Title: Tarua ja totta elämästäni I : $b Kirjat I-V
Author: Goethe, Johann Wolfgang von
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tarua ja totta elämästäni I : $b Kirjat I-V" ***
I ***



TARUA JA TOTTA ELÄMÄSTÄNI I

Kirj.

Johann Wolfgang von Goethe


Suomentanut

J. Hollo



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1924.



TARUA JA TOTTA

ENSIMMÄINEN OSA



      Ὁ μὴ δαρεὶς ἄνθρωπος οὐ παιδεύεται



Alkulauseena tähän teokseen, joka sitä kaivannee enemmän kuin jokin
muu, olkoon seuraava erään ystäväni kirje, tällaisen aina arveluttavan
yrityksen aiheuttaja.

 »Rakas ystävä, meillä on nyt kaunokirjalliset teoksenne kahteentoista
 osaan koottuina, ja me löydämme niitä lukiessamme paljon tuttua
 ja paljon tuntematonta; palauttaapa tämä kokoelma mieleen paljon
 unohtunuttakin. Näitä kahtatoista nidosta, jotka yhdenkokoisina ovat
 edessämme, emme voi olla pitämättä kokonaisuutena, ja tekeepä mieli
 siitä luoda itselleen tekijän ja hänen lahjakkuutensa kuva. Ei käy
 kieltäminen, että siihen vilkkauteen nähden, jota tekijä kirjalliselle
 uralle lähtiessään osoitti, ja ottaen huomioon kuluneen melkoisen
 ajan, tusina nidoksia pakostakin tuntuu vähältä. Mitä yksityisiin
 teoksiin tulee, on myös eittämätöntä, että useimmat ovat syntyneet
 jonkin erikoisen aiheen nojalla ja ilmaisevat määrättyjä ulkoisia
 seikkoja samoinkuin nimenomaisia sisäisiä kehitysasteita eräiden
 kulloistenkin moraalisten ja esteettisten periaatteiden ja vakaumusten
 samalla niitä vallitessa. Kaiken kaikkiaan nämä tuotteet sittenkin
 pysyvät aina irrallisina, onpa useasti kerrassaan vaikea uskoa, että
 ne ovat peräisin samasta kirjailijasta.

 Teidän ystävänne eivät kumminkaan ole luopuneet tutkimuksistansa,
 vaan kokevat, elämän- ja ajatustapanne lähemmin tuntien, arvata
 montakin arvoitusta, ratkaista montakin ongelmaa; keksivätpä he,
 vanhan kiintymyksen ja vakaantuneen suhteen nojalla, esiintyvistä
 vaikeuksistakin jonkinlaista viehätystä. Ei kumminkaan olisi pahaksi,
 jos siellä täällä saisimme apua, jota ystävällisten tunteittemme
 vuoksi ette voine meiltä evätä.

 Ensinnäkin siis pyydämme Teitä esittämään kaunokirjalliset teoksenne,
 jotka uudessa painoksessa on järjestetty eräiden sisäisten suhteiden
 mukaisesti, ajanmukaisessa järjestyksessä samalla jotenkin
 yhtenäisesti ilmaisten meille sekä ne elämän- ja mielentilat, jotka
 ovat tarjonneet teosten aineksen, että ne esimerkit, jotka ovat Teihin
 vaikuttaneet, vieläpä ne teoreettiset periaatteetkin, joita olette
 noudattanut.

 Jos omistatte tämän vaivannäön ahtaammalle piirille, niin siitä
 kenties koituu jotakin, mikä saattaa muodostua miellyttäväksi ja
 hyödylliseksi suuremmallekin. Kirjailijan ei pidä korkeimpaankaan
 ikäänsä ehtiessään luopua hänelle suodusta edusta olla
 vuorovaikutuksessa etäistenkin suopeiden henkilöiden kanssa, ja ellei
 jokaisen lienekään suotu määrättyyn ikään tultuaan uudelleen esiintyä
 odottamattomin, valtavan vaikuttavin tuottein, pitäisi kuitenkin juuri
 sinä aikana, jolloin tieto käy täydellisemmäksi, taju selvemmäksi,
 olla erittäin huvittava ja elvyttävä tehtävä käsitellä valmiita
 tuotteita jälleen aineksena ja muokata ne viimeiseen muotoon, joka
 jälleen kelpaa kehittämään aikaisemmin taiteilijan keralla ja avulla
 itseänsä kehittäneitä henkilöitä.»

Tämä ystävällisesti ilmaistu toivomus herätti minussa heti halun sitä
noudattaa. Jos näet varhaisempina vuosina kiihkoisasti käymme omaa
tietämme ja harhautumista peläten kärsimättömästi torjumme toisten
vaatielmat, niin myöhemmällä iällä meille sitävastoin on erittäin
mieluista, jos jokin osanotto voi meitä innostaa ja leppoisasti
taivuttaa johonkin uuteen toimintaan. Niinmuodoin minä heti ryhdyin
alustavaan työhön: merkitsemään kahteentoista nidokseeni sisältyviä
suurempia ja pienempiä kaunokirjallisia teoksia ja sijoittamaan
niitä vuosijärjestykseen. Yritin palauttaa mieleeni niitä aikoja
ja olosuhteita, joiden vallitessa olin ne tuottanut. Tehtävä kävi
kuitenkin pian hankalammaksi, koska jo julkaistujen välisten aukkojen
täyttämiseen tarvittiin laajoja huomautuksia ja selityksiä. Ensinnäkin
näet puuttuvat kaikki alkuharjoitelmani, puuttuu moni aloitettu,
valmistamaton teos; onpa monen valmiiksi saatetunkin ulkoinen hahmo
kerrassaan hävinnyt, kun se on myöhemmin muovattu kokonaan uudelleen
ja valettu toiseen muotoon. Sitäpaitsi oli asianani ajatella vielä
sitäkin, kuinka olin askarrellut tieteissä ja toisissa taiteissa ja
mitä minä sellaisilla vierailta näyttävillä aloilla olin osittain
hiljaisuudessa harjoitellut, osittain julkisuudessa esittänyt sekä
yksin että ystävien keralla.

Kaiken tuon toivoin voivani vähitellen esitykseeni lisätä
hyväntahtoisten kehoittajieni tyydytykseksi; mutta nämä puuhat ja
katselmukset johtivat minut yhä kauemmaksi. Kun näet tahdoin noudattaa
tuota erittäin hyvin harkittua vaatielmaa ja pyrin järjestänsä
esittämään sisäisiä virikkeitä, ulkoisia vaikutuksia, teoreettisia
ja käytännöllisiä kehitysvaiheitani, niin jouduin siirtymään
yksityiselämäni ahtaasta kehästä avaraan maailmaan; sadat huomattavat
henkilöt, jotka olivat lähempää tai kauempaa minuun vaikuttaneet,
astuivat esiin, täytyipä vielä erikoisesti ottaa huomioon niitä
yleisen poliittisen maailmanmenon suunnattomia käänteitä, jotka
olivat mitä voimakkaimmin vaikuttaneet minuun, kuten kaikkiin
aikalaisiini. Elämäkerran päätehtävänä näet lienee kuvailla ihminen
oman aikansa oloissa ja osoittaa, missä määrin kokonaisuus häntä
vastustelee, missä määrin taas suosii, miten hän sen nojalla muodostaa
itsellensä kuvan maailmasta ja ihmisistä' ja miten hän taiteilijana,
runoilijana, kirjailijana niitä jälleen ulospäin heijastelee. Tässä
kuitenkin vaaditaan tuskin saavutettavissa olevaa, nimittäin sitä,
että yksilön tulee tuntea itsensä ja vuosisatansa, itsensä, mikäli
hän on kaikissa olosuhteissa säilynyt samana, vuosisatansa, mikäli
se tempaa mukaansa halullisen ja haluttomankin häneen määräävästi ja
muovaavasti vaikuttaen, siten, että voi väittää syntymän siirtymisen
kymmentä vuotta aikaisemmaksi tai myöhemmäksi edellyttävän henkilön
muodostumista ihan toiseksi, mitä tulee hänen omaan kehitykseensä ja
ulospäin suuntautuvaan vaikutukseensa.

Tätä tietä, tällaisista mietteistä ja kokeista, tällaisista
muisteloista ja harkinnoista on käsillä oleva kuvaus sukeutunut, ja
tältä syntynsä näkökannalta siitä voitaneen saada paras nautinto
ja hyöty ja oikeamielisin arvosteleva käsitys. Siihen, mitä vielä
muuten saattaisi olla sanottavaa, varsinkin puolittain runollisesta,
puolittain historiallisesta käsittelytavasta, löytynee kertomuksen
edetessä useaan kertaan tilaisuutta.



ENSIMMÄINEN KIRJA.


Elokuun 28 p:nä 1749, puolipäivän aikaa kellon kahtatoista lyödessä,
minä synnyin maailmaan Frankfurtissa Mainin varrella. Tähtienteet
olivat onnekkaat: aurinko oli Neitsyen merkissä ja korkeimmillaan
sinä päivänä, Jupiter ja Venus silmäilivät sitä ystävällisesti,
Merkuriuskaan ei ynseästi, Saturnus ja Mars pysyttelivät
välinpitämättöminä, ja yksin kuu, joka oli vastikään täyttynyt,
vaikutti vastakkaisvalollansa sitäkin voimakkaammin, kun oli samalla
tullut sen planeettihetki.

Nämä hyvät merkit, joita astrologit myöhemmin osasivat selittää
minulle erittäin edullisesti, lienevät olleet syynä pelastumiseeni;
kätilön taitamattomuuden vuoksi minä näet tulin maailmaan kuolleelta
näyttävänä, ja ainoastaan monin puuhin ja ponnistuksin saatiin asiat
sille kannalle, että minä näin päivän valkeuden. Tämä seikka, joka
oli saanut omaiseni suureen hätään, koitui kuitenkin kaupunkilaisten!
eduksi, koska isoisäni, kaupungintuomari Johann Wolfgang Textor,
senvuoksi otti pitääkseen huolta siitä, että palkattiin lapsenpäästäjä
ja järjestettiin tai uudistettiin kätilöiden opetus, mikä kaikki lienee
ollut hyväksi monelle myöhemmin syntyneelle.

Tahtoessaan palauttaa mieleensä, mitä varhaisimpana nuoruudenaikana
on sattunut, joutuu useasti sekoittamaan sitä, mitä on toisilta
kuullut, oman havainnollisen kokemuksensa hankintoihin. Ryhtymättä
kumminkaan tässä lähempiin tutkisteluihin, jotka missään tapauksessa
eivät voi johtaa mihinkään, mainitsen vain olevani tietoinen siitä,
että me asuimme eräässä vanhassa talossa. Sen muodosti oikeastaan
kaksi rakennusta, joiden välinen seinä oli puhkaistu. Tornimaiset
rappuset johtivat hajanaisiin huoneisiin, ja kerrosten erikorkuisuutta
tasoittivat portaat. Meille lapsille, minua nuoremmalle sisarelleni
ja minulle, oli alempi, avara eteinen mieluisin olopaikka. Siinä oli
oven pielessä iso puinen ristikkolaite, jonka kautta pääsi välittömästi
kadun ja ulkoilman yhteyteen. Sellainen linnunhäkki oli useissakin
taloissa: naisväki istui siinä ommellen ja kutoen, keittäjätär
puhdisteli salaattia, naapurittaret juttelivat toisillensa, ja kadut
saivat senvuoksi hyvänä vuodenaikana etelämaista leimaa. Ihmiset
tunsivat itsensä vapaiksi, kun oli perehdytty julkisuuteen. Näiden
komeroiden tietä tutustuivat lapsetkin naapureihin, ja minuun mieltyi
kovin kolme vastapäätä asuvaa von Ochsensteinin veljestä, edesmenneen
kaupunginvoudin pojat, jotka minua monin tavoin askarruttivat ja
kiusoittelivat.

Omaiseni kertoivat mielellään kaikenlaisista kujeista, joihin nuo
muuten vakavat ja yksinäiset miehet minua yllyttivät. Mainitsen
tässä ainoastaan yhden näistä kepposista. Kaupungissa oli vast'ikään
pidetty ruukkumarkkinat, ja taloon oli hankittu lähiajoiksi sellaista
tavaraa keittiötä varten, vieläpä meille lapsillekin pienoiskokoisia
astioita leikkiaskarruksiimme. Eräänä kauniina ehtoopäivänä, kun talo
lepäsi täydellisessä rauhassa, minä elämöin komerossa kulhoineni ja
ruukkuinani, ja kun ei asiasta mitään erikoisempaa syntynyt, heitin
yhden astian kadulle ja iloitsin sen hauskasta rikkoutumisesta.
Ochsensteinit, jotka näkivät riemuni minun siinä hilpeästi käsiä
paukuttaessani, huusivat: Lisää! Minä viskasin viipymättä ruukun ja
kehoitushuudon alinomaa kajahdellessa vähitellen kaikki kulhoseni,
pannuseni ja kannuseni katukivitykseen. Naapurini osoittivat
edelleenkin suosiota, ja minä olin ylen iloinen voidessani heitä
huvittaa. Varastoni oli auttamattomasti lopussa, ja he huusivat
yhä: Lisää! Senvuoksi minä riensin päätä pahkaa keittiöön ja noudin
savilautasia, joiden rikkoutuminen muodostui sitäkin hauskemmaksi
näytelmäksi. Niin minä juoksin edestakaisin, toin lautasen toisensa
jälkeen, mikäli ne ulotuin kulhohyllystä ottamaan, ja kun katselijani
eivät olleet mitenkään tyydytettävissä, syöksin kaikki saatavissani
olevat astiat samaan kadotukseen. Vasta jälkeenpäin ilmaantui joku
estämään ja häätämään. Onnettomuus oli tapahtunut, ja melkoisen,
rikotun astiamäärän edestä oli saatu ainakin hupainen juttu, josta
varsinkin asian kujeelliset alkuunpanijat elämänsä loppuun asti
iloitsivat.

Isäni äidillä, jonka luona me oikeastaan asuimme, oli iso huone
pihanpuolella, kohta eteisen vieressä, ja meillä oli tapana ulottaa
leikkimme aina hänen tuolinsa luo, vieläpä hänen sairaana ollessaan
aina hänen vuoteensa vaiheille. Minun muistissani hän ilmenee ikäänkuin
henkiolentona, kauniina, hintelänä, aina valkoisiin ja puhtaisiin
vaatteisiin puettuna naisena. Lempeänä, ystävällisenä, hyväntahtoisena
hän on mielessäni säilynyt.

Me olimme kuulleet nimitettävän katua, jonka varrella talomme
sijaitsi, Hirvikaivannoksi, mutta kun emme nähneet kaivantoa enempää
kuin hirviäkään, niin tahdoimme tietää, kuinka nimi oli selitettävä.
Meille kerrottiin, että talomme seisoi paikalla, joka aikaisemmin
oli ollut kaupungin ulkopuolella, ja että siinä, missä nyt oli katu,
oli aikoinaan sijainnut kaivanto, jossa oli elätetty joukko hirviä.
Eläimiä oli siinä säilytetty ja ruokittu, koska kaupungin senaatti
vanhan perintätavan mukaan oli joka vuosi nauttinut julkisuudessa
pidetyllä aterialla hirven, joka tätä juhlapäivää varten oli täältä
kaivannosta aina saatavissa, silloinkin kun ruhtinaat ja ritarit
ulkopuolella haittasivat ja häiritsivät kaupungin metsästysoikeuksia
tai viholliset kerrassaan kaupungin saartoivat tai piirittivät. Tuo
meitä kovin miellytti, ja me toivoelimme, että sellainen kesyn riistan
metsästysalue olisi ollut vielä meidän päivinämme nähtävissä.

Pihanpuolelta, varsinkin yläkerrasta, avautui erittäin miellyttävä
näköala yli melkein silmänkantamattoman sarjan naapurien puutarhoja,
jotka levisivät aina kaupunginmuureihin saakka. Valitettavasti oli
kunnan yhteismaita talojen puutarhoiksi muutettaessa meidän talomme,
samoinkuin eräät toisetkin lähellä kadunkulmausta sijaitsevat, joutunut
kovin kavennetuksi, kun näet Hevostorin varrella sijaitsevat talot
olivat anastaneet itselleen avarat takarakennukset ja suuret puutarhat,
mutta meidät erotti melkoisen korkea pihamuurimme noista aivan lähellä
sijaitsevista paratiiseista.

Toisessa kerroksessa oli huone, jota nimitettiin puistohuoneeksi,
koska siellä oli yritetty korvata puutarhan puutetta asettamalla
ikkunan eteen joitakin kasveja. Se oli kasvuiälläni rakkain, ei
tosin murheellinen, mutta sentään kaihoinen tyyssijani. Yli noiden
puutarhojen, yli kaupunginmuurien ja vallien silmäillen näki kauniin,
hedelmällisen tasangon, sen, joka leviää kohti Höchstiä.

Siellä minä kesäaikana tavallisesti opin opittaviani, odottelin
rajusäiden tyyntymistä ja katselin katselemistani mailleen menevää
aurinkoa, jota kohti ikkunat suuntautuivat. Mutta kun samalla näin
naapurien käyskentelevän puutarhoissaan ja hoitelevan kukkasiansa, kun
näin lasten leikkivän ja seurueiden huvittelevan, kuulin keilapallojen
vierivän ja keilojen kumoutuvan, niin tämä herätti minussa varhain
yksinäisyyden ja siitä johtuvan kaipauksen tunnetta, joka minussa
alunpitäen piilevän vakavuuteen ja aavistelevaisuuteen vastaten ilmaisi
vaikutuksensa varsin pian ja myöhemmin sitäkin selvemmin.

Talon vanha, moniloukkoinen, useissa kohdin synkkä rakenne oli omansa
herättämään arkuutta ja pelkoa lasten mielissä. Onnettomuudeksi
noudatettiin vielä sitä kasvatusperiaatetta, että lapset oli varhain
opetettava olemaan pelkäämättä mitään aavistuttelevaa ja näkymätöntä
ja totutettava sietämään kammottavaa. Meidän lasten piti senvuoksi
nukkua yksin, ja jos se kävi meille mahdottomaksi ja me hiljaa
hiivimme vuoteista etsiäksemme palvelusväen seuraa, niin asettui
isä nurinkäännettyyn yönuttuun puettuna ja niinmuodoin meille
riittävässä määrin tuntemattomana tiellemme ja säikytti meidät takaisin
leposijoillemme. Jokainen käsittää, millaisia ikäviä vaikutuksia tuosta
johtui. Kuinka voisikaan vapautua pelosta, kun joutuu kaksinkerroin
peloittavan ahdistamaksi? Äitini, aina hilpeä ja iloinen ja toisille
samaa suova, keksi paremman kasvatuksellisen keinon. Hän osasi
saavuttaa tarkoituksensa lahjoituksilla. Oli persikkain aika, ja hän
lupasi meille niitä joka aamu runsaat määrät, jos voitimme öisen
pelkomme. Se onnistui, ja molemmat asiapuolet olivat tyytyväiset.

Talon sisäpuolella kiinnitti katsettani eniten sarja Rooman näköaloja,
joilla isä oli koristanut erään eteishuoneen. Niiden tekijät olivat
Piranes’in taitavia edeltäjiä, jotka ymmärsivät hyvin arkkitehtuuria ja
perspektiiviä ja joiden piirrin on tehnyt varsin selvää ja arvokasta
jälkeä. Täällä minä näin joka päivä Piazza del popolon, Kolosseumin,
Pietarintorin, Pietarinkirkon ulkoa ja sisältä, San Angelo-linnan
ja paljon muuta. Nuo muodot painuivat syvälle mieleeni, ja muuten
sangen harvapuheinen isäni suvaitsi toisinaan ryhtyä niitä lähemmin
kuvailemaan. Hän oli aivan erikoisesti mieltynyt italiankieleen ja
kaikkeen sitä maata koskevaan. Toisinaan hän näytti meille pientä
marmori- ja luonnonesinekokoelmaa, jonka oli tuonut sieltä mukanansa,
ja kulutti suuren osan aikaansa italiankieliseen matkakertomukseen,
jota hän kirjoitti puhtaaksi ja järjesteli omakätisesti, vihkoittain,
hitaasti ja täsmällisesti. Eräs vanha, hilpeä italialainen
kielimestari, Giovinazzi nimeltään, avusti häntä siinä työssä.
Sitäpaitsi ukko lauloi mukiinmenevästi, ja äitini täytyi suostua joka
päivä säestämään klaveerilla häntä ja itseänsä. Niinpä olikin minulle
pian tuttu _Solitario bosco ombroso_, jonka osasin ulkoa, ennenkuin
sitä ymmärsin.

Isäni oli yleensäkin luonnostaan opettavainen ja tahtoi virkatointen
levätessä mielellään neuvoa toisille, mitä itse tiesi ja osasi. Niinpä
hän oli avioliiton ensimmäisinä vuosina kehoittanut äitiäni ahkerasti
kirjoittelemaan samoinkuin soittamaan ja laulamaankin; sitäpaitsi
äiti havaitsi välttämättömäksi hankkia itselleen jonkinlaisia
tietoja italiankielestä ja jossakin määrin välttävää valmiutta sen
käyttelemisessä.

Vapaahetkinämme me yleensä pysyttelimme isoäidin vaiheilla; hänen
avarassa asuinhuoneessaan meillä oli kyllin tilaa leikkiäksemme. Hän
osasi meitä askarruttaa kaikenlaisilla pikku toimilla ja virkistää
kaikenlaisilla makupaloilla. Mutta eräänä jouluaattoiltana hän kruunasi
kaikki hyvättyönsä esittämällä meille nukketeatterin ja luoden siten
vanhaan taloon uuden maailman.

Tämä odottamaton näytelmä veti nuoria mieliä valtavasti puoleensa;
varsinkin poikaan se teki erinomaisen voimakkaan vaikutuksen, joka
tuntui syvällisenä vielä kauan jälkeenpäinkin.

Tämä mykän henkilökunnan varassa toimiva pienoisnäyttämö, jota aluksi
oli vain näytetty, mutta joka myöhemmin meille luovutettiin itsenäistä
harjoitusta ja draamallista havainnollistamista varten, oli meille
varmaan sitäkin kallisarvoisempi, koska se oli hyvän isoäitimme
viimeinen lahja. Pian senjälkeen vei hänet yltyvä sairaus ensin
näkyvistämme, ja sitten riisti kuolema hänet meiltä ikiajoiksi. Hänen
poismenonsa oli perheelle sitä merkittävämpi, kun siitä aiheutui
perinpohjainen olojen muutos.

Isoäidin vielä eläessä isäni oli varonut vähintäkään talossa
muuttamasta tai uudistamasta, mutta hyvin tiedettiin, että hän
suunnitteli rakennuksen perinpohjaista korjaamista, johon nyt heti
ryhdyttiinkin. Frankfurtissa, kuten useissakin vanhoissa kaupungeissa,
oli puutaloja rakennettaessa rohjettu tilan voittamiseksi sommitella
ensimmäistä seuraavatkin kerrokset ulkoneviksi, joten varsinkin kapeat
kadut saivat jonkinlaisen synkeän ja peloittavan leiman. Vihdoin
julkaistiin asetus, jonka mukaan uutta taloa perustuksista alkaen
rakennettaessa ainoastaan ensimmäinen kerros sai ulottua pohjaa
kauemmaksi, muut kerrokset sitävastoin piti rakentaa luotisuoraan.
Paljoakaan huolimatta ulkonaisesta rakennustaiteellisesta näöstä,
pitäen vain silmällä hyvää ja mukavaa sisäistä järjestystä, isäni,
joka ei halunnut menettää toisen kerroksen ulkoneman suomaa tilaa,
käytti samoinkuin useat ennen häntä sitä veruketta, että tukesi talon
yläosan, otti alhaalta pois osan kerrallaan ja ikäänkuin väliin pistäen
sen uudisti, joten koko uusi rakennus yhä saattoi käydä korjatusta,
vaikka vanhasta lopulta oikeastaan ei jäänyt mitään jäljelle. Kun
siis purkaminen ja jälleenrakentaminen tapahtui vähitellen, oli
isäni päättänyt olla talosta väistymättä voidakseen sitä paremmin
pitää silmällä ja ohjata töitä; rakentamisen teknilliseen puoleen
hän näet oli varsin hyvin perehtynyt; sitäpaitsi hän tahtoi pitää
perheenkin luonansa. Tämä uusi vaihe oli lapsille erittäin yllättävä
ja omituinen. Kun huoneet, joissa heitä usein oli pidetty varsin
ahtaalla ja rasitettu vähässä määrin ilahduttavalla oppimisella ja
työskentelyllä, kun käytävät, joissa he olivat leikkineet, seinät,
joiden puhtaudesta ja säilymisestä muuten oli pidetty erinomaista
huolta, kun kaikki tuo nyt näkyi sortuvan muuraajan hakun ja rakentajan
kirveen tieltä, vieläpä alhaalta ylöspäin edeten, ja sillävälin
oli elettävä kannatinparrujen varassa ikäänkuin ilmassa leijuen,
jopa samalla yhä vieläkin noudatettava kehoitusta jonkin annetun
opittavan, jonkin määrätyn työn suorittamiseen, niin tuo kaikki
aiheutti nuorissa mielissä hämmennystä, joka ei kovinkaan helposti
ollut jälleen hälvennettävissä. Lapset kärsivät tästä hankaluudesta
sittenkin vähemmän, koska heille nyt myönnettiin hieman entistä enemmän
liikkumisalaa ja monta tilaisuutta keinua hirsien ja kiikkua lautojen
varassa.

Isä toteutti aluksi itsepintaisesti suunnitelmaansa; mutta kun vihdoin
kattokin osittain revittiin ja sade löysi tiensä aina vuoteisiimme
saakka huolimatta siitä, että riisuttuja seinäverhoja oli pingoitettu
suojaverhoksi, niin hän, joskin vastahakoisesti, päätti suostua
hyväntahtoisten ystävien aikaisempaan tarjoukseen, jättää lapset
joksikin aikaa heidän huostaansa ja antaa heidän käydä julkista koulua.

Tästä siirtymisestä aiheutui paljon epämieluista. Kun näet lapset,
joita tähän saakka oli kotona pidetty omassa piirissään, puhtaina,
nuhteettomina, joskin ankaran valvonnan alaisina, nyt syöstiin nuorten
olentojen sivistymättömään laumaan, niin he joutuivat odottamattansa
kärsimään kaikkea halpamaisuutta, pahuutta, jopa kataluuttakin, koska
olivat ihan neuvottomat ja kykenemättömät itseänsä varjelemaan.

Näinä aikoina minä oikeastaan vasta aloin tutustua kotikaupunkiini,
vähitellen yhä vapaammin ja esteettömämmin, osaksi yksinäni, osaksi
hilpeiden leikkikumppanien keralla sen piirissä samoillen. Voidakseni
jossakin määrin ilmaista sen vaikutuksen, jonka tämä vakava ja
kunnianarvoisa ympäristö minuun teki, minun täytyy tässä ennakolta
esittää kuvaus synnyinseudustani sellaisena kuin sen näin eri osinensa
vähitellen kehittyvän eteeni. Kaikkein mieluimmin minä käyskelin
suurella Mainin-sillalla. Sen pituus, kestävyys ja uljas muoto tekivät
sen huomattavaksi rakenteeksi; se onkin melkein ainoa varhaisemmilta
ajoilta polveutuva muistomerkki siitä huolenpidosta, jonka maallinen
esivalta on kansalaistensa velkaa. Kauniin virran ylä- ja alajuoksu
vetivät katsettani puoleensa, ja kun sillanristin kultainen kukko
auringonpaisteessa kimalteli, herätti se minussa aina ilahduttavan
tunnon. Tavallisesti johti matka sitten Sachsenhausenin kautta, ja
virran poikki palattiin varsin mukavasti muutaman kreutserin maksusta.
Niin oltiin jälleen tällä rannalla, hiivittiin viinitorille ja
ihailtiin tavaroitten purkamiseen käytettyjen nostokurkien mekanismia;
mutta erikoisesti meitä huvittivat saapuvat markkina-alukset, joista
nähtiin astuvan maihin monenlaisia ja toisinaan varsin eriskummaisia
olentoja. Jos sitten lähdettiin kaupunkiin, niin tervehdittiin
välttämättä kunnioittavasti Saalhofia, joka ainakin oli siinä
paikassa, missä keisari Kaarle Suuren ja hänen jälkeläistensä
linna kuuluu sijainneen. Hävittiin vanhan teollisuuskaupungin
sokkeloihin ja varsinkin markkinapäivinä mielellään siihen vilisevään
ihmisjoukkoon, joka kerääntyi Bartolomeuksen kirkon ympärille. Tänne
olivat varhaisimmista ajoista alkaen kokoontuneet myyskentelijät
ja rihkamakauppiaat taajaksi joukoksi, ja tämän alueenvaltauksen
vuoksi ei uudempina aikoina voinut avara ja iloinen laitos helposti
löytää sijaansa. Niinsanotun Pfarreisenin myymälät olivat meille
lapsille erittäin merkittävät, ja me kannoimme sinne monta kolikkoa
hankkiaksemme •itsellemme värillisiä arkkeja, joihin oli painettu
kultaisia eläinten kuvia. Ei kumminkaan tehnyt usein mieli tunkeilla
ahtaan, tungokseen asti täynnä olevan ja likaisen torin poikki.
Muistanpa myös, että aina kauhistuen pakenin torin laidassa olevien
kapeiden ja iljettävien lihapöytien luota. Römerberg oli sitä
mieluisampi kävelypaikka. Uuteen kaupunkiin uutta tietä pitkin johtava
matka oli aina ilahduttava ja hupainen; meitä harmitti vain se, ettei
Pyhän Neitsyen kirkon ohitse kulkien päässyt Zeiliin, vaan täytyi
aina tehdä pitkä kierros Hasengassen ja Katarinanportin kautta. Mutta
kaikkein eniten vetivät lapsen huomiota puoleensa kaupungin sisältämät
monet pienet kaupungit, linnoitukset linnoituksessa, nimittäin
muurien ympäröimät luostarialueet ja varhaisemmilta vuosisadoilta
jäljelle jääneet enemmän tai vähemmän linnamaiset rakennukset, kuten
Nürnberger Hof, Kompostell, Braunfels, von Stallburgien heimotalo
ja useat myöhempinä aikoina asumuksiksi ja työpajoiksi järjestetyt
linnoitukset. Mitään rakennustaiteellisessa katsannossa kohottavaa
ei Frankfurtissa ollut silloin nähtävissä: kaikki viittasi ammoin
olleeseen, kaupungissa ja ympäristöllä vallinneeseen erittäin
rauhattomaan aikaan. Portit ja tornit, jotka merkitsivät vanhan
kaupungin rajoja, sitten jälleen portteja, torneja, muureja,
siltoja, valleja ja vallihautoja, jotka ympäröivät uutta kaupunkia,
— kaikki tuo ilmaisi vielä liiankin selvästi, että nämä laitokset
olivat johtuneet välttämättömyydestä hankkia rauhattomina aikoina
yhteiskunnalle turvaa, että torit ja kadut, uudetkin, leveämmät ja
kaunismuotoisemmat, saavat kiittää alkuperästänsä ainoastaan sattumaa
ja mielivaltaa eikä mitään järjestelevää henkeä. Poikaseen juurtui
eräänlainen vanhanaikaiseen kohdistuva kiintymys, jota ravitsivat
ja edistivät varsinkin vanhat aikakirjat ja puupiirrokset, esim.
Grav’in tekemä, Frankfurtin piiritystä esittävä. Samalla ilmeni
vielä toinenkin halu: päästä käsittämään pelkästään inhimillisiä
olotiloja moninaisuudessaan ja luonnollisuudessaan, ilman enempiä
mielenkiinnon tai kauneuden vaatielmia. Niinpä olikin eräs mieluisimpia
kävelyretkiämme, jonka yritimme päästä tekemään pari kertaa vuodessa,
kulku pitkin käytävää kaupunginmuurin sisäpuolella. Puutarhat, pihat,
takarakennukset ulottuvat aina linnantorniin asti; pääsee luomaan
silmäyksen monien tuhansien ihmisten kotoisiin, pieniin, suljettuihin,
salattuihin olotiloihin. Rikkaan miehen upeasta kukkatarhasta hyötyänsä
silmälläpitävän porvarin hedelmätarhoihin, niistä tehtaisiin,
valkaisupaikkoihin ja muihin sellaisiin laitoksiin, jopa kirkkomaahan
saakka — kaupungin piirin sisäpuolella näet sijaitsi kokonainen
pieni maailma — kuljettiin mitä vaihtelevimman, ihmeellisimmän, joka
askelella muuttuvan näkymän ohi, josta lapsellinen uteliaisuutemme
löysi loppumatonta ilon aihetta. Ja totisesti se tunnettu ontuva
paholainen, joka yöllä kuljetti mukanaan ystäväänsä nostellen Madridin
kattoja sijoiltansa, tuskin suoritti enempää kuin mitä meille täällä,
taivasalla, kirkkaassa päivänpaisteessa tarjottiin. Avaimet, joita
tällä retkellä oli käytettävä päästäkseen monenlaisista torneista,
portaista ja ovista kulkemaan, olivat varusherrojen hallussa, ja me
muistimme imarrella heidän alaisiansa virkamiehiä mitä parhaimmin.

Merkittävämmäksi ja toisella tavoin hedelmälliseksi muodostui meille
raatihuone, jolla oli nimenä Römer. Sen alempiin holvimaisiin käytäviin
me varsin mielellämme katosimme. Me hankimme itsellemme pääsyn suureen,
perin koruttomaan neuvoston istuntohuoneeseen. Seiniä tosin peitti
matalanlainen laudoitus, mutta muuten ne, samoinkuin kattoholvikin,
olivat valkoiset, eikä missään näkynyt jälkeäkään maalauksista tai
veistoteoksista. Keskiseinän yläosasta vain voitiin lukea lyhyt
lauselma:

    Ei puhu yksi mies kuin puolen miehen suulla:
    oikeus ja kohtuus on kumpaistakin kuulla.

Mitä vanhanaikaisimman tavan mukaan oli tämän neuvoskunnan jäseniä
varten sijoitettu pitkin laudoitusta penkkejä, jotka olivat
askelman verran permantoa ylempänä. Siinä me helposti käsitimme,
miksi senaattimme arvojärjestys on jaettu penkkien mukaan. Ovesta
käsin vasemmalle, aina vastakkaiseen nurkkaan saakka, istuivat
neuvosmiehet, nurkassa itse kaupungintuomari, ainoa, jolla oli pieni
pöytä edessään; hänen vasemmalla puolellansa aina ikkunain puolelle
saakka istuivat nykyisin toisen penkin herrat; ikkunoiden luona oli
kolmas, käsityöläisten hallussa oleva penkki; keskellä salia oli
pöytäkirjanpitäjän pöytä.

Kun kerran olimme raatihuoneessa, niin sekaannuimme myös pormestarin
vastaanottohuoneen edessä tungeksivaan ihmisjoukkoon. Mutta suurempaa
viehätystä tarjosi kaikki se, mikä viittasi keisarin vaaliin ja
kruunaukseen. Me osasimme sukeltautua ovenvartijain suosioon päästen
siten astelemaan uusia, iloisia, freskomaalauksin kaunistettuja, muuten
ristikon sulkemia keisarinportaita. Purppuranpunaisin seinäverhoin
ja omituisin kiekuraisin kultalistoin koristettu vaalihuone herätti
meissä harrasta kunnioitusta. Ovenpeilejä, joissa pienet pojat tai
haltiat, keisarillisessa juhlapuvussa ja valtamerkein kuormitettuina,
esiintyivät ylen eriskummaisina kuvioina, me katselimme kovin
tarkkaavasti ja toivoimme kaiketi mekin vielä kerran saavamme omin
silmin nähdä kruunauksen. Suuresta keisarisalista meidät saatiin vain
erittäin suurella vaivalla ulos, jos meidän oli kerran onnistunut
sisään pujahtaa, ja me pidimme todellisimpana ystävänämme sitä
henkilöä, joka seinään maalattujen kaikkien keisarien kuvien edessä
suvaitsi kertoa jotakin heidän teoistansa.

Kaarle Suuresta me kuulimme paljon tarumaista, mutta
historiallismielenkiintoiset asiat alkoivat meille vasta Habsburgin
Rudolfista, joka oli miehekkyydellänsä lopettanut suuren sekasorron.
Kaarle neljäs veti hänkin huomiotamme puoleensa.: Me olimme jo kuulleet
kultaisesta bullasta ja ankarasta rikosoikeudellisesta säädöksestä
samoinkuin siitäkin, ettei hän antanut kostaa frankfurtilaisille sitä
uskollisuutta, jota he olivat osoittaneet Günther von Schwarzburgille,
hänen jalolle vastakkaiskeisarillensa. Maksimiliania me kuulimme
ylistettävän ihmisten ja porvarien ystäväksi ja ennustettavan, että
hän tulisi olemaan viimeinen saksalaissukuinen keisari, mikä myöhemmin
pahaksi onneksi onkin toteutunut, koska hänen kuolemansa jälkeen vaali
häilyi ainoastaan Espanjan kuninkaan Kaarle viidennen ja Ranskan
kuninkaan Frans ensimmäisen välillä. Huolestuneena lisäsi puhuja, että
nykyjään jälleen oli liikkeellä sellainen ennustus tai pikemmin enne:
oli näet ilmeistä, että oli enää jäljellä sija yhden ainoan keisarin
kuvalle — seikka, joka sai isänmaalliset kovin huolestumaan, vaikka se
näyttikin satunnaiselta.

Kerran kiertelemään lähdettyämme me kävimme välttämättä myös
tuomiokirkossa ja siellä lepäävän, ystävien ja vihollisten
arvossapitämän kelpo Güntherin haudalla. Se merkillinen kivi, joka
on aikaisemmin ollut haudan katteena, on pystytetty kirkon kuoriin.
Sen vieressä oleva konklaaviin johtava ovi pysyi kauan meiltä
suljettuna, kunnes vihdoin osasimme ylempien viranomaisten avulla
hankkia itsellemme pääsyn tähän merkittävään suojaan. Paremmin
olisimme kuitenkin menetelleet, jos olisimme, kuten aikaisemmin.
tyytyneet mielikuvituksemme luomaan kuvaan. Me näet havaitsimme, ettei
tämä Saksan historiassa varsin merkillinen huone, mihin mahtavimmat
ruhtinaat olivat tavanneet kokoontua suorittamaan erinomaisen tärkeätä
toimitusta, suinkaan ollut arvokkaasti koristettu, vaan että sitä vielä
rumensivat parrut, kanget, telineet ja muut sellaiset rojut, jotka
oli tahdottu siirtää syrjään. Sitä enemmän virisi mielikuvituksemme
ja juhlistui mielemme, kun pian senjälkeen saimme luvan olla läsnä
raatihuoneella kultaista bullaa näytettäessä eräille ylhäisille
vieraille.

Varsin halukkaasti poika sitten kuunteli, mitä omaiset sekä vanhemmat
sukulaiset ja tuttavat mielellään kertoivat ja toistelivat: nopeasti
toisiaan seuranneiden viime kruunausten tarinoita. Ei näet ollut
yhtäkään joltiseenkin ikään ehtinyttä frankfurtilaista, joka ei
olisi pitänyt näitä tapahtumia ja niihin liittyviä seikkoja elämänsä
tärkeimpinä. Miten upea olikin ollut Kaarle seitsemännen kruunaus,
jonka aikana erittäinkin Ranskan lähettiläs oli järjestänyt uhkeita,
kalliita ja aistikkaita juhlia, olivat kelpo keisarin myöhemmät
kohtalot kuitenkin sitä surullisemmat, kun hän näet ei voinut puolustaa
hallituskaupunkiansa Müncheniä ja oli tavallaan pakotettu anelemaan
vieraanvaraisuutta valtakunnankaupunkinsa asukkailta.

Jos Frans ensimmäisen kruunaus ei ollutkaan niin huomiotaherättävän
upea, juhlisti sitä kuitenkin läsnäolollansa keisarinna Maria
Teresia, jonka kauneus näyttää tehneen yhtä valtavan vaikutuksen
miehiin kuin Kaarle seitsemännen vakava, arvokas ryhti ja siniset
silmät naisiin. Jokatapauksessa molemmat sukupuolet kilvoittelivat
keskenänsä yrittäessään antaa kuuntelevalle pojalle mitä edullisinta
käsitystä molemmista mainituista henkilöistä. Kaikki nämä kuvaukset ja
kertomukset suoritettiin hilpein ja tyynin mielin, sillä Aachenin rauha
oli toistaiseksi lopettanut kaikki vihollisuudet, ja yhtä mieluisasti
kuin noista juhlallisuuksista puhuttiin tapahtuneista sotaretkistäkin,
Dettingenin taistelusta ja muista kuluneiden vuosien merkittävimmistä
tapauksista; ja kaikki huomattava ja vaarallinen näytti, kuten solmitun
rauhan jälkeen yleensäkin, tapahtuneen vain sen vuoksi, että onnelliset
ja huolettomat ihmiset voisivat siitä jutella.

Oli tuskin ehditty elellä puoli vuotta sellaisessa patrioottisen
rajoittuneisuuden tilassa, kun jo taas tulivat messut, jotka aina
aiheuttivat kaikkien lasten mielissä uskomatonta kuohuntaa. Lukuisista
pystytetyistä myymälöistä kaupungin sisäpuolelle lyhyessä ajassa
syntyvä uusi kaupunki, liike ja kuhina, tavaroiden purkaminen ja
selvitteleminen herättivät itsetietoisuuden ensimmäisistä tuokioista
alkaen voittamatonta toimeliasta uteliaisuutta ja rajatonta lapselle
soveltuvan omaisuuden himoa, jota poika vuosien lisääntyessä koki
tyydyttää milloin toisella, milloin toisella tavalla, mikäli hänen
vähät varansa sallivat. Mutta samalla muodostui käsitys siitä, mitä
kaikkea maailma tuottaa, mitä se tarvitsee ja mitä sen eri osien
asukkaat toisiltansa vaihtavat.

Näitä suuria, keväisin ja syksyisin sattuvia kausia edeltivät omituiset
juhlallisuudet, jotka näyttivät sitä arvokkaammilta, kun ne johtivat
eloisasti mieleen entisiä aikoja ja niistä meille asti periytyneitä
asioita. Saattopäivänä oli kaikki kansa liikkeellä, kiiruhti tungeksien
kaduille, sillalle, aina Sachsenhausenin tuolle puolen; kaikki ikkunat
olivat täynnä katselijoita, vaikka ei koko päivänä mitään erikoista
tapahtunut; väkijoukko näytti olevan siinä vain tungeksiakseen ja
katselijat toisiansa tarkastellakseen, sillä se, mistä oikeastaan oli
kysymys, tapahtui vasta yön pimetessä ja oli pikemmin uskottava kuin
silmin nähtävä asia.

Noina vanhempina rauhattomina aikoina, jolloin kukin teki mielin
määrin vääryyttä tai edisti oikeutta, miten halusi, maantierosvot,
jalosyntyiset ja muut, mielivaltaisesti kiusasivat ja ahdistivat
messuille matkustavia kauppiaita, joten ruhtinaat ja muut mahtavat
säädyt antoivat aseistetun joukon saattaa omia miehiänsä Frankfurtiin
saakka. Mutta valtakunnankaupungin asukkaat eivät tahtoneet sallia
mitenkään loukattavan itseänsä ja aluettansa, joten he lähtivät
tulijoita vastaan, ja siinä syntyi monesti riitaisuuksia, kun oli
ratkaistava, kuinka lähelle nuo saattelijat saivat edetä tai voivatko
he tulla itse kaupunkiinkin. Koska nyt näin tapahtui sekä kauppa- ja
messutoimissa että myös korkeitten henkilöiden saapuessa niin hyvin
sodan kuin rauhankin aikana, mutta ennen kaikkea vaalipäivinä, ja koska
usein sattui väkivaltaisuuksiakin, mikäli jokin saattojoukko, jota
ei kaupungissa haluttu suvaita, pyrki herransa mukana tunkeutumaan
luo, niin oli myöhemmin asiasta monet kerrat neuvoteltu, oli solmittu
useita sopimuksia, tosin molemmin puolin ehtoja asettaen, ja toivottiin
yhä voitavan vihdoinkin saattaa päätökseen jo vuosisatoja kestänyt
riita, kun koko järjestys, jonka vuoksi oli niin kauan ja useasti ylen
kiivaastikin kiistelty, voitiin katsoa melkein hyödyttömäksi, joka
tapauksessa liialliseksi.

Porvarillinen ratsuväki useina eri osastoina, päälliköt etunenässä,
ratsasti noina päivinä ulos eri porteista, tapasi määrätyissä paikoissa
joitakin saattoon oikeutettujen valtakunnan säätyjen ratsumiehiä tai
husaareita, jotka päällikköineen saivat osakseen hyvän vastaanoton ja
kestityksen; viivyttiin iltapuoleen saakka ja ratsastettiin sitten,
odottavan ihmisjoukon tuskin mitään nähdessä, kaupunkiin, ja näkipä
silloin monen porvarillisen ratsastajan olevan mahdotonta hallita
ratsuansa enempää kuin itseänsäkään ratsun selässä. Huomattavimmat
saattueet tulivat Siltaportille, ja senvuoksi tulvi sinne eniten
katselijoita. Ihan viimeiseksi ja yön jo pimetessä saapuivat samalla
tavalla saatellut Nürnbergin postivaunut, ja siinä väitettiin vanhan
perintätavan mukaan aina istuvan vanhan naishenkilön. Niinpä olikin
katupojilla tapana vaunujen näkyviin vieriessä alkaa kimakasti
kiljua, vaikka vaunuissa istuvia matkustajia ei enää suinkaan käynyt
erottaminen. Suunnaton ja tosiaankin aisteja hämmentävä oli se
tungeksiva joukko, joka tänä hetkenä syöksyi portista vaunujen jälkeen,
ja siitä johtui, että katselijat pyrkivät mieluimmin sijoittumaan
lähimpiin taloihin.

Toinen, vieläkin eriskummallisempi juhlallisuus, joka keskellä päivää
kiihdytti yleisön mieltä, oli pillipiipari-oikeus. Siihen kuuluvat
menot muistuttivat niitä alkuaikoja, jolloin melkoiset kauppakaupungit
yrittivät saada lievenemään, ellei kerrassaan häviämään tulleja,
jotka lisääntyivät yhtä rintaa kaupan ja teollisuuden kanssa.
Keisari, joka niitä tarvitsi, myönsi sellaista vapautusta, mikäli se
hänestä riippui, mutta tavallisesti vain vuoden ajaksi, joten se oli
vuosittain uudistettava. Se toimitettiin käyttämällä vertauskuvallisia
lahjoja, jotka ennen Perttulin-messua tarjottiin keisarilliselle
kaupungintuomarille, joka toisinaan saattoi olla myöskin ylin
tullinkaitsija, ja tapahtui tämä säädyllisyyden vuoksi silloin, kun hän
neuvosmiehineen istui oikeutta. Kun kaupungintuomaria myöhemmin ei enää
nimittänyt keisari, vaan kaupunki itse hänet valitsi, hän kuitenkin
säilytti nämä etuoikeudet, ja niin hyvin kaupunkien tullivapaudet
kuin ne juhlalliset menot, joiden nojalla Wormsin, Nürnbergin ja
Alt-Bambergin edusmiehet tunnustivat tämän ikivanhan etuutensa, olivat
säilyneet meidän aikoihimme asti. Maarianpäivän edelliseksi päiväksi
oli ilmoitettu julkinen oikeuden istunto. Suuressa keisarisalissa,
suljetussa piirissä, istuivat korokkeella neuvosmiehet ja askelmaa
korkeammalla kaupungintuomari heidän keskellänsä; asianosaisten
valtuuttamat asianvalvojat alempana oikealla. Aktuaari alkaa ääneen
lukea täksi päiväksi säästettyjä tärkeitä tuomioita; asianvalvojat
pyytävät jäljennöksiä, ilmoittavat valittavansa päätöstä vastaan tai
tekevät mitä muuta tarpeelliseksi havaitsevat.

Yht’äkkiä ilmoittaa omituinen soitanto ikäänkuin menneiden
vuosisatojen saapumista. Tulee kolme pillipiiparia, joista yhdellä on
puhallettavanaan vanha skalmeija, toisella basso, kolmannella pommeri
tai oboe. Heillä on yllänsä siniset, kultapäärmeiset viitat, nuotit
hihoihin kiinnitettyinä ja päähineet päässä. Niin he olivat lähteneet
majatalostansa täsmälleen kello kymmenen aikaan, lähettiläät ja heidän
saattueensa jäljessään, kotoisten ja vieraiden kummastelemina, ja niin
he astuvat saliin. Oikeustoimet keskeytetään, pillimiehet ja saattajat
pysähtyvät aitauksen eteen, lähettiläs astuu sisään ja asettuu
tuomaria vastapäätä. Vertauskuvalliset lahjat, jotka vaadittiin mitä
tarkimmin vanhan perintätavan mukaiset, olivat tavallisesti sellaisia
tavaroita, joilla lahjaatuova kaupunki etupäässä kävi kauppaansa.
Pippuri kelpasi edustamaan kaikkia tavaroita, ja niinpä toi lähettiläs
nytkin kauniisti sorvatun, pippurilla täytetyn puumaljan. Sen päällä
lepäsi ihmeellisesti viilletty, silkkivuorilla ja tupsuilla varustettu
käsinepari, myönnetyn ja hyväksytyn etuuden merkki, jota kaiketi itse
keisarikin joissakin tapauksissa käytteli. Vieressä nähtiin pieni
valkoinen sauva, joka ei muinoin saanut milloinkaan puuttua laki- ja
oikeustilaisuuksista. Lisäksi oli asetettu joitakin pieniä hopearahoja,
ja Wormsin kaupunki toi vanhan huopahatun, jonka aina jälleen lunasti,
joten se oli ollut monet vuodet näiden menojen todistajana.

Pidettyään puheensa, annettuaan lahjansa ja saatuaan tuomarilta
jatkuvain etuuksien vakuutuksen lähettiläs poistui suljetulta alueelta,
pillimiehet puhalsivat, saattue lähti, kuten oli tullut, ja oikeus
jatkoi asiainsa käsittelyä, kunnes tuotiin sisään toinen ja vihdoin
kolmas lähettiläs; he näet saapuivat väliajoin, osaksi suodakseen
yleisölle kauemmin kestävää huvia, osaksi myös siitä syystä, että
esiintyjät olivat aina samoja vanhoja taitureita, jotka Nürnberg
oli ottanut itseänsä ja naapurikaupunkejaan varten palkatakseen ja
toimittaakseen joka vuosi aikanansa asianomaiseen paikkaan.

Meissä lapsissa tämä juhla herätti erikoista mielenkiintoa, koska
meitä melkoisesti imarteli nähdä isoisämme niin kunniakkaalla
sijalla ja koska me tavallisesti vielä samana päivänä kävimme aivan
vaatimattomasti häntä tervehtimässä saadaksemme maljan ja pienen
sauvan, käsineparin tai vanhan hopeakolikon, kun isoäiti oli ehtinyt
kaataa pippurin maustesäiliöönsä. Kuullessaan selitettävän näitä
vertauskuvallisia, menneisyyttä tavallaan eloonloihtivia menoja joutui
välttämättä menneiden vuosisatojen olopiiriin johtuen kyselemään
esivanhempien tapoja ja mielipiteitä, joita jälleen ilmaantuneet
pillimiehet ja lähettiläät, vieläpä käsinkosketeltavat ja haltuumme
joutuneet lahjatkin ihmeellisellä tavalla havainnollistivat.

Näitä kunnianarvoisia juhlallisuuksia seurasi kauniina vuodenaikana
moni meille lapsille nautintorikas juhla kaupungin ulkopuolella
luonnon helmassa. Mainin oikealla rannalla, suunnilleen puolen
tunnin matkan päässä portista virtaa alaspäin, kumpuaa sievästi
kehätty ja ikivanhojen lehmusten ympäröimä rikkilähde. Vähän matkaa
siitä sijaitsee Hyväin ihmisten hovi, tämän lähteen vuoksi aikoinaan
rakennettu sairaskoti. Läheisille yhteislaitumille kerättiin määrättynä
vuoden päivänä naapuriston nautakarjat, ja paimenet tyttöinensä
viettivät maalaisjuhlan, laulaen ja karkeloiden, monenlaisen ilon
ja vallattomuuden ohella. Kaupungin toisella laidalla sijaitsi
samanlainen, vieläkin avarampi kunnanalue, sekin lähdekaivon ja
vielä uhkeampien lehmusten koristama. Sinne ajettiin helluntaina
lammaskatraat, ja samaan aikaan laskettiin kalvenneet orpolapsiraukat
muuriensa ulkopuolelle; on näet vasta myöhemmin johduttu ajattelemaan,
että sellaiset turvattomat olennot, joiden on kerran oleva pakko
koettaa päästä omin neuvoin maailmassa eteenpäin, tulee saattaa
varhain maailman yhteyteen, sen sijaan, että heitä surullisella
tavalla vaalitaan; että mieluummin pitäisi heitä alunpitäen totuttaa
palvelemaan ja sietämään ja että on täysi syy voimistuttaa heitä
lapsuudesta saakka sekä ruumiillisesti että siveellisesti. Imettäjät
ja hoitajat, jotka mielellään hankkivat itselleen tilaisuutta
kävelyretkeen, kantoivat ja taluttivat meitä sellaisiin tilaisuuksiin,
joten nämä maalaisjuhlat kaiketi kuuluvat ensimmäisiin vaikutelmiin,
jotka ovat muistissani säilyneet.

Talomme oli sillävälin ehtinyt valmiiksi, vieläpä verraten lyhyessä
ajassa, koska kaikki oli hyvin suunniteltu, valmisteltu ja riittävä
rahamäärä varattu. Me olimme nyt jälleen kaikin koolla ja olo tuntui
mieluisalta; hyvin harkittu suunnitelma näet saa toteuduttuansa
unohtamaan kaiken sen hankalan, mitä tarkoitusperän saavuttamiseen
tarvittavat välineet voivat sisältää. Talo oli yksityisasumukseksi
sangen tilava, kauttaaltaan valoisa ja hauska, portaat mukavat,
eteiset ilmavat, ja mainitsemani näköala puistoihin päin useasta
ikkunasta vaivatta nautittavissa. Sisustustyöt ja kaikki se, mikä
kuuluu viimeistelyyn ja koristeluun, suoritettiin vähitellen ja tarjosi
samalla askarrusta ja huvia.

Ensinnä järjestettiin isän kirjakokoelma, jonka parhaiden kappaleiden,
nahka- tai puolinahkasiteisten teosten, oli määrä koristaa hänen
työ- ja lukuhuoneensa seiniä. Hänellä oli kauniit hollantilaiset
painokset roomalaisten kirjailijain teoksia, jotka hän ulkonaisen
yhdenmukaisuuden vuoksi yritti hankkia kaikki nelitaitteista kokoa;
lisäksi paljon Rooman muinaismuistoja ja hienompaa lainoppia koskevaa.
Etevimpiä italialaisia runoilijoita ei niitäkään puuttunut, ja Tassoa
kohtaan hän osoitti aivan erikoista mieltymystä. Parhaat uusimmat
matkakertomukset olivat nekin olemassa, ja isäni korjaili ja täydenteli
huvikseen Keysslerin ja Nemeitzin esityksiä. Sitäpaitsi oli hänen
ulottuvillansa välttämättömimpiä apuneuvoja, erikielisiä sanakirjoja ja
tietosanakirjoja, joista voi mielin määrin saada haluamansa selitykset,
sekä paljon muuta, mistä voi olla hyötyä ja huvia.

Tämän kirjakokoelman toinen, siisteihin pergamenttikansiin sidottu
ja erittäin kauniisti kirjoitetuin nimin varustettu osa sijoitettiin
erikoiseen ullakkokamariin. Uusia kirjoja hankkiessaan ja niitä
sitoessaan ja järjestäessään isäni toimi erittäin levollisesti ja
järjestystä noudattaen. Siinä suhteessa vaikuttivat häneen melkoisesti
tietosanomat, joissa jotakin teosta erikoisesti kiitettiin. Hänen
lainopillisia väitöskirjoja sisältävään kokoelmaansa tuli joka vuosi
muutamia nidoksia lisää.

Kaikkein ensinnä sijoitettiin nyt maalaukset, jotka aikaisemmin
olivat riippuneet siellä täällä vanhassa talossa, erään miellyttävän,
lukukammion vieressä sijaitsevan huoneen seinälle, kaikki mustissa,
kultareunuksen koristamissa kehyksissä, symmetriseen järjestykseen.
Isäni useasti kiivaastikin esittämä periaate oli se, että tuli
askarruttaa elossaolevia mestareita ja vähemmän välittää edesmenneistä,
joiden arviointiin arveli sekaantuvan erittäin paljon ennakkoluuloa.
Hän oli sitä mieltä, että maalausten laita on ihan samoin kuin
reininviinien, joille tosin ikä suo erinomaista arvoa, mutta jotka
siitä huolimatta voivat menestyä jokaisena seuraavana vuotena yhtä
oivallisesti kuin edellisinä. Jonkin ajan kuluttua uusi viini muuttuu
sekin vanhaksi, yhtä kallisarvoiseksi, ehkäpä vielä hienommaksi. Tämä
hänen mielipiteensä vakaantui varsinkin sen huomautuksen johdosta, että
useat vanhat kuvat näyttävät käyvän harrastelijoille suuriarvoisiksi
etupäässä tummentumisensa ja ruskettumisensa vuoksi, joka niihin luo
useasti ylistettyä pehmeätä värisointua. Isäni puolestaan vakuutti
varmaan uskovansa, että uudetkin kuvat tulevaisuudessa mustuvat, mutta
ei tahtonut myöntää, että ne juuri siitä paranisivat.

Näiden periaatteiden mukaisesti hän askarrutti useat vuodet kaikkia
Frankfurtin taiteilijoita: maalaaja Hirtiä, joka osasi varsin
hyvin esittää tammi- ja pyökkimetsien ja muiden niinsanottujen
maalaisseutujen näköaloja, käyttäen täytekuvina eläimiä, samoin
Trautmannia, joka oli valinnut esikuvaksensa Rembrandtin päästen
sisävalojen ja heijastusten sekä vaikuttavien tulipalojen kuvaamisessa
niin pitkälle, että kerran sai kehoituksen maalata vastaparin eräälle
Rembrandtin taululle, Schütziä, joka Sachtlebenin esimerkkiä noudattaen
ahkerasti käsitteli Reinin seutuja, samoin vielä Junckeriä, joka
alankomaalaisten tapaan kuvasi erittäin sievästi kukkia ja hedelmiä,
hiljaiseloa ja rauhallisesti puuhailevia henkilöitä. Mutta nyt tuli
tähän harrasteluun jälleen eloa ja virkeyttä uuden järjestyksen,
mukavamman huoneen ja sitäkin enemmän erään osaavan taiteilijan
tuttavuuden vuoksi. Tämä taiteilija oli Seekatz, Brinckmannin oppilas,
darmstadtilainen hovimaalaaja, jonka kykyihin ja luonteeseen saamme
tuonnempana yksityiskohtaisemmin perehtyä.

Niin jatkettiin toistenkin huoneiden lopullista järjestämistä eri
tarkoituksiansa vastaaviksi. Kaikkialla vallitsi puhtaus ja järjestys;
varsinkin suurten kuvastinten pinnat loivat osaltaan huoneisiin
heleyttä, joka monestakin syystä, mutta lähinnä enimmälti pyöreiden
ikkunaruutujen vuoksi oli vanhasta rakennuksesta puuttunut. Isä
esiintyi hilpeänä, koska hänen suunnitelmansa oli täysin onnistunut, ja
ellei hyvää tuulta olisi toisinaan häirinnyt se, ettei käsityöläisten
ahkeruus ja täsmällisyys aina vastannut hänen vaatimuksiansa, ei
olisi voinut onnellisempaa elämää ajatellakaan, varsinkin kun
perheelle koitui paljon hyvää, osaksi sen omassa piirissä, osaksi sen
ulkopuolelta.

Eräs erinomainen maailmantapahtuma aiheutti kuitenkin pojan
mielessä ensimmäisen, mitä syvällisimmän järkytyksen. Marraskuun
1 p:nä 1755 tapahtui Lissabonin maanjäristys levittäen jo lepoon
ja rauhaan tottuneeseen maailmaan suunnatonta pelkoa. Suuri, upea
hallituskaupunki, samalla kaupan ja merenkulun huomattava tyyssija,
joutuu äkkiarvaamatta mitä kamalimman onnettomuuden uhriksi. Maa
vapisee ja järkkyy, meri kuohuu yli äyräittensä, alukset iskevät
toisiinsa, rakennukset luhistuvat, kirkot ja tornit kaatuvat niiden
päälle, osa kuninkaan palatsia sortuu mereen, haljennut maankamara
näyttää purkavan liekkejä, sillä kaikkialta raunioista kohoaa savua ja
lieskoja. Kuusikymmentä tuhatta ihmistä, jotka hetkistä aikaisemmin
vielä elelivät kaikessa rauhassa, tuhoutuu, ja onnellisimmaksi heidän
joukossaan sopii nimittää sitä, joka ei enää kykene onnettomuutta
mitenkään tuntemaan tai harkitsemaan. Liekit raivoavat edelleen, ja
niiden keralla raivoaa joukko muuten kytkettyjä, mutta tämän tapahtuman
vapauttamia rikoksentekijöitä. Onnettomat jäljellejääneet joutuvat
ryöstön, murhan ja kaikenlaisen pahoinpitelyn alaisiksi, ja niin
todistaa luonto joka tavalla rajatonta mielivaltaansa.

Viestejä nopeammin olivat jo tämän tapahtuman enteet levinneet yli
laajojen alueiden: useissa paikoin oli ollut havaittavissa heikompaa
järistystä, useissa lähteissä, varsinkin terveyslähteissä, tavatonta
tyrehtymistä. Sitä voimallisemmin vaikutti itse sanoma, joka
levisi nopeasti, aluksi ylimalkaisena tietona, sitten kammottavan
yksityiskohtaisena. Nyt pitivät jumalaapelkääväiset huolen hurskaista
katselmuksista, filosofit lohdutusperusteista ja papit nuhdesaarnoista.
Kaikki tuo kiinnitti maailman tarkkaavaisuuden joksikin aikaa tähän
kohtaan, ja vieraan onnettomuuden kiihdyttämiä mieliä askarruttivat
itseen ja omaisiin kohdistuvat huolet sitä enemmän, kun kaikkialta
saapui yhä enemmän ja yhä seikkaperäisempiä sanomia tämän järkähdyksen
laajalleulottuvasta vaikutuksesta. Eipä lienekään kauhun demoni koskaan
levittänyt kammoansa niin nopeasti ja valtavasti yli maiden.

Poika, jonka täytyi yhä uudelleen kuulla kaikkea tuota, oli kovin
ymmällä. Jumala, taivaan ja maan luoja ja ylläpitäjä, jota ensimmäisen
uskonkappaleen selitys oli hänelle kuvaillut viisaaksi ja armolliseksi,
ei ollut suinkaan osoittautunut isälliseksi antaessaan hurskaitten
joutua jumalattomien kanssa saman tuhon omiksi. Turhaan koki nuori
mieli päästä näiltä vaikutelmilta tasapainoon, mikä yleensäkin oli sitä
mahdottomampaa, kun itse viisaat ja kirjanoppineetkaan eivät voineet
tulla yksimielisiksi siitä, miten sellainen ilmiö oli käsitettävä.

Seuraava kesä soi lähempää tilaisuutta oppia välittömästi tuntemaan
sitä vihaista jumalaa, josta Vanha Testamentti laveasti kertoo.
Äkkiarvaamatta tuli raesade, joka ukkosen jylistessä ja salamain
välkkyessä iski talon pihanpuolisten, länttä kohti olevain ikkunain
peililasiruudut mitä väkivaltaisimmin pirstoiksi, vahingoitti uusia
huonekaluja, tärveli muutamia kalliita kirjoja ja muita arvokkaita
esineitä ja oli meille lapsille sitäkin kaameampi, kun suunniltaan
joutuneet palvelijat tempasivat meidät mukanansa pimeään käytävään
luullen siellä polvillansa leväten ja kamalasti ulvoen ja parkuen
voivansa lepyttää julmistunutta Jumalaa. Isä, joka yksin malttoi
mielensä, aukoi sillävälin ikkunoita ja irroitti puitteita siten tosin
pelastaen useita ruutuja, mutta myös tarjoten rakeita seuraavalle
sadekuurolle sitäkin vapaamman tien, joten vihdoin toivuttuamme näimme
eteiset ja portaat virtaavan veden vallassa.

Miten häiritseviä sellaiset tapaukset yleensä olivatkin, eivät ne
kumminkaan suuressa määrin keskeyttäneet säännöllisesti jatkuvaa
opetusta, jonka jakamisen isä kerran oli ottanut tehtäväksensä. Hän
oli viettänyt Huoruutensa Koburgin kymnaasissa, joka oli Saksan
oppilaitosten joukossa ensimmäisillä sijoilla. Siellä hän oli laskenut
itselleen hyvän perustuksen kieliopinnoissa ja muissa oppineeseen
kasvatukseen kuuluviksi luetuissa aineissa, oli myöhemmin harrastanut
Leipzigissä oikeustiedettä ja vihdoin tullut tohtoriksi Giessenissä.
Hänen huolellisesti ja ahkerasti sepittämäänsä väitöskirjaa _Electa de
aditione hereditalis_ mainitsevat lainoppineet vieläkin kiittäen.

Kaikkien isien hurskaana toivelmana on saada nähdä poikiensa
saavuttavan, mitä ovat itse jääneet vaille, suunnilleen sillä
tavoin, kuin eläisivät toisen kerran ja haluaisivat nyt käytellä
mitä parhaimmin hyväkseen ensimmäisen elämänjuoksun kokemuksia.
Luottaen tietoihinsa, ollen varma uskollisesta kestävyydestänsä ja
epäillen silloisia opettajia isä päätti itse opettaa lapsiansa ja
jättää yksityisiä tunteja varsinaisille oppimestareille vain mikäli
se näytti välttämättömältä. Kasvatuksellista harrastelua alkoi
yleensäkin jo silloin ilmetä. Julkisissa kouluissa toimivien opettajien
turhantarkkuus ja jurous lienee ollut siihen ensimmäisenä aiheena.
Haeskeltiin jotakin parempaa ja unohdettiin, kuinka puutteellista
pakostakin on kaikki opetus, josta eivät pidä huolta ammattimiehet.

Isäni oma elämä oli siihen asti sujunut jokseenkin toiveiden
mukaisesti; minun oli määrä kulkea samaa tietä, mutta mukavammin
ja kauemmaksi. Hän piti arvossa minun synnynnäisiä lahjojani sitä
enemmän, kun niitä häneltä itseltään puuttui; hän näet oli saavuttanut
kaikki ainoastaan sanomattoman uutteruuden, kestävyyden ja kertaamisen
nojalla. Hän vakuutti minulle usein, aikaisemmin ja myöhemmin,
vakavissaan ja leikillä, että olisi minulle suoduin lahjoin menetellyt
aivan toisin eikä olisi käytellyt niitä niin kevytmielisesti.

Asioita nopeasti käsittäen, muokaten ja säilyttäen minä varsin pian
kasvoin pois sen opetuksen piiristä, minkä isäni ja muut oppimestarit
voivat minulle tarjota, omistamatta kuitenkaan missään aineessa
perusteellisia tietoja. Kielioppi ei minua miellyttänyt, koska pidin
sitä pelkkänä mielivaltaisena lakina; säännöt näyttivät minusta
naurettavilta, koska ne kumoutuivat monien poikkeuksien vuoksi, jotka
kaikki vuorostaan täytyi erikoisesti oppia. Ja ellei olisi ollut
loppusoinnullista latinan alkeiskirjaa, olisi minun käynyt huonosti,
mutta sitä minä rummuttelin ja laulelin mielelläni. Meillä oli
sellaisten muistosäkeiden muotoon laadittu maantieteenkin oppikirja,
jossa mitä mauttomimmat loppusoinnut parhaiten painoivat mieleemme
sitä, mikä oli uudistettava, esim.:

    Ylä-Yssel, kaunis maa,
    rämeet sitä rumentaa.

Kielen muodot ja käänteet minä käsitin helposti; samoin minä
kehittelin nopeasti mitä jonkin asian käsitteeseen kuului. Retorisissa
tehtävissä, ainekirjoituksessa ja muussa sellaisessa ei kukaan ollut
minua etevämpi, joskin minun täytyi kielivirheiden vuoksi usein jäädä
jälkeen. Sellaiset sepitelmät ne kuitenkin erikoisesti ilahduttivat
isääni, ja niiden vuoksi hän lahjoitti minulle monia, poikaselle
melkoisen suuria rahamääriä.

Isäni opetti sisarelleni italiankieltä samassa huoneessa, jossa minun
piti oppia ulkoa Cellariusta. Kun tehtäväni oli pian suoritettu ja
minun kumminkin täytyi istua hiljaa, niin annoin kirjani levätä
ja kuuntelin käsittäen varsin nopeasti italian, joka herätti
mielenkiintoani latinan hupaisena muunnoksena.

Muu muistia ja yhdistelykykyä koskeva varhaiskypsyys ilmeni minussa
samanlaisena kuin niissä lapsissa, jotka ovat siten hankkineet
itselleen varhaisen maineen. Senvuoksi isäni tuskin voi odottaa,
kunnes lähtisin yliopistoon. Aivan pian hän selitti, että minun
piti Leipzigissä, johon hän oli erikoisesti mieltynyt, opiskella
lakitiedettä samoinkuin hän itse aikoinaan ja lähteä sitten vielä
johonkin toiseen yliopistoon tullakseni tohtoriksi. Tämän toisen sain
hänen puolestaan valita mielinmäärin; ainoastaan Göttingeniä kohtaan
hän tunsi, en tiedä mistä syystä, jonkinlaista vastenmielisyyttä.
Minä olin pahoillani, koska olin juuri sitä ajatellut erittäin
luottavaisesti ja suurin toivein.

Hän kertoi minulle, että minun oli lähdettävä Wetzlariin ja
Regensburgiin, vieläpä Wieniin ja sieltä Italiaan, vaikka hän toisaalta
aina väitti, että Pariisi olisi nähtävä sitä ennen, koska Italiasta
tullessa ei enää mikään ilahduta.

Minä kuuntelin mielelläni moneen kertaan tätä tarinaa nuoruusikäni
tulevaisesta urasta, varsinkin kun se päättyi kertomukseen Italiasta
ja lopulta Napolin kuvaukseen. Muuten vakava ja kuivakiskoinen kertoja
näytti sulavan ja vilkastuvan, ja niin syntyi meissä lapsissa kiihkeä
halu päästä osaltamme tuota paratiisia kokemaan.

Yksityistunnit, jotka vähitellen lisääntyivät, olivat naapurinlasten
kanssa yhteiset. Tämä yhteinen opetus ei minua hyödyttänyt; opettajat
noudattivat kulunnaisia menetelmiänsä, ja toverieni vallattomuus,
jopa toisinaan ilkeyskin, aiheutti levottomuutta, harmia ja häiriötä
niukkoihin oppitunteihin. Lukemistot, jotka tekevät opetuksen hilpeäksi
ja vaihtelevaksi, eivät olleet vielä ehtineet meille asti. Nuorille
henkilöille ylen jähmeä Cornelius Nepos, liian helppo ja saarnojen
ja uskonnonopetuksen kerrassaan kuluneeksi tekemä Uusi Testamentti,
Cellarius ja Pasor eivät voineet herättää meissä yhtään harrastusta.
Sensijaan oli eräänlainen silloisten saksalaisten runoilijain teosten
lukemisesta aiheutuva sommittelu- ja runontekoraivo meidät vallannut.
Minuun se oli tarttunut jo aikaisemmin, kun olin havainnut huvittavaksi
siirtyä tehtävien retorisesta käsittelystä runolliseen.

Meillä pojilla oli sunnuntaisin kokous, jossa jokaisen tuli esittää
sepittämiänsä säkeitä, ja tällöin sattui jotakin ihmeellistä, mikä
sai minut pitkiksi ajoiksi levottomuuden valtoihin. Millaisia runoni
lienevätkin olleet, joka tapauksessa minun täytyi aina pitää niitä
toisten sommittelemia parempina. Huomasin kuitenkin pian, että
kilpailijani, jotka esittivät sangen vaivaisia asioita, olivat samassa
asemassa ja luulottelivat ihan yhtä paljon. Vieläkin arveluttavammalta
näytti minusta se, että eräs hyvä, joskin sellaisiin tehtäviin täysin
kykenemätön poika, jota muuten suosin, mutta joka teetti säkeensä
kotiopettajallansa, ei ainoastaan pitänyt niitä kaikkein parhaina,
vaan oli vielä täysin vakuutettu siitä, että oli ne itse tehnyt, kuten
hän minulle tutunomaisemman suhteemme vallitessa aina vilpittömästi
vakuutti. Kun siis näin sellaista harhaluuloa ja mielettömyyttä
ilmeisenä edessäni, alkoi eräänä päivänä mieltäni ahdistaa ajatus, enkö
kenties minä itsekin ole samassa tilassa, eivätkö nuo runot tosiaankin
ole minun sepittämiäni paremmat ja enkö minä syystäkin voinut näyttää
noista pojista yhtä mielettömältä kuin he minusta. Tämä rasitti minua
kovin ja pitkän aikaa, sillä minun oli kerrassaan mahdoton keksiä
mitään ulkonaista totuuden tunnusmerkkiä; tyrehtyipä tuotantonikin,
kunnes minut rauhoittivat kevytmielisyys ja itsetunto ja vihdoin
eräs koetyö, jonka opettajat ja vanhemmat, meidän leikkipuuhamme
huomattuansa, antoivat valmistelematta suoritettavaksemme ja jossa minä
onnistuin hyvin saaden osakseni yleistä kiitosta.

Niihin aikoihin ei vielä ollut toimitettu kirjasarjoja lapsia varten.
Vanhemmilla itsellänsä oli vielä lapselliset mielipiteet, ja he
katsoivat soveliaaksi siirtää oman sivistyksensä jälkipolvelle.
Paitsi Amos Comeniuksen teosta _Orbis pictus_ ei käsiimme tullut
yhtäkään sellaista kirjaa. Sen sijaan selailimme usein suurta
kaksitaitteista, Merianin vaskipiirroksilla varustettua raamattua;
Gottfriedin »Kronikka», jonka vaskipiirrokset olivat saman mestarin
käsialaa, perehdytti meidät maailmanhistorian tärkeimpiin tapahtumiin:
_Acerra philologica_ toi lisäksi kaikenlaisia tarinoita, mytologisia
kertoelmia ja merkillisyyksiä, ja kun aivan pian havaitsin Ovidiuksen
»Muodonvaihdokset» ja tutkin ahkerasti varsinkin ensimmäisiä kirjoja,
niin täytti nuoret aivoni piankin joukko kuvia ja kohtauksia,
huomattavia ja ihmeellisiä hahmoja ja tapahtumia, enkä minä voinut
milloinkaan ikävystyä, koska alinomaa askartelin tätä hankkimaani
muokaten, toistellen, uudelleen tuottaen.

Hurskaamman, siveellisemmän vaikutuksen kuin nuo toisinaan karkeat ja
vaaralliset vanhat tuotteet teki Fénelonin Telemaque, jonka opin aluksi
tuntemaan vain Neukirchin käännöksenä ja joka tässä epätäydellisessä
tulkintamuodossaankin vaikutti mieleeni erittäin herttaisesti ja
hyväätekevästi. Asian luontoon kuulunee, että »Robinson Crusoe»
liittyi aikaisin luettaviini; helposti arvaa, että »Felsenburgin
saari» ei sekään unohtunut. Lordi Ansonin »Matka maailman ympäri»
yhdisti totuuden arvokkuuden sadun rikkaaseen kuvitteellisuuteen, ja
seuratessamme ajatuksissamme tätä oivallista merimiestä me jouduimme
avaraan maailmaan ja yritimme pallokartan pinnalla sormin noudatella
hänen kulkemaansa reittiä. Sitten minua odotti vieläkin runsaampi
sato, kun sain käsiini joukon teoksia, joita tosin ei käy nykyisessä
muodossaan erinomaisiksi kiittäminen, mutta joiden sisällys siitä
huolimatta tuo viattomalla tavalla lähellemme monia menneiden aikojen
ansioita.

Se kustannusliike tai pikemmin tehdas, joka näitä, myöhemmin
kansankirjasten nimellä tunnetuiksi, jopa kuuluisiksikin tulleita
teoksia julkaisi, oli itse Frankfurtissa, ja ne painettiin suuren
menekin vuoksi kiintokirjaimin mitä kehnoimmalle imupaperille.
Meillä lapsilla oli niinmuodoin onni löytää nämä keskiajan arvokkaat
jäännökset joka päivä jonkun kirjainkaupustelijan oven pielessä
seisovalta pieneltä pöydältä ja saada ne omiksemme parin kreutserin
hinnasta. Eulenspiegel, Neljä Haimonin lasta, Kaunis Melusina, Keisari
Oktavianus, Kaunis Magelone, Fortunatus ja koko joukkokunta aina
Ikuiseen juutalaiseen saakka oli meille tarjona, jos meitä halutti
tarttua näihin teoksiin joidenkin makeisten asemesta. Suurin etu tässä
oli se, että kun olimme sellaisen vihkosen repaleiksi lukeneet tai
muuten vikuuttaneet, voimme sen pian jälleen hankkia ja ahmia.

Samoinkuin perheen kesäistä kävelyretkeä mitä harmittavimmalla tavalla
häiritsee äkillinen rajuilma muuttaen iloisen tunnelman kaikkein
inhoittavimmaksi, samoin käyvät lastensairaudet äkkiarvaamatta
himmentämään varhaisen elämän kauneinta vuodenaikaa. Minunkaan laitani
ei ollut toisin. Olin vastikään ostanut itselleni Fortunatuksen
pusseineen ja taikahattuineen, kun minut valtasi pahoinvointi ja
kuume, rokkotaudin enteet. Rokottamista pidettiin meillä yhä sangen
arveluttavana asiana, ja vaikka kansanomaiset kirjailijat olivatkin
sitä jo tajuttavasti ja ponnekkaasti suositelleet, epäröivät
saksalaiset lääkärit sittenkin ryhtyä suorittamaan leikkausta, joka
näytti ehdättävän luonnon edelle. Senvuoksi saapui mannermaalle
keinottelevia englantilaisia melkoisesta palkkiosta rokottamaan
sellaisten vanhempien lapsia, jotka he havaitsivat varakkaiksi ja
ennakkoluulottomiksi. Suurin osa oli kuitenkin yhä onnettomuudelle
alttiina kuten ennenkin; tauti raivosi perheissä, surmasi tai rumensi
paljon lapsia, ja harvat vanhemmat uskalsivat turvautua keinoon,
jonka todennäköisesti suoman avun menestys kuitenkin oli jo monet
kerrat todentanut. Onnettomuus kohtasi nyt meidänkin perhettämme
taudin ahdistaessa minua erikoisen ankarasti. Koko ruumis oli täynnä
rakkuloita, kasvot niin turvonneet, etten voinut silmiäni avata,
ja niin minä makasin useita päiviä sokeana ja kärsien ankaroita
tuskia. Tautia koetettiin lieventää, mikäli mahdollista, ja minulle
luvattiin yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, kunhan pysyttelisin
rauhallisena enkä hieromalla ja raapimalla vaivaa pahentaisi. Se
onnistuikin minulle; mutta meitä pidettiin vallitsevan ennakkoluulon
mukaisesti mahdollisimman lämpiminä siten vain tautia kiihdyttäen.
Vihdoin, surullisesti vietetyn ajan kuluttua, putosi kasvoistani kuin
naamio rokon jättämättä ihoon näkyvää jälkeä; mutta piirteet olivat
melkoisesti muuttuneet. Minä itse olin tyytyväinen, kunhan sain jälleen
nähdä päivänvalon ja vähitellen vapauduin täpläisestä ihostani, mutta
toiset olivat kyllin armottomat muistuttaakseen useasti mieleeni
entistä tilaa; varsinkin eräs erittäin vilkas täti, joka aikaisemmin
oli pitänyt minua epäjumalanansa, voi myöhempinäkin vuosina minut
nähdessään harvoin olla huudahtamatta: Hyi hitto, serkku, kuinka
oletkaan rumentunut! Sitten hän kertoi minulle seikkaperäisesti, kuinka
oli ennen minua ilokseen katsellut ja millaista huomiota oli herättänyt
minua kanniskellessaan, ja niin minä sain jo aikaisin kokea, että
ihmiset antavat meidän usein katkerasti maksaa sen ilon, jonka olemme
heille suoneet.

Tuhka- ja vesirokoltakaan, ja mitä lapsuusiän kiusanhenkiä vielä
lieneekään, minä en säästynyt, ja joka kerta minulle vakuutettiin
olevan onnellista, että se vaiva nyt oli iäksi ohi; mutta
valitettavasti uhkasi taampana jo toinen käydä minua päin. Kaikki nämä
asiat lisäsivät taipumustani mietiskelyyn, ja koska olin kiusallista
kärsimättömyyttä torjuakseni jo useasti harjoittanut kestävyyttäni,
näyttivät minusta ne hyveet, joita olin kuullut stoalaisissa
ylistettävän, erittäin esikuvallisilta, sitäkin enemmän, kun
kristillinen kärsivällisyysoppi suositteli samanlaista.

Näistä perheessä sattuneista sairauksista puhuessani tahdon vielä
mainita kolmea vuotta minua nuoremman veljeni, joka hänkin sai
tartunnan ja kärsi siitä melkoisesti. Hän oli heiveröinen, hiljainen
ja itsepäinen, ja meidän välillemme ei milloinkaan syntynyt oikeata
suhdetta. Hän ei elänytkään lapsuusiän rajaa paljon kauemmaksi. Useista
myöhemmin syntyneistä sisaruksistani, jotka hekään eivät jääneet
pitkäksi aikaa eloon, minä muistan vain erään erittäin kauniin ja
miellyttävän tytön, joka kuitenkin pian katosi, joten me, minä ja
sisareni, muutaman vuoden kuluttua olimme jääneet kahden ja liityimme
sitä kiinteämmin ja hellemmin toisiimme.

Noista sairauksista ja muista epämiellyttävistä häiriöistä johtui
kaksinverroin ikäviä seurauksia. Isäni, joka näytti sommitelleen
itselleen jonkinlaisen kasvatus- ja opetuskalenterin, tahtoi heti
saada korvatuksi jokaisen laiminlyönnin ja sälytti parantuvien
suoritettavaksi sitäkin enemmän tehtäviä, joista selviytyminen tosin ei
käynyt minulle vaikeaksi, mutta sikäli hankalaksi, että se pysähdytti
ja tavallaan taannutte sisäistä kehitystäni, joka oli lähtenyt
kulkemaan määrättyä uraa.

Näiden opetuksellisten ja kasvatuksellisten ahdistusten tieltä
me tavallisesti pakenimme isovanhempien luo. Heidän asumuksensa
sijaitsi Friedberger Gassen varrella ja näytti olleen muinoin
linna. Kun näet sitä lähestyi, ei nähnyt mitään muuta kuin suuren
sakaraisen portin, jonka kummassakin pielessä oli naapuritalo.
Sisään astuttuaan saapui kapeata käytävää pitkin vihdoin verraten
avaralle, erikorkuisten, mutta nyt yhdeksi asumukseksi yhdistettyjen
rakennusten rajoittamalle pihamaalle. Me kiiruhdimme tavallisesti
suoraa päätä puutarhaan, joka sijaitsi melkoisen pitkänä ja
leveänä rakennusten takana ja oli erittäin hyvässä kunnossa,
käytävät enimmäkseen viiniköynnöskaiteen reunustamat, osa aluetta
keittiökasveille omistettu, toinen osa kukkasille, jotka keväästä
syksyyn saakka runsaan vaihtelevina koristivat puutarhan sarkoja ja
lavoja. Pitkän, etelään päin suuntautuvan muurin vierustalla oli rivi
hyvin hoidettuja persikkapuita, joissa pitkin kesää kypsyilivät ylen
houkuttelevina meiltä kielletyt hedelmät. Me mieluummin kartoimme
tätä puolta, koska emme täällä saaneet tyydyttää herkutteluhimoamme,
ja käännyimme vastakkaiselle taholle, missä silmänkantamaton jono
viini- ja karviaisinarjapensaita soi meidän ahneudellemme sarjan
tyydytystilaisuuksia aina syksyyn asti. Yhtä merkittävä oli meille
iäkäs, korkea, laajalle leviävä silkkiäispuu, niin hyvin hedelmiensä
vuoksi kuin siitäkin syystä, että meille kerrottiin silkkimatojen
saavan ravintonsa sen lehdistä. Tässä rauhallisessa piirissä nähtiin
isoisä joka ilta miellyttävän toimekkaana pitämässä omin käsin huolta
hienommasta hedelmäin ja kukkasten viljelystä puutarhurin sillävälin
suorittaessa karkeampia töitä. Hän näki aina mielellään ne monet
vaivat, joita kauniin neilikkakentän ylläpito ja lisääminen vaatii. Hän
itse sitoi huolellisesti persikkapuidcn oksat viuhkamaisesti säleaitaan
edistääkseen hedelmäin runsasta ja mukavaa kasvua. Tulpaanien,
hyasinttien ja muiden sellaisten kasvien sipulien lajittelua ja huolta
niiden säilyttämisestä hän ei jättänyt kenenkään toisen tehtäväksi,
ja vielä nytkin minä mielihyvin muistelen, kuinka uutterasti hän
askarteli eri ruusulajeja silmästäen. Siinä puuhassa hän veti käsiinsä,
varjellakseen itseänsä okailta, vanhanaikaiset nahkahansikkaat, joita
hänelle pillipiipari-oikeudessa joka vuosi lahjoitettiin kolme paria ja
joista niinmuodoin ei ollut milloinkaan puutetta. Sitäpaitsi hänellä
oli aina yllänsä kauhtanantapainen yönuttu ja päässä laskostettu musta
samettilakki, joten hän olisi voinut esittää puolittain Alkinoosta,
puolittain Laertesta.

Kaikkia näitä puutarhatöitänsä hän harjoitti yhtä säännöllisesti ja
täsmällisesti kuin virkatoimiansa; ennenkuin tuli alas puutarhaan,
hän näet oli aina järjestänyt seuraavana päivänä esille tulevat
asiat ja lukenut asiakirjat. Aamulla hän taas ajoi raatihuoneelle,
aterioi sieltä palattuansa, torkahti sitten nojatuolissaan, ja niin
tapahtui kaikki toisena päivänä samoin kuin toisenakin. Hän puhui
vähän eikä osoittanut kiivauden merkkiäkään; minä en muista nähneeni
häntä vihoissaan. Koko hänen ympäristönsä oli vanhanaikainen. Minä en
havainnut hänen paneloidussa huoneessaan milloinkaan minkäänlaista
uudistusta. Paitsi lakitieteellisiä teoksia sisälsi hänen kirjastonsa
ainoastaan ensimmäiset matkakertomukset, meriretket ja maiden löydöt.
Minä en yleensäkään muista mitään muuta olotilaa, joka olisi herättänyt
rikkomattoman rauhan ja ikuisen keston tuntoa siinä määrässä kuin tämä.

Korkeimmilleen kohotti meidän tätä arvoisaa vanhusta kohtaan tuntemamme
kunnioituksen se vakaumus, että hänellä oli ennustamisen lahja,
erittäinkin sellaisissa asioissa, jotka koskivat häntä itseänsä
ja hänen kohtaloansa. Hän ei tosin puhunut asiasta selvästi ja
seikkaperäisesti kenellekään muulle kuin isoäidillemme, mutta me kaikki
tiesimme kuitenkin, että hän sai merkitsevien unien avulla tiedon
siitä, mitä piti tapahtuman. Niinpä hän esim. vakuutti vaimollensa
siihen aikaan, jolloin hän vielä kuului nuorempien neuvoston jäsenten
joukkoon, että hän tulisi ensimmäisen neuvosmiespaikan avoimeksi
joutuessa sen saamaan. Ja kun sitten tosiaankin aivan pian eräs
neuvosmies kuoli halvaukseen, määräsi hän vaali- ja arpapäivänä, että
kotona oli kaikessa hiljaisuudessa varustauduttava ottamaan vastaan
vieraita ja onnittelijoita, ja ratkaiseva kultainen pallonen nostettiin
tosiaankin hänelle. Sen mutkattoman unennäön, joka oli hänelle antanut
asiasta tiedon, hän uskoi puolisollensa seuraavassa muodossa: Hän oli
nähnyt itsensä tavallisessa neuvoston täysi-istunnossa, missä kaikki oli
tapahtunut tavanomaisessa järjestyksessä; yht’äkkiä oli nyt manalle
mennyt neuvosmies noussut paikaltansa, astunut alas ja tervehtinyt
häntä kohteliaasti ehdottaen, että hän asettuisi vapautuneelle
paikalle, ja oli sitten poistunut ovesta.

Suunnilleen samoin kävi kaupungintuomarin kuollessa ja hänen
virkansa siten joutuessa avoimeksi. Sellaisessa tapauksessa ei kauan
viivytellä virkaa täytettäessä, koska aina on pelättävä, että keisari
joskus vaatii itselleen takaisin oikeutta kaupungintuomarin viran
täyttämiseen. Tällä kertaa ilmoitti oikeudenpalvelija keskiyön aikaan,
että seuraavana aamuna tulisi pidettäväksi ylimääräinen kokous. Kun
nyt hänen lyhdystänsä uhkasi kynttilä sammua, hän pyysi pientä tynkää
voidakseen jatkaa kiertoansa. »Antakaa hänelle kokonainen», virkkoi
isoisä naisille, »vaivautuuhan hän minun tähteni». Tätä lausumaa
vastasikin menestys: hänestä tosiaankin tuli kaupungintuomari, ja
oli tällöin vielä erikoisen merkillinen se seikka, että vaikka hänen
edustajansa oli nostettava pallonen kolmannella ja siis viimeisellä
vuorolla, molemmat hopeiset nousivat ensin, joten kultainen pallo jäi
häntä varten pussin pohjalle.

Täysin koruttomat, yksinkertaiset ja vailla haaveellisuuden tai
ihmeellisyyden jälkeäkään olivat muutkin meidän tietoomme tulleet
unennäöt. Muistan vielä poikasena kaivelleeni hänen kirjojansa ja
kalenterimuistiinpanojansa ja löytäneeni niistä muiden, puutarhanhoitoa
koskevien muistutusten joukosta seuraavan: Viime yönä tuli N.N.
luokseni ja sanoi... Nimi ja ilmestyksen lausuma oli merkitty
salamerkein. Toisessa kohden oli' samoin: Viime yönä minä näin... Jatko
oli jälleen kirjoitettu salamerkein, paitsi side- ja muita sanoja,
joiden nojalla asiasta ei saanut mitään selkoa.

Huomattava seikka on tässä se, että henkilöt, joissa ei muuten ilmennyt
aavistusvoiman jälkeäkään, hänen olokehässänsä hetkeksi saivat sen
kyvyn, että voivat aistittavista merkeistä aavistaa samanaikaisia,
vaikkakin etäällä sattuvia taudin- ja kuolemantapauksia. Kenellekään
hänen lapsistaan ja lapsenlapsistaan tuo lahja ei kumminkaan ole
periytynyt; he olivat pikemmin enimmälti ravakoita henkilöitä,
elämäniloisia ja yksinomaan todellisuuteen suuntautuvia.

Tässä yhteydessä minä muistelen heitä kiitollisena monesta hyvästä,
mitä olen heiltä nuoruudessani saanut. Niinpä me saimme monenkaltaista
askaretta ja huvia käydessämme toisen, sekatavarakauppias Melberin
kanssa naimisissa olevan tyttären luona, jonka asumus ja myymälä
sijaitsi kaupungin vilkasliikkeisimmässä, tungoksisimmassa paikassa
torin varrella. Siellä me silmäilimme ikkunasta mieliksemme vilinää ja
tungosta, johon emme halunneet eksyä, ja jos myymälän ylen lukuisien
tavaroiden joukossa mielenkiintoamme aluksi herätti ainoastaan
lakritsajuuri ja siitä valmistetut ruskeat, leimatut litukat, niin
vähitellen sentään opimme tuntemaan ne monet erilaiset esineet, joita
virtaa sellaiseen kauppaan ja sieltä pois. Tämä täti oli sisaruksista
vilkkain. Kun äitini nuoruusvuosinansa mielellään istui puhtaisiin
puettuna toimitellen jotakin sievää naisten askaretta, niin sisar
puolestaan liikkui naapuristossa pitäen huolta laiminlyödyistä
lapsista, heitä vaalien, kampaillen ja kanniskellen; olipa hän siten
hyvän aikaa minunkin hoivaajanani. Julkisten juhlallisuuksien, esim.
kruunausten aikana hän ei millään ehdolla pysynyt kotosalla. Jo
tyttösenä hän oli tavoitellut sellaisissa tilaisuuksissa siroteltuja
rahoja, ja kerrottiin näin: kun hän kerran oli saanut kerätyksi
hyvän määrän ja tyytyväisenä piteli niitä kämmenelleen nähtäväksi
levitettyinä, niin joku oli lyönyt häntä takaa, joten hyvinhankittu
saalis oli samassa mennyttä. Paljon hän tiesi kertoa siitäkin, kuinka
hän kerran, kun kaikki kansa vaikeni, oli reunakivellä seisoen
kohottanut ohiajavalle keisari Kaarle seitsemännelle voimallisen
eläköönhuudon saaden hallitsijan nostamaan hattua ja varsin
armollisesti kiittämään tuosta terhakasta huomaavaisuudesta.

Hänen kodissaankin oli kaikki hänen ympärillänsä liikkuvaa,
elämäniloista ja hilpeätä, ja me lapset olemme hänelle
kiitollisuudenvelassa monesta hupaisesta hetkestä.

Rauhallisemmassa, mutta myös luonnonlaatuansa vastaavassa olotilassa
eleli toinen täti, joka oli naimisissa P. Katariinan kirkon saarnaajan
Starckin kanssa. Viimeksimainittu eli mielenlaatunsa ja säätynsä
mukaisesti erittäin yksinäisenä, ja hänellä oli kaunis kirjasto. Hänen
luonansa tuli minulle tutuksi Homeros suorasanaisena käännöksenä,
sellaisena kuin se, ranskalaiseen teatterityyliin sommitelluin
vaskipiirroksin koristettuna, on löydettävissä herra von Loenin
toimittamasta merkillisimpien matkakertomusten uudesta kokoelmasta
nimellä: Homeroksen kuvaus Troian valtakunnan valloituksesta. Kuvat
tärvelivät kuvittelukykyäni siinä määrin, etten voinut pitkiin aikoihin
nähdä homerisia sankareita muuten kuin näinä hahmoina. Itse tapaukset
miellyttivät minua sanomattomasti; teosta minä vain kovin moitiskelin
siitä, ettei se anna meille mitään tietoa Troian valloituksesta ja
päättyy kovin tylpästi Hektorin kuolemaan. Enoni, jolle tämän moitteeni
ilmaisin, kehoitti minua tutustumaan Vergiliukseen, joka tosiaankin
täysin tyydytti minun vaatimukseni.

On sanomattakin selvää, että me lapset nautimme muiden oppituntien
ohella keskeytymätöntä ja etenevää uskonnonopetusta. Se kirkollinen
protestanttisuus, jota meille siirrettiin, oli kuitenkin oikeastaan
vain eräänlaista kuivaa moraalia: henkevästä esityksestä ei ollut
puhettakaan, ja oppi ei voinut tyydyttää sielua eikä sydäntä. Sen
vuoksi aiheutuikin monenlaisia eroamisia laillisesta kirkosta.
Syntyivät separatistien, pietistien, herrnhutilaisten, maan hiljaisten
lahkot, ja miten niitä vielä olikaan tapana nimittää ja merkitä, mutta
joiden kaikkien tarkoituksena oli vain päästä lähemmäksi jumaluutta
kuin julkisen uskonnon puitteissa näytti mahdolliselta, varsinkin
Kristuksen kautta.

Poika kuuli näistä ajatustavoista ja mielensuunnista lakkaamatta
puhuttavan, sillä papisto ja maallikot jakautuivat puoltaviin ja
vastustaviin ryhmiin. Enemmän tai vähemmän erottuneet olivat aina
vähemmistönä, mutta heidän mielenlaatunsa omaperäisyys, sydämellisyys,
kestävyys ja itsenäisyys olivat viehättäviä ominaisuuksia. Näistä
hyveistä ja niiden ilmauksista kerrottiin kaikenlaisia tarinoita.
Varsinkin oli tunnettu erään levyseppämestarin vastaus. Eräs hänen
ammattiveljensä aikoi saattaa hänet häpeään kysymällä, kuka oikeastaan
oli hänen rippi-isänsä. Hilpeästi ja hyvään asiaansa luottaen vastasi
ensinmainittu: Minulla on erittäin ylhäinen, ei kukaan halvempi kuin
kuningas Davidin rippi-isä.

Tämä ja muut samanlaiset seikat lienevät poikaan vaikuttaneet
ja yllyttäneet häntä omaksumaan sentapaista mielensuuntaa. Joka
tapauksessa hänen mieleensä johtui lähestyä välittömästi luonnon suurta
Jumalaa, taivaan ja maan luojaa, jonka aikaisemmat vihanpurkaukset oli
jo kauan sitten saanut unohtumaan maailman kauneus ja se monenlainen
hyvä, mikä siinä tulee osaksemme; mutta tuohon lähenemiseen johtava tie
oli varsin omituinen.

Poika oli yleensä noudattanut ensimmäistä uskonkappaletta. Se Jumala,
joka on luonnon kanssa välittömässä yhteydessä, tunnustaa sen omaksi
työksensä ja sitä sellaisena rakastaa, näytti hänestä oikealta
Jumalalta, joka kaiketi voi päästä läheisempään suhteeseen ihmisen
kuten kaiken muunkin kanssa ja pitää huolta hänestä samoinkuin tähtien
liikkeestä, vuorokauden- ja vuodenajoista, kasveista ja eläimistä.
Eräät evankeliumin kohdat lausuivat tämän nimenomaisesti. Mitään hahmoa
poika ei voinut tälle olennolle ajatuksissaan antaa; niinpä hän etsi
häntä hänen töistänsä ja tahtoi hyvään vanhaan testamentin tapaan
rakentaa hänelle alttarin. Luonnontuotteiden piti vertauskuvallisesti
esittää maailmaa, niiden yläpuolella piti palaa liekin, joka merkitsi
luojansa luo ikävöivää ihmismieltä. Nyt etsittiin olemassaolevasta ja
tilaisuuden sattuessa täydennetystä luonnonopillisesta kokoelmasta
parhaat harkot ja kappaleet; mutta vaikeutena oli, miten ne voisi
pinota ja rakentaa kokonaisuudeksi. Isällä oli kaunis nelisivuisen
pengermäisen pyramidin muotoinen punaiseksi kiilloitettu ja kultaisin
kukkasin koristettu johtajakoroke, jota pidettiin erittäin mukavana,
jos oli kysymyksessä kvartettilaulu, joskin se oli viime aikoina
ollut vain harvoin käytännössä. Sen poika nyt anasti järjestäen
luonnon edustajat pengermittäin päälletysten, joten rakennelma
näytti sangen hauskalta ja samalla varsin arvokkaalta. Nyt piti
ensimmäisen jumalanpalveluksen tapahtua varhaisen auringonnousun
hetkenä. Nuori pappi oli vain epätietoinen siitä, miten saisi aikaan
liekin, jonka tuli vielä uhota hyvää tuoksua. Vihdoin hän onnellisen
mieleenjohtuman nojalla sai molemmat ehdot täytetyiksi: hänellä
näet oli pieniä suitsutuskynttilöitä, jotka tosin eivät palaneet
ilmiliekein, mutta levittivät hehkuen mitä mieluisinta tuoksua.
Näyttipä tämä vieno palaminen ja haihtuminen ilmaisevan ihmismielen
tapahtumia paremminkin kuin kirkas liekki. Aurinko oli jo aikoja
sitten noussut, mutta naapuritalot peittivät idän taivasta. Vihdoin
se ilmestyi kattojen yläpuolelle; kohta otettiin käteen polttolasi
ja sytytettiin kauniissa posliinikulhossa alttarin huipulla olevat
suitsutuskynttilät. Kaikki luonnistui toiveiden mukaisesti, ja hartaus
oli täydellinen. Alttari jäi sille uudessa rakennuksessa luovutetun
huoneen erikoiseksi koristeeksi. Kaikki näkivät siinä vain sievästi
järjestetyn luonnonopillisen kokoelman, mutta poika tiesi paremmin
minkä säläsi. Hän halusi hartaasti päästä uudistamaan tuon juhlallisen
toimituksen. Onnettomuudeksi ei auringon otollisimmin noustessa
sattunut olemaan posliinikulho käsillä. Hän pystytti suitsutuskynttilät
välittömästi korokkeen yläpinnalle; ne sytytettiin, ja hartaus
oli niin syvä, ettei pappi huomannut, mitä vahinkoa hänen uhrinsa
aiheutti, ennenkuin asia oli auttamattomissa. Kynttilät näet olivat
polttaneet punaisen kiilloitetun pinnan ja kauniit kultaiset kukat mitä
katalimmalla tavalla jättäen mustat, lähtemättömät jälkensä, ikäänkuin
olisi siitä jokin rietas henki paennut tiehensä. Tämä sai nuoren papin
mitä pahimpaan pulaan. Hän tosin osasi peittää vaurion suurimmilla
loistoharkoilla, mutta rohkeutta uusien uhrien järjestämiseen ei
enää ollut; ja tekeepä melkein mieli pitää tätä sattumaa enteenä ja
varoituksena, miten vaarallista yleensäkin on yrittää lähestyä Jumalaa
sellaisin keinoin.



TOINEN KIRJA.


Kaikki se, mitä tähän saakka on kerrottu, viittaa siihen onnelliseen
ja mukavaan olotilaan, jota maat nauttivat pitkän rauhan kestäessä.
Mutta sellaista kaunista aikaa ei nautittane missään miellyttävämmin
kuin kaupungeissa, jotka elävät omia lakejansa noudatellen, ovat kyllin
suuret sisältääkseen melkoisen määrän porvareita ja hyvällä paikalla
voidakseen kaupan ja teollisuuden avulla heitä vaurastuttaa. Vieraat
havaitsevat niissä käymisen voitoksensa, ja heidän on pakko myöntää
etuja, jos tahtovat etuja voittaa. Jos sellaiset kaupungit eivät
vallitsekaan avaraa aluetta, voivat ne sitä enemmän luoda varakkuutta
omaan piiriinsä, koska ulkoiset suhteet eivät velvoita heitä kalliisiin
yrityksiin tai osallisuuksiin.

Siten kuluttivat Frankfurtin asukkaat minun lapsuuteni aikana sarjan
onnellisia vuosia. Mutta tuskin olin ehtinyt elokuun 28 p:nä 1756
täyttää seitsemännen ikävuoteni, kun jo puhkesi se maailmankuulu
sota, jonka oli määrä huomattavasti vaikuttaa seuraaviin seitsemään
elämäni vuoteen. Fredrik toinen, Preussin kuningas, oli hyökännyt
Saksiin 60,000 miehen suuruinen armeija mukanansa, ja edelläkäyvän
sodanjulistuksen asemesta seurasi manifesti, kuten sanottiin hänen
itsensä kirjoittama, jossa mainittiin tätä kuulumatonta menettelyä
aiheuttavat ja oikeuttavat syyt. Maailma, joka havaitsi olevansa
kutsuttu tuomariksikin eikä vain katselijaksi, jakautui heti kahteen
puolueeseen, ja meidän perheemme kuvasteli suurta kokonaisuutta.

Isoisäni, joka oli Frankfurtin neuvosmiehenä kantanut Frans ensimmäisen
pään yli kohotettua kruunaustelttaa ja oli saanut keisarinnalta
painavat kultavitjat, joissa riippui keisarinnan kuva, oli eräiden
vävyjen ja tytärten kera Itävallan puolella. Isäni, jonka Kaarle
seitsemäs oli nimittänyt keisarilliseksi neuvokseksi ja joka
sydämestään otti osaa tuon onnettoman hallitsijan kohtaloihin, taipui
perheen pienemmän osan kera Preussin puolelle. Aivan pian häiriytyivät
kokouksemme, joita oli jo monet vuodet sunnuntaisin säännöllisesti
pidetty. Langosten kesken tavallinen eripuraisuus löysi vasta nyt
muodon, jossa se voitiin lausua julki. Kiisteltiin, riitaannuttiin,
vaiettiin, puhjettiin mielenpurkauksiin. Isoisä, muuten hilpeä,
rauhallinen ja sävyisä mies, kävi kärsimättömäksi. Naiset kokivat
turhaan tulta sammuttaa, ja muutamien epämieluisten kohtausten jälkeen
jäi isäni ensimmäisenä pois seurasta. Nyt me iloitsimme häiriytymättä
kotona Preussin voitoista, joita tavallisesti julisti riemastuneena jo
mainittu kiihkeämielinen täti. Kaiken muun mielenkiinnon täytyi väistyä
tämän tieltä, ja me vietimme lopun vuotta lakkaamattoman kiihtymyksen
vallassa. Dresdenin valtaus, kuninkaan aluksi osoittama maltillisuus,
tosin hidas, mutta varma eteneminen, Lowositzin voitto, saksilaisten
vangiksiotto olivat kaikki riemunaiheita meidän puolueellemme. Kaikki,
mitä voitiin esittää vastustajan eduksi, kiellettiin tai leimattiin
vähäpätöiseksi, ja kun vastakkaisella kannalla olevat perheenjäsenet
menettelivät samaten, eivät he voineet kohdata toisiansa kadulla
joutumatta kahakoimaan kuten näytelmässä »Romeo ja Julia».

Minä olin niinmuodoin minäkin Preussin tai oikeammin sanoen Fredrikin
puolella; sillä mitä välitimmekään Preussista? Kaikkiin mieliin
vaikutti suuren kuninkaan persoonallisuus. Minä iloitsin isän keralla
voitoistamme, jäljensin erittäin mielelläni voittolauluja ja melkein
vieläkin mieluummin vastapuolueeseen kohdistuvia pilkkalauluja, miten
latteita soinnuttelut lienevätkin olleet.

Vanhimpana lapsenlapsena ja kummipoikana minä olin pienestä pitäen
aterioinut joka sunnuntai isovanhempien luona: ne olivat hupaisimmat
hetkeni koko viikon aikana. Mutta nyt ei minulle tahtonut enää
mikään maistua, sillä minun täytyi kuulla sankariani mitä kamalimmin
parjattavan. Täällä puhalsivat toisenlaiset tuulet, täällä soivat
toisenlaiset sävelet kuin kotona. Isovanhempiini kohdistuva mieltymys,
jopa harras kunnioituskin laimeni. Vanhempien kuullen en saanut siitä
mitään hiiskua; minä jätin sen tekemättä oman vaistoni opastamana ja
myös sen vuoksi, että äitini oli minua varoittanut. Niin ollen minun
oli turvauduttava itseeni, ja samoinkuin kuudennella ikävuodellani,
Lissabonin maanjäristyksen jälkeen, Jumalan hyvyys oli muuttunut
minulle jossakin määrin epäiltäväksi, samoin aloin nyt Fredrik Suuren
vuoksi epäillä suuren yleisön oikeamielisyyttä. Mieleni oli luonnostaan
kunnioitukseen taipuvainen, ja tarvittiin ankaraa järkytystä, jotta
johonkin kunnianarvoisaan kohdistuva uskoni alkoi horjua. Meille ei,
ikävä kyllä, ollut suositeltu hyviä tapoja ja sopivaa käytöstä niiden
itsensä, vaan ihmisten vuoksi; aina oli puhe siitä, mitä ihmiset
voivat sanoa, ja minä ajattelin, että ihmisten täytyi myös olla
oikeita ihmisiä, että he tiesivät kaikkea asianmukaisesti arvostella.
Mutta nyt sain kokea aivan loista. Suurimpiin ja ilmeisimpiinkin
ansioihin suhtauduttiin herjaten ja vihaten, jaloimpia tekoja
ainakin vääristeltiin ja halvennettiin, ellei suorastaan väitetty
olemattomiksi, ja sellainen halpamainen vääryys kohdistui ainokaiseen,
ilmeisesti kaikkia aikalaisiansa etevämpään mieheen, joka päivä
päivältä todisti ja osoitti mihin kykeni, ja vääryyden tekijänä ei
suinkaan ollut roskaväki, vaan oivalliset miehet, jollaisina minun
joka tapauksessa oli pidettävä isoisääni ja enojani. Pojalla ei ollut
käsitystäkään siitä, että voi olla olemassa puolueita, vieläpä, että
hän itsekin kuului erääseen niistä. Hän uskoi sitä enemmän olevansa
oikeassa ja saavansa väittää mielipidettänsä paremmaksi, koska hän
ja samanmieliset tunnustivat Maria Teresian kauneuden ja hänen muut
hyvät ominaisuutensa eivätkä liioin panneet pahaksensa keisari Fransin
jalokivi- ja rahaharrastelua; että kreivi Daunia toisinaan mainittiin
nahjuksen nimellä, oli heidän mielestään puolustettavissa.

Kun nyt asiaa tarkemmin harkitsen, havaitsen tässä alkuaiheen siihen
yleisön huomiottajättämiseen, jopa halveksimiseenkin, joka on kuulunut
olemukseeni koko elämäni ajan ja jonka olen vasta myöhään oivalluksen
ja sivistyksen avulla voinut saada tasoitetuksi. Joka tapauksessa
oli jo silloin puolueellisen väärämielisyyden havaitseminen pojalle
erittäin epämieluista, jopa vahingollistakin, koska se totutti hänet
loittonemaan rakastamistaan ja arvossapitämistään henkilöistä.
Alinomaa toisiansa seuraavat sotaiset teot ja tapahtumat eivät
suoneet puolueille lepoa eikä rauhaa. Me tunsimme äreätä mielihyvää
yhä uudelleen herättäessämme ja kiihtäessämme noita luuloteltuja
onnettomuuksia ja mielivaltaisia riitoja, ja niin me jatkoimme
toistemme kiusaamista, kunnes muutamia vuosia myöhemmin ranskalaiset
miehittivät Frankfurtin ja toivat taloihimme todellista epämukavuutta.

Jos useimmat käyttelivätkin näitä tärkeitä, etäällä tapahtuvia
seikkoja ainoastaan kiihkeän keskustelun aiheena, oli sentään toisia
sellaisiakin, jotka hyvin oivalsivat näiden aikojen vakavan luonteen
ja pelkäsivät, että Ranskan ryhtyessä ottamaan osaa meidänkin seutumme
voisivat muuttua sotanäyttämöksi. Meitä lapsia pidettiin entistä
enemmän kotosalla yrittäen kaikin tavoin meitä askarruttaa ja huvittaa.
Siinä tarkoituksessa oli isoäidin meille jättämä nukketeatteri
järjestetty jälleen kuntoon, vieläpä siten, että katselijat istuivat
minun päätyhuoneessani, näyttelevät ja ohjaavat henkilöt kuten teatteri
itsekin etualoinensa sitävastoin sijoitettiin erääseen sivuhuoneeseen.
Osoittaen pojalle toisensa jälkeen erikoista suosiota päästämällä
heidät katsojiksi minä aluksi hankin itselleni paljon ystäviä, mutta
lapsissa asustava levottomuus teki heille mahdottomaksi pysytellä
kauan kärsivällisinä katselijoina. He häiritsivät näytäntöä, ja meidän
täytyi etsiä nuorempaa yleisöä, jota imettäjät ja hoitajattaret joka
tapauksessa voivat pitää kurissa. Alkuperäisen päänäytelmän, jota
varten nukkeseurue oikeastaan oli järjestetty, me olimme opetelleet
ulkoa ja esitimmekin aluksi yksinomaan sitä. Se meitä kuitenkin pian
väsytti, me vaihdoimme puvustoa ja näyttämölaitteita ja uskalsimme
käydä käsiksi erinäisiin muihin kappaleisiin, jotka tosin olivat
liian laajat niin pienelle näyttämölle. Joskin tämä julkeutemme
häiritsi ja lopulta kerrassaan tuhosi sen, mitä olisimme todella
kyenneet suorittamaan, harjoitti ja edisti tämä lapsellinen huvi ja
askartelu kuitenkin mitä monipuolisimmin keksintä- ja esittämiskykyäni,
kuvitteluvoimaani ja eräänlaista teknillistä valmiutta kenties paremmin
kuin mikään muu keino niin lyhyessä ajassa, niin ahtaalla alueella ja
niin vähin kustannuksin.

Minä olin varhain oppinut käsittelemään harppia ja viivotinta
muuttamalla heti toiminnaksi, koko sen geometrisen opetuksen,
joka osaksemme tuli, ja pahvityöt saattoivat minua erinomaisesti
askarruttaa. En kumminkaan pysähtynyt geometrisiin kappaleisiin,
pieniin laatikkoihin ja muihin sellaisiin esineisiin, vaan sommittelin
itselleni sieviä huvimajoja, jotka olivat varustetut seinäpilareilla,
ulkoportailla ja laakeilla katoilla. Niistä ei kuitenkaan paljoa tullut
valmiiksi.

Sen sijaan olin paljoa väsymättömämpi järjestäessäni varushuonetta,
apunani palvelijamme, ammatiltansa räätäli. Me aioimme käyttää tuota
suojaa esittäessämme näytelmiä, myöskin murhenäytelmiä, joihin meidän
teki mieli ryhtyä, kun nukkeleikit alkoivat tuntua meille liian
lapsellisilta. Leikkitoverini tosin valmistivat hekin itsellensä
sellaisia varuksia ja pitivät niitä yhtä hyvinä ja kauniina kuin minun;
mutta minä en ollut tyytynyt yhden ainoan henkilön varusteihin, vaan
kykenin tarjoamaan kaikenlaista asiaankuuluvaa useille pienen armeijan
miehille ja olin niinmuodoin yhä välttämättömämpi pienessä piirissämme.
Helposti voi arvata, että sellaiset leikit johtivat puolueistumiseen,
kahakkoihin ja iskuihin ja tavallisesti päättyivätkin mellakkaan ja
mieliharmiin. Sellaisissa tapauksissa eräät määrätyt leikkikumppanit
liittyivät tavallisesti minuun, toiset taas kannattivat vastapuoluetta,
joskin useasti sattui puolueenvaihdoksia. Yksi ainoa poika, jolle
tahdon antaa nimen Pylades, luopui yhden ainoan kerran, toisten
yllytyksestä, minun puolueestani, mutta ei voinut hetkeäkään seisoa
vihamiehenä minua vastapäätä. Me teimme sovinnon vuodattaen runsaat
kyynelet ja pysyimme pitkän aikaa liitollemme uskollisina.

Hänet ja muut hyväntahtoiset minä voin tehdä erittäin onnellisiksi
kertomalla heille satuja, ja erikoisen mielellään he kuulivat minun
kertovan asioita omina kokeminani; heitä ilahdutti kovin, että minulle,
heidän leikkikumppanillensa, oli voinut sattua niin ihmeellisiä
seikkoja, ja kukaan ei oudoksunut, kuinka olin voinut saada aikaa
ja tilaisuutta sellaisiin seikkailuihin, vaikka he jokseenkin hyvin
tiesivät, miten paljon minulla oli tekemistä ja missä minä liikuin.
Tarvittiinpa sellaisiin tapahtumiin paikallisuuksia, ellei kerrassaan
toisesta maailmasta, niin joka tapauksessa toisista seuduista, ja
kumminkin oli kaikki tapahtunut vasta tänään tai eilen. Heidän täytyi
niinmuodoin pettää itseänsä enemmän kuin minä voin heitä puijata.
Ja ellen minä olisi vähitellen, luonnonlaatuni mukaisesti, oppinut
muokkaamaan näitä ilmahahmoja ja lorujani taiteellisiksi esityksiksi,
niin sellainen lapsuudenajan kerskailevaisuus olisi varmaan tuottanut
minulle pahoja seurauksia.

Jos tarkastelee tätä viettiä oikein tarkoin, niin tekee mieli siinä
nähdä se häikäilemättömyys, joka ilmenee itsessään runoilijassa, kun
hän käskevästi lausuu julki kaikkein mahdottominta vaatien jokaista
tunnustamaan todelliseksi sen, mikä hänelle, keksijälle, voi jollakin
tavoin ilmetä totena.

Se mitä tässä on esitetty vain yleisesti ja teoreettisesti, käynee
esimerkin avulla miellyttävämmäksi ja havainnollisemmaksi. Senvuoksi
liitän tähän sellaisen sadun, jonka voin vielä aivan eloisasti
mieleeni kuvata ja muistaa, koska minun oli se usein toistettava
leikkitovereilleni.



Uusi Paris.

Poikaiän satu.


Äskettäin, helluntain vastaisena yönä, minä olin unessa seisovinani
kuvastimen edessä järjestellen uutta kesäpukuani, jonka rakkaat
vanhempani olivat minulle juhlaksi teettäneet. Pukuun kuuluvat,
kuten tiedätte, hyvästä nahasta valmistetut kengät suurine hopeisine
solkineen, hienot pumpulisukat, mustat sarssiset alusvaatteet ja
viheriästä villakankaasta tehty nuttu kultareunusteisine napinläpineen.
Lisäksi kullankirjaellut liivit, jotka olivat isäni sulhasliiveistä
leikatut. Minä olin kammattu ja puuteroitu, kiharani siirottivat kuin
pienet siivet korvallisillani, mutta minä en päässyt pukeutuneeksi,
koska alinomaa erehdyin vaatekappaleista ja koska edellinen aina
putosi yltäni, kun yritin ryhtyä toiseen. Minun ollessani tässä
ankarassa pulassa astui luokseni nuori, kaunis mies tervehtien minua
mitä ystävällisimmin. Kas, terve tultuanne! sanoin minä: minulle on
sangen mieluista nähdä teidät täällä. — »Tunnetteko siis minut?»
virkkoi tulija hymyillen. — Kuinkapa en tuntisi? vastasin minä
samoin hymyillen. Te olette Merkurius, ja minä olen varsin usein
nähnyt teidän kuvanne. — »Niin olen», virkkoi hän, »ja jumalat ovat
lähettäneet minut luoksesi uskoen minulle tärkeän tehtävän. Näetkö
nämä kolme omenaa?» — Hän ojensi kätensä ja näytti minulle kolme
omenaa, jotka tuskin siihen mahtuivat ja olivat yhtä ihmeellisen
kauniit kuin suuretkin. Yksi niistä oli väriltänsä punainen, toinen
keltainen ja kolmas viheriä. Niitä luuli pakostakin jalokiviksi,
jotka oli muovattu hedelmäin muotoisiksi. Minä aioin tarttua niihin,
mutta hän veti ne takaisin sanoen: »Sinun tulee ensinnä tietää,
etteivät ne ole sinua varten. Sinun pitää ne antaa kolmelle kaupungin
kauneimmalle nuorelle miehelle, joiden pitää sitten, kunkin arpansa
mukaan, löytää itselleen puolisot, sellaiset kuin ikänä voivat toivoa.
Ota ne ja suorita hyvin tehtäväsi!» sanoi hän lähtiessään ja laski
avoimiin käsiini omenat, jotka näyttivät nyt vieläkin suuremmilta.
Sitten minä kohotin ne valoa vasten ja huomasin ne ihan läpinäkyviksi;
mutta aivan pian ne venyivät pitkulaisiksi ja muuttuivat kolmeksi
ylen kauniiksi, kohtalaisen nuken kokoiseksi naishenkilöksi, joiden
vaatteet olivat mainittujen omenain väriset. Niin ne hiljaa liukuivat
sormistani, ja kun aioin yrittää niitä siepata pidättääkseni ainakin
yhden, ne jo väikkyivät kaukana ja korkealla, ja minä en voinut muuta
kuin katsella niiden menoa. Minä seisoin siinä ihan ihmeissäni ja
jähmettyneenä, käteni yhä ojennettuina, ja silmäilin sormiani ikäänkuin
niissä olisi ollut jotakin nähtävää. Mutta sitten minä yht'äkkiä näin
sormenpäissäni karkelemassa kaikkein herttaisimman tyttösen, pienemmän
kuin edelliset, mutta sangen soman ja hilpeän, ja koska se ei toisten
tavoin lentänyt pois, vaan jäi olemaan ja kosketti karkeloidessaan
milloin mitäkin sormenpäätä, niin katselin sitä vähän aikaa ihmeissäni.
Mutta kun se minua kovin miellytti, uskoin vihdoinkin voivani sen
tavoittaa ja ajattelin siepata sen hyvinkin sukkelasti; mutta
samassa silmänräpäyksessä tunsin päässäni iskun, joka sai minut ihan
huumautuneena kaatumaan, ja siitä huumauksesta minä heräsin vasta kun
oli aika pukeutua ja lähteä kirkkoon.

Jumalanpalveluksen aikana minä useaan kertaan palautin mieleeni nuo
kuvat; samoin isovanhempieni luona, missä olin päivällisaterialla.
Iltapäivällä aioin käydä eräitä ystäviäni tapaamassa näyttäytyäkseni
uudessa puvussani, hattu kainalossa ja miekka kupeella, mutta myöskin
sen vuoksi, että olin heille vierailun velkaa. En tavannut ketään
kotoa, ja kun kuulin heidän lähteneen puutarhoihin, ajattelin lähteä
heidän jälkeensä ja viettää illan hupaisesti. Tieni kulki vallin
vieritse, ja minä jouduin seutuun, jota syystäkin mainitaan kehnon
muurin nimellä, sillä siellä ei tunnu olo koskaan oikein turvalliselta.
Minä astelin nyt hitaasti ja ajattelin kolmea jumalatartani, mutta
erittäinkin pientä keijukaista, ja ojensin toisinaan sormiani toivoen
hänen suvaitsevan jälleen niillä keikkua. Näihin ajatuksiin vaipuneena
edetessäni minä huomasin vasemmalla muurissa pienen portin, jota en
muistanut milloinkaan nähneeni. Se näytti matalalta, mutta kaartuvan
suippokaaren alitse olisi sopinut kaikkein pisinkin mies kulkemaan.
Kaari ja seinämät olivat mitä sirointa kivenhakkaajan ja kuvanveistäjän
käsialaa, mutta erikoisesti kiinnitti tarkkaavaisuuttani itse ovi.
Ruskea, ikivanha, vain vähän koristettu puuosa oli kiskotettu levein,
sekä pinnasta kohoavin että siihen upotetuin pronssikaistoin, joiden
lehväkuvioita, missä istui mitä luonnollisimman näköisiä lintuja, minä
en osannut kyllikseni ihailla. Ihmeellisimmältä minusta kuitenkin
näytti se, ettei voinut havaita mitään avaimenreikää, ei säppiä,
ei kolkutinta, ja minä otaksuin niin ollen, että tämä ovi avautui
ainoastaan sisäpuolelta. En erehtynytkään; sillä kun astuin lähemmäksi
tunnustelemaan koristeita, se aukeni sisäänpäin, ja näkyviin ilmestyi
mies, jonka puku oli jollakin tavoin pitkä, avara ja omituinen. Hänen
leukaansa ympäröi kunnianarvoinen parta, joten taivuin pitämään häntä
juutalaisena. Mutta hän, ikäänkuin olisi ajatukseni arvannut, teki
pyhän ristin merkin, siten minulle ilmaisten olevansa hyvä katolinen
kristitty. — »Nuori herra, kuinka tulette tänne ja mitä siinä teette?»
virkkoi hän ystävällisin äänin ja elein. — Minä ihailen, vastasin
minä, tämän portin tekoa; en näet ole vielä milloinkaan sellaista
nähnyt, enintään pienissä esineissä harrastelijain taidekokoelmissa.
— »Minua ilahduttaa», virkkoi hän sitten, »että pidätte sellaisesta
työstä. Sisäpuolelta portti on vielä paljoa kauniimpi; astukaa sisään,
jos haluatte.» Minusta asia ei tuntunut ehdottomasti miellyttävältä.
Portinvartijan kummallinen vaatetus, paikan syrjäisyys ja jokin sanoin
selittämätön, mikä tuntui leijuvan ilmassa, ahdistivat mieltäni.
Senvuoksi minä viivyttelin ollen muka vielä kauemmin katselevinäni
portin ulkopuolta ja silmäilin samalla salaa puutarhaan. Puutarha
näet siinä oli avautunut näkyviini. Kohta portin takana näin suuren,
varjoisan paikan; vanhat, säännöllisten välimatkojen päässä toisistansa
kasvavat lehmukset peittivät sen kokonaan tihein, toisiinsa liittyvin
oksin ja lehvin, joten niiden alla olisivat voineet itseänsä virkistää
mitä lukuisimmat seurueet ankarimmassakin helteessä. Minä olin jo
astunut kynnykselle, ja vanhus osasi minua aina houkutella askelta
edemmäksi. Minä en oikeastaan vastustellut, sillä olin aina kuullut,
ettei prinssin tai sulttaanin pitänyt sellaisessa tapauksessa
milloinkaan kysyä, oliko vaara uhkaamassa. Olihan minulla miekka
kupeellani, ja totta kaiketi selviytyisin ukosta, jos hän rupeaisi
vihamieliseksi. Astuin siis ihan huoletta sisään; portinvartija painoi
kiinni oven, joka lupsahti lukkoon niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli.
Sitten hän näytti minulle sisäpuolelle sijoitetun, tosiaankin vielä
taiteellisemman työn, selitti sen minulle ja osoitti minulle samalla
erinomaista hyväntahtoisuutta. Tämän johdosta kokonaan rauhoittuneena
minä nyt antauduin kuljetettavaksi eteenpäin lehväkatteen alitse ja
noudatellen kaartuvaa muuria, jossa havaitsin paljon ihasteltavaa.
Näkinkengillä, koralleilla ja metalliharkoilla taiteellisesti
koristellut komerot juoksuttivat vetehisten suista runsaita vesiä
marmorialtaisiin; niiden välille oli asetettu linnunhäkkejä tai muita
ristikkolaitteita, joissa hypähteli oravia, juoksenteli marsuja ja mitä
somia eläimiä vain ajatella saattaa. Linnut huhuilivat ja laulelivat
meille kulkiessamme eteenpäin, varsinkin kottaraiset loruilivat mitä
hassunkurisimpia asioita; eräs huuteli alinomaa: Paris! Paris! ja
toinen: Narkissos! Narkissos! niin selvästi kuin koulupoika suinkin
osaa lausua. Vanhus näytti aina silmäilevän minua vakavasti lintujen
siten huudellessa, mutta minä en ollut mitään huomaavinani, eikä
minulla tosiaan ollutkaan aikaa pitää häntä silmällä, sillä voin
varsin hyvin havaita, että kiersimme kehässä ja että tämä varjoisa
paikka oikeastaan oli suuri ympyrä, joka sulki sisäänsä toisen paljoa
merkillisemmän. Me olimme tosiaankin ehtineet jälleen portille
saakka, ja näytti siltä, kuin vanhus aikoisi laskea minut ulos;
mutta katseeni kiintyi kultaiseen ristikkoon, joka näytti ympäröivän
tämän ihmeellisen puutarhan keskustaa ja jonka tarkastelemiseen
minulla oli käyskellessämme ollut riittävästi tilaisuutta, vaikka
vanhus aina osasikin pitää minut muurin vierellä ja siis melkoisen
kaukana ristikosta. Kun hän nyt oli astumassa porttia kohti, virkoin
minä hänelle kumartaen: Te olette ollut minulle niin erinomaisen
ystävällinen, että tekee mieleni esittää vielä eräs pyyntö, ennenkuin
poistun luotanne. Enkö saa nähdä lähempää tuota kultaista ristikkoa,
joka näyttää erittäin avarana kehänä ympäröivän puutarhan sisäosaa?
— »Varsin kernaasti», vastasi hän, »mutta siinä tapauksessa teidän
täytyy alistua eräisiin ehtoihin». — Mitkä ne ovat? kysyin minä
kiireesti. — »Teidän täytyy jättää tänne hattunne ja miekkanne ettekä
saa irroittaa kättänne minun teitä taluttaessani.» — Minä suostun
erittäin mielelläni! vastasin minä laskien hattuni ja miekkani
lähimmälle kivipenkille. Hän tarttui kohta oikealla kädellänsä
minun vasempaani, piteli sitä kiinteästi ja johti minua hieman
väkivaltaisesti suoraan eteenpäin. Kun olimme saapuneet ristikon luo,
muuttui ihmettelyni hämmästykseksi: sellaista en ollut milloinkaan
nähnyt. Korkealla marmorijalustalla seisoi vierekkäin lukemattomia
peitsiä ja pertuskoita, joiden omituisesti koristellut yläpäät yhtyivät
muodostaen kokonaisen ympyrän. Minä katselin raoista ja näin toisella
puolella ihan lähellä leppoisasti virtailevan, kummaltakin puolelta
marmorilla reunustetun veden, jonka kirkkaissa syvyyksissä näkyi suuri
joukko kultakaloja, jotka milloin hitaasti, milloin nopeasti, milloin
yksitellen, milloin parvittain liikkuivat edestakaisin.

Nyt olisin mielelläni päässyt näkemään kanavan toiselle puolelle
saadakseni tietää, millainen puutarhan sisin kohta oli, mutta silloin
havaitsin surukseni, että vastakkaisella rannalla kohosi samanlainen
ristikkoaita, vieläpä niin taitavasti rakennettu, että tämänpuolista
rakoa siellä aina vastasi peitsi tai pertuska, joten muiden koristeiden
vielä osaltansa estäessä ei voinut nähdä läpi, asettuipa seisomaan
miten tahansa. Sen lisäksi minua esteli vanhus vapaasti liikkumasta
pitelemällä minua yhä edelleen kädestä. Kaikki näkemäni kuitenkin
kiihdytti uteliaisuuttani yhä enemmän, minä rohkaisin mieleni ja kysyin
vanhukselta, eikö voisi päästä toiselle puolelle. — »Voipi kyllä»,
vastasi hän, »mutta uusin ehdoin». — Minun niitä tiedusteltuani hän
ilmoitti, että minun oli vaihdettava pukua. Minä olin siihen erittäin
tyytyväinen; hän kuljetti minut takaisin muurin luo pieneen puhtaaseen
saliin, jonka seinillä riippuvat monet erilaiset puvut näyttivät kaikki
olevan lähinnä itämaista kuosia. Minä pukeuduin nopeasti toisiin
vaatteisiin; hän pyyhkäisi puuteroidut hiukseni kirjavan verkon
peittoon minun kauhukseni ne sitä ennen ankarasti pölytettyänsä. Nyt
minä huomasin itseni, suuren kuvastimen edessä seisoen, vaatetuksessani
varsin somaksi; miellyttipä tämä asu minua enemmänkin kuin jäykät
sunnuntaivaatteeni. Minä tein muutamia eleitä ja hypähtelin niinkuin
olin nähnyt markkinateatterin tanssijain tekevän. Samalla katsoin
peiliin ja näin sattumalta erään takanani olevan seinäkomeron kuvan.
Sen valkoisella pohjalla riippui kolme viheriää nuoraa, jokainen
kiertyneenä tavalla, josta en kaukaa katsoen tahtonut mitenkään saada
selkoa. Senvuoksi käännähdin hieman äkillisesti ja kysyin vanhukselta
tuota komeroa ja noita nuoria. Hän nouti mielellään yhden niistä ja
näytti sitä minulle. Se oli kohtalaisen paksu viheriä silkkirihma,
jonka molemmat, kahdesta kohden lävistetyn viheriän nahan läpi kiedotut
päät saivat sen näyttämään välineeltä, jonka käytteleminen ei ole
erikoisen mieluisa. Asia tuntui minusta arveluttavalta, ja minä kysyin
vanhukselta, mitä tuo merkitsi. Hän vastasi minulle aivan levollisesti
ja hyväntahtoisesti, sanoi sen olevan niitä varten, jotka käyttivät
väärin täällä heille auliisti suotua luottamusta. Hän ripusti rihman
takaisin paikallensa ja vaati minua heti itseänsä seuraamaan; hän
näet ei tällä kertaa tarttunut käteeni, joten astelin vapaasti hänen
vierellänsä.

Uteliaisuuttani kiihoitti nyt eniten kysymys, missä saattoi olla
portti, missä silta, joista pääsisi ristikon läpi ja kanavan poikki;
en näet ollut voinut toistaiseksi mitään sellaista havaita. Niinpä
katselinkin kultaista aitausta erittäin tarkoin, kun kiiruhdimme sitä
kohti; mutta samassa näköni himmeni, sillä äkkiarvaamatta alkoivat
peitset, keihäät, tapparakeihäät ja pertuskat täristä ja huojua, ja
tämä omituinen liike päättyi siihen, että kaikki kärjet taipuivat
toisiansa kohti, ikäänkuin olisi kaksi sotajoukkoa vanhanaikaisin
varustein ollut aikeissa käydä toistensa kimppuun. Hämmennys oli
silmille, hälinä korville melkein sietämätön, mutta valtavasti
yllättäväksi muodostui näky, kun ne, aivan alas laskettuina, peittivät
kanavan kaaripinnan muodostaen ihanimman sillan, mitä voi ajatella,
sillä nyt oli näkyvissäni mitä vaihtelevin puutarhamaa. Se oli jaettu
kierteleviin sarkoihin, jotka yhdessä nähtyinä muodostivat kokonaisen
koristeellisen labyrintin; niitä kaikkia reunusti viheriä, matala,
villavana kasvava ruoho, jota en ollut milloinkaan nähnyt; kaikissa
oli kukkia, kussakin osastossa omaa erikoista väriä, nekin matalia ja
maassa lepääviä tehden aluesuunnitelman helposti havaittavaksi. Tämä
oivallinen näköala, josta nautin auringon paistaessa täydeltä terältä,
otti katseeni kerrassaan vangiksensa, mutta tuskin tiesin, mihin
jalkani astuin, sillä kiertelevät tiet oli mitä soreimmin peitetty
sinisellä hiekalla, joka näytti kuvastelevan maahan tummaa taivasta
tai taivasta vedessä. Niin minä astelin, katse maahan luotuna, jonkin
aikaa oppaani vierellä, kunnes vihdoin havaitsin, että tämän sarka- ja
kukkaspiirin keskellä oli laaja kehä sypressejä tai poppelinsukuisia
puita, joiden lomitse ei voinut nähdä, koska alimmat oksat näyttivät
versovan maasta. Minua suorastaan lähimmälle tielle pakottamatta
oppaani kuitenkin kohta ohjasi minut kohti tuota keskustaa, ja kuinka
hämmästyinkään, kun korkeiden puiden piiriin astuttuani näin edessäni
sorean puistorakennuksen pylväskäytävän, joka näytti olevan toisiltakin
tahoilta samoin saavutettavissa ja ihailtavissa. Mutta vielä enemmän
kuin tämä rakennustaiteen mestariteos ihastutti minua se taivaallinen
soitanto, joka rakennuksesta kaikui. Toisinaan luulin kuulevani luutun,
toisinaan harpun, toisinaan kitaran äänen, toisinaan vielä jonkinlaista
helinää, joka ei ollut minkään tässä mainitsemani soittimen mukainen.
Portti, jota kohti kävelimme, avautui heti vanhuksen sitä kevyesti
koskettaessa; mutta kuinka hämmästynyt Olinkaan, kun ulos astuva
portinvartijatar täydellisesti muistutti sitä somaa tyttöä, joka oli
unessa sormieni varassa karkeloinut. Hän tervehti minua, ikäänkuin
olisimme olleet tuttavat, ja pyysi astumaan sisään. Vanhus jäi
ulkopuolelle, ja minä kuljin opastajattareni keralla holvikattoista
ja kauniisti koristeltua lyhyttä käytävää keskisaliin, jonka ihana,
kirkkomainen korkeus sisäänastuessani herätti minussa mielenkiintoa ja
ihmettelyä. Katseeni ei kumminkaan voinut kauan siinä viipyä, sillä
sitä houkutteli puoleensa viehättävämpi näytelmä. Suoraan kupolin
alla istui matolla kolme naishenkilöä kukin kulmallansa, puettuina
eri väreihin, yksi punaiseen, toinen keltaiseen ja kolmas viheriään;
istuimet olivat kultaiset ja matto täydellinen kukkalava. Heidän
käsivarsiensa varassa lepäsivät ne kolme soitinta, joiden äänet olin
kyennyt ulkoa erottamaan; he näet olivat keskeyttäneet soittonsa,
minun saapumiseni häiritseminä. — »Olkaa terve tultuanne!» virkkoi
keskimmäinen, nimittäin se, joka istui päin ovea, punaisessa puvussa ja
harppu vieressään. »Istuutukaa Alerten luo kuuntelemaan, jos soitanto
teitä miellyttää.» Nyt vasta huomasin taempana poikittain melkoisen
pitkän rahin, jolla lepäsi mandoliini. Soma tyttö otti sen, istuutui
ja veti minut viereensä. Nyt minä silmäilin oikealla puolellani
olevaa toista naishenkilöä; hän oli keltaisessa puvussa ja piteli
kitaraa, ja jos tuo harpunsoittajatar oli kookas, ylväspiirteinen
ja käytökseltään majesteetiilinen, niin kitaransoittajan olemuksen
voi helposti havaita viehkeäksi, hilpeäksi. Hän oli solakka, vaalea
kaunotar, edellistä sitävastoin kaunistivat tummanruskeat hiukset.
Heidän soitantonsa vaihtelevaisuus ja yhteensointuvaisuus ei voinut
minua pidättää katselemasta kolmattakin, viheriäpukuista kaunotarta,
jonka luutunsoitto tuntui minusta tavallaan liikuttavalta ja samalla
omituiselta. Hän näytti eniten minua tarkkaavan ja osoittavan soittonsa
minulle, mutta hänestä en voinut saada selvyyttä, sillä hän tuntui
minusta milloin hempeältä, milloin oudolta, toisinaan avomieliseltä,
toisinaan itsepäiseltä, aina sen mukaan, miten hän muutti ilmeitänsä ja
soittoansa. Toisinaan hän näytti tahtovan minua liikuttaa, toisinaan
kiusoitella. Mutta paneutuipa hän millaiseksi tahansa, vähät hän
minusta kostui, sillä pieni naapurini, jonka vieressä istuin, kyynäspää
kyynäspäätä vasten, oli kerrassaan ottanut minut valtoihinsa, ja kun
selvästi tunsin nuo kolme naishenkilöä unennäköni keijukaisiksi ja
heidän pukujensa värit omenain väreiksi, niin käsitin hyvin, ettei
minulla ollut mitään syytä heitä pidättää. Somaan pienoiseen olisin
mieluummin käynyt käsiksi, ellei hänen unessa minulle suomansa
isku olisi ollut liiankin vereksenä mielessäni. Hän pysytteli
mandoliineinensa toistaiseksi ihan rauhallisena, mutta kun hänen
valtijattarensa olivat soittonsa lopettaneet, he käskivät hänen esittää
muutamia hupaisia kappaleita. Tuskin ehdittyänsä varsin kiihdyttävästi
helkytellä joitakin tanssisävelmiä hän hypähti seisaalleen; minä
tein samoin. Hän soitti ja tanssi; minä viehätyin seuraamaan hänen
askeliansa, ja niin me esitimme jonkinlaisen pienen baletin, johon
naiset näyttivät olevan tyytyväiset, koska kohta meidän lopetettuamme
käskivät neitosen virkistää minua tarjoamalla jotakin hyvää, kunnes
ehtisi tulla iltasen aika. Minä puolestani olin unohtanut, että
maailmassa oli vielä jotain muutakin kuin tämä paratiisi. Alerte
vei minut heti takaisin käytävään, jonka kautta olimme tulleet. Sen
kupeella oli kaksi hyvinvarustettua huonetta; toisessa, jossa hän
itse asui, hän tarjoili minulle oransseja, viikunoita, persikoita ja
viinirypäleitä, ja minä nautin erittäin halukkaasti sekä vieraiden
maiden että vasta tulevien kuukausien hedelmiä. Makeisia oli yltä
kyllin; lisäksi hän täytti hiotun kristallimaljan kuohuvalla viinillä,
mutta minä en kaivannut juomista, koska olin riittävästi itseäni
virkistänyt hedelmillä. — »Nyt leikimme», sanoi hän ja vei minut
toiseen huoneeseen. Se oli joulumarkkinain näköinen; mutta niin
kallisarvoisia ja hienoja esineitä ei ole joulumarkkinain kojussa
milloinkaan nähty. Siinä oli kaikenlaisia nukkia, nukenvaatteita ja
nukenkalustoja; keittiöitä, asuinhuoneita ja myymälöitä ja yksityisiä
leluja loppumattomiin. Hän kuljetti minua ohi kaikkien lasikaappien,
joissa näitä taitehikkaita teoksia säilytettiin. Ensimmäiset kaapit
hän kuitenkin kohta jälleen sulki sanoen: »Tämä ei ole ollenkaan teitä
varten, sen tiedän hyvin. Mutta tästä», jatkoi hän, »voisimme löytää
rakennustarpeita, muureja ja torneja, taloja, palatseja ja kirkkoja
sommitellaksemme suuren kaupungin. Se ei kumminkaan minua huvita;
ryhdytään johonkin muuhun, mikä miellyttää teitä samoinkuin minuakin.»
— Sitten hän toi esiin muutamia laatikoita, joissa oli pienikokoista
sotaväkeä päälletysten ladottuna, ja minun täytyi heti tunnustaa,
etten ollut milloinkaan nähnyt mitään niin kaunista. Hän ei suonut
minulle tilaisuutta niitä yksityiskohtaisesti tarkastella, vaan otti
yhden laatikon kainaloonsa, ja minä otin haltuuni toisen. »Mennään
kultaiselle sillalle», sanoi hän, »siellä käy parhaiten sotamiehillä
leikkiminen: peitset heti osoittavat, miten armeijat tulee sijoittaa
toisiansa vastaan.» Nyt me olimme saapuneet kultaiselle, keinuvalle
pohjalle; minä kuulin allani veden solisevan ja kalojen polskahtelevan
polvistuessani järjestämään rivejäni. Ne olivat pelkkää ratsuväkeä,
kuten nyt huomasin. Vastustajani kehuskeli, että hänellä oli amatsonien
kuningatar naisarmeijansa johtajana; minun puoleltani taas löytyi
Akhilleus ja erittäin uljas kreikkalainen ratsumiesjoukko. Armeijat
seisoivat siinä vastatusten, ja mitään kauniimpaa ei voinut toivoa
näkevänsä. Ne eivät suinkaan olleet litteitä lyijyratsastajia, kuten
meidän leikkisotilaamme, vaan sekä mies että ratsu olivat täyteläisen
ruumiikkaat ja mitä hienointa työtä; oli myös vaikea käsittää, kuinka
ne pysyivät tasapainossa, vaikka seisoivat siltänsä, jalkatasannetta
vailla.

Me olimme nyt, kumpikin puolestansa varsin tyytyväisenä, tarkastaneet
joukkomme, kun hän ilmoitti käyvänsä hyökkäämään. Laatikoistamme oli
löytynyt ammuksiakin: muutamat rasiat olivat täynnä pieniä, hyvin
kiilloitettuja agaattipallosia. Niitä käyttäen meidän piti taistella
toisiamme vastaan joltisenkin välimatkan päästä, mutta sopimuksen
mukaan kuitenkin niin, ettei saanut heittää kiivaammin kuin väkemme
kumoutuminen vaati, sillä vauriota ei pitänyt aiheuttaa kenellekään.
Nyt alkoi molemminpuolinen pommitus, ja toistaiseksi sen vaikutus oli
meitä kumpaakin tyydyttävä. Mutta kun vastustajani sitten huomasi minun
tähtäävän paremmin ja voivan lopulta saada voitonkin, joka riippui
pystyynjääneiden määrästä, hän astui lähemmäksi, ja hänen tyttömäinen
heittelynsä johtikin toivottuun tulokseen. Hän kumosi suuren määrän
parhaita joukkojani, ja mitä ankarampia vastalauseita minä esitin,
sitä innokkaammin hän heitteli. Lopulta tuo minua suututti, ja minä
selitin ryhtyväni menettelemään samoin. Niinpä tosiaankin astuin
lähemmäksi, vieläpä heittelin harmistuneena paljoa kiivaammin, joten
ei kestänyt kauan, ennenkuin pari hänen pientä naiskentauriansa särkyi
säpäleiksi. Hän ei innoissaan sitä heti huomannut, mutta minä seisoin
jähmettyneenä, kun murskautuneet kuviot jälleen itsestään eheytyivät,
amatsoni ja ratsu muuttuivat jälleen kokonaisuudeksi ja samalla täysin
eläviksi, lähtivät täyttä karkua kultaiselta sillalta lehmusten alle
ja sinne tänne ajaa nelistäen vihdoin, en tiedä miten, hävisivät
muurin puolelle. Kaunis vastustajattareni oli tuskin ehtinyt tuon
havaita, kun jo puhkesi äänekkäästi itkemään ja valittamaan ja huutaen
ilmoitti minun tuottaneen hänelle korvaamattoman vahingon, paljoa
suuremman kuin sanoa osasi. Mutta minä, joka olin jo kiukuissani,
iloitsin siitä, että sain tehdä hänelle pahaa, ja heitin vielä pari
jäljelläolevaa agaattikuulaani silmittömästi ja huimasti hänen
joukkoihinsa. Onnettomuudeksi osuin kuningattareen, joka tähän saakka
oli säännöllisessä pelissämme ollut vaaran ulkopuolella. Kuningatar
särkyi pirstoiksi, ja hänen lähimmät ajutanttinsakin murskautuivat,
mutta nopeasti he jälleen ehjentyivät ja lähtivät karkuun samoinkuin
edellisetkin, ajaa nelistelivät sangen iloisesti lehmusten ympärillä ja
hävisivät muurin puolelle.

Vastustajattareni torui ja sätti; mutta minä, kerran vauhtiin
päästyäni, kumarruin ottamaan muutamia agaattipallosia, jotka kierivät
kultaisten peitsien ympärillä. Sydämystyneenä tahdoin tuhota hänen koko
armeijansa. Hän puolestaan ei ollut laiska, hyökkäsi minua kohti ja löi
minua korvalle, niin että pääni humisi. Minä, joka olin aina kuullut,
että tytön antama korvapuusti kysyy häikäilemätöntä suudelmaa, kävin
kiinni hänen korviinsa ja suutelin häntä kerran toisensa jälkeen. Mutta
hänpä kiljaisi niin vihlovasti, että itsekin säikähdin; minä laskin
hänet menemään, ja se oli minulle onneksi, sillä samana hetkenä en
tiennyt, miten minun kävi. Pohja allani alkoi huojua ja ratista; minä
havaitsin kohta ristikkojen alkavan jälleen liikkua, mutta minulla ei
ollut aikaa harkita enkä saanut jalansijaa päästäkseni pakenemaan.
Minä pelkäsin joka hetki joutuvani seivästetyksi, sillä kohoavat
pertuskat ja peitset leikkoivat jo vaatteeni rikki; sanalla sanoen:
minä en tiedä, miten minun kävikään, minä en kuullut enkä nähnyt ja
toivuin huumauksestani ja säikähdyksestäni erään lehmuksen juurella,
jonne pystyyn kimpoava ristikko oli minut heittänyt. Herätessäni
heräsi ilkeytenikin, joka vielä ankarasti lisääntyi, kun kuulin,
miten toisella rannalla pilkkaili ja nauroi minun vastustajattareni,
joka lienee tullut toisella puolella maihin hieman leppoisammin kuin
minä. Senvuoksi minä hypähdin seisaalleni, ja kun näin ympärilläni
hajallaan pienen armeijan ja sen johtajan Akhilleun, jotka kaikki
nouseva ristikko oli minun kerallani heittänyt tälle puolelle, minä
sieppasin sankarin käteeni ja sinkosin hänet puun kylkeen. Hänen
ennalleen korjautumisensa miellytti minua nyt sitäkin enemmän, kun
katselin vahingoniloisena maailman sominta näkyä, ja minä olin jo
aikeissa lähettää kaikki kreikkalaiset samaa tietä, kun yht’äkkiä
suihkusi kihiseviä vesiä joka puolelta, kivistä ja muureista, maasta ja
oksista, piesten minua joka suunnalta, mihin yritinkin kääntyä. Ohut
pukuni oli lyhyessä ajassa läpimärkä; repaleina se oli jo ennestään,
ja minä tempasin sen aikailematta yltäni. Jalkineet minä heitin pois
ja niin verhon toisensa jälkeen; tuntuipa minusta lämpöisenä päivänä
vihdoin erittäin miellyttävältäkin sellainen suihkukylpy. Aivan
alastomana minä sitten astelin arvokkaasti näiden tervetulleiden
suihkujen keskellä ja ajattelin saavani kauankin nauttia hyvästä
olostani. Vihani jäähtyi, ja minä toivoin vain pääseväni sovintoon
pienen vastustajani kanssa. Mutta samassa suihkut taukosivat, ja
minä seisoin nyt kosteana läpimärällä tanterella. Vanha mies, joka
äkkiarvaamatta ilmestyi luokseni, ei suinkaan ollut tervetullut; minä
olisin halunnut ainakin verhoutua, kun piiloutuminen ei käynyt päinsä.
Häpeäntunne, vilunväreet, yritykset saada itseäni jotenkin verhotuksi
saivat minut näyttämään ylen surkuteltavalta olennolta, ja vanhus
käytti hetkeä hyväksensä lausuakseen minulle mitä ankarimpia moitteita.
»Mikäpä minua estää», huudahti hän, »ottamasta yhtä noista viheriöistä
nuorista ja koettelemasta sitä ainakin selkäänne, ellei kaulaanne!»
Tämän uhkauksen minä panin kovin pahakseni. — Varokaa, huudahdin minä,
varokaa sellaisia sanoja, vieläpä sellaisia ajatuksiakin, sillä muuten
olette te ja valtijattarenne hukassa! — »Kuka sitten oletkaan», kysyi
hän uhmaten, »kun uskallat noin puhua?» — Jumalien suosikki, josta
riippuu, löytävätkö nuo naishenkilöt itsellensä arvokkaat puolisot ja
pääsevätkö elämään onnellista elämää, vai tahtooko hän antaa heidän
nääntyä ja vanhentua tenholuostarissaan, vastasin minä. — Vanhus astui
muutamia askelia taaksepäin. »Kuka on sinulle tuon ilmoittanut?» kysyi
hän ihmeissään.'— Kolme omenaa, sanoin minä, kolme jalokiveä. — »Ja
mitä vaadit palkaksesi?» huudahti hän. — Ennen kaikkea tuon pienen
olennon, joka on minut saattanut tähän noiduttuun tilaan, vastasin
minä. — Vanhus heittäytyi pitkäkseen eteeni vielä kosteata ja liejuista
maata karttelematta; sitten hän nousi, aivan kastumattomana, tarttui
ystävällisesti käteeni, vei minut jälleen saliin, puki nopeasti
vaatteet ylleni, ja kohta olin taas sunnuntaisessa asussani ja tukka
käherrettynä kuten saapuessanikin. - Portinvartija ei virkkanut enää
sanaakaan, mutta ennenkuin laski minut kynnyksen yli, hän pysähdytti
minut ja osoitti minulle muutamia esineitä tien toisella puolella
olevan muurin kupeella samalla viitaten taaksensa porttiin. Minä
ymmärsin hyvin mitä hän tarkoitti: hän näet kehoitti minua painamaan
mieleeni nuo esineet, jotta sitä varmemmin jälleen löytäisin portin,
joka huomaamattani sulkeutui takanani. Minä otin nyt tarkoin huomiooni
mitä edessäni näkyi. Korkean muurin yli ojentuivat ikivanhojen
pähkinäpuiden oksat osaksi peittäen sen yläreunan. Oksat ulottuivat
kiviseen laattaan asti, jonka koristellun kehyksen tosin voin erottaa
voimatta kumminkaan lukea mitä tauluun oli kirjoitettu. Se lepäsi
olkakiven varassa eräässä komerossa, jossa taitehikkaasti sommiteltu
suihkukaivo valoi vettä maljasta toiseen ja lopulta suureen altaaseen,
joka muodosti pienen lammentapaisen upoten maahan. Suihkukaivo, taulu
kirjoituksineen, pähkinäpuut, kaikki tuo oli siinä päälletysten: minä
ajattelin sen maalata sellaisena kuin sen olin nähnyt.

Voi helposti arvata, kuinka vietin sen illan ja useita seuraavia päiviä
ja kuinka usein toistelin itsekseni näitä tarinoita, joita tuskin
itsekään voin uskoa. Niin pian kuin suinkin kävi päinsä, lähdin jälleen
kehnon muurin luo ainakin verestääkseni noiden merkkien muistoa ja
katsellakseni koreata pientä porttia. Mutta kovinpa hämmästyin, kun
huomasin, että kaikki oli muuttunut. Pähkinäpuut tosin ojentelivat
oksiansa muurin yli, mutta eivät kasvaneet välittömästi vierekkäin.
Muuriin oli myös upotettu taulu, mutta se oli puiden luota kaukana
oikealla, vailla koristeita ja varustettuna kirjoituksella, joka oli
luettavissa. Kaukana vasemmalla on komero suihkukaivoineen, mutta
sitä ei voi ollenkaan verrata minun näkemääni,. joten minun melkein
on pakko uskoa, että toinen seikkailuni on ollut unta samoinkuin
ensimmäinenkin; portista näet ei löydy jälkeäkään. Ainoa minua
lohduttava seikka on se huomio, että nuo kolme esinettä näyttävät
alinomaa siirtyvän paikoiltansa; useampia kertoja niillä main käytyäni
luulen näet havainneeni, että pähkinäpuut siirtyvät hieman lähemmäksi
toisiansa ja että taulu ja suihkukaivo samoin toisiansa lähenevät. Kun
kaikki jälleen sattuu kohdatusten, porttikin todennäköisesti jälleen
ilmaantuu, ja minä teen voitavani päästäkseni seikkailua jatkamaan.
En tiedä sanoa, voinko teille kertoa mitä tuonnempana tapahtuu, vai
kielletäänkö minua nimenomaan sitä tekemästä.

       *       *       *       *       *

Tämä satu, jonka todenmukaisuudesta leikkikumppanini kiihkeästi
pyrkivät vakuuttautumaan, saavutti suurta suosiota. He kävivät,
kukin yksinään, minulle tai muille asiasta mitään hiiskumatta,
mainitsemassani paikassa ja löysivät pähkinäpuut, taulun ja
suihkukaivon, jotka kumminkin olivat aina etäällä toisistaan, kuten he
lopulta tunnustivat, koska sillä iällä ei helposti voida salaisuutta
säilyttää. Mutta silloinpa vasta kiista syntyikin. Joku vakuutti,
etteivät esineet paikaltansa liikahtaneet, vaan pysyivät aina yhtä
etäällä toisistansa. Toinen väitti niiden liikkuvan, mutta etääntyvän
toisistansa. Kolmas oli samaa mieltä kuin viimeksimainittu, mikäli
väitti hänkin esineiden liikkuvan, mutta hänestä pähkinäpuut, taulu ja
suihkukaivo näyttivät päinvastoin toisiansa lähenevän. Neljäs ilmoitti
nähneensä vieläkin ihmeellisempää: pähkinäpuut tosin olivat olleet
keskellä, mutta taulu ja suihkukaivo olivat minun näkemääni verraten
vaihtaneet paikkaansa. Mitä tulee porttia ilmaiseviin merkkeihin,
olivat mielipiteet yhtä eriäväiset. Niin he antoivat minulle varhaisen
esimerkin siitä, kuinka ihmiset voivat muodostaa ihan yksinkertaisista
ja helposti käsitettävistä asioista mitä vastakkaisimpia mielipiteitä
ja puolustaa niitä. Kun minä itsepintaisesti kieltäydyin tarinaani
jatkamasta, pyydettiin minua useasti toistamaan tätä ensimmäistä
osaa. Minä varoin seikkoja paljoakaan muuttamasta, ja kertomukseni
yhdenmukaisuus muutti kuulijaini mielissä sadun todeksi.

Muuten minä olin haluton valhetteluun ja teeskentelyyn enkä ollut
yleensä suinkaan kevytmielinen; pikemminkin osoittautui se sisäinen
vakavuus, jonka kannalta minä jo varhain maailmaa katselin,
ulkoisessakin olemuksessani, ja minua moitittiin usein ystävällisesti,
usein myös pilkallisesti eräänlaisesta arvokkuudesta, jonka uskalsin
omaksua. Jos näet minulta ei puuttunutkaan hyviä, valittuja ystäviä,
muodostimme me kuitenkin aina vähemmistön verrattuina niihin, jotka
mielihyvikseen meitä karkean ilkivaltaisesti ahdistelivat usein sangen
kovakouraisesti herättäen meidät niistä tarumaisista, itsekylläisistä
unelmista, joihin me, minä keksijänä ja leikkitoverini osanottajina,
liiankin mielellämme uppouduimme. Nyt me taas havaitsimme, ettei ollut
niinkään syytä antautua hempeyteen ja haaveellisiin huvitteluihin,
vaan pikemmin ryhtyä itseänsä karkaisemaan voidakseen joko sietää
välttämätöntä pahaa tai käydä sitä vastustamaan.

Niihin harjoituksiin, joiden avulla minä kehittelin itsessäni
stoalaisuutta, niin vakavasti kuin poika sen voi tehdä, kuului myöskin
ruumiillisten kärsimysten sietäminen. Opettajamme kohtelivat meitä
usein sangen epäystävällisesti ja taitamattomasti käyttäen lyöntejä
ja tyrkkimistä, joita sietämään me itsemme karkaisimme sitäkin
suuremmalla syyllä, kun vastarinta tai takaisinanto oli mitä ankarimmin
kielletty. Erittäin monet nuoruusajan leikit johtuvat kilvoittelusta
sellaisessa sietämisessä, esim. kun pojat takovat kahdella sormella
tai koko kädellä toistensa jäsenet tunnottomiksi tai kestävät eräistä
leikeistä koituvat iskut mahdollisimman tyynesti, kun he painittaessa
tai tapeltaessa eivät anna jo puolittain voitetun nipistysten itseänsä
hämmentää, kun jätetään huomiotta kiusoitellen aiheutettu kipu, vieläpä
suhtaudutaan nipistelyyn ja kutkutteluun, jolla nuoret henkilöt
uutterasti toisiansa koettelevat, ihan välinpitämättömästi. Siten
hankkii itselleen suuren edun, jota toiset eivät hevin kykene meiltä
riistämään.

Kun sitten ryhdyin harjoittamaan tuollaista kärsimysten uhmaamista
ikäänkuin ammattimaisesti, niin toiset alkoivat minua ahdistella yhä
enemmän, ja koska pahanilkinen julmuus ei tunne mitään rajoja, osasi
se sittenkin ahdistaa minut pois rajojeni sisäpuolelta. Kerron tässä
erään tapauksen monien joukosta. Opettaja ei ollut saapunut eräälle
tunnille. Ollessamme kaikin koolla me lapset käyttäydyimme varsin
siivosti, mutta kun minun suosijani, riittävän kauan odotettuaan,
lähtivät pois ja minä jäin yksin kolmen minulle karsasmielisen
kumppanin seuraan, niin he ajattelivat minua kiusata, saattaa häpeämään
ja pakenemaan. He jättivät minut hetkiseksi huoneeseen ja palasivat
vähän päästä, kädessään raipat, jotka he olivat itsellensä hankkineet
repimällä hajalle luudan. Minä huomasin heidän tarkoituksensa, ja
koska luulin tunnin olevan kohta lopussa, päätin muitta mutkitta
olla tekemättä vastarintaa, kunnes kello löisi. He alkoivat nyt
armottomasti vitsoa sääriäni ja pohkeitani. Minä en liikahtanutkaan,
mutta tunsin pian, että olin erehtynyt laskuissani ja että sellainen
kipu melkoisesti venyttää minuutteja. Mitä kauemmin sitä siedin, sitä
ankarammaksi kasvoi kiukkuni, ja kellon ensimmäisen lyönnin helähtäessä
minä hyökkäsin vähimmän aavistavan kimppuun, kävin käsiksi hänen
niskahaiveniinsa ja kaadoin hänet maahan laskien polveni hänen selkänsä
puristimeksi; toisen, nuoremman ja heikomman, joka kävi takaapäin
minua ahdistamaan, puristin kainalooni niin lujasti, että hän oli
tukehtua. Nyt oli vielä jäljellä viimeinen eikä suinkaan heikoin, ja
minulla oli puolustusneuvona vain vasen käteni; mutta minä tartuin
hänen nuttuunsa, ja kun samassa käännähdin taitavasti, hän sitävastoin
hätäisesti, niin sain hänet kumoon, kasvot päin permantoa. He purivat,
raapivat ja potkivat minkä voivat; mutta minulla oli vain kosto
mielessäni ja jäsenissäni. Edullisessa asemassa ollen minä paukutin
useaan kertaan heidän päitänsä yhteen. Lopulta he päästivät hirmuisen
hätähuudon, ja pian oli koko talonväki ympärillämme. Sinne tänne
sirotellut raipat, ja sääreni, joista riisuin sukat, todistivat kohta
hyväkseni. Rankaisemisoikeus pidätettiin ja minut päästettiin lähtemään
pois; mutta minä selitin, että tulisin toisella kertaa pienimmänkin
loukkauksen sattuessa raapimaan kiusaajaltani silmät tai repimään
korvat, vieläpä kenties hänet kerrassaan kuristamaankin.

Vaikka tämä tapahtuma, kuten lapsuusiällä yleensäkin käy, pian
unohdettiin, jopa sille naurettiinkin, oli siitä kuitenkin seurauksena,
että nämä yhteiset opetustunnit harvenivat ja vihdoin kerrassaan
loppuivatkin. Minun siis oli jälleen, kuten ennenkin, pysyteltävä
enemmän kotosalla, missä vain vuotta nuorempi sisareni Cornelia oli yhä
uskollisemmin miellyttävänä seuralaisenani.

Ennenkuin tämän asian jätän, tahdon kuitenkin vielä esittää muutamia
kertomuksia siitä, kuinka paljon epämieluisaa jouduin kokemaan
kumppanieni seurassa; sillä juuri siinähän suhteessa tällaiset
siveellisiä asioita koskevat tiedonannot ovat opettavaisia, että
ihminen saa niistä kuulla, kuinka toisten on käynyt ja mitä hänen
itsensäkin sopii elämältä odottaa, ja että hänen, sattuipa mitä
hyvänsä, on ajateltava sen tapahtuvan hänelle ihmisenä eikä erikoisen
onnellisena tai onnettomana olentona. Ellei sellaisesta tiedosta
koidukaan paljon pahan lievennystä, on se kuitenkin erittäin edullinen
sikäli, että opimme olotiloihin sopeutumaan, niitä sietämään, jopa
vallitsemaankin.

Eräs toinenkin yleinen huomautus on tässä paikallansa, nimittäin se,
että sivistyneiden säätyluokkien lasten kasvuiällä ilmenee erittäin
ankara ristiriita, kun näet vanhemmat ja opettajat kehoittavat ja
ohjaavat heitä käyttäytymään hillitysti, ymmärtäväisesti, jopa
järkevästikin, olemaan tekemättä kenellekään pahaa ilkeydestä tai
ylimielisyydestä ja tukahduttamaan kaikki kehittymään pyrkivät
vihattavat taipumukset; mutta että nuoret olennot, näissä
harjoituksissa askarrellessaan, joutuvat kokemaan toisten taholta
juuri sitä, mitä heissä itsessään moititaan ja mistä heitä ankarasti
kielletään. Siten nämä olentoraukat joutuvat aivan surkeaan pinteeseen
luonnontilan ja sivistyksen väliin ja muuttuvat, riippuen siitä,
millaisia luonteita ovat, joko salavihaisiksi tahi väkivaltaisen
kuohahteleviksi, kun ovat jonkin aikaa itseänsä hillinneet.

Väkivalta on pikemmin väkivallan avulla torjuttavissa; rakkauteen ja
myötätuntoisuuteen taipuva lapsi sitävastoin osaa huonosti vastustaa
pilkkaa ja pahaa tahtoa. Jos minä osasinkin verraten hyvin torjua
toverieni väkivaltaisuuden, en kumminkaan kyennyt varjelemaan itseäni
heidän pisto- ja parjauspuheiltansa, koska sellaisissa tapauksissa
puolustautuva pakostakin aina häviää. Sentapaiset hyökkäykset, mikäli
ne kiihdyttivät vihaan, torjuttiin niin ollen ruumiinvoimien avulla,
tai herättivät ne minussa ihmeellisiä mietteitä, jotka eivät voineet
jäädä vaille seurauksia. Muiden etujeni ohella kadehtivat pahansuovat
sitäkin, että minua miellytti isoisäni virasta meidän perheellemme
koituva asema; kun näet hän esiintyi ensimmäisenä vertaistensa
joukossa, vaikutti tämä hänen omaisiinsakin melkoisesti. Kun siis
kerran pillipiipari-oikeuden jälkeen näytin olevan hieman ylpeä siitä,
että olin nähnyt isoisäni neuvosmiesten keskellä, askelman ylempänä
kuin muut, keisarin kuvan alla ikäänkuin valtaistuimella, niin eräs
poika virkkoi ivallisesti, että minun pitäisi muistaa, niinkuin
riikinkukon jalkojansa, isäni isää, joka oli ollut ravintoloitsijana
Weidenhofissa vaatimatta itselleen suinkaan valtaistuimia ja
kruunuja. Minä vastasin, ettei tuo minua ollenkaan hävettänyt, koska
kotikaupunkimme etevyys ja ilahduttavuus oli juuri siinä, että kaikki
kansalaiset voivat pitää itseään toistensa arvoisina ja että kunkin oma
toiminta saattoi olla hänelle eduksi ja kunniaksi. Minä sanoin vain
pahoittelevani sitä, että tuo kelpo mies oli jo aikoja sitten kuollut;
olin näet useasti kaipauksen tuntein häntä ajatellut, olin monesti
katsellut hänen muotokuvaansa, vieläpä käynyt hänen haudallansakin
ja iloinnut ainakin siitä, että voin lukea patsaaseen piirretyn
kirjoituksen hänen olemassaolostansa, jolle olin kiitollisuudenvelassa
omasta elämästäni. Eräs toinen pahansuopa, kaikkein ilkeämielisin, vei
ensinmainitun syrjään ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa, molempien
samalla pilkallisesti minua silmäillessä. Sappeni alkoi jo kuohua,
ja minä vaadin häntä puhumaan ääneen. »No, mitäpä tuosta», virkkoi
ensinmainittu, »jos sen tietää tahdot: tämä tässä arvelee, että saat
kauan käydä etsimässä, ennenkuin isoisäsi löydät». Minä uhkailin nyt
entistä kiivaammin, elleivät ilmoittaisi asiaa selvemmin. He esittivät
nyt sadun, jonka väittivät kuulleensa vanhemmiltansa: isäni muka oli
erään ylhäisen miehen poika, ja tuo kelpo porvari oli suostunut olemaan
julkisuudessa isän sijaisena. He kehtasivat esittää kaikenlaisia
todisteitakin, esimerkiksi sen, että omaisuutemme oli yksinomaan
isoäidin perua, että muut lähisukulaiset, jotka asustivat Friedbergissä
ja muualla, olivat hekin varattomia, ja muita samanlaisia perusteita,
joille voi antaa painavuutta yksin ilkeys. Minä kuuntelin rauhallisesti
heidän jännittyneinä odottaessaan; he näet olivat valmiina pyrähtämään
pakoon, jos minä näyttäisin aikovan käydä heidän tukkaansa käsiksi.
Mutta minä vastasin ihan levollisesti, ettei minulla ollut mitään
sitäkään vastaan. Elämä on niin kaunis, sanoin minä, että voi pitää
ihan yhdentekevänä, kenelle siitä on kiitollisuudenvelassa, koska
se loppujen lopuksi johtuu Jumalasta, jonka edessä olemme kaikin
yhdenarvoiset. Kun eivät saaneet mitään aikaan, he tällä kertaa
jättivät asian sikseen; me kävimme jälleen yhdessä leikkiin, joka
lasten kesken pysyy aina koeteltuna sovintovälineenä.

Nuo ivalliset sanat olivat kuitenkin tartuttaneet minuun jonkinlaisen
siveellisen sairauden, joka jäyti edelleen kaikessa hiljaisuudessa.
Ei tuntunut olevan minulle ollenkaan vastenmielistä, vaikka olisinkin
jonkun ylhäisen herran pojanpoika, vaikkapa tuo ei olisikaan tapahtunut
lainmukaisessa järjestyksessä. Vainuni lähti seurailemaan jälkiä,
mielikuvitukseni oli virinnyt, ja terävä-älyisyyteni oli saanut
haasteen. Nyt aloin tutkia tovereitteni tiedonantoja, huomasin ja
sommittelin uusia sen todennäköisyyttä puoltavia perusteita. Minä en
ollut kuullut puhuttavan isoisästäni paljoakaan muuta kuin että vanhan
rakennuksen vierashuoneessa olivat riippuneet hänen ja isoäitini
kuvat, joita molempia säilytettiin rakennuksen uudistamisen jälkeen
eräässä yliskamarissa. Isoäitini oli varmaan ollut erittäin kaunis
nainen ja samanikäinen kuin miehensä. Muistinpa vielä a nähneeni
hänen huoneessaan erään kauniin, tähdin ja kunniamerkein koristettuun
univormuun puetun herran kuvan, joka oli hänen kuolemansa jälkeen
kaikkimullistavan talonuudistuksen aikana monien muiden pienten
esineiden keralla joutunut hukkaan. Sellaisia ja useita muita asioita
minä sommittelin lapsenmielessäni yhteen harjoittaen siten sangen
varhain sitä nykyaikaista runoilijakykyä, joka osaa voittaa koko
sivistyneen maailman mielenkiinnon haaveellisesti yhdistelemällä
inhimillisen elämän tärkeitä olotiloja.

Koska en kumminkaan rohjennut tuollaisia seikkaa kenellekään uskoa
tai ryhtyä edes kautta rantain tiedustelemaan, olin salaa uutterassa
puuhassa päästäkseni, jos mahdollista, hieman paremmin asiasta
selville. Olin näet kuullut aivan varmasti väitettävän, että pojat
ovat usein ilmeisesti isänsä tai isoisäinsä näköiset. Useat ystävät,
muiden muassa varsinkin neuvos Schneider, lähenen ystävämme, olivat
liikeyhteydessä kaikkien lähiseudun ruhtinaiden ja aatelisten kanssa,
joita, sekä hallitsevia että perheen nuorempia jäseniä, asui melkoinen
määrä Reinin ja Mainin varrella ja niiden välisellä alueella ja jotka
toisinaan lahjoittivat kuvansa uskollisille asiamiehillensä erikoisen
suosionsa merkiksi. Näitä kuvia, joita olin nuoruudesta saakka useasti
seinillä nähnyt, minä nyt katselin entistä tarkkaavammin, tutkien,
enkö keksisi isääni tai suorastaan itseäni muistuttavia piirteitä,
mikä kumminkin onnistui niin usein, etten sen nojalla voinut päästä
mihinkään varmuuteen. Toisinaan näet tuntuivat tämän henkilön silmät,
toisinaan taas tuon nenä viittaavan jonkinlaiseen sukulaisuuteen. Siten
nämä tuntomerkit kuljettivat minua petollisesti sinne tänne. Ja vaikka
minun täytyikin myöhemmin pitää tuota syytöstä ihan perättömänä taruna,
jäi sen aiheuttama vaikutelma kuitenkin jäljelle, ja minä en voinut
olla aika ajoin kaikessa hiljaisuudessa tutkimatta ja tarkastelematta
kaikkia noita korkeita herroja, joiden kuvat olivat erittäin selvinä
mielessäni. Siinä määrin on totta, että kaikki se, mikä suo ihmisen
itseluuloisuudelle sisäistä tukea, mairittelee hänen salaista
turhamaisuuttansa, on hänelle siinä määrin hartaasti haluttua, ettei
hän ollenkaan kysy itseltänsä, voiko se muuten jollakin tavoin koitua
hänelle kunniaksi vai häpeäksi.

Tahtomatta kumminkaan punoa tähän vakavia, ehkäpä paheksuviakin
mietteitä käännän mieluummin katseeni pois noista kauniista ajoista;
sillä kukapa kykenisikään puhumaan asianmukaisen arvokkaasti lapsuusiän
sisältörikkaudesta! Me silmällemme pieniä, edessämme astelevia
olentoja välttämättä iloiten, jopa ihastellenkin, sillä enimmälti
he lupaavat enemmän kuin täyttävät, ja näyttääpä siltä, kuin luonto
olisi muiden meihin kohdistamiensa kujeiden ohella tässäkin kohden
nimenomaisesti päättänyt pitää meitä pilkkanansa. Ensimmäiset elimet,
jotka se maailmaan syntyville lapsille suo, ovat olennon lähimmän,
välittömimmän olotilan mukaiset; se käyttelee niitä luontevasti ja
vaatimattomasti, mitä taitavimmin lähimpiin tarkoituksiin. Lapsi
sinänsä tarkasteltuna, kaltaistensa seurassa ja suhteissa, jotka ovat
sen voimien mukaiset, näyttää niin älykkäältä, niin järkevältä, ettei
parempaa voi ajatellakaan, ja samalla niin miellyttävältä, hilpeältä
ja taitavalta, ettei tee mieli toivoa sitä enempää kehitettävän.
Jos lapset kasvaisivat edelleen niinkuin näyttävät lupaavan, niin
olisi olemassa pelkkiä neroja. Mutta kasvaminen ei ole yksinomaan
kehittymistä; ne elimelliset eri järjestelmät, jotka ihmisen
muodostavat, johtuvat toisistansa, seuraavat toisiansa, muuntuvat
toisiksensa, sysäävät toisensa syrjään, vieläpä tuhoavatkin toisiansa,
joten monista kyvyistä, monista voimanilmauksista jonkin ajan
kuluttua on tuskin jälkeäkään enää havaittavissa. Vaikka inhimilliset
luontumukset ylipäänsä noudattelevatkin määrättyä suuntaa, on parhaan
ja kokeneimmankin tuntijan kaikesta huolimatta vaikea sitä varmasti
ennakolta määritellä; jälkeenpäin sitävastoin voi havaita, mikä on
viitannut johonkin tulevaisuuden tosiasiaan.

Tarkoitukseni ei siis suinkaan ole saattaa näissä ensimmäisissä
kirjoissa kertomus nuoruuteni vaiheista lopulliseen päätökseen;
päinvastoin: minä aion vielä tuonnempana ryhtyä edelleen punomaan
montakin säiettä, joka on huomaamatta kulkenut läpi ensimmäistenkin
vuosien. Mutta tässä minun on huomautettava, kuinka sotatapaukset
vähitellen alkoivat yhä voimakkaammin vaikuttaa mieliimme ja
elämäntapaamme.

Rauhallinen kansalainen on omituisessa suhteessa suuriin
maailmantapahtumiin. Jo etäältä ne häntä kiihdyttävät ja
huolestuttavat, ja hänen on mahdoton pidättyä arvostelemasta,
osaaottamasta, vaikka ne eivät häntä koskisikaan. Luonteen tai
ulkoisten vaikutteiden määräämänä hän nopeasti valitsee kantansa. Jos
sellaiset ankarat kohtalot, sellaiset tärkeät muutokset siirtyvät
lähemmäksi, niin hänelle jää monien ulkonaisten hankaluuksien lisäksi
vielä tuo sisäinen vastenmielisyys, joka useimmiten enentää ja
kärjistää onnettomuutta ja tuhoaa vielä mahdollisesti olemassaolevan
hyvän. Silloin hän todellakin joutuu kärsimään ystävistään ja
vihollisistaan, usein edellisistä enemmän kuin jälkimmäisistä, ja hän
ei tiedä, miten varjelisi taipumustansa enempää kuin etujansakaan.

Vuosi 1757, jonka vielä vietimme täydellisen rauhan vallitessa
kaupungissamme, elettiin kuitenkin ankaroita mielenliikutuksia kokien.
Rikkaampi tapauksista ei liene ollut mikään muu vuosi. Voitot,
suurtyöt, onnettomuustapaukset, korvaukset seurasivat toisiansa,
kietoutuivat toisiinsa ja näyttivät toisiansa vastaavan; mutta aina
väikkyi Fredrikin hahmo, hänen nimensä, hänen maineensa piankin
jälleen ylinnä. Hänen ihailijainsa innostus kasvoi yhä suuremmaksi
ja vilkkaammaksi, hänen vihollistensa kauna yhä katkerammaksi, ja
perheitäkin rikkova mielipiteiden vastakkaisuus vaikutti osaltansa
siihen suuntaan, että muutenkin jo monella muotoa toisistansa erotetut
kansalaiset eristäytyivät vieläkin enemmän. Frankfurtin-laisessa
kaupungissa, missä kolme uskontunnustusta jakaa asukkaat kolmeen eri
ryhmään, missä vain harvat miehet, hallitsevatkaan, voivat päästä
asiain peräsimeen, täytyy olla useita varakkaita ja oppineita, jotka
vetäytyvät omaan piiriinsä luoden itselleen opintojen ja harrastelujen
nojalla oman suljetun olokehänsä. Sellaisista henkilöistä täytyy
puhua nyt ja tuonnempana, jos halutaan kuvata senaikaisen Frankfurtin
porvarin ominaista laatua.

Matkoiltaan palattuansa oli isäni omaa mielenlaatuansa noudattaen
ja tullakseen kaupungin palvelukseen kelpoisaksi päättänyt ottaa
jonkin alemman viran ja hoitaa sitä palkatta, jos se hänelle
tarjottaisiin palloarpaa käyttämättä. Hän uskoi mielenlaatunsa ja
sen käsityksen nojalla, mikä hänellä itsestään oli, hyvän tahtonsa
tietäen ansaitsevansa sellaisen kunnianosoituksen, joka tosin ei
ollut enempää lain kuin tavankaan mukainen. Kun hänen anomuksensa
hylättiin, hän niin ollen joutui kiukun ja harmin valtaan, vannoi
olevansa milloinkaan ottamatta vastaan mitään virkaa ja hankki
itselleen, sen mahdottomaksi tehdäkseen, keisarillisen neuvoksen
arvonimen, joka oli kaupungintuomarin ja vanhimpain neuvosmiesten
erikoisena kunnianimenä. Siten hän koroitti itsensä ylimpien tasoon
eikä voinut enää alkaa alhaalta. Sama vaikutin johti hänet myös
kosimaan kaupungintuomarin vanhinta tytärtä, joten hän silläkin tavoin
tuli neuvostosta pois suljetuksi. Hän kuului nyt hiljaisuudessa
eläjiin, jotka eivät milloinkaan muodosta yhteisöä. He ovat yhtä
eristetyt toisiinsa kuin kokonaisuuteenkin nähden ja sitä enemmän,
kun sellaisessa erinnäisyydessä luonteen omituisuudet kehittyvät
yhä jyrkemmiksi. Isäni lienee matkoillaan ja näkemässään vapaassa
maailmassa muodostanut itselleen käsityksen elämäntavasta, joka oli
hienompi ja vapaamielisempi kuin hänen kansalaistensa keskuudessa
yleensä vallitseva. Edeltäjiä ja kaltaisiansa hänellä tosin oli.

Von Uffenbachin nimi on tunnettu. Eräs neuvosmies von Uffenbach
eleli silloin arvossapidettynä. Hän oli käynyt Italiassa, harrasteli
varsinkin musiikkia lauleli miellyttävällä tenoriäänellänsä, ja koska
hän oli tuonut mukanansa kauniin kokoelman nuotteja, järjestettiin
hänen luonansa konsertteja ja oratorioesityksiä. Sitä seikkaa, että hän
itsekin lauloi ja osoitti soittoniekoille suosiota, ei pidetty aivan
hänen arvonsa mukaisena, ja kutsutut vieraat sekä muutkin maanmiehet
pitivät oikeutenansa esittää sen johdosta monia hupaisia huomautuksia.

Vielä muistan erään paroni von Häckelin, rikkaan aatelismiehen, joka
naimisissa ollen mutta lapsettomana asui eräässä kauniissa talossa
Antoniusgassen varrella, varustettuna kaikilla säädynmukaiseen
elämään kuuluvilla hyvyyksillä. Hänellä oli hyviä maalauksiakin,
vaskipiirroksia, muinaisesineitä ja paljon muuta kokoilijain ja
harrastelijain huostaan virtaavaa. Aika ajoin hän kutsui kaupungin
arvohenkilöt päivällisille ja harjoitti hyväntekeväisyyttä omalla
varovalla tavallansa, nimittäin siten, että vaatetti talossaan
köyhiä, mutta pidätti luonansa heidän vanhat riekaleensa ja antoi
heille jokaviikkoisen almun vain sillä ehdolla, että he tulivat
hänen luoksensa noihin lahjoitettuihin vaatteisiin puettuina, aina
puhtaina ja hyvässä kunnossa. Hän on nyt vain hämärästi muistissani
ystävällisenä, sivistyneenä miehenä, mutta sitä selvemmin muistan hänen
kuolinpesänsä huutokaupan, jossa olin mukana alusta loppuun asti osaksi
isäni käskystä, osaksi omasta halustani ostaen useita esineitä, jotka
ovat vielä nytkin kokoelmissani.

Aikaisemmin ja minun tuskin silmin näkemänä herätti Johann Michael von
Loen kirjallisessa maailmassa sekä Frankfurtissa melkoista huomiota.
Hän ei ollut syntyjään frankfurtilaisia, oli asettunut sinne asumaan
ja oli naimisissa isoäitini Textorin erään sisaren kanssa, jonka
oma sukunimi oli Lindheimer. Hovi- ja valtioelämään perehtyneenä ja
uudistetusta aatelista iloiten hän saavutti mainetta rohkenemalla
sekaantua niihin erilaisiin liikkeisiin, joita ilmeni kirkon ja valtion
piirissä. Hän kirjoitti »Rivieran kreivin», didaktisen romaanin, jonka
sisällys käy ilmi nimen jatkosta: »eli kunniallinen mies hovissa».
Tämä kirja sai hyvän vastaanoton, koska se vaati hoveiltakin, jotka
muuten ovat vain älyn tyyssijoja, myös siveyttä, ja niin tuotti hänen
teoksensa hänelle suosiota ja mainetta. Erään toisen teoksen piti
koitua hänelle sitä vaarallisemmaksi. Hän kirjoitti kirjan »Ainoa
oikea uskonto», jonka tarkoituksena oli edistää suvaitsevaisuutta,
erittäinkin luterilaisten ja kalvinilaisten kesken. Sen johdosta hän
joutui kiistaan teologien kanssa; varsinkin giesseniläinen tri Brenner
kirjoitti häntä vastaan. Von Loen vastasi; kiista muuttui kiivaaksi
ja henkilöihin kohdistuvaksi, ja siitä johtuvat ikävyydet saivat
tekijän ottamaan vastaan Lingenin hallituspresidentin viran, jonka
hänelle tarjosi Fredrik toinen luullen tuntevansa hänet valistuneeksi
ja Ranskassa jo paljoa pitemmälle kehittyneitä uudistuksia suosivaksi
ennakkoluulottomaksi mieheksi. Hänen entiset maanmiehensä, joiden luota
hän oli hieman pahoilla mielin poistunut, väittivät, ettei hän ollut
tyytyväinen uusilla olosijoillansa, koska Lingenin-lainen paikkakunta
ei suinkaan ole Frankfurtiin verrattavissa. Isäni epäili hänkin
presidentin hyvää oloa ja vakuutti, että kelpo enomme olisi tehnyt
viisaammin, ellei olisi ryhtynyt asioimaan kuninkaan kanssa, koska oli
yleensäkin vaarallista häntä lähestyä, miten erinomainen herra hän
muuten olikin. Olihan nähty, kuinka kuuluisa Voltaire oli katalasti
vangittu Frankfurtissa Preussin residentin Freitagin vaatimuksesta,
vaikka hän olikin aikaisemmin ollut suuressa suosiossa ja opettanut
kuninkaalle ranskalaista runoutta. Tällaisissa tapauksissa ei puuttunut
harkintoja ja esimerkkejä, joiden piti varoittaa hoveista ja ylhäisten
palvelemisesta, mistä kaikesta synnynnäisellä frankfurtilaisella tuskin
voi olla käsitystäkään.

Erään oivallisen miehen, tohtori Orthin, tahdon tässä vain nimeltänsä
mainita, koska asianani tässä ei niinkään ole pystyttää muistomerkkiä
ansiokkaille frankfurtilaisille, vaan pikemmin mainita heidät
ainoastaan mikäli heidän maineensa tai persoonallisuutensa ovat
varhaisessa nuoruudessani minuun jollakin tavoin vaikuttaneet.
Tohtori Orth oli rikas mies ja kuului hänkin niihin, jotka eivät
olleet milloinkaan ottaneet osaa hallitukseen, vaikka hänen tietonsa
ja taitonsa hyvinkin olisivat hänet siihen oikeuttaneet. Saksan ja
varsinkin Frankfurtin muinaistutkimus on joutunut hänelle suureen
velkaan; hän julkaisi niinsanotun »Frankfurtin reformation» selitykset,
teoksen, johon on kerätty valtakunnankaupungin asetukset. Sen
historiallisia lukuja minä olen nuoruusvuosinani uutterasti tutkinut.

Von Ochsenstein, keskimmäinen niistä kolmesta veljeksestä, jotka
edellä naapureinamme mainitsin, ei ollut hiljaisen elämänlaatunsa
vuoksi tullut koko ikänänsä mitenkään merkittäväksi, mutta sitä
enemmän kuoltuansa. Hän näet oli jättänyt jälkeensä määräyksen, että
käsityöläisten piti kantaa hänet hautaan varhain aamulla, kaikessa
hiljaisuudessa ja ilman mitään saattoväkeä. Niin tehtiinkin, ja tämä
tapaus herätti kaupungissa, jossa oli totuttu upeihin hautajaisiin,
suurta huomiota. Kaikki ne, joilla oli sellaisista tilaisuuksista
vanhastaan tuloja, nousivat uudistusta vastustamaan. Kelpo patriisi
sai kuitenkin seuraajia kaikista säätyluokista, ja vaikka sellaisia
hautajaisia pilkkailtiinkin, voittivat ne kuitenkin yhä enemmän alaa
monen vähävaraisen perheen hyväksi, ja loistohautajaiset kävivät
yhä harvinaisemmiksi. Minä mainitsen tämän seikan, koska se on eräs
varhainen oire niistä nöyryyden ja yhdenvertaisuuden tunnoista, joita
edellisen vuosisadan jälkipuoliskolla ylhäältä käsin erittäin monin
tavoin ilmeni ja jotka ovat myöhemmin tuottaneet niin odottamattomia
vaikutuksia.

Ei puuttunut myöskään muinaisuuden harrastelijoita. Oli olemassa taulu-
ja vaskipiirroskokoelmia, mutta varsinkin kotimaan muinaisesineitä
etsittiin ja säilytettiin ylen innokkaasti. Valtakunnankaupungin
vanhemmat säännökset ja määräykset, painetut ja kirjoitetut, joista
ei ollut olemassa yhtään kokoelmaa, etsittiin nyt huolellisesti,
järjestettiin ajanmukaisesti ja talletettiin kunnioittavasti kotimaisen
oikeuden ja perintätavan aarteena. Myöskin frankfurtilaisten
muotokuvia, joita oli suuret määrät, kerättiin erityiseksi kokoelman
osaksi.

Tällaisia miehiä isäni yleensä näyttää pitäneen esikuvanansa.
Häneltä ei puuttunut yhtäkään kunnollisen ja arvossapidetyn porvarin
ominaisuutta. Saatuaan talonsa kuntoon hän järjesti kaikki keräelmänsä.
Oivallinen kokoelma Schenkin ja muiden kartanpiirtäjäin oivallisia
maantieteellisiä lehtiä, ylempänä mainitut säännökset ja määräykset,
muotokuvat, kaappi täynnä vanhoja kiväärejä, toinen kaappi merkillisiä
venetsialaisia laseja, pikareita ja maljoja, luonnonesineitä,
norsunluuteoksia, pronssitöitä ja satoja muita esineitä erotettiin ja
asetettiin paikoilleen, ja minä pidin huolen siitä, että huutokauppojen
sattuessa minulle aina annettiin tehtäväksi hankkia kokoelmiin
täydennystä.

Minun on mainittava vielä eräs huomattava perhe, josta kuulin
kerrottavan paljon merkillistä jo varhaisimmalla nuoruusiälläni
ja jonka muutamien jäsenten taholta sain myöhemmin itsekin paljon
ihmeellistä kokea. Se oli Senckenbergin perhe. Isä, josta en tiedä
paljoa sanoa, oli varakas mies. Hänellä oli kolme poikaa, jotka jo
nuoruudessaan osoittautuivat ilmeisen omituisiksi ihmisiksi. Sellainen
seikka ei ole hyväksi pienenlaisessa kaupungissa, jossa ei kukaan
saa olla liian etevä hyvässä enempää kuin pahassakaan. Pilkkanimet
ja eriskummalliset, kauan muistissa säilyvät tarinat ovat enimmälti
sellaisen omituisuuden hedelmänä. Isä asui Hasengassen kulmassa,
jonka kadun nimi johtuu talon merkistä, missä nähtiin jänis, ehkäpä
kolmekin jänistä. Noita kolmea veljestä nimitettiin senvuoksi vain
kolmeksi jänikseksi, ja he eivät vapautuneet pitkiin aikoihin tästä
pilkkanimestä. Mutta kuten nuoruudessa useinkin kummalliset ja
sopimattomat seikat ennustavat suurta kuntoa, niin tapahtui tässäkin.
Vanhin heistä oli myöhemmin mainehikas hovineuvos von Senckenberg.
Toinen valittiin kaupunginhallitukseen ja osoitti erinomaisia kykyjä,
joita kuitenkin myöhemmin käytteli yltiöpäiseen, jopa katalaankin
tapaan, ellei kotikaupunkinsa niin ainakin virkatoveriensa vahingoksi.
Kolmas veli, lääkäri ja erittäin kunnollinen mies, harjoitti
ammattiansa vain rajoitetussa määrässä ja yksinomaan ylhäisissä
perheissä ja oli aina korkeimpaan ikäänsä asti ulkomuodoltansa hieman
eriskummallinen. Hän kävi aina erittäin sievästi puettuna; hänen
ei nähty milloinkaan astuvan kadulle muuten kuin solkikenkiin ja
polvihousuihin puettuna, peruukki hyvin puuteroituna, hattu kainalossa.
Hän kulki nopeasti, mutta omituisesti häilyen, joten hän oli milloin
tällä, milloin toisella puolella katua, ja hänen kulkemansa reitti
muodostui polveilevaksi. Pilkkakirveet sanoivat hänen yrittävän tuon
välttelevän kävelynsä avulla väistää edesmenneiden sieluja, jotka
nähtävästi ajoivat häntä takaa suoraviivaisesti, ja jäljittelevän
niinmuodoin henkilöä, joka pakenee krokodiilia. Kaikki tämä pila ja
monet lystikkäät jälkipuheet väistyivät kuitenkin lopulta häneen
kohdistuvan syvän kunnioituksen tieltä, kun hän luovutti melkoisen
asumuksensa pihoineen, puutarhoineen ja kaikkine siihen kuuluvine
tarpeineen lääketieteelliseksi laitokseksi, johon yksinomaan
frankfurtilaisia varten suunnitellun sairaalan ohella järjestettiin
kasvitieteellinen puutarha, anatominen museo, kemian laboratorio,
melkoinen kirjasto ja johtajan asunto, vieläpä niin, ettei minkään
korkeakoulun olisi tarvinnut sitä hävetä.

Eräs toinen erinomainen mies, joka vaikutti minuun huomattavasti, ei
niinkään persoonallisuudellaan kuin ympäristössään aikaansaamansa
vaikutuksen ja kirjoittamiensa teosten nojalla, oli Karl Friedrich
von Moser, jota aina seudullamme mainittiin liiketoimintansa vuoksi.
Hänelläkin oli läpeensä siveellinen luonne, joka taivutti häntä
kerrassaan niinsanottujen hurskaitten puoleen, koska inhimillisen
luonnon puutokset useasti antoivat hänelle tekemistä. Niinpä hän,
samoinkuin von Loen hovielämässä, tahtoi saada liike-elämässä
vallitsemaan tunnollisempia menettelytapoja. Lukuisissa Saksan
pienissä hoveissa eli joukko herroja ja palvelijoita; edelliset
vaativat ehdotonta kuuliaisuutta, jälkimmäiset taas tahtoivat
enimmäkseen toimia ja palvella ainoastaan vakaumuksiensa mukaisesti.
Senvuoksi syntyi alinomaisia ristiriitoja ja äkillisiä muutoksia ja
mullistuksia, koska häikäilemättömän toiminnan vaikutukset käyvät
pienessä piirissä huomattaviksi ja vahingollisiksi paljoa nopeammin
kuin suuressa. Useat huoneet olivat velkaantuneet, ja keisarillisia
valvonta-komissioja oli nimitetty; toiset painuivat hitaammin tai
nopeammin samalle tielle palvelijain joko tunnottomasti hyötyessä tai
tehdessä itseänsä vihatuiksi tunnollisesti ja epämiellyttävästi. Moser
tahtoi vaikuttaa valtio- ja liikemiehenä, ja siinä suhteessa hänelle
oli nimenomaiseksi hyödyksi perinnäinen, ammattimaiseen valmiuteen
asti kehitelty kyky; mutta toisaalta hän tahtoi samalla toimia
ihmisenä ja kansalaisena mahdollisimman vähän hellittäen siveellisestä
arvostansa. Hänen teoksensa »Herra ja palvelija», »Daniel jalopeurain
luolassa» ja »Reliikit» kuvailevat tarkoin sitä tilannetta, missä hän
aina tunsi olevansa ahdistuksen, joskaan ei kidutuksen alaisena. Ne
ilmaisevat kaikki kärsimätöntä suhtautumista olotilaan, johon henkilö
ei voi tyytyä, mutta josta hän toisaalta ei kykene vapautumaan.
Sellainen ajattelu- ja tuntemistapa pakotti hänet usein etsimään uusia
toimialueita, joita hänen suuri kyvykkyytensä riittävässä määrin
hänelle tarjosi. Muistissani hän elää miellyttävänä, vilkasliikkeisenä
ja samalla herkkänä miehenä.

Jo näihin aikoihin vaikutti meihin etäältä varsin voimakkaasti
Klopstockin nimi. Aluksi ihmeteltiin, kuinka niin etevällä miehellä
voi olla niin omituinen nimi, mutta pian siihen totuttiin eikä
enää ajateltu noiden tavujen merkitystä. Isäni kirjastosta minä
olin toistaiseksi löytänyt ainoastaan varhaisempien, erittäinkin
hänen aikanansa vähitellen ylenneitten ja kuuluisiksi tulleiden
runoilijain teoksia. He olivat kaikki kirjoittaneet loppusoinnullisia
säkeitä, ja isäni piti loppusointua runoteoksessa välttämättömänä.
Canitz, Hagedorn, Drollinger, Gellert, Creuz, Haller olivat rivissä,
kauniisiin nahkakansiin sidottuina. Niihin liittyivät Neukirchin
»Telemakhos», Koppin »Vapautettu Jerusalem» ja muut käännökset. Minä
olin lapsuudestani saakka uutterasti tutkinut ja osittain ulkoa
opetellut kaikkia näitä teoksia, minkä vuoksi minut usein kutsuttiin
seuraa huvittamaan. Mutta nyt koitti isälleni harmillinen aika, kun
Klopstockin »Messiaan» säkeet, jotka hänen mielestään eivät säkeitä
olleet, tulivat julkisen ihastelun esineiksi. Hän itse oli varonut
teosta hankkimasta, mutta kotiystävämme, neuvosmies Schneider kuljetti
sen salaa taloon äidin ja lasten luettavaksi.

Tuohon toimeliaaseen mieheen, joka ei paljoa lukenut, »Messias» oli
heti ilmestyttyään valtavasti vaikuttanut. Runoelman luontevasti
ilmaisemat, mutta samalla kauniisti jalostetut hurskaat tunteet,
miellyttävä esitysmuoto, olkoonpa, että sille myönnettiin vain
sointuisan proosan nimi, olivat siinä määrin lumonneet tuon muuten
kuivakiskoisen liikemiehen, että hän piti ensimmäisiä kymmentä laulua,
joista tässä oikeastaan on puhe, mitä ihanimpana hartauskirjana ja luki
ne itsekseen kaikessa hiljaisuudessa joka vuosi pääsiäisviikon aikana,
jolloin osasi itsensä vapauttaa kaikista liikeasioista, siten hankkien
mielelleen virkistystä koko vuodeksi. Aluksi hän aikoi ilmaista
tuntonsa vanhalle ystävällensä, mutta hämmästyi kovin huomatessaan
viimeksimainitun suhtautuvan auttamattoman vastenmielisesti tuohon
sisällöltään erinomaiseen teokseen, vieläpä joutavan ulkonaisen
muotoseikan vuoksi, kuten hänestä näytti. Kuten helposti voi arvata,
tuli asia useasti myöhemminkin keskustelun alaiseksi; mutta puolueet
loittonivat toisistaan yhä enemmän, sattui kiivaita kohtauksia, ja
myöntyväinen mies suostui vihdoin olemaan puhumatta mielikirjastansa,
jottei menettäisi samalla nuoruudenystävää ja hyvää sunnuntailientä.

Toisten käännyttäminen on jokaisen ihmisen luonnollisin halu, ja
meidän ystävämme havaitsi tulevansa kaikessa hiljaisuudessa runsaasti
palkituksi, kun huomasi perheen muiden jäsenten ilmeisesti suosivan
hänen pyhimystänsä. Teos, jota hän käytteli vuosittain ainoastaan
viikon verran, oli muun ajan meidän hallussamme. Äiti piti sitä
kätkössään, ja me sisarukset valtasimme sen, milloin voimme,
saadaksemme vapaina hetkinämme johonkin nurkkaan piiloutuneina opetella
ulkoa huomattavimpia sivuja ja varsinkin painaaksemme mahdollisimman
nopeasti muistiimme herkimpiä ja hehkuvimpia kohtia.

Portian unta me lausuelimme kilpaa, ja keskustelun Saatanan ja
Adramelekin kesken, jotka oli syösty Kuolleeseen mereen, me olimme
jakaneet. Ensinmainittu, väkivaltaisempi osa, oli langennut
minulle, toisen, hieman valittelevamman otti sisareni esittääkseen.
Molemminpuoliset, tosin hirmuiset, mutta silti soinnukkaat kiroukset
virtailivat sujuvasti huuliltamme, ja me käytimme hyväksemme jokaista
tilaisuutta saadaksemme tervehtiä toisiamme noilla helvetillisillä
lausumilla.

Oli talvinen lauantaiehtoo — isä ajatti partansa aina iltasella,
tulen valossa, voidakseen sunnuntaiaamuna varhain helposti valmistua
lähtemään kirkkoon — me istuimme jakkaralla uunin kupeella ja
lausuelimme verrattain hiljaisin äänin tavanmukaisia manauksiamme
parturin sill’aikaa saippuoidessa isän leukaa. Mutta nyt piti
Adramelekin käydä rautakourin käsiksi Saatanaan; sisareni tarttui
minuun voimallisesti ja lausui, tosin jotenkin hiljaa, mutta yhä
kiihkeämmin:

    Auttaos, pyydän ma, palvoenkin, jos niin sinä vaadit,
    Hirviö!... Heittiö turmeltunut, sinä synkeä konna,
    Auttaos! Kostoa tässä ma koen iankaikkisen kuolon!
    Taanoin vielä ma hehkuen voin vihamieltäni näyttää!
    Ollut ja mennyt se aika! Nyt jäi tämä pistävä piina!

Tähän saakka asia oli sujunut siedettävästi; mutta seuraavat sanat hän
huusi kovalla, kauhistuttavalla äänellä:

    Voi, miten murskauduin!...

Kelpo parranajaja säikähti ja kaatoi saippuakulhon koko sisällyksen
isän rinnoille. Siitä syntyi ankara hälinä, ja pantiin toimeen
tiukka tutkinto, varsinkin pitäen silmällä sitä onnettomuutta, joka
olisi voinut aiheutua, jos partaveitsi olisi jo liikkunut. Täysin
torjuaksemme sen epäilyksen, että olisimme menetelleet ilkivaltaisesti,
me tunnustimme, mitä paholaisosia olimme esittäneet, ja heksametrin
aiheuttama onnettomuus oli siksi ilmeinen, että se luonnollisesti
joutui jälleen tuomittavaksi ja kirottavaksi.

Niin on lapsilla ja kansoilla tapana muuttaa se, mikä on suurta,
ylevää, pelkäksi leikiksi, jopa ilveeksikin; ja kuinkapa he muuten
kykenisivätkään sitä kestämään ja sietämään!



KOLMAS KIRJA.


Uudenvuodenpäivä vilkastutti niinä aikoina kaupunkia erittäin suuressa
määrin, kun näet oli tapana käydä henkilökohtaisesti toivottamassa
toisillensa onnea. Sekin, joka ei muuten helposti lähtenyt kotoansa,
pukeutui nyt parhaisiinsa esiintyäkseen hetken aikaa ystävällisenä
ja kohteliaana suosijoillensa ja ystävillensä. Meille lapsille oli
varsinkin isoisän talossa vietetty juhla mitä tervetullein nautinto.
Jo varhaisimpina aamuhetkinä olivat lastenlapset kokoontuneet
sinne kuuntelemaan rumpuja, oboeita ja klarinetteja, pasuunoita ja
käyrätorvia, joita kaiuttelivat sotilaat, kaupungin soittoniekat
ja muut. Lapset jakelivat sinetöityjä ja osoitteilla varustettuja
uudenvuodenlahjoja alhaisemmille onnittelijoille, ja päivemmällä
arvohenkilöiden luku yhä lisääntyi. Ensin ilmaantuivat lähimmät
tuttavat ja sukulaiset, sitten alemmat virkamiehet; itse neuvoston
herratkin tulivat tervehtimään ylintänsä, ja valittua joukkoa
kestittiin illalla huoneissa, joissa vuoden mittaan tuskin ollenkaan
käytiin. Tortut, kaakut, mantelileivokset ja makea viini viehättivät
lapsia kaikkein eniten, ja lisäksi tuli, että kaupungintuomari sekä
molemmat pormestarit saivat joka vuosi eräistä säätiöistä jonkin määrän
hopeaesineitä, jotka sitten jaettiin lastenlapsille ja kummilapsille
määrättyä asteikkoa noudattaen. Sanalla sanoen: tästä pienoisjuhlasta
ei puuttunut mitään sellaista, mikä tavallisesti kaunistaa kaikkein
suurimpia.

Uudenvuodenpäivä 1759 saapui, meille lapsille toivottuna, kuten
edellisetkin, mutta vanhemmille henkilöille arveluttavana ja
aavisteluttavana. Ranskalaisten joukkojen läpikulkuun tosin oli
totuttu, ja sellaista oli sattunut varsin usein, mutta useimmin sentään
kuluneen vuoden viimeisinä päivinä. Valtakunnankaupungin vanhan tavan
mukaan puhalsi päätornin vartija torveensa joka kerta, kun joukkoja
ilmaantui näkyviin, ja tänä uudenvuoden päivänä hän ei tahtonut
ollenkaan lakata, mikä merkitsi sitä, että suuria sotaväkiosastoja oli
useammalta taholta lähestymässä. Niitä kulki sinä päivänä tosiaankin
tavallista enemmän kaupungin läpi; juostiin katsomaan niiden ohikulkua.
Oli totuttu siihen, että nähtiin vain pieniä osastoja; nämä sitävastoin
paisuivat yhä suuremmiksi kenenkään voimatta tai tahtomatta sitä estää.
Lyhyesti sanoen: tammikuun 2 p:nä saapui Sachsenhausenin kautta eräs
kolonna, kulki Fahrgassea pitkin poliisivartioon saakka, yllätti sitä
saattavan pienen komennuskunnan, valtasi mainitun vartiopaikan, eteni
Zeiliä alaspäin, ja päävahdinkin oli pakko antautua tehtyänsä hieman
vastarintaa. Kohta olivat rauhalliset kadut muuttuneet sotanäyttämöksi.
Siellä pysyttelivät ja sinne leiriytyivät joukot, kunnes ne
ehdittäisiin säännöllisesti majoittaa.

Tämä odottamaton, moniin vuosiin kuulumaton rasitus tuntui mukavuuteen
tottuneista kaupunkilaisista ankaralta, ja kenellekään se ei voinut
olla tukalampaa kuin isälleni, jonka piti ottaa tuskin valmistuneeseen
taloonsa asumaan vieraita sotilashenkilöltä, luovuttaa heille hienot ja
enimmälti suljetut loistohuoneensa ja jättää vieraan mielivaltaan se,
mitä oli tottunut pitämään hyvässä järjestyksessä ja kunnossa; hänen,
joka lisäksi oli preussilaismielinen, piti nyt nähdä ranskalaisten
majoittautuvan hänen huoneisiinsa, ja tämä oli hänen ajatustapansa
mukaan murheellisinta, mitä hänelle saattoi sattua. Hän olisi kuitenkin
voinut suhtautua asiaan kevyemmin, koska puhui hyvin ranskaa ja osasi
käyttäytyä arvokkaasti ja miellyttävästi, ja siten olisi sekä häneltä
itseltään että meiltä säästynyt monta ikävää hetkeä; meidän luoksemme
näet majoitettiin kuninkaanluutnantti, jolla, vaikka hän olikin
sotilashenkilö, oli tehtävänänsä käsitellä ainoastaan siviilitapauksia,
sotilaiden ja kaupunkilaisten välisiä riitaisuuksia, velka- ja
riitajuttuja. Hän oli kreivi Thoranc, kotoisin Provencen Grassesta,
läheltä Antibesia, pitkä, laiha, vakava mies, kasvot pahoin rokon
rumentamat, silmät mustat, tuliset ja käytös arvokas, hillitty. Jo
hänen ensimmäinen käyntinsä oli talon herralle edullinen. Puhuttiin eri
huoneista, jotka piti osalta luovuttaa, osalta jättää perheen haltuun,
ja kun kreivi kuuli mainittavan tauluhuoneen, pyysi hän, vaikka olikin
jo yö, saada kynttilän valossa nähdä maalauksia, vaikkapa pikimmältään.
Maalaukset ilahduttivat häntä kovin, ja hän käyttäytyi mitä
kohteliaimmin isääni kohtaan, joka häntä opasti. Kun hän sitten kuuli,
että useimmat taiteilijat olivat vielä elossa asuen Frankfurtissa ja
lähiseudulla, niin hän vakuutti mitä hartaimmin haluavansa päästä
heihin tutustumaan ja heitä askarruttamaan.

Tämäkään, taiteen alueelta käsin tapahtuva lähentyminen ei kyennyt
muuttamaan isäni mieltä eikä taivuttamaan hänen luonnettansa. Hän salli
tapahtuvan mitä ei kyennyt estämään, mutta pysytteli osaaottamatta
loitolla, ja ne tavattomat olot, jotka nyt hänen ympärillänsä
vallitsivat, olivat hänelle sietämättömät pienintä yksityiskohtaa
myöten.

Kreivi Thoranc käyttäytyi mallikelpoisesti. Hän ei tahtonut edes
naulata karttojansa seinään, koska pelkäsi uusien seinäpaperien
vikaantuvan. Hänen väkensä oli taitavaa, hiljaista ja huolellista;
mutta kun koko päivä ja osa yötäkin oli lakkaamatonta liikettä, kun
saapui valittaja toisensa jälkeen, tuotiin ja vietiin vangittuja,
kaikki upseerit ja adjutantit päästettiin puheille, ja kun sitäpaitsi
kreivin ruokapöytä oli joka päivä vieraillekin katettu, niin
kohtalaisen kokoisessa, yhtä ainoata perhettä varten järjestetyssä
talossa, jossa oli vain yhdet, kaikkien kerrosten läpi ulottuvat
portaat, oli kuhinaa ja hyörinää kuin mehiläispesässä, vaikka kaikki
tapahtuikin erittäin hillitysti, vakavasti ja ankaraa järjestystä
noudattaen.

Ärtyneen, yhä sairasluuloisemmin itseänsä kiduttavan talonherran
ja tosin hyväntahtoisen, mutta erittäin vakavan ja täsmällisen
sotilasvieraan välittäjäksi löytyi onneksi eräs miellyttävä tulkki,
lihava, hilpeä mies, joka oli frankfurtilainen ja puhui hyvin ranskaa,
osasi suoriutua mistä hyvänsä ja käytteli kaikenlaisia pieniä
ikävyyksiä vain leikinlaskun aiheina. Tämän miehen välityksellä äitini
oli huomauttanut kreiville, millaiseen asemaan isäni mielentila
hänet saattoi, ja välittäjä oli kuvaillut asian varsin älykkäästi,
oli huomauttanut uudesta, vielä lopulliseen kuntoon saattamattomasta
talosta, omistajan luontaisesta taipumuksesta hiljaiseen elämään,
hänen kasvatuksellisista harrastuksistansa perheen keskuudessa ja
muista vielä huomautettavissa olevista seikoista, joten kreivi, joka
puolestaan piti mitä tähdellisimpänä ehdottominta oikeudenmukaisuutta,
lahjomattomuutta ja kunniallista käytöstä, päätti täällä majoitettuna
ollessaankin menetellä mallikelpoisesti ja tosiaankin noudatti tätä
päätöstänsä ne muutamat vuodet, jotka hän luonamme asui.

Äitini osasi hieman italiankieltä, joka ei ollut aivan outo
kenellekään perheen jäsenistä, ja päätti siis heti opetella ranskaa,
missä tarkoituksessa tulkki, jonka lapsen kummina äitini oli näiden
myrskyisten tapausten kestäessä ollut ja joka niin muodoin kiintyi
sitäkin lujemmin perheeseemme, uhrasi ristiäidille jokaisen joutilaan
hetkensä (hän näet asui meitä vastapäätä) opettaen hänelle ennen
kaikkea ne lauseparret, joita hänen tuli henkilökohtaisesti kreiville
esittää. Asia luonnistuikin mitä parhaiten. Kreiviä mairitteli se,
että talon rouva iällänsä siinä määrin vaivautui, ja koska hänen
luonteeseensa kuului hilpeä, henkevä piirre ja hän sitäpaitsi
mielellään harjoitti jonkinlaista kuivakiskoista mielistelyä, syntyi
siten mitä parhain suhde, ja liittoutuneet voivat saavuttaa mitä
halusivat.

Jos, kuten sanottu, olisi käynyt päinsä saada isä hilpeämmäksi, niin
tämä muuttunut olotila ei olisi tuntunut kovinkaan painostavalta.
Kreivi käyttäytyi mitä epäitsekkäimmin: sellaisiakaan lahjoja, joita
hänen asemansa edellytti, hän ei ottanut vastaan, se, mikä vähänkin
olisi voinut muistuttaa lahjomista, torjuttiin vihaisesti, jopa
rangaistenkin; miehiänsä hän oli mitä ankarimmin käskenyt olemaan
aiheuttamatta talonomistajalle vähimpiäkään kustannuksia. Sitävastoin
sallittiin meidän lasten saada runsas osa jälkiruokaherkuista.
Antaakseni jonkinlaisen käsityksen niinä aikoina vallinneesta
viattomuudesta minun on mainittava, että äiti eräänä päivänä tuotti
meille suuren murheen kaatamalla pois meille kreivin pöydästä lähetetyn
jäätelön, koska hänestä tuntui mahdottomalta, että vatsa voisi sietää
oikeata jäätä, olipa se sokeroitu kuinka perinpohjaisesti tahansa.

Paitsi näitä herkkuja, joita sentään vähitellen opimme varsin hyvin
nauttimaan ja sietämään, tuntui meistä lapsista mieluisalta sekin,
että tarkan opintojärjestyksen ja ankaran kurin vaatimukset nyt olivat
hieman lieventyneet. Isän huono mieliala kävi yhä huonommaksi; hän ei
voinut mukautua välttämättömyyteen. Kuinka hän vaivasikaan itseänsä,
äitiä ja tulkkikuomaa, neuvosmiehiä ja kaikkia ystäviänsä yrittäessään
vapautua kreivistä! Suotta hänelle huomautettiin, että sellaisen miehen
majailu oli näissä oloissa talolle todellinen hyvätyö ja että kreivin
poistuttua tulisivat majoitetut henkilöt, olivatpa ne upseereita tai
pelkkiä sotamiehiä, alinomaa vaihtumaan. Mikään sellainen todistelu
ei ottanut häneen tehotakseen. Nykyisyys tuntui hänestä siinä määrin
sietämättömältä, ettei paha mieli sallinut hänen havaita mahdollisesti
seuraavaa vieläkin tukalampaa oloa.

Niin ollen lamaantui se toimeliaisuus, jonka hän muuten oli tottunut
kohdistamaan etupäässä meihin. Sitä, minkä hän antoi tehtäväksemme,
hän ei enää vaatinut osattavaksi yhtä täsmällisesti kuin ennen, ja
me yritimme, mikäli suinkin kävi päinsä, tyydyttää sotilasasioihin
suuntautuvaa uteliaisuuttamme, ei ainoastaan kotona, vaan myöskin
kaduilla, mikä kävi päinsä sitä helpommin, kun yötä päivää
sulkemattomana olevaa porttiamme vartioivat sotilaat eivät välittäneet
mitään edestakaisin juoksentelevista lapsista.

Ne monet asiat, joita kuninkaanluutnantin oikeusistuimen edessä
ratkaistiin, olivat aivan erikoisen mielenkiintoiset vielä sikäli, että
hän varsin mielellään liitti tuomioonsa jonkin leikkisän, henkevän,
hilpeän lausuman. Hänen päätöksensä oli ankarasti oikeudenmukainen;
sen ilmaisemistapa oli leikkisän hivelevä. Hän näytti valinneen
esikuvaksensa Ossunan herttuan. Melkein joka päivä tulkki kertoi
jonkin sellaisen jutun meidän ja äitimme huviksi. Tuo hilpeä mies
oli kerännyt itselleen pienen kokoelman sellaisia Salomon tuomioita,
mutta muistissani on vain niiden luoma yleinen vaikutelma; mitään
yksityiskohtia en saa mieleeni palautumaan.

Kreivin ihmeellistä luonnetta me opimme vähitellen yhä paremmin
tuntemaan. Tämä mies oli itse mitä selvimmin tietoinen
omituisuuksistansa, ja koska hänelle sattui aikoja, jolloin hänet
valtasi jonkinlainen apeus, paha mieli tai miten tuota pahaa haltiaa
nimittäneenkään, niin hän vetäytyi sellaisina hetkinä, jotka toisinaan
venyivät päiviksi, omaan huoneeseensa, ei tavannut ketään muuta kuin
kamaripalvelijansa eikä taipunut pakottavimmissakaan tapauksissa
päästämään ketään puheillensa. Mutta kohta pahan haltian poistuttua hän
jälleen esiintyi kuten ennenkin: leppoisana, hilpeänä ja toimeliaana.
Hänen kamaripalvelijansa Saint Jeanin, pienen, laihan ja reippaan
hyvänluontoisen miehen puheista voi päätellä, että hän oli aikaisemmin
sellaisen mielialan valtaan joutuneena aiheuttanut suuren onnettomuuden
ja yritti nyt tärkeässä, kaiken kansan nähtävissä olevassa asemassaan
vakavasti välttää sellaista hairahtumista.

Heti ensimmäisinä päivinä kreivin asetuttua taloon kutsuttiin kaikki
frankfurtilaiset maalaajat, Hirt, Schütz, Trautmann, Nothnagel ja
Juncker hänen luoksensa. He näyttivät valmiita maalauksiansa, ja kreivi
hankki itselleen ostettavissa olevat. Häntä varten tyhjennettiin
minun kaunis, valoisa, ullakkokerroksessa sijaitseva huoneeni, joka
heti muutettiin kokoelmahuoneeksi ja ateljeeksi; hän näet mieli antaa
pitkäksi aikaa työtä kaikille mainituille taiteilijoille, mutta ennen
kaikkea darmstadtilaiselle Seekatzille, jonka sivellin varsinkin
luontevia ja viattomia kohtauksia esittäessään kreiviä kovin miellytti.
Senvuoksi hän tilasi Grassesta, missä hänen vanhemmalla veljeltään
kuului olevan kaunis rakennus, kaikkien huoneiden ja kokoelmasuojain
mitat, harkitsi sitten taiteilijain keralla seinäpintojen jakamista
ja määräsi sitten, kuinka suuria tuli olla valmistettavien uusien
maalausten, joita ei aiottu kehystää, vaan kiinnittää seinään
seinäverhon osina. Nyt alkoi innokas työ. Seekatz otti maalatakseen
maalaiselämää kuvailevia kohtauksia ja onnistui erinomaisesti
kuvatessaan välittömästi luonnon mukaan vanhuksia ja lapsia;
nuorukaiset eivät tahtoneet luonnistua yhtä hyvin: ne olivat enimmälti
liian laihoja; naishenkilöt taas olivat epämiellyttäviä vastakkaisesta
syystä. Koska näet maalaajalla itsellään oli vaimona pieni, lihava,
hyväluontoinen, mutta epämiellyttävä henkilö, joka ei liene sallinut
miehen käyttää ketään muuta mallinansa, niin ei tahtonut syntyä mitään
kunnollista. Sitäpaitsi hänen oli ollut pakko suurentaa kuvattaviensa
mittasuhteita. Hänen puissaan oli totuutta, mutta lehvistö oli mitätön.
Hänen opettajansa oli Brinckmann, jonka siveltimen suorittamia
taulumaalauksia ei sovi moittia.

Maisemamaalaaja Schütz sopeutui asiaan kenties parhaiten. Hän
vallitsi ehdottomasti Reinin seutuja ja sitä aurinkoista sävyä, joka
kauniina vuodenaikana niitä elähdyttää. Hän ei ollut aivan tottumaton
käyttelemään töissään suurempaa mittakaavaa, ja hänen tekotapansa oli
siinäkin tapauksessa kiitettävä. Hän maalasi erittäin hilpeitä kuvia.

Trautmann rembrandtisoi eräitä Uuden Testamentin
kuolleistaherättämiskohtauksia ja sytytteli sen ohella tuleen kyliä ja
myllyjä. Kuten voin huoneiden suunnitelmasta havaita, oli hänellekin
myönnetty omakokoelmahuone. Hirt maalasi eräitä onnistuneita tammi- ja
pyökkimetsiä. Hänen karjalaumansa olivat kiitettävät. Juncker, joka oli
tottunut jäljittelemään kaikkein laveimmin liikkuvia alankomaalaisia,
kykeni vähiten sopeutumaan tähän tapettityyliin; hyvästä maksusta hän
sentään suostui koristelemaan erinäisiä osastoja kukkasin ja hedelmin.

Koska olin tuntenut kaikki nämä miehet varhaisimmasta nuoruudestani
saakka ja käynyt usein heidän työhuoneissaan, ja kun sitäpaitsi
kreivi mielellään näki minut lähettyvillänsä, niin minä olin läsnä
neuvoteltaessa ja tilattaessa samoinkuin teoksia vastaanotettaessakin
enkä ollenkaan arkaillut lausua mielipidettäni, varsinkaan kun
luonnoksia esiteltiin. Minä olin jo aikaisemmin maalausten kokoilijain
luona, mutta erittäinkin huutokaupoissa, joissa ahkerasti kävin,
hankkinut itselleni sen maineen, että osaan heti sanoa, mitä jokin
historiallinen kuva esittää, olipa sen aihe otettu raamatun- tai
yleisestä historiasta tai muinaistarustosta, ja ellen aina kyennytkään
oikein arvaamaan vertauskuvallisten maalausten tarkoitusta, ei
kumminkaan ollut usein läsnä toista, joka olisi sen ymmärtänyt
paremmin kuin minä. Olin myös useasti saanut taiteilijan ryhtymään
ehdottelemiini aiheisiin, ja näitä etuuksiani minä nyt viljelin mielin
määrin. Muistan vielä sepittäneeni laajan kirjoitelman, jossa kuvailin
kahtatoista Joosepin historiaa esittämään suunniteltua kuvaa; muutamia
niistä maalatuinkin.

Kerrottuani näistä poikasen suorittamiksi kieltämättä kiitettävistä
toimista mainitsen myöskin erään pienen nöyryytyksen, joka tuli
osakseni tässä taiteilijapiirissä. Minä tunsin hyvin kaikki kuvat,
jotka oli vähitellen kerätty mainittuun ullakkokamariin. Nuorekas
uteliaisuuteni ei jättänyt mitään katsomatta ja tutkimatta. Kerran
löysin uunin kupeelta mustan taulukotelon, ryhdyin tutkimaan, mitä
siinä piili, ja paljoakaan epäröimättä vedin kannen auki. Kotelossa
oleva kuva kuului epäilemättä niihin, joita ei yleensä aseteta
nähtäviin, ja vaikka yritinkin heti laatikkoa sulkea, en kumminkaan
ehtinyt sitä kyllin nopeasti tehdä. Kreivi astui huoneeseen ja
yllätti minut. — »Kuka on antanut teille luvan tämän laatikon
avaamiseen?» kysyi hän kuninkaanluutnantin ilmein. Minulla ei ollut
siihen paljoakaan sanomista, ja hän lausui kohta erittäin vakavana
tuomion: »Teidän on pysyteltävä kokonainen viikko poissa tästä
huoneesta.» — Minä kumarsin ja lähdin ja tottelin kreivin määräystä
mitä täsmällisimmin, joten kelpo Seekatz, joka työskenteli juuri siinä
huoneessa, oli kovin harmissaan. Hän näki minut mielellään luonansa,
ja minä kehittelin hieman ilkeänä kuuliaisuuteni niin pitkälle, että
asetin hänelle tavallisesti kuljettamani kahvin huoneen kynnykselle;
hänen täytyi nousta työnsä äärestä sitä noutamaan, ja tämä harmitti
häntä niin, että hän oli vähällä käydä minulle nyreäksi.

Nyt minusta tuntuu tarpeelliselta seikkaperäisemmin selittää ja
tehdä käsitettäväksi, kuinka sellaisissa tapauksissa tulin mitenkään
toimeen käyttäessäni ranskankieltä, jota en ollut oppinut. Tässäkin
oli minulle hyödyksi luontainen kykyni, jonka nojalla voin helposti
tajuta kielen soinnun, sen rytmin, korostuksen, äänensävyn ja muut
ulkoiset omituisuudet. Latinankielen nojalla olivat useat sanat minulle
tuttuja, italiankieli välitti vieläkin useampia, joten minä lyhyessä
ajassa opin palvelijoilta, sotilailta, vahtimiehiltä ja luonakävijöiltä
niin paljon, että kykenin suoriutumaan erinäisistä kysymyksistä ja
vastauksista, joskaan en voinut ottaa osaa keskusteluun. Kaikki tämä
oli kuitenkin vähäistä verrattuna siihen etuun, mikä minulle koitui
teatterista. Minä olin saanut isoisältäni vapaalipun, jota käytin joka
päivä isäni ollessa vastustavalla kannalla ja äitini minua auttaessa.
Siinä minä istuin permantopaikallani, edessäni vieras näyttämö, ja
tarkkasin liikkeitä, kasvojen ja puheen ilmeitä sitä enemmän, kun
en ymmärtänyt paljoa tai mitään siitä, mitä näyttämöllä puhuttiin
ja niinmuodoin voin huvittaa itseäni yksinomaan eleitten leikkiä ja
äänensävyä seuraamalla. Huvinäytelmää minä ymmärsin kaikkein vähimmin,
koska sen vuorosanat lausuttiin nopeasti ja koskivat jokapäiväistä
elämää, jonka lauseparsia en ollenkaan tuntenut. Murhenäytelmiä
esitettiin harvemmin, ja aleksandriinisäkeen määrämittainen liikunto,
sen tahdinomaisuus sekä ajatussisällön ylimalkaisuus tekivät sen
minulle joka suhteessa helpommin käsitettäväksi. Ei kestänyt kauan,
ennenkuin otin käsille isäni kirjastosta löytämäni Racine’in ja
lausuelin kappaleita teatraaliseen tapaan, kuten korvani ja siihen
läheisesti liittyvät puhe-elimeni olivat oppineet, erittäin vilkkaasti,
mutta kykenemättä vielä ymmärtämään kokonaisen vuoropuheen sisällystä.
Opettelinpa ulkoa kokonaisia pitkiä kohtauksiakin ja latelin niitä
kuin opetettu puhuva lintu. Se oli minulle sitäkin helpompaa, kun
olin aikaisemmin opetellut ulkoa lapselle useimmiten käsittämättömät
raamatunkohdat ja totuttautunut niitä lausuelemaan protestanttisten
saarnamiesten nuottiin. Runomittainen ranskalainen huvinäytelmä oli
silloin erittäin suosittu: Destouches’in, Marivaux’n, La Chausséen
kappaleita esitettiin usein, ja minä muistan vielä selvästi
useita luonteenomaisia henkilöhahmoja. Molière’in henkilöistä on
mieleeni jäänyt vähemmän. Voimakkaimmin minuun vaikutti Lemierre’in
»Hypermnestra», joka uutena kappaleena esitettiin huolellisesti ja
useaan kertaan. Erittäin miellyttävä oli näytelmien _Devin du Village,
Hose et Colas, Annelle et Lubin_ aiheuttama vaikutelma. Minä voin
vielä nytkin palauttaa mieleeni nauhakoristeiset pojat ja tytöt
ja heidän liikkeensä. Aivan pian minussa heräsi halu tarkastella
itse teatteria, ja siihen tarjoutuikin usein tilaisuutta. Kun
näet ei aina riittänyt kärsivällisyyttä kuunnellakseni kappaleita
kokonaisuudessaan, joten vietin aikojani usein teatterin käytävissä,
vieläpä kun vuodenaika sen salli, oven ulkopuolellakin, toisten
ikäisteni lasten keralla kaikenlaisissa leikeissä, niin seuraamme
liittyi eräs kaunis, reipas poika, joka kuului teatteriin ja jonka
olin nähnyt, tosin vain ohimennen, esittävän useita pieniä osia. Minun
kanssani hän voi parhaiten keskustella, koska minä osasin käytellä
hyväkseni ranskaani, ja hän liittyi minuun sitäkin mieluummin, kun ei
teatterissa eikä lähettyvillä ollut ketään hänen ikäistänsä ja hänen
kansallisuuteensa kuuluvaa poikaa. Me käyskelimme yksissä muulloinkin
kuin teatteriaikoina, ja näytöstenkään aikana hän ei jättänyt minua
usein rauhaan. Hän oli mitä miellyttävin pieni kerskailija, loruili
viehättävästi ja lakkaamatta ja osasi kertoa ylen paljon huvittavaa
seikkailuistaan, kiistoistaan ja muista merkillisistä asioista. Niin
ollen minä opin häneltä neljässä viikossa kieltä ja sen käyttelyä
uskomattoman paljon, joten oli kaikille käsittämätöntä, kuinka olin
yht'äkkiä, ikäänkuin innoituksen avulla, saanut vieraan kielen
valtoihini.

Heti tuttavuutemme ensimmäisinä päivinä hän veti minut mukanansa
teatteriin opastaen minut varsinkin lämpiöihin, missä näyttelijät
ja näyttelijättäret väliajoilla oleilivat ja pukeutuivat ja
riisuutuivat. Huoneisto ei ollut edullinen eikä mukava; teatteri näet
oli sullottu erääseen konserttisaliin, joten näyttelijöillä ei ollut
näyttämön takana erikoisia omia osastojansa. Eräässä verraten isossa
sivuhuoneessa, joka aikaisemmin oli ollut peliseurueiden käytettävänä,
oleskelivat nyt molemmat sukupuolet enimmäkseen yht'aikaa näyttämättä
arastelevan toisiansa enempää kuin meitä lapsiakaan, ellei pukeutuminen
ja vaatteiden vaihtaminen aina tapahtunut mahdollisimman säädyllisesti.
Minä en ollut sellaista milloinkaan ennen kokenut, mutta se alkoi pian,
yhä uudelleen siellä käydessäni, tottumuksen voimasta muuttua ihan
luonnolliseksi.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin minut valtasi oma erikoinen harrastus.
Nuori Derones — niin tahdon poikaa nimittää — jonka tuttavuutta minä
yhä pidin yllä, oli kerskailuistansa huolimatta hyväntapainen ja varsin
sievästi käyttäytyvä poika. Hän esitteli minut sisarellensa, joka
oli pari vuotta meitä vanhempi, erittäin miellyttävä tyttö, solakka,
säännöllinen, ruskeaihoinen, tummatukkainen ja -silmäinen; hänen koko
käytöksessään oli jotakin hiljaista, jopa surumielistäkin. Minä yritin
olla hänelle mieliksi kaikella muotoa, mutta en voinut saada häntä
suuntaamaan minuun huomiotansa. Nuoret tytöt luulottelevat olevansa
nuorempiin poikiin verraten paljon edistyneempiä, pitävät silmällä
nuorukaisia ja kohtelevat tätimäisesti poikaa, joka suuntaa heihin
ensimmäisen hellän taipumuksensa. Nuoremman veljen kanssa minä en
joutunut mihinkään tekemisiin.

Toisinaan, kun heidän äitinsä oli harjoituksissa tai vierailemassa,
me leikimme tai seurustelimme heidän asunnossaan. Minä muistin aina
siellä käydessäni ojentaa kaunottarelle jonkin kukkasen, hedelmän tai
muuta sentapaista. Hän ottikin lahjan aina erittäin sievästi vastaan
ja kiitti mitä kohteliaimmin, mutta minä en nähnyt hänen murheellisen
katseensa milloinkaan ilahtuvan enkä huomannut hänen muutenkaan minusta
vähääkään välittävän. Vihdoin luulin keksiväni hänen salaisuutensa.
Poika osoitti minulle hienoin silkkiuutimin varustetun, hänen
äidillensä kuuluvan vuoteen takana riippuvaa pastellikuvaa, kauniin
miehen muotokuvaa, ja huomautti samalla viekkain ilmein, että tuo
oikeassaan ei ollut isä, mutta kävi sentään isästä; ja kun hän siinä
tuota miestä ylisti ja tapansa mukaan seikkaperäisesti ja kerskaillen
yhtä ja toista kertoi, niin minä olin saavinani selville, että tytär
oli isän, molemmat toiset lapset sitävastoin kotiystävän. Niin minulle
selittyi hänen murheellinen katsantonsa, ja minä kiinnyin häneen nyt
entistä enemmän.

Tyttöön kohdistuva tunteeni auttoi minua kestämään toisinaan
rajattomiin menevän veljen huimia juttuja. Minun täytyi usein kuunnella
laajoja kertomuksia hänen sankariteoistansa: kuinka hän oli jo usein
ollut kaksintaistelussa tahtomatta kuitenkaan toista vahingoittaa;
kaikki muka oli tapahtunut yksinomaan kunnian vuoksi. Hän oli aina
osannut saattaa vastustajansa aseettomaksi ja antanut hänelle sitten
anteeksi; osasipa hän niin hyvin iskeä säilän toisen kädestä, että oli
itse kerran joutunut pahaan pulaan, kun oli lennättänyt vastustajan
miekan korkeaan puuhun, josta sitä ei ollut helppo saada jälleen
käsiinsä.

Teatterissakäyntejäni helpotti suuressa määrin se seikka, että
kaupungintuomarilta saamani vapaalippu avasi pääsyn kaikkialle, siis
myöskin näyttämön etualalla oleville paikoille.

Etuala oli ranskalaiseen tapaan erittäin syvä; molemmilla sivuilla oli
istuimia, jotka matalan kaiteen rajoittamina kohosivat useina riveinä
toisiansa korkeammalle, vieläpä niin, että ensimmäiset istuimet eivät
olleet paljon näyttämöä ylempänä. Se oli kokonaisuudessaan erikoinen
kunniapaikka; yleensä sitä käyttivät ainoastaan upseerit, vaikka
näyttelijäin läheisyys tuhosi kaiken miellyttävyyden, joskaan ei koko
mielenlumetta. Senkin tavan tai pahan tavan, jota Voltaire kovin
moittii, minä ehdin kokea ja omin silmin nähdä. Kun katsomon ollessa
täysi ja esimerkiksi joukkojen marssiessa kaupungin läpi arvossapidetyt
upseerit pyrkivät noille kunniasijoille, jotka kuitenkin olivat
tavallisesti jo vallatut, niin sijoitettiin vielä muutamia penkki- ja
tuolirivejä itse näyttämölle, joten sankareilla ja sankarittarilla ei
ollut muuta neuvoa kuin ilmaista salaisuutensa erittäin rajoitetulla
alueella univormujen ja kunniamerkkien keskellä. Minä olin itse nähnyt
»Hypermnestran» esitettävän sellaisissa olosuhteissa.

Esirippua ei laskettu näytösten loppuessa, ja mainittava on vielä eräs
omituinen tapa, jonka täytyi minusta tuntua erittäin kummalliselta,
koska minusta, aito saksalaisesta pojasta, tuntui sietämättömältä
sen taidetta rikkova sävy. Teatteria näet pidettiin mitä suurimpana
pyhäkkönä, ja siinä sattuvaa häiriötä olisi täytynyt heti käsitellä
mitä vakavimpana yleisön majesteettiin kohdistuvana rikoksena.
Senvuoksi seisoi aina huvinäytelmiä esitettäessä kaksi krenatööriä,
kivääri jalalla, ihan julkisesti taimman esiripun kummallakin
sivulla ollen kaiken sen todistajana, mitä ahtaimmassa perheen
piirissä tapahtui. Koska, kuten sanottu, esirippua ei laskettu
näytösten väliajoilla, astui musiikin alkaessa soida kaksi uutta
vahtimiestä heidän sijaansa marssien näyttämölaitteiden takaa suoraan
ensinmainittujen eteen, jotka sitten vetäytyivät lakaisin yhtä
täsmällisesti. Sellainen järjestys on tietenkin mitä suurimmassa määrin
omansa tuhoamaan kaikkea sitä, mitä teatterissa nimitetään illusioksi
ja hämmästyttää sitä enemmän, kun tämä tapahtui niihin aikoihin,
jolloin Diderot’n periaatteiden ja esimerkkien mukaan vaadittiin
näyttämöltä luonnollisinta luonnollisuutta ja mainittiin täydellistä
mielenlumetta näytelmätaiteen varsinaisena päämääränä. Murhenäytelmä
oli sentään vapaa sellaisesta sotilaallisesta poliisivalvonnasta, joten
muinaisajan sankareilla oli oikeus vartioida itseänsä; mutta mainitut
krenatöörit seisoivat kuitenkin verraten lähellä kulissien takana.

Mainitsen tässä vielä, että olen nähnyt esitettävän Diderot’n
»Perheenisän» ja Palissot’n »Filösofin» ja että viimeksimainitusta
näytelmästä vielä varsin hyvin muistan filosofin, joka kulkee
nelinryömin ja pureksii raakaa vihanneskimppua.

Kaikki nämä vaihtelevat esitykset eivät kumminkaan voineet aina
pidättää meitä lapsia näyttämötalossa. Kauniin sään vallitessa
me leikimme sen edustalla ja läheisyydessä keksien kaikenlaisia
hassutuksia, jotka eivät varsinkaan pyhä- ja juhlapäivinä suinkaan
sointuneet meidän ulkoasuumme; minä ja vertaiseni näet esiinnyimme
silloin puettuina edellä sadussa mainittuun tapaan: hattu kainalossa ja
kupeella pieni miekka, jonka kahvaa koristi iso silkkinen nauharuusuke.
Kerran, kun olimme pitkän aikaa elämöineet ja Derones oli liittynyt
seuraamme, juolahti viimeksimainitun mieleen, että minä olin häntä
loukannut ja että minun täytyi antaa hänelle hyvitystä. Minä tosin en
käsittänyt, mikä oli voinut hänelle antaa aihetta loukkaantumiseen,
mutta tyydyin hänen haasteeseensa ja aioin paljastaa säiläni. Mutta
hänpä vakuutti minulle, että tällaisissa tapauksissa aina mentiin
yksinäisiin paikkoihin, jotta asia voitiin ratkaista häiriytymättä.
Niinpä siirryimme muutaman ladon taakse ja asetuimme vastakkain.
Kaksintaistelu suoritettiin hieman teatraaliseen tapaan, säilät
helisivät, ja iskut suistuivat syrjään, mutta siinä tuoksinassa hänen
miekkansa kärki kietoutui minun miekankahvani nauharuusukkeeseen.
Ruusuke tuli puhkaistuksi, ja vastustajani vakuutti nyt saaneensa
täyden hyvityksen, syleili minua, tehden senkin sangen teatraalisesti,
ja niin lähdimme lähimpään kahvilaan toipuaksemme mantelimaitolasien
ääressä mielenliikutuksestamme ja solmiaksemme entistä lujemmaksi
vanhan ystävyysliittomme.

Kerron tässä vielä erään toisen seikkailun, joka sekin sattui
teatteritalossa, joskin myöhemmin. Minä istuin erään leikkitoverini
keralla permantopaikallani ihan rauhallisesti ja hyvillä mielin
katsellen soolotanssia, jota erittäin taitavasti ja miellyttävästi
suoritti eräs suunnilleen meidän ikäisemme kaunis nuorukainen,
läpimatkalla olevan ranskalaisen tanssimestarin poika. Hän oli,
kuten tanssijat ainakin, puettu tiukkaan punaiseen silkkinuttuun,
joka lyhyeen vannehameeseen päättyen ulottui häilymään polven
yläpuolelle. Me olimme koko yleisön keralla osoittaneet suosiotamme
tälle aloittelevalle taiteilijalle, kun samassa johtui mieleeni,
en tiedä mistä syystä, eräs moraalinen miete. Minä sanoin
seuralaiseliöni: Kuinka kauniissa asussa tuo poika olikaan ja kuinka
miellyttävältä hän näyttäkään; mutta kukapa tietää, millaiseen
repaleiseen nuttuun puettuna hän tämän yön nukkuu! — Kaikki olivat jo
nousseet paikoiltansa, mutta tungos esti meitä pääsemästä eteenpäin.
Rouvashenkilö, joka oli istunut vieressäni ja nyt seisoi ihan
lähelläni, sattui olemaan tuon nuoren taiteilijan äiti ja oli kovin
loukkaantunut huomautuksestani. Onnettomuudekseni hän osasi riittävästi
saksaa ymmärtääkseen, mitä olin sanonut, ja puhui sitä juuri sen
verran, että kykeni toreilemaan. Hän piti minulle kelpo nuhdesaarnan,
kysyi, kuka minä olin rohjetakseni epäillä tuon nuorukaisen perheoloja
ja varallisuutta, sanoi joka tapauksessa voivansa pitää häntä minun
veroisenani ja uskoi hänen kykyjensä voivan tuottaa hänelle onnea,
josta minulla ei ollut aavistustakaan. Nuhdesaarnansa hän piti keskellä
tungosta herättäen huomiota ympärillä seisovissa, jotka ajattelivat
minun menetelleen ties miten säädyttömästi. Koska en voinut pyytää
anteeksi enkä etääntyä hänen luotansa, olin tosiaankin hämilläni, ja
kun hän hetkiseksi rauhoittui, sanoin enempää ajattelematta: Miksi tämä
meteli? Tänään terve, huomenna kuollut! — Nuo sanat näyttivät saavan
naisen vaikenemaan. Hän loi minuun silmäyksen ja poistui luotani niin
pian kuin se suinkin kävi päinsä. Minä en ajatellut enempää sanojani.
Vasta joitakin aikoja myöhemmin ne johtuivat mieleeni, kun poika ei
enää ilmaantunut näkyviin, koska oli sairastunut, vieläpä erittäin
vaarallisesti. En tiedä sanoa, johtiko tauti kuolemaan.

Sellaisia sopimattomaan aikaan, jopa sopimattomastikin lausuttujen
sanojen sisältämiä enteitä pitivät jo vanhanajan kansat erittäin
tärkeinä, ja ylen merkillistä on, että uskon ja taikauskon muodot ovat
kaikkien kansojen keskuudessa ja kaikkina aikoina pysyneet samoina.

Kaupunkimme valtaamisen ensimmäisestä päivästä alkaen oli varsinkin
lapsilla ja nuorisolla alinomaista huvia. Teatteri ja tanssiaiset,
paraati- ja läpikulkumarssit vetivät vuorotellen huomiotamme puoleensa.
Erittäinkin viimeksimainitut lisääntyivät yhä, ja sotilaselämä näytti
meistä varsin hauskalta ja hupaiselta.

Kuninkaanluutnantin oleskelu talossamme tuotti meille sen edun, että
saimme vähitellen nähdä kaikki ranskalaisen armeijan huomattavat
henkilöt ja varsinkin katsella läheltä kaikkein ensimmäisiä, joiden
nimet huhu jo oli kantanut kuuluviimme. Niinpä voimmekin portailta
ja porrastasanteilta käsin, ikäänkuin parvekkeelta, varsin mukavasti
katsella ohitsemme kulkevia kenraalikunnan jäseniä. Ennen kaikkia
muistan Soubise’in prinssin, kauniin ja suopean herran, mutta
kaikkein selvimmin marsalkka von Broglion, nuoremman, pienehkön,
mutta hyvärakenteisen, vilkkaan, älykkäästi ympärillensä silmäilevän,
ketterän miehen.

Hän saapui useita kertoja kuninkaanluutnantin luo, ja helppo oli
havaita, että puheenalaisina olivat tärkeät asiat. Majoituksen
ensimmäisen neljännesvuoden kuluessa olimme tuskin ehtineet sopeutua
tähän uuteen olotilaan, kun jo levisi epämääräinen tieto, jonka
mukaan liittolaiset olivat marssimassa päin ja Braunschweigin herttua
Ferdinand oli tulossa karkoittamaan ranskalaisia Mainin varrelta.
Viimeksimainituita, jotka eivät juuri voineet ylistää sotaonnensa,
ei suinkaan pidetty erinomaisina, ja Rossbachin taistelun jälkeen
luultiin Voitavan heitä halveksia; herttua Ferdinandiin luotettiin
ehdottomasti, ja kaikki preussilaismieliset odottivat hartaasti
vapautumista tähänastisesta taakasta. Isäni oli hieman hilpeämpi,
äitini huolestunut. Äiti oli kyllin älykäs oivaltaakseen, että
nykyisen pienen ikävyyden sijaan voi helposti tulla suuri hankaluus;
saattoi näet liiankin selvästi havaita, ettei tarkoituksena ollut
lähteä herttuaa vastaan, vaan odottaa hänen hyökkäystänsä kaupungin
läheisyydessä. Ranskalaisten häviö, pako, kaupungin puolustus, vaikkapa
vain peräytymisen turvaamiseksi ja sillan säilyttämiseksi, pommitus,
ryöstö, kaikki tuo ilmeni kiihtyneessä mielikuvituksessa huolestuttaen
molempia puolueita. Äitini, joka voi sietää kaikkea muuta, mutta ei
huolestumista, esitti tulkin välityksellä pelkonsa kreiville saaden
sellaisissa tapauksessa yleisesti käytetyn vastauksen: hänen tuli olla
ihan rauhallinen, koska ei ollut mitään pelättävissä, pysyä muuten
alallansa ja olla juttelematta asiasta kenellekään.

Useita joukko-osastoja kulki kaupungin läpi; niiden kerrottiin
pysähtyneen Bergenin luo. Tulijoita ja menijöitä, ratsastajia ja
jalankulkijoita ilmaantui yhä enemmän, ja talomme oli yötä päivää
kuohunnan tilassa. Tänä aikana minä näin usein marsalkka Broglion, aina
hilpeänä, joka kerta eleiltään ja käytökseltään täysin samanlaisena, ja
myöhemmin minua on ilahduttanut nähdä mies, joka oli ilmielävänä tehnyt
minuun hyvän ja pysyvän vaikutuksen, historiassa kiittäen mainittuna.

Niin saapui vihdoin levottoman pääsiäisviikon jälkeen 1759
pitkäperjantai. Syvä hiljaisuus ennusti lähestyvää myrskyä. Meitä
lapsia oli kielletty poistumasta kotoa; isä oli levoton ja lähti
ulos. Taistelu alkoi; minä kiipesin ylimmälle ullakolle, josta tosin
en päässyt näkemään seutua, mutta voin varsin hyvin kuulla tykkien
jylinän ja kivääritulen rätinän. Muutaman tunnin kuluttua me näimme
ensimmäiset taistelun aiheuttamat jäljet: jono vaunuja, joissa näkyi
haavoitettuja monin surkein tavoin runneltuina ja erilaisin elein,
vieri hiljaa ohitsemme kohti sairaalaksi muutettua Pyhän Neitsyen
luostaria. Kaupunkilaisissa heräsi heti armeliaisuus. Olutta, viiniä,
leipää ja rahaa ojennettiin niille, jotka vielä kykenivät ottamaan
jotakin vastaan. Mutta kun vähän myöhemmin huomattiin haavoittuneita
ja vangiksijoutuneita saksalaisia, ei säälillä ollut enää rajoja, vaan
näytti siltä, kuin jokainen olisi tahtonut uhrata kaiken irtaimen
omaisuutensa, kunhan saisi auttaa hätääkärsiviä maanmiehiänsä.

Nuo vangitut olivat kuitenkin merkkinä liittolaisille onnettomasta
taistelusta. Isäni, joka puoluekiihkossaan oli ihan varma siitä,
että he Voittaisivat, intoutui uhkarohkeasti lähtemään toivottuja
voittajia vastaan ottamatta huomioon, että häviävän puolen täytyisi
sitä ennen paeta hänen kulkemaansa tietä. Ensinnä hän lähti Friedbergin
portin edustalla olevaan puutarhaansa, missä huomasi autiuden ja
rauhan vallitsevan; sitten hän uskaltautui Bornheimin nummelle,
missä kuitenkin pian sai näkyviinsä erinäisiä yksitellen kulkevia
sissejä ja kuormarenkejä, jotka huvikseen ammuskelivat rajakiviä,
niin että takaisin kimmahtava lyijy vingahteli uteliaan vaeltajan
korvien ympärillä. Niin ollen hän piti sentään otollisempana lähteä
paluumatkalle ja sai hieman tiedusteltuansa kuulla sen, mitä jo
ammunnasta olisi pitänyt huomata, nimittäin että ranskalaisten asiat
olivat hyvin ja ettei peräytymisestä ollut kysymystäkään. Palattuaan
ihan harmistuneena kotiin hän kerrassaan menetti tavanomaisen
malttinsa, kun näki haavoittuneita ja vangittuja maanmiehiänsä.
Hänkin käski ojentaa ohikuljetetuille monenlaisia lahjoja; mutta vain
saksalaisten piti niitä saada, mikä ei ollut aina mahdollista, koska
kohtalo oli sullonut yhteen ystävät ja viholliset.

Äiti ja me lapset, jotka olimme jo aikaisemmin luottaneet kreivin
sanaan ja senvuoksi viettäneet päivän verraten rauhallisesti, olimme
ylen iloiset, ja äiti oli sitäkin lohdutetumpi, kun oli aamulla
neulansa avulla kysynyt neuvoa Aarreaittansa oraakkelilta ja saanut
sekä nykyisyyteen että tulevaisuuteen nähden erittäin lohdullisen
vastauksen. Me toivoelimme isällemme samaa uskoa ja samaa mieltä,
mairittelimme häntä minkä osasimme ja pyysimme häntä nauttimaan
hieman ruokaa, jota vailla hän oli ollut kaiken päivää, mutta hän
torjui hyväilymme ja kaiken ravinnon ja lähti huoneeseensa. Ilomme ei
kumminkaan häiriytynyt: asia oli ratkaistu; kuninkaanluutnantti, joka
oli vastoin tavallisuutta ollut tämän päivän satulassa, palasi vihdoin,
ja hänen läsnäolonsa olikin nyt tarpeellisempi kuin koskaan ennen.
Me juoksimme häntä vastaan, suutelimme hänen käsiänsä ja ilmaisimme
hänelle iloamme. Se näytti häntä kovin miellyttävän. »Hyvä on!» virkkoi
hän tavallista suopeammin. »Minä olen iloinen teidänkin tähtenne,
rakkaat lapset!» Hän käski heti tarjota meille makeisia, makeata
viiniä, kaikkea, mitä parasta oli saatavissa, ja lähti huoneeseensa,
ympärillään jo suuri joukko ahdistelevia, vaativia ja anelevia
henkilöitä.

Me pidimme nyt oivat kemut, valitimme, ettei isä ottanut niihin
osaa, ja pyytämällä pyysimme äitiä kutsumaan hänet; mutta hän,
meitä viisaampi, tiesi varsin hyvin, kuinka epämieluisia hänelle
olisivat sellaiset lahjat. Sillävälin äiti oli järjestellyt hieman
iltasta ja olisi mielellään lähettänyt hänelle annoksen huoneeseen,
mutta sellaista epäjärjestystä isä ei suvainnut milloinkaan, ei
äärimmäisissäkään tapauksissa. Niin ollen korjattiin pöydästä
pois makeat antimet ja koetettiin houkutella hänet tulemaan alas
ruokasaliin, kuten ainakin. Vihdoin hän suostuikin, vastahakoisesti,
ja me emme aavistaneetkaan, millaisen onnettomuuden siten valmistimme
hänelle ja itsellemme. Portaat kulkivat läpi koko talon ja ohi kaikkien
eteisten. Isän täytyi alas tullessaan kulkea kreivin huoneiden ohitse.
Hänen eteisensä oli niin täynnä väkeä, että hän päätti astua ulos
selviytyäkseen useammista yhdellä kertaa, ja tämä tapahtui pahaksi
onneksi juuri isän tullessa portaita alas. Kreivi astui häntä vastaan,
tervehti ja virkkoi: »Te varmaan onnittelette meitä ja itseänne sen
johdosta, että tämä asia luonnistui niin hyvin.» — Enpä suinkaan!
vastasi isäni kiukuissaan: kunhan olisivat ajaneet teidät hiiteen,
vaikkapa minun olisikin täytynyt lähteä mukaan. — Kreivi oli hetkisen
vaiti, mutta sitten hän huudahti raivoissaan: »Sitä te vielä kadutte!
Te ette saa ilman muuta loukata oikeata asiaamme ja minua!»

Isä oli sillävälin astellut rauhallisesti alas, istuutui luoksemme
pöydän ääreen ja alkoi aterioida. Me olimme siitä mielissämme, kun
emme tietäneet, kuinka arveluttavalla tavalla hän oli sydäntänsä
keventänyt. Pian senjälkeen äiti kutsuttiin ulos, ja meidän teki
kovin mielemme kertoa isälle, millaisia makeisia kreivi oli meille
lahjoittanut. Äitiä ei kuulunut takaisin. Vihdoin astui huoneeseen
tulkki. Hänen viittauksestaan meidät lähetettiin makuulle; oli jo
myöhä, ja me tottelimme mielellämme. Rauhallisesti yön nukuttuamme me
kuulimme siitä valtavasta järkytyksestä, jonka alaisena talomme oli
edellisenä iltana ollut. Kuninkaanluutnantti oli heti käskenyt jättää
isän vartioitavaksi. Hänen miehensä tiesivät hyvin, ettei käynyt
koskaan häntä vastusteleminen, mutta toisinaan he olivat ansainneet
kiitosta, kun olivat käskyä täyttäessään viivytelleet. Tätä mielialaa
tulkki-kuoma, joka ei milloinkaan menettänyt malttiansa, osasi
erinomaisesti pitää heissä eleillä. Hälinä oli muutenkin niin suuri,
että viivyttely jäi huomaamatta ja selittyi aivan helposti. Hän oli
kutsuttanut äitini ja jättänyt adjutantin ikäänkuin hänen käsiinsä,
jotta hän saisi pyytämällä pyytää vain hieman viivytystä. Itse hän
riensi kohta tapaamaan kreiviä, joka hyvin itsensä hilliten oli heti
vetäytynyt sisäsuojiin antaen kaikkein kiireellisimpäinkin asiain
mieluummin hieman odottaa, sen sijaan että olisi purkanut kiukkuansa
johonkin viattomaan ja suorittanut jonkin arvoansa haittaavan ratkaisun.

Tulkin kreiville lausumat sanat ja koko keskustelun juoksun kertoi
meille pyylevä kuoma itse, joka oli aika ylpeä asian onnellisesta
ratkaisusta, vieläpä niin moneen kertaan, että voin sen varsin hyvin
muististani tähän merkitä.

Tulkki oli uskaltanut avata kreivin työhuoneen oven ja astui sisään
rikkoen siten kaikkein ankarimman kiellon. »Mitä tahdotte?» huusi
kreivi hänelle vihaisesti. »Ulos! Tänne ei saa tulla käskemättä kukaan
muu kuin Saint Jean.»

Pitäkää siis minua hetkinen Saint Jeanina, virkkoi tulkki.

»Siihen tarvitaan erinomaista mielikuvitusta. Kaksi hänen kokoistansa
ei riitä muodostamaan teidänlaistanne. Poistukaa!»

Herra kreivi, teille on taivas suonut erinomaisen lahjan, ja minä
vetoan siihen.

»Aiotte minua imarrella! Älkää luulko, että se onnistuu.»

Teillä, herra kreivi, on se lahja, että voitte kiihtymyksen, kiukunkin
hetkinä kuunnella toisten mielipiteitä.

»Riittää, riittää! Juuri mielipiteistä täällä on jo liian paljon
kuultu. Minä tiedän liiankin hyvin, ettei meitä täällä suosita, että
kaupungin asukkaat katselevat meitä karsaasti.»

Eivät kaikki!

»Erittäin monet! Mitä! Nämä kaupunkilaiset, valtakunnankaupungin
asukkaita he tahtovat olla? He ovat nähneet keisarinsa tulevan
valituksi ja kruunatuksi, ja kun hän, väärämielisten ahdistamana,
on vaarassa menettää maansa ja joutua häviölle anastajaa vastaan
taistellessaan, kun hän onneksi löytää uskollisia liittolaisia, jotka
tahtovat uhrata rahansa ja verensä hänen edukseen, niin he eivät halua
ottaa kantaakseen pienintäkään rasitusta, joka heidän osakseen tulee,
jotta valtakunnan vihollinen saataisiin nöyryytetyksi?»

Ovathan nuo mielipiteet olleet jo kauan tiedossanne ja olettehan
viisaana miehenä niitä suvainnut; sitäpaitsi on huomattava, että
niiden kannattajat muodostavat vähemmistön. Vain muutamia harvoja ovat
häikäisseet vihollisen loistavat ominaisuudet, vihollisen, jota itsekin
pidätte erinomaisena miehenä, vain muutamia, tiedättehän sen!

»Tiedän! Liian kauan olen sen tietänyt ja sitä sietänyt, muutenhan ei
tuo olisi rohjennut mitä tärkeimpänä hetkenä lausua minulle vasten
kasvoja sellaisia loukkauksia. Olipa heitä miten paljon tahansa, tämä
heidän uskalias edusmiehensä joutuu rangaistavaksi, ja heidän tulee
huomata, mitä heillä on odotettavana.»

Minä pyydän vain siirtämään asian tuonnemmaksi, herra kreivi!

»Eräissä asioissa ei voi toimia liian nopeasti.»

Vain hieman tuonnemmaksi!

»Naapuri! Te aiotte houkutella minut menettelemään väärin; se ei tule
teille onnistumaan.»

Minä en tahdo houkutella väärin menettelemään enempää kuin väärin
menettelemästä pidättääkään. Päätöksenne on oikeudenmukainen; se
soveltuu ranskalaiselle, se soveltuu kuninkaanluutnantille; mutta
ottakaa huomioon, että olette myös kreivi Thoranc.

»Hänellä ei ole tässä mitään sanomista.»

Pitäisi sentään kuulla häntäkin, kelpo miestä.

»Mitä hänellä sitten olisi sanottavaa?»

Hän sanoisi näin: Herra kuninkaanluutnantti! Te olette kauan
suhtautunut kärsivällisesti moniin pimeihin, vastahakoisiin,
taitamattomiin ihmisiin, kunhan he eivät ole käyttäytyneet ylen pahasti
teitä kohtaan. Tämä tosin on menetellyt sangen pahasti, mutta hillitkää
itsenne, herra kuninkaanluutnantti, ja jokainen on teitä senvuoksi
kiittävä ja ylistävä.

»Te tiedätte, että minä toisinaan siedän kujeitanne, mutta älkää
käyttäkö väärin minun hyväntahtoisuuttani. Eivätkö nämä ihmiset ole
kerrassaan sokaistuneet? Jos olisimme nyt hävinneet taistelussa, niin
millaiseksi olisi heidän kohtalonsa muodostunut? Me taistelemme aina
porteille saakka, suljemme kaupungin, me kestämme, puolustaudumme
suojataksemme peräytymisemme sillan yli. Luuletteko, että vihollinen
olisi sillävälin istunut kädet ristissä? Se heittää kranaatteja ja
mitä käsillä on, ja ne sytyttävät minkä voivat. Mitä tahtookaan tuo
talonomistaja? Näissä huoneissa räjähtäisi kaiketi nyt pommi, ja toinen
seuraisi aivan kohta; näissä huoneissa, joiden kirottuja silkkisiä
seinäverhoja minä olen säästellyt siinä määrin, etten ole karttojani
seinään naulannut! Heidän olisi pitänyt Viettää koko päivä polvillansa,
rukoillen.»

Monet ovatkin niin tehneet!

»Heidän olisi pitänyt rukoilla meille siunausta, ottaa kenraalit ja
upseerit vastaan kunnian- ja riemunosoituksin ja tarjota väsyneille
sotilaille virvokkeita. Sen sijaan tärvelee tuon puoluehengen myrkky
elämäni kauneimmat, onnellisimmat, suuren huolen ja ponnistuksen avulla
hankitut hetket!»

Se on puoluehenkeä; mutta tätä miestä rankaisemalla te sitä vain
lisäätte. Samanmieliset julistavat teidät barbaariksi, tyranniksi,
pitävät häntä marttyyrina, joka on joutunut kärsimään hyvän asian
vuoksi, ja nekin, jotka ajattelevat toisin, nekin, jotka nyt ovat hänen
vastustajiansa, näkevät hänessä ainoastaan kansalaisensa, valittavat
hänen kohtaloansa ja vaikka myöntävätkin, että olette oikeassa, ovat
kuitenkin sitä miellä, että menettelynne on liian ankara.

»Minä olen kuunnellut teitä jo liian kauan: korjautukaa täältä pois!»

Kuulkaa vielä eräs seikka! Ottakaa huomioon, ettei tälle miehelle,
tälle perheelle voisi tapahtua mitään kamalampaa. Teillä ei ole ollut
syytä ihastella talon herran hyväntahtoisuutta; mutta talon rouva on
noudattanut ennakolta kaikkia toivomuksianne, ja lapset ovat pitäneet
teitä enonansa. Nyt te yhdellä ainoalla iskulla tuhoatte iäksi tämän
kodin onnen. Voinpa sanoa, ettei taloon osunut pommi olisi aiheuttanut
ankarampaa hävitystä. Minä olen useasti ihaillut teidän malttianne,
herra kreivi; antakaa minulle tilaisuutta tällä kertaa teitä hartaasti
kunnioittaa. Kunnioitettava on sotilas, joka vihollisenkin luona pitää
itseänsä kestiystävänä, ja tässähän ei ole kysymyksessä vihollinen,
vaan harhaanjoutunut henkilö. Voittakaa itsenne, tehkää niin, ja se on
oleva teille ikuiseksi kunniaksi!

»Sepä olisi merkillistä!» virkkoi kreivi hymyillen.

Ei muuta kuin luonnollista, vastasi tulkki. Minä en ole lähettänyt
rouvaa ja lapsia luoksenne rukoilemaan, koska tiedän, että sellaiset
kohtaukset teitä suututtavat, mutta tahdon teille kuvailla, kuinka
rouva ja lapset teitä kiittävät, tahdon kuvailla, kuinka he pitkin
ikäänsä juttelevat Bergenin taistelusta ja teidän sinä päivänä
osoittamastanne jalomielisyydestä, kuinka he sen kertovat lapsilleen ja
lapsenlapsilleen ja osaavat herättää vieraissakin samaa mielenkiintoa
teitä kohtaan. Sellainen teko ei voi milloinkaan hävitä olemattomiin!

»Te ette osaa arkaan kohtaani, tulkki. Jälkimainetta en tapaa ajatella,
se on muita, ei minua varten; minun huolenani on tehdä se, mikä on
kulloinkin oikeata, olla vähääkään kunniastani tinkimättä. Me olemme jo
käytelleet liian paljon sanoja; nyt minä lähden — ja kiittäkööt teitä
ne kiittämättömät, jotka minä armahdan!»

Tulkki, jota tämä odottamattoman onnellinen ratkaisu yllätti ja
liikutti, ei voinut pidättää kyyneleitänsä ja aikoi suudella kreivin
käsiä; mutta kreivi torjui hänen aikeensa ja lausuen ankarasti ja
vakavasti: Tiedättehän, etten voi sellaista sietää! Samassa hän
astui etuhuoneeseen ryhtyäkseen toimittamaan kiireellisiä asioita ja
kuullakseen, mitä lukuisat odottavat henkilöt häneltä tahtoivat. Siten
asia päättyi, ja me vietimme seuraavana aamuna eilisten makeislahjain
ääressä juhlaa sen johdosta, että oli väistynyt vaara, jonka uhkan me
olimme onnellisesti nukkuen sivuuttaneet.

En tahdo ratkaista, oliko tulkki tosiaankin niin viisaasti puhunut, vai
oliko hän ehkä vain kohtauksen sellaiseksi kuvitellut, kuten hyvän ja
onnistuneen teon jälkeen yleensä tapahtuu; missään tapauksessa hän ei
sitä toistaessaan milloinkaan muunnellut. Joka tapauksessa tämä päivä
tuntui hänestä elämänsä vaikeimmalta, mutta samalla kunniakkaimmalta.
Missä määrin kreivi muuten vieroi kaikkea väärää kursailua, aina torjui
arvonimen, joka ei hänelle kuulunut, ja kuinka hän hilpeinä hetkinänsä
aina esiintyi henkevänä, siitä olkoon todistuksena eräs pieni tapaus.

Eräs ylhäinen mies, joka hänkin kuului omituisten yksinäisten
frankfurtilaisten joukkoon, otaksui olevansa velvollinen valittamaan
majoituksen johdosta. Hän tuli itse; tulkki tarjoutui häntä
palvelemaan, mutta hän arveli tulevansa toimeen ilmankin. Hän astui
kreivin eteen kohteliaasti kumartaen ja lausui: Teidän ylhäisyytenne!
Kreivi kumarsi hänkin ja antoi puhuttelijalle saman arvonimen.
Siitä hämmästyneenä valittaja luuli sanoneensa liian vähän, kumarsi
syvempään ja lausui: Teidän korkeutenne! — »Hyvä herra», virkkoi
kreivi ihan vakavasti, »ei huolita enää jatkaa, sillä voimme helposti
ehtiä majesteettiin asti». — Toinen oli ylen hämillänsä eikä tietänyt
mitä sanoa. Tulkki, joka seisoi vähän matkan päässä ja oli selvillä
koko asiasta, oli kyllin ilkeä ollakseen asiaan puuttumatta. Kreivi
jatkoi erittäin hilpeänä: »No, hyvä herra, mikä onkaan nimenne?» —
Spangenberg, vastasi puhuteltu. — »Minun nimeni», virkkoi kreivi, »on
Thoranc. Spangenberg, mitä asiaa teillä on Thorancille? Istutaan, juttu
tulee tuossa paikassa ratkaistuksi?»

Niin asia tosiaankin heti ratkaistiin, vieläpä niin, että se kovin
tyydytti sitä henkilöä, jota olen tässä Spangenbergiksi nimittänyt.
Vahingoniloinen tulkki kertoi sen meille jo samana iltana, eikä
ainoastaan kertonut, vaan esitti kaikki siihen kuuluvat asenteet ja
eleet.

Tällaisten häiriöiden, levottomuuksien ja ahdinkojen jälkeen palasi
varsin pian entinen turvallisuus ja kepeä mieli, joka auttaa varsinkin
nuorisoa päivästä toiseen, kunhan olot edes jossakin määrin käyvät
laatuun. Kiihkeää kiintymystäni ranskalaiseen teatteriin lisäsi
jokainen näytös; minä en laiminlyönyt yhtäkään tilaisuutta, vaikka joka
kerta, kun palasin teatterista ja omaisteni luo ruokapöydän ääreen
istuutuessani varsin usein tyydyin pelkkiin aterian jäännöksiin,
sain sietää isän alinomaisia nuhteita: teatteri muka ei kelvannut
mihinkään eikä voinut mihinkään johtaa. Minä esitin sellaisessa
tapauksessa yleensä kaikki ne todisteet, joita näytelmän puolustajilla
on käytettävänään, kun joutuvat sellaiseen pulaan kuin minä. Onnessa
hekumoivan paheen, onnettomuutta kärsivän hyveen saattaa vihdoin
kohdallensa runollinen oikeamielisyys. Minä korostin varsin vilkkaasti
rangaistujen rikosten kauniita esimerkkejä, Miss Sara Sampsonia ja
Lontoon kauppiasta; mutta toisaalta jouduin usein alakynteen, kun
teatteri-ilmoituksesta luettiin Scapinin konnankoukut tai muuta
sentapaista ja minun täytyi tunnustaa todeksi se moite, että yleisö oli
mielissään, kun sille esitettiin juonikkaiden palvelijoiden petoksia
ja hillittömien nuorukaisten hullutusten hyvää menestymistä. Kumpikaan
puolue ei saanut toista vakuutetuksi, mutta isäni taipui sentään pian
näyttämölle suopeaksi, kun huomasi, kuinka uskomattoman nopeasti
ranskankielentaitoni kehittyi.

Ihmiset ovat kerta kaikkiaan sitä lajia, että mieluummin yrittävät
itse suorittaa mitä näkevät tehtävän, olipa heillä siihen kykyä
ja taipumusta tai ei. Minä olin nyt kohta tutustunut ranskalaisen
näyttämön koko ohjelmistoon; useita kappaleita esitettiin jo
toistamiseen, arvokkaimmasta murhenäytelmästä kevytmielisimpään
jälkinäytelmään asti oli kaikki liikkunut silmieni ja henkeni ohi.
Ja samoinkuin olin lapsena uskaltanut jäljitellä Terentiusta, samoin
yritin nyt poika-iällä, paljon eloisamman ja pakottavamman tilaisuuden
sattuessa, parhaani mukaan toistella ranskalaisia esitysmuotoja. Siihen
aikaan esitettiin eräitä Pironin tyyliin sommiteltuja puolittain
mytologisia, puolittain allegorisia kappaleita; niissä oli hienon
ivamukailun leimaa, ja ne miellyttivät yleisöä kovin. Nämä näytökset
vetivät minua erikoisesti puoleensa: hilpeän Merkuriuksen kultaiset
pikku siivet, valepukuisen Jupiterin ukonvaaja, kevytmielinen Danae tai
mikä tuon alas laskeutuneen jumalien vierailua vartovan kaunottaren
nimi lienee ollut — ellei hän ollut paimentyttö tai metsästäjätär. Ja
koska päässäni usein surisi sellaisia Ovidiuksen »Metamorfooseista» ja
Pomeyn »Myytiilisestä Panteonista» peräisin olevia aineksia, niin olin
mielessäni kutonut sellaisen pikku kappaleen, josta nyt tiedän kertoa
ainoastaan sen verran, että tapahtumapaikkana oli maalaisseutu, mutta
ettei siitä puuttunut kuninkaantyttäriä, prinssejä eikä jumaliakaan.
Varsinkin Merkurius oli niin elävänä mielessäni, että vieläkin
tahtoisin vannoa nähneeni hänet omin silmin.

Erittäin huolellisesti valmistamani käsikirjoituksen minä annoin
ystävälleni Derones’ille, joka otti sen vastaan erikoisen arvokkaasti
ja todellisin suosijan-ilmein, silmäili sitä nopeasti, huomautti
minulle muutamista kielivirheistä, piti eräitä puheenvuoroja liian
pitkinä ja lupasi vihdoin joutaessaan sitä lähemmin tarkastaa ja
arvostella. Minun kainosti kysyttyäni, voidaanko kappale kenties
esittää, hän vakuutti minulle, ettei se ollut lainkaan mahdotonta.
Teatterissa riippuvat asiat suuressa määrin suosijoista, sanoi hän
luvaten minua parhaansa mukaan avustaa; asia oli vain pidettävä
salassa, sillä hän oli itse kerran yllättänyt johtokunnan tarjoamalla
sille valmistamansa kappaleen, ja se olisi varmaan esitetty, ellei
olisi liian aikaisin saatu selville, että hän oli sen tekijä. Minä
lupasin hänelle vaikenevani mahdollisimman tyystin ja olin jo
näkevinäni kappaleeni nimen suurin kirjaimin komeilemassa katujen ja
torien kulmissa.

Miten kevytmielinen ystäväni muuten lieneekään ollut, tilaisuus
esiintyä mestarina tuntui hänestä sittenkin ylen houkuttelevana. Hän
luki näytelmäni huolellisesti ja kun hän sitten istuutui kerallani
korjailemaan eräitä vähäpätöisiä seikkoja, hän keskustelun kestäessä
mullisti koko kappaleen, niin ettei jäänyt kiveä kiven päälle.
Hän pyyhki, lisäsi, jätti henkilön pois, asetti toisen sijalle,
sanalla sanoen menetteli mitä hurjimman mielivaltaisesti, niin että
selkäpiitäni karmi. Koska edellytin, että hänen sentään täytyi ymmärtää
asiansa, sallin hänen menetellä miten tahtoi; hän näet oli jo usein
minulle kertonut Aristoteleen kolmesta ykseydestä, ranskalaisen
näytelmän säännönmukaisuudesta, todennäköisyydestä, säkeiden
sointuisuudesta ja kaikista muista asian yhteydessä olevista seikoista
niin paljon, että minun täytyi otaksua hänen ne tuntevan, vieläpä
perusteellisestikin. Hän moitti englantilaisia ja halveksi saksalaisia;
sanalla sanoen: hän esitti minulle koko sen dramaturgisen litanian,
jota minun on ollut pakko myöhemmin elämäni varrella usein kuulla
toisteltavan.

Minä vein, niinkuin tarinan poika, raadellun luomukseni kotiin ja
yritin korjata sitä ennalleen, mutta turhaan. Kun en kumminkaan
tahtonut sitä hylätä, tein siihen joitakin muutoksia ja annoin
kirjurimme valmistaa siitä kauniin jäljennöksen, jonka ojensin isälleni
saavuttaen ainakin sen verran, ettei näytäntöjen jälkeen nauttimaani
ilta-ateriaa vähään aikaan häiritty.

Tämä epäonnistunut yritys oli saanut minut arvelemaan, ja nyt tahdoin
oppia suoraan alkulähteistä tuntemaan ne teoriat ja lait, joihin
jokainen vetosi ja jotka varsinkin julkean mestarini vallattomuuden
vuoksi olivat minusta käyneet epäiltäviksi. Tehtävä tosin ei ollut
vaikea, mutta kysyi sentään kärsivällisyyttä. Minä luin aluksi
Corneille’n kirjoittaman kolmea ykseyttä käsittelevän tutkielman ja
näin siitä epäilemättä, miten asian tahdottiin olevan, sitävastoin
minulle ei suinkaan selvinnyt, minkä tähden sellaisia vaatimuksia
esitettiin, ja pahinta oli, että jouduin vieläkin suurempaan
hämminkiin tutustuessani »Cid’iä» koskeviin kiistoihin ja lukiessani
esipuheita, joissa Racine’in ja Corneille’n on pakko puolustaa itseänsä
arvostelijoita ja yleisöä vastaan. Tästä ainakin näin mitä selvimmin,
ettei kukaan ihminen tietänyt mitä tahtoi, että sellainen kappale
kuin »Cid», joka oli saanut aikaan mitä erinomaisimman vaikutuksen,
piti kaikkivaltiaan kardinaalin käskystä ehdottomasti julistettaman
huonoksi, että Racine, minun aikalaisteni ranskalaisten epäjumala,
joka oli nyt muuttunut minunkin epäjumalakseni (olin näet oppinut
hänet lähemmin tuntemaan, kun neuvosmies von Olenschlager esitytti
meillä lapsilla »Britanniens» näytelmän, josta minulle lankesi
Neron osa), että Racine, sanon, ei hänkään voinut hevin suoriutua
harrastelijoistaan enempää kuin taiteentuomareistakaan. Tämä kaikki
minua hämmensi entistä enemmän, ja kun olin kauan kiduttanut itseäni
tutkimalla kaikkia näitä väitteitä ja vastaväitteitä, kaikkea
tätä edellisen vuosisadan lavertelua, niin heitin pois lapsen
kylpyvesineen ja jätin nämä joutavat asiat sitäkin päättävämmin, kun
uskoin havainneeni, etteivät itse kirjailijatkaan, jotka tuottivat
oivallisia teoksia, asiasta puhumaan ryhtyessään, toimintansa
perusteita ilmaistessaan, tahtoessaan puolustella, selitellä,
kaunistella, sittenkään aina kyenneet osaamaan oikeaan. Senvuoksi minä
jälleen kiiruhdin elävään todellisuuteen, kävin paljoa innokkaammin
teatterissa, luin tunnollisemmin ja alinomaisemmin ja sitkeämmin,
joten minulle tänä aikana ehtivät tulla tutuiksi Racine ja Molière
kokonaisuudessaan sekä Corneille suurelta osalta.

Kuninkaanluutnantti asui yhä talossamme. Hänen käytöksensä ei
ollut missään suhteessa muuttunut, varsinkaan meitä kohtaan, mutta
huomattavissa oli, ja tulkki-kuoma osasi tehdä sen meille vieläkin
selvemmäksi, ettei hän enää hoitanut virkaansa yhtä hilpeästi eikä yhtä
innokkaasti kuin alkuaikoina, joskin hän teki sen yhtä nuhteettomasti
ja uskollisesti. Hänen olemuksensa ja käytöksensä, joka ilmaisi
pikemmin espanjalaista kuin ranskalaista, hänen vaihtuvat mielialansa,
jotka toisinaan sentään vaikuttivat käsiteltävään asiaan, hänen
taipumaton suhtautumisensa ulkoisiin oloihin, herkkyytensä kaikelle,
mikä koski hänen henkilöänsä tai luonnettansa, kaikki tuo yhdessä
lienee sentään toisinaan saattanut hänet riitoihin esimiestensä kanssa.
Lisäksi tuli, että hän haavoittui näytännön aikana aiheutuneessa
kaksintaistelussa, ja kuninkaanluutnanttia moitittiin siitä, että hän
itse, korkeimpana poliisiviranomaisena, oli tehnyt kielletyn teon.
Kaikki tämä, kuten sanottu, lienee osaltaan ollut vaikuttamassa siihen,
että hän nyt eleli enemmän yksikseen ja kenties menetteli toisinaan
entistä lenseämmin.

Sillävälin oli melkoinen määrä tilattuja maalauksia ehtinyt valmistua.
Kreivi Thoranc vietti vapaat hetkensä niitä katsellen, antoi naulata
ne, leveämmät ja kapeammat, vieretysten ja, jos oli tilasta puute,
päällekkäinkin seinälle, ottaa ne jälleen alas ja kääriä kokoon.
Teoksia tutkittiin yhä uudelleen, nautittiin yhä uudelleen niistä
kohdista, joita pidettiin onnistuneimpina, mutta ei puuttunut myöskään
toiveita nähdä eräitä seikkoja toisin suoritettuina.

Tästä koitui uusi ja varsin merkillinen menettelytapa. Koska näet eräs
maalaaja sai parhaiten onnistumaan kuvahahmoja, toinen perspektiivisiä
seikkoja, kolmas puita, neljäs kukkia, johtui kreivi ajattelemaan,
eikö näitä kykyjä voitaisi yhdistää ja siten saada aikaan täydellisiä
teoksia. Alku oli heti tehty siten, että esim. annettiin maalata
valmiiseen maisemaan kauniita karjalaumoja. Mutta koska asiaankuuluvaa
tilaa ei ollut aina olemassa ja koska eläinkuvain maalaaja ei pitänyt
tarkkaa lukua siitä, tuliko pari lammasta enemmän tai vähemmän, niin
avarinkin maisema kävi lopulta liian ahtaaksi. Ihmishahmojen maalaajan
piti sijoittaa siihen vielä paimenet ja joitakin matkamiehiä; ne
näyttivät jälleen ikäänkuin riistävän ilman toisiltansa, ja täytyi
ihmetellä, kuinka he kaikki eivät tukehtuneet siinä luonnon helmassa.
Milloinkaan ei voinut ennakolta tietää, mitä teoksesta tulisi, ja
valmiiksi ehdittyänsä se ei tyydyttänyt. Maalaajat harmistuivat.
Ensimmäisissä tilauksissa he olivat voittaneet, näissä he hävisivät,
vaikka kreivi nytkin maksoi erittäin auliisti. Ja koska useampien
henkilöiden yhteen tauluun sommittelemat osakuvat eivät parhaalla
vaivallakaan luoneet hyvää yleisvaikutelmaa, niin lopulta jokainen
uskoi työnsä tärveltyneen ja menneen hukkaan toisten vuoksi, ja
olivatpa taiteilijat senvuoksi joutua riitaan ja leppymättömiksi
vihamiehiksi. Sellaisia muutoksia tai paremmin sanoen lisäyksiä
suoritettiin mainitussa ateljeessa, jossa minä oleilin ihan yksin
taiteilijain seurassa, ja minua huvitti valikoida harjoitelmista,
varsinkin eläinten kuvista, jokin erikoinen, jokin määrätty ryhmä
ja ehdotella sitä sijoitettavaksi etu- tai taka-alalle. Monesti
ehdotustani noudatettiinkin, joko vakaumuksesta tai mielisuosiosta.

Osanottajat kävivät niinmuodoin ylen alakuloisiksi, varsinkin Seekatz,
erittäin hypokondrinen ja itseensäsulkeutunut mies, joka tosin
ystävien keskuudessa verrattoman hilpeäluontoisena osoittautui mitä
parhaimmaksi seuramieheksi, mutta työskennellessään tahtoi toimia
yksinään, itseensä keräytyneenä ja täysin vapaana. Hänen piti nyt,
vaikeita tehtäviä suoritettuaan, saatuaan ne aina varalla olevan mitä
suurimman uutteruuden ja lämpimimmän kiintymyksen nojalla valmiiksi,
matkustaa yhä uudelleen Darmstadtista Frankfurtiin, joko muuttamaan
jotakin omien maalauksiensa kohtaa tahi koristamaan vieraita tahi
kerrassaan antaakseen jonkun kolmannen avustamanansa tehdä hänen omasta
maalauksestansa monenkirjavan. Hän oli yhä harmistuneempi, alkoi tehdä
ehdotonta vastarintaa, ja meidän täytyi kovin vaivautua saadaksemme
tämän kuoman — hänkin näet oli siksi tullut — noudattamaan kreivin
toivomuksia. Muistan vielä, kuinka laatikot olivat jo valmiina kaikkia
maalauksia varten, jotka piti latoa niihin niin järjestettyinä, että
niiden perilletultua verhoilija voi ilman muuta kiinnittää ne seiniin,
ja tarvittiin jotakin pientä, joskin välttämätöntä täydennystä, mutta
Seekatz ei suostunut tulemaan. Hän oli viime töikseen tehnyt parastansa
kuvaamalla elävien mallien mukaan ovipintoja varten neljä elementtiä
lasten ja poikain hahmossa ja käsitellen mitä uutterimmin sekä itse
kuvioita että myöskin syrjäseikkoja. Maalaukset olivat valmiit, ne oli
maksettu, ja Seekatz luuli iäksi asiasta vapautuneensa; mutta hänen
pitikin tulla muutamin siveltimenvedoin laajentamaan eräitä kuvia,
joiden mitat oli otettu liian pienet. Hän arveli jonkun muun voivan
työn suorittaa; hän oli jo järjestäytynyt suorittamaan uutta työtä,
sanalla sanoen: hän ei halunnut tulla. Maalaukset oli määrä lähettää
matkaan aivan pian, kuivaminen vaati sekin vielä aikaa, pieninkin
viivytys tuotti hankaluutta, joten kreivi epätoivoissaan päätti
lähettää sotilaita häntä hakemaan. Me toivoimme kaikin vihdoinkin
näkevämme maalausten lähtevän matkaan emmekä lopulta keksineet
mitään muuta keinoa kuin että tulkki-kuoma nousi vaunuihin ja nouti
vastaanhangoittelijan vaimoineen ja lapsineen luoksemme. Kreivi otti
hänet ystävällisesti vastaan, hän sai hyvän kestityksen ja pääsi
vihdoin lähtemään runsaine lahjoinensa.

Kun maalaukset oli toimitettu pois, muuttui talo paljoa
rauhallisemmaksi. Ullakon päätykamari puhdistettiin ja luovutettiin
minulle, ja isäni, nähdessään laatikoita kuljetettavan pois, ei voinut
pidättyä toivomasta, että saisi lähettää kreivin samaa tietä. Vaikka
näet kreivillä ja hänellä oli suuressa määrin samanlaiset harrastukset,
vaikka isän täytyikin olla iloinen nähdessään rikkaamman henkilön
menestyksellisesti noudattavan hänen periaatettansa, jonka mukaan
oli pidettävä huolta elävistä mestareista; vaikka saattoikin tuntua
hänestä mairittelevalta, että hänen kokoelmansa antaman aiheen nojalla
joukko kelpo taiteilijoita oli näinä ahtaina aikoina saanut melkoisen
ansaitsemistilaisuuden, hän kaikesta huolimatta suhtautui sellaisin
vastatunnoin vieraaseen, joka oli tunkeutunut hänen taloonsa, ettei
kreivin toiminta voinut hänestä näyttää missään suhteessa oikealta.
Isän mielestä taiteilijoita piti askarruttaa, mutta ei alentaa
tapettimaalareiksi, piti tyytyä siihen, mitä he oman vakaumuksensa
ja omien kykyjensä nojalla tuottivat, vaikka se ei joka suhteessa
miellyttäisikään, ja välttää alinomaista tinkimistä ja moittimista.
Sanalla sanoen: kreiville ominaisesta vapaamielisestä vaivannäöstä
huolimatta ei syntynyt minkäänlaista suhdetta. Isäni kävi mainitussa
huoneessa ainoastaan silloin, kun tiesi kreivin olevan aterioimassa,
ja minä muistan yhden ainoan kerran, jolloin Seekatz oli voittanut
omat saavutuksensa ja koko talonväki tahtoi päästä hänen maalauksiansa
näkemään, isäni ja kreivin yhdessä osoittaneen noille taideteoksille
mieltymystä, jota eivät voineet toisissaan herättää.

Laatikot ja lippaat olivat tuskin ehtineet talosta pois, kun jälleen
ryhdyttiin jo aikaisemmin vireillepantuun, mutta keskeytyneeseen
puuhaan kreivin karkoittamiseksi. Asiaa selittämällä vedottiin
sen oikeudenmukaisuuteen, pyyntöjen nojalla sen kohtuullisuuteen,
henkilökohtaisen vaikutuksen tietä määrääjien hyväntahtoisuuteen,
ja vihdoin päästiinkin niin pitkälle, että majoitusherrat päättivät
sijoittaa kreivin muualle ja vapauttaa talomme, joka oli muutamia
vuosia alinomaa ollut rasituksen alaisena, enemmästä majoituksesta.
Näennäisen aiheen vuoksi piti kuitenkin ottaa ensimmäiseen, tähän
asti kuninkaanluutnantin hallussa olleeseen kerrokseen vuokralaisia
siten tavallaan tehden uuden majoituksen mahdottomaksi. Kreivi, jota
rakkaista maalauksista erottua ei talomme millään tavoin itseensä
kiinnittänyt ja joka sitäpaitsi toivoi tulevansa pian määrätyksi
toisille maille, suostui vastustelematta siirtymään toiseen huoneistoon
ja erosi meistä kaikessa rauhassa ja suosiollisesti. Pian sen jälkeen
hän poistuikin kaupungistamme ja sai yhä tärkeämpiä tehtäviä, mutta,
kuten kuulimme, ei sellaisia, joista hän olisi pitänyt. Hänellä oli
kuitenkin ilo nähdä nuo uutterasti hankkimansa maalaukset onnellisesti
sijoitettuina veljensä linnaan, hän kirjoitti muutamia kertoja, lähetti
mittoja ja tilasi mainituilta taiteilijoilta erinäisiä lisätöitä.
Lopulta emme enää kuulleet hänestä mitään; useiden vuosien kuluttua
vain kerrottiin, että hän oli kuollut Länsi-Intiassa, erään Ranskan
siirtomaan kuvernöörinä.



NELJÄS KIRJA.


Miten paljon hankaluutta ranskalainen majoitus lieneekin meille
aiheuttanut, olimme kuitenkin siinä määrin siihen tottuneet, että
nyt sitä kaipasimme, että talo tuntui meistä lapsista kuolleelta.
Meidän ei myöskään ollut suotu päästä takaisin täydelliseen yksityisen
perhe-elämän tilaan. Uudet vuokralaiset' olivat jo tiedossa, ja kun oli
ehditty hieman lakaista ja pestä, höylätä ja kiilloittaa, maalatuja
sivellä, niin talo oli taas täydessä kunnossa. Taloomme muuttivat
virastonjohtaja Moritz ja hänen omaisensa, jotka olivat vanhempieni
hyviä ystäviä. Moritz, joka ei ollut Frankfurtista syntyisin, mutta
tunnettiin kyvykkääksi laki- ja valtiomieheksi, hoiti useiden
pienempien ruhtinaiden, kreivien ja aatelisten oikeusasioita. Minä
näin hänet aina hilpeänä ja ystävällisenä ja uutterasti asiakirjojansa
tutkimassa. Rouva ja lapset, jotka olivat sävyisät, hiljaiset ja
hyväntahtoiset, eivät tosin lisänneet talomme seurallisuutta, koska
pysyttelivät omassa piirissään, mutta niinpä vallitsikin jälleen
hiljaisuus ja rauha, jota emme olleet pitkiin aikoihin nauttineet. Minä
asuin nyt jälleen ullakkokamarissani, missä toisinaan vielä väikkyivät
silmiini lukuisien maalausten haamut, joita yritin karkoittaa työn ja
opiskelun avulla.

Lähetystöneuvos Moritz, virastonjohtajan veli, kävi hänkin nyt
usein talossamme. Hän oli pikemmin maailmanmies, kookas ja samalla
käytökseltään miellyttävä. Hänkin hoiti erinäisten säätyhenkilöiden
asioita ja joutui vararikkotapausten ja keisarillisten komissiojen
vuoksi usein tekemisiin isäni kanssa. He pitivät toisiansa arvossa ja
olivat yleensä saamamiesten puolella; mutta tavallisesti he saivat
harmikseen kokea, että sellaisissa tilaisuuksissa useimmat edustajat
enimmälti saadaan taivutetuksi velkamiesten puolelle. Lähetystöneuvos
jakeli mielellään tietojansa, harrasti matematiikkaa, ja koska se
ei ollenkaan tullut käytäntöön hänen silloisissa toimissaan, niin
hän huviksensa opasti minua eteenpäin siinä aineessa. Niin ollen
minä kykenin entistä paremmin suorittamaan rakennustaiteellisia
piirustuksiani ja käyttämään perusteellisemmin hyväkseni erään
piirustuksenopettajan meille päivittäin tunnin ajan antamaa opetusta.

Tämä kelpo ukko tosin ei ollut mikään täydellinen taiteilija. Meidän
piti vedellä viivoja ja yhdistellä niitä, ja siten piti syntyä silmiä
ja neniä, huulia ja korvia, vieläpä lopulta kokonaisia kasvoja
ja päitäkin; mutta tällöin ei ajateltu luonnollisia enempää kuin
taiteellisiakaan malleja. Meitä kidutettiin joitakin aikoja näillä
inhimillisen hahmon hairahdusmuodoilla ja vihdoin otaksuttiin kehitetyn
meidät hyvinkin pitkälle, kun saimme jäljennettäväksemme niin sanotut
Le Brunin affektit. Mutta nuo irvikuvatkaan eivät meitä hyödyttäneet.
Nyt siirryttiin äkkiä käsittelemään maisemia, lehvistöjä ja kaikkia
muita aiheita, joiden kuvaamista tavanomaisen opetuksen aikana
harjoitetaan ilman järjestystä ja menetelmää. Vihdoin me päädyimme
täsmälliseen jäljittelyyn ja viivojen sirouteen välittämättä enää
mitään aiheen arvosta tai aistikkuudesta.

Tässä pyrkimyksessä oli isä mallikelpoisena edeltäjänämme. Hän ei ollut
milloinkaan piirustanut, mutta tahtoi nyt, lastensa harjoittaessa tätä
taidetta, pysyä heidän tasallansa, vieläpä antaa iällänsä esimerkin,
kuinka heidän nuorten piti menetellä. Niinpä hän siis jäljensi
eräitä Piazzettan päitä, tunnetuista pientä kahdeksantaitteista
kokoa olevista lehdistä englantilaisella lyijykynällä kaikkein
hienoimmalle hollantilaiselle paperille. Hän piti huolta siitä,
että rajaviivat tulivat mitä puhtaimmat, jäljittelipä vielä mitä
tarkimmin vaskipiirroksen ristiviivais-varjostusta, kevyesti, liiankin
hellävaroen, joten hänen jäykkyyttä vältellessään piirrokset jäivät
vaille ryhtiä. Hienoja ja tasaisia ne epäilemättä aina olivat. Hänen
sitkeä, uupumaton uutteruutensa kehittyi siihen määrään, että hän
piirusti kaikki kokoelman numerot toisen toisensa jälkeen meidän lasten
jättäessä pois ja valitessa miten meitä miellytti.

Näihin aikoihin toteutettiin toinenkin, jo kauan pohdinnanalaisena
ollut aie, soitanto-opetustamme koskeva. Viimeinen yllyke ansainnee
lyhyen maininnan. Oli päätetty, että meidän piti oppia soittamaan
klaveeria, mutta opettajan vaaliin nähden ei ollut voitu koskaan päästä
yksimielisiksi. Tulin sitten kerran sattumalta erään toverini luo,
joka parhaillaan oli opetettavana, ja havaitsin opettajan erittäin
miellyttäväksi mieheksi. Hänellä oli jokaista oikean ja vasemman käden
sormea varten leikkisä pilkkanimi, jota hän mitä hauskimmin käytteli,
kun kysymyksessäolevan sormen piti toimia. Mustia ja valkoisia
koskettimia nimitettiin niitäkin kuvallisesti, esiintyivätpä itse
säveletkin kuvaannollisin nimin. Sellainen kirjava seurue askartelee
varsin hupaisesti yhdessä. Sormittelu ja tahti näyttävät käyvän aivan
helpoiksi ja havainnollisiksi, ja kun oppilasta pidetään mitä parhaalla
tuulella, sujuu kaikki erittäin sievästi.

Kotiin tultuani minä heti hartaasti pyysin vanhempiani käymään
vakavasti asiaan ja ottamaan klaveerimestariksemme tuon verrattoman
miehen. Viivyteltiin vielä hieman, tiedusteltiin; opettajasta tosin ei
kuulunut mitään pahaa, mutta ei mitään erikoisen hyvääkään. Minä olin
sillävälin kertonut sisarelleni kaikki nuo hupaiset nimitykset, meidän
oli vaikea odottaa opetuksen alkamista ja me saimme aikaan, että mies
hyväksyttiin.

Aluksi ryhdyttiin lukemaan nuotteja, ja kun siinä ei näyttänyt olevan
mitään leikin sijaa, niin lohduttauduimme toivomalla, että kunhan
ehdittäisiin itse klaveeriin, kunhan tulisivat kysymykseen sormet,
niin leikinlaskukin alkaisi. Mutta koskettimisto ei näyttänyt suovan
tilaisuutta vertauksiin enempää kuin sormijärjestyskään. Yhtä kuivina
kuin viidellä viivalla ja niiden väleissä olevat nuotit pysyivät mustat
ja valkoiset koskettimetkin, ja hiiskahdustakaan ei enää kuulunut
peukalopukista tai kultakaunosta; miehen kasvot pysyivät tämän kuivan
opetuksen aikana yhtä ilmeettöminä kuin taanoin hänen kuivaa pilaa
lasketellessaan. Sisareni moitti minua ylen katkerasti petoksesta
ja uskoi tosiaankin, että kaikki oli ollut minun keksimääni. Itse
olin kuin huumaantunut enkä paljoakaan oppinut, vaikka mies teki
työnsä varsin huolellisesti; minä näet odotin aikaisempia pilapuheita
yhä tuleviksi ja lohduttelin sisartani päivästä toiseen. Niitä ei
kumminkaan kuulunut, ja tämä arvoitus olisi jäänyt minulta iäksi
ratkaisematta, ellei uusi sattuma olisi sitä selittänyt.

Eräs toverini astui opetustunnin kestäessä huoneeseen, ja samassa
avautuivat humoristisen suihkukaivon kaikki putket: peukalopukit ja
tuomentukit, hiipijät ja kiipijät, kuten hänellä oli tapana sormia
nimittää, fakarat ja gakarat, kuten hän nimitti nuotteja _f ja g_,
fiikurat ja giikurat (_fis ja gis_) olivat jälleen olemassa ja
esiintyivät mitä ihmeellisimpinä tonttuina. Nuori ystäväni nauroi
katketakseen ja iloitsi siitä, että noin hupaisella tavalla voi
oppia niin paljon. Hän vannoi ahdistelevansa vanhempiansa, kunnes he
antaisivat hänelle opettajaksi tuon oivallisen miehen.

Siten oli minulle uuden kasvatusopin periaatteiden mukaisesti avattu
varsin varhain tie kahteen taiteeseen, vain onnen kaupalla, ilman
sitä vakaumusta, että synnynnäiset lahjani voisivat saada minut
niissä pitemmälle edistymään. Isäni väitti, että jokaisen piti
oppia piirustamaan, ja kunnioitti senvuoksi erikoisesti keisari
Maksimiliania, jonka väitetään nimenomaan niin määränneen. Hän
kehoittikin minua siihen vakavammin kuin musiikkiin, jota hän taas
erinomaisesti suositteli sisarelleni vaatien häntä oppituntien lisäksi
istumaan vielä suuren osan päivää klaveerin ääressä.

Mitä enemmän askarrusta minulle siten toimitettiin, sitä
useammanlaisiin askarruksiin teki mieleni ryhtyä; vapaahetketkin
käytettiin kaikenlaisiin eriskummallisiin puuhiin. Jo varhaisimmalta
iältä minä tunsin luonnon olioihin kohdistuvaa tutkimushimoa. Usein
selitetään julmuuden merkiksi, jos lapset lopulta paloittelevat,
repivät, leikkelevät sellaisia esineitä, joilla ovat aikansa
leikkineet, joita ovat niin tai näin käsitelleet. Samalla tavalla
ilmaantuu kuitenkin useasti uteliaisuus, halu saada tietää, miten
sellaiset esineet pysyvät koossa, miltä niiden sisäpuoli näyttää. Minä
muistan lapsena repineeni kukkasia nähdäkseni, miten lehdet olivat
kiinni kukkakuvussa, ja kynineeni lintujakin saadakseni selville,
kuinka höyhenet liittyivät siipeen. Eihän voi tuota lukea lapsille
viaksi, koska luonnontutkijatkin luulevat oppivansa enemmän jakamalla
ja erittelemällä, pikemmin kuolettamalla kuin elähdyttämällä.

Tulipunaiseen kankaaseen somasti ommellun magneettikiven täytyi
senkin eräänä päivänä kokea tämän tutkimishalun vaikutusta. Tuo
salaperäinen vetovoima, joka ei ainoastaan vaikuttanut magneettiin
sovitettuun rautapuikkoon, vaan oli vielä laadultansa sellainen, että
se voi kasvaa ja kantaa päivä päivältä yhä suurempaa painoa, tuo
salaperäinen kyky oli saanut minut siinä määrin ihastelun valtoihin,
että pelkkä sen vaikutuksen ihmetteleminen kiinnitti mieltäni kauan
aikaa. Lopulta kuitenkin uskoin saavani asiasta lähempää selkoa, jos
irroitin peittävän kuoren. Se tapahtui minun siitä viisastumatta;
pelkkä rautapuikko ei opettanut minulle mitään enempää. Minä irroitin
senkin ja pitelin nyt kädessäni pelkkää kiveä uutterasti ja monin
tavoin kokeillen viilanpuruilla ja neuloilla nuoren mieleni kumminkaan
saamatta monipuolisen kokemuksen lisäksi mitään enempää hyötyä. Minä
en osannut koota koko laitetta, osat hajautuivat, ja minulta katosi
merkillinen ilmiö kojeen keralla.

Paremmin ei onnistunut sähkökoneen kokoonpanokaan. Eräs läheinen
ystävämme, jonka nuoruus oli sattunut niihin aikoihin, jolloin
sähkö askarrutti kaikkien mieliä, kertoi meille usein, kuinka hän
poikaiällänsä oli halunnut saada omakseen sellaisen koneen, oli ottanut
selkoa sen tärkeimmistä edellytyksistä ja saavuttanut vanhan rukin ja
muutamien lääkelasien avulla melkoisia tuloksia. Kun hän mielellään ja
usein tuota toisteli samalla kuvaillen meille sähköä yleensäkin, niin
me lapset pidimme asiaa hyvinkin todennäköisenä ja vaivasimme itseämme
pitkän ajan vanhalla rukilla ja lääkepulloilla voimatta kumminkaan
saada aikaan vähintäkään tulosta. Siitä huolimatta me pysyimme
järkkymättä uskossamme ja olimme kovin hyvillämme, kun messujen aikana
muiden harvinaisuuksien, taika- ja silmänkääntötemppujen ohella
sähkökonekin esitti taitojansa, jotka, samoinkuin magneettisetkin,
olivat senaikaisiksi jo varsin monipuolisia.

Julkiseen opetukseen kohdistuva epäluottamus lisääntyi päivä päivältä.
Haeskeltiin kotiopettajia, ja koska yksityiset perheet eivät voineet
suorittaa koituvia kulunkeja, liittyivät useammat siinä tarkoituksessa
yhteen. Lapset olivat kuitenkin vain harvoin sopuisat; nuorella
opettajalla ei ollut riittävää arvovaltaa, ja uudistuneiden ikävyyksien
jälkeen vain erottiin vihaisina toisistaan. Eipä siis ihme, jos
suunniteltiin toisenlaista, sekä pysyväisempää että edullisempaa olojen
järjestystä.

Koulukotien perustamisen ajatukseen oli johtanut se jokaiselle
välttämättömänä ilmenevä seikka, että ranskankieltä oli opetettava
käytännöllisessä elämässä. Isäni oli kasvattanut erään nuoren
miehen, joka oli ollut hänen palvelijanansa, kamaripalvelijanansa,
sihteerinänsä, sanalla sanoen kaikissa mahdollisissa viroissa. Mies,
Pfeil nimeltänsä, puhui hyvin ranskaa ja osasi kielen perusteellisesti.
Kun hän oli mennyt naimisiin ja hänen suosijainsa täytyi keksiä hänelle
jokin toimi, johduttiin ajattelemaan, että hänen piti antaa perustaa
koulukoti, joka vähitellen laajeni pieneksi opistoksi, missä opetettiin
kaikkia välttämättömiä aineita, vieläpä lopulta latinaa ja kreikkaakin.
Frankfurtin avarat kauppasuhteet tekivät mahdolliseksi, että tämän
opiston huostaan uskottiin nuoria ranskalaisia ja englantilaisia,
joiden piti oppia saksaa ja muutenkin itseänsä sivistää. Pfeil, joka
oli mies parhaassa iässään, erinomaisen tarmokas ja toimelias, johti
koko laitosta erittäin kiitettävästi, ja koska hänellä ei voinut
milloinkaan olla kyllin tekemistä, alkoi hän, kun hänen täytyi palkata
oppilaitansa varten soitonopettaja, itse harrastaa musiikkia ja
harjoitti klaveerin soittoa niin innokkaasti, että varsin pian soitti
sangen sujuvasti ja hyvin, vaikka ei ollut aikaisemmin soittimeen
koskenutkaan. Hän näytti omaksuneen isäni periaatteen, jonka mukaan ei
mikään voi paremmin innostaa ja elähdyttää nuoria ihmisiä kuin se, että
henkilö joltiseenkin ikään ehdittyänsä paneutuu jälleen oppilaaksi ja
vaikka elääkin jo niitä vuosiansa, joina uusien taitojen hankkiminen on
erittäin vaikeata, sittenkin yrittää intonsa ja kestävyytensä avulla
kilpailussa voittaa nuoremmat, luonnon enemmän suosimat.

Tämä soitannollinen harrastus johti Pfeilin kiinnittämään huomiota
itse soittimiin, ja yrittäessään hankkia itselleen parhaita hän joutui
tekemisiin geralaisen Fridericin kanssa, jonka valmistamat soittimet
olivat laajalti kuuluisat. Hän otti niitä jonkin määrän myytäväksensä,
ja siten hänellä oli ilo nähdä huoneistossaan useampia flyygeleitä,
harjoitella niillä ja soitella toisten kuultavaksi.

Meidänkin taloomme tämän miehen toimeliaisuus loi vilkkaampaa soitannon
harrastusta. Isäni ja hänen välinen suhde pysyi aina, muutamia
kiistakohtia lukuunottamatta, häiriytymättömän hyvänä. Meillekin
hankittiin suuri Fridericin flyygeli, jota minä, klaveerini vaiheilla
viipyjä, en paljoakaan koskettanut, mutta josta sisarelleni koitui
sitäkin ankarampi kiusa, kun hänen täytyi käyttää vielä entistä
enemmän aikaa harjoituksiinsa, jotta uusi soittokone tulisi pidetyksi
asianomaisessa arvossa ja kunniassa. Siinä seisoivat hänen vierellänsä
vuorotellen isä asianvalvojana ja Pfeil esikuvana ja yllyttävänä
kotiystävänä.

Meille lapsille tuotti paljon hankaluutta eräs isäni erikoinen
harrastelu, nimittäin silkinviljelys, jonka hän uskoi voivan
tuottaa hyviä tuloksia, kunhan se laajemmalle leviäisi. Eräät
tuttavat Hanaussa, missä silkkimatojen hoitoa harjoitettiin erittäin
huolellisesti, antoivat siihen ensimmäisen aiheen. Sieltä hänelle
lähetettiin oikeaan aikaan munia, ja niin pian kuin silkkiäispuissa
oli riittävästi lehteä, annettiin niiden kehkeytyä ja hoidettiin
noita tuskin näkyviä olentoja erittäin huolellisesti. Erääseen
ullakkohuoneeseen oli koottu pöytiä ja lautatelineitä, jotta niillä
olisi enemmän tilaa ja elantoa; ne näet kasvoivat nopeasti ja olivat
viimeisen kuoriutumisensa jälkeen niin kiihkeän nälkäisiä, että tuskin
voitiin koota kyllin lehtiä niiden ravitsemiseksi; täytyipä niitä
ruokkia öin päivin, koska kaikki riippuu juuri siitä, ettei niiltä
puutu ravintoa sinä aikana, jolloin suuren ja ihmeellisen muutoksen
on määrä niissä tapahtua. Jos sää oli suotuisa, saattoi tosin pitää
tätä puuhaa hauskana huvina, mutta jos ilma kääntyi koleaksi ja
silkkiäispuut joutuivat kärsimään, oli kova hätä käsissä. Vieläkin
ikävämpää oli, jos viimeisen vaiheen aikana satoi; nämä oliot näet
eivät ollenkaan siedä kosteutta, joten kastuneet lehdet täytyi
huolellisesti pyyhkiä ja kuivata, mitä ei kumminkaan aina käynyt ihan
tyystin suorittaminen, ja tästä tai kenties jostakin toisestakin syystä
ilmaantui tauteja, jotka surmasivat olentoraukkoja tuhansittain. Siten
aiheutuva mätäneminen synnytti todella ruttomaisen hajun, ja kun
kuolleet ja sairaat täytyi poistaa ja erotella terveistä, jotta ainakin
muutamat pelastuisivat, niin tuo oli tosiaankin ylen vaivalloinen ja
iljettävä tehtävä, joka tuotti meille lapsille monta vaikeata hetkeä.

Vietettyämme siten erään vuoden kauneimmat kevät- ja kesäkuukaudet
silkkimatoja hoidellen meidän täytyi auttaa isäämme eräässä toisessa,
tosin yksinkertaisemmassa, mutta siitä huolimatta yhtä vaivalloisessa
tehtävässä. Rooman näköalat, jotka olivat riippuneet mustissa
puitteissaan vuosikausia vanhan rakennuksen seinillä, olivat näet
valon, pölyn ja savun kellastamat ja kärpästen melkoisesti himmentämät.
Jos sellaista siivoa ei voitukaan uudessa rakennuksessa suvaita,
olivat kuvat kuitenkin käyneet isälleni sitä arvokkaammiksi, mitä
kauemmaksi niiden kuvailema todellisuus oli painunut. Aluksi sellaiset
kuvat vain verestävät ja elvyttävät äsken saamiamme vaikutelmia. Ne
näyttävät todellisuuteen verraten mitättömiltä ja enimmälti pelkältä
surkealta vastikkeelta. Kun sitävastoin alkumuotojen muisto yhä enemmän
hälvenee, niin kuvat siirtyvät huomaamatta niiden sijaan, käyvät meille
yhtä kalliiksi kuin ensinmainitut aikoinaan, joten se, mitä aluksi
halveksimme, nyt saa meiltä osakseen arvonantoa ja kiintymystä. Niin
on kaikkien kuvien, erityisesti muotokuvienkin laita. Kukaan ei ole
hevin tyytyväinen jonkun läsnäolevan henkilön kuvaan, mutta kuinka
tervetullut onkaan jokainen poissaolevaa ja varsinkin vainajaa esittävä
varjokuva.

Olipa miten hyvänsä, tässä aikaisemman tuhlauksen tunnossa tahtoi
isäni saada nuo vaskipiirrokset mikäli mahdollista ennallensa.
Tiedettiin, että se kävi päinsä valkaisun avulla, ja tätä suurten
arkkien ollessa kysymyksessä aina arveluttavaa menetelmää ryhdyttiin
nyt käyttämään verraten epäsuotuisissa paikallisissa olosuhteissa. Ne
isot lautatelineet, joille levitettyinä savuttuneet vaskipiirrokset
kostutettiin ja asetettiin auringonpaisteeseen, olivat näet
ullakkoikkunain edustalla kattokouruissa kattoa vastaan nojaamassa
ja senvuoksi monille onnettomuuksille alttiina. Tärkeintä tässä
oli se, ettei paperi päässyt milloinkaan kuivumaan, vaan pidettiin
aina kosteana. Siitä huolehtimaan määrättiin minut ja sisareni, ja
muuten erittäin tervetulleen joutilaisuuden teki tällä kertaa mitä
ankarimmaksi kidutukseksi ikävystyminen, kärsimättömyys ja kaiken
vapaan huvittelun tuhoava kiinteä tarkkaavaisuus. Asia kuitenkin
toteutetuin, ja kirjansitoja, joka kiinnitti jokaisen lehden tukevalle
paperille, koki parhaansa mukaan tasoitella ja korjata meidän
huolimattomuutemme vuoksi repeytyneitä reunoja. Kaikki lehdet koottiin
yhteen nidokseen ja olivat tällä kertaa pelastetut.

Jotta meiltä lapsilta ei pitänyt puuttuman elämän ja oppimisen
monenkirjavuutta, sattui juuri tähän aikaan ilmaantumaan eräs
englantilainen kielimestari, joka sitoutui neljässä viikossa jokaiselle
vähänkin kieliin perehtyneelle opettamaan englanninkielen saattaen
hänet niin pitkälle, että hän voi oman uutteruutensa varassa auttaa
itseänsä eteenpäin. Hän otti kohtuullisen palkkion; tunnilla olevien
oppilaiden lukumäärä oli hänelle yhdentekevä. Isäni päätti heti tehdä
kokeen ja rupesi minun ja sisareni keralla tuon sukkelan mestarin
oppilaaksi. Tunnit pidettiin uskollisesti, kertauksestakaan ei ollut
puutetta; näiden neljän viikon aikana jätettiin mieluummin sikseen
muutamia toisia harjoituksia, ja opettaja erosi meistä tyytyväisenä,
samoin me hänestä. Kun hän oleskeli kaupungissa pitkän aikaa saaden
paljon oppilaita, voi hän toisinaan käydä katsomassa ja avustamassa,
kiitollisena siitä, että me kuuluimme ensimmäisiin, jotka olivat häneen
luottaneet, ja ylpeänä saadessaan mainita meitä esikuvana toisille.

Tämän jälkeen isäni tahtoi pitää huolta siitäkin, että englanninkieli
pysyisi ohjelmassa muiden kieliopintojen ohella. Minun on
tunnustaminen, että kävi yhä kiusallisemmaksi ottaa työni lähtökohdaksi
milloin toinen milloin toinen kielioppi tai harjoituskirja,
milloin toinen milloin toinen kirjailija siten tuhlaten asiaan
kohdistuvan harrastukseni samoinkuin oppituntinikin. Senvuoksi
johduin ajattelemaan, miten kaikki oli kerrallaan ratkaistavissa, ja
keksin eräänlaisen romaanin. Sen henkilöinä oli kuusi tai seitsemän
sisarusta, jotka kaukana toisistaan ja kukin tahollansa antavat
toisillensa tietoja oloistansa ja tunnoistansa. Vanhin veli selostaa
hyvällä saksankielellä kaikenlaisia matkallaan kokemiansa asioita ja
tapahtumia. Sisar vastaa milloin hänelle milloin toisille sisaruksille,
mitä hänellä on kerrottavana osaksi kotoisista olosuhteista, osaksi
sydämenasioista käyttäen naismaista tyyliä, pelkkiä pisteitä ja lyhyitä
lauseita, suunnilleen siihen tapaan kuin myöhemmin »Siegwartin»
kirjoittaja. Eräs veljistä opiskelee jumaluusoppia ja kirjoittaa
sangen säännönmukaista latinaa liittäen siihen toisinaan kreikkalaisen
jälkikirjoituksen. Seuraavan, Hampurissa kauppapalvelijana olevan
osaksi tietenkin tuli englanninkielinen kirjeenvaihto, samoinkuin
nuoremman, Marseillessa oleskelevan asiaksi ranskankielinen.
Italiankieltä varten löytyi ensimmäisellä maailmanmatkallansa oleva
soittotaiteilija, ja nuorin, eräänlainen nenäkäs pahnan pohjimmainen,
oli muiden kielten ehdittyä jo joutua vallatuiksi omaksunut
juutalaissaksan saaden kamalilla kirjaimillansa toiset epätoivoon ja
vanhemmat hyvälle päähänpistolle nauramaan.

Tälle omituiselle muodolle minä etsin jonkinlaista sisältöä tutkimalla
niiden seutujen maantiedettä, joissa henkilöni oleskelivat, ja
keksin noihin kuiviin paikallisuuksiin kaikenlaisia ihmisiä, jotka
jollakin tavoin liittyivät henkilöihini ja heidän toimintaansa. Niin
menetellen minun harjoitusvihkoni paisuivat paljon laajemmiksi; isä
oli tyytyväisempi, ja minä huomasin helpommin, mitä omasta tieto- ja
taitovarastostani puuttui.

Sellaisilla asioilla, kun ne kerran on aloitettu, ei ole loppua eikä
rajoja. Niin kävi tässäkin: kun näet yritin oppia eriskummallista
juutalaissaksaa ja kirjoittaa sitä yhtä hyvin kuin osasin lukea,
havaitsin pian, etten osannut hepreaa, josta käsin nykyinen pilaantunut
ja vääristynyt kieliparsi oli johdettavissa ja joltisellakin
varmuudella käsiteltävissä. Senvuoksi minä huomautin isälleni, että
oli välttämätöntä oppia hepreaa, ja joudutin erittäin innokkaasti
hänen suostumustansa; minä näet tähtäsin vielä korkeammallekin.
Kuulin alinomaa sanottavan, että Vanhan samoinkuin Uuden Testamentin
ymmärtämiseen oli alkukielten tunteminen välttämätön. Viimeksimainittua
minä luin sangen vaivattomasti, koska niinsanotut evankeliumit ja
epistolat piti sunnuntaisenkin harjoituksen vuoksi kirkosta tultua
lausua, kääntää ja välttävästi selittää. Samoin ajattelin nyt menetellä
Vanhaan Testamenttiin nähden, joka oli omituisuutensa vuoksi minua aina
aivan erikoisesti miellyttänyt.

Isäni, joka ei mielellään tehnyt mitään puolinaista, päätti pyytää
kymnaasimme rehtoria, tohtori Albrechtia, antamaan yksityisopetusta
viikoittain siihen asti, kunnes olisin käsittänyt välttämättömimmät
seikat tuosta mutkattomasta kielestä; hän näet toivoi, että hepreasta
suoriuduttaisiin, ellei yhtä nopeasti, niin ainakin kaksi kertaa
pitemmässä ajassa kuin englanninkielestä.

Rehtori Albrecht oli maailman omalaatuisimpia ihmisiä, pieni,
ei lihava, mutta tanakka, muodoton, olematta silti viallinen,
sanalla sanoen kuorikaapuun ja peruukkiin puettu Aisopos. Hänen
kahdeksannellakymmenellä olevissa kasvoissaan näkyi aina purevan
pilkallinen hymy; silmät pysyivät aina suurina ja olivat aina loistavat
ja henkevät, joskin tulehtuneet. Hän asui vanhassa paljasjalkamunkkien
luostarissa, missä kymnaasi sijaitsi. Minä olin jo lapsuudenaikana
usein käynyt vanhempaini keralla hänen luonansa ja kulkenut
värisyttävää mielihyvää tuntien läpi pitkien, pimeiden käytävien,
vierailuhuoneiksi muutettujen kappelien, moniosaisen, portaitten
ja sokkeloiden täyttämän huoneiston. Liiaksi ahdistelematta hän
aina tavattaessa minua tutki, kiitti ja kehoitteli. Eräänä päivänä,
julkisen tutkinnon jälkeen tapahtuvan siirron aikana, hän hopeisia
_praemia virtutis et diligentiae_ jakaessaan näki minun seisovan
katselijana, verraten lähellä hänen kateederiansa. Minä olisin varsin
mielelläni kurkistanut kukkaroon, josta hän veti esiin näkyrahoja; hän
viittasi minulle, astui hieman alemmaksi ja ojensi minulle sellaisen
hopeakolikon. Minä olin kovin iloinen, vaikka toiset pitivätkin tätä
kouluun kuulumattomalle pojalle annettua lahjaa ihan turhana ja
sopimattomana. Kelpo ukko ei kumminkaan siitä paljoa välittänyt; hän
oli yleensäkin omituinen ihminen ja esiintyi hyvin silmiinpistävästi
sellaisena. Koulumiehenä hän oli erittäin hyvässä maineessa, joskin
korkea ikä jo teki hänelle siinä toimessa hieman haittaa. Melkeinpä
enemmän kuin hänen oma raihnautensa häiritsivät häntä ulkoiset
olosuhteet: kuten jo aikaisemmin tiesin, ei hän ollut tyytyväinen
konsistorioon, ei tarkastajiin, ei pappeihin eikä opettajiin.
Luonnonlaadullensa, joka taipui virheiden ja puutosten tarkkaamiseen
ja ivailuun, hän jätti vapaat ohjakset sekä koulukertomuksissaan
että julkisissa puheissaan, ja koska Lukianos oli melkeinpä ainoa
kirjailija, jota hän luki ja piti arvossa, niin kaikki hänen puheensa
ja kirjoituksensa olivat purevilla sanakäänteillä höystetyt.

Onneksi niille, joihin hän oli tyytymätön, hän ei milloinkaan käynyt
suoraan asiaan, vaan kierteli vain vihjauksien, klassillisten
lauseparsien ja raamatunpaikkojen avulla kohti niitä puutoksia, joita
aikoi moittia. Hänen suullinen esityksensä (hän luki aina paperista)
oli epämiellyttävää, käsittämätöntä, ja sitäpaitsi sen katkaisi
monesti yskä, mutta vieläkin useammin ontto, vatsaa tärisyttävä nauru,
joka tapasi ilmoittaa ja säestellä purevia kohtia. Alkaessani tämän
eriskummallisen miehen luona opiskella havaitsin hänet leppoisaksi
ja hyväntahtoiseksi. Minä menin nyt joka päivä kello kuuden aikaan
iltapäivällä hänen luoksensa ja tunsin aina salaista mielihyvää, kun
ovi kilisten sulkeutui takanani ja minun oli lähdettävä vaeltamaan
pitkää synkkää luostarinkäytävää. Me istuimme hänen kirjastossaan
vahakankaalla päällystetyn pöydän ääressä; erittäin moneen kertaan
luettu Lukianos ei milloinkaan väistynyt hänen viereltänsä.

Kaikesta hyväntahtoisuudesta huolimatta minä en kumminkaan päässyt
pääsymaksutta asiaan: opettajani näet ei voinut olla esittämättä
eräitä pilkallisia huomautuksia ja kyselemättä, mihin hepreanopintoni
oikeastaan tähtäsivät. Minä en virkkanut hänelle mitään juutalaissaksaa
koskevista aikeistani, puhuin vain alkukielen paremmasta
ymmärtämisestä. Siihen hän hymyili ja arveli, että saisin olla
tyytyväinen, kunhan oppisin lukemaan. Tuo minua salaa harmitti, ja minä
keräsin koko tarkkaavaisuuteni, kun kirjaimiin ehdittiin. Minä näin
aakkoset, jotka suunnilleen noudattivat kreikkalaisia, joiden muodot
olivat käsitettävät ja nimitykset minulle enimmälti jo tutut. Olin
ymmärtänyt ja painanut muistiini kaiken tuon varsin pian ja otaksuin
nyt ryhdyttävän lukemaan. Tiesin varsin hyvin, että se tapahtui
oikealta vasemmalle. Mutta nyt ilmaantuikin yht'äkkiä kokonainen
armeija pieniä kirjaimia ja merkkejä, kaikenlaisia pisteitä ja viivoja,
joiden piti oikeastaan esittää ääntiöitä. Tämä seikka kummastutti minua
sitäkin enemmän, kun suurempien kirjainten joukossa jo ilmeisesti oli
vokaaleja ja muut näyttivät vain piiloutuvan vieraiden nimitysten
varjoon. Minulle opetettiin, että juutalainen kansakunta oli
kukoistusaikanansa tosiaankin tyytynyt noihin ensimmäisiin merkkeihin
mitään muuta kirjoitus- ja lukutapaa ollenkaan tuntematta. Minä olisin
kovin mielelläni noudattanut tuota vanhaa, ja kuten minusta näytti,
helpompaa menettelyä, mutta ukko selitti hieman ankarasti, että
täytyi totella hyväksi havaittua kielioppia sellaisenaan. Lukeminen
ilman näitä pisteitä ja viivoja on vaikea tehtävä, johon ainoastaan
oppineimmat ja harjaantuneimmat pystyvät, ilmoitti opettajani. Minun
siis täytyi suostua oppimaan nuo pienet merkit, mutta asia kävi yhä
vakavammaksi. Nyt piti eräiden ensimmäisten suurten kirjainten olla
sijassaan ihan merkityksettömät, jotta niiden pienet myöhäsyntyiset
kumppanit saisivat jotakin tehtävää. Sitäpaitsi niiden tuli toisella
kertaa merkitä hiljaista henkäystä, toisella voimakkaampaa tai
heikompaa kurkkuäännettä, vieläpä toisinaan toimia pelkkänä tukenakin.
Ja vihdoin viimein, kun jo luuli ottaneensa kaikki tarkoin huomioon,
vapautettiin eräitä suuria ja pieniäkin näyttelijöitä virasta, joten
silmillä oli aina erittäin paljon ja huulilla erittäin vähän tekemistä.

Kun minun nyt piti lukea jo ennestään tuttua sisällystä vieraalla
kielellä mongertaen ja minulle samalla kovin suositeltiin eräänlaista
honotusta ja kurlutusta saavuttamattomana päämääränä, niin minä
jossakin määrin vieraannuin asiasta ja huvitin itseäni lapselliseen
tapaan näiden runsaiden merkkien omituisilla nimillä. Siinä oli
keisareita, kuninkaita ja herttuoita, jotka korkomerkkeinä siellä
täällä halliten minua melkoisesti ilahduttivat. Tämä äitelä pila
menetti kuitenkin pian viehätyksensä. Minä sain sentään korvausta
sikäli, että lukiessani, kääntäessäni, kerratessani, ulkoa oppiessani
ilmeni sitä eloisampana kirjan sisällys, ja juuri siitä minä oikeastaan
vaadinkin selityksiä vanhalta herraltani. Perintätiedon ristiriitaisuus
todelliseen ja mahdolliseen verraten oli näet jo aikoja sitten
herättänyt kovin huomiotani, ja minä olin saanut kotiopettajani usein
pahaan pulaan ottamalla käsiteltäväksi, kuinka aurinko pysähtyi
radallansa Gibeonissa ja kuu Ajalonin laaksossa, eräistä muista
epätodennäköisyyksistä ja yhteydettömyyksistä puhumattakaan. Kaikki
nämä asiat tulivat jälleen esille, kun hepreankieltä perinpohjin
oppiakseni askartelin yksinomaan Vanhassa Testamentissa enkä tutkinut
sitä enää Lutherin käännöksestä, vaan Sebastian Schmidin suorittamasta
sananmukaisesta rinnakkaiskäännöksestä, jonka isäni oli heti minulle
hankkinut. Nyt alkoi opetus, mitä kielellisiin harjoituksiin tulee,
valitettavasti käydä puutteelliseksi. Lukeminen, selostaminen,
kielioppi, sanojen kirjoittaminen ja lausuminen kesti harvoin puolta
tuntia; minä näet aloin heti käydä käsiksi asiasisältöön, ja vaikka
emme olleetkaan vielä ehtineet ensimmäistä Mooseksen kirjaa kauemmaksi,
otin puheeksi monenlaisia seikkoja, jotka olivat myöhemmistä kirjoista
jääneet mieltäni askarruttamaan. Kelpo ukko yritti aluksi minua
pidättää sellaisista harhailuista, mutta lopulta se näytti häntä
itseäänkin huvittavan. Hän yski ja nauroi tapansa mukaan lakkaamatta,
ja vaikka kovin varoikin antamasta minulle mitään sellaista tietoa,
joka olisi voinut saattaa hänet itsensä epäilyttävään valoon, ei
tungettelevaisuuteni kuitenkaan hellittänyt, ja kun minulle oikeastaan
oli tärkeämpää esittää epäilyksiäni kuin saada ne hälvennetyiksi,
niin minä kävin yhä vilkkaammaksi ja uskaliaammaksi otaksuen hänen
käytöksensä sen oikeuttavan. En kumminkaan saanut hänestä mitään irti;
enintään oli tuloksena, että hän vatsaa tärisyttävän naurunsa ohella
kerran toisensa jälkeen huusi: »Hupsu mies! Hupsu poika!»

Minun lapsellinen, Raamattua joka puolelta tutkisteleva vilkas
uteliaisuuteni lienee sentään näyttänyt hänestä verraten vakavalta ja
jonkinmoisen avustamisen arvoiselta. Niinpä hän jonkin ajan kuluttua
neuvoi minua turvautumaan suureen englantilaiseen raamattuteokseen,
joka oli hänen kirjastossaan ja jossa vaikeat ja arveluttavat kohdat
oli ymmärtäväiseen ja älykkääseen tapaan selitetty. Käännös oli
saksalaisten jumaluusoppineiden uutteruuden nojalla tullut eräissä
suhteissa edullisemmaksi käytellä kuin alkuteksti. Eri mielipiteet
oli mainittu ja lopulta yritetty jonkinlaista välitysmenetelmää,
jolloin kirjan arvo, uskonnon perustus ja inhimillinen ymmärrys,
voivat jossakin määrin puolustautua rinnakkain. Kun siis minä tunnin
loppupuolella aloin esittää tavanmukaisia kysymyksiäni ja epäilyksiäni,
niin hän viittasi aina kirjahyllyyn; minä noudin nidoksen, hän antoi
minun lukea, selaili Lukianostansa, ja jos huomautin jotakin teoksesta,
sai teräväjärkisyyteni ainoaksi vastaukseksi hänen tavanmukaisen
naurunsa. Pitkinä kesäpäivinä hän antoi minun istua niin kauan kuin
voin lukea, useasti yksin; mutta kesti sentään vähän aikaa, ennenkuin
hän salli minun ottaa nidoksen toisensa jälkeen kotiini.

Kääntyköön ihminen mihin suuntaan hyvänsä, ryhtyköön suorittamaan
mitä tahansa, hän palaa aina takaisin sille tielle, jonka luonto
on hänen kuljettavaksensa määrännyt. Niin kävi minunkin tässä
tapauksessa. Kieleen ja pyhien kirjojen sisällykseen kohdistuva
vaivannäkö johti lopulta siihen, että mielikuvitukseni loi eloisamman
kuvan tuosta kauniista ja usein ylistetystä maasta, sen ympäristöstä
ja lähiseuduista sekä niistä kansoista ja tapauksista, jotka olivat
vuosituhansien vieriessä kohottaneet tuota maanpaikkaa kunniaan.

Tuon pienen alueen piti nähdä ihmissuvun alku ja kehkeytyminen, sieltä
piti ensimmäisten ja ainoain alkuhistoriaa koskevien tietojen tulla
kuuluviimme, ja sellaisen paikan piti elää mielikuvituksessamme yhtä
yksinkertaisena ja käsitettävänä kuin vaihtelevana ja ihmeellisimpiin
vaelluksiin ja uusiin asutuksiin soveltuvana. Täällä, neljän mainitun
virran välimaalla, oli koko asuttavasta maasta erotettu pieni, erittäin
miellyttävä alue nuorekkaan ihmisen asuttavaksi. Täällä hänen piti
alkaa kehitellä kykyjänsä, ja täällä piti hänen osaksensa tulla se
kohtalo, joka oli määrätty kaikkien hänen jälkeläistensä osaksi: hänen
piti kadottaa rauhansa tietoa tavoitellessaan. Paratiisi oli kadotettu;
ihmiset lisääntyivät ja huonontuivat; tämän sukukunnan pahuuteen
vielä tottumattomat _elohim_ kävivät kärsimättömiksi ja tuhosivat sen
perinpohjin. Vain muutamat pelastuivat yleisen hävityksen tulvasta,
ja tuskin olivat nuo kamalat tuhovedet laskeutuneet, kun kotimaan
tuttu kamara oli jälleen kiitollisten pelastuneiden nähtävissä.
Kaksi virtaa neljästä, Eufrat ja Tigris, liikkuivat vielä uomissaan.
Ensimmäisen nimi säilyi; toista näytti merkitsevän sen juoksu.
Täsmällisempiä paratiisin jälkiä ei sellaisen mullistuksen jälkeen
olisi voinut vaatia. Uudistunut ihmissuku lähti täältä toisen kerran
leviämään; se keksi tilaisuutta kaikin tavoin itseänsä ravitakseen ja
askarruttaakseen, mutta ennen kaikkea kootakseen ympärillensä suuria
kesyjen eläinten laumoja ja kulkeakseen niiden keralla kaikkiin eri
suuntiin.

Tämä elämäntapa sekä heimojen lisääntyminen pakotti kansat pian
loittonemaan toisistansa. He eivät voineet heti päättää iäksi jättää
sukulaisensa ja ystävänsä; heidän mieleensä johtui rakentaa korkea
torni, joka etäältä viittaisi tietä palajaville. Mutta tämä yritys
epäonnistui samoinkuin tuo ensimmäinen pyrkimys. Heidän ei pitänyt
saada olla samalla kertaa onnelliset ja älykkäät, monilukuiset ja
yksimieliset. Elohim hämmensivät heidät, rakennus jäi rakentamatta,
ihmiset hajautuivat; maailma oli kansoitettu, mutta eripurainen.
kohdistuu kuitenkin yhä vielä näihin seutuihin. Vihdoin lähtee täältä
jälleen heimon kantaisä, jolla on onni painaa jälkeläisiinsä määrätty
leima siten heidät ikiajoiksi yhdistäen suureksi ja kaikissa onnen- ja
paikanvaihdoksissa koossapysyväksi kansakunnaksi.

Jumalallista viittausta noudattaen vaeltaa Abraham Eufratilta länttä
kohti. Erämaakaan ei voi estää hänen kulkuansa, hän saapuu Jordanin
rannalle, siirtyy virran yli ja levittäytyy Palestiinan kauniisiin
etelänpuolisiin seutuihin. Tämä maa oli jo aikaisemmin vallattu ja
verrattain tiheään asuttu. Matalahkoja, mutta karuja, hedelmättömiä
vuoria halkoivat monet vesikkäät, viljelykselle suotuisat laaksot.
Kaupunkeja, kauppaloita ja yksityisiä uudisasutuksia sijaitsi hajallaan
lakeudella ja sen suuren laakson rinteillä, jonka vedet kokoontuvat
Jordaniin. Niin asuttu, niin viljelty oli maa, mutta maailma vielä
kyllin avara ja ihmiset eivät siinä määrin huolekkaita, tarvitsevia
ja toimeliaita, että olisivat heti vallanneet kaikki ympäröivät
alueet. Noiden asuttujen alueiden välillä levisi suuria aloja, joissa
paimentolaisten laumat voivat mukavasti liikkua. Abraham pysyttelee
sellaisilla alueilla; hänen veljensä Lot on hänen luonansa; mutta he
eivät voi jäädä pitkiksi ajoiksi sellaisiin seutuihin. Juuri sellainen
olotila maassa, jonka väkiluku milloin lisääntyy milloin vähentyy ja
jonka tuotteet eivät koskaan pysy tasapainossa kulutuksen kanssa,
aiheuttaa äkkiarvaamatta nälänhädän, ja maahansiirtynyt kärsii maan
asujaimen keralla, jonka ravintoa hänen satunnainen sielläolonsa on
niukentanut. Kaldealaiset veljekset siirtyvät Egyptiin, ja niin on
merkitty se näyttämö, jolla muutaman tuhannen vuoden aikana esitetään
maailman tärkeimmät tapahtumat. Tigris-virrasta Eufratiin, Eufratista
Niiliin asti näemme maan kansoitettuna ja tällä alueella laumoineen
ja hyvyyksineen sinne tänne liikkumassa ja niitä lyhyessä ajassa
mitä runsaimmin lisäämässä tunnetun, jumalien rakastaman, meille jo
kalliiksi muuttuneen' miehen. Veljekset palaavat, mutta päättävät
kestetyn hädän viisastamina erota toisistansa. Molemmat tosin
oleskelevat eteläisessä Kaanaassa, mutta Abrahamin jäädessä Hebroniin
Mamren lehdon puoleen Lot lähtee Siddimin laaksoon, joka voi ja jonka
täytyy ilmetä meille toisena paratiisina, jos mielikuvituksemme on
kyllin uskalias antaakseen Jordanin alajuoksussaan painua maan sisään,
joten nykyisen Kuolleen meren sijaan ilmestyy kuiva maa. Sitäkin
enemmän, kun sen ja lähiseutujen veltoiksi ja jumalattomiksi mainitut
asukkaat näiden ominaisuuksiensa nojalla osoittavat elämän olleen
mukavaa ja ylellistä. Lot asuu heidän seassaan, mutta erillänsä.

Mutta Hebron ja Mamren lehto ilmenevät meille sinä tärkeänä paikkana,
jossa Herra puhuu Abrahamin kanssa ja lupaa hänelle kaiken maan niin
kauas kuin hänen katseensa neljään ilmansuuntaan kantaa. Näiltä
hiljaisilta alueilta, näistä paimentolaiskansoista, jotka saavat
seurustella taivaan valtojen kanssa, heitä vierainansa kestitä ja
useasti heidän kanssaan keskustella, meidän on käännettävä katseemme
jälleen itään päin ja tarkasteltava ympäröivän maailman tilaa, joka
suurin piirtein lienee ollut samanlainen kuin Kaanaanmaan.

Perheet pysyvät koossa; ne liittyivät yhteen; ja heimojen elämäntapaa
määrää se alue, jonka he ovat vallanneet tai valtaavat. Vuoristoissa,
joista vedet juoksevat Tigris-virtaan, me tapaamme sotaisia kansoja,
jotka jo näinä erittäin varhaisina aikoina viittaavat tuleviin
maailmanvalloittajiin ja -vallitsijoihin ja eräässä senaikaiseksi
suunnattomassa sotaretkessä antavat meille myöhempien suurtöiden
esikuvan. Kedor Laomor, Elämin kuningas, vaikuttaa jo mahtavasti
liittoutuneisiin. Hän hallitsee kauan, sillä hän oli jo kaksitoista
vuotta ennen Abrahamin Kaanaaseen tuloa tehnyt kansat Jordaniin saakka
verollisiksi. Vihdoin ne olivat hänestä luopuneet, ja liittoutuneet
varustautuivat sotaan. Me tapaamme heidät arvaamattamme sillä tiellä,
jota kulkien Abraham todennäköisesti saapui Kaanaaseen. Jordanin
vasemmalla rannalla ja eteläpuolella olevat kansat voitetaan. Kedor
Laomor suuntaa kulkunsa etelään, kohti erämaan kansoja, voittaa sitten
pohjoiseenpäin käännyttyänsä amalekilaiset ja saapuu, amoriititkin
kukistettuansa, Kaanaaseen, hyökkää Siddimin laakson kuninkaita
vastaan, lyö ja hajoittaa heidät ja kulkee suurine saaliinensa Jordania
ylöspäin ulottaakseen voittoretkensä aina Libanonille saakka.

Vangittujen, ryöstettyjen, omaisuutensa keralla poisraastettujen
joukossa on myös Lot, joka joutuu kokemaan sen maan kohtaloita,
missä hän vieraana oleskelee. Abraham saa sen kuulla, ja nyt näemme
patriarkan kohta soturina ja sankarina. Hän kokoo miehensä, jakaa
heidät osastoihin, hyökkää vaivalloisesti etenevän saaliskuormaston
kimppuun, hämmentää voittajat, jotka eivät voineet aavistaakaan
vihollisen uhkaavan selkäpuolelta, ja tuo takaisin veljensä ja
hänen omaisuutensa sekä suuren määrän voitettujen kuninkaiden
omaisuutta. Tämän lyhyen sotaretken nojalla Abraham tavallaan ottaa
maan valtoihinsa. Asukkaille hän ilmenee suojelijana, pelastajana ja
epäitsekkyytensä nojalla kuninkaana. Kiitollisina ottavat hänet vastaan
laaksomaan kuninkaat, siunaten Melkisedek, kuningas ja pappi.

Nyt uudistuvat loppumatonta jälkeläissarjaa koskevat ennustukset,
ulottuvatpa ne yhä laajemmallekin. Eufratin vetten rannoilta
aina Egyptin virtaan saakka luvataan hänelle kaikki maa; mutta
hänen välittömien rintaperillistensä laita on huonosti. Hän on
kahdeksankymmenen vuoden ikäinen ja hänellä ei ole poikaa. Saara, joka
ei luota Jumalaan yhtä lujasti kuin hän, käy kärsimättömäksi; hän
tahtoo itämaisen tavan mukaan saada jälkeläisen palvelijattarestansa.
Mutta tuskin on Hagar jätetty talonherran haltuun, tuskin on olemassa
pojan saamisen toivo, kun perheessä ilmenee ristiriitaa. Aviovaimo
kohtelee varsin pahoin omaa suojattiansa, ja Hagar pakenee parempaa
olotilaa etsien toisten joukkojen luo. Korkeamman kehoituksen johdosta
hän palaa takaisin, ja Ismael syntyy.

Abraham on nyt yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden ikäinen, ja lukuisia
jälkeläisiä koskevat lupaukset uudistuvat yhä, joten aviopuolisot
vihdoin pitävät niitä naurettavina. Siitä huolimatta Saara lopulta
tulee siunatuksi ja synnyttää pojan, jolle annetaan nimi Iisak.

Historia perustuu enimmälti ihmissuvun lainmukaiseen lisääntymiseen.
Tärkeimpiäkin maailmantapahtumia on pakko seurata aina perheitten
salaisuuksiin asti, ja niin antavat patriarkkainkin aviolliset liitot
meille aihetta erikoisiin mietteisiin. Näyttää siltä, kuin ne
jumaluudet, jotka suvaitsevat ohjata ihmisen kohtaloita, olisivat
ikäänkuin esikuvien muodossa tahtoneet kuvailla kaikenlaisia aviollisia
tapahtumia. Abraham, joka on elänyt pitkät vuodet kauniin, monien
tavoitteleman naisen keralla lapsettomassa liitossa, havaitsee
sadannella ikävuodellaan olevansa kahden naisen mies, kahden pojan isä,
ja samassa on hänen kotirauhansa häiriytynyt. Sopua ei voi syntyä, kun
on kaksi aviovaimoa rinnakkain ja kaksi eri äitien poikaa vastatusten.
Sen puolueen, jota lait, perintätapa ja yleinen mielipide vähemmän
suosii, täytyy väistyä. Abrahamin täytyy uhrata kiintymyksensä Hagariin
ja Ismaeliin: molemmat lähetetään pois, ja Hagarin on nyt pakko vastoin
tahtoansa lähteä kulkemaan samaa tietä, jonka hän oli vapaaehtoisesti
paetessaan valinnut, aluksi, kuten näyttää, kohti lapsen ja itsensä
tuhoutumista; mutta Herran enkeli, joka oli hänet aikaisemmin
lähettänyt takaisin, pelastaa hänet nytkin, jotta Ismael tulisi
suureksi kansaksi ja epätodennäköisin kaikista lupauksista toteutuisi
yli omien rajojensa.

Kaksi korkeaan ikään ehtinyttä vanhusta ja heillä myöhäsyntyinen poika:
nyt kaiketi sopinee vihdoinkin toivoa kotoista rauhaa, maallista onnea!
Eipä suinkaan. Taivaan vallat asettavat patriarkan vielä kaikkein
ankarimman koettelemuksen alaiseksi. Mutta siitä emme voi puhua sitä
ennen tutkistelematta erinäisiä asioita.

Jos luonnollisen, yleisen uskonnon piti syntyä ja erikoisen, ilmoitetun
siitä kehittyä, niin ne maat, joissa mielikuvituksemme on tähän asti
viivähtänyt, niissä vallitseva elämäntapa, niiden ihmislaji oli varmaan
siihen otollisin; missään tapauksessa emme näe koko maailmassa mitään
yhtä suotuisaa ja soveliasta. Jo luonnollinen uskonto, jos otaksumme
sen aikaisemmin kehkeytyneen ihmismielestä, edellyttää melkoista
mielenlaadun herkkyyttä, koska se pohjautuu siihen vakaumukseen,
että on olemassa yleinen kaitselmus, joka ohjaa maailmanjärjestystä
kokonaisuudessaan. Erikoinen uskonto, jumalien toiselle tai toiselle
kansalle ilmoittama, tuo mukanansa uskon erikoiseen kaitselmukseen,
jonka jumaluus myöntää eräille suosimillensa ihmisille, perheille,
heimoille ja kansoille. Tämä viimeksimainittu näyttää vaivoin
kehkeytyvän ihmisen sisimmästä. Se vaatii perintätietoa ja -tapaa,
ikivanhojen aikojen takeita.

Niinmuodoin on kaunista, että Israelin perintätieto esittää heti
ensimmäiset tuohon erikoiseen kaitselmukseen luottavat miehet
uskonsankareina, jotka ehdottomasti tottelevat kaikkia sen korkean
olennon käskyjä, josta riippuvaisiksi itsensä tunnustavat, ja toisaalta
yhtään epäilemättä, väsymättä odottavat hänen lupaustensa myöhäistä
täyttymistä.

Erikoinen, ilmoitettu uskonto perustuu siihen käsitykseen, että
toinen voi olla enemmän jumalien suosima kuin toinen, ja niin sen
aiheuttajanakin on etupäässä olotilojen eristyminen toisistansa.
Ensimmäiset ihmiset tunsivat olevansa läheisiä sukulaisia, mutta
heidän erilainen toimintansa heidät pian erotti. Metsästäjä oli
kaikkein vapain; hänestä kehittyivät sotilas ja hallitsija. Se osa,
joka viljeli maata, lupautui maan omaksi, rakensi asumuksia ja
aittoja, voi luulla jo jotakin olevansa, koska hänen olotilansa lupasi
pysyväisyyttä ja turvallisuutta. Paimenen osaksi taas näytti tulevan
mittaamattomin olotila ja rajattomin omistuksen määrä. Karjalaumat
lisääntyivät äärettömiin, ja se alue, jonka piti niitä elättää,
laajeni joka suuntaan. Nämä kolme säätyluokkaa näyttävät heti aluksi
suhtautuneen toisiinsa harmistuen ja halveksien, ja samoinkuin paimen
oli kaupunginasukkaalle kauhistus, samoin eristi myös edellinen itsensä
jälkimmäisestä. Metsästäjät häviävät näkyvistämme vuoristoon ja tulevat
vain valloittajina jälleen esille.

Paimenten säätyyn kuuluivat patriarkat. Heidän elämänsä aavikoiden ja
laidunten merellä loi heidän mielenlaatuunsa leveyttä ja vapautta,
taivaan kumo, jonka alla he asustivat, kaikkine yön tähtinensä heidän
tunteisiinsa ylevyyttä, ja he tarvitsivat enemmän kuin toimelias,
taitava metsästäjä, enemmän kuin varma, huolellinen, majassansa
asuva peltomies sitä järkkymätöntä uskoa, että Jumala vaeltaa heidän
vierellänsä, käy heidän luonansa, suhtautuu heihin myötätuntoisesti,
johtaa ja pelastaa heitä.

Erääseen toiseenkin tutkisteluun me pakosta joudumme siirtyessämme
historialliseen järjestykseen. Miten inhimillisenä, kauniina ja
kirkkaana patriarkkain uskonto ilmeneekin, sisältyy siihen kuitenkin
viileyttä ja julmuutta, josta ihminen voi kehittyessään vapautua tai
johon hän voi jälleen vaipua.

Se käsitys, että viha lepytetään verellä, voitetun vihollisen
kuolemalla, on luonnollinen; että taistelutantereella solmittiin rauha
surmattujen rivien välissä, on hyvin ajateltavissa; että samoin eläimiä
teurastamalla luultiin voitavan liitto vahvistaa, johtuu edellisestä;
ja kummastusta ei herätä sekään ajatus, että jumalia, jotka aina
käsitettiin puolueeksi, vastustajaksi tai kannattajaksi, voitiin
surmatun avulla vetää luoksensa, lepyttää, voittaa puolellensa. Mutta
jos pysähdymme uhreihin ja tarkastelemme, miten niitä noina alkuaikoina
tarjottiin, niin havaitsemme omituisen, meitä kerrassaan inhoittavan
menettelytavan, nimittäin sen, että kaikenlaiset uhratut eläimet, olipa
niitä kuinka paljon tahansa, oli hakattava kahtia, asetettava kahden
puolen, ja niiden välimaalla olivat ne, jotka tahtoivat solmia liiton
jumaluuden kanssa.

Ihmeellisenä ja aavistuttelevana ilmenee tuossa kauniissa maailmassa
vielä eräs toinenkin kauhistuttava piirre: että kaiken, mikä oli
pyhitettyä, jumalalle luvattua, täytyi kuolla, — sekin todennäköisesti
rauhan elämään siirretty sotamenetelmä. Väkivaltaisesti puolustautuvan
kaupungin asukkaita uhataan sellaisella lupauksella; se joutuu
vihollisen valtaan väkirynnäkön nojalla tai muuten, ja ketään ei
jätetä eloon, miehiä ei missään tapauksessa, ja usein joutuvat naiset,
lapset, jopa eläimetkin saman kohtalon alaisiksi. Hätäisesti tai
taikauskoisesti menetellen luvataan sellaiset uhrit, nimenomaisesti
tai epämääräisesti, jumalille, ja niin voivat nekin, joita mielitään
säästää, jopa kaikkein läheisimmätkin, omat lapset, joutua vuodattamaan
verensä sellaisen mielettömyyden osoitusuhreina.

Abrahamin leppoisasta, todella patriarkallisesta luonteesta tuollainen
barbaarinen palvomistapa ei voinut johtua; mutta jumalat, jotka
useasti, meitä koetellaksensa, näyttävät kääntävän esiin niitä
ominaisuuksia, joita ihminen taipuu kuvittelemaan heissä oleviksi,
käskevät hänen suorittaa kaikkein kamalimman teon. Hänen tulee
uhrata poikansa uuden liiton vakuudeksi ja, jos on noudattaminen
perinnäistä menettelytapaa, ei ainoastaan teurastaa ja polttaa, vaan
halkaista hänet kahtia ja hänen höyryävien sisuksiensa välimaalla
odottaa armollisilta jumalilta uutta lupausta. Epäröimättä ja sokeasti
ryhtyy Abraham käskyä noudattamaan: jumalille riittää tahto. Nyt ovat
Abrahamin koettelemukset ohi, sillä ankarammiksi ei niitä enää käynyt
tekeminen. Mutta sitten Saara kuolee, ja se suo Abrahamille tilaisuuden
Kaanaanmaan esi- ja vertauskuvalliseen haltuunsaottamiseen. Hän
tarvitsee hautaa, ja tämä on ensimmäinen kerta, jolloin hän haeskelee
itsellensä omaisuutta täältä maan päältä. Mamren lehdon puolella olevan
kaksoisluolan hän lienee jo aikaisemmin itsellensä valinnut. Hän ostaa
ne ja läheisen pellon, ja se oikeudellinen menettely, jota hän siinä
noudattaa, osoittaa, kuinka tärkeä tämä omistus hänelle on. Se oli
tosiaankin tärkeä, kenties tärkeämpi kuin hän itse osasi ajatellakaan,
sillä hänen, hänen poikiensa ja pojanpoikiensa oli määrä siinä levätä,
ja piti mitä pätevimmin tulla perustelluksi koko maahan kohdistuva
lähin omistusvaatimus sekä hänen jälkeläistensä alinomainen taipumus
sinne kokoontua.

Tämän jälkeen sattuu mitä vaihtelevimpia kohtauksia perheen
keskuudessa. Abraham pysyttelee yhä tarkoin erillään maan asukkaista,
ja kun Ismael, jonka äiti on egyptiläinen, on hänkin ottanut itselleen
vaimon tämän maan tyttäristä, tulee Iisakin nyt mennä naimisiin
veriheimolaisen, vertaisensa kanssa.

Abraham lähettää palvelijansa Mesopotamiaan, sinne jääneiden
sukulaistensa luo. Älykäs Eleasar saapuu sinne tuntemattomana ja
tutkistelee kaivolla neitojen palvelevaisuutta voidakseen viedä
kotiin oikean morsiamen. Hän pyytää saada juoda, ja Rebekka juottaa
enemmittä puheitta hänen kamelinsakin. Eleasar antaa hänelle lahjoja,
kosii häntä ja saa myönteisen vastauksen. Niin hän kuljettaa neidon
herransa luo, ja neito vihitään Iisakin vaimoksi. Tälläkin kertaa
täytyy odottaa kauan jälkeläisiä. Vasta muutamien koettelemusvuosien
jälkeen Rebekka tulee siunatuksi, ja sama ristiriita, joka Abrahamin
kaksoisavioliitossa aiheutui kahdesta äidistä, aiheutuu tässä yhdestä
ainoasta. Erimielinen poikapari kiistailee jo äidin sydämen alla. He
tulevat päivän valkeuteen, vanhempi on vilkas ja voimakas, nuorempi
hentoinen ja älykäs; edellisestä tulee isän, jälkimmäisestä äidin
lemmikki. Jo syntymässä alkanut kiista etusijasta jatkuu yhä. Esau
suhtautuu rauhallisesti ja välinpitämättömästi esikoisuuteen, jonka
kohtalo on hänelle suonut; Jakob ei unohda, että veli on sysännyt
hänet syrjään. Pitäen silmällä jokaista tilaisuutta halutun edun
voittamiseksi hän ostaa veljeltänsä esikoisuuden ja saa hänen etuansa
loukaten isän siunauksen. Esau julmistuu ja vannoo surmaavansa
veljensä, Jakob pakenee kokeakseen onneansa esi-isiensä maassa.

Nyt, ensimmäisen kerran sellaisen jalon perheen keskuudessa, esiintyy
henkilö, joka arkailematta yrittää älykkyyden ja viekkauden avulla
saavuttaa ne edut, jotka luonto ja olosuhteet ovat häneltä evänneet. On
useasti havaittu ja huomautettu, etteivät pyhät kirjat suinkaan tahdo
esittää noita patriarkkoja ja muita Jumalan suosimia miehiä hyveen
esikuvina. Hekin ovat eriluonteisia henkilöitä, joissa on monenlaisia
vikoja ja puutoksia, mutta eräs pääominaisuus täytyy sellaisilla
Jumalan sydämelle otollisilla miehillä välttämättä olla: se järkkymätön
usko, että Jumala erikoisesti suosii heitä ja heidän omaisiansa.

Yleinen, luonnollinen uskonto ei oikeastaan ollenkaan kaipaa uskoa,
koska jokainen pakostakin omaksuu sen vakaumuksen, että suuri, luova,
järjestävä ja johtava olento ikäänkuin piiloutuu luonnon taakse
tehdäkseen itsensä meille käsitettäväksi, ja vaikka hän useasti
luopuisikin noudattamasta tämän vakaumuksen johtolankaa, joka opastaa
häntä läpi elämän, voi hän epäilemättä heti ja aina siihen jälleen
palata. Aivan toisin on laita erikoisen uskonnon, joka meille julistaa,
että tuo suuri olento nimenomaisesti ja erikoisesti ottaa puoltaakseen
jotakin yksilöä, heimoa, kansaa, maata. Tämä uskonto perustuu uskoon,
jonka täytyy olla järkkymätön, jos mieli välttää sen heti tapahtuvaa
perinpohjaista tuhoutumista. Jokainen sellaiseen uskontoon kohdistuva
epäilys on uskontoa kuolettava. Vakaumuksen voi jälleen omaksua,
uskoa ei. Siitä nuo loppumattomat koettelemukset, usein toistettujen
lupausten hidas täyttyminen, mikä kaikki osoittaa noiden kantaisien
uskonvoiman kaikkein heleimmässä valossa.

Hänkin näin uskoen lähtee Jakob retkellensä, ja ellei hän olekaan
saavuttanut suosiotamme viekkauden ja petoksen avulla, saavuttaa
hän sen kestävästi, järkkymättömästi rakastamalla Rakelia, jota hän
itse heti paikalla kosii, niinkuin Eleasar oli kosinut Rebekkaa
hänen isällensä. Hänessä piti äärettömän suurta kansaa koskevan
lupauksen ensi kerran kehkeytyä täydeksi todellisuudeksi: hänen piti
nähdä ympärillänsä paljon poikia, mutta myös joutua kokemaan paljon
sydämenkipua heidän ja heidän äitiensä vuoksi.

Seitsemän vuotta hän palvelee saadakseen rakastettunsa, palvelee
kärsivällisesti ja epäröimättä. Hänen appensa, hänen veroisensa
viekkaudeltansa, samoinkuin hän halukas pitämään jokaista päämäärään
johtavaa keinoa oikeudenmukaisena, kostaa hänelle, mitä hän oli
tehnyt veljellensä: Jakob löytää sylistänsä puolison, jota hän ei
rakasta. Häntä lepyttääkseen Laban tosin vähän ajan päästä antaa
hänelle rakastetunkin, mutta vain sillä ehdolla, että hän palvelee
vielä seitsemän vuotta, ja niin johtuu nyt toinen harmi toisesta.
Puoliso, jota Jakob ei rakasta, on hedelmällinen, rakastetulle ei
synny lapsia; viimeksimainittu tahtoo Saaran tavoin tulla äidiksi
palvelijattarensa avulla, mutta edellinen ei suo hänelle sitäkään etua.
Hänkin tuo miehellensä palvelijattaren, ja nyt on kelpo patriarkka
maailman kiusatuin mies: hänellä on neljä vaimoa, lapsia kolmesta,
mutta ei yhtäkään rakastetusta! Vihdoin tulee viimeksimainitunkin
osaksi se onni, hänelle syntyy Josef, kiihkeimmän rakkauden myöhäinen
hedelmä. Jakob on palvellut neljätoista vuottansa, mutta Laban ei
tahdo luopua hänestä, parhaasta ja uskollisimmasta palvelijastansa.
He solmivat uuden sopimuksen ja jakavat karjalaumat. Laban pidättää
valkoiset, joita on enemmän; kirjavat, tavallansa hylkyjoukon, pitää
Jakob hyvänänsä. Jakob osaa sentään tässäkin valvoa etuansa, ja
samoinkuin hän aikaisemmin oli voittanut itselleen esikoisuuden kehnon
keitoksen avulla ja isän siunauksen valepukua käyttäen, samoin hän
nyt osaa taidon ja myötätunnon nojalla hankkia itselleen suurimman
osan karjalaumoja ja tulee todella arvokkaaksi Israelin kantaisäksi
ja jälkeläistensä esikuvaksi. Vaikka Laban ja hänen omaisensa eivät
keksikään Jakobin käyttämää temppua, havaitsevat he kuitenkin
tuloksen. Asiasta koituu harmia, Jakob pakenee kaikkine omaisineen ja
omaisuuksineen ja pelastuu, osaksi onnen osaksi viekkauden avulla.
Nyt on Rakelin vielä synnytettävä hänelle poika, mutta hän kuolee
synnyttäessään; tuskanlapsi Benjamin jää eloon. Mutta vielä suurempaa
tuskaa on patriarkan tunnettava, kun hänen poikansa Josef näyttää
häneltä riistettävän.

Joku kysynee, miksi tässä seikkaperäisesti esitän yleisesti
tunnettuja, usein toistettuja ja selitettyjä kertomuksia. Kelvannee
vastaukseksi, kun sanon, etten osaa mitenkään muuten esittää, kuinka
sain rauhattomasta elämästäni ja hajanaisista opinnoistani huolimatta
kootuksi henkeni ja tunteeni yhteen ainoaan hiljaisen vaikutuksen
kohtaan; koska en millään muulla tavalla osaa kuvailla sitä rauhaa,
joka minua ympäröi, miten levottomat ja eriskummalliset ulkonaiset
olosuhteet lienevätkin olleet. Alinomaa askartelevan mielikuvituksen,
jota esittämäni satu kuvaillee, kuljettaessa minua milloin sinne,
milloin tänne, sadun ja historian, mytologian ja uskonnon sekamelskan
uhatessa hämmentää mieltäni minä pakenin mielelläni noihin itämaisiin
seutuihin, syvennyin ensimmäisiin Mooseksen kirjoihin ja olin siellä,
laajalle levinneiden paimentolaisheimojen joukossa, samalla kertaa
ehdottomimman yksinäisyyden ja suurimman seurallisuuden tilassa.

Näissä perhetapahtumissa, ennenkuin ne hukkuvat Israelin kansan
historiaan, esiintyy meille vihdoin vielä eräs henkilöhahmo, jota
varsinkin nuoruusikä voi varsin sievästi käytellä mairittelevien
toiveiden ja kuvittelujen esineenä: Josef, kiihkeimmän aviollisen
rakkauden lapsi. Rauhallisena hän meille ilmenee ja kirkkaana ja
ennustaa itse itsellensä ne edut, joiden oli määrä kohottaa hänet
heimoansa korkeammalle. Veljiensä onnettomuuteen syöksemänä hän
jää vakaasti ja vilpittömästi orjuuteen, torjuu vaarallisimmatkin
kiusaukset, pelastaa itsensä ennustuksen nojalla ja tulee suureen
kunniaan ja maineeseen koroitetuksi. Ensinnä hän osoittautuu
avulliseksi ja hyödylliseksi suurelle kuningaskunnalle, sitten
omaisillensa. Hän on rauhallisena ja suurisuuntaisena kantaisäänsä
Abrahamiin, hiljaisena ja nöyränä isoisäänsä lisakiin verrattava.
Isältä periytynyttä ammatillista kykyänsä hän harjoittaa suuressa
mittakaavassa: nyt eivät ole enää kysymyksessä jollekin apelle tai
itselle voitettavat karjalaumat, nyt osataan ostaa kuninkaalle
kansoja kaikkine omaisuuksinensa. Tämä luonteva kertomus on erittäin
viehättävä, mutta tuntuu liian lyhyeltä, joten tekee mieli sitä
yksityiskohtaisesti kehitellä.

Sellainen raamatullisten, vain ääriviivoittain hahmoteltujen luonteiden
ja tapahtumien kuvailu ei ollut enää saksalaisille vieras asia.
Vanhan ja Uuden Testamentin henkilöt olivat Klopstockin esittäminä
saaneet herkän ja tuntehikkaan olemuksen, joka kovin miellytti poikaa
samoinkuin monia hänen aikalaisiansa. Tähän lajiin kuuluvista Bodmerin
teoksista tuli vähän tai ei mitään hänen näkyviinsä, mutta Moserin
»Daniel jalopeurain luolassa» vaikutti voimakkaasti nuoreen mieleen.
Tässä pääsee hyvinajatteleva valtio- ja hovimies monenlaisia vaikeuksia
koettuansa suureen kunniaan, ja hänen hurskautensa, jonka nojalla
hänet uhattiin tuhota, oli varhemmin ja myöhemmin hänen kilpenänsä ja
aseenansa. Minä olin jo kauan halunnut käsitellä Josefin historiaa,
mutta en löytänyt esitysmuotoa, varsinkaan kun en ollut perehtynyt
mihinkään runomittaan, joka olisi sellaiseen teokseen soveltunut. Nyt
minä kuitenkin havaitsin suorasanaisen esitysmuodon erittäin mukavaksi
ja ryhdyin voimallisesti aihetta käsittelemään. Minä yritin erikoistaa
ja yksityiskohtaisesti kuvailla eri luonteita ja lisäsattumien ja
välikohtausten avulla tehdä vanhasta, yksinkertaisesta tarinasta uutta
ja itsenäistä teosta. Minulta jäi huomaamatta se, miltä niin nuorella
iällä pakostakin huomaamatta jää: että tuohon tarvitaan sisällystä ja
että se voi meille koitua ainoastaan itse kokemuksen havaitsemisesta.
Sanalla sanoen: minä kuvailin kaikki tapaukset mieleeni mitä
yksityiskohtaisimmin ja kerroin ne erittäin tarkoin ja hyvässä
järjestyksessä.

Työtäni helpotti erinomaisesti eräs seikka, joka uhkasi paisuttaa
kirjailijatoimintani tuotteet ylen laajoiksi. Eräs nuori mies,
joka oli varsin kyvykäs, mutta jonka mielen olivat tylsyttäneet
liiat ponnistukset ja omahyväisyys, asui holhottina isäni talossa,
oli rauhallisissa suhteissa perheeseen, erittäin hiljainen ja
itseensäsulkeutunut ja tyytyväinen ja miellyttävä, jos hänen sallittiin
olla ja elää totuttuun tapaansa. Hän oli kirjoittanut yliopistolliset
luentovihkonsa erittäin huolellisesti ja hankkinut itselleen kevyen,
selvän käsialan. Hän askarteli mieluimmin kirjoitustöissä ja oli
mielissään, jos hänelle annettiin jotakin jäljennettäväksi, sitäkin
enemmän, jos hänelle saneltiin, koska hän silloin tunsi siirtyvänsä
takaisin onnellisiin ylioppilasaikoihinsa. Isälleni, joka ei
kirjoittanut sujuvasti ja jonka saksalaiset kirjaimet olivat pieniä ja
käden vapisemisen vuoksi epäselviä, ei mikään voinut olla otollisempaa,
joten hänellä oli tapana sanella tämän nuoren miehen kirjoitettavaksi
omia ja toisten asioita muutamia tunteja päivässä. Minä puolestani
havaitsin yhtä mukavaksi nähdä väliajoilla vieraan käden merkitsevän
paperille, mitä mielessäni väikähteli, ja tämä muistiinmerkitsemisen
helppous lisäsi yhä keksimis- ja jäljittelykykyäni.

Tämän raamatullisen, suorasanais-eepillisen runoelman kokoista teosta
en ollut milloinkaan ennen yrittänyt kirjoittaa. Aika oli nyt verraten
rauhallinen, ja mikään ei kutsunut mielikuvitustani pois Palestiinan ja
Egyptin mailta. Niin lisääntyi käsikirjoitukseni määrä päivä päivältä
sitä enemmän, kun tavallaan ilmaan kertoilemani runoelma samassa tuli
merkityksi paperille ja ainoastaan muutamia lehtiä tarvitsi toisinaan
kirjoittaa uudestaan.

Teoksen valmistuttua — omaksi ihmeekseni se näet todellakin tuli
suoritetuksi — minä harkitsin mielessäni, että edellisiltä vuosilta
oli olemassa monenlaisia runoja, jotka eivät nytkään näyttäneet
minusta hylättäviltä ja jotka »Josefin» käsikirjoitukseen liitettyinä
muodostaisivat varsin sievän nelitaitteisen nidoksen. Tuo ajatus
ja suunnittelemani nimi »Sekalaisia runoja» miellytti minua kovin,
koska siten sain tilaisuutta kaikessa hiljaisuudessa jäljitellä
tunnettuja ja mainehikkaita kirjailijoita. Minä olin valmistanut
koko joukon niinsanottuja anakreonisia lauluja, jotka runomitan
helppouden ja sisällön keveyden vuoksi luonnistuivat sangen hyvin.
Niitä minun ei kumminkaan helposti sopinut ottaa mukaan, koska ne
olivat loppusoinnuttomia ja minä tahdoin tuottaa varsinkin isälleni
jonkinlaista mielihyvää. Sitä paremmin näyttivät minusta tässä
olevan paikallansa ne hengelliset oodit, joita olin uutterasti
sommitellut pitäen esikuvanani Elias Schlegelin »Viimeistä tuomiota».
Eräs Kristuksen helvettiinastumisen ylistämiseksi kirjoitettu sai
vanhemmiltani ja ystäviltäni paljon suosiota osakseen ja sillä oli
onni miellyttää minua itseäni vielä joitakin vuosia. Niinsanottuja
sunnuntaisen kirkkomusiikin tekstejä, jotka oli aina painettava,
minä tutkin ahkerasti. Ne tosin olivat sangen heikkoja, ja minä voin
hyvinkin uskoa, että minun tekstini, joita olin sepittänyt useitakin
määrättyyn tapaan, ansaitsivat yhtä hyvin tulla sävelletyiksi ja
seurakunnan mielenylennystä varten esitetyiksi. Ne ja muita samanlaisia
minä olin jo toista vuotta sitten omakätisesti jäljentänyt, koska
vapauduin tämän yksityisharjoituksen nojalla kirjoitusmestarin kaavoja
noudattamasta. Nyt oli kaikki valmiina ja hyvässä järjestyksessä,
ja mainitsemani kirjoitushaluinen nuorukainen jäljensi sen vähin
kehoituksin varsin sievästi. Minä kiiruhdin kuljettamaan sen
kirjansitojalle, ja kun pian sen jälkeen ojensin kauniin nidoksen
isälleni, niin hän ylen mielissään kehoitti minua toimittamaan joka
vuosi sellaisen nelitaitteisnidoksen, sitäkin suuremmalla syyllä, kun
olin tuon kaiken saanut aikaan niinsanottuina lomahetkinä.

Eräs toinenkin seikka lisäsi kiintymystäni näihin teologisiin
tai pikemmin raamatullisiin opintoihin. Frankfurtissa kuoli
ministeriviraston esimies Johann Philipp Fresenius, leppoisa, kaunis
ja miellyttävä mies, jota hänen seurakuntansa, jopa koko kaupunkikin
kunnioitti mallikelpoisena sielunpaimenena ja hyvänä saamamiehenä,
mutta joka herrnhutilaisia vastustettuaan ei ollut parhaassa maineessa
lahkolaishurskaiden joukossa, suuren yleisön silmissä sitävastoin
oli tullut kuuluisaksi, melkeinpä pyhäksikin käännyttämällä erään
hengenvaarallisesti haavoittuneen vapaauskoisen kenraalin, ja hänen
seuraajansa Plitt, kookas, komea, arvokas mies, joka kuitenkin oli
tuonut kateederistansa (hän oli ollut professorina Marburgissa)
pikemmin opettamisen kuin mielenylentämisen kyvyn, ilmoitti heti
aloittavansa eräänlaisen uskontokurssin sommittelemalla yhtenäisen
sarjan saarnoja. Kun minun kerran täytyi kirkossa käydä, olin jo
aikaisemmin tarkannut saarnain jaoittelua ja olin silloin tällöin
voinut kerskata osaavani verrattain täydellisesti saarnan toistaa.
Koska nyt seurakunnan keskuudessa puhuttiin paljon uuden esimiehen
puolesta ja häntä vastaan ja monet eivät tahtoneet erikoisesti
luottaa hänen ilmoittamiinsa opettavaisiin saarnoihin, päätin minä
merkitä niitä huolellisemmin muistiin, mikä minulle onnistuikin
sitä paremmin, kun olin eräällä kuulijalle varsin mukavalla, mutta
muuten huomaamattomalla sijalla tehnyt vähäisempiä yrityksiä. Minä
olin erittäin tarkkaavainen ja nopsa; kun saarnaaja oli lopettanut,
minä kiiruhdin pois kirkosta ja käytin kaksi tuntia sen nopeaan
sanelemiseen, mitä olin merkinnyt paperille ja muistiini, joten voin
jo ennen päivällistä ojentaa kirjoitetun saarnan isälleni. Hän oli
kovin ylpeä tästä onnistumisesta, ja kelpo kotiystävämme, joka juuri
saapui aterialle, täytyi ottaa iloon osaa. Hän oli minulle muutenkin
erittäin suopea, koska minä olin omaksunut hänen »Messiaansa» siinä
määrin, että useasti käydessäni hänen luonaan hakemassa sinettileimoja
vaakunakokoelmaani voin hänelle esittää siitä pitkiä kappaleita, niin
että hänen silmänsä kyyneltyivät.

Seuraavana sunnuntaina minä jatkoin työtäni yhtä innokkaasti, ja
koska asian teknillinen puoli minua huvittikin, en ajatellut mitä
kirjoitin ja muistiini painoin. Ensimmäisen vuosineljänneksen tämä
askarrukseni jatkui jokseenkin tasaisesti, mutta kun minusta sitten
alkoi näyttää siltä, etten saanut kuulla erikoisempia raamattua
koskevia selityksiä enkä vapaampia dogmaattisia käsityksiä, tuntui
siten tyydytetty pieni turhamaisuuteni liian kalliisti ostetulta, jotta
olisin pitänyt tarpeellisena jatkaa toimintaani yhtä innokkaasti.
Aluksi ylen monisivuiset saarnanjäljennökset ohenivat ohenemistaan, ja
minä olisin vihdoin luopunut koko puuhasta, ellei isäni, joka harrasti
täydellisyyttä, olisi hyvillä sanoilla ja lupauksilla saanut minua
kestämään aina viimeiseen kolminaisuudensunnuntaihin saakka. Lopulta
tosin ei tullut paljon muuta kuin teksti, jäsennys ja jaoitus pienille
paperilipuille merkityksi.

Asioiden loppuunsuorittamista isäni valvoi erikoisen itsepintaisesti.
Mihin kerran oli ryhdytty, se oli suoritettava, vaikka työn jatkuessa
sen epämukavuus, pitkäveteisyys, kiusallisuus, vieläpä hyödyttömyyskin
kävi selvästi ilmi. Näytti siltä, kuin olisi loppuunsuorittaminen hänen
mielestään ollut ainoa tarkoitusperä, kestäväisyys ainoa hyve. Jos
olimme alkaneet pitkinä talvi-iltoina perheen piirissä lukea jotakin
kirjaa, niin meidän täytyi se saada loppuun, vaikka jouduimmekin
kaikin ihan epätoivoon ja hän itse toisinaan alkoi ensimmäisenä
haukotella. Muistan vielä sellaisen talven, jonka aikana meidän
oli siten suoriuduttava Bowerin »Paavien historiasta». Tilamme oli
kamala, sillä nuo kirkolliset olot voivat vain vähän tai ei ollenkaan
kiinnittää lasten ja nuorten mieltä. Kaikesta tarkkaamattomuudesta ja
vastenmielisyydestä huolimatta on tuosta lukemisesta jäänyt mieleeni
sentään niin paljon, että olen myöhempinä aikoina voinut monesti siihen
nojautua.

Kaikissa näissä oudoissa toimiskeluissa ja töissä, jotka seurasivat
toisiansa niin nopeasti, että voi tuskin harkita, olivatko ne
sallittuja ja hyödyllisiä, isäni ei milloinkaan kadottanut
päätarkoitusta näkyvistänsä. Hän yritti ohjata muistiani sekä
käsitys- ja yhdistelykykyäni lainopillisiin asioihin ja antoi minulle
senvuoksi Hoppen kirjoittaman pienen, katekismusmaisen, muodoltaan
ja sisällykseltään Institutioiden mukaiseksi laaditun teoksen. Minä
opin kysymykset ja vastaukset pian ulkoa ja kykenin näyttelemään
sekä katekeetan että katekumeenin osaa. Silloisen uskonnonopetuksen
tärkeimpiä harjoituksia oli, että oppi mitä sukkelimmin löytämään
raamatunkohtia, ja nyt katsottiin tarpeelliseksi samanlainen
perehtyminen lakikirjaan, joka tosiaankin oli minulle pian täysin
tuttu. Isäni tahtoi yhä edetä ja otti esille pikku Struven; mutta
nytpä asia ei enää sujunutkaan niin nopeasti. Kirjan esitys ei ollut
niin sovelias aloittelijalle, että hän olisi kyennyt opiskelemaan omin
neuvoin, eikä isäni opetustapa niin vapaamielinen, että se olisi minua
miellyttänyt.

Ne sotaiset olot, joissa olimme muutamia vuosia eläneet, mutta myöskin
porvarillinen elämä itse, kertomusten ja romaanien lukeminen, kaikki
tuo oli osoittanut meille liiankin selvästi, että on olemassa erittäin
monia tapauksia, joissa lait vaikenevat ja jättävät auttamatta
yksilön, jonka on silloin itse pidettävä huolta siitä, miten asiasta
suoriutuu. Me olimme nyt jättäneet lapsuusiän taaksemme, ja meidän piti
vanhan tavan mukaan oppia muun muassa miekkailemaan ja ratsastamaan
voidaksemme tilaisuuden sattuessa puolustautua ja välttää satulassa
ollessamme aloittelijantapaista ryhtiä. Ensinmainittu harjoitus
oli meille erittäin mieluinen; me näet, olimme jo aikoja sitten
osanneet valmistaa itsellemme pähkinäpuiset harjoitusmiekat, joiden
kahvasuojukset olimme sievästi pajusta punoneet. Nyt saimme hankkia
itsellemme todelliset teräksiset miekat, ja meidän niillä aiheuttamamme
kalina oli erittäin vilkas.

Kaupungissa oli kaksi miekkailunopettajaa: vanhempi, vakava
saksalainen, joka kävi ankarasti ja pätevästi asiaan käsiksi, ja eräs
ranskalainen, joka yritti päästä voitolle etenemällä ja peräytymällä,
kevein, nopein iskuin, joita aina säestelivät huudahdukset. Oltiin eri
mieltä siitä, kumpi menetelmä oli parempi. Sille pienelle seurueelle,
jonka mukana minun piti nauttia opetusta, annettiin opettajaksi
ranskalainen, ja me totuimme pian etenemään ja peräytymään, hyökkäämään
ja väistymään samalla aina puhjeten tavanomaisiin huudahduksiin. Useat
tuttavamme olivat valinneet saksalaisen mestarin ja menettelivät
ihan toisin. Nämä tärkeiden harjoitusten erilaiset käsittelytavat ja
jokaisen varma vakaumus, että hänen mestarinsa oli parempi, aiheuttivat
todellakin eripuraisuutta suunnilleen samanikäisten nuorukaisten
keskuudessa, ja paljon ei puuttunut, etteivät miekkailuopinnot
aiheuttaneet ihan vakavia otteluita. Taisteltiin näet melkein yhtä
paljon sanoja kuin säilää käyttäen, ja vihdoin järjestettiin asian
ratkaisemiseksi molempien mestarien välinen kilpailu, jonka tulosta
minun ei tarvitse seikkaperäisesti kuvailla. Saksalainen seisoi
asennossaan kuin muuri, piti silmällä etuansa ja osasi valehyökkäyksiä
tekemällä ja iskemällä aseen vastustajan kädestä saada hänet kerran
toisensa jälkeen neuvottomaksi. Ranskalainen väitti, ettei se ollut
oikein, ja piti liikkuvaisuutensa nojalla toista yhä ahtaalla. Hän sai
tosin saksalaiseen osumaan muutamia iskuja, mutta jos olisi ollut tosi
kysymyksessä, olisivat ne toimittaneet hänet itsensä toiseen maailmaan.

Suurin piirtein katsottuna asia ei tullut mitenkään ratkaistuksi eikä
entistä kummemmaksi; muutamat, niiden joukossa minäkin, vain siirtyivät
maanmiehensä kannattajiksi. Minä olin kuitenkin ehtinyt omaksua liian
paljon ensimmäisen mestarin opetuksesta, joten kului melkoinen aika,
ennenkuin uusi voi minut siitä vieroittaa. Hän oli yleensäkin vähemmän
tyytyväinen meihin luopioihin kuin alkuperäisiin oppilaisiinsa.

Ratsastaminen luonnistui vieläkin huonommin. Sattui niin, että minut
lähetettiin radalle syksyllä, joten minä aloitin opintoni kylmänä ja
kosteana vuodenaikana. Tämän kauniin taiteen turhantarkka käsittely
oli minulle ylen vastenmielistä. Aluksi ja lopuksi oli aina puhe
kiinnosta, ja kumminkaan ei kukaan voinut sanoa, mitä oikeastaan
merkitsi tuo kiinto, josta kaiken piti riippua; me näet ratsastelimme
jalustimitta sinne tänne. Opetus näytti muuten suunnitellun yksinomaan
meidän oppilaiden peijaamiseksi ja häpeään saattamiseksi. Jos unohti
kiinnittää tai avata leukahihnan, pudotti piiskan tai kerrassaan
hattunsa, tai teki itsensä syypääksi johonkin muuhun laiminlyöntiin,
niin sai aina sovittaa onnettomuutensa rahalla ja joutui vielä
naurunalaiseksi. Tuo pilasi mielialani perinpohjin, varsinkin kun
itse harjoituspaikka oli minusta sietämätön. Ruma, suuri, joko kostea
tai pölyinen suoja, kylmyys, ummehtunut haju, kaikki tuo oli minulle
ylen vastenmielistä, ja kun tallimestari antoi toisille, jotka
kenties lahjoivat häntä aamiaisilla ja muilla antimilla, ehkäpä myös
taitavuudellansa, aina parhaat hevoset, minulle sitävastoin kaikkein
kehnoimmat, antoipa minun vielä odottaa ja, kuten näytti, teki minulle
vääryyttä, niin minä vietin mitä kiusallisimpia hetkiä askartelussa,
jonka oikeastaan pitäisi olla maailman hupaisin. Onpa tuon ajan,
tuon olotilan luoma vaikutelma jäänyt mieleeni niin eloisana, että
vaikka myöhemmin totuinkin intohimoisesti ja uskaliaasti ratsastamaan,
vietinpä päivä- jopa viikkokausiakin melkein yhteen menoon satulassa,
minä sittenkin huolellisesti vältin katettuja ratsastusratoja tai
viivyin niissä enintään muutamia tuokioita. Sattuu muuten varsin
usein, että kun meille on opetettava jonkin valmiin taidon alkeita, se
tapahtuu kiusalliseen ja säikähdyttävään tapaan. Se vakaumus, että tuo
on vaivalloista ja vahingollista, on myöhempinä aikoina johtanut siihen
kasvatusperiaatteeseen, että nuorisolle on opetettava kaikki helppoon,
hauskaan ja miellyttävään tapaan; mistä taas on koitunut toisia
hankaluuksia ja haittoja.

Kevään lähestyessä elämämme kävi jälleen rauhallisemmaksi, ja jos
aikaisemmin olin yrittänyt päästä näkemään kaupunkia, sen hengellisiä
ja maallisia, julkisia ja yksityisiä rakennuksia, saaden mitä suurinta
huvia varsinkin silloin vielä etualalla olevasta vanhanaikaisesta, niin
myöhemmin pyrin Lersnerin kronikan ja muiden isäni Frankfurt-kokoelmaan
kuuluvien kirjojen ja vihkojen avulla saamaan kuvatuksi mieleeni
menneiden aikojen henkilöitä. Kun pidin tarkoin silmällä aikojen,
tapojen ja huomattavain yksilöiden erikoispiirteitä, niin tuo näytti
minulle varsin hyvin onnistuvan.

Muinaisjäännösten joukossa oli lapsuudesta saakka herättänyt
mielenkiintoani sillantorniin nostettu valtiorikoksentekijän pääkallo.
Kuten tyhjät rautakärjet osoittivat, oli niitä alkujaan ollut kolme tai
neljä, mutta vain tuo yksi oli vuodesta 1616 saakka uhmannut kaikkia
huonoja aikoja ja säitä. Sachsenhausenista Frankfurtiin palattaessa
torni oli aina näkyvissä, ja pääkallo pisti silmään. Minä kuuntelin jo
poikasena mielelläni kertomusta noista kapinallisista, Fettmilchistä ja
hänen tovereistansa, kuinka he olivat olleet tyytymättömät kaupungin
hallitukseen, olivat nostaneet kapinan, ryöstäneet juutalaisten
kaupunginosan ja aiheuttaneet hirveitä mellakoita, mutta joutuneet
lopulta vangeiksi ja keisarin edusmiesten kuolemaan tuomitsemiksi.
Myöhemmin minä halusin saada tietää lähemmät yksityiskohdat ja kuulla,
millaista väkeä he olivat olleet. Kun sitten luin eräästä vanhasta,
senaikuisesta, puupiirroksilla varustetusta kirjasta, että nuo miehet
tosin oli tuomittu kuolemaan, mutta että samalla oli erotettu useita
neuvoston herroja, koska oli ollut vallalla monenlaista epäjärjestystä
ja sangen paljon kerrassaan luvatontakin, kun sain lähemmin kuulla,
kuinka kaikki oli tapahtunut, niin surkuttelin noita onnettomia
ihmisiä, joita saanee pitää myöhemmälle paremmalle hallitusmuodolle
annettuina uhreina; niiltä ajoilta näet polveutuu se järjestys,
jonka mukaan vanha aatelinen Limburgin suku, eräästä kerhosta
sukeutuneet Frauensteinit sekä määrätty luku lakimiehiä, kauppiaita ja
käsityöläisiä ottivat osaa hallitukseen, jonka venetsialaiseen tapaan
monimutkaisen palloäänestyksen avulla täydennettynä, porvarillisten
kollegioiden rajoittamana oli määrä tehdä oikeutta säilyttämättä
erikoista vapautta vääryyden harjoittamiseen.

Niihin aavistutteleviin asioihin, jotka ahdistivat poikaa ja
varmaan nuorukaistakin, kuuluivat erittäinkin olot juutalaisten
kaupunginosassa, jota nimitettiin Juutalaiskaduksi, koska sen
muodostaa oikeastaan yksi ainoa katu, joka lienee varhaisempina
aikoina ahdistunut kaupunginmuurin ja vallihaudan väliin ikäänkuin
häkkitarhaan. Ahtaus, lika, ihmisvilinä, ilottoman kielen kaiku, kaikki
yhdessä teki mitä epämiellyttävimmän vaikutuksen jo portilta ohimennen
sinne kurkistaessa. Minä en uskaltanut pitkiin aikoihin lähteä sinne
yksin enkä valitettavasti palannut helposti sinne takaisin, kun olin
kerran vapautunut monista tungettelevista, kaupantekoon alinomaan
yllyttelevistä ihmisistä. Samalla väikkyivät nuoressa mielessä
peloittavina ne vanhat tarinat juutalaisten kristittyjä lapsia kohtaan
harjoittamista julmuuksista, joista olimme nähneet Gottfriedin
kronikassa hirvittäviä kuvia. Ja vaikka heitä koskevat käsitykset
myöhemmin olivatkin paremmat, todisti kuitenkin erinomaisesti heitä
vastaan se suuri pilkka- ja häpeämaalaus, joka oli sillantorin
alapuolella eräässä holviseinässä vielä verrattain selvästi nähtävissä;
sitä näet ei ollut aiheuttanut yksityisen ilkivaltaisuus, vaan se oli
valmistettu yleisin toimenpitein.

Kaikesta huolimatta he olivat yhä Jumalan valitsema kansa ja
esiintyivät nyt, miten olikaan, muinaisimpien aikojen muistuttajina.
Olivathan he sitäpaitsi ihmisiä, toimeliaita, hyväntahtoisia, ja
täytyipä heitä kunnioittaa senkin vuoksi, että he itsepintaisesti
säilyttivät vanhat tapansa ja menonsa. Heidän tyttärensä olivat
kauniita ja sietivät mielellänsä, että kristitty poika, sabattina
»Kalastajavainiolla» heidät kohdatessaan, osoitti heille
ystävällisyyttä ja huomaavaisuutta. Minä pyrin niinmuodoin erinomaisen
uteliaana saamaan selkoa heidän pyhistä menoistansa enkä hellittänyt,
ennenkuin olin useita kertoja käynyt heidän koulussansa, ollut
näkemässä ympärileikkausta ja häitä ja saanut muodostetuksi itselleni
kuvan lehtimajanjuhlasta. Kaikkialla minut otettiin ystävällisesti
vastaan, kestittiin hyvin ja kutsuttiin tulemaan toistekin; minua näet
saattelivat tai suosittelivat vaikutusvaltaiset henkilöt.

Niin häilyin minä, suuren kaupungin nuori asujain, asiasta toiseen, ja
porvarillisen rauhan ja turvallisuuden keskellä ei suinkaan puuttunut
kamalia kohtauksia. Toisinaan säikytti meidät läheinen tai kaukainen
tulipalo kotoisesta rauhastamme, toisinaan sai ilmitullut suuri
rikos, sen tutkiminen ja rankaiseminen, kaupungin moneksi viikoksi
levottomuuden valtaan. Meidän täytyi olla erinäisten mestausten
todistajina, ja onpa syytä muistaa sekin, että minä olin läsnä erästä
kirjaa poltettaessa. Se oli eräs ranskalainen koomillinen romaani,
joka tosin säästi valtiota, mutta ei uskontoa eikä hyviä tapoja. Oli
tosiaankin tavallaan hirvittävää nähdä eloton olio rangaistavana.
Kirjakääröt paukahtelivat liekeissä hajalleen, ja niitä kohenneltiin
uunihangolla hajalleen ja lähempään kosketukseen liekkien kanssa.
Kohta lenteli ilmassa tulen kärventämiä lehtiä, ja väkijoukko
tavoitteli niitä kärkkäästi. Me emme hellittäneet, ennenkuin saimme
teoksen käsiimme, ja useat muut osasivat samoin hankkia itselleen tuon
kielletyn huvin. Jos tekijä tavoitteli julkisuutta, ei hän varmaankaan
olisi itse voinut pitää paremmin asiasta huolta.

Rauhallisetkin seikat kuljettivat minua kaupungissa toiselta kulmalta
toiselle. Isäni oli jo aikaisin totuttanut minut suorittamaan omia
asioitansa. Hän antoi erittäinkin toimekseni käydä muistuttamassa
käsityöläisiä, joilla hän teetti työtä. He antoivat hänen tavallisesti
odottaa kohtuuttoman kauan, koska hän vaati täsmällistä työtä ja
lopuksi heti maksaessaan tapasi alentaa hintaa. Minä jouduin siten
melkein kaikkiin työpajoihin, ja kun oli synnynnäisenä ominaisuutenani
sujuttautua toisten olotiloihin, tunteen varassa tajuta jokainen
erikoinen inhimillisen olemassaolon laji ja ottaa siihen mielihyvin
osaa, niin vietin sellaisia tehtäviä suorittaessani monta hupaista
hetkeä, opin tuntemaan eri ammateissa käytetyt menettelytavat ja
sen ilon ja murheen, vaikeuden ja etuisuuden määrän, joka eri
elämäntapojen välttämättömistä edellytyksistä johtuu. Siten minä
lähenin tuota toimeliasta, yhteiskunnan alempia ja ylempiä kerrostumia
toisiinsa yhdistävää säätyluokkaa. Kun näet toisaalla ovat ne,
jotka käsittelevät yksinkertaisia ja muokkaamattomia tuotteita,
toisaalla ne, jotka tahtovat jo muokattua käyttää hyväkseen, niin
ammatinharjoittajan mieli ja käsi toimii välittäjänä, jonka nojalla
kumpikin puoli saa toiselta jotakin ja kumpikin voi omalla tavallaan
tyydyttää toivomuksiansa. Kaikkien eri käsityöläisten perheolot,.
joiden muotoa ja sävyä erikoinen toiminta määräsi, olivat nekin minun
hiljaisen tarkkaavaisuuteni esineenä, ja niin minussa kehittyi ja
lujittui, joskaan ei kaikkien ihmisten, niin joka tapauksessa kaikkien
inhimillisten olosuhteiden yhdenvertaisuuden tunto, koska näet
pelkkä olemassaolo ilmeni tärkeimpänä ehtona, kaikki muu sitävastoin
yhdentekevänä ja satunnaisena.

Isäni, joka ei hevin suostunut sellaiseen rahankulutukseen, jonka
tuloksena oli pelkkä hetkellinen nautinto — minä tuskin muistan,
että olisimme yhdessä lähteneet huviksemme ajelemaan tai olisimme
jossakin huvittelupaikassa jotakin nauttineet — hankki sitävastoin
mielellään sellaista, minkä sisäistä arvoa verhoo kaunis ulkokuori.
Kukaan ei voinut toivoa rauhaa hartaammin kuin hän, joskaan hän
ei sodan viimeisinä aikoina kärsinyt vähintäkään rasitusta. Tässä
mielessä hän oli luvannut äidilleni kultaisen, jalokivin koristellun
rasian, joka hänen oli määrä saada heti rauhan tultua solmituksi.
Onnellista tapausta toivoen askarreltiin jo muutamia vuosia tuon
lahjan hankinnassa. Itse rasia, melkoisen suuri, valmistettiin
Hanaussa; isäni näet oli hyvissä suhteissa sikäläisiin kultaseppiin
ja silkkitehtaan johtajiin. Valmistettiin useita piirustuksia;
kantta koristi kukkaskori, jonka yläpuolella liiteli öljypuun oksaa
kantava kyyhky. Oli jätetty sijaa jalokiville, jotka piti sijoittaa
osaksi kyyhkyyn, osaksi kukkasiin, osaksi siihen kohtaan, mistä rasia
avataan. Jalokiviseppä, jolle rasia ja siihen kuuluvat kivet lopullista
valmistamista varten jätettiin, oli nimeltään Lautensack, taitava,
hilpeä mies, joka useiden älykkäiden taiteilijain tapaan harvoin
teki sitä, mikä oli välttämätöntä, mutta sen sijaan tavallisesti
suoritti mitä tahtoi, mikä häntä huvitti. Rasiankannen mallikuvioon
kiinnitettävät jalokivet tosin olivat pian paikoillansa mustassa
vahassa ja näyttivät varsin kauniilta, mutta eivät tahtoneet ollenkaan
siitä irtautua kiintyäkseen kultaan. Aluksi isäni antoi asian siten
siirtyä toistaiseksi, mutta kun sitten rauhan toiveet kävivät yhä
vilkkaammiksi, kun vihdoin oltiin jo tarkemmin tietävinään ehdot,
varsinkin arkkiherttua Josefin koroittaminen roomalaiseksi keisariksi,
niin isäni muuttui yhä kärsimättömämmäksi, ja minun täytyi käydä
pari kertaa viikossa, jopa lopulta melkein joka päivä vitkastelevan
taiteilijan luona. Alinomaisen kiusaamisen ja kehoittelun nojalla työ
edistyi, joskin sangen hitaasti; kun se oli laadultaan sellainen, että
sen voi ottaa käsille ja kohta jälleen työntää syrjään, löytyi aina
jotakin sellaista, mikä esti ja viivytti sen lopullista valmistamista.

Viivyttelyn tärkeimpänä syynä oli kuitenkin eräs työ, jonka taiteilija
oli ottanut suorittaakseen omaan laskuunsa. Kaikki tiesivät, että
keisari Fransia kovin miellyttivät jalokivet, erikoisesti myöskin
värilliset. Lautensack oli uhrannut melkoisen rahasumman (omaisuuttansa
suuremman, kuten myöhemmin kävi ilmi) sellaisiin jalokiviin ja alkanut
niistä sommitella kukkasvihkoa, jossa jokaisen kiven oli määrä esiintyä
sekä muodoltaan että väriltään edullisena ja kokonaisuuden muodostaa
taideteos, joka oli kyllin arvokas säilytettäväksi jonkun keisarin
aarreholvissa. Hän oli hajanaiseen tapaansa rakentanut teosta useita
vuosia ja kiiruhti nyt, kun pian toivossa olevan rauhan jälkeen
odotettiin keisaria saapuvaksi poikansa kruunaukseen Frankfurtiin,
täydentämään ja vihdoinkin saamaan valmiiksi teoksensa. Minun haluani
sellaisten esineiden näkemiseen hän käytti erittäin taitavasti
hyväkseen hajoittaen muistuttajan tarkkaavaisuutta ja suistaen sen
pois varsinaisesta asiastansa. Hän yritti opettaa minua tuntemaan
eri kivilajeja, mainitsi minulle niiden ominaisuuksia ja arvoja,
joten lopulta osasin ulkoa koko hänen kukkavihkonsa ja olisin voinut
sitä ylistellen esittää ostajalle yhtä hyvin kuin hän itse. Voin sen
vieläkin mieleeni kuvata, ja totta on, että olen nähnyt kalliimpia,
mutta en miellyttävämpiä sellaisia koruesineitä. Hänellä oli sitäpaitsi
kaunis kokoelma vaskipiirroksia ja muita taideteoksia, joista hän
mielellään jutteli, ja minä vietin hänen luonansa useita hetkiä
hyödykseni. Vihdoin, kun Hubertsburgin kongressin kokoontumisaika oli
jo määrätty, hän ryhtyi minun mielikseni voimallisesti työtä jatkamaan,
joten kyyhkyläinen ja kukkaset tosiaankin tulivat äitini haltuun
rauhanjuhlan aikana.

Usein sain samoin tehtäväkseni kiirehtiä maalaajilta tilattujen kuvien
valmistumista. Isäni oli muodostanut itselleen useimpien muidenkin
ihmisten omaksuman käsityksen, jonka mukaan puuhun maalattu kuva
on kankaalle siveltyä melkoisesti parempi. Senvuoksi hän kokoili
itselleen erittäin huolellisesti kaikenlaisia tammilevyjä, hyvin
tietäen, että kevytmieliset taiteilijat luottivat juuri tässä tärkeässä
asiassa puuseppään. Etsittiin kaikkein vanhimmat lankut, puusepän
piti niitä liimatessaan, höylätessään ja valmistaessaan toimia mitä
huolellisimmin, ja sitten niitä säilytettiin vuosikausia eräässä
yläkerran huoneessa, missä ne voivat riittävästi kuivaa. Sellainen
oivallinen levy uskottiin maalaaja Junckerille, jonka oli taitavaan
ja siroon tapaansa, luontoa mallina käyttäen, kuvattava koristettu
kukkamalja ja siihen huomattavimmat kukat. Sattui olemaan kevätaika,
ja minä kävin joka viikko muutamia kertoja hänen luonansa vieden
hänelle kauneimmat löytämäni kukkaset. Hän liitti ne heti mukaan ja
muovasi näistä aineksista mitä uskollisimmalla ja uutterimmalla työllä
vähitellen kokonaisuuden. Kerran olin sattunut saamaan kiinni hiiren,
jonka senkin kuljetin hänelle. Hänen teki mieli kuvata tuo sievä eläin,
ja hän maalasikin sen mitä täsmällisimmin kukkamaljan juurelle tähkää
pureksimaan. Sellaisia viattomia luonnonesineitä, muun muassa perhosia
ja kovakuoriaisia, hankittiin ja kuvattiin enemmänkin, joten lopulta
syntyi sekä jäljittelyyn että tekotapaan nähden erittäin arvokas kuva.

Niin ollen minua melkoisesti kummastutti, kun tuo kelpo mies eräänä
päivänä, teoksen ollessa kohta valmiina jätettäväksi tilaajalle,
selitti minulle seikkaperäisesti, ettei kuva enää häntä miellyttänyt,
vaikka sen yksityiskohdat olivatkin varsin hyvin onnistuneet, koska
se näet ei ollut kokonaisuudessaan hyvin sommiteltu; se oli syntynyt
vähin erin, ja maalaaja oli aluksi menetellyt sikäli virheellisesti,
ettei ollut laatinut itselleen ainakin valoa, varjoja ja värejä
koskevaa yleistä suunnitelmaa, jonka mukaan yksityiset kukat olisi
voitu järjestää. Hän tutki kanssani tarkoin minun nähteni puolen
vuoden kuluessa syntyneen ja minulle osittain mieluisen kuvan ja osasi
mielipahakseni saada minut täysin vakuutetuksi. Jälkeenpäin kuvattua
hiirtä hän piti harhaotteena, koska, kuten hän sanoi, sellaiset eläimet
vaikuttavat usein ihmisiin melkeinpä kammottavasti ja niitä ei pitäisi
sijoittaa siihen, minkä avulla tahtoo herättää mieltymystä. Minun kävi
niinkuin yleensäkin henkilön, joka havaitsee parantuneensa jostakin
ennakkoluulosta ja otaksuu olevansa paljoa viisaampi kuin ennen: minä
kerrassaan halveksin tuota taideteosta ja olin täysin samaa mieltä kuin
taiteilija, kun hän valmistutti toisen samansuuruisen levyn, johon oman
makunsa mukaan kuvasi kaunismuotoisemman maljakon ja taiteellisemmin
järjestetyn kukkakimpun, osaten sievästi ja ilahduttavasti valita ja
sijoittaa pienet lisäkuviksi ottamansa elävät olennot. Tämänkin taulun
hän maalasi erittäin huolellisesti, tosin vain tuon jo valmistamansa
mukaan tai muistista, joka hänen pitkäaikaisen ja uutteran
toimintansa vuoksi erittäin hyvin häntä auttoi. Molemmat maalaukset
olivat nyt valmiit, ja me iloitsimme nimenomaisesti jälkimmäisestä,
joka tosiaankin oli taiteellisempi ja silmiinpistävämpi. Isä sai
yllätyksekseen yhden asemesta kaksi, ja hänelle jätettiin vaalin valta.
Hän hyväksyi mielipiteemme ja sen perusteet, erikoisesti myöskin hyvän
tahdon ja toimellisuuden, mutta päätti sittenkin, maalauksia muutaman
päivän ajan katseltuansa, antaa etusijan edelliselle tämän valinnan
perustetta paljoakaan selittämättä. Harmistunut taiteilija otti toisen,
parhain tarkoituksin maalatun kuvan takaisin eikä voinut olla minulle
huomauttamatta, että isäni päätökseen oli varmaan osaltansa vaikuttanut
se hyvä tammilauta, joka oli ensimmäisen kuvan alustana.

Kun tässä jälleen muistelen maalauksia, palautuu mieleeni eräs suuri
laitos, jossa minä vietin paljon aikaa, koska se ja sen johtaja
vetivät minua erikoisesti puoleensa. Se oli suuri vahakangastehdas,
jonka oli perustanut maalaaja Nothnagel, kätevä taiteilija, mutta
sekä kyvyiltänsä että ajatustavaltansa pikemmin tehdasmaisuuteen kuin
taiteeseen taipuvainen. Suuressa rakennuksessa, johon kuului pihoja ja
puutarhoja, valmistettiin kaikenlaisia vahakankaita: kaikkein karkeinta
lajia, joka valmistetaan lastaa käyttäen ja käytetään kuormavaunuihin
ja muuhun sentapaiseen, tapetteja, joiden kuvioimisessa käytetään
reikämalleja, hienoimpia ja kaikkein hienoimpia, joihin taitavien
työmiesten siveltimet kuvasivat milloin kiinalaisia ja haaveellisia,
milloin luonnollisia kukkasia, milloin kuvioita, milloin maisemia.
Tämä äärettömiin jatkuva moninaisuus ilahdutti minua kovin. Minusta
tuntui erittäin viehättävältä noiden lukuisien ihmisten askartelu
alkaen kaikkein karkeimmasta työstä aina sellaiseen asti, jolta tuskin
voi evätä eräänlaista taiteellista arvoa. Minä tutustuin noihin
useissa peräkkäisissä huoneissa työskenteleviin nuoriin ja vanhoihin
miehiin, kävinpä itsekin toisinaan työhön käsiksi. Tällä tavaralla
oli erinomaisen hyvä menekki. Kaikki, jotka niinä aikoina rakensivat
tai huoneistoja sisustivat, tahtoivat tehdä sen eliniäksensä, ja nämä
vahakangastapetit olivat tosiaankin ylen kestävät. Nothnagelilla
itsellään oli kyllin tekemistä koko laitoksen johtamisessa, ja hän
istui konttorissaan, faktorien ja kauppapalvelijain ympäröimänä.
Vapaina hetkinänsä hän askarteli etupäässä vaskipiirroksia sisältävän
kokoelmansa hyväksi harjoittaen toisinaan kauppaakin siihen kuuluvilla
taideteoksilla samoinkuin omistamillaan maalauksillakin. Sitäpaitsi
hän oli mieltynyt etsaukseen: hän valmisti erinäisiä syövytyskuvia ja
jatkoi tämän taiteenhaaran harjoittamista aina myöhimpiin vuosiinsa
saakka.

Kun hänen asumuksensa sijaitsi lähellä Eschenheimin porttia, johti
matkani hänen luonaan käytyäni tavallisesti ulos kaupungista
ja porttien ulkopuolella oleville isäni tiluksille. Siellä oli
suuri hedelmäpuutarha, jonka maaperä oli niittynä ja jossa isäni
huolellisesti tarkkasi puiden uudis-istutusta ja muita asiaan kuuluvia
toimenpiteitä, vaikka alue oli vuokralla. Vielä enemmän puuhaa aiheutti
hänelle Friedbergin portin edustalla oleva hyvinhoidettu viinimäki,
missä oli viiniköynnösten välissä erittäin huolellisesti istutettuja ja
vaalittuja parsarivejä. Kauniina vuodenaikana isäni kävi siellä melkein
joka päivä, ja me saimme enimmälti lähteä hänen mukaansa, joten meillä
oli iloa kaikesta maan kasvusta, kevään ensimmäisistä tuotteista aina
syksyn viimeisiin saakka. Me opimme nyt puutarhatehtäviäkin, jotka
joka vuosi uusiutuen kävivät meille vihdoin ihan tutuiksi ja helpoiksi
suorittaa. Monenlaisten kesän ja syksyn hedelmien jälkeen tuotti
sentään vihdoin viininkorjuu suurinta huvia ja oli kaikkein odotetuin;
onpa aivan varmaa, että samoinkuin viini antaa vapaampaa leimaa niille
paikoille ja seuduillekin, joissa se kasvaa ja joissa sitä juodaan,
samoin nämä viininkorjuupäivät, jotka päättävät kesän samalla aloittaen
talven, levittävät uskomatonta hilpeyttä. Ilo ja riemu ulottuu kautta
koko tienoon. Päivisin kuuluu joka suunnalta hilpeitä huutoja ja
pyssynlaukauksia, ja öisin osoittavat sieltä täältä ilmoille kohoavat
raketit ja tulipallot, että kaikkialla yhä valveilla olevat ja reippaat
ihmiset mielivät jatkaa tätä juhlaa mahdollisimman kauan. Myöhemmät
tehtävät viiniä puserrettaessa ja käytettäessä kellarissa tarjosivat
meille kotosallakin hauskaa askarrusta, joten tavallisesti siirryimme
talveen sitä kunnolla havaitsematta.

Näistä maatiluksista me iloitsimme keväällä 1763 sitäkin enemmän, kun
mainitun vuoden helmikuun 15 päivä Hubertsburgin rauhan solmimisen
vuoksi oli tullut juhlapäiväksi, jonka onnellisten seurausten
vallitessa suurin osa elämääni oli kuluva. Ennenkuin tässä etenen,
pidän kuitenkin velvollisuutenani muistella eräitä miehiä, jotka ovat
nuoruudenaikana ratkaisevasti minuun vaikuttaneet.

Von Olenschlager, Frauensteinin talon jäsen, neuvosmies ja
edellämainitun tohtori Orthin vävy, kaunis, miellyttävä, vilkasverinen
mies. Pormestarin juhlapuvussa hän olisi voinut varsin hyvin käydä
arvossapidetyimmästä ranskalaisesta prelaatista. Yliopistolliset
opintonsa päätettyään hän oli toiminut hovi- ja valtioasioissa ja
suunnitellut matkansakin näitä tarkoituksia silmälläpitäen. Hän piti
minusta erikoisesti ja jutteli minulle usein asioista, joita eniten
harrasti. Minä seurustelin hänen kanssaan niinä aikoina, jolloin hän
kirjoitti »Kultaisen bullan selityksiä», ja hän osasi erittäin selvästi
esittää minulle tuon asiakirjan arvoa ja merkitystä. Mielikuvitukseni
siirtyi senkin takia noihin hurjiin ja levottomiin aikoihin, kun
en voinut olla mieleeni kuvailematta hänen minulle historiallisina
tapahtumina kertomaansa ikäänkuin nykyaikaisena, samalla esittäen
luonteita ja olosuhteita yksityiskohtaisesti, jopa toisinaan eleidenkin
avulla. Se häntä kovin ilahdutti, ja hänen suosionsa yllytti minua
toisteluun.

Minulla oli lapsuudesta saakka omituinen tottumus opetella aina
ulkoa kirjojen alkukappaleita ja kokonaisia osia. Ensinnä olivat
siten käsiteltävänäni viisi Mooseksen kirjaa, sitten »Aeneis» ja
»Metamorfoosit». Nyt kävin samoin käsiksi kultaiseen bullaan ja
houkuttelin suosijani usein nauramaan huudahtamalla äkkiarvaamatta
ihan vakavasti: _Omne regnum in se divisum desolabitur: nam principes
ejus facti sunt socii furum_. Älykäs mies pudisti hymyillen päätänsä
ja virkkoi arvellen: »Millaiset lienevätkään olleet nuo ajat, joina
keisari antoi suuressa valtakunnankokouksessa julkisesti lausua
tuollaisia sanoja ruhtinaillensa.»

Von Olenschlager oli käytökseltään hyvin miellyttävä. Hänen luonansa
ei käynyt paljon vieraita, mutta henkevään seurusteluun hän oli varsin
halukas ja yllytti meitä nuoria aika ajoin esittämään jonkin näytelmän;
oltiin näet sitä mieltä, että sellaiset harjoitukset olivat nuorisolle
erikoisen hyödylliset. Me esitimme Schlegelin »Kanutin», jossa minulla
oli kuninkaan, sisarellani Estrithen ja talon nuoremmalla pojalla Ulfon
osa. Sitten uskalsimme käydä käsiksi näytelmään »Britannicus», koska
halusimme näyttelijälahjojemme ohella harjoittaa myöskin kielenkäyttöä.

Minä sain Neron osan, sisareni oli Agrippina ja nuorempi veli
Britannicus. Meitä kiitettiin enemmän kuin ansaitsimme, ja me luulimme
suorittaneemme tehtävämme niin hyvin, että olisimme ansainneet enemmän
kiitosta. Minä olin siis mitä parhaissa suhteissa mainittuun perheeseen
ja olen sille kiitollisuudenvelassa nopeammasta kehittymisestä.

Von Reineck, vanhaa aatelissukua, kelpo mies, mutta ylen itsepäinen,
laiha, tummanruskea. Minä en nähnyt hänen milloinkaan hymyilevän. Hänen
osaksensa sattui se onnettomuus, että kotiystävä vietteli hänen ainoan
tyttärensä. Hän vainosi vävyänsä mitä ankarimmalla oikeudenkäynnillä,
ja koska tuomioistuimet muodollisuuksineen eivät tahtoneet tyydyttää
hänen kostonhimoansa kyllin nopeasti eikä kyllin perusteellisesti,
niin hän joutui riitaan niiden kanssa, ja niin johti kahakka uuteen
kahakkaan, riita-asia toiseen. Hän vetäytyi kerrassaan talonsa ja
siihen kuuluvan puutarhan piiriin, eleli avarassa, mutta murheellisessa
alatuvassa, jossa ei ollut moneen vuoteen käynyt valkaisijan sivellin,
tuskinpa palvelijattaren luutakaan. Minua hän sieti varsin hyvin ja
oli minulle erikoisesti suositellut nuorempaa poikaansa. Vanhimmat
ystävänsä, jotka osasivat sopeutua hänen mieliksensä, liiketuttavansa
ja asianajajansa hän toisinaan kutsui luoksensa aterialle unohtamatta
silloin koskaan minuakaan. Hänen luonansa olivat ruoat hyvät ja juomat
sitäkin paremmat. Vieraille tuotti kuitenkin mitä suurinta kiusaa
iso uuni, jonka lukuisista halkeamista savu tulvi huoneeseen. Eräs
tutuimmista uskalsi kerran siitä huomauttaa kysymällä talon isännältä,
ajatteliko hän voivansa sietää sellaista hankaluutta koko talven.
Hän vastasi kuin uusi Timon ja Heautontimorumenos: »Suokoon Jumala,
ettei se olisi minun pahin kiusani!» Vasta pitkien aikojen perästä hän
suostui kohtaamaan jälleen tyttärensä ja tyttärenpoikansa. Vävy ei
saanut enää tulla hänen näkyviinsä.

Tähän yhtä kunnolliseen kuin onnettomaankin mieheen minun läsnäoloni
vaikutti erittäin edullisesti. Minun kanssani keskustellessaan ja
varsinkin selittäessään minulle maailman ja valtioiden oloja hän
näytti tuntevan mielensä keveämmäksi ja hilpeämmäksi. Ne harvat vanhat
ystävät, jotka vielä kokoontuivat hänen ympärillensä, käyttivät
senvuoksi usein minua halutessaan lievittää hänen ärtynyttä mieltänsä
ja kehoittaa häntä johonkin huvitukseen. Hän lähtikin nyttemmin useasti
kanssamme ajelemaan ja silmäili jälleen seutuja, joita ei ollut moniin
vuosiin viitsinyt katsella. Hän muisteli vanhoja tilanomistajia, kertoi
heidän luonteistansa ja kohtaloistansa tehden sen aina ankaraan, mutta
usein sentään hilpeään ja älykkääseen tapaan. Me yritimme nyt saada
hänet jälleen toisten ihmisten joukkoon, mutta siinä meidän oli käydä
huonosti.

Yhtä vanha, ellei vanhempikin kuin hän oli eräs herra von Malapart,
rikas mies, jolla oli erittäin kaunis talo Rossmarktin varrella ja joka
sai hyvät tulot suolakaivoksistaan. Hänkin eleli sangen eristettynä,
mutta oli sentään kesäisin usein puutarhassaan Bockenheimin
portin edustalla, missä hän hoiteli ja vaali erittäin kaunista
neilikkaviljelystänsä.

Von Reineck harrasti hänkin neilikoita; oli kukinta-aika, ja puhuttiin
hiljakseen siitä, että pitäisi käydä toisiansa tapaamassa. Me panimme
asian alkuun ja jatkoimme puuhaamme niin kauan, kunnes von Reineck
päätti eräänä sunnuntai-iltapäivänä vihdoin lähteä meidän kerallamme.
Molemmat herrat tervehtivät toisiansa sangen lyhyesti, jopa pelkin
elein, ja sitten kuljettiin todella diplomaattisin askelin pitkien
neilikkalavojen vierellä edestakaisin. Kukkatarha oli tosiaankin
erinomaisen kaunis, ja eri kukkasten ominaiset muodot ja värit,
toisten erikoinen kauneus ja harvinaisuus aiheuttivat sentään
lopulta jonkinlaista keskustelua, joka tuntui muodostuvan varsin
ystävälliseksi. Me toiset iloitsimme tuosta sitäkin enemmän, kun näimme
läheisen lehtimajan pöydällä mitä kallisarvoisinta vanhaa reininviiniä
hiotuissa pulloissa, koreita hedelmiä ja muuta hyvää. Valitettavasti
ei meidän ollut sallittu päästä niitä nauttimaan. Reineck sattui
pahaksi onneksi huomaamaan erään erittäin kauniin neilikan, joka
kuitenkin hieman nuokkui. Senvuoksi hän kuljetti erittäin sievästi
etu- ja keskisormensa pitkin vartta kohti kukkaa, jota sitten kohotti
voidakseen sen kunnollisesti nähdä. Tämä herkkä kosketuskin sentään
harmitti omistajaa. Von Malapart viittasi, tosin kohteliaasti, mutta
kuitenkin sangen jäykästi ja pikemmin hieman itsekylläisesti siihen,
että kukkiin on suhtauduttava _oculis, non manibus_. Von Reineck oli jo
päästänyt kukan kädestänsä, ja tuo lausuma vaikutti häneen kuin tuli
tappuroihin. Hän huomautti kuivasti ja vakavasti, kuten hänen tapansa
oli, että tuntijan ja harrastajan sopi varsin hyvin sillä tavoin kukkaa
koskettaa ja katsella, ja teki jälleen saman tempun ottaen kukan vielä
kerran sormiensa väliin. Kummankin herran kotiystävät — Malapartiliäkin
näet oli eräs seurassaan — joutuivat siten mitä pahimpaan pulaan. He
päästivät juoksemaan jäniksen toisensa jälkeen (meillä oli tapana
sanoa niin, kun keskustelu oli katkaistava ja suunnattava johonkin
toiseen asiaan), mutta se ei tahtonut tepsiä: vanhat herrat olivat
ihan mykistyneet, ja me pelkäsimme joka hetki, että von Reineck voisi
käydä vieläkin kukkaan käsiksi, missä tapauksessa olisimme olleet
kaikin hukassa. Molemmat kotiystävät pitivät herrojansa erillään
askarruttamalla heitä eri tahoilla, ja viisainta oli, että vihdoin
aloimme lähteä. Niinpä meidän valitettavasti täytyi kääntää selkämme
kohti houkuttelevaa tarjoilupöytää.

Hovineuvos Hüsgen, muualta Frankfurtiin siirtynyt, reformeerattu ja
sellaisena kelpaamaton mihinkään julkiseen virkaan ja asianajoon,
jota hän kuitenkin vieraan nimen turvissa esteettömästi harjoitti
sekä Frankfurtissa että valtakunnanoikeuksissa, oli luullakseni jo
kuudenkymmenen vuoden ikäinen, kun minä nautin hänen poikansa keralla
kirjoitusopetusta ja senvuoksi kävin heidän talossaan. Hän oli pitkä,
mutta ei luiseva, tanakka, mutta ei lihava mies. Hänen kasvonsa,
jotka eivät ainoastaan olleet rokon rumentamat, vaan lisäksi vailla
toista silmää, herättivät aluksi kammon tunnetta. Kaljussa päässään
hänellä oli aina valkoinen kellomyssy, jota kiersi sidenauha. Hänen
kalminkiset tai kirjosilkkiset yönuttunsa olivat aina erittäin
siistit. Hän asusti erittäin iloisessa alakerran huoneistossa
puistokujan varrella, ja hänen ympäristönsä puhtaus sointui tuohon
iloisuuteen. Hänen erinomaisessa järjestyksessä olevat paperinsa,
kirjansa ja karttansa tekivät miellyttävän vaikutuksen. Hänen poikansa
Heinrich Sebastian, joka on tehnyt itsensä tunnetuksi julkaisemalla
erinäisiä taidetta koskevia teoksia, ei herättänyt nuoruudessaan
suuria toiveita. Hän oli hyvänluontoinen, mutta kömpelö, ei karkea,
mutta suorasukainen ja jokseenkin haluton oppimaan, koki mieluummin
kartella isäänsä, koska voi saada äidiltä kaikki, mitä halusi. Minä
sitävastoin lähestyin vanhusta yhä enemmän sitä mukaa kuin opin
hänet paremmin tuntemaan. Kun hän otti ajaakseen ainoastaan tärkeitä
oikeusasioita, oli hänellä kyllin aikaa askarrella ja huvittaa itseänsä
muulla tavalla. En ollut kovinkaan kauan hänen kanssaan seurustellut
ja hänen oppejansa kuunnellut, kun jo saatoin varsin hyvin havaita,
että hän oli vastustuskannalla Jumalaan ja maailmaan nähden. Eräs
hänen mielikirjojansa oli _Agrippa de vanitate scieniiarum_, jota
hän minulle erikoisesti suositteli siten joksikin aikaa melkoisesti
hämmentäen nuorta mieltäni. Minä taivuin nuoruuden terhakkuudessa
eräänlaiseen optimismiin ja olin jälleen tehnyt jokseenkin täydellisen
sovinnon Jumalan tai jumalien kanssa. Olin näet vuosien kuluessa
tullut kokemaan, että on olemassa pahalle monta vastakeinoa, että
onnettomuuksistaan voi hyvinkin toipua ja että vaaroista pelastuu
tarvitsematta aina taittaa niskojansa. Ihmistenkin työhön ja toimintaan
minä suhtauduin suopeasti ja havaitsin paljon kiitettävää, mihin vanha
herrani ei suinkaan tahtonut olla tyytyväinen. Kun hän erään kerran
oli kuvaillut maailmaa jokseenkin epämiellyttävältä puolelta, huomasin
hänen aikovan vielä viimeiseksi esittää melkoisen valtin. Hän painoi,
kuten yleensäkin sellaisissa tapauksissa, sokean vasemman silmänsä
lujasti kiinni, katsoi minua kiinteästi oikealla ja virkkoi honottaen:
»Minä näen vikoja Jumalassakin.»

Timoninen opastajani oli myöskin matemaatikko, mutta hänen
käytännöllinen luontonsa ajoi hänet mekaniikkaan, joskaan hän ei itse
sillä alalla työskennellyt. Hän teetti suunnitelmiensa mukaan ainakin
niinä aikoina ihmeellisen kellon, joka tuntien ja päivien ohella
osoitti myöskin auringon ja kuun liikkeet. Sunnuntaiaamuna kymmenen
aikaan hän sen aina itse veti, mikä kävi päinsä sitä varmemmin, kun hän
ei käynyt milloinkaan kirkossa. Seuroja tai vieraita en koskaan hänen
luonansa nähnyt. Täysissä pukimissa ja ulkosalla kävelemässä muistan
hänet kymmenen vuoden ajalta tuskin pari kertaa.

Seurustelu näiden eri miesten kanssa ei ollut merkityksetön. He
vaikuttivat minuun kukin tavallansa. Minä suhtauduin heihin kaikkiin
yhtä huomaavaisesti, jopa usein huomaavaisemminkin kuin heidän
omat lapsensa, ja jokainen heistä pyrki muovaamaan minua itselleen
vieläkin miellyttävämmäksi yrittämällä tehdä minut henkiseksi
kuvaksensa. Olenschlager tahtoi kehittää minut hovimieheksi,
Reineck diplomaattiseksi valtiomieheksi; kumpikin, mutta varsinkin
jälkimmäinen, koki saada minut kyllästymään runoutta ja kirjailemista
koskeviin harrastuksiini. Hüsgen tahtoi tehdä minusta laisensa Timonin,
mutta samalla kelpo lainoppineen. Se ammatti oli hänestä välttämätön,
jos mieli itseänsä ja omaisiansa ylipäänsä kunnollisesti suojella
ihmisten muodostamalta roistojoukolta, auttaa sorrettua ja tarpeen
vaatiessa pitää hieman lujilla jotakin lurjusta; viimeksimainittu
tehtävä ei kumminkaan ollut hänen mielestään erikoisen helppo eikä
suositeltavakaan.

Jos pysyttelin mielelläni noiden miesten vaiheilla käyttääkseni
hyväkseni heidän neuvoansa ja opetustansa, niin nuoremmat, suunnilleen
minun ikäiseni yllyttivät minua välittömään kilvoitteluun. Mainitsen
tässä ennen kaikkea veljekset Schlosser ja Griesbach. Koska kuitenkin
myöhemmin jouduin heidän kanssaan lähempään tuttavuuteen, jota kesti
taukoamatta vuosikausia, sanon tällä kertaa vain sen verran, että
heitä silloin ylistettiin erinomaisiksi kielten taitajiksi ja muiden
yliopistollista uraa avaavien opintojen harjoittajiksi asettaen heidät
esikuviksemme ja että jokainen varmaan uskoi heidän kerran saavan
aikaan jotakin aivan erikoista valtion ja kirkon palveluksessa.

Minäkin tosin ajattelin saada aikaan jotakin erinomaista, mutta ei
tahtonut selvitä, mitä se voisi olla. Ihminen ajattelee yleensä
pikemmin palkkaa, jonka toivoo saavuttavansa, kuin ansiota, joka
hänen pitäisi itselleen hankkia, ja niinpä myönnän minäkin, että
toivottavaa onnea ajatellessani näin sen viehättävimpänä ilmestyvän sen
laakeriseppeleen hahmossa, joka on punottu runoilijan kaunisteeksi.



VIIDES KIRJA.


Kaikille linnuille on olemassa syöttejä, ja jokainen ihminen joutuu
omalla tavallansa johdetuksi ja harhaanjohdetuksi. Synnynnäinen luonto,
kasvatus, ympäristö ja tottumus pitivät minua kaikesta erotettuna, ja
vaikka tulinkin usein tekemisiin alempien kansanluokkien, varsinkin
käsityöläisten kanssa, ei siitä kuitenkaan syntynyt mitään lähempää
suhdetta. Olin tosin kyllin uskalias ja toisinaan halukaskin
ryhtyäkseni suorittamaan jotakin tavatonta, ehkäpä vaarallistakin,
mutta minulta puuttui siihen soveliasta tilaisuutta.

Minä kietouduin kuitenkin ihan odottamattomalla tavalla olosuhteisiin,
jotka saattoivat minut ihan lähelle suurta vaaraa ja ainakin joksikin
aikaa hämmingin ja hädän valtaan. Aikaisempi hyvä suhteeni siihen
poikaan, jonka edellä mainitsin Pyladeen nimellä, oli jatkunut
nuoruusiälle asti. Me tosin kohtasimme toisemme harvoin, koska
vanhempamme eivät olleet parhaissa väleissä, mutta kun toisemme
tapasimme, kumpusi aina kohta esiin vanhan ystävyyden riemu. Kerran me
kohtasimme toisemme niillä lehtokujilla, jotka muodostavat sisemmän
ja ulomman Pyhän Gallenin portin välimaalle erittäin miellyttävän
kävelypaikan. Olimme tuskin ehtineet tervehtiä toisiamme, kun hän
sanoi minulle: »Säkeittesi laita on yhä samoin kuin ennenkin. Ne,
jotka minulle taanoin jätit, olen lukenut muutamille iloisille
kumppaneille, ja kukaan ei tahdo uskoa, että sinä olet niiden tekijä.»
— Mitäpä tuosta, vastasin minä: me teemme niitä omaksi iloksemme; muut
ajatelkoot ja sanokoot niistä mitä tahtovat.

»Tuossapa tuleekin mies epäuskoinen!» virkkoi ystäväni. — Ei huolita
puhua siitä, vastasin minä. Mitä se auttaa, emmehän kuitenkaan saa
heitä käännytetyiksi. — »Puhutaanpa tietenkin», sanoi ystäväni, »minä
en voi antaa asian mennä niin menojansa.»

Kun oli vähän aikaa keskusteltu yhdentekevistä asioista, ei minulle
liiankin hyvänsuopa kumppani voinut enää pidättyä, vaan virkkoi hieman
loukkaantuneesti toiselle: »Tässä nyt on se ystäväni, niiden kauniiden
säkeiden tekijä, joita ette tahdo uskoa hänen sepittämiksensä.» —
Hän ei varmaankaan pahastu, virkkoi toinen, sillä onhan hänelle
kunniaksi, kun uskomme sellaisten säkeiden edellyttävän paljoa
suurempaa oppineisuutta kuin hänellä voi iällänsä olla. — Minä
vastasin jotakin yhdentekevää, mutta ystäväni jatkoi: »Jos tahdotte,
voitte päästä varmuuteen sangen vaivattomasti. Mainitkaa hänelle
jokin aihe, niin hän tekee teille siitä runon valmistautumatta.» —
Minä en ryhtynyt vastustelemaan, me sovimme asiasta, ja kolmas kysyi
minulta, rohkenisinko ottaa sommitellakseni oikein sievän runomittaisen
lemmenkirjeen, jonka muka kirjoittaa häveliäs nuori tyttö nuorukaiselle
ilmaistakseen hellän taipumuksensa. — Mikään ei ole helpompaa, vastasin
minä: kunhan meillä vain olisi kirjoituskojeet. Nuorukainen veti
esille taskukalenterinsa, jossa oli koko joukko tyhjiä lehtiä, ja minä
istuuduin penkille kirjoittamaan. He astelivat sillävälin edestakaisin
pitäen lakkaamatta minua silmällä. Minä kuvasin tilanteen heti mieleeni
ja ajattelin, kuinka somaa olisi, jos joku sievä tyttö olisi minulle
tosiaankin suosiollinen ja ilmoittaisi tunteensa joko suorasanaisessa
tai runomittaisessa muodossa. Niinpä aloitinkin viipymättä selitykseni
ja suoritin sen kalikkasäkeen ja madrigaalin välillä häilyvää
runomittaa käyttäen mahdollisimman koruttomasti ja lyhyessä ajassa,
niin että minun runoa lukiessani epäilijä joutui ihmettelyn ja ystäväni
ihastuksen valtoihin. Edellinen pyysi saada runon, ja minä en voinut
olla pyyntöön suostumatta, sitäkin vähemmin, kun se oli kirjoitettu
hänen kalenteriinsa ja minä näin mielelläni kykyjeni todisteen
hänen hallussaan. Hän lähti moneen kertaan vakuuttaen ihailuansa ja
kiintymystänsä ja sanoi toivovansa, että tapaisimme toisemme usein.
Niin päätimme aivan pian lähteä yhdessä maalle.

Retkemme toteutui, ja mukanamme oli vielä useita muitakin
hänenlaisiansa nuorukaisia. Ne olivat keski-, jopa, jos niin tahdotaan
sanoa, alaluokkaankin kuuluvia henkilöitä, joilta ei puuttunut älyä
ja joilla oli erinäisiä tietoja ja eräänlaista sivistystäkin, koska
olivat käyneet hieman kouluakin. Suuressa, rikkaassa kaupungissa on
monenlaisia ansaitsemiskeinoja. He elättivät itseänsä kirjoittamalla
asianajajille, auttamalla alemman säädyn lapsia yksityisopetuksen
avulla vähän kauemmaksi kuin triviaalikoulujen oppimäärä yleensä.
Vanhempien, ripille laskettavien lasten kanssa he kertailivat
uskonoppia, juoksivat sitten jälleen meklarien ja kauppiaiden
asioita ja huvittelivat iltaisin, varsinkin pyhä- ja juhlapäivinä,
vaatimattomaan tapaansa.

Matkalla he parhaansa mukaan kehuskelivat minun kirjoittamaani
lemmenkirjettä ja tunnustivat käyttäneensä sitä erittäin hupaisella
tavalla: se oli tuntemattomaksi muutetulla käsialalla jäljennetty
ja muutamin läheisemmin vihjauksin lähetetty eräälle itserakkaalle
nuorelle miehelle, joka nyt oli siinä lujassa uskossa, että eräs hänen
kaukaa mielistelemänsä naishenkilö oli häneen silmittömästi rakastunut
ja etsi tilaisuutta päästäkseen häneen lähemmin tutustumaan. Samalla he
kertoivat minulle, että tuo nuorukainen toivoi mitä palavimmin voivansa
vastata runomittaisesti: mutta koska hän itse, enempää kuin hänen
toverinsakaan, ei siihen kyennyt, he pyysivät hartaasti, että minä
sepittäisin tuon halutun vastauksen.

Uskottelun nojalla tapahtuva pilkanteko on ja pysyy joutilaiden,
enemmän tai vähemmän älykkäiden ihmisten huvina. Siedettävä ilkeys,
itsekylläinen vahingonilo on nautinnoksi niille, joiden oma mieli
ei tarjoa heille riittävää askarrusta ja jotka eivät osaa antautua
terveelliseen ulkokohtaiseen toimintaan. Sellaisesta houkutuksesta
ei mikään ikäkausi ole vapaa. Me olimme poikaiällä usein toisiamme
peijanneet; monet leikit perustuvat sellaisiin uskotteluihin ja
salajuoniin; tämä pila ei näyttänyt olevan sen vaarallisempi, joten
minä suostuin; he ilmoittivat minulle useita kirjeeseen sisällytettäviä
erikoisia seikkoja, ja meillä oli kotiin palatessamme se jo valmiina.

Pian senjälkeen ystäväni kehoitti minua välttämättä saapumaan erääseen
tuon seuran iltajuhlaan. Ihailija kuului tahtovan sen tällä kertaa
järjestää ja haluavan samalla nimenomaan saada kiittää ystävää, joka
oli osoittautunut niin oivalliseksi runoilija-sihteeriksi.

Me kokoonnuimme verraten myöhään; ateria oli mitä vaatimattomin,
viini mukiinmenevää. Keskusteltaessa melkein yksinomaan ivailtiin
läsnäolevaa, ei erikoisen nokkelaa henkilöä, joka kirjettä yhä
uudelleen luettaessa melkein alkoi luulla itse sen sepittäneensä.

Luontainen hyväntahtoisuuteni esti minua tuollaisesta ilkeästä
teeskentelystä kovinkaan iloitsemasta, ja saman asian alinomainen
kertaileminen alkoi minua kohta tympäistä. Minä olisin varmaankin
viettänyt ikävän illan, ellei odottamaton ilmestys olisi minua jälleen
elähdyttänyt. Meidän saapuessamme pöytä oli jo sievästi ja aistikkaasti
katettu ja riittävä määrä viiniä siihen tuotu; me istuuduimme ja jäimme
yksin, palvelijoita tarvitsematta. Kun viini lopulta kuitenkin oli
vähissä, huusi joku palvelijatarta; mutta sen sijaan astuikin sisään
erinomaisen, ympäristössään nähtynä uskomattoman kaunis neito. —
»Mitä haluatte?» kysyi hän ystävällisesti hyvää iltaa toivotettuansa.
»Palvelijatar on sairas ja vuoteenomana. Voinko minä teitä palvella?»
— Viini on vähissä, sanoi eräs. Olisi oikein somaa, jos noutaisit
meille pari pulloa. — Tee se, Gretchen, virkkoi toinen: eihän ole
kysymyksessä kuin pieni harppaus. — »Miksipä en!» vastasi hän, otti
pöydältä pari tyhjää pulloa ja kiiruhti pois. Hänen vartalonsa oli
takaa nähden melkein vieläkin sirompi. Pieni hymy peitti ylen somasti
kaunista päätä, jonka hoikka kaula miellyttävästi liitti niskaan
ja hartioihin. Koko hänen olemuksensa näytti aivan erinomaisen
kauniilta, ja koko hahmoa voi tarkastella sitä rauhallisemmin, kun
tarkkaavaisuutta eivät enää kiinnittäneet yksin hiljaiset, vilpittömät
silmät ja suloinen suu. Minä moitin kumppaneita siitä, että he
lähettivät tytön yön aikaan yksin ulos; he nauroivat minulle, ja minä
rauhoituin hänen kohta palatessaan; ravintoloitsija näet asui kadun
toisella puolella. »Istuhan siitä hyvästä seuraamme», sanoi eräs. Hän
jäi, mutta valitettavasti ei istuutunut minun viereeni. Hän joi lasin
terveydeksemme ja poistui pian kehoittaen meitä lähtemään ajoissa ja
varomaan liiallista äänekkyyttä; äiti näet oli parhaillaan levolle
menossa. Kysymyksessä ei ollut hänen, vaan isäntiemme äiti.

Tämän neidon kuva seurasi minua siitä lähtien kaikilla teillä ja
poluilla: se oli ensimmäinen naisolennon minuun tekemä pysyväinen
vaikutelma, ja koska en osannut keksiä enkä halunnut etsiä tekosyytä
saadakseni hänet nähdä kotona, kävin hänen mieliksensä kirkossa ja
sain pian selville, missä hän istui. Niin voin pitkän protestanttisen
jumalanpalveluksen aikana katsella häntä kyllikseni. Kirkosta
poistuttaessa minä en uskaltanut häntä puhutella, vielä vähemmin
saatella, ja olin jo ylen autuas, kun hän näytti minut huomanneen
ja nyökänneen vastaukseksi tervehdykseeni. Minun ei kumminkaan
tarvinnut kauan olla vailla hänen läheisyytensä suomaa onnea. Tuolle
rakastavaiselle nuorukaiselle, jonka runolliseksi kirjuriksi minä
olin joutunut, oli uskoteltu, että hänen nimissään sepitetty kirje
tosiaankin oli jätetty neidolle, ja samalla saatu hänet äärimmäisen
jännittyneenä odottamaan nyt välttämättä tulevaa vastausta. Minun oli
määrä kirjoittaa sekin, ja kujeellinen seura oli antanut Pyladeen
tehtäväksi mitä hartaimmin pyytää minua ponnistamaan koko älyäni ja
käyttämään kaikkea taitoani, jotta tämä kirje tulisi oikein siro ja
moitteeton.

Toivoen näkeväni jälleen kaunottareni minä kävin heti työhön käsiksi
ja ajattelin nyt kaikkea, mikä olisi minulle mieluista, jos Gretchen
sen minulle kirjoittaisi. Minä luulin kirjoittaneeni kaikki siinä
määrin hänen olemuksensa, käytöksensä ja mielensä mukaisesti, etten
voinut olla toivomatta asianlaidan tosiaankin niin olevan, ja ihastuin
ikihyväksi vain ajatellessani, että hän voisi minulle jotakin
sentapaista kirjoittaa. Niin minä uskottelin itseäni luullen pitäväni
toista pilkkunani, ja tästä asiaintilasta piti minulle vielä koitua
paljon iloa ja paljon ikävyyttä. Kun minua jälleen muistutettiin,
olin jo valmis, lupasin tulla ja saavuinkin määrättyyn aikaan.
Ainoastaan toinen nuorukainen oli kotosalla; Gretchen istui kehräten
ikkunan luona, äiti tuli ja meni. Nuorukainen vaati minua kirjettä
lukemaan; minä tottelin ja luin hieman liikutettuna silmäillen reunan
yli salavihkaa kaunista neitoa, ja kun luulin havaitsevan! hänen
olennossaan jonkinlaista rauhattomuutta, poskilla vienoa punaa, niin
lausuin sitäkin paremmin ja vilkkaammin mitä halusin häneltä kuulla.
Serkku, jonka kiittävät huudahdukset olivat useaan kertaan lukuni
keskeyttäneet, kehoitti minua lopuksi tekemään eräitä muutoksia.
Ne koskivat muutamia kohtia, jotka tosiaankin soveltuivat paremmin
Gretchenin olosuhteisiin kuin tuon naishenkilön, joka kuului hyvään
perheeseen, oli varakas, kaupungissa tunnettu ja arvossapidetty.
Selitettyään minulle tarkemmin haluamansa muutokset ja tuotuaan
kirjoitusneuvot nuorukainen oli jonkin tehtävän vuoksi hetkiseksi
poistunut, minä jäin istumaan seinärahille ison pöydän taakse ja
suunnittelin tehtäviä muutoksia isolle, melkein koko pöytäpinnan
täyttävälle kivitaululle käyttäen kivikynää, joka oli aina ikkunalla,
koska tauluun usein merkittiin laskelmia tai erinäisiä muistiinpanoja,
vieläpä tulevat ja menevät antoivat sen nojalla tietoja toisillensa.

Minä olin vähän aikaa kirjoitellut yhtä ja toista pyyhkien jälleen
pois ja huudahdin kärsimättömänä: Se ei tahdo luonnistua! — »Sitä
parempi», virkkoi armas tyttö sävyisästi. »Minä toivon, ettei se
ollenkaan luonnistu; Teidän ei pidä sekaantua tuollaisiin juttuihin.»
— Hän nousi rukkinsa vierestä, astui luokseni pöydän ääreen ja
piti hyvin älykkään ja ystävällisen nuhdesaarnan. »Asia näyttää
viattomalta pilalta; se on pila, mutta ei viaton. Minä olen nähnyt jo
useita tapauksia, joissa nuorukaisemme ovat joutuneet pahaan pulaan
sellaisen vallattomuuden vuoksi.» — Mikä siis neuvoksi? sanoin minä:
kirje on kirjoitettu, ja he luottavat siihen, että minä sen muutan. —
»Uskokaa minua», sanoi hän, »ja jättäkää se muuttamatta; ottakaa se
takaisinkin, pistäkää taskuunne, lähtekää pois ja koettakaa saada asia
järjestetyksi ystävänne avulla. Minä lausun asiaan sanasen minäkin;
sillä nähkääs, vaikka olenkin köyhä tyttö ja riippuvainen näistä
sukulaisista, jotka tosin eivät tee mitään pahaa, mutta sentään huvin
ja voitonhimon vuoksi ryhtyvät moneen uhkarohkeaan yritykseen, minä
olen sittenkin vastustanut enkä ole kirjoittanut ensimmäistä kirjettä,
kuten minua vaadittiin tekemään; he ovat sen jäljentäneet käsialaansa
muuttaen ja niin he saavat menetellä nytkin, ellei asia toisin
järjesty. Ja te, nuori mies, hyvän perheen jäsen, varakas, riippumaton,
miksi tahdotte te sallia käytettävän itseänne välineenä asiassa,
josta teille ei varmaankaan voi koitua mitään hyvää, mutta kenties
paljonkin ikävyyttä?» Minä olin onnellinen kuullessani hänen puhuvan
yhteen jaksoon; muuten hän näet ei ottanut monellakaan sanalla osaa
keskusteluun. Kiintymykseni lisääntyi suunnattomasti, minä en voinut
hillitä itseäni, vaan vastasin: Minä en ole niin riippumaton kuin
te luulette, ja mitä auttaa minua varakkuuteni, kun minulta puuttuu
parasta, mitä toivoa voin!

Hän oli vetänyt eteensä runollisen epistolani luonnoksen ja luki
sitä puoliääneen, sangen herttaisesti ja miellyttävästi. »Tuo on
sanottu varsin sievästi», virkkoi hän pysähtyen erääseen vilpittömän
avoimesti esitettyyn käänteeseen, »vahinko vain, ettei se ole määrätty
parempaan, oikeaan käytäntöön». — Se olisi kylläkin sangen toivottavaa,
huudahdin minä: kuinka onnellinen täytyisikään olla sen, joka saisi
sanomattomasti rakastamaltansa neidolta sellaisen kiintymyksen
vakuutuksen! — »Se ei tosiaankaan ole helppo asia», vastasi hän, »ja
kuitenkin käy paljon maailmassa mahdolliseksi». — Jos otaksumme,
jatkoin minä, että joku, joka teidät tuntee, pitää teitä arvossa,
kunnioittaa ja palvoo teitä, esittäisi teille tuollaisen paperin ja
oikein hartaasti, oikein sydämellisesti ja ystävällisesti pyytäen,
niin mitä silloin tekisittekään? — Minä työnsin kirjeen, jonka hän oli
siirtänyt takaisin, jälleen hänen läheisyyteensä. Hän hymyili, mietti
hetkisen, otti kynän ja kirjoitti nimensä kirjeen alareunaan. Minä olin
suunniltani ihastuksesta, hypähdin seisaalleni ja aioin sulkea hänet
syliini. — »Ei pidä suudella», sanoi hän, »se on niin kovin tavallista;
mutta rakastaa, jos se on mahdollista.» Minä olin ottanut kirjeen ja
pistänyt sen taskuuni. Kenenkään ei tule sitä saada, sanoin minä, ja
asia on päätetty! Te olette minut pelastanut. — »Tehkää nyt pelastus
täydelliseksi», huudahti hän, »kiiruhtamalla pois, ennenkuin toiset
tulevat ja te joudutte kiusaan ja pulaan.» Minä en voinut tempautua
pois hänen luotansa, mutta hän pyysi minua ylen ystävällisesti
tarttumalla molemmin käsin minun oikeaan käteeni ja pusertaen sitä
hellästi. Kyyneleeni eivät olleet kaukana; minä luulin näkeväni hänen
silmäinsä kostuvan, painoin kasvoni hänen käsiinsä ja riensin pois. En
ollut eläessäni ollut sellaisen hämmingin vallassa.

Turmeltumattoman nuorison ensimmäisissä lemmentaipumuksissa ilmenee
aina henkistä sävyä. Luonto näyttää tahtovan, että sukupuolet näkevät
toisissaan hyvyyden ja kauneuden havainnollistuneina. Niinpä oli
minullekin tuon neidon nähdessäni, häneen kiintyessäni, avautunut uusi
kauneuden ja oivallisuuden maailma. Minä luin runollisen epistolani
sataan kertaan, katselin allekirjoitusta, suutelin sitä, painoin
sen sydämelleni ja iloitsin tuosta rakastettavasta tunnustuksesta.
Mutta mitä korkeammalle ihastukseni kohosi, sitä kipeämmin minuun
koski se, etten saanut käydä häntä itseänsä tapaamassa, näkemässä
ja puhuttelemassa; minä näet pelkäsin serkkujen moitteita ja heidän
tungettelevaisuuttansa. Kelpo Pyladesta, joka olisi voinut toimia
välittäjänä, minä en saanut käsiini. Senvuoksi lähdin seuraavana
sunnuntaina Niederradiin, jonne nuo veikot tavallisesti retkeilivät,
ja tosiaan löysinkin heidät. Olin kuitenkin kovin ihmeissäni, kun he
astuivat minua vastaan iloisennäköisinä, osoittamatta minkäänlaista
nyrpeyttä tai kylmäkiskoisuutta. Varsinkin nuorin oli erittäin
ystävällinen, tarttui käteeni ja sanoi: »Te teitte meille taanoin aika
kepposen, ja me olimme teille kovin vihoissamme; mutta se seikka,
että pakenitte ja veitte runollisen epistolan kerallanne, johdatti
mieleemme oivan ajatuksen, jota emme olisi muuten kenties milloinkaan
keksineet. Sovinnon merkiksi teidän on meitä tänään kestittävä, ja
samalla saatte kuulla, mikä on se asia, josta hieman ylpeilemme ja
joka teitäkin varmaan ilahduttaa.» Nuo sanat saivat minut melkoisesti
hämilleni, minulla näet oli rahaa suunnilleen sen verran, että voin
hieman kestitä itseäni ja yhtä ystävääni, mutta pitämään pitoja
kokonaiselle seurueelle, varsinkaan sellaiselle, joka ei aina tietänyt
oikeaa rajaansa, en suinkaan ollut varustautunut. Ehdotus ihmetytti
minua sitäkin enemmän, kun he muuten aina erittäin kunniallisesti
pitivät kukin huolen osansa maksamisesta. He hymyilivät minun
neuvottomuudelleni, ja nuorempi jatkoi: »Kunhan ehdimme lehtimajaan
istumaan, niin saatte kuulla lisää.» Me istuimme, ja hän virkkoi:
»Kun olitte taanoin vienyt lemmenepistolan mukananne, me pohdimme
asiaa vielä kerran ja havaitsimme käyttelevämme ihan suotta, toisten
harmiksi ja omaksi vaaraksemme, pelkästä vahingonilosta teidän
kykyjänne, vaikka voisimme niistä kaikin hyötyä. Nähkääs, minulla on
tässä häärunon ja hautauslaulun tilaus. Jälkimmäisen tulee olla kohta
valmis, edellistä voidaan vielä odottaa viikon päivät. Jos niistä
suoriudutte, mikä teille onkin helppoa, niin voitte kestitä meitä kaksi
kertaa, ja me jäämme pitkiksi ajoiksi teille velkaan.» — Tämä ehdotus
miellytti minua kaikin puolin; minussa näet olivat tilapäisrunot, joita
siihen aikaan oli joka viikko useitakin liikkeellä, huomattavampien
häitten sattuessa tusinoittainkin, jo nuoruudesta saakka herättäneet
eräänlaista kateutta, koska uskoin pystyväni sellaisiin asioihin yhtä
hyvin, vieläpä paremminkin. Nyt minulle tarjottiin tilaisuutta esiintyä
ja ennen kaikkea nähdä teokseni painettuna. Minä ilmaisin olevani
halukas. Minulle kerrottiin henkilöistä ja perheen olosuhteista; minä
väistyin syrjemmälle, laadin suunnitelmani ja kirjoitin muutamia
säkeitä. Koska kuitenkin jälleen liityin toisten seuraan ja viiniä ei
säästetty, alkoi runosuoni tyrehtyä, ja minä en voinutkaan saada sitä
valmiiksi sinä iltana. »On vielä aikaa huomisiltaan asti», sanoivat he,
»ja tunnustammepa teille, että hautauslaulusta saatava palkkio riittää
kustantamaan meille toisenkin hupaisen illan. Tulkaa luoksemme; onhan
oikeus ja kohtuus, että kerallamme nauttii myöskin Gretchen, joka
oikeastaan tämän ajatuksen mieleemme johdatti.» — Iloni oli sanomaton.
Kotimatkalla minä ajattelin vain puuttuvia säkeitä, kirjoitin koko
runon jo ennen makuullemenoa ja seuraavana aamuna erittäin sievästi
puhtaaksi. Päivä kävi minulle äärettömän pitkäksi, ja oli tuskin
ehtinyt tulla pimeä, kun olin jälleen pienessä, ahtaassa asumuksessa
armahimman neidon luona.

Ne nuoret henkilöt, joiden kanssa täten jouduin lähempään yhteyteen,
eivät oikeastaan olleet halpamaisia, mutta kylläkin aivan tavallisia
ihmisiä. Heidän toimeliaisuutensa oli kiitettävä, ja minä kuuntelin
mielelläni, kun he juttelivat monenlaisista ansaitsemiskeinoista
ja -tavoista. Mieluimmin he puhuivat nykyisin erittäin rikkaista
henkilöistä, jotka olivat aloittaneet tyhjästä. Toisten kerrottiin
köyhinä kauppa-apulaisina tehneen itsensä isännilleen välttämättömiksi
ja kohonneen lopulta heidän vävyiksensä; toiset olivat lisänneet
ja jalostaneet pientä rihkamavarastoansa siinä määrin, että olivat
nyt rikkaita kauppiaita. Erikoisesti kuuluivat olevan elättäviä
ja tuottoisia juoksupojan ja meklarin ammatit ja kaikenlaisten
tehtävien ja toimitusten suorittaminen saamattomille varakkaille.
Tuo oli meille kaikille mieluista kuulla, ja jokainen oli jotakin
olevinansa, kun tuli kuvitelleeksi, että hänessä oli miestä pääsemään
maailmassa eteenpäin, vieläpä saavuttamaan erikoistakin onnea. Kaikkein
vakavimmin tuntui kumminkin asiasta keskustelevan Pylades, joka
lopulta tunnusti erinomaisesti rakastavansa erästä neitoa ja todella
menneensä hänen kanssaan kihloihin. Vanhempien varallisuussuhteet eivät
sallineet hänen opiskelevan korkeakouluissa, mutta hän oli uutterasti
harjoittanut käsialaansa, lasku- ja kielitaitoansa ja tahtoi nyt.
kotoinen onni silmämääränänsä, koettaa parastansa. Serkut antoivat
hänelle tunnustuksensa, joskaan eivät tahtoneet hyväksyä varhaista
kihlautumista, ja lisäsivät, että heidän tosin täytyi tunnustaa hänet
kelpo pojaksi, mutta etteivät pitäneet häntä kyllin toimeliaana ja
yritteliäänä, jotta hän voisi saada aikaan jotakin erinomaista. Hänen
siinä seikkaperäisesti selittäessään, mitä hän uskoi kykenevänsä
suorittamaan ja miten aikoi siinä menetellä, intoutuivat toisetkin,
ja jokainen alkoi nyt kertoa, mihin kykeni, mitä teki ja toimitti,
millaisen uran oli jo kulkenut ja mitä näki lähinnä edessään.
Vihdoin tuli minun vuoroni. Minun piti nyt kuvailla elämäntapaani ja
mahdollisuuksiani, ja minun siinä miettiessäni virkkoi Pylades: »Minä
asetan yhden ainoan ehdon, koska muuten joudumme kovin takapajulle:
hän ei saa ottaa huomioon olotilansa ulkonaisia etuuksia. Kertokoon
hän meille mieluummin sadun siitä, miten hän kävisi asiaan käsiksi,
jos hänen olisi meidän tavoin tällä hetkellä turvauduttava yksinomaan
itseensä.»

Gretchen, joka oli tähän saakka kehrännyt, nousi ja istuutui
pöydän päähän, kuten hänen tapansa oli. Me olimme jo tyhjentäneet
muutamia pulloja, ja minä aloin mitä leikkisimmin kertoa oletettua
elämäntarinaani. Ensinnäkin, sanoin minä, suosittelen itseäni teille
pyytäen teitä säilyttämään minulle sen tilaajapiirin, jota olette
alkaneet opastaa minun liikkeeseeni. Jos hankitte minulle vähitellen
kaikista tilapäisrunoista koituvan ansion ja me emme sitä yksinomaan
kemuissamme tuhlaa, niin saavutan varmaan jotakin. Sitten ette saa
pahastua, vaikka hutiloin teidänkin ammatissanne. — Minä ryhdyin nyt
heille kertomaan, mitä olin heidän puuhistansa havainnut ja mihin
tarpeen vaatiessa pidin itseäni pätevänä. Kaikki edelliset puhujat
olivat arvioineet ansionsa rahassa, ja minä pyysin heitä olemaan
avullisina minunkin meno- ja tuloarvioni laatimisessa. Gretchen oli
tähän asti kuunnellut kaikkea hyvin tarkoin, vieläpä siinä asennossa,
joka hänelle erittäin hyvin sopi hänen kuunnellessaan samoinkuin
puhuessaankin. Hän tarttui molemmin käsin ristikkäin laskemiinsa
käsivarsiin ja nojasi ne pöydän reunaan. Siten hän malttoi istua kauan
liikahduttaen vain joskus päätänsä, ei milloinkaan aiheettomasti eikä
tarkoituksettomasti. Hän oli toisinaan lausunut sanasen ja auttanut
meitä suunnitelmaimme tyrehtyessä etenemään; mutta sitten hän oli
jälleen hiljainen ja rauhallinen kuten ainakin. Minä en irroittanut
hänestä katsettani, ja helppo on arvata, etten minä tulevaisuutta
suunnitellessani jättänyt häntä huomioonottamatta. Häneen kohdistuva
kiintymyksen! loi lausumiini totuuden ja mahdollisuuden sävyä, joten
jouduin itsekin tuokioksi lumeen valtoihin, ajattelin itseni niin
eristetyksi ja avuttomaksi kuin tarinani edellytti ja tunsin samalla
itseni ylen onnelliseksi toiveessani saavani hänet omakseni. Pylades
oli päättänyt tunnustuksensa naimaliittoon, ja nyt oli kysymyksessä,
olisimmeko me toiset päässeet suunnitelmissamme yhtä pitkälle. Minä
en sitä ollenkaan epäile, sanoin minä, sillä oikeastaan me jokainen
tarvitsemme vaimon, joka kotona säilyttää ja tekee kokonaisuutena
nautittavaksi sen, mitä me kodin ulkopuolella merkillisin keinoin
haalimme kokoon. Minä kuvailin toivomani vaimon, ja ihmeellisesti olisi
käynyt, ellei siitä koitunut Gretchenin täydellinen kuva.

Hautauslaulu oli nautittu, hääruno oli nyt sekin auttavassa
läheisyydessä; minä voitin kaiken pelon ja huolen ja osasin salata
iltahuvit omaisiltani, koska minulla oli paljon tuttavia. Armaan neidon
näkeminen ja hänen vaiheillansa viipyminen muuttui pian olemiseni
ehdottomimmaksi edellytykseksi. Kumppanit olivat puolestaan tottuneet
minun seuraani, ja me olimme yksissä joka päivä, ikäänkuin ei muu olisi
voinut tulla kysymykseenkään. Pylades oli sillävälin tuonut taloon
armaansa, ja he viettivät monta iltaa meidän kanssamme. Morsiusparina,
joskin vielä sangen aloittelevana, he eivät kumminkaan salanneet
hellyyttänsä; Gretchenin käytös minua kohtaan oli vain omansa pitämään
minua loitolla. Hän ei antanut kättä kenellekään, ei myöskään minulle;
hän ei sietänyt minkäänlaista kosketusta; toisinaan hän vain istuutui
viereeni, erittäinkin minun kirjoittaessani tai ääneen lukiessani, ja
silloin hän laski tutunomaisesti käsivartensa olkapäälleni silmäillen
kirjaa tai paperia; mutta jos minä aioin käyttäytyä yhtä vapaasti
häntä kohtaan, niin hän väistyi eikä palannut kovinkaan pian. Tuo
asento uudistui kuitenkin usein; hänen eleensä ja liikkeensä näet
olivat sangen yksimuotoiset, mutta aina yhtä asianmukaiset, kauniit
ja viehättävät. Tuota tuttavallisuutta en kumminkaan nähnyt hänen
osoittavan kenellekään toiselle.

Eräs kaikkein viattomimpia ja samalla hauskimpia niistä huviretkistä,
joita erinäisten nuorten henkilöiden seurassa tein, tapahtui
siten, että me astuimme Höchstin markkina-alukseen, tarkastelimme
siihen sulloutuneita omituisia matkustajia ja ryhdyimme haluamme
tai hillittömyyttämme totellen milloin minkin kanssa leikkisään ja
kiusoitelevaan keskusteluun. Me nousimme maihin Höchstissä, mihin
samanaikaisesti saapui Mainzin markkina-alus. Eräästä ravintolasta
löytyi runsasantiminen pöytä, jonka ääressä isoisemmat matkustajat
yhdessä aterioivat jatkaakseen sitten kukin matkaansa. Molemmat alukset
lähtivät jälleen takaisin; me palasimme aina päivällisen syötyämme
Frankfurtiin tehtyämme mahdollisimman huokean vesimatkan erittäin
suuressa seurassa. Kerran olin Gretchenin serkkujen kanssa sellaisella
retkellä, kun Höchstissä pöydän ääressä tuli seuraamme nuorukainen,
joka saattoi olla hieman meitä vanhempi. Serkut tunsivat hänet, ja
hän esittelytti itsensä minulle. Hänen olemuksessaan oli jotakin
miellyttävää, vaikka hän ei muuten tuntunutkaan erikoiselta. Hän oli
tullut Mainzista, lähti nyt meidän kerallamme takaisin Frankfurtiin
ja keskusteli kanssani kaikenlaisista kaupungin sisäisiä oloja,
virkoja ja paikkoja koskevista asioista näyttäen minusta olevan
hyvin perehtynyt asioihin. Erotessamme hän sulkeutui suosiooni ja
lausui lisäksi toivovansa, että ajattelen hänestä hyvää, koska hän
toivoi tilaisuuden sattuessa voivansa vedota suositukseeni. Minä en
tietänyt mitä hän tarkoitti, mutta serkut selittivät minulle asian
muutamia päiviä myöhemmin; he puhuivat hänestä hyvää ja pyysivät
minua sanomaan isoisälleni sanan hänen eduksensa, kun nyt juuri oli
avoinna eräs keskinkertainen virka, johon tuo ystävä halusi päästä.
Aluksi minä estelin, koska en ollut milloinkaan puuttunut sellaisiin
asioihin, mutta he ahdistelivat minua niin kauan, että vihdoin päätin
sen tehdä. Olinhan jo monesti huomannut, ettei sellaisten virkojen
täyttämisessä, jota valitettavasti usein pidetään armonosoituksena,
isoäidin tai jonkun tädin puoltolause ollut jäänyt vaikuttamatta.
Olin ehtinyt siihen ikään, että uskalsin otaksua kykeneväni saamaan
jotakin aikaan. Ystävieni mieliksi, jotka selittivät olevansa
tuosta hyväntahtoisuudesta kaikin puolin kiitolliset, minä voitin
lapsenlapselle ominaisen arkuuden ja otin viedäkseni perille minulle
jätetyn anomuskirjelmän.

Eräänä sunnuntaina päivällisen jälkeen, kun isoisäni askarteli
puutarhassa, sitäkin enemmän, kun lähestyi syksy ja minä pyrin olemaan
hänelle joka suhteessa avullinen, minä hieman epäröityäni esitin
asiani ja anomuskirjelmän. Hän silmäili sitä ja kysyi, tunsinko tuon
nuorukaisen. Minä kerroin hänelle yleisin piirtein, mitä minulla oli
sanottavaa, ja hän ei tiedustellut enempää. »Jos hänellä on ansioita ja
muuten hyvät todistukset, niin tahdon suosia häntä tehdäkseni mieliksi
sekä hänelle että sinulle.» Enempää hän ei sanonut, ja minä en kuullut
asiasta mitään pitkiin aikoihin.

Olin jo taanoin huomannut, ettei Gretchen enää kehrännyt, vaan
suoritti ompelutöitä, vieläpä sangen hienoja. Se ihmetytti minua sitä
enemmän, kun päivät olivat jo lyhenneet ja talvi oli tulossa. Minä
en ajatellut asiaa sen enempää, mutta kävin sentään levottomaksi,
kun en muutamina kertoina löytänyt häntä kotoa, kuten tavallisesti,
enkä voinut tungettelematta saada selville, minne hän oli lähtenyt.
Mutta eräänä päivänä minua odotti omituinen yllätys. Sisareni, joka
varustautui lähtemään tanssiaisiin, pyysi minua hakemaan eräältä
korutavarain myyjättäreltä niinsanottuja italialaisia kukkia. Nämä
luostareissa valmistetut teokset olivat pieniä ja siroja. Varsinkin
myrtit, kääpiöruusut ja muut sellaiset näyttivät varsin kauniilta ja
luonnollisilta. Minä tein hänen mieliksensä ja menin myymälään, jossa
olin jo useasti hänen kerallansa käynyt. Tuskin olin ehtinyt astua
sisään ja tervehtiä liikkeenomistajaa, kun huomasin ikkunan luona
istumassa naishenkilön, joka pitsimyssyineen ja harsohuiveineen näytti
varsin nuorelta, sievältä ja kaunisrakenteiselta. Minä voin helposti
havaita, että hän oli apulainen, sillä hän kiinnitti parhaillaan
erääseen hattuun nauhaa ja sulkia. Myyjätär toi eteeni pitkän laatikon,
jossa oli erilaisia irrallisia kukkia; minä katselin niitä ja silmäilin
siinä valikoidessani ikkunan pielessä istuvaa naishenkilöä. Mutta
kuinka hämmästyinkään, kun huomasin hänet uskomattomassa määrässä
Gretchenin näköiseksi, vieläpä vihdoin pakostakin tulin vakuutetuksi
siitä, että hän oli Gretchen itse. Kaikki epäilykseni hälvenivät,
kun hän iski silmää antaen merkin, ettei minun pitänyt ilmaista
tuttavuuttamme. Nyt minä sain valikoimalla ja hylkäämällä myyjättären
kerrassaan epätoivoon, pahemmin kuin mikään naishenkilö. Valinnastani
ei tosiaankaan tullut mitään, sillä minä olin äärimmäisen hämmingin
tilassa, ja samalla epäröintini minua miellytti, koska siten sain
pysytellä lähellä neitoa, jonka valepuku minua harmitti, mutta joka
tässä asussaan näytti minusta viehättävämmältä kuin koskaan. Vihdoin
lienee myyjätär menettänyt kaiken kärsivällisyytensä: hän valikoi
minulle omin käsin kokonaisen pahvilaatikon täyteen kukkia, jotka käski
minun viedä sisarelleni hänen itsensä valikoitaviksi. Siten minut
tavallaan ajettiin myymälästä, kun näet asiatyttö lähetettiin ennen
minua kuljettamaan laatikkoa.

Minun kotiin tultuani isäni kutsutti minut heti luoksensa ja ilmoitti
nyt olevan aivan varmaa, että arkkiherttua Josef valittaisiin ja
kruunattaisiin roomalaisen valtakunnan kuninkaaksi. Niin erinomaisen
merkittävää tapausta ei sopinut valmistautumatta odottaa eikä antaa
töllistellen ja ihmetellen sen mennä ohi. Senvuoksi hän tahtoi minun
kerallani tutkia molempain viime kruunausten vaali- ja kruunausdiaariot
sekä viime vaaliehdot voidakseen niiden nojalla päättää, millaisia
uusia ehtoja tässä tapauksessa tulisi lisäksi. Diaariot avattiin,
ja me askartelimme niiden ääressä koko päivän aina myöhään yöhön
asti kauniin neidon yhä väikkyessä pyhän roomalaisen valtakunnan
asioiden keskellä milloin vanhassa kotileningissään, milloin uudessa
puvussaan. Tänä iltana minä en päässyt hänen luoksensa, ja yöni oli
uneton, levoton. Seuraavana päivänä opintoja innokkaasti jatkettiin,
ja vasta iltapuolella minä pääsin kohtaamaan kaunotartani, jolla oli
kotileninki, kuten ainakin. Hän hymyili luodessaan minuun silmäyksen,
mutta minä en uskaltanut mainita mitään toisten kuullen. Kun koko
seurue jälleen oli koolla, hän itse aloitti sanoen: »Teette väärin,
kun ette usko ystävällemme, mitä olemme näinä päivinä päättäneet.»
Sitten hän jatkoi kertoen, että taanoisen keskustelumme jälkeen, jossa
kukin oli esittänyt menestyksen saavuttamista koskevia suunnitelmiansa,
heidän kesken oli tullut puheeksi sekin, kuinka naishenkilö voisi
korostaa kykyjänsä ja työtänsä ja käyttää aikansa edullisesti. Sen
johdosta oli serkku ehdottanut, että hän kokeilisi muotiliikkeessä,
johon parhaillaan etsittiin apulaista. Rouvan kanssa oli tehty
sopimus; hän meni sinne joka päivä määrätyiksi tunneiksi ja sai hyvän
palkan. Säädyllisyyden vuoksi hänen täytyi mukautua siellä eräisiin
pukukoristeisiin, jotka hän kuitenkin aina jätti sinne, koska ne eivät
tahtoneet ollenkaan soveltua hänen muuhun elämäänsä ja toimintaansa.
Tuo selitys minua tosin rauhoitti, mutta ei tahtonut olla minulle
oikein mieluista, että tiesin kauniin neidon olevan julkisessa
myymälässä ja paikassa, johon toisinaan keräytyi kevytmielistä väkeä.
Minä en kumminkaan antanut mitään itsestäni havaita, vaan yritin
kaikessa hiljaisuudessa viihdytellä mustasukkaista murhettani. Siihen
ei minulle suonut kovinkaan pitkää aikaa nuorempi serkku, joka kohta
jälleen tilasi erään tilapäisrunon, kuvaili minulle kysymyksessäolevia
henkilöitä ja vaati minua heti runoa keksimään ja luonnostelemaan.
Hän oli jo eräitä kertoja jutellut kanssani sellaisen tehtävän
suorittamisesta, ja kun minä olin tällaisissa tapauksissa sangen
puhelias, saanut minut yksityiskohtaisesti selvittelemään näiden
seikkain retorista puolta, antamaan hänelle jonkinlaisen käsityksen
asiasta ja käyttämään omia ja toisten töitä esimerkkeinä. Nuori mies
oli hyväpäinen, joskin aivan vailla runosuonta, ja nyt hän kävi siinä
määrin käsiksi yksityiskohtiin, että minä huomautin: näyttääpä siltä,
kuin aikoisitte ryhtyä harjoittamaan minun ammattiani ja riistää
minulta tilaajat. — »En tahdo kieltää», virkkoi hän hymyillen, »sillä
minä en tee teille siten mitään vahinkoa. Te lähdette pian yliopistoon
ja siihen mentäessä sallinette minun yhä vielä teistä hieman hyötyä.»
— Mielelläni, vastasin minä ja kehoitin häntä itse sommittelemaan
luonnoksen, valitsemaan aiheeseen soveltuvan runomitan ja mitä muuta
saattoi tulla kysymykseen. Hän kävi vakavasti asiaan käsiksi, mutta
se ei tahtonut onnistua. Minun täytyi aina lopulta sitä muokata siinä
määrin, että olisin helpommin ja paremmin kirjoittanut sen heti itse.
Tämä opettaminen ja oppiminen, tämä tiedonjakaminen, tämä vuorotyö
kuitenkin huvitti meitä; Gretchen otti siihen osaa keksien monta sievää
seikkaa, joten olimme kaikin tyytyväiset, voipa sanoa onnellisetkin.
Gretchen työskenteli päivisin muotiliikkeessä; iltaisin me tavallisesti
kokoonnuimme, ja tyytyväisyyttämme ei häirinnyt sekään, ettei
tilapäisrunojen tilauksia tahtonut enää lopulta tulla riittävästi.
Mutta kerrassaan tuskalliselta tuntui meistä, kun kerran eräs runo
saapui meille takaisin, koska tilaaja oli siihen tyytymätön eikä
suostunut ottamaan sitä vastaan. Me kumminkin lohduttauduimme, koska
pidimme juuri sitä parhaana teoksenamme ja voimme julistaa palauttajan
kehnoksi tuntijaksi. Serkku, joka kerta kaikkiaan tahtoi jotakin oppia,
asetti nyt oletettuja tehtäviä, joiden ratkaiseminen tosin meitä
yhä aika hyvin huvitti, mutta joiden tuottamattomuus pakotti meitä
järjestämään pienet pitomme melkoista vaatimattomammiksi.

Tuo suuri valtio-oikeudellinen asia, roomalaisen valtakunnan kuninkaan
vaali ja kruunaus, alkoi nyt yhä enemmän muuttua todeksi. Alkujaan
Augsburgissa vuoden 1763 lokakuussa pidettäväksi määrätty vaali
siirrettiin Frankfurtiin, ja mainitun vuoden lopussa sekä seuraavan
alussa tapahtui valmistuksia, joiden piti olla johdantona tuohon
tärkeään toimitukseen. Asian aloitti kulkue, jollaista emme olleet
milloinkaan nähneet. Eräs ratsun selässä istuva kansliahenkilömme,
neljän samoin ratsastavan torvensoittajan saattamana ja
jalkamiesvartioston ympäröimänä, luki korkealla ja kuuluvalla äänellä
joka puolella kaupunkia laajan julistuksen, joka antoi tietoa tulevasta
tapahtumasta ja teroitti kaupungin asukkaiden mieleen säädyllistä ja
olosuhteihin soveltuvaista käytöstä. Neuvostossa pohdittiin asioita
ankarasti, ja pian ilmaantui perintömarsalkan lähettämä valtakunnan
majoitusmestari vanhan tavan mukaan järjestämään ja määräämään asuntoja
lähettiläille ja heidän seurueillensa. Meidän talomme sijaitsi Pfalzin
vaaliruhtinaan piirissä ja meidän oli varustauduttava ottamaan vastaan
uusi, joskin ilahduttavampi majoitus. Keskikerros, joka oli aikoinaan
ollut kreivi Thorancin hallussa, luovutettiin eräälle pfalzilaiselle
kavaljeerille, ja kun paroni von Königsthal, Nürnbergin valtuutettu,
asusti yläkerrassa, jouduimme asumaan vielä ahtaammalla kuin
ranskalaisaikana. Siitä minä sain uuden aiheen olla poissa kotoa ja
viettää enimmän osan päivää kadulla tähyellen sitä, mitä oli julkisesti
nähtävissä.

Raatihuoneen suojissa tapahtuvien muutosten ja järjestelyjen
ilmettyä meille näkemisen arvoisina, lähettiläiden saavuttua toinen
toisensa jälkeen ja heidän ensimmäisen julkisen raatihuoneelle
tulonsa tapahduttua, helmikuun 6 p:nä me ihastelimme keisarillisten
komissaarien saapumista ja heidän juhlallista esiintymistänsä, joka
tosiaankin oli erittäin loistelias. Ruhtinas von Liechtensteinin
arvokas hahmo teki hyvän vaikutuksen; mutta tuntijat väittivät
komeiden liveripukujen olleen käytännössä jo kerran ennen toisessa
tilaisuudessa ja arvelivat, että tämäkään vaali ja kruunaus tuskin
voisi loistokkuudessa vetää vertoja Kaarle seitsemännen aikaiselle.
Me nuoremmat pidimme hyvänämme mitä nähtävissämme oli; meistä näytti
kaikki oivalliselta, ja moni seikka sai meidät hämmästymään.

Vaalikonventti oli vihdoin määrätty pidettäväksi maaliskuun 3 p:nä.
Nyt loivat uudet muodollisuudet liikettä kaupunkiin, ja lähettiläiden
juhlalliset vuorovierailut pitivät meitä alinomaa jaloillamme. Meidän
täytyi olla hyvin varuillamme senkin vuoksi, ettei asiamme ollut
vain töllistellä, vaan ottaa kaikki tarkoin huomioon voidaksemme
tehdä kotona asianmukaista selkoa, vieläpä sommitella useita pieniä
kirjoitelmiakin, kuten olivat sopineet isäni ja herra von Königsthal,
osaksi meidän harjaantumistamme, osaksi omia muistiinpanojansa
silmälläpitäen. Se olikin minulle erikoiseksi eduksi, koska voin siten
sepittää jokseenkin eloisan ulkonaisia tapahtumia kuvailevan vaali- ja
kruunausdiaarion.

Niiden edusmiesten joukosta, joiden persoonallisuus teki minuun
pysyvän vaikutuksen, mainitsen ensinnäkin Mainzin vaaliruhtinaan
ensimmäisen lähettilään, paroni Erthalin, myöhemmän vaaliruhtinaan.
Vaikka hänen olemuksessaan ei ilmennytkään mitään silmiinpistävää,
miellytti minua sittenkin aina tuo mustaan, pitsireunaiseen
kauhtanaan puettu henkilö. Toinen lähettiläs, paroni von Groschlag,
oli hyvärakenteinen, ulkoasultaan huoleton, mutta erittäin sievästi
käyttäytyvä maailmanmies. Hän teki yleensäkin erittäin miellyttävän
vaikutuksen. Ruhtinas Esterhazy, Böömin lähettiläs, ei ollut kookas,
mutta hyvärakenteinen, vilkas ja samalla ylhäisen säädyllinen olematta
silti kopea tai kylmäkiskoinen. Minua hän miellytti erikoisesti sen
vuoksi, että muistutti mielestäni marsalkka von Broglioa. Näiden
oivallisten henkilöiden hahmot ja arvokkuuden kuitenkin tavallaan
himmensi Brandenburgin lähettilääseen paroni Plothoon kohdistuva
erikoishuomio. Tämä mies, jonka oma puku, liverit ja ajoneuvot olivat
huomattavan vaatimattomat, oli saavuttanut seitsenvuotisen sodan
aikana diplomaattisen sankarin maineen. Kun notaari Aprill oli aikonut
Regensburgissa muutamain todistajien läsnäollessa ojentaa hänelle hänen
kuningastansa koskevan valtiokirousjulistuksen, niin hän oli vastannut
vain lyhyesti: »Pidä paperisi, mies!» ja heittänyt tai heitättänyt
hänet portaita alas. Me uskoimme hänen tehneen sen omin käsin, koska se
vaihtoehto meitä paremmin miellytti ja koska voimme varsin hyvin uskoa
tuon pienen, tanakan, tummin tulisin silmin ympärillensä katsahtelevan
miehen siihen pystyvän. Kaikkien katseet suuntautuivat häneen,
varsinkin hänen vaunuista astuessaan. Syntyi aina jonkinlaista iloista
kuhinaa, eikä paljoa puuttunut, ettei hänelle taputettu käsiä, huudettu
»hyvä» tai »eläköön». Niin suuressa määrin suosi kuningasta ja kaikkea,
mikä oli ruumiin ja sieluin häneen kiintynyt, kansan suuri joukko,
jossa frankfurtilaisten ohella oli jo saksalaisia valtakunnan kaikilta
kulmilta.

Nämä asiat tuottivat minulle paljonkin huvia, koska kaikki, mitä
tapahtui, olipa se mitä laatua tahansa, kuitenkin aina sisälsi
jonkinlaista tarkoitusta, ilmaisi jotakin sisäistä suhdetta, ja
sellaiset symboliset menot jälleen hetkiseksi elävästi esittivät
lukuisten pergamenttien, paperien ja kirjojen melkein kokonaan allensa
hautaamaa Saksan valtakuntaa. Mutta toisaalta en voinut itseltäni
peittää salaista mielipahaa, kun minun oli kotona isääni varten
jäljennettävä selostuksia neuvotteluista ja kun samalla pakostakin
huomasin, että tässä oli vastakkain useampia mahteja, jotka pitivät
toisensa tasapainossa ja olivat yksimieliset ainoastaan sikäli,
että aikoivat rajoittaa uuden hallitsijan valtaa vielä enemmän kuin
vanhan; että jokainen iloitsi vaikutuskyvystänsä vain sikäli kuin
toivoi voivansa säilyttää ja laajentaa etuoikeuksiansa ja paremmin
turvata riippumattomuuttansa. Oltiinpa tällä kertaa entistä enemmänkin
varoillansa, koska alettiin pelätä Josef toista, hänen kiivauttansa ja
otaksuttuja suunnitelmiansa.

Isoisälleni ja toisille neuvostoon kuuluville sukulaisilleni, joiden
luona tapasin käydä, ei tämä aika myöskään ollut helppo; heillä näet
oli ylen paljon tekemistä käydessään juhlasaatossa vastaanottamassa
ylhäisiä vieraita, lausuessaan heille kohteliaisuuksia ja ojentaessaan
lahjoja. Kaupunginhallituksen kokonaisuudessaan, samoinkuin sen
yksityisten jäsentenkin, täytyi alinomaa puolustautua, torjua ja
esittää vastalauseita, koska sellaisissa tapauksissa jokainen tahtoo
siltä siepata jotakin tai sälyttää suoritettavaksi ja vain harvat
niistä, joita se pyytää, sitä tukevat tai avustavat. Joka tapauksessa
minulle nyt kävi havainnollisen selväksi, mitä Lersnerin kronikka
oli minulle kertonut samanlaisista tilaisuuksista ja tapahtumista
herättäen noiden kelpo neuvosmiesten kärsivällisyyteen ja kestävyyteen
kohdistuvaa ihailua.

Paljon harmia koituu siitäkin, että kaupungin vähitellen täyttävät
asiaankuuluvat ja -kuulumattomat henkilöt. Kaupungin puolelta
yritettiin turhaan palauttaa hovien muistiin kultaisen bullan tosin
jo vanhentuneita määräyksiä. Erikoista suojaa nauttivat edusmiesten
ja heidän seuralaistensa ohella monet sääty- ja muut henkilöt, jotka
ovat saapuneet tilaisuuteen uteliaisuuden houkuttelemina tai muuten
yksityisten asiainsa vuoksi, ja usein on mahdotonta heti ratkaista,
kuka oikeastaan on majoitettava ja kenen tulee itse vuokrata itselleen
asunto. Tungos lisääntyy, ja nekin, joilla ei ole asiassa mitään
tehtävää tai vastuuta, alkavat tuntea olonsa epämieluisaksi.

Me nuoret henkilöt, jotka tosin voimme mielin määrin kaikkea katsella,
emme kuitenkaan mekään aina löytäneet kyllin tyydykettä silmillemme
ja mielikuvituksellemme. Espanjalaiset viittapuvut, lähettiläiden
isot matkahatut ja siellä täällä vielä eräät muutkin seikat loivat
aito vanhanaikaista vaikutelmaa; mutta sen sijaan oli jälleen paljon
puolittain uutta tai ihan nykyaikaista, joten kaikkialla ilmeni vain
kirjavaa, epätyydyttävää, jopa usein mautontakin vilinää. Olimme
senvuoksi erittäin iloiset, kun kuulimme, että keisarin ja tulevan
kuninkaan vastaanottamiseksi suoritettiin suuria valmistuksia, että
vaaliruhtinaalliset kollegiaalitoimenpiteet, joiden pohjana oli
viime vaalisopimus, edistyivät ripeästi ja että vaalipäiväksi oli
määrätty maaliskuun 27:s. Nyt suunniteltiin valtakunnan valtamerkkien
tuottamista Nürnbergistä ja Aachenista ja odotettiin saapuvaksi lähinnä
Mainzin vaaliruhtinasta hänen lähetystönsä majoittamista koskevien
selkkausten yhä jatkuessa.

Minä suoritin sillävälin erittäin uutterasti kanslistintyötäni
kotosalla ja havaitsin samalla monenlaisia pikkumaisia muistutuksia,
joita saapui eri tahoilta ja jotka piti otettaman huomioon uudessa
vaalisopimuksessa. Jokainen sääty tahtoi saada tämän asiakirjan nojalla
etuutensa vahvistetuiksi ja arvonsa lisätyksi. Sangen paljon näistä
huomautuksista ja toivomuksista kuitenkin syrjäytettiin; paljon jäi
entiselleen, mutta muistuttajille vakuutettiin aina mitä varmimmin,
ettei sellaisen mainitsematta jättäminen suinkaan pitänyt merkitä
heille ennakkopäätöstä.

Erittäin monia ja vaivalloisia tehtäviä täytyi valtakunnan
marsalkanviraston ottaa suorittaaksensa: vieraita tulvi kaupunkiin
yhä enemmän, ja kävi yhä vaikeammaksi hankkia heille asuntoa.
Vaaliruhtinaallisten eri alueiden rajoista ei oltu yksimielisiä.
Kaupunginhallitus tahtoi olla sälyttämättä porvareille rasituksia,
joihin he eivät näyttäneet velvollisilta, ja niin oli yötä päivää
alinomaa valituksia, vetoamisia, kiistaa ja eripuraisuutta.

Mainzin vaaliruhtinas saapui kaupunkiin maaliskuun 21 p:nä. Nyt alkoi
tykkien pauke, joka myöhemminkin vielä useaan kertaan oli tehdä
meidät kuuroiksi. Tällä juhlallisella tapahtumalla oli seremoniain
sarjassa tärkeä sija. Miten korkea-arvoisia lienevätkin olleet ne
henkilöt, joiden olimme toistaiseksi nähneet esiintyvän, he olivat
kuitenkin alempia, käskynalaisia; nyt sen sijaan ilmaantui näkymälle
suvereeni, itsenäinen ruhtinas, kuninkaan jälkeen ensimmäinen, suuren,
arvoisensa seurueen edeltämänä ja saattamana. Tämän juhlallisen tulon
loistokkuudesta minulla olisi paljonkin kerrottavaa, mutta aikomukseni
on palata siihen myöhemmin, vieläpä tilaisuudessa, jota ei kukaan voisi
helposti arvata.

Samana päivänä näet saapui Lavater, Berliinistä kotiin päin
matkustaessaan, Frankfurtiin ja oli tuota juhlallisuutta
näkemässä. Ja vaikka sellaiset ulkoisen maailman tapahtumat eivät
hänelle vähintäkään merkinneet, lienee tuo komea kulkue kaikkine
asiaankuuluvine seikkoineen jäänyt erittäin selvänä hänen vilkkaaseen
mielikuvitukseensa. Useita vuosia myöhemmin, kun tuo erinomainen,
mutta omituinen mies esitti minulle erään runollisen, luullakseni
pyhän Johanneksen ilmestystä koskevan mukaelman, minä huomasin, että
Antikristuksen saapuminen oli askel askelelta, hahmo hahmolta, seikka
seikalta kuvailtu Mainzin vaaliruhtinaan Frankfurtiin saapumisen
mukaan, vieläpä niin, etteivät isabellahevosten tupsutkaan olleet
unohtuneet. Saan tilaisuutta puhua asiasta enemmän, kun ehdin
käsittelemään tuota omituista runoudenlajia, jonka nojalla luultiin
voitavan saattaa Vanhan ja Uuden Testamentin myyttejä lähemmäksi
havaintoa ja tunnetta tekemällä niistä kerrassaan uudenaikaisia
väkivaltaisia mukailuja ja verhoamalla ne nykyaikaisen, alhaisen tai
ylhäisen elämän muotoihin. Tuonnempana on myös puhuttava siitä, miten
tämä käsittelytapa vähitellen pääsi suosioon, mutta tässä minä sentään
huomautan sen verran, että Lavateria ja hänen kanssaan kilvoittelevia
pitemmälle lienee vaikea mennä: eräs heistä näet kuvaili Betlehemiin
ratsastavat itämaiden tietäjät niin nykyaikaisesti, että Lavaterin
luona vierailemassa käyvät ruhtinaat ja herrat olivat ilmeisiksi
esikuviksi tunnettavissa.

Sallimme siis vaaliruhtinas Emmerich Josefin saapua kompostelliin
niin sanoaksemme inkognito ja kohdistamme huomiomme Gretcheniin,
jonka minä väkijoukon hajaantuessa näin ihmisvilinässä Pyladeen ja
hänen kaunoisensa seurassa (he kolme näyttivät tosiaankin olevan
eroamattomat). Tuskin ehdittyämme toistemme luo ja tervehdittyämme
me jo sovimme siitä, että viettäisimme tämän illan yhdessä. Minä
saavuinkin määräaikana. Tavanmukainen seurue oli koolla, ja jokaisella
oli jotakin kerrottavaa, sanottavaa, huomautettavaa; kukin näet oli
suhtautunut havaittaviin omalla tavallansa. »Teidän puheenne», virkkoi
vihdoin Gretchen, »saavat minut vieläkin suuremman hämmingin valtaan
kuin näiden päivien tapahtumat itse. Sitä, minkä olen nähnyt, en saa
sointumaan yhteen ja kuitenkin haluaisin kovin mielelläni tietää,
miten on erinäisten seikkojen laita.» Minä vastasin, että minulle oli
helppoa siinä suhteessa häntä palvella. Kehoitin häntä vain sanomaan,
mikä hänen mieltänsä erikoisesti kiinnitti. Hän sanoi, ja kun sitten
ryhdyin eräitä seikkoja selittämään, niin kävi ilmi, että olisi parempi
esittää asiat järjestyksessä. Minä vertasin jokseenkin sopivasti näitä
juhlallisuuksia ja toimituksia näytelmään, jossa esirippu lasketaan
milloin hyvänsä näyttelijäin näytellessä edelleen; sitten se jälleen
nostetaan, ja katselijat voivat taasen jossakin määrin ottaa osaa
tapahtumiin. Koska olin erittäin puhelias, jos minun annettiin olla
mieleni mukaan, niin kerroin kaikki alusta alkaen tähän päivään asti
mitä parhaimmassa järjestyksessä unohtamatta havainnollistaa esitystäni
kivikynän ja ison kivitaulun avulla. Toisten esittämien kysymysten ja
vastaväitteiden harvoin häiritsemänä minä kerroin kerrottavani loppuun
kaikkien mieliksi ja Gretchenin alinomaisella tarkkaavaisuudellaan
minua mitä parhaimmin innostaessa. Hän kiitti minua lopuksi sanoen
kadehtivansa kaikkia, jotka tuntevat tämän maailman asiat ja tietävät,
miten kaikki tapahtuu ja mitä se merkitsee. Hän pahoitteli sitä, ettei
ollut poika, ja osasi varsin miellyttävästi tunnustaa joutuneensa
kiitollisuudenvelkaan minulle jo monestakin opetuksesta. »Jos minä
olisin poika», sanoi hän, »niin me harjoittaisimme yliopistoissa
toistemme keralla kunnollisia opintoja». Keskustelu jatkui siihen
tapaan; hän päätti ehdottomasti alkaa oppia ranskankieltä, jonka
osaamisen välttämättömyys oli hänelle täysin selvinnyt muotiliikkeessä.
Minä kysyin häneltä, miksi hän ei enää siellä käynyt; olin näet viime
aikoina, kun en iltaisin päässyt helposti kotoa poistumaan, monesti
päivän aikaan kulkenut hänen mieliksensä myymälän ohi nähdäkseni hänet
edes vilahdukselta. Hän selitti, ettei ollut tahtonut tänä levottomana
aikana olla siellä nähtävissä, mutta että kävisi siellä jälleen, kunhan
kaupunki ehtisi rauhoittua entisellensä.

Nyt tuli puheeksi pian saapuva vaalipäivä. Minä tiesin laajasti kertoa,
mitä oli tapahtuva ja miten, osasinpa vielä valaista esitystäni
seikkaperäisten kivikynäpiirrosten avulla: niin selvänä oli mielessäni
konklaavihuone alttareineen, valtaistuimineen, nojatuoleineen ja
yksinkertaisine istuinpaikkoineen. — Me erosimme oikeaan aikaan ja
erittäin hyvillä mielin.

Mikään näet ei voi liittää kauniimmin toisiinsa kahta nuorta ihmistä,
jotka ovat luonnostaan jossakin määrin sopusointuiset, kuin se, että
neito on halukas oppimaan ja nuorukainen halukas opettamaan. Siitä
syntyy erittäin kiinteä ja miellyttävä suhde. Neito pitää nuorukaista
henkisen olemassaolonsa luojana ja nuorukainen neitoa olentona, joka ei
ole täydellistymisestänsä kiitollisuudenvelassa luonnolle, sattumalle
tai yksipuoliselle tahtomiselle, vaan molempien yksimieliselle
tahtomiselle; ja tämä vuorovaikutus on niin suloinen, ettemme saa
ihmetellä, jos vanhan ja uuden Abelardin ajoilta saakka sellainen
kahden olennon yhteensattuminen on aiheuttanut yhtä paljon onnea kuin
onnettomuuttakin.

Heti seuraavana päivänä oli kaupungissa ankaraa liikettä luonakäyntien
ja vastavierailujen vuoksi, joita nyt suoritettiin mitä suurimmin
juhlamenoin. Erikoisesti herätti minussa, frankfurtilaisessa,
mielenkiintoa ja aiheutti monia mietteitä turvallisuusvala, jonka
vannoivat neuvosto, sotaväki ja porvaristo, eikä suinkaan edusmiesten
välityksellä, vaan henkilökohtaisesti ja kaikin: ensinnä raatihuoneen
isossa salissa maistraatti ja esikuntaupseerit, sitten suurella
raatihuoneen torilla koko porvaristo eri luokkiensa, asteittensa ja
kaupunginkortteliensa mukaan järjestyneenä ja lopuksi muu sotaväki.
Siinä voi yhdellä silmäyksellä nähdä koko kaupunkiyhteiskunnan
kokoontuneena suorittamaan kunniakasta tehtävää: juhlallisesti
lupaamaan valtakunnan päälle ja jäsenille turvallisuutta ja
tulossaolevan suuren tehtävän ajaksi rikkomatonta rauhaa. Nyt olivat
Trierin ja Kölnin vaaliruhtinaatkin henkilökohtaisesti saapuvilla.
Vaalipäivän aattona karkoitetaan kaikki vieraat kaupungista, portit
ovat kiinni, juutalaiset suljettuina oman katunsa piiriin, ja
Frankfurtin porvari luulee olevansa jotakin erinomaista, koska saa
yksin jäädä tämän suuren juhlallisuuden todistajaksi.

Tähän saakka oli kaikki tapahtunut vielä verraten uudenaikaisesti:
korkeimmat ja korkeat henkilöt olivat ajelleet vain vaunuissa
edestakaisin; mutta nyt meidän oli määrä nähdä heidät ikivanhaan tapaan
ratsujen selässä. Ihmistulva ja tungos oli tavaton. Minä, joka tunsin
raatihuoneen niin tarkoin kuin hiiri kotoaitan, osasin pujahdella aina
pääsisäänkäytävälle, jonka edustalla loistovaunuissaan saapuneitten ja
nyt raatihuoneessa koolla olevien vaaliruhtinaiden ja lähettiläiden
oli määrä nousta satulaan. Ylen komeat, hyvin totutetut ratsut olivat
runsaasti kirjailluin loimin peitetyt ja kaikin tavoin koristetut.
Vaaliruhtinas Emmerich Josef, kaunis, miellyttävä mies, esiintyi
hevosen selässä edukseen. Molemmat toiset ovat jääneet heikommin
mieleeni; muistan vain, että punaiset, kärpännahoilla sisustetut
ruhtinaittenviitat, joita muuten olimme tottuneet näkemään ainoastaan
maalauksissa, esiintyivät ulkoilmassa erittäin romanttisina. Myöskin
poissaolevien maallisten vaaliruhtinaiden lähettiläät kultakankaisine,
kullankirjailtuine, runsailla kultaisilla pitsinauhuksilla
varustettuine espanjalaisine vaatteinensa ilahduttivat silmiämme;
varsinkin häilyivät vanhanaikaisten hattujen sulat erittäin komeasti.
Uudenaikaiset lyhyet housut, valkoiset silkkisukat ja muodinmukaiset
kengät sitävastoin eivät minua ollenkaan miellyttäneet. Me olisimme
halunneet nähdä puolisaappaita, miten kultaisia tahansa, sandaaleja tai
muuta sentapaista, jotta vaatetus olisi ollut hieman johdonmukaisempi.

Lähettiläs Plotho erosi tässäkin käytökseltänsä kaikista muista. Hän
esiintyi vilkkaana ja hilpeänä eikä näyttänyt erikoisesti kunnioittavan
koko juhlatoimitusta. Kun näet hänen edellänsä kulkeva vanhahko herra
ei kyennyt heti heilahduttamaan itseänsä satulaan ja hänen täytyi
senvuoksi vähän aikaa odottaa ison sisäänkäytävän edessä, ei hän voinut
olla nauramatta, kunnes hänenkin hevosensa talutettiin esiin ja hän
erittäin ketterästi kavahti sen selkään suoden siten meille tilaisuutta
ihailla itseänsä Fredrik toisen arvokkaana lähettiläänä.

Nyt oli esirippu jälleen laskeutunut peittäen meiltä näkymön.
Minä tosin olin yrittänyt tunkeutua kirkkoon, mutta sieltä löytyi
enemmän hankaluutta kuin huvia. Valitsijat olivat vetäytyneet
kaikkeinpyhimpään, missä pitkälliset seremoniat korvasivat varovaa
vaaliharkintaa. Pitkäaikaisen odotuksen ja tungeksimisen jälkeen
väkijoukko vihdoin kuuli roomalaisen valtakunnan keisariksi julistetun
Josef toisen nimen.

Vieraita tulvi nyt kaupunkiin yhä enemmän. Kaikki ajoivat ja
kävelivät juhlavaatteisiin puettuina, joten lopulta näyttivät
huomionarvoisilta ainoastaan ihan kultaiset puvut. Keisari ja kuningas
olivat jo saapuneet Heusenstammiin, kreivi Schönbornin linnaan, missä
heidät perintätavan mukaisesti otettiin vastaan ja toivotettiin
tervetulleiksi. Kaupunki vietti tätä tärkeätä asiainvaihetta pannen
toimeen kaikkien uskontokuntain hengellisiä juhlia ja juhlamessuja ja
pitäen yllä maallisella taholla, Te deumin säestämiseksi, alinomaista
tykinjyskettä.

Jos olisi pitänyt kaikkia juhlallisuuksia alusta tähän asti harkiten
sommiteltuna taideteoksena, ei siinä olisi ollut suurtakaan moitteen
sijaa. Kaikki oli hyvin valmisteltu: julkiset tapahtumat seurasivat
yhä taajemmin toisiansa ja kävivät samalla yhä huomattavammiksi,
ihmisten lukumäärä kasvoi, saapui yhä korkea-arvoisempia henkilöitä,
heidän ympäristönsä ja he itse esiintyivät yhä loisteliaammin, ja niin
jatkui nousu päivä päivältä, joten varautunut, vakaakin katse lopulta
hämmentyi.

Mainzin vaaliruhtinaan saapuminen, jota en ryhtynyt seikkaperäisesti
kuvailemaan, oli kyllin komea ja kunnioitusta herättävä merkitäkseen
erään oivallisen miehen mielikuvituksessa suuren, ennustetun
maailmanhallitsijan tuloa. Meidätkin se oli melkoisessa määrin
häikäissyt. Mutta nyt, kun kerrottiin keisarin ja tulevan kuninkaan
lähestyvän kaupunkia, kiihtyi odotuksemme äärimmilleen. Vähän matkan
päähän Sachsenhausenista oli pystytetty teltta, johon oli sijoittunut
koko kaupunginhallitus osoittaakseen valtakunnan päämiehelle hänelle
kuuluvaa kunnioitusta ja ojentaakseen kaupunginavaimet. Kauempana,
kauniilla avaralla tasangolla, seisoi toinen, upea teltta, johon
kerääntyivät kaikki vaaliruhtinaat ja vaalilähettiläät majesteetteja
vastaanottamaan. Heidän seurueensa täyttivät koko tien aina kaupunkiin
asti odottaen siinä vuoroansa liittyä palaavaan kulkueeseen. Nyt
saapui keisari vaunuissaan teltan luo, astui sisään, ja kunnioittavan
tervehdyksen jälkeen vaaliruhtinaat ja lähettiläät poistuivat
raivatakseen säännönmukaisesti tietä korkeimmalle hallitsijalle.

Meille, jotka olimme jääneet kaupunkiin ihaillaksemme tuota komeutta
muurien ja katujen piirissä sitäkin paremmin, soi toistaiseksi
varsin riittävää havainnon askarrusta porvariston kaduille
järjestämä kunniakuja, kansan tulva ja monet siinä sattuvat pilat
ja kömpelyydet, kunnes kellojen soitto ja tykkien jyske ilmoitti
hallitsijan olevan aivan lähellä. Frankfurtilaista ilahdutti
erikoisesti se, että tässä tilaisuudessa, monien suvereenien ja
heidän edustajiensa läsnäollessa, valtakunnankaupunki Frankfurt
esiintyi sekin pienenä itsevaltiaana; sen tallimestari näet oli
kulkueen etunenässä, hänen jäljessään tuli ratsuja vaakunaloimineen,
joissa punaiselle pohjalle kuvattu valkoinen kotka näytti sangen
kauniilta, palvelijoita ja virkailijoita, vaskirummunlyöjiä ja
torvensoittajia, neuvoston edustajia, joita kaupunginlivereihin
puetut neuvoston palvelijat jalan käyden saattelivat. Sitten tuli
kolme komppaniaa kaupungin ratsuväkeä, hyvässä ratsuasussa, samaa
väkeä, jonka olimme lapsuudesta saakka nähneet saattueita noutamassa
ja muissa julkisissa tilaisuuksissa. Me iloitsimme puolestamme
tuosta kunniasta ja sadastuhannesosasta suvereenisuutta, joka nyt
esiintyi täydessä loistossaan. Senjälkeen kulkivat ohi valtakunnan
perintömarsalkan ja kuuden maallisen vaaliruhtinaan lähettämien
valitsijaedusmiesten eri saattueet. Jokaiseen niistä kuului vähintään
kaksikymmentä palvelijaa ja kahdet juhlavaunut, eräisiin vielä
suurempi lukumäärä. Hengellisten vaaliruhtinaiden saattueet kävivät
yhä huomattavammiksi; palvelijoita ja virkailijoita näytti olevan
loppumattomiin, Kölnin ja Trierin vaaliruhtinailla oli kolmattakymmentä
juhlavaunua, Mainzin vaaliruhtinaalla yksin yhtä paljon. Ratsain
ja jalkaisin kulkeva palvelusväki oli mitä upeimmissa pukimissa ja
ajoneuvoissa istuvat herrat, hengelliset ja maalliset, olivat hekin
muistaneet ilmaantua rikkaassa ja kunnianarvoisassa asussa, kaikin
ritarimerkein koristettuina. Kuten oikeus ja kohtuus oli, voitti
keisarillisen majesteetin saattue komeudessa kaikki muut. Ratsastavat
hevostenohjaajat, varahevoset, ratsastustamineet, satulavaipat
ja loimet vetivät puoleensa kaikkien huomion, ja kuusitoista
kuusivaljakkoista keisarillisten kamariherrain, salaneuvosten,
ylikamreerin, ylihovimestarin ja ylitallimestarin juhlavaunua päätti
erittäin loisteliaasti tämän osan kulkuetta, jonka kaikesta upeudestaan
ja laajuudestaan huolimatta oli määrä olla pelkkä etujoukko.

Nyt taajeni rivi arvon ja loiston lisääntyessä yhä enemmän.
Oman, enimmälti jalan, harvoin ratsain kulkevan palvelijaväkensä
valikoidussa seurassa saapuivat näet vaalilähettiläät sekä itse
vaaliruhtinaat arvonsa mukaisessa järjestyksessä, kukin upeissa
juhlavaunuissansa. Kohta Mainzin vaaliruhtinaan jälkeen ilmoitti
kymmenen keisarillista juoksijaa, yksiviidettä lakeijaa ja kahdeksan
heitukkaa itse majesteettien saapuvan. Mitä upeimmat loistovaunut,
joiden selkäpuolikin oli varustettu kokonaisella peililasiruudulla,
maalauksin, kiiltopinnoin,. leikkauksin ja kultauksin kaunistetut,
punaisella, koruompeleisella sametilla päällystetyt ja sisustetut,
sallivat meidän aivan mukavasti katsella keisaria ja kuningasta, jo
kauan toivoeltuja valtakunnan päämiehiä, koko loistossansa. Kulkue
oli johdettu pitkin kiertotein, osaksi pakostakin, jotta se pääsisi
kehittäytymään, osaksi siinä tarkoituksessa, että mahdollisimman suuri
määrä ihmisiä sen näkisi. Se oli liikkunut läpi Sachsenhausenin,
yli sillan, Fahrgassea ja Zeiliä pitkin ja kääntyi sisäkaupunkiin
Katariinanportista, joka kaupungin laajentamisesta saakka oli avoin
läpikulkukohta. Oli onneksi johduttu ajattelemaan, että maailman
ulkonainen komeus oli jo pitkän ajan kuluessa kasvanut yhä korkeammaksi
ja leveämmäksi. Oli mitattu ja havaittu, ettei tämä portti, josta
moni ruhtinas ja keisari oli ajanut sisään ja ulos, sallinut
nykyisten juhlavaunujen kulkea läpi raapaisematta sen leikkauksia tai
muita ulkokoruja. Neuvoteltiin ja päätettiin epämukavan kiertotien
välttämiseksi poistaa kivitys ja rakentaa loiva nousu- ja laskutie.
Samassa tarkoituksessa oli myös kaduilta siirretty pois kaikki
myymälöiden ja kauppakojujen suojakatokset, jotta kruunu, kotka ja
hengettäret pääsisivät kulkemaan kolahtamatta ja vahingoittumatta.

Miten kiinteästi me tuon kallissisältöisen kallisarvoisen säiliön
lähestyessä suuntasimmekin katseemme korkeihin henkilöihin, emme
kuitenkaan voineet olla samalla silmäilemättä erinomaisen kauniita
hevosia, valjaita ja niiden nyöripunoskoristeita; mutta erikoisesti
herättivät huomiotamme ajomies ja edelläratsastaja, jotka kumpikin
istuivat hevosen selässä. Keisarillisen hovitavan mukaisesti pitkiin
mustasta ja keltaisesta sametista valmistettuihin nuttuihin ja suurin
sulkatöyhdöin koristettuihin päähineisiin puettuina he näyttivät
olevan toisesta kansakunnasta, jopa toisesta maailmastakin kotoisin.
Nyt kävi tungos niin suureksi, ettei voinut enää paljoakaan erottaa.
Siinä oli sveitsiläiskaarti vaunujen molemmin puolin, perintömarsalkka,
Saksin miekka oikeassa kädessä kohotettuna, sotamarskit keisarillisten
kaartien johtajina vaunujen jäljessä ratsastaen, keisarillisia
hovipoikia suuret määrät ja vihdoin itse henkivartiokaarti mustiin
samettisiin lievenuttuihin puettuna, kaikki saumat runsaasti kullalla
nauhustettuina, joukossa punaisia ihotakkeja ja nahanvärisiä
alusnuttuja, nekin runsaasti kullalla kirjaellut. Alinomainen
katseleminen, selittäminen, viittilöiminen sai pään kerrassaan
pyörälle, joten vaaliruhtinaiden yhtä upeasti puettu henkivartioväki
tuskin herätti mitään huomiota; olisimmepa kenties vetäytyneet pois
ikkunasta, ellemme olisi tahtoneet nähdä kaupunkimme hallitusta, joka
viidentoista kaksivaljakon vetämissä ajoneuvoissa päätti kulkueen, ja
varsinkin neuvostonkirjuria, joka kuljetti punaisella samettityynyllä
lepääviä kaupunginavaimia. Meistä näytti varsin kunniakkaalta sekin,
että kaupungin krenatöörikomppania muodosti jälkivartion, ja me
tunsimme saksalaisina ja frankfurtilaisina tämän kunnianpäivän kaksin
verroin mieltämme ylentävän.

Me olimme sijoittuneet erääseen taloon, jonka ohi kulkueen kirkosta
palatessaan jälleen täytyi liikkua. Jumalanpalvelusta, musiikkia,
seremonioita ja juhlallisuuksia oli kirkossa, kuorissa ja konklaavissa
ennen vaalisopimuksen vannomista niin paljon, että ehdimme nauttia
oivallisen aterian ja tyhjentää useita pulloja vanhan ja nuoren
hallitsijan terveydeksi. Kuten sellaisissa tilaisuuksissa yleensäkin
tapahtuu, hävisi keskustelu menneisiin aikoihin, ja joukossa oli
iäkkäitä henkilöitä, jotka pitivät niitä parempina kuin nykyisiä,
ainakin mitä tulee vallinneeseen eräänlaiseen inhimilliseen
harrastukseen ja kiihkeään osanottoon. Frans ensimmäisen kruunauksen
aikana ei kaikki ollut vielä siinä määrin ratkaistu kuin nyt: rauha ei
ollut vielä solmittu, Ranska, Brandenburgin ja Pfalzin vaaliruhtinaat
vastustivat vaalia; tulevan keisarin joukot olivat Heidelbergin
luona, missä hänen päämajansa sijaitsi, ja pfalzilaiset olivat
siepata haltuunsa Aachenista päin saapuvat valtakunnan valtamerkit.
Sillävälin kuitenkin neuvoteltiin suhtautumatta asiaan kummaltakaan
puolelta ylen vakavasti. Maria Teresia tulee, siunatusta tilastansa
huolimatta, henkilökohtaisesti näkemään vihdoinkin toteutettua
puolisonsa kruunausta. Hän saapui Aschaffenburgiin ja nousi alukseen
lähteäkseen Frankturtiin. Frans aikoo Heidelbergista käsin matkustaa
puolisoansa vastaan, mutta tulee liian myöhään: hän on jo lähtenyt.
Frans astuu tuntemattomana pieneen venheeseen, rientää hänen jälkeensä,
ja rakastava pari iloitsee yllättävästä kohtauksestansa. Siitä kertova
tarina leviää heti, ja kaikki ihmiset suhtautuvat myötätuntoisesti
tuohon hellään, lapsilla runsaasti siunattuun pariskuntaan, joka
yhteenliittymisensä jälkeen on ollut niin erottamaton, että heidän on
jo kerran Wienistä Firenzeen matkustaessaan täytynyt yhdessä kestää
karanteeni Venetsian rajalla. Maria Teresiaa tervehditään kaupungissa
riemuhuudoin, hän asettuu »Rooman keisarin» majataloon, sill'aikaa
kuin Bornheimin nummella pystytetään suurta telttaa hänen puolisonsa
vastaanottamista varten. Siellä on hengellisistä vaaliruhtinaista
vain Mainz ja maallisten edusmiehistä vain Saksi, Böömi ja Hannover.
Juhlallinen tulo alkaa, ja mitä sen täydellisyydestä ja loistosta
voinee puuttua, sen korvaa runsaasti kauniin naisen läsnäolo.
Hän seisoo sopivasti sijaitsevan talon parvekkeella ja tervehtii
puolisoansa eläköönhuudoin ja käsiänsä taputtaen; väkijoukko yhtyy
huutoihin, innostus kohoaa ylimmilleen. Koska suuretkin sentään
ovat ihmisiä, ajattelee kansalainen, tahtoessaan heitä rakastaa,
heidät kaltaisiksensa; ja hän voi menetellä siten lähinnä siinä
tapauksessa, että voi ajatella heidät rakastaviksi puolisoiksi,
helliksi vanhemmiksi, toisiinsa kiintyneiksi sisaruksiksi, uskollisiksi
ystäviksi. Silloin oli toivoeltu ja ennusteltu kaikkea hyvää, ja nyt
se nähtiin täyttyneenä esikoispojassa, jonka kaunis nuorukaisvartalo
herätti kaikissa mieltymystä ja josta toivottiin mitä parasta hänen
osoittamiensa etevien ominaisuuksien nojalla.

Me olimme kerrassaan eksyneet menneisyyteen ja tulevaisuuteen,
kun eräät sisäänastuvat ystävät palauttivat meidät takaisin
nykyisyyteen. He olivat niitä, jotka oivaltavat uutisen arvon ja
senvuoksi rientävät sitä ensimmäisenä julistamaan. He tiesivät kertoa
kauniin inhimillisen piirteen niistä korkeista henkilöistä, joiden
olimme vast'ikään nähneet ajavan ohitsemme ylen upeasti. Oli näet
ollut sopimus sellainen, että keisarin ja kuninkaan piti kohdata
Darmstadtin maakreivi metsässä, Heusenstammin ja mainitun suuren
teltan välillä. Tuo vanha, haudan partaalla oleva ruhtinas tahtoi
vielä kerran nähdä sen herran, jonka palvelukseen hän oli aikoinaan
vannoutunut. Molemmat lienevät muistelleet sitä päivää, jolloin
maakreivi oli tuonut Heidelbergiin vaaliruhtinaiden päätöskirjelmän,
jonka mukaan Frans oli valittu keisariksi, ja vastasi saamiinsa
kallisarvoisiin lahjoihin vakuuttamalla järkkymätöntä uskollisuutta.
Nämä korkeat henkilöt seisoivat kuusikossa, ja vanha heikko maakreivi
nojasi puuhun voidakseen kauemmin jatkaa keskustelua, joka liikutti
kummankin asianomaisen mieltä. Paikalle pystytettiin myöhemmin koruton
muistokivi, jonka luona me nuoret henkilöt muutamia kertoja kävimme.

Niin me olimme viettäneet useita tunteja muistellen vanhoja ja harkiten
uusia asioita, kun kulkue jälleen, tosin lyhyempänä ja tiheämpänä,
vyöryi silmiemme ohi, ja me voimme sen yksityiskohtia lähemmin
tarkastella, ottaa huomioon ja painaa mieleemme tulevaisuuden varalle.

Siitä hetkestä saakka kaupunki oli lakkaamattomassa liikkeessä;
tuleminen ja meneminen näet ei ottanut loppuakseen, ennenkuin kaikki,
jotka olivat siihen oikeutetut tai velvolliset, olivat käyneet
kunnioittaen tervehtimässä korkeimpia esimiehiä, ja niin ollen voi
varsin mukavasti vielä kerran yksityiskohtaisesti tarkastella jokaisen
läsnäolevan korkean henkilön hovikuntaa.

Nyt saapuivat valtamerkitkin. Jottei kumminkaan puuttuisi tavanmukaisia
kiistoja, täytyi niiden viettää puoli päivää aina myöhään yöhön asti
ulkona vainiolla Mainzin vaaliruhtinaan ja kaupunkimme välisen alue-
ja saatteluriitaisuuden vuoksi. Viimeksimainittu myöntyi, mainzilaiset
saattelivat valtamerkkejä kaupungin portin salpapuun luo saakka, ja
niin oli asia tällä kertaa ratkaistu.

Näinä päivinä minulla ei ollut aikaa keräytyä itseeni. Kotona oli
kirjoittamista ja jäljentämistä, minä halusin ja minun piti nähdä
kaikki, ja niin kului loppuun maaliskuu, jonka jälkimmäinen puolisko
oli ollut meille erittäin juhlaisa. Siitä, mitä oli viimeksi tapahtunut
ja mitä kruunauspäivältä sopi odottaa, minä olin luvannut Gretchenille
luotettavan ja yksityiskohtaisen selostuksen. Tuo suuri päivä
läheni; minä ajattelin enemmän, miten sen hänelle sanoisin kuin mitä
oikeastaan oli sanottava, ja muokkasin kaikki, mitä sattui nähtäviini
ja kansliakynäni tielle, nopeasti tuota lähintä ja ainoata tarkoitusta
varten. Vihdoin minä eräänä iltana saavuin vielä myöhään hänen
asuntoonsa ja olin jo ennakolta mielissäni siitä, että tämänkertainen
esitykseni onnistui vielä paremmin kuin ensimmäinen, valmistamaton.

Mutta varsin usein tuottaa meille ja meidän nojallamme toisille
satunnainen aihe enemmän iloa kuin ehdottominkaan aie. Tosin tapasin
melkein samat henkilöt, mutta joukossa oli eräitä tuntemattomiakin. He
istuutuivat pelaamaan; vain Gretchen ja nuorempi serkku pysyttelivät
minun ja kivitaulun vaiheilla. Herttainen tyttö ilmaisi varsin
miellyttävästi ilonsa siitä, että hän, muukalainen, oli vaalipäivänä
käynyt kaupunkilaisesta ja että hänen osakseen oli tullut tämä
ainoalaatuinen näytelmä. Hän kiitti minua mitä kohteliaimmin siitä,
että olin osannut pitää hänestä huolta ja huomaavaisesti Pyladeen
avulla toimittanut hänelle pääsylippuja ja antanut neuvoja ja
suosituksia eri tilaisuuksiin pääsemiseksi.

Kertomusta valtamerkeistä hän kuunteli mielellään. Minä lupasin
hänelle, että kävisimme, jos mahdollista, yhdessä niitä katsomassa. Hän
esitti eräitä leikillisiä huomautuksia kuullessaan pukuja ja kruunua
koetellun nuorelle kuninkaalle. Minä tiesin, mistä käsin hän tulisi
kruunauspäivän juhlallisuuksia katselemaan, ja huomautin hänelle
kaikesta, mitä oli tulossa ja varsinkin mitä hänen näköpaikaltansa voi
tarkasti havaita.

Meiltä unohtui siinä ajan kulun tarkkaaminen: puoliyö oli jo ohi, ja
minä havaitsin onnettomuudekseni olevani matkassa ilman portinavainta.
Niinmuodoin en voinut päästä kotiin herättämättä mitä suurinta
huomiota. Minä ilmaisin Gretchenille pulani. »Oikeastaan», virkkoi hän,
»on parasta, että seurue pysyy koossa». Serkut ja vieraat henkilöt
olivat jo ajatelleet samoin, koska ei tiedetty, minne viimeksimainitut
yöksi sijoitettaisiin. Asia oli pian ratkaistu; Gretchen lähti
keittämään kahvia, sitä ennen varustettuaan suuren messinkisen
perhelampun sydämellä ja öljyllä, sytytettyään ja tuotuaan sen sisään,
koska kynttilät uhkasivat palaa loppuun.

Kahvi virkisti vähäksi aikaa; mutta vähitellen peli laimeni, matkan
väsyttämät vieraat torkahtelivat, Pylades kaunoisineen istui eräässä
nurkassa. Tyttö nojasi päätänsä hänen olkapäähänsä ja nukkui;
hänkään ei pysynyt enää kauan valveilla. Nuorempi serkku, joka
istui meitä vastapäätä kivitaulun toisella puolella, oli asettanut
käsivartensa ristikkäin ja nukkui, kasvot niihin nojautuen. Minä
istuin ikkunanpielessä pöydän takana, Gretchen minun vieressäni. Me
keskustelimme hiljaisin äänin; mutta lopulta voitti uni hänetkin, hän
nojasi päänsä olkaani ja nukahti samassa. Siinä minä istuin, yksin
valvoen, mitä omituisimmassa asemassa, kuoleman ystävällisen veljen
osatessa minuakin ahdistella. Minä vaivuin uneen, ja herätessäni oli
päivä jo valjennut. Gretchen seisoi kuvastimen edessä päähinettänsä
järjestellen; hän oli entistä rakastettavampi ja puristi erotessamme
erittäin sydämellisesti käsiäni. Minä hiivin kiertoteitse kotiini;
pienen »Hirvikaivannon» puoleiseen seinään näet oli isäni teettänyt
pienen katupeilin, joka ei naapureita erikoisesti miellyttänyt. Me
kartoimme sitä puolta, kun emme kotiin tullessamme halunneet hänen
meitä näkevän. Äitini, jonka välitystoimenpiteet olivat aina meille
hyödyksi, oli koettanut aamulla teetä juotaessa peitellä poissaoloani
sanomalla minun lähteneen varhain ulos, joten tuosta viattomasta yöstä
ei koitunut minulle mitään ikäviä seurauksia.

Ylipäänsä ja kokonaisuudessaan tämä minua ympäröivä rajattoman
monivivahteinen elämä teki minuun vain erittäin yksivärisen
vaikutelman. Minulla ei ollut muuta harrastusta kuin koettaa tarkoin
havaita olioiden ulkopuoli, ei muuta tointa kuin isäni ja herra von
Königsthalin suoritettavakseni jättämä, joka tosin osoitti minulle
asiain sisäisen juoksun. Minulla ei ollut mitään muuta taipumusta
kuin Gretcheniin kohdistuva eikä muuta tarkoitusta kuin hyvin nähdä
ja käsittää kaikki voidakseni sen hänen kanssaan kerrata ja hänelle
selittää. Sattuipa useasti niinkin, että minä jonkin kulkueen
liikkuessa ohitseni kuvailin sitä itsekseni puoliääneen painaakseni
kaikki yksityiskohdat muistiini ja saadakseni tästä huomaavaisuudesta
kaunoiseltani kiitokset. Toisten suosionosoituksia ja tunnustuksenantoa
minä pidin pelkkänä lisänä.

Minut tosin esiteltiin monille korkeille ja ylhäisille henkilöille,
mutta osalta ei kenelläkään ollut aikaa välittää toisista, osalta
eivät vanhemmatkaan henkilöt aina heti tiedä, kuinka heidän on
keskusteltava nuoren henkilön kanssa ja miten otettava hänestä selkoa.
Minä puolestani en ollut erikoisen notkea osoittamaan ihmisille
miellyttävällä tavalla olemustani. Tavallisesti minä saavutin heidän
suosionsa, mutta en heidän hyväksymistänsä. Se, mikä minua askarrutti,
oli täysin selvänä mielessäni, mutta minä en kysynyt, voiko se olla
toistenkin mielen mukaista. Minä olin enimmälti liian vilkas tai liian
hiljainen ja näytin joko tungettelevalta tai jurolta, riippuen siitä,
tuntuivatko ihmiset minusta miellyttäviltä vai vastenmielisiltä. Niin
ollen minun tosin katsottiin antavan aihetta hyviin toiveisiin, mutta
samalla minut julistettiin omituiseksi.

Vihdoin koitti kruunauspäivä, huhtikuun 3:s 1764; sää oli suotuisa ja
kaikki ihmiset liikkeellä. Minulle useiden sukulaisten ja tuttavien
keralla oli varattu hyvä paikka itse raatihuoneessa eräässä
yläkerroksessa, mistä voimme täydellisesti nähdä kaikki tapahtumat. Me
saavuimme erittäin varhain paikoillemme ja katselimme nyt ylhäältä,
ikäänkuin linnunsilmällä, niitä laitoksia, joita olimme edellisenä
päivänä lähempää tarkastelleet. Siinä oli äskettäin rakennettu
suihkukaivo, oikealla ja vasemmalla iso amme, johon jalustalla
olevan kaksoiskotkan piti valaa viiniä kahdesta nokastansa, toisesta
valkoista, toisesta punaista. Yhtäällä oli kauroja valtaisa kasa,
toisaalla seisoi suuri lautasuoja, jossa oli jo muutamia päiviä nähty
suunnattomassa vartaassa hiilivalkealla paistumassa ja muhenemassa
kokonainen lihava härkä. Kaikki raatihuoneesta sinne ja toisilta
kaduilta raatihuoneelle johtavat kadut olivat molemmin puolin
aidakkeiden ja vahtien suojaamat. Iso tori täyttyi vähitellen, ja
väentungos muuttui yhä ankarammaksi, koska joukot, mikäli mahdollista,
pyrkivät aina sinne, missä näkyi jokin uusi tapahtuma ja jotakin
erikoista ilmoitettiin olevan tulossa.

Kaiken tämän kestäessä vallitsi melkoinen hiljaisuus, ja kun hätäkelloa
soitettiin, näytti väkijoukko joutuvan väristyksen ja hämmästyksen
valtoihin. Kaikkien ylhäältä toria silmäilevien huomiota herätti
nyt ensinnä se kulkue, jossa Aachenin ja Nürnbergin herrat toivat
tuomiokirkkoon valtakunnankalleuksia. Nuo pyhät aarteet olivat
saaneet vaunuissa ensimmäisen sijan, ja lähetystön jäsenet istuivat
kunnioittavasti takaistuimella niitä vastapäätä. Nyt lähtevät
vaaliruhtinaat, kaikki kolme, tuomiokirkkoon. Kun valtamerkit on
ojennettu Mainzin vaaliruhtinaalle, viedään kruunu ja miekka heti
keisarin asuntoon. Muut toimenpiteet ja monenlaiset juhlamenot
askarruttavat sillävälin päähenkilöitä ja katselijoita kirkossa, kuten
me, joilla oli asioista tieto, hyvin voimme arvata.

Meidän nähtemme ajavat nyt lähettiläät raatihuoneelle, mistä
aliupseerit kantavat kunniakatoksen keisarin asuntoon. Kohta
nousee ratsunsa selkään perintömarsalkka kreivi von Pappenheim,
erittäin kaunis, solakka herra, jolle sopi hyvin espanjalainen puku,
runsaskoristeinen sotilasnuttu, kullankirjaeltu viitta, korkea
sulkahattu ja liehuvat kiharat. Hän lähti liikkeelle, ja kaikkien
kellojen soidessa seurasivat häntä keisarin asuntoon lähettiläät
ratsain, vieläkin upeampana kulkueena kuin vaalipäivänä. Olisi tehnyt
mieli olla sielläkin: yleensäkin olisi tänä päivänä mielellään
jakautunut moneksi. Me kerroimme sillävälin toisillemme mitä tiesimme
siellä tapahtuvan. Nyt pukeutuu keisari juhla-asuunsa, sanoimme me,
vanhan karolingisen mallin mukaan valmistettuihin uusiin vaatteisiin.
Perintövirkain haltijat saavat haltuunsa valtamerkit ja nousevat
niiden kanssa satulaan. Keisari juhla-asussaan, Rooman kuningas
espanjalaisessa puvussa, astuvat hekin hevostensa selkään, ja tämän
tapahtuessa on heidät meille jo ilmoittanut edelläkäyvä päättymätön
kulkue.

Katsetta olivat jo uuvuttaneet lukuisat komeapukuiset palvelijat
ja muut virkakunnat sekä muhkeana liikkuva aatelisto, ja kun nyt
väikkyivät hiljalleen näkyviin vaalilähettiläät, perintövirkain
haltijat ja vihdoin kahdentoista neuvosmiehen ja raatiherran kantaman,
runsain koruompeluksin kaunistetun kunniakatoksen alla keisari
romanttisessa puvussa ja vasemmalla puolella, hieman hänen jäljessään,
hänen poikansa espanjalaisessa puvussa, molemmat upeasti koristettujen
ratsujen selässä, niin silmillä oli jo liiaksi tekemistä. Olisi tehnyt
mieli jonkin loitsun avulla vangita ilmiö edes tuokion ajaksi; mutta
ihanuus vieri auttamattomasti ohi, ja tuskin vapaaksi jääneen tilan
täytti kohta jälleen väkijoukon tulva.

Mutta nyt syntyi uusi tungos; täytyi näet avata toinen pääsy
raatihuoneen ovelle torilta käsin, ja rakentaa lankkutie, jota pitkin
tuomiokirkosta palaavan kulkueen piti liikkua.

Siitä, mitä tuomiokirkossa oli tapahtunut, niistä loppumattomista
juhlamenoista, jotka edeltävät ja myötäilevät voitelua, kruunausta ja
ritariksilyöntiä, annoimme myöhemmin varsin mielellämme kertoa niiden,
jotka olivat uhranneet paljon muuta saadakseen olla kirkossa tapahtumia
näkemässä.

Me toiset nautimme sillävälin paikoillamme vaatimattoman aterian;
meidän näet täytyi elämämme juhlallisimpana päivänä tyytyä kylmään
ruokaan. Sensijaan oli kaikista perhekellareista tuotu parasta
ja vanhinta viiniä, joten ainakin siinä suhteessa vietimme tätä
vanhanaikaista juhlaa vanhanaikaiseen tapaan.

Torilla oli nyt nähtävintä valmistunut, punakeltaisella ja valkoisella
kankaalla päällystetty käymätie, ja nyt saimme ihailla keisaria, jota
aluksi olimme ihmetellen katselleet vaunuissa istuvana ja sitten
ratsun selässä, myöskin jalkaisin kulkevana, ja tätä viimeksimainittua
vaihetta odotellessamme me, kumma kyllä, iloitsimme enimmän:
meistä näet tämä esiintymistapa tuntui sekä luonnollisimmalta että
arvokkaimmalta.

Vanhemmat henkilöt, jotka olivat olleet näkemässä Frans ensimmäisen
kruunausta, kertoivat, että Maria Teresia, ylenmäärin kaunis,
oli katsellut tuota juhlallisuutta eräästä raatihuoneen vieressä
sijaitsevan Frauensteinin talon parvekeikkunasta. Palatessaan
tuomiokirkosta ja näyttäessään omituisessa asussaan Kaarle Suuren
haamulta hänen puolisonsa oli kuin leikillään kohottanut molemmat
kätensä osoittaen hänelle valtio-omenaa, valtikkaa ja merkillisiä
käsineitänsä, ja Maria Teresia oli tuosta purskahtanut hillittömästi
nauramaan, mikä oli ollut kaikelle luokse kerääntyneelle kansalle mitä
suurimmaksi iloksi ja mielenylennykseksi, koska sen oli siten suotu
omin silmin nähdä kristikunnan kaikkeinkorkeimpain puolisoiden hyvä
ja luonnollinen toisiinsa suhtautuminen. Ja kun keisarinna sitten
miestään tervehtien oli heiluttanut nenäliinaansa ja itse huutanut
hänelle äänekkäästi eläköön, niin kansan innostus ja riemastus oli
kohonnut korkeimmilleen, niin etteivät ilohuudot olleet tahtoneet ottaa
loppuaksensa.

Nyt ilmoittivat kaikuvat kellot ja ensimmäisinä kirjavaa siltaa
hiljakseen astelevat henkilöt, että kaikki oli tehty. Tarkkaavaisuus
oli kiinteämpi kuin milloinkaan ennen, kulkue entistä selvempi,
varsinkin meille, koska se nyt liikkui suoraan meitä päin. Me näimme
sen ja koko väentäyttämän torin melkein kuin pohjapiirroksena. Loistava
näkymö oli vain lopulta liian tiheästi miehitetty: lähettiläät,
perintövirkojen haltijat, keisari ja kuningas kunniakatoksen alla
astellen, kolme heti jäljessä tulevaa hengellistä vaaliruhtinasta,
mustapukuiset neuvosmiehet ja raatiherrat, kullankirjaeltu katos,
kaikki tuo näytti olevan yksi kokonaisuus, joka yhden ainoan tahdon
liikuttamana, ylevän sopusointuisena ja kellojen kumistessa parhaillaan
temppelistä astuen säteili pyhänä ilmestyksenä meitä vastaan.

Valtiollis-uskonnollinen juhlallisuus on sanomattoman viehättävä.
Me näemme silmäimme edessä maallisen majesteetin kaikkien mahtinsa
vertauskuvien ympäröimänä; mutta taivaallista majesteettia
kumartaessaan se johtaa mieleemme molempien yhteisyyden. Yksilökään
näet ei voi teossa osoittaa sukulaisuuttansa jumaluuden kanssa muuten
kuin alistumalla ja palvomalla.

Pihalta raikuva riemu levisi nyt yli suuren torin, ja hillitön
vivat-huuto kajahti monista tuhansista suista ja epäilemättä myöskin
sydämistä. Pitihän tämän suuren juhlan olla takeena pysyväisestä
rauhasta, joka tosiaankin monet pitkät vuodet onnellistutti Saksanmaata.

Useita päiviä aikaisemmin oli julkisesti kuulutettu, ettei siltaa
eikä suihkukaivon kotkaa annettu alttiiksi ja ettei siis kansa saanut
niihin koskea, kuten ennen oli ollut laita. Tämä tapahtui monien
sellaisissa rynnäköissä aina tapahtuvien onnettomuuksien välttämiseksi.
Jotta sentään jotakin uhrattaisiin alhaison hengettärelle, kulkivat
erikoisesti siihen toimeen määrätyt henkilöt kulkueen jäljessä,
irroittivat kankaan sillasta, käärivät sen kaistoittain kokoon ja
heittivät ilmaan. Siitä tosin ei syntynyt onnettomuutta, mutta
naurettavaa sekasortoa: kangas näet kiertyi ilmassa auki ja peitti
pudotessaan suuremman tai pienemmän määrän ihmisiä. Ne, jotka saivat
käsiinsä kangaskappaleiden päät, kaatoivat tempoessaan kaikki siinä
välillä olevat, kietoivat heidät ja kiusasivat heitä, kunnes he repien
tai leikkoen olivat vapautuneet ja jokainen tavallansa oli saanut
haltuunsa siekaleen tuosta majesteettien askeleiden pyhittämästä
kudelmasta.

Tuota hurjaa huvia minä en kauan katsellut, vaan riensin korkealta
paikaltani kaikenlaisia pieniä rappusia myöten raatihuoneen isoille
portaille, jonne kaukaa ihmetellen katsellun, yhtä ylhäisen kuin
loistavankin joukon piti vyöryä. Tungos ei ollut suuri, sillä
raatihuoneen sisäänkäytävät olivat hyvin miehitetyt, ja minä saavuin
onnellisesti portaiden yläpäähän rautaisen kaiteen viereen. Nyt
astelivat päähenkilöt minun ohitseni saattueiden jäädessä alas
holvikäytäviin, ja minä voin kolmikäänteisissä portaissa nähdä heidät
joka puolelta ja vihdoin aivan läheltä.

Vihdoin saapuivat molemmat majesteetitkin. Isä ja poika olivat
kuin Menekhmit ihan yhdenlaisissa pukimissa. Keisarin juhlapuku
oli purppuranväristä silkkiä, helmillä ja jalokivillä runsaasti
koristettu, ja se, samoinkuin kruunu, valtikka ja valtio-omena,
herätti kyllä huomiota; kaikki oli näet uutta, ja vanhoja esikuvia
oli taitavasti jäljitetty. Niinpä hän liikkuikin asussaan varsin
vaivattomasti, ja hänen vilpittömät, arvokkaat kasvonsa ilmaisivat
sekä keisaria että isää. Nuori kuningas sitävastoin laahautui
suunnattomiin vaatekappaleisiin puettuna Kaarle Suuren kalleuksia
kantaen ikäänkuin valepuvussa eteenpäin voimatta itsekään, aika
ajoin isäänsä katsahdettuaan, pidättyä hymyilemästä. Kruunu jota oli
täytynyt melkoisesti sisustaa, peitti päätä kuin ulkoneva katto. Miten
hyvin kasukka ja kauhtana olivatkin sovitetut ja neulotut, ne eivät
kumminkaan luoneet edullista vaikutelmaa. Valtikka ja valtio-omena
herättivät ihailua, mutta kieltämättä olisi mieluummin nähnyt siten
vaatetettuna ja varustettuna kookkaan, puvun täyttävän henkilön.

Ison salin portit olivat tuskin ehtineet sulkeutua noiden henkilöiden
jälkeen, kun jo kiiruhdin entiselle paikalleni, jonka vasta hieman
vaivaa nähtyäni sain sen vallanneilta takaisin.

Minä saavuin juuri oikeaan aikaan jälleen ikkunani luo, sillä nyt piti
tapahtua merkillisintä, mitä julkisesti oli nähtävissä. Kaikki kansa
oli kääntynyt raatihuoneeseen päin, ja uudistuva eläköönhuuto ilmaisi
meille, että keisari ja kuningas näyttäytyivät kruunaus-asussansa
kansalle suuren salin parvekeikkunasta. Heidän ei kuitenkaan pitänyt
olla ainoastaan nähtävinä, vaan heidän nähden piti esitettämän
omituinen näytelmä. Ensimmäisenä heilahdutti nyt itsensä hevosen
selkään kaunis, solakka perintömarsalkka; hän oli laskenut pois
miekkansa ja piteli oikeassa kädessään hopeista korvallista mittaa,
vasemmassa pyyhinlevyä. Sitten hän ratsasti aidatulle alueelle
kohti suurta kaurakokoa, ajaa karahutti siihen, ammensi astian
kukkurapääksi, pyyhkäisi sen tasaiseksi ja kantoi erittäin sievästi
jälleen takaisin. Keisarillisesta hovitallista oli siten huoli
pidetty. Sitten ratsasti kamariherra samaan suuntaan ja toi pesuvadin,
kaatokannun ja pyyheliinan. Enemmän huvitti katselijaa kuitenkin
hovimestari, joka tuli hakemaan kappaletta paistetusta härästä. Hänkin
ratsasti hopeinen vati kädessään aitauksen läpi aina isoon, laudoista
kyhättyyn keittiöön asti, ilmaantui pian jälleen näkyviin peitettyine
astioineen ja palasi raatihuoneelle. Nyt oli vuoro juomanlaskijan,
joka ratsasti suihkulähteen luo noutamaan viiniä. Siten oli keisarin
pöytäkin turvattu, ja kaikkien silmät vartioitsivat rahastonhoitajaa,
jonka piti sirotella rahaa väkijoukkoon. Hänkin nousi kauniin ratsun
selkään, jonka satulan kummallakin puolella riippui pistolikoteloiden
asemesta komea, Pfalzin vaaliruhtinaan vaakunalla koristettu kukkaro.
Liikkeelle lähdettyänsä hän heti kouraisi kukkarosta hopea- ja
kultarahoja, jotka auliisti siroteltuina hohtelivat ilmassa iloisesti
kuin metallisade. Tuhansia käsiä heilui kohta lahjoja tavoittelemassa;
mutta tuskin olivat rahat pudonneet alas, kun väkijoukko jo myllersi
maassa kiistellen tuimasti niistä kappaleista, jotka olivat niin kauas
ehtineet. Kun tämä liike sirottelijan edetessä yhä uudistui molemmin
puolin, niin se tarjosi katselijalle varsin huvittavan näyn. Lopuksi
oli myllerrys kiihkeimmillään, kun hän heitti kukkarotkin ja jokainen
yritti siepata tätä kaikkein parasta saalista.

Majesteetit olivat vetäytyneet pois parvekkeelta, ja nyt uhrattiin
jälleen alhaisolle, joka sellaisissa tapauksissa mieluummin lahjat
ryöstää kuin ne kiitollisena vastaanottaa. Karkeampina ja hurjempina
aikoina oli ollut tapana marsalkan juomanlaskijan ja hovimestarin
otettua otettavansa jättää kaurat, suihkukaivo ja keittiö vieväin
valtaan. Tällä kertaa pidettiin kuitenkin mahdollisuuden mukaan
huolta järjestyksestä ja kohtuudesta. Vanhoja vahingoniloisia kujeita
sattui sentään nytkin: kun joku oli täyttänyt kaurasäkkinsä, leikkasi
toinen siihen reiän, ja muitakin samanlaisia kohteliaisuuksia sattui.
Paistetusta härästä sitävastoin taisteltiin nyt, kuten ennenkin, sangen
kiivaasti. Se voitiin yrittää vallata ainoastaan joukon väellä. Kaksi
ammattikuntaa, teurastajat ja tynnyrinvierittäjät, olivat perinnäiseen
tapaan asettuneet siten, että toisen täytyi saada haltuunsa tuo
suunnaton paisti. Teurastajat luulivat paremmalla oikeudella vaativansa
itselleen härkää, jonka olivat paloittelemattomana keittiöön
toimittaneet; tynnyrinvierittäjät puolestaan esittivät vaatimuksensa
nojautuen siihen, että keittiö oli rakennettu heidän ammattikuntansa
tyyssijan läheisyyteen, sekä siihen, että olivat viime kerralla
voittaneet: heidän ammattikunta- ja kokoustalonsa ristikkoikkunasta
näkyivät törröttävän voiton merkkeinä tuon valloitetun härän sarvet.
Kummassakin mieslukuisessa ammattikunnassa oli erittäin väkeviä ja
päteviä jäseniä; mutta ei ole jäänyt muistiini, kuka tällä kertaa vei
voiton.

Tällainen juhla päättyy tavallisesti johonkin vaaralliseen ja kaameaan
tapahtumaan, ja nytkin näytti todella hirveältä se hetki, jona
laudoista rakennettu keittiö jätettiin hävitettäväksi. Sen katolla
vilisi kohta ihmisiä kenenkään voimatta sanoa, kuinka he olivat sinne
päässeet; laudat temmattiin irralleen ja heitettiin maahan, joten
varsinkin etäämpää katsoen näytti siltä, kuin jokaisen niistä olisi
täytynyt murskata pari tungettelijaa. Käden käänteessä oli katto
purettu, ja yksityisiä ihmisiä kiikkui hirsien ja parrujen kimpussa
yrittäen temmata niitäkin liitoksistaan, liikkuivatpa monet heistä
vielä siellä ylhäällä, kun kannatinpylväät oli jo sahattu poikki, kehä
huojahteli ja uhkasi äkkiä luhistua kasaan. Arat henkilöt käänsivät
katseensa toisaalle, ja jokainen odotti suurta onnettomuutta, mutta
ei kuultu kenenkään edes loukkaantuneen, ja kaikista kiihkeistä ja
väkivaltaisistakin tapahtumista oli sentään suoriuduttu onnellisesti.

Jokainen tiesi keisarin ja kuninkaan kohta poistuvan siitä huoneesta,
johon he olivat parvekkeelta siirtyneet, ja lähtevän aterialle
raatihuoneen suureen saliin. Edellisenä päivänä oli ollut tilaisuutta
ihailla valmistelevia toimenpiteitä, ja nyt oli hartain haluni päästä
edes vilahdukselta näkemään huonetta. Niinpä lähdinkin jälleen
tuttuja teitä isoille portaille, joita vastapäätä salin ovi on.
Siinä minä ihmetellen katselin niitä ylhäisiä henkilöitä, jotka nyt
tunnustautuivat valtakunnan päämiehen palvelijoiksi. Ohitseni kulki
neljäviidettä kreiviä kantaen ruokia keittiöstä, kaikki upeissa
pukimissa, joten heidän arvokkuutensa ja tilapäisen tehtävänsä välinen
ristiriita saattoi hyvinkin hämmentää pojan mieltä. Tungos ei ollut
suuri, mutta ahtaissa suojissa sentään tuntuva. Salinovea vartioitiin,
mutta niitä, joilla oli lupa, kulki usein ulos ja sisään. Minä
havaitsin erään pfalzilaisen hovivirkailijan, jota puhuttelin pyytäen
häntä toimittamaan minut sisään. Hän ei tuota kauan tuuminut, antoi
minulle erään parhaillaan kädessään olevan hopeisen astian voiden sen
tehdä sitä paremmin, kun olin siisteissä pukimissa, ja niin minä pääsin
pyhättöön. Pfalzin tarjoilupöytä oli vasemmalla, kohta oven pielessä,
ja muutamia askeleita astuttuani minä olin sen tasanteella, aidakkeen
takana.

Salin toisessa päässä, ihan ikkunain luona, istuivat
valtaistuinkorokkeella kunniakatosten alla keisari ja kuningas
juhla-asussaan; kruunu ja valtikka lepäsivät vähän taempana
kultakirjaisilla tyynyillä. Hengelliset vaaliruhtinaat olivat
tarjoilijoinensa sijoittuneet eri korokkeille: Mainz majesteetteja
vastapäätä, Trier oikealle, Köln vasemmalle puolelle. Se osa salia
näytti arvokkaalta ja ilahduttavalta ja antoi aihetta siihen huomioon,
että papisto pysyttelee mahdollisimman kauan sovussa hallitsijan
kanssa. Kaikkien maallisten vaaliruhtinaiden tosin upeasti varustetut,
mutta tyhjät sijat sitävastoin johdattivat mieleen sen huonon suhteen,
joka oli vuosisatojen aikana vähitellen syntynyt heidän ja valtakunnan
päämiehen välille. Heidän lähettiläänsä olivat jo poistuneet erääseen
sivuhuoneeseen aterioimaan, ja jos suurin osa salia jo senvuoksi näytti
aavemaiselta, kun näet niin monia näkymättömiä vieraita mitä parhaimmin
palveltiin, niin salin keskellä seisova pöytä, jonka ääressä ei kukaan
istunut, oli vieläkin murheellisempi katsella. Siinä näet olivat
useat paikat tyhjinä, koska kaikki ne, joilla tosin oli oikeus siihen
istuutua, olivat säädyllisyyssyistä, ollakseen yhtään kunniastansa
hellittämättä, jääneet tulematta, vaikka oleskelivatkin parhaillaan
kaupungissa.

Kovin monet mietteet kävivät minulle nuoren ikäni ja hetken hälinän
vuoksi mahdottomiksi. Minä yritin ottaa kaikki mahdollisimman tarkoin
huomioon, ja kun sitten kannettiin sisään jälkiruoka ja lähettiläät
jälleen saapuivat suorittaakseen kunniatervehdyksensä, niin minä
lähdin ulos ja osasin lähistöllä hyvien ystävien luona tämänpäiväisen
puolipaaston jälkeen itseäni virkistää ja valmistautua näkemään illan
ilotulituksia.

Tämän loistavan illan minä aioin viettää miellyttävästi: olin näet
Gretchenin, Pyladeen ja hänen morsiamensa kanssa sopinut siitä,
että kohtaisimme toisemme yön aikaan jossakin. Kaupungin joka kulma
hohteli jo valoa, kun tapasin armaani. Minä tarjosin Gretchenille
käsivarteni, me kuljimme kaupunginosasta toiseen ja tunsimme itsemme
onnellisiksi toistemme seurassa. Aluksi olivat serkutkin seurassamme,
mutta hävisivät sitten väkijoukkoon. Eräiden lähettiläiden asuntojen
edustalla, jonne oli sijoitettu komeita tulituslaitteita (Pfalzin
vaaliruhtinaan talo herätti erikoista huomiota), oli niin valoisa kuin
konsanaan päivällä. Minä olin hieman muuttanut pukuani, jottei minua
tunnettaisi, ja Gretchen hyväksyi toimenpiteeni. Me ihailimme kaikkia
näitä loistavia laitteita ja tarumaisia liekkirakennelmia, jotka
lähettiläät olivat ajatelleet valmistaa toinen toistansa komeammat.
Ruhtinas Esterhazy vei kuitenkin voiton kaikista. Pientä seuruettamme
keksintö ja sen toteuttaminen ihastuttivat, ja me olimme juuri aikeissa
ryhtyä oikein nauttimaan yksityiskohdista, kun serkut kohtasivat meidät
ja juttelivat siitä ihanasta ilotulituksesta, jolla Brandenburgin
lähettiläs oli kaunistanut asumuksensa. Me suostuimme kulkemaan pitkän
matkan Rossmarktilta Saalhofiin saakka, mutta tulimme huomaamaan, että
meitä oli vallattomasti vedetty nenästä.

Saalhof on Mainin puolelta säännöllinen ja melkoinen rakennus,
kaupunginpuoleinen osa sitävastoin on ikivanha, epäsäännöllinen
ja mitätön. Pienet, sekä muodoltaan että kooltaan erilaiset,
eri korkeudessa ja eri etäisyydessä toisistaan olevat ikkunat,
epäsymmetrisesti sijoitetut portit ja ovet, enimmältä osalta
rihkamakauppain hallussa oleva alakerta muodostavat sekasortoisen
julkisivun, jota ei kukaan milloinkaan katsele. Tässä oli nyt
noudateltu satunnaista, epäsäännöllistä, hajanaista rakennustapaa
ja oli ympäröity jokainen ikkuna, ovi ja aukko erikseen lampuilla.
Hyvin rakennetussa talossa tosin käy siten menetteleminen, mutta
tässä asetettiin mitä kehnoin ja muodottomin julkipuoli kerrassaan
uskomattomalla tavalla mitä räikeimpään valoon. Iloittuamme tuosta
suunnilleen niinkuin Pagliasson piloista, joskaan ei epäröimättä,
koska jokaisen täytyi havaita asiassa jotakin tarkoituksellista —
jo aikaisemmin oli muuten erittäin suuressa arvossa pidetyn Plothon
ulkonainen käyttäytyminen antanut aihetta reunamuistutuksiin, ja
koska kerran suhtauduttiin häneen suopeasti, oli kunnioitettu
veitikkanakin miestä, joka kuninkaansa tavoin mielellään jätti kaikki
juhlameno-ohjeet huomioonottamatta — lähdimme mieluummin takaisin
Esterhazyn loihtuisaan valtakuntaan.

Tämä korkea lähettiläs oli päivää kunnioittamaan ryhtyessään kokonaan
sivuuttanut epäsuotuisasti sijaitsevan asuntonsa ja antanut sen sijaan
kaunistaa Rossmarktin suuren lehmuskujanteen alkupään monin värein
valaistulla koristeportilla ja taka-alan vieläkin upeammalla näkymällä.
Kehyksenä oli pelkkiä lamppuja. Puiden välissä seisoi valopyramideja ja
palloja läpikuultoisilla jalustoilla; puusta toiseen kulki hohtelevia
köynnöksiä, joissa keinui riippuvia valolaitteita. Useissa kohdin
jaettiin kansalle leipää ja makkaroita ja pidettiin huolta siitä, ettei
viiniäkään puuttunut.

Siinä me neljä nyt käyskelimme rinnakkain mitä miellyttävimmin
edestakaisin, ja minä Gretohenin vierellä astellen olin todellakin
liikkuvinani niillä Elysiumin onnellisilla kentillä, missä puusta
poimitaan kristallimaljoja, jotka kohta täyttyvät halutulla viinillä,
ja missä ravistellaan alas hedelmiä, jotka muuttuvat miksi ruoaksi
tahansa. Sellaiset halut heräsivätkin meissä vihdoin, ja Pyladeen
opastamina me löysimme varsin sievästi sisustetun ruokalan. Kaikkien
liikkuessa ulkona kaduilla emme tavanneet siellä ketään muita vieraita,
tunsimme olomme sitäkin mukavammaksi ja vietimme suurimman osan
yötä ystävyyden, rakkauden ja kiintymyksen tunteiden vallassa mitä
hilpeimmin ja onnellisimmin. Kun olin saatellut Gretcheniä hänen
ovellensa saakka, hän suuteli minun otsaani. Ensimmäisen ja samalla
viimeisen kerran hän osoitti minulle sellaista suosiota; minä näet
valitettavasti en sittemmin enää häntä nähnyt.

Seuraavana aamuna minä vielä makasin vuoteessani, kun äitini astui
sisään hämmentyneenä ja säikähtyneenä. Oli varsin helppo huomata,
milloin hän tunsi olonsa jollakin tavoin tukalaksi. »Nouse», sanoi
hän, »ja valmistaudu ottamaan vastaan jotakin epämieluista. On tullut
ilmi, että sinulla on erittäin huonoa seuraa ja että olet sekaantunut
mitä vaarallisimpiin ja pahimpiin juttuihin. Isä on suunniltansa, ja
me olemme saaneet hänet suostumaan ainoastaan siihen, että hän antaa
jonkin kolmannen henkilön asiaa tutkia. Jää huoneeseesi ja odota mitä
seuraa. Neuvos Schneider tulee luoksesi sekä isäsi että viranomaisten
toimesta; asia näet on jo vireillä ja voi saada erittäin ikävän
käänteen.»

Minä huomasin varsin hyvin, että asia käsitettiin paljon pahemmaksi
kuin se oikeastaan oli, mutta tunsin sentään melkoista levottomuutta
ajatellessani pelkän todellisen tilankin ilmitulemista. Vanha
messiaaninen ystäväni astui vihdoin huoneeseen kyynelsilmin, tarttui
käsivarteeni ja virkkoi: »Mieltäni kovin pahoittaa, että minun on
tultava luoksenne sellaisen asian vuoksi. En olisi uskonut teidän
voivan siinä määrin harhautua. Mutta mitä saakaan aikaan kehno
seura ja huono esimerkki; siten voi nuori, kokematon ihminen joutua
houkutelluksi askeleittain aina rikokseen asti.» — Minä en tiedä
tehneeni mitään rikosta, vastasin minä, enkä myöskään olleeni kehnossa
seurassa. — »Nyt ei ole kysymyksessä puolustautuminen», keskeytti hän
puheeni, »vaan tutkimus ja teidän taholtanne vilpitön tunnustus».
— Mitä tahdotte tietää? virkoin minä vastaan. — Hän istuutui, veti
esiin paperiliuskan ja alkoi kysellä: '»Ettekö ole suositellut
isoisällenne N.N:ää viran ehdokkaaksi?» — Minä vastasin: Olen. — »Missä
olette häneen tutustunut?» — Kävelyretkillä. — »Kenen seurassa?» —
Minä säpsähdin, sillä en halunnut mielelläni ilmiantaa ystäviäni.
— »Vaikeneminen ei auta mitään», jatkoi hän, »sillä kaikki on jo
riittävästi tiedossa.» — Mitä onkaan tiedossa? kysyin minä. — »Että
tuon ihmisen on teille esitellyt eräs hänen kaltaisensa, nimittäin
———.» Tässä hän mainitsi minulle nimeltänsä kolme henkilöä, joita
en ollut milloinkaan nähnyt enkä tuntenut, minkä kyselijälle heti
ilmoitin. — »Väitättekö», jatkoi hän, »että nuo ihmiset ovat teille
tuntemattomat, vaikka olette useita kertoja ollut heidän seurassansa!»
— Niin ei suinkaan ole laita, vastasin minä, sillä, kuten jo sanoin,
tunnen heistä ainoastaan ensinmainitun enkä ole häntäkään tavannut
milloinkaan missään huoneessa. — »Ettekö ole ollut usein ———kadulla?»
— En koskaan, vastasin minä. Tuo ei ollut ihan totuudenmukaista. Minä
olin kerran saatellut Pyladesta armaansa luo, joka asui mainitun
kadun varrella; mutta me olimme menneet sisään takaovesta ja jääneet
puistorakennukseen. Senvuoksi katsoin voivani väistäen väittää, etten
ollut käynyt itse kadulla.

Kelpo mies esitti vielä lisää kysymyksiä, joihin kaikkiin voin vastata
kieltäen; minä näet en tietänyt mitään siitä, mitä hän tahtoi minulta
kuulla. Vihdoin hän näytti harmistuvan ja virkkoi: »Te palkitsette
kovin huonosti minun luottamukseni ja hyvän tahtoni; minä tulen teitä
pelastamaan. Te ette voi kieltää, että olette noille henkilöille
itselleen tai heidän rikostovereillensa kirjoittanut kirjeitä,
sepittänyt esityksiä ja siten avustanut heidän pahoja kepposiansa.
Minä tulen teitä pelastamaan, sillä kysymyksessä ei ole mikään vähempi
kuin jäljennetyt käsikirjoitukset, väärät testamentit, salaa vaihdetut
velkakirjat ja muut sentapaiset asiat. Minä en tule ainoastaan perheen
läheisenä ystävänä, vaan myöskin esivallan nimessä ja käskystä,
esivallan, joka sukulaisianne ja nuoruuttanne silmälläpitäen tahtoo
säästää teitä ja muutamia muita nuorukaisia, jotka teidän tavallanne
ovat joutuneet verkkoon houkutelluiksi.» — Herätti huomiotani, että
hänen mainitsemiensa henkilöiden joukosta puuttuivat juuri ne, joiden
kanssa olin seurustellut. Mainitut seikat ja asiain todellinen tila
eivät yhteytyneet, ja minä voin yhä toivoa saavani varjella nuoria
ystäviäni. Kelpo mies kävi kuitenkin yhä pakottavammaksi. Minä en
voinut kieltää, että olin useina öinä tullut myöhään kotiin, että
olin osannut hankkia itselleni portinavaimen, että minut oli useita
kertoja nähty huvittelupaikoissa alempisäätyisten ja epäilyttäviltä
näyttävien henkilöiden seurassa, että asiaan oli sekaantunut neitosia,
sanalla sanoen: näytti tulleen ilmi kaikki, paitsi nimiä. Tuo rohkaisi
minua järkähtämättä vaikenemaan. — »Älkää salliko minun lähteä näine
hyvineni», virkkoi kelpo ystävä. »Asia ei siedä viivytystä; kohta minun
jäljessäni tulee toinen, joka ei jätä teille niin laajaa liikkumisalaa.
Älkää pahentako muutenkin huonoa asiaa uppiniskaisuudellanne.»

Nyt minä kuvailin kelpo serkut ja Gretchenin erikoisen elävästi
mieleeni: minä näin heidät vangittuina, kuulusteltuina, rangaistuina,
ylenkatsottuina, ja samassa välkähti salamana sielussani se ajatus,
että vaikka serkut olivatkin minua kohdelleet täysin moitteettomasti,
he sittenkin olivat voineet olla osallisina sellaisissa pahoissa
juonissa, varsinkin vanhin, joka ei ollut minua milloinkaan oikein
miellyttänyt, joka aina palasi myöhemmin kotiin eikä tietänyt kertoa
paljoakaan ilahduttavaa. Minä pidätyin kuitenkin yhä tunnustamasta,
— En tiedä puolestani tehneeni mitään pahaa, joten voin siinä
suhteessa olla levollinen; mutta mahdotontahan ei ole, että ne, joiden
kanssa olen seurustellut, ovat saattaneet tehdä itsensä syypäiksi
lainvastaiseen menettelyyn. Etsittäköön heidät, löydettäköön,
todistettakoon syyllisiksi ja rangaistakoon; minä en voi toistaiseksi
mitenkään itseäni soimata enkä myöskään tahdo tehdä mitään pahaa
niille, jotka ovat kohdelleet minua ystävällisesti ja hyvin. — Hän
ei antanut minulle tilaisuutta puhua loppuun asti, vaan huusi hieman
kiihtyneenä: »Niin, heidät löydetään. Kolmessa talossa niillä konnilla
oli kokoontumispaikka. (Hän mainitsi kadut ja talot, ja pahaksi onneksi
oli niiden joukossa sekin, jossa minä olin tavannut käydä.) Ensimmäinen
pesä on jo tutkittu», jatkoi hän, »ja tällä hetkellä tutkitaan toiset.
Muutamassa tunnissa selviää kaikki. Pelastakaa itsenne rehellisellä
tunnustuksella oikeudellisesta tutkinnosta, vastakkaiskuulustelusta
ja muista yhtä ilkeistä asioista.» — Talo oli mainittu. Nyt katsoin
vaikenemisen käyneen hyödyttömäksi ja voinpa toivoa, että viattomain
kohtaustemme kuvaileminen voisi hyödyttää heitä vielä enemmän kuin
itseäni. — Istuutukaa, huudahdin minä noutaen hänet ovelta takaisin:
minä kerron teille kaikki siten keventääkseni sekä omaa että teidän
sydäntänne. Yhtä vain pyydän: älkää tästä lähtien vähimmässäkään
määrässä epäilkö tiedonantojeni todenperäisyyttä.

Nyt minä kerroin ystävälle koko asiaintilan, aluksi rauhallisesti
ja hillitysti; mutta mitä enemmän palautin mieleeni henkilöitä,
esineitä ja tapahtumia ja tunsin olevani velvollinen uskomaan monta
viatonta iloa, monta hilpeätä nautintoa rikosoikeuden huostaan, sitä
tuimemmaksi kävi kipeä tuntoni, niin että vihdoin purskahdin itkemään
ja antauduin kerrassaan kiihtymyksen! valtaan. Kuulusteleva ystäväni,
joka toivoi varsinaisen salaisuuden nyt olevan ilmaantumassa (hän näet
otaksui tuskani merkitsevän sitä, että olin aikeissa vastenmielisesti
tunnustaa jotakin hirveätä) ja jolle oli mitä tärkeintä saada asiasta
täysi selko, yritti parhaansa mukaan minua tyynnyttää. Se tosin
onnistui hänelle vain osittain, mutta kuitenkin sikäli, että voin
hädin tuskin kertoa tarinani loppuun. Vaikka olikin tyytyväinen
tapahtumain viattomuuteen, hän kuitenkin vielä hieman epäili ja
esitti uusia kysymyksiä, jotka minua jälleen kiihdyttivät ja saivat
tuskan ja raivon valtaan. Minä vakuutin vihdoin, ettei minulla ollut
enää mitään sanottavaa ja selitin hyvin tietäväni, ettei minun
tarvinnut mitään pelätä, koska olin syytön, hyvän perheen lapsi ja
voin käytellä edukseni hyviä suosituksia; mutta noita toisia, jotka
voivat olla yhtä viattomat, ei varmaankaan uskottaisi eikä muutenkaan
suosittaisi. Selitin samalla, että ellei heitä säästettäisi samoinkuin
minua, ellei jätettäisi rankaisematta heidän mielettömyyksiänsä ja
annettaisi anteeksi heidän vikojansa, jos heitä kohdeltaisiin vähänkin
sydämettömästi ja väärin, niin minä surmaisin itseni kenenkään
saamatta minua estää sitä tekemästä. Tässäkin suhteessa ystävä koki
minua rauhoittaa, mutta minä en häneen luottanut ja olin hänen
vihdoin poistuessaan mitä kamalimmassa tilassa. Minä soimasin nyt
itseäni siitä, että olin asian kertonut ja saattanut kaikki seikat
ilmi, aavistin, että lapselliset teot, nuorekkaat kiintymykset ja
tuttavallisuudet tulkittaisiin aivan toisin ja että minä kenties voisin
tähän juttuun kietoa kelpo Pyladeen ja syöstä hänet siten ankaraan
onnettomuuteen. Kaikki nämä ajatukset tunkeutuivat toinen toisensa
jälkeen eloisina mieleeni, tuimensivat ja kiihtivät tuskaani, joten en
surkeudessani tietänyt mitä tehdä, heittäydyin pitkäkseni ja kostutin
kyynelilläni lattiaa.

En tiedä, kuinka kauan lienen siinä maannut, kun sisareni astui
huoneeseen, säikähti nähdessään asentoni ja teki parhaansa saadakseen
minut nousemaan. Hän kertoi minulle, että eräs kaupunginhallituksen
jäsen oli isän luona alakerrassa odottanut kotiystävän paluuta ja että
molemmat herrat, vähän aikaa suljettujen ovien takana oltuansa, olivat
yhdessä poistuneet ja mennessään jutelleet erittäin tyytyväisinä, jopa
nauraenkin, ja sisar luuli kuulleensa heidän sanovan: sepä oikein
hyvä, koko juttu ei merkitse mitään. — »Eipä kylläkään», huudahdin
minä hypähtäen seisaalleni, »asia ei merkitse mitään minulle, meille,
sillä minä en ole mitään rikkonut, ja jos olisinkin, niin minut
kyllä osattaisiin pelastaa vaarasta; mutta nuo toiset, nuo toiset»,
huudahdin minä, »kuka ryhtyykään heitä auttamaan!» — Sisareni yritti
minua lohduttaa esittämällä seikkaperäisesti sitä väitettä, että jos
tahdottiin pelastaa ylhäisemmät, täytyi heittää huntu alhaisempienkin
syyksi luettavien rikkomusten yli. Tuo kaikki ei auttanut mitään.
Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun minä jälleen antauduin tuskani
valtoihin ja herättelin mieleeni vuoroin kiintymykseni ja intohimoni,
vuoroin nykyisen ja mahdollisen onnettomuuden kuvia. Minä kerroin
itselleni tarinan toisensa jälkeen, näin vain onnettomuutta
onnettomuuden takana ja osasin kuvitella varsinkin Gretchenin ja itseni
ylen onnettomiksi.

Kotiystävämme oli käskenyt minua pysyttelemään huoneessani ja olemaan
keskustelematta asiasta kenenkään muun kuin omaisteni kanssa. Siihen
minä suostuin mielelläni, sillä halusin mieluimmin olla yksin.
Äitini ja sisareni kävivät tavan takaa minua katsomassa ja osasivat
kaikenlaisen hyvän lohdutuksen avulla minua mitä pontevimmin tukea;
saapuivatpa he jo seuraavana päivänä nyt paremmin asiaan perehtyneen
isän puolesta tarjoamaan minulle täydellistä amnestiaa. Minä tosin
otin kiitollisena sen vastaan, mutta kieltäydyin jäykästi suostumasta
hänen ehdotukseensa, että lähtisin hänen kerallansa kävelemään ja
katsomaan valtamerkkejä, joita nyttemmin uteliaille näytettiin.
Minä vakuutin, etten tahtonut tietää mitään maailmasta enempää kuin
roomalaisesta valtakunnastakaan, ellen sitä ennen saisi kuulla,
kuinka tuttavaraukkani olivat selviytyneet tuosta harmillisesta
jutusta, josta ei tulisi koitumaan minulle enempiä seurauksia. He
eivät tietäneet siitä mitään sanoa ja jättivät minut yksin. Seuraavina
päivinä sentään vielä joitakin kertoja yritettiin saada minua lähtemään
kotoa ja näkemään julkisia juhlallisuuksia. Kaikki suotta! Minua ei
liikuttanut suuri hovijuhlien päivä, eivät monien säädynylennysten
tapahtumat, eivät keisarin ja kuninkaan tarjoamat julkiset ateriat, ei
mikään. Pfalzin vaaliruhtinas kävi kunniatervehdyksellänsä molempien
majesteettien luona, he kävivät vuorostaan vaaliruhtinaitten luona,
kaikki ajoivat viimeiseen vaaliruhtinaiden kokoukseen järjestääkseen
jäljelläolevat asiat ja uudistaakseen vaaliyhdistyksen, mutta mikään ei
voinut minua houkutella esiin intohimoisesta yksinäisyydestäni. Minä
annoin kiitosjuhlan kellojen soida, keisarin mennä kapusiinikirkkoon,
vaaliruhtinaiden ja keisarin matkustaa pois astumatta sen vuoksi
askeltakaan huoneestani. Miten ankarasti tykit lähtiäisiksi
jyrisivätkin, minua ne eivät liikuttaneet, ja kun ruudinsavu hälveni ja
kaiku hiljeni, oli samassa koko tuo ihanuus minun sielustani häipynyt.

Minua ei nyt tyydyttänyt mikään muu kuin viheliäisyyteni vatvominen ja
sen tuhatkertaiset kuvitellut monistelut. Koko keksintäkykyni, runo- ja
puhetaitoni oli keskittynyt tuohon kipeään kohtaan uhaten juuri tämän
elonvoimaisuutensa nojalla kietoa ruumiin ja sielun parantumattoman
sairauden pauloihin. Tässä murheellisessa tilassa ei minusta tuntunut
enää mikään toivottavalta, ei mikään tavoitettavalta. Toisinaan minut
tosin valtasi sanomaton halu saada tietää, kuinka oli ystäväparkani ja
rakastettuni laita, mitä lähempi tutkimus oli tuonut ilmi, oliko heidät
havaittu syypäiksi tuohon rikokseen vaiko syyttömiksi. Tämänkin minä
kuvailin mieleeni mitä monipuolisimmin ja yksityiskohdittain pitäen
heitä viattomina ja ylen onnettomina. Toisena hetkenä minä toivoin
vapautuvan! tästä epätietoisuudesta ja kirjoitin kiivaita, uhkaavia
kirjeitä kotiystävälle kehoittaen häntä olemaan salaamatta minulta
asian myöhempiä vaiheita. Toisena hetkenä minä ne revin, koska pelkäsin
saavani kuulla onnettomuuteni kovin selvästi lausuttuna enkä tahtonut
jäädä vaille sitä haaveellista lohdutusta, joka oli minua tähän saakka
vuoroin kiduttanut, vuoroin rohkaissut.

Niin minä vietin päiväni ja yöni suuren levottomuuden vallassa,
raivoten ja uupuen, joten lopulta tunsin itseni onnelliseksi, kun
minua kohtasi melkoisen ankara ruumiillinen sairaus, jonka vuoksi
oli kutsuttava lääkäri ja koetettava kaikin tavoin minua rauhoittaa.
Se luultiin yleensä voitavan tehdä vakuuttamalla minulle pyhästi,
että kaikkia tuohon rikokseen enemmän tai vähemmän sekaantuneita
oli kohdeltu mitä sääliväisimmin, että lähimmät ystäväni, jotka
oikeastaan olivat melkein ihan viattomat, olivat päässeet lievillä
nuhteilla ja että Gretchen oli poistunut kaupungista palaten takaisin
kotiseudullensa. Viimeksimainitun asian kertomista viivytettiin
kauimmin, ja se ei vaikuttanutkaan minuun parhaimmin: minä näet en
voinut sitä käsittää vapaaehtoiseksi poistumiseksi, vaan arvasin
sen häpeälliseksi kartoitukseksi. Ruumiillista ja henkistä tilaani
se ei parantanut; vasta nyt alkoikin todellinen tuska, ja minulla
oli kyllin aikaa itseäni kiduttaen kuvitella mitä eriskummallisin
romaani murheellisine tapahtumineen ja välttämättömine traagillisine
ratkaisuineen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tarua ja totta elämästäni I : $b Kirjat I-V" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.