Title: Gora I : Romaani
Author: Tagre, Rabindranath
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Gora I : Romaani" ***


GORA I

Romaani


Kirj.

RABINDRANATH TAGORE


Suomentanut

J. Hollo



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1925.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Oli Kalkuttan sadeaika; aamuinen pilviverho oli hajautunut, ja taivas
oli kirkas ja aurinkoinen.

Binoi-bhusan seisoi yksin talonsa yläparvekkeella silmäillen joutilaan
huoletonna ohikulkijoiden alinomaista vilinää. Hän oli päättänyt
opintonsa joitakin aikoja sitten, mutta ei ollut vielä ryhtynyt
säännölliseen työhön. Hän oli tosin kirjoitellut hieman sanomalehtiin
ja järjestänyt kokouksia, mutta se ei ollut tuottanut hänen mielelleen
tyydytystä. Ja nyt, tänä aamuna, kun ei ollut mitään erikoista
tehtävää, hän alkoi tuntea itsensä levottomaksi.

Vastapäätä olevan myymälän edustalla seisoi eräs bāul, noiden
vaeltavien runolaulajien kirjavaan viittaan puettuna, ja lauloi:

    Häkkiin liitää vieras lintu
    ja häkistä kiitää pois.
    Ah, jos sen kiinni saisin,
    niin kahleena lempeni ois.

Binoin teki mieli kutsua bāul luokseen ja merkitä muistiin tuo
tuntematonta lintua koskeva laulu ja sävel. Mutta samoinkuin yön
aikaan, kun äkkiä tulee kylmä, lisäpeitteen ottaminen vaatii liian
suurta ponnistusta, samoin oli bāulin kutsuminen Binoille liian
vaivalloinen asia, joten tuntematonta lintua koskeva laulu jäi
muistiin merkitsemättä ja ainoastaan sen sävelet soivat edelleen hänen
mielessään.

Samassa tapahtui jotakin hänen talonsa edustalla. Eräs kaksivaljakko
ajoi kumoon kevyet ajoneuvot ja kiiti eteenpäin täyttä vauhtia,
vähääkään välittämättä syrjällään lepäävistä rattaista, jotka oli
jättänyt vanaveteensä.

Binoi juoksi kadulle, näki nuoren tytön selviytyvän pois ajoneuvoista
ja vanhahkon herrasmiehen yrittävän päästä jalkeilleen. Binoi
riensi avuksi ja kysyi herrasmieheltä, joka näytti kovin kalpealta:
»Toivottavasti ette ole loukkaantunut, sir?»

»En, eipä mitään», vastasi hän yrittäen hymyillä, mutta hymy hävisi
aivan kohta, ja helppo oli nähdä, että hän oli pyörtymässä.

Binoi tarttui hänen käsivarteensa, kääntyi hätääntyneen nuoren
naishenkilön puoleen ja sanoi: »Minä asun tässä talossa, suvaitkaa
tulla luokseni.»

Kun he olivat sijoittaneet vanhan herrasmiehen vuoteeseen, tyttö
katsahti ympärilleen, otti vesiruukun, pirskotti vettä makaavan
kasvoihin, alkoi leyhytellä viuhkaa ja kysyi Binoilta: »Voitteko
lähettää hakemaan lääkärin?»

Eräs lääkäri asui aivan lähellä, ja Binoi lähetti palvelijansa häntä
noutamaan.

Huoneessa oli kuvastin, ja Binoi katseli tytön kuvaa seisoen hänen
takanansa. Hän oli lapsuudestaan saakka harjoittanut uutterasti
opintojansa asuntonsa neljän seinän sisäpuolella, ja sen vähäisen
maailman- ja elämänkokemuksen, joka hänellä oli, hän oli saanut
kirjoista. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt muita kuin omaan
perheenpiiriin kuuluvia naishenkilöitä, ja kuvastimen näky sai hänet
nyt lumoihinsa. Hän ei kyennyt tuntijan tavoin syventymään naishahmon
yksityiskohtiin, mutta noissa kumartuneissa nuorekkaissa kasvoissa,
jotka ilmaisivat hellää pelokkuutta, tuntui Binoille avautuvan uusi
herkkyyden ja kirkkauden maailma.

Kun vanha herra hetkisen kuluttua avasi silmänsä ja huokasi, kumartui
tyttö hänen puoleensa ja kysyi hiljaisin, värähtävin äänin: »Oletko
loukkaantunut, isä?»

»Missä olen?» kysyi vanha herra yrittäen kohottautua istumaan.

Mutta Binoi kiiruhti hänen luoksensa ja sanoi: »Älkää huoliko
liikahtaa, ennenkuin tohtori tulee.»

Samassa jo kuuluivatkin tohtorin askelet. Hän astui huoneeseen, tutki
potilasta, ei havainnut mitään vaikeata vammaa, määräsi annettavaksi
hieman konjakkia ja lämmintä maitoa ja poistui.

Hänen lähdettyään tytön isä näytti levottomalta ja huolestuneelta,
mutta tytär, joka arvasi syyn, tyynnytti hänet sanoen lähettävänsä
lääkärin palkkion ja lääkkeen hinnan kohta, kun he ehtisivät kotiin.
Sitten hän kääntyi Binoin puoleen.

Kuinka ihmeelliset olivatkaan nuo silmät! Binoin mieleen ei johtunut
kysyä itseltään, olivatko ne suuret vai pienet, mustat vai ruskeat.
Niiden ensimmäinen katse ilmaisi heti vilpittömyyttä. Niissä ei ollut
arkuuden eikä epäröinnin jälkeäkään, ne olivat täynnä seesteistä
vakavuutta.

Binoi uskalsi lausua verkkaan: »Oh, lääkärin palkkio ei mitään merkitse
— älkää olko siitä huolissanne — minä — minä kyllä —»

Mutta häneen suuntautuva tytön katse esti hänet lopettamasta lausettaan
ja sai hänet selvästi ymmärtämään, että hänen täytyi suostua ottamaan
vastaan lääkärille maksettava korvaus.

Vanha herra vastusteli, kun oli puhe konjakista, mutta tytär vaati
häntä noudattamaan tohtorin määräystä.

Potilas vastasi: »Lääkärien pahana tapana on määrätä konjakkia, kunhan
voivat keksiä mitättömänkin tekosyyn. Lasi maitoa riittäisi täysin
tähän tarkoitukseen.» Juotuaan sitten hieman maitoa hän kääntyi Binoin
puoleen ja sanoi: »Nyt meidän täytyy lähteä. Pelkään, että olemme
aiheuttaneet teille paljon häiriötä.»

Tyttö kysyi nyt, oliko ajoneuvoja saatavissa, mutta isä huudahti:
»Miksi aiheuttaisimme hänelle vielä vaivoja? Me asumme niin lähellä,
että voin varsin kulkea jalan.»

Mutta siihen tyttö ei suostunut, ja kun isä ei pysynyt jyrkästi
kannallaan, Binoi lähti itse hankkimaan ajoneuvoja.

Ennen poistumistaan vanha herra kysyi isäntänsä nimeä, sai kuulla,
että se oli Binoi-bhusan Tšatterdži, sanoi itse olevansa Pareš-tšandra
Bhattatšarja ja ilmoitti asuvansa aivan lähellä saman kadun varrella,
numerossa 78. Hän lisäsi: »Jos teillä on aikaa liikenemään, olemme
iloiset saadessamme nähdä teidät luonamme.» Tytön katse vahvisti
sanattomasti tuon kutsun.

Binoin teki mieli saatella heidät kotiin heti, mutta kun ei ollut
aivan varma siitä, oliko se hyvän käytöksen mukaista, hän oli kahden
vaiheella. Ajoneuvojen alkaessa vieriä pois tyttö kumarsi kevyesti, ja
Binoi hämmennyksissään ei osannut edes vastata.

Palattuaan huoneeseensa Binoi moitti itseänsä kerran toisensa jälkeen
tuosta typerästä laiminlyönnistä. Hän muisteli käyttäytymisensä
jokaista yksityiskohtaa tapaamishetkestä aina siihen saakka, kun
vieraat olivat poistuneet, ja tunsi käyttäytyneensä alusta loppuun
aivan mahdottomalla tavalla. Hän yritti turhaan selvitellä itselleen,
mitä olisi pitänyt tehdä ja mitä jättää tekemättä, mitä olisi pitänyt
sanoa ja mitä jättää sanomatta eri tilanteissa. Samassa hänen katseensa
osui liinaan, jota tyttö oli käytellyt ja joka oli jäänyt vuoteelle.
Hän sieppasi sen nopeasti, ja hänen mielessään alkoi jälleen soida
haulin laulu:

    Häkkiin liitää vieras lintu
    ja häkistä kiitää pois —

Tunnit kuluivat, ja auringon helle alkoi käydä ankaraksi.
Toimistoihinsa menevien ajoneuvot alkoivat nopeasti kiitää ohi,
mutta Binoi ei kyennyt ryhtymään mihinkään työhön. Hänen pieni
kotinsa ja sitä ympäröivä ruma kaupunki näyttivät hänestä yht'äkkiä
harhakuvitelmien tyyssijalta. Heinäkuun auringon hehku poltti hänen
aivojansa ja souti hänen suonissaan, häikäisevällä valollaan häivyttäen
hänen syvimmästä mielestään jokapäiväisen elämän koko mitättömyyden.

Samassa hän huomasi seitsemän- tai kahdeksanvuotiaan pojan ulko-oven
edustalla silmäilemässä talon numeroa. Binoi aavisti pojan etsivän
juuri hänen taloansa, huusi: »Olet osunut aivan oikeaan», juoksi
nopeasti alas kadulle ja melkein veti pienen veikon mukanansa sisään.
Hän silmäili tutkivasti pojan kasvoja hänen ojentaessaan kirjettä,
jonka kuoreen oli kirjoitettu hänen oma osoitteensa selvällä naisen
käsialalla. Poika sanoi: »Sisareni lähetti minut tätä tuomaan.»
Kirjekuoressa ei ollut kirjettä, vaan rahasumma.

Poika kääntyi sitten lähtemään, mutta Binoi vaati häntä lähtemään
yläkertaan. Poika oli sisartansa tummempi, mutta yhdennäköisyys oli
sittenkin melkoinen. Binoi tunsi sydämessään iloa ja suurta kiintymystä
viestintuojaan.

Nuori mies näytti olevan varsin varma itsestään, sillä huoneeseen
ehdittyään hän osoitti seinällä riippuvaa kuvaa ja kysyi: »Kenen kuva
tuo on?»

»Se on erään ystäväni kuva», vastasi Binoi.

»Ystävän kuva!» huudahti poika. »Kuka hän on?»

»Etpä häntä kuitenkaan tunne», virkkoi Binoi nauraen. »Hänen nimensä
on Gourmohan. Mutta me nimitämme häntä Goraksi. Olemme käyneet yhdessä
koulua lapsuudestamme saakka.»

»Käyttekö vieläkin koulua?»

»En. Olen päättänyt opintoni.»

»Tosiaanko? Päättänyt —?»

Binoin teki vastustamattomasti mieli voittaa itselleen nuoren
sanansaattajan ihailu ja hän virkkoi: »Niin, olen päättänyt kaikki!»

Poika katseli häntä silmät suurina ja ihmetellen ja huokasi. Hän
varmaan ajatteli, että kerran oli tuleva se päivä, jona hänkin
saavuttaisi sellaisen korkean oppineisuuden.

Binoin tiedustellessa hänen nimeänsä poika vastasi: »Minä olen
Satiš-tšandra Mukerdži.»

»Mukerdži?» toisti Binoi hämmentyneenä.

Heistä tuli kohta oivat ystävät, ja Binoi sai aivan pian tietää,
ettei Pareš Babu ollut heidän oma isänsä, vaan oli huoltanut heitä
kasvatteinansa pienestä pitäen. Sisaren nimi oli aikaisemmin ollut
Radharani, mutta Pareš Babun puoliso oli muuttanut sen Sutšaritaksi,
joka ei kuulostanut niin hyökkäävän oikeauskoiselta kuin edellinen.

Satišin alkaessa lähteä Binoi kysyi häneltä, osasiko hän kulkea yksin,
ja pieni veikko vastasi loukkaantuneen ylpeästi: »Yksinhän minä olen
aina matkassa!» Kun Binoi sanoi: »Minä saattelen sinut kotiin», hän
kerrassaan pahastui sellaisesta miehuutensa väheksymisestä ja sanoi:
»Minkätähden? Minä osaan kulkea yksinkin aivan hyvin.» Sitten hän alkoi
mainita kaikenlaisia esimerkkejä, joiden oli määrä osoittaa, kuinka
tavallinen asia yksin-kulkeminen hänelle oli.

Pojan oli aivan mahdoton käsittää, minkätähden Binoi sittenkin tahtoi
välttämättä saatella häntä aina ovelle saakka.

Kun Satiš sitten kehoitti Binoita tulemaan sisään, Binoi kieltäytyi
jyrkästi sanoen: »Ei, en tule nyt. Tulen toisen kerran.»

Kotiin palattuaan Binoi otti kirjekuoren, ja luki siihen kirjoitetun
osoitteen niin moneen kertaan, että pian muisti ulkoa jokaisen siihen
kuuluvan viivan ja koukeron. Sitten hän sijoitti sen sisältöineen
laatikkoonsa ylen huolellisesti — oli ilmeistä, ettei tuota rahasummaa
tultaisi milloinkaan käyttämään, ei pahimmankaan pulan sattuessa.



TOINEN LUKU.


Eräänä pimeänä iltana taivas oli synkkien ja raskaiden sadepilvien
peitossa. Tämän äänettömän, tympeän, keltaisenharmaan pilvikatteen
alla lepäsi Kalkuttan kaupunki liikahtamatta kuin iso äkäinen koira,
käppyrään painautuneena, pää hännän varassa. Edellisestä illasta saakka
oli vihmonut lakkaamatta, niin alinomaisesti, että kadut olivat käyneet
mutaisiksi, mutta ei niin kiivaasti, että muta olisi huuhtoutunut pois.
Sade oli tauonnut neljän aikaan iltapuolella, mutta pilvet näyttivät
yhä uhkaavilta. Tämän synkän sään vallitessa, kun oli yhtä epämieluista
pysytellä huoneissa kuin epävarmaa uskaltautua ulos kaduille, kaksi
nuorta miestä istui pajutuoleissa kolmikerroksisen rakennuksen
kostealla kattotasanteella.

Pieninä poikasina nämä ystävykset olivat leikkineet tällä tasanteella
koulusta palattuaan, tutkintoihinsa valmistautuessaan he olivat ääneen
lausuellen painaneet muistiin muistettaviansa astellen edestakaisin
kuin hurmiotilassa, ja kuuman sään vallitessa heillä oli ollut tapana
opistosta kotiuduttuaan nauttia täällä ilta-ateriansa ja jäädä
väittelemään aina kello kahteen saakka havahtuakseen auringon noustessa
matolta, jolle olivat molemmin nukahtaneet. Kun tutkintoja ei ollut
enää suoritettavina, oli tällä kattotasanteella pidetty Hindulaisten
Isänmaanystävien Seuran kokouksia, toisen toimiessa puheenjohtajana ja
toisen sihteerinä.

Puheenjohtajan nimi oli Gourmohan, mutta ystävät ja sukulaiset
mainitsivat häntä Goran nimellä. Hän näytti kasvaneen auttamattomasti
koko ympäristöänsä korkeammaksi. Eräs hänen opettajistaan oli tavannut
nimittää häntä Lumivuoreksi, sillä hän oli tavattoman vaalea,
kasvoissa ei näkynyt vähintäkään tummaa vivahdusta. Hänen mittansa oli
suunnilleen kolme kyynärää ja kämmenen leveys, hän oli luiseva, ja
nyrkit olivat kuin tiikerin käpälät. Hänen äänensä oli niin syvä ja
jylhä, että pahoin pelästyi, jos kuuli arvaamattaan hänen huutavan:
»Kuka siellä?» Hänen kasvonsa näyttivät tarpeettoman laajoilta ja
tavattoman jylhiltä, leuka- ja poskiluut olivat kuin linnoituksen
rintavarustukset. Kulmakarvoja tuskin ollenkaan huomasi otsassa, joka
leveänä kaartui kohti korvia. Huulet olivat ohuet ja yhteenpuristetut,
nenä työntyi niiden yli kuin säilä. Silmät olivat pienet, mutta
terävät; ne näyttivät tähtäävän johonkin etäiseen esineeseen nuolten
tavoin, mutta valmiina äkkiä käännähtämään ja iskemään jotakin
lähellä olevaa. Gourmohan ei oikeastaan ollut hyvännäköinen, mutta
mahdotonta oli jättää hänet havaitsematta, sillä hän oli ehdottomasti
silmiinpistävä millaisessa seurassa tahansa.

Hänen ystävänsä Binoi oli vaatimaton, mutta valpas, kuten sivistyneet
bengalilaiset yleensä. Hänen luontainen herkkyytensä ja terävä älynsä
loivat toisiinsa yhtyen hänen kasvoihinsa erikoisen ilmeen. Lukiossa
hän oli aina saanut hyvät arvolauseet ja voittanut palkintoja; Gora
sitävastoin ei ollut kyennyt etenemään samaa vauhtia, koska lukeminen
ei niin suuressa määrin häntä miellyttänyt. Hän ei tajunnut asioita
yhtä nopeasti kuin Binoi, ja hänen muistinsa oli huonompi. Niinpä
täytyikin Binoin, uskollisen ratsun tavoin, kantaa Gora mukanaan läpi
kaikkien tutkintojen.

Seuraava keskustelu askarrutti ystävyksiä tänä elokuun ehtoopuolena.

»Kuulehan», virkkoi Gora, »kun Abinaš taanoin sätti brahmoja, niin hän
vain osoitti tervettä moraalista voimaansa. Minkätähden sinä siitä
kovin tulistuit?»

[Nimellä »brāhmo» mainitaan tässä »Brāhma Samādžin» jäseniä. Tämä
lahkokunta edustaa huomattavinta niistä uskonnollisista liikkeistä,
jotka 19:nnen vuosisadan kuluessa ja kristinuskon vaikutuksen alaisina
esiintyen ovat pyrkineet uudistamaan Intian vanhaa uskontoa, kuitenkaan
nimenomaan tahtomatta rikkoa vanhaa perintätapaa ja -tietoa. Tagoren
isä Dēbēndranāth Tagore (1817—1905) oli Brāhma Samādžin huomattavimpia
johtomiehiä, ja hänen vaikutustaan oli, että tämän uskonnollisen seuran
henki muodostui erinomaisen suvaitsevaiseksi, mikä ilmenee jo siitä,
että jumalanpalveluksessa käytettiin intialaisten, muhamettilaisten,
vanhain persialaisten, kiinalaisten ja kristittyjen pyhien kirjojen
tekstejä — nojautuen siihen vakaumukseen, että kaikissa uskonnoissa
piilevä ydin on yksi ja sama. Suom. muist.]

»Mitä joutavia!» vastasi Binoi. »Hänen käyttäytymistänsä ei käy
arvosteleminen kuin yhdellä ainoalla tavalla!»

»Jos niin ajattelet, niin vika on varmaan omissa ajatuksissasi. Sinä et
voi edellyttää, että yhteiskunta, jota muutamat uskonluopiot yrittävät
kumota vaatimalla itselleen oikeutta menetellä, miten hyväksi näkevät,
tyytyy kaikessa rauhassa katselemaan sellaista menoa suostuen miehisiin
myönnytyksiin. Yhteiskunta pakostakin ymmärtää väärin sellaista väkeä
ja pitää nurinkurisena sitäkin, mitä he voivat tehdä aivan vilpittömin
mielin. Ellei yhteiskunta voi olla pitämättä heidän 'hyväänsä'
pahana, niin siinä on vain eräs niistä monista rangaistuksista, jotka
välttämättä kohtaavat yhteiskunnan mielivaltaisia pilkkaajia.»

»Se voi olla luonnollista», virkkoi Binoi, »mutta minä en voi myöntää,
että kaikki luonnollinen on hyvää».

»Hitto vieköön hyvän!» huudahti Gora. »Maailma on tervetullut niille
muutamille tosiaankin hyville ihmisille, joita siinä elänee. Loppu
saa minun puolestani hyvinkin olla vain luonnollista! Muuten ei työ
pysyisi käynnissä eikä elämä olisi elämisen arvoinen. Jos ihmiset
haluavat tekopyhästi teeskennellä brahmoina, niin heidän täytyy
suostua siihen pieneen epämukavuuteen, että ihmiset, jotka eivät kuulu
heidän lahkoonsa, ymmärtävät väärin ja soimaavat heitä. On liikaa,
kun riikinkukon tavoin pöyhkeilevä henkilö vaatii, vastustajaltaan
suosionosoituksia — jos se kävisi päinsä, niin maailma olisi vaivainen
olopaikka.»

»Minä en ollenkaan moiti sitä, että jokin lahko tai puolue
joutuu herjattavaksi», selitti Binoi. »Mutta kun herjaus muuttuu
henkilökohtaiseksi —»

»Mitä merkitsee lahkokunnan herjaaminen? Sehän ei ole muuta kuin heidän
mielipiteittensä arvostelemista. Mutta etkö sinä, parahin pyhimys, ole
milloinkaan tehnyt itseäsi vikapääksi henkilökohtaisiin herjauksiin?»

»Olenpa kyllä», tunnusti Binoi. »Pelkäänpä, että on niin käynyt sangen
usein. Ja minä häpeen sitä sydämestäni.»

»Ei, Binoi!» huudahti Gora äkkiä kiihtyen. »Tämä ei käy päinsä. Ei
missään tapauksessa!»

Binoi oli hetkisen vaiti. »Mitä? Mitä nyt?» kysyi hän sitten.
»Minkätähden olet kiihdyksissä?»

»Huomaan erittäin selvästi, että olet astumassa heikkouden polkua.»

»Heikkouden, niinpä tietenkin!» huudahti Binoi ärtyneenä. »Tiedäthän
varsin hyvin, että voisin lähteä heidän luokseen milloin tahansa, jos
haluaisin — he ovat minua kutsuneetkin — mutta näethän, etten ole
lähtenyt.»

»Niin, sen tiedän. Mutta sinä et näytä milloinkaan voivan unohtaa, että
pysyttelet poissa. Sinä toistelet itsellesi öin päivin: Minä en mene.
Minä en mene! Paljoa parempi olisi mennä ja tehdä selvä asiasta!»

»Onko tarkoituksesi tosiaankin vakavasti kehoittaa minua menemään?»
kysyi Binoi.

Gora iski nyrkillä polveansa vastatessaan: »_Ei_, minä _en_ kehoita
sinua menemään. Uskallan antaa sanani siitä, että sinä siirryt
kerrassaan heidän puolellensa sinä päivänä, jona menet heidän
luoksensa. Jo seuraavana päivänä alat aterioida heidän kanssaan, ja
kohta alkaa nimesi kiertää maita mantereita Brahma Samadžin sotaisan
saarnamiehen nimenä!»

»Tosiaanko! Entä sitten; suvainnet ilmoittaa?» virkkoi Binoi hymyillen.

»Entä sitten?» toisti Gora katkerasti. »Ei ole olemassa mitään 'entä
sitten', kun olet kuollut ja siirtynyt pois omasta maailmastasi. Sinä,
bramaanin poika, luovut kaikesta pidättyväisyydestä ja puhtaudesta,
ja sinut heitetään vihdoin rikkaläjään kuin kuollut eläin. Sinä
harhaudut suunnastasi niinkuin luotsi, jolta on särkynyt kompassi,
ja aluksen satamaan saattaminen alkaa vähitellen tuntua sinusta
pelkältä taikauskolta ja ahdasmielisyydeltä — sinä alat pitää parhaana
purjehdusmenetelmänä epämääräistä ajelehtimista. Minulla ei ole kyllin
kärsivällisyyttä kiistelläkseni asiasta enempää kanssasi. Niinpä
sanonkin vain: mene ja tee se, jos sinun kerran täytyy. Mutta älä
kiduta hermojamme alinomaa epäröiden kadotuksenkuilun partaalla.»

Binoi alkoi nauraa. »Potilas, jonka tilaa lääkäri pitää toivottomana,
ei suinkaan aina kuole», sanoi hän. »Minä en voi mitenkään havaita
loppuni lähestyvän.»

»Etkö?» ivaili Gora.

»En.»

»Eikö valtimosi tunnu heikkonevan?»

»Ei ollenkaan. Siinä on vielä voimaa aivan riittävästi.»

»Eikö sinusta tunnu siltä, että jos joku kaunis kätönen tarjoisi
sinulle hylkiön ruokaa, niin se voisi olla jumalten ateriaksi
kelpaavaa?»

»Riittää jo, Gora!» virkkoi Binoi, kasvoissa ankara puna. »Lopeta!»

»Miksi?» kysyi Gora. »Minä en tahdo mitenkään solvata. Se kaunis
neito, joka nyt on kysymyksessä, ei voi kerskata olevansa 'näkymätön
auringollekin. [Sanskrit-kirjallisuudessa käytetty sanonta, joka
kohdistuu tarkoin eristettyinä eläviin naisiin.] Jos vähäisinkin
viittaus hänen hentoiseen kätöseensä, jota saa puristaa kuka
miespuolinen henkilö tahansa, vaikuttaa sinuun pyhyydenloukkaukselta,
niin oletpa tosiaankin jo melkein mennyt mies!»

»Kuulehan, Gora, minä kunnioitan ja palvon naista, ja pyhät kirjammekin
—»

»Älä huoli mainita pyhien kirjojen lausumia nykyisten tunteittesi
tueksi. Sellaista ei nimitetä palvonnaksi, vaan se saa erään toisen
nimen, jonka kuuleminen sinua kiukustuttaisi entistä enemmän.»

»Sinä suvaitset olla dogmaattinen», virkkoi Binoi hartioitaan
kohauttaen.

»Pyhät kirjat sanovat», jatkoi Gora itsepintaisesti, »että nainen
ansaitsee palvontaa, koska hän luo valoa kotiin, — sitä kunnioitusta,
jota englantilaisen tavan mukaan hänelle osoitetaan, koska hän sytyttää
paloon miesten sydämet, ei pitäisi nimittää palvonnaksi».

»Tahdotko ylenkatseellisesti hylätä suuren aatteen, koska se sattumalta
peittyy pilviin?» kysyi Binoi.

»Kuulehan, Binoi», virkkoi Gora kärsimättömästä. »Nyt, kun olet
ilmeisesti menettänyt arvostelukykysi, sinun pitäisi antautua minun
johdettavakseni. Minä vakuutan sinulle, että kaikki ne naisia koskevat
liioittelevat lausumat, joita löydät englantilaisista kirjoista,
pohjautuvat pelkkään himoon. Se alttari, jolla naista voidaan oikein
palvella, on hänen asemansa äitinä, se sija, joka kuuluu puhtaalle,
oikeamieliselle perheenäidille. Niiden ylistykseen, jotka sysäävät
hänet pois tuosta asemasta, sisältyy aina eräänlaista piilevää
herjausta. Se seikka, joka saa mielesi liitelemään Pareš Babun talon
vaiheilla, niinkuin koiperhonen räpyttelee kynttilänliekin ympärillä,
ansaitsee 'lemmen' nimen, mutta jumalat sinua varjelkoot matkimasta
englantilaista palvontaa asettamalla sellaisen lemmen kaikkea muuta
korkeammalle miehen palvonnan ainoaksi esineeksi.»

Binoi hypähti kuin virma hevonen piiskan iskusta. »Riittää, riittää!»
huusi hän. »Sinä uskallat liian paljon, Gora!»

»Liian paljon?» toisti Gora. »Enhän ole vielä ehtinyt edes asian
ytimeen. Juuri siitä syystä, että miehen ja naisen välisiä oikeita
suhteita hämmentää intohimo, meidän täytyy niitä välttämättä
kaunistella.»

»Jos intohimomme saastuttaa miehen ja vaimon väliseen oikeaan
suhteeseen kohdistuvaa käsitystämme, niin onko yksin muukalainen
moitittava? Eikö sama intohimo johda meidän moralistejamme liioiteltuun
kiihkoon, kun he saarnaavat, että nainen on vältettävä paha? Siinä
on vain erilaisissa inhimillisissä olennoissa ilmenevän saman
mielenasenteen kaksi vastakkaista muotoa. Jos herjaat toista, et saa
sukoilla toistakaan.»

»Huomaan ymmärtäneeni sinua väärin!» virkkoi Gora hymyillen. »Sinun
tilasi ei olekaan niin toivoton kuin pelkäsin sen olevan. Niin
kauan kuin filosofia vielä saa sijaa aivoissasi, voit huoletta olla
rakastunut. Mutta pidä huolta siitä, että pelastut, ennenkuin on liian
myöhäistä, — sitä rukoilevat kaikki ne, jotka toivovat parastasi.»

»Sinähän olet ihan järjiltäsi, veikkoseni!» virkkoi Binoi. »Mitä
rakastuminen minuun kuuluu? Mielesi rauhoittamiseksi tahdon tunnustaa,
että se, mitä olen Pareš Babun perheestä nähnyt ja kuullut, on saanut
minut suuresti sitä kunnioittamaan. Siitä johtunee, että minua hieman
haluttaa päästä näkemään, millaista heidän kotoinen elämänsä on.»

»'Haluttaa', niin, olkoonpa menneeksi; mutta juuri tuota halua sinun
tulee varoa. Mitäpä haittaakaan, vaikka eläintieteelliset tutkimuksesi
jäävät keskeneräisiksi? Se seikka on joka tapauksessa varma, että he
kuuluvat raatelevaisiin, ja jos tutkimuksesi johtavat sinut liian
lähelle heitä, niin joudutpa vihdoin niin kauas, ettei sinusta enää näy
hännänpäätäkään.»

»Sinussa on eräs suuri virhe, Gora», virkkoi Binoi. »Sinä näytät
luulottelevan, että kaikki se voima, mikä Jumalalla on ollut
annettavana, on suotu yksin sinulle ja että me kaikki muut olemme
pelkkiä heikkoja raukkoja.»

Tuo huomautus näytti vaikuttavan Goraan uuden ajatuksen voimalla.
»Oikein!» huudahti hän, innostuneesti lyöden Binoita selkään. »Aivan
oikein! Se on suuri virheeni.»

»Hyvä Jumala!» voihkaisi Binoi. »Sinussa on eräs toinen vieläkin
suurempi virhe, Gora, ja se on siinä, ettet ollenkaan kykene
arvioimaan, kuinka voimakkaan iskun tavallinen selkäranka kykenee
kestämään.»

Samassa saapui Goran velipuoli, häntä vanhempi Mohim, tanakkana ja
puuskuttaen yläkertaan ja huusi: »Gora!»

Gora nousi heti kunnioittavasti seisaalleen.

»Minä tulin katsomaan, ukkonenko täällä jylisee, meidän katollamme»,
virkkoi Mohim. »Onpa se menoa tänään. Olette varmaan karkoittaneet
englantilaisen puolitiehen Intian valtamerelle! Englantilaisten en
kumminkaan ole havainnut joutuneen paljoakaan kärsimään, mutta kälysi
makaa alakerrassa vuoteessaan, pää kipeänä, ja sinun jalopeuramainen
karjuntasi on hänelle kova koettelemus.»

Sen sanottuaan Mohim jätti heidät palaten alakertaan.



KOLMAS LUKU.


Gora ja Binoi olivat juuri lähtemässä katolta, kun sinne saapui Goran
äiti. Binoi tervehti häntä kunnioittavasti koskettaen hänen jalkojansa.

Kukaan ei olisi voinut luulla Anandamojia Goran äidiksi. Hän oli
hoikka, mutta sirovartinen, ja vaikka hänen hiuksensa olivatkin
paikoitellen harmaantuneet, sitä ei kuitenkaan huomannut. Ensi
silmäyksellä olisi luullut hänen olevan tuskin neljänkymmenen iässä.
Hänen kasvojensa piirteet olivat erittäin hienot, ikäänkuin mestarin
käden äärimmäisen huolellisesti siselöimät. Hänen hennossa vartalossaan
ei ollut mitään liiallista, ja hänen kasvoissaan oli puhtaan ja
kirkkaan älykkyyden ilme. Iho oli tumma, ja hän ei ollut vähimmässäkään
määrässä Goran näköinen. Eräs seikka herätti kaikkien hänen tuttaviensa
huomiota, nimittäin se, että hänellä oli uumaliivit Sarinsa alla.
Vaikka niinä aikoina, joista nyt kerromme, eräät uudenaikaiset
naishenkilöt olivat liittäneet mainitun vaatekappaleen puvustoonsa,
vanhan suunnan naiset katselivat sitä karsaasti, koska siihen sisältyi
kristillisyyden sivuvivahdus. Anandamojin miehellä, Krišnadajal
Babulla, oli ollut toimi intendentuurivirastossa, ja Anandamoji oli
viettänyt enimmän osan aikaansa hänen seurassaan kaukana Bengalista.
Niinpä hän ei voinutkaan käsittää, että ruumiinsa kunnollinen
verhoaminen oli mikään naurettava tai hävettävä asia. Vaikka hän
suoritti uutterasti taloustoimiansa, pesi permantoja, ompeli, parsi
ja hoiti tilejä ja sitäpaitsi mielenkiinnoin otti osaa kaikkien oman
perheensä jäsenten sekä naapurien kohtaloihin, hänellä ei kumminkaan
näyttänyt olevan milloinkaan liian paljon tekemistä.

Anandamoji vastasi Binoin tervehdykseen ja sanoi: »Kun Goran ääni
alkaa kuulua alakertaan, tiedämme varmaan, että Binu on talossa. Viime
aikoina täällä on ollut niin hiljaista, että jo ihmettelin miten oli
sinun laitasi, poikani. Missä olet ollut niin kauan? Oletko ollut
sairas?»

»En», vastasi Binoi hieman epäröiden. »En, äiti, en ole ollut sairas,
mutta on satanut lakkaamatta!»

»Satanut tosiaankin!» virkkoi Gora. »Ja kun sadeaika on ohi, Binoi
varmaan syyttää aurinkoa! Kun syytät ulkomaailman ilmiöitä, niin ne
eivät kykene puolustautumaan, mutta todellisen syyn tietää sisäinen
tuntosi.»

»Mitä joutavia jutteletkaan, Gora», väitti Binoi vastaan.

»Tosiaankin, poikaseni», myönsi Anandamoji. »Goran ei olisi pitänyt
sanoa niin. Ihmismieli ei ole aina yhdenlainen; se on toisinaan
seuraakaipaava, toisinaan apea, se ei voi pysyä aina samanlaisena.
Väärin on ihmisiä siitä moittia. Tulehan, Binoi, tule huoneeseeni
syömään jotakin. Olen säilytellyt sinua varten mieluisimpia herkkujasi.»

Gora pudisti tuimasti päätänsä ja sanoi: »Ei, ei, äiti, luovu siitä
ajatuksesta, ole hyvä! En voi sallia Binoin syövän sinun huoneessasi.»

»Älä ole mieletön, Gora», sanoi Anandamoji. »Enhän milloinkaan pyydä
_sinua_ niin tekemään. Isäsi on kääntynyt niin oikeauskoiseksi, ettei
syö enää mitään muuta kuin omin käsin keittämäänsä. Mutta Binoi on
kelpo poika; hän ei ole teidänlaisenne yltiöhurskas, ja sinä et
suinkaan tahtone väkisin estää häntä tekemästä, mitä hän itse pitää
oikeana?»

»Estänpä niinkin!» vastasi Gora. »Minun täytyy pysyä vaatimuksessani.
On mahdotonta nauttia ruokaa sinun huoneessasi niin kauan kuin pidät
palvelijattarenasi tuota kristittyä Latšmia.»

»Rakas Gora, kuinka voitkaan lausua tuollaisia sanoja!» huudahti
Anandamoji kovin pahoillaan. »Etkö ole kauankin nauttinut ruokaa
hänen kädestänsä, sillä onhan hän sinun hoitajasi ja kasvattajasi?
Eipä ole pitkä aika siitä, kun ruoka sinulle maittoi ainoastaan hänen
valmistamanansa. Ja kuinka voisinkaan unohtaa, että hän pelasti henkesi
uhrautuvalla hoidollansa, kun sinä olit rokossa?»

»Anna siis hänelle eläke», virkkoi Gora kärsimättömästi. »Osta hänelle
hieman maata ja rakennuta mökki; mutta sinun ei pidä sallia hänen
jäävän taloon, äiti!»

»Luuletko sinä, Gora, että kaikki velat ovat rahalla laskettavissa?»
kysyi Anandamoji. »Hän ei kaipaa maata eikä rahaakaan; hän tahtoo vain
saada nähdä sinut, muuten hän kuolee.»

»Pidä hänet siis, jos tahdot», virkkoi Gora alistuen. »Mutta Binoin ei
pidä syödä sinun huoneessasi. Pyhien kirjojen säännöt täytyy tunnustaa
ratkaiseviksi. Minä ihmettelen, äiti, että sinä, suuren oppineen tytär,
et ollenkaan välitä oikeaoppisista tavoistamme. Sekin on —»

»Voi sinua typerää poikaa!» hymyili Anandamoji. »Oli aika, jolloin
äitisi noudatti hyvinkin tarkoin kaikkia menoja ja sääntöjä, ja
maksoipa se minulle monta kyyneltäkin! — Mutta missä olitkaan silloin
sinä! Minä palvoin joka päivä Šivan kuvaa, jonka olin valmistanut omin
käsin, ja isäsi tuli tavallisesti ja viskasi sen kiukuissaan pois.
Niinä aikoina minusta tuntui arveluttavalta nauttia kenen hyvänsä
bramaaninkin valmistamaa riisiä. Silloin ei ollut paljon rautateitä,
ja minä jouduin monet kerrat paastoamaan matkatessani vankkureissa tai
kameelin selässä tai kantotuolissa. Isäsi saavutti englantilaisten
esimiestensä hyväksymisen, koska hän oikeauskoisuuden säännöistä
huolimatta kuljetti vaimoansa mukanaan kaikilla matkoillaan; senvuoksi
hän pääsi ylenemään ja sai jäädä keskuspaikkoihin sen sijaan, että
olisi ollut alinomaa liikkeellä. Mutta luuletko, että hänen sittenkään
oli helppo murtaa oikeauskoiset tottumukseni? Nyt, kun hän on
vetäytynyt viettämään elämänsä loppuaikoja säästettyään hyvän joukon,
hän on äkkiä kääntynyt oikeauskoiseksi — mutta minä en voi seurata
hänen kuppuroimistansa. Seitsemän sukupolven aikaiset perintätavat
kitkettiin minusta pois toinen toisensa jälkeen, — luuletko, että ne
nyt voidaan jälleen istuttaa yhdellä ainoalla sanalla?»

»Hyvä, hyvä», virkkoi Gora, »älä huoli mainita esivanhempiasi — he
eivät esitä mitään vastaväitteitä. Mutta täytyyhän sinun sentään
suostua eräisiin asioihin. Ellet välitäkään pyhistä kirjoista, sinun
tulee kumminkin kunnioittaa rakkauden vaatimuksia.»

»Tarvitseeko sinun selittää niitä vaatimuksia ylen ponnekkaasti?»
virkkoi Anandamoji väsyneesti. »Enkö tiedä liiankin hyvin, mitä ne
sisältävät? Mitä onnea minulle voisikaan koitua siitä, että joudun
joka askelella ristiriitaan mieheni ja poikani kanssa? Mutta tiedätkö,
että luovuin sovinnaisuudesta silloin, kun ensimmäisen kerran otin
sinut syliini? Painaessaan pienokaista rintaansa vasten ihminen tietää,
ettei yksikään synny tähän maailmaan määrätyn kastin leimaamana. Siitä
hetkestä vakiintui minussa se tieto, että Jumala tempaisi sinut pois
minulta, jos suhtautuisin ylenkatseellisesti johonkin ihmiseen sen
vuoksi, että hän kuuluu alhaiseen kastiin tai on kristitty. Kunhan vain
jäät luokseni kotini valkeudeksi, rukoilin minä, niin suostun ottamaan
vettä kenen kädestä tahansa maailmassa»

Anandamojin niin sanoessa Binoin mielessä tuntui ensimmäisen kerran
epämääräistä levottomuutta, ja hän vilkaisi nopeasti Goran kasvoihin.
Mutta sitten hän heti karkoitti epäilyksen varjonkin ajatuksistansa.

Gora näytti hänkin hämmästyneeltä. »Äiti», sanoi hän, »en voi oikein
seurata ajatuksesi juoksua. Lapset elävät ja menestyvät vaikeudetta
niissä kodeissa, joissa tarkoin noudatetaan pyhien kirjojen sääntöjä —
mistä oletkaan saanut päähäsi sen ajatuksen, että Jumala on asettanut
sinut erikoisten ehtojen alaiseksi?»

»Hän, joka sinut minulle antoi, istutti minuun myöskin tuon ajatuksen»,
vastasi Anandamoji. »Mitäpä voinkaan tehdä? En kyennyt asiaan mitenkään
vaikuttamaan. Sinä rakas, mieletön poikani, en tiedä, nauraako vai
itkeä sinun typeryydellesi. Mutta olkoonpa. Eikö siis Binoi saa syödä
minun huoneessani — onko asia lopullisesti ratkaistu?»

»Jos hän vain saa tilaisuuden, niin hän syöksyy sinne kuin nuoli»,
nauroi Gora, »ja hyvä on hänen, ruokahalunsakin! Mutta minä en aio
häntä päästää, äiti. Hän on bramaanin poika. Ei sovi sallia hänen
unohtavan veivollisuuksiansa joidenkin herkkujen vuoksi. Hänen tulee
monin tavoin uhrautua, harjoittaa ankaraa itsensähillitsemistä,
ennenkuin hän osoittautuu loistavan esikoisuutensa arvoiseksi. Mutta
älä ole minulle vihainen, äiti, minä rukoilen sinua kumartaen maahan
asti edessäsi.»

»Mitä ajatteletkaan!» huudahti Anandamoji. »Minkätähden olisinkaan
vihainen? Sinä et tiedä mitä teet, sen verran voin sinulle sanoa.
Minä suren sitä, että kasvatuksesi on tullut minun asiakseni — mutta
olipa miten tahansa, en sittenkään voi omaksua sitä, mitä nimität
uskonnoksesi. Mitäpä siitä, vaikka et tahdokaan syödä luonani; minulle
riittää, kunhan saan sinut nähdä aamuin illoin. — Älä ole niin
alakuloinen, Binoi kulta. Sinä olet liian herkkä; luulet, että asia on
minuun kipeästi koskenut, mutta niin ei ole laita. Älä ole huolissasi,
poikaseni! Minä kutsun sinut jonakin toisena päivänä ja annan oikean
bramaanin valmistaa ruokasi kaikkien sääntöjen mukaisesti! Mutta mitä
itseeni tulee, sanon teille kerta kaikkiaan, että aion edelleenkin
ottaa vettä Latšmin kädestä!» Sen sanottuaan hän lähti alakertaan.

Binoi oli vaiti vähän aikaa, kääntyi sitten ja sanoi verkkaan: »Eikö
tämä sentään ole liikaa, Gora?»

»Mikä on liikaa?»

»Sinun menettelysi.»

»Ei hitustakaan!» virkkoi Gora ponnekkaasti. »Minun mielestäni on
jokaisen meistä pysyttävä rajoissaan; jos väistyy askelenkin, ei voi
tietää, minne vihdoin päätyy.»

»Mutta onhan hän äitisi!» huomautti Binoi.

»Minä tiedän, mitä äiti merkitsee», vastasi Gora; »sinun ei tarvitse
minua siinä suhteessa muistuttaa! Eipä liene monellakaan sellaista
äitiä kuin minulla! Mutta jos kerran alan suhtautua välinpitämättömästi
perintätapaan, voi sattua, että lakkaan kunnioittamasta äitiänikin.
Kuulehan, Binoi, minulla on vielä eräs sana sinulle sanottavana: sydän
on hyvä asia, mutta se ei ole kaikkein paras.»

Hetken vaiti oltuaan Binoi virkkoi epäröiden: »Kuulehan, Gora. Tänään,
kun kuuntelin äitisi sanoja, tunsin omituista hämminkiä. Minusta näytti
siltä, kuin äitisi mielessä olisi ollut jotakin sellaista, mitä hän ei
voi meille ilmaista, ja kuin se häntä rasittaisi.»

»Ah, Binoi!» virkkoi Gora kärsimättömästi. »Älä anna sellaista valtaa
mielikuvituksellesi — siitä ei koidu mitään hyvää — aikasi vain kuluu
suotta.»

»Sinä et milloinkaan välitä siitä, mitä tapahtuu ympärilläsi»,
vastasi Binoi, »ja niinmuodoin leimaat haaveelliseksi sen, mitä et
havaitse. Vakuutan sinulle jo monesti huomanneeni, että äitisi mieltä
painaa jokin salaisuus — jokin sellainen asia, joka ei soinnu hänen
ympäristöönsä ja joka tekee hänen elämänsä ankeaksi. Gora, sinun
pitäisi paremmin kuunnella, mitä hän sanoo.»

»Minä kuuntelen riittävän huolellisesti, mitä korva tietää kertoa»,
vastasi Gora. »Ellen yritä päästä syvemmälle, on syynä se, etten tahdo
pettää itseäni.»



NELJÄS LUKU.


Järkipäätelmät ovat hyviä mielipiteinä, mutta henkilöihin sovellettuina
ne eivät osoittaudu yhtä päteviksi, — joka tapauksessa oli Binoin laita
niin, sillä häntä ohjasi suuressa määrin sydän. Miten äänekkäästi hän
siis kannattikin jotakin periaatetta väittelyssä, ihmisten kanssa
tekemisiin joutuessaan hän antautui inhimillisten huomioonottojen
johdettavaksi. Niin oli laita siinä määrin, että kävi vaikeaksi sanoa,
missä määrin hän omaksui Goran esittämät periaatteet niiden itsensä
vuoksi ja missä määrin kiinteän ystävyytensä tähden.

Kun hän palasi Goran luota ja asteli hitaasti lokaista katua tuona
sateisena ehtoopäivänä, taistelivat hänen mielessään periaatteen
vaatimukset ja hänen omat persoonalliset tunteensa.

Goran väittäessä, että yhteiskunnan pelastamiseksi kaikenlaisilta
salaisilta ja avoimilta hyökkäyksiltä oli välttämättä oltava aina
varuillaan ravintoa ja kastia koskevissa seikoissa, Binoi oli
mielellään hänen mielipiteeseensä yhtynyt. Olipa hän kiihkeästi
puolustanutkin tuota kantaa väitellessään toisinajattelevien kanssa.
Hän oli sanonut, että kun vihollinen ahdistaa linnoitusta joka taholta,
ei osoita suinkaan ahdasmielisyyttä, vaikka puolustaakin jokaista
linnoitukseen johtavaa tietä, polkua, ovea, ikkunaa, vieläpä jokaista
muurin säröäkin.

Mutta kun Gora oli kieltänyt häntä nauttimasta ruokaa äitinsä
huoneessa, niin tuo oli koskenut häneen ylen kipeästi.

Binoi oli orpo, hänen äitinsäkin oli kuollut hänen ollessaan vielä
aivan pieni. Hänellä oli setä maaseudulla, mutta hän oli elänyt
poikaiältänsä saakka yksinäistä opiskelijan-elämää Kalkuttassa ja oli
nimittänyt Anandamojia äidikseen siitä saakka, kun hänen ystävänsä Gora
oli hänet esitellyt.

Usein hän oli mennyt Anandamojin huoneeseen ja kiusannut häntä, kunnes
hän oli suostunut valmistamaan joitakin hänen mieliherkkujansa. Monet
kerrat hän oli ollut olevinaan mustasukkainen ja oli syyttänyt äitiä
hänen ruoan jaossa Goran hyväksi osoittamastaan puolueellisuudesta.
Binoi tiesi varsin hyvin, kuinka kärsimättömästi Anandamoji odotti
herkkuineen, jos hän jäi parina kolmena päivänä tulematta, — hän
tiesi, kuinka kärsimättömästi Anandamoji odotti heidän kokoustensa
päättymistä. Ja tänään oli yhteiskunnan nimessä kielletty häntä
nauttimasta ruokaa Anandamojin suojissa! Voiko äiti sen kestää, ja
voiko hän itse sitä suvaita?

Anandamoji oli sanonut hymyillen: »Tästä lähtien en enää koskekaan
ruokaasi, kun kutsun sinut luokseni, vaan koetan saada jonkun kelpo
bramaanin valmistamaan sinun ruokiasi!» Mutta miten hänen olikaan
täytynyt tuntea itsensä loukatuksi! ajatteli Binoi saapuessaan
asumukseensa.

Hänen epäkodikas huoneensa oli pimeä ja siistimätön; kaikkialla
lepäsi hajallaan papereita ja kirjoja. Binoi sytytti lampun, jossa
selvästi näkyivät ja tuntuivat palvelijan tahmeiden sormien jäljet.
Hänen kirjoituspöytäänsä kattavassa valkoisessa liinassa oli rasva-
ja mustetäpliä. Hän tunsi tukehtuvansa tässä huoneessa. Inhimillisen
seuran ja rakkauden puute sai hänet tuntemaan mielensä sanomattoman
apeaksi. Kaikki sellaiset velvollisuudet kuin isänmaan pelastaminen ja
yhteiskunnan suojeleminen näyttivät epämääräisiltä ja väärillä. Paljoa
todemmalta näytti se »tuntematon lintu», joka oli eräänä kirkkaana,
kauniina heinäkuun aamuna lentänyt hänen häkkinsä ovelle ja oli
jälleen liitänyt pois. Mutta Binoi oli päättänyt estää ajatuksiansa
viipymästä tuossa »tuntemattomassa linnussa», ja niin hän mielensä
tyynnyttämiseksi yritti kuvailla mieleensä Anandamojin huonetta, josta
Gora oli hänet karkoittanut.

Kiilloitettu kivilattia oli aina aivan puhdas — toisella puolen
pehmeä vuode, jonka yli levisi valkea peitto kuin joutsenen siipi,
ja pienellä tuolilla sen vieressä sytytetty lamppu. Anandamoji istuu
kumartuneena ompelemassa jotakin tilkkupeitettä, ja palvelijatar Latšmi
istuu hänen jalkojensa edessä jutellen jotakin eriskummallisella
bengalinkielellään. Tuota tilkkupeitettä Anandamoji ompeli aina
silloin, kun hänen mieltänsä jokin asia vaivasi, ja Binoi syventyi
ajatuksissaan katselemaan hänen tyyniä kasvojansa, jotka olivat
kumartuneet työn yli. Binoi virkkoi itsekseen: »Varjelkoon hänen
kasvojensa lempeä valo minua kaikista kiusauksista. Olkoon se
äidinmaani heijastumaa ja pitäköön minua lujana velvollisuuteni
tiellä.» Ajatuksissaan Binoi nimitti häntä »äidiksi» ja sanoi: »Mitkään
pyhät kirjat eivät kykene minulle todistamaan, ettei sinun kädestäsi
saatu ravinto ole minulle taivaan parhainta herkkua.»

Hiljaisessa huoneessa kuului suuren seinäkellon määrämittainen
naksutus, ja Binoi ei enää voinut sinne jäädä. Lähellä lamppua
pyydysteli sisilisko seinältä hyönteisiä. Binoi katseli sitä hetkisen,
nousi sitten, otti sateenvarjonsa ja lähti ulos.

Hän ei tietänyt, minne lähteä. Hänen aikomuksensa lienee aluksi
ollut lähteä Anandamojin luo, mutta samassa hän muisti, että päivä
oli sunnuntai, ja päätti mennä Brahma Samadžin jumalanpalvelukseen
kuulemaan Kešab Babun saarnaa. Hän tiesi, että saarnan täytyi olla
kohta lopussa, mutta se ei hänen päätöstään muuttanut.

Hänen saapuessaan paikalle oli seurakunta hajaantumassa, ja seisoessaan
siinä kadun kulmauksessa sateenvarjoineen hän näki Pareš Babun tulevan
ulos, kasvoissa tyyntä hyväntahtoisuutta uhoava ilme. Neljä tai viisi
hänen perheensä jäsentä oli hänen seurassaan, mutta Binoin katse
suuntautui ainoastaan eräisiin nuoriin kasvoihin, joita heidän ohi
ajaessaan hetkisen valaisi katulyhty — sitten kuului vain pyörien
kolinaa, ja kasvot häipyivät kuplana pimeyden rannattomaan mereen.

Binoi ei lähtenyt sinä iltana Goran luo, vaan palasi kotiinsa
mietteisiinsä uppoutuneena. Kun hän seuraavana iltapäivänä teki
uuden yrityksen, hän tosiaankin havaitsi saapuneensa perille pitkin
kiertotein pilvisen illan pimeyden jo laskeuduttua maille.

Gora oli Binoin tullessa vastikään sytyttänyt lamppunsa ja istuutunut
kirjoittamaan. Hän loi katseensa ylös papereistaan ja virkkoi: »No,
Binoi, miltä kulmalta tänään tuuli puhaltaa?»

Binoi ei välittänyt kysymyksestä, sanoihan vain: »Minä haluan kysyä
sinulta erästä asiaa, Gora. Sano minulle, onko Intia sinulle ihan
todellinen, ehdottomasti selvä? Sinä ajattelet Intiaa yöt päivät, mutta
millaiseksi oikeastaan sen ajattelet?»

Gora lakkasi kirjoittamasta ja silmäili Binoita vähän aikaa
kiinteästi. Sitten hän laski kynän kädestään, nojautui taaksepäin ja
sanoi: »Niinkuin kapteeni ollessaan valtamerellä pitää mielessään
satamaa, olipa hän työssään tai vapaana, niin on Intia alinomaa minun
ajatuksissani.»

»Entä missä on sinun Intiasi?» jatkoi Binoi kyselyänsä.

»Siellä, minne tämä mieleni kompassi viittaa öin ja päivin», huudahti
Gora laskien kätensä sydämelleen. »Siellä — eikä suinkaan Marshmanin
kirjoittamassa _Intian historiassa.»_

»Onko siis olemassa jokin erikoinen satama, johon kompassisi viittaa»,
jatkoi Binoi.

»Eikö ole!» vastasi Gora kiihkein vakaumuksin. »Minä voin epäonnistua
yrityksessäni, voin vaipua ja hukkua, mutta suuren Sallimuksen satama
on aina olemassa. Se on minun Intiani täydellisyydessään — täynnä
hyvinvointia, täynnä tietoa, täynnä oikeamielisyyttä. Tekeekö mielesi
sanoa, ettei sellaista Intiaa ole olemassakaan? Eikö ole olemassa
mitään muuta kuin tämä joka taholla meitä ympäröivä valhe ja vääryys!
Tämä Kalkutta virastoineen ja tuomioistuimineen ja muutamine hauraine
rakennuksineen! Uh!»

Hän keskeytti ja silmäili kiinteästi Binoita, joka pysyi vaiti,
mietteisiinsä vaipuneena.

Gora jatkoi; »Vaikka me täällä lueskelemme ja opiskelemme, etsimme
itsellemme virkatointa, aherramme ajatuksettomasti kymmenestä
viiteen tässä jonkin pahan hengettären luomassa harhassa, jota
sitäkin nimitetään Intiaksi, niin onko olemassa mitään syytä
kolmensadanviidenkymmenen miljoonan kansan kunnioittaa sitä,
mikä on väärää, ja vaalia mielessään sitä harhaluuloa, että
tämä petoksen maailma on todellinen? Kuinkapa kykenisimmekään
parhaimmin ponnistuksinkaan voittamaan mitään elämää tästä tyhjästä
kangastuksesta? Niinpä vähitellen kuolemmekin voimattomuuteemme.
Mutta on olemassa oikea Intia, ja ellemme sijoitu sen piiriin, emme
milloinkaan saa elämänmehua älyymme emmekä sydämeemme. Senvuoksi
sanonkin sinulle: unohda kaikki, kirjojen antama oppineisuus,
arvonimien harhakuvat, orjamaisen hyvän olon houkutukset, hylkää kaikki
nuo viehäkkeet, ja laskekaamme aluksemme aalloille, kohti satamaansa
kulkemaan. Jos meidän tulee hukkua ja kuolla, niin olkoon menneeksi.
Se on meille niin ydintärkeätä, etten ainakaan minä voi milloinkaan
unohtaa Intian todellista ja täydellistä kuvaa!»

»Onko tuo pelkkää kiihoituksen käytinainetta, vai onko se itse totuus?»
kysyi Binoi.

»Tietenkin itse totuus!» jyrisi Gora.

»Entä miten on niiden laita, jotka eivät kykene asiaan suhtautumaan
sinun tavallasi?» kysyi Binoi leppoisasti.

»Meidän asianamme on opettaa heitä siihen oikein suhtautumaan!» vastasi
Gora puristaen kätensä nyrkkiin. »Siinä on meidän tehtävämme. Ihmiset,
jotka eivät kykene näkemään totuuden selvää kuvaa, antautuvat minkä
hyvänsä harhakuvan valtoihin. Näytä heille kaikille Intian eheä kuva,
niin kaikki joutuvat sen lumoihin. Silloin sinun ei tarvitse kulkea
ovelta ovelle kerjäten vaivaisia avustuksia — ihmiset pyrkivät kilvan
uhraamaan elämänsä.»

»Hyvä, niinpä näytä minulle tuo kuva, tai lähetä minut niiden
lukemattomien joukkoon, jotka eivät mitään näe!»

»Yritä toteuttaa se itsessäsi ja itsellesi», vastasi Gora. »Kunhan
sinussa on usko, niin palvontasi ankaruus tuottaa sinulle iloa.
Nykyaikaisille isänmaanystävillemme usko on vieras asia, ja senvuoksi
he eivät voi asettaa ankaroita vaatimuksia, eivät itselleen eivätkä
toisille. Jos itse menestyksen jumalatar tarjoisi heille lahjansa,
niin uskonpa, etteivät he uskaltaisi pyytää enempää kuin varakuninkaan
kullattuja kunniamerkkejä. Heissä ei ole uskoa, ja senvuoksi he eivät
osaa toivoakaan.»

»Gora», huomautti Binoi, »kaikki eivät ole samanluontoiset. Sinussa
itsessäsi on usko, sinä voit varautua omaan voimakkuuteesi, ja siitä
syystä et kykene oikein ymmärtämään toisia ihmisiä. Minä pyydän sinua
nimenomaisesti: anna minulle jokin tehtävä, mikä tahansa. Anna minulle
työ, jossa voin ahertaa yöt päivät. Muussa tapauksessa minusta tuntuu,
kuin olisi edessäni jotakin todellista, käsin koskettavaa ainoastaan
silloin, kun olen sinun seurassasi; mutta luotasi poistuessani en enää
näe mitään, mihin käydä käsiksi.»

»Puhutko työstä?» virkkoi Gora. »Nykyisenä hetkenä on tehtävänämme
istuttaa kaikkiin niihin, jotka eivät usko, empimätön ja ehdoton
luottamuksemme kaikkeen siihen, mikä koskee maatamme. Me olemme
tottuneet häpeemään omaa maatamme, ja senvuoksi on mielemme myrkyttänyt
orjamaisuus. Jos jokainen meistä tahtoo omalta osaltansa toimia tuota
tuhoa vastaan, niin piankin löydämme toimintakenttämme. Muutenhan
me kaikissa teoissamme vain jäljittelemme toisten tekoja sellaisina
kuin koulukirjamme niitä esittävät. Voimmeko antaa sydämemme ja
mielemme sellaiseen toisarvoiseen palvelukseen? Niin menetellen voimme
ainoastaan astella turmeluksen teitä.»

Keskustelun ehdittyä tähän vaiheeseen astui huoneeseen Mohim, piippu
kädessä, hitain ja joutilain askelin. Tähän aikaan päivästä hän
virastosta palattuaan ja hieman virvokkeita nautittuaan tavallisesti
istui talon ovella beteliä pureskellen ja piippuaan imeskellen.
Naapuriystävät kokoontuivat vähitellen hänen luoksensa, ja sitten he
vetäytyivät sisäsuojiin korttipelin ääreen.

Hänen sisään astuessaan Gora nousi. Mohim tuprutti sauhuja piipustansa
ja virkkoi: »Sinä, joka niin innokkaasti pelastat Intiaa, voisit
mielestäni käydä pelastamaan veljeäsi!»

Gora silmäili kysyvästi Mohimia, joka jatkoi: »Virastomme uusi
päällikkö on oikea konna. Hänen naamansa on kuin verikoiran ja hän
nimittää meitä babuja babiaaneiksi! Jos joku pyytää päästä toimittamaan
kuolleen äitinsä hautausmenoja, niin hän ei anna lomaa, sanoo vain
miehen valehtelevan. Yksikään bengalilainen virkamies ei saa kuukauden
lopulla täyttä palkkaansa — siitä vähennetään jos jonkinlaisia maksuja.
Eräs häntä koskeva nimetön kirje ilmestyi äskettäin sanomalehdessä,
ja se vintiö väittää minun sen kirjoittaneen. Eipä hän muuten ihan
väärässä olekaan! Hän uhkaa erottaa minut, ellen kirjoita ankaraa
peruutusta omassa nimessäni. Teidän oppineiden juveelien pitää auttaa
minua keittämään kokoon hyvän kirjeen, jossa vilisemällä vilisee
tällaisia lauseparsia: 'tasapuolinen oikeamielisyys', 'alinomainen
aulius', 'suopea kohteliaisuus' j.n.e., j.n.e.

Gora oli vaiti, mutta Binoi virkkoi nauraen: »Kuulehan, _dada_
[vanhempi veli], kuinka ihminen voi lausua niin paljon vilpillisiä
sanoja yhteen hengenvetoon?»

»Silmä silmästä ja hammas hampaasta», vastasi Mohim. »Olen seurustellut
jo kauan noiden vieraiden herrojen kanssa, joten tunnen heidät
perinpohjin. Heidän kykynsä kasata yhteen vilpillisyyttä on yläpuolella
kaiken kiitoksen. Tarpeen vaatiessa he sysäävät tieltänsä mitä tahansa.
Jos joku heistä lausuu valheen, niin koko joukkio ulvoo kuorossa
kuin šakaalilauma — aivan toisin kuin me, jotka suostumme uskomaan
ilmaantuvaa pätevää todistajaa. Mutta varmaa on, ettei ihmiselle lueta
synniksi, jos heitä pettääkin, kunhan vain ei tule ilmi!»

Tuon sanottuaan Mohim nauroi pitkään ja äänekkäästi, ja Binoikaan ei
voinut olla hymyilemättä.

»Te tahdotte saattaa heidät häpeämään asettamalla heidän nähtäviinsä
totuuden!» jatkoi Mohim. »Ellei Kaikkivaltias olisi lahjoittanut teille
senlaatuista älyä, ei maamme olisi joutunut tällaiseen surkeuteen!
Teidän täytyy tosiaankin alkaa tajuta, ettei voimallinen merentakainen
veikko taivuta häpeissään päätänsä, jos yllätätte hänet taloonne
murtautumassa. Päinvastoin: hän uhkaa teitä kangellansa vakuuttaen
olevansa aivan viaton. Eikö olekin niin laita?»

»No niin», jatkoi Mohim, »jos siis käyttelemme hieman vilpillisyyden
myllyn voidetta ja mairittelemme heitä sanoen: 'Oi te oikeamieliset
pyhimykset, suvaitkaa heittää meille jotakin pussistanne, vaikkapa
ei muuta kuin sen pöly, niin saamme takaisin ainakin pienoisen osan
siitä, mikä on omaamme. Samalla välttyy kaikki rauhanrikkoutuminen.
Kunhan asiaa oikein ajattelette, havaitsette tuon olevan oikeinta
isänmaallisuutta. Mutta Gora on minulle vihoissaan. Hän on
oikeauskoiseksi käännyttyään alkanut osoittaa suurta kunnioitusta
minulle, vanhemmalle veljellensä. Tänä päivänä en kumminkaan puhu
hänelle vanhempana veljenä. Mitä minun onkaan tehtävä, veliseni? Minun
täytyy puhua totta vilpistäkin. Olipa kuinka tahansa, Binoi, sinun
pitää kirjoittaa se kirje. Odotahan hetkinen, minä tuon sinulle asiaa
koskevat tärkeimmät muistiinpanoni.» Ja Mohim lähti, voimallisesti
piippuansa tuprutellen.

Gora kääntyi Binoin puoleen ja virkkoi: »Binu, mene sinä _dadan_
huoneeseen ja pidä kelpo veikkoa rauhallisena, jotta saan kirjoittaa
kirjeeni valmiiksi.»



VIIDES LUKU.


Anandamoji koputti miehensä rukouskammion ovelle. »Kuuletko?» huusi
hän. »En aio tulla sisään, älä pelkää, mutta kun olet lopettanut,
haluan hieman keskustella kanssasi. Nyt, kun olet tavoittanut uuden
_sannjasin_, et tietenkään tule näkyviin pitkiin aikoihin, joten
päätin tulla tänne. Älä unohda tulla hetkiseksi luokseni, kun ehdit
valmiiksi.» Tuon sanottuaan hän palasi taloustoimiinsa.

Krišnadajal Babu oli tummapintainen, pienehkö ja lihavuuteen taipuva
mies. Huomattavimpana piirteenä olivat hänen suuret silmänsä; muu
osa kasvoja peittyi melkein täydellisesti tuuhean harmaan parran ja
viiksien peittoon. Hän käytti aina keltaista silkkipukua ja puisia
sandaaleja, ja kädessä hänellä oli kuparikupponen, kuten ainakin
askeetilla. Otsalta oli pää käynyt kaljuksi, mutta hän antoi hiustensa
kasvaa pitkiksi ja palmikoi ne päälaelle.

Oli ollut aika, hänen ollessaan virantoimituksessa ylämaassa,
jolloin hän oli rykmentin sotilaiden keralla nauttinut mielin määrin
kiellettyjä ruokia ja viiniä. Niinä aikoina hän oli pitänyt moraalisen
pelottomuuden ilmauksena, jos poikkesi herjaamaan ja häpäisemään
pappeja ja askeetteja ja kaikenlaisia uskonnollisissa toimissa olevia
miehiä. Nyt hän sitävastoin taipui kaikkeen siihen, mikä vivahti
oikeauskoisuuteen. Nähdessään jonkun _sannjasin_ hän heti istuutui
hänen jalkojensa eteen toivoen oppivansa jonkin uuden uskonnollisen
harjoituksen muodon. Hän pyrki äärettömän kiihkeästi löytämään
jotakin pelastukseen johtavaa oikotietä, jotakin salamenetelmää
saavuttaakseen mystillisiä kykyjä. Vielä hiljattain hän oli opiskellut
tantra-menetelmiä, mutta nyt hän oli tavoittanut buddhalaisen munkin,
joka oli jälleen saanut hänen mielensä täydelliseen kuohuntatilaan.

Hän oli ollut kolmenkolmatta vuoden ikäinen, kun hänen ensimmäinen
vaimonsa oli kuollut lapsivuoteeseen. Krišnadajal ei voinut sietää
silmiensä edessä poikaa, joka oli aiheuttanut äitinsä kuoleman, ja
niin hän lähti vaeltamaan länteen epätoivoisan kieltäymyksen puuskan
vallassa. Kuuden kuukauden kuluessa hän oli mennyt naimisiin erään
kuuluisan benaresilaisen oppineen tyttären kanssa.

Ylämaassa hän oli hankkinut itselleen intendentuuriviran ja oli
onnistunut erinäisten oveluuksiensa avulla hankkimaan esimiestensä
suosion. Kun hänen vaimonsa isoisä kuoli, hänen oli pakko ottaa
vaimonsa luokseen, koska hänellä ei ollut ketään muuta suojelijaa.

Sitten puhkesi sotilaskapina, ja Krišnadajal käytti hyväkseen
tilaisuutta pelastaakseen muutamien korkeassa asemassa olevien
englantilaisten hengen ja oli siitä saanut palkinnoksi sekä
kunnianosoituksia että maatiluksia. Kun kapina oli kukistettu, hän
luopui toimestaan ja palasi Benaresiin vaimonsa ja vastasyntyneen Goran
keralla. Kun poika oli ehtinyt viiden vuoden ikään, Krišnadajal lähti
Kalkuttaan, otti vanhemman poikansa Mohimin setänsä hoteista ja alkoi
häntä kasvattaa. Myöhemmin Mohim oli isänsä suosijoiden avulla saanut
viran valtion rahastotoimen palveluksessa ja työskenteli, kuten olemme
havainneet, varsin innokkaasti.

Gora oli lapsuudestaan saakka ollut naapuriston poikien ja
koulutoveriensa johtaja. Hänen tärkeimpänä toimenaan ja huvinaan
oli tehdä opettajiensa elämä sietämättömäksi. Ehdittyään hieman
vanhemmaksi hän johti ylioppilaiden kerhossa isänmaallisia lauluja,
antoi englanninkielen opetusta ja oli pienen kumouksellisen
joukon tunnustettu johtaja. Vihdoin, kun hän oli hautoutunut ilmi
ylioppilaskerhon munasta ja alkanut kaakattaa täysikasvaneiden
kokouksissa, Krišnadajal Babu näytti tuosta melkoisesti nauttivan.

Gora alkoi kerrassaan tulla kuuluisaksi kotinsa ulkopuolella, mutta
kukaan hänen oman perheensä jäsenistä ei suhtautunut häneen kovin
vakavasti. Mohim tunsi hallinnollisen toimensa velvoittavan parhaansa
mukaan hillitsemään Goraa, jota hän ivaili antaen hänelle sellaisia
nimiä kuin »isänmaallinen keikari», »Hariš Mukerdži toinen» y.m.s.,
joiden vuoksi heidän kesken toisinaan oli syttyä ilmi tappelu.
Anandamojia kovin pahoitti Goran sotaisa suhtautuminen kaikkeen
englantilaiseen, ja hän koki kaikin tavoin poikaansa tyynnyttää, mutta
tuloksetta. Gora oli ylen iloinen, kunhan hänelle tarjoutui tilaisuus
saada riidellä kadulla englantilaisten kanssa. Samalla häntä veti kovin
puoleensa Brahma Samadž, jonka keskuudessa vaikutti Kešab Tšandra Sen
tenhoavana kaunopuhujana.

Juuri näihin aikoihin Krišnadajal äkkiä kääntyi ankaran oikeaoppiseksi,
jopa siinä määrin, että joutui kovin hämilleen, jos Gora sattui
astumaan hänen huoneeseensa. Hän oli varannut osan taloa yksinomaan
itseänsä varten, ja nimitti sitä »Erakkolaksi», olipa vielä
kiinnittänyt nimilevynkin oven yläpuolelle. Goran mieltä kuohutti kovin
isän menettely. »Minä en voi sietää kaikkea tuota mielettömyyttä»,
sanoi hän, »minun on kerrassaan mahdoton sitä sietää». Gora oli
tosiaankin vähällä katkaista suhteensa isään, mutta Anandamoji ehti
asiaa auttamaan ja sai heidät jotenkin sopimaan.

Tilaisuuden tarjoutuessa Gora väitteli kiivaasti niiden
bramaanioppineiden kanssa, joita kerääntyi hänen isänsä ympärille.
Oikeastaan ei sitä käynyt väittelyksi nimittäminen, sillä hänen sanansa
olivat kuin iskuja vasten kasvoja. Useimmat näistä kirjanoppineista
olivat sangen vähätietoisia, mutta sanomattoman himokkaita saamaan
sivuansioita. He eivät kyenneet mitenkään hillitsemään Goraa ja
pelkäsivät kovin hänen tiikerimäisiä hyökkäyksiänsä.

Mutta heidän joukossaan oli eräs, joka alkoi herättää Gorassa suurta
kunnioitusta. Hänen nimensä oli Vidjavagiš, ja Krišnadajal perehtyi
hänen johdollaan vedanta-filosofiaan. Aluksi Gora yritti käsitellä
häntä yhtä julkeasti kuin toisia, mutta joutui aivan pian aseettomaksi.
Hän havaitsi, että mies oli erinomaisen oppinut ja sitäpaitsi ihmeen
vapaamielinen. Gora ei ollut voinut aavistaakaan, että henkilö, joka
oli ikänsä kaiken tutkinut ainoastaan sanskritinkielisiä vanhoja
teoksia, voi olla niin terävä- ja valpasälyinen. Vidjavagišin luonne
oli niin voimakkaan tyyni, niin horjumattoman kärsivällinen ja
syvä, että Gora tunsi auttamattomasti hämmentyvänsä tämän oppineen
läheisyydessä. Gora alkoi tutkia vedanta-filosofiaa hänen johdollaan,
ja koska ei voinut tehdä mitään puolinaisesti, hän syöksyi heti
suinpäin kaikkein syvällisimpiin mietiskelyihin.

Samoihin aikoihin julkaisi joku englantilainen lähetyssaarnaaja
sanomalehdissä hindulaiseen uskontoon ja hindulaiseen
yhteiskuntaan kohdistuvan hyökkäyksen kehoittaen vastustajia
ilmaisemaan mielipiteitänsä. Gora tulistui heti, sillä vaikka
hän olikin tilaisuuden tarjoutuessa varsin kärkäs kiusaamaan
väittelykumppaneitansa soimaamalla pyhien kirjojen sääntöjä sekä
kansanomaisia tottumuksia, häntä sittenkin äärettömästi ärsytti se
ylenkatse, jota muukalainen kohdisti hindulaiseen yhteiskuntaan. Hän
kävi taistelun tuoksinaan ja alkoi puolustaa moitteenalaisia asioita.
Hän ei tahtonut tunnustaa ainoatakaan vastapuolueen hindulaisissa
osoittamaa puutteellisuutta, eipä edes sellaisen häivääkään. Kun oli
kirjoitettu useita kirjoituksia puolelta ja toiselta, lehden toimitus
lopetti kiistan.

Mutta Gora oli kerrassaan intoutunut ja alkoi sepittää »hindulaisuutta»
käsittelevää englanninkielistä teosta, jossa yritti kaikkien
järjellisten ja pyhistä kirjoista löydettävien perusteiden nojalla
todistaa hindulaisen uskonnon ja yhteiskunnan moitteettomuutta. Lopulta
hän sortui omaan puolustukseensa. Hän sanoi: »Meidän täytyy kieltäytyä
sallimasta kotimaamme seisovan vieraan tuomioistuimen edessä ja
joutuvan vieraan lain mukaan tuomituksi. Häpeää ja kunniaa koskevien
käsitystemme ei tule riippua joka askelella tapahtuvasta vertaamisesta
vieraaseen esikuvaan. Meidän ei tule suhtautua puolustellen
syntymämaahamme, olivatpa kysymyksessä sen perintätavat ja -tiedot,
sen uskonto tai sen pyhät kirjat — meidän ei tule puolustella niitä
itseämme eikä toisia vastaan. Meidän tulee pelastaa maamme ja itsemme
häväistyksestä miehuullisesti kantamalla äidinmaamme hartioillemme
laskemat taakat, kantamalla ne voimakkaasti ja ylpein mielin».

Mieli täynnä näitä aatteita Gora alkoi uskonnollisten sääntöjen
mukaisesti kylpeä Gangesissa, suorittaa säännöllisesti aamuin ja
illoin hartaustoimituksensa, piti erikoista huolta siitä, mihin
koski ja mitä nautti, alkoipa vielä kasvattaa itselleen _tikiäkin_
[Takaraivolla oleva hiustupsu, jonka Bengalin bramaanit kasvattavat
oikeauskoisuutensa merkiksi.] Joka aamu hän kävi kunnioittavasti
tervehtimässä vanhempiansa, ja kun Mohim, jota hän oli aikaisemmin
arvelematta nimitellyt »tiskimieheksi» ja »teikariksi», nyt astui
huoneeseen, niin Gora nousi ja tervehti häntä niinkuin vanhempaa veljeä
oli tervehdittävä. Mohim ivaili Goraa uutterasti tämän äkillisen
muutoksen vuoksi, mutta Gora ei milloinkaan vastannut hänelle samalla
mitalla.

Puheittensa ja esimerkkinsä nojalla Gora keräsi ympärilleen joukon
nuoria intomielisiä. Hänen opetuksensa tuntuivat vapauttavan heidät
vastakkaisista omantunnon soimauksista. »Ei tarvitse enää puolustella
ja selitellä», sanoivat he vapautuneina huoahtaen. »Ei haittaa
ollenkaan, olemmeko hyviä vai pahoja, sivistyneitä vai sivistymättömiä,
kunhan olemme vain oma itsemme.»

Merkillinen seikka oli, ettei tämä Gorassa tapahtunut äkillinen muutos
näyttänyt Krišnadajalia miellyttävän. Hän kutsui eräänä päivänä Goran
luokseen ja sanoi: »Kuulehan, poikani, hindulaisuus on erittäin
syvällinen asia. Ei ole helppo kenen hyvänsä sukeltaa sen uskonnon
syvyyksiin, jonka suuret näkijämme ovat perustaneet. On parasta olla
siihen ollenkaan puuttumatta, ellei kykene sitä täysin tajuamaan.
Sinun mielesi ei ole vielä kypsä, ja sitäpaitsi sinua on kaiken aikaa
kasvatettu englantilaiseen tapaan. Ensimmäinen, Brahma Samadžiin
kohdistuva viehtymyksesi oli paremmin sinunlaisellesi mielelle
soveltuva. Niinpä se ei minua ollenkaan harmittanutkaan, pikemmin
siitä iloitsin. Se tie, jota nyt kuljet, ei ole ollenkaan sinun tiesi.
Pelkään, ettei se käy päinsä.»

»Mitä sanotkaan, isä?» väitti Gora vastaan. »Enkö ole hindulainen?
Ellen kykene käsittämään hindulaisuuden syvää merkitystä tänään,
kykenen sen tekemään huomenna. Ja vaikka en voisikaan milloinkaan
tavoittaa sen täyttä merkitystä, sen tie on sittenkin ainoa, jota
minun sopii kulkea. Jonkin aikaisemman hindulaisen olemassaolon ansio
on tuonut minut tällä kertaa bramaaniperheeseen, ja tällä tavoin,
syntymällä kerran toisensa jälkeen hindulaisen uskonnon ja yhteiskunnan
piiriin, olen vihdoin saavuttava päämääräni. Jos erehdyn poikkeamaan
määrätyltä ladultani, niin se merkitsee vain, että minun tulee
kaksinkertaisin ponnistuksin jälleen sille palata.»

Mutta Krišnadajal vain pudisteli päätänsä ja sanoi: »Kuulehan poikani,
pelkkä itsensä hindulaiseksi nimittäminen ei vielä merkitse sitä,
että ihmisestä tosiaankin tulee hindulainen. Helppoa on muuttua
muhamettilaiseksi, vielä helpompi kääntyä kristityksi — mutta
hindulaiseksi! Hyvä Jumala, se on aivan toinen asia!»

»Totta kyllä», vastasi Gora, »mutta koska kerran olen syntynyt
hindulaiseksi, olen ainakin päässyt kynnyksen yli. Kunhan vain pysyn
oikealla tiellä, pääsen varmaan vähitellen hyvin edistymään.»

»Pelkäänpä, poikaseni», vastasi Krišnadajal, »että tuskin saan sinua
vakuutetuksi perusteillani. Se, mitä sanot, on tavallaan aivan oikein.
Siihen uskontoon, joka sinulle todella kuuluu sinun oman _karmasi_
mukaisesti, sinun on palattava ennemmin tai myöhemmin, — kukaan ei
kykene sinua siitä estämään. Tapahtukoon Jumalan tahto! Mitäpä me
olemmekaan muuta kuin hänen välineitänsä?»

Krišnadajal osasi omaksua avosylin sekä Karman opin että luottamuksen
Jumalan tahtoon, jumaluuteen liittävän ykseystunnon ja jumaluuden
palvonnan, — osasi tehdä sen niin hyvin, ettei milloinkaan tuntenut
edes tarvetta sovittaa noita vastakkaisia asioita.



KUUDES LUKU.


Krišnadajal muisti vaimonsa pyynnön ja tuli hänen luoksensa kylvettyään
ja aterioituaan. Hän ei ollut käynyt vaimonsa huoneessa moneen päivään,
ja nyt hän levitti permannolle oman mattonsa ja istui jäykän suorana,
ikäänkuin olisi tahtonut huolellisesti erottautua ympäristöstänsä.

Anandamoji aloitti keskustelun: »Sinä tavoittelet pyhyyttä etkä huoli
kotoisista asioista, mutta minä olen sanomattomasti huolissani Goran
vuoksi.»

»Miksi niin, mitä aihetta sinulla on huolestumiseen?» kysyi Krišnadajal.

»En osaa sitä tarkoin sanoa», vastasi Anandamoji. »Mutta ajattelen,
että jos Gora jatkaa tuota hindulaisuuttansa tätä vauhtia, niin siitä
ei voi hyvä seurata — jonkinlainen onneton käänne tapahtuu aivan
varmaan. Minä varoitin antamasta hänelle pyhää bramaaninnuoraa, mutta
sinä et ollut niihin aikoihin arka, vaan sanoit: 'Eihän kappale nuoraa
voi vaikuttaa sinne eikä tänne'. Mutta nyt on kysymyksessä paljon
enemmän kuin nuorankappale. Ja miten aiotkaan määritellä rajaviivan?»

»Niinpä kyllä», murahti Krišnadajal. »Sinä tietenkin syytät yksin
minua! Mutta eikö erehdys alkujaan ollut sinun? Sinä et tahtonut
missään tapauksessa hänestä luopua. Minäkin olin niinä aikoina
kuumapäinen, en ottanut ollenkaan huomioon uskonnon vaatimuksia. Nyt en
voisi ajatellakaan sellaista asiaa!»

»Sano mitä mielit», vastasi Anandamoji. »Minä en missään tapauksessa
myönnä tehneeni mitään väärää. Muistathan, etten ole jättänyt mitään
tekemättä saadakseni oman lapsen. Tein mitä ikänä minulle ehdotettiin.
Kuinka monta pyhää loitsua lienenkään lausunut, kuinka monta amulettia
kaulassani kantanut! Niin, eräänä päivänä näin unissani tarjoavani
Jumalalle kimpun valkoisia kukkia. — Hetkisen kuluttua kukkaset
hävisivät ja niiden sijaan ilmestyi pieni lapsi, yhtä valkoinen kuin
nekin. En voi sanoa, mitä tunsin, kun sen näin, — silmiini tulvahtivat
kyynelet. Aioin juuri temmata lapsen povelleni, kun samassa heräsin.
Täsmälleen kymmenen päivän kuluttua sain Goran — Jumalan minulle
suomana lahjana. Kuinka olisinkaan voinut antaa hänet jollekin
toiselle? Olen varmaan kantanut häntä kohdussani jonkin entisen
olemassaolon aikana, suuren tuskan uhalla, ja senvuoksi hän on nyt
tullut nimittämään minua »äidiksensä». Ajattelehan, kuinka omituisella
tavalla hän luoksemme saapui! Sinä synkeänä yönä, jona kaikkialla
ympärillämme vuodatettiin verta ja me itse pelkäsimme henkeämme,
englantilainen nainen etsi suojaa talostamme. Sinä pelkäsit ottaa häntä
luoksemme, mutta minä sijoitin hänet tietämättäsi omettaan. Samana yönä
hän kuoli synnytettyään pojan. Ellen olisi hoivannut tuota orpolasta,
se ei olisi jäänyt elämään. Mitäpä sinä huolit? Sinä tahdoit jättää
hänet paterin haltuun. Minkätähden? Minkätähden olisinkaan jättänyt
hänet paterille? Oliko hän pelastanut lapsen hengen? Oliko tuo lapsen
saaminen vähemmän ihmeellinen kuin jos olisin itse hänet synnyttänyt?
Sanoitpa mitä tahansa, ellei Hän, joka lapsen minulle antoi, ota häntä
minulta pois, en hänestä milloinkaan luovu.»

»Enkö tuota kaikkea tiedä?» virkkoi Krišnadajal. »Menettelitpä Goraan
nähden miten tahansa, en ole milloinkaan ajatellut asiaan puuttua.
Minun täytyi antaa hänelle pyhä nuora, koska yhteiskunnallisten
sääntöjen mukaan oli niin meneteltävä, kun kerran olimme ottaneet hänet
pojaksemme. On ainoastaan kaksi kysymystä, jotka vielä tulee ratkaista.
Lain mukaan on Mohimilla oikeus saada kaikki, mitä omistan — joten —»

»Kukapa tahtookaan jakaa omaisuuttasi?» keskeytti Anandamoji. »Sinä
voit jättää kaikki hyvyytesi Mohimille — Gora ei vaadi mitään. Hän on
mies ja on saanut hyvän kasvatuksen. Hän kykenee ansaitsemaan mitä itse
tarvitsee; minkätähden hän tavoittelisikaan toisten omaisuutta? Minulle
taas riittää se, että hän on elossa — minä en kaipaa mitään muuta
omaisuutta.»

»Ei, en tahdo jättää häntä aivan varattomaksi», virkkoi Krišnadajal.
»Onhan olemassa minulle luovutettu maatila, — sen luulisin tuottavan
vuodessa tuhat rupiaa. Pulmallisempi on hänen naimaliittoansa koskeva
kysymys. Se, mikä on tehty, on auttamatonta, mutta minä en voi nyt
mennä pitemmälle naittamalla hänet johonkin bramaaniperheeseen —
vihoittelitpa tai et.»

»Sinä siis otaksut, ettei minussa ole omaatuntoa, koska en ole ihan
sinunlaisesi enkä pirskottele pyhän Gangesin vettä kaikkialle? Miksi
tahtoisinkaan naittaa hänet bramaaniperheeseen tai olla asiasta
vihoissani?»

»Mitä! Etkö itse ole bramaanin tytär?»

»Entäpä sitten?» vastasi Anandamoji. »Minä olen aikoja sitten lakannut
ylpeilemästä kastini vuoksi. Kun sukulaisemme pitivät melua Mohimin
naimaliitosta oikeaoppisuudesta poikkeavan käyttäytymiseni vuoksi,
pysyttelin vain loitolla virkkamatta sanaakaan. Melkein kaikki
nimittävät minua kristityksi ja miksi kaikeksi nimittänevätkään.
Minä tyydyn hyvänäkin kaikkeen, mitä he sanovat, ja vastaan heille
vain: Eivätkö kristitytkin ole ihmisiä? Jos te yksin olette Jumalan
valittuja, niin minkätähden hän onkaan sallinut teidän ryömiä
maan tomussa ensinnä Pathanin valtiaiden, sitten mongolien ja nyt
kristittyjen edessä?»

»Se on pitkä juttu», virkkoi Krišnadajal hieman kärsimättömästi.
»Sinä olet nainen etkä kykene sitä tajuamaan. Mutta on olemassa
sellainen asia, jota nimitetään yhteiskunnaksi, ja sitä et voi jättää
huomioonottamatta — sen ainakin voit ymmärtää.»

»Olisin mieluummin vaivaamatta päätäni kaikella tuolla», sanoi
Anandamoji. »Mutta sen verran ymmärrän, että jos nyt, kasvatettuani
Goran omana poikanani, alkaisin näytellä oikeauskoista, niin loukkaisin
sekä yhteiskuntaa että omaatuntoani. Vain _dharmaa_ peläten minä olen
ollut salaamatta mitään ja olen sallinut kaikkien tietää, etten noudata
oikeauskoisia menoja, ja olen kärsivällisesti sietänyt siitä minulle
koituneet ankarat sanat. On kuitenkin olemassa eräs seikka, jonka olen
salannut, ja senvuoksi pelkään alinomaa joutuvani Jumalan rangaistuksen
alaiseksi. — Kuulehan, minä ajattelen, että meidän tulisi avoimesti
ilmaista asia Goralle, kävipä miten tahansa.»

»Ei, ei!» huudahti Krišnadajal, jota ehdotus kovin säikähdytti. »Ei
minun eläessäni. Tunnethan Goran. Jos hän kerran saa kuulla totuuden,
ei voi ensinkään tietää, mitä hän tekee, ja silloin kaikki hyökkäävät
meidän kimppuumme. Sitäpaitsi aiheutuisi ikävyyksiä hallituksenkin
taholta, sillä vaikka Goran isä saikin surmansa kapinassa ja me
tiedämme hänen äitinsä kuolleen, meidän olisi kuitenkin pitänyt rauhan
palattua ilmoittaa asia viranomaisille. Jos kerran kosketamme tuota
ampiaispesää, niin uskonnolliset harjoitukseni ovat olleet ja menneet,
eikä voi ollenkaan arvata, millaisia onnettomuuksia vielä tulee
osakseni.»

Anandamoji oli vaiti, ja Krišnadajal jatkoi hetkisen kuluttua: »Goran
naimisiinmenoon nähden minulla on eräs suunnitelma. Pareš Bhattatšarja
oli minun opintotovereitani. Hän on vastikään luopunut koulun
tarkastajan virasta nauttiakseen eläkettä ja asuu nykyjään Kalkuttassa.
Hän on täysivillainen brahmo, ja minä olen kuullut talossa olevan
useita naimaiässä olevia tyttäriä. Kunhan saisimme Goran suuntaamaan
kulkunsa taloon, hän voisi muutamia kertoja siellä vierailtuaan
rakastua johonkin heistä. Sitten voimme turvallisesti jättää asian
lemmenjumalan hoiviin.»

»Mitä? Gorako lähtisi vieraaksi brahmojen luo? Ne ajat ovat olleet ja
menneet!» huudahti Anandamoji.

Hänen puhuessaan tuli huoneeseen Gora huutaen ukkosäänin: »Äiti!»,
mutta havaitessaan sitten isänsä siellä istumassa, hän vaikeni
hetkiseksi ihan hämmästyneenä. Anandamoji meni nopeasti hänen luoksensa
ja kysyi, kiintymyksen sädehtiessä hänen kasvoistaan: »Mikä on
kysymyksessä, poikani? Mitä minulta kysyt?»

»Enpä mitään erikoisen kiireellistä, jääköön toiseen aikaan.» Gora
kääntyi poistuakseen, mutta Krišnadajal pysähdytti hänet sanoen:
»Odotahan hetkinen, Gora, minulla on sinulle jotakin sanottavaa.
Minulla on eräs brahmo-ystävä, joka on hiljattain muuttanut Kalkuttaan
ja asuu Beadon Streetin läheisyydessä.»

»Onko hän Pareš Babu?» kysyi Gora.

»Kuinka hänet tunnetkaan?» kysyi Krišnadajal hämmästyneenä.

»Olen kuullut Binoilta, joka asuu lähellä hänen asumustansa», selitti
Gora.

»No niin», jatkoi Krišnadajal, »toivoisin sinun menevän häntä
tervehtimään».

Gora epäröi hetkisen, ilmeisesti jotakin mielessään harkiten, ja lausui
sitten: »Hyvä, minä menen huomenna ensi töikseni.»

Goran aulis suostumus melkoisesti hämmästytti Anandamojia, mutta
seuraavana hetkenä Gora jo sanoi: »Ei, olin unohtanut; huomenna en voi
mennä.»

»Miksi et?» kysyi Krišnadajal.

»Huomenna minun on mentävä Tribeniin.»

»Minkätähden juuri Tribeniin!» huudahti Krišnadajal.

»Huomispäivän auringonpimennyksen johdosta vietetään suuret
kylpyjuhlallisuudet», selitti Gora.

»Sinä saat minut ihan ihmeisiini, Gora», virkkoi Anandamoji.
»Eikö Ganges virtaile täällä Kalkuttassakin ja etkö voi kylpeä
täällä tarvitsematta matkata Tribeniin saakka? — Sinä olet itse
oikeauskoisuuttakin oikeauskoisempi!»

Gora poistui huoneesta mitään vastaamatta.

Gora oli päättänyt lähteä Tribeniin, koska siellä oli paljon
pyhiinvaeltajia. Gora käytti hyväkseen jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta
jättääkseen ennakkoluulonsa, asettuakseen samalle tasolle kuin hänen
kotimaansa tavallinen kansa ja voidakseen sanoa täysin vakaumuksin:
»Minä olen teidän, ja te olette minun.»



SEITSEMÄS LUKU.


Aamulla Binoi heräsi ja näki varhaisen kajasteen hohtelevan niin
puhtaana kuin pienokaisen hymy. Muutamia valkoisia hattaroita
uiskenteli määrää vailla taivaan sinessä.

Seisoessaan siinä parvekkeella palautellen mieleensä erään toisen
samanlaisen aamun onnellista muistoa hän näki Pareš Babun astelevan
hitaasti katua pitkin. Toisessa kädessä oli tulijalla keppi, toista
piteli Satiš.

Havaittuaan Binoin Satiš heti taputti käsiään ja huusi: »Binoi Babu!»
Pareš Babu katsahti hänkin ylöspäin ja näki hänet, ja Binoi kiiruhti
alas ottamaan heitä vastaan heidän astuessaan ovesta sisään.

Satiš tarttui Binoin käteen kysyen: »Minkätähden ette ole käynyt
luonamme, Binoi Babu? Lupasittehan tulla.»

Binoi laski kätensä hellästi pojan olalle ja hymyili hänelle. Pareš
Babu asetti keppinsä varovasti pöytää vasten, istuutui ja virkkoi:
»Enpä tiedä, miten olisi käynyt taanoin, ellette tullut avuksemme.
Olitte erittäin ystävällinen.»

»Siitä ei kannata puhuakaan», sanoi Binoi vaatimattomasti.

»Kuulkaahan, Binoi Babu, onko teillä koira?» kysyi äkkiä Satiš.

»Koira?» virkkoi Binoi hymyillen. »Ei, pelkäänpä, ettei ole.»

»Minkätähden ette pidä koiraa?» tiedusteli Satiš.

»Niin — enpä ole tullut sitä koskaan ajatelleeksi.»

»Minä olen kuullut», sanoi Pareš Babu tullen hänen avuksensa, »että
Satiš on käynyt täällä hiljattain. Pelkään, että hän on teitä melko
tavalla vaivannut. Hän juttelee niin innokkaasti, että hänen sisarensa
nimittävät häntä puhemyllyksi.»

Binoi vastasi: »Minäkin osaan jaaritella, kun olen sillä tuulella,
joten me tulimme varsin hyvin toimeen — eikö totta, Satiš Babu?»

Satiš kyseli, ja Binoi vastaili, mutta Pareš Babu ei puhunut paljoa.
Vain silloin tällöin hän lausui puolestaan jonkin sanasen säestellen
sitä tyynin ja tyytyväisin hymyin. Lähtöä tehdessään hän sanoi: »Meidän
talomme numero on 78; täältä se on suoraan oikealla kädellä.»

»Hän tietää varsin hyvin, missä meidän talomme on», keskeytti Satiš.
»Hän tuli kanssani ihan ovelle saakka.»

Ei ollut minkäänlaista syytä tuon vuoksi hävetä, mutta Binoi joutui
kuitenkin hämilleen, ikäänkuin hänet olisi äkkiä yllätetty.

»Te siis tiedätte, missä asumme», virkkoi vanha herra. »Jos haluatte —»

»Se on sanomattakin selvää — kunhan vain —», sopersi Binoi.

»Mehän olemme aivan läheiset naapurit», lausui Pareš Babu noustessaan.
»Olemme pysyneet näin kauan vieraina vain sen vuoksi, että asumme
Kalkuttassa.»

Binoi saatteli vieraansa kadulle ja seisoi hetkisen heitä katsellen.
Pareš Babu käveli hitaasti eteenpäin keppiinsä nojaten, ja Satiš kulki
hänen vierellään lakkaamatta jutellen.

Binoi mietti itsekseen: »En ole milloinkaan nähnyt Pareš Babun laista
vanhaa miestä. Tekee mieleni kumartaen koskettaa hänen jalkojansa. Ja
onpa Satiš viehättävä poika! Suuremmaksi ehdittyään hän on varmaan aito
mies. Hän on yhtä vilpitön kuin älykäskin.»

Vanhus ja poika saattoivat kyllä olla varsin oivalliset, mutta tämä
seikka ei kumminkaan täysin selittänyt äkillistä kunnioituksen
ja kiintymyksen puuskaa. Binoin mielentila teki kuitenkin kaiken
pitempiaikaisen tutustumisen tarpeettomaksi.

»Näin ollen», päätteli Binoi, »minun _täytyy_ käydä Pareš Babun luona,
ellen tahdo esiintyä sivistymättömänä.»

Mutta Goran puolueen Intia muistutti häntä: »Ole varuillasi! Sinun ei
pidä lähteä sinne!»

Binoi oli joka askelella totellut tuon puolueen varoituksia. Toisinaan
hänet oli vallannut epäilys, mutta hän oli sittenkin totellut. Nyt
hänessä ilmeni kapinahenkeä, sillä tuo Intia tuntui tänään pelkältä
kielteiseltä tosiasialta.

Palvelija tuli ilmoittamaan, että päivällisateria oli valmiina, mutta
Binoi ei ollut vielä ehtinyt edes kylpeä. Puolipäivä oli jo ohi,
Binoi pudisti päätänsä ja sanoi palvelijalle: »Minä en nauti tänään
päivällistä kotona; sinun ei tarvitse viipyä minun tähteni.» Sitten hän
otti sateenvarjonsa ja lähti kadulle.

Hän suuntasi kulkunsa suoraan Goran asunnolle, koska tiesi Goran joka
päivä kello kahdentoista aikaan menevän Amherst Streetin varrella
sijaitsevaan Hindulaisten Isänmaanystävien Seuran toimistoon, missä
hän vietti iltapuolen kirjoittaen innostavia kirjeitä puolueensa
jäsenille kaikkialla Bengalissa. Sinne kokoontuivat tavallisesti hänen
ihailijansa kuuntelemaan hänen lausumiansa, ja siellä tunsivat hänen
nöyrät apulaisensa suureksi kunniakseen, jos saivat häntä palvella.

Hän oli arvannut oikein: Gora oli tapansa mukaan lähtenyt toimistoonsa.
Binoi riensi melkein juoksujalkaa sisäsuojiin ja Anandamojin
huoneeseen. Anandamoji oli parhaillaan aloittamassa ateriaansa, ja
Latšmi palveli häntä viuhkoen hänelle raitista ilmaa.

»Kas, Binoi, mitä nyt?» huudahti Anandamoji ihmeissään.

»Äiti, minua vaivaa nälkä», virkkoi Binoi istuutuen hänen eteensä.
»Anna minulle jotakin syötävää.»

»Kuinka ikävää!» sanoi Anandamoji kovin hämillään. »Bramaanikeittäjäni
lähti vastikään, ja sinä —»

»Luuletko, että olen tullut syömään bramaanikokin keitoksia?» huudahti
Binoi. »Kuinka olikaan oman bramaanikokkisi laita? Minä yhdyn
ateriaasi, äiti. Latšmi, tuo minulle lasi vettä, tuothan?»

Binoi kulahdutti veden kurkkuunsa, Anandamoji haki hänelle lautasen ja
asetti hänen eteensä syötävää osoittaen sitä tehdessään mitä suurinta
huolta ja hellyyttä. Binoi söi niinkuin syö ihminen, joka on nähnyt
nälkää päiväkaudet.

Anandamoji vapautui tänä päivänä suuresta huolesta, ja kun Binoi näki
hänet onnellisena, tuntui hänen omasta mielestänsäkin vierähtävän pois
raskas paino.

Anandamoji istuutui ompelemaan. _Keja_-kukkien tuoksu täytti huoneen.
Binoi lepäsi hänen edessään, pää käsivarren varassa, unohti kaiken muun
maailman ja jutteli kuten entisinä aikoina.



KAHDEKSAS LUKU.


Tämän viimeisen sulun murruttua tulvahti Binoin sydämeen uusi
kapinallisuuden virta, ja kun hän talosta lähti, tuntui kuin hän olisi
liidellyt ilmassa — niin kevyesti koskettivat hänen jalkansa maata.
Hänen teki mieli julistaa kaikille vihdoinkin vapautuneensa niistä
kahleista, jotka olivat ylen kauan häntä sitoneet.

Kulkiessaan 78:nnen talon ohi Binoi kohtasi Pareš Babun, joka oli
tulossa vastakkaiselta taholta.

»Käykää sisään, käykää sisään», kehoitti Pareš Babu. »Olen iloinen
nähdessäni teidät, Binoi Babu.» Hän vei Binoin kadun puolella
sijaitsevaan oleskeluhuoneeseensa, jossa oli pieni pöytä, toisella
puolella puuselustainen rahi, toisella pari ruokotuolia. Seinällä
riippui värillinen Kristuksen kuva ja sitä vastapäätä Kešab Tšandra
Senin valokuva. Pöydällä oli muutamia sanomalehtiä sievästi
kokoontaitettuina lyijyisen paperinpainimen alla. Nurkassa oli pieni
kirjahylly, jossa näkyivät ylinnä Theodore Parkerin kootut teokset
riviin järjestettyinä. Kirjakaapin päällä oli vaatekappaleen peittämä
pallokartta.

Binoi istuutui, ja hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä, kun hän
ajatteli, kuka voi astua huoneeseen hänen takanansa olevasta ovesta.

Pareš Babu virkkoi: »Sutšarita käy joka aamu opettamassa erään ystäväni
tytärtä, ja kun talossa on Satišin ikäinen poika, on Satiš lähtenyt
sisarensa keralla. Minä palaan heitä saattelemasta. Jos olisin tullut
hieman myöhemmin, en varmaankaan olisi teitä tavannut.»

Tuon kuultuaan Binoi tunsi sekä helpotusta että pettymystä.

Pareš Babun kanssa oli kuitenkin helppo jutella, ja Binoi oli
keskustelun aikana piankin kertonut kaikki itseään koskevat asiat: että
hän oli orpo ja että setä ja täti elelivät maaseudulla, missä heillä
oli vähäinen maatila, että hän oli opiskellut kahden serkkunsa keralla,
joista toinen oli nyt alempana virkamiehenä piirikunnan tuomioistuimen
palveluksessa ja toinen oli kuollut koleraan. Setä oli halunnut Binoin
intendentuurivirkaan, mutta Binoita itseään sellainen elämänura ei
miellyttänyt, ja hän kulutti aikansa kaikenlaisiin hyödyttömiin
yrityksiin.

Niin kului lähes kokonainen tunti, ja kun viipyminen ilman nimenomaista
syytä olisi ollut epäkohteliasta, Binoi nousi lähteäkseen ja virkkoi:
»Valitan, etten saanut nähdä ystävääni Satišia. Pyydän ilmoittamaan,
että olen käynyt häntä tapaamassa.»

»Jos odotatte hetkisen, saatte nähdä heidät», vastasi Pareš Babu. »He
palaavat aivan kohta.»

Binoi häpesi käyttää hyväkseen tuollaista satunnaista huomautusta. Jos
olisi kehoitettu vähänkin enemmän, hän olisi jäänyt, mutta Pareš Babu
oli vähäpuheinen mies eikä koskaan ketään pakottanut, joten Binoin
täytyi lähteä. Pareš Babu sanoi vain: »Olen iloinen, jos käytte silloin
tällöin minua tapaamassa.»

Binoita ei mikään kiire kutsunut kotiin. Hän tosin kirjoitteli
sanomalehtiin, ja kaikki kiittivät hänen hyvää englantilaista
kieliparttansa, mutta nyt hän ei ollut päiväkausiin kyennyt mitään
kirjoittamaan; kun hän istuutui pöytänsä ääreen, alkoivat ajatukset
aina harhailla. Niinpä hän lähtikin nyt ilman erikoista syytä kulkemaan
vastakkaiseen suuntaan.

Hän oli kulkenut vain muutaman askelen, kun kuuli kimeän pojanäänen
huutavan: »Binoi Babu, Binoi Babu!» Katsahtaessaan hän näki Satišin
kurkistavan vaunuista ja viittovan hänelle. _Sarin_ ja valkoisen
miehustan vilahtaessa samalla näkyviin ei ollut vaikea arvata, kuka oli
toinen vaunuissa istuja.

Bengalilaiset sopivaisuussäännöt kielsivät Binoita tähyämästä
ajoneuvoihin, mutta samassa Satiš hyppäsi alas, tarttui hänen käteensä
ja kehoitti: »Tulkaa sisään, Binoi Babu.»

»Minä tulen sieltä vast'ikään», selitti Binoi.

»Mutta minä en ollut kotona, ja teidän pitää tulla uudestaan», vakuutti
Satiš.

Binoi ei kyennyt vastustamaan Satišin kehoituksia. Satiš astui sisään
vankeineen ja huusi: »Isä, minä olen tuonut Binoi Babun takaisin!»

Vanha herra tuli hymyillen huoneestaan ja sanoi: »Olette joutunut
lujiin käsiin, Binoi Babu, ja tällä kertaa ette pääse karkuun. Satiš,
mene kutsumaan sisartasi!»

Binoi astui huoneeseen. Hänen sydämensä tykytti kiivaasti. Pareš Babu
huomautti: »Te näytte olevan ihan hengästynyt. Satiš on aika villitty!»

Satišin tuodessa sisarta huoneeseen Binoi tunsi aluksi hienon tuoksun.
Sitten hän kuuli Pareš Babun sanovan: »Radha, Binoi Babu on tullut.
Muistathan hänet!»

Pelokkaasti katsahtaessaan Binoi havaitsi Sutšaritan kumartavan ja
istuutuvan tuolille häntä vastapäätä, ja tällä kertaa hän ei unohtanut
tervehdykseen vastata.

»Niin», sanoi Sutšarita, »Binoi Babu kulki ohi, ja Satiš, joka hänet
huomasi, hyppäsi heti vaunuista ja otti hänet valtoihinsa. Olitte
kenties menossa asioillenne — toivottavasti hän ei ole tuottanut teille
suurta häiriötä?»

Binoi ei ollut uskaltanut toivoa Sutšaritan sanovan mitään hänelle
henkilökohtaisesti ja oli niin hämillään, ettei kyennyt sanomaan muuta
kuin: »Ei, ei, minulla ei ollut mitään tekemistä, ja siitä ei koitunut
minkäänlaista häiriötä.»

Satiš kiskoi sisartaan hihasta ja sanoi: »_Didi_, anna minulle avain.
Minä tahdon näyttää Binoi Babulle soittolaatikkoamme.»

Sutšarita nauroi ja sanoi: »Mitä! Joko nyt? Meidän puhemyllymme ei jätä
ketään rauhaan. Kaikkien täytyy välttämättä kuunnella soittolaatikon
esityksiä, puhumattakaan muista koettelemuksista ja rasituksista. Minun
täytyy varoittaa teitä, Binoi Babu; tämän nuoren ystävänne vaatimukset
ovat kerrassaan loputtomat. Enpä tiedä, kuinka kykenette ne kaikki
tyydyttämään.»

Binoi ei kyennyt parhaalla tahdollaankaan käsittämään, kuinka olisi
voinut vastata Sutšaritalle yhtä luontevasti. Hän yritti olla
osoittamatta minkäänlaista hämminkiä, mutta ei kyennyt lausumaan muuta
kuin jotakin katkonaista: »Ei, ei — ei ollenkaan — suvaitkaa — olisin
tosiaankin iloinen.»

Satiš otti avaimet sisareltaan ja toi huoneeseen soittokoneen.
Siinä oli lasilaatikko, jonka sisäpuolella lepäsi laiva silkkisillä
aalloilla. Kun koneisto vedettiin, alkoi kaikua sävel, ja laiva keinui
sen tahtiin. Satišin säteilevä katse siirtyi laivasta Binoin kasvoihin
ja takaisin laivaan — hän tuskin kykeni hillitsemään kiihkeätä
riemastustansa.

Satišin avulla Binoin onnistui voittaa hämminkinsä, joten hän
vähitellen kykeni silmäilemään Sutšaritaa suoraan kasvoihin hänelle
puhuessaan.

Myöhemmin tuli huoneeseen eräs Pareš Babun omia tyttäriä, Lila, joka
sanoi: »Äiti pyytää teitä kaikkia tulemaan yläkerran parvekkeelle.»



YHDEKSÄS LUKU.


Yläkertaan, pylväistön yläpuolella olevalle parvekkeelle, oli katettu
valkoliinainen pöytä ja järjestetty tuoleja sen ympärille. Kamiisin
varassa kaiteen ulkopuolella oli rivi kukkaruukkuja, ja jos katsahti
alas, voi nähdä katuvierellä _siriš-_ ja _krišnatšura_-puiden
kiiltävät, sateen huuhtelemat lehvistöt.

Aurinko ei ollut vielä laskenut, sen vinot säteet valaisivat kalpeina
parvekkeen kulmaa.

Kun Pareš Babu ja Binoi saapuivat, ei siellä ollut ketään, mutta
kohta saapui Satiš kuljettaen mukanaan mustan- ja valkoisenkirjavaa
pitkävillaista terrieriä. Sen nimi oli Khude (»Pikku»), ja Satiš näytti
kaikki sen temput. Se osasi antaa kättä, taivuttaa päänsä maahan asti
ja pyytää korppua. Sen kunnian, jonka Khude siten ansaitsi, Satiš
omaksui kokonaan itsellensä. Khude ei muuten ollenkaan välittänyt
kunniasta ja kiitoksista — sille oli korppu todellisempi asia.

Toisinaan kuului viereisestä huoneesta tyttöjen rupatusta ja naurua
ja silloin tällöin miehen ääni. Tuon ilon virran ohella tuli Binoin
mieleen uusi suloinen tunto, johon sekaantui kateuden vivahdus. Hän
ei ollut milloinkaan eläessään joutunut kokemaan kotonansa-olevien
tyttöjen iloista elämää. Nyt tuo musiikki soi aivan lähellä, mutta
kuitenkin ylen kaukana hänestä. Hämmentyneen Binoi rukan oli aivan
mahdoton tarkkaavaisena kuunnella, mitä Satiš jutteli hänen vieressään.

Sitten ilmestyi näkymölle Pareš Babun puoliso, mukanaan kolme tytärtä,
ja eräs nuori mies, joka oli hänen etäinen sukulaisensa. Pareš Babun
puolison nimi oli Baroda. Hän ei ollut enää nuori, vaikka olikin helppo
havaita, että hän oli pukeutunut erikoisen huolellisesti. Hän oli
aikaisemmin elänyt aivan yksinkertaista elämää, mutta oli myöhemmin
alkanut koettaa mahdollisuuden mukaan seurata yhteiskunnassa tapahtuvaa
kehitystä. Sentähden hänen silkki_sarinsa_ kahisi voimallisesti ja
hänen korkeakorkoiset jalkineensa kopisivat. Hän koki aina pitää
tarkoin toisistaan erotettuina asioita, jotka olivat brahmolle
soveliaat, ja niitä, joita tuli karttaa. Siitä syystä hän oli muuttanut
oikeauskoisen Radharani-nimen Sutšaritaksi.

Hänen vanhimman tyttärensä nimi oli Labonja. Hän oli tanakkatekoinen,
luonnonlaadultaan hilpeä ja ystävällinen ja jutteli mielellään. Hänen
kasvonsa olivat pulleat, silmät suuret ja ihonsa tumma ja kiiltävä.
Hän itse taipui pukeutumaan huolettomasti, mutta siinä suhteessa äiti
harjoitti tarkkaa valvontaa. Hän vihasi korkeakorkoisia jalkineita,
mutta hänen täytyi niitä käyttää, ja hänen lähtiessään ulkosalle äiti
tahtoi välttämättä pyyhkäistä puuteria ja punaa hänen poskiinsa.
Tanakkuuden vuoksi oli hänen miehustansa niin tiukka, että kun hänen
äitinsä salli hänen siitä vapautua, hän oli kuin vasta pinteestään
päässyt tavarakäärö.

Keskimmäisen tyttären nimi oli Lolita. Hän oli vanhemman sisaren
ilmeinen vastakohta, pitempi ja tummaihoisempi, ihan laihakin,
noudatti omia periaatteitansa ja vaikka olikin vähäpuheinen, osasi
kuitenkin tilaisuuden sattuessa esittää sangen leikkaavia huomautuksia.
Hänen äitinsä pelkäsi häntä syvimmässä mielessään ja varoi häntä
suututtamasta.

Nuorin, Lila, oli ainoastaan kymmenen vuoden ikäinen. Hän oli oikea
huimapää, kiisteli ja taisteli alinomaa Satišin kanssa. Kiistan
aiheena oli varsinkin se seikka, kumpi heistä oikeastaan voi nimittää
Pikkua omaksensa. Jos koiran omaa mielipidettä olisi tiedusteltu,
se luultavasti ei olisi valinnut kumpaakaan herraksensa, joskin se
luultavasti piti hieman parempana Satišia, jonka kurinpito tuntui siitä
helpommin siedettävältä kuin Lilan huima hyväily.

Rouva Barodan tultua parvekkeelle Binoi nousi ja kumarsi hänelle
syvään. Pareš Babu esitteli hänet: »Tässä on se ystävämme, jonka luona
taanoin —»

»Tosiaanko!» huudahti Baroda tunnetta tulvahtaen. »Kuinka ystävällinen
olittekaan. Me olemme teille ylen kiitolliset.» Mutta Binoita tuo
kiitollisuudenilmaus hämmensi siinä määrin, ettei hän keksinyt sopivaa
vastausta.

Hänet esiteltiin myöskin sille nuorelle miehelle, joka oli saatellut
tyttöjä. Hänen nimensä oli Sudhir, ja hän oli vielä lukiossa
valmistumassa ensimmäistä akateemista arvoa varten. Hän oli
miellyttävän näköinen, kaunisihoinen, hänellä oli pienet viikset ja
lasit nenällä. Hän näytti hermostuneelta, ei voinut istua hetkeäkään
alallaan, oli alinomaa liikkeessä ja piti tyttöjä iloisella tuulella
heitä kiusoitellen ja laskien leikkiä. Tytöt pauhasivat hänelle
alinomaa, mutta eivät kumminkaan voineet tulla toimeen ilman
Sudhiriansa. Hän oli aina valmis lähtemään heidän kerallaan ostoksille
ja seuraamaan heitä sirkukseen tai eläintarhaan. Sudhirin tyttöjen
seurassa osoittama tutunomaisuus oli Binoille aivan uutta, ja tavallaan
se häntä ihan loukkasikin. Hänen ensimmäinen asiaan kohdistuva tuntonsa
oli tuomitseva, mutta muuttui kohta saaden mustasukkaisen vivahteen.

»Minä luulen nähneeni teidät jonkin kerran Brahma Samadžin
jumalanpalveluksessa», lausui Baroda johdannoksi.

Binoista tuntui, kuin hänet olisi äkkiä yllätetty jossakin rikoksen
työssä, kun hän suotta puolustelevasti myönsi pari kertaa olleensa
kuulemassa Kešab Babun saarnaa.

»Te kaiketi opiskelette lukiossa?» kysyi Baroda sitten.

»En, minä olen päättänyt opintoni.»

»Kuinka pitkälle olette opiskellut?»

»Olen suorittanut maisteritutkinnon.»

Tuo näytti herättävän Barodassa pojalle näyttävään nuorukaiseen
kohdistuvaa kunnioituksen tunnetta. Hän huokasi, katsahti Pareš Babuun
ja lausui: »Jos meidän Manumme olisi jäänyt eloon, niin hänkin olisi
nyt suorittanut maisteritutkintonsa.»

Hänen esikoisensa, Manorandžan, oli kuollut yhdeksän vuoden ikäisenä,
ja kun rouva Baroda kuuli puhuttavan jostakin nuoresta miehestä,
joka oli hyvin suoriutunut tutkinnostaan, saanut hyvän viran tai
kirjoittanut kelpo kirjan, hän heti ajatteli, että hänen poikansa olisi
eloon jääneenä tehnyt samoin.

Olipa miten hyvänsä, mutta tuon menetyksen jälkeen hän oli ottanut
erikoiseksi tehtäväkseen tutustuttaa ihmisiä kolmen tyttärensä hyviin
ominaisuuksiin. Niinpä hän nytkin käytti tilaisuutta hyväkseen
kertoakseen Binoille, kuinka uutteria tyttäret olivat, eikä myöskään
salannut häneltä, mitä heidän englantilainen opettajattarensa
oli sanonut heidän älystään ja etevistä kyvyistään. Tyttökoulun
vuositutkinnossa oli ollut läsnä varakuvernööri puolisoineen, ja
Labonja oli valittu koko koulun oppilaiden joukosta heitä seppelöimään.
Binoi sai nyt kuulla ne kiittävät sanat, jotka kuvernöörin puoliso oli
Labonjalle lausunut, vieläpä täsmälleen niiden alkuperäisessä muodossa.

Vihdoin Baroda päätti puheensa sanomalla Labonjalle: »Tuo se
kirjoneule, josta sait palkinnon, rakkaani.»

Tämä kirjaeltu papukaijan kuva oli jo esitetty kaikille perheen
sukulaisille ja tuttaville. Se oli valmistettu sanomattomalla vaivalla
ja monen kuukauden kuluessa, opettajattaren alinomaa auttaessa, joten
Labonjan käsialaa ei siinä ollut paljoakaan; mutta se oli välttämättä
näytettävä jokaiselle uudelle vieraalle.

Aluksi Pareš Babu oli esittänyt vastalauseitansa, mutta oli luopunut
niistä havaittuaan ne aivan turhiksi.

Binoin osoittaessa taideteosta katsellessaan asianomaista ihmettelyä
ja tunnustusta palvelija tuli tuomaan kirjettä Pareš Babulle. Pareš
Babu luki sen, ja hänen kasvonsa näyttivät ilahtuvan. Hän sanoi
palvelijalle: »Pyydä vierasta tänne yläkertaan.»

»Kuka hän on?» kysyi rouva Baroda.

»Vanhan ystäväni Krišnadajalin poika on tullut minua tervehtimään»,
vastasi Pareš Babu.

Binoi tunsi sydämensä sykkeen taukoavan ja kalpeni. Hän istui
kädet nyrkissä, ikäänkuin olisi valmistautunut kestämään jotakin
hyökkäystä. Hän arvasi hyvinkin, etteivät tämän perhekunnan tavat
olisi Goran mieleen ja että hän tulisi perheen jäseniä sen mukaisesti
arvostelemaan, joten hän varautui ennakolta heitä puolustamaan.



KYMMENES LUKU.


Sutšarita järjesteli käytävässä tarjotinta, jätti sen palvelijan
huostaan ja tuli istumaan parvekkeelle. Palvelijan saapuessa saapui
kohta Gorakin. Kaikkia hämmästytti hänen kokonsa ja valkea pintansa.
Otsalla hänellä oli Gangesin savesta tehty oikeauskoisuuden merkki, ja
hänen pukunansa oli karhea _dhuti_ ja vanhamallinen nuttu nuoravöineen.
Hänen jalkineensa olivat maalaismalliset, kärjet ylöspäin käyristetyt.
Hän astui sisään ikäänkuin ilmeinen kaikkeen nykyaikaiseen kohdistuvan
kapinallisuuden kuva. Binoikaan ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin
sotaisessa asussa.

Gora oli tosiaankin tänään täynnä kiihkeitä oleviin oloihin kohdistuvia
vastalauseita, ja hänellä oli siihen erikoinen syy.

Hän oli lähtenyt edellisenä päivänä höyryaluksessa Tribenin
kylpyjuhlille. Matkan varrella oli pyhiinvaeltajanaisten joukkoja,
joiden mukana oli tavallisesti pari miestä, pyrkinyt mukaan alukseen.
Kaikkien yrittäessä saada paikkaa oli aiheutunut hieman tungosta ja
tyrkkimistä, ja kun heidän jalkansa olivat mutaiset ja laivaportaana
oli liukas lankku, niin muutamat luiskahtivat ja putosivat, toisia
taas laivamiehet tahallaan tyrkkivät veteen. Monet niistä, jotka
olivat saaneet paikan aluksessa, kaipasivat kumppaneitansa. Kaiken
muun lisäksi oli vielä sateinen sää, sadekuurot kastelivat heitä, ja
kansi, jolla heidän oli istuttava, oli tahmean mudan peitossa. Heidän
kasvonsa ilmaisivat avutonta hämminkiä, heidän katseensa surkeata
pelokkuutta. He tiesivät liiankin hyvin, etteivät sellaiset heikot ja
mitättömät olennot voineet toivoa mitään apua kapteenilta enempää kuin
miehistöltäkään, joten he olivat joka hetki arkuuden ja pelon vallassa.
Gora oli ainoa, joka teki parastaan auttaakseen näitä pyhiinvaeltajia
heidän surkeassa tilassaan.

Ensimmäisen luokan kannen kaiteeseen nojaten seisoi eräs englantilainen
ja hänen vieressään oli uudenaikaistunut bengalilainen. He polttivat
sikarejansa ja naureskelivat katsellessaan väen hälinää, joka näytti
hupaiselta ilveeltä. Silloin tällöin, kun joku noista onnettomista
pyhiinvaeltajista joutui erikoisen pahaan pulaan, englantilainen
nauroi, ja bengalilainen yhtyi hänen iloonsa.

Kun oli siten kuljettu muutamia laiturinvälejä, Gora ei voinut tuota
kauemmin sietää. Hän meni yläkannelle ja lausui ukkosäänin: »Jo
riittää! Ettekö ollenkaan häpeä?»

Englantilainen vain silmäili kopeasti Goraa kiireestä kantapäähän,
mutta bengalilainen rohkeni vastata. »Häpeä?» ivaili hän. »Tietenkin
häpeän, kun näen noiden elukoiden typeryyden!»

»On olemassa pahempia petoja kuin tietämätön kansa», sinkosi Gora
hehkuvin kasvoin, — »sydämettömiä ihmisiä».

»Korjautukaa pois täältä!» vastasi bengalilainen kiihtyen. »Teillä ei
ole mitään asiaa ensimmäiseen luokkaan.»

»Ei tosiaankaan», vastasi Gora, »minun paikkani ei ole teidänlaistenne
joukossa; minä kuulun noiden pyhiinvaeltaja-parkojen seuraan. Mutta
minä varoitan teitä pakottamasta minua tulemaan uudestaan tänne teidän
luokkaanne!» Samassa hän syöksyi takaisin alakannelle.

Tuon tapahtuman jälkeen englantilainen istuutui tuoliinsa, nosti jalat
laivankaiteelle ja syventyi lukemaan romaania. Hänen bengalilainen
matkakumppaninsa yritti pari kertaa uudelleen aloittaa katkennutta
keskustelua, mutta tuloksetta. Sitten hän yritti todistaa olevansa
kaukana kansalaistensa suuresta laumasta, kutsui tarjoilijan ja
kysyi, voisiko saada paistettuja kananpoikia. Tarjoilija vastasi,
että oli vain teetä, voita ja leipää, ja bengalilainen huudahti
englanninkielellä niin äänekkäästi, että _sahib_ voi sen kuulla:
»Meidän ruumiillisia tarpeitamme tyydytetään tässä aluksessa
häpeämättömän kehnolla tavalla!» Hänen kumppaninsa ei kumminkaan
puuttunut asiaan, ja kun hetkistä myöhemmin englantilaisen sanomalehti
lennähti pöydältä ja bengalilainen kiiruhti sen nostamaan ja asettamaan
paikoilleen, hän ei saanut sanaakaan kiitokseksi.

Astuessaan maihin Tšandernagoressa _sahib_ yht'äkkiä astui Goran
luo, nosti kevyesti hattuansa ja sanoi: »Minä pyydän teiltä anteeksi
käytöstäni. Häpeän sitä itsekin.» Sitten hän riensi pois.

Goran mieltä poltti ankaran loukkauksen tunto senvuoksi, että hänen
sivistynyt maanmiehensä oli voinut muukalaisen kerällä iloita
oman kansansa surkeasta tilasta ja nauraa heille muka ylemmältä
olokannaltansa. Tämä kansa oli antautunut alttiiksi kaikenlaiselle
loukkaukselle ja röyhkeälle käytökselle, olipa johtunut niinkin kauas,
että piti aivan auttamattomana ja luonnollisena asiana, jos paremmassa
asemassa olevat kansalaiset kohtelivat sitä niinkuin kohdellaan
elukoita. Gora tiesi, että kaiken tuon perimmäisenä syynä oli kansassa
vallitseva syväänjuurtunut tietämättömyys, ja tuo ajatus sai hänen
sydämensä melkein pakahtumaan. Mutta kaikkein eniten häntä lonkkasi
se, etteivät sivistyneet henkilöt ottaneet kantaakseen tämän ikuisen
häpeän ja häväistyksen taakkaa, vaan mieluummin pitivät kunnianaan omaa
suhteellista turvallisuuttansa. Gora, joka senvuoksi tahtoi osoittaa
sellaisten sivistyneiden henkilöiden kirjaviisauteen ja orjamaiseen
sovinnaisuuteen kohdistuvaa ylenkatsettansa, oli nyt saapunut brahmon
taloon, otsalla Gangesin savesta tehty merkki ja jaloissa nuo
erikoismalliset maalaiskengät.

»Siunatkoon!» virkkoi Binoi itsekseen. »Gora on täysissä
sotavaruksissa.» Hänen sydäntään ahdisti pelkkä ajatuskin, mitä Gora
kohta sanoisi ja tekisi, ja hän itse tunsi puolestaan asianansa olevan
vyöttää itsensä puolustukseen.

Baroda-rouvan jutellessa Binoin kanssa Satišin oli ollut pakko
huvitteleida hyrrällä parvekkeen kulmauksessa, mutta kun hän sitten
näki Goran, hänen leikkiin kohdistuva mielenkiintonsa hävisi heti
olemattomiin, hän lipui hiljaa Binoin tuolin luo, katsoa tuijotti
uuteen tulijaan ja kysyi kuiskaten: »Onko hän teidän ystävänne?»

»On», vastasi Binoi.

Gora oli vain vilkaissut Binoihin; sitten hän ei ollut havaitsevinaan
hänen läsnäoloansa. Hän tervehti Pareš Babua niinkuin pitikin, veti
sitten näennäisesti ihan luontevasti tuolin hieman kauemmaksi pöydän
luota ja istuutui. Mitä naishenkilöihin tulee, vaati oikeauskoinen
sopivaisuussääntö, ettei hän saanut millään tavoin osoittaa heitä
havainneensa.

Baroda-rouva oli vast'ikään päättänyt siirtää tyttärensä pois tuon
sivistymättömän olennon läheisyydestä, kun Pareš Babu samassa esitteli
hänet vanhan ystävänsä poikana. Gora kääntyi Barodan puoleen, ja
kumarsi.

Sutšarita oli kuullut Binoin puhuvan Gorasta, mutta ei voinut käsittää,
että mies oli nyt tuossa. Ensi silmäyksellä hänessä heräsi eräänlaista
häneen kohdistuvaa harmistumisen tunnetta, koska hän ei ollut kyllin
tottunut eikä kyllin kärsivällinen sietääkseen sivistyneitä henkilöitä,
jotka saattoivat vielä kannattaa ankaraa oikeauskoisuutta.

Pareš Babu alkoi kysellä lapsuudenystävänsä Krišnadajalin vointia ja
kertoa tapahtumia heidän opiskeluajoiltansa. »Sen ajan opiskelijoiden
joukossa», hän sanoi, »me molemmat olimme pahimmat kuvainkaatajat,
mitä ajatella voitte — meissä ei ollut perintätapoihin kohdistuvan
kunnioituksen jälkeäkään — me pidimme kielletyn ravinnon nauttimista
todellisena velvollisuutenamme. Kuinka monta iltapuhdetta olemmekaan
viettäneet nauttien kiellettyjä ruokia erään muhamettilaisen
myymälässä Lukiotorin läheisyydessä ja sitten istuen sydänyöhön saakka
keskustellen, kuinka voisimme uudistaa hindulaisen yhteiskunnan!»

Baroda pisti väliin kysymyksen: »Entä millaiset ovat nykyjään ystäväsi
mielipiteet?»

»Nyt hän noudattaa tarkoin kaikkia oikeauskoisuuden määräyksiä»,
vastasi Gora.

»Eikö hän häpee itseänsä?» kysyi Baroda närkästystä tulvillaan.

»Häpeäntunne on heikon luonteen ilmaus», nauroi Gora. »Eräät henkilöt
häpeevät tunnustaa isäänsä isäkseen.»

»Eikö hän ollut aikaisemmin brahmo?» tiedusteli Baroda.

»Minä olin minäkin aikaisemmin brahmo», vastasi Gora.

»Ja nytkö uskotte jumaluuteen, jonka muoto on rajallinen?» kysyi Baroda.

»En ole niin taikauskoinen, että halveksisin rajallisia muotoja ilman
nimenomaista syytä», vastasi Gora. »Voidaanko muodon arvoa vähentää
pelkästään sitä soimaamalla? Onko kukaan kyennyt tunkeutumaan sen
salaperäiseen merkitykseen?»

»Mutta muoto on rajoitettu», keskeytti Pareš Babu leppoisin äänin.

»Mikään ei voi ilmetä olematta rajoitettu», väitti Gora. »Ääretön on
ottanut avukseen muodon tullakseen ilmeiseksi; kuinkapa se olisikaan
muuten voinut ilmestyä? Se, mikä ei jää ilmestymättä, ei voi saavuttaa
täydellisyyttä. Muodoton täydellistyy muodoissa aivan samoin kuin
ajatus täydellistyy sanoissa.»

»Tarkoitatteko, että muoto on täydellisempi kuin muodoton?» huudahti
Baroda epäillen pudistaen päätänsä.

»Ei merkitse suuria, mitä tarkoitan», vastasi Gora. »Maailman muoto ei
riipu siitä, minä mitä sanon. Jos muodoton olisi merkinnyt todellista
täydellisyyttä, niin muoto ei olisi löytänyt kaikkeudesta minkäänlaista
sijaa.»

Sutšarita toivoi sydämestään jonkun nöyryyttävän tuota julkeata
nuorukaista voittamalla hänet väittelyssä, ja hän oli suutuksissaan,
kun näki Binoin istuvan aivan rauhallisena, suutansa avaamatta. Goran
kiihkeä sävy tuntui antavan Sutšaritalle itselleen voimaa musertavaan
vastaukseen, mutta samassa toi palvelija kattilan kuumaa vettä,
ja Sutšaritan täytyi ryhtyä teetä järjestämään Binoin toisinaan
katsahtaessa kysyvästi häneen päin.

Vaikka Goran ja Binoin välillä vallitsikin suuri ero uskonnollisissa
asioissa, Binoi kuitenkin joutui ikävän tunnon valtoihin ajatellessaan,
että Gora oli tullut kutsumatta tähän brahmoperheeseen ja osoittanut
sellaista vääjäämätöntä vihamielisyyttä. Binoi ihaili sydämestään
Pareš Babun tyyntä itsensähillintää, hänen leppoista seesteisyyttänsä,
joka kykeni kohoamaan molempia kiistailevia mielipiteitä ylemmäksi —
hän ihaili sitä Goran hyökkäävän käytöksen vastakohtana. Mielipiteet
eivät ole minkään arvoisia, ajatteli hän itsekseen, paljoa parempi on
todellisen oleellistamisen hillitty tyyneys. Mitäpä merkitseekään, mikä
mielipide on oikea, mikä väärä — sisäinen saavutus on ainoa todellinen
arvo.

Keskustelun aikana Pareš Babu silloin tällöin sulki silmänsä ja painui
olemuksensa syvyyksiin — sellainen oli hänen tapansa — ja Binoi katseli
lumoutuneena sitä rauhaa, joka paistoi hänen kasvoistaan hänen siten
kääntyessään sisäänpäin. Hän tunsi suurta pettymystä havaitessaan,
ettei Goran kunnioitus virrannut kohti tuota kunnianarvoista vanhaa
miestä ja auttanut häntä hillitsemään kieltänsä.

Kaadettuaan kupposiin teetä Sutšarita katsahti kysyvästi Pareš Babuun.
Hän ei oikein tietänyt kenelle hänen oli teetä tarjottava.

Baroda-rouva loi silmäyksen Goraan ja virkkoi: »Te luultavasti ette
suostu mitään nauttimaan!»

»En», vastasi Gora päättävästi.

»Miksi ette?» tiukkasi Baroda. »Pelkäättekö kastinne menettävänne?»

»Pelkään», vastasi Gora.

»Teille siis kasti on uskon esine?»

»Onko kasti minun omaa keksintöäni, jotta voisin olla siihen uskomatta?
Koska olen yhteiskunnan jäsen, minun täytyy kunnioittaa kastiakin.»

»Pidättekö siis velvollisuutenanne totella yhteiskuntaa joka asiassa?»
kysyi Baroda.

»Kieltäytyminen yhteiskuntaa tottelemasta merkitsee sen tuhoamista»,
vastasi Gora.

»Entäpä jos se tuhoutuisikin?»

»Yhtä hyvin voisitte kysyä, mitä haittaa on siitä, vaikka sahaamme
poikki sen oksan, jolla istumme!»

»Mitä hyödyttävät nuo turhat väitteet, äiti?» huudahti Sutšarita
harmistuneena. »Hän ei tahdo nauttia ruokaa meidän seurassamme ja sillä
hyvä!»

Gora katsahti Sutšaritaan, joka Binoin puoleen kääntyen kysyi hieman
epäröiden: »Saanko —?» Binoi ei ollut eläessään juonut teetä. Hän
oli aikoja sitten lakannut nauttimasta muhamettilaisten valmistamaa
leipää, mutta tänään hän tunsi olevansa velvollinen syömään ja juomaan
mitä hänelle tarjottiin, joten hän hieman väkinäisesti katsoi suoraan
eteensä ja virkkoi: »Epäilemättä!» Sitten hän katsahti Goran kasvoihin,
joissa näkyi ivallinen hymy.

Binoi joi miehuullisesti teensä, vaikka se hänestä maistuikin
kitkerältä ja pahalta.

»Onpa hän kelpo poika, tuo Binoi!» kuului Barodan julkilausumaton
arvostelu. Hän kääntyi selin Goraan ja keskitti koko huomionsa
Binoihin. Sen havaittuaan Pareš Babu hiljaa siirsi tuolinsa Goran luo
ja alkoi jutella hänen kanssaan erikseen, matalalla äänellä.

Ilmoitettiin uusi vieras tulevaksi. Kaikki tervehtivät häntä Panu
Babun nimellä, vaikka hänen nimensä todellisuudessa oli Haran-tšandra
Nag. Omassa tuttavapiirissään häntä pidettiin erinomaisen oppineena
ja älykkäänä, ja vaikka mitään varmaa ei ollut lausuttu puolelta
eikä toiselta, leijui kuitenkin ikäänkuin ilmassa se ajatus, että
hän ja Sutšarita menisivät naimisiin. Miehessä oli ilmeisesti
sellainen viehtymys, ja Sutšaritaa kiusoittelivat hänen tyttöystävänsä
lakkaamatta asian johdosta.

Haran oli opettajana eräässä koulussa, ja Baroda-rouva ei pitänyt tuota
pelkkää koulumestaria suurenkaan arvoisena. Hän puolestaan olisi ollut
aivan yhtä iloinen, ellei Haran olisi rohjennut lähestyä yhtäkään hänen
tytärtänsä. Barodan unelmien vävypojat olivat tarmokkaita vaeltavia
ritareita, joiden ainoana päämääränä tuli olla johonkin hallinnolliseen
virkaan pääseminen.

Sutšaritan tarjotessa Haranille teekuppia Labonja loi häneen
turvallisen matkan päästä merkitsevän silmäyksen ja suipisti suunsa
hymyyn.

Tuo ei jäänyt Binoilta havaitsematta, sillä tämän lyhyen ajan kuluessa
hänen katseensa oli muuttunut tavallaan erinomaisen virkuksi ja
teräväksi, vaikka hän ei aikaisemmin ollut suinkaan ollut kuuluisa
huomiokyvystänsä. Binoista tuntui siltä, kuin Sallimus olisi menetellyt
väärämielisesti liittäessään nuo kaksi henkilöä, Haranin ja Sudhirin,
niin läheisesti perheen elämään, että tytöt heidän tähtensä salaa
toisilleen viittailivat.

Sutšaritan mieleen Haranin saapuminen sytytti toivon kipinän. Kunhan
tämä uusi taistelija pystyisi kukistamaan tuon korskan valloittajan
maan tomuun, niin hän, Sutšarita, tuntisi saaneensa koston. Muulloin
Haranin väittelyhalu häntä ainoastaan ärsytti, mutta tänään hän
tervehti sanaista ritariansa iloiten ja jakoi hänelle tuhlaten teetä ja
leivoksia, jotteivät voimat pettäisi taistelun tuoksinassa.

»Panu Babu, tässä on meidän ystävämme —», aloitti Pareš Babu.

Mutta Haran katkaisi asian lyhyeen sanomalla: »Minä tunnen hänet varsin
hyvin! Hän oli erääseen aikaan Brahma Samadžimme intomielinen jäsen.»
Samassa hän kääntyi toisaalle ja syventyi yksinomaan teekuppiinsa.

Siihen aikaan oli ainoastaan pari bengalilaista suorittanut
siviilivirkoihin oikeuttavan tutkinnon, ja Sudhir kuvaili, kuinka eräs
heistä oli otettu vastaan palatessaan kotiin Englannista.

»Mitäpä se merkitsee», virkkoi Haran. »Miten hyvin bengalilaiset
suoriutunevatkin tutkinnoistansa, heistä ei kuitenkaan koskaan
tule hyviä hallintoviranomaisia.» Ja todistaakseen, ettei yksikään
bengalilainen sellaiseen toimeen kykene, hän alkoi kaunopuheisesti
kuvailla bengalilaisen luonteen puutoksia ja heikkouksia.

Goran kasvot punastuivat huomattavasti tuon esityksen jatkuessa, mutta
vihdoin hän puhkesi puhumaan, mahdollisuuden mukaan hilliten jyrisevää
ääntänsä: »Jos tuo on vilpitön mielipiteenne, ettekö häpee istua
kaikessa rauhassa tämän pöydän ääressä voileipäänne popsien?»

»Mitä minun siis pitää mielestänne tehdä?» kysyi Haran ihmeissään
kohottaen kulmakarvojansa.

»Joko yrittää poistaa noita vikoja bengalilaisen luonteesta tai hirttää
itsenne!» vastasi Gora. »Onko tosiaankin niin helppo sanoa, ettei
meidän kansamme milloinkaan kykene mihinkään? Ihmettelenpä, ettei pala
takerru kurkkuunne!»

»Eikö minun täydy lausua ilmi totuutta?» kysyi Haran.

»Suokaahan anteeksi», jatkoi Gora kiihkeästi, »mutta jos tosiaankin
uskoisitte, mitä sanotte, ette olisi niin kielevästi asiaanne
esittänyt. Se virtailee niin vuolaana huuliltanne sen vuoksi, että
tiedätte sen vääräksi. Kuulkaahan, Haran Babu, väärämielisyys on synti,
väärä arvostelu sitäkin suurempi synti, mutta eipä ole montakaan
syntiä, joka olisi verrattavissa oman kansan häväisemiseen!»

Haranin mieltä kuohutti nouseva viha, ja kun Gora vielä lisäsi:
»Luuletteko te olevanne ainoa parempi henkilö kaikkien kansalaistanne
joukossa, luuletteko, että teillä yksin on lupa pauhata heitä vastaan
ja että meidän muiden on esi-isiemme nimessä tyynesti alistuttava
teidän tuomioonne?», niin Haranin kävi mahdottomaksi luopua
väitteestään, ja hän alkoi soimata bengalilaisia entistäkin enemmän.
Hän viittasi moniin bengalilaisessa yhteiskunnassa vallitseviin
huonoihin tapoihin ja sanoi, ettei koko rodusta voinut toivoa mitään,
niin kauan kuin nuo tottumukset olivat vallitsemassa.

»Sen, mitä tässä kerrotte huonoista tottumuksista», virkkoi Gora
ylenkatseellisesti, »olette oppinut englantilaisista kirjoista — te
ette tiedä asiasta mitään oman kokemuksenne nojalla. Kun kykenette
tuomitsemaan kaikkia englantilaisten huonoja tapoja ja tottumuksia yhtä
vilpittömin närkästyksen tuntein, niin teillä on lupa puhua niinkuin
puhutte.»

Pareš yritti vaihtaa puheenaihetta, mutta kiukustunutta Harania oli
mahdoton hillitä. Sillävälin laski aurinko, taivaalla hehkui pilvien
lomitse tulviva illan rusotus, ja sanakahakan melskeestä huolimatta
tuntui Binoin sydämessä soivan jokin lempeä sävel.

Oli tullut Pareš Babun iltahartauden aika, hän poistui parvekkeelta,
meni puutarhaan ja istuutui _tšampak_-puun alle.

Barodassa oli Gora herättänyt ilmeistä vastenmielisyyttä, Haran ei
ollut hänkään hänen suosikkinsa, joten hän kauemmin voimatta sietää
heidän väittelyänsä kääntyi Binoin puoleen ja sanoi: »Tulkaa, Binoi
Babu, mennään sisään.» Ja Binoi ei voinut riittävässä määrin osoittaa
kiitollisuuttaan siten hänen osakseen tulleesta erikoisesta suosiosta
muuten kuin nöyrästi seuraamalla Baroda-rouvaa.

Baroda kutsui tyttärensä myötänsä, ja Satiš, joka ei voinut toivoa
keskustelun tulevan päätökseen, poistui hänkin koirineen.

Baroda käytti hyväkseen tilaisuutta kertoakseen Binoille juurta jaksain
tytärtensä hyvistä ominaisuuksista ja virkkoi Labonjalle: »Tuohan
albumi, kultaseni, ja näytä sitä Binoi Babulle, tuothan?»

Labonja oli siinä määrin tottunut näyttämään albumia viimeksi
saapuneelle vieraalle, että aina odotti tuota kehoitusta ja oli
tuntenut suoranaista pettymystä havaitessaan keskustelun venyvän
loputtoman pitkäksi.

Avatessaan albumin Binoi havaitsi, että siihen oli kirjoitettu muutamia
Mooren ja Longfellow'n englanninkielisiä runoja. Suuret kirjaimet ja
runojen otsakkeet olivat koristeelliset, ja käsiala oli erinomaisen
siistiä ja huolellista. Binoin ihailu oli aivan vilpitöntä, sillä niinä
aikoina ei ollut suinkaan mikään vähäinen ansio, jos tyttö osasi niin
hyvin jäljentää englantilaisia runoja.

Havaittuaan Binoin riittävässä määrässä lumoutuneen Baroda-rouva
kääntyi toisen tyttärensä puoleen sanoen: »Lolita, kultaseni, etköhän
lausu —»

Mutta Lolita vastasi erittäin varmasti: »En, äiti, minä en tosiaankaan
voi, en muista kunnolla» ja kääntyi katselemaan ulos ikkunasta.

Baroda selitti Binoille, että Lolita muisti lausuttavansa varsin hyvin,
mutta oli niin vaatimaton, ettei tahtonut asettaa kykyjänsä näytteille.
Hän sanoi, että oli ollut niin laita hänen lapsuudestansa saakka, ja
kertoi väitteensä tueksi pari Lolitan huomattavaa saavutusta. Hän
lisäsi vielä, ettei kelpo Lolita itkenyt milloinkaan, vaikka sattui
loukkaamaan itseänsä, ja totesi hänen siinä suhteessa tulleen isäänsä.

Sitten tuli Lilan vuoro. Kun häntä kehotettiin lausumaan, hän aluksi
nauraa kihersi, mutta kerran alkuun päästyään hän oli kuin vedetty
kello ja lasketteli yhteen menoon »Tuiki, tuiki, tähtönen», ilmeisesti
ollenkaan lausumansa sisällystä tajuamatta.

Lolita, joka tiesi, että seuraavana ohjelmanumerona oli lauluesitys,
poistui huoneesta.

Ulkona oli väittely nyt kiihtynyt kuumimmilleen. Haran oli lakannut
esittämästä minkäänlaisia perusteita ja viskeli arvelematta mitä
purevimpia sanoja. Sutšarita, jota hävetti ja suututti Haranin
hillittömyys, ryhtyi puolustamaan Goraa, ja tuo seikka ei suinkaan
lisännyt Haranin mielenrauhaa eikä ollut omansa häntä tyynnyttämään.

Illan taivasta alkoivat pimentää sankat sadepilvet. Kadulta kuului
jasmiinikimppujen kaupustelijoiden tuttuja huutoja. Puiden lehvien
välitse näkyi kiiltomatojen väike, ja syvä varjo tummensi läheisen
lammikon pintaa.

Binoi ilmaantui nyt parvekkeelle sanomaan hyvästi, ja Pareš Babu
virkkoi Goralle: »Tulkaa meillä käymään, milloin haluatte. Krišnadajal
oli kuin oma veljeni, ja vaikka mielipiteemme nykyjään eroavatkin ja
me emme koskaan näe toisiamme emmekä kirjoita toisillemme, on poikaiän
ystävyys sittenkin osa lihaamme ja vertamme. Senvuoksi tunnen teidät
erittäin läheiseksi henkilöksi.»

Pareš Babun tyyni ja lämmin ääni vaikutti kuin taika tyynnyttäen Goran
mielen hyökkäävää kiihkeyttä. Tullessaan Gora ei ollut tervehtinyt
vanhusta kovinkaan kunnioittavasti, mutta nyt lähtiessään hän kumarsi
todellisen kunnioituksen tuntein. Sutšaritaan hän ei kiinnittänyt
vähintäkään huomiota, sillä hän olisi katsonut menetelleensä äärettömän
sopimattomasti, jos olisi pienimmälläkään ilmeellään osoittanut
huomanneensa hänen läsnäolonsa. Binoi kumarsi syvään Pareš Babulle,
nyökkäsi kevyesti vastaukseksi Sutšaritan nyökkäykseen ja riensi sitten
Goran jälkeen, ikäänkuin olisi hieman hävennyt menettelyänsä.

Jäähyväismuodollisuuksia välttääkseen oli Haran mennyt sisäsuojiin
ja käänteli pöydällä lepäävän virsikirjan lehtiä; mutta molempien
vieraiden poistuttua hän kiiruhti takaisin parvekkeelle ja sanoi
Pareš Babulle: »Hyvä herra, on tuskin oikein esitellä tyttöjä kenelle
tahansa.»

Sutšarita harmistui tuosta niin, ettei kyennyt enää salaamaan
tunteitansa, vaan virkkoi: »Jos isä olisi noudattanut tuota neuvoa,
emme olisi milloinkaan tutustuneet teihin!»

»Asia on niinkuin olla pitääkin, jos rajoitutte omaan piiriinne
kuuluviin henkilöihin», selitti Haran.

Pareš Babu naurahti. »Te tahdotte meidän palaavan takaisin
_zenana_-järjestelmään [se sulkee naiset elämään eristettyinä omissa
suojissaan, _Zenanassa_] rajoittamalla seurustelumme oman seurakuntamme
keskuuteen. Minä puolestani olen sitä mieltä, että tyttöjen tulee
seurustella kaikenlaisia eri mielipiteitä kannattavien henkilöiden
kanssa, koska he muuten jäävät ehdottomasti ahdasmielisiksi.
Minkätähden sillä tavoin valikoisimme?»

»En ole milloinkaan sanonut, ettei heidän pidä joutua tekemisiin
erilaisia mielipiteitä kannattavien henkilöiden kanssa», vastasi
Haran. »Mutta nuo eivät edes tiedä, kuinka heidän on kohdeltava
naishenkilöitä.»

»Niin ei ole laita», huomautti Pareš. »Se, mitä te pidätte hyvän
käytöksen puutteena, on pelkkää ujoutta — ja elleivät he tule naisten
seuraan, ei asia milloinkaan korjaudu.»



YHDESTOISTA LUKU.


Haran oli erikoisen mielellään tahtonut osoittaa Goralle sen sijan,
joka hänelle kuului, ja kohottaa voiton lipun itsensä Sutšaritan
nähden, ja aluksi oli Sutšaritakin sitä toivonut. Mutta asia
kehittyikin aivan vastakkaiseksi. Sutšarita ei voinut olla yhtä
mieltä Goran kanssa yhteiskunnallisista ja uskonnollisista asioista,
mutta oman rodun kunnioittaminen ja kansalaisiinsa kohdistuva
kiintymys oli hänessä luontaista, ja vaikka hän ei ollutkaan koskaan
ennen keskustellut maansa oloista hänen mielessään heräsi kuitenkin
myötätuntoinen kaiku, kun hän kuuli kansakuntaansa soimattaessa
Goran jyrisevän vastalauseen. Hän ei ollut milloinkaan ennen kuullut
kenenkään puhuvan niin vakuuttavasti ja voimakkaasti äidinmaasta.

Kun Haran sitten kavalasti hyökkäsi toisten kimppuun heidän mentyänsä
nimittäen Binoita ja Goraa kömpelöiksi ja sivistymättömiksi, Sutšaritaa
jälleen kuohutti sellainen halpamaisuus ja hän kääntyi jälleen heitä
puolustamaan.

Goraan kohdistuvat vastatunnot eivät suinkaan olleet kokonaan hänestä
hälvenneet. Vielä nytkin hänen hyökkäävän maalaismainen asunsa jossakin
määrin häntä loukkasi. Sutšarita ymmärsi, että tuossa vastalauseitaan
esittävässä oikeauskoisuudessa oli uhittelun henkeä, ettei siinä ollut
todellisen vakaumuksen luontevuutta, ettei se saanut täyttä tyydytystä
omasta uskostansa ja että se oli omaksuttu kiukun ja julkeuden tuntein
toisten loukkaamiseksi.

Tekipä Sutšarita sinä iltana mitä tahansa, nauttipa hän ateriaansa
tai kertoipa satuja Lilalle, aina tuntui hänen olemuksensa syvyydessä
jäytävä tuska, joka ei antanut hänelle rauhaa. Oas voidaan irroittaa
ainoastaan siinä tapauksessa, että tiedetään, missä se on, ja Sutšarita
istui yksin parvekkeella yrittäen paikallistaa sitä oasta, joka
häntä kiusasi. Siinä viileässä pimeydessä istuen hän koki tyynnyttää
sydämensä odottamatonta kuumetta, mutta turhaan. Se epämääräinen
taakka, jota hän kantoi, sai hänen mielensä niin apeaksi, että hänen
teki mieli itkeä, mutta kyynelet eivät totelleet.

Olisi kerrassaan järjetöntä otaksua Sutšaritan joutuneen niin apealle
mielelle ainoastaan siitä syystä, että talossa oli käynyt tuntematon
nuori mies, otsassa uhittelevan ilmeinen kastimerkki, tai senvuoksi,
ettei ollut käynyt päinsä saattaa häntä tappiolle väittelyssä ja
kukistaa hänen ylpeyttänsä maan tomuun. Sutšarita jätti tuon selityksen
huomioonottamatta, koska piti sitä aivan mahdottomana. Sitten hänen
kasvoihinsa levisi häpeän puna, kun todellinen syy vähitellen alkoi
hänelle selvitä. Hän oli istunut pari kolme tuntia vastapäätä tuota
nuorta miestä, olipa silloin tällöin pitänyt hänen puoltansakin
väittelyssä, mutta vieras ei ollut hänestä vähääkään välittänyt
eikä lähtiessään edes ollut häntä havaitsevinaan. Sutšaritalle kävi
epäilemättömän selväksi, että tuo täydellinen välinpitämättömyys oli
häntä syvästi loukannut. Binoikin oli osoittanut arkuutta joka on
varsin luonnollinen niissä, jotka eivät ole tottuneet naisseuraan,
mutta hänen arkuutensa oli ollut pelkkää vaatimatonta, pelokasta
ujoutta, josta Gorassa ei ollut jälkeäkään.

Minkätähden olikaan Sutšaritan niin vaikea sietää tuota Goran ankaraa
välinpitämättömyyttä tai suhtautua siihen ylenkatseellisesti? Hän
tunsi olevansa valmis häpeäänsä kuolemaan muistaessaan, ettei
sellainen välinpitämättömyys ollut voinut pidättää häntä puuttumasta
keskusteluun. Kerran, kun hän oli kiihtynyt Haranin käyttäessä
sopimatonta puhetapaa, Gora tosin oli häneen katsahtanut. Katseessa
ei ilmeisesti ollut arkuuden jälkeäkään, mutta ei näyttänyt kovinkaan
selvältä, _mitä_ siinä oikeastaan oli. Lieneekö hän ajatellut
Sutšaritan olevan julkean tai tahtovan asettaa itseänsä näytteille
siten kutsumatta yhtyessään miesten keskusteluun? Mutta mitäpä
merkitsivätkään hänen ajatuksensa? Ei mitään; mutta Sutšaritan kipeä
tunto ei sittenkään ottanut haihtuakseen. Hän yritti parhaansa
mukaan unohtaa kaikki, pyyhkiä koko asian muististansa, kumminkaan
kykenemättä. Sitten hän tunsi Goraan kohdistuvaa suuttumusta ja koki
syvästi halveksia häntä, tuota julkeata, taikauskoista nuorukaista,
mutta tunsi itsensä sittenkin nöyryytetyksi palauttaessaan muistiinsa,
kuinka järkähtämättömästi häntä oli silmäillyt tuo valtavan suuri mies,
jonka ääni pauhasi kuin ukkonen, ja niin hänen oli kerrassaan mahdoton
säilyttää omaa arvokasta asennettansa.

Omien ristiriitaisten tunteittensa kiduttamana Sutšarita istui yksinään
myöhään yöhön. Valot oli sammutettu, ja kaikki olivat vetäytyneet
levolle. Hän kuuli ulko-ovea suljettavan ja tiesi siitä, että
palvelijat olivat päättäneet työnsä ja valmistautuivat hekin menemään
levolle.

Samassa tuli parvekkeelle Lolita yöasussaan. Hän ei virkkanut mitään,
menihän vain suojakaiteen luo ja pysähtyi siihen. Sutšarita hymyili
itsekseen, sillä hän ymmärsi Lolitan olevan häneen suutuksissa, koska
oli luvannut nukkua hänen kerallaan ja oli kokonaan asian unohtanut.
Mutta pelkkä unohtamisen tunnustaminen ei olisi riittänyt Lolitaa
tyynnyttämään — rikos oli juuri siinä, että hän oli voinut asian
unohtaa. Ja Lolita ei ollut niitä tyttöjä, jotka muistuttavat annetusta
lupauksesta. Hän oli päättänyt pysyä vuoteessa, mitenkään ilmaisematta
loukkaantuneensa, mutta ajan kuluessa hänen pettymyksensä tuntui yhä
tuimemmalta, kunnes hän ei enää kyennyt sitä sietämään, vaan lähti
vuoteestaan aivan rauhallisesti osoittaakseen olevansa vielä valveilla.

Sutšarita nousi, meni hitain askelin Lolitan luo, syleili häntä ja
sanoi: »Rakas Lolita, älä ole minulle vihainen.»

Mutta Lolita siirtyi loitommaksi mutisten: »Vihainen? Minkätähden
olisinkaan vihainen? Älä huoli häiriytyä.»

»Tule, kultaseni, mennään levolle», kehoitteli Sutšarita tarttuen hänen
käteensä.

Mutta Lolita pysyi hievahtamatta paikallaan, kunnes Sutšarita vihdoin
veti hänet mukanaan makuusuojaan.

Silloin Lolita vihdoin kysyi tukahtuvin äänin: »Minkätähden olet
valvonut niin kauan? Etkö tiedä, että kello on jo yksitoista? Minä olen
kuullut kaikki lyönnit, ja nyt sinä olet niin väsynyt, ettet jaksa
ollenkaan jutella.»

»Mieleni on kovin apea, kultaseni», sanoi Sutšarita vetäen hänet
lähemmäksi.

Kun syyllisyys oli tunnustettu, Lolitan närkästys haihtui, ja hänen
mielensä kääntyi kohta leppoisaksi.

»Ketä oletkaan ajatellut istuessasi täällä yksin koko ajan, _didi_?
Panu Babuako?» kysyi hän.

»Mitä joutavia!» huudahti Sutšarita moittivin elein.

Lolita ei voinut sietää Panu Babua. Hän ei edes kiusoitellut Sutšaritaa
hänen tähtensä niinkuin toiset tytöt. Se ajatuskin, että Haran saisi
Sutšaritan puolisokseen, herätti Lolitassa raivoisia tunteita.

Hetkisen vaiettuaan Lolita aloitti jälleen: »Kuinka viehättävä mies
onkaan Binoi Babu, eikö totta, _didi?»_ Ja täytyypä myöntää, että tuo
kysymys pyrki hieman ottamaan selkoa siitä, mitä Sutšaritan mielessä
liikkui.

»Niin, kultaseni, Binoi Babu näyttää sangen miellyttävältä henkilöltä»,
kuului vastaus.

Tuo ei kumminkaan sointunut Lolitan odotuksiin, joten hän jatkoi:
»Mutta sano mitä tahansa, _didi_, tuo Gourmohan Babu on kerrassaan
sietämätön. Millainen ruma ihonväri ja kuinka järeät piirteet! Ja
sellainen omahyväinen otus! Kuinka hän sinuun vaikutti?»

»Hän on aivan liian oikeauskoinen minua miellyttääkseen», vastasi
Sutšarita.

»Ei, ei. Se ei haittaisi», huudahti Lolita. »Onhan setäkin
oikeauskoinen — mutta se on toinen asia — en osaa oikein sanoa, mitä
tarkoitan.»

»Niin, tosiaankin toinen asia!» nauroi Sutšarita, ja kun hän jälleen
muisteli Goran korkeata valmista otsaa ja siihen kiinnitettyä
kastimerkkiä, hänen vihansa leimahti jälleen ilmi, sillä olihan Gora
siten julistanut kaikille julkeasti: »Minä en kuulu teidän joukkoonne!»
Ainoastaan tuon suunnattoman ylpeyden maan tasalle kukistaminen olisi
voinut tyynnyttää hänessä elävää kärsityn häväistyksen tunnetta.

Vähitellen keskustelu hiljeni, ja he vaipuivat uneen. Kahden aikaan
Sutšarita heräsi ja kuuli sateen valuvan virtoina. Huoneen nurkassa
oleva lamppu oli palanut loppuun, ja silloin tällöin näkyi salaman
välkähdys moskiittiverkon läpi. Yön hiljaisuudessa ja pimeydessä,
taukoamattoman sateen soidessa korviin, Sutšarita tunsi mielensä
apeaksi. Hän käännähteli kyljeltä toiselle, yrittäen päästä uneen,
ja silmäili kadehtien Lolitaa, joka nukkui sikeästi. Mutta uni ei
suostunut tulemaan.

Sutšarita kiusaantui, nousi ja lähti ovelle, avasi sen ja katseli
katolle, josta tuulenpuuskat heittivät sateen räiskettä hänen
kasvoihinsa. Kaikki illan tapahtumat palasivat yksin erin hänen
mieleensä. Goran kasvot, joissa hehkui innostus ja joita laskevan
auringon säteet valaisivat, välähtivät näkyviin, ja kaikki ne väitteet,
jotka hän oli kuullut, mutta unohtanut, kaikuivat nyt jälleen hänen
kuuluviinsa Goran syvän, väkevän äänen lausumina.

Sanat kaikuivat jälleen Sutšaritan korvissa: »_Minä_ kuulun niiden
puolueeseen, joita _te_ nimitätte sivistymättömiksi. Se, mitä _te_
nimitätte taikauskoksi, on _minun_ uskoni! Ellette te rakasta
kotimaatanne ja asetu oman kansanne puolelle, minä en salli teidän
lausua yhtäkään maa-äitiimme kohdistuvaa solvauksen sanaa.» —
Siihen oli Haran vastannut: »Kuinka voi sellainen mielenasenne
edistää maassamme suoritettavaa uudistustyötä?» Gora oli jyrissyt:
»Uudistustyötä? Se voi vielä hieman odottaa. Uudistuksia tärkeämmät
ovat rakkaus ja kunnioitus. Uudistus syntyy itsestään, sisäistä tietä,
kunhan olemme yhdistynyt kansakunta. Teidän eristäytymispolitiikkanne
murtaisi maan sadoiksi kappaleiksi. Koska maamme on täynnä taikauskoa,
niin teidän, ei-taikauskoisten, täytyy muka säilyttää ylemmyytenne ja
pysytellä loitolla! Minä puolestani toivon korkeimpana halunani aina
olevan, etten milloinkaan eristäydy toisista, en etevämmyydenkään
kiusasta! Kunhan saavutamme vihdoin todellisen ykseyden, niin Hän,
joka on Jumala, ja meidän kotimaamme ratkaiskoon, mitä oikeauskoisista
menoistamme tulee säilyttää, mitä hävittää.»

Haran oli huomauttanut: »Maa on täynnä nimenomaan sellaisia tapoja
ja tottumuksia, jotka ehkäisevät ykseytymistä.» Gora oli vastannut:
»Jos otaksutte, että on kitkettävä pois kaikki huonot tavat ja
tottumukset, ennenkuin maamme voi ykseytyä, menettelette niinkuin
se, joka valtameren yli pyrkiessään alkaa äyskärillään valtamerta
tyhjentää. Luopukaa kaikesta ylpeydestänne ja ylenkatseestanne ja
liittykää sydämessänne nöyrästi kaikkiin, niin rakkautenne voittaa
tuhannet puutokset ja pahuudet. Jokaisessa yhteiskunnassa on vikoja ja
heikkouksia, mutta jos kansan jäseniä liittävät toisiinsa rakkauden
siteet, niin he kykenevät vastustamaan kaikkea myrkytystä. Mädän
aiheuttaja piilee aina ilmassa, mutta teidän vielä eläessänne se ei
teihin tehoa, — ainoastaan kuolleet olennot mätänevät. Tahdon teille
huomauttaa, ettemme alistu ulkoapäin tuleviin uudistusyrityksiin,
suoritittepa niitä te tai vieraat lähetyssaarnaajat.»

»Miksi niin?» oli Haran kysynyt, ja Gora oli vastannut: »Syy on aivan
riittävä. Me suostumme ottamaan ojennusta vanhemmiltamme, mutta
kun poliisi sitä tyrkyttää, koituu asia pikemmin herjaukseksi kuin
parannukseksi, ja me vain heikennämme itseämme siten menetellen.
Tunnustakaa itsenne ensin heimolaisiksemme ja tulkaa sitten olojamme
uudistamaan; muussa tapauksessa antamanne hyväkin neuvo koituu meille
vain vahingoksi.»

Niin Sutšarita palautti mieleensä Goran lausumain kaikkia
yksityiskohtia, ja hänen niin tehdessään hänen sydäntänsä ahdisti
yhä enemmän. Vihdoin hän palasi uupuneena vuoteeseen, painoi kätensä
silmilleen, yritti häivyttää noita ajatuksia ja päästä uneen; mutta
hänen kasvonsa ja korvansa olivat kuin tulessa, ja hänen mielessään
parveilivat ristiriitaiset ajatukset.



KAHDESTOISTA LUKU.


Lähdettyään Pareš Babun luota ja tultuaan kadulle Binoi sanoi: »Voisit
astella hieman hitaammin, Gora, vanha veikko; sinulla on pitemmät
sääret, ja ellet hillitse vauhtiasi, niin ihan hengästyn yrittäessäni
pysytellä mukanasi.»

»Minä tahdon kävellä tänä iltana yksin», vastasi Gora, »minulla on
paljon ajateltavaa». Hän kulki eteenpäin nopeasti kuten ainakin.

Binoi tunsi itsensä syvästi loukatuksi. Goraa vastaan kapinoidessaan
hän oli tänään poikennut tavallisesta säännöstänsä ja olisi tuntenut
helpotusta, jos Gora olisi häntä sättinyt. Myrsky olisi hälventänyt
heidän elinkautisen ystävyytensä yllä lepäävän painostavan ilman, ja
hän olisi voinut jälleen hengittää vapaasti.

Binoi ei voinut ajatella, että Goraa sopi moittia, vaikka hän
vihoissaan meni menojansa, mutta nyt oli heidän pitkäaikaisen
ystävyytensä kestäessä ensi kerran ilmaantunut todellinen erimielisyys,
ja Binoin sydän tuntui raskaalta, kun hän siinä asteli synkässä yössä,
tummien ukonpilvien silloin tällöin jyrähdellessä. Näytti siltä, kuin
hänen elämänsä olisi äkkiä poikennut ladultansa ja lähtenyt kulkemaan
uuteen suuntaan. Pimeässä oli Gora kulkenut toista tietä, hän toista.

Kun hän seuraavana aamuna heräsi, hänen mielensä oli kevyempi.
Hänestä tuntui, että hän oli illalla aiheuttanut itselleen
turhaa levottomuutta, ja nyt, aamuhetkenä, eivät nuo kaksi
asiaa, Goran ystävyys ja Pareš Babun tuttavuus, näyttäneet kovin
yhteensointumattomilta. Hän hymyilikin ajatellessaan, kuinka tärkeältä
asia oli näyttänyt ja kuinka onnettomaksi hän oli itsensä tuntenut
edellisenä iltana.

Niin hän heitti liinan hartioillensa ja lähti siekailematta Goran
luo. [Alaruumista verhoava _dhuti_ ja yläruumiin peitteenä oleva
tunikka muodostavat tavallisen bengalilaisen kotipuvun; lisäksi tulee
hartialiina ulos lähdettäessä.] Gora oli alakerrassa lukemassa. Hän
oli ikkunasta nähnyt Binoin tulevan, mutta ei kohottanut katsettansa
Binoin astuessa huoneeseen. Binoi ei virkkanut mitään, ottihan vain
sanomalehden Goran kädestä.

»Luulenpa, että erehdytte», huomautti Gora kylmästi. »Minä olen
Gourmohan — taikauskoinen hindulainen.»

»Erehdys on kenties sinun tahollasi», vastasi Binoi. »Minä olen
Binoi-bhusan, samaisen Gourmohanin taikauskoinen ystävä.»

»Mutta Gourmohan on niin auttamaton, ettei hän koskaan puolustele
taikauskojansa kenenkään edessä.»

»Binoi on samanlainen. Mutta hän ei yritä pakottaa toisia nielemään
taikauskojansa.»

Aivan kohta ystävykset olivat kiihkeässä väittelyssä, ja naapuristo
havaitsi helposti, että Gora ja Binoi olivat kohdanneet toisensa.

»Mitä syytä sinulla oli taanoin kieltää, että käyt Pareš Babun luona?»
kysyi Gora vihdoin.

»Syystä ei voi olla puhettakaan», hymyili Binoi. »Minä kielsin vain
sen vuoksi, etten ollut siellä koskaan käynyt. Olin eilen ensimmäistä
kertaa talossa.»

»Minua hämmästyttää, että löydät sinne johtavan tien niin helposti,
mutta epäilenpä, osaatko yhtä helposti löytää sen tien, joka johtaa
sieltä pois!» ivaili Gora.

»Voipa niin olla», virkkoi Binoi. »Olen kenties sellaiseksi syntynyt.
Minusta ei ole helppoa jättää ketään, jota kohtaan tunnen rakkautta ja
kunnioitusta. Sinä itse olet saanut sen kokea.»

»Aiot siis käydä siellä tästä lähtien aina loppumattomiin?»

»Minkätähden olisinkaan minä ainoa siellä käyvä henkilö? Olethan
sinäkin liikuntakykyinen; et ole mikään paikalleen naulittu olio,
ethän?»

»Minä voin sinne lähteä, mutta minä palaan takaisin», sanoi Gora.
»Sinussa ilmenevistä merkeistä päättäen sitävastoin ei ole puhettakaan
palaamisesta. Miltä tee maistui?»

»Verrattain kitkerältä.»

»Miksi siis —»

»Kieltäytyminen olisi ollut vielä paljoa kitkerämpää.»

»Eikö siis yhteiskunnan säilyttämiseksi tarvita mitään muuta kuin hyvää
käytöstä?» kysyi Gora.

»Ei aina. Mutta kuulehan, Gora, kun sosiaaliset sovinnaisuudet ja
sydämen vaatimukset joutuvat ristiriitaan —»

Gora keskeytti kärsimättömänä. »Niin, sydämen vaatimukset, kuinkapa
muuten!» jyrisi hän. »Yhteiskunta on sinulle niin vähäarvoinen, että
voit havaita alinomaa sydämesi vaatimusten sotivan sitä vastaan. Kunhan
oivaltaisit, kuinka syvästi koskee yhteiskuntaan kohdistettu isku,
häpeisit puhua herkkätunteisin sanoin sydämestäsi. Sydäntäsi särkee,
jos sinun on vähänkään loukattava Pareš Babun tyttäriä. Minun sydäntäni
särkee, kun näen, kuinka helposti voit loukata koko yhteiskuntaa
sellaisen mitättömän verukkeen nojalla!»

»Mutta kuulehan, Gora», huomautti Binoi, »jos se seikka, että joku juo
kupin teetä, on yhteiskuntaan kohdistuva isku, voin sanoa vain sen
verran, että sellaiset iskut tekevät yhteiskunnalle hyvää. Jos yritämme
suojella maatamme sellaiselta, teemme sen vain heikoksi ja hempeäksi.»

»Hyvä herra», virkkoi Gora, »minä tunnen kaikki nuo tusinatodisteet
— älähän pidä minua täydellisenä hölmönä. Mutta kaikki tuo on
riittämätöntä näissä oloissa. Kun sairas lapsi ei tahdo nauttia
lääkettä, niin äiti, vaikka onkin aivan terve, juo sitä hieman
lohduttaakseen lasta sillä ajatuksella, että molemmat ovat samassa
vaivassa. Siinä ei ole kysymyksessä lääkeopillinen käsittely, vaan
henkilökohtainen kiintymys, ja jos kiintymys puuttuu, niin äidin ja
lapsen välillä vallitseva suhde rikkoutuu ja samalla jää saavuttamatta
toivottu tulos, toimipa äiti muuten kuinka järkevästi tahansa. Minä
en kiistele teekupista — minua loukkaa meitä kotimaahamme yhdistävän
siteen rikkominen. Paljon helpompi on kieltäytyä teetä juomasta —
vaikkapa vielä loukkaantuisivat Pareš Babun tyttäret! Nykyisissä
oloissa on tärkein tehtävämme yrittää liittyä yhteen kaikkien kanssa.
Kunhan olemme sen tehtävän suorittaneet, niin teen juomista tai
juomatta jättämistä koskeva kysymys ratkaistaan parilla sanalla.»

»Niin ollen kestänee kauan, ennenkuin tyhjennän toisen teekupposen!»
huomautti Binoi.

»Eipä suinkaan, siihen ei ole mitään aihetta», vastasi Gora. »Mutta
kuulehan, Binoi, minkätähden välttämättä tahdot pysytellä minun
liitossani? On tullut aika, jolloin sinun on hylättävä minut samoinkuin
monet muutkin hindulaiseen yhteiskuntaan kuuluvat sinulle epämieluiset
asiat. Muuten loukkaantuvat Pareš Babun tyttäret!»

Samassa astui huoneeseen Abinaš. Hän oli Goran opetuslapsi, ja kaiken
sen, mitä hän Goralta kuuli, hänen mielensä muutti mitättömäksi ja
hänen kielensä arkiseksi, kun hän lähti sitä sirottelemaan yleisön
keskuuteen. Oli kuitenkin laita niin, että ne, jotka eivät kyenneet
ymmärtämään Goraa, tunsivat täydellisesti ymmärtävänsä Abinašia ja
ylistivät hänen lausumiansa. Abinaš kadehti erikoisesti Binoita ja
yritti jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa kiistellä hänen kanssaan
mitä typerimpiä väitteitä esittäen. Binoi ei ollut kyllin kärsivällinen
sietääkseen hänen vähä-älyisyyttänsä, vaan lopetti jutun lyhyeen.
Sitten otti Gora väitteen puolustettavakseen ja astui itse areenalle
Abinašin kutkutellessa itseään sillä tiedolla, että Gora esitti _hänen_
aatteitansa.

Binoi, joka tunsi, että Abinašin näkymölle ilmaantuminen teki
toistaiseksi mahdottomaksi Goran ja hänen välisen sovinnon teon, lähti
yläkertaan, missä Anandamoji istui varastohuoneensa ovella järjestellen
vihanneksia keittiötä varten.

»Olen kuullut teidän äänenne jo hyvän aikaa», virkkoi Anandamoji.
»Minkätähden näin varhain? Oletko syönyt aamiaista, ennen lähtöäsi?»

Jos olisi ollut jokin toinen päivä, Binoi olisi vastannut: »En, en ole»
ja olisi istuutunut nauttimaan Anandamojin vieraanvaraisuutta. Mutta
nyt hän vastasi: »Kiitoksia, äiti, minä söin aamiaista ennen lähtöäni.»

Tänään hän ei tahtonut antaa Goralle enempää aihetta loukkaantumiseen,
— hän tiesi, ettei ollut vielä saanut täysin anteeksi, ja se tunto,
että hänet pidettiin yhä hieman loitolla, painosti hänen mieltänsä.

Hän otti veitsen taskustaan ja alkoi Anandamojin keralla kuoria
perunoita. Neljännestunnin kuluttua hän meni jälleen alakertaan,
havaitsi Goran ja Abinašin lähteneen ulos ja jäi vähäksi aikaa Goran
huoneeseen istuen hiljaa mietteissään. Sitten hän otti sanomalehden ja
silmäili hajamielisesti ilmoitusosastoa. Vihdoin hän huokasi syvään ja
lähti talosta.

Päivällisen jälkeen hän jälleen tunsi itsensä levottomaksi ja halusi
tavata Goraa. Hän oli aina arvelematta nöyryyttänyt itseänsä ystävänsä
edessä, mutta vaikka ei mikään oma ylpeys olisikaan ollut esteenä, oli
ystävyyden arvoa kuitenkin pidettävä silmällä. Hän tosin tunsi, että
hänen vilpitön suhteensa Goraan oli kärsinyt siitä, että hän oli suonut
sijaa Pareš Babun tuttavuudelle, ja sen vuoksi hän oli valmis sietämään
Goran ivailuja ja soimauksia, mutta tällaista syrjäyttämistä hän ei
kuitenkaan ollut voinut kuvitella mahdolliseksi. Asteltuaan vähän
matkaa Binoi kääntyi takaisin; hän ei uskaltanut mennä Goran luo, koska
pelkäsi ystävyytensä joutuvan jälleen herjattavaksi.



KOLMASTOISTA LUKU.


Oli kulunut siten muutamia päiviä, kun Binoi eräänä ehtoopuolena,
päivällisaterian jälkeen, istuutui sepittämään kirjettä Goralle.
Lukien asian huonon edistymisen tylsän kynän viaksi hän istui pitkät
ajat teroitellen kynää mitä huolellisimmin. Siinä toimessa ollen Binoi
kuuli alakerrasta äänen, joka huusi hänen nimeänsä. Hän heitti kynän
pöydälle, riensi nopeasti portaisiin ja huusi: »Tulkaa tänne, Mohim
_dada!»_

Mohim tuli ja istuutui mukavasti Binoin makuusijalle. Vähän aikaa
tarkasteltuaan huoneen kalustoa hän virkkoi: »Kuulehan, Binoi, syynä
ei ole se, etten tiedä osoitettasi, enempää kuin sekään, että haluan
vointiasi tiedustella, mutta totisesti ei teidän nykyaikaisten
mallinuorukaisten luo pääse beteliä puraisemaan eikä haikuja vetämään,
joten minutkin saa vain aivan erikoinen asia —» Hän huomasi Binoin
hämmentyvän, vaikeni ja jatkoi sitten: »Jos aiot lähteä piippua
ostamaan, pyydän armahtamaan minua. Minä voin antaa anteeksi sen, ettet
tarjoa minulle tupakkaa, mutta kömpelön noviisin täyttämä piippu tekisi
lopun elämästäni.» Mohim tarttui käsillä olevaan viuhkaan, leyhytteli
sitä vähän aikaa ja sai vihdoin sanoneeksi: »Seikka on se, että minulla
on syytä tulla sinua tervehtimään sunnuntaisesta iltapuolilevostani
luopuen. Toivon sinun tekevän minulle palveluksen.»

»Mikä se palvelus voi olla?» kysyi Binoi.

»Lupaa ensin, niin sanon sen sinulle», vastasi Mohim.

»Luonnollisesti, jos voin sen tehdä —»

»Sinä yksin voit sen tehdä. Sinun ei tarvitse sanoa muuta kuin: minä
suostun.»

»Minkätähden olettekaan tänään niin epäileväinen?» kysyi Binoi.
»Tiedättehän varsin hyvin, että olen kuin perheenne jäsen — jos voin
jotenkin teitä auttaa, niin tietenkin sen teen.»

Mohim veti taskustaan betelkäärön, tarjosi Binoille, pisti loput omaan
suuhunsa, pureskeli ja virkkoi: »Tunnethan tyttäreni Sasin. Hänen
ulkomuodossaan ei ole mitään moittimista; hän näet ei ole tullut siinä
suhteessa isäänsä. Minä en voi öisin nukkua, kun ajattelen, että hän
voisi joutua jonkun mitättömän miehen haltuun.»

»Minkätähden olette niin pelokas?» kysyi Binoi tyynnytellen. »Eihän
naimisiinmeno ole vielä ollenkaan kiireellinen.»

»Jos sinulla itselläsi olisi tytär, niin ymmärtäisit huolestumiseni»,
virkkoi Mohim huoaten. »Vuosien varrella hän vanhenee ihan itsestään,
mutta sulhanen ei tule ihan itsestään. Niinpä joudunkin ajan pitkään
varsin surkeaan mielentilaan. Mutta jos voit antaa minulle jotakin
toivoa, niin tietenkin mielelläni odotan joitakin aikoja.»

Binoi oli pahassa pulassa. »Minä en valitettavasti tunne juuri
ketään», mutisi hän. »Voipa sanoa, etten oikeastaan tunne ketään muuta
kuin teidän perheenne Kalkuttassa — mutta voinhan sentään silmäillä
ympärilleni.»

»Tunnethan Sasin joka tapauksessa — millainen tyttö hän on ja niin
edespäin?» virkkoi Mohim.

»Tietysti!» nauroi Binoi. »Olenhan tuntenut hänet aina pienestä
pikkaraisesta — hän on kelpo tyttö.»

»Niinpä sinun ei tarvitse silmäillä kovin kauas, poikaseni. Minä
tarjoan hänet sinulle!» Mohimin kasvoissa säteili voitonriemu.

»Mitä!» huusi Binoi nyt kerrassaan hämmentyen.

»Minä pyydän anteeksi, että olen ottanut asian puheeksi», virkkoi
Mohim. »Sinun perheesi on tietenkin parempi kuin meidän, mutta kun olet
saanut uudenaikaisen kasvatuksen, ei tuon tarvinne olla esteenä.»

»Ei, ei!» huudahti Binoi. »Ei ole puhettakaan perheestä — mutta onhan
hän vielä kovin nuori —»

»Mitä ajatteletkaan?» väitti vastaan Mohim. »Sasi on aivan riittävän
iällinen! Eiväthän hindulaisten perheiden tyttäret ole muukalaisia
naishenkilöltä — ei käy päinsä rikkoa omia tapojamme.»

Mohim ei jättänyt uhriansa niinkään helposti, ja hänen käsissään Binoi
tuskin tiesi mitä tehdä. Vihdoin hän virkkoi: »Hyvä, ajatelkaamme asiaa
hetkinen.»

»Ota itsellesi ajatusaikaa riittävästi. Eihän sinun tarvitse heti
paikalla määrätä onnekasta päivää.»

»Minun täytyy kysyä omaisteni mielipidettä —», alkoi Binoi jälleen.

»Tietysti, tietysti», keskeytti hänet Mohim. »Heidän mielipidettänsä
on luonnollisesti tiedusteltava. Setäsi ollessa vielä elossa emme
tietenkään voi tehdä mitään vastoin hänen toivomuksiansa.» Hän otti
jälleen taskustaan beteliä ja meni menojansa, nähtävästi pitäen asiaa
päätettynä.

Hieman aikaisemmin oli Anandamoji kautta rantain tiedustellut, olisiko
Binoin ja Sasin naimaliitto mahdollinen, mutta Binoi ei ollut ottanut
asiaa kuulevaan korvaansa. Se ei tuntunut Binoista nytkään otolliselta,
mutta siitä huolimatta hän soi ajatukselle sijaa mielessään. Hän
mietti itsekseen, että jos asia toteutuisi, hän tulisi kuulumaan Goran
perheeseen, joten Goran ei olisi niinkään helppo torjua häntä luotaan.
Hän oli aina pitänyt naurettavana sitä englantilaista käsitystä, jonka
mukaan avioliitto on sydämen asia, ja niinmuodoin ei ajatus sinänsä
tuntunut hänestä mitenkään mahdottomalta. Se kerrassaan miellyttikin
häntä tänä hetkenä, koska Mohimin ehdotus kelpasi tekosyyksi lähteä
kysymään Goran neuvoa. Hän puolittain toivoeli, että ystävä kehoittaisi
häntä suostumaan, sillä hän uskoi varmaan, että Mohim pyytäisi Goraa
puuttumaan asiaan, ellei hän auliisti suostuisi.

Nämä ajatukset häivyttivät vähitellen Binoin mielenmasennuksen, hänen
teki kovin mieli tavata Goraa ja hän lähti kohti Goran asumusta. Mutta
hän ei ollut ehtinyt kovinkaan kauas, kun kuuli Satišin huutavan
takaansa.

Hän palasi omaan asuntoonsa pojan keralla, joka veti taskustaan jotakin
liinaan käärittyä. »Arvatkaahan, mitä minulla tässä on!» virkkoi Satiš.

Binoi mainitsi kaikenlaisia mahdottomia esineitä, »kallon», »nuken» ja
muita samanlaisia, mutta Satiš pudisteli vain päätänsä.

Vihdoin hän avasi käärön, josta kirpoutui näkyviin muutamia
tummapintaisia hedelmiä, ja kysyi: »Voitteko sanoa, mitä hedelmiä nämä
ovat?»

Binoi arvaili sinne tänne, ja kun hän oli luopunut yrityksistään, Satiš
selitti, että eräs Rangoonissa asuva täti oli lähettänyt näitä hedelmiä
heille ja että äiti oli käskenyt viedä muutamia Binoi Babulle.

Birmalaiset mangostanapuun hedelmät olivat siihen aikaan Kalkuttassa
harvinaisia. Binoi katseli ja puristeli niitä ja kysyi: »Miten ihmeessä
näitä hedelmiä syödään, Satiš Babu?»

Satiš nauroi Binoin tietämättömyydelle ja virkkoi: »Kas näin, ei pidä
yrittää niitä purra — ne pitää halkaista veitsellä ja sitten syödä
sisus.»

Satiš itse oli vastikään tuottanut omaisilleen suurta huvia turhaan
yrittäessään purra hedelmää; nyt hän voi unohtaa oman noloutensa ja
nauraa Binoille.

Kun nämä eri-ikäiset ystävykset olivat hetkisen pakisseet, Satiš
virkkoi: »Kuulkaahan, Binoi Babu, äiti sanoo, että jos teillä on
aikaa, teidän pitää lähteä meille minun kerallani. Tänään on Lilan
syntymäpäivä.»

»Minulla ei valitettavasti ole aikaa tänään», sanoi Binoi. »Minun
täytyy mennä muualle.»

»Minne menette?» kysyi Satiš.

»Ystäväni luo.»

»Senkö ystävänne luo?»

»Niin.»

Satiš ei voinut tajuta niitä syitä, jotka estivät Binoita lähtemästä
heidän luoksensa ja pakottivat hänet menemään toisen ystävän luo
vieläpä sellaisen henkilön luo, jota hän puolestaan ei voinut ollenkaan
sietää. Satišista tuntui epämieluiselta pelkkä ajatuskin, että Binoi
halusi nähdä ja tavata sellaista ystävää, joka näytti vieläkin
ankarammalta kuin hänen koulunjohtajansa ja joka ei tuntunut missään
tapauksessa taipuvan tunnustamaan hänen soittokoneensa oivallisuutta.
Satiš siis vaati itsepintaisesti: »Ei, Binoi Babu, teidän pitää lähteä
kotiin minun kanssani.»

Ei kestänyt kauan, ennenkuin Binoi antautui. Vaikka mielessä
risteilivät erilaiset kiintymyksentunteet ja kaikenlaisia
vastaväitteitäkin tuli kuuluville, hän sittenkin lopulta tarttui
voittajansa käteen ja lähti kohti taloa, jonka numero oli 78. Binoi oli
pakostakin hyvillään ajatellessaan, että nimenomaan hänet oli valittu
osalliseksi noihin harvinaisiin Birman hedelmiin, jotka osoittivat
ilmeisen tutunomaisuuden alkamista hänen ja perheen välisissä suhteissa.

Lähestyessään Pareš Babun taloa Binoi näki sieltä tulevan Haranin ja
muutamia muita tuntemattomia henkilöitä, jotka oli kutsuttu Lilan
syntymäpäiville. Haran Babu meni kuitenkin menojansa ollenkaan hänestä
välittämättä.

Taloon tullessaan Binoi kuuli naurua ja melua. Sudhir oli siepannut
avaimen, jonka sulkemassa lipastossa piili Labonjan albumi. Tämän
nuoren kirjallisen maineen tavoittelijan valitsemien runojen joukossa
oli muutamia, jotka olisivat sopineet pilailun aiheeksi, ja Sudhir
uhkasi lukea niitä kokoontuneen seuran kuullen. Molempien puolueiden
välinen taistelu oli kiihtynyt kuumimmilleen Binoin saapuessa. Hänen
tullessaan Labonjan puolue hävisi näkymöltä silmänräpäyksessä, ja
Satiš juoksi toisten jälkeen ottaakseen osaa ilonpitoon. Sitten tuli
huoneeseen Sutšarita, joka sanoi: »Äiti pyytää teitä hieman odottamaan,
hän tulee aivan kohta. Isä on lähtenyt kutsumaan Anath Babua ja tulee
hänkin pian.»

Ajatellen tekevänsä Binoille hyvänkin palveluksen Sutšarita alkoi puhua
hänelle Gorasta. Hän sanoi nauraen: »Luulenpa, ettei hän tule enää
milloinkaan meillä käymään!»

»Minkätähden niin luulette?» kysyi Binoi.

»Hän varmaankin loukkaantui nähdessään meidät tytöt miesseurassa»,
selitti Sutšarita. »Otaksun hänen kunnioittavan ainoastaan sellaisia
naisia, jotka antautuvat kokonaan talousvelvollisuuksiinsa.»

Binoin oli vaikea vastata tuohon huomautukseen. Hän olisi kovin
mielellään väittänyt vastaan, mutta kuinka hän olisikaan voinut
sanoa sellaista, minkä tiesi olevan paikkansapitämätöntä? Niinpä hän
sanoikin vain: »Luulen Goran olevan sitä mieltä, etteivät tytöt ole
uskollisia kutsumukselleen, elleivät täysin mielenkiinnoin suorita
talousvelvollisuuksiansa.»

Sutšarita virkkoi: »Eikö siinä tapauksessa olisi parempi, jos miesten
ja naisten velvollisuudet kerrassaan erotettaisiin toisistaan? Kun
miehet ottavat osaa perhe-elämään, voivat heidän ulkomaailmaan
kohdistuvat velvollisuutensa samoin joutua kärsimään! Oletteko siis
samaa mieltä kuin ystävänne?»

Naisen yhteiskunnallista asemaa koskevista seikoista Binoi oli näihin
asti ollut samaa mieltä kuin Gora, olipa kirjoittanut asiaa koskevia
artikkelejakin sanomalehtiin. Mutta nyt hän tuskin kykeni kannattamaan
sellaisia mielipiteitä. »Ettekö usko», sanoi hän, »että olemme kaikissa
sellaisissa asioissa sovinnaisuuden orjia? Naisten esiintyminen kotien
ulkopuolella loukkaa meitä ennen kaikkea sen vuoksi, ettemme ole siihen
tottuneet, ja sitten me koemme oikeuttaa tunteitamme väittämällä
sellaisen käytöksen olevan sopimatonta. Pohjalla on todellisuudessa
perintätapa, perustelut ovat pelkkää veruketta.»

Pienten kyselyjen ja huomautusten nojalla Sutšarita sai pysytetyksi
keskustelun Goraa koskevana, ja Binoi sanoi mitä hänellä oli
sanottavana ystävästään, vilpittömästi ja kaunopuheisesti. Hän ei
ollut milloinkaan ennen järjestellyt kuvauksiaan ja väitteitään niin
hyvin. Sopiipa epäillä, olisiko Gora itsekään kyennyt esittämään
periaatteitaan niin selvästi ja loisteliaasti. Oman odottamattoman
taidokkuutensa ja ilmaisukykynsä yllyttämänä Binoi tunsi hilpeyttä,
joka sai hänen kasvonsa sädehtimään. Hän sanoi: »Pyhissä kirjoissamme
luetaan: _Tunne itsesi_ — sillä tieto merkitsee vapautumista. Voin
teille sanoa, että ystäväni Gora on itse Intia itsensä tuntevana. En
voi missään tapauksessa pitää häntä tavallisena henkilönä. Me kaikki
muut hajoitamme mieliämme eri suuntiin jokaisen mitättömimmänkin
harrastuksen tai uutuuden houkuttelemina, mutta hän on mies, joka
seisoo jäykkänä kaikkien näiden hajoittavien harrastusten keskellä ja
lausuu ukkosäänin loitsuansa: _Tunne itsesi_!»

Keskustelu olisi jatkunut vielä kauankin, sillä Sutšarita kuunteli
mielenkiinnoin, mutta äkkiä kuului viereisestä huoneesta Satišin ääni,
joka lausueli:

    Ällös kerro synkin säkein:
    »Elämä on unta vain!»

Satiš rukka ei milloinkaan päässyt osoittamaan taitoansa vieraiden
kuullen. Kuulijat joutuivat usein kuumaan ja ikävään oloon
kuunnellessaan Lilan lausuilevan englantilaista runoutta, Mutta
Baroda ei milloinkaan kutsunut esiin Satišia, vaikka heidän kahden
kesken muuten vallitsi joka asiassa kiivas kilpailun henki. Satišin
suurimpana ilona oli Lilan ylpeyden masentaminen, mikäli hänelle
suinkin tarjoutui siihen tilaisuutta. Edellisenä päivänä oli Lila
osoittanut taitoansa Binoin kuullen, mutta Satišilla ei ollut ollut
tilaisuutta kehoittamatta todistaa etevämmyyttänsä. Hän olisi saanut
nuhteet palkakseen, jos olisi yrittänyt. Niinpä hän nyt alkoi lausuella
viereisessä huoneessa ikäänkuin itsekseen, ja Sutšarita ei voinut olla
nauramatta.

Samassa syöksyi huoneeseen Lila heiluvin palmikoin, juoksi Sutšaritan
luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

Kello löi neljä. Pareš Babun luo tullessaan Binoi oli päättänyt
poistua aivan pian ja käydä Goraa tapaamassa. Ja mitä enemmän hän oli
ystävästään puhunut, sitä kiihkeämmäksi kävi hänen halunsa päästä hänen
puheillensa. Kellon muistuttaessa ajan kulumista hän nousi nopeasti:
tuoliltaan.

»Täytyykö teidän jo lähteä?» huudahti Sutšarita. »Äiti valmistaa teille
teetä. Ettekö voi vielä hieman viipyä?»

Binoille tuo ei ollut kysymys, vaan käsky, joten hän istuutui heti
jälleen. Hienoon silkkihameeseen pukeutunut Labonja tuli samassa
ilmoittamaan, että tee oli valmiina ja että äiti odotti heitä
parvekkeella.

Binoin nauttiessa teetä Baroda-rouva huvitti häntä kertomalla juurta
jaksain jokaisen tyttärensä elämäkerran. Lolita vei Sutšaritan mukanaan
pois huoneesta, ja Labonja jäi yksin, pää neulomuksen yli kumartuneena.
Joku oli kerran mairitellen maininnut, kuinka somasti hänen hienot
sormensa liikkuivat hänen neuleessaan, ja siitä pitäen hän oli alkanut
ottaa työn käsille alinomaa, ilman mitään nimenomaista syytä, kun oli
läsnä vieraita.

Pareš Babu palasi illan suussa, ja kun oli sunnuntai, hän ehdotti, että
lähdettäisiin Brahma Samadžin jumalanpalvelukseen. Baroda-rouva kääntyi
Binoin puoleen ja sanoi, että he näkisivät hänet mielellään seurassaan,
ellei hänellä ollut mitään sitä vastaan.

He sijoittuivat kaksiin ajoneuvoihin ja lähtivät Samadžiin.
Jumalanpalveluksen päätyttyä ja heidän parhaillaan ajoneuvoihin
noustessaan Sutšarita huudahti hieman säpsähtäen: »Kas, tuolla menee
Gourmohan Babu!»

Gora oli epäilemättä nähnyt seurueen, mutta kiiruhti pois ikäänkuin
ei olisi heitä huomannut. Binoita hävetti ystävän karu käytös,
mutta hän ymmärsi heti tuon äkillisen perääntymisen syyn. Gora oli
nähnyt hänet tässä seurassa. Se onnentunto, joka oli kaiken aikaa
kirkastanut Binoin mieltä, oli nyt tiessään. Sutšarita luki heti
Binoin ajatukset ja arvasi niiden aiheen, ja hänen mielensä valtasi
jälleen närkästys, kun hän ajatteli, että Gora voi niin väärämielisesti
arvostella Binoin-laista ystävää ja että hän voi hautoa mielessään
niin epäoikeutettuja brahmoihin kohdistuvia ennakkoluuloja. Hän toivoi
entistä enemmän Goran häpeään saattamista millä keinoin tahansa.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Goran istuutuessa päivälliselle Anandamoji yritti ottaa puheeksi sitä
ajatusta, joka oli päällimmäisenä hänen mielessään. »Binoi kävi täällä
tänä aamuna», sanoi hän johdannoksi. »Etkö ole nähnyt häntä?»

Luomatta katsettaan ylös Gora vastasi: »Olen kyllä.»

»Minä kehoitin häntä viipymään», virkkoi Anandamoji pitkän vaitiolon
jälkeen, »mutta hän lähti pois hajamielisen näköisenä».

Gora ei vastannut mitään, ja Anandamoji jatkoi: »Hänen mieltänsä painaa
varmaan jokin asia. En ole milloinkaan ennen nähnyt häntä sellaisena.
Se ei minua ollenkaan miellytä.»

Gora aterioi edelleen mitään virkkamatta. Anandamoji hieman arasteli
Goraa, koska oli häneen erikoisen hellästi kiintynyt, ja niin hän
yleensä oli vastahakoinen utelemaan mitään asiaa, ellei Gora itse
tahtonut sitä ilmaista. Jokaisessa muussa tapauksessa hän olisi
jättänyt asian sikseen, mutta nyt hän oli niin huolissaan Binoin
vuoksi, että jatkoi: »Kuulehan, Gora, älä pahastu, jos puhunkin
suorasukaisesti. Jumala on luonut monenlaisia ihmisiä, ja Hänen
tarkoituksensa ei suinkaan ole, että heidän kaikkien tulee kulkea samaa
latua. Binoi rakastaa sinua kuin omaa henkeänsä ja senvuoksi hän sietää
sinun taholtasi mitä hyvänsä — mutta ei voi seurata mitään hyvää siitä,
että yrität pakottaa hänet noudattamaan omaa ajatustapaasi.»

»Tuo minulle vielä hieman maitoa, äiti, tuothan?» oli Goran ainoa
vastaus.

Keskustelu päättyi siihen. Itsekin aterioituaan Anandamoji istui
ompeluksineen vuoteessaan, ja Latšmi, joka oli turhaan yrittänyt saada
hänet keskustelemaan erään palvelijattaren erikoisesta kehnoudesta,
paneutui ruokalevolleen permannolle.

Gora kirjoitti kauan aikaa kirjeitä. Binoi oli aamupuolella varsin
selvästi nähnyt, kuinka vihoissaan hän oli, joten Gora ei voinut
ajatellakaan muuta kuin että hän saapuisi asiasta keskustelemaan ja
sopimaan. Niin Gora kaiken aikaa kuunteli, eikö alkaisi kuulua hänen
askeliansa. Mutta päivä kului, ja Binoi ei vieläkään saapunut.

Gora oli juuri aikeissa päättää kirjoittamisensa, kun Mohim astui
huoneeseen. Hän painui tuoliin ja kävi suoraa päätä asiaansa kysymällä:
»Mitä mieltä sinä olet Sasin naimisiinmenosta?»

Gora, joka ei ollut milloinkaan vähimmässäkään määrässä tuota seikkaa
ajatellut, voi vain syyllisen tavoin olla vaiti.

Mohim koki sitten herättää Gorassa asianomaista sedänvelvollisuuksien
tuntoa laajasti esittämällä, kuinka korkeassa hinnassa sulhasmiehet
olivat naimamarkkinoilla ja kuinka vaikeata oli perheen nykyisissä
oloissa toimittaa vaadittuja myötäjäisiä. Asianmukaisesti pakotettuaan
Goran myöntämään, ettei hän kyennyt keksimään mitään keinoa vaikeuksien
voittamiseksi, Mohim tuli hänen avuksensa huomauttamalla, että asia oli
ratkaistavissa onnellisesti Binoin avulla. Mohimin ei olisi tarvinnut
puhua niin kautta rantain, mutta sanoipa hän Goralle mitä tahansa,
syvimmässä mielessään hän häntä sittenkin hieman pelkäsi.

Gora ei ollut voinut uneksiakaan, että Binoin nimi esiintyisi
sellaisessa yhteydessä, varsinkin kun he molemmat olivat päättäneet
jäädä naimattomiksi, jotta voisivat uhrata rakkautensa synnyinmaansa
palvelukseen. Hän siis sanoi vain: »Mutta suostuuko Binoi menemään
naimisiin?»

»Millainen hindulainen sinä oikeastaan olet?» puhkesi Mohim puhumaan.
»Kaikista kastimerkeistäsi huolimatta englantilainen kasvatus on
imeytynyt sinuun luita myöten. Tiedäthän, että pyhät kirjoittajat
teroittavat mieliin naimisiinmenoa jokaisen bramaaninpojan
nimenomaisena velvollisuutena!»

Mohim ei syrjäyttänyt perinnäisiä tapoja ja tottumuksia uudenaikaisten
nuorten miesten tavoin eikä myöskään erikoisesti taipunut noudattamaan
kaikkia pyhien kirjojen sääntöjä. Hän piti typeränä uhittelevaa
hotelleissa aterioimista, mutta ei toisaalta pitänyt tarpeellisena,
että tavalliset, vaatimattomat ihmiset alinomaa toistelivat pyhien
kirjojen tekstejä, niinkuin Gora mielellään teki. Mutta hänen
poliittisena johtosääntönänsä oli »maassa maan tavalla», ja niin hän
Goran kanssa keskustellessaan muisti vedota pyhiin kirjoihin.

Jos tuo asia olisi tullut puheeksi pari päivää aikaisemmin, ei Gora
olisi huolinut ollenkaan kuunnella. Mutta tänään se ei näyttänyt
niinkään ehdottomasti hylättävältä. Siinä oli ainakin aihe, jonka
nojalla voi heti lähteä tapaamaan Binoita. Niinpä hän virkkoikin:
»Hyvä, minä otan selkoa Binoin mielipiteestä.»

»Siitä sinun ei tarvitse ollenkaan olla huolissasi», vastasi Mohim.
»Hän ajattelee niinkuin sinä käsket hänen ajatella. Jos lausut
puolustavan sanan, niin kaikki on hyvin, ja me voimme pitää asiaa
päätettynä.»

Gora lähti samana iltana Binoin luo ja syöksyi kuin rajuilma
huoneeseen. Mutta huone oli tyhjä. Hän kutsui palvelijan ja sai kuulla,
että Binoi oli lähtenyt taloon n:o 78.

Goran sydämen täytti hurja Pareš Babuun, hänen perheeseensä ja koko
Brahma Samadžiin kohdistuva vastenmielisyyden hyöky, mutta hän salasi
tuon tulvahtavan kapinamielensä ja riensi Pareš Babun asuntoon. Hänen
tarkoituksensa oli puhua aivan ujostelematta, jotta tuon brahmoperheen
olo kävisi kyllin kuumaksi ja jottei Binoikaan tuntisi oloansa ylen
mukavaksi. Mutta taloon saapuessaan hän sai kuulla, että he olivat
kaikin lähteneet jumalanpalvelukseen.

Hetkisen hän epäili, oliko Binoi lähtenyt heidän kerallaan — arveli,
että Binoi voi sinä hetkenä olla hänen asunnossaan. Gora kykeni
tuskin itseänsä hillitsemään ja lähti kiihkeänä kuten ainakin Brahma
Samadžiin. Sinne saavuttuaan hän näki Binoin saattelevan Baroda-rouvaa
ajoneuvoihin. Siinä tuo hävytön veikko oli, keskellä avointa katua
vieraan tyttöjoukon keskellä! Houkkio! Kuinka täydellisesti hän olikaan
sallinut itsensä pauloa — ja kuinka nopeasti ja helposti! Ystävyys oli
niin ollen menettänyt kaiken viehätyksensä. Gora poistui kuin tuulen
kiidättämänä, ja Binoi istui vaunujen pimennossa silmäillen äänetönnä
kadulle.

Baroda-rouva, joka luuli saarnan häntä liikuttaneen, ei huolinut
häiritä hänen mietteitänsä.



VIIDESTOISTA LUKU.


Palattuaan sinä iltana kotiinsa Gora lähti suoraa päätä
kattotasanteelle ja alkoi astella edestakaisin.

Hetkisen kuluttua Mohim saapui huohottaen. »Koska ihmisellä kerran
ei ole siipiä», murahteli hän, »niin minkätähden hän erehtyykään
rakentamaan kolmikerroksisia rakennuksia? Taivaassa asuvaiset jumalat
eivät missään tapauksessa suvaitse, että nämä maanmatoset yrittävät
kiipiä pilviin saakka! Tapasitko Binoin?»

Gora ei vastannut suoraan kysymykseen, sanoihan vain: »Sasin ja Binoin
avioliitosta ei voi tulla mitään.»

»Miksi ei? Eikö Binoi suostu?»

»Minä en suostu!»

»Mitä!» huudahti Mohim harmistuneena kohottaen käsiänsä. »Mikä uusi
oikku onkaan tullut päähäsi? Saanko kysyä, minkätähden et suostu?»

»Olen havainnut», selitti Gora, »että käy piankin aivan mahdottomaksi
saada Binoi säilymään oikeauskoisena, joten hän ei sovi perheemme
jäseneksi».

»Minä ajattelen aivan toisin!» huudahti Mohim. »Monta kiihkohurskasta
olen nähnyt eläissäni, mutta tämä vie voiton kaikista. Sinä
olet Benaresin tai Nadian kirjanoppineitakin ankarampi. He ovat
tyytyväiset havaitessaan oikeauskoissuutta. Sinä vaadit takeita, että
oikeauskoisuus säilyy loppuun saakka. Kohta käy varmaan niin, että
vaadit ihmistä suorittamaan puhdistusmenoja vain siitä syystä, että
olet uneksinut hänen kääntyneen kristityksi!»

Kun oli vielä vaihdettu muutamia sanoja, Mohim virkkoi: »Mutta enhän
voi luovuttaa lastani kenelle tahansa sivistymättömälle vintiölle.
Sivistyneet henkilöt voivat silloin tällöin jättää täyttämättä jonkin
pyhien kirjojen määräyksen — toisaalta voi heidän kanssaan kiistellä,
vieläpä heitä ivaillakin, mutta minkätähden rankaisisimme tyttörukkaani
olemalla liittoon suostumatta!»

Alakertaan tultuaan Mohim meni suoraa päätä Anandamojin luo ja sanoi:
»Äiti, koeta sinä hillitä Goraa!»

»Mitä, mitä hän onkaan tehnyt?» kysyi Anandamoji.

Mohim selitti: »Olin oikeastaan jo saanut aivan valmiiksi sen asian,
että Binoi ottaa vaimokseen Sasini, ja sain Gorankin siihen suostumaan;
mutta nyt hän on huomannut, ettei Binoi ole riittävässä määrin
hindulainen — näyttää siltä, etteivät hänen katsomuksensa ole joka
kohdassa täysin samanlaiset kuin muinaisten lainlaatijoiden! Gora on
siis kääntynyt ilkeäksi, ja tiedäthän, mitä merkitsee, kun hän on
sillä tuulella. Lainsäätäjiä lukuunottamatta sinä olet ainoa ihminen,
jonka mielipiteestä Gora välittää. Kunhan sanot hänelle sanasen, niin
tyttäreni tulevaisuus on turvattu. Mahdotonta on löytää hänelle toista
sellaista puolisoa.»

Mohim selosti sitten seikkaperäisesti hänen ja Goran kesken
tapahtunutta keskustelua. Anandamoji oli kovin huolestunut, koska
arvasi, että jokin erimielisyys alkoi avartua Goraa ja Binoita
toisistaan erottavaksi todelliseksi juovaksi.

Yläkertaan lähdettyään Anandamoji havaitsi Goran lakanneen kävelemästä
kattotasanteella ja menneen huoneeseensa, jossa hän istui lukemassa,
jalka heitettynä toisen yli. Hän otti toisen tuolin ja istuutui Goran
viereen. Gora laski jalkansa alas, istui suorana ja katsoi Anandamojia
silmiin.

»Gora, rakkaani», aloitti Anandamoji. »Kuuntele minua äläkä riitele
Binoin kanssa. Minulle te olette kuin veljekset, ja minä en voi sietää
sitä ajatusta, että teidän kesken on olemassa jotakin ristiriitaa.»

»Jos ystäväni tahtoo katkaista suhteensa ja lähteä tuuliajolle, en aio
tuhlata aikaani juoksemalla hänen jäljessään», vastasi Gora.

»Kuulehan, poikani, minä en tiedä, mikä teidän suhdettanne häiritsee,
mutta jos voit uskoa Binoin tahtovan katkaista teitä toisiinne
yhdistävää ystävyyden sidettä, niin eipä ole silloin oma ystävyytesi
voimakas.»

»Äiti», virkkoi Gora, »sinä tiedät, että kuljen mieluimmin suoraa
tietä. Jos joku haluaa istua hajareisin aidalla, pyydän häntä
siirtämään jalkansa pois minun puoleltani ollenkaan huolimatta
loukkaantuuko siinä jutussa hän vai loukkaannunko minä.»

»Mitä onkaan tapahtunut!» huomautti Anandamoji. »Hän on käynyt
vierailemassa brahmoperheessä — eikö siinä ole hänen koko vikansa?»

»Se on pitkä tarina, äiti.»

»Olipa se miten pitkä tahansa, minulla on kuitenkin sana sanottavana.
Sinä kerskailet lujuudestasi — ettet milloinkaan luovu siitä, mihin
kerran olet ryhtynyt. Minkätähden siis olet niin kärkäs luopumaan
Binoista? Jos Abinaš olisi aikonut luopua puolueesta, olisitko antanut
hänen mennä yhtä helposti? Onko Binoin säilyttäminen sinulle niin
vähäarvoinen juuri siitä syystä, että hän on erittäin uskollinen
ystäväsi?»

Gora oli vaiti ja mietteissään, sillä Anandamojin sanat olivat
kirkastaneet hänelle hänen oman mielensä. Hän oli kaiken aikaa
ajatellut uhraavansa ystävyytensä velvollisuudelleen. Nyt hän huomasi,
että oli laita ihan päinvastoin. Hän oli ollut valmis rankaisemaan
Binoita mitä ankarimmin vain siitä syystä, ettei hän ollut suostunut
noudattamaan ystävyyden kaikkia vaatimuksia. Heidän ystävyytensä lujuus
vaati pitämään Binoita lujasti sidottuna hänen tahtoonsa, ja Goran
mieli oli kipeä vain sen vuoksi, ettei tuo ollut käynyt päinsä.

Havaittuaan, että sanat olivat vaikuttaneet, Anandamoji nousi ja aikoi
lähteä enempää virkkamatta. Gorakin hypähti seisaalleen ja sieppasi
hartialiinansa naulakosta.

»Minne aiot lähteä?» kysyi Anandamoji.

»Binoin luo.»

»Etkö aterioi sitä ennen? Päivällinen on valmis.»

»Minä tuon Binoin mukanani, ja me aterioimme yhdessä.»

Anandamoji kääntyi menemään alakertaan, mutta pysähtyi kuullessaan
askelia ja sanoi: »Täällä Binoi jo tuleekin!» Samassa Binoi saapui.

Anandamojin silmät kyyneltyivät, kun hän näki tulijan. »Toivottavasti
et ole vielä aterioinut, Binoi poikaseni?» kysyi hän leppoisasti.

»En, äiti», vastasi Binoi.

»Niinpä aterioit täällä.»

Binoi katsahti Goraan, ja Gora sanoi: »Binoi, sinä tulet kauan elämään.
Olin juuri lähdössä sinun luoksesi!»

Anandamoji tunsi mielensä sanomattomasti keventyneeksi, kun kiiruhti
pois jättäen ystävykset toistensa seuraan.

Kun oli istuuduttu, ei kumpikaan uskaltanut ottaa puheeksi sitä
asiaa, joka oli päällimmäisenä heidän mielessään. Gora alkoi
jutella pikkuasioista. »Oletko tutustunut kerhomme poikien uuteen
voimistelunopettajaan?» aloitti hän. »Hän on kerrassaan mainio
opettaja!» Ja niin juttu jatkui, kunnes heidät kutsuttiin aterialle
alakertaan.

Heidän istuutuessaan pöytään Anandamoji voi heidän keskustelustaan
huomata, ettei heidän välilleen laskeutunut verho ollut vielä
väistynyt. Aterian päätyttyä hän senvuoksi sanoi: »Binoi, nyt on
niin myöhä, että sinun pitää jäädä tänne yöksi. Minä lähetän sanan
asuntoosi.»

Binoi loi kysyvän katseen Goran kasvoihin ja sanoi: »Sanskritinkielisen
sananlaskun mukaan tulee sen, joka on aterioinut, käyttäytyä kuninkaan
tavoin — en siis tahdo lähteä katua astelemaan, vaan jään tänne
lepäämään.»

He lähtivät katolle ja asettuivat matolle, joka oli levitetty
avoimelle tasanteelle. Taivas oli syksyistä kuutamoa tulvillansa.
Valkoiset hattarat soutivat kuun yli ja häipyivät pois kuin unessa
nähtyinä. Joka puolella levisi aina näkörajaan saakka erikokoisia ja
-korkuisia kattoja ja niiden seassa siellä täällä puiden latvuksia
tarkoituksettomalta ja aineettomalta näyttävänä valo- ja varjohaaveena.

Läheisen kirkon kello löi yksitoista. Jäätelönmyyjät olivat huutaneet
viimeiset huutonsa. Ajoneuvojen ja askelten äänet vaimenivat
hiljaisiksi. Viereisen kadun elämä oli kerrassaan laannut, toisinaan
kuului vain koira haukahtavan tai naapurin hevonen kuopaisevan
kaviollaan tallin puupermantoa.

Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään, mutta vihdoin Binoi
kevensi sydämensä puhuen aluksi epäröiden, mutta vähitellen yhä
arkailemattomammin tunteitansa ilmaisten. »Sydämeni on liiaksi
tulvillaan, Gora», sanoi hän.

»Minä tiedän, ettei ajatusteni esine herätä sinussa mielenkiintoa,
mutta en saa lepoa, ennenkuin olen kertonut sinulle kaikki. En osaa
arvostella, onko asia hyvä vaiko paha, mutta sen verran tiedän, ettei
se ole vähäpätöinen. Olen lukenut siitä paljonkin ja olen näihin asti
ajatellut tietäväni kaikki, mitä siitä voikin tietää — aivan samoin
kuin voi uneksia uimisesta nähdessään järveä esittävän maalauksen;
mutta nyt, kun olen syöksynyt veteen, ei asia tunnukaan yhtä helpolta!»

Tuon esipuheen jälkeen Binoi alkoi parhaansa mukaan kuvailla Goralle
sitä ihmeellistä kokemusta, joka oli sattunut hänen elämässään.
Nyt hän totesi tuntuvan siltä, kuin kaikki hänen päivänsä ja yönsä
kietoisivat hänet täysin syleilyynsä — kuin taivas olisi aukoton,
täynnä suloisuutta niinkuin mehiläispönttö on täynnä hunajaa
kevätaikaan. Kaikki tuli nyt häntä lähelle, kosketti häntä, sai uuden
merkityksen hänen silmissään. Hän ei ollut milloinkaan ennen tietänyt
rakastaneensa maailmaa niin syvästi, ei ollut tietänyt taivaan
olevan niin ihmeellisen, valon niin viehättävän ja katuja kulkevien
matkalaisten jononkin niin syvästi todellisen! Hän ikävöi saada tehdä
jotakin jokaisen kohtaamansa henkilön hyväksi, uhrata voimansa maailman
ikuiseen palvelemiseen, niinkuin uhraa voimansa maailmalle aurinko.

Binoin puheen nojalla tuskin voi otaksua hänen ajattelevan jotakin
määrättyä henkilöä. Hän tuntui arastelevan nimen mainitsemista —
vieläpä pelkkää viittaustakin siihen suuntaan, että oli jokin nimi
mainittavana. Hän tunsi itsensä melkein rikoksentekijäksi siten
puhuessaan. Se oli arastelemattomuutta, asian häpäisemistä — mutta
samalla niin houkuttelevaa, ettei siitä voinut pidättyä sellaisena yönä
istuessaan ystävänsä vierellä äänettömän taivaan alla.

Kuinka ihmeelliset olivatkaan ne kasvot, jotka Binoin mieleen
kuvastuivat! Kuinka herkkänä ilmenikään elämän hehku hänen kauniissa
otsassaan! Millainen ihmeellinen älykkyys, sanoin lausumaton syvyys
hänen kasvojensa piirteissä! Kuinka säteilevinä kukkivatkaan hänen
syvimmät mietteensä hänen silmissään, kun hän hymyili, ja kuinka
sanomattoman suloisina ne vilahtelivat hänen ripsiensä varjosta! Entä
hänen kätensä! Ne tuntuivat puhuvan, niin kiihkeästi ne pyrkivät
ilmaisemaan kauniisti palvellen hänen mielensä hellää antaumusta. Binoi
tunsi mielensä ja koko nuoruutensa täyttyvän tuosta näystä — suuret
ilon aallot soutivat alinomaa läpi hänen sydämensä.

Mikä voikaan olla ihmeellisempää kuin se, että saa erioikeuden kokea
sellaista, mikä moneltakin ihmiseltä jää koko elämän aikana näkemättä?
Voiko tämä olla mielettömyyttä? Oliko se jollakin tavoin väärää?
Olipa miten tahansa — nyt oli liian myöhä, asiaa ei käynyt muuksi
muuttaminen. Oli hyvä, jos virta kuljettaisi hänet jollekin rannalle,
mutta jos se johtaisi hänet eksyksiin tai kerrassaan hukuttaisikin,
niin se ei ollut autettavissa. Vaikeutena oli, ettei hän halunnutkaan
pelastua — hänen koko elämänsä todellinen päämäärä näytti siten
irtautuneen kaikista perintätapojen ja tottumusten kahleista.

Gora kuunteli ääneti. Monena sellaisena kuutamoisena yönä,
kaiken ollessa hiljaista heidän ympärillään, ystävykset olivat
keskustelleet monenlaisista asioista — kirjallisista, kansallisista,
yhteiskunnallisista, omaa tulevaisuuttaan koskevista — mutta eivät
milloinkaan niin läheisistä. Gora ei ollut koskaan kokenut sellaista
ihmissydämen sisäisen totuuden ilmausta niin eloisassa muodossa. Hän
oli aina pitänyt sellaisia asioita joutavina runollisina vuodatuksina
— mutta tänään se koski häneen syvästi, hän ei voinut enää jättää
sitä huomioonottamatta. Eikä siinä kyllin, vaan tuo valtava tunnustus
kolkutti hänenkin mielensä ovelle — sen hurmio vavahdutteli hänen
olemustaan kuin salaman välke. Hetkiseksi väistyi hänen sydämensä
tuntematonta tienoota salannut verho, ja loihtuisa syksyn kuutamo pääsi
valaisemaan tuota aikaisemmin pimeäksi jäänyttä kammiota.

Puhuessaan he eivät havainneet, kuinka kuu painui kattojen taakse ja
sen sijaan tuli idän taivaalla kuumotteleva saraste, joka oli kuin hymy
nukkuvan lapsen kasvoilla. Kun Binoin mieltä rasittava taakka vihdoin
oli keventynyt, hän alkoi hieman hävetä. Hetkisen vaiti oltuaan hän
jatkoi: »Tämä minulle sattunut seikka tuntuu sinusta varmaan kovin
jokapäiväiseltä. Se saa sinut kenties halveksimaankin minua — mutta
mitäpä tekisin? En ole milloinkaan mitään sinulta salannut, ja nyt olen
keventänyt mieleni, ymmärsitpä minua tai et.»

Gora vastasi: »Binoi, minun on rehellisesti tunnustaminen, etten
kunnollisesti ymmärrä tällaisia asioita, ja varmaan et olisi itsekään
ymmärtänyt muutamia päiviä sitten. Myönnän senkin, että elämän koko
rajattomuudessa juuri tämä puoli, kaikesta ylenpalttisuudestaan
ja kiihkeydestään huolimatta, on vaikuttanut minuun äärimmäisen
jokapäiväiseltä. Mutta kenties ei olekaan todellisuudessa niin laita
— sen verran myönnän mielelläni. Se on näyttänyt minusta ohuelta
ja aineettomalta, koska en ole milloinkaan kokenut sen voimaa ja
syvyyttä. Mutta nyt minun on mahdoton leimata vääräksi sellaista, minkä
sinä olet valtavalla tavalla kokenut. Seikka on se, että ellei oman
toimintakehän ulkopuolella oleva totuus näyttäisi vähemmän tärkeältä,
ei kukaan kykenisi suorittamaan velvollisuuttansa. Senvuoksi ei Jumala
ole ihmistä hämmentänyt tekemällä kaikki esineet yhtä selviksi hänen
silmissään. Meidän täytyy valita itsellemme alue, johon keskitämme
tarkkaavaisuutemme, ja luopua himoitsemasta kaikkea muuta, sen
ulkopuolella olevaa, jos ollenkaan tahdomme tavoittaa totuutta. Minä
en voi suorittaa palvontaani sen pyhän lippaan ääressä, jonka luona
sinä olet nähnyt totuuden kuvan, koska muuten menettäisin oman elämäni
sisäisen totuuden. Meidän tulee valita joko toinen tai toinen tie.»

»Aivan oikein!» huudahti Binoi. »Joko Binoin tahi Goran tie. Minä pyrin
täydellistämään itseäni — sinä luopumaan itsestäsi.»

Gora keskeytti kärsimättömästi: »Älä yritä olla ivallinen, Binoi!
Huomaan varsin hyvin, että edessäsi on tänään suuri totuus, johon ei
voi suhtautua välinpitämättömästi. Sinun täytyy antautua totuudelle
kerrassaan, jos mielit sen kokea — mitään muuta mahdollisuutta ei ole
olemassa. Toivon hartaasti, että oma totuuteni ilmenee minulle kerran
yhtä elävänä. Aikaisemmin sinä tyydyit siihen, mitä kirjat tiesivät
sinulle kertoa rakkaudesta. Minäkin tunnen ainoastaan kirjoista
synnyinmaan rakkauden. Nyt, kun olet kokenut asian itsensä, käsität,
kuinka paljoa todellisempi se on kuin se asia, josta olet lukenut. Se
ei vaadi vähempää kuin koko maailmasi; ei ole mitään paikkaa, mihin
voisit siltä piiloutua. Kun kotimaahan kohdistuva rakkauteni kerran
muuttuu niin valtavasti itsestäänselväksi, ei minullakaan ole mitään
pakenemisen mahdollisuutta — se on vaativa kaiken minun rikkauteni
ja elämäni, minun vereni ja luitteni ytimen, minun taivaani, minun
valkeuteni, sanalla sanoen kaikkeni. Kuinka kaunis, kuinka ihmeellinen,
kuinka selvä ja ilmeinen tuo kotimaani todellinen kuva tulee olemaan,
kuinka tuima ja valtava tulee olemaan sen tuska samoinkuin sen
riemukin, silmänräpäyksessä yli elämän ja kuolemankin kuohahtava —
siitä saan jonkinlaisen aavistuksen kuunnellessani sinua. Tuo elämääsi
tullut kokemus on tuonut minuunkin uutta elämää. Vaikka en milloinkaan
kykenisi täysin käsittämään, mitä sinä olet tuntenut, pääsen kuitenkin
sinun avullasi aavistamaan, mitä olen itse ikävöinyt.»

Puhuessaan Gora poistui matolta ja asteli edestakaisin. Idän taivaalla
kuumotteleva koitto tuntui tuovan viestiä hänelle; hänen mielensä
liikkui ja läikkyi, ikäänkuin hän olisi kuunnellut vanhaa pyhää
loitsua jossakin Intian vanhassa metsäerakkolassa. Hetkisen hän
seisoi liikahtamatta, koko olemus värisevänä, ja hänestä tuntui kuin
olisi lootuksen varsi puhkaissut itselleen tien läpi hänen aivojensa
ja puhjennut säteileväksi kukaksi täyttäen taivaan yhä laajenevilla
terälehdillänsä. Hänen koko elämänsä, sen tietoisuus ja voima, tuntui
häipyvän tämän ylimmän kauneuden onneen.

Jälleen toinnuttuaan Gora virkkoi äkkiä: »Binoi, sinun on kohottava
tuota rakkauttasikin ylemmäksi — minä sanon sinulle, ettet ole siihen
pysähtyvä. Minä olen kerran osoittava sinulle, kuinka suuri ja tosi
on Hän, joka on minua kutsunut valtavalla voimallansa. Tänään minut
täyttää suuri riemu — minä tiedän, etten milloinkaan jätä sinua
kehnompiin käsiin.»

Binoi nousi matolta ja astui Goran luo, joka tavattoman intomielisesti
painoi Binoin poveansa vasten ja lausui: »Veljeni, meille se on kuolema
— sama kuolema. Me kaksi olemme yhtä; kukaan ei saa meitä erottaa,
kukaan ei saa meitä estää.»

Goran kiihkeä tunne aaltoili Binoinkin sydämen läpi, ja sanaakaan
virkkamatta hänkin antautui sen valtoihin. He astelivat vierekkäin ja
vaieten kattotasanteella itäisen taivaan punertuessa.

Gora puhui jälleen: »Veljeni, minun palvomani jumalatar ei tule
luokseni kauneuteen verhottuna. Minä näen hänet siellä, missä
on köyhyyttä ja nälkää, tuskaa ja häväistystä. En siellä, missä
palvotaan kukin ja lauluin, vaan siellä, missä elämän verta uhrataan.
Minulle on kuitenkin ylimpänä ilona juuri se, ettei siinä ole mitään
pelkästään viehättävää ja viettelevää ainesta; siinä täytyy ihmisen
kohota täydessä voimassaan ja valmistua luopumaan kaikestansa. Siihen
asiaan ei liity mitään sulon yltäkylläisyyttä; se on vastustamatonta,
ylen tuskallista heräämistä, julmaa ja kauhistavaa, jossa olemuksen
kieliä kosketetaan niin rajusti, että ääniasteikon kaikki sävelet
särähtävät, ikäänkuin hajalleen riipaistuina. Sitä ajatellessani
tunnen sydämeni sylkähtävän — tuntemani ilo on miehen aito iloa — se
on Šivan elämäntanssia. Miehen koko kaipaus sisältyy siihen, että hän
tahtoo nähdä uuden sellaisena kuin se ilmestyy kaikessa kauneudessaan
hävitettävänä olevan vanhan liekehtivällä harjalla. Tuon veripunaisen
taivaan taustalla minä näen säteilevän tulevaisuuden, siteistänsä
vapautuneen, näen sen lähenevässä päivänkoitossa — kuuntele, sinä
kuulet sen rummunlyönnit rinnassani!» Gora tarttui Binoin käteen ja vei
sen sydämelleen.

»Gora, veljeni», virkkoi Binoi syvästi liikutettuna »minä tahdon
olla ainainen kumppanisi. Mutta minä varoitan sinua: älä salli minun
milloinkaan epäröidä. Sinun tulee kuljettaa minua armotta mukanasi kuin
julma kohtalo itse. Me kuljemme molemmat samaa tietä, mutta emme ole
yhtä voimakkaat.»

»Me olemme tosin luonnostamme erilaiset», virkkoi Gora, »mutta ylin
ilo tekee erilaiset luontomme yhdeksi. Suurempi rakkaus kuin se, joka
sitoo meitä toisiimme, on meidät yhdistävä. Niin kauan kuin sellainen
suurempi rakkaus ei ole muuttunut todeksi meille kummallekin, tulee
tapahtumaan hankausta ja luopumusta joka askelella. Mutta sitten
tulee päivä, jona me unohdamme kaikki erilaisuutemme, unohdamme
ystävyytemmekin ja kykenemme pysymään toistemme liitossa, liikkumatta,
sanomattoman itsemmeunohtamisen kiihkeän tunteen kannattamina.
Sellainen tuima riemu on oleva ystävyytemme lopullinen saavutus.»

»Niin käyköön!» vastasi Binoi puristaen Goran kättä.

»Toistaiseksi minä tuotan sinulle suurtakin tuskaa», jatkoi Gora.
»Sinun täytyy sietää tyranniuttani — ei näet käy päinsä pitää
ystävyyttämme omana tarkoitusperänänsä, emme saa sitä häväistä
yrittämällä sitä säilyttää, maksoi mitä maksoi. Jos ystävyytemme täytyy
tuhoutua suuremman rakkauden vuoksi, niin asia ei ole autettavissa,
mutta jos se voi säilyä, niin silloin se todellakin on saavuttava
täydellisyytensä.»

Molemmat säpsähtivät kuullessaan askelia, ja katsahtaessaan taakseen he
näkivät Anandamojin tulleen yläkertaan. Hän tarttui kumpaakin käteen
ja veti heitä makuusuojaan päin sanoen: »Kas niin, nyt on teidän aika
mennä levolle!»

»Ei, äiti, me emme voi nyt nukkua!» huudahtivat molemmat.

»Voitte varmaan!» vastasi Anandamoji pakottaen heidät makuulle. Sitten
hän sulki oven ja istuutui heidän pieluksensa viereen viuhkoen heidän
kasvoihinsa vilpoisuutta.

»Ei auta, vaikka kuinka viuhkoisit, äiti», virkkoi Binoi. »Me emme saa
nyt unta.»

»Ettekö? Saammepa nähdä!» vastasi Anandamoji. »Minä jään tänne joka
tapauksessa, jottette voi jälleen alkaa jutella.»

Molempien vaivuttua uneen Anandamoji hiipi hiljaa huoneesta ja kohtasi
alakertaan mennessään Mohimin, joka oli nousemassa yläkertaan. »Ei
nyt», varoitti Anandamoji. »Ovat valvoneet koko yön. Lähetin heidät
vastikään nukkumaan.»

»Siunatkoon — onpa siinä ystävyyttä kerrakseen», virkkoi Mohim.
»Tiedätkö, ovatko he puhuneet mitään naimaliitosta?»

»En tiedä», vastasi Anandamoji.

»He ovat arvatenkin päässeet johonkin tulokseen», mietti Mohim ääneen.
»Milloin he mahtanevat herätä? Ellei avioliittoa pian solmita, voi
sattua jos jonkinlaisia selkkauksia.»

»Ei satu minkäänlaisia selkkauksia», nauroi Anandamoji, »kunhan he
saavat nukkua hieman kauemmin. He heräävät varmaan päivän mittaan.»



KUUDESTOISTA LUKU.


»Etkö aio ollenkaan naittaa Sutšaritaa?» kivahti Baroda-rouva.

Pareš Babu siveli partaansa tyyneen tapaansa ja kysyi leppoisasti:
»Missä on sulhanen?»

Hänen puolisonsa vastasi: »Onhan päätetty asia, että hän menee
naimisiin Panu Babun kanssa — ainakin me kaikki niin ajattelemme — ja
Sutšarita itse tietää hänkin sen.»

»Minä en varmaan tiedä, onko Sutšarita taipuvainen menemään Panu
Babulle», rohkeni Pareš Babu huomauttaa.

»Kuulehan», huudahti hänen puolisonsa, »sellaista minä en voi sietää.
Olemmehan aina kohdelleet tyttöä kuin omaa tytärtämme — hänen ei
suinkaan tarvitse esiintyä vaateliaana. Jos Panu Babun lainen
sivistynyt ja hurskas mies häneen mielistyy, niin sopiiko sellaiseen
asiaan suhtautua kevytmielisesti? Vaikka Labonjani on paljoa kauniimpi,
voin kuitenkin vakuuttaa, ettei hän kieltäydy, jos joku haluaa hänet
naida. Jos vielä rohkaiset Sutšaritan omahyväisyyttä, niin eipä ole
helppoa löytää hänelle sulhasta.»

Pareš Babu ei milloinkaan kiistellyt vaimonsa kanssa, varsinkaan ei
Sutšaritasta. Niinpä hän nytkin vaikeni.

Kun Sutšaritan äiti oli Satišin synnytettyään kuollut, tyttö oli
ollut vasta seitsenvuotias. Hänen isänsä, Ram-saran Haldar, oli
vaimonsa menetettyään liittynyt Brahma Samadžiin ja oli naapuriensa
vainoa välttääkseen vetäytynyt Dakkaan. Hänen toimiessaan siellä
postilaitoksen palveluksessa Pareš Babu oli tullut hänen hyväksi
ystäväksensä, niin että Sutšarita niistä ajoista alkaen rakasti häntä
kuin omaa isäänsä. Ramsaran Babu kuoli äkkiä jättäen omaisuutensa
kahdelle lapselleen ja asettaen Pareš Babun heidän holhoojakseen. Siitä
lähtien olivat molemmat orvot eläneet Pareš Babun perheessä.

Lukija tietää jo, kuinka intomielinen brahmo Haran oli. Hän otti
osaa kaikkiin Samadžin toimintoihin, oli opettajana iltakoulussa,
sanomalehden toimittajana, tyttökoulun sihteerinä — hän oli sanalla
sanoen uupumaton. Kaikki otaksuivat tämän nuoren miehen voivan
saavuttaa korkeankin aseman Brahma Samadžin keskuudessa. Olipa hän
tullut kuuluisaksi Samadžin ulkopuolellakin koulunsa oppilaiden,
englanninkielentaitonsa ja filosofisten tietojensa vuoksi.

Näistä eri syistä Sutšarita oli osoittanut Haranille nimenomaista
kunnioitusta, aivan samoin kuin kaikille muillekin hyville brahmoille.
Olipa hän Dakkasta Kalkuttaan tullessaan kiihkeästi halunnutkin päästä
hänen tuttavakseen.

Sutšarita ei ollut ainoastaan tutustunut tuohon kuuluisaan henkilöön,
vaan oli vielä osoittanut häneen kohdistuvaa erikoismieltymystäkin.
Haran tosin ei ollut avoimesti tunnustanut rakkauttansa Sutšaritalle,
mutta oli antautunut niin uutterasti poistamaan hänen puutoksiansa,
korjaamaan hänen virheitänsä, lisäämään hänen innostustansa ja
yleensäkin häntä parantamaan, että kaikki selvästi huomasivat hänen
haluavan tehdä juuri tästä tytöstä itselleen kelvollisen apulaisen.
Havaitessaan voittaneensa tuon kuuluisan miehen sydämen Sutšarita
puolestaan ei voinut olla kokematta kunnioituksen sekaista ylpeyden
tunnetta.

Vaikka nimenomaista kosintaa ei ollut tapahtunut, kaikki kuitenkin
pitivät liittoa päätettynä, ja Sutšaritakin suhtautui siihen ikäänkuin
ihan varmaan asiaan pitäen tärkeimpänä tehtävänään yrittää uutteruuden
ja harjoituksen avulla tulla sen miehen arvoiseksi, joka oli uhrannut
koko elämänsä Brahma Samadžin menestykselle. Avioliitto ilmeni hänelle
jämeänä, pelkoa, harrasta kunnioitusta ja vastuunalaisuuden tuntoa
herättävänä linnoituksena, ei pelkän onnellisen elämän, vaan ankaran
taistelun tyyssijana, ei perheenpiiriin vaan historiaan kuuluvana
tosiasiana.

Jos avioliitto olisi solmittu asiain ollessa tässä vaiheessaan, niin
ainakin morsiamen omaiset olisivat pitäneet sitä hyvänäkin onnena.
Mutta Haran oli valitettavasti johtunut pitämään oman tärkeän elämänsä
velvollisuuksia niin valtavina, että katsoi arvoonsa soveltumattomaksi
mennä naimisiin vain molemminpuolisen kiintymyksen vuoksi. Hänen
mielestään oli sellaisen askelen ottaminen ihan mahdotonta,
ellei sitä ennen tarkoin punninnut, tulisiko Brahma Samadž tästä
liitosta hyötymään. Näin hän ajatteli alkaessaan asettaa Sutšaritaa
kokeenalaiseksi.

Mutta kun ihminen siten koettelee toista ihmistä, joutuu hän samalla
itsekin koeteltavaksi. Kun siis Haran tuli tunnetuksi tämän perheen
keskuudessa tutunomaisemmalla nimellänsä, »Panu Babuna», ei käynyt
enää päinsä pitää häntä yksinomaan englantilaisen oppineisuuden
varastohuoneena, metafyysillisen viisauden säiliönä ja Brahma Samadžin
ainoalaatuisena hyödyttäjänä, vaan oli otettava lukuun sekin tosiasia,
että hän oli ihminen, ja niinmuodoin hän ei ollutkaan enää pelkän
palvonnan esine, vaan häneen alkoivat kohdistua myötä- ja vastatunnot.

Merkillistä oli, että sama seikka, joka loitolta vaikutti Sutšaritaan
mieluisasti, lähemmin tutustuttaessa alkoi tuntua hänestä
epämiellyttävältä. Asettuessaan kaiken Brahma Samadžiin sisältyvän
toden, hyvän ja kauniin vartijaksi ja suojelijaksi Haran alkoi näyttää
naurettavan vähäpätöiseltä. Ihmisen ainoa oikea suhde totuuteen
on palvojan suhde — siinä mielessä näet ihminen muuttuu nöyräksi.
Ollessaan ylpeä ja julkea ihminen vain osoittaa liiankin selvästi oman
suhteellisen pienuutensa. Siinä suhteessa Sutšarita tahtomattaankin
havaitsi eroa Pareš Babun ja Haranin välillä. Pareš Babun tyyniä
kasvoja katsellessaan näki heti hänessä piilevän jalon totuuden
hohtelun. Haranin laita oli aivan toisin, sillä hänen hyökkäävän
omahyväinen brahmalaisuutensa himmensi kaiken muun ja ilmeni koko
kömpelyydessään kaikessa siinä, mitä hän sanoi tai teki.

Kun Haran, jonka päähänpiintymänä oli Brahma Samadžin menestys,
arkailematta ryhtyi väittelemään Pareš Babuakin vastaan, niin Sutšarita
ihan kimmurteli tuskissaan. Siihen aikaan eivät bengalilaiset, jotka
olivat saaneet englantilaisen sivistyksen, tutkineet _Bhagavadgitaa_,
mutta Pareš Babu luki sitä toisinaan Sutšaritalle, olipa vielä lukenut
melkein koko _Mahabharatankin_ hänelle. Haran tuota moitti, sillä hän
tahtoi hävittää kaikki sellaiset kirjat brahmojen kirjastoista. Hän
itse ei niitä milloinkaan lukenut, koska halusi pysytellä loitolla
kaikesta sellaisesta kirjallisuudesta, jota oikeauskoiset suosivat.
Maailman uskontojen pyhien kirjojen joukossa oli hänen ainoana
tukikohtanansa Raamattu. Se, ettei Pareš Babu millään tavoin erottanut
toisistaan brahmalaista ja ei-brahmalaista, mikäli asia koski pyhien
kirjojen tutkimista ja muita hänen mielestään epäoleellisia seikkoja,
oli Haranin alinomaisena silmätikkuna. Mutta Sutšarita ei voinut sietää
sitä, että joku julkesi moittia Pareš Babun menettelyä, ei siinäkään
tapauksessa, että se tapahtui salaisesti. Ja juuri tuo Haranin
osoittama avoin julkeus se sai Sutšaritan arvostelemaan häntä toisin
kuin ennen.

Mutta vaikka Sutšaritan tunsikin Haranin kiihkeän lahkolaismielen ja
hänen kuivakiskoisen ahdasajatuksisuutensa vaikuttavan vieroittavasta
ei avioliiton mahdollisuutta ollut kuitenkaan kummaltakaan taholta
asetettu epäilyksenalaiseksi. Uskonnollisessa yhteisössä saa henkilö,
joka itse merkitsee itsensä korkea-arvoiseksi, vähitellen toisiltakin
saman arvonannon. Niinpä ei Pareš Babukaan kiistellyt Haranin
vaatielmista, ja koska kaikki pitivät miestä eräänä Samadžin tulevista
tukipylväistä, hänkin suostui vaieten hänen ajatuksiinsa. Eikä siinä
kyllin: ainoa kysymys, joka hänen mieltänsä askarrutti, oli se, missä
määrin Sutšarita oli kyllin hyvä sellaiselle miehelle; hän ei ollut
johtunut milloinkaan tiedustelemaan, miellyttikö Haran Sutšaritaa.

Kun kukaan ei huolinut ottaa selkoa Sutšaritan omasta katsantokannasta,
hänkin vähitellen oppi olemaan ajattelematta persoonallista
kiintymystänsä. Hän, samoinkuin kaikki muutkin Brahma Samadžin jäsenet,
piti itsestään selvänä asiana, että jos Haran suvaitsisi sanoa
ottavansa hänet vaimokseen, hänen tehtävänsä olisi suostua ja nähdä
sellaisessa liitossa elämänsä suurin velvollisuus.

Asiat olivat yhä sillä kannalla, kun Pareš Babu kuuli ne muutamat
kiivaat sanat, jotka Sutšarita lausui Goraa puolustaen, ja alkoi
epäillä, kunnioittiko Sutšarita Harania niinkuin piti. Hän ajatteli,
että siten ilmenneellä erimielisyydellä saattoi olla syvemmät syyt.
Niinpä hän ei ollutkaan yhtä myöntyväinen kuin aikaisemmin, kun Baroda
otti jälleen puheeksi Sutšaritan avioliiton.

Sinä päivänä Baroda-rouva puhutteli Sutšaritaa erikseen ja sanoi
hänelle: »Sinä olet säikähdyttänyt isän.»

Sutšarita säpsähti ja tunsi mielensä apeaksi — se seikka, että hän
tietämättäänkin saattoi aiheuttaa huolta Pareš Babulle, tuntui hänestä
ylen ikävältä. Hän kalpeni ja kysyi: »Mitä, mitä olenkaan tehnyt?»

»Mitäpä minä tiedän, kultaseni!» vastasi Baroda. »Hän luulottelee,
ettet pidä Panu Babusta. Kaikki Brahma Samadžin jäsenet pitävät
naimaliittoasi päätettynä asiana — ja jos sinä nyt —»

»Kuinka niin, äiti», virkkoi Sutšarita ihmeissään, »minä en ole
maininnut kenellekään asiasta sanaakaan».

Hänellä oli kyllin syytä olla ihmeissään. Haranin käytös oli usein
häntä kiusannut, mutta hän ei ollut milloinkaan, ajatuksissaankaan,
tahtonut vastustaa sitä ajatusta, että menisi hänelle. Kuten jo
aikaisemmin mainitsimme, oli häneen istutettu se vakaumus, ettei hänen
persoonallinen onnensa mitenkään asiaan kuulunut.

Sitten hän muisti hiljattain varomattomasti ilmaisseensa Haraniin
kohdistuvaa tyytymättömyyttänsä Pareš Babun läsnäollessa ja tunsi syvää
katumusta ajatellessaan, että syy oli siinä. Hän ei ollut milloinkaan
ennen purkanut siten mieltänsä ja lupasi itselleen pyhästi vastakin
olla niin menettelemättä.

Kun Haran itse sattui tulemaan samana iltapäivänä, Baroda kutsui hänet
huoneeseensa ja sanoi: »Kuulkaahan, Panu Babu, kaikki sanovat, että
te naitte meidän Sutšaritan, mutta minä en ole kuullut mitään teiltä
itseltänne. Jos se tosiaankin on aikomuksenne, niin miksi ette lausu
sitä julki?»

Haran ei voinut olla tekemättä tunnustustansa. Hän tunsi, että nyt
täytyi saada asia varmaksi lopullisesti vangitsemalla Sutšarita.
Myöhemmin sopi ottaa tutkittavaksi, soveltuiko Sutšarita hänen
auttajakseen Samadžin työssä ja oliko hän häneen persoonallisesti
kiintynyt. Haran vastasi: »Sehän on selvä asia. Minä olen vain
odottanut hänen täyttävän kahdeksantoista vuotta.»

»Te olette turhantarkka», virkkoi Baroda. »Riittää, kun hän on
täyttänyt neljätoista ja niinmuodoin saavuttanut laillisen naimaiän.»

Pareš Babu oli ihmeissään, kun näki, kuinka Sutšarita käyttäytyi teetä
juotaessa sinä iltapäivänä. Sutšarita ei ollut pitkiin aikoihin ottanut
Harania niin sydämellisesti vastaan. Kun Haran aikoi lähteä, Sutšarita
kerrassaan pakotti hänet jäämään voidakseen näyttää hänelle erästä
Labonjan käsityötaidon uutta tuotetta.

Pareš Babu tunsi mielensä keventyvän. Hän ajatteli varmaan erehtyneensä
ja hymyili itsekseen otaksuessaan, että jokin salainen rakastavaisten
kiista oli sattunut heidän kesken ja että se nyt oli ohi.

Ennen lähtöänsä Haran sinä iltana nimenomaisesti pyysi Sutšaritaa
vaimokseen Pareš Babulta huomauttaen vielä, ettei halunnut häiden
siirtyvän kovin kauas.

Pareš Babu oli hieman ymmällä. »Mutta tehän olette aina sanonut»,
virkkoi hän, »että on väärin, jos tyttö annetaan miehelään ennenkuin
hän on täyttänyt kahdeksantoista. Olette kirjoittanut asiasta
sanomalehtiinkin.»

»Se ei koske Sutšaritaa», selitti Haran, »sillä hän on harvinaisen
kehittynyt ikäisekseen».

»Voipa niin olla», huomautti Pareš Babu leppoisasti, mutta samalla
päättävästi. »Mutta ellei ole olemassa aivan erikoisia syitä, niin
teidän on paras toimia vakaumustenne mukaan ja odottaa, kunnes hän
saavuttaa tuon iän.»

Haran häpesi, että oli antanut houkutella itsensä sellaiseen
heikkouteen ja kiirehti korjaamaan asiaa sanomalla: »Tietysti, onhan
se velvollisuuteni. Ajattelin vain, että vietettäisiin kihlajaiset
aikaisemmin ystävien ja Jumalan läsnäollessa.»

»Epäilemättä, oivallinen ehdotus», myönsi Pareš Babu.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Kun Gora pari tuntia nukuttuaan heräsi ja näki Binoin nukkuvan
vieressään, hänen sydämensä oli täynnä iloa. Hän tunsi itsensä niin
vapautuneeksi kuin henkilö, joka uneksii kadottaneensa jotakin
erinomaisen kallisarvoista, mutta herätessään huomaakin kaiken olleen
pelkkää unta. Katsellessaan Binoita hän käsitti, kuinka vaivaiseksi
olisi muodostunut hänen elämänsä, jos hän olisi ystävästään luopunut.
Gora tunsi itsensä niin hilpeäksi, että ravisti Binoin hereille
huutaen: »Nouse jo, työt odottavat.»

Goralla oli joka aamu suoritettavana säännöllinen sosiaalinen
velvollisuus: käydä lähistöllä asuvien köyhien ihmisten luona. Hän
ei tahtonut heille saarnata eikä tehdä hyvää, halusihan vain saada
olla heidän seurassaan. Hän keskustelikin heidän kanssaan melkeinpä
tutunomaisemmin kuin läheisten ystäviensä kanssa. He nimittivät häntä
»sedäksi» ja tarjosivat hänelle erikoisen, korkea-arvoisemmille
vieraille varatun piipun, ja Gora oli tosiaankin pakottautunut
tupakoimaan, jotta pääsisi heitä lähemmäksi.

Goran suurin ihailija oli Nanda, erään puusepän poika. Hän oli
kahdenkolmatta vuoden ikäinen ja työskenteli isänsä työpajassa
valmistaen puulaatikoita. Hän oli ensiluokkainen urheilija ja
paikallisen krikettijoukkueen etevin jäsen. Gora oli perustanut
urheilu- ja krikettiseuran ottaen sen jäseniksi kirvesmiesten
ja seppien poikia samoinkuin varakkaampiakin henkilöitä. Tässä
sekalaisessa joukossa Nanda oli vaikeudetta ensimmäinen, tulipa
kysymykseen mikä urheilulaji tahansa. Senvuoksi muutamat paremmassa
yhteiskunnallisessa asemassa olevat opiskelevat nuorukaiset häntä
kadehtivat, mutta Goran täsmällinen kurinpito pakotti heidät tyytymään
siihen, että Nanda valittiin heidän johtajakseen.

Muutamia päiviä aikaisemmin Nanda oli haavoittanut jalkaansa taltalla
eikä niinmuodoin ollut voinut saapua krikettikentälle, ja Gora, jota
oli kovin askarruttanut Binoita koskeva kysymys, ei ollut päässyt
tiedustelemaan, kuinka hän voi, joten molemmat ystävykset lähtivät nyt
yhdessä puusepän asuntoon Nandaa tapaamaan.

Saapuessaan Nandan kodin ovelle he kuulivat naisten itkua. Nandan isä
ja muutkin perheen miespuoliset jäsenet olivat poissa kotoa, ja eräältä
lähiseudun kauppiaalta Gora sai tietää, että Nanda oli kuollut samana
aamuna ja että hänen ruumiinsa oli vast'ikään viety polttopaikalle.

Nanda kuollut! Hän, joka oli terve ja voimakas, väkevä ja
hyväluontoinen ja vielä kovin nuori — kuollut tänä aamuna! Gora
seisoi kuin kivettyneenä. Nanda oli tavallinen puusepänpoika, hänen
poismenonsa aiheuttaman puutteen tuntisivat vain harvat ja hekin
kenties vain lyhyen ajan, mutta Gorasta hänen kuolemansa oli mahdoton
ja järjetön. Hän oli nähnyt miehessä piilevän valtavan elonvoiman —
elossa oli paljon ihmisiä, mutta mistä löytyikään sellainen elämän
runsaus?

Tiedustellessaan kuoleman syytä Gora sai tietää, että Nanda oli
kuollut jäykkäkouristukseen. Nandan isä oli tahtonut kutsua lääkärin,
mutta hänen äitinsä oli väittänyt pojan olevan pirun riivaaman ja oli
lähettänyt hakemaan noidan, joka oli koko yön lukenut loitsujansa
ja kiduttanut kärsivää kärventäen hänen ruumistansa hehkuvilla
rautalangoilla. Sairastuttuaan Nanda oli pyytänyt kutsumaan Goraa,
mutta äiti, joka oli pelännyt hänen vaativan lääkäriä haettavaksi, ei
ollut sanaa lähettänyt.

»Millaista typeryyttä, millaista kauheata rikollisuutta!» voihkasi
Binoi, kun he kääntyivät pois.

»Älä yritä lohduttaa itseäsi, Binoi», virkkoi Gora katkerasti,
»nimittämällä sitä pelkäksi typeryydeksi ja yrittämällä asettua asian
ulkopuolelle. Jos selvästi tajuaisit, kuinka suuri tämä typeryys on
ja kuinka laajalle ulottuu siinä piilevä rikoksellisuus, niin etpä
kuittaisi asiaa pelkällä valittelun ilmauksella!»

Gora asteli kiihtyessään yhä nopeammin, ja Binoi koki pysytellä hänen
joukossaan mitään vastaamatta.

Gora oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten yhtäkkiä: »Kuulehan, Binoi,
minä en voi jättää tuota asiaa niin helposti. Ne tuskat, joita puoskari
on Nandalle aiheuttanut, kiduttavat minua, ne kiduttavat koko maatani.
Minä en voi pitää tuota jokapäiväisenä tai satunnaisena seikkana.»

Binoin yhä vaietessa Gora kiivastui: »Minä tiedän varsin hyvin,
mitä ajattelet, Binoi! Sinun mielestäsi ei ole olemassa mitään
parannuskeinoa, tai jos onkin, niin pitkien matkojen päässä. Mutta
minä en voi ajatella siihen tapaan. Olisin antanut oman henkeni, jos
siitä olisi ollut apua. Kaikkeen siihen, mikä kotimaatani haavoittaa,
olipa se kuinka vaikeata tahansa, on olemassa lääke — ja se lääke on
minun hallussani. Tämän uskoni nojalla voin kestää kaiken ympärilläni
näkemäni surun ja murheen ja häväistyksen.»

»Minä en uskalla pitää uskoani voimassa, kun näen tuollaista laajalle
levinnyttä ja kamalaa surkeutta», sanoi Binoi.

»Minä en voi milloinkaan uskoa, että surkeus on ikuinen», vastasi
Gora. »Sitä vastaan hyökkää kaikkeuden koko tahdon- ja ajatuksenvoima
sisältä ja ulkoa. Kuulehan, Binoi, minä vaadin sinua yhä uudelleen
olemaan ajattelematta, ettei maamme voi tulla vapaaksi. Varmasti sen
vapauteen uskoen meidän tulee pysytellä valmiina. Sinä tahdot tyytyä
siihen epämääräiseen ajatukseen, että jonakin suotuisana hetkenä voi
alkaa taistelu Intian vapauden puolesta. Minä sanon sinulle, että
taistelu on jo alkanut ja että sitä käydään joka hetki. Mikään ei
voisi olla pelkurimaisempaa kuin jos heittäytyisimme huolettomiksi ja
varomattomiksi.»

»Kuulehan, Gora», vastasi Binoi. »Minä huomaan sinun ja meidän toisten
kesken tämän eron: meidän jokapäiväiset kohtalomme tuntuvat vaikuttavan
sinuun aina uusin voimin, siinäkin tapauksessa, että kysymyksessä
ovat asiat, jotka ovat olleet jo kauan tapahtumassa. Me sitävastoin
emme niitä havaitse enempää kuin ilmaa, jota hengittelemme, ne eivät
saa meitä toivoon enempää kuin epätoivoonkaan, ei enempää iloon kuin
apeuteenkaan. Meidän päivämme kuluvat jouten, ja me emme kunnolla
havaitse itseämme enempää kuin maatammekaan ympäröivien tapausten
vilinässä.»

Yht'äkkiä Gora sävähti tulipunaiseksi, ja hänen otsasuonensa
pullistuivat, kun hän kädet nyrkissä alkoi tuimasti juosta parihevosia
ohjaavan miehen jälkeen huutaen niin että koko katu raikui: »Seis!
Seis!» Kopeannäköinen ja koreapukuinen bengalilainen babu, joka oli
ehtinyt kadunkulmaukseen, katsahti taakseen, sivahdutti piiskallaan
tulisten hevostensa kupeita ja katosi näkyvistä.

Vanha muhamettilainen keittäjä oli ollut kulkemassa kadun yli,
päälaellaan hänen eurooppalaisélle isännälleen kuuluvia ruokavaroja.
Kopea babu oli huutanut hänelle kehoittaen korjautumaan pois tieltä,
mutta kuuro vanhus oli ollut vähällä joutua hevosten jalkoihin. Hänen
onnistui pelastua, mutta hän kompastui ja hänen korinsa sisällys —
hedelmät, vihannekset, voi ja munat — vierivät pitkin tietä. Vihainen
ajaja oli kääntynyt taakseen ja huutanut: »Sinä kirottu sika» ja
sivaltanut vanhaa miestä piiskallaan niin kiivaasti, että veri alkoi
tihkua.

»Allah! Allah!» huokaili vanhus alkaen nöyrästi keräillä koriinsa sitä,
mikä oli jäänyt vahingoittumatta. Gora palasi paikalle ja alkoi häntä
auttaa. Keittäjä parka oli kovin alakuloinen nähdessään hyvinpuetun
herrasmiehen siten vaivautuvan ja sanoi: »Minkätähden vaivaatte
itseänne, Babu? Nämä eivät kelpaa enää mihinkään.»

Gora tiesi varsin hyvin, ettei hänen työnsä todellakaan ollut miksikään
avuksi ja että vanhus, jota hän oli auttavinaan, siitä vain hämmentyi,
mutta hänestä tuntui olevan mahdotonta olla mitään tekemättä: olihan
näytettävä ohikulkijoille, että ainakin yksi herrasmies pyrki
lievittämään toisen karkeutta ottamalla häpeän kannettavakseen ja siten
suojelemalla loukattua oikeutta.

Kun kori oli jälleen täynnä, Gora virkkoi: »Tämä menetys on teille
liian suuri. Tulkaa luokseni; minä korvaan sen teille. Mutta sallikaa
minun sanoa eräs asia: Allah ei anna teille anteeksi, kun alistutte
häväistykseen lausumatta sanaakaan.»

»Allah rankaisee väärintekijän», vastasi muhamettilainen. »Minkätähden
hän rankaisisikaan minua?»

»Se, joka alistuu vääryyteen», sanoi Gora, »on hänkin väärintekijä,
sillä hän on syynä kaikkeen maailmassa olevaan pahaan. Te kenties ette
ymmärrä minua, mutta muistakaa, ettei uskonto ole pelkkää hurskautta,
sillä se vain yllyttää pahantekijöitä. Teidän Muhammedinne ymmärsi
asian varsin oikein, ja hänpä ei saarnannutkaan nöyrää alistumista.»

Goran asunto oli verrattain kaukana, joten hän vei vanhuksen mukanaan
Binoin asumukseen, pysähtyi kirjoituspöydän eteen ja sanoi: »Ota esiin
rahasi!»

»Odota hetkinen», virkkoi Binoi. »Kunhan löydän avaimen.»

Mutta lukko ei kestänyt Goran kärsimätöntä kiskomista; laatikko
lensi auki. Ensimmäinen näkyviin tuleva esine oli Pareš Babun koko
perhettä esittävä iso valokuva, jonka Binoi oli onnistunut saamaan
nuoren ystävänsä Satišin välityksellä. Gora antoi vanhukselle
sopivan rahasumman ja lähetti hänet menemään, mutta valokuvasta hän
ei virkkanut sanaakaan. Havaitessaan Goran vaitiolon, ei Binoikaan
huolinut asiaan puuttua, vaikka hänen mielensä olisikin keventynyt, jos
olisi vaihdettu pari sanaa asian johdosta.

»No niin, minä lähden!» sanoi Gora äkkiä.

»Menetteletpä kauniisti!» huudahti Binoi. »Lähdet yksin! Etkö siis
tiedä, että äiti kutsui minutkin aamiaiselle? Minä lähden kerallasi!»

He poistuivat yhdessä. Gora ei puhunut mitään. Valokuva oli
muistuttanut hänelle, että Binoin sydämen valtavuo kuljetti häntä
sellaiseen suuntaan, jota hän, Gora, ei missään tapauksessa voinut
noudattaa.

Binoi ymmärsi varsin hyvin, minkätähden Gora oli vaiti, mutta hän
arasteli yrittää saada häntä puhumaan, koska tunsi Goran mielen
satuttaneen sellaiseen kohtaan, joka tosiaankin teki heidän
seurustelunsa hankalaksi.

Saapuessaan perille he näkivät Mohimin seisovan ovella katsellen
kadulle. »Mitä on tapahtunut?» huusi hän havaittuaan ystävykset. »Te
valvoitte koko yön, ja minä otaksuin teidän nukkuvan kaikessa rauhassa
jossakin polun varrella. Mutta on jo kohta myöhä. Lähde kylpemään,
Binoi.»

Siten ajettuaan Binoin pois Mohim kääntyi Goran puoleen ja sanoi:
»Kuulehan, Gora, sinun täytyy ajatella vakavasti asiaa, josta sinulle
puhuin. Jos Binoi ei olekaan mielestäsi kyllin oikeauskoinen, niin
mistä ihmeestä löydämme paremmankaan? Ei riitä, jos pidämme silmällä
ainoastaan oikeauskoisuutta — tarvitsemmehan sivistystäkin. Myönnän
kyllä, ettei tavanomainen sivistyneisyyden ja oikeauskoisuuden
yhteenliittymä ole tarkoin pyhien kirjojemme mukainen, mutta eivät ne
sentään muodosta aivan huonoakaan yhtymää. Jos sinulla itselläsi olisi
tytär, niin uskonpa varmaan, että olisit samaa mieltä kuin minä.»

»Aivan oikein, _dada»_, vastasi Gora. »Minä uskon, ettei Binoi
mitenkään asiaa vastusta.»

»Kuulehan häntä!» huudahti Mohim. »Kuka tässä onkaan huolissaan Binoin
vastustelemisesta? Sinun vastusteluasi minä pelkään. Kunhan itse
kehoitat Binoita, olen aivan tyytyväinen. Ellei siitä ole apua, niin
jätä koko asia.»

»Minä teen niin», vastasi Gora.

Mohimin mielestä asia oli nyt niin pitkällä, ettei ollut muuta huolta
kuin naittajaisten valmisteleminen.

Ensimmäisen tilaisuuden sattuessa Gora sanoi Binoille: »_Dada_ on
alkanut kovin kiirehtiä sinun ja Sasin naimisiin menoa. Mitä siitä
arvelet?»

»Sanohan sinä, mitä itse siitä ajattelet.»

»Eipä taitaisi olla niinkään tuhma teko.»

»Mutta aikaisemmin sinä ajattelit toisin. Emmekö päättäneet jäädä
naimattomiksi? Minä otaksuin, että asia oli varma.»

»Päätetään nyt, että sinä menet naimisiin, minä en.»

»Minkätähden? Minkätähden erilaiset päämäärät saman pyhiinvaelluksen
suorittajille?»

»Ehdotan tätä järjestelyä, koska pelkään muuten päätyvämme eri
päämääriin. Jumala lähettää maailmaan toisia ihmisiä kantamaan raskaita
taakkoja toisten liikkuessa hilpeän kevyesti — jos kaksi sellaista
erilaista olentoa iestetään yhteen, niin toinen on kuormitettava, jotta
se vetäisi tasaisesti toisen kanssa. Me voimme kulkea tasaisesti rinnan
vasta sitten, kun sinua asianmukaisesti hillitsee aviollisen elämän
taika.»

»Olkoonpa menneeksi!» hymyili Binoi. »Nosta vain taakka hartioilleni!»

»Mutta onko nyt puheenaoleva erikoinen taakka sinulle kenties
epämieluinen?»

»Koska tehtävänä on painon lisääminen, niin onhan yhdentekevää
käytämmekö kiveä vai tiilikiveä — mitäpä sillä väliä?»

Binoi arvasi, mikä oli Goran innokkuuden varsinaisena syynä, ja tuo
ilmeinen halu pelastaa hänet Pareš Babun tytärten satimista vain
huvitti häntä.

Lopun iltapuolta, päivällisen jälkeen, he viettivät korvaten menetettyä
yöunta nauttien runsasta päivällislepoa. Ystävykset eivät keskustelleet
toistensa kanssa ennenkuin illan varjot olivat langenneet ja he olivat
lähteneet kattotasanteelle.

Binoi katsahti taivaalle ja virkkoi: »Kuulehan, Gora, minulla on
sinulle jotakin sanottavaa. Minusta tuntuu, että maahamme kohdistuva
rakkautemme on pahasti puutteellinen. Me ajattelemme ainoastaan puolta
Intiaa.»

»Kuinka niin? Mitä tarkoitat?» kysyi Gora.

»Me pidämme Intiaa ainoastaan miesten maana, jätämme naiset kerrassaan
lukuunottamatta», selitti Binoi.

»Sinä haluat englantilaisten tavoin nähdä naisia kaikkialla», virkkoi
Gora, »kotona ja ulkona maailmassa, maalla ja merellä ja ilmassa,
aterioilla, huveissamme ja töissämme, ja seurauksena on, että naiset
saattavat silmissäsi miehet pimentoon, joten sinun katsantokantasi on
aivan yhtä yksipuolinen.»

»Ei, ei!» vastasi Binoi. »Väitettäni ei käy kumoaminen niin helposti.
Mitä merkitseekään, suhtaudunko asiaan englantilaisten tavoin vai
en? Tahdon vain sanoa, ettemme suo maamme naisille sitä sijaa, joka
heille oikeudenmukaisesti kuuluu. Ajattelehan itseäsi. Voin varmasti
vakuuttaa, ettet ajattele koskaan naisia — maamme esiintyy sinun
ajatuksissasi vailla naisia, ja sellainen katsantotapa ei missään
tapauksessa voi olla oikea.»

»Minä olen nähnyt ja oppinut tuntemaan oman äitini», huomautti Gora,
»ja olen hänessä nähnyt kaikki maani naiset ymmärtäen varsin hyvin,
mikä sija heille kuuluu.»

»Sinä keksit tyhjiä lauseparsia yrittäen pettää itseäsi», sanoi Binoi.
»Se tutunomainen suhde, jossa olemme taloustoimiansa suorittaviin
naisiin kotonamme, ei takaa oikeata tietoa. Minä tiedän, että vain
kiivastut, jos rohkenen mitenkään verrata toisiinsa englantilaista
yhteiskuntaa ja meikäläistä — enkä tahdokaan niin tehdä enempää kuin
tahdon väittää varmasti tietäväni, missä määrin ja miten meidän
naisemme voivat esiintyä julkisuudessa menemättä sopivaisuuden rajan
yli — mutta minä tarkoitan, että niin kauan kuin naisemme jäävät
piilemään omiin eristettyihin suojiinsa, maamme on meille vain
puolinainen totuus eikä voi saavuttaa täyttä rakkauttamme ja syvintä
kunnioitustamme.»

»Samoin kuin aika on kahtalainen, yön ja päivän aika, samoin on
yhteiskunta koottu kahdesta osasta, miehistä ja naisista», väitti
Gora. »Yhteiskunnan ollessa luonnollisessa tilassaan nainen pysyy
näkymättömänä kuin yö — hän suorittaa kaiken työnsä tungettelematta,
näyttämön takana. Mutta yhteiskunnan muuttuessa luonnottomaksi, yö
anastaa itselleen päivän oikeudet, ja työ samoinkuin irstailukin
tapahtuu keinotekoisessa valossa. Ja mikä on tuloksena? Yön salainen
vaikutus lakkaa, väsymys lisääntyy, toipuminen käy mahdottomaksi, ja
ihminen pysyy pystyssä ainoastaan huumausaineiden avulla. Samoin käy,
jos yritämme vetää naisemme ulkonaisen toiminnan kentälle: heidän
luonteenomainen tyyni toimintansa häiriytyy, yhteiskunnan rauha ja
onni tuhoutuu, ja niiden sijaan tulee vallitsevaksi mielettömyys.
Ensi silmäyksellä voi erehtyä ja luulla sellaista mielettömyyttä
voimaksi, mutta se on voimaa, joka johtaa perikatoon. Miehen toiminta
yhteiskunnassa on näkyvämpää, mutta ei suinkaan välttämättä tärkeämpää.
Jos yrität tuoda naisen piilevän voiman yhteiskunnan pintaan, niin
yhteiskunta alkaa elää pääomansa varassa ja johtuu piankin vararikkoon.
Minä sanon, että jos me miehet pysyttelemme juhlapaikalla ja naiset
vartioivat varastoja, niin ainoastaan siinä tapauksessa juhla muodostuu
todelliseksi menestykseksi, vaikka naiset jäävätkin näkymättömiin.
Ainoastaan keinotekoinen huumaus voi vaatia kaikkia voimia
tuhlattaviksi samaan suuntaan, samassa paikassa ja samalla tavalla.»

»Gora», virkkoi Binoi, »en tahdo kiistellä siitä, mitä sanot — mutta
etpä ole sinäkään todistanut vääräksi minun väitteitäni. Kysymys koskee
todellisuudessa — —»

»Kuulehan, Binoi», keskeytti Gora, »jos väittelemme kauemmin tästä
asiasta, niin johdumme vain oikeaan riitaan. Minä tunnustan, etteivät
naiset ole tunkeutuneet tajuntaani niin voimallisesti kuin taanoin
sinun tajuntaasi. Niinpä et voikaan vaatia, että suhtaudun heihin
samoin kuin sinä. Sopikaamme nyt siitä, että olemme erimieliset.»

Gora ei puhunut asiasta enempää. Mutta tien oheen heitetty siemen
voi sittenkin itää ja siinä se vain odottaa tilaisuutta päästäkseen
versomaan. Tähän saakka Gora oli täydellisesti sulkenut naiset pois
näkökentästänsä eikä ollut milloinkaan uneksinutkaan, että hänen
elämästänsä puuttui jotakin tai että hän senvuoksi joutui jonkinlaiseen
puutteeseen. Binoin haltioitunut tunne oli tehnyt tänään hänelle
ilmeisen todelliseksi heidän olemassaolonsa ja heidän vaikutuksensa
yhteiskunnassa. Mutta kun hän ei kyennyt päättämään, mikä heidän oikea
paikkansa oli tai mitä erikoista tehtävää he suorittivat, hän ei
halunnut enempää asiasta keskustella. Hän ei kyennyt asiaa vallitsemaan
eikä sitä arvottomana syrjäyttämään, joten hän oli mieluummin
kerrassaan siitä puhumatta.

Binoin sinä iltana poistuessa Anandamoji kutsui hänet luoksensa ja
kysyi: »Onko sinun ja Sasin avioliitto päätetty asia?»

Binoi vastasi hieman väkinäisesti naurahtaen: »On, äiti, — Gora on
toiminut naittajana!»

»Sasi on kelpo tyttö», sanoi Anandamoji, »mutta älä suinkaan menettele
lapsellisesti, Binoi. Minä tunnen sinut varsin hyvin, poikani. Olet
rientänyt tekemään päätöksen, koska havaitsit, ettet voinut sisäiseen
vakaumukseen päästä. On aikaa vielä asiaa ajatella. Olet kyllin vanha
itse sitä arvostellaksesi; älä ratkaise niin tärkeätä asiaa kysymättä
neuvoa omilta todellisilta tunteiltasi.»

Puhuessaan hän taputti Binoita lempeästi olalle. Binoi ei virkkanut
mitään, vaan poistui hitain askelin.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Kotiin kulkiessaan Binoi yhä ajatteli Anandamojin sanoja. Hän ei
ollut pienimmissäkään seikoissa milloinkaan jättänyt hänen neuvojansa
huomioonottamatta, ja nyt hän tunsi koko yön ankaraa mielenahdistusta.

Seuraavana aamuna herätessään Binoi tunsi itsensä vapautuneeksi
kaikista velvollisuuksistaan, koska oli vihdoinkin maksanut Goran
ystävyydestä asianmukaisen hinnan. Hän tunsi, että se elinkautinen
side, johon oli suostunut luvatessaan mennä naimisiin Sasin kanssa,
antoi hänelle oikeuden lieventää toisia siteitä. Tämä naimaliiton
side turvaisi hänet ainaiseksi Goran perusteettomilta epäilyksiltä,
siltä luulolta, että hän horjahtaisi pois oikeauskoisuudesta menemällä
naimisiin brahmoperheen jäsenen kanssa. Binoi alkoi niinmuodoin käydä
Pareš Babun luona alinomaa ja minkäänlaisia tunnonvaivoja tuntematta,
ja hänen ei ollut milloinkaan vaikea tuntea olevansa kuin kotonaan
sellaisten henkilöiden luona, joista hän piti. Kerran luovuttuaan
Goraan nähden tuntemastaan epäröinnistä Binoi havaitsi piankin, että
häntä kohdeltiin kuin Pareš Babun perheen omaa jäsentä.

Aluksi Lolita oli Binoille ynseä, mutta sitä kesti vain niin kauan kuin
hän epäili Sutšaritan häneen mielistyneen. Selvästi huomattuaan, ettei
Sutšarita ollut erikoisesti häneen kiintynyt, Lolita ei ollut enää
kuohuksissa, vaan tyytyi kapinoimatta tunnustamaan, että Binoi Babu oli
harvinaisen sievä mies.

Harankaan ei asettunut vastustavalle kannalle; päinvastoin: hän tuntui
tahtovan korostaa sitä tosiasiaa, että Binoi tosiaankin tiesi jotakin
hyvästä käytöksestä — pohjalla piili tietenkin se ajatus, ettei Gora
siitä mitään tietänyt. Ja koska Binoi, ilmeisesti Sutšaritan toiveiden
mukaisesti, ei milloinkaan käynyt kiistelemään Haranin kanssa, hän ei
milloinkaan aiheuttanut rauhan rikkoutumista teepöydässä.

Mutta kun Haran ei ollut läsnä, yllytti Sutšarita Binoita selittämään
yhteiskunnallisia asioita koskevia mielipiteitänsä. Hän oli ylen
utelias tietämään, kuinka kaksi sivistynyttä miestä, Gora ja Binoi,
voivat puolustella maansa ikivanhaa taikauskoisuutta. Ellei olisi
tuntenut molempia henkilökohtaisesti, hän ei olisi huolinut uhrata
ainoatakaan ajatusta sellaisille yrityksille. Mutta siitä saakka, kun
oli ensi kerran Goran kohdannut, Sutšarita ei voinut suhtautua häneen
ylenkatseellisesti. Tilaisuuden tarjoutuessa hän niinmuodoin aina johti
keskustelun Goran elämäntapaan ja hänen mielipiteisiinsä yrittäen
päästä yhä pitemmälle kysymystensä ja vastaväitteittensä nojalla. Pareš
Babun mielestä kuului vapaamieliseen kasvatukseen sallia Sutšaritan
kuunnella kaikkien eri lahkojen mielipiteitä, ja hän ei milloinkaan
keskeyttänyt noita keskusteluja eikä pelännyt niiden johtavan harhaan.

Eräänä päivänä Sutšarita kysyi: »Kuulkaahan, uskooko Gourmohan
tosiaankin kastiin, vai ovatko hänen lausumansa vain hänen
synnyinmaanrakkautensa liioiteltuja ilmauksia?»

»Tehän tunnustatte portaiden askelmat, eikö totta?» kysyi puolestaan
Binoi. »Teitä ei toukkaa se, että toiset niistä ovat toisia
korkeammalla?»

»Se ei minua loukkaa, koska astelen niitä pitkin. Mutta tasaisella
pohjalla en milloinkaan tunnustaisi sellaista välttämättömyyttä.»

»Aivan oikein», huomautti Binoi. »Sen porrasasteikon tarkoituksena,
jonka yhteiskuntamme muodostaa, on tehdä ihmisille mahdolliseksi nousta
alhaalta — aina inhimillisen elämän päämäärään asti. Jos olisimme
pitäneet yhteiskuntaa tai maailmaa itseänsä päämääränämme, ei olisi
ollut mitenkään tarpeen tunnustaa näitä eroavaisuuksia, vaan Euroopan
sosiaalinen järjestelmä, jossa jokainen alinomaa pyrkii valtaamaan
itselleen mahdollisimman laajaa alaa, olisi kelvannut meillekin.»

»Pelkäänpä, etten ymmärrä teitä oikein selvästi», huomautti Sutšarita.
»Aioin kysyä: onko tarkoituksenne väittää, että se päämäärä, jota
varten kastilaitos on yhteiskunnassamme järjestetty, todellakin on
saavutettu?»

»Saavutuksia ei ole maailmassa aina helppo todeta», vastasi Binoi.
»Intia on esittänyt erään suuren ratkaisun sosiaalista kysymystä
varten, nimittäin kastijärjestelmän, ja tätä ratkaisua kehitellään
edelleen kaiken maailman nähden. Eurooppa ei ole kyennyt toistaiseksi
tarjoamaan mitään tyydyttävämpää, sillä siellä on yhteiskunta pelkkää
alinomaista taistelua ja riitaa. Inhimillinen yhteiskunta odottaa yhä
vieläkin lopullista onnistumista Intian esittämältä ratkaisulta.»

»Älkää pahastuko minuun», virkkoi Sutšarita arasti. »Mutta sanokaahan
minulle, toistatteko pelkkänä kaikuna Gourmohan Babun mielipiteitä, vai
uskotteko kaiken tuon itse?»

»Totta puhuakseni», virkkoi Binoi hymyillen, »minun vakaumukseni
ei ole niin ehdottoman varma kuin Goran. Nähdessäni yhteiskuntamme
puutoksia ja kastilaitoksemme väärinkäytöksiä johdun ehdottomasti
ilmaisemaan epäilyksiäni; mutta Gora sanoo epäilyksen johtuvan vain
siitä, että ihminen kiinnittää liian suuressa määrin huomiotansa
yksityisseikkoihin, — katkenneiden oksien ja lakastuneiden lehtien
pitäminen puun varsinaisena luontona ja ytimenä osoittaa pelkkää
älyllistä kärsimättömyyttä. Gora sanoo, ettei hän suinkaan vaadi
ylistämään lahoavia oksia, vaan kehoittaa meitä katselemaan puuta
kokonaisuudessaan ja siten yrittämään käsittää sen tarkoitusta.»

»Jättäkäämme joka tapauksessa huomiotta lahonneet oksat», sanoi
Sutšarita. »Mutta hedelmää me epäilemättä voimme tarkastella. Millaisia
hedelmiä on kastijärjestelmä maallemme tuottanut?»

»Se, mitä nimitätte kastijärjestelmän hedelmäksi, ei ole yksinomaan
sitä, vaan kaikkien maamme elinehtojen aiheuttama yhteistulos. Jos
yritätte purra huiskuvalla hampaalla, niin tunnette kipua, — mutta
siitä ette suinkaan syytä hampaita, vaan tuon yksityisen hampaan
irrallisuutta. Koska erilaisten syiden vuoksi olemme joutuneet
sairauden ja heikkouden alaisiksi, olemme kyenneet ainoastaan
vääristellen esittämään sitä aatetta, jonka edustaja Intia on, emmekä
ole kyenneet kehittelemään sitä täydellisyyteensä. Senvuoksi Gora aina
kehoittaa meitä: Tulkaa terveiksi, tulkaa väkeviksi!»

»Pidättekö siis tosiaankin bramaania pyhänä henkilönä», jatkoi
Sutšarita. »Uskotteko tosiaankin, että bramaanin jalkojen pöly
puhdistaa ihmisen?»

»Eikö olekin suuri osa täällä maailmassa osoittamastamme
kunnioituksesta omaa luomustamme? Olisiko ollut vähäpätöinen asia
meidän yhteiskunnallemme, jos olisimme kyenneet luomaan todellisia
bramaaneja? Me tarvitsemme jumalallisia ihmisiä — yli-ihmisiä, ja
saammekin niitä, jos vain kykenemme heitä toivoelemaan kaikesta
sydämestämme ja kaikesta mielestämme. Mutta jos toivottelemme heitä
typerällä tavalla, niin meidän on pakostakin tyydyttävä luomaan maan
taakaksi riivaajia, joille ei mikään rikostyö ole vieras ja joiden
sallimme ansaita elatuksensa karistelemalla jalkojensa pölyn meidän
ylitsemme.»

»Onko noita yli-ihmisiänne olemassa missään?» kysyi Sutšarita.

»He ovat olemassa Intian sisäisessä pyrkimyksessä ja tarkoituksessa
aivan samoin kuin puu piilee siemenessä. Toiset maat tarvitsevat
Wellingtonin-laisia kenraaleja, Newtonin-laisia tiedemiehiä ja
Rothschildin-laisia raharuhtinaita, mutta meidän maamme tarvitsee
bramaania, bramaania, joka ei tunne pelkoa, joka vihaa ahneutta,
kykenee voittamaan murheen, ei välitä menetyksestä — bramaania,
joka on yhtä korkeimman olennon kanssa. Intia tarvitsee bramaania,
jonka mieli on luja, tyyni ja vapautunut — ja kun se hänet kerran
saa, se on oleva vapaa! Me emme taivuta päätämme kuninkaille emmekä
alistu laskemaan niskaamme sortajan ikeeseen. Ei, oma pelkomme
taivuttaa meidän päämme, oma ahneutemme kietoo meidät pauloihinsa;
me olemme oman mielettömyytemme orjia. Vapahtakoot oikeat bramaanit
ankaralla kurillansa meidät tuosta pelosta, tuosta ahneudesta, tuosta
mielettömyydestä, — me emme kaipaa heitä taistelemaan puolestamme,
tekemään kauppoja hyväksemme tai hankkimaan itsellemme jotakin muuta
maallista etua.»

Tähän saakka Pareš Babu oli vain kuunnellut, mutta nyt hän puuttui
puheeseen lausuen leppoisasti: »En voi väittää tuntevani Intiaa, ja
varmaa on, etten tiedä, mitä Intia on kaivannut ja onko se milloinkaan
kaipaamaansa saavuttanut, — mutta voitteko milloinkaan palata
menneisiin aikoihin? Pyrkimyksemme tulisi kohdistua siihen, mikä on
mahdollista nykyisyydessä, — mitä hyvää voikaan koitua siitä, että
turhin toivein kurkotamme kätemme kohti menneisyyttä?»

»Minä olen usein puhunut niinkuin te nyt», virkkoi Binoi, »mutta eikö
ole totta, mitä Gora sanoo: voimmeko surmata menneisyyden vain sen
nojalla, että puhumme siitä ikäänkuin se olisi kuollut ja iäksi mennyt?
Menneisyys on aina luonamme, sillä mikään sellainen, mikä on kerran
ollut totta, ei voi milloinkaan häipyä olemattomiin.»

»Ystävänne ei suhtaudu näihin asioihin tavallisten kuolevaisten
lailla», virkkoi Sutšarita. »Kuinka siis voimme varmasti uskoa, että
puhutte koko maan puolesta?»

»Älkää suinkaan luulko», huomautti Binoi, »että ystäväni Gora
kuuluu niihin tavallisiin henkilöihin, jotka ylpeilevät erinomaisen
täsmällisestä hindulaisuudestansa. Hän pitää silmällä hindulaisuuden
sisäistä merkitystä, vieläpä niin vakavasti, ettei ole milloinkaan
katsonut aito hindulaisen elämää sellaiseksi korukukkaseksi, joka
lakastuu vähimmästäkin kosketuksesta ja kuolee, jos sitä käsitellään
karusti.»

»Mutta minusta näyttää, että hän varoo sangen tarkoin vähintäkin
kosketusta», sanoi Sutšarita hymyillen.

»Hänen varovaisuutensa on aivan erikoislaatuista», selitti Binoi.
»Jos kysytte häneltä itseltänsä, niin hän vastaa heti: Niin, minä
uskon sen kaikki, uskon, että kastin voi menettää kosketuksen nojalla,
että puhtauden voi menettää nauttimalla sopimatonta ravintoa — kaikki
tuo on ehdottomasti totta. Mutta minä tiedän, että tuo on vain
hänen dogmatismiansa, — mitä järjettömämmältä hänen mielipiteensä
kuulostavat, sitä varmemmin hän ne esittää. Hän vaatii ehdotonta
sääntöjen noudattamista, koska myöntyväisyys vähäpätöisemmissä
seikoissa saattaisi johtaa siihen, että typerät henkilöt lakkaavat
kunnioittamasta tärkeämpiä asioita ja vastustava puolue voi siten
päästä voitolle. Niinpä hän ei uskallakaan ilmaista minkäänlaista
välinpitämättömyyttä, ei edes minun nähteni.»

»Sellaisia henkilöitä on paljon brahmojenkin joukossa», sanoi Pareš
Babu. »He tahtovat katkaista kerrassaan kaikki hindulaisuuteen
liittävät siteet, koska sivulliset muuten voivat otaksua heidän
sukoilevan sen huonojakin tottumuksia. Sellaisten henkilöiden on
vaikea elää luonnollista elämää, sillä he joko teeskentelevät tai
liioittelevat ja luulevat totuutta niin heikoksi, että heidän asiansa
on sitä puolustaa väkivalloin tai viekkauden avulla. Yltiöhurskaita
ovat ne, jotka ajattelevat: 'Totuus riippuu minusta. Minä en ole
riippuvainen totuudesta.' Minä puolestani rukoilen Jumalaa, että
saisin aina olla yksinkertainen, nöyrä totuuden palvelija, joko
brahmotemppelissä tai hindulaisen alttarin ääressä, — jottei mikään
ulkonainen este ehkäise tai haittaa palvontaani.»

Tuon sanottuaan Pareš Babu oli hetkisen vaiti sallien mielensä levätä
olemuksensa syvyyksissä. Nuo muutamat sanat tuntuivat ylentäneen
keskustelun sävyä — ei niin, että itse sanoissa olisi ollut jotakin
erikoista, mutta niiden takaa kuulsi se rauha, joka oli Pareš Babun
omien elämänkokemusten tuloksena. Lolitan ja Sutšaritan kasvoja valaisi
harras tunne. Binoinkaan ei tehnyt mieli sanoa mitään enempää. Hän
huomasi hyvinkin, että Gora oli liian häikäilemätön — hänessä ei ollut
sitä korutonta ja varmaa rauhaa, joka verhoo totuuden omistajien
ajatuksia ja sanoja ja tekoja — ja Pareš Babun puhuessa tuo seikka tuli
sitäkin kiusallisempana hänen mieleensä.

Sutšaritan lähdettyä levolle sinä iltana Lolita tuli ja istuutui hänen
vuoteensa reunalle. Sutšarita havaitsi varsin selvästi, että Lolitan
mieltä vaivasi jokin ajatus, ja tiesi senkin, että ajatus koski
Binoita. Niinpä hän aloittikin itse keskustelun sanoen: »Binoi Babu
miellyttää minua tosiaankin tavattomasti.»

»Sen vuoksi että hän aina puhuu Gourmohan Babusta», huomautti Lolita.

Sutšarita havaitsi hyvinkin vihjauksen, mutta ei ollut millänsäkään,
sanoihan vain kaikessa viattomuudessa: »Se on totta; minä kuuntelen
erittäin mielelläni, kuinka hän esittää Gour Babun mielipiteitä. Olenpa
melkein näkevinäni miehen itsensä silmäini edessä.»

»Minua se ei ollenkaan miellytä!» tiuskahti Lolita. »Se suututtaa
minua.»

»Minkätähden?» kysyi Sutšarita ihmeissään.

»Ei kuulu muuta kuin Gora, Gora, Gora päivät pääksytysten», vastasi
Lolita. »Hänen ystävänsä Gora voi olla suuri mies, mutta eikö hän ole
mies itsekin?»

»Totta kyllä; mutta estääkö hänen harras kiintymyksensä häntä siitä?»
kysyi Sutšarita nauraen.

»Hänen ystävänsä on saattanut hänet itsensä varjoon niin täydellisesti,
ettei Binoi Babulla ole minkäänlaista mahdollisuutta ilmaista itseänsä.
Aivan kuin olisi torakka nielaissut hyttysen. Minä en ollenkaan
surkuttele hyttystä, joka on sallinut itsensä siepata, ja torakkaan
kohdistuva kunnioitukseni ei sekään siitä lisäänny.»

Sutšarita, jota Lolitan kiihkeä sävy huvitti, nauroi mitään
virkkamatta, ja Lolita jatkoi: »Sinä voit asialle nauraa, jos tahdot,
_didi_, mutta minä sanon sinulle, että jos joku tahtoisi saattaa
minut sillä tavoin varjoon, en sietäisi sitä ainoatakaan päivää.
Ajattele itseäsi, — olipa ihmisten mielipide millainen tahansa, sinä
et milloinkaan työnnä minua taka-alalle, se ei kuulu luonteeseesi, ja
senvuoksi minä sinusta erinomaisesti pidän. Olet varmaan oppinut sen
isältä — hän asettaa jokaisen asian kohdallensa.»

Nämä kaksi tyttöä olivat kaikkien perheenjäsenten joukossa eniten
Pareš Babuun kiintyneet. Kun vain »isän» nimi mainittiin, niin heidän
sydämensä näyttivät sylkähtävän.

»Mitä ajatteletkaan!» huudahti Sutšarita. »Ketä voisikaan verrata
isään? Mutta sanoitpa mitä tahansa, rakkaani, Binoi Babu osaa puhua
erinomaisen hyvin.»

»Mutta etkö huomaa, kultaseni, että hänen ajatuksensa kuulostavat
ihmeellisiltä vain sen vuoksi, etteivät ole hänen omiansa? Jos hän
olisi puhunut sellaista, mitä on itse ajatellut, niin hänen sanansa
olisivat olleet ihan keskinkertaiset ja koruttomat — eivät olisi
tuntuneet tehdasmaisilta lausumilta, ja sellaisina ne olisivat minua
enemmän miellyttäneet.»

»Minkätähden olet siitä vihoissasi, kultaseni?» virkkoi Sutšarita.
»Sehän merkitsee vain, että Gourmohan Babun mielipiteet ovat muuttuneet
hänen omikseen.»

»Jos on niin laita, niin koko asia minua kerrassaan kauhistaa»,
sanoi Lolita. »Onko Jumala antanut meille älyn sitä varten, että
levittäisimme toisten ihmisten aatteita, ja kielen vain sitä varten,
että toistaisimme toisten lausumia, teimmepä sen muuten kuinka
ihastuttavasti tahansa? Minä en sellaisesta ihastuttavuudesta välitä!»

»Mutta etkö voi ajatella, että Binoi Babu, joka on kovin kiintynyt
Gourmohan Babuun, on voinut johtua ajattelemaan samalla tavalla kuin
hän, että heidän ajattelutapansa on muodostunut samaksi?»

»Ei, ei, ei!» huudahti Lolita. »Mitään sellaista ei ole tapahtunut.
Binoi Babu on vain tottunut omaksumaan kaikki, mitä Gourmohan Babu
sanoo — se ei ole kiintymystä, vaan orjuutta. Hän tahtoo uskotella
itselleen kannattavansa samoja mielipiteitä kuin hänen ystävänsä, mutta
minkätähden? Ihminen, joka rakastaa, voi noudattaa toista olematta aina
samaa mieltä — hän voi antautua avoimin silmin. Minkätähden hän ei voi
vilpittömästi tunnustaa omaksuvansa Gourmohan Babun mielipiteet, koska
rakastaa häntä? Eikö ole riittävän selvää, että on niin laita? Sanohan
minulle, _didi_, etkö sinäkin usko, että on niin laita?»

Sutšarita ei ollut ajatellut asiaa tältä kannalta, hän oli halunnut
kuulla vain Gorasta eikä ollut tuntenut uteliaisuutta päästä tutkimaan
Binoita erikoisena ongelmana. Niinpä hän ei vastannutkaan suoraan
Lolitan kysymykseen, vaan virkkoi: »Jos otaksumme, että olet oikeassa,
niin mitä onkaan tehtävä?»

»Minun tekee mieleni avata hänen kahleensa ja vapauttaa hänet
ystävästään», vastasi Lolita.

»Minkätähden et sitä yritä?»

»Minun yrittämisestäni ei ole suurta hyötyä, mutta jos sinä ryhdyt
asiaan, niin jotakin varmaan tapahtuu.»

Sutšarita oli syvimmässä mielessään tietoinen siitä, että hänellä
oli vaikutusvaltaa Binoihin nähden, mutta hän yritti kuitata asian
nauramalla, ja Lolita jatkoi: »Ainoa seikka, jonka vuoksi hänestä
pidän, on siinä, että hän pyrkii vapautumaan Gourmohan Babun
silmälläpidosta jouduttuaan sinun vaikutuksesi alaiseksi. Kuka hyvänsä
muu olisi kirjoittanut näytelmän ivaillakseen brahmotyttöjä, mutta hän
pitää mielensä yhä avoimena, kuten näkyy hänen sinulle osoittamastaan
huomaavaisuudesta ja isään kohdistuvasta kunnioituksesta. Meidän
tulee auttaa Binoi Babua seisomaan omilla jaloillaan. On kerrassaan
sietämätöntä ajatella, että hän on olemassa vain saarnatakseen julki
Gourmohan Babun mielipiteitä.»

Samassa syöksyi huoneeseen Satiš huutaen: »_Didi, didi_!» Binoi oli
vienyt hänet kerallaan sirkukseen, ja vaikka olikin jo myöhä, Satiš ei
kyennyt salaamaan sitä innostusta, jonka hänessä olivat herättäneet
ensimmäisen kerran nähdyt ihmeet. Kokemiaan kuvailtuansa hän sanoi:
»Minä yritin saada Binoi Babun jäämään luokseni yöksi, mutta perille
ehdittyämme hän lähti pois sanoen tulevansa jälleen huomenna. Minä
sanoin hänelle, että hänen pitää viedä meidät kaikki sirkukseen jonakin
päivänä.»

»Mitä hän siitä arveli?» kysyi Lolita.

»Hän sanoi, että tytöt säikähtäisivät nähdessään tiikerin. Mutta minäpä
en säikähtänyt ollenkaan!» Satiš röyhisti miehevästi rintaansa.

»Tosiaanko!» virkkoi Lolita. »Minä tunnen varsin hyvin sellaiset
rohkeat miehet kuin ystäväsi Binoi Babu. — Kuulehan, _didi_, meidän
pitää tosiaankin pakottaa hänet viemään meidät mukanaan sirkukseen.»

»Huomenna on iltapäivänäytös», tiesi Satiš.

»Hyvä. Niinpä menemme huomenna», päätti Lolita.

Seuraavana päivänä, kun Binoi saapui, Lolita huudahti: »Tulittepa
oikeaan aikaan, Binoi Babu. Nyt lähdetään.»

»Minne?» kysyi Binoi ihmeissään.

»Tietenkin sirkukseen», selitti Lolita.

Sirkukseen! Oli istuttava tyttöjoukossa keskellä kirkasta päivää,
kaikkien nähden! Binoi oli kuin ukkoseniskemä.

»Gourmohan Babu taitaa olla vihoissaan, eikö niin?» jatkoi Lolita.

Binoi heristi korviaan, ja kun Lolita toisti: »Gourmohan Babu ei
varmaankaan pidä siitä, että viette tyttöjä sirkukseen, eihän», niin
Binoi vastasi empimättä: »Eipä suinkaan.»

»Selittäkää meille minkätähden ei», pyysi Lolita. »Minä kutsun
sisareni, jotta hänkin saa asian kuulla.»

Binoi huomasi letkauksen, mutta nauroi, ja Lolita jatkoi: »Mitä
nauratte, Binoi Babu? Te sanoitte eilen Satišille, että tytöt pelkäävät
tiikereitä, mutta ettekö itse milloinkaan pelkää?»

Niin ollen Binoin täytyi lähteä tyttöjen keralla sirkukseen. Ja
olipa hänellä sinne matkattaessa kyllin aikaa miettiä, millaisessa
valossa hän esiintyi, ei ainoastaan Lolitalle, vaan toisillekin talon
tyttärille, mikäli hänen suhteensa Goraan otettiin huomioon.

Kun Lolita seuraavan kerran näki Binoin, hän tiedusteli aivan viattoman
näköisenä: »Kerroitteko Gourmohan Babulle, että kävimme hiljattain
sirkuksessa?»

Kysymyksen kärki tunki tällä kertaa syvälle, Binoi sävähti punaiseksi
ja vastasi: »En, en vielä.»



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Gora istui eräänä aamuna työnsä ääressä, kun Binoi saapui odottamatta
ja sanoi ilman minkäänlaisia valmisteluja: »Olin tässä tuonoin
sirkuksessa Pareš Babun tyttärien kanssa.»

Gora jatkoi kirjoittamistaan ja virkkoi: »Niin kuulut olleen.»

»Keneltä olet sen kuullut?» kysyi Binoi ihmeissään.

»Abinašilta, joka sattui olemaan sirkuksessa samana päivänä», vastasi
Gora jatkaen kirjoittamistaan mitään enempää sanomatta.

Binoita hävetti kovin, että Gora oli jo saanut asian tietoonsa,
vieläpä Abinašilta, joka ei varmaankaan ollut säästellyt kuvauksessaan
koristelevia piirteitä. Samalla johtui hänen mieleensä, että hänen
oli ollut vaikea päästä uneen edellisenä iltana, koska oli mielessään
käynyt tuimaa sotaa Lolitaa vastaan. »Lolita otaksuu minun pelkäävän
Goraa niinkuin koulupoika pelkää opettajaansa. Kuinka väärin ihmiset
voivatkaan toisiansa arvostella! On totta, että kunnioitan Goraa hänen
harvinaisten lahjojensa vuoksi, mutta en ollenkaan sillä tavoin kuin
Lolita luulottelee; sellainen otaksuma tekee vääryyttä yhtä hyvin
minulle kuin hänellekin. Onpa sekin ajatus: minä muka olen lapsi, ja
Gora on vartijani!» Tuo oli rasittanut hänen mieltänsä edellisenä
iltana.

Gora jatkoi kirjoittamistaan, ja Binoi palautti mieleensä ne muutamat
kärkevät kysymykset, jotka Lolita oli häntä vastaan singonnut.
Hänen oli vaikea lakata niitä ajattelemasta. Yht'äkkiä heräsi hänen
sydämessään kapinoiva tunne. »Entäpä jos kävinkin sirkuksessa?» —
kuohahti hän itsekseen. »Mikä oikeus on Abinašilla keskustella minun
asioistani Goran kanssa — ja minkä ihmeen vuoksi Gora sallii sen hölmön
käydä puhumaan sellaisista seikoista? Onko Gora minun vartijani, ja
olenko minä velvollinen häneltä kysymään, minne saan mennä ja kenen
kanssa? Tämä on ankara ystävyyttämme koskeva loukkaus!»

Binoi olisi tuskin ollut siinä määrin närkästynyt Goraan ja Abinašiin,
ellei olisi yht'äkkiä tajunnut omaa pelkuruuttansa. Hän yritti vain
vierittää ystävänsä kannettavaksi sitä syyllisyyttä, jonka hänen
oma vaikenemisensa oli aiheuttanut. Jos Gora olisi lausunut asiasta
joitakin sanoja, niin ystävykset olisivat voineet tulla samaan tasoon
ja Binoi olisi tullut lohdutetuksi. Mutta ääneti istuva Gora tuntui
häntä tuomitsevan. Sen vuoksi Lolitan purevat huomautukset ärsyttivät
Binoita yhä enemmän.

Mohim astui huoneeseen, piippu kädessä, tarjosi beteliä purtavaksi ja
virkkoi: »Asia on valmis meidän puoleltamme, Binoi poikaseni. Kunhan
setäsi asiaan suostuu, tunnemme mielemme aivan keveäksi. Oletko jo
hänelle kirjoittanut?»

Tämä ahdistelu vaikutti Binoihin erikoisen epämieluisesti tänään. Hän
tiesi hyvinkin, ettei syy ollut Mohimin — Gora näet oli ilmoittanut
vanhemmalle veljelleen, että Binoi suostui — mutta tunsi olonsa
verrattain ankeaksi ajatellessaan suostumustansa. Anandamoji oli
kerrassaan yrittänyt saada hänet peräytymään, ja hän itse ei ollut
suinkaan milloinkaan tuntenut mitään erikoista kiintymystä kysymyksessä
olevaan morsiameensa. Kuinka siis olikaan tämä sekasorto voinut
muovautua selväksi päätökseksi? Ei voinut suoraan väittää Goran
häntä mitenkään pakottaneen, sillä hän ei olisi missään tapauksessa
pakottanut, jos Binoi itse olisi esittänyt pienenkin vastaväitteen,
mutta sittenkin —. Tuo »sittenkin» ilmaisi jälleen Lolitan pistävien
huomautusten vaikutusta. Eihän ollut tapahtunut mitään erikoista tässä
tilaisuudessa, tuntui vain asian alla se täydellinen vaikutusvalta,
jonka Gora oli hankkinut itselleen niiden vuosien aikana, joina he
olivat olleet ystävät. Binoi oli vähitellen suostunut tuohon ylivaltaan
erinomaisen kiintymyksensä ja leppoisan luonnonlaatunsa vuoksi. Ja
niin oli mestarin ja oppilaan suhde muodostunut itseänsä ystävyyttä
tärkeämmäksi. Aikaisemmin Binoi ei ollut asiaa oivaltanut, mutta nyt
sitä ei käynyt kieltäminen. Ja niin hänen oli oikeutta myöten mentävä
naimisiin Sasin kanssa?

»En, minä en ole vielä kirjoittanut sedälleni», vastasi hän Mohimin
kysymykseen.

»Vika on yksin minun», virkkoi Mohim. »Minkätähden kirjoittaisitkaan
_sinä_ kirjeen; sehän on minun asiani. Mikä on hänen täydellinen
nimensä, poikaseni?»

»Minkätähden pidätte niin suurta kiirettä?» kysyi vuorostaan
Binoi. »Häitä ei voida viettää _asvin-_ eikä _karlik-kuun_ aikana.
_Aghran-kuussa—_ niin, mutta olen unohtanut, että siinäkin kuussa on
vaikeutensa. Se on onneton kuukausi meidän perheemme historiassa, ja me
emme ole milloinkaan viettäneet perhejuhlia _aghran-kuun_ aikana.»

Mohim laski piippunsa nurkkaan seinän varaan ja virkkoi: »Kuulehan,
Binoi, jos välität kaikesta tuollaisesta taikauskosta, niin silloinhan
on koko uudenaikainen kasvatuksesi vain ulkoaopittuja lauseparsia.
Tässä kirotussa maassa on muutenkin ylen vaikea löytää kalenterista
hyväenteisiä päiviä, ja jos kaiken muun lisäksi jokainen perhekunta
vielä ottaa huomioon omia tapahtumiansa, niin kuinka asioista voidaan
ollenkaan suoriutua?

»Minkätähden siis suostutte pitämään _asvin-_ ja _karlik-kuutakaan_
huonoenteisenä?» kysyi Binoi.

»Pidänkö minä niitä huonoenteisinä!» huudahti Mohim. »Enpä suinkaan.
Mutta mitäpä tehdä — tässä meidän maassamme ei tarvitse kunnioittaa
Jumalaa, mutta ellet kunnioita kaikkia _bhadra-, asvin-_ ja
_karlik-kuita_ koskevia sääntöjä, kaikkea torstai- ja perjantaipäiviä
koskevaa ja kaikkia kuun eri vaiheita, niin sinut karkoitetaan talosta!
Ja myönnänpä, että vaikka en tunnustakaan tuota kaikkea hyväksyväni,
tunnen kuitenkin oloni ahdistavaksi, ellen noudata kalenteria — meidän
ilmanalamme luo pelkoa aivan samoin kuin malariakuumetta, ja niinpä en
minäkään kykene karistamaan pois tuota tunnetta.»

»Samoin on laita sukulaisteni», sanoi Binoi, »he eivät voi vapautua
_aghran_-kuuhun kohdistuvista pelontunteistaan. Tätini ei missään
tapauksessa siihen suostuisi.»

Niin sai Binoi asian siirtymään tuonnemmaksi, ja Mohim, joka ei oikein
tietänyt, mitä olisi vielä yrittänyt, peräytyi.

Binoin huomautusten sävy osoitti Goralle, että hänen ystävänsä oli
alkanut epäröidä. Binoi ei ollut käynyt talossa muutamaan päivään, ja
Gora otaksui hänen vierailleen Pareš Babun luona entistä ahkerammin.
Ja kun Binoi nyt, avioliittoasiasta puhuttaessa, oli yrittänyt siirtää
keskustelua tuonnemmaksi, Goran epäilykset kävivät vakaviksi, hän
lopetti kirjoittamisensa, kääntyi ja sanoi: »Kuulehan, Binoi, kun
kerran olet antanut veljelleni lupauksesi, miksi syöksetkään hänet
suotta tällaiseen epävarmuuteen?»

Binoi kääntyi yht'äkkiä kärsimättömäksi ja huudahti: »Annoinko
lupaukseni, vai siepattiinko se minulta?»

Goraa hämmästytti tuo äkkiä ilmenevä kapinanhenki, hän terästi mielensä
ja kysyi tiukasti: »Kuka on sen sinulta siepannut?»

»Sinä!»

»Minä? Minähän lausuin sinulle vain muutaman sanan koko asiasta, ja
sitä sinä nimität lupauksen kiristämiseksi!»

Binoi ei tosiaankaan voinut vakuuttavalla tavalla todistaa syytöstään
oikeaksi. Gora puhui totta: vain muutamia sanoja oli vaihdettu, ja se,
mitä Gora oli sanonut, ei ollut niin vääjäämätöntä, että sitä olisi
käynyt nimittäminen painostukseksi. Mutta sittenkin oli tavallaan
totta, että Gora oli pakottanut Binoin myöntymään. Mitä vähemmän
ulkonaisia todisteita, sitä julkeampana esiintyy syyttäjä, ja niinpä
lausui Binoikin kiihtynein äänin: »Ei tarvita montakaan sanaa lupauksen
kiristämiseksi!»

»Ota sanasi takaisin!» huusi Gora nousten pöydän luota. »Lupauksesi ei
ole niin suunnattoman arvokas, että huolisin sitä sinulta anella tai
ryöstää!» — »_Dada_!» huusi hän sitten Mohimille, joka oli viereisessä
huoneessa ja tuli sisään kiireen kaupalla. »_Dada_», huusi Gora, »enkö
sanonut sinulle alun pitäen, että Binoin ja Sasin naimisiinmeno on
mahdoton asia ja etten siihen suostu?»

»Tietysti sanoit. Kukaan muu ihminen ei olisi voinut sellaista sanoa.
Jokainen muu setä olisi osoittanut jonkinlaista veljentyttärensä
avioliittoon kohdistuvaa mielenkiintoa!»

»Minkätähden käytit minua katinkäpälänä saadaksesi Binoin suostumaan?»
singahdutti Gora.

»Syynä ei ollut mikään muu kuin se, että otaksuin siten parhaiten
saavani hänet suostumaan», vastasi Mohim masentuneena.

Goran kasvot sävähtivät punaisiksi. »Minä pyydän jättämään minut kaiken
tämän ulkopuolelle!» huusi hän. »En ole mikään virallinen naittaja,
minulla on muuta tekemistä.» Samassa hän poistui huoneesta.

Ennenkuin onneton Mohim ehti ryhtyä asiaa edelleen pohtimaan, Binoikin
oli ehtinyt kadulle, ja Mohimin ainoana lohdutuksena oli piippu, jonka
hän nyt otti nurkasta, minne oli sen sijoittanut.

Binoi oli monet kerrat kiistellyt Goran kanssa, mutta tällaista
purkautumaa ei ollut sattunut milloinkaan ennen, ja Binoi kauhistui
aluksi omaa tekoansa. Kun hän oli ehtinyt kotiin, tuntui kuin olisivat
nuolet lävistelleet hänen omaatuntoansa. Ei tehnyt mieli syödä eikä
nukkua, kun hän ajatteli, millaisen iskun oli Goralle yht'äkkiä
antanut. Hän tunsi erinomaista katumusta varsinkin ajatellessaan,
kuinka järjettömästi oli syyttänyt yksin Goraa. »Minä tein väärin,
väärin, väärin», toisteli hän itsekseen.

Myöhemmin päivällä, kun Anandamoji oli parhaillaan istuutumassa
ompeluksensa ääreen päivällisaterian jälkeen, Binoi ilmaantui hänen
luoksensa ja istuutui hänen viereensä. Anandamoji oli kuullut
tapahtumasta Mohimilta, mutta nähtyään Goran kasvot aterian aikana hän
oli arvannut, että oli sattunut myrskyisä kohtaus.

»Äiti», sanoi Binoi. »Minä olen menetellyt väärin. Se, mitä tänä aamuna
sanoin Goralle Sasin ja minun välille suunnitellusta avioliitosta, oli
pelkkää mielettömyyttä!»

»Älä ole milläsikään, Binoi! Sellaista sattuu aina, kun yrität
tukahduttaa jotakin mieltäsi kalvavaa tuskaa. On muuten aivan yhtä
hyvä, että se on tapahtunut. Ei kestä kauan, ennenkuin olette kumpikin
unohtaneet koko kiistan.»

»Mutta minä tahdon sanoa sinulle, äiti, ettei minulla ole mitään sitä
vastaan, että menen naimisiin Sasin kanssa.»

»Älä tee asiaa pahemmaksi, poikani, hätiköiden yrittämällä paikata
riitaa hyväksi. Avioliitto solmitaan eliniäksi, mutta riita on vain
hetkellinen.»

Binoi ei kumminkaan voinut neuvoa noudattaa. Hän ei tuntenut voivansa
lähteä suoraan Goran luo ja niin hän meni Mohimin puheille, sanoi,
ettei hänen tahollaan ollut mitään estettä, että häät voitiin viettää
kuukauden kuluessa ja että hän itse tulisi pitämään huolta siitä, että
setä asiaan suostuisi.

»Järjestetäänkö kihlajaiset heti?» tiedusteli Mohim.

»Olkoon menneeksi, voitte päättää asian neuvoteltuanne Goran kanssa»,
vastasi Binoi.

»Mitä! Joko taas on neuvoteltava Goran kanssa!» valitteli Mohim
ärtyneesti.

»Niin, niin, se on ihan välttämätöntä!»

»Hyvä, jos se täytyy tehdä, niin tehdään, mutta —» Mohim sulki suunsa
pistämällä siihen annoksen beteliä.

Mohim ei virkkanut mitään sinä päivänä, mutta seuraavana aamuna
hän lähti Goran huoneeseen peläten vain ankaran taistelun avulla
saavansa hänet jälleen suostumaan. Mutta kun hän kertoi Binoin tulleen
edellisenä iltana hänen luokseen ja sanoneen olevansa valmis menemään
naimisiin Sasin kanssa, vieläpä kehoittaneen kysymään Goralta neuvoa
kihlausasiassa, Gora suostui heti ja sanoi: »Hyvä! Pidetään kihlajaiset
kaikin mokomin!»

»Sinä näytät nyt olevan varsin myöntyväinen, mutta älä Herran nimessä
esitä jälleen uusia estelyitä seuraavalla kerralla.»

»Häiriötä ei aiheuttanut estelyni, vaan tiedusteluni», sanoi Gora.

»No niin», virkkoi Mohim, »nöyrä pyyntöni on, ettet estele etkä
tiedustele. Olen aivan tyytyväinen saadessani toimia omin neuvoin.
Kuinkapa olisinkaan voinut arvata, että tiedustelusi johtaisi
sellaiseen vastakkaiseen tulokseen? Tahdon tietää vain yhden ainoan
asian: haluatko todellakin tämän avioliiton toteutuvan?»

»Haluan.»

»Salli siis minun olla kyllin viisas äläkä enää sekaannu tähän asiaan.»



KAHDESKYMMENES LUKU.


Gora johtui nyt päättelemään, että oli vaikea pitää Binoita silmällä
matkan päästä, joten oli asetettava vartija sinne, missä vaara oli
suurin. Hän arvasi, että paras keino pitää Binoita aisoissa oli uuttera
seurusteleminen Pareš Babun itsensä kanssa. Niinpä hän lähtikin jo
seuraavana päivänä iltapuolella Binoin luo.

Binoi ei ollut odottanut Goraa niin pian saapuvaksi ja oli yhtä
hämmästynyt kuin iloinenkin. Hän joutui sitäkin suuremman ihmetyksen
valtaan, kun Gora alkoi jutella Pareš Babun tyttäristä osoittamatta
minkäänlaista vihamielisyyden merkkiäkään. Ei tarvinnut kovinkaan
ponnistella saadakseen Binoissa heräämään asiaan kohdistuvaa
mielenkiintoa, ja ystävykset pohtivat keskusteluaihettansa kaikilta
mahdollisilta näkökannoilta aina myöhäiseen iltaan asti.

Kotiin kulkiessaankaan Gora ei saanut asiaa mielestään haihtumaan; se
askarrutti häntä niin kauan kuin hän oli valveilla. Hänen mielensä ei
ollut milloinkaan ennen ollut niin sekasortoisten mietteiden vallassa
— hän ei ollut tosiaankaan koskaan ennen pohtinut naisia koskevaa
kysymystä. Binoi oli hänelle osoittanut, että naiset tosiaankin
muodostivat osan elämänongelmaa, jota oli käsiteltävä joko pyrkien
ratkaisuun tai tyytyen sovitteluun, mutta jota ei sopinut jättää
huomioonottamatta.

Kun siis Binoi seuraavana päivänä sanoi Goralle: »Tulehan kerallani
Pareš Babun luo, hän on monet kerrat sinua kysellyt», niin Gora
suostui empimättä. Hän ei ainoastaan suostunut: hänen mielensä ei
ollut enää läheskään yhtä välinpitämätön kuin ennen. Aluksi Sutšarita
ja Pareš Babun tyttäret eivät olleet herättäneet hänessä vähintäkään
mielenkiintoa, sitten hänen mieleensä oli noussut heihin kohdistuva
ylenkatseellinen vihamielisyys, mutta nyt hän kerrassaan halusi
päästä paremmin heitä tuntemaan. Hänen teki kovin mieli nähdä, mikä
kiintymyksen esine vaikutti niin voimallisesti Binoin sydämeen.

He saapuivat taloon illalla. Yläkerran oleskeluhuoneessa Haran luki
Pareš Babulle erästä englanninkielistä kirjoitelmaansa pöytälampun
valossa. Pareš Babu oli kuitenkin vain väline tarkoituksen
saavuttamiseksi, sillä Haranin todellisena pyrkimyksenä oli vaikuttaa
Sutšaritaan, joka kuunteli ääneti pöydän päässä varjostaen silmiänsä
lampun valolta palmunlehtiviuhkalla. Tottelevaista luonnonlaatuansa
noudattaen hän yritti olla mahdollisimman tarkkaavainen, mutta
sittenkin hänen ajatuksensa joutuivat silloin tällöin harhateille.

Kun palvelija ilmoitti Goran ja Binoin saapuneen, hän säpsähti ja aikoi
poistua huoneesta, mutta Pareš Babu pysähdytti hänet sanoen: »Minne
menet, Radha? Ovathan Binoi ja Gora hyvät tuttavamme.»

Sutšarita istuutui hieman hämmentyneenä, joskin mieli keveämpänä
senvuoksi, että Haranin ikävystyttävän kirjoitelman lukeminen
keskeytyi. Se ajatus, että hän joutuisi jälleen näkemään Goran,
epäilemättä herätti hänessä iloista kiihtymystä, mutta toisaalta
hänelle ei ollut mieluista, että Gora saapui Haranin läsnä ollessa.
Vaikeata on sanoa, oliko syynä pelko, että syntyisi jälleen riitaa, vai
kenties jokin muu.

Pelkkä Goran nimen kuuleminen sai Haranin hiomaan hammasta. Hän
vastasi vaivoin Goran tervehdykseen ja istui sitten ääneti ja äreänä.
Gorassakin heräsivät kaikki taisteluvaistot heti, kun hän näki Haranin.

Baroda-rouva oli lähtenyt vieraisiin kolmen tyttärensä keralla,
ja sopimus oli sellainen, että Pareš Babu kävisi iltasella heidät
noutamassa. Pareš Babun oli jo aika lähteä, mutta Goran ja Binoin
saapuminen viivytti häntä. Kun hän ei voinut kauemmin viipyä, hän
kuiskasi Haranille ja Sutšaritalle tulevansa mahdollisimman pian
takaisin ja jätti heidät olemaan vieraiden seurana.

Seurustelu alkoi aivan kohta, sillä kiivas taistelu oli
silmänräpäyksessä käynnissä. Kiistakysymys oli seuraava. Oli olemassa
eräs piirikunnan tuomari Brownlow, joka asui lähellä Kalkuttaa
ja jonka kanssa Pareš Babu oli Dakkassa ollessaan ystävällisesti
seurustellut. Hän ja hänen vaimonsa olivat osoittaneet Pareš Babulle
suurta huomaavaisuutta, koska hän ei pitänyt vaimoansa ja tyttäriänsä
_zenanaan_ suljettuina. _Sahibilla_ oli tapana viettää joka vuosi
syntymäpäiväänsä järjestämällä maataloudelliset markkinat. Baroda-rouva
oli hiljattain käynyt mrs Brownlow'ta tapaamassa ja oli tapansa mukaan
ylistellyt tytärtensä perehtymystä englantilaiseen kirjallisuuteen
ja runouteen. Mrs Brownlow oli kertonut varakuvernöörin tulevan
puolisoineen markkinoilla käymään ja oli intomielisesti lausunut,
että olisi erittäin somaa, jos Pareš Babun tyttäret voisivat esittää
korkeille vieraille jonkin englantilaisen näytelmän. Baroda oli
ihastunut ehdotuksesta ikihyväksi, ja tänään hän oli vienyt tyttärensä
erään tuttavan luo harjoituksiin. Kun Goralta kysyttiin, voisiko hän
lähteä markkinoille, hän vastasi tarpeettoman kiivaasti: »En!» Sitten
seurasi englantilaisia ja bengalilaisia koskeva tulinen kiista, jossa
pohdittiin näiden eri kansallisuuksien välisen yhteyden vaikeuksia.

Haran sanoi: »Syy on meidän kansamme. Meissä on niin paljon pahoja
tapoja ja niin paljon taikauskoa, ettemme ole kelvolliset.»

Gora vastasi siihen: »Jos se on totta, niin meidän tulisi hävetä
englantilaisten seuraan tungettelemista, olimmepa kuinka arvottomat
tahansa.»

»Mutta niitä, jotka ovat todella arvokkaat, esimerkiksi näitä
ystäviämme, englantilaiset kohtelevat erinomaisen kunnioittavasti.»

»Sellainen eräisiin henkilöihin kohdistuva kunnioitus, joka vain
korostaa toisten kansalaisten kärsimää nöyryytystä, on minun silmissäni
pelkkää solvausta», sanoi Gora.

Haran joutui aivan pian kiukkunsa valtoihin, ja Gora ärsytteli häntä
siten päästen kohta voitolle.

Keskustelun siten jatkuessa Sutšarita silmäili Goraa viuhkansa takaa,
— hänen kuulemansa sanat eivät mitenkään hänen mieleensä tehonneet.
Jos hän olisi ollut tietoinen siitä, että silmäili Goraa, hän olisi
epäilemättä hävennyt, mutta hän oli kerrassaan unohtanut itsensä.
Gora istui häntä vastapäätä pöytään nojaten, voimakkaat käsivarret
eteenpäin ojennettuina. Lampun valo lankesi hänen leveälle valkealle
otsalleen hänen milloin ylenkatseellisesti nauraessaan, milloin
vihaisesti kulmiaan kurtistaessaan. Mutta kaikissa hänen vaihtuvissa
ilmeissään oli arvokkuutta, joka osoitti, ettei hän suinkaan vain
sanoilla leikitellyt, vaan että hänen mielipiteensä perustuivat monien
vuosien ajatteluun ja harjoitukseen. Hänen puheensa kannattajana ei
ollut yksin hänen äänensä, vaan hänen kasvojensa ilmeet ja kaikki
hänen ruumiinsa liikkeetkin tuntuivat ilmaisevan syvää vakaumusta.
Sutšarita oli ihmeissään häntä katsellessaan. Tuntui siltä, kuin hän
olisi ensimmäisen kerran eläessään katsellut todellista miestä, jota
ei käynyt sekoittaminen tavallisiin miehiin. Hänen rinnallaan näytti
Haran Babu niin mitättömältä, että hänen piirteensä, eleensä, vieläpä
pukunsakin ilmenivät naurettavina. Sutšarita oli keskustellut Gorasta
Binoin kanssa niin usein, että oli johtunut pitämään häntä pelkkänä
varmoja mielipiteitä kannattavana puolueenjohtajana, joka parhaassa
tapauksessa saattoi olla joksikin hyödyksi maalle. Nyt, hänen kasvojaan
silmäillessään, hän voi nähdä kaikkien puoluemielipiteiden ja yleisen
hyödyllisyyden takaa itsensä ihmisen. Ensimmäisen kerran elämässään
hän nyt näki, mikä on mies ja millainen hänen sielunsa, ja tämän
harvinaisen kokemuksen aiheuttama ilo sai hänet kerrassaan unohtamaan
oman olemassaolonsa.

Sutšaritan kiinteä ilme ei ollut jäänyt Haranilta havaitsematta,
ja tämä seikka oli estänyt häntä esittämästä väitteitänsä kyllin
voimakkaasti. Vihdoin Haran nousi kärsimättömästi seisaalleen ja
lausui Sutšaritalle kuin läheiselle sukulaiselleen: »Etkö tule toiseen
huoneeseen, Sutšarita? Tahdon keskustella kanssasi.»

Sutšarita säpsähti kuin iskun saaneena, sillä vaikka Haran olikin
kyllin tuttavallisissa suhteissa voidakseen noin sanoa ja vaikka hän
muulloin ei olisi siitä mitään välittänyt, se tuntui hänestä nyt, Goran
ja Binoin läsnäollessa, suoranaiselta solvaukselta, varsinkin kun Gora
loi häneen nopean silmäyksen, joka näytti tekevän Haranin loukkaavan
käyttäytymisen sitäkin mahdottomammaksi. Aluksi Sutšarita ei ollut
kuulevinaan, mutta kun Haran hieman ärtyneesti toisti: »Etkö kuule,
mitä sanon, Sutšarita? Minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Pyydän
sinua tulemaan toiseen huoneeseen» — niin Sutšarita vastasi häneen
katsahtamatta: »Voimmehan keskustella isän palattua.»

Asiain ollessa tässä vaiheessaan Binoi nousi ja sanoi: »Pelkäänpä,
että häiritsemme; meidän on aika lähteä.» Mutta Sutšarita kiiruhti
vastaamaan: »Ei, Binoi Babu, teidän ei pidä lähteä niin pian. Isä pyysi
teitä viipymään, kunnes palaa. Hän tulee aivan kohta.» Hänen äänessään
oli tuskallisen rukoileva sävy, ikäänkuin olisi ollut puheena kauriin
luovuttaminen metsästäjälle.

Haran lähti huoneesta sanoen: »Minä en voi nyt jäädä odottamaan,
minun täytyy lähteä.» Ulos ehdittyään hän alkoi heti katua
äkkipikaisuuttansa, mutta ei keksinyt mitään keinoa palatakseen.

Hänen lähdettyään Sutšarita oli kovin häpeissään ja istui pää
painuksissa tietämättä mitä sanoa.

Gora sai tilaisuutta tarkastella hänen piirteitänsä. Ei vähintäkään
jälkeä siitä julkeudesta, jonka hän oli otaksunut aina liittyvän
sivistyneiden naisten ulkonäköön. Sutšaritan ilme oli epäilemättä
kirkkaan älykäs, mutta sitä lievensi kauniisti hänen vaatimaton
ujoutensa. Hänen otsansa oli puhdas ja moitteeton kuin syksyisen pilven
kulma, hänen huulensa vaikenivat, mutta niiden pehmeissä kaarteissa
piilivät lausumattomat sanat kuin terälehdet kukannupussa. Gora ei
ollut milloinkaan ennen tarkastellut uudenaikaisten naisten pukua,
vaan oli tuominnut sen näkemättä, mutta nyt näytti hänestä kerrassaan
ihastuttavalta se uusimallinen _sari_, joka oli Sutšaritan verhona.

Sutšaritan toinen käsi lepäsi pöydällä pistäen esiin väljästä
hihasta ja näytti Goran silmiin vastaukseen valmiin sydämen herkältä
viestintuojalta. Lampun tyynessä loisteessa, joka ympäröi Sutšaritaa,
tuntui koko huone varjoineen, seinällä riippuvine kuvineen ja somine
kalusteineen muodostavan täydellisen ja yhtenäisen kuvan, jossa ei
ollut huomattavimpana osana sen aineellinen puoli, vaan se kodikkuus,
jonka oli saanut aikaan lempeän naiskäden työ. Tuo kaikki ilmaantui
Goralle tuokion aikana.

Goran silmäillessä Sutšarita muuttui hänelle ihmeen todelliseksi
ja havaittavaksi, ohimoilla näkyvästä hiussuortuvasta aina hänen
_sarinsa_ reunukseen saakka. Hän voi nähdä Sutšaritan samalla kertaa
kokonaisuudessaan ja jokaiselta yksityiskohdaltaan.

Hetkisen vallitsi ikävä vaitiolo, mutta sitten Binoi katsahti
Sutšaritaan ja palasi erääseen asiaan, josta oli hänen kanssaan
keskustellut muutamia päiviä sitten. Hän sanoi: »Kerroin teille
hiljattain kerran uskoneeni, että maamme ja yhteiskuntamme olivat
toivottomassa asemassa, että meitä tullaan aina kohtelemaan alaikäisinä
ja että englantilaiset pysyvät aina vartijoinamme. Niin ajattelevat
vielä nytkin useimmat maanmiehemme. Sellaisessa mielentilassa eläen
ihmiset joko vaipuvat omiin itsekkäisiin harrastuksiinsa tai alkavat
suhtautua välinpitämättömästi kohtaloonsa. Minä ajattelin kerran
vakavasti kokea saada itselleni hallintoviran Goran isän avulla. Mutta
Goran vastaväitteet saivat minut järkiini.»

Gora huomasi vähäisen ihmettelyn ilmeen Sutšaritan kasvoissa ja
sanoi: »Älkää ajatelko, että hallitukseen kohdistuva viha mitenkään
vaikutti sanoihini. Ne, jotka ovat hallituksen palveluksessa, alkavat
yleensä ylpeillä hallituksen mahdista ikäänkuin se olisi heidän
omansa ja pyrkivät niinmuodoin esiintymään toisista kansalaisista
erotettuna luokkana. Huomaan tuon asian yhä selvemmin. Eräs
sukulaiseni oli aikoinaan alioikeuden palveluksessa. Hän on nyttemmin
luopunut virastaan, mutta hänen vielä palvellessaan ylioikeuden
tuomari tapasi moittia häntä sanoen: 'Minkätähden vapautetaan teidän
tuomioistuimessanne niin paljon syytettyjä, _babu?'_ Hän vastasi:
'Asialla on hyvät syynsä, _sahib._ Kun te lähetätte ihmisiä vankeuteen,
niin he näyttävät teistä vain kissoilta ja koirilta, mutta ne, joita
minä sinne lähetän, ovat minun veljiäni.' Niinä aikoina oli runsaasti
kansalaisiamme, jotka kykenivät lausumaan sellaisia jaloja sanoja, eikä
puuttunut englantilaisiakaan, jotka niitä kuuntelivat. Mutta nykyjään
alkavat virkakahleet näyttää koristeilta, ja meidän päivinämme eivät
alioikeuksienkaan tuomarit pidä omia kansalaisiansa paljoa parempina
kuin koiria. Ja kokemus osoittaa meille, että mitä korkeammalle
he pääsevät virka-asteikossa kohoamaan, sitä kehnommiksi he itse
muuttuvat. Henkilön, joka nousee toisen olkapäille, täytyy pakostakin
suhtautua ylenkatseellisesti omiin kansalaisiinsa, ja sinä hetkenä,
jona hän pitää heitä halvempina olentoina, hän tekee heille välttämättä
vääryyttäkin. Se ei voi johtaa mihinkään hyvään tulokseen.» Puhuessaan
Gora iski kätensä pöytään niin että lamppu hytkähti.

»Kuulehan, Gora», virkkoi Binoi hymyillen, »tämä pöytä ei ole
hallituksen omaisuutta, ja lamppu kuuluu Pareš Babulie.»

Gora nauroi ääneen täyttäen koko talon hilpeytensä kaiulla, ja
Sutšarita oli iloissaan ja ihmeissään huomatessaan Goran voivan nauraa
häneen kohdistuvalle leikinlaskulle hilpeästi kuin poikanen. Sutšarita
ei nähtävästi ollut vielä joutunut kokemaan, että henkilöt, joiden
mielessä on suuria aatteita, voivat sydämestään nauraa.

Gora puhui monista asioista sinä iltana, ja vaikka Sutšarita olikin
vaiti, hänen kasvonsa ilmaisivat niin selvää hyväksymistä, että
Goran sydän oli intoa tulvillaan. Vihdoin hän lausui, erikoisesti
Sutšaritan puoleen kääntyen: »Erästä asiaa ette saa unohtaa. Jos
erehdymme ajattelemaan, ettemme voi tulla voimakkaiksi millään muulla
tavalla kuin muuttumalla voimakkaiden englantilaisten kaltaisiksi,
niin tuo mahdoton asia ei milloinkaan toteudu, koska pelkkä jäljittely
ei tee meistä sitä eikä tätä. Minä kehoitan teitä: tulkaa Intian
sisäpuolelle, omaksukaa kaikki sen hyvä ja paha; jos siinä on vikoja
ja virheellisyyksiä, koettakaa korjata niitä sisästäpäin, mutta nähkää
ne omin silmin, ymmärtäkää ne, ajatelkaa niitä, kääntäkää kasvonne
niiden puoleen, yhtykää niihin. Te ette kykene milloinkaan ymmärtämään,
jos seisotte vastustajina ja kristillisten aatteiden läpitunkemina
tarkastelette asioita ulkopuolelta. Siten menetellen vain yritätte
haavoittaa ettekä milloinkaan tuota todellista hyötyä.»

Gora nimitti tuota kehoitukseksi, mutta se oli pikemmin käsky. Hänen
sanansa kaikuivat niin peloittavan voimakkaina, ettei toisen myöntävän
vastauksen odottamisesta voinut olla puhettakaan.

Sutšarita kuunteli pää painuksissa, ja hänen sydämensä tykytti
rajusti, kun hän havaitsi Goran kääntyvän nimenomaan hänen puoleensa
ja niin innokkaasti. Hän karkoitti kaiken arkuutensa ja virkkoi
koruttoman vaatimattomasti: »Minä en ole milloinkaan ennen ajatellut
synnyinmaastani niin suuria ja tosia ajatuksia. Mutta yhtä tahdon
teiltä kysyä: mikä on synnyinmaan ja uskonnon välinen suhde? Eikö
uskonto ole synnyinmaata suurempi?»

Tuo lempein äänin lausuttu kysymys soi erittäin suloiselta Goran
korviin, ja Sutšaritan silmien ilme teki sen vieläkin suloisemmaksi.
Hän vastasi; »Se, mikä on synnyinmaata suurempi ja korkeampi, voi
ilmaantua ainoastaan synnyinmaan välityksellä. Jumala on ilmoittanut
ainoan iäisen luontonsa lukemattomissa muodoissa. Mutta ne, jotka
sanovat, että totuus on yksi ja että senvuoksi vain yksi ainoa uskonnon
muoto on tosi, omaksuvat vain tuon totuuden, että totuus on yksi, mutta
jättävät tunnustamatta sen, että totuus on rajaton. Rajaton ykseys
ilmenee rajattomassa moninaisuudessa. Minä vakuutan teille, että voitte
nähdä auringon Intian avoimen taivaan alla — teidän ei tarvitse sitä
varten matkustaa valtameren yli ja istua kristittyjen kirkon ikkunan
luona.»

»Te tarkoitatte, että Intiaa varten on olemassa erikoinen Jumalan luo
johtava tie. Mikä on sen erikoisuutena?» kysyi Sutšarita.

»Sen erikoisuus on tämä», vastasi Gora. »On tunnustettu, että
korkein olento, jota ei voida määritellä, ilmenee rajattomana, —
pienen ja suuren, hienon ja karkean loppumaton virta lähtee hänestä.
Hän on samalla kertaa kenties loppumattomin määrein kuvailtava ja
määrittelemätön, muodoltansa rajaton ja samalla muotoa vailla. Toisissa
maissa Jumalaa on yritetty rajoittaa jonkin määritelmän puitteisiin.
Intiassa on kieltämättä myöskin yritetty käsittää joitakin Jumalan
erikoisia ilmennyksiä, mutta niitä ei ole milloinkaan pidetty
lopullisina eikä yhtäkään niistä ole katsottu ainoaksi. Yksikään
intialainen palvoja ei ole kieltäytynyt tunnustamasta, että Jumala
äärettömyydessään on suurempi ja korkeampi sitä erikoisilmennystä, joka
voi olla palvojalle itselleen tosi.»

»Niin saattaa olla viisaiden palvojien laita, mutta entä toiset?» kysyi
Sutšarita.

»Myönnän aina, että tietämättömät kaikissa maissa vääristelevät
totuuden», vastasi Gora.

»Mutta eikö sellainen vääristely ole meidän maassamme kehittynyt
pitemmälle kuin muualla?» jatkoi Sutšarita kyselyänsä.

»Voipa niin olla», vastasi Gora. »Intia on pyrkinyt täysin käsittämään
hienon ja karkean molempia vastakkaisia ilmennyksiä, sisäistä ja
ulkoista, henkeä ja ruumista, ja juuri senvuoksi ne, jotka eivät
kykene oivaltamaan hienoa ilmennystä, tarttuvat karkeaan, ja heidän
tietämättömyytensä siihen vaikuttaessa syntyvät nuo erinomaiset
vääristelyt. Mutta sittenkään ei käy missään tapauksessa päinsä luopua
siitä suuresta, monimuotoisesta, ihmeellisestä tavasta, jota noudattaen
Intia on pyrkinyt käsittämään ruumiin, sielun ja toiminnan avulla ja
kaikilta eri näkökannoilta sitä yhtä, joka on tosi, sekä muodoissa että
muodottomuudessa, aineellisissa samoinkuin henkisissäkin ilmennyksissä,
ulkoiselle samoinkuin sisäisellekin havainnolle — tai typerästi
menetellen omaksua sensijaan ainoaksi uskonnokseen sitä kuivakiskoista,
ahdashenkistä ja sisällyksetöntä teismin ja ateismin yhdistelmää, jonka
on kehitellyt kahdeksannentoista vuosisadan Eurooppa.»

Sutšarita painui hetkiseksi mietteisiinsä, ja Gora jatkoi: »Älkää
luulko minua kiihkojumaliseksi henkilöksi, kaikkein vähimmin erääksi
niistä, jotka ovat vastikään kääntyneet oikeauskoisiksi — en puhu siinä
mielessä kuin he. Minun mieltäni hurmaa se syvä ja suuri ykseys, jonka
olen keksinyt perehtyessäni Intian lukemattomiin eri ilmennyksiin ja
moninaisiin pyrkimyksiin, ja se saa minut pelkäämättä seisomaan maan
tomussa kaikkein köyhimmän ja kaikkein tietämättömimmän maanmieheni
rinnalla. Se seikka, että tämän Intian viestin toiset ymmärtävät,
toiset eivät, ei mitenkään vaikuta siihen tuntooni, että olemme yhtä,
minä ja koko Intia, että kaikki sen kansat ovat minun; ja minä uskon
varmaan, että kaikkien heidän välityksellä Intian henki toimii salaa,
mutta alinomaisesti.»

Goran voimakkaasti lausumat sanat tuntuivat värähdyttäen puhkovan
huoneen seiniä ja sisustusta. Sutšarita ei voinut edellyttää sanoja
täysin ymmärtävänsä, mutta syvän käsittämisen ensimmäinen hyöky saapuu
väkevänä, ja se käsitys, ettei elämä rajoitu perheen tai lahkon
piiriin, valtasi nyt Sutšaritan tuskallisen voimakkaana.

Enempää ei sanottu, sillä portaista kuului juoksevien askelia ja
tyttöjen naurua. Pareš Babu oli palannut tyttärineen, ja Sudhir teki
tytöille tavallisia kepposiaan.

Astuessaan sisään ja nähdessään Goran Lolita ja Satiš kääntyivät
jälleen vakaviksi ja jäivät huoneeseen. Labonja poistui nopeasti, Satiš
pujahti Binoin tuolin luo ja alkoi hänelle kuiskia, ja Lolita veti
tuolin Sutšaritan taakse istuutuen sinne puolittain piiloon.

Sitten tuli Pareš Babu, joka sanoi: »Minä tulen verrattain myöhään
takaisin. Panu Babu on tainnut jo lähteä?»

Kun Sutšarita ei mitään vastannut, sanoi Binoi: »Niin, hän ei voinut
kauemmin odottaa.» Gora nousi, kumarsi kunnioittavasti Pareš Babulle ja
virkkoi: »Meidänkin täytyy lähteä.»

»Minulla ei ole ollut paljoakaan tilaisuutta keskustella kanssanne tänä
iltana», sanoi Pareš Babu. »Toivottavasti voitte käydä luonamme silloin
tällöin, kun teillä sattuu olemaan aikaa.»

Goran ja Binoin ollessa huoneesta lähtemässä tuli sisään Baroda-rouva.
Molemmat kumarsivat hänelle, ja hän huudahti: »Mitä! Joko nyt pois?»

»Niin», vastasi Gora lyhyesti, ja Baroda kääntyi Binoin puoleen: »Mutta
minä en voi laskea menemään teitä, Binoi Babu; teidän pitää jäädä
aterialle. Minulla on sitäpaitsi jotakin sanottavaa teille.»

Satiš hyppi riemuissaan kuullessaan kutsun, tarttui Binoin käteen ja
sanoi: »Niin, älä päästä Binoi Babua menemään, äiti; hänen pitää jäädä
tänään yöksi.»

Havaitessaan Binoin epäröivän Baroda kääntyi Goran puoleen kysyen:
»Täytyykö teidän välttämättä viedä Binoi Babu mukananne? Onko hän
teille ehdottomasti tarpeen?»

»Ei, ei, ei ollenkaan», vastasi Gora nopeasti. »Sinä jäät, Binoi; minä
lähden.» Samassa hän poistui nopeasti.

Baroda-rouvan kysyessä lupaa Goralta Binoi ei voinut olla salaa
katsahtamatta Lolitaan, joka käänsi hymyillen kasvonsa toisaalle. Binoi
ei voinut pahastua Lolitan pienistä ivailuista, mutta sittenkin ne
pistelivät häntä kuin okaat. Hänen jälleen istuuduttuaan sanoi Lolita:
»Kuulkaahan, Binoi Babu, olisitte menetellyt viisaammin, jos olisitte
tänään paennut.»

»Miksi niin?» kysyi Binoi.

»Äiti aikoo toimittaa teidät ikävään tilanteeseen», selitti Lolita.
»Meidän markkinanäytelmästämme puuttuu erään osan esittäjä, ja äiti on
päättänyt valita siihen teidät.»

»Taivas varjelkoon!» huudahti Binoi. »Minä en siihen pysty.»

»Minä sanoin sen äidille heti», virkkoi Lolita nauraen. »Sanoin, ettei
ystävänne missään tapauksessa salli teidän esiintyä näytelmässä.»

Pistos koski Binoihin. Hän sanoi: »Meidän ei tarvitse keskustella
ystäväni mielipiteistä. Mutta minä en ole eläissäni esiintynyt
näyttämöllä — miksi valittaisiinkaan juuri minut?»

»Entä me?» valitteli puolestaan Lolita. »Luuletteko, että me olemme
milloinkaan eläessämme näytelleet?»

Samassa palasi Baroda-rouva, ja Lolita sanoi: »Kuulehan, äiti, on
suotta kehoittaa Binoi Babua ottamaan osaa näytelmäämme, ellet saa
hänen ystäväänsä suostumaan —»

»Ystäväni suostumusta ei tässä ollenkaan tarvita», keskeytti Binoi
harmistuneena. »Mutta minä en osaa näytellä.»

»Älkää olko siitä huolissanne», huudahti Baroda. »Me totutamme teidät
siihen aivan kohta. Ettehän väittäne, että nämä tyttöset osaavat
sellaista, mitä te ette osaa? Joutavia!» Ja Binoilla ei ollut enää
minkäänlaista pakenemisen mahdollisuutta.



YHDESKOLMATTA LUKU.


Talosta lähdettyään Gora ei astellut niin kiivaasti kuin yleensä eikä
mennyt suoraan kotiinsa, vaan kulki mietteisiinsä vaipuneena virran
rannalle. Siihen aikaan ei Gangesin rannoilla vielä näkynyt kaikkea
sitä rumuutta, jonka kaupallinen ahneus on myöhemmin tuonut mukanaan.
Ei ollut rautatietä sen vierellä eikä siltaa sen yläpuolella, ja
talvisen illan taivasta ei himmentänyt väkeä vilisevän kaupungin
nokinen hengitys. Virta toi silloin rauhan viestejä kaukaisen Himalajan
hohtoisilta huipuilta Kalkuttan pölyiseen myllerrykseen.

Luonto ei ollut milloinkaan saanut tilaisuutta vetää puoleensa Goran
huomiota, sillä hänen mielensä oli aina askarrellut uutterasti
omissa pyrinnöissään. Hän ei ollut milloinkaan edes huomannut
niitä ympäristönsä osia, jotka eivät olleet hänen pyrintöjensä ja
ponnistustensa suoranaisina esineinä.

Mutta tänä iltana tähtivälkkeisen tumman taivaan viesti sentään
liikutti hänen sydäntänsä kaikenlaisin vienoin kosketuksin. Virralla
ei näkynyt värettäkään. Laitureihin kiinnitettyjen venheiden tulet
vilkkuivat, ja koko pimeys tuntui kasaantuneen vastarannan puiden
tuuheaan lehvistöön. Näkymön yläpuolella valvoi Jupiter yön valppaana
vartijana.

Gora oli elänyt tähän saakka eristetyssä ajatuksen ja toiminnan
maailmassa — mutta mitä olikaan nyt tapahtunut? Hän oli joutunut
jonkinlaiseen kosketukseen luonnon kanssa, ja nyt olivat virran tummat
vedet, rantojen taaja tummuus ja pään päällä kaartuva rajaton avaruus
lausuneet hänet tervetulleeksi. Gora tunsi tänä iltana vastanneensa
luonnon kutsuun ja kehoitukseen.

Tien vieressä sijaitsevan myymälän puutarhasta tuli jonkin
vierasmaalaisen kiipijäkasvin outo tuoksu, joka tyynnyttäen kosketti
Goran rauhatonta sydäntä, ja virta viittoi häntä pois ihmisen
uupumattoman työn kentiltä kohti jotakin hämärää ja tutkimatonta
tienoota, missä puut kantoivat outoja kukkia ja loivat salamyhkäisiä
varjoja tuntemattomien vesien vierellä, missä päivät tuntuivat
seesteisen taivaan alla avointen silmien vilpittömältä katseelta ja yöt
häveliäiltä varjoilta, jotka värähtelevät alaspainuneiden silmäluomien
vaiheilla.

Kokonainen onnen pyörre tuntui kietovan Goraa ja vetävän hänet
tuntemattomiin alkusyvyyksiin, joita hän ei ollut milloinkaan ennen
kokenut. Hänen koko olemustansa tuntui ahdistavan yht'aikaa tuska ja
riemu. Hän näytti seisovan ihan itsensä-unohtaneena virran rannalla
tänä syksyisenä iltana — tähtien vilkkuva valo silmissään ja kaupungin
epämääräiset äänet korvissaan — kokien sitä verhottua ja pettelevää
salaperäistä, joka läpäisee koko olemistoa. Luonto, jonka mahtia
hän ei ollut pitkiin aikoihin tunnustanut, oli kostanut kietomalla
hänet taikaverkkoonsa, sitomalla hänet kiinteästi maahan, veteen ja
taivaaseen ja irroittaen hänet jokapäiväisestä elämästänsä.

Gora ihmetteli omaa tilaansa ja vaipui tyhjille rautaportaille. Siinä
istuessaan hän kysyi itseltään kerran toisensa jälkeen, mikä tämä
äkillinen kokemus oli, mitä se hänelle merkitsi ja mikä sija sillä oli
siinä elämänsuunnitelmassa, jonka hän oli itselleen luonut. Oliko se
asia, jota vastaan tuli taistella ja joka oli kukistettava?

Mutta kun Gora puristi vihaisesti kätensä nyrkkiin, muistuivat hänen
mieleensä loihtuisat silmät, joiden katse oli ujon hellä, kirkkaan
älykäs — ja mielikuvituksessaan hän tunsi kahden lempeän käden hienojen
sormien kosketuksen. Hänen olemustaan värisytti sanomaton riemu,
kun kaikki nuo kysymykset ja epäilykset rauhoitti tämä pimeän illan
kokemus, ja hänestä tuntui tukalalta poistua paikaltansa.

Hänen saapuessaan kotiin sinä iltana Anandamoji kysyi häneltä:
»Minkätähden näin myöhään, poikani? Ateriasi on aivan kylmä.»

»En tiedä, äiti; istuin kauan virran rannalla.»

»Eikö Binoi ollut mukanasi?»

»Ei; olin yksin.»

Anandamoji oli ihmeissään, sillä hän ei tietänyt Goran milloinkaan
ennen niin menetelleen — mietiskelleen yksinään Gangesin rannalla niin
myöhäisenä iltahetkenä. Hänen tapanaan ei ollut milloinkaan ollut
istua yksinään mietteisiin vaipuneena. Anandamoji katseli häntä hänen
nauttiessaan hajamielisenä ilta-ateriaansa ja huomasi uudenlaisen
rauhattoman kiihtymyksen hänen piirteissään. Hetken vaiti oltuaan hän
kysyi tyynesti: »Olet varmaan tänään ollut Binoin luona?»

»En; me olimme molemmat Pareš Babun luona iltapäivällä.»

Tuosta Anandamoji sai uutta ajattelemisen aihetta, ja vähän ajan
kuluttua hän rohkeni jälleen kysyä: »Tutustuitko kaikkiin perheen
jäseniin?»

»Kaikkiin järjestänsä», vastasi Gora.

»Heidän tyttärensä eivät varmaankaan kaihtele tulla vieraiden näkyviin?»

»Eivät ensinkään.»

Goran vastauksessa olisi jokaisessa muussa tilaisuudessa ollut
korostettu sävy, ja sen puuttuminen sai Anandamojin yhä enemmän ymmälle.

Seuraavana aamuna Gora ei valmistautunut päivän työhön niin nopeasti
kuin yleensä. Hän seisoi kauan aikaa katsellen mietteissään
makuuhuoneensa ikkunasta, joka oli idän puolella. Syrjäkadun päässä,
sen valtakadun toisella puolen johon se johti, sijaitsi koulu. Koulun
pihamaalla seisoi vanha _džambolan-puu_, jonka lehvistön yllä välkkyvä
hieno aamu-usvan harso laski läpitsensä ja himmensi nousevan auringon
punaisia sateita. Goran siinä seisoessa ja katsellessa usva vähitellen
halveni, ja auringon kirkkaat säteet tuiskahtivat lehväisen verhon
läpi kuin lukemattomat välkkyvät pistimet kadun alkaessa vilistä
jalankulkijoita ja ajoneuvoja.

Yht'äkkiä Goran katse sattui Abinašiin ja muutamiin hänen tovereihinsa,
jotka olivat tulossa hänen luoksensa, ja hän loi ankaroin ponnistuksin
pois sen syventymyksen verkon, joka oli loihtuisana langennut hänen
ylitsensä. »Ei, tämä ei käy päinsä!» sanoi hän itselleen niin
voimakkaasti, että omat sanat koskivat hänen mieleensä kuin isku, ja
syöksyi ulos huoneesta.

Hän moitti itseään katkerasti siitä, ettei ollut valmis ottamaan
vastaan tovereitansa — seikka, joka oli aikaisemmin ollut ihan
tuntematon. Hän päätti olla enää menemättä Pareš Babun luo ja yrittää
jotenkin karkoittaa mielestään kaikki hänen perheeseensä kohdistuvat
ajatukset karttamalla toistaiseksi Binoinkin seuraa.

Hän keskusteli ystäviensä kanssa, ja he päättivät lähteä retkeilemään
pitkin suurta valtatietä ottamatta rahoja mukaansa ja tullen toimeen
sen varassa, mitä heille vieraanvaraisesti tarjottiin.

Kun tuo päätös oli tehty, valtasi Goran hillitön innostus. Hän joutui
kiihkeän ilon valtaan ajatellessaan siten vapautuvansa kaikista
kahleista ja pääsevänsä avoimelle tielle. Hänestä tuntui kuin olisi
pelkkä tämän seikkailun ajatus vapauttanut hänen sydämensä verkosta
johon se oli kietoutunut. Kuin koulusta päässyt poika Gora kiiruhti
melkein juoksujalassa varustautumaan retkelle keinutellen kaiken
aikaa mielessään sitä ajatusta, että yksin toiminta on todellista,
nuo tunteet, joiden valtoihin hän oli joutunut, sitävastoin pelkkää
harhaluuloa.

Krišnadajal oli parhaillaan tulossa kotiin kantaen ruukussaan pyhää
Gangesin vettä, yllään liina, johon oli merkitty jumalien nimiä ja
toistellen pyhiä loitsuja, kun Gora törmäsi häneen. Gora oli pahoillaan
ja kumartui heti anteeksipyytäen koskettamaan isänsä jalkoja, mutta
Krišnadajal väistyi loitommaksi, virkkoi nopeasti: »ei haittaa, ei
haittaa» ja pujahti hänen ohitsensa hyvin tuntien, että Goran kosketus
oli vienyt hänen aamuisen Ganges-kylpynsä koko tehon.

Gora ei ollut milloinkaan otaksunut Krišnadajalin varovaisuuden
kohdistuvan erikoisesti häneen, vaan oli katsonut hänen
karttelevaisuutensa johtuvan mielettömästä halusta vältellä kaikkia ja
kaikkea, sillä pitihän ukko loitolla vaimonsa Anandamojinkin, ikäänkuin
hän olisi ollut mikäkin hylkiö, ja tuli tuskin milloinkaan tekemisiin
Mohimin kanssa, joka oli aina ylen puuhakas. Ainoa perheen jäsen, jonka
kanssa hän seurusteli, oli hänen poikansa tytär Sasi, jolle hän opetti
sanskritin tekstejä ja moitteettomia palvontamenoja.

Kun siis Krišnadajal väistyi loitommaksi, Gora vain hymyili isänsä
tavoille, jotka olivat vähitellen vieraannuttaneet hänet siinä määrin,
että hän oli keskittänyt kaiken hartaan kunnioituksensa epäsovinnaiseen
äitiinsä, vaikka ei hyväksynytkään hänen oikeauskoisuudesta poikkeavia
tottumuksiansa.

Aamiaisen jälkeen Gora kääri myttyyn vaatekerran, heitti sen olalleen
englantilaisten matkailijain tavoin, astui Anandamojin luo ja sanoi:
»Minä ajattelen lähteä pois muutamaksi päiväksi. Anna minulle
lähtösiunauksesi, äiti.»

»Minne lähdet, poikani?» kysyi Anandamoji.

»En tiedä oikein itsekään», vastasi Gora.

»Onko sinulla suoritettavana jokin tehtävä?»

»Ei tavanomaisessa merkityksessä. Matkani on oma tarkoituksensa.»

Havaitessaan Anandamojin vaikenevan Gora rukoili häntä hartaasti:
»Äiti, sinun ei tosiaankaan pidä kieltää. Tunnethan minut riittävän
hyvin. Sinun ei tarvitse pelätä, että rupean askeetiksi ja jään
lopullisesti tietä kulkemaan. En voi viipyä kauan poissa luotasi, sinä
tiedät sen, tiedäthän?»

Gora ei ollut milloinkaan ennen ilmaissut äitiinsä kohdistuvaa
kiintymystä niin selvin sanoin, ja sen tehtyään hän tunsi olonsa hieman
oudoksi.

Anandamoji, joka sydämessään asiasta iloitsi, havaitsi sen ja tahtoi
häntä auttaa sanomalla: »Binoi tietenkin lähtee kerälläsi, eikö totta?»

»Aivan sinun tapaistasi, äiti! Sinä ajattelet, että joku varmaan
varastaa Gorasi, ellei hänellä ole Binoi vartijana. Binoi ei lähde
mukaan, ja minä parannan sinun taikauskoisen luottamuksesi häneen
palaamalla terveenä ja reippaana, vaikka hän ei olekaan minua
suojelemassa!»

»Mutta lähetäthän minulle tietoja silloin tällöin?» kysyi Anandamoji.

»On parempi, jos ajattelet, ettet saa minulta mitään tietoa, sillä
jos niitä kumminkin saapuu, olet sitä onnellisempi. Kukaan ei varasta
Goraasi, sinun ei tarvitse ollenkaan pelätä. Hän ei ole sellainen
verraton aarre, jona sinä häntä pidät! Jos joku mielistyy tähän pieneen
myttyyni, niin lahjoitan sen hänelle ja palaan kotiin — minä vakuutan
sinulle, etten puolusta sitä henkeni uhalla!»

Gora kumartui kunnioittavasti koskettamaan Anandamojin jalkoja, ja
Anandamoji siunasi häntä suutelemalla omia sormiansa, jotka olivat
koskettaneet hänen päätänsä, mutta ei ollenkaan yrittänyt saada häntä
luopumaan aiheestaan. Hän ei milloinkaan estellyt sellaista, mikä
tuotti hänelle itselleen tuskaa tai aiheutti jonkin tuntemattoman
onnettomuuden pelkoa. Hän oli oman elämänsä aikana kestänyt monet
vastukset ja vaarat ja tunsi varsin hyvin ulkomaailman. Hän ei ollut
milloinkaan tuntenut pelkoa, ja hänen mielenahdistuksensa ei tänään
johtunut siitä, että hän olisi pelännyt Goralle jotakin tapahtuvan,
vaan siitä, että hän oli edellisenä iltana havainnut Goran kärsivän
jonkinlaista apeutta, joka varmaan oli syynä siihen, että hän äkkiä
lähti retkelle.

Goran astuessa kadulle ilmaantui samassa Binoi, joka piteli mitä
varovaisimmin kädessään kahta tummanpunaista ruusua. »Kuulehan, Binoi»,
sanoi Gora, »kohta saadaan nähdä, oletko hyvän vai pahan onnen lintu».

»Lähdetkö siis matkalle?» kysyi Binoi.

»Lähden.»

»Minne?»

»Kaiku vastaa: minne?» nauroi Gora.

»Eikö sinulla ole parempaa vastausta?»

»Ei. Mene äidin luo. Hän kertoo sinulle koko jutun. Minun täytyy
lähteä.» Sen sanottuaan Gora lähti nopein askelin.

Tultuaan Anandamojin huoneeseen Binoi tervehti häntä ja laski ruusut
hänen jalkojensa eteen. Anandamoji otti ne ja kysyi: »Mistä olet nämä
saanut, Binoi?»

Binoi ei vastannut mitään varmaa, sanoihan vain: »Kun saan jotakin
hyvää, tekee mieleni ennen kaikkea tuoda ne sinun jalkojesi eteen.
Mutta sinä olet mietteissäsi, äiti.»

»Minkätähden ajattelet niin?» kysyi Anandamoji.

»Koska olet unohtanut tarjota minulle tavanomaista betellehteä», sanoi
Binoi.

Anandamoji ehdätti korjaamaan laiminlyöntiänsä, ja he keskustelivat
aina päivällisaikaan saakka. Binoi ei kyennyt mitenkään valaisemaan
Goran tarkoituksettoman matkan vaikuttimia, mutta kun Anandamoji kysyi,
oliko hän edellisenä päivänä vienyt Goran Pareš Babun talooni hän
kertoi yksityiskohtaisesti, mitä siellä oli tapahtunut, ja Anandamoji
kuunteli tarkoin hänen jokaista sanaansa.

Lähtiessään Binoi kysyi: »Äiti, onko palvontani hyväksytty, ja saanko
ottaa nämä kukat mukaani nyt, kun ne ovat saaneet sinun siunauksesi?»

Anandamoji ojensi nauraen kukat Binoille. Hän huomasi, etteivät
kukkaset saaneet osakseen erinomaista huolta vain kauneutensa vuoksi,
vaan että niissä varmaan piili jokin syvempi tarkoitus.

Lähdettyään Binoi mietti kauan kuulemiansa ja rukoili hartaasti
Jumalaa, ettei Gora tulisi onnettomaksi ja ettei tapahtuisi mitään
sellaista, mikä loukkaisi heidän ystävyyttänsä.



KAHDESKOLMATTA LUKU.


Ruusuilla oli oma tarinansa.

Edellisenä iltana, kun Gora oli lähtenyt Pareš Babun luota, Binoi
parka oli jäänyt pahaan pulaan, koska häntä kehoitettiin ottamaan osaa
näytelmäesitykseen.

Lolita ei ajatellut ollenkaan intomielisesti tätä näytelmää; koko asia
pikemmin ikävystytti häntä, mutta hänen mielessään oli itsepintainen
halu saada Binoi jotenkin siihen kiedotuksi. Gora oli vaikuttanut
häneen ärsyttävästi, ja hän tahtoi käyttää Binoita tekemään mitä
tahansa sellaista, mikä sotisi Goran toivelmia vastaan. Hän ei
ymmärtänyt itsekään, minkätähden tuntui niin sietämättömältä ajatella
Binoin orjallisesti tottelevan ystäväänsä, mutta olipa syy mikä
tahansa, hän tunsi voivansa hengitellä vapaasti vasta sitten, kun olisi
vapauttanut Binoin kaikista sellaisista kahleista.

Niinpä hän olikin pudistanut kujeellisesti päätänsä ja sanonut
Binoille: »Kuinka niin, sir, eihän näytelmässä ole mitään vikaa?»

»Näytelmässä itsessään kenties ei ole mitään vikaa», vastasi Binoi,
»mutta minua ei miellytä, että se esitetään tuomarin luona».

»Onko tuo teidän oma mielipiteenne, vai jonkun toisen henkilön ajatus?»

»Minä en halua vastata toisten mielipiteistä niitä ilmaisemalla»,
virkkoi Binoi, »ja sitäpaitsi ne eivät ole helposti selitettävissä.
Vaikka teidän lieneekin vaikea asiaa uskoa, on kuitenkin laita niin,
että esitän omia mielipiteitäni, toisinaan omin sanoin, toisinaan
kenties toisten henkilöiden sanoja käyttäen.»

Lolita vain hymyili vastaukseksi, mutta hetkisen kuluttua hän virkkoi:
»Teidän ystävänne Gora luullakseni kuvittelee olevan hyvinkin
sankarillista, ellei välitä mitään jonkun viranomaisen lähettämästä
kutsusta — se kai on eräs tapa taistella englantilaisia vastaan?»

»En tiedä, ajatteleeko ystäväni niin vai eikö, mutta varmaa on, että
minä ajattelen siten», vastasi Binoi kiivaanlaisesti. »Eikö se olekin
taistelutapa? Kuinka voimmekaan säilyttää itsekunnioituksemme, ellemme
lakkaa orjamaisesti palvelemasta niitä, jotka kunnioittavat meitä niin,
että viittovat meitä luokseen pikkusormellansa?»

Lolita oli tietenkin ylpeäluontoinen ja kuuli ilokseen Binoin puhuvan
puuttuvasta itsekunnioituksesta, mutta oman väitteensä heikkouden
tuntien hän loukkasi yhä Binoita tarpeettomalla ivailullaan.

»Kuulkaahan», virkkoi Binoi vihdoin. »Minkätähden väittelette yhä?
Miksi ette sano: 'Minun toivomukseni on, että otatte osaa tähän
näytelmään?' Siinä tapauksessa tuottaisi minulle jonkinlaista iloa,
että uhraan omat vakaumukseni teidän pyyntönne vuoksi.»

»Joutavia!» huudahti Lolita. »Miksi sanoisinkaan niin? Jos teillä
on jokin vilpitön mielipide, niin miksi toimisittekaan vastoin sitä
minun kehoituksestani? Mutta sen täytyy tosiaankin olla oma vilpitön
mielipiteenne!»

»Olkoon niin, jos haluatte», sanoi Binoi. »Olkoon varmaa, ettei minulla
ole minkäänlaista oikeata mielipidettä, — mutta ellei minun ole lupa
uhrata sitä teidän pyyntönne takia, niin sallikaahan ainakin tunnustaa
hävinneeni teidän esittämienne perusteiden ja väitteiden vuoksi ja
suostua ottamaan osaa näytelmään.»

Baroda-rouvan astuessa samassa huoneeseen Binoi nousi ja kysyi heti:
»Suvaitkaa sanoa minulle, kuinka minun tulee menetellä, jotta suoriudun
esitettävästäni osasta!»

»Älkää olko ollenkaan huolissanne», vastasi Baroda voitoniloisena.
»Me pidämme huolta siitä, että sanat tulevat asianmukaisesti
päähänne päntätyiksi. Teidän asiananne on vain käydä säännöllisesti
harjoituksissa.»

»Hyvä; niinpä lähden nyt.»

»Ei, ei; teidän pitää jäädä illalliselle», vaatieli Baroda-rouva.

»Ettekö suo minulle anteeksi tänä iltana?»

»En, Binoi Babu; teidän pitää tosiaankin jäädä», sanoi Baroda ollenkaan
vääjäämättä.

Binoi siis jäi, mutta ei tuntenut oloansa niin vapaaksi kuin
tavallisesti. Sutšaritakin istui nyt mietteissään ja ääneti. Hän ei
ollut puuttunut sanallakaan keskusteluun silloinkaan, kun Lolita ja
Binoi olivat väitelleet, vaan oli käyskellyt edestakaisin kuistikolla.
Heidän välillään vallinnut yhteys näytti jollakin tavoin katkenneen.

Lolitasta erotessaan Binoi silmäili hänen vakavia kasvojansa ja sanoi:
»Onpa minulla onni! Tunnustan hävinneeni, mutta en sittenkään saavuta
teidän suosiotanne.»

Lolita ei vastannut, vaan kääntyi pois.

Hän ei ollut niitä tyttöjä, jotka hevin itkevät, mutta tänä iltana hän
tunsi kyynelten vastustamattomasti tulvahtavan silmiin. Mikä oli syynä?
Mikä sai hänet yrittämään alinomaa Binoita loukata ja joutumaan aina
vain itse loukatuksi?

Niin kauan kuin Binoi oli ollut haluton ottamaan osaa näytelmään,
Lolita oli vaatinut sitä yhä itsepintaisemmin, mutta kohta hänen
suostuttuaan hänen koko innostuksensa oli hävinnyt. Kaikki ne väitteet,
joita Binoi oli esittänyt asiaan suostumista vastaan, kiiriskelivät
nyt hillittömästi hänen mielessään, ja Lolitaa ahdisti se ajatus,
ettei Binoin olisi pitänyt suostua vain hänen pyyntönsä vuoksi. Mitä
merkitsikään Binoille hänen pyyntönsä? Oliko se pelkkää kohteliaisuutta
hänen taholtansa? Ikäänkuin Lolita olisi hänen kohteliaisuuttansa
ikävöinyt!

Mutta miksi olikaan hän nyt tyytymätön? Eikö hän ollut tehnyt parastaan
saadakseen Binoi paran mukaan näytelmään? Mitä oikeutta Lolitalla oli
olla vihoissaan hänelle siitä, että hän oli suostunut hänen pyyntöönsä,
vaikka se olisi tapahtunut kohteliaisuudestakin? Lolitaa, joka syytti
itseänsä, tämä asia ilmeisesti askarrutti enemmän kuin oli luonnollista.

Ollessaan jostakin syystä levoton Lolita tavallisesti lähti saamaan
lohdutusta Sutšaritalta, mutta tänä iltana hän ei menetellyt niin.
Hän näet ei kyennyt oikein ymmärtämään, minkätähden sydän valtavasti
tykytti ja kyynelet pyrkivät pakostakin silmiin.

Seuraavana aamuna Sudhir toi Labonjalle kukkavihkon. Siinä oli kaksi
punaista ruusua, jotka Lolita heti otti pois. Kun häneltä kysyttiin,
miksi hän niin teki, hän vastasi: »En voi nähdä, että nuo kauniit kukat
ovat toisten kukkien keskelle puristuneina. On barbaarista tuolla
tavoin sitoa yhteen kukkia.» Hän hajoitti kukkavihkon ja asetti kukat
eri paikkoihin huoneeseen.

Sitten tuli Satiš juosten hänen luoksensa.

»_Didi,_ mistä olet saanut nuo kukat?»

Kysymykseen vastaamatta Lolita kysyi: »Menetkö tänään ystävääsi
tapaamaan?»

Satiš ei ollut ajatellutkaan Binoita, mutta kuullessaan hänen nimensä
mainittavan hän alkoi tanssia ja sanoi: »Menenpä tietenkin!» Ja hänen
teki mieli lähteä heti.

»Mitä te teette ollessanne kahden kesken?» kysyi Lolita häntä
pidättäen. Satiš vastasi lyhyesti ja täsmällisesti: »Me juttelemme.»

»Hän antaa sinulle paljon kuvia; miksi et sinä anna hänelle mitään?»
jatkoi Lolita.

Binoi oli leikellyt kaikenlaisia kuvia englantilaisista kuvalehdistä,
ja Satiš oli kerännyt ne erikoiseen kirjaan. Hän oli siinä määrin
innostunut täyttämään kokoelmansa sivuja, että hänen sormensa syyhyivät
joka kerta, kun hän näki jonkin kuvan, vaikkapa hyvinkin arvokkaassa
kirjassa, ja tämä hänen ahneutensa oli tuottanut koko joukon hänen
syylliseen päähänsä kohdistuvia soimauksia sisarten taholta.

Se seikka, että tässä maailmassa vallitsee lahjoittamisen
vastavuoroisuus, kirkastui nyt Satišille äkkiä ja epämieluisasti.
Hänen ei ollut helppo ajatella, että oli luovuttava niistä vanhoista
aarteista, joita hän äärimmäisen huolellisesti säilytteli vanhassa
läkkilaatikossa, ja hänen kasvonsa ilmaisivat suurta huolestumista.
Lolita nipisti hänen poskeansa ja sanoi: »Älä ole huolissasi. Anna
hänelle nämä kaksi ruusua.»

Ilahtuneena ongelman helposta ratkaisusta Satiš lähti kukkineen
suorittamaan lahjavelkaa ystävälleen. Mennessään hän kohtasi Binoin ja
huusi: »Binoi Babu! Binoi Babu!» Hän piiloitti ruusut nuttunsa alle ja
kysyi: »Arvatkaapa, mitä minulla on!»

Binoin tavallisuuden mukaan tunnustettua kykenemättömyytensä Satiš veti
esiin punaiset ruusut, ja Binoi huudahti: »Ovatpa ne kauniit! Mutta ne
eivät varmaankaan ole teidän, Satiš Babu, eiväthän? Toivottavasti en
joudu poliisin käsiin varastetun tavaran haltijana!»

Satiš alkoi äkkiä epäillä, sopiko hänen nimittää kukkia omikseen vai
ei, ja niin hän sanoi hetken epäröityään: »Eivätpä tietenkään! Sisareni
Lolita ne antoi minulle ja käski tuoda teille!»

Kysymys oli niinmuodoin ratkaistu, ja Binoi sanoi Satišille hyvästi
luvaten käydä talossa iltapuolella.

Binoi ei ollut voinut unohtaa sitä tuskaa, jota oli tuntenut edellisenä
iltana Lolitan häntä ahdistellessa. Binoi kiisteli harvoin toisten
kanssa, joten hän ei ollut odottanut kuulevansa keneltäkään niin
tuimia sanoja. Aluksi hän oli otaksunut Lolitan uivan Sutšaritan
vanavedessä, mutta taanoin oli Binoi ollut häneen samassa suhteessa
kuin norsu alinomaa tutkainta käyttelevään ajajaansa. Binoin ylimpänä
tarkoituksena oli ollut jotenkin miellyttää Lolitaa ja päästä itse
hieman lepoon. Mutta kun hän sitten oli palannut kotiinsa, niin Lolitan
pistävät, ivalliset sanat palasivat hänen mieleensä toinen toisensa
jälkeen, kunnes hän havaitsi uneen pääsemisen vaikeaksi.

»Minä olen pelkkä Goran varjo. Minulla ei ole minkäänlaisia omia
mielipiteitä. — Lolita ylenkatsoo minua, koska ajattelee noin, mutta
se on aivan väärin.» Niin hän ajatteli ja kehitteli mielessään
kaikenlaisia mietteitä sellaista ajatusta vastaan. Mutta se ei
auttanut, sillä Lolita ei ollut milloinkaan esittänyt mitään häneen
kohdistuvaa suoranaista syytöstä ja oli pitänyt hyvää huolta siitä,
ettei hänellä ollut tilaisuutta käydä asiasta kiistelemään. Binoilla
olisi ollut montakin vastausta valmiina syytöksen varalle, mutta hän
ei saanut milloinkaan tilaisuutta niitä esittää — ja se häntä kovin
kiusasi. Kaiken muun lisäksi oli vielä käynyt niin, ettei Lolita
ollut osoittanut minkäänlaista ilahtumisen merkkiä, vaikka Binoi oli
myöntänyt joutuneensa häviölle. Tämä seikka sai hänet kerrassaan
ymmälle. Olenko siis sellainen ylenkatsottava olento?» kysyi hän
katkerasti itseltään.

Kuultuaan Satišilta, että Lolita oli lähettänyt nuo ruusut, Binoi oli
riemuissaan. Hän otti ne vastaan rauhantarjouksena, oman antautumisensa
merkkinä. Aluksi hän aikoi viedä ne suoraa päätä kotiinsa, mutta
vihdoin hän päätti laskea ne siunattaviksi Anandamojin jalkojen eteen.

Samana iltana, kun Binoi saapui Pareš Babun taloon, Lolita kuulusteli
Satišilta hänen koulutehtäviänsä.

Binoin ensimmäiset sanat olivat: »Punainen on sodan väri; rauhan
kukkien tulisi olla valkoiset.»

Lolita silmäili häntä hämmästyneenä, voimatta käsittää, mitä hän
tarkoitti, kunnes Binoi veti esiin kimpun valkoisia oleanderikukkia,
jotka ojensi Lolitalle sanoen: »Teidän ruusunne ovat kauniit, mutta
niissä on kuitenkin vihan vivahdus. Minun kukkani eivät ole niin
kauniit, mutta valkoisessa nöyryyden verhossaan ne eivät kumminkaan ole
arvottomat teidän vastaanotettaviksenne.»

»Mitä kukkia te nimitätte minun kukikseni?» kysyi Lolita kovin
punastuen.

»Olenko siis erehtynyt?» änkytti Binoi hämmentyneenä. »Satiš Babu,
kenen olivat ne kukat, jotka minulle annoitte?»

»Lolita _didi_ ne käski antamaan!» vastasi Satiš loukkaantunein ilmein.

»Kenelle hän käski ne antamaan?» kysyi Binoi.

»Teillepä tietenkin.»

Lolita punastui entistä enemmän, tuuppasi Satišia ja sanoi: »Enpä ole
koskaan ennen nähnyt tuollaista pientä hölmöä! Etkö itse tahtonut saada
kukkia antaaksesi ne Binoi Babulle hänen kuviensa korvaukseksi?»

»Tahdoin kyllä, mutta sinähän ne käskit antaa!» huudahti Satiš ihan
ymmällä.

Lolita käsitti, että Satišin kanssa sanaileminen vain kietoi hänet
pahempiin pulmiin, sillä nyt Binoi selvästi huomasi, että Lolita oli
antanut hänelle ruusut, mutta ei halunnut hänen sitä tietävän.

Binoi virkkoi: »Olkoonpa menneeksi. Minä luovun vaatimuksistani teidän
kukkiinne nähden; mutta tietäkää, että näiden kukkien tarkoitus on
ilmiselvä. Tarjoan ne sovinnon merkiksi kiistojemme päättyessä.»

Lolita keskeytti hänen esityksensä päätänsä pudistaen: »Milloin
olemmekaan kiistelleet, ja mistä sovinnosta oikeastaan puhutte?»

»Onko siis kaikki ollut pelkkää harhakuvitelmaa alusta loppuun asti?»
huudahti Binoi. »Eikö ole ollut mitään kiistaa, ei mitään kukkia
eikä siis sovintoakaan! Näyttää siis siltä, kuin ei ainoastaan olisi
erehdytty luulemaan pelkkää kiiltoa kullaksi, vaan olisi erehdytty
puhumaan kullasta siinä, missä ei ole edes kiiltoakaan! Entä
näytelmäesitystä koskeva ehdotus, oliko se —»

»Siihen nähden ei missään tapauksessa ole mitään väärinkäsitystä
olemassa», keskeytti Lolita. »Mutta kuka on milloinkaan siitä
kiistellyt? Minkätähden luulottelette, että minä olen hautonut
salajuonia voittaakseni teidän suostumuksenne? Te suostuitte, ja minä
olin tyytyväinen, kuten sopikin, siinä kaikki. Mutta jos teillä on
todellisia syitä olla tulematta mukaan, niin miksi suostuittekaan,
vaikka teitä kehoitin?» Samassa Lolita lähti huoneesta.

Kaikki oli kääntynyt ihan vastakkaiseksi. Samana aamuna oli Lolita
päättänyt tunnustaa Binoille tappionsa ja pyytää häntä luopumaan
siitä ajatuksesta, että ottaisi osaa näytelmään. Mutta asiat olivat
kehittyneet aivan vastakkaiseen suuntaan.

Binoi johtui ajattelemaan, ettei Lolita ollut vielä voittanut hänen
aikaisemman vastustelunsa aiheuttamaa harmistumista, vaan oli vieläkin
vihoissaan, koska otaksui Binoin vain ulkonaisesti suostuneen, mutta
olevan sydämessään näytelmää vastaan. Binoi oli kovin pahoillaan siitä,
että Lolita oli suhtautunut asiaan niin vakavasti, ja päätti olla
milloinkaan enää vastustelematta, leikilläkään. Sitäpaitsi hän ajatteli
suorittavansa hänelle määrätyn osan niin hartaasti ja taitavasti, ettei
kukaan voisi syyttää häntä välinpitämättömyydestä.

Sutšarita oli istunut yksin makuusuojassaan aamusta alkaen yrittäen
lukea kirjaa _Kristuksen seuraamisesta_. Tänä aamuna hän ei ollut
pitänyt ollenkaan huolta muista tavanomaisista toimistaan. Silloin
tällöin hänen ajatuksensa harhautuivat ja kirjan sivut himmenivät,
mutta samassa hän entistä tarmokkaammin keskitti tarkkaavaisuutensa
teokseen haluamatta tunnustaa heikkouttansa.

Kerran hän oli kuulevinaan Binoin äänen ja hetkellisen virikkeen
ajamana laski kirjan pöydälle aikoen lähteä oleskeluhuoneeseen. Mutta
sitten hän jälleen tunsi mielipahaa puuttuvan mielenkiinnon vuoksi,
otti taas kirjan ja istuutui sen ääreen tukkien käsillään korvansa,
jotteivät mitkään äänet pääsisi häntä häiritsemään.

Binoin saapuessa tuli Gora usein hänen kerallaan, ja Sutšarita ei
voinut olla itseltään kyselemättä, oliko hän tullut tänäänkin. Hän
pelkäsi Goran tulleen, mutta toisaalta häntä kiusasi se ajatus, ettei
hän kenties ollutkaan tullut.

Hänen ollessaan siinä tukalassa tilassa tuli huoneeseen Lolita. »Mitä
onkaan tapahtunut, kultaseni?» huudahti Sutšarita nähdessään hänen
kasvonsa.

»Ei mitään!» vastasi Lolita päätänsä pudistaen.

»Missä olet ollut kaiken aikaa?» kysyi Sutšarita.

»Binoi Babu on tullut», sanoi Lolita. »Hän luullakseni tahtoo puhutella
sinua.»

Sutšarita pelkäsi kysyä, oliko joku toinenkin tullut Binoin kerällä.
Jos joku olisi tullut, Lolita olisi varmaan asian maininnut; mutta
Sutšaritan mieli oli yhä jännitystilassa, ja vihdoin hän lähti,
päättäen noudattaa kohteliaisuuden vaatimuksia ja luopua itsekurin
harjoituksesta. Hän kysyi Lolitalta: »Etkö sinäkin tule?»

»Mene sinä ensin; minä tulen myöhemmin», vastasi Lolita hieman
kärsimättömästi.

Astuessaan oleskeluhuoneeseen Sutšarita havaitsi vain Binoin ja Satišin
juttelemassa keskenään ja sanoi: »Isä on lähtenyt ulos, mutta hän palaa
aivan kohta. Äiti on vienyt Labonjan ja Lilan opettajan luo oppimaan
esitettäviä osiansa, Hän sanoi lähtiessään, että jos te tulette, pitää
pyytää teitä odottamaan.»

»Ettekö tekin ole mukana näytelmässä?» kysyi Binoi.

»Jos kaikki näyttelisivät, niin kuka täyttäisi katsomon?» vastasi
Sutšarita.

Binoilta ja Sutšaritalta ei yleensä puuttunut puheenaihetta, mutta
tänään tuntui olevan jokin asia estämässä heitä vapaasti puhumasta.
Sutšarita oli päättänyt olla kääntämättä keskustelua Goraan, kuten
tavallisesti, ja Binoinkaan ei ollut helppo mainita ystävänsä nimeä
ajatellessaan, että Lolita ja kenties kaikki perheen jäsenet pitivät
häntä, Binoita, Goran orjallisena saattolaisena.

Lausuttuaan Binoille joitakin satunnaisia huomautuksia Sutšarita ei
havainnut mitään muuta pelastuskeinoa kuin alkaa keskustella Satišin
kanssa hänen kuvakeräelmänsä eduista ja puutteista, Hän sai Satišin
vihan kuohahtamaan moittimalla kuvien järjestelyä, ja Satiš kiisteli
hänen kanssaan kimein äänin.

Binoi silmäili sillävälin alakuloisena pöydällä lepäävää hylättyä
oleanderkimppuansa ja ajatteli loukatun ylpeyden tunnoin: »Lolitan
olisi pitänyt ottaa vastaan minun kukkani, ellei muuten, niin ainakin
kohteliaisuudesta.»

Yhtäkkiä kuului askelia, ja Sutšarita säpsähti kovin nähdessään Haranin
astuvan huoneeseen. Hänen säikähtynyt ilmeensä oli niin selvä, että hän
punastui Haranin katseesta.

Istuutuessaan Haran sanoi Binoille: »Eikö Gora Babunne olekaan tänään
mukananne?»

»Kuinka niin?» kysyi Binoi ärtyneenä joutavasta kysymyksestä.
»Kaipaatteko häntä?»

»On erinomaisen harvinaista nähdä teidät hänen olematta näkyvissä»,
vastasi Haran. »Sentähden minä kysyn.»

Binoi oli niin harmissaan, että sitä salatakseen sanoi äkkiä: »Hän ei
ole Kalkuttassa.»

»Hän on varmaan lähtenyt saarnaamaan», ivaili Haran.

Binoin kiukku kasvoi, mutta hän vaikeni.

Sutšarita poistui huoneesta mitään virkkamatta. Haran nousi ja lähti
heti hänen jälkeensä, mutta Sutšarita pujahti nopeasti pois, ja Haran
kuului huutelevan: »Sutšarita, minä haluan puhua kanssasi.»

»Minä en voi tänään hyvin», kuului Sutšarita vastaavan. Hän meni
menojaan ja sulkeutui makuusuojaansa.

Sitten saapui näkymölle Baroda-rouva, joka kutsui Binoin toiseen
huoneeseen antaakseen hänelle näytelmää koskevia ohjeita. Kun Binoi
vähän ajan kuluttua palasi, hän huomasi, että kukat olivat pöydältä
hävinneet.

Lolita ei tullut sinä iltana harjoituksiin.

Sutšarita istui huoneessaan myöhään iltaan asti, _Kristuksen
seuraamisesta_ suljettuna helmassaan, ja katseli nurkastaan ulkona
vallitsevaan pimeyteen.

Näytti siltä, kuin jokin tuntematon ja ihmeellinen maa olisi
ilmestynyt hänen nähtäviinsä kangastuksen tavoin, maa, johon hänen
varhaisemman elämänsä kokemukset eivät tuntuneet ollenkaan soveltuvan,
vaan jonka valot yön pimeydessä hohtelevien tähtisikermien tavoin,
herättivät hänen mielessään pyhää kunnioitusta salaperäisyydellään ja
sanomattomalla kaukaisuudellaan.

»Kuinka merkityksetön onkaan elämäni ollut», tunsi hän. Se, mitä
olen näihin asti pitänyt varmana, on muuttunut aivan epäilyksen
alaiseksi, se, mitä olen joka päivä toimitellut, on muuttunut
tarkoituksettomaksi. Tuossa salaperäisessä tienoossa kaikki tieto
tulee täydelliseksi, kaikki tieto jaloksi, ja elämän todellinen
tarkoitus vihdoin selviää. Kuka onkaan johtanut minut tuon ihmeellisen
tuntemattoman, kauhistuttavan tienoon rajoille? Miksi vapiseekaan
sydämeni? Miksi tuntuvat jalkani pettävän, kun yritän päästä eteenpäin?»



KOLMASKOLMATTA LUKU.


Sutšarita rukoili useina päivinä pitkät ajat ja näytti yhä enemmän
kaipaavan Pareš Babun tukea. Eräänä päivänä, kun Pareš Babu oli yksin
huoneessaan lukemassa, Sutšarita tuli ja istuutui rauhallisesti hänen
viereensä. Pareš Babu laski kirjan kädestään ja kysyi: »Mitä nyt, Radha
kultaseni?»

»Ei mitään, isä», vastasi Sutšarita alkaen järjestellä
kirjoituspöydällä olevia kirjoja ja papereita, vaikka kaikki olikin
paikoillaan. Vähän ajan kuluttua hän kysyi: »Isä, miksi et enää lue
minun kanssani kuten ennen?»

»Oppilaani on suorittanut koulukurssinsa», virkkoi Pareš Babu
leppoisasti hymyillen. »Nyt ymmärrät lukemasi omin neuvoin.»

»En, minä en kykene mitään ymmärtämään», väitti Sutšarita. »Tahtoisin
lukea kanssasi kuten ennenkin.»

»Olkoon menneeksi», vastasi Pareš Babu. »Me aloitamme huomenna.»

»Isä», virkkoi Sutšarita äkkiä, hetkisen vaiti oltuaan, »minkätähden et
selittänyt minulle, mitä Binoi Babu taanoin sanoi kastijärjestelmästä?»

»Tiedäthän, lapseni», vastasi Pareš Babu, »että olen aina tahtonut
teidän tyttöjen ajattelevan omin päin eikä vain omaksuvan minun tai
jonkun muun henkilön valmiita ajatuksia. Jos jakaa opetuksia, ennenkuin
puheenaoleva asia on itsestään noussut ihmisen mieleen, menettelee
samoin kuin se, joka tarjoaa ruokaa, ennenkuin henkilö on nälkäinen
— se tuhoaa ruokahalun ja turmelee ruoansulatuksen. Mutta jos kysyt
minulta jotakin, olen aina valmis sanomaan, mitä asiasta tiedän.»

»Hyvä», virkkoi Sutšarita, »minä siis kysyn sinulta jotakin.
Minkätähden me tuomitsemme kastijaon?»

»Jos kissa istuu vieressäsi syömässä, niin se ei haittaa mitään»,
selitti Pareš Babu, »mutta jos eräänlaiset ihmiset astuvat samaan
suojaan, niin ruoka on heitettävä pois! Kuinkapa voisikaan olla
tuomitsematta kastijärjestelmää, joka johtaa sellaiseen ihmisen
ylenkatsomiseen ja solvaamiseen? Ellei tuo ole väärämielistä, niin enpä
tiedä, mikä sitä olisi. Ne, jotka voivat niin kauhistuttavasi halveksia
lähimmäisiänsä, eivät voi milloinkaan kohota suuruuteen; he tulevat
vuorostaan joutumaan toisten ylenkatseen esineiksi.»

»Yhteiskuntamme nykyinen rappeutunut tila on synnyttänyt paljon
vikoja», sanoi Sutšarita toistaen jotakin Goralta kuulemaansa, »ja
viat ovat alkaneet ilmetä kaikilla elämämme aloilla, mutta onko meillä
senvuoksi oikeus soimata asiaa itseänsä?»

»Voisin vastata kysymykseesi», vastasi Pareš Babu leppoisaan
tapaansa, »kunhan tietäisin, mistä asia itse on löydettävissä. Mutta
todellisuudessa näen vain kuinka ihmiset toisiansa inhoavat ja kuinka
tämä asia jakaa kansaamme yhä lukuisampiin ryhmäkuntiin. Voimmeko
niinmuodoin saada mitään lohdutusta siitä, että pyrimme tavoittamaan
jotakin kuviteltua todellista asiaa?»

»Mutta», kysyi Sutšarita, jälleen toistaen Goran sanoja, »eikö meidän
maamme äärimmäisiin totuuksiin kuulunut sekin, että kaikkiin ihmisiin
on suhtauduttava puolueettomin näkemyksin?»

»Tuo puolueeton näkemys», virkkoi Pareš Babu, »oli älyllistä toimintaa
— sydän ei ollut siinä mitenkään vaikuttamassa. Siinä ei ollut sijaa
rakkaudelle eikä vihalle, se kohosi kaikkien myötä- ja vastatuntojen
yläpuolelle. Mutta ihmisen sydän ei voi milloinkaan löytää lepoa
sellaisesta järkijohdelmasta, joka ei ollenkaan tyydytä sydämen
vaatimuksia. Niinpä näemmekin tuosta filosofisesta yhdenvertaisuudesta
huolimatta olevan maassamme mahdollista, ettei alhaisen kastin jäseniä
päästetä edes Jumalan temppeliin. Ellei tasavertaisuutta noudateta
Jumalan omalla alueella, niin mitä merkitsee, onko sellainen käsite
filosofiastamme löydettävissä vai ei?»

Sutšarita mietiskeli ääneti Pareš Babun sanoja yrittäen niitä ymmärtää
ja virkkoi vihdoin: »Mutta miksi et sinä, isä, selittänyt tuota kaikkea
Binoi Babulle ja hänen ystävälleen?»

Pareš Babu hieman hymyili vastatessaan: »Syynä siihen, etteivät he
asiaa ymmärrä, ei suinkaan ole älyn puute — he ovat pikemmin liian
älykkäitä halutakseen sitä ymmärtää; he mieluummin selittävät sitä
toisille! Kun he kerran haluavat sen ymmärtää korkeimman totuuden —
oikeamielisyyden — kannalta, niin he eivät kaipaa isäsi älyä saadakseen
asiasta selkoa. Nykyjään he suhtautuvat asiaan aivan toisin, ja mikään
sanani ei voi olla heille hyödyksi.»

Vaikka Sutšarita olikin kunnioittavasti kuunnellut Goran puhetta, oli
näkökantojen erilaisuus kuitenkin tuntunut hänestä kiusalliselta ja
estänyt häntä löytämästä lohdutusta Goran päätelmistä. Pareš Babun
puhuessa hän tunsi sisäisen ristiriidan hetkeksi laukeavan. Hän ei
olisi milloinkaan suostunut myöntämään, että Gora tai Binoi tai
kukaan muukaan kykeni ymmärtämään mitään paremmin kuin Pareš Babu.
Päinvastoin: Sutšarita oli auttamattomasti pahastunut joka kerta, kun
joku esitti Pareš Babun mielipiteistä poikkeavia ajatuksia. Mutta
hiljattain hän ei ollut kyennyt torjumaan Goran mielipiteitä niin
kerkeästi ja halveksivasti kuin ennen. Ja samasta syystä hän nyt tunsi
sydämessään levotonta kaipausta päästä jälleen Pareš Babun siipien
suojaan, mihin oli lapsuutensa aikana aina paennut.

Hän nousi ja meni ovelle, mutta palasi sitten, nojasi kätensä Pareš
Babun tuoliin ja virkkoi: »Sallithan, isä, että istun tänään luonasi
iltahartauden aikana?»

»Epäilemättä, kultaseni», vastasi Pareš Babu.

Sitten Sutšarita vihdoin vetäytyi makuusuojaansa, sulki oven, istuutui
ja koki ankarasti torjua kaikkea Goran lausumaa.

Mutta yht'äkkiä kohosivat hänen näkyviinsä Goran vakaumusta uhkuvat
kasvot, ja hän ajatteli itsekseen: »Goran sanat eivät ole pelkkiä
sanoja, ne ovat Gora itse. Hänen puheessaan on muotoa ja liikettä,
siinä on elämää; se on täynnä kotimaahan kohdistuvaa uskon voimaa
ja rakkauden tuskaa. Hänen mielipiteitänsä ei käy kumoaminen niitä
vastustamalla. Niiden takana on kokonainen mies — eikä mikään
tavallinen mies.»

Kuinka hänellä olikaan sydäntä kohottaa kättänsä Goraa vastaan torjuen?
Sutšarita tunsi mielessään tapahtuvan valtavan taistelun ja puhkesi
kyyneliin. Hänen sydäntään särki se, että Gora oli voinut saattaa hänet
sellaiseen vaikeuteen ja oli ilman minkäänlaisia tunnonvaivoja karannut
pois; mutta samalla tuo sydämentuska häntä surkeasti hävetti.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.


Oli päätetty, että Binoin tuli dramaattiseen tapaan lausua Drydenin
runoelma »Soiton voima» ja että tyttöjen piti asianmukaisissa puvuissa
esittää runoelmassa esiintyviä aiheita. Sitäpaitsi piti tyttöjen
esittää englanninkielisiä lauluja ja lausuntakappaleita.

Baroda-rouva oli kerran toisensa jälkeen vakuuttanut Binoille, että
hänet harjoitettaisiin hyvin tehtäviinsä. Hän itse tosin ei osannut
paljoakaan englanninkieltä, mutta hänen tuttavapiirissään oli pari
kolme asiaan hyvin perehtynyttä henkilöä. Mutta kun harjoitukset
sitten pidettiin, niin Binoi hämmästytti noita asiantuntijoita
lausunnallaan, ja Baroda jäi kerrassaan vaille tämän alokkaan
harjoittamisesta koituvaa iloa. Niidenkin, jotka eivät aikaisemmin
olleet pitäneet Binoita minään erikoisena, oli pakko häntä kunnioittaa,
kun huomasivat, kuinka etevästi hän käytteli englanninkieltä. Itse
Haran kehoitti Binoita tilaisuuden sattuessa sepittämään artikkeleja
hänen sanomalehteänsä varten, ja Sudhir alkoi ahdistaa häntä pitämään
englanninkielen luentoja ylioppilaiden seurassa.

Lolita oli omituisessa mielentilassa. Toisaalta hän oli mielissään
siitä, että Binoi oli siinä määrin riippumaton kenenkään muun
avustuksesta, mutta toisaalta hän kumminkin tunsi itsensä
loukkaantuneeksi. Hänen mieltänsä kuohutti se ajatus, että Binoi omien
voimiensa tunnossa voisi lakata toivomasta voivansa oppia jotakin
heiltä.

Lolita ei itsekään käsittänyt, mitä hän Binoista tahtoi ja miten
voisi jälleen saavuttaa mielentyyneyden. Siitä johtui, että
hänen tyytymättömyytensä alkoi ilmetä kaikissa pienimmissäkin
yksityisseikoissa ja kohdistui aina Binoihin. Lolita ymmärsi
varsin hyvin, ettei sellainen menettely ollut oikeamielistä eikä
kohteliastakaan. Se pahoitti hänen mieltänsä, ja hän yritti parhaansa
mukaan pidättyä, mutta pienimmänkin aiheen nojalla sai jokin sisäinen
ärsytys äkkiä hänet valtoihinsa ja hän tuiskahti jälleen tavalla, jota
ei kyennyt itsekään puolustamaan.

Aluksi hän oli ahdistellut Binoita, kunnes tämä suostui ottamaan osaa
näytelmään, ja nyt hän teki parhaansa saadakseen hänet siitä luopumaan.
Mutta kuinka olisikaan Binoi voinut vetäytyä pois asiain tällä kannalla
ollen kumoamatta samalla koko suunnitelmaa? Sitäpaitsi oli luultavasti
hänen omien kykyjensä ilmitulo vaikuttanut siihen suuntaan, että hän
itsekin oli kerrassaan innostunut.

Vihdoin Lolita eräänä päivänä sanoi äidilleen: »Minä en tosiaankaan voi
enää jatkaa näitä harjoituksia!»

Baroda-rouva tunsi toisen tyttärensä liiankin hyvin ja kysyi häneltä
harmistuneena: »Miksi et, mikä sinua nyt vaivaa?»

»En voi, siinä kaikki», vastasi Lolita. Asian laita oli tosiaankin
niin, että siitä hetkestä, jolloin ei enää käynyt päinsä pitää Binoita
aloittelijana, Lolita oli ollut aivan haluton lausumaan kappalettaan
tai harjoittelemaan esitettäväänsä osaa Binoin läsnäollessa.
Hän harjoitteli yksin, toisten joutuessa siten kärsimään suurta
hankaluutta; mutta asiaa ei käynyt auttaminen; toisten täytyi myöntyä
ja pitää harjoituksiaan niinkuin parhaiten osasivat.

Mutta kun Lolita vihdoin selitti aikovansa jäädä kerrassaan pois,
Baroda joutui ihan ymmälle. Hän tiesi varsin hyvin, etteivät hänen omat
sanansa tai tekonsa voineet mitään tehota, ja niin hänen oli pakko
etsiä Pareš Babun apua.

Vaikka Pareš Babu ei muuten sekaantunutkaan tytärtensä myötä- ja
vastatuntoja koskeviin vähäpätöisempiin asioihin, hänen oli kuitenkin
tällä kertaa käytävä sovittelemaan, sillä herra tuomarille oli annettu
varma lupaus ja asian uutta järjestelyä varten oli ylen vähän aikaa.
Hän siis kutsui Lolitan luoksensa, laski kätensä hänen päälaelleen ja
sanoi: »Kuulehan, Lolita, eikö olisi väärin, jos nyt kieltäytyisit?»

»Minä en voi, isä», virkkoi Lolita itkunsekaisin äänin. »En tosiaankaan
voi.»

»Eihän ole sinun vikasi, ellet kykene siitä hyvin suoriutumaan», sanoi
Pareš Babu. »Mutta jos kerrassaan kieltäydyt, teet varmaan väärin.»

Lolita seisoi allapäin isän jatkaessa: »Kuulehan, kultaseni, jos kerran
olet ottanut asian velvollisuudeksesi, niin sinun tulee se suorittaa.
Nyt ei ole aika yrittää ja luopua yrityksestä vain sen vuoksi, että
ylpeys tulee loukatuksi. Jos ylpeys kärsiikin, etkö voi sitä sietää,
kun tiedät tekeväsi velvollisuutesi? Etkö tahdo koettaa, rakkaani?»

»Tahdon», vastasi Lolita kohottaen kasvonsa.

Samana iltana hän suoritti erikoisen ponnistuksen, karkoitti kaiken
Binoin läsnäolosta johtuvan epäröinnin ja alkoi esittää osaansa
innokkaasti, melkeinpä uhmatenkin. Binoi kuuli ensi kertaa hänen
lausuvan ja joutui tosiaankin ihmettelemään hänen voimakasta ja
täsmällistä ääntämistänsä ja sitä vaikuttavaa ja epäröimätöntä tapaa,
jolla hän tulkitsi runon ajatusta. Hän oli iloisempi kuin olisi voinut
edellyttää, ja Lolitan ääni kaikui hänen korvissaan vielä kauan
lausunnan päätyttyä. Hyvä lausuja vaikuttaa kuulijoihin omituisen
tenhoisasti, — runoelma luo oman viehätyksensä lausujan mieleen,
niinkuin kukat niihin oksiin, joissa kukkivat. Ja siitä lähtien Binoi
voi ajatella Lolitaa ainoastaan runouden ympäröimänä.

Tähän saakka Lolita oli alinomaa kiusoitellut Binoita terävällä
kielellään, ja niinkuin käsi aina etsii sitä kohtaa, jota kirvelee,
niin oli Binoinkin ollut mahdoton havaita Lolitassa muuta kuin hänen
purevat sanansa ja ivalliset hymynsä. Lolitaa ajatellessaan Binoi
oli pyrkinyt vain saamaan selville, mistä syystä hän sanoi niin tai
näin, ja mitä salaperäisemmältä hänen tyytymättömyytensä oli tuntunut,
sitä uutterammin se oli Binoin ajatuksia askarruttanut. Se oli usein
ollut hänen ensimmäisenä ajatuksenaan aamulla herätessä, ja Pareš
Babun taloon mennessään hän oli peloissaan miettinyt, millaisessa
mielentilassa Lolita nyt oli. Joka kerta, kun Lolita oli esiintynyt
ystävällisenä, Binoin sydämestä oli vierähtänyt suunnaton taakka, ja
hän oli ryhtynyt pohtimaan, miten voisi saada sellaisen mielialan
säilyväksi, — joskin tämän ongelman ratkaiseminen ilmeisesti oli
hänelle ylivoimainen.

Siitä johtui, että kaikkien noiden päivien sielullisen levottomuuden
jälkeen Lolitan lausunta vaikutti häneen erinomaisen voimakkaasti,
jopa niin, ettei hän keksinyt sanoja ilmaistakseen tuntemaansa iloa.
Mutta hän ei uskaltanut virkkaa Lolitalle mitään, koska oli aivan
epävarmaa, ilahduttaisiko kiitos häntä, sopisiko sellainen tavanomainen
syyn ja seurauksen toisiinsa liittäminen Lolitan ollessa kysymyksessä,
— pikemmin oli otaksuttavaa, ettei se kävisi päinsä, ja syynä oli
nimenomaan sen tavallisuus! Binoi siis meni Baroda-rouvan luo ja kertoi
hänelle, millaista ihastusta hänessä oli herättänyt Lolitan lausunta,
ja Baroda alkoi siitä hetkestä pitää Binoita entistäkin viisaampana ja
älykkäämpänä.

Toisella taholla asia vaikutti yhtä merkillisesti. Kun Lolita havaitsi
lausuntansa onnistuneen, havaitsi voittaneensa vaikeudet niinkuin kelpo
venhe voittaa vastustelevat aallot, niin Binoihin kohdistuva ärtyisyys
kerrassaan hävisi ja hän ei enää ollenkaan halunnut miestä kiusoitella.
Hän alkoi käydä harjoituksissa aivan ahkerasti ja kiintyi yhä enemmän
Binoihin. Hän ei edes arastellut kysyä Binoilta neuvoa.

Lolitan suhtautumisen siten muuttuessa Binoi tunsi kiviharkon
vierähtävän rinnaltansa. Hän tunsi mielensä niin kevyeksi, että
halusi lähteä Anandamojin luo ja tehdä hänelle entisiä lapsellisia
kepposiansa. Hänen mieleensä kertyi paljon ajatuksia, joista hän olisi
halunnut keskustella Sutšaritan kanssa, mutta viimeksimainittu oli
tuskin koskaan näkyvissä.

Binoi jutteli Lolitan kanssa milloin vain tilaisuutta tarjoutui,
mutta tunsi kuitenkin, että oli yhä oltava varsin varovainen. Hän
tiesi, kuinka kriitillisesti Lolita oli suhtautunut häneen ja hänen
ystäväänsä, ja keskustelu ei ottanut oikein sujuakseen.

Toisinaan Lolita sanoi hänelle: »Minkätähden puhutte ikäänkuin kirjasta
lukisitte?» Siihen Binoi vastasi: »Olen viettänyt ikäni kaiken lukien,
joten mieleni lienee kuin painettu kirjan sivu.»

Lolita sanoi jälleen: »Älkää yrittäkö puhua niin hyvin; sanokaa vain,
mitä todella ajattelette. Te puhutte niin kauniisti, että tulee
ajatelleeksi teidän esittävän jonkun toisen henkilön ajatuksia.»

Kun siis jokin ajatus ilmaantui Binoin mieleen sievänä,
säännönmukaisena lauseena, hän koki keskittää ja yksinkertaistaa sitä,
ennenkuin sen Lolitalle lausui, ja jos hänen esitykseensä sattui
pujahtamaan jokin kuvalause, hän tunsi itsensä kerrassaan masentuneeksi.

Lolita itse oli kirkastunut, ikäänkuin jokin käsittämätön pilvi
olisi vihdoin hälvennyt. Baroda-rouvakin oli ihmeissään huomatessaan
muutoksen. Lolita ei enää ollut vastahakoinen kuten ennen, ei keksinyt
enää alinomaisia estelyjä, vaan yhtyi auliisti kaikkeen, mitä
suunniteltiin, vieläpä esitti ylen runsaasti näytelmää koskevia omia
ehdotuksiaankin. Tässä suhteessa Barodan omaa ylenpalttisuutta jossakin
määrin hillitsi hänen taipumuksensa säästäväisyyteen, joten tyttären
innostuksesta oli hänelle nyt sama vastus kuin aikaisemmin hänen
osoittamastaan harrastuksen puutteesta.

Lolita, joka oli vereksen innostuksensa valtaama, lähti usein
Sutšaritan luo kiihkeästi odottaen osanottoa, mutta vaikka Sutšarita
nauroi ja jutteli hänen kanssaan, Lolita sittenkin tunsi jollakin
tavoin turtuvansa hänen läsnäollessaan ja palasi joka kerta
jonkinlaisin pettymyksen tuntein.

Eräänä päivänä hän meni Pareš Babun luo ja sanoi: »Kuulehan, isä, ei
ole kaunista, että _didi_ istuu yksin kirjoineen, kun me muut aherramme
esityksiä valmistaen. Minkätähden hän ei tule mukaan?»

Pareš Babu oli itsekin huomannut Sutšaritan pysyttelevän loitolla
toisista ja oli pelännyt sellaisen mielialan koituvan hänen
vahingokseen. Lolitan asiasta puhuessa Pareš Babu päätteli, että ellei
Sutšaritaa saataisi toisten mukaan, sellainen eristäytyminen voisi
muuttua tavaksi. Hän sanoi Lolitalle: »Minkätähden et puhu asiasta
äidille?»

»Minä puhun äidille, mutta sinun täytyy häntä kehoittaa, muuten hän ei
missään tapauksessa suostu», sanoi Lolita.

Kun Pareš Babu vihdoin puhui Sutšaritalle, hän hämmästyi ja ilahtui
huomatessaan, ettei Sutšarita ollenkaan estellyt, vaan suostui
mielellään hänelle suunniteltuun tehtävään.

Sutšaritan tultua jälleen toisten seuraan Binoi yritti keskustella
hänen kanssaan yhtä tutunomaisesti kuin ennenkin, mutta tuntui
tapahtuneen jotakin, mikä oli auttamattomana esteenä. Sutšaritan
silmissä oli sellainen etäisyyteen uppoutuva katse ja hänen ilmeensä
oli niin itseensäkeräytynyt, ettei Binoi uskaltanut tungetella. Hänen
käytöksessään oli aina ollut jotakin torjuvaa, mikä nyt korostui
huolimatta siitä, että hän otti osaa harjoituksiin. Hän suoritti osansa
ja poistui huoneesta. Ja siten hän loittoni yhä kauemmaksi Binoista.

Goran ollessa poissa Binoi voi entistä vapaammin tutustua Pareš
Babun perheeseen, ja mitä enemmän hän palautui omaan todelliseen
olemukseensa, sitä enemmän he kaikki kiintyivät häneen ja sitä enemmän
hän itse nautti tästä ennen tuntemattomasta, avartuvasta vapaudestansa.
Asiain tällä kannalla ollen hän havaitsi Sutšaritan yhä loittonevan.
Jonakin toisena aikana olisi sellaisen menetyksen tuottama tuska ollut
vaikea kestää, mutta nyt hän sieti sen vaikeudetta.

Omituista oli, että Lolita, joka hyvin huomasi tuon Sutšaritassa
tapahtuvan muutoksen, ei ollut siitä ollenkaan huolissaan, kuten
epäilemättä olisi ollut aikaisemmin laita. Johtuiko se kenties siitä,
että näytelmään ja lausuntarunoihin kohdistuva innostus oli hänet
kerrassaan vallannut?

Kun Haran sai kuulla Sutšaritan ottavan osaa esityksiin, innostui
hänkin. Hän tarjoutui itse lausumaan kappaleen _Kadotetusta
paratiisista_ ja pitämään musiikin viehätysvoimaa koskevan lyhyen
esitelmän, joka oli oleva jonkinlainen johdanto Drydenin runoelmaan.
Tämä ehdotus ei ollut enempää Baroda-rouvan kuin Lolitankaan mieleen,
mutta Haran oli jo kirjoittanut mr Brownlow'lle ja sopinut asiasta. Kun
siis Lolita vihjaisi, että mr Brownlow voisi moittia ohjelmaa liian
pitkäksi, Haran vaiensi hänet voitonriemuisesti vetäen taskustaan mr
Brownlow'n kiitoskirjeen,

Kukaan ei tietänyt, milloin Gora palaisi retkeltänsä. Vaikka Sutšarita
oli päättänyt olla asiaa ajattelematta, hän kuitenkin toivoi joka
päivä hänen palaavan. Sutšaritan siten kipeästi tuntiessa Goran
välinpitämättömyyden ja oman mielensä tottelemattomuuden ja pelokkaasti
etsiessä jotakin keinoa pelastuakseen tästä tilasta Haran tuli jälleen
ja pyysi Pareš Babua Jumalan nimessä määräämään päivän kihlajaisia
varten.

»Avioliiton solmimiseen on vielä aikaa», huomautti Pareš Babu.
»Pidättekö viisaana lupautua näin varhain?»

»Minä pidän erittäin tärkeänä meille kummallekin», vastasi Haran,
»että olemme ennen naimisiinmenoa joitakin aikoja siten toisiimme
liitetyt. On hyväksi sieluillemme, jos ne tulevat sellaiseen henkiseen
heimoussuhteeseen, joka siltana johtaa ensi tutustumisestamme
avioelämään, — suhteeseen, jossa ei ole velvollisuuksien siteitä.»

»Olisi parasta tiedustella Sutšaritan mieltä», ehdotteli Pareš Babu.

»Onhan hän jo asiaan suostunut», huomautti Haran.

Pareš Babu kuitenkin yhä epäili Sutšaritan todellisia Haraniin
kohdistuvia tunteita, kutsutti hänet luoksensa ja kertoi Haranin
ehdotuksesta, Sutšarita oli sellaisessa mielentilassa, että hän
tarttui millaiseen oljenkorteen tahansa saavuttaakseen rauhansa,
ja suostui niin auliisti ja epäröimättä, että kaikki Pareš Babun
epäilykset haihtuivat. Hän kehoitti jälleen Sutšaritaa ottamaan hyvin
huomioon koko sen vastuunalaisuuden, joka liittyy pitkäaikaiseen
kihloissaolemiseen, ja kun Sutšarita ei sittenkään esittänyt mitään
vastaväitettä, päätettiin kihlauspäivä määrättäväksi kohta mr
Brownlow'n järjestämien juhlallisuuksien jälkeen.

Tämän jälkeen Sutšaritasta tuntui joitakin aikoja siltä, kuin hänen
ajatuksensa olisivat pelastuneet jonkin nielevän lohikäärmeen kidasta,
ja hän päätti uutterasti valmistautua palvellakseen Brahma Samadžia
menemällä naimisiin Haranin kanssa. Hän päätti lukea Haranin kanssa
joka päivä englantilaisia uskonnollisaiheisia teoksia voidakseen
muovata elämänsä Haranin periaatteiden mukaiseksi ja koki kohottavaa
tunnetta siten omaksuttuaan vaikean, jopa epämieluisankin tehtävän.

Hän ei ollut pitkiin aikoihin lukenut sitä lehteä, jonka toimittaja
Haran oli. Päätöksensä tehtyään hän seuraavana päivänä sai tuoreen
lehden, luultavasti toimittajan itsensä lähettämänä. Sutšarita otti
lehden huoneeseensa ja istuutui lukemaan sitä alusta loppuun asti,
ikäänkuin jotakin uskonnollista velvollisuutta suorittaen, nöyrän
oppilaan tavoin valmiina kätkemään sydämeensä kaiken siihen sisältyvän
opetuksen.

Mutta toisinpa kävi: hän ajoi karille kuin laiva täysin purjein.
Lehdessä oli kirjoitelma nimeltä »Taaksensakatsomisen tauti», jossa
kiihkeästi ahdisteltiin niitä ihmisiä, jotka nykyajassa eläen alinomaa
kääntävät kasvonsa kohti menneisyyttä. Asia ei ollut huonosti
perusteltu — Sutšarita oli haeskellut aivan samoja todisteita —
mutta kirjoitelmaa lukiessaan Sutšarita huomasi helposti, että
hyökkäyksen esineenä oli Gora. Hänen nimeänsä tosin ei ollut mainittu
eikä hänen kirjoituksiinsa sanallakaan viitattu, mutta ilmeistä
oli, että samoinkuin sotilas iloitsee nähdessään jokaisen ampumansa
luodin surmaavan ihmisen, samoin ilmeni tässä kirjoitelmassa ilkeätä
mielihyvää, koska jokainen sana haavoitti elävää henkilöä.

Kirjoituksen koko sävy oli Sutšaritasta sietämätön, ja hänen teki
mieli repiä jokainen sen väite riekaleiksi. Hän sanoi itsekseen:
»Gourmohan Babu olisi voinut murskata tämän kirjoituksen pelkäksi
tomuksi!» Hänen niin sanoessaan Goran säteilevät kasvot näkyivät hänen
silmiinsä ja valtava ääni kaikui hänen korvissaan. Tuon kuvan ja tuon
tavallisuudesta poikkeavan äänen rinnalla kirjoitus ja sen sepittäjä
näyttivät niin halveksittavilta ja mitättömiltä, että Sutšarita heitti
lehden lattialle.

Ensi kerran pitkästä ajasta Sutšarita sitten tuli istumaan Binoin
viereen ja virkkoi keskustelun aikana: »Miten olikaan niiden
sanomalehtinumeroiden laita, joissa on teidän ja teidän ystävänne
kirjoitelmia? Ettekö luvannut tuoda niitä luettavakseni?»

Binoi ei kertonut hänelle, ettei ollut uskaltanut täyttää lupaustansa,
koska oli huomannut Sutšaritassa tapahtuneen muutoksen. Hän sanoi vain:
»Olen säilyttänyt ne kaikki teitä varten ja tuon ne tänne huomenna.»

Seuraavana päivänä Binoi toi kantamuksen aikakaus- ja sanomalehtiä ja
antoi ne Sutšaritalle. Mutta ne saatuaan Sutšarita ei niitä lukenut,
vaan piilotti ne laatikkoon. Hän ei lukenut niitä, koska hänen
teki ylen tulisesti mieli niitä lukea. Hän etsi vielä kerran lepoa
kapinoivalle sydämelleen estämällä sitä häiriytymästä ja pakottamalla
sitä alistumaan Haranin ehdottomaan herruuteen.



VIIDESKOLMATTA LUKU.


Eräänä sunnuntaiaamuna Anandamoji ja Sasi parhaillaan leikkelivät
betelpähkinöitä, kun samassa astui huoneesen Binoi. Sasi lähti
häpeissään pakoon sirottaen pähkinät sylistään pitkin permantoa.
Anandamoji hymyili.

Binoin tapana oli suhtautua ystävällisesti kaikkiin, ja Sasin kanssa
hän oli aina ollut erikoisen hyvissä suhteissa. He kiusoittelivat
toisiaan alinomaa. Sasi oli keksinyt piilottaa Binoin jalkineet ja
luovuttaa ne takaisin ainoastaan sillä ehdolla, että sai kuulla
kerrottavan sadun, ja Binoi puolestaan kosti keksimällä satuja, jotka
ankarasti liioitellen kuvailivat Sasin oman elämän tapahtumia. Se
olikin asianmukainen rangaistus: Sasi yritti aluksi päästä asiasta
syyttämällä kertojaa valheellisuudesta, sitten väittämällä vastaan
äänekkäämmin kuin kertoja ja pakenemalla huoneesta minkä ennätti.
Toisinaan hän yritti hankkia itselleen korvausta sepittämällä
samanlaisia Binoita koskevia tarinoita, mutta hän ei kyennyt
kekseliäisyydessä kilpailemaan vastustajansa kanssa.

Olipa muuten miten tahansa, joka kerta, kun Binoi saapui taloon,
Sasi jätti kaikki ja tuli juosten hänen luoksensa leikkiä laskemaan.
Toisinaan hän kiusasi Binoita niin ankarasti, että Anandamojin täytyi
häntä nuhdella, mutta syy ei ollut yksin hänen: Binoi etsi kiistaa niin
menestyksellisesti, että hänen oli mahdoton itseänsä hillitä.

Kun siis samainen Sasi nyt itsetietoisesti pakeni huoneesta Binoin
tullessa, niin Anandamoji tosin hymyili, mutta hänen hymynsä ei ollut
iloinen.

Binoita itseäänkin tämä vähäpätöinen tapahtuma hämmästytti siinä
määrin, että hän istui vähän aikaa sanaakaan virkkamatta. Hän käsitti
yht'äkkiä, kuinka luonnoton tämä uusi suhde Sasiin todellisuudessa oli.

Suostuessaan ehdotettuun liittoon Binoi oli ajatellut ainoastaan Goran
ja itsensä välillä vallitsevaa ystävyyttä, mutta ei ollut milloinkaan
selvästi kuvannut mieleensä, mitä asia merkitsi toisissa yhteyksissä.
Sitäpaitsi Binoi oli monet kerrat kirjoittanut sanomalehteen siitä
seikasta, että avioliitto on maassamme ensi sijassa yhteiskunnallinen
asia, ei persoonallinen, ja hän itsekään ei ollut koskaan liittänyt
siihen mitään henkilökohtaisia myötä- tai vastatuntoja. Nyt, nähdessään
Sasin pakenevan tulevan puolisonsa lähestyessä, häveliäisyyden ajamana,
Binoi alkoi aavistaa, millaisiksi heidän suhteensa tulevaisuudessa
muodostuisivat.

Havaitessaan, kuinka pitkälle Gora oli hänet saanut vedetyksi vastoin
hänen omaa tahtoansa, Binoi oli vihoissaan ystävälleen ja moitti
itseänsäkin. Ja muistaessaan, kuinka Anandamoji oli alun pitäen
kehoittanut häntä olemaan ehdotukseen suostumatta, Binoi ihaili häntä
sydämestään ja ihmetteli hänen havaintojensa terävyyttä.

Anandamoji ymmärsi, mitä Binoin sielussa tapahtui, tahtoi kääntää hänen
ajatuksensa toisille urille ja sanoi: »Kuulehan Binoi, minä sain eilen
kirjeen Goralta.»

»Mitä hän kirjoittaa?» kysyi Binoi hieman hajamielisesti.

»Ei paljoakaan itsestään», vastasi Anandamoji. »Mutta hän kirjoittaa
suruissaan maamme köyhän kansan kohtalosta. Hän kuvailee laajasti niitä
vääryyksiä, joita Ghosipura nimisen kylän viranomaiset jatkuvasti
harjoittavat.»

Binoi tunsi olevansa kiihtyneellä vastustuskannalla Goraan nähden ja
sanoi hieman kärsimättömästi: »Gora näkee aina toisten vikoja; hän
antaa anteeksi kaikki ne yhteiskunnalliset vääryydet ja loukkaukset,
joita joka päivä kohdistamme omiin maanmiehiimme, ja nimittää niitä
ansiokkaiksi teoiksi!»

Anandamoji hymyili nähdessään Binoin asettuvan vastustuskannalle
saadakseen kolahduttaa Goraa, mutta ei virkkanut mitään.

Binoi jatkoi: »Kuulehan, äiti, sinä hymyilet ja ihmettelet, minkätähden
olen yht'äkkiä närkästynyt. Minä kerron, mikä minua suututtaa. Eräänä
päivänä Sudhir vei minut erään ystävänsä luo maaseudulle. Kun lähdimme
Kalkuttasta, alkoi sataa, ja kun juna pysähtyi vaihdeasemalla, näin
erään eurooppalaispukuisen bengalilaisen seisovan asemasillalla
sateenvarjo levitettynä ja odottaen junasta tulevaa vaimoansa.
Vaimolla oli pieni lapsi käsivarrellaan, ja hän yritti suojata lasta
hartiahuivillaan seisoessaan sateessa asemasillalla, vilusta ja
arkuudesta väristen. Kun näin miehen seisovan siinä häikäilemättä
sateenvarjonsa suojassa ja vaimonkin suhtautuvan asiaan ikäänkuin se
olisi täysin luonnollinen — kukaan muukaan läsnäolijoista ei näyttänyt
huomaavan siinä mitään vikaa — niin minusta tuntui, ettei koko
Bengalissa ole yhtään ainoata naista, rikasta tai köyhää, joka olisi
millään tavoin suojattu helteeltä enempää kuin sateeltakaan. Siitä
hetkestä lähtien päätin olla milloinkaan enää lausumatta sitä valhetta,
että me kohtelemme naisiamme erittäin kunnioittavasti, pidämme heitä
hyvinä enkeleinämme, jumalattarinamme ja niin edespäin!»

Binoi vaikeni äkkiä havaitessaan, että hänen tunteensa olivat saaneet
hänet koroittamaan ääntänsä. Hän päätti esityksensä tavalliseen
sävyynsä: »Äiti, sinä kenties ajattelet, että pidän sinulle luentoa,
kuten muuten on toisinaan tapanani. Olen kenties tottunut puhumaan
ikäänkuin pitäisin luentoa, mutta se ei ole nyt tarkoitukseni. Minä en
ole milloinkaan ennen käsittänyt, kuinka tärkeät naiset ovat maallemme.
En ole tullut heitä ajatelleeksikaan. — Mutta enpä tahdo jutella paljoa
enempää nyt, äiti. Puhun niin paljon, ettei kukaan usko sanojeni
ilmaisevan omia ajatuksiani. Tulevaisuudessa olen varovaisempi!» Yhtä
äkillisesti kuin oli tullut, Binoi poistuikin, uuden tunneliikuntonsa
valtaamana.

Anandamoji kutsui Mohimin ja sanoi: »Binoin ja Sasin avioliitosta ei
tule milloinkaan totta.»

»Miksi ei?» kysyi Mohim. »Eikö se sinua miellytä?»

»Ei. Minä vastustan aietta, koska tiedän, ettei se milloinkaan toteudu;
mitäpä muuta syytä minulla olisi olla vastaan?»

»Gora on suostunut, samoin Binoi; miksi siitä ei tulisi mitään? Vaikka
selväähän on, että jos sinä asiaa moitit, niin Binoi ei milloinkaan
mene hänen kanssaan naimisiin.»

»Minä tunnen Binoin paremmin kuin te.»

»Paremmin kuin Gora?»

»Niin; tunnen hänet perinpohjaisemmin kuin Gora, ja siitä syystä
minusta tuntuu, asiaa joka taholta pohdittuani, ettei minun tule antaa
suostumustani.»

»Olkoon niin; mutta odotetaan sentään, kunnes Gora palaa.»

»Kuulehan, Mohim, mitä sinulle sanon. Jos yrität väkisin johtaa asiaa
kauemmaksi, niin siitä syntyy vain ikävyyttä, usko minua. Minä toivon,
ettei Gora enää puhu Binoille tästä asiasta.»

»Hyvä, saadaanpa nähdä», virkkoi Mohim, pisti poskeensa mällin ja lähti
huoneesta.



KUUDESKOLMATTA LUKU.


Kun Gora lähti retkelleen, hänellä oli seuranaan neljä toveria, Abinaš,
Motilal, Basanta ja Ramapati. Mutta kaikkien oli vaikea pysytellä Goran
armottoman innostuksen tasalla. Abinaš ja Basanta palasivat Kalkuttaan
jo parin päivän kuluttua mainiten syyksi pahoinvointinsa. Toisia kahta
esti ainoastaan harras kiintymys jättämästä johtajaansa oman onnensa
nojaan. Motilal ja Ramapati joutuivat epäilemättä melkoisessa määrässä
kärsimään uskollisuutensa vuoksi, sillä vaivalloisinkaan vaellus ei
näyttänyt Goraa uuvuttavan eikä hän ikävystynyt milloinkaan, miten
kauan olikin viivyttävä jossakin matkan varrella. Hän oleskeli päivän
toisensa jälkeen sellaisten henkilöiden luona, jotka kiihkeästi
halusivat osoittaa vieraanvaraisuutta näille bramaanivaeltajille,
ollenkaan huolimatta siitä, että olo usein muodostui sangen
epämukavaksi. Kyläläiset kerääntyivät Goran ympärille ja olivat
pahoillaan, kun hän lähti.

Gora sai nyt ensimmäisen kerran nähdä, millaisessa tilassa hänen maansa
ja kansansa eli Kalkuttan hyvinvoivan ja sivistyneen yhteiskunnan
ulkopuolella. Kuinka monijakoinen, kuinka pikkumainen, kuinka heikko
olikaan tämä maaseudun valtavan laaja Intia, kuinka perin tietämätön
omista voimistaan, kuinka välinpitämättömästi omaan menestykseensä
suhtautuva! Millaiset yhteiskunnallisen eroavaisuuden syvänteet
ammottivatkaan vain muutaman mailin päässä toisistaan sijaitsevien
kyläkuntien välillä. Millainen suunnaton määrä itseomaksuttuja
kuviteltuja vaikeuksia olikaan estämässä heitä sijoittumasta omalle
paikalleen maailman suuressa taloudessa. Kaikkein vähäpätöisinkin asia
näytti heistä sanomattoman suurelta, pieninkin perintätapa tuntui
mahdottomalta rikkoa. Ellei Goralla itsellään olisi ollut tilaisuutta
nähdä tuota kaikkea, hän ei olisi milloinkaan aavistanut, kuinka
jähmeät olivat ihmisten mielet, kuinka mitätön heidän elämänsä, kuinka
heikot heidän ponnistuksensa.

Eräänä päivänä pääsi tulipalo valloilleen kylässä, jossa Gora sattui
olemaan, ja Goraa hämmästytti, kuinka huonosti ihmiset kykenivät
keräämään voimiansa sellaisen vaikean onnettomuuden sattuessa. Vallitsi
yleinen sekasorto, kaikki juoksentelivat sinne tänne, itkien ja
valittaen, minkäänlaista järjestystä ei ollut. Minkäänlaista kaivoa ei
ollut lähitienoilla, kyläkunnan naiset toivat taloudessa tarvitsemansa
veden pitkien matkojen takaa, ja nekään, jotka olivat suhteellisen
hyvinvoipia, eivät milloinkaan ajatelleet kaivon kaivamista oman
taloutensa alinomaisen puutteen poistamiseksi. Oli sattunut
tulipaloja jo aikaisemminkin, mutta kun kaikki olivat pitäneet niitä
sallimuksen vierailuina, ei ollut ajateltukaan järjestää lähiseudulle
vedensaantipaikkaa.

Gorasta alkoi tuntua naurettavalta, että hän luennoi näille ihmisille
heidän kotimaansa elinehdoista, kun heidän omiin välittömimpiin
tarpeisiin kohdistuva ymmärryksensä oli sokean tottumuksen pimentämä.
Mutta eniten häntä hämmästytti se, ettei Motilal enempää kuin
Ramapatikaan näyttänyt vähimmässäkään määrässä hämmästyvän kaikesta
näkemästään — pikemmin tuntui siltä, kuin he olisivat pitäneet Goran
hämminkiä aiheettomana. »Köyhät ovat tottuneet siten elämään»,
sanoivat he toisilleen, »he eivät ollenkaan havaitse sitä, mikä meistä
olisi ylen hankalaa». He pitivät suoranaisena liikatunteellisuutena,
jos ajateltiin heidän olojensa parantamista. Mutta Gora oli
alinomaisen tuskan vallassa nähdessään omin silmin sen kauhean määrän
tietämättömyyttä, turtuneisuutta ja kärsimystä, joka oli vallannut
rikkaan samoinkuin köyhän, oppineen samoinkuin oppimattoman, ja ehkäisi
heidän edistymistänsä joka askelella.

Sitten Motilal sai kuulla erään sukulaisensa sairastuneen ja lähti
kotiin, joten yksin Ramapati jäi Goran seuraan.

Matkatessaan eteenpäin he saapuivat erääseen virran rannalla
sijaitsevaan muhamettilaiseen kylään. Etsittyään kauan aikaa sellaista
taloa, jossa olisivat voineet nauttia vieraanvaraisuutta, he vihdoin
huomasivat erään yksinäisen hindulaistalon kylän parturille kuuluvan.
Mies lausui asianmukaisesti bramaanivieraansa tervetulleiksi, mutta kun
vaeltajat sitten astuivat sisään, he huomasivat erään talon asukkaista
olevan muhamettilaisen pojan, jonka parturi ja hänen vaimonsa olivat
ottaneet pojakseen. Oikeauskoinen Ramapati oli kovin suutuksissaan,
ja Gora moitti parturia hänen epähindulaisen menettelynsä vuoksi.
Parturi vastasi: »Mitäpä siitä, hyvä herra? Me huudamme häntä avuksemme
nimittäen häntä Hariksi, he mainitsevat häntä nimellä Allah, siinä koko
juttu.»

Aurinko oli kohonnut korkealle ja alkoi paahtaa kuumasti. Virta
oli kaukana, polttavan hiekkakentän toisella puolella. Ramapati,
jota ahdisti jano, ajatteli mistä saisi hindulaiselle kelvollista
juomavettä. Parturin talon läheisyydessä oli pieni lähde, mutta
uskonluopion kosketuksen saastuttama vesi ei kelvannut hänelle.

»Eikö tuolla pojalla ole sukulaisia?» kysyi Gora.

»Hänellä on elossa sekä isä että äiti, mutta hän on sittenkin kuin
täysi orpo», vastasi parturi.

»Mitä tarkoitatte?»

Parturi kertoi pojan tarinan.

Se maatila, jossa he asuivat, oli vuokrattu indigonviljelijöille, jotka
alinomaa pyrkivät valtaamaan virran rannan hedelmällisiä lietemaita.

Maiden haltijat olivatkin yleensä myöntyneet, lukuunottamatta näitä
Ghosipuran asukkaita, jotka eivät suostuneet väistymään indigomiesten
tieltä. He olivat muhamettilaisia, ja heidän johtajansa Faru Sardar
ei pelännyt ketään. Indigonviljelijöiden kanssa kiisteltäessä hän
oli joutunut pari kertaa vankilaan poliisin vastustelemisesta ja oli
vähitellen joutunut niin ahtaalle, että kärsi suoranaista puutetta,
mutta sittenkään hän ei ottanut kesyttyäkseen.

Tänä vuonna oli maiden viljelijäin onnistunut korjata varhainen sato
virranrannan hedelmällisiltä lietepohjilta, mutta indigon viljelijä
oli tullut myöhemmin, kuukausi sitten, miesjoukko mukanaan, ja oli
väkivalloin vienyt korjatun viljan. Siinä tilaisuudessa oli Faru Sardar
kyläläisiään puolustaessaan satuttanut _sahibia_ oikeaan käteen niin
voimallisesti, että käsi oli leikattava pois. Sellainen uskaliaisuus
oli ennenkuulumaton näillä main.

Siitä lähtein poliisi oli riehunut lähiseuduilla kuin raivoava tuli.
Yksikään talo ei ollut suojattu kotitarkastuksilta ja ryöstöiltä,
ja naisten kunnia oli alinomaisessa vaarassa. Paitsi Farua olivat
kaikki joutuneet vankeuteen, ja monet niistä, jotka olivat saaneet
jäädä, olivat paenneet kylästä. Farun talossa ei ollut ruokaa, ja
hänen vaimollaan oli _sarin_ asemesta vaatekappale, jonka kehno asu
esti häntä näyttäytymästä ulkona. Heidän ainoa poikansa Tamiz nimitti
parturin vaimoa »tädiksi», ja helläsydäminen nainen, joka huomasi hänen
tosiaankin näkevän nälkää, otti hänet omaan taloonsa.

Kahden tai kolmen mailin päässä sijaitsi indigotehtaan toimisto, ja
siellä majaili poliisipäällikkö miehineen. Kukaan ei tietänyt, milloin
he taas hyökkäisivät kylään ja mitä siellä tekisivät muka tutkintoa
pitäen. Edellisenä päivänä he olivat äkkiä ilmaantuneet parturin
vanhan naapurin Nazimin taloon. Tällä Nazimilla oli nuori lankomies,
joka oli saapunut toisesta piirikunnasta tervehtimään sisartaan. Hänet
nähdessään oli poliisipäällikkö ilman vähintäkään syytä sanonut: »Kas
vain, millainen tappelukukko! Eikös röyhistelekin rintaansa?» Samassa
hän iski sauvallaan, niin että nuoren miehen hampaat, irtautuivat ja
hänen suunsa alkoi vuotaa verta. Kun miehen sisar tuon raakamaisen teon
nähdessään tuli juosten hoitamaan veljeänsä, niin raju isku kumosi
hänet maahan. Aikaisemmin ei poliisivoima ollut uskaltanut harjoittaa
näillä seuduin sellaista julmuutta, mutta nyt, kun kaikki voimissaan
olevat miehet oli pidätetty tai ajettu pakoon, he voivat arkailematta
purkaa raivoansa kyläläisiin, ja tietymätöntä oli, kuinka kauan heidän
varjonsa oli pimentävä paikkakuntaa.

Gora kuunteli mielenkiinnoin parturin kertomusta, mutta Ramapatia alkoi
jano ahdistaa entistä kiivaammin, joten hän keskeytti kertomuksen
kysyen: »Kuinka kaukana on täältä lähin hindulaisasumus?»

»Indigotehtaan veronkantaja on bramaani nimeltä Madhav Tšatterdži»,
sanoi parturi. »Hän on lähimpänä asuva hindulainen. Hän asuu
toimistorakennuksissa parin kolmen mailin päässä.»

»Mikä hän on miehiään?» kysyi Gora.

»Oikea paholainen», vastasi parturi. »Ette voi löytää julmempaa
konnaa, joka siitä huolimatta juttelee ylen miellyttävästi. Hän on
kestinnyt poliisipäällikköä kaiken aikaa, mutta kokoo kulunkinsa meiltä
unohtamatta samalla hieman hyötyäkin!»

»Tulehan, Gora Babu, lähdetään matkaan», virkkoi Ramaputi
kärsimättömästi. »En voi tätä kauemmin sietää.» Hänen
kärsimättömyytensä oli äitynyt ylimpään määräänsä, kun hän oli nähnyt
parturin vaimon ammentavan vettä pihamaalla olevasta lähteestä ja
kumoavan sangollisia tuon kirotun muhamettilaispojan kylvyksi!
Ramapatin hermot olivat sellaisessa jännitystilassa, ettei hän voinut
viipyä hetkeäkään tässä talossa.

Lähtiessään kysyi Gora parturilta: »Minkätähden viivytte täällä
kaikista näkemistänne väkivaltaisuuksista huolimatta? Eikö teillä ole
missään sukulaisia, joiden luo voitte lähteä?»

»Minä olen elänyt täällä ikäni kaiken», selitti parturi, »ja olen
kiintynyt kaikkiin naapureihini. Olen ainoa hindulainen parturi näillä
seuduilla, ja kun en ole missään tekemisissä maanomistusta koskevien
asioiden kanssa, tehtaan isännät eivät minua ahdistele. Sitäpaitsi on
tuskin yhtäkään muuta miestä jäljellä kylässä, ja naiset kuolisivat
pelkoonsa, jos minäkin poistuisin.»

»Me lähdemme», sanoi Gora, »mutta minä tulen jälleen luoksenne, kun
olen saanut hieman ravintoa.»

Tuo pitkä sortotarina oli vaikuttanut nälkäiseen ja janoiseen
Ramapatiin niin, että hän nyt suuntasi koko närkästyksensä
uppiniskaisiin kyläläisiin, jotka olivat vapaaehtoisesti aiheuttaneet
itselleen kaikki nämä vaikeudet. Hän piti sellaista uhittelevaa
menettelyä näiden muhamettilaisten lurjusten mielettömyyden ja
uppiniskaisuuden äärimmäisenä ilmauksena. Hänen mielestään heille
tapahtui ansionsa mukaan, kun heidän julkeutensa siten kukistettiin.
Juuri sellaiset ihmiset, ajatteli hän, joutuvat aina riitaan
poliisivallan kanssa, ja he ovat ennen kaikkea itse siitä vastuussa.
Minkätähden he eivät myöntyneet herrojensa ja mestariensa vaatimuksiin?
Mitä hyödytti tuollainen itsenäisyyden leikkiminen — mihin olikaan
heidän tuhmanrohkea kerskailunsa johtanut? Sanalla sanoen: Ramapatin
salainen myötätunto oli _sahibien_ puolella.

Kun he sitten astelivat polttavaa hietikkoa keskipäivän pahimmassa
helteessä, Gora ei virkkanut sanaakaan. Indigotehtaan kattojen vihdoin
alkaessa näkyä puiden lomitse hän äkkiä pysähtyi ja sanoi: »Kuulehan,
Ramapati, mene sinä saamaan jotakin syötävää, minä palaan parturin luo.»

»Mitä ajatteletkaan!» huudahti Ramapati. »Etkö aio mitään syödä?
Voithan palata saatuasi jotakin tämän bramaanin talossa.»

»Minä kyllä pidän huolen itsestäni», vastasi Gora. »Mene sinä saamaan
jotakin ja lähde sitten Kalkuttaan. Minun täytyy luultavasti jäädä
Ghosipuran kylään muutamaksi päiväksi — sinä et voi sinne jäädä.»

Ramapatin otsalle kihosi kylmä hiki. Hän ei voinut uskoa kuulemaansa.
Kuinka voikaan Gora, hyvä hindulainen, puhuakaan siitä, että jäisi
noiden epäpuhtaiden ihmisten luo? Oliko hän menettänyt järkensä
vai päättänyt kuolla nälkään? Mutta nyt ei ollut paljon aikaa
ajattelemiseen, jokainen tuokio tuntui iankaikkisen pitkältä, ja eipä
tarvinnut kauan kehoittaa, kun hän jo suostui lähtemään takaisin
Kalkuttaan. Ennenkuin kääntyi menemään tehtaalle, hän kuitenkin
katsahti jälkeensä ja näki Goran pitkän hahmon astelemassa polttavaa,
autiota hiekkakenttää.

Kuinka yksinäiseltä ja hylätyltä hän näyttäkään!

Gora oli melkein menehtyä nälkään ja janoon, mutta se ajatus, että
hänen oli varjeltava kastiansa nauttimalla ruokaa ja juomaa tuon
hävyttömän konnan Madhav Tšatteržin luona, oli käynyt hänelle yhä
sietämättömämmäksi. Mielenkuohu sai hänen kasvonsa tulipunaisiksi,
silmänsä verestäviksi, ja aivot tuntuivat olevan kuin tulessa.
»Millaisen kauhean vääryyden olemmekaan tehneet», sanoi hän itsekseen,
»kun olemme määritelleet puhtauden pelkäksi ulkonaiseksi asiaksi!
Säilyykö kastini tosiaankin puhtaana, jos syön muhamettilaisraukkoja
kiduttavan miehen minulle tarjoamaa ruokaa, ja häviääkö se
sellaisen henkilön luona, joka ei ainoastaan ole jakanut heidän
onnettomuuksiansa, vaan on vielä tarjonnut suojan eräälle heistä
hylkiöksi joutumisen uhalla? Olipa lopullinen päätelmä mikä tahansa,
minä en voi nyt hyväksyä sellaista ratkaisua.»

Parturi oli ihmeissään, kun näki Goran palaavan yksin. Gora otti ensi
työkseen parturin juoma-astian, puhdisti sen huolellisesti ja ammensi
siihen raitista vettä lähteestä. Juotuaan hän sanoi: »Jos teillä
on riisiä, antanette minulle hieman keittääkseni.» Isäntä kiiruhti
hankkimaan kaikkea tarvittavaa, Gora valmisti ja nautti ateriansa ja
sanoi: »Minä jään vähäksi aikaa teidän luoksenne.»

Parturi joutui ihan ymmälle, laski kämmenensä rukoillen yhteen ja
virkkoi: »Tunnen itseni tosiaankin onnelliseksi siitä, että tahdotte
alentua täällä viipymään, mutta tätä taloa vartioi poliisi, ja jos
teidät löydetään täältä, voi koitua ikävyyksiä.»

»Poliisi ei uskalla tehdä mitään pahaa minun täällä ollessani — ja jos
tekeekin, niin minä suojelen teitä.»

»Ei, ei», pyysi parturi. »Heittäkää se ajatus, minä rukoilen teitä. Jos
yritätte minua puolustaa, olen auttamattomasti hukassa. Ne luulevat
minun tahtovan tuottaa heille vaikeuksia kutsumalla vieraan heidän
rikostensa todistajaksi. Toistaiseksi minun on onnistunut heistä
selviytyä, mutta jos kerran olen merkitty mies, niin minun täytyy
lähteä, ja silloin joutuu koko kylä tuhon omaksi.»

Goran, joka oli viettänyt koko ikänsä kaupungissa, oli vaikea käsittää
miehen pelkoa. Hän oli aina uskonut, että tarvitsi vain rohkeasti
puolustaa oikeutta voittaakseen pahan. Hänen velvollisuudentuntonsa
esti häntä ajattelemastakaan jättää nämä onnettomat kyläläiset oman
onnensa nojaan. Mutta parturi lankesi polvilleen hänen eteensä ja
tarttui hänen jalkoihinsa lausuen: »Te, jalo herra, olette suvainnut
bramaanina tulla vieraakseni, — kun pyydän teitä poistumaan, teen
itseni syypääksi todelliseen rikokseen. Mutta kun näen teidän
tosiaankin meitä säälivän, uskallan teille sanoa, että jos yritätte
millään tavoin vastustaa poliisivallan sortoa, minun talossani
ollessanne, niin syöksette minut vain onnettomuuteen.»

Gora oli harmissaan parturin käytöksestä, jota hän piti järjettömästä
pelkuruudesta johtuvana, ja poistui hänen luotansa samana iltapäivänä.
Hänestä tuntui kerrassaan vastenmieliseltäkin, että oli nauttinut
ruokaa tuon kelvottoman uskonluopion katon alla! Uupuneena ja pahoilla
mielin hän saapui illan suussa tehtaalle. Ramapatia ei siellä enää
ollut; hän oli syötyään viipymättä lähtenyt Kalkuttaan.

Madhav Tšatterži osoitti Goralle mitä suurinta kunnioitusta ja kutsui
häntä vieraakseen, mutta Gora oli yhä vihaisissa mietteissään ja
tiuskaisi hänelle: »En huoli tarjoamaanne vettäkään!»

Kun hämmästynyt Madhav tiedusteli syytä, Gora alkoi ankarasti nuhdella
häntä hänen mieltäkuohuttavien sortotoimenpiteittensä vuoksi ja
kieltäytyi istuutumasta.

Poliisipäällikkö istui pehmeässä sohvassa tuprutellen savuja
piipustansa. Goran lausuttua nuhtelunsa hän nousi ja kysyi karusti:
»Mikä hitto sinä olet ja mikä sinut tänne toi?»

»Ah, arvatenkin poliisipäällikkö?» lausui Gora vastaamatta mitään
hänelle esitettyyn kysymykseen. »Tahdon teille huomauttaa, että olen
tutustunut kaikkiin toimiinne Ghosipurassa. Ellette ala käyttäytyä
paremmin, niin —»

»Sinä annat hirttää meidät kaikki, eikö niin?» ivaili poliisipäällikkö
ystävänsä puoleen kääntyen. »Siinäpä hävytön vintiö. Minä luulin sitä
kerjäläiseksi, mutta katsokaahan hänen silmiänsä! — Hoi, tänne!» huusi
hän eräälle miehistään.

Madhav oli hämillään, tarttui poliisipäällikön käteen ja pyysi: »Minä
pyydän teitä, menetelkää hillitysti. — Älkää loukatko herrasmiestä!»

»Onpa hyväkin herrasmies!» singahdutti poliisipäällikkö. »Mikä oikeus
hänellä on siten teitä loukata? Eikö se ollut herjausta?»

»Eihän se, mitä hän sanoi, ollut aivan aiheetonta, joten emme huoli
siitä vihastua», virkkoi Madhav tekohurskaasti. »Minä olen syntieni
tähden indigonviljelijäin asiamiehenä, — mitäpä minusta voitaisiinkaan
sanoa parempaa? Äläkä pane pahaksesi sinäkään, vanha veikko, mutta
eihän siinä ole mitään enempää solvausta, vaikka nimittääkin
poliisipäällikköä saatanan lähettilääksi! Tiikerien asiana on tappaa
ja syödä saaliinsa, ja niinmuodoin olisi mieletöntäkin nimittää heitä
lempeyden esikuviksi. — Niinpä niin, siinä sitä ollaan, jotenkinhan
kumminkin on elettävä ja toimeen tultava!»

Kukaan ei ollut milloinkaan nähnyt Madhavin vihastuvan, ellei hänelle
koitunut siitä hyötyä. Kukapa voikaan ennakolta sanoa, millainen
henkilö saattoi olla avuksi ja millainen voi tehdä vahinkoa? Niinpä hän
aina pohtikin asiaa puolesta ja vastaan, ennenkuin päätti loukata tai
solvata toista. Hän ei halunnut tuhlata suotta tarmoansa.

»Kuulehan, _babu»_, virkkoi sitten poliisipäällikkö Goralle. »Me olemme
tulleet tänne täyttämään hallituksen määräyksiä. Jos yrität sekaantua
asiaan, astut jalkasi kiehuvaan veteen, sen voin sinulle vakuuttaa!»

Gora lähti ulos mitään vastaamatta, mutta Madhav tuli hänen jäljessään
ja sanoi: »Se, mitä sanotte, on aivan totta; me teemme teurastajan
töitä, ja on epäilemättä synti ja häpeä istua tuon konnamaisen
poliisipäällikön kanssa saman katon alla! En voi puhuakaan kaikesta
siitä vääryydestä, jota olen johtunut tekemään tuon miehen tähden.
Mutta se ei kestä enää kauan. Muutamassa vuodessa ansaitsen niin
paljon, että voin maksaa tyttäreni naittamisesta koituvat kustannukset,
ja sitten siirryn eukkoineni viettämään hurskasta elämää Benaresiin.
Minua alkaa väsyttää tällainen homma — toisinaan tekee mieli hirttää
itsensä päästäkseen siitä kerrassaan! Mutta missä aiottekaan viettää
yönne? Miksi ette aterioi minun kanssani ja jää tänne yöksi. Minä pidän
teistä erikoista huolta, niin ettei teidän tarvitse nähdäkään tuota
konnaa.»

Gora oli tavallista nälkäisempi, koska oli tänä ilkeänä päivänä syönyt
erittäin vähän, mutta koko hänen olemuksensa oli täynnä närkästystä,
joten hänen oli mahdoton jäädä taloon muitta mutkitta. Hän pyysi
anteeksi sanoen lupautuneensa jonnekin muualle.

»Sallikaa minun ainakin lähettää lyhty teidän mukananne», virkkoi
Madhav.

Mutta Gora poistui nopeasti, vastausta odottamatta, ja Madhav palasi
sisään ja sanoi poliisipäällikölle: »Tuo mies varmaan antaa meidät
ilmi, vanha veikko. Teidän sijassanne lähettäisin ennakolta jonkun
rauhantuomarin luo.»

»Minkätähden?» kysyi poliisipäällikkö.

»Varoittamaan häntä», selitti Madhav. »Sanomaan hänelle, että täällä
kiertelee eräs nuori babu, joka haeskelee todistajia teitä vastaan.»



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.


Tuomari, mr Brownow, oli iltakävelyllä virran rannalla, ja hänen
seurassaan oli Haran. Hieman kauempana oli hänen puolisonsa ajelemassa
Pareš Babun tyttärien kanssa.

Mr Brownlow'lla oli tapana kutsua silloin tällöin järjestettyihin
ulkoilmahuveihin muutamia kunnianarvoisia bengalilaisia tuttaviansa,
ja hän oli esimiehenä palkintoja jaettaessa paikkakunnan oppikoulussa.
Jos häntä pyydettiin läsnäolollaan juhlistamaan jonkin varakkaan
perheen keskuudessa tapahtuvaa vihkimistilaisuutta, niin hän
ystävällisesti suostui epätervetulleeseen kutsuun. Saattoipa hän
johonkin näytelmäesitykseen kutsuttuna, istua joitakin aikoja isossa
nojatuolissa ja kärsivällisesti kestää kohtalonsa. Edellisenä vuonna
hän oli erään asianajajan luona vietetyssä tilaisuudessa siinä määrin
mielistynyt parin poikasen esityksiin, että heidän oli pitänyt hänen
erikoisesta pyynnöstään toistaa sanottavansa hänen edessään.

Hänen puolisonsa oli erään lähetyssaarnaajan tytär, ja hän kutsui
usein paikkakunnan naislähetyssaarnaajia luokseen teetä juomaan. Hän
oli perustanut piirikuntaan tyttökoulun ja ponnisteli kovin saadakseen
oppilasmäärän pysymään riittävänä. Havaitessaan, kuinka uutterasti
Pareš Babun tyttäret suorittivat tehtäviänsä, hän aina heitä rohkaisi,
ja nytkin, kun he elivät loitolla, hän kirjoitti heille kirjeitä ja
lähetti heille aina jouluksi uskonnollisia kirjoja.

Messut olivat alkaneet, ja Baroda-rouva oli ilmaantunut näyttämölle
kaikkine tyttärineen sekä Haranin, Sudhirin ja Binoin seuraamana.
Heille oli järjestetty asunto hallituksen bungalow'ssa. Pareš Babu,
joka ei voinut kestää kaikkea asiaan liittyvää levottomuutta ja
häiriötä, oli jätetty yksin Kalkuttaan. Sutšarita oli tehnyt parhaansa
saadakseen jäädä hänen seurakseen, mutta Pareš Babu, joka piti tuomarin
kutsua ehdottomasti velvoittavana, oli välttämättä vaatinut häntäkin
lähtemään.

Oli päätetty, että näytelmä ja runot esitettäisiin kaksi päivää
myöhemmin pidettävissä iltahuveissa tuomarin talossa. Varakuvernöörin
puolisoineen piti olla läsnä, samoin piirikunnan tullipäällikön, ja
tuomari oli kutsunut paljon englantilaisia ystäviänsä, ei ainoastaan
lähiseuduilta, vaan Kalkuttastakin. Sitäpaitsi odotettiin muutamia
valittuja bengalilaisia, joita varten kuului pystytettävän puutarhaan
erikoinen teltta oikeauskoisten sääntöjen mukaisine virvokkeineen.

Haran oli aivan lyhyessä ajassa voittanut puolelleen tuomarin suosion
arvokkaalla keskustelullaan, ja hänen tavaton perehtymyksensä
kristillisiin pyhiin kirjoihin hämmästytti _sahibia_ siinä määrin, että
hän kysyi, miksi Haran niin pitkälle ehdittyään ei ollut kääntynyt
yksin tein kristityksi.

Tänä iltana, virran rantaa astellessaan, he keskustelivat vakavasti
Brahma Samadžin menetelmistä ja parhaista keinoista, joiden nojalla
hindulainen yhteiskuntajärjestelmä oli korjattavissa. Kesken heidän
juttuaan saapui yht'äkkiä Gora, joka astui _sahibin_ luo ja sanoi:
»Hyvää iltaa, sir.»

Hän oli pyrkinyt jo edellisenä päivänä tuomarin luo, mutta oli
havainnut aivan pian, että puheille päästäkseen olisi pitänyt
maksaa tierahaa kaikille _sahibin_ palvelijoille. Gora oli haluton
kannattamaan sellaista häpeällistä menettelyä ja oli väijynyt _sahibia_
hänen iltakävelynsä aikana. Tämän kohtauksen aikana eivät Haran ja Gora
millään tavoin ilmaisseet tuntevansa toisensa.

Tuomari hämmästyi melkoisesti yhtäkkiä huomatessaan eteensä
ilmaantuneen miehen. Hän ei voinut muistaa milloinkaan ennen nähneensä
niillä main sellaista yli kolmen kyynärän mittaista, luisevaa, jykevää
hahmoa. Tulijan ulkomuoto ei muutenkaan ollut tavallisen bengalilaisen.
Hänellä oli yllään tuhkanharmaa paita ja karhea, hieman likainenkin
_dhuli_. Kädessä hänellä oli bambukeppi, ja liina oli kierretty
jonkinlaiseksi turbaaniksi päähän.

»Minä tulen suoraa päätä Ghosipurasta», aloitti Gora.

Tuomari vihelsi hiljaa. Edellisenä päivänä hänelle oli lähetetty sana,
että joku vieras henkilö yritti sekaantua Ghosipurassa toimitettaviin
tutkimuksiin. Siinä siis oli se henkilö! Tuomari silmäili Goraa
kiireestä kantapäähän terävästi ja tutkivasti ja kysyi: »Mistä osasta
maata olette kotoisin?»

»Minä olen bengalilainen bramaani», vastasi Gora.

»Vai niin! Luultavasti jonkin sanomalehden palveluksessa?»

»En.»

»Mitä teillä siis oli Ghosipurassa tekemistä?»

»Jouduin sinne vaellusretkelläni, ja kun huomasin poliisin harjoittavan
siellä sortoa, jonka pelätään yhä jatkuvan, tulin luoksenne toivoen
teidän suovan apua.»

»Tiedättekö, että Ghosipuran asukkaat ovat konnia?» kysyi tuomari.

»He eivät ole konnia, mutta pelottomia ja riippumattomia, ja he eivät
voi sietää vääryyttä esittämättä vastalausettansa», vastasi Gora.

Tuo sai tuomarin raivostumaan. Siinä oli hänen edessään eräs niistä
uudenaikaisista nuorista miehistä, joiden ajatukset on kasvatus
hämmentänyt. »Sietämätöntä», mutisi hän itsekseen ja lisäsi ankarasti,
ikäänkuin kerta kaikkiaan tehdäkseen lopun keskustelusta: »Te ette
ollenkaan tunne näiden seutujen olosuhteita.»

Mutta Gora vastasi raikuvin äänin: »Te tunnette niitä olosuhteita vielä
vähemmän kuin minä!»

»Kuulkaahan», sanoi tuomari. »Minä varoitan teitä sekaantumasta
Ghosipuran juttuun, koska teidän muuten käy varsin huonosti.»

»Koska osoitatte puolueellisuutta kyläläisten vahingoksi ettekä tahdo
poistaa heihin kohdistuvia vääryyksiä», sanoi Gora, »niin minulla ei
ole muuta neuvoa kuin palata Ghosipuraan ja rohkaista parhaani mukaan
asukkaita pitämään puoliansa poliisivallan sortoa vastaan».

Tuomari pysähtyi äkkiä, kääntyi kuin salama Goran puoleen ja huusi:
»Millainen kirottu hävyttömyys!»

Gora poistui hitaasti vastaamatta enempää.

»Millaisia oireita ilmeneekään maanmiehissämme nykyjään?» kysyi tuomari
pilkallisesti Haranilta.

»Se vain osoittaa, ettei heidän sivistyksensä ole kyllin syvällistä»,
vastasi Haran, äänessä ylemmyyden sävy. »Henkistä ja moraalista
opetusta ei ole nimeksikään. Nuo veikot eivät ole kyenneet omaksumaan
sitä, mikä on parasta englantilaisessa sivistyksessä. He ovat oppineet
läksynsä ulkoa, mutta heiltä puuttuu moraalinen harjoitus, ja siitä
syystä he kiittämättöminä eivät tahdo tunnustaa Englannin valtaa
Intiassa Sallimuksen säätämäksi.»

»Sellaista moraalista sivistystä he eivät voi koskaan saada, elleivät
käänny kristityiksi», huomautti tuomari painokkaasti.

»Tavallaan se on totta», myönsi Haran ja alkoi taidokkaasti analysoida,
missä suhteessa hän liittyi kristilliseen näkökantaan, missä suhteessa
siitä poikkesi.

Tuomaria oli tuo keskustelu askarruttanut siinä määrin, että hän
huomasi ajan kulumisen vasta sitten, kun hänen puolisonsa palasi
saateltuaan Pareš Babun tyttäret heidän asumukseensa ja huusi: »Etkö
lähde kotiin, Harry?»

»Totisesti!» huudahti hän katsahdettuaan kelloonsa. »On jo
kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan!» Ajoneuvoihin noustessaan hän
puristi lämpimästi Haranin kättä ja sanoi: »Ilta on kulunut erinomaisen
hupaisesti keskustellessamme.»

Palattuaan asuntoon Haran selosti seikkaperäisesti omaa keskusteluansa,
mutta jätti mainitsematta Goran äkillisen vierailun.



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.


Neljäkymmentäseitsemän onnetonta kyläläistä oli pistetty lukkojen
taakse ilman asianmukaista tutkimista, vain varoittavaksi esimerkiksi
toisille.

Poistuttuaan tuomarin luota Gora lähti etsimään asianajajaa, ja hänelle
sanottiin, että Satkori Haldar oli paikkakunnan parhaita. Saavuttuaan
hänen luokseen Gora havaitsi hänet vanhaksi koulutoverikseen.

»Totisesti, siinä tulee Gora!» huudahti Satkori. »Mikä sinut tänne tuo?»

Gora selitti haluavansa anoa Ghosipuran pidätettyjä laskettavaksi
vapaalle jalalle takuuta vastaan.

»Kuka käy takuuseen?» kysyi Satkori.

»Minä tietenkin.»

»Voitko käydä takuuseen neljänkymmenenseitsemän henkilön puolesta?
Siinä tarvitaan pelkkiin kulunkeihin melkoinen summa.»

Seuraavana päivänä anomus esitettiin asianmukaisessa järjestyksessä.
Mutta tuomari oli tuskin ehtinyt huomata eilisen pitkän miehen
pölyisine vaatteineen ja turbaaneineen, kun hän jyrkästi kieltäytyi
anomukseen suostumasta. Niin jäivät muiden muassa neljäntoista vuoden
ikäiset pojat ja kahdeksankymmenen ikäiset vanhukset kitumaan vankilaan.

Gora kehoitti Satkoria ottamaan heidän asiansa ajaakseen, mutta
viimeksimainittu sanoi: »Mistä aiotkaan saada todistajia? Kaikki ne,
jotka olivat näkemässä, ovat nyt vankeudessa! Sitäpaitsi on koko
lähiseutu terrorisoitu _sahibin_ loukkaamista seuranneen tutkimuksen
aikana. Tuomari on alkanut epäillä kapinaliikkeeseen kuuluvien
sivistyneiden henkilöiden olevan asiassa osallisina. Jos esiinnyn
kovin hyökkäävästi, niin hän voi epäillä minuakin! Englantilaisten
täkäläiset sanomalehdet valittavat alinomaa, että englantilaisten
elämä käy epävarmaksi, jos maan asukkaiden sallitaan muuttua liian
julkeiksi. Mutta sillävälin käy asukkaiden elämä omassa maansa melkein
mahdottomaksi. Minä tiedän, että sorto on hirmuinen, mutta ei ole
mitään keinoa sen torjumiseksi.»

»Eikö ole mitään keinoa!» huudahti Gora. »Miksi emme —?»

»Minä huomaan, että olet säilynyt ihan samanlaisena kuin
kouluaikanamme!» nauroi Satkori. »Me emme voi tehdä mitään, koska
meillä on vaimo ja lapset elätettävinä — he joutuvat puutteeseen,
ellemme voi tehdä jotakin heidän hyväkseen joka päivä. Kuinka moni
onkaan valmis uskaltamaan omaistensa hengen ottamalla kannettavakseen
toisten henkilöiden vaaran, varsinkaan meidän maassamme, jossa
perhekunnat eivät suinkaan ole pienet? Ne, jotka ovat jo vastuussa
toistakymmentä henkeä käsittävästä perheestä, eivät voi ottaa lisäksi
vastatakseen toisesta tusinasta!»

»Etkö siis tahdo tehdä mitään noiden ihmisparkojen hyväksi?» ahdisteli
Gora. »Etkö voisi valittaa korkeimpaan oikeuteen, tai —»

»Sinä et näy ollenkaan käsittävän tilannetta!» keskeytti Satkori
kärsimättömästi. »Loukkauksen esineenä on ollut englantilainen!
Jokainen englantilainen on kuninkaan heimoa; vähäpätöisimpäänkin
valkoiseen mieheen kohdistuva loukkaus on kapinoimista Britannian
hallitsijaa vastaan! En aio tehdä tuomarista vihamiestäni käymällä
ahdistamaan vallitsevaa järjestelmää voimatta toivoa saavuttavani
minkäänlaista tulosta.»

Seuraavana päivänä Gora päätti lähteä aamupäiväjunassa Kalkuttaan
nähdäkseen voisiko saada apua joltakin kalkuttalaiselta asianajajalta.

Oli järjestetty krikettikilpailu kalkuttalaisen ylioppilasjoukkueen
ja paikallisen joukkueen kesken markkinoiden viimeiseksi päiväksi,
ja vieraileva joukkue oli harjoittelemassa, kun eräs pelaajista
loukkaantui pallon iskiessä häntä jalkaan. Kentän laidassa oli iso
lammikko, ja kaksi ylioppilasta oli kuljettanut loukkaantuneen rannalle
ja sitoi pojan jalkaa veteen kastetulla rievulla, kun samassa ilmaantui
jostakin poliisimies, joka alkoi lyödä ylioppilaita oikealta ja
vasemmalta käyttäen sanomattoman karkeita herjaussanoja.

Kalkuttalaiset opiskelijat eivät tietäneet, että tämä oli yksityisen
omistama lammikko ja että oli kielletty sitä käyttämästä, ja jos
olisivatkin tietäneet, niin poliisin taholta tuleva aiheeton herjaus
oli joka tapauksessa heille uutta. He olivat reippaita poikia ja
kostivat solvauksen ansion mukaisesti. Hälinän johdosta saapui paikalle
lisää poliisimiehiä, ja samassa ilmaantui näkymölle Gorakin.

Gora tunsi opiskelijat hyvin, koska oli usein järjestänyt
krikettikilpailuja, joissa he olivat olleet mukana, eikä voinut olla
rientämättä avuksi nähdessään heitä ahdistettavan. »Varokaa!» huusi hän
poliisimiehille. »Pysykää loitolla niistä pojista!» Samassa suuntasivat
konstaapelit häneen karkeat herjauksensa, ja pian oli käynnissä
todellinen taistelu. Alkoi kerääntyä väkeä, ja kohta oli paikalla
kokonaisia opiskelijaparvia. Goran kannatuksen ja johdon rohkaisemina
he suorittivat menestyksellisen hyökkäyksen poliisimiehiä vastaan ja
hajoittivat heidän voimansa. Katselijoista asia oli erittäin huvittava,
mutta tarvinnee tuskin sanoa, ettei Gora pitänyt sitä huvinaan.

Kolmen tai neljän tienoissa Binoi, Haran ja tytöt harjoittelivat
parhaillaan näytelmää, kun kaksi Binoin tuttavaa tuli ilmoittamaan,
että Gora ja muutamia poikia oli pidätetty ja että he nyt olivat
poliisiasemalla odottamassa tutkintoa, jonka piti tapahtua
rauhantuomarin edessä seuraavana päivänä.

Gora telkien takana! Tuo uutinen säpsähdytti kaikkia, Harania
lukuunottamatta. Binoi riensi heti vanhan koulutoverinsa Satkori
Haldarin luo ja vei hänet mukanaan poliisiasemalle.

Satkori ehdotti, että yritettäisiin saada hänet vapautetuksi takuuta
vastaan, mutta Gora ei suostunut ottamaan itselleen asianajajaa eikä
huolinut mistään takuista.

»Ihme ja kumma!» huudahti Satkori Binoihin katsahtaen. »Luulisi
Goran yhä käyvän koulua. Hän ei näytä hankkineen itselleen enempää
käytännöllistä älyä kuin hänellä niinä aikoina oli.»

»Minä en tahdo vapautua vain sen nojalla, että minulla sattuu olemaan
ystäviä tai rahoja», sanoi Gora. »Pyhien kirjojemme mukaan kuuluu
ehdoton oikeuden noudattaminen kuninkaalle. Häneen kimmahtaa takaisin
väärämielisyyden rikos. Mutta jos tämän hallituksen aikana ihmisten on
ostettava itsensä vapaiksi vankeudesta, uhrattava kaikkensa saadakseen
pelkkää oikeutta, niin minä puolestani en aio uhrata pienintäkään
kolikkoa sellaisesta oikeudesta.»

»Muhamettilaisten hallitessa sinun täytyi panna pääsi pantiksi siitä,
että maksoit lahjuksia», sanoi Satkori.

»Se oli oikeuden jakajien eikä kuninkaan vika. Nykyjäänkin voivat
kehnot tuomarit ottaa lahjuksia. Mutta nykyisen järjestelmän vallitessa
on suoranaiseksi tuhoksi onnettomalle, olipa hän kantaja tai vastaaja,
viaton tai syyllinen, jos hänen on tultava kuninkaan ovelle saamaan
tuomiotansa. Ja ennen kaikkea: kun kantajana on kruunu ja vastaajana
jokin minunlaiseni kansalainen, niin kaikki viralliset syyttäjät,
asianajajat ja muut asettuvat kuninkaan puolelle, ja minulle ei
jää mitään muuta kuin kohtaloni. Jos oikea asia puhuu riittävästi
puolestaan, niin miksi on olemassa erikoinen kruunun etujen valvoja?
Jos toisaalta asianajajien käyttö on katsottava järjestelmän
välttämättömäksi osaksi, minkätähden ei vastapuolellekin järjestetä
virallista puolustajaa? Onko tuo hallituksen politiikkaa vai sodan
käyntiä alamaista vastaan?»

»Minkätähden niin tulistut, vanha veikko?» nauroi Satkori. »Kulttuuri
ei ole mikään halpa huvi. Jos mieli saada hienoja tuomioita, on
laadittava hienoja lakeja, ja jos on olemassa hienoja lakeja, täytyy
tehdä lainkäytöstä kauppa, johon välttämättä sisältyy ostoa ja myyntiä.
Sivistyneet tuomioistuimet muodostuvat senvuoksi oikeuden osto- ja
myyntimarkkinoiksi, ja ne, joilla ei ole rahoja, joutuvat aivan varmaan
petetyiksi. Salli minun kysyä, mitä olisit itse tehnyt, jos olisit
ollut kuningas.»

»Jos olisin säätänyt sellaisia hienonhienoja lakeja», vastasi Gora,
»ettei korkeapalkkaisten tuomarienkaan äly kykene saamaan selkoa
niiden salaperäisistä syvyyksistä, olisin joka tapauksessa toimittanut
kummallekin puolelle hallituksen palkkaamat viralliset asianajajat.
Missään tapauksessa en olisi kerskaillut olevani moguli- tai
pathanihallitsijoita parempi, jos olisin rasittanut alamaisparkojani
vaatimalla heiltä korkeita maksuja oikeamielisistä tuomioista.»

»Aivan niin!» virkkoi Satkori. »Mutta koska tuo siunattu päivä ei ole
vielä koittanut ja koska et ole kuningas, vaan sivistyneen kuninkaan
tuomioistuimen tuomitsema vangittu, niin sinun on pakko joko käytellä
rahoja tai hankkia ilmaiseksi jonkun asianajaja-ystäväsi avustus.
Toisin menetellessäsi et päädy onnelliseen tulokseen.»

»Olkoon tulos se, jonka aiheuttamisessa minulla itselläni ei ole
minkäänlaista osaa», virkkoi Gora painokkaasti. »Minä tahdon
kokea saman kohtalon kuin kaikki ne, joilla ei ole varoja tässä
valtakunnassa.»

Binoi kehoitti häntä käyttäytymään järkevämmin, mutta Gora ei häntä
kuunnellut, kysyihän vain Binoilta: »Kuinka sinä olet tänne osunut?»

Binoi hieman punastui. Ellei Gora olisi ollut vankeudessa, hän
olisi luultavasti kertonut käyntinsä tarkoituksen, vieläpä jossakin
määrin uhittelevastikin, mutta näissä oloissa hän ei kyennyt suoraan
vastaamaan, virkkoihan vain: »Minä puhun myöhemmin itsestäni — nyt on
sinun —»

»Minä olen tänään kuninkaan vieraana», keskeytti Gora. »Itse kuningas
pitää minusta huolta; kenenkään muun ei tarvitse siitä asiasta
välittää.»

Binoi tiesi, että Goran päätöstä oli mahdoton järkyttää, joten hän
luopui siitä ajatuksesta, että olisi hankittava puolustusta varten
asianajaja. Hän sanoi kuitenkin vielä: »Minä tiedän, ettet voi syödä
vankilan ruokaa, joten toimitan sinulle ateriat.»

»Kuulehan, Binoi», sanoi Gora, »minkätähden suotta tuhlaat tarmoasi?
Minä en kaipaa mitään ulkopuolelta. En tarvitse mitään parempaa kuin
jokainen vankilan asujain.»

Binoi palasi kovin kiihtyneenä asuntoon. Sutšarita katseli
makuusuojansa avoimesta ikkunasta. Hän oli sulkeutunut huoneeseensa,
koska ei voinut sietää seuraa eikä keskustelua.

Kun hän näki Binoin saapuvan säikähtyneen ja levottoman näköisenä,
hänen sydämensä alkoi pelokkaasti tykyttää, mutta hän sai suurin
ponnistuksin tunteensa hillityiksi ja lähti ulos huoneestaan. Lolita
istui oleskeluhuoneen nurkassa käsissään ompelutyö, jota hän yleensä
inhosi, ja Labonja oli sanaleikkisillä Sudhirin kanssa, Lilan ollessa
kuuntelijana. Haran keskusteli Baroda-rouvan kanssa tulevien huvien
järjestämisestä.

Sutšarita kuunteli henkeään pidättäen Binoin kertomusta Goran ja
poliisin kesken tapahtuneesta kahakasta. Lolitan kasvoihin syöksyi
veri, ja neulomus liukui hänen sylistään lattialle.

»Älkää olko huolissanne, Binoi Babu», sanoi Baroda-rouva. »Minä puhun
tuomarin rouvalle Gourmohan Babusta tänä iltana.»

»Pyydän teitä olemaan niin tekemättä», sanoi Binoi. »Gora ei antaisi
sitä minulle eläessään anteeksi.»

»Jotakin on joka tapauksessa tehtävä hänen puolustuksekseen», huomautti
Sudhir.

Binoi kertoi heille kaikki, mitä oli tehty Goran vapauttamiseksi ja
kuinka hän oli kieltäytynyt ottamasta asianajajaa itseään puolustamaan.

»Typerää teeskentelyä!» ivaili Haran, jota koko juttu ei ollenkaan
miellyttänyt.

Olivatpa Lolitan tunteet todellisuudessa olleet millaiset tahansa, hän
oli kuitenkin näihin asti osoittanut Haranille ulkonaista kunnioitusta
eikä ollut milloinkaan hänen kanssaan kiistellyt, mutta nyt hän
pudisti kiivaasti päätänsä ja huusi: »Se ei ole mitään teeskentelyä
— kaikki, mitä Gour Babu on tehnyt, on aivan oikein. Onko tuomarin
asia meitä ahdistella, niin että meidän on pakko itseämme puolustaa?
Pitääkö meidän maksaa heille palkkoja ja sitten palkata itsellemme
vielä puolustajia päästäksemme vapaiksi heidän kynsistään? On
tosiaankin paljoa parempi mennä vankilaan kuin suostua sellaiseen
oikeudenkäyttöön.»

Haran silmäili Lolitaa ihmeissään. Hän oli nähnyt hänet lapsena eikä
ollut milloinkaan otaksunut hänellä olevan varmoja omia mielipiteitä.
Hän nuhteli Lolitaa vakavasti sopimattomasta tunteenpurkauksesta
sanoen: »Mitäpä sinä sellaisista asioista ymmärrät? Sivistymättömien
koulupoikien mellastus näyttää saaneen pääsi pyörälle, naskalien, jotka
ovat oppineet ulkoa muutamia kirjoja, mutta joilla ei ole minkäänlaisia
omia ajatuksia eikä minkäänlaista kulttuuria!»

Sitten Haran kuvaili edellisenä iltana tapahtunutta Goran ja tuomarin
kohtausta ja kertoi vielä, mitä tuomari oli jälkeenpäin sanonut.
Ghosipuran asia oli Binoille uusi ja sai hänet sitäkin levottomammaksi,
koska hän nyt käsitti, ettei tuomari tulisi päästämään Goraa helpolla.

Haran Babu ei saavuttanut kertomuksellaan tavoittelemaansa vaikutusta.
Sutšaritaa loukkasi kovin se halpamaisuus, että Haran oli kaiken aikaa
vaiennut asiasta, ja kaikki alkoivat halveksia Harania nyt ilmiselväksi
käyneen Goraan kohdistuvan vihan vuoksi.

Sutšarita oli vaiti koko ajan; kerran näytti siltä, kuin hänkin olisi
aikonut esittää jonkin vastalauseen, mutta hän hillitsi itsensä,
tarttui kirjaansa ja käänteli sen lehtiä vapisevin käsin.

Lolita virkkoi uhmaten: »Olkoon Haran Babu tuomarin puolella, minä en
siitä välitä. Minulle koko asia vain todistaa, kuinka jalo mies Gour
Babu on!»



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.


Koska varakuvernöörin oli määrä saapua tänään, tuli tuomari
oikeudenistuntoon täsmälleen puoli yhdentoista aikaan toivoen
suoriutuvansa ajoissa oikeudenjakamisesta.

Satkori Babu, joka puolusti opiskelijoita, koki käyttää tilaisuutta
auttaakseen ystäväänsä. Tarkasteltuaan asiaa joka puolelta hän
oli johtunut siihen päätökseen, että kaikkein parasta oli myöntää
syyllisyys, mutta anoa lievää tuomiota vedoten syytettyjen nuoruuteen
ja kokemattomuuteen.

Tuomari tuomitsi pojat saamaan raippoja, viidestä viiteenkolmatta
iskuun, heidän ikänsä ja rikkomuksensa suuruuden mukaisesti. Goralla ei
ollut asianajajaa, ja itse itseään puolustaessaan hän yritti osoittaa
kuinka epäoikeutettu oli poliisin väkivaltainen menettely, mutta
tuomari keskeytti hänen puheensa ankarasti häntä nuhdellen ja tuomitsi
hänet kuukaudeksi ankaraan vankeuteen virkavelvollisuuttaan täyttävän
poliisin vastustelemisesta, sanoen vielä, että hän voi olla kiitollinen
päästessään niin vähällä.

Sudhir ja Binoi olivat oikeuden istunnossa, mutta viimeksimainittu
ei voinut katsoa Goraa kasvoihin. Hän tunsi tukehtuvansa ja kiiruhti
pois. Sudhir kehoitti häntä tulemaan asumukseen, kylpemään ja
nauttimaan hieman ravintoa. Mutta Binoi ei ottanut kuulevaan korvaan
hänen sanojansa, vaan istuutui matkan varrella puun varjoon ja sanoi
Sudhirille: »Palaa sinä asuntoon, minä tulen aivan pian jäljessäsi.»

Binoi ei tietänyt, kuinka kauan istui siinä Sudhirin mentyä. Mutta
auringon kääntyessä alenemaan, saapuivat ajoneuvot, jotka pysähtyivät
ihan hänen eteensä. Kohottaessaan katseensa Binoi näki Sudhirin ja
Sutšaritan astuvan vaunuista ja tulevan häntä kohti. Heidän lähetessään
hän nousi nopeasti ja kuuli Sutšaritan sanovan tunnetta väräjävällä
äänellä: »Ettekö lähde meidän kanssamme, Binoi Babu?»

Binoi havaitsi samassa, että ohikulkijain huomio alkoi kiintyä heihin,
ja niin hän lähti heti heidän kanssaan vaunuihin. Kukaan ei virkkanut
mitään koko matkalla.

Kun oli saavuttu perille, Binoi huomasi heti, että oli ollut
käynnissä ankara kiista. Lolita oli selittänyt jäävänsä pois tuomarin
iltahuveista, Baroda-rouva oli kamalassa pulassa, ja Harania
raivostutti Lolitan-laisen pienen vintiön järjetön kapinoiminen.
Hän valitti alinomaa sitä henkistä sairautta, jonka alaisiksi
olivat joutuneet uudenaikaiset pojat ja tytöt, jotka kieltäytyivät
noudattamasta minkäänlaista kuria. Se johtui hänen mielestään siitä,
että heidän sallittiin seurustella kaikenlaisten henkilöiden kanssa ja
jutella jonninjoutavista asioista!

Binoin saapuessa Lolita sanoi: »Binoi Babu, minä pyydän teiltä
anteeksi. Olen tehnyt teille suurta vääryyttä, kun en ole kyennyt
ymmärtämään esittämienne vastaväitteiden oikeutusta. Meillä on
kerrassaan väärä käsitys asioista senvuoksi, ettemme tunne mitään
muuta kuin oman ahtaan piirimme. Panu Babu tässä sanoo, että tuomarin
toiminta on kaitselmuksen Intialle säätämä. Jos on niin laita, voin
vain sanoa, että harras halumme kirota sellaista toimintaa on sekin
kaitselmuksen säätämä.»

Haran huudahti kiukkuisesti: »Lolita, sinä —»

Mutta Lolita käänsi hänelle selkänsä ja virkkoi: »Suvaitkaa olla
hiljaa! Minä en puhu teille! — Kuulkaa, Binoi Babu, älkää antako
kenenkään houkutella itseänne. Tänä iltana ei esitetä mitään näytelmää,
ei missään tapauksessa!»

»Lolita!» huudahti Baroda-rouva yrittäen katkaista lyhyeen hänen
huomautuksensa. »Oletpa kiltti tyttö! Etkö salli Binoi Babun lähteä
kylpemään ja saamaan jotakin syödäkseen? Etkö tiedä, että kello on jo
puoli kaksi? Katsohan, kuinka kalpealta ja uupuneelta hän näyttää!»

»Minä en voi syödä mitään tässä talossa», sanoi Binoi. »Me olemme
täällä tuomarin vieraina.»

Baroda koki aluksi suosiolla sovitella asioita ystävällisesti
kehoitellen Binoita jäämään, mutta huomatessaan kaikkien tytärtensä
vaikenevan hän yhtäkkiä huudahti vihaisesti: »Mikä teitä kaikkia
oikeastaan vaivaa? Sutši, selitä sinä Binoi Babulle, että olemme
antaneet lupauksemme ja että vieraita on kutsuttu, joten meidän
on jotenkin tästä päivästä suoriuduttava. Mitä he muuten meistä
ajattelevatkaan? En voisi milloinkaan enää tulla heidän näkyviinsä.»

Mutta Sutšarita oli yhä vaiti, katse maahan luotuna.

Binoi lähti läheiselle virtahöyryasemalle ja sai tietää, että alus oli
lähtevä suunnilleen kello kahden aikaan Kalkuttaan, josta sen oli määrä
palata seuraavana päivänä kahdeksan aikaan aamulla.

Haran vuodatti vihansa kalkin sekä Binoin että Goran ylitse mitä
loukkaavaisimmin puhein. Sutšarita poistui äkkiä ja sulkeutui
viereiseen huoneeseen. Kohta hänen jäljessään tuli Lolita, joka
havaitsi hänen makaavan vuoteessa peittäen kasvojaan käsillään.

Lolita sulki oven sisäpuolelta, astui hiljaa Sutšaritan luo, istuutui
hänen viereensä ja alkoi haroa sormillaan hänen hiuksiansa. Kun
Sutšarita oli vähän ajan kuluttua tointunut, Lolita veti tyynesti hänen
kätensä pois kasvoilta ja kuiskasi hänen korvaansa: »_Didi_, lähdetään
pois täältä ja palataan Kalkuttaan. Me emme voi mitenkään mennä
tuomarin luo tänä iltana.»

Sutšarita ei vastannut mitään pitkiin aikoihin, mutta kun Lolita oli
toistanut ehdotuksensa useita kertoja, hän kohottautui istumaan ja
sanoi: »Kuinka voisimmekaan niin tehdä, kultaseni? Minun ei tehnyt
ollenkaan mieli tänne tulla, mutta kun isä kerran on minut lähettänyt,
niin enhän voi poistua, ennenkuin olen suorittanut hänen minulle
määräämän tehtävän?»

»Mutta eihän isä tiedä mitään siitä mitä on myöhemmin tapahtunut»,
huomautti Lolita. »Jos hän sen tietäisi, hän ei missään tapauksessa
vaatisi meitä jäämään.»

»Kuinka voimme sen varmaan tietää, rakkaani? kysyi Sutšarita väsyneesti.

»Mutta kuulehan, _didi»_, sanoi Lolita, »voitko tosiaankin esittää
esitettäväsi? Kuinka voit ollenkaan lähteä tuon tuomarin taloon? Ja
sitten seisoa näyttämöllä, koreissa pukimissa, ja lausua runoa. Minä en
saisi suustani sanaakaan, vaikka kieleni verille purisin!»

»Minä tiedän, kultaseni», sanoi Sutšarita. »Mutta tuleehan ihmisen
voida kestää helvetinkin tuskat. Nyt meillä ei ole mitään keinoa päästä
asiasta. Luuletko sinä minun voivan milloinkaan unohtaa tätä päivää?»

Lolitaa suututti Sutšaritan alistuvaisuus. Hän palasi äitinsä luo ja
kysyi: »Etkö lähde, äiti?»

»Mikä tyttöä vaivaa?» huudahti hämmästynyt Baroda. »Meidänhän tulee
olla siellä yhdeksän aikaan illalla!»

»Minä puhuin Kalkuttaan lähtemisestä», selitti Lolita.

»Jopa nyt kummia kuuluu!» huudahti Baroda.

»Entä sinä, Sudhir-_dada_», kysyi Lolita, »aiotko sinäkin jäädä tänne?»

Goraa kohdannut tuomio oli saanut Sudhirinkin suunniltaan, mutta hän ei
ollut kyllin luja vastustaakseen kiusausta, kun oli tilaisuus osoittaa
taitoansa valitussa _sahibien_ seurassa. Hän mutisi jotakin sellaista,
että asia tosin häntäkin arvelutti, mutta että hänen siitä huolimatta
oli iltahuveihin lähdettävä.

»Me kulutamme tässä suotta aikaa joutaviin juttuihin», virkkoi
Baroda. »Meidän on paras lähteä lepäämään, muuten näytämme illalla
niin uupuneilta, ettei meitä käy katseleminen. Kukaan ei saa lähteä
vuoteestaan ennenkuin kello on puoli viisi.» Niin hän karkoitti kaikki
makuusuojiinsa.

He vaipuivat kaikki uneen, lukuunottamatta Sutšaritaa, jota uni
väisteli ja Lolitaa, joka istui kuin kynttilä vuoteessaan.

Höyryaluksen huuto oli kaikunut jo monet kerrat kutsuen matkustajia,
ja vihdoin oli aika lähteä. Miesten parhaillaan alkaessa vetää sisään
porraslankkuja näki Binoi, joka seisoi yläkannella, bengalilaisen
naishenkilön kiiruhtavan kohti alusta. Muodoltaan ja puvultaan hän
muistutti Lolitaa, mutta Binoi voi aluksi tuskin uskoa silmiänsä. Mutta
kun tulija oli ehtinyt lähemmäksi, ei minkäänlaista epäilystä voinut
enää olla olemassa. Hetkisen Binoi ajatteli, että Lolita tuli noutamaan
häntä takaisin, mutta muisti sitten, että Lolitakin oli vastustanut
tuomarin luo menemistä.

Lolita ehti laivaan parahiksi, ja miesten irroittaessa köysiä Binoi
riensi levottomana alas Lolitaa vastaan.

»Mennään yläkannelle», virkkoi Lolita.

Mutta alus lähtee kohta!» huudahti Binoi säikähtyneenä.

»Minä tiedän sen», vastasi Lolita ja lähti ylös Binoita odottamatta.

Alus kajahdutti lähtöhuutonsa, ja Binoi, joka löysi yläkannelta
Lolitalle tuolin, silmäili häntä, katseessa hiljainen kysymys.

»Minä lähden Kalkuttaan», selitti Lolita. »Minä en voinut mitenkään
jäädä.»

»Entä mitä toiset sanovat?» kysyi Binoi.

»Toistaiseksi ei kukaan asiasta tiedä», vastasi Lolita. »Minä jätin
kirjelipun ja sen luettuaan he tietävät.»

Binoita hämmästytti Lolitassa ilmenevä itsepäisyys, ja hän aloitti
epäröiden: »Mutta —»

Lolita keskeytti hänen kysymyksensä sanoen: »Kun alus on kerran
lähtenyt, niin mitä hyödyttää sanoa mutta? En käsitä, minkätähden minun
pitäisi suostua vastustelematta kaikkeen vain sen vuoksi, että satun
olemaan tyttö. Me tytötkin tunnemme sellaisia sanoja kuin mahdollinen
ja mahdoton, oikea ja väärä. Minun olisi ollut helpompi tehdä itsemurha
kuin ottaa osaa heidän näytelmäänsä»

Binoi oivalsi, että tehty oli tehty ja ettei koituisi mitään hyötyä
asian hyvien ja pahojen puolien pohtimisesta.

Hetkisen vaiti oltuaan Lolita jatkoi: »Olen arvostellut aivan väärin
ystäväänne, Gourmohan Babua. En tiedä, mistä se johtui, mutta jo
ensikerralla, kun hänet näin ja kuulin hänen puhuvan, mieleni kuohahti
häntä vastaan. Hän puhui aina ylen kiivaasti, ja kun te kaikki
tunnuitte myöntelevän oikeaksi, mitä hän kulloinkin suvaitsi sanoa,
niin se suututti minua. En ole milloinkaan sietänyt pakotusta, en sanan
enkä teon varassa tapahtuvaa. Mutta nyt huomaan, että Gourmohan Babu
pakottaa itseänsä samoin kuin toisia — se on todellista voimaa — ja
minä en ole nähnyt milloinkaan hänenlaistansa miestä.»

Lolitan juttelua ei aiheuttanut ainoastaan se, että hän oli pahoillaan
Goraan kohdistamastaan väärästä tuomiosta, vaan myöskin se, että
hänen sisimmässä mielessään yhä eli epäilys, oliko hän menetellyt
oikein karatessaan pois. Hän ei ollut myöskään tullut ajatelleeksi,
kuinka ikävään asemaan joutui Binoi hänen ainoana seuralaisenaan
aluksessa; mutta tietäen, että mitä enemmän osoittaa häpeävänsä, sitä
hävettävämmäksi koko asia muuttuu, hän alkoi jutella jaaritella, minkä
suinkin kykeni.

Binoi puolestaan ei keksinyt paljoakaan sanottavaa. Hän ajatteli
toisaalta sitä ikävyyttä ja solvausta, jonka alaiseksi Gora oli
joutunut tuomarin edessä, toisaalta omaa häpeäänsä, kun oli tullut
tänne esiintymään näytelmässä saman tuomarin nähden. Ja kaiken
lisäksi ja ennenkaikkea häntä ajattelutti se ikävä tilanne, jonka
oli aiheuttanut Lolitan saapuminen alukseen. Niin hän oli vaitelias
monestakin syystä.

Aikaisemmin hän olisi epäilemättä moittinut Lolitaa sellaisesta
uhkarohkeudesta, mutta nyt hän ei voinut kokea mitään sellaista
tunnetta, Jos Lolitan karkuunlähtö häntä hämmästyttikin, niin toisaalta
hän jossakin määrin ihaili tytön pelottomuutta, ja sitäpaitsi hän tunsi
iloa ajatellessaan, että koko joukossa ainoastaan hän ja Lolita olivat
ilmaisseet Goraa kohdanneen loukkauksen herättämää aito tunnetta.

Binoi ei joutunut kärsimään tästä uhkamielisestä teosta koituvia
ikäviä seurauksia, mutta Lolita sai maistaa sen katkeraa hedelmää
monet kerrat tulevina päivinä. Kuinka merkillistä, että Binoi oli aina
otaksunut Lolitan suhtautuvan vastustellen Goraan. Mitä enemmän Binoi
asiaa ajatteli, sitä enemmän hän ihaili Lolitan jäykkää vääryyden
tuomitsemista, hänen rohkeata, pelkän älykkyyden ja varovaisuuden
vaatielmista välittämätöntä vakaumustansa, ihaili siinä määrin, ettei
tietänyt, miten olisi estänyt tunteitaan ilmitulemasta.

Hän tunsi Lolitan olleen oikeassa halveksiessaan häntä voiman ja lujan
vakaumuksen puutteen vuoksi. Hän ei olisi milloinkaan kyennyt niin
rohkeasti jättämään huomioonottamatta omaistensa kiitosta ja moitetta
noudattaakseen itse oikeana pitämäänsä kulkusuuntaa. Kuinka usein hän
olikaan pettänyt oman oikean itsensä pelätessään loukkaavansa Goraa tai
ajatellessaan Goran pitävän häntä heikkona, ja kuinka usein hän olikaan
kekseliäin todistein houkutellut itsensä uskomaan, että Goran mielipide
oli hänen omansa.

Hän oivalsi, kuinka paljoa etevämmäksi Lolita oli osoittautunut
älyllisessä riippumattomuudessaan, ja kunnioitti häntä sen mukaisesti.
Hänen teki kovin mieli pyytää Lolitalta anteeksi, että oli aikaisemmin
monet kerrat mielessään häntä väärin arvostellut ja soimannut —
mutta hän ei kyennyt mitenkään pukemaan tunteitaan sanoiksi. Se
naisellisuuden näky, joka oli hänelle tänään ilmestynyt Lolitan kauniin
ja rohkean teon luomassa kunniakkaassa hohteessa, sai hänet tuntemaan,
ettei hänen elämästään puuttunut mitään.



KOLMASKYMMENES LUKU.


Kalkuttaan saavuttua Binoi vei heti Lolitan Pareš Babun luo.

Ennen yhteistä laivalla-oloa Binoi ei ollut tietänyt, millaiset hänen
Lolitaan kohdistuvat tunteensa oikeastaan olivat. Hänen mieltään
olivat liiaksi askarruttaneet heidän kesken sattuneet kiistat, ja
hänen tärkeimpänä tavoiteltavanaan oli melkein joka päivä ollut rauhan
solmiminen tuon kesyttömän tyttölapsen kanssa. Sutšarita oli kohonnut
Binoin elämän taivaalle kuin iltatähti, naisellisuuden puhdasta
suloa säteillen, ja Binoi oli tuntenut olemassaolonsa kehittyvän
täydellisyyteensä tuon ihmeellisen ilmestyksen luomassa riemussa. Mutta
olipa noussut näkyviin toisiakin tähtiä, ja Binoi ei voinut muistaa,
kuinka kävikään niin, että se, ensimmäinen tähti, joka oli tuonut
hänelle viestin maailman valo-juhlasta, oli jälleen painunut näkörannan
taakse.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin kapinoiva Lolita oli astunut alukseen,
Binoi ajatteli: »Lolita ja minä olemme nyt yksin, rinnatusten, kaikkea
muuta yhteiskuntaa vastassa.» Hän ei voinut karkoittaa ajatuksistaan
sitä tosiasiaa, että Lolita oli vaikeuden sattuessa jättänyt kaikki
muut ja tullut hänen seuraansa. Olipa hänen vaikuttimensa tai
tarkoituksensa ollut mikä tahansa, joka tapauksessa oli ilmeistä, ettei
Binoi ollut Lolitalle enää eräs monien joukossa, vaan oli yksin hänen
vierellään, yksin ja ainoana. Kaikki Lolitan omaiset olivat etäällä,
Binoi oli lähellä, ja tämä läheisyyden tunto värähdytteli hänen
sydäntänsä ikäänkuin kohta salamoiksi särkyvä ukkospilvi.

Lolitan vetäydyttyä yöksi hyttiinsä Binoi ei voinut ajatellakaan
makuulle menoa. Hän riisui jalkineensa ja alkoi käyskellä äänettömin
askelin kannella. Ei ollut mitään erikoista syytä olla vartijana tämän
matkan aikana, mutta Binoi ei tahtonut menettää yhtäkään tämän uuden
ja odottamattoman vastuunalaisuuden suomaa iloa, ja niin hän otti
toimekseen tämän tarpeettoman valvonnan.

Yön tummuus oli sanomattoman syvä. Pilvetön taivas välkkyi täynnä
tähtiä. Rannan puut lepäsivät jäykkänä pylväistönä, joka näytti
kannattavan taivaanlakea. Alapuolella kiiteli leveän virran äänetön
vuo. Ja kaiken tämän keskellä lepäsi nukkuva Lolita. Oli tapahtunut
juuri tämä, ei mitään enempää: Lolita oli luottavaisesti uskonut hänen
käsiinsä tyynen ja kauniin unensa, Binoi oli ottanut sen vastaan
kaikkein kallisarvoisimpana lahjana ja vartioi sitä sen mukaisesti.

Läheisyydessä ei ollut isää, ei äitiä eikä ketään sukulaista, mutta
Lolita oli sittenkin uskonut kauniin ruumiinsa tähän vieraaseen
vuoteeseen ja uskalsi nukkua siinä mitään pelkäämättä, hänen povensa
säännöllinen kohoilu loi rytmin hänen unensa runoelmaan, yksikään hänen
taitavasti punottujen palmikkojensa suortuva ei ollut riistäytynyt
irralleen, hänen molemmat kätensä, naisellisen hellyyden ilmein,
lepäsivät peitolla täydellisen luottamuksen kaipausta osoittaen, hänen
rauhattomina astelevat jalkansa olivat vihdoin viihtyneet lepoon,
niinkuin päättyneen juhlan soitto viimeiseen säveleensä — tuo kuva se
täytti Binoin mielen.

Lolita lepäsi äänettömän pimeyden suojassa kuin helmi simpukassa,
tähtitaivaan hohtelevaan vaippaan käärittynä, ja Binoista tuntui
tuo lepo, omassa täydellisyydessään, ainoalta merkitykselliseltä
asialta maailmassa sinä yönä. »Minä valvon! Minä valvon!» — nuo sanat
kohosivat voitonriemuisen torvensoiton tavoin Binoin heräävän miehuuden
syvyyksistä ja yhtyivät sen iäti-valvovan Sulhasen viestiin, joka
kaikkeutta vartioi.

Mutta eräs toinenkin ajatus palasi alinomaa hänen mieleensä tämän
kuutamoisen yön tummuuden halki: »Tänä yönä on Gora vankilassa!» Tähän
saakka Binoi oli jakanut kaikki ystävänsä ilot ja surut, — nyt oli
ensimmäisen kerran sattunut toisin. Hän tiesi varsin hyvin, ettei
Goranlaiselle miehelle vankeus merkinnyt mitään todellista vankeutta,
mutta Binoi ei ollut laisinkaan ottanut osaa tähän Goran elämän
tärkeään vaiheeseen, hän oli ollut poissa ystävänsä luota eikä ollut
mitenkään asiaan vaikuttanut. Kun heidän elämänsä eronneet vuot jälleen
kohtaisivat toisensa, voisiko tämän eron luoma tyhjyys milloinkaan
täyttyä? Eikö se merkinnyt heidän harvinaisen ja rikkomattoman
ystävyytensä loppua?

Yön siten kuluessa Binoi tunsi samalla kertaa täyttymyksen riemua
ja tyhjyyden tuskaa ja seisoi hämmästyneenä luomisen ja hävityksen
kohtauspaikalla, pimeyteen tuijotellen.

Kun vaunut olivat pysähtyneet Pareš Babun talon ovelle ja Lolita oli
niistä astunut, Binoi huomasi hänen vapisevan ja näki, että hänen oli
vaikea itseänsä hillitä. Hän oli aikaisemmin ollut aivan kykenemätön
arvaamaan, kuinka suunnattomasti oli loukannut yhteiskuntaa ryhtyessään
uhkatekoonsa. Hän tiesi varsin hyvin, ettei isä moittisi häntä
sanoin, mutta juuri siitä syystä hän pelkäsi kaikkein eniten hänen
vaikenemistansa.

Binoi oli ihan ymmällä, hän ei voinut päättää, miten oli asiain näin
ollen oikeimmin menetteleminen. Saadakseen selkoa siitä, tuntisiko
Lolita olonsa vieläkin vaikeammaksi, jos hän jäisi hänen seuraansa,
Binoi sanoi epäröiden: »Minun kaiketi on paras nyt poistua?»

»Ei, ei, tulkaa tekin isän luo», lausui Lolita nopeasti.

Binoin mieltä ilahduttivat kiihkeästi lausutut sanat. Hänen
velvollisuutensa ei niinmuodoin rajoittunut vain Lolitan
kotiintuomiseen. Tämän sattuman nojalla hänen elämänsä tuli sidotuksi
Lolitan elämään erikoisin sitein. Binoi tunsi, että hänen oli nyt
pysyttävä hänen rinnallaan entistäkin järkähtämättömämmin. Se ajatus,
että Lolita otaksui voivansa luottaa häneen, vaikutti häneen syvästi,
tuntui siltä, kuin Lolita olisi tukea etsien tarttunut hänen käteensä.
Binoi tunsi, että jos Pareš Babu suuttuisi Lolitalle hänen äkkipikaisen
ja epäsovinnaisen käyttäytymisensä vuoksi, niin hänen tulisi ottaa
vastuu kannettavakseen, omaksua kaikki häpeä ja suojella varuksen
tavoin Lolitaa soimauksilta.

Mutta Binoi ei oikein ymmärtänyt, mitä Lolitan mielessä tapahtui.
Lolita ei suinkaan tahtonut hänen toimivan suojelevana varuksena,
vaan hänen pyyntönsä todellisena syynä oli se, ettei hän milloinkaan
halunnut mitään salata ja että hän nyt tahtoi Pareš Babun
yksityiskohdittain tietävän, mitä oli tehnyt. Hän tahtoi kestää isän
arvostelun koko ankaruudessaan, muodostuipa se millaiseksi tahansa.

Varhaisesta aamusta alkaen hän oli ollut vihoissaan Binoille. Hän tiesi
tunteensa aiheettomaksi, mutta tuo tieto, kumma kyllä, pikemmin lisäsi
kuin lievensi hänen harmiansa.

Aluksessa oltaessa hänen mielentilansa oli ollut toisenlainen. Hän
oli lapsuudestaan asti taipunut äkillisiin mielialan puuskiin, jotka
johtivat hänet mielettömiin tekoihin. Mutta tämä pakoretki oli
tosiaankin vakava asia. Se seikka, että Binoi oli asiaan sekaantunut,
teki sen vieläkin ikävämmäksi, mutta toisaalta hän tunsi salaista
riemuakin, ikäänkuin olisi jokin kielletty halu tullut tyydytetyksi.

Tämä suhteellisesti voimakkaampaan turvautuminen, vetäytyminen hänen
läheisyyteensä ilman minkäänlaista perheen tai yhteiskunnan muodostamaa
estettä, oli kieltämättä arveluttava ja vakavaa harkintaa vaativa asia,
mutta Binoin luontainen hienotunteisuus oli luonut siihen sellaisen
suojelevan puhtauden verhon, että Lolita voi iloita hänen siten
ilmenneestä synnynnäisestä vaatimattomuudestaan. Tämä näytti tuskin
olevan sama Binoi, joka oli ottanut osaa kaikkiin heidän piloihinsa
ja huveihinsa, joka oli vapaasti jutellut ja laskenut leikkiä heidän
kanssaan, vieläpä ollut tuttavallisissa suhteissa palvelijoihinkin.
Hän olisi nyt voinut hyvinkin käyttäytyä tungettelevasti ollen muka
pitävinään huolta hänestä — mutta hän tuli sitä likemmäksi Lolitan
sydäntä, koska oli tarkoin pysytellyt loitolla.

Yöllä, hytissä, kaikki nämä ajatukset olivat pitäneet häntä valveilla,
hän oli rauhatonna heittelehtinyt vuoteessaan monet tunnit, kunnes
hänestä näytti siltä, että yö oli kulunut ja päivä oli koittamassa.
Hän avasi hiljaa hyttinsä oven ja kurkisti ulos. Yö oli kohta ohi,
mutta sen kasteinen tummuus lepäsi vielä virranrannoilla ja niitä
reunustavissa puuriveissä. Viileä tuulenhenki oli herännyt ja kähersi
vedenpintaa, ja alhaalta konehuoneesta kuuluivat uuden työpäivän äänet.

Lolita astui ulos hytistään ja kulki keulakannelle, missä havaitsi
Binoin nukkumassa tuolissa, huiviinsa kietoutuneena. Lolitan sydän
tykytti voimakkaasti, kun hän arvasi, että Binoi oli ollut hänen
vartijanaan koko yön niin lähellä ja kuitenkin ylen kaukana! Lolita
vetäytyi heti takaisin hyttiinsä vapisevin askelin, pysähtyi ovelle
ja katseli Binoita, joka nukkui siinä, vieraiden virtanäköalojen
ympäröimänä — hänen hahmonsa oli Lolitalle maailmaa vartioivien
tähtitarhojen keskuksena.

Hänen siinä katsellessaan hänen sydämensä täytti sanomaton onnentunne,
ja hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneliä. Hänestä tuntui, kuin
se Jumala, jota isä oli hänet opettanut palvomaan, olisi tänään tullut
ja siunannut häntä ojennetuin käsin, ja sinä pyhänä hetkenä, jona
virran uinuvalla rannalla, sen metsän tuuheassa lehvistössä, tapahtui
tulevan valkeuden ja pakenevan pimeyden salainen yhtymys, tuntui
jonkin jumalallisen soittimen sävel kaikuvan kautta kaikkeuden avaran,
tähtivälkkeisen kammion.

Binoin käden unessa äkkiä liikahtaessa Lolita pujahti takaisin, sulki
oven ja laskeutui jälleen vuoteeseen. Hänen kätensä ja jalkansa olivat
kylmät, ja sydän tykytti kauan hillittömästi.

Vähitellen suli pimeys pois, ja alus alkoi jälleen liikkua. Lolita
suori itsensä valmiiksi ja tuli ulos laivankaiteen luo. Binoikin oli
herännyt kuullessaan aluksen varoitushuudon ja odotteli päivän ensi
punerrusta, katse suunnattuna kohti itää.

Nähdessään Lolitan tulevan kannelle hän nousi ja aikoi vetäytyä omaan
hyttiinsä, kun Lolita tervehti häntä sanoen: »Pelkäänpä, ettette ole
paljoakaan nukkunut tänä yönä.»

»Minulla ei ole mitään valittamista yöni vuoksi», vastasi Binoi.

Sitten heillä ei enää ollut mitään sanottavaa toisilleen.

Virran rannalla kasvavien bambulehtojen kaste alkoi kimallella
kultaisena auringon ensimmäisissä säteissä. Kumpikaan heistä ei
ollut milloinkaan ennen nähnyt sellaista päivänkoittoa. Milloinkaan
ennen ei valo ollut heitä sillä tavoin koskettanut. Ensimmäisen
kerran elämässään he oivalsivat, ettei taivas ole tyhjä ja autio,
vaan silmäilee äänetöntä iloa ja ihmetystä tulvillaan; jokaista
uutta luomisen työtä. Kummankin tajunta oli niin herkistynyt, että
se koki oman kiinteän liityntänsä kaikkeutta kannattavaan suureen
tietoisuuteen. Ja senvuoksi ei kumpikaan heistä voinut lausua sanaakaan.

Alus saapui Kalkuttaan. Binoi kutsui vuokra-ajurin, sijoitti Lolitan
vaunuihin ja istuutui itse ulkopuolelle ajomiehen viereen. Kukapa
tietää sanoa, minkätähden Lolitan mieliala muuttui aivan vastakkaiseksi
siinä Kalkuttan katuja ajettaessa? Hänen mieltänsä rasitti se, että
Binoi oli ollut mukana aluksessa tämän vaikean tilanteen aikana
ja siten joutunut läheisesti osalliseksi hänen kohtaloihinsa ja
että hän nyt kuljetti häntä kotiin kuin mikäkin vartija. Hänestä
tuntui sietämättömältä, että Binoi näytti sattuman nojalla saaneen
määräysvaltaa häneen nähden. Minkätähden olikaan niin tapahtunut?
Minkätähden päätyikään menneen yön musiikki niin karuun säveleen, kun
se joutui jokapäiväiseen elämään verrattavaksi?

Kun siis Binoi oli ovelle saavuttua kysynyt, oliko hänen poistuttava,
Lolita tunsi ärtymyksensä äityvän. Luuliko Binoi hänen pelkäävän käydä
isänsä luo hänen kerallaan? Lolita tahtoi osoittaa mitä selvimmin,
ettei hän ollenkaan hävennyt, vaan oli aivan valmis kertomaan kaikki
isälleen. Hän ei voinut lähettää Binoita pois ovelta, ikäänkuin olisi
tosiaankin ollut syyllinen. Hän tahtoi tehdä suhteensa Binoihin yhtä
selväksi kuin se oli ollut aikaisemmin, hän ei tahtonut halventaa
itseään hänen silmissään sallimalla edellisen yön harhakuvitelmien ja
arvelujen säilyä päivän kirkkaassa valossa.



YHDESNELJÄTTÄ LUKU.


Havaitessaan Binoin ja Lolitan Satiš heti riensi heitä vastaan, tarttui
kumpaakin käteen ja kysyi: »Missä on Sutšarita? Eikö hän ole tullut?»

Binoi tunnusteli taskujaan ja katseli ympärilleen. »Sutšarita!» huusi
hän. »Niin, missä hän voikaan olla? Totta totisesti, hän on kadonnut!»

»Älkäähän joutavia!» huusi Satiš Binoita puukaten. »Sano minulle,
Lolita-didi, missä hän on!»

»Sutšarita tulee huomenna», vastasi Lolita ja lähti kohti Pareš Babun
huonetta.

Satiš yritti viedä heitä mukanaan ja sanoi: »Tulkaahan katsomaan, kuka
on tullut.»

Mutta Lolita sivahdutti hänen kätensä pois ja sanoi: »Älä huoli meitä
nyt vaivata. Minä tahdon tavata isän.»

»Isä on lähtenyt ulos», selitti Satiš, »eikä tule takaisin pitkiin
aikoihin.»

Binoi ja Lolita tunsivat saaneensa hieman hengähtämistilaisuutta.

»Kenen sanoit tulleen?» kysyi Lolita.

»Enpä sano!» kiusoitteli Satiš. »Koettakaahan arvata, Binoi Babu, kuka
on tullut. Ette arvaa ikinä, sen lupaan! Ette ikinä!»

Binoi esitti kaikenlaisia mahdottomia nimiä, sellaisia kuin Navab
Suradžuddaula, kuningas Nabakrišna, vieläpä Nandakumarkin. Satiš
tervehti jokaista nimeä kimein kieltosanoin, siten samalla ilmaisten,
etteivät sellaiset vieraat voineet mitenkään saapua vieraiksi heidän
taloonsa. Binoi tunnusti nöyrästi häviönsä ja sanoi: »Aivan niin,
minä ihan unohdin, että Navab Suradžuddaula havaitsisi tämän talon
monessa suhteessa epämukavaksi. Mutta sallihan ensin sisaresi käydä
sisään salaperäisyyttä tutkimaan, ja jos sitten on tarpeen, voit kutsua
minutkin.»

»Ei, teidän pitää tulla molempien yht'aikaa!» vaati Satiš.

»Mihin huoneeseen meidän on mentävä?» kysyi Lolita.

»Kaikkein ylimpään kerrokseen», sanoi Satiš.

Talon ylimmässä osassa oli kattotasanteen kulmauksessa pieni huone,
jonka edessä oli eteläpuolella katettu kuistikko auringon ja sateen
suojana. He seurasivat tottelevaisesti Satišia ja näkivät kuistikolle
levitetyllä pienellä matolla istumassa keski-ikäisen naisen, joka
luki Kamajanaa, lasit nenällä. Hänen silmälaseistaan oli toinen sanka
katkennut, ja sen sijaan asetettu nauha riippui hänen korvallisellaan.
Hän näytti suunnilleen neljänkymmenenviiden vuoden ikäiseltä. Hänen
hiuksensa olivat otsalta ohenneet, mutta hänen ihonsa oli raikas ja
kasvot olivat yhä pulleat kuin kypsä hedelmä. Hänen kulmakarvojensa
välissä oli alinomainen kastimerkki, mutta hänellä ei ollut yllään
minkäänlaisia koruja, ja vaatetuksena oli leskenpuku.

Nähdessään Lolitan hän nopeasti otti lasit nenältään, laski kädestään
kirjan ja silmäili häntä verrattain uteliaasti. Nähdessään sitten
Binoin hän nousi nopeasti, veti _sarinsa_ takaraivolleen ja aikoi
vetäytyä huoneeseensa. Mutta Satiš tarttui häneen ja sanoi: »Täti,
miksi lähdet pois? Tämä on minun sisareni Lolita, ja tuo on Binoi
Babu. Vanhempi sisareni tulee huomenna.» Tämä lyhyt esittely näytti
riittävältä, ja Satiš oli varmaan kuvaillut ystävänsä seikkaperäisesti
jo ennakolta, sillä päästessään kerran kertomaan sellaisista asioista,
jotka häntä itseänsä huvittivat, hän ei milloinkaan jättänyt mitään
sanomatta.

Lolita seisoi sanatonna, voimatta käsittää, kuka tämä Satišin »täti»
saattoi olla. Mutta havaitessaan Binoin heti tervehtivän syvään
kumartaen hän teki samoin.

Täti toi sitten huoneestaan ison maton, levitti sen ja sanoi: »Istu,
poikani; istu pieni maammoseni.» Binoin ja Lolitan istuuduttua
hänkin jälleen istuutui, ja Satiš vetäytyi hänen luokseen. Täti
kiersi käsivartensa Satišin ympärille ja sanoi tulijoille: »Te ette
arvatenkaan minua tunne. Minä olen Satišin täti — Satišin äiti oli
minun sisareni.»

Eivät niinkään nämä harvat esittelysanat kuin jokin hänen kasvojensa ja
äänensä ilme tuntui viittaavan kyynelten puhdistamaan murheen-elämään.

Hänen sanoessaan »minä olen Satišin täti» ja puristaessaan pikku
Satišia poveansa vasten Binoi tunsi syvää myötätuntoa, vaikka ei
tietänytkään mitään muuta hänen elämänsä tarinasta. Hän sanoi: »Ei
käy päinsä, että olette vain Satišin täti. Minä alan riidellä hänen
kanssaan, jos hän siten teidät valtaa! On jo kyllin ikävä juttu, että
hän tahtoo välttämättä nimittää minua Binoi Babuksi eikä _dadaksi_ —
ja kaiken lisäksi minun pitäisi vielä suostua siihen, että hän anastaa
minulta tädin!»

Binoi voitti aina helposti puolelleen ihmisten myötätunnon, ja aivan
kohta oli tuo miellyttävästi jutteleva, älykkäännäköinen nuori mies
tädin sydämen omistajien joukkoon kuuluva. »Entä missä on minun
sisareni, sinun äitisi, poikani?» kysyi täti.

»Minä olen menettänyt oman äitini aikoja sitten», vastasi Binoi, »mutta
en sittenkään voi sanoa, ettei minulla ole äitiä». Hänen silmänsä
kostuivat, kun hän ajatteli, mitä Anandamoji hänelle merkitsi.

He juttelivat kohta toistensa kanssa niin vilkkaasti, ettei kukaan
olisi arvannut heidän kohdanneen toisensa aivan äsken. Satiš liittyi
tavan takaa keskusteluun asiaankuulumattomine huomautuksineen, mutta
Lolita oli vaiti.

Lolita oli aina pidättyväinen, ja kului kauan, ennenkuin hän suoriutui
uuteen tuttavuuteen liittyvästä estävästä vierauden tunnosta.
Sitäpaitsi hänen mielensä ei ollut rauhallinen. Niinmuodoin häntä ei
oikein miellyttänyt se aulius, jota Binoi osoitti tuota tuntematonta
henkilöä kohtaan. Hän moitti ajatuksissaan Binoita siitä, että hän
oli liian kevytmielinen eikä suhtautunut kyllin vakavasti siihen
äärimmäisen vaikeaan tilanteeseen, johon hän, Lolita, oli joutunut.
Binoi ei suinkaan olisi löytänyt suurempaa armoa, vaikka olisi
istunut aivan hiljaa, kasvot synkkinä. Jos hän olisi uskaltanut siten
menetellä, niin Lolita olisi varmaan moittinut, että hän rohkeni
yrittää ottaa vastuulleen seikkaa, jonka paino lepäsi yksinomaan
Lolitan ja hänen isänsä välisessä suhteessa.

Varsinaisena syynä oli, että se, mikä oli yöllä kuulostanut musiikilta,
nyt vain kiusasi Lolitan hermoja, joten mikään Binoin teko ei voinut
hänestä tuntua oikealta eikä asiaa korjaavalta. Jumala yksin tiesi,
mikä olisi auttanut vapautumaan koko onnettomuuden syvimmästä aiheesta!
Miksi moittisimmekaan niitä naisia, joiden koko elämä on tunnetta,
niistä ihmeellisistä vaiheista, joihin heidän sydämensä heidät johtaa?
Jos rakkauden perustus on oikea, niin sydämen ohjaaminen käy niin
helpoksi ja miellyttäväksi, että järjen täytyy häveten peittää päänsä,
mutta jos tuossa perustuksessa on jokin vika, niin äly ei kykene sitä
korjaamaan, ja turhaa on silloin kysyä selitystä, olipa sellaisena
kiintymys tai vierominen, nauru tai kyynelet.

Aika kului kulumistaan, mutta Pareš Babua ei kuulunut vieläkään
palaavaksi. Binoin teki yhä enemmän mieli nousta ja lähteä kotiin,
ja hän koki vastustaa tuota virikettä pitämällä huolta siitä, ettei
keskustelu Satišin tädin kanssa hetkeksikään laimennut. Lopulta Lolita
ei enää kyennyt hillitsemään kärsimättömyyttään, vaan keskeytti
yhtäkkiä Binoin puheen kysyen: »Ketä te oikeastaan odotatte? Kukaan ei
tiedä, kuinka kauan isä viipyy. Ettekö mieluummin lähde Gourmohan Babun
äidin luo?»

Binoi säpsähti — Lolitan ärtynyt puheensävy oli hänelle liiankin
tuttu! Hän katsahti Lolitan kasvoihin ja hypähti sitten jalkeilleen
niinkuin kimmahtaa suoraksi jousi jänteen katketessa. Tosiaankin, ketä
hän olikaan odotellut? Hän ei ollut milloinkaan ylpeillyt siitä, että
hänen läsnäolonsa oli välttämätön asioiden ollessa tässä vaiheessaan
— olihan hän aikonut jo ovelta lähteä pois ja oli jäänyt vain Lolitan
nimenomaisesta toivomuksesta; ja nyt esitti Lolita hänelle tuollaisen
kysymyksen!

Lolita hämmästyi Binoin kimmahtaessa äkkiä ylös. Hän voi havaita, että
Binoin kasvojen tavallinen hymy oli hävinnyt niinkuin valo häviää
lampusta, joka sammutetaan. Lolita ei ollut milloinkaan nähnyt häntä
niin masentuneena, niin loukkaantuneena, ja häntä silmäillessään Lolita
tunsi omantunnon soimauksen koskettavan mieltä kipeästi kuin piiskan
isku.

Satiš hypähti hänkin seisaalleen, tarrautui Binoin käsivarteen ja pyysi
ja rukoili: »Istukaahan, Binoi Babu, älkää vielä lähtekö. — Täti,
pyydä sinäkin Binoi Babua jäämään aamiaiselle. — Lolita, minkätähden
käsketkään Binoi Babua menemään?»

»Ei, Satiš, poikaseni, ei tänään!» sanoi Binoi. »Jos täti on kyllin
ystävällinen muistaakseen minua, tulen jonakin toisena päivänä tänne
jotakin nauttimaan. Tänään on liian myöhäistä.»

Satišin täti huomasi hänkin Binoin äänessä värähtelevän tuskan, ja
hänen sydämensä kääntyi hänen puoleensa. Hän katsahti arasti Lolitaan
ja arvasi, että jokin kohtalon näytelmä oli käynnissä näkymön takana.

Lolita keksi jonkin tekosyyn ja vetäytyi huoneeseensa itkemään, kuten
oli useat kerrat ennenkin itkenyt oman itsensä vuoksi.



KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.


Binoi lähti heti Anandamojin luo epämääräisten nöyryytyksen tunteiden
ja itsesoimausten rasittamana. Minkätähden hän ei ollut tullut suoraa
päätä äidin luo? Millainen houkkio hän olikaan ollut kuvitellessaan,
että Lolita häntä erikoisesti kaipasi! Jumala oli rangaissut
häntä aivan oikein siitä, ettei hän ollut jättänyt kaikkia muita
velvollisuuksiaan kiiruhtaakseen Anandamojin luo heti Kalkuttaan
saavuttuaan, vaan oli odottanut, kunnes Lolita kysyi: »Ettekö lähde
Goran äidin luo?» Oliko ollenkaan mahdollista, että Goran äitiin
kohdistuva ajatus voi esiintyä Lolitalle tärkeämpänä kuin Binoille?
Lolita tunsi hänet ainoastaan Goran äitinä, mutta Binoille hän oli
kaikkien maailman äitien perikuva!

Anandamoji oli vastikään kylpenyt ja istui yksin huoneessaan,
ilmeisesti mietteisiinsä vaipuneena, kun Binoi tuli ja heittäytyi hänen
eteensä huudahtaen: »Äiti!»

»Binoi!» sanoi hän silittäen kädellään Binoin painunutta päätä.

Kuinka verraton onkaan äidin ääni! Pelkkä nimi Anandamojin lausumana
tuntui viihdyttävän Binoin koko olemusta. Hän hillitsi vaivoin
mielenliikutustaan ja lausui hiljaa: »Äiti, minä olen viivytellyt liian
kauan!»

»Minä olen kuullut kaikki, Binoi», sanoi Anandamoji lempeästi.

»Oletko jo kuullut, mitä on tapahtunut!» huudahti Binoi hämmästyneenä.

Gora oli kirjoittanut poliisiasemalta kirjeen ja oli lähettänyt sen
erään asianajajan välityksellä. Kirje, jossa hän ilmoitti mahdollisesti
joutuvansa vankeuteen, päättyi näin:

»Vankeus ei voi mitenkään vahingoittaa Goraasi, mutta hän ei sitä
kestä, jos se tuottaa sinulle vähintäkin tuskaa. Sinun surusi voi olla
hänen ainoa rangaistuksensa — tuomari ei voi mitään muuta määrätä.
Mutta älä ajattele ainoastaan omaa lastasi, äiti. Vankilassa on monen
äidin lapsia, jotka eivät ole itse mitenkään syyllisiä, ja minä tahdon
olla samassa asemassa kuin he ja jakaa heidän kärsimyksensä. Jos tämä
toivomukseni nyt toteutuu, pyydän sinua olemaan sitä surematta.

»En tiedä, muistatko vielä, äiti, kuinka nälkävuonna jätin
kadunpuoliseen huoneeseen pöydälle kukkaroni. Kun vähän ajan kuluttua
palasin huoneeseen, huomasin, että kukkaro oli varastettu. Kukkarossa
oli viisikymmentä rupiaa, stipendi, jota olin säästänyt ostaakseni
sinulle hopeisen pesumaljan jalkojasi varten. Mutta siinä suotta
vihoitellessani varkaalle Jumala saattoi minut äkkiä järkiini, ja minä
sanoin itselleni: 'Onhan rahani lahja sille nälkäiselle miehelle, joka
sen otti.' Tuskin olin tuon itselleni sanonut, kun turha huoleni hävisi
ja mieleni tyyntyi. Tänään sanon itselleni: 'Minä menen vankeuteen
vapaaehtoisesti, omasta suosiosta, pahoittelematta, vihoittelematta,
hakien sieltä vain suojaa.' Ravinto ja muu järjestys tuottaa
epäilemättä hieman hankaluutta, mutta tekemäni retken aikana minä otin
vastaan kaikenlaisten ihmisten minulle tarjoamaa vieraanvaraisuutta
enkä suinkaan aina löytänyt heidän luotansa sitä mukavuutta, enpä edes
niitä kaikkein välttämättömimpiäkään tarpeita, joihin olen tottunut.
Se, minkä vapaaehtoisesti omaksumme, lakkaa olemasta vastukseksi, joten
voit olla varma siitä, ettei kukaan voi pakottaa minua vankeuteen, —
menen sinne mielelläni ja tyytyväisenä.

»Nauttiessamme kotonamme elämän mukavuutta emme ollenkaan kykene
arvaamaan, millainen verraton etu on ihmiselle vapaa ulkoilma ja
valo — unohdamme alinomaa ne lukemattomat, jotka ilman omaa syytä
ovat tuomitut vankeuteen ja häpeään ja ovat noita Jumalan suomia
anteja vailla. Me emme ollenkaan ajattele noita lukemattomia emmekä
tunne olevamme mitenkään heidän sukua. Minä tahdon nyt saada saman
poltinmerkin kuin he, en tahdo pysyä vapaana tarrautumalla turvaa
etsien heikon-hyvään, kunnialliselta näyttävään enemmistöön.

»Minä olen oppinut paljon, äiti, tämän koettuani. Ne henkilöt,
jotka tyytyvät toimimaan tuomareina, ovat useimmat surkuteltavia
olentoja. Ne, jotka ovat vankeudessa, eivät kärsi rangaistusta omista
synneistään, vaan niiden synneistä, jotka toisia tuomitsevat. Rikos
syntyy monien aiheuttamana, mutta ainoastaan nuo onnettomat saavat
kärsiä rangaistuksen. Me emme tiedä, missä, milloin ja miten tulevat
kostetuiksi niiden ihmisten synnit, jotka elävät huolettomina ja
kunnioitettuina vankilan muurien ulkopuolella. Mutta minä puolestani
huudan häpeätä tuolle heidän koreilevalle kunnianarvoisuudelleen ja
tahdon mieluummin kantaa rinnassani ihmisen alhaisuuden leimaa. Anna
minulle siunauksesi, äiti, äläkä itke minun tähteni. Sri Krišna kantoi
ikänsä kaiken rinnassaan Bhrigun iskun jälkeä, ja samoin iskevät
julkeuden hyökkäykset yhä syvemmän jäljen Jumalan rintaan. Jos Hän
on omaksunut koristuksekseen sen merkin, niin mitäpä syytä on olla
huolissaan minun tähteni, mitäpä syytä on sinulla surra minun tähteni?»

Saatuaan kirjeen Anandamoji yritti lähettää Mohimin Goran luo, mutta
Mohim sanoi: »Minulla on oma toimeni. _Sahib_ ei varmaankaan laske
minua menemään.» Ja niin hän alkoi soimata Goraa äkkipikaiseksi ja
mielettömäksi. »Minä varmaan menetän vielä toimeni vain sen vuoksi,
että olen hänen sukulaisensa», päätti Mohim puheensa.

Anandamoji ei pitänyt tarpeellisena mainita asiasta mitään
Krišnadajalille, koska oli Goraan nähden erinomaisen arkatunteinen.
Hän tiesi varsin hyvin, ettei Krišnadajal ollut milloinkaan suonut
hänelle pojan sijaa sydämessään, vaan tunsi pikemmin jonkinlaista
vihamielisyyttä häntä kohtaan. Gora oli aina ollut heidän välillään
kuin Vindhja-vuoren harjanne hajoittaen heidän avioelämäänsä. Toisella
puolella oli Krišnadajal kaikkine ankaran oikeauskoisuuden sääntöineen,
toisella puolen Anandamoji ja hänen koskematon Goransa. Näytti siltä,
kuin kaikki seurustelu olisi loppunut noiden kahden henkilön väliltä,
jotka yksin tunsivat Goran tarinan.

Goraan kohdistuva kiintymys oli niin ollen muuttunut Anandamojin
yksityiseksi aarteeksi, Hän koki kaikin tavoin tehdä mahdollisimman
helpoksi hänen elämäänsä perheessä, jossa häntä korkeintaan siedettiin.
Hänen alinomaisena huolenaan oli toimia niin, ettei kukaan voisi
sanoa: tämä on tapahtunut sinun Gorasi vuoksi, tämä häpeä tulee
meidän osaksemme sinun Gorasi tähden, tämä häviö kohtaa meitä sinun
Gorasi aiheuttamana! Anandamoji tunsi, että koko Gora-taakka lepäsi
yksin hänen hartioillaan. Ja sattuipa vielä niin, että tämän Goran
itsepäisyys oli aivan tavaton! Ei ollut helppo asia saada häntä
pidättymään väkivaltaisesta mielensä-ilmaisemisesta.

Toistaiseksi Anandamojin oli onnistunut kasvatella villittyä Goraansa
tässä ristiriitaisessa ympäristössä harjoittamalla alinomaista
valvontaa yöt päivät. Tämän vihamielisen perhekunnan keskuudessa hän
oli sietänyt paljon soimauksia ja kärsinyt monta murhetta voimatta
pyytää ketään niitä kanssaan jakamaan.

Mohimin kieltäydyttyä antamasta apua Anandamoji istui ääneti
ikkunan luona ja näki Krišnadajalin palaavan aamukylvystään, pyhää
Gangesin savea oksaan, rintaan ja käsivarsiin pyyhkäistynä, pyhiä
loitsujansa hymisten. Hänen ollessaan sellaisessa puhdistuksen
tilassa ei kenelläkään, ei edes Anandamojilla, ollut lupa tulla hänen
läheisyyteensä. Kieltoa, kieltoa, ei mitään muuta kuin kieltoa!

Anandamoji poistui huoaten ikkunan luota ja meni Mohimin huoneeseen.
Mohim istui lattialla lukien sanomalehteä, ja palvelija hieroi ennen
aamukylpyä öljyä hänen ryntäisiinsä. Anandamoji sanoi: »Kuulehan,
Mohim, sinun täytyy löytää joku, joka lähtee kerallani, minä tahdon
tavata Goran. Hän näyttää päättäneen mennä vankilaan, mutta otaksun,
että minun sallitaan nähdä hänet, ennenkuin hänet tuomitaan.»

Vaikka Mohim puhui karkeasti, hän sittenkin oli vilpittömästi Goraan
kiintynyt. »Kirottu veikko!» huusi hän. »Menköön vain vankeuteen,
kelvoton, — ihme ja kumma, ettei ole jo aikoja sitten sinne joutunut!»
Mutta siitä huolimatta hän kutsui luottamusmiehensä Ghosalin ja lähetti
hänet heti matkaan, mukana rahoja oikeudellisia kulunkeja varten.
Sitäpaitsi hän päätti, että jos virastopäällikkö antaisi luvan ja oma
eukko asiaan suostuisi, hän lähtisi itse mukaan.

Anandamoji tiesi, ettei Mohim missään tapauksessa voisi olla jotakin
tekemättä tietäessään Goran joutuneen vaikeuksiin, ja kun hän huomasi,
että Mohim tulisi toimimaan, mitä toimittavissa oli, hänellä ei ollut
enää mitään sanottavaa. Hän näet tiesi hyvin, että oli aivan mahdotonta
saada yhtäkään tämän oikeauskoisen perheen jäsentä saattelemaan itseään
siihen tyrmään, missä Gora oli, ihmisjoukon uteliaiden katseiden
ja kiusallisten huomautusten esineeksi joutuen. Hän siis luopui
pyynnöstään ja palasi omaan huoneeseensa huulet yhteen puristettuina ja
tukahdutetun tuskan varjo silmissään. Kun Latšmija puhkesi äänekkäisiin
valituksiin, hän moitti tyttöä ja lähetti hänet pois huoneesta. Hänen
tapanaan oli aina ollut yksin voittaa kaikki vaikeutensa. Hän oli yhtä
tyyni ilossa kuin surussakin. Hänen sydämensä tuskat tunsi vain hänen
Jumalansa.

Binoi ei käsittänyt, miten voisi Anandamojia lohduttaa, ja vaikeni
kokonaan lausuttuaan muutamia sanoja. Anandamoji ei tosiaankaan
kaivannut lohduttavia sanoja, vaan pikemmin karttoi auttamattomien
vaikeuksien julkista käsittelyä. Niinpä ei Anandamojikaan puuttunut
enää asiaan, sanoihan vain: »Binu, minä huomaan, ettet ole vielä
kylpenyt. Menehän ja suori itsesi valmiiksi, aamiaisesi jo odottaa.»

Kun Binoi oli peseytynyt ja istuutunut aamiaiselle, sai hänen
vieressään oleva tyhjä sija Anandamojin sydämen tuskan valtaan, ja kun
Anandamoji ajatteli, että Goran oli nauttiminen karkeata vankilaruokaa,
jota ei äidin huolehtiva käsi ole tehnyt maukkaaksi ja jonka solvaavat
vankilasäännöt saavat sitäkin katkerammaksi, ei hän kyennyt sitä
kestämään, vaan poistui huoneesta mainiten jonkin tekosyyn.



KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.


Saavuttuaan kotiin ja tavattuaan odottamatta Lolitan Pareš Babu arvasi,
että hänen itsepäinen tyttärensä oli kietoutunut tavallista vakavampiin
vaikeuksiin. Hänen kysyvään katseeseensa vastaten Lolita sanoi: »Isä,
minä olen tullut pois sieltä. Minun oli mahdoton viipyä kauemmin.» Isän
kysyttyä, mitä oli tapahtunut, Lolita lisäsi: »Tuomari on määrännyt
Gour Babun vankeuteen.»

Pareš Babu oli aluksi aivan ymmällä kuullessaan Goran olevan jutussa
mukana, mutta kuultuaan Lolitalta koko tapahtuman kulun hän painui
hetkeksi mietteisiin. Hänen ensimmäinen huolestunut ajatuksensa
suuntautui Goran äitiin. Hän ajatteli, että tuomarin oli aivan yhtä
helppo tuomita Gora kuin joku tavallinen varas, koska oikeuteen
kohdistuva totunnainen välinpitämättömyys aiheutti sellaista
tunteettomuutta. Kuinka paljoa kamalampi kaikkia maailmassa ilmeneviä
julmuuksia olikaan ihmisen hirmuvalta toiseen ihmiseen nähden ja
kuinka laajalleulottuvaksi ja sietämättömäksi se olikaan muuttunut
yhteiskunnan ja hallituksen sitä yhteisvoimin tukiessa! Koko asia
tuli eloisana hänen mieleensä, kun hän kuunteli kertomusta Goran
vangitsemisesta.

Huomatessaan Pareš Babun mietteissään vaikenevan Lolita kysyi häneltä
innokkaasti: »Eikö sellainen vääryys ole kauhea, isä?»

Pareš Babu vastasi tyyneen tapaansa: »Me emme tarkoin tiedä, mitä Gora
on tehnyt, mutta varmaa on että vaikka hänen vakaumuksensa olisikin
johtanut hänet laillisten oikeuksiensa ulkopuolelle, hän ei olisi
missään tapauksessa voinut tehdä mitään sellaista, mitä rikokseksi
nimitetään. Mutta mitäpä tehdä, lapseni? Meidän aikamme oikeusvaisto ei
ole saavuttanut viisauden täydellisyyttä. Vähäpätöisen virheen tekijä
kärsii saman rangaistuksen kuin rikollinen, heidän täytyy molempien
polkea samaa myllyä samassa vankilassa. Siitä ei voida syyttää ketään
syynä on kaikkien ihmisten syntien yhteissumma.»

Pareš Babu vaihtoi yhtäkkiä puheenaihetta ja kysyi: »Kenen kanssa
tulit?»

Lolita vastasi ryhdikkäästi ja tavallista painokkaammin: »Binoi Babun
kanssa.» Mutta tuon ponnekkuuden pohjalla oli heikkouden tunne. Hän ei
kyennyt sanomaan sanottavaansa ujostelemattoman luontevasti, häpeän
puna nousi vastustamatta hänen kasvoihinsa ja sai hänet entistä enemmän
hämilleen.

Pareš Babu oli kiintynyt tähän oikukkaaseen ja kesyttömään tyttäreensä
vielä lujemmin sitein kuin muihin lapsiinsa ja piti arvossa Lolitan
pelotonta totuudellisuutta sitäkin enemmän, kun tyttö senvuoksi usein
joutui vaikeuksiin suhteessaan toisiin perheenjäseniin. Lolitan viat
olivat varsin ilmeiset, ja Pareš Babu huomasi, kuinka ne estivät
tätä hänen erikoista hyvää ominaisuuttansa saamasta ansaitsemaansa
tunnustusta. Siitä syystä Pareš Babu yhä huolellisemmin sitä vaali
jottei Lolitan itsepäisyyden hillitseminen samalla murskaisi hänen
sisäistä jalouttansa.

Hänen toisten tytärtensä kauneuden tunnustivat mielellään kaikki,
jotka heidät näkivät, sillä heidän piirteensä olivat säännölliset
ja ihonsa korea. Lolita sitävastoin oli tummapintaisempi, ja hänen
säännöttömämmät piirteensä olivat omansa aiheuttamaan erilaisia
arvosteluja. Siitä syystä oli Baroda-rouva aina sanonut miehelleen
pelkäävänsä, että oli vaikea löytää Lolitalle sopivaa puolisoa.
Mutta sitä kauneutta, jonka Pareš Babu näki tyttärensä kasvoissa,
eivät luoneet piirteet eikä iho, vaan sielu, joka niissä ilmeni, ei
virheettömän muodon miellyttävyys, vaan varmuus, lujuus, älykkyys ja
riippumattomuus, luonnepiirteet, jotka vetävät puoleensa ainoastaan
harvoja ja työntävät useimpia luotansa.

Pareš Babu, joka arvasi, ettei Lolita milloinkaan saavuttaisi yleistä
suosiota, vaan pysyisi aina erikoisena, oli melkein tuskallisen
huolestuneesti vetänyt hänet lähelleen ja suhtautui hänen virheisiinsä
sitäkin lempeämmin, kun tiesi ettei kukaan muu antanut niitä anteeksi.
Hän käsitti heti, mitä Lolitan olisi tulevaisuudessa kestettävä, kun
kuuli hänen palanneen yksin Binoin seurassa, käsitti, että yhteiskunta
soveltaisi tuohon vähäiseen harhautumiseen rangaistuksen, jonka
ansaitsisi paljoa pahempi rikos.

Hänen asiaa pohtiessaan Lolita jatkoi. »Isä, minä tiedän menetelleeni
väärin, mutta eräs asia minulle on nyt selvinnyt, — tuomarin ja
kansamme välillä vallitseva suhde on sellainen, ettei hänen suojeleva
vieraanvaraisuutensa suinkaan ole meille kunniaksi. Olisiko minun
pitänyt jäädä sitä nauttimaan, kun olin asian tajunnut.»

Pareš Babun ei ollut helppo vastata kysymykseen hän ei virkkanut
mitään, vaan kopahdutti kämmenellään leikkisästi pienen villittynsä
päätä.

Saman päivän iltana Pareš Babu käyskeli edestakaisin talonsa
edustalla harkiten koko tapahtumaa, kun Binoi saapui ja tervehti
häntä kunnioittavasti. Pareš Babu keskusteli hänen kanssaan Goran
vangitsemisesta ja kaikista siihen liittyvistä seikoista verrattain
laajasti, mutta ei viitannut sanallakaan siihen, että Binoi oli
matkustanut Lolitan kanssa höyryaluksessa. Kun sitten ilta pimeni, hän
sanoi: »Tulkaa, Binoi, mennään sisään.»

Mutta Binoi ei halunnut lähteä sisään, vaan sanoi: »Minun täytyy nyt
mennä kotiin.»

Pareš Babu ei toistanut kehoitustansa, ja Binoi lähti hitaasti
poistumaan luotuaan nopean silmäyksen toisen kerroksen parvekkeelle.

Lolita oli parvekkeelta nähnyt Binoin, ja kun hänen isänsä tuli yksin
sisään, hän laskeutui alakertaan isän huoneeseen otaksuen Binoin
seuraavan myöhemmin. Mutta kun Binoita ei kuulunut, olisi Lolita, joka
oli hetkisen hermostuneesti käsitellyt pöydällä olevia kirjoja ja
papereita, lähtenyt huoneesta, ellei Pareš Babu olisi häntä pidättänyt.
Lempeästi katsahtaen hänen alaspainuneisiin kasvoihinsa hän pyysi
Lolitaa laulamaan ja siirsi lampun niin, ettei sen valo langennut hänen
kasvoihinsa.



NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.


Seuraavana päivänä palasi Baroda-rouva toisten retkellä olleiden
keralla.

Lolitan käytös kuohutti Haranin mieltä siinä määrin, ettei hän voinut
olla tulematta suoraa päätä Pareš Babun luo asiasta keskustelemaan.

Baroda kulki Lolitan ohi sanaakaan sanomatta, niin vihaisena, ettei
edes tyttöön katsahtanut, ja meni suoraan omaan huoneeseensa.

Labonja ja Lila olivat hekin kiukuissaan Lolitalle, sillä hänen ja
Binoin jäädessä pois oli ohjelma supistunut siinä määrin, että he
olivat kärsineet sanomatonta nöyryytystä.

Sutšarita puolestaan ei ollut ottanut osaa Haranin vihaiseen
pauhaamiseen, ei Barodan kyyneleiseen tuskaan eikä Labonjan ja Lilan
nöyryytyksen tunteeseen, vaan oli jäisesti vaiennut ja suorittanut
tehtäviään kuin kone. Tänäänkin hän astui huoneeseen viimeisenä,
liikkuen kuin automaatti.

Sudhir oli siinä määrin hävennyt esittämäänsä osaa, että oli kerrassaan
kieltäytynyt lähtemästä toisten mukana, ja Labonja, jota suututti,
ettei hän välittänyt hartaista pyynnöistä, vannoi jättävänsä hänet oman
onnensa nojaan ikiajoiksi!

»Tämä on tosiaankin liikaa!» huudahti Haran työntyessään Pareš Babun
huoneeseen.

Lolita, joka oli viereiseen huoneeseen kuullut hänen tulonsa, astui
hänkin sisään, asettui isänsä tuolin taakse, molemmat kädet selkänojan
varassa, ja katseli Harania suoraan silmiin.

»Olen kuullut koko tapauksen Lolitalta itseltään», virkkoi Pareš Babu,
»ja minun luullakseni ei ole mitään hyötyä siitä, että sitä tässä
laajemmin käsittelemme.»

Haran piti Pareš Babun tavanomaista tyyneyttä pelkkänä luonteen
heikkouden merkkinä ja vastasi julkeanlaisesti: »Se, mitä on
tapahtunut, on epäilemättä ohi, mutta se luonteenvika, josta se
aiheutuu, on yhä olemassa, ja sen pohtiminen on välttämätöntä. Lolita
ei olisi milloinkaan voinut tehdä mitä teki, ellette te olisi aina
häntä ylenmäärin sukoillut. Voitte käsittää, millaista vahinkoa olette
hänelle siten aiheuttanut, kun kuulette tämän häpeällisen jutun kaikki
yksityiskohdat!»

Pareš Babu, joka tunsi myrskyn olevan nousemassa tuolin selkäpuolella,
veti Lolitan viereensä, tarttui hänen käteensä ja sanoi Haranille
suopeasti hymyillen: »Kuulkaahan, Panu Babu, kun teidän vuoronne tulee,
opitte ymmärtämään, että lasten kasvattaminen edellyttää myöskin
rakkautta!»

Lolita kumartui isänsä puoleen, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja
kuiskasi hänen korvaansa: »Isä, vesi jäähtyy, lähde kylpemään.»

»Lähden aivan kohta», vastasi Pareš Babu merkitsevästi, Haranin
läsnäoloon viitaten, »vielä ei ole liian myöhä».

»Älkää olko huolissanne, isä», pyysi Lolita lempeästi. »Me pidämme
huolta Panu Babusta, kun olet kylpemässä.»

Pareš Babun poistuttua Lolita sijoittui päättävästi hänen tuoliinsa,
kiinnitti katseensa Haranin kasvoihin ja sanoi: »Te näytte otaksuvan,
että teillä on oikeus sanoa täällä kenelle tahansa mitä hyväksi näette!»

Sutšarita tunsi Lolitan erittäin hyvin, ja varhaisempina päivinä hän
olisi säikähtänyt nähdessään sisarensa kasvot. Mutta nyt hän asettui
rauhallisesti istumaan ikkunan luo ja antoi katseensa levätä avatun
kirjan sivuilla. Sutšaritan luonteeseen ja tapoihin oli aina kuulunut
itsensähillitseminen, ja ne monet mielenhaavoittumat, joiden esineeksi
hän oli joutunut viime päivinä, olivat saneet hänet entistäkin
vaiteliaammaksi. Mutta hänen vaikenemisensa jännitys oli vihdoin
kohonnut korkeimmilleen, joten Lolitan Haranille sinkooma haaste tuntui
hänestä tervetulleelta omien pingoittuneiden tunteiden välttämättömänä
laukaisijana.

»Te arvatenkin otaksutte», jatkoi Lolita, »ymmärtävänne isän
velvollisuudet paremmin kuin hän itse! Te koko Brahma Samadzin tuleva
suurmestari!»

Haran oli kuin ukkosen iskemä kuullessaan Lolitan puhuvan niin
uskaliaasti ja aikoi häntä ankarasti nuhdella, mutta Lolita ehdätti
sanomaan: »Me olemme sietäneet teidän ylemmyyttänne riittävän kauan,
mutta tietäkää, että jos aiotte isää vallita, niin yksikään sielu tässä
talossa ei siihen suostu — eivät palvelijatkaan!»

»Lolita», lausui Haran ilmaa haukkoen, »on tosiaankin —»

Mutta Lolita ei sallinut hänen jatkaa. »Kuunnelkaa minua, olkaa hyvä»,
keskeytti hän. »Me olemme kuunnelleet teitä riittävän monet kerrat,
kuunnelkaa te nyt kerran minua loppuun asti. Ellette usko minua,
kysykää sisareltani Sutšilta, eikö ole totta, että isämme on paljoa
suurempi kuin te voitte milloinkaan kuvitella olevanne, — sen me
haluamme teille selvästi sanoa. Jos teillä on jokin neuvo annettavana,
niin lausukaa se nyt julki!»

Haranin kasvot olivat kiukun kalventamat. »Sutšarita!» huusi hän
nousten seisaalleen. Sutšarita loi katseensa ylös. »Sallitko Lolitan
herjata minua nähtesi?»

»Lolita ei ole tahtonut teitä herjata», virkkoi Sutšarita hitaasti.
»Lolitan toivomuksena on, että osoitatte asianmukaista kunnioitusta
isälle. Voin teille vakuuttaa, ettemme kykene kuvittelemaankaan ketään,
joka olisi kunnianarvoisempi.»

Tuokion ajan näytti siltä, kuin Haran olisi aikonut poistua, mutta hän
jäi sittenkin huoneeseen. Hän painui takaisin tuoliinsa, kasvoissa
sanomattoman juhlallinen ilme. Mitä selvemmin hän tunsi menettävänsä
kaikkien tämän talon asujainten kunnioituksen, sitä epätoivoisemmin hän
yritti säilyttää asemaansa, unohtaen, että mitä kiinteämmin ihminen
nojautuu pettävään tukeen, sitä varmempi ja nopeampi on sortuminen.

Havaitessaan Haranin painuneen synkkään ja juroon hiljaisuuteen Lolita
meni Sutšaritan luo ja alkoi jutella hänen kanssaan, ikäänkuin ei
mitään erikoista olisi tapahtunut.

Sitten tuli huoneeseen Satiš, joka tarttui Sutšaritan käteen, veti
hänet mukaansa ja sanoi: »Tule, _didi_, tule!»

»Minne minun pitää lähteä?» kysyi Sutšarita.

»Tulehan nyt vain», vaati Satiš. »Minulla on jotakin sinulle
näytettävää. — Lolita, ethän ole hänelle vielä kertonut, ethän?»

»En», sanoi Lolita. Hän oli luvannut olla levittämättä uutta tätiä
koskevaa tietoa ja oli pitänyt sanansa.

Mutta Sutšarita, joka ei katsonut voivansa jättää vierasta yksinään,
virkkoi: »Kuulehan, sinä juttumylly, minä tulen hieman myöhemmin.
Kunhan isä on ehtinyt kylpeä.»

Satiš kääntyi rauhattomaksi. Hän ei jättänyt milloinkaan yhtäkään kiveä
kääntämättä, kun oli kysymyksessä Haranin karkoittaminen. Mutta koska
hän toisaalta tunsi Harania kohtaan pelonsekaista kunnioitusta, hän ei
uskaltanut enempää vaatiella hänen läsnäollessaan. Haran puolestaan ei
ollut koskaan osoittanut Satišiin kohdistuvaa sanottavaa mielenkiintoa,
olihan vain korkeintaan yrittänyt tilaisuuden sattuessa opastaa häntä
oikeaan. Satiš jäi kuitenkin väijymään, ja kun Pareš Babu palasi
kylpemästä, hän veti heti molemmat sisarensa mukanaan.

Haran virkkoi: »Minä puolestani toivoisin, ettei puheena ollutta
Sutšaritan ja minun välistä kihlausta enää siirrettäisi tuonnemmaksi.
Ehdotan sen tapahtuvaksi ensi sunnuntaina.»

»Minä puolestani», vastasi Pareš Babu, »olen siihen suostuvainen, mutta
Sutšaritan asia on se lopullisesti ratkaista.»

»Mutta olettehan jo saanut hänen suostumuksensa», ahdisteli Haran.

»Tapahtukoon siis niinkuin haluatte», virkkoi Pareš Babu.



VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.


Binoin ei tehnyt enää mieli mennä Pareš Babun luo, ja omassa
asumuksessa tuntui olo niin yksinäiseltä, että hän lähti jo seuraavana
aamuna varhain Anandamojin luo ja sanoi: »Äiti, jäisin mielelläni tänne
sinun luoksesi muutamaksi päiväksi.»

Binoi ajatteli sitäkin, että voisi lohduttaa Anandamojia Goran
poissaollessa, ja Anandamoji tunsi liikutusta tuon havaitessaan. Hän
laski kätensä hellästi Binoin olkapäälle, mutta ei virkkanut mitään.

Asetuttuaan asumaan Binoi alkoi esittää kaikenlaisia vallattomia
vaatimuksia, vieläpä leikkisästi moittiakin Anandamojia siitä, ettei
saanut osakseen riittävää huolenpitoa, ajatellen siten häivyttävänsä
sekä omia että hänen murheellisia mietteitään. Ja kun illan tummuessa
kävi vaikeaksi hillitä tunteitansa, Binoi kiusasi Anandamojia, kunnes
hän jätti talousaskaret ja lähti hänen kerallaan parvekkeelle. Siellä
Anandamojin piti istuutua matolle ja kertoa Binoille tarinoita
lapsuutensa päiviltä ja isänsä kodista, — tarinoita niiltä ajoilta,
jolloin hän, opettajan pojantytär, oli ollut kaikkien isoisän koulua
käyvien suosikki. Kaikki olivat tuhlaten jaelleet isästään orvoksi
jääneelle tytölle suosiotaan, ja hän oli ollut leskiäitinsä alinomaisen
pelokkaan huolenpidon esineenä.

»Kuulehan, äiti!» huudahti Binoi vihdoin. »En voi ajatellakaan, että
on ollut olemassa aika, jolloin sinä et ollut meidän äitimme! Uskonpa,
että isoisäsi koulun oppilaat pitivät sinua pikku äitinänsä ja että
todellisuudessa sinä kasvatit isoisääsi!»

Seuraavana iltana Binoi makasi matolla, pää Anandamojin helmassa, ja
sanoi: Ȁiti, toisinaan toivon voivani antaa Jumalalle takaisin kaikki,
mitä olen kirjoista oppinut ja palata jälleen pienokaisena sinun
helmaasi — omistaen yksin sinut koko maailmassa, sinut eikä ketään
muuta.»

Binoin äänensävy oli niin väsynyt ja ilmaisi niin rasittunutta sydäntä,
että Anandamoji hämmästyi ja säikähtyikin. Hän liikahti lähemmäksi,
silitteli lempeästi Binoin päätä ja kysyi häneltä kauan vaiettuaan:
»Kuulehan, Binu, onko Pareš Babun luona kaikki niinkuin olla pitääkin?»

Tuo kysymys sai Binoin säpsähtämään. »Äidiltä ei jää mikään
havaitsematta», ajatteli hän. »Hän näkee ihmisen sydämeen!» Ääneen hän
sanoi hieman epäröiden: »On; he voivat kaikki hyvin.»

»Minun tekee kovin mieleni nähdä Pareš Babun tyttäriä», jatkoi
Anandamoji. »Goralla ei aluksi ollut heistä mikään hyvä käsitys, mutta
siitä päättäen, että he ovat myöhemmin voittaneet hänet kerrassaan
puolelleen, he eivät näytä olevan tavallista väkeä.»

»Minäkin olen usein halunnut esitellä heidät sinulle», virkkoi Binoi
innostuneesti. »Mutta kun pelkäsin Goran asiaa vastustavan, en sitä
milloinkaan ehdottanut.»

»Mikä on vanhimman nimi?» jatkoi Anandamoji.

Niin esitettiin erinäisiä kysymyksiä ja vastauksia, mutta kun sitten
tuli Lolitan nimen vuoro, yritti Binoi väistää kysymystä vastaamalla
vältellen. Anandamoji hymyili hänen taktiikalleen, mutta ei vääjännyt.

»Olen kuullut, että Lolita on erittäin älykäs« tyttö», jatkoi hän.

»Kuka sen on sanonut?» kysyi Binoi.

»Kuka? Sinäpä tietenkin!» vastasi Anandamoji.

Oli ollut aika, jolloin Binoi ei ollut erikoisesti arastellut puhua
Lolitasta. Nyt hän oli kerrassaan unohtanut, kuinka oli tuona
avomielisenä kautena hehkuvin sanoin ylistellyt Lolitan älykkyyttä.

Anandamoji, joka väisteli kaikkia esteitä kuin paras kapteeni, oli
aivan pian suorittanut niin taitavan risteilyn, ettei yksikään Lolitan
ja Binoin ystävyyttä koskeva tärkeä seikka jäänyt häneltä salatuksi.
Binoi johtui kertomaan hänelle senkin, kuinka Goran pidättämisen
aiheuttama kirpeä tuska oli saanut Lolitan pakenemaan hänen kerallaan.
Ja kun Binoi siinä kiihtyneesti kertoeli, häipyi hänen aikaisemman
masentuneisuutensa viimeinenkin jälki pois. Hänestä tuntui sanomattoman
onnelliselta saada siten vapaasti kertoa niin ihailtavasta luonteesta!

Kun vihdoin ilmoitettiin aterian olevan valmiina ja kun keskustelu
katkesi, Binoi tunsi ikään kuin unesta heräävänsä ja havaitsi
kertoneensa Anandamojille kaikki, mitä hänellä oli ollut mielessään.
Anandamoji oli kuunnellut ja suhtautunut kaikkeen niin luontevasti,
ettei kertomus missään kohden aiheuttanut minkäänlaista arkuuden tai
häpeän tunnetta.

Aina tähän saakka Binoin elämässä ei ollut milloinkaan sellaista, mitä
hänen olisi tarvinnut salata tältä äidiltänsä, ja hän oli tottunut
esittämään hänelle kaikkein jokapäiväisimpiäkin huoliansa. Mutta
siitä saakka, kun hän oli tutustunut Pareš Babun perheen jäseniin,
oli hiipinyt mieleen epäröivä tunne, joka ei ollut vaikuttanut
terveellisesti. Nyt, kerrottuaan jälleen kaikki vaikeutensa Anandamojin
myötätuntoisten ja ymmärtävien korvien kuultaviin, hän tunsi mielensä
sanomattomasti keventyneen. Hänen viimeisen kokemuksensa puhtaus olisi
joutunut kärsimään, ellei hän olisi saanut laskea sitä ikäänkuin
uhrilahjana Anandamojin jalkojen eteen, — jonkinlainen arvottomuuden
tahra olisi jäänyt halventamaan hänen rakkauttansa.

Yöllä Anandamoji mietti asiaa joka puolelta. Hän tunsi Goran elämän
ongelman käyvän yhä sekavammaksi, mutta samalla näytti siltä, kuin
sen ratkaisu voisi olla löydettävissä Pareš Babun talosta. Anandamoji
päätti, että hänen täytyi tutustua Pareš Babun tyttäriin, kävi miten
kävi.



KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.


Mohim ja koko se osa perhekuntaa, johon hän kuului, oli alkanut
pitää Sasin ja Binoin avioliittoa päätettynä asiana. Sasi oli käynyt
häveliääksi eikä enää tullut Binoin läheisyyteen. Sasin äitiä Lakšmia
Binoi tuskin milloinkaan näki.

Lakšmi-rouva ei suinkaan ollut arka, mutta hänen luonnonlaatunsa oli
tavattomasti salaperäisyyteen taipuva ja hänen huoneensa ovi oli
enimmäkseen suljettu. Kaikki, mitä hän omisti, oli lukkojen takana,
hänen aviopuolisoaan lukuunottamatta, ja viimeksimainittukaan ei
nauttinut vaimonsa ankaran hallituksen alaisena sellaista vapautta
kuin olisi halunnut, — hänen tuttavapiirinsä ja liikkumiskehänsä
olivat molemmat sangen rajoitetut. Lakšmi piti tarkoin silmällä pientä
maailmaansa, ja olipa yhtä vaikea ulkopuolella olevan päästä sisään
kuin sisäpuolella olevan päästä ulos! Jopa siinä määrin, ettei Gorakaan
ollut tervetullut vieras siinä osassa taloa, jota vallitsi Lakšmi.

Lakšmi-rouvan valtapiirissä ei sattunut milloinkaan lakiasäätävän,
tuomitsevan ja toimeenpanevan vallan välisiä sisäisiä ristiriitoja,
sillä hän pani toimeen itse säätämänsä lait ja esiintyi samalla kertaa
alimpana ja ylimpänä oikeusistuimena. Ulkonaisessa toiminnassaan
Mohim ilmeni lujatahtoisena miehenä, mutta hänen tahtonsa ei päässyt
vähimmässäkään määrässä vaikuttamaan Lakšmin tuomiovallan alueella, ei
kaikkein mitättömimmissäkään seikoissa.

Lakšmi oli piilossa pysyen arvostellut Binoita ja oli varustanut
nuorten liittoa koskevan suunnitelman hyväksymisensä sinetillä. Mohim,
joka oli tuntenut Binoin poika-ajoilta, oli tottunut pitämään häntä
pelkkänä Goran ystävänä. Hänen vaimonsa oli ensinnä kiinnittänyt hänen
huomiotansa siihen mahdollisuuteen, että Binoi kelpaisi sulhaseksi,
ja oli erikoisesti tehostanut sitä Binoin ominaisuutta, ettei hän
milloinkaan tulisi vaatimaan myötäjäisiä!

Vaikka Binoi nyt asuikin talossa, Mohim havaitsi murheekseen olevan
melkein mahdotonta keskustella hänen kanssaan sanaakaan suunnitellusta
avioliitosta, koska Goran onnettomuus kovin masensi hänen mieltänsä.

Mutta kun sitten saapui sunnuntai, niin talon valtiatar, epätoivoon
saatettuna, otti asian omiin käsiinsä, ryntäsi Mohimin luo hänen
nauttiessaan parhaillaan sunnuntailepoansa ja ajoi hänet menemään
mällirasioineen päivineen Binoin luo, joka oli parhaillaan lukemassa
Anandamojille jotakin Bankim-tšandran vastikään perustamasta
aikakauslehdestä _Bangadarašnista_.

Mohim tarjosi Binoille purtavaa ja alkoi pitää opettavaista saarnaa,
aiheena Goran auttamaton mielettömyys. Laskiessaan sitten, kuinka monta
päivää Goran oli vielä vietettävä vankeudessa, hän aivan luonnollisesti
— ja sattumalta — huomautti, että _aghran-kuusta_ oli jo ehtinyt kulua
melkein puolet, ja niin hän tunsi voivansa käydä asiaan.

»Kuulehan, Binoi», virkkoi hän. »Sinun ajatuksesi, ettei _aghran-kuun_
aikana käy häitä viettäminen, on pelkkää joutavaa. Kuten jo sanoin, jos
liitätte kotiallakkanne kaikkiin yleisiin sääntöihimme ja kieltoihimme,
niin meidän maassamme käy avioliiton solmiminen kerrassaan
mahdottomaksi!»

Huomatessaan, kuinka ikäväksi Binoi tunsi olonsa, Anandamoji tuli hänen
avukseen ja sanoi: »Binoi on tuntenut Sasin ihan pienestä pikkaraisesta
eikä voi ajatella menevänsä hänen kanssaan naimisiin. Senvuoksi hän
puhui siitä, ettei _aghran_-kuu ole sovelias.»

»Minkätähden hän ei sanonut sitä heti peittelemättä?» kysyi Mohim.

»Oman mielensäkin ymmärtäminen vaatii hieman aikaa», vastasi
Anandamoji. »Mutta kuulehan, Mohim, miksi olet »niin peloissasi? Ei
varmaankaan ole puutetta sulhasista. Gora tuntee koko joukon naimaiässä
olevia nuoria miehiä — palattuaan kotiin hän epäilemättä voi solmia
soveliaan liiton.»

»Hmh!» murahti Mohim suuta murtaen. Oltuaan hetkisen vaiti hän jatkoi:
»Ellet sinä olisi puuttunut puheeseen, äiti, Binoi ei olisi milloinkaan
esittänyt vastaväitettä.»

Hämmentynyt Binoi aikoi väittää vastaan, mutta Anandamoji ennätti ennen
häntä. »Etpä pahoin erehdy, Mohim», sanoi hän. »Minä en ole voinut
mitenkään kehoittaa Binoita tässä asiassa, Binoi on vielä nuori ja
olisi kenties suostunut hetkellisen virikkeen ajamana, mutta siitä ei
olisi missään tapauksessa koitunut hyvää.»

Niin Anandamoji suojasi Binoita Mohimin hyökkäykseltä suuntaamalla
hänen koko kiukkunsa itseensä ja saaden Binoin ihan häpeemään
heikkouttansa. Mutta Mohim ei odottanut, kunnes Binoi korjaisi asiaa
ilmaisemalla itse haluttomuutensa. Ȁitipuoli ei kykene milloinkaan
tuntemaan niinkuin oma äiti», kuului hänen ääneen lausumaton
arvostelunsa, kun hän loukkaantuneena poistui huoneesta.

Anandamoji tiesi aivan hyvin, että Mohim voi empimättä esittää
tuollaisen syytöksen. Hän tiesi, että yhteiskunnan oikeussäännöt
taipuivat lukemaan kaiken perheessä sattuvan ikävyyden äitipuolen
viaksi, mutta hän ei ollut milloinkaan tottunut järjestämään
käyttäytymistään sen mukaan, mitä ihmiset voivat hänestä ajatella.
Sinä päivänä, jona hän oli ottanut Goran syliinsä, hän oli irroittanut
itsensä kaikista perinnäisistä tavoista ja tottumuksista ja oli
lähtenyt kulkemaan latua, jolla hän alinomaa joutui yhteiskunnallisen
arvostelun alaiseksi.

Hänen alinomaisen itsesoimauksensa, joka johtui siitä, että hän
oli tukahduttanut salaa hellimänsä totuuden, teki toisten purevat
huomautukset tehottomiksi. Kun ihmiset syyttivät häntä kristityksi, hän
sulki Goran syliinsä ja sanoi: »Jumala tietää, ettei ole mikään syytös,
jos minua nimitetään kristityksi!» Niin hän oli vähitellen oppinut
olemaan välittämättä sosiaalisen piirinsä sanelmista ja noudattamaan
omaa luontoansa. Ja niin ollen ei mikään Mohimin syytös, ääneen
lausuttu enempää kuin salainenkaan, voinut järkähdyttää häntä siitä,
mitä hän piti oikeana.

»Kuulehan, Binu», virkkoi Anandamoji äkkiä, »sinä et ole ollut Pareš
Babun talossa pitkiin aikoihin, ethän?»

»Tuskinpa siitä on kovinkaan pitkä aika, kun siellä kävin», vastasi
Binoi.

»Et varmaankaan ole siellä ollut sen jälkeen, kun palasit aluksessa?»
virkki Anandamoji.

Siitä ei tosiaankaan ollut kulunut pitkä aika, mutta Binoi tiesi sitä
ennen käyneensä Pareš Babun talossa niin usein, että Anandamoji oli
tuskin milloinkaan häntä nähnyt. Tältä näkökannalta oli varmaa, että
hänen poissaolonsa oli ollut varsin pitkä — hänelle itselleen!

Hän alkoi nyhtää lankaa _dhutinsa_ päärmeestä, mutta ei virkkanut
mitään.

Samassa tuli palvelija ilmoittamaan vieraita saapuneen. Binoi
nousi nopeasti, jottei olisi tiellä, ja heidän pohtiessaan, keitä
tulijat saattoivat olla, Sutšarita ja Lolita astuivat huoneeseen, ja
niinmuodoin ei voinut ajatellakaan peräytymistä. Binoi seisoi siinä
ääneti ja tuntien olonsa tukalaksi.

Tytöt tervehtivät Anandamojia kunnioittavasti koskettaen hänen
jalkojansa. Lolita ei ollut erikoisesti Binoita huomaavinaan, mutta
Sutšarita tervehti häntä ja kääntyi sitten Anandamojin puoleen
esitellen: »Me tulemme Pareš Babun luota.»

Anandamoji tervehti heitä ystävällisesti ja sanoi: »Teidän ei tarvitse
esittäytyä, rakkaani. En ole nähnyt teitä milloinkaan ennen, mutta
minusta tuntuu, kuin kuuluisitte omaan perheeseeni.» Aivan pian he
tunsivat olevansa kuin kotonaan.

Sutšarita yritti vetää keskusteluun Binoita, joka istui ääneti
taampana, huomauttamalla: »Te ette ole pitkiin aikoihin käynyt meillä.»

Binoi katsahti Lolitaan vastatessaan: »Syynä on ollut, etten ole
tahtonut menettää tervetulleisuuttani esiintymällä liian vaateliaasti.»

»Enpä usko teidän ajattelevan, että kiintymys edellyttää
vaateliaisuutta», virkkoi Sutšarita hymyillen.

»Kuinka lienee», nauroi Anandamoji. »On aivan uskomatonta, kuinka
hän komentaa minua päivän pitkän — en saa hetkenkään lepoa hänen
päähänpistoiltansa!» Anandamoji katsahti lempeästi Binoihin.

»Jumala käyttää minua vain välineenä koetellessaan sitä
kärsivällisyyttä, jolla hän on sinut varustanut», vastasi Binoi.

Tuon kuullessaan Sutšarita nyhjäsi viekkaasti Lolitaa ja sanoi:
»Kuulitko, Lolita? Onko meitäkin koeteltu ja havaittu, että me
moninaisissa puutumme.»

Huomatessaan, ettei Lolita tuosta huomautuksesta välittänyt, Anandamoji
nauroi ja sanoi: »Tällä kertaa Binu koettelee omaa kärsivällisyyttänsä.
Ette voine arvata, mitä te hänelle merkitsette. Iltaisin hän ei
voi puhua mistään muusta, ja Pareš Babun pelkkä nimi saa hänet
intoutumaan.» Niin puhuessaan Anandamoji silmäili Lolitaa, joka tosin
koki näyttää luontevalta, mutta ei kuitenkaan voinut olla ankarasti
punastumatta.

»Ette arvaakaan, kuinka monen henkilön kanssa hän on kiistellyt Pareš
Babua puolustaen!» jatkoi Anandamoji. »Kaikki hänen oikeaoppiset
ystävänsä väittävät hänen olevan brahmon, ja ovatpa muutamat yrittäneet
tehdä hänestä hylkiötäkin. Älähän ole milläsikään, Binu poikaseni, ei
siinä ole mitään hävettävää. — Mitä aioitte sanoa, pieni maammoseni?»

Lolita oli kohottanut katseensa, mutta laski sen jälleen alas, ja
Sutšarita vastasi hänen puolestaan: »Binoi Babu on ollut kyllin
hyvä antaakseen meille ystävyytensä — se ei johdu ainoastaan meidän
ansiostamme, vaan hänen omasta hyvästä sydämestään.»

»Siinä asiassa en voi olla samaa mieltä», hymyili Anandamoji. »Olen
tuntenut Binoin aina siitä asti, kun hän oli pieni poika, ja koko
tänä aikana hän ei ole solminut ystävyysliittoa kenenkään muun kuin
minun Gorani kanssa. Hän ei tule toimeen edes omaan luokkaansa
kuuluvien ihmisten joukossa. Mutta teihin tutustuttuaan hän on joutunut
kerrassaan saavuttamattomiin! Olin valmis kiistelemään kanssanne sen
asian vuoksi, mutta nyt huomaan joutuneeni samaan tilaan — te olette
liian vastustamattomia, rakkaani!» Tuon sanottuaan Anandamoji hyväili
kumpaakin tyttöä koskettaen heidän leukaansa ja sitten suudellen omia
sormiansa.

Binoin asema alkoi käydä niin vaikeaksi, että Sutšarita sääli häntä ja
sanoi: »Kuulkaahan, Binoi Babu, isä tuli kerallamme ja juttelee nyt
alakerrassa Krišnadajal Babun kanssa.»

Tuo soi Binoille tilaisuuden paeta ja jättää naiset yksikseen.
Anandamoji kertoi sitten tytöille Goran ja Binoin välillä vallitsevasta
erinomaisesta ystävyydestä ja havaitsi helposti, millaista
mielenkiintoa hänen kertomuksensa kuuntelijoissa herätti.

Anandamojilla itsellään ei ollut maailmassa ketään rakkaampaa kuin
nuo kaksi, joille hän oli suonut äidinrakkautensa täyden ihailun
aina heidän varhaisesta lapsuudestaan saakka. Hän oli tosiaankin
muovannut heidät omin käsin, niinkuin tyttöset muovaavat itselleen
Šivan kuvia palvontansa esineiksi, ja he olivat omaksuneet hänen koko
kiintymyksensä.

Noiden kahden jumaloidun olennon tarina kuulosti hänen kertomanaan niin
suloiselta ja eloisalta, että Sutšarita ja Lolita eivät saaneet kuulla
kyllikseen. Heistä ei suinkaan puuttunut Goraan ja Binoihin kohdistuvia
hyviä tunteita, mutta äidinrakkauden loihtuisa säteily tuntui asettavan
heidät aivan uuteen valaistukseen.

Kun Lolita nyt oli tullut tuntemaan Anandamojin, tuomariin kohdistuva
viha leimahti uuteen liekkiin. Mutta Anandamoji vain hymyili hänen
teräville huomautuksilleen ja virkkoi: »Rakkaani, Jumala yksin tietää,
mikä tarkoitus Goran vankilassa-ololla on minulle, mutta minä en voi
olla vihainen _sahibille_. Minä tunnen Goran. Hän ei voi sallia minkään
ihmistensäätämän lain estää itseänsä siitä, minkä tuntee oikeaksi.
Gora on tehnyt velvollisuutensa. Viranomaiset suorittavat omaa
velvollisuuttansa. Niiden, joita asian tulos loukkaa, on alistuttava.
Jos luette Goran kirjeen, pikku maammoni, niin huomaatte, ettei hän
ole väistänyt kärsimystä eikä lapsekkaasti syydä vihaansa ketään
vastaan. Hän on harkinnut kaikki tekonsa seuraukset.» Anandamoji toi
Goran kirjeen laatikosta, jossa oli sitä huolellisesti säilyttänyt ja
ojensi sen Sutšaritalle sanoen: »Lue se ääneen, rakkaani. Kuulen sen
mielelläni uudelleen.»

Kun Goran erinomainen kirje oli luettu, olivat kaikki kolme hetkisen
vaiti. Anandamoji pyyhkäisi pois muutamia kyyneliä, joita ei
aiheuttanut ainoastaan äidin suru, vaan myöskin äidin ilo ja ylpeys.
Millainen Gora olikaan hänen Goransa! Ei mikään heittiö, joka ryömien
anelee tuomarin armahdusta tai sääliä. Eikö hän ollut vapaaehtoisesti
ottanut kantaakseen täyttä vastuunalaisuutta teostansa, hyvin tietäen,
kuinka rasittavaa on elämä vankilassa? Mutta niinpä hän ei myöskään
kiistellyt kenenkään kanssa, ja jos hän kykeni sen nurkumatta
sietämään, niin hänen äitinsäkin voi sen kestää!

Lolita silmäili Anandamojia ihaillen. Häneen olivat syvästi juurtuneet
kaikki brahmoperheen ennakkoluulot. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut
suurta kunnioitusta niitä naisia kohtaan, joiden arveli vaipuneen
syvälle oikeauskoisuuden taikauskoon. Lapsuudestaan saakka hän oli
kuullut Barodan erikoisesti halutessaan moittia jotakin Lolitan vikaa
sanovan, että sellaista voi ilmetä ainoastaan hindulaisissa kodeissa,
ja Lolita oli silloin aina tuntenut itsensä syvästi nöyryytetyksi.

Anandamojin sanat täyttivät hänet tavan takaa ihailulla ja
ihmettelyllä. Millainen tyyni voima, millainen terve järki, millainen
terävä oivallus niissä ilmenikään! Lolita tunsi itsensä kovin
vähäiseksi tuon naisen rinnalla ajatellessaan omia hillittömiä
tunneliikuntojansa. Kuinka ehdottomasti olikaan hänen kiihtynyt
mielensä estänyt häntä puhumasta Binoille tai edes häneen päin
katsahtamasta! Mutta nyt loi Anandamojin kasvoissa ilmenevä tyyni
myötätunto rauhaa hänenkin myrskyiseen mieleensä, ja hänen suhteensa
ympäristöönsä muuttui yksinkertaiseksi ja luonnolliseksi. »Nyt, teidät
nähtyäni, ymmärrän, mistä Gour Babun voima oli kotoisin!» huudahti hän.

»Pelkäänpä», hymyili Anandamoji, »ettette oikein selvästi sitä asiaa
tajua. Jos Gora olisi ollut minun lapseni, kuten ainakin, niin mistäpä
olisin itse saanut voimani? Olisinko silloin voinut kestää näitä
vaikeuksia niin helposti?»



SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.


Ymmärtääkseen Lolitan erinomaisen mielenkuohun syyt täytyy palata
ajassa hieman taaksepäin.

Muutamina viimeksikuluneina päivinä oli Lolitan ensimmäisenä ajatuksena
ollut joka aamu: »Binoi Babu ei tule tänään.» Mutta sittenkään hän ei
ollut voinut viettää koko päivää toivomatta hänen kumminkin tulevan.
Toisinaan hän kuvitteli Binoin jo tulleen, mutta jääneen alakertaan
Pareš Babun luo. Kun tuo ajatus hänet valtasi, hän käyskeli huoneesta
toiseen lepoa löytämättä. Kun sitten päivä kului lopulleen ja Lolita
oli vihdoin vuoteessaan, hän ei tietänyt mitä tehdä ajatusten parvina
häntä ahdistellessa. Toisena hetkenä hän tuskin kykeni hillitsemään
kyyneliänsä, mutta seuraavana hetkenä hän jo oli vihoissaan,
tietämättä kenelle, — luultavasti itselleen! Hän kykeni vain itsekseen
huudahtelemaan: »Mitä tämä merkitse? Miten minun käy? En näe
minkäänlaista pelastusta, en millään taholla. Kuinka kauan tätä vielä
kestän?»

Lolita tiesi Binoin kuuluvan oikeauskoiseen heimoon, joten avioliitosta
hänen kanssaan ei voinut olla puhettakaan, — mutta kuinka olikaan hän
niin täysin kykenemätön ohjaamaan omaa sydäntänsä! Millainen häpeä —
millainen surkea tila se, johon hän oli joutunut! Hän oli havainnut,
ettei Binoi ollut hänelle ynseä, ja juuri senvuoksi hänen oli ylen
vaikea hillitä sydäntänsä. Senvuoksi hän palavasti Binoin saapumista
odotellessaan samalla pelkäsi kuollakseen hänen tosiaankin tulevan.

Siten kaiken aikaa taisteltuaan hän oli tuona aamuna tuntenut, että
asia oli käynyt hänelle mahdottomaksi sietää. Hän oli ajatellut Binoin
poissaolon aiheuttavan koko tämän tuskan ja oli otaksunut, että
hänen näkeminen kenties ne häivyttäisi. Hän oli siis vienyt Satišin
huoneeseensa ja sanonut hänelle: »Sinä näytät joutuneen riitoihin Binoi
Babun kanssa!»

Satiš torjui närkästyneenä syytöksen, vaikka olikin nyt, tädin taloon
tultua, muutamiksi päiviksi unohtanut ystävyytensä.

»Onpa hän oiva ystävä, totisesti!» jatkoi Lolita. »Sinä puhut
lakkaamatta Binoi Babustasi, ja hän ei huoli käydä edes katsomassa!»

»Eikö?» huusi Satiš. »Mitä sinä tiedät siitä asiasta? Tietysti hän käy!»

Satiš turvautui yleensä mahtipontisiin vakuutuksiin pitääkseen yllä
sitä kunniaa, jonka hän vähäisimpänä perheen jäsenenä itselleen vaati.
Tässä tapauksessa hän tunsi jonkin käsinkoskettavan todistuksen
välttämättömäksi ja lähti suoraa päätä Binoin asuntoon. Kohta hän
sieltä palasi tuoden tämän uutisen: »Hän ei ole laisinkaan kotona, ja
siinä syy, miksi hän ei ole meillä käynyt.»

»Mutta olisihan hän voinut tulla sitä ennen», jatkoi Lolita.

»Hän ei ole ollut kotona pitkiin aikoihin», virkkoi Satiš.

Silloin Lolita lähti Sutšaritan luo ja kysyi. »_Didi_, rakas, etkö
luule, että meidän pitäisi lähteä tapaamaan Gour Babun äitiä?»

»Mutta mehän emme tunne häntä», huomautti Sutšarita.

»Joutavia!» huudahti Lolita. »Eikö Gour Babun isä ole isän vanha
ystävä?»

Sutšarita muisti, että oli niin laita. »Niin, se on totta», myönsi
hän, kääntyi sitten kerrassaan innostuneeksi ja lisäsi: »Mene ja kysy
isältä, kultaseni.»

Mutta siihen Lolita ei suostunut, ja Sutšaritan täytyi lähteä itse.
»Epäilemättä!» sanoi Pareš Babu heti. »Meidän olisi pitänyt ajatella
asiaa jo aikoja sitten.»

Päätettiin, että heidän piti lähteä aamiaisen jälkeen, mutta tuskin
oli päätös tehty, kun Lolita muutti mieltänsä. Jonkinlainen epäröinti,
jonkinlainen loukkaantunut ylpeys kohosi pintaan ja esti häntä. »Lähde
sinä isän keralla», sanoi hän Sutšaritalle. »Minä en lähde!»

»Se ei käy päinsä!» huudahti Sutšarita. »Kuinka voisinkaan lähteä
yksin, isän kanssa? Tulethan sinäkin, rakkaani, tulethan, kultaseni?
Älä ole itsepäinen äläkä kumoa tehtyjä päätöksiä!»

Lolita vihdoin suostui. Mutta eikö tämä merkinnyt häviönsä
tunnustamista Binoille? Binoi oli vaikeudetta viipynyt poissa, ja
nytkö hän, Lolita, juoksisi hänen jäljessään? Antautumisen herättämä
häpeäntunne sai hänet kohdistamaan Binoihin vihan tunteita. Hän yritti
ankarasti kieltää ajatelleensa missään tapauksessa käydä Anandamojin
luona sen vuoksi, että saisi vilahdukselta nähdä Binoin, ja juuri tätä
asennettaan säilyttääkseen hän oli ollut Binoita tervehtimättä, vieläpä
häneen katsahtamattakin.

Binoi puolestaan arveli Lolitan käyttäytymisen johtuvan siitä, että hän
oli arvannut hänen salaiset tunteensa ja tahtoi osoittaa ne torjuvansa.
Hän ei ollut riittävässä määrin itserakas otaksuakseen Lolitan häneen
rakastuneen.

Binoi tuli nyt pelokkaana ovelle ja ilmoitti Pareš Babun lähettäneen
sanan, että hän oli valmis lähtemään kotiin. Hän painui oven taakse,
joten Lolita ei voinut häntä nähdä.

»Mitä!» huudahti Anandamoji. »Luuleeko hän minun sallivan teidän
poistua saamatta minkäänlaisia virvokkeita? En viivy kauan, Binoi. Tule
sinä tänne istumaan siksi aikaa, kun asian toimitan. Minkätähden seisot
siellä ovensuussa?»

Binoi tuli ja sijoittui mahdollisimman kauas Lolitasta. Mutta Lolita
oli tointunut ja virkkoi aivan luontevasti, osoittamatta minkäänlaista
aikaisemman hämminkinsä jälkeä: »Kuulkaahan, Binoi Babu, ystävänne
Satiš kävi tänä aamuna asunnossanne kuulemassa, oletteko hänet
kerrassaan hylännyt!»

Binoi säpsähti, ikäänkuin hänelle olisi kaikunut ääni taivaasta, ja
hämmentyi sitten, kun ei kyennyt ihmetystään paremmin salaamaan. Hänen
valmiutensa petti hänet kokonaan. »Kävikö Satiš asunnossani?» kysyi hän
punastuen korvia myöten. »Olen ollut viime päivät poissa kotoa.»

Nuo muutamat Lolitan lausumat sanat herättivät kuitenkin Binoissa
sanomatonta iloa, ja silmänräpäyksessä hälvenivät kaikki ne epäilykset,
jotka olivat painajaisen tavoin ahdistaneet hänen koko maailmaansa.
Hän tunsi, että kaikkeudessa oli vielä jotakin toivomisen varaa. »Minä
olen pelastettu, pelastettu!» huusi hänen sydämensä. »Lolita ei minua
epäile. Lolita ei ole minulle vihainen!»

Aivan pian väistyivät kaikki esteet heidän väliltään, ja Sutšarita
virkkoi nauraen: »Binoi Babu näytti ensin erehtyneen pitämään meitä
jonkinlaisina kynsillä, torahampailla ja sarvilla varustettuina
eläiminä, tai lienee luullut meidän saapuvan asestettuina hyökkäykseen!»

»Se, joka vaikenee, havaitaan aina syylliseksi», sanoi Binoi. »Ne,
jotka osaavat valittaa, voittavat juttunsa. Mutta enpä tosiaankaan
odottanut tällaista tuomiota teiltä, _didi!_ Te itse pakenitte pois ja
syytätte sitten toisia siitä, että he teistä loittonevat!»

Binoi oli ensimmäisen kerran nimittänyt Sutšaritaa _didiksi_ siten
tunnustaen heidän välillään vallitsevan sisarussuhteen, ja tuo kuulosti
suloiselta Sutšaritan korviin, koska hän tunsi, että se tuttavallisuus,
joka oli heidän välillään vallinnut melkein ensi näkemältä, oli nyt
muovautunut havainnolliseen ja ilahduttavaan muotoon.

Asiain tultua tähän vaiheeseen Anandamoji palasi ja otti haltuunsa
tytöt lähettäen Binoin alakertaan pitämään huolta Pareš Babun
virvokkeista.

Oli jo kohta pimeä, kun Pareš Babu vihdoin lähti tyttärineen ja Binoi
sanoi Anandamojille: »Äiti, minä en salli sinun enää tehdä työtä
tänään. Tule, mennään yläkertaan.»

Binoi tuskin kykeni itseään hillitsemään. Hän vei Anandamojin
parvekkeelle, levitti maton omin käsin ja kehoitti häntä istumaan.

»No, Binu, mikä on asiana?» kysyi Anandamoji.

»Mitä tahdot minulle sanoa?»

»En mitään», vastasi Binoi. »Haluan kuulla sinun puhuvan.» Seikka oli
se, että Binoin teki sanomattomasti mieli tietää, mitä Anandamoji
arveli Pareš Babun tyttäristä.

»Tosiaankin!» huudahti Anandamoji. »Senkö tähden vedit minut pois
töistäni? Minä ajattelin sinulla olevan jotakin tärkeätä sanottavaa.»

»Ellen olisi tuonut sinua tänne, et olisi nähnyt tuota mainiota
auringonlaskua», sanoi Binoi.

Marraskuun aurinko oli tosiaankin laskemassa Kalkuttan kattojen taakse,
mutta hieman synkän näköisenä. Väritys ei ollut erikoisen kaunis,
sillä koko kultahohteen imi itseensä näköpiirin rajalla paariliinana
lepäävä savupilvi. Mutta tämäkin ilta synkeine auringonlaskuineen
tuntui Binoista värejä hehkuvalta. Hänestä tuntui, kuin olisi koko
maailma lähestynyt ja sulkenut hänet syleilyynsä ja kuin taivas olisi
laskeutunut häntä hyväillen koskettamaan.

»Tytöt ovat erittäin viehättävät», tunnusti Anandamoji.

Mutta se ei Binoille riittänyt, ja hän piti asiaa vireillä vähin
huomautuksin, mainiten monta yksityiskohtaa seurustelustaan Pareš
Babun perheessä. Mikään niistä ei ollut kovinkaan merkittävä, mutta
Binoin kiihkeä mielenkiinto ja Anandamojin aulis myötätunto, yksinäinen
parveke ja marraskuisen illan syvenevät varjot loivat jokaiseen tuon
kotoisen tarinan kohtaan sanomattoman merkityksen runsautta.

Vihdoin Anandamoji virkkoi huoaten: »Kuinka olisinkaan iloinen, jos
Gora menisi naimisiin Sutšaritan kanssa!»

Binoi nousi istualleen ja sanoi: »Olen usein ajatellut aivan samaa,
äiti! Sutšarita sopisi hyvin Goralle.»

»Mutta voiko se käydä päinsä?» mietti Anandamoji.

»Miksipä ei?» huudahti Binoi. »Voi hyvinkin sattua, että Gora on
Sutšaritaan kiintynyt.»

Anandamoji oli huomannut Goran olevan jonkin vetovoiman alaisena ja oli
Binoin lausumista arvannut, että vetovoima johtui juuri Sutšaritasta.
Hetkisen vaiti oltuaan hän sanoi: »Minua vain epäilyttää, suostuuko
Sutšarita tulemaan oikeauskoisen perheen jäseneksi.»

»Kysymyksenä on pikemmin se», virkkoi Binoi, »sallitaanko Goran liittyä
brahmoperheeseen. Eikö sinulla ole mitään sitä vastaan?»

»Ei mitään, sen voit uskoa», vastasi Anandamoji.

»Eikö tosiaankaan?» huudahti Binoi.

»Ei ollenkaan, Binu», vakuutti Anandamoji. »Miksi olisikaan?
Avioliitto on toisiinsa liittyvien sydänten asia — jos niin käy, mitä
merkitsevätkään luetut loitsut? Riittää, jos pyhä toimitus tapahtuu
Jumalan nimeen.»

Binoi tunsi suuren taakan vierähtävän mielestään ja lausui
innostuneena: »Äiti, mieleni on täynnä ihmetystä, kun kuulen sinun noin
puhuvan. Mistä oletkaan saanut niin vapaan mielen?»

»Mistä? Goraltapa tietenkin!» vastasi Anandamoji nauraen.

»Mutta Gorahan sanoo ihan vastakkaista», väitti Binoi.

»Mitäpä siitä, mitä hän sanoo?» virkkoi Anandamoji. »Kaikki se, mitä
olen oppinut, johtuu kuitenkin Gorasta — kuinka tosi on ihminen itse
ja kuinka vääriä ne asiat, joita koskevat kiistat erottavat ihmisiä
toisistaan. Mikä onkaan loppujen lopuksi brahmon ja oikeauskoisen
hindulaisen välinen erotus, poikaseni? Ihmisten sydämissä ei ole
minkäänlaista kastijakoa — siellä Jumala johdattaa ihmiset toistensa
luo ja siellä Hän itse tulee heidän luoksensa. Voiko käydä päinsä pitää
hänet loitolla ja jättää yhdistämisen velvollisuus ihmisten uskomusten
ja ulkonaisten muotojen asiaksi?»

»Sinun sanasi ovat minulle hunajaa, äiti», lausui Binoi kumartuen
kunnioittavasti koskettamaan hänen jalkojansa. »Sinun seurassasi
viettämäni päivä on ollut tosiaankin hedelmääkantava!»



KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.


Sutšaritan tädin Harimohinin saavuttua Pareš Babun talon ilmakehä
melkoisesti muuttui. Ennenkuin kuvailemme, kuinka se tapahtui, lienee
syytä kertoa Harimohinista käyttäen niitä sanoja, jotka sisältyivät
hänen itsensä Sutšaritalle esittämään kertomukseen.

»Minä olin kaksi vuotta äitiäsi vanhempi, ja me nautimme molemmat
isämme talossa erinomaista rakastavaa huolenpitoa. Se johtui siitä,
että talossa oli ainoastaan kaksi lasta ja että setämme, jotka olivat
erinomaisesti meihin kiintyneet, tuskin sallivat meidän astua jalkaamme
maahan.

Kun olin kahdeksan vuoden ikäinen, minut naitettiin tunnettuun Palsassa
asuvain Roi Tšaudhurien perheeseen, joka oli yhtä varakas kuin
jalosukuinenkin. Mutta minun kohtaloni ei ollut säädetty onnelliseksi,
sillä isäni ja appeni välille syntyi myötäjäisten vuoksi ristiriitaa,
ja mieheni sukulaiset eivät voineet pitkiin aikoihin suoda anteeksi
sitä, mitä pitivät isäni itaruutena. He syytivät minua vastaan synkkiä
uhkauksia sanoen: 'Entäpä, jos poikamme menee uusiin naimisiin? Tekeepä
mielemme nähdä, millaiseen tilaan tyttö silloin joutuu!'

Nähdessään surkean kohtaloni isäni vannoi, ettei milloinkaan naittaisi
toista tytärtänsä rikkaaseen perheeseen, ja siitä johtui, ettei
äidillenne etsitty varakasta sulhasta.

Mieheni kotona oli suuri perhekunta, ja minun täytyi yhdeksän
vuoden ikäisenä olla apuna keitettäessä ruokaa kuudelle- tai
seitsemällekymmenelle hengelle. Minä sain syödä vasta sitten, kun
kaikki olivat aterioineet, ja silloinkin vain sitä, mikä oli toisilta
jäänyt, toisinaan pelkkää riisiä. Minä sain ensimmäisen ateriani
tavallisesti vasta kello kahden aikaan, ja kun olin päättänyt ateriani,
oli alettava heti keittää toisille illallista, joten seuraava ateriani
siirtyi kello yhteen- tai kahteentoista illalla. Minulla ei ollut
mitään vakituista makuupaikkaa, joten nukuin kenen vieressä hyvänsä,
joka voi suoda minulle sijaa, toisinaan ilman minkäänlaista patjaa.

Tämä välinpitämättömyys, jota minulle tahallisesti osoitettiin,
vaikutti mieheenikin, joka pysytteli pitkät ajat minusta loitolla.

Kun olin seitsemäntoista vuoden ikäinen, minulle syntyi tyttäreni
Monorama. Asemani kävi entistä tukalammaksi, kun olin synnyttänyt vain
tytön. Mutta siitä huolimatta pieni tyttäreni oli minulle suuri ilo ja
lohdutus kaikessa nöyryytyksessä. Monorama, joka ei saanut osakseen
minkäänlaista rakkautta isältään enempää kuin muiltakaan perheen
jäseniltä, oli minulle rakas kuin elämä itse.

Kolmen vuoden kuluttua synnytin pojan, ja silloin tilani muuttui
paremmaksi, kun vihdoinkin saavutin minulle kuuluvan aseman talon
emäntänä. En ollut milloinkaan nähnyt anoppia, ja mieheni isä kuoli
kaksi vuotta Monoraman syntymän jälkeen. Hänen kuoltuaan mieheni
ja hänen nuorempi veljensä alkoivat riidellä perinnön jakamisesta,
ja veljekset erosivat toisistaan menetettyään paljon varoja
oikeudenkäyntiin.

Kun Monorama oli ehtinyt siihen ikään, että hänet oli naitettava,
annoin hänet miehelään erääseen Šimula-nimiseen kylään, suunnilleen
kymmenen mailin päähän Palsasta — en näet tahtonut kadottaa häntä
näkyvistäni. Sulhanen oli harvinaisen hyvännäköinen nuorukainen,
todellinen kauneuden perikuva, _Kartik_. Hänen piirteensä olivat
kauniit ja ihonsa moitteeton, ja hänen sukulaisensa olivat hyvissä
varoissa.

Ennenkuin kova kohtaloni minut lopullisesti saavutti, soi Sallimus
minulle lyhyen onnenajan, jonka kestäessä tuntui, kuin olisin saanut
korvauksen kaikista aikaisemmin kokemistani laiminlyönnin ja kurjuuden
vuosista. Minä saavutin vihdoin mieheni rakkauden ja kunnioituksenkin,
ja hän ei ryhtynyt mihinkään tärkeään tehtävään kysymättä ensin minun
neuvoani. Mutta lopulta oli kaikki liian hyvin. Alkoi raivota kolera,
ja mieheni ja poikani kuolivat molemmat neljän päivän kuluessa. Jumala
varmaan säilytti minut hengissä osoittaakseen, että murhe, joka on
sietämätön kuvitellakaan, on kuitenkin ihmisen kannettavissa.

Vähitellen opin tuntemaan vävyni. Kukapa olisi voinut aavistaa, että
niin kauniin pinnan alla piili sellainen myrkyllinen käärme? Tyttäreni
ei ollut milloinkaan minulle kertonut, että hänen miehensä oli tottunut
juopottelemaan huonossa seurassa, ja kun vävyni tapasi puijata minulta
rahoja erilaisin verukkein, olin mielissäni, koska minulla ei ollut
maailmassa ketään muuta, jota varten olisi tarvinnut säästää.

Tyttäreni alkoi kuitenkin aivan pian kieltää minua niin menettelemästä
ja varoittaa minua: 'Sinä vain pilaat hänet lainaamalla hänelle rahoja.
Kukaan ei voi tietää, missä hän ne tuhlaa saatuaan ne kerran käsiinsä.'
Minä luulin Monoraman vain pelkäävän hänen joutuvan häpeään omien
sukulaistensa silmissä ottamalla rahoja vaimonsa sukulaisilta. Ja niin
minä typeryydessäni annoin hänelle yhä rahoja, siten saattaen hänet
turmion tielle. Saatuaan sen tietää tyttäreni tuli itkien luokseni
ja ilmaisi kaikki. Voit kuvitella, kuinka silloin löin rintaani
epätoivoissani! Ja ajattele vielä, että mieheni nuorempi veli oli
esimerkillään ja yllytyksellään aiheuttanut vävyni turmion!

Kun lakkasin antamasta hänelle rahoja ja hän alkoi aavistella, että
syynä oli tyttäreni, hän ei yrittänytkään enää mitään salata. Hän alkoi
pahoinpidellä Monoramaa niin julmasti, häikäilemättä solvaten häntä
sivullistenkin läsnäollessa, että minun täytyi jälleen alkaa antaa
hänelle rahoja tyttäreni tietämättä, vaikka varsin hyvin olin selvillä
siitä, että vain autoin häntä kulkemaan kohti kadotusta. Mutta mitäpä
voinkaan tehdä? En voinut sietää sitä ajatusta, että Monorama oli
pahoinpideltävänä.

Tuli sitten eräs päivä — kuinka hyvin sen muistankaan! Oli
elokuun loppupuoli. Helleaika oli alkanut harvinaisen varhain. Me
huomauttelimme toisillemme, että takapihalla kasvavat mangopuut olivat
jo täydessä kukassa. Puolenpäivän aikaan pysähtyi ovellemme kantotuoli
ja siitä astui Monorama, joka hymyillen tuli luokseni ja tervehti minua
jalkojani koskettaen.

'No Monu!' huudahdin minä. 'Mitä kuuluu?'

Hän vastasi, yhä hymyillen: 'Enkö voi tulla tapaamaan äitiäni, vaikka
minulla ei olekaan mitään uutisia kerrottavana?

Tyttäreni anoppi ei ollut mikään paha ihminen. Hänen lähettämänsä
viesti oli tämä: 'Monorama odottaa lasta, ja minä ajattelen olevan
parasta, jos hän pysyy äitinsä luona, kunnes synnytys tapahtuu.' Minä
tietenkin ajattelin, että tuo oli todellinen syy, — kuinkapa olisinkaan
voinut arvata, että vävyni oli jälleen alkanut lyödä tytärtäni, vaikka
hän oli siinä tilassa, ja että anoppini oli lähettänyt tyttäreni pois,
koska pelkäsi tuosta säälimättömästä kohtelusta koituvia seurauksia?

Monorama ja hänen anoppinsa siis olivat liitossa keskenään ja salasivat
minulta asioita. Kun aioin voidella tytärtäni öljyllä tai auttaa häntä
hänen kylpiessään, hän keksi aina jonkin verukkeen, — koska ei tahtonut
näyttää minulle niitä jälkiä, jotka hänen miehensä iskut olivat
jättäneet!

Vävyni saapui useita kertoja ja elämöi saadakseen vaimonsa mukaansa,
koska tiesi olevan vaikeata kiristää minulta rahoja niin kauan kuin
tyttäreni oli luonani. Mutta sekin lakkasi olemasta hänelle esteenä;
hän ei enää häikäillyt vaatiella minulta rahoja, vieläpä Monoraman
läsnäollessa. Monorama itse oli luja ja pyysi minua olemaan häntä
kuuntelematta, mutta minä taivuin sittenkin, koska pelkäsin hänen
raivonsa tyttäreeni kohdistuen kuohahtavan yli kaikkien rajojen.

Vihdoin Monorama ehdotti: 'Äiti, salli minun ottaa haltuuni rahasi!'
Niin hän otti huostaansa lippaani ja avaimeni. Havaitessaan, ettei
minulta voinut enää mitenkään rahoja saada ja että Monorama oli
taipumaton, hän alkoi vaatia vaimoansa palaamaan kotiin. Minä yritin
suostutella Monoramaa, sanoin hänelle: 'Anna hänelle mitä hän vaatii,
rakkaani, kunhan hänestä pääset; eihän muuten voi tietää, kuinka
pitkälle hän vielä menee.

Mutta vaikka Monoramani oli toisissa asioissa leppoinen, hän oli
toisissa vääjäämätön ja sanoi: 'En missään tapauksessa, äiti; se on
kerrassaan mahdotonta.'

Eräänä päivänä hänen miehensä tuli veristävin silmin ja sanoi: 'Minä
lähetän kantotuolin huomenna iltapäivällä, ja ellette salli vaimoni
lähteä kotiin, niin sitä pahempi teille itsellenne, sen takaan.'

Kun kantotuoli saapui seuraavana päivänä illansuussa, sanoin
Monoramalle: 'Nyt ei ole hyvä kieltäytyä, mutta minä lähetän jonkun
noutamaan sinut takaisin ensi viikolla.' Mutta Monorama sanoi: 'Salli
minun viipyä vielä vähän aikaa, äiti, en voi lähteä tänään. Käske
heidän tulla uudelleen muutaman päivän kuluttua.' 'Rakkaani', sanoin
minä, 'jos lähetän kantotuolin takaisin, voimmeko hillitä hurjapäistä
miestäsi? Ei, Monu, sinun on paras lähteä nyt.' 'Ei äiti, ei tänään',
rukoili hän. 'Appeni palaa kotiin _phalgun-kuun_ keskivaiheilla, minä
lähden silloin.'

Minä kuitenkin vakuutin vakuuttamistani, ettei se olisi vaaratonta, ja
vihdoin Monorama varustautui lähtemään minun järjestäessäni jotakin
syötävää niille palvelijoille ja kantajille, jotka olivat kantotuolia
tuomassa, — niin kiireesti, etten ehtinyt viimeistellä Monoraman
vaatetusta, en valmistaa hänelle mitään pientä mieliherkkua, enpä edes
lausua hänelle muutamia sanoja ennen lähtöä. Ollessaan kantotuoliin
astumassa Monorama kuukistui koskettamaan jalkojani ja sanoi: 'Äiti —
hyvästi!'

Minä en silloin käsittänyt, että hän sanoi hyvästi ikiajoiksi! Vielä
tänäkin päivänä sydämeni on murtua, kun ajattelen, ettei hän tahtonut
lähteä ja että minä hänet houkuttelin lähtemään. Se haava ei kasva
umpeen milloinkaan tässä elämässä.

Samana yönä Monorama kuoli keskensynnytykseen, ja hänen ruumiinsa oli
nopeasti ja salaa poltettu, ennenkuin tieto saapui minulle.

Mitäpä voitkaan ymmärtää sinä, rakkaani, sellaisesta polttavasta
tuskasta, joka ei ole mitenkään autettavissa sanoin enempää kuin teoin
ja jota ei voi huuhtoa pois iäti kestävä itkukaan? Mutta minun vaivani
eivät loppuneet edes siihen, että olin kaikkeni menettänyt.

Mieheni ja poikani kuoltua mieheni nuoremmat veljet alkoivat
himokkaasti katsella omaisuuttani. He tiesivät, että kuoltuani kaikki
tulisi kuulumaan heille, mutta heillä ei ollut kärsivällisyyttä
odottaa. En voine heitä soimata, sillä eikö ollutkin melkein rikos,
jos minunlaiseni kehno nainen jäi elämään? Kuinkapa voisivatkaan
ihmiset, joilta alinomaa puuttuu jotakin, tyynesti suhtautua sellaiseen
henkilöön, joka ei tarvitse mitään, mutta joka sulkee heiltä tien
nautintoon?

Monoraman vielä eläessä minä puolustin jäykästi oikeuksiani mitään
suostuttelua tottelematta, koska tahdoin jättää säästöni tyttärelleni.
Mutta lankoni eivät voineet sietää sitä ajatusta, että säästin rahoja
tyttärelleni, koska heistä tuntui siltä, kuin ne olisi varastettu
heidän taskuistaan. Minun liittolaisenani oli mieheni vanha palvelija
Nilkanta. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, jos rakkaan rauhan
vuoksi ehdottelin jonkinlaista sovittelua. 'Saammepa nähdä', sanoi hän,
'kuka voi meiltä riistää hyvän oikeutemme.'

Tämä taistelu oli käynnissä, kun Monorama kuoli, ja jo hänen kuolemansa
jälkeisenä päivänä tuli eräs lankomieheni luokseni ja kehoitti minua
luopumaan omaisuudestani ja alkamaan viettää askeettista elämää.
'Kuulehan, sisar', sanoi hän, 'Jumala ei nähtävästi tahdo sinun elävän
maallista elämää. Miksi et lähde loppuiäksesi johonkin pyhään paikkaan
ja uhraudu hurskauden töihin? Me järjestämme asian aineellisen puolen.'

Minä lähetin hakemaan uskonnollisen neuvonantajani ja kysyin häneltä:
'Sano minulle, mestari, miten voin pelastua siitä sietämättömästä
kärsimyksestä, joka on minua kohdannut. Minua jäytää joka puolelta
leimuava tuli, ja minä en näe mitään pelastusta, käännyinpä minne
tahansa.'

_Guru_ vei minut temppeliimme, osoitti Krišnan kuvaa ja sanoi: 'Tuossa
on miehesi, sinun poikasi, sinun tyttäresi ja kaikkesi. Palvele ja
palvo häntä, niin kaikki kaipauksesi tulevat täytetyiksi ja tyhjyytesi
muuttuu runsaudeksi.'

Niin aloin viettää kaiken aikani temppelissä ja yritin tarjota koko
mieleni Jumalalle. Mutta kuinka olisinkaan voinut antaa itseni, ellei
hän minua ottanut? Hän ei ole vieläkään tehnyt!

Minä kutsuin Nilkantan ja sanoin hänelle: 'Nil-_dada_, olen päättänyt
luovuttaa omaisuuteni nautintaoikeuden lankomiehilleni ja pyytää
itselleni ainoastaan pientä kuukausittain maksettavaa eläkettä.' Mutta
Nilkanta sanoi: 'Ei, se ei käy missään tapauksessa päinsä. Te olette
nainen; älkää siis huolehtiko liikeasioista.'

'Mutta mitä teenkään enää omaisuudellani?' kysyin minä. 'Millainen
ajatus!' huudahti Nilkanta. 'Kuinka voisittekaan luopua laillisista
oikeuksistanne! Älkää ajatelkokaan sellaista mieletöntä.' Nilkanta
näet ei tietänyt mitään korkeampaa kuin lailliset oikeudet. Mutta minä
olin kamalassa pulassa. Olin alkanut vihata maailmallista mieltä kuin
myrkkyä, mutta kuinka olisinkaan voinut loukata vanhaa Nilkantaa,
ainoata luotettavaa ystävää, joka minulla maailmassa oli?

Eräänä päivänä vihdoin merkitsin nimeni asiakirjaan Nilkantan
tietämättä! En oikein käsittänyt, mikä oli kysymyksessä, mutta koska
aikomukseni ei ollut mitään salata, en myöskään pelännyt joutuvani
petetyksi. Olin sitä mieltä, että appeni lasten tuli saada se, mikä
apelleni kuului.

Kun asiakirja oli laillisesti vahvistettu, minä kutsuin Nilkantan
luokseni ja sanoin: 'Älä ole minulle vihainen, Nil-_dada_, minä olen
luopunut omaisuudestani. En sitä enää tarvitse.' 'Mitä!' huudahti
Nilkanta. 'Mitä olettekaan tehnyt!'

Kun hän luki asiakirjan luonnoksen ja huomasi minun todellakin
luopuneen kaikista oikeuksistani, hänen närkästyksensä oli rajaton,
sillä hänen isäntänsä kuolemasta saakka oli hänen elämänsä tärkeimpänä
tehtävänä ollut omaisuuteni suojeleminen. Kaikki hänen ajatuksensa ja
ponnistuksensa olivat alinomaa suuntautuneet siihen tehtävään. Hän
oli vieraillut niin ahkerasti asianajajien luona, etsinyt soveliaita
lainkohtia ja todisteita, ettei hänellä ollut ollut aikaa omien
asioittensa huoltamiseen. Kun hän näki mielettömän naisen kynänvedon
tuhonneen kaikki ne oikeudet, joiden puolesta itse oli taistellut, niin
hänen oli mahdoton sitä sietää. 'Hyvä, hyvä', sanoi hän, 'minä olen
tehnyt tehtäväni tässä talossa. Minä lähden tieheni!'

Se seikka, että Nil-_dada_ poistui vihoissaan luotani, merkitsi minulle
kaikkein syvintä onnettomuutta. Minä kutsuin hänet takaisin ja pyysin
häntä jäämään sanoen: _'Dada_, älä ole minulle vihainen. Minulla on
hieman säästövaroja. Ota nämä viisisataa rupiaa ja anna ne pojallesi,
kun hän menee naimisiin, jotta hän ostaa morsiamelleen koruja ja
liittää niihin minun siunaukseni.' 'Mitä teenkään enää rahalla?'
huudahti Nilkanta. 'Kun isäntäni koko omaisuus on mennyt, ei viisisataa
rupiaa ole minulle mikään lohdutus. Olkoot!' Niin sanoen mieheni
viimeinen todellinen ystävä jätti minut.

Minä pakenin erääseen temppeliin. Lankoni ahdistelivat minua
alinomaa sanoen: 'Mene elämään ja olemaan johonkin pyhään paikkaan.'
Minä vastasin: 'Mieheni vanhempien talo on ainoa pyhä paikkani.
Perhejumalamme olopaikka olkoon minun sijani.' Mutta heistä tuntui
sietämättömältä, että yhä olin heidän talossaan. He olivat jo tuoneet
omat kalustonsa ja jakaneet eri suojat keskenään. Vihdoin he sanoivat:
'Sinä voit viedä kotijumalamme kerallasi; meillä ei ole mitään sitä
vastaan.' Kun yhä vielä epäröin, he kysyivät: 'Miten haluat maksusi
järjestettävän?'

Siihen minä vastasin: 'Se eläke, jonka olette minulle määränneet,
riittää minulle aivan hyvin.' Mutta he eivät olleet ymmärtävinään:
'Mitä tarkoitat?' kysyivät he. 'Eihän ole ollut puhettakaan mistään
eläkkeestä.'

Niin tapahtui, että lähdin mieheni kodista, tasan neljäneljättä vuotta
häitteni jälkeen, ottaen jumalani mukaani. Etsiessäni Nil-_dadaa_ sain
kuulla hänen jo muuttaneen Brindabaniin.

Minä liityin erääseen pyhiinvaeltajajoukkoon, joka oli matkalla
Benaresiin, mutta en saanut syntieni tähden lepoa sielläkään. Rukoilin
jumalaani joka päivä, sanoin: 'Oi jumalani, tee itsesi minulle yhtä
todelliseksi kuin olivat lapseni ja mieheni!' Mutta hän ei kuunnellut
minun rukoustani. Sydämeni ei ole vieläkään saanut lohdutusta, ja koko
sieluni ja ruumiini kylpee kyynelissä. Jumalani, kuinka julma ja kova
onkaan ihmisen elämä!

Minä en ollut ollut isäni kodissa kertaakaan sen jälkeen, kun olin
joutunut mieheni kotiin kahdeksan vuoden iällä. Olin parhaani mukaan
pyrkinyt äitisi häihin, mutta en ollut päässyt. Sitten sain kuulla
sinun syntyneen, ja sitten tuli tieto äitisi kuolemasta, mutta Jumala
ei ole antanut minulle ennen tilaisuutta ottaa syliini teitä, lapseni,
jotka olette menettäneet oman äitinne.

Havaittuani, että pitkien vaellusretkienikin jälkeen mieleni oli yhä
täynnä kiintymystä ja janosi itselleen jotakin rakkauden esinettä,
aloin tiedustella teidän oloanne ja elämäänne koskevia seikkoja. Sain
kuulla, että isänne oli luopunut oikeauskoisuudesta, mutta mitäpä minä
siitä välitin? Eikö äitinne ollut minun oma sisareni?

Vihdoin sain tietää, missä asutte ja tulin tänne Benaresista erään
ystäväni keralla. Olen kuullut, ettei Pareš Babu kunnioita meidän
jumaliamme, mutta teidän tarvitsee ainoastaan nähdä hänen kasvonsa
tietääksenne, että jumalat kunnioittavat häntä. Ollakseen Jumalalle
otollinen ihmisen tulee osata muutakin kuin antaa uhrilahjoja — minä
tiedän sen varsin hyvin — ja minun täytyy saada selville, kuinka Pareš
Babu on voinut voittaa hänet puolelleen aivan täydellisesti.

Olipa miten tahansa, lapsukaiseni, minun aikani vetäytyä pois
maailmasta ei ole vielä tullut, En ole valmis elämään ihan yksinäni.
Kun Hänen armollinen tahtonsa on oleva sellainen, olen voiva niin
tehdä, mutta toistaiseksi en voi sietää sitä ajatusta, että minun
pitäisi elää loitolla teistä, vastalöytämistäni lapsistani.»



YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.


Pareš Babu oli ottanut Harimohinin taloonsa Baroda-rouvan poissaollessa
ja oli luovuttanut hänen käytettäväkseen talon ylimmässä osassa olevan
yksinäisen huoneen, jossa hän voi elää omaan tapaansa ja vaikeudetta
noudattaa kastinsa sääntöjä.

Palatessaan kotiin ja havaitessaan taloutensa mutkistuneen tuon uuden
tulokkaan vuoksi, Baroda oli kovin kiukuissaan ja selitti Pareš Babulle
selvin sanoin, että hänelle asetettiin liiallisia vaatimuksia.

»Sinä voit kantaa meidän koko perheemme taakan», virkkoi Pareš Babu,
»ja epäilemättä voit ottaa hoiviisi tuon onnettoman leskenkin».

Baroda-rouvan mielestä Pareš Babulta puuttui kaikkea käytännöllistä
tervettä älyä ja maailmantuntemusta. Baroda uskoi varmaan, että hän,
ollenkaan tajuamatta, miten taloudellisissa asioissa oli meneteltävä,
eksyi väärään joka askelella toimiessaan omin päin. Mutta toisaalta hän
tiesi, että jos Pareš Babu kerran oli päättänyt menetellä määrätyllä
tavalla, hän pysyi järkähtämättömänä kuin kivestä tehty jumalankuva,
kaikista väittelyistä, kaikesta suuttumisesta ja kaikista kyynelistäkin
huolimatta. Mitäpä voikaan tehdä sellaiselle miehelle? Kukapa nainen
voi tulla toimeen sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa ei käynyt edes
riiteleminen tarpeen tullen? Baroda tunsi, että oli tunnustettava
häviönsä.

Sutšarita oli suunnilleen samanikäinen kuin Monorama, ja Harimohinin
mielestä hän oli Monoraman näköinenkin. Luonteeltaankin he olivat
yhdenlaiset, rauhalliset, mutta lujat. Toisinaan, nähdessään Sutšaritan
selkäpuolelta, Harimohini tunsi sydämensä sylkähtävän.

Eräänä iltana, kun Harimohini istui yksin pimeässä, hiljaa itkien, ja
Sutšarita tuli hänen luokseen, Harimohini puristi sisarentyttärensä
poveansa vasten ja kuiskasi sulkien silmänsä: »Hän on tullut takaisin,
hän on tullut takaisin minun povelleni! Hän ei tahtonut lähteä, mutta
minä lähetin hänet pois. Voinko milloinkaan eläessäni saada siitä
riittävää rangaistusta? Mutta kenties olenkin kärsinyt jo riittävästi,
joten hän tulee nyt takaisin luokseni! Tässä hän on, entinen hymy
kasvoissaan. Ah, pieni maammoni, aarteeni, jalokiveni!» Sitten hän
alkoi silitellä Sutšaritan kasvoja ja suudella häntä, kyynelten
vieriessä pitkin hänen poskiansa.

Sutšarita alkoi hänkin nyyhkyttää ja virkkoi tukehtuvalla äänellä:
»Täti, minä en saanut kauan nauttia äidin rakkautta, mutta nyt on
menettämäni äiti tullut takaisin. Kuinka usein olenkaan huutanut
avukseni äitiäni, kun minulla ei ollut voimia kääntyä Jumalan puoleen
surussani, kun koko sieluni tuntui turtuvan. Nyt on äitini kuullut
huutoni ja tullut minun luokseni!»

Harimohini sanoi: »Älä puhu niin, lapseni, älä puhu niin. Kun kuulen
sinun niin sanovan, olen niin onnellinen, että minua peloittaa! Hyvä
Jumala, älä riistä minulta tätä! Minä olen yrittänyt vapautua kaikesta
kiintymyksestä, tehdä sydämeni kivikovaksi, mutta en ole kyennyt —
niin heikko olen. Armahdat minua, älä minua jälleen lyö vihassasi! Oi
Radharani, rakkaani, lähde pois minun luotani ja jätä minut! Älä kiinny
minuun! Oi elämäni jumala, oi Krišna, oi Gopal, millaista onnettomuutta
minua varten jälleen valmistelettekaan!»

»Täti», virkkoi Sutšarita, »sinä et voi milloinkaan lähettää minua pois
luotasi, sanoitpa mitä tahansa; minä en jätä sinua, en milloinkaan,
tahdon olla aina sinun luonasi». Hän painui tätinsä povea vasten ja
lepäsi siinä kuin lapsi.

Muutaman päivän kuluessa oli Sutšaritan ja hänen tätinsä välille
kehittynyt niin syvä sukulaisuuden tunne, ettei aika mitenkään
kelvannut sen mittaajaksi. Tuo tuntui lisäävän Baroda-rouvan ärtymystä.
»Katsohan tuota tyttöä!» huudahti hän. »Ikäänkuin hän ei olisi
milloinkaan saanut osakseen meidän taholtamme minkäänlaista huolenpitoa
tai rakkautta! Tekisipä mieleni tietää, missä hänen tätinsä on ollut
kaikki nämä vuodet! Me näemme kaiken vaivan kasvattaessamme hänet
pienestä pitäen, ja nyt ei kuulu muuta kuin: täti, täti! Enkö olekin
aina sanonut miehelleni, että tuo Sutšarita, jota he kaikki ylistelevät
pilviin saakka, näyttää sellaiselta kuin voi ei hänen suussaan sulaisi,
— mutta eipä ole lämpöä hänen sydämessäänkään. Kaikki, mitä olemme
hänen hyväkseen tehneet, on kuin hukkaan heitetty.»

Baroda tiesi varsin hyvin, ettei Pareš Babu osoittaisi myötätuntoa
sellaisille mietteille, vaan että hän, Baroda, menettäisi hänen
kunnioituksensakin, jos ilmaisisi Harimohiniin kohdistuvaa harmiansa.
Siitä hän suuttui entistä enemmän ja sai hänet — ajattelipa mies mitä
tahansa — yrittämään todistaa, että kaikki ymmärtäväiset ihmiset
olivat hänen kannallaan. Hän alkoi keskustella Harimohinin asiasta
kaikkien Brahma Samadžin jäsenten, merkittävien ja merkityksettömien
kanssa voittaakseen heidät puolelleen. Hän valitteli lakkaamatta,
kuinka vahingollista oli, että lapsilla oli aina nähtävänhän tuo
taikauskoinen, huono-onninen, epäjumaliansa palveleva nainen.

Baroda-rouvan tukahdutettu ärtymys ei ilmennyt ainoastaan kodin
ulkopuolella, vaan aiheutti vielä, että Harimohini tunsi olonsa ylen
ikäväksi. Se korkeaan kastiin kuuluva palvelija, jonka asiana oli
hakea Harimohinille keittovettä, sai tehtäväkseen jotakin aivan muuta
juuri silloin, kun hänen palvelustaan tarvittiin. Jos asiasta jotakin
mainittiin, niin Baroda sanoi: »Mikä nyt on hätänä? Onhan Ramdin
käytettävissä?» Samalla Baroda varsin hyvin tiesi, ettei Harimohini
voinut käyttää vettä, jota hänelle ojensi alhaiseen kastiin kuuluva
Ramdin. Jos joku hänelle asiasta huomautti, hän virkkoi vain: »Jos hän
kerran kuuluu niin ylhäiseen kastiin, miksi hän tuleekaan brahmokotiin
asumaan? Me emme voi täällä noudattaa noita typeriä erotuksia, ja minä
en missään tapauksessa siihen suostu.»

Sellaisissa tapauksissa hänen velvollisuudentuntonsa ilmeni kerrassaan
kiivaana. Hän sanoi: »Brahma Samadž muuttuu kerrassaan hölläksi,
mitä tulee yhteiskunnallisiin asioihin — ja siitä syystä se tekee
sosiaalisen kehityksen hyväksi paljoa vähemmän kuin ennen.» Baroda
selitti puolestaan kieltäytyvänsä suosimasta sellaista velttoutta
vähimmässäkään määrässä, niin kauan kuin hänessä oli voiman hivenkin
jäljellä! Jos hänet ymmärrettiin väärin, niin asia ei ollut
autettavissa; jos hänen omat sukulaisensa olivat häntä vastaan, niin
hän oli valmis sen kärsimään! Ja loppujen lopuksi hän ei unohtanut
palauttaa kuulijoittensa mieliin sitäkään, että kaikki maailman
pyhimykset, jotka olivat saaneet aikaan jotakin suurta, olivat
joutuneet kärsimään vastustusta ja solvausta.

Mutta minkäänlainen olojen vaikeus ei näyttänyt tehoavan Harimohiniin,
— näytti pikemmin siltä, että hän riemuitsi voidessaan siten kruunata
kaikki katumusharjoituksensa. Hänen itse valitsemansa askeettisen
elämän vaivat tuntuivat sointuvan siihen alinomaiseen tuskaan, joka
raivosi hänen mielessään. Hän näytti palvovan murhetta lausuen sen
tervetulleeksi ja omaksuen sen voidakseen saavuttaa siitä todellisen
moraalisen voiton.

Havaitessaan, että veden hankinta hänen keitoksiaan varten aiheutti
perheessä häiriötä, hän lakkasi kerrassaan keittämästä ja eli pelkistä
hedelmistä ja maidosta, jotka ensin laski jumalansa eteen uhrilahjaksi.
Sutšarita oli siitä kovin pahoillaan. Hänen tätinsä tahtoi häntä
tyynnyttää ja sanoi: »Mutta sehän on minulle vain hyväksi. Se on
välttämätöntä itsekuria, ja siitä koituu minulle iloa eikä surua.»

»Täti», virkkoi Sutšarita, »jos lakkaan ottamasta vettä ja ravintoa
alempaan kastiin kuuluvien henkilöiden kädestä, sallitko minun palvella
itseäsi?»

»Sinun, rakkaani», vastasi Harimohini, »tulee menetellä niinkuin
sinulle on opetettu — sinun ei pidä noudattaa toista tietä minun
tähteni. Sinä olet minun lähelläni, minun sylissäni, ja siitä on
minulle kyllin onnea. Pareš Babu on ollut sinulle kuin isä, kuin
_guru;_ sinun tulee kunnioittaa hänen opetustansa, ja Jumala on sinua
siunaava.»

Harimohini itse sieti kaikki Baroda-rouvan hänelle aiheuttamat pienet
ikävyydet niin luontevasti, ettei näyttänyt niitä havaitsevankaan.
Kun Pareš Babu tuli aamuisin häntä tervehtimään ja kysyi: »Kuinka
jakselette tänään; toivottavasti ei olonne täällä ole epämukavaa?» hän
vastasi: »Ei, parhaat kiitokset; minä elelen sangen onnellisena.»

Mutta Sutšaritaa nuo ikävyydet alinomaa kiusasivat. Hän ei ollut niitä
tyttöjä, jotka valittelevat. Erikoisesti hän varoi lausumasta mitään
Barodaan kohdistuvaa moitetta Pareš Babun kuullen. Mutta vaikka hän
kärsikin kaikki vaieten, ilman pienintäkään katkeruuden merkkiä,
oli kuitenkin seurauksena, että hän kiintyi yhä enemmän tätiinsä ja
vihdoin, Harimohinin vastalauseista huolimatta, alkoi vähitellen itse
palvella tätiä.

Lopulta, nähdessään millaista huolta asiasta aiheutui Sutšaritalle,
Harimohini päätti jälleen ryhtyä keittämään ruokaansa itse. Sutšarita
sanoi: »Täti, minä menettelen aivan niinkuin haluat, mutta sinun pitää
tosiaankin sallia minun tuovan sinulle vettä. Minä en hyväksy mitään
kieltoa.»

»Kultaseni», virkkoi Harimohini, »sinä et saa loukkaantua, mutta vesi
on tarjottava jumalalleni uhrilahjaksi».

»Täti!» pyysi Sutšarita. »Elääkö jumalasi oikeauskoisten joukossa,
jotta hänen täytyy noudattaa kastin vaatimuksia? Voiko hänkin saastua?»

Lopulta Harimohinin täytyi tunnustaa itsensä Sutšaritan antaumuksen
voittamaksi, ja niin hän suostui empimättä ottamaan vastaan
sisarentyttärensä palvelukset. Sisartaan jäljitellen alkoi Satiškin
pyrkiä nauttimaan tätinsä ruokaa, ja vihdoin asia kehittyi sille
kannalle, että nuo kolme ihmistä muodostivat erikoisen pienen
perhekunnan Pareš Babun talon eräässä nurkassa. Lolita oli ainoa
molempia osia yhdistävä silta, sillä Baroda-rouva piti huolen siitä,
etteivät hänen toiset tyttärensä lähestyneet Harimohinin olopaikkaa, —
ja olisi estänyt Lolitaakin siitä, jos olisi uskaltanut.



NELJÄSKYMMENES LUKU.


Baroda-rouva kutsui usein luokseen samanuskoisia naistuttaviaan,
ja toisinaan he kerääntyivät kattotasanteelle Harimohinin huoneen
edustalle. Sellaisissa tapauksissa Harimohini pyrki sydämensä
yksinkertaisuudessa olemaan heidän seuranansa, mutta he puolestaan
voivat tuskin salata ylenkatsettansa. He silmäilivätkin häntä
pistävästi Barodan esittäessä oikeauskoisiin tapoihin ja tottumuksiin
kohdistuvia purevia huomautuksia, joihin muutamat heistä yhtyivät.

Sutšaritan, joka oli aina tätinsä seurassa, täytyi ääneti kestää nuo
hyökkäykset. Hän voi korkeintaan osoittaa teoillaan, että pilkka
kohdistui häneenkin, koska hän noudatti tätinsä esimerkkiä. Kun
tarjottiin virvokkeita, hän kumarsi ja kieltäytyi mitään nauttimasta
sanoen: »Kiitoksia, minä en nauti mitään sellaista.»

Silloin Baroda alkoi purkaa mielikarvauttaan: »Mitä! Tarkoitatko, ettet
voi syödä meidän seurassamme?»

Kun Sutšarita jälleen ilmaisi haluttomuutensa, kääntyi Baroda
ivalliseksi ja sanoi ystävilleen: »Tiedättekö, meidän nuori neitimme
alkaa olla erinomaisen korkeata kastia. Meidän kosketuksemme saastuttaa
häntä!»

»Mitä! Onko Sutšarita kääntynyt oikeauskoiseksi? Eipä ihmeillä ole
loppua!» huomauttivat vieraat.

Harimohini lähti pois allapäin ja sanoi: »Ei, Radharani, tämä ei käy
laatuun, rakkaani; mene ja nauti jotakin heidän seurassaan!» Täti ei
voinut sietää sitä ajatusta, että hänen sisarentyttärensä täytyi olla
tuollaisen ivan esineenä, mutta Sutšarita oli järkähtämätön.

Eräänä päivänä eräs brahmovieras aikoi astua Harimohinin huoneeseen
jalkineineen päivineen tyydyttääkseen uteliaisuuttansa, kun Sutšarita
äkkiä astui hänen tielleen ja sanoi: »Ei tähän huoneeseen, olkaa hyvä!»

»Miksi ei?»

»Siellä on tätini kotijumala.»

»Ahaa, epäjumala! Palveleeko hän epäjumalia?»

»Palvelee, maammoseni, epäilemättä», vastasi Harimohini.

»Kuinka voitte uskoa epäjumaliin?»

»Uskoa? Mistäpä saisikaan minunlaiseni onneton olento uskon? Jos
minulla olisi usko, olisin pelastettu.»

Lolita sattui olemaan läsnä siinä tilaisuudessa, ja hän kääntyi
tulipunaisin kasvoin kysymään vieraalta: »Uskotteko te siihen, jota
palvotte?»

»Sepä kysymys! Kuinkapa muuten?» kuului vastaus.

Lolita pudisti halveksivasti päätänsä sanoessaan: »Teiltä ei ainoastaan
puutu uskoa, vaan te ette edes tiedä, että se teiltä puuttuu.»

Siten oli Sutšarita kerrassaan vieraantunut kotolaisistaan, vaikka
Harimohini kokikin parhaansa mukaan häntä estää tekemästä sellaista,
mitä Baroda erikoisesti paheksui.

Baroda ja Haran eivät olleet aikaisemmin milloinkaan hyvin
sopineet, mutta nyt he pääsivät ilmeiseen yhteisymmärrykseen toisia
vastustaessaan. Niinmuodoin Baroda-rouvalla oli ilo lausua, että
sanoivatpa ihmiset mitä tahansa, Panu Babu oli kuitenkin, jos
kukaan, se mies, joka koki pitää puhtaina Brahma Samadžin ihanteita.
Haran puolestaan selitti kaikille järjestään, että Baroda-rouva
oli brahmalaisen perheenäidin loistava esikuva, joka hurskaasti ja
tunnollisesti pyrki kaikin tavoin varjelemaan Brahmaseuran nimeä
kaikelta saastutukselta. Näihin ylistyksiin sisältyi tietenkin peitetty
Pareš Babuun kohdistuva syytös.

Eräänä päivänä Haran sanoi Sutšaritalle Pareš Babun läsnäollessa: »Olen
kuullut, että te nykyjään nautitte ainoastaan jumalankuville tarjottua
pyhitettyä ruokaa. Onko se totta?»

Sutšarita punastui, mutta ei ollut huomautusta kuulevinaan, alkoihan
vain järjestää pöydällä olevia kyniä ja mustepulloa. Pareš Babu loi
häneen lempeän silmäyksen ja sanoi Haranille: »Kuulkaahan, Panu Babu,
kaiken sen, mitä me nautimme, pyhittää Jumalan siunaus.»

»Mutta Sutšarita näyttää olevan valmis luopumaan Jumalastamme», virkkoi
Haran.

»Jos se olisikin mahdollista, auttaako asiaa, jos saatamme hänet
senvuoksi murhemielelle?» kysyi Pareš Babu.

»Kun näemme virran kiidättävän ihmistä mukanaan, emmekö silloin tee
oikein yrittäessämme vetää häntä takaisin rannalle?» kysyi puolestaan
Haran.

»Se, joka heittelee häntä maakokkareilla, ei suinkaan vedä häntä
rannalle», huomautti Pareš Babu. »Mutta älkää olko huolissanne, Panu
Babu. Minä olen tuntenut Sutšaritan aina niistä ajoista, jolloin hän
oli pikku tyttö, ja jos hän olisi joutunut virran vietäväksi, olisin
asian tietänyt ennen kuin kukaan teistä enkä olisi minäkään jäänyt
välinpitämättömäksi.»

»Sutšarita voi vastata omasta puolestaan», sanoi Haran. »Minä olen
kuullut, ettei hän enää aterioi kaikkien seurassa. Kysykää häneltä,
onko se totta.»

Sutšarita hellitti mustepulloon kohdistamaansa tarpeettoman kiinteätä
tarkkaavaisuutta ja sanoi: »Isä tietää, että olen lakannut nauttimasta
ruokaa, johon ovat koskeneet kaikenlaiset ihmiset, ja jos hän voi sen
sietää, niin siinä on minulle kyllin. Jos se on jollekulle teistä
epämieluista, voitte nimittää minua miten hyväksi näette, mutta
miksi kiusaatte isää sentähden? Ettekö tiedä, kuinka äärettömän
suvaitsevaisesti hän suhtautuu jokaiseen meistä? Tällä tavallako te
hänelle kostatte?»

Haran hämmästyi tuota selvää puhetta. »Sutšaritakin on oppinut puhumaan
omasta puolestansa!» ajatteli hän ihmeissään.

Pareš Babu oli rauhan mies, hän ei mielellään kuullut kiisteltävän
itsestään enempää kuin toisistakaan. Hän oli elänyt elämänsä kaikessa
hiljaisuudessa etsimättä itselleen minkäänlaista vaikutusvaltaista
asemaa Brahma Samadžin piirissä. Haran oli otaksunut tuon johtuvan
Pareš Babun innostuksen puutteesta ja oli häntä siitä moittinutkin,
mutta Pareš Babu oli sanonut vain: »Jumala on luonut kahdenlaisia
olioita, liikkuvia ja liikkumattomia. Minä kuulun jälkimmäiseen
ryhmään. Jumala käyttelee minunlaisiani ihmisiä sellaisiin töihin,
jotka meille soveltuvat. Ihminen ei saavuta mitään, jos pyrkii
rauhattomana suorittamaan jotakin sellaista, mihin ei kykene. Minä
alan käydä vanhaksi, ja aikoja sitten on käynyt selväksi, mitä kykenen
tekemään, mitä en. Te ette voi saada mitään hyvää aikaan minua
yllyttämällä.»

Haran ylpeili siitä, että kykeni luomaan innostusta kaikkein
turtuneimpaankin sydämeen. Hän uskoi voivansa vastustamattomalla
tavalla yllyttää hidasta toimeliaisuuteen, hellyttää langennutta
katumukseen, — niin voimallisesti, ettei kukaan voinut vastustaa hänen
vilpitöntä kehoitustansa. Hän oli johtunut päättelemään, että kaikki
ne muutokset parempaan, joita oli tapahtunut Samadžin yksityisissä
jäsenissä, olivat ensi sijassa hänen aiheuttamansa.

Hän uskoi varmaan, että juuri hänen vaikutuksensa tuntui kaiken
aikaa näkymön takana, ja kun joku erikoisesti ylisti Sutšaritaa
hänen läsnäollessaan, sai omahyväinen tunto hänen olemuksensa
tyytyväisyyttä säteilemään. Hän tunsi muovaavansa Sutšaritan luonnetta
neuvoillaan, esimerkillään ja kumppanuudellaan ja oli alkanut toivoa,
että Sutšaritan elämä muodostuisi erääksi hänen loistavimmista
aikaansaannoksistaan. Sutšaritan valitettava taantuminen ei sekään
millään tavoin hänen ylpeyttään vähentänyt, sillä hän luki asian
yksinomaan Pareš Babun viaksi.

Haran ei milloinkaan ollut voinut sydämestään yhtyä kaikkien huulilta
kuuluvaan Pareš Babun ylistämiseen ja otaksui nyt voivansa onnitella
itseään sen johdosta, että toiset aivan pian havaitsisivat, kuinka
oikeutettu oli ollut hänen älykäs vaikenemisensa siinä asiassa.

Haran voi antaa anteeksi melkein mitä tahansa muuta, mutta ei sitä,
että ne henkilöt, joita hän oli kokenut johtaa oikeaan, noudattivat
itsenäistä kulkusuuntaa. Hänen oli melkein mahdoton sallia uhriensa
päästä pakoon käymättä taisteluun heitä vastaan, ja mitä selvemmäksi
kävi, etteivät hänen neuvonsa mitään hyödyttäneet, sitä kiihkeämmäksi
hän kääntyi. Hän oli kuin vedetty koneisto, joka auttamattomasti
liikkuu edelleen pauhaten samaa säveltänsä haluttomiin korviin,
ollenkaan tietämättä, milloin kuulijat ovat tiessään.

Tuo hänen ominaisuutensa oli tuottanut Sutšaritalle suurta huolta, ei
hänen itsensä vuoksi, vaan Pareš Babun tähden. Pareš Babu oli muuttunut
koko Brahma Samadžin puheenaiheeksi, — mitä olikaan tehtävissä asian
auttamiseksi?

Harimohini puolestaan alkoi ajan kuluessa käsittää, että mitä enemmän
hän pysytteli taka-alalla, sitä enemmän häiriötä hän aiheutti perheen
piirissä, ja ne nöyryytykset, joiden alaiseksi hän joutui, tuottivat
Sutšaritalle yhä suurempaa huolta. Hän ei voinut keksiä mitään keinoa
näistä vaikeuksista selviytyä.

Kaiken muun lisäksi oli Baroda-rouva alkanut vaatia Pareš Babua
jouduttamaan Sutšaritan mieheläänmenoa. »Me emme voi enää olla
vastuussa Sutšaritasta», huomautti hän, »kun hän on alkanut noudatella
omaa mieluisaa tahtoansa, Jos hänen häänsä siirtyvät vielä hyvinkin
kauas, niin minun täytyy viedä tytöt jonnekin muualle, sillä Sutšaritan
kelvoton esimerkki on heille ylen tuhoisa. Sinä joudut vielä katumaan
hänelle osoittamaasi myöntyväisyyttä, muista se. Katsohan Lolitaa.
Hän ei ole milloinkaan ennen ollut sellainen kuin nyt. Kenestä luulet
aiheutuvan hänen kelvottoman käytöksensä, — ettei hän tottele ketään,
vaan on kaikin tavoin vastukseksi? Luuletko, ettei Sutšaritalla ollut
mitään osuutta taanoisessa tapahtumassa, joka sai minut melkein
menehtymään häpeään? Minä en ole valittanut milloinkaan ennen, koska
tiedän sinun rakastavan Sutšaritaa enemmän kuin omia tyttäriämme, mutta
salli minun nyt sanoa suoraan, ettei tämä käy enää kauan päinsä.»

Pareš Babu oli kovin pahoillaan, ei Sutšaritan käyttäytymisestä, vaan
perheessä vallitsevan häiriötilan vuoksi. Hän tiesi varsin hyvin, ettei
Baroda kerran asian päätettyään jättäisi yhtäkään kiveä kääntämättä
saavuttaakseen tarkoituksensa ja että hän yrityksen toivottomalta
näyttäessä vain kävisi työhön kahta kiivaammin. Pareš Babu ajatteli,
että jos avioliiton solmimista voitaisiin jouduttaa, se rauhoittaisi
Sutšaritan itsensäkin mieltä näissä oloissa, ja sanoi senvuoksi
Barodalle: »Jos Panu Babu voi saada Sutšaritan määräämään päivän, niin
minulla ei ole mitään muistuttamista.»

»Tekisipä mieleni tietää, kuinka monet kerrat hänen suostumustaan
on pyydettävä», huudahti Baroda. »Sinä saat minut ihan ihmeisiini!
Minkätähden odottelisimmekaan hänen suopeata suostumustansa? Sanohan
minulle, mistä hän löytää toisen sellaisen miehen! Suutu, jos tahdot,
mutta kun totta puhutaan, niin Sutšarita ei ole Panu Babun arvoinen!»

»Minä en ole saanut täyttä selkoa», virkkoi Pareš Babu, »millaisin
tuntein Sutšarita oikeastaan suhtautuu Panu Babuun. Elleivät siis he
itse pääse sovintoon keskenään, niin minä puolestani en haluaisi asiaan
puuttua.»

»Vai niin, vai et ole saanut selkoa!» huudahti Baroda. »Tunnustatko sen
viimeinkin? Minä vakuutan sinulle, ettei siitä tytöstä helposti saada
selkoa. Usko minua: hän on mieleltänsä aivan toisenlainen kuin toisille
luulottelee!»



YHDESVIIDETTÄ LUKU.


Sanomalehdessä oli ollut Brahma Samadžin jäsenissä ilmenevää innon
lamautumista koskeva kirjoitus. Siinä vihjailtiin niin ilmeisesti Pareš
Babun perheeseen, että nimien mainitsematta jättämisestä huolimatta ken
hyvänsä voi selvästi huomata, ketä tarkoitettiin, ja kirjoitustavan
nojalla oli sitäpaitsi varsin helppo arvata, kuka kirjoittaja oli.
Sutšaritan oli jotenkin onnistunut lukea kirjoitus loppuun, ja sitten
hän ryhtyi repimään lehteä kappaleiksi, — eleistä huomasi, että hänen
mielensä voi tyyntyä vasta sitten, kun hän sai sepustuksen hajoitetuksi
alkuatomeihin!

Juuri sinä hetkenä saapui huoneeseen Haran. Hän siirsi tuolinsa
Sutšaritan luo, mutta Sutšarita ei häneen katsahtanutkaan, — siinä
määrin hän oli syventynyt tehtäväänsä.

»Sutšarita», sanoi Haran, »minulla on tänään erittäin tärkeä
asia sinulle esitettävänä, ja sinun tulee kohdistaa siihen
tarkkaavaisuutesi».

Sutšarita repi edelleen paperia, ja kun sormin ei enää käynyt työtä
jatkaminen, hän otti sakset ja alkoi niillä leikellä palasia vielä
pienemmiksi. Ennenkuin hän ehti päätökseen, tuli huoneeseen Lolita.

»Lolita», virkkoi Haran, »minulla on asiaa Sutšaritalle».

Kun Lolita kääntyi menemään, Sutšarita tarttui hänen vaatteisiinsa
ja pidätti häntä. Lolita huomautti: »Mutta Panu Babulla on jotakin
erikoista sanottavaa sinulle!» Sutšarita ei kuitenkaan huomautuksesta
välittänyt, vaan kehoitti Lolitaa istumaan viereensä.

Haran oli luonnostaan kykenemätön mitään vihjausta tajuamaan. Niinpä
hän nytkin kävi muitta mutkitta asiaan. Hän sanoi: »Minun mielestäni
ei avioliittomme solmimista ole enää siirrettävä tuonnemmaksi. Olen
keskustellut asiasta Pareš Babun kanssa, ja hän sanoo, että kunhan
Sutšarita suostuu, niin päivä voidaan määrätä. Olen niinmuodoin
päättänyt, että viikko ensi sunnuntaista —» Mutta Sutšarita ei suonut
hänelle tilaisuutta lauseen lopettamiseen, vaan virkkoi lyhyesti: »Ei.»

Harania tuo erittäin täsmällinen ja ehdoton kielto hämmästytti. Hän oli
aina pitänyt Sutšaritaa oikeana tottelevaisuuden perikuvana eikä ollut
milloinkaan voinut edes kuvitella, että hän voisi katkaista lopullisen
kosinnan keskitiehen tuolla ainoalla sanalla.

»Eikö!» virkkoi Haran kiukuissaan. »Mitä merkitsee tuo ei? Onko
valittava jokin myöhempi aika?»

»Ei», toisti Sutšarita.

»Mitä tämä oikeastaan merkitsee, taivaan nimessä?» kysyi Haran ilmaa
haukkoen ja ihan ymmällä.

»Minä en suostu avioliittoon», vastasi Sutšarita, pää kumarassa.

»Et suostu? Mitä tämä voikaan tarkoittaa?» toisti Haran ikäänkuin
tylsyneenä.

»Näyttää siltä, Panu Babu», virkkoi Lolita ivallisesti, »että olette
unohtanut äidinkielenne!»

Haran silmäili Lolitaa musertavasti ja sanoi: »On helpompi tunnustaa,
etten enää ymmärrä äidinkieltäni, kuin myöntää, että olen kaiken aikaa
käsittänyt väärin sellaisen henkilön sanoja, johon en ole milloinkaan
suhtautunut muulla tavoin kuin kunnioittaen.»

»Ihmisten ymmärtäminen kysyy aikaa», huomautti Lolita, »ja tämä totuus
lienee teihinkin sovellettavissa».

»Minun sanani ja tekoni ovat olleet alusta loppuun asti mitä
parhaimmassa sopusoinnussa. Minä voin väittää, etten ole milloinkaan
antanut kenellekään aihetta ymmärtää väärin itseäni. Sanokoon Sutšarita
itse olenko oikeassa vai väärässä!»

Lolita aikoi vastata jotakin, mutta Sutšarita pidätti häntä ja sanoi:
»Te olette ihan oikeassa! En tahdo ollenkaan teitä häväistä.»

»Ellette tahdo minua häväistä», huudahti Haran, »niin minkätähden
kohtelette minua näin ynseästi?»

»Teillä on oikeus nimittää sitä ynseydeksi», vastasi Sutšarita, »mutta
minun on pakko tehdä itseni siihen vikapääksi, sillä minä en voi —»

Ulkoa kuului ääni: »Didi, saanko tulla sisään?»

Sanomattomin helpotuksen tunnoin Sutšarita heti huudahti: »Ah, tekö
siellä, Binoi Babu? Tulkaahan sisään!»

»Sinä erehdyt, _didi_, täällä ei ole Binoi Babu, vaan pelkkä Binoi. Älä
huoli minua kiusata kaikilla muodollisuuksilla!» virkkoi Binoi astuen
huoneeseen. Havaittuaan sitten Haranin ja hänen kasvojensa ilmeen hän
lisäsi leikkisästi: »Ah, minä huomaan, että olette minuun pahastunut,
kun en ole käynyt moneen päivään teitä tapaamassa!»

Haran yritti jatkaa leikinlaskua. »Onpa siinä hyväkin syy
pahastumiseen», aloitti hän, mutta jatkoi sitten: »Pelkäänpä, että
tulitte sopimattomaan aikaan. Minä olin keskustelemassa Sutšaritan
kanssa tärkeästä asiasta.»

»Sellainen on minulla kova onni!» virkkoi Binoi nopeasti nousten. »Ei
voi koskaan tietää, milloin on otollinen aika, ja niin ei uskalla tulla
juuri milloinkaan.»

Hän oli huoneesta poistumassa, kun Sutšarita sanoi: »Älkää huoliko
lähteä, Binoi Babu. Me olemme jo puhuneet puhuttavamme. Istuutukaa.»

Binoi arvasi, että hänen saapumisensa oli pelastanut Sutšaritan
jostakin ikävästä tilanteesta. Hän istuutui iloisen näköisenä ja
virkkoi: »Minä en koskaan kieltäydy ystävällisyydestä. Jos minua
kehoitetaan istumaan, niin tottelen, minkä ennätän. Sellainen on minun
luontoni. Ole siis varuillasi, _didi!_ Älä sano milloinkaan sellaista,
mikä ei ole tarkoituksesi, muuten joudut katumaan seurauksia!»

Haran joutui ihan sanattomaksi, mutta hänen hahmonsa osoitti yhä
lisääntyvää päättäväisyyttä lausuen varoituksen sanana kaikille
läsnäolijoille, ettei hän aikonut poistua, ennenkuin oli saanut
sanotuksi kaikki, mitä hänellä oli sydämellään.

Kun Lolita oli kuullut ulkoa Binoin äänen, alkoi veri soutaa
kiivaasti hänen suonissaan kumoten kaikki hänen yrityksensä näyttää
luontevalta. Niinpä hän ei voinutkaan Binoin huoneeseen tultua
puhutella häntä niinkuin tavallista tuttavaa puhutellaan, sillä koko
hänen tarkkaavaisuutensa kohdistui siihen, minne oli katsottava ja
mihin kädet sijoitettava. Hän olisi lähtenyt huoneesta, mutta Sutšarita
piteli yhä häntä kiinni.

Binoi puolestaan puhutteli vain Sutšaritaa, koska ei älyllisestä
valmiudestaan huolimatta uskaltanut kääntyä suoraan Lolitan puoleen.
Hän yritti salata hämminkiänsä juttelemalla lakkaamatta.

Lolitan ja Binoin kesken vallitseva ujous ei kumminkaan jäänyt
Haranilta havaitsematta. Hän oli äreillään siitä, että Lolita, joka
oli hiljattain kohdellut häntä itseään ylen julkeasti, nyt esiintyi
aivan nöyränä Binoin edessä. Nähdessään tämän uuden todistuksen siitä
pahasta, mikä oli tullut perheen keskuuteen sen nojalla, että tyttäret
olivat saaneet seurustella Brahma Samadžiin kuulumattomien henkilöiden
kanssa, Haran tunsi entistä ankarampaa Pareš Babuun kohdistuvaa
suuttumusta. Ja se tunto, että Pareš Babu joutuisi vielä katumaan
mielettömyyttään, täytti hänen mielensä voimakkaana kuin kirous.

Kun oli käynyt ilmi, ettei Haran ajatellutkaan poistua, Sutšarita sanoi
Binoille: »Te ette ole nähnyt tätiä pitkiin aikoihin. Hän kysyy usein
teitä. Ettekö lähde häntä tervehtimään?»

»Asian laita ei suinkaan ole niin», huomautti Binoi lähtiessään
seuraamaan Sutšaritaa, »että minua tarvitsee muistuttaa tädin
olemassaolosta. Minä olen jo häntä ajatellut.»

Sutšaritan lähdettyä Binoin kerällä Lolitakin nousi ja sanoi: »Panu
Babu, minä otaksun, ettei teillä ole mitään erikoista asiaa minulle?»

»Ei ole», vastasi Haran. »Koska otaksun, että teitä kaivataan jossakin
muualla, sallin teidän lähteä.»

Lolita ymmärsi vihjauksen, malttoi mielensä, tahtoi osoittaa, ettei
huomautus häneen koskenut ja lausui: »Binoi Babu ei ole käynyt pitkään
aikaan luonamme, ja minun täytyy tosiaankin mennä juttelemaan hänen
kanssaan. Jos haluatte sillävälin lukea omaa kirjoittamaanne — mutta
minähän unohdin: sisareni on vastikään repinyt koko lehden kappaleiksi.
Mutta jos voitte sietää jonkun toisen kirjoittamaa, niin voittehan
silmäillä näitä.» Lolita otti pöydän kulmalta huolellisesti siihen
sijoitettuja Goran kirjoittamia artikkeleja, asetti ne Haranin eteen ja
lähti yläkertaan.

Binoin vierailu ilahdutti Harimohinia. Syynä ei ollut yksin se, että
hän oli nuorukaiseen mielistynyt, vaan myöskin se, että hän oli aivan
toisenlainen kuin toiset vieraat, jotka kohtelivat häntä ikäänkuin hän
olisi ollut johonkin toiseen lajiin kuuluva olento. Heidän joukossaan
oli kalkuttalaisia, jotka olivat englantilaisen ja bengalilaisen
sivistyksensä nojalla häntä ylempiä, ja heidän kopeutensa sai
Harimohinin vähitellen piiloutumaan omaan itseensä.

Binoin läsnäolo sitävastoin tuntui häntä tukevan. Binoi oli hänkin
kalkuttalainen, ja Harimohini oli kuullut, että hänen oppineisuutensa
oli varsin kunnioitusta herättävä, mutta siitä huolimatta Binoi ei
ollut milloinkaan osoittanut hänelle vähintäkään ylenkatsetta, vaan
pikemmin aina rakastavaa huomaavaisuutta. Varsinkin siitä syystä Binoi
oli lyhyessä ajassa voittanut itselleen sijan hänen sydämessään,
ikäänkuin läheinen sukulainen.

Lolitan ei olisi ollut niin helppo lähteä Binoin jälkeen Harimohinin
luo, ellei Haran olisi loukannut hänen ylpeyttänsä. Tämä loukkaus
pakotti hänet menemään, mutta sai hänet myöskin arkailematta ja
avoimesti juttelemaan Binoin kanssa. Toisinaan kuului heidän naurunsa
helinä aina alakertaan asti ja kiusasi yksikseen jätetyn Haranin
hermoja.

Haran väsyi aivan pian omaan seuraansa ja ajatteli lievittää
kärsimäänsä loukkausta juttelemalla Baroda-rouvan kanssa. Kun Baroda
löytyi ja sai kuulla Sutšaritan ilmaisseen haluttomuutensa mennä
naimisiin Haranin kanssa, hänen närkästyksensä oli rajaton.

»Kuulkaahan, Panu Babu», varoitti hän, »minä en neuvo teitä olemaan
liian hyväluontoinen tässä asiassa. Hän on antanut suostumuksensa
kerran ja toisenkin, ja onhan koko Brahma Samadž pitänyt asiaa jo
aikoja sitten päätettynä. Teidän ei pidä sallia koko asian joutuvan
mullin mallin vain siitä syystä, että hän suvaitsee tänään pudistaa
päätänsä. Teidän ei pidä niin helposti luopua vaatimuksestanne. Olkaa
luja, ja saammepa nähdä, mitä hän voi tehdä!»

Oli aivan suotta yllyttää Harania lujuuteen. Hän oli koko ajan sanellut
jäykästi itselleen: »Minun täytyy pitää huolta siitä, että tämä asia
toteutuu, periaatteen vuoksi. Minulle ei suinkaan ole suuri asia luopua
Sutšaritasta, mutta Brahma Samadžin arvo on vaarassa!»

Binoi, joka halusi vapautua kaikista muodollisuuksista suhteessaan
Harimohiniin, pyysi häneltä jotakin syötävää. Harimohini alkoi
kerkeästi puuhailla, asetti messinkitarjottimelle hedelmiä, makeisia ja
paahdettuja riisijyviä sekä lasin maitoa.

Binoi nauroi ja sanoi: »Luulin saattavani tädin pahaankin pulaan
vaatimalla syötävää tällaisena ajattomana aikana, mutta huomaanpa, että
täytyy tunnustaa joutuneeni häviölle!»

Sitten hän aikoi alkaa nauttia ateriaansa hyvin ruokahaluin, kun
samassa ilmaantui Baroda-rouva.

Binoi kumarsi mahdollisimman syvään lautasensa yli hänen astuessaan
sisään ja sanoi: »Mistä johtuukaan, etten tavannut teitä alakerrassa?
Minä olin siellä vähän aikaa.»

Mutta Baroda ei välittänyt vähääkään hänen huomautuksestaan enempää
kuin tervehdyksestäänkään, vaan kääntyi Sutšaritan puoleen huudahtaen:
»Eikö olekin täällä meidän nuori neitimme? Arvasinhan sen! Hän
huvittelee Panu Babun odotellessa häntä koko aamupuhteen, niinkuin
armonanelija! Minä olen kasvattanut kaikki tyttäreni pienestä pitäen,
ja milloinkaan ennen ei ole sellaista tapahtunut. Kuka hänet sellaiseen
yllyttäneekään? Onpa surkeata, että sellainen käytös saa sijaa meidän
perheessämme. Kuinka voimme enää näyttää kasvojamme Brahma Samadžissa?»

Harimohini joutui tuosta kovin hämilleen ja sanoi Sutšaritalle: »Minä
en tietänyt, että joku odottaa sinua alakerrassa. Teinpä väärin sinua
täällä, pidättäessäni. Mene, kultaseni, mene heti! Olisihan minun
pitänyt asia paremmin ymmärtää.»

Lolita aikoi sanoa, ettei syy suinkaan ollut Harimohinin, mutta
Sutšarita puristi hänen kättänsä vaikenemisen merkiksi ja lähti
sanaakaan virkkamatta alakertaan.

Aikaisemmin on kerrottu, kuinka Binoi aluksi saavutti Barodan suosion.
Baroda oli varmasti uskonut, että Binoista tulisi perheen aikaansaaman
vaikutuksen nojalla piankin Brahma Samadžin jäsen, ja tunsi erikoista
ylpeyttä ajatellessaan, että hän itse olisi tämän nuoren miehen
kohtalon muovaaja. Olipa hän erinäisissä tilaisuuksissa kehuskellutkin
itseään puhuessaan asiasta eräille brahmoystävilleen. Niinmuodoin
hänestä tuntui sitäkin katkerammalta nähdä samainen Binoi keskellä
vihollisen leiriä ja oma tytär Lolita hänen kapinoivana liittolaisenaan.

»Onko sinulla jotakin erikoista toimitettavaa täällä, Lolita?» kysyi
hän pistävästi.

»Binoi Babu on tullut, ja minä —»

»Jätä sinä Binoi Babu huvittamaan niitä, joiden luo hän on tullut
vierailemaan. Sinua tarvitaan alakerrassa!»

Lolita johtui kohta päättelemään, että Haran oli liittänyt hänen
nimensä Binoin nimeen sellaisella tavalla, johon hänellä ei ollut
oikeutta. Se jäykensi hänen asennettaan, joten hän päätti tarpeettoman
pontevasti lauseen, jonka oli aloittanut epäröiden: »Binoi Babu on
tullut pitkistä ajoista käymään luonamme. Minä tahdon ensin jutella
hänen kanssaan; tulen alakertaan hieman myöhemmin.»

Lausuttujen sanojen sävystä Baroda-rouva ymmärsi, ettei Lolita
suostunut säikkymään, ja koska olisi ollut ylen ikävää tunnustaa
hävinneensä Harimohinin läsnäollessa, Baroda lähti huoneesta mitään
virkkamatta ja kiinnittämättä Binoihin vähintäkään huomiota.

Lolita oli äidilleen sanonut tahtovansa välttämättä saada jutella
Binoin kanssa, mutta tuosta kiihkeästi halusta ei tuntunut olevan enää
jälkeäkään, kun Baroda oli poistunut. He istuivat kaikki kolme vähän
aikaa ahdistavaa vaitioloa kokien, ja sitten Lolita nousi, meni omaan
huoneeseensa ja sulkeutui sinne.

Binoi käsitti varsin hyvin, millaisessa asemassa Harimohini oli tässä
perheessä, suuntasi keskustelun niille laduille ja sai vähitellen
kuulla hänen koko tarinansa.

Kerrottuaan kaikki Harimohini virkkoi: »Lapseni, maailma ei ole oikea
olopaikka minunlaisilleni onnettomille naisille. Minulle olisi ollut
parempi, jos olisin voinut mennä johonkin pyhään paikkaan ja palvella
siellä Jumalaa. Minulla oli vähäinen summa rahaa, ja minä olisin voinut
elää sen varassa joitakin aikoja, ja jos olisin elänyt kauemminkin,
olisin voinut tulla jotenkin toimeen keittäjänä jossakin perheessä.
Benaresissa on paljon ihmisiä, jotka elävät siten!

Mutta minun mieleni on niin syntinen, etten voinut siten menetellä.
Kun olen yksin, kaikki murheeni tuntuvat minua ahdistavan ja estävän
minua ajattelemastakaan Jumalaa. Toisinaan tuntuu siltä, että menetän
järkeni. Radharani ja Satiš ovat olleet minulle kuin laudankappale
hukkuvalle, — pelkkä ajatuskin, että minun täytyy heidät jättää, saa
minut melkein tukehtumaan. Senvuoksi minua ahdistaa öin päivin pelko,
että joudun menettämään heidätkin — miksi olisinkaan muuten kaikki
menetettyäni kiintynyt heihin niin sanomattomasti lyhyen ajan kuluessa?

Minun ei ole vaikea puhua aivan avoimesti sinulle, poikani. Tiedä siis,
että siitä asti, kun olen saanut nuo kaksi olentoa, minusta jälleen
tuntuu kuin voisin palvoa Jumalaa koko sydämestäni; mutta jos heidät
kadotan, niin Jumalani on taasen vain kappale kovaa kiveä.»

Niin sanottuaan Harimohini pyyhki kyynelet silmistään.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Gora I : Romaani" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.