusi hän tuskissaan hänelle.

- Genia raukka, etkö sitte voi aavistaa koko totuutta? Luoti sattui
minuun. Se on sydämessä. — Kaikki mustenee silmissäni. — Genia, suutele
minua, ennenkuin kuolen.

Vapisevin käsin avasi Genia hänen takkinsa. Se oli läpiammuttu ja hänen
loistavassa, kullalla kirjaillussa univormussaan oli sydämen kohdalla
reikä, joka oli luodin synnyttämä.

Geniasta tuntui, kuin mielipuolisuuden varjot olisivat laskeutuneet
hänen ylitsensä. — Tästä pienestä aukosta oli luoti mennyt hänen
sydämeensä ja — verta, verta, verta!

Genia huusi sydäntäsärkevällä äänellä:

- Apua, apua, häntä on ammuttu! — Stefan, elä kuole pois minulta! Apua!

Samalla kun hänen avunhuutonsa kaikui, tunsi hän kaksi kättä
kietoutuvan ympärilleen ja väkisin repivän häntä ylös maasta.

- Elä pelkää, kaunis Genia! kuiskasi ääni hänelle. — Minä toimin erään
henkilön käskystä, joka tahtoo pelastaa teidät.

- Tahtoo pelastaa minut! Voi sitä pelastajaa! Stefanin luona tahdon
olla — oman rakkaani!

Mutta Aza — sillä hän se oli, joka Demeter Banjalukin käskystä
piti Geniaa käsivarsillaan — ei välittänyt tytön sydäntäsärkevästä
valituksesta, vaan kantoi hänet pois.

Genia koetti epätoivon vimmalla irtautua hänen syleilystään, mutta
nuori mies oli liian vahva ja sen lisäksi tiesi hän, että hänen täytyi
ehdottomasti täyttää Banjalukin käsky.

Hän puristi siis Geniaa yhä lujemmin, niin ettei hän voinut liikuttaa
käsiään ja kantoi hänet kuten lapsen Tonavalle päin.

- Pysähdy, tai minä ammun sinut! kaikui äkkiä ääni hänen takanaan.

Aza käänti päätänsä ja näki miehen, joka tähtäsi häntä kohti
revolverilla.

Silmänräpäyksen epäröi hän, kuinka tekisi vastarintaa. Mutta
epäröimistä kesti vaan silmänräpäys, sillä seuraavassa tuokiossa sanoi
hän itsekseen:

"Demeter Banjaluki on käskenyt, että minun tulee kantaa Genia
veneeseen. Hän ampukoon minut — minun velvollisuuteni on tehdä, mitä
kapteeni on käskenyt."

Laukaus kuului — luoti suhisi aivan Azan pään ohi.

Mutta samassa kuului huuto, joka ei tullut Azan, Genian eikä Stefanin
huulilta, vaan eversti Maschinin. Hän se oli, joka ampui Azaa.

Vaunuissa, joissa hän oli odottanut Stefania, oli hänen ollut
mahdollista pitää silmällä kenraalskan talon porttia.

Hän oli nähnyt Stefanin ja Genian ilmestyvän portille. Hän toivoi jo,
että kaikki oli käynyt onnellisesti, mutta silloin kuuli hän äkkiä
laukauksen ja näki Stefanin vaipuvan kadulle.

Silloin ei hän voinut enää jäädä vaunuihin, vaan juoksi ulos, otti
revolverin käteensä ja tuli juuri parhaiksi näkemään, kuinka Aza kantoi
pois turvatonta tyttöä.

Silloin hän ei enää miettinyt. Hän ei voinut ymmärtää, miksi mies
valtasi Genian, mutta hän luuli edessään olevan jonkun kuningattaren
kätyrin.

Hän painoi revolveria, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun hänen
sormensa painoi liipasinta, sai hän kiväärinvarresta semmoisen iskun
käsivarteensa, että se putosi alas aivan herpautuneena.

Samassa näki eversti Maschin pitkän, voimakkaan miehen sukeltavan
eteensä, miehen, joka oli tarumaisessa puvussa. Hänen silmänsä
säkenöivät kamalasti ja hänen mustan parran ympäröimillä kasvoillaan
paloi kaksi punaista pilkkua, jotka olivat ankaran mielenliikutuksen
merkkinä.

- Olipa onni sinulle, huusi mustapartainen hänelle, ettet satuttanut
häneen! Sillä jos luotisi olisi sattunut, niin olisin minä lyönyt sinut
kuin koiran.

- Takasin, sanon minä, eläkä yritäkään seurata häntä! Sillä tiedä, että
minä olen Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryövärikuningas.

Tuo hirmuinen nimi ei ollut vaikutustaan tekemättä itse eversti
Maschiniinkaan. Hänkin kauhistui sitä hetkeksi.

- Demeter Banjaluki! änkytti hän ihmetellen, Mustien vuorten
ryöväripäällikkö.

Tuo kauhea nimi ei voinut olla tekemättä vaikutustansa vieläpä eversti
Maschiniin.

— Demeter Banjaluki! päästi hän kummastuneena, tuijottaen häneen.
Samassa hän unhotti kovan tuskan, minkä isku hänessä oli synnyttänyt.
— Armelias Jumala, tuo rosvo, jota Serbian poliisi niin innokkaasti on
etsinyt — täällä? Mitä syytä oli hänellä sekaantua tähän asiaan? Miksi
oli hän Stefanin vihamies? Miksi hänen kuulansa oli sattunut tuohon
onnettomaan?

Tästä tulisi eversti Maschinin heti saada selvityksen.

Demeter Banjaluki ei näyttänyt ollenkaan kiirehtivän pakenemaan,
tehtyänsä hirvittävän verityön. Pitäen ladattua kivääriä edessänsä,
sanoi hän eversti Maschinille:

— Jos te olette sen miehen ystävä, joka makaa tuossa portaitten edessä,
niin tietäkää, että Demeter Banjaluki on kaatanut hänet, koska mies on
ollut Dragan kurja välikappale ja hänen käskystänsä on tahtonut viedä
turvattoman, viattoman tytön häpeään ja perikatoon.

Rosvon näin puhuessa putosivat kuin suomukset Maschinin silmistä.

Banjaluki ei siis ollutkaan itsessään Stefanin vihamies, vaan oli
oikeastaan tahtonut toimittaa samaa kuin Stefankin, mutta erehdyksestä
oli luullut Stefanin olevan Dragan kätyrinä. Nyt ei kumminkaan ollut
aikaa antautua selityksiin.

— Pitäkää huolta kuolleesta ystävästänne! lausui Banjaluki ylpeästi ja
kylmästi. — Ja jos ihmiset Belgradissa kysyvät, miksi Banjaluki tämän
verityön teki, niin sanokaa, että kuollut mies on ollut kuningatar
Dragan kätyri, ja samalla tavalla Banjaluki ampuu jokaisen, joka
antautuu Dragan palvelukseen.

Sitte kääntyi Banjaluki pois ja hävisi nuolen nopeudella pois Tonavaan
päin. —

Eversti Maschin heräsi ikäänkuin kiusallisesta unesta. Hän vei kätensä
silmilleen, sillä hän luuli, ettei tämä ollutkaan todellisuutta. Nyt
hän kumminkin muisti, että velvollisuutensa oli antaa haavoitetulle
ystävälle apua. Hän vaan pelkäsi, että apu tulisi liian myöhään.

Siinä makasi Stefan Naumovitsch liikkumattomana verissään, ja verta
yhtä mittaa pulppusi rinnasta olevasta haavasta. Eversti Maschin
pelkäsi, että Banjaluki oli ollut aivan oikeassa, kun käski hänen pitää
huolta ystävänsä ruumiista.

Ukko Zorn oli ajurin istuimelta hypännyt alas Stefanin luokse.

— Hän elää! huusi ukko Zorn everstille, kun tämä saapui kaatuneen
luokse. Sydän vielä tykyttää, ja siksi on meillä vielä toivoa.

- Viekäämme hänet heti vaunuihin! sanoi eversti, täytyy viedä hänet
heti lääkärin luokse.

Molemmat tarttuivat varovasti haavoittuneeseen, nostivat hänet hitaasti
ylös ja kantoivat verityöpaikalta.

Ylhäällä kuritushuoneen pääportille oli kokoontunut suuri joukko mies-
ja naisvartijoita, mutta nähdessään, että verta vuoti, olivat he
liiaksi arkoja sekaantumaan taisteluun.

Kenraaiska, joka suurella tyytyväisyydellä oli nähnyt, että Stefan
kaatui, käski väkensä peräytyä ja sulkea portin.

Siten ei kukaan estänyt eversti Maschinia ja ukko Zornia ottamasta
haavoittunutta mukaansa.

He kantoivat hänet vaunujen luo, nostivat niihin ja panivat hänet
makaamaan leveälle istuimelle.

Eversti Maschin istuutui vastapäätä häntä ja vanha hevosenkengittäjä
kiipesi kuskipenkille.

- Me viemme hänet meille! sanoi ukko Zorn päättävällä äänellä
everstille. Jos miesparkaa voi vielä auttaa, niin suojelemme me ja
hoidamme häntä, kuin olisi hän perheemme jäsen.

- Kunnon mies, mutisi eversti Maschin itsekseen, mutta ukko Zorn ei
enää kuullut tätä kiitosta, sillä hän oli jo istuutunut kuskipenkille.

Heidän ajaessaan yön pimeydessä pitkin Belgradin katuja, kumartui
eversti Maschin katselemaan ystävänsä kalpeita kasvoja ja mietti
turhaan sitä, kuinka kaikki oli voinut tapahtua.

Yht'äkkiä avasi Stefan Naumovitsch silmänsä ja kuiskasi hiljaa:

- Genia, missä on Genia?

Nämä olivat hänen ensimäiset sanansa.

Hän ajatteli vaan rakastettuaan. Omaa tuskaansa ja vaaranalaista
tilaansa ei hän muistanut.

Eversti Maschinilla ei kuitenkaan ollut sydäntä sanoa hänelle koko
totuutta, että Genia oli Mustain vuorten ryövärin käsissä.

Sen tähden turvautui hän valheeseen.

- Genia on turvassa, vastasi hän.

- Turvassa? Missä hän on?

- Äitinsä luona, valehteli Maschin. — Hänen äitinsä tuli näet
odottamatta paikalle, ja Genia heittäytyi heti äitinsä syliin. Molemmat
naiset nousivat sitte vaunuihin ja ajoivat kiireesti pois.

Syvä helpotuksen huokaus nousi nuoren upseerin rinnasta.

- Äitinsä luona — no, sitte on kaikki hyvin, sanoi hän ja lisäsi pitkän
vaitiolon jälkeen:

- Vieläköhän saan nähdä häntä ennenkuin kuolen?

- Ennenkuin kuolet? Tuhat tulimaista, poikaseni, elä nyt heti puhu
sellaisista asioista! huudahti eversti Maschin ja koetti näyttää niin
huolettomalta ja iloiselta kuin mahdollista. — Luuletko sitte olevasi
ensimäinen, joka noin odottamatta on saanut kappaleen lyijyä rintaansa?

Sen tohtori pian vetää ulos. — Mitäs hän muutoin tekisi oivallisilla
koneillaan?

Parin päivän perästä tulet sinä taas terveeksi ja reippaaksi ukko
Zornin luona ja kiltti Klärchen'in hoidolla sinä pian paranet.

- Entä Genia? Hän tulee kai luokseni? kysyi Stefan Naumovitsch
uudestaan sairaan tavallisella itsepäisyydellä.

- Hän tulee luoksesi, vastasi Maschin. — Tietysti tulee hän luoksesi,
ei suinkaan hän sinua hylkää.

- Ei, ei, hän ei hylkää minua. Mutta se oli omituista, että hän jätti
minut niin pian, kuiskasi hän itsekseen.

Vaunut vierivät yhä edelleen ja pitkään aikaan ei ystävysten välillä
vaihdettu sanaakaan; hiljaisuuden vaunuissa katkaisi ainoastaan silloin
tällöin Stefan Naumovitschin valitus, kun vaunut kovemmin heilahtivat.

- Maschin, kallis ystäväni, sanoi viimein Stefan — kuka oli se mies,
jonka luoti kaatoi minut maahan.

Minä en luule, että se oli kuningattaren väkeä.

- Ei, ei tietenkään, vastasi Maschin — se oli vieras, jota minä en
tuntenut.

Hän pakeni heti tehtyään kurjan työnsä, sillä eipä ole todellakaan
konsti väijyksistä ampua ihmistä, joka ei ajattele vaaraa.

- Sillä miehellä on kuitenkin täytynyt olla joku syy sellaiseen tekoon,
jatkoi Stefan Naumovitsch.

- Joku syy? No niin, siinä tapauksessa ei se ainakaan ollut mikään hyvä
syy.

Mutta elä puhu niin paljon, Stefan, se tekee sinulle pahaa ja liikuttaa
mieltäsi liian paljon?

- No, minä vaikenen sitte, kuiskasi Naumovitsch. — Mutta yksi asia
täytyy minun sanoa sinulle, ystäväni. — Hovissa eivät saa millään
ehdolla tietää, miksi olen haavoitettu. En tahdo nyt heti sanoa
kuolettavasti haavoitettu, ehkä saan jäädä elämään.

Meidän täytyy miettiä joku syy, joka luonnollisella tavalla selittää
minun tilani.

- Sellainen selitys on helposti löydetty, vakuutti eversti Maschin. —
Me sanomme vaan, että sinä olet kaksintaistelussa haavoitettu.

- Niin, se on hyvä, hyvin hyvä, vastasi Naumovitsch. — Ja kenen kanssa
olen minä sitte taistellut?

- Kenen kanssa? — Voihan sanoa, että sinä olet taistellut minun
kanssani! Se antaa sinulle suuren laakerin Dragan silmissä, sillä jos
sinä olet minun viholliseni, niin täytyy sinun olla hänen ystävänsä.
Ja sinunhan täytyy teeskennellä olevasi hänen ystävänsä, jos sinä aiot
läheltä pitää silmällä tätä kavalata naista, joka on oikeastaan syypää
koko onnettomuuteen.

Sillä niin totta kuin Jumala löytyy, ei hänellä ole oikeutta sulkea
Geniaa kuritushuoneeseen.

- Näitkö sinä Geniaa? huudahti Stefan Naumovitsch. Oi, ystäväni, vaikka
minun täytyisikin nyt kuolla, eroaisin onnellisena miehenä tästä
maailmasta! Sillä Genia rakastaa minua.

Kun Stefan Naumovitsch oli lausunut nämä sanat, meni hän tajuttomaksi,
mikä johtui suuresta verenhukasta.

Mutta samalla pysähtyivät vaunutkin ukko Zornin pienelle portille, joka
johti alas Tonavalle.

Muutamia minuuttia myöhemmin makasi Stefan Naumovitsch pehmeässä,
leveässä sängyssä ja tumma tytön pää kumartui haavoitetun puoleen
samalla kun kaksi kirkasta silmät osanottavasti tarkasti häntä.

Se oli Klärchen, Zornin tytär.

— Kaksintaistelu? Todellako kaksintaistelu? kysyi Klärchen isältänsä.

— Jaa, kaksintaistelu, lapseni, vastasi ukko Zorn, riisuen vaippansa.
— Koska hän on meidän ystävämme eversti Maschinin ystävä, olen minä
tuonut hänet luoksemme, voidaksemme häntä täällä hoitaa ja pelastaa
kuolemasta.

— Oi, isä, minä tahdon sangen mielelläni, huudahti nuori tyttö. — Jospa
vaan lääkäri pian tulisi!

Eikä kestänytkään kauan kun kiihkeästi odotettu lääkäri tuli.

Hän tarkasti ja tutki huolellisesti Stefan Naumovitschia, ravisti
päätänsä, kohautti olkapäitään ja sanoi, että leikkaus on toimitettava
kuulan poistamiseksi.

Eversti Maschin veti lääkärin syrjään ja kysyi: — Jääkö hän henkiin?

— Henkiin? Toivottavasti. Tällä hetkellä en kumminkaan voi sanoa mitään
varmaa, kun en vielä tiedä mitä elimiä kuula on haavoittanut. Mutta
toivottomalta ei näytä.

Kuka muutoin on tuo upseeri ja missä hän on kuulan saanut?

— Hän on kapteeni Stefan Naumovitsch, hänen majesteettinsa kuninkaan
ajutantti, vastasi ukko Zorn.

— Haavan on hän saanut kaksintaistelussa.

— Taaskin kirottu kaksintaistelu, mutisi lääkäri.

— Milloinkahan ihmiset pääsevät siitä harhaluulosta, että kunnia on
verellä pestävä?

Tämän sanottuansa valmistautui lääkäri kuulaa ottamaan.

Ainoastaan eversti Maschin oli leikkauksessa saapuvilla ja avusti
lääkäriä. Ukko Zorn ja Klärchen oleskelivat viereisessä huoneessa.

Vihdoinkin, hyvin myöhään levottomasti odottaville avautui ovi ja
eversti Maschin astui sieltä ilosta säteillen.

— Hän on elävä! huudahti hän molemmille ystävillensä. — Lääkäri
sanoi sen minulle nyt juuri. Haava ei olekaan niin vaarallinen kuin
ensimmältä näytti, päinvastoin verrattain vaaraton, sillä ei sydän eikä
keuhkot ole vahingoittuneet.

Ukko Zorn seurasi everstiä sairashuoneeseen, missä sairas lepäsi
levollisena silmät auki.

Zorn ei voinut kyllä sitä ihmetellä, että autuaallinen hohde säteili
sairaan silmistä, mutta jos hän olisi voinut kuulla, mitä haavoittunut
tällä hetkellä kuiskasi itsekseen, niin olisi hän heti tietänyt, mistä
lähteestä ilo pulppusi.

Sillä hyvin hiljaa, niinkuin heikko suhina, kaikui Stefanin suusta:

— Elää! Oi, suloinen rakas Geniani, se on samaa kuin saada sinut!

Niin, minä tahdon elää, minun täytyy elää, sillä minä rakastan ja minua
rakastetaan! Milloinka olisi elämä ollut minulle rakkaampaa!



KOLMASKYMMENES LUKU.

Yksin maailmassa.


Kovasta vastarinnasta huolimatta oli Aza kantanut venheeseen Genian,
joka tuskin tiesi mitä hänelle tehtiin.

Hän piti vielä kiinni Geniasta heidän astuessaan pieneen alukseen,
sillä hän pelkäsi, että Genia heittäytyisi Tonavan aaltoihin rajussa
epätoivossaan, jota Aza ei voinut ymmärtää.

- Ihmeellistä, mikä hänelle on tullut? kysyi Aza itseltään. — Olemmehan
me pelastaneet hänet kuritushuoneesta, olemme voittaneet hänen
vastustajansa ja kuitenkin hän vaan nyyhkyttää ja itkee, vääntelee
käsiänsä ja on epätoivoissaan, kuin olisi hän joutunut suurimpaan
onnettomuuteen.

Jumalan kiitos, tuollahan tulee kapteeni! Nyt olen minä ainakin vapaa
edesvastuustani.

Demeter Banjaluki tuli juosten alas venheelle, hyppäsi siihen ja käski
Azan laittaa venhe kuntoon.

Sitte kumartui hän Genian puoleen, joka istui tuhtolaudalla, kädet
kasvojen edessä ja veti ne pois hellästi.

- No, Genia von Sandorf, huudahti hän ja hänen tuliset kasvonsa
näyttivät tahtovan niellä hänen olentonsa — etkö ole tyytyväinen
tekooni? Sinä saat uskoa, ettei ollut mikään helppo asia saada sinut
Dragan kynsistä, ja siksi täytyi verta vuodattaa sinun tähtesi,
tyttö. Mutta parempi sekin, että tässä vuodatti vertansa eräs Dragan
kätyreistä, joka ei ehkä ollut yhden ruutipanoksenkaan arvoinen, kuin
että sinut olisi viety uuteen, vielä hirmuisempaan paikkaan.

Kun ryövärin ääni kuului Genian korvaan säpsähti hän, tuijotti Demeter
Banjalukiin silmät suurina ja päästi kimakan huudon.

- Genia, mikä sinun on? kysyi Banjaluki hämillään. — Miksi itket? Miksi
et kiitä minua? Etkö olekaan iloissasi, että pääsit taas vapaaksi?

Et suinkaan viihtynyt kuritushuoneessa niin hyvin, että haluaisit sinne
takaisin?

- Demeter Banjaluki, huudahti Genia, tarttui ryövärin käsiin ja katsoi
häntä vakavasti silmiin. — Ei, ei se ole mahdollista — sinä et ole
voinut tappaa häntä, et?

- Ketä? Kestä sinä puhut, Genia? änkytti Demeter Banjaluki
hämmästyneenä.

- Siitä miehestä, jonka kädet olivat ympärilläni, kun juoksimme sen
hirmuisen talon portaita alas, miehestä, johon sinun luotisi äkkiä
sattui.

- Vai niin, sinä tarkoitat sitä lurjusta, joka tahtoi viedä sinut pois,
Genia? vastasi Banjaluki. — Luoti sattui hyvin, vai mitä? Luulen, että
se meni keskelle sydäntä. Se olikin aimo laukaus, jommoisen ainoastaan
Demeter Banjaluki voi ampua, "keskelle sydäntä" kiväärillään, kuten
minun kivääriäni kutsutaan koko Serbiassa.

- Se olit siis sinä. Demeter Banjaluki? kuului nyt onnettoman tytön
huulilta. — Sinun luotisi se oli, joka lensi hänen uskolliseen
sydämeensä, hävittäen, kuolettaen jokaisen toiveen, joka sitoi hänet ja
minut yhteen.

Oi, murhaaja — murhaaja, miksi teit sen?

Miksi et antanut minun pitää sitä ainoata sydäntä maan päällä, joka
sykki minulle?

Yhdellä ainoalla loikkauksella hyppäsi hän samassa venheen laidan yli
maihin, eikä kukaan ojentanut kättään hänen jälkeensä.

Sillä Demeter Banjaluki istui kuin kivettyneenä.

Ehkä ensi kerran elämässään puuttui tältä mieheltä toimintakyky.

Mitä olikaan hän saanut kuulla?

Moitteita, hirmuisen syytöksen Genian huulilta, ja kaikki tämä koski
häntä, häntä joka kuitenkin oli miettinyt kaikki niin hyvin ja
toimittanut kaikki niin tarmokkaasti ja harkiten!

Hän, joka oli ampunut kerran juuri samassa hetkessä, kun tämä aikoi
viedä Genian vielä syvempään turmioon.

— Genia! huudahti äkkiä Banjaluki, joka samaten hyppäsi venheestä ja
kiiruhti hänen luokseen rannalle. Genia, tyttöni, kuule minua! — Minä
vannon, että mitä parhaimmat, jaloimmat aikeet ovat minut tuoneet
tänne. Minä kuulin sinun hätäsi, epätoivosi. Minä sain tietää, että
sinua pidettiin kuritushuoneessa suljettuna, ja heti minä päätin sinut
vapauttaa. Ei, ei, älä katso minuun jähmettyneillä, lasimaisilla
silmilläsi! Minä en voi sitä katsetta kestää. Peruuta julmat sanasi,
jotka juuri lausuit!

— Ja kuka sitte tappoi Stefan Naumovitschin? huudahti Genia
epätoivoissaan lyöden käsillään kasvoihin. — Kuka riisti minulta
rakkaani? Kuka ampui väijyksistä? Kenen kuula satutti siihen sydämeen,
joka kuuluu minulle? Jaa, se olit sinä, Mustien vuorten ryöväri,
sinä eikä kukaan muu! Oi, kirottu olkoon sinun kätesi, joka kiväärin
liipasinta kosketti, kirottu olkoon sinun ampumataitosi, kirottu sinä
itse!

— Vait, onneton, kuule minua! Anna minulle ainakin tilaisuutta
puolustautua. Näetkös, minä tulin tänne Azan kanssa sinua pelastamaan.
Me piilottauduimme pensaikkoon ja päätimme ampua sen kurjan, minkä
kuningatar lähetti ottamaan sinut kuritushuoneesta, niin pian kuin tuo
mies vaan näyttäytyisi. Minä en tietänyt, kuka mies olisi, minä en
häntä tuntenut, enkä koskaan ennen ole häntä nähnyt. Minä en nytkään
häntä tarkemmin katsonut. Minulle oli kylläksi tietää, että kuningatar
Draga oli hänet lähettänyt sinua anastamaan. Minä tahdoin temmata sinut
hänen käsistänsä, ja sentähden täytyi sen miehen kuolla.

— No, kuule sitte, Demeter Banjaluki! sanoi Genia, kyyneleihin heltyen.
Mies, joka vei minut kuritushuoneesta, ei ollut sellainen ihminen,
joka tahtoi minut syöstä perikatoon, vaan Stefan Naumovitsch, jonka
kanssa olen kihloissa, jolle tahdoin antautua koko elinajakseni, hän,
jota rakastin, joka minulle hyvää tarkoitti. — Oi, hän oli jalo ja
uskollinen ihminen.

Stefan Naumovitsch! Kun Banjaluki nyt kuuli tuota nimeä mainittavan
ja kykeni käsittämään asian, oltuaan sitä ennen niin hämillään, ettei
käsittänyt, mitä hänelle sanottiin, niin hän säpsähti, ikäänkuin
sisällisesti olisi kovaa tuskaa tuntenut..

— Stefan Naumovitsch? ähkyi hän. — Minä tunnen hänet! Jaa, jaa, sinä
olet oikeassa, Genia, hän oli jalo ihminen! Hän on kuningatar Dragan
vihamies, vaikka onkin ajutanttina kuningas Aleksanterin palveluksessa.
Minä olen kerran häntä puhutellut, kun hän Dragan petomaisuuden uhrina
nääntyi vankilassa. Ja hänet olen minä tappanut! Jaa, sinä olet
oikeassa, tyttö, kiroo minua, inhoo minua! Sillä Jumala tietäköön,
ettei hän ole minun pikaisuuteni ja malttamattomuuteni ensimäinen uhri.

Kauhea oli nyt epätoivo, joka Banjalukin valtasi. Kyyneleitä tulvi
hänen silmistänsä ja valui mustalle parralle, ensin kostuttaen kalpeat
posket.

Aza katsoa tuijotti arasti herraansa ja ystäväänsä. Sellaisena ei
hän ennen ollut nähnyt kapteeniansa, Demeter Banjalukia! Kukapa
rosvojoukosta olisi koskaan voinut kuvitella mielessänsä, että tuolla
miehellä oli kyyneleitä? Demeterin rehellinen tuska tarkoitti Geniata,
joka nyt tiesi, että Stefan oli kaatunut hirveän erehdyksen johdosta,
että Mustien vuorten ryövärillä ei mitenkään ollut aikomusta häntä
tappaa, jos hän vain vähääkään olisi aavistanut, ketä hän ampui.

Genia meni Demeter Banjalukin luokse. Vapisevalla kädellään siveli
hän hiljalleen ruskeita, ahavoituneita käsiä, joilla Banjaluki peitti
kasvonsa.

— Hillitse kyyneleitäsi, Demeter Banjaluki! sanoi hän lempeällä,
oman itkunsa puoleksi tukahuttamalla äänellä. — Jumala ei ole sinua
tuomitseva. Hän katsoo ihmissydämeen ja on eroittava hyvän pahasta.
Minä puolestani annan sinulle anteeksi, että olet minulta rakastettuni
riistänyt ja kuulallasi musertanut tulevaisuuteni sirpaleiksi.

Ja nyt, hyvästi, Demeter Banjaluki! Minä kiiruhdan takaisin Stefanin
luokse, jolle kuulun elämässä ja kuolemassa.

Genia viittasi kädellänsä ja hävisi.

Demeter katsoi synkkänä hänen jälkeensä. Sitte kääntyi hän äkkiä Azan
puoleen ja sanoi:

— Souda, sen lurjus. Minä ohjaan Belgradia kohti.

Aza tempasi airot ja souti niin, että vesi keulassa kohisi.

       *       *       *       *       *

Kiirein askelin palasi Genia sille paikalle, missä Stefan oli kaatunut.
Genian sydän oli murtunut, hänen silmissänsä ei enää ollut kyyneleitä.
Mutta hän tahtoi kumminkin nähdä Stefanin ruumiin, tahtoi suudella
hänen kalpeata otsaansa.

Oi, hän ei voinut uskoa sitä mahdolliseksi, että Stefan otettaisiin
häneltä ijäksi! Hän ei voinut ajatellakaan maailmaa ilman häntä.

Nyt ilmestyivät hänen eteensä yht'äkkiä kuritushuoneen harmaat muurit.
Ja tuolla — tuolla näki hän kiviportaat, joita myöten oli rientänyt
alas niin iloisena ja toivorikkaana Stefanin rinnalla, silloin kun valo
välähti yht'äkkiä pensasten takaa ja luoti sattui armaan rintaan.

Genian silmät hakivat kaatunutta.

Mutta hän ei nähnyt ruumista, vaikka olisi kuinka hakenut. Se oli
poissa ja ainoastaan verilätäkkö ilmaisi paikan, jossa Stefan oli
maannut ja jossa hän, sitä ei Genia ollenkaan epäillyt, oli vetänyt
viimeisen henkäyksensä.

— Niin on minulta siis ryöstetty hänen ruumiinsakin! valitti Genia
ja vaipui verilätäkön viereen. — He eivät ole jättäneet minulle
mitään, ei mitään muuta kuin muiston. Oi, tätä ei voi kukaan ihminen
repiä minun sydämestäni, se pysyy minulla ikuisesti. Kaikki voitte
te ryöstää minulta, te ilkeät, kurjat ihmiset, oman elämäni voitte
te ryöstää minulta, mutta Stefanin ja sen rakkauden muisto, joka on
meidät yhdistänyt, elää minun sielussani siksi kun kerran kadotan oman
elämäni. Niin, tässä rakkaani sydänverta katsellessa, jatkoi masennettu
tyttö, pistäen vapisevan kätensä vereen ja pitäen sitä pystyssä
ikäänkuin vannoen — tässä lupaan minä sinulle, etten koskaan anna
rakkauden toiseen mieheen päästä sydämeeni.

Mitä hänestä nyt tulisi?

Taas seisoi hän yksin ja hyljättynä, turvattomana. Sen lisäksi tiesi
hän ne vaarat, joihin kaunis ja viaton tyttö voi joutua Serbiassa.

— Ei, pois — pois tästä maasta, kaikui hänen sisässään selvä,
varoittava ääni. — Ei ole hukattava minuuttiakaan, pois täältä ja
kotiin äidin luo!

Äiti! Oi, nyt kun hän oli niin onneton, kuvastui hänen eteensä äidin
kuva, mitä hellimmän rakkauden loisteessa. Äitihän tarvitsi häntä niin
hyvin, nyt kun puoliso oli häneltä viety. Oi, liian kauan oli hän
epäillyt rientää äitinsä luo lohduttamaan häntä suuressa surussaan.

- Kuinka onneton hän nyt lieneekään, sanoi Genia itsekseen — kun
häneltä on ryöstetty rakas puoliso niin hirvittävällä tavalla.

Nyt hän todella tarvitsee lastaan, olisi hyvin väärin, jos nyt
viipyisin täällä kauvemmin, kun kerran olen vapaa. Minulla ei tosin
ole rahaa, en voi ostaa edes pilettiä Wieniin, mutta — löytyyhän
Belgradissa Itävallan konsuli, hän ei suinkaan kieltäne minulta
apuansa. Niin, hänen puoleensa käännyn minä ja jo tänä päivänä lähetän
minä sähkösanoman äidilleni ja ilmoitan hänelle, että tulen Wieniin.

Näin sanottuaan nousi hän, — järjesteli hiukan hiuksiansa sekä
valmistui lähtemään Belgradiin, mennäkseen heti Itävallan konsulin luo.
Hän tahtoi pyrkiä hänen suojaansa eikä epäillyt, ettei sitä hänelle
annettaisi.

Mutta oi kun hänen oli vaikeata erota siltä paikalta, jossa Stefan oli
ollut, siltä paikalta, joka vielä oli hänen verensä peittämä.

Hänen verensä! — Niin, tuossa tippui se hitaasti maahan, joka niin
ahnaasti nieli sitä, kuin olisi se ollut kallista palsamia.

Mutta tuolla — mikä se on, joka liehuu tuulessa? Se oli valkoinen
lehti, veren tahraama.

Olikohan se ehkä joku paperi, jonka Stefan oli kadottanut?

Genia otti ylös paperin, jonka tuuli tahtoi lakaista pois mukanaan.
Reuna oli vaan veren tahraama. Kirjoitus oli selvää ja Genia näki heti,
että se oli kirje.

Hän piti sitä lähellä silmiään, sillä nythän oli yö, mutta hän näki
kuitenkin lukea.

Äkkiä horjui hän, hänen kätensä vapisivat, silmät ammottuivat ja saivat
kauhun tapaisen ilmeen.

Ei, ei, tämä ei ollut Stefanin käsialaa ja kuitenkin tunsi Genia sen.
Satoja kertoja elämässään oli hän sen nähnyt.

Nyt käänsi hän lehteä. Laupias Jumala, siinähän oli hänen äitinsä
nimikirjoitus, jonka hän veripilkkujen keskellä näki kirjeen alla!

Myrsky ulvoi onnettoman naisen ympärillä, joka nyt oli tehnyt uuden
hirvittävän havainnon, havainnon, joka veisi häneltä viimeisenkin
elämän halun, joka veisi häneltä viimeisenkin toivon — äidin sydämen,
lapsuuden kodin!

Äidin hylkäämä! Pyhä Jumala, mitä lienee äiti ajatellutkaan hänestä?
Kun hän tuona yönä oli suojellut Stefan Naumovitschia ja avannut
hänelle ovensa, oli äiti valmis uskomaan — sama äiti, joka ei koskaan
ollut lausunut hänelle sanaakaan, joka hänen puhtaassa sielussaan olisi
synnyttänyt kevytmielisyyden siementäkään, tämä sama äiti uskoi nyt,
että hän —

Syvä katkeruus täytti tytön sielun. Nyt näytti hänestä, että koko
maailma olisi hyljännyt hänet, sillä ei kukaan uskonut enää häntä, ei
oma äitinsäkään.

Stefan, hänen rakkaansa oli kuollut, ja äiti — hän kääntyi pois
tyttärestään kuten — kuten — niin, Genia lausui todellakin murtuneella
äänellä sanan, tuijottaen harmaata taloa, josta hän äsken oli paennut —
kuten langenneesta naisesta, kuten sellaisesta, jota syystä pidettiin
tuossa talossa. Ei, sitä hän ei ole voinut uskoa, mielipuolisuuden
kamala verho oli varmaan kietoutunut äidin muutoin niin selvän järjen.

- Minun täytyy mennä hänen luoksensa, huudahti Genia — minun täytyy
katsoa hänen silmiinsä ja täytyy pakoittaa hänet katsomaan omiin
silmiini. Ja jos hän ei enää voi lukea, mitä minun silmissäni on
kirjoitettuna, niin — oi, mitä arvoa on sitte enää maailmalla ja
elämällä — sitte osaan kyllä hankkia itselleni levon ja rauhan. Mutta
minä en osaa erota täältä ennenkuin olen päässyt selvyyteen äitini
kanssa. Hänen täytyy kuulla minua ja kyyneltulvalla täytyy hänen
pyytää minulta anteeksi se vääryys, jonka hän on tehnyt minulle tässä
kirjeessä.

Vapisevin käsin avasi Genia vielä kerran kirjeen, ja luki sen. Mutta
kyyneleet pimensivät hänen silmänsä, hän tuskia saattoi lukea sitä.

Kuinka kirjoittikaan hänen äitinsä: — Minun tyttäreni ei tule koskaan
enää silmieni eteen, jos ette te Stefan Naumovitsch tuo häntä luokseni
laillisena vaimonanne.

Kuolleet eivät nouse todistamaan elävien eteen. — Oi äiti, äiti, itse
olet sulkenut minulta tien sydämeesi! Mutta ei, vielä tahtoi Genia
tehdä viimeisen kokeen.

Äitihän oli Belgradissa, se selvisi kirjeestä, päivämäärän alle oli
äiti kirjoittanut: Hôtel de Paris. Siellä asuu siis äiti.

Hän tahtoi rientää äitinsä luo tekemään viimeistä koetta voittaakseen
takaisin äidin sydämen.

Genia heitti vielä viimeisen silmäyksen Stefanin viattomasti
vuodatettuun vereen, silmäyksen, jossa oli kokonainen maailma tuskaa
täynnä.

Sitte riensi hän pois kaupunkia kohti, tuota hirmuista kaupunkia, jossa
hän oli kärsinyt niin paljon. Myrsky melkein kantoi hänet Belgradia
kohti. Mutta hän ei siitä välittänyt. Hän oli kuuro ja sokea kaikelle,
mikä hänen ympärillään oli. Hän tunsi vaan sen myrskyn, joka riehui
hänen omassa sielussaan verrattomalla voimalla.

- Stefanini kuollut ja äitini on minut kironnut, mutisi hän. Sitte
nauroi hän, mutta se oli sydäntäsärkevää, kamalata naurua, joka
tunkeutui hänen huuliltansa.

Vihdoin tuli hän kaupunkiin.

Ihmiset, joiden ohi hän riensi, katsoivat hänen jälkeensä ja pudistivat
päätään. He pitivät kai häntä mielipuolena, joka oli päässyt ulos
hullujen huoneesta.

Nyt oli hän Hôtel de Paris'in edustalla, joka on Belgradin komeimpia
rakennuksia.

Epäillen jäi hän seisomaan portille, painaen kädet kovasti sykkivää
sydäntään vasten.

Ratkaiseva hetki oli tullut. Muutamien minuuttien kuluttua seisoisi hän
äitinsä edessä.

Oi, onnistuukohan hänen voittaa takaisin äidin luottamus?

Eihän hänellä ollut ketään, joka olisi todistanut hänen puolestaan.
Päinvastoin puhui kaikki häntä vastaan. Sillä nyt muisti hän, että
juutalainen ja vartijaston päällikkö olivat nähneet Stefanin hänen
huoneessaan ja ihmisethän olivat niin ilkeitä, että uskoivat mielellään
mitä pahinta lähimmäisistään.

Mutta äiti — äiti ei saisi sitä uskoa.

Jos ihmiset tuomitsivat häntä, jos he kaikki epäilivät häntä, jos he
kaikki luulivat hänen olevan Stetanin rakastajan, niin täytyi äidin
kumminkin luottaa lapseensa.

- Ja hän luottaa minuun! huudahti Genia heittäen päätään taapäin
ja tarttuen molemmin käsin tukkaansa, joka kiireesti kulkiessa oli
joutunut epäkuntoon. — Niin, hän luottaa minuun, — kuolleen isäni
tähden tekee hän sen.

Oi, jos hän nyt vaan eläisi, niin olisi kaikki taas hyvin. Isä ei
koskaan epäillyt tyttöään, sillä mies on väkevä sekä rakkaudessaan että
luottamuksessaan, nainen vaan on horjuva surussaan.

Hän meni sisälle pääkäytävästä ja oli Hôtel de Parisin eteisessä.
Se oli erittäin komeasti sisustettu ja siellä juoksi palvelijoita,
kyyppareita ja vieraita edes takasin.

Parrakas ovenvartija tuli häntä vastaan ja kysyi, mitä hän halusi.

Genia ei voinut oikein puhuakaan, hän änkytti hiljaa: Minä tahdon —
minä pyydän — voisinko saada puhua kreivitär von Sandorfin kanssa?

- Kreivitär von Sandorfin? vastasi ovenvartija. — Niin, hän asuu,
tietääkseni tässä Hôtellissa. — Odottakaa hetkisen, minä tahdon —

- Ah, kreivitär von Sandorf — ei, lapseni, hänen kanssaan ette voi enää
puhua, sillä hän matkusti kaksi tuntia sitte itäisellä pikajunalla.

Samassa silmänräpäyksessä kuului huuto komean Hôtellin eteisessä. Genia
makasi pyörtyneenä lattialla.



YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Karhunjahti Tapschidermetsässä.


Viimeiset kauniit syyspäivät olivat houkutelleet Serbian kuningasparin
vieraisille huvilinnaansa Tapschidermetsässä siellä pannakseen toimeen
suuren syysjahdin, joka oli joka vuonna suuri ja ilolla odotettu tapaus
hovissa ja niissä ylhäisissä piireissä, jotka olivat saaneet kutsun
tähän jahtiin.

Draga, joka innokkaasti käytti jokaista tilaisuutta kootakseen
ympärilleen Serbian aatelin ja nauttiakseen sen jäsenten suosiosta,
oli tällä hetkellä ryhtynyt erityisiin toimiin tehdäkseen jahdin niin
loistavaksi kuin mahdollista.

Sentähden on nyt vilkas elämä Tapschidermetsässä, tässä ihanassa
metsässä, joka on noin viiden kilometrin päässä Belgradista, ja jossa
muutoin rauha ja yksinäisyys vallitsee. Siellä vilisi nyt hovimiehiä,
metsästäjiä ja kuninkaan vieraita, jotka olivat majoitetut pikku
huviloihin, mitkä seppeleen tavoin ympäröivät kuninkaallista huvilinnaa.

Ensimäisinä päivinä tyydyttiin metsästämään pienempää riistaa. Oli
kaarrettu suuri joukko jäniksiä, ammuttu erilaisia lintuja ja lopuksi
oli ajettu vuohipeurojakin pyssyn kantaman päähän.

Mutta tänään, kahdeksantena metsästyspäivänä, oli se suuri päivä, jolla
Tapschidermetsästys joka vuosi päättyi.

Suuren karhun ajometsästyksen piti tapahtua tänään.

Vaikka Tapschidermetsä on niin viljelty ja ulottuu aivan kuninkaallisen
huvilinnan läheisyyteen, saa tämä ääretön metsä kuitenkin melkein
aarniometsän luonteen, kun siinä kauemmin harhailee ja siellä oleksii
todellakin sekä karhuja että susia ja muitakin vaarallisia petoeläimiä
näkee siellä usein.

Kuninkaallinen metsästys oli alkanut ja oli täydessä käynnissä.
Aleksanteri ja Draga ratsastivat yhdessä. Heidän jälkeensä tuli joukko
metsästäjiä ja sitte seurasi loistava ratsaskulkue aatelisia ja
korkeampia upseereja.

Kuningatar Draga oli hurmaavan näköinen. Hän itse vertasi itseään
Dianaan ja tämä vertaus oli todellakin hyvin sattuva.

Hänen korkea, hoikka ja täyteläinen vartalonsa oli verhottu viheriään
metsästyspukuun, jossa selvästi tulivat näkyviin rinnan ja olkapäiden
muodot, se oli vyötäisten kohdalta ruumista myöten, mutta sileä ja
putosi sitte syvissä laskoksissa alas jalkoihin saakka, joita peittivät
mustat ratsastussaappaat hopeakannuksilla.

Kiharassa, tummassa tukassa oli kuningattarella pieni hattu,
jossa liehui kaksi komeata strutsin höyhentä. Kädessä oli hänellä
pieni, siro, erittäin hyvin tehty tussari ja lantioilta riippui
metsästyspuukko simpukankuorikotelossa sekä elfenluinen pikari.

Kuningatar ratsasti komealla päistäriköllä ja kuninkaalla oli musta
hevonen.

Aleksanteri näytti myös komealta metsästyspuvussaan, vaikkei hän
pitänyt metsästyksestä sen itsensä vuoksi. Hänellä oli tapana sanoa,
ettei hän voinut ymmärtää, mitä huvia ihmisillä oli siitä, että
ampuivat viatonta eläintä.

Oli ratsastettu kaksi tuntia tapaamatta karhua, jonka jäljille
metsästäjät olivat päässeet.

Kuninkaan ja kuningattaren rinnalla ratsasti nuori luutnantti Nicodem
Lunjevica. Heidän ajaessaan eteenpäin pitkin metsätietä, kääntyi
Aleksanteri äkkiä tämän puoleen.

- Kuinka on Stefan Naumovitschin laita, josta pyysin teidän ottamaan
selkoa? kysyi hän.

- Lääkäri, joka häntä hoitaa ja joka veti luodin haavasta heti
kaksintaistelun jälkeen, on onnistunut niin hyvin, että herra Stefan
Naumovitsch on huomattavasti paranemaan päin. Hän on jo liikkeelläkin,
vastasi Nicodem.

Parin viikon perästä pääsee hän taas virkaansa hoitamaan teidän
majesteettinne luona.

- Se ilahuttaa minua sanomattomasti! huudahti Aleksanteri
teeskentelemättömällä ilolla — minä jo vapisin tämän kelpo miehen
tähden.

- Eikö sitte ole saatu selville, mistä tuo onneton kaksintaistelu
oikeastaan johtui? kysyi Draga, joka siitä lähtien kuin Stefan
Naumovitschin nimeä mainittiin, oli taistellut punastumistaan vastaan.
— Nicodem, sinähän tiedät tavallisesti, mitä Belgradissa tapahtuu, etkö
sitte ole saanut tietää, kenen kanssa Stefan Naumovitsch taisteli ja
mistä syystä?

- Minun täytyy todellakin tunnustaa, rakas sisareni, vastasi Nicodem,
heittäen Dragaan ivallisen katseen, etten minä kaikista ponnistuksista
huolimatta ole saanut mitään tietää.

Sanotaan, että kaksintaistelu on tapahtunut Tonavan varrella,
kuritushuoneen luona. Stefan Naumovitsch oli sitte laahannut itseään
tämän talon portille asti, josta hänet löydettiin.

Hän itse sanoo varmasti saaneensa luodin kaksintaistelussa, mutta
vastustajaansa ei hän tahdo nimittää ja yhtä vähän tiedän minä
sitäkään, miksi kaksintaistelu oikeastaan tapahtui.

- No, minä arvelen, huudahti Draga — että tässä voidaan tehdä sama
kysymys, jonka teki kerran kuuluisa valtiomies: Missä on nainen?

Eikö Stefan Naumovitschilla ole edes ollut rakastajaa, jolle hän olisi
ehkä mustasukkainen?

Kuningas näytti tuimalta ja löi hevostaan aivan aiheettomasti
ratsupiiskallaan.

- Kyllähän siitä on puhuttu, vastasi Nicodem ivallisesti, että Stefan
Naumovitschilla oli rakastaja, mutta siitä on jo kauan aikaa.

Rakastaja on muutoin nyt naimisissa ja sanotaan, että Naumovitsch on
kokonaan vetäytynyt pois seuraelämästä.

Tätä sanoessaan katsoi Nicodem terävästi sisareensa sivulta päin ja
vaikka Dragan silmät olivat kiinnitetyt hevosen hoikkaan kaulaan, niin
tunsi hän kuitenkin, että Nicodem katsoi häneen ja tumma puna nousi
hänen poskilleen.

Hän oli hyvin ymmärtänyt Nicodemin tarkoituksen. Hän tiesi, että
Nicodem tarkoitti häntä itseään Stefanin rakastajana, joka nyt oli
naimisissa, jonka kautta kerran olemassa ollut suhde oli katkaistu.

Tämän keskustelun aikana oli lähestytty erästä seutua, joka oli täynnä
vuorenrotkoja, joista kohosi oikeita puujättiläisiä, joita eivät kuuden
miehen yhdistetyt sylet kyenneet syleilemään.

Ylijahtimestari, paroni Granzow antoi käskyn pysähtyä.

- Teidän majesteettinne, huudahti hän, kumartuen satulassaan kuninkaan
edessä — tuon luolan, jonka nuo kaksi vuoren lohkaretta muodostavat,
joiden päällä on kolmas, ovat minun metsästäjäni merkinneet karhujen
pesäksi.

Uskallan siis ehdottaa, että piirittäisimme tämän paikan ja
koettaisimme sitte houkutella karhut luolastaan.

Jos teidän majesteettinne hyväksyy ehdotukseni, niin voimme sen heti
panna täytäntöön.

- Tietysti, rakas ystävä, vastasi Aleksanteri. — Kun nyt kerran karhuja
metsästetään, niin olen sinun kanssasi aivan yhtä mieltä.

Suurella kiireellä yhtyi parooni valmistuspuuhiin.

Koko seurue asetettiin laajaan piiriin kallioiden ympärille. Jokaiselle
teroitettiin, että piti oltaman varuillaan, eikä saisi hetkeksikään
kääntää silmiään vuorenrotkosta, vaan seistä hiljaa valmiina ampumaan.

Kuningas, Draga ja Nicodem Lunjevica jäivät istumaan hevosiensa
selkään, jonkun matkan päässä toisistaan.

Puiden tiheiden oksain välitse, jotka levisivät kallion yli,
tunkeutuivat syksyauringon säteet, heittäen heikon, väräjävän valon.

Suuri hämminki, metsästysinto oli vallannut jokaisen ja hovin naiset
ja herrat sekä upseerit saattoivat tuskin odottaa karhunjahdin
tärisyttävää näytelmää.

Ylijahtimestari oli sillävälin saanut kaikki valmiiksi ja nyt alettiin
ahdistaa karhuperhettä.

- Kaikki tulee riippumaan siitä, huusi parooni Granzow kovalla äänellä,
jotta jokainen saattoi häntä kuulla — jos voimme ajaa karhun pesästään.

Tietysti ei voida ajatella, että joku meistä uskaltaa sinne lähteä,
sillä ei ole ketään, joka panisi nahkansa alttiiksi. Siksi täytyy
meidän ajatella toista keinoa, joka voisi häiritä karhuperhettä
rauhallisessa olossaan.

— Me koetamme ajaa ne savulla pesästänsä, huudahti Nicodem Lunjevica, —
se on paras keino.

— Aivan niin, vastasi Granzow.

Sitte antoi hän väellensä käskyn laittaa korkean läjän kuivia halkoja,
oksia ja risuja luolan käytävän eteen, valaa ne öljyllä ja sytyttää
tuleen.

Metsästysseurue vetäytyi nyt hiukan syrjään, he muodostivat suuremman
piirin, sillä kun liekit leimusivat, levisi mustan harmaa savu, joka
rasitti keuhkoja ja silmiä.

- Kiväärit valmiina! kuultiin ylijahtimestarin huutavan.

Draga innostui innostumistansa, päinvastoin kuin mikä oli kuningas
Aleksanterin laita, jota tämä näytelmä näytti varsin vähän huvittavan.

- Minä toivon, sanoi Draga innostuneena, että joku karhuista hyökkää
päälleni!

Kyllä sen pian maahan kaataisin.

Onpa toki ihana ajatus, että ihminen, joka ruumiin voimiltaan ei vedä
vertoja tuollaiselle pedolle, kumminkin kykenee sen pitemmän matkan
päästä tappamaan.

— Mutta jos nyt käsi vapisee? sanoi kuningas Dragalle, jota hän tuskin
saattoi eroittaa välissä olevan savupatsaan tähden.

— Vapisee? — Minun käteni ei koskaan vapise, kun otan eläimen hengiltä.
Se ei edes vapisisi, jos minä —

Hän ei lausunut ajatustansa kokonaan, vaan puri huulet yhteen, kuin
jos jo olisi liian paljon sanonut, liiaksi paljastanut luonteensa
kuninkaalle.

— Draga — Draga, — missä olet? huudahti kuningas.

— Missäkö minä olen, rakas ystävä, etkö sitte minua enää näe. Minä aina
näen kuninkaani, vaikkapa hän olisi syvimmässä —

Mörinä kuului, joka pani jok'ikisen sydämen vapisemaan ja Draga oli
heti ääneti.

Se oli todellakin ääni, joka saattoi veren suonissa jähmettymään.

— Karhut — karhut! huusi Nicodem Lunjevica voitonvarmana. — Nyt ne
tulevat — katsokaa, tulta, tulta!

Laukaukset pamahteli ja tummanpunaisia liekkiä kohosi savumerestä, joka
tahtoi kaikki pimentää. Ainoastaan salamat, joita singahteli pensaitten
takaa metsästäjien pyssyistä, synnyttivät siellä täällä vahvemman
valaistuksen.

Ja tuossa kamalassa valossa näkyi joukko tummia, kömpelöitä olennoita
tunkeutuvan luolan suusta.

Tuliliekkien yli ne juoksivat ulvoen ja täyttivät metsän hirveillä
äänillä, ja sitte nähtiin siellä täällä muodottomien, paksujen päiden
pistävän esiin, veristen silmien säkenöivän ja punaisten kielien
riippuvan pitkällä leukapielistä.

Ylijahtimestari oli erehtynyt. Siinä ei ollutkaan yksi ainoa karhu,
vaan kokonainen karhuperhe, joka syöksyi ulos luolasta.

— Käykää päälle vaan! huusi Nicodem Lunjevica. — Siinä on sinulle, sen
peto! — Kas, ei se pystynytkään! — Tuossa — tuossa! — Pitäkää varanne,
Granzow, karhut käyvät teidän kimppuunne.

Sydäntä särkevä ääni nyt kaikui.

Hevosen kuolonhuuto sekoittui tähän kauhunpurkaukseen.

Silloin näki Draga terävillä silmillään, että hevosen ja miehen peto
kaatoi allensa.

Metsästysseurue hajaantui eikä kukaan ajatellut auttaa onnetonta, joka
makasi pedon alla ja välttämättömästi joutuisi pedon saaliiksi.

Kuka tuo onneton oli, sitä ei edes Draga silloin kyennyt eroittamaan.
Mutta rohkea kun oli, pysähtyi hän yksin paikalle, kun kaikki muut
pakenivat.

Hän kannusti hevostansa ja lensi onnettomuuspaikalle. Draga näki nyt,
mitä kauheata tässä tapahtui. Siinä makasi ylijahtimestari Granzow
maassa. Karhut olivat iskeneet kyntensä hevosen kurkkuun. Granzow oli
lentänyt satulasta ja makasi nyt muutaman metrin päässä siitä paikasta,
missä karhu repi hevosta.

Onneton ylijahtimestari ei uskaltanut nousta pystyyn, peljäten
herättävänsä karhujen huomiota. Ehkä olikin parasta, että hän hetkisen
makasi liikkumattomana, sillä paitsi jättiläismäistä naaraskarhua näkyi
luolan suulla vielä neljä muuta karhua, ja viisi karhua ajoi pakenevata
metsästysseuruetta takaa.

Karhut, joitten ylijahtimestari oli luullut olevan varsin pieniä ja
nuoria, olivat jo monen vuoden vanhoja ja kylliksi vanhoja hyökkäämään
ihmisten päälle sekä asettumaan kiivaaseen vastarintaan.

Aukon läheisyydessä ei ollut ketään muuta ihmistä näkyvissä kuin Draga
ja Granzow.

Draga ei menettänyt aikaa. Hän tähtäsi ja laukasi. Vaikka hän ampui
erittäin tarkasti, kohtasi hänen kuulansa kumminkin vain karhun selkää
eikä ollut kuolettava.

— Paetkaa, teidän majesteettinne, paetkaa! huusi Granzow Dragalie. — Se
on naaraskarhu, vaarallisin kaikista.

Mutta pako oli liian myöhäistä. Dragan täytyi valmistautua taisteluun
naaraskarhun kanssa. Sillä kun karhu huomasi uuden vastustajansa, jätti
se heti rauhaan kuolleen hevosen, jonka veristä lihaa se par'aikaa
himokkaasti nieleskeli, ja hyökkäsi hirvittävästi kiljuen kuningattaren
hevosta vastaan.

Dragalla ei enää ollut yhtään latinkia tussarissaan. Hän sen sijaan
veti esiin metsästyspuukkonsa, valmiina puolustautumaan viimeiseen
hengenvetoon saakka. Mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta, sillä
hevosensa kauhun valtaamana ja nähdessään karhun veriset silmät lähti
pakenemaan. Draga ei kyennyt arkaa hevosta hillitsemään, vaan hänen
täytyi kestää sitä, että hevonen vei hänet mukanansa yhä syvemmälle
metsään.

Mutta naaraskarhu ei hellittänyt, vaan ajoi häntä takaa
itsepintaisuudella, joka on noille petoeläimille omituista, kun ne
kerran ovat saaneet päähänpiston ahdistaa ihmistä.

Se oli ratsastusta elämästä ja kuolemasta, niin vielä enemmän — se oli
kuoleman ratsastusta.

Draga katsahti ympärilleen, lentäessään hevosen selässä. Vielä oli
hänen ja karhun välimatka jotenkin suuri, jotenka Draga vielä toivoi
pääsevänsä pedon kynsistä, sillä hänen hevosensa oli nopeajuoksuinen ja
juoksi entistä nopeammin kuoleman kauhussa. Mutta naaraskarhu juoksi
uskomattoman nopeasti ja ketterästi kömpelöstä vartalostansa huolimatta.

Suurta vaaraa oli Dragalla jättiläisrungoista, joita hän sivuutti niin
läheltä, että luuli tulevansa niitä vastaan heitetyksi ja muserretuksi.
Vaadittiin todellakin suurta taitoa hevosen ohjaamiseen, kun tämä tuli
liiaksi lähelle puiden runkoja tahi kallion särmää.

Toisessa kädessään piti hän jahtipuukkoa valmiina iskemään, toisessa
piti hän ohjaksia ja ohjasi tottelevaista hevosta.

Kerta toisensa perästä kuuli hän naaraskarhun ulvonnan takanaan.
Draga kuuli pedon raskaan hyppäyksen alla maan tärisevän, hän huomasi
vaistomaisesti, vaikkei ympäri kääntynytkään, että välimatka hänen ja
hänen peljättävän vihollisensa välillä yhä enemmän väheni, sillä hänen
juoksijansa voimat vähenivät vähenemistään.

— Kiiruhda, huusi hän hevoselleen. — Sinä olet hukassa ja minäkin,
jos karhu meidät saavuttaa. Voi, hän luuli hevosen sillä hetkellä
ymmärtävän ihmisen puhetta, ja siltä näyttikin, sillä kasvaneilla
voimilla juoksi hevonen eteenpäin, lensi kuin tuulen siivillä. Minne?
— sitä ei Draga tietänyt. Hän ratsasti jonkummoisen aarniometsän läpi,
pitkin suon reunaa ja metsäpuroa, ja hevonen juoksi jokaisen esteen
ylitse. Tuossa jo sitte avautui hänen eteensä hauta, enemmän kuin kaksi
metriä leveä.

— Ylitse! huusi Draga hevoselleen ja kannusti sitä. Jalo eläin nousi
takajaloilleen — sekunnin se häälyi kuin ilmassa. — Dragasta tuntui,
kuin jos maa olisi hänen jalkainsa alla vaipunut, mutta kohta sen
jälkeen koskettivat hevosen kaviot taas pehmeätä maata haudan toisella
puolella, ja yhä rajummin mentiin eteenpäin, sillä naaraskarhukin oli
uskaltanut ottaa saman vaarallisen hyppäyksen ja juoksi sitte hevosen
perässä, jonka koko ruumis vapisi.

Eikö sitte tuo hirmuinen jahti ollenkaan loppuisi?

Eikö sitte Dragalla ollut mitään mahdollisuutta pelastua?

Hevonen eksyi yhä kauvemmaksi jylhään metsään. Siellä ei näkynyt tietä,
ei mitään polkua, ei mitään taloa. Tuskinpa auringonsäteet saattoivat
tunkeutua jättiläispuiden oksien läpi. — Nyt — Draga kääntyi ympäri ja
huomasi kauhukseen, että karhu enää oli hänestä vaan kahdenkymmenen
askeleen päässä.

Hevosen voimat olivat tyhjentyneet, karhun sitä vastoin näyttivät
vahvistuneen, sitä myöten kuin se näytti tulevan uhriansa lähemmäksi.

— Mikä hirmuinen kuolema kuningattarelle! ajatteli Draga. — Ja kaikki
— kaikki minut hylkäävät! — Nuo kurjat pelkurit, ei kukaan niistä ole
minua seurannut! Eivät edes merkkiä anna minulle jahtitorvella!

— Armelias Jumala, nyt minun täytyy kuolla! Peljättävä väristys oli
vähällä heittää Dragan satulasta. Samassa vaipui hevonen polvilleen,
se oli kaatunut hypätessään jonkun esteen ylitse ja makasi nyt maassa
vaistomaisesti nytkähdellen.

Kaikeksi onneksi oli Draga pysytellyt satulassa, ja tottunut ratsastaja
kun oli, tempasi hän heti jalkansa jalustimista irti, hyppäsi hevosen
seljästä ja asettui maahan.

Hän ei paennut, sillä hän tiesi, ettei pakomatka jalkaisin ollenkaan
onnistuisi. Sen sijaan hän asettui mikäli mahdollista hevosen suojaan,
veti esiin jahtipuukkonsa ja odotti pedon hyökkäystä. Nyt hänellä oli
enää vain yksi ainoa pelastumisen mahdollisuus, syöstä puukko karhun
sydämeen. Jos hän siihen kykenisi, olisi hän ehkä pelastunut! Jos taas
tuo isku ei onnistuisi, silloin olisi hän ehdottomasti hukassa.

Karhu pysähtyi ainoastaan viiden askeleen päähän Dragasta, hevonen
ainoastaan oli välissä, ja tuo onneton eläin oli siinä liikkumattomana
kuin kuolemaan tuomittu.

Karhun veriset silmät näyttivät kauhistuttavilta, samoin avonainen
kita, josta riippui läähättävä kieli, ja vastenmielinen hengitys
huurusi kidasta.

Dragan kauniit, kalpeat piirteet olivat kovasti jännitetyt. Niissä
ei silloin näkynyt vähääkään pelkoa, vaan päin vastoin rajua
päättäväisyyttä.

Karhu tuijotti minuutin ajan uhriansa kamala hehku silmissään. Sitte
päästi se rajun ulvonnan ja hyökkäsi Dragan päälle.

Mutta kuningatar heittäytyi niin ketterästi sivulle, että karhu töytäsi
hänen ohitsensa lyöden hänet maahan kömpelöllä ruumiillaan.

Nyt oli tullut hetki, jota hänen täytyi käyttää hyväkseen.

Karhu makasi sivulla. Draga näki heti, missä pedon sydämen täytyi olla.

- Sinä tai minä! kuului kuningattaren huulilta ja sitte työnsi hän koko
voimallaan.

Mutta Draga ei tällä kertaa saavuttanut tarkoitustaan. Hän menetti
pelin.

Hänen sapelinsa ei tunkeutunut karhun sydämeen, sillä käpälällään löi
se aseen hänen kädestään.

Siinä pedon kynnet haavoittivat Dragan kättä, ja viimeinen, minkä tämä
näki, oli joukko suuria, punaisia veripisaroita, jotka haavoittuneesta
kädestä putosivat maahan.

Sitte musteni kaikki Dragan silmissä. Hän vaipui maahan, eikä tiennyt
edes, oliko se hänen heikkoutensa, joka veti häntä alaspäin, vai oliko
karhu muodottomalla ruumiillaan saanut hänet kumoon.

Mutta hän tiesi nyt hyvin hyvästi, että hän makasi maassa ja että karhu
seisoi kumartuneena hänen ylitsensä.

Draga näki kuinka karhun oikea käpälä kohosi ylös, sitte äkkiä
laskeutuakseen alas hänen rinnalleen.

Välähdys, paukaus, ja —

Karhu päästi kumean mörinän. Seuraavassa silmänräpäyksessä horjui se
kuin juopunut.

Sitte taas laukaus, taas luoti suhisi karhun rintaan ja Dragan voittaja
vaipui maahan sivulle ja kiemurteli siinä kuolontuskissa.

Draga hyppäsi ylös, mutta vaipui taas kohta maahan, sillä nyt, kun
kuoleman vaara oli ohi, kun hirvittävä mielenliikutus näytti nousseen
yli rajojen, nyt pettivät voimat ja toisen kerran makasi hän karhun
vieressä maassa.

Kun Draga avasi silmänsä, tunsi hän pehmeän käden koskettavan otsaansa.

Hän näki kauniit pojan kasvot kumartuvan puoleensa ja kaksi tummaa
silmää, jotka olivat erittäin hellästi ja säälivästi häneen kiinnitetyt.

- Oletko nyt herännyt horroksestasi, kaunis rouva? kuuli hän
soinnukkaan pojan äänen kysyvän. — Minä olin niin levoton, kun luulin
tulleeni liian myöhään. Mutta, Jumalan kiitos, se veri, jonka näen
sinun vaatteillasi, tulee vaan tuosta haavasta sinun kädessäsi, ja se
ei paljoa merkitse.

Äiti sen kyllä pian sitoo. Tule minun kanssani hänen luoksensa.

Draga nousi hitaasti istualleen ja katseli ympärilleen. Hänen täytyi
palauttaa muistoonsa kaikki viimeisten tuntien tapahtumat, voidakseen
päästä selville siitä, ettei kaikki, mitä hän näki ympärillään, ollut
vaan unta.

Mutta ei, hän näki kuolleen karhun vieressään.

Hän näki hevosensa hyvin säilyneenä seisovan lähellä erästä puuta ja
syövän. Hän näki myöskin pojan, joka oli polvillaan hänen vieressään.

Mutta missä oli sitte hänen pelastajansa, missä oli metsästäjä, joka
oli ampunut ratkaisevat laukaukset, jotka olivat lopettaneet hirmuisen
taistelun hänen ja karhun välillä?

- Sano minulle, rakas lapseni, sanoi Draga pojalle. — Kuka oli sinun
seurassasi, kun tulit tänne?

- Minulla ei ole koskaan ketään seurassani, kun kuljen metsän läpi.

— Tulitko sitte yksin tänne?

- Tietysti, aivan yksin, vastasi poika, nauroi ja näytti kaksi komeata
hammasriviä.

- Mutta jonkun on täytynyt ampua kaksi laukausta karhuun ja oikeita
mestarilaukauksia. Minä luulen, että toinen kävi päähän, toinen
sydämeen.

Kuka se metsästäjä oli, lapseni?

Ylpeän ilon kirkas puna levisi pojan poskille.

- Metsästäjä olin minä, vastasi hän. — Minä sen karhun kaadoin.

Oh, ei tämä ollut ensimäinen, jonka minä ammuin, sen saatte uskoa.
Muuten ei siitä kannata puhua, eikä se paljoa merkitse sille, joka aina
kävelee metsässä ampumassa.

Dragan hämmästys tuli yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Koko pojan
esiintyminen ja olento, hänen puhetapansa, kaikki, mikä hänessä oli
ylhäistä ja ylpeää samoinkuin koko hänen ulkomuotonsa teki syvän
vaikutuksen häneen.

Hänen nuori pelastajansa oli nuorukaisijän kynnyksellä ja saattoi olla
noin neljäntoista ikäinen.

Hän oli pitkä ja kaunisvartaloinen.

Hän kantoi mustakiharaisen päänsä ylpeästi ja itsetietoisesti, kasvot
olivat hienot ja osoittivat kukoistavaa terveyttä.

Lisäksi tuli vielä se, että pojalla oli omituinen puku. Hänen
lakkinsa ja housunsa, jotka ulottuivat vaan polviin asti, olivat
säämyskänahasta. Takin yläreunassa näkyi valkoinen paidankaulus, joka
nähtävästi oli kototekoista pellavakangasta.

Jalat olivat polvesta lähtien paljaat, joten ruskeat sääret tulivat
näkyviin. Jaloissa oli matalat kengät keltaisesta nahasta.

- Tule nyt! huusi poika kuningattarelle. Tästä on vaan muutamia askelia
äidin luo. Oi, kuinka hän tulee iloiseksi, kun kerron hänelle, että
olen pelastanut sinun elämäsi! Sillä niin se on, kaunis rouva, että
minä todellakin olen pelastanut sinut.

- Niin, sen olet sinä tehnyt, ystäväni, huudahti kuningatar. — Ja sinä
saat siitä kuninkaallisen palkinnon. Tiedätkö, kuka minä olen?

- Kuka sinä olet? Ei, kuinka minä sen tietäisin, enhän minä koskaan
tapaa muita ihmisiä! Mutta minä olen kuullut, että Serbian kuningas,
nimittäin nykyinen kuningas, on täällä metsässä, ja voin melkein
lyödä vetoa, että sinä olet jonkun metsästäjän vaimo, tai ehkä olet
kerrassaan joku hovinainen.

— Niin, ehkä kerrassaan joku hovinainen! Se on oikein arvattu, sanoi
kuningatar iloisesti ja nousi ylös. — Niin, tule kanssani äitisi luo.
Mutta hevonen täytyy meidän ottaa mukaamme.

- Sitä kuletan minä ohjaksista, vastasi poika. — Oi, kuinka kaunis
eläin! Juuri sellaisen hevosen tahtoisin itselleni. Olen niin usein
pyytänyt äitiä ostamaan minulle hevosen, jatkoi hän sitte poikamaisesti
laverrellen, mutta hän katsoo, että se on liian kallis minulle.

Äiti on köyhä, näetkös. Ja ajattele, hän ei kuitenkaan tahdo, että
lähtisin maailmaan rahoja ansaitsemaan! Oi, jos minä vaan saisin
tahtoni läpi, niin ei kauan kuluisi, ennenkuin hänellä olisi rahaa niin
paljon, ettei tietäisi, mitä niillä tekisi. Niin, minä kyllä osaisin
ansaita rahoja!

Mutta — äiti on ehkä oikeassa, kun hän sanoo, että minun täytyy säästää
voimiani. Äiti sanoo aina että kohtalo on pannut minun hartioilleni
raskaan ja vaikean tehtävän tulevaisuudessa ja että minä kerran vielä
tarvitsen sekä henkiset että ruumiilliset voimani.

— Soo! sanoi Draga ihmetellen. Ja minkä tehtävän on äitisi sitte
määrännyt sinulle?

Poika katsoi häneen riemuiten suurilla, mustilla silmillään. Hänen
notkea vartalonsa näytti kasvavan, ja hänen kasvoissaan ilmeni jotakin,
jota voimme verrata vaan ylpeään, kuninkaalliseen aurinkoon, kun se
tunkeutuu esiin pilvien lomasta. Sitte vastasi hän:

- Etkö tiedä sitä! No kuule sitte: Minusta tulee Serbian kuningas!

Kuningatar astui ällistyneenä pari askelta taapäin ja nojasi erästä
puuta vasten syvään hengittäen. Hän otaksui, että pojan sanat olivat
joko hänen lapsellisen mielikuvituksensa tuote, eli olivat ne ehkä
hänellä semmoisena piintyneenä ajatuksena, joka tavallisesti päättyy
täydelliseen hulluuteen.

Kuitenkin sattuivat nämä sanat suoraan hänen sydämeensä, sillä hän oli
juuri viime päivinä usein ajatellut:

- Kuka on Serbian tuleva kuningas, jos en minä lahjoita Aleksanterille
poikaa?

Ja nyt tapasi hän täällä keskellä metsää pojan, joka aivan
kylmäverisesti, mutta samalla täydellisellä, vakuutuksella sanoi
hänelle:

- Minä olen Serbian tuleva kuningas!

Draga pakoitti itsensä nauramaan, mutta se kuului väkinäiseltä.

- Oikein, poikani! huudahti hän vaivaloisesti. — Etpä todellakaan pane
itsellesi pientä päämaalia! Sinä et tahdo olla vähempää kuin kuningas
ja vieläpä kuningas tässä maassa, tässä kauniissa Serbiassa tahdot sinä
hallita!

Mutta tiedätkö myös, että täytyy olla kuninkaaksi syntynyt? Ainoastaan
se voi tulla täällä kuninkaaksi, joka on prinssiksi syntynyt.

- Minä olenkin prinssi, vastasi hänen nuori pelastajansa samalla
varmuudella kuin ennenkin.

— Poika parka, sinä olet ehkä kerjäläisprinssi, kaunis metsän prinssi,
mutta et sellainen prinssi, jonka päässä tulee kruunu olemaan.

- Minulla on jo kruunu, vaikk'et sinä sitä näe, huudahti poika. — Kysy
vaan äidiltä, ja hän kyllä sanoo niinkuin asia on, että kaikki ihmiset,
jotka joskus salaa tulevat luoksemme metsään, kutsuvat minua vaan
teidän kuninkaalliseksi korkeudeksenne.

Kuningatar sävähti ja hänen päähänsä lensi ajatus:

- Kuinkahan lieneekään oikein tämän pojan laita, jonka tapaan täällä
metsässä ja jota kaikki ihmiset kutsuvat kuninkaalliseksi korkeudeksi?

- Mikä on nimesi, poikani? kysyi hän innokkaasti, käheällä äänellä.

- Mikäkö on nimeni. Niin, sen saat sinä tietää, kun olet niin kaunis
ja minä pidän sinusta. Muutoin on äitini kieltänyt minua mainitsemasta
nimeäni, samoinkuin hän pitää minua erillään kaikista ihmisistä ja
arvelee sen olevan parasta minulle, että ihmiset oppivat tuntemaan
minut vasta sillä hetkellä, kun kruunu pannaan päähäni.

- Äitisi siis arvelee, että sellainen hetki on kerran tuleva, huudahti
Draga, eikä voinut itsekään ymmärtää, miksi jääkylmä väristys kulki
läpi hänen ruumiinsa.

- Äitini ei sitä vaan usko, vaan hän tietää sen. Minäkin sen tiedän ja
moni muu. Nykyään on nimeni Milan Obrenovitsch, mutta kun olen saanut
kruunun päähäni, kutsutaan minua kuningas Milaniksi.

Kuullessaan tämän pojan vastauksen, tuntui Dragasta, kuin kaatuisivat
metsän jättiläispuut hänen päällensä ja musertaisivat hänet allensa.
Hänestä tuntui paljon pahemmalta kuin silloin, kun naaraskarhu nosti
käpälänsä lyödäkseen sen hänen rintaansa. Hänestä tuntui, kuin jääkylmä
käsi olisi tarttunut hänen sydämensä ympäri.

Oliko se todellakin totta, mitä Serbiassa kuiskailtiin, että Milanilla
oli paitse Aleksanteria vielä toinenkin poika, joka oli syntynyt
hänelle laillisessa avioliitossa kauniin, ylhäisen naisen kanssa? Oliko
tämän pojan nimi todellakin Milan? Elikö hän vielä? Seisooko hän nyt
tuossa hänen edessään ruumiillisessa muodossa? Oliko se tämä poika,
tämä kaunis, ylpeä poika, jota kuningattaren oli kiittäminen elämästään?

Niin, silloin ei hän todellakaan syyttä nimittänyt itseään Serbian
tulevaksi kuninkaaksi.



KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Myrkytys.


- Mikä on sinun äitisi nimi? kysyi Draga kulkiessaan metsässä
eteenpäin, poika taluttaen hevosta ohjaksista.

— Ada Kristic, vastasi poika.

Draga painoi molemmat kätensä sydäntänsä vastaan. Hän pusersi huulet
vastakkain, jottei päästäisi huutoa. Nyt hän tiesi tarpeeksi. Hän tiesi
kaikki. Liiankin usein oli hän tuosta naisesta kuullut puhuttavan.

Kauan aikaa, ennenkuin Milan oli Dragan vietellyt, oli hän maannut
rouva Kristicin, sotaministerinsä rouvan jalkain juuressa.

Milanin tähden oli Ada hyljännyt puolisonsa. Sitte oli hän äkkiä
hävinnyt eikä hänestä sitte kuultu koskaan sen enempää.

Silloin tällöin kuultiin kumminkin joskus juteltavan siitä, että
kuningas yhä vielä rakasti Ada Kristiciä ja että hänellä hänen
kanssaan oli poika, jota hän tuhat kertaa enemmän rakasti kuin heikkoa
Aleksanteria.

Talo näkyi puitten lomitse. Siinä oli pieni jahtimestarin asunto,
jahtilinna, jos niin tahtoo, se oli kivestä tehty, jonka vuoksi se
olikin vuosisatoja välttänyt häiriöitä. Mutta nyt katosivat kivimuurit
melkein murattiköynnösten alle. Koko talo osoitti hylkäämistä ja
yksinäisyyttä. Ja että tämän talon asukkaat eivät ajatelleet saavansa
vieraita, selvisi siitäkin, että he eivät edes olleet raivanneet
tietä aarniometsän läpi, joka taloa ympäröitsi. Päinvastoin näyttivät
viheriäiset villiruusupensaat talon ympärillä saavan kasvaa mielin
määrin.

Mutta nuori Milan tarttui Dragan käteen ja veti hänet perässään. Hän
tunsi aukon, joka oli pensaikossa niin leveä, että he hevosineen juuri
saattoivat tunkeutua läpi.

— Mamma, mamma! huusi nuorukainen. — Minulla on vieras mukanani.

Tuskin oli hän tämän lausunut, kun ovi avautui ja olento astui siitä
ulos, jonka näkeminen pani Dragan sydämen pamppailemaan. Kuinka paljon
ylhäistä kauneutta, arvokkaisuutta ja syvää, itseänsä uhrautuvaa surua
ilmeni tässä olennossa!

Aivan mustiin puettuna seisoi Ada Kristic siinä kehyksessä, jonka
rakennus muodosti. Vielä oli hänen tukkansa kiiltävän musta, mutta se
oli sileäksi kammattu, jakaus keskellä. Ainoastaan ohimojen kohdalla
näkyi harmaantunut kihara kiiltävässä, mustassa tukassa.

Kasvot eivät vielä olleet saaneet yhtään ainoata ryppyä tahi vakoa.
Ainoastaan silmien ympärillä liehui harmaa huntu, joka teki ihmeelliset
mustat silmät entistä kauniimmiksi.

Tällä kertaa Adan silmissä kuvastui mitä suurin hämmästys. Ilmeisellä
epäluulolla katsoi hän Dragaan, jonka käsi vielä lepäsi Milanin kädessä.

- Milan, kuka sinulla on mukanasi? lausui Ada Kristic nuhtelevalla
äänellä.

— Kaunis nainen, jonka hengen olen pelastanut, vastasi Milan
ujostelematta. — Tuolla metsässä, missä suuret tammet seisovat,
tiedäthän, makasi suuri karhu, jonka ammuin samassa hetkessä kuin se
yritti tämän naisen repiä kappaleiksi.

- Elä nyt suutu minuun, äiti, siitä mitä olen tehnyt! Hän oli nyt
irroittanut kätensä ja juossut äitinsä luokse, jonka sulki syliinsä.

Vapisevin käsin painoi Ada Kristic nuoren poikansa pään rintaansa
vastaan.

Draga oli sillä välin tullut lähemmäksi. Hän tervehti Adaa hymyilyllä,
jonka tuli ilmaista mitä suurinta ystävyyttä.

— Jaa, arvoisa rouva, sanoi Draga, — minä olen teidän pojallenne
äärettömän kiitollinen. Ilman hänen tuloansa olisin nyt tuolla metsässä
kuolleena, pedon raatelemana.

Käteeni sain karhun kanssa taistellessa mitättömän haavan, mutta
tuon tähden en päättänyt seurata poikaanne, vaan toivossa saada
lausua ihailuni tuosta uljaasta pojasta, jonka te täällä metsän
yksinäisyydessä olette kasvattanut.

— Elkää puhuko niin kovalla äänellä, sanoi Ada huolestuneena, hän ei
ole tottunut ylistyksiin, joita hänen ei tule koskaan kuulla.

Mutta tulkaa nyt sisään, rouva, niin sidon teidän haavanne, jos
sallitte, ja levätkää meillä, mutta sitte lähtekää taas mitä pikemmin.
Tätä pyydän, en suinkaan vieraanvaraisuuden puutteessa, vaan teidän
oman etunne kannalta, rouva. Ei ole hyvä kauan viipyä minun talossani.
Ne, jotka täällä käyvät, voivat eräällä taholla joutua epäluulon
alaisiksi.

— Todellakin, hyvä rouva? huudahti Draga, seuratessaan Adaa ja tämän
poikaa saliin. — Olisikohan semmoisia ihmisiä, jotka teille eivät edes
soisi tätä yksinkertaista kotia?

- Oi ei, niin kateellisia ihmisiä ei toki ole. Ada Kristic ei vastannut
näihin sanoihin. Hän avasi pienen seinäkaapin ja otti sieltä esille
useita eri pulloja ja liinannöyhtyä, jolla sitoi haavan.

— Tekeekö haava kipeätä? kysyi Ada.

— Ei, hyvä rouva, teidän ystävälliset kätenne ovat nyt kokonaan
poistaneet tuskan. Sitte rouva Kristic otti esille pullon jonka avasi,
ja maljan ja asetti ne Dragan eteen.

Dragalta ei jäänyt huomaamatta, että malja oli kultainen ja että
kuninkaallinen vaakuna sitä koristi. Taaskin tunsi Draga sisuksensa
kuohuvan ja hänen täytyi sulkea silmänsä, jottei osottaisi, millä
silmäyksellä hän katseli sitä naista, joka kuninkaanpojan oli
synnyttänyt.

— Juokaa, hyvä rouva! sanoi rouva Kristic, täyttäin maljan
punaviinillä. — Jospa tämä viini teille maistuisi ja antaisi voimaa —
sitä toivon sydämeni pohjasta.

Draga tarttui maljaan ja oli juuri viemäisillään sen huulilleen, kun
huomasi Milanin, joka huoneen nurkassa seisoi, puhdistaen kivääriänsä.

Tämän pojan nähdessään heräsi Dragassa hirveä ajatus.

Ei, tuon äidin ei tule olla yhtä onnellinen kuin nyt juuri siksi, että
hän on äiti.

Nopea päätös — kauhea päätös ja Dragalta ei puuttunut välikappaletta
aikeensa toteuttamiseen. Hänellä oli se aina mukanansa, sillä ilman
sitä ei hän koskaan lähtenyt linnasta.

— Hyvä rouva, sanoi Draga, ja hänen äänensä kaikui lempeältä ja
melkeinpä ystävälliseltä. — Minä kiitän teitä hyvyytenne osoituksesta.
Ette suinkaan pane pahaksenne, jos pyydän teiltä vielä yhtä asiata?

— En, päinvastoin! Minä mielelläni täytän teidän toivomuksenne,
jos vaan voin, vastasi kuningas Milanin puoliso, sillä hän se oli
koskapahan Milan Nataliasta erottuaan oli mennyt morganatiseen, s.o.
salaiseen avioliitoon hänen kanssansa, joka sanotaan tapahtuneen
Lontoossa.

— Tämä viini tosin on ihanasti tuoksuvaa, sanoi Draga, — mutta kun nyt
olen vielä peljästyksissä, en uskalla viiniä juoda, se nousisi päähän.
Mutta vastalypsetty maito maistuisi minusta erinomaiselta.

— Minulla ei tosin nyt ole sellaista maitoa, sanoi Ada, mutta voinhan
mennä lehmää lypsämään.

— Oi, kovasti mieltäni pahoittaa, että minun tähteni kärsitte noin
paljon vaivaa. Parempi on, että poistun ja kuljen metsän läpi pieneen
huvilaan, missä asun.

— Oletteko ehkä joku kuningattaren hovinainen? kysyi rouva Kristic.
— Olen kuullut, että kuningas Aleksanteri nyt hovineen oleskelee
Tapschidermetsässä.

— Ei, niin onnellinen en todellakaan ole, että olisin kuningattaren
hovinainen, vastasi Draga äkkiä. — Minä olen jahtiin komennetun
metsämiehen vaimo, ja sattumalta sai mieheni luvan ottaa minut
mukaansa. Valitettavasti vaan olin vähällä saada huvin hengelläni
maksaa. Naaraskarhu minua vainosi, ja varmasti olisin joutunut sen
saaliiksi, ellei teidän poikanne rohkeudellansa olisi minua pelastanut.

— Poikani, reipas poikani! huudahti rouva Kristic syvästi liikutettuna.
— Mikä kaunis ajatus, että jo nuorena olet pelastanut ihmishengen.

Kumminkin, sanoi hän, jälleen kääntyen Dragan puoleen, — koska
te olette ottanut osaa hovijahtiin, niin on teillä myöskin ollut
tilaisuutta nähdä kuningatarta läheltä. Onko totta, että hän on niin
kaunis kuin kerrotaan?

— Kaunis? vastasi Draga. — Jaa, niin ihmiset sanovat. — Mutta yhtä
varmaa on, että Draga on hyvin vallanhimoinen. — Sinä suuri Jumala,
onko siinä ihmettelemistä? Jonka kohtalo kansan syvistä riveistä
on kohottanut noin korkealle, kuinka olisi mahdollista, että se ei
onnestansa hurmaantuisi? — Väitetään myöskin, että kuningatar olisi
hyvin kunnianhimoinen. — Ettekö ole kuullut siitä puhuttavan?

— Yksinäisyydessäni en saa semmoista kuulla, hyvä rouva, vastasi Ada. —
Mutta olkoon kuinka hyvänsä, kuningas kumminkin rakastaa puolisotaan ja
tuntee itsensä onnelliseksi, ja silloin ei kenelläkään serbialaisella
ole oikeutta häntä moittia tahi olla vihamielinen kuningattarelle
siitä, ettei hän kehdossaan kuningattareksi syntynyt.

Tämän sanottuaan kiiruhti Ada ovelle ja huusi sieltä pojalleen:

— Pidä nyt, poikaseni, rouvalle seuraa niin hyvin kuin kykenet. — Vasta
neljännestunnin kuluttua olen lypsämisen lopettanut. Suonette kai
anteeksi, että jätän teidät yksin?

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä ja Draga jäi yksin Milanin kanssa.

Koko ajan kuin Draga oli äidin kanssa puhellut, oli poika kirkas hohde
silmissään, edellistä katsellut. Viehättävä metsästäjänainen veti häntä
vastustamattomasti puoleensa.

— Nyt lähdette pian meiltä, sanoi poika surullisena, — ja minä — minä
ehkä en saa teitä koskaan enää nähdä.

— Mutta miks'ette? vastasi Draga. — Tehän voitte käydä minun luonani,
ja minä tunnen itseni onnelliseksi, jos sen teette. — Mielelläni tahdon
jälleen nähdä pelastajani.

— Siitä ei mitään tule, vastasi Milan päättävästi, — sillä minun äitini
ei salli minun astua vieraaseen taloon. Hän pelkää, että minulle siellä
jotakin pahaa tapahtuisi.

— Tuohan on aivan liikaa varovaisuutta! Te olette kylliksi vanha
mielestäni, voidaksenne itse määrätä toimenne.

Draga tahtoi tällä kylvää pahan siemenen hänen sieluunsa, tahtoi
huomaamatta tehdä hänet äidillensä tottelemattomaksi.

— Juokaa lasi viiniä, sanoi Draga hänelle.

— Minä en koskaan juo viiniä, vastasi hän, ottaen askeleen taaksepäin.
— Äitini väittää, että viini: turmelee ihmissielun.

— Päinvastoin! — Viini kohottaa sielun! huudahti hän. — Teidän äitinne
ei tule saada tästä tietää. — Olkaa nyt vain tämä kerta äidillenne
tottelematon! — Minun tähteni, Milan!

Näin sanoen upotti Draga hehkuvat silmänsä pojan silmiin niin että
tämä vapisi. Samalla tavoin täytyy kaniinin vavista, kun siihen
sattuu silmäys käärmeen vihertävistä silmistä, se ei voi paeta ja on
auttamattomasti kuoleman oma.

Samoin masentui Milaninkin vastustus Dragan lumoavassa läheisyydessä,
josta hän ei päässyt.

— No, minä juon sitte, sanoi kuninkaanpoika epävarmalla äänellä. — Te
sitä tahdotte — siksi minä sen teen, siksi täytyy minun se tehdä.

— Kiitos! kuiskasi Draga, kädellään sivellen pojan tummia kiharoita.
— Tämä pää on seppeleellä koristettava. — Oi, ystäväni, tuossa näen
tammen ikkunan edessä! Kiiruhtakaa, katkaiskaa muutamia oksia, niin
minä sidon seppeleen! Mies, tuleva sankari ansaitsee seppeleen!

Milanille ei tätä tarvittu sanoa kahta kertaa — siinä määrässä
oli hänet lumonnut nainen, jonka näkeminen saattoi hänen kokonaan
unhottamaan äitinsä.

Milan kiiruhti ulos huoneesta, ja puolta minuuttia myöhemmin näki
Draga hänen jo kiipeevän tammeen, Draga vetäytyi ikkunan luota. Hänen
silmissään säkenöi mielenliikutus.

— Sen tulee tapahtua! Serbiassa ei saa olla tulevata kuningasta, ellen
minä ole sitä synnyttänyt, jos toiveeni siinä suhteessa eivät koskaan
toteudu, niin Serbian kuninkaan kumminkin täytyy olla minun valitsema.

Ja siksi, päätti hän ajatuksissaan, siksi on tuo poika kukistettava.

Näin sanoen, otti hän sormestansa paksun kultasormuksen, jota koristi
kallis smaragdi. Se peitti kapselin täynnä voimakasta myrkkyä.

— Minä täytin sen myrkyllä, mutisi hän, kun vannoin tulevani Serbian
kuningattareksi tahi — kuolevani.

Jos Aleksanteri olisi minut hyljännyt, silloin olisin ottanut myrkkyä.
Mutta nyt seison valtani kukkulalla, ja pidän huolta siitä, ettei
kukaan muu sinne kiipee kuin se, jonka minä itse valitsen.

Kas, nyt hän laskeutuu puusta ja nauraen kääntelee tammenoksiaan. —
Jaa, naura sinä vaan, kuninkaanpoika.

Kohta on hymyily huuliltasi häviävä, ja purpuran asemesta saat
kääreliinan!

Draga piti sormusta maljan yläpuolella. Vähäinen nykäisy vieteriin,
niin sormuksen kotelosta tippui pisara kerrallaan viiniin.

— Täällä jo olen! huusi Milan, avaten oven.

— Kas, todellakin jo palannut? kysyi Draga, kääntyen ympäri, samassa
kuin hän pisti sormuksen sormeensa.

- No, korista minut nyt tammiseppeleellä, huudahti nuori Milan.

Draga äkkiä tempasi oksien lehdet, sitoi ne toisiinsa ja antoi niille
seppeleen muodon.

Poika vapisi ilosta, kun Draga painoi seppeleen hänen päähänsä.

— Oi, hyvä rouva, huudahti Milan, — jos joskus ystävätä tarvitsette,
niin muistakaa poikaa, joka asuu Tapschidermetsän jahtimestarin
asunnossa. Silloin minä ehkä olen mieheksi kasvanut. Ja kun minusta
tulee kuningas, silloin tulkaa minun luokseni pyytämään jotakin
armonosotusta.

Näitten lapsellisten sanojen, joissa suloinen uni kuvastui ja jotka
samalla ilmaisivat jaloa sielua, on täytynyt syvästi liikuttaa jokaisen
ihmisen sydäntä; ei edes Draga voinut olla niistä jotakin vaikutusta
ottamatta, mutta ne eivät häntä kuitenkaan siinä määrässä liikuttaneet,
että hän olisi mustasta aikeestaan luopunut.

— Ei, ei! ajatteli Draga, katsellen jäykillä, kylmillä silmillään
kaunista poikaa, joka molemmin käsin painoi seppeleen lujemmin
päähänsä. — Sinun täytyy kuolla, sillä sinusta on minulla
vastaisuudessa vaaraa!

Tällä hetkellä ei Draga edes ajatellut sitä, että hän nyt oikeastaan
tahtoi murhata oman lapsensa veljen, sillä ei ainoastaan kaunis Ada
Kristic ollut lahjoittanut Milanille lasta, vaan Draga itse, vaikkei
hän tahtonut omaa lastansa kasvattaa, niinkuin muut äidit, vaan
päinvastoin oli koettanut saada omankin lapsensa hengiltä.

— Ja nyt, nuori kuninkaani, huudahti Draga, tarttuen maljaan ja
kohottaen sen, juokaamme nyt teidän tulevaisuutenne malja!

— Onnea, kuninkaani! huudahti murhaaja. — Minä sekoitan teille tämän
juoman!

Näin sanoen kosketti Draga huulillansa maljan reunaa, mutta varoi,
ettei saanut pisaratakaan suuhunsa. — Ja nyt Milan, juo minun maljani!
huudahti Draga.

— Milan — Milan, tule ulos minua auttamaan! huusi silloin äiti ulkoa
pihalta. — Auta minua, poikani maitoastioita kantamaan.

— Äiti kutsuvi minua, änkytti Milan punastuen.

— Minun täytyy — minä en uskalla antaa hänen odottaa.

— Kuningas maitoa kantamaan! pilkkasi Draga.

— Tuollainen on siis se sankari, joka on Serbialle luova suuren
tulevaisuuden! Ei, ystäväni, ensiksi teidän täytyy tyhjentää malja
tulevan kuninkaallisen kunnianne hyväksi ja sitte vasta voitte
ajatella, että teillä myöskin on äiti.

Draga siis ei ainoastaan koettanut saada poikaa myrkkyä ottamaan, joka
turmelisi hänen ruumiinsa, vaan hän oli jo myöskin myrkyttänyt hänen
sielunsa.

Milan ei enää kauvemmin kuunnellut äitinsä ääntä. Hän otti kultamaljan
ja vei sen huulilleen. — Minä en nimeäsi tunne, kaunis metsästäjä,
huudahti poika, mutta tämän maljan minä tyhjennän sinun kunniaksesi ja
ystävyytemme muistoksi.

Kultamaljan säteilevän reunan yli kohosivat pojan silmät Dragaa
kohti. Sitte poika pani oikean kätensä sydämelleen, samassa kuin hän
vasemmalla vei maljan huulilleen, ja tulinen viini, johon kuolemaa ja
turmiota oli sekoitettu, valui kurkusta alas.

— Missä viivyt, rakkaani? kuului Ada Kristicin ääni. — Tule heti!

Äkkiä laski Milan maljan pöydälle.

— Minä tulen, rakas äiti, minä tulen! Oi, sinä saat nähdä, mikä ihana
koriste minulla on tukassani.

Näin sanoen, juoksi nuori Milan ovea kohti, mutta jo matkalla hän äkkiä
tunsi väsymystä.

— Kyllä, kyllä minä tulen, mammakulta! huusi hän vielä kerran. — Älä
mitenkään yksin nosta raskasta maitoastiata! Minä tulen auttamaan.
— Oi, Jumalani, mikä minua vaivaa? sammalti hän, samassa kuin
kuolonkalpeiksi muuttuivat hänen nuoruutta ja terveyttä uhkuvat
poskensa. — Minusta tuntuu — minä voin pahoin — minä luulen, että olen
saanut —

Hän horjui. Draga seisoi siinä ja katseli, mutta ei edes kättä
ojentanut poikaa tukeaksensa. Kylmästi ja säälimättömästi antoi hän
pojan kaatua lattialle, aivan jalkainsa juureen.

— Oi, Jumalani, minä luulen kuolevani! huudahti nuori Milan, painaen
käsillään rintaansa vastaan.

— Voi, kuinka pahalta tuntuu! Polttaa kamalasti tässä paikassa, missä
sydän tykyttää. Huutakaa äitiä, olkaa niin hyvä, hän — ei — ei äitiä
— hän voisi peljästyä! jatkoi hän lapsellisella äänellä, mutta te —
Jumalani, pitääkö minun sitte kuolla! Mustenee silmissäni.

— Kuolla! huudahti Draga, kumartuen hänen ylitsensä. — Sinä et koskaan
saavuta päämaaliasi. Sinusta ei enää ole vaaraa ei Aleksanteri
Obrenovitschille, ei minulle eikä sille, joka minun armostani tulee
kuninkaaksi.

— Oi Jumala, ähkyi poika, — kuinka te olette kauhean näköinen! Olenko
teille pahaa tehnyt? Ammuinhan minä karhun. Eikö minun kuulani
sattunut? Miksi sitte minuun noin äkkiä suututte?

— Kuole, Milan Obrenovitsch! kuiskasi Draga hänelle. — Sinä olet
elämäsi päämäärän saavuttanut. Täältä sinut viedään metsään ja
kaivetaan sinulle siellä hauta. Ha, haa, nyt kerron sinulle, kuka minä
olen.

Jos ijankaikkisuudessa joku sinulta kysyy, kuka sinut, nuoren tammen,
kaatoi, niin sano: Sen teki Draga, jonka edessä jokaisen täytyy kuolla,
joka voi hänelle tulla vaaralliseksi.

Sitte Draga hyökkäsi ulos ovesta ja sulki sen hiljaa, äänettömästi.
Hän oli täysin vakuutettu siitä, että myrkky muutamien minuuttien
kuluttua riistäisi pojalta hengen. Siksi hän sydämessään riemuiten
lähti talosta, missä hyvät ihmiset olivat hänet vieraanvaraisesta
vastaanottaneet, mutta johon hän oli kuolemaa ja kauhua kylvänyt.

Muutamien minuuttien kuluttua oli hän hävinnyt metsään, kiirehtien
hakemaan tietä, joka johti Tapschiderin huvilinnaan.

Rouva Ada Kristic sillä aikaa turhaan odotti poikaansa. Hän suuresti
ihmetteli, ettei poika tullut, sillä hän oli siihen tottunut, että
poika heti juoksi auttamaan, kun nimensä kuuli.

— Milan, poikani, missä sinä olet? Miksi et tule?

Taas kului minuuttia, eikä Milan pihalla näyttäytynyt.

— Ihmeellistä, onko hän siinä määrässä antautunut vieraan kanssa
keskusteluun, että unhoittaa oman äitinsä? sanoi äiti, katkera tunne
rinnassaan. Siitä on minun selko otettava.

Ada kiiruhti pihalta eteiseen ja lähestyi salin ovea, missä oli
Dragan vastaanottanut ja jättänyt hänet yksin pojan kanssa. Mutta
kun hän ojensi kätensä ovea avatakseen, jäi hän äkkiä seisomaan
kuin jähmettynyt, kuolon kalpeana, sillä kamala ääni kuului hänen
korvissaan, vikisevä ääni, jommoinen kaikuu ainoastaan kuolevan
huulilta.

— Poikani, poikani! huusi rouva Ada, Milan, rakas lapseni — mikä sinun?
Äiti horjui, hänen molemmat kätensä lankesivat oven rivalle ja ovi
avautui.

Seuraavassa hetkessä kaikui Tapschidermetsässä sydäntäsärkevä ääni.

— Lapseni, lapseni! huusi Ada äänellä, jossa ilmeni koko se ääretön
tuska, minkä vapiseva äidinsydän voi tuntea kuolleen lapsensa tähden,
ja Ada heittäytyi polvilleen poikansa viereen. — Poikani, voi minua,
vieras on hänet tappanut. Tuo vieras nainen oli palkattu murhaaja!

Onnettoman äidin pää vaipui poikansa rinnalle. Adan silmät
sulkeutuivat, hän kadotti tajuntansa.

Kohta hän kumminkin tointui, sillä mikä äiti siinä määrässä menettäisi
tajunsa, kun on lapsen hengestä kysymys.

Kun hän avasi silmänsä ja nojasi poikansa rintaa vastaan, noustakseen
pystyyn, tunsi hän että poikansa sydän vielä tykytti.

Toivo, pelko, epäilys ja usko risteilivät äidin sydämessä. Hän nousi ja
ojensi kätensä taivasta kohden.

— Oi Jumala, hyvä Jumala ja isä! huudahti hän. — Enkö vielä ole
kylliksi kärsinyt? Älä toki ota minulta viimeistä, ainoata, minkä
omistan. Auta minua, taivaan Jumala, että voisin poikani pelastaa! Anna
hänen elää itselleni iloksi ja Serbian onneksi!



KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.

Kolme liittoutunutta.


- Kuuletko kellojen kilinän? Nyt taaskin väärinkäytetään noita taivaan
ääniä surkeaan tarkoitukseen.

Näin sanoen astui eversti Maschin huoneeseen Zornin talossa, jossa
Stefan Naumovitsch asui siitä lähtien kuin hänet sinne oli tajuttomana
kannettu.

Nuori upseeri oli hämmästyttävän lyhyessä ajassa tointunut haavastaan
ja saattoi jo olla pystyssä. Ainoastaan hänen kalpeat kasvonsa vielä
ilmaisivat, kuinka lähellä hän oli ollut haudan reunaa.

— Mitä tarkoitat, puhuessasi Belgradin kelloista? kysyi Stefan. — Ne
soivat todennäköisesti iltamessuun.

— Iltamessu on aikoja sitte pidetty, vastasi Maschin, riisuen laajan
viittansa, johon hän kaupunkiretkillänsä oli ollut kääriytyneenä. — Ei,
tänään on kysymys aivan toisellaisesta jumalanpalveluksesta, kuninkaan
käskystä pääkaupungin asukkaat tulvivat kirkkoon.

Mene ikkunan luokse ja katso kadulle, niin voit nähdä tuhansien
ihmisten menevän tuomiokirkkoon. Tänään näet pidetään
kiitosjumalanpalvelus kuningattaren ihmeellisen pelastumisen johdosta
hengenvaarasta.

— Perustuuko karhunjahti, josta äskettäin luin sanomalehdissä,
todellisuuteen? Minun täytyy myöntää, että pidin sitä taitavasti
sepitettynä valheena, jolla Draga vielä kerran tahtoi tehdä itsensä
kuuluisaksi.

— Jaa, hän on todellakin ikäänkuin vanha näyttelijä, vastasi Maschin,
joka asettui pöydän ääreen ystäväänsä vastapäätä. — Reklaami voittaa
kaikki, ja vähä väliä semmoista pannaan toimeen. Mutta karhunjahtijuttu
on tosi. Minä vastikään istuin ravintolassa saman pöydän ääressä kuin
eräs metsästäjä, joka myöskin oli ottanut osaa karhunjahtiin, ja hän
puhui siitä minulle, joka juuri olin lukenut jutun sanomalehdestä. Oli
todellakin valitettavaa, ettei karhu asiataan paremmin toimittanut.
Siinä tapauksessa karhu olisi ansainnut tulla täytetyksi ja asetetuksi
kansallismuseoon näytteille ikiajoiksi, sillä se karhu olisi todellakin
vapauttanut Serbian Jumalan vitsasta.

- Oletko saanut uuden aiheen vihata Dragaa? kysyi Stefan.

— Uuden aiheen? — Luulin, että vanha kyllä riittäisi. Onhan tuo
nainen riistänyt minulta veljeni. Mutta olkoonpa sen asian laita
miten hyvänsä, hän oli mies ja on itse syypää kohtaloonsa. Miksi
veljeni sitte piti olla Dragaan niin ihastunut, kun tämä ei häntä
kumminkaan rakastanut! Mutta näetkös, ystäväni, meidän isänmaamme on
sydämelläni. Muutoin on muitakin vihan syitä. Sinä, Stefan, et vielä
tiedä kaikkea mitä tuo vihattu nainen äsken on tehnyt. Tähän saakka
en sitä ole tahtonut sinulle sanoa. Se tapahtui kolme päivää sitten.
Eversti Mistic —

— Jumalan tähden, kuinka on meidän ystävämme Misticin laita? huudahti
Stefan.

— Hän pakeni Itävaltaan, kun hankkeemme kuningattaren henkeä vastaan
tehtiin mitättömäksi, jatkoi Maschin synkkänä, — ja minä toivoin,
että hän pysyväisesti oli pelastettu. Mutta meitä serbialaisia vaivaa
se kirous, ettemme voi elää isänmaamme ulkopuolella, me aina kotiin
palajamme. No niin, myöskin Mistic tuli takaisin. Hän tahtoi käydä
tervehtimässä vanhaa äitiänsä Schabatzissa, koska hän oli kuullut
kerrottavan, että äitinsä oli kuolemaisillaan. Ja niin olikin. Vanha
rouva kamppaili kuoleman kanssa. Kun hän sai nähdä poikansa, loisti ilo
hänen silmistänsä ja hän kuiskasi:

— Nyt minä kuolen mielelläni, sillä minun käteni saa levätä sinun
kädessäsi, poikani.

Silloin äkkiä kaksi santarmia tunkeutui siihen huoneeseen, missä Mistic
oli, hänet riistettiin äitinsä kuolinvuoteelta, pantiin kahleisiin ja
vietiin Belgradiin.

— Entä kuningas, kysyi Stefan, — eikö hän antanut armon käydä
oikeudesta?

— Kuningas! huudahti Maschin halveksivasti olkapäitään kohauttaen. —
Onko kuninkaalla omassa maassansa vielä jotakin sanomista? Dragahan
täällä hallitsee ja laatii lait tahi oikeammin polkee ne jalkoihinsa.

Kuningas tahtoi sopia Misticin kanssa, esitti hänelle lempeällä
äänellä, kuinka väärin hän oli tehnyt ja päätti näillä sanoilla:

- Minä tiedän, Mistic, että te olette urhoollinen soturi, ja jos
te olette valmis pyytämään puolisoltani, kuningattarelta anteeksi,
niin olen minäkin puolestani valmis teille anteeksi antamaan. Tässä
tapauksessa saatte entisen arvonne takaisin, ja kaikki unhotetaan.

- No, mitä Mistic tähän vastasi? kysyi Stefan. Ei suinkaan hän ollut
niin mieletön, että hylkäsi kuninkaallisen tarjouksen? Tiedäthän
Maschin, että meidän tehtävämme on saada entiset asemamme takaisin,
sillä ainoastaan siten voimme oikein valvoa Serbian kohtalota ja
työskennellä sen menestykseksi.

— Samaa sanoi itselleen myöskin Mistic, vastasi Maschin, — sillä hän
antoi kuninkaan tietää, että hän tahtoi pyytää kuningattarelta anteeksi.

Aleksanteri lähetti heti Dragaa hakemaan. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin
kuningatar tuli, mutta vihdoinkin astui hän sisään. Ylpeänä hän astui
Misticiä vastaan. Mistic meni häntä vastaan, tervehti sotilaalliseen
tapaan ja odotti, että kuningatar ensimäiset sanat kuultuaan
kohteliaasti puuttuisi hänen puheeseensa. Mutta kaukana siitä,
sellainen jalomielisyys ei sovi Dragalle. Päinvastoin, tuskin oli
Mistic alkanut puhua, kun Draga keskeytti häntä sanoen:

"Ei niin, eversti Mistic, jos tahdotte voittaa kuningattarenne
anteeksiantamuksen, niin lankeatte polvillenne ja suutelette minun
hameeni liepeitä."

— Hyi, kuinka häpeällistä! huudahti Stefan ja hypähti tuoliltansa.

— Ja tiedätkö, mitä Mistic vastasi? kysyi Maschin, samoin
kiivastuneena. — Joo, hän sanoi:

"Hameenlievettä mielelläni suutelisin, kuningatar Draga, vaikka se
olisi navettapiian, mutta en niin kauvan kuin sitä kunnoton nainen
kantaa."

Stefan Naumovitsch päästi helpotuksen huokauksen, vaikka hän hyvin
saattoi ajatella, kuinka kauheasti Draga rankaisisi nämä Misticin
urheat sanat.

- Kuningas antoi heti viedä Misticin pois. Hänet vietiin Nischin
linnoitukseen, ja siellä hänet kaikkein sotamiesten läsnäollessa eilen
alennettiin halvaksi sotamieheksi. Häneltä riistettiin kaluunat,
katkaistiin sapeli ja hänet tuomittiin kolmetoista vuotta palvelemaan
halpana sotamiehenä armeijassa, hänet, jolle armeija on suuressa
kiitollisuuden velassa, hänet, jonka voidaan sanoa uudistaneen meidän
tykkiväkemme.

Läsnäolevat sotamiehet purivat hampaitaan, nähdessään tämän häpeän
tapahtuvan ja heidän tuli samalla huutaa: "Eläköön kuningas
Aleksanteri, eläköön kuningatar Draga!", kun onneton voimattomana
kaatui maahan tätä kauheata häpeätä kestäessään.

— Oi, kuningattaren mitta on täysi! raivosi Maschin ja löi nyrkkinsä
pöytään. — Jospa vaan tietäisin jonkun keinon, millä saisin Dragan
hengiltä, jospa saisin tulla tuon naisen murhaajaksi.

— Murhaajaksi? vastasi Stefan, kohauttaen olkapäitään. — Mielestäni se
olisi liian korkea hinta semmoisesta kuin Draga. Mutta hyvä todellakin
olisi päästä hänestä. Toivon, että voisimme viedä hänet ja piilottaa
jonnekin maailmaan, niin ettei hän koskaan enää löytäisi takaisin
Serbiaan, ei ainakaan pääsisi kuninkaan luokse.

Samalla kuului keveä koputus ovelle. Molemmat miehet vaikenivat. Ovi
avautui ja Klärchen ja Zorn astuivat sisään.

— Suokaa anteeksi, jos häiritsen, sanoi Klärchen. — Mutta ulkona on
mies, joka tahtoo puhutella teitä, herra Stefan Naumovitsch. Mies ei
tahtonut minulle sanoa nimeänsä, pyysi vaan innokkaasti, että hänet
ilmottaisin.

— Ole varovainen, Stefan! sanoi Maschin varottaen, elä ota vastaan ketä
hyvänsä! Lähetä miehelle terveisiä ja sano, että otat hänet vastaan,
jos hän Klärchenin kautta voi sanoa sinulle jonkun sanan, jotta voit
päästä miehestä selville.

— Oivallista! Olkaa hyvä ja sanokaa miehelle semmoiset terveiset kuin
eversti Maschin esitti.

— Sen kyllä teen, vastasi Klärchen punastuen. Hän meni ja kun ovi oli
hänen jälkeensä sulkeutunut, tarttui Maschin ystävänsä käteen, veti
hänet luokseen ja sanoi:

— Sinä ehkä et ole itse huomannut, mutta minä kyllä, että tyttö on
sinuun suuresti kiintynyt. Tämä on sitä valitettavampaa, kuin muuan
kelpo mies jo on pyytänyt hänen kättänsä, nimittäin mestari Zornin
ensimäinen sälli, Georg Eder.

— Jos asia on sillä kannalla, vastasi Stefan hiukan surullisena, —
silloin täytyy minun todellakin lähteä täältä mitä pikemmin. Minä
toivon herttaiselle Klärchenille kaikkea onnea ja luulen, että Georg
Eder on kuin luotu tekemään hänet onnelliseksi. Ovi avautui ja Klärchen
astui uudestaan sisään.

— Vieras mies, sanoi hän kummallisella mielen liikutuksella, on
lausunut yhden ainoan sanan ja väittää, että hänet on heti päästettävä
teidän puheillenne, herra Stefan Naumovitsch. Se sana on tytön nimi ja
kuuluu: Genia!

— Tuokaa vieras heti tänne! lausui Stefan kiihkeästi. — Genia, sanoi
hän. Siis on hän hyvin tervetullut. Hänet otan vastaan avoimin sylin,
olkoonpa kuka tahansa, jos hän vaan voi tuoda minulle tietoja Geniasta.

Äkkiä kääntyi tyttö pois hänestä ja riensi ulos huoneesta, kuin olisi
hän paennut jotakin.

Puoli minuuttia myöhemmin kuulivat Stefan ja Maschin askeleita
etumaisesta huoneesta. Sitte näkyi oven raossa pitkä olento avaraan
vaippaan puettuna, hattu painettuna alas otsalle.

— Kuka olette, herrani? kysyi Stefan. Te olette ikäänkuin
tunnussanananne käyttäneet minulle hyvin kallisarvoista nimeä ja tämä
nimi on heti avannut oven teille.

Mies otti hitaasti hatun päästään, jota kaunisti musta tukka ja parta.
Itse kasvot olivat kalpeat ja hänen silmissään oli omituinen kiilto.

- Etkö tunne minua, Stefan Naumovitsch? kysyi mies kumealla äänellä.

- Todellakin, huudahti Stefan — nuo kasvot olen nähnyt kerran ennen,
mutta silloin kulkivat ne ohitseni, kuten varjo.

- Sinä olet nähnyt minut, Stefan Naumovitsch, syvimmässä hädässäsi.
Sinä annoit silloin minun huostaani erään kalleuden. Minä olen
säilyttänyt sitä ja annan sen nyt sinulle takaisin.

Kun mustapartainen oli lausunut nämä sanat, pisti hän käden taskuunsa
ja veti sieltä pienen, kiiltävän esineen.

- Paperossikoteloni! huudahti Stefan liikutettuna ja riensi ojennetuin
käsin vierasta kohti, päästäkseen niin pian kuin mahdollista varmuuteen
tuosta tärkeästä esineestä.

- Taivaan Jumala, sehän on sama kotelo, jonka sillä kertaa jätin
Demeter Banjalukille, joka esti minua heittämästä sitä Tonavaan! Te,
muukalainen, siis olette sama mies? Jaa, nyt minä taas teidät tunnen —
te olette Demeter Banjaluki.

— Jaa, minä olen sama mies, vastasi Demeter — jota kutsutaan mustien
vuorten ryöväriksi tahi myöskin Serbian vitsaukseksi. Te kyllä olette
minusta kuullut, Stefan Naumovitsch, mutta te näette, että minäkin voin
olla rehellinen. Minä jätän nyt takaisin tämän kotelon, ja vakuutan
teille kunniasanalla, etten sitä ole avannut, niin kauvan kuin se on
ollut minun hallussani.

— Kiitos siitä, huudahti Stefan, ojentaen kätensä serbialaista kohden,
joka oli vapaa kuin lintu. Te olette käyttäytynyt kuin rehellinen mies
ainakin. Sanokaa, millä voin teitä palkita, sillä te olette minulle
ja minun suurelle asialleni tehnyt tärkeän palveluksen sillä, että te
olette minulle kotelon koskematta jättänyt.

- Demeter Banjaluki ei pyydä mitään palkkaa, vastasi ryöväri, kaikista
vähimmin teiltä Stefan Nauniovitsch.

Päinvastoin olen tullut tänne pyytämään teiltä anteeksi. Sitäpaitse
tahdoin saada varmuutta siitä, ett'ette todellakaan ollut
vahingoittunut siitä onnettomasta luodista, joka teihin sattui.

- Niin, se oli todellakin vähällä katkaista elämän lankani, vastasi
Stefan. Se oli varma käsi, joka ampui luodin.

Mutta — mitä merkitsee teidän puheenne anteeksi antamisesta, Demeter
Banjaluki!

- Ettekö sitte ole vihanen sille, joka saattoi elämänne sellaiseen
vaaraan?

- Ei, minä en ole hänelle vihainen, vastasi Stefan. — Se oli
arvattavasti palkattu mies, jolla poloisella ei ollut muuta keinoa,
kuin palvella Dragaa.

- Te erehdytte, Stefan Naumovitsch, se joka ampui luodin teidän
rintaanne, ei ollut Dragan palkkaama, hän oli päinvastoin kuningattaren
katkera vihollinen.

Hän tahtoi musertaa tämän perkeleelliset aikeet. Hän luuli teidän
olevan kuningattaren kätyreitä ja siksi kaatoi hän teidät maahan. Minä
— Demeter Banjaluki — olin se, joka erehdyksestä ampui teitä. Nyt,
Stefan Naumovitsch, ojentakaa minulle vielä kerran kätenne ja sanokaa,
että olette antanut minulle anteeksi!

Vielä kerran ojensi Stefan ryövärille kätensä ja sanoi ystävällisesti:

- Te olette tehnyt ruumiiseeni haavan ja sen annan teille anteeksi
kaikesta sydämestäni. Mutta — te olette tehnyt sieluunikin haavan; joka
ei koskaan parane, sillä silloin, kun minä vaivuin maahan ja menetin
tajuni, katosi minulta myöskin rakkain olento maan päällä. Sen koommin
en ole häntä nähnyt ja kuka tietää, saanko enää koskaan häntä nähdä.

Ryöväri tarttui Stefani käteen ja painoi sitä lämpimästi ja
sydämellisesti.

- Minä tiedän, kenestä te puhutte, sanoi hän. — Te tarkoitatte Genia
von Sandorfia.

En minäkään voi tällä hetkellä sanoa, missä hän on, sillä siitä
illasta lähtien olen oleskellut syvällä maan alla, enkä ole välittänyt
kenestäkään ihmisestä. Mutta niin totta kuin nimeni on Demeter
Banjaluki, koetan ottaa selkoa Genia von Sandorfista. Ja löydettyäni
tuon hänet —

Mustapartainen mies vaikeni. Harvinainen mielenliikutus valtasi hänet.

- Jos Genia on kadonnut, yhtyi puheeseen Maschin joka oli tähän asti
istunut eräässä ikkunakomerossa, niin ettei Demeter ollut häntä
huomannut — niin arvaan, että kuningatar Draga on taas pannut kätensä
peliin. Sillä kaikki paha, mikä nykyään kohtaa rehellisiä ja oikein
ajattelevia ihmisiä, tulee hänestä ja ainoastaan hänestä.

- Minä en tunne teitä, herrani, sanoi Demeter Banjaluki
yhteenpuristetuin huulin — mutta ne sanat, jotka juuri lausuitte,
tulivat kuin minun sielustani. Tänne kätenne! Minä yhdyn huutoon:

"Alas kuningatar Draga, alas Belgradin pyöveli!"

Maschin tarttui äkkiä siihen käteen, jota Demeter piti häntä kohti
ojennettuna, samalla kun toivon kipinä välähti hänen silmässään.

- Jos ajattelette sillä tavoin, Demeter Banjaluki, puhkesi hän
lausumaan, niin olette juuri se mies, jota etsin. Jos vihaatte
kuningatarta — niin oletteko sitte myöskin valmis ottamaan osaa
erääseen uhkarohkeaan yritykseen, joka minulla on tekeillä tuota
valtaistuimella istuvaa letukkaa kohtaan.

- Yritys? Ja millainen se olisi? kysyi Demeter varovasti.

- Kuningas Aleksanteri on heikko, mutta hän ei ole ilkeä, vastasi
Maschin. — Kun Draga ei enää olisi hänen sivullansa, olisi hän
vapautettu tuosta pahasta hengestä, ja muut voisivat sitte vaikuttaa
häneen. Häntä on helppo johtaa ja Serbia olisi ehkä taas onnellinen.

- Se tahtoo sanoa, että kuningatar täytyy toimittaa pois tieltä, jatkoi
Demeter Banjaluki. — Herra, minä en murhaa naista.

Ryöväri peitti tätä sanoessaan kasvonsa. Hän näki ehkä sielunsa
silmien edessä kuolleen, tuon onnettoman Fatiman, joka lepäsi
Janitschartornissa kuolleitten saaressa.

- En minä ole puhunutkaan murhasta, vastasi Maschin. — Se on viimeinen
epätoivoinen teko, jota emme käytä niinkauvan kuin on vähänkin toivoa
tehdä Draga vaarattomaksi.

Minä en vainoo hänen henkeänsä, vaan tahtoisin riistää hänet
Aleksanterilta ja piilottaa jonnekin, siksi kuin kuninkaalle on
selvinnyt, että tuo nainen vie hänet harhaan ja lumoaa hänet ja että
Draga on arvoton.

- Dragan riistämisestä kyllä voisi puhua, mutta se herättäisi
maailmassa ääretöntä huomiota, jos kuningatar äkkiä häviäisi, lausui
Banjaluki.

— Serbiassa on se herättävä riemua, vastasi hänelle Maschin äkkiä. — Ja
mitä Euroopa siitä ajattelee, se on meille yhdentekevää. Pääasia on,
että yritys onnistuu ja että se tapahtuu siten, että syyllinen pysyy
salassa. Ja nyt, Demeter, tehkää päätöksenne! Otatteko toimeksenne
riistää Dragan Aleksanterilta.

— Tämä uhkarohkea yritys ei ehkä olisi vaikea toimittaa, varsinkin nyt,
kun kuningaspari oleskelee Tapschiderissä, jatkoi Demeter. — Kuningatar
tekee puistossa tuon tuostakin kävelymatkoja. Hän on usein yksin tahi
ainoastaan yhden hovinaisen seuraamana. Silloin on helppoa viedä hänet,
mutta minne, siinäpä kysymys.

— Totta on, vastasi Maschin, — että tuo kysymys ei ole niinkään helppo
ratkaista. Jos Serbialla olisi jossakin kaukana meressä saari, joka
puolelta kallioriuttojen ympäröimänä, ettei mikään laiva voisi sitä
lähestyä, niin siellä saisi kuningatar viettää ikänsä loppupäivät.

— Saari! huudahti Banjaluki hämmästyneenä. — Minä tiedän saaren. Se
tosin ei ole meressä, mutta on silti kylläksi yksinäinen ja muista
erillään. Tuolla saarella kohoaa vanha torni, missä ihmistä voi pitää
vankina, ilman että muut ihmiset siitä saavat selkoa. Tosin tuolla
saarella nyt asuu kaksi ihmistä, jotka eivät ansaitse tulla tekemisiin
Dragan kanssa, mutta asia voidaan järjestää siten, etteivät nuo ihmiset
joudukaan Dragan yhteyteen. Serbia vaatii uhrin — minä olen valmis
antamaan sen isänmaalleni. Jaa, se on päätetty ja Janitschartorni
Kuolleitten saarella tulkoon hänen vankilakseen.

— Te olette tainnut elämässänne paljon syntiä tehdä, huudahti eversti
Maschin, — mutta tämän uuden aatteenne tähden annettakoon teille kaikki
anteeksi! Niin, kun Draga kerran on Janitschartorniin suljettu, silloin
Serbia vapaasti hengittää, kuin jos raskas kallionlohkare olisi sen
rinnalta vierähtänyt.

— Minä luulen kumminkin, että te molemmat erehdytte, sanoi Stefan
Naumovitsch. Te kuvittelette tämän yrityksen paljoa helpommaksi kuin
mitä se todellisuudessa on. Luuletteko, ettei Dragaa vartioida? Jo
yksistään Aleksanterin mustasukkaisuus vaikuttaa sen, että joukko
vakoilijoita yhä on Dragan kintereillä, mihin ikinä hän menee, ja että
salapoliisit häntä kaikkialla seuraavat. Sillä oivallinen Lazar on
kerta kaikkiaan ottanut vastatakseen Dragan turvallisuudesta eikä hän
todellakaan säästä mitään ponnistuksia, hyvin toimittaakseen tehtävänsä.

Pilkallinen hymy väreili Demeter Banjalukin huulilla.

— Luuletteko todellakin, Stefan Naumovitsch, keskeytti rosvo, että minä
pelkään Lazarin salapoliiseja? Hyvä, minä todistan teille, että petän
ne kaikki. Tässä on käteni sen päälle, että minä kolmen päivän kuluttua
olen vienyt pois Dragan ja että hän silloin on Janitschartorniin
suljettuna.

Näin sanoen ojensi Demeter ulos kätensä, johon Stefan kiireesti tarttui.

— Päätetty! huudahti eversti Maschin. — Ja kun te nyt molemmat olette
liittoutuneet syöksemään Dragan häviöön, niin ottakaa minut kolmanneksi
liittoonne.

Näin sanoen Maschin ojensi toisille kätensä.

— Niin, sanoi Demeter, kolmen päivän kuluttua, kun yö on tullut, on
myöskin Draga oleva Janitschartornissa.

— Mutta jääkö hän sinne myöskin? — Minä puolestani otaksun, että olisi
parempi toimittaa hänet pois maasta.

— Antakaa minun pitää huolta siitä asiasta! huudahti Maschin. Meillä
on nyt 2 päivä lokakuuta. Yöllä 6:tta päivää vastaan noudan minä
Dragan Janitschartornista, ja minulla on ehkä silloin muita henkilöitä
mukana, jotka vievät hänet sitte Semliniin ja sieltä — oi, minulla on
oivallinen tuuma, hyvät ystävät! Jos yritys ensi silmäyksellä tuntuukin
kauhealta, niin ajatelkaa, mitä kaikkea minä olen tuolle naiselle
velkaa! Veljeni kuoli äkkiä, että minun täytyy uskoa, että Draga ojensi
hänelle kuolinmaljan.

— Kauheata! mutisi Stefan Naumovitsch. — Ja tuo nainen on Serbian
kuningatar.

— Sitä hän ei ole enää kauvan oleva, sanoi Maschin uhaten ja
hampaitaan kiristellen. Yöllä 6:tta päivää vasten viepi Banjaluki
hänet Janitschartorniin. Se on hänen tehtävänsä, jonka hän on ottanut
suorittaakseen.

— Jaa, minä suoritan sen, vakuutti rosvo.

- No, siinä tapauksessa pidän minä muusta huolta, jatkoi Maschin. Minä
tunnen ihmisen, joka tätä nykyä oleskelee täällä Belgradissa. Minä olen
aina inhonnut tätä miestä, sillä hän harjoittaa ilkeätä ammattia. Hän
nimittäin houkuttelee luokseen nuoria tyttöjä ja vie ne huonomaineiseen
taloon, jota hän pitää Budapestissä. Koko Itävalta-Unkarin ylhäiset
ja kevytmieliset seikkailijat oleskelevat tuossa talossa, missä aina
kauneimmat naiset tarjoovat itseänsä. Jos mainittu mies ei rahoilla
tahi muilla houkutuksilla saavuta tarkoitustansa tahi jos hän keksii
erittäin hurmaavan naisen, josta hyvää voittoa voi toivoa, niin on hän
myöskin valmis käyttämään väkivaltaa.

— Oi, mutta ethän kumminkaan ajattele jättää kuningatarta tuon miehen
valtaan, keskeytti häntä Stefan, tuolle Budapestin naiskauppiaalle.

— Miksi en? vastasi Maschin. — Mitä hän oli ennen? Serbiassa on
todellakin monta aatelismiestä, jotka voisivat kertoa pitkistä
öistä, mitkä he ovat uinailleet Dragan syleilyssä, siihen aikaan kun
kuningatar vielä oli kotona äitinsä, tuon juopottelijan luona ja moni
Parisin kevytmielinen herrasmies voi vielä nauraa parrassaan, kun
sanomalehdistä lukee kuningatar Dragasta, jota ennen sai suudella
mielensä mukaan, jos vaan halusi maksaa sata markkaa suudelmasta.

— Onko asia sellainen, huudahti Banjaluki, — silloin en käsitä, miksi
ei eversti Maschin voisi tuumaansa toteuttaa. Ruvetkaa vaan Budapestin
naiskauppiaan kanssa keskusteluihin ja saapukaa hänen kanssaan
Kuolleitten saarelle yöllä 5 ja 6 päivän välillä. Rannalla minä itse
otan teidät vastaan. Laskekaa venheenne pajujen suojaan, niin kyllä
sitte kaikki varsin kepeästi ja mukavasti hommataan.

— Tuuma on kerrassaan pirullinen, huudahti Stefan Naumovitsch — ja minä
jo kauhistun sitä ajatellessani. Melkeinpä tunnen sääliväisyyttä tuota
kuninkaallista — naikkosta kohtaan, joka nyt syöstään syvään kuiluun.
Mutta totta on, että jos Draga yhdenkään yön on viettänyt Budapestin
huonomaineisessa talossa, niin ei hän enää voi olla Serbian kuningatar.
Ei edes Aleksanteri sallisi, että tuossa talossa yönsä viettänyt nainen
kantaisi Serbian kruunua.

— Päätöksemme on siis tehty, huudahti Maschin, asia on ratkaistu!

Täyttäkää velvollisuutenne, Demeter Banjaluki! Teillä on vaikein
tehtävä ratkaistavana. Teidän on vietävä kuningatar Janitschartorniin.
Kolme päivää on teillä aikaa tuuman toteuttamiseksi, käyttäkää aikanne
hyvin.

— Minä kyllä tiedän aikani oikein käyttää, vastasi Demeter Banjaluki,
kasvoillaan ilme, joka osoitti, että tuo mies ei koskaan lupaa
sellaista, jota ei ehdottomasti tahtoisi toteuttaa.

- Juokaamme nyt, ystävät, Serbian vapauden ja Dragan perikadon malja!

Näin sanoen otti Maschin pienestä tammisesta kaapista oljilla
ympäröidyn pullon ja kolme lasia, jotka hän täytti punaviinillä. Hän
oli juuri vienyt lasin huulilleen, kun ovi lensi selälleen ja kaksi
henkilöä, pelon ja vaaran ilme kasvoissaan, syöksyi huoneeseen.



NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Pelastettu, mutta mihin hintaan.


- Eversti — Stefan Naumovitsch — kuka on se vieras, jonka kanssa nyt
joitte? huusi ukko Zorn, syöstessään huoneeseen toisen henkilön kanssa.

— Muuan ystävä, vastasi eversti Maschin vakavalla äänellä, — jota tekin
opitte arvossa pitämään, kun olette saaneet kuulla, missä suhteessa me
olemme häneen.

— Minä en tahdo mitään kuulla! huusi Zorn. — Me olemme kaikki hukassa —
kaikki! Menkää vaan akkunan luokse, niin huomaatte, mistä on kysymys!
Poliisi on talomme piirittänyt! Heti on Lazar Petrovitsch itse tuleva
ja kolkuttava ovelle sekä vaativa, että hänelle jätän rosvon, joka on
täällä — Demeter Banjalukin, Mustien vuorten ryövärin.

Nämä sanat tekivät kolmeen mieheen hirvittävän vaikutuksen. Stefan
päästi kauhun huudon, eversti Maschin seisoi siinä kalpeana, mutta
Klärchen juoksi isänsä luokse, syleili häntä ja huudahti nyyhkyttäen:

— Elä pelkää, isä, sinulle ei mitään pahaa tapahdu, kunniasi pysyy
tahrattomana, sillä minä vannon, ettei sinulla ollut aavistustakaan
siitä, minkä miehen herrojen puheille päästin.

Demeter Banjaluki oli ainoa, joka ei näyttänyt olevan levoton. Hän
seisoi tyynenä ja maltillisena.

- Jos kysymys on vaan minusta, mestari Zorn, huudahti hän — niin
antakaa pelon mennä menojaan ja olkaa huoletta! Niin, minä olen Demeter
Banjaluki, teiltä en sitä salaa ja pyydän teiltä anteeksi, että minä,
lintujen kirjoissa oleva, tuomittu mies, olen uskaltanut astua teidän
taloonne. Mutta yhtä huomaamatta, kun olen hiipinyt tänne, yhtä
huomaamatta aion poistuakin.

Samalla hetkellä lyötiin pyssynperällä talon portille ja vahva ääni
huusi:

"Lain nimessä, avatkaa! Minä, Belgradin poliisipäällikkö, vaadin päästä
sisälle."

- Oh, se on Lazarin ääni, sanoi Banjaluki innokkaasti ja hänen silmänsä
salamoivat kuten tiikerin, joka tahtoo hyökätä saaliinsa kimppuun. —
Jumalan nimessä, joll'en pelkäisi tahraavani teidän taloanne verellä,
mestari Zorn, niin avaisin itse portin tuolle kurjalle ja ampuisin
hänet samalla hetkellä, jolloin hän panee jalkansa kynnykselle.

- Mutta sittenhän minä olisin aivan onneton, änkytti Zorn. —
Ajatelkaahan, herra, että olen tullut vanhaksi ilman vähintäkään
tahraa. Voinhan minä, kuten moni muukin kunniallinen serbialainen,
vihata kuningatarta, enkä minä pidä sitä syntinäkään salaisuudessa
ottaa osaa liittoihin häntä vastaan, mutta jos tiedettäisiin, että
pidän luonani ryöväriä Demeter Banjalukia, maan vaarallisinta rosvoa —
niin siitä koituisi minulle ikuinen häpeä. Ja minun toimeentulonikin
olisi mennyttä, sillä minä elän työstäni hoviin. Paetkaa siis täältä,
vielä on aikaa! Katsokaa onnetonta lapsiraukkaani, joka hänkin kärsisi
samasta häpeästä, ja poistukaa.

- Kolme minuuttia annan teille, huusi Lazar Petrovitsch alhaalta
kadulta. — Joll'ei porttia ole sitä ennen avattu, niin annan minä
väkisin murtaa sen auki. Kuuletteko, mitä sanon teille, mestari Zorn —
mestari Zorn!

- Hän huutaa minua! sanoi vapiseva Zorn melkein kauhun lamauttamana. —
Jumala taivaassa, mitä minä vastaan hänelle?

- Pidättäkää häntä pari minuuttia! kuiskasi Demeter Zornille. —
Sanokaa, ett'en minä koskaan ole astunut yli teidän kynnyksenne ja
sanokaa, ettette tunne minua. Sillä aikaa koetan päästä johonkin
turvapaikkaan.

Klärchen auttoi isän ylös tuolilta, jolle tämä oli vaipunut istualleen,
vei ikkunan luo ja avasi sen.

- Kuka siellä huutaa? kysyi mestari Zorn vapisevalla äänellä.

- Minä se olen, mestari Zorn, vastasi Lazar Petrovitsch, joka seisoi
jalkakäytävällä ja jonka kasvoja valaisi katulyhdyn liekehtivä valo.

- Ah, tekö se olette herra Lazar, vastasi Zorn. — Mistä on kysymys?
Millä voin teitä palvella? Onko ehkä joku hevosenne pudottanut
kenkänsä? Siinä tapauksessa lähetän luoksenne heti jonkun taitavan
apulaiseni.

- Ei, mestari Zorn, vastasi Lazar, — tällä kertaa ei ole kysymys teidän
työstänne, vaan koskee tämä enemmän minun alaani.

Teidän talossanne on Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryöväri. Te
ette sitä ehkä itse tiedä, mutta minä tiedän varmasti, että hän on
hypännyt yli muurin, joka ympäröi puutarhaanne, ja mennyt teidän
taloonne.

Minä otaksun, että tämä on tapahtunut teidän selkänne takana ja sen
kansalaisvalan ja uskollisuutenne nimessä, jonka olette kuninkaalle
vannonut, käsken teitä päästämään meidät sisälle, niin että me saamme
ottaa vihollisen käsiimme.

- Herra, vastasi mestari Zorn — minä en tiedä, kuka Demeter Banjaluki
on; minun talossani ei ole mitään rosvoa. Muutoin, minä tahdon
huomauttaa teille, herra Lazar, että minun taloni on niitä harvoja,
joihin poliisi ei saa muitta mutkitta tunkeutua. Minun talollani on
vanha etuoikeus siinä suhteessa.

— Tuhannen, kyllä minä sen tiedän, myönsi Lazar närkästyneenä.
Luuletteko, että minä muutoin juttelisin teidän kanssanne näin kauan
ja ystävällisesti pyytäisin teidän luovuttamaan minulle rosvon, jos
minulla olisi suoranainen oikeus murtaa teidän porttinne. Mutta
varokaa, mestari Zorn, jos portti vielä on kolme minuuttia suljettuna!
Luottakaa siihen, että kuningas on saava tietää, millä tavalla te
tuette hänen virkamiehiänsä! Silloin myöskin hovin talli on oleva
teiltä ikipäiviksi suljettu.

— Enkös sitä sanonut! mutisi ukko Zorn horjuen takaisin ikkunan luota.
— Tämä yö on oleva minun onnettomuuteni!

- Rauhoitu, pappa! sanoi Klärchen vanhukselle. — Huuda Lazarille, että
itse menet alas avaamaan porttia, niin minä sillä aikaa autan Demeter
Banjalukia pakenemaan.

Näin sanoen juoksi kaunis tyttö Demeterin luokse, joka edelleen
epäröivänä seisoi samassa asemassa ja näytti miettivän, minkä tien hän
valitsisi, välttääkseen vainoojiaan, tarttui hänen käteensä ja sanoi
hänelle:

— Seuratkaa minua, Demeter Banjaluki! Jos teillä on rohkeutta, niin
ette lankea Lazar Petrovitschin käsiin.

Demeter ja Klärchen lähtivät huoneesta samassa kuin Zorn huusi kadulle:

— Minä menen itse alas avaamaan, herra, jotta voitte tulla vakuutetuksi
siitä, kuinka väärin minulle teette. Mikä häpeä, että rehellisen
kansalaisen talon poliisi tuolla tavoin piirittää! Mutta kuningas on
totta tosiaan saava tietää, kuinka hänen rehellistä palvelijaansa
kohdellaan.

— Se on yhdentekevää, jälestä päin saatte tehdä mitä hyvänsä, huusi
Lazar ylpeästi ikkunata kohti. — Avatkaa vaan ja päästäkää meidät
sisään!

Sillä välin olivat rosvo ja Klärchen saapuneet ovelle, josta heidän
piti mennä ulos. Tässä kumminkin Banjaluki pysähtyi, viittasi
Maschinille ja Stefanille ja sanoi:

— Älkää unhottako, illalla 5 ja 6 päivän välillä olen täyttävä
velvollisuuteni.

Sitte kiiruhti hän ulos ja katosi Klärchenin kanssa rappusia myöten,
jotka johtivat rakennuksen ullakolle.

- Kiitos, kiltti tyttö! kuiskasi Banjaluki Klärchenille, heidän
noustessa yhä ylemmäksi. — Sinä olet uhrautunut minun hyväkseni, sitä
en ole unhottava. Mitä minulle tänään teet, sen ehkä huomenna sinulle
korvaan. Mutta minne tahdot viedä minut?

— Katolle, vastasi Klärchen. — Muuta tietä ette voi paeta.

— Mutta minua etsitään sieltäkin ja löydetään.

— Kyllä, jos te olette niin tyhmä, että jäätte sinne, vastasi Klärchen,
avatessaan ullakon luukun. Mutta ettekö te ole hyvä hyppäämään?

— Siinä ette erehdy, vastasi Banjaluki. Minä hyppään kuin vuohi
toiselta kalliolta toiselle, jos niin vaaditaan.

— No sitte voitte mukavasti hypätä naapurin katolle. Tosin ovat
rakennukset jotenkin kaukana toisistaan, mutta teillä on nyt
valittavana: joko joutua poliisin kynsiin tahi hypätä.

— Minä hyppään, vastasi Demeter hetkeäkään epäilemättä.

Klärchen viittasi ullakon luukkuun.

- Kiiruhtakaa! huusi Klärchen kauhistuneena, sillä hän kuuli että
alhaalla vanha portti saranoissaan narisi, hän kuuli raskaita askeleita
ja Lazarin huutavan väelleen:

— Hajaantukaa koko taloon! Etsikää kaikki sopet ja nurkat! Menkää ennen
kaikkia ullakolle, siellä on rosvojen tapana piilottautua. Ja ettei hän
pääsisi katon kautta pakoon, ampukaa hänet heti kun tapaatte. Parempi
on, että hän kuolleena joutuu käsiimme kuin että hän kokonaan pujahtaa
käsistämme.

— Ne tulevat, ne tulevat! sanoi Klärchen kauheassa epätoivossa. —
Kiiruhtakaa! Ulos katolle, sillä ainoastaan siten voitte pelastua.

— Vielä kerran kiitän teitä, hyvä tyttö, sanoi Banjaluki, puristaen
Klärchenin kättä. Selvästi on joku minut ilmiantanut. Mutta paha sen
lurjuksen perii, kun vaan saan kuulla hänen nimensä. Niin totta kuin
olen Banjaluki on hän kaatuva minun kädestäni.

— Kas nyt, pois mitä pikemmin! He tulevat, ovat portaitten viimeisellä
astuimella! ähkyi Klärchen. — Te olette hukassa, jos sekunninkaan vielä
viivytte.

Mutta Demeter Banjaluki hyppäsi vanhalle arkulle, josta hän sitte
ulottui luukulle. Kohta hän oli sen avannut ja ketteryydellä sekä
voimalla, jota parhainkin voimistelija olisi häneltä kadehtinut, veti
hän itsensä katolle.

Klärchen painoi kätensä rintaansa vastaan ja huokasi, kuin raskaasta
taakasta vapautunut.

— Oi Jumalani, minä kiitän sinua! Pelastus tuli, vaikka viime hetkessä.

— Pelastus? huudahti samalla ääni, josta Klärchen ei tietänyt, mistä se
tuli. — Vielä ei sinun rakastajasi ole pelastettu, sinä uskoton.

- Ha, ha, hän pakeni katolle — minä kyllä näin sen, mutta sieltä
poliisi ottaa hänet kiinni yhtä varmasti kuin sinua hetkinen sitte
rehellisesti rakastin.

Klärchen peräytyi taaksepäin kauhusta huutaen. Vanha tammiarkku natisi
ja sen sisästä nousi olento, jonka Klärchen tavallisesti mielellään
näki, mutta joka nyt hänessä kauhua herätti. Sieltä ilmestyi Georg
Eder, hänen sulhasensa, isänsä ensimäinen sälli. Nyt oli hänellä kaikki
selvillä.

Klärchen vapisi, mutta ei enää Banjalukin tahi itsensä tähden, vaan
Georg Ederin hengen tähden, sillä nyt Klärchen tiesi, kuka Banjalukin
oli ilmiantanut.

Sulhanen oli epäilemättä nähnyt, että Banjaluki hyppäsi muurin ylitse.

- Tunnusta, että olet minut pettänyt ja rakastat tuota rosvoa, huusi
hän mustasukkaisuuden vääristämillä kasvoilla. Ha, haa, olenpa viime
aikoina ollut huomaavinani, että sydämesi ei enää kuulunut minulle,
ja minä narri luulin, että kuninkaan ajutantti, nuori upseeri,
jonka isäsi toi tänne vaarallisesti haavottuneena, oli sinussa
muutoksen vaikuttanut. Mutta eipäs Stefan Naumovitsch ollutkaan sinun
rakastajasi, sillä aikaa kuin kylmästi siedit minun suudelmiani, vaan
tuo kurja, jolle ei yksikään tyttö ojentaisi edes pikkusormeaan.

Klärchen seisoi siinä kivettyneenä. Hänellä ei ollut voimaa lausua
yhtään ainoata sanaa.

Katolla kuuli hän Banjalukin askeleita, allansa taas portailla
poliisien askeleet kaikuivat, ja edessänsä sulhanen syyti hänelle
vasten naamaa mitä ilkeimpiä syytöksiä.

— Mutta tänään minä teen tilini Banjalukin kanssa, sanoi nuori mies
uhkaavasti, siksi ei hän aikaisemmin ottanut minua hengiltä, vaan
antoi minun mennä tavaroitanikaan ryöstämättä, että nyt voisi varastaa
minulta tuhat kertaa enemmän.

- Tännepäin, poliisit, tännepäin, Lazar Petrovitsch! — Minä näytän
teille, mitä tietä rosvo meni!

Kauhusta huutaen Klärchen syöksyi sulhasensa päälle ja pani molemmat
kätensä hänen rintaansa vastaan. Osottaen tällä hetkellä voimaa, jota
ei olisi luullut noin hennolla olennolla olevan, painoi hän sulhasensa
takaisin arkkuun, lausuen kyynelten tukahuttamalla äänellä:

— Anna anteeksi, Georg, en mitenkään ole voinut toisin tehdä —, minun
täytyy muutamiksi minuuteiksi tehdä sinut vaarattomaksi, sillä hänen —
hänen ei pidä langeta vainoojiensa käsiin. Jos minua olet rakastanut,
niin ole ääneti.

Georg, joka ei odottanut tuollaista hyökkäystä, putosi takaisin arkkuun
ja raskas kansi pudota rämähti kiinni.

Klärchen vaipui arkun päälle ja esti kaikin voimin Georg Ederiä
pääsemästä vankeudestansa.

Georg Eder ei edes voinut toivoa, että äänensä kuuluisi ihmisten
korviin, sillä tuo vanha arkku, joka kenties jo kokonaisen vuosisadan
oli seisonut vinnillä hevosenkengittäjän talossa, oli koottu paksuista
tammilaudoista, sisältäpäin raudoitettu, niin ettei ääni päässyt
seinien läpi.

— Oi Jumalani, mitä olen tehnyt! huudahti Klärchen, painaen vapisevia
käsiänsä ohimoitansa vastaan. — Nyt minä varmaankin olen ikipäiviksi
katkaissut ne siteet, jotka minut liittivät sulhaseeni, sillä kaiken
tämän perästä on mustan epäluulon täytynyt hänessä juurtua.

Klärchen kuuli ähkimistä. Mutta sitte kuuli hän selvästi:

— Tuo on kuoleman hyppäys. Oi Jumalani, saanko koskaan enää nähdä
tytärtäni! Hyvästi, hyvästi, te hellät olennot yksinäisellä saarella!
Demeter Banjaluki lähettää teille viimeisen siunauksensa, viimeisen
tervehdyksensä.

Puoleksi tajutonna katsoi Klärchen kattoluukusta, kuinka rosvon
pää hävisi. Hän kuuli kiivaita askeleita, jommoisia ihminen ottaa
hypätäksensä, ja nyt hän oli epäilemättä lentänyt ulos katolta, nyt
halki ilman — nyt — Oi, Jumala, salli hänen hyppäyksensä onnistua!
kuiskasi tyttö vapisevalla äänellä. — Jumala, minä rukoilen sinua
armahtamaan tuota miestä.

Katolla oli nyt kaikki tullut hiljaiseksi. Kuolon huutoa ei ollut
kuulunut eikä Klärchen myöskään ollut kuullut mitään kumeata putoamista
— kaikki oli äänetöintä ja hiljaista.

Ulkona vinteillä poliisit mellastelivat. Ovi avautui. Poliisipäällikkö
Lazar syöksyi sisään, kymmenen salapoliisin seuraamana, joilla
itsekullakin oli revolveri kädessä. Myöskin Lazar piti revolveria
kädessänsä. Kuuma puna peitti hänen muutoin kalpeat kasvonsa ja silmät
säkenöivät.

Kun Lazar syöksyi huoneeseen, ei hän heti nähnyt tyttöä. Hän huusi
väellensä:

— Tutkikaa tämäkin huone! Hänen on täytynyt jonnekin piilottautua,
koskei häntä ole näkynyt koko talossa. Haa, kuka tuolla on? huudahti
Lazar äkkiä pitäen revolverinsa valmiina laukaisemaan. — Tuolla —
tuolla arkulla — olento, tyttö!

— Kuka sinä olet, tyttö? kysyi Lazar, epäileväisestä tutkien häntä
kiireestä kantapäähän saakka.

— Minä olen talon tytär, vastasi Klärchen ylpeänä nostaen päätään. —
Klara Zorn on minun nimeni.

— Kas, hevosenkengittäjän tytär! huudahti Lazar. Muuan salapoliiseista
astui nyt Lazarin luokse ja kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja.
Poliisipäällikön katse kohosi heti luukulle, joka johti ylös katolle.

— Miksi on katto-ikkuna auki, kysyi hän raa'alla äänellä.

— Se on aina auki, vastasi Klärchen. Me suljemme sen ainoastaan silloin
kuin sataa. Raittiin ilman täytyy tunkeutuu vinnille, sentähden, että
me usein kuivaamme täällä vaatteita.

— No minä ajattelen, että me myöskin heitämme silmäyksen katolle,
sanoi Lazar pilkallisella äänellä. — Joku teistä kiivetköön katolle ja
ottakoon selkoa, istuuko rosvo siellä ja nauraa partaansa sillä aikaa
kuin me etsimme häntä täällä alhaalla.

Eräs salapoliisi astuikin esiin, sama mies, jonka nimi nyt oli Heinrich
Rabe ja hoiti tavallisesti Lazarin kirjurin virkaa.

Englantilainen — me tiedämme, että tuo oli Harry Ravenin salanimi — oli
tänään kumminkin liittynyt joukkoon, joka lähti rosvoa takaa ajamaan.

Äkkiä hyppäsi Rabe arkulle aivan Klärchenin viereen. Sitte hän kiipesi
katolle, mutta palasi muutamien minuuttien kuluttua ilmottamaan, ettei
katolla ollut yhtään ainoata ihmisolentoa. Mutta Petrovitsch oli jo
kauvan sitte kiinnittänyt katseensa arkkuun, jonka päällä Klärchen
istui.

Epäluulo ja ivallinen voitonriemu loisti hänen silmistänsä.

— Ettekö nousisi hetkeksi, neiti Zorn? kysyi hän Klärcheniltä. — Tehän
olette niin nuori, miksi sitte itsepintaisesti istutte tuolla vanhalla
arkulla?

— Minä kuulin melua talossa, vastasi Klärchen, — ja minä niin
peljästyin, että jalat rupesivat vapisemaan ja vaivuin tälle arkulle.
En nytkään kykene jaloillani seisomaan, herra poliisitirehtööri.

— No, minä tuen teitä! sanoi Lazar, tarttuen Klärchenin käsivarteen,
vetääkseen hänet ylös. Nopealla liikkeellä vapautui Klärchen
avustajastaan.

— Hellittäkää! huudahti Klärchen. Minä teen niinkuin tahdotte, nousen
omin neuvoini.

Samalla myöskin Lazar kysyi:

- Mitä teillä oli täällä tekemistä? Iltasin ei tavallisesti ole
ullakolle mitään asiaa.

— Minä — minä — sammalti Klärchen, joka oli sillä mielellä kuin
olisi ollut Lazarin verkossa — minä olen — älkää luulko herra
poliisipäällikkö, että teillä on oikeutta kuulustella minua kuin jos
olisin teidän vankinne. Minä olen vapaan kansalaisen tytär, nuhteeton
tyttö, ja minä kieltäydyn vastaamaan teille teoistani ja toimistani.

— Siitä voi tulla teille kallis lysti, sanoi Lazar uhkaavasti. —
Poliisille täytyy vastata, kun hän kysyy. Muutoin ette tarvitse mitään
sanoa, minä kyllä tulen toimeen ilman teidän apuanne. Onko arkku
lukossa?

Klärchen vapisi, tämän kuullessansa.

Jos Lazar avaisi arkun, olisi rosvo hukassa, sillä Georg Eder heti
ilmaisisi, mitä tietä Demeter Banjaluki oli kulkenut. Mutta Klärchen ei
enää kyennyt estämään poliisipäällikköä.

Lazar jo kumartui ja rupesi arkun kantta auki nyhtämään. Varmaankin hän
itsekin luuli, että vanha arkku oli lukossa, mutta nyt hän huomasikin,
että kannen saattoi helposti nostaa.

— Herra poliisipäällikkö, huudahti Klärchen äkkiä, nähdessään että
Lazar ryhtyi avaamaan arkkua, — teillä ei ole mitään oikeutta tunkeutua
meidän salaisuuksiimme. Tässä arkussa on ehkä esineitä, joita teidän ei
tule nähdä.

— Poliisilla on oikeus nähdä kaikki, vastasi poliisipäällikkö lyhyesti
ja jyrkästi. Poliisin velvollisuus on päinvastoin ottaa kaikesta selkoa.

Peräytykää, Klara Zorn, elkää estäkö meitä kauvemmin virkamme
toimituksessa, jollette tahdo tutustua vankilaan!

Klärchen hoiperteli puolikuolleena taaksepäin. Samalla myöskin
poliisipäällikkö tempasi kannen auki ja löi sen kovasti seinää
vastaan. Salapoliisit päästivät kovan huudon. Petrovitsch itse kohotti
revolverinsa ja päästi rajun riemuhuudon:

— Löydetty — antaudu lurjus, jollet tahdo, että ammun sinut heti
paikalla!

- Ei, elkää ampuko, herra poliisipäällikkö! huusi mies arkusta, minähän
se olen, Georg Eder, joka teille, ilmoitin, että Demeter Banjaluki
oleskeli tässä talossa.

- Tuhannen, olin aivan ampua harhaan, mutisi Petrovitsch ja antoi
aseen vaipua alas. Mutta sitte hän suuntasi katseensa Georgiin, ja
samassa kun tämä nousi pystyyn, surullisesti ja tutkivasti tarkastaen
Klärcheniä, kysyi poliisipäällikkö:

— Mutta mistä hitosta se johtuu, että te olette arkussa, Georg Eder?
Miksi sinne piilouduitte?

— Siihen kyllä vastaan, herra poliisipäällikkö, kun ensin olen päässyt
arkusta ulos, vastasi nuori hevosenkengittäjä, kiiveten ylös. — Nyt sen
saatte tietää.

Samalla kohtasi Klärchenin rukoilevat silmät Georgin silmiä, ja
Klärchenin katseessa oli jotakin, jota viimeksimainittu ei voinut
vastustaa. Georg oli tuota tyttöä rakastanut, häntä oikeinpa
jumaloinnut, uneksinut saavansa hänet kerran vaimokseen. Ainoastaan
hänen rajaton intohimonsa ja raju mustasukkaisuus oli tänään vienyt
hänet harhaan, johtanut hänet ilmoittamaan poliisipäällikölle, että
Demeter Banjaluki oli hevosenkengittäjä Zornin talossa.

Onneton mies oli uskonut ja uskoi vieläkin, että Demeter oli Klärchenin
salainen rakastaja ja että hänen oma rakkautensa joutui ilkeästi
häpeään.

Mutta nyt, kun Klärchenin silmäys kohtasi hänet, kun hän näki suloisen,
rakastetun tytön seisovan siinä kalpeana ja vavisten — nyt hän ei
kyennyt tekemään Klärcheniä onnettomaksi.

Jos hän ilmaisisi, että Demeter Banjaluki Klärchenin avulla oli
päässyt pakoon — silloin tosin olisi Banjaluki hukassa, mutta samalla
myöskin olisi Klärchen rangaistuksen alainen, kun oli auttanut Serbian
vaarallisinta rikoksellista pakenemaan.

Ja Georg Eder, joka Klärcheniä rakasti, avaisi hänelle vankilan ovet!
Ei, ei koskaan!

— Älkää pidättäkö meitä kauvemmin, Georg Eder! tiuskasi Lazar hänelle.
— Minä vaadin, että te sanotte totuuden. Mistä syystä te olitte
arkussa? Sanokaa se heti, muutoin joudutte itsekin epäluulon alaiseksi!

— Herra varjelkoon, herra poliisipäällikkö, sanoi Georg ja loi silmänsä
maahan, — ettekö te itse voi ajatella, mikä minut on tänne tuonut, kun
myöskin näette mestarin tyttären täällä?

Helpotuksen huokaus pääsi Klärchenin rinnasta, kun hän nämä sanat
kuuli. Ne ennustivat hänelle onnea, ilmaisivat, että Georgin sydän taas
oli häneen kääntynyt.

— Me molemmat, jatkoi Georg hiljaisella äänellä, olemme jo kauvan
toisiamme rakastaneet, mutta vanha mestari ei tahdo kuulla siitä
puhuttavan, kun minä olen vain köyhä sälli, jolla ei ole mitään muuta
kuin taitonsa ja pari vahvaa käsivartta.

Niin, meillä ei ollut muuta keinoa jälellä kuin kohdata toisemme
mestarin selän takana, ja täällä ullakkokamarissa olemme jo usein
puhelleet rakkaudestamme ja uskollisuudestamme.

— Ehkäpä on asia sillä kannalla, sanoi tähän Lazar yrmeästi. Mutta ei
se vielä selvitä, mitä teillä oli arkussa tekemistä.

— Joo, kun me kuulimme melun, jatkoi Georg, — emme voineet muuta uskoa,
kuin että mestari oli saanut tietää salaiset kohtauksemme. Silloin
Klärchen rukoili minua, että piilottautuisin. Minä silloin hypähdin
tähän arkkuun, ja nyt tiedätte, herra poliisipäällikkö, kuinka on
ymmärrettävä, että makasin arkussa kyyristyneenä.

Tämä selitys oli niin yksinkertainen, ettei edes tarkkanäköinen Lazar
kyennyt mitään siihen muistuttamaan.

— Minä siis olen tullut häiritsemään kahta rakastunutta, sanoi Lazar
nauraen. Sitä en todellakaan olisi tahtonut, sillä en minä ole se mies,
joka tahdon estää rakastanutta tyttöä lepäämästä rakastajansa sylissä.
Muutoin on meidän jahtimme nyt lopussa. Joko ei rosvo ole ollut täällä
talossa ollenkaan ja te, Georg Eder, olette jostakin syystä vienyt
meidät harhaan —

— Ei, herra poliisipäällikkö, huudahti nuori seppä äkkiä. — Minä tein,
mitä katsoin velvollisuuteni vaativan, mutta mahdollista, että erehdyn.
Ehkä oli vaan joku kerjäläinen, joka hyppäsi muurin ylitse, eikä rosvo.
Minun asiani oli antaa teille viittauksia, teidän asianne, herra
poliisipäällikkö, oli vangita rosvo. Jos tuo nyt ei ole onnistunut,
niin ei se ole minun vikani, vaan teidän.

Lazar nieli nämä sanat kirouksella, joka yritti päästä hänen
huuliltansa. Hän viittasi salapoliiseillensa, että seuraisivat häntä ja
minuuttia myöhemmin kuului taas poliisien askeleita portaissa ja sitte
oli kaikki hiljaista.

Ainoastaan Georg ja Klärchen seisoivat nyt ullakolla vastatusten.
Ikkunaluukusta loisti kuu ja valaisi molempia leppoisella
hopeahohteellansa. Kuu ikäänkuin tahtoi punoa sovittavan valositeen
noiden nuorten ympärille, etteivät mitenkään eroaisi kauhean
väärinkäsityksen tähden.

— Georg! lausui Klärchen surumielisen kiitollisella äänellä, — Georg,
mitä tänään olet minun hyväkseni tehnyt, sitä en koskaan ole unhottava,
vaan olen sinulle siitä ikuisesti kiitollinen.

Oi, ojenna minulle kätesi ja usko minua, kun minä sanon, että rakastan
yksistään sinua, ja että rakastan sinua ijankaikkisesti. Klärchen
koetti tarttua hänen käteensä, mutta Georg työnsi sen takaisin.

— Nyt on kaikki lopussa, välimme on selvä, sanoi hän, pusertaen
hampaat yhteen. — Mitä olen nähnyt, sen olen nähnyt! En suinkaan
rosvoa säästänyt hänen itsensä tähden, tuota konnaa, joka ansaitsisi
nääntyä jossakin vankilan kuopassa tahi päättää juoksunsa hirressä.
Enkä sinunkaan tähtesi valehdellut. Ei, minä ajattelin sinun
arvoisata, harmaahapsista isääsi. Hänelle en tahtonut saattaa niin
suurta tuskaa, mitä olisi tuntenut saadessaan tietää, että tyttärensä
olisi vankilassa. Mutta sinä, joka olet myrkyttänyt minun elämäni,
jatkoi nuori seppä kiivastuneena, ilman että Klärchen sai tilaisuutta
keskeyttää häntä, — sinä joka olet niin kaunis, joka tunnut minusta
niin suloiselta, puhtaalta, etkä kumminkaan ole mitään muuta kuin
rosvon rakastaja, älä sinä rohkene sanoa minulle enää yhtään sanaa!
Siihen ei sinulla myöskään tule olemaan tilaisuutta, sillä vielä tänään
lähden isäsi palveluksesta. Kauvas, kauvas minä kuljen, etten enää
tarvitse nähdä sinun kasvojasi, jotteivät kauniit silmäsi enää pääsisi
minua lumoamaan. Tule onnelliseksi rosvosi sylissä ja unhota sälli
parka, jonka olet tehnyt äärettömän onnettomaksi!

Ennenkuin Klärchen oli ehtinyt sanaakaan sanomaan, oli Georg ullakosta
hävinnyt. Ääretön jännitys, missä Klärchen oli ollut viidentoista
minuutin ajan, puhkesi nyt ja lannisti hänet. Hän kaatui masentuneena
vanhan arkun päälle, ja kuumia kyyneleitä tulvi hänen silmistänsä.

— Demeter Banjaluki, minä pelastin sinut, mutta mihinkä hintaan! —
Minä uhrasin elämäni onnen sinun vapautesi puolesta, huokaili viaton
tyttöparka suonenvedontapaisesti nyyhkien.



VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.

Pakomatkalla.


Demeter Banjaluki oli uskaltanut hypätä ja tullut toisen talon
katolle. Siellä hän ei kumminkaan uskaltanut viipyä, sillä
sieltäkin häntä etsittäisiin. Hänen täytyi sen vuoksi etsiä aukkoa,
päästäksensä laskeutumaan. Kymmenen askeleen päässä hänestä olikin
suuri kattoluukku, joka oli avoinna. Demeter ryömi siitä sisälle.
Heti oli hän asumattomassa ullakkokamarissa, jossa hän tunsi itsensä
turvalliseksi. Mutta Demeterillä ei suinkaan ollut mielessä täällä
viettää yötään. Hän koetti avata ovea, mutta se oli lukossa. Tästä
ei hänelle kumminkaan vaikeuksia syntynyt. Hän otti vaan taskustaan
tiirikoita, koetteli kahta kappaletta, löysi kohta sopivan ja ovi
aukeni.!

Äänettömin askelin hän sitte kiiruhti rappusia alas, mutta ne ei hänen
hämmästyksekseen johtaneetkaan puutarhaan tai kartanolle, niinkuin
hän oli toivonut, vaan keittiöön. Vasta sitte kuin Demeter oli tullut
siitä vakuutetuksi, ettei keittiössä ollut yhtään ihmistä, uskalsi hän
mennä sinne. Sieltä tuli hän upeasti sisustettuun huoneeseen, toiseen
ja kolmanteen, mutta sitte hän ei voinut päästä pitemmälle, sillä tämä
huone oli ainoastaan oviverholla erotettu viereisestä huoneesta, josta
kuului naisen ääni, joka kiivastuneena puhui ja miehen ääni, jonka
Banjaluki luuli kerran ennenkin kuulleensa.

Rosvo kyyristyi aivan ovi verhon läheisyyteen ja piilottautui
nojatuolin taakse sekä pidätti henkeänsä, ettei tavuakaan menettäisi
siitä mitä huoneesta kuuli.

— Sanoppas sitte suoraan, sanoi nuori nainen kiihtyneenä, — että olet
minuun kyllästynyt! Minun suudelmani eivät maistu sinulle enää yhtä
hyvin kuin ennen, etkä enää halua sulkeutua minun syleilyyni.

— Kuule sitte, rakas Ninette! Jos minä nyt vannon sinulle —

— Elä vanno! Minä tiedän kaikki. — Sinä jahtaat toista tyttöä,
kuljeksijata, joka oleskelee kaukana Belgradin porttien ulkopuolella ja
jonka kohtalo tahi pikemmin saatana on johtanut tiellesi. Ja minä, joka
olen sinua uskollisesti rakastanut, luulotellut, ettet koskaan pikku
Ninetteäsi hylkäisi.

Nyt oli Banjalukilla selvillä, missä talossa hän oli. Hän oli
epäilemättä samassa huvilassa, jossa Dragan veljen Nicodemin
ranskalainen rakastajatar asui.

— Minä vannon sinulle, suloinen Ninette, että pysyn uskollisena,
huudahti Lunjevica. Olen vain hyvin pikaisesti nähnyt tuon tytön,
vieläpä niin pitkän matkan päästä, etten voinut häntä puhutella.

Demeteristä tuntui, että Lunjevica valehteli, sen hän jo kuuli äänestä,
mutta Ninette rauhoittui.

— Etkö todellakaan ole häntä edes puhutellut? huudahti Ninette,
ilmeisesti kiiruhtaen Nicodemin luokse ja heittäytyen hänen syliinsä.
Sinä rakas, ilkeä mies! Vanno minulle, ettet hänen kanssaan ole
sanaakaan vaihtanut.

— Minä vannon sen! vastasi Nicodem, hetkeäkään epäilemättä.

— Suutele minua sitte! huudahti Ninette. — Suutele minua, kuuletko
sinä! Ja kirotut olkoot ne huulet, jotka minun jälkeeni koskettavat
sinun huuliasi.

Demeter ei voinut selittää, miksi hän tunsi väristystä ruumiissansa,
kuullessaan nämä peljättävät sanat. Jos hän olisi voinut aavistaa, että
ne koskivat hänen omaa lastansa, tytärtänsä Sylvaa, jota halpamainen
Nicodem ajoi takaa, siitä lähtien, kun kerran oli nähnyt hänen uivan,
jos Demeter olisi tätä aavistanut, niin olisi kuningattaren veli heti
ollut ruumiina, kappaleissa kuin villieläimen raatelemana. Demeter
Banjalukin huomio kiintyi pian toiseen asiaan, jota Ninetten ja
Lunjevican keskustelu koski.

— Siis me olemme taas sopineet, sanoi Ninette ihastuneena, — nyt sinä
jäät minun luokseni, eikö niin? Ensin me syömme illallisen ja sitte —

— Kuinka ikävätä, etten voi jäädä! Tänään ei se ole mahdollista!
vastasi Nicodem. Miksi taas katsot minuun noin mustasukkaisena,
Ninette! Luulen, että olet peräti valmis repimään silmät päästäni.
Mutta ole huoleti! Tätä iltaa en aio viettää minkään tytön seurassa,
en kenenkään seurassa. Minun täytyy täyttää velvollisuus, josta en voi
päästä.

— Oletko tänä yönä vahdissa? kysyi Ninette.

— Kysymys ei ole mistään sotilaallisesta palveluksesta, vastasi
Nicodem, — vaan tehtävästä, jonka sisareni Draga on minulle uskonut.
Niinkuin tiedät, sai sisareni morsiuslahjaksi kolmivaljakon ynnä kolme
uljasta unkarilaista hevosta. On todellinen nautinto, nähdä noita
nopeita, kestäviä oriita. Mutta yhden asian antaja kumminkin unhotti,
lähettää ajurin, joka ymmärtäisi noita hevosia hillitä. Tässä pulassa
käännyin ystäväni, itävaltalaisen ruhtinas Orloffin puoleen — kyllä
kai hänet muistat, Ninette? Sinut esitettiin hänelle Parisissa, pikku
Orloffille, joka siihen aikaan näytteli huomattavaa osaa iloisessa
elämässä.

— Tietysti minä hänet tunnen! sanoi Ninette, joka poltteli paperossiaan
tavalla, joka osotti, että Orloffin nimen mainitseminen oli hänelle
vastenmielistä.

— No niin, pikku Orloff, jolle kuvasin pulaamme, oli heti valmis
lähettämään minulle yhden ajureistaan, saksalaisen nimeltä Ivan Rykov,
ainoan, joka kykenee hevosia ohjaamaan. Tuo mies on nyt matkalla
Wienistä Belgradiin ja saapuu tänne tänä iltana. Olen sopinut Orloffin
kanssa, että Ivan Rykov heti tulee luokseni, ja sitte minä heti vien
hänet Tapschideriin.

Kun Demeter Banjaluki piilopaikastaan kuuli Nicodemin sanat, kurotti
hän kaulaansa vielä enemmän, ettei yksikään tavu jäisi kuulematta, ja
kuiskasi itsekseen:

— Ivan Rykov Wienistä — ruhtinas Orloff, — oivallista. Minä en
tosiaankaan ole luvannut teille, ystäväni Maschin ja Stefan Naumovitsch
enempää kuin mitä voin suorittaa. Minä kyllä vien kuningattaren ja
suljen hänet Janitschartorniin Kuolleitten saarelle. Sattuma auttaa
minua nyt ihmeellisesti.

— Minun täytyy siis vastoin tahtoanikin viettää iltani kotonani, jatkoi
Nicodem, — odottaakseni Ivan Rykovin tuloa. Ethän voi häntä kohtaan
tulla mustasukkaiseksi, tyttöni. Mitä arvelet, eihän saksalainen ajuri
voine tulla minulle vaaralliseksi?

Demeter Banjaluki ei voinut kauvemmin kuulla, mitä Ninette tähän
vastasi. Hän näet nousi piilopaikastansa ja kissan äänettömillä
askeleilla hiipi salin akkunan luokse. Hän heitti silmäyksen
puutarhaan ja mittasi nopeasti välimatkan sinne. Sitte hän kohottautui
ikkunalaudalle ja vielä kerran tutkittuaan oliko joku vainooja
läheisyydessä, otti hän aika hyppäyksen puutarhaan. Hän tuli
puutarhamaalle. Muutamaksi minuutiksi hän jäi siihen, tullakseen siitä
vakuutetuksi, oliko joku kuullut kumean jymähdyksen, jonka putoaminen
synnytti. Mutta kaikki oli aivan hiljaista.

Hän kuuli ainoastaan enää Nicodemin ja kaunottaren naurun, jotka
silkkiverhoilla peitettyjen akkunoiden takana ottivat jäähyväisiä
toisiltansa.

Demeter Banjaluki oikasihe pystyyn. Hän juoksi puusta puuhun, kunnes
saapui korkealle aitaukselle. Hänelle tietysti oli leikintekoa päästä
sen ylitse, ja sitte oli hän huonosti valaistulla kadulla, jolla hän
rauhallisesti jatkoi matkaansa.



KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.

Hiljainen hevonen.


Demeter Banjaluki lähti Zum Bojaren ravintolaan ja meni sinne sisälle,
ei pääkäytävästä, vaan pienestä, matalasta ovesta, joka johti kapealle
takapihalle.

Vaunuja, astioita, tynnyreitä, kaikellaista rojua oli koottu tuonne
takapihalle, josta toinen ovi johti ravintolaan, toinen talliin.
Demeter, joka minutiksi jäi seisomaan vaunun taakse, kuuli kovaäänistä
puhetta ravintolasta, jossa tänä iltana tuntui olevan paljon
vieraita. Mutta hän ei mennytkään itse ravintolaan, vaan sen sijaan
avasi tallin oven ja pujahti sinne. Rosvo näytti olevan siellä kuin
kotonaan, sillä juutalaisen Mandelblütin kumpikaan hevonen ei hänen
lähestyessä osottanut vähintäkään levottomuutta. Ne hirnuivat varsin
tuttavallisesti, kun Demeter niitä taputteli kaulalle.

Kolmas hevonen, korkea, leveäselkäinen raudikko jäi aivan
liikkumattomaksi. Se ei kääntänyt päätäänkään, kun Demeter astui sen
luokse, ei nostellut jalkojaan eikä hirnunut. Varsin rauhallisena se
siinä seisoi, pitäen punaisenkeltaisella harjalla koristettua päätään
seimessä ja näytti syövän.

Hitaasti nosti Demeter oikean kätensä ja kosketti kahdella sormella
pientä valkoista pilkkua, joka hevosella oli otsassa silmien välissä.
Samassa kaikui pieni sähkökello ravintolassa tiskin takana, jossa
Mandelblüt seisoi ja par'aikaa täytti vieraitten tilaamia laseja
paloviinalla.

Kun juutalainen kuuli kellon kilisevän, säpsähti hän hiukan. Sitte
avasi hän oven ja huusi kiihkeästi:

— Salchen, miksi et tule minua auttamaan? En minä kaikkea itse
kerkiä. Hevosille on annettava ruokaa ja vieraita on palveltava. Tule
Salchen ja auta minua hiukan! Tiskin takana nyt näyttäytyi nuori
juutalaisnainen. Hän saattoi olla tuskin kaksikymmenvuotias, ja
jokainen olisi luullut häntä Mandelblütin tyttäreksi, mutta hän olikin
hänen vaimonsa.

— Salchen — hän on tuolla ulkona! kuiskasi juutalainen hiljaa ja
epävarmasti nuorelle rouvallensa. — Ole täällä minun täytyy mennä
talliin.

— Onko Demeter täällä? vastasi hän yhtä hiljaa, peljästyneenä, samassa
kuin posket peitti hehkuva puna. — Mene kysymään, mitä hän haluaa.
Tiedäthän, että Demeter Banjalukin täytyy meidän talossamme saada
kaikki, mitä haluaa.

— Minä menen, vastasi Mandelblüt. — Palvele sill'aikaa vieraita! Voi,
tuota miestä, se saattaa minut suureen vaaraan, parempi olisi ollut,
etten häntä koskaan olisi oppinut tuntemaan.

Mutta tästä huolimatta kiiruhti Moses Mandelblüt kumminkin ulos,
kun sähkökello toisen ja kolmannen kerran todisti rosvon saapuneen.
Juutalainen painoi päähänsä karvalakin, otti lyhdyn käteensä ja meni
takaoven kautta ulos pihalle.

— Kuinka eukko huolehtii siitä, ettei rosmolta vaan mitään puuttuisi,
ja sitte hän punastuu korviaan myöten, kun kuulee Demeteristä
puhuttavan. Demeter on kerrassaan hurmannut hänet, niinkuin monen
muunkin Serbian naisen! Näin mutisi Mandelblüt harmaassa parrassansa,
tirkistäen pienillä, kiiluvilla silmillänsä ja, jatkoi sitte:

Mutta voi sinua, Banjaluki, jos väärinkäytät minun
vieraanvaraisuuttani, jos — Mutta mitä tuolla puuhaillaan?

Takapihalle menevä ovi avautui. Samassa seisoi Lazar Petrovitsch
samojen salapoliisien seuraamana, jotka hänen mukanansa olivat olleet
Zornin talossa hämmästyneen ja peljästyneen juutalaisen edessä.

— Oi, teidän ylhäisyytenne on vaivannut itseänsä tänne, sanoi
Mandelblüt happamesti, koettaen turhaan salata hämmästystänsä syvällä
kumarruksella ja ystävällisellä irvistyksellä. — Mikä suuremmoinen
kunnia minun halvalle talolleni!

— Nyt ei mitään kohteliaisuuksia! huusi poliisipäällikkö hänelle. —
Mandelblüt, kauhea syytös on tehty teitä vastaan. Arvellaan nähdyn
Demeter Banjalukin, Mustien vuorten rosvon, hävinneen teidän taloonne.
Yksi salapoliiseistani väittää varmasti nähneensä, kuinka rosvo
pujahti teidän pihaanne, kuljettuaan tänne erään talon puutarhasta,
jonka katolle hänen on täytynyt rohkeasti hypätä sen naapuritalon
katolta, jossa me häntä jo ahdistelimme. Valitettavasti oli salapoliisi
yksin, ettei uskaltanut kadulla rosvoa vangita. Täten rosvo sai aikaa
piiloutua, mutta toivottavasti hän vielä oleskelee teidän talossanne.

— Minun talossani! Mitä te sanotte? Juutalaisen Mandelblütin luona?
sammalti Zum Bojaren ravintolan isäntä, ja kaikki hänen jäsenensä
vapisivat.

- Juuri teidän luonanne! Toivottavasti minä puhun tarpeeksi selvästi!
karjasi hänelle poliisipäällikkö. — Kas niin, juutalainen, elkää meitä
enää loruillanne pidättäkö! Me tutkimme koko talonne, ja varokaa, jos
huomaamme, että te olette täällä Demeter Banjalukia suojellut!

— Tutkitaan koko talo! sanoi Mandelblüt, nielaisten kauhunsa. — Varsin
hyvä, teidän ylhäisyytenne, mikä oivallinen ajatus!

Uskallanko pyytää teidän astumaan sisään? Samassa hän osotti ovea, joka
johti tarjoiluhuoneeseen. Hän toivoi, että Demeter Banjaluki, jonka
ehdottomasti täytyi kuulla melu, sillä välin saisi tilaisuuden pujahtaa
ulos tallista ja päästä pakoon.

Mutta Mandelblüt oli erehtynyt laskuissaan. Lazar Petrovitsch viittasi
tallin oveen.

— Sieltä me etsimme ensiksi, sanoi poliisipäällikkö, sillä ei ole
luultavaa, että rosvo olisi piilottautunut ravintolaan, joka on täynnä
väkeä.

— Tallissa? huudahti Mandelblüt ällistyneenä. Siellä ei ole kuin
hevosia! Onko koskaan kuultu, että ihminen kätkeytyy talliin? Mutta
jos te luulette, että Demeter Banjaluki todellakin on talliin
piilottautunut, jatkoi juutalainen yhä kovemmalla äänellä, Banjalukia
varottaakseen, niin tutkikaa hiidessä ensin talli!

Yhtään sanaa siitä, mitä takapihalla juteltiin, ei ollutkaan jäänyt
Demeteriltä kuulematta. Hän oli selvästi kuullut, kuinka Lazar väkineen
oli tunkeutunut takapihalle, eikä Demeter ollut vähintäkään peljännyt.
Tallissa oli Belgradin poliisipäälliköllä vielä vaikeampi saada häntä
selville kuin Zornin talossa, sillä tallissa oli ryhdytty oivallisiin
varokeinoihin.

Demeter Banjaluki ei edes sulkenut tallin ovea. Hän antoi sen
päinvastoin olla raollaan, mutta vetäytyi sen hevosen luokse, joka
pysyi ihmeellisen liikkumattomana ja hiljaisena. Hevosen toisella
sivulla painoi Demeter nappulaa. Silloin avautui hevosen ruumiista
osasto, vuoteella varastettu huone. Sillä tuo uljas raudikko muistutti
paljon troijalaista hevosta, jonka viekas Odysseys oli valmistanut,
auttaakseen kreikkalaisia Troijan valloittamisessa.

Mandelblütin tallissa oleva merkillinen hevonen oli piilopaikkana
Demeterille, niin usein kuin häntä Belgradissa joku vaara uhkasi.

Kun Mandelblüt ei voinut tietää, milloin Banjalukin täytyi pujahtaa
hevosen sisään, huolehti hän aina siitä, että hevosen sisässä oli pieni
elintarpeilla täytetty kori. Ilmaa sai rosvo pienien, hevosen nahassa
olevien reikien kautta, joka oli pingotettu puisen rungon ympärille.

Tuskin oli Demeter pujahtanut piilopaikkaansa ja sulkenut vatsan
oven, niin että hevonen ulkoapäin katsoen ei herättänyt vähintäkään
epäluuloa, kun Lazar Mandelblütin ja salapoliisien seurassa astui
talliin.

— No, teidän ylhäisyytenne, mitä minä sanoin? huudahti Mandelblüt,
pitäen lyhtyä korkealla, jotta se valaisi koko tallin.

Sanoinhan minä, että tallissa näkisimme ainoastaan hevosia. Tässä
seisovat minun mustat hevoseni ja tuossa on raudikkoni, erittäin
hyvätapainen eläin! Nähkääs, teidän ylhäisyytenne, se ei edes liikuta
itseään. Näin sanoen juutalainen meni tekohevosen luokse ja taputti sen
kaulaa.

Jaa, hän häijyydessään vielä sanoi Belgradin poliisipäällikölle:

— Jos joskus luovun tästä hevosesta, niin en sitä anna kenellekään
muulle kuin teidän ylhäisyydellenne. Tuon vertaista hevosta ei ole
toista. Luottakaa minuun, että se on varsin merkillinen eläin.

Lazar Petrovitsch katseli raivostuneena ympärilleen. Hän huomasi
odotuksissaan pettyneensä, kun ei täältäkään Demeter Banjalukia
löytänyt.

— Ravintolaan! käski hän karskealla äänellä, tutkitaanpas sitäkin.

Moses Mandelblüt oli siksi juonikas, että oli olevinaan tuosta
hämmästyksissään, saadakseen vaan Lazarin mitä pikemmin lähtemään
tallista.

Että ravintolassa tutkimisen tulokset olivat yhtä kehnot, lankeaa
itsestään, ja noin neljännestunnin kuluttua lähti Lazar juutalaisen
talosta siinä varmassa vakuutuksessa, että hänen salapoliisinsa
täytyi erehtyä. Mutta Mandelblüt palasi heti talliin. Hän sulki oven
perässään, meni täytetyn hevosen luokse ja taputti kolme kertaa sen
kuvetta. Kohta avautui ovi, ja Banjaluki hypähti ulos hevosesta.

— Onko hän poissa? kysyi Demeter hyvin halveksivalla äänellä. — Kylläpä
on tyhmä mies tuo poliisipäällikkö, kun ei voi erottaa täytettyä
hevosta elävästä!

Mutta kuulkaa nyt, Mandelblüt! Hankkikaa minulle nyt hetimiten
valepuku, mieluummin sellainen, joka näyttää saksalaiselta. Sitte
tarvitsen partaveitsen ja saippuaa ja ajan pois partani.

Mandelblüt oli jo tottunut siihen, ettei sopinut kysyä Banjalukilta,
mitä varten hän mitäkin teki. Hän sentähden poistui ja palasi pian,
mukanaan kaikki mitä pyydettiin. Hän ripusti peilin tallin seinälle
ja piti lyhtyä sillä aikaa kuin Demeter ensin leikkasi mustan
leukapartansa ja sitte partaveitsellä ajoi leukansa ja poskensa aivan
sileiksi. Rosvolle ei jäänyt muuta kuin mustat viikset, jotka antoivat
hänen naamallensa rohkean ja uskaliaan ulkomuodon.

— Entäs puku sitte! kysyi Banjaluki.

— Tässä se on! vastasi juutalainen. — Tehän tahdoitte jotakin
saksalaista. Minun luonani kerran asui rikkaan saksalaisen palvelija,
joka joi itsensä humalaan ja möi sitte minulle liverinsä. No, mitä
pidätte tästä puvusta kultanauhoineen ja saksalaisesta lakista, jossa
on kullattu levy? Koko puku sopii teille kuin valettu.

Demeter riisuutui kiireesti ja pukeutui saksalaiseen liveripukuun, joka
sopi hänelle oivallisesti.

— Suuri kiitos, Mandelblüt! huudahti hän, asettaessaan lakin päähänsä.
— Jos joskus minua tarvitsette, niin tiedätte, missä minä olen
löydettävissä. Te olette minun ystäväni ja minä teidän. Sanokaa
terveisiä Salchenille, nuorelle rouvallenne! Mutta olin unhottaa koko
asian! Onko Wienin tyttökauppias vielä teillä? Tiedättehän, ketä minä
tarkoitan — miestä, joka pitää sitä taloa Wienissä ja vähän väliä tulee
Serbiaan, saadakseen tuoretta tavarata kundeillensa?

— Hiljaa! kuiskasi juutalainen rosvolle. — Älkää Jumalan tähden puhuko
niin äänekkäästi! Seinillä on korvat. Tiedättehän, että tyttöjen
kauppaaminen on ankarasti kielletty ja että tyttökauppiasta nyt entistä
kovemmin ahdistetaan. Mutta hän on vielä luonani, ja jos teillä on
hänelle joku kauppa esitettävänä, niin — on hänellä taskut täynnä
kultarahoja ja seteleitä. Hän aina maksaa puhtaassa rahassa.

— Ennen tahtoisin tulla tuomituksi, kuin antautuisin tekemisiin tuon
kapikoiran kanssa, sanoi Demeter närkästyneenä, — mutta minulla on nyt
siihen aivan erityinen syy. Pitäköön kumminkin rahansa! Mutta sanokaa
hänelle, että hän huomisiltana, kun hämärtää, saapukoon mestari Zornin
taloon ja kysyköön Stefan Naumovitschia. Siellä hän on saava tietoja,
jotka hänelle ovat mitä suurimmasta arvosta. Älkää unhottako sitä,
Mandelblüt! Minä luotan siihen, että te tämän asian toimitatte.

— Luottakaa minuun, sanoi juutalainen. — Ehkäpä minäkin voin siten
jotakin ansaita? Mitäs siitä arvelette, Demeter Banjaluki?

— Kyllä tekin siitä jotakin ansaitsette. Mutta älkää saattako
tyttökauppiasta, vaan antakaa hänen mennä yksin ja toimia omin päinsä.
Ja nyt voikaa hyvin! Minulla on kiire.

Pari minuuttia myöhemmin oli Demeter Banjaluki lähtenyt ravintolasta.
Rauhallisena hän nyt kuljeskeli pitkin Belgradin katuja, hän tiesi
valepuvussaan olevansa aivan suojattuna. Sitä paitsi parrattomuus
muutti hänen ulkomuotonsa siinä määrässä, ettei paras ystävänsäkään
olisi häntä tuntenut. Kohta seisoi Demeter kaksikerroksisen talon
edessä, joka oli erittäin hienon kadun varrella, ja jossa ensimäisen
kerroksen akkunat olivat hyvin valaistuja.

Valepukuinen rosvo soitti kelloa ja kun heti eräs vanhanpuoleinen
rouvasihminen tuli ja avasi kysyi Demeter häneltä:

— Suokaa anteeksi, eikö täällä asu nuori upseeri, nimeltä Nicodem
Lunjevica? Hän on hänen majesteettinsa kuningatar Dragan veli.

— Aivan oikein! sanoi vanhus. — Herra luutnantti on teitä jo odottanut.
Te olette varmaankin se saksalainen kuski, joka tänään on tullut
Belgradiin.

— Kyllä! vastasi Demeter ja astui taloon, jonka oven vanhus löi
selälleen. Mennen edellä kynttilä kädessä vei nainen hänet portaita
myöten ensimäiseen kerrokseen ja huusi sitte kovalla äänellä:

— Herra luutnantti, nyt on hän täällä! Käskenkö hänen astua sisään?

— Laskekaa hänet vaan sisään! vastasi Nicodem Lunjevica huoneesta.

Minuttia myöhemmin oli Demeter upeasti sisustetussa huoneessa, jossa
kova parfyymin haju tuoksahti vastaan.

Lunjevica lepäsi turkkilaisella sohvalla, melkein kokonaan sikarisavun
peitossa. Vanhus poistui ja Nicodem viittasi armollisesti Demeterin
lähemmäksi.

— Tehän olette Ivan Rykov, jonka ystäväni ruhtinas Orloff on tänne
lähettänyt? kysyi Nicodem alentuvaisesti.

— Nöyrin palvelijanne, armollisin herra! vastasi Demeter, joka erittäin
taitavasti lausui Serbian kieltä saksalaisella äänenpainolla ja
tahallisesti väärin, kuten muukalainen ainakin.

Hänen ylhäisyytensä, ruhtinas Orloff sanoi minulle: — "Ivan, matkusta
Belgradiin ystäväni Nicodem Lunjevican palvelukseen!"

Ja minä lähdin heti ensimmäisellä junalla Wienistä. Tässä minä nyt
olen! Mitä pitää minun tekemän?

— Teidän tulee astua hyvin ylhäisen naisen palvelukseen! vastasi
Nicodem. — Teille maksetaan hyvin ja te tulette voimaan hyvin. Mutta
sittenpä luotetaankin teidän uskollisuuteenne ja ennen kaikkea
taitavuuteenne.

— Että minä olen uskollinen ja taitava, sen hänen ylhäisyytensä
ruhtinas Orloff kyllä tietää. Seitsemän vuotta olen hänellä palvellut.
— Osaatte myöskin hillitä rajuja hevosia?

— Herra, se on juuri minun ammattini.

— Silloin te myöskin kykenette ohjaamaan niitä mustia, unkarilaisia
hevosia, jotka sisareni kuningatar on saanut lahjaksi, sanoi Lunjevica,
nousten sohvaltaan. Sillä, huomatkaa, ystäväni, te pääsette Serbian
kuningattaren henkikuskiksi.

— Niinkuin käskette, armollinen herra! Minä teen kaikki mitä haluatte.

— Missä on teidän tavaranne — matkalaukkunne?

— Minä en ottanut mitään mukaani, vastasi Demeter Banjaluki
epäröimättä; — sillä ruhtinas Orloff sanoi minulle: "Matkusta!" ja minä
matkustin, ilman että minulla oli aikaa tavaroita kokoomaan. Arvelin,
että tavaroita lähetettäisin perästäpäin Wienistä.

— Hyvä! Onhan teillä siisti liveri ja muusta minä kyllä pidän
huolta. Mitä palkkaanne tulee, niin voitte sen hyvin jättää meidän
määrättäväksi. Te tulette olemaan meihin tyytyväinen.

— Minä en vaadi mitään palkkaa, vastasi Banjaluki. — Ruhtinas Orloff
maksaa sen minulle.

— Te näytte olevan ruhtinaalle tavattoman uskollinen! huudahti
Lunjevica. — Semmoisesta minä pidän! Eteenpäin siis! Astukaamme
vaunuihin, jotka vievät meidät Tapschideriin. Vaunut odottavat.
Seuratkaa minua.

Lunjevica ja Demeter lähtivät.

Ensimäisen luokan ravintolan pihalla seisoivat kahden hevosen vetämät
vaunut. Niihin nyt molemmat miehet asettuivat ja sitte sitä mentiin
yön selkään Tapschidermetsää kohden. Parin tunnin matkan jälkeen tuli
Tapschiderin huvilinna näkyviin hohtaen kuun valossa.

Kun Demeter tämän huomasi, väreili voittoriemu hänen huulillaan ja
hyvin hiljaa, niin ettei edessä istuva Nicodem, joka piti ohjaksista,
sitä voinut kuulla, kuiskasi hän itsekseen:

— Demeter Banjaluki pitää sanansa.



SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Saksalainen kuski.


Kaksi päivää näiden tapahtumain jälkeen kohta vuoteelta noustuaan Draga
soitti sähkökelloa ja käski kamarineitsyen lähettämään täti Euphemian
hänen luoksensa.

Muutettuaan Tapschideriin oli kuningatar nimittäin ottanut täti
Euphemian luoksensa. Euphemia ei kumminkaan ollut Dragan oikea täti,
vaan kuului kuningattaren miesvainajan, insinööri Maschinin perheeseen.

Eikä Euphemia edes ollut insinööri Maschinin oikea täti; insinööri
oli vaan sääliväisyydestä ottanut tuon vanhan köyhän naisen taloonsa,
jalosta tunteesta, jonka palkaksi kumminkin maailman tavan mukaan tuli
vain häpeällistä kiittämättömyyttä.

Täti Euphemia oli nimittäin ollut Dragan välikappaleena kaikissa niissä
siivoissa toimissa, joissa kaunis rouva Maschin oli ollut päähenkilönä.
Jaa, vieläpä oli täti neuvonut Dragalle myrkkyjen valmistamisen ja oli
opettanut hänelle niiden käyttämisen. Ehkäpä juuri täti valmisti senkin
juoman, jonka nautittuaan insinööri Maschin, kuten hänen veljensä,
eversti, varmasti väitti, äkkiä kuoli. Ainakin saattoi uskoa tämän
syntyvän täti Euphemialta, sillä hän oli näkyjään varsin ruma ja
luotaan vieroittava vanha noita-akka.

Tuskin oli kuningatar yllämainittuna aamuna lausunut käskynsä, kun
ovi avautui ja täti Euphemia astui sisään. Kun Draga oli tullut
kuningattareksi, niin Euphemia kahisi kankeassa silkissä, ja hänen
harmaa tukkansa oli pörhistelty aivan viimeisen muodin mukaan, mikä
antoi hänelle erittäin hullunkurisen ulkomuodon.

— Kas, johan te olette pystyssä? huudahti täti Euphemia mairittelevalla
äänellä, lähestyen sohvaa, jolle Draga oli viehättävässä aamupuvussaan
laskeutunut lepäämään, juuri noustuaan kylvystä!

- Kuinka olet tänä yönä nukkunut, kaunis kuningatar? Onko sinulla ollut
suloisia unia? Hi, hi, hii, varmaankin olet uneksinut kuninkaastasi,
joka sinua niin suuresti rakastaa, kantaa sinua käsillänsä!

— Oi, elä puhu hänestä! keskeytti Draga synkän näköisenä. — Kohta on se
aika mennyttä, minkä voin kuninkaan suosiosta ylvästellä!

- Jumala meitä varjelkoon! huudahti täti Euphemia mitä suurimman kauhun
vallassa, sillä hän ajatteli kai, että jos Draga menettäisi kuninkaan
suosion, niin olisivat hänenkin hyvät päivänsä lopussa.

Ei, ei, sinä erehdyt, armas lapseni! Olethan vielä yhtä kaunis ja
näytät yhtä nuorelta kuin monta vuotta sitten. Etkö voi enää hurmata
Aleksanteria?

- On olemassa eräs keino, sanoi Draga — joka voi hurmata miestä paljon
enemmän kuin naisellinen kauneus ja se on äidinrakkauden näkeminen!

- Ahaa, jos sieltä päin tuulee, sanoi vanha noita nauraen ja nosti
nenänsä pystyyn, kuten metsäkoira, joka vainuaa saalista. — Oletko
pahoillasi, kun et vielä kanna valtaistuimen perijää sydämesi alla?

- Oh täti, sinä kidutat minua noilla sanoilla! lausui Draga, hypähti
kärsimättömänä ylös pehmoiselta sohvalta ja alkoi yöpuvussaan kulkea
huoneessa edes takaisin. — Vasta eilen puhuin minä kuninkaan kanssa
asiasta.

Minä luin hänen silmistään, että hänen sieluunsa oli jo alakuloisuus
hiipinyt ja se voi pian kehittyä vastenmielisyydeksi.

- Ja siitäkö olet pahoillasi? huudahti täti Euphemia ja hänen rumat
kasvonsa vääntyivät vielä rumempaan irvistykseen.

Kultalapseni, sinähän voit hyvin pian panna asian oikealle tolalle, jos
tahdot! Tule tänne, niin annan minä sinulle hyvän neuvon! Hi, hi, se ei
ole ensimäinen, joka on vienyt sinut päämaaliin!

Puolittain vastenmielisesti viskausi Draga hänen viereensä sohvalle.

Vanhus kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi jotain hänen korvaansa.

Draga vetäytyi pois kauhistuneena ja melkein loukkautuneen näköisenä.

- Ei, ei, sanoi hän liikutetulla äänellä, muista, etten minä ole enää
porvarivaimo.

Hän vaikeni ja alkoi kulkea edestakaisin lattialla. Nähtävästi olivat
vanhuksen sanat tehneet häneen syvän vaikutuksen.

Kerta toisensa perään kuultiin hänen mutisevan: saksalainen kuski...
komea mies...! Hän...

Vanhus katseli häntä hymyillen.

Äkkiä kääntyi Draga hänen puoleensa:

- Mutta hänhän on vaan kuski!

- Hiljaa! Minä en tahdo kuulla enää. Jätä minut! huudahti hän
vihaisesti.

Hämmästyneenä ja melkein loukkautuneena nousi vanha Euphemia ylös ja
lähti arvokkaana huoneesta.

Hetken istui Draga hiljaa ajatuksiinsa vaipuneena.

- Voinhan ainakin katsoa häntä lähempää, mutisi hän ja nousi.

Hän painoi sähkökelloa ja lausui sisääntulevalle kamarineidille:

- Valjastakaa minun hevoseni! Ivan Rykov saksalainen tulee ajamaan!
Mutta sinä tulet heti takaisin minua pukemaan!

Draga pukeutui ihastuttavaan kesäpukuun joka oli harmaasta
läpinäkyvästä silkistä.

Sitte pani hän päähänsä pienen olkihatun, josta riippui harmaa huntu;
hän oli juuri lopettanut pukeutumisensa, kun tultiin sanomaan, että
vaunut olivat portaiden edessä.

Alisella portaalla seisoi saksalainen Ivan Rykov loistavassa livreessä.

Tämä oli heti puettu hänen päällensä, kun hän oli Nicodemin kanssa
tullut Tapschideriin.

Mustatukkaisen miehen jäntevä, ihailtava vartalo näytti erittäin
komealta ruumiinmukaisessa puvussaan ja kultanauhoissaan.

Ehdottomasti katsoi kuningatar häneen seistessään muutamien askelien
päässä hänestä.

Dragan täytyi myöntää itselleen, että Euphemia ei ollut liioitellut
väittäessään, että hän oli komea mies, ja että saksalaisessa oli
jotakin, jota eivät naiset voineet vastustaa.

Kalpeat, rohkeat kasvot, joita kaunistivat mustat viikset, notkea,
mutta voimakas vartalo, vilkkaat silmät — tämä kaikki teki sen, että
Draga jonkunmoisella mielihyvällä suuntasi katseensa mieheen, vaikkei
tämä ollutkaan muuta kuin kuski, palvelija, joka Dragan silmissä oli
tuskin ihminenkään.

- Ivan Rykov, sanoi hän nyt, mennen lähemmäksi häntä, jotta voimakkaan
parfyymin täytyi huomata tuo toinen — teidän tulee tänään näyttää
taitoanne.

Luuletteko tyydyttävästi voivanne ohjata unkarilaisia hevosia, niin
että minä voin luottaa niihin.

- Minä olen ne lannistanut, teidän majesteettinne! vastasi Rykov
varmalla äänellä. Nyt ne tottelevat minun kättäni, ohjasinpa minä niitä
miten tahansa. Teidän majesteettinne voi huoletta uskoa itsensä minun
huostaani.

- No, sitte teen minä pitemmänkin matkan, sanoi Draga. — Mutta
tunnetteko teitä Tapschider-metsässä?

- Anteeksi, teidän majesteettinne, mutta oikea kuski aavistaa
vaistomaisesti oikean tien! vastasi valekuski murteellisella Serbian
kielellä. — Ehkä teidän majesteettinne tahtoo suunnilleen sanoa, minne
teidän majesteettinne haluaa, niin minä kyllä löydän oikean tien.

- Päämaali? vastasi Draga nauraen. — Minun matkallani ei ole tällä
kertaa päämaalia eikä tarkoitusta.

Minä tahdon nauttia metsän puhtaasta ilmasta ja syvästä siimeksestä.

Mutta sanokaa minulle, tehän olette saksalainen, Ivan Rykov?

- Teidän palvelijanne, teidän majesteettinne! Ennen olin ruhtinas
Orloffin palveluksessa.

- Minä tiedän sen. Veljeni on siitä kertonut. No, jos olette uskollinen
ja luotettava, niin löydätte onnenne minun palveluksessani.

- Minä tiedän, että teidän majesteettinne tekee minut hyvin
onnelliseksi! vastasi Rykov ja katsoi ylös tulisilla silmillään,
sytyttäen tulen Dragan kasvoille.

"Tämä mies ei puhu kuten sivistymätön, raaka ihminen!" ajatteli Draga.
"Ehkä on hänellä oma historiansa? Varmaa on, ettei hän aina ole ollut
se, miltä nyt näyttää."

Joukko palvelijoita seisoi lähellä tämän keskustelun aikana
kuningattaren ja hänen kuskinsa välillä ja monta kateellista katsetta
heitettiin Ivan Rykoviin.

Sillä lyhyellä ajalla, jonka hän oli oleskellut Tapschiderissä, oli hän
ehtinyt saada jo paljon vihollisia. Mutta niinhän käy kaikille, joiden
onnistuu päästä hallitsijain suosioon.

Ivan Rykov näytti kumminkin ottavan asian aivan kylmästi, sillä hän ei
edes katsonutkaan palvelijain puoleen.

- Ojentakaa minulle kätenne, Rykov, ja auttakaa minut vaunuihin, ne
ovat vähän liian korkeat! sanoi Draga.

Samalla kiinnitti Dragan huomion eräs kuva, joka äkkiä ilmestyi hänen
eteensä ja täytti hänen sielunsa ajatuksilla, jotka olivat hänelle
aivan uusia.

Vaunut seisoivat avoimella paikalla linnan edustalla, jota puut
ympäröivät.

Puolipimeästä puistosta astui hitaasti kaksi henkilöä, jotka kuiskaten
puhuivat keskenään ja näytti siltä, ettei mikään maailmassa voinut
heitä niin huvittaa kuin se keskustelu, joka oli käymässä ja joka veti
heidät niin lähelle toisiaan.

Ne olivat kuningas Aleksanteri ja nuori Helena, Dragan sisar.

Aleksanteri kulki Helenan rinnalla niin joustavasti, ettei Draga juuri
koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena.

Hänen kasvoissaan oli hellä, uneksiva ilme ja hänen huulillaan
sisällisen hyvinvoinnin väre, joka hämmästytti Dragaa.

Helena oli puettu valkoiseen kesäpukuun, joka tosin oli hyvin
yksinkertainen, mutta vaatetti häntä hyvin.

Hän oli painanut alas päänsä, jota kastanjanruskeat kiharat ympäröivät
ja näytti melkein hartaudella kuuntelevan kuninkaan sanoja.

Vasta sitte, kun molemmat olivat tulleet aivan lähelle Tapschideriä,
katsoi Aleksanteri ylös ja heikko huudahdus pääsi hänen huuliltaan.

Dragalta ei jäänyt huomaamatta, että sisarensa samalla säpsähti ja
punastui, kuin olisi hänet keksitty jostain pahasta.

Eikä tuo nuori tyttö ollut kumminkaan mitään tehnyt, josta hänen
olisi tarvinnut hävetä tai joka olisi antanut aihetta pienimpäänkään
moitteeseen.

Kuningas meni kiireesti puolisonsa luo, tarttui kohteliaasti hänen
käteensä ja vei sen huulilleen.

- Mitä, aiotko lähteä ajelemaan, Draga? kysyi hän.

— Ja ilman minua?

Vaikkei Dragalla tänä aamuna ollut vähintäkään aikomusta ottaa kuningas
mukaansa ajelemaan — eihän hänestä olisi ollut mitään hyötyäkään, niin
käänsi hän kuitenkin asian toisin päin ja vastasi ärtyisellä äänellä:

- Kun pidit parempana mennä ulos ilman minua, niin, vielä enemmän,
toisen seurassa, niin sallitaan kai minun ilman sinuakin lähteä ulos.

- Toisen seurassa? huudahti Aleksanteri. — Sinä unohdat, että tämä
toinen on sisaresi! Muuten emme lähteneetkään linnasta yhdessä, lisäsi
hän, vaan tapasimme sattumalta puistossa.

- Minä annan täti Euphemian toimeksi, puhisi Draga melkein tylysti,
kääntyen sisareensa, että hän pitää sinua silmällä! Ei sitä
tavallisesti mennä niin varhain yksin metsään. Mene heti huoneeseesi!
Huomaan, että se wieniläinen nainen, jolle sinut uskoin, ei ole
likimainkaan antanut sinulle sitä kasvatusta, jota toivoin.

Ja nyt kuninkaani, jatkoi hän hymyillen Aleksanterin puoleen kääntyen,
samalla kun Helena seisoi hiljaa ja jäykkänä eikä voinut ymmärtää, mitä
pahaa hän oli tehnyt, että sisarensa viha saattoi noin nousta — nyt
herrani ja puolisoni, pyydän sinulta vähän lomaa.

Tahdon koetella uusia hevosiani ja samalla nähdä onnistuuko Ivan
Rykovin, jonka ruhtinas Orloff ystävällisesti minulle lähetti, kesyttää
noita hiukan rajuja hevosia. Hyvästi siis, ystäväni, me tapaamme
toisemme aamiaispöydässä.

Tunnin perästä olen tullut takaisin! Siihen asti saat tyytyä tähän
suudelmaan.

Ja aivan hoviväen silmäin edessä löi hän kätensä hänen kaulaansa,
veti hänet rintaansa vasten ja suuteli, katsoen hänen päänsä ohi Ivan
Rykoviin nähdäkseen, minkä vaikutuksen hyväilyt tekivät häneen.

Mutta Ivan Rykov seisoi siinä hiljaa kuin kuvapatsas.

Hän ei silmiäänkään väräyttänyt.

Hän katsoi suurilla, tulisilla silmillään puiden varjoon.

Draga repäsi itsensä irti puolisonsa syleilystä ja seuraavalla hetkellä
istui hän jo vaunuissa nojaten hymyillen sen silkkityynyille.

Ivan Rykov oli asettunut hänen taaksensa.

Kuningattaren pään päällitse hoiti hän ohjaksilla hevosia, jotka jo
kauvan olivat kärsimättömästi raapineet maata kavioillaan.

Kuningas viittasi puolisolleen ja poisvierivät vaunut katosivat
korkeiden puiden taa.



KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.

Kuningattaren ryöstö.


Yhä syvemmälle ja syvemmälle painuivat vaunut pimeään metsään. Puiden
välissä kehräsivät auringon säteet kultalankojaan.

Syvälle painuivat puiden latvat kuningattaren yli, joskus niinkin
syvälle, että hänen täytyi taivuttaa kaunista, ylpeätä päätänsä,
etteivät nuo kauniit, viheriät lehdet ottaisi kiinni.

Hevoset näyttivät tuntevan mestarin käden.

Ne juoksivat nopeassa, mutta tasaisessa ravissa.

Kaksi tuntia kesti matka ja vaikka Draga alussa oli istunut hiljaa,
niin alkoi hän vähitellen jutella Ivan Rykovin kanssa.

Hän antoi hänen kertoa saksalaisesta kotipaikastaan ja sen Rykov teki
jonkunmoisella runollisuudella.

Yhä enemmän ja enemmän alkoi hän huvittaa Dragaa, ja kuta enemmän hän
miestä tarkasteli, sitä enemmän hänelle selvisi, ettei täti Euphemia
ollut antanut hänelle niinkään tyhmää neuvoa.

- Tämä oli ihana matka! huudahti Draga, kun hän taas läheni
Tapschiderin huvilinnaa. Tekisipä todellakin mieleni tehdä tämä matka
vielä kerran kuutamolla!

Sillä sen täytyy olla vielä ihanamman silloin kun metsä on yksinäinen,
kuun ja tähtien valaisema!

- Kuulkaa nyt! Ivan Rykov, kuinka olisi, jos illallisen jälkeen
odottaisitte taas minua vaunujen kanssa?

- Teidän majesteettinne tarvitsee vaan käskeä, vastasi saksalainen — ja
minä vaan tottelen!

- Hyvä, silloin käsken minä teitä tänä iltana yhdeksän tienoissa
olemaan vaunujen kanssa valmiina suurella käytävällä, joka vie linnasta
ympyrälle! Kuninkaan ei tarvitse tietää tästä matkasta.

Lähetettyään kuskin pois, meni Draga Aleksanterin luo tämän
työhuoneeseen.

Hän löysi hänet istumassa kirjoituspöytänsä ääressä, pää käden varassa
ja otsalla kuvastui syvä suru.

Aleksanteri vaan huokasi ja kääntyi pois.

- Kuinka on laitasi? kysyi Draga. — Mikä nyt taas tekee sinut noin
surulliseksi?

Silloin tarttui Aleksanteri äkkiä vaimonsa käteen, painoi sen rintaansa
vasten ja huudahti katsoen ylös puolisoonsa:

- Oi Dragani, miksi et tyynnytä minun tulista haluani, jommoista en ole
tuntenut koskaan elämässäni! Miksi et anna minulle perillistä.

Mutta minä olen hullu ihminen! jatkoi kuningas, nousi ylös ja sulki
kauniin naisen syliinsä. — Mielelläsi kai sinä karkoittaisit sen surun,
jos vaan voisit!

Eihän ihminen voi muuttaa luonnon järjestystä.

Me emme voi väkisin ottaa siltä sitä, mitä se ei vapaaehtoisesti meille
lahjoita.

Mutta, Dragani, me emme saa epäillä, meidän pitää toivoa parasta ja
rakastaa toisiamme, rakastaa kuumasti, ettemme jäisi yksin ainiaaksi!

Kun kuningas muutamia minuutteja myöhemmin oli taas huoneessaan ja täti
Euphemia tuli sisälle, juoksi Draga häntä vastaan ja sanoi innokkaasti:

- Nyt minä olen sen päättänyt! Kuningas tahtoo välttämättömästi
perillisen — no, hän saakoon sen!

Aviorikos ja petos luovat sen yhdessä.

Illallisen jälkeen vetäytyi Aleksanteri takaisin huoneisiinsa.

Draga heitti viitan hartioilleen, riensi alas takaportaita ja oli pian
suurella käytävällä, jossa vaunut häntä odottivat.

- Yö on kaunis, sanoi hän Ivan Rykoville, nousten ylös vaunuihin. —
Tähdet loistavat ja kuu nousee pian.

- Tähdet suosivat Serbian kaunista kuningatarta, vastasi Ivan Rykov.

Mutta vaikka yö olisi vielä pimeämpi, voi teidän majesteettinne
kuitenkin luottaa minuun.

Minä vien varmasti teidät perille.

Perille! Tätä sanoessaan nauroi hän ja näytti vahvoja valkoisia
hampaitaan.

- Eteenpäin siis! käski Draga ja seuraavassa tuokiossa vierivät vaunut
metsään.

Näytti siltä, kuin olisi hevosia yllyttänyt sama seikkailunhalu kuin
kaunista kuningatartakin, jota ne vetivät.

Puut lensivät ohi. Niistä näytti kasaantuvan yhä taajempi metsä hänen
ja Tapschiderin huvilinnan välille.

Yhä syvemmälle metsään vierivät vaunut.

Järviä pilkisti siellä täällä ja katosi jälleen. Siellä ja täällä oli
risti, jonka ohi vaunut kiireesti kiitivät.

Mutta ihmeteltävällä taidolla ohjasi Rykov hevosia, jotka tottelivat
jokaista ohjasten nykäystä.

Äkkiä kimmelsi avara veden pinta Dragan hämmästyneitten silmäin edessä.

Täällä ei hän ollut koskaan käynyt. Ei koskaan ollut hän
ajelumatkoillaan käynyt täällä päin. Sen luuli hän varmasti tietävänsä.
Täällä oli hurmaavan yksinäistä.

Viheriä ruohokenttä, joka ulottui pitkin rantaa, tarjosi lepoa.

Ainoastaan kuu, joka kuvastui leveässä joessa, käytti olevan pantu
tämän seudun vahdiksi, mutta se oli mykkä vahti, kärsivällinen vahti.

- Se on Tonava — sen täytyy olla Tonava! huudahti kuningatar.

Pysäyttäkää tähän, Ivan, tässä tahdon minä vähän levähtää.

Nykäys ohjaksiin ja hevoset seisoivat hiljaa.

Seuraavalla sekunnilla hyppäsi Ivan alas kuskipenkiltä ja auttoi
kuningatarta astumaan alas.

Hän nojasi Rykovin jänteviin käsivarsiin ja antoi melkein nostaa
itsensä vaunuista.

- Täällä on ihmeen kaunista, vai mitä! sanoi hän puoliksi kuiskaten
ja piti vielä kovasti kiinni hänen käsivarsistaan. — Ja minä luulen
todellakin, että me olemme ainoat ihmiset täällä!

- Ihan varmaan, vastasi Rykov. — Ei ole yhtään taloa näkyvissä, ei
nouse savu mistään.

Eikö teidän majesteettinne pelkää tällä pimeällä, yksinäisellä paikalla?

- Minäkö? En! Minä en tunne ollenkaan pelkoa, vakuutti Draga. — Ja
sittehän olette te, Rykov rinnallani — eikö niin, tehän suojeleisitte
minua, te kohtaisitte rohkeasti kaikki vaarat, jotka minua uhkaavat?

- Oh, tietysti minä sen tekisin, vastasi Rykov.

- Kiitos näistä sanoista! sanoi Draga, kääntyi häneen päin ja meni
aivan lähelle häntä. — Minä pidän teistä, Rykov.

Minä pidin teistä heti, ensi hetkestä, kun veljeni toi teidät luokseni!

Oi, minulla on niin vähän ystäviä hovissa.

Monet salaiset viholliset minua ympäröivät.

Jos tietäisin, että te olette mies, johon minä voin luottaa, niin
olisin hyvin onnellinen!

- Minä olen mies! vastasi hän, joka Tapschiderissä kutsui itseään Ivan
Rykoviksi. — Teidän majesteettinne ei ole suinkaan erehtynyt minun
suhteeni.

Minä olen ihminen, joka kaikissa oloissa pidän sen valan, jonka olen
vannonut.

- Mutta ettehän te ole vannonut minulle mitään valaa, ette vielä
ainakaan, vastasi Draga. Mutta, sepä on hurmaava ajatus. Minä otan
vastaan teidän Valanne, Rykov! Polvistukaa tässä eteeni ja vannokaa
uskollisuuden vala!

Hetkeäkään vitkastelematta polvistui tuo komea, hoikka mies ja nostaen
kätensä juhlallisesti ylös ja katsoen tähtiin sanoi hän heleällä
äänellään:

- Minä vannon, että olen valalleni uskollinen ja lupaan teille,
teidän majesteettinne, että annan täällä metsässä todistuksen
uskollisuudestani.

- Kiitos, Rykov! kuiskasi Draga ja kumartui hänen puoleensa.

Seuraavalla hetkellä kosketti hän huulillaan hänen otsaansa ja aivan
kuin olisi hän odottanut tätä ystävällisyyttä, löi kuski nyt kätensä
kuningattaren ympärille ja painoi hänet rintaansa vasten.

- Onko sinulla rohkeutta seurata minua? kuiskasi Rykov.

- Ohjaa sinä minua, kuiskasi Draga. — Minä seuraan sinua, vaikka minne,
minä kuulun sinulle.

- Tule sitte! vastasi hän ja antoi hänen hitaasti vaipua maahan.

Mutta hän piti vasemman kätensä Dragan ympärillä ja tämä käsi oli kuin
rautakahle hänen ruumiinsa ympärillä.

Draga oli tällä hetkellä tietämättään jo vanki.

Oikealla kädellään osoitti Rykov virtaa, jonka keskeltä näkyi jotain
leveää ja tummaa.

- Tuonne pitää meidän mennä! kuiskasi hän kauniille naiselle, jonka
rinnassa oli syttynyt voimakas intohimo, niin että hän oli kokonaan
miehen vallassa. — Tuolla kaukana on yksinäinen saari.

Tästä rannalta löysin venheen. Anna minun viedä sinut yli tuonne
toiselle puolelle!

Siellä olet sinä minun!

Hän epäröi hetken.

Häneltä ei varmaankaan puuttunut rohkeutta, mutta hän huomasi nyt, että
oli liian äkkiä heittäytynyt vieraan miehen valtaan.

- Vaunut! sanoi hän, äänessä heikko vastarinta, sanoakseen vaan
jotakin. — Eikö hevoset mene takaisin kotiin?

- Hevoset seisovat siinä, mihin ne ovat käsketyt seisomaan! vastasi
valekuski tyynellä ja varmalla äänellä.

Ne tietävät, että niiden tulee odottaa herraansa. Mehän tulemme takasin
parin tunnin perästä.

Sitte vien minä sinut heti takasin linnaan, eikä kukaan saa tietää
tämän yön salaisuuksia.

- Eikö kukaan? huudahti Draga epäillen ja syvän liikutuksen vallassa,
antaen katseensa upota hänen mustiin silmänsä, kuin tahtoisi hän lukea
toisen sisimmän sielun. — Tiedätkö myös, Ivan Rykov, että mies ei
voi tehdä häpeällisempää tekoa, kuin että hän pettää naisen, joka on
antautunut hänelle?

- Minä tiedän sen ja vannon, etten koskaan petä sitä naista, jonka
rakkauden olen saanut.

- Hyvä, ota minut sitte mukaasi! huudahti Draga ja heittäytyi hänen
rintaansa vasten.

Niin, minä tulen kanssasi!

Tuo venhe kulettaa meidät yli Tonavan pinnan. Minä tulen mukaasi,
vaikka se olisi minun turmioni!

Hän melkein kantoi Dragan venheeseen, joka oli rannalla.

He astuivat pieneen venheeseen.

Ivan Rykov tarttui airoihin.

Samassa kun venhe joutui virran pyörteeseen ja liukui alas jokea, lensi
varis ruohikosta ja häiritsi epämiellyttävällä kirkumisellaan yön
hiljaisuutta. Draga säpsähti.

Variksen raa'unta tuntui hänestä pahaa ennustavalta.

Hän joutui äkkiä tuskan valtaan ja kurkku tuntui kuristuvan kokoon.

Oi, mihin seikkailuun olikaan hän antautunut! Mitä, jos tämä Ivan Rykov
ei ansaitseisikaan hänen luottamustaan! Tai vielä pahempaa, jos hän
olisi vaarallinen, ilkeä, halpamainen ihminen, ehkä murhaaja, joka
aikoi murhata hänet saadakseen hänen koristeensa, jotka hänellä oli
päällään tai hänen kullalla täytetyn kukkaronsa.

Silloin, silloinhan hän olisi hukassa! Sillä venhe keinui jo keskellä
virtaa ja aallot kulettivat sitä kiireesti, kuin olisivat ne olleet
saksalaisen nöyriä palvelushenkiä, laajan, mustan virran yli saarta
kohti.

Venheen pohja karusti jo saaren rantahiekkaa vasten ja Dragan
seuralainen kääntyi kuningattaren puoleen sanoen:

- Me olemme perillä!

Hän tarjosi Dragalle kätensä auttaakseen häntä ylös venheestä.

Mutta Draga seisoi liikkumattomana.

- Mikä saari tämä on? kysyi hän. — Eikö täällä todellakaan asu ketään.

- Ei, ei yhtään ihmistä, vakuutti kuningattaren seuraaja. — Muuten en
totisesti olisi tuonut teidän majesteettianne tänne.

- Mutta onko se aivan varma? kysyi Draga levottomana. — Ehkä noiden
tummien pensasten takana väijyy ryöväreitä, ehkä noiden vanhojen puiden
takana on meidän turmiomme?

- Ryöväreitä? vastasi mies hymyillen. — Kuningas Aleksanterin
kunniakkaan hallituksen aikana ei kai Serbiassa enää olekaan ryöväreitä.

- Siinä erehdyt, ystäväni, vastasi hänelle Draga, ja väristys kävi
läpi hänen ruumiinsa. Tosin on kuningas Aleksanteri tehnyt paljon
hyvää sittekun hän astui isänsä valtaistuimelle, mutta ei hänen ole
kuitenkaan onnistunut lopettaa ryöstöjä Serbiassa.

Varsinkin löytyy mies, jonka nimi on pelätty niin laajalla alalla, kuin
Serbian kieltä puhutaan, mies, jonka pelkällä nimellä äidit pelottavat
lapsiaan.

En ole koskaan nähnyt häntä, enkä tahdokaan, että hän koskaan tulisi
tielleni.

Se mahtaa olla hirmuinen ihminen, se Mustain vuorten ryöväri, Demeter
Banjaluki.

Komean miehen kasvoilla heitti kuu loisteensa. Hän oli liikkumaton kuin
kuvapatsas.

Ei värähdystäkään hänen kasvoillaan, ei hymyä hänen huulillaan.

Tyyneesti ja lujasti katsoi hän kuningattareen.

Mutta seuraavalla hetkellä meni hän lähelle Dragaa, löi kätensä hänen
ympärilleen ja veti hänet ylös venheestä.

- Ja etkö sitte luule, kuningatar Draga, kuiskasi hän puoliääneen, että
minä voisin suojella Banjalukia vastaan?

Oh, tulisipa hän vaan, niin saisi hän nähdä, että tässä on vastustaja
hänen veroisensa!

Sillä minä olen yhtä rohkea kuin tuo Demeter Banjaluki, yhtä vahva kuin
hän.

Minä voisin ehkä tulla yhtä rajuksi ja vaaralliseksi kuin hän.

Ennenkuin kuningatar vielä ennätti vastata, oli mies nostanut hänet
venheestä ja hyppäsi rannalle pitäen häntä käsivarsillaan.

Hän kantoi Dragaa ja tämä tunsi, kuinka hänen jäntevät käsivartensa
kiertyivät hänen ympärilleen ja kykenivät kyllä suojelemaan häntä.

Ne silmäykset, jotka Rykov heitti mustista silmistään, olivat hänestä
kyllin voimakkaat sokaisemaan jokaisen, joka tällä hetkellä yrittäisi
lähestyä häntä.

Tämä intohimoinen nainen, jossa itsessään oli niin paljon tahdonvoimaa,
tunsi olevansa turvassa voimakkaan miehen suojassa ja sai rohkeutta
hänen itsetietoisista sanoistaan.

- Minne sinä kannat minut? kuiskasi hän Rykoville, kun tämä juoksi yhä
kauvemmas saarelle.

- Sinne, missä saamme olla yksin! Tai ehkä et tahdo olla yksin minun
kanssani?

Draga hiipi aivan lähelle häntä, mikä oli selvänä vastauksena.

- Tuonne! huudahti hän, osoittaen erästä vanhaa muuria, joka
aavemaisena nousi kuutamossa jonkun matkan päässä heistä. — Tuolla
voimme olla huoletta.

Se on vanha raunio. Se on asumaton, eikä sinne ihmisjalka koskaan astu.

Siellä ei ole todistajia, ei ihmissilmää, joka meitä huomaa, ei korvaa,
joka kuulee kuiskeemme!

Draga antoi hänen viedä itsensä.

Salaisesti myönsi hän itselleen, että tämä oli todellakin uskallettu
seikkailu, johon hän oli antautunut.

Mutta hänellä ei ollut enää valtaa itsensä yli.

Rykov oli tullut eräälle ovelle vanhassa tornimuurissa.

Se oli vaan vedetty kiinni.

Hän potkaisi sen auki jalallaan ja osoitti kapeata porrasta, joka vei
torniin.

Kylmä, ummehtunut ilma löi vasten Dragan kasvoja.

Hän kuuli epäilyttävää ratinaa, jonka luultavasti sai aikaan joku
yöllinen eläin, joka siellä oleksi.

Hän voitti vastenmielisyyden, joka tahtoi häneen hiipiä.

Sen sijaan hiipi hän lähemmä Rykovia ja antoi tämän viedä hänet ylös
portaita.

Rykov riensi eteenpäin hänen kanssaan pitkin kivitettyä käytävää.

Sen päässä oli ovi, jonka hän taas aukaisi ja nyt he olivat eräässä
tornikamarissa, jonka kapeat ikkunat olivat rautaristikolla peitetyt,
mikä muistutti vankilaa.

Mutta Rykov ei antanut hänelle aikaa kysymyksiä tekemään, miettimään
eli antautumaan synkkäin aavistusten valtaan.

Nopealla liikkeellä veti hän Dragan puoleensa.

Mutta hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat, hänen verensä ei virrannut
suonissa entistään nopeammin.

- No suutele minua sitte! kuiskasi Draga hänelle.

Unohda, että minä olen sinun hallitsijasi, nyt olen minä vaan nainen,
enkä tahdo olla muuta kuin sinun omasi!

Kuningatar Draga on sinun!

- Niin, hän on minun! huudahti vale-saksalainen äkkiä äänellä, joka
tunkeutui Dragan korviin kuin pasuunan ääni ja pani hänet värisemään.

Hän kuuluu minulle enemmän kuin hän itse aavistaakaan!

Sillä hän meni niin kiltisti siihen ansaan, jonka hänelle viritin.

Draga päästi huudon.

Saksalaisen sanat, joita ei enää lausuttu vieraalla murteella, vaan
puhtaalla, sujuvalla Serbian kielellä, synnyttivät hänessä kamalan
aavistuksen.

Hänen silmänsä jäivät selälleen ja saivat kauhun ilmeen.

- Ihminen! huudahti hän. Kuka sinä olet? Mitä uskallat sinä tehdä?

Vaikka Draga oli kauhun vallassa, ei hän kumminkaan kadottanut
mielenmalttiaan. Hän ei ollut sellainen luonne, joka helposti antautuu.

Hän ojensi itsensä suoraksi ja katsoi häneen käskevällä ilmeellä.

- Etkö tiedä, että se, mitä nyt sanoit, maksaa sinun elämäsi.

Minä olen Draga, Serbian kansan kuningatar, kuningas Aleksanterin
puoliso, ja voi sinua, Ivan Rykov, kun minä huomenna tulen vapaaksi!
Silloin —

Hirvittävä nauru kaikui kalpean miehen suusta ja pani Dragan
vaikenemaan.

Se nauru oli kuin kuolemantuomio.

- Sinä et pääse huomenna vapaaksi, Draga Maschin! huusi
vale-saksalainen hänelle. Ja Serbian kuningattarena olet jo tarpeeksi
ollut!

Minun sormeni syhyvät — ne tahtoisivat karata sinun kaulaasi, Draga
Maschin, ja äkkiä nousee minussa ajatus, että tekisin Serbialle hyvän
työn, jos kuristaisin sinut kaikessa hiljaisuudessa ja hautaisin sinut
saarelle.

- Armoa! Elä tapa minua! huusi Draga.

Mieletön kauhu valtasi hänet, kun hän näki sen suuren miehen
säkenöivine silmineen tulevan vastaansa kädet ojossa, kuin aikoisi hän
heti panna toimeen hirvittävän uhkauksensa.

Hän putosi polvilleen hänen eteensä, kuin kokonaan toinen, säikähtynyt
ihminen ja katsoi vapisten hänen puoleensa, hän, joka vielä hetki sitte
oli niin ylpeästi kerskannut olevansa Serbian ylhäisin nainen, jota ei
kukaan edes katseillakaan uskaltanut lähestyä.

Mutta seuraavalla hetkellä ojensi mies itsensä suoraksi ja seisoi
suorana kuin kynttilä.

Hän hengitti syvään pari kertaa, sitte laskeutui taas jäätävä kylmyys
yli koko hänen olentonsa.

- Vapisetko, kun näet olevasi niin lähellä kuolemaa? huudahti hän
äänessä halveksimisen sävy. — Ei, elä pelkää en minä tapa sinua.

Minä jätän sinut sellaisen kohtalon käsiin, joka on paljon pahempi kuin
kuolema!

Nyt tointui Draga jälleen. Vielä kerran kokosi hän kaikki voimansa.

Hän koetti pehmittää tämän miehen sydäntä. Olikohan koskaan ollut
miehen sydäntä, joka olisi voinut vastustaa hänen kyyneleitään, hänen
hyväilevää ääntänsä tai niitä petollisia sanoja, joita hän taisi
kuiskata.

— Kuule minua sinä ihmeellinen ihminen! kuiskasi hän, ja kyynel
toisensa perästä putosi hänen poskilleen. — Minä en tiedä kuka sinä
olet, en tiedä, millä olen ansainnut vihollisuutesi. Sano se minulle!
En ole koskaan ennen nähnyt sinua, enkä ole siis voinut tehdä sinulle
mitään pahaa.

Ehkä olen tehnyt pahaa jollekin, joka on sinua lähellä.

Mutta olkoon tämä kuka tahansa, niin voi kuningatar Draga hyvittää sen,
mitä Draga Maschin on rikkonut.

Mutta mistä tulet sinä ja mikä toi sinut minua hoviini?

- Kukako toi minut luoksesi? huudahti kalpea mies nauraen. — Sen teki
sinun oma veljesi.

Mutta älä suutu häneen siltä! Se tyhmeliini ei tiennyt mitä teki, sillä
minä petin hänet.

Ja tahdotko todellakin tietää, kuka minä olen? No kuule sitte: Puhuit
äsken eräästä miehestä, jonka nimi yksistään riitti peloittamaan
lapsia, joka pani naiset kauhun valtaan ja miehet vapisemaan,
henkilöstä, joka johti ja vallitsi Serbiassa yhtä esteettömästi kuin
sinun näin nolosti petetty puolisosi, miehestä, joka on kuningas
metsissään, vapauden kuningas, toiminnan kuningas — juuri se mies olen
minä, Demeter Banjalukiksi minua kutsutaan, Mustain vuorten ryöväriksi.

Parahtaen painui Draga taaksepäin, kun tämä kammottava nimi kaikui
hänen korvissansa.

Hänen muutoin niin voimakas luonteensa oli järkytetty juuriaan myöten.

Hänestä tuntui, että hän oli pyörtymäisillään, mikä ei ollut hänelle
vielä koskaan ennen tapahtunut.

Hänen silmissään musteni.

Hän pyörtyi! Päänsä vaipui hitaasti alaspäin ja valkoinen otsa kävi
kylmään kivilattiaan siinä huoneessa, johon ryöväri oli hänet vienyt.

Kuinka kauan hän sillä tavoin makasi polvillaan paljaalla lattialla,
musta tukka hajallaan, sitä ei hän itsekään tiennyt, kun hän taas nousi
ylös.

Hän ei uskaltanut katsella ympärilleen. Mutta kun hän vihdoinkin teki
sen, oli hän yksin ja ovi oli suljettu.



YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Wieniläinen ihmiskauppias.


Demeter Banjaluki meni takasin rannalle, johon hän oli jättänyt
venheensä.

Kun hän lähestyi pajupensaita, taipuivat ne kahtia ja miehen pää
näyttäytyi kuun valossa, joka juuri tuli näkyviin repaleisten pilvien
lomasta.

Se, mikä tässä miehessä enin pisti silmiin, oli, että hänellä ei ollut
ollenkaan hiuksia.

Kallo oli sileä, kuin olisi se partaveitsellä ajettu.

Kasvoista pisti esiin pitkä, terävä nenä, joka ehdottomasti muistutti
ryöstölinnun nokkaa.

Silmät olivat viekkaat, vedenharmaat.

Nämä silmät katselivat nyt ystävällisesti Demeter Banjalukia.

Tämä kuuli nimeään mainittavan ja pysähtyi.

- Tekö se olette, Matias Sperber? Hyvä, että tulitte aikanaan!

- Kuten tiedätte, Demeter Banjaluki, olen minä aina paikallani, vastasi
Matias Sperber, ryömien pajupensaasta ja ojentausi täyteen pituuteensa
— kun on kysymys rahojen ansaitsemisesta!

Teidän kanssanne on minun siis tehtävä se kauppa, jonka tähden tulin
tänne.

Ne herrat Belgradissa, joiden luo juutalainen Mandelblüt neuvoi minua,
eivät sanoneet mitään muuta kuin että minun tänään, hämärän tultua, oli
ilmestyttävä tänne kuolleitten saarelle.

Täällä annettaisiin minulle tarkempia tietoja.

- Mutta, kyllä kai ne teille sanoivat, millaisesta kaupasta on kysymys?
kysyi Demeter Banjaluki.

- No niin, kyllä he viittailivat siihen suuntaan, että minä täältä
saisin kauniin naisen, jonka saisin ottaa mukaani Wieniin.

- Ja kuka se nainen on, joka täällä annetaan teidän käsiinne, ovatko ne
herrat siellä Zornin talossa siitä puhuneet?

- Ei sanallakaan! vakuutti naisten kauppias. — Eikähän se minua itse
asiassa liikutakaan, kuka hän on ja mikä hänen nimensä on.

Jos hän vaan vapaaehtoisesti seuraa, niin —

- Entä jos ei hän seuraisi teitä vapaaehtoisesti, kysyi Banjaluki —
luopuisitteko sitte loistavasta kaupastanne!

Ennenkuin te vastaatte minulle, tahdon sanoa teille, ettette
elämässänne ole nähnyt kauniimpaa naista.

- Se kuuluu joltakin! sanoi Sperber ja hieroi käsiään tyytyväisesti
myhäillen.

No, jos ei hän seuraa minua vapaaehtoisesti, niin on kyllä keinoja,
joilla hänet taivutetaan vastoin tahtoansakin.

Minulla on mukanani kaksi kovakouraista miestä, joihin voin
ehdottomasti luottaa.

Sillä minä olen jo aavistanut, että tässä on kysymys naisen ryöstöstä.

Se on tosin ilkeä juttu, sillä jos se tulisi ilmi —

- Tuhat tulimmaista, saatte uskoa, Demeter Banjaluki, että meitä
tyttökauppiaita ahdistetaan nyt kuten verikoiria ja uhataan, että
meidän liikkeestämme tehdään loppu.

Se tahtoo sanoa, meidän täytyy olla varovaisempia ja taitavampia kuin
koskaan ennen.

- Mutta vaikka kukistaisivat kaikki muut, — Matias Sperberiä eivät ne
saa kiinni!

Ne tekevät hyväkseni enemmän kuin tarvitseisikaan ja jos minulle joskus
kävisi hullusti, niin järjestävät ne kyllä taas asiani.

Siis, puhu suoraan, Demeter Banjaluki, kenestä on nyt kysymys?

Enpä olisi koskaan luullut tällä saarella löytäväni ihmistä, kaikista
vähimmän tyttöä eli naista, joka kelpaa minun liikkeeseeni!

- Näettekö tuon vanhan tornin tuolla kaukana? kysyi Demeter Banjaluki.
— Menkää sinne! Ovi on vaan kiinni lykätty ja helposti pääsette sisälle.

Sitte on ylhäällä katon rajassa toinen ovi, ette voi erehtyä, siellä
löytyy vaan se ovi.

Se ovi avataan tällä avaimella.

Tätä sanoessaan jätti ryöväri tyttökauppiaalle sen avaimen, jolla hän
oli sulkenut Dragan vankeuteen.

- Siinä huoneessa, johon sitte tulette, löydätte nuoren, kauniin naisen.

Viekää hänet heti pois saarelta, vielä tällä tunnilla pitää teidän
viedä hänet alukseenne, ja sitte menetätte oman nahkanne, jos ette niin
pian kuin mahdollista lähde saaliinenne Serbiasta ja pakene Itävaltaan.

Kuinka sitte voitte viedä hänet Wieniin, ilmaisematta itseänne, se on
teidän oma asianne.

Mutta teidän täytyy valmistautua siihen, että hän tekee kovaa
vastarintaa.

- Vastarintaa? tirskui Matias Sperber ja veti pitkää nenäänsä. — Ha,
ha, sellaista minä en pelkää.

Vastarinta voidaan kukistaa.

- Elkää olko liian varma, Sperber, jatkoi Demeter Banjaluki — tämä
nainen panee kaikki voimansa liikkeelle päästäkseen irti teistä.

Hän lupaa teille suuria palkinnoita, joita hän sitte tietysti ei voi
maksaa.

- Tuo tunnetaan kyllä! — Semmoiseen ansaan en minä tartu.

- Hän sanoo myöskin olevansa hyvin vaikuttava henkilö.

Vihdoin väittää hän suorastaan olevansa Serbian kuningatar.

- Ha, ha! Silloin sanoisin minä hänelle, että hän on hullu! sanoi
Sperber nauraen täyttä kurkkua. — Serbian kuningatar tällä yksinäisellä
saarella — ha, ha, se on oivallista!

- Sanokoon hän teille mitä tahansa, houkutelkoon teitä millä tahansa
päästämään itseään irti, niin olkaa järkähtämätön, Sperber, muuten
syöksette itsenne perikatoon!

Sillä sen minä sanon teille, että samalla kun tämä nainen pääsee
vapaaksi, koettaa hän kaikkia keinoja kostaakseen teille, eikä vaan
teille, vaan minullekin, joka saatoin hänet teidän käsiinne.

- Siitä asiasta saatte olla huoletta, vakuutti tyttökauppias. — Minun
käsistäni ei pääse kukaan, jonka minä kerran olen saanut kynsiini.

- Mutta me emme ole vielä puhuneet siitä, mikä on tärkeintä. Minkä
hinnan tahdotte?

Wieniläinen mies otti tätä sanoessaan esille nahkakukkaronsa, jota hän
kantoi vitjoissa kaulassaan ja avasi sen, jolloin Demeter näki, että se
oli täynnä kirkasta kultaa.

Mutta ryöväri ei ojentanut kättään niitä ottamaan.

Päinvastoin astui hän inhoten askeleen taapäin ja sanoi tyytymättömällä
äänellä:

- Olenko sitte pyytänyt teiltä rahoja? Jumala varjelkoon minua
ottamasta penniäkään! Suojelushenkeni nimessä, en penniäkään tahdo
käteeni!

Matias Sperber kohautti välinpitämättömästi olkapäitään, pani
rahapussinsa kiinni ja pisti takin alle.

- Sen parempi, sanoi hän, sitte säästän minä rahani ja saan tavaran
ilmaiseksi.

Teillä on siis nähtävästi muita syitä päästä erillenne tästä naisesta!

Niin, niin älkää valehdelko minulle, minä olen ihmistuntija.

Kun joku henkilö ei tahdo maksua siitä, mitä hän tekee, niin tekee hän
sen jostain muusta syystä, joka on arvokkaampi kuin raha.

- Olkoon niin! myönsi Demeter. — Mutta minä luulen, että on parasta
lopettaa nyt tämä keskustelu.

Minä lähden nyt saarelta, toimikaa reippaasti ja päättävästi Matias
Sperber!

- Kyllä, olkaa huoletta!

Luuletteko, että tulen toimeen yksin hänen kanssansa, vai otanko miehet
mukaani, jotka odottavat minua venheessä tuolla pensasten takana?

Saatte uskoa, että ne ovat reippaita miehiä, joiden kyvystä olen varma;
ne ovat tehneet monta hyvää saalista minun kanssani.

- Minä luulen, että on parasta, että ensin yksin koetatte, vastasi
Demeter. — Pankaa suukapula ja sitokaa kädet!

- Tämä on tehty minuutissa ja sitte ei hän voi enää tehdä vastarintaa.

- Kantakaa hänet sitte venheeseenne. —

Mutta oletteko ajatellut, kuinka saatte hänet mukaanne Wieniin?

- Oh, se käy kuin tanssi! vastasi Sperber. — Minä en voi kulkea
rautatiellä, sillä rautatiematkalla tytöt, joita kuletetaan Serbiasta,
— minulla on niitä jo seitsemän kappaletta ansassa — voisivat
tulla yhteyteen matkustavaisten kanssa ja siitä voisi tulla ikäviä
paljastuksia.

Siksi käytän minä aina Serbiassa pientä höyrylaivaa, jonka vuokraan
Wienistä ja jonka miehistö on vannonut kuuliaisuutta.

Me kuljemme siis alas Tonavaa, Budapestin ohi, Rantaportin kautta
Belgradiin.

Kaupungin lähellä on minulla pieni höyrylaivani, joka näyttää olevan
siinä puita lastaamassa, ja kun viranomaiset tulevat laivalle, selitän
minä, että olen ostanut puita teidän rikkaista metsistänne.

Ne seitsemän lintua ovat jo laivassa ja kun nyt olen saanut
kahdeksannen venheestä höyrylaivaan, silloin nostetaan höyry ja mennään
taas virtaa ylös ja — minun tavarani on tallessa.

Nämä tiedot tyydyttivät Demeteriä täydellisesti.

- Me olemme siis yhtä mieltä! muistutti Demeter.

Mutta ennenkuin eroamme, tahdon sanoa teille vielä viimeisen sanan!
Jos elämänne on teille kallis, Matias Sperber, niin elkää tulko enää
koskaan tälle saarelle, kun kerran olette lähteneet täältä tämän naisen
kanssa!

Sen, joka astuu tälle saarelle, täytyy kuolla Demeter Banjalukin oman
käden kautta.

Odottamatta vastausta, juoksi ryöväri pajupensaikkoon ja minuuttia
myöhemmin oli hän venheessä, jolla hän ja Draga olivat tulleet saarelle.

Matias Sperber katsoi ivallisesti hänen jälkeensä.

- Narri! sanoi hän käheällä äänellänsä. — Minä olisin maksanut hänelle
vähintäänkin tuhat frangia, ja nuo hän lykkäsi luotansa!

Näin sanoen kääntyi Matias Sperber ympäri ja meni pajupensasten ohi.
Hän kulki sitä taloa kohti, missä Cyrilla muori ja Sylva asuivat ja
jonka katon alla Demeter Banjalukin sydämellisesti rakastettu tytär
nukkui viattomuuden levollista unta.



NELJÄSKYMMENES LUKU.

Kaksi sutta ja yksi lammas.


Samassa kuin toiselta suunnalta Matias Sperber meni pientä, rauhallista
taloa kohti, missä Cyrilla ja Sylva elivät yksinäistä, tyyntä
elämätään, liikkui toisella puolen mies samaa päämäärää kohden.

Tällä miehellä oli metsästäjän puku.

Komea jahtikivääri riippui hienossa kannattimessa vasemmalla olkapäällä.

Mitähän mies aikoi metsästää tällä yksinäisellä, Tonavan saarella?

Olikohan vaan metsästysinto ajanut hänet tälle hiljaiselle saarelle,
vai oliko se muu halu, joka aiheutti tämän seikkailun?

Muutamia minuutteja sitte oli hän noussut venheestä noin viiden sadan
askeleen päässä siitä paikasta, josta Demeter Banjaluki samaan aikaan
läksi venheessään.

Varovasti oli hän silloin katsellut ympärilleen joka suunnalle ja vasta
sitte kun oli päässyt varmuuteen siitä, ettei yhtään ihmistä ollut
läheisyydessä, oli hän hiljaa, kuin peto, hiipinyt eteenpäin vanhojen
leppien alla.

Hänen silmänsä, jotka loistivat vastenmielisesti, olivat suunnatut
pientä taloa kohti.

Kuu, joka nyt taas puikahti esiin pilvien takaa, valaisi metsästäjän
kasvot.

Se oli Nicodem Lunjevica, kuningattaren veli.

Hän seisoi hiljaa kuunnellen.

- Kaikki on hiljaa, mutisi hän, — ei siis mitään vaaraa.

Ja vaikka tietäisinkin, että vaara on lähellä, niin en antaisi sen
estää itseäni vihdoinkin tulemasta sen suloisen tytön läheisyyteen,
jotta näkisin hänet kasvoista kasvoihin.

Tähän asti olen vaan hyvän kiikarini avulla voinut häntä katsella, kun
hän on kulkenut rannalla tai kylpenyt.

Oi, minä en saa sitä ajatella, minä en saa uudestaan loihtia sitä kuvaa
sieluni silmien eteen!

Minä luulen, että tulen suorastaan hulluksi, kun ajattelen sitä hetkeä!

Kuka hän on! Asuuko hän todellakin tässä talossa?

Vartioiko häntä todellakin se vanha nainen, jota hän kutsuu äidikseen?

Ha, ha, olipa se oiva ajatus, kun pistin pienen kirjelapun tälle
kaarnan palaselle!

Ja se suloinen lapsi osoitti olevansa täydellinen Evan tytär.

Hän otti kirjeeni, luki sen, vieläpä vastasikin.

Sillä tavoin sain tietää, ettei saarella ole yhtään miestä, joka voi
häntä vartioida.

Joka sana, jonka hän minulle kirjoittaa, henkii suloista viattomuutta.

Nyt oli hän joutunut erään ikkunan luo, joka oli pari askelta maasta.

Kun saaren asukkailla ei ollut mitään pelkoa kuuntelijoista eikä
vakoojista, niin ei ikkunan edessä ollut uutimia eikä luukkuja.

Nicodemin ahnaat silmät saivat siis esteettömästi tunkeutua siihen
huoneeseen, jossa luonto oli kasvattanut yhden puhtaimmista
enkeleistään.

Sillä tässä erittäin yksinkertaisesti kalustetussa huoneessa oli Sylva
uneksinut lapsuuden unelmansa, kasvanut tytöksi ja neidoksi.

Kaikki ne rikkaat kauneuden aarteet, joilla luonto oli hänet lahjonut,
olivat kuten unessa langenneet alas Demeter Banjalukin tyttärelle.

Kuukin tunki samaan aikaan katseensa neidon makuuhuoneeseen, sama kuu,
joka niin usein lainaa valonsa nuorille sydämille, jotka muutoin eivät
voi lähestyä toisiaan.

Nicodem säpsähti.

Tuolla vastapäätä seinän vieressä oli satumaisen kauniisti järjestetty
vuode.

Tämän saaren asukkaat näyttivät olevan ihmeellisiä ihmisiä, joilla oli
toisellaiset elämäntavat kuin muilla ihmisillä.

Yksinkertaisesta puusta tehty sänky oli peitetty turkkilaisella matolla
ja sen päälle oli pantu useita silkkipatjoja.

Tällä vuoteella, jonka Demeter Banjaluki rakkaalla kädellä oli
järjestänyt tyttärelleen, uinui Sylva koko neitseellisessä
kauneudessaan, peitteenä hieno, valkoinen silkkipeitto, josta hänen
tummat kiharansa jyrkästi erosivat.

Hienolla peitolla näkyivät ruumiin hurmaavat muodot niin selvästi, kuin
olisi vaan hieno huntu ollut levitetty sen yli, ollen samalla peittävä
ja läpinäkyvä.

Hymy leikitteli Sylvan huulilla.

- Ehkä hän uneksii minusta? kuiskasi Nicodem itsekseen vapisevalla
äänellä. — Sillä totta puhuen voin panna pääni pantiksi, että olen
ensimäinen mies, joka on astunut tämän nuoren olennon tielle.

Mutta, nyt minä herätän hänet! Hän nukkuu yksin näen minä!

Siitä juuri olin hiukan huolissani, jos vanhus nukkuisi samassa
huoneessa hänen kanssansa.

Mutta Jumalan kiitos, niin ei näy olevan laita!

Eteenpäin siis!

Hän nosti kätensä ja naputti hiljaa ikkunalle.

- Sylva! huusi hän sitte puoliääneen. — Sylva, herää! Minä se olen
metsästäjä, joka on sinulle lähettänyt tervehdyksensä.

Nukkuva säpsähti vuoteellaan, kuullessaan ihmisääntä.

Mutta hän luuli vaan uneksivansa.

Sillä hän levitti kätensä, hänen rintansa kohosi ja uneksiva ääni
tunkeutui hänen huuliltaan.

- Sylva! huusi Nicodem vielä kerran. — Rakas, armas olento herää!

Hiljaa huudahtaen nousi Demeterin tytär ylös vuoteellaan.

Hän heitti silmäyksen ikkunaan päin.

Sitte vaipui hän takaisin vuoteelle ja veti silkkipeiton leukaan asti.

- Oletko vihainen minulle, kaunis Sylvani, että uskalsin näin lähestyä
sinua? kysyi Nicodem, viettelijä, joka hyvin tunsi sen kielen, joka
löytää tien nuorten, kokemattomain tyttöjen sydämiin.

Sano sana ja minä menen, enkä tule enää koskaan, koskaan takaisin!

Mutta jos pidät minusta hiukkasen, jos minun lämpimät rakkauden
rukoukseni ovat liikuttaneet sinun sydäntäsi, niin — tule sitte
hetkeksi ikkunaan ja anna minun katsella sinun armaita kasvojasi!

Syntyi minuutin hiljaisuus. Silloin kuului hiljainen, vapiseva ääni.

- Käänny pois, niin minä tulen ikkunaan!

Nicodem totteli. Hän kääntyi pois ja antoi hänen heittää hameen yllensä.

Mutta Sylva ei ottanut edes niin paljon aikaa, että olisi pannut sukat
ja kengät jalkaansa.

Ehkä hän myös pelkäsi, että äiti Cyrilla, joka nukkui seinä seinässä
hänen kanssaan, heräisi, jos hän kulkisi kengät jalassa lattialla.

Niin hiljaa kuin mahdollista hiipi hän ikkunan luo ja avasi sen yhtä
viattomasti kuin lapsi, joka ei tiedä, että susi seisoo tuolla ulkona
ja tahtoo repiä sen kappaleiksi.

Ja koko hänen sielunsa viattomuus ilmeni siinä huudahduksessa, jolla
hän ensin tervehti Nicodemia.

- Tuon näköinenkö sinä siis olet! kuiskasi hän katsoessaan viekkaan
miehen kasvoihin, jotka hymyillen häntä tarkastivat. — Sinä olet hyvän
näköinen!

- Ja sinä olet hurmaavin olento, jota silmäni koskaan ovat nähneet,
vastasi Lunjevica. Sinun rinnallasi täytyy kaiken vaaleta, itse
ruusunkin.

- Elä puhu pahaa ruusuista! sanoi Sylva. — Minä rakastan ruusuja.

- Ja minä myös niitä rakastan, siksi rakastan sinuakin, sinä ruusujen
suloinen sisar! vastasi Lunjevica, joka juuri muisti lukeneensa
sellaisen lauseen eräästä ranskalaisesta romaanista ja oli hän silloin
paljon pitänyt siitä.

- Sinä olet kirjoittanut minulle niin helliä sanoja, jatkoi Sylva, että
ne tulivat luokseni kuin tervehdys vieraalta maalta.

- Maailma on sinulle vielä vieras, lapsi raukka, joka olet tuomittu
aina asumaan tällä yksinäisellä saarella!

Mutta kerran saat oppia tuntemaan maailmaa, ja kaikki sen ilot ja
loiston. Sen vannon sinulle. Oi, minulla on niin paljon sanottavaa
sinulle, rakas tyttöni, päästä minut sisälle!

Saanko tulla ikkunasta luoksesi?

Ja hän oli sennäköinen, kuin aikoisi hän ilmaa Sylvan suostumustakin
panna aikeensa toimeen.

Mutta Sylva ei väistynyt ikkunasta, vaan sanoi äkkiä hänelle:

- Ei, sitä et sinä saa tehdä.

Minä olen luvannut äiti Cyrillalle, etten koskaan päästä vierasta
ihmistä meidän taloomme. Hän arveli, että se saattaa olla varas.

- Tahdotko sitte ajaa minut pois? huudahti Nicodem teeskennellyn
epätoivoisella äänellä. — Oi Sylva, minä olin kuvitellut, kuinka ihanaa
olisi, jos joskus saisin laskea käteni sinun vyötäisillesi ja katsoa
sinun silmiisi.

Mutta täällä en voi sanoa sinulle kaikkea.

Päästä minut sisälle, tee minut onnelliseksi!

Sylva mietti hetkisen. Tämä hetki ratkaisi hänen kohtalonsa.

- Minä tulen luoksesi neljännestunniksi, sanoi Sylva viivytellen. —
Näetkö tuota vanhaa tornia tuolla?

Tätä sanoessaan osoitti hän Janitschartornia, jonka korkea,
turkkilaisen puolikuun koristama kupooli kohosi ikivanhain puiden
takana.

- Tuotako rauniota tarkoitat? vastasi Nicodem. — Kyllä sen näen. Mutta
mitä sillä tarkoitat?

- Siellä tahdon tavata sinua.

Siellä on hiljaista, siellä voit sinä sanoa minulle kaikki, jonka
katsot välttämättömäksi minulle uskoa.

Minä annan sinulle avaimen.

Sillä pääsee tornin kupoolihuoneeseen. Odota minua siellä! Minä puen
ensin päälleni, mutta niin pian kuin se on tehty, tulen heti sinun
luoksesi!

Kuinka riemuitsikaan roistomainen viettelijä kuullessaan nämä sanat!

Tuolla hiljaisessa tornissa tahtoi tyttö tavata häntä. Oivallista! Tämä
oli paljon enemmän, kuin hän oli odottanutkaan.

Sillä tuolla vanhan tornin hiljaisessa kammiossa olisi tyttö hänen
omansa, hänen täytyisi olla!

Kun hän sitte kerran oli langennut — haa — silloin pikku karitsa kyllä
kesyyntyisi, kuten niin moni muukin!

Sylva vetäytyi pois ikkunasta ja meni hakemaan avainta, joka riippui
seinällä muiden joukossa.

Hän ojensi Nicodemille avaimen, jonka tämä otti ahnain käsin.

- Äiti Cyrilla on oikeastaan kieltänyt minua astumasta torniin, sanoi
hän — ja hän on ennustanut, että onnettomuus kohtaa minua, jos joskus
olen tottelematon.

Ja kuitenkaan, lisäsi hän vienolla, sydämellisellä äänellä — en voi
vastustaa kiusausta pitää käsiäni sinun käsissäsi.

Mene nyt, minä tulen perästä.

- Kiitos, herttainen tyttö! kuiskasi Nicodem. — Elä nyt ajattele sitä,
mitä äiti Cyrilla on sanonut!

Vanhat ihmiset ovat niin konstikkaita ja heidän ennustuksensa eivät ole
penninkään arvoiset.

Elä anna minun odottaa liian kauvan! Minä palan halusta saada tavata
sinua.

Hyvästi siksi kun olemme kahden kesken!

Sylva seisoi ikkunassa, kunnes oli varma siitä, että hän oli tullut
torniin.

Silloin meni hän pois ikkunasta ja istuutui jakkaralle alkaen panna
jalkaansa sukkia ja kenkiä.

- Teenköhän ehkä väärin? kuiskasi hän sitä tehdessään itsekseen. — En,
en varmaankaan!

Tyttö keskeytti äkkiä puheensa.

Joku varjo ikkunassa näkyi huoneeseen.

Olikohan metsästäjä tullut takaisin?

Ehkä hän ei ollut saanut auki tornin ovea tai oli mahdollisesti joku
muu vastoinkäyminen tullut?

Sylva nosti päätään.

Samassa pääsi häneltä heikko huudahdus ja hän hyppäsi ylös tuoliltaan.

Avonaisessa ikkunassa seisoi jo mies ikkunalaudalla.

Mutta se ei ollut metsästäjä, vaan eräs toinen, pitkä laiha mies, jolla
oli linnun kasvot ja ilkeät silmät, jotka katsoivat uteliaasti ja
ivallisesti häneen.

- Kuka te olette? Mitä tahdotte? huudahti Sylva vapisevalla äänellä.

Äiti Cyrilla herää! Oi — mitä pahaa olen minä tehnyt teille?

Nämä Sylvan sanat katosivat puolittain tiheään huiviin, jonka Matias
Sperber, tyttökauppias — sillä hän se oli, joka nuolennopeudella oli
juossut tytön makuuhuoneeseen — heitti yli onnettoman tytön pään ja
hartioiden.

Ryöstölintu ei hyökkää nopeammin saaliinsa kimppuun kuin tämä mies
hyökkäsi Sylvan päälle.

Ruumiinsa painolla oli hän syössyt Sylvan kumoon.

Nyt oli hän polvillaan tytön päällä ja tukahutti huivilla hänen
valituksensa ja rukouksensa.

Armotta sitoi hän hänen kätensä ja jalkansa.

Sitte otti hän saaliinsa ja hyökkäsi ulos ikkunasta.

Hän juoksi rajusti kantaen tytön saaren yli rantaan.

Kun hän tuli alas pajupensasten luo, päästi Matias Sperber lyhyen
vihellyksen.

Heti vastattiin tähän merkkiin alhaalta rannasta.

Kaksi villin näköistä miestä riensi esille.

- Heti täältä! kuiskasi Matias Sperber. — Onko venhe kunnossa?
Toimittakaa tämä venheeseen ja sitte heti laivaan!

Pelkään vähän, että hänen ensimäinen huutonsa herätti takaa-ajajia!

Puoli minuuttia myöhemmin oli onneton Sylva makaamassa venheen
pohjalla, jota molemmat miehet soutivat voimakkailla käsillä.

Venhe pistäytyi Tonavan virtajuopaan ja kulki nopeasti virran mukana.

Matias Sperber istui ruorissa ja katsoi alas olentoon, joka makasi
hänen jaloissaan ja jonka kasvot vielä olivat huivin peitossa.

Olen nähnyt häntä vaan sekunnin ajan, mutisi hän, mutta sen tiedän,
että hän on kaunein tyttö, mitä olen tavannut.

Niin, Demeter Banjaluki, minulla on todellakin syytä olla sinulle
erittäin kiitollinen.

Ja vaikka olisit pyytänyt kymmenen tuhatta frangia tästä naisesta, niin
olisin maksanut sinulle sen summan, jos vaan olisin ensin saanut nähdä
hänet.

Ei kauan viipynyt, ennenkuin pikku venhe pysähtyi erään höyrylaivan
sivulle, joka oli ankkurissa Belgradin ulkosatamassa.

Nuoraportaat laskettiin laivasta ja niitä myöten kiipesi Matias Sperber
ylös kauniin saaliinsa kanssa ja katosi sen kanssa heti alas kajuutaan.

- Nyt vapautan sinut silkkihuivistasi! huudahti Sperber ja avasi
auki huivin, johon Sylvan pää oli ollut käärittynä. — Sillä nyt olet
tallessa, tyttö, ja me voimme selittää asian toisillemme.

Vielä sittenkin, kun silkkihuivi oli otettu pois, oli hän puhumattomana
hyvän aikaa.

Liikkumattomana istui hän tuolilla, johon Sperber oli pannut hänet
istumaan.

Suurin, kyyneltynein silmin tuijotti hän siihen ilkeään mieheen, jolla
oli linnun kasvot, saamatta selville, mitä hänelle oikeastaan oli tehty
ja mitä tämä harvinainen ryöstö merkitsi.

Seuraavalla hetkellä piti hänen kumminkin saada hirvittävä selitys.

- Kuules, pikku kyyhkyseni, sanoi Sperber ja koetti rosoisella
kädellään isällisesti taputtaa häntä pään päälle, minkä Sylva kumminkin
nopealla liikkeellä esti — muutamain tuntien kuluttua pitää sinun
jättää Belgrad.

Näetkös, minä olen noutanut sinut vähäpätöiseltä saareltasi, jotta
saisit asua ihanassa, suuressa kaupungissa, komeassa talossa.

Siellä voit huvitella itseäsi niin paljon kuin tahdot.

Sinä saat ystäviä ja kauniita vaatteita, saat syödä ja juoda hyvää —
sanalla sanoen, sinä saat kaikkea, mikä voi tuottaa sinulle iloa.

Sylva ojentihe.

Tällä hetkellä liikkui hänessä jotakin, joka muistutti, että hän oli
isänsä tytär.

Sillä hänet täytti vastustusvoima ja tarmo, ettei hän ollut sellaista
koskaan ennen tuntenut.

- Minä en tunne sinua! huusi hän. — Minä en tiedä, kuka sinä olet!

Minä en tahdo tulla kanssasi!

Minä en tahdo sinun kauniita vaatteitasi, enkä tahdo sinulta ystäviä
itselleni.

Kotiin tahdon minä, kotiin saarelleni, äiti Cyrillan luo, ja voi sinua,
jos et tee, kuten minä tahdon.

Nuori tyttö huusi nämä sanat teeskentelemätttömän kärsimyksen ja tuskan
vallassa.

Mutta Matias Sperberiin eivät ne tehneet pienintäkään vaikutusta.

Hän oli tottunut siihen, että hänen uhrinsa, joita väkisin kuletettiin,
alussa puhuivat tähän tapaan, valittivat, uhkasivat, raivosivat, kunnes
vihdoin hitaasti, mutta varmasti kadottivat vastustusvoiman, kun
näkivät, että kaikki oli turhaa.

- Ja mitä aiot sinä tehdä, rakkaani, vastasi Sperber — jos minä olen
kuuro sinun valituksillesi, jos en vie sinua saarellesi, vaan vien
mukanani?

- Silloin, huudahti Sylva, ja hänen mustat silmänsä välähtivät
omituisella tavalla — kuolen minä.

Minun ruumiini saat sitte kulottaa mukanasi.

- Siitäkin asiasta olen pitänyt huolen. Katsoppas vaan ympärillesi
täällä kajuutassa!

Täällä ei ole ainoatakaan esinettä, jolla voit vähääkään vahingoittaa
itseäsi.

Minä olen liian hyvä ihminen, näetkös, jotta tahtoisin sinulle
kärsimyksiä.

- Ja kuitenkin tahdotte te saattaa minulle suurimman tuskan, mitä
ihminen koskaan voi minulle tehdä! huusi Sylva itkun tuhahuttamalla
äänellä. — Sillä sinä tahdot riistää minut irti niistä, joita rakastan.

Oi, vapise minun isäni vihaa!

Hirmuisesti kostaa hän sinulle, kun hän kerran saa tietää, että sinä
olet ryöstänyt hänen tyttärensä, hänen parhaan aarteensa maan päällä!

- No, mikä on sitte isäsi nimi? kysyi Matias Sperber, jonka sisällä
heräsi äkkiä epämääräinen epäilys.

- Hänen nimensä on Demeter Banjaluki. — Ja minä olen Sylva, hänen ainoa
lapsensa!

- Demeter Banjaluki? sanoi Sperber hämmästyneenä ja peräytyi taapäin.

Nyt oli hänellä kaikki selvänä ja yksinpä tuo suuri roistokin vapisi
ajatuksesta, joka nyt kulki läpi hänen sielunsa.

- Herra Demeter on siis isäsi? jatkoi hän, astui lähemmäksi ja tunki
katseensa hänen silmiinsä.

Herra Demeter? Pitkä, hoikka, noin neljänkymmenen vuoden vanha mies,
jolla on musta tukka ja terävät silmät sekä pieni arpi vasemmalla
puolen otsaa?

- Tunnetko isäni? huudahti Sylva ja tätä sanoessaan heräsi hänen
sielussaan jonkunmoinen toivo, että tuo hirmuinen ihminen nyt
vapauttaisi hänet. — Jos tunnet hänet, niin et voi tehdä hänelle niin
hirveän pahaa, että ryöstät hänen lapsensa.

Jos tunnet hänet, niin tiedät myöskin, että sinun täytyy suuresti
pelätä isäni vihaa!

- Pelätä! Niin, se on juuri oikea sana! sanoi Matias Sperber
ivallisesti nauraen.

Minä panen pääni pantiksi, että hän on Serbiassa tuhat kertaa enemmän
pelätty kuin rakastettu! Sillä sinun isäsi on —

Matias Sperber ei lausunut ajatustaan loppuun.

Sillä hänen mielestään oli parempi, ettei tyttö tällä hetkellä tiennyt,
mitä hirvittävää tointa hänen isänsä harjoitti.

Tästä tulisi erittäin vaikuttava isku, jolla hän myöhemmin sopivassa
tilaisuudessa toivoi saavansa aikaan suuren vaikutuksen.

Sillä voisi hän uhata tyttöä ja tehdä hänet kesyksi, jos Wienissä
johtuisi hänen mieleensä ruveta kapinoimaan häntä ja sitä kohtaloa
vastaan, johon hän oli aiottu.

Mutta Sylvan poskille levisi vihan puna ja hänen äänessään oli käheä
sointu kun hän huusi:

- Elä uskalla häväistä minun isääni, kurja! Sillä isäni on paras ja
jaloin mies ihmisten seassa.

Kuuletko, minä kiellän sinun sanomasta pahaa isästäni!

- Pahaa? huudahti Sperber ivallisesti. — Oh, minä kyllä pidän varani,
etten sano mitään pahaa rakastettavasta herra Demeteristä enkä puhu
mitään, joka loukkaisi häntä!

Minulla on päinvastoin syytä olla erittäin kiitollinen hänelle, sillä
se oli hän itse, eikä kukaan muu, joka möi sinut minulle!

Kauhun huuto pääsi Sylvan huulilta.

Mitta oli täysi ja liika vuoti pois. Pyörtyneenä makasi tyttö sieltä
yksinäiseltä Tonavan saarelta naisten ryöstäjän jalkojen juuressa.



YHDESVIIDETTÄ LUKU.

Kosto.


Puoli tuntia myöhemmin lähti höyrylaiva Belgradin satamasta ja kulki
pitkin Tonavaa. Koneet toimivat vielä jokseenkin kohtuullisella
voimalla, sillä kapteeni oli vastannut Matias Sperberille, joka oli
kehoittanut häntä kulkemaan täydellä voimalla, että joen monet mutkat
ja käänteet sekä erittäinkin monet hiekkapankit vaativat mitä suurinta
varovaisuutta.

- Kun kerran olemme päässeet Belgradin näkyvistä, niin voimme kulkea
kilpaa tuulen kanssa, vakuutti kapteeni herralleen, — sillä silloin
laajenee Tonava taas ja kulkuväylä on syvä. Mutta nyt on paras kulkea
hitaasti, jollemme tahdo tarttua pohjaan.

Matias Sperber oli heittänyt ylleen viitan ja kulki kannella
edestakaisin ja näytti siltä kuin mies, joka on täyttänyt
velvollisuutensa ja omaksi tyytyväisyydekseen tehnyt hyvän kaupan.

Itse asiassa oli wieniläinen mies mitä loistavimmalla tuulella.

Kaikki oli käynyt hyvin, varsinkin toivoi hän erinomaista ansiota
Sylvan vangitsemisesta.

Hänestä tullaan taistelemaan, mutisi hän. Wienin herrat eivät saa
silmiään hänestä, kun he kerran ovat nähneet hänet. Ei kukaan ole ollut
niin kaunis kuin hän.

- Minä en päästäisi häntä nyt luotani, vaikka minulle tarjottaisiin
hänestä kaksikymmentä tuhatta frangia.

Mutta, tuhat tulimmaista, mikähän lienee tuon Demeter Banjalukin
saattanut antamaan minulle oman tyttärensä?

Juuri samalla hetkellä, kun hän mainitsi Banjalukin nimen, kuului hänen
korviinsa huuto ulkoa laivan sivulta:

- Matias Sperber, onko hän laivassa? kysyi ääni.

Viettekö te nyt häntä mukaanne Serbiasta?

Sperber säpsähti kovin hämillään.

Hän säikähti, kun niin äkkiä odottamatta sai kuulla juuri tämän
äänen, sillä se ei ollut kenenkään muun kuin sen, jota hän nyt niin
innokkaasti ajatteli. Se oli näet Demeter Banjaluki, Mustain vuorten
ryöväri, joka puhui.

Mutta ainoastaan silmänräpäyksen kesti Sperberin hämmästys.

Hetken epäröityään meni hän laivan reunalle ja katsoi veteen.

Silloin näki hän venheen, joka oli niin lähellä höyrylaivaa, että kuohu
milloin hyvänsä voivan täyttää sen ja venheessä seisoi mies.

Se oli Demeter Banjaluki.

- Minun täytyy tietää, kuinka asia on? huusi ryöväri Sperberille.
Siksi olen odottanut teitä tässä paikassa, jossa laivan täytyy kulkea
erittäin hitaasti.

Vastatkaa siis, löysittekö hänet siitä vanhasta tornista, kuten sanoin
teille?

Nyt selvisi Sperberille, että Demeter Banjaluki ei suinkaan ollut
tehnyt sitä hirvittävää rikosta, että olisi syössyt oman tyttärensä
paheen syliin.

Mutta kuitenkin vastasi hän:

- Niin, hän on täällä, sen saatte uskoa, ystäväni Banjaluki. — Saatte
olla varma siitä, että hän on täällä!

- Tekikö hän vastarintaa?

- Kyllä, hiukan, mutta tiedättehän, ettei se mitään merkitse minulle.

- Niin, minä tiedän, että teillä on hirvittäviä keinoja, joilla
pakoitatte heidät kuuliaisuuteen.

Mutta minä olen varma, että hän kertoi teille ihmeellisiä asioita
siitä, kuka hän oli. Mitä hän kertoikaan? Kuka sanoi hän olevansa?

- Ha, haa, joo, se oli oiva juttu! sanoi Sperber nauraen. —
Ajatelkaahan, sitte kun hän oli koettanut kaikki mahdolliset keinot
saadakseen minut päästämään hänet irti, niin väitti hän viimein
olevansa teidän ainoa tyttärenne ja että hänen nimensä on Sylva!

Demeter Banjaluki nauroi sydämensä pohjasta.

- Vai niin, vai siihen viekkauteen hän sitte turvautui! huudahti hän. —
Ha, haa, se on niin hänen näköistään!

No, minä toivon, ettette hetkeäkään uskonut hänen väitettään!

Kirottu olkoon hän, kun käytti väärin tyttäreni nimeä, se kurja letukka!

- Mutta hän ei voi välttää kohtaloaan! Oh ei! Kahden päivän perästä
toivon olevani Wienissä. Ja sitte —

- No, onnea matkalle! huudahti Demeter.

Sitte lykkäsi hän airollaan venheen laivasta, jotta pieni vene kulki
pitkän matkaa.

Samassa antoi kapteeni kolme merkkihuutoa savutorven vieressä olevasta
piipusta.

Musta savu ja kipinäsade nousi savupiipusta, laivan musta runko kynti
nyt suuremmalla voimalla Tonavan aaltoja.

Demeter seisoi suorana venheessään vaikka se keinui laivan aalloissa ja
katsoi laivaa.

- Mene rauhassa, kuningatar Draga, mene rauhassa sinä Serbian
onnettomuus! Et koskaan tule enää takasin minun isänmaahani.

Minä olen pitänyt valani! Olen vapauttanut Serbian häpeällisestä
kuningat...

- Halloo, pois tieltä! Aiotteko törmätä ihmisten päälle tässä keskellä
virtaa?

Nämä sanat, jotka lausui ylpeä, käskevä ääni, kiskasivat äkkiä
Demeterin mietteistään.

Hän kääntyi ympäri.

Silloin näki hän vähän matkan päässä toisen venheen, jota virta
kuljetti nopeasti hänen omaansa kohti.

Nyt ei ollut varaa hukata aikaa, hänen täytyi käyttää koko voimansa ja
mielenmalttinsa.

Demeter työnsi aironsa pohjaan saadakseen venheensä lykätyksi
pitemmälle ja voidakseen siten välttää yhteentörmäystä.

Kyynärpäätään myöten työnsi hän airon veteen saavuttamatta pohjaa ja
toinen vene oli jo käsivarren pituuden matkan päässä hänestä.

- Pois tieltä sinä! huusi ylpeä ääni vielä kerran. — Haa, sillä sialla
ei ole aavistustakaan, kenen kuolema siitä koituisi, jos tästä nyt
tulisi yhteentörmäys!

Samassa putosi airo Demeterin kädestä, sormet oikesivat ja jäykistyivät.

Ryövärin käsivarret kohosivat, kuin olisi hän vannonut, kasvot tulivat
kalmankalpeiksi ja piirteet jäykistyivät.

Hän tunsi sen äänen, joka oli puhunut.

Se ei ollut kalastajan ääni, jonka täällä oli tapana öiseen aikaan
laskea verkkojaan.

Tämä ääni — haa, nyt valaisi kuu toisen miehen kasvot, joka kaikin
voimin koetti pitää venhettä etäämpänä ryövärin venheestä, ja nuo
kasvot —

- Nicodem Lunjevica! huudahti Demeter.

Mutta seuraavalla hetkellä pääsi mielipuolen hämmästyksen huuto hänen
huuliltaan.

Sillä siinä Nicodem Lunjevican vieressä, jonka hän nyt tunsi aivan
hyvin, istui tuhdolla toinenkin olento, kallisarvoiseen vaippaan puettu
nainen, jolla oli kalpeat kasvot ja jonka otsalle mustat kiharat
putosivat ja nämä kasvot —

- Kummitus! Dragan henki! Sperber on murhannut hänet, hän on —

Nämä sanat tunkeutuivat ryövärin kurkusta.

Sitte huudahti hän ja paiskautui suin päin venheen pohjalle.

Mutta Demeter Banjaluki jäi tähän asentoon vaan muutamiksi minuuteiksi,
sillä uudelleen tahtoi hän katsoa sitä kauhistuttavaa näkyä.

Vene, jossa molemmat olennot olivat ja jotka olivat panneet itse
Banjalukinkin niin suuren kauhun valtaan, kiiti samalla hänen venheensä
ohi niin läheltä, että hän olisi voinut ojentaa kätensä ja tarttua
reunaan.

Mutta Demeter jäi makaamaan venheensä pohjalle, kädet ojennettuina.

Sillä nyt tuijotti hän näin läheltä naisen kalpeisiin kasvoihin.

Ja hän — tunsi naisen!

Hän tiesi myöskin, ettei se ollut mikään kummitus, joka oli
näyttäytynyt hänelle Tonavan aalloilla yössä ja sumussa.

- Ei, ei tuhat kertaa ei! huudahti hän. — Se ei voi olla mahdollista!

Mutta se oli todellakin hän, jota Demeter kutsui Serbian
onnettomuudeksi, maan pahaksi hengeksi, jonka hän luuli toimittaneensa
pois tieltä.

Se oli Serbian kuninkaan Aleksanterin puoliso, kuningatar Draga!

Hän istui tuhdolla venheessä ja asetti juuri ylös tukkaansa, joka oli
irtaantunut, sillä aikaa kun veljensä Nicodem souti ja kuletti venhettä
niin pian kuin mahdollista.

Mutta Draga ei tuntenut Demeter Banjalukia, sillä tämä oli pannut pois
liverinsä, jota piti ollessaan Dragan palveluksessa, eikä Draga ollut
nähnyt häntä koskaan muussa puvussa, ja oli sen sijaan pukenut päälleen
sen satumaisen puvun, jota hän Mustain vuorten ryövärinä aina kantoi.

Mitä olisikaan Demeter Banjaluki tällä hetkellä antanut, jos airo ei
olisi liukunut hänen kädestään!

Olisipa Draga ollut nyt hänen käsissään, niin olisi hän nostanut
raskaan airon ja murskannut sillä tuon kurjan naisen pään.

Hän näki, kuinka Tonavan aallot kulettivat venheen rantaan.

Hän näki, kuinka se törmäsi rantaan, kuinka Draga nousi venheestä,
nojautuen veljensä käsivarteen ja hän näki, kuinka nuo molemmat
ihmiset, joita hän niin vihasi, katosivat metsän puiden taakse.

Ja kaiken tämän näki hän kuin unessa.

Eikös hän ollut sulkenut Dragaa Janitschartorniin? Eikö hän ollut sitte
oikein hyvin lukinnut vankilan ovea?

Mutta avaimenhan hän oli antanet Matias Sperberille.

Ja wieniläinen mies — eikö hän ollut äsken vakuuttanut, että hänellä
oli mukanaan laivassa nainen Kuolleitten saarelta ja että hän nyt oli
matkalla Itävaltaan jättääkseen hänet häpeään ja epätoivoon?

Kuinka tämä kaikki on selitettävä?

Äkkiä säpsähti ryöväri, kuin olisi jääkylmä rautakoura tarttunut hänen
sydämensä ympärille.

Hänen kasvonpiirteensä vääntyivät ja silmät tulivat jäykiksi kauhusta.

Hirvittävä epäilys, jota hän ei uskaltanut loppuun ajatella, ajatus,
jonka hän tahtoi sysätä luotaan kuten myrkyllisen käärmeen, oli äkkiä
tunkeutunut hänen sieluunsa ja valtasi sen yhä enemmän ja enemmän.

Hän tarttui päähänsä molemmin käsin, päästi huudon ja hyppäsi ylös
sellaisella vauhdilla, että vene oli vähällä kaatua.

Hänen katseensa kulki pitkin veden pintaa.

Hän haki airoa.

Mutta Tonavan aallot olivat vieneet sen aikoja sitte.

Mutta mitäs se teki!

Demeter Banjaluki alkoi käsillään työskennellä vedessä venheen molemmin
puolin ja ne olivatkin vahvat airot, joilla hän kuljetti venheen ulos
virran juovasta ja vei sen lähemmäs sitä saarta, jolla tämän yön
näytelmä oli näytelty. Sillä sinne tahtoi hän.

Siellä kaukana, harmaiden pajupensasten vieressä tahtoi hän nousta
maihin. Vielä kerran tänä yönä tahtoi hän astua saarelle, vapautuakseen
epäilyksistään, jotka kalvoivat hänen sieluansa kuten läpi nälkiintynyt
peto, sinne tahtoi hän, vapautuakseen ajatuksesta, joka oli piintynyt
hänen sieluunsa, päästäkseen siitä hulluudesta, joka raivosi hänen
veressään ja aivoissaan, siitä hirvittävästä mielijohteesta, joka
seurasi häntä kuin kummitus, jota hän ei uskaltanut katsoa kasvoihin.

Sillä äkkiä oli häneen tullut se hirvittävä ajatus, että tässä täytyi
olla joku erehdys.

Kuningatar Draga oli vapaa ja kuitenkin oli Sperber vienyt mukanaan
saaliin.

Demeter ei voinut, vaikka olisi kuinka miettinyt saada näitä seikkoja
soveltumaan yhteen.

Mutta — jos nyt vanki, jonka Sperber tällä hetkellä jo oli vienyt
Itävallan alueelle, ei ollut valehdellut, jos hän ei todellakaan ollut
kuningatar Draga — eikähän hän ollutkaan, koska hän äsken oli nähnyt
Dragan kulkevan ohi venheessä veljensä Nicodemin rinnalla — jos tämä
onneton uhri todellakin oli puhunut totta, jos hän ei ollutkaan Draga,
vaan Sylva, hänen oma tyttärensä —

Demeter löi puristetuilla nyrkeillään ohimoihinsa ja putosi hetkeksi
venheeseen.

Muutamien sekuntien kuluttua hyppäsi hän taas ylös ja alkoi uudestaan
suonenvedontapaisesti työskennellä vedessä, ja suuret hikikarpalot
juoksivat pitkin poskia.

Vihdoinkin oli Demeter tullut saarelle.

Hän ei edes odottanut siksi kunnes vene kolahti rantaan, vaan hyppäsi
siitä, kun se vielä oli syvässä vedessä.

Mitä huoli hän siitä, jos vajosikin vyötäisiään myöten veteen!

Hän kulki vedessä rantaa kohti kuin myrsky, jotta vesi pärskyi
ympäriinsä.

Ja tuskin tunsi hän kovan maan jalkainsa alla, kun alkoi jo juosta,
juosta, kuin olisi ollut henkensä vaarassa.

Pyh, hänen oma elämänsä!

Kuinka surkean vähäpätöiseltä tuntui se hänestä verrattuna siihen
arvoitukseen, joka hänen nyt oli ratkaistava, siihen kysymykseen, johon
hänen nyt oli saatava vastaus, siihen vahinkoon, joka nyt uhkasi häntä.

Kuten piilopaikastaan hätyytetty tiikeri hyökkäsi Demeter saaren poikki
ja suoritti tuon tutun matkan kolmannessa osassa siität ajasta, joka
nopealta juoksijalta siihen meni.

Nyt seisoi hän jo sen pienen talon ulkopuolella, jonka hän kerran omin
käsin oli rakentanut, sen talon, jonka hän oli valinnut asunnoksi
rakkaalle lapselleen ja sille rehelliselle naiselle, jonka oli valinnut
lapsensa onnen valvojaksi.

Ovi oli kiinni. Demeter huokasi helpotuksesta.

Jumalan kiitos, tästä ei hän ole voinut mennä sisälle.

Koko maja oli muuten sen näköinen, kuin ei siellä olisi tapahtunut
vähintäkään, joka olisi ollut jostain merkityksestä.

Ikkunat olivat pimeässä.

Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Ei löytynyt mitään, joka
pienimmälläkään tavalla olisi tehnyt Demeteriä levottomaksi.

Mutta Barkas — missä oli hänen uskollinen koiransa?

Miksi ei se haukkunut, kun kuuli tulevien askeleita?

Tämä huolestutti Demeteriä.

Mutta heti lohdutti hän itseään taas sillä, että Barkas oli ehkä
tuntenut herransa askeleet ja pysyi sentähden tyynenä.

Demeter oli juuri aikeessa koputtaa ovelle herättääkseen äiti Cyrillan
ja Sylvan, sekä antaakseen heidän tietää, että hän oli täällä — mutta
sitte päätti hän kiertää talon ympäri.

Hän ei ollut ennättänyt ottaa kymmentä askelta kun hän äkkiä sai nähdä
jotain, joka pani tuon vahvan miehen vapisemaan kuin lapsi.

Jonkun matkan päässä talosta suuren leppäpuun vieressä makasi musta
ruumis suorana, liikkumattomana.

- Koira! änkytti Demeter ja säikähdys vei häneltä melkein puhekyvynkin.
— Se on Barkas, onneni uskollinen vartija!

Demeter riistihe väkisin huumauksestaan.

Yhdellä hyppäyksellä oli hän sen mustan esineen luona ja käheällä
huudolla heittäytyi hän sen yli.

- Barkas, Barkas, ystäväni, tällaisenako sinut löydän! huudahti Demeter
kauhusta vapisevalla äänellä. — Avaa toki silmäsi, Barkas, minä se olen
isäntäsi!

Etkö kuule, mitä sanon? Herää nyt.

Haa, se on kuollut — kuollut!

Ei, Jumalan kiitos, ei aivan — ei aivan. Se liikkuu.

Miten sydäntä särkevin katsein katsoo se minuun, kuin tahtoisi se
rukoilla apua!

Barkas parka, ne ovat myrkyttäneet sinut!

Koira, joka nähtävästi oli kuolemaisillaan, päästi hiljaisen,
valittavan äänen.

Se kuului niin surkealta, että kyyneleet tulvivat voimakkaan miehen
silmiin, joka oli niin tottunut kuolemaan ja kauhuun.

Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä lakkasivat Demeterin kyyneleet
vuotamasta.

Hän työnsi pois luotaan koiran pään, jonka tämä oli ojentanut häntä
kohti ja juoksi ylös tuskasta huutaen.

Lapseni — Sylva — laupias Jumala! Ne ovat tappaneet Barkaksen
voidakseen sitte viedä pois Sylvan!

Demeter horjui kuin juopunut pimeässä takasin taloon. Hän saapui ovelle.

Molemmilla nyrkeillään löi hän ovelle, kuin olisi hän tahtonut lyödä
sen sisälle.

- Herää, herää, äiti Cyrilla! huusi hän äänellä, joka kaikui yli koko
saaren. — Herää, Sylva, näyttäydy, lapseni! Minä se olen, isäsi!

Kun ei hän heti kuullut vastausta sisältä, syöksyi hän koko ruumiinsa
painolla ovea kohti, niin että paksut laudat särkyivät ja sirpaleiden
lomasta syöksyi hän sisään.

Mutta silloin avautui erään sisähuoneen ovi.

Eräs vaippaan pukeutunut olento meni Demeteriä vastaan.

- Äiti Cyrilla, sanoi ryöväri läähättäen, nähdessään vanhuksen — tekö
se olette?

- Minä se olen, Demeter! Anteeksi, että tulen teitä herättämään!

Mutta sieluani repii sanomaton tuska. Sylva — missä on Sylva?

- Jumala taivaassa, oletteko kadottanut järkenne, Demeter! vastasi
Cyrilla, valaisten kynttilällä, joka oli hänen kädessään, miehen
kalpeita, tuskan vääristämiä kasvoja. — Miksi kysytte Sylvaa?

Hän on täällä talossa tietysti. Hän nukkuu.

Siitä on vaan pari tuntia, kun painoin suudelman hänen otsalleen.

- Pari tuntia vaan? kuului Demeterin huulilta. — Pariko tuntia vaan,
sanotte?

Pois tieltä, jotta pääsen hänen luoksensa! Minun täytyy katsoa,
ennenkuin voin uskoa!

Hän sysäsi syrjään pelästyneen mummon ja hyökkäsi ovea kohti tyttärensä
makuuhuoneeseen.

Hän viskasi sen selälleen, horjui kynnyksen yli ja kulki silmät
suurina, tuijottavina vuodetta kohti.

Äiti Cyrilla, joka oli vavisten jäänyt seisomaan eteiseen, kuuli
vaan puoliksi tukahutetun huudon, ja sitte kumean jymähdyksen ja kun
hän pahojen aavistusten vallassa riensi Demeterin jälkeen, näki hän
hirvittävän näyn.

Komea, vahva mies oli heittäytynyt suin päin vuoteeseen.

Hän kiskoi ja repi sitä molemmin käsin, repi rikki silkki peiton, joka
oli peittänyt Sylvan hentoja jäseniä.

Hän puri patjoja kuin villipeto ja päästi katkonaisia raivon ja tuskan
huutoja, joiden täytyi panna joka sydän vapisemaan.

- Demeter, Jumalan äidin tähden, Demeter, sanokaa, mitä teette.

Hän ei vastannut mitään.

Hän jatkoi vaan hakemistaan, kuin olisi hän yhä toivonut löytävänsä
sieltä sitä, jota sielunsa niin sanomattomasti halusi.

Mutta äkkiä ojentausi hän suoraksi. Äiti Cyrilla horjui taaksepäin.

Vaikka oli niin vanha, ei hän ollut vielä koskaan nähnyt ihmiskasvoja,
jotka olisivat kuvastaneet niin hirmuista epätoivoa.

- Lapseni! vaikeroi Demeter ja valkoinen vaahto tunki hänen suustaan. —
Tyttäreni! Haa, Cyrilla, missä on lapseni, missä on Sylva?

Kuu äiti Cyrilla ei heti vastannut hänelle, tarttui Demeter äkkiä
hänen olkapäihinsä ja puristi häntä, jotta hän oli menehtyä ja luuli
pyörtyvänsä.

- Minä tahdon lapseni takaisin! huusi onneton mies, joka tällä hetkellä
näytti kokonaan menettäneen järkensä. — Kuuletko, minä tahdon lapseni!

Tässä on isä, joka puhuu sinulle, joka vaatii tytärtänsä takasin.

Enkö ole uskonut häntä sinun huostaasi? Etkö vannonut minulle, että
pidät hänestä huolta?

Ja missä on nyt Sylva? Missä hän on? Mitä on hänestä tullut?

Poissa, varastettu, ryöstetty!

- Siitä Jumala varjelkoon! huudahti äiti Cyrilla. — Se ei voi olla niin!

- Mutta katso, ikkuna on auki! Siitä on ryövärin täytynyt tunkeutua
sisälle.

- Ryövärin? sanoi Demeter Banjaluki niin kamalasti nauraen, että koko
talo kaikui, kuin olisi joka nurkka suhissut sitä samaa sanaa, jonka
Demeter äsken lausui — Ryöväri?

Siis löytyy Serbiassa muitakin ryöväreitä!

Ha haa! Sepä olisi todellakin kohtalon ivaa, jonka tuo saatanan kohtalo
on minulle toimittanut.

Varas varkaan varastaa, konna konnan!

Mutta tämä koira ei tyytynyt kultaan, kuten minä tyhmyydessäni olen
aina ollut! Eikä vereen, joka vielä tuntuu tahmealta minun sormissani!

Ei, hän ottaa enemmän, tuhat kertaa enemmän, hän ottaa viattomuuden,
nuoren tytön kunnian ja...

Hänen voimansa olivat lopussa.

Hän ojensihe äkkiä suoraksi ja seisoi siinä silmänräpäyksen, mutta
kaatui heti taaksepäin tyhjälle vuoteelle, jossa muutamia tunteja sitte
hänen hellästi rakastettu tyttärensä oli levännyt.

Äiti Cyrillakin oli surun murtamana.

Mutta hän oli nainen, jota kohtalo oli jo niin kovasti koetellut, että
hänellä tuskin oli enää kyyneleitä jälellä.

Hänellä oli rohkea sydän, joka aina oli valmis lohduttamaan muita
heidän syvimmissä kärsimyksissään.

Hän heittäytyi polvilleen Demeterin viereen, kumartui hänen puoleensa
ja kuiskasi tarttuen hänen käsiinsä:

- Onneton, rohkaise mielesi!

Mutta seuraavalla hetkellä horjahti äiti Cyrilla kauhistuneena taapäin,
sillä mieletön nauru kaikui Demeterin rinnasta.

- Tänne peili! Peili tänne, sanon minä!

- Herra Jumala, hän on tullut hulluksi! mumisi äiti Cyrilla itsekseen
ja löi kädet kasvoilleen. Mutta eihän siitä voinut muuta tullakaan.

Ainoa, jota hän todella rakasti maan päällä, ainoa, jonka hän pelasti
haaksirikosta on kadotettu, ehkä ainiaaksi.

- Oi, sinullahan ei ole peiliä tietääkseni.

Minähän itse kielsin sinun hankkimasta sellaista paholaisen kapinetta
taloon, ettei ylpeyden henki pääsisi Sylvan sydämeen.

No, sitte menen virran rannalle kun aurinko on noussut ja katson
kuvaani vedessä.

Silloin, silloin saan nähdä sen perkeleen, joka on saanut aikaan tämän
yön pahat työt!

- No, mutta rauhoittukaa nyt! Säälikää itseänne, pyyteli äiti Cyrilla.

Jumala tietää, että te, jos kukaan, olette viaton sellaiseen!

Ennemmin voisin syyttää itseäni, etten ole ollut kylliksi valpas.

- Te? Ei, äiti Cyrilla, te ette ollut se, joka syöksi Sylvan turmioon!
ähkyi Demeter. — Katso minua, äiti Cyrilla!...

Eikö niin, minähän olen isä, tai ainakin olin kerran?

Mutta oletko koskaan nähnyt isää, joka myö oman tyttärensä?

No kuulkaa siis, äiti Cyrilla ja tuomitkaa ja halveksikaa minua sitte
tuhat kertaa enemmän, kuin mitä tähän asti olette varmaan salaisuudessa
tehnyt!

Minä olen itse keinotellut oman, oman lapseni tämän wieniläisen
tyttökauppiaan käsiin!

Käheä nauru seurasi näitä sanoja.

Voimakkaan miehen ruumis tutisi ja hänen silmänsä sulkeutuivat.

Demeter Banjaluki oli mennyt tainnoksiin.



KAHDESVIIDETTÄ LUKU.

Poika tuominnut isänsä kuolemaan.


Kuningatar Draga oli yhden sellaisen tapahtuman kautta, joka niin usein
tekee tyhjiksi viisasten ja varovaisten ihmisten aikeet, välttänyt sen
hirvittävän kohtalon, jonka eversti Maschin, Stefan Naumovitsch ja
Demeter Banjaluki olivat hänelle valmistaneet.

Kun Nicodem oli avannut tornin suljetun ulko-oven ja noussut ylös
portaita, jotka veivät tornin ylempiin osiin, seisoi hän pian sen oven
edessä, johon hänen avaimensa piti sopia Sylvan neuvon mukaan.

Hän oli jo pistänyt avaimen lukkoon, kun hän äkkiä pysähtyi, seisoi
hiljaa ja kuunteli.

Hänestä tuntui, kuin olisi hän kuulut sisältä kumean äänen, ähkymistä,
joka nousee kuolemaisillaan oleva ihmisen rinnasta.

Nicodem Lunjevica oli kevytmielinen, hänellä oli paljon virheitä, mutta
rohkeutta häneltä ei puuttunut.

Se muodostui usein uhkarohkeudeksi, kun oli joku vaara kysymyksessä.

Hän koputti siis hiljaa ovelle ja kysyi puoliääneen.

- Onko siellä ketään?

Onko se joku, joka on avun tarpeessa? Sanokoon nimensä ja —

Etemmäs ei Nicodem ehtinyt, sillä silloin kuuli hän mainittavan omaa
nimeänsä oven sisäpuolella ja tuo ainoa sana "Nicodem" lausuttiin mitä
hirvittävimmän tuskan äänellä, johon oli sekoittunut heikko, vapiseva
toivo.

Nicodem horjahti taapäin. Hän kävi kalman kalpeaksi ja alkoi vapista.

Eikö se ollut hänen sisarensa ääni, joka huusi hänen nimeänsä, hänen
sisarensa Dragan?

Nicodem luuli tulleensa hulluksi, kun sellainen ajatus tunkeutuikaan
hänen aivoihinsa.

Hulluutta! Kuinka olisi hänen sisarensa, kuningatar, joka tällä
hetkellä varmaankin oli Tapschiderin huvilinnassa suuren seurueen
ympäröimänä, saattanut tulla tähän kurjaan, vanhaan torniin, jossa vaan
rotat ja hiiret asustivat ja johon korkeintaan joku rakastunut saattoi
eksyä?

Mutta Nicodem tuli pian huomaamaan oikean asianlaidan.

Oven sisäpuolelta kuului lyöntejä — ruumis kaatui raskaasti sitä vasten
— sitte kuului ääni, josta hän ei voinut erehtyä ja joka valittavalla
äänellä änkytti seuraavat sanat:

- Oletko se sinä, Nicodem? Oletko se sinä, veljeni? Silloin on Jumala
lähettänyt sinut tänne!

Murra ovi rikki, kiiruhda, ennenkuin on liian myöhäistä!

- Minä se olen, Draga, sinun sisaresi!

- Vapauta minut, sillä minut on houkuteltu tänne murhattavaksi!

Samassa väänsi Nicodem avaimella lukon auki.

Ovi avautui — ja huutaen kuin olisi Nicodem pelastanut hänet suuresta
kuolon vaarasta, kaatui kuningatar Draga hänen avattuun syliinsä.

Se oli siis todellakin kuningatar, hänen sisarensa, Serbian
hallitsijatar.

Hänet löysi Nicodem tästä vanhasta tornista yksinäisellä saarella ja
minkä näköinen hän oli!

Hänen piirteensä olivat vääristyneet, silmät verestivät, hänen musta,
kihara tukkansa riippui epäjärjestyksessä otsalla ja hänen puvustaan
näkyi, että hän oli laahannut itseään tornikamarin pölyisellä
kivilattialla.

Nicodem tahtoi kysyä, hän tahtoi saada selitystä Dragalta.

Mutta tämä puristausi häneen kiinni, vavisten kuin haavan lehti ja
äkkiä veti hän Nicodemin portaita alas, niin ettei hän saanut sanaakaan
suustansa.

Vasta sitte, kun he olivat ulkona vapaassa luonnossa, kun yöilma
jäähdytti hänen kuumaa otsaansa, kun hän taas näki kuun ja tähdet ja
kuuli Tonavan aaltojen solinan, silloin vasta irtautuivat sanat hänen
huuliltansa.

- Pois — heti pois täältä, veljeni.

Meillä ei ole aikaa hukata! Petos, häpeällinen petos! Sitte saat tietää
kaikki!

Mutta vie nyt vaan minut pois tältä saarelta niin pian kuin
mahdollista, jollet tahdo, että me molemmat joudumme perikatoon!

Tällä hetkellä unohti Nicodem Lunjevica senkin houkuttelevan
seikkailun, joka oli tuonut hänet itsensä, tälle saarelle.

Hän näki näet varsin hyvin, että hänen oma toimeentulonsa ja se
ruhtinaallinen elämä, jota hän nyt vietti, riippui sisaren elämästä,
vallasta ja vaikutuksesta.

Jos Draga suistuisi alas korkeudestaan, niin suistuisi hänkin.

Hänelle ei siis ollut mikään muu niin tärkeätä, kuin ajatus pelastaa
sisarensa, jota nähtävästi uhkasi vaara, jota hän tällä hetkellä ei
voinut nähdä.

Nicodem kiersi kätensä Dragan ympäri, joka puristausi häntä vastaan.

Niin riensivät he poikki pimeän saaren alas rantaan, jossa nuoren
upseerin vene oli, se alus, joka oli tuonut hänet saarelle vastapäätä
olevalta metsäiseltä rannalta.

Ei venheessäkään vaihdettu sanaakaan Nicodemin ja Dragan välillä.

Kun Nicodem tahtoi kääntyä sisaren puoleen jollain kysymyksellä,
osoitti tämä vaan vastaista rantaa ja hänen kalpeat huulensa huusivat:

- Souda maihin tuonne kauas, pian, pian, jotta joutuisimme niin pian
kuin mahdollista pois tältä hirvittävältä saarelta!

Nicodem souti kaikin voimin.

Oli vähällä, ettei hän törmännyt yhteen toisen venheen kanssa, jonka
hän tapasi keskellä virtaa.

Se oli se vene, jossa Demeter Banjaluki oli.

Ei Nicodem eikä Draga välittänyt vähääkään venheessä istujasta.

Eiväthän he aavistaneet, kuka se mies oli, joka seisoi venheessään kuin
mielipuoli, eikä välittänyt siitä, että laineet veivät hänen venheensä
mukanaan.

Nicodem oli iloinen, saatuaan venheensä vieraan ohi ilman
yhteentörmäystä ja myötävirtaa saapui hän pian metsäiselle rannalle,
joka oli vastapäätä Kuolleitten saarta.

Draga hyppäsi rannalle.

Mutta tuskin oli hän päässyt muutamia askelia, kun vaipui alas
tunnottomana.

Tämäkin voimakas nainen näytti kärsineen liian paljon.

Hänen hermonsa pettivät ehkä ensi kerran hänen elämässään, ja Nicodem
Lunjevica, joka jo luuli, että sisarensa oli kuolleena vajonnut maahan
sydänhalvauksen tähden, heittäytyi epätoivoissaan hänen viereensä,
antoi hänelle mitä hellimpiä lempinimiä ja koetti kaikin tavoin
herättää häntä henkiin.

Mutta kuningattaren tajuttomuus kesti vaan muutamia minutteja.

Sitte avasi Draga taas silmänsä ja nousi veljen avulla uudestaan
jaloilleen.

- Luulen, että olen pelastettu! änkytti hän veljensä rinnalla
paetessaan metsään. — Oi, veljeni, en koskaan ole ollut niin lähellä
turmiota kuin tänä yönä, ja mikä hirmuinen turmio olisi se ollutkaan!

Oi, se oli edeltäpäin kokoonpantu salaliitto!

Se kurja ei toiminut omasta puolestaan, vaan oli muiden ostama;
tarkoitus oli viedä minut pois ja siten tehdä minut vaarattomaksi,
kuten hän lausui!

Oletko koskaan kuullut puhuttavan Demeter Banjalukista, veli?

Se oli Mustain vuorten ryöväri, se oli Demeter Banjaluki, joka vei
minut tuolle saarelle, joka nyt häviää takanamme yöhön ja usvaan ja
jossa minä olin vankina vanhassa tornissa!

- Demeter Banjaluki? huudahti Nicodem kauhistuneena. — Oi, sisar, sitte
saat kiittää onnesi tähteä, että hengissä pääsit siitä seikkailusta.
Sillä hän on vaarallisin kaikista ryöväreistä, eikä hän tavallisesti
säästä ketään, joka joutuu hänen käsiinsä.

- Jos olisin ollut tekemisissä yksin hänen kanssaan, vastasi Draga,
jonka ääni tuli yhä varmemmaksi ja silmät alkoivat saada takaisin
entisen kiiltonsa — niin olisin kai keksinyt jonkun keinon saada hänet
muihin ajatuksiin.

Mutta se roisto oli niiden palveluksessa, jotka ovat suurempia kuin hän
ja jotka pitävät häntä välikappaleenaan. Sitä en epäilekään. Se oli
aivan yksinkertaisesti edeltäpäin suunniteltu hyökkäys minua vastaan.

Ei ollut kysymyksessä vähempää, kuin repiä minut pois puolisoni
rinnalta ja äärettömän häpeän kautta tehdä minut mahdottomaksi
palaamaan Aleksanterin luo Belgradin kuningaspalatsiin, mahdottomaksi
enää istumaan Serbian valtaistuimella.

- Eikö sinulla ole sitte aavistustakaan, tai minkäänlaisia otaksumisia,
kuka on voinut tehdä sinulle tämän? kysyi Nicodem.

- Otaksumisia? — Ehkä! kuiskasi Draga käheällä äänellä. — Mutta, se ei
hyödytä mitään puhua otaksumisia.

Minä tahdon varmuutta! huudahti kuningatar ja puri hammasta, toisella
kädellään puristi hän kovasti veljen käsivartta ja toisen nosti hän
ylös, kuin aikoisi lyödä jotakin. — Varmuutta minä tahdon, Nicodem,
minä tahdon oppia tuntemaan viholliseni!

Minä tahdon tietää, kenen silmätikkuna minä olen ja kellä on ollut
uskallusta tehdä tämä!

Tällä hetkellä kuulivat Nicodem ja Draga hevosten hirnuntaa ja
kuningatar päästi ilohuudon.

- Ne ovat minun hevoseni, huusi Draga. — Me jätimme ne jonnekin tänne
läheisyyteen.

Auta minua niitä etsimään, Nicodem!

Sillä niillä oivallisilla hevosilla pääsemme Tapschideriin pikemmin
kuin millään muulla tavalla.

Nicodem tunkeutui heti pensaikkoon ja Draga jäi seisomaan virran
varrelle.

- Täällä ne ovat, huusi Nicodem jostain kauempaa. — Tänne, sisar, tänne!

Hevoset ja vaunut ovat hyvässä kunnossa.

Draga juoksi niin nopeaan kuin jalat jaksoivat kannattaa, veljen luo,
joka eräällä avonaisella paikalla laittoi valjakkoa kuntoon.

Kohta sen jälkeen istuivat Nicodem ja Draga valjakossa. Kuningatar
hoiti toisella kädellään ohjaksia, toisella heilutti hän piiskaa
hevosten päällä.

- Eteenpäin! huusi hän ja hevoset läksivät heti liikkeelle.

Hän osasi ajaa niin hyvin, ettei koko matkalla, tullut pienintäkään
onnettomuutta.

Hevoset menivät melkein lentämällä.

Vanhat puut Tapschiderpuistossa katosivat kuin pelästyneet varjot
Dragan ja Nicodemin ohi hämärässä yössä.

Mutta äkkiä Draga huudahti ja käänsi huomionsa erääseen vanhaan tammeen.

Mutta ei se ollut puu, joka herätti hänen huomionsa, vaan eräs olento,
joka seisoi siihen nojautuneella.

Se oli eräs mies väljään vaippaan kääriytyneenä.

Puun runkoon oli ripustettu pyhän äidin kuva Jesus-lapsi sylissään, ja
— Draga saattoi tuskin uskoa silmiään — pieni lamppu paloi kuvan alla.

Mies katsoi Jumalan äidin lempeitä kasvonpiirteitä.

Nyt otti hän hitaasti hatun hiukan harmahtavasta päästään ja vaipui
polvilleen.

Mies ei ollut huomannut, että valjakko lähestyi häntä, ei hän kääntänyt
päätäänkään katsoakseen ohikulkevia vaunuja.

Hän näytti olevan kokonaan vaipunut rukoukseen ja hartaasti katseli hän
kuvaa.

Ainoastaan kolmen sekunnin ajan sai Draga tarkastella tuota pitkää,
komeaa, polvillaan olevata miestä.

Mutta kuu, jonka säteet tunkivat tammen vihreiden lehtien välitse, teki
polvillaan olevan miehen kasvot kalman kalpeiksi.

Draga vavahti.

Milan — Milan, maanpakolainen!

Draga vei käden silmilleen. Hän pudisti päätänsä, niin että mustat
kiharat kiertyivät kuin käärmeet hänen otsallensa.

- Ei — ei, minä olen varmaan erehtynyt, mutisi hän itsekseen. Olisi
mieletöntä ajatella, että Milan julkeisi astua yli maan rajain ja
hiipiä Serbian sydämeen, jossa kuningas asuu, hänen poikansa, sama
kuningas ja poika, joka on käskenyt, että hänen isänsä on ammuttava
kuin hullu koira, jos hän joskus uskaltaa näyttäytyä Serbiassa.

Se oli kai joku muu, joka näytti yhdennäköiseltä. Sillä mitäs Milan
tekisi täällä Tapschider-metsässä.

Tahtoiko hän mahdollisesti tavata Aleksanteria?

Ehkä. Haa — kun kaikki käy ympäri, niin lienee hän tullut vielä kerran
koettamaan, jos saisi kuninkaan irti minusta! Ehkä —

Draga vaikeni äkkiä, sillä valjakko kulki kiireesti vielä erään
henkilön ohi, joka seuraavalla hetkellä katosi puiden väliin.

Se oli nainen, jonka pään ympärille oli kierretty pitsihuntu.

Draga oli aivan oikein nähnyt hänet ja tämä nainen oli myös nähnyt
valjakon.

Lieneeköhän hän tuntenut kuningatarta?

Sillä silmänräpäykseksi oli hän jäänyt seisomaan kuin kivettyneenä ja
sitte paennut puiston jättiläispuiden suojaan.

- Ada Kristic — pienen serbialaiskuninkaan äiti! änkytti Draga. — Sen
lapsen äiti, jonka minä —

Hän vaikeni.

Hän ei uskaltanut palauttaa muistoonsa tätä rikosta, eikä toistaa sitä
ajatuksissaan.

Sillä hän värisi kun muisti sen kauniin pojan, jolle hän niin
kylmäverisesti ojensi myrkkypikarin.

Ja samassa lensivät Dragan aivoissa yht'aikaa nuo molemmat nimet:
Milan — Ada Kristic. Oi, nyt hän tiesi, mitä asiaa Milanilla oli
Tapschidermetsään.

Kuninkaan linna ei ollut hänen matkansa päämäärä, vaan tämän naisen
pikku koti, tämän naisen, joka kerran oli rakastanut häntä, ja joka oli
hänen lapsensa äiti.

Ne huolet, jotka Dragan mieltä painoivat kotiin tulonsa tähden, ajoivat
kuitenkin pian hänen ajatuksistaan ne molemmat ihmiset, jotka hän
tapasi Tapschidermetsässä.

Yhä uudelleen teki hänet levottomaksi se ajatus, että kuningas oli ehkä
huomannut hänen poissaolonsa linnasta.

Mitä hän sitte vastaisi kuninkaan kysymyksiin?

Millä valheilla astuisi hän hänen eteensä.

Sillä ei hän koskaan uskaltaisi tunnustaa, mitä oikeastaan oli
tapahtunut hänen ja Demeter Banjalukin välillä.

Mutta nyt olivat he jo perillä Tapschiderin huvilinnan luona.

Valkoinen linna, jota kuu valaisi, näytti hänestä satulinnalta.

- Juokse alas, Nicodem! huusi hän veljelleen. — Vie hevoset takapihaan
ja jätä ne siellä tallirenkien huostaan!

Minä hiivin sen sijaan niin pian kuin voin, huoneisiin. Ehkä onni
suosii minua niin, ettei Aleksanteri tapaa minua tänä yönä.

Tämän sanottuaan riensi hän ylös matolla peitettyjä portaita.

Muutamia kertoja täytyi hänen kuitenkin pysähtyä ja painaa molemmat
kädet sydämelleen, sillä se tykytti liian kiivaasti.

Hän koetti tyyntyä, mutta ei hän sittenkään voinut päästä henkiseen
tasapainoonsa.

Linnassa oli kaikki tyyntä ja hiljaista.

Yövahdin askeleet olivat ainoat, jotka häiritsivät syvää hiljaisuutta.

Nyt oli Draga jo joutunut sänkykamarinsa ovelle. Hän väänsi hiljaa
lukkoa ja astui sisään.

Huudahdus pääsi hänen huuliltaan.

Sillä keskellä hänen huonettaan, kalpeana ja silmät jäykästi häneen
suunnattuina, seisoi — kuningas Aleksanteri, hänen puolisonsa.

Hänet nähdessään horjahti Draga.

Hänestä tuntui, kuin olisi maa avautunut hänen edessään nielläkseen
hänet.

Hän tarvitsi kaiken tarmonsa, ettei olisi tällä hetkellä lysähtänyt
maahan pelästyksestä.

Aleksanteri oli täysissä vaatteissa.

Hänellä oli yllään 6:nen ratsurykmentin univormu, ratsastussaappaat ja
kannukset.

Pöydällä hänen vieressään oli ratsupiiska, itse nojasi hän miekkaansa.

Nähtävästi oli kuningas ollut yöllisellä ratsastusmatkalla. Draga
aavisti, mikä tarkoitus sillä oli ollut.

Kuningas oli ollut ulkona ja etsinyt häntä — niin, siitä ei ollut
epäilemistäkään.

Hän oli hypännyt ratsunsa selkään ja kulkenut läpi Tapschidermetsän
vaimoansa etsimässä.

- Kuninkaani, änkytti vihdoin Draga kun oli vähän saanut hengittää. —
Puolisoni, oi Aleksanteri, puolisoni!

Näin sanoen riensi hän kuninkaan luo ja aikoi heittäytyä hänen
syliinsä. Mutta kuningas nosti torjuen kätensä.

- Mistä tulet sinä? änkytti hän tukahutetulla äänellä. — Sinä ymmärrät,
että vaimo, joka vasta aamupuoleen tulee kotiin kun ensin salaisesti
poistuu sänkykamaristaan, on ainakin velvollinen selittämään, kuinka
hän on viettänyt yön, ennenkuin hän saa heittäytyä puolisonsa syliin
häntä suudellakseen.

Lausuessaan nämä sanat laski Aleksanteri äkkiä kätensä pöydälle, jossa
oli ratsupiiska.

Tämä liike suututti Dragaa ja antoi hänelle vastustusvoimaa.

Se antoi myös hänelle äkkiä sen valheen, jota hän niin kauan oli
turhaan hakenut, valheen, jolla hän voisi itseään puolustaa.

Ylpeästi ojentaen itsensä suoraksi ja heittäen pois vaippansa, niin
että seisoi siinä nyt Aleksanterin edessä viehättävässä puvussaan,
jossa ruumiinsa ihanat muodot edullisesti esiintyivät, vastasi hän:

- Nyt en se ole minä, jonka tarvitsee pyytää anteeksi, vaan sinä,
kuninkaani!

Tämä ylpeä vastaus hämmensi kuninkaan.

- Minä? kysyi Aleksanteri hämillään. — Onko se minun syyni, ettet
sinä tänä yönä ole ollut huoneissasi, ja että minä turhaan olen sinua
hakenut? Ja kuitenkin luulen, että se riippuisi kokonaan sinusta
itsestäsi olla kotona eli poissa.

Kuitenkin katsoit parhaaksi salassa poistua palatsista. Sinä olet
viettänyt yön sen ulkopuolella.

Sitä ei saa tehdä Serbian kuningatar, ei halpa porvarivaimokaan.

Vaimo, — hänen vihansa kasvoi joka sekunti ja äänensä vapisi
mielenliikutuksesta — vaimolla, joka viettää yhden ainoan yön kodin
ulkopuolella miehensä tietämättä, ei ole enää oikeutta vaatia
kunnioitusta ja jos hän on kuningatar, on hän menettänyt oikeutensa
kruunuun.

- Ja kuningas, vastasi Draga, miettimättä hetkeäkään — joka niin
huonosti kuin sinä voi suojella puolisoaan vihollisensa juonia vastaan,
joka antaa ovien ja porttien olla auki, jotta he voivat tunkeutua
ja viedä pois, vieläpä melkein häväistä hänen vaimonsa — sellainen
kuningas ei ole kruunun arvoinen.

He seisoivat vastatusten, rinta rintaa vasten, silmä silmää.

Mutta siinä Dragan mittaillessa häntä katseellaan, katseella, joka
tavallaan oli voimain koetus heidän molempain välillä, voitti nainen.

Kuninkaan tahto vaipui vähitellen yhä enemmän ja enemmän alas.

- Kuulenko oikein? änkytti Aleksanteri, nojaten kädellään pöydän
reunaan, jossa ratsupiiska oli. — Sinä — sinä syytät minua siitä,
ett'en ole tarpeeksi sinua suojellut?

Olisinko minä jättänyt ovet ja portit auki sinun vihollisillesi.

- Minä en tullut tänne, huudahti nyt Draga pehmeällä äänellä ja
silmänsä täyttyivät kyynelillä — minä en tullut syytämään sinun
päällesi syytöksiä.

Mutta kun kaiken sen jälkeen, mitä minä tänä yönä olen kokenut, saa
vielä tuollaisen vastaanoton ja nuhteita sekä tuon saman ikuisen
epäluottamuksen, joka niin huonosti palkitsee minun uskollisen
rakkauteni — ei, ei, sitä en odottanut!

Minä olen väsynyt elämään ja niittämään vaan mustasukkaisuutta ja
epäluottamusta, minä olen väsynyt uhraamaan koko elämäni miehelle, joka
luottaa enemmän halpamaisiin juoruihin kuin omaan vaimoonsa!

Minä olen väsynyt kantamaan kruunua, joka ei ole minulle muuta kuin
ohdakekruunu!

Minä annan sen sinulle takaisin! Ota se — ota se ja anna minun mennä
tieheni!

Hän tiesi kyllä, kuinka tätä heikkoa miestä oli kohdeltava.

Hänen ensi uhkauksensa mennä pois hänen luotaan vaikutti samalla tavoin
kuin aina ja kun hän riensi ovelle, juoksi Aleksanteri hänen jälkeensä,
saavutti hänet ovessa ja sulkien sen ruumiillaan sanoi hän:

- Ei, pysähdy, minä olen ehkä tehnyt sinulle väärin.

Sano minulle kaikki, Draga, Jumalan tähden, mitä on sinulle tapahtunut
tänä hirmuisena yönä.

Etkö sitte ole omasta vapaasta tahdostasi poistunut linnasta. Onko
sinut pakoitettu ulos lähtemään?

- Pakoitettu, huusi Draga — se ei ole oikea sana — on tehty vielä
enemmän.

Minut on viekoiteltu täältä viekkaudella ja todellakaan ei se ole
sinun ansiosi, kuningas Aleksanteri, että vaimosi voi nyt punastumatta
katsoa kasvoihisi, ettei hän ole häväisty, roiston häpäisemä, tai ehkä
murhattukin.

Aleksanterin mielenliikutus kasvoi joka minuutti. Hänen hermostumisensa
alkoi saada vaarallisen muodon.

Hänen silmänsä sulivat epävarmoiksi, katse hehkuvaksi, läpitunkevaksi
ja sitte taas araksi.

Draga pelkäsi jo, että se hirmuinen hermotauti, jota Aleksanteri kärsi,
puhkeisi taas.

Nyt oli tullut hänelle otollinen hetki ampumaan myrkytettyjä nuoliaan,
tyynnyttämään kuningasta ja samalla käyttämään hyödykseen sitä
vaarallista asemaa, jossa hän oli.

- Oh miltä sinä näytät, kallis puolisoni! huudahti hän, kiersi
kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet rintaansa vasten — kuinka
silmäsi säkenöivät ja huulesi vapisevat — ei, ei, sinä et saa tulla
sairaaksi! Kuule nyt tyynesti, mitä on tapahtunut! Sinähän näet, että
onnettomuuden pilvet ovat jo haihtuneet ja nyt, kun me molemmat olemme
taas yhdistetyt, en minäkään enää mitään pelkää, nyt tiedän minä, että
saamme riemuita vihollistemme tappiosta.

- Vihollistemme? änkytti Aleksanteri. — He olivat siis mukana pelissä?

- Niin, kuninkaani!

Muistatko sitä saksalaista kuskia, jonka muutamia päiviä sitte otin
palvelukseeni?

- Hänen toimenaan oli kesyttää ne unkarilaiset hevoset.

- Aivan oikein! vastasi kuningas. — Mitä siitä miehestä on sanomista?

- Sen miehen kanssa olin ajelemassa eilisaamuna.

Niin, mehän tapasimme toisemme, kun sinä sisareni Helenan kanssa olit
puistossa kävelemässä.

- Aivan oikein! vastasi kuningas hieman hämmästyneenä, kun Helenan
nimeä mainittiin. — Hyvin hyvästi muistan sen.

Pyysin sinua myöskin, ettet lähtisi tuolle matkalle. Mutta sinä olit
varmasti päättänyt lähteä.

- Matka menikin ilman mitään ikävyyksiä! vakuutti Draga. — Ainoa
tapahtuma oli se, että eräs pyyntökirja viskattiin vaunuuni, kun minä
olin Tapschiderpuistossa.

Minä avasin sen ja siinä oli nöyrä rukous eräältä naiselta, joka asuu
puistossa.

Hän kirjoitti minulle ja kertoi, että hänellä on sairas lapsi, sekä
pyysi minua tekemään jotakin hänen hyväkseen.

Sääliväisyyden liikuttamana käskin kuskin iltasilla illallisen jälkeen
odottaa minua ja niin pian kuin mahdollista viedä minut sen köyhän
naisen asunnolle, joka oli metsän sisässä.

Matka sinne kesti korkeintaan puoli tuntia ja minä katsoin, että minä,
ollen hyväntekeväisyyden palveluksessa voin tehdä tämän kuninkaaltani
salaa.

Me lähdimme siis matkaan ja kaikki kävi hyvin.

Mutta äkkiä huomasin olevani Tonavan rannalla.

Siinä se kurja roisto tarttui minuun kiinni, laahasi minut erääseen
venheeseen, souti minut Tonavan yli erääseen saareen, jossa on vanha
torni.

- Vanha torni? huudahti Aleksanteri. — Onko se joku raunio? Se ei voi
olla mikään muu kuin Janitschartorni!

- Niin, se se olikin ja sinä voit kuvitella, kuinka minä värisin
kauhusta, kun minut äkkiä väkisin laahattiin ylös portaita torniin, ja
siellä syöstiin erääseen huoneeseen, joka on ylinnä kupoolin alla!

Mutta kauhuni kasvoi vielä suuremmaksi, kun eteeni astui mies, jonka
tunsin, mies, joka vihaa minua enemmän kuin ketään muuta kuolevaista,
sillä siitä hetkestä lähtien, kun sinä aloit rakastaa minua, oma
Aleksanterini, on hän koettanut eroittaa meitä.

Tumma puna peitti kuninkaan kasvot.

- Ketä sinä tarkoitat? änkytti hän vaivaloisesti: kuka oli se hävytön,
joka niin väkivaltaisella tavalla pakotti sinut tapaamaan itseään?

- Tokkohan voin mainita hänen nimeänsä sinulle? huudahti Draga. — Oi,
elä pakoita minua siihen, Aleksanteri! Anna minun ennemmin vaieta. Minä
säilytän sen nimen ikuisesti salassa omassa rinnassani.

Sillä — sitä miestä et sinä voi rangaista! Hän on ehkä ainoa ihminen,
jonka yli sinulla ei ole valtaa, ainoa, jolle sinun täytyy antaa
anteeksi, että hän on uskaltanut häväistä sinun vaimoasi.

Silloin puristi Aleksanteri kätensä ja huusi hammasta purren,
itsepäisesti kuin lapsi:

- Nimi! sano minulle nimi!

Hän on kuoleva, niin totta kuin nimeni on Aleksanteri ja olen Serbian
kuningas!

- Onneton! huusi Draga, olet lausunut oman isäsi kuoleman tuomion!
Sillä se oli Milan, joka tuli luokseni Janitschartornissa.

Aleksanteri tuijotti minuutin ajan suoraan eteensä ilmeettömin katsein.
Sitte kävi vavistus läpi hänen ruumiinsa ja hän puhkesi lausumaan:

- Minä vihaan isääni ja tähän asti olen toivonut, että minun
serbialaisieni joukossa olisi joku, joka voisi lukea silmistäni
sen lausumattoman toiveen, että minä tahdon päästä tuosta toisesta
serbialaiskuninkaasta, joka kulkee kaikkialla ja kehuu lahjoittaneensa
minulle kruunun, kuten pistetään leikkikalu pojan käteen.

- Jos sinä olet toivonut löytäväsi sellaisen serbialaisen, vastasi
Aleksanterin paha henki, niin olet todellakin suuresti pettynyt
toiveissasi. Toivo vaan edelleenkin, jatkoi hän ivallisesti, — niin
tulee joskus se päivä, jolloin hän ottaa sinulta kruunun, kuten hän sen
antoikin!

Kuolema ja kadotus, minähän kumminkin olen kuningas!

- Niin, niin kauan kun Milan suvaitsee sallia, ei minuuttiakaan
kauempaa. Sillä tiedä, huudahti Draga ja hiipi lähelle Aleksanteria —
hänellä on kruununperillinen jo valmiina, isäsi, hän tietää jo pään,
jossa hän paljoa mieluummin näkisi Serbian kruunun loistavan kuin sinun
päässäsi —

- Se ei ole totta, keskeytti Aleksanteri. — Sen sinä valehtelet, Draga,
vielä ei löydy Serbian kruunun perillistä ja jollet sinä laske sitä
minun syliini, minun poikanani, minun lapsenani, omana lihanani ja
verenäni, niin kuolee Obrenovitschien suku minussa, sen viimeisessä
vesassa.

- Niin, sinä luulet sitä, vastasi Draga — mutta sinä erehdyt suuresti.
Tuolla metsän takana — hän tarttui kuninkaan käteen ja veti hänet
mukanaan avonaisen sänkykamarin ikkunan luo, josta saattoi nähdä
puiston puiden tummat latvat — tuolla metsän takana on pieni talo,
jossa asuu kaunis nainen. Joku aika sitte asui tässä talossa myöskin
nuorukainen, melkein poika vielä, joka kutsui itseään Milaniksi ja
väitti kantavansa isänsä nimeä. Mutta hänen äitinsä nimi oli Ada
Kristic.

Tämän nimen kuultuaan repäisi Aleksanteri itsensä irti Dragan käsistä.

- Ada Kristic, huudahti hän. — Minä tunsin hänet, kun hän vielä oli
ministeri Kristicin vaimo. Hänestä tuli isäni rakastajatar, miehensä
ajoi hänet luotaan — tuo poika — hänen poikansa — Obrenovitsch —
kuninkaallista verta suonissaan — minä — häviö kaikille heille: isä,
poika ja äiti — minä tahdon puhua hänen kanssaan — minä kuningas!

Hän päästi korisevan äänen ja syöksyi lattialle.

Hetken aikaa oltuaan tainnoksissa, heräsi hän taas tuntoihinsa,
hirmuinen hymy sinertävillä huulillaan. Hän tarttui Dragan käteen, veti
hänet luokseen ja kuiskasi:

- Hanki minulle murhaaja, Draga, isäni murhaaja, minä en tahdo enää
kutsua häntä Milan maanpakolaiseksi, vaan hänen nimensä on oleva
Milan kuollut, vasta sitte kun hän on kuollut, tunnen minä itseni
levolliseksi.

Ilosta huudahtaen heittäytyi Draga kuninkaan syliin. —

- Sinä tahdot murhaajan? huudahti hän. Tällä hetkellä ei hän enää
voinut hallita itseänsä ja koko se vahingonilo, jota hän tunsi
saamastaan pirullisesta voitosta, loisti hänen kasvoistaan. — Sinä
tahdot murhaajan isällesi?

No hyvä, kuningas Aleksanteri, sinä saat sen!

Draga ei ollut erehtynyt. Se oli todellakin kuningas Milan, jonka hän
oli nähnyt polvistuvan vanhan tammen alla ja katsovan ylös Marian
kuvaan, joka siinä riippui. Muutama silmänräpäys sen jälkeen kuin
hän oli ajanut ohi, kuului naisen ääni muutamien askelten päässä
maanpakolaisuuteen ajetusta kuninkaasta. - Milan, oletko todellakin
tullut! Niin, tiesinhän minä, etten turhaan tarvitseisi pyytää sinua
tulemaan.

Hento, mustapukuinen nainen seisoi samassa Aleksanterin isän edessä.

Kuu valaisi hänen kalpeita kasvojaan, joita ympäröi kihara tukka.

Nähdessään tämän naisen, säpsähti Milan. Näytti siltä kuin olisi hän
tahtonut langeta polvilleen hänen eteensä, kuten äskettäin Marian kuvan
eteen.

Ada Kristic meni kuitenkin heti hänen luoksensa ja sanoi syvästi
liikutettuna.

- Kiitos, että tulit, Milan Obrenovitsch! Kiiruhda ja tule kanssani,
meillä ei ole aikaa hukata! Kuka tietää, eikö tällä aikaa, kun olen
ollut poissa kotoa, joku murhaaja ole hiipinyt sisään ryöstääkseen
hengen sinun pojaltasi.

- Murhaaja? huudahti Milan vapisevalla äänellä. Ada, löytyykö
todellakin Serbiassa sellaista ihmistä, joka on niin läpi kurja, että
hän tahtoisi ryöstää elämän tältä pojalta, tältä viattomalta lapselta,
joka varmaankaan ei tietensä ole tehnyt mitään pahaa?

— On, Milan, jo on koetettu myrkyttää oma poikasi! Yksi ainoa hetki,
jolloin ensi kerran moneen vuoteen jätin pojan yksinänsä, riitti
antamaan murhaajalle tilaisuutta ojentamaan hänelle myrkkyä. Sitte
murhaaja pelkurimaisesti pakeni, tavallisuuden mukaan, ja kun palasin
huoneeseen, havaitsin poikani makaavan ja taistelevan kuoleman kanssa.

— Sinä puhut murhaajasta? sanoi Milan. — Sano minulle hänen nimensä,
Ada, minä vannotan sinua —

— Elä vannota! keskeytti häntä Ada äkkiä ja kohotti varottaen kätensä.
— Et edes sinäkään voi rangaista sitä naista, joka murhata yritti,
tuskinpa tahtoisitkaan. Sillä sinäkin tunnet hänet, ja sanotaan —
ei, ei, en tahdo toistaa mitä minulle on kuiskattu. Se on liiaksi
halpamaista, jotta minun huuleni voisivat sitä asiata ilmaista.
Pikemmin uskon, ettei se ole totta, että se on vaan parjausta! Milan,
se nainen, joka olisi poikasi tappanut, ellei taivaan Jumala olisi
häntä pelastanut, on — Draga, kuningatar Draga, poikasi Aleksanterin
vaimo!

Milan päästi puoleksi tukahutetun huudon, jotta linnut, jotka olivat
asettuneet läheisiin puihin levolle, säikähtyivät ja alkoivat
räpyttää siipiään. Mutta sitte kääntyi Milan ympäri ja ojensi kätensä
Tapschideriin päin.

— Kuningatar Draga, sanot sinä? Murhaaja Dragaksi kutsun häntä tästä
hetkestä lähtien. Haa, hetki ei vielä ole tullut, sinä saat korvata
kaikki mitä pahaa olet tehnyt. Mutta ole vakuutettu siitä, Ada, että
kostoni on häntä kohtaava!

Minuuttia myöhemmin menivät kuningas ja kalpea nainen, joka oli hänelle
uhrannut koko elämänsä, yhdessä metsän läpi, eikä kestänyt kauvan,
ennenkuin ne olivat saapuneet Tapschiderpuiston yksinäiselle asunnolle.
Heikko, väräjävä valonsäde tunkihe ikkunasta ja osoitti heille tien
suuntaa. Milan jäi mielenliikutuksen valtaamana hyväksi aikaa seisomaan
oven ulkopuolelle. Mutta sitte hän sen avasi ja käsivartensa kietoen
Adan ympärille hän astui ovesta sisälle.

— Poikani — hellästi rakastettu poikani! huusi Milan, juosten Adan
rinnalla eteisen kivilattiata pitkin työhuoneeseen. — Missä olet sinä,
oikea poikani, jonka Jumala on minulle antanut, lohduttaakseen minua
kaikista kärsimyksistä joita toinen poikani on minulle tuottanut.

— Milanka! huusi Ada, — Milanka, sydämeni, missä sinä olet? Pappa on
täällä — sinun pappasi, jota kauvan olet odottanut! Niin kiiruhda
sitte, poikani, hänen syliinsä, anna isäsi siunata itseäsi. Tänään on
onnen päivä.

— Ja tätä onnen päivää, Adani, kuiskasi Milan lempeällä äänellä, — on
seuraava monta muuta, sillä minä otan nyt teidät mukaani. Me elämme
yhdessä, sinä Adani, minä ja meidän poikamme. Mutta, Jumalani, mikä
sinua vaivaa, Ada? Miksi minuun niin peljästyneenä katsot. Näin sanoen
tahtoi Milan vetää rakastetun naisen syliinsä, häntä lohduttaaksensa,
mutta Ada irroittihe, katsoi kuolonkalpeana sisemmän huoneen ovelle,
jota poika ei vielä ollut avannut ja huudahti:

- Miksi hän sitte ei tule ulos? — Miksi ei hän vastaa minun huutooni?

Milanka, Milanka! —

Armelias Jumala, hän ei olekaan täällä, Milanka, rakkaani, missä sinä
olet?

Näin sanoen oli Ada syössyt huoneeseen ja Milan seurasi häntä.

Samassa kuin epätoivoinen äiti käyttäytyi kuin mieletön ajatellen, että
joku onnettomuus oli saattanut poikaa kohdata, katsoi Milan tutkivasti
ympärilleen. — Kirje, huudahti hän äkkiä, ja osoitti sormellaan paperia,
joka oli pöydällä. — Keneltä se on, Ada? Mutta tuskin oli Ada huomannut
kirjoituksen, kun koriseva ääni tunkeutui hänen rinnastansa ja hän
vaipui puoleksi tajutonna Milanin syliin.

— Ada! huudahti Milan kauhistuneena. — Kuinka on sinun laitasi? — Tämä
kirjoitus —

— Onko hän kirjoittanut! sai kalpea rouva sanotuksi, kuin jos olisi
ollut kuolettavasti haavoittunut. — Minun poikani — sinun poikasi —
se on ensimäinen ja viimeinen kirje, minkä hän on sinulle ja minulle
kirjoittanut.

Hän on karannut — hän on irrottautunut äidin sydämeltä. Nainen on
houkutellut hänet ja vietellyt, ainoa nainen, jonka hän on nuoressa
elämässään kohdannut, nainen, joka tavotteli hänen henkeään — murhaaja
— Draga.

Raivostuneena tempasi Milan kirjeen vapisevan naisen käsistä. Hänen
silmänsä harhailivat paperilla ja lukiessansa rupesi hän kiristämään
hampaitansa, hänen silmänsä verestyivät, veri nousi hänen päähänsä ja
muutti hänen kasvonsa tummanpunaiseksi.

Sanat tunkeutuivat yksitellen hänen huuliltansa, jotka hermostuneesti
nytkähtelivät, kun hän luki Milankan kirjeen, minkä tämä oli äidilleen
kirjoittanut. Kirje kuului seuraavasti:

 "Voi hyvin, suloinen, sydämellisesti rakastettu pikku mamma! Anna
 minulle anteeksi, että lähden luotasi, mutta jos kauvemmin viipyisin,
 niin kuolisin. Minun täytyy löytää hänet, minä tahdon nähdä hänet,
 joka kuin taivaallinen ilmestys asettui tielleni ja taas niin pian
 katosi. Ja kun hänet olen löytävä, silloin mamma, silloin tuon hänet
 mukanani luoksesi, silloin on hän yhdessä meidän kanssa asuva, meidän
 talossamme, ja onnemme on oleva täydellinen. Eikö niin, ethän ole
 minulle vihainen, äiti kulta, ethän tahdo, että Milanka parkasi tulisi
 koko elinajakseen onnettomaksi? Yhtä paljon kuin minä elääkseni
 tarvitsen sinua, yhtä paljon tarvitsen häntä. — Jumala, joka toki on
 hyvä, on kyllä taas johtava minut sinun syliisi. Rukoile, että tuo
 pian tapahtuisi, äiti kulta, niin taas näemme toisemme iloisina ja
 onnellisina. Minä ajatuksissani suutelen kättäsi. Vielä kerran anna
 anteeksi ilkeälle pojallesi, joka kumminkin jumaloi sinua. Milan."

Hämmästyksestä raivoissaan seisoi Milan liikkumattomana pojan kirje
kädessään, samassa kuin hän kietoi käsivartensa pyörtyneen naisen
vyötäisten ympärille.



KOLMASVIIDETTÄ LUKU.

Dragan hävitystuuma.


Vaikka Draga ei ollut yöllä paljon silmiään sulkenut, niin oli hän
kuitenkin heti auringon noustua siinä komeassa puutarhassa, joka kuului
Tapschiderin huvilinnaan.

Tällä, niin monessa suhteessa merkillisellä naisella, jonka persoonassa
yhdistyivät niin monet edut ja monet hirvittävät intohimot ja synnit,
oli tarvittaessa ihmeteltävä voima. Hän voi valvoa monta yötä
peräkkäin, kun oli kysymys jostain hänelle tärkeästä asiasta.

Hän kulki kukkaryhmien välissä puutarhassa ja hänen rinnallaan oli se
vanha inhottava nainen, joka oli hänen paha henkensä — täti Eufemia.

- No oletko nyt vihdoinkin saanut hänet niin pitkälle! kuiskasi akka
kuningattarelle, kun tämä oli puhunut, mitä yöllä oli tapahtunut
hänen ja Aleksanterin välillä. — Hän on siis päättänyt antaa murhata
isänsä. Mutta siitä tulee vähän vaikea tehtävä, sillä kuningas Milan on
Itävallassa ja siellä on hyvät poliisit, joilla on terävä silmä.

- Sinä erehdyt, vastasi Draga. — Milan oleskelee nykyään Serbiassa
ja minä olen melkein varma siitä, että hän on meidän huvilinnamme
läheisyydessä.

Vanhus pysähtyi ja tuijotti Dragaan aivan kauhistuneena.

- Ja sen sanot sinä noin tyyneesti, lausui täti Eufemia. — Kyyhkyseni,
sinun pitäisi olla varuillasi, sillä minä en luota tuohon Milaniin
vähääkään, kun on kysymys sinusta.

- Pyh, minä olen Tapschiderissä hyvässä tallessa. Muuten aiommekin
toimia ennen Milania. Voi, jos vaan tuntisin jonkun päättäväisen
miehen, johon voisi luottaa!

- Minä ymmärrän, sanoi täti Eufemia ja iski silmää. — Te tahdotte
miehen, joka voi tehdä rikoksen. —

Niin, minä tunnen juuri sellaisen, hän on vanha nuoruuden ystäväni,
joka ei asu kaukana täältä ja jonka luokse ehtii parissa tunnissa.

- Kuka hän on? huudahti Draga äkkiä. — Oh, täti Eufemia, kuningas on
juuri käskenyt minun hankkia hänelle päättävä mies, mutta hänen täytyy
olla sopiva ja luotettava ja ennen kaikkia kyllin rohkea tekemään
sellainen verityö.

- Juuri sellainen on se, jota tarkoitan. — Niin, hän tekee sen, hänen
täytyy se tehdä. Sillä hän on häviön partaalla ja jollei hän jonkun
ihmeen kautta pelastu, niin myövät velkojat näinä päivinä hänen
linnansa ja ajavat hänet kuin kerjäläisen kadulle.

- Hänen linnansa? — Ei, täti, mies jolla on linna, ei varmaan suostu
tappamaan ihmistä.

- Oletko varma siitä? — Minä olen luullut, että sinä kuningattarena
olet tullut vielä viekkaammaksi ja tiedät, että huonoimmat ihmiset
eivät aina asu hökkeleissä, vaan että niitä siihen sijaan löytyy
linnoissa, jotka näyttävät mahtavilta, mutta jotka sisältä ovat niin
madon syömiä, että ne jo aikoja sitte olisivat romahtaneet rikki,
jollei niitä keinotekoisella tavalla pidettäisi pystyssä.

Kahden tunnin matkan päässä täältä on Zaporan kylässä linna, joka
ennen oli komean aatelistilan keskipisteenä. Sen laajoilla niityillä
kävi suuret elukkalaumat, talleissa hankasivat hevoset kärsimättömästi
kavioitaan ja tahtoivat ulos vapaaseen luontoon, kanat ja hanhet
tepastelivat pihalla ja siellä oli lakeijoja ja piikoja herrasväkeä
palvelemassa. Itse linnassa oli niin paljon laulua ja tanssia, että
isäntäväen rahakukkaroon tuli pian reikä ja sinä tiedät, että sellaista
reikää on hyvin vaikea parsia enää umpeen.

Viimeiset linnanherrat Zaporassa olivat jo rutiköyhiä, mutta he
koettivat vielä kantaa ulkonaista leimaa. Hän, joka nyt omistaa
Zaporan, on juoppo, joka vielä tosin käy aatelismiehestä, mutta
ei myöskään haikaile istua huonoimpain talonpoikain kanssa kylän
kapakoissa juomassa kunnes niin juopuu, että hänet täytyy kantaa kotiin.

- Siis juomari, sanoi Draga. Mutta minä en luule, että sellaiseen voi
luottaa.

- Oh, voit olla huoletta! Herra von Knetzewitsch, sellainen on nimensä,
on varma mies.

- Ja hän on ihan köyhä?

- Hän on köyhä kuin kirkon rotta ja hän olisi jo aikoja ollut poissa
linnastaan, jollei hän monta kertaa olisi pyssy kädessä ajanut pois
oikeuden miehiä, kun nämä tulivat linnaan. Sen jälkeen ei ole kukaan
uskaltanut tulla häntä niin lähelle, mutta nyt olen kuullut, että
huutokauppa pidetään siellä näinä päivinä.

- Zaporan linnan herran kanssa rupean minä liittoon. Minä tarjoan
hänelle sievän summan rahaa, jos hän kerran laukaisee kiväärinsä meidän
hyväksemme. Mies, joka ei pelkää ampua oikeuden palvelijoita, hän voi
kyllä myöskin ampua kuningas Milania.

- Kyllä minä panen asian toimeen, sanoi täti Eufemia. — Sano
vaan, kuinka paljon tahdot maksaa! Minä lähden Zaporaan puhumaan
Knetzewitschin kanssa. Hän tulee iloiseksi nähdessään minut, sillä hän
tunsi minut, kun vielä olin nuori ja kaunis. Nuori ja kaunis! Niin,
minäkin olen kerran ollut nuori ja kaunis, Draga, en tosin niin kaunis
kuin sinä, mutta kylliksi kaunis, jotta miehet minusta pitivät.

Draga kääntyi inholla pois akasta. Sillä löytyi hetkiä, jolloin hän
oikein vihasi täti Eufemiaa.

- Mene nyt, sanoi hän — ja laita niin, että minun aamiaiseni laitetaan
siihen lehtimajaan, minä tarkoitan sitä, jota ympäröi villit
ruusupensaat, jotka kiertävät ylös muurille!

- Ja menenkö minä Knetzewitschin luo?

- Mene vaan! — Tarjoa hänelle satatuhatta guldenia; ne saa hän samalla
hetkellä, jolloin ilmoittaa meille Milanin kuoleman! Mutta varo vaan,
ettet ilmaise, että minä olen sinut lähettänyt, etkä tietysti myöskään
puhu mitään kuninkaasta. Sano Knetzewitschille, että yksityiset syyt
pakoittavat sinun kostamaan Milanille!

- Jumala siunatkoon sinua, muruseni! huudahti täti Eufemia, tarttuen
Dragan käteen, jonka tämä kuitenkin kiireesti veti pois. — Minä menen,
minä sanon Knetzewitschille kaikki. Hän suostuu kyllä ehdotukseen,
niin, sen hän kyllä tekee!

Mutta, näetkös, kahdella tyhjällä kädellä ei voi sinne mennä — pieni
etumaksu —

- Hyvä, minä annan sinulle kaksikymmentä tuhatta guldenia, vastasi
Draga. Odota minua tunnin perästä huoneessani!

Täti Eufemia poistui nyt ja Draga katsoi vanhuksen jälkeen, kunnes tämä
oli kadonnut linnaan. Sitte meni Draga lehtimajaan ja istui eräälle
sohvalle uneksimaan rakkaudestaan Stefan Naumovitschiin.

Äkkiä kuuli hän melua ylhäältä muurilta.

Hänen ensi ajatuksensa lensi Milaniin ja väristys kävi läpi hänen
ruumiinsa, kun hän ajatteli, että hänen nyt täytyisi seistä puolisonsa
isän edessä.

Vala huulillaan oli hän viimeksi eronnut Dragasta. Mitä, jos hän nyt
panisi tämän valan toimeen, joka maksaisi hänen elämänsä.

Draga hypähti ylös sohvalta ja riensi käytävälle. Siihen saavuttuaan
jäi hän seisomaan kuin kivettyneenä. Muurilla istui ihmisolento kokoon
kyyristyneenä.

Ensi hetkessä ei Draga muuta luullut, kuin että hänen aavistuksensa
olivat toteutuneet, että se oli Milan, joka yritti kiivetä muurin yli,
mutta kun hän kerran katsoi sinne, vaaleni hän tosin, mutta — tiesi
kumminkin, ettei hänellä ollut mitään peljättävää sen puolelta, joka
muurilla istui.

- Se on poika siitä yksinäisestä talosta metsässä, kuiskasi Draga
ja jatkoi: hän elää siis — myrkky, jota hänelle juotin, ei siis
ottanutkaan häntä hengiltä! Mutta mitä hän tahtoo? Tuleeko hän ystävänä
vai vihollisena? Kivääri, joka on hänen kädessään, näyttää kaikissa
tapauksissa vaaralliselta.

Hän aikoi paeta, mutta kun hän kääntyi lähteäkseen pois lehtimajasta,
huusi nuorukainen hänelle:

- Oi, elä pakene, kaunis metsästäjä! Vihdoinkin saan siis nähdä sinut
taas! Enpä toki turhaan paennut äitini luota enkä turhaan kierrellyt
koko yötä täällä metsässä! Minä olen löytänyt sinut! Oi, kuule siis
minua, jos sinulla on sydäntä rinnassasi!

Nämä sanat lausuttiin sellaisella hellyydellä, ettei Draga enää voinut
olla epätietoinen siitä, mikä oli nuorukaisen tänne tuonut.

Hymy väreili Dragan huulilla ja hänen silmissään oli voimakkaampi
kiilto.

- Vallaton poika, huudahti hän, — kuinka uskallat tulla tänne! Etkö
sitte tiedä, missä olet, kenen tämä puutarha on?

- Kyllä, se on, vastasi Milanka — sillä hän se todellakin oli, — se on
sen miehen, joka nykyään kutsuu itseään Serbian kuninkaaksi. Mutta en
minä siitä välitä, sinähän olet tässä puutarhassa, ja minä — minä tulen
sinun luoksesi.

Yhdellä hyppäyksellä oli poika alhaalla ja laskeutui heti Dragan
jalkain juureen.

- Tiedätkö sitte, että minä rakastan sinua? huudahti hän kiihkeästi
ja käänsi kauniit, jalomuotoiset kasvonsa häntä kohti. — Eikö niin,
ethän naura, vaikka puhun sinulle rakkaudesta? Oi, minä en ole enää
voinut unohtaa sinua sitte kun ensikerran näin sinut. Yhtämittaa olen
ajatellut vaan sinua. Ojenna minulle kätesi, kuten teit silloinkin, kun
koristit minut tammenlehti seppeleellä. Se oli onnellinen hetki minun
elämässäni, eikä se mitään merkitse, että olin vähällä saada maksaa
sen hengelläni. Mutta mitäs minä tässä nyt puhun niin mitättömistä
asioista! Minähän elän ja olen onnellinen, kun saan katsella sinua!

Anna minun suudella valkoista kättäsi, minä pyydän sinua kaikesta
sydämestäni, anna minun suudella sitä!

Draga ojensi hänelle kätensä, jonka Milanka peitti tulisilla
suuteloilla.

- Nouse ylös poika! sanoi hän äkkiä. — Tiedätkö, kenen edessä nyt
polvistut?

- Niin, sinä olet kuningatar, sen tiedän. Minä tiedän sinusta kaikki,
sattuman kautta sain sen tietää, mutta minun silmissäni olet sinä
ainoastaan kaunis, viehättävä metsästäjä.

- Ja miksi olet tullut tänne?

- Sinua katsomaan.

- Hyvä, nyt olet saanut nähdä minut, palaa nyt äitisi luo.

- Ei, minä en lähde enää luotasi! kuiskasi poika itsepintaisesti ja
nousi ylös. — Voithan sinä kuningattarena tehdä kaikki, mitä hyväksi
näet. Anna äidin tulla hoviisi — ja anna minun olla läheisyydessäsi!
Minun äitini on viisas nainen ja palvelee sinua uskollisesti ja
nöyrästi ja minä, minä suojelen sinua kaikesta pahasta.

Näin sanoessaan riuhtasi hän komean jahtikiväärin olkapäältään, jossa
hän kantoi sitä hihnassa.

Pirullinen ajatus kulki tällä hetkellä läpi Dragan aivojen.

Tämä poika, joka niin itsetietoisesti piti kivääriä kädessään ja
oli nyt juuri luvannut häntä suojella, hänestä saattoi tulla mitä
tervetullein välikappale — hänhän oli Milanin poika. Mikä isku se
olisikaan hänen veriviholliselleen Milanille, jos hän saisi surmansa
oman poikansa käden kautta.

Sen ajatuksen antoi Dragalle itse kadotuksen pääruhtinas.

- Kiiruhda ja tule kanssani lehtimajaan! sanoi hän Milankalle tarttuen
tämän käteen. — Minulla on jotain sanottavaa sinulle.

Sinä puhuit äsken tahtovasi suojella minua. — Oi Milanka, minulla on
vihollinen, joka uhkaa elämääni, joka ei jätä minua rauhaan, jos sinä
voisit suojella minua häntä vastaan, niin olisin kiitollinen.

- Minä tapan sinun vihollisesi, huudahti hän.

- Hyvä, no kuule sitte! sanoi Draga ja hänen hävityshankkeensa kasvoi
yhä suuremmaksi joka sekunti. — Sinä saat tietää minun veriviholliseni
nimen, mutta vanno minulle ensin vala, että sinä murhaat hänet!

- Minä vannon murhaavani hänet! vastasi nuorukainen miettimättä
hetkeäkään.

- Mutta elkäämme puhelko täällä! sanoi Draga äkkiä. — Tänne voisi joku
tulla aivan odottamatta, eikä se olisi hyvä, pikku sankarini, jos sinut
löydettäisiin täältä minun luotani.

- Minä puolestani en ollenkaan pelkää! vastasi Milanka. — Jos nyt
Aleksanteri itse tulisi luoksemme tänne lehtimajaan, niin minä
polvillani pyytäisin häntä, että saisin olla luonasi. Sano, etkö voi
hankkia minulle paikkaa hovissa? Sinähän olet kuitenkin kuningatar!
Minä rupean hovipojaksesi eli vahdiksesi, joka yöllä kulkee,
edestakaisin sinun sänkykamarisi oven edessä ja minä vannon sinulle,
etten hetkeksikään sulje silmiäni pelosta, että joku vihollinen hiipii
sinun luoksesi.

- Ah, sepä on ihana ajatus! huudahti Draga ivallisella äänellä. — Sinä
minun sänkykamarini kynnyksellä — ei todellakaan hullumpaa! No, minä
puhun kuninkaan kanssa siitä asiasta ja varsinkin jos vapautat minut
verivihollisestani, niin ei kuninkaalla varmaankaan ole mitään sitä
vastaan, että pidän sinut luonani. Hän vielä palkitseekin sinut ja
kiinnittää tähden rintaasi.

- Tähden, toisti Milanka epäävällä äänellä. — Sellaista en tarvitse,
minä olen itse kerran Serbian kuningas ja silloin kiinnitän rintaani
loistavimmat tähdet.

Hän oli vielä aivan lapsi, pikku Milanka. Ihmeellisellä tavalla
sekoittui hänen rinnassaan heräävä nuorukaisen rakkaus niihin
lapsellisiin tunteisiin, joita äiti oli häneen istuttanut.

- Nyt sanon sinulle veriviholliseni nimen. Sinä olet vannonut minulle,
että vapautat minut hänestä ja minä tiedän, että sinä pidät valasi.

Näin sanoen veti Draga hänet mukanaan ja pienen muurissa olevan portin
kautta hiipivät he puistoon, joka oli aivan puutarhan vieressä.

Mutta tuskin oli Draga nuoren seuralaisensa kanssa kulkenut tuhatta
askelta, kun he saivat nähdä miehen tulevan pitkin sitä käytävää, joka
vei linnaan. Nähdessään tämän miehen tuntui hänestä, kuin olisi veri
hänen suonissaan jähmettynyt melkein jääksi.

Milan, kuningas Milan! oli hän vähällä huudahtaa, mutta onneksi
jaksoi hän pidättää nuo petolliset sanat ennenkuin ne pääsivät hänen
huuliltaan.

Se oli todellakin kuningas Milan, joka tuli tiellä ja näytti olevan
epätoivon vallassa. Hän oli koko yön etsinyt Tapschiderpuistossa
eksynyttä poikaparkaansa, joka oli jättänyt äitinsä ja lähtenyt ajamaan
takaa kauneuden aavetta. Suomatta itselleen lepoa taikka rauhaa oli
Milan hakenut ja huutanut Milankan nimeä ainakin tuhat kertaa. Mutta
hän ei ollut löytänyt jälkeäkään hänestä.

Tuskin oli Draga huomannut kuninkaan, kun hän veti Milankan erääseen
pensaikkoon, joka oli tien vieressä.

- Meillä on onni mukana! kuiskasi hän Milankan korvaan. Hän tulee meitä
vastaan. Näetkö miestä, joka kulkee tuolla tiellä?

Milanka kurkisti varovaisesti oksien lomasta, joiden takana hän ja
Draga olivat, ja tarkasteli käytävää.

Hän huomasi Milanin, joka tällä hetkellä oli noin sadan askeleen päässä
siitä paikasta, jossa hän oli piiloutuneena. Hän näki isänsä, mutta ei
tuntenut häntä! Luonnon oma ääni ei puhunut hänen rinnassaan, sillä
nuorukainen ei ollut koskaan nähnyt isäänsä.

Hän ei aavistanut, että vaippaan puettu mies, joka siellä kaukana niin
murheellisen näköisenä tuli yhä lähemmäs, oli se sama, jota hän niin
syvästi rakasti, jota hän jumaloi, jota kohtaan äiti oli hänen nuoreen
sydämeensä istuttanut syvän kunnioituksen ja hellän rakkauden.

- Nyt jätän sinut yksin! kuiskasi Draga hänelle ja laski kätensä hänen
päänsä päälle. Milanka, rakkaani, sinä tiedät, mitä olen luvannut
sinulle. Ole varuillasi ja samassa kun mies kulkee pensasten ohi, niin
tähtää sydämeen ja ammu! Elä sitte enää huoli mistään!

Ota sitte vaan selko, että olet osannut oikeaan paikkaan ja ilmoita
minulle hänen kuolemansa, niin minä painan sinut sydäntäni vastaan ja
sinä saat ainiaaksi jäädä luokseni. Sen vannon sinulle samalla tavoin
kuin sinäkin vannoit minulle vapauttavasi minut verivihollisestani.

Nuorukainen katsoi Dragan silmiin ja tunsi hänen läsnäolonsa
vaikutuksen. Rajulla liikkeellä kiskasi hän kiväärin hartioiltaan ja
sanoi käheästi:

- Minä teen sen — Jumalan nimessä teen minä sen! Tällä miehellä on niin
monta hetkeä elettävänä, kuin hän tarvitsee päästäkseen tuon puun luota
tähän pensaikon viereen. Ole huoletta minä satutan häneen ja minun
luotini lävistää hänen sydämensä.

- Hyvästi siis rakkaani, ja tee asiasi hyvin! kuiskasi Draga ja suuteli
häntä. Sitte vetäytyi hän pensaikosta pitemmälle puistoon.

Milanka seisoi hetken kuin juopunut.

Juopunut hän todella olikin. Se suudelma, jonka Draga oli painanut
hänen huulilleen, oli hetkeksi pysäyttänyt hänen sydämensä sykinnän.



NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.

Uusi liittolainen.


Milanka huomasi, että oli aika laittautua kuntoon. Mies kulki nopein
askelin. Vähä väliä pysähtyi hän, katseli ympärilleen, pudisti päätään,
kuin ei hän olisi oikein ymmärtänyt jotakin ja sitte tähysteli hän taas
kuninkaalliseen linnaan päin.

- Ehkä mies tahtoo murhata hänet? ajatteli Milanka.

Hitaasti ja varovasti ojensi hän kiväärin piipun eteenpäin ja tähtäsi
lähestyvää Milania. Nuorukaisen sormi kosketti kiväärin lukkoa.

Milanilla ei tietysti ollut aavistustakaan vaarasta, joka häntä uhkasi.
Erään puun vieressä, joka oli noin kolmenkymmenen askeleen päässä
pensaikosta, pysähtyi hän, nojautui puun runkoa vasten, lykkäsi hatun
takaraivolle ja antoi raittiin aamuilman jäähdyttää kuumaa otsaansa.

Seuraavalla hetkellä välähti pensaikossa salama, laukaus kuului ja
harmaansininen savu nousi ylös pensaikosta. Puiston läpi kaikui huuto:

- Murhaaja! Ah, Draga on toiminut nopeammin kuin minä!

Milan syöksyi maahan. Hän tunsi, että luoti oli sattunut, hän huomasi
myös, että veri juoksi pitkin hänen käsivarttaan. Mutta kun hän
ojentautui sammalikolle, tunsi hän myös, ettei hän ollut kuolettavasti
haavoitettu. Hän olisi voinut vaikka heti nousta ylös ja paeta. Mutta
sitä ei Milan ajatellut. Tällä hetkellä täytti hänen sielunsa vaan
ajatus saada nähdä se henkilö, joka oli antautunut välikappaleeksi
murhaa tekemään. Milan sulki siis silmänsä ja makasi tahallaan
liikkumattomana ja ääntä päästämättä, sillä hän laski, että murhaaja
tulisi tarkastamaan häntä nähdäkseen oliko kuula tehnyt kuolettavan
haavan.

Pensaikko aukeni ja oksien välistä ilmaantui hoikka nuorukainen.
Eteenpäin kumartuneena lähestyi hän liikkumatonta miestä.

Milan, joka yhä piti silmänsä ummessa, ei nähnyt niitä kasvoja, jotka
häntä tarkastelivat.

Nyt oli hoikka nuorukainen tullut aivan Milanin viereen. Yhä piti hän
kädessään savuavaa kivääriä, jolla hän oli ampunut. Mutta nyt pani
hän sen pois, laskeutui polvilleen ja kumartui liikkumattoman olennon
puoleen.

- Verta! sanoi hän hiljaa huomattuaan suuren punaisen viirun, joka
ulottui Milanin vasemmalta olkapäältä pitkin käsivartta. Minun kuulani
osasi kumminkin maaliin, käteni ei vavissut!

Hän on kuollut ja Draga on päässyt vihollisestaan.

Mutta lausuessaan näitä viimeisiä sanoja oli hänen äänensä tullut yhä
heikommiksi. Hämmentyneenä tarkasteli nuorukainen sen kasvoja, jonka
luuli tappaneensa.

- Merkillistä, mumisi hän — nämä kasvot eivät näytä ollenkaan ilkeän
ihmisen kasvoilta. Äiti on monta kertaa sanonut, että ihmisen kasvot
ovat sielun peili. Kuinka jalot ovat tämän miehen piirteet! Korkea
otsa, mustat silmäripset, vaaleat huulet, joiden ympärillä on niin
surullinen piirre — ja toivoisin melkein, ett'en koskaan olisi nähnyt
tämän onnettoman kasvoja. Olisin vaan juossut tieheni sitte kun laukaus
oli ammuttu, niin pian kuin jalat olisivat kannattaneet. Minun pitää
kuunnella, eikö hänen sydämensä lyö, minä katson, jos hengitystä tuntuu
hänen rinnassaan, minun pitää — Herran tähden! hänhän elää — hän
tarttuu minuun molemmin käsin — hän pitää minua kiinni —

- Niin, hän pitää sinua kiinni, sinä kurja murhaaja! jyrisi Milanin
ääni, sillä samassa kun Milanka kumartui alas yli uhrinsa ruumiin,
oli Milan molemmin käsin tarttunut onnettoman, soaistun nuorukaisen
vyötäisiin.

Milanka koetti irtautua hänen rautakouristaan. Mutta vaikka Milan
oli haavoitettu, tarvitsi hän vaan kymmenennen osan voimistaan
kukistaakseen nuorukaisen ja heittääkseen hänet maahan. Seuraavassa
silmänräpäyksessä oli Milan asettunut polvilleen voitetun rinnan
päälle. Hän veti kiireesti tikarin esille. Samassa välähti säilä
voitetun pään päällä.

- Kurja roisto! huudahti Milan. Kuka voisi nyt estää minua työntämästä
tämä veitsi sinun kirottuun ruumiiseesi ja maksamasta sinulle samalla
mitalla. Sinä tahdoit ottaa minun elämäni, ajatteleppas, jos minä nyt
ottaisin sinun!

Silloin kuului vapiseva, kyynelten tukahuttama ääni nuorukaisen,
huulilta:

- Niin, tapa minut, sillä sen olen ansainnut. Mutta vie äidilleni
viimeinen tervehdykseni! Pyydä häntä antamaan minulle anteeksi, että
lähdin hänen luotansa! Sano hänelle, kiltille äidilleni —

Huudahtaen tuskaisesti ja sydäntäsärkevästi heitti Milan veitsen pois
kädestään. Hänen kätensä syleilivät poikaa, joka oli hänen allansa,
hänen kätensä nostivat pojan päätä ja onnettoman kuninkaan silmät
tunkeutuivat niihin hienoihin kasvoihin, jotka äsken olivat uhanneet
häntä itseään kuolemalla.

- Äitisi, sanot sinä! huudahti Milan. — Kuka on sitte äitisi — missä
hän asuu?

Kuumien kyynelten valuessa pitkin poskia, vastasi nuorukainen:

- Äitini asuu eräässä pienessä yksinäisessä tuvassa Tapschiderissä.

- Milanka! huudahti kuningas syvän liikutuksen vallassa. — Milanka! —
Poikani! — Lapseni, onneton lapsiraukkani — sinäkö se olet — oi Jumala!

Siis olen vihdoinkin sinut löytänyt! Näin sanoen nousi hän ylös,
nostaen samalla Milankan maasta.

- Kiiruhda ja tule mukaan! lausui Milan, otti ylös nuorukaisen
kiväärin ja ripusti sen terveelle olkapäälleen. — Meillä ei ole aikaa
hukata. Äitisi menehtyy ikävästä. Hän vuodattaa kyyneleitä, jotka sinä
vaan voit tyynnyttää. Emme täälläkään uskalla olla kauvempaa. Vaara
uhkaa meitä molempia. Sinä et aavista, miten ilkeään toimeen sinun
nuoruuttasi ja kokemattomuuttasi on käytetty, lapsi raukka! Ja vielä
vähemmän aavistat, kuinka sinun palveluksesi olisi palkittu, jos sinun
olisi onnistunut panna toimeen se hirvittävä murha.

Milan oli tällä välin kulettanut poikansa mukanaan ja kiiruhti
nyt askeleitaan niin että Milanka tuskin saattoi seurata mukana.
Kuningas piti oikeata käsivarttaan nuorukaisen ympärillä ja vasen
riippui hervottomana sivulla. Mutta Milan ei vielä tuntenut mitään
kipua haavasta. Ihastuksella ja surulla tarkasteli hän, rientäessään
Milankan rinnalla, tätä kaunista, hoikkaa nuorukaista, jota hän kutsui
pojakseen. Hän ei väsynyt tarkastaessaan noita kalpeita kasvoja, jotka
olivat niin hienopiirteiset ja ylpeydellä tunnusti Milan itselleen,
että tämä nuorukainen oli hänen näköisensä, joka piirre — täydellinen
isänsä poika.

Eräällä avonaisella paikalla metsässä, joka oli korkeiden puiden ja
pensaitten ympäröimänä, pysähtyi Milan. Heillä ei ollut enää erittäin
pitkä matka Adan kotiin.

- Mitä aiot tehdä? huudahti Milanka kauhistuneena, sillä hän ei luullut
muuta kuin että mies, jolta hän äsken oli tahtonut ryöstää elämän, nyt
kostaisi hänelle. — Aiotko tappaa minut?

- Tappaa sinut! huudahti Milan liikutettuna ja veti nuorukaisen
rintaansa vasten. — Etkö sitte aavista, kuka minä olen ja mikä side
meidät yhdistää?

Minä olen isäsi, Milanka, sinun oma isäsi, josta äitisi on sinulle
laulanut ja kertonut, isäsi, jota hän opetti sinun rakastamaan, isäsi,
joka rakastaa sinua, Milanka. Tule sydämelleni, poikani, ja anna
huuliltasi kuulua ensimäisen kerran se sana, jota olen ikävöinnyt saada
kuulla, tuo pyhä sana: isä! Tulisesti painoi hän Milankan sydämelleen
ja peitti hänen kasvonsa suuteloillaan.

Mutta samassa kun Milan näin teki, huudahti nuorukainen, kuin olisi
kuolettava isku häneen käynyt.

- Laupias Jumala, mitä olen minä tehnyt! ähkyi Milanka. Minähän olen
tahtonut tulla isäni murhaajaksi! Luoti oli aiottu minun oman isäni
sydämeen — ei, ei — elä suutele minua, elä paina minua tuolla tavoin
sydämellesi — työnnä minut ennemmin luotasi — polje minut jalkaisi alle
kuten myrkyllinen hyönteinen ja halveksi minua — ja — unohda, että minä
olen poikasi.

Näin sanoen heittäytyi hän märälle maalle rajun epätoivon vallassa.

Mutta Milan kumartui hänen puoleensa, silitti lempeästi molemmin käsin
hänen päätänsä ja poskiansa ja huudahti, syvästi liikutettuna:

- Niin itke, poikani, itke, mutta olkoon tämä elämäsi ensimäinen suuri
suru, myöskin viimeinen.

Minä annan kaikesta sydämestäni sinulle anteeksi. Sillä minä tiedän,
että sinut on vietelty, petetty, etkä sinä aavistanut, että se oli
isäsi, joka murhaamaan annoit itsesi houkutella. Eikö niin, Milanka,
se oli kuningatar, se oli Draga, joka käski sinun toimittaa minut pois
tieltä.

- Niin, hän se oli, sanoi nuorukainen epäilemättä. — Oi isä, miksi olet
sitte hänen verivihollisensa, miksi tahdot tappaa hänet?

Hänhän on kuitenkin niin hyvä ja tahtoo tehdä vaan ihmiset onnellisiksi!

Silloin laski Milan kätensä pojan pään päälle ja lausui juhlallisella
äänellä:

- Ja minä vannon sinulle poikani, että tämä nainen, joka sinusta
näyttää niin hyvältä, kantaa turmiota sydämessään, että hän on viekas,
petollinen, tekopyhä ja rietas. Hän tietää, että sinä olet poikani,
eikä hän julmuudessaan kammoa sitäkään, että panisi pojan murhaamaan
isänsä. Tämä kyllä riittää avaamaan sinun silmäsi — sano, Milanka,
uskotko minua?

- Minä uskon sinua, isä! huudahti nuorukainen kyyneleet silmissä. —
Oi, anna minulle anteeksi! Koko elämäni omistan rakastaakseni sinua ja
katkerasti katuakseni tätä hetkeä.

Silloin kohotti Milan hänen päätänsä, painoi häntä sydäntänsä vasten ja
huudahti, katsoen vakavasti hänen silmiinsä:

- Siis uskon minäkin sinua, Milanka ja tästä hetkestä lähtein emme ole
ainoastaan isä ja poika, ei ainoastaan parhaat ystävät, vaan myöskin
liittolaiset, jotka ovat vannoneet syöstä alas kuningatar Draga ja
antaa Serbialle uusi kuningas, joka paremmin on kruunun arvoinen. —
Tiedätkö ehkä kuka tämä uusi kuningas on, Milanka?

Hiljaa, elä puhu sanakaan. Kerran tulee se päivä, jolloin kaikki
toiveet, jotka nyt ympäröivät armasta päätäsi, toteutuvat. Ja nyt
seuraa minua, elkäämme enää viivytelkö, vaan rientäkäämme lohduttamaan
äitiäsi.

- Oi isäni, huudahti nuori Milan, kyynelten valuessa pitkin poskia —
kuinka voin katsoa äitiä silmiin, kun olen vuodattanut sinun vertasi?

- Äitisi ei saa koskaan tietää, mitä on tapahtunut sinun ja minun
välillä tänä aamuna, huudahti Milan nopeasti. Anna minun pitää siitä
huoli! Valhetta täytyy vihata, poikani, mutta joskus on pieni valhe
kerrassaan hyvätyö toista kohtaan.

Tämän jälkeen veti hän Milankan mukanaan pois ja pian seisoivat he sen
pienen talon edustalla, jossa nuorukainen oli kasvanut. Ovi avautui ja
Ada, joka oli jo ikkunasta nähnyt heidän tulevan, hyökkäsi ulos.

- Poikani — lapseni! huudahti äiti. - Oletko sinä todellakin täällä?

Hän sulki vapisevan Milankan syliinsä ja peitti hänet suuteloillaan.
Mutta sitte ojensi hän, päästämättä poikaa luotaan, kätensä Milania
kohti ja huudahti kyynelten vallassa:

- Tänään olet sinä antanut hänet minulle toisen kerran — jos minulla
on jotain anteeksi annettavaa sinulle, niin olkoon kaikki anteeksi
annettu. Mutta mitä tämä on? — huusi Ada äkkiä, osottaen kuninkaan
vasenta olkapäätä. Sehän on verta! Oletko haavoitettu?

- Se ei mitään merkitse, sanoi Milan — se on itse asiassa vaan pieni
naarmu. Kun olimme kotiin tulossa, kannoin Milankan kivääriä ja silloin
satuin minä hipaisemaan erästä puun juurta ja sain tämän haavan.

- Minä sidon haavasi ja hoidan sitä, sanoi Ada — Ja sinä viet meidät
täältä niin pian kuin mahdollista.

- Minä luulen, vastasi Milan, samassa kun hän, Ada ja poika astuivat
arkihuoneeseen, ettei meillä ole ollenkaan aikaa hukata. — Tämän
huoneen päällä häilyy onnettomuus ja turmio, kun Draga kerran
tietää, että hänen hallitsijansa elää. Jo tänä yönä täytyy meidän
lähteä täältä. Minä odotan vaan kahta ystävää, joiden tiedoksi olen
ilmoittanut, että haluan heitä tavata täällä, kahta miestä, joiden
kanssa täytyy neuvotella Serbian onnesta.

Samassa huudahti Milanka:

- Ja tuolla tulee kaksi miestä tänne päin — ne ovat talonpoikia, jotka
nähtävästi vievät eloja myllyyn, sillä heillä on suuret säkit selässä!

- Poikani, sanoi Milan, katsottuaan ulos ikkunasta — ulkomuoto
pettää ja täytyy varoa, ettei siihen luota. Nämä kaksi miestä ovat
tosin talonpojiksi pukeutuneet, mutta sen he ovat tehneet voidakseen
pettää kuningattaren vakoojia. He ovat itse asiassa Serbian vapauden
sankareita, jotka vihaavat kuningatarta yhtä paljon kuin mekin. Nämä
kaksi miestä ovat ne, jotka johtavat sinua sitte, kun minua ei ole enää
olemassa.

Sitte avasi kuningas oven ja huusi kovalla äänellä ulkona seisoville
miehille.

- Tulkaa sisään, tulkaa sisään, ystävät! Olkoon meidän yhtymisemme
Serbian onneksi!

- Serbian onneksi, vastasivat molemmat talonpojat — ja kuolema ja
kadotus Dragalle!

Ja tuon yksinäisen talon kynnyksen yli astuivat valepuvussa — eversti
Maschin ja Stefan Naumovitsch.



VIIDESVIIDETTÄ LUKU.

Köyhtynyt aatelismies.


Vaikka oli syyspäivä, paistoi aurinko kuitenkin hehkuvan kuumasti
aavalle pihalle, joka kuului serbialaisen aatelismiehen Ratscho
Knetzewitschin linnaan.

Kun tuli tähän taloon, tuntui siltä kuin olisi astunut siihen linnaan,
jossa prinsessa Ruusunen nukkui vuosisatoja sitte. Linna oli vanha ja
rappeutunut. Puutarha, joka yhdeltä puolen oli yhteydessä rakennuksen
kanssa, oli viljelemättömän näköinen, jossa rikkaruoho kasvoi vapaasti
ja jossa vaan pari pientä maa-alaa ilmaisi, että ihmiskäsi kävi joskus
sitä hoitamassa.

Pihalla oli sadottain rikkinäisiä talouskaluja hujan hajan,
vaununpyöriä, satuloita, tynnyreitä, kirstuja, huonekaluja, jotka
linnan herra oli hylännyt ja ilman muuta viskannut ulos pihalle ja
näiden päällitse oli vedetty kaksi pitkää nuoraa, joilla riippui
alusvaatteita kuivassa. Eräissä vanhoissa, rikkinäisissä vaunuissa
istui suuri kissa auringon paahteessa, koira pisti kopistaan ulos
takkuisen päänsä torkkuen ja haukotellen, ainoastaan kanat antoivat
vähän vilkkautta ja väriä tähän elottomaan elämään. Kukko pöyhisteli
kanojensa edessä tunkiolla, josta eläinparka turhaan koetti hakea
korvausta siitä, mitä heille oli jätetty antamatta.

Mutta ei, tuossahan avautui ovi ja ylimmällä portaalla näkyi
ihastuttava tyttö. Hänellä oli kädessä täysinäinen vehnävati ja
katseltuaan muutaman silmänräpäyksen pilvettömälle taivaalle ja sitte
kaukaiseen avaruuteen, kuin olisi hän odottanut, että kangastus näkyisi
jossakin, tarttui hän lautaseen ja huusi hopean heleällä äänellä:

- Tipu — tipu! Tulkaa vaan tänne pienet! Ehkäpä tämä on viimeinen
ateria, jonka teille annan. Kas niin, syökää vaan kylliksenne, pikku
tiput.

Näin sanoen heitti hän vehnät ympäriinsä pihamaalle.

- Kuinka kaunista täällä sentään on! huudahti hän puoliääneen, antaen
katseensa liitää ympäriinsä ja katsoen varsinkin lähellä olevaa metsää
ja vuoren harjannetta, joka pehmeästi kaartuen nousi kohti sinistä
taivasta. — Täällä voisi todellakin ihminen olla onnellinen! No,
ehkäpä tulee tänne kerran onnellisempi suku. Oi, kyllä tiedän, kenen
minä tahtoisin tuoda mukanani tähän linnaan asumaan noissa vanhoissa
holvikattoisissa huoneissa! Kyllä tiedän, kenen kanssa minä tuntisin
itseni onnelliseksi täällä, oi, niin sanomattoman onnelliseksi.

Ei — ei! lisäsi nuori tyttö kiireesti, istuutuen rikkinäisten vaunujen
viereen. — Minä en tahdo enää ajatella häntä! Hän on kuollut minulle,
täytyy olla kuollut minulle. Eikö tämä sitte ole koko minun maailmani?
Tuskin tiedän, mitä tapahtuu ulkona maailmassa, sitte kun tulin tänne,
en tiedä itsekään, millä tavoin. Oi, en olisi ehkä jäänyt tänne, mutta
minä vapisen ajatellessani, että täytyy uudestaan lähteä maailmaan ja
ihmisten hyörinään. Genia parka, kuinka sinun nyt käy, sinä isätön ja
äiditön tyttöraukka, kun täällä on kaikki lopussa?

- Ei ole vielä lopussa! lausui raaka, karkea ääni hänen takanaan. — Ha,
haa, vielä minä istun isieni maatilalla ja tahtoisinpa nähdä sen, joka
uskaltaa ajaa minut pois täältä!

Huudahtaen hyppäsi Genia von Sandorf ylös — sillä hän se on, jonka
näemme tuon köyhtyneen aatelistalon pihalla — ja kääntyi ympäri.

Hän seisoi vastapäätä miestä, joka nähtävästi tuli metsästämästä, siltä
ainakin näytti puvusta päättäen. Hänen yllään oli paikattu sarkapuku,
johon kuului lyhyt nuttu ja kapeat housut sekä karkeat saappaat,
jotka ulottuivat niin ylös kuin mahdollista ja auringon ja sateen
haalistama nahkalakki, joka näytti koin syömältä. Kädessä oli hänellä
jahtikivääri, joka näytti ijän puolesta sopivan yhteen miehen muun
puvun kanssa. Mies oli lyhyt ja tanakka, leveäharteinen, niska kuin
härällä. Karkeat kasvot, jotka olivat pöhöttyneet ja tummanpunaiset
paljosta väkijuomain käyttämisestä, olivat harmaan parran peittämät,
joka ulottui alas rintaan saakka.

Tämä mies oli Ratscho Knetzewitsch, aatelismies, joka omisti linnan,
puutarhan ja karjapihan. Mutta pellot ja aidat niiden ympärillä eivät
enää olleet hänen. Kappale kappaleelta oli ne kaikki otettu häneltä,
pelattu tai juotu, sillä hän oli viime aikoihin asti elänyt hyvin
hurjasti. Ratscho Knetzewitsch kuului ikivanhaan sukuun. Hän sanoi
ylpeästi olevansa vojvoodi, mutta tämä oli kai Knetzewitschien veressä,
etteivät he voineet pitää huolta omastaan. He olivat kaikki käyttäneet
omaisuuttaan kevytmielisesti ja sitä mukaa oli aina mennyt pois joku
osa omaisuudesta, niin että tämä viimeinen Knetzewitsch, joka tällä
hetkellä seisoi Genia von Sandorfin edessä, ei ollut paljon muuta kuin
kerjäläinen, vaikka hän omisti linnan, puutarhan ja karjapihan.

Me sanoimme, että herra Knetzewitsch oli viime aikoihin asti viettänyt
hyvin rajua elämää, jonka pääasiallinen synti oli siinä, että
Knetzewitsch oli hirmuisella tavalla antautunut juoppouden uhriksi.
Suurimman osan päivästä vietti hän viinikellarissaan. Niin kauan kun
oli hereillä, makasi hän siellä tynnyrin vieressä ja joi ja kun hän
ei enää voinut juoda, nukkui hän. Hänellä ei ollut muuta seuraa kuin
kissa, joka vihdoin aina herätti hänet surkealla naukumisella, kun
kissan muutoin olisi pitänyt nääntyä nälkään.

Mutta sitte oli äkkiä tullut muutos Knetzewitschin elämässä. Sattuma
oli sen aikaan saanut ja tämä sattuma tuli ihastuttavan olennon
muodossa, jotta Knetzewitsch voitaisiin, jos mahdollista, vielä
pelastaa, ainakin lykätä tuonnemmaksi hänen häviötään.

Eräänä myrsky-yönä oli Knetzewitsch ollut tavallista selvempänä, mikä
muutoin hyvin harvoin tapahtui. Silloin koputettiin hänen ovelleen ja
kun hän sen avasi, tuli hän juuri parhaiksi näkemään, kuinka eräs nuori
tyttö vaipui portaille ja makasi suorana hänen jalkainsa juuressa.
Ratscho Knetzewitsch ei pitänyt naisia juuri suuressa arvossa. Hän
arveli, että he vaan estivät rehellistä miestä juomasta ja nauttimasta
elämän iloja. Ei se siis ollut tytön kauneus, joka sai hänet hoitamaan
tyttöä, kantamaan hänet huoneeseen ja koettamaan kaikin keinoin saada
hänet virkoamaan, vaan oli siihen syynä yksistään se seikka ettei
kukaan muu ihminen voinut tulla tytön avuksi ja että olisi antanut
nuoren tytön aivan yksinkertaisesti maata siinä ovensa edessä, siihen
ei hänellä sentään ollut sydäntä.

Mutta kun hän siinä hoiteli Geniata, sillä hän se oli, joka oli
väsyneenä vaipunut hänen ovensa eteen, ja virvoitteli häntä etikalla
ja jollain vanhalla hajuvedellä, jota löytyi talossa vielä hänen
äitinsä ajoilta, kirosi hän kauheasti naisten heikkoutta, kirosi
onnettomuuttaan, joka oli tuonut "tuon" hänen niskaansa ja valitteli,
että tämmöistä piti tapahtua miehelle, jolla oli parempaakin tehtävää,
kuin hoitaa naisväkeä. Eikä hänen onnistunutkaan saada kokonaan Geniata
tuntoihinsa, sillä hänen pyörtymyksensä muuttui ankaraksi kuumeeksi.
Tämä kuume piti Genia von Sandorfin vuoteessa ummelleen neljä viikkoa
ja usein oli tytön elämä vaarassa.

Knetzewitsch hoiti häntä ja ihmetteli itsekin, että hän kykeni
sellaiseen ja kun hän oikein ajatteli asiaa, täytyi hänen
tunnustaa itselleen, että hän ensi kerran elämässään oli täyttänyt
velvollisuutensa. Mutta tämä velvollisuus kävi hänelle päivä päivältä
yhä rakkaammaksi ja miellyttävämmäksi ja kun Genia ensi kerran saattoi
taas puhua, kun hän tiesi, missä oli ja liikutetulla äänellä kiitti
Knetzewitschiä, niin huomasi hän, ettei tämä pieni naisolento ollut
ollenkaan paha ja että se oli oikein miellyttävää vaihtelua pitää
"tuommoista" talossaan. Mutta täytyy huomata, ettei häntä mitkään
hellemmät tunteet vetäneet Genian puoleen. Niitä olisi hän itsekin
pitänyt suorastaan naurettavina.

Minä olen vanha apina, oli hänen tapana sanoa, — enkä voi ajatella
naista, joka mielistyisi minun punaiseen nenääni tai viihtyisi tässä
viinan hajussa. Mutta ystävätä olen aina halunnut ja kun nyt taivas on
sen sijaan lähettänyt minulle ystävättären, niin tyydyn häneenkin ja
hän saa mielellään olla luonani niin kauan kuin viihtyy.

Genia von Sandorfin täytyi viihtyä aatelismiehen luona, sillä hän ei
parhaalla tahdollaankaan tiennyt, minne hän menisi. Palatako Wieniin?
Mutta mitä hän siellä sitten tekisi?

Äitinsä luo ei hän uskaltanut mennä, sillä äitihän oli hylännyt hänet
tuolla hirmuisella kirjeellä, jonka Genia löysi Stefan Naumovitschin
vierestä, kun tämä makasi verissään kuritushuoneen edustalla.

Genia oli liiaksi ylpeä puolustaakseen itseään äidin syytöksiä vastaan,
torjuakseen sitä hirvittävää epäilystä, joka tässä kirjeessä oli
lausuttu. Mutta niin ei hänellä myöskään ollut kotia eikä sydäntä koko
maailmassa, jonka turviin olisi voinut paeta.

Puoli mieletönnä oli hän sinä yönä harhaillut pitkin Belgradin katuja.
Sitte oli hän rientänyt ulos kaupungista. Hän oli juossut yhä kauemmas
metsään. Hän tahtoi kuolla, mutta hänellä ei ollut rohkeutta. Hän
oli seisonut monen virran partaalla, taistellut itsensä kanssa ja
katsonut kirkkaan veden pohjaan. Monen puun oksaa oli hän tarkastanut
ja ajatellut olisiko se kyllin voimakas häntä kantamaan, jos hän
repisi kaistaleen hameestaan ja tekisi siitä itselleen nuoran.
Sade oli virtana valunut ja kastellut hänet läpimäräksi ja lisäksi
vielä nälkä vaivasi. Mutta tuhat kertaa suuremmat olivat ne tuskat,
joita hänelle tuotti se ajatus, joka raivosi hänen aivoissaan: Äiti
hylännyt — rakastettu kuollut — sillä hän luuli, että Naumovitsch oli
kuollut ja tiesi, että Demeter Banjaluki oli se, joka oli ampunut sen
turmiota tuottavan luodin. Minne hän nyt menisi? Kun sitte hermokuume
oli ohi, valtasi hänet sellainen alakuloisuus ja välinpitämättömyys
itsensä suhteen, että hän mielellään hyväksyi sen tarjouksen, jonka
Knetzewitsch teki hänelle, jäädä hänen luoksensa ja olla hänen
seuranaan tuossa vanhassa rappeutuneessa linnassa.

Siihen aikaan toivoi Genia vielä, että hän voisi mahdollisesti korvata
aatelismiehelle sen hyvyyden, jota tämä hänen sairautensa aikana oli
osoittanut ottaessaan hoidettavakseen hänen kerrassaan laiminlyödyn
taloutensa Genia värisi kulkiessaan Knetzewitschin rinnalla
rappeutuneissa huoneissa ja huomatessaan kaiken sen epäjärjestyksen,
pölyn ja lian, joka kaikkialla kohtasi hänen silmäänsä.

Kerran olivat huonekalut täällä olleet hienot ja kallisarvoiset. Nyt
olivat ne rikkinäiset, kuluneet tai kaatuneet. Uutimien poimut olivat
vuosikymmenien pölyn peitossa. Katsoipa hän minne hyvänsä, näki hän
vaan hävitystä ja köyhyyttä.

Palvelijaa ei Knetzewitschillä ollut ollut pitkään aikaan. Mistäpä
hän olisi ottanut rahoja sellaisen palkkaamiseen? Hänellähän ei ollut
minkäänlaisia tuloja ja kun hän ei itse huolehtinut taloudesta, niin
kaatui kaikki koko talossa. Genia koetti kuitenkin saada järjestystä
tähän sekamelskaan. Vaikka Knetzewitsch oli nimenomaan selittänyt
hänelle, ettei hän koskaan elämässään voisi sallia, että Genia likaisi
valkoisia käsiään työssä, niin tarttui hän kuitenkin tarmokkaasti
työhön.

Hän, nuori kreivitär, jota oli vanhempain kodissa hemmoteltu kuin
ruhtinaan lasta, ei kammonut halvintakaan työtä. Hän oli kaikkialla,
keittiössä, kellarissa, navetassa, hän antoi kanoille ruokaa ja
koetti nyhtää rikkaruohoa puutarhasta. Mutta pian huomasi hän, että
aatelismies Ratscho Knetzewitschin maatilaa saattoi verrata ainoastaan
tuohon kuuluisaan Augian talliin, jonka puhdistaminen kuului Herkuleen
merkillisiin tehtäviin. Ja hän oli vaan tyttöraukka, jolla oli hyvin
hyvä tahto, mutta valitettavasti ei hän ollut mikään Herkules.

Lisäksi tuli vielä se seikka, että Knetzewitschistä pian katosi se
parannus, joka ensi aikoina oli näyttäytynyt, kun Genia tuli taloon.
Ensi viikkoina, jolloin Genia oli talossa, oli aatelismies pitänyt
varansa. Silloin sattui, että hän joskus kampasi partaansakin, harjasi
vaatteensa ja koetti olla hyödyksi taloudessa. Hän joi niin vähän kuin
mahdollista, kävi joskus metsästämässä ja tuli kotiin tuoden mukanaan
milloin mitäkin riistaa.

Mutta sitte alkoi taas tulla niitä suuria kirjeitä, joissa oli
suuret sinetit, ja näissä kirjeissä lienee ollut jotakin, joka oli
erittäin vastenmielistä Ratscho Knetzewitschille. Sillä niin pian kuin
sellainen kirje tuli, katsoi Knetzewitsch siihen ilmeettömin silmin,
sytytti lyhdyn ja meni sen kanssa alas viinikellariinsa, ikäänkuin
hän ei missään muualla olisi voinut lukea kirjoitusta yhtä hyvin kuin
kellarissa, joka oli niin turmiota tuottava koko hänen elämälleen.

Kun hän sitte taas näyttäytyi, huomasi Genia kauhulla, että hän oli
juonut hirveän paljon. Hänen silmänsä olivat silloin jäykät, ja vaikka
hän koetti olla kohtelias Genialle, kuten aatelismiehelle kuuluu, pääsi
hänen huuliltaan kuitenkin silloin tällöin sanoja, jotka panivat nuoren
tytön kauhistumaan.

Seuraavana päivänä pyysi hän aina anteeksi, mitä oli edellisenä
rikkonut ja vakuutti kyynelsilmin, että hän oli juonut vaan noiden
kirottujen surujen tähden.

Genia tiesi kyllä hyvin, kuinka huonot hänen isällisen ystävänsä asiat
olivat. Hänen velkansa olivat jo kauan sitte kasvaneet yli korvien.
Velkojat olivat vaatineet linnan myytäväksi pakkohuutokaupalla.

Knetzewitschillä oli Belgradissa nuoruuden ystävä, joka oli asianajaja.
Tämä oli tehnyt kaikki, saadakseen huutokaupan lykätyksi, ja hänen oli
onnistunutkin kaikenmoisilla kiertelemisillä oikeuden edessä viivyttää
yhä kauvemman tätä ratkaisevaa tapausta.

Mutta muutamia päiviä sitte oli tullut kirje asianajajalta
Knetzewitschille, jossa selitettiin, että nyt oli mahdotonta enää tehdä
mitään hänen hyväkseen ja että hänen oli valmistuttuva mitä pikemmin
vastaanottamaan oikeuden palvelijoita.

Eräänä aamuna istui taas herra Knetzewitsch synkissä mietteissä,
kun pihalta kuului vaunujen kolinaa. Genia katsoi ulos ikkunasta ja
huudahti ihmeissään:

- Sieltä tulee eräs nainen.

Samassa nousi komeasti puettu nainen pois vaunuista ja riensi sisälle.

Siitä oli hyvin kauvan, kun Ratscho Knetzewitsch oli ketään
vastaanottanut. Ei sovi siis kovasti tuomita häntä, jos hän
käyttäytyikin kömpelösti tätä hyvin puettua naista kohtaan, jota hän ei
todellakaan tuntenut.

Ei, hän ei häntä tuntenut. Hän ei voinut millään muotoa muistaa,
missä hän olisi ennen nähnyt nämä kasvot. Eikä hänellä sentään ollut
kovinkaan paljon vanhoja tuttavia, sillä hyvin harvojen kanssa oli hän
ollut tuttavuudessa elämänsä aikana.

- Rouva, sanoi hän, tehtyään muutamia kumarruksia, jotka olivat
todellakin kaikkea muuta kuin kauniita, — minä en tiedä, minä en tunne —

- Ettekö enää tunne täti Eufemiaa? Minähän olin hyvä ystävä teidän
äitinne kanssa lausui nainen.

- Täti Eufemia! huudahti Knetzewitsch. — Kyllä, nyt minä muistan —
aivan oikein, äitini hyvä ystävä. Te toitte meille aina karamelleja
Belgradista ja me huvittelimme itseämme sillä, että nipistelimme teitä
pohkeisiin, teillä oli näet sellaiset siihen aikaan.

- Oi, teidän äitinne oli niin kiltti ja rakastettava! huudahti täti
Eufemia, sillä hän se todellakin oli, joka oli tullut tänne keskustelun
johdosta Dragan kanssa. — Minä en koskaan voi häntä unhottaa.

- Niin, minun kiltti äitini! mutisi Knetzewitsch ja puristi pari
kyyneltä vedenharmaista silmistään, sillä kuten kaikilla juomareilla,
oli hänellä kyyneleet hyvin lähellä.

- Ja juuri siitä syystä, kun tulin ajatelleeksi teidän kilttiä
äitiänne, rakas Ratscho, jatkoi Eufemia, olen minä tullut tänne. Kuulin
näet, että te olette hyvin vaikeissa oloissa.

- Oletteko kuullut siitä puhuttavan? huudahti Knetzewitsch. — Onko
se tieto jo levinnyt kaikkialle? Niin, ikävä kyllä, minun maatilani
myydään pakkohuutokaupalla, se tahtoo sanoa linna ja puutarha, ainoat,
mitkä minulla on jälellä.

- Ja miksi ette ole koettanut hankkia rahoja, rakas ystävä? kysyi
Eufemia.

- Rahoja! Kuka minulle antaisi rahoja?

- Joku, jolle te sen sijaan voisitte tehdä vastapalveluksen. Ei mikään
ole mahdotonta, kuten tiedätte.

- Vastapalveluksen? Millaisen vastapalveluksen minä voisin tehdä
toiselle ihmiselle, vastasi Knetzewitsch olkapäitään kohauttaen. — Minä
en enää kelpaa mihinkään.

Tämä oli kerrassaan liikuttava tunnustus. Mutta hän ei todellakaan
luullut enää voivansa mitään toimittaa. Hän ei ollut koskaan tehnyt
työtä, ei koskaan oppinut mitään, ei koskaan mitään harrastanut.
Hänestä se oli itsessään ihan luonnollista, että hänelle kerran niin
kävisi, kuin nyt oli käynyt.

Silloin meni täti Eufemia hänen luoksensa, laski kätensä hänen
olkapäilleen ja veti hänet luokseen.

- Tahtoisitteko ansaita satatuhatta frangia? kysyi hän matalalla
äänellä.

- Satatuhatta frangia?

- Niin, aivan niinkuin sanoin, jatkoi täti Eufemia. — Ja että
näkisitte, etten minä laske leikkiä, niin näette tässä kaksikymmentä
tuhatta frangia. Nämä saatte heti etumaksuna, jos sitoudutte tekemään
erään työn. Tässä näette ne! Hei, pidättekö niistä? Katsokaas, kuinka
ne kimaltelevat ja säkenöivät, kuule, kuinka ne helisevät! Kaikki nämä
kuuluvat teille, jos vaan sanotte "jaa"!

Tätä sanoessaan oli hän avannut nahkalaukkunsa jota kantoi kädessään.

Knetzewitsch katsoi siihen ja kyyristyi kokoon käheästi huudahtaen.
Siinä oli kultaa, punaista, rahaksi lyötyä kultaa, joka kiilteli häntä
vastaan, niin paljoa kultaa ei hän ollut nähnyt moneen vuoteen.

- Oh, Jumala varjelkoon! mutisi Knetzewitsch. Mistä te tulette, jolla
on niin paljon kultaa?

- Mistä minä tulen, on teille yhdentekevä, vastasi Eufemia. — Pääasia
on, että tarkasti kuuntelette, mitä minulla on sanottavaa. Eräällä
henkilöllä, jota en tahdo ilmoittaa, on vihollinen. Tämä on niin
vastenmielinen hänelle, ettei hän voi elää rauhassa niin kauan kuin
tämä vihollinen hengittää samaa ilmaa kuin hän. Hän tarvitsee siis
varman ja luotettavan miehen, joka voi väijyä vihollista ja ampua
luodin hänen selkäänsä niin että se menee sydämeen. Hän luulee, että
te, herra Knetzewitsch, olette juuri se mies, jota hän tarvitsee.
Satatuhatta frangia tästä työstä, kaksikymmentä tuhatta heti, jäännös
sitte työn tehtyä. Molemmin puolisen vaitiolon lupaan minä meidän
puolestamme ja tuloja tuottavan viran parin vuoden päästä, kun asia on
ehtinyt unohtua, eikä sitä kukaan enää ajattele.

Knetzewitschiä vilusti ja hiotti vuoron perään. Hänellä oli samallainen
tunne kuin juotuaan liian paljon ja liian väkevää viiniä.

Mutta täti Eufemia pudisti laukun sisällön pöydälle, jonka viereen hän
itse istuutui ja sanoi kylmällä äänellä.

- Päättäkää nyt, Ratscho Knetzewitsch! Tahdotteko yhdellä kertaa
tulla rikkaaksi mieheksi ja elää mukavasti, tarvitsematta huolia
huomispäivästä, vai annatteko omaisuutenne, linnanne, puutarhanne ja
kaikki mitä teillä on, mennä vasaran alle pakkohuutokaupassa ja itsenne
ajaa kerjäläisenä ulos kadulle?

- Kerjäläisenä! änkytti aatelismies ja hänen kasvonsa vääntyivät. —
Kerjäläisenä! Niin, niin! kerjäläiseksi minä tulisin. Minulta puuttuisi
leipää — viinistä puhumattakaan — ja minun täytyisi paleltua talvella!

- Te kuolette nälkään, Ratscho Knetzewitsch, jos ette suostu
ehdotukseeni, kuiskasi Eufemia, kun hän näki, että aatelismies alkoi
horjua. Ottakaa nyt, kun teille tarjotaan, sellaista onnea ei enää
teille koskaan tarjota!

Ja siitä on teidän vaan minua kiittäminen. Satoja henkilöitä löytyisi,
jotka olisivat halukkaita heti ansaitsemaan nämä rahat ja, mitä sanon
minä — tuhansia muita! Ettekö siis aavista, kuka se on, joka antaa
teille tämän tehtävän? Ettekö todellakaan aavista? Ettekö tiedä, mikä
toimi minulla on nykyään?

- Minä tiedän, minä tiedän! mutisi Knetzewitsch. Te olette kuningatar
Dragan luona.

- Niin kenelläkäs muulla luulette olevan niin paljon rahaa pois antaa?
Sellaista voi vain kuningatar tehdä! Ei kukaan voi niin helposti luopua
rahoistaan kuin hän. Peijakas, vieläkö sitte epäilette? No, sitte haen
minä kai jonkun toisen, jolle ei tarvitse tuhlata niin paljon sanoja.

Mutta samalla kun Eufemia aikoi pyyhkäistä kultarahat takaisin
laukkuunsa, heittäytyi Knetzewitsch ulvoen kuten susi pöydän yli,
laski vapisevat kätensä kultarahojen päälle ja tuijotti Eufemiaan
vedenharmailla silmillään.

Vanha nainen heittäytyi pelästyneenä tuolissaan taapäin.

- Ettehän vaan aikone viedä rahojani! huudahti Eufemia, vapisten joka
jäsenessään.

- Viedä niitä teiltä? Enhän toki, en minä sentään ryöväri ole! —
Ei, minä tahdon ansaita, rehellisesti ansaita nämä rahat — tehän
sanoitte, että niitä on kaksikymmentätuhatta frangia. Ha, haa, sanoinko
"rehellisesti"? No niin, saattaahan se niinkin olla! — Luoti, sanoitte
te, miehen sydämeen, joka on jonkun vihollinen. Miksi pitää sitte
ihmisillä olla vihollisia? Me tarvitsemme rauhaa Serbiassa, rauhaa!
— Minä teen sen, minä teen sen — niin, sen minä teen. Sanokaa te
terveisiä sille, joka teidät lähetti, että Ratscho Knetzewitsch ei ole
mikään heikko raukka. Tuhat tulimmaista, pelkuri en ole koskaan ollut!
Minä teen sen, se on päätetty!

Ja pääasia oli todellakin päätetty. Sillä mitä sitte keskusteltiin
Eufemian ja Knetzewitschin välillä, oli vaan sivuasioita, joka koski
aikaa ja tapaa, miten rikos oli tehtävä.

- Tapschiderpuistossa voitte hänet tavata, ilmoitti Eufemia, salaisesti
iloiten, että hänen tuumansa oli niin hyvin onnistunut. — Te tapaatte
hänet varmasti sen yksinäisen talon läheisyydessä — tiedättehän, mitä
taloa tarkoitan, se ei ole kaukana veritammesta — siellä tapaatte hänet
varmimmin ja voitte parhaiten tähdätä.

Mutta ei hän ollut vielä maininnut edes sen nimeä, joka oli uhriksi
tuleva. Se oli vaikeinta hänelle. Hän pelkäsi, että Knetzewitsch vielä
viime minuutissa peräytyisi kuullessaan, että oli kysymys kuningas
Milanista. Jokainen serbialainen oli näet enemmän tai vähemmän
kiintynyt pois ajettuun kuninkaaseen, joka, vaikka olikin ollut
kevytmielinen, oli kuitenkin tuottanut maalle onnea ja siunausta ja oli
tehnyt Serbian hyväksi enemmän kuin kukaan muu hallitsija ennen häntä.

- Ja kuka hän sitte on? kysyi Knetzewitsch synkän näköisenä laskien
kultarahoja.

- Kuka hän on? lausui Eufemia vaivaloisesti. Kukas se on, joka tahtoo
hävittää Serbian, sano? Kuka on kuninkaan pahin vihollinen? Kuka tahtoo
ryöstää häneltä kruunun, jonka hän kerran itse pani kuninkaan päähän?

- Milan? sanoi Knetzewitsch käheästi. — Kuningas Milan?

- Niin, hän se on! Hän on Serbian pettäjä, sanon minä teille, hän
tahtoo keinotella Serbian Itävallan käsiin, sehän on päätetty asia. Ja
jos sanon teille kaikki samalla kertaa, niin tiedä, että se on hän,
joka oikeastaan on syyllinen siihen, että teidän perheenne on käynyt
niin huonosti.

- Hän — minun perheeni?

- Niin, ettekö sitä tiennyt?

Hän antoi kerran heittää teidän isoisänne vankeuteen jollain
tekosyyllä, joka oli tietysti tekaistu. Ja sitte uhkasi hän häntä
sillä, että hän mestauttaisi hänet, jollei hän antaisi Milanille puolta
omaisuuttaan.

Knetzewitsch ei tosin muistanut koskaan kuulleensa sanaakaan tästä
jutusta, mutta hänen viinin himmentämä järkensä oli niin vähän
vastustuskykyinen, että uskoi tämän kömpelön valheen.

- Jos asiat ovat sillä tavoin? huudahti hän, heittäen päätänsä
taaksepäin ja koettaen saada kiillottomiin silmiinsä päättäväisen
ilmeen. — No, silloin — silloin minä kyllä osaan tähdätä oikeaan
paikkaan.

Sanokaa kuninkaalle, että Ratscho Knetzewitsch on uskollinen ja
luotettava alamainen ja että hän pitää velvollisuutenaan vapauttaa
hänet vihollisistaan. Mutta hän ei saa unohtaa jälellä olevia
kahdeksaakymmentä tuhatta frangia!

- Samana päivänä, jolloin Milanin ruumis löydetään, vastasi Eufemia —
maksetaan teille rahat.

- Hyvä, oikein hyvä! Mutta kuulkaa nyt, vielä yksi asia! Kuinka sitte
käy, jos minä — kuinka minä nyt sanoisin — jos kuninkaallinen tuomio
lankeaa Milanin hyväksi ja minut pannaan kiinni? Silloin vedetään minut
oikeuteen, tietysti. Mitä minä sitte sanon, kun minut viedään tuomarin
eteen?

- Aivan oikein! Siitä täytyy meidän keskustella! Mutta se asia on
hyvin yksinkertainen. Te tunnustatte kaikki, mutta väitätte ampuneenne
Milanin sentähden, että hän on tehnyt vääryyttä teidän isoisällenne.

- Mutta silloinhan minut tuomitaan! Sitä parempi! Teidät tuomitaankin
heti kuolemaan. Mutta yöllä ennen mestausta, tai jo sitä ennenkin,
antaa kuningas avata teidän vankilanne ja te saatte paeta. Sitte voitte
mennä vähän ulkomaille, katselkaa Parisia, Lontoota ja Wieniä, kaikki
hyvin kauniita kaupunkeja, joissa teillä on hyvin hauskaa ja joissa on
oivallista viiniä.

- Oh, mainiota!

Ja sitte palaatte te jonkun ajan kuluttua aivan hiljaisesti kotiin
Serbiaan hyvinvoipana kapitalistina. Ymmärrättekö, Ratscho
Knetzewitsch?

- Minä ymmärrän, minä ymmärrän, vastasi hän, vaikka hänen aivoissaan
vallitsi sellainen pimeys, ettei niihin päässyt ainoakaan selvä ajatus.

- Me olemme siis yhtä mieltä, sanoi nyt täti Eufemia päättävällä
äänellä. — Eikä minun tietysti tarvitse sanoa, että ennen kaikkia
on syvä hiljaisuus tarpeen. Tehkää asianne hyvin ja sitte ei teidän
tarvitse huolehtia mistään muusta.

- Ja koska sen täytyy tapahtua? kysyi Knetzewitsch. — Mieluummin
näkisin, että se tapahtuisi niin pian kuin mahdollista.

- Sen täytyy tapahtua jo tänään! vastasi Eufemia innokkaasti. — Meillä
ei ole aikaa hukata, sillä hyvin helposti voi tapahtua, että Milan mitä
pikemmin lähtee pois Tapschiderpuistosta, vieläpä Serbiastakin. Parasta
olisi kai tänään pimeän tultua.

- Pimeän tultua, toisti aatelismies. Yön pimeys sopiikin juuri
sellaisille toimille. Peijakas, enpä ole vielä koskaan tappanut
ihmistä, en matoakaan, jollei se ole ollut aivan tarpeellista, enkä
jänistäkään olisi ampunut, jollei nälkä olisi siihen pakottanut.

- Oletteko saanut jo tunnon vaivoja, sanoi Eufemia ivallisesti —
silloin on kai parasta, että otan rahani takasin. — Minä pidän siinä
tapauksessa rahat ja te hyvän omantunnon.

Aatelismies värisi ja vapisi kuin olisi hänellä ollut vilutauti.

- Ah — jos ei nyt olisi kysymys isieni linnasta, niin en tosiaankaan
sitä tekisi. Mutta nyt ei ole muuta vaalia! Ja kääntyen vanhan Eufemian
puoleen, jatkoi hän:

- Menkää nainen ja sanokaa sille, joka teidät lähetti, että huomenna
varhain, kun aurinko on noussut, ei hän enää tarvitse pelätä
vihollistaan. Knetzewitsch täyttää velvollisuutensa.

Mutta hän — tuo toinen joka, niin totta kuin Jumala on taivaassa, on
enemmän syyllinen vuodatettuun vereen kuin minä, hän pitäköön myös
huolta siitä, että minä saan kahdeksankymmentä frangiani sitte kun
se on tapahtunut! Sillä minä tarvitsen paljon rahaa ja paljon viiniä
tyynnyttääkseni omaatuntoani.

- Rahoja ei tule puuttumaan! sanoi ilkeä nainen nauraen. — Sillä, joka
minun lähetti on rahoja liiaksikin. Ja nyt — hyvästi! Mutta ennenkun
jätän teidät, niin vannokaa äitinne nimessä, joka nyt lepää haudassa,
että te huomenna teette tämän työn!

- Äiti parka, mutisi Knetzewitsch itsekseen — pitääkö minun vielä
vannoakin. Mutta sama se; kun kerran on murhan aikeissa, niin ei saa
olla niin tarkka valankaan suhteen. Minä vannon!

Nyt oli Eufemia saanut sen mitä tahtoi. Hän tiesi, ettei aatelismies
söisi sanaansa, että hän kaikissa tapauksissa pitäisi valansa.

Kiireesti sanoi hän hyvästi, eikä Knetzewitsch mennyt saattamaan häntä
portaille.

Muutama minuutti sen jälkeen vierivät vaunut pois — ja tuo kelvoton
nainen ojentihe mukavasti silkkityynyille niissä vaunuissa, jotka
veivät hänet takaisin huvilinnaan.



KUUDESVIIDETTÄ LUKU.

Salajuonen uhri.


Oli yö — pimeä, kolkko yö oli seurannut kaunista syyspäivää.
Yksinäisessä talossa Tapschiderpuistossa paloi lamppu huolellisesti
eteen vedettyjen paksujen uutimien takana. Erään pöydän vieressä, jossa
oli aterian jäännökset, istui Ada Kristic. Hän oli pannut kätensä
pojan ympärille ja painoi häntä hellästi sydämelleen eikä väsynyt
tarkastellessaan häntä hellin katsein, ikäänkuin ei hän voisi käsittää,
että hän todellakin oli saanut poikansa takaisin.

Levottomana kulki kuningas Milan edes takasin lattialla. Vähä väliä
katsoi hän kelloonsa, meni ikkunan luo, kohotti hiukan uudinta ja
katsoi metsätielle, joka kulki talon ohi.

- Kello on viittä minuuttia vailla kaksi, sanoi hän sitte äänellä, joka
selvästi ilmaisi hänen mielenliikutuksensa. — Kohta valkenee päivä
ja silloin on pakomme mahdoton, ainakin tänä päivänä ja kuka tietää,
voimmeko olla turvassa täällä vielä tämän päivän. Ja Maschin lupasi
kuitenkin minulle olla täällä vaunujen kanssa puoliyön aikana.

- Mutta ajattele nyt, vastasi Ada, että tie Tapschiderin ja Belgradin
välillä on hyvin pitkä ja sitte täytyy eversti Maschin'in ensin hakea
meille sopivat ajoneuvot. Oi Milan, sydämeni tuntuu niin raskaalta, kun
ajattelen, että minun täytyy jättää tämä talo, jossa olen asunut niin
kauan ja jossa pikku Milankani on kasvanut! Onko meidän siis todellakin
välttämätöntä paeta?

- Ja sellaisen kysymyksen teet sinä, Ada! huudahti Milan, istuutuen
hänen viereensä. — Eikö sitte Maschin itse ole vakuuttanut sinulle,
että kuningatar tietää kaikki? Hän tietää, että Milanka elää, mutta
hän tietää myös, että minä olen Serbiassa ja otaksuu, että olen
Tapschiderpuistossa sinun luonasi, Ada. Usko minua, tällä hetkellä on
murhaaja jo lähtenyt minua etsimään. Olenpa luullut näkeväni epäiltävän
henkilön hiipivän täällä läheisyydessä.

- Mutta itsehän vakuutit, että erehdyit, isä! huudahti Milanka. — Se
oli sinun oma varjosi, sanoit sinä, joka lankesi tielle. Oh, jos vaan
olisit antanut minun mennä, kuten pyysin, pyssy kädessä katsomaan,
oliko todellista vaaraa lähellä! Ole varma siitä, että ensimäinen
vakooja, jonka olisin kohdannut, olisi saanut luodin aivoihinsa, niin
että hän olisi varmaan lakannut vaanimasta rehellisten ihmisten toimia.

- Ei, ei, lapseni! huudahti Ada levottomana. — Sinä pysyt meidän
luonamme, sinä et saa enää mennä ulos yksin ennenkuin olemme kääntäneet
selkämme tälle metsälle. Niin, minä näen sen nyt, ettemme voi olla
täällä kauempaa. Meidän täytyy niin pian kuin mahdollista päästä pois
täältä.

- Se tulee tapahtumaan jo tänä yönä, vastasi Milan. — Kaikesta olen
sopinut ystäväni, eversti Maschinin kanssa ja hän on luvannut viedä
teidät varmaan paikkaan. Kostantinopolissa asuu eräs uskollinen
ystäväni, jolle olen kerran tehnyt suuren palveluksen. Se on sulttaanin
suurvisiiri — olet kai pannut talteen sen kirjeen, Ada, jonka sinun
tulee jättää hänelle minulta.

- Kirje on täällä povessani — ja saat olla varma siitä, etten jätä
sitä kellekään muulle kuin suurvisiirille. Mutta oletko myöskin varma
siitä, että tuo turkkilainen, joka on eri uskoa kuin me, ottaa meidät
ystävällisesti vastaan?

- Siitä olen aivan varma, sanoi Milan — Murat Bey on kelpo mies.
Uskokoon hän mitä tahansa, Kristusta tai Muhamettia, niin tulee hän
olemaan sinulle, kallis Adani, uskollinen ystävä ja pojalleni toinen
isä.

- Ja miksi et tahdo seurata meitä Turkin maalle? Oi, tule mukaan, pyysi
Ada — siellä tulemme niin onnellisiksi!

- Rakas vaimoni, kuinka mielelläni, oi, kuinka mielelläni seuraisin
teitä, huudahti Milan — mutta minä en voi, en saa sitä tehdä. Suuret,
tärkeät asiat estävät minua siitä. Minun täytyy palata Wieniin, siellä
on nykyään minun paikkani. Eikö niin Ada, uskothan, että sydämeni
vuotaa verta, kun en voi seurata teitä.

Ada laski kätensä hänen käteensä ja katsoi hurskailla silmillään
uskollisesti ja luottavasti häneen.

- Minä uskon sinua, vastasi hän, äänessä hellä sointu.

- Isä, kysyi Milanka, nousten ylös ja mennen Milanin luo — miksi
lähetit Stefan Naumovitschin heti pois, miksi kehoitit häntä heti
palaamaan kuninkaalliseen hoviin?

- Sen selitän sinulle, sanoi Milan — sillä sinä ihmettelit kyllä sitä,
etten pidättänyt luonani tätä miestä, joka on arvokkaimpia ystäviäni.
Stefan Naumovitsch on meille kaikista tärkein henkilö, sillä hänellä
on nykyään kuningas Aleksanterin luottamus. Me tarvitsemme miehen,
joka on mukana hovin elämässä. Ainoastaan sellainen voi nähdä Dragan
suunnitelmat ja aikeet, ainoastaan hän voi joskus saada aikaan sen,
että yksi ja toinen niistä hirmutöistä, joita Draga niin mielellään
panee toimeen, tulee vielä viime hetkessä estetyksi. Siitä syystä en
tahdo asettaa Stefan Naumovitschin henkeä vaaranalaiseksi. Jos hänet
olisi löydetty tästä talosta, jos olisi huomattu, että hän seurustelee
minun kanssani, maanpakolaisen, jota kuningas vihaa enemmän kuin ketään
muuta vihollistaan, vaikka hänen on minua kiittäminen elämästään — niin
olisi Stefan Naumovitsch ollut mennyttä miestä.

Kerran on kuningas jo lahjoittanut hänelle elämän, kun Stefan
Naumovitsch oli jo niin lähellä kuolemaa, että hän oli jo kuulevinaan
sen jääkylmäin siipien suhinan — toista kertaa ei Aleksanteri antaisi
armon käydä oikeudesta. Ei, Stefan Naumovitschiä ei saa kukaan löytää
minun rinnaltani, sentähden neuvoin häntä menemään takasin huvilinnaan.
Siellä voi hän pitää Dragaa silmällä ja ilmoittaa minulle niin pian
kuin vakava vaara minua uhkaa. Mutta eversti Maschinin toimeksi olen
antanut palata Belgradiin hankkimaan sieltä vaunuja. Näillä vaunuilla
matkustamme pääkaupunkiin, jossa voimme pysähtyä muutamia päiviä seppä
Zornin talossa, jossa ollaan minun puolellani, siellä viivymme siksi
kunnes saamme tietää, mihin toimiin Draga aikoo ryhtyä. Sitte pakenette
te valepuvussa Konstantinopoliin ja minä palaan Wieniin.

- Vaunut ovat täällä, huudahti Milanka äkkiä ja riensi ikkunan luo. —
Se on eversti Maschin, joka tulee meitä hakemaan.

Oi, elä itke, äiti kulta, jatkoi sitte poika — vaikka sinun täytyy
sanoa hyvästi kauniille, tyynelle kodillemme. Minä vannon sinulle tällä
juhlallisella hetkellä, että minä, sinun poikasi, kerran tuon sinut
takasin Serbiaan. Silloin kutsutaan sinua kuninkaan äidiksi ja kaikki
kunnioittavat ja rakastavat sinua. Ja tämän talon lahjoitan sitte
sinulle ja kun väsyn niistä huolista, joita minulla on, huolehtiessani
kansani parasta, silloin pakenemme tänne ja ajattelemme tätä hetkeä,
jolloin me molemmat emme olleet muuta kuin kodittomia pakolaisia.

- Kodittomia pakolaisia, toisti Ada kyyneleet silmissä. — Oi poikani,
se on paha, katkera, kova sana.

Kuului koputus ulko-ovelle ja kun Milan varovasti avasi, astui eversti
Maschin sisään. Hän oli pukeutunut kuskin pukuun, piti piiskaa
kädessään ja päässä oli hattu, joka osaksi peitti kasvot.

- Sinä olet viipynyt kauvan, eversti Maschin, sanoi Milan hiukan
moittien. — Olet tehnyt minut levottomaksi.

- Jää tähän käytävään! kuiskasi eversti Maschin hänelle. — Nuo molemmat
tuolla sisällä eivät tarvitse kuulla, mitä minulla on sanottavaa
sinulle. Minun oli pakko kulkea kiertoteitä, kun minun jälkiäni
seurattiin.

- Jälkiäsi seurattiin, hyvä Jumala, silloinhan sinut on tunnettu ja
ennen kaikkia on nähty aikeesi!

- Niin, sen luulen, sanoi Maschin, joka kohotti hattuaan ja
nenäliinalla kuivasi otsaansa. — Varsinkin eräs ratsastaja oli
yhtämittaa kintereilläni. Mutta minä johdin ne kumminkin harhaan, sillä
minä ajoin kuin paholainen ja ajoin sellaiselle tielle, jossa heidän
vihdoinkin täytyi kadottaa minut näkyvistään.

- Sinä et siis luule, että sinun on nähty ajavan tänne?

- Sitä en luule, mutta ajattelen, että on parasta kiirehtiä. Laittakaa
niin, että joudutte täältä pois niin pian kuin mahdollista, siinä on
kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa! Sinä tiedät, kuninkaani,
että koko sielullani rakastan sinua, mutta juuri siitä syystä en
haluaisi tänä yönä tulla ammutuksi, sillä luulen, että voin olla
sinulle ja pojalle hyödyksi.

- Me olemme kunnossa, vastasi Milan — ja voimme heti lähteä matkalle.
Odottakaa meitä ulkona — vaunut ovat kai lähellä taloa?

- Ne ovat oven edessä. Nyt täytyy minun heti katsoa hevosia.

- Anna sen käydä nopeaan, hyvin nopeaan! jos onni on meille suotuisa,
niin olemme päivän koittaessa Belgradissa.

Maschin katosi heti ulos ovesta ja kiipesi kuskipukille, jonka edessä
kaksi juoksijaa kärsimättömästi löi kavioitaan maahan.

Mutta Milan puolestaan meni takasin arkihuoneeseen ja sanoi Adalle:

- Nyt on sinulle aika tullut, Ada, erota kodistasi. Elä tee eroa liian
vaikeaksi minulle eläkä itsellesikään. Voimia, rohkeutta ja kestävyyttä
tarvitaan, jos mieli paon onnistua.

- Minä olen valmis, sanoi Ada, väkisin pidättäen kyyneleitään, sillä
hän ei voinut saada selville sitä, miksi hänen sydäntään niin ahdisti.

Tule, poikani! sanoi hän äänellä, jota koetti saada niin varmaksi kuin
mahdollista. — Tule ja menkäämme muukalaisten joukkoon! Mutta sinä olet
oikeassa, kerran me vielä palaamme, jos Jumala niin tahtoo.

Poika kietoi kätensä itkevän äidin ympärille, sillä Ada ei voinut enää
hillitä itseään, hän antoi kyynelten vapaasti vuotaa ja veti pojan
mukanaan.

Kun he olivat tulleet ulko-ovelle, pyysi Milan häntä viipymään vielä
hetken. Hän avasi oven raolleen ja huusi puoliääneen ulos:

- Eversti, onko ilma puhdas? Katso ympärillesi ja tunnustele vielä
kerran, onko mitään vaaraa uhkaamassa!

Oli minuutin hiljaisuus, sitte vastasi Maschin:

- Minä en voi nähdä mitään epäiltävää. Tule vaan heti tänne! Vaunujen
oven olen jo avannut, hiivi vaunuihin ja sitte matkalle niin pian kuin
mahdollista!

Milan astui ensin ulos. Hän kietoi takin tiukasti ympärilleen ja veti
hatun syvemmälle otsalle. Hänen takanaan seisoivat vielä Ada ja Milanka
odottaen kutsua.

Milan katseli ympärilleen. Hänen oikea kätensä, joka oli takin
taskussa, tarttui revolveriin. Hän oli varmasti päättänyt, että jos
tällä hetkellä joku Dragan palkatuista murhaajista näyttäytyisi, niin
hän koettaisi ehtiä edelle ja ampua hänet empimättä.

Yö oli pimeä. Kuu piilottautui pilvien taa. Pensasten päällä, joita
kasvoi molemmin puolin metsätietä talon lähellä, oli harmaa usva, jota
oli kohonnut maasta.

- Tulkaa rakkaani! huudahti Milan, kääntyen ja ojentaen kätensä Adaa
kohti. Tämä irtautui hiljaa Milankan syleilystä ja meni muutamia
askelia rakasta miestänsä kohti.

Silloin peräytyi hän äkkiä taapäin, kuin olisi hän nähnyt myrkyllisen
käärmeen, joka vaani tuolla pensaikossa, mutta sitte heittäytyi hän
Milanin päälle, tarttui kiinni häneen ja tunki hänet väkisin vaunuihin.

Silloin pamahti laukaus, tuli välähti yön pimeydessä ja sitte —

Milan oli arvelematta heittänyt kumoon Adan, kuin olisi hän siten
tahtonut suojella häntä tuntemattomalta vaaralta, vaikka hän oli
vakuutettu, että tämä vaara koski vaan häntä itseään.

Mutta se oli liian myöhään. Ruudin savu kietoi hetkeksi kaikki, vaunut,
hevoset ja ihmiset. Mutta tämän sumun läpi kuului heikko ääni:

- Minut on murhattu — minä kuolen — pelasta minut, Milan — pelasta
minut!

Huudahtaen heittäytyi Milan hänen eteensä, joka makasi hänen jalkainsa
juuressa. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt kietoa käsiään hänen
ympärilleen, ennenkuin tumma olento juoksi pensaikosta.

Vielä kerran kuului laukaus. — Milan huudahti, sillä hän oli
haavoitettu ja luoti oli sattunut juuri samaan paikkaan, johon Milankan
luoti oli raapaissut, nimittäin vasempaan olkapäähän.

Milan kaatui selälleen. Hän oli vähällä menettää tajunsa, mutta
seuraavassa tuokiossa oli hän taas jaloillaan. Hänet valtasi mieletön
raivo tuota kurjaa murhaajaa kohtaan, joka oli, kuten hän luuli,
tappanut hänen rakkaan vaimonsa. Ei, se roisto ei pääse kostamatta.
Tuolla juoksi hän pensaikkoon. Mutta Milan oli nähnyt hänet ja
silmänräpäyksessä oli hän miehen jälessä. Nyt alkoi hurja ajo.
Murhaajalla oli vielä kivääri kädessään, mutta hän ei nähtävästi
uskaltanut ampua kolmatta laukausta tai ei kiväärissä sitte ollut enää
mitään jälellä. Hän juoksi niin kiireesti, kuin jalat kannattivat. Hän
ryntäsi metsän läpi ja hänen takanaan Milan, välittämättä verestä, joka
juoksi haavasta olkapäässä. Milan vei taskuunsa oikean kätensä, ainoan,
mitä hän nyt saattoi liikuttaa, ottaakseen sieltä revolverinsa. Mutta
hän huomasi nyt, että takki oli varmaankin jäänyt siihen paikkaan,
johon hän kaatui, ja että ase oli ollut takin taskussa. Mutta ei
tämäkään seikka voinut estää Milania ajamasta murhaajaa. Hän juoksi,
vaikka väsymys lisääntyi joka hetki, juoksi yli kantojen ja hautojen,
hän tunkeutui läpi pensasten ja pysyi aina murhaajan kintereillä. Mutta
äkkiä tunsi Milan pyörrytystä, maailma musteni hänen silmissään ja hän
tunsi, että oli vähällä mennä tainnoksiin.

Ja tuo roisto, joka oli antautunut yrittämään murhata hänet ja hänen
Adansa, pääsisikö tuo nyt rankaisematta, saisiko hän Judaksen palkan,
joka epäilemättä oli häntä odottamassa Tapschiderpuiston huvilinnassa?
Ei, ja tuhat kertaa ei! Ennemmin panisi Milan liikkeelle aivan
viimeisetkin voimansa, ennemmin hän —

Silloin syöksyi maanpakoon ajettu kuningas äkkiä maahan, kuin olisi
salama häneen iskenyt. Sokeassa innossaan ei hän ollut huomannut
kantoa, joka oli polulla. Siihen kompastui hän ja kaatui, ollen
äärettömän heikko, ei hän voinut pitää itseään pystyssä ja makasi nyt
liikkumattomana maassa.

Murhaaja oli kuullut kuninkaan huudon, kun tämä kaatui. Hän seisoi
hiljaa hetkisen ja käänsi päätänsä. Parilla rajulla harppauksella oli
hän kuninkaan luona, joka makasi maassa voimatta nousta ylös, eikä
ollut hänellä kuin yksi käsi puolustuksekseen ja sekin aseeton.

Kuu pilkisti nyt pilvien lomasta.

Milan näki murhaajan tulevan yhä lähemmäksi. Hän valmistausi tekemään
murhaavaa iskua sillä tuo leveäharteinen mies heilutti kivääriä päänsä
päällä ja oli nähtävästi aikeessa pyssyn perällä musertaa onnettoman
kuninkaan pää.

- Takasin, karjui Milan. — Oletko serbialainen ja tahdot sittenkin
tappaa kuninkaasi? Minä olen Milan, joka on kerran ollut mahtavin mies
tässä maassa.

- Jos olet Milan, niin olet juuri oikea mies! löpersi toinen, jonka
kieli ei tahtonut oikein totella paljon viinin nauttimisen tähden. —
Ha, haa, jos olet Milan, niin täytyy sinun kuolla.

- Ja miksi tahdot sitte tappaa minut? kysyi kuningas kohottaen hiukan
yläruumistaan ja nostaen torjuen oikean kätensä. — Olenko koskaan tehnyt
sinulle pahaa?

Onko sinulla ollut syytä valittaa minun tähteni? Olenko ryöstänyt
sinulta jotakin, varastanut sinulta, olenko kirjoittanut jonkun
tuomion, jonka kautta sinulle olisi pahaa tapahtunut? Niin sano sitte,
ihminen, olkoonpa kuinka tahansa ja lienetpä kuka tahansa, niin vannon
sinulle, että jos voit todistaa minulle, että sinulla on syytä olla
vihoissasi minulle, niin minä kumarran pääni ja otan vastustamatta
sinun murhaavan iskusi.

- Sinä et ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa, minkä itse tiedän,
änkytti murhaaja laskematta alas kivääriä. — Mutta hän tahtoo sitä —
hän tahtoo myöskin sitä — he tahtovat molemmat ja siitä syystä täytyy
sinun — hiiteen. Mutta sinut täytyy minun tehdä mykäksi — siitähän minä
saan maksunkin!

- Sinä saat maksun! huudahti Milan. — Kurja, etkö edes häpeä puhua,
että aiot hävittää ihmiselämän halpamaisen voiton vuoksi? Kuka sano
minulle, kuka on ostanut sinut tekemään tätä inhottavaa rikosta? Kenen
käsi on sinulle maksanut veren hinnan?

Käheä, mieletön nauru tunkeutui miehen huulilta. - Ha, haa, niin
kysytään lapsilta! sanoi hän. — Minua ei ollenkaan haluta ruveta
sinulle vastaamaan. Mutta koska olet Milan ja olet ennen ollut
kuningas, niin sallin sinun rukoilla lyhyen rukouksen. Sillä aikaa
lataan minä kiväärini ja tällä kertaa tiedän kyllä osaavani paremmin.
Saatana tietäköön, miksi käteni molemmilla ensi kerroilla vapisi niin
hirveästi.

Milan näki, kuinka hän latasi kivääriä. Hän koetti monta kertaa nousta
ylös maasta — mutta ei voinut. Verenvuodon tuottama heikkous oli liian
suuri. Milan ei voinut rukoilla murhaajalta henkeään, siihen oli hän
liian ylpeä. Ei, ennen tahtoisi hän kuolla. Ammu nyt, mutta satuta
oikein! sanoi Milan. — Minä en tahdo estää sinua ansaitsemasta rahojasi.

Milan tunsi jo kylmän raudan ohimoillaan ja avasi silmänsä heittääkseen
viimeisen silmäyksen tähtiin, jotka kimmelsivät puiden oksien välistä.

Nyt kosketti murhaajan sormi kiväärin lukkoa. Silloin — —



SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU.

Hekkumoitsijan vallassa.


Kaksi kättä tarttui murhaajan kivääriin. Turhaan koetti tämä saada
käsiään irti aseesta. Hän teki kerrassaan epätoivoisia yrityksiä, mutta
joko hänen kätensä olivat liian heikot paljosta juonnista tai oli se
lujuus, joka hänen oli voitettava, aivan yliluonnollista laatua.

-Täältäkö sinut siis löydän, Ratscho Knetzewitsch, kuului naisen ääni
sanovan. — Minun aavistukseni eivät siis pettäneet! Sinä olet myynyt
sielusi rahasta, sinä olet vaihtanut kunniasi halpaan mammonaan!
Murhaaja — murhaaja, päästä uhrisi!

Vaikka Ratscho Knetzewitsch oli kellarissaan juonut niin paljon makeata
viiniä, että hän tuskin saattoi pysyä jaloillaan ja vaikka se kiihtynyt
mielentila, jossa hän oli, oli osaltaan vaikuttanut sen, että hän oli
aivan juovuksissa, niin olivat nämä sanat kuitenkin omansa edes hiukan
häntä selvittämään. Hän päästi kiväärin, joka jäi sen käsiin, joka piti
kiinni varresta.

Milan katsoi ylös Geniaan.

- Genia — Genia! sanoi hän vaivaloisesti, katsoen ylös nuoreen tyttöön,
jonka kalpeita kasvoja kuu valaisi ja jotka sen kautta tulivat yhä
kalpeammiksi. — Genia, oletko se todellakin sinä, joka olet tullut
minua pelastamaan tällä epätoivon hetkellä?

- Niin, minä se olen, kuningas Milan, vastasi Genia lujalla äänellä.
Nyt en voi kuitenkaan selittää sinulle, mikä minut on tuonut tämän
miehen luo. Hän ei ole vielä voitettu! Katso, kuinka hänen silmänsä
hehkuvat, kuinka hän vapisee mielenliikutuksesta, kuinka hän tuijottaa
sinuun kuin petoeläimeen, joka aikoo hyökätä uhrinsa kimppuun. Elä
kuitenkaan pelkää, kuningas Milan, sillä tämä mies ei voi enää
vahingoittaa sinua. Minä vannon sinulle, että ennen lasken sen luodin,
joka on tämän kiväärin piipussa, hänen omaan sydämeensä, kuin että
hän saa katkaista hiustakaan sinun päästäsi. Ja kohta näyttäytyivät
Genian sanat tosiksi, ettei Ratscho Knetzewitsch suinkaan ollut vielä
voitettu. Hän ulvoi niin että se kuului ympäri metsän.

- Takasin, tyttö, huusi hän. — Anna minun toimittaa tämä asia!
Satatuhatta frangia, ymmärrätkö, Genia! — Ne täytyy minun ansaita, jos
aion pysyä aatelismiehenä. — Ja sinä, sinä tulet vaimokseni, ja minä
puen sinut silkkiin ja samettiin ja sinä saat kultavitjat ja sinusta
tulee Zaporan linnan rouva, mutta tämän miehen veren täytyy ensiksi
vuotaa! Tänne kiväärini, tyttö! Ainoastaan sinä ja minä tiedämme tästä
asiasta, ja me — me vaikenemme!

Näin sanoen aikoi hän hyökätä Genian kimppuun, ryöstääkseen häneltä
kiväärin. Mutta tyttö juoksi muutamia askelia takaperin, asetti
kiväärin poskeaan vasten ja huusi äänellä, jossa oli muutakin kuin
pelkkä uhkaus:

- Takasin, Ratscho Knetzewitsch! — Varo itseäsi minulta! Minä voisin
unohtaa, että olet pelastanut henkeni ja ottanut minut huoneeseesi, kun
minä sairaana ja väsyneenä vaivuin sinun ovesi eteen. — Varo itseäsi —
minun luotini lävistää sydämesi!

Milan koetti tällä hetkellä nousta ylös hyökätäkseen murhaajan
niskaan, mutta oi — hän lienee kaatuessaan puun kannon yli saanut
suonenvenähdyksen, tai oli jalka kerrassaan poikki. Siihen tuli lisäksi
se heikkous, jonka veren vuoto tuotti. Hän ei voinut nousta muuta kuin
istualleen ja sitte kaatui hän takasin maahan.

- Niin, minä aavistin juuri tätä, jatkoi Genia, kun sinä salassa
poistuit kotoa nukutettuasi omatuntosi viinikellarissasi.

Minä luin juuri silmistäsi kamalan aikeesi. Minä olen kerta toisensa
perään kysynyt itseltäni, kuka antoi sinulle kultarahat ja setelit.
Minä tiesin, ettei se voinut olla ystävä, joka antoi sinulle tämän
avun, vaan täytyi sen olla vihollinen. Siksi seurasinkin sinua, kun
poistuit kotoasi. Mutta Tapschiderissä jouduin pois jäliltäsi ja
löysin sinut vasta aivan äsken. Pakene nyt, onneton! lopetti Genia
intohimoisella kiihkeydellä lausutun puheensa. — Pakene, niin kauas kun
jalkasi voivat sinua kannattaa! Tämä mies antaa armon käydä oikeudesta
eikä vedä sinua maallisten tuomarien eteen. Minäkin pidän tämän asian
salassa, mutta meidän tiemme käyvät tästälähin eri suuntiin. Mieletön,
luulitko voivasi ostaa minut sadalla tuhannella frangilla? Vaikka
panisit miljooneja, niin, vaikka koko maailman aarteet minun eteeni ja
vaikka olisit nuori ja kaunis sen sijaan että nyt olet vanha ja ruma,
niin ei Genia von Sandorf kumminkaan koskaan kuuluisi sinulle!

- Ei koskaan! ulvoi Knetzewitsch. — Ha, haa, saammepa nähdä, mitä
sinulla on sanottavaa, kyyhkyseni, kun minulla on tähti rinnassa ja
kuningas on nimittänyt minut salaneuvokseksensa ja minulla on niin
paljon rahaa, että sinä saat aina ajaa katetuissa vaunuissa! Tuhat
tulimmaista, sinä et siis tahdo antaa minulle kivääriäni takasin! Hyvä,
en minä sitä tarvitsekaan, tämä vie minut varmemmin perille.

Kauhukseen huomasi nyt Genia, että hän veti samalla esille suuren
puukon, jonka terä välähti kuutamossa.

- Kuole, Milan Obrenovitsch! huusi Ratscho Knetzewitsch ja pitäen
puukkoa korkealla hyökkäsi maassa makaavaa, aseetonta miestä kohti. —
Minä olen vannonut ja minä pidän valani. Minä olen Zaporan linnan herra
ja aion olla edeskinpäin.

Lausuessaan nämä sanat, oli hän heittäytynyt polvilleen Milanin
viereen. Hänen karkea, kömpelö vasen kätensä tarttui maanpakoon ajetun
kuninkaan kurkkuun, ja turhaan koetti kuningas saada likaista kättä
pois kaulastaan.

Oikealla kädellään heilutti Ratscho Knetzewitsch puukkoa päänsä päällä
ja näytti hakevan paikkaa kuninkaan rinnassa, johon saattoi tunkea
veitsen.

Genia puristi vielä kovemmin kiväärinsä perää. Hän katsoi vielä kerran
taivaaseen päin. Pelottava taistelu riehui hänen sielussaan. Hän ei
ollut vielä koskaan vuodattanut verta, ei koskaan tehnyt yhdellekään
ihmiselle pahaa ja nyt — nyt pitäisi hänen ampua maahan tämä mies,
joka kerran oli tehnyt hänelle hyvää, ampua hänet, kuten hullun
koiran. Niin, hän tekisi sen, sillä senhän täytyi tapahtua. Antaisiko
hän kuningasmurhan tapahtua silmäinsä edessä, koettamatta estää sitä
ainoalla tavalla, millä voi?

- Takasin, Ratscho Knetzewitsch! huusi hän. Takasin, muuten olet
hukassa, sillä ennenkuin sinä työnnät veitsen Milanin rintaan, tekee
minun luotini lopun sinusta.

- Ha, haa, nauroi murhaaja käheästi. — Ammu sinä vaan — Genia von
Sandorf — se on vaan viaton leikkikalu, joka on kädessäsi. Sillä minä
en ladannut kivääriä, näetkö. Tuossa kiväärinpiipussa ei ole luotia,
joka voisi tehdä minulle jotain pahaa.

Genia painoi lukkoa, hana painui alas, mutta juopon sanat näyttäytyivät
tosiksi. Kivääri oli todellakin lataamaton.

- Ole nyt viisas, pikkuruiseni! löpersi Ratscho Knetzewitsch, joka piti
yhä Milania maassa ja heilutti puukkoa päänsä päällä. — Ole viisas,
kuuletko! — Meitähän on vaan sinä ja minä, jotka tiedämme, että verta
on vuotanut täällä Tapschidermetsässä. Eikä tämä ole ensimäinen veri,
joka on täällä vuotanut. Tuolla jossain kauempana on tammi, joka voi
kertoa, että kerran erään toisen Obrenowitschin veri on vuotanut
täällä. Ja hän oli paljon parempi mies kuin tämä, joka minulla on tässä
ja jonka minä nyt —

Ratscho Knetzewitsch sysäsi puukkonsa, mutta samassa silmänräpäyksessä
päästi hän tuskan ulvonnan. Hänen kättänsä lyötiin ryhmysauvalla.
Veitsi putosi hänen kädestään. Samassa kun Ratscho Knetzewitsch tahtoi
heittäytyä taapäin, tarttui kymmenen kättä kiinni häneen ja pidättivät
häntä.

Mutta Geniakin oli peräytynyt ja seisoi kuin kivettyneenä.

Eräästä pensaikosta oli äkkiä kymmenen ratsastajaa hyökännyt esiin.
Heillä oli kuninkaallisen santarmiväen puku. Tämä osasto on melkein
yksinomaan kokoonpantu albaanialaisista. Mutta tämän poliisipatrullin
johtaja ei ollut albaanialainen. Hänellä oli kuninkaallisen
henkivartioväen komea puku. Se oli Nicodem Lunjevica, kuningattaren
veli.

- Ottakaa kiinni tuo kurja murhaaja! huusi Lunjevica lujalla äänellä. —
Sitokaa hänet, niin ettei hän tällä hetkellä voi lausua sanaakaan!

Niin pian kuin Nicodem oli lausunut nämä sanat, hyppäsi hän itse alas
hevosensa selästä ja lähestyi Milania, joka yhä makasi maassa eikä
tiennyt, oliko tämä kaikki, mikä hänen ympärillään tapahtui, unta vai
hirveätä todellisuutta. Milanista tuntui, kuin olisivat ajatukset
menneet sekasin. Hän oli vähällä menettää tajunsa, mutta taisteli vielä
heikosti pyörtymystä vastaan.

Silloin kumartui Nicodem Lunjevica hänen puoleensa — sama Nicodem, joka
iltaa ennen sisaren vihkimistä Aleksanterin kanssa oli käskenyt, että
Milan ammuttaisiin. Mutta kuinka erilaiselta kuului nyt nuoren upseerin
ääni, kun hän puhui Milanille:

- Teidän majesteettinne, nouskaa ylös te olette nyt aivan turvattu!
Minä olen saanut käskyn pitää huolta siitä, että teidät hyvästi
suojattuna ja kaikella sillä kunnialla, joka teille tulee, saatetaan
rajalle.

Milan ei uskonut korviaan kuullessaan nämä sanat. Hän oli siis tehnyt
väärin poikaa kohtaan — ja myöskin Dragaa, tuota kauhistavaa naista
kohtaan, kun hän oli heistä molemmista luullut, että he olivat
suunnitelleet häpeällisen salaliiton häntä vastaan. Mutta kuinka
sopi tämä sitte yhteen murhaajan sanain kanssa, kun hän juuri äsken
oli päästänyt huuliltaan, että hänet oli ostettu sadalla tuhannella
frangilla murhaamaan Milan.

- Nicodem Lunjevica, vastasi Milan heikolla äänellä — minä kiitän
teidän tarjouksestanne saattaa minut rajalle. Minä annan teille
kunniasanani, että heti lähden sinne. Jos tahdotte vaan toimittaa
hevosen minun käytettäväkseni — luulen, että sitte kyllä itsekin pääsen
Belgradiin.

- Vahvistakaa itsenne ennen kaikkia viiniryypyllä, teidän
majesteettinne! sanoi nuori upseeri, ojentaen hänelle kenttäpullonsa.
Oi, te olette haavoitettu! Teidän haavanne on heti sidottava, sillä se
on hänen majesteettinsa kuninkaan ankarin käsky, että kaikki on tehtävä
teidän kalliin elämänne säilyttämiseksi.

- Kalliin elämän, änkytti Milan. — Selittäkää minulle, kuinka poikani,
kuningas, saattoi tietää, että minua vastaan aiottiin tehdä murhayritys
tänä yönä ja tällä tunnilla!

- Sen selitän heti teidän majesteetillenne, vastasi Nicodem Lunjevica.
— Tiedettiin, että te oleskelitte Serbiassa. Salaiset poliisit, joiden
tehtävänä on pitää silmällä maanpakolaisia, antoivat kuninkaalle heti
tiedon, että te olitte tulleet rajan yli. Myöskin tiedettiin, että
te oleskelitte Tapschidermetsässä. Hänen majesteettinsa kuningas
Aleksanteri oli silloin hyvin levoton, että teidän vihollisenne
onnistuisi ehkä löytää teidät ja — ahdistaa teidän kallisarvoista
henkeänne. Sentähden käski hän minun tämän valitun poliisipatrullin
etunenässä kiertämään täällä puistossa ja pitämään huolta, ettei mitään
pahaa teille tapahtuisi. Valitettavasti olemme tulleet liian myöhään.
Me olemme jo ennenkin nähneet tämän ihmisen kiertelevän ympäriinsä
täällä puistossa kiväärinsä kanssa, mutta me kadotimme hänet näkyvistä
juuri kuin olimme saamaisillamme hänet kiinni. Nyt tiedätte, teidän
majesteettinne, jatkoi Nicodem Lunjevica — kuinka me jouduimme tänne
juuri sopivaan aikaan. Se ei ollenkaan riippunut sattumasta, vaan oli
seuraus hänen majesteettinsa kuninkaan huolenpidosta.

Kuninkaan huulet vetäytyivät hymyyn, josta näkyi selvästi, että hän
epäili Nicodemin sanoja, mutta kuitenkin vastasi hän:

- Jos asia on sillä tavoin, niin viekää minun kiitokseni hänen
majesteetillensa kuninkaalle! Itse on hän tosin ennen käskenyt
joukkojensa heti ampua minut, kun minä vaan näyttäydyn Serbiassa. Mutta
tänään on hän pitänyt huolta siitä, ettei murhaaja voisi toimittaa
verityötänsä. Siitä huomaan minä, lopetti Milan ivallisesti hymyillen,
että hänen majesteettinsa Serbian kuningas pidättää omille uskollisille
sotilailleen oikeuden tappaa hänen isänsä.

Nicodem kohautti olkapäitään ja kääntyi sitte erään albaanialaisen
santarmin puoleen sekä käski hänen auttaa häntä ylös satulaan.

Minuuttia myöhemmin istui Milan satulassa. Ne tuskat, joita hän kärsi
vasemmassa olkapäässään, panivat hänet melkein raivoihinsa, mutta hän
puristi kovasti huulensa yhteen, sillä ei hän olisi mistään hinnasta
maailmassa tahtonut Nicodemin kuulevan tuskan ääntä hänen huuliltansa.
Myöskään ei hän tällä hetkellä ajatellut niin paljon itseään kuin sitä
rakasta naista, jonka kohtalosta hän oli aivan tietämätön, Adaa, joka
yksinäisessä talossa Tapscbiderpuistossa oli maannut hänen jalkainsa
juuressa — murhaajan luodin ampumana.

Ajatellessaan rakasta vaimoaan tuli Milan haltioihinsa. Hän painoi
kannukset hevosen kupeisiin, eikä hän tällä hetkellä ajatellut edes
sitäkään, joka muutamia minuutteja sitte oli pelastanut hänen elämänsä,
Genian, joka muuten oli paennut pensasten taa nähdessään ratsastajain
esiintyvän näyttämölle, niin että Milan ei voinut nähdä häntä.

- Hyvästi, Nicodem Lunjevica! huusi Milan nuorelle upseerille. —
Sanokaa Serbian kuninkaalle terveisiä minulta ja sanokaa, ettei hänen
tule rangaista ainoastaan tätä miestä, joka on uskaltanut uhata hänen
isänsä henkeä, ei ainoastaan murhaajaa, vaan myöskin sitä, joka on
palkannut tämän kurjan raukan murhaa tekemään! Ja jollei teidän
kuninkaallisella langollanne mahdollisesti olisi selvillä, mistä oikea
murhaaja on haettava, niin tekisi kuningas viisaasti, jos heittäisi
silmäyksen puolisonsa kasvoihin. Ehkä voi hän sitte kuningatar Dragan
kasvoista lukea, kuka on oikeastaan ollut syyllinen.

Ennenkuin Nicodem ehti vastata tähän, oli Milan kadonnut puiden taa.

- Niin, ratsasta sinä tiehesi, mutisi Nicodem hampaittensa välistä
— sinä et kuitenkaan vältä kohtaloasi! Mutta Draga oli oikeassa
antaessaan minulle tämän tehtävän.

"Jos murhaajan onnistuu ensi laukauksella tappaa, ja Milan on sitte
kerta kaikkiaan pois tieltä, niin elä sure sitä, veli Nicodem", sanoi
hän minulle, "vaan vie santarmisi syrjään siitä paikasta ja palaa tänne
heidän kanssansa! Mutta jos näet, että se Knetzewitsch tollo on vaan
vahingoittanut uhriansa, niin että kuningas siitä huolimatta kykenee
antamaan selitystä, niin ota murhaaja kiinni ja kohtele häntä niinkuin
sellaista on kohdeltava!" Ha, haa, sinä minun kaunis sisareni olet
kavala! Minä pelkään, että hänelle käy hyvin huonosti, tuolle miehelle,
joka makaa tuolla sidottuna kapula suun edessä. Miksi pitikin hänen
ampua niin huonosti! Sen, joka aikoo murhata, täytyy myöskin olla varma
luodistaan.

Lunjevica nousi hevosensa selkään, tehtyään itsekseen tämän viisaan
päätöksen. Sitte kääntyi hän seuralaistensa puoleen ja sanoi heille.

- Nostakaa ylös vanki ja sitokoon joku teistä hänet eteensä kiinni
hevoseen! Me viemme tämän ihmisen ensiksi Tapschiderin huvilinnaan,
sillä hänen majesteettinsa kuningas pitää varmaan itse ensimäisen
kuulustelun hänen kanssansa.

Sillä aikaa oli Ratscho Knetzewitschin kädet ja jalat sidottu ja hän
makasi maassa paksu kapula suussa. Siinä maatessaan oli hän kokonaan
humalastaan päässyt. Nyt oli hän ihan selvä. Mutta tämä tila oli
hänelle verrattoman kauhun tila.

- Mitä tämä sitte merkitsee? kysyi hän itseltään siinä maatessaan,
voimatta ääntä päästää tai tehdä yhtään liikettä. Kuningas on palkannut
minut murhaamaan isänsä ja äkkiä syöksyvät kuninkaalliset santarmit
esiin, hyökkäävät päällesi ja kohtelevat sinua kuin olisit kuninkaan
pahin vihollinen? Oi, tämä täytyy olla erehdys, erehdys alusta loppuun
asti! Tämä upseeri on toiminut ilman määräystä. Ha, haa, hänelle käy
vielä huonosti, kun hän astuu kuninkaan eteen ja ilmottaa mitä on
tapahtunut!

Ratscho Knetzewitsch koetti yhä saada pois kahleita päältänsä tai
ainakin kapula suustansa, niin että hän voisi puhua erikseen tuon
upseerin kanssa. Hänen vedenharmaat silmänsä aukesivat selälleen ja
tulivat äärettömän suuriksi, kun hän näki, että patrullin johtaja antoi
hevosen Milanin käytettäväksi ja kuuli, että hän kutsui häntä "teidän
majesteettinne", näki, että hän ojensi hänelle kenttäpullonsa ja antoi
ilman muuta luvan poistua.

Tämähän on suorastaan kujeilua kaikki tyynni ajatteli Knetzewitsch.
— Minä uskallan kymmenen yhtä vastaan, että olen liian tyhmä
ymmärtääkseni sitä. No niin, kylläpähän asia selviää, kun tullaan
Tapschideriin!

Hän ei ollenkaan vastustellut, kun kaksi santarmia nosti hänet ja sitoi
kiinni toiseen hevoseen ja tekivät sen vielä niin, että pää riippui
toisella puolella ja jalat toisella. Mutta samassa kun patrulli oli
aikeessa lähteä liikkeelle, hyökkäsi pensaikosta esille eräs olento ja
huusi hätäisellä äänellä:

- Pysähtykää — vielä silmänräpäys, herra upseeri, minun täytyy puhua
kanssanne — minulla on teille eräs ilmoitus tehtävä.

Nicodem Lunjevica hämmästyi nähdessään kauniin tytön äkkiä seisovan
edessään. Mutta hänen ei tarvinnut muuta kuin heittää silmäys häneen
tunteakseen Genian. Hän oli mieltynyt Geniaan jo kauan sitte, kun tämä
esiintyi kuninkaan edessä naamiaisissa, jotka pidettiin Belgradin
konakissa.

- Oi, neitini, huudahti nyt Nicodem kohteliaalla äänellä, kevyesti
kumartaen satulassaan — minä luulen, että minulla on kunnia tuntea
teidät, kreivinna Genia von Sandorf, jollen aivan suuresti erehdy!

Nyt vasta tiesi Genia, kenen kanssa hän oli tekemisissä, nyt vasta
tunsi hän Nicodem Lunjevican, kun kuun säteet laskeusivat hänen
kalpeille kasvoilleen, samoille kasvoille, jotka hän kerran oli nähnyt
murhahalun vääristäminä, kun Nicodem seisoi valmiina heittämään pikku
Milanan jyrkänteeltä alas kuiluun.

Jos maan päällä löytyi ihmistä, jota Genia kammosi, niin oli se tämä
nuori upseeri ja kun hän nyt äkkiä näki hänet edessään, kysyi Genia
itseltään, eikö olisi parasta paeta. Mutta ei, se mikä oli saattanut
hänet astumaan ulos piilostaan, oli niin jalo toivomus, ettei Genia
seuraavassa silmänräpäyksessä enää ajatellutkaan itseään.

- Herra upseeri, sanoi Genia vapisevalla äänellä — jos tunnette minut
— ja te olette aivan oikein lausunut minun nimeni — niin uskotte
minut sellaiseksi, joka ei voi valehdella. Minä vannon teille, että
tämä onneton, jonka olette löytänyt tekemässä hirmuista rikosta,
joka muuten ei tullut täytäntöön, on harhaan viety mies parka, joka
ei ole vastuunalainen teoistaan. Ainakin tahdon tehdä teille tärkeän
ilmoituksen, herra upseeri, jolla pitäisi tutkinnossa olla suuri
merkitys. Tämä mies on ostettu tätä murhaa tekemään, ostettu kullalla,
jonka olen nähnyt omilla silmilläni. Eilen ei tällä miehellä ollut
murhan ajatustakaan. Silloin tuli aivan odottamatta eräs vanha nainen,
joka kauan keskusteli hänen kanssansa, ja sen keskustelun jälkeen
Ratscho Knetzewitsch — se on vankinne nimi — kykeni estämään linnansa
myönnin pakkohuutokaupalla, sillä hän sai noin kaksikymmentätuhatta
frangia.

- Todellakin, neitiseni, sanoi Nicodem, ja merkillinen hymyily
väreili hänen huulillaan; hän astui hitaasti alas hevosen selästä ja
meni Genian luo — teidän ilmoituksenne ovat erittäin tärkeät. Ne
kiinnittävät minun huomiotani siihen määrään, että minun täytyy teiltä
pyytää, että toistatte kaikki, mitä tiedätte, hänen majesteetillensa
kuninkaalle, sillä arvaatte kai, että hän panee toimeen mitä tarkimman
tutkimuksen, kun on kysymys hänen omasta isästään.

Genia otti askeleen taapäin. Hän pelästyi. Hänen sielussaan nousi
ajatus, että hän pani itsensä, äärettömän suureen vaaraan.

- Minä pyydän teiltä sitä, jatkoi Nicodem, eikä Genialta jäänyt
huomaamatta, että tuo kevytmielinen mies tarkasteli hänen vartaloansa,
kuin olisi hän tahtonut niellä hänet — niin minä suorastaan vaadin
neitiseni, että te seuraatte minua Tapschiderlinnaan.

- Minä! huudahti Genia. — Ei, en koskaan astu jalkaani linnaan. Yhden
ainoan kerran eläissäni olen kääntynyt Serbian kuninkaan puoleen
häneltä oikeutta pyytämään. Minä uskalsin sen tehdä, kun luulin, että
hän oli ystäväni ja kuningas, joka suojelee lakia. Mutta mikä oli
kohtaloni, kun astuin jalkani Belgradin konakin muurien sisäpuolelle?
Minut otettiin kiinni, vietiin erääseen hirmuiseen paikkaan ja kaikki
tämä tapahtui sisarenne, kuningatar Dragan toimesta! Häntäkö lähtisin
vielä tapaamaan! Luuletteko, että minulla on vielä niin paljon
luottamusta Serbian kuningaspariin, että minä hakisin heiltä oikeutta?
Ei, herrani, sitä ette voi pyytää minulta! Se, joka kerran on niin
pettynyt kuin minä, sillä ei ole halua enää —

Huudahdus lopetti Genian sanat, sillä Nicodem oli odottanut niin kauan,
että tyttö olisi ehtinyt puhua loppuun. Hän hyökkäsi tytön kimppuun ja
tarttui häneen kiinni.

- Jos et suosiolla seuraa minua Tapschiderin linnaan, huudahti hän —
niin vien sinut väkisin! Ha, haa, kaksi vankia yhden sijasta! Sillä
se, joka pyytää murhaajalle armoa, Genia von Sandorf, on enemmän
tai vähemmän osallinen rikoksessa, ja tässä suhteessa täytyy tulla
tutkimus, oletko todellakin viaton, kuten olet olevinasi, siihen
rikokseen, jonka tämä roisto oli vähällä tehdä.

Genia koetti riistää itsensä irti hänen käsistään. Mutta Nicodem oli jo
santarmien avulla heittänyt hänet hevosen selkään, ja ennenkuin Genia
ehti selvittää ajatuksiaan, istui hän satulassa Nicodemin edessä.

Toisella kädellään piti Nicodem uhristaan kiinni ja toisella hoiti hän
ohjaksia.

- Eteenpäin takasin linnaan! huusi hän ja pyyhkäsi tiehensä.



KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU.

Oikeuden ilveily.


- Elääkö hän?

- Kyllä, hän elää. — Knetzewitsch on vaan vähän haavoittanut häntä.

- No, ja annoitko sinä, kuten minä käskin, joukkosi ottaa roiston
kiinni?

- Kyllä, minä toin hänet tänne, kädet ja jalat sidottuina — sinä voit
heti nähdä hänet edessäsi, sisar, jos niin tahdot.

Tämä keskustelu tapahtui päivän noustessa Tapschiderin linnassa.
Siinä oli Draga ja hänen veljensä Nicodem, joka oli hyvin kiihtyneenä
lausuessaan nämä sanat.

Kuningatar ei ollut koko yönä nukkunut silmän täyttä. Tiesihän
hän, että murhaaja harhaili Tapschiderpuistossa uhriaan etsimässä,
murhaaja, jonka hän itse oli palkannut poistamaan pois tieltä hänen
vaarallisimman vihollisensa, kuningas Milanin.

Pölyisenä tuon pitkän ja nopean matkan jälkeen seisoi Nicodem Lunjevica
kuninkaallisen sisarensa edessä. Mutta hänessä ei näkynyt väsymyksen
jälkeäkään. Päinvastoin. Silmissään oli terävä kiilto ja huulillaan asui
hymy, joka vaan joskus katosi hienojen, vaaleiden viiksien taa.

- Hän elää siis! jatkoi Draga, nojaten toisella kädellään pieneen
pöytään ja vieden toisen otsalleen, kuin tahtoisi hän koota
ajatuksiaan. — Meidän tuumamme ei siis ole onnistunut. Onko se ihminen
sitte kuolematon, onko hän haavoittamaton, kuten Siegfried ja Akilles?

- Oi, rakas sisar, puuttui Nicodem hänen puheeseensa — jos ei tällä
kertaa onnistunut, niin onnistuu se toisella kertaa. Milan ei voi
ajanpitkään meitä välttää ja koska vertasit häntä Akilles'iin, niin
suotakoon minun huomauttaa, että tuo kreikkalainen sankari, sen mukaan,
mitä hänestä tiedetään, oli arka kantapäästään. Milanillakin on kyllä
Akilleen kantapäänsä.

- Mitä tahdot sillä sanoa? kysyi Draga ja katsoi tutkien veljeensä.

- Joo, sillä tarkoitan, vastasi nuori upseeri, kiertäen viiksiään, että
minun mielestäni et sinä ole alkanut oikeasta päästä. Sellainen tapa
on kömpelö tähän maailman aikaan, kun palkataan murhaaja ja käsketään
hänen ensi tilaisuudessa hyökkäämään uhrinsa kimppuun. Ei, meidän
päivinämme, sisar kulta, otetaan viholliselta henki aivan toisella
tavalla, niin että kukaan ei sitä huomaa. Käytetään hyväksi jotakin
kysymyksessä olevan henkilön heikkoutta ja siihen kaivetaan mitä
suurimmalla varmuudella myrkytetty tikari, melkein samalla tavoin kuin
elefantin jahdissa täytyy tarkkaan tähdätä erääseen paikkaan silmien
luona, jos mieli saavuttaa tarkoitusta. Etkä suinkaan sinä kieltäne,
rakas sisar, ettei Milanillakin ole heikkoutensa — vieläpä suuretkin
heikkoudet — ja jos vaan olisit käynyt johonkin näistä, niin olisi hän
kyllä näyttäytynyt kuolevaiseksi. — Ja sitte. — Elä nyt pahastu siitä,
mitä sanon, pikku sisar, mutta luulin toki sinun olevan viekkaamman. En
koskaan olisi voinut uskoa, että sinä rupeaisit tekemisiin sellaisen
miehen kuin Knetzewitschin kanssa, tuommoisen naudan kanssa, ja
sittenkin näytti hänessä olevan jonkunmoinen varmuus.

- Tietäähän tuon! vastasi Draga. — Hän luulee kai pääsevänsä kaikesta
rangaistuksesta. Onko hän täällä linnassa?

- Kyllä, minä annoin teljetä hänet tänne, vastasi Nicodem, — sillä
arvelin, että sinä tai kuningas antaisitte panna toimeen kuulustelun
hänen kanssansa. Olen myöskin tuonut mukanani naisvangin.

- Naisvangin? huudahti Draga kummastuneena. Mutta mitä olet nyt oikein
tehnyt, Nicodem! Eihän löytynyt ketään, joka tunsi Knetzewitschin
rikoksen. Hänellä ei siis ole voinut olla ketään kanssarikollista.
Kenen nyt lienetkin vanginnut, niin on hän kaikessa tapauksessa syytön.

- Saattaa niin olla, rakas sisar, vastasi Nicodem — mutta minä pyydän
sinulta tässä suhteessa erästä rakkauden osoitusta. Minunkin pitää
saada osani asiasta.

Draga rypisti kulmakarvojaan ja katsoi terävästi veljeä silmiin.
Mitähän veli nyt tahtoi häneltä; ehkäpä rahoja, joita hän aina pyysi.

Samassa avautui ovi ja kuningas Aleksanteri astui sisään. Hänkin näytti
siltä, että oli valvonut koko yön. Uni oli kai paennut hänestä, kun
hän tiesi, että murhaaja kulki sinä yönä vaanimassa hänen oman isänsä
elämää, että tämä murhaaja oli maksettu hänen omilla rahoillaan.

- Eikö vielä mitään tietoja? kysyi kuningas, tultuaan kuningattaren
huoneeseen. — Oi, Nicodem, mitä tietoja sinä tuot meille? — Minä näen
päältäsi, että sinulla on uutinen ilmoitettavana.

Draga oli neuvonut veljeään, että tämän piti ehdottomasti näytellä
hänen puolisonsa edessä tietämättömän osaa, ikäänkuin hänellä ei olisi
aavistustakaan, että kuningas tiesi asian.

Nicodem tervehti kunnioittavasti kuningasta, teki kasvonsa surullisen
näköisiksi ja sanoi:

- Teidän majesteettinne, minulla on hirmuinen ilmoitus teille.
Tapschiderpuistossa on näet tapahtunut kauhistuttava rikos. Joku kurja
lienee saanut tietää, että kuningas Milan oleskelee nykyään Serbiassa.
Teidän majesteettinne isällä on valitettavasti monta vihollista tässä
maassa, joita hänen ei aivan virheetön hallituksensa on hänelle
tuottanut. — Mutta sitä en kuitenkaan olisi luullut mahdolliseksi,
että löytyisi henkilö, joka uskaltaisi uhata hänen elämäänsä, joka on
kuninkaan isä.

Kärsimättömänä ja suuttuneena polki Aleksanteri jalkaa.

- Elä koetakaan pettää itseäsi eläkä minua! sanoi Aleksanteri kiivaalla
äänellä. — Jätä teeskentely sikseen ja sano lyhyesti — osasiko hän
oikeaan paikkaan? Eikö niin, nyt ei ole enää kuningas Milania. Minä —
minä kannan Serbian kruunua eikä löydy ketään, jolla on oikeus sitä
minulta ryöstää!

- Jumala varjelkoon ja suojelkoon minun kuningastani, huudahti Nicodem
Lunjevica — ja loistakoon kruunu vielä kauvan aikaa hänen päässänsä
Serbian onneksi ja menestykseksi! Mutta murhaaja, joka oli väijymässä
kuningas Milania, ei onnistunut täyttämään rikoksellista aiettaan. Käsi
vapisi, kun hän tähtäsi kuninkaan kallista päätä.

- Se tollo! huudahti kuningas samalla kun hänen kalpeat kasvonsa
muuttuivat harmaan vehreiksi ja hänen silmänsä osoittivat sitä
pettymyksen tunnetta, joka tällä hetkellä täytti hänen sielunsa. — Eikö
hän ollenkaan osannut, eikö edes haavoittanut pahasti?

- Aleksanteri, huudahti Draga ja riensi puolisonsa luo häntä
syleilemään. — Mitä merkillisiä sanoja sinä lausuit? Iloitse toki
ennemmin, että murhaajan luoti ei ole sattunut isääsi! Toimita
kiitosjumalanpalvelukset kaikkiin kirkkoihin, sähkötä ympäri maailmaa,
että sinä aiot mitä ankarimmin rangaista murhaajan.

- Rangaista — minä — murhaajan? huudahti Aleksanteri, joka ei tällä
hetkellä ollut oikein tajuissaan ja jota kuumeen väreet pudistivat. —
Ha, haa — oikein hauskaa — todellakin — minä rankaisen murhaajaa, jonka
itse olen palkannut!

Draga vaihtoi nopean silmäyksen veljensä kanssa, silmäyksen, joka
näytti sanovan, että oli hyvin arveluttavaa uskoa salaisuuksia
henkilölle, joka henkisesti oli niin heikko.

- Elä kuuntele häntä, veljeni! huusi sitte Draga, joka ei Nicodeminkaan
edessä tahtonut synnyttää mitään epäilystä siitä, että Aleksanteri
ennakolta tiesi murhayrityksestä — näethän sinä, että kuningas on
sairas — hänellä on kuume ja hän hourailee, tänne täytyy tuoda
lääkäreitä!

Mutta Aleksanteri ojentihe suoraksi koko voimallaan ja kuiskasi
kumealla äänellä!

- Minä — tiedän kaikki — mutta minä en saa siitä mitään tietää — olet
oikeassa, oma Dragani. Täytyy soittaa kaikilla kirkkojen kelloilla
koko Serbiassa. Kansan täytyy langeta polvilleen ja kiittää ja ylistää
Jumalaa, että hän on varjellut kuninkaan isää. Kaikissa tapauksessa
täytyy näytellä kansan edessä. Ehkä olisi myös hyvä panna toimeen
juhlia — ja murhaaja — niin, missä on murhaaja — hän saa kovasti tuntea
minun vihaani. Kuinka — minun oman isänikö hän tahtoi ampua, se koira.
Minä hakkautan hänet kappaleiksi — minä, kuningas, maan ensimäinen
tuomari!

Nicodem Lunjevica meni pois toimittamaan kuninkaan käskyä. Kulkiessaan
sisarensa ohi sanoi hän tälle:

- Elä huoli puhua mitään siitä toisesta vangista, joka oli mukanani! Se
on asia, jonka me selvitämme keskenämme.

Tuskin oli ovi sulkeutunut kuningattaren veljen jälkeen, ennenkuin
Draga riensi Aleksanterin luo, ojensi rukoillen kätensä häntä kohti ja
huudahti:

- Aleksanteri, tahdotko syöstä meidät molemmat turmioon? Hillitsehän
toki itseäsi, ei kukaan saa tietää, että sinä olet edeltäpäin tiennyt
murhasta. Oi Jumalani, sehän olisi sinun valtasi loppu! Milan on vielä
niin rakastettu Serbiassa, että omat alamaisesi nousisivat kapinaan
sinua vastaan.

- Nousisivat kapinaan! huudahti Aleksanteri, hänen silmänsä pyörivät
rajusti ja valkeat huulensa vapisivat. — Kuka uskaltaa nousta kapinaan
kuningastansa vastaan? He kuolkoot, he kuolkoot kaikki, kaikki tyyni!
Oh, minä näytän heille, että minulla on vielä valta. Minä tiedän
olevani kapinoitsijain ympäröimänä —

- Laupias Jumala, aiotko tulla ihan hulluksi! huudahti Draga. — Olenhan
minä luonasi, etkö tunne minua? Minä se olen, Draga, vaimosi. — Eikö
niin, luotathan sinä minuun, uskothan minua? Jos sen teet, niin vannon
sinulle, ettei löydy ainoatakaan, joka ajatteleisi ryöstää kruunua
sinulta. Toimita pois tuo murhaaja, elä vedä häntä oikeuden eteen,
vältä julkista oikeudenkäyntiä. Sinä et saa antaa mennä niin pitkälle,
että Knetzewitsch alkaa puhua. Sinähän olet kuningas ja voit tuomita.
Muutamissa minuuteissa voi kaikki olla toimitettu.

Dragan kosketus teki erinomaisen vaikutuksen kuninkaaseen. Oli, kuin
olisi Aleksanterin kuume äkkiä mennyt tiehensä. Hän pyyhkäsi kädellään
silmiään, kuin olisi hän tahtonut ajaa pois ilkeän unen.

- Mitä sinä sanot? kysyi hän väsyneesti. — Ettäkö minä en vetäisi
murhaajaa oikeuden eteen? Ei, rakas Dragani, sehän olisi hulluinta,
mitä voin tehdä. Ratscho Knetzewitsch on aatelismies, tiemmä. Hänellä
on sukulaisia, ja vaikk'eivät he tähän asti olisi mitään välittäneet
hänestä, niin kyllä kai he nyt näyttäytyisivät, nostaisivat melun ja
tahtoisivat tietää, mitä hänestä on tullut. Täytyy heti sähköttää
Belgradiin, että tuomarit kokoontuvat tänne Tapschideriin. Täällä
langetetaan tuomio. Ole huoletta, rakas lapsi, minä tunnen nämä
tuomarit, eivät he ole muuta kuin lahjoja ottavia roistoja, jotka
taipuvat minun tahtoni alle. He eivät langeta Knetzewitschille muuta
tuomiota kuin sen, minkä lukevat minun silmistäni.

- Hiljaa, tuossa hän jo on! kuiskasi kuningatar puolisolleen.

Aleksanteri kääntyi kiireesti ja vaipui nojatuoliin, joka oli
papereilla peitetyn pöydän ääressä. Ovi oli todellakin avautunut.
Kahden santarmin vartioimana, kädet taakse sidottuina astui
Knetzewitsch Nicodemin seuraamana.

Kuningas viittasi. Vanki tuotiin hänen eteensä niin että tämä jäi
seisomaan noin viiden askeleen päähän kuninkaasta.

Ratscho parka oli ehtinyt tulla aivan selväksi. Rajussa ratsastuksessa
olivat viinin höyryt haihtuneet ja hän katseli ympärilleen jokseenkin
raittiilla silmillä.

Tuolla istui kuningas. Tuo kaunis nainen oli epäilemättä kuningatar.
Hyvä, oikein hyvä, heitä hän juuri tarvitsikin täällä. He tiesivät,
ettei häntä rangaistaisi. Hehän olivat luvanneet hänelle täyden
vapauden kaikesta rangaistuksesta ja lisäksi vielä suuren palkinnon.

Aleksanteri painoi päätään käsiinsä. Hän katsoi kauan Ratscho
Knetzewitschiin. Sitte sanoi hän hiukan epävarmalla äänellä:

- Sinä olet siis se raukka, joka uskalsit ampua minun isääni?

- Niin, teidän majesteettinne — minä se olin.

- Tiesitkö sinä, että se oli kuningas Milan, jota sinä aioit murhata?

- Tietysti minä sen tiesin, teidän majesteettinne! Kuka nyt ei
tuntisi Serbiassa kuningas Milania? Hänen kuvansahan on vielä joka
talon seinällä. Ja sitte sanottiin minulle, että hän oleskelee
Tapschidermetsässä.

- Kuka on sinulle sitä sanonut? oli Aleksanteri kysymäisillään, mutta
salainen silmäys, jonka Draga häneen heitti, sulki hänen suunsa ja
vasta pitkän vaitiolon jälkeen avasi Aleksanteri suunsa toiseen
kysymykseen.

- Onko kuningas Milan tehnyt sinulle joskus pahaa? Voitko väittää, että
hän olisi kohdellut sinua väärin tai julmasti?

Minun suojelushenkeni, pyhä Nikarius, on todistajani, vakuutti Ratscho
rehellisesti, ettei minulla koskaan ennen koko elämässäni ole ollut
mitään tekemistä kuningas Milanin kanssa. Oi minä, — oliko hän ehkä
jonkun kerran Zaporassa — ainoastaan siellä voi hän tavata minua. Mutta
jos hän olisi tullut sinne, olisin tarjonnut hänelle pullon hyvää
viiniä.

- Tuo mies on, joko hullu, huudahti Draga, — tai häpeämättömin lurjus,
mikä milloinkaan on seisonut tuomarin edessä!

Sitte meni hän aivan lähelle Knetzewitschiä ja katsoi häneen terävästi
säkenöivillä silmillään.

Tämän katseen edessä loi Knetzewitsch ehdottomasti silmänsä alas. Tämä
valtaavan kaunis nainen teki häneen syvän vaikutuksen.

- Ratscho Knetzewitsch, huudahti kuningatar terävällä äänellä —
tunnusta nyt totuus — miksi tahdoit sinä murhata kuningas Milanin?
Mutta puhu totta, ihminen, sillä ajattele, että sinä seisot tämän maan
korkeimman tuomarin edessä, joka pitää sinun elämääsi kädessään!

Ratscho nauroi tyhmästi itsekseen.

- Miksikö minä tahdoin tappaa kuningas Milanin? kertasi hän. Pyydän
anteeksi, teidän majesteettiinne, mutta minä tahtoisin itse hyvin
mielelläni tietää, miksi minun oikeastaan piti tappaa hänet. Mutta
sen saan minä tietää ainoastaan teiltä ja hänen majesteetiltansa
kuninkaalta. Sillä te — te molemmat olitte juuri ne, jotka käskitte
asiamiehenne sanoa minulle: "Ratscho Knetzewitsch, tapa Milan!" ja minä
latasin kiväärini ja läksin ulos ampumaan häntä.

- Hävytön valehtelija, huudahti Draga kimakalla äänellä — nyt näen
sinut läpi! Kuninkaan viholliset ovat ostaneet sinut lausumaan tämän
valheen. Mutta kuninkaani, todista sinä kaikelle kansalle, että sinä
olet paljon korkeammalla näitä epäluuloja! Sinäkö olisit palkannut
hänet murhaamaan oman isäsi! Oi, kuinka alas ihminen voi vaipua
halpamaisuudessa ja kurjuudessa! Löytyy vaan yksi lohdutus kaikessa
tässä, ja se on, ettei yksikään serbialainen ole uskova tätä ihmistä,
joka on uskaltanut ampua Obrenowitschiä.

Aleksanteri nousi ylös ja sanoi ankaralla äänellä:

- Tämä hirmuinen syytös pitää tutkittaman, minä teen sen tyhjäksi
yhdellä ainoalla sanalla. Ne tuomarit, jotka minä itse olen asettanut,
koko minun kansani saa tietää, mistä tämä kurja on minua syyttänyt.
Sitten täytyy heidän tuomita minun ja hänen välillä. Nicodem, lähetä
heti sähkösanoma, että korkeimman tuomioistuimen jäsenet tulevat tänne!
Poistukaa nyt, santarmit, sillä minä tahdon tehdä pari kysymystä tälle
miehelle erikseen. Minä koetan saada tätä paatunutta rikoksentekijää
vielä totuuden tielle, ennenkuin tuomioistuimen jäsenet saapuvat.

Santarmit poistuivat heti.

Dragan viittauksesta poistui Nicodemkin lähettääkseen sähkösanoman
Belgradiin. Draga tutki, olivatko kaikki ovet hyvin suljetut. Vasta
sitte, kun oli saanut varmuutta siitä, meni hän takasin Ratscho
Knetzewitschin luo, laski kätensä hänen olkapäällensä ja sanoi hänelle:

- Sinä olet tosin toimittanut asiasi huonosti, Ratscho Knetzewitsch,
mutta sinä olet kaikissa tapauksissa osoittanut hyvää tahtoa.

- Ha, haa, enkös tiennyt, että teidän majesteettinne tulisi olemaan
tyytyväinen minuun! sanoi juomari mielettömästi nauraen. — Eikös niin,
Ratscho Knetzewitsch on mies, joka pitää sanansa! Mutta niiden sadan
tuhannen laita taitaa olla hyvin huonosti. Niitä en taida saadakaan?
Mutta eihän se ollut minun syyni, etten osannut paremmin. Silloin oli
niin pimeä, että tuskin eteensä näki. Mutta olisin minä sittenkin
tehnyt tehtäväni, jos ei santarmit olisi tulleet.

- Mitä niihin sataan tuhanteen tulee, vastasi Draga — niin ette te
niitä menetä. Teidät asetetaan nyt tuomioistuimen eteen ja silloin
täytyy teidän käyttäytyä viisaasti, kuuletteko, hyvin viisaasti. Teidän
täytyy ottaa päällenne kaikki tyyni. Katuvaisena — ymmärtäkää minua
oikein, näennäisesti katuvaisena — täytyy teidän tunnustaa, että olette
vihannut kuningas Milania, kun hän kerran on tehnyt vääryyttä teidän
isoisällenne.

- Ha, haa, tuo vanha isoisän juttuko minun pitää taas lämmittää ja
tarjota heille! huudahti aatelismies. — No niin, kernaasti minun
puolestani. Minun isäni ei tosin koskaan kärsinyt vääryyttä, hän oli
aika roisto, joka teki lopun perheen omaisuudesta, mutta jos minä voin
sillä jotakin hyödyttää, niin puhun suuresta rakkaudestani isoisääni
kohtaan ja sanon, ettei sieluni olisi ennen saanut rauhaa, ennenkuin
olisin rangaissut Milania siitä pahasta, jota hän ukolle teki.

- Niin, se on hyvä! huudahti Aleksanteri. — Tunnustakaa
tuomioistuimelle peittelemättä ja juhlallisesti, että minun viholliseni
— eihän teidän tarvitse sanoa, ketä ne olivat — olivat viekoitelleet
teitä tekemään väärän ilmiannon ja syyttämään minua, mutta että teidän
kuitenkin lopulta täytyy pysyä totuudessa ja sitte tuotte esille sen,
mitä kuningatar on teille sanonut, kuuletteko, sana sanalta!

- Sana sanalta, vastasi Knetzewitsch. — Minun on tosin aina ollut
vaikea oppia mitään, mutta kyllä minä ymmärrän lausua sanani oikein.

Ja sitte — tuomitaan minut kai kovaan rangaistukseen, jollei kerrassaan
kuolemaan. Ja minä voin kai luottaa siihen, että minut jo ensi yönä
päästetään ulos jostain takaovesta?

- Vankilan ovi avataan teille, elkää sitä peljätkö, sanoi Draga. —
Ja kun kerran olette päässyt vankeudesta, ei teidän tarvitse enää
huolehtia koko elämässänne.

Näistä sanoista tuli Ratscho niin liikutetuksi, että hän kumartui
suutelemaan kuningattaren käsiä.

- Tuhansia kiitoksia, teidän majesteettinne! mutisi hän liikutettuna.
— Tiesinhän minä, ettette liian kovin tuomitseisi minua tuon tyhmyyden
takia. Tahto oli hyvä ja sehän on aina pääasia. Niin, äitivainajani —
Jumala siunatkoon hänen luunsa ja antakoon hänen kuolemattoman sielunsa
olla autuaitten asunnoissa — sanoi aina minulle, että minun pitäisi
aina seurustella vaan hienojen ihmisten kanssa. Kuta korkeammalla
he ovat, sitä parempi sinulle! Siis ei mitään huolia enää, kun olen
päässyt ulos vankeudesta! Oh, siitä tulee hauskaa elämää ja sitte saan
minä kaikkea, mitä tarvitsen.

- Kaikkea, vakuutti Draga ivallisella katseella, jonka jälkeen hän
äkkiä kääntyi ympäri, sillä hän voi tuskin pidättää nauruansa.

Kuningas soitti hopeakelloa, joka oli kirjoituspöydällä. Hän käski
sisäänastuvan santarmin viedä Knetzewitsch vankeuteen ja siellä
vartioida häntä tarkasti.

- Sitä ei tarvita! huudahti Knetzewitsch iloisella äänellä. — Minä
en todellakaan yritäkään paeta. Silloinhan minä olisin mitä suurin
tyhmeliini, eikä meidän perheessämme ole koskaan löytynyt tyhmeliinejä.

Hymy huulilla antoi tuo tökerö viedä itsensä pois, sillä hän luotti
niihin sanoihin, joita kuningatar oli sanonut ajattelematta, että
niillä oli kaksinainen tarkoitus.



YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU.

Salaperäinen asianajaja.


Kuninkaallinen huvilinna Tapschider on aivan uudenaikainen rakennus,
eikä sitä rakennettaessa suinkaan ajateltu, että sinne laitettaisiin
vankila. Mutta jälkeenpäin oli huomattu välttämättömäksi, että siellä
tulisi olla ainakin yksi vankila. Silloin oli tätä tarkoitusta varten
laitettu kuntoon eräs kellari. Siellä oli useita koppeja, joissa
vallitsi täydellinen pimeys ja joissa kukaan ei voinut asua pitempää
aikaa. Mutta ei oltu myöskään laskettu, että näitä arestihuoneita
saattoi käyttää säilytyshuoneiksi vaarallisimmille rikoksentekijöille.
Alkuaan olivat ne olleet aiotut vaan pari päivää säilyttämään jotakin
huolimatonta tai uppiniskaista vahtisotamiestä eli hovilakeijaa.

Mutta tänä päivänä oli kahdessa näistä kopeista vankeja, jotka eivät
kuuluneet linnan vartiostoon eikä palvelusväkeen ja jotka olivat
vartioiden mielestä vaarallisia rikoksentekijöitä.

Toisessa kopissa istui herra Ratscho Knetzewitsch jakkaralla ja nojasi
päätä käsiinsä. Hän sulki silmänsä vähä väliä ja koetti nukkua.

Mutta viereisessä kopissa makasi Genia von Sandorf kokoonkyyristyneenä
eräässä nurkassa ja itki hiljaa. Hänen kyyneleensä virtasivat sitä
runsaammin kun hän tiesi olevansa aivan syytön. Yhä enemmän ja enemmän
surullisena mietti Genia, mitä lähin tulevaisuus oli mukanaan tuova. Se
seikka teki hänet erityisen levottomaksi, että Nicodem Lunjevica oli
tuonut hänet tänne. Hän oli lukenut Nicodemin katseen ja ymmärtänyt,
että hänen kauneutensa oli vaikuttanut häneen ja jos hän olisikin
epäillyt tätä asiaa, niin olisivat ne Lunjevican sanat, joita hän oli
hänelle ratsastaessa kuiskannut, poistaneet viimeisenkin epäilyksen.
Genia vapisi ajatellessaan, että hänen piti vielä tavata Nicodemia.
Mutta vielä suurempi tuska valtasi hänet, kun hän ajatteli, että
vielä kerran tulisi tekemisiin Dragan kanssa. Tämä nainen näytti
hänestä olevan Jumalan ruoska, joka oli taivaasta lähetetty Serbiaan
kurittamaan tätä onnetonta maata jostain synnistä, jonka se oli tehnyt.
Jokainen kuningattaren sana, jokainen katse oli herättänyt Genian
sielussa syvän inhon häntä kohtaan. Hän häpesi sukupuolensa vuoksi, kun
Dragakin oli nainen. Hän tiesi hyvin Dragan kevytmielisyyden, hänen
rikoksellisuutensa, aavisti hänen olevan tunnottoman naisen ja ne
riittivät antamaan hänelle täydellisen kuvan Dragan luonteesta.

Tuolla kopin oven ulkopuolella kulki vahti edestakasin yksitoikkoisessa
tahdissa. Vähä väliä kuuli hän kiväärin räminän. Sitte oli taas
kaikki hiljaa. Hämähäkki laskeutui lankaansa myöten alas katosta
siihen koppiin, jossa Genia nääntyi ja putosi suoraan alas hänen
polvilleen. Mutta eläimen kosketus ei pelottanut Geniata, vaikka hän
muutoin kammosi hämähäkkejä. Nykyisessä yksinäisyydessään teki se
hänelle melkein hyvää nähdä ja tarkastella pikku eläintä, kuinka se
kosketettuaan häntä heti riensi lankaa ylöspäin ja alkoi sitte kutoa
verkkoansa.

Äkkiä kuuli Genia rykäistävän, sitte haukotuksen ja vihdoin kuuli hän
selvästi sanat:

- Kirotun ikävää täällä on! Mieluummin olisin suonut, että olisivat
heti langettaneet tuomion, niin olisi näytelmä ollut lopussa ja minä
olisin päässyt takasin Zaporaan.

Genia hypähti ylös. Hän tiesi nyt, että onneton Ratscho Knetzewitsch
oli aivan hänen vieressänsä ja että heitä eroitti vaan ohut lautaseinä.
Genia naputti hiljaa tähän seinään, sillä hän tahtoi kaikella muotoa
päästä yhteyteen Knetzewitschin kanssa, hänen täytyi kuulla, mitä tämä
ajatteli kohtalostaan.

Mutta viipyi jokseenkin kauan, ennenkuin aatelismies käsitti, että
hänen vankilansa seinän takana nääntyi olento, joka tahtoi vaihtaa
muutamia sanoja hänen kanssansa.

Vihdoinkin vastasi hän koputuksiin ja kysyi välinpitämättömällä äänellä:

- Kuka siellä koputtaa? Onko täällä muitakin vankeja? Ehkä voimme puhua
hetkisen keskenämme, sillä aika kuluu täällä hirveän hitaasti.

- Minä se olen Ratscho Knetzewitsch, vastasi nuori tyttö. — Minä olen
Genia von Sandorf.

- Suojelushenkeni, pyhän Nikosiuksen nimessä, olipa tämä aika
hämmästys! kuultiin aatelismiehen huudahtavan. — Tekö se todellakin
olette, Genia? Oh, sepä on uskollisuutta, verratonta alttiutta!
Oletteko seurannut minua tänne vankilaankin? Oi, se panee minut melkein
itkemään liikutuksesta.

- Vapaaehtoisesti en ole seurannut teitä tänne, herra Knetzewitsch,
vastasi Genia. — Minut on laahattu tänne ilman jumalallista ja
inhimillistä oikeutta. Minua syytetään osallisuudesta teidän
rikokseenne.

- Ha, haa, teitä syytetään sellaisesta asiasta! Oh, kuinka hullua! Kuka
sitä on sanonut?

- Kuningattaren veli, Nicodem Lunjevica, se upseeri, joka yllätti
meidät molemmat metsässä.

- Kuningattaren veli? Ah, sitte on kaikki hyvin! Se kaunis, nuori
upseeri oli siis kuningatar Dragan veli?

- Niin, olisihan minun pitänyt arvatakin, että hän lähetti vaan
uskollisimman ystävänsä tuomaan meitä tänne.

- Oi, herra Knetzewitsch, minä pyydän teitä kaikesta sydämestäni, elkää
ajatelko niin tyynesti tulevaa kohtaloanne. Teidän edessänne on jotakin
kauheaa. Minä aavistan, minä tunnen sen.

- Luuletteko sitä todellakin, rakas Genia? kysyi Knetzewitsch aivan
tyynesti. — No, silloin voin minä vakuuttaa teille, että kaikki tulee
käymään kuin tanssi. Minut viedään jo tänään korkeimman tuomioistuimen
eteen, joka on minun tähteni sähköteitse kutsuttu Belgradista.

- Ja tuomioistuin tuomitsee teidät! sanoi Genia. Se on hyvin
mahdollista, melkeinpä varmaa! — Se tuomitsee teidät pitkään
vankeusrangaistukseen. Ettekö vapise siitä ajatuksesta, herra von
Knetzewitsch.

- Päinvastoin! Minusta on ajatus aivan erinomainen, vakuutti
aatelismies. — Murhayrityksestä saadaan Serbiassa toisinaan aina
kaksikymmentä vuotta rangaistustyötä. Mutta jos onni on oikea, niin
tuomitaan minut heti kuolemaan.

- Hän on varmaan menettänyt järkensä! huokasi Genia.

Mutta aatelismies, joka oli kuullut tämän huokauksen, räjähti nauramaan.

- Jos Serbiassa löytyisi monta ihmistä, joilla olisi ymmärrys niin
tallella kuin minulla, niin saisi kuningas olla ylpeä alamaisistaan.
Niin, rakas Genia, minut tuomitaan kuolemaan. Määrätäänpä vielä
toimituspäiväkin. Mutta minä annan teille kunniasanani, että minä siitä
huolimatta muutamien päivien kuluttua istun taas levossa ja rauhassa
rakkaassa Zaporassani ja menen vierailemaan rakkaaseen viinikellariini.
Niin, ainoa, mistä voin valittaa täällä, on se, että antavat minun
nähdä täällä janoa niin kauheasti. Tuonne ovat panneet vesiruukun minua
varten. Suuri Jumala, niin vähän tuntevat ihmiset toisten tarpeita.

Vettä! Olisipa se edes jotain laimeata viiniä, niin voisin ainakin
sammuttaa janoani sillä. Mutta vettä!

- Kuulkaa nyt minua tarkasti, herra von Knetzewitsch! kuului Genian
kopista. — Minä huomaan, että te riiputte kiinni lohdutuksesta, joka on
kaikkea muuta kuin oikeutettua. Te näytte luulevan, että tämä kaikki
on vaan ilveilyä, että teidät tuomitaan vaan muodon vuoksi. Oi, elkää
uskoko sitä! Teille löytyy vaan yksi pelastus, yksi ainoa, ja jos te
sen hylkäätte, niin olette kuoleva, ehkä jo ennenkuin aurinko menee
mailleen.

- Rakas aurinko, niin, vastasi aatelismies — minä pidin aina niin
paljon siitä, kun se minua lämmitti istuessani Zaporan linnan
portailla. Päivällisen aikaan minä aina mieluimmin otin ruokaleponi.
Mutta mitä minun tuomiooni tulee, niin voitte olla siitä huoletta,
Genia. Vaikka minut tuomittaisiin kuolemaan kolme kertaa, niin elän
minä sittenkin vielä kolme-neljäkymmentä vuotta, jollei Jumalalla ole
mitään sitä vastaan ja hän lähetä minulle jotain vaarallista tautia.
Enkä muuten pelkääkään sellaista, sillä meillä Knetzewitscheillä on
oivallinen ruumiinrakennus, me olemme oikeita karhuja.

- Te päätätte päivänne hirsipuussa, herra Ratscho! huudahti Genia
itkien. — Te pelastatte itsenne ainoastaan sen kautta, että
tuomioistuimen edessä teette täydellisen tunnustuksen ja kerrotte
kaikki, mitä tiedätte.

- Jos minä tuomioistuimen edessä kertoisin kaikki, mitä tiedän, niin ei
oikeudenkäynti koskaan loppuisi, vakuutti Knetzewitsch. — Sillä minä
tiedän hyvin paljon, pikku Genia.

- Tunnustakaa oikeuden edessä, että teille on maksettu murhan
toimeenpanosta.

Knetzewitsch nauroi ääneensä.

- Ohoh, sitä en toki tee, siitä en lausu sanaakaan! vastasi hän. — Ja
minä pyydän teitäkin, Genia, että jos teiltä kysytään, niin ette mitään
puhu rahoista, joita minä niin äkkiä sain, ettekä myöskään sen vanhan
naisen käynnistä. Hyvin kai arvaatte, kuinka asian laita on, mutta nyt
on pantava kieli hampaiden eteen. Jos minä vastaan tuomioistuimelle
niinkuin muutamat henkilöt tahtovat, niin ei minulta tule mitään
puuttumaan, rakas Genia. Minusta tulee hyvinvoipa, ehkä kerrassaan
rikas mies ja voin sitte elää mukavasti levossa ja rauhassa. Oi, sitte
tahdon minä jakaa rikkauteni teidän kanssanne, rakas Genia! Minä vannon
teille, että teillä on minun vaimonani oleva hyvät päivät, en koskaan
kiellä teiltä mitään ja aina —

- Jo riittää, herra von Knetzewitsch! huudahti Genia surullisella
äänellä. — Minä näen, että on mahdotonta saada teitä toisiin
ajatuksiin. Mutta ajatelkaa minua, kun kaikki on ohi, kun teille on
lausuttu tuomionne ja teidät viedään mestauspaikalle ja muistakaa, että
minä ennustin teille, että teidät häpeällisesti petetään luottaessanne
niin lapsellisesti heidän lupauksiinsa. Ne, jotka houkuttelivat tähän
rikokseen, uhraavat teidät kylmäverisesti ja ajattelevat vaan itsensä
pelastamista.

Tämän sanottuaan vetäytyi Genia takasin seinästä ja istuutui taas
nyyhkien takasin nurkkaansa. Nyt näki hän koko sen valheiden verkon,
johon Draga oli pyydystänyt tuon mitään aavistamattoman aatelismiehen.
Mutta Genia ei voinut ajatella, että Aleksanterikin tiesi asiasta. Hän
piti häntä tosin heikkona luonteena, mutta ei hän olisi koskaan luullut
hänen olevan niin halpamaisen, että antaisi suostumuksensa isän murhaan
ja sitte tuomitseisi kuolemaan sen, jota hän oli käyttänyt häpeällisen
rikoksen toimeenpanossa.

Ratscho koetti tosin vielä muutamia kertoja alottaa puhetta Genian
kanssa, mutta tämä vastasi vaan lyhyesti. Genia näki, ett'ei häntä
voinut enää pelastaa.

Iltapuolella alkoi kuulua liikettä Ratschon kopissa.

- No, joko se nyt tapahtuu? kuuli hän aatelismiehen kysyvän. Joko
Belgradin tuomarit ovat täällä? Hyvä! Kuta pikemmin tulee loppu, sitä
parempi! Kysykööt he vaan minulta, kyllä minä vastaan. Sitte kuuli
Genia ovea taas kiinni pantavan. Kun hän muutamia minuutteja myöhemmin
koputti seinään ja huusi Knetzewitschin nimeä, ei kukaan vastannut.
Hän oli siis pois viety. Hän seisoi jo tuomioistuimen edessä. Genia
odotti, että häntäkin tultaisiin hakemaan. Hän luuli varmasti, että
hän joutuisi tuomioistuimen eteen ja teki sen päätöksen, ettei mikään
voisi estää häntä totuutta puhumasta. Hän puhuisi oikeuden edessä siitä
salaperäisestä ja äkillisestä vierailusta, jonka se vanha nainen teki
Zaporaan. Jos ei Ratscho pysyisi totuudessa, niin tekisi hän kaikki,
saadakseen tuomioistuimen vakuutetuksi, että Ratscho Knetzewitsch oli
ollut vaan välikappale mahtavamman kädessä.

Mutta nyt tahdomme seurata Ratscho Knetzewitschiä tuomiosaliin, sillä
sellainen oli kaikessa kiiruussa tehty huvilinnaan. Ensi kerroksessa
oli suuri, komeasti sisustettu huone, jota tavallisesti käytettiin
vaan silloin, kun linnassa oli tanssiaiset eli suurempi vastaanotto.
Mutta nyt oli suurimmassa kiireessä asetettu sinne mustalla liinalla
peitetty pöytä, tuoleja tuomioistuimen jäsenille ja puupenkki, jolla
syytetyt saivat istua. Ratscho Knetzewitsch istui siellä aivan tyynenä,
niin, kerrassaan hyvällä tuulella. Hän tervehti tuomioistuimen jäseniä
ja katseli sitte tarkasti ympäri koko salin. Nähtyään kuningas
Aleksanterin ja kuningatar Dragan eräässä sivuaitiossa, nyökäytti hän
tyytyväisesti päätään ja mutisi:

- Kaikki käy kuin tanssi. Tuolla he jo istuvat kuulemassa, suoritanko
minä hyvin tehtäväni. Ehkä hänellä on jo taskussaan ne 80,000 frangia,
jotka minä siinä tapauksessa saan. Ha, haa, nuo tuomarit ovat kuitenkin
aika tyhmeliinejä! Nyt tulevat he asianalkaen Belgradista ja vaivaavat
hirmuisesti päätänsä tällä asialla, mutta sanoivatpa he mitä tahansa,
niin olen minä aina oikeassa. Minä saan rahani ja vapauteni ja sillä
hyvä!

Kuulustelun kestäessä kadotti Ratscho kuitenkin osan hyvästä
tuulestaan, sillä tuomioistuimen presidentti otti hänet ankaraan
ristikuulusteluun. Hänen oli helppo saada Knetzewitsch sanomaan
itseään vastaan. Mutta kaikesta tästä huolimatta pysyi aatelismies
väitteessänsä, että Milan oli kerran loukannut hänen isoisäänsä ja
siksi oli hän vannonut tappavansa kuninkaan. Kun hän nyt sattumalta oli
saanut kuulla, että Milan oleskeli Tapschiderpuistossa, niin oli hän
katsonut, että niin hyvää tilaisuutta täytyi käyttää.

- No, ja sitte menin minä viinikellariin, kertoi Ratscho
hyväsydämisesti — ja siellä join minä kunnes tulin rohkeaksi. Sitte
otin jahtikiväärini ja menin ulos metsään ja siellä etsin Milania ja
löysin hänet. Ja sitte — no niin, mitä sitte tapahtui, sen te tiedätte,
hyvät herrat. Minä en valitettavasti ampunut oikein hyvin. Se ei
olekaan mikään pikku asia ampua ihmistä. Se on ihan toista kuin tähdätä
jotain eläintä.

Tuomarit pudistivat päitään. Sillä tavoin eivät he olleet vielä koskaan
kuulleet puhuvan ihmisen, joka odotti kuolemantuomiotaan.

- Eräs santarmi, joka vangitsi teidät — kääntyi presidentti
nyt syytetyn puoleen — on vähää ennen tämän istunnon alkamista
ilmoittanut minulle, että te olette tehnyt hirvittävän syytöksen hänen
majesteettiansa kuningasta kohtaan. Te kuulutte nimittäin väittäneen,
että hän oli palkannut teidät tekemään tämän murhan.

- Väitinkö todellakin sellaista? sanoi Ratscho ja kohautti olkapäitään.
— Siinä tapauksessa näette, hyvät herrat, että minä olin silloin joko
humalassa tai olin minä aivan sekasin onnettomuudesta. Minä rakastan
ja pidän arvossa hänen majesteettiansa kuningasta ja toivon, että
hän vielä hyvin kauvan saisi hallita Serbian onneksi. Ei koskaan
johtuisi mieleenikään selvällä päällä lausua sellaisia syytöksiä
rakkaan kuninkaani persoonaa kohtaan. Päinvastoin. Minä väitän täten
juhlallisesti, että se ajatus syntyi päässäni aivan yht'äkkiä ja
että läksin kotoa mainitsematta siitä sanaakaan kellekään ihmiselle.
Kysykää vaan neiti Genia von Sandorfilta! Hän kyllä puhuu teille, että
minä olen vanha poika, joka en seurustele kenenkään kanssa, kaikkein
vähimmin kuninkaani kanssa ja että minä otin kiväärini yhtä tyyneesti,
kuin minun on tapana ottaa; kun aion lähteä ulos metsästämään.

- Genia von Sandorf? kysyi presidentti. — Oliko hän teidän talossanne?

- Tietysti. Minä löysin hänet eräänä päivänä oveni edessä, jossa hän
makasi pyörtyneenä. Silloin otin minä hänet hoitooni ja kun hän taas
parani, tahtoi hän jäädä luokseni. Ei hänellä ole ollut erittäin
lihavat päivät minun luonani, tuskin ruokaa, eikä mitään palkkaa. Mutta
se oli se sama, neiti Genia von Sandorf viihtyi kuitenkin talossani.
Mutta tämän kaiken voi hän itsekin sanoa teille. Hänhän on täällä.

- Täällä? Tarkoitatteko, että hän on nykyään salissa? kysyi presidentti.

- Ei, ei suinkaan! vastasi syytetty mitä levollisimmalla äänellä.
— Hänetkin vangittiin. Väitettiin, että hän oli osallinen minun
rikokseeni. Minun ei kai tarvitse mainita eikä kunniasanallani
vakuuttaa, ettei tämä väitös ole muuta kuin tyhjää puhetta. Yhtä hyvin
voisi sanoa, että kuu on auttanut minua ampuessani kuningas Milania,
sillä se katsoi minua, kun tein rikokseni.

- Onko teillä jotain sanottavaa, herra upseeri? kysyi presidentti
Nicodem Lunjevicalta, joka vastaajan viime sanojen johdosta oli noussut
ylös.

- Minä tekisin sen huomautuksen, vastasi Nicodem, että vastaaja on
nähtävästi vielä juovuksissa. Se olin minä, joka vangitsin rikollisen
samassa silmänräpäyksessä kun hän aikoi tällä puukolla tappaa kuningas
Milanin, joka verenvuodon tähden, joka aiheutui ampumahaavasta, oli
vajonnut maahan. — Tässä on veitsi, minä panen sen tähän teidän
eteenne, herrat tuomioistuimen jäsenet. Mutta erityisesti huomautan
siitä, että minä olin ensimäinen näytelmäpaikalla, mutta Genia von
Sandorfista en nähnyt enkä kuullut mitään. Vastaajan väite, että Genia
von Sandorf on täällä linnassa perustuu joko valheeseen, eli on se
lähtenyt hänen viinin himmentämistä aivoistaan.

- Te tunnustatte siis varmasti, jatkoi tuomioistuimen presidentti
vastaajaan kääntyen — ettei kukaan ole palkannut teitä tähän rikokseen,
ettei teitä ole ostettu rahoilla ja erityisesti, ettei mitkään
valtiolliset syyt ole olleet vaikuttamassa, kun te kiväärillänne
ahdistitte kuningas Milania.

- Valtiolliset syyt? huudahti Ratscho Knetzewitsch kysyvästi. — Herra
presidentti, sellaisia en minä tunnekaan. Minä olen aatelismies ja elän
sellaisena linnassani Zaporassa, enkä ole koskaan vaivannut päätäni
politiikalla. Niin, kun oli jotain juotavaa ja kun saattoi huuhtoa alas
politiikan samalla tavoin kuin nieltiin hienot konjakkiryypyt, mutta
muutoin — Herra presidentti, Serbian kansassa ei verikoston tunne ole
vielä aivan kuollut ja kun ei saada oikeutta tuomioistuimen edessä,
niin täytyy itse ottaa se.

- Minä arvelen, että asia on selvä, sanoi presidentti muille
tuomioistuimen jäsenille. — Sen tunnustuksen, jonka syytetty on tehnyt,
täytyy, hyvät herrat, määrätä teidän tuomionne tässä suhteessa, aivan
nimenomaan on vastaaja lausunut, että hän on toiminut vaan omasta
alotteestaan, omassa asiassaan. Valitettavasti on niin, että verikosto
ei ole vielä kokonaan poisjuuritettu Serbiasta. Minä ajattelen,
hyvät herrat, että sen jälkeen, mitä nyt olemme kuulleet, voimme me
vetäytyä erillemme tuomiota langettamaan ja arvelen, ettei siitä ole
keskuudessamme muuta kuin yksi mielipide.

Tätä sanoessaan vilkasi presidentti vastapäätä olevaan aitioon, jossa
kuningas ja kuningatar istuivat, kuin olisi hän tahtonut kuninkaallisen
parin silmistä lukea, hyväksyisikö he tämän heille niin vastenmielisen
asian pikaisen suorittamisen. Muiden kolmentoista tuomarin joukossa ei
ollut näet ainoatakaan, joka ei ollut varmasti vakuutettu siitä, että
tässä oli kysymyksessä valtiollinen murhayritys, mutta jokainen heistä
oli myöskin vakuutettu siitä, että Ratscho Knetzewitsch oli tuomittava
kuten tavallinen rikoksentekijä, kuten mies, joka on antautunut
kostonhimonsa palvelukseen ja että ainoastaan sillä tavoin oli
kuninkaan kiitos saatavissa. Ja kuninkaan kiitollisuushan tässä lopulta
oli pääasia, joka ilmenisi tähtien, virkaylennysten, nimitysten,
vieläpä rahalahjojenkin muodossa, joita Aleksanteri joskus jakeli
alamaisilleen vahvistaakseen heidän "uskollisuuttaan". Mutta tämä
uskollisuus ei ollut pohjaltaan muuta kuin uskottomuutta, häpeällistä,
rikoksellista uskottomuutta sille valalle, jonka nämä tuomarit olivat
vannoneet, että he tuomitseisivat oikein ja puolueettomasti, että he
tuomitseisivat ylhäisen ja alhaisen saman lain mukaan ja etteivät
he kellekään ihmiselle maan päällä tekisi tiliä tuomiostaan, vaan
ainoastaan kaikkivaltiaalle Jumalalle, korkeimmalle tuomarille
taivaassa.

Tuomioistuimen jäsenet vastasivat presidentille pään nyökkäyksellä.
He olivat jo alkaneet nousta ylös vetäytyäkseen pois, kun äkkiä yksi
heistä — se oli nuorin näistä vanhoista miehistä — nousi ylös ja sanoi:

- Anteeksi! herrat virkatoverit. Ei ole mahdollista, että käymme
nyt jo päätöstä tekemään, emmehän ole vielä kuulleet ketään
puolustajaakaan. Kuka on kutsuttu syytettyä puolustamaan? — Sillä
Serbian laissa säädetään, että ketään syytettyä ei saa tuomita ilman
että joku asianajaja eli ainakin joku mies kansasta joka on täyttänyt
viisikymmentä vuotta, on tuomioistuimen edessä puolustanut hänen
asiaansa.

Korkean tuomioistuimen jäsenet katsoivat hyvin hämillään toisiinsa,
tuomarit kohottivat olkapäitään, presidentti pudisti päätään ja heitti
toivottoman katseen kuninkaaseen.

Tällä Serbian suurella, oikeutta rakastavalla kuninkaalla oli kyllä
ollut hyvin kiire kutsua tuomareita langettaakseen tuomio tuon
onnettoman yli, joka luottava hymy huulillaan seisoi siinä tyynenä,
mutta hän ei ollut ajatellut, että hänen lain mukaan täytyi antaa
hänelle myöskin puolustaja. Aleksanteri olikin oikeastaan ajatellut
toimeenpanna oikeudellisen huvinäytelmän, jotta kukaan ei sitte voisi
nostaa kättä häntä vastaan, osoittaa häntä ja sanoa:

- Katsokaa tuota kuningasta — hänellä oli niin kiire mestauttamaan
isänsä murhaaja, jotta tämä ei voisi puhua.

- Tuhat tulimaista, sitä en ollut ollenkaan ajatellut! kuiskasi
Aleksanteri Dragalle sivellen hermostuneesti kädellään punaisella
sametilla päällystettyä aition koristekilpeä. — Kun on voitu hankkia 13
roistoa tuomareiksi, niin olisi kai voitu löytää asianajajakin, joka
olisi yhtä taipuvainen kuin nämä muut.

Dragakin pelästyi kovin. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut, että se
näytelmä, jonka hän niin oivallisesti oli näyttämölle asettanut,
keskeytyisi sellaisella tavalla. Oh, ettei hän ollut sitä ajatellut,
että hän oli unohtanut sen asian. — Hän kuiskasi muutamia sanoja
veljensä Nicodemin korvaan, joka seisoi aition vieressä.

Tämä riensi presidentin luo ja ilmoitti hänelle, mitä sisar äsken oli
sanonut.

Presidentti ojentihe suoraksi, asetti sileäksi ajellut kasvonsa
ystävällisen näköisiksi ja sanoi Knetzewitschille:

- Syytetty, te olette tunnustanut, ja rehellisen, katuvaisen
tunnustuksenne kautta olette saanut meidät suopeiksi. Ettekö olisi
suostuvainen luopumaan puolustajasta, jonka laki teille myöntää?

Ratscho Knetzewitsch teki kädellään kankean liikkeen, kuin olisi hän
ajanut pois kärpäsen.

- Herra presidentti, vastasi hän sitte, — mitä minulla on puolustajan
kanssa tekemistä? Asiahan on selvä — minä olen tahtonut ampua kuningas
Milanin ja siksi olen minä rikollinen, murhaaja ja otan tuomioni aivan
tyyneesti vastaan. Eihän minulla ole mitään toivottavaa, puolustaja
on ainoastaan sillä, joka toivoo vapahdusta. Tehkää kanssani mitä
tahdotte, mutta antakaa sen käydä pian — hyvin pian! Jos olemme
selvillä puolessa tunnissa, niin on minulla paras aika syödä illallista
kopissani.

- Vastaaja on siis luopunut edusta käyttää puolustajaa, sanoi
presidentti. — Minä otan tämän pöytäkirjaan ja lopetan täten.

- Oh ei, herra presidentti, keskeytti silloin sama tuomari, joka
herätti eloon kysymyksen asianajajasta. — Minä en voi suostua siihen,
että me ilman muuta poistumme tämän vastaajan selityksen perusteella.
Minä vaadin, että tänne kutsutaan puolustaja Belgradista ja että
toimitus tämän tähden lykätään huomiseksi.

Presidentti heitti siihen tuomioistuimen jäseneen, joka oli lausunut
nämä miehekkäät sanat hyvin vihaisen katseen ja samoin kuningas
Aleksanteri ja Draga tuijottivat häneen raivoisina.

- Kuka on tuo ihminen? kysyi Draga liikutetulla äänellä veljeltään.
Mikä on hänen nimensä — tunnetko häntä?

- Se on entinen asianajaja, vastasi Nicodem kiireesti kuiskaten — joka
on muutamilla kirjoituksilla hankkinut itselleen nimen Serbiassa. Hänet
on äskettäin nimitetty korkeimman tuomioistuimen jäseneksi. Hänen
nimensä on Avakumovitsch.

- Avakumovitsch! sanoi Draga hampaittensa välistä. — Sen nimen minä
kyllä muistan.

- Hänet täytyy panna viralta, mutisi kuningas. — Avakumovitsch on
viimeisen kerran istunut korkeimman tuomioistuimen jäsenenä, hän
näyttää olevan vaarallinen ihminen.

- Vaarallinen! — Niin pitkälle oli siis Serbian kuningas jo tullut,
että hän piti sitä miestä vaarallisena, joka puolusti lakia ja oikeutta
isänmaassaan.

Avakumovitsch oli sillä välin avannut lakikirjan ja osoitti nyt
presidentille yhtä kohtaa siinä.

Kumartuneena Avakumovitschin kanssa lakikirjan yli kuiskasi presidentti
äkkiä tälle mustapartaiselle, paljon nuoremmalle miehelle:

- Avakumovitsch, tahdotteko siis turmella koko tulevaisuutenne?
Saatanako teitä riivaa, kun te tässä rupeatte näyttelemään tunnollisen
osaa? Miksi viivytätte toimitusta niin pitkälle, ettekö näe, että
kuningas on kärsimätön ja tahtoo saada asian loppuun?

- Vaikka kuningas olisi kuinka kärsimätön, niin ei se vaikuta mitään
tähän asiaan, joka loukkaa lain pyhyyttä. Herra presidentti, kun minä
vannoin valani tulla hyväksi tuomariksi, niin en tehnyt mielessäni sitä
äänetöntä myönnytystä, etten olisi hyvä tuomari, silloin kun on kysymys
kuninkaasta.

- Se tulee teidän turmioksenne, Avakumovitsch, kuiskasi presidentti. —
Minä varoitan teitä. Ottakaa lausuntonne takasin!

- Se olisi Serbian häviö, jos sellainen lausunto peruutettaisiin, sillä
silloin ei olisi enää oikeutta tässä maassa, sanoi Avakumovitsch.
— Minä pysyn lujasti kiinni vaatimuksessani, että toimitus on
lykättävä siksi kuin puolustaja on läsnä. Ja minä vaadin teitä,
herra presidentti, tekemään ne kolme tavallista kysymystä näille
kokoontuneille, jos täällä löytyy ketään, joka tahtoo ruveta
puolustamaan onnetonta vastaajaa.

- Kuka täällä nyt voisi sitä tehdä? vastasi presidentti ivallisesti
nauraen, samalla kun hän hermostuneesti sysäsi kultasankaiset
silmälasinsa otsalle. — Eihän täällä ole edes kuulijoitakaan joiden
joukosta puolustaja voisi astua. Täällä olemme vaan me, kuningaspari,
santarmit ja syytetty. — Ette kai kuvittele, että joku santarmeista
tuolla rupeaisi puolustajaksi.

- Minä kuvittelen vaan, herra presidentti, sanoi Avakumovitsch,
kääntyen pois, kuin olisi hän tuntenut inhoa, — että tämä on
oikeussali, eikä mikään teaatteri, mutta siltä emme saa toimia mielemme
mukaan, vaan täytyy meidän tehdä, mitä lain puustavi käskee.

Avakumovitsch palasi paikoilleen, mutta presidentti, joka tiesi, että
hänen täytyi täyttää tuomarin velvollisuudet, nousi ylös ja huusi:

- Löytyykö täällä tässä huoneessa ketään miestä yli viidenkymmenen
vuoden ikäistä, tai asianajajaa, jolla on laillinen oikeus käyttää
vastaajan puhevaltaa, joka vapaaehtoisesti tarjoutuu tämän korkean
tuomioistuimen edessä puolustamaan Ratscho Knetzewitschiä, joka on
syytetty murhayrityksestä kuningas Milania vastaan? Hän ilmoittakoon
itsensä.

Kaikki oli hiljaa.

Presidentti teki toisen kerran saman kysymyksen ja huusi: hän
ilmoittakoon itsensä!

Kuului hiljaista naurua. Se oli kuningatar Draga, joka nauroi viuhkansa
takana. Ajatus, että täällä Tapschiderin huvilinnassa löytyisi
puolustaja Ratscho Knetzewitschille, tuntui hänestä naurettavalta.

Kolmannen kerran huusi presidentti: Hän ilmoittakoon itsensä.

- Minä puolustan salamurhaaja Ratscho Knetzewitschiä! kuului samassa
kumea ääni salin suurelta ovelta, ääni, jonka kaiku teki saman
vaikutuksen, kuin jos salama olisi iskenyt kokoushuoneeseen.

Kaikkien kasvot kääntyivät ovelle. Siellä seisoi mies, jota kukaan ei
tuntenut. Hän oli komea ukko, puettu mustaan pukuun. Kasvot, jotka
olivat kalman kalpeat, tulivat ehkä vielä kalpeammiksi valkoisen,
pitkän parran vaikutuksesta, joka ulottui alas keskelle miehen rintaa
ja niiden hopeavalkoisten hiusten, jotka valuivat alas olkapäille.
Vartalo oli samalla puoleensa vetävä ja vaikuttava. Tämä mies näytti
olevan miehen muodossa siintyvä oikeus, tuomarin perikuva. Hitain,
arvokkain askelin tuli hän lähemmäksi.

Tällä hetkellä vallitsi salissa hiljaisuus, joka muistutti hiljaisuutta
katoolisessa kirkossa ennen rippileivän nostamista. Ukko seisoi nyt
niiden portaiden edessä, jotka veivät tuomarin pöydän luo, hän kumarsi
ja sanoi kirkkaasti kaikuvalla äänellä:

- Te kysytte, jos täällä löytyy puolustajaa, herra presidentti. Teidän
kysymyksenne tunkeutui minun korvaani. Minä olen mies, joka tunnen lain
ja olen valmis asettumaan oikeuden ja totuuden puolelle, missä vaan
tilaisuus siihen tarjoutuu ja heikkoja puolustamaan. Niille, jotka
maassa makaavat täytyy ojentaa auttava käsi ja kuten eräässä vanhassa
itämaalaisessa kaskussa sanotaan: "Sinun pitää panna aita katollesi,
jotta horjuva ei putoa alas", niin täytyy meidänkin olla valmiit
ympäröimään laki aidalla, jottei kukaan horjahtaisi häpeän, kuoleman,
taikka vankeuden kuiluun. No niin, herra presidentti, minä selitän
olevani valmis puolustamaan Ratscho Knetzewitschiä.

- Kuka on tuo ihminen? kuiskasi Draga kuninkaalle. — Oletko koskaan
ennen nähnyt häntä?

- En koskaan, vastasi Aleksanteri vapisevalla äänellä siirtyen lähemmä
Dragaa. Minä en ole koskaan ennen häntä nähnyt — ja kuitenkin — on
hänen äänensä niin tuttu! Mutta minusta tuntuu, kuin ei hän olisi
ollenkaan ihminen, vaan kuolleista noussut.

- Hulluutta, vastasi Draga ylenkatseellisesti. — Ei löydy mitään
yliluonnollista, kaikki täällä maan päällä on inhimillistä ja samoin
tuokin tuolla, joka ilmestyy tänne kutsumatta, on ihminen.

- Mikä on teidän nimenne? kysyi presidentti, joka oli tarkastellut
tuota pitkää, mahtavaa miestä ihmettelevin mutta myöskin vihaisin
katsein.

- Nimenikö? vastasi vieras. — Minä olen serbialainen ja arvelen, että
on kylliksi kun minun annetaan puolustaa syytettyä. Siinä laissa,
jonka isämme ovat kirjoittaneet, ostettuaan verellä itsensä vapaiksi
turkkilaisista, seisoo nimenomaan kirjoitettuna: "Jokainen serbialainen
on sovelias suojelemaan lakia, jokainen serbialainen on velvollinen
sitä suojelemaan." Siinä ei ole ollenkaan kysymys mistään nimestä,
siinä on kylliksi, että on serbialainen.

- Tämä mies on oikeassa! huudahti Avakumovitsch. — Meillä ei ole
oikeutta tiedustella hänen nimeänsä.

Presidentti heitti melkein avuttoman silmäyksen kuninkaaseen, kuin
tahtoisi hän hakea sieltä apua. Mutta Aleksanterilla ei ollut
minkäänlaista neuvoa annettavana. Sen sijaan kuiskasi hän vaimolleen:

- Mitä sinä arvelet, Draga, annanko minä vangita tuon valkohapsisen
veijarin, joka niin odottamatta tunkeutui tänne häiritsemään
toimitusta, annanko mestata hänet vai toimitanko vankeuteen, josta hän
vasta vuosien perästä pääsee vapaaksi?

- Jos sen teet, niin olet mennyttä, vastasi Draga puolisolleen. — Sinä
olet kuningas, sinun täytyy ainakin näön vuoksi suojella lakia. Anna
ukon olla, hän näyttää olevan vanha jörö, haaveksija, eikä sellainen
väki ole koskaan vaarallista.

- Mutta kuinka hän on voinut saada tietoa tästä oikeuden käynnistä?
kysyi kuningas epävarmalla äänellä. — Kuinka se on mahdollista, että
hän niin äkkiä ilmestyy tänne Tapschideriin ja miksi ei hän tahtonut
sanoa nimeään.

- Kaikki nämä ovat kysymyksiä, kuiskasi Draga — joihin voimme vastata
sitte, kun istunto on lopussa. Anna sinä valkopäisen puhua! Vaikka hän
olisi itse oikeus omassa persoonassaan ja vaikka hän tekisi jokaisen
kirjaimen laissa eläväksi, niin että ne muuttuisivat olennoiksi ja
alkaisivat puhua ja huutaa kovasti syytetyn eduksi — niin Ratscho
Knetzewitsch tuomitaan kaikissa tapauksissa, häntä ei pelasta
Jumalakaan.

Silloin taivutti kuningas myöntävästi päätänsä ja heti sen jälkeen
antoi korkeimman tuomioistuimen presidentti seuraavan päätöksen:

- Kuka lienettekään, vieras — niin olette kuitenkin serbialainen
ja teidän oikeuttanne ei tahdota loukata. Minä en tiedä, onko tämä
oikeusasia teille tuttu?

- Seisoisinko muuten täällä? vastasi puhuteltu. Minä olen tullut tänne
saattamaan totuuden päivän valoon, jos totuudella on vielä jotakin
arvoa Serbiassa.

- Hyvä, jatkoi presidentti — pankaa kätenne, kuten on määrätty, tälle
ristille ja vannokaa, että te puolustatte ainoastaan luvallisilla
keinoilla ja että te puolustatte syytettyä ainoastaan siinä määrässä,
kuin olette vakuutettu hänen syyttömyydestänsä.

Varmoin askelin kulki komea mies ylös portaita, jotka veivät tuomarin
pöydän luo. Tämän keskellä, oli risti, jossa oli hopeainen Vapahtajan
kuva.

- Pankaa oikea kätenne Vapahtajan pään päälle, — vasen rinnallenne! —
No, miksi viivyttelette?

Vieras oli melkein yliluonnollisella voimalla koettanut nostaa vasenta
kättään, mutta hän ei voinut. Hän puristi huuliansa, kuin täytyisi
hänen kärsiä sanomatonta tuskaa. Hän sulki silmänsä, kuin ei hän olisi
tahtonut tuomareille näyttää, että hänen katseessaan oli tuskan ilme,
joka nähtävästi ei ollut henkistä laatua, vaan näytti olevan kokonaan
ruumiillista tuskaa.

- No, nostakaa nyt vasen kätenne! käski presidentti vielä kerran.

- Minä en voi, vastasi ukko kumealla äänellä. — Suokaa anteeksi ja
tyytykää siihen, että panen oikean käteni pään päälle. Vasen käteni on
— minä olen vanha mies, kuten näette, jo monta vuotta sitte lamautui
käteni halvauksesta.

Ainoastaan heikko sääliväisyyden ääni kuului näiden sanojen johdosta.
— Avakumovitsch sen lausui. Muut katsoivat kylmästi vahingonilolla
vieraaseen, jota kohtaan he kaikki tunsivat vihaa, kun hän
väliintulemisellaan sai sen aikaan, että oikeudenkäynti ei niin pian
loppunut, kuin laskettu oli.

- Jos niin on asian laita, sanoi presidentti, — niin täytyy kai minun
tyytyä siihen, että te vannotte ainoastaan oikealla kädellä.

- Sitte on se asia tehty, huudahti ukko, laskien oikean kätensä
hopeakuvalle ja sitte jatkoi hän kovalla äänellä:

Minä vannon ainoastaan laillisilla keinoilla puolustavani, etten
poikkea totuudesta ja puolustan syytettyä ainoastaan siinä määrässä
kuin olen vakuutettu hänen syyttömyydestään. Tämän lupaan minä Jumalan
nimessä. Amen!

- Amen! kuului kuin mumina pitkin tuomarien riviä ja Amen! kuului
kuninkaallisesta aitiosta, mutta tämä viime mainittu kuului
ivalliselta, sillä se tuli Dragan huulilta.

Vaikkakin tämän toimituksen aikana oli kuumeentapainen liike ollut
salissa, löytyi siellä kuitenkin eräs henkilö, joka seisoi aivan
välinpitämättömänä kaikesta mitä tapahtui, ikäänkuin asia ei olisi
vähääkään häntä koskenut, se henkilö oli Ratscho Knetzewitsch. Hän
katseli jonkunmoisella mielihyvällä komeata vierasta ukkoa, joka
oli niin äkkiä ilmestynyt häntä puolustamaan. Mutta itse asiassa
suututti häntä ukon esiintyminen. Mitä peijakasta hän täällä teki,
miksi veti hän juttua pitemmälle kuin tarvitsi. Juurikuin hän olisi
tarvinnut puolustajaa! Tuomarit saivat kyllä tuomita hänet kuolemaan
tai kidutuspenkille. Ha, haa, eihän hänellä ollut mitään sen kanssa
tekemistä. Olivathan kuningas ja kuningatar luvanneet hänelle,
että vankilanportit avattaisiin hänelle yöllä ja että hän saisi
tulevaisuudessa viettää huoletonta elämää. Silloinhan hän ei tarvitse
mitään puolustajaa eikä asianajajaa — tyhmyyksiä!

Ukko asettui valan tehtyään Knetzewitschen rinnalle, mutta ei lausunut
hänelle sanaakaan. Hän ei näyttänyt tarvitsevan minkäänlaisia
selityksiä, vaan näytti jo tietävän kaikki aivan kuin olisi hän ollut
läsnä rikosta tehdessä.

- Siis alamme toimituksen uudestaan, sanoi presidentti. — Liian kauan
on sitä jo viivytelty. Vieras, mitä teillä on sanottavaa tämän miehen
hyväksi? Silloin vanhan miehen silmät välähtivät, silloin nosti hän
varoittaen oikean kätensä ja huusi kaikuvalla äänellä tuomioistuimelle:

- Se mies, jonka näette tuossa edessänne, herrat tuomioistuimen
jäsenet, ei ole mikään rikollinen, hän on yksinkertainen mies, jonka
aivot ovat alkohoolihöyryjen hämmentämät, eikä hän kykene huomaamaan
tekojensa merkitystä. Tämän miehen sielussa ei se kammottava aije ole
syntynyt, ei, se kylvettiin hänen puiseen sydämeensä ja siellä, missä
mikään vilja ei voi kasvaa, siellä ottaa rikkaruoho juurta paremmin
kuin lihavammassa maassa. Minä väitän täten ja tuon todistuksia siitä,
että tämä mies on viekoiteltu ja lahjottu tappamaan kuningas Milan.

Aleksanteri kävi vielä kalpeammaksi kuin mitä hän jo ennestään oli
ollut. Hermostunut levottomuus alkoi saada hänessä valtaa.

Draga tarttui puolisonsa oikeaan käteen ja veti hänet vielä lähemmä
itseään.

- Hiljaa, istu vaan hiljaa, Aleksanteri! kuiskasi Draga hänelle. Anna
sinä hänen vaan puhua, ei hänellä ole kuitenkaan todistuksia.

- Jos oikein ymmärrän teitä, herra puolustaja, sanoi presidentti
ukolle — niin tahdotte tuolla viittauksellanne sanoa, että Ratscho
Knetzewitschillä on ollut kanssarikollisia?

- Kaksi kanssarikollista, vastasi puolustaja viipymättä ja hänen
silmänsä kulkivat hitaasti kuninkaalliseen aitioon pysähtyen
tarkastamaan Dragan ja Aleksanterin kasvoja.

- Kaksi kanssarikollista! alkoi presidentti uudelleen, nykien
hermostuneesti kultasankasia silmälasejaan. — Minä toivon, herra
puolustaja, ettette ole tullut lausumaan tänne tyhjiä lauseita. Sanokaa
kanssarikollisten nimet ja todistakaa meille, mistä syystä muut
henkilöt olisivat olleet osallisina Milanin murhassa?

- Juuri sen aion minä tehdä, siksi seison tässä. Mitäs syytä Ratscho
Knetzewitschillä olisi ollut väijyä kuningas Milanin henkeä? Hän
väittää tehneensä rikoksen, kun kuningas Milan kerran on tehnyt
vääryyttä hänen isoisälleen. Tämä ei ole totta! Ratscho Knetzewitschin
isoisä oli kevytmielinen ihminen. Tuhlattuaan omaisuutensa kääntyi
hän kuningas Milanin puoleen rukouksella, että tämä ei antaisi hänen
kokonaan vaipua kurjuuteen, vaan maksaisi hänen velkansa, jotta linna,
joka oli vuosisatoja ollut Knetzewitschin perheen hallussa, ei menisi
vasaran alle. Ja kuningas Milan, joka tiesi, että Knetzewitschit
kuuluivat hienoon perheeseen ja muisti, että eräs Knetzewitsch kerran
oli tehnyt hänen esi-isilleen suuria palveluksia, maksoi miehen velat
omista rahoistaan ja tuli sitte miehen hyväntekijäksi. Elämänsä
loppuun asti pysyi vanha Knetzewitsch Milanille kiitollisena. Tämä
kiitollisuus on tullut ilmi monessa kirjeessä, joita syytetyn isoisä
on kirjoittanut kuningas Milanille. — Jos tahdotte saada varmuutta
sanojeni totuudesta, niin käskekää, että arkisto tutkitaan! Sieltä
löydätte eräästä osastosta, joka on merkitty sanoilla "Kuningas
Milanin yksityiskirjevaihto" ne kirjeet, joista äsken puhuin. Täten
olen todistanut teille, hyvät herrat, jatkoi salaperäinen asianajaja,
välittämättä vähääkään tuomarein hämmästyneistä katseista — että asia,
jonka Ratscho Knetzewitsch on ilmoittanut murhayrityksensä syyksi,
ei ole tosi, eikä pidä paikkaansa. Tämä mies valehtelee, valehtelee
tietensä, mutta hän valehtelee samalla kuten lapsi, jota on käsketty
valehtelemaan. Hänelle on luvattu suuri palkinto, satatuhatta frangia,
jonka hän saisi niin pian kuin hän on murhannut kuningas Milanin.
Satatuhatta frangia on kuitenkin liian paljon maksettu miehestä, joka
on tehnyt Serbian suureksi ja jota kohtaan monta tuhatta sydäntä tässä
maassa täyttyy rakkaudella ja kiitollisuudella.

- Se ei kuulu tähän! muistutti presidentti — Serbian on suuruudestaan
kiittäminen nykyistä kuningastaan Aleksanteria.

- Emme me, herra presidentti, vastasi puolustaja — saa ruveta
väittelemään tästä asiasta. Historia tulee tuomitsemaan sen, kuka on
Serbian suuruuden perustanut.

- Kapinoitsija! sähisi Aleksanteri aitiossaan ja Dragan täytyi pidättää
puolisoaan, sillä tämä oli aikeessa heittää saliin käsky, että vieras
oli vangittava.

- Tahdotko sinä turmella kaikki tyyni? kuiskasi Draga. — Istu hiljaa ja
anna heidän jutella mitä haluavat! Jos Serbiassa aletaan puhua, että
sinä olet vastustanut vapaata puolustusta, niin ei sinuun enää luoteta.
Anna sinä hänen vapaasti puhua loppuun asti! Sinä saat nähdä, että
Ratscho Knetzewitsch kyllä tuomitaan.

- Koettakaamme nyt päästä loppuun tässä asiassa! kehoitti presidentti.
— Te olette puhunut kanssarikollisista — mainitkaa heidän nimensä!

- Te saatte kyllä aikanaan kuulla nimet, sanoi salaperäinen asianajaja
äänellä, joka, kuten ukkosilma, ilmoitti hirmuisen rajuilman
puhkeamista.

Tuolla, tuolla he istuvat, tuossa purppuralla verhotussa aitiossa,
jonka päällä kullattu kruunu prameilee, tuolla istuu hän ja kutsuu
itseään teidän hallitsijaksenne — se on kuningas, joka on käskenyt,
että hänen oma isänsä on murhattava, ja kuninkaan vaimo se on, joka
synnytti hänessä sen luonnottoman ajatuksen!

Tuomioistuimen jäsenet hyppäsivät paikoiltaan hämmentyneen näköisinä.
Ei edes Dragakaan voinut enää pidättää itseään, vaan huusi saliin:

- Alas kapinoitsija! Kuolema hänelle, hän on meidän vihollistemme
ostama! Kuninkaan tahtoo hän halventaa tämän oman kansain silmäin
edessä, ja minut, tämän kansan hyväntekijän, tahtoo hän vetää lokaan.
Lyökää hänet rautoihin ja heittäkää vankeuteen!

- Ei vankeuteen, huusi Aleksanteri — hänet on heti tuomittava samalla
kertaa kun tuo toinenkin murhaaja! Mestauslavalle heidät molemmat,
minun täytyy nähdä heidän verensä vuotavan!

Santarmit, jotka tähän asti olivat seisseet salin ovella, juoksivat
esille ja hyökkäsivät ukon luo, joka oli lähtenyt puolustajapaikaltaan.

Mutta samalla kun oikeuden palvelijat ojensivat kätensä häntä kohti,
repäisi hän äkkiä oikealla kädellään pois valkoisen tukan ja parran ja —

- Milan, isäni, huudahti Aleksanteri. — Ha, haa, hän itse — hän on
lausunut minun tuomioni!

Kuului kumea jysähdys. Kuningas oli kaatunut aitionsa lattialle ja
mennyt tainnoksiin.

Mutta Draga heittäytyi Aleksanterin yli, ei auttaakseen häntä ylös,
vaan tuskasta vavisten syleilläkseen häntä, sillä ei hän koko
maailmassa peljännyt ketään ihmistä niin paljon kuin tätä miestä, joka
nyt nopein askelin riensi aitiota kohti. Sillä santarmit eivät olleet
uskaltaneet koskeakaan häntä. — Yksi silmäys noista kuninkaallisista
silmistä oli ollut kylliksi peräyttämään oikeuden palvelijat. He
muistivat kerran vannoneensa uskollisuutta tälle miehelle ja tämä
vaikutti vielä heihin siinä määrässä, että he eivät voineet rikkoa
sitä, eivät edes senkään käskystä, joka nyt oli heidän kuninkaansa.

Ei kukaan uskaltanut paikaltaan liikahtaa. Arkoina vetäytyivät he
takasin, ei kukaan heistä rientänyt Aleksanterin avuksi. Ei kukaan
ojentanut kättänsä pidättääkseen Milania, vaikka hänen asentonsa oli
nyt uhkaava.

- Murhaaja! huusi Milan kovalla äänellä aitioon ja hänen katseensa
tunkeutui Dragan silmiin. Murhaaja purppurassa ja kruunu päässä!
Teillekin tulee kerran tuomion hetki, ja silloin — silloin saatte te
molemmat maksaa, mitä olette nyt minulle tehnyt! Sinä Aleksanteri olet
palkannut murhaajan ottamaan hengen omalta isältäsi — rikos, jolla ei
ole vertaa! Ja sinussa, sinä kunniaton nainen, sinussa se helvetillinen
ajatus ensin syntyi ja sinä annoit sille maallisen muodon! Kirottu
olkoon muistosi, häpeään joutunut Obrenovitsch, kirottu olkoon jokainen
sinua koskeva ajatus! Ja jos ei sinua kukista vaimosi ilkeys, ei oma
heikkoutesi eikä se eläimellinen luonne, joka asuu teissä molemmissa,
niin täytyy isän kirouksen teidät kukistaa, jos kerran löytyy Jumala
taivaassa eikä hän vielä kokonaan ole hyljännyt Serbiaa.

Kuten ukkosen jyrinä, kuten pasuunain kaiku tuomiopäivänä, kuuluivat
Milanin sanat läpi salin ja hänen vartalonsa kohosi kuten säkenöiväin
salamain ympäröimänä siinä tulipunaisessa valossa, jonka laskevan
auringon säteet heittivät saliin.

Lausuttuaan nämä sanat meni kuningas äkkiä ovea kohti. Vielä kerran
heitti hän silmäyksen turmeltuneeseen poikaansa ja Dragan vääntyneisiin
kasvoihin ja — katosi.



VIIDESKYMMENES LUKU.

Petetty luottamus.


Samalla hetkellä avasi kuningas silmänsä ja tuli tuntoihinsa.

- Onko hän vielä täällä? kuiskasi hän murtuneella äänellä Dragan
korvaan. — Elä nosta kättäsi häntä kohti, elköönkä kukaan vaan
seuratko häntä! Ah, hän on oikeassa, isän murha on hirmuisin
kaikista rikoksista, mitä ihminen voi tehdä. Ei, elä katso minua
niin hirmuisesti! Minä en ole mikään raukka. Minä voin tehdä suuria
päätöksiä. Mutta ottaa sen elämä, joka on antanut minulle omani — sitä
en toki voi.

- Hän ei ole mikään mies! mutisi Draga. — Jos hän olisi mies, käyttäisi
hän tilaisuutta, joka nyt tarjoutuu ja tekisi kerta kaikkiaan tilinsä
selväksi Milanin kanssa. Ja minulle, minulle heitti hän nuo hirmuiset
sanat vasten kasvoja tuomioistuimen jäsenten ja santarmien edessä,
eikä kukaan, ei kukaan vastustanut häntä! — Ah, Milan on saatava pois
tieltä! Jos ei se ole tapahtunut tänään, niin täytyy sen tapahtua
huomenna.

Aleksanteri oli kulkenut aition rintakilven luo. Hän loi arkailevan
katseensa lain valvojia kohti, jotka olivat kokoontuneet mustan pöydän
ympärille.

- Laittakaa niin, että oikeudenkäynti päättyy! Minä käsken sen! huusi
hän tuomioistuimien jäsenille. — Te olette nyt kuulleet puolustajan.
Menkää ulos ja sanokaa jokaiselle, joka tahtoo kuulla, että Serbian
Aleksanteri ei ole kieltänyt puolustajaa isänsä murhaajalta!

- Syytetty, sanoi tuomioistuimen presidentti Knetzewitschille — onko
teillä eduksenne muuta mainittavaa?

- Ei vähääkään, armollinen herra, vastasi Knetzewitsch, joka
tyytyväisen näköisenä heitti katseen kuninkaaseen, kun tämä oli
vaatinut tuomareita tuomitsemaan häntä.

Kauan eläköön hänen majesteettinsa kuningas! Tehän olette kuullut, mitä
hän tahtoo. Tapahtukoon niinkuin kuningas tahtoo! Amen.

Presidentti antoi merkin ja tuomarit vetäytyivät heti viereiseen
huoneeseen keskustelemaan tuomiosta. Tähän meni jokseenkin kauan
aikaa. Vähä väliä kuului Avakumovitschin liikutettu ääni; hän koetti
huomauttaa tovereilleen, että oli mahdotonta langettaa kuolemantuomio.
Mutta mitä voi yksi kahtatoista vastaan.

Knetzewitsch oli erittäin tyynellä mielellä sen ajan, kun keskustelua
kesti. Joskus johtui hänen mieleensä, että hän oli nälkäinen ja arveli,
mitä mahtoi saada illalliseksi, kun hän pääsi takaisin koppiin.

- Huomenna on sitte parempaa! mutisi hän itsekseen ja siveli
tyytyväisenä partaansa.

Ha, haa, minä tässä sittenkin teen parhaan kaupan! Satatuhatta
frangia ei ole mikään pieni summa, eikä kuningas kai kitsastele
kunniamerkinkään suhteen. Niin, kun on kuningas takanaan ja hänen
majesteettinsa kuningatar ystävättärenä, niin silloin voi uskaltaa
kaikkea. Mutta enemmän minä kuitenkin pitäisin siitä, jos olisin nyt
jo yksinäisellä maatilallani. Peijakas tietää, mitä nuo oppineet
herrat ajattelevat, mutta ne näyttävät kaikki niin vastenmielisiltä.
Milan, se kunnon ukko, koetti kaikin keinoin vierittää pois syytä
minun hartioiltani! Sitä olisi vaan puuttunut, että tuomioistuin
olisi kiinnittänyt huomiota hänen lausuntoonsa! Minunhan täytyy tulla
tuomituksi, jotta koko näytelmä sitte päättyisi oikealla tavalla. Aivan
kuin Belgradin kansallisteaatterissa, jossa minä olin kerran katsomassa
erästä roskakappaletta, aivan kuin teaatterissa.

Ovi avautui ja tuomarit astuivat uudestaan saliin ja menivät
paikoilleen. Presidentti yksin jäi seisomaan. Hän katsoi kauan aikaa
ristiinnaulitun kuvaa, ikäänkuin hänen täytyisi koota ajatuksiaan.
Sitte ilmoitti hän kovalla ja kaikuvalla äänellä tuomion. — Samassa
kun hän alkoi puhua, vedettiin purppura esirippu kuninkaallisen aition
edestä vähän syrjään ja Dragan kalpeat kasvot suurine, säteilevine
silmineen, tulivat näkyviin.

- Korkein tuomioistuin on tehnyt yksimielisen päätöksen! huudahti
presidentti. Se on asiata käsitellessään tullut siihen loppupäätökseen,
että aatelismies Ratscho Knetzewitsch Zaporasta, on tehnyt itsensä
syylliseksi murhayritykseen kuningasta vastaan.

Ratscho Knetzewitsch teki kumarruksen kuin olisi hän tahtonut kiittää
tuomioistuimen hyvää tarkoittavaa päätöstä.

- Vaikka syytetty ei ole onnistunut yrityksessään — kaikeksi onneksi
saattoi tämän estää kuningattaren veli, yhtä urhoollinen kuin
varovainenkin kapteeni Nicodem Lunjevica —, niin katsoi tuomioistuin
kuitenkin välttämättömäksi mitä ankarimmin rangaista sellaista luonteen
ilkeyttä, jonka tämä murhayritys paljastaa, jotta siten annettaisiin
pelottava esimerkki niille, jotka mahdollisesti vastaisuudessa
tahtoisivat uhata jotakuta kuninkaallisen perheen jäsentä. Siitä syystä
on korkein tuomioistuin tuominnut Ratscho Knetzewitschin hirtettäväksi.

- Hyvä! pääsi samassa Knetzewitschin huulilta, samalla kun hän vilkasi
kuninkaalliseen aitioon.

- Tuomioistuin on edelleen päättänyt, ettei tässä tilaisuudessa vaivata
hänen majesteettiansa kuningasta millään armon anomuksilla, kun
tuomioistuimen jäsenet kunnon serbialaisina ja uskollisina alamaisina
eivät voi hyväksyä armahdusta tälle paatuneelle rikoksentekijälle.
Ratscho Knetzewitsch, te olette nyt kuullut, millainen teidän
kohtalonne on. Rukoilkaa Jumalaa ja katukaa vilpittömästi rikostanne,
sekä valmistautukaa kärsimään kuolema hirsipuussa.

Ratscho vilkasi viekkaasti presidenttiin, johon hänen katseensa oli
kiintynyt. Sitte antoi hän vastustelematta viedä itsensä pois. Hän
seurasi santarmeja itsetietoisen näköisenä, kuten ihminen, joka
kuvittelee erinomaisella tavalla toimittaneensa jonkun hänelle uskotun
työn.

Hänet vietiin koppiinsa. Tuskin oli hän tullut sinne ja tuskin oli ovi
suljettu hänen jälkeensä, kun hän kuuli hiljaista koputusta seinään,
joka eroitti hänen koppinsa Genian kopista.

- Ratscho Knetzewitsch, petetty ystävä parka, oletteko nyt tullut
takasin?

- Ah, tekö se olette Genia? huudahti Knetzewitsch pulskasti. — Se
kesti jokseenkin kauan, vai mitä? Teitä eivät he tahtoneet ollenkaan
kuulustaa, mutta tuloshan olisi ollut kaikissa tapauksissa sama.

- Jumalan tähden, Ratscho Knetzewitsch, mitä ovat he tehneet teille
koko tällä ajalla? Missä olette te ollut?

- Minä olen ollut oikeuden edessä! vastasi aatelismies ylpeästi. —
Niin, Belgradin korkein tuomioistuin on tullut Tapschideriin, ja se
on tapahtunut yksistään minun tähteni. Ne eivät olleetkaan mitään
tavallisia tuomareita, sen saatte uskoa, vaan kaikista korkeimmat koko
maassa.

- Puolustitteko itseänne, sanoitteko suoraan totuuden niinkuin se on,
selitittekö heille, että teitä oli koetettu lahjoa?

- Päinvastoin, vastasi Knetzewitsch — minä tein sen heille niin
helpoksi kuin mahdollista. Minä tunnustin kaikki, mistä minua
syytettiin ja isoisä vainajani näytteli suurta osaa oikeuden käynnissä.
No, antakoon hän anteeksi, että käytin väärin hänen nimeänsä, jos hän
tällä hetkellä katsoo taivaasta alas tänne minun puoleeni. Isoisä
toivoo tietysti onnea pojanpojalleen, eikä hän suinkaan kieltäne
minulta niitä sataa tuhatta frangia, jotka tänään olen ansainnut.

Nämä sanat kohottivat vielä suuremmassa määrässä Genian tuskaa.

- Ratscho Knetzewitsch, mihin päätökseen tuli tuomioistuin? kysyi
hän. Oi, elkää salatko minulta mitään, sanokaa minulle kaikki! Minä
tarkoitan vaan teidän parastanne. Tällä hetkellä ei löydy Serbiassa
yhtään olentoa, joka huolehtii teidän kohtalostanne niin paljon kuin
minä.

- Minä tiedän sen, vastasi Knetzewitsch, tyytyväisesti hymyillen —
ja minä toivon myös, että te tulette järkiinne, kaunis Genia, ettekä
kieltäydy jakamasta kanssani niitä sataatuhatta frangia, jotka kuningas
maksaa minulle.

- Onneton, puhukaa nyt itsestänne, eikä minusta! Elkää ajatelko
tulevaisuutta, joka on edessänne niin hämäränä! Kuinka oikeudenkäynti
tapahtui, millainen oli tuomioistuimen päätös?

- He tuomitsivat minut tietysti kuolemaan, vastasi Knetzewitsch — minut
hirtetään. Ha, haa, ne tyhmät tuomarit! Jos ei ketään heistä hirtetä
ennen minua, niin voivat he ylistää itseään onnellisiksi.

- Kuolemaan tuomittu! kuului kuin kaiku Genian huulilta. Langettivatko
he niin kovan tuomion! — Ja sille voitte te nauraa! Ja niin tyynesti te
puhutte lopustanne!

- Minun lopustani? Siitä ette tarvitse olla huolissanne, rakas Genia.
Kerran kai minunkin elämäni loppuu, sillä täytyyhän kaikkien ihmisten
ennemmin taikka myöhemmin nostaa leukansa ylöspäin. Mutta vielä kerran
toivon minä saavani juoda pikarini pohjaan ja vihdoin, tultuani
yhdeksänkymmenen vanhaksi, onnellisena ja Jumalan tahtoon alistuen
nukkuvani ikuiseen uneen lepotuolissani Zaporassa — tiedättehän, mitä
tuolia minä tarkoitan, se on päällystetty silkkiripsillä.

- Te erehdytte, onneton ihminen! huusi Genia hänelle. — Te ette tunne
niitä, joiden kanssa olette tehnyt hirvittävän sopimuksenne! Te ette
voi jäädä eloon, sillä te voisitte olla vaarallinen heille. Kuningatar
Draga ei jätä mitään keskeneräiseksi, hän tekee kaikki täydellisesti,
ja se tahtoo tässä tapauksessa sanoa sitä, että te kuolette
hirsipuussa, Ratscho Knetzewitsch! Niin totta kuin minä toivon kerran
tulevani autuaaksi, niin on tämä teidän kuolemaksenne.

- Minun kuolemakseni? huudahti Knetzewitsch ääneensä nauraen. — Te ette
voi siis saada pois päästänne sitä ajatusta, että minä olen mennyt
mies? Hiljaa, nyt tulee juuri vanginvartija tuomaan illallista. Ette
voi kuvitella, Genia, kuinka nälkäinen minä olen ja kuinka hyvältä
ruoka maistuisi, vaikkei se olisi niin hyvääkään.

Puoli minuuttia sen jälkeen kuin Knetzewitsch oli lausunut nämä sanat,
avautui hänen koppinsa ovi, mutta vanginvartijan sijasta astui synkän
näköinen mies, jota seurasi kaksi muuta miestä, jotka olivat hyvin
vastenmielisen näköiset.

Hän, joka nyt astui köyhtyneen aatelismiehen luo oli pitkä ja laiha.
Hitaasti meni hän Ratscho Knetzewitschin luo, katsoen häneen terävästi
pienillä, mustilla silmillään.

Tuo vie minut varmaan nyt jo pois kopistani, ajatteli Knetzewitsch ja
kevyesti kumartaen kysyi hän häneltä:

- Uskallanko kysyä — kenen kanssa minulla on kunnia puhua? Se on hyvin
ystävällisesti tehty, hyvä herra, että tulette luokseni tänne koppiin.

Käheä nauru tunkeutui pyövelin huulilta. Sitte laski hän kätensä
Knetzewitschin olkapäälle ja sanoi, kuin olisi lukenut ulkoa opittua
läksyä.

- Minä olen Belgradin pyöveli, Ratscho Knetzewitsch. Minun tehtäväni
on nyt ottaa teidät huostaani, sillä korkein tuomioistuin on tuominnut
teidät hirtettäväksi ja minä olen saanut käskyn panna tämä tuomio heti
täytäntöön.

Aatelismies kalpeni, kuullessaan nämä sanat. Mutta ainoastaan
silmänräpäyksen ajan tunsi hän pelkoa. Sitte naurahti hän, raapi
korvallistaan ja sanoi:

- Ahaa, minä ymmärrän, Belgradin pyöveli! Vai niin, te viette varmaan
minut pois tästä kopista?

- Niin, hirttopaikalle minä vien teidät.

- Hirttopaikalle? Oivallista! Ja missä on tämä hirttopaikka, jos
uskallan kysyä?

- Ei erittäin kaukana täältä, eräässä syrjäisessä paikassa
Tapschiderpuistossa.

- Ja nämä ovat kai teidän apulaisianne? kysyi Knetzewitsch, osoittaen
molempia miehiä.

- Ne ovat minun renkejäni. Elkää nyt tehkö asiaa kovin vaikeaksi,
näyttäkää, että olette oikea serbialainen ja ymmärrätte kuolla kuten
mies.

- Minä toivon vielä saavani tilaisuuden näyttää teille, vastasi
Knetzewitsch — että minä olen kerrassaan kunnon mies.

Pyöveli tarkasti aatelismiehen kaulaa ja sanoi sitte hänelle:

- Kääntäkää alas paidan kaulus! Teidän tukkanne ei ole erittäin pitkä,
siitä ei ole mitään estettä. Minä en vangitse teitä, sillä toivon, että
te ette tee mitään tarpeettomia pakoyrityksiä. Muuten seisoo tuolla
ulkopuolella sotamiehiä, jotka liittyvät seuraamme. Heidän kiväärinsä
ovat ladatut ja jos te tekisitte jotain —

- Hyvä ystävä, sanoi Knetzewitsch, tuttavallisesti lyöden häntä
olkapäälle — ette kai te ole mikään narri? Miksi minä yrittäisin paeta?
Ei, se ei johdu mieleenikään. Minä olen iloinen kun pääsen pois tästä
kopista, enkä enää toivo mitään muuta kuin että toverini, nimittäin se
nuori nainen, joka oleskelee viereisessä kopissa, saisi seurata mukana.

- Hänestä ei ole minulla mitään määräyksiä, vastasi pyöveli. —
Laittakaa nyt vaan itsenne kuntoon ja seuratkaa minua!

- Minä olen valmis. Tosin olisin mielelläni tahtonut syödä ensin
illallista. Mutta voinhan sen syödä sittekin.

- Sitte?

Pyöveli ja hänen renkinsä katsoivat toisiinsa ja iskivät silmää.

- No, kiiruhtakaa nyt! ärjyi pyöveli hänelle ankaralla äänellä ja
Knetzewitsch tunsi, että hänen niskaansa tartuttiin ja hänet laahattiin
ulos kopista.

Matka kulki portaita ylös linnan taakse.

Pyövelin kädet pitivät Knetzewitschin niskaa kuin pihdissä samalla
kun molemmat rengit tarttuivat hänen käsiinsä ja siten laahasivat
onnettoman mukanaan.

- Kujetta kaikki tyyni! sanoi Ratscho Knetzewitsch itsekseen. Mutta
miehet näyttelevät todellakin osansa erinomaisesti, he käyttäytyvät
aivan kuin todellakin veisivät minut mestauspaikalle. Mutta kuningas on
tietysti käskenyt, että niin täytyy olla — minä koetan parhaani mukaan
mukautua kaikkeen.

Ei pyövelilläkään ollut syytä valittaa Knetzewitschin käytöstä. Ei
koskaan ennen ollut kukaan kuolemaan tuomittu antanut niin tyynesti
viedä itseään mestauspaikalle. Ei koskaan ennen ollut hän nähnyt
ihmistä, joka olisi niin vähän ajatellut edessänsä olevaa kuolemaa,
kuin Knetzewitsch.

Kun he olivat tulleet ulos ja päässeet pihan yli alkoi Knetzewitsch
hyräillä jotakin laulua ja huomautti, että syksy-yö oli todellakin
hurmaava, kuu loisti täydessä valossaan, koko taivas oli tähtiä täynnä
ja Tapschiderpuiston ilma erinomainen. —

Pyöveli avasi pienen portin, joka johti pihalta puistoon.

- Nyt vihdoinkin, ajatteli Knetzewitsch — nyt ei se kai enää kauan
viivy, ennenkuin he päästävät minut. Olihan tämä itse asiassa ollut
hauska seikkailu.

Ha, haa, kyllä minä usein vielä tänä talvena nauran sille, kun istun
itsekseni uunin edessä sänkykamarissani Zaporassa.

He olivat jo kulkeneet viiden minuutin ajan, eikä Ratschon toiveet
tahtoneet täyttyä. Yhä kauemmas kulettivat häntä pyöveli ja tämän
avustajat.

Yht'äkkiä pysähtyivät he. He olivat pienen puron reunalla, jossa vesi
hitaasti juoksi. Suuret vesikasvit levittivät lehtiänsä puron yli ja
niiden verevän vihreä väri muistutti ihanata niittyä. Aivan syvänteen
vieressä sillä puolen, jossa pyövelit ja Knetzewitsch olivat, oli iso
tammi. Sen oksat ulottuivat vihreän vedenpinnan yli, kuten siunaavan
käden sormet.

- Minä arvelen, sanoi Knetzewitsch nähdessään, että pyöveli pysähtyi —
että meidän nyt täytyy sanoa hyvästit toisillemme.

Te olette todellakin tehnyt asianne hyvin, enkä minä voi muuta kuin
lausua täydellisen tyytyväisyyteni siitä. Hyvästi siis, ja —

Mutta samalla huomasi Knetzewitsch, että eräs pyövelin apulaisista
kiipesi tammeen ja alkoi siihen oksaan, joka ulottui pitemmälle veteen,
kiinnittää nuoraa.

- Mitäs tuo tahtoo sanoa? kysyi Knetzewitsch nauraen, nähdessään nuo
synkät valmistukset. — Aiotteko todellakin hirttää jonkun tänne —
eihän nyt sentään tarvitse mennä niin pitkälle ilveilyssä, että siihen
ripustetaan ruumis roikkumaan. Aiotteko panna vaatteetkin sen päälle?
Ha, haa, olisipa se todellakin mukava temppu, mutta siinä tapauksessa —
täytynee minun olla tavallaan kuollut maailmalle!

- Te ette ole ainoastaan "tavallaan" kuollut, Ratscho Knetzewitsch,
sanoi pyöveli — vaan parin minuutin kuluttua riiputte te tuossa puussa,
voimatta liikahtaakaan. Te tulette sitte ruumiiksi.

- Minä! huudahti Knetzewitsch, ottaen muutamia askelia taapäin. — Minä
— tarkoitatteko — ajatteletteko — Kuolema ja kadotus, ettehän aikone
tappaa minua?

- Hänen majesteettinsa kuninkaan käsky, korkeimman tuomioistuimen
päätös! vastasi pyöveli kohottaen olkapäitään. Minä annan teille vielä
kolme minuuttia aikaa valmistaa itseänne kuolemaan. — Rukoilkaa nyt
viimeinen rukouksenne!

Tällä hetkellä putosi kuin kalvo onnettoman aatelismiehen silmistä,
hänen, joka oli elänyt täydellisessä tietämättömyydessä. Jokainen
veripisara pakeni Ratschon kasvoista, hänen huulensa tulivat sinertävän
näköisiksi. Kuoleman kauhu kuvastui kaikissa hänen piirteissään ja
hänen silmissään oli pelottavan jäykkä ilme.

- Tämä on murha! huusi Ratscho Knetzewitsch murtuneella äänellä. — Tämä
on konnamainen murha, sillä se on vastoin meidän sopimustamme. Tämän
maan kuningas on vannonut, että hän palkitsee minut, jos minä —

- Jos vielä kerran mainitsette kuninkaan nimeä, niin lyhennän teiltä
nekin kolme minuuttia. Kiirehtikää ja toimittakaa rukouksenne, sillä
meillä on kiire takasin Belgradiin.

Silloin vaipui Ratscho polvillensa. Oli kuin olisi hän saanut
halvauksen. Niin äkkiä vaipui hän polvilleen, ettei hän ehtinyt edes
panna käsiään ristiin, vielä vähemmän järjestää ajatuksiaan rukoukseen.
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, jotka juoksijat pitkin poskia.
Hän alkoi nyyhkyttää kuin lapsi.

- Oi Genia, rakas, hyvä Genia — huudahti Knetzewitsch itkien ja
valittaen — oi, jos olisin kuunnellut sinua, kun sanoit, että he
pettävät minut! Oi, mitä pahaa olen sitte heille tehnyt? Jumala
taivaassa on todistajani, etten ole ajatellut mitään pahaa, ennenkuin
he tulivat häiritsemään minun rauhallista, tyyntä elämääni. Ja nyt, nyt
olen minä murhannut, jotta minut vuorostani murhattaisiin, minä olen
vuodattanut verta ja nyt minun oma vereni vuodatetaan. Armoa, armoa!
Minä en tahdo kuolla — oi, tämä ei ole totta, tämä on vaan ilkeätä
unta! Herättäkää minut, minä tahdon olla valveilla — herättäkää minut —
herättäkää minut!

Onneton repi hiuksiaan, partaansa, nenäänsä, sillä hän luuli, että
kaikki oli vaan ilkeätä unta.

Mutta pyöveli riuhtasi hänet pian irti tästä ajatuksesta. Hän laahasi
Knetzewitschin tammen luo. Sill'aikaa yksi apulaisista taivutti alas
erästä oksaa niin pitkälle, että siihen kiinnitetty silmukka juuri ja
juuri ylettyi Knetzewitschin päähän, sitte pantiin nuora hänen päänsä
yli ja samassa se pyövelirenki, joka istui ylhäällä puussa, päästi
oksan irti ja ollen taipuvainen ja notkea kimposi se ylös ja veti
Ratscho Knetzewitschin ruumiin mukanaan. Knetzewitsch tukehtui oman
ruumiinsa painosta.



YHDESKUUDETTA LUKU.

Hyppäys ikkunasta.


Genia oli viettänyt kopissaan ikävän yön. Oma kohtalonsa ei häntä niin
suuressa määrässä surettanut. Ei, hän ajatteli Ratscho Knetzewitschiä!
Hän oli näet vakuutettu siitä, että kaikki hänen aavistuksensa, jotka
koskivat Knetzewitschiä, olivat toteutumaisillaan. Hän oli kuullut,
että pyöveli apulaisineen oli vienyt hänet pois kopista eikä Ratscho
ollut sitte tullut takasin. Genia aavisti, että aatelismies oli nyt
kuollut.

Nauraen oli onneton poistunut kopista, yhä vaan luottaen siihen
sopimukseen, joka oli tehty kuninkaan ja kuningattaren kanssa. Hän ei
ollut tahtonut kuulla Genian varoituksia, hän oli joutunut turmioon
tämän lapsellisen luottamuksensa tähden.

Genia pysyttelihe valveella koko yön toivoen saavansa kuulla Ratschon
askelia eli hänen ääntänsä. Mutta viereisessä kopissa oli kaikki
hiljaa. Vihdoin oli Genia vaipunut kuumeentapaiseen uneen. Hän heräsi
siihen, että hänen koppinsa ovi avattiin. Hän hengitti helpotuksesta
nähdessään, että se oli vaan vanginvartija, joka astui sisään. Tällä
oli lyhty kädessä ja näytti hän vakavammalta kuin tavallisesti.

- Tulkaa minun kanssani, neiti! sanoi vanha mies, Minun toimekseni on
annettu viedä teidät ensimäiseen kuulusteluun.

- Nytkö — mutta eikös nyt ole keskiyö? kysyi Genia hämmästyneenä.

- Kello on puoli yhdeksän illalla, vastasi mies, mutta siitä ei
välitetä, kun tahdotaan saada vangilta jotain tietää.

Genia pani itsensä kuntoon. Hän seurasi ukkoa, joka vei hänet ylös
portaita ja sitte kulki hänen kanssaan pitkin pitkää käytävää.

- Onkohan se Belgradin tuomari, joka panee toimeen kuulustelun? arveli
Genia, joka oli hyvin tyytyväinen, että nyt vihdoinkin sai puhua. Hän
päätti myös sanoa kaikki, mitä tiesi; vaikkakin Ratscho Knetzewitsch
nyt ehkä oli jo kuollut, niin tahtoi hän ainakin pestä hänen muistonsa
niin puhtaaksi kuin mahdollista. Hän sanoisi heille, että Ratscho
oli lahjottu tekemään tämä häpeällinen rikos, joka hänen nyt täytyi
elämillään maksaa.

- Tuomari Belgradista, vastasi vanha mies — niin — Belgradista hän on
hm —

Vanha mies vaikeni äkkiä ja katsoi Geniaan sivulta osanottavaisen ja
epäilevän näköisenä. Sitte osoitti hän kapeaa himmeästi valaistua
porrasta, joka nähtävästi johti talon ylempään kerrokseen.

- Tuonne ylös pitää meidän mennä, sanoi hän ja kun Genia mielellään
seurasi häntä, ojenti hän vielä kerran kätensä ja osoitti ovea joka nyt
tuli näkyviin portaiden alapäässä.

- Menkää tuosta sisälle! sanoi hän vangille.

- Viettekö te sitte minut takasin koppiin, odotatteko minua täällä?

- Minäkö — en, en minä odota. Siitä ei ole minulle mitään sanottu. —
Päinvastoin, minä —

Uudestaan keskeytti hän puheensa ja kun Genia kysyvästi katsoi häneen
suurilla silmillään, tarttui hän hänen käteensä ja kuiskasi hänelle:

- Pysykää vaan urhoollisena! — Minä ajattelen, että niillä on mielessä
jotain pahaa teitä vastaan. Enempää en uskalla sanoa. Minä olen vanha
mies ja tiedän, että hienojen herrasväkien palveluksessa saa nähdä ja
kuulla yhtä ja toista, jota ei hyväksy, mutta kuitenkin täytyy vaieta.

Näin sanoen avasi vanha sotamies oven ja työnsi Genian kynnyksen yli.
Nuori tyttö teki liikkeen, kuin olisi hän tahtonut seurata ukkoa, kun
tämä vetäytyi taapäin, kuin olisi hän pelännyt jäädä siihen huoneeseen,
jossa nyt oli. Mutta silloin kuuli hän, kuinka avain ulkopuolelta
väännettiin lukkoon ja hän huomasi heti, että vanha mies oli saanut
käskyn siten estää pakoa hänen puoleltaan.

Genia jäi ovelle seisomaan. Hän painoi päänsä alas ja koetti taistella
mielenliikutustaan vastaan. Hän koetti voittaa äkkiä heränneen
epäilyksen ja pelvon, että tämän kuulustelun laita ei tainnut olla
aivan oikein.

Hän katsoi ylös ja huomasi olevansa komeasti sisustetussa huoneessa.
Kirjoituspöydän ääressä huomasi hän nyt vasta hoikan miehen, jonka
kasvot olivat kumartuneet kirjaan päin. Se oli epäilemättä tuomari.

- Tulkaa lähemmä! käski tämä.

Geniasta tuntui, kuin ei puhujan ääni olisi hänelle aivan outo.
Mutta hän kai erehtyi. Missäpä olisi hän voinut ennen kuulla tätä
tuomaria, joka ehkä erityisesti tätä tarkoitusta varten oli matkustanut
Belgradista.

Hitaasti astui Genia kirjoituspöydän luo. Mutta samassa kun hän astui
sinne, pääsi häneltä huuto ja hän horjahti taapäin. Hänen kasvonsa
saivat kauhun ilmeen. Väristys puistatti hänen ruumistansa.

Hän, joka sanoi itseään tuomariksi, jonka piti pitää kuulustelua hänen
kanssaan suljettujen ovien takana, oli niin pian kuin Genia tuli hänen
näkyviinsä, noussut tuoliltaan, ja samassa tunsi Genia hänet. — Se oli
Nicodem Lunjevica.

Kauhu, joka hänet valtasi, oli niin suuri, että hän menetti hetkeksi
puhelahjansa ja jäi kuin halvattu seisomaan paikoilleen, voimatta
liikahtaa. Mutta mitäs se olisi hyödyttänyt, vaikka hän olisi voinutkin
panna jalkansa liikkeelle. Ovihan oli lukittu ulkopuolelta. Tuo kurja
oli kyllä pitänyt huolta siitä, ett'ei hän pääsisi hänen käsistään.

Nicodem katsoi vaieten häneen minuutin ajan, mielihyvällä sivellen
vaaleita viiksiään.

- Minä näen, että te olette hämillänne, kaunis Genia! sanoi hän sitte
äänellä, jonka ystävällinen sointu ei voinut poistaa Genian pelkoa
nykyisen asemansa suhteen.

Mutta siihen ei teillä todellakaan ole syytä, sillä minä katson teidän
parastanne. Kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa!

- Minä en tahdo kuulla mitään, huusi Genia. — Minulle sanottiin, että
minut viedään tuomarin eteen ja sellaista en ollenkaan pelkää.

- Mutta minua te pelkäätte? kysyi Lunjevica nauraen. — Eikö niin, minua
te pelkäätte?

- Niin, minä pelkään teitä! vastasi Genia. — Minä pelkään teitä enemmän
kuin ketään muuta ihmistä tähän asti.

- Mutta enhän minä ole ollenkaan niin hirmuinen! vakuutti Nicodem
Lunjevica innokkaasti ja meni vielä askeleen lähemmä Geniaa. —
Päinvastoin minä kohta näytän teille, että olen teidän ystävänne.

Teidät on sekotettu ilkeään juttuun, Genia von Sandorf. Se Ratscho
Knetzewitsch, joka muutoin nyt on hirtetty, on vähää ennen kuolemaansa
tunnustanut, että se olitte te, joka hänessä synnytitte ajatuksen
murhata kuningas Milan. Ei, ei, elkäähän nyt noin kiivastuko!

Tiedänhän minä, että hän valehteli. Mutta löytyy muita, jotka uskovat
asian ja jotka ovat päättäneet, että tämän rikoksen alkuunpanijan
täytyy tuntea koko lain kovuus.

- Sitte saatte tappaa minut! huudahti Genia. — Viekää minut
hirsipuuhun, mestauslavalle! Mutta päästäkää minut tästä niin pian kuin
mahdollista.

- Tappaa teidät? lausui Nicodem äänellä, joka oli täynnä intohimoa.
— Oi, sehän olisi mitä suurin rikos luontoa vastaan! Olisiko luonto
tuhlannut kaiken voimansa ja muodostanut sellaisen enkelin ainoastaan
sitä varten, että ihmiset armottomasti ennen aikojaan hävittäisivät
tämän ihanan luoman? Ei, kaunis Genia, sinun täytyy elää, ja minä —
minä pelastan sinut! —

- Pelastatte minut? Ei, te ette varmaankaan tahdo pelastaa minua, te
tahdotte vaan hävittää minut.

- Se on totta, jatkoi Nicodem, — että ainoastaan kuoleman voi saada
ilmaiseksi, ja jos minä nyt teen jotakin sinun hyväksesi, kaunis Genia,
niin täytyy sinun antaa joku korvaus siitä. Sinun täytyy osoittaa
kiitollisuutta. Se on nyt sillä tavoin, että minä olen ihastunut sinuun
ja minä haluan sinun suuteloitasi. Tule tänne aarteeni, täällä olemme
rauhassa. Minä olen pitänyt huolta siitä, ettei meitä kukaan häiritse
tässä syrjäisessä huoneessa. — Minä tahdon —

Näin sanoen oli hän tullut yhä lähemmäs häntä. Hän löi kätensä Genian
ympärille. Mutta kun hän aikoi painaa Geniata rintaansa vasten,
riuhtasi tämä itsensä irti ja huusi kimakalla äänellä:

- Antakaa minun olla rauhassa! Te olette konna, huono ihminen! Ettehän
te olekaan mikään aatelismies! Muuten ette noin halpamaisella tavalla
käyttäisi hyväksenne tyttöraukan hädänalaista asemaa. Päästäkää minut,
muutoin huudan minä apua ja olkaa varma siitä, että tämän katon alla
löytyy ainakin yksi kunnon ihminen, joka tahtoo suojella hätään
joutunutta tyttöä.

Genia juoksi ovelle, mutta Nicodem seurasi häntä.

- Turhaan koetat sinä päästä käsistäni. Minä olen ryhtynyt niin
oivallisiin varovaisuuskeinoihin, ettet sinä tällä kertaa pääse pakoon.
Peijakkaan tyttö! Elä nyt konstaile niin kauheasti! Mitä se tekee, jos
sinä tänään suot minulle hauskan hetken? Siten ostat sinä elämäsi ja
vapautesi, sillä Nicodem Lunjevica ei ole mies, joka tahtoo suosiota
ilmaiseksi.

- Hiljaa kurja! Minä olen kreivin tytär, minä olen Genia von Sandorf!

- Pyh, ovathan kauniit kreivinkin tyttäret luodut rakastamaan! jatkoi
Nicodem. — Muuten vannon minä sinulle mitä ankarinta vaitioloa.
Minä olen tottunut maailman tapoihin ja tiedän kyllä, mikä on
velvollisuuteni. —

Hän tarttui Genian käsiin. Mutta tämä riuhtasi itsensä taapäin.
Minuutin ajan kesti taistelu ja jäi ratkaisematta, mutta vihdoin
onnistui Genian repiä itsensä irti Nicodemista ja seuraavassa
silmänräpäyksessä juoksi hän ikkunan luo. Koska hänen oli mahdoton
paeta lukitusta ovesta, niin oli hän varmasti päättänyt ennen
heittäytyä ikkunasta ulos kuin sallia sen hirvittävän tapahtua, jonka
hän saattoi aivan hyvin lukea Nicodemin luonnottoman suurista silmistä
ja vääristyneistä kasvoista.

- Mieletön! huusi kuningattaren veli hänelle. — Aiotko sitte ottaa
hengen itseltäsi?

Mutta Genia oli jo joutunut ikkunan luo. Hän nykäisi kädellään ja
ikkunan puoliskot avautuivat.

- Näetkö, Nicodem Lunjevica, huusi Genia hypättyään ikkunalaudalle. —
Genia von Sandorf kuolee ennemmin kuin antautuu miehelle, jota hän ei
rakasta! Olen jo etsinyt kuolemaa päästäkseni pois elämän loasta.

Nicodem otti muutamia askelia ikkunata kohti temmatakseen hänet pois
siitä. Mutta Genia oli päättäväisesti hypännyt. Hän kaatui — löi päänsä
jotain vastaan — mutta hän makasi pehmeällä nurmikentällä. Hän nousi
ylös. Kuten mielipuoli juoksi hän puiston puiden suojaan, jossa toivoi
olevansa turvassa. Häh pakeni niin nopeasti kuin jalat saattoivat
kannattaa, yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään. Vasta sitte kun oli
juossut noin viisi minuuttia, pysähtyi hän ja katsoi ympärilleen.
Silmänräpäyksessä huomasi hän, että takaa-ajajia ei ollut jälessä.
Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään. Vaikkei hän kuullut mitään
epäilyttävää, pelkäsi hän, että Nicodem seurasi häntä ja siksi jatkoi
hän vaan matkaansa. Niin juoksi hän kuin mieletön puiston läpi, kunnes
tunsi, että voimat olivat lopussa.



KAHDESKUUDETTA LUKU.

Sylva parka.


Oli juhlallinen ilta Wienin suuressa musiikkipuistossa ja
huvittelupaikassa, Praternissa eräänä sunnuntai-iltana syksyllä. Kuten
tavallista oli suuri puisto kansaa täynnä. Kalliimmissa ravintoloissa
seuranaisia, upseereja, taiteilijoita, liikemiehiä. Olutmyymälöissä ja
kapakoissa porvareita ja yksinkertaista kansaa. Ja pensasten ja puiden
suojaan oli kerääntynyt kauppiasperheitä lapsineen, jotka huvittelivat
ja söivät mukana tuoduista ruokakoreista.

Musiikki soi, sähkölamput ja värilliset lyhdyt loistivat,
ilotulitusauringot ja raketit räiskyivät ja paukkuivat, posetiivit
vinkuivat, ilveilijät ja voimistelijat näyttivät konstejansa,
hurraahuutoja kaikui, lapset huusivat, koirat haukkuivat, poliisit
vihelsivät, lauluja laulettiin ja kaiken tämän yli kuului
sotilasmusiikin toitotus ja bassorumpujen jyrinä.

Se oli erittäin hauska, vilkas ja juhlallinen sunnuntai-ilta.

Eräällä syrjäisellä käytävällä kulki nuori mies. Hän oli noin
kolmenkymmenen vanha, erittäin komeasti puettu, hienot, kalpeat kasvot
ja mustat viikset. Hän kulki yhä etemmäs pitkin yksinäisiä käytäviä.
Hitaasti, välinpitämättömästi kulki hän eteenpäin kuten unelmiinsa
vaipuneena. Äkkiä siirtyi hänen huomionsa nuoreen naiseen, joka istui
allapäin eräällä penkillä. Se oli nuori tyttö tuskin kahdenkymmenen
vuoden vanha. Se mikä enin herätti Nicodemin huomiota, oli mitä suurin
alakuloisuus ja epätoivo, joka ilmeni koko hänen olennossaan. Hän piti
päätänsä käsien varassa, kuin olisi hän itkenyt. Uteliaana lähestyi
Nicodem häntä. Samassa kun hän tuli naisen luo, nosti tämä päätänsä ja
katsoi häneen surullisin, kyyneltynein silmin.

Nuori mies säpsähti. Hän pysähtyi äkkiä, kuin olisi mitä odottamattomin
hämmästys hänet vallannut. Eikä se ollut ihmeellistäkään. Sillä
penkillä istuvassa naisessa oli mies, joka ei ollut kukaan muu kuin
kuningatar Dragan veli, Nicodem Lunjevica, äkkiä tuntenut — Sylvan
Kuolleitten saarelta. Yhtä mittaa oli tämä ollut hänen ajatuksissaan
sitte sen yön, jolloin hän tapasi tytön saarella ja löysi sisarensa
torniin teljettynä. Draga oli lähettänyt hänet salaisille asioille
Wieniin. Ja nyt, suuren kaupungin keskessä Praternin käytävällä löysi
hän kauniin tytön Kuolemansaarelta.

- Sylva! huudahti hän hämmästyneenä.

Nuori tyttö katsoi ylös. Alussa ei hän tuntenut tuossa komeassa
miehessä entistä tuttavaansa. Mutta, kuta enemmän hän katsoi häntä,
sitä selvemmin heräsi muisto hänen sielussaan. Ja hän kuiskasi
hämillään:

- Onko se Nicodem, metsästäjä saarelta?

- Niin, se minä olen, metsästäjä, vastasi Nicodem.

Nicodem alkoi kysellä Sylvalta, kuinka hän oli tänne joutunut. Mutta
tyttö ei ollut halukas kertomaan, hän vastasi vaan lyhyesti ja
yksikantaan kaikkiin hänen innokkaisiin kysymyksiinsä.

Sylva parka ei tahtonut puhua, kuinka Matias Sperber oli hänet
ryöstänyt, vienyt pahamaineiseen paikkaan, josta hänen kuitenkin oli
seuraavana päivänä onnistunut paeta.

Ainoa, minkä hän ilmoitti oli se, että hän muutamia päiviä oli
oleskellut Wienissä ilman ainoatakaan tuttavaa, ilman ystäviä, ilman
rahaa, aivan yksinään ja hyljättynä.

Nicodem lupasi hänelle pitää huolta kaikesta. Hän vei hänet pois
puistosta, huusi ajurin rattaat ja pani hänet niihin istumaan.

Tahdottomana seurasi Sylva mukana. Hän oli vailla vastustuskykyä,
väsynyt, nälkäinen ja epätoivoinen.

Nicodem vei hänet erään rouva Mülfingerin luo, jonka hän tunsi
vanhastaan, jonka talosta hän hyyräsi muutamia huoneita.

Ja Sylva antoi sen tapahtua. Tuskin oli hänellä muuta vaalia. Muuten
luotti hän Nicodemiin. Hän rakasti metsästäjäänsä.

       *       *       *       *       *

Rouva Mülfingerin talossa asuivat Nicodem ja Sylva sitte muutamia
päiviä. He sanoivat olevansa mies ja vaimo. Sylva ei huomannut mitään
pahaa tässä suhteessa. Hän ei edes sitä tiennyt, että oli synti
kuulua miehelle ilman kirkon siunausta. Hän luuli, että niin täytyi
olla, kuin oli ja olihan hänen elämänsä niin suloista, niin täynnä
päivänpaistetta. Kaikki arvelut, jotka hänessä kohta syntyivät, oli
Nicodem suudellut pois ja lyönyt leikiksi.

Nicodem osasi erinomaisesti keskellä suurta Wieniä pitää, Sylvaa
yhtä yksinään kuin olisi hän ollut saarellansa. Ainoa henkilö, jota
Sylva nykyään tapasi oli rouva Mülfinger, talon emäntä. Ja tämä,
joka tietysti tunsi koko suhteen ja tiesi myös, kuka Nicodem oli,
varoi avaamasta petetyn tyttöraukan silmiä, sillä hän oli saanut,
vaiteliaisuudestaan runsaan palkinnon.

Silloin tällöin menivät, Nicodem ja Sylva kävelylle, jolloin
tavallisesti mentiin Praternille. Mutta ei näilläkään matkoilla
tullut Sylva tuntemaan yhtään ihmistä. Eikä hän heitä kaivannutkaan.
Päinvastoin olisi hän ollut tyytymätön, jos Nicodem olisi häirinnyt
heidän herttaista yhdessä oloaan tuomalla hänen luokseen tuttaviaan.
Ja kun Nicodem kerran puhui, että hänellä oli Wienissä ystäviä, joita
hänen täytyi tavata, pyysi Sylva häntä hartaasti, että hän jättäisi sen
tekemättä ja pysyisi hänen luonaan.

Saarestansa puhui Sylva vaan yhtenään. Hän huomasi, että hänen
onnensa tulisi täydelliseksi vasta sitte, kun isä oli antanut heille
siunauksensa tai kun he molemmat olivat tulleet miehenä ja vaimona
asumaan saarelle Tonavan keskellä.

Siten kului neljä viikkoa. Tähän asti oli Nicodem ollut joka ilta
kotona. Mutta neljän viikon kuluttua, kun Nicodem oli läpikäynyt
kaikki onnellisuuden asteet, alkoi hän uudestaan ikävöidä suureen
seuraan, iloiseen ja rajuun elämään. Sylvan lempeä kauneus ei voinut
enää häntä kahlehtia. Sitäpaitse oli hän saanut kirjeitä, joissa hänen
sisarensa Draga vaati häntä palaamaan Serbiaan. Hovi oli taas muuttanut
Tapschideristä Belgradiin ja siellä oli hänen läsnäolonsa välttämätön.
Ja sitte kirjoitti Draga, että kuningas oli useita kertoja kysynyt
häntä ja näyttänyt olevan hyvin tyytymätön, että hän oli niin kauan
viipynyt ulkomailla.

"Minä tiedän" jatkoi Draga, "että joku rakkauden seikkailu pidättää
sinua Wienissä, ja sen suon sinulle hyvin mielelläni. Mutta minä
tarvitsen sinua täällä. Elä siis enää viivyttele, vaan tule viimeistään
kahdeksan päivän kuluttua. Elä menetä kuninkaan suosiota, sillä silloin
eivät voi koskaan toteutua ne suuret asiat, joita minulla on sinun
kanssasi ja jotka ovat vielä tulevaisuuden helmassa!"

Tämän kirjeen sai Nicodem poste restante. Hän lähetti rouva Mülfingerin
sitä noutamaan. Luettuaan ei hän polttanut sitä, kuten hänen olisi
pitänyt tehdä, vaan säilytti sen. Hänen mielestään oli kirjeellä
erityinen arvo, sillä siinä oli lupaus hänen kuninkaalliselta
sisareltaan. Hän pani sen kirjoituspöytänsä laatikkoon, jonka avain oli
hänen huostassaan.

Kahdeksan päivän kuluttua olisi hän siis taas Belgradissa. Hän ei
uskaltanut vastustaa Dragan käskyjä, sillä olivathan ne samalla
kuninkaan. Sen tiesi hän. Hänen läsnäolonsa Belgradissa oli välttämätön
myöskin hänen sotilasvirkansa vuoksi. Hänelle oli tosin annettu kolmen
kuukauden virkavapaus. Eihän kuninkaan langolta voinut sellaista
kieltää. Mutta hänen lankonsa kuningas ei varmaankaan siihen suostuisi,
jos hän kuulisi sen. Entäs hovijuhlat, jotka nyt alkoivat Belgradissa,
tanssiaiset — kuinkas ne voisivat onnistua ilman Nicodem Lunjevicaa,
joka aina sellaisissa tilaisuuksissa oli päähenkilönä!

Muuten alkoi Nicodem lopulta ikävystyä pikku Sylvansa seuraan,
kuten hän nimitti Sylvaa kahden kesken. Ainainen päivänpaiste on
arvotonta, ainainen kuutamo alkaa ajan pitkään kyllästyttää, sanoi hän
itsekseen, jos eivät aurinko ja kuu vaihtele keskenään, käy se lopulta
sietämättömäksi. Ja onnettomuuden lisäksi tapasi hän eräänä päivänä
ystävänsä, kreivi Belaryn.

- Yhäkö vaan pikku serbiattaren kahleissa? kysyi häneltä Belary. —
Tuhat tulimmaista, Nicodem, ethän ole koskaan ennen pysynyt niin kauan
yhdessä kiinni.

- Mutta hänpä onkin kerrassaan hurmaava! vastasi Nicodem. — Te
kadehtisitte minua, jos tietäisitte, kuinka herttainen hän on.

- Aivan oikein, vastasi Belary — mutta kyllä kai sinä joskus näyttäydyt
jokkeyklubin pelipöydän ääressä.

Peliä Nicodem varsinkin kaipasi, tuota rajua kiihotusta, joka panee
veren rajusti juoksemaan suonissa ja tekee ruumiin vuoron kuumaksi,
vuoron kylmäksi. Tämä ainoa sana riitti vetämään Nicodemin, joka oli
intohimoinen pelaaja, tuon paholaisen valtaan, joka ennen taikka
myöhemmin hävittää jokaisen, joka kerran on joutunut sen kynsiin.

- Me olemme jo kauan sinua odottaneet, jatkoi Belary. — Siellä on tätä
nykyä pari nuorukaista, joilla on taskut täynnä rahaa, puolalaisia
kreivejä, jotka sietävät vähäisen suonenlyönnin. Mitä, jos tulisit tänä
iltana pelaamaan baccaratia?

Nicodem mietti hetkisen, mutta sitte lupasi hän tulla. Ja sinä iltana
tunsi, Sylva ensimäisen pettymyksensä. Hän oli iloinnut ajatellessaan,
että saisi viettää illan yhdessä Nicodemin kanssa.

Hän oli itse järjestänyt illallisen ja valmistanut rouva Mülfingerin
keittiössä serbialaisen kansallisruuan, josta hän tiesi Nicodemin
pitävän. Pöydälle oli hän asettanut kukkavihon, jonka oli itse noutanut
kukkakaupasta.

- Rakas lapseni, sanoi Nicodem hänelle, — minusta on ikävää, mutta me
emme ole yhdessä tänä iltana.

- Kuinka, rakkaani, lähdetkö ulos ilman minua?

- Tietysti ilman sinua, sinä pikku, tyhmä Sylva! Olenhan sanonut
sinulle, että minulla on Wienissä ystäviä. Minä en voi enää laiminlyödä
heitä, ei sitä en todellakaan voi. Sitä eivät he koskaan antaisi
anteeksi. Minun täytyy edes kerran käydä heitä katsomassa.

Sylva ei sanonut sanaakaan. Ei hän ollut vihainen Nicodemille, mutta
hän oli pahoillaan, kun ilta oli niin kaunis ja hänen piti olla yksin.
Hän suuteli Nicodemia sydämellisesti sanoessaan hänelle hyvästi ja
istui sitte yksinään pöydässä ja monta kyyneltä valui hänen silmistään
kun hän siinä söi serbialaista kansallisruokaa. Hän ei sulkenut
silmiään koko yönä. Hän kuuli kellon lyövän tunnin toisensa jälkeen ja
joka minuutti luuli hän Nicodemin tulevan. Tämä olisi varmaan iloinen
nähdessään hänen vielä valvovan!

Mutta tunti kului toisensa jälkeen. Yö oli ohi, harmaana ja ikävänä
valkeni aamu ja valo heitti vaaleat säteensä ikkunauutimien läpi, mutta
Nicodem ei ollut vielä tullut kotiin.

- Hänellä lienee hyvin hauska ystäviensä luona, ajatteli Sylva — ja
minä kun luulin olevani yhtä välttämätön hänelle, kuin hän minulle.
Mutta ei minulla ole syytä olla vihainen hänelle. Hänhän on mies ja
mies ei ehkä voi rakastaa samalla tavoin kuin nainen. Vihdoin noin
6:den tienoossa aamulla kuuli Sylva Nicodemin askeleet etumaisesta
huoneesta ja kohta sen jälkeen astui hän sisään. Kun Sylva sanoi
hänelle hyvää huomenta, tuli hän melkein vihaiseksi.

- Miksi sinä et nuku? huusi hän. — Minä luulen, että on viisaampaa
nukkua kuin valvoa koko yö. Vai aiotko ruveta minua soimaamaan? No
niin, niinhän naiset aina käyttäytyvät — heti tulee melu, jos joskus
myöhästyy hiukan. Mutta minä sanon sinulle, etten ole ollenkaan
tottunut kotiripityksiin! Ja sinä saat olla varma siitä, etten kärsisi
sellaisia! Muuten olen hirmuisen väsynyt. Nukkukaamme siis! Hän
pisti kädet housun taskuihin ja veteli sieltä suuria setelitukkuja
ja kultarahoja, jotka hän huolettomasti heitti pöydälle. Tämän
tehtyään riisui hän pois vaatteensa, heittäytyi sänkyyn ja nukkui,
koskemattakaan Sylvan huulia, sanomatta hänelle ystävällistä sanaakaan.
Tällainen käytös loukkasi Sylvaa. Mutta hän pidätti kaikki katkeruuden
tunteet. Hiljaa nousi hän vuoteeltaan ja meni Nicodemin luo, kumartui
hänen puoleensa ja kuunteli hänen säännöllistä hengitystänsä sekä
painoi hiljaa ja varovasti huulensa Nicodemin otsalle, silmille ja
suulle ja vasta sitte kun hän siten oli suudellut häntä yhtä puhtaasti
kuin hänen muutoin oli tapana rukoilla, meni hän takasin vuoteelleen ja
nukkui heti.

Seuraava aamu ei tuottanut Sylvalle minkäänlaista lohdutusta,
päinvastoin uutta kärsimystä.

Heti aamiaispöydässä ilmoitti hänelle Nicodem, että hänellä oli ollut
hirmuisen hauskaa ystäviensä luona ja että hänen oli täytynyt luvata
heille tulla illalla takasin. Eikä se valhetta ollutkaan. Hänellä oli
todellakin ollut hauskaa Jockeyklubissa. Hän oli kaikkien pelitaidon
sääntöjen mukaan kerrassaan tyhjentänyt puolalaisten kreivien taskut,
hänellä oli ollut onni baccaratissa ja voittanut suuren rahasumman.
Tietysti oli hänen täytynyt luvata korvausta ja se piti annettaman
seuraavana yönä.

Samalla tavoin kävi päivä toisensa perästä. Joka ilta meni hän ulos ja
palasi vasta päivän koittaessa seuraavana aamuna. Ja Sylva sai olla
yksin kotona koko yön. Tämän olisi hän vielä voinut kestää. Mutta
Nicodem nukkui nyt melkein koko päivän, ja kun hän vihdoin nousi
ylös, valitti hän tavallisesti päänsärkyä ja oli hyvin välinpitämätön
Sylvan suhteen, eikä tämä voinut enää tehdä mitään hänen mielikseen.
Tällaisissa oloissa sai tyttöparka kärsiä kauheasti. Monta kertaa
oli hän vähällä pyytää Nicodemia kääntämään taas rakkautensa hänen
puoleensa ja olemaan häntä kohtaan samallainen kuin ennenkin. Mutta
hänessä oli paljon ylpeyttä, jonka hän oli perinyt isältään. Hän ei
voinut saada tätä rukousta huuliltaan. Jos ei hän rakasta minua itseni
vuoksi, sanoi hän itsekseen, — niin eivät minun rukoukseni voi saada
häntä siihen. Minä en kerjää rakkautta. Mutta hyvin onnettomaksi teki
hänet se välinpitämättömyys, jota Nicodem alkoi osoittaa häntä kohtaan.
Sylvan suuteloihin vastasi hän vaan hyvin kylmästi ja lyhyesti. Hän ei
ymmärtänyt Sylvan sydämen lämmintä kaipausta, sitä kaipausta, jonka hän
vasta oli herättänyt eloon.

Hänellä näytti nyt olevan muita huvituksia, joita Sylva ei voinut
käsittää. Ensi päivinä oli hän aina tullut kotiin taskut täynnä rahoja
ja silloin voi hänen kanssaan jotenkuten tulla toimeen seuraavana
päivänä. Silloin hän toki nauroi ja laski leikkiäkin. Mutta eräänä
päivänä tuli hän kotiin kalpeana ja hajamielisenä. Hän ei enää
tyhjentänyt taskujansa, sillä niissä ei ollut mitään, ja seuraavana
päivänä alkoi hän valittaa ja arvostella muutamia menoja, joita Sylva
oli tehnyt ja joiden hän väitti olleen aivan tarpeettomia.

- Rakas lapseni, sanoi hän Sylvalle — sinun täytyy oppia säästämään. Et
suinkaan sinä luule, että minulla on kaivo, josta voi rahoja ammentaa?
Minä näen, että sinä olet taas ostanut koko joukon tarpeetonta tavaraa.
Sellaiset maksavat enemmän rahaa, kuin mitä minulla on sinulle antaa.

- Anna anteeksi, sanoi Sylva arastellen, — mutta muistat kai sinä,
että minä, kun sinä vapautit minut tuosta talosta, en ottanut mukaani
muuta kuin ne vaatteet, jotka silloin olivat päälläni. Sinä vakuutit
minulle silloin, että mieluimmin tahdoit minut sellaisenaan kuin olin,
köyhänä miellyttäisin sinua enimmän. Mutta enhän voinut aina olla
sellaisessa puvussa. Ainakin täytyi minun hankkia itselleni kaikista
välttämättömintä ja siksi pyysin rouva Mülfingerin ostamaan minulle
yhtä ja toista.

- No niin, hyvä on. En minä tahdo juuri sitäkään väittää, että sinä
olisit tuhlaavainen. — Muita minulla on ollut huono onni, näetkö.
Minä olen niin — minä olen antautunut afääreihin, jotka eivät ole
onnistuneet ja kuten sanottu, täytyy meidän lähimmässä tulevaisuudessa
olla säästäväisiä.

Siten kuluivat seuraavat päivät. Sylva itki paljon, ollessaan yksin.
Mutta rakastetulleen ei hän näyttänyt kyyneleitään. Päinvastoin koetti
hän hänen läheisyydessään olla yhtä iloinen ja tyyni kuin tavallisesti.
Ja hän koetti tehdä toivottomat, ikävät illat niin hauskoiksi kuin
mahdollista. Rouva Mülfingerillä oli kirjoja ja sanomalehtiä ja niitä
sai Sylva lainata. Suurella innolla oli hän opetellut Saksan kieltä
Wieniin tultuaan ja koetti nyt saksaa lukemalla täydentää tietojansa.
Siitä syystä luki hän mielellään saksalaisia kirjoja.

Eräänä iltana Nicodemin mentyä ulos istui hän selaillen erästä lehteä,
jonka hän oli saanut lainaksi rouva Mülfingeriltä. Sieltä löysi hän
"Oikeusasioiden" joukosta kertomuksen, joka antoi hänelle paljon
miettimisen aihetta. Siinä puhuttiin eräästä hyvin nuoresta vaimosta,
joka oli tappanut miehensä.

Tämä tuntui Sylvasta niin äärettömältä rikokselta, että hän oli vähällä
heittää sanomalehden luotaan, ett'ei hänen tarvitsisi lähemmin tutustua
tuohon hirmuiseen asiaan. Mutta vihdoin voitti uteliaisuus hänen
vastenmielisyytensä, ja hän luki edelleen.

Kysymyksessä oleva onneton nuori vaimo parka ansaitsee oikeastaan mitä
suurinta sääliä. Ja jury oli tuominnutkin hänet hyvin lieventäväin
asianhaarain tähden varsin lievään rangaistukseen. Sillä hänen
miehensä oli ollut poissa hänen luotaan valehdellen olevansa tärkeillä
matkoilla. Mutta sillä aikaa oli hän elänyt yhdessä muiden naisten
kanssa ja kun hänen vaimonsa sai kuulla tämän, oli hän ottanut
revolverin ja ampunut uskottoman kuoliaaksi.

- Oi Jumalani, sanoi Sylva itsekseen ja antoi sanomalehden pudota
polvilleen, löytyykö todellakin maailmassa sellaista uskottomuutta?
Voiko kukaan pettää rakkaimman olennon maailmassa, sen, jolle on
vannonut uskollisuutta? Ja kuinka olikaan se nuori vaimo lausunut
puheessaan jurylle?

"Minä tahdoin näyttää esimerkin. Minä tahdoin kerran näyttää miehille,
ett'eivät he rankaisematta saa loukata meidän naisellista kunniaamme
eikä tallata sitä jalkojensa alle. Siksi tapoin minä hänet."

Löytyy siis paljon miehiä, jotka tekevät samoin? Oi Jumala, mitä jos
Nicodem —

Hän ei uskaltanut ajatella loppuun, hän koetti karkoittaa sen
pois mielestään. Mutta sitä ei voinut enää karkoittaa. Ja kun
mustasukkaisuus kerran oli päässyt Sylvan sieluun, joutui se mitä
tulisimman tuskan ja epäilyksen valtaan. Lakkaamatta täytyi hänen
ajatella siinä yksin istuessaan, voisiko Nicodem tehdä saman
halpamaisen työn, kuin se mies, josta hän oli lukenut sanomalehdessä.
Ja jos niin olisi — mitä hän silloin tekisi? Tekisikö hän ehkä
samalla tavalla, kuin se nuori vaimo, joka oli tarttunut revolveriin
kostaakseen loukattua kunniaansa, joka oli tehnyt hirvittävän verityön
rangaistakseen sitä miestä, joka niin rikollisella tavalla oli
leikkinyt hänen elämänsä onnen kanssa.

- Minä en tiedä, kuinka silloin tekisin, sanoi Sylva itsekseen, — mutta
yhden seikan tiedän aivan varmaan, sen että minun elämäni onni olisi
lopussa, lopussa minun luottamukseni ihmisiin. Oi ei, ei, Nicodem ei
voisi koskaan tehdä sillä tavoin, hänhän on sanonut rakastavansa minua
— ja eikö hän ole vapauttanut minua tuosta hirmuisesta talosta ja sillä
antanut minulle parhaan todistuksen, että minä olen kallisarvoinen
hänen sydämelleen?

Siten koetti Sylva itse poistaa mustasukkaisuuden sydämestään, mutta se
ei hänelle onnistunut.

Oi, kun moni nainen saa viettää koko yön yksinään, niin silloin joka
tunti, joka minuutti, joka sekunti tuo pettyneelle raukalle uusia
hirmuisia kuvia. Sylva pani maata, mutta ei voinut silmiään sulkea.
Tuhansia ajatuksia risteili hänen rinnassaan ja jokainen ajatus astui
kuin kummitus hänen sielunsa silmäin eteen.

Puolipäivän tienoossa tuli Nicodem vihdoin kotiin. Sylva pelästyi
nähdessään hänen kasvonsa. Hän oli kalmankalpea, vaalea, kihara
tukkansa riippui suortuina otsalla. Hän näytti siltä, ett'ei ollut
sulkenut silmiään koko yönä. Kulmakarvat olivat synkästi rypistetyt,
katseessa oli jotakin arkailevaa, hänen kasvonsa ilmaisivat ääretöntä
ärtymystä. Kun Sylva riensi häntä suutelemaan, työnsi hän hänet pois
melkein raa'asti.

- Heitä pois tuommoiset — minä olen väsynyt, minä tahdon nukkua!

- Etkö tahdo syödä ensin aamiaista — minä olen valmistanut —

- Ei kiitos, ei ole ruokahalua. Minä tahdon nukkua, siinä kaikki! Mutta
kuule, herätä minut kaikella muotoa täsmälleen kello 6 iltapäivällä,
sitten minun täytyy — mennä pois.

- Pois — minne?

- Mitäs sinulla on sen kanssa tekemistä? Tarvitseeko minun tehdä tiliä
sinulle siitä, minne minä menen? Muuten saat mielelläsi tietää sen.
Eräällä ystävälläni on tänään suuri juhla, jossa minun täytyy olla
mukana, se on syntymäpäiväjuhla ja hänelle ei voi lähettää kieltoa.

Sylva ei vastannut mitään, mutta hänen päätöksensä oli tehty.
Hän tahtoi saada varmuutta, varmuutta vaikka mistä hinnasta. Ja
sill'aikaa kun Nicodem pani maata viereiseen huoneeseen, tek