Title: Pimeyden valta eli Kun kynsi on kiinni, niin on koko lintu hukassa: 5-näytöksinen näytelmä
Author: Tolstoy, Leo, graf
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pimeyden valta eli Kun kynsi on kiinni, niin on koko lintu hukassa: 5-näytöksinen näytelmä" ***
ON KIINNI, NIIN ON KOKO LINTU HUKASSA ***



PIMEYDEN VALTA

eli

Kun kynsi on kiinni, niin on koko lintu hukassa


5-näytöksinen näytelmä


Kirj.

Leo Tolstoi


Suomentanut

Martti Wuori



Tampereella,
K. Kaatra,
1908.



HENKILÖT:

PJOTR, varakas talonpoika, 42 vuoden vanha,
   toisissa naimisissa, kivulloinen.
ANISJA, hänen vaimonsa, 32 vuoden vanha, keimaileva nainen.
AKULINA, Pjotrin tytär ensimäisestä naimisesta. 16 vuoden
   vanha, huonokuuloinen, hieman typerä.
ANJUTKA, tytär loisesta naimisesta, 10 vuoden vanha.
NIKITA, heidän renkinsä, 25 vuoden vanha, keikari.
AKIM, Nikitan isä, 50 vuoden vanha, kehnonnäköinen, Jumalaapelkääväinen.
MATRJONA, hänen vaimonsa, 50 vuoden vanha.
MARINA, orpotyttö, 22 vuoden vanha.
KUOMA, naapurinainen.
MARFA, Pjotrin sisar.
MITRITSH, vanha renki, entinen sotamies.
Anisjan kuoma.
Puhemies, juro talonpoika.
Marinan mies.
Ensimäinen |
Toinen     | tyttö.
Urjädnikka, (maapoliisi).
Muuan ajuri.
Nuodemies.
Naittaja-ämmä.
Akulinan sulhanen.
Kylänvanhin.
Vieraita, vaimoja, tyttöjä, lapsia ja muuta kansaa häissä.



Ensimäinen näytös.


Tapahtuu syksyaikaan isossa kylässä. Näyttämö kuvaa tilavaa tupaa
Pjotrin talossa. Pjotr istuu penkillä, korjaten länkejä. Anisja ja
Akulina kehräävät.


I KOHTAUS.

Pjotr, Anisja ja Akulina. (Naiset laulavat kaksiäänisesti).

_Pjotr_. (Katsoo ulos ikkunasta.) Taaskin ne hevoset karkasivat.
Kun eivät vain varsaa tappaisi. Nikita! Nikita hoi! Kuuroko se on?!
(Kuuntelee. Naisille:) Olkaa tuossa jo; ei kuule mitään.

Nikitan ääni. (Pihalta.) Mitä?

_Pjotr_. Aja hevoset pihaan!

Nikitan ääni. Ajanpahan, jahka kerkiän.

_Pjotr_. (Päätään pyöritellen.) Jo noita renkiä! Olisinpa terve, en
kuuna päivänä rupeisi pitämään. Vastusta niistä vain on, ei muuta
mitään. (Nousee ja istuutuu taas.) Nikita! Eihän se kuule. Menkäähän
teistä joku! Akulina, menehän sinä ja aja!

_Akulina_. Hevosiako, vai?

_Pjotr_. Ka, mitäs sitte?

_Akulina_. Paikalla. (Menee ulos.)


II KOHTAUS.

    Pjotr ja Anisja.

_Pjotr_. Vetelys se on koko mies... talon toimiin kykenemätön. Hyvä jos
paikaltaankaan hievahtaa.

_Anisja_. Oletpa tuota itsekin koko vikkelä: uunilta penkille — siinä
sinun toimesi. Vaan muita kohtaan kyllä kelpaa vaativainen olla.

_Pjotr_. Teitä kohtaan jos ei vaativainen olisi, niin ei vuoteen kotona
näkisi. Semmoista väkeä!

_Anisja_. Kymmeniä asioita yhdellä kertaa tekemään panet ja vaan
haukut. Uunilla loikoen sit’ on kyllä helppo käskeä.

_Pjotr_. Äh, jos ei tämä tauti vain olisi minuun tullut, niin en
päivääkään rupeisi häntä pitämään.

_Akulinan ääni_. (Näyttämön takaa.) Tse, tse, tse... (Kuuluu varsan
hirnahdusta ja hevosten juoksu portista pihaan. Portti narahtaa.)

_Pjotr_. Joutavia jaaritella, — sitä se kyllä osaa. En, totta perin,
rupeisi pitämään.

_Anisja_. (Matkien.) En rupeisi pitämään... Liiku ensin itse ja haasta
sitte.


III KOHTAUS.

    Samat ja Akulina.

_Akulina_. (Palaa.) Töin tuskin sain pihaan ajetuiksi. Se hiirakkohan
se yhä...

_Pjotr_. Missäs Nikita on?

_Akulina_. Nikitako? Siellähän se pellolla seisoo.

_Pjotr_. Mitä se siellä seisoo?

_Akulina_. Ettäkö mitä seisoo? Seisoopahan nurkan takana ja leukojaan
loukuttelee.

_Pjotr_. Siltä nyt ei mitään tolkkua saa. Kenenkäs kanssa se sitte
leukojaan loukuttelee?

_Akulina_. (Joka ei kuullut.) Hä? (Pjotr viittaa kädellään
Akulinalle, joka istuutuu kehräämään.)


IV KOHTAUS.

    Samat ja Anjutka.

_Anjutka_. (Juoksee sisään. Äidilleen.) Nikitan isä ja äiti tulivat hänen
luokseen. Kotiin tahtovat ottaa hänet asumaan, turkanen vie.

_Anisja_. Valehtelet.

_Anjutka_. Ihan totta! Vaikka paikalle kuolisin! (Nauraa.) Kun minä kulin
ohi, niin Nikita sanoi minulle: — hyvästi nyt, Anna Petrovna! Tulehan
sitte minun häihini. "Minä", sanoo, "lähden teiltä pois". Nauroi vielä
itse.

_Anisja_. (Miehelleen.) Eipä tuota näy sinua kovinkaan tarvittavan.
Siinäpä hän jo itsekin on aikeessa lähteä. Ja vielä sanoo, että ajan
pois!

_Pjotr_. Ja menköön! Niinkuin en muita saisi?

_Anisja_. Entäs ne etukäteen annetut rahat?... (Anjutka vetäytyy
ovelle, kuuntelee puhelua ja menee ulos.)


V KOHTAUS.

    Anisja, Pjotr ja Akulina.


_Pjotr_. (Nyrpeänä.) Rahat saa hän suorittaa kesällä työllä, jos niiksi
tulee.

_Anisja_. Sinä kyllä olet hänet valmis laskemaan, niin on hän sinulta
ruuasta poissa. Vaan annappas minun sitte koko talven yksin työssä
hääriä, kuin minkäkin juhdan. Tyttöhän ei ole kovin hetas työhön, ja
itse sinä tulet vain uunilla maata rötköttämään. Sinut minä kyllä
tunnen.

_Pjotr_. Mitä tuossa, ennenkuin mitään tiedät, suotta aikojasi suutasi
soitat.

_Anisja_. Talo täynnä elukoita. Et lehmää myönnyt, ja lampaat kaikki
talveksi jätit, — miten siinä sitte rehua ja vettä toimittamaan
kerkiää, jos tahdot rengin pois laskea. Enkä rupea minä miehen töitä
tekemään. Käyn uunille makaamaan, niinkuin sinäkin, — hävitköön vain
kaikki! Tee, kuin tahdot!

_Pjotr_. (Akulinalle.) Menehän tuosta hakemaan rehua. Jo on aika.

_Akulina_. Rehuako? Saattaahan tuon. (Pukee päälleen kauhtanan ja
ottaa nuoran.)

_Anisja_ Enkä rupea sinulle enää työtä tekemään, en, — riittää jo! Tee
itse työsi!

_Pjotr_. Ole tuossa jo vihottelematta! Mokomakin karitsa!

_Anisja_. Sinä se olet mokomakin pillomus! Ei sinusta ole apua eikä
iloa. Syödä, — sitä sinä vain osaat, senkin laiha luuska.

_Pjotr_. (Sylkäisee ja pukeutuu.) Thyi sinua! Antakoon Herra anteeksi!
Pitää mennä ottamaan asiasta selko.

    (Menee ulos.)

_Anisja_. (Hänen jälkeensä.) Senkin mädännyt piru! Nenäkäs!


VI KOHTAUS.

    Anisja ja Akulina.

_Akulina_. Mitäs sinä isää haukut?

_Anisja_. Suus’ kiinni, tollo!

_Akulina_. (Menee lähemmäksi ovea.) Tiedänpä minä, miksi haukut. Itse
olet tollo, senkin narttu. En pelkää sinua.

_Anisja_. Mitä siinä?... (Hyppää ylös ja etsii millä häntä lyödä.)
Odotahan, niin saat hiilikoukusta...

_Akulina_. (Avattuaan oven.) Koira sinä oletkin, piru! Piru, koira,
koira, piru!


VII KOHTAUS.

    Anisja yksin.

_Anisja_. (Vaipuu mietteihin.) Vai pyysi hän häihinsä? Mitä ne nyt
ovatkaan tuumineet? Vai naimaan tahtovat? Katso vain, Nikita: jos ne
nuo on sinun hankkeitasi, niin tiedän kyllä mitä teen... Ilman häntä en
voi elää. Enkä laske häntä täältä.


VIII KOHTAUS.

    Anisja ja Nikita.


_Nikita_. (Tulee silmäillen ympärilleen. Nähtyään Anisjan olevan yksin,
hän astuu nopeasti hänen luokseen. Kuiskaten:) No, veikkonen, nyt on
tuho tulossa! Isä on täällä, tahtoo ottaa paikasta pois ja vaatii
kotiin tulemaan. "Se on päätetty", sanoo, "että sinun pitää naida ja
saat asua kotona."

_Anisja_. Ka, nai! Mitäs se minuun kuuluu.

_Nikita_. Vai on se niinikään! Minä tässä perustelen, miten asia olisi
parhaiten ratkaistava, niin hän vain naimaan käskee. Mitenkäs se nyt
niin on? (iskee silmää.) Vai oletko unhoittanut?

_Anisja_. Nai kun nait! Vähät minä siitä.

_Nikita_. Mitä tuossa nyt tiuskut? Nääs sitä, kun ei anna taputellakaan
itseään. Mikäs sinun nyt on?

_Anisja_. Sepä kun tahdot hylätä. Ja kun hylkäät, niin enpä tuota
liioin minäkään sinua kaipaa. Sen pituinen se!

_Nikita_. Elä nyt joutavia, Anisja. Minäkö sinua unhoittaa tahtoisin?
En ikipäivinäni. En koskaan hylkää sinua, se on vissi. Ja sen olen
päättänyt, että jos minut pakottavatkin naimaan, niin tulen sittenkin
luoksesi takaisin. Kunpa nyt vain eivät kotiin vaatisi.

_Anisja_. Vähät minä sinusta naineena välitän.

_Nikita_. Vaan eihän sitä, veikkonen, toki isänkään tahdolle mitään voi.

_Anisja_. Syytä sinä isääsi, vaikka ne on vain omia juoniasi. Kauan jo
olet kauppaa hieroskellut henttusi Marinan kanssa. Se se on tämän
sulle päähäsikin pannut. Eipä tuo suotta täällä tuonnoin käynytkään.

_Nikita_. Marinako? Jopa minä hänestä hyvinkin huolin!... Vähäkös
niitä kaulaan kiipee...

_Anisja_. Mitäs varten sitte isäsi tänne tuli? Itse olet pyytänyt!
Sinä valehtelet minulle, (itkee.)

_Nikita_. Anisja, usko taikka elä, vaan minä en ole siitä edes
unissanikaan yhtään mitään nähnyt. Ei, suoraan sanoen, pikkuistakaan
aavistusta minulla ole siitä ollut. Kaikki on isäukko omasta päästään
keksinyt.

_Anisja_. Jos et sinä itse naida tahdo, niin ei suinkaan sinua siihen
kukaan väkipakollakaan saa.

_Nikita_. Sitähän minä perustelen, että mahdotonta se on isänkin tahtoa
vastaan tehdä. Itseni minun ei tee mieli.

_Anisja_. Pane vastaan, siinä kaikki.

_Nikita_. Olipa joku kerran pannut vastaan, niin sai aika rieskan
vallanpitäjiltä. Ja sepäs se on, ettei liioin tee sitäkään mieli. Kovin
kuuluu kutkuttavan selkänahkaa.

_Anisja_. Ole jo ilvehtimättä! Vaan kuule, Nikita: jos sinä Marinan
nait, niin en tietä mitä itselleni teen... Henkeni lopetan! Sillä
minä olen syntiä tehnyt ja lakia vastaan rikkonut eikä tehtyä voi
tekemättömäksi saada. Jos sinä vielä lähdet pois, niin teen sen, minkä
sanoin.

_Nikita_. Minkäpä tautta minä lähtisin? Jos olisin tahtonut, niin
olisinhan jo kauan sitte voinut lähteä. Vielä tässä muutama päivä
sitte minua Ivan Semjonitsh kuskiksi pyysi... Ja sekös olisi ollut
paikka! Mut enpäs mennyt. Sillä minä, niin luulen, kelpaan jos
kelle. Vaan jos et sinä minua rakastaisi, se silloin olisi toinen
seikka.

_Anisja_. Sitäpä muista, että ukko saattaa kuolla jo tänään taikka
huomenna ja silloin peitetään kaikki rikokset. Minä tulen lailliseksi
vaimoksesi, — niin olen tuumannut — ja sinä isännäksi taloon.

_Nikita_. Mitäpä sitä edeltäpäin menee arvaamaan. Ja yhden tekevä
minusta. Minä teen työtä, kuin itseäni varten. Minua isäntä rakastaa
ja, näköjään, hänen vaimonsa myös. Ja jos minua akkaväki rakastaa, niin
siihen en ole syypää, — se on selvä.

_Anisja_. Tuletkos sinä minua rakastamaan?

_Nikita_. (Halailee häntä.) No näinikään! Niinkuin olet sydämmessäni
ollut...


IX KOHTAUS. ‘

    Samat ja Matrjona.

_Matrjona_. (Tulee ja ristii kauan silmiään pyhänkuvan edessä.)

_Nikita ja Anisja_. (Väistyvät syrjään toisistaan.)

_Matrjona_. En ole tietävinäni siitä, mitä näin, mitä kuulin, en.
Perhosen kanssa vain leikittelit — niinhän? Leikkiihän sitä
vasikkakin. Ja mikäpä on leikkiessä? Sehän on nuorten tehtävä.
Mutta sinua, poikaseni, isäntä siellä pihalla kyseli.

_Nikita_. Tulin kirvestä hakemaan.

_Matrjona_. Tiedän, tiedän, kultaseni, mitä kirvestä. Se kirves on
enimmäkseen naisten liepeissä.

_Nikita_. (Kumartuu kirvestä ottamaan.) Joko, äiti, ihan todenperään
te minua naimaan tahdotte? Minusta nähden se on aivan joutavata. Eikä
tuota minun mielenikään tee.

_Matrjona_. Mitä vielä, kultaseni! Mitä naimisesta! Ole ja elä! Isähän
se vain... Mene, poikaseni, kyllä me ilman sinuttakin kaikki asiat
selvitellään.

_Nikita_. Ihmeellistä, toden perään; milloin tahdotaan naimaan, milloin
ei. En lopullisesti ymmärrä tästä mit'ikään. (Menee ulos.)


X KOHTAUS.

    Anisja ja Matrjona.

_Anisja_. Ihanko, Matrjona kulta, te todellakin häntä naimaan tahdotte?

_Matrjona_. Miten hän naida voisi, mansikkani? Tiedäthän sinä meidän
varamme. Muuten vain ukko umpimähkään jaarittelee, että pojan naida
pitää ja naida pitää. Vaan eihän se mitä ymmärrä. Eikähän, — tiedäthän
sen, — hevonen kaurasäkin luota pois juokse eikä munaa munaan vaihdeta,
ei kanaa kanaan, — ja niin se on tässäkin laita. Ja niinkuin en minä
näkisi, (iskee silmää) minnepäin asia kallistuu.

_Anisja_. Mitäpä minä sinulta, Matrjona kulta, asioitani salaisin.
Sinähän kyllä kaikki tiedät. Rikoksen olen tehnyt ja poikaasi
rakastunut.

_Matrjona_. No, jopa se nyt uutiset kertoi! Matrjona kulta kun ei muka
sitä tiennyt! Voi, tyttöseni, Matrjona kulta on jo monessa myllyssä
käynyt ja monta kertaa. Matrjona kulta, sen sanon, mansikkani, näkee
maankin alle kyynärän syvyydelle. Kaikki minä tiedän mansikkani.
Tiedänpä senkin, mitä varten nuoret naikkoset unijauhoja tarvitsevat.
Ne minä nyt toin. (Aukaisee nenäliinan solmun ja ottaa esille
unipulverin.) Mikä on nähtävä, sen kyllä näen, vaan mikä ei, niin siitä
en ole tietävinänikään. Niin se on. Sillä, näetsen, nuori se on ollut
Matrjona kultakin. Ja oman hölmönsä kanssa sitä pitää osaten elää.
Kaikki seitsemät kymmenet ja seitsemät temput minä tiedän. Näönpä,
mansikkani, että sinun ukkosi on jo kehnoksi käynyt, kovin kehnoksi.
Miten siinä sitte elää? Vaikka hangolla pistä, niin ei verta juokse.
Eiköpähän jo keväällä ole hautaan vietävä. Pitäähän siinä sitte
joku taloon ottaa. Ja milläs se minun poikani ei miestä ole?! Eipä
suinkaan muita huonompi. Mitäs hyötyä mulle sitte siitä olisi, että
poikani hyvästä paikasta pois ottaisin? Enhän minä toki oman lapseni
vihollinenkaan ole?!

_Anisja_. Sehän se pääasia on, ett’ei hän meiltä pois lähtisi.

_Matrjona_. Eikä lähde, pääskyseni. Tuhmuutta se on kaikki. Tunnethan
sinä kyllä minun ukkoni. Ymmärrys sillä on ylen yksinkertainen. Jos sen
pääkoppaan toisen kerran mikä pälkähtää, niin se tarttuu siihen kuin
nalkki kiinni, ett’ei millään mokomin sieltä pois saa.

_Anisja_. Mistäs se tämä asia sitte oikeastaan alkunsa sai?

_Matrjona_. Näetsen, mansikkani: poikahan on, niinkuin tiedät, paha
naikkosten perään, ja kaunis hän on myöskin, sitä ei saata kieltää.
Ja niinkuin tiedät, niin hän asui ennen rautatehtaalla, ja siellä oli
heillä kyökkipiikana muuan tyttö, orpo. No, ja se sama tyttö sitte
rupesi hänen perässään keikkumaan.

_Anisja_. Marinako?

_Matrjona_. Se juuri, — mokomakin syötävä! No, oliko tuossa sitte
mitään vai ei, sitä en tiedä, mutta asia tuli ukkoni korviin.
Lieneekö sen sitte muilta kuullut vaiko tyttö itse hänelle kannellut?

_Anisja_. Sekös se rohkea, ruoja!

_Matrjona_. No, ja siitä se ukkohölmö sitte sai päähänsä, että pojan
hänet naida pitää ja rikos peittää. "Otetaan", sanoo, "poika kotiin ja
naikoon." Ja jo minä siinä haastelin jos mitä, vaan ei apua mitään.
No, ajattelin sitte, olkoon. Otin ja käänsin toisaanne. Niitä hölmöjä,
näetsen, mansikkani, pitää aina sillälailla peijata. Ollaan ensin muka
suostuvinaan, vaan ennenkuin asia ratkeaa, niin pyöräytätkin sen heti
oman mielesi mukaan. Akka tulee tuiskuna uunilta alas ja seitsemät
kymmenet seitsemät tuumat tuumii, ennenkuin se edes hoksatakaan
kerkiää. Niinpä sitä minäkin sanoin, että hyvä asiahan se on.
Vaan ensin pitää miettiä. Mennään, sanoin minä, pojan luo ja
neuvotellaan isännän kanssa, niin kuullaan, niitä se sanoo. Ja
tässä sitä nyt ollaan.

_Anisja_. Voi, kultaseni, mitenkäs se nyt sitte niin? No? Mitäs isä
tekemään käskee?

_Matrjona_. Käskeekö? Sen käskystä ei ole muualle, kuin koiran häntään.
Eläkä sinä pelkää: siitä nyt ei tule niin mit’ikään koko jutusta!
Minä koht’sillään sinun ukkosi kanssa kaikki puolet niin pohdin ja
punnitsen, ett’ei jää jälelle yhtään mitään. Sekö nyt olisi laitaa?
Poikani elää onnellisena ja onnea odottaa, minäkö sitte hänet tahtoisin
mokoman kutaleen naimaan. Enhän minä toki hupsu ole.

_Anisja_. Sehän kävi täälläkin hänen luonaan se Marina. Uskotko,
Matrjona kulta, että kun minulle sanottiin, että Nikita aikoo naida,
niin tuntui kuin veitsellä olisi sydäntäni viiltänyt. Eiköhän se vain
lie hänellä sydämmessä, se tyttö?!

_Matrjona_. Johan nyt, mansikkani! Hupsuko se on hänkään, että semmoista
koditonta lutusta rakastamaan rupeaisi. Nikita on kyllä viisas hänkin.
Hän tietää, ketä rakastaa. Eläkä sinä, mansikkani, hätäile! Emme me
häntä täältä kuuna päivinä pois oteta. Emmekä naimaankaan pakoteta.
Rahaa kun vähän hellitätte, niin eläköön ja olkoon ennallaan.

_Anisja_. Jos Nikita lähtee täältä pois, niin enpä taida jäädä
elämäänkään enää.

_Matrjona_. Sitä se nuoruus! Ymmärtäähän sen! Sinä olet verevä eukko ja
tuommoisen ikälopun kanssa elää pitää.

_Anisja_. Uskotko, Matrjona kulta: niin vastenmieliseksi se on jo
minulle käynyt, tuo ukko rähjä, etteivät silmänikään enää siedä nähdä
häntä.

_Matrjona_. Semmoistahan se on. Katsohan tänne! (Kuiskaten, katsellen
ympärilleen.) Minä kävin, näetsen, sen ukon luona pulveria hakemassa;
kahden käden varalle se antoi minulle höysteitä. Katsohan tänne! Nämä,
sanoo, on unipulveria. Jos annat, sanoo, yhden, niin valtaa semmoinen
uni, että vaikka kävelisit miehen päällä, niin se ei herää. Tämä taas,
sanoo, on semmoinen lääke, että jos sitä, sanoo, antaa juoda, niin ei
tunnu hajua pikkuistakaan, mutta voima sillä on suuri. Seitsemäksi
kerraksi, sanoo, hyppysellinen kerrassaan. Ja seitsemän kertaa pitää
antaa. Siitä, sanoo, vaimolle kyllä vapaus aukeaa.

_Anisja_. Niinkö? Mitäs se on?

_Matrjona_. Nimeä ei sanonut olevan mitään. Ruplan otti. Vähemmästä ei
sanonut voivan antaa. Sillä niitä, näetsen, on myös vaikea saada. Ja
omistani, mansikkani, maksoin. Ajattelin, että jos otat niin otat, jos
et, niin vien Mihailovnalle.

_Anisja_. Voi, voi! Vaan jos niistä mitä pahaa lähtee?

_Matrjona_. Mitä pahaa niistä lähtisi, mansikkani? Jospa miehesi edes
olisi vankka terveydeltään, vaan eihän se muuta mainetta tee, kuin että
elää. Ihmiseksi ei hänestä ole, enemmän kuin muistakaan samallaisista.

_Anisja_. Voi minua polosta! Kun minä, Matrjona kulta, pelkään, ettei
vain syntiä tulisi tehdyksi. Ei, — en minä.

_Matrjona_. Saattaahan nämä sitte takaisinkin viedä.

_Anisja_. No, tuota, pitääkö ne nämä, niinkuin ne toisetkin, veteen
liu’oittaa, vai?

_Matrjona_. Teeveteen se sanoi olevan parasta. Ei sanonut mitään
huomattavan, ei hajua, ei mitään. Ymmärtäväinen ihminen sekin on.

_Anisja_. (Ottaa pulverit.) Voi minua polosta! Enhän minä tämmöisiin
tekoihin ryhtyisi, ell’ei olisi elämäni kurjaa, kuin pakkotyöhön
tuomitun.

_Matrjona_. Vaan ruplaa elä unhota; minä lupasin poiketa tuomaan ukolle.
Puuhaahan sitä on silläkin.

_Anisja_. Ka, tiettyhän se. (Menee kirstun luo, johon kätkee pulverit.)

_Matrjona_. Vaan pidä ne nyt, mansikkani, tiukemmalla, ettei muut
ihmiset saisi tietää. Ja jos mitä sattuu, — jota elä Herra saata! —
niin sano, että ne on torakan pulveria. (Ottaa ruplan.) Kelpaa ne näet
torakoillekin... (Katkaisee puheen.)


Xl KOHTAUS.

    Samat, Pjotr ja Akim.

_Akim_. (Tulee ja ristii silmänsä pyhänkuvaan päin.)

_Pjotr_. (Tulee ja käy istumaan.) No, mitenkäs se nyt sitte on, Akim?

_Akim_. Miten vain olisi parempi, Pietari Ignatjitsh, miten, näetsen,
olisi parempi... ett’ei, tuota, vain niinkuin mitään vallattomuutta
tapahtuisi. Sillä, näetsen tuota, minä tahtoisin poikaa niinkuin
toimeen kiinni. Vaan jos sinä niinkuin tuota... niin saattaahan sen
niinkin. Mitenkä vain olisi parempi...

_Pjotr_. Hyvä on. Istuhan, niin tarinoidaan. (Akim istuutuu.) Mitenkäs
se on? Vai onko sulla aikomus, että hän naisi.

_Matrjona_. Sen naimisen voi nyt kyllä tuonemmaksi jättää, Pietari
Ignatjitsh. Tiedäthän itse, mikä puute meillä on. Vielä sitte mitä
naimisesta?! Itsekin tuskin elää kihnutamme. Mitä sitte vielä naimaan.

_Pjotr_. Ajatelkaa nyt mikä olisi parempi.

_Matrjona_. Eihän sen naimaan mikä kiire ole. Malttaahan se marja kypsyä.

_Pjotr_. Hyvä asiahan se on, jos kerran naimaan tahdotte.

_Akim_. Sehän se niinkuin tuota olisi aikomus... Sillä minulle on
niinkuin tuota tarjottu kaupungissa työansiota, hyvää työansiota,
näetsen...

_Matrjona_. Jopa se on hyvää: makkeja siivota! Tässä tuonnoin kun
kaupungista tuli, niin ei muuta tehnyt, kuin sylkemistään vain sylki —
thyi!

_Akim_. Kyllähän se todenperään ensi alussa löyhkä vähän niinkuin
tuota henkeen ottaa, vaan kun tottuu, niin eipä mitään; yhtä on,
näetsen, kuin rankki ja mukiin menee. Ja mitäpä sitä siitä hajustakaan
meikäläisen miehen on niinkuin tuota loukkaantuminen. Vaatteitahan sitä
kyllä voi aina muuttaa. Ja nyt, näetsen tuota, tahtoisin Nikitan kotiin
niinkuin minun sijaani. Olkoon hän kotona minun sijassani, niin saatan
minä niinkuin tuota kaupungissa olla.

_Pjotr_. Onhan se kyllä sitä, että tahdot poikasi kotiin jättää, vaan
mitenkäs se on niiden etukäteen otettujen rahojen laita?

_Akim_. Se on totta, se on totta, Pietari Ignatjitsh. Sen sinä ihan
tuota niinkuin paikalleen lausuit, sillä kun hän on kerran rengiksi
ruvennut, palkkautunut, niin palvelkoonkin sitte aikansa loppuun. Vaan
sehän se on se naiminen. Voithan hänet että niinkuin vähäksi aikaa
laskea, jos siksi tulisi.

_Pjotr_. No, saattaahan tuon...

_Matrjona_. Se asia vain ei ole meidän kesken vielä selvillä. Minä
ilmaisen sen tautta sinulle, Pietari Ignatjitsh, kaikki niinkuin
Jumalan edessä. Ja tuomitse sinä sitte meitä. Tuo on nyt tuossa saanut
päähänsä, että pojan naida pitää. Vaan kenen hänen pitäisi naida, kysy
sitä! Olisipa se edes oikea morsian, niin enhän minä toki ole oman
lapseni vihollinen, vaan mikä lie huonomaineinen tyttökutale.

_Akim_. Nyt sinä ihan turhaan, ihan turhaan, näetsen, tyttöä morkkaat,
ihan turhaan. Sillä se sama tyttö on häväistystä kärsinyt minun
pojaltani, häväistystä, näetsen, on hän kärsinyt, se tyttö.

_Pjotr_. Minkälaista häväistystä?

_Akim_. Niin, näetsen, että minun poikani, Nikita, on häväissyt hänet.
Häväissyt on hänet Nikita.

_Matrjona_. Maltahan nyt haastaa! Annahan kun minä kerron; minulla on
kieli herkempi. Niinkuin itse tiedät, niin osui poikamme, ennenkuin
teille tuli, rautatehtaalle. Ja siellä oli häneen takertunut muuan
tyttö, mikä lie hupakko, Marina se on nimeltään, — kyökkipiikana oli
heillä siellä ollut. Niin nyt, näetsen, se sama tyttö ottaa ja sanoo
pojastamme, että hän muka, Nikita, oli siellä ollessaan hänet
viekoitellut.

_Pjotr_. Eipä tuossa mitään hyvää ole.

_Matrjona_. Se ei ole itse mistään kotoisin, kuleksii vain miehestä
mieheen. Mikä lie lutus.

_Akim_. Nyt et sinä taaskaan, eukko, tuota, et nyt, tuota, et nyt
haasta, tuota, oikein...

_Matrjona_. Sotke nyt mitä sotket: tuota, tuota, tuota, vaan mitä
"tuota" — et itsekään tiedä. Ja kysy sinä, Pietari Ignatjitsh, muilta
ihmisiltä, eläkä minulta, siitä tytöstä, niin jokainen sinulle saman
sanoo. Mikä lie hassu kulkijain!

_Pjotr_. (Akimille.) No, jos se asia sillä lailla on, niin eipä siitä
naimisestakaan taida mitään hyvää lähteä. Eihän se virsu ole, jonka
vaan jalastaan viskaa; jospa edes olisi oikea miniä.

_Akim_. (Kiivastuen.) Vääryyttä se on, eukko, vääryyttä vain, näetsen,
tytölle. Sillä hän on järin kelpo, järin kelpo tyttö hän on, ja sääli,
tuota, sääli minun on häntä.

_Matrjona_. Todenperään mikä lie kaiken maailman mankuja, jolla ei
kotonaan ole mitä suuhun panna. Ja tyttöä sinun kyllä on sääli, vaan
poikaasi ei ole sääli. Otahan tyttö niskoillesi, niin saat hänet sitte
i’ät päivät kantaa! Ole jo tyhjiä jaarittelematta!

_Akim_. Ei ole se tyhjää.

_Matrjona_. Elä sinä tuppaa, anna kun minä haastan!

_Akim_. (Keskeyttäen.) Eikä ole tyhjää. Vaan sinä, näetsen, aina oman
mielesi mukaan käännät, — haastoitpa tytöstä taikka itsestäsi — aina
vain oman mielesi mukaan, niinkuin sinusta on parempi. Vaan Jumala,
näetsen tuota, kyllä kääntää oman mielensä mukaan. Niin tässäkin.

_Matrjona_. Äh, sinun kanssasi tässä vain kieli ilman aikojaan kuluu.

_Akim_. Tyttö, näetsen, on työteliäs, kykenevä ja eteensä ottava. Ja
meille on se, näetsen tuota, köyhyydessä suuri apu. Ja häätkään eivät
paljoa maksa. Mutta se häväistys, se se, näetsen, tytölle paljon
maksaa, orpotyttö, näetsen, vielä kun hän on. Ja häväistys se on.

_Matrjona_. Vähäkös se haastaa!

_Anisja_. Kuuntele sinä, Akim hyvä, enemmän mitä vaimoväki haastaa.
Nene sinulle toden kertoo!

_Akim_. Entäs Jumala, Jumala! Eikös se tyttö sitte ole ihminen hänkin,
vai? Onpa kylläkin, näetsen tuota, Jumalan edessä hänkin ihminen. Vai
kuinka luulet?

_Matrjona_. Sekös nyt höpisee.

_Pjotr_. Vaan kuulehan, Akim, ei sitä noita tyttöjäkään uskoa voi. Ja
poikasihan on elossa. Siellähän tuo on pihalla. Lähetetään sitte häntä
hakemaan ja otetaan selko, eikö niin? Eihän hän mikä sydämmetön ihminen
ole. Huutakaahan hänet tänne! (Anisja nousee ylös.) Sano, että isä
kutsuu. (Anisja menee ulos.)


XII KOHTAUS.

    Samat paitsi Anisjaa.

_Matrjona_. No, sinä, veikkonen, ratkaisit asian ihan, kuin olisit
puukolla poikki leikannut; puhukoon poika itse! Sillä eihän nykyaikaan
ketään enää pakolla naimaan vaadita. Pitäähän toki miestä itseäänkin
kysyä. Vaan hänpä ei tahdo ikipäivinä sitä tyttöä naida ja itseään
häväistä. Minun ymmärrykseni mukaan olkoon poika täällä ja palvelkoon
isäntää. Eikä kesäksikään ole häntä tarvis pois ottaa; palkata kyllä
voimme jonkun. Kun kymmenikön meille annat, niin olkoon täällä!

_Pjotr_. Haastetaan siitä sitte. Järjestään pitää: ensin yksi lopettaa
ja sitte vasta toinen alkaa.

_Akim_. Sitähän minä tuota, Pietari Ignatjitsh, että sillä lailla,
näetsen, on usein käynyt. Laadit, esimerkiksi, itsellesi jotain
parhaimman mukaan, vaan Jumalan, näetsen unhotatkin; luulet olevan
paremmin, kun oman mielesi mukaan käännät, vaan samassa jo näetkin,
että olet, tuota, vain niskaasi saanut. Ajattelemme, miten olisi
parempi, vaan se onkin paljoa pahempi, ilman Jumalatta, näetsen.

_Pjotr_. Tiettyhän se! Jumalaa muistaa pitää!

_Akim_. Pahempi, näetsen, on, vaan lain mukaan ja Jumalan tahdon mukaan
se niinkuin tuota näyttää suloisemmalta ja houkuttelevammalta. Niinpä
sitte tuota tässä minäkin päätin, että pojan, näetsen, pitää naida,
synnistä niinkuin, tuota, pitää hänet pois saada. Olkoon, näetsen hän
kotona, niinkuin olla pitää lain mukaan ja minä, tuota, kaupungissa
työskentelen. Työkin kun sattui niin suotuisa ja sopiva. Ja Jumalan
tahdon mukaankin, näetsen, se on parempi, sillä orpotyttöhän
se on. Niinpä, esimerkiksi, tässä kesällä olivat sillä viisiä
eräältä kauppapalvelijalta halkoja ottaneet, — pettää aikoivat.
Kauppapalvelijan kyllä pettivätkin, vaan Jumalaapa, näetsen, eivät
saaneet petetyksi! Niin näetsen tuota...


XIII KOHTAUS.

    Samat, Nikita ja Anjutka.

_Nikita_. Kutsuitte minua? (Istuutuu ja ottaa esille tupakan.)

_Pjotr_. (Hiljaa, nuhtelevasti.) Etkö sinä tapoja tunne, vai? Isäsi
aikoo sinulta kysyä, vaan sinä käyt istumaan ja tupakalla vehkeilet.
Tule tänne! Nouse ylös! (Nikita asettuu seisomaan pöydän luo, siihen
rennosti nojautuen ja hymyillen.)

_Akim_. Tässä on, näetsen tuota, niinkuin syytös tehty sinua vastaan,
Nikita.

_Nikita_. Mikä syytös?

_Akim_. Mikäkö syytös? Orpotyttö, näetsen, on sen tehnyt. Sinua vastaan,
näetsen, on sen syytöksen tehnyt se sama Marina juuri.

_Nikita_. (Naurahdellen.) Onpas se ihmeellistä, todellakin. Mikä syytös
se sitte on? Ja kukas sen on sinulle sanonut? Hänkö, vai?

_Akim_. Minä tässä, tuota, sinua nyt tutkin ja sinun pitää, näetsen,
minulle vastata. Sano: oletko sinä, tuota, ollut yhdessä sen tytön
kanssa, sen tytön kanssa, nimittäin, oletko ollut yhdessä, vai?

_Nikita_. En ymmärrä tässä suorastaan mitään, mitä kysytte.

_Akim_. Tuhmuuksia, näetsen, oletko, tuota, tehnyt tuhmuuksia hänen
kanssaan, vai?

_Nikita_. Vähäkös sitä tulee ikävissään kyökkipiian kanssa
suottailleeksi: minä käsipeliä soittelin ja hän tanssi. Mitäpä muita
tuhmuuksia vielä?

_Pjotr_. Sinä Nikita, elä koukuittele! Kun isäsi kysyy, niin vastaa
selvään.

_Akim_. (Juhlallisesti.) Nikita! Ihmisiltä kyllä voit salata, vaan
Jumalalta et. Ja sitä, näetsen tuota, ajattele eläkä valehtele! Orpo
hän on, näetsen. Ja se on, tuota, häväistys. Sano nyt niin, kuin paras
on.

_Nikita_. Mitä minä sanon, kun ei ole mitään sanomista. Ja kaikki minä
sanon, mitä tiedän sanoa. (Kiivastuen.) Vähäkös se tyttö haastaa?! Ja
haastakoon, mitä haastaa! Mitäs se Mikishkinan Fedjkastakin haasteli?!
Vai eikö sitä tähän maailman aikaan enää suottaillakaan saa?!
Haastakoon vain mitä tahansa!

_Akim_. Voi, Nikita! Katso etees! Valheella on lyhyet jäljet! Onko ollut
mitään, vai ei?

_Nikita_. (Syrjään.) Nekös nyt ahdistavat, toden perään! (Akimille)
Sanoinhan minä, etten tiedä mitään siitä. Ja minulla ei ole ollut hänen
kanssaan mitään tekemistä. (Vihaisesti.) Sen Jumalakin tietää, vaikka
tähän paikkaan jäisin. (Tekee ristinmerkin.) En mit’ikään tiedä siitä.
(Äänettömyys. Nikita jatkaa vielä kiivaammin.) Te taidatte vaatia
minua naimaan hänet. Sepä olisi todellakin häpeä. Nykyaikaan ei ole
semmoista tapaa enää, että ketään naimaan pakotetaan. Ja asia on selvä.
Niinkuin jo vannoin, niin en tiedä siitä mitään.

_Matrjona_. (Miehelleen.) Siinä sen sait, pölkkypää. Mitä sille
juoruavat, sen se kaikki uskoo. Ilman aikojaan vain poikaa häpäisit. Ja
parempi on, että hän asuu isännän luona, niinkuin on tähänkin saakka
asunut. Isäntähän antaa meille nyt ensi hätään kymmenikön. Sitte kyllä
aika tulee...

_Pjotr_. Mitenkäs se on sen laita, Akim?

_Akim_. (Maiskauttaa kieltä pojalleen.) Muista, Nikita, että tee hyvin
tai pahoin, niin se on, näetsen, aina kupissa edessäsi. Katso vain, kun
et, tuota, vielä syödäkin saisi.

_Nikita_. Ka, mitä siinä katsomista on?! Katso itse! (Istuutuu.)

_Anjutka_. Menen äidille kertomaan. (Juoksee ulos.)


XIV KOHTAUS.

    Pjotr, Akim, Matrjona ja Nikita.


_Matrjona_. (Pjotrille.) Niin se on aina, Pietari Ignatjitsh. Ja
semmoinen se on toraisa tuo ukko: minkä se päähänsä saa, niin sitä ei
saa millään sieltä ulos. Turhaan nyt vain sinua vaivattiin. Ja eläköön
ja olkoon poika ennallaan! Pidä häntä palvelijanasi!

_Pjotr_. Mitenkäs se sen laita on, Akim?

_Akim_. Enpä, tuota, minä mitä ole tahtonut pojalta omaa tahtoa riistää,
kun ei vain... Olisin vain, näetsen tuota, tahtonut, että...

_Matrjona_. Sotket taaskinsa mitä sotket, itse tietämättä, mitä haastat.
Eläköön ja olkoon ennallaan! Itsekään hän ei tahdo paikastaan lähteä.
Ja minnekä me hänet... tullaanhan sitä ilmankin toimeen.

_Pjotr_. Sen minä vain sanon, Akim, että jos kesäksi hänet ottaa
tahdot, niin en häntä talveksikaan tarvitse. Jos ollakseen, niin olkoon
koko vuoden.

_Matrjona_. Vuodeksi se pannaankin. Ja kotona me, työaikaan, jos niiksi
tulee, kyllä palkataan joku. Poika olkoon ja eläköön, kunhan sinä vain
meille kymmenikön pistät...

_Pjotr_. Vuodeksiko sitte vielä vai?

_Akim_. (Huoahtaen.) Mitäs?! Siltä, näetsen, kun, tuota, näyttää, että,
tuota... niin mitäs sille, tuota...

_Matrjona_. Vielä vuodeksi. Palkastahan kyllä sovitaan, ja kymmenikön kun
nyt annat, niin päästään lähtemään. (Nousee ja kumartaa.)


XV KOHTAUS.

    Samat, Anisja ja Anjutka.

_Anisja_. (Istuutuu syrjään.)

_Pjotr_. No, kun niin on, niin olkoon. Mennään sitte ravintolaan ja
juodaan kaupantekijäiset. Lähdetään, Akim, ja otetaan ryyppy.

_Akim_. Enpä minä juo viinaa.

_Pjotr_. No, teetä kai juot?

_Akim_. Teetä kyllä, — sitä juon.

_Pjotr_. Eukot tulevat myöskin juomaan teetä. Katso sinä, Nikita, että
lampaat kaikki ajat kotiin. Ja olkia kerää!

_Nikita_. Hyvä on. (Kaikki, paitsi Nikitaa, menevät. Hämärtää.)


XVI KOHTAUS.

    Nikita yksin.

_Nikita_. (Sytyttää paperossin.) Nekös panivat kovalle, että sanoisin,
miten tyttöjen kanssa olen pelaillut. Vaan ne jutut eivät ole niinkään
helposti kerrotut. Ja naimaan minun tahtoivat hänet. Vaan jos kaikki
naisi, niin kyllä silloin monta vaimoa saisi. Ja vähät minä naimisista
välitän, — muutenkaan en elä pahemmin, kuin nainutkaan. Kateeksi vain
käypi ihmisille. Vaan kuinka minä tulinkaan sen ristinmerkin pyhän
kuvan edessä tehneeksi, ihan oli kuin olisi joku survaissut siihen?!
Yht’äkkiä siten kaikki pitkät puheenlangat katkaisin. Sanotaan olevan
kamalaa vannoa totuutta vastaan. Mitä tuhmuuksia! Joutavia puheita
vain! Ei muuta mitään!


XVII KOHTAUS.

    Nikita ja Akulina.

_Akulina_. (Tulee kauhtanaan puettuna, panee pois nuoran, riisuutuu ja
menee kammioon.) Sytyttäisit e’es valkean.

_Nikita_. Sinuako katsellakseni? Näenhän sinut muutenkin.

_Akulina_. Mene matkaas!


XVIII KOHTAUS.

    Samat ja Anjatko.

_Anjutka_. (Juoksee sisään ja kuiskaa Nikitalle.) Nikita, tulehan
pian! Siellä sinua yks’ ihminen kysyy, turkanen vie.

_Nikita_. Mikä ihminen?

_Anjutka_. Marina rautatehtaalta. Seisoo siellä nyytti kädessä.

_Nikita_. Valehtelet.

_Anjutka_. Turkanen vie, onkin.

_Nikita_. Mitäs se tahtoo?

_Anjutka_. Käski sinun tulemaan. Sanoi vain yhden sanan tahtovansa
sinulle sanoa. Kyselin, mitä se tahtoi, vaan ei sanonut. Hän vain
kysyi, tottako se on että muka lähdet meiltä pois. Minä sanoin, ettei
ole totta, että isäsi kyllä tahtoi sinut ottaa jotta naisit, vaan
ett’et tahtonut ja että vielä vuodeksi meille jäät. Silloin hän sanoi,
että lähetä hänet, Jumalan tähden, minun puheilleni». "Minä", sanoi,
"tahdon välttämättä sanoa hänelle sanan". Kauan jo sinua on odottanut.
Menehän hänen luokseen!

_Nikita_. Mitä minä hänestä! Enkä mene.

_Anjutka_. Sanoo, että jos et mene, niin tulee hän itse tupaan
sinun luoksesi. Turkanen vie, sanoikin tulevansa.

_Nikita_. Kylläpä hän menee matkaansa vähän aikaa seistuaan.

_Anjutka_. Vai aikovatko, sanoi hän, panna hänet naimaan Akulinan?

_Akulina_. (Lähestyy Nikitaa rukkinsa takaa.) Kenenkä niin naimaan
Akulinan!

_Anjutka_. Nikitan.

_Akulina_. Jopahan?! Ja kuka sen sanoo?

_Nikita_. Ihmiset kuuluvat sanovan. (Katsoo häneen ja nauraa.) Akulina,
ottaisitko sinä minut?

_Akulina_. Sinutko? Ehkä joskus toiste ottaisinkin, vaan en nyt.

_Nikita_. Ja miks’et sitte nyt?

_Akulina_. Sinä et minua rakastaisi.

_Nikita_. Ka, miksikä en?

_Akulina_. Et saa rakastaa. (Nauraa.)

_Nikita_. Kuka kieltäisi?

_Akulina_. Emintimä, ka. Hän yhä toruu ja yhä perääsi katsoo.

_Nikita_. (Nauraa.) Katsos sitä! Oletpas sinä tarkka näkemään.

_Akulina_. Minäkö? Mitäpä tarkkuutta siinä tarvittaisiin? Enhän minä
toki sokea ole. Vast’ikäänkin vielä miten isää pöllytteli?! Senkin
paksunaamainen Syöjätär! (Menee kammioon.)

_Anjutka_. Nikita! Katsohan! (Katsoo ikkunaan.) Jo tulee! Turkanen
vie tuleekin. Minä menen pois. (Menee ulos.)


XIX KOHTAUS.

    Nikita, Akulina (Kammiossa) ja Marina.

_Marina_. (Tulee.) Mitä sinä teetkään minulle?!

_Nikita_. Mitäkö teen? En mitään.

_Marina_. Kieltäytyä tahdot.

_Nikita_. (Nousten vihaisesti ylös.) No, miksi hyväksi nyt tänne tulit?!

_Marina_. Voi, Nikita!

_Nikita_. Olettepa, todella, somia! Miksi tulit tänne?

_Marina_. Nikita!

_Nikita_. No? Mitä: Nikita? Nikita olenkin. Mitä tahdot? Mene, sanon!

_Marina_. Näen, että siis tahdot hylätä, unhottaa.

_Nikita_. Mitä minun sitte muistaa pitäisi? Itsekään ei tiedä, mitä
haastaa. Kun nurkantakana seisoit ja Anjutkan lähetit hakemaan
minua, vaan kun en tullut luoksesi, niin olisipa jo silloin sinun
pitänyt tietää, etten tarvitse sinua. Sehän on selvä. Niin menekin
sitte tiehesi!

_Marina_. Et tarvitse! Nyt et tarvitse minua! Minä uskoin sinua,
että rakastat minua, vaan kun turmelit minun, niin nyt et enää
tarvitsekaan.

_Nikita_. Suotta aikojasi vain tuossa haastat, ihan syyttä suotta.
Isällekin olet jos mitä kertonut. Mene jo, tee niin hyvin!

_Marina_. Itsehän tiedät, ett’en ketään muuta ole rakastanut, kuin sinua.
Ja vaikka et olisikaan nainut minua, niin en siitä olisi pahastunut.
Vaan siihen olen syytön, ett’et rakasta minua enää. Ja miks’et?

_Nikita_. Joutavia tässä tyhjänpäiten jaarittelet. Mene matkaasi
Mokomakin ymmärtämätön!

_Marina_. Ei minuun koske se, että petit minut, kun naida lupasit, vaan
se, ett’et rakasta minua enää. Eikä sekään koske, ett’et rakasta, vaan
että toiseen vaihdoit. Tiedän kyllä — kehen!

_Nikita_. (Astuu vihaisesti hänen luo.) Mokomain kanssa sitä on
pahemmassa kuin pulassa; ette ymmärrä niin mitään. Mene, sanon minä,
ennenkuin mitään pahempaa aikaan saatat.

Marina. Pahempaako? Lyödäkö ai’ot minua? No, lyö, he! Vaan miksi
käännät muotosi pois? Voi, Nikita!

_Nikita_. Mitäs hyvää siitäkään lähtee? Ihmiset vain tulevat. Mutta
mitäs tässä suotta aikojaankaan haastaa?

_Marina_. Se on siis lopussa, ja mikä on ollut, on mennyt! Ja unhottamaan
käsket! Mutta muistakin, Nikita! Minä suojelin neitsyeellistä
kunniatani kuin silmäterääni, vaan sinä minut ilman aikojasi turmelit,
petit. Et säälinyt orpoa (itkee) — hylkäsit minut. Sinä murhasit
minut, vaan minä en tahdo vihata sinua. Jumalan nimeen! Jos paremman
löydät, niin unhotat minun, jos pahemman, niin kyllä muistat minua.
— Muistat kyllä, Nikita! Hyvästi sitte! Voi, kuinka sinua rakastin!
Hyvästi viimeisen kerran! (Tahtoo halailla häntä ja tarttuu häntä
päähän.)

_Nikita_. (Irroittautuen.) Äh! Teidän kanssa sitä on pulassa! Jos et
sinä tahdo mennä ulos, niin menen minä, ja jää sinä tänne!

_Marina_. (Huudahtaen.) Peto sinä olet! (Ovella.) Ei suo sinulle Jumala
onnea, ei. (Menee itkien ulos.)


XX KOHTAUS.

    Nikita ja Akulina.

_Akulina_. (Tulee kammiosta.) Koira sinä olet, Nikita!

_Nikita_. No? Mikä nyt?

_Akulina_. Voi, miten hän itki, (itkee.)

_Nikita_. Mitäs sinä sitte vielä?

_Akulina_. Mitäkö? Loukkasit häntä. Niin teet sitte minullekin... senkin
koira! (Menee kammioon.)


XXI KOHTAUS.

    Nikita yksin.

_Nikita_. (Äänettömyys.) Sekös nyt on sotkuksissa! Rakastan, kuin
hunajaa, noita naisia, vaan annas kun sattuu heidän kanssaan jotakin
tehneeksi, niin sitä on pahemmassa kuin pulassa.

Esirippu.



Toinen näytös.


Näyttämö kuvaa kyläntietä ja Pjotrin taloa. Vasemmalla katsojista on
tuparakennus, jonka keskikohdalla eteinen ja portaat; oikealla portti
ja pihan pää. Anisja loukuttaa pihan perällä pellavia. Ensimäisen
näytöksen jälkeen on kulunut kuusi kuukautta.


I KOHTAUS.

    Anisja yksin.

_Anisja_. (Taukoaa ja kuuntelee.) Taas se siellä jotakin mörisee.
Vannaan uunilta laskeutui alas.


II KOHTAUS.

    Anisja ja Akulina (tulee, kantaen ämpärejä korennolla).

_Anisja_. Hän huutaa. Menehän kuulemaan, mitä se tahtoo. Näetsen, kun
ärjyy.

_Akulina_. Miks’et sinä sitte?

_Anisja_. Mene, kun käsketään. (Akulina menee tupaan.)


III KOHTAUS.

    Anisja yksin.

_Anisja_. Ihan se on saanut minut tuskistumaan. Ei sano, missä rahat
ovat, vaikka mikä olisi. Muutamia päiviä sitte kävi hän eteisessä ja
kätki varmaan ne sinne. Nyt en tiedä itsekään, missä ovat. Hän pelkää,
näköjään, niistä erota. Vaan talossa ne ovat. Kunpa vain löytyisivät.
Eilen ne eivät hänellä luonaan olleet. Ja nyt en itsekään tiedä, missä
ne ovat. Ihan lopen se on saanut minut tuskistumaan.


IV KOHTAUS.

    Anisja ja Akulina, (joka tulee ulos, sitoen huivia päähänsä).

_Anisja_. Minnekäs sinä?...

_Akulina_. Minnekö? Käski Maria tätiä mennä hakemaan. "Pyydä", sanoo,
"sisartani luokseni. Minä kuolen kohta, niin pitää häntä vähän
puhutella."

_Anisja_. (itsekseen.) Sisartaan pyytää luokseen. Voi minun päiviäni!
Voi, voi! Varmaan tahtoo hänelle rahat antaa. Mitä minä nyt teen! Voi,
voi! (Akulinalle.) Elä mene! Minnekä sinä?

_Akulina_. Tätiä hakemaan.

_Anisja_. Elä mene, sanon minä. Minä käyn itse hakemassa; mene sinä
joelle vaatteita huuhtomaan. Muuten et iltaan saakka saa valmiiksi.

_Akulina_. Mutta hänhän käski minun mennä.

_Anisja_. Mene, minne sinut laitetaan. Minä käyn itse Marfaa
hakemassa. Ota puserot tuosta aidalta!

_Akulina_. Puserotko? Vaan jos et sinä menekään? Ja hänhän käski.

_Anisja_. Kun kerran sanoin, niin menen. Missäs Anjutka on?

_Akulina_. Anjutka? Vasikoita vartioi.

_Anisja_. Lähetä hänet tänne; eihän ne pois juokse. (Akulina ottaa
liinavaatteet ja menee.)


V KOHTAUS.

    Anisja yksin.

_Anisja_. Ell’en mene, niin se haukkuu. Ja jos taas menen, niin
sisarelleen rahat antaa ja kaikki työni on hukkaan mennyt. Enpä tiedä
itsekään, mitä tehdä. Ihan on pääni pyörällä, (jatkaa työtään.)


VI KOHTAUS.

    Anisja ja Matrjona (tulee, keppi kädessä ja matkapussi selässä).

_Matrjona_. Jumala antakoon hyvää päivää, mansikkani.

_Anisja_. (Katsoo ympärilleen, jättää työnsä ja lyö kämmenensä yhteen
ilosta.) No, tätäpäs en odottanut, Matrjona kulta. Jopas lähetti Jumala
hyvän vieraan oikeaan aikaan.

_Matrjona_. Mikäs nyt on sitte?

_Anisja_. Ihan on mulla pää mennä sekaisin. — Semmoinen tuska!

_Matrjona_. Vielähän sen sanotaan elossa olevan.

_Anisja_. Elä puhukaan. Ei se ole elävä eikä kuollut.

_Matrjona_. Entäs rahat, onkos se ne kelle antanut?

_Anisja_. Just’ikään sisartaan, Marfaa, tahtoi hakemaan. Varmaan
rahojen takia.

_Matrjona_. Se on selvä. Vaan eikö lie antanut kelle jo tietämättäsi?

_Anisja_. Eikä ole. Minä vartioin häntä kuin haukka.

_Matrjona_. Missäs ne sitte ovat?

_Anisja_. Ei sano. Enkä saa mitenkään selkoa. Minne kätkenee paikasta
toiseen. Enkä Akulinaltakaan saa mitään tehdyksi. Hupero huperokseen,
vaan yhä kuitenkin vaanii ja vartioi. Voi minun päiviäni! Ihan olen jo
tuskastunut!

_Matrjona_. Voi, mansikkani, kyllä se ne rahat antaa pois käsistäsi,
niin että ikipäiväsi saat niitä ikävöidä. Ja talosta sinut vielä
ilman mitään pois työntävät. Olet koko ikäsi, kultaseni, kuluttanut
miehen parissa, jota et ole rakastanut, ja sitte saat vielä leskenä
keppikerjäläisenä kuleskella.

_Anisja_. Elä puhukaan, kultaseni. Sydämmeni on pakahtua, en tiedä
mitä tehdä eikä ole kenen kanssa neuvotella. Nikitalle kyliä haastoin,
vaan se pelkää asiaan ryhtyä. Sanoi vain minulle eilen, että lattiaan
ne ovat piiloitetut.

_Matrjona_. No, etsitkö?

_Anisja_. En voinut, — itse oli siellä. Huomaan, että se niitä milloin
luonaan kantaa, milloin muualla piilossa pitää.

_Matrjona_. Muista vain se, tyttöseni, että jos kerran hairinko
tapahtuu, niin et kuuna päivinä saa sitä korjatuksi. (Kuiskaten.) No,
oletko sitä väkevää teetä antanut, vai?

_Anisja_. Voi tokisen! (Aikoo vastata, mutta huomaa naapurimuijan ja
vaikenee.)


VII KOHTAUS.

    Samat ja Kuoma (kulkee tuvan ohi ja kuuntelee sisästä kuuluvaa
    huutoa. Anisjalle.)

_Kuoma_. Kuulehan, Anisja! Anisja! — Sinun miehesi siellä taitaa huutaa.

_Anisja_. Se niinikään aina yskii, ikäänkuin huutaisi. Kovin jo on
huono.

_Kuoma_. (Lähestyen Matrjonaa.) Terveeks’, muori kulta! Mistä kaukaa nyt
tullaan?

_Matrjona_. Kotoa, kultaseni. Poikaani tulin tervehtimään. Ja puseroita
toin. Aina sitä, näetsen, lapsikultaansa kaipaa.

_Kuoma_. Sitähän se on. (Anisjalle.) Luulin jo pitävän laudoille panna,
vaan aikaistapa näkyi olevan.

_Anisja_. Minnepä sitä on kiire?

_Matrjona_. Jokos sille on ehtoollinen annettu?

_Anisja_. Mitenkäs; eilen kävi pappi.

_Kuoma_. Jo minäkin, kultaseni, katselin eilen, että missähän siinä vielä
henki pysyy! Niin on kovin kuihtunut. Ja muutamia päiviä sitte ihan jo
lähtöä teki ja pyhäin kuvain eteen pantiin. Jo itkemäänkin ja pesemään
aiottiin ruveta.

_Anisja_. Vaan virkosi, ja nousi ylös. Nyt se taaskin siellä kuleksii.

_Matrjona_. Ai’ottekos viimeistä voitelusta sille antaa, vai?

_Anisja_. Tahtovathan ne ihmiset. Jos elää, niin ai’otaanhan sitä
huomenna lähettää pappia hakemaan.

_Kuoma_. Voi, Anisja kulta! Kyllä maar’ sinun tulee ikävä? Eikä sitä
syyttä sanota, että "ei sen mieli mettä keitä, joka on suuressa
surussa".

_Anisja_. No, vielä häntä puhuu.

_Kuoma_. Arvaahan tuon, kun se jo koko vuoden on hengenhieverissä.
Siinähän sitä on käsin sidottu.

_Matrjona_. Katkeraahan se on leskenkin elämä. Nuorena kyllä menettää,
vaan kukapa häntä vanhoilla päivillä säälii. Sillä ei vanhasta ole
myöden eikä säästäen. Niin tässä on minunkin laita. Pitkänkö matkan
olen kulkenut, niin olen jo ihan uuvuksissa, jalat jären turruksissa.
Vaan missä poikani on?

_Anisja_. Kyntämässä on. Mutta käyhän tupaan, niin pannaan samovaari
kiehumaan ja teellä luontoa lievitellään.

_Matrjona_. (Istuutuu.) Kylläpä olenkin uuvuksissa. Vaan mitä siihen
viimeiseen voitelukseen tulee, niin se on ihan välttämätöntä. Niinhän
ne ihmiset sanovat, että siitä on sielullekin hyötyä.

_Anisja_. Kyllä, huomenna lähetetään.

_Matrjona_. No niin, parasta se on. — Meillä taas, kultaseni, oli häät

_Kuoma_. Vai niin! Näinkö keväällä?

_Matrjona_. Eipä se sananlasku, näköjään, näy suotta totta sanovan,
että malttaa köyhä keittää, vaan ei malta jäähdyttää, ja niin sen on
naidessakin. Semjon Matvejitsh’han se Marinan otti.

_Anisja_. Löysipäs se tyttö onnensa!

_Kuoma_. Leskimies varmaan, jonka lastenhoitajaksi rupesi?

_Matrjona_. Neljä sillä on lasta. Kukas oikea ihminen hänet olisi
ottanut! No niin, sen tautta hän Marinan naikin. Ja se tietysti
mielellään sille meni. Viinaa, näetsen, ryypättiin, niin että vähän
maahankin läikähti, kun ei ollut lasi luja.

_Kuoma_. Sitäkös! Vai semmoinen huhu? No, onkos mies varakas, vai?

_Matrjona_. Siinäpähän nuo elää toistaiseksi.

_Kuoma_. Tottahan se on, että kukapa muu juuri lasten hoitajaksi menee.
Niinkuin täällä esimerkiksi on tuo Miihka. Mies, näetsen, kyllä...

_Miehen ääni_. Marfa hoi, minnekä sinä, senkin vietävä, menit? Tule
lehmää ajamaan. (Naapurinainen menee pois.)


VIII KOHTAUS.

    Anisja ja Matrjona.

_Matrjona_. (Puhuu tavallisella äänellä naapurinaisen poistuessa.) Kun,
näetsen, tyttö nyt on naitettu, niin ei ainakaan minun ukkohölmöni
enää Nikitaa ajattele. (Muuttaa yht’äkkiä äänensä kuiskeeksi.) Jo meni
pois! (Kuiskaten.) Niin no, oletko sitä teetä juottanut, vai?

_Anisja_. Voi, elä muistelekaan! Kuolkoon ennen itsestään! Ja eihän
se siitä kuitenkaan kuole; syntiä vain teen. Voi minun päiviäni! Minkä
tautta annoitkaan minulle niitä pulveria?

_Matrjona_. Mitäs pulvereista?! Nehän, hyvä ihminen, ovat unipulveria;
miks’ei niitä sitte antaisi? Ei niistä mitään pahaa lähde.

_Anisja_. Enhän minä niitä unipulveria tarkoita, vaan niitä valkoisia.

_Matrjona_. No, ne on, mansikkani, lääkepulveria.

_Anisja_. (Huoahtaa.) Tiedän; mutta pelottaa. Ihan se on saanut minut
tuskistumaan.

_Matrjona_. Jokos olet paljonkin käyttänyt?

_Anisja_. Kahdesti olen antanut.

_Matrjona_. No, eikös tuntunut mitään?

_Anisja_. Itse kosketin huulillani teehen, ei kuin pikkuruisen
karvasteli. Vaan hän joi kaikki teen kanssa ja sanoi, että "ei
maistu minulle teekään". Siihen minä, että "sairaasta tuntuu kaikki
karvaalta". Mutta voi kun se minusta oli kamalaa, Matrjona kulta.

_Matrjona_. Mitä tuota ajattelee! Pahempi vain on ajatella.

_Anisja_. Parempi olisi ollut, ett’et olisi niitä antanutkaan minulle
ja syntiin saattanut. Kun muistelen, niin oikein sydäntä vihloo.
Miksikä ne annoitkaan minulle?!

_Matrjona_. Mitä sinä nyt, mansikkani! Ole jo, Herran nimessä! Mitä sinä
minun päälleni lykkäät? Eläkä sinä, hyvä ihminen, syytöntä syytä! Jos
mitä tulee, niin olen minä viaton enkä tiedä mistään tään taivaallista,
— ristiä suutelen sen päälle, ett’en ole mitään pulveria antanut enkä
ole kuullut enkä nähnyt, mitä pulveria ne ovatkaan. Ajattelehan sinä,
hyvä ihminen, itse. Me tässä tuonnoin vielä sinusta haastettiin,
että kylläpä se raukka vaivaa näkee. Tytärlentämä on hupelo ja mies
lahonnut kuin kanto. Semmoisessa elämässä sitä tekee jos mitä.

_Anisja_. Enhän minä kielläkään. Ja minun asemassani on valmis
pahempaankin: joko hirteen menemään tahi hänet kuoliaaksi kuristamaan.
Sillä mitäs elämää tämä on?

_Matrjona_. Sitähän se on. — Aikaa ei ole avosuin töllistellä. Ja oli
miten oli, niin pitää rahoja etsiä ja antaa hänen sitä teetä juoda.

_Anisja_. Voi minua poloista! En tiedä, mitä tehdä, ja kovin
pelottaakin. Kunpa ennen kuolisi itsestään. Sillä en tahtoisi sitä
sielulleni ottaa.

_Matrjona_. (Vihaisesti.) Vaan miks’ei se rahoja ilmoita? Vai aikooko
se ne mukaansa ottaa eikä kellekään antaa? Onkos se hyvin tehty?
Armahtakoon Herra, semmoiset rahat ja suotta aikojaan hukkaan menevät.
Eikös se sitte ole synti? Mitäs hän sitte tekee? Vai katsellako vain
häntä pitää?

_Anisja_. Enpä tiedä enää itsekään. Ihan se on saanut tuskistumaan
minut.

_Matrjona_. Mitä et tiedä? Asiahan on selvä. Jos nyt teet erehdyksen,
niin tulet sitä ikäsi katumaan. Hän antaa sisarelleen rahat ja sinä
jäät ilman.

_Anisja_. Voi, voi, sitähän se lähetti hakemaan — pitää mennä.

_Matrjona_. Elä nyt sitä kiirehdi, vaan pane ensi asiaksesi samovaari
kiehumaan. Juotetaan sitte hänelle teetä ja etsitään rahat yhdessä.
Kyllä maar’ ne käsiimme saadaan.

_Anisja_ Voi, kun ei vain mitään tapahtuisi.

_Matrjona_. Ka mitä sitte? Voiko katsella vain? Ja silmilläsikö sinä
vain rahoja koskettelet käsiin ottamatta? Tee sitte, niinkuin tahdot.

_Anisja_. Menenpähän sitte ja panen samovaarin kiehumaan.

_Matrjona_. Mene, mansikkani, ja tee niinkuin tehdä pitää, ett’ei
perästäpäin katua tarvitsisi. Se on oikein. (Anisja aikoo poistua.
Matrjona kutsuu takaisin.) Yksi asia vain. Nikitalle elä haasta mitään!
Hän on hölmö. Jumala varjelkoon, jos hän saapi pulvereista tiedon.
Hän voi tehdä, Jumala tiesi, mitä, sillä hän on kovin sääliväinen.
Ennen aikaan hän, näetsen, ei ottanut kanaakaan tappaakseen. Elä
haasta hänelle! Hukka perii, sillä hän ei sitä ymmärrä. (Pysähtyy
kauhistuneena, kun Pjotr näytäkse kynnyksellä.)


IX KOHTAUS.

    Samat ja Pjotr. (Kämpii rappusille, varoen kädellään seinää vasten,
    ja huutaa heikolla äänellä.)

_Pjotr_. Miks’ette kuule, kun huudetaan. O — oih! Anisja, kuka tääll’
on? (Vaipuu penkille.)

_Anisja_. (Tulee esiin nurkan takaa.) Mitä ulos ryömit? Olisit
maannut, missä makasit.

_Pjotr_. Menikös se tyttö Marfaa hakemaan, vai?... Niin on vaikea...
Oih, jospa jo kuolema tulisi pikemmin...

_Anisja_. Ei sill’ ole aikaa, — lähetin hänet joelle. Jahka kerkiän,
niin menen itse.

_Pjotr_. Lähetä Anjutka! Missä hän on? Oih, kun on vaikea! Oih, kuolema
on käsissä!

_Anisja_. Itsekin lähetin häntä etsimään.

_Pjotr_. Oih! Missä hän on?

_Anisja_. Missä lie, senkin vietävä.

_Pjotr_. Oih, en jaksa enää. Sisuksia polttaa. Ihan kuin näverillä
kaivaa. Miksi te jätitte minut, kuin minkäkin koiran... ei ole kuka
juotavaakaan antaisi... Oih!.. Lähetä Anjutka luokseni!

_Anisja_. Tuossahan tuo on. Anjutka, mene isän luo.


X KOHTAUS.

    Samat ja Anjutka (juoksee sisään. Anisja menee nurkan taakse).

_Pjotr_. Menehän... oih!... Marfa-tädin luo ja sano, että isä kutsuu
ja että hän tulisi, — minun on tarvis.

_Anjutka_. Saattaahan tuon.

_Pjotr_. Odotahan. Sano, että heti on tarvis. Sano, että kuolen.
O — oih!...

_Anjutka_. Paikalla, jahka huivin otan, (juoksee pois.)


XI KOHTAUS.

    Pjotr, Anisja ja Matrjona.

_Matrjona_. (iskien silmää.) No, muista nyt asiasi! Mene tupaan ja
tunnustele joka paikka! Etsi kuin koira kirppua; kaikki paikat hae!
Minä tässä heti hänen tutkin.

_Anisja_. (Matrjonalle.) Ihan olen kuin rohkeampi sinun kanssasi.
(Lähestyy rappusia. Pjotrille:) Panenko sinulle samovaarin kiehumaan?
Tuossa Matrjona tuli poikaansa tervehtimään, — niin juotte yhdessä.

_Pjotr_. Panehan. (Anisja menee porstuaan.)


XII KOHTAUS.

    Pjotr ja Matrjona. (Matrjona astuu rappusien luo.)

_Pjotr_. Päivää!

_Matrjona_. Jumal’ antakoon, kultaseni, Jumal’ antakoon! Yhä vain,
näemmä, sairastelet. Ja kovin on sinua sääli minun ukkonikin. Käski
tulla tiedustelemaan. Ja terveisiä lähetti. (Kumartaa vielä kerran.)

_Pjotr_. Kuolema tässä tulee.

_Matrjona_. Sitähän minä katselen, että kovin olet laihtunut, kultaseni,
kovin. Ei se, näemmä, tauti kaunistele.

_Pjotr_. Tullut se on, minun hetkeni.

_Matrjona_. Jumalan tahto, Pietari Ignatjitsh! Kun jo ehtoollisen sait,
niin, Jumala suo, saat viimeisen voiteluksenkin. Vaimosi on, Jumalan
kiitos, viisas, osaa haudata ja hautajaiset laittaa, niinkuin pitää. Ja
minun poikani kyllä sillä välin talosta huolen pitää.

_Pjotr_. Eipä ole, kelle käskyt antaa! Eukko ei ole tolkun ihminen,
tuhmuuksia vain tekee, minä kyllä kaikki tiedän... tiedän... Tytär on
hupelo ja nuorikin vielä. Olen taloni valmistanut, vaan ei ole kuka
asiat hoitaisi. Ja sääli on myöskin. (Nyyhkyttää.)

_Matrjona_. Jos tahdot mitä rahojen suhteen määrätä, niin sano vain...

_Pjotr_. (Anisjalle porstuaan.) Menikös Anjutka jo, vai?

_Matrjona_. (Syrjään.) Muistipas.

_Anisja_. (Porstuasta.) Justiinsa lähti. Tulehan tupaan; minä saatan.

_Pjotr_. Annahan istua viimeiseltä. Siellä on niin painostava ilma.
Ja niin on vaikea minun. Oi, ihan on polttanut sydämmeni.. Kumpa jo
kuolema tulisi.

_Matrjona_. Elämä ja kuolema on Jumalan kädessä, Pietari Ingatjitsh.
Eikä sitä kuolemaa tiedä. Vielä siitä väliin virkoaakin. Niinpä tässä
meidänkin kylässä muuan mies jo oli ihan kuolemaisillaan...

_Pjotr_. Eikä. Tunnen, että kuolen kohta, tunnen. (Nojautuu alas ja
sulkee silmänsä.)


XIII KOHTAUS.

    Samat ja Anisja.

_Anisja_. (Tulee ulos.) No, tuletko vai et? Sinuapa nyt pitää odottaa.
Pjotr! Pjotr hoi!

_Matrjona_. (Menee syrjään ja houkuttelee Anisjaa luokseen.) No?

_Anisja_. (Laskeutuu rappusilta Matrjonan luo.) Ei ole.

_Matrjona_. Etsitkös joka paikan? Lattiastakin?

_Anisja_. Ei ole sielläkään. Ell’ei parvella ole. Eilen hän sinne
kapusi.

_Matrjona_. Etsi, se on pääasia! Niinkuin kielellä nuole. Sillä minä
huomaan jo, että hän niinkin kuolee kohta, — kynnet ovat jo siniset ja
kasvot mullankarvaiset. Onkos samovaari jo kiehunut, vai?

_Anisja_. Jo se alkaa kiehua.


XIV KOHTAUS.

    Samat ja Nikita (tulee toiselta puolelta, jos mahdollista ratsain,
    portaille; ei huomaa Pjotria.)

_Nikita_ (äidilleen.) Päivää, äiti! Terveitäkö kotona ollaan?

_Matrjona_. Jumalan kiitos! Siinähän sitä eletään, niin kauan kuin leipää
on.

_Nikita_. No, mitenkäs isäntä jaksaa?

_Matrjona_. (osoittaa portaille.) Hiljaa, tuossahan tuo istuu.

_Nikita_. Ka, istukoon. Mitäs se minua liikuttaa?

_Pjotr_. (Aukaisee silmänsä.) Nikita, Nikita hoi! Tules tänne! (Nikita
lähestyy. Anisja kuiskaa Matrjonan kanssa.) Miksi niin aikaiseen tulit?

_Nikita_. Kynnin jo loppuun.

_Pjotr_. Entäs kynnitkös sen sillan takaisen saran?

_Nikita_. Sinne on pitkä matka ajaa.

_Pjotr_. Pitkäkö matka? Talosta on pitempi. Kun varta vasten ajaa
pitää. Samalla olisi mennyt... (Anisja kuuntelee näyttäytymättä.)

_Matrjona_. (Tulee lähemmäksi.) Voi, poikani, miks’et tee isännän
mieliksi? Isäntä on kivulloinen ja luottaa sinuun ja sinun pitää
voimiasi ponnistaa ja palvella häntä, kuin omaa isääsi, niinkuin minä
käskin.

_Pjotr_. No, tuota, oih... ota sitte perunoita ylös, ja naiset... oi!
saavat valikoida.

_Anisja_. (Itsekseen.) Johan nyt menin! Tahtoo, näet, taaskin kaikki
pois laittaa, sillä varmaan on hänellä rahat nyt luonaan. Jonnekin se
aikoo ne piiloittaa.

_Pjotr_. Muuten... oih! tulee aika istuttaa ja pilaantuvat. Oih, en
jaksa enää. (Nousee ylös.)

_Matrjona_. (Juoksee rappusille ja auttaa Pjotria.) Tupaanko pitää
saattaa.

_Pjotr_. Viehän. (Seisahtuu.) Nikita!

_Nikita_. (Vihaisesti.) Ka, mikä on?

_Pjotr_. Minä en näe sinua enää... Kuolen tänään. — Anna minulle
anteeksi, anna anteeksi, jos olen rikkonut jotenkin sinua vastaan...
Jos sanoilla taikka teoilla olen joskus rikkonut... Ja olenhan sitä
tehnyt. Anna anteeksi.

_Nikita_. Mitäpä siitä anteeksi... Kaikkihan sitä syntisiä ollaan.

_Matrjona_. Voi, poikani! Säälihän toki!

_Pjotr_. Anna anteeksi, Kristuksen tähden, (itkee.)

_Nikita_. Jumala anteeksi antaa, isäntä. Eihän minulla ole syytä olla
vihoissani. Pahaa en ole täällä mitään kokenut. Antakaa te minulle
anteeksi, ehkä minä olen paljoa syyllisempi. (Itkee. Pjotr menee
nyyhkyttäen. Matrjona auttaa häntä.)


XV KOHTAUS.

    Nikita ja Anisja.

_Anisja_. Voi minua poloista! Ei se sitä ilman aikojaan sanonut: vaan
näköjään jotakin ajatteli. (Menee Nikitan hio.) Mitäs sinä sanoit, että
rahat ovat lattiassa, kun eivät ole.

_Nikita_. (Ei vastaa, vaan itkee.) En mitään pahaa ole häneltä saanut,
vaan paljasta hyvää. Ja mitä olenkaan tehnyt!

_Anisja_. Ole tuossa! Missä rahat ovat?

_Nikita_. (Vihaisesti.) Mistä minä tiedän. Etsi itse!

_Anisja_. Kovinpa olet sääliväinen!

_Nikita_. Sääli minun on häntä, kovin sääli. Kuinka hän itki! O—oh!

_Anisja_. Senkös nyt kävi sääliksi, ja vielä ketä! Koirana se on sinua
kohdellut, vastikään vielä käski pellolle ajamaan. Säälisit ennemmin
minua.

_Nikita_. Mitä sinussa on säälimistä?

_Anisja_. Kuolee ja rahat piiloittaa...

_Nikita_. Eikä piiloita...

_Anisja_. Voi, Nikita! Hän lähetti sisartaan hakemaan; tahtoo, näet,
hänelle antaa. Hukka meidät perii! Kuinka sitä eletään, jos hän antaa
rahat pois. Pellolle ajavat minutkin! Tekisit edes sinä jotakin.
Sanoithan hänen eilen parvelle kiivenneen.

_Nikita_. Näin kyllä hänen sieltä tulevan, vaan minne hän rahat pisti,
sitä en tiedä.

_Anisja_. Voi minun päiviäni! Menenpähän sieltä etsimään. (Nikita
vetäytyy syrjään.)


XVI KOHTAUS. i

    Samat ja Matrjona (tulee tuvasta, laskeutuu Anisjan ja
    Nikitan luo, kuiskaten.)

_Matrjona_. Elä mene minnekään. Rahat on hänellä. Minä tunnustelin;
ristinyörissä riippuvat.

_Anisja_. Voi minun päiviäni!

_Matrjona_. Jos nyt päästät käsistäsi, niin et kuuna päivinä saa. Sisar
tulee ja sieppaa.

_Anisja_. Jos tulee, niin hän antaa ne hänelle, se on varma. Vaan
mitä minä nyt teen? Voi minun päiviäni!

_Matrjona_. Mitäkö pitää tehdä? Katsohan tänne: samovaari kun on
kiehunut, niin mene ja valmista tee, ja kaada hänelle (kuiskaten);
paperista karista kaikki ja anna hänen juoda. Kun on kupillisen juonut,
niin silloin otat häneltä rahat. Ei vain hän sitä sitte enää kellekkään
kerro.

_Anisja_. Voi, pelottaa!

_Matrjona_. Elä nyt pakise, vaan tee väleen; minä sill’aikaa hänen
sisartaan vartioin, jos niiksi tulee. Eläkä hairahdu, vaan ota rahat ja
tuo tänne. Nikita ne sitte kätkee.

_Anisja_. Voi minun päiviäni! Kuinka minä siihen ryhdyn ja... ja...

_Matrjona_. Elä pakise, sanon minä, vaan tee niinkuin käsken. Nikita!

_Nikita_. Mitä?

_Matrjona_. Istu ja odota tuossa seinävieruksella, jos mitä saat toimeksi.

_Nikita_. (Tehden liikkeen kädellään.) No jo ne naiset keksii!
Tykkenään ihan kietovat verkkoihinsa. Olkaa ja jääkää! Pitää todellakin
mennä perunoita nostamaan.

_Matrjona_. (pidättää hänet tarttumalla hänen käsivarteensa) Odota, sanon
minä.


XVII KOHTAUS.

    Samat ja Anjutka (tulee).

_Anisja_. No? Mitä?

_Anjutka_. Hän oli tyttärensä luona kaalimaassa. Tulee siinä paikassa.

_Anisja_. Jos tulee, mitä me sitte teemme?

_Matrjona_. Kyllä kerkiät! Tee, niinkuin käsken.

_Anisja_. En tiedä enää itse, — en mitään; ihan on pääni sekaisin.
Anjutka! Mene, sirkkuseni, vasikoita katsomaan, etteivät metsään
juoksisi. Oi, en uskalla minä...

_Matrjona_. Mene tuossa jo! Varmaan on samovaarikin jo kiehunut maahan.

_Anisja_. Voi, polonen päiviäni! (Menee.)


XVIII KOHTAUS.

    Matrjona ja Nikita.

_Matrjona_. (Lähestyen poikaansa.) Kas niinikään, poikaseni. (Istuu hänen
rinnalleen seinänvierukselle.) Asiata pitää sinunkin aprikoida eikä
vain miten kuten.

_Nikita_. Mitä asiaa?

_Matrjona_. Sitä, mitenkä sinun on maailmassa elettävä?

_Nikita_. Kuinka niin maailmassa elettävä? Niinkuin muut ihmiset
elävät, niin minäkin.

_Matrjona_. Ukko, näet, varmaan kuolee tänään?

_Nikita_. Jos kuolee, niin taivas hänen sielunsa korjatkoon. Mitäs
minulla on sen kanssa tekemistä?

_Matrjona_. (Katselee puhuessaan koko ajan rappusille.) Voi, poikaseni!
Elossa elävän mieli. Ja siinä sitä, kultaseni, paljon ymmärrystä
tarvitaan. Vai kuinka luulet? Sinun asioitasi olen joka paikassa
juossut, koivet kuiviksi olen juossut sinun hyväksesi puuhaten. Ja
muistakin sitte, ettet minua unhota.

_Nikita_. Mitä sitte olet puuhannut?

_Matrjona_. Sinun asiatasi, sinun kohtaloasi. Ja ell’ei puuhaa, niin
ei siitä mitään lähde. Tunnethan Ivan Moiseitshin? Hänenkin luonaan
kävin. Poikkesin tässä tuonnoin hänen luokseen, näetsen, ja yhden asian
selvitin; siinä istuessa se tuli puheeksi. Mitenkäs, kysyin minä,
Ivan Moiseitsh se semmoinen asia olisi selvitettävä. Jos, esimerkiksi,
sanoin, leskimies ottaa ja naipi toisen kerran ja, esimerkiksi, ei ole
muita lapsia, kuin tytär kummastakin naimisesta. Jos nyt, minä sanoin,
se mies kuolee, niin voipiko, minä sanoin, sen lesken kanssa talosille
taas ruveta toinen mies? Voipiko, minä kysyin, se mies naittaa tyttäret
ja itse jäädä talonomistajaksi? Voipi, sanoi hän, vaan siinä pitää
olla paljon kykyä; rahalla, sanoo, sen asian voi kyllä sovittaa, vaan
rahatta, sanoo, ei ole yrittelemistäkään.

_Nikita_. (Nauraa.) Vielä häntä puhuu: rahaa sitä heille antaa pitää.
Rahaa kaikki tarvitsevat.

_Matrjona_. Minä, kultaseni, siinä ilmaisinkin hänelle kaikki. Ensi
työkseen, sanoi hän, pitää poikasi kirjoittautua sen kylän kirjoihin,
vaan siihen pitää olla rahaa, jotta ukkoja juottaa. Ne, näetsen,
panevat nimen kirjaan. Kaikki, sanoo, pitää osata tehdä. Katsohan
tänne (Ottaa nenäliinastaan paperin); tässä se jo paperinkin
kirjoitti. Luehan, sinähän osaat. (Nikita lukee, Matrjona kuuntelee.)

_Nikita_. Tämähän on oikeudenpäätös. Erityistä viisautta siinä ei ole.

_Matrjona_. Sinun pitää kuulla, mitä Ivan Moiseitsh sanoo. Ennen kaikkia,
sanoi hän, pitää katsoa, ettei rahat pääsisi käsistä. Ell’ei leski,
sanoi hän, rahoja saa, niin ei tytärten naittamisestakaan tule mitään.
Raha se on, sanoo, joka kaikki tekee. Niin että katso nyt, poikaseni!
Asia alkaa kypsyä.

_Nikita_. Mitäs minulla on sen kanssa tekemistä? Puuhatkoon hän;
hänenhän ne ovat rahatkin.

_Matrjona_. Voi, miten sinä haastat, poikaseni! Voikos akkaväki nyt
mitä aikaan saada? Jos hän rahat saakin, niin mitä hän tehdä osaa.
Tietäähän sen, mitä akkaväki osaa; ja sinähän yht’hyvin olet mies. Sinä
voit sekä rahat kätkeä, että mitä hyvänsä. Sinullahan on yhtä kaikki
ymmärrystäkin enemmän, jos että niinkuin niiksi tulisi.

_Nikita_. Äh, ei teidän naisten käsityksestä ole tolkkua yhtään mitään.

_Matrjona_. Vai ei ole tolkkua?! Kaiva sinä rahat maahan, niin on eukko
käsissäsi. Ja jos mikä sattuu, että hän nurisemaan rupee tahi niin,
niin kelpaa silloin häntä nuhdella.

_Nikita_. Vähät minä teistä! Minä lähden.


XIX KOHTAUS.

    Nikita, Matrjona ja Anisja (joka juoksee kalpeana ulos tuvasta
    nurkan taakse Matrjonan luo).

_Anisja_. Hänellä ne olivat. Tässä ovat. (Näyttää esiliinan alta.)

_Matrjona_. Anna Nikitalle, niin hän ne kätkee. Nikita! Ota ja
piiloita jonnekin.

_Nikita_. Ka, anna sitte.

_Anisja_. Voi minun päiviäni! Kyllähän minä ne itse... (Menee portille.)

_Matrjona_. (Tarttuu hänen käsivarteensa.) Minnekä sinä? Vielä voivat
ihmiset älytä ja sattuu sisar tulemaan. Anna Nikitalle, hän tietää.
Sekös on hupakko!

_Anisja_. (Pysähtyy epäröiden.) Voi minua poloista!

_Nikita_. Ka, annahan tuossa, niin pistän jonnekin.

_Anisja_. Minne ne pistät sitte?

_Nikita_. Vai pelkäät? (Nauraa.)


XX KOHTAUS.

    Samat ja Akulina (tulee vaatteita kantaen).

_Anisja_. Voi minun päiviäni! (Antaa rahat.) Nikita, katso nyt!

_Nikita_. Mitä pelkäät? Panen semmoiseen piiloon, ett’en itsekään
löydä. (Menee.)


XXI KOHTAUS.

    Matrjona, Anisja ja Akulina.

_Anisja_. (Seisoo pelästyneenä.) Voi, mitenkä hänen lienee...

_Matrjona_. Jokos hän kuoli?

_Anisja_. Eikö lie kuollut. Kun otin, niin ei hievahtanutkaan.

_Matrjona_. Mene tupaan, tuossa tulee Akulina.

_Anisja_. Minähän sitä olen rikkonut, vaan entäs hän, ja rahat...

_Matrjona_. Ole jo tuossa ja mene tupaan! Ka, tuossahan Marfakin on.

_Anisja_. Nyt luotin häneen; vaan mitähän tästä tullee. (Menee.)


XXII KOHTAUS.

    Marfa, Akulina ja Matrjona.

_Marfa_. (Tulee toiselta, Akulina toiselta puolelta. Akulinalle.) Olisin
jo taannoin tullut, vaan kävin tyttäreni luona. No, mitenkä ukko
jaksaa? Vai tekeekö jo lähtöä?

_Akulina_. (Ottaa vaatteita.) Kukas hänet tietää. Minä olin joella.

_Marfa_. (Osoittaen Matrjonaa.) Kukas tämä tässä on?

_Matrjona_. Sujevasta olen, Nikitan äiti, kultaseni. Terveeks’,
terveeks’! Ihan on kuihtunut miesraukka, veljesi, ihan. Itse
vastikään kävi tässä ulkona. Käykää, sanoi, sisartani hakemassa,
sillä sanoi... Voi! Joko lie kuollutkin?


XXIII KOHTAUS.

    Samat ja Anisja (juoksee huutaen ulos tuvasta, tarttuu pylvääseen
ja alkaa ulvoen itkeä).

_Anisja_. Vo-ooi! Vo-ooi kun jäätti, kun jäätti y-yyksin...
leskiraukaksi... ikipäiviksi... sulki suloiset silmänsä...


XXIV KOHTAUS.

    Samat ja Kuoma. (Kuoma ja Matrjona tukevat häntä käsivarsista.
    Akulina ja Marfa menevät tupaan. Kansaa keräytyy.)

_Ääni kansan joukosta_. Pitää mammoja kutsua pois korjaamaan.

_Matrjona_. (Käärien ylös hihojaan.) Varmaan on vettä kattilassa? Eikä
lie samovaaristakaan vielä vesi kaadettu pois. Autanpahan minäkin.

Esirippu.



Kolmas näytös.


Pjotrin tupa. Talvi. Toisen näytöksen jälkeen on kulunut 9 kuukautta.
Anisja istuu yksinkertaisesti puettuna ja kutoo kangasta. Anjutka on
uunilla. Mitritsh, renkiukko, tulee.


I KOHTAUS.

_Mitritsh_. (Tulee hitaasti ja riisuu yltään.) Oh, Herra armahda! Eikös
isäntä ole tullut, vai?

_Anisja_. Mitä?

_Mitritsh_. Nikita, sanon, eikö ole kaupungista palannut?

_Anisja_. Eikä ole.

_Mitritsh_. Juomaan näkyy sitte jääneen. Oh, hyvä isä!

_Anisja_. Joko riihellä on kaikki reilassa?

_Mitritsh_. Ka, mitenkäs sitte? Kaikki on reilassa, niinkuin olla pitää.
Minä en tee mitään miten kuten. Oh, hyvä Isä! Laupias pyhä Miikula!
(Kaivelee känsiään.) Vaan jopa hänen olisi aika joutuakin.

_Anisja_. Mikäpä sitä kiirehtisi. Kun rahaa on, niin tytön kanssa
huvittelekse, luulen ma.

_Mitritsh_. Kun rahaa on, niin mikäs siin’ on huvitellessa. Mitäs se
Akulina kaupunkiin lähti?

_Anisja_. Kysy sinä häntä! Mikä hitto lie hänet sinne vienyt.

_Mitritsh_. Miksikö kaupunkiin meni? Kaupungissa kaikkia paljon on, kun
vain on, millä ostaa. Oh, hyvä Isä!

_Anjutka_. Minä kuulin itse, äiti, miten isä sanoi Akulinalle, että
"minä ostan sinulle saalin", niin, turkanen vie, sanoikin. Ja itse,
sanoi, saat valita. Ja miten se Akulina koreaksi laittautui: flyyssisen
takin pani päälleen ja ranskalaisen huivin otti.

_Anisja_. Eipä todenperään tytön häpeä kynnystä kauemmas riitä; kun
sen yli astuu, niin kaikki unhottaa. Semmoinen sekin on hävytön.

_Mitritsh_. Vielä mitä! Ja mitä siinä häpeää? Rahaa kun on, niin ei
muuta, kuin huvittele. Oh, hyvä Isä! Varhaistapa taitaa olla illastaa?
(Anisja on vaiti.) Käynpähän lämmittelemään sillä välin. (Nousee
uunille.) Oh, hyvä Isä, pyhä Äiti Neitsyt Maaria ja laupias pyhä
Miikula!


II KOHTAUS.

    Samat ja Kuoma.

_Kuoma_. (tulee.) Ei, näen mä, ole vielä miehesi palannut.

_Anisja_. Ei ole.

_Kuoma_. Olisipa jo aika. Kentiesi on meidän ravintolaan poikennut.
Fjokla-sisar kertoi, että siellä seisoo monta rekeä kaupungista.

_Anisja_. Anjutka, hoi!

_Anjutka_. Mitä?

_Anisja_. Juoksehan, Anjutka, ravintolaan katsomaan, eikö hän lie
sinne päissään poikennut?

_Anjutka_. (Hyppää alas uunilta ja pukeutuu.) Paikalla.

_Kuoma_. Ja onko hänellä Akulina muassa?

_Anisja_. Eihän sillä muuten olisi ollut menemistäkään. Tytön
tähtenhän se asiaakin sai. Pankista sanoi pitävän käydä rahaa
nostamassa, vaikka tyttöhän se häntä vain kietoo.

_Kuoma_. (Päätään pyöritellen.) Elä sano mitään! (Äänettömyys.)

_Anjutka_. (Ovelta.) Jos on siellä, niin pitääkö mitä sanoa?

_Anisja_. Katso vain, onko siellä.

_Anjutka_. No, minä kyllä väleen juoksen. (Menee ulos.)


III KOHTAUS.

    Anisja, Mitritsh ja Kuoma. (Pitkä äänettömyys.)

_Mitritsh_. (mörähtää.) Oh, hyvä Isä! Laupias pyhä Miikula!

_Kuoma_. (Säpsähtää.) Hyi, kun säikäytti! Kukas se on?

_Anisja_. Mitritsh — renki.

_Kuoma_. Voi, voi, kun pelästytti. Ja minä ihan unhoitin. Vaan kuulehan,
kuomaseni, kerrotaan, että Akulinan aikovat viedä miehelään.

_Anisja_. (Nousee kangaspuilta ja istuutuu pöydän luo.) Yrittihän
ne sitä Dedlovasta päin, vaan näköjään oli huhu heilläkin käynyt,
yrittihän ne ja siihen se asia jäi. Ketäpä sitä haluttaisi?

_Kuoma_. Entäs Sujevan Lisimov?

_Anisja_. Kävihän se puhemies sieltäkin, vaan ei tullut mitään. Eikä
se kovin luoksensa houkuttele.

_Kuoma_. Vaan Haittaapa pitäisi.

_Anisja_. Ja miten vielä. En tiedä, kuomaseni, miten saisin talosta
pois, vaan ei asia mallaa. Ei oikein ole halukas Nikita eikä tyttökään.
Ei, näetsen, ole vielä kyllikseen henttunsa kanssa vehtaillut.

_Kuoma_. Voi, voi, sitä syntiä! Kuka sitä voisi ajatellakaan. Isäntimähän
hän on sille.

_Anisja_. Oh, kuomaseni. Niin sukkelasti ne ovat minut peijanneet ja
veijanneet, ett’ei sanoakaan saata. En mitään, hupsu, huomannut, en
mitään ajatellut, kun naimisiin menin. Enkä mit’ikään aavistanut, että
heillä jo oli kaikki asiat sovittu.

_Kuoma_. Onpas nyt jotain!

_Anisja_. Ja kasvamistaan on heidän välinsä kasvanut; minulta,
näetsen, salaa. Voi, kuomaseni, tukalaksi, lopen tukalaksi on minulle
elämäni käynyt. Kunpa vain en rakastaisi häntä.

_Kuoma_. No, vielä häntä sanoo!

_Anisja_. Kovin, kuomaseni, minuun koskee häneltä semmoista loukkausta
kärsiä. Kovin koskee!

_Kuoma_. Sanotaanpa, että hän on kovakouraiseksikin käynyt?

_Anisja_. No, jos mitä! Ennen aikaan hän juovuspäissään toki lempeä
oli. Ja kun ennen joi, niin aina kuitenkin olin hänen mielestään
hyvä, vaan nyt, kun on ryypännyt, niin päälleni tuppaa ja jalkoihin
tallaa. Muutama päivä sitte lettiin kävi käsiksi, niin että töintuskin
irti pääsin. Ja tyttö, se taas on pahempi, kuin käärme. Kumma, että
semmoisia maakaan synnyttää.

_Kuoma_. Voi, voi, kuomaseni, sairas sinä olet, sen näen sinua
katsellessani! Ja onpas siinä kärsimistä! Kerjäläisen itsellesi otit,
ja nyt se sillä lailla sinua kohtelee. Miksi et sinä häntä siitä edes
varoittele?

_Anisja_. Voi, rakas kuoma! Minkä sitä sydämmelleen saapi?! Vainaja
oli kyllä ankara, ja kuitenkin minä häntä pyörittelin, miten tahdoin;
vaan tässä en voi mitään, kuomaseni. Kun näen hänen, niin heti viha
lauhtuu. Eikä rohkeuttakaan minulla ole vähääkään häntä vastaan;
kävelen vain hänen edessään, kuin mikä kana.

_Kuoma_. Voi, hyvä ihminen! Kyllä sen näkee, mitä sinulle on tehty!
Matrjonanhan kerrotaan semmoisia asioita ajavan. Se se varmaan on...

_Anisja_. Sitähän minä itsekin ajattelen. Oikein toisinaan
harmittaakin. Tekisipä mieli repiä mies palasiksi. Vaan kun näen hänet,
niin ei, — ei nouse sydän häntä vastaan.

_Kuoma_. Näkeehän sen, mistä se on lähtenyt. Kauankos sitä, hyvä
ihminen, Jumalan luomaa turmellakseen tarvitsee. Oikein ihmettelen
sinua katsellessani, minne kaikki on kadonnut.

_Anisja_. Ihan minä olen kuin jalkapuussa. Ja katsohan tuota Akulina
hupeloakin! Mokomakin tyttökutale, vaan katsopas sitä nyt! Mistä siihen
nyt kaikki on tullut?! Ja miten Nikita hänet on koristellut! Tyttö on
pöyhkeytynyt ja paisunut, kuin vesirakko. Vaikka hölmö onkin, niin
onpas silti jos mitä päähänsä saanut: minä se, sanoo, tässä emäntä
olen. Minun se on talokin. Ja minut hänelle isä naittaa tahtoi. Ja niin
on vielä kiukkuinen, että Jumala varjele. Kun vihastuu, niin katolta
olkia repii.

_Kuoma_. On se sitte, kuomaseni, sulla elämää! Ja ihmiset vielä
kadehtivat. Rikkaiksi teitä kehutaan, vaan vierähtää se, näemmä, kyynel
kultaankin.

_Anisja_. Vielä siinä mitä kadehtimista! Ja tuhkana se rikkaus tuuleen
hajoaa. Tuhlaa rahoja, niin että oikein...

_Kuonia_. Mitäs sinä, kuomaseni, niin vain annat tuhlata? Rahathan on
sinun.

_Anisja_. Jospa sinä kaikki tietäisit! Minä, näetsen, olen yhden
erehdyksen tehnyt.

_Kuoma_. Minäpä, kuomaseni, sinun sijassasi kääntyisin suoraan ylimmän
hallituksen puoleen. Rahat kun ovat sinun, niin mitenkä se niitä
tuhlata saattaa. Missä se semmoinen tapa on?

_Anisja_. Siitä nyt nykyään ei piitata mitään.

_Kuoma_. Voi, kuomaseni, ihan sinä, näen mä, olet heikoksi mennyt.

_Anisja_. Heikoksi, rakas, ihan heikoksi olen mennyt. Tuhlaamalla hän
minut hävittää. Enkä minä itse tiedä niin mit’ikään. Voi, polonen,
päiviäni!

_Kuoma_. Sielläpä taitaa joku tulla? (Kuuntelee. Ovi avautuu ja Akim
astuu sisään.)


IV KOHTAUS.

    Samat ja Akim.

_Akim_. (Ristii silmänsä, puistaa laapotit [niinivirsut] jaloistaan ja
riisuutuu.) Rauha olkoon tässä talossa! Terveeks’! Terveenäkö ollaan?

_Anisja_. Terveeks’, vaari. Kotoako tullaan?

_Akim_. Arvelin, näetsen tuota, että käynpähän vähän tuota niinkuin
poikani luona, näetsen. En lähtenyt varhain, vaan päivällisen syötyäni
läksin. Ja kun on luminen ilma, näetsen, niin oli vähän tuota
niinkuin raskas käydä, ja sen lautta sitä vähän niinkuin tuota tuli
viivähtäneeksi. Vaan onkos poikani kotona, vai?

_Anisja_. Eikä ole; — kaupungissa on.

_Akim_. (istuutuu penkille.) Olisi tuota hänelle vähän niinkuin asiaa.
Tässä tuonnoin, näetsen, haastelin hänelle, että olisi vähän niinkuin
tarvis, hevonen, näetsen, kun kuoli, minun hevoseni, näetsen. Ja saada
pitää, tuota, hevonen jos minkälainen. Niin sen tautta, näetsen, minä
nyt sitte tulinkin.

_Anisja_. Haastoihan se Nikita. Kun tulee, niin saatte asiasta
keskustella. (Menee uunin luo.) Syödään iltasta, ehkä se sillä välin
kerkiää tulla. Mitritsh, Mitritsh hoi! Syömään tule!

_Mitritsh_. Oh, hyvä Isä, laupias pyhä Miikula!

_Anisja_. Tule syömään!

_Kuoma_. Minä lähden. Jääkää hyvästi! (Menee ulos.)


V KOHTAUS.

    Akim, Anisja ja Mitritsh.

_Mitritsh_. (Laskeutuu uunilta.) En huomannutkaan, kun nukuin. Oh, hyvä
Isä, pyhä Miikula. Terveeks’, Akim.

_Akim_. Ka, Mitritsh! Oletko sinä, tuota, niinkuin täällä?...

_Mitritsh_. Täällähän niinä olen niinkuin renkinä Nikitan, poikasi,
luona.

_Akim_. Elähän mitä! Vai olet sinä, tuota, niinkuin renkinä poikani
luona. Elähän mitä!

_Mitritsh_. Kaupungissa ennen olin kauppiaan luona, vaan siellä meni
kaikki viinaan. Sen tautta nyt tulin maalle. Vaan kun ei ollut
olopaikkaa, niin rupesin rengiksi. (Haukottaa.) Oh, hyvä Isä!

_Akim_. Mitäs se sitte tuota?... Mitäs Nikita tekee? Vai mikäs asia se
nyt semmoinen on, että renkiä, tuota, niinkuin täytyy pitää?

_Anisja_. Mikäkö asia?! Ennen tuli toimeen, vaan nyt on sillä toista
mielessä, ja sen tautta se rengin ottikin.

_Mitritsh_. Kun rahaa on, niin mikäs on ottaessa?

_Akim_. Se nyt on turha, ihan turha, ihan. Kujetta se on, näetsen tuota,
vain.

_Anisja_. Sehän se onnettomuus on, ett’ei se muuta tee, kuin kujeilee
vain.

_Akim_. Siinähän sen näkee, että kun koettaa, niinkuin tuota, tehdä
paremmin, niin tekeekin pahemmin. Rikkaudessa, näetsen, sitä ihminen
vain piloille joutuu, ihan piloille.

_Mitritsh_. Lihavuuttaanhan se koirakin hurjistuu, kuinkas sitä sitte
ei lihavoidessaan piloille menisi! Niinpä minäkin lihavoidessani
hurjastelin. Kolme viikkoa join niin, etten silmiäni auki saanut.
Viimeiset housunikin viinaan menetin. Ja kun ei ollut enää millä juoda,
niin lopetin. Ja nyt olen vannonut, etten enää juo. Hitto hänestä!

_Akim_. Vaan missäs se, tuota, sinun eukkosi on?

_Mitritsh_. Minun eukkoni, hyvä mies, on omissa tehtävissään. Kaupungin
kapakoissa se istuskelee. Koko virnakka onkin vaikka sillä on toinen
silmä sipaleina, toinen sinimarjoissa, naama kaikki kallellansa. Ja
selvänä se — syököön perunapiirakasta! — ei ole kuuna päivänä.

_Akim_. Mitenkäs se niin on?

_Mitritsh_. Mikäs paikka se sotamiehen vaimolle sopisi? Omissa
tehtävissään se on kiinni. (Äänettömyys.)

_Akim_. (Anisjalle.) Mitäs? Veikös se Nikita kaupunkiin mitä, vai? Että
niinkuin myötäväksi jotain, vai?

_Anisja_. (Kattaa pöydän ja antaa ruokaa esille.) Tyhjin käsin läksi.
Rahoja läksi pankista ottamaan.

_Akim_. (Syö.) No, ai’otteko te sitte, että, niinkuin tuota, niitä
rahoja vielä mihin käyttää, vai?

_Anisja_. Eikä, ei me kosketa. 20 tahi 30 ruplaa vain piti ottaa.

_Akim_. Ottaako piti? Mitäs niistä rahoista, tuota, ottaa pitää? Tänään,
näetsen tuota, kun otat, ja huomenna taaskin, tuota, kun otat, niin
sitenhän ne sitte, niinkuin tuota, tulevatkin otetuiksi kaikki tyynni.

_Anisja_. Ne nämä on sitä paitsi saatavissa. Vaan rahat kaikki pysyvät
ehjinä.

_Akim_. Ehjinäkö? Mitenkä niin, tuota, ehjinä? Vaikka niistä otat,
niin ne, tuota, sittenkin ehjinä pysyvät. Otapas, tuota, ja karistele
esimerkiksi jauhoja hinkaloon, koko säkillinen, ja ala sitte että
niinkuin niitä sieltä ottaa, niin näet, että tokko ne ehjinä pysyvät?
Ei, kyllä se ei ole ihan niinkuin oikein, vaan petosta se on. Ota selko
siitä, muuten ne pettävät. Vai ehjinä? Sinä vain, näetsen, ottamistasi
otat ja ne ehjinä pysyvät.

_Anisja_. Enhän minä tiedä. Ivan Moiseitshan se meitä silloin neuvoi.
Pankaa, sanoi, rahat pankkiin, niin paremmin ehjinä pysyvät ja vielä
rosenttejakin saatte.

_Mitritsh_. (Syönnin lopetettuaan.) Totta se on. Minä kun kauppiaalla
olin, niin he aina sillä lailla tekivät. Rahat olivat pankissa eikä
muuta, kuin loi’o uunilla ja ota vain.

_Akim_. Jopas sinä, tuota, kummia haastelet. Mitenkä, tuota, niin, että
ota vain ja keitä sitte, tuota, ne niitä ottavat, rahoja?

_Anisja_. Pankistahan ne niitä antavat, rahoja.

_Mitritsh_. Eikö mitä. Eihän ne ämmät mitä tajua. Katsohan tänne, niin
minä selitän sinulle kaikki. Näetsen nyt. Jos sinulla esimerkiksi on
rahaa, ja minulla esimerkiksi, kevään tullen, pelto tyhjänä seisoo
eikä ole mitä kylvää; tahikka verorästejä on. Siioin minä, näetsen,
tulen luoksesi ja sanon: kuulehan, Akim, anna minulle kymmenen
ruplaa; kunhan saan viljan korjatuksi, niin maksan sinulle tuossa
Pokrovan aikaan takaisin, ja desjatiinan korjaan hyvitykseksi. Sinä
näet esimerkiksi, että minulla on, mistä oikeudessa voit korvausta
saada: joko hevonen tahi lehmä, ja sanot: jos annat kaksi tahi kolme
ruplaa hyvitystä, niin olkoon. Minä kun olen kovassa kiikissä, niin
ei auta mikään. Sanon: hyvä on, ja otan rahat. Syksyllä sitte teen
rahaksimuuton, tuon rahat sinulle ja sinä kiskot minulta päälliseksi
vielä kolme ruplaa.

_Akim_. Sehän, näetsen tuota, on niinkuin vääryyden tekoa, kun, näetsen,
on Jumalan unhottanut, eikä se, tuota, ole niinkuin pitää.

_Mitritsh_. Odotahan. Sinnehän sitä heti tullaan. Näetsen nyt: sinä
olet tehnyt sillä lailla, olet nylkenyt, näet, minut; ja sitte on
Anisjalla esimerkiksi joutilaita rahoja. Hän ei tiedä, minne niitä
panna eikä, nainen kun on, miten tallettaa. Tulee sitte hänkin luoksesi
ja kysyy eikö hänenkin rahansa voisi hyötyä tuottaa. Mitenkäs, voihan
ne, sanot. Ja sinä odotat. Sitte tulen minä taas kesällä, pyydän taas
lainaksi kymmenen ruplaa ja tarjoan hyvitystä. Ja sinä älyät, ell’ei
nahkani vielä ole nurin käännetty, että vielä saattaa nylkeä,, ja
annat Anisjan rahat. Vaan jos minulla taas ei ole murustakaan suuhun
panna, niin käsität, näet, ettei ole mitä nylkeä, ja sanot paikalla,
että mene, hyvä mies, Jumalan nimessä matkaasi, etsit jonkun toisen,
annat taas omat rahasi ja Anisjan rahat, ja senkin nylet puti puhtaaksi.
Sitä nyt, näetsen, sanotaan pankiksi. Ja niin se kiertää kiertämistään.
Viisas kapine, veikkonen, se vain on.

_Akim_. (Kiivastuen.) Mutta sehän, tuota, on koiruutta. Moukathan ne,
tuota, sillä lailla tekevät, ja sitä kuitenkin syntinä pitävät. Eikä se
ole lain mukaista, ei, ei ole lain mukaista, vaan koiruutta. Mitenkäs
ne sitte oppineet sillä lailla, tuota...

_Mitritsh_. Se on heillä, veikkonen, kaikkein mieluisin asia. Näetsen
nyt: kuka on tuhma, niinkuin akkaväki, eikä itse kykene rahoja asiaan
käyttämään, niin se se viekin pankkiin, ja ne siellä — syökööt
perunapiirakasta! — sieppaavat rahat ja niillä kansaa nylkevät. Viisas
kapine!

_Akim_. (Huoahtaen.) No, siinä sen, tuota, näet, että jos on surua
rahatta, niin on rahoista kahden verroin. Ja Jumalahan käskee työtä
tekemään. Vaan sinä, tuota, panet rahat pankkiin ja maata rötkötät, ja
rahat sinua vain maaten elättävät. Koiruutta se on eikä, tuota, lain
mukaista.

_Mitritsh_. Ei lain mukaista? Siitä, veikkonen, ei nykyään välitetä. Ja
mitenkä vielä puti puhtaaksi kuoritaankin! Sepäs se juuri on!

_Akim_. (Huoahtaen.) Niinpä näkyy, että, tuota, aika lähestyy loppuaan.
Samoin, näetsen, ne on hyyskätkin kaupungissa, jotka olen nähnyt.
Ovatpa ne jo aikamoisia! Niin sileät, niin sileät, näet, ja komeat
ja koristellut, kuin ravintola ikään. Eikä miksikään hyväksi, ei
ikinä miksikään. Voi, Jumalan ovat ihmiset unhottaneet! Unhottaneet,
unhottaneet olemme Jumalan! — Kiitoksia, kultaseni, kylläinen olen ja
tyytyväinen. (Nousee pöydästä. Mitritsh kiipee uunille.)

_Anisja_. (Korjaa astiat ja syö.) Jospa isä edes häntä varottaisi,
vaan hävettää sanoakin.

_Akim_. Mitä?

_Anisja_. Niin vain, itsekseni sanoin.


VI KOHTAUS.

    Samat ja Anjutka.

_Anjutka_. (Tulee.)

_Akim_. Ka, siinä se on järkevä tyttö! Aina se puuhaa! On maar’ sun
kovin vilu?

_Anjutka_. Niin armottoman vilu. Päivää, vaari.

_Anisja_. No? Onko hän siellä?

_Anjutka_. Eikä. Andrian vain oli siellä kaupungista ja hän sanoi
nähneensä isän kaupungissa, ravintolassa. Sanoi isän olevan ihan
humalassa.

_Anisja_. Tahdotko syödä? He, tuoss’ on.

_Anjutka_. (Menee uunin luo.) Onpas nyt kylmäkin. Kädetkin ovat
kohmettuneet. (Akim riisuu jaloistaan. Anisja huuhtoo astioita.)

_Anisja_. Isä hoi!

_Akim_. Mitä sanot?

_Anisja_. Mitenkäs Marinan elämä on? Onkos hänen hyvä olla?

_Akim_. Tuossahan tuo menee. Onhan sen. Se, näet, on viisas naikkonen,
hiljainen ja koettaa parastaan. Tuossahan tuo menee, sillä nöyrä,
ahkera, ja, tuota, tottelevainen naikkonen se on. Onhan sen hempukan
hyvä.

_Anisja_. Mitäs ne kertovat että teidän kylästä muuan Marinan miehen
sukulainen tahtoi meidän Akulinan ottaa. Onkos siitä mitä kuulunut,
vai?

_Akim_. Mirónovko, vai? Onhan ne tuota ämmät juoruelleet, vaan eipä
tuosta näy mitään. Enkä minä tiedä; mitä ne lie ämmät kertoneet! Enkä
muistakaan enää, näetsen, kun olen huonomuistiseksi käynyt. Onhan ne
Mirónovit, tuota, niinkuin kelpo ihmisiä.

_Anisja_. Enpä enää tiedä, miten saisin tytön pikemmin naitetuksi.

_Akim_. Mitenkä niin?

_Anjutka_. (Kuuntelee.) Nyt tulivat.

_Anisja_. No, elä ole heitä huomaavinasikaan! (Huuhtoo astioita
päätään kääntämättä.)


VII KOHTAUS.

    Samat ja Nikita.

_Nikita_. Anisja! Eukko! Kuka tässä tulee? (Anisja luo katseensa ylös,
vaan kääntyy vastaamatta pois.)

_Nikita_. (Vihaisesti) Kuka tässä tulee? Vai oletko unhottanut?

_Anisja_. Ole mahtailematta! Ja tule sisään!

_Nikita_. (Vielä vihaisemmin.) Kuka tässä tulee?

_Anisja_. (Menee ja tarttuu häntä käsivarresta.) Mieheni, ka. Tule
tupaan!

_Nikita_. (Vastustellen.) No niin, miehesi! Vaan mikä on miehesi
nimeltään? Sano, niinkuin sanoa pitää.

_Anisja_. Ole jo tuossa! — Nikita.

_Nikita_. No niin. Mutta isän nimen mukaan, — hölö!

_Anisja_. Akimitsh. No!

_Nikita_. (Yhä ovella.) No niin! Vaan sano vielä, mikä on sukunimi?

_Anisja_. (Nauraa ja vetää kädestä.) Tshilikin. Sekös nyt on hiivassa.

_Nikita_. No niin! (Pitää kiinni oven pielestä.) Ei, sano vielä, millä
jalalla Tshilikin astuu tupaan?

_Anisja_. Lopeta jo, — kylmetät tässä tuvan.

_Nikita_. Vastaa! Millä jalalla?! Sinun pitää vastata!

_Anisja_. (itsekseen.) Suututtaa jo. No, vasemmalla. Tuletko jo sisään,
vai?!

_Nikita_. No niin!

_Anisja_. Katsohan, kuka tuvassa on.

_Nikita_. Isä? Ka, enhän minä isää kammo. Isälle voipi kyllä kunniaa
osoittaa. Päivää, isä. (Kumartaa hänelle ja antaa kättä.) Minulla on
kunnia tervehtiä.

_Akim_. (Vastaamatta.) Näetsen, näetsen, minkä se viina tekee.
Ruokottomuutta se on.

_Nikita_. Viinako? Ettäkö olen juonut? No, siihen olen suoraan syypää,
että olen juonut ystävän kanssa hänen terveydekseen.

_Anisja_. Mene ja pane maata!

_Nikita_. Eukko! Missä minä seison? Vastaa!

_Anisja_. Lakkaa jo ja mene maata!

_Nikita_. Me tässä vielä isän kanssa samovaari tyhjennetään. Pane
samovaari kiehumaan. Akulina, tuletko sisään, vai?!


VIII KOHTAUS.

    Samat ja Akulina.

_Akulina_. (Astuu koreaksi puettuna, ostoksineen Nikitan luo.) Mitäs
sinä kaikki hajalle viskelit? Missä kehruulangat ovat?

_Nikita_. Langatko? Siellä ovat. Mitritsh hoi! Missä sinä olet? Vai
makaatko jo? Menehän korjaamaan hevonen pois.

_Akim_. (Näkemättä Akulinaa, katselee poikaansa.) Mitä se vielä tekee!
Ukko, näetsen, oli väsynyt puimisesta ja itse hän on ihan pätkässä.
Hevosta korjaamaan lähettää. Hyi, ruokoton!

_Mitritsh_. (Laskeutuu uunilta ja vetää huopasaappaat jalkaansa.) Oh,
hyvä Isä! Pihassako se on hevonen, vai? Varmaan on ihan näännyksiin
ajettu. Ja sekös on kulkkuunsa kiskaissut, niin että nyrkit ovat
savessa! Oh hyvä Isä, pyhä Miikula! (Pukee turkin päälleen ja menee
pihalle.)

_Nikita_. (istuutuu.) Anna, isä, anteeksi. Olen juonut, se on totta,
vaan minkäs sille tekee? Juohan se kanakin. Eikö niin? Ja suo nyt
anteeksi. Eikä Mitritsh siitä suutu, se kyllä hevosen korjaa.

_Anisja_ Pitääkö todella samovaari kiehuttaa, vai?

_Nikita_. Pitää. Kun isä on vieraana, niin tahdon hänen kanssaan
haastaa ja teetä juoda. (Akulinalle.) Joko kaikki ostokset toit?

_Akulina_. Ostoksetko? Omani otin, muut ovat reessä. — Täss’ on, mikä
ei ole minun. (Viskaa pöydälle kääryn ja korjaa tavaransa kirstuun.
Anjutka katselee, kuinka Akulina korjaa pois tavaransa. Akim ei
katsele poikaansa, vaan ripustaa jalkarievut ja laapotit uunille.)

_Anisja_. (Kantaa ulos samovaarin.) Muutenkin jo on kistu täynnä, —
niin vielä lisää osti.


IX KOHTAUS.

    Akim, Akulina, Anjutka ja Nikita.

_Nikita_. (Koettaa näyttää selvältä.) Elä suutu minuun, isä. Vai
luuletko, että olen päissäni? Minä voin kuitenkin tehdä suorastaan
vaikka mitä, sillä juoda saa kyllä, kun vain on järki tallella.
Ja minä saatan sinun kanssasi, isä, heti paikalla puhella. Kaikki
asiat muistan. Muistan, että rahoista puhuit, kun hevonen kuoli.
No, se on kaikki mahdollista sovittaa. Sillä se on kaikki minun
vallassani. Jos olisi kovin suuri summa rahaa tarpeen, niin
silloin olisi odottaa pitänyt, vaan nyt voin vaikka mitä! Kas
täällä ne ovat.

_Akim_. (Laittelee yhä lahkeitaan.) Äh, ei ole, hyvä mies, kevätkeli
keliä...

_Nikita_. Mitä sinä tarkoitat? Vai eikö ole päihtyneen puhe puhetta.
Sitä elä epäile, juodaan teetä. Ja minä voin vaikka mitä, kaikki asiat
voin suorittaa.

_Akim_. (Puistaa päätään.) Oh, höh — höh — hoo!

_Nikita_. Kas täss’ on rahat. (Ottaa taskustaan lompakon, selailee
seteleitä ja ottaa esille kymmenen ruplan setelin.) Ota ja osta
hevonen! Ota ja osta hevonen, sillä minä en isääni unhota. Enkä jätä
vaikka mikä olisi, sillä sinä olet isäni. Se, ota! Minun ei ole sääli
vähääkään niitä antaa. (Menee ja pistää setelin Akimin käteen, Akim ei
ota sitä.)

_Nikita_. (Tarttuu käteen.) Ota, sanon minä, kun annetaan. Minun ei ole
sääli antaa.

_Akim_. Mutta minä, näetsen, en voi ottaa, en voi, näetsen, kanssasi
haastaakaan, sillä sinussa ei ole ihmisen muotoakaan, näetsen, jälellä
enää.

_Nikita_. En päästä, ennenkuin otat. (Pistää setelin Akimin käteen.)


X KOHTAUS.

    Samat ja Anisja.

_Anisja_. (Tulee ja seisattuu.) Otahan tok’ siltä. Muuten se ei anna
rauhaa.

_Akim_. (Ottaa päätään pyöritellen.) Äh, sitä viinaa! Ei se ole
ihminenkään, näetsen, enää...

_Nikita_. Kas niin, nyt on hyvä. Jos maksat takaisin, niin on hyvä,
jos et, niin pidä Jumalan nimessä. Minusta on sama! (Huomaa Akulinan.)
Akulina, näytähän tuomiset!

_Akulina_. Hä?

_Nikita_. Näytä tuomiset!

_Akulina_. Tuomiset? Mitä niistä on näyttämistä? Minä ne jo panin pois.

_Nikita_. Ota esille, sanon minä. Anjutkan tekee mieli nähdä. Näytä,
sanon minä, Anjutkalle. Ota auki saali! Ja anna tänne!

_Akim_. Oh, katsoakin ilettää. (Nousee uunille.)

_Akulina_. (Ottaa esille ja panee pöydälle.) No, he, mitä niistä nyt on
katsomista?

_Anjutka_. Sepäs on korea. Ei ole huonompi Stepaniidankaan huivia.

_Akulina_. Stepaniidanko? Vielä se Stepaniidan mihin kelpaa tämän
rinnalla! (Vilkastuen ja käärien auki.) Katsohan tänne, kuinka hieno
tämä on! Ranskalaista tavaraa!

_Anjutka_. Sekös on kaunista karttuunia! Mashutkalla on samallainen,
mutta vähän helakampi. Tämäpäs on julman kaunis.

_Nikita_. No niin! (Anisja menee vihaisena kammioon, palaa sieltä
samovaarin savutorvi ja pöytäliina kädessä, ja lähestyy pöytää.)

_Anisja_. Mitä siihen levittelitte?!

_Nikita_. Katsohan tänne!

_Anisja_. Mitä mull’ on katsomista? Niinkuin en mokomaa olisi nähnyt?!
Korjaa pois! (Pyyhkäisee kädellä saalin lattialle.)

_Akulina_. Mitä siinä viskelet? Viskele omiasi! (Nostaa ylös.)

_Nikita_. Anisja! Katsohan tänne!

_Anisja_. Mitä siin’ on katsomista?

_Nikita_. Luuletko, että sinut olen unhottanut? Katsohan tänne!
(Näyttää kääryä ja istuutuu sen päälle.) Sinulle tuomiset. Vaan koeta
ansaita ne. Eukko, missä istun?

_Anisja_. Ole rehentelemättä! Minä en pelkää sinua. Ja kenenkä
rahoilla sinä ajelet ja löntteröllesi tuomisia ostelet! Minun.

_Akulina_. Vai sinun! Varastaa tahdoit, vaan ei onnistunut. Mene
matkaasi! (Tahtoo mennä sivu ja survaisee.)

_Anisja_. Mitä siinä survot? Minä annan sulle semmoisen survauksen,
että...

_Akulina_. Vai annat? No, koetahan tupata. (Menee häntä kohti.)

_Nikita_. No, no, akat. Hiljaa! (Asettuu väliin.)

_Akulina_. Kaikki ne tuppaavatkin. Olisit ennen vaiti ja pysyisit
alallasi. Vai luuletko, ett'ei tiedetä.

_Anisja_. Mitä tiedätte? Sano, sanohan, mitä tiedätte?

_Akulina_. Asiata tiedän sinusta.

_Anisja_. Lutus olet, toisen miehen kanssa elät.

_Akulina_. Vaan sinä omasi hengeltä otit.

_Anisja_. Mitä hourit! (Syöksyy Akulinan kimppuun.)

_Nikita_. (Pidättää.) Anisja! Vai oletko unhottanut?

_Anisja_. Mitä pelotat? En pelkää sinua.

_Nikita_. Ulos! (Pyöräyttää Anisjan ympäri ja survii häntä ulos.)

_Anisja_. Minne ulos? Enkä mene omasta talostani.

_Nikita_. Ulos, sanon minä. Eläkä tulekkaan takaisin.

_Anisja_. Enkä mene. (Nikita survii. Anisja itkee ja huutaa, tarttuen
kiinni ovenpielestä.) Mitäs se on, että omasta talosta niskasta pihalle
ajetaan? Mitäs sinä teet, roisto? Vai luuletko, ettei sinua rangaista
saata. Odotahan!

_Nikita_. No, no!

_Anisja_. Kylän vanhimman, urjädnikan luo menen.

_Nikita_. Ulos, sanon minä. (Survaisee ulos.)

_Anisja_. (Oven takaa.) Hirteen menen!


Xl KOHTAUS.

    Nikita, Akulina, Anjutka ja Akim.

_Nikita_. Kyllä kai!

_Anjutka_. Voi, voi! Äiti kulta, rakas! (itkee.)

_Nikita_. Johan nyt häntä kovinkin pelästyin. Mitäs sinä siinä itket?
Tulee maar’ takaisin. Mene samovaaria katsomaan. (Anjutka menee ulos.)


XII KOHTAUS.

    Nikita, Akim ja Akulina.

_Akulina_. (Kerää ostokset ja panee kokoon.) Sitä heittiötä kun
mahtaili! Vaan odotahan, vielä minä sinun vaatteesi säpäleiksi revin.
Totta perin revinkin.

_Nikita_. Mitä sinä enää! Johan minä ajoin hänet pellolle.

_Akulina_. Uuden saalini likasi, senkin narttu. Ell'ei olisi mennyt
ulos, niin silmät olisin siltä päästä repinyt.

_Nikita_. Mitä vihoittelet? Sinulla ei ole syytä kiukuitella. Jospa
häntä rakastaisin?

_Akulina_. Rakastaako? Vielä häntä rakastaisi, mokomaakin ihranaamaa.
Olisit silloin jättänyt hänet, niin ei olisi mitään ollut. Ja aja
helvettiin hänet, sillä talo yht'hyvin on minun ja rahat myös. Niin se
sanoo emäntäkin olevansa, vaan mikä hän on miehelleen emäntä? Murhaaja
hän on, siinä kaikki. Ja saman se vielä tekee sinullekin.

_Nikita_. Äh, naisen kieltä ei saa millään sidotuksi. Et tiedä
itsekään, mitä lavertelet.

_Akulina_. Tiedänpä hyvinkin. Hänen kanssaan en rupea asumaan. Pellolle
ajan hänet Eikä saa hän luonani asua. Emäntä mikä emäntä, — vankilan
nylkynahka, se hän on!

_Nikita_. Lopeta jo! Mitä sinulla on hänen kanssaan tekemistä? Elä
huoli hänestä, vaan minua kuule: minä se isäntä olen. Ja mitä tahdon,
sen teen. Hänet hylkäsin ja sinua rakastan. Ja rakastan, ketä tahdon,
sillä se on minun vallassani. Hänet arestissa pidän. Tuossa noin on
hänen paikkansa. (Osoittaa jalkojensa alle.) Äh, kun ei ole hanuria!

    Uunilla on leivokset,
    Hyllyllä on huttu:
    Mikäs meidän elää,
    Sekä huvitella?!
    Ja kun kuolla pitää,
    Kuolla voimme sitte.
    Uunilla on leivokset,
    Hyllyllä on huttu...


XIII KOHTAUS.

    Samat ja Mitritsh (tulee, riisuutuu ja nousee uunille.)

_Mitritsh_. Tappelivat, näenmä, taaskin akat, ja kynsivät toisiaan. Oh,
hyvä Isä, laupias pyhä Miikula.

_Akim_. (Istuu uunin reunalla, ottaa jalkarievut ja laapotit, ja panee
jalkaansa.) Nouse, nouse nurkemmalle.

_Mitritsh_. (Nousee.) Eivätpä, näenmä, saa vain sovituksi. Oh, hyvä Isä!

_Nikita_. Anna tänne marjaviina, niin teen kanssa juodaan.


XIV KOHTAUS.

    Samat ja Anjutka.

_Anjutka_ (tulee; Akulinalle.) Sisko, samovaari alkaa kiehua maahan.

_Nikita_. Missäs äiti on?

_Anjutka_ Porstuassa seisoo ja itkee.

_Nikita_. Kutsu tänne! Käske tuomaan samovaari sisään! Ja anna,
Akulina, astiat pöytään!

_Akulina_. Astiatko? No, saattaahan tuon... (Ottaa astiat esille.)

_Nikita_. (Ottaa esille marjaviinan, vesirinkelit ja sillin.) Tämä
täss’ on itselleni, eukolle kehruulangat ja lamppuöljy on eteisessä.
Ja täällähän on rahat. Odotahan! (Ottaa helmilaudan.) Paikalla lasken.
(Laskee helmilaudalla.) Vehnäjauhot kahdeksankymmentä kopekkaa,
öljy... Isälle 10 ruplaa. Isä, tule juomaan teetä! (Äänettömyys.
Akim istuu uunilla ja sitoo lahkeitaan.)


XV KOHTAUS.

    Samat ja Anisja.

_Anisja_. (Tuo samovaarin.) Minnekä tämän panen?

_Nikita_. Pane pöydälle. No, kävitkös kylänvanhimman Juonna? So,
vastaa ja vaikene! Ja ole vihoittelematta! Istu ja juo! (Kaataa hänelle
ryypyn.) Ja täss’ on sinulle tuomiset. (Antaa kääryn, jonka päällä on
istunut. Anisja ottaa sen ääneti vastaan ja päätään pyöritellen.)

_Akim_. (Laskeutuu uunilta ja pukee turkin päälleen. Astuu pöydän luo ja
panee setelin pöydälle.) Se, täss’ on rahasi. Pane pois.

_Nikita_. (Näkemättä seteliä.) Minnekkä sinä menet, kun olet päällesi
pukenut?

_Akim_. Pois lähden, pois, antakaa anteeksi Kristuksen tähden. (Ottaa
lakkinsa ja vyönsä.)

_Nikita_. Ka nyt. Minnekä tästä yön selkään lähdet?

_Akim_. En voi minä, näetsen, en voi teidän talossanne olla, en voi olla.
Antakaa anteeksi!

_Nikita_. Minnekä sinä teetä juomatta lähdet?

_Akim_. (Vyöttäytyen.) Lähden pois sen tautta, näetsen, ett’ei ole,
tuota, asiat oikein sinun talossasi, Nikita, ei ole oikein. Sillä
huonosti sinä elät, Nikita, huonosti. Pois lähden.

_Nikita_. Mitä tuossa löpiset. Istu juomaan teetä.

_Anisja_. Mitäs sinä, isä? Ihmistenkin edessähän siitä häpeä tulee.
Vai oletko loukattu?

_Akim_. Loukkausta ei ole minua kohtaan, ei ole, mutta minä huomaan,
näetsen luota, vaan, että piloille se on poikani menossa, piloille ihan.

_Nikita_. Miten piloille? Selitä!

_Akim_. Piloille, piloille, ja jo oletkin ihan piloilla. Mitäs sinulle
kesällä puhuin?

_Nikita_. Vähäkös sinä puhuit.

_Akim_. Puhuin, näetsen tuota, sinulle siitä orpotytöstä, että olet
loukannut orpoa; Marinaa, näet, olet loukannut.

_Nikita_ Jopa se nyt jotain! Kuka sitä vanhoja asioita muistelee; se on
ollutta ja mennyttä.

_Akim_. (Kiivastuen.) Mennyttäkö? Ei, hyvä mies, ei se ole mennyttä.
Synti, näetsen, tuopi muassaan toisen synnin ja syntiin sinä, Nikita,
olet vajonnut. Vajonnut, näenmä, olet syntiin vajonnut ja uponnut.

_Nikita_. Istu juomaan teetä! Mitä niistä pitkistä puheista.

_Akim_. En voi minä, näetsen, teetä juoda. Sillä sinun törkysi, näetsen,
inhoittaa minua, kovasti inhoittaa. En voi, en voi kanssasi teetä juoda.

_Nikita_. Sekös nyt saarnaa! Istu pöytään!

_Akim_. Sinä elät, näetsen, rikkaudessa, kuin pirun pauloissa.
Pauloissa, näetsen, sinä elät. Voi, Nikita, omatunto pitää olla.

_Nikita_. Mikä oikeus sinulla on soimata minua omassa talossani?
Ja miksi sinä todenperään kiusaat minua? Vai olenko mielestäsi
poikanulikka, jota niin vaan saa hiuksista tuivertaa? Sitä konstia ei
nykyään enää käytetä.

_Akim_. Se on totta. Olen kuullut, näetsen, että nykyään pojat isäänsä
parrastakin repivät, vaan turmioksi se on, turmioksi.

_Nikita_. (Vihaisesti.) Me kyllä eletään, sinulta mitään pyytämättä,
vaan sinä hädässäsi meille tulit.

_Akim_. Vai rahojasi tarkoitat? Tuossa ne ovat rahasi. Vaikka, näetsen,
kerjäämään menisin, mutta sinulta, tuota, rahojasi en ota.

_Nikita_. Ole jo tuossa! Ja mitä vihoittelet, koko seuran turmelet.
(Pitelee häntä kädestä.)

_Akim_. (Huutamalla.) Laske, en jää! Ennen olen vaikka pellolla yötä,
kuin sinun ryönässäsi. Hyi! Armahtakoon Herra! (Menee ulos.)


XVI KOHTAUS.

    Nikita, Akulina, Anisja ja Mitritsh.

_Nikita_. Kas sillälailla se!


XVII KOHTAUS.

    Samat ja Akim.

_Akim_. (Aukaisee oven.) Muista, Nikita! Omatunto pitää olla. (Menee
ulos.)


XVIII KOHTAUS.

    Nikita, Akulina, Anisja ja Mitritsh.

_Akulina_. (Ottaa kupit.) Pitääkö kaataa, vai? (Kaikki ovat vaiti.)

_Mitritsh_. (Mörähtää.) Oh, hyvä Isä, armahda minua syntistä! (Kaikki
säpsähtävät.)

_Nikita_. (Käy pitkälleen penkille.) Oh, ikävä, ikävä on. Akulina!
Missä hanuri on?

_Akulina_. Hanuriko? Nytkös hoksasit! Itsehän sen korjattavaksi annoit
Minä kaasin teetä; juo!

_Nikita_. Enkä huoli. Sammuta valkea!... Oh, kun minun on ikävä, niin
ikävä! (itkee.)

Esirippu.



Neljäs Näytös.


Syksy. Ilta. Kuutamo. Pihamaa. Keskellä etehinen, oikealla lämmin tupa
ja portti, vasemmalla kylmä tupa ja kellari. Tuvasta kuuluu puhetta ja
juopuneiden huutoa. Naapurinainen tulee etehisestä ja viittaa luokseen
Anisjan kuomaa.


I KOHTAUS.

    Kuoma ja naapurinainen.

_Naapurinainen_. Miks’ei Akulina tullut esille?

_Kuoma_. Miksikö ei? Olisipa mielelläänkin tullut, vaan ei, kuulemma,
päässyt. Puhemiehet ovat morsianta katsomassa, vaan se, hyväseni,
kylmässä tuvassa makaa, eikä tohdi silmiäänkään näyttää.

_Naapurinainen_. Mitenkäs se niin on?

_Kuoma_. Pahan silmän sanovat sille vatsakipuja tuottaneen.

_Naapurinainen_. Ihanko toden perään?

_Kuoma_. Mikäs sitte. (Kuiskaa korvaan.)

_Naapurinainen_. Eipähän mitä! Sekös vasta kova onni! Entäs kun
puhemiehet saavat tietää.

_Kuoma_. Mitäpä ne! Kaikki ihan humalassa. Ja myötäjäisiähän ne
enimmäkseen tavottelevat. Sillä eipä niitä niin helpolla joka tytön
kanssa tule. Kahdet turkit, kultaseni, kuusi sarafaania, ranskalainen
saali, palttinaa aika lailla ja rahaa, kuulenma, pari sataa.

_Naapurinainen_. No, eipä siinä rahatkaan liioin iloa tuota. Semmoinen
häpeä!

_Kuoma_. Shsh!... Siin’ on puhemies. (Vaikenevat ja menevät tupaan.)


II KOHTAUS.

_Puhemies_. (Tulee yksin porstuasta; häntä nikottaa.) Tulipas palava.
Armottoman kuuma. Pitää pikkaraisen vilpoitella. (Seisoo puhaltaen.)
Jumala sen tytön tietää... ei se ihan mieliksikään ole... No, vaan mitä
se eukko sanonee...


III KOHTAUS.

    Puhemies ja Matrjona.

_Matrjona_. (Tulee porstuasta.) Minä katson ja katson, että missä se
puhemies on? Niin täällähän se on. No, mitäs, hyvä mies? Jumalan
kiitos, kaikki on niinkuin olla pitää! Kosimisessa ei kelpaa kehuminen,
sanotaan, enkä minä kehumaan ole oppinutkaan. Vaan kun kerran hyvissä
aikeissa tulitte, niin ette maar’ tule koskaan kauppojannekaan katumaan.
Sillä morsiameksi se on, sen tiedät, oikein harvinainen. Ei koko
seudulla sellaista tyttöä ole.

_Puhemies_. Onhan se sitä, vaan kun ei ne rahat jäisi saamatta.

_Matrjona_. Rahoista saat olla huoletta. Mitä vanhemmilta hänen hyväkseen
jäi, se on hänellä kaikki käsissä. Ja nykyaikaan ei ole niinkään helppo
puol'toista sataa ottaa.

_Puhemies_. Eihän sitä vähäksytäkään, vaan asia, kuin asia. Ainahan sitä
tahtoo, että miten parhaiten luonnistuisi.

_Matrjona_. Minä sanon sen sinulle suoraan, että jos ei minua olisi
ollut, niin et ikipäivinäsi olisi häntä löytänyt. Ja Kormiliniltakin
jo käytiin kosimassa, vaan minä pidin puoliani. Rahoista taas tiedän
varmaan, että kun vainaja kuoli — kepeät mullat hänen haudallaan! —
niin hän määräsi, että leski ottaisi Nikitan talonisännäksi — sen
tiedän kaikki poikani kautta — ja rahat taas joutuisivat Akulinalle.
Toinen kyllä olisi niitä edukseen käyttänyt, vaan Nikita antaa kaikki
pois. Ja helppokos se on: semmoiset rahat!

_Puhemies_. Ihmiset hokevat, että tytöllä pitäisi olla rahoja enemmänkin.
Ja ovelapa se on poikakin.

_Matrjona_. Elä nyt, kyyhkyseni! Toisen kädessä näyttää murunenkin
suurelta; vaan mitä on, niin se annetaan. Ja minä sanon, että heitä jo
kaikki kiertelemiset ja kiinnitä vain lujaan. Semmoinen tyttö, kaunis
kuin karamelli!

_Puhemies_. Onhan se sitä. Vaan eukon kanssa tuumittiin, että miks’ei se
näkyviin ole tullut? Eikö liene sairas?

_Matrjona_. Jopa nyt mitä!... Hänkö sairas? Niin tervettä ei koko seudulla
ole. Ihan on kuin valettu, ett'ei nipistetyksikään saa. Vaan näittehän
hänen tässä tuonnoin. Ja työtä tekemään se on oikein armoton. Vähän
huonokuuloinen hän on, se on totta. Mutta eihän pieni madonsyömä
kauniille omenallekaan haitaksi ole. Se taas, ett'ei hän näkyviin ole
tullut, on pahan silmän syy. Ja tiedän mä, kenen narttu sen tepposen
on hänelle tehnyt. Kun kuulivat, näet, että oli kihlajaiset, niin
ottivat ja loihtivat. Vaan kyllä minä päästäjäislu’ut tiedän.
Huomenna on tyttö jalkeilla taas. Niin että elä sinä epäile tytön
suhteen ollenkaan.

_Puhemies_. Mitäpäs sitä — asia kun on sovittu.

_Matrjona_. Tietysti! Eläkä koetakaan nyt enää peruuttaa! Ja elä
minuakaan unhota. Olenhan sitä minäkin puuhannut, niin että elä toki
ilman jätä...

_Eukon ääni porstuassa_. Lähetään jos lähteäksemme; tule, Ivan!

_Puhemies_. Paikalla. (Menee. Ihmisiä keräytyy etehiseen ja lähtee pois.)


IV KOHTAUS.

    Anisja ja Anjutka.

_Anjutka_ (juoksee ulos porstuasta ja viittaa Anisjan luokseen.)
Äit' hoi!

_Anisja_. (Porstuasta.) Mitä?

_Anjutka_. Äit', tulehan tänne, muuten kuulevat. (Vetäytyy hänen
kanssaan liiterin luo.)

_Anisja_. No, mitä nyt? Missäs Akulina on?

_Anjutka_. Hän meni aittaan. Mutta, voi, mitä se siellä tekee!
En jaksa enää, sanoo, kärsiä. Huudan, sanoo, minkä kulkusta pääsee.
Niin, turkanen vie, sanoikin.

_Anisja_. Odottakoonhan, kunnes vieraat saadaan pois saatetuksi.

_Anjutka_. Voi äit', kuinka hänen on vaikea! Ja niin vihoittelee.
Turhaan ne siellä, sanoo, minun tähteni juottavat. Minä, sanoo, en
mene naimisiin; vaan kuolen, sanoo. Voi, äit', kun ei hän vain kuolisi?
Hirveästi pelkään!

_Anisja_. Eikä kuole. Eläkä mene hänen luokseen. Laputa tiehesi!
(Anisja ja Anjutka menevät pois.)


V KOHTAUS.

    Mitritsh yksin.

_Mitritsh_. (Tulee portista ja alkaa koota kasaan hajotettuja heiniä.)
Oh, hyvä Isä, laupias pyhä Miikula! Nekös ovat viinaa vetäisseet ja
semmoisen löyhkän laskeneet, että koko piha haisee! Vaan en, — en
tahdo, olkoon! Ja näetsen, miten ovat heiniä viskelleet! Tonkivat vain,
eivätkä syö; — sitenhän se kupo menee ett'ei huomaakaan. Vaan tuntuupas
nyt haju! Ihan nenän alla tuossa se on! Mutta olkoon! (Haukottelee.)
Jopa on maatapanonkin aika! Vaan ei tee mieli mennä tupaan. Sekös nyt
nenän ympärillä kieriskelee. Ja levittääpäs se pakana lemua (Kuuluu
ajoa pois talosta.) No, jo lähtivät! Oh hyvä Isä, laupias pyhä Miikula!
Nekös kauan lähtöä tekivät! Tyhjää vain toimittavat.


VI KOHTAUS.

    Mitritsh ja Nikita.

_Nikita_. (Tulee.) Mitritsh! Mene sinä uunille, minä kyllä heinät
kokoon.

_Mitritsh_. No, viskaa lampaille. Jokos te saatoitte vieraat?

_Nikita_. Johan ne... vaan ei ole vielä asiat oikein. Enpä tiedä enää,
mitä tehdä.

_Mitritsh_. Sitäkös! Vielä rahoja annetaan eikä sittenkään kelpaa. Eipä
auta sitte muu, kuin imettäjäksi ruveta. Se onkin nykyään helppoa.

_Nikita_. Katso sinä, Mitritsh, ett'et mitään liikoja lavertele, jos
mikä sattuu.

_Mitritsh_. Mitäs minulla on siinä tekemistä, lakaise jälkesi umpeen,
niinkuin parhaiksi tiedät. Vaan jopa sinusta viina löyhkää! Pitää mennä
tupaan. (Menee haukottaen.) Oh, hyvä Isä!


VII KOHTAUS.

_Nikita_. (On kauan vaiti. Istuutuu re’en laidalle.) No, Olipas nyt
tekemistä!


VIII KOHTAUS.

    Nikita ja Anisja.

_Anisja_. (Tulee ulos.) Missä sinä olet?

_Nikita_. Täällä.

_Anisja_. Mitä siinä istuskelet? Ei ole aikaa odottaa. Paikalla pitää
tuoda ulos.

_Nikita_. Mitäs me sitte tehdään?

_Anisja_. Tee mitä minä käsken.

_Nikita_. Veisitte sen ennemmin Löytölasten huoneeseen.

_Anisja_. Ka, ota ja vie, jos mielesi tekee. Koiruuksien perään olet
kyllä perso, näen mä, vaan tilintekoon heikko.

_Nikita_. Mitä sitte tehdä pitää?

_Anisja_. Sanoinhan, mene kellariin ja kaiva kuoppa.

_Nikita_. Tekisitte ennemmin jollain toisella lailla.

_Anisja_. (Matkien häntä.) Jollain toisella lailla. Eipä sitä, näen
mä, voi tehdä. Ja olisit sitä aikaisemmin ajatellut. Mene, minne käsken.

_Nikita_. Äh! Onpas tässä nyt tekemistä!


IX KOHTAUS.

    Samat ja Anjutka.

_Anjutka_. Äit’, hoi! Muori kutsuu. Varmaan on siskolla lapsi; se
alkoi huutaa, turkanen vie.

_Anisja_. Mitä höpiset, senkin syötävä. Kissan pennut siellä naukuu.
Mene tupaan ja makaa, muuten minä sinut opetan.

_Anjutka_. Äiti kulta, se on ihan totinen tosi...

_Anisja_. (Herittää häntä lyömään.) Minä sinut... Laitatko luusi pois
näkyvistäni!

_Anjutka_ (juoksee pois.)

_Anisja_. (Nikitalle.) Mene ja tee, niinkuin käsketään. Muuten katso
etees! (Menee.)


X KOHTAUS.

_Nikita_. (Yksin; on kauvan ääneti.) No, onpas nyt tekemistä! Ja jo
sitä akkaväkeä! Niiden kanssa sitä on pahemmassa, kuin pulassa. Sanoi,
että olisin aikaisemmin ajatellut. Milloinka aikaisemmin ajatellut?
Ja milloin ajatellut? Viime kesänähän se Akulina minuun takertui.
Vaan ka! Enhän minä mikä munkki ole. Kun isäntä kuoli, niin peitin
rikokseni, niinkuin peittää piti. Siihen minä en ole syypää. Ja vähäkös
niin tapahtuu? Vaan sitte ne pulverit. Mutta minäkös häntä siihen
kehoitin? Jos olisin tiennyt, niin tappanut olisin silloin sen nartun.
Toden perään olisin tappanut! Osalliseksi noihin ruokottomuuksiinsa on
minut tehnyt, senkin ryötys. Ja siitä hetkestä saakka hän kävi minulle
vastenmieliseksi. Kun äiti silloin minulle sen kertoi, niin kävi
hän vastenmieliseksi, niin vastenmieliseksi minulle, ett’en melkein
sietänyt nähdäkään häntä. Mitenkäs sen kanssa sitte elää voi? Ja siitä
se lähti!... Tyttö kun kimppuuni kävi, niin mitäs minä? Ell'en minä, niin
joku toinen. Vaan, näetsen, kuinka kävi. Mutta enhän minä taaskaan
ollut siihen syypää vähääkään. Oh, onpas nyt tekemistä... (Istuu
miettien.) Vaan onpas ne akat rohkeita, kun semmoista ovat keksineet.
Mutta minäpä en suostu sitä tekemään.


XI KOHTAUS.

    Nikita ja Matrjona (tulee kiireesti ulos, lyhty ja lapio kädessä).

_Matrjona_. Mitä siinä istua kökötät, kuin kana orrella? Ja mitä sinua
vaimosi käski tekemään? Vai onko se jo valmis?

_Nikita_. Mitäs te sitte aiotte tehdä?

_Matrjona_. Me kyllä tiedetään, mitä tehdään, vaan tee sinä tehtäväsi.

_Nikita_. Ihan te sotkette kiinni minut.

_Matrjona_. Mitä siinä? Vai peräytyäkö aiot? Jopa nyt jotain, kun sinä
peräytymään rupeat.

_Nikita_. Eihän sitä semmoista saata! Elävähän se on olento sekin.

_Matrjona_. Vielä mikä elävä?! Kun tuskin henki ruumiissa pysyy. Ja
minnekä sen sitte panet? Ota ja vie Löytölastenhuoneesen, — vaan kuolee
se kuitenkin, ja sittekös huhu leviää, vievät paikalla kunnian ja
maineen, ja tyttö jää meidän niskoillemme.

_Nikita_. Vaan jos saavat tietää?

_Matrjona_. Niinkuin ei omassa talossaan mitään voisi tehdä! Niin
tehdään, ett’ei hajun kaarnettakaan tunnu, kunhan vain teet, mitä
käsken. Sillä ei meidän akkain työ tässä ilman miehisen miehen apua
luonnistu. He, tuoss’ on lapio, astu kellariin ja tee tekosi. Minä
valaisen.

_Nikita_ Mitä sitte tehdä pitää?

_Matrjona_. (Kuiskaten.) Kaiva kuoppa. Sitte kyllä tuodaan ulos ja
korjataan sukkelaan pois. Näetsen, taas huutaa! Mene tuossa jo! Minä
lähden myös.

_Nikita_. Jokos se sitte kuoli?

_Matrjona_. Kuoli, kuoli. Väleen pitää tehdä. Eikä ole kylän väkikään
vielä makuulla. Saattavat kuulla ja nähdä, — ja enempää eivät
tarvitsekaan. Eilenillalla tästä urjädnikkakin kulki ohi. Ja sinä
tuossa vielä seisoskelet. (Antaa hänelle lapion.) Mene alas kellariin
ja kaiva nurkkaan kuoppa; maa on muhea, sitte taas voit tasoitella.
Eikä se maakulta siitä kellekään mitään mainitse, — nuolaisee umpeen
kuin lehmä kielellään. Mene, kultaseni, mene jo.

_Nikita_. Ihan te sotkette kiinni minut. Hitto minä teistä. Menen,
toden perään, matkaani. Tehkää itse, niinkuin tahdotte.


XII KOHTAUS.

    Samat ja Anisja.

_Anisja_. (Ovelta.) No, joko hän on kaivanut vai?

_Matrjona_. Mitä sinä pois tulit? Ja minne lapsen panit?

_Anisja_. Vaatteella peitin. Ei kuule ääntä mitään. Jokos hän on
kaivanut?

_Matrjona_. Eipä se tässä tahdo.

_Anisja_. (Hypähtää raivosta.) Ei tahdo! Vaan västingissä kai kyllä
tahtoo täitä ruokkia?!... Paikalla lähden ja ilmoitan kaikki
urjädnikalle. Ja joutukoon kaikki yhdellä kertaa hukkaan. Paikalla
ilmoitan kaikki.

_Nikita_. (Hätääntyen.) Mitä sinä ilmoitat?

_Anisja_. Mitäkö? Kaikki ilmoitan! Kukas se rahat otti? Sinä! (Nikita
on vaiti.) Kukas myrkkyä antoi? Minä annoin. Vaan sinä tiesit, tiesit,
tiesit! Sinun suostumuksestasi se tapahtui!

_Matrjona_. Ole jo tuossa! Mitä sinä, Nikita, päristelet vastaan? Eihän
tässä muu auta. Pitää tehdä. Mene käpyseni, mene!

_Anisja_. Mokomakin puhtoinen! Ei muka tahdo! Tarpeeksi olet jo minua
kiusannut, vaan nyt riittää. Rääkännyt sinä olet minua, vaan nyt on
minun vuoroni. Mene, sanon minä, muuten minä näytän!... Se, lapio! Ja
mene!

_Nikita_. Ole tuossa! Eläkä intä! (Ottaa lapion, vaan vastustelekse.)
Jos en tahdo, niin en mene.

_Anisja_. Etkö mene? (Alkaa huutaa.) Ihmiset, ho-oi!

_Matrjona_. (Tukkii hänen suunsa.) Mitä sinä? Hulluko sinä olet? Kyllä
hän menee... Mene, poikani, mene, kultaseni!

_Anisja_. Minä huudan paikalla apua.

_Nikita_. Lopetatko tuossa?! Äh, noita ihmisiä! No, tehkää välemmin
sitte, niin menee kaikki yhdellä kertaa. (Menee kellarin luo.)

_Matrjona_. Minkäs sille tekee, kultaseni, kun kerran olet kujeillut,
niin koeta nyt sitte jälkesikin umpeen lakaista.

_Anisja_. (Yhä kiihdyksissään.) Hän on tehnyt ilvettä minusta
lutuksensa kanssa, vaan nyt jo riittää! Nyt en ainakaan yksin ole, vaan
tietäköön hänkin, miltä tuntuu murhaajan mieli.

_Matrjona_. No, no, sekös kiivastui! Eläkä sinä, hyvä ihminen,
kiukuittele, vaan ole hiljemmällä ja vähemmällä, niinkuin olla pitää.
Mene tytön luo. Kyllä hän tässä työnsä tekee. (Menee lyhtyineen Nikitan
perässä, joka laskeutuu kellariin.)

_Anisja_. Hänet minä surmaamaankin pakoitan kirosikiönsä. (Yhä
kiihtyneenä.) Yksin silloin kiusaannuin Pjotrin luita ruhtoessa, vaan
tietäköön nyt hänkin, miltä se tuntuu. En säästä itseäni, sen sanon, en
vaikka mikä!...

_Nikita_. (Kellarista.) Valaisehan sitte!

_Matrjona_. (Valaisee; Anisjalle.) Jo kaivaa. Mene hakemaan!

_Anisja_. Seiso siinä luona, muuten se, heittiö, juoksee tiehensä.
Minä menen ja tuon.

_Matrjona_. Elä vain unhota ristitä. Muuten teen minä sen. Onko siellä
ristiä, vai?

_Anisja_. On kai siellä. Kyllä minä tiedän. (Menee.)


XIII KOHTAUS.

    Matrjona yksin ja Nikita (kellarissa).

_Matrjona_. Sekös, ämmä, mylläkän nosti. Vaikka onhan tuo kyllä
loukkaavaa. Vaan jahka Jumalan avulla saadaan tämä asia peitetyksi,
niin ovat kaikki jäljet umpeen la'istut. Sitte työnnetään tyttö pois
ilman mitään rikosta, ja poika saa elää rauhassa. Talossa, Jumalan
kiitos, ei ole puutetta mistään. Ja minuakaan ei hän sitte tule
unhottamaan. Sillä mitäs ne ilman Matrjonaa olisivat olleet? Eivät
niin mitään olisi kyenneet aikaan saamaan. (Kellariin.) Jokos se
on valmis, poikaseni?

_Nikita_. (Tulee esille, niin että pää näkyy.) No, mitä te siellä
teette? Tuokaa jo sitte. Mitä te kuhnustelette? Tehdään jos kerran
tehdäkseen!


XIV KOHTAUS.

    Samat ja Anisja. (Matrjona menee porstuaan päin Anisjaa vastaan,
    joka tulee kantaen riepuihin käärittyä lasta.)

_Matrjona_. Jokos sen ristit?

_Anisja_. Ka, mitenkäs? Väkisin otin pois; — ei tahtonut antaa. (Tulee
ja tahtoo antaa lapsen Nikitalle.)

_Nikita_. (Ei ota vastaan.) Vie itse!

_Anisja_. He, ota, sanon minä. (Viskaa hänelle lapsen.)

_Nikita_. (Koppaa sen käsiinsä.) Se elää! Voi, hyvä ihminen, se
liikkuu! Se elää! Mitä minä nyt sille...

_Anisja_. (Ryöstää lapsen Nikitan käsistä ja heittää kellariin.) Tapa
väleen, niin ei maar’ se sitte elä! (Sysää Nikitan alas.) Oma tuo on
tekemäsi, niin tee siitä itse loppukin!

_Matrjona_. (Istuutuu rappusille.) Kovin hän on helläluonteinen!
Ja vaikea hänen on, raukan. Vaan minkäs sille saa? Hänen oma
rikoksensahan se on. (Anisja seisoo kellarin ovella. Matrjona istuu
rappusilla, katsoo Anisjaan ja haastelee.) Sitäkös kun oli peloissaan!
Vaan minkäs sille saa? Vaikka onkin vaikeata, niin ei sitä voi
ilmankaan jättää. Minnekäs sen muualle panisi?! Ja kun ajattelee, miten
kovasti ihmiset toisinaan lapsia haluavat. Vaan eipäs Jumala silloin
anna; aina kuolleina syntyvät. Esimerkiksi papin rouvalle. Mutta nyt,
kun ei tarvittu, niin eläväpäs syntyi. (Katsahtaa kellariin päin.)
Varmaan jo teki lopun. (Anisjalle:) No?

_Anisja_. (Katsoen kellariin.) Hän peitti laudalla ja kävi itse siihen
istumaan. Jo taisi tehdä lopun.

_Matrjona_. Voi, voi! Eihän sitä tahtoisi syntiä tehdä, vaan minkäs sille
voi?

_Nikita_. (Tulee ylös, ihan vavisten.) Se elää yhä! En voi! Se elää!

_Anisja_. Jos elää, niin mitä sieltä pois tulet? (Tahtoo pysäyttää
häntä.)

_Nikita_. (Heittäytyy hänen kimppuunsa.) Pois, taikka minä tapan sinut!
(Tarttuu Anisjaa käsivarteen, joka ryöstäytyy irti, ja Nikita juoksee
hänen perässään lapio kädessä. Matrjona syöksyy häntä vastaan ja
pidättää häntä. Anisja pääsee pakoon tuvan portaille. Matrjona tahtoo
ottaa Nikitalta pois lapion.)

_Nikita_. (Äidilleen.) Minä tapan, sinutkin tapan, pois! (Matrjona
juoksee Anisjan luo portaille. Nikita pysähtyy.) Tapan. Tapan kaikki!

_Matrjona_. Säikäyksissään on. Kyllä se siitä asettuu.

_Nikita_. Voi, mitä ovatkaan tehneet! Voi, mitä ovatkaan minulle
tehneet! Ja kuinka se vikisi! Kuinka se ruskahteli allani? Voi, mitä
he ovatkaan minulle tehneet?!... Ja se elää yhä, todenperään elää!
(Hän on vaiti ja kuuntelee.) Se vikisee... Näetsen, vielä vikisee,
(juoksee kellarin luo.)

_Matrjona_. (Anisjalle.) Näkyy menevän kaivamaan sitä maahan. — Nikita!
Ota lyhty mukaan!

_Nikita_. (Ei vastaa, vaan kuuntelee kellarin ovella.) Ei kuulu
mitään. Siltä vain näytti. (Poistuu ja seisahtuu.) Ja kuinka sen luut
ruskahtelivat allani. Krr... krr... Voi, mitä ovatkaan he minulle
tehneet?! (Kuuntelee jälleen.) Taas se vikisee, toden perään vikisee.
Mitä se on? Äiti, äiti hoi! (Menee Matrjonan luo.)

_Matrjona_. Mitä poikaseni?

_Nikita_. Äiti, rakas, minä en voi enää. En mitään voi. Äiti kulta,
sääli toki minua!

_Matrjona_. Voi, kultaseni, kuinka sinä nyt olet säikähdyksissäsi. Mene
ja juo edes kulaus viinaa mieltä rohkaistaaksesi.

_Nikita_. Rakas äiti, nyt on minulta kaikki lopussa. Mitä olettekaan
minulle tehneet?! Voi, kuinka hänen pienet luunsa ruskahtelivat ja
kuinka hän ynisi!... Voi, äiti, rakas; Mitä olettekaan minulle
tehneet?! (Menee ja istuutuu reen laidalle.)

_Matrjona_. Mene juomaan, kultaseni. Näin yön aikaan toden perään vähän
niinkuin mieltä kaamaisee. Vaan jahka aamu valkenee, ja sitte päivä,
pari kuluu, niin unhotat kaikki tyynni. Ja sitte, jahka joudutaan,
naitetaan tyttö pois ja kaikki jää unehduksiin. Vaan mene nyt
juomaan, mene! Kyllä minä nyt jo kaikki kellarissa järjestän.

_Nikita_. (Pöyristyksen puistattamana ) Viina taisi jäädä sinne?
Ehkäpä saan tämän juomalla haihtumaan?! (Menee. Anisja, joka on
seisonut koko ajan etehisen ovella, syrjäytyy äänettömänä.)


XV KOHTAUS.

    Matrjona ja Anisja.

_Matrjona_. Mene, mene, mansikkani, kyllä minä teen kaikki; minä menen
itse kellariin ja kaivan sen maahan. Minnekäs se tässä lapion viskasi?
(Löytää lapion ja laskeutuu puoleksi kellariin.) Anisja, tulehan
tänne valaisemaan!

_Anisja_. Entäs hän?

_Matrjona_. Pahasti näkyi pelästyneen, ja sinä kun niin kovasti häntä
ahdisteletkin. Vaan ole huoleti, kyllä se siitä virkoo. Ja olkoon jo,
Jumalan nimessä; minä kyllä itse teen loput. Panehan tuohon lyhty. Nyt
näen. (Matrjona katoaa kellariin.)

_Anisja_. (Ovelle päin, josta Nikita meni.) No, oletkos kyltiksesi
huvitellut nyt? Sinä olet ollut pöyhkeä, vaan odota, nyt saat itse
tuta, miltä tämä maistuu. Ja ehkäpä mahtavuutesi lauhtuu nyt.


XVI KOHTAUS.

    Samat ja Nikita.

_Nikita_. (Syöksyy etehisestä kellarin luo.) Äiti, äiti hoi!

_Matrjona_. (Kohotakse kellarista.) Mitä, poikaseni?

_Nikita_. (Kuuntelee.) Elä kaiva sitä maahan, se elää. Etkö kuule? Se
elää! Näetsen, vikisee... Näetsen... ihan selvään...

_Matrjona_. Vieläkö mitä vikisee? Sinähän sen lätyskäksi lutistit. Koko
pään murskaksi musersit.

_Nikita_. Mitäs se sitten on? (Tukkii korviansa.) Yhä vikisee! Elämäni
olen päättänyt, päättänyt olen! Mitä ovatkaan he minulle tehneet?!...
Minne pääsen minä pakoon?! (Istuutuu portaille.)

Esirippu.



Toisinto

Neljännen näytöksen XIII ja sitä seuraavien kohtauksien sijaan.



Toinen kuvaelma.

Sama tupa kuin ensimäisessä näytöksessä.


I KOHTAUS.

    Anjutka (makaa riisuutuneena, kauhtana peitteenä, kolpitsalla),
    Mitritsh (istuu parvella polttaen tupakkaa).

_Mitritsh_. Nekös levittivät lemun — syökööt perunapiirakasta! — kun
Jumalan viljan maahan kaatoivat. Ei saa tupakallakaan haihtumaan, niin
nenään pistää. Oi, hyvä Isä! Maata, näen mä, pitää panna. (Menee lampun
luo, jonka aikoo kiertää sammuksiin.)

_Anjutka_. (Hypähtää istualleen.) Vaari kulta, elä sammuta, kulta
vaari!

_Mitritsh_. No, ja ka miks’ ei?

_Anjutka_. Kun noinikään pihalla meluavat. (Kuuntelee.) Kuuletko, taas
menivät aittaan?

_Mitritsh_. Mitäs se sinua liikuttaa? Ei maar’ sinua siellä tarvita. Pane
maata ja nuku. Ja minä kierrän tulen sammuksiin. (Kiertää.)

_Anjutka_. Kulta vaari! Elä sammuta kokonaan! Jätä edes hiirensilmän
suuruiseksi, muuten pelottaa.

_Mitritsh_. (Nauraa.) No, hyvä, hyvä. (Istuutuu hänen viereensä.) Mikä se
sitte pelottaa?

_Anjutka_. Kuinkas ei pelottaisi, vaari! Siukku kun sillä lailla
reuhtoili, että päätään seinään jyskytteli. (Kuiskaten.) Tiedänhän
minä, että sille on lapsi syntymäisillään... vai joko lie
syntynytkin...

_Mitritsh_. Mokomakin vekkuli! Kaikki sinun tietääkin pitää. Käy maata
ja nuku! (Anjutka käy pitkälleen.) Kas niinikään! (Peittää hänet.) Kas
niinikään! Pian siinä vanhetut, jos paljon tietää saat.

_Anjutka_. Menetkös sinä uunille?

_Mitritsh_. No, ja minnekäs sitte? — Näetsen sitä hupsua. Kaikkia sen
tietääkin pitää. (Peittää hänet vielä ja nousee lähteäkseen.) Makaa nyt
niinikään ja nuku. (Menee uunille.)

_Anjutka_. Yhden kerran huudahti, vaan nyt ei kuulu enää.

_Mitritsh_. Oh, hyvä Isä, laupias pyhä Miikula!... Mitä ei kuulu?

_Anjutka_. Lasta.

_Mitritsh_. Mistäpä sitä kuulusi, kun ei ole.

_Anjutka_. Vaan minä kuulin, turkanen vie, kuulinkin. Ihan vienosti.

_Mitritsh_. Paljonpa sinä olet kuullutkin! Vaan oletkos kuullut, miten
semmoisen tytön, kuin sinun, lapsenpieksäjä otti ja pisti säkkiin, ja
vei tipposen tiehensä.

_Anjutka_. Minkälainen lapsenpieksäjä?

_Mitritsh_. No, se sellainen. (Kiipee uunille.) Onpas se nyt uuni hyvä ja
lämmin, että oikein... Oh, hyvä Isä, laupias pyhä Miikula.

_Anjutka_. Vaari! Nukutko sinä?

_Mitritsh_. Ka mitäs sitte luulet, — ettäkö lauluja rupean laulamaan?
(Äänettömyyttä.)

_Anjutka_. Vaari, vaari hoi! Kaivavat! Ihan totta kaivavatkin —
kuuletkos? Turkanen vie, kaivavatkin!

_Mitritsh_. Kaikkia se keksii: — kaivavat?! Yöllä kaivavat! Kuka kaivaa?
Lehmä siellä kupeitaan kyhnyttää. Ja se sanoo: — kaivavat! Makaa, sanon
minä, muuten ihan paikalla tulen sammutan.

_Anjutka_. Hyvä, kulta vaari, elä sammuta! En minä enää... en, toden
perään. Pelottaa niin minua.

_Mitritsh_. Pelottaa? Elä pelkää mitään, niin ei sitte pelotakaan. Vaan
se kun itse pelkää ja sitte vielä sanoo pelottavansa. Mitenkäs sitä ei
pelottaisi, kun pelkää. Semmoinen tuhma tyttö. (Äänettömyys. Sirkka
laulaa.)

_Anjutka_. (Kuiskaten.) Vaari, vaari hoi! Joko sinä nukuit?

_Mitritsh_. No, mitä nyt vielä?

_Anjutka_. Minkälainen lapsenpieksäjä?

_Mitritsh_. No, sellainen, että kun sattuu semmoinen tyttö, kuin sinä,
joka ei makaa, niin hän tulee säkkineen ja koppaisee tytön säkkiinsä,
menee itse sinne päineen päivineen, nostaa ylös paitasi ja alkaa
piiskata ropsuttaa.

_Anjutka_. Vaan milläs se piiskaa?

_Mitritsh_. Vastasta ottaa vitsoja.

_Anjutka_. Vaan eihän se siellä näe, säkissä.

_Mitritsh_. Näkee maar!

_Anjutka_. Mutta minä puraisen sitä.

_Mitritsh_. Elä luulekaan, — sitä et saa puraistuksi!

_Anjutka_. Vaari, joku tulee! Kuka se on? Ai, hyvät ihmiset! Kuka se
on?

_Mitritsh_. Kun tulee, niin tulee. Mitäs sinä siitä? Äitis’ se varmaan
tulee.


II KOHTAUS.

    Samat ja Anisja (tulee).

_Anisja_. Anjutka! (Anjutka on makaavinaan.) Mitritsh!

_Mitritsh_. Mitä?

_Anisja_. Mitä te tulta poltatte? Me pannaan maata kylmään tupaan.

_Mitritsh_. Vast'ikään tässä pääsin makuulle. Sammutanpahan...

_Anisja_. (Etsii muristen jotakin kirstusta.) Kun tarvitsee, niin ei
koskaan löydä.

_Mitritsh_. Mitä sinä etsit?

_Anisja_. Ristiä etsin ristitäksemme, jos sattuisi — Jumala
varjelkoon! - kuolemaan. Ristimättömänä! Sehän olisi kauheata!

_Mitritsh_. Mitenkäs, tiettyhän se on, pitäähän sitä... Löysitkö, vai?

_Anisja_. Löysin. (Menee.)


III KOHTAUS.

    Mitritsh ja Anjutka.

_Mitritsh_. No, muuten olisin omani antanut. Oh, hyvä Isä!

_Anjutka_. (Kiepsahtaa ylös vavisten.) Voi, voi, vaari kulta! Elä
nuku, Jumalan tähden, niin pelottaa!

_Mitritsh_. Ka, mikä se pelottaa?

_Anjutka_. Ihan varmaan se lapsi kuolee. Arina-tädin luona muori
myöskin risti ja lapsi kuoli.

_Mitritsh_. Jos kuolee, niin kylläpähän hautaavat.

_Anjutka_. Ehk’ei se kuolisikaan, vaan kun Matrjona muori on täällä.
Minäpä kuulin, mitä se haastoi, turkanen vie, kuulinkin.

_Mitritsh_. Mitä sinä kuulit?! Makaa, sanon minä. Peitä pääsi ja ole
vaiti!

_Anjutka_. Jos se eloon jäisi, niin minä sitä kyllä vaalisin.

_Mitritsh_. (Mörähtäen.) Oh, hyvä Isä!

_Anjutka_. Vaan minnekäs ne sen panevat?

_Mitritsh_. Panevatpahan minne panna pitää. Elä sinä siitä ole
huolissasi. Ja makaa, sanon minä. Taikka äiti tulee ja antaa sinulle!
(Äänettömyyttä.)

_Anjutka_. Vaari, hoi! Vaan sitä tyttöä, sinä sanoit, ne eivät
tappaneet?

_Mitritsh_. Vai sitä sinä tarkoitat? No, siitä tytöstä kyllä kalu tuli!

_Anjutka_. Mitenkäs sinä, vaari, sanoit niiden löytäneen hänen?

_Mitritsh_. Niinpähän vain löysivät.

_Anjutka_. Mistä ne löysivät? Kerrohan.

_Mitritsh_. Heidän talostaan ne löysivät. Sotamiehet kun tulivat kylään
ja alkoivat taloissa etsiä pengota, niin huomasivat, että siinä tyttö
mahallaan maata rötkötti. Tahtoivat hänet kuoliaaksi lyödä, vaan minun
tuli niin sääli, että otin hänet syliini. Ei tahtonut millään lailla
antautua. Ja niin se tekeytyi raskaaksi, ikäänkuin olisi hänessä
viisi puutaa ollut; ja vielä käsillään kiinni tarttui mihin sai,
ett'ei tahtonut mitenkään irti lähteä. No, vaan minä hänet otin ja
aloin päätä silitellä, silittelin ja silittelin. Semmoinen oli vielä
pystyharjainen, kuin kiiski. Ja niin katsoa muljotti, katsoi ja katsoi,
— ja sitte tyyntyi. Minä kastelin korpun ja annoin hänelle. Ja
ymmärsipäs, — alkoi heti nakertaa. Mutta mitäs sille tehdä? Otettiin
kun otettiin hänet ja ruvettiin ruokkimaan, ja niin hän sitte tottui,
että sotaankin mukanamme vietiin. Ja kaunis se oli tyttö.

_Anjutka_. Eikö se ollut ristitty?

_Mitritsh_. Kuka hänet tietää. Niinhän nuo sanoivat, ett’ei ihan. Ne,
näet, eivät ole meidänmaan ihmisiä.

_Anjutka_. Saksalaisiako, vai?

_Mitritsh_. Eikö mitä. Mitä Saksalaisia? Eihän ne Saksalaisia ole, vaan
Aasialaisia. Samoja kuin Juutalaiset, vaikkei ne ihan Juutalaisiakaan
ole. Aasian Puolalaisia, Kurteja... Kurpiksi niitä haukutaan. Olen
jo unhottanut. — Tyttö me nimitettiin Santraksi. Santra, vaan kaunis
se oli. Kaiken muun, näet, olen unhottanut, vaan se tyttö — syököön
perunapiirakasta! — on silmieni edessä ilmielävänä. Hänet yksin
muistankin koko sotapalveluksestani. Kuinka selkääni sain, sen muistan,
ja sen tytön. Muistan, kuinka hän ennen kaulassani riippui ja minä
häntä kannoin. Semmoinen oli tyttö, ett’ei paremmasta apua. Sitten hän
joutui naimisiin. Komppanian päällikön rouva hänet otti tyttärekseen.
Ja kalu siitä tuli. Vaan kovin oli sotamiesten häntä sääli!

_Anjutka_. Minäkin muistan, vaari, kun isä kuoli. Sinä et silloin
vielä meillä ollut. Silloin hän kutsui Nikitan luokseen ja sanoi:
anna anteeksi, Nikita... ja itse rupesi itkemään. (Huoahtaa.) Niin oli
sääli myös.

_Mitritsh_. Sitähän se on...

_Anjutka_. Vaari, vaari hoi! Taas ne siellä kellarissa meluavat. Ai,
kultaseni, hyvät ihmiset! Voi, hyvä vaari, jotain ne sille tekee.
Tappavat sen. Semmoinen pikkuruinen... Voi, voi! (Peittää päänsä ja
itkee.)

_Mitritsh_. (Kuuntelee.) Toden perään koiruuksiaan tekevät, senkin
syötävät. Mokomia ruojia koko akat! Miehiä ei ole kehumista, saati
sitte akkoja. Ne on, kuin metsän pedot. Eivät mitään pelkää.

_Anjutka_ (Kohotaksen.) Vaari, vaari hoi!

_Mitritsh_. No, mitä nyt vielä?

_Anjutka_. Tässä äskettäin oli muuan kulkiain yötä; — se sanoi, että
kun lapsi kuolee, niin sen sielu pääsee suoraan taivaaseen. Onko se
totta?

_Mitritsh_. Kuka hänet tietää. Niin kai se on. Mitäs sitte?

_Anjutka_. Jospa minäkin kuolisin. (Nyyhkyttää.)

_Mitritsh_. Kun kuolet, niin on kaikki lopussa.

_Anjutka_. Kymmeneen vuoteen asti sitä vielä on lapsi ja sielu voi
päästä Jumalan luo, vaan sitte sitä turmeltuu.

_Mitritsh_. Voi, kuinka turmeltuukin! Tekö tytöt ette turmeltuisi?
Kuka teitä neuvoo? Ja mitä te saatte nähdä tahi kuulla? Paljasta
ruokottomuutta vain. Vaikken minä paljoa ole oppinut, niin kuitenkin
jotain tiedän, enkä ole niinkuin maalaisakka.

Mikä se maalaisakka on? Paljasta törkyä vain. Teikäläisiä Venäjällä on
monta miljoonaa, ja kaikki olette kuin sokeat myyrät, — ette mitään
tiedä. Kuinka kaikellaiset noita- ja taikatemput tehdään, niinkuin,
miten lapset ovat kanaorren alle vietävät, ja muuta semmoista, sen
he kyllä tietävät.

_Anjutka_. Äiti veikin minut sinne kerran.

_Mitritsh_. No, niinpä niin. Miljooneja teitä on akkoja ja tyttöjä,
ja kaikki olette kuin metsän pedot. Niinkuin olette kasvaneet, niin
kuolettekin, mitään näkemättä tahi kuulematta. Mies se kuitenkin
saa joko kapakassa, tahi sotamiehenä, niinkuin minä, jotakin oppia.
Vaan akkaväki? Se ei tiedä Jumalasta, ammoin sitte perjantaipäivästä
tolkulleen, mikä se on. Perjantai on perjantai, vaan kysy, mikä se on,
niin eipäs tiedä. Niin vain kuin koiran pennut sokeina ryömivät, pää
lo’assa... Muuta eivät osaa, kuin tuhmia laulujaan: laari, laari
laa... Vaan mitä se laari, laari laa on, eivät itsekään tiedä...

_Anjutka_. Osaan minä, vaari, puolet Isämeitää.

_Mitritsh_. Paljonpa tuota osaat! Eikä teiltä kysyäkään mitään voi. Kuka
teitä opettaa? Juopunut mies joskus ehkä ohjaksien perillä opettaa.
Siinä koko opetuksenne. Enkä edes tiedä, kuka teidän puolestanne
vastaisikaan. Nahkapojan puolesta voi joko holhoojaa tahi muuta
vanhempaa kysyä, vaan teidän puolestanne ei ole ketä kysyäkään. Ihan
se on kaikkein kelvottomin elukkalauma ilman paimenta, koko akkaväki,
mitä typerintä väkeä koko teidän säätynne. Kaikkein tyhjänpäiväisintä
väkeä koko säätynne.

_Anjutka_. Mitenkäs sitä sitte olla pitää?

_Mitritsh_. No, niin juuri ollakin pitää. Vedä kauhtana korvillesi ja
makaa! Oh, hyvä Isä! (Äänettömyyttä. — Sirkka laulaa).

_Anjutka_. (Hypähtää ylös.) Vaari hoi! Joku huutaa niin pahasti! Toden
perään huutaa. Vaari kulta, tänne se tulee.

_Mitritsh_. Peitä pääsi, sanon minä.


IV KOHTAUS.

    Samat. Nikita ja Matrjona.

_Nikita_. (Tullen tupaan.) Voi, mitä ovatkaan he minulle tehneet. Mitä
ovatkaan he minulle tehneet!

_Matrjona_. Juo, juo, kultaseni, viinaa. Mitä sinä? (Ottaa viinan esille
pöydälle.)

_Nikita_. Anna, ehkä saan sen juomalla haihtumaan.

_Matrjona_. Hiljaa! Eivät makaa. He, juo.

_Nikita_. Miksi keksittekään te tuon? Olisitte jonnekin vieneet.

_Matrjona_. (Kuiskaten.) Istu, istu tuossa, ja juo vielä tahi polta. Se
haihduttaa ajatukset.

_Nikita_. Voi, rakas äiti, jo on, näen mä, aikani tullut. Kun hän
vikisi ja pienet luunsa ruskahtivat kr... kr... niin en ollut
ihminen enää.

_Matrjona_. Vielä ja mitä! Ainahan sinä joutavia haastat. Näin yön
aikaan todenperään vähän niinkuin mieltä kaamaisee, vaan jahka aamu
valkenee, ja sitte päivä taikka pari kuluu, niin et muista sitä enää
ollenkaan. (Menee Nikitan luo ja laskee kätensä hänen olkapäälleen.)

_Nikita_. Mene pois! Mitä olettekaan minulle tehneet?!

_Matrjona_. Mitä sinä, poikaseni, toden perään. (Tarttuu häntä kädestä.)

_Nikita_. Pois luotani, taikka tapan! Nyt en minä mistään välitä. Tapan!

_Matrjona_. Voi, voi, sekös nyt on pelästynyt! Pane sitte edes maata.

_Nikita_. Ei mihinkään minusta ole enää. Hukassa olen.

_Matrjona_. (Päätään pyöritellen.) Voi, voi, pitää mennä korjaamaan pois.
Ja ehkä hän tässä siitä vielä tyyntyy, vähän aikaa istuttuaan. (Menee.)


V KOHTAUS.

    Nikita, Mitritsh, Anjutka.

_Nikita_. (Istuu kasvot käsien peitossa, Mitritsh ja Anjutka makaavat
hiiskunutta, hievahtamatta.) Vikisee, toden perään vikisee, näetsen,
näetsen, ihan selvään. Hän kaivaa sen maahan, toden perään, kaivaa!
(juoksee ovelle.) Äiti, elä kaiva, se elää...


VI KOHTAUS.

    Samat ja Matrjona.

_Matrjona_. (Tullen takaisin, kuiskaten.) Mitä sinä, Jumalan nimessä!
Kaikkia se houriikin. Sekös nyt eläisi! Senhän ovat luutkin kaikki
murskana.

_Nikita_. Anna vielä viinaa! (juo.)

_Matrjona_. Mene, poikaseni! Ehkä nyt jo nukut.

_Nikita_. (Seisoo ja kuuntelee.) Elävä se on yhä... näetsen... vikisee.
Etkö sinä kuule? Näetsen!

_Matrjona_. (Kuiskaten.) Eikö mitä!

_Nikita_. Voi, rakas äiti! Elämäni olen päättänyt. Mitä olettekaan
minulle tehneet? Minne pääsen minä pakoon? (Juoksee ulos tuvasta,
Matrjona perässä.)


VII KOHTAUS.

    Mitritsh ja Anjutka.

_Anjutka_. Rakas, kulta vaari, he murhasivat sen!

_Mitritsh_. (Äkäisesti.) Makaa, sanon minä! Senkin syötävä! Minä annan
sinulle luudasta! Makaa!

_Anjutka_. Vaari kulta! Joku tarttuu olkapäihini, tarttuu, tarttuu,
käpälillään tarttuu. Rakas vaari, minä tulen, turkanen vie tulenkin.
Kulta vaari, laske minut uunille. Laske, Jumalan tähden... Tarttuu...
tarttuu... Ai! (Juoksee uunin luo.)

_Mitritsh_. Nekös nyt tyttörievun säikäyttivät, senkin mokomat ruojat.
No, nouse ylös sitte!

_Anjutka_. (Kapuaa uunille.) Vaan elä sinä mene pois.

_Mitritsh_. Minnekäs minä menen? Nouse, nouse! Oh, hyvä Isä, pyhä
Miikulal Pyhä Neitsyt Maaria!... Nekös nyt tyttörievun säikäyttivät!
(Peittelee häntä.) Sitäkös vasta hupsu, oikea hupsu, toden perään...
Sillä lailla säikäyttivät, senkin ruojat.

Esirippu.



Viides näytös.


Luuva. Etumaisimpana auma, vasemmalla puimatanner, oikealla vaja, jonka
ovet ovat auki, ja ovella olkia. Perällä näkyy talo, josta kuuluu
laulua ja soittoa. Tietä myöten kulkee vajan ohi taloon päin kaksi
tyttöä.


I KOHTAUS.

    Kaksi tyttöä.

_Ensimäinen tyttö_. Näetsen, kuinka hyvin päästiin, ett’ei hameita
liattu. Kylän kautta olisi kovin vaikea ollut, — niin on paljo
rapakkoa... (Seisahtuvat ja pyyhkivät olkiin jalkojaan.)

_Ensimäinen tyttö_. (Katselee olkiin ja huomaa jotakin.) Mikäs se siellä
on?

_Toinen tyttö_. (Tarkastelee.) Mitritshän se on, niiden renki. Sekös on
päihinsä juonut!

_Ensimäinen tyttö_. Eihän se ole taitanut ryypätä?

_Toinen tyttö_. Tähän päivään asti, näen mä.

_Ensimäinen tyttö_. Katsos, se näkyy tänne tulleen olkia hakemaan. Sillä,
näetsen, on nuorakin kädessä, ja niinikään sitte on siihen nukkunut.

_Toinen tyttö_. (Kuuntelee.) Yhä vielä juovat. Varmaan ei ole vielä
siunaus tapahtunut. Akulina ei, kuulenma ole itkenytkään.

_Ensimäinen tyttö_. Äiti sanoi hänen vastahakoisesti miehelle menevän.
Isintimä kuuluu uhanneen, muuten ei olisi ikänään mennyt. Siitähän jos
mitä on juorueltu!


II KOHTAUS.

    Samat ja Marina (saavuttaa tytöt).

_Marina_. Päivää, tytöt!

_Tytöt_. Päivää, päivää.

_Marina_. Häihinkö teitä viedään?

_Ensimäinen tyttö_. Taitavat jo olla lopussa. Muuten vain katsomaan.

_Marina_. Huutakaahan minun ukkoni tänne, se Simo Sujevasta. Tunnette kai
hänet?

_Ensimäinen tyttö_. Eiköpä tunnettane? Sehän taitaa olla sukua sulhaselle.

_Marina_. Minun mieheni veljenpoikahan se on, sulhanen.

_Toinen tyttö_. Miks’et tule itse? Pitäähän sitä toki häihin...

_Marina_. Ei tee mieli, kultaseni, eikä ole aikaakaan. Lähteä pitää. Eikä
me häihin aiottukaan, vaan kaupunkiin kauroja viemään. Syöttämään vain
pysähdyttiin, niin pyysivät sisään ukkoni.

_Ensimäinen tyttö_. Kenenkäs luo te ajoitte? Feodorovitshinko, vai?

_Marina_. Niin. Minä odotan sitte tässä, ja huuda sinä, ole niin hyvä,
ukkoni tänne. Pyydä tulemaan, kultani. Sano niin, että "vaimosi Marina
käski tulemaan pois; miehet valjastavat jo hevosta".

_Ensimäinen tyttö_. No, hyvä on, koska et tule mukaan. (Tytöt menevät
tietä myöten taloon. Kuuluu laulua ja soittoa.)


III KOHTAUS.

_Marina_. (Yksin, mietteissään.) Voisinhan sitä mennäkin, vaan ei tee
mieli, sillä en ole tavannut häntä sen jälkeen, kuin hän hylkäsi minut.
Siitä on jo toista vuotta. Jospa voisin vaikka tirkistää toisella
silmällä, miten hän Anisjansa kanssa elää. Ihmiset haastavat, ett'eivät
he elä sovussa. Anisjahan on raaka, tylyluontoinen nainen. Eiköpä nyt
lie Nikita muistanut minua toisenkin kerran, kun kolkkoa elämää himosi
ja minut vaihtoi. Vaan olkoon, minä en huoli pahaa muistaa. Silloin
kyllä tuntui kipeältä, niin kipeältä! Mut’ nyt se on pois pyyhitty ja
unhotuksissa. Nähdä tahtoisin kuitenkin hänet... (Katsoo taloon päin
ja näkee Nikitan.) Kas! Mitäs hän tänne tulee? Vai lienevätkö tytöt
hänelle sanoneet? Mitäs hän vieraiden luota pois lähti? Menen tieheni.


IV KOHTAUS.

    Marina ja Nikita (astuu ensin allapäin, huitoen käsiään ja
    jupisten itsekseen).

_Marina_. Ja miten synkännäköinen hän on!

_Nikita_. (Huomaa ja tuntee Marinan.) Marina! Ystäväni, Marina kulta!
Mitäs sinä tahdot?

_Marina_. Ukkoani tulin hakemaan.

_Nikita_. Miks’et tullut häihin? Olisit katsellut, ja nauranut minulle.

_Marina_. Mitäs minulla on nauramista? Miestäni vain tulin hakemaan.

_Nikita_. Voi, Marina kulta. (Tahtoo syleillä häntä.)

_Marina_. (Vihaisesti väistyen.) Anna olla, Nikita, tuo tapa! Se aika on
ollut ja mennyt. Nyt tulin miestäni hakemaan. Teilläkö hän on, vai?

_Nikita_. Eikö siis saa entistä aikaa enää muistella? Etkö anna?

_Marina_. Mitäpä siitä on muistelemista. Se on ollut ja mennyt.

_Nikita_. Ja ei saa palautetuksi, vai?

_Marina_. Eikä saa. Vaan mitä varten sinä sieltä pois tulit? Isäntä olet,
ja läksit häistä pois.

_Nikita_. (istuutuu oljille.) Mitäkö varten läksin? Voi, jospa sinä
tietäisit!... Ikävä minun on, Marina, niin ikävä, ett'ei silmäni enää
voi mitään nähdä. Nousin pöydästä ja läksin, pois ihmisten näkyvistä
läksin, ett’en ketään näkisi.

_Marina_. (Menee lähemmäksi häntä.) Miksikä niin?

_Nikita_. Siksi, ett’en syödessä syö, en juodessa juo enkä maatessa
nuku. Voi, niin inhottaa, niin inhottaa minua! Ja ennen kaikkia se,
Marina kulta, että yksin olen eikä ole kenen kanssa suruani vaimentaa
voisin.

_Marina_. Ilman surutta, Nikita, ei ole elämää. Minäkin olen suruni
kyyneleisiin haihduttanut.

_Nikita_. Sitäkö sinä tuota entistä, mennyttä tarkoitat? Voi, ystäväni,
sinä olet sen jo haihduksiin itkenyt, vaan nyt on minun aikani tulkit!

_Marina_. No, miten nyt niin?

_Nikita_. Koko elämäni on minulle vastenmieliseksi käynyt. Itsekin
olen itselleni vastenmieliseksi käynyt. Voi, Marina, et osannut minua
käsissäsi pitää, vaan hukutit minut ja itsesi myös! Sillä mitäs elämää
tämä on?

_Marina_. (Seisoo vajan luona, itkee ja koettaa pidättää itkuaan.) Minä,
Nikita, en voi elämääni valittaa. Suokoon Jumala semmoista jokaiselle!
Minä en voi nurkua. Minä tunnustin silloin miehelleni kaikki ja hän
antoi anteeksi, eikä soimaa minua nyt. Minä en voi elämääni pahaksua.
Mieheni on hiljainen, jommoista itselleni toivottelin. Minä hänen
lapsiansa puen ja pesen! Ja hän minua myöskin hellii. Mitäpä sitte
valittaisin? Jumala näkyy niin säätäneen. Entäs sinun elämäsi? Sinähän
rikkaudessa elät...

_Nikita_. Minun elämäni!... Häitä vain en tahdo häiritä, muuten kyllä
tuosta ottaisin nuoran, tämän näin (ottaa oljista käsiinsä nuoran)
ja heittäisin tuon orren yli, valmistaisin kelpo silmukan, kiipeisin
orrelle ja syöksisin pääni silmukkaan. Semmoinen se minun elämäni on.

_Marina_. Mitä sinä! Elä Jumalan tähden!

_Nikita_. Luuletko minun leikkiä laskevan? Tahi päissäni olevan? En
ole päissäni. Humala ei minuun enää ota. Vaan kaiho, se se minut on
masentanut, niin tuiki masentanut, ett'ei enää mikään minua miellytä!
Voi, Marina kulta, sinun kanssasi vain oli elämäni elämää; muistatko
kuinka tehtaalla yöt hauskasti hupenivat?

_Marina_. Nikita elä ärrytä vanhaa haavaa! Minä olen laillisissa
naimisissa ja niin olet sinäkin. Syntini on anteeksi annettu, elä sitte
enää entisiä esille kaiva...

_Nikita_. Mitäs minä sydämmelleni voin? Minne pääsen minä pakoon?

_Marina_. Mitäkö voit! Vaimohan sinulla on, elä sitte muita himoitse,
vaan pidä omasi. Kun kerran Anisjaan rakastuit, niin rakastakin
sitte häntä.

_Nikita_. Se Anisja, se on minulle karvasta karvaampi; hän on jalkani
kahleihin kietonut.

_Marina_. Vaimo kuin vaimo, olipa sitte minkälainen hyvänsä... Ja mitä
se puhumisesta paranee! Mene ennemmin vieraiden luo ja lähetä mieheni
tänne.

_Nikita_. Voi, jospa sinä tietäisit kaikki... Vaan mitä siitä haastaa!


V KOHTAUS.

    _Nikita_, Marina, hänen miehensä ja Anjutka.

_Marinan mies_. (Tulee talosta punaisena, päihtyneenä.) Marina! Eukko!
Ämmä, hoi! Täälläkö olet, vai?

_Nikita_. Tuossapa sinun miehesi on. Huutaa sinua. Mene!

_Marina_. Entäs sinä?

_Nikita_. Minä? Jään tähän makaamaan. (Heittäytyy oljille.)

_Marinan mies_. Missä hän on?

_Anjutka_. Tuossa hän on vajan luona.

_Marinan mies_. Mitä siinä seisot?! Tule häihin! Isäntäväki käski sinut
tulemaan. Paikalla lähtee hääväki ja sitte lähdetään mekin.

_Marina_. (Menee miestään vastaan.) Ei minua haluta.

_Marinan mies_. Tule sanon minä. Juodaan lasillinen, ja saat toivottaa
onnea. Muuten panevat pahakseen. Ja sitte kyllä keritään vielä jos
minne. (Laskee kätensä Marinan kaulaan ja menee horjuen hänen kanssaan.)


VI KOHTAUS.

    Nikita ja Anjutka.

_Nikita_. (Kohotakse istumaan oljille.) Kun näin hänet, niin tuli vielä
ikävämpi olla. Sillä hänen kanssaan vain olen elänyt. Syyttä suotta
olen näin elämäni pilannut, pääni hukannut! (Käy pitkäkseen.) Minnekä
tästä pääsen! Äh! Aukia maaemo allani!

_Anjutka_. (Huomaa Nikitan ja juoksee hänen luoksensa.) Isä, isä, hoi!
Sinua etsitään. Kaikki jo ovat siunanneet, turkanen vie, ovatkin, ja
alkavat suuttua.

_Nikita_. (itsekseen.) Minnekä pääsen tästä?

_Anjutka_. Mitä sinä? Mitä sinä haastat?

_Nikita_. En mitään. Mitä tuossa kiusaat?

_Anjutka_. Isä! Mennään! (Nikita on vaiti. Anjutka vetää
häntä kädestä.) Isä, tule siunaamaan! Todenperään jo tuskastuvat ja
haukkuvat.

_Nikita_. (Tempaa kätensä.) Anna olla!

_Anjutka_. Ka, tule nyt!

_Nikita_. (Uhkaa lyödä ohjaksilla.) Mene, sanon minä, muuten
minä sinua...

_Anjutka_. Sitte minä lähetän äidin. (Juoksee pois.)


VII KOHTAUS.

    Nikita yksin.

_Nikita_. (Kohotakse.) Mitenkä minä tästä menen? Mitenkä voin pyhän
kuvan ottaa? Mitenkä häntä silmiin katsoa? (Heittäytyy takaisin.) Voi,
jospa olisi aukko maassa, niin sinne heittäytyisin. Eikä näkisi ihmiset
minua enkä minä ketään. (Kohotakse taas.) En mene... Jääkööt kaikki
tyynni. En mene. (Riisuu saappaansa ja ottaa nuoran, tekee silmukan ja
koettaa sitä kaulaansa.) Näinikään.


VIII KOHTAUS.

    Nikita ja Matrjona.

(Nikita huomaa äitinsä, ottaa nuoran kaulastaan ja käy jälleen oljille
loikomaan.)

_Matrjona_. (Tulee kiireissään.) Nikita, Nikita hoi! Sitäkös, kun ei
äännähdäkään. Nikita, mitä sinä, vai humalassako olet? Tule, Nikita
kulta, tule, mansikkani, tule. Väki jo tuskastuu odottaessa.

_Nikita_. Voi, mitä te olettekaan minulle tehneet? En ole ihminenkään
enää.

_Matrjona_. Mitä sinä nyt? Tule, poikaseni, ja anna juhlallinen siunaus,
niin on se tehty. Näetsen, kun väki jo odottaa.

_Nikita_. Mitenkä minä siunaan?

_Matrjona_. Tiedäthän sinä sen, mitenkä.

_Nikita_. Tiedän, tiedän. Vaan ketä minä siunaan? Mitä olen hänen
kanssaan tehnyt?

_Matrjona_. Mitäkö tehnyt! Sekös nyt vielä muistelee! Siitä ei tiedä
kukaan mitään. Ja tyttöhän menee itse naimisiin.

_Nikita_. Vaan mitenkä se menee?

_Matrjona_. Vaikka pelosta menee, niin menee hän kuitenkin. Ja minkäs
sille tekee? Olisi silloin ajatellut Nyt sen ei enää käy peräytyminen.
Eivätkä puhemiehetkään voi loukkaantua. Kaksi kertaa katselivat
tyttöä, ja rahaakin myötäjäisiksi annetaan. Kaikki on peitossa ja
piilossa.

_Nikita_. Vaan mitäs kellarissa on?

_Matrjona_. (Naurahtaa.) Mitäs kellarissa on? Kaalia, sieniä ja
potaatteja, luulen ma. Mitäs entisistä muistelee.

_Nikita_. Mielelläni kyllä olisin muistelematta, vaan en voi. Kun se
muistuu mieleeni, niin kuulen selvään kaikki. Voi, mitä olettekaan
minulle tehneet?!

_Matrjona_. Mitä sinä toden perään olet olevinasi?

_Nikita_. (Käännäkse alassuin.) Äiti! Elä kiusaa minua! Minä en jaksa
enää.

_Matrjona_. Ja kuitenkin sinun pitää. Muutenkin ihmiset haastavat, ja nyt
vielä yht'äkkiä isä katosi eikä tule takaisin. Ei ole muka rohkeutta
siunata! Kohta sillään käydään Jumalan kuvaa suutelemaan. Ja jos
pelkäät, niin heti voivat arvata. "Eläkä käy arkana, niin ei pidetä
varkaana." Ja "jos sutta pakoon juokset, niin tulee karhu vastaasi".
Ennen kaikkia elä ole milläsikään, eläkä aristele, poikaseni, muuten
saavat paremmin tietää.

_Nikita_. Kylläpä olettekin te minut kietoneet.

_Matrjona_. Ole jo tuossa. Mennään. Tule siunaamaan, oikein kunnialla,
niinkuin pitää, niin on asia lopussa.

_Nikita_. (Makaa alassuin.) Minä en voi!

_Matrjona_. (itsekseen.) Mikä sille nyt tuli? Kaikki oli hyvin ja nyt
kävi yht'äkkiä tällä lailla. Varmaan on joku hänet noitunut. — Nikita.
nouse ylös! Näetsen tuossa Anisjakin tulee ja on vieraat jättänyt.


IX KOHTAUS.

    Nikita, Matrjona ja Anisja.

_Anisja_. (Koreana, punaisena, hieman humalassa.) Voi, kun on kaikki
mainiosti, äiti! Voi, kun on mainiosti ja kunniallisesti! Ja kuinka
vieraat ovat tyytyväiset!... Missäs hän on?

_Matrjona_. Täällä, täällä, mansikkani. Olkiin on heittäytynyt eikä tule
pois.

_Nikita_. (Katsellen vaimoaan.) Hänkin on humalassa. Oikein sydäntä
eltoo nähdä. Ja tuonko kanssa elää pitää. (Käännäkse alassuin.) Minä
tapan hänet joskus, niin vielä pahemmin käy.

_Anisja_. Kas sitä kun oljissa loikoo! Vai humalako on masentanut?
(Nauraa.) Makaisinpa minäkin tuossa sinun kanssasi, vaan ei ole
aikaa. Lähdetään, minä saatan. Ja sielläkös on hauska talossa! Oikein
suloista nähdä! Ja niin on sopusointuisaa kaikki! Naiset laulavat,
niin kauniisti. Kaikki ovat juovuksissa, niin arvokasta, niin hyvin on
kaikki!

_Nikita_. Mikä on hyvin?

_Anisja_. Häät, iloiset häät. Kaikki ihmiset sanovat, että on oikein
harvinaiset häät. Niin kunniallista, niin hyvin on kaikki. Tule pois!
Mennään yhdessä... Vaikka olenkin juonut, niin kyllä perille vien.
(Tarttuu häntä kädestä.)

_Nikita_. (Tempaisee inhoten pois kätensä.) Mene yksin. Minä tulen.

_Anisja_. Mitä sinä rimpuilet! Nyt kun kaikki vastukset ja vaikeudet
ovat poistetut, niin ei ole meillä muuta tekemistä, kuin elää ja
iloita. Kaikki käy kunniallisesti ja laillisesti. Ja niin olen iloinen,
etten sanoakaan saata. Ihan on kuin toisen kerran menisin kanssasi
naimisiin. Ja miten häävieraat ovat tyytyväiset! Kaikki kiittävät.
Ja niin arvokkaita vieraita kaikki. Ja Ivan Moiséitsh ja herra
urjädnikkakin. Kaikki onnittelivat ja toivottelivat.

_Nikita_. Istu sitte siellä heidän kanssaan. Mitä sinä tänne tulit?

_Anisja_. Pitää todellakin lähteä. Miltä tämä näyttää, että talonväki
on poissa ja vieraat yksin jäivät? Ja niin hyviä vieraita kaikki.

_Nikita_. (Nousee ja noukkii olkia vaatteistaan.) Menkää; minä tulen
koht'sillään.

_Matrjona_. Kas sitä! Minua ei totellut, vaan kun vaimonsa pyysi, niin
oli paikalla valmis lähtemään. (Matrjona ja Anisja poistuvat.) Tule jo
sitte!

_Nikita_. Tulen paikalla. Menkää! Minä tulen heti perästä ja siunaan...
(Naiset seisattuvat.) Menkää! Minä tulen perästä... Menkäähän. (Naiset
menevät.)

_Nikita_. (Katsoo miettien heidän jälkeensä.)


X KOHTAUS.

    Nikita yksin, sitte Mitritsh.

_Nikita_. (Istuutuu ja riisuu jalkineensa.) Johan nyt menin! E-hei!
Etsikää eikö orressa riipu. Laitan silmukan, hyppään siihen ja etsikää
sitte. Tuossa sattuvat ohjaksetkin hyväksi onneksi olemaan. (Miettii.)
Muut surut kyllä saisi haihtumaan, vaan tämä se on täällä sydämmessä,
ja sitä ei saa sieltä millään pois. (Katsahtaa taloon päin.) Taitaa
taaskin tulla. (Matkii Anisjaa.) "Niin hyvin on kaikki, niin hyvin!
Ja makaisinpa tuossa kanssasi!" Hyi, senkin ilettävä ryötys! No, se!
Halaile minua sitte, kun hirrestä Otatte alas. Loppu kuin loppu.
(Tarttuu nuoraan ja vetää sitä.)

_Mitritsh_. (Nousee ylös päihtyneenä eikä päästä nuoraa käsistään.)
En anna. En anna kellekään. Minä tuon itse. Minä tuon itse oljet,
sanoinhan minä. Nikita! Sinäkö se olet?! (Nauraa.) Kas, pirua!
Olkiako sinä tulit hakemaan.

_Nikita_. Anna nuora tänne!

_Mitritsh_. Eläs, odotahan! Miehet laittoivat minun hakemaan. Ja minä
tuon... (Nousee jaloilleen, alkaa kerätä olkia, horjahtaa, pääsee
pystyyn, vaan kaatuu lopulta kuitenkin.) Se vei voiton. Voittipas!...

_Nikita_. Anna pois ohjakset.

_Mitritsh_. Sanoinhan, etten anna. Voi, Nikita, sinä olet tuhma kuin
pässi. (Nauraa.) Minä rakastan sinua, vaan tuhma olet sittenkin. Sinä
katselet, että olen päissäni. Vaan piru minä sinusta! Sinä luulet, että
minä tarvitsen sinua... Katso minuun! Minä olen unter! Pöllö! Et osaa
sanoa: unterupseeri Hänen Majesteettinsa Keisarinnan ihan ensimäisessä
krenatierirykmentissä. Keisaria ja isänmaata olen palvellut uskossa ja
totuudessa. Mutta kuka minä olen? Sinä luulet, että minä olen sotilas.
Ei, minä en ole sotilas, vaan vihoviimeinen ihminen, orpo minä olen,
eksynyt ihminen minä olen. Minä vannoin, etten joisi. Vaan nyt aloin
ryypätä taas!... Vai luuletko sinä, että minä pelkään sinua? Johan nyt.
Minä en pelkää ketään. Kun rupesin juomaan, niin rupesin! Ja nyt jauhan
kaksi viikkoa yht’mittaa, niin että nyrkit on savessa. Juon niin, ett'ei
jää kuin risti kaulaani, lakkini menetän viinaan, pilettini pänttään
enkä pelkää ketään. Sotapalveluksessa pieksivät minua, etten joisi
enää. Löivät ja löivät, ja kysyivät: "No, vieläkö juot?" Vielä, sanoin
minä. Mitä minä niitä pelkäisin. Olen mikä olen. Jommoiseksi Jumala on
luonut, semmoinen minä olen. Minä vannoin, ett’en joisi. Enkä juonut.
Vaan nyt aloin taas, ja juon. Enkä pelkää ketään. Sillä minä en
valehtele, vaan olen niinkuin olen... Mitä niistä pelkää! He, katsokaa,
tämmöinen minä olen! Minulle sanoi muuan pappi, että piru on kaikkein
ylpein herra. Hän sanoi, että kun ihminen alkaa ylpeillä, niin paikalla
alkaa hän pelätä. Ja kun hän alkaa muita ihmisiä pelätä, niin paikalla
ottaa ja sieppaa se rietas hänet ja pistää minne tahtoo. Vaan jos ei
ihmisiä pelkää, niin on helpompi olla. Minä sylkäisen vain sitä pakanaa
vasten pläsiä, niin se ei uskalla mitään tehdä. Ja tulepas nyt sitte
ja puraise!

_Nikita_. (Tekee ristinmerkin.) Mitä minä tässä, todellakin? (Viskaa
pois nuoran.)

_Mitritsh_. Mitä.

_Nikita_. (Nousee ylös.) Sanotko, ett'ei pidä ihmisiä pelätä?

_Mitritsh_. Mitä niissä pelkäämistä on? Katsohan niitä saunassa. Kaikki
samasta tahtaasta tehtyjä! Toisella on paksumpi maha vain kuin
toisella, siinä koko ero. Kaikkia sitä vielä pelätäkin pitäisi, —
syökööt perunapiirakasta!


XI KOHTAUS.

    Samat ja Matrjona.

_Matrjona_. (Tulee tuvasta ja huutaa.) No, etkö sinä jo tule, vai?

_Nikita_. No! Niin onkin paras. Tulen! (Menee taloon.)

Esirippu.



Toinen kuvaelma.


Ensimäisen näytöksen tupa, täynnä kansaa istumassa pöytien ääressä ja
seisomassa. Etunurkassa Akulina sulhasineen. Pöydällä pyhäin kuvia ja
leipää. Vieraiden joukossa Marina, hänen miehensä ja urjädnikka. Naiset
laulavat. Anisja tarjoo viinaa. Laulu lakkaa.


I KOHTAUS.

    Anisja, Marina, Marinan mies, Akulina, sulhanen, ajuri, urjädnikka,
    naittaja-ämmä, nuodemies, Matrjona, vieraita ja kansaa.

_Ajuri_. Lähdetään jos lähteäksenne, kirkkohan ei ole lähellä.

_Nuodemies_. Odotahan, jahka isintimä on siunannut. Vaan missäs hän on?

_Anisja_. Tulee, tulee siinä paikassa, kultaseni. Juokaa vielä
lasillinen, tehkää niin hyvin.

_Naittaja-ämmä_. Mitä se näin kauan? Tässä jo kuinka kauan odotetaan.

_Anisja_. Siinä paikassa tulee. Yks’ silmänräpäys vain, niin on hän
jo täällä. Juokaa, hyvät vieraat! (Tarjoo viiniä.) Ihan paikalla hän
tulee. Soittakaa ja laulakaa vielä, kaunokaiseni, sillä välin.

_Ajuri_. Johan ne on tässä kaikki laulut laulettu odotellessa. (Naiset
laulavat. Keskellä laulua tulevat Nikita ja Akim.)


II KOHTAUS.

    Samat, Nikita ja Akim.

_Nikita_. (Pitää Akimia kädestä ja sysää edeltään tupaan.) Tule, isä,
ilman sinutta ei voi.

_Akim_. Minä en rakasta, näetsen tuota...

_Nikita_. (Vaimoväelle.) Olkaa tuossa jo vaiti. (Katsahtaa kaikkiin
tuvassa oleviin.) Marina, sinä olet täällä?

_Naittaja-ämmä_. Tule, ota pyhä kuva ja siunaa.

_Nikita_. Odotahan, annahan olla. (Katselee ympärilleen.) Akulina,
sinä olet täällä?

_Naittaja-ämmä_. Mitä sinä kaikkia luettelet? Missäs hän olisi? Onpas se
kummallinen...

_Anisja_. Hyvät ihmiset! Ihan on paljain jaloin.

_Nikita_. Isä! Sinä olet täällä? Katso minuun! Oikeauskoiset, te
olette kaikki täällä ja minä olen täällä! Tässä minä olen. (Lankeaa
polvilleen.)

_Anisja_. Nikita, mitä sinä? Voi minun päiviäni!

_Naittaja-ämmä_. Kas sitä nyt!

_Matrjona_. Sitähän minä sanon, että se on juonut liikaa paljon Franskan
viiniä. Tulehan järkiisi, mitä sinä?! (Tahtovat nostaa Nikitan ylös,
mutta hän ei välitä kenestäkään, vaan tuijottaa eteensä.)

_Nikita_. Oikeauskoiset! Minä olen syyllinen, tahdon tunnustaa syntini.

_Matrjona_. (Vetää häntä olkapäästä.) Mitä sinä, hulluko sinä olet? Voi,
hyvät ihmiset, se on tullut hulluksi, pitää viedä pois.

_Nikita_. (Survaisee hänet olkapäällään pois.) Anna olla! Ja sinä, isä,
kuule! Ensiksikin! Marina, katso tänne! (Kumartaa hänelle jalkoihin
ja nousee ylös.) Minä olen syyllinen sinun edessäsi, lupasin naida
sinut, kun viettelin sinut, vaan petin ja hylkäsin sinut; anna minulle
anteeksi Kristuksen tähden. (Kumartaa taas jalkoihin.)

_Anisja_. Mitä se nyt hurjailee? Ei tämä sovi ollenkaan. Ihan
joutavia! Nouse eläkä kujeile!

_Matrjona_. Voi, kyllä se on loihdittu. Ja mistä tuo lie tullutkin?
Piloilla hän on. Nouse eläkä tyhjiä lavertele. (Vetää häntä.)

_Nikita_. (Pyörittää päätään.) Elä koske! Anna anteeksi, Marina! Olen
rikkonut sinun edessäsi. Anna anteeksi Kristuksen tähden. (Marina
peittää kasvonsa käsiinsä ja on vaiti.)

_Anisja_. Nouse, sanon minä, eläkä kujeile. Senkös nyt pälkähti
päähän. Ole vehkeiiemättä! Sitä häpeätä! Voi minun päiviäni! Ihan se on
hassuksi käynyt.

_Nikita_. (Survaisee pois vaimonsa ja kääntyy Akulinaan päin.)
Akulina, nyt käännyn sinun puoleesi. Kuulkaa, oikeauskoiset! Kirottu
minä olen. Akulina! Minä olen syyllinen sinun edessäsi. Isäsi ei
kuollut itsestään, vaan myrkytettiin.

_Anisja_. (Huudahtaa.) Voi, minua poloista! Mitä hän tekee?

_Matrjona_. Hän ei ole järjissään. Viekää pois hänet. (Väki astuu
lähemmäksi ja aikoo tarttua häneen.)

_Akim_. (Syrjäyttää heidät kädellään.) Odottakaa! Odottakaa, näetsen
nyt, tuota!

_Nikita_. Akulina, minä hänet myrkytin. Anna anteeksi, Kristuksen
tähden!

_Akulina_. (Hypähtää.) Hän hourii! Minä tiedän sen.

_Naittaja-ämmä_. Mitä sinä? Istu!

_Akim_. Oh, hyvä Isä! Sitä syntiä, sitä syntiä!

_Urjädnikka_. Ottakaa kiinni hänet! Käykää hakemassa kylän vanhin ja
lailliset vieraat miehet. Pitää tehdä pöytä-kirja. Nouse ja tule tänne!

_Akim_. (Urjädnikalle.) Odotahan, tuota, sinä kiiltonappinen, odota!
Annahan, kun se nyt kertoo!

_Urjädnikka_. (Akimille.) Elä sinä, ukko, sekaannu asiaan. Minun täytyy
tehdä pöytäkirja.

_Akim_. Sekös, näetsen, nyt tuossa... Odotahan, sanon minä. Ja anna nyt se
pöytäkirja olla! Tässä, näetsen tuota, tapahtuu Jumalan teko... mies
katumusta tekee, niin se, näetsen tuota, pöytäkirjasta haastaa...

_Urjädnikka_. Kylän vanhin tänne!

_Akim_. Annahan Jumalan teon tapahtua, ja sitte, näetsen tuota, tee sinä
tehtäväsi.

_Nikita_. Vielä olen, Akulina, sinulle toisen suuren rikoksen tehnyt,
kun viettelin sinut. Anna se anteeksi Kristuksen tähden. (Kumartaa
hänelle jalkoihin.)

_Akulina_. (Nousee pöydästä.) Päästäkää minut; minä en mene naimisiin.
Silloin hän sitä vaati, vaan nyt nyt en mene.

_Urjädnikka_. Kerro uudestaan, mitä olet sanonut.

_Nikita_. Odottakaa, herra urjädnikka, ja antakaa minun puhua loppuun.

_Akim_. (innostuksissaan.) Puhu, lapsukaiseni, sano kaikki, niin tulee
helpompi ollaksesi. Tee katumusta Jumalalle eläkä pelkää ihmisiä.
Jumala, hän on nyt tässä! Tässä on nyt Jumala!

_Nikita_. Minä, konna, myrkytin isän ja sitte hänen tyttärensäkin
turmelin. Hän oli minun vallassani ja minä saatoin perikatoon sekä
hänet että hänen lapsensa.

_Akulina_. Se on totta, totta.

_Nikita_. Kellarissa surmasin laudalla hänen lapsensa. Istuin sen
päälle... tukahdutin... ja sen pienet luut ruskahtelivat. (Itkee.) Ja
sitten sen maahan kaivoin. Minä sen tein, minä yksin.

_Akulina_. Se ei ole totta! Minä käskin...

_Nikita_. Elä puolusta minua! Nyt en pelkää ketäkään! Antakaa anteeksi,
kaikki oikeauskoiset! (Kumartaa maahan.)

(Äänettömyyttä.)

_Urjädnikka_. Sitokaa hänet, häistänne ei näy tulevan mitään. (Kansa
lähestyy, vyöt käsissä.)

_Nikita_. Odottakaa, vielä kerkiätte... (Kumartaa isälleen jalkoihin.)
Isäni rakas! Anna minulle kirotulle anteeksi! Sinä sanoit minulle
silloin alussa, kun tähän riettaaseen ryönään ryhdyin, silloin sanoit
sinä minulle: "kun kynsi on kiinni, niin on koko lintu hukassa", vaan
minä, konna, en sinun sanojasi totellut; mutta nyt on käynyt niinkuin
sinä sanoit. Anna minulle anteeksi, Kristuksen tähden!

_Akim_. (innostuksissaan.) Jumala antaa anteeksi, rakas lapsukaiseni.
(Syleilee häntä.) Kun sinä et säälinyt itseäsi, niin säälii Hän sinua,
Jumala! Jumala! Hän on tässä!


III KOHTAUS.

    Samat ja kylän vanhin.

_Kylän vanhin_. (Tulee.) Vieraita miehiähän täällä on kylliksi.

_Urjädnikka_. Paikalla pannaan toimeen kuulustelu. (Nikita sidotaan.)

_Akulina_. (Tulee ja asettuu rinnan.) Minä sanon toden. Kuulustelkaa
minuakin.

_Nikita_. (Sidottuna.) Ei mitään ole kuulusteltavaa. Minä yksin olen
kaikki tehnyt. Minun se on tuumani ja tekoni myös. Viekää, minne
tahdotte. Muuta en sano mitään!

Esirippu.

Loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pimeyden valta eli Kun kynsi on kiinni, niin on koko lintu hukassa: 5-näytöksinen näytelmä" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.