Title: Koti ja maailma
Author: Tagore, Rabindranath
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Koti ja maailma" ***


KOTI JA MAAILMA

Kirj.

Rabindranath Tagore


Sumentanut

J. Hollo



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1922.



SISÄLLYS:

Rabindranath Tagore
Ensimmäinen luku
  Bimalan kertomus I—III
Toinen luku
  Bimalan kertomus IV—V
  Nikhilin kertomus I—II
  Sandipin kertomus I
Kolmas luku
  Bimalan kertomus VI
  Sandipin kertomus II—III
Neljäs luku
  Nikhilin kertomus III
  Bimalan kertomus VII—X
  Sandipin kertomus IV—VI
Viides luku
  Nikhilin kertomus IV—V
  Bimalan kertomus XI—XIII
  Nikhilin kertomus VI—VII
Kuudes luku
  Nikhilin kertomus VIII—IX
  Sandipin kertomus VII
Seitsemäs luku
  Sandipin kertomus VIII—X
Kahdeksas luku
  Nikhilin kertomus X—XI
  Bimalan kertomus XIV
Yhdeksäs luku
  Bimalan kertomus XV—XVII
Kymmenes luku
  Nikhilin kertomus XII—XIV
  Bimalan kertomus XVIII—XIX
Yhdestoista luku
  Bimalan kertomus XX—-XXII
Kahdestoista luku
  Nikhilin kertomus XV—XVI
  Bimalan kertomus XXIII



RABINDRANATH TAGORE


Rabindranath Tagore on nykyisen Intian klassillinen kirjailija, syntyi
Kalkutassa toukokuun 6 p:nä 1861. Hän kuului vanhaan intialaiseen
ylimyssukuun ja sai huolellisen kasvatuksen, jota vielä täydensi
vuoden opiskelu Englannissa. Kotimaahan palattuaan hän otti haltuunsa
Bengalissa, Ganges-virran rannalla sijaitsevan maatilansa ja syventyi
kirjallisiin harrastuksiin. Jo aivan nuorena hän julkaisi runojaan
ja saavutti pian kuuluisuutta. Hänen nuoruudenrunonsa ovat hehkuvia
rakkauslauluja, jotka herättivät aistillisuutensa takia suuttumusta
oikeaoppisissa hinduissa, mutta myöhemmin hänen runoutensa syventyi
ja sai uskonnollisen ja filosofisen luonteen. Hän sai voimakkaita
vaikutteita vanhoilta intialaisilta kirjailijoilta ja isältään
Debendranath Tagorelta, joka oli tunnettu syvällinen ajattelija ja
intialaisen uskonnollisen yhteisön uudistaja ja järjestäjä.

Rabindranath Tagore on kirjoittanut bengalinkielellä kaikkiaan
kuutisenkymmentä teosta, romaaneja, runokokoelmia, näytelmiä
ja esseitä, joista useat hän julkaisi myös itse toimittaminaan
englanninkielisinä käännöksinä. Hänen teoksensa todistavat
perinpohjaista ihmisluonteen, erityisesti naisten ja lasten
sielunelämän tuntemusta. Hänen elämänkatsomuksensa on optimistinen,
hänen vakaumuksensa on, että ihmiskunnan kehitys kulkee kohti hyvää.
Elämän mahtavimpana liikkeellepanevana voimana on rakkaus, rakkaus
Jumalaan ja lähimmäisiin. Hän uskoo ihmishengen sopusointuiseen
yhteyteen Jumalan kaikessa läsnä olevan hengen ja luonnon kanssa.

V. 1913 kiintyi Euroopan huomio häneen. Silloin hän julkaisi
englanninkielellä runokokoelmat _Kasvava kuu, Gitanjali_ (Eino
Leinon suomentamana julkaistu nimellä _Uhrilauluja_ v. 1917) ja
_Puutarhuri_ (Eino Leinon suomentamana julkaistu v.1913) sekä
esseekokoelman _Sadhana_ (J. Hollon suomentamana julkaistu v. 1926).
Samana vuonna hän sai Nobelin-palkinnon. Se herätti ensin yleistä
ihmettelyä, sillä Euroopassa pidettiin Tagorea vielä siihen aikaan
vain jonkinlaisena kirjallisena erikoisuutena, mutta vähitellen on
yhä enemmän ruvettu huomaamaan, että Tagorella on paljon ja painavaa
sanottavaa muillekin kuin itämaisessa kulttuuripiirissä eläville. Hänen
kirjansa panivat eurooppalaiset syventymään itseensä ja arvioimaan
uudestaan korkeana pidettyä meluista kulttuuriaan. Nyttemmin Tagoren
teokset on käännetty useimmille Euroopan kielille, ja joka maassa
ne ovat saaneet runsaasti ihailijoita. Tagore itse on tehnyt useita
esitelmämatkoja Eurooppaan aina Skandinaviaa myöten, sekä myös
Japaniin ja Amerikkaan. Sivistysharrastusten ja filosofisten oppiensa
vaalijaksi hän on perustanut Bengaliin _Säntiniketan_ (Rauhan maja)
nimisen oppilaitoksen, joka on tarkoitettu itämaisen kulttuurielämän
korkeakouluksi. Nobelin-palkintonsa Tagore luovutti kokonaisuudessaan
tälle koululle.

Tagoren teoksia on käännetty suomeksi paitsi edellämainittuja vielä
miete- ja muistelmakirjat _Persoonallisuus_ ja _Elämäni muistoja_,
näytelmäkokoelma _Pimeän kammion kuningas_, kertomussarja _Ahnaat
paadet_ ja romaanit _Haaksirikko_, _Gora_ sekä _Koti ja maailma_.
Viimeksi mainittu avioliittoromaani kuvaa niitä maininkeja, joita
ulkona riehuva myrsky, kiihkokansallinen swadeši-liike aikaansaa
intialaisen ylimyksen kodissa. Liike tempaa mukaansa ylimyksen
puolison, ja tästä aiheutuu syviä järkytyksiä aviopuolisoiden elämässä.
Tagoren oma suhtautuminen kiihkokansalliseen liikkeeseen käy selvästi
ilmi tässä romaanissa: hänen mielestään kansallisen liikkeen oli
asetettava päämääräkseen ensi sijassa yhteiskunnalliset reformit ja
vasta sitten poliittiset vapauspyrkimykset. Hän ei myöskään hyväksy
väkivaltaa enempää yksityisten kuin kansojenkaan elämässä.

Nykyajan intialaiset antavat Tagoren teoksille klassillisen arvon ja
pitävät häntä eräänä kansallisena johtomiehenään. Tagoren kirjallisuus
ei ole rikastuttanut vain Intian kulttuuria, vaan se on tullut koko
maailman omaisuudeksi.



ENSIMMÄINEN LUKU

Bimalan kertomus


I.

Äiti, tänään muistuu mieleeni punainen otsamerkki [Hindulaisten
aviovaimojen merkki ja kaiken heidän asemaansa kuuluvan antaumuksen
vertauskuva] hiusmarrossasi, leveän punaisen päärmeen koristama _sari_
[Hindulaisnaisten puku], joka tavallisesti oli ylläsi, ja ihmeelliset
silmäsi, syvät ja levolliset. Ne tulivat elämäni sarasteessa kuin
päivänkoiton ensi heleys antaen minulle kultaisen aarteen tieni
vaiheita varten.

Valoa suova taivas on sininen, ja äitini kasvot olivat tummat, mutta
niissä oli pyhyyden hohde, ja hänen kauneutensa saattoi häpeään kaikki
kauneudellaan ylvästelevät.

Kaikki sanovat minun muistuttavan äitiäni. Lapsena minä en ollut
siitä ollenkaan mielissäni. Se sai minut kantamaan vihankaunaa
kuvastimelleni. Minusta tuntui, että Jumalan väärämielisyys verhosi
jäseniäni — etteivät tummat kasvoni oikeastaan kuuluneet minulle, vaan
olivat jonkin erehdyksen vuoksi tulleet osakseni. Korvaukseksi voin
pyytää Jumalaltani vain sitä, että saisin kasvaa naisen ihanteeksi,
eräiden kertomarunoissa kuvailtujen kaltaiseksi. Kun sitten lähestyi
naimisiinmenoaika, saapui luokseni astrologi, joka tutki kämmentäni ja
sanoi: »Merkit ovat hyvät. Tästä tytöstä tulee ihanteellinen aviovaimo.»

Kaikki naiset, jotka sen kuulivat, sanoivat: »Eipä ihmekään, sillä hän
muistuttaa äitiänsä.»

Minä jouduin naimisiin erään radžahin [Intialainen ruhtinas; ylhäinen
henkilö] kanssa. Lapsena minä tunsin varsin hyvin, miltä sadun prinssi
näyttää. Mutta mieheni kasvot eivät olleet sellaiset, että hänet olisi
voinut kuvitella sadun maailman asujaimeksi. Ne olivat tummat, yhtä
tummat kuin minunkin. Se masennuksen tunne, jota oman ruumiillisen
kauneuden puute oli minussa herättänyt, hieman hälveni, mutta samalla
jäi sydämeeni pahoittelun häivä.

Kun ulkonäkömme välttää aistien arvostelevaa tarkastelua ja
pelastautuu sydämiemme pyhättöön, niin se voi unhottaa itsensä. Minä
tiedän lapsuusaikani kokemuksesta, että harras antaumus on kauneus
itse, kauneus sisäiseltä puoleltansa. Kun äitini järjesteli omien
helläin käsiensä huolellisesti kuorimia erilaisia hedelmiä valkealle
kivilautaselle ja häälytteli leppoisasti viuhkaansa karkoittaakseen
pois kärpäsiä isäni istuessa aterioimassa, niin hänen palveleva
rakkautensa muuttui kaiken ulkonaisen muodon yläpuolelle kohoavaksi
kauneudeksi. Minä tunsin jo lapsuudessa sen mahdin. Se oli kaikkea
sananvaihtoa, kaikkea epäilystä ja kaikkia laskelmia korkeammalla: se
oli pelkkää musiikkia.

Muistan vielä selvästi, kuinka naimisiin mentyäni tapasin varhain
aamulla varovasti ja hiljaa nousta vuoteestani ja pyyhkiä tomun mieheni
jaloista häntä herättämättä. [Muodollinen kunnioituksenosoitus, joka
tapahtuu siten, että kosketetaan kädellä kunnioitetun henkilön jalkoja
ja sen jälkeen omaa päätä. Vaimo ei yleensä osoita sillä tavoin
mieheensä kohdistuvaa kunnioitusta.] Sellaisina hetkinä minusta tuntui,
että punainen otsamerkkini hohteli kuin kointähti.

Eräänä aamuna hän sattui heräämään ja kysyi minulta hymyillen: »Mitä
tämä merkitsee, Bimala? Mitä sinä teetkään?»

En unohda milloinkaan, kuinka häpesin sitä, että hän oli minut
yllättänyt. Hän oli kenties otaksunut minun yrittävän salaa ansioittaa
itseäni. Niin ei suinkaan ollut laita. Asia ei mitenkään koskenut
ansiota. Minun naisensydämeni täytyi saada palvoa voidakseen rakastaa.

Appeni talo oli hyvässä maineessa aina _padišaahien_ [padišaahi
islaminuskoinen valtias] ajoilta. Sen tavat olivat osalta mongolista
ja afganista alkuperää, ja eräät sen piirissä vallitsevat tottumukset
juontuivat Manun ja Parašarin ajoilta. Siitä huolimatta mieheni oli
ihan uudenaikainen. Hän oli suvun jäsenistä ensimmäinen ylioppilas ja
ensimmäinen maisteri. Hänen vanhempi veljensä oli kuollut nuorena,
liialliseen väkijuomain käyttöön, jättämättä lapsia jälkeensä. Mieheni
ei juonut eikä ollut irstaisuuteen taipuva. Sellainen pidättyväisyys
oli suvulle niin vieras, että monet pitivät sitä tuskin soveliaanakaan!
Heidän mielestään oli pidättyväisyys omiansa niille, joita onni
ei ole suosinut. Kuussa on sijaa pilkuille, tähdissä ei. Mieheni
vanhemmat olivat kuolleet aikoja sitten, ja taloa vallitsi hänen vanha
isoäitinsä. Mieheni oli hänen silmäteränsä, hänen sydämensä aarre.
Niinpä hän ei milloinkaan kohdannut erikoisia vaikeuksia rikkoessaan
vanhoja tottumuksia. Tuodessaan taloon miss Gilbyn opettajattarekseni
ja seuralaisekseni hän vei tahtonsa perille huolimatta kaikista kotona
ja kodin ulkopuolella pauhaavista myrkyllisistä kielistä.

Mieheni oli silloin vastikään suorittanut ensimmäisen yliopistollisen
tutkintonsa ja valmistautui parhaillaan toiseen, joten hänen täytyi
pysytellä Kalkuttassa luentoja kuuntelemassa. Hänellä oli tapana
kirjoittaa minulle melkein joka päivä, vain muutamia rivejä, muutamia
koruttomia sanoja, mutta hänen hyvä reipas käsialansa silmäili minua
mitä hellimmin. Minä säilytin hänen kirjeitänsä sandelipuisessa
lippaassa ja peitin ne joka päivä puutarhasta poimimillani kukilla.

Niihin aikoihin oli sadun prinssin kuva kalvennut niinkuin kuu
päivänkoitteessa. Sydämeni valtaistuimella oli todellisen maailman
ruhtinas. Minä olin hänen korkea puolisonsa. Minun sijani oli hänen
vierellänsä. Mutta todellinen iloni oli siinä, että oikea paikkani oli
hänen jalkainsa juuressa. Minua on tällä välin kasvatettu ja opastettu
nykyisen ajan henkeen sen omaa kieltä käyttäen, ja senvuoksi minusta
tuntuu, että nämä kirjoittamani yksinkertaiset sanat punastuvat
häpeästä. Vaikka en tuntisikaan nykyistä elämänlaatua, tietäisin
kumminkin, ihan itsestäni, että samoinkuin naisena syntymisen ei ollut
omassa vallassani, samoin on naisen rakkauteen sisältyvä antaumus
jotakin muuta kuin haavemielisestä runoelmasta kuluneisuuteen saakka
lainaeltu korea kohta, jonka koulutyttö piirtää hartain mielin
kauneimmalla käsialallaan vihkoonsa.

Mutta mieheni ei suonut minulle koskaan tilaisuutta palvontaan. Se oli
hänen suuruutensa. Vain kehnot raukat vaativat vaimoiltaan oikeutenansa
ehdotonta antaumusta, joka nöyryyttää heitä kumpaakin.

Hänen rakkautensa uhrasi minulle rikkauksien ja palvelusten melkeinpä
käsittämättömältä tuntuvan runsauden. Mutta minun teki mieleni
enemmän antaa kuin ottaa, sillä rakkaus on maankiertäjä, jonka kukat
voivat heloittaa kauniimpina pölyisellä pientareila kuin salien
kristallimaljakoissa.

Mieheni ei voinut täydellisesti luopua niistä vanhoista, perinnäisistä
tottumuksista, jotka perheessämme vallitsivat. Senvuoksi meidän oli
vaikea kohdata toisiamme milloin tahansa. [Ei pidetä soveliaana,
että aviomies käy alinomaa naisten huoneissa; hänen on noudatettava
määrättyjä ateriain tai levollemenon hetkiä.] Minä tiesin aina,
milloin hän oli odotettavissa, ja senvuoksi oli yhdessäolomme mitä
huolellisimmin valmisteltu. Se tuli kuin runon loppusointu oikealla
hetkellä, rytmin säännöllisessä aaltoilussa.

Päivätyöni päätettyäni ja käytyäni kylvyssä minä kokosin hiukseni,
uudistin punaisen otsamerkkini ja puin ylleni huolellisesti laskostetun
_sarin_. Sitten minä irroitin sekä ruumiini että henkeni kaikista
hajoittavista talousvelvollisuuksista ja omistin tämän erikoisen hetken
erikoisine juhlamenoineen yhdelle ainoalle henkilölle. Tuo hänen
kanssaan joka päivä viettämäni hetki oli lyhyt, mutta sen sisällys oli
ääretön.

Miehelläni oli tapana sanoa, että mies ja vaimo ovat tasa-arvoiset
rakkaudessaan, koska heillä on yhtä suuri oikeus toistensa
omistamiseen. Minä en väittänyt milloinkaan vastaan, mutta sydämeni
sanoi minulle, ettei molemminpuolinen kiintymys ole milloinkaan todella
tasaväkistä, vaan että se parhaassa tapauksessa koroittaa yhdessäolon
tasoa. Korkeamman yhdenvertaisuuden suoma ilo siten alati säilyy; se ei
painu milloinkaan jokapäiväisyyden alhaiselle asteelle.

Oli arvosi mukaista, rakkaani, ettet milloinkaan odottanut minulta
palvontaa. Mutta jos olisit siihen suostunut, olisit tehnyt minulle
todellisen palveluksen. Sinä ilmaisit rakkauttasi koristamalta minua,
kasvattamalta minua, antamalta minulle mitä pyysin ja mitä en pyytänyt.
Minä näin rakkautesi syvyyden silmistäsi, kun katselit minua. Olen
aavistanut salaisen tuskan huokauksen, jonka sinä tukahdutit, koska
rakastit minua. Sinä rakastit ruumistani, ikäänkuin se olisi ollut
paratiisin kukka. Sinä rakastit minun koko olemustani, ikäänkuin
harvinainen sallimus olisi sen sinulle lahjaksi suonut.

Tuo rajaton antaumus teki minut ylpeäksi ja sai ajattelemaan, että
se rikkaus, joka ajoi sinua ovelleni, kuului kokonaan minulle.
Mutta sellainen turhamaisuus se vain estää naisen rakkauden vapaata
antautuvaisuutta. Kun istun kuningattarena valtaistuimelta ja vaadin
itselleni kunnioitusta, niin vaatimukseni kasvaa kasvamistaan; sitä
ei tyydytä mikään. Voiko nainen olla todelta onnellinen pelkästä
tunnostansa, että hänellä on joku mies vallassaan? Naisen ainoa
pelastus on siinä, että hän vaihtaa ylpeytensä antaumukseen.

Tänään muistuu mieleeni, kuinka silloin, onnemme päivinä, kateuden
lieskat roihusivat ympärillämme. Se oli luonnollista, sillä olinhan
minä saavuttanut onneni pelkän sattumanoikun nojalta, sitä mitenkään
ansaitsematta. Mutta sallimus ei suo onnen virrata ihmiselle
lakkaamatta; ellei sen kunniavelkaa makseta päivä päivältä, pitkän ajan
kuluessa, kunnes se oli kokonaan suoritettu ja onnen säilyminen siten
taattu. Jumala antaa meille lahjoja, mutta meillä itsellämme tulee olla
kykyä ottaa ne vastaan ja säilyttää ominamme. Ansiottomissa käsissä
eivät sellaiset lahjat pysy.

Mieheni isoäiti ja äiti olivat molemmat olleet kuuluisat kauneudestaan.
Leskeytynyt kälyni oli hänkin harvinaisen kaunis. Kun kohtalo oli
jättänyt heidät yksinäisiksi, oli isoäiti pyhästi luvannut olla
vaatimatta kauneutta ainoan pojanpoikansa tulevalta puolisolta.
Vain hyväenteiset merkkini olivat hankkineet minulle pääsyn tähän
perheeseen; — muuten minä en voinut minkään ansion nojalla vaatia
itselleni oikeutta olla sen jäsenenä.

Tässä ylellisyyden tyyssijassa olivat ainoastaan harvat naiset saaneet
osakseen heille kuuluvan kunnioituksen. He olivat kumminkin tottuneet
perheen tapoihin ja pysytelleet jollakin tavoin pinnalla, vanhan suvun
_ranin_ [rani: ruhtinatar; ylhäinen naishenkilö] arvon kannattamina,
joskin heidän joka päivä vuodattamansa kyynelet hukkuivat kuohuviin
viineihin ja heidän nyyhkytyksensä karkeloivien tyttöjen nilkkatiukujen
helinään. Oliko minun ansioni, ettei mieheni nauttinut väkijuomia eikä
tuhlannut miehuuttansa hekuman markkinoilla? Osasinko minä sellaisen
loitsun, joka hillitsee miesten hurjaa ja harhailevaa luontoa? Kaiken
syynä oli hyvä onneni eikä mikään muu. Kälyäni kohtaan oli sallimus
ollut ylen säälimätön. Hänen juhlapäivänsä oli ohi jo illansuussa, ja
hänen kauneutensa valaisi suotta tyhjiä, korkeita suojia — palaen yhä
vielä, vaikka soitto oli laannut jo aikoja sitten. Kälyni suhtautui
halveksivasti mieheni uudenaikaisiin mielipiteisiin. Kuinka naurettavaa
olikaan antaa perhelaivan, jonka lastina oli sen ammoisen kunnian
koko paino, purjehtia tuon vähäpätöisen naishenkilön johtamana! Usein
sain kokea ivan ruoskaniskuja. »Varas, joka on anastanut itselleen
aviomiehen rakkauden! Teeskentelijä, joka verhoutuu uusmuotisen
koreilun häpeällisyyteen!» Kirjavat, uudenaikaiset puvut, joilla
mieheni minua koristi, herättivät hänessä mustasukkaisuuden raivoa.
»Eikö hän häpeä tehdä itsestään näyteikkunaa — oman ulkonäkönsä uhalla!»

Mieheni huomasi tuon kaiken, mutta hänen hyvyytensä oli rajaton. Hän
pyysi pyytämällä, että antaisin solvaajalleni anteeksi.

Muistan kerran sanoneeni miehelleni: »Naisen mieli on kovin mitätön
ja vaivainen.» »Kuin kiinalaisnaisen jalka», vastasi hän. »Eikö
yhteiskunnan puristus ole tehnyt heistä mitättömiä ja vaivaisia? He
ovat pelkkiä kohtalon leluja. Missä vastuussa he itse voisivatkaan
olla?»

Kälyni onnistui aina saada mieheltäni mitä halusi. Hän ei huolinut
harkita, olivatko pyynnöt oikeita ja kohtuullisia. Mutta eniten minua
katkeroitti se, ettei käly ollut lainkaan kiitollinen. Minä olin
miehelleni luvannut olla vastaamatta hänen ärhentelyynsä, ja senvuoksi
kuohahteli mieleni sitäkin enemmän. Minusta tuntui, että hyvyydellä
on rajansa, jonka yli astuminen tuntuu helposti tekevän ihmisen
pelkurimaiseksi. Pitääkö minun kertoa koko totuus? Minä olen usein
toivonut, että mieheni olisi kyllin miehekäs ollakseen vähemmän hyvä.

Kälyni Bara [Bara: vanhempi; Tšota: nuorempi. Vaikka ylhäisten
perheitten lesket saavatkin vain puolisonsa omaisuudesta maksettavan
elinkoron, säilyttävät he kuitenkin ikänsä mukaisen arvojärjestyksen,
ja arvonimet Bara ja Tšota erottavat edelleenkin vanhempia ja
nuorempia sukuhaaroja toisistaan, siinäkin tapauksessa, että nuorempi
on hallitsevana haarana.] Rani, oli vielä nuori eikä suinkaan
tavoitellut pyhyyttä. Hänen puheensa, pilansa ja naurunsa oli pikemmin
uskaliasta. Myöskin ne nuoret tytöt, jotka olivat hänen lähettyvillään,
käyttäytyivät sangen hävyttömästi. Kukaan ei heitä moittinut, sillä
sellainen oli vanhastaan talon tapa. Minusta tuntui, että he pitivät
minua silmätikkunansa erittäinkin sen vuoksi, että minä onnekseni
omistin moitteettoman puolison. Mutta miestäni rasitti kälyn surullinen
kohtalo enemmän kuin hänen luonteensa puutokset.


II.

Mieheni tahtoi välttämättä saada minut ulos _purdahin_ [eristetyn
naisten huoneosaston ja kaikkien siihen kuuluvien ominaisten menojen
yhteisenä nimenä on purdah, joka oik. merkitsee lipasta] ahtaasta
piiristä.

Eräänä päivänä minä sanoin hänelle: »Enhän minä tarvitse ulkomaailmaa?»

»Mutta ulkomaailma voi tarvita sinua», vastasi hän.

»Jos ulkomaailma on tullut toimeen näihin asti ilman minua, niin
tulkoon toimeen vielä hieman kauemminkin. Se ei varmaankaan tuhoudu,
vaikka jääkin minua vaille.»

»Tuhoutukoon minun puolestani! Se ei minua huolestuta. Minä ajattelen
itseäni.»

»Tosiaanko? Sanohan, mitä itsestäsi ajattelet!»

Mieheni vaikeni ja hymyili.

Minä tunsin hänen tapansa ja pysyin tiukasti vaatimuksessani: »Ei, nyt
et pääsekään hevillä käsistäni! Minä tahdon tietää, mistä on kysymys.»

»Eihän asioita voi milloinkaan täysin ilmaista pelkkien sanojen avulla.»

»Lakkaa latelemasta arvoituksia! Sanohan...»

»Minä haluaisin saada elämämme ulkona maailmassa kiinteämmin
yhteiseksi. Siinä suhteessa olemme toisillemme vielä velkaa.»

»Onko siis rakkaus, jota me täällä kotona toisillemme osoitamme,
jollakin tavoin puutteellista?»

»Täällä sinä kierryt kiinteästi minun olemukseeni. Et tiedä, mitä
sinulla on, enempää kuin sitäkään, mitä sinulta puuttuu.»

»En tahdo kuulla sinun noin puhuvan.»

»Minä haluan saattaa sinut keskelle ulkomaailmaa, jotta opit tuntemaan
todellisuutta. Sinä et ole luotu pelkkiä kotoisia velvollisuuksia
varten, viettääksesi elämäsi ahtaassa sovinnaisessa piirissä ja
vähäpätöisissä kotoaskareissa. Vasta sitten, kun opimme näkemään ja
tuntemaan toisemme todellisessa maailmassa, vasta sitten on rakkautemme
oikea ja täydellinen.»

»Jos on olemassa jotakin, mikä estää meitä täällä oppimasta toisiamme
täysin tuntemaan, niin minulla ei ole mitään sanottavaa. Minä
puolestani en tunne kaipaavani mitään.»

»Hyvä, mutta jos este sattuisikin olemaan vain minun tahollani, miksi
et suostuisi osaltasi sitä poistamaan?»

Tuollaisia keskusteluja sattui tavantakaa. Eräänä päivänä hän sanoi:
»Ihminen, joka ahnaasti himoitsee kalakeittoansa, ei ollenkaan arkaile
leikellessään kalan kappaleiksi mielensä mukaan. Se taas, joka
kalaa rakastaa, haluaa iloita nähdessään sen vedessä. Jos se ei käy
päinsä, niin hän odottelee rannalla, ja vaikka palaisikin kotiin sitä
näkemättä, hän kuitenkin tuntee tyydytystä tietäessään, ettei kalalla
ole mitään hätää. Täydellinen omistus on paras voitto, mutta jos se on
mahdoton, niin lähinnä paras voitto on täydellinen menettäminen.»

Minua ei ollenkaan miellyttänyt mieheni tapa puhua tästä asiasta, mutta
se ei ollut syynä siihen, että kieltäydyin lähtemästä huoneistani.
Hänen isoäitinsä oli vielä elossa. Mieheni oli ahtanut talon ihan
täyteen kahdettakymmenettä vuosisataa, vastoin hänen makuansa; mutta
hän oli sietänyt sen nurkumatta. Hän olisi sietänyt senkin, että
radžahin talon miniä luopui eristetystä elämäntavastaan. [Ylhäisien
hindulaisten keskuudessa on miniän arvo ja maine erittäin tärkeä.] Olipa
hän valmistautunutkin sellaisen tapauksen varalle. Mutta minusta asia
ei tuntunut niin tärkeältä, että olisin tahtonut saattaa hänet kokemaan
sellaista surua. Minä olen lukenut kirjoista, että meitä nimitetään
»häkkilinnuiksi.» En voi mennä puhumaan toisten puolesta, mutta minulla
oli häkissäni niin paljon, ettei koko maailmassa olisi ollut sille
tilaa — niin minusta ainakin silloin tuntui.

Iäkäs isoäiti oli kovin minuun kiintynyt. Luullakseni oli hänen
kiintymyksensä pohjalla se ajatus, että minä olin suotuisain tähtien
avustamana onnistunut vetämään puoleeni mieheni rakkauden. Eivätkö
miehet taipuneet luonnostaan vajoamaan? Kaikesta kauneudestaan
huolimatta ei kukaan toisista ollut kyennyt estämään miestäni
suistumasta suin päin tuhoaviin hornan kuiluihin. Isoäiti uskoi minun
sammuttaneen miehestäni tuon tulen, joka oli käynyt muille suvun
miehille niin kuolettavaksi. Niinpä hän vaali minua kalleimpana
aarteenansa ja vapisi peloissaan, jos minä olin hiemankaan
huononvointinen.

Isoäiti ei pitänyt niistä puvuista ja koruista, joita mieheni toi
minun verhoikseni eurooppalaisista myymälöistä. Mutta hän mietti näin:
»Miehillä täytyy aina olla jokin mieletön keppihepo, joka välttämättä
käy kalliiksi. Ei kannata yrittää hillitä heidän yltiöpäisyyttänsä;
saa olla iloinen, jos he pysähtyvät perikadon partaalle. Ellei Nikhil
olisi alinomaa askarrellut vaimoansa vaatettamassa, niin kukapa tietää,
millä tavoin hän olisi voinut rahansa tuhlata!» Joka kerta, kun minulle
saapui uusi puku, lähetti isoäiti hakemaan miestäni ja iloitsi hänen
kerallaan.

Niinpä tapahtui, että hänen makunsa muuttui. Nykyajan henki vaikutti
häneen niin voimakkaasti, etteivät hänen iltansa ottaneet kuluakseen,
ellen minä kertonut hänelle englantilaisista kirjoista lukemiani
kertomuksia.

Isoäitinsä kuoleman jälkeen mieheni tahtoi, että muuttaisin hänen
kerallaan Kalkuttaan, mutta minä en voinut tehdä sellaista päätöstä.
Eikö meidän oikea kotimme ollut tämä talo, josta isoäiti oli pitänyt
huolta kaikissa elämänsä vaiheissa? Eikö minua kohtaisi kirous, jos
sen jättäisin ja lähtisin kaupunkiin? Tämä ajatus pidätti minua,
isoäidin tyhjän istuimen moittivasti minua katsellessa. Tuo jalo
nainen oli tullut taloomme kahdeksan vuoden ikäisenä ja oli kuollut
yhdeksännelläkahdeksatta ikävuodellaan. Hänen elämänsä ei ollut
onnellinen. Kohtalo oli singonnut hänen rintaansa nuolen toisensa
jälkeen saaden sisäiset, häviämättömät voimat sitäkin voimakkaammin.
hersymään. Tämä suuri talo oli hänen kyyneltensä pyhittämä. Mitä
tekisinkään pölyisessä Kalkuttassa, kaukana kotoa?

Asiaa suunnitellessaan mieheni ajatteli, että siten tarjoutuisi hyvä
tilaisuus toimittaa kälylleni lohdutus saada olla talon valtiattarena
meidän oman elämämme samalla päästessä Kalkuttassa esteettömämmin
versomaan. Mutta juuri siinä kohden minun oli vaikea yhtyä hänen
suunnitelmiinsa. Käly oli katkeroittanut minun elämäni, hän tärveli
mieheni onnen, ja kaikesta tästä piti hänen vielä saada palkinto. Entä
miten kävisikään, jos meidän pitäisi, palata tänne? Pääsisinkö silloin
jälleen johtavalle sijalle?

»Mitä sinä sillä sijalla?» tapasi mieheni kysyä. »Eikö elämässä ole
parempia asioita?»

Miehet eivät milloinkaan ymmärrä sellaisia asioita. Heidän tyyssijansa
on kodin ulkopuolella, he eivät tunne kotoisen elämän koko merkitystä.
Näissä asioissa heidän olisi noudatettava naisten ohjausta. — Niin
ajattelin silloin.

Minusta näytti oikeuksieni puolustaminen kaikkein tärkeimmältä asialta.
Jos olisin lähtenyt pois ja jättänyt kaikki vihollisen haltuun, olisin
suoraan tunnustanut joutuneeni häviölle.

Mutta minkätähden mieheni ei pakottanut minua lähtemään mukanansa
Kalkuttaan? Minä tiedän, mikä oli syynä. Hän ei käyttänyt mahtiansa,
koska hänellä se oli.


III

Jos joku tahtoisi vähitellen täyttää päivän ja yön välisen juovan,
tarvitsisi hän siihen iankaikkisuuden. Mutta aurinko nousee ja pimeys
väistyy — tuokio riittää silloittamaan äärettömän välimatkan.

Eräänä kauniina päivänä alkoi Bengalissa swadeši-liikkeen aikakausi
[kansallinen liike, joka aluksi oli luonteeltaan pikemmin taloudellinen
kuin poliittinen; sen tärkeimpänä tarkoituksena näet oli kotimaisen
teollisuuden edistäminen], mutta kukaan ei oikein tietänyt, miten se
oli tapahtunut. Menneisyyden ja nykyisyyden välillä ei ollut mitään
yhdistävää, tasaista ylimenoa. Johtui luullakseni siitä, että uusi
kausi tuli tulvan lailla, murtaen padot ja vieden kaikki viisautemme ja
pelkomme mukanaan. Meillä ei ollut edes aikaa ajatella tai käsittää,
mitä oli tapahtunut tai oli tapahtumassa.

Tämä uusi aika sai koko olemukseni, kaikki toivoni ja haluni
loimahtamaan täyteen lieskaan. Joskaan kodin seinämuurit — joiden
sisäpuolella varsinainen maailmani sijaitsi — eivät vielä olleet
murtuneet, silmäilin kumminkin niiden yli kaukaisuuteen ja kuulin
etäältä taivaanrannalta äänen, jonka sanoja en täysin selvästi
tajunnut, mutta jonka kutsuva huuto löysi tien suoraan sydämeeni.

Ylioppilasajoiltansa saakka mieheni oli yrittänyt vaikuttaa siihen
suuntaan, että kansamme tarvitsemat tavarat valmistettaisiin omassa
maassa. Meidän seuduillamme kasvaa runsaasti taatelipalmuja. Hän
yritti keksiä kojetta, jonka avulla voisi puristaa hedelmistä mehun
ja keittää sen sokeriksi ja siirapiksi. Minulle kerrottiin, että
keksintö oli erittäin hyvä, mutta että se puristi enemmän rahaa
käyttäjästään kuin mehua taateleista. Vähän myöhemmin hän johtui
päättelemään teollisuutemme elvyttämisen epäonnistuvan sen vuoksi,
ettei meillä ollut omaa pankkia. Siihen aikaan hän koki opettaa minulle
taloustiedettä. Se yksin ei olisi paljoakaan haitannut, mutta hän sai
sitäpaitsi päähänsä ryhtyä kasvattamaan maanmiehiänsä säästäväisyyteen
siten raivatakseen tietä pankille. Vihdoin hän tosiaankin perusti
pienen pankkiliikkeen. Korkea korko, joka sai kyläläiset kilvan
tuomaan rahojansa talletettaviksi, vei pankin pian häviöön. Vanhat
tilanhaltijat olivat huolissaan ja peloissaan. Vihollisleiri riemuitsi.
Perheen jäsenistä pysyi vain mieheni isoäiti tyynenä. Hän torui
minua, sanoen: »Miksi te kaikki häntä kiusaatte? Huolestuttaako
teitä maatilamme kohtalo? Kuinka monesti olenkaan nähnyt tämän tilan
veronkantajan panttina? Ovatko miehet naisten kaltaisia? Miehet
ovat synnynnäisiä tuhlareita, he osaavat vain hävittää omaisuutta.
Sinä, lapsukaiseni, voit olla iloinen, ettei miehesi hävitä vielä
itseänsäkin!» Niiden henkilöiden luku, joita mieheni avusti, oli suuri.
Hän auttoi aina ehdottomimpaan epäonnistumiseen saakka jokaista, joka
halusi keksiä uudenlaiset kangaspuut tai riisinkuorimiskoneen. Mutta
eniten minua suututti se, että hän salli Sandip Babun alinomaa nylkeä
itseänsä, _swadeši_-liike tekosyynä- Olipa kysymyksessä mikä tahansa,
sanomalehden perustaminen, asian hyväksi suoritettava esitelmäretki
tai lääkärin määräämä siirtyminen toiseen ilmanalaan, joka tapauksessa
antoi mieheni hänelle rahoja mitään kyselemättä. Ja kaiken tämän sai
Sandip Babu säännöllisen, samoin mieheni maksaman palkkansa lisäksi.
Merkillisintä oli, etteivät mieheni ja Sandip Babun mielipiteet
ollenkaan sointuneet yhteen.

_Swadeši_-myrskyn alettua riehua minunkin veressäni sanoin miehelleni:
»Minun täytyy polttaa kaikki ulkomaiset vaatteeni.»

»Miksi?» kysyi hän. »Voithan olla niitä käyttämättä niin kauan kuin
haluat.»

»Niin kauan kuin haluan! Minä en enää milloinkaan...»

»Hyvä, jätä ne kokonaan käyttämättä. Mutta miksi ryhtyisit sellaista
juhlaroviota rakentamaan?»

»Aiotko estää minua toteuttamasta päätöstäni?»

»Kuulehan mitä sanon: Miksi ette yritä rakentaa jotakin? Teidän ei
pitäisi tuhlata kymmenettä osaakaan tarmostanne tuohon hävittävään
kiihotukseen.»

»Sellainen kiihoitus antaa meille tarmoa rakentamiseen.»

»Yhtä hyvin voisitte sanoa, että teidän on mahdoton valaista taloa,
ellette sytytä sitä tuleen.»

Pian ilmeni toinen pulma. Miss Gilbyn saapuessa taloomme oli siellä
vallinnut melkoinen levottomuus, joka kumminkin vähitellen laimeni, kun
vieraaseen totuttiin. Nyt otettiin asia jälleen esille. Minä en ollut
aikaisemmin välittänyt vähääkään siitä, oliko miss Gilby eurooppalainen
vaiko intialainen, mutta nyt aloin välittää. Sanoin miehelleni: »Meidän
täytyy saada miss Gilby pois talostamme.»

Mieheni ei virkkanut mitään.

Minä kiivailin hänelle, ja hän lähti murheellisena pois.

Itkettyäni kelpo tavalla minä olin illalla, kohdatessamme,
sovinnollisemmalla tuulella. »Minun on mahdoton katsella miss Gilbyä
teoriain sumun läpi», sanoi mieheni, »vain sen vuoksi, että hän on
englantilainen. Etkö voi pitkäaikaisen tuttavuuden nojalla voittaa
pelkän nimen aiheuttamaa estettä? Etkö voi pitää mielessä, että hän on
sinuun kiintynyt?»

Minä olin hieman häpeissäni ja vastasin jokseenkin käskevästä:
»Jääköön. Minä en erikoisesti himoitse ajaa häntä pois.»

Miss Gilby jäi.

Eräänä päivänä sain sitten kuulla, että joku nuorukainen oli häntä
herjannut, kun hän oli ollut menossa kirkkoon. Nuorukainen kuului
niihin, jotka saivat meiltä avustusta. Mieheni ajoi hänet pois talosta.
Sitä ei kukaan voinut antaa miehelleni anteeksi — en minäkään. Sillä
kertaa miss Gilby lähti omaehtoisesti. Hän vuodatti kyyneleitä
tullessaan sanomaan hyvästi, mutta mieleni ei ottanut sulaakseen.
Kuinka voikaan kielimällä syöstä poika paran sellaiseen onnettomuuteen,
vieläpä niin oivallisen pojan, joka unohti ruokansa ja juomansa
_swadeši_-innostuksen vuoksi.

Mieheni saatteli miss Gilbyn rautatieasemalle omissa vaunuissaan.
Minun mielestäni hän meni ehdottomasti liian pitkälle. Kun asiaa
koskevat liioitellut huhut sitten aiheuttivat julkista hälinää, joutuen
sanomalehtiinkin, niin minusta tuntui, että hän oli sen ansainnut.

Usein ennenkin olivat mieheni puuhat herättäneet minussa levottomuutta,
mutta milloinkaan ennen ei minun ollut tarvinnut hävetä. Nyt minun
oli punastuminen hänen puolestansa! Minä en tarkoin tiennyt enkä
välittänytkään tietää, mitä pahaa Noren parka oli tehnyt miss Gilbylle,
mutta miten voikaan ajatella ryhtyvänsä sellaisena aikana tuollaista
menettelyä tuomitsemaan? Minä en olisi tahtonut tukahduttaa sitä
mielialaa, joka yllytti nuorta Norenia osoittamaan englannittarelle
halveksumistaan, En voinut olla pitämättä raukkamaisuutena, että
mieheni ei kyennyt ymmärtämään niin yksinkertaista asiaa. Niinpä minä
punastuin hänen puolestansa.

Mieheni ei kumminkaan kieltäytynyt kannattamasta _swadešia_
eikä millään tavoin vastustanut kansallista asiaa. Mutta _Bande
Matäram_-mielialaa hän ei kyennyt täydestä sydämestään omaksumaan.
[_Bande Mataram_: "Terve, Äiti!" Bankim Tšatterdžin, kuuluisan
bengalilaisen kirjailijan sepittämän laulun alkusanat. Laulu on
nyttemmin muuttunut kansallishymniksi ja _Bande Mataram_ kansalliseksi
tunnussanaksi swadeši-liikkeen yhteydessä.]

»Minä tahdon mielelläni palvella kotimaata», sanoi hän, »mutta
palvontani esineeksi minä valitsen oikeuden, joka on paljoa suurempi
kuin kotimaani. Se, joka palvoo kotimaatansa jumalana, saattaa sen
kirouksen alaiseksi.»



TOINEN LUKU

Bimalan kertomus


IV

Näihin aikoihin saapui Sandip Babu seuralaisineen meidän tienoillemme
saarnaamaan _swadešia_.

Temppelihallissamme on suuri kokous. Me naiset istumme siellä
toisella puolen, esiripun takana. Riemuhuuto _Bande Mataram_ lähenee
värisyttäen koko olemustani. Äkkiä tulvahtaa temppelin pihalle joukko
paljasjalkaisia, turbaanipäisiä nuorukaisia keltaisissa viitoissaan,
niinkuin punaliejuinen puro ensimmäisten sateiden aikana kuivuneeseen
uomaansa tulvahtaa. Koko paikan täyttää suunnaton ihmisjoukko, jonka
läpi kymmenkunta nuorukaista olkapäillään kantaa suuressa tuolissa
istuvaa Sandip Babua.

_Bande Mataram! Bande Mataram! Bande Mataram!_ Tuntuu siltä kuin taivas
olisi halkeamassa ja tuhansiksi pirstaleiksi hajoamassa. Minä olin jo
aikaisemmin nähnyt Sandip Babun kuvan. Hänen piirteissään oli jotakin
minulle epämieluista. Hän ei suinkaan ollut ruma — päinvastoin: hänen
kasvonsa olivat erittäin kauniit. Mutta kaikesta huolimatta minusta
tuntui siltä, että niihin sisältyi liian suuri määrä kehnoa ainesta.
Hänen silmiensä valo ei näyttänyt olevan täysin oikeata. Senvuoksi
minua ei miellyttänyt, että mieheni arvelematta myöntyi kaikkiin
hänen vaatimuksiinsa. Rahan tuhlauksen minä voin sietää, mutta minua
harmitti kovin se ajatus, että hän petti miestäni käyttäen hyväkseen
hänen ystävyyttänsä. Hän ei käyttäytynyt ollenkaan askeetin tavalla,
eipä edes niinkuin kohtuullisissa varoissa elävä mies, vaan kerrassaan
keikarimaisesti. Ylellisyyttä ja elämän mukavuutta hän näytti
rakastavan. Kokonainen sarja tuollaisia ajatuksia muistuu mieleeni,
mutta jääkööt nyt sikseen.

Mutta kun Sandip Babu alkoi puhua tuona iltana, ja hänen sanansa
saattoivat kuulijajoukon mielet aallehtimaan, ikäänkuin ne olisivat
tahtoneet murtaa kaikki padot, näin hänet ihmeellisesti muuttuneena.
Varsinkin kun temppelinharjan taakse hitaasti painuvan auringon
sädekimppu äkkiä valaisi hänen kasvojansa, hän näytti jumalien
lähettiläältä.

Hänen puheensa oli alusta loppuun asti myrskyisää purkausta. Hänen
luottamuksensa asian onnistumiseen oli rajaton. En tiedä, miten se
oikeastaan tapahtui, mutta äkkiä huomasin kärsimättömästi siirtäneeni
esiripun syrjään ja suunnanneeni katseeni puhujaan. Kukaan ei
välittänyt vähääkään siitä, mitä tein. Vain kerran minä huomasin,
kuinka hänen silmänsä hohtelivat kohti minua kuin kohtalokkaan Orionin
tähdet.

Olin ihan haltioissani. En tuntenut itseäni enää radžahin puolisoksi,
vaan Bengalin naissuvun ainoaksi edustajaksi. Ja puhuja tuolla
edessäni, hän oli Bengalin sankari. Kuten taivas oli vuodattanut
valonsa hänen ylitsensä, samoin piti hänen saada naisen siunaus
tehtäväänsä varten...

Minusta näytti selvästi siltä, että hänen puheensa oli loimahtanut
vieläkin intohimoisempaan lieskaan, kun hän oli minut huomannut. Indran
ratsu ei totellut ohjaksiansa; ukkonen meurusi ja salamat välkkyivät.
Minä mietin itsekseni, että silmäni olivat sytyttäneet tuleen hänen
puheensa; sillä me naiset emme vaali vain kotilieden tulta, vaan
itsensä sielun liekkiä.

Palatessani tuona iltana kotiin minä säteilin uutta ylpeyden ja
riemun tunnetta. Mielessäni raivonnut myrsky oli kokonaan muuttanut
olemukseni painopisteen. Muinaisen Kreikan neitojen tavoin olisin
mielelläni leikannut pitkät, kiiltävät hiuspalmikkoni jousenjänteiksi
sankarilleni. Jos ulkonaiset koruni olisivat olleet tunteistani
riippuvaiset, niin kaulanauhani ja rannerenkaani olisivat murtaneet
lukkonsa ja singonneet meteoriparvena yli kuulijajoukon. Minä tunsin,
että ainoastaan persoonallinen uhraus voi minua auttaa kestämään
myrskyisää haltioitumistani.

Kun mieheni myöhemmin tuli kotiin, pelkäsin minä kovin hänen sanovan
jotakin sellaista, mikä ei sointuisi vielä korvissani kaikuvaan
voittoisaan riemulauluun. Minä pelkäsin hänen totuudenintonsa voivan
johtaa hänet lausumaan jotakin moittivaa siitä, mitä iltapuolella oli
puhuttu. Silloin minä olisin häntä avoimesti uhmannut ja olisin hänet
nöyryyttänyt. Mutta hän ei virkkanut sanaakaan... ja sekään ei minua
miellyttänyt.

Hänen olisi pitänyt sanoa: »Sandip on saattanut minut järkiini. Nyt
minä huomaan, kuinka väärässä olen kaiken aikaa ollut.»

Minusta tuntui siltä, että mieheni vaikeni minun kiusallani, että hän
itsepintaisesti kieltäytyi innostumasta. Minä kysyin häneltä, kuinka
kauan Sandip Babu oli viipyvä paikkakunnallamme.

»Hän lähtee varhain huomisaamuna Rangpuriin», vastasi mieheni.

»Välttämättä jo huomenna?»

»Niin, hän oli luvannut siellä puhua.»

Minä olin hetkisen vaiti ja kysyin sitten jälleen: »Eikö hän sentään
voisi jäädä vielä päiväksi?»

»Se tuskin käynee päinsä. Mutta miksi niin tahtoisit?»

»Tahtoisin kutsua hänet päivälliselle ja itse tarjoilla hänelle.»

Mieheni oli ihmeissään. Hän oli usein pyytänyt minua olemaan läsnä, kun
oli kutsunut läheisiä ystäviänsä luokseen aterioimaan, mutta minä en
ollut milloinkaan suostunut. Hän silmäili minua tarkkaavasti, sanaakaan
sanomatta. Minä en oikein ymmärtänyt hänen katsettansa.

Äkkiä minut valtasi häpeäntunne.

»Ei, ei!» huudahdin minä. »Se ei käy mitenkään päinsä!»

»Miksei?» virkkoi hän. »Minä kysyn häneltä itseltään, ja jos suinkin
mahdollista, niin hän varmaan jää huomiseen asti.»

Kävi ilmi, että asia oli hyvinkin mahdollinen.

Tahdon olla täysin vilpitön. Sinä päivänä minä moitin Luojaani siitä,
ettei hän ollut antanut minulle erinomaista kauneutta — ei sydänten
ryöstämistä varten, vaan sen vuoksi, että rakkaus kirkastaa. Tänä
suurena päivänä piti isänmaani miesten nähdä isänmaan jumalatar
naisen hahmossa. Mutta miehet, ikävä kyllä, eivät jumaluutta näe, jos
ulkonainen kauneus puuttuu. Näkisikö Sandip Babu kotimaamme _Šaktin_
[Šakti: kyky, voima, jumaluuden vaikutusvoima] minussa ilmestyvän? Vai
pitäisikö hän minua ihan tavallisena aviovaimona?

Sinä aamuna minä kostutin vapaana aaltoavat hiukseni hyvätuoksuisella
vedellä ja sidoin ne löysään solmuun punaisella silkkinauhalla,
jonka taitavasti pujottelin niiden lomitse. Päivällinen näet oli
jo kahdentoista aikaan, joten en ehtinyt kylvyn jälkeen tukkaani
kuivaamaan, palmikoimaan ja kokoamaan, kuten tavallisesti. Puin ylleni
kultapäärmeisen valkean _sarin_ ja lyhythihaisen musliinipuseroni.

Omasta puolestani olin sitä mieltä, että pukuni oli sangen hillitty
ja ettei mitään yksinkertaisempaa olisi hevillä voinut keksiä. Mutta
kälyni, joka sattui menemään ohitseni, seisahtui äkkiä eteeni, silmäili
minua kiireestä kantapäähän ja hymyili kiinnipuristetuin huulin
merkitsevää hymyä. Kun kysyin minkätähden, vastasi hän: »Minä ihailen
koreata asuasi.»

»Miksi se sinua niin huvittaa?» kysyin minä sangen harmistuneena.

»Se on kerrassaan mainio», sanoi hän. »Ajattelin tässä vain, että
sen olisi tehnyt täydelliseksi avokaulainen englantilainen pusero.»
Hänen suunsa ja silmänsä, vieläpä koko ruumiinsakin näytti hytkivän
pidätettyä naurua, kun hän lähti huoneesta.

Minä olin kovin kiukuissani, aioin riisua kaikki yltäni ja pukeutua
arkivaatteisiini. En voi tarkoin sanoa, miksi en kumminkaan aikomustani
toteuttanut. Naiset ovat seuraelämän kaunistus — niin minä itselleni
vakuuttelin — ja mieheni ei missään tapauksessa olisi tyytyväinen,
ellen esiintyisi Sandip Babun nähden säätyni mukaisesti puettuna.

Aikomukseni oli tulla näkyviin vasta heidän pöytään istuuduttuaan.
Pitämällä silmällä tarjoilua olisin ehtinyt voittaa ensi ujouteni.
Mutta päivällinen ei valmistunutkaan ajoissa, ja oli jo myöhä. Mieheni
lähetti hakemaan minua esitelläkseen minut vieraalleen.

Minä olin ylen hämilläni katsoessani Sandip Babua silmiin. Minun
onnistui kumminkin malttaa mieleni, niin että saatoin sanoa: »Olen
kovin pahoillani, että päivällinen myöhästyy.»

Hän tuli arkailematta luokseni ja istuutui viereeni. »Jonkinlaisen
aterian minä saan joka päivä, mutta runsauden jumalatar pysyttelee
poissa näkyvistäni. Nyt, kun jumalatar itse on ilmestynyt, ei haittaa,
vaikka päivällinen tuleekin myöhään.»

Hänen käytöksensä oli yhtä mahtipontista kuin hänen julkinen
esiintymisensä. Hän ei ollenkaan epäröinyt, vaan näytti tottuneen
kehoittamatta asettumaan valitsemalleen paikalle. Hän vaateli
tutunomaisiin suhteisiin pääsemistä niin selviömäisenä asiana, että
toinen olisi tuntenut olevansa väärässä, jos olisi tahtonut puolestaan
kieltäytyä.

Minä pelkäsin kamalasti, että Sandip Babu piti minua ujona,
vanhanaikaisena ja mitättömänä olentona, mutta en olisi kumminkaan
millään ehdolla voinut lumota tai häikäistä häntä henkevillä
vastauksilla. Kuinka olikaan voinut pälkähtää päähäni — kummastelin
minä harmistuneena — astua hänen näkyviinsä näin naurettavassa asussa?

Päivällisen jälkeen minä olin aikeissa lähteä, mutta Sandip Babu
asettui tielleni, arkailematta kuten aina.

»Ette saa pitää minua niin ahnaana», sanoi hän. »Minä en jäänyt
päivällisen vuoksi, vaan noudattaakseni kutsuanne. Jos te nyt
pakenette, niin ette ole kohdellut vierastanne niinkuin pitää.»

Ellei hän olisi lausunut noita sanoja kevyen huolettomasti, niin
ne olisivat särähtäneet korvissani. Olihan hän toisaalta mieheni
läheisimpiä ystäviä, joten saatoin pitää itseäni hänen sisarenansa.

Minun yrittäessäni kohota tuon suuren tutunomaisuuden kannalle
tuli mieheni avuksi. Hän sanoi: »Etkö voi tulla takaisin, kun olet
aterioinut?»

»Mutta teidän pitää se luvata», virkkoi Sandip Babu, »ennenkuin
laskemme teidät menemään.»

»Minä tulen», vastasin minä heikosti hymyillen.

»Tiedättekö», jatkoi Sandip Babu, »minkätähden minä en voi teihin
luottaa? Nikhil on ollut naimisissa nämä yhdeksän vuotta, ja te olette
koko tämän ajan vältellyt minua. Jos teette samoin seuraavien yhdeksän
vuoden aikana, niin me emme enää näe toisiamme.»

Minä tartuin hänen huomautukseensa ja kysyin hiljaisella äänellä:
»Miksi emme näkisi toisiamme?»

»Tähtiin on kirjoitettu, että minä kuolen nuorena, Ei kukaan
esi-isistäni ole elänyt kolmeakymmentä vuotta kauemmin. Minä olen nyt
seitsemänkolmatta.»

Hän tiesi tuon tehoavan. Äänessäni oli varmaan huolestumisen häivä,
kun vastasin hänelle hiljaa: »Koko maamme siunaus on varmaan torjuva
tähtien turmiokkaan vaikutuksen.»

»Siinä tapauksessa maan jumalattaren itsensä täytyy lausua tuo siunaus.
Senpätähden toivonkin hartaasti, että palaatte, jotta talismanini voi
alkaa jo tänään vaikuttaa.»

Sandip Babu osasi niin hyvin käyttää rynnäkköä, ettei minulla ollut
minkäänlaista' tilaisuutta panna pahakseni sellaista, mitä en olisi
milloinkaan sallinut jonkun toisen tekevän.

»Niinpä», päätti hän nauraen puheensa, »pidätän miehenne panttivankina,
kunnes tulette takaisin.»

Kun olin jo menossa, hän huudahti: »Saanko teitä hieman vaivata?»

Minä käännyin ihmeissäni »Älkää pelästykö», sanoi hän. »Kysymyksessä
on vain lasillinen vettä. Kenties huomasitte, etten juonut vettä
päivällisen aikana. Juon vasta hieman myöhemmin.»

Minun täytyi osoittaa mielenkiintoa ja kysyä asian syytä. Hän
alkoi esittää minulle ruoansulatushäiriöittensä historiaa kertoen
kärsineensä niistä jo seitsemän kuukautta, koetelleensa kaikenlaisia
allopaattisia ja homeopaattisia parannuskeinoja ja saavuttaneensa mitä
ihmeteltävimpiä tuloksia kotimaisten menetelmäin avulla.

»Nähkääs», lisäsi hän sitten hymyillen. »Jumala on järjestänyt
minun raihnautenikin sillä tavoin, että ne tottelevat vain
_swadeši_-pillerien pommitusta.»

Nyt puuttui miehenikin keskusteluun. »Sinun täytyy myöntää vetäväsi
puoleesi ulkomaisia rohdoksia yhtä voimallisesti kuin maa vetää
puoleensa meteoreja. Sinulla on oleskeluhuoneessasi kolme hyllyä
täynnä...»

Sandip Babu keskeytti hänen lauseensa. »Tiedätkö, mitä ne ovat?» Ne
ovat rankaiseva poliisimahti. Ne eivät tule sen vuoksi, että niitä
tarvitaan, vaan siitä syystä, että niitä vaatii nykyinen järjestys,
joka meitä sakottaa ja muuten kiusaa.»

Mieheni ei siedä liioittelua, ja minä huomasin tuon olevan hänelle
epämieluista. Mutta kaikki koristeet ovat liioittelua. Niitä ei luo
Jumala, vaan tekee ihminen. Muistan kerran puolustaneeni jotakin
pientä valhettani sanomalla miehelleni: »Ainoastaan puut ja eläimet ja
linnut ilmaisevat pelkän totuuden, koska niiltä olioparoilta kokonaan
puuttuu keksintäkyky. Tässä kohden ihmiset osoittavat paremmuutensa, ja
naiset ovat vielä etevämpiä kuin miehet. Naiselle sopii hyvin korujen
samoinkuin hienojen valheidenkin runsaus.»

Kun astuin naisten huoneisiin johtavaan käytävään, näin kälyni
seisomassa erään ikkunan luona, mistä voi nähdä vastaanottohuoneeseen.
Hän tirkisteli venetsialaisten verhojen lomitse.

»Sinäkö täällä?» kysyin minä ihmeissäni.

»Salaa kuuntelemassa!» vastasi hän.


V

Minun palatessani Sandip Babu pyyteli sievästi anteeksi. »Pelkäänpä
vieneeni teiltä ruokahalun», sanoi hän.

Minua kovin hävetti. Olin tosiaankin suoriutunut sopimattoman nopeasti
ateriastani. Oli helppo saada laskemalla selville, ettei kunnollisesta
aterioimisesta siinä ajassa voinut olla puhettakaan. Mutta minä en
aavistanutkaan, että joku ryhtyisi tahallaan laskemaan.

Sandip Babu luultavasti huomasi minun häpeävän, ja siitä kävi
kiusallinen tunteeni entistään voimakkaammaksi. »Minä tiesin hyvin»,
sanoi hän, »että teidän teki mieli juosta pakoon villin kauriin lailla,
joten minulle on sitäkin arvokkaampaa, että piditte lupauksenne.»

Minä en keksinyt mitään soveliasta vastausta, vaan istuuduin punastuen
ja mielenahdistusta tuntien sohvan toiseen päähän. En kyennyt enää
mitenkään näkemään itseäni lihaksi muuttuneena naisellisuuden
_Šaktina_, jonka piti pelkällä läsnäolollaan majesteetillisen
ylväästi kruunata Sandip Babu. Sandip Babu alkoi tarkoituksellisesti
keskustella mieheni kanssa. Hän tiesi terävän ymmärryksensä pääsevän
parhaiten oikeuksiinsa iskuvalmiissa vastauksissa. Olen sittemmin usein
huomannut, ettei hän jättänyt käyttämättä yhtäkään kiistelytilaisuutta,
kun minä satuin olemaan saapuvilla.

Hän tunsi _Bande Matarani_-hurmiota koskevat mieheni mielipiteet ja
aloitti uhkamielisesti: »Etkö siis myönnä isänmaallisessa työssä
voitavan vedota mielikuvitukseen?»

»Se saakoon sijansa, Sandip, mutta minä en pidä suotavana, että kaikki
rakennetaan sille pohjalle. Minä tahtoisin nähdä kotimaani sellaisena
kuin se todellisuudessa on ja senvuoksi minä pelkään ja häpeen käytellä
apuna hypnotisoivia intoisänmaallisia puheita.»

»Se, mitä sinä nimität hypnotisoivaksi puheeksi, merkitsee minulle
totuutta. Minä rakastan ja kunnioitan kotimaatani niinkuin Jumalaani.
Ihmisyys on minulle pyhä. Jumala ilmaisee itseänsä sekä ihmisessä että
isänmaassa.»

»Jos tuo todellakin on uskosi, niin sinun ei pitäisi nähdä mitään eroa
ihmisen ja ihmisen, maan ja maan välillä.»

»Eipä tietenkään. Mutta voimani ovat rajoitetut, joten kotimaani
palvonta sulkee itseensä ihmiskuntaan kohdistuvan hartaan
kunnioitukseni.»

»Minä en tahdo moittia palvontaasi sinänsä, mutta kuinka aiot selviytyä
Jumalasi palvonnasta, jos vihaat toisia maita, joissa hän ilmaisee
itseänsä samoinkuin omassa kotimaassasikin?»

»Viha on palvonnan apulainen. Ardžuna voitti itselleen Mahadevan
suosion [Ardžuna, Pandu-heimon suuri sankari Mahabharata-teoksessa.
Mahadeva ("Suuri jumala") on Višnu] painiskelemalla hänen kanssaan.
Jumala on lopulta kanssamme, jos olemme valmiit tarjoamaan hänelle
taistelua.»

»Jos niin on laita, niin hänen palvelijoitansa ovat sekä kansan
auttajat että sen vahingoittajat. Mitä aihetta silloin on saarnata
intoisänmaallisuutta?»

»Kun on kysymyksessä oma maa, on asianlaita toisin. Sen palvontaa
vaatii sydän vastaansanomattomasti.»

»Jos päättelet johdonmukaisesti edelleen, niin sinun täytyy väittää,
että koska Jumala ilmenee meissä, meidän on palvottava ennen kaikkea
omaa _itseämme_ — luonnollisen vaiston vaatimuksesta.»

»Kuulehan, Nikhil, tuo kaikki on vain kuivaa teoriaa. Etkö käsitä, että
on olemassa tunteita?»

»Minäpä sanon sinulle totuuden, Sandip», vastasi mieheni. »Tunteeni se
juuri loukkaantuu, kun te yritätte tehdä vääryydestä velvollisuuden ja
jumalattomuudesta siveellisen ihanteen. Jos minä en voi varastaa, niin
syynä eivät ole loogilliset kykyni, vaan eräänlainen itseeni kohdistuva
kunnioitus ja kiintymys ihanteisiin.»

Minua kuohutti. Lopulta en enää voinut vaieta, vaan huudahdin: »Eikö
jokaisen maan historia, Englannin, Ranskan, Saksan tai Venäjän, ole
kertomusta varkauksista oman maan hyväksi?»

»Ne joutuvat vastaamaan varkauksistansa ja vastaavat niistä nytkin;
niiden historia ei ole vielä lopussa.»

»Joka tapauksessa», virkkoi väliin Sandip Babu, »voimme nähdäkseni
noudattaa niiden esimerkkiä. Täyttäkäämme maamme kirstut varastetulla
tavaralla ja kulukoon sitten, samoinkuin muuallakin, vuosisata
toisensa jälkeen, ennenkuin niistä vastaamme, jos tulee pakko vastata.
Mutta olehan hyvä ja sano, mistä kohden historiasta löydät esimerkin
sellaisesta 'varastamisesta’?»

»Kun Roma maksoi syntivelkansa, ei kukaan siitä tietänyt. Sen
menestys näytti koko ajan rajattomalta. Mutta etkö huomaa erästä
seikkaa: kuinka heidän selkäänsä sälyttämänsä valhe- ja petostaakat
musertavat heidät itsensä?»

Minulla ei ollut milloinkaan ennen ollut tilaisuutta kuunnella mieheni
ja hänen ystäviensä keskusteluja. Kun hän minun kanssani väitteli,
tunsin aina, kuinka vastahakoisesti hän ajoi minut ahtaalle. Se johtui
siitä, että hän rakasti minua. Tänään olin ensi kerran kuulemassa hänen
etevää väittelytaitoansa.

Sydämeni ei kumminkaan tahtonut asettua hänen kannallensa. Minä
yritin löytää jotakin vastausta, mutta sitä ei löytynyt. Jos asettuu
oikeamielisyyden kannalle, niin tuntuu mahdottomalta mennä sanomaan,
että jokin asia on liian hyvä voidakseen olla hyödyllinen.

Yht'äkkiä Sandip Babu kääntyi minulta kysymään: »Mitä _te_ arvelette
asiasta?»

»Minä en välitä hienoista erotteluista», puhkesin minä puhumaan. »Sanon
teille yksinkertaisesti mitä tunnen. Minä olen ihminen ja niinmuodoin
ahne. Tahtoisin toimittaa isänmaalleni paljon hyvää. Hätätilassa
käyttäisin väkivaltaa ja varkauttakin. Osaan olla vihainen. Voisin
vihastua maani asian puolesta. Jos vaadittaisiin, voisin surmatakin
kostaakseni sen häväistystä. Minä haluan haltioitua, ja sen, mikä
minua haltioittaa, täytyy esiintyä minulle aistittavassa muodossa,
isänmaanani. Sillä täytyy olla jokin näkyvä symboli, joka lumoo
mieltäni. Minä tahtoisin olennoida isänmaani, nimittää sitä Äidiksi,
Jumalattareksi, Durgaksi [Durga: jumalatar, Himavantin tytär ja Šivan
puoliso] — ja maan kamara olisi punaisena uhrilahjaini verestä. Minä
olen inhimillinen enkä jumalallinen olento.»

Sandip Babu hypähti seisaalleen, huitoi käsiään ja huusi: »Hurraa!»
Kohta sen jälkeen hän huomasi erehdyksensä ja huusi: »_Bande Mataram_!»

Mieheni kasvoissa näkyi tuskan häivä. Hän virkkoi minulle leppoisasti:
»En minäkään ole jumalallinen, olen vain ihminen. Ja senvuoksi minulla
ei ole lupa sietää pahoista ominaisuuksistani rakennettavan isänmaani
kuvaa — ei milloinkaan,. ei milloinkaan!»

Sandip Babu huudahti: »Näetkö, Nikhil, kuinka, totuus muuttuu lihaksi
ja vereksi naisen sydämessä. Nainen osaa olla julma; hänen raivonsa
on kuin sokea myrsky. Se on kaunis peloittavuudessaan. Miehessä se on
ruma, koska sen ytimessä asustaa harkinnan kalvava mato. Usko minua,
Nikhil, meidän naisemme ne maan pelastavat. Nyt ei ole pelokkaan
arkailun aika. Meidän on käyttäydyttävä häikäilemättömästi, horjumatta,
harkitsematta. Meidän on tehtävä syntiä. Meidän on annettava
naisillemme punaista sandelitahdasta, jotta he voitelevat syntimme ja
kohottavat sen valtaistuimelle. Etkö muista runoilijan sanoja:

»'Synti, sorea synti, tule punasuudelmaisi hehkulla valamaan
tulenkarvaista viiniä suoniimme. Hilpeän hillittömyyden torvea soita,
sen seppelin otsamme kaunista, sinä herratar herjan! Tule, voitele
rintamme rohkeat häpeän mudalla mustimmalla, itse häpeämättä.’

»Hävitköön sellainen oikeamielisyys, joka ei voi hymyillen tuottaa
tuskaa ja turmiota.»

Sandip Babun seistessä siinä pystyin päin, silmänräpäyksen virikettä
noudattaen häpäisemässä kaikkea sitä, mitä kaikkien maiden ja kaikkien
aikojen ihmiset ovat korkeimpanansa kunnioittaneet, koko ruumiini
tuntui värisevän. Mutta Sandip Babu jatkoi jalkaa polkien: »Minä näen:
sinä olet se ihana tulisielu, joka polttaa kodin poroksi valaistakseen
sen tulella avarampaa maailmaa. Suo meille kesytön rohkeus syöksyä
häviön syvimpiin syvyyksiin asti! Suo sulosi kaikelle turmaa tuovalle!»

Ei käynyt selvästi ilmi, ketä Sandip Babu oikeastaan huusi avuksensa.
Kenties sitä jumalatarta, jolle _Bande Mataram_ oli omistettu. Kenties
kotimaansa naisia yleensä. Tai kenties heidän edustajaansa, sitä
naista, joka seisoi hänen edessään. Hän olisi vielä jatkanut samaan
tapaan, ellei mieheni olisi äkkiä noussut, koskettanut kepeästi hänen
olkapäätänsä ja sanonut: »Sandip, Tšandranath Babu on täällä.»

Minä säpsähdin ja käännyin katsomaan. Tulija oli kunnianarvoisen
näköinen vanha herra, joka seisoi odottaen ovella, epäröiden, astuisiko
edemmäksi vai vetäytyisikö takaisin. Hänen kasvoissaan oli lempeä
kajaste, ikäänkuin laskevan auringon valo.

Mieheni astui luokseni ja kuiskasi: »Tässä on opettajani, josta olen
sinulle usein kertonut. Tervehdi häntä niinkuin soveliasta on!»

Minä kumarsin syvään ja kosketin kunnioittavasti hänen jalkojansa. Hän
siunasi minua sanoen: »Jumala teitä aina siunatkoon, äityeni.»

Kuinka tarvitsinkaan sellaista siunausta tuona hetkenä!



Nikhilin kertomus


I

Oli aika, jolloin varmasti uskoin voivani kestää kaikki, mitä Jumala
kestettäväkseni määrää. En ole milloinkaan joutunut koetukselle. Nyt
luulen sen hetken tulleen.

Minulla oli tapana koetella mieleni lujuutta kuvittelemalla
kaikenlaisia minulle mahdollisesti sattuvia onnettomuuksia —
köyhyyttä, vankeutta, häpeää, kuolemaa, Bimalankin kuolemaa. Ja kun
sitten ajattelin kykeneväni kestämään tuon kaiken, en vannaankaan
liioitellut. Mutta eräs asia ei ollut milloinkaan johtunut mieleeni,
ja juuri sitä minä nyt ajattelen tietämättä voisinko sen todellakin
kestää. Sydämessäni on oas, joka pistää minua alinomaa jokapäiväisiä
töitä suorittaessani. Tuntuupa sen pisto vielä unessanikin. Aamulla
herätessäni minä näen taivaan kasvot kalseina. Mitä se merkitsee? Mitä
onkaan tapahtunut?'

Mieleni on käynyt niin Herkkätunteiseksi, että kulunut elämänikin,
joka kantoi onnen valhepukua, nyt tuntuu kiduttavan sydäntäni
valheellisuudellansa, ja häpeä ja murhe käyvät lähestyessään sitä
ilmeisemmiksi, mitä enemmän ne yrittävät salata kasvojansa. Sydämeni
on pelkkää silmää. Ne asiat, joita minun ei pitäisi nähdä ja joita en
tahdo nähdä — juuri ne työntyvät pakostakin näkyviini.

Oli vihdoinkin tullut se aika, jolloin onneton kohtaloni ilmenee
pitkänä koettelemusten sarjana. Ihan odottamatta on alkanut vallita
ankara hätä sydämessä, joka ennen näytti uhkuvan runsauttansa. Se
palkka, jonka olen maksanut silmänlumeelle yhdeksästä Huoruuteni
vuodesta, on minun nyt maksettava korkoineen takaisin totuudelle, ja
siihen maksamiseen on kuluva koko loppuikäni.

Mitä hyötyä on siitä, että yritän väkivaltaisesti ylläpitää ylpeyttäni?
Mitä haittaa, vaikka tunnustaakin, että minusta puuttuu jotakin?
Kenties sitä harkitsematonta häikäilemättömyyttä, joka naisia miehissä
miellyttää. Mutta onko voima pelkkää lihasten toimintaa? Saako voima
arkailematta polkea heikot jalkoihinsa?

Mutta miksi harkitsenkaan tätä kaikkea? Arvoa ei voi ansaita siitä
kiistelemällä. Ja minä olen arvoton, arvoton, arvoton!

Entä sitten, jos olenkin arvoton! Onhan rakkauden todellinen merkitys
siinä, että se voi lakkaamatta siunata arvotonta omalla runsaudellansa.
Arvollisilla on monenlaisia palkintoja maan päällä, mutta rakkauden on
Jumala varannut erikoisesti arvottomille.

Näihin asti Bimala oli kotoinen Bimalani, rajoitetun elämänpiirin ja
totunnaisten pienten velvollisuuksien tuote. Minä kysyin itseltäni,
kumpusiko hänen rakkautensa sydämestä, vai oliko se vain ulkonaisten
tekijäin aiheuttamaa jokapäiväistä tottumusta.

Minun teki kovin mieleni nähdä Bimala kukoistamassa koko totuudessaan
ja voimassaan. Mutta samalla unohdin ottaa huomioon, että on luovuttava
kaikista sovinnaisiin oikeuksiin perustuvista vaatimuksista, jos tahtoo
nähdä jonkun henkilön kehkeytyvän täysin olemuksensa lain mukaan.

Miksi en ollut sitä ajatellut? Siitäkö syystä, että tunsin ylpeää
varmuutta vaimoni omistamisesta? Ei. Se tapahtui sen vuoksi, että
luotin rakkauteen mitä lujimmin. Olin kyllin turhamainen uskoakseni
olevani niin voimakas, että sietäisin nähdä totuuden pelottavassa
alastomuudessaan. Minä kiusasin Sallimusta, mutta pysyin yhä ylpeässä
päätöksessäni: tahdoin voitokkaasti suoriutua kokeesta.

Eräässä suhteessa Bimala ei ollut minua ymmärtänyt. Hän ei voinut
täysin käsittää, että minä pidin kaikkea väkivallan käyttöä
heikkoutena. Vain heikoilta puuttuu uskallus olla oikeamielisiä.
He väistävät tuota velvollisuuttansa koettaen päästä nopeasti
päämääräänsä luvattomia oikoteitä kulkien. Kärsivällisyys tekee
Bimalan kärsimättömäksi. Hän rakastaa miehen rajuutta, kiivautta,
kohtuuttomuutta. Hänen kunnioitukseensa täytyy kuulua jokin määrä
pelkoa.

Minä olin toivonut Bimalan vapautuvan tuosta taipumuksestansa kodin
ahtaan piirin ulkopuolella. Mutta nyt minä olen varma siitä, että se
juontuu syvältä hänen olemuksestansa. Hän rakastaa rajuutta. Elämän
yksinkertaisen ravinnon täytyy olla niin ankarasti höystettyä, että se
polttaa hänen kieltänsä ja kurkkuansa. Minun periaatteenani on aina
ollut välttää toiminnassani hurjaa hillittömyyttä, johon on itseään
keinotekoisesti kiihoitettava. Minä tiedän Bimalan olevan vaikea antaa
arvoa tälle ominaisuudelleni, koska hän pitää arvelujani heikkoutena.
Hän on ihan vihoissaan minulle, kun en lähde sokeasti hyökkäämään
huutaen _Bande Mataram_.

Siinä suhteessa olen menettänyt kaikkien kansalaisteni suosion, kun
en ole yhtynyt heidän meteliinsä. He ovat varmat siitä, että minä
tavottelen jotakin arvonimeä tai pelkään poliisia. Poliisi puolestaan
arvelee minun osoittavan liioiteltua leppoisuutta ja varmaan
suunnittelevan jotakin salahanketta.

Minä olen vilpittömästi sitä mieltä, että ne, jotka eivät voi
haltioitua nähdessään isänmaansa sellaisena kuin se todellisuudessa
on, tai ne, jotka eivät voi rakastaa ihmisiä ihmisinä, — ne, joiden
täytyy välttämättä pitää suurta ääntä ja tehdä isänmaastaan epäjumala
voidakseen ylläpitää hurmiotansa, ne rakastavat hurmiota enemmän kuin
isänmaataan.

Yrittäessämme asettaa hurmiomme totuutta korkeammalle me osoitamme
orjanmieltä. Kun henkemme on vapaa, emme kiinnitä huomiota itseemme.
Sairasta elämänvoimaamme täytyy olla ärsyttämässä jokin harhakuva
tai maallinen tai hengellinen arvovalta, joka saa sen liikkeelle.
Niin kauan kuin sulkeudumme totuudelta ja toimimme ainoastaan jonkin
hypnoottisen virikkeen vaikutuksesta, meidän täytyy tunnustaa, ettemme
kykene hallitsemaan itseämme. Millaiset elämänehtomme lienevätkin,
me emme saa sallia minkään kuvitellun aaveen enempää kuin todellisen
poppamiehenkään pitävän itseämme hirmuvaltansa alaisina.

Eräänä päivänä, kun Sandip väitti minulta puuttuvan mielikuvitusta
sanoen siitä johtuvan, etten näe isänmaatani elävänä ihannekuvana,
Bimala yhtyi hänen mielipiteeseensä. Minä en sanonut mitään,
puolustuksekseni, sillä sanasodassa saavutettu voitto ei lisää
onneamme. Bimalan eriävä mielipide ei johdu älyn puutteesta, vaan
pikemmin luonnonlaadun erilaisuudesta.

He väittävät minulta puuttuvan mielikuvitusta. Heidän mielestään
minulla tosin on öljyä lampussani, mutta lamppuni ei pala. Minä
puolestani syytän heitä ihan samasta asiasta. Tahtoisin heille sanoa:
»Te olette valottomat kuin piikivi. Teidän täytyy joutua ankariin
yhteentörmäyksiin ja pitää kovaa melua saadaksenne itsestänne irti
kipinän. Mutta yksitellen sinkoilevat välkähdykset palvelevat vain
itserakkauttanne auttamatta teitä selvemmin näkemään.»

Viime aikoina olen huomannut, että Sandip on karkeiden himojen orja.
Hänen aistillisuutensa samentaa hänen uskonnollisuuttansa ja painaa
hänen kansalliseen innostukseensa tyrannimaisen leiman. Hänen älynsä on
terävä, mutta hän on luonnostaan raaka ja ylistää itsekkäitä halujansa
kauniilta kaikuvin nimin. Vihan huokea lohdutus on hänelle tarpeen yhtä
suuressa määrässä kuin himojensa tyydyttäminen. Bimala on aikaisemmin
usein minua varoittanut hänen rahanhimonsa vuoksi. Minä tiesin vaimoni
olevan oikeassa, mutta en kyennyt kitsastelemaan. Häpesin itselleni
tunnustaa, että Sandip käytti minua edukseen.

Tällä hetkellä lienee kuitenkin vaikea saada Bimalalle selväksi,
että Sandipin isänmaanrakkaus on vain hänen ahneen itserakkautensa
toinen ilmenemismuoto. Bimalan Sandipille osoittama tavaton kunnioitus
pidättää minua mitään puhumasta, sitäkin enemmän, kun pelkään
mustasukkaisuuden häiveen huomaamattani johtavan minua liioitteluun.
Voihan olla niin, että sydämeni tuska on jo vääristänyt Sandipin kuvan.
Mutta sittenkin lienee parempi puhua kuin antaa tunteitten edelleen
jäytää mieltäni.


II

Minä olen tuntenut opettajani jo kolmekymmentä vuotta. Hän ei pelkää
panettelua, ei onnettomuuksia, eipä kuolemaakaan. Minua, joka olin
syntynyt jatkamaan sukuni perintätapoja, ei olisi voinut pelastaa
mikään, ellei hän olisi liittänyt minun kohtaloihini omaa elämäänsä,
joka on rauhan, totuuden ja henkisten näkemysten kirkastama. Hän oli
minulle hyvyyden ihanteellinen ilmestymä.

Opettajani tuli tuona päivänä luokseni ja sanoi: »Onko tarpeellista
pidättää Sandipia täällä kauemmin?»

Hän vaistosi luonnostaan niin herkästi kaikkia pahoja enteitä, että
oli heti asian ymmärtänyt. Hän ei joutunut hevillä mielenliikutuksen
valtaan, mutta tuona päivänä häntä säikytti uhkaavan onnettomuuden
varjo. Tiedänhän minä, kuinka hän minua rakastaa.

Teetä juotaessa minä sanoin Sandipille: »Olen vastikään saanut kirjeen
Rangpurista. Valittavat minun itsekkäästi pidättävän sinua täällä.
Milloin matkustat sinne?»

Bimala kaatoi parhaallaan teetä. Hänen kasvoihinsa tuli äkkiä
pettymyksen ilme. Hän loi Sandipiin kysyvän silmäyksen.

»Minä olen miettinyt», virkkoi Sandip, »että tämä edestakaisin
vaeltaminen on suurta tarmontuhlausta. Uskon varmaan, että saavuttaisin
paljoa pysyväisempiä tuloksia, jos saisin vaikuttaa jostakin
keskuksesta käsin.»

Samalla hän katsahti Bimalaan ja kysyi: »Ettekö tekin ole sitä mieltä?»

Bimala epäröi hetkisen ja vastasi sitten: »Minusta näyttävät molemmat
vaihtoehdot hyviltä — työskentely keskustasta käsin samoinkuin
matkusteleminenkin. Se tapa, joka teille tuottaa suurinta tyydytystä,
on oikea.»

»Niinpä olen ihan avomielinen», sanoi Sandip. »Minä en ole milloinkaan
löytänyt sellaista innostuksen lähdettä, joka ei olisi ajan pitkään
ehtynyt. Siitä syystä olen lakkaamatta matkustellut, herättänyt
kansassa intoa, josta olen vuorostani kerännyt oman tarmovarastoni.
Tänään olette te antanut minulle kansani hyväksi suoritettavan
tehtävän. Sellaista tulta en ole ennen tavannut kenessäkään. Minä
lainaan teiltä innostuksen tulen levittääkseni sitä yli maan. Älkää
ujostelko! Te olette kaiken ujouden ja arkuuden yläpuolella. Te olette
meidän mehiläispesämme kuningatar, ja me, työmehiläiset, parveudumme
teidän ympärillenne. Teistä tulee meidän keskuksemme, meidän
innostajamme.»

Bimalan kasvoihin levisi häveliään ylpeyden puna, ja hänen kätensä
vapisi, kun hän jälleen kaatoi teetä.

Eräänä päivänä tuli opettajani luokseni ja sanoi: »Miksi ette lähde,
Bimala ja sinä, vaihteen vuoksi Dardžingiin? Sinä et näytä voivan
hyvin. Etkö nuku riittävästi?»

Illalla minä kysyin Bimalalta, tahtoiko hän käväistä vuoristossa. Minä
tiesin hänen kovin ikävöivän päästä näkemään Himalajaa. Mutta hän
kieltäytyi... Isänmaan vuoksi luullakseni!

Minä en saa menettää uskoani: minä odotan. Siirtyminen suppeasta
maailmasta suurempaan on myrskyinen. Hänen totuttuaan tähän vapauteen
minä hyvin tiedän, missä paikkani on. Jos havaitsen, etten sovi
ulkomaailman järjestykseen, en kiistele kohtaloani vastaan, vaan lähden
pois kaikessa hiljaisuudessa... Käyttäisinkö mahtiani? Mitä varten?
Eihän mikään mahti voi mitään totuudelle.



Sandipin kertomus


I

Kyvytön sanoo: »Mitä osakseni on tullut, on minun.» Heikko ihminen on
samaa mieltä. Mutta koko maailma opettaa: »Todella minulle kuuluvaa on
vain se, mitä kykenen itselleni anastamaan.» Isänmaani ei ole minun
vain sen vuoksi, että se on syntymämaani. Se muuttuu omakseni vasta
silloin, kun kykenen sen väkivalloin itselleni voittamaan.

Jokaisella ihmisellä on luonnollinen oikeus omistamiseen, ja siitä
syystä oli saaliinhimo luonnollinen taipumus. Luonnon viisaus ei
tahdo meidän tyytyväisinä kieltäytyvän. Mitä mieleni himoitsee, se
on ympäristöni minulle annettava. Tämä on ainoa oikea suhde sisäisen
ja ulkoisen maailmamme välillä. Siveelliset ihanteet jääkööt niille
kurjille, verettömille olennoille, joiden himo on nääntynyt nälkään ja
joiden käsi on liian heikko tarttumaan kiinni. Ne, jotka himoitsevat
koko sielullaan ja iloitsevat koko sydämellään, ne, jotka eivät
milloinkaan epäröi eivätkä häikäile, ne ovat Sallimuksen suosikkeja.
Heille luonto levittää runsaimmat ja kauneimmat aarteensa. He uivat
virtojen poikki, hyppäävät yli muurien, murtavat ovia saavuttaakseen
sen, mikä heistä näyttää ottamisen arvoiselta. Sellainen ottaminen
ilahduttaa, sillä taistelu tekee halun esineen arvokkaaksi.

Luonto antautuu, mutta vain ryöstäjälle. Sitä ilahduttaa väkivaltainen
himo, väkivaltainen ryöstö. Siksipä se ei laskekaan seppeltänsä
askeetin laihalle, kuivalle kaulalle. Morsiusmarssin sävelet raikuvat.
Minä en saa päästää häähetkeä menemään ohi. Senvuoksi on sydämeni
täynnä kiivasta halua. Sillä kuka on sulhanen? Minä, minä. Morsian
kuuluu sille, joka tulee oikeaan aikaan, tuohus kädessänsä. Luonnon
hääsaliin saapuu sulhanen odottamatta ja kutsumatta.

Pitäisikö minun hävetä? Ei, minä en häpee milloinkaan! Minä vaadin
itselleni kaikkea, mitä tarvitsen, enkä aina kuluta aikaani
pyytämiseen, kun sen otan. Ne, jotka oman arkuutensa vuoksi jäävät
osaansa vaille, koristavat häviötänsä vaatimattomuuden nimellä.
Maailma, johon synnymme, on todellisuuden maailma. Kun ihminen poistuu
todellisuuden markkinoilta tyhjin käsin ja tyhjin vatsoin, täyttäen
pussinsa pelkillä kauniilta kajahtelevilla sanoilla, niin minun
on vaikea ymmärtää, miksi hän on ollenkaan tullut tähän ankaraan
maailmaan. Ovatko sellaiset henkilöt uskonnollisten nautiskelijain
palveluksessa, laulamassa vienoin sävelin hurskaita tekstejä heidän
huvitarhassaan, jossa kuvitellut kukat versovat? Minä en pidä
sellaisista sävelistä enkä saa sellaisista kukista riittävää ravintoa.

Himoitessani jotakin minä himoitsen todellisesti, ehdottomasti.
Tahtoisin sitä vatvoa käsin ja jaloin, tahtoisin voidella itseni sillä
kiireestä kantapäähän, tahtoisin kerrassaan täyttää itseni sillä.
Ne henkilöt, jotka moraalinen paasto on riuduttanut, kunnes ovat
muuttuneet kuiviksi ja kalpeiksi kuin nälkiintyneet syöpäläiset kauan
kylmillä olleessa vuoteessa, voivat minun puolestani soitella säriseviä
huilujansa; niiden ääni, ei kuulu milloinkaan minun korviini.

En tahtoisi teeskennellä, sillä se olisi pelkuruutta. Mutta ellen
voi ryhtyä teeskentelemään, kun teeskentely on tarpeen, olen myöskin
pelkurimainen. Te rakennatte muureja ahneuksissanne, minä särjen ne
ahneuteni vuoksi. Te käyttelette voimaanne; minä käytän taitoani.
Ne ovat elämän todelliset mahdit. Niihin nojautuvat kuningas- ja
keisarivallat ja kaikki ihmisten suuret yritykset.

_Avatarat_ [Avatara: ihmisen tai eläimen hahmossa maailmaan syntyvä
jumalallisen olennon ruumiillistuma], jotka laskeutuvat paratiisistaan
esittääkseen meille pyhiä lorujansa — ne saarnaavat tyhjiä sanoja.
Senvuoksi täytyy heidän koko viisautensa, heidän saavuttamastaan
menestyksestä huolimatta, lopulta väistyä raihnaisten raukkojen
piilopaikkoihin. Voimakkaat, maailman valtiaat, niitä halveksivat.
Niillä, jotka ovat uskaltaneet tämän oivaltaa, on ollut menestystä.
Ne kehnot raukat, joita oma luonto vetää yhtäälle ja nuo _avatarat_
toisaalle, astuvat toisen jalkansa todellisuuden venheeseen, toisen
epätodellisuuden alukseen joutuen siten mitä surkeimpaan asemaan, kun
eivät voi pysytellä paikoillaan eivätkä pääse eteenpäin.

On olemassa paljon ihmisiä, jotka näyttävät syntyneen vain sitä varten,
että vaivaisivat itseänsä kuoleman ajatuksella. Kenties on sellaisessa
elämää alati uhkaavassa kuolemassa auringonlaskua muistuttavaa
kauneutta, joka heitä lumoaa. Nikhil elää sellaista elämää, jos sitä
sopii elämäksi nimittää. Useita vuosia sitten minä kiistelin hänen
kanssaan kauan tästä seikasta.

»On totta», sanoi hän, »että voimme saavuttaa jotakin ainoastaan voiman
avulla. Mutta mitä merkitsee voima? Ja mitä saavuttaminen? Se voima,
johon minä uskon, on kieltäymyksen voima.»

»Sinua siis houkuttelee vararikon kunnia?» huudahdin minä.

»Yhtä ankarasti kuin kananpoikasta kuorensa särkeminen», vastasi hän.
»Kuori on epäilemättä todellinen, mutta se vaihdetaan sittenkin valoon
ja ilmaan, jotka eivät ole koskettavissa. Sinä kai sanot sitä huonoksi
vaihdoksi?.»

Kun Nikhil alkaa esittää vertauksia, ei ole toivoakaan saada häntä
käsittämään, että hän käsittelee pelkkiä sanoja eikä todellisuutta.
Minun puolestani hänen vertauksensa voivat olla hyvinkin onnistuneita.
Me olemme lihansyöjiä, meillä on kynnet ja hampaat, me ajamme takaa,
iskemme kiinni ja raatelemme. Me emme tyydy illalla märehtimään ruohoa,
jonka olemme aamulla syöneet. Missään tapauksessa emme salli teidän,
vertaustenvatvojain, estää meitä pääsemästä ruokapaikallemme. Jos niin
teette, niin me ryöstämme tai varastamme, sillä meidän täytyy elää.

Ihmiset varmaan sanovat minun esittävän uutta elämänkatsomusta, koska
tämän maailman eläjillä on tapana puhua toisin, vaikka todellisuudessa
aina toimivatkin sen mukaisesti. Senvuoksi he eivät käsitä, niinkuin
minä, että se on ainoa käyttökelpoinen moraaliperiaate. Minä tiedän
varmaan, ettei ajatukseni ole tyhjä teoria, sillä sitä on koeteltu
käytännöllisessä elämässä. Olen huomannut, että katsantotapani aina saa
kannattajikseen naisten sydämet, naisten, jotka ovat tämän todellisen
maailman olentoja eivätkä harhaile miesten tavalla pilvimaailmoissa
aatteilla täytettyjen ilmapallojen kantamina.

Naiset huomaavat minun kasvoissani, olemuksessani, ryhdissäni ja
puheessani pakottavan intohimon — ei sellaista intohimoa, jonka
on riuduttanut lihankurituksen kuume, ei sellaista, joka kääntyy
alinomaa epäillen ja arvellen katsomaan taaksensa, vaan täysiverisen
intohimon. Se vyöryy eteenpäin kuin tulvavesi huutaen julki ehdottoman
vaatimuksensa. Naiset tuntevat syvimmässä sydämessään, että tämä
kesytön intohimo on maailman elämänveri, joka tunnustaa ainoastaan
oman lakinsa ja on senvuoksi voitokas. Siitä syystä he ovat usein
antautuneet minun tulva-aaltoni vietäviksi kysymättä, johtiko se
elämään vai kuolemaan. Tämä naisia voittava voima on väkevien miesten
voima, se voima, jonka alle todellisuus alistuu.

Ne, jotka kuvittelevat tuonpuolisen maailman haluttavammaksi,
suuntaavat halunsa maasta taivaan pilviin. Aikanaan on käyvä ilmi,
kuinka korkealle heidän suihkukaivonsa vesi kohoaa ja kuinka kauan sitä
riittää. Mutta tämä on varmaa: naiset eivät ole luodut noita verettömiä
olentoja, ihanteellisuusmielisiä lootuksensyöjiä varten.

»Valintataipumus!» Sopivissa tilaisuuksissa minä olen usein sanonut,
että Jumala on luonut määrätyt henkilöt toisilleen kuuluviksi ja että
heidän yhtymisensä on ainoa oikea, paljoa parempi kuin mikään lain
pohjalle rakennettu liitto. Seikka näet on se, että vaikka ihminen
haluaakin noudattaa luontoa, hän ei kumminkaan ole tyytyväinen, ellei
voi peittyä jonkin korean lauseparren taakse — ja siitä johtuu, että
maailma on valhetta tulvillansa.

»Valintataipumus!» Miksi olisi niitä vain yksi? Voihan taipumus
kohdistua tuhansiin. Minä en ole milloinkaan luvannut luonnolle,
että luopuisin lukemattomista viehtymyksistäni yhden ainoan vuoksi.
Tähänastisessa elämässäni minä olen keksinyt niitä paljon, mutta silti
ei ole tie suljettu seuraavalta,' jonka jo selvästi näen. Hän on samoin
keksinyt minuun kohdistuvan valintataipumuksensa.

Entä sitten?

Ellen voita, olen pelkuri.



KOLMAS LUKU

Bimalan kertomus


VI

Mihin lieneekään häveliäisyyteni joutunut? Minulla ei ollut yhtään
aikaa ajatella itseäni. Minä kulutin päiväni ja yöni humussa ja
hälinässä kiertäen itseäni kuin tuulenpyörre. Siinä ei ollut harkinnan
enemmän kuin hienotunteisuudenkaan sijaa.

Eräänä päivänä käly huomautti miehelleni: »Näihin asti ovat meidän
talossamme itkeneet naiset. Nyt on miesten vuoro.»

»Meidän on pidettävä huolta siitä, että heillä on siihen tilaisuutta»,
jatkoi hän minun puoleeni kääntyen. »Minä huomaan sinun olevan valmiina
tekemään voitavasi, Tšota Rani! [Bimala oli nuoremman veljen vaimona
Tšota Rani eli nuorempi armollinen rouva.] Sinkoa nuolesi suoraan
heidän sydämeensä.»

Hän tarkasteli minua terävästi kiireestä kantapäähän. Häneltä ei
jäänyt huomaamatta yksikään vivahdus siitä väriloistosta, jota pukuni,
käytökseni ja puheeni uhosivat. Minua hävettää nyt siitä puhua, mutta
silloin ei mielessäni ollut jälkeäkään häpeäntunteesta. Minussa oli
tapahtumassa jotakin, mutta en tiennyt itsekään mitä. Minulla oli
tapana pukeutua ylen koreaksi, mutta tein sen pikemmin vaistomaisesti
kuin määrätyssä tarkoituksessa. Epäilemättä minä tiesin, miten
parhaiten miellytin Sandip Babua, mutta siihen en tarvinnut mitään
aavistuskykyä, sillä hän puhui asiasta avoimesti kaikkien kuullen.

Eräänä päivänä hän sanoi miehelleni: »Tiedätkö, Nikhil, kun.
ensi kerran näin mehiläisemomme, istui hän tuossa ylen vakaana,
kultapäärmeiseen _sariinsa_ puettuna. Hänen silmänsä tuijottivat
kysyvästi avaruuteen eksyneiden tähtien tavoin, ikäänkuin hän olisi
iäisen kauan oleskellut pimeyden rajoilla tähystellen jotakin
tuntematonta. Hänet nähdessäni minä tunsin väriseväni. Minusta tuntui
siltä, kuin hänen _sarinsa_ kultapäärme olisi ollut hänen oma sisäinen
tulensa, joka liekehti hänen ympärillänsä. Siinä on se liekki, jota
me tarvitsemme, näkyvä tuli! Kuulkaahan, mehiläisemo, teidän pitäisi
tosiaankin osoittaa meille suosiotanne pukeutumalla vielä kerran
eläväksi liekiksi.»

Siihen saakka minä olin ollut kuin pieni puro kylän laidassa. Minussa
oli toinen rytmi ja minä puhuin toisin kuin nyt. Mutta sitten tuli
vuoksivesi mereltä, ja rintani aaltoili; rannat väistyivät, ja meren
kuohujen rummuniskut yllyttivät minua hurjaan rientoon. Minä en
ymmärtänyt verenääntä. Missä oli entinen minäni? Mistä virtasikaan
minuun tuo loiston runsaus? Sandipin ahnaat silmät paloivat kuin
uhrilamput minun alttarilippaani edessä. Hänen jokainen katseensa
julisti, että minä olen kauneuden ja voiman ihme, ja hänen ylistyksensä
kaikuun, lausuttuun tai lausumattomaan, hukkuivat kaikki muut maailmani
äänet. Oliko Luoja luonut minut uudestaan, ihmettelin minä. Tahtoiko
hän nyt korvata minulle sen, että oli ollut niin kauan minusta
välittämättä? Minä, joka olin ennen ollut vähäpätöinen, olin yht'äkkiä
muuttunut kauniiksi. Minä, joka en ollut ennen mitään merkinnyt, tunsin
nyt olevani Bengalin kruunu ja kauniste.

Sandip Babu näet ei ollut vain yksi monien joukosta. Hänessä
yhtyivät miljoonat isänmaani henget. Kun hän nimitti minua pesämme
mehiläisemoksi, osoittivat kaikki muut kansallisen työn suorittajat
minulle riemuiten kunnioitustansa. Niinpä ei kälyni äänekäs ivailu
enää minuun koskenut. Suhteeni koko maailmaan oli muuttunut. Sandip
Babu teki minulle selväksi, kuinka koko maa tarvitsi minua. Minun ei
ollut silloin ollenkaan vaikea tuota uskoa, koska tunsin kykeneväni
tekemään mitä tahansa. Minut täytti jumalainen voima. Se oli minulle
ennentuntematonta, jotakin minua itseäni korkeampaa. Minulla ei ollut
aikaa ryhtyä ottamaan selkoa sen olemuksesta. Se tuntui kuuluvan minuun
ja kuitenkin olevan minua ylevämpi. Se käsitti koko Bengalin.

Sandip Babu tapasi kysyä minulta neuvoa pienimmissäkin kansallista
asiaa koskevissa seikoissa. Aluksi minä tunsin itseni sangen noloksi
ja epäröin vastata, mutta se este oli pian voitettu. Mitä ehdotinkaan,
aina näytti neuvoni häntä hämmästyttävän. Hän tuli kerrassaan
haltioihinsakin ja sanoi: »Me miehet osaamme ainoastaan ajatella. Te
naiset käsitätte ilman ajattelun apua. Nainen on syntynyt Jumalan
mielikuvituksesta. Mies oli Jumalan takomalla taottava valmiiseen
muotoon.»

Sandip Babu sai usein maan kaikista osista kirjeitä, jotka hän näytti
minulle kuullakseen mielipiteeni. Toisinaan me olimme eri mieltä. Mutta
minä en halunnut ryhtyä väittelemään. Sitten hän parin päivän kuluttua
kutsutti minut — ikäänkuin hänelle olisi jotakin yht'äkkiä kirkastunut
— ja sanoi: »Minä erehdyin. Teidän huomautuksenne oli oikea.» Usein hän
tunnusti minulle, että oli minun neuvostani poiketessaan aina pilannut
asian. Niin minä johduin vähitellen siihen vakaumukseen, että kaikkien
tapahtumien takana oli Sandip Babu ja että Sandip Babua itseänsä opasti
naisen yksinkertainen ymmärrys. Suuren vastuunalaisuuden ylväs tunne
täytti olemukseni.

Miehelläni ei ollut neuvotteluissamme osaa eikä arpaa. Sandip Babu
kohteli häntä kuin nuorempaa veljeä, josta voi ihmisenä hyvinkin
pitää, mutta jonka neuvoa ei voi käyttää hyväkseen. Hänellä oli tapana
leppoisasti hymyillen puhua mieheni lapsellisesta kokemattomuudesta ja
sanoa hänen merkillisissä teorioissaan ja mahdottomissa aatteissaan
olevan huumorin leimaa, joka teki ne sitäkin rakastettavammiksi. Näytti
siltä, kuin juuri tämä Nikhiliin kohdistuva kiintymys olisi estänyt
Sandip Babua rasittamasta miestäni kansallisen asian taakalla.

Luonnolla on lääkevarastossaan paljon huumausaineita, joita se
käyttelee elämänsuhteita kavalasti katkottaessa, joten kukaan ei huomaa
leikkausta, ennenkuin herää näkemään sen suuruuden. Veitsen parhaillaan
leikatessa elämäni sisintä sidettä mieleni oli niin huumautunut, etten
ollenkaan huomannut, millainen julmuus oli tapahtumassa. Sellainen
lienee naisen luonto. Intohimon herättyä hän muuttuu tunnottomaksi
kaikkea sen ulkopuolella olevaa kohtaan. Me naiset olemme virran
kaltaiset: niin kauan kuin pysymme uomassamme, me ravitsemme kaikella,
mitä meillä on; kun tulvimme yli äyräittemme, niin hävitämme koko
olemuksellamme.



Sandipin kertomus


II

Jokin asia on ilmeisesti epäkunnossa. Sain hiljattain hieman vihiä.

Minun saavuttuani oli Nikhilin huone muuttunut jonkinlaiseksi
kaksoisolioksi. Se oli puolittain naisten huone, puolittain miesten:
Bimala tuli sinne naisten suojista, ja minä voin päästä sinne toiselta
puolelta. Jos olisimme toimineet hitaammin ja käytelleet hieman
pidättyvämmin etuoikeuksiamme, olisimme tuskin herättäneet pahennusta.
Mutta me menettelimme niin rajusti, ettemme tulleet ollenkaan
ajatelleeksi seurauksia.

Kun Bima tulee Nikhilin huoneeseen, huomaan minä sen jollakin tavalla
omassa huoneessani. Kuuluu nilkkarenkaiden helinää ja muita pieniä
ääniä; ovi sulkeutuu kenties vähän kiivaammin kuin olisi tarpeellista;
kirjakaapin ovi on hieman paisunut ja narahtaa äkkiä avattaessa.
Astuessani sisään näen Biman seisomassa selin oveen ja uutterasti
etsimässä jotakin kirjaa hyllyistä. Kun tarjoudun auttamaan häntä tässä
vaikeassa tehtävässä, hän säpsähtää ja kieltää, ja sitten me johdumme
luontevasti juttelemaan muista asioista.

Hiljattain, eräänä pahaenteisenä torstai-iltapäivänä [torstai
on hindulaisen almanakan onnettomuuksien päivä], minä syöksyin
huoneestani, kun kuulin nuo äänet. Käytävässä oli mies
vartiopaikallansa. Minä kuljin eteenpäin häneen katsahtamattakaan,
mutta kun lähestyin ovea, asettui hän tielleni ja sanoi: »Ei sinne,
armollinen herra.»

»Ei sinne! Miksei!»

»Siellä on Rani Emo.»

»Hyvä. Sano Rani Emollesi, että Sandip Babu haluaa tavata hänet.»

»Se ei käy päinsä, armollinen herra. Se on vastoin määräyksiä.»

Minä närkästyin kovin. »Minä käsken sinua!» sanoin minä ääntäni
koroittaen. »Mene ilmoittamaan minut!»

Mies hieman hämmästyi käskevää sävyäni. Minä olin sillävälin lähestynyt
ovea. Olin jo astumassa sisään, kun hän lähti jälkeeni ja tarttui minua
käsivarteen sanoen: »Ei, armollinen herra, te ette saa mennä sinne.»

Mitä! Palvelija uskalsi koskea minuun! Minä tempasin käteni vapaaksi ja
annoin miehelle kaikuvan korvapuustin. Samassa tuli Bima huoneestansa
ja näki, kuinka mies oli käymässä hävyttömäksi.

En unohda koskaan, miltä hän näytti seisoessaan siinä vihansa vallassa!
Biman kauneus on minun itseni keksimä. Useimmat muut henkilöt eivät
varmaankaan huomaisi hänessä mitään erikoista. He nimittäisivät
tyhmyydessään hänen solakkaa vartaloansa »hinteläksi.» Minä puolestani
ihailen juuri hänen joustavuuttansa: hän on kuin elämän lähde, joka
kumpuaa suoraan Luojan sydämestä. Hänen ihonsa on tumma, mutta
loistavan tumma kuin leikkaava, välkkyvä miekanterä.

»Nanku», komensi hän ovelta, ojentaen käskevästä kättänsä, »mene pois!»

»Älkää olko hänelle vihainen», sanoin minä. »Jos hän kerran on saanut
sellaisen määräyksen, niin minun on mentävä.»

Biman ääni vielä vavahteli hänen vastatessaan:

»Te ette saa mennä. Tulkaa sisään!»

Tuo ei ollut mikään pyyntö, vaan käsky sekin! Minä seurasin häntä,
istuuduin, otin pöydältä viuhkan ja aloin sillä itseäni leyhytellä.
Bima piirteli lyijykynällä jotakin paperiliuskalle, huusi palvelijan ja
antoi hänelle paperin sanoen: »Vie tämä armolliselle herralle.»

»Suokaa minulle anteeksi», sanoin minä. »En kyennyt hillitsemään
itseäni, vaan löin palvelijaanne.»

»Teitte niinkuin pitikin», vastasi Bima.

»Mutta oikeastaan ei syy ollut hänen. Hän vain noudatti saamaansa
määräystä.»

Samassa astui sisään Nikhil. Minä nousin nopeasti seisomaan ja asetuin
ikkunan luo, selkä huoneeseen päin.

»Nanku, ovenvartija, on loukannut Sandip Babua», sanoi Bima Nikhilille.

Nikhil tuntui olevan niin vilpittömän hämmästynyt, että minun
täytyi kääntyä häntä katsomaan. Tavattoman hyväkään mies ei kykene
säilyttämään totuudenylpeyttänsä vaimonsa edessä — jos vaimo on oikeata
lajia.

»Hän julkesi asettua Sandip Babun tielle hänen tullessaan tänne»,
jatkoi Bima. »Hän sanoi saaneensa määräyksen...»

»Määräyksen? Keneltä?» kysyi Nikhil.

»Mistäpä minä sen tietäisin?» huudahti Bima kärsimättömästi, silmissä
katkeroitumisen kyynelet.

Nikhil kutsutti miehen ja kyseli häneltä asiaa. »Se ei ollut minun
syyni», toisti Nanku äreästi. »Minä olin saanut määräyksen.»

»Keneltä?»

»Bara Rani Emolta.»

Me olimme kaikin hetkisen vaiti. Miehen mentyä Bima sanoi: »Nankun
täytyy lähteä talosta!»

Nikhil oli yhä vaiti. Minä huomasin, ettei hänen oikeudentuntonsa
tahtonut ehdotukseen myöntyä. Hänen omatuntonsa esitti vastaväitteitä
loppumattomiin saakka. Mutta tällä kertaa ratkaisu oli erinomaisen
vaikea. Bima ei ollut niitä naisia, jotka helposti jättävät
asian sikseen. Hänen täytyi puolustaa asemaansa kälyänsä vastaan
rankaisemalla palvelijaa. Ja kun Nikhil yhä oli vaiti, alkoivat Biman
silmät säihkyä. Hän ei tietänyt, miten ilmaisisi miehensä mielen
heikkouteen kohdistuvan halveksimisensa. Hetkisen kuluttua Nikhil lähti
huoneesta sanaakaan virkkamatta.

Seuraavana päivänä ei Naukua näkynyt. Kysyessäni sain tietää, että
hänet oli lähetetty eräälle toiselle tilalle ja ettei hän joutunut
siirrosta kärsimään.

Minä voin vilahduksittain nähdä, millaista hävitystä siten syntynyt
myrsky näkymön takana aiheutti. Täytyy sanoa, että Nikhil on
merkillinen olento, ihan toisenlainen kuin ihmiset yleensä.

Tuloksena oli, että Bima alkoi tästä lähtien kutsua minut
oleskeluhuoneeseen ilman mitään tekosyytä ja yrittämättä antaa asialle
satunnaisuuden leimaa. Pelkkäin vihjailujen asteelta me nyt siirryimme
arkailemattoman ajatusten ilmaisemisen kannalle. Korkeasukuisen perheen
miniä elää tähtimaailmoissaan, niin etäällä tavallisista kuolevaisista,
ettei ole mitään tietä Hänen luoksensa johtamassa. Millainen totuuden
riemuvoitto olikaan, että vähitellen, mutta auttamattomasti, ratkesi
toinen himmentävän tottumuksen harso toisensa jälkeen, kunnes luonto
ilmeni todellisessa hahmossaan.

Totuuden voitto? Epäilemättä! Miehen ja naisen kesken vallitseva
vetovoima on perustava tosiasia. Aineen maailma kokonaisuudessaan,
tomuhiukkasesta alkaen, noudattaa sitä lakia. Siitä huolimatta
yrittävät ihmiset sitä peittää sanojen verhoon ja tahtovat
kotitekoisilla säädöksillään ja kielloillaan tehdä siitä jokapäiväisen
käyttöesineen. Se on yhtä mieletöntä kuin jos tahtoisi sulattaa
aurinkokunnan valmistaakseen siitä kellonvitjat vävypojalle. [Vävyllä
on hindulaisperheessä erittäin tärkeä asema.]

Kun totuuden huuto kaikesta huolimatta herättää luonnon, niin millainen
hammastenkiristys ja rintoihinlyöminen onkaan seurauksena! Mutta käykö
myrskyn kanssa kiisteleminen? Se ei huoli vastata, ravistelee vain
vastustajaansa.

Minulla on onni nähdä tuon totuuden vähitellen paljastuvan. Nuo
värjyvät askeleet, nuo kasvojen käännähtämiset ovat minulle suloiset,
ja suloiset ovat ne pienet petokset, jotka eivät kohdistu ainoastaan
muihin, vaan myöskin Bimaan itseensä. Kun todellisuus käy epätodellisen
kimppuun, niin sen paras ase on petos, sillä todellisuuden vihamiehet
yrittävät sitä aina häväistä nimittämällä sitä karkeaksi, joten sen on
välttämättä piilouduttava tai verhouduttava valhepukuun. Olosuhteet
estävät sitä tunnustamasta: »Niin, minä olen karkea, koska olen tosi.
Minä olen lihaa ja verta. Minä olen intohimoa. Minä olen nälkää, joka
ei tunne häpeätä eikä armoa.»

Nyt on kaikki minulle selvää. Esirippu häilähtelee, ja minä näen
sen lomitse ratkaisevan kohtauksen valmistelut. Pieni nauha, joka
suikertaa hänen uhkeissa hiuksissaan, salaista kaipaustansa punastuen,
on punaisen ukonpilven uhkaava kieleke. Jokaisesta hänen _sarinsa_
laskoksesta uhoo minuun lämpöä, jokainen hänen pukunsa liikahdus puhuu
minulle salaista kieltänsä, josta puvun kantajakaan kenties ei ole
täysin tietoinen.

Bima ei ollut tietoinen todellisuudestansa, koska häpesi sitä. Ihmiset
näet ovat antaneet todellisuudelle huonon nimen: he nimittävät sitä
Saatanaksi. Niinpä sen täytyy luikertaa paratiisiin käärmeen hahmossa,
kuiskia salaisuutensa miehen valitun seuralaisen korvaan ja tehdä hänet
kapinalliseksi. Silloin on rauha mennyttä, kunnes vihdoin tulee kuolema.

Pieni hunajainen kuningatar-rukkani elää unen elämää. Hän ei tiedä,
mitä tietä astelee. Ei ole hyvä herättää häntä ennen aikojansa. Minun
on paras käyttäytyä ikäänkuin en minäkään mitään aavistaisi.

Hiljattain, päivällisaterian aikana, hän tuijotti minuun omituisesti,
ollenkaan tajuamatta, mitä sellaiset silmäykset merkitsevät! Katseeni
kohdatessa hänen katseensa hän kääntyi punastuen toisaanne. »Teitä
hämmästyttää minun ruokahaluni», sanoin minä. »Minä voin salata kaiken,
ahneuttani lukuunottamatta. Mutta miksi viitsitte punastua minun
puolestani, vaikka minä en ole ollenkaan häpeissäni?»

Hän punastui sitäkin enemmän ja sopersi: »Ei, ei, minä vain...»

»Minä tiedän», keskeytin minä. »Naiset taipuvat pitämään ahnaista
miehistä, sillä meidän ahnautemme tekee heille mahdolliseksi päästä
voiton puolelle. Se armottelu, jota he ovat aina minulle osoittaneet,
on tehnyt minut sitäkin hävyttömämmäksi. Minä en välitä mitään, vaikka
katselettekin kaikkien näiden kauniiden palasten katoamista, en yhtään
mitään. Minä nautin niistä jok’ainoasta.»

Äskettäin minä luin erästä englantilaista kirjaa, jossa
sukupuoliasioita käsitellään rohkean realistiseen tapaan. Olin jättänyt
sen oleskeluhuoneeseen. Kun seuraavana päivänä iltapuolella tulin
huoneeseen jotakin hakemaan, istui siellä Bima minun kirjani kädessään.
Kuullessaan askeleeni hän nopeasti heitti kirjan pois ja asetti sen
päälle erään toisen kirjan — nidoksen rouva Hemansin runoja.

»En ole milloinkaan voinut käsittää», aloitin minä, »miksi naiset
joutuvat niin hämilleen, kun heidät yllättää runoja lukemasta. Meillä
miehillä — lakimiehillä, mekaanikoilla ja muilla — saattaisi olla
syytä hävetä. Jos me haluamme lukea runoja, niin meidän tulee se
tehdä yön pimeydessä, lukittujen ovien takana. Te naiset sitävastoin
olette runouden sukua. Luoja itse on lyyrillinen runoilija, ja Hänen
jalkojensa juuressa on Džajadevan täytynyt harjoittaa jumalallista
taidettansa.»

[Džajadeva, kahdennellatoista vuosisadalla Bengalissa elänyt runoilija,
Gitagovinda-nimisen lyyrillisen draamarunoelman kirjoittaja,
kuvailee hehkuvin säkein Krišna- l. Višnu-jumalan ja Radha-nimisen
paimentytön rakkautta. Višnu-uskonnon kannattajat selittävät runoelmaa
vertauskuvallisena korkeana veisuna.]

Bima ei vastannut mitään, hymyili vain hämillään. Hän oli aikovinaan
lähteä pois huoneesta. Minä pidätin hänet: »Ei, ei, lukekaahan
edelleen! Minä vain otan erään kirjan, joka on minulta jäänyt tänne, ja
lähden kohta tieheni.» Samassa otin kirjani pöydältä. »Onpa onni, ettei
ole johtunut mieleenne kurkistaa tähän», jatkoin minä, »muuten olisitte
varmaan mielinyt minua kurittaa.»

»Todellako? Miksi?» kysyi Bima.

»Siksi, ettei se ole mikään runokirja», vastasin minä. »Se sisältää
pelkkiä tosiasioita ja esittää ne ihan koristelematta. Toivoisin
Nikhilin lukevan sen.»

Bima kurtisti hieman kulmiansa hiljaa vastatessaan: »Miksi sitä
toivotte?»

»Hän on mies, nähkääs, yksi meistä. Ainoa asia, mistä häntä
moitin, on se, että hän katselee maailmaa eräänlaisen sumuverhon
läpi. Ettekö ole huomannut, kuinka tämä luonteenpiirre saa hänet
pitämään _swadeši_-liikettämme jonkinlaisena runoteoksena, jonka
rytmi on säilytettävä joka askelella moitteettomana. Me murskaamme
proosanuijallamme kaikki hartauden esineinä olevat rytmikuviot.»

»Missä yhteydessä ovat keskenään teidän kirjanne ja _swadeši_?

»Jos sen lukisitte, niin tietäisitte. Nikhil tahtoo aina meneteltävän
valmiiden periaatteiden mukaan, _swadešissa_ samoinkuin kaikessa
muussakin. Senvuoksi hän hyökkäilee joka käänteessä inhimillistä
luontoa vastaan alkaen sitä sättiä. Hän ei tahdo tajuta, että
ihmisluonto on kaikkia kauniita lauseparsia vanhempi ja että se tulee
elämään vielä silloin, kun lauseparret ovat jo ammoin unohtuneet.»

Bima oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten vakavasti: »Eikö ihmisluontoon
kuulu pyrkimys kohoamaan itsensä yläpuolelle?»

Minun täytyi hymyillä hiljaa mielessäni. »Nuo eivät ole omia sanojasi»,
ajattelin minä. »Sinä olet ne oppinut Nikhililtä. Sinä itse olet
terve ihmislapsi. Sinun lihasi ja veresi ovat kuulleet todellisuuden
kutsun. Tiedänhän minä, että sinun kaikissa suonissasi on elämäntulen
palo. Kuinka kauan he kykenevätkään pitämään sinua viileänä
moraalisääntöjensä kylmillä kääreillä?»

»Heikot muodostavat enemmistön», sanoin minä ääneen. »He valavat
alinomaa myrkkyänsä ihmisten korviin toistelemalla tuollaisia
iskulauseita. Luonto ei ole suonut heille voimaa, ja nyt he yrittävät
tuolla tavoin heikontaa toisia.»

»Me naiset olemme heikkoja», virkkoi Bimala. »Niinpä arvelenkin, että
meidän on yhdyttävä heikkojen salaliittoon.»

»Te naiset heikkoja!» huudahdin minä nauraen. »Miehet ihannoivat teidän
herkkyyttänne ja haurauttanne, ja te erehdytte senvuoksi pitämään
itseänne heikkoina. Mutta juuri te naiset olettekin voimakkaat.
Miehet pitävät suurta hälinää niin sanotusta vapaudestansa, mutta
ne, jotka tuntevat sisäisen olemuksensa, tietävät, kuinka epävapaita
he todellisuudessa ovat. He ovat omin käsin sepittäneet pyhät kirjat
orjuuttaakseen niillä itseänsä; ihanteellisuudessaan he ovat tehneet
naisista kultaiset kahleet ruumiinsa ja sielunsa ympärille. Ellei
miehillä olisi erinomainen kyky kietoutua omiin verkkoihinsa, ei mikään
voisi heitä orjuuttaa. Mutta te naiset, te olette tahtoneet käsittää
todellisuuden ruumiillanne ja sielullanne. Te olette synnyttäneet
todellisuuden. Te olette imettäneet todellisuutta rinnoillanne.»

Bima on naiseksi paljon lukenut, eikä ollut helppo saada häntä
tunnustamaan väitteitäni päteviksi. »Jos olisi niin laita», huomautti
hän, »niin naiset eivät viehättäisi miehiä.»

»Naiset huomaavat vaaran», vastasin minä. »He tietävät miesten
rakastavan silmänlumetta ja antavat sitä heille täydet määrät
käyttelemällä heidän omia lauseparsiansa. He tietävät paheeseen
taipuvan miehen pitävän huumauksesta enemmän kuin ravinnosta ja
tarjoutuvat hänelle huumausaineeksi. Naisen ei tarvitse teeskennellä,
ellei hän tee sitä miehen vuoksi.»

»Miksi siis yritätte hävittää mielenharhaa?»

»Vapauden vuoksi. Tahtoisin nähdä isänmaani vapaana. Tahtoisin nähdä
inhimilliset suhteet vapaina.»


III

Minä tiedän, ettei ole hyvä äkkiä herättää unissakävijää. Mutta minä
olen luonnostani niin hillitön, ettei epäröivä käyntitapa minulle
sovellu. Minä tiesin uskaltavani ylen paljon tuona päivänä. Minä
tiesin, että sellaisten aatteiden ensimmäinen sysäys voi tuntua melkein
sietämättömältä. Mutta kun on kysymys naisista, pääsee uskaliain aina
voitolle.

Me olimme jo johtumassa hyvään alkuun, kun sisään astui Nikhilin vanha
opettaja, Tšandranath Babu. Maailma ei olisi niinkään ikävä olopaikka,
ellei olisi noita koulumestareita, jotka tekevät sen siinä määrin
tympäiseväksi, että mieluimmin lähtisi tiehensä. Nikhilin kaltaiset
ihmiset tahtovat aina tehdä maailmasta koulun. Ja puheenaolevana
iltapäivänä tuo koulun ruumiillistuma astui huoneeseen juuri
ratkaisevalla hetkellä.

Meissä kaikissa säilyy jossakin sydämemme sopukassa koulupojan luonto.
Niinpä minäkin hieman säikähdin. Bima rukka se heti asettui koreasti
paikalleen, etumaiseen penkkiin, kuten luokan paras tyttö ainakin. Hän
näytti äkkiä muistavan, että oli suoritettava tutkinto.

On olemassa henkilöitä, jotka ikuisten vaihdemiesten tavoin
väijyskelevät radan varrella valmiina ohjaamaan ajatustemme junan
raiteelta toiselle.

Tšsandranath Babu oli tuskin ehtinyt huoneeseen, kun hän jo etsi
jotakin aihetta voidakseen lähteä takaisin. »Anteeksi», mutisi hän,
»minä...»

Ennenkuin hän ehti jatkaa, astui Bima nopeasti hänen luoksensa, kumarsi
kunnioittavasti ja sanoi: »Älkää lähtekö, armollinen herra! Ettekö
tahdo istua?» Bima näytti hukkuvalta, joka hakee kädelleen tukikohtaa —
pieni pelkuri!

Kenties sittenkin erehdyin. Todennäköisesti sisältyi asiaan hieman
naisellista kavaluutta. Hän kukaties tahtoi koroittaa arvoansa minun
silmissäni. Mahdollista myös, että hän tahtoi sanoa minulle purevasti:
»Älä ollenkaan luulottele saaneesi minut kokonaan valtoihisi.
Tšandranath Babuun kohdistuva kunnioitukseni on vielä voimakkaampi.»

Hyvä, kunnioita häntä vain niin paljon kuin tahdot! Se miellyttää
koulumestareita. Minä, joka en ole koulumestari, tulen hyvin toimeen
ilman sellaisia tyhjiä kohteliaisuuksia.

Tšandranath Babu alkoi puhua _swadešista_. Minä ajattelin antaa
hänen jatkaa yksinpuheluansa. On aina viisainta sallia vanhan miehen
puhua, kunnes hän itsestään lakkaa. Siten hän johtuu luulemaan, että
järjestelee maailmaa oikealle tolallensa, eikä ollenkaan aavista,
kuinka kaukana hänen jaarittelustansa todellinen maailma on.

Mutta pahin vihamiehenikään ei voi syyttää minua liiallisesta
kärsivällisyydestä. Kun Tšandranath Babu jatkoi: »Jos odotamme saavamme
koota hedelmiä siitä, mihin emme ole kylväneet, niin...», täytyi minun
puuttua puheeseen.

»Kuka sitten pyytää hedelmiä?» huusin minä. »Me noudatamme _Gitan_
tekijää [Bhagavad Gita: uskonnollis-filosofinen opetusruno, joka kuuluu
episodina suureen Mahabharata-eepokseen.] joka sanoo, että meidän on
ajateltava vain tekojamme eikä tekojemme hedelmiä.»

»Mitä te sitten tahdotte?» kysyi Tšandranath Babu.

»Okaita!» huudahdin minä. »Niiden istuttamisessa ei ole suurta vaivaa.»

»Okaat eivät ole rasitukseksi ainoastaan muille», vastasi hän. »Ne
osaavat pistää omaankin jalkaanne.»

»Tuo kaikki kelpaa kouluvihkoihin», vastasin minä. »Meille on tärkein
asia oman sydämemme palo. Nyt me vain kylvämme okaita toisten
jalkapohjia varten; tuonnempana, kun ne pistävät meitä itseämme, on
kyllin aikaa katumiseen. Mutta miksi pelkäisimme sitäkään? Kun meidän
kerran on kuoltava, ehdimme hyvinkin kylmentyä. Niin kauan kuin olemme
tulella, me kiehumme ja kuohumme.»

Tšandranath Babu hymyili. »Kiehukaa mielin määrin», virkkoi hän, »mutta
älkää erehtykö pitämään sitä työnä tai sankaruutena. Kansat jotka
ovat saaneet maailmassa jotakin aikaan, eivät ole kuohahdelleet; ne
ovat toimineet. Mutta kun ne, jotka ovat aina työtä pelänneet, kerran
heräävät tajuamaan surkeata tilaansa, niin he yrittävät siitä vapautua
väkivaltaisesti ja hutiloimalla.»

Minä olin juuri vyöttämässä kupeitani musertavaa hyökkäystä varten, kun
Nikhil palasi. Tšandranath Babu nousi ja virkkoi, Bimaan katsahtaen:
»Nyt minun täytyy lähteä, maammoseni, minulla on töitä suoritettavana.»

Hänen lähdettyänsä minä näytin Nikhilille kirjaa, joka oli kädessäni.
»Minä herroin vastikään Mehiläisemollemme tästä kirjasta», sanoin minä.

Yhdeksänkymmentäyhdeksän henkilöä sadasta voi pettää valheen avulla,
mutta tämä ikinen koulumestarin kasvatti on helpommin peittävissä
totuutta käyttelemällä. Hänen kanssaan on paras pelata avointa peliä,
levittää korttinsa pöydälle.

Nikhil luki kirjan nimen, mutta ei virkkanut mitään. »Nämä
kirjailijat», jatkoin minä, »lakaisevat pois kaikki ne koreat
puheenparret, jotka ovat pölykerroksena peittäneet maailmaamme.
Senvuoksi minä, kuten sanoin, tahtoisin sinun sen lukevan.»

»Minä olen sen lukenut», sanoi Nikhil.

»No, mitä siitä arvelet?»

»Ne, jotka saarnaavat yhtäläistä omistusoikeutta, eivät saa itse
olla varkaita. Jos he ovat varkaita, niin heidän saarnansa on valhe.
Sellaista kirjaa ei ymmärrä oikein se, jonka mielessä kytee intohimon
palo.»

»Intohimo», vastasin minä, »intohimo se juuri onkin paras opastajamme.
Se, joka suhtautuu epäluuloisesti intohimoon, tekee saman virheen kuin
toinen, joka tahtoo temmata silmän päästänsä nähdäkseen paremmin.»

Nikhil alkoi ilmeisesti kiihtyä. »Intohimolla», sanoi hän,
»on oikeutensa ainoastaan siinä tapauksessa, että tunnustamme
pidättyväisyyden välttämättömyyden. Painamalla silmiämme vasten, mitä
tahdomme nähdä, me vain tärvelemme ne, mutta emme näe mitään. Samoin
on laita kiivaan intohimon, joka ei halua jättää mitään erottavaa
välimatkaa itsensä ja kohteensa välille.»

»Johtuu yksinomaan älyllisestä teeskentelystänne», vastasin minä, »että
te välttämättä tahdotte hekumoida moraalisessa arkatuntoisuudessa
jättäen totuuden karun puolen kokonaan huomioonottamatta. Siten te
vain hämmennätte ja himmennätte asioita, sen sijaan että ryhtyisitte
toimimaan täysin voimin.»

»Ylenmääräinen voimankäyttö», vastasi Nikhil kärsimättömästi, »siinä,
missä voima ei ole paikallaan, ei auta teitä toimissanne. Mutta
miksi kiistelemmekään näistä asioista? Turha sanasota karistaa vain
totuudesta pois sen raikkaan kukkeuden.»

Olisin mielelläni suonut Biman ottavan osaa keskusteluumme, mutta hän
ei ollut toistaiseksi virkkanut sanaakaan. Olinko kenties käyttäytynyt
liian rajusti, niin että hän nyt halusi epäilysten ahdistamana jälleen
lähteä koulumestarinsa luo läksyjänsä oppimaan? Joka tapauksessa on
sellainen järkytys välttämätön. On ennen kaikkea oivallettava, että
kaikkein lujimmiksikin otaksutut perustukset voivat pettää.

»Minua ilahduttaa, että tulimme asiasta keskustelleeksi», sanoin
minä Nikhilille, »sillä minä aioin juuri jättää tämän kirjan
Mehiläisemollemme luettavaksi.»

»Miksipä ei?» virkkoi Nikhil. »Jos kerran minä olen voinut kirjan
lukea, niin miksei sitä voisi tehdä Bimalakin? Tahdon vain huomauttaa,
että eurooppalaiset ihmiset katselevat kaikkea tieteelliseltä
näkökannalta. Mutta ihminen ei sisälly pelkkään fysiologiaan, ei
biologiaan, ei psykologiaan eikä sosiologiaan. Älä missään tapauksessa
unohda tätä! Ihminen on äärettömän paljon enemmän kuin ihmistä
käsittelevä tiede. Sinä naurat minulle ja nimität minua koulumestarin
oppipojaksi, mutta oletkin se itse. Sinä näet etsit ihmisen totuutta
luonnontieteiden opettajilta etkä omasta sisäisestä olemuksestasi.»

»Miksi tämä kiihtymys?» pilkkailin minä.

»Siksi, että näen sinun tahtovan häväistä ihmistä ja alentaa hänen
arvoansa.»

»Mistä ihmeestä sinä niin päättelet?»

»Vaikutelmistani, loukkaantuneista tunteistani. Sinä hyökkäät aina sen
kimppuun, mikä ihmisessä on suurta, epäitsekästä ja kaunista.»

»Kuinka johdutkaan tuollaiseen mielettömään ajatukseen?»

Nikhil nousi äkkiä seisaalleen. »Minä sanon sinulle peittelemättä,
Sandip», virkkoi hän, »että voit kuolettavasti haavoittaa ihmistä
minussa voimatta häntä kumminkaan surmata. Senvuoksi minä olen valmis
kestämään kaikki, tietoisesti, avosilmin.»

Samassa hän nopeasti lähti huoneesta.

Minä seisoin vielä hämmästyneenä katsellen hänen jälkeensä, kun
pöydältä putoava kirja sai minut kääntymään toisaanne. Bima lähti
miehensä jälkeen nopein, hermostunein askelin, kaartaen minua kaukaa.

Merkillinen olento, tuo Nikhil! Hän aavistaa kotiansa uhkaavan
vaaran, mutta ei aja minua menemään! Minä tiedän, että hän odottaa
Bimalan kehoitusta. Jos Bimala sanoo hänelle, että heidän liittonsa
on ollut erehdys, niin hän taivuttaa päänsä ja myöntää tehneensä
suuren virheen! Hänellä ei ole riittävää mielenlujuutta käsittääkseen,
että erehdyksensä tunnustaminen on kaikkein suurin erehdys. Hän on
tyypillinen esimerkki siitä, miten aatteet ihmistä heikentävät. En
ole nähnyt toista hänenlaistansa — hän on tosiaankin merkillinen
luonnontuote! Hän tuskin kelpaisi romaanin tai näytelmän henkilöksi, ja
vielä vähemmän hän kelpaa todelliseen elämään.

Entä Bima? Pelkäänpä, että hänen unelmaelämänsä on nyt lopussa. Hän
on vihdoinkin älynnyt sen virranjuoksun suunnan, joka kiidättää häntä
eteenpäin. Nyt hänen täytyy joko kulkea eteenpäin tai peräytyä,
täysin tietoisesti. Mutta luultavinta on, että hän pian astuu askelen
eteenpäin ja sitten jälleen peräytyy saman verran. Se ei kumminkaan
minua häiritse. Kun on kerran syttynyt tuleen, niin tuo vuorotteleva
läheneminen ja pakeneminen vain kiihtää lieskaa. Pelko lietsoo hänen
intohimonsa paloa.

Kenties on parempi, jos en puhu hänelle paljoa, vaan valitsen muutamia
uudenaikaisia kirjoja hänen luettavakseen. Siten hän johtuu vähitellen
siihen vakaumukseen, että on uudenaikaista tunnustaa ja kunnioittaa
intohimoa ylimpänä todellisuutena — sen sijaan että sitä häpeisi ja
ihastelisi pidättyväisyyttä. Jos hän voi turvautua johonkin sellaiseen
sanaan kuin »uudenaikainen», niin hänen rohkeutensa kasvaa.

Olipa miten hyvänsä, minun on seurattava näytelmän kehitystä aina
viidennen näytöksen loppuun asti. Minä en, ikävä kyllä, voi kerskua
olevani pelkkä katselija, istumassa kuninkaallisessa aitiossa
silloin tällöin käsiänsä taputtaen. Sydäntäni ahdistaa ja joka hermo
värähtelee. Illalla, sammutettuani kynttiläni jo makuulla ollen, minä
tunnen vienoja kosketuksia, näen nopeita katseita ja kuulen hiljaisia
sanoja. Kaikki nuo tunnot parveilevat ympärilläni; pimeys tuntuu
olevan niitä tulvillaan. Aamulla herätessäni minä värähtelen eloisaa
ennakointia, tuntuu siltä, kuin soutaisi veri suonissani musiikin
tahdissa...

Pöydällä oli kaksoiskehys ja siinä Biman kuva Nikhilin kuvan vieressä.
Minä otin Biman kuvan pois. Eilen osoitin hänelle tyhjää puolta ja
sanoin: »Ainoastaan itaruus tekee varkauden välttämättömäksi. Synnissä
siis on kummallakin osansa, saiturilla samoinkuin varkaallakin. Ettekö
ole samaa mieltä?»

Bima vain hieman hymyili ja sanoi: »Se ei ollut hyvä kuva.»

»Mitäpä tehdä?» sanoin minä. »Kuva pysyy aina kuvana. Minun täytyy olla
siihen tyytyväinen, millainen se lieneekin.»

Bima otti jonkin kirjan ja alkoi sitä lehteillä. »Jos olette
tyytymätön», sanoin minä, »niin minun täytynee koettaa täyttää tyhjä
sija.»

Tänään niinä sen täytin. Tämä valokuvani on varhaisen nuoruuteni
ajoilta. Silloin olivat kasvoni värikkäämmät kuin nyt ja raikkaampi
oli mielenikin. Silloin minä vielä vaalin tätä ja tulevaista maailmaa
koskevia haavelmia. Usko pettää ihmisiä, mutta sillä on eräs ansio: se
luo heidän kasvoihinsa korkeaa hohdetta.

Kuvani on nyt Nikhilin kuvan vieressä. Mehän olemmekin vanhat ystävät!



NELJÄS LUKU

Nikhilin kertomus


III

Ajatukseni eivät ole milloinkaan erikoisesti askarrelleet omassa
itsessäni. Mutta nykyjään minä yritän usein tarkastella itseäni
ikäänkuin ulkoapäin — nähdäkseni itseni sellaisena kuin Bima minut
näkee. Kuinka kolkon juhlallinen kuva ihmisestä syntyykään, kun hän
aina suhtautuu asioihin liian vakavasti!

Epäilemättä on parempi nauraa maailmalle kuin kostuttaa sitä
kyynelillänsä. Ainoastaan siten maailma pysyy pystyssä. Me voimme
nauttia ravintoa ja lepoa vain sen vuoksi, että kykenemme karkoittamaan
sekä kodistamme että maailmasta kaikkialla meitä väijyskelevät murheet.
Jos suhtautuisimme niihin vakavasti, niin miten kävisikään ruokahalumme
ja unemme?

Itseäni minä kumminkaan en voi niin helposti karkoittaa, ja siksi lepää
suruni taakka raskaana maailmani sydämellä.

Miksi et astu kaikkeuden suurelle valtatielle ja tunne olevasi
kaikkeuden osa? Mitä merkitsee sinulle Bima tässä suunnattomassa,
äärettömiä aikoja kestävässä ihmiskunnan virrassa? Vaimosiko? Mitä
on vaimo? Tyhjä nimi, jonka olet itse puhaltanut suureksi kuin
saippuakuplan, hoitanut ja vaalinut huolellisesti yötä päivää, kunnes
sen särkee ensimmäinen ulkoapäin tuleva neulanpisto.

Vaimoni — ja siis todella minun omani! Mutta jos hän sanoo: »Ei, minä
en kuulu kenellekään muulle kuin itselleni» — onko minun silloin
vastattava: »Kuinka se on mahdollista? Etkö ole minun omani?»

»Vaimoni!» — Eihän se riitä edes todisteeksi, vielä vähemmin asian
oikeata luonnetta ilmaisemaan. Kokonaista ihmistä ei voi sulkea
tuollaiseen nimeen.

Vaimoni! — Enkö minä ole vaalinut tässä pienessä maailmassa kaikkea
sitä, mikä on minulle puhtainta ja rakkainta, sallimatta sen
milloinkaan kirvota sydämestäni maan tomuun? Kuinka paljon harrasta
kunnioitusta olenkaan suitsuttanut hänen alttarillensa, millainen
kuuman tunteen musiikki onkaan hänelle soinut, millaisia kukkauhreja
hän onkaan saanut minun kevätaikani ja syksyni sadosta! Kun hän nyt
lähtee liukumaan pois, kuin leikkivän pojan paperivenhe likaista
katuojaa pitkin — eikö minunkin...?

Minua vaivaa jälleen auttamaton mahtipontisuuteni! Miksi puhun
»likaisesta katuojasta»? Mustasukkaisuudenpuuskan sanelemat
herjaussanat eivät kykene muuttamaan tosiasioita. Ellei Bima ole minun,
niin hän ei ole, eikä mikään kiukkuinen kiistely voi tehdä asiaa
toiseksi. Jos sydämeni särkyy — niin särkyköön! Se ei vie vararikkoon
maailmaa — eikä minuakaan, sillä ihminen on verrattomasti suurempi
kuin kaikki ne oliot, jotka hän tässä elämässä kadottaa. Kyynelten
valtamerellä on toinenkin rannikko — muuten ei kukaan olisi milloinkaan
itkenyt.

Mutta sitten on otettava huomioon yhteiskunta... Sen huolen jätän
yhteiskunnalle itselleen! Jos itken, itken itseni enkä yhteiskunnan
vuoksi. Jos Bima sanoo, ettei hän ole omani, mitä välitän silloin siitä
henkilöstä, jota yhteiskunta pitää vaimonani?

Kärsimys on välttämätön; mutta minun täytyy kaikin käytettävissäni
olevin keinoin suojata itseäni eräältä itsekidutuksen muodolta:
minä en saa ajatella elämäni menettävän arvoansa, vaikka kohtalo
minua kolhisikin. Elämän koko arvo ei kulu ahtaan kotoisen maailman
hankkimiseen; sen suureen pääomaan eivät vaikuta henkilökohtaisten
ilojeni ja surujeni pienet voitot tai häviöt.

On tullut aika, jolloin minun täytyy riisua Bimalan yltä kaikki ne
ihanteelliset helyt, joilla olen hänet koristanut. Johtui omasta
heikkoudestani, että sellaista kuvankumartamista harjoitin. Olin liian
ahnas. Tein Bimalasta enkelin lisätäkseni omaa nautintoani. Mutta
Bimala on sellainen kuin on. On mieletöntä edellyttää hänen ryhtyvän
näyttelemään enkelin osaa minun mielikseni. Luoja ei ole mitenkään
velvollinen toimittamaan minulle enkeleitä siitä syystä, että minua
houkuttelee oman kuvitteluni synnyttämä täydellisyyden ihanne.

Minun täytyy tunnustaa olleeni pelkkä sattuma Bimalan elämässä. Hänen
luonnonlaatunsa on sellainen, että hän voi solmia oikean liiton
kenties vain Sandipin laisen henkilön kanssa. Kumminkaan ei väärä
vaatimattomuus saa johtaa minua pitämään hylkäämistä ansaittuna.
Sandip on epäilemättä monessa suhteessa viehättävä — hänen etevät
ominaisuutensa vaikuttivat aikoinaan voimakkaasti minuunkin — mutta
sittenkin olen varma siitä, ettei hän ole minua suurempi. Jos
voitonseppele nyt tulee hänen osaksensa ja minut syrjäytetään, niin se,
joka hänelle seppeleen määrää, joutuu kerran vastaamaan menettelystänsä.

En sano tätä kerskaillen. Ilmeinen välttämättömyys pakottaa minua
pitämään mielessäni koko todellisen arvoni, jotten joudu kerrassaan
epätoivoon itseni vuoksi. Tulkoon siis näiden suunnattomien kärsimysten
tuloksena osakseni ainakin yhden vapahduksen — itseluottamuksen
puutteesta vapautumisen — ilo.

Minä olen oppinut erottamaan sen, mitä minulla todella on, siitä, mitä
olen luullut omistavani. Tili on tehty, ja jäljellä on oma itseni — ei
mikään ryysyihin verhottu raajarikkoinen minä, ei mikään sairas minä,
jota täytyy erikoisen varovasti ruokkia, vaan ihmisen sielu, joka on
kestänyt pahimmat tuskat, on ne kestänyt ja jäänyt elämään.

Opettajani kulki äsken huoneen läpi, laski kätensä olalleni ja sanoi:
»Menehän nukkumaan, Nikhil, on jo kovin myöhä.»

Niin, minun on käynyt ylen vaikeaksi mennä levolle, ennenkuin Bima jo
sikeästi nukkuu. Päivisin me tapaamme toisemme, jopa juttelemmekin,
mutta mitä sanoisinkaan, kun olemme kahden kesken, yön hiljaisuudessa?
Silloin minä häpeen, ruumiillisesti ja henkisesti.

»Mistä johtuukaan, mestari, ettette ole vielä mennyt levolle?» kysyin
minä vuorostani. Opettajani hymyili hieman ja virkkoi poistuessaan:
»Minun nukkumisaikani on jo ohi. Olen tullut siihen ikään, jolloin
valvotaan.»

Olin kirjoittanut tähän asti ja aioin nousta mennäkseni makuulle,
kun näin edessäni olevasta ikkunasta, kuinka heinäkuun pilven paksu
viitta hieman avautui ja sen lomitse tuikahti suuri tähti. Se tuntui
sanovan minulle: »Unelmien maassa solmitaan siteitä ja unelmien maassa
katkotaan siteitä, mutta minä olen täällä aina — hääyön iäti loistavana
lamppuna.»

Yht’äkkiä täytti sydämeni se ajatus, että ikuinen Rakkaus vakaasti
odottaa minua halki aikojen, aineellisten olioiden verhon takana.
Monen elämän aikana olen nähnyt hänen kuvansa monissa kuvastimissa —
särkyneissä, vääntyneissä, pölyttyneissä kuvastimissa. Ja aina kun olen
yrittänyt saada kuvastimen ihan omakseni sulkien sen omaan kätkööni,
on kuva hävinnyt näkymättömiin. Mutta mitäpä siitä. Mitä huolinkaan
kuvastimesta tai kuvastakaan?

Rakkaani, sinun hymysi ei ole milloinkaan lakastuva, ja sinun punainen
otsamerkkisi on loistava minulle uutena joka aamu!

»Millaista lapsellisen sukoilevaa itsepetosta!» ivailee jokin musta
paholainen pimeästä loukostansa. »Tuollaisella tuhmalla jaarituksella
viihdytellään lapsia lepoon!»

Voipa niin olla. Mutta on miljoonittain lapsia, jotka huutavat ja
tarvitsevat viihdykettä. Käykö heidän suurta joukkoansa viihdyttäminen
pelkällä valheella? Ei, ikuinen Rakkaus ei voi minua pettää, sillä hän
on totuus!

Hän on totuus, senvuoksi olen hänet nähnyt ja näen yhä usein,
erehtyessänikin, läpi tiheimmänkin kyynelharson. Minä olen nähnyt hänet
elämän markkinatorilla, olen kadottanut hänet ja löytänyt jälleen, ja
minä olen löytävä hänet vielä sittenkin, kun olen päässyt pois elämästä
kuoleman halkeaman kautta.

Lopeta jo julma leikkisi! Jos minun ei olekaan onnistunut sinua löytää
noudattelemalla jalkaisi tiehen jättämiä jälkiä ja ilmassa häilyvää
hiustesi tuoksua, niin älä anna minun itkeä ikuisesti. Tuikkava tähti
kehoittaa minua olemaan pelkäämättä. Sen, mikä on ikuista, täytyy olla
aina olemassa.

Nyt menen katsomaan Bimalaani. Hän on varmaan ojentanut väsyneet
jäsenensä vuoteeseen ja nukkuu, sisäisten taistelujensa uuvuttamana.
Minä suutelen hänen otsaansa häntä herättämättä — se olkoon
kukkasuhrini hänen alttarillensa. Uskonpa, että vaikka kuoltuani
unhottaisinkin kaikki — kaikki erehdykseni ja kärsimykseni — tämän
suutelon muisto väreilisi vaiheellani, sillä monen olemassaolon
suudelmista punottu seppele on kerran kruunaava ikuisen rakkautemme
esinettä.

Kellon ilmoitettua, että oli kulunut kaksi tuntia jälkeen puoliyön,
tuli kälyni huoneeseeni. »Mitä teetkään, rakas veljeni?» huudahti hän.
»Menehän Herran nimessä makuulle ja lakkaa kiusaamasta itseäsi! En voi
sietää tuota kasvoissasi viipyvää tuskan ilmettä?» Hänen silmiinsä
tulvahtivat kyynelet.

Minä en voinut lausua sanaakaan, kosketin vain kunnioittavasti hänen
jalkojansa ja lähdin makuulle.



Bimalan kertomus


VII

Aluksi minä en epäillyt mitään, en pelännyt mitään, tunsin vain
kuuluvani kokonaan isänmaalleni. Millaista sanomatonta iloa herättikään
ehdoton antaumukseni! Nyt minulle selvisi, kuinka täydellinen
uhrautuminen voi olla ihmisen korkein autuus.

Minä uskon, että tämä hurmio olisi vähitellen häipynyt ihan itsestään.
Mutta Sandip Babu ei sitä tahtonut; minun piti oppia hänet perinpohjin
tuntemaan. Hänen äänensä sointi oli kuin kosketus; jokainen hänen
katseensa heittäytyi kerjäten jalkojeni eteen. Ja kaiken sen alla
paloi intohimo, niin hurja, että se olisi tahtonut temmata minut irti
juurineni ja laahata minut hiuksista mukanansa.

Minä en tahdo väistää totuutta. Minä tunsin yöt päivät hänen
hillittömän himonsa. Turmioon syöksyminen tuntui minusta mielettömän
houkuttelevalta. Kuinka häpeälliseltä se näyttökään, kuinka
kauhistuttavalta, ja kumminkin kuinka suloiselta! Lisäksi tuli
ankara uteliaisuuteni, joka ajoi minua yhä kauemmaksi. Minä en häntä
paljoakaan tuntenut, hän ei varmaankaan voinut koskaan tulla omakseni,
ja hänen nuoruutensa leimusi sadoin liekein — ah, kuinka salaperäinen
olikaan hänen kuohuva, suunnaton, hillitön intohimonsa!

Aluksi minä tunsin Sandipia kohtaan harrasta kunnioitusta, mutta se
hälveni nopeasti. Aloinpa pian suhtautua häneen ylenkatseellisestikin.
Siitä huolimatta hän osasi mestarillisesti soitella tunteillani ja
mielikuvillani. Mitäpä auttoi, vaikka vihasinkin itsessäni piilevää
soittokonetta: sen täytyi sittenkin noudattaa hänen tahtoansa.

Minun täytyy tunnustaa, että minussa oli jotakin... kuinka
sanoisinkaan?... sellaista, mikä saa minut toivomaan, että olisin
silloin kuollut!

Tšandranath Babu tulee aina joutuessaan minun luokseni. Hän kykenee
kohottamaan mieleni korkeuksiin, joista käsin voin silmänräpäyksessä
nähdä koko elämäni, sen todelliset rajat ja ne pelkästään kuvitellut
tiet, joiden piti johtaa minut pois omalta alueeltani.

Mutta mitä tämä kaikki hyödyttää? Haluanko tosiaankin vapautusta?
Tulkoon kärsimys taloomme, surkastukoon ja mustukoon se, mikä minussa
on parasta, mutta älköön tämä hurmio minusta haihtuko — tuo näyttää
olevan ainoa rukoukseni.

Kun ennen naimisiinmenoani satuin näkemään, kuinka lankovainajani
hurjana humalassa pieksi vaimoansa ja sitten surkeasti katuen,
nyyhkyttäen ja ulvoen vannoi siitä lähtien jättävänsä väkijuomat
koskematta, ja kumminkin jo samana iltana istui juomaan — niin tuo
täytti mieleni inholla. Mutta minun nykyinen humalani on vieläkin
peloittavampi. Minun ei tarvitse hankkia itselleni huumausainetta, se
virtailee suonissani, ja minä en tiedä, miten sitä vastustaisin.

Täytyykö tämän olotilan jatkua aina kuolemaani asti? Toisinaan
minä silmäilen itseäni säikähtyneenä ja ajattelen, että elämäni on
painajaisuni, joka äkkiä hälvenee kaikkine valheinensa. Se on ihan
irrallaan menneisyydestä. En voi käsittää, miten on voinut niin käydä.

Eräänä päivänä huomautti kälyni ivallisesti nauraen: »Kuinka ihmeen
vieraanvarainen emäntämme onkaan! Hänen vieraansa ei halua millään
ehdolla lähteä matkaansa. Vieraita tosin kävi talossa meidänkin
aikanamme, mutta me emme kohdistaneet heihin niin rajatonta
mielenkiintoa — meitä houkkioita askarruttivat liiaksi omat
miehemme. Nikhil paran täytyy kärsiä siitä, että on syntynyt liian
uudenaikaiseksi. Hänen olisi pitänyt saapua vieraana, jos tahtoi kauan
talossa viipyä. Nyt näyttää siltä, kuin hänen olisi aika lähteä.»

Tuo iva ei minuun pystynyt, sillä minä tiesin, etteivät nämä naiset
kyenneet käsittämään antaumukseni syytä. Minulla oli silloin ylläni
haltioituneen uhrautumisen varustukset, joiden läpi tuollaiset nuolet
eivät voineet minua haavoittaa.


VIII

Muutamiin aikoihin ei isänmaan asiasta ole enää ollenkaan puhuttu.
Keskustelumme aiheena ovat nykyaikaiset sukupuolikysymykset ja muut
senlaatuiset asiat, lisäksi hieman runoutta, vanhaa intialaista
ja uudenaikaista englantilaista, ja kaiken pohjalla kaikuu syvä
perussävel, jollaista en ole kuullut milloinkaan ennen, sävel, joka
tuntuu soivan todellista miehuutta ja voimaa.

Olimme ehtineet niin pitkälle, ettemme yrittäneetkään asiaa peitellä.
Ei ollut enää pienintäkään tekosyytä, joka olisi puolustanut Sandip
Babun jatkuvaa oleskelua luonamme ja alinomaisia tuttavallisia
keskustelujamme. Minä olin vihoissani itselleni, kälylleni, maailmassa
vallitsevalle olojen järjestykselle, ja lupasin pyhästi olla lähtemättä
ulompiin suojiin, vaikka siihen kuolisin.

Kahteen päivään en liikkunut huoneistani minnekään. Vasta nyt minulle
selvisi, kuinka pitkälle asia oli kehittynyt. Elämä tuntui kerrassaan
tympäisevältä. Kaikki, mihin tartuin, teki mieleni heti heittää pois.
Minä tunsin odottavani — joka hermollani, kiireestä kantapäähän asti —
odottavani jotakin, jotakin henkilöä; veressäni oli kirvelevä odotuksen
tuntu.

Yritin askarruttaa itseäni ylimääräisillä töillä. Makuuhuoneen lattia
oli puhdas, mutta minä vaadin sen pestäväksi nähteni vielä kerran.
Vaatteeni olivat kaapeissa hyvässä järjestyksessä; minä vedin ne esille
ja järjestin toisin. Iltapäivällä minulla ei ollut aikaa edes hiusteni
asetteluun; minä sitaisin ne nopeasti löyhään solmuun, puuhailin ja
kiusasin jokaista. Sitten aloin penkoa varastohuonetta. Varastot
näyttivät minusta kovin kutistuneilta. Näpistelyä oli viime aikoina
varmaan harjoitettu, mutta minä en uskaltanut vaatia ketään vastaamaan,
sillä olihan lähellä ajatus: »Missä ovat silmäsi olleet näinä päivinä!»

Sanalla sanoen: minä käyttäydyin tuona päivänä kuin riivattu.
Seuraavana päivänä yritin hieman lukea. Minulla ei ollut aavistustakaan
siitä, mitä luin, mutta äkkiä huomasin lähteneeni kirja kädessä
ulompiin suojiin johtavaan käytävään ja seisovani ikkunan luona,
vastapäätä pihan toisella laidalla olevan huonerivin kuistikkoa.
Minusta tuntui siltä, kuin eräs noista huoneista olisi väistynyt
vastarannalle ja lautta olisi lakannut kulkemasta. Minusta tuntui
siltä, kuin olisin vain varhemman olemukseni haamu, tuomittu jäämään
siihen, missä olin, kumminkaan todella siinä olematta, ikuisesti vain
eteeni tuijotellen.

Siinä seisoessani näin Sandipin tulevan huoneestansa kuistikolle,
sanomalehti kädessään. Saatoin huomata, että hän näytti tavattoman
kiihtyneeltä. Piha ja kaidepuutkin näyttivät hiihtävän hänen
kiukkuansa. Hän heitti lehden kädestään niin vihaisesti, kuin olisi
tahtonut repiä rikki koko maailman.

Minä tunsin, etten voinut kauemmin pitää lupaustani. Olin lähtemässä
eteenpäin oleskeluhuoneeseen, kun kälyni samassa ilmestyi taakseni.
»Hyvä Jumala, tätä vielä puuttui!» huudahti hän vilahtaen jälleen pois.
Minulla ei ollut enää, rohkeutta kulkea kauemmaksi.

Kun palvelijattareni seuraavana aamuna tuli huutamaan: »Armollinen
rouva, on aika avata varastohuone», heitin minä hänelle avaimet sanoen:
»Pitäköön Harimati siitä huolen», ja asetuin ikkunan ääreen jatkamaan
aloittamaani englantilaista koruompelusta.

Sitten toi palvelija kirjeen. »Sandip Babulta», sanoi hän. Mikä rajaton
rohkeus! Mitä olikaan viestintuoja ajatellut? Sydämeni vavahti, kun
avasin kirjettä, jossa ei ollut minkäänlaista osoitetta, ainoastaan
sanat: _Erittäin tärkeä kansallista liikettä koskeva asia. Sandip_.

Minä heitin pois ompelukseni. Olin kohta jaloillani ja järjestin
kuvastimen edessä nopeasti hiuksiani. _Sariani_ en muuttanut, puin vain
ylleni siihen sopivan viitan.

Minun täytyi kulkea erään kuistikon läpi, missä kälyni tapasi aamuisin
istua betelpähkinöitä halkomassa. Hillitsin arkuuteni. »Mihin nyt,
Tšota Rani?» huusi hän.

»Oleskeluhuoneeseen.»

»Näin aikaisin. Aamukohtaukseen, vai kuinka?»

Kun kuljin ohi mitään vastaamatta, alkoi hän hyräillä jälkeeni
pisteliästä laulua.


IX

Astuessani oleskeluhuoneeseen näin Sandipin syventyneenä katselemaan
Englannin Akademian kuvaluetteloa, selkä oveen päin. Hän piti itseänsä
erinomaisena taiteentuntijana.

Eräänä päivänä sanoi mieheni hänelle: »Jos taiteilijat tarvitsevat
opettajaa, niin he voivat olla huoletta niin kauan kuin sinä olet
olemassa.» Mieheni tapana ei yleensä ole ollut puhua pisteliäästi,
mutta viime aikoina hänessä on tapahtunut muutos: hän ei säästä
Sandipia.

»Miksi otaksut, etteivät taiteilijat tarvitse opettajaa?» kysyi Sandip.

»Taide on luovaa työtä», vastasi mieheni. »Senvuoksi meidän on
tyydyttävä nöyrästi oppimaan taidetta taiteilijan teoksista.»

Sandipia sellainen vaatimattomuus nauratti. Hän virkkoi: »Sinä arvelet,
että nöyryys on pääoma, joka lisää varallisuuttasi, mitä enemmän sitä
käytät. Minä puolestani olen vakuutettu siitä, että ne, joilta puuttuu
ylpeyttä, ovat kuin vedessä häilyvä ruoko, jonka juuret eivät ole
kiinni pohjassa.»

Heidän niin puhuessaan risteilivät mielessäni mitä vastakkaisimmat
tunnot. Toisaalta minä kovin halusin mieheni väittelyssä voittavan
ja Sandipin kopeuden joutuvan häpeään. Toisaalta taas juuri Sandipin
taipumaton ylpeys veti minua puoleensa. Se loisti kuin kallis jalokivi,
joka ei tunne arkuutta, vaan säteilee vasten auringon kasvoja.

Minä astuin huoneeseen, Sandipin täytyi kuulla askeleeni minun
lähestyessäni, mutta hän ei ollut mitään kuulevinaan eikä irroittanut
katsettaan kirjasta.

Minä pelkäsin hänen taidetta koskevia puheitansa, sillä se, mitä hän
sanoo maalauksista, loukkaa usein hienotunteisuuttani, ja minun on
sellaisissa tapauksissa kovin vaikea olla ilmaisematta epämieluista
vaikutelmaani. Niinpä olinkin jo vähällä kääntyä takaisin, kun Sandip
huokasi syvään ja kohotti katseensa. Hän oli hämmästyvinään ja
huudahti: »Ah, tekö täällä!»

Hänen sanoissaan, äänessään ja silmissään oli ankara, hillitty
moite, ikäänkuin hänen minuun kohdistuvat vaatimuksensa olisivat
tehneet poissaoloni, vaikkapa vain pari päivää kestävänkin, suureksi
vääryydeksi. Minä tiesin varsin hyvin, että sellainen mielenasenne oli
loukkaus, mutta en, ikävä kyllä, kyennyt siitä suuttumaan.

Minä en vastannut mitään, mutta vaikka katseinkin toisaalle, en pääsyt
tuntemasta hänen syyttävää katsettansa, joka suuntautui suoraan;
kasvoihini tahtomatta ollenkaan väistyä. Toivoin hartaasti, että hän
virkkaisi jotakin, jotta voisin saada suojaa hänen sanoistansa. En
tiedä, kuinka kauan tätä kesti, mutta lopulta en voinut enää itseäni
pidättää. »Mikä on se asia», kysyin minä, »josta tahdotte kanssani
keskustella?»

Sandip oli jälleen hämmästyvinään ja sanoi: »Täytyykö aina olla jokin
määrätty asia? Onko ystävyys sinänsä rikos? Voi teitä, kuningattareni,
miksi arvioittekaan niin mitättömäksi sen, mikä on suurinta maailmassa!
Onko palvova sydän torjuttava kartanolta kuin kulkukoira?»

Minä tunsin jälleen vavahtelevani. Tunsin ratkaisun lähestyvän,
niin rajuna, ettei voinut ajatellakaan sen torjumista. Ilo ja pelko
taistelivat ensimmäisestä sijasta. Olisivatko hartiani riittävän lujat
kestääkseen sen iskun, vai heittäisikö se minut kumoon, kasvot maan
tomuun?

Koko ruumiini vapisi. Hilliten itseäni ankaralla ponnistuksella minä
toistin: »Te olette kutsunut minut isänmaan asiaa koskevan seikan
vuoksi; ja minä olen jättänyt talousvelvollisuuteni kuullakseni mistä
on kysymys.»

»Sitähän minä tässä yritän selittää», virkkoi hän käheästi naurahtaen.
»Ettekö tiedä, että minä olen tullut teitä ihaillen palvomaan? Enkö
ole sanonut, että näen teissä isänmaamme _šakti_? Ei ole kysymys vain
maantieteellisestä isänmaastamme. Kukaan ei voi uhrata elämäänsä
kartan vuoksi! Vasta kun näen teidät edessäni, käsitän isänmaani
koko kauneuden. Kun te olette omin käsin minut voidellut, tunnen
isänmaani siunauksen lepäävän päälaellani, ja jos kaadun taistelussa,
tuo vakaumus sydämesssäni, niin en kaadu minkään kartan osoittaman
maan tomuun, vaan rakkaiden käsien alleni levittämälle vaatteelle.
Tiedättekö mitä vaatetta tarkoitan? Sitä mullanruskeata leveän
veripunaisen päärmeen reunustamaa _saria_, joka teillä oli tuonoin
yllänne. Voinko sitä milloinkaan unhottaa? Sellaiset näyt antavat
voimaa elämään ja iloista uskallusta kuolemaan!»

Sandipin silmät säikkyivät tulta hänen puhuessaan, mutta minun oli
mahdoton sanoa, paloiko niissä palvonnan vaiko intohimon tuli. Mieleeni
muistui se päivä, jolloin kuulin hänen ensi kerran puhuvan enkä oikein
tiennyt, oliko hän ihminen vai elävä tulenliekki.

En kyennyt lausumaan sanaakaan. Ei käy päinsä hakeutua ulkonaisen
sopivaisuuden suojiin, kun yht'äkkiä leimahtaa lieska hävittäen
välkähtävin miekoin ja raikuvin nauruin kaikki, mitä ahneus on
kasannut. Pelkäsin kauheasti, että hän voisi unhottaa itsensä ja
tarttua käteeni, sillä hän seisoi edessäni kuin värjyvä tulenliekki;
hänen silmistänsä sinkosi minuun korventavia kipunoita.

»Aiotteko siis ikuisesti palvella mitättömiä talousvelvollisuuksia
epäjumalananne», huudahti hän hetken vaiti oltuansa, »te, joilla on
valta lähettää meidät elämään tai kuolemaan? Pitääkö teidän voimanne
piiloutua eristettyihin asuinsuojiinne? Minä rukoilen teitä: karistakaa
pois kaikki väärä häveliäisyys, naurakaa ympärillänne kuuluville
kuiskeille! Heittäytykää jo tänään vapaan maailman syliin!»

Kun Sandip tuolla tavoin punoo taitavasti yhteen isänmaahan ja minuun
kohdistuvat tunteensa, niin vereni todellakin kuohahtaa, ja epäröintiin
luomat esteet horjahtelevat. Hänen taidetta ja sukupuolielämää koskevat
puheensa, ne rajaviivat, joita hän vetää todellisen ja epätodellisen
välille, olivat vain herättäneet minussa vastustuksen henkeä, joka
esti minua asiallisesti vastaamasta. Mutta nyt se jälleen leimahti
lieskaan, joka teki vastustelun mahdottomaksi. Minä tunsin kirkastuneen
naisellisuuteni kohottavan itseni jumalattaren kaltaiseksi. Miksipä ei
hänen loisteensa näkyisi otsallani sädehohteena? Miksi ei ääneni keksi
sanaa, kuuluvaa huutoa, joka loitsusanojen tavoin sytyttäisi kansassani
pyhän innon tulta?

Yht'äkkiä syöksyi palvelijattareni huoneeseen hiukset hajalla.
»Maksakaa minulle palkka ja päästäkää minut menemään», huusi hän.
»Milloinkaan eläissäni ei minua ole niin...» Seuraavat sanat hukkuivat
nyyhkytyksiin.

»Mitä on tapahtunut?»

Kävi ilmi, että Thako, kälyni palvelijatar, oli häntä karkeasti
herjannut ilman minkäänlaista syytä. Khema oli niin kiihtyneessä
mielentilassa, ettei auttanut, vaikka sanoin ottavani asian aivan pian
tutkiakseni.

Naisellisuuden lootuskukkain alla piilevä arkielämän lieju kohosi
pinnalle. Minä riensin pois huoneesta, jottei Sandip saisi sitä
kauemmin katsella.


X

Kälyni askarteli yhä pähkinäinsä kimpussa, hymyn häivä suupielessään,
ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään ikävää. Hän hyräili yhä samaa
laulua.

»Miksi Thakosi on sillä tavoin nimitellyt Khema parkaa?» kysyin minä.

»Todellako? Kas sitä lunttua! Minä ajan hänet heti talosta. Mikä
hävyttömyys sillä tavoin pilata sinun aamupäiväsi! Mutta eipä ole Khema
letukallakaan tietoa ihmisten tavoista, kun hyökkää sinua häiritsemään
kesken puuhiasi. Älä kumminkaan sinä, Tšota Rani, rasita itseäsi
sellaisilla kotikiistoilla. Jätä ne minun huolekseni ja palaa ystäväsi
luo!»

Kuinka äkkiä kääntyykään tuuli mielemme purjeissa. Se seikka, että
olin lähtenyt’ kohtaamaan Sandipia, näytti naissuojissa vallitsevien
lakien valossa niin kuulumattomalta asialta, etten tietänyt mitä
vastata, vaan lähdin omaan huoneeseeni. Minä tiesin koko jutun olevan
kälyni sommitelmaa: hän oli kiihoittanut palvelijattarensa tuohon
kohtaukseen. Mutta minä tunsin liikkuvani niin epävarmalla pohjalla,
etten uskaltanut yrittää vastaiskua.

Olin nähnyt aivan hiljattain, etten ollutkaan voinut säilyttää
loppuun asti sitä jäykkää ylpeyttä, jonka nojalla olin vaatinut
Nankua karkoitettavaksi. Jouduin yht'äkkiä hämilleni, kun Bara Rani
tuli sanomaan: »Se on tosiaankin yksinomaan minun syyni, hyvä veli.
Me olemme vanhanaikaista väkeä, ja minulle ei tahtonut Sandip Babusi
käyttäytyminen olla oikein mieleistä, joten sanoin ovenvartijalle.
mutta miten olisinkaan voinut aavistaa, että Tšota Ranimme piti sitä
solvauksena? — Olisin pikemmin odottanut päinvastaista! Mutta minähän
olen auttamattomasti yksinkertainen!»

Se, mikä ylevän kansallisen liikkeen kannalta näyttää ihanalta asialta,
ilmenee alhaalta käsin nähtynä sameana ja mutaisena. Aluksi se
harmittaa, sitten inhoittaa.

Minä sulkeuduin huoneeseeni, istuuduin ikkunan ääreen ja ajattelin,
kuinka helppo olisi elää, kunhan voisi pysyä sopusoinnussa ympäristönsä
kanssa. Kuinka yksinkertaisesti istuukaan kälyni tuolla kuistikolla
pähkinöittensä parissa, ja kuinka saavuttamattoman kauas onkaan
siirtynyt minun luonnollinen paikkani kotoisten velvollisuuksien
piirissä! Miten tämä kaikki päättyneekään? kysyin minä itseltäni.
Herännenkö tästä joskus kuin kuumehoureesta unohtaen kaikki, vai
vedetäänkö minut sellaisiin syvyyksiin, joista ei tässä elämässä
voi pelastua? Kuinka olenkaan työntänyt onnen luotani ja tärvellyt
elämäni? Jokainen loukko tässä makuuhuoneessa, johon astuin ensi kerran
morsiamena yhdeksän vuotta sitten, tuijottelee minua säikähtyneenä.

Kun mieheni palasi kotiin suoritettuaan maisteritutkintonsa, toi
hän minulle tämän kämmekän, joka on kotoisin kaukaisesta maasta
merten takaa. Näiden pienten lehtien alta puhkesi ilmoille kukka
toisensa jälkeen, näytti siltä, kuin itse Kauneus olisi kumonnut sen
yli runsautensa sarven. Me päätimme asettaa sen tähän ikkunaan. Se
kukki tuon ainoan kerran, mutta me olemme yhä toivoneet sen kukkivan
uudelleen. Tottumuksen voimasta, minä olen sitä yhä kastellut näinäkin
päivinä, ja se on vielä viheriä.

Neljä vuotta sitten minä teetin mieheni muotokuvaa varten
norsunluukehyksen ja asetin sen tuonne komeroon. Kun katseeni nyt
sattuu sinne eksymään, täytyy minun luoda silmäni alas. Viime viikkoon
asti oli tapanani joka aamu kylvyn jälkeen koristaa se kukilla hartaan
kiintymyksen! merkiksi. Mieheni usein moitti minua siitä.

»Minua hävettää, kun näen sinun asettavan minut korkeuksiin, joihin en
kuulu», sanoi hän kerran.

»Mitä mielettömyyksiä!»

»En ole ainoastaan häpeissäni, vaan vielä mustasukkainenkin!»

»Jopa nyt jotakin! Sanohan, kenelle!»

»Tuolle väärälle minälleni. Se vain osoittaa, että minä olen sinulle
liian mitätön, että sinä kaipaat jotakin erinomaista miestä, jonka
ylemmyyttä voit kumartaa, ja senvuoksi sinun on välttämättä sepitettävä
itsellesi minusta jonkinlainen ihannoitu kuva.»

»Tuollainen puhe minua vain suututtaa», sanoin minä.

»Mitäpä hyödyttää minulle suuttua?» vastasi hän. »Soimaa kohtaloasi,
joka ei jättänyt sinulle vaalinvaltaa, vaan pakotti sokeasti ottamaan
minut. Nyt sinun täytyy alinomaa yrittää korjata virhettäsi tekemällä
minusta kaikkien hyveiden esikuva.»

Minua loukkasi silloin tuo pelkkä ajatus niin että kyyneleet
tulvahtivat silmiin. Ja milloin hyvänsä asiaa ajattelenkin, jää
katseeni kohoamatta komeroon asti.

Nyt minulla näet on toinen kuva korulippaassani. Hiljattain
järjestellessäni oleskeluhuonetta otin sieltä sen kaksoiskehyksen,
jossa oli Sandipin kuva mieheni kuvan rinnalla. Tälle kuvalle en kanna
kukkauhreja, se on piilossa korujeni alla.

Se tenhoo mieltäni sitä enemmän, kun säilytän sitä salaa. Minä katselen
sitä silloin tällöin suljettujen ovien takana. Illalla minä sytytän
lampun ja istun kauan sitä katsellen. Joka ilta aion sen polttaa lampun
liekissä, jotta siitä iäksi pääsisin, mutta joka ilta minä kätken sen.
jälleen huoaten helmieni ja jalokivien! joukkoon.

Voi minua, kurjaa naista! Millainen rakkauden runsaus punoutuukaan
jokaisen jalokiveni ympärille! Voi, miksi en ole kuollut!

Sandip oli teroittanut mieleeni, ettei epäröiminen kuulu naisen
luontoon. Nainen ei tiedä oikeasta eikä vasemmasta, vaan liikkuu
suoraan eteenpäin. Hän toisteli minulle alinomaa, että kotimaani naiset
kerran unestansa herättyään kajahduttavat voitonvarman huutonsa: »_Minä
tahdon_!»

»Minä tahdon!» — niin selitti Sandip eräänä päivänä — on kaiken
luomistyön ensimmäinen sana. Sitä ei johtanut mikään periaate,
se muuttui tuleksi ja loi itsestään auringot ja tähdet. Se on
kauhistuttavan puolueellinen. Tahtoen päätyä ihmiseen se uhrasi
armotta miljoonia eläimiä miljoonien vuosien kuluessa. Tuo peloittava
sana »minä tahdon» on tullut lihaksi naisessa, ja senvuoksi yrittävät
miehet, jotka ovat pelkureita, kaikin voimin padota tätä alkuvoimaista
tulvaa. He näet pelkäävät, että tuo naurava ja karkeloiva hyöky voi
pyyhkäistä pois heidän kurpitsapeltonsa aidat ja tuet. Miehet ovat
aina hyvillä mielin luulotelleet saaneensa tuon voiman suljetuksi
sovinnaisuuden rajoihin, mutta se paisuu ja kasvaa. Nyt se on vielä
tyyni ja syvä kuin järvi, mutta sen paine käy yhä ankarammaksi, padot
taipuvat, ja kauan mykkänä ollut voima syöksyy eteenpäin ukkosena
ulvoen: »Minä tahdon!»

Nuo Sandipin sanat kaikuvat mielessäni kuin sotarummun lyönnit. Ne
vaimentavat kaikki henkilökohtaiset vaikeuteni. Mitä huolinkaan
toisten ihmisten ajatuksista? Mitä merkitseekään minulle tuo kämmekkä
ja tuo komero makuuhuoneessani? Millä voimalla ne kykenevätkään minua
masentamaan ja häpeään saattamaan? Minussa palaa luomisen alkutuli.

Minun teki kovin mieleni temmata kämmekkä alas ja singota se ulos
ikkunasta, riistää komerosta kuva ja päästää riehumaan se hillitön
hävityshalu, joka mielessäni raivosi. Olin jo kohottanut käteni
niin tehdäkseni, kun äkillinen tuska kouristi sydäntäni ja kyynelet
tulvahtivat silmiini. Minä heittäydyin pitkäkseni ja nyyhkytin: »Kuinka
tämä kaikki päättyy, kuinka tämä kaikki päättyy?»



Sandipin kertomus


V

Lukiessani näitä elämäni historian sivuja minä kysyn itseltäni
vakavasti: Onko tämä Sandip? Olenko minä kokoonpantu pelkistä sanoista?
Olenko vain kirja, joka on sidottu lihan ja veren kansiin?

Maa ei ole kuollut olio kuten kuu. Se hengittää. Sen virrat ja meret
huokuvat ilmoille huuruja, jotka kietovat sen vaippaansa. Sen oma,
ilmassa leijuva tomu on sen viittana. Katselija, joka silmäilee
maata ulkoapäin, näkee vain sen valon, jota tuo huuru ja tuo tomu
heijastelevat. Valtavien maanosien rajat eivät hänen silmiinsä selvästi
näy.

Ihminen, joka on elävä samoinkuin maa, on hänkin aina kietoutuneena
aatostensa huuruun, jota hän huokuu. Hänen todellinen olemuksensa jää
salatuksi, ja hänkin näyttää olevan pelkkää valoa ja varjoa.

Näyttää siltä, että minä tässä elämäni tarinassa kehittelen elävän
kiertotähden lailla vain ihanteellisen maailmani kuvaa. Mutta minä en
ole ainoastaan se, mikä haluan ja luulen olevani, — olen myöskin se,
mitä en rakasta ja mikä en tahtoisi olla. Luomiseni oli alkanut jo
ennen syntymääni. Minä en voinut ollenkaan valita ympäristöäni, joten
minun on parhaani mukaan käytettävä sitä, mitä minulle tarjoutuu.

Elämänkatsomukseni mukaan täytyy sen, mikä on suurta, samalla olla
julmaa. Oikeamielisyys on keskinkertaisten ihmisten hyve — suurilla
on etuoikeutenansa olla väärämielisiä. Maapallon pinta oli tasainen.
Maanalainen tuli puski sitä kohottaen korkean vuoren — se ei yrittänyt
olla oikeamielinen estettänsä, vaan itseänsä kohtaan. Menestyksellinen
väärämielisyys ja luonnollinen julmuus ovat olleet ainoat voimat,
joiden nojalla yksityinen tai kansakunta on päässyt upporikkaaksi tai
yksinvaltiaaksi.

Senvuoksi minä saarnaan vääryyden suurta oppia. Minä sanon jokaiselle:
Vapautuminen perustuu vääryyteen. Vääryys on se tuli, jonka on alinomaa
poltettava jotakin välttyäkseen tuhkaksi tummumista. Kun yksilö tai
kansakunta ei enää kykene tekemään vääryyttä, niin se pyyhkäistään pois
näkymöltä ja heitetään maailman rikkaläjään.

Toistaiseksi tuo on vain teoriani — olemukseni ei sitä täysin vastaa.
Varuksissani on halkeamia, joiden lomitse vilkahtaa näkyviin jotakin
ylen pehmeätä ja herkkätunteista. Syynä on se, että paras osa
minuuttani, kuten jo sanoin, on luotu jo ennen tätä olemiseni vaihetta.

Tavantakaa minä panen kannattajani koetukselle nähdäkseni kuinka
pitkälle he ovat ehtineet säälimättömyyden opinnoissa. Eräänä päivänä
olimme huvimatkalla, lähellämme oli vuohi laitumella. Minä kysyin:
»Kuka teistä voi leikata tällä puukolla vuohelta jalan ja tuoda sen
minulle?» Toisten vielä epäröidessä minä lähdin itse ja tein sen. Eräs
seuralaisistani pyörtyi sitä katsellessaan. Mutta nähdessään minut
aivan levollisena he koskettivat kunnioittavasti jalkojani ja sanoivat
minun olevan kaiken inhimillisen heikkouden yläpuolella. Toisin sanoen:
he havaitsivat tuona päivänä aatokseni sumuverhon, mutta sisäinen
olemukseni, jonka omituinen kohtalonoikku on luonut helläksi ja
armeliaaksi, jäi heiltä näkemättä.

Tässä elämäni luvussa, joka keskittyy päivä päivältä yhä kiinteämmin
Bimalaan ja Nikhiliin, jää siinäkin paljon pinnan alle piiloon. Tämä
aatteen sairaus, joka minua vaivaa, muodostelee sisäistä elämääni,
mutta sittenkin jää suuri osa elämääni sen vaikutuspiirin ulkopuolelle,
joten syntyy ristiriitaa ulkonaisen elämän ja sen sisäisen suunnitelman
välille, ristiriitaa, jota minä yritän parhaani mukaan salata,
itseltänikin — koska se muuten voisi tuhota suunnitelmani, jopa
elämänikin.

Elämä on epämääräinen ja täynnä ristiriitaisuuksia. Me miehet
aatteinemme yritämme luoda siihen määrättyä muotoa valamalla sen
määrättyyn kaavaan — menestyksen kaavaan. Kaikki maailmanvalloittajat,
Aleksanterista amerikkalaisiin upporikkaihin asti, löytävät miekasta
tai rahasta oman olemuksensa kuvan, joka on heidän menestyksensä lähde.

Tärkein ristiriita Nikhilin ja minun välillä on siinä, että me,
vaikka molempain tunnuslauseena onkin »tunne itsesi», ymmärrämme
itsensätuntemisen ihan eri tavoin: Nikhil näet selittää, että
tunteminen siinä mielessä kuin minä sanaa käyttelen merkitsee
tuntemisen mahdottomuutta.

»Menestyksen saavuttaminen sinun tavallasi», huomautti Nikhil kerran,
»on voiton saavuttamista sielun vahingoksi; mutta sielu on kalliimpi
kuin menestys.»

Minä vastasin vain: »Sanasi ovat liian epämääräiset.»

»Sitä en voi auttaa», virkkoi Nikhil. »Kone on täsmällinen, elämä ei.
Jos aiot täsmällisyyttä tavoitellen oppia tuntemaan elämän pitämällä
sitä koneena, niin sellainen täsmällisyys ei voi käydä totuudesta.
Sielu ei ole rajoiltansa yhtä täsmällinen kuin menestys, ja senvuoksi
sinä vain menetät sielusi, jos etsit sitä menestyksestäsi.»

»Missä se sitten piilee, tuo ihmeellinen sielu?»

»Siellä, missä se tuntee itsensä äärettömyydessä, kaiken menestyksen
tuolla puolen.»

»Missä suhteessa tämä kaikki on isänmaalliseen työhömme?»

»Se on sama asia. Kun isänmaamme muuttuu korkeimmaksi tarkoitusperäksi,
niin sen menestys koituu sielun vahingoksi. Kun se tuntee Korkeimman
kaikkea muuta suuremmaksi, niin se saa voiton sielullensa, olkoonpa,
että ulkonaiset tulokset jäävät saavuttamatta.»

»Onko historiassa jokin sellainen esimerkki?»

»Ihminen on niin suuri, että hän voi jättää huomioonottamatta kaikki
esimerkit samoinkuin ulkonaisen menestyksenkin. Kenties ei ole olemassa
mitään esimerkkiä, enempää kuin siemenellä, joka on kerran kehkeytyvä
kukaksi. Mutta kaikesta huolimatta suuntaa sisäinen välttämättömyys
siemenen kukkaan.»

Asian laita ei ole niin, etten minä ollenkaan käsitä Nikhilin
katsantokantaa; se muodostaa minun vaarani. Minä olen syntynyt
Intiassa, ja Intian henkinen myrkky virtailee suonissani. Miten
äänekkäästi minä saarnaankin kieltäymyksen mielettömyyttä vastaan, en
sitä kumminkaan voi kokonaan välttää.

Niinpä syntyy meillä nykyjään omituisia ristiriitaisuuksia. Meillä
täytyy olla uskontomme ja meillä täytyy olla kansallinen liikkeemme:
_Bhagavad Gita_ ja _Bande Mataram_. Tuloksena on, että molemmat
joutuvat kärsimään. Sama asia kuin jos antaisi englantilaisen
sotilassoittokunnan torvien raikua intialaisten huilujemme ohella.
Minun täytyy ottaa elämäntehtäväkseni tämän kamalan sekasorron
lopettaminen.

Minä tahtoisin meillä pääsevän valtaan länsimaisen, sotilaallisen
tyylin eikä intialaisen. Silloin voisimme antaa häpeämättä liehua
intohimon lipun, jonka Luonto-äiti on määrännyt sotalipuksemme
elämän taistelutanterelle. Intohimo on kaunis ja puhdas — puhdas
kuin liljankukka, joka kohoaa liejuisesta maaperästä. Se kohoaa
kaikkia saastuttajiansa ylemmäksi tarvitsematta mitään keinotekoisia
puhdistusvälineitä.


V

Viime päivinä minua on kiusannut eräs kysymys. Miksi sallin elämäni
takertua Bimalan elämään? Olenko minä uiva pölkky, jota jokainen este
voi pidättää?

Minä en suinkaan tunne mitään väärää häpeäntunnetta sen vuoksi, että
Bimala on tullut himoni esineeksi. On liiankin ilmeistä, että hän
tarvitsee minua, ja niinmuodoin minä pidän häntä oikeudenmukaisesti
omanani. Hedelmä riippuu rungosta oksan varassa, mutta siitä syystä ei
rungolla tarvitse olla ikuista oikeutta hedelmän luonansa pitämiseen.
Kypsä hedelmä ei voi taata ikuisesti pysyvänsä rungon yhteydessä;
se tuntee siitä yhä irtautuvansa. Se on kerännyt minua varten koko
makeutensa; minulle antautuminen on sen olemisen aihe, sen todellisen
olemuksen kannate, sen oikea siveellisyys. Niinpä minun on se
poimittava, sillä minä en saa tehdä sitä mitättömäksi.

Eniten minua kiusaa se, että kietoudun yhä pahemmin pauloihin. Enkö
ole syntynyt vallitsemaan, nousemaan oman ratsuni, suurten joukkojen,
selkään ja suistamaan sitä miten hyväksi näen — päämäärän tunnen minä
yksin; sen osaksi tulevat vain okaat ja tien loka. Ratsuni on oven
edessä minua odottamassa; se kuopii tannerta ja pureksii kuolaimiaan,
ja ilma raikuu sen hirnuntaa. Mutta missä olen minä ja mitä minä
teenkään, kun päästän joka päivä ihanan tilaisuuden käsistäni?

Minä uskoin kerran olevani rajuilma — ajattelin, etteivät tielleni
sirotellut revityt kukkaset voineet estää minua etenemästä. Mutta nyt
minä kiertelenkin yhtä ainoata kukkaa — kuin mehiläinen enkä niinkuin
rajuilma. Pitää siis paikkansa mitä sanoin: ne aatteet, joilla ihminen
itseänsä värittää, liikkuvat vain pinnalla. Sisäinen ihminen pysyy aina
samana, jokapäiväisenä. Jos joku voisi nähdä sisäisen olemukseni ja
kirjoittaisi elämäkertani, niin hän ei kuvailisi minua mitenkään Pantšu
tolvanaa tai Nikhiliä kummemmaksi!

Eilen illalla minä selailin vanhaa päiväkirjaani niiltä ajoilta,
jolloin olin vastikään suorittanut tutkintoni ja aivoni olivat
viisaustieteestä pakahtumaisillaan. Jo siihen aikaan olin vannonut
välttäväni kaikkia harhaluuloja, omia samoinkuin toistenkin keksimiä,
ja olin päättänyt rakentaa elämäni todellisuuden pettämättömälle
pohjalle. Mutta miten onkaan käynyt? Missä on elämäni pettämättömyys?
Sehän on pikemmin ollut kuin verkkokudelma, jossa; lanka tosin on
katkeamaton, mutta suurin osa sittenkin on pelkkää reikää. Siitä en
pääse ankarimmillakaan ponnistuksilla. Parastaikaa iloitessani siitä,
että pysyn eksymättä lankani suunnassa, joudunkin samassa ilkeään
silmukkaan! Minä näet olen alkanut tuntea omantunnonsoimausta.

»Minä tarvitsen sitä, se on tuossa, niinpä otan sen.» — Tuo on selvää
ja suoraa politiikkaa. Se, joka pyrkii tarmokkaasti kohti päämääräänsä,
saavuttaa sen vihdoin välttämättä. Mutta jumalat eivät tahdo tehdä
sellaista matkaa helpoksi. Senvuoksi he lähettävät myötätunnon
viettelijättären suistamaan matkamiestä ladultansa, samentamaan hänen
katsettansa kyyneleisellä sumuverholla.

Minä näen Bimala rukan liikehtivän levottomana satimessaan. Millainen
hädän ilme onkaan hänen silmissään! Kuinka hän onkaan hangannut itsensä
verille tempoessansa kahleitaan! Tuon näyn tietenkin pitäisi ilahduttaa
todellista metsästäjää.

Minä olenkin iloinen, mutta toisaalta koskee mieleeni, ja senvuoksi
minä seison epäröiden voimatta vetää silmukkaa kiinni.

Minä tiedän, että on ollut hetkiä, jolloin olisin voinut syöksyä hänen
luoksensa, tarttua hänen käsiinsä ja pusertaa hänet rintaani vasten,
vastustamattomasti. Jos olisin niin tehnyt, ei hän olisi virkkanut
sanaakaan. Hän tiesi, että oli uhkaamassa ratkaiseva tapaus, joka
tuokiossa muuttaisi toisiksi koko maailman arvosuhteet. Ja kun hän
seisoi sen luolan suulla, joka kätki itseensä arvaamattoman, mutta
silti odotetun asian, hänen kasvonsa kalpenivat ja silmät hehkuivat
pelonsekaista hurmiota. Kun tuo tuokio saapuu, hahmoutuu iäisyys, jota
kohtalomme odottaa henkeänsä pidättäen.

Minä olen sallinut tuon tuokion luiskahtaa ohi. En ole tarttunut
kiinni häikäilemättömän voimakkaasti saadakseni varmasti omakseni sen,
mikä jo melkein täydellisesti minulle kuului. Nyt näen selvästi, että
luonnossani oli salattuja alkuvoimia, jotka ilmeisesti asettuivat
esteiksi tielleni.

Aivan samalla tavalla koki kohtalonsa Ravana, jota minä pidän
_Ramajanan_ [Muinaisintialaisen kirjallisuuden toinen suuri
sankarieepos (Mahabharatan ohella). Rama-sankarilta ryöstää Ravana
uskollisen puolison Sitan, joka voitetaan takaisin apinainkuninkaan
Hanunranin avulla] varsinaisena sankarina. Hän piti Sitaa
Asoka-puutarhassa, odottaen hänen mielisuosiotansa, sen sijaan että
olisi vienyt hänet muitta mutkitta haaremiinsa. Tämä heikko kohta
hänen muuten suurenmoisessa luonteessaan tärveli koko ryöstön. Toinen
samanlainen omantunnontuskain puuska sai hänet kohtelemaan liian
välinpitämättömästi ja lievästi petollista veljeänsä Bibhisania, ja
seurauksena oli; että hän sai siitä hyvästä surmansa.

Elämän tragiikka johtuu ihmisestä itsestänsä. Aluksi se lepää
mitättömän pienenä seikkana pimeissä, syvissä kerrostumissa, mutta
tunkeutuu lopulta esiin kumoten koko rakennelman. Varsinainen
tragiikka on siinä, ettei ihminen tunne itseänsä sellaisena kuin hän
todellisuudessa on.


V

Sitten on vielä otettava huomioon Nikhil. Vaikka tiedän hänet
hassahtavaksi ja naurankin hänelle, en kumminkaan voi kokonaan vapautua
siitä ajatuksesta, että hän on ystäväni. Aluksi minä en välittänyt
mitään hänen katsantokannoistaan, mutta nyttemmin hän tavantakaa
saattaa minut hämille ja loukkaa minua. Senvuoksi olen yrittänyt
jutella ja kiistellä hänen kanssaan samaan intomieliseen tapaan
kuin ennenkin, mutta siinä ei ole aito sointua. Johdunpa toisinaan
niinkin pitkälle luonnottomuuteen, että olen olevinani samaa mieltä
kuin hän. Mutta teeskentely ei ole luonteenomaista minulle enempää
kuin Nikhilillekään. Siinä on ainakin yksi yhteinen piirre. Senvuoksi
minulle on nykyjään mieluisempaa, kun en häntä ollenkaan kohtaa, ja
minä olen alkanut mahdollisuuden mukaan häntä vältellä.

Tuo kaikki ilmaisee heikkoutta. Kohta kun ihminen myöntää vääryyden
mahdolliseksi, se muuttuu tosiasiaksi ja tarttuu häntä kurkkuun, miten
hän yrittäneekin olla sitä uskomatta. Minun tekee mieleni avoimesti
sanoa Nikhilille, että tällaisia tapahtumia — suuria todellisuuksia —
on katsottava suoraan kasvoihin ja ettei se, mikä on totista totta, saa
erottaa toisistaan oikeita ystäviä.

Minä olen kieltämättä heikontunut. Bimalaa minä kumminkaan en
voittanut tällä heikkoudellani; hän poltti siipensä häikäilemättömän
miehekkyyteni liekeissä. Kohta kun savu tummentaa liekkien loimon,
hän joutuu hämilleen ja vetäytyy takaisin. Sitten tapahtuu hänen
tunteissaan täydellinen mullistus: hänen tekisi mieli ottaa takaisin se
seppele, jolla hän on minut koristanut, mutta hän ei voi sitä tehdä,
sulkee vain silmänsä, jottei sitä näe.

Kaikesta huolimatta minä en saa väistyä viitoittamaltani tieltä.
Missään tapauksessa en saa jättää isänmaan asiaa, kaikkein vähimmin
tällä hetkellä. Bimalan ja isänmaan täytyy tästä lähtien olla yhtä.
Lännestä puhaltava raju tuuli, joka on temmannut pois maamme omantunnon
verhon, tempaa varmaan Bimalan kasvoilta naisen hunnun, ja tämä
kasvojen paljastuminen on tapahtuva ilman häpeäntunnetta. Kun keinuva
alus kantaa suuria ihmisjoukkoja yli valtameren ja _Bande Mataram_
liehuu sen lipputangossa, niin se on samalla oleva minun mahtini ja
rakkauteni kehto.

Bimala on näkevä vapautumisemme niin valtavana näkynä, että hänen
kahleensa kirpoavat itsestään, hänen tuntematta mitään häpeää,
vieläpä sitä ollenkaan huomaamattakaan. Kokonaan tämän peloittavan,
hävittävän mahdin lumoissa ollen hän ei epäröi hetkeäkään menetellä
armottomasti; Minä olen havainnut Bimalan olemuksessa julmuuden, joka
on koko olemassaolon sisäinen voima — julmuuden, joka taipumattomalla
mahdillansa ylläpitää maailman kauneutta.

Jos voisimme vapauttaa naiset niistä teennäisistä kahleista, joihin
miehet ovat heidät iskeneet, saisimme nähdä maan päällä Kalin, häpeää
ja sääliä tuntemattoman jumalattaren elävän kuvan. Minä kuulun Kalin
palvelijoihin, ja on tuleva päivä, jolloin minä jumalatartani oikein
palvelen nostamalla Bimalan hänen hävitysalttarillensa. Siihen minä
tahdon valmistua.

Paluutie on meiltä kummaltakin iäksi suljettu. Me ryöstämme toisiamme,
vihaamme toisiamme, mutta emme milloinkaan pääse toisistamme vapaiksi.



VIIDES LUKU

Nikhilin kertomus


IV

Kaikkialla aaltoilevat kohisten elokuun tulvavedet. Nuoressa
riisinlaihossa on lapsen jäsenten kiilto. Vesi on tunkeutunut
puutarhaan talomme vieressä. Aamun kirkkaus leviää kuin sinisen taivaan
rakkaus tuhlaavaisena yli maan. Miksi en voi laulaa? Etäisen virran
vesi kimmeltelee, lehdet välkkyvät, riisipellot värisevät leimahtaen
tavantakaa kultaiseen hehkuun, ja tässä syksyisessä symfoniassa olen
minä yksin äänetön.

Kun ajattelen, kuinka huonosti kykenen itseäni ilmaisemaan, niin
ymmärrän, minkätähden olen jäänyt yksin. Kukapa voisi ajan pitkään
sietää seuraani yötä päivää? Bimala on täynnä elämän tarmoa, ja
senvuoksi minä en ole hetkeksikään häneen kyllästynyt kaikkien yhdeksän
vuoden aikana, jonka olemme olleet naimisissa.

Elämäni virtailee äänettömissä syvyyksissä, se ei kohise kuuluville.
Minä voin ainoastaan ottaa vastaan, en temmata mukaani. Senvuoksi minun
seurassani oleminen on kuin paastoamista. Nyt oivallan selvästi, että
Bimalaa on riuduttanut seuran puute minun rinnallani.

Ketä minun tulee moittia? Minä en voi muuta kuin valittaa Vidjapatin,
tavoin:

    On elokuu, sadetta tulvii taivas;
    taloni tyhjä on!

Minä näen nyt, että taloni oli rakennettu jäämään autioksi, koska
sen ovet eivät voi aueta. Mutta tätä ennen minä en tietänyt, että
sen jumaluus oli sen ulkopuolella. Olin halunnut uskoa, että hän oli
hyväksynyt uhrini ja suonut minulle sen sijaan armonsa. Mutta ei:
taloni on ollut kaiken aikaa tyhjä.

Ennen oli joka vuosi tapanamme liukua isossa venheessämme yli Samaldan
ulappain. Minä sanoin usein Bimalalle, että jokaisen laulun tulee
palata perussävelmäänsä, uudelleen ja yhä uudelleen. Jokaisen laulun
perussävelmä on suuressa luonnossa, missä tuuli vihmoo sadetta yli
kohisevan virran ja viheriä maa peittää kasvonsa varjojen huntuun
kuunnellen juttelevan veden ääntä. Siellä kohtasivat toisensa aikojen
alussa mies ja nainen — siellä eikä seinien sisäpuolella. Ja senvuoksi
täytyy meidän molempain palata luontoon, ainakin kerran vuodessa
soinnuttaaksemme jälleen sydämiämme siihen puhtaaseen sointuun, jossa
me kerran toisemme löysimme.

Avioliittomme kaksi ensimmäistä vuosipäivää minä vietin Kalkuttassa,
jossa olin suorittamassa tutkintojani. Mutta seuraavasta vuodesta
lähtien me olemme seitsemänä vuonna juhlineet yhtymisemme muistoa
kukkivien vesililjojen keskellä. Nyt alkaa elämäni uusi oktaavi.

Minun on vaikea olla ajattelematta, että elokuu on tullut jälleen
tänäkin vuonna. Muistaneeko sen Bimala? Hän ei ole sitä mitenkään
ilmaissut. Kaikki ympärilläni on mykkää.

Talossa, joka jää tyhjäksi rakastavien lähtiessä pois, kaikuu vielä
musiikki keskellä tyhjyyttä. Mutta talo, joka on autio sen vuoksi, että
sydämet ovat eronneet, on hiljaisuudessaan kaamea. Tuskanhuutokin on
siellä sopimaton.

Minun on vaimennettava tuskanhuutoni. Niin kauan kuin minä yhä kärsin,
ei Bimala voi olla todella vapaa. Minun _täytyy_ vapauttaa hänet
täydellisesti, muuten en _minä_ voi milloinkaan vapautua elämäni
valheesta...

Luulen alkaneeni ymmärtää erästä asiaa. Ihminen on lietsonut miehen
ja naisen välistä lemmentulta siinä määrin, että se on levinnyt
rajojensa ulkopuolelle, missä sitä ei enää käy parhaalla tahdollakaan
hillitseminen. Ihminen on tehnyt intohimostansa epäjumalan. Mutta on jo
aika, ettei sen alttarille enää uhrata ihmisiä...

Minä menin tänään aamulla makuuhuoneeseeni hakemaan jotakin kirjaa. On
jo pitkä aika siitä, kun kävin siellä viimeksi päiväiseen aikaan. Tuska
kouristi mieltäni, kun katselin ympärilleni. Vaatenaulakossa riippui
Bimalan _sari_, valmiiksi silitettynä. Pukupöydällä olivat hänen
hajuvesipullonsa, kampansa, hiusneulansa, vieläpä punavärirasiakin
otsamerkkiä varten! Pöydän alla olivat hänen kullankirjaillut pienet
jalkineensa.

Aikoja sitten, kun Bimala ei vielä ollut kenkiin suopunut, minä olin
tuonut hänelle tämän parin Lucknow'sta houkutellakseni häntä. Ensi
kerralla hän oli niin häpeissään, että olisi mielellään painunut
permannon alle, vaikka kulkikin vain huoneestaan kuistikolle. Sittemmin
hän on kuluttanut paljon kenkiä, mutta on säilyttänyt näitä kuin
aarretta. Näyttäessäni hänelle ensi kerran uusia jalkineita minä
kiusoittelin häntä erään omituisen tottumuksen vuoksi: »Olen huomannut
sinun koskettavan kunnioittavasti jalkojani, kun olet luullut minun
nukkuvan! Tässä on minun palvontani uhri, jonka tulee kunnioittaen
verhota valvovan jumalattareni jalkoja.» »Et saa niin sanoa», kielteli
hän, »muuten en ota kenkiäsi milloinkaan jalkaani!»

Tässä makuuhuoneessa on hieno ilmakehä, jonka tunnen syvimmässä
sydämessänikin. En ole ennen tätä päivää tietänyt, kuinka janoava
sydämeni on ojennellut juuriansa kiertääkseen ne jokaisen tutun
esineen ympärille. Minä huomaan, ettei valtajuuren irroittaminen riitä
vapauttamaan elämääni. Nämä pienet jalkineetkin pidättävät minua.

Harhailevat silmäni osuvat komeroon. Kuvani katselee sieltä yhä vielä
kuten ennenkin, vaikka sitä koristavat kukkaset ovat aikoja sitten
lakastuneet ja mustuneet. Ne ovat ainoat esineet, joiden tervehdys
vaikuttaa minuun vilpittömästi. Ne ovat vielä siinä, koska ei ole
tuntunut maksavan vaivaa edes korjata niitä pois. Olkoonpa niin; minä
tahdon lausua totuuden tervetulleeksi, vaikka se esiintyykin noin
kuivassa ja lohduttomassa hahmossa, ja toivon ajan tulevan, jolloin
kykenen suhtautumaan kaikkeen yhtä levollisesti kuin komerossa oleva
valokuvani.

Minun siinä seisoessani astui Bimala takaani huoneeseen. Minä käännyin
nopeasti silmäilemään kirjahyllyä ja mutisin: »Minä tulin hakemaan
Amielin Päiväkirjaa.» Miksi ryhdyin vapaaehtoisiin selittelyihin?
Tunsin itseni pahantekijäksi, tungettelijaksi, joka väijyy jotakin
salaisuutta. En voinut katsoa Bimalaa silmiin, vaan riensin pois.


V

Istuin omassa huoneessani ja olin saanut itselleni sanoneeksi, ettei
hyödyttänyt olla lukemassa tai yrittää mitään muutakaan puuhailla
— tuntui siltä, kuin kaikki tulevat päiväni olisivat jähmettyneet
jäykäksi massaksi, joka lepäsi ankarana painona rinnallani — kun
luokseni saapui Pantšu, läheisen _zamindarin_ vuokraaja [valtion
tiluksen vuokraaja, jolla on oikeus vuorostaan vuokrata alueita
toisille] tuoden vasullisen kookospähkinöitä ja tervehtien minua
syvästi kunnioittaen.

»No Pantšu», sanoin minä. »Mitä tämä merkitsee?»

Olin tullut Pantšun tuntemaan opettajani välityksellä. Hän oli
erittäin köyhä, joten otaksuin hänen aikovan ansaita pienen juomarahan
lahjallansa. Kaivoin kukkarostani vähän rahaa ja ojensin sen hänelle,
mutta hän torjui kädet ristissä: »Ei, armollinen herra, minä en ota
mitään!»

»Miksi et?»

»Sallikaahan minun vilpittömästi tunnustaa, armollinen herra. Kerran
kun olin pahassa pulassa, minä varastin muutamia kookospähkinöitä
puutarhastanne. Minä käyn vanhaksi ja voin kuolla milloin tahansa,
joten tulin maksamaan ne teille takaisin.»

Amielin Päiväkirjasta ei olisi ollut sinä päivänä mitään apua. Mutta
nuo Pantšun sanat kevensivät sydäntäni. Elämässä on muitakin seikkoja
kuin miehen ja naisen yhtyminen ja eroaminen. Suuri maailma ulottuu
paljoa kauemmaksi, ja omat ilonsa ja surunsa voi mitata oikein vasta
silloin, kun seisoo sen keskellä.

Pantšu kunnioittaa hartaasti opettajaani. Minä tiedän varsin hyvin,
kuinka hän uurastaa hankkiakseen elatuksensa. Hän nousee joka
aamu ennen päivänkoittoa, ottaa vasunsa, jossa on pippurinlehtiä,
tupakkarullia, värillistä ompelulankaa, pieniä kampoja, kuvastimia
ja muuta rihkamaa, josta kylännaiset pitävät, ja lähtee kahlaamaan
yli suoperäisen seudun _Namasudran_ puolelle. Siellä hän vaihtaa
tavaransa riisiin saaden siten hieman enemmän kuin on itse maksanut.
Palatessaan riittävän aikaisin hän kiireesti aterioituaan menee vielä
sokerileipurin luo auttaakseen häntä sokerin hienontamisessa vohveleita
varten. Kotiin tultuansa hän kohta istuutuu valmistamaan solkia
kilpikonnankuoresta ja askartelee niissä puuhissa usein keskiyöhön
asti. Ja koko tämä ankara vaivannäkö tuottaa hänelle tuskin sen vertaa,
että hän omaisineen voi syödä kaksi kertaa päivässä suunnilleen puolen
vuoden ajan. Ryhtyessään aterioimaan hän aina juo aluksi kelpo lailla
vettä, ja hänen tärkeimpänä ravintonansa ovat kaikkein halvimmat
ja huonoimmat banaanit. Ja kumminkin täytyy koko perheen tulla
jäljelläoleva osa vuotta toimeen yhdellä ainoalla aterialla.

Kerran oli minulla aikomus ryhtyä häntä avustamaan, mutta opettajani
sanoi: »Sinä et voi auttaa miehen kovaa kohtaloa, voit vain lahjoillasi
pilata hänet itsensä. Bengali-emolla on paljon muitakin Pantšuja.
Jos hänen rintansa ovat ehtyneet, ei ulkoapäin saatu maito voi asiaa
korjata.»

Tuollaiset ajatukset arveluttavat, ja minä päätin koettaa keksiä
jotakin keinoa. Jo samana päivänä sanoin Bimalalle: »Omistakaamme
elämämme työlle, joka perinpohjin poistaa tuon murheellisen asiaintilan
maastamme.»

»Minä huomaan, että sinä olet prinssi Siddhartani» [Siddharta: Buddhan
nimi ennen hänen maailmasta luopumistansa], vastasi hän hymyillen.
»Kunpa eivät tunteesi hyökylaineet vihdoin heittäisi minuakin menemään!»

»Siddharta teki lupauksensa yksinään. Minä tahtoisin tehdä sen sinun
kanssasi.»

Me jouduimme juttelemaan muista asioista. Bimala on todellisuudessa
henkilö, jota nimitetään _ladyn_ nimellä. Vaikka hänen omaisensa eivät
olekaan hyvissä varoissa, on hän kumminkin syntyjään _rani_. Hän on
varma siitä, että »alempien kansanluokkien» suruihin ja kärsimyksiin
on sovitettava ihan toinen mittapuu. He elävät tietenkin alinomaisessa
puutteessa, mutta se ei välttämättä merkitse heille »puutetta.» Heidän
oma pienuutensa suojelee heitä niinkuin rannat suojelevat lammikkoa;
rajojen avartuessa tulee vain lieju näkyviin.

Bimala on oikeastaan tullut vain minun talooni mutta ei elämääni. Minä
olin suurentanut hänet suomalla hänelle avaran liikkumisalan, siinä
määrin, että hänen kadottuaan koko elämäni tuntuu minusta ahtaalta
ja rajoitetulta. Minä olin työntänyt kaiken muun nurkkaan tehdäkseni
tilaa Bimalalle, — ajattelin vain, kuinka häntä pukisin ja koristaisin
ja öin päivin pysyttelisin hänen vaiheillansa, ja unohdin samalla,
kuinka suuri on ihmiskunta ja kuinka kallis ihmisen elämä. Kun elämän
satunnaisuudet saavat ihmisen valtoihinsa, niin Totuus häviää näkyvistä
ja vapaus on mennyttä. Bimala teki nuo satunnaisuudet niin kiusallisen
tärkeiksi, että totuus kerrassaan piiloutui minulta. Senvuoksi minä en
näe mitään keinoa pelastuakseni onnettomuudestani ja tuijottelen yhä
tuohon yhteen tyhjään kohtaan, joka minulle merkitsee koko maailmaa.
Niinpä on korvissani tänä elokuun aamuna jo tuntikausia soinut vanha
loppukerto:

    On elokuu, sadetta tulvii taivas;
    taloni tyhjä on.



Bimalan kertomus


XI

Bengalin sielussa yht'äkkiä tapahtunut muutos oli valtava: ikäänkuin
olisi Ganges koskettanut Sagarin kuudenkymmenentuhannen pojan tuhkaa
[sen kirouksen mukaan, joka oli muuttanut heidät tuhkaksi, he
voivat herätä eloon ainoastaan siinä tapauksessa, että Ganges-virta
johdettaisiin heidän luoksensa], jota ei mikään tuli ollut voinut
sytyttää eikä mikään vesi muuttaa eläväksi mullaksi. Kuollut Bengali
nousi äkkiä tuhkastansa ja sanoi: »Tässä minä olen.»

Olen lukenut jostakin, että erään vanhan Kreikan kuvanveistäjän
onnistui luoda elämää omin käsin tekemäänsä kuvaan. Sekin ihme
valoi elämää valmiiseen muotoon. Mutta mikä oli yhdistämässä tätä
hedelmätöntä tuhkakasaa? Jos se olisi ollut kivikova, olisimme voineet
toivoa siitä syntyvän jonkinlaista muotoa — saihan kiveksi muuttunut
Ahaljakin vihdoin ihmishahmonsa takaisin. Mutta tämän irrallisen tuhkan
on täytynyt pudota Luojan sormien lomitse maan tomuun hajaantuakseen
kaikkien tuulien teille. Se oli kasaantunut — koskaan muuttumatta
kokonaisuudeksi. Mutta tänä Bengalin heräämisen päivänä tuo hajallinen
joukkiokin oli muotoutunut ja huusi raikuvin äänin ovellamme: »Tässä
minä olen.»

Kuinka olisimmekaan voineet olla ajattelematta, että ihme oli
tapahtunut? Tuntui siltä, kuin olisi tänä historiamme hetkenä pudonnut
käteemme jalokivi jonkin humaltuneen jumalan kruunusta. Nykyisyys ei
ollenkaan muistuttanut menneisyyttämme, ja niin me nyt toivoimme,
että kaikki puutteemme ja kurjuutemme katoaisi ikäänkuin taikaiskusta
ja ettei olisi enää mitään rajaa mahdollisen ja mahdottoman välillä.
Kaikki tuntui meille sanovan: »Se saapuu! Se on jo tullut!»

Niin me johduimme uskomaan, ettei historiamme tarvitse vetojuhtaa, vaan
liikkuu omin voimin ikäänkuin jumalain vaunut. Ei ainakaan tarvinnut
-maksaa mitään palkkaa ajomiehelle, tuli vain silloin tällöin täyttää
hänen viinimaljansa. Niin meidän piti saavuttaa toiveittemme päämäärä:
jokin uneksittu, mahdoton paratiisi.

Mieheni ei ollut ihan välinpitämätön, mutta näytti meidän
innostuessamme käyvän yhä alakuloisemmaksi. Hän näytti tuijottavan
johonkin aaltoavan nykyhetken alta kuumottavaan näkyyn.

Minä muistan, kuinka hän eräänä päivänä taaskin Sandipin kanssa
väitellessään sanoi: »Onni tulee ovellemme kolkuttamaan vain
osoittaakseen, ettemme kykene ottamaan sitä vastaan — ettemme ole
varustautuneet voidaksemme kutsua sen vieraaksemme.»

»Ei», vastasi Sandip. »Sinä puhut kuin ateisti, koska et usko meidän
jumaliimme. Meille on käynyt ihan selväksi, että Jumalatar on saapunut
lahjoinensa, mutta sinä epäilet hänen läsnäolonsa ilmeisiä merkkejä.»

»Koska uskon vakaasti Jumalaani», vastasi mieheni, »olen varma siitä,
ettemme ole valmistuneet häntä palvelemaan. Jumalalla on voima antaa
lahjojansa, mutta meillä täytyy olla voima ottaa ne vastaan.»

Mieheni puhe vain harmitti minua. En voinut olla puuttumatta
keskusteluun: »Sinä arvelet, että tämä innostus on pelkkää
humaltumista, mutta eikö humaltuminen tavallaan anna voimia?»

»Mahdollisesti kyllä», vastasi mieheni. »Se voi antaa voimia, mutta ei
aseita.»

»Mutta voima on Jumalan lahja», jatkoin minä. »Aseita voivat toimittaa
konesepätkin.»

Mieheni hymyili. »Konesepät vaativat palkkansa, ennenkuin luopuvat
tuotteistansa», virkkoi hän.

Sandip röyhisti rintaansa vastatessaan: »Älä ole siitä huolissasi! He
saavat varmaan palkkansa.»

»Minä tilaan juhlamusiikin, kun maksu on suoritettu, mutta en ennen»,
virkkoi mieheni.

»Sinun ei pidä luulla, että musiikkianne jää riippumaan
hyväntahtoisuudestasi», sanoi Sandip ivallisesti. »Meidän juhlamme ei
tarvitse mitään rahallista kannatusta.»

Hän alkoi laulaa tahmein äänin:

»Minun rakkaani, joka lempeänsä tuhlaa mitään hintaa pyytämättä, hän
soittaa halpaa huiluansa, ilmaiseksi saatua, ja sydämeni häipyy sen
helinään.»

Sitten hän kääntyi hymyillen puoleeni ja virkkoi: »Jos minä laulan,
kuningattaremme, niin tahdon vain todistaa, ettei kauniin äänen puute
merkitse mitään, kun musiikki tulvii elämäämme. Kun laulamme pelkän
soinnullisuutemme vuoksi, niin laulu menettää merkitystänsä. Nyt, kun
musiikki on tulvahtanut yli maamme, saa Nikhil rauhassa harjoitella
sävelasteikkojansa sill’aikaa kuin me herätämme maata karuin äänin:

»'Minun huoneeni huutaa minulle: Miksi tahdot lähteä pois ja tuhlata
kaikkesi? Mutta elämäni käskee: Ota kaikki, mitä omistat, ja viskaa se
tuulten vietäväksi! Minä noudatan elämän kehoitusta; mitä huolinkaan
kaikesta katoavasta! Jos minun on jouduttava häviöön, niin tapahtukoon
se hymyhuulin! Sillä yksi ainoa on himoni: kuolemattomuuden kuolettava
juoma!’

»Ota huomioon, Nikhil, että me kaikki olemme kadottaneet sydämemme.
Kukaan ei enää voi pidättää meitä helpon mahdollisuuden rajoissa,
meitä, jotka syöksymme kohti toivotonta mahdottomuutta.

»'Pidättääkö aiotte meitä, te, joille on outo hillittömyyden hirmuinen
riemu, te, jotka ette tiedä, että korviimme on kaikunut kutsu pitkän,
mutkaisen polkumme päästä. Kaikki hyvä ja huono ja sävyisä — se maahan
masentukoon!’»

Minä luulin mieheni ryhtyvän jatkamaan keskustelua, mutta hän nousi
sanaakaan sanomatta ja lähti pois luotamme.

Mielenkuohuni vain kuvasteli sitä intohimon myrskyä, joka riehui
kaikkialla maassa. Kohtaloni herra lähestyi nopeasti vierivissä
vaunuissa, ja pyörien ääni kaikui olemuksessani. Minusta tuntui
alinomaa siltä, että milloin tahansa voi sattua jotakin tavatonta,
josta minä kumminkaan en olisi vastuussa. Enkö ollutkin joutunut
olopiiriin, jossa ei ollut kysymys oikeasta tai väärästä eikä toisten
ihmisten tunteista. Olinko milloinkaan tätä tahtonut — olinko
odottanut tai toivonut mitään tällaista? Tutkittakoon koko elämäni ja
sanottakoon, olinko missään suhteessa syyllinen.

Kaikkina kuluneina vuosinani olin uskollisesti noudattanut
uskonnollisia menoja — mutta kun sitten korkea armo alkoi tulla
osakseni, ilmestyikin ihan toinen jumala! Ja samoinkuin herännyt
maa värähtelee _Bande Mataram-huudosta_, joka kaikuu odotetulle
tulevaisuudelle, samoin sykkivät kaikki suoneni ja värähtelevät
kaikki hermoni odottamatta ilmestyneelle, tuntemattomalle, rajulle
muukalaiselle.

Eräänä yönä minä lähdin vuoteestani ja pujahdin huoneestani avoimelle
pengermälle. Puutarhamme muurin takana on tuleentuvia riisipeltoja.
Pohjoisen puolella näkyy kylän puiden lomitse kimalteleva virta. Koko
maisema lepäsi siinä pimeässä kuin uuden tulevaisuuden uinuva alkio.

Minä näin tuossa tulevaisuudessa oman maani, kaltaiseni naisen,
seisovan odottaen katselemassa. Jonkin suuren tuntemattoman huuto on
kutsunut hänet esille kammiostansa. Hänellä ei ole ollut aikaa odottaa
eikä harkita eikä sytyttää tuohustansa; arvelematta hän on syöksynyt
pimeään. Minä tiedän varsin hyvin, kuinka hänen sisin sielunsa vastaa
kutsuviin, kaukaisiin huilunääniin, kuinka hänen rintansa aaltoilee,
kuinka hän tuntee yhä sitä lähestyvänsä, tulleensa jo niin likelle,
että voi syöksyä sokeasti eteenpäin. Hän ei ole äiti. Hän ei huoli
nälkäisten lastensa huudoista, ei ajattele pimeää kotiansa eikä
tekemättä jääneitä askareitansa. Ei, hän rientää lemmenkohtaukseensa,
sillä tämä on Vaišnava-runoilijain maa. Hän on lähtenyt kodistansa,
unohtanut kotoiset velvollisuutensa; hän tuntee vain ääretöntä
kaipausta, joka ajaa häntä eteenpäin — mitä tietä ja mitä päämäärää
kohti, se on hänelle yhdentekevää.

Minussa asuu samanlainen kaipaus. Minäkin olen kadottanut kotini ja
eksynyt tieltäni. Päämäärä ja polku ovat saman pimeyden peitossa. Minä
tunnen vain kaipaukseni ja alinomaisen etenemiseni. Sinä onneton, öinen
vaeltaja! Kun aamu valkenee, et näe enää jälkeäkään tiestä, joka voisi
johtaa sinut takaisin. Mutta miksi takaisin? On yhtä hyvä kuolla. Jos
pimeys, jonka huilun ääni kaikuu korvissani, johtaa minut häviöön,
mitäpä silloin huolisin tulevaisista? Kun olen vaipunut sen tummaan
helmaan, niin minua ei enää ole, ei ole hyvää eikä pahaa, ei naurua
eikä kyyneleitä.


XII

Ajan koneiston toimiessa Bengalissa korkean paineen alaisena muuttui
se, mikä oli ollut vaikeata, helpoksi, ja tapaukset seurasivat
toisiansa nopeasti. Mitään ei käynyt enää pidättäminen, ei edes meidän
kaukaisessa kolkassamme. Aluksi oli paikkakuntamme takapajulla, sillä
mieheni ei tahtonut vaikuttaa ihmisiin mitenkään pakottavasti. »Ne,
jotka tuovat uhreja isänmaalle, ovat sen oikeita palvelijoita», sanoi
hän, »mutta ne, jotka isänmaan nimessä pakottavat toisia uhrauksiin,
ovat sen vihollisia. He tahtovat hakata poikki vapauden tyven
päästäkseen käsiksi sen latvaan.»

Mutta kun Sandip saapui ja asettui tänne asumaan ja hänen kannattajansa
alkoivat liikkua seuduillamme pitäen puheita kylissä ja kauppaloissa,
niin kiihtymyksen aallot tuntuivat meidänkin rannoillamme. Joukko
paikkakuntamme nuoria miehiä liittyi häneen, niiden joukossa
muutamia sellaisiakin, jotka olivat kylällemme häpeäksi. Heidän aito
innostuksensa kirkasti heitä sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Suuren
ilon ja toivon tuulten puhaltaessa yli maan oli kaikki lika ja mätä
pois pyyhkäisty. Ihmisten on tosiaankin vaikea olla avomielisiä,
suorasukaisia ja terveitä, kun heidän isänmaatansa rasittaa orjuus.

Nyt suuntautuivat kaikkien katseet mieheeni, koska hänen tiluksensa
olivat ainoat, joissa ulkomaiset tavarat, kuten sokeri, suola ja
vaatekankaat, eivät olleet kokonaan kielletyt. Tilusten virkailijatkin
alkoivat lopulta olla hämillään ja häpeissään. Ja kumminkin olivat
sekä vanhat että nuoret julkisesti moittineet ja pilkanneet hänen
typeryyttänsä, kun hän jo aikaisemmin oli alkanut tuottaa kyläämme
kotimaisia tavaroita. Kun _swadeši_-liike ei ollut vielä ehtinyt
muuttua kerskailun aiheeksi, olimme sydämestämme halveksineet kaikkea
kotimaista.

Mieheni teroittaa yhä vieläkin intialaisia lyijykyniänsä intialaisella
veitsellänsä, kirjoittaa ruokokynällänsä, juo vettä tinahaarikasta
ja tekee iltaisin työtä vanhanaikaisen öljylampun valossa. Mutta
sellainen ikävä ja laimea isänmaallisuus ei meitä koskaan miellyttänyt.
Päinvastoin: me pikemmin häpesimme hänen vastaanottohuoneensa
yksinkertaista ja epäajanmukaista sisustusta, varsinkin kun hänen
luonansa kävi korkeita virkamiehiä tai muita eurooppalaisia.

Mieheni kuunteli hymyillen moitteitani. »Miksi kiihdytät mieltäsi
tuollaisilla joutavilla asioilla?» kysyi hän.

»He pitävät meitä barbaareina tai ainakin arvelevat, ettemme tiedä
mitään hienoista elämäntavoista.»

»Jos he sen tekevät, niin minä kostan heille ajattelemalla, ettei
heidän hienoutensa ole heidän valkoista ihoansa syvemmällä.»

Miehelläni oli kirjoituspöydällänsä tavallinen messinkimaljakko,
jota hän käytti kukka-astiana. Kun kuulin hänen odottavan jotakin
eurooppalaista vierasta, minä usein hiivin huoneeseen ja asetin sen
sijaan eurooppalaisen kristallimaljakon.

»Näetkös, Bimala», huomautti hän vihdoin, »tuo messinkimaljakko
tietää itsestään yhtä vähän kuin nuo kukat; mutta tämä esine julistaa
tehtäväänsä ylen äänekkäästi — siihen sopivat vain keinotekoiset
kukkaset.»

Bara Rani yksin imarteli mieheni päähänpistoja. Kerran hän saapui
hengästyksissään sanomaan: »Veli, oletko kuullut? Kauppaan on
ilmestynyt erinomaista intialaista saippuaa. Minun ylellisyysaikani on
ohi, mutta jos se ei sisällä eläimen rasvaa, tahtoisin sitä sentään
koetella.»

Tuon kuullessaan mieheni kerrassaan säteilee, ja pian on koko talo
intialaisen saippuan ja intialaisten hajuvesien vallassa. Olipa se
saippuaa! Pikemmin jonkinlaista tuimaa soodaa. Ja minä tiedän varsin
hyvin, että kälyni itse käyttelee edelleenkin vanhaa eurooppalaista
saippuaa ja antaa uuden tuotteen palvelijattarelle vaatteiden pesua
varten!

Eräänä toisena kertana kuului taas pyyntö: »Rakas veli, hanki minulle
pari uutta intialaista kynänvartta.»

Hänen »veljensä» oli jälleen kovin mielissään, ja kälyni huoneeseen
kasaantuu kaikenlaisia mahdottomia tikkuja, joita nimitetään
_swadeši_-kynänvarsiksi. Kälyä se ei haittaa, sillä lukeminen ja
kirjoittaminen eivät ole hänen asioitansa. Kuitenkin lepää hänen
kirjoitustelineellänsä yhä vielä entinen norsunluinen kynänvarsi,
ainoa, jota hän koskaan on käyttänyt.

Todellisuudessa tämä kaikki kohdistuu minuun, koska en ole halunnut
yhtyä mieheni oikkuihin. Ei auttanut yrittää hänelle todistaa kälyni
vilpillisyyttä; hänen kasvonsa kävivät jäykän ankaroiksi, kun vain
kosketinkaan asiaa. Yrittäessään avata sellaisten ihmisten silmiä
hankkii itselleen vain mieliharmia.

Bara Rani ompelee mielellään. Eräänä päivänä en voinut olla
tokaisematta: »Millainen teeskentelijä sinä oletkaan, sisar! Kun
'veljesi’ on saapuvilla, puhut verissä suin _swadeši_-saksista, mutta
ommellessasi käytät aina englantilaisia.»

»Mitä se haittaa?» vastasi kälyni. »Etkö näe, kuinka hän siitä
iloitsee? Me olemme kumpikin kasvaneet tässä talossa, ja minä tunnen
hänet pienestä pojasta. Minä vain en voi sietää, niinkuin sinä, hymyn
katoavan hänen kasvoiltansa. Hänellä raukalla ei ole muuta kuin tämä
kauppapuotileikki. Sinä olet hänen ainoa ilahduttajansa ja kumminkin
tahdot koitua hänen turmioksensa!»

»Sanoitpa mitä tahansa, missään tapauksessa et tee oikein
teeskennellessäsi», vastasin minä.

Kälyni nauroi minulle vasten kasvoja. »Sinä viaton pieni Tšota Rani!
Olet niin suora kuin koulumestarin ruokosauva, eikö totta? Mutta oikea
nainen ei ole sellainen. Hän on pehmeä ja notkea, hän voi taipua, silti
käyristymättä.»

Minä en voinut unhottaa noita sanoja: »Sinä olet hänen ainoa
ilahduttajansa ja kumminkin tahdot koitua hänen turmioksensa!» Nyt
ajattelen, että jos mies välttämättä tarvitsee huumausvälinettä, älköön
käyttäkö siihen tarkoitukseen naista.


XIII

Suksar, joka sijaitsee meidän maillamme, on seudun suurimpia
kauppakeskuksia. Toisella puolen järveä ovat myymälät auki kaiken
päivää, toisella puolella pidetään joka viikko markkinat. Sadeaikana,
jolloin järvi on joen yhteydessä ja venheet pääsevät kulkemaan läpi,
tuodaan sinne myytäväksi suuret määrät puuvillalankaa ja villakankaita
tulevaa talvea varten.

Innostuksemme ollessa korkeimmillaan Sandip selitti, että kaikki
vieraat tavarat, samoinkuin vieras vaikutus yleensäkin, oli poistettava
alueiltamme.

»Luonnollisesti», vastasin minä taistovalmiina.

»Minä olen puhunut asiasta Nikhilille», virkkoi Sandip. »Hän sanoo,
että saamme pitää suukopua minkä haluamme, mutta hän ei tule käyttämään
pakkoa.»

»Minä otan asiasta selkoa», vastasin minä ylpeässä voimantunnossani.
Minä tiesin hyvin, kuinka hellästi mieheni minua rakasti. Jos olisin
ollut järjissäni, olisin mieluummin antanut repiä itseni kappaleiksi
sen sijaan, että sellaisena hetkenä vetosin valtaani. Mutta Sandipin
piti saada täysin tuntea minussa asuvan jumaluuden voima.

Sandip oli selittänyt minulle vastustamattomaan tapaansa, kuinka
kosmillinen tarmo ilmenee kullekin yksilölle jonkin erikoisen
valintataipumuksen muodossa. Vaišnava-filosofia, sanoi hän, puhuu ilon
_šaktista_, joka asuu luomakunnan sydämessä vetäen aina puoleensa
ikuista rakkautta. Ihmiset ikävöivät lakkaamatta saada tuon _šaktin_
esille oman olemuksensa salatuista syvyyksistä, ja ne meistä, joille
se onnistuu, ymmärtävät heti kirkkaasti sen musiikin, joka soi meille
pimeyden keskeltä. Hän puhkesi laulamaan:

»Minun huiluni, joka helisi laulujansa, on vaiti nyt, kun seison
edessäsi ja näen kasvosi. Minun huutoni etsi sinua kaikkien taivaitten
alta niin kauan kuin olit minulta kätketty, mutta nyt heijastuu
kaipaukseni hymynä minun rakastettuni kasvoista.»

Kuunnellessani hänen vertauskuvallisia esityksiänsä minä olin
unohtanut, että olin vain Bimala enkä mikään muu. Minä tunsin olevani
_šakti,_ kosmillisen ilon ilmestymä. Mikään ei voinut minua kahlita,
mikään ei ollut minulle mahdotonta; kaikki, mihin kosketin, heräsi
uuteen elämään. Maailma ympärilläni oli minun uusi luomukseni, sillä
katso: ennen sydämeni vastaushuutoa ei syksyn taivas ollut niin täynnä
kultaa kuin nyt! Ja tuon sankarin, tuon uskollisen isänmaan palvelijan,
tuon hartaan palvojani, tuon leimuavan älyn, palavan tarmon, hehkuvan
hengen — hänet minä loin joka hetki uudestaan.

Enkö ole nähnyt, kuinka läsnäoloni alinomaa valaa häneen uutta elämää?

Äskettäin Sandip pyysi minua päästämään puheilleni Amuljan, erään
nuorukaisen, hänen innokkaan kannattajansa. Minä näin pojan silmissä
liekehtivän uuden tulen ja tiesin hänenkin vaistonneen minun
šaÄti-tehtävääni, tiesin luovan voimani alkaneen vaikuttaa hänen
veressään. »Millainen tenhotar te olettekaan!» huudahti Sandip
seuraavana päivänä. »Amulja ei ole enää poikanen, hänen elämänsä soihtu
palaa täydessä lieskassa. Kuinka voisikaan teidän tulenne piillä
kotinne katon alla? Aikaisemmin tai myöhemmin täytyy kaikkien saada
kokea sen sytyttävää voimaa, ja kun kaikki lamput palavat, millaista
verratonta _devali_-karnevaalia [Jumalien juhla, jota vietetään öisin
ilotulituksin] maamme silloin viettääkään!»

Oman loistoni häikäisemänä minä päätin suoda tuon lahjan hartaalle
palvojalleni. Minä olin itseluuloisen varma siitä, ettei mikään
voinut minua estää toteuttamasta vakaita aikomuksiani. Palattuani
keskustelun jälkeen huoneeseeni minä päästin hiukseni valloilleen ja
sidoin ne jälleen. Miss Gilby oli minulle neuvonut, kuinka ne voi
kammata niskasta korkealle ja kiertää kokoon päälaelle. Miestäni tämä
hiuslaite erikoisesti miellytti. »Mikä vahinko», sanoi hän kerran,
»että kaitselmus on ilmaissut minulle, vähäpätöiselle miehelle, eikä
runoilija Kalidasalle, naisen niskan kaikki ihmeet. Runoilija kenties
olisi sitä verrannut kukanvarteen, mutta minulle se on tulisoihtu, joka
kannattaa hiustesi tummaa liekkiä.» Samassa hän... Mutta miksi, miksi
tuota kaikkea muistelenkaan?

Minä lähetin kutsumaan miestäni. Muinoin minä osasin keksiä satoja
aiheita, kaikenlaisia, saadakseni hänet tulemaan luokseni. Nyt, kun
kaikki on aikoja sitten mennyttä, en enää ole niin kekseliäs.



Nikhilin kertomus


VI

Pantšun vaimo on äskettäin kuollut hivuttavaan keuhkotautiin.
Pantšun on juhlallisin menoin puhdistuttava synnistä ja lepytettävä
yhdyskuntansa. Hänelle on laskelmien nojalla ilmoitettu, että asia
vaatii satakaksikymmentäkolme _rupiaa_.

»Mitä mielettömyyksiä!» huudahdin minä suutuksissani. »Älä suostu
siihen, Pantšu! Mitä ne sinulle voivat?»

Kuin uupunut vetojuhta kohotti Pantšu minuun kärsivällisen katseensa
ja sanoi: »Armollinen herra, minun vanhin tyttäreni on naitettava. Ja
vaimoraukkani maahanpaniaismenot on suoritettava.»

»Jos sinussa olisikin jotakin syytä, Pantšu», mietin minä ääneen, »niin
sinä olet varmaan jo riittävästi kärsinyt sen vuoksi.»

»Se on totta, armollinen herra», myönsi Pantšu avomielisesti. »Minun
täytyi myydä osa tiluksiani ja antaa loppu lainan takeeksi voidakseni
maksaa tohtorin laskun. Mutta bramiinien uhrimaksut minun täytyy
suorittaa.»

Mitäpä siinä auttoi väitellä vastaan? Minä kyselin väin itseltäni,
milloin tulee aika, jolloin bramiinien itsensä on alistuttava
puhdistusmenoihin, kun ovat ottaneet vastaan tuollaisia uhreja?

Pantšu, joka oli koko ajan epätoivoisesti taistellut puutetta
vastaan, joutui vaimonsa sairauden ja kuoleman jälkeen kerrassaan
toivottomaksi. Etsiessään epätoivoisena jonkinlaista lohdutusta hän
alkoi kuunnella erästä vaeltavaa askeettia ja pääsikin filosofiassaan
niin pitkälle, että unohti nälkäiset lapsensa. Hän eli jonkin aikaa
siinä vakaumuksessa, että kaikki on turhuutta ja että jos maailmassa
ei ole nautintoa, ei tuskakaan ole sen todellisempaa. Eräänä yönä hän
sitten jätti pienokaiset rappeutuneeseen majaansa ja lähti vaeltamaan
maita mantereita.

Minä en tietänyt asiasta silloin mitään. Mielessäni riehui niihin
aikoihin ankara taistelu jumalain ja riivaajain kesken. Opettajani ei
kertonut minulle sitäkään, että oli ottanut Pantšun orvot oman kattonsa
alle ja piti heistä huolta, vaikka olikin yksin ja koulutyöhön kului
koko päivä.

Kuukauden kuluttua Pantšu tuli takaisin. Hänen askeettinen intonsa oli
melkoisesti laimentunut. Vanhimmat lapset, poika ja tyttö, kietoivat
kätensä hänen ympärilleen kysyen: »Isä, missä olet ollut niin kauan?»
Nuorin istui hänen sylissään; pikku tyttö kiersi takaapäin käsivartensa
hänen kaulaansa, ja he itkivät yhdessä. »Armollinen herra!» nyyhkytteli
vihdoin Pantšu opettajani puoleen kääntyen. »Minulla ei ole voimia
hankkia näille pienokaisille riittävästi ravintoa — ja toisaalta en voi
paetakaan heidän luotansa. Mitä pahaa lienenkään tehnyt, että minua
kohtaa tällainen vitsaus, että käteni ja jalkani näin sidotaan?»

Sillä välin olivat Pantšun pienet kauppasuhteet ehtineet katketa, ja
hän huomasi, että niitä oli mahdoton solmia uudelleen. Hän turvautui
opettajani katon suojiin eikä hiiskahtanutkaan kotiin palaamisesta.
Opettajani oli vihdoin pakko hänelle asiasta huomauttaa. »Kuulehan,
Pantšu», sanoi hän, »ellet ollenkaan pidä huolta asumuksestasi, niin
se kerrassaan hajoaa. Minä lainaan sinulle hieman rahaa, jotta voit
jälleen ryhtyä kaupustelemaan. Saat maksaa sen takaisin vähin erin.»

Pantšu ei ollut kovin mielissään. Eikö maan päällä ollutkaan
armeliaisuutta? Ja kun opettajani pyysi häntä kirjoittamaan
velkakirjan, tuntui hänestä siltä, ettei moinen avustus, joka
oli maksettava takaisin, ollut paljonkaan arvoinen. Opettajani
ei kumminkaan tahtonut antaa ulkonaista almua, joka edellyttää
sisäistä velvoitusta. Omanarvontunnon menettäminen merkitsee kastin
menettämistä, arveli hän.

Kun Pantšu oli piirtänyt nimensä velkasitoumukseen, muuttui hänen
tervehdyksensä melkoista kylmemmäksi — kunnioittava jalkojen
koskettaminen jäi kokonaan pois. Opettajani hymyili; hänelle oli
erittäin mieluista, että Pantšun nöyrä kohteliaisuus väheni. »Ihmisten
on osoitettava toisillensa kunnioitusta», sanoi hän, »mutta palvonta on
liikaa.»

Pantšu alkoi ostaa markkinoilta kankaita, joita hän sitten myyskenteli
kylissä. Hän ei tosin saanut paljoakaan puhdasta rahaa, mutta sen, mitä
hän voi säästää tavaroina, riisinä, hamppuna ja viljana, hän käytti
velkansa suorittamiseen. Kahden kuukauden kuluttua hän voi suorittaa
ensimmäisen maksun, ja samalla hänen kumarruksensa vastaavassa määrässä
jäykistyi. Hän alkoi varmaan ajatella, että henkilö, jota hän oli
kunnioittanut kuin pyhimystä, olikin vain ihminen, vieläpä voitonhimon
houkutuksille altis.

Pantšun puuhaillessa näissä toimissaan vyöryi hänen ylitsensä äkkiä
_swadeši_-liikkeen hyökylaine.


VII

Oli loma-aika, ja monet kylämme ja lähiseutujen pojat olivat palanneet
kotiin kouluistaan ja yliopistoistaan. He liittyivät intomielin
Sandipin seurueeseen, ja muutamat kaikkein kiihkeimmät jättivät
lukunsa ihan sikseen. Useat heistä olivat olleet täkäläisen kouluni
vapaaoppilaina, ja muutamat saivat minulta avustusta Kalkuttassa
harjoittamiansa opintoja varten. He saapuivat miehissä luokseni
ja vaativat minua kieltämään vierailta tavaroilta pääsyn Suksarin
markkinoille.

Minä sanoin heille, etten voinut sitä tehdä.

He kävivät ivallisiksi. »Mitä, teidän ylhäisyytenne, häviättekö siinä
liikaa?»

Minä en välittänyt heidän loukkaavasta puheensävystänsä ja olin
juuri aikeissa vastata, ettei asiasta koituisi häviötä minulle, vaan
köyhille kauppiaille ja heidän ostajapiirillensä, kun saapuvilla oleva
opettajani puuttui keskusteluun.

»Niin, hänelle siitä häviötä koituu eikä teille — se on varsin selvää»,
sanoi hän.

»Mutta isänmaan vuoksi...»

»Isänmaa ei merkitse maan kamaraa, vaan maankamaralla astelevia
ihmisiä», keskeytti opettajani. »Oletteko luoneet silmäystäkään
heidän kohtaloihinsa? Mutta nyt te tahdotte heille sanella, millaista
suolaa heidän on syötävä ja millaisia vaatteita käytettävä. Miksi
he alistuisivatkaan sellaiseen pakkovaltaan ja miksi me siihen
suostuisimmekaan?»

»Me olemme itsekin ryhtyneet käyttämään intialaista suolaa ja sokeria,
ja vaatteemme ovat intialaisesta kankaasta.»

»Te voitte tehdä mitä tahdotte purkaaksenne kiihtymystänne ja
tyydyttääksenne yltiöpäisyytenne vaatimuksia. Köyhät eivät tahdo
ollenkaan teitä estää, mutta te tahdotte välttämättä saada heidät
alistumaan määräyksiinne. Nykyisissä oloissa heidän on joka hetki
epätoivoisesti taisteltava pelkästä olemassaolostansa; te ette voi
aavistaakaan, mitä pari ropoa heille merkitsee — niin vähän yhteistä
on teillä ja heillä. Te olette viettäneet koko elämänne paremmassa
osastossa ja tulette nyt äkkiä vaatimaan heitä vihanne välikappaleiksi.
Minä nimitän sitä raukkamaisuudeksi.»

He olivat kaikki opettajani entisiä oppilaita, joten eivät uskaltaneet
käyttäytyä epäkohteliaasti, vaikka vapisivatkin kiukkuansa. He
kääntyivät minun puoleeni: »Tahtooko siis teidän ylhäisyytenne olla
ainoa, joka asettaa esteitä isänmaan edistykselle?»

»Kuka olen minä, että sellaista uskaltaisin? Enkö uhraisi mieluummin
henkeäni sen auttamiseksi?»

Joukon johtaja kysyi minulta ivallisesti hymyillen: »Onko lupa kysyä,
mitä oikeastaan olette tehnyt sitä auttaaksenne?»

»Minä olen ostanut Intian tehtaiden lankaa ja pitänyt sitä
kaupan Suksarin myymälöissä; olenpa toimittanut melkoisia määriä
lähiseuduillekin myytäväksi.»

»Mutta me olemme käyneet teidän ylhäisyytenne myymälöissä», huudahti
sama ylioppilas, »ja olemme huomanneet, ettei tuota lankaa osta kukaan.»

»Se ei ole minun enempää kuin myymäläinikään syy. Se vain osoittaa,
ettei koko maa ole liittynyt teidän vannomaanne valaan.»

»Se osoittaa enemmänkin», puuttui opettajani puheeseen. »Se osoittaa,
että te olette vannoutuneet vain toisia kiusaamaan. Te tarvitsette
kauppiaita, jotka eivät ole tehneet teidän pyhää lupaustanne, tuota
lankaa ostamaan, tarvitsette kutojia, jotka eivät ole vannoneet
valaanne, sitä kutomaan, ja ostajiksi tarvitsette henkilöitä, jotka
hekään eivät tunnusta teidän oppianne. Entä menetelmänne? Te pidätte
suurta melua siten pakottaen _zamindarit_ taipumaan. Ja mikä on
tuloksena: teille kaikki kunnia, heille kaikki vahinko!»

»Onko lupa vielä kysyä, mitä uhrauksia te olette tehnyt?» tiedusteli
eräs luonnontieteiden ylioppilas.

»Tahdotteko sen tietää?» huudahti opettajani. »Nikhilin itsensä
on pakko ostaa nuo intialaiset langat; hänen on täytynyt
perustaa kutomakoulu, jotta sitä on opittu kutomaan, ja hänen
tähänastisten loistavien liiketulostensa nojalla voi päätellä,
että hänen puuvillakankaansa on kangaspuista päästyään suunnilleen
kultakudelman hintaista. Niin ollen sitä voitaneen käyttää vain
hänen oleskeluhuoneensa uutimina, vaikka se siihenkin tarkoitukseen
oikeastaan on liian läpinäkyvää. Kunhan olette ehtineet kyllästyä
pyhään lupaukseenne, nauratte varmaan kaikkein äänekkäimmin niiden
aikaansaamaa taiteellista vaikutusta. Ja taidokasta kudosta osaavat
varmaan ulkomaalaiset parhaiten arvostella.»

Minä tunnen opettajani aina lapsuudestani saakka, mutta milloinkaan en
ole nähnyt häntä niin kiihtyneenä. Ei ollut vaikea huomata, että harmi
oli hiljalleen kerääntynyt hänen mieleensä jo melkoisen ajan kuluessa,
koska hän rakastaa minua ylenmäärin, ja että hänen tavanomainen
itsehillintänsä vihdoinkin uhkasi pettää.

»Te olette meitä vanhemmat», virkkoi eräs lääketieteen ylioppilas.’
»Meidän ei sovi ryhtyä teidän kanssanne kiistelemään. Mutta sanokaahan
meille lopullisesti: oletteko päättänyt karkoittaa vieraat tuotteet
myymälöistänne?»

»Minä en sitä tee», vastasin minä, »koska ne eivät ole minun.»

»Koska siitä koituisi teille vahinkoa», virkkoi ensimmäinen puhuja
hymyillen.

»Koska se, jonka on häviö, kykenee asiaa parhaiten arvostelemaan»,
vastasi opettajani.

Vieraani poistuivat huutaen _Bande Mataram_.



KUUDES LUKU

Nikhilin kertomus


VIII

Muutamia päiviä myöhemmin opettajani toi Pantšun luokseni. Hänen
_zamindarinsa_ oli määrännyt hänen suoritettavakseen sadan rupian sakon
ja uhannut ajaa hänet menemään.

»Mitä hän on rikkonut?» kysyin minä.

»Hän on myynyt ulkomaisia kankaita», kuului vastaus. »Hän on pyytänyt
Hariš Kundulta, _zamindariltansa,_ lupaa saada myydä lainarahoilla
ostamansa varasto ja on luvannut olla koskaan enää kaupittelematta
vieraita tuotteita, mutta _zamindar_ ei tahtonut kuulla siitä
puhuttavankaan ja vaati jyrkästi, että ulkomaiset kankaat oli paikalla
poltettava, jos hän mieli päästä vapaalle jalalle. Epätoivoinen Pantšu
puhkesi uhmailemaan: 'Sitä minä en voi tehdä, minulla ei ole siihen
varoja! Te olette rikas, miksi ette osta tavaroitani ja polta niitä
sitten?’ Mutta tuo sai vain Hariš Kundun raivostumaan. Hän huusi:
'Tuolle lurjukselle pitää opettaa ihmistapoja, antakaa hänelle kelpo
löylytys!’ Niin joutui Pantšu sakkojen lisäksi vielä törkeän kohtelun
alaiseksi.»

»Miten kävi kankaan?»

»Koko määrä poltettiin.»

»Keitä muita siellä oli?»

»Koko joukko henkilöitä, jotka kaikki huusivat _Bande Mataram_.
Sandipkin oli siellä. Hän otti käteensä hieman tuhkaa ja huudahti:
'Veljet! Tämä on ensimmäinen rovio, joka on kylässänne poltettu
ulkomaisten tuotteiden hautajaisjuhlissa. Tämä on pyhää tuhkaa.
Sirotelkaa sitä yllenne _swadeši_-valamme merkiksi!'»

»Pantšu», sanoin minä hänen puoleensa kääntyen, »sinun pitää nostaa
kanne.»

»Kukaan ei todista minun puolestani», vastasi Pantšu.

»Eikö kukaan todista? — Sandip! Sandip!»

Sandip tuli huoneestansa. »Mikä asiana?» kysyi hän.

»Etkö ota todistaaksesi, että tältä mieheltä on poltettu kangasta?»

Sandip hymyili. »Luonnollisesti minä tulen esiintymään todistajana
asiassa», sanoi hän. »Mutta vastakkaisella puolella.»

»Mitä tarkoitatkaan?» huudahdin minä. »Todistajana jommallakummalla
puolella! Etkö tahdo todistaa totuuden puolesta?»

»Onko se, mitä tapahtuu, ainoa totuus?»

»Mitä muita totuuksia voisikaan olla olemassa?»

»Se, mitä pitäisi tapahtua! Totuutta rakentaessamme me tarvitsemme koko
joukon valhetta. Ne, jotka ovat maailmassa raivanneet itselleen tien,
ovat luoneet totuuden, mutta eivät ole sitä sokeasti noudattaneet.»

»Niinmuodoin »'

»Niinmuodoin minä teen sen, mitä te nimitätte 'väärän todistuksen
antamiseksi', sen, mitä ovat tehneet maailmanvaltojen perustajat,
uusien yhteiskunnallisten järjestelmäin ja uskonnollisten järjestöjen
luojat. Ne, jotka tahtovat hallita, eivät arkaile valhetta; totuuden
kahleet ovat niitä varten, jotka joutuvat heidän valtansa alaisiksi.
Etkö ole lukenut historiaa? Etkö tiedä, että niissä suunnattomissa
kattiloissa, joissa suuret poliittiset tapahtumat kiehuvat, valheet
muodostavat tärkeimmän aineksen?»

»Poliittiset keitokset epäilemättä valmistetaan enimmäkseen sillä
tavoin, mutta...»

»Tiedänhän sen! Sinä luonnollisesti et tahdo ottaa osaa sellaiseen
keittämiseen. Sinä tahdot mieluummin kuulua niihin, joiden täytyy
tuo keitetty sekasotku niellä. He jakavat Bengalin ja sanovat sen
tapahtuvan teidän hyväksenne. He estävät kansallisen kasvatuksen ja
nimittävät menettelyänsä sivistystason kohottamiseksi. Mutta te pysytte
yhä kelpo poikina, jotka itkeä tillittävät nurkassaan. Meidän, ilkeiden
miesten asiana on yrittää rakentaa vilpillisyydestä luja varustus.»

»Näistä asioista ei kannata kiistellä, Nikhil», keskeytti opettajani.
»Kuinka voisivatkaan henkilöt, jotka eivät tunne totuutta omassa
olemuksessaan, oivaltaa ihmisen korkeimpana päämääränä olevan totuuden
ilmituomisen — eikä alinomaisen aineellisen kokoamisen?»

Sandip nauroi: »Oikein, hyvä herra!» huudahti hän. »Tuo puhe soveltuu
varsin hyvin koulumestarille. Sellaista viisautta minä olen lukenut
kirjoista, mutta todellisessa elämässä olen nähnyt ihmisten tärkeimpänä
toimena olevan aineellisten arvojen keräämisen. Ne, jotka ovat siinä
taidossa mestareita, esittävät liiketoiminnassaan suurimpia valheita,
piirtävät poliittisiin pääkirjoihinsa vääriä laskuja leveäkärkisimmillä
kynillänsä, julkaisevat joka päivä valheiden täyttämiä sanomalehtiä
ja lähettävät maailmalle saamamiehiä, jotka levittävät valheen kylvöä
niinkuin kärpäset rutonaiheita. Minä olen näiden suurten johtajien
nöyrä seuraaja. Kuuluessani kongressipuolueeseen en milloinkaan
arkaillut sekoittaa kymmeneen sadasosaan totuutta yhdeksänkymmentä
sadasosaa vilppiä. Ja vaikka nyt olenkin luopunut siitä puolueesta,
en kumminkaan ole unhottanut sitä perustavaa totuutta, ettei ihmisen
päämääränä ole totuus, vaan menestys.»

»Todellinen menestys», korjasi opettajani.

»Olkoonpa niin», vastasi Sandip, »mutta todellisen menestyksen hedelmä
kypsyy ainoastaan vilpin viljellyssä pellossa. Totuus kasvaa itsestään,
kuten rikkaruoho ja ohdakkeet, ja vain madot voivat siitä toivoa
itsellensä hedelmiä!» Tuon sanottuaan Sandip riensi pois huoneesta.

Opettajani katsahti minuun hymyillen. »Tiedätkö Nikhil», sanoi hän,
»minä luulen, ettei Sandip ole uskonnoton — mutta hänen uskontonsa on
totuuden nurja puoli, niinkuin pimeä kuu on sittenkin kuu, vaikka sen
valo on väärällä puolella.»

»Siksipä juuri», myönsin minä, »olenkin hänestä aina pitänyt, vaikka
emme ole koskaan voineet olla yhtä mieltä. Minä en voi nytkään häntä
tuomita, vaikka hän on minua syvästi loukannut ja voi loukata vielä
enemmänkin.»

»Se on alkanut minulle selvitä», sanoi opettajani. »Minä olen kauan
ihmetellyt, kuinka voit yhä häntä sietää. Olenpa toisinaan epäillyt
sinua heikoksikin. Mutta nyt minä huomaan, että vaikka te ette
soinnukaan yhteen, teissä kumminkin on sama rytmi.»

»Kohtalo näyttää kirjoittaneen _Kadotetun paratiisin_ minun osakseni
silosäkein, joten minä en tarvitse mitään soinnullista ystävää!»
huomautin minä laajentaen hänen käyttämäänsä kuvaa.

»Mutta kuinka käy Pantšun?» kysyi opettajani.

»Te sanotte Hariš Kundun aikovan ajaa hänet pois isiensä tilalta.
Mitäpä, jos minä ostaisin tiluksen ja vuokraisin sen sitten Pantšulle?»

»Entä sakkorahat?»

»Kuinka _zamindar_ voi niitä vaatia, jos hän on minun vuokraajani?»

»Entä poltettu kangas?»

»Minä korvaan sen hänelle. Tahdonpa nähdä, uskaltaako joku estää
vuokraajaani harjoittamasta kauppaa miten hyväksi näkee.»

»Minä pelkään, armollinen herra», virkkoi Pantšu arasti, »että teidän
rikkaiden kiistellessä keskenänne poliisi ja lain korppikotkat
kerääntyvät iloisina ympärillenne ja kansanjoukko naureskelee huville,
mutta kun henki tulee kysymykseen, olen minä raukka yksin vaarassa!»

»Kuinka niin? Mitä sinulle voisi tapahtua?»

»He polttavat poroksi taloni, lapset ja kaikki!»

»Lapsistasi minä kyllä pidän huolen», virkkoi opettajani. »Sinä voit
harjoittaa millaista kauppaa haluat. He eivät sinuun koske.»

Jo samana päivänä minä ostin Pantšun tiluksen, joka kaikkia
‘muodollisuuksia noudattaen siirtyi minun haltuuni. Sitten alkoivat
vaikeudet.

Pantšu oli perinyt vuokratilan isoisältänsä ainoana elossa olevana
perillisenä. Sen tiesivät kaikki. Mutta nyt sukelsi jostakin esille
eräs täti matkalaukkuineen ja nyytteineen, rukousnauhoineen ja
orpoine veljentyttärineen. Hän pesiytyi Pantšulaan ja vaati itselleen
elinkorkoa.

Pantšu oli kuin ukkosen iskemä. »Tätini on kuollut aikoja sitten»,
väitti hän vastaan.

Hänelle vastattiin, että hän ajatteli setänsä ensimmäistä vaimoa, mutta
että mainittu setä oli kiireen kaupalla mennyt uusiin naimisiin.

»Mutta setänihän kuoli ennen tätiä», huudahti Pantšu, jolle asia kävi
yhä käsittämättömämmäksi. »Kuinka hänellä oli aikaa mennä toisiin
naimisiin?»

Epäilemättä oli Pantšulla syytä kysyä. Mutta hänelle huomautettiin,
ettei kukaan ollut väittänyt toisen avioliiton solminnan tapahtuneen
vasta ensimmäisen vaimon kuoltua; setä oli ottanut itselleen toisen
vaimon ensimmäisen vielä eläessä. Koska uudelle tulokkaalle oli
epämieluista ajatella joutuvansa elämään toisena vaimona, oli hän
jäänyt miehensä kuolemaan saakka isänsä kotiin, kääntynyt sitten
uskovaiseksi ja vetäytynyt pyhään Brindabaniin, josta nyt saapui
tänne. Nämä tosiasiat olivat sekä eräiden Hariš Kundun virkailijoiden
että muutamien hänen vuokramiestensä tiedossa. Ja jos _zamindar_
harjoittaisi riittävää painostusta, löytyisi varmaan sellaisiakin
todistajia, jotka olivat ottaneet osaa heidän hääjuhlaansa!


IX

Eräänä päivänä iltapuolella, kun satuin olemaan kiinni työssäni,
tuotiin minulle sana, että Bimala oli kutsunut minut luoksensa. Minä
säpsähdin.

»Kuka se minua kutsuikaan?» kysyin sanantuojalta.

»Armollinen rouva.»

»Bara Raniko?»

»Ei, armollinen herra, Tšota Rani.»

Tšota Rani! Minusta tuntui siltä, että oli kulunut sata vuotta siitä,
kun hän viimeksi oli minua kutsunut. Minä jätin kaikki muut odottamaan
ja lähdin sisähuoneisiin. Astuessani huoneeseemme minä jälleen
hämmästyin nähdessäni siellä Bimalan ilmeisesti pukeutuneena minua
varten. Huone, johon alinomainen laiminlyönti oli viime aikoina luonut
jonkinlaista hajamielisyyden leimaa, oli tänä ehtoopäivänä saanut
jossakin määrin takaisin vanhan, järjestyneen ilmeensä. Minä seisoin
ääneti ja katselin kysyvästi Bimalaa.

Hän punastui hieman, ja hänen oikean kätensä sormet leikkivät hetkisen
vasemman ranteen renkailla. Sitten hän äkkiä virkkoi: »Kuulehan! Onko
oikein, että meidän myymälämme ovat koko Bengalissa ainoat, joissa
suvaitaan ulkomaisia tuotteita?»

»Mitä meidän siis olisi tekeminen?» kysyin minä.

»Käske korjata ne pois!»

»Mutta tavarat eivät kuulu minulle?»

»Eikö kauppapaikka ole sinun?»

»Pikemmin niiden, jotka sitä tarvitsevat kaupan tekoa varten.»

»Tehkööt kauppaa intialaisilla tuotteilla!»

»Mikään ei olisi minulle mieluisampaa. Mutta jos he eivät sitä tee?»

»Mitä joutavia! Kuinka he uskaltaisivat käyttäytyä hävyttömästi?
Olethan sinä...»

»Minulla on tänään vielä paljon toimitettavaa, joten en voi ryhtyä
enempiin selittelyihin. Mutta minun täytyy kieltäytyä käyttämästä
pakkovaltaa.»

»Ethän tekisi sitä itsekkäässä tarkoituksessa, vaan isänmaan hyväksi.»

»Pakkovalta isänmaan hyväksi on pakkovaltaa isänmaata vastaan. Mutta
minä pelkään, ettet sitä milloinkaan ymmärrä.» Tuon sanottuani minä
lähdin.

Maailma näytti äkkiä minulle kirkastuvan. Oli kuin olisin tuntenut
vereni soutelun, kuin maa olisi vapautunut aineellisuutensa painosta
ja sen jokapäiväinen tehtävä, elämän ylläpitäminen, ei enää olisi
ollut sille rasitukseksi: se leijui ihmeellisessä voimantunnossa halki
avaruuden, rukousnauhanansa päivien ja öiden kirjava sarja. Mikä
ääretön työ, ja samalla: mikä rajaton vapauden tarmo! Kukaan ei sitä
pysähdytä, ei, kukaan ei voi sitä koskaan pysähdyttää! Olemukseni
syvyyksistä kohosi riemu korkealle kuin vesisuihku, kohosi taivaita
tapailemaan.

Olen myöhemmin usein miettinyt, mitä tuo tunteen hyöky oikeastaan
tarkoitti. Aluksi en keksinyt mitään tyydyttävää vastausta. Mutta
sitten selvisi, että kahle, joka oli minun mieltäni kalvanut öin
päivin, oli nyt katkennut. Minä huomasin ihmeekseni, että mieltäni
sumentava verho oli hävinnyt. Minä voin katsella kaikkea, mikä koski
Bimalaa, sellaisenaan, ikäänkuin olisin nähnyt sen valokuvattuna. Hän
oli ilmeisesti, pukeutunut erikoisen miellyttävästi imarrellakseen
toivomansa määräyksen minusta irti. Tätä ennen en ollut milloinkaan
pitänyt Bimalan koruja erillisinä, itsenäisinä olioina. Tänä päivänä
näytti hänen taidokas englantilainen hiuslaitteensakin pelkältä
ulkonaiselta koristukselta. Se, mihin ennen oli sisältynyt hänen
persoonallisuutensa salaperäistä tenhoa, oli nyt aikeissa myydä itsensä
liian huokeasta.

Kun astuin makuuhuoneesta, särkyneestä häkistä, kultaiseen
päivänpaisteeseen, sattui katseeni bauhiniakujanteeseen, joka näytti
luovan taivaalle rusottavaa hohdetta. Puiden alla jutteli äänekkäästi
joukko kottaraisia. Kauempana niityllä näkyi tyhjät rattaat ja
härkäpari. Toinen juhta pureksi ruohoa, toinen oli paneutunut makuulle
ja sulki silmänsä pelkästä mukavuudesta, variksen nokkiessa hyönteisiä
sen selästä.

Minusta tuntui siltä, kuin olisin päässyt lähemmäksi maaemon sydäntä
nähdessäni hänet koruttomana arkisessa elämässään. Hänen lämmin
hengityksensä leyhyi kasvoihini bauhinian kukista, ja sanomattoman
sointuisa ylistyslaulu näytti kohoavan ilmoille tuosta maailmasta,
missä kaikkien nauttima vapaus tulee minunkin osakseni.

Me miehet olemme vaeltavia ritareita: me etsimme sitä vapautta, johon
ihanteemme meitä kutsuvat. Se, joka kutoo meille hulmuilevan, johtavan
lipun, on oikea nainen meitä varten. Siltä, joka kutoo ympärillemme
loihtuisen verkon vangiten meidät kotiimme, on meidän temmattava pois
naamio nähdäksemme hänet sellaisena kuin hän todellisuudessa on. Meidän
on varottava pukemasta häntä omien kaipaustemme ja kuvitelmiemme
tenhoisaan verhoon ja sallimasta hänen johtaa meitä harhaan oikealta
tieltämme.

Tänään minä tiedän, että voitto on oleva minun. Minä olen saapunut
yksinkertaisuuden portille, tyydyn katselemaan asioita sellaisina kuin
ne todellisuudessa ovat. Olen voittanut omakseni vapauden ja suon
toisille heidän vapautensa. Työssä on oleva pelastukseni.

Minä tiedän, että sydäntäni on aika ajoin kirvelevä, mutta
nyt, kun ymmärrän sen kivun todellisen laadun, voin jättää sen
huomioonottamatta. Mitäpä se merkitseekään nyt, kun tiedän sen koskevan
vain itseäni? Koko ihmiskunnalle kuuluva kärsimys on oleva minun
kruununi.

Pelasta minut, totuus! Älä salli minun milloinkaan enää tavoitella
harhaluulojen olematonta onnenmaata! Jos minun on vaellettava yksin,
salli minun ainakin kulkea sinun tietäsi! Salli totuuden rummunlyöntien
johtaa minut voittoon!



Sandipin kertomus


VII

Bimala kutsui minut samana päivänä puheillensa, mutta ei voinut aluksi
saada lausutuksi sanaakaan; hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.
Minä huomasin heti, ettei hän ollut saanut Nikhiliä taipumaan. Hän oli
uskonut varmasti onnistuvansa, mutta minä en ollut voinut suhtautua
asiaan yhtä luottavasti. Nainen tuntee miehen varsin hyvin hänen
heikoilta puoliltansa, mutta on kerrassaan kykenemätön mittaamaan hänen
voimaansa. Todellisuudessa mies on naiselle yhtä suuri salaisuus kuin
nainen miehelle. Ellei niin olisi laita, olisi sukupuolten ero pelkkää
luonnon tarmon tuhlausta!

Miten onkaan ylpeyden laita! Pahinta ei ollut se, että tärkeä asia oli
jäänyt toteuttamatta, vaan se, että pyyntöön, jonka esittäminen oli
hänelle ollut ylen vaikea, ei ollut suostuttu. Millaisen värien ja
liikkeiden, vihjeiden ja harhojen runsauden sisältävätkään mielikuvat
»minä» ja »minun» naisen tajunnassa! Siinäpä onkin naisen kauneus
— hän on paljoa persoonallisempi kuin mies. Tehdessään ihmisen
Luoja menetteli kuin koulumestari: hänellä oli reppu täynnä käskyjä
ja periaatteita; mutta naista luodessaan hän luopui opettavasta
arvokkuudestansa ja paneutui taiteilijaksi, joka turvautuu yksinomaan
siveltäneensä ja värilautaseensa.

Seisoessaan siinä ääneti, posket kuumina ja silmät kyynelissä kuin
ukkospilvi, joka sadetta täynnä ja salamoilla ladattuna vyöryy
taivaanrannalta, Bimala näytti niin vastustamattoman kauniilta, että
minun täytyi astua hänen luoksensa ja tarttua hänen käteensä. Se
vapisi, mutta hän ei vetänyt sitä pois. »Bima», sanoin minä, »me olemme
toverukset, sillä meillä on yhteinen päämäärä. Istutaan ja jutellaan
asiasta.»

Minä talutin hänet istumaan. Hän ei vastustellut. Mutta mitä ihmettä!
Samassa silmänräpäyksessä intohimoni selittämättömällä tavalla
herpautui — niinkuin Padma-virta, rientäessään valtaisena eteenpäin,
äkkiä väistyy uurtamastansa rannasta jonkin pienen pinnanalaisen esteen
vaikutuksesta. Kun puristin Bimalan kättä, soivat kaikki hermoni kuin
viritetyt kielet, mutta kohta koko soitanto vaikeni.

Mikä oli esteenä? Ei mikään määrätty asia, vaan monet toisiinsa
kietoutuneet seikat — ei mikään selvästi havaittava seikka, vaan tuo
selittämätön estymisen tunto. Se minulle joka tapauksessa on selvinnyt,
etten voi mennä vannomaan, mikä oikeastaan olen. Juuri sen vuoksi, että
olen itselleni arvoitus, tunnen ankaraa houkutusta tutkimaan itseäni.
Kunhan kerran saan täyden selon itsestäni, niin heitän sen menemään —
ja saavutan onnenautuuden!

Istuutuessaan Bimala kävi kalmankalpeaksi. Hänkin varmaan tunsi, minkä
vaaran oli vast'ikään välttänyt. Pyrstötähti oli ehtinyt ohi, mutta sen
hehkuva lieve oli hänet hämmentänyt. Auttaakseni häntä toipumaan minä
sanoin; »Esteitä tietenkin on olemassa, mutta me voitamme ne emmekä
masennu. Eikö niin, kuningattareni?»

Bimala yskähti yrittäen sanoa jotakin, mutta sai soperretuksi vain
heikon myönnön.

»Sommitellaanpa tässä toimintasuunnitelma!» jatkoin minä vetäen
taskustani paperia ja lyijykynän.

Minä aloin kirjoittaa luetteloa kalkuttalaisista puoluelaisistamme
merkiten heille jokaiselle oman tehtävänsä. Bimala keskeytti
askarrukseni, ennenkuin olin ehtinyt saada sen valmiiksi, ja virkkoi
väsyneesti: »Jättäkää tuo nyt; minä tulen tänä iltana uudelleen.»
Sitten hän riensi pois huoneesta. Oli ilmeistä, ettei hän kyennyt
keskittämään tarkkaavaisuuttansa mihinkään. Hänen täytyi saada olla
hetkinen yksinään — kenties paneutua vuoteeseensa ja itkeä kyllikseen!

Hänen mentyänsä leimahti intohimoni korkeampaan lieskaan, niinkuin
pilvi auringon laskiessa. Minä tunsin menettäneeni kaikkein.
otollisimman tuokion. Millainen surkea pelkuri olinkaan ollut! Hän oli
varmaan lähtenyt luotani halveksien arkamaista epäröintiäni — ja hän
oli oikeassa!

Näiden mietteiden yhä kirvellessä mieltäni tuli eräs palvelija
ilmoittamaan Amuljan, erään puolueeseemme kuuluvan nuorukaisen,
pyrkivän puheilleni. Minun melkein teki mieli antaa hänen lähteä
pois tyhjin toimin, mutta hän astui sisään, ennenkuin ehdin asian
ratkaisemaan. Sitten me aloimme jutella eri paikkakunnilta saapuneista,
kankaita, sokeria ja suolaa koskevista uutisista — ja pian oli ilma
puhdas kaikista huumaavista tuoksuista. Minusta tuntui siltä, kuin
olisin unesta herännyt. Minä hypähdin seisaalleni valmiina taisteluun,
— _Bande Mataram!_

Uutisia oli monenlaisia. Useimmat niistä kauppiaista, jotka olivat
Hariš Kundun vuokramiehiä, olivat siirtyneet meidän puolellemme. Monet
Nikhilin palveluksessa olevat henkilöt olivat hekin meidän puolellamme
ohjaillen asioita meidän eduksemme. Marvarin kauppiaat tarjoutuivat
maksamaan sakkoa, kunhan heidän sallittaisiin myydä loppuun nykyiset
varastonsa. Vain eräät muhamettilaiset kauppiaat niskoittelivat vielä.

Eräs heistä oli ostanut pari saksalaista hartiahuivia omaisiansa
varten. Kylämme pojat riistivät ne häneltä ja polttivat poroksi. Siitä
oli syntynyt ikävyyksiä. Me tarjosimme hänelle korvaukseksi intialaisia
villakankaita. Mutta missä oli huokeita intialaisia villateoksia
ostettavissa? Emmehän voineet hänelle hankkia kashmirhuiveja
hävitettyjen sijaan! Hän tuli valittamaan Nikhilille, joka neuvoi häntä
kääntymään oikeuden puoleen. Nikhilin miehet luonnollisesti pitivät
huolta siitä, ettei tutkimuksista tullut mitään; lainvalvojakin oli
meidän puolellamme.

Seikka näet on tämä: jos meidän on joka kerta korvattava poltetut
ulkomaiset kankaat intialaisilla ja lisäksi selviydyttävä
oikeusjutusta, niin mistä otamme tarvittavat rahat? Ja kaikkein tärkein
asia: ulkomaisten tuotteiden tuhoaminen lisää niiden kysyntää ja on
niinmuodoin muukalaisille eduksi. Heille käy niinkuin onnelliselle
kauppiaalle, jonka kristallikruunun pohatta särki, koska hänen teki
kovin mieli kuulla murskaantuvan lasin helinää.

Toinen kysymys on, voimmeko jyrkästi toteuttaa ulkomaisten flanelli-
ja merinokudelmain boikottausta, vai onko meidän tehtävä poikkeus
niiden hyväksi, koska halpoja kirjavia intialaisia villakankaita ei ole
olemassa.

»Kuulehan», sanoin minä, »mitä ensimmäiseen kysymykseen tulee, olen
sitä mieltä, ettemme tulevaisuudessa suinkaan lahjoittele intialaisia
kankaita niille, joilta on takavarikoitu vieraita tuotteita.
Rangaistuksen tulee kohdata heitä eikä meitä. Jos he nostavat
kanteen meitä vastaan, niin meidän on kostettava polttamalla heidän
varastohuoneensa. Mitä säikytkään, Amulja? Asia ei huvita minua
sen vuoksi, että siitä syntyy iso ilotulitus. Ota huomioon, että
kysymyksessä on sota. Jos pelkäät aiheuttaa kärsimystä, niin mene
etsimään itsellesi lemmeniloja; meidän työhömme et kelpaa!»

Toisen pulman minä ratkaisin päättämällä, ettei vieraita tuotteita
ollut missään tapauksessa suvaittava. Vanhoina hyvinä aikoina, jolloin
nuo hilpeän värikkäät ulkomaiset huivit olivat ihan tuntemattomat,
tuli maalaisväkemme aivan hyvin toimeen käyttämällä yksinkertaisia
puuvillahuivejansa. Ne eivät kenties näytä niin upeilta, mutta
nykyaikana ei sovi ajatella elämän koreutta.

Useimmat laivurit oli saatu kieltäytymään kuljettamasta ulkomaisia
tavaroita, mutta ensimmäinen laivuri, Mirdžan, oli yhä vastahakoinen.

»Ettekö voisi upottaa hänen alustansa?» kysyin minä täkäläiseltä
toimitsijaltamme.

»Mikään ei ole helpompaa, armollinen herra», vastasi hän. »Mutta miten
käy, jos minut vaaditaan asiasta tilille?»

»Miksi menettelisittekään niin kömpelösti, että teidät voidaan vaatia
tilille? Mutta jos niin käy, niin minä otan asian vastatakseni.»

Mirdžanin venhe lepäsi laituriin kiinnitettynä. Venheessä ei ollut
ketään, sillä toimitsijamme oli järjestänyt jonkinlaiset iltahuvit,
joihin oli käsketty kaikki. Pimeän tultua oli venheeseen ajettu soraa,
sitten oli sen pohja puhkaistu ja kiinnitysköysi irroitettu. Se oli
uponnut keskelle virtaa.

Mirdžan ymmärsi asian. Hän tuli itkien luokseni ja pyysi armoa. »Minä
olen ollut väärässä, armollinen herra» aloitti hän.

»Mistä johtuu, että sen vasta nyt yht'äkkiä älyät?» kysyin minä
ivallisesti.

Hän ei vastannut suoraan. »Venhe oli kahdentuhannen rupian arvoinen»,
sanoi hän sitten. »Minä huomaan nyt erehdykseni, ja jos saan tämän
kerran anteeksi, en enää milloinkaan...» Samassa hän heittäytyi maahan
jalkojeni eteen.

Minä käskin hänen tulla kymmenen päivän kuluttua uudelleen. Jos
voisimme nyt heti maksaa hänelle nuo kaksituhatta rupiaa, olisi hän
ruumiineen ja sieluneen meidän. Hän on sellainen mies, joka voisi
tehdä asiallemme arvaamattomia palveluksia, jos voittaisimme hänet
puolellemme. Me emme pääse koskaan kunnolla edistymään, ellemme saa
käytettäväksemme riittäviä varoja.

Kun Bimala illalla saapui oleskeluhuoneeseen, nousin minä tervehtimään
ja sanoin: »Valtiatar! Kaikki on valmiina, menestys odottaa meitä,
»mutta me tarvitsemme rahaa.»

»Rahaa? Kuinka paljon?»

»Ei kovin paljoa, mutta välttämättä, tavalla tai toisella!»

»Mutta kuinka paljon?»

»Tällä hetkellä riittää viisikymmentätuhatta rupiaa.»

Bimala säpsähti summan kuullessaan, mutta yritti salata sitä. Kuinka
hän voisi myöntää joutuneensa jälleen häviölle?

»Valtiatar!» sanoin minä. »Te yksin voitte tehdä mahdottoman
mahdolliseksi. Olette jo sen tehnytkin. Jospa voisin teille osoittaa
aikaansaannoksenne suuruuden, niin tietäisitte sen. Mutta nyt ei ole
kysymys siitä. Nyt me tarvitsemme rahaa.»

»Te saatte sitä», sanoi hän.

Minä huomasin, että hän aikoi myydä jalokivensä, ja sanoin senvuoksi:
»Jalokivenne on talletettava vastaisen varalle. Ei voi koskaan tietää,
milloin niitä tarvitaan.» Bimalan ääneti tuijottaessa minä jatkoin:
»Nyt tarvittavat rahat on saatava puolisonne kukkarosta.»

Bimala säikähti entistä enemmän. Oltuaan vähän aikaa vaiti hän kysyi:
»Mutta miten saan häneltä rahoja?»

»Eivätkö hänen rahansa kuulu yhtä hyvin teille?»

»Ei, ei!» virkkoi hän tuntien ylpeytensä jälleen loukkaantuvan.

»Siinä tapauksessa», huudahdin minä, »ne eivät kuulu hänellekään, vaan
hänen isänmaallensa, jollei hän ole niitä hädän hetkenä antanut!»

»Kuinka minun siis on meneteltävä?» kysyi hän jälleen.

»Teidän täytyy onnistua ja te onnistutte. Tiedätte itse parhaiten,
millä tavoin. Teidän on hankittava rahat sitä jumalatarta varten,
jolle kaikki oikeudenmukaisesti kuuluu. _Bande Mataram!_ Siinä
taikasana, joka avaa hänen rautaisen rahasäiliönsä oven, murtaa hänen
teräskammionsa seinän ja saattaa häpeämään niiden sydämet, jotka eivät
sen kutsuvaa huutoa tottele. Sanokaa _Bande Mataram_, kuningattareni!»

»_Bande Mataram_!»



SEITSEMÄS LUKU

Sandipin kertomus


VIII

Me olemme miehiä, olemme kuninkaita ja meidän tulee saada veromme. Niin
kauan kuin olemme maan päällä eläneet, olemme maata ryöstäneet, ja mitä
enemmän olemme vaatineet, sitä enemmän se on meille suonut. Aikojen
alusta saakka me miehet olemme poimineet hedelmiä, kaataneet puita,
kyntäneet maankamaraa, surmanneet metsän, ilman ja veden riistaa.
Meren syvyyksistä, maan uumenista, vieläpä kuoleman kidastakin olemme
temmanneet kaikki, mitä temmattavissa oli; mitään luonnon aarreholvin
lukkoa emme ole säikähtäneet emmekä jättäneet murtamatta.

Maan ainoana ilona on oikeain miesten vaatimusten tyydyttäminen. Ne
loppumattomat uhrit, joita se on heille kantanut, ovat tehneet sen
itsensä kauniiksi ja täydelliseksi, sillä ilman niitä se olisi erämaa,
ei tuntisi itseänsä, sen sydämen ovet eivät olisi milloinkaan auenneet,
sen jalokivet ja helmet eivät olisi koskaan kohonneet päivän valkeuteen.

Samoin olemme me miehet vaatimustemme voimalla kehitelleet ilmi
kaikki naisten piilevät mahdollisuudet. Mikäli he ovat oppineet yhä
täydellisemmin meille antautumaan, sikäli he ovat kohonneet kohti
oikeata suuruuttansa. He ovat löytäneet todellisen rikkautensa,
koska heidän oli tuotava kaikki onnensa jalokivet ja kärsimyksensä
helmet meidän kuninkaalliseen aarreaittaamme. Niinpä miehet antavat
ottaessaan, ja naisille merkitsee menettäminen todellisuudessa voittoa.

Bimalalta minä olen epäilemättä vaatinut paljon! Aluksi minä epäröin,
sillä miehen mieli tahtoo aiheettomasti taistella itseänsä vastaan.
Minä pelkäsin asettaneeni hänelle liian vaikean tehtävän. Ensi
hetkenä aioin kutsua hänet takaisin ja sanoa, etten tahtonut tuhota
hänen elämäänsä sälyttämällä näitä huolia hänen hartioillensa. Minä
unohdin silmänräpäyksen ajaksi, ettei mies saa säästellä naista, jos
tahtoo tehdä hänen elämänsä hedelmälliseksi, että hänen tehtävänänsä
on häiritä naisen olemuksen rauhaa ja passiivisuutta ja tuottaa koko
maailmalle siunausta syöksemällä hänet kärsimyksen mittaamattomiin
syvyyksiin! Senvuoksi miehen käsi on väkevä ja hänen otteensa luja.

Bimala oli kaikesta sydämestänsä toivonut, että minä, Sandip, vaatisin
häneltä suurta uhrausta — kutsuisin hänet kuolemaan. Kuinkapa hän
olisi voinut muuten olla onnellinen? Eikö hän ollut odottanut kaikkina
näinä autioina vuosina tilaisuutta saada itkeä sydämensä kyllyydestä —
niin väsynyt hän oli levollisen onnensa yksitoikkoisuuteen. Senvuoksi
peittyi heti meidän kohdatessamme hänen sydämensä taivas pilviin, jotka
uhkasivat tuoda pelontuskaa ja kärsimystä hänen elämäänsä. Jos häntä
säälittelen ja yritän kärsimyksiltä varjella, niin miksi olenkaan
mieheksi syntynyt?

Epäröintini varsinaisena syynä on se, että pyyntöni koskee rahaa. Se
vivahtaa kerjäämiseen, sillä raha on miehen eikä naisen asia. Siitä
syystä minun täytyi mainita suuri summa. Pari tuhatta olisi tuntunut
pieneltä näpistelyltä. Viisikymmentätuhatta luo asiaan romanttisen
ryöstön leimaa.

Jospa olisinkin rikas. Ylen monien toivelmaini on täytynyt raueta ennen
täyttymistänsä vain siitä syystä, että minulta puuttui rahoja. Se ei
sovi minulle! Jos kohtalo olisi ollut vain väärämielinen, niin sen
voisi vielä sietää — mutta tuollainen mauttomuus on anteeksiantamaton.
Ei ole ainoastaan masentavaa, että minunlaiseni mies ei tiedä, mihin
ryhtyä saadakseen vuokransa maksetuksi, tai että hänen on huolellisesti
keräiltävä kokoon ropoja toisen luokan rautatielippua varten — se on
samalla alentavaa.

Yhtä selvää on, että Nikhilin isänperintö on hänelle turhaa
ylellisyyttä. Hänelle köyhyys olisi sopinut sangen hyvin. Hän olisi
iloiten alistunut kiskomaan köyhyydenkin iestä tuon kalliin opettajansa
keralla.

Olisinpa iloinen, jos voisin kerrankin tuhlata viisikymmentätuhatta
rupiaa isänmaani palveluksessa ja ihan mieleni mukaan. Minä olen
synnynnäinen ruhtinas, ja kaunein unelmani on saada kerran, vaikkapa
yhden ainoan päivän ajaksi, irtautua köyhyyden valhepuvusta ja esiintyä
oikeassa hahmossani.

Epäilen kumminkin kovin, onnistuuko Bimalan milloinkaan saada noita
viittäkymmentätuhatta rupiaa. On luultavaa, että summa lopulta kutistuu
pariin tuhanteen. Olkoonpa menneeksi. Viisas tyytyy puoleen leipään tai
pieneen palaseenkin, ennenkuin jää ihan osattomaksi.

Minun täytyy tuonnempana palata näihin henkilökohtaisiin mietelmiin.
Tullaan ilmoittamaan, että minua heti tarvitaan. On sattunut jokin
selkkaus...

Näyttää siltä, että poliisi on saanut vihiä miehestä, joka upotti
Mirdžanin venheen. Hän on vanha syntinen. He ovat hänen jäljillään,
mutta luulisinpä, että hän on kyllin viekas välttääkseen turhaa
lavertelua. Ei kumminkaan voi koskaan tietää. Nikhil on noussut
takajaloilleen, ja hänen tilanhoitajansa tuskin kykenee menettelemään
miten tahtoo.

»Jos joudun ikävyyksiin, armollinen herra», sanoi tilanhoitaja
kohdatessamme, »niin minun täytyy vetää teidät mukaan.»

»Mihin silmukkaan aiotte saada minut takertumaan?» kysyin minä.

»Hallussani on eräs lähettämänne tiedonanto ja useita Amulja Babun
kirjeitä.»

En ollut aavistanut, että »kiireelliseksi» merkitty kirje, johon minun
oli pitänyt heti vastata, oli ollut kiireellinen ainoastaan siitä
syystä! Minä opin vähitellen koko joukon asioita.

Nyt on lahjottava poliisi ja maksettava Mirdžanille vaikenemisrahat.
Tämän isänmaallisen yrityksen kulungeista painuu epäilemättä suuri osa
Nikhilin tilanhoitajan taskuihin. Minun on nyt kuitenkin ummistettava
silmäni, sillä hän huutaa _Bande Mataram_ yhtä äänekkäästi kuin minä!

Tällainen työ täytyy aina suorittaa vuotavin astioin: toinen puoli
virtaa aina puhkeamista ulos. Meissä kaikissa piilee siveellisten
arvostelmain varasto: minä olin jo närkästyä tilanhoitajan
menettelyn johdosta ja aioin kirjoittaa päiväkirjaani maanmiesteni
epäluotettavuutta koskevan mielenpurkauksen. Mutta jos Jumala on
olemassa, on minun kiitollisena tunnustaminen, että hän on antanut
minulle terävän ymmärryksen, joka kirkastaa minulle sekä oman mieleni
että ulkomaailman asiat. Minä voin pettää toisia, itseäni en. Siksi ei
närkästykseni voinut jäädä pysyväiseksi.

Se, mikä on totta, ei ole hyvää eikä pahaa, vaan yksinkertaisesti
totta. Tiedettä. Järvi on vain veden jäännös, joka ei ole imeytynyt
maahan. _Bande Mataram_-liikkeen pohjalla, kuten kaikkienkin maallisten
asiain alla, on liejukerros, jonka imukyky on otettava lukuun.
Tilanhoitaja tempaa itselleen mitä tarvitsee, ja samoin teen minä. Nämä
pienet tarpeet muodostavat osan suuren asian vaatielmista — hevosta
on syötettävä ja rattaita rasvattava, jos tahtoo päästä kunnollisesti
etenemään.

Asian ydin on siinä, että meidän täytyy saada rahoja, vieläpä aivan
heti. Meidän on otettava, mistä helpoimmin saamme, sillä meidän ei
käy odotteleminen. Minä tiedän, että voimme siten menettää suuremman
voiton: tänään saadut 5,000 rupiaa kenties estävät saamasta 50,000
huomenna. Ei auta, täytyy uskaltaa. Kuinka usein olenkaan sanonut
Nikhilille, että ne, jotka vaeltavat kieltäymyksen polkua, eivät
ollenkaan tiedä, mitä uhraus merkitsee. Meidän ahnaiden ihmisten on
uhrattava ahnauttamme joka askelella!

Suurimpien syntien joukossa kuuluu himo niille, jotka ovat todellisia
miehiä. Harhaluulot, jotka ovat raihnaita raukkoja varten, ovat heille
vain esteeksi. Harhaluulot kietovat heitä menneisyyden ja tulevaisuuden
verkkoihin, mutta heidän nykyistä liikuntaansa ne häiritsevät hiton
tavalla. Ne, jotka alinomaan jännittyneinä kuuntelevat etäältä kaikuvaa
huutoa, joten nykyhetken kutsu jää kuulematta, muistuttavat Sakuntalaa,
joka unohtui muistelemaan rakastajaansa. Odottamatta saapuu vieras,
singoten kirouksen, joka riistää häneltä hänen kaipauksensa esineen.

[Kuninkaan, hänen rakastajansa, palattua valtakuntaansa — sitä
ennen luvattuaan lähettää häntä hakemaan — Sakuntala oli vaipunut
muisteloihinsa siinä määrin, ettei kuullut vierailemaan saapuvan erakon
huutoa. Erakko kirosi hänet sanoen hänen rakkautensa esineen hänet
kerrassaan unohtavan.]

Äskettäin minä pusersin Bimalan kättä, ja tuo kosketus, jonka väreet
tuntuvat olemuksessani, kuohuttaa yhä hänen mieltänsä. Toisto ei saa
tylsentää sen läpitunkevaa vaikutusta, koska se, mikä nyt on musiikkia,
silloin painuisi pelkäksi ymmärryksenomaiseksi tajunnan tosiasiaksi.
Hänen mielessään ei nykyjään ole sijaa kysymykselle »miksi?» Niinpä
en saa riistää Bimalalta, joka kuuluu harhaluuloja tarvitseviin
olentoihin, hänen täyttä osuuttansa.

Minulla puolestani on niin paljon muuta tekemistä, että täytyy
toistaiseksi tyytyä vain intohimon maljan vaahdon maistelemiseen.
Oi sinua, himojen ihmistä! Taltuta halusi ja harjoita sormiasi
soittelemaan harhaluulojen harppua, kunnes saat siitä houkutelluksi
ilmi kaikkein kiehtovimmat sävelet! Vielä ei ole aika tyhjentää maljaa
sakkaan asti.


IX

Työmme edistyy ripeästi. Mutta vaikka olemme huutaneet itsemme
käheiksi julistaen muhamettilaiset veljiksemme, on meidän kuitenkin
ollut pakko oivaltaa, ettemme milloinkaan onnistu taivuttamaan heitä
kokonaan puolellemme. Senvuoksi meidän täytyy heitä kerrassaan sortaa,
saada heidät tajuamaan, että herroina ja käskijöinä olemme me. Nyt he
näyttävät hampaitansa, mutta vielä he tanssivatkin kuin kesyt karhut
meidän pillimme mukaan.

»Jos yhtyneen Intian aate on oikea», väitti Nikhil vastaan, »niin
muhamettilaisilla täytyy välttämättä olla siinä sijansa.»

»Epäilemättä», vastasin minä, »mutta meidän tulee tietää, missä heidän
sijansa on, ja pitää huolta siitä, että he pysyvät alallansa, koska he
muuten alinomaa meitä häiritsevät.»

»Tahdotte siis aiheuttaa häiriötä ehkäistäksenne häiriötä?»

»Entä miten sinä menettelisit?»

»On olemassa eräs tunnettu keino riitain välttämiseksi», virkkoi Nikhil
merkitsevästi.»

Minä tiedän, että Nikhilin puheet, kuten kelpo ihmisten kertomukset,
aina päättyvät moraaliseen väittämään. Omituista on se, että hän yhä
itse uskoo moraalisiin käskyihinsä, vaikka tuntee ne erittäin hyvin.
Hän on parantumaton koulupoika. Hänen ainoa ansionsa on vilpittömyys.
Pahinta on, etteivät hänenlaisensa henkilöt myönnä kuolemaakaan
lopulliseksi, vaan suuntaavat aina katseensa johonkin seuraavaan.

Minä olen kauan hautonut erästä suunnitelmaa, jonka toteuttaminen,
jos se kävisi päinsä, saisi koko maan hehkumaan innostusta. Me emme
kykene milloinkaan herättämään maanmiehissämme todellista isänmaallista
tunnetta, ellemme voi osoittaa heille kotimaatamme havainnollisena
kuvana. Meidän tulee tehdä siitä jumalatar. Toverini käsittivät kohta
asian. »Kunpa keksisimme sopivan kuvan!» huudahtivat he. »Ei maksa
vaivaa ryhtyä keksimään», huomautin minä. »Meidän on omaksuttava jokin
yleisesti tunnustettu kuva ja tehtävä siitä maamme vertauskuva, jota
kohti kansakunnan tunteet virtailevat tottumuksen syviä uomia pitkin.»

Nikhilin luonnollisesti täytyi väitellä sitäkin vastaan. »Asiassa, jota
pidämme oikeana», sanoi hän minulle hiljattain, »emme saa turvautua
harhakuvitelmiin.»

»Harhakuvitelmat ovat välttämättömiä pienille sieluille», sanoin minä,
»ja useimmat ihmiset epäilemättä kuuluvat siihen luokkaan. Senvuoksi
kohotetaan kaikissa maissa jumaluuksia kansan harhakuvitelmien
ylläpitämiseksi, sillä ihmiset tuntevat liiankin hyvin heikkoutensa.»

»Ei», vastasi hän, »Jumala on tarpeen, jotta harhakuvitelmat,
häviäisivät. Ne jumaluudet, jotka niitä tukevat, ovat vääriä jumalia.»

»Mitäpä siitä? Hätätilassa meidän täytyy huutaa avuksemme vääriäkin
jumalia, jos voimme siten estää asiaamme joutumasta kärsimään.
Harhaluulomme ovat vielä kyllin eloisat, mutta me emme, ikävä kyllä,
osaa niitä käytellä tarkoitustemme hyväksi. Katsokaa bramiineja! Vaikka
me kohtelemme heitä kuin puolijumalia ja väsymättä koskettelemme
hartaasti kunnioittaen heidän jalkojansa, on heidän mahtinsa
sittenkin häviämässä. — Aina on oleva suuri joukko ihmisiä, jotka
luonnostaan ryömivät ja joita voi tekoihin yllyttää vain toisten
ihmisten jalka, suudeltava tai potkaiseva! Mikä vahinko, ettemme
voi käyttää bramiineja, joita olemme pitkät vuosisadat säilytelleet
varushuoneissamme, vieläpä täysin terävinä ja käyttökelpoisina, —
ettemme voi usuttaa heitä tuon roskaväen kimppuun nyt, kun se olisi
meille ylen tärkeätä!»

Tuota kaikkea on mahdoton saada Nikhilin päähän mahtumaan. Hän suosii
ennakkoluuloisesti ja yksinomaisesti totuutta — ikäänkuin ehdoton
totuus olisi olemassa! Kuinka usein olenkaan yrittänyt hänelle
selittää, että missä valhe on todella olemassa, siinä on valhe
varsinainen totuus. Aikaisemmin tuo ymmärrettiin meidän maassamme, ja
ihmiset olivat riittävän rohkeita selittääkseen valheen olevan totuutta
niille, joiden ymmärrys on heikko. Niille, jotka voivat todella uskoa,
että heidän kotimaansa on jumalatar, korvaa kotimaan kuva totuutta.
Luontomme ja perintätapamme estävät meitä käsittämästä kotimaatamme
sellaisena kuin se todellisuudessa on mutta me voimme helposti oppia
uskomaan sen kuvaan. Se, joka tahtoo todella jotakin vaikuttaa, ei saa
unohtaa tätä tosiasiaa.

Nikhil tuosta vain ärtyi. »Te ette jaksa kulkea tietä, joka johtaa
totuuden saavuttamiseen», huudahti hän, »ja odotatte senvuoksi jonkin
ihmeellisen lahjan pilvistä putoavan! Vuosisatoja olette laiminlyöneet
isänmaanne palvelemisen, ja nyt osaatte vain tehdä siitä kuvan ja
ojentaa kätenne odottamaan ilmaiseksi saatuja lahjoja.»

»Me tahdomme toteuttaa mahdottomia», sanoin minä. »Siitä syystä on
kotimaastamme välttämättä tehtävä jumala.»

»Sinä tarkoitat, että teiltä puuttuu rohkeutta todellisiin tehtäviin»,
virkkoi Nikhil. »Siihen, mikä jo on olemassa, ei pidä koskea, mutta
siitä huolimatta te odotatte yliluonnollista tulosta.»

»Kuulehan, Nikhil», sanoin minä vihdoin, ihan epätoivoisena. »Kaikki,
mitä sanot, kelpaa moraaliseksi opetukseksi. Noilla aatteilla on ollut
tehtävänsä, ne ovat olleet maitoa lapsille ja imeväisille eräällä
inhimillisen kehityksen asteella, mutta se tehtävä on ohi nyt, kun
meillä jo on hampaat. — Emmekö näe omin silmin, kuinka ympärillämme
versoo satoa, jonka kylvämistä emme ole ajatelleetkaan? Kenen voimasta?
Maamme jumaluuden, joka siinä itseänsä ilmaisee. Aikamme luovan neron
asia on kuvata tuo jumaluus. Nero ei kiistele, se luo. Minä voin
valaa muotoon sen, mitä kansani kuvittelee. — Minä tahdon julistaa
kaikkialla, että jumalatar on- suonut minun nähdä suuren unen. Minä
sanon bramiineille, että hän on määrännyt heidät papeiksensa ja että
hänen oikean palvonnan laiminlyöminen on ollut syynä heidän mahtinsa
madaltumiseen. Sanotko minun valehtelevan? Ei, vastaan minä, — minä en
valehtele, vaan ilmaisen totuuden, sen totuuden, jota kotimaamme on jo
kauan odottanut minun huuliltani. Kunhan saisin tilaisuutta viestini
ilmoittamiseen, niin ihmettelisitpä varmaan sen vaikutusta.»

»Minä pelkään, että elinaikani on rajoitettu ja ettei tulos, josta
puhut, ole lopullinen», virkkoi Nikhil. »Se aiheuttaa jälkivaikutuksia,
joiden ei tarvitse välittömästi ilmetä.»

»Minä pyrin vain sellaiseen tulokseen, joka kelpaa nykyhetkelle»,
sanoin minä.

»Minä pyrin sellaiseen tulokseen, joka kelpaa kaikille ajoille»,
vastasi Nikhil.

Nikhil on varmaan saanut osansa Bengalin kauneinta lahjaa,
mielikuvitusta, mutta hän on sallinut sen peittyä vierasmaisen
tunnollisuuden varjoon, missä se on melkein tukahtunut. Ajatelkaamme
vain Durgan palvontaa, jonka Bengali on kehittänyt erinomaisen
korkealle. Se on maamme suurimpia aikaansaannoksia. Voinpa vannoa, että
Durga on poliittinen jumaluus ja merkitsi alkujaan isänmaallisuuden
_šaktia_ niinä aikoina, jolloin Bengali rukoili vapautusta
muhamettilaisten vallasta. Onko minkään muun Intian provinssin
onnistunut luoda tavoittelemalleen ihanteelle niin ihmeellistä näkyvää
kuvaa?

Nikhilin vastaus osoitti erinomaisen selvään, kuinka täydellisesti hän
on kadottanut mielikuvituksen jumalallisen lahjan. »Muhamettilaisvallan
aikana», sanoi hän, »toivoivat kapinaan nousseet kansat menestystä
aseista, joihin olivat itse tarttuneet. Bengalilainen tyytyi laskemaan
aseet jumalattarensa käteen ja hymisemään hänelle rukouksia, ja koska
hänen maansa ei sattunutkaan olemaan jumalatar, jäivät hänen ainoaksi
voitoksensa uhrivuohien ja -puhvelien irtileikatut päät. Jos etsimme
maamme parasta kulkemalla oikeuden tietä, niin Hän, joka on maatamme
suurempi ja voimallisempi, suo meille todellista menestystä.»

Ikävä seikka on se, että Nikhilin sanat kaikuvat paperista luettuina
erittäin kauniilta. Mutta minun sanani eivät olekaan tarkoitetut
paperille piirrettäviksi, vaan kansamme sydämeen kaiverrettaviksi.
Oppinut jättää meille maanviljelystä koskevan tutkimuksensa kirjaksi
painettuna, mutta maamies piirtää auransa kärjellä syvän vaon itse
maankamaraan.


X

Seuraavan kerran Bimalan nähdessäni minä kohta käytin ylevää puhetapaa.
»Onko meidän onnistunut», aloitin minä, »sydämestämme uskoa siihen
jumalaan, jota olemme odottaneet jo miljoonia vuosia, kunnes hän
vihdoin on meille ilmestynyt näkyvässä hahmossa? — Kuinka usein
olenkaan teille sanonut», jatkoin sitten, »etten olisi milloinkaan
käsittänyt isänmaatani yhdeksi ja jakamattomaksi, ellen olisi
nähnyt teitä. En vielä tiedä, ymmärrättekö minut oikein. Jumalat
ovat näkymättömiä vain taivaassansa — maan päällä he näyttäytyvät
kuolevaisille.»

Bimala loi minuun omituisen katseen ja vastasi vakavasti: »Minä
ymmärrän, Sandip.» Hän nimitti minua ensi kerran pelkällä nimelläni.

»Krišna, jonka Ardžuna tunsi vain vaunujensa ohjaajana», jatkoin
minä, »ilmestyi hänelle eräänä päivänä jumalallisessa hahmossansa,
ja sinä päivänä Ardžuna näki totuuden. Minä olen nähnyt oman maani
teidän jumalallisessa hahmossanne. Ganges ja Brahmaputra kiertelevät
kultavitjoina kaulaanne; tumman virran kaukaisilla rannoilla häämöttävä
metsänranta on minulle näkynyt teidän tummina ripsinänne; _Sarinne_
läikehtivä väike hohtelee silmiini viheriän, aaltoilevan viljapellon
valo- ja varjoleikistä, ja polttava kesän helle, jossa taivas lepää
hiljaa huohottaen kuin erämaan janoinen jalopeura, on teidän armoton
hehkunne. — Koska jumalatar on ilmaissut läsnäolonsa julistajalleen
niin ihmeellisin muodoin, on minun asiani saarnata hänen palvelustansa
koko maassa, joka on siten heräävä uuteen elämään. 'Kuvasi kerran
loistaa kaikissa temppeleissä.’ [Säe Bankin Tšatterdžin sepittämästä
kansallislaulusta _Bande Mataram_.] Sitä ei kansamme ole vielä täysin
tajunnut. Senvuoksi tahtoisin sille puhua teidän nimessänne ja tarjota
sen palvottavaksi kuvan, johon kaikkien täytyy uskoa. Suo minulle se
lahja, se voima, oi jumalattareni!»

Bimalan silmäluomet sulkeutuivat; hän istui siinä edessäni kuin
kivikuva. Jos olisin jatkanut, niin hän olisi vaipunut haltiotilaan.
Minun vaiettuani hän avasi silmänsä ja sopersi kuin huumaantuneena
ja jäykin katsein: »Voi sinua, joka vaellat turmion tietä! Kuka voi
asettaa esteen askelillesi. Minä näen, ettei kukaan hillitse sinun
himojasi. Kuninkaat laskevat kruununsa sinun jalkojesi eteen, rikkaat
rientävät avaamaan aarteitansa käytettäväksesi, ne, joilla ei ole
mitään muuta, pyytävät saada uhrata henkensä sinun puolestasi. Minun
kuninkaani, minun jumalani! Minä en tiedä, mitä sinä minussa näet,
mutta minä olen tuntenut sinun rajattoman suuruutesi sydämessäni. Mikä
olenkaan minä sinun edessäsi? Kuinka hirmuinen onkaan sinun hävittävä
voimasi! Minä en todella elä, ellet sinä minua tuhoa. En voi sitä enää
kestää, sydämeni on pakahtumassa!»

Bimala liukui istuimeltaan, kiersi kätensä jalkojeni ympärille ja alkoi
hillittömästi nyyhkyttää.

Tämä on todellista hypnotismia — lumousvoimaa, joka voittaa maailman!
Siihen ei tarvita mitään välineitä — vain vastustamatonta, häikäisevää
mieleennostatusta. Kuka sanookaan. »Totuus on voittava»? [Upanišadien
lause.] Ei, harha se on lopulta voittava. Bengalilainen on sen tajunnut
keksiessään kymmenkätisen, jalopeuran selässä istuvan jumalattarensa
kuvan ja levittäessään sen palvelusta maassansa. Nyt tulee Bengalin
luoda uusi kuva lumotakseen ja valloittaakseen maailman. _Bande
Mataram!_

Minä nostin Bimalan hellävaroen takaisin istuimelleen ja jatkoin
heti, vastavaikutusta peläten: »Kuningattareni! Jumalallinen Äiti on
määrännyt tehtäväkseni hänen palveluksensa levittämisen maassamme.
Mutta minä olen köyhä!»

Bimala oli yhä kiihdyksissä. Hänen silmissään hehkui tumma palo, ja
hänen äänensä kaikui himmeältä hänen vastatessaan: »Tekö köyhä? Eikö
kaikki, mitä omistamme, ole teidän? Mitä minä teen jalokivilippaillani?
Ottakaa kaikki kultani ja kalleuteni! Minä en niitä tarvitse!»

Bimala oli jo kerran ennen tarjonnut minulle korujansa. Minun tapani
ei yleensä ole säikkyä rajoja, mutta tässä tunsin, että minun oli
pakko niin tehdä. Minä tiedän, miksi epäröin. Miehen sopii lahjoittaa
naiselle koruja, mutta hän loukkaa arvoansa, jos suostuu niitä ottamaan
naiselta.

[Bengalin naisten koruihin liittyy kokonainen tunteiden maailma. Ne
eivät ainoastaan ilmaise lahjoittajan rakkautta ja kunnioitusta;
niiden kantaminen edustaa vertauskuvallisesti kaikkea sitä, mitä
naisessa pidetään suuriarvoisimpana: alinomaista huolehtimista miehen
hyvinvoinnista ja kaikkien taloudenhoidosta johtuvien aineellisten ja
henkisten velvollisuuksien menestyksellistä suorittamista. Puolison
kuollessa ja taloutta koskevan vastuun siirtyessä toisiin käsiin leski
luopuu kaikista koruistansa osoittaen siten jättävänsä kaikki maalliset
harrastukset. Muulloin on koruista luopuminen aina äärimmäisen hädän
merkki ja vetoo niinmuodoin mitä voimakkaimmin jokaisen bengalilaisen
ritarilliseen myötätuntoon.]

Minun on kuitenkin unohdettava itseni. _Minäkö_ ne otan? Nehän kuuluvat
jumalalliselle Äidille, jonka jalkojen eteen ne uhrina lasketaan.
Siitä on tuleva suurenmoinen uhrijuhla, jollaista maamme ei ole vielä
milloinkaan nähnyt. Siitä pitää tulla historiamme rajapyykki. Se on
oleva ylin testamenttiin kansakunnallemme. Tietämättömät ihmiset
palvovat jumalia. Minä, Sandip, luon niitä.

Tämä kaikki on kumminkin vielä kaukaisen tulevaisuuden asia. Kuinka
voimme auttaa polttavan nykyhetken hätää? Vähintään kolmetuhatta
on välttämättä tarpeen — viisituhatta riittäisi hyvin. Mutta miten
ihmeessä voisinkaan puhua rahasta nyt, korkealentoisen keskustelumme
jälkeen? Ja kuitenkin on jokainen hetki kallis!

Minä torjuin kaiken epäröinnin, hypähdin seisaalleni ja huudahdin:
»Kuningatar! Kukkaromme on tyhjä, työmme pysähtymässä!»

Bimala säpsähti. Minä huomasin hänen ajattelevan mahdotonta
viidenkymmenentuhannen rupian, summaa. Millainen rasitus olikaan
asunut hänen sydämessään, kuinka hän olikaan kamppaillut sen painon
alla kenties pitkiä, unettomia öitäkin! Mitäpä hänellä oli muuta
rakkaudelleen uhrattavaa? Voimatta laskea sydäntänsä uhriksi jalkojeni
eteen hän tahtoo tehdä tuon rahasumman, joka on hänelle toivottoman
suuri, vangittujen tunteittensa kannattajaksi. Kun ajattelen, mitä
hänen on täytynyt kärsiä, tunnen mielessäni pistävää tuskaa, sillä
hän on nyt kokonaan minun. Vaikein työ on tehty: kasvi on temmattu
juurineen irti maaperästänsä. Nyt se vain tarvitsee huolellista hoitoa
ja ravintoa.

»Kuningatar!» sanoin minä. »Tällä hetkellä me emme vielä välttämättä
tarvitse viittäkymmentätuhatta rupiaa. Laskujeni mukaan riittää
toistaiseksi viisi, kenties vain kolmekin tuhatta.»

Bimala ilahtui. »Minä hankin teille viisituhatta», virkkoi hän,
ikäänkuin olisi tahtonut puhjeta riemulauluun — Vaišnava-lyriikan
Radhikan lauluun:

»Rakastajaani varten minä sidon hiuksiini kukan, jonka vertaista ei ole
missään maailmassa!»

Sävel on sama, laulu on sama: minä tuon sinulle viisituhatta! Tämän
kukan minä sidon hiuksiini!

Huilun pidättyväisyys se sellaisia säveleitä luo. Ei ole hyvä olla
liian kiihkeä, muuten voi soitannon sijaan kaikua kysymyksiä: »Miksi?»'
»Mihin niin paljo» tarvitsette?» »Mistä minä sellaisen summan otan?»
— kaikki sanoja; jotka eivät soinnu Radhikan lauluun! Olen siis
oikeassa väittäessäni harhan yksin olevan todellista — se on itse
huilu; totuus on vain sen ontelo. Nikhil on viime aikoina saanut kokea
tuota tyhjyyttä — sen huomaa hänen kasvojenilmeestänsä, joka rasittaa
minuakin. Nikhilin tapana oli kehuskella, että hänen harrastuksensa
koskevat totuutta; minä taas vannoin, etten milloinkaan luovu harhani
hellimisestä. Kumpikin on saanut mitä halusi. Miksi siis valittaisimme?

En tahtonut temmata Bimalaa idealismin ohentuneesta ilmakehästä, vaan
keskeytin pitemmät, viittätuhatta rupiaa koskevat puheet. Palasin
demoneja-hävittävään jumalattareen ja hänen palvelukseensa. Milloin
juhla pidettäisiin ja missä? Nikhilin alueella sijaitsevassa Ruimarissa
vietetään vuosittain suuret messut, joihin kokoontuu satojatuhansia
pyhiinvaeltajia. Se tarjoaisi suurenmoisen tilaisuuden jumalattaremme
palvonnan juhlalliselle aloittamiselle!

Bimala hehkui innostusta. Nyt ei ollut kysymyksessä ulkomaisten
kankaitten eikä varastohuoneiden polttaminen, joten Nikhililläkään ei
voisi olla mitään sanottavaa, — arveli hän. Minua hymyilytti. Kuinka
vähän tietävätkään toisistaan nuo ihmiset, jotka ovat kokonaista
yhdeksän vuotta öin päivin eläneet toistensa seurassa! He tietävät
kenties jotakin kotoisesta elämästänsä, mutta kun tulevat kysymykseen
ulkoisen elämän seikat, ovat he kerrassaan neuvottomat. He ovat eläneet
siinä hyvässä uskossa, että heidän kotinsa ja ulkomaailman välillä
vallitsee täydellinen sopusointu. Nyt heidän on onnettomuudekseen
pakko havaita, että on liian myöhäistä korvata vuosikausia jatkunutta
laiminlyöntiä yrittämällä niitä toisiinsa soinnuttaa.

Mutta mitäpä se haittaa? Huomatkoot ne, jotka ovat virheen
tehneet, maailmaa vastaan törmätessään erehdyksensä. Mitäpä minä
heidän vaivoistaan välittäisin? Tällä hetkellä minusta tuntuu
ikävystyttävältä, että Bimala yhä edelleen leijailee ilmapallon tavoin
ihanteellisissa korkeuksissa. On parempi, että järjestän heti käsillä
Olevan asian.

Kun Bimala nousi lähteäkseen pois, huomautin minä ihan kuin ohimennen:
»Niin, ja mitä rahasummaan tulee...?»

Bimala pysähtyi, kääntyi katsomaan taaksensa ja sanoi: »Kuun lopulla,
kun saamme henkilökohtaiset erämme...»

»Pelkään sen olevan liian myöhäistä.»

»Milloin sen siis tarvitsette?»

»Huomenna.»

»Te saatte sen huomenna.»



KAHDEKSAS LUKU

Nikhilin kertomus


X

Paikallislehdet ovat alkaneet julkaista minua vastaan tähdättyjä
artikkeleita ja kirjeitä. Pilakuvain ja häväistyskirjoitusten vuoro
kuuluu myös tulevan. Iva ja huumori rehoittavat minun kustannuksellani,
ja siten levitetyille valheille nauraa koko maa ihan katketakseen.
He tietävät olevansa etuoikeutettuja heittämään lokaa, ja sävyisä
ohikulkija joutuu saamaan siitä osansa.

He sanovat, että kaikki tiluksillani asujat, ylhäisimmistä alhaisimpiin
asti, ovat _swadeši_ liikkeen suosijoita, vaikka eivät uskalla sitä
julkisesti tunnustaa, koska pelkäävät minua. Ne harvat, jotka ovat
olleet riittävän urhoollisia minua uhmatakseen, ovat muka saaneet tuta
ankaraa vainoa. Minun sanotaan olevan salaisessa liitossa poliisin
ja hallintoviranomaisten kanssa, ja ankarain ponnistusteni, joiden
tarkoituksena on liittää perittyyn arvonimeeni uusi ulkomainen,
arvellaan johtavan tulokseen.

Toisaalta ovat lehdet täynnä isänmaan uskollisten ja kuuliaisten
poikain, _zamindarien_ Kundun ja Tšakravartin ylistystä. Kunhan
maassamme olisi muutamia heidänlaisiansa kelpo patriootteja,
arvelevat he, niin saisivat Manchesterin tehtaat piankin soittaa omaa
hautausvirttänsä, säveleenä _Bande Mataram_.

Sitten tulee veripunaisella väriliuoksella kirjoitetussa kirjeessä
luettelo kaikista niistä petollisista _zamindareista_, joiden
varastohuoneet on poltettu, koska he eivät ole suostuneet kannattamaan
suurta asiaa. Pyhä tuli — sanotaan kirjeessä — on sytytetty täyttämään
pyhitettyä tehtäväänsä: puhdistamaan maata. Muitakin voimia on työssä,
pitämässä huolta siitä, etteivät henkilöt, jotka eivät ole isänmaan
oikeita poikia, edelleen rehentele sen sylissä. Allekirjoituksena on
ilmeinen salanimi.

Minä huomasin, että asian takana olivat ylioppilaamme. Minä kutsuin
muutamia heistä luokseni ja näytin heille kirjeen.

Eräs heistä kertoi vakavin ilmein, että he olivat kuulleet useiden
päättäväisten patrioottien liittyneen yhteen poistaakseen häikäilemättä
kaikki esteet _swadeši_-liikkeen tieltä.

»Jos yksikin maanmiehistämme joutuu noiden julkeiden desperadojen
uhriksi», sanoin minä, »niin se on suuri tappio isänmaallemme!»

»Me emme ymmärrä teitä, teidän ylhäisyytenne», virkkoi eräs historiaa
opiskeleva ylioppilas.

»Isänmaamme», yritin minä heille selittää, »on pelkkä pelko vienyt
ihan kuoleman oville — pelko, joka kohdistuu jumaliin samoinkuin
poliisiinkin — ja jos te nyt rakennatte vapauden varjolla uuden
hirmukuvan, nimitittepä sitä miten tahansa, jos aiotte masentaa
isänmaanne avoimella väkivallalla, luottaen sen heikkouteen, niin ei
kukaan todellinen isänmaanystävä voi olla teidän puolellanne.»

»Onko siis olemassa sellainen maa, jossa hallitusta ei totella
yksinomaan pelon vuoksi?» kysyi historian opiskelija.

»Maassa vallitsevaa vapautta», vastasin minä, »voidaan mitata
vallitsevan pelon nojalla. Missä pelon valta rajoittuu niihin,
joiden tekee mieli ryöstää ja hävittää, siellä voi hallitus kerskata
vapauttaneensa ihmisen toisen ihmisen väkivaltaisuudesta. Mutta jos
pelon on järjestettävä ihmisten pukeutumista, heidän kaupantekoansa ja
aterioimistansa, niin ihmisen tahdonvapaus jätetään huomioonottamatta
ja hävitetään ihmisyys juurinensa.»

»Eikö muissakin maissa harjoiteta sellaista yksilölliseen tahtoon
kohdistuvaa pakotusta?» kysyi historian opiskelija edelleen.

»Kukapa sitä kieltäisi?» huudahdin minä. »Mutta kaikissa niissä maissa
on ihminen tuhonnut ihmisyytensä siinä määrin, että on saattanut
orjuuden kukoistamaan.»

»Eikö se pikemmin todista, että orjuuden suosiminen kuuluu
ihmisluontoon, että se on ihmisluonnon perustavia tosiasioita?» kysäisi
eräs vanhempi ylioppilas.

»Sandip Babu selitti asian oivallisesti», virkkoi kolmas. »Hän mainitsi
esimerkkinä naapurinne, _zamindar_ Hariš Kundun. Hänen tiluksiltaan
ette voisi löytää raettakaan ulkomaista suolaa. Mistä se johtuu?
Siitä, että hän on aina käytellyt rautaista kättä. Niille, jotka
ovat luonnostaan orjia, on ankaran käskijän puute kaikkein suurin
onnettomuus.»

»Hyvä herra», puuttui eräs nuori ylioppilas puheisiin, »ettekö ole
kuullut erään toisen läheisyydessä asuvan _zamindarin_, Tšakravartin,
niskoittelevasta vuokramiehestä, jota ahdistettiin lain nojalla,
kunnes hän joutui ihan puille paljaille? Vihdoin, kun ei enää ollut
mitään muuta neuvoa, hän lähti kaupitsemaan vaimonsa hopeisia koruja,
mutta kukaan ei uskaltanut niitä ostaa. Sitten tarjosi Tšakravartin
tilanhoitaja hänelle viisi rupiaa kaikista yhteensä. Niiden arvo oli
neljättäkymmentä rupiaa, mutta hänen täytyi suostua välttääkseen
nälkäkuolemaa. Otettuaan häneltä käärön tilanhoitaja sanoi kylmästi,
että nuo viisi rupiaa merkitään hänen vuokratilinsä hyväksi! Saatuamme
sen kuulla emme tahtoneet enää olla missään tekemisissä Tšakravartin
enempää kuin hänen tilanhoitajansakaan kanssa, mutta Sandip Babu
sanoi meille, että jos tahdomme siten työntää syrjään kaikki todella
elävät ihmiset, niin saamme lopulta hakea polttopaikoilta kuolleitten
ruumiita ajamaan asiaamme! Elävät ihmiset, huomautti hän, tietävät,
mitä tahtovat ja tietävät miten aikeet ovat toteutettavissa — he ovat
syntyneet käskijöiksi. Niiden, joilla ei ole omaa tahtoa, täytyy
alistua sellaisten henkilöiden tahtoon tai joutua sen murskattaviksi.
Sandip Babu asetti heidät — Kundun ja Tšakravartin — teidän
vastakohdaksenne, armollinen herra. Kaikista hyvistä aikeistanne
huolimatta, sanoi hän, ette te milloinkaan onnistu istuttamaan
_swadešia_ alueillenne.»

»Minun tekeekin mieleni istuttaa jotakin parempaa», vastasin. »Ei
kuolleita pölkkyjä, vaan eläviä puita, ja ne tarvitsevat aikaa
kasvaakseen.»

»Pelkäänpä kovin, armollinen herra», huomautti historian opiskelija
ivallisesti, »että teiltä jäävät saamatta puut samoinkuin pölkytkin.
Sandip Babu opettaa aivan oikein, että on käytävä arkailematta käsiksi,
jos aikoo jotakin saada. Tämän oppimiseen meiltä kuluu aikaa, sillä
se sotii kaikkea sitä vastaan, mitä meille on koulussa opetettu. Olen
nähnyt omin silmin, kuinka eräs Hariš Kundun vuokramaksujen kerääjä
pakotti erään vuokramiehen myymään nuoren vaimonsa, kun hän ei muuten
voinut maksaa. Ostajia oli yllin kyllin, ja _zamindarin_ vaatimus tuli
täytetyksi. Vakuutan teille, armollinen herra, ettei miehen epätoivo
antanut minulle pitkiin aikoihin yön lepoa! Mutta sanoipa tunteeni mitä
tahansa, se oli minulle joka tapauksessa selvää, että mies, joka osaa
ottaa tarvitsemansa rahat, vaikkapa myymällä velkamiehensä vaimon, on
parempi mies kuin minä. Minä myönnän, etten siihen kykenisi — olen
raukka, silmiini kohoavat kyynelet. Jos isänmaamme on pelastettavissa,
niin sen pelastavat nuo Kundut ja Tšakravartit ja heidän apulaisensa!»

Minua tuo loukkasi sanomattomasti. »Jos kertomanne on totta», huudahdin
minä, »niin havaitsen selvästi, että elämäni ylimpänä tehtävänä täytyy
olla isänmaani pelastaminen noiden samaisten Kundujen ja Tšakravartien
ja heidän apulaistensa tuottamasta turmiosta. Orjuutus, joka on
tunkenut luihimme ja ytimiimme, ilmenee tuollaisissa tapauksissa
kammottavana hirmuvaltana. Te olette tottuneet pelon vuoksi alistumaan
pakkovaltaan siinä määrin, että olette alkaneet pitää toisten
sortamista jonkinlaisena pyhänä sakramenttina. Minä tahdon taistella
tuota heikkoutta, tuota kaameata julmuutta vastaan.»

Nämä asiat, jotka ovat tavalliselle ihmiselle ilmiselvät, hämmentyvät
uskomattomasti korkeasti oppineitten nuorukaistemme päissä, sillä
heidän historiallisten viisastelujensa tarkoituksena tuntuu olevan
yksinomaan totuuden vääristeleminen!


XI

Naishenkilö, joka väittää itseänsä Pantšun tädiksi, tuottaa minulle
suurta vaivaa. Käy vaikeaksi väittää hänen valittelevan, sillä jos
usein onkin hankalaa, jopa mahdotontakin löytää todellisen tapahtuman
todistajia, niin toisaalta voi aina keksiä lukemattomia todisteita
ihan perättömälle asialle. Tämän pelisiirron tarkoituksena nähtävästi
on saada peruutetuksi kauppa, jonka nojalla Pantšun vuokratila siirtyi
minun haltuuni.

Kun en osannut keksiä mitään muuta keinoa, ajattelin antaa Pantšulle
alueiltani vakinaisen vuokra-alueen ja rakennuttaa hänelle siihen
asumuksen. Mutta opettajani ei siihen suostunut. Hän arveli, ettei
minun pitänyt niin helposti taipua vihamiesten ilkeämielisiin juoniin,
ja tarjoutui ottamaan itse asian ajaaksensa.

»Tekö, mestari?» huudahdin minä kovin hämmästyneenä.

»Minä», vakuutti hän.

En voinut ollenkaan käsittää, mitä opettajani kykenisi tekemään
noiden lain varjolla tapahtuvien juonien torjumiseksi. Sinä iltana
hän ei tullut tavalliseen aikaan luokseni. Tiedusteltuani häntä sain
kuulla hänen palvelijaltansa, että hän oli ottanut käsilaukkuunsa
joitakin pieniä esineitä ja vuodevaatteita ja lähtenyt matkalle sanoen
palaavansa muutaman päivän kuluttua. Minä ajattelin hänen kenties
lähteneen Pantšun sedän kylään todistajia etsiskelemään. Yritys näytti
minusta ihan toivottomalta...

Päivän aikaan minä unohdan itseni tehdessäni työtä. Mutta myohäissyksyn
illan hiljalleen joutuessa himmenevät taivaan värit, ja mieleni valtaa
samanlainen ikävyyden hämäryys. Tässä maailmassa on paljon ihmisiä,
joiden sielut asuvat kivirakennuksissa — heidän ei tarvitse välittää
ulkopuolella olevasta maailmasta. Mutta minun sieluni elää puitten
alla luonnon helmassa, se ottaa välittömästi vastaan vapaiden tuulien
tuomia viestejä, ja sen syvimmässä kaikuvat valon ja pimeyden välisen
sävelasteikon kaikki soinnut.

Niin kauan kuin päivä on kirkas ja elämä lukemattomine tehtävineen
kiehuu ympärilläni, ei minulta tunnu mitään puuttuvan. Mutta kun
taivaan värit kalpenevat ja sen ikkunoita peittävät uutimet, sanoo
sydämeni minulle, että ilta laskeutuu minunkin ympärilleni kuin
esirippu ilmoittaen hetkeä, jolloin yksi ainoa täyttää pimeyden.
Maa, taivas ja vesi sitä julistavat, ja minun on pakko ymmärtää sen
tarkoitus. Kun siis pimeys yhä syvenee niinkuin rakastetun tummien
silmien katse, niin koko olemukseni sanoo minulle, ettei työ yksin voi
olla elämän tarkoitus, ettei työ saa olla ihmiselle kaikki kaikessa,
koska ihminen ei ole pelkkä orja — ei edes totuuden ja hyvyyden orja.

Nikhil, Nikhil, mihin onkaan joutunut se minuutesi, joka päivätyön
päätyttyä karisti tähtien alla yltänsä kaikki kahleet sukeltaakseen
öisen pimeyden äärettömiin syvyyksiin? Kuinka kauhistuttavan yksinäinen
onkaan ihminen, jolta elämän kirjavissa kohtaloissa puuttuu seuralainen!

Hiljattain eräänä iltana, päivän ja yön jo toisiansa tapaillessa,
minulla ei ollut mitään tekemistä eikä haluakaan mihinkään, ja
opettajanikin oli yhä poissa. Sydämeni oli kuin ajelehtiva venhe,
joka etsii ankkuripaikkaa, ja niin minä astelin puutarhan sisäosiin
päin. Minä pidän kovin päivänkukista ja minulla on niitä kaikenlaisia
pitkissä riveissä puutarhanmuurin kupeella. Kun ne kukkivat, näyttää
siltä, kuin olisi viheriä aalto pärskähtänyt sateenkaarenhohtoiseksi
vaahdoksi. Minä en ollut pitkään aikaan käynyt tässä osassa puistoa,
ja se ajatus, että saisin jälleen nähdä päivänkukkani, täytti minut
iloisella odotuksella.

Täysikuu oli vast'ikään kohonnut yli muurin, jonka seinusta oli
syvässä varjossa. Tuntui siltä, kuin kuu olisi hiipinyt varpaisillaan
takaapäin ja peittänyt käsillään pimeyden silmät. Lähestyessäni
päivänkukkapengermää näin sen edustalla ruohikossa makaavan
ihmishahmon. Sydämeni hytkähti. Makaaja nousi äkkiä istumaan
kuullessaan askeleeni.

Mitä nyt oli tehtävä? Ajattelin, pitäisikö ehkä äkkiä peräytyä. Bimala
puolestaan nähtävästi harkitsi, miten pääsisi minua pakoon. Mutta
peräytyminen oli yhtä vaikeata kuin paikoilleen jääminen. Ennenkuin
ehdin mitään päättää, Bimala nousi, kietoi _sarin_ päänsä ympärille ja
lähti sisäsuojiin.

Tuo lyhyt tuokio oli riittänyt minulle osoittamaan Bimalan koko
onnettomuuden. Oman elämäni valitus vaikeni heti. Minä huudahdin:
»Bimala!»

Hän säpsähti ja hiljensi askeleitansa, mutta ei kääntynyt. Minä kiersin
hänen eteensä. Hänen kasvonsa olivat varjossa, kuutamo valaisi minua.
Hän oli luonut katseensa alas ja puristanut kätensä lujasti yhteen.

»Bimala», sanoin minä, »miksi yrittäisinkään pidättää sinua tässä
suljetussa häkissä? Tiedänhän minä, että sinä tällä tavoin menehdyt
huoleen ja ikävään.»

Hän seisoi paikallaan kohottamatta katsettaan ja sanaakaan virkkamatta.

»Minä tiedän», jatkoin minä, »että jos yrittäisin sinua väkivalloin
pidättää, niin koko elämäni muuttuisi pelkäksi rautakahleeksi. Mitäpä
iloa minulla siitä olisi?»

Hän oli yhä vaiti.

»Senvuoksi sanon sinulle avoimesti, Bimala», lopetin minä puheeni,
»että olet vapaa. Mitä lienenkin sinulle ollut tai yrittänyt olla, —
kahlehtia sinua en tahdo.» Samassa minä lähdin ulompiin suojiin.

Ei, se ei ollut mikään jalomielisyyden puuska enempää kuin
välinpitämättömyyden ilmauskaan. Olin vain oivaltanut, etten itse
milloinkaan vapaudu, ellen anna toisille heidän vapauttansa. Jos olisin
yrittänyt pitää Bimalaa kukkaskiehkurana kaulallani, niin sydäntäni
olisi rasittanut ankara paino. Enkö ole hartaasti rukoillut näin: jos
onni ei ole minua varten, niin menköön; jos kärsimys on välttämätön
osani, niin tulkoon, kunhan minun ei tarvitse elää orjuudessa. Jos
pitää väkivaltaisesti kiinni valheesta, ikäänkuin se olisi totuus, niin
tukehduttaa itsensä. Kunpa säästyisin sellaisesta tuhosta!

Huoneeseeni astuessani näin opettajani siellä minua odottamassa.
Kiihtyneet tunteeni kuohuivat yhä vielä. »Vapaus, mestari», aloitin
minä heti, tervehtimättä ja mitään kysymättä, »vapaus on ihmisen suurin
aarre. Sen veroista ei ole mikään muu — ei mikään!»

Hämmästyen tuota purkausta opettajani katsoi minua vaiti ollen.

»Lukemalla ei voi mitään ymmärtää», jatkoin minä. »Me luemme pyhistä
kirjoista, että himomme ovat kahleita, jotka sitovat meitä samoinkuin
muitakin. Mutta sellaiset sanat ovat sinänsä tyhjiä. Vasta kun
päästämme linnun pois häkistä, käsitämme, millaisen vapauden lintu on
meille valmistanut. Kaikki se, mitä suljemme häkkiin, sitoo meitä himon
kahleella, joka on rautaista kahletta lujempi. Uskohan minua, mestari:
tuota eivät ihmiset milloinkaan käsitä. He yrittävät aina korjata
jotakin ulkopuolella olevaa. Mutta korjausta kaipaavat vain omat himot
eikä mikään muu, ei mikään muu!»

»Me luulemme vallitsevamme itseämme, kun olemme saaneet haltuumme
halumme esineen», sanoi hän, »mutta todellisuudessa me vallitsemme
itseämme vasta silloin, kun kykenemme heittämään himomme esineen pois
mielestämme.»

»Kun koetamme tuota kaikkea sanoiksi pukea», jatkoin minä, »niin se
kuulostaa hedelmättömältä saarnaamiselta, mutta kun meidän onnistuu
sitä edes osittain todella käsittää, niin huomaamme, että se on
_amrita_, jota juoden jumalat tulivat kuolemattomiksi. Me emme näe
kauneutta, ellemme päästä sitä vapaaksi. Maailman valloitti Buddha
eikä Aleksanteri — kuivan suorasanaisesti sanottuna tuo on väärin —
ah, milloin kykenemmekään sen lauluna lausumaan? Milloin virtaavatkaan
kaikki nuo kaikkeuden sisimmät totuudet yli painettujen kirjain sivujen
yhtyäkseen Gangesin kaltaiseksi pyhäksi virraksi?»

Samassa johtui mieleeni opettajani poissaolo, jonka aihetta en ollut
vielä tiedustellut. Häpesin hieman ajattelemattomuuttani ja kysyin:
»Missä olettekaan ollut koko tämän ajan, mestari?»

»Pantšun luona», vastasi hän.

»Todellako!» huudahdin minä. »Oletteko ollut hänen luonansa nämä
päivät?»

»Olen. Minä tahdoin saada selvyyden naishenkilöstä, joka nimittää
itseään hänen tädiksensä. Hän ei voinut ollenkaan käsittää, että
ylhäisten joukossa on minunlaisiani omituisia ihmisiä. Huomattuaan
minun todellakin aikovan jäädä nauttimaan talon vieraanvaraisuutta
hän alkoi hieman hävetä. 'Maammoseni', sanoin minä, ’te ette pääse
minusta, vaikka yrittäisittekin minua huonosti kohdella! Ja Pantšu
pysyy täällä yhtä kauan kuin minäkin. Ymmärrättehän näet, etten minä
voi rauhallisesti katsella, kuinka hänen äidittömät pienokaisensa
ajetaan maantielle.’ Hän kuunteli puheitani pari päivää kieltämättä
enempää kuin myöntämättäkään. Tänä aamuna minä näin hänen kokoilevan
nyyttejänsä. ’Me lähdemme takaisin Brindabaniin’, sanoi hän. 'Antakaa
meille matkarahat!’ Minä tiedän, ettei hän matkusta Brindabaniin, ja
tiedän myös, että hänen matkansa maksaa sievän summan. Senvuoksi tulen
luoksesi.»

»Hänen tulee saada mitä hän vaatii», vastasin minä.

»Eukko ei ole ollenkaan kehnoa lajia», jatkoi opettajani mietteissään.
»Pantšu ei ollut selvillä siitä, mihin kastiin hän kuuluu,
eikä sallinut hänen koskea vesisaaviin enempää kuin muuhunkaan
irtaimistoonsa. Niinpä he kinastelivat lakkaamatta. Huomattuaan, etten
minä moittinut hänen kosketuksiansa, eukko palveli minua suurella
antaumuksella. Hän on mainio keittäjätär! — Mutta Pantšu lakkasi
kerrassaan minua kunnioittamasta! Hän oli ajatellut, että olen ainakin
vaaraton, yksinkertainen ihminen. Mutta nyt hänen täytyi nähdä,
kuinka minä arvelematta panin kastini vaaralle alttiiksi kokiessani
voittaa eukkoa tarkoituksiini. Jos olisin yrittänyt päästä hänestä
voitolle harjoittamalla itselleni todistajan, olisi ollut toisin
laita. Sotajuoneen on vastattava sotajuonella. Mutta sellaisten
temppujen harjoittaminen oikeauskoisuuden kustannuksella oli hänestä
sietämätöntä! — Joka tapauksessa täytyy minun jäädä eukon lähdettyä
vielä muutamaksi päiväksi Pantšun luo, sillä Hariš Kundu voi keksiä
jonkin konnankoukun. Hän on sanonut apulaisineen tyytyneensä antamaan
Pantšulle tädin minun sensijaan varustaessa hänet isälläkin. Nyt hän
haluaa nähdä, kuinka monta isää hänen pelastamiseensa tarvitaan!»

»Onnistukoonpa meidän pelastaa hänet tai ei», sanoin minä, »jos
tuhoudumme yrittäessämme pelastaa isänmaatamme niistä tuhansista
uskonnon, tapojen ja itsekkyyden pauloista, joita nuo henkilöt
innokkaasti punovat, niin kuolemme hyvän kuoleman.»



Bimalan kertomus


XIV

Kukapa olisi osannut ajatella, että tässä elämässä voi tapahtua niin
paljon asioita? Minusta tuntuu siltä, kuin olisin elänyt monta elämää;
aika on rientänyt eteenpäin huimaavaa vauhtia minun ollenkaan sen
rientoa huomaamatta, kunnes äkkiä heräsin horroksestani.

Minä tiesin, että syntyisi sananvaihtoa, kun päätin pyytää miestäni
kieltämään ulkomaisilta tuotteilta pääsyn alueillemme, Uskoin kuitenkin
samalla lujasti, ettei minun tarvitsisi ryhtyä esittämään syitä ja
puolusteluja, koska minua ympäröivä ilmakehä oli tenhoa täynnä. Eikö
Sandip, valtava mies, ollut langennut avuttomana jalkoihini kuin
mahtava merenaalto rantaan murtuessaan? Olinko minä hänet kutsunut?
En; minun lumousvoimani oli vetänyt hänet puoleensa. Entä Amulja, tuo
kunnon poika rukka! Kun hän näki minut ensi kerran, kuinka leimahtikaan
hänen elämänsä virta hehkumaan, kuin vedenkalvo aamun kajasteessa!
Minä olen tosiaankin kokenut, millainen on jumalattaren mieli, kun hän
katselee hartaan palvelijansa säteileviä kasvoja.

Näiden mahtini todisteiden ylpeässä tunnossa minä varustauduin astumaan
mieheni luo kuin uhkaava ukkospilvi. Mutta mitä tapahtuikaan? Kaikkina
näinä yhdeksänä vuotena en ole kertaakaan nähnyt hänen silmissään niin
kylmää, outoa katsetta — se oli kuin erämaan taivas, joka silmäilee
kaikkea elottomasti, välinpitämättömästi. Millainen suuri helpotus, jos
hän olisi leimahtanut vihan valtaan! Mutta minä en voinut mitenkään
päästä häntä koskettamaan. Minusta tuntui siltä, kuin olisin nähnyt
unta, — unta, jonka jäljessä saattoi tulla yksin yön pimeys.

Ennen minä aina kadehdin kälyni kauneutta. Minusta tuntui siltä, kuin
Sallimus ei olisi antanut minulle mitään omaa voimaa, kuin sisältyisi
koko mahtini siihen rakkauteen, jonka mieheni minulle lahjoitti.
Nyt, kun olin tyhjentänyt mahdin maljan sakkaan asti enkä enää
voinut tulla toimeen ilman sen huumaavaa vaikutusta, näin sen äkkiä
sirpaleina jalkojeni edessä, ja elämäni näytti kerrassaan menettäneen
tarkoituksensa.

Kuinka kuumeisesti olinkaan tuona päivänä hiuksiani järjestellyt!
Häpeä siitä minulle, äärimmäinen häpeä! Kälyni oli ohikulkiessaan
huudahtanut: »Kuulehan, Tšota Rani! Tukkasi näyttää uhkaavan lentää
tiehensä. Varo, ettei se vie päätäsi mukanansa!»

Ja sitten hiljattain puutarhassa! Kuinka helppoa olikaan mieheni
sanoa, että hän päästää minut vapaaksi! Voiko vapautta — tyhjää
vapautta — niin helposti ottaa ja antaa? Sehän on sama asia kuin jos
päästäisi kalan vapaaksi ilmassa — sillä miten voin elää ja hengittää
ulkopuolella sitä rakastavan huolenpidon ilmakehää, joka on minua aina
ympäröinyt?

Astuessani tänään huoneeseeni näin ainoastaan huonekaluja — vuoteen,
kuvastimen, vaatenaulakon — en sitä henkeä, joka siellä muuten
vallitsi. Sen sijaan oli siellä vapautta, vain vapautta, pelkkää
tyhjyyttä. Kuivunut virranuoma, jossa kalliot ja somerikot kiiltelivät.
Ei mitään tunnetta, pelkkiä huonekaluja!

Minä jouduin äärimmäisen hämmingin valtaan ja kyselin itseltäni, oliko
elämässäni vielä totuutta jäljellä ja mitä se voisi olla. Samassa
satuin jälleen tapaamaan Sandipin. Silloin iski elämä vasten elämää,
ja kipinät räiskyivät kuten ennenkin; siinä oli totuutta, hillitöntä
totuutta, joka kuohuen syöksyi tyhjään virranuomaan ja tulvi yli
kaikkien rajojen — totuutta, joka oli tuhat kertaa todempaa kuin Bara
Rani Thakoinensa ja typerine lauluinensa, tuhat kertaa todempaa kuin
kaikki muut, jotka jutellen ja nauraen juoksentelivat...

»Viisikymmentätuhatta!» oli Sandip vaatinut.

»Mitä merkitsee viisikymmentätuhatta?» huudahti humaltunut sydämeni.
»Sinun pitää se saada!»

Miten ja mistä tuon summan saisin, oli toisarvoinen kysymys, josta
en aluksi ollenkaan välittänyt. Kuinka olikaan laitani? Enkö ollut
silmänräpäyksessä kohonnut mitättömyydestäni kaiken yläpuolelle? Niinpä
täytyi pelkän viittaukseni ja huutoni riittää, kun tahdoin jotakin
saada. Minä saan sen, saan, saan — epäilemättä.

Olin hiljattain lähtenyt Sandipin luota tuollaisen tunnelman vallassa.
Mutta kun sitten katselin ympärilleni, niin — missä se olikaan, tuo
runsauden puu? Ah, miksi herjaakaan ulkomaailma niin kovin sydäntämme?

Kaikesta huolimatta minun täytyy saada se hankituksi, yhdentekevää
miten; synnistä ei tässä voi olla puhettakaan. Synti saastuttaa
vain heikkoja; _šaktini_ kohottaa minut sen saavuttamattomiin. Vain
tavallinen ihminen voi varastaa; kuningas valloittaa ja ottaa itselleen
oikeudenmukaisesti kuuluvan saaliin... Minun täytyy saada selville,
missä aarteisto on, kuka ottaa rahat vastaan ja kuka niitä vartioi.
Minä vietin puoli yötä ulkokuistikolla tähystellen toimistorakennusten
riviä. Mutta miten saisinkaan nuo viisikymmentätuhatta rupiaa
rautaisten salpojen takaa? Jos olisin kyennyt jonkin loitsun
avulla surmaamaan vartijat paikoillensa, en olisi epäröinyt — niin
armahtamaton oli mieleni!

Kokonaisen ryövärijoukon siten tanssiessa Ranin hämmentyneessä mielessä
lepäsi ruhtinaan talo syvässä rauhassa. Vartijan malmirumpu soitti
tunnin toisensa jälkeen, ja taivas lepäsi rauhallisena yläpuolellani.

Vihdoin minä lähetin hakemaan Amuljaa.

»Me tarvitsemme rahoja kansallista asiaa varten», sanoin minä hänelle.
»Etkö voi hankkia, niitä aarteistosta?»

»Epäilemättä», vastasi hän rintaansa röyhistäen.

Samoin olin minäkin vastannut Sandipille. Poika paran luottavaisuus ei
herättänyt mielessäni mitään toiveita.

»Miten aiot menetellä?» kysyin minä.

Hänen kehittelemiänsä hurjia suunnitelmia tuskin voi esittää muuten
kuin kauhuromaanin sivuilla.

»Ei, Amulja», sanoin minä ankarasti, »sinä et saa olla lapsellinen.»

»Hyvä», sanoi hän, »niinpä lahjon vartijat.»

»Mistä otat siihen tarvittavat rahat?»

»Voinhan ryöstää myymälät», vastasi hän hätääntymättä.

»Jätä sellaiset aikeet! Onhan minulla koruni, joita voin käyttää siihen
tarkoitukseen.»

»Mutta», virkkoi Amulja, »nytpä johtuukin mieleeni, ettei
rahastonhoitajaa käy lahjominen. Mutta se ei haittaa; on olemassa
toinen, yksinkertaisempi keino.»

»Mikä se on?»

»Miksi tahdotte sen tietää? Se on ihan yksinkertainen.»

»Tahtoisin sen sentään tietää.»

Amulja kaiveli nuttunsa taskua ja veti sieltä ensinnä pienikokoisen
Gita-julkaisun — ja sitten pienen pistoolin, jota näytti minulle
virkkamatta sen enempää.

Kauheata! Hän ei empinyt hetkeäkään aikoessaan surmata vanhan kelpo
rahastonhoitajamme! [Rahastonhoitaja on virkamies, joka tulee useimmin
tekemisiin _zamindarin_ talon naisväen kanssa, koska hän ottaa vastaan
heidän tilauksensa ja toimittaa heidän ostoksensa. Niinmuodoin hän
kuuluu perheeseen kiinteämmin kuin muut.] Nähdessään hänen vilpittömät
kasvonsa olisi luullut, ettei hän voi tehdä pahaa kärpäsellekään,
mutta millaisia sanoja hänen suustansa tulvikaan! Oli ilmeistä,
ettei rahastonhoitaja ollut hänelle mikään todellinen, elävä olento:
hänen sijallaan oli jotakin tyhjää, elotonta, tunteetonta, johon kävi
sovittaminen Gitan yleisiä lauselmia, esimerkiksi: _se, joka surmaa
ruumiin, ei surmaa mitään!_

»Mitä ajatteletkaan, Amulja?» huudahdin minä vihdoin. »Etkö tiedä, että
kunnon vanhuksella on vaimo ja lapsia ja että hän...»

»Mistäpä löydämme miehiä, joilla ei ole vaimoa eikä lapsia?» keskeytti
hän. »Nähkääs, armollinen rouva, se mitä nimitämme sääliksi, on
oikeastaan vain itsemme säälimistä. Me arastelemme omain hentojen
vaistojemme haavoittumista, ja senvuoksi emme uskalla iskeä! Surkeata!
Äärimmäistä pelkuruutta!»

Minä hämmästyin kuullessani Sandipin sanoja tuon pojan suusta. Hän
oli vielä ihastuttavan nuori — siinä iässä, jolloin ihminen voi uskoa
hyvään sen itsensä vuoksi, siinä iässä, jolloin ihminen todella elää ja
kasvaa. Minussa heräsi äidin tunne.

Minulle itselleni ei enää ollut olemassa hyvää eikä pahaa — oli vain
kuolema, kaunis, houkutteleva kuolema. Mutta kun kuulin tuon poikasen
puhuvan vanhan miehen surmaamisesta niin rauhallisesti kuin olisi
kysymyksessä ollut ihan oikea asia, valtasi minut kauhu. Mitä selvemmin
näin, ettei hänen sydämessään ollut syntiä, sitä kaameammin minuun
vaikutti hänen sanojensa synti. Tuntui siltä, kuin isien synnit olisi
kostettu viattomalle lapselle.

Hänen suurten, uskoa ja innostusta hehkuvien silmiensä katse liikutti
minua. Hän oli sokaistuneena syöksymässä lohikäärmeen kitaan, jonne
joutuneella ei ole pelastuksen toivoakaan. Kuinka hänet voi pelastaa?
Miksi ei kotimaani käyttäydy niinkuin oikea äiti, joka puristaa
poikaansa rintaansa vasten ja huudahtaa: »Lapseni, lapseni, mitä
hyödyttääkään se, että minut pelastat, ellen minä voi pelastaa sinua?»

Minä tiedän varsin hyvin, että kaikki maailman mahdit kasvavat suuriksi
liittyessään Saatanaan. Mutta Äiti on olemassa, jotta hän, vaikkapa
yksinäänkin, uhmaa paholaista ja vastustaa sen juonia. Äiti ei välitä
pelkästä menestyksestä, olipa se miten suuri tahansa — hän tahtoo antaa
elämää ja pelastaa sitä. Nyt ojentaa sieluni kätensä pelastaakseen
tämän lapsen.

Äsken minä vielä yllytin häntä ryöstämään. Kun nyt puhun asiaa vastaan,
käsittää hän sen johtuvan naisellisesta heikkoudesta. He rakastavat
heikkouttamme vain silloin, kun se houkuttelee maailman pauloihinsa!

»Sinun ei tarvitse tehdä mitään, Amulja, minä hankin rahat», sanoin
minä vihdoin hänelle.

Hänen ollessaan jo ovella minä kutsuin hänet takaisin. »Amulja», sanoin
minä, »minä olen sinun vanhempi sisaresi. Tänään ei ole kalenterin
mukaan veljienpäivä, mutta oikeastaan ovat kaikki vuoden päivät
veljienpäiviä. Minä siunaan sinua: Jumala sinua aina suojelkoon!»

[Bengalilaisissa perheissä (kenties hindulaisperheissä yleensäkin) on
tytär erikoisen hellän rakkauden esine, koska hän on perinnäisen tavan
mukaan annettava varhain miehelään. Niin hän vie mukanaan hyvät muistot
puolisonsa kotiin, missä hänen täytyy ensinnä tuntea itsensä vieraaksi,
kunnes hänelle myönnetään hänelle kuuluva osuus. Vanhempain kotiin
kohdistuva tunne on saanut juhlallisen ilmauksensa veljienpäivässä,
jolloin veljet kutsutaan naimisissa olevan sisaren kotiin. Jos sisar on
vanhempi, ottaa hän vastaan veljiensä kunnioituksenosoitukset ja antaa
heille siunauksensa — ja päinvastoin. Tässä tilaisuudessa vaihdetaan
lahjoja, joita nimitetään kunnioituksen tai siunauksen uhreiksi.]

Nämä odottamattomat sanat hämmästyttivät Amuljaa kovin. Hän seisoi
hetkisen ihan jäykkänä. Sitten hän toipui, heittäytyi jalkojeni
eteen, siten osoittaen suostuvansa sisarsuhteeseen, ja osoitti
minulle kunnioitustansa. Kun hän nousi, olivat hänen silmänsä täynnä
kyyneliä... Sinä pieni veljeni! Minä riennän kuolemaan — salli minun
ottaa kaikki syntisi mukaani! Älköön viattomuutesi milloinkaan
tahrautuko minun tähteni!

Minä sanoin hänelle: »Anna minulle tuo pistooli veljenlahjaksi!»

»Mitä sillä teette, sisar!»

»Minä tahdon tutustua kuolemaan.»

»Oikein, sisareni. Maamme naistenkin pitää oppia kuolemaan ja
kuolettamaan!» Samalla hän antoi minulle pistoolin.

Hänen nuorten kasvojensa loiste tuntui luovan elämääni uuden aamun
kajastetta. Minä piilotin aseen vaatteisiini. Olkoon tämä veljenlahja
viimeinen turva hädässäni...

Nyt, kun sydämeni äidinkammion ovi oli kerran auennut, uskoin sen
pysyvän aina avoinna. Mutta tämä pelastuksen tie tukkeutui, kun
rakastajatar työntyi äidin sijalle ja sulki sen jälleen. Jo seuraavana
päivänä minä näin Sandipin, ja kohta karkeloi sydämessäni hillitön
mielettömyys.

Mitä tämä merkitsikään? Oliko tämä nyt oikea minuuteni? Ei suinkaan!
Minä en ollut koskaan ennen tietänyt, että minussa asui tämä
häpeämätön, julma olento. Käärmeenlumooja oli tullut ja oli ollut
taikovinaan tuon käärmeen esille pukuni laskoksista — mutta se ei
ollutkaan siellä, se oli koko ajan hänen hallussaan. Jokin riivaaja oli
saanut minut valtoihinsa, ja se, mitä nyt teen, on hänen työtänsä —
minua itseäni se ei koske.

Tuo riivaaja oli eräänä päivänä saapunut luokseni punaisine soihtuineen
ja oli sanonut: Minä olen sinun maasi. Minä olen sinun Sandipisi, sinun
tulisoihtusi. Minä olen sinulle enemmän kuin yksikään omaisistasi.
_Bande Mataram_!» Ja minä olin vastannut, kädet ristissä: »Sinä olet
minun uskontoni. Sinä olet taivaani. Kaiken muun, mikä on minun omaani,
pyyhkäisköön pois minun rakkauteni. _Bande Mataram_!» S Viisituhatta
siis? Viisituhatta! Sinä tarvitset tuon summan huomenna? Huomenna sinä
sen saat! Näissä epätoivoisissa orgioissa olkoon tuo viidentuhannen»
uhri viinin vaahtona — ja sitten hurjiin juominkeihin! Liikkumaton
maailma on keinuva jalkojemme alla, silmämme säihkyvät tulta,
korvissamme pauhaa myrsky, ja todelliset samoinkuin kuvitellutkin oliot
häämöttävät epämääräisinä edessämme. Sitten me syöksymme hoiperrellen
kuoleman kuiluun — ja tuokiossa sammuu tuli, tuhka hajoaa, ja mitään ei
jää jäljelle.



YHDEKSÄS LUKU

Bimalan kertomus


XV

Olin turhaan vaivannut päätäni miettimällä mistä saisin tuon
rahasumman, kun äärimmilleen kiihoittunut mielikuvitukseni äskettäin
vihdoin osoitti minulle selvän tien.

Kali-jumalattaren juhlan aikana mieheni aina antaa kälylleni
kuudentuhannen rupian suuruisen kunnialahjan, joka talletetaan hänen
tilillensä Kalkuttan pankkiin. Tänäkin vuonna käly on tavallisuuden
mukaan saanut lahjansa, mutta rahoja ei ole vielä lähetetty pankkiin,
vaan säilytetään niitä toistaiseksi rautaisessa kaapissa makuuhuoneemme
vieressä sijaitsevassa pienessä pukusuojassa.

Mieheni vie rahat joka vuosi itse pankkiin. Tällä kertaa hänellä ei
ole vielä ollut tilaisuutta matkustaa kaupunkiin. Eikö siinä ollut
sallimuksen viittaus? Rahat ovat jääneet tänne, koska isänmaa niitä
tarvitsee — kenelläpä olisi voimaa ne siltä riistää? Ja kuinka
voisinkaan kieltäytyä niitä ottamasta? Hävityksen jumalatar ojentaa
minulle veri-maljaansa huutaen: »Anna minulle juotavaa! Minun on jano.»
Minä annan hänelle oman sydänvereni... noiden viidentuhannen rupian
ohella. Suuri Äiti, hän, joka rahat menettää, tuskin huomaa häviötänsä,
mutta minut sinä tuhoat kerrassaan!

Kuinka usein olenkaan aikaisemmin nimittänyt kälyäni varkaaksi, koska
hän imarrellen keinotteli rahoja hyväuskoiselta mieheltäni. Miehensä
kuoleman jälkeen hän usein anasti itselleen esineitä, jotka olivat
meidän omaisuuttamme. Minä tapasin huomauttaa miehelleni asiasta, mutta
hän ei sanonut mitään. Usein minä suutahdin ja sanoin: »Jos mielesi
tekee lahjoittaa, niin lahjoita niin paljon kuin haluat, mutta miksi
sallit itseäsi ryöstettävän?» Kaitselmus lienee silloin hymyillyt minun
valituksilleni, sillä nyt olen minä aikeissa varastaa kälyni omaisuutta
mieheni kassakaapista.

Mieheni tapana on jättää avaimet taskuunsa, kun hän makuulle mennessään
riisuu pukuhuoneessa vaatteensa. Minä etsin kassakaapin avaimen ja
avasin oven. Minusta tuntui siltä, että tuon hiljaisen hälyn täytyi
herättää koko maailma! Käteni ja jalkani kävivät äkkiä jääkylmiksi ja
koko ruumiini värisi.

Kassakaapissa on laatikko. Sen avattuani minä löysin rahat — ei
seteleitä, vaan paperiin käärittyä kultaa. Minulla ei ollut aikaa
laskea, mitä tarvitsin. Kääröjä oli kaksikymmentä. Minä otin ne kaikki
ja sidoin ne _Sarini_ kulmaan.

Olipa siinä painoa! Tuntui siltä, kuin varkauden taakka olisi painanut
sydämeni maan tomuun. Setelit kenties olisivat lievittäneet varkauden
vaikutelmaa; kulta rasitti ankarasti.

Kun olin hiipinyt takaisin huoneeseeni hiljaa kuin varas, ei huone enää
tuntunut omaltani. Kaikki ne kalliit oikeudet, jotka minulla siihen
oli, hävisivät varkauteni kosketuksesta. Minä aloin hymistä itsekseni,
ikäänkuin loitsua lukien: »_Bande Mataram, Bande Mataram_, minun maani,
kultainen kotimaani, kaikki tämä kulta on sinua, eikä ketään muuta
varten!»

Mutta yöllä on ihminen heikko. Minä kuljin silmät suljettuina läpi
makuuhuoneen, missä mieheni nukkui, ja astuin avoimelle pengermälle.
Siellä minä heittäydyin pitkäkseni puristaen _sarini_ kulmaan sidottua
kultaa rintaani vasten. Jokainen käärö aiheutti tuskan pistoksen
sydämeeni.

Yö seisoi edessäni ääneti, etusormi kohotettuna. En voinut ajatella
kotiani kotimaastani erotettuna: olin ryöstänyt kotiani, siis
myös isänmaatani. Tämän synnin vuoksi olin kadottanut kotini, ja
isänmaanikin oli muuttunut minulle vieraaksi. Jos olisin kuollut
kerjätessäni maani hyväksi, vaikkapa menestyksettä, niin se olisi ollut
jumalille otollinen uhri. Mutta varkaus ei ole milloinkaan palvontaa,
kuinka siis voinkaan mennä uhraamaan tätä kultaa? Voi minua! Olen
itse tuomittu tuhoutumaan — täytyykö minun nyt tahrata isänmaanikin
syntisellä kosketuksellani?

Rahoja en voi enää viedä takaisin, tie on suljettu. Minulla ei ole
voimia palata huoneeseeni, ottaa vielä kerran avain, avata jälleen
kassakaappi — minä vaipuisin varmaan tainnoksiin mieheni huoneen
kynnykselle. Ainoa mahdollinen tie johtaa suoraan eteenpäin- Mutta
minulla ei ole edes voimaa istuutua tyynesti lukemaan rahoja. Jääkööt
kääröihinsä: minä en nyt kykene laskemaan.

Talvinen taivas oli ihan selvä. Tähdet välkkyivät kirkkaina. Jos minun
pitäisi varastaa nuo tähdet, — ajattelin minä siinä maatessani, —
varastaa ne toinen toisensa jälkeen kuin kultarahat isänmaani hyväksi,
nuo tähdet, joita pimeys huolellisesti säilyttelee povellansa, niin
silloin taivas soaistuisi, yö jäisi ikuiseksi leskeksi, ja varkauteni
ryöstäisi koko maailman. Mutta eikö sekin, mitä olin tehnyt, ollut koko
maailman ryöstämistä — enhän ollut varastanut ainoastaan rahaa, vaan
myöskin uskoa ja luottamusta.

Minä vietin yöni maaten pengermällä. Kun vihdoin koitti aamu ja minä
olin varma siitä, että mieheni oli noussut ja poistunut huoneestansa,
uskalsin vihdoin palata makuusuojaani, hartiahuivi pään yli vedettynä.

Kälyni oli kuistikollaan kastelemassa kukkiansa. Nähdessään minut hän
huusi: »Oletteko kuullut uusinta uutista, Tšota Rani!»

Minä seisahduin, pelosta vapisten. Minusta tuntui siltä, kuin olisivat
kultarahakääröt valtavasti paisuneet. Pelkäsin niiden halkeavan ja
putoavan helisevänä sadekuurona permantoon, siten ilmaisten talon
kaikille palvelijattarille, kuka oli varas, joka saattoi itsensä puille
paljaille ryöstämällä oman rikkautensa.

»Teidän rosvojoukkonne», jatkoi kälyni, »on lähettänyt nimettömän
kirjeen uhaten ryöstää rahastomme...»

Minä vaikenin kuin varas.

»Neuvoin tässä Nikhil-veljeä etsimään suojaa sinulta», jatkoi käly
ivaillen. »Kutsu takaisin suosikkisi, sinä ryövärien kuningatar! Sinun
_Bande Mataram_ saa meiltä uhrin, jos meidät pelastat. Jopa nyt jotakin
tapahtuu! Mutta säästäkää taivaan nimessä talomme ainakin ryöstöltä!»

Minä kiiruhdin mitään vastaamatta huoneeseeni. Olin astunut jalkani
ajohiekalle enkä voinut enää vetää sitä takaisin. Jos yrittäisin,
vaipuisin vain syvempään.

Kunpa tulisi hetki, jolloin saan annetuksi rahat Sandipille! En voinut
sietää sitä kauempaa; kultakolikkojen paino uhkasi minut musertaa
Oli vielä varhainen, kun tuotiin sana, että Sandip odotti minua.
Tänään en ajatellutkaan koristella itseäni. Kiiruhdin siinä asussani,
hartiahuiviini kääriytyneenä, ulompiin huoneisiin.

Astuessani oleskeluhuoneeseen näin siellä Sandipin ja Amuljan.
Minusta tuntui siltä, kuin koko arvokkuuteni, koko kunniani olisi
valahtanut päästä jalkoihini ja hävinnyt permantoon. Pitikö minun tuon
pojan nähden ilmaista naisen suurin häpeä? Olivatko he kohdatessaan
keskustelleet teostani? Oliko minulle jäänyt sopivaisuuden varjoakaan?

Me naiset emme milloinkaan ymmärrä miehiä. Kun he tahtovat raivata
itselleen tien päämääräänsä, he särkevät arvelematta maailman
sydämen kivetäkseen sen kappaleille tiensä, jotta voittovaunut
vierivät keveämmin eteenpäin. Luomishurmion valtaamina he
riemuitsevat voidessaan murskata sitä, minkä Luoja on luonut. Minun
sydäntäsärkevälle häpeälleni he eivät suo silmäystäkään. Heissä ei ole
mitään tunnetta elämää itseänsä kohtaan; heidän intonsa esineenä on
yksinomaan heidän päämääränsä. Mikäpä olenkaan muu kuin niitun kukkanen
tulvivan virran rantamalla?

Mitä hyötyä Sandipilla onkaan tuhoutumisestani? Vain viisituhatta
rupiaako? Enkö todellakaan ollut enemmän arvoinen? Niin tosiaankin!
Enkö ollut kuullut sitä Sandipilta itseltään ja enkö voinut tämän
tiedon valossa halveksia koko muuta maailmaa? Minä olin valon tuoja,
elämän antaja, _šaktin_, kuolemattomuuden kantaja — siinä uskossa,
siinä ilossa olin rikkonut kaikki kahleeni ja rientänyt vapauteen.
Jos joku olisi minulle todistanut tuon iloni oikeaksi, olisi kuolema
ollut minulle elämä. En olisi menettänyt mitään, vaikka olisin luopunut
kaikesta.

Pitääkö minun nyt uskoa, että tuo kaikki oli vain valhetta,
harhaluuloa? Pitikö sen ylistyslaulun, jota oli hartaasti laulettu,
kutsua minut takaisin taivaastani, ei siinä tarkoituksessa, että maa
muuttuisi taivaaksi, vaan sen vuoksi, että taivas painuisi maan tomuun?


XVI

»Miten on rahojen laita, kuningatar?» kysyi Sandip, luoden minuun
kiinteän katseen.

Amuljakin katseli minua odottavasti. Vaikka tuo kelpo poika ei olekaan
äitini lapsi, rakastan häntä niinkuin veljeäni. Hänen rehelliset
kasvonsa, sävyisät silmänsä, koko hänen viaton Huoruutensa oli
kääntynyt puoleeni. Ja minä, nainen — hänen äitinsä kaltainen — kuinka
voinkaan ojentaa hänelle myrkkyä vain sen vuoksi, että hän sitä minulta
pyysi?

»Miten on rahojen laita, kuningatar?» — Sandipin julkea kysymys
kaikui korvissani. Häpeän ja vihantunteitten vallassa mielin heittää
hänelle rahat vasten silmiä. Sormeni vapisivat niin, että tuskin
kykenin irroittamaan _sarini_ kulmassa olevaa solmua. Vihdoin vierivät
rahakääröt pöydälle.

Sandipin kasvot synkistyivät... Hän luultavasti ajatteli niiden olevan
hopeakääröjä... Kuinka halveksiva olikaan hänen katseensa! Kuinka
hän inhosikaan kyvyttömyyttäni! Näytti melkein siltä, että hän olisi
voinut minua lyödä! Hän lienee luullut minun tulleen hieromaan kauppoja
hänen kanssaan, tarjoamaan hänelle viidentuhannen rupian osamaksuna
joitakin satoja. Hetkisen minusta tuntui siltä, että hän tempaa kääröt
käteensä, heittää ne ulos ikkunasta ja selittää, ettei hän ole mikään
kerjäläinen, vaan veroansa vaativa kuningas.

»Siinäkö kaikki?» kysyi Amulja, äänessä sellainen säälin ilme,
että minun teki mieleni parahtaa itkemään. Minä pakotin sydämeni
rauhoittumaan ja nyökytin ääneti päätäni.

Sandip oli ihan sanaton. Hän ei koskenut kääröihin eikä kysynyt mitään.

Nöyryytykseni koski nuorukaisen sydämeen. Teeskennellen innostusta hän
äkkiä huudahti: »Siinähän on koko joukko. Se riittää mainiosti. Te
olette meidät pelastanut.» Samassa hän avasi yhden kääröistä.

Kultarahat välkähtivät näkyviin. Samassa silmänräpäyksessä hävisi
Sandipinkin kasvoista synkkä ilme. Hän kerrassaan säteili iloa.
Kykenemättä peittämään tunteensa äkillistä vaihtumista hän hypähti
seisaalleen ja riensi luokseni. En tiedä, mitä hän aikoi tehdä. Minä
loin nopean silmäyksen Amuljaan — hänen kasvoistaan oli väri paennut,
ikäänkuin hän olisi saanut piiskaniskun. Sitten minä työnsin kaikin
voimin Sandipin pois luotani. Hoipertuessaan taaksepäin hän iski päänsä
marmoripöydän kulmaan ja kaatui lattialle. Siinä hän makasi hetkisen
liikahtamatta. Ponnistuksesta uupuneena minä vaivuin takaisin tuoliini.

Amuljan kasvot kirkastuivat. Hän ei edes kääntynyt Sandipin puoleen,
vaan astui suoraa päätä luokseni, kosketti kunnioittavasti jalkojani ja
jäi istumaan lattialle eteeni. Sinä pieni veljeni, lapsukaiseni! Tuo
kosketuksesi on taivaan viimeinen kosketus minun tyhjäksi käyneessä
maailmassani! En voinut enää hillitä itseäni: kyyneleeni virtasivat
valtoinaan. Minä peitin kasvoni _sarini_ kulmaan, jota painoin molemmin
käsin silmiäni vasten, ja nyyhkytin taukoamatta. Ja joka kerta, kun
tunsin jaloissani Amuljan hellän kosketuksen, jolla hän yritti minua
lohduttaa, tulvahtivat kyynelet jälleen silmiini.

Hetkisen kuluttua, toinnuttuani ja katsoessani ympärilleni, näin
Sandipin taasen seisomassa pöydän luona keräten kultarahoja
nenäliinaansa ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut. Amulja nousi
seisoalleen ja istuutui äskeiselle paikalleen. Hänen kosteat silmänsä
loistivat.

Sandip katsahti minuun kylmästi ja virkkoi: »Kuusituhatta.»

»Mitä teemme niin suurella summalla, Sandip Babu?» huudahti Amulja. »Me
emme tarvitse työhömme enempää kuin kolmetuhattaviisisataa.»

»Meillä on muitakin tarpeita», vastasi Sandip. »Me tarvitsemme kaikki,
mitä voimme saada.»

»Voipa niin olla», virkkoi Amulja. »Mutta tästä lähtien otan minä
hankkiakseni teille kaikki mitä tarvitsette. Näistä rahoista te annatte
kaksituhattaviisisataa takaisin armolliselle rouvalle!»

Sandip katsoi minuun kysyvästi.

»Ei, ei!» huudahdin minä. »Minä en milloinkaan enää koske noihin
rahoihin. Tehkää niillä mitä tahdotte!»

»Kykeneekö mies milloinkaan antamaan niinkuin nainen?» kysyi hän,
katsahtaen Amuljaan.

»He ovat jumalattaria!» huudahti Amulja innoissaan.

»Me miehet kykenemme antamaan korkeintaan sen, mitä omin voimin
itsellemme hankimme», jatkoi Sandip. »Mutta naiset antavat itsensä.
Omasta elämästänsä he synnyttävät, omalla elämällänsä he ravitsevat.
Sellaiset lahjat ovat ainoat todelliset lahjat.» Sitten hän virkkoi,
minun puoleeni kääntyen: »Kuningatar, jos se, mitä olette meille
antanut, olisi pelkkää rahaa, en olisi siihen koskenut. Mutta te olette
antanut meille sellaista, mikä on teille tärkeämpää kuin itse elämä.»

Ihmisessä täytyy piillä kaksi eri olentoa. Toinen olentoni oivaltaa,
että Sandip yrittää minua pettää; toinen on tyytyväinen joutuessaan
petetyksi. Sandip on voimakas, mutta hänessä ei ole siveellistä kuntoa.
Se mahti, jolla hän ravistelee elämää hereille, murskaa elämän. Hänellä
on jumalien viinikko, mutta nuolet ovat paholaisten.

Sandipin nenäliina ei riittänyt kaikkien kolikkojen verhoksi.
»Kuningatar», kysyi hän, »voitteko antaa minulle toisen?»

Kun annoin hänelle oman liinani, kosketti hän sillä kunnioittavasti
otsaansa ja polvistui sitten äkkiä eteeni. »Jumalatar!» huudahti hän.
»Minä lähestyin teitä äsken osoittaakseni teille kunnioitusta, mutta te
työnsitte minut takaisin ja heititte tomuun. Olkoon niin, minä kiitän
teitä torjunnastanne, koristan sillä otsani!» Samalla hän osoitti
loukkaantunutta kohtaa.

Olinko ymmärtänyt hänet väärin? Oliko mahdollista, että hänen ojennetut
kätensä tosiaankin tavoittelivat jalkojani? Varmaa kumminkin oli,
että Amuljakin oli nähnyt hänen silmissään ja kasvoissaan liekehtivän
intohimon. Mutta Sandip osaa niin mestarillisesti soinnuttaa
ylistyslauluansa, että järkeni vaikenee; minä en kykene enää näkemään
totuutta, katseeni on hämärä kuin opiumin nauttijan. Niinpä hän
antoi samassa iskun kaksin verroin kiivaasti takaisin, sillä hänen
otsansa haava sai sydämeni vuotamaan verta. Kun Sandip oli osoittanut
minulle kunnioitustansa, tuntui minusta siltä, kuin olisi varkauteni
saanut arvoa: pöydällä kiiltelevä kulta näytti hymyilevän pois kaiken
häpeänpelon, kaikki omantunnontuskat.

Samoinkuin minä oli Amuljakin voitettu takaisin. Sandipiin kohdistuva
rakkaus, joka oli kärsinyt hetkellisen kolahduksen, loimahti uuteen
lieskaan. Hänen sielunsa alttari oli jälleen täynnä uhrilahjoja
Sandipille ja minulle. Hänen lapsellinen uskonsa loisti taas kuin
aamutähden puhdas valo hänen silmistänsä.

Syntini säteili jälleen kirkastuneena. Amulja katsoi minua silmiin,
kohotti ristiin lasketut kätensä tervehdykseen ja huudahti: _Bande
Mataram!_ En voi odottaa sellaisen kunnioituksen minua aina ympäröivän,
ja kuitenkin on se ainoa keino, jonka nojalla omanarvontuntoni pysyy
eleillä.

Makuuhuoneeseeni en voi enää astua. Minusta tuntuu siltä, kuin
ojentaisi vuoteeni torjuvan käden, kuin silmäilisi kassakaappi minua
synkin katsein. Tahtoisin päästä kokemasta tätä alinomaista syytöstä,
joka minua kalvaa. Tahtoisin yhä uudelleen juosta Sandipin luo
kuullakseni hänen laulavan ylistystäni. Häpeäni tulvavetten keskeltä
kohoaa vain tämä pieni alttari, ja senvuoksi tahtoisin tarrautua siihen
kiinni öin päivin. Minne muualle lähtenenkin, kaikkialla on edessäni
autius ja tyhjyys.

Ylistystä, ylistystä minä kaipaan, lakkaamatonta ylistystä. En voi
elää, jos viinimaljani on tuokionkaan tyhjänä. Senvuoksi tarvitsen nyt
ennen kaikkea Sandipia, joka antaa elämälleni arvoa.


XVII

Minä en mitenkään voi istuutua mieheni viereen, kun hän tulee
aterioimaan. Toisaalta häpeen kovin jättää hänet yksin, joten en voi
tehdä sitäkään. Senvuoksi istuudun niin, ettemme näe toistemme kasvoja.
Niin minä istuin äskettäin, kun Bara Rani tuli luoksemme.

»On hyvä, että naurat noille uhkauskirjeille, veli», virkkoi hän.
»Mutta minua ne kovin peloittavat. Oletko lähettänyt minulle
lahjoittamasi rahat Kalkuttaan?»

»En, minulla ei ole vielä ollut aikaa sitä toimittaa», vastasi mieheni.

»Sinä olet huoleton, rakas veli, olisi parempi katsoa...»

»Mutta rahathan ovat tuolla pukuhuoneessa, rautaisessa kassakaapissa»,
sanoi mieheni rauhoittavasti hymyillen.

»Entäpä, jos pääsevät sinne! Ei voi koskaan tietää!»

»Jos he sinne tulevat, niin silloinhan he voivat yhtä hyvin viedä
sinutkin!»

»Sitä ei tarvitse pelätä. Minusta ei kukaan välitä. Vetovoima sijaitsee
sinun huoneessasi! Mutta leikki sikseen: sinun ei tosiaankaan pitäisi
säilytellä rahoja huoneessa.»

»Parin päivän kuluttua viedään Kalkuttaan valtionverot. Minä lähetän
rahat pankkiin samalla kertaa.»

»Hyvä. Mutta älä sitä unohda; sinä olet kovin hajamielinen.»

»Vaikka rahat häviäisivätkin minun huoneestani, ei vahinko koskisi
sinua, Rani-sisko.»

»Nyt sinä suututat minua, veli, kun noin sanot. Enhän minä puhunut
vain omista rahoistani. Luuletko olevan minulle yhdentekevää, jos
sinulta varastetaan? Jos kohtalo onkin minulta riistänyt kaikki, ei se
kuitenkaan ole tehnyt minua tunteettomaksi: minä tiedän varsin hyvin,
kuinka arvokas on veli, jonka vertaista ei ole nähty Lakšmanin Raman,
_Ramajanan_ sankarin veli. Hänen uskollisuutensa vanhempaa veljeänsä
ja tämän vaimoa. Sitaa, kohtaan on tullut sananlaskunomaiseksi.
aikojen jälkeen. — No, Tšota Rani, oletko puunukeksi puutunut? Et
ole vielä virkkanut sanaakaan. Tiedätkö, veli, Tšota Ranimme luulee
minun yrittävän sinua imarrella. Jos siitä olisi kysymys, voisin sen
tehdäkin, mutta tiedänhän, ettei vanha rakas veljeni sitä kaipaa.»

Niin laverteli Bara Rani edelleen unohtamatta kiinnittää veljensä
mielenkiintoa johonkin ruokalajien joukossa olevaan erikoiseen
herkkuun. Minun mieleni oli koko ajan kuin tuulenpyörteessä. Ratkaisu
oli tulossa. Rahat täytyi jollakin tavoin saada takaisin paikoilleen.
Kysellessäni siinä itseltäni, mitä voisi tehdä ja miten menetellä,
tunsin kälyni taukoamattoman lörpöttelyn käyvän yhä sietämättömämmäksi.

Asia oli sitä pahempi, kun ei kälyni terävältä katseelta jäänyt mikään
havaitsematta. Hän silmäili minua alinomaa tutkivasti, syrjästä käsin.
En tiedä, mitä hän voi lukea kasvoistani, mutta minusta tuntui, että
niissä oli kaikki liiankin selvästi luettavissa.

Minä menettelin uhkarohkeasti. Pakotin itseni kevyeen, hupaiseen
nauruun ja sanoin: »Minä huomaan, että Bara Ranin koko epäluulo
kohdistuu minuun — varasten ja rosvojen pelko on pelkkää teeskentelyä.»

Bara Rani hymyili ilkeästi. »Olet oikeassa, sisar. Naisen suorittama
varkaus on kohtalokkain varkauden laji. Mutta miten voisitkaan pettää
minun valppauttani? Olenko minä mies, että voit minua peijata?»

»Jos minua tosiaankin pelkäät», vastasin minä, »niin salli minun jättää
kaikki, mitä minulla on, sinun haltuusi vakuudeksi. Jos minä aiheutan
sinulle vahinkoa, niin voit ottaa korvauksen.»

»Kuulehan tuota pienoista Tšota Rania, millaisia viisauksia hän
esittääkään!» kääntyi hän nauraen sanomaan miehelleni. »Eikö hän tiedä,
että on olemassa vahinkoja, joita ei voi korvata tässä enempää kuin
tulevassakaan maailmassa?»

Mieheni ei sekaantunut kinasteluumme. Lopetettuaan aterioimisensa
hän lähti ulompiin suojiin, sillä nyttemmin hän ei enää nauti
päivällislepoansa meidän huoneessamme.

Kaikki arvokkaammat jalokiveni olivat rahastonhoitajamme
talletettavina. Minulla oli kuitenkin hallussani ainakin
kolmen-neljänkymmenentuhannen rupian arvoiset kalleudet. Otin
korulippaani ja vein sen Bara Ranille. »Minä jätän nämä jalokivet
sinulle, sisar», sanoin minä ojentaen hänelle avointa lipasta. »Sitten
ei sinun tarvitse olla huolissasi.»

Bara Rani teki teeskennellyn epätoivoisen liikkeen. »Sinä kerrassaan
hämmästytät minua, Tšota Rani!» sanoi hän. »Luuletko tosiaankin minun
viettävän unettomia öitä sen vuoksi, että pelkään sinun minulta jotakin
ryöstävän?»

»Mitäpä haittaisi, vaikka mielessäsi asuisikin terveellinen pelko minua
kohtaan? Tunteeko kukaan toista ihmistä tässä maailmassa?»

»Tahdotko minua läksyttää osoittamalla minulle luottamusta? Ei, ei!
Minulla on kylliksi varjelemista omissa koruissani. Vie pois lippaasi;
palvelijat kulkevat nuuskimassa.»

Minä menin kälyni huoneesta suoraa päätä oleskeluhuoneeseen ja kutsutin
luokseni Amuljan. Sandip tuli hänen kerallaan. Minä sanoin kiireissäni
Sandipille: »Anteeksi, minä haluan sanoa Amuljalle pari sanaa.
Tahdotteko...»

Sandip hymyili väkinäisesti. »Amulja ja minä emme siis mielestänne
kuulu yhteen? Jos olette päättänyt hänet minusta vieroittaa, niin minä
tunnustan suoraan, ettei minulla ole voimaa häntä pidättää.»

Minä en vastannut, seisoin vain ja odotin.

»Olkoon menneeksi», jatkoi Sandip. »Jutelkaa Amuljalle juteltavanne.
Mutta sitten teidän pitää sallia minun puhutella teitä kahden kesken,
— muussa tapauksessa tuntisin itseni syrjäytetyksi. Minä voin sietää
kaikkea, mutta en syrjäyttämistä —. Minun täytyy aina saada jalopeuran
osa. Senvuoksi kiistelenkin aina sallimusta vastaan. Minä tahdon
syrjäyttää kohtaloni, en salli sen syrjäyttävän itseäni.» Sandip lähti
huoneesta luoden Amuljaan musertavan katseen.

»Amulja, pikku veljeni, sinun pitää suorittaa minulle palvelus», sanoin
minä.

»Minkä velvollisuuden minulle määrännettekin, sisar, minä panen
alttiiksi elämäni sitä suorittaessani.»

Minä vedin jalokivilippaan vaippani laskoksista ja asetin sen hänen
eteensä. »Myy tai pänttää tämä», sanoin minä, »ja hanki minulle
kuusituhatta rupiaa niin pian kuin suinkin.»

»Ei, sisar Rani», virkkoi Amulja kovin hämmästyneenä. »Pitäkää
jalokivenne! Minä hankin teille kuusituhatta muilla keinoin.»

»Älä ole typerä», huudahdin minä kärsimättömästi. »Tässä ei ole aikaa
joutaviin jaarituksiin. Ota tämä lipas. Lähde Kalkuttaan yöjunassa. Ja
tuo minulle rahat viimeistään ylihuomenna!»

Amulja otti lippaasta timanttikaulanauhan, nosti sen valoa vasten ja
asetti takaisin synkännäköisenä.

»Minä tiedän», sanoin minä hänelle, »ettet missään tapauksessa saa
näistä jalokivistä oikeaa hintaa, ja senvuoksi annan sinulle niitä
suunnilleen kolmenkymmenentuhannen arvosta. Ei haittaa, vaikka ne
kaikki menevät; minun täytyy välttämättä saada kuusituhatta.»

»Tiedättekö, sisar Rani», virkkoi Amulja, »minä kiistelin Sandip
Babun kanssa niistä kuudestatuhannesta ruplasta, jotka hän teiltä
otti. En osaa sanoin kertoa, kuinka asia minua hävetti. Mutta Sandip
Babu väittää, että meidän tulee uhrata häveliäisyytemmekin isänmaamme
hyväksi. Voipa niin olla. Mutta tässä on sentään toisin laita. Minä
uskallan kuolla ja kuolettaa isänmaan hyväksi — sen verran _šaktia_
on minulle suotu. Mutta minä en voi unohtaa sitä häpeää, että olen
ottanut teiltä rahoja. Siinä suhteessa on Sandip Babu minua etevämpi.
Hän ei kadu eikä tunne omantunnontuskia. Hän sanoo meidän pitävän
vapautua siitä ajatuksesta, että raha kuuluu sille, jonka hallussa se
sattuu olemaan — ellemme siihen kykene, missä onkaan silloin _Bande
Mataram’in_ taikavoima?»

Amulja innostui puhuessaan yhä enemmän. Hän lämpenee aina, kun minä
olen hänen kuuntelijanansa. »Gita opettaa meille», jatkoi hän,
»ettei kukaan voi surmata sielua. Surmaaminen on pelkkä sana. Samoin
on rahojen ryöstämisenkin laita. Kenelle kuuluu raha? Kukaan ei
ole sitä luonut. Kukaan ei voi ottaa sitä mukaansa tästä elämästä
erotessaan, sillä se ei kuulu ihmisen sieluun. Tänään se on minulla,
huomenna pojallani ja ylihuomenna hänen velkojillansa. Koska siis raha
todellisuudessa ei kuulu kenellekään, ei patriootteja sovi soimata, jos
he eivät jätä sitä isänmaan kelvottoman pojan haltuun, vaan käyttelevät
sitä itse.»

Kun kuulen tuon pojan lausuilevan Sandipin sanoja, vapisee koko
ruumiini. Käärmeenlumoojat leikitelkööt käärmeillä; jos heille
jotakin tapahtuu, niin he tietävät olla varuillaan- Mutta nuo pojat
ovat viattomat. Koko maailma on valmis siunaten heitä suojelemaan.
He leikkivät käärmeellä, jonka luontoa eivät tunne, ja kun näemme,
kuinka he hymyillen ja luottavasti ojentavat kätensä kohti käärmeen
myrkkyhammasta, niin meille selviää, kuinka suunnattoman vaarallinen
käärme on. Sandip on oikeassa pelätessään, että minä, joka olen itse
valmis ottamaan vastaan kuoleman hänen kädestänsä, tulen vieroittamaan
hänestä tuon pojan, hänet pelastaakseni.

»Isänmaanystävät siis tarvitsevat rahoja omaa käyttöä varten?» kysyin
minä hymyillen.

»Epäilemättä!» vastasi Amulja ylpeästi. »Eivätkö he ole meidän
kuninkaitamme? Köyhyys haittaisi heidän kuninkaallista mahtiansa.
Tiedättekö, me keholtamme Sandip Babua aina matkustamaan ensimmäisessä
luokassa. Hän ei milloinkaan väistä kuninkaallisia kunnianosoituksia,
mutta ei omaksu niitä itselleen, vaan meidän kaikkien kunniaksi.
Niillä, jotka hallitsevat maailmaa, — sanoo Sandip Babu, — ei ole
parempaa asetta kuin heidän ulkonaisen loistonsa lumousvoima. Köyhyyden
lupaus ei merkitsisi heille ainoastaan lihankidutusta vaan suoranaista
itsemurhaakin.»

Samassa astui Sandip äänettömin askelin huoneeseen. Minä heitin
nopeasti hartiahuivini korulippaan peitteeksi.

»Eikö erikoiskeskustelu ole vielä lopussa?» kysyi hän ivallisin äänin.

»On kyllä», vastasi Amulja kuin anteeksi pyytäen. »Meillä ei ollutkaan
tässä mitään erikoisempaa.»

»Ei, Amulja», sanon minä, »keskustelumme ei ole vielä ihan lopussa.»

»Niinpä lienee Sandipin jälleen poistuttava, vai kuinka?» kysyi Sandip.

»Olkaa hyvä.»

»Ja mitä hänen palaamiseensa tulee...»

»Tänään ei. Minulla ei ole aikaa.»

»Vai niin!» huudahti Sandip, silmät säihkyen. »Ei ole aikaa muuhun kuin
kahdenkeskeisiin pakinoihin!»

Mustasukkaisuutta! Kun voimakkaampi sukupuoli osoittaa heikkoutta,
ei heikompi voi olla lyömättä voitonrumpua. Senvuoksi minä toistin
jäykästi: »Minulla ei tosiaankaan ole aikaa.»

Sandip lähti synkännäköisenä. Amulja oli kovin hämmästynyt.
»Rani-sisko», virkkoi hän puolustellen, »Sandip Babu on harmistunut.»

»Hänellä ei ole aihetta eikä oikeutta olla harmistunut», sanoin minä
verrattain kiivaasti. »Paina mieleesi eräs asia, Amulja. Sinä et saa
virkkaa mitään Sandip Babulle jalokivieni myynnistä — et missään
tapauksessa!»

»Minä en sitä tee.»

»On parempi, ettemme siirrä asiaa tuonnemmaksi. Sinun pitää lähteä jo
tänään iltajunassa.»

Amulja ja minä lähdimme yhdessä huoneesta. Kun astuimme kuistikolle,
näimme Sandipin siellä odottelemassa. Minä huomasin hänen olevan
väijyskelemässä Amuljaa. Sitä estääkseni minun täytyi puhutella häntä.

»Mitä tahdoittekaan minulle sanoa, Sandip Babu?» kysyin minä.

»Minulla ei ole mitään erikoista sanottavaa — tahdoin vain hieman
jutella. Mutta koska teillä ei ole aikaa...»

»Tuokion verta minulla sentään olisi.»

Sillä välin Amulja oli poistunut. Kun olimme astuneet huoneeseen, kysyi
Sandip: »Mikä oli se lipas, jonka Amulja vei mukanaan?»

Hän siis oli lippaan huomannut. Minä pysyin järkähtämättömänä. »Jos
olisin voinut sen teille sanoa, olisin sen antanut hänelle teidän
nähtenne!»

»Te siis luulette, ettei Amulja sitä minulle ilmaise?»

»Minä tiedän, ettei hän sitä tee.»

Sandip ei enää kyennyt hillitsemään kiukkuansa. »Luuletteko minut
voittavanne?» huudahti hän. »Se ei tule milloinkaan tapahtumaan. Amulja
kuolisi onnellisena, jos minä alentuisin polkemaan hänet jalkoihini.
Niin kauan kuin elän, en milloinkaan salli teidän pakottavan häntä
polvilleen eteenne!»

Sandip on siis vihdoinkin oivaltanut olevansa heikko minuun verrattuna.
Siitä tämä äkillinen kiukunpurkaus. Hän on oivaltanut, ettei voi
pelkällä voimallansa saada mitään aikaan sitä mahtia vastaan, jota
minä käyttelen. Minä voin yhdellä ainoalla silmäniskulla hävittää
hänen lujimmatkin varustuksensa. Niinpä hänen on pakko turvautua
pauhaamiseen. Minä vastasin vaikenemalla ja halveksien hymyilemällä.
Vihdoinkin olen päässyt hänen yläpuolellensa. Minun tulee säilyttää
tämä vallitseva asema, en saa enää astua alemmaksi. Kaikessa
alennuksessani minun täytyy säilyttää tämä arvokkuuden jäännös!

»Minä tiedän», virkkoi Sandip hetkisen vaiti oltuaan, »että se oli
teidän korulippaanne.»

»Voitte arvailla miten mielitte», sanoin minä, »mutta minulta ette saa
mitään tietää.»

»Te siis luotatte Amuljaan enemmän kuin minuun? Ettekö tiedä, että
poika on minun varjoni varjo, kaikuni kaiku? Ettei hän ole mitään,
ellen minä ole hänen vierellänsä?»

»Milloin hän ei ole teidän kaikunne, on hän oma itsensä, Amulja. Ja
silloin minä luotan häneen enemmän kuin teidän kaikuunne!»

»Ette saa unohtaa sitoutuneenne uhraamaan kaikki korunne jumalattaremme
palvelukseen; Itse asiassa te olette jo antanut lupauksenne.»

»Ne korut, jotka jumalat sallivat minun säilyttää, minä uhraan
jumalille. Mutta miten voisinkaan uhrata sellaista, mikä on minulta
varastettu.»

»Kuulkaahan, mitä sanon: ei auta ollenkaan yrittää tuolla tavoin
luiskahtaa käsistäni. Nyt tarvitaan häikäilemätöntä toimintaa. Kun
tämä työ on suoritettu, voitte mielin määrin harjoittaa naisellista
viekkauttanne — ja minä autan teitä siinä ajanvietteessä.»

Siitä hetkestä, jolloin olin varastanut mieheltäni rahat ja antanut
ne Sandipille, oli musiikki väliltämme mykistynyt. Halventamalla
itseni olin tuhonnut kaiken oman arvoni ja samalla tehnyt Sandipille
mahdottomaksi kehitellä täyttä mahtiansa. Tarkk’ampujataitoansa ei
voi harjoittaa, jos tähtäysesine on liian likellä. Niin on Sandip
menettänyt sankarillisen ryhtinsä; hänen puheisiinsa on tullut
pikkumaisen riidanhalun sävyä.

Sandip kiinnitti minuun sädehtivän katseensa, kunnes se näytti hehkuvan
kuin janoinen keskipäivän taivas. Pari kertaa hän liikahti ikäänkuin
olisi aikonut hypähtää seisaalleen ja syöksyä luokseni. Minut valtasi
huimaus, valtimoni jyskyttivät, kuuma veri kohisi korvissani; minä
tunsin olevani hukassa, jos jäisin huoneeseen. Äärimmäisin ponnistuksin
tempauduin seisaalleni ja riensin ovelle.

Sandip huudahti kähein äänin: »Mihin aiottekaan paeta, kuningatar?»
Samassa hän jo hypähti minua pidättämään. Kuullessaan askeleita oven
ulkopuolelta hän väistyi nopeasti taaksepäin ja istuutui jälleen
tuoliinsa. Minä pysähdyin kirjahyllyjen luo ja katselin kirjain nimiä.

Mieheni astuessa huoneeseen Sandip huudahti: »Kuulehan, Nikhil, onko
sinulla Browning kirjastossasi? Minä tässä kerroin kuningattarellemme
yliopistokerhostamme. Muistatko, kuinka kiistelimme eräiden Browningin
säkeiden kääntämisestä? Etkö?

    »'Jospa katsonut ei oisi,
    turhaan lempeen tuuditellut!
    Toisin toisien on laita:
    sydämensä herkän heille
    ilmi saatella hän voisi
    aivan suotta, lemmen lahja
    huomenna jo himmentyisi.
    Toisin täällä. Tuon hän tiesi,
    kääntyi, katse katseen löysi,
    ikinä en irki pääse.'

»Minä sain käännöksen jotenkuten luontumaan, mutta tulos ei sittenkään
liene ikuinen ilo’ kirjallisuudellemme. Minä uskoin aikoinani ihan
lujasti olevani muuttumassa runoilijaksi, mutta kaitselmus oli kyllin
armollinen varjelemaan minua sellaisesta onnettomuudesta. Muistatko
vanhaa Dakšinaa? Ellei hän olisi päässyt suolantarkastajaksi, olisi
hänestä tullut runoilija. Minä muistan vielä varsin hyvin, miten
hän... Ei, kuningatar, ei maksa vaivaa tutkia kirjahyllyjä. Nikhil on
naimisiin mentyänsä lakannut lukemasta runoja — kenties hän ei runoutta
enää tarvitse. Minua taas on luullakseni jälleen uhkaamassa 'runoilun
kuumeinen puuska', kuten sanskritissa sanotaan.»

»Minä tulen varoittamaan sinua, Sandip», sanoi mieheni.

»Runoilun kuumeisesta puuskastako?»

Mieheni ei kiinnittänyt huomiota tuohon leikinlaskuyritykseen. »Jo
joitakin aikoja», jatkoi häh, »ovat muhamettilaiset papit yllytelleet
täkäläisiä uskovaisiansa. He vihaavat sinua ja voivat milloin tahansa
käydä kimppuusi.»

»Aiotko kehoittaa minua pakenemaan?»

»Minä vain ilmoitan sinulle asian, en tahdo tyrkyttää neuvojani.»

»Jos nämä tilukset kuuluisivat minulle, niin varoitusta kaipaisivat
papit enkä minä. Jos olisit osoittanut heille pelottomuuttasi,
sen sijaan että yrität minua säikähdyttää, niin asia olisi ollut
suuremmassa määrin meidän molempien arvon mukainen. Tiedätkö, että
heikkoutesi heikontaa naapuri-_samindariesikin_ tarmoa?»

»Minä en ole tyrkyttänyt sinulle neuvoani, Sandip. Toivon sinunkin
pidättyvän minua neuvomasta. Se on sitäpaitsi ihan suotta. Tahdoin
mainita sinulle vielä erään asian. Sinä ja sinun kannattajasi olette
salaa ahdistelleet ja sortaneet alustalaisiani. En voi sitä enää
sietää. Senvuoksi minun täytyy pyytää teitä poistumaan alueiltani.»

»Muhamettilaistenko vuoksi, vai aiotko minua vielä muullakin tavoin
peloittaa?»

»On olemassa eräs pelon laji, jonka puuttuminen on pelkuruutta.
Sellaisen pelon nimessä minä kehoitan sinua, Sandip, lähtemään pois.
Minä matkustan vielä tällä viikolla Kalkuttaan. Toivon sinun lähtevän
mukaani. Tietysti voit asua siellä talossani — minulla ei ole mitään
sitä vastaan.»

»Hyvä, minulla siis on vielä muutamia päiviä jäljellä. Sillä välin
tahdon hymistä jäähyväislauluni kuningattarellemme, jonka luota minun
nyt on poistuttava. Oi sinä uuden Bengalin laulaja! Avaa minulle
ovesi ja salli minun ryöstää säkeitäsi! Oikeastaan olet sinä itse
varas, koska olet omaksunut minun lauluni, — mutta olkoon minun
puolestani nimissäsi; joka tapauksessa se kuuluu minulle.» Samassa
hän alkoi syvällä, käheällä, hieman epävarmalla äänellänsä laulaa
Bhairavi-tyyliin sepitettyä laulua:

  »Sinun kuninkuutesi keväässä, rakkaani, yhtyminen ja eroaminen ajoivat
  toisiansa takaa lakkaamattomassa leikissä,

  ja uusia kukkia versoi vanhojen sijaan, jotka varjossa kuihtuivat ja
  kuolivat.

  Sinun kuninkuutesi keväässä, rakkaani, jokainen kohtaus soi
  kiitoslauluna. Ja eikö lähtönikin voi lahjaa sulle suoda, hiljasta
  toivelmaa, kukkaisi varjoon salaa laskettua:

  Oi, jospa heinäkuinen vilvas sadekuuro kesäsi tulenhehkun himmentäisi.

  Hänen uskaliaisuutensa on rajaton — verhoomaton, paljas kuin
  tulenliekki. Ei ehdi ollenkaan sitä pysähdyttää. Se on kuin
  ukkosenisku: salama välkähtää ja nauraa kaikille esteillensä.»

Minä lähdin huoneesta. Kulkiessani kuistikon läpi sisäsuojiin päin näin
äkkiä Amuljan edessäni.

»Älkää peljätkö mitään, Rani-sisar», sanoi hän. »Minä matkustan tänä
iltana enkä palaa tyhjin toimin.»

»Amulja», sanoin minä katsoen häntä kiinteästi nuorekasta intoa
uhkuviin kasvoihin, »minä en pelkää mitään omasta puolestani, mutta
toivon, ettei koita se hetki, jolloin en ole peloissani sinun tähtesi.»

Amulja kääntyi menemään, mutta ennenkuin ehti näkyvistäni, minä kutsuin
hänet takaisin ja kysyin: »Onko sinulla äiti, Amulja?»

»On.»

»Entä sisar?»

»Ei, minä olen äitini ainoa lapsi. Isäni kuoli minun ollessani aivan
pieni.»

»Palaa mieluummin äitisi luo, Amulja!»

»Mutta, Rani-sisko, nythän minulla on täällä sekä äiti että sisar.»

»No niin, Amulja, tule tänä iltana ennen lähtöäsi luokseni aterioimaan!»

»Siihen ei liene aikaa. Antakaa minulle mukaan hieman ruokaa, jonka
kosketuksenne on pyhittänyt.»

»Mistä sinä erikoisesti pidät, Amulja?»

»Jos olisin ollut äitini luona, olisi hän antanut minulle eväiksi koko
joukon _pouš_-kakkuja. Leivo minulle muutamia omin käsin, Rani-sisko!»



KYMMENES LUKU

Nikhilin kertomus


XII

Kuulin opettajaltani, että Sandip on liittynyt Hariš Kunduun ja että
suunniteltiin suurta juhlaa demoneja hävittävän jumalattaren kunniaksi.
Hariš Kundu kiristi siihen tarvittavat varat vuokramiehiltänsä.
Oppineet bramiinit Kaviratna ja Vidjavagiš olivat saaneet tehtäväkseen
kauniin, kaksimielisen juhlahymnin sommittelemisen.

Opettajani kiisteli äsken asiasta Sandipin kanssa. »Jumalienkin
maailmassa tapahtuu kehitystä», sanoi Sandip. »Pojanpojan tulee
muovailla isoisän luoma jumala oman makunsa mukaiseksi — muuten hän
on pelkkä ateisti. Minun tehtävänäni on muuttaa vanhat jumaluudet
ajanmukaisiksi. Minä olen syntynyt jumalien lunastajaksi; minä vapahdan
heidät menneisyyden orjuutuksesta.»

Poikaiältämme asti olen nähnyt, millainen aatteillaleikittelijä Sandip
on. Totuuden etsiminen ei herätä hänessä ollenkaan mielenkiintoa,
mutta leveä pilkanteko ilahduttaa hänen sydäntänsä. Jos hän olisi
syntynyt Afrikan villien keskuudessa, olisi hän kuluttanut sievän
ajan keksimällä todisteen toisensa jälkeen sille väitteelle, että
kannibalismi on paras keino ihmisten välisen todellisen yhteyden
edistämiseksi. Mutta ne, jotka petosta harjoittavat, pettävät lopulta
itseänsä, ja olenpa varma siitä, että Sandip uuden harhapäätelmän
keksiessään joka kerta luulottelee keksineensä totuuden, miten
ristiriitaiset hänen keksintönsä muuten lienevätkin.

Minä en kumminkaan suostu edistämään sellaisten huumausaineiden
valmistamista maassamme. Nuoret miehet, jotka ovat valmiit tarjoamaan
palveluksiansa isänmaalle, eivät saa totuttautua päihtymykseen.
Henkilöille, jotka tahtovat saada jotakin aikaan kiihoitusvälineitä
käyttäen, on kiihoitus ihmisen sielua tärkeämpi.

Minun täytyi sanoa Sandipille Bimalan läsnäollessa, että hänen on
lähdettävä pois. Molemmat kenties otaksuvat sen tapahtuneen väärien
vaikuttimien nojalla. Mutta minun täytyy päästä vapaaksi, vapaaksi
siitä pelostakin, että minut ymmärretään väärin. Ymmärtäköön Bimalakin
minut väärin...

Dakkasta saapuu yhä enemmän muhamettilaisia saarnaajia. Alueillamme
asuvat muhamettilaiset olivat aikojen kuluessa vieraantuneet lehmien
tappamisesta melkein yhtä täydellisesti kuin hindulaiset. Mutta nyt
sattuu silloin tällöin sellaisia teurastustapauksia. Minä kuulin
asiasta ensi kerran muutamilta muhamettilaisilta vuokramiehiltäni,
jotka sanoivat inhoavansa sellaista menettelyä. Tässä oli ilmeisesti
syntymässä vaikea tilanne. Toistaiseksi asia ei ollut vaarallinen,
mutta yltiöpäisyys oli epäilemättä valmis leimahtamaan ilmiliekkiin,
jos kohtaisi vastustusta. Siinäpä ilmeneekin tämän siirron nerokkuus!

Minä kutsutin luokseni muutamia huomattavimpia hindulaisia
vuokramiehiäni ja koetin esittää heille asiaa oikeassa valossa. »Me
voimme pitää jäykästi kiinni vakaumuksistamme», sanoin minä, »mutta
meillä ei ole määräysvaltaa toisten vakaumuksiin nähden. Vaikka monet
meikäläisistä kuuluvatkin Višnu-uskoon, suorittavat Sakti-uskolaiset
siitä huolimatta eläinuhrejansa. Sitä ei voi auttaa. Samaten täytyy
meidän nyt sallia muhamettilaisten menetellä niinkuin parhaaksi
näkevät. Niinpä pyydän teitä pidättymään kaikista väkivaltaisuuksista.»

»Teidän ylhäisyytenne», vastasivat he, »tällaisesta herjasta ei ole
kuultu pitkiin aikoihin.»

»Se johtuu siitä», sanoin minä, »että he ovat omaehtoisesti pidättyneet
niin menettelemästä. Meidän tulee nyt käyttäytyä niin, että on jälleen
samoin laita. Jos rikomme rauhan, emme saavuta tarkoitustamme.»

»Ei, teidän ylhäisyytenne», jatkoivat he kiihkeästi, »nuo vanhat hyvät
ajat ovat olleet ja menneet. Siitä ei tule loppua, ellette tukahduta
sitä ankaralla kädellä.»

»Pakkovalta», vastasin minä, »ei voi estää lehmien tappamista, ja mikä
pahempaa: se saattaa johtaa ihmistenkin surmaamiseen.»

Eräs heistä oli käynyt englantilaista koulua. Hän oli oppinut
toistelemaan päivän iskusanoja. »Ei ole kysymys ainoastaan
oikeauskoisuudesta», huomautti hän. »Maassamme on maanviljelys
pääelinkeino, ja lehmät ovat...»

»Tämän maan puhvelit», keskeytin minä, »antavat nekin maitoa ja
kelpaavat auran eteen. Niin kauan kuin tanssimme temppeleissämme
hurjia tansseja, niiden hakatut päät hartioillamme ja niiden veren
tahrimina, tulee uskonto meille nauramaan, jos sen nimessä riitelemme
muhamettilaisten kanssa, ja ainoaksi totuudeksi jää se, että
riidellään. Jos teurastajaan veitsen tulee säästää ainoastaan lehmää,
mutta ei puhvelia, niin on kysymyksessä kirjaimenpalvonta eikä uskonto.»

»Ettekö huomaa, teidän ylhäisyytenne, mikä tuon kaiken aiheuttaa?»
kysyi englantilaisen koulutuksen saanut vuokramies. »Se on mahdollista
ainoastaan sen vuoksi, että muhamettilainen tuntee olevansa turvassa
lakia rikkoessaankin. Ettekö ole kuullut Patšurista?”

»Miksi onkaan mahdollista tuolla tavoin käytellä muhamettilaisia aseena
meitä vastaan?» kysyin minä. »Eikö oma suvaitsemattomuutemme ole heitä
sellaisiksi muovannut? Tällä tavoin Sallimus nyt meitä rankaisee, sillä
syntimme mitta on täysi ja se kostetaan meille.»

»Hyvä; jos niin on laita, niin kostettakoon. Mutta meidänkin vuoromme
on tuleva. Arvovaltojemme lujin turva, heidän kuuliaisuutensa omille
laeilleen, on järkytetty. He olivat aikoinaan oikeita kuninkaita,
oikeuden käyttelijöitä, nyt he itse muuttuvat lainrikkojiksi eivätkä
niinmuodoin ole ryöväreitä paremmat. Historia kenties arvostelee asiaa
toisin, mutta sydämemme on aina niin tuomitseva...»

»Sanomalehtien levittämä panettelu saattaa minut huonoon maineeseen.
Olen saanut kulilla, että Tšakravartin polttopaikalla, virran
rannalla, on poltettu kuvani asianomaisia juhlamenoja noudattaen ja
yleisön ollessa erittäin innostunut. Uusia häväistyksiä kuulutaan
suunniteltavan. Aiheena oli se, että he olivat kehottaneet minua erään
perustettavan puuvillakutomon osakkaaksi. Minun täytyi heille sanoa,
etten niinkään pelännyt omien rahojeni menettämistä kuin sitä, että
aiheuttaisin osaltani monille köyhille osakkaille häviötä.»

»Tuleeko meidän otaksua, teidän ylhäisyytenne, ettette välitä maan
menestyksestä?» kysyivät vieraani.

»Teollisuus voi edistää maan menestystä», vastasin minä, »mutta pelkkä
toivomus, että maan menestystä olisi edistettävä, ei vielä takaa
teollisuuden menestyvän. Teollisuutemme ei kukoistanut silloinkaan, kun
vielä harkitsimme asiaa kylmästi. Onko meillä minkäänlaista aihetta
otaksua, että niin käy nyt, vain sen vuoksi, että olemme käyneet
raivopäisiksi?»

»Miksi ette sano suoraan, että pelkäätte menettävänne rahanne?»

»Minä sijoitan rahojani yritykseenne, kun huomaan, että
sydämenasiananne todellakin on teollisuuden edistäminen- Mutta siitä,
että olette sytyttäneet tulen, ei vielä seuraa, että teillä on jotakin
keitettävää.»


XIII

Mitä tämä merkitsee? Išakuan rahastossa on tapahtunut ryöstö! Sieltä
oli lähetettävä pääkonttoriin seitsemäntuhattaviisisataa rupiaa.
Sikäläinen rahastonhoitaja oli vaihtanut rahat valtion rahastossa
pieniksi seteleiksi voidakseen ne helpommin kuljettaa ja oli saanut
ne valmiiksi kääröihin. Keskellä yötä tunkeutui huoneeseen aseistettu
joukkio, haavoittaen Kasimia, vartijaa. Merkillisin seikka on se,
että rosvot ovat ottaneet vain kuusituhatta rupiaa sirotellen loput
lattialle, vaikka olisivat helposti voineet viedä kaikki. Ryöstö oli
tapahtunut, nyt on poliisin vuoro. Rauha ei tule kysymykseenkään.

Uutinen oli ehtinyt kotiini ennen minua. »Sehän on kauheata, veli»,
huudahti Bara Rani. »Mitä nyt teemme?»

Minä en ollut asiasta paljoakaan välittävinäni. Koetin häntä
rauhoittaa. »Jäähän meille vielä jotakin», sanoin minä hymyillen.
»Tavalla tai toisella me asioista selviydymme.»

»Älä laske leikkiä, rakas veli. Miksi he ovat kaikki sinulle niin
vihoissaan? Etkö voi tehdä heidän mielikseen? Miksi torjut kaikki
luotasi?»

»En voi sallia maan joutuvan tuhon omaksi, vaikka siten olisinkin
kaikkien mieliksi.»

»Kuinka kamalan teon ne ovatkaan tehneet polttopaikalla! On
hirmuinen häpeä, että sinua kohdellaan sillä tavoin. Tšota Rani on
englantilaisen naissivistyksensä nojalla kaiken pelon yläpuolella,
mutta minä en saanut rauhaa, ennenkuin lähetin hakemaan papin
torjumaan onnettomuutta. Tee minulle mieliksi, rakas veli, ja matkusta
Kalkuttaan. Minä ihan vapisen ajatellessani mitä ne voivat sinulle
vielä tehdä, jos yhä jäät tänne.»

Kälyni aito huolestuneisuus liikutti minua kovin.

»Sitäpaitsi», jatkoi hän, »olen sinua jo aikaisemmin varoittanut
säilyttämästä suuria rahasummia huoneessasi. He voivat saada niistä
vihiä. En ajattele niinkään rahoja, — mutta kuka tietää...»

Rauhoittaakseni häntä minä lupasin heti toimittaa hallussani olevan
summan rahastoon ja lähettää sen mahdollisimman pian Kalkuttaan. Me
lähdimme yhdessä makuuhuoneeseeni. Pukuhuoneen ovi oli kiinni. Kun
koputin, kuului Bimala huutavan: »Minä olen pukeutumassa.»

»Mitä ihmettä Tšota Rani näin varhain päivällä pukeutuu?» huudahti
kälyni. »Hänellä on kaiketi jälleen jokin _Bande Mataram_-kokous.»

»Kuulehan, sinä ryövärien ruhtinatar», huusi hän leikkisästi Bimalalle,
»lasketko sinä siellä saalistasi?»

»Minä toimitan rahat talteen hieman myöhemmin», sanoin minä ja lähdin
toimistohuoneeseeni.

Siellä oli poliisitarkastaja minua odottamassa. Oletteko päässeet
rosvojen jäljille?» kysyin.

»Minulla on aihetta epäluuloihin.»

»Ketä epäilette?»

»Kasimia, vartijaa.»

»Kasimia? Mutta eikö hän haavoittunut?»

»Ei sanottavasti. Lihahaava reidessä. Luultavasti omaa tekoa.»

»Minä en voi sitä hänestä uskoa. Hän on erittäin uskollinen palvelija.»

»Te olette pitänyt häntä uskollisena, mutta siitä huolimatta hän on
varas- Minä olen nähnyt henkilöiden, jotka ovat kaksikymmentä vuotta
nauttineet ehdotonta luottamusta, äkkiä...»

»Jos niinkin olisi laita, en tahdo lähettää häntä vankilaan. Mutta
miksi hän olisi jättänyt loput rahoja lattialle hajalleen?»

»Eksyttääkseen meidät jäljiltä. Mitä sanonettekin, teidän
ylhäisyytenne, hän on tottunut sellaisiin temppuihin. Tosin hän on aina
ajallaan toimessaan, mutta olenpa varma, että hän ottaa osaa kaikkiin
lähiseudun ryöstöihin.»

Tarkastaja ryhtyi minulle selittämään niitä erilaisia menetelmiä,
joiden nojalla käy mahdolliseksi ottaa osaa kahden-, jopa
kolmenkymmenenkin mailin päässä tapahtuvaan ryöstöön ja siitä
huolimatta olla ajallaan virantoimituksessa.

»Oletteko tuoneet Kasimin mukananne?» kysyin minä.

»En, hän on tutkintovankilassa. Viranomaisten velvollisuus on saattaa
tutkimus käyntiin.»

»Haluan nähdä hänet», sanoin minä.

Kun astuin hänen koppiinsa, vaipui hän itkien polvilleen minun eteeni.
»Minä vannon Jumalan nimessä», sanoi hän, »etten ole siihen syypää.»

»En ole sinua epäillytkään, Kasim», rauhoitin minä häntä. »Älä pelkää.
Sinulle ei voida tehdä mitään, jos olet viaton.»

Kasim ei kumminkaan kyennyt moitteettomasti selostamaan tapahtumaa. Hän
ilmeisesti liioitteli. Hän kertoi neljästä- viidestäsadasta miehestä,
suurista pyssyistä ja epälukuisista miekoista. Siihen oli syynä joko
hänen kiihtynyt mielentilansa tai halu puolustautua, kun oli niin
helposti joutunut häviölle. Hän väitti ryöstön toimeenpanijan olevan
Hariš Kundun, olipa varma siitäkin, että oli kuullut Ekramin, Kundun
ensimmäisen vuokramiehen äänen.

»Kuulehan, Kasim», täytyi minun häntä varoittaa, »älä sinä sekoita
toisia ihmisiä tarinoihisi! Sinun asiasi ei ole syyttää Hariš Kundua
enempää kuin ketään muutakaan.»


XIV

Kotiin palatessani pyysin opettajaani lähtemään luokseni. Hän oli kovin
vakava. »En ymmärrä, kuinka tämä päättyy», sanoi hän. »Nuo ihmiset
tukahduttavat omantuntonsa ja asettavat sen sijaan isänmaan. Kaikki
maamme synnit murtautuvat nyt näkyviin inhoittavassa alastomuudessaan.»

»Kenen arvelette voineen...»

»Älä kysy minulta! Synti kasvaa kasvamistaan. Lähetä heidät kaikki
pois, ehdottomasti täältä pois!»

»Minä olen myöntänyt heille vielä päivän ajan. Ylihuomenna he lähtevät.»

»Vielä eräs asia. Ota Bimala mukaasi Kalkuttaan. Hän saa täällä liian
ahtaan käsityksen ulkomaailmasta, hän ei kykene näkemään henkilöitä ja
asioita oikeissa mittasuhteissaan. Näytä hänelle maailma — ihmiset ja
heidän työnsä — suo hänelle avara näköala!»

»Niin olen aikonutkin tehdä.»

»Älä jätä sitä tuonnemmaksi. Usko minua, Nikhil, kaikkien maailman
rotujen on yksissä voimin rakennettava ihmisyyden historiaa. Niin kauan
kuin he vielä myyvät omantuntonsa politiikan vuoksi ja korottavat oman
maansa epäjumalakseen, se ei onnistu. Minä tiedän, ettei Eurooppa
itse asiassa myönnä tätä oikeaksi, mutta tässä kohden sillä ei ole
mitään oikeutta esiintyä meidän oppi-isänämme. Ihmiset, jotka kuolevat
totuuden puolesta, saavuttavat kuolemattomuuden, ja jos kokonainen
kansa voi kuolla totuuden puolesta, niin se tulee kuolemattomaksi
ihmisyyden historiassa. Tulkoon tämän totuuden tunto eläväksi täällä
Intiassa, huolimatta siitä, että paholaisen pilkkanauru tärisyttää
taivasta! Mikä hirmuinen synninrutto onkaan vieraista maista tuotu
maahamme...»

Koko päivä kului tutkimuksen aiheuttamassa levottomuudessa. Olin
ihan uupunut mennessäni illalla levolle. En ollut vielä lähettänyt
kälyni rahoja, ajattelin sen tehdä seuraavana aamuna. Keskellä yötä
minä heräsin. Huone oli pimeä. Olin kuulevinani huokauksia. Joku oli
vast'ikään lakannut itkemästä. Katkera nyyhkytys kaikui kuin tuulen
huokailu sadeyössä. Minusta tuntui siltä, että huuto kaikui minun
huoneessani. Mutta minä olin yksin. Bimalan vuode oli jo muutamia
päiviä ollut toisessa, viereisessä huoneessa. Minä nousin, Ehdin ulos
ja löysin hänet ulkoparvekkeelta, missä hän makasi pitkänään, kasvot
paljasta permantoa vasten.

Se, mitä näin ja tunsin, ei ole sanoin kuvailtavissa. Sen tietää
ainoastaan Hän, joka asuu kaikkeuden sisimmässä ja tuntee maailman
kaikki tuskat omassa sydämessään. Taivas on mykkä, tähdet vaikenevat,
yö on hiljainen, ja kaiken tämän äänettömyyden keskeltä kajahtaa
unettoman epätoivoinen huuto!

Me annamme sellaiselle kärsimykselle nimiä, hyviä tai pahoja, kirjoista
oppimiemme luokittelujen mukaan, mutta onko tällä raadellusta sydämestä
kohoavalla ja pohjattomaan pimeyteen hukkuvalla kuolemantuskalla
mitään nimeä? Kun tuona yönä vaikenevien tähtien alla katselin maassa
makaavaa, vavahdutti mieltäni syvän kunnioituksen tunne, ja minä sanoin
itselleni: »Mikä olen minä häntä tuomitsemaan?» Oi elämä, oi kuolema,
oi ikuisen olemassaolon Jumala, minä taivutan vaieten pääni sen
salaisuuden edessä, joka sinussa on.

Hetkisen minä epäröin, kääntyäkö takaisin. En voinut. Minä polvistuin
Bimalan viereen ja kosketin kädelläni hänen päätänsä. Ensi
kosketuksella tuntui, kuin hänen koko ruumiinsa olisi jäykistynyt,
mutta seuraavassa silmänräpäyksessä jäykkyys katosi ja kyynelet
tulvahtivat esiin. Minä silittelin sormin hellästi hänen otsaansa.
Yht’äkkiä hänen kätensä tarttuivat jalkoihini, jotka hän puristi
rintaansa vasten niin lujasti, että ajattelin hänen sydämensä murtuvan.



Bimalan kertomus


XVIII

Amuljan piti tänä aamuna palata Kalkuttasta. Olin käskenyt palvelijoita
heti ilmoittamaan hänen saapumisestaan, mutta minulla ei ollut missään
lepoa. Vihdoin lähdin ulos odottaakseni häntä oleskeluhuoneessa
Lähettäessäni hänet myymään jalokiviäni olin varmaan ajatellut vain
itseäni. Mieleeni ei ollut johtunut, että sellainen nuori poika voi
arvokkaita koruja myydessään herättää epäilyksiä. Me naiset olemme
niin avuttomia, että vaaran uhatessa pakostakin heti siirrämme vaaran
rasituksen toisten kannettavaksi. Kun joudumme tuhon omiksi, niin
vedämme ympäristömme mukanamme.

Minä olin ylpeästi sanonut pelastavani Amuljan, — ikäänkuin hukkuva
kykenisi toisia pelastamaan!

Sen sijaan, että olisin hänet pelastanut, olen lähettänyt hänet
tuhoutumaan. Rakas veljeni, minä olen ollut sinulle sellainen sisar,
että kuolema varmaan hymyili sinä veljienpäivänä, jolloin minä sinua
siunasin, — minä, jota oman rikokseni taakka painaa maahan.

Minä tunnen tänään, että paha ahdistaa ihmistä toisinaan niinkuin
tauti. Jokin siemen pirahtaa jonnekin, ja jo samana yönä saapuu kuolema.

Miksi ei sellaisia sairaita eristetä muista ihmisistä? Minä olen
kokenut omassa itsessäni, kuinka kauhea tartunta on, — ikäänkuin
valtava tulisoihtu, joka mielii sytyttää koko maailman.

Kello löi yhdeksän. Minä en voinut vapautua siitä ajatuksesta,
että Amulja oli vaarassa, että hän oli joutunut poliisin käsiin.
Poliisilaitoksessa vallitsee varmaan suuri kiihtymys. Kenen ovat
jalokivet? Kuinka hän on ne saanut? Ja vihdoin on minun vastattava
avoimesti, kaiken kansan kuullen, noihin kysymyksiin.

Mitä minä vastaan? Vihdoin on tullut sinun päiväsi, Bara Rani, sinun,
jota olen kauan halveksinut. Sinä nautit kostosta, kun ihmiset
halveksien minua katselevat- Hyvä Jumala, pelasta minut vain tämä
kerta, niin minä heitän kaiken ylpeyteni kälyn jalkojen eteen.

En voinut kestää kauempaa. Menin suoraa päätä Bara Ranin luo. Hän
oli kuistikolla, betelinlehtiä maustamassa, Thako mukanaan. Thakon
nähdessäni minä säpsähdin, mutta hillitsin itseni samassa, kumarsin
syvään vanhemmalle kälylleni ja kosketin kunnioittavasti hänen
jalkojansa.

»Siunatkoon, Tšota Rani», huudahti hän, »mikä sinua vaivaakaan? Mistä
tämä odottamaton kunnioitus?»

»Tänään on syntymäpäiväni, sisko», sanoin minä. »Olen sinua usein
loukannut. Anna minulle siunauksesi, etten sitä enää koskaan tee.
Tahtoni on heikko.» Minä kumarsin vielä kerran ja lähdin nopeasti pois,
mutta hän huusi minut takaisin.

»Sinä et ole minulle koskaan sanonut, että tänään on syntymäpäiväsi,
rakas Tšota! Tulehan tänään iltapäivällä luokseni teetä juomaan.
Tulethan?»

Hyvä Jumala, salli tämän päivän todella olla syntymäpäiväni! Enkö voi
syntyä uudelleen? Puhdista minut, Jumala, puhdista minut ja ole vielä
kärsivällinen!

Minä menin takaisin oleskeluhuoneeseen ja lapasin siellä Sandipin.
Inhontunne tuntui myrkyttävän vertani. Kasvoja, jotka näin
aamunvalaistuksessa edessäni, ei valaissut neron tenhoisa hohde.

»Lähtekää pois huoneesta!» huudahdin minä.

Sandip hymyili. »Koska Amulja ei ole täällä», huomautti hän, »arvelen
tulleen minun vuoroni jutella kanssanne kahden kesken.»

Rikoksestani alkoi koitua kosto. Kuinka voinkaan ottaa häneltä pois
oikeuden, jonka olin itse hänelle antanut. »Tahdon olla yksin», toistin
minä.

»Kuningatar», sanoi hän. »Toisen henkilön läsnäolo ei estä teitä
olemasta yksin. Älkää erehtykö pitämään minua yhtenä joukosta. Minä,
Sandip, olen aina yksin, vaikka ympärilläni parveilisi tuhansia.»

»Olkaa hyvä, tulkaa toinen kerta. Tänä aamuna...»

»Te odotatte Amuljaa?»

Minä käännyin suuttuneena pois ja aioin lähteä huoneesta, kun Sandip
veti viittansa laskoksista korulippaani ja heitti sen marmoripöydälle.
Minä hämmästyin kovin. »Eikö Amulja olekaan matkustanut?»

»Matkustanut? Minne?»

»Kalkuttaan.»

»Ei», hykersi Sandip.

Minun siunaukseni siis oli vaikuttanut, kaikesta huolimatta. Hän oli
pelastettu. Kohdatkoon nyt Jumalan rangaistus minua, varasta, kunhan
Amulja on pelastettu!

Kasvojeni ilmeessä tapahtunut muutos ärsytti Sandipia. »Niin hyvillä
mielin, kuningatar!» ivaili hän. »Ovatko nämä jalokivet niin
suuriarvoiset? Kuinka siis voittokaan päättää uhrata ne jumalattarelle?
Olettehan ne oikeastaan jo uhrannut. Aiotteko nyt ottaa lahjanne
takaisin?»

Ylpeys ei kuole hevillä; vielä viimeisellä hetkellä se kohottaa
kyntensä. Minusta tuntui siltä, että minun oli osoitettava, kuinka
yhdentekevä asia korujen menettäminen minulle oli. »Jos niitä
himoitsette», sanoin minä, »niin voitte ne ottaa.»

»Minun himoni tavoittelee nyt Bengalin koko rikkautta», vastasi Sandip.
»Onko olemassa väkevämpää mahtia kuin himo? Sitä käyttävät ratsunaan
tämän maailman mahtavat niinkuin Indra Airavatnorsua. Nämä jalokivet
kuuluvat niinmuodoin minulle?»

Sandip otti lippaan ja piilotti sen jälleen viittansa alle. Samassa
syöksyi huoneeseen Amulja. Hänen silmiensä alla oli tummat syvänteet,
huulet olivat kuivat, hiukset epäjärjestyksessä; näytti siltä, kuin
hänen nuoruutensa kukoistus olisi lakastunut yhdessä ainoassa päivässä.
Sydäntäni vihlaisi, kun näin hänet »Minun lippaani!» huudahti hän
syöksyen suoraa päätä Sandipia kohti, minuun katsahtamattakaan.
»Oletteko ottanut korulippaan matkalaukustani?»

»Sinun lippaasi?» kysyi Sandip ivallisesti.

»Matkalaukku oli minun!»

Sandip nauroi. »Omasi ja toisen oman erottaminen näyttää käyvän hieman
hankalaksi, Amulja», huudahti hän. »Sinusta näyttää sittenkin tulevan
hurskas saarnamies.»

Amulja vaipui tuoliin ja peitti käsin kasvonsa. Minä astuin hänen
luoksensa ja laskin käteni hänen päälaelleen. »Mikä sinua vaivaa,
Amulja?» kysyin minä.

Hän hypähti seisoalleen. »Rani-sisko», huudahti hän, »minä tahdoin
kovin mielelläni itse tuoda jalokivet teille takaisin. Sen tiesi Sandip
Babu, ja nyt hän on ennättänyt edelleni.»

»Minä en välitä jalokivistä™», sanoin minä. »Ottakoon ne! Se ei
haittaa.»

»Ottakoon? Kuka?» kysyi poika ihmeissään.

»Jalokivet ovat minun», virkkoi Sandip. »Kuningattareni on lahjoittanut
ne minulle valtamerkiksi.»

»Ei, ei, ei!» huusi Amulja kiihkeästi. »Ei missään tapauksessa,
Rani-sisko! Minä olen tuonut ne teille takaisin. Te ette saa antaa
niitä kenellekään muulle.»

»Minä otan lahjasi vastaan, pieni veljeni», sanoin minä. »Mutta salli
sen, joka niitä tavoittelee, tyydyttää himonsa.»

Amulja katseli Sandip Babua hehkuvin silmin kuin petoeläin saalistansa.
»Kuulkaahan, Sandip Babu», murisi hän, »te tiedätte, ettei minua
säikähdytä hirsipuukaan. Jos rohkenette ottaa jalokivilippaan...»

Sandip yritti nauraa ivallisesti. »Pitäisihän sinun tietää, Amulja»,
sanoi hän, »ettet sinä ole mies minua peloittamaan.»

»Kuningatar», jatkoi hän minun puoleeni kääntyen, »minä en ole tullut
tänne ottamaan teiltä näitä koruja, vaan antamaan ne teille. Olisitte
tehnyt väärin, jos olisitte ottanut lahjani Amuljan kädestä. Sitä
estääkseni minä tahdoin ensin saada ne selvästi haltuuni. Nyt minä
lahjoitan nämä jalokiveni teille. Kas tässä! Punokaa te tuon poikasen
kanssa mitä juonia tahansa. Minun täytyy lähteä. Teillä on kaikkina
näinä päivinä ollut kahdenkeskiset neuvottelunne, joista minulle ei
annettu tietoa. Jos nyt sattuu jotakin erinomaista, niin älkää syyttäkö
minua!»

»Amulja», jatkoi hän, »minä olen lähettänyt matkalaukkusi ja tavarasi
asuntoosi. En tahdo enää säilyttää huoneessani sellaista, mikä kuuluu
sinulle.» Tuon sanottuaan Sandip syöksyi pois huoneesta.


XIX

»Minulla ei ole ollut lepoa eikä rauhaa, Amulja, senjälkeen kuin
lähetin sinut myymään korujani»; sanoin minä.

»Miksi ei, Rani-sisko?»

»Minä pelkäsin sinulle koituvan siitä vaikeuksia — olisivat voineet
luulla sinua varkaaksi. Olisin mieluummin ollut ilman noita
kuuttatuhatta rupiaa. Nyt sinun pitää vielä tehdä jotakin mielikseni:
lähteä kohta kotiin äitisi luo.»

Amulja veti esiin pienen käärön ja sanoi: »Mutta sisar, minä olen
hankkinut ne kuusituhatta rupiaa.»

»Mistä?»

»Minä tein voitavani saadakseni kultaa», jatkoi hän minun kysymykseeni
vastaamatta, »mutta se ei minulle onnistunut. Niinpä minun täytyi tuoda
seteleitä.»

»Sano minulle totuus, Amulja: mistä olet nuo rahat saanut?»

»Sitä en sano.»

Silmissäni pimeni.

»Mitä kauheata oletkaan tehnyt, Amulja?» huudahdin minä. »Oletko...»

»Minä tiedän, että sanotte minun hankkineen rahat väärällä tavalla.
Olkoon niin, minä myönnän sen. Mutta minä olen maksanut täyden hinnan
rikoksestani. Senvuoksi rahat ovat nyt minun.»

Minä en tahtonut tietää enempää. Veri tuntui hyytyvän suonissani.

»Vie ne pois, Amulja», rukoilin minä. »Vie ne takaisin sinne, mistä
olet ne ottanut.»

»Se olisi tosiaankin kovin vaikeata!»

»Se ei ole vaikeata, hyvä veli. Se hetki, jolloin ensi kerran tulit
luokseni, oli kohtalokas. Ei edes Sandip ole voinut tehdä sinulle niin
paljon pahaa kuin minä.»

Sandipin nimi sai hänet säpsähtämään.

»Sandip!» huusi hän. »Teiltä yksin minä olen oppinut, millainen mies
hän on. Tiedättekö, sisar, hän ei ole käyttänyt kolikkoakaan niistä
rahoista, jotka hän teiltä otti. Teidän luotanne lähdettyänsä hän
vetäytyi huoneeseensa ja ahmi katseillaan kultaa, jonka oli levittänyt
eteensä lattialle. 'Nämä eivät ole kultarahoja’, huudahti hän, 'vaan
mahdin jumalallisen lootuksen terälehtiä; ne ovat kristalleiksi
muuttuneita sointuja huiluista, jotka helisevät rikkauden paratiisissa!
Minä en raski niitä vaihtaa, sillä ne näyttävät pyrkivän olemuksensa
täydellisyyteen, kauneuden kaulaa koristamaan. Amulja, poikaseni,
älä katsele niitä ruumiillisin silmin; ne ovat kuin Lakšmin hymyily,
Indran puolison lumoava sädeseppele. Ei, ei, minä en voi niitä antaa
tuolle tuhmalle tilanhaltijalle. Olen varma siitä, Amulja, että hän
on meille valehdellut. Poliisi ei olekaan venheen upottajan jäljillä.
Tilanhoitaja vain tahtoo ansaita rahoja. Meidän täytyy yrittää
saada kirjeet häneltä takaisin.’ — Minä kysyin Sandipilta, kuinka
tuo oli tehtävä. Hän käski käyttämään uhkausta tai väkivaltaa. Minä
tarjouduin niin tekemään, jos hän luovuttaa rahat takaisin. Siitä
voidaan sopia myöhemmin, sanoi hän. Minä en halua kiusata teitä,
sisar, yksityiskohtaisesti kertomalla, kuinka sain miehen siinä
määrin peloitetuksi, että hän luovutti kirjeet, jotka sitten poltin
— se on pitkä juttu. Vielä samana iltana minä tulin Sandipin luo ja
sanoin: 'Nyt meidän ei tarvitse pelätä. Antakaa rahat minulle; minä
jätän ne huomenna sisarelleni, armolliselle rouvalle'. Hän huusi:
'Mitä hullutuksia! Kalliin sisaresi _sari_ pimittää sinulta pian
koko isänmaan. Sano _Bande Mataram_ ja manaa pois paha henki!' — Te
tunnette Sandipin lumousvoiman, Rani-sisko. Rahat jäivät hänelle. Minä
vietin koko yön järven uimalaiturilla hymisten _Bande Mataram'ia_ —
Kun sitten annoitte minulle myytäviksi jalokivenne, menin jälleen
Sandipin luo. Hän oli ilmeisesti minulle vihoissaan, mutta yritti olla
sitä osoittamatta. 'Jos ne vielä löydät jostakin laatikosta, saat
ne ottaa', sanoi hän heittäen minulle avaimensa. Niitä ei näkynyt
missään. 'Sanokaa minulle, missä ne ovat', pyysin minä. 'Kunhan olet
parantunut hupsuudestasi, ei ennen', vastasi hän. — Huomattuani,
ettei hän ollut suostutettavissa, minun täytyi miettiä muita keinoja.
Minä yritin saada häneltä kultarahat tarjoamalla kuusituhatta rupiaa
seteleinä. 'Sinä saat ne', virkkoi hän ja meni makuuhuoneeseensa
jättäen minut odottamaan. Siellä hän mursi matkalaukkuni lukon, otti
teidän korulippaanne ja lähti toisesta, ovesta suoraan luoksenne.
Hän ei tahtonut antaa minun sitä tuoda ja nyt hän julkeaa sanoa sitä
lahjaksensa. Kuinka voisinkaan sanoa, mitä hän on minulta ryöstänyt!
Minä en anna hänelle milloinkaan anteeksi. — Mutta varmaa on, sisko,
että hänen mahtinsa minuun nähden on lopullisesti murtunut. Ja sen
olette saanut aikaan te, sisar!»

»Rakas veljeni», sanoin minä, »jos niin on laita, en ole elänyt suotta.
Mutta meillä on vielä paljon tekemistä, Amulja. Ei riitä se, että taika
on murrettu. Sen tahrat on pestävä pois. Älä viivyttele, mene heti
viemään rahat sinne, mistä olet ne ottanut. Etkö voi sitä tehdä, rakas
veli?»

»Teidän siunauksenne tekee kaikki mahdolliseksi, Rani-sisko!»

»Muista, ettei ole kysymyksessä ainoastaan sinun rikoksesi
sovittaminen, vaan myöskin minun. Minä olen nainen; minulta
on ulkomaailma suljettu, muuten olisin lähtenyt itse. Ankarin
rangaistukseni on se, että minun täytyy sälyttää sinun kannettavaksesi
syntini taakka.»

»Älkää puhuko niin, sisar! Tie, jota kuljin, ei ollut teidän tienne.
Sen vaarat ja vaikeudet houkuttelivat minua. Nyt, kun teidän tienne
minua kutsuu, se saa olla tuhat kertaa vaikeampi ja vaarallisempi;
teidän siunauksenne on auttava minua onnistumaan. Te siis käskette
minua viemään nämä rahat sinne, mistä olen ne ottanut?»

»Käsky ei ole minun, se tulee korkeammalta.»

»Siitä en tiedä mitään. Minulle riittää, kun se tulee teidän
huuliltanne. Sisar, tehän kutsuitte minut tänne aterialle. Sitä en
tahdo menettää. Teidän tulee antaa minulle _prasad_ [kunnioitetun
henkilön kosketuksen pyhittämä ruoka], ennenkuin lähden. Sitten minä
suoritan tehtäväni, jos mahdollista, jo ennen iltaa.»

Silmiini tulvahtivat kyynelet, kun yritin hymyillen sanoa: »Niin
tapahtukoon.»



YHDESTOISTA LUKU

Bimalan kertomus


XX

Amuljan lähdettyä rohkeuteni lannistui. Millaiseen vaaralliseen
seikkailuun olinkaan lähettänyt äidin ainoan pojan? Hyvä Jumala, miksi
pitikään syntini sovituksen ulottua niin laajalle? Enkö voinut sovittaa
rikostani yksin, vetämättä monia muita kerallani kärsimään? Älä salli
tämän viattoman lapsen joutua vihasi uhriksi!

Minä kutsuin häntä takaisin: »Amulja!» Ääneni kaikui heikkona; hän ei
sitä kuullut.

Minä menin ovelle ja huusin vielä kerran; »Amulja!»

Hän oli jo poissa.

»Kuka siellä?»

»Palvelijanne, armollinen rouva!»

»Mene sanomaan Amulja Babuile, että minä haluan häntä puhutella.»

En tiedä, mitä oikeastaan tapahtui — Amuljan nimi kenties oli miehelle
outo — mutta hän palasi aivan kohta, Sandip mukanaan.

»Samassa silmänräpäyksessä, jolloin lähetitte minut pois», sanoi hän
sisään astuessaan, »minä aavistin, että kutsutte minut takaisin. Kuun
vetovoiman vaikutusta ovat molemmat: luode ja vuoksi. Olin niin varma
asiasta, että jäin käytävään odottamaan. Nähdessäni palvelijan tulevan
huoneestanne sanoin hänelle: 'Minä tulen, minä tulen heti!' — ennenkuin
hän ehti virkkaa sanaakaan. Voitte uskoa, että tuo takamaalainen oli
ihmeissään! Hän tuijotti minuun suu auki, ikäänkuin olisi luullut
minun osaavan noitua. — Kaikki maailman taistelut, kuningatar»,
jatkoi Sandip juttuansa, »ovat todellisuudessa hypnoottisten voimien
kamppailua. Loitsu vasten loitsua — äänettömiä aseita, jotka osuvat
näkymättömiinkin maalitauluihin. Teistä olen vihdoinkin löytänyt
vertaiseni vastustajan. Minä tiedän, että viinenne on täysi, te taitava
soturikuningatar! Te yksin olette kyennyt lähettämään Sandipin pois ja
kutsumaan hänet takaisin, omaa herttaista tahtoanne noudatellen. Nyt
makaa riista jalkainne edessä. Mitä aiotte sille nyt tehdä? Odottaako
sitä _coup de grãce_, vai suljetteko sen häkkiin? Joka tapauksessa
minä varoitan teitä, kuningatar: te tulette huomaamaan, että otuksen
surmaaminen on yhtä “vaikea tehtävä kuin sen kahlehtiminenkin.
Missään tapauksessa teidän ei pidä tuhlata aikaa taika-aseittenne
käyttelemiseen.»

Sandip varmaan aavisti häviön lähestyvän ja jaaritteli senvuoksi
taukoamatta, aikaa voittaakseen, vastausta odottamatta. Hän tiesi
varmaan, että olin lähettänyt palvelijan hakemaan Amuljaa, jonka nimen
mies epäilemättä oli maininnut. Siitä huolimatta hän oli tahallaan
käyttänyt tuota temppua. Hän tahtoi estää minua sanomasta, että olin
aikonut puhutella Amuljaa enkä häntä. Hänen sotajuonensa oli kuitenkin
tehoton; se ilmaisi vain hänen heikkouttansa. Minä päätin olla
väistymättä jalan leveyttäkään voittamaltani alueelta.

»Sandip Babu», sanoin minä, »minua ihmetyttää, että voitte pitää
loppumattomia puheita ollenkaan takertumatta. Opetteletteko te ne
ennakolta ulkoa?»

Sandipin kasvoihin syöksähti veri.

»Olen kuullut», jatkoin minä, »että ammattipuhujillamme on kirja
täynnä kaikenlaisia valmiita puheita, joita he voivat sovittaa mihin
tilaisuuteen tahansa. Onko teilläkin sellainen kirja?»

Sandip kirskui vastauksensa hampaittensa lomitse. »Luoja on
lahjoittanut teille naisille keimailukyvyn suuren lahjan ja sitäpaitsi
on teillä apunanne muotiompelija ja jalokivikauppias; mutta älkää
luulko, että me miehet olemme ihan avuttomat...»

»Teidän olisi parempi vielä kerran silmäillä kirjaanne, Sandip Babu. Te
sekoitatte kaikki asiat. Niin käy, kun yrittää opetella kaikki ulkoa.»

»Mitä!» huudahti Sandip menettäen kokonaan malttinsa. »Tekö häpäisette
minua tuolla tavoin! Te, jonka tunnen perinpohjin! Mitä...» Hän ei
saanut enempää sanotuksi.

Sandip, tuo mahtava loitsija, on kerrassaan avuton, kun hänen loitsunsa
osoittautuu tehottomaksi. Kuningas on äkkiä muuttunut moukaksi. Kuinka
ilahduttavaa onkaan nähdä hänet avuttomana! Mitä loukkaavammaksi hänen
karkeutensa kävi, sitä väkevämpänä kuohui minussa tuo ilo. Hänen
kiemurtelunsa, joiden avulla hän tapasi kietoa minut pauloihinsa, eivät
enää vaikuta, — minä olen vapaa. Olen pelastettu, pelastettu! Loukkaa
minua, häpäise minua, näyttäydy todellisessa hahmossasi, mutta säästä
minut valheellisista ylistyslauluistasi!

Samassa astui huoneeseen mieheni. Sandip ei ollut kyllin joustava
heti tointuakseen. Mieheni silmäili häntä hetkisen ihmeissään. Jos
tämä olisi tapahtunut pari päivää aikaisemmin, olisin hävennyt. Nyt
sitävastoin oli mieleni hyvä — mitä hyvänsä mieheni ajattelikin.
Tahdoin antaa heikontuneelle vastustajalleni ratkaisevan iskun.

Nähdessään meidät molemmat sanattomina ja neuvottomina mieheni hieman
epäröi. Sitten hän istuutui. »Sandip», sanoi hän, »minä etsin sinua ja
kuulin sinun olevan täällä.»

»Epäilemättä minä olen täällä», virkkoi Sandip painokkaasti.
»Kuningattaremme kutsutti minut luoksensa tänä aamuna. Ja minä,
kuuliainen palvelija, jätin kaikki muut askareet totellakseni hänen
kutsuansa.»

»Minä matkustan huomenna Kalkuttaan. Sinä lähdet mukaani.»

»Miksi, jos sallit kysyä? Luuletko minun kuuluvan saattueeseesi?»

»Jos sinua miellyttää, voimme sanoa, että sinä matkustat Kalkuttaan ja
minä seuraan sinua.»

»Minulla ei ole siellä mitään tekemistä.»

»Sitä suurempi syy matkustaa. Täällä sinulla on liian paljon tekemistä.»

»Minä en aio liikahtaakaan.»

»Niin ollen minun on pakko siirtää sinut.»

»Väkivalloinko?»

»Niin.»

»Hyvä, minä lähden. Mutta maailmaa eivät muodosta vain Kalkutta ja
sinun tiluksesi. Kartalla on muitakin paikkakuntia.»

»Sinun tähänastisen käyttäytymisesi nojalla olisi melkein voinut uskoa,
ettei maailmassa ole muuta paikkaa kuin minun tilukseni.»

Sandip nousi. »Sattuu toisinaan», sanoi hän, »että yksi ainoa
paikkakunta merkitsee ihmiselle koko maailmaa. Minun maailmani oli tämä
huone, ja senvuoksi olin kuin kiinnikasvanut.»

Sitten hän kääntyi minun puoleeni. »Minun sanojani ei ymmärrä kukaan
muu kuin te, kuningattareni — kenties ette tekään. Minä tervehdin teitä.
Jumaloivin sydämin minä jätän teidät. Tunnussanani on toinen teidät
nähtyäni. Se ei enää kuulu _Bande Mataram_, Terve, Äiti, vaan Terve,
Rakastettuni, Terve, Tenhottareni! Äiti suojaa meitä, rakastettu
syöksee meidät turmioon, — mutta se turmio on suloinen. Sinua minun
on kiittäminen siitä, että karkelevan kuoleman nilkkatiukujen helinä
nyt soi korvissani. Sinä olet luonut minun, palvelijasi, mieleen uuden
kuvan isänmaastamme, Bengalistamme, 'vienojen tuulten, kirkkaitten
vetten ja makeain hedelmäin maasta' [kansallislaulusta _Bande
Mataram_]. Sinä et tunne sääliä, rakastettuni. Sinä olet tullut
luokseni, myrkkymalja kädessäsi, ja minä tyhjennän sen viimeiseen
pisaraan, kuollakseni tuskaisen kuoleman tai elääkseni kuoleman
riemuitsevana voittajana.»

»Niin», jatkoi hän, »äidin päivä on mennyt. Oi rakkaani, rakastettuni,
mitä merkitseekään minulle sinun rinnallasi totuus ja oikeus ja
taivaskaan. Kaikki velvollisuudet ovat minulle pelkkää varjoa; kaikki
säännöt ja lait ovat särkeneet salpansa. Oi rakkaani, rakastettuni,
minä voisin sytyttää tuleen koko maailman säästäen vain tämän tanteren,
jota pieni jalkasi polkee, ja sitten tahtoisin hurjan riemun vallassa
tanssia yli tuhkain... Kuinka lempeitä ihmiset ovatkaan! Kuinka hyviä!
He tahtoisivat tehdä hyvää kaikille — ikäänkuin tämä kaikki olisi
todellista! Ei, ei! Maailmassa ei ole muuta todellista kuin tämä minun
aito rakkauteni. Minä kumarran sinua. Antaumukseni on tehnyt minut
julmaksi, harras palvontani on sytyttänyt minuun hävityksen lieskan.
Minä en ole oikeamielinen. Minulla ei ole mitään uskoa, minä uskon vain
häneen, jonka olemus on minulle kirkastunut yli kaiken muun maailmassa.»

Ihmeellistä! Tosiaankin ihmeellistä. Muutamia hetkiä sitten minä
olin halveksinut tuota miestä sydämeni pohjasta. Mutta se, mitä olin
luullut tummuneeksi tuhkaksi, heräsi nyt jälleen hehkumaan. Hänessä
eli aito tuli, aivan varmasti. Ah, miksi loikaan Jumala ihmisen
niin ristiriitaiseksi? Tahtoiko hän vain osoittaa jumalallista
kätevyyttänsä? Muutamia hetkiä sitten minä olin ajatellut, että Sandip,
jota olin kerran pitänyt sankarina, olikin vain kehno teatterisankari.
Mutta niinkään ei ollut laita. Teatterin korurihkamankin alla voi
toisinaan piillä todellinen sankari.

Sandip on karkea, aistillinen ja valheellinen, ja hänen sieluansa
peittää moninkertainen aineen verho. Mutta sittenkin on meidän
myöntäminen, että hänen syvimmässään piilee paljon sellaista, mitä me
emme ymmärrä emmekä kykene ymmärtämään — kuten itsessämmekin. Ihminen
on ihmeellinen. Mitä suurta salaperäistä tarkoitusta hän täyttää, sen
tietää yksin Hirmuinen [Rudra, »Hirmuinen», Šivan alkuperäinen nimi]
— me vain valitamme sen taakan alla. Šiva on kaaoksen herra. Hän on
pelkkää iloa. Hän on rikkova meidän kahleemme.

Minä tunnen yhä uudelleen, että minussa on kaksi eri olentoa. Toinen
niistä säikähtää Sandipia hänen ilmestyessään kaaoksen hirmuisessa
hahmossa, toista se näky sitävastoin suloisesti houkuttelee. Hukkuva
alus vetää kaikki ympärilläuiskentelijat mukanansa syvyyteen. Sandip
on sellainen hävittävä mahti. Hänen suunnaton houkutusvoimansa valtaa
meidät, ennenkuin pelko ehtii meitä varoittaa, ja niin me joudumme
silmänräpäyksessä kauas päivän valkeudesta, kauas kaikesta hyvästä,
ilmasta ja vapaudesta, kaikesta, mikä on ollut meille rakasta ja
kallista — alas turmion syvyyksiin.

Sandip on tullut sanantuojana kaukaisesta turmion valtakunnasta, ja kun
hän loitsuja hymisten kulkee halki maan, kokoontuvat hänen ympärilleen
kaikki pojat ja nuorukaiset. Maan lootussydämessä asuva äiti valittaa
ääneen, sillä he ovat murtautuneet hänen varastohuoneeseensa
viettääkseen siellä juominkejansa. Kuolemattomuuden juomaa varten
kasvaneen viinisadon he kumoavat maan tomuun, hänen kunnianarvoiset
astiansa he särkevät. Minä tunnen hänen tuskansa, mutta siitä
huolimatta tarttuu huumaus minuunkin.

Totuus itse on lähettänyt meille tämän kiusauksen koetellakseen
uskollisuuttamme. Päihtymys pukee ylleen taivaallisen vaatetuksen ja
karkeloi pyhiinvaeltajien edellä sanoen: »Te narrit, te vaellatte
kieltäymyksen hedelmätöntä tietä.

Se on pitkä, ja aika kuluu hitaasti sitä kulkiessa. Senvuoksi on
ukonvaajan sinkooja lähettänyt minut luoksenne. Kuulkaa minua! Minä,
kauneus, intohimo, huudan teitä luokseni — minun syleilyssäni te
löydätte täyttymyksenne.

Hetken vaiti oltuaan Sandip kääntyi jälleen puoleeni. »Jumalatar, on
tullut hetki, jolloin minun täytyy lähteä luotasi. Tapahtukoon niin.
Sinun läheisyytesi on tehnyt tehtävänsä. Jos viivyttelisin kauemmin,
niin vaikutus häviäisi vähin erin. Me kadotamme kaikki tahtoessamme
kyltymättömän himomme vallassa muuttaa jokapäiväiseksi senkin, mikä
on korkeinta maailmassa. Se, mikä on hetkessä ikuista, käy laimeaksi,
jos levitämme sen ajan pinnalle. Me olimme tuhoamaisillamme ikuisen
tuokiomme, kun sinun kohotettu ukonvaajasi tuli avuksemme. Sinä itse
pelastit oman palvontasi puhtauden ja samalla palvojasi. Minun lähtöni
kruunaa sinun palvontasi. Jumalattareni, minä, minäkin annan sinulle
vapauden. Mainen temppelini ei enää kelvannut sinun suojaksesi — se oli
joka hetki luhistumaisillaan. Minä lähden nyt palvelemaan suurempaa
kuvaasi suuremmassa temppelissä. Vasta kun olen kaukana sinusta, olet
todella minun. Täällä minä olen vain nauttinut suosiotasi; siellä,
kaukana, tulee armosi osakseni.»

Jalokivilippaani oli yhä vielä pöydällä. Minä otin sen ja sanoin:
»Uhratkaa nämä jalokivet sille jumaluudelle, jota minä palvelen;
uhratkaa ne minun nimessäni!»

Mieheni oli vaiti. Sandip lähti.


XXI

Olin juuri alkanut leipoa joitakin kakkuja Amuljaa varten, kun Bara
Rani ilmestyi näkymölle. »Siunatkoon», huudahti hän, »ovatko asiat jo
niin hullusti, että sinun täytyy itse leipoa kakkuja syntymäpäiväksesi?»

»Eikö ole ketään muuta, jolle niitä voin leipoa?» kysyin minä.

»Sellaisena päivänä ei sinun pitäisi kestitä meitä, vaan meidän sinua.
Minä olin juuri aikeissa valmistaa sinulle jotakin herkkua, kun kuulin
kamalan uutisen, joka sai minut ihan suunniltani. Viiden-kuudensadan
miehen suuruinen rosvojoukkio kuuluu murtautuneen erääseen rahastoomme
ja vieneen sieltä mukanansa kuusituhatta rupiaa. Heidän arvellaan
lähiaikoina käyvän talossamme ryöstämässä.»

Minä tunsin mieleni melkoisesti keventyvän. Rahat siis olivat sentään
omia rahojamme. Olisin mieluimmin kohta kutsunut Amuljan sanoakseni
hänelle, että hän voi antaa setelit miehelleni ja jättää selitykset
minun asiakseni.

»Sinä olet tosiaankin ihmeellinen olento!» huudahti kälyni nähdessään
vaihtuvan ilmeeni. »Etkö ollenkaan pelkää?»

»Minä en sitä usko», sanoin minä. »Miksi he taloamme ryöstäisivät?»

»Sinä et sitä usko! Kuka sitten olisi uskonut heidän hyökkäävän
rahastoomme?»

Minä en vastannut mitään, kumarruin vain kakkujeni yli, joita täytin
hienonnetuilla kookospähkinöillä.

»Niin, täytyypä tästä lähteä», sanoi Bara Rani katseltuaan minua
pitkään. »Minun täytyy jutella Nikhil-veljeni kanssa ja pitää huolta
siitä, että rahani lähetetään Kalkuttaan, ennenkuin on liian myöhäistä.»

Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun minä heitin kakkuni sikseen ja
syöksyin pukuhuoneeseeni sulkien sen sisäpuolelta. Mieheni nuttu, jonka
taskussa avaimet olivat, riippui vielä siellä — niin muistamaton hän
oli. Minä irroitin renkaasta rautaisen kassakaapin avaimen ja piilotin
sen vaatteisiini.

Oveen koputettiin. »Minä olen pukeutumassa», huusin minä. Sitten kuulin
Bara Ranin sanovan: »Aivan äsken näin hänet vielä kakkuja leipomassa,
ja nyt hän on jo itseänsä koristelemassa. Mitä hän tämän jälkeen
keksinee? Luultavasti on jälleen kysymyksessä jokin _Bande Mataram_
kokous. Kuulehan, sinä ryövärien kuningatar», huusi hän minulle,
»lasketko siellä saalistasi?»

Heidän mentyänsä minä avasin kassakaapin. En tiedä, miksi sen tein;
kenties toivoin salaa, että kaikki oli ollut pelkkää unta. Mitäpä, jos
laatikon avattuani löytäisin kultakääröt paikaltansa? Mutta ei, se oli
tyhjä, niin tyhjä kuin pettämäni luottamus.

Minun täytyi pukeutua näön vuoksi uudelleen. Minä järjestin tukkani
toisin, aivan suotta. Kun tulin ulos, ivaili kälyni: »Kuinka monta
kertaa sinä tänään pukeudut?»

»Tänään on syntymäpäiväni», vastasin minä.

»Sinulle kelpaa mikä tekosyy tahansa», jatkoi hän. »Minä olen tuntenut
paljon turhamaisia ihmisiä, mutta sinä viet voiton kaikista.»

Olin juuri aikeissa lähettää kutsumaan Amuljaa, kun eräs palvelija toi
minulle pienen kirjelapun. Se oli Amuljalta.

»Sisar», kirjoitti hän, »te kutsuitte minut luoksenne tänä iltana,
mutta minusta näytti paremmalta olla viivyttelemättä. Minä suoritan
ensin antamanne tehtävän ja tulen sitten prasadilleni, kenties
verrattain myöhään.»

Mihin hän aikoikaan lähteä rahoja takaisin viemään? Mihin uusiin
vaaroihin poika parka syöksyikään? Kurja nainen, sinä voit vain
lähettää hänet menemään kuin nuolen, mutta et kykene kutsumaan häntä
takaisin, jos et osaa maaliin.

Minun olisi pitänyt heti tunnustaa olevani ryöstön toimeenpanija.
Mutta me naiset elämme ympäristömme luottamuksesta — se on meidän koko
maailmamme. Jos käy ilmi, että olemme tuon luottamuksen pettäneet, niin
olemme menettäneet sijamme maailmassamme. Meidän on silloin seisottava
särkemämme raunioilla, ja terävät särmät haavoittavat meitä alinomaa.
Rikkominen on helppoa, mutta sovittaminen ylen vaikeata, varsinkin
naiselle.

Muutamiin aikoihin en ole enää voinut luontevasti lähestyä miestäni.
Kuinka voinkaan nyt mennä yht'äkkiä hänelle kertomaan tämän kauhean
uutisen? Hän tuli tänään myöhään aterialle — kello oli lähes kaksi. Hän
oli hajamielinen eikä juuri koskenutkaan ruokaan. Minä en voinut edes
kehoittaa häntä ottamaan lisää. Täytyi kääntää kasvoni toisaalle ja
pyyhkiä pois kyyneleeni.

Minun teki kovin mieli sanoa hänelle: »Tulehan huoneeseemme ja lepää
hetkinen; sinä näytät kovin väsyneeltä.» Olin juuri aikeissa avata
suuni, kun palvelija kiiruhti ilmoittamaan, että poliisitarkastaja oli
tuonut Pantšun palatsiin. Mieheni kasvot kävivät entistä synkemmiksi,
ja hän lähti huoneesta kesken ateriaansa.

Kohta senjälkeen ilmestyi Bara Rani. »Miksi et ilmoittanut minulle
Nikhilin tännetulosta?» valitti hän. »Hän saapui niin myöhään, että
ajattelin ehtiväni sillä välin kylpeä. Kuinka ihmeessä hän suoriutui
niin pian ateriastansa?»

»Oliko sinulla jotakin asiaa hänelle?»

»Mitä se merkitsee, että te molemmat lähdette huomenna Kalkuttaan?
Saatte uskoa, etten minä jää yksin tänne. Minua säikähdyttäisi täällä
jokainen risahdus, nyt, kun kaikenlaiset rosvot täällä elämöivät. Onko
ihan päätetty asia, että matkustatte huomenna?»

»On», vastasin minä, vaikka vasta nyt asiasta kuulin ja sitäpaitsi
pakostakin ajattelin, että siihen mennessä voi sattua sellaista, mikä
teki ihan yhdentekeväksi, matkustimmeko vai emme. En kyennyt ollenkaan
kuvittelemaan, millaiseksi elämämme sitten muodostuisi; kaikki näytti
minusta hämyiseltä ja aavemaiselta.

Muutaman tunnin kuluessa täytyi salatun kohtaloni käydä ilmi. Eikö
ollut ketään, joka voi pidättää näiden tuntien kiitävää kulkua, jotta
minulle jäisi aikaa korjata asiain tilaa, mikäli siihen kykenin? Aika,
jonka paha siemen makaa maan peitossa, on pitkä — niin pitkä, että
kerrassaan unohtaa sen versomisvaaran. Mutta näkyviin ehdittyänsä se
kasvaa niin nopeasti, ettei ole aikaa sitä peittää, ei nutunliepeellä,
ei ruumiillaan, eipä elämälläänkään.

Minä koetan olla sitä ajattelematta, koetan pysytellä tylsänä ja
toimettomana, kunnes kaikki sortuu. Sortukoon — parin päivän kuluttua
on kaikki ohi: paljastus, pilkka, sääli, kyselyt, selittelyt, kaikki.

Minä en voi unohtaa Amuljan kasvoja; ne olivat kauniit, antaumuksen
kirkastamat. Hän ei odottanut epätoivoisena kohtalon tuhoavaa
iskua, vaan syöksyi rohkeasti päin vaaraa. Minä kunnioitan häntä
kurjuudessani. Hän on minun nuori lunastajani. Hän otti ikäänkuin
leikillään syntini taakan kannettavaksensa. Hän tahtoi minut pelastaa
alistumalla rangaistukseen, jonka olisi pitänyt kohdata minua. Mutta
kuinka minä voin kestää Jumalani peloittavan armon?

Lapseni, rakas lapseni, minä kumarran sinua. Pieni veljeni, minä
kumarran sinua. Sinä olet puhdas, sinä olet kaunis, minä kumarran
sinua. Jospa tulisit syliini, seuraavan syntymäsi jälkeen, minun omana
lapsenani — sitä minä rukoilen.


XII

Huhuja alkoi kierrellä kaikkialla. Poliisimiehet olivat alinomaa
liikkeellä.. Palvelijamme olivat kovin kiihdyksissään.

Khema, palvelijattareni, tuli luokseni ja sanoi: »Armollinen rouva,
ottakaa Jumalan nimessä minun kultaiset kaulavitjani ja rannerenkaani
ja pankaa ne talteen kassakaappiinne!» Kenelle olisinkaan selittänyt
itse kutoneeni koko tämän vaikeuksien verkon ja joutuneeni nyt itsekin
sen vangiksi? Minun täytyi näytellä suopean suojelijan osaa ja ottaa
haltuuni Kheman korut ja Thakon säästörahat. Maitoeukkokin toi
huoneeseeni kirstun, joka sisälsi Benaresista ostetun _sarin_ ja vähän
muutakin arvokkaaksi katsottua irtaimistoa. »Minä sain nämä teidän
häittenne aikana», selitti hän.

Kun kassakaappini huomenna avataan heidän läsnäollessaan — Kheman,
Thakon, maitoeukon ja muiden... Minä en tahdo sitä ajatellakaan! Yritän
mieluummin kuvitella, kuinka on oleva laita, kun tämä _magh_-kuun
kolmas päivä vuoden kuluttua palaa. Ovatko kotoisen elämäni haavat
silloin yhtä verekset kuin nyt?...

Amulja kirjoittaa tulevansa vasta myöhemmin illalla. En voi istua
toimetonna, ajatuksiani hautoen. Ryhdyn jälleen leipomaan pari kakkua
häntä varten. Minä olen jo leiponut koko joukon, mutta minun täytyy
vielä jatkaa työtäni. Kuka ne syö? Minä ja’an ne palvelijoille. Minun
täytyy se tehdä vielä tänä iltana. Tänä iltana loppuu armonaikani.
Huomenna en enää voi tehdä mitä tahdon.

Minä jatkoin leipomista uupumatta. Aika ajoin minusta tuntui siltä,
että kuului melua yläkerrasta, huoneistamme. Oliko mieheni kenties
kaivannut kassakaapin avainta ja oliko Bara Rani kutsunut kaikki
palvelijat auttamaan etsinnässä? Ei, minä en saa välittää tuosta
hälinästä; on parasta sulkea ovi.

Olin juuri aikeissa niin tehdä, kun Thako syöksyi huohottaen sisään:
»Armollinen rouva, armollinen rouva!»

»Mene matkaasi!» tiuskaisin minä. »Jätä minut rauhaan!»

»Bara Rani lähetti teitä kutsumaan», jatkoi tyttö. »Hänen
veljenpoikansa on tuonut Kalkuttasta ihmeellisen koneen. Se puhuu
niinkuin ihminen. Tulkaahan kuuntelemaan!»

En tiennyt, pitikö nauraa vai itkeä. Täytyikö tosiaankin
ilmestyä näkymölle gramofonin tällaisella hetkellä kaiuttelemaan
teatterilaulujensa nenä-ääniä! Millainen kauhistuttava esine onkaan
ihmistä matkiva kone!

Illan varjot alkoivat laskeutua. Minä tiesin Amuljan ilmoittautuvan
heti palattuaan, mutta en voinut enää odottaa. Kutsuin palvelijan ja
sanoin: »Mene sanomaan Amulja Babulle, että minä pyydän häntä tulemaan
heti tänne!» Mies saapui hetkisen kuluttua takaisin ilmoittaen, ettei
Amulja ollut vieläkään kotona — hän oli ollut jo kauan poissa.

»Poissa!» Tuo sana kaikui korvaani valituksen tavoin tihenevässä
pimeydessä. Amulja poissa! Oliko hän siis tullut kuin painuvan päivän
säde kadotakseen iäksi? Kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaarat
välkähtelivät esiin ajatuksissani. Minä se olin lähettänyt hänet
kuolemaan. Jos hän oli käynyt pelottomasti sitä päin, niin se vain
osoitti hänen sielunsuuruuttaan. Mutta miten voisinkaan tästä lähtien
elää yksinäni, ilman häntä?

Minulla ei ollut Amuljalta muuta muistoesinettä kuin pistooli, hänen
veljenlahjansa. Se tuntui minusta Sallimuksen viittaukselta. Jumalani
oli nuorukaisen hahmossa antanut minulle mahdollisuuden pestä pois tuon
rikoksen, joka oli myrkyttänyt elämäni juuria myöten — oli antanut sen
ja oli kadonnut. Millainen vapahtavan armon runsaus piilikään tässä
rakkauden lahjassa!

Minä avasin laatikon, otin pistoolin esille ja kohotin sen nöyrän
kunnioittavasti ohimolleni. Samassa soivat talomme temppelin
malmirummut. Minä heittäydyin pitkäkseni rukoilemaan.

Illalla minä kestitsin koko talon väkeä leivoksillani. »Oletpa
valmistanut oivallisen syntymäpäiväjuhlan, vieläpä ihan yksin!»
huudahti kälyni. »Mutta sinun pitää jättää meillekin jotakin
tekemistä.» Samassa hän viritti gramofoninsa ja antoi kalkuttalaisten
laulajattarien kimakkain äänten kaikua. Tuntui siltä, kuin olisi ollut'
tallissa, hirnuvien varsojen keskellä.

Juhla-aterian päätyttyä oli jo verrattain myöhä. Minun teki äkkiä mieli
lopettaa syntymäpäiväjuhlani koskettamalla kunnioittavasti mieheni
jalkoja. Menin makuuhuoneeseen ja näin hänen sikeästi nukkuvan. Päivä
oli ollut hänelle vaikea, rasittava. Minä kohotin ihan, ihan hiljaa
moskiittiverkon kulmaa ja laskin pääni hänen jalkojensa viereen.
Hiukseni varmaan koskettivat häntä, sillä hän liikahdutti unessa
jalkojaan ja työnsi pääni pois.

Minä lähdin ulos ja istuuduin lännenpuoliselle kuistikolle. Etäällä
näkyi silkkiäispuu, joka oli kadottanut kaikki lehtensä ja seisoi siinä
karuna kuin luuranko. Kasvavan kuun sirppi oli painumassa sen taakse.
Yht'äkkiä minusta tuntui siltä, että taivaan tähdetkin pelkäsivät
minua, että koko öinen maailma katseli minua karsaasti. Miksi? Siksi,
että olin yksin.

Luomakunnassa ei ole lohduttomampaa olentoa kuin ihminen, joka on
yksin. Sekään, jonka omaiset ovat kaikki kuolleet, toinen toisensa
jälkeen, ei ole yksin - hänelle tulee seuraa haudan tuolta puolen.
Toisin on laita sen, jonka omaiset ovat vielä elossa, mutta etäällä,
saavuttamattomissa, sen, joka on kirvonnut erilleen täyden kodin
värikkäästä piiristä. Hänet nähdessään tähtien kaikkeuskin tuntuu
säikkyvän hänen pimeyttänsä.

Minä en ole siellä, missä olen. Olen etäällä niistä, jotka asuvat
ympärilläni. Minä elän ja liikun äärettömän eronkuilun reunalla,
epävakaisena kuin kastepisara lootuksen lehdellä.

Miksi ihmiset eivät muuttuessaan muutu kokonaan? Katsoessani sydämeeni
näen siellä kaikki mitä ennenkin - tällä kertaa vain ankaran sekasorron
vallassa. Hyvässä järjestyksessä olleet asiat ovat nyt ihan sekaisin.
Helmet, jotka oli liitetty kaulanauhaksi, ovat vierineet maan tomuun.
Ja sydämeni murtuu.

Tahtoisin kuolla. Ja kumminkin on sydämessäni kaikki yhä elossa:
kuolemakaan ei ole minulle kaiken loppu, se näyttää tuovan mukanansa
sitäkin suurempia katumuksen tuskia. Se mikä on lopetettava, on
lopetettava tässä elämässä — muuta keinoa ei ole.

Anna minulle anteeksi vielä tämä kerta, Jumalani! Kaiken sen, minkä
olet antanut minulle elämän rikkaudeksi, olen minä itse tehnyt
itselleni taakaksi. En voi sitä enää kantaa, en voi sitä heittää pois.
Oi Herra, anna vielä kerran helistä niiden suloisten huilunäänien,
joita soittelit minulle muinoin, aamutaivaani rusottavalla rannalla
seisten — ja salli kaikkien vaikeuksieni helposti selvitä! Ainoastaan
sinun huilusi sävelet voivat ehjentää särkyneen ja puhdistaa
tahraantuneen. Luo minun kotini uudelleen soitannollasi! Muuta
pelastuskeinoa en tiedä.

Minä heittäydyin pitkäkseni permantoon ja nyyhkin ääneen. Minä rukoilin
armoa — vähän armoa jostakin ja joltakin, pakopaikkaa, jonkinlaista
anteeksiannon merkkiä, toivoa, joka voisi johtaa johonkin päätökseen.
»Herra», vannoin minä itsekseni, »minä makaan tässä odottaen, yhä
odottaen, koskematta ruokaan ja juomaan, kunnes kohotat siunaavan
kätesi minun ylitseni.»

Samassa kuulin askelia. Kukapa tietää, eivätkö jumalat näyttäydy
kuolevaisille? En uskaltanut kohottaa kasvojani, sillä pelkäsin
lumouksen siitä särkyvän. Tule, ah, tule ja salli jalkasi koskettaa
päätäni! Tule, Herra, ja laske jalkasi sykkivälle sydämelleni ja salli
minun samassa kuolla!

Hän tuli ja istuutui luokseni. Kuka? Mieheni. Tuntiessani hänen
läsnäolonsa minä olin mennä tainnoksiin. Sitten puhkesi sydämeni
koko tuska hillittömäksi kyyneltulvaksi. Minä puristin hänen
jalkojansa rintaani vasten — oi, miksi ei niiden jälki voinut jäädä
lähtemättömäksi!

Hän silitteli hellästi hiuksiani. Nyt minä voin ottaa kantaakseni
julkisen nöyryytyksen ja laskea sen sovitusuhrina Jumalani jalkojen
eteen.

Mutta sydäntäni rasittaa se ajatus, että yhdeksän vuotta sitten
häissäni helisseet ja minua tähän taloon tervetulleeksi laulaneet
huilut ovat iäkseni mykistyneet. Mikä rangaistus voisikaan olla
kyllin ankara kohottaakseen minut jälleen morsiameksi koristettuna
morsiusistuimelleni? Kuinka monta vuotta, kuinka monta ikäkautta,
kuinka monta maailmanikää täytyykään kulua, ennenkuin löydän tien
siihen paikkaan, missä olin yhdeksän vuotta sitten?

Jumala voi luoda uusia olioita, mutta kykeneekö hänkään luomaan
uudelleen sitä, mikä on hävitetty?



KAHDESTOISTA LUKU

Nikhilin kertomus


XV

Tänään me matkustamme Kalkuttaan. Meidän ilomme ja surumme painavat
meitä kovin, jos niitä yhä vain kasaamme. Niiden säilytteleminen
on yhtä väärää kuin niiden kerääminen. Talon haltijana minä olen
epäluonnollisessa asemassa — todellisuudessa minä olen elämän tien
vaeltaja. Senvuoksi todellinen Huoneenhaltija, ihmisen sielu, joutuu
kärsimään joka askelella, ja vihdoin sitä uhkaa kuoleman äärimmäinen
onnettomuus.

Meidän yhdessäolomme, rakkaani, oli vain matkaa varten, joka nyt on
suoritettu; se oli hyvä niin kauan kuin noudatimme samaa suuntaa,
mutta muuttuu esteeksi, jos yritämme sitä kauemmin ylläpitää. Nyt
me karistamme pois kahleemme. Me olemme lähteneet toisia päämääriä
tavoittelemaan, ja on tästä lähin riittävä, jos luomme toisiimme
silmäyksen tai kosketamme ohimennen toistemme kättä. Entä sitten?
Sitten me saavumme suurelle maailman tielle, kaikkeuselämän loputtomaan
virtaan.

Kuinka vähän sinä voitkaan minulta riistää, rakkaani! Minä voin milloin
tahansa kuulla huilun helisevän, kuulen sen sävelten virtaavan ilmoille
meitä erottavasta kuilusta. Jumalallinen, ikuinen lähde ei ehdy.
Jumalatar vain toisinaan särkee maljamme ja hymyilee nähdessään meidän
kovin murehtivan sellaista mitätöntä häviötä. Minä en aio pysähtyä
poimimaan sirpaleita. Tahdon kulkea eteenpäin, vaikka janoavin sydämin.

Bara Rani tuli minulta kysymään: »Mitä tämä merkitsee? Miksi lähetät
kirjojasi pois kirstumäärin?»

»Se merkitsee, etten ole vielä lakannut niistä pitämästä», vastasin
minä.

»Toivonpa, että voit yhä vielä rakastaa muutakin kuin kirjoja! Etkö
siis aio ollenkaan palata kotiin?»

»Minä käyn täällä silloin tällöin, mutta en asetu enää tänne vankina
asumaan.»

»Todellako? Tulehan minun huoneeseeni, niin saat nähdä, kuinka paljon
minulla on sellaista, mistä en raski erota.» Samassa hän tarttui minua
käteen ja lähti menemään.

Kälyni huoneessa minä näin lukemattomia matka-arkkuja ja nyyttejä
lähtövalmiina. Käly avasi erään arkun ja sanoi: »Näetkö, veli, tässä
minulla on kaikki _panin_ [betelpippurin lehdistä, betelpähkinän
kappaleista ja mausteista kokoonpantu valmiste] valmistamiseen
tarvittavat kojeet. Tässä pullossa on höystettyä katetšujauhetta.
Pienissä tinarasioissa on erilaisia mausteita. Pelikorttejani ja
tammilautaani en myöskään ole unohtanut. Jos teillä molemmilla
on liian paljon tekemistä, löydän varmaan toisia ystäviä, jotka
suostuvat pelaamaan kanssani. Muistatko tämän kamman? Se oli niitä
_swadeši_-kampoja, jotka toit minulle...»

»Mutta mitä tämä kaikki merkitsee, Rani-sisko? Miksi olet ahtanut
kaikki nämä tavarat arkkuihisi?»

»Luuletko, etten minä lähde mukaanne?»

»Mitä ajatteletkaan!»

»Älä pelkää! Minä en aio enää sinua mielistellä enkä riidellä Tšota
Ranin kanssa. Täytyyhän kuitenkin kerran kuolla, ja on yhtä hyvä käydä
pyhän Gangesin rannalla, ennenkuin on liian myöhäistä. Kamalaa on
ajatella muuttuvansa tuhkaksi kehnolla polttopaikallanne, vaivaisen
viikunapuun alla — senvuoksi en olekaan voinut vielä suostua kuolemaan,
vaan olen kiusannut teitä näin kauan.»

Kotini puhui minulle vihdoin omalla, oikealla äänellänsä. Bara Rani
oli tullut taloomme minun ollessani vasta kuusivuotias. Me olemme
leikkineet yhdessä uneliaina ehtoopäivinä kattopengermän kulmauksessa.
Minä olen heitellyt hänelle puun latvasta viheliäisiä mangohedelmiä,
jotka hän leikkeli ohuiksi viipaleiksi ja mausti sinapilla, suolalla
ja erinäisillä yrteillä. Minun tehtäväni oli noutaa varastohuoneesta
kaikki ne kielletyt aineet, joita hän tarvitsi nukkensa hääjuhlaa
varten, sillä isoäitini rikoslaissa oli poikkeuksia ainoastaan minua
varten. Minut hän valitsi aina lähettilääksi, kun oli veljeltäni
jotakin pyydettävä, sillä veikko ei voinut vastustaa minun
tunkeilevaisuuttani. Muistan varsin hyvin, kuinka siihen aikaan kärsin
lääkärin ankaroista määräyksistä, joiden mukaan minun oli kuumeen
sattuessa nautittava vain lämmintä vettä ja kardemummalimonadia, ja
kuinka kälyni ei voinut kylmänä katsella puutteenalaista tilaani, vaan
toi minulle salaa herkkupaloja. Millaiset nuhteet hän saikaan eräänä
päivänä kiinni joutuessaan!

Kun sitten kasvoimme suuremmiksi, olivat meitä toisiimme liittävät
ilot ja surut laadultaan vakavampia. Kuinka osasimmekaan kiistellä!
Toisinaan herätti aineellisten edunharrastusten ristiriita epäilyksiä
ja kateellisuutta, järkyttäen siten ystävyyttämme, ja kun Tšota Rani
tuli väliimme, näytti siltä, etteivät järkytyksen aiheuttamat vauriot
olleet lainkaan korjattavissa. Mutta aina kävi ilmi, että piilevät,
parantavat voimat olivat pinnan haavoja tehoisammat.

Niin on lapsuudesta saakka kasvanut välillemme sydämellinen kiintymys,
jonka taajat lehvät levittäytyvät yli tämän suuren talon jokaisen
huoneen, jokaisen kuistin ja pengermän. Nähdessäni Bara Ranin
valmistautuvan siirtymään pois talostamme, koko omaisuutensa mukanaan,
tunsin kuinka kaikki meitä yhdistävät siteet tuskallisesti värisivät.

Minä tiesin varsin hyvin, miksi hän oli päättänyt lähteä pois,
vieraaseen ympäristöön, katkaista kaikki jokapäiväisen tottumuksen
siteet ja jättää talon, josta hän ei ollut poistunut päiväksikään
yhdeksänvuotiaana sinne ensi kerran tultuansa. Ja kumminkaan hän ei
tahtonut tuota oikeata syytä ilmaista, vaan salasi sen mieluummin
toisten, mitättömien tekosyiden varjoon.

Minä olin ainoa hänen elossaoleva sukulaisensa, ja onneton, lapseton
leski parka vaali tätä suhdetta kaikella sillä hellyydellä, mikä hänen
sydämeensä oli kertynyt. Vasta nyt, seisoessani hänen matka-arkkujensa
ja nyyttiensä keskellä, minä tunsin, kuinka syvästi häneen oli
vaikuttanut suunniteltu eromme.

Minä huomasin nyt, etteivät hänen ja Bimalan väliset, raha-asioita
koskevat pienet riitaisuudet johtuneet mistään rumasta ahneudesta, vaan
siitä tunnosta, että tuo toinen nainen, joka oli tullut Herra tiesi
mistä, höllensi hänen ja hänen ainoan sukulaisensa välisiä siteitä
asettumalla omine vaatimuksineen heidän väliinsä. Hän oli tuntenut
itsensä alinomaa loukatuksi, mutta hänellä ei ollut oikeutta valittaa.

Entä Bimala? Hänkin tunsi, etteivät Bara Ranin minuun kohdistuvat
vaatimukset perustuneet yksin sukulaisuuteemme, vaan syvempiin syihin,
ja hän oli mustasukkainen lapsuuteen asti ulottuvan suhteemme vuoksi.

Nyt koputti sydämeni kiivaasti rintani ovea. Minä painuin istumaan
matka-arkun kannelle ja sanoin: »Kuinka onnellinen olisinkaan, Bara
Pani jos tulisi takaisin se aika, jolloin ensi kerran tapasimme
toisemme tässä vanhassa talossamme!»

»Ei, rakas veli», vastasi hän huoaten, »minä en tahtoisi elää
elämääni uudelleen — en naisena! Loppukoon se, mitä minulla on ollut
kestettävänä, tämän olemassaolon päättyessä! Minä en voisi sitä toista
kertaa kestää.»

Minä sanoin hänelle: »Vapaus, johon pääsemme kärsimyksen tietä, on
kärsimystä suurempi.»

»Teidän miesten laita voi niin olla. Vapaus on teitä varten. Me
naiset tahdomme kahlehtia toisia, tai vielä mieluummin: tahtoisimme
joutua toisten kahlehtimiksi. Ei, ei, veljeni, sinä et pääse
milloinkaan meidän verkoistamme. Jos sinun välttämättä täytyy levittää
siipesi ja lentää pois, niin sinun täytyy ottaa meidät mukaasi; me
kieltäydymme jäämästä tänne. Senvuoksi olen kerännyt näin suuren määrän
matkatavaroita. Teitä miehiä ei sovi laskea menemään ihan keveässä
lastissa.»

»Minä tunnen sanojesi painon», sanoin minä nauraen, »ja jos me miehet
emme valita teidän hartioillemme sälyttämiä taakkoja liian raskaiksi,
tapahtuu se senvuoksi, että te naiset palkitsette meitä auliisti
kaikkien taakkojemme kantamisesta.»

»Te kannatte niitä», sanoi hän, »koska ne ovat kokoonpannut monista
pienistä asioista. Joka kerta, kun aiotte jonkin niistä torjua, se
esittää puolustuksekseen oman keveytensä. Niin me masennamme teidät
maan tasalle ylen keveillä kannettavilla... Milloin lähdemme?»

»Juna lähtee tänä iltana kello puoli kaksitoista. Aikaa on yllin
kyllin.»

»Kuulehan, ole nyt hyvä ja kuuntele kerrankin, mitä sanon! Lepää
kunnollisesti tänään iltapäivällä. Tiedäthän, ettet voi junassa
ollenkaan nukkua. Sinä olet niin uupunut, että voit joka hetki lysähtää
kokoon. Tulehan nyt ja kylve sitä ennen!»

Kun menimme huoneeseeni, tuli Khema, palvelustyttö, luokseni, hypisteli
ylen hämillään huntuansa ja virkkoi hiljaisin, anteeksianovin äänin,
että poliisitarkastaja oli tullut puhuttelemaan hänen ylhäisyyttänsä,
eräs vanki mukanaan.

»Onko hänen ylhäisyytensä varas tai ryöväri», kiivastui Bara Rani, »vai
minkätähden poliisi on alinomaa hänen kintereillään? Mene sanomaan
poliisitarkastajalle, että hänen ylhäisyytensä on kylpemässä!»

»Annahan kun katson, mistä on kysymys», pyysin minä. »Asia voi olla
hyvinkin tärkeä.»

»Ei, ei», väitti kälyni vastaan. »Tšota Ranimme on eilen
illalla leiponut valtavan määrän kakkuja. Minä lähetän muutamia
poliisitarkastajalle, jotta hän pysyy rauhallisena, kunnes sinä ehdit
valmiiksi.» Samassa hän työnsi minut huoneeseeni ja sulki oven jälkeeni.

Minulla ei ollut voimia vastustella sellaista pakkovaltaa — se on tässä
maailmassa ylen harvinainen. Kulutelkoon tarkastaja aikaansa kakkuja
syömällä. Mitäpä siitä, vaikka virkatoimi jääkin hieman lepäämään.

Poliisi oli viime päivinä ollut innokkaassa työssä: vanginnut milloin
toisen, milloin toisen henkilön. Joka päivä tuotiin virkahuoneeseeni
jokin syytön — huoneessaolijain suureksi huviksi. Minä otaksuin
heidän jälleen tuoneen sellaisen onnettoman uhrin. Mutta miksi piti
poliisitarkastajan yksin nauttia leivoksia? Se ei käynyt laatuun. Minä
kolkutin ovea ankarasti.

»Jos olet järkesi menettänyt, niin valele nopeasti päätäsi kylmällä
vedellä — se vilvoittaa sinua», virkkoi kälyni käytävästä.

»Lähetä leivoksia kahdelle», huusin minä. »Se, jonka he ovat varkaana
tänne tuoneet, ansaitsee kenties suuremmalla syyllä kestitsemistä.
Käske antaa hänelle aimo annos!»

Minä kiiruhdin kylpemään. Ulos tullessani näin Bimalan istumassa
permannolla [paljaalla lattialla istuminen on murheen ja mielleyhtymän
nojalla myöskin murtumuksen, katumuksen ilmaus] oven ulkopuolella.
Voiko tuo olla minun entinen ylpeä, hemmoiteltu Bimalani?

Mitä suosiota hän nyt aikoikaan anella istuessaan siinä oveni edessä?
Minä olin säpsähtänyt ja pysähtynyt paikoilleni. Hän nousi seisaalleen
ja sanoi hiljaa, katse maahan luotuna: »Haluaisin puhua kanssasi.»

»Tulehan sisään», sanoin minä.

»Mutta sinulla oli jotakin erikoista toimitettavaa?»

»Oli, mutta se ei haittaa. Tahdon kuulla...»

»Ei, toimita se ensin! Puhutaan sitten, kun olet syönyt päivällistä.»

Minä menin huoneeseeni, missä poliisitarkastaja oli syönyt lautasensa
ihan tyhjäksi. Hänen seuralaisensa askarteli vielä leivosten kiimpussa.

»Kas vaan!» huudahdin minä ihmeissäni. »Sinäkö, Amulja?»

»Niin, minä», vastasi Amulja, suu täynnä herkkua. »Tämä oli oikea
juhla-ateria. Ja ellette pane pahaksenne, niin otan lopun mukaani.»
Samassa hän jo latoi leivoksia taskuliinaansa.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyin minä, kummastuneena silmäillen
poliisitarkastajaa.

Mies nauroi. »Varkaasta emme ole saaneet vieläkään parempaa selkoa»,
sanoi hän, »varkauden salaisuus käy vain yhä syvemmäksi.» Samalla hän
veti esiin käärön, joka avattuna osoittautui seteleitä sisältäväksi.
»Kas tässä, teidän ylhäisyytenne, tässä ovat teidän kuusituhatta
rupiaanne!»

»Mistä ne on löydetty?»

»Amulja Babun hallusta. Hän saapui eilen illalla Tšaknan toimiston
johtajan luo ja sanoi rahojen löytyneen. Johtaja nähtävästi säikähti
rahojen löytymistä vielä enemmän kuin niiden ryöstämistä. Hän pelkäsi
voitavan epäillä, että hän oli setelit kätkenyt ja nyt keksinyt
tällaisen akkain jutun, koska pelkäsi asian tulevan ilmi. Hän pyysi
Amuljaa hieman odottamaan, sanoi lähtevänsä hakemaan virvokkeita ja
tuli suoraa päätä virastoon. Minä lähdin heti matkaan, otin Amuljan
mukaani ja olen koko aamun turhaan yrittänyt saada häneltä jotakin
tietää. Hän ei sano, mistä on rahat saanut. Minä varoitin häntä
huomauttamalla, että hän jää lukkojen taakse, kunnes suostuu sanomaan.
Siinä tapauksessa, arveli hän, täytyisi hänen valehdella. Hyvä, sanoin
minä, tee niin! Hän kertoi löytäneensä rahat pensaasta. Minä huomautin
hänelle, ettei ole niinkään helppo valehdella. Mistä pensaasta ja mistä
paikasta? Miksi olit siellä? — Kaikkiin noihin kysymyksiin oli hänen
vastattava. 'Olkaa huoletta', sanoi hän, 'minulla on riittävästi aikaa
vastausten keksimiseen'.»

»Mutta niiksi ahdistelettekaan Amulja Babua, kunnianarvoista nuorta
miestä?»

»Minä en ollenkaan halua häntä ahdistella», virkkoi poliisitarkastaja.
»Hän on hyvän perheen lapsia, vieläpä koulutoverini, Nibaran Babun,
poika. Minä kerron teidän ylhäisyydellenne, kuinka asian laita
epäilemättä on. Amulja tuntee varkaan, mutta tahtoo häntä suojella
kääntämällä epäluulot itseensä. Sellaisia temppuja hän harrastaa.
Kuulehan, nuori mies», jatkoi hän Amuljan puoleen kääntyen, »minäkin
olin kerran kahdeksantoista vuoden ikäinen ja Ripon College’in
ylioppilas. Olin silloin vähältä joutua vankilaan, kun yritin puolustaa
erästä ajuria poliisimiestä vastaan. Hädin tuskin siitä pelastuin.»
Sitten hän jälleen kääntyi sanomaan minulle: »Teidän ylhäisyytenne,
todellinen varas nyt nähtävästi pääsee pakoon, mutta luulenpa
tietäväni, kuka tämän asian takana piilee.»

»Kuka?» kysyin minä.

»Se johtaja, vartijan, Kasimin, kanssa.»

Kun poliisitarkastaja vihdoin oli poistunut, sitä ennen laveasti
selostettuaan otaksumaansa, sanoin minä Amuljalle: »Jos sanot minulle,
kuka rahat on varastanut, niin lupaan sinulle, ettei kukaan joudu
kärsimään.»

»Minä olen ne varastanut», sanoi hän.

»Mutta miten se on mahdollista? Miten olikaan sen aseistetun miesjoukon
laita?...»

»Se olin minä, minä yksin!»

Amulja kertoi minulle todellakin merkillisen tarinan. Johtaja oli
vast'ikään syönyt illallisensa ja seisoi parhaillaan kuistikolla
suutansa huuhtelemassa. Oli jokseenkin pimeä. Amuljalla oli kummassakin
taskussa revolveri, toinen tyhjillä patruunoilla, toinen kovilla
panoksilla ladattu. Kasvoillaan hänellä oli naamio. Yht'äkkiä hän
valaisi salalyhdyllä johtajan kasvoja ja laukaisi ilmaan. Mies meni
tainnoksiin. Pari lepovuorolla olevaa vartijaa juoksi paikalle, mutta
kun Amulja laukaisi heitäkin kohti tyhjän laukauksen, he pötkivät
kiireen kaupalla pakoon ja piiloon. Sitten tuli vahtivuorolla oleva
Kasim, kädessään valtava ryhmysauva. Tällä kertaa Amulja tähtäsi
kuulan hänen sääreensä, ja Kasim, joka tunsi haavoittuneensa, lysähti
heti maahan. Sitten Amulja pakotti vapisevan, sillä välin tajuihinsa
vironneen johtajan avaamaan kassakaapin ja luovuttamaan hänelle
kuusituhatta rupiaa. Vihdoin hän otti hevosen, ajoi nelisti sillä
pari mailia, laski sitten ratsun menemään ja palasi kaikessa rauhassa
käymäjalassa takaisin.

»Kuinka tulitkaan tuohon ryhtyneeksi, Amulja?» kysyin minä.

»Minulla oli erittäin pätevä syy, teidän ylhäisyytenne», vastasi hän.

»Mutta miksi sitten yritit luovuttaa rahat takaisin?»

»Kutsukaa hänet, jonka käskystä sen tein! Hänen läsnäollessaan minä
tunnustan kaikki.»

»Kuka se ’hän' on?»

»Minun sisareni, Tšota Rani!»

Minä lähetin kutsumaan Bimalaa. Hän tuli empien, paljain jaloin, pää
kiedottuna valkoiseen huiviin. En ollut milloinkaan nähnyt Bimaani
sellaisena. Näytti siltä, kuin hän olisi kietonut ympärilleen aamun
valkeuden.

Amulja heittäytyi hänen eteensä ja kosketti kunnioittavasti hänen
jalkojansa. Noustessaan hän virkkoi: »Käskynne on täytetty, sisar.
Rahat on luovutettu takaisin.»

»Sinä olet pelastanut minut, pieni veljeni», virkkoi Bima.

»Minulla on alinomaa ollut teidän kuvanne mielessäni ja minä en ole
lausunut ainoatakaan valheen sanaa», jatkoi Amulja. »Tunnussanan
_Bande Mataram_ minä olen heittänyt iäksi menemään. Olen saanut jo
palkkanikin, _prasadinne _, kohta kun saavuin palatsiin.»

Bima ei voinut käsittää hänen viimeksi lausumiaan sanoja ja katseli
häntä ihan ihmeissään. Amulja veti esiin liinansa, avasi sen ja näytti
hänelle leivokset. »En syönyt niitä kaikkia», sanoi hän. »Säilytin nämä
nauttiakseni ne sitten, kun te itse asetatte ne eteeni.»

Minä huomasin olevani ihan tarpeeton ja lähdin pois huoneesta. Minä
voin saarnata mielin määrin — mietin minä itsekseni — ja vaivaini
palkaksi poltettiin minun kuvani. Minun ei ollut vielä onnistunut
ohjata ainoatakaan sielua pois kadotuksen tieltä. Se, jolla on oikeat
lahjat, voi tuon tehdä pelkällä viittauksella. Minun sanoissani ei ole
sellaista voimaa. Minä en ole liekki, vaan musta, sammunut kekäle.
Minä' en kykene sytyttämään yhtäkään lamppua. Elämäni todistaa sen:
kaikki lamppuni ovat jääneet sytyttämättä.


XVI

Minä palasin hitaasti sisäsuojiin. Bara Ranin huone nähtävästi
veti minua jälleen puoleensa. Minussa eli vastustamaton halu saada
tuntea, että tämä elämäni oli kyennyt koskettamaan jonkin toisen
elämänsoittimen kieltä, joka vastasi minulle täyteläisin, lämpimin
äänin. Olemassaoloansa ei voi täysin tuntea, jos etsii sitä vain omasta
itsestänsä — sen täyttymys on löydettävä ulkopuolelta.

Kun tulin kälyni huoneen ovelle, astui hän ulos ja sanoi: »Minä
pelkäsin sinun viipyvän kauan tänäkin iltana. Olen sentään käskenyt
valmistaa sinulle illallista kohta kun kuulin sinun tulevan. Se tuodaan
heti.»

»Minä haen sillävälin kaapistani rahasi, jotta ne ovat valmiina»,
sanoin minä.

Kun kuljimme huoneeseeni, kysyi kälyni, oliko poliisitarkastaja
tuonut mitään tietoa ryöstöstä. Minua ei oikein haluttanut ryhtyä
yksityiskohtaisesti kertomaan, kuinka rahat oli tuotu takaisin.
Vastasin siis vältellen: »He touhuavat kovin sen asian vuoksi.»

Tultuani pukuhuoneeseeni ja vedettyäni esille avainkimppuni minä
huomasin, että renkaasta puuttui kassakaapin avain. Kuinka typerän
hajamielinen minä olinkaan! Vielä tänä aamuna olin avannut suuren
määrän arkkuja ja lipastoja ollenkaan huomaamatta, että tuo avain oli
poissa.

»Mihin onkaan avaimesi joutunut?» kysyi kälyni.

Minä en osannut sitä hänelle sanoa, kaivelin vain edelleenkin
taskujani. Minä etsin yhä uudelleen samoista paikoista. Meille
molemmille selvisi, etten ollut avainta huomaamattani kätkenyt. Joku
oli varmaan ottanut avaimen renkaasta. Mutta kuka? Kuka muu olikaan
voinut käydä tässä huoneessa?

»Älä ole huolissasi», sanoi kälyni. »Syö ensin päivällistä. Sen on
varmaan ottanut haltuunsa Tšota Rani huomatessaan kuinka hajamieliseksi
olet käynyt.»

Mieleni oli kumminkin sangen rauhaton. Bima ei ollut koskaan ennen
ottanut avaimiani minulle asiasta mainitsematta. Hän ei ollut nyt läsnä
päivällistä syödessäni: hän kestitsi Amuljaa omassa huoneessaan. Kälyni
aikoi kutsua hänet, mutta minä pyysin jättämään sen tekemättä.

Olin vast'ikään päässyt aterialta, kun Bima astui huoneeseen. Olisin
mieluummin ollut avaimesta puhumatta Bara Ranin läsnäollessa, mutta
viimeksimainittu kysyi heti Biman nähtyään: »Tiedätkö, rakkaani, missä
kassakaapin avain on?»

»Se en minulla», kuului vastaus.

»Enkö sitä sanonut!» huudahti kälyni riemuissaan. »Tšota Ranimme ei ole
ollenkaan välittävinään ryöväyksistä, mutta ryhtyy kumminkin kaikessa
hiljaisuudessa varokeinoihin.»

Biman kasvojenilme ei aavistuttanut hyvää. »Älkää nyt välittäkö
avaimesta», sanoin minä. »Minä otan rahat kaapista tänä iltana.»

»Niin asia siirtyy taaskin tuonnemmaksi», virkkoi Bara Rani. »Miksi et
ota rahoja nyt heti, muistaissasi, ja lähetä rahastoon?»

»Minä olen ne jo ottanut», sanoi Bima.

Minä säpsähdin.

»Missä ne sitten ovat?» kysyi kälyni.

»Minä olen ne käyttänyt.»

»Kuulehan tuota! Mihin ihmeessä oletkaan käyttänyt niin paljon rahaa?»

Bima ei vastannut. Minä en kysynyt enempää. Bara Rani näytti aikovan
huomauttaa vielä jotakin, mutta hillitsi itsensä. »No, silloinhan on
kaikki oikein», virkkoi hän vihdoin minuun katsahtaen. »Minä tein aivan
samoin mieheni pikkurahoille. Minä tiesin varsin hyvin, ettei ollut
syytä jättää niitä hänen haltuunsa — hänen lukemattomat loiseläjänsä
olisivat kuitenkin ne häneltä vieneet. Sinussa on samaa vikaa, rakas
veli! Kuinka monta keinoa teillä miehillä onkaan, kun tahdotte päästä
rahoistanne! Me voimme ne teille pelastaa vain varastamalla ne
itsellemme. Tulehan nyt! Sinun täytyy nukkua!»

Bara Rani vei minut huoneeseeni, mutta minä tuskin tiesin, minne
astelin. Saatettuaan minut vuoteeseeni hän istuutui viereeni ja virkkoi
hymyillen Bimalalle: »Anna minulle yksi _pan_ leipomiasi, Tšota kulta!
Mitä — eikö sinulla enää ole? Oletpa sinä oiva emäntä! Lähetä sitten
hakemaan minun huoneestani!»

»Oletko jo syönyt päivällistä?» kysyin minä huolestuneena.

»Aikoja sitten», vastasi hän. Niin ei nähtävästi ollut laita.

Hän jäi istumaan vuoteeni viereen jutellen kaikenlaista. Palvelustyttö
tuli ilmoittamaan Bimalle, että hänen päivällisensä oli valmis ja jo
jäähtymässä, mutta hän ei näyttänyt tuota kuulevankaan. »Mitä, etkö ole
vielä aterioinut? Mitä ihmettä? On jo kovin myöhä.» Bara Rani lähti
vieden Biman mukanaan.

Minä voin arvata, että nuo kuusituhatta rupiaa ja yhtä suuri varastettu
summa olivat jonkinlaisessa yhteydessä toistensa kanssa. En kumminkaan
ole utelias tietämään, millainen tuo yhteys on. En tiedustele sitä
milloinkaan.

Sallimus hahmottelee elämäämme suurin piirtein — sen tarkoituksena on,
että me itse sitä viimeistelemme, muovaamme sen lopulliseen muotoon
omaa makuamme noudattaen. Minä olen aina pyrkinyt Luojan säätämiä
linjoja noudatellen ilmaisemaan elämäni muovaamisessa jotakin suurta
aatetta. Tuohon pyrkimykseen olen kuluttanut koko ikäni. Yksin Hän,
joka katsoo sydämeemme, tietää, kuinka vakaasti olen suistellut
himojani ja alinomaa tukahduttanut itsekkyyttäni.

Vaikeus on siinä, ettei elämämme kuulu yksin meille. Me emme kykene
sitä hyvin muovaamaan ilman ympäristömme avunantoa. Senvuoksi olin
aina uneksinut saavani Bimalan auttajakseni. Minä rakastin häntä koko
sielullani, ja siksi uskoin varmasti unelmani toteutumiseen.

Sitten minä huomasin, etten kuulukaan niihin ihmisiin, jotka voivat
vaivattomasti houkutella ympäristöänsä sellaiseen muovaustyöhön. Minä
olen saanut elämän kipinän, mutta en kykene sinkoamaan sitä eteenpäin.
Ne, joille olen antanut kaikkeni, ovat sen ottaneet, mutta minut itseni
he ovat hyljänneet.

Koettelemukseni on ankara. Kun kipeimmin kaipaan avunantajaa, jätetään
minut oman itseni varaan. Sittenkin minä jälleen lupaan kestää tämänkin
koettelemuksen. Niinpä tahdon vaeltaa yksin ohdakkeista polkua aina
elämäni matkan loppuun saakka...

Olen alkanut ajatella, että minussa on kaiken aikaa piillyt taipumus
tyrannimaisuuteen. Tavallaan väkivaltainen oli haluni valaa Bimalan ja
itseni välinen suhde kiinteään, selvään, ehdottomaan muotoon. Ihmisen
elämä ei ole tarkoitettu jäykkään kaavaan valettavaksi. Ja jos yritämme
muovata hyvää ikäänkuin se olisi pelkkää ainetta, niin se kostaa meille
kamalasti kadottamalla elämänsä.

Vasta nyt on minulle selvinnyt, että asteittainen vieroittajamme on
ollut juuri väkivaltaisuuteni. Bimalan elämä, joka ei päässyt kohoamaan
luonnolliseen korkeuteensa minun sitä painostaessani, korvasi häviönsä
uurtamalla rantapengermäänsä. Hänen täytyi varastaa nuo kuusituhatta
rupiaa, koska hän ei voinut olla avomielinen, koska tunsi, että minä
eräissä asioissa en mitenkään suostunut häntä ymmärtämään.

Minunlaiseni ihmiset, joita jokin aate pitää valloissaan, sointuvat
ainoastaan niihin, jotka voivat taipua sopeuttamaan mielipiteensä
meidän vakaumuksiimme. Ne, jotka eivät sitä voi, tulevat kanssamme
toimeen vain meitä pettelemällä. Meidän vääjäämätön itsepintaisuutemme
se ajaa teeskentelemättömimmätkin väärille teille. Yrittäessämme
muovata itsellemme auttajaa me tärvelemme naisen.

Kunpa voisin alkaa uudelleen alusta! Niin, silloin minä kulkisin
yksinkertaisuuden tietä. En yrittäisi kahlehtia elämänkumppaniani
aatteilla, vaan soittelisin rakkauteni hilpeätä huilua ja kysyisin:
»Rakastatko minua? jos rakastat, niin kasva vain, uskollisena
itsellesi, rakkautesi valossa! Toteutukoon voitokkaana Jumalan
suunnitelma, joka sinussa on, ja joutukoot minun suunnitelmani häpeään!»

Mutta voiko suuri parantaja Luontokaan lääkitä sitä haavaa, jonka
viimeaikaiset kasautuneet väärinkäsitykset ovat meidän väliseen
suhteeseemme iskeneet? Se, suojaava harso, jonka peitossa Luonnon
hiljaiset voimat vaikuttavat, on repeytynyt. Haavat on sidottava —
emmekö voi sitoa haavaamme rakkaudellamme ja eikö voi koittaa se päivä,
jolloin naarmu on häipynyt näkymättömiin? Eikö ole liian myöhäistä?
Me olemme menettäneet ylen paljon aikaa väärinkäsityksiin, olemme
tarvinneet koko ajan tähän asti oppiaksemme vihdoin ymmärtämään —
kuinka pitkän ajan tarvitsemmekaan korjataksemme asian? Ja jos haava
tosiaankin paranee — voiko sen aiheuttama hävitys tulla koskaan
korvatuksi?

Ovelta kuului hiljainen rasahdus. Kääntyessäni katsomaan näin Bimalan
pujahtavan ovesta ulos. Hän oli nähtävästi odottanut kynnyksellä,
epäröinyt, astuisiko sisään vai ei, ja oli vihdoin päättänyt kääntyä
takaisin. Minä hypähdin seisaalleni, kiiruhdin ovelle ja huusin: »Bima!»

Hän pysähtyi, mutta ei kääntynyt. Minä menin hänen luoksensa, tartuin
hänen käteensä ja vein hänet takaisin huoneeseemme. Hän heittäytyi
pielukselle ja nyyhki nyyhkimistään. Minä en virkkanut mitään, istuin
vain hänen vieressään pidellen hänen kättänsä.

Kun kiivas tuskan purkaus oli ohi, hän nousi istualleen. Minä aioin
sulkea hänet syliini, mutta hän työnsi käteni takaisin ja polvistui
eteeni kunnioittavasti koskettaen otsallaan jalkojani kerran
toisensa jälkeen. Minä vedin nopeasti jalkani pois, mutta hän kietoi
käsivartensa niiden ympäri ja sanoi nyyhkyttäen: »Ei, ei, ei, sinä et
saa vetää pois jalkojasi! Salli minun sinua palvella!»

Minä annoin hänen tehdä mielensä mukaan. Ei ollut minun asiani häntä
estää, ei ollut asiani tuntea omantunnonvaivoja, sillä enhän minä ollut
hänen palvelemansa jumala.



Bimalan kertomus


XXIII

Lähdetään, lähdetään! Nyt on tullut aika kohottaa purjeet ja matkata
sinne, missä rakkauden virta yhtyy hartaan kunnioituksen mereen. Sen
puhtaaseen sineen painuu ja katoaa virran raskas muta.

Minä en pelkää enää mitään — en itseäni enkä ketään muuta. Olen
kulkenut tulen läpi. Kaikki syttyvä on palanut poroksi; se, mikä on
jäänyt jäljelle, on kuolematonta. Minä olen laskenut olemukseni uhrina
hänen jalkojensa eteen, joka on upottanut kaikki syntini kärsimyksensä
syvyyteen.

Tänä iltana me matkustamme Kalkuttaan. Sisäinen levottomuuteni on minua
tähän asti estänyt tavaroitani järjestämästä. Nyt minä ne järjestän ja
kerään matkakirstuihin.

Hetkisen kuluttua minä huomasin mieheni tulleen minua auttamaan.

»Se ei käy päinsä», sanoin minä. »Etkö olekin luvannut nukkua?»

»Lienenpä luvannut», vastasi hän, »mutta uni ei ole luvannut tulla,
enkä minä löydä sitä mistään.»

»Ei, ei», toistin minä, »tämä ei käy laatuun. Paneuduhan edes
hetkiseksi makuulle!»

»Mutta miten sinä selviydyt tästä kaikesta?»

»Aivan helposti.»

»Sinä voit kerskua tulevasi toimeen ilman minua, minä sitävastoin —
toden tunnustaakseni — en. Unikin kieltäytyi tulemasta luokseni, kun
lepäsin yksin tuolla huoneessani.» Samassa hän kävi jälleen toimeen.

Sitten tuli keskeytys: saapui palvelija ilmoittamaan, että Sandip
Babu anoi päästä puheille. Minä en uskaltanut kysyä, ketä hän halusi
puhutella. Taivaan valo tuntui äkkiä väistyvän mimoosan lehtien tavoin.

»Tule, Bima!» virkkoi mieheni. »Mennään kuulemaan, mitä Sandipilla on
meille kerrottavaa. Koska hän on palannut, vaikka jo sanoi jäähyväiset,
täytyy hänellä olla jotakin erikoista sanottavaa.»

Minä lähdin mukaan vain sen vuoksi, että olisi ollut vieläkin vaikeampi
jäädä. Sandip katseli erästä seinällä riippuvaa kuvaa. Meidän
astuessamme huoneeseen hän sanoi: »Te varmaan ihmettelette, miksi
mies on tullut takaisin. Mutta tiedättehän, ettei henki ole manattu,
ennenkuin kaikki juhlalliset menot on suoritettu.» Samassa hän veti
taskustaan käärön, asetti sen pöydälle ja avasi sen. Siinä olivat
kultarahat.

»Älä ymmärrä minua väärin, Nikhil», sanoi hän. »Et saa kuvitella, että
minä olen esimerkkisi vaikutuksesta äkkiä muuttunut kunnialliseksi.
Minä en ole niitä miehiä, jotka tutisten ja katuen palaavat jättämään
takaisin vääryydellä saatuja rahoja. Mutta...»

Hän vaikeni. Hetkisen kuluttua hän kääntyi Nikhilin puoleen, mutta
hänen sanansa kohdistuivat minuun: »Niin, kuningatar, katumus on
vihdoinkin löytänyt tien minun tähän saakka rauhalliseen omaantuntooni.
Koska minun on joka yö, ensimmäisen unen ohimentyä, taisteltava sitä
vastaan, en voi pitää sitä pelkkänä houreena. Sitä ei pääse pakoon,
en minäkään, ennenkuin sen velka on maksettu. Sen hengen käsiin minä
niinmuodoin lasken, mitä tässä tuon takaisin. Jumalatar, teiltä
ainoalta koko maailmassa minä en voi viedä mitään. Te ette päästä minua
menemään, ennenkuin olen ihan tyhjä. Ottakaa tämäkin takaisin!»

Hän veti viittansa alta korulippaan, laski sen pöydälle ja lähti pois
nopein askelin.

»Kuulehan, Sandip!» huusi mieheni hänen jälkeensä.

»Minulla ei ole aikaa, Nikhil», sanoi Sandip pysähtyen ovelle.
»Minulle on kerrottu, että muhamettilaiset pitävät minua verrattomana
kalleutena ja vainoavat minua ryöstääkseen minut ja kuopatakseen
minut kalmistoonsa. Mutta minä tunnen, että minun on vielä elettävä.
Pohjoisen junan lähtöön on kaksikymmentäviisi minuuttia. Senvuoksi
minun täytyy lopettaa. Voimmehan jatkaa keskustelua seuraavassa
sopivassa tilaisuudessa. Jos tahdot kuulla neuvoni, älä sinäkään
viivyttele, vaan lähde matkaan! Minä tervehdin sinua, kuningattareni,
verta vuotavien sydänten kuningatar, hävityksen haltijatar!»

Hän syöksyi ulos. Minä seisoin liikahtamatta. En ollut milloinkaan niin
kirkkaasti käsittänyt, kuinka arvottomat, mitättömät nämä kultakolikot
ja jalokivet ovat. Vast'ikään minä vielä innokkaasti harkitsin, mitä
otan mukaani ja miten kalleuteni kätken. Nyt minusta tuntuu siltä,
ettei tarvitse ottaa mitään mukaani. Tärkeintä on, että lähtee matkaan
niin pian kuin suinkin.

Mieheni nousi, tuli luokseni ja tarttui käteeni. »On jo myöhä»,
sanoi hän, »meillä ei ole enää paljon aikaa matkavalmistelujemme
lopettamiseen.»

Samassa syöksähti Tšandranath Babu huoneeseen. Nähdessään meidät
molemmat hän ensin hätkähti, mutta virkkoi sitten:

»Anteeksi, maammoseni, että häiritsen! Nikhil, muhamettilaiset ovat
hurjistuneet. He työstävät Hariš Kundun rahastoa. Se ei vielä kovin
haittaisi. Mutta sietämätöntä on, että he tekevät väkivaltaa talon
naisille.»

»Minä tulen», sanoi mieheni.

»Mitä sinä voit siellä tehdä?» pyysin minä pitäen kiinni hänen
kädestänsä. »Hyvä herra», käännyin minä hänen opettajaansa
puhuttelemaan, ettekö pyydä häntä olemaan menemättä?»

»Maammoseni», vastasi hän, »nyt ei ole mitään tärkeämpää tekemistä.»

»Älä ole huolissasi, Bima!» virkkoi mieheni lähtiessään.

Astuessani ikkunan luo näin hänen ratsastavan pois ilman minkäänlaista
asetta.

Kohta senjälkeen syöksyi sisään Bara Rani. »Mitä oletkaan tehnyt, rakas
Tšota?» huusi hän. »Kuinka voit päästää hänet menemään?»

»Kutsu heti Devan!» [suuren bengalilaisen talon alkuasukaspalvelija,
joka välittää yhteyttä alkuasukkaiden kanssa] sanoi hän eräälle
palvelijalle.

Ranit eivät muuten milloinkaan näyttäydy Devanille, mutta Bara Rani ei
nyt ollenkaan ajatellut ulkonaista muodollisuuksien noudattamista.

»Lähetä heti hänen ylhäisyytensä jälkeen ratsastava lähetti, joka tuo
hänet takaisin», sanoi hän kohta Devanin saavuttua.

»Me kaikki pyytämällä pyysimme häntä jäämään kotiin», sanoi Devan,
»mutta hän ei suostunut kääntymään takaisin.»

»Käske sanoa hänelle, että Bara Rani on sairas, että hän makaa kuoleman
kielissä!» huusi kälyni epätoivoisena.

Devanin lähdettyä hän kääntyi raivoissaan minun puoleeni: »Sinä noita,
sinä hirviö, miksi et itse kuollut, miksi lähetit hänet kuolemaan!»

Alkoi hämärtää. Aurinko laski kukkivan sadžnapuun höyhenlehväin taakse.
Minä näen vielä nytkin tuon auringonlaskun kaikki vienoimmatkin
vivahdukset. Laskevan auringonkiekon kummallekin puolelle kasaantuneet
pilvijoukot saivat sen näyttämään valtavan suurelta linnulta, joka
levitteli tulenkarvaisia siipiänsä. Näytti siltä, kuin tämä kohtalokas
päivä olisi varustautunut lentämään yli yön valtameren.

Pimeni pimenemistään. Kaukainen hälinä paisui äänekkäämmäksi ja väistyi
jälleen pimeään, niinkuin etäällä taivaanrannalla palavan kylän liekit
leimahtavat ja jälleen katoavat.

Temppelistämme kaikui iltakellojen soitto. Minä tiesin Bara Ranin nyt
istuvan siellä, kädet liitettyinä yhteen, hiljaa rukoillen. Minä en
voinut väistyä askeltakaan ikkunan luota.

Tiet, tuonnempana oleva kylä ja vielä etäisemmät puurivit häipyivät
yhä hämärämmiksi. Puistomme lampi silmäili kohti taivasta himmeän
kiiltävänä kuin sokean silmä. Vasemmalla puolella näytti torni
kurottavan kaulaansa ikäänkuin tähystääkseen jotakin kaukaista
tapahtumaa.

Yön äänet pukeutuvat kaikenlaisiin valhevaatteisiin. Oksa naksahtaa, ja
me luulemme vainotun pakenevan henkensä edestä. Ovi paukahtaa kiinni,
ja meistä tuntuu siltä, kuin maailman sydän pelosta hytkähtäisi.

Yht'äkkiä liekehtii tulia etäisten puitten varjossa. Kohta ne taas
häviävät. Toisinaan kuuluu kavionkapsetta, mutta ne ovatkin vain
palatsinportista ratsastavia miehiämme.

Minusta tuntui koko ajan siltä, että koko tämä hälinä hälvenisi,
jos vain voisin kuolla. Niin kauan kuin elän, vaikuttavat syntini
yhä avarammalla alueella kylväen turmiota joka taholle. Mieleeni
muistui lippaassani lepäävä pistooli. Mutta jalkani eivät ottaneet
kuljettaakseen minua pois ikkunan luota, joten en päässyt siihen
käsiksi. Enkö odotellut kohtaloani?

Yövartijan malmirumpu julisti juhlallisesti yhdennentoista tunnin
alkua. Pian senjälkeen sukelsi etäältä esiin kokonainen ryhmä valoja,
ja suuri ihmisjoukko eteni pimeitä teitä pitkin kuin jättiläismäinen
matelija kohti palatsin porttia.

Devan syöksyi portille. Samassa ajoi pihalle ratsastaja täyttä laukkaa.
»Miten on laita, Džata?» kysyi Devan.

»Huonosti», kuului vastaus.

Minä kuulin nuo sanat selvästi ikkunaani. Mutta senjälkeen
kuiskuteltiin jotakin, mitä en voinut erottaa.

Sitten saapui kantotuoli ja sen jäljessä paarit. Lääkäri asteli paarien
kupeella.

»Mitä arvelette, tohtori?» kysyi Devan.

»En voi vielä sanoa», vastasi tohtori. »Pää on haavoittunut
vaarallisesti.»

»Entä Amulja Babu?»

»Hän on saanut kuulan sydämeensä. Hän on mennyt mies.»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Koti ja maailma" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.