Title: Naisen mahti
Author: Norris, Frank
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Naisen mahti" ***


NAISEN MAHTI

Kirj.

Frank Norris


Suomentanut

O. A. Joutsen



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1921.



I.


Kello 4 aamulla nukkui joka mies vielä sikeästi teltassa, ylen
uuvuksissa eilispäivän hirvittävistä ponnistuksista. Niinkuin Bennett
oli ennustanutkin, olivat he nyt vihdoinkin tavanneet kiinteää ja
ahtojäätä, ja vaikka matkaan oli lähdetty kello 6 aamulla ja sekä
miehet että koirat olivat kiskoneet raskaita rekiä kuin henkensä edestä
aina kello 5 saakka iltapäivällä, oli matkaa tehty vain puolen kolmatta
kilometriä. Mutta sekin vähäinen oli sentään edistystä. Se oli jotain
toista kuin noiden pitkäin kuukausien lamaannuttava, sydäntä särkevä
pakollinen viruminen »Frejassa». Ja vaikkapa jok'ainutkin etelään
voitettu askel saavutettiin kiinteällä kamppauksella jääesteiden
kanssa, niin vei se heidät kuitenkin yhä lähemmäksi ikävöityä päämäärää
Wrangelin saarta, jossa vihdoinkin saataisiin asettua leiriä pitämään.

Ja illallisellapa sattui ihmeitä. Bennett oli, ilmeisestikin
tajutessaan kaikkien raihnaisuuden, antanut joka miehelle ylimääräisen
ruoka-annoksen — 50 gr. voita ja 200 gr. leipää — mikä oli oikea
juhla-ateria kahtena viime viikkona pureskellun pemmikanin,
sitruunaveden ja kuivattujen perunoiden jälkeen. Sen mässäyksen
perästä miehet olivat ryömineet makuusäkkeihinsä ja sitten yhtä painoa
nukkuneet melkein tupertuneina aina kello 5 saakka aamulla. Mutta pari
minuuttia 4 jälkeen havahtui Bennett, jonka tapana oli nousta puolta
tuntia aikaisemmin kuin toiset. Edellisenä päivänä oli hänen onnistunut
peilata auringon keskipäiväkorkeus, ja nyt hän tahtoi saada päätetyksi
eilisiltana alottamansa työn — arvioida kartalla retkikunnan nykyisen
asemapaikan.

Hän heitti makuusäkin sulkuaukonlämsän syrjään, kohottautui täyteen
pituuteensa ja hieroskeli unen silmistään. Hän oli mahtavan iso mies,
kuusi jalkaa ja kuusi tuumaa pitkä peurannahkamokkasiineissaan,
ja paljon enemmän hän muistutti ammattipainijaa kuin tiedemiestä.
Kasvot eivät olleet lainkaan miellyttävät, vaikkapa unohtikin monen
päivän lian ja parransängen. Bennett oli ruma. Kasvojen alaosa oli
luonnottoman pitkä ja leveä kuin verikoiralla, ja siitä työntihe esiin
valtava leuka; kapeat huulet olivat aina tiukasti yhteenpuserretut,
ilmaisten alkeellisen voimakasta tahtoa. Otsa oli matala ja
kokoonlitistynyt kuin ainakin itsepäisillä, yksipuolisilla luonteilla,
ja pienissä silmissä, joista toinen karsasti vahvasti, oli levottomasti
vilkuileva katse.

Käydessään koperoimaan rekeen köytetystä peltilaatikosta muistikirjaa,
johon hän oli alottanut leveysasteen määrittelemistä tarkoittavat
laskelmansa, löysi hän kummakseen jäljennöksen muistiinpanoista, jotka
hän oli säilyttänyt Kap Kamenniin pystytetyn kivipyykin alle, silloin
kun retkikunta oli kääntynyt takaisin etelään päin. Hän oli luullut
hukanneensa tuon jäljennöksen, joten sen löytäminen huojensi suuresti
hänen mieltään. Hän luki sen nopeasti ja kävi sitten ajatuksissaan läpi
kaiken, mitä parina viime kuukautena oli eletty ja koettu. Jäljennös
kuului seuraavasti:

 Naparetkikunnan höyrylaiva »Freja», jäissä Kap Kamenniin ulkopuolella
 Uuden-Siperian saaristossa, 76 astetta 10 minuuttia it. pituutta.
 Heinäkuun 12 päivänä 1891... Jätimme siis laivan jäätymään kiinni
 syyskuun 30 p. 1890, ja talvella ajaannuimme jäiden kera koilliseen
 suuntaan... Perjantaina heinäkuun 10 p. 1891, kun olimme 76°10' pohj.
 leveyttä ja 150°10' it. pituutta, juuttui »Freja» kahden jääjärkäleen
 väliin ja murskautui; lähes kahden tunnin jälkeen se upposi. Jätimme
 sen oman onnensa nojaan, korjattuamme siitä 200 päivän muonan ja
 kaikki välttämättömät vaatteet, kojeet j.n.e.

 Aion nyt koettaa tunkeutua etelään päin jäitä myöten Koljuhin-vuonoon
 Wrangelin saarella, minne tullessamme jätimme varaston; matkan
 varrella toivon yhdyttäväni apulaivan tai valaanpyyntialuksia.
 Retkikunnan muodostavat seuraavat 12 henkilöä: ... ... ... Kaikki
 muuten hyvin, paitsi että ensimmäinen perämies Ferriss sai vasemman
 kätensä pahoin pakkasen puremaksi. Tähän saakka ei keripukkia ole
 ilmestynyt. Meillä on 18 ostjakkikoiraa, kaikki erinomaisessa
 kunnossa, ja toivomme voivamme vetää veneitä reillä.

                                     Ward Bennett,
                  Tieteellisen Grönlannin-retkikunnan »Frejan» johtaja.

Bennett pani jäljennöksen takaisin peltilaatikkoon ja jäi hetkiseksi
seisomaan keskelle telttaa, pää kumartuneena, jotta ei satuttaisi sitä
kurkitankoon; hän katseli miettiväisesti alas jalkainsa juureen.

Niin, sitä myöten oli kaikki käynyt hyvin — keripukista ei tietoa,
muonaa runsaasti. Koirat olivat hyvässä kunnossa, miehet luottavaisella
mielellä, turvautuen häneen niinkuin pakana epäjumalaansa; eikä,
yksikään johtaja olisi voinut toivoa itselleen sen parempaa
varajohtajaa ja toveria kuin Richard Ferriss oli. — Mutta tämä ajojää —
tämä ahtojää, jonka retkikunta oli tavoittanut eilen. Sen sijaan että
olisi käynyt kohta käsiksi taskuihinsa, veti Bennett sudennahkalakin
korvilleen, napitti kasvojensa suojaksi punaisen flanellinaamion, avasi
teltan oven ja lähti ulos.

Teltan suojanpuolella viruivat koirat ja nukkuivat nekin sikeästi
kuin mitkäkin kuolleet kääröt mustaa ja hallavaa nahkaa; niistä kävi
oikein höyry ilmaan. Kolme isoa rekeä sijaitsi vallan eilisiltaisessa
asemissaan, raskaasti lastattuina »Frejan» veneillä ja kaikilla muilla
matkatavaroilla.

Taivaalle katsahtaessaan Bennett näki yhtähaavaa kolme kuuta, joita
ympäröi rusottava huururengas, ja läntiseltä taivaanrannalta hulmusi
Zenitiä kohti lukemattomia vihreitä, keltaisia ja punaisia sädekimppuja.

Mutta Bennettillä oli tänä aamuna muuta ajateltavaa kuin auringonnousu
ja kulopakkasen tuloa ennustavat valoilmiöt. Etelää ja itää kohti,
puolen kilometrin päähän teltasta oli jäänpuserrus kohottanut valtavan
muurin särkyneitä jäälohkareita, oikean vuorenselänteen päällekkäin
kasautuneita sinivihreinä kiuhtavia järkäleitä. Jäämuuri oli liki
seitsemää metriä korkea, ylävin kohta niin pitkältä kuin silmä kantoi.
Kapuamalla epälukuisten muiden välillä olevien röykkiöiden yli hän
pääsi vihdoin jääselänteelle, jonka harjalle hän polvin ryömi. Huipulle
päästyään hän nousi pystyyn ja katseli kauan ja tarkkaavaisesti
eteläiseen suuntaan.

Aavikko, erämaa — sanoin kuvaamaton — määrätön — lohduton autiomaa
levisi ikuisessa äärettömyydessään hänen silmäinsä eteen — jäätä,
pelkkää jäätä, jäätä loppumattomiin asti. Peninkulmia peninkulmain taa
raskaan taivaan alla surullista, kuollutta, sanomattoman hirvittävää
jäätasankoa. Mutta sepä ei enää ollutkaan sellaista siloista
jääkenttää, jota myöten retkikunta oli niin kauan matkannut. Kaikkialla
virui ahtojääröykkiöitä, leikaten toisiaan tuhansissa kohdissa,
kutoen jättimäisen, pyörryttävän verkon myriadeista rosoisista ja
kerrostuneista jääpaasista. Taivaanrannan toisesta reunasta toiseen
ei missään ollut näkyvissä tasaista kenttää, ei avointa vettä,
ei varkaanpolkua. Näköala etelään päin oli kuin myrskyn pieksämä
valtameren pinta, joka äkkiä on jähmettynyt jääksi.

Bennett oli juuri kiivennyt yhdelle tällaiselle röykkiökasalle.
Vaikka hänellä ei ollut mitään taakkaa, oli ylöskapuaminen ollut
vaikea; useammin kuin kerran hän oli langennut, joskus ryöminyt miltei
konttaamalla. Ja tämän pyörryttävän röykkiölabyrintin poikki oli
retkikunnan nyt lähdettävä taivaltamaan, kiskoen myötänsä veneitä ja
rekiä, muonaa, kojeita ja muita matkavaroja.

Bennett pysähtyi miettimään. Edessään oli hänellä urakkansa.
Vihollinen. Alkeellinen maailma täynnä kuohuvia, titaanisia voimia.
Säälimättömän luonnon mykkä ylivoima, odotellen levollisesti,
milloin saisi äänettömästi ummistua hänen ylitseen. Hän seisoi kauan
katsellen ja miettien. Hänen mahtava leukansa työntyi uhmaavasti
eteenpäin, hampaat pusertuivat yhteen tiukkojen huulien takana, ja
pienet säkenöivät silmät karsastivat entistä pahemmin. Valtava,
kokoonpuristunut nyrkki kohoutui ja käsivarsi painautui verkalleen
ja vastustamattomasti eteenpäin kuin väkileimasimen vipu, ja kun se
oli kohtisuorana, sanoi Bennett, aivan kuin vastaten hänelle juuri
esitettyyn äänettömään, hirvittävään taisteluhaasteeseen:

»Mutta minäpä nujerran sinut, jumal'auta, sen minä teen.»

Sitten hän palasi teltalle ja herätti kokin, ja sillä aikaa kuin
aamiainen valmistui, suoritti hän laskelmansa loppuun, kirjoitti
päiväkirjaansa ja merkitsi lämpömäärän ja tuulen suunnan ja voiman. Kun
hän jo oli pääsemässä työnsä loppuun, heräsi Richard Ferriss, laivan
ensimmäinen perämies ja varakomentaja, ja tiedusti kohta leveysastetta.

»74—15», vastasi Bennett ylös katsastamatta.

»74—15», nyökkäsi Ferriss, »emmepä tosiaan eilen päässeet pitkälle.»

»Kunhan vain tänään pääsemme yhtä pitkälle», sanoi Bennett tuimasti ja
laski päiväkirjan ja muistikirjat syrjään.

»Millainen on jää etelään päin?»

»Huono; herätä miehet.»

Sittekun oli syöty, ja sillä aikaa kun rekiä kuormattiin, lähetti
Bennett Ferrissin etsimään tietä suoraan jääröykkiöiden poikki.
Se oli hirvittävää työtä. Kaksi tuntia vaelteli Ferriss ympärinsä
toivottomassa jäälabyrintissa. Vihdoin hän suureksi ilokseen näki noin
puolen kilometrin päässä läikän avointa vettä, joka ulottui lounatta
kohti samaan suuntaan kuin heidän oli kuljettava. Ensin oli tosin
kavuttava kymmenkunnan jäämuurin yli, mutta muutakaan neuvoa ei ollut.
Ferriss pystytti lippunsa kohtaan, jossa röykkiöt näyttivät vähimmän
hankalilta, ja sitten hän palasi toisten luo. Hänen toverinsa olivat
jo alottaneet matkanteon, ja hän tapasi heidät kamppailemassa ensi
vaikeuksia vastaan.

Kaikki kahdeksantoista koiraa olivat valjastetut reen n:o 2 eteen,
jolle oli sälytetty valasvene ja suurin osa muonavaroja, ja kaikki
miehet — Bennettkin mukana — kiskoivat yhdessä koirien kanssa.
Jalka jalalta kulki raskas reki eteenpäin, kirskuen ja kitisten
jääjärkäleiden yli, ja sitten se puolittain lykättiin, puolittain
nostettiin sulaan veteen, jossa se tempautui irti heidän käsistään ja
syöksyi menojaan koirineen päivineen, niin että muuan lääkelaatikoista
irtautui kytkyimistään; ja vihdoin törmäsi se nokkansa kovasti
seuraavan vallin juurta vastaan. Mutta miehet olivat jo ennättäneet
sen rinnalle, lääkelaatikko köytettiin uudelleen kiinni, ja Mukk Tu,
eskimolainen koirainhoitaja, pakotti ruoskallaan ajojuhdat jälleen
toimeen. Nyt kävi Ferrisskin auttamaan toisella kädellään.

Lähimmän jääselänteen yli oli päästy, koirat läähättivät ja miehet
hikoilivat ankarasta pakkasesta huolimatta. Yht'äkkiä murtui jokseenkin
heikko jää etummaisina kulkevain Bennettin ja Mac Phersonin alla, niin
että he vajosivat veteen rintaansa myöten. Heidät kiskottiin ylös tahi
pääsivät he omin voiminsa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä olivat
vaatteet heidän yllään muuttuneet rapisevaksi jääpanssariksi.

»Suunta itään päin», komensi Bennett. »Kaikki miehet köysiin.»

Jälleen kapusivat he jääselänteen yli ja sitten toisen ja kolmannen, ja
tunnin kuluttua matkalle lähdöstä oli ensimmäinen Ferrissin etukäteen
pystyttämistä lipuista saavutettu. Sinne jätettiin reki n:o 2, ja koko
retkikunta, miehet ja koirat, palasi takaisin leiriin alottaakseen
saman urakan ensimmäisen reen kanssa, johon oli lastattu »Frejan»
pursi ynnä makuusäkit, kojeet ja teltta. Heidän onnistui saada sekin
kunnialla kahden ensimmäisen selänteen yli, mutta kolmatta kavuttaessa
mutkistui reen vasen jalas äkkiä pahasti paukahtaen. Silloin ei
ollut muuta neuvoa, kuin että koko kuorma purettiin reestä ja Hawes,
retkikunnan kirvesmies, sai ruveta korjaamaan sitä.

»Seuraava reki esiin», käski Bennett.

Vielä kerran palasivat kaikki leiripaikalle, valjastivat kolmannen reen
eteen ja kamppailivat sen kimpussa puolisentoista tuntia, kunnes saivat
senkin Ferrissin lipun luo. Molemmat koirareet, n:ot 4 ja 5, olivat
onneksi aivan kevyet, ja Bennett voi vetää niitä yhdellä kädellä. Mutta
sitten huusi Hawes heille, että särkynyt reki oli nyt korjattu. He
palasivat kohta takaisin, sälyttivät lastin rekeen ja rupesivat sitä
kiskomaan, niin että kaikki reet olivat vihdoin puolipäivän aikaan
edenneet vanhasta leiripaikasta noin puoli kilometriä.

Mutta nyt, kun miehet olivat ahertaneet saman matkan seitsemään
kertaan, olivatkin heidän voimansa tyyten lopussa, eikä Mukk Tu
saanut koiria ruoskansakaan avulla liikahtamaan. Bennett määräsi
levähdettäväksi. Miehet saivat lämmintä teetä ja pemmikania ja korppuja.

»Iltapäivällä työ käy helpommin, pojat», sanoi Bennett. »Lähin
jääselänne on kyllä pahin kaikista, mutta Ferriss sanoo, että sitten on
sileätä jäätä koko puoli kilometriä eteenpäin.»

Kello 1 he alottivat jälleen, mutta silloinpa huomattiin, että
Bennettin mainitseman selänteen yli oli aivan mahdoton saada raskaita
rekiä. Ei auttanut, vaikka miehet valjastivat itsensä ajojuhdiksi
ja Mukk Tu hätyytti koiriaan, niin että ruoskan varsi katkesi.
Miehet liukuivat jäämuurista alas putoillen toistensa päälle, ja
koirat lyyhistyivät vatsalleen jäälle muristen ja vinkuen. Reki ei
hievahtanutkaan.

»Purkakaa lasti», käski Bennett.

Koko lasti irrotettiin köysistä ja kannettiin selänteen yli, yksinpä
iso valasvenekin. Sitten kiskottiin rekikin ylitse. Sama temppu täytyi
tehdä kaikille viidelle reelle.

Se oli hirvittävän ankaraa työtä; köysien solmut olivat jäätyneet
umpeen, muonalaatikot, lääkelaatikot ja valtavat kääröt purjekangasta,
peitteitä ja telttakangasta olivat suunnattoman hankalia taakkoja,
ja perin vaikeata oli pysyä pystyssä sileällä, epätasaisella jäällä;
ja useammin kuin kerran sattui joku hoippuva mies molskahtamaan
kainalottaan myöten veteen, joka oli niin tuiman kylmää, että kirveli
ihoa kuin tuli.

Vihdoin oli sekin este voitettu, reet jälleen kuormitettu, ja matkaa
voitiin ruveta jatkamaan. Mutta silloin kajahti äkkiä mahtava,
valittava ulina, kumahteleva, ryskivä ääni, joka nopeasti kohosi
teräväksi, särähtäväksi kiljunaksi. Toisia ääniä, korkeita ja matalia
sekaisin, yhtyi kuoroon. Tuo hornan konsertti kuului aivan sen
jäävuoren edestä, jonka luona he olivat niin kauan viivyskelleet.

»Toimeen!» huusi Bennett. »Joutuun, miehet, joutuun!»

Miehet kävivät jälleen epätoivon ponnistuksella valjaisiin. Heidän
onnistui saada valasvenettä kannattava reki selänteen huipulle.

Mutta se oli jo liian myöhäistä. Juuri samassa silmänräpäyksessä,
jolloin he olivat tavoittamaisillaan heitä koko päivän elähyttäneen
päämäärän, kuului edestä jylähdys, mahtava kuin ison tykin laukaus.
Sitten kajahti jälleen tuo uliseva, valittava ryske. Jään repeämä
kasvoi jälleen umpeen, selänteen kylet rupesivat pusertumaan kokoon, ja
edessä oleva sileä jääpinta muuttui äkisti torni- ja vuorimaisemaksi.
Puserruksen yhä kiristyessä murskautuivat nuo tornit ja vuoret
lukemattomiksi sirpaleiksi, mutta uusia kohosi herkeämättä tilalle.
Paukahdellen kuin kokonaisen tykistön sarja-ammunta särkyi suunnaton
jääkenttä sohjoksi. Vähemmässä kuin kolmessa minuutissa oli se sileä
tie, jolle päästäkseen he olivat koko päivän ponnistelleet, muuttunut
heidän silmäinsä edessä yhtäläiseksi pyörryttäväksi lohkarelabyrintiksi
kuin heidän taaksensa jättämä.

»Emme pääse tästä ikinä», mutisi Ferriss masentuneena.

»Eteenpäin, pojat, eteenpäin!» huusi Bennett. »Ferriss, käy edeltä
etsimään meille tietä.»

Ja siten alkoi taasen samallainen urakka kuin aamupäivällä.
Sanomattomalla kärsivällisyydellä, loppumattomilla ponnistuksilla
kiskottiin rekiä vuoron perään eteenpäin. Niin raskaat olivat nuo
kolme isoa rekeä, että jokainen niistä tarvitsi mies- ja koirajoukon
kootut voimat hievahtaakseen alaltaan. Seitsemän kertaa oli taaskin
sama matka tehtävä. Jokainen pikku pätkä matkaa, minkä he pääsivät
eteenpäin, tiesi seitsemään kertaan tehtyä työtä. Se ei ollut mitään
matkantekoa, se oli taistelua, loppumatonta ja säälimätöntä ja
hetkeksikään heltymätöntä taistelua vihollista vastaan, jonka voimilla
ja mielivallalla ja oikuilla ei ollut rajoja. He voivat laatia
suunnitelmansa ja laskea minnepäin aikoivat kulkea, he voivat seurata
tietä ja suuntaa joka oli parhaaksi havaittu, ja ennenkuin päämäärä oli
saavutettu ja suunnitelma suoritettu ja tietä ennätetty pitkällekään
mennä, saattoi jääkuoren arvaamaton oikullisuus kumota kerrassaan
kaikki ja tehdä heidän työnsä turhaksi.

Kello 4 rupesi satelemaan lunta. Jo puolipäivän maista oli taivaanranta
ollut pilvien ja usvan sumentama, niin ettei mitään peilauksia voitu
tehdä. Taivas synkistyi synkistymistään, ja 4 tienoissa verhosi
lumiusva kaiken. Irtonaisia jääjärkäleitä ei voinut enää erottaa,
nietokset peittivät allensa ohuen ja petollisen nuoren jään, koirat
hoippuroivat avuttomasti ympärinsä, miehet voivat tuskin pitää
silmiänsä auki vihuria ja hienoa lumipölyä vastaan, ja välistä, kun he
palasivat kiskoakseen seuraavaa rekeä eteenpäin, oli se hautaunut niin
syvään lumeen, että se oli kaivettava esiin.

Kello puoli 6 maissa näytti koirarekeen kiinnitetty matkamittari,
että he olivat aamusta lähtien päässeet vain kolme kilometriä
eteenpäin. Bennett komensi pysähtymään, ja leiri tehtiin eräälle
kaikkein korkeimmista jääselänteistä. Väkiviinakeittiö sytytettiin, ja
makuusäkeissä viruen syötiin illallinen. Mutta syödessäkin oli vaikea
pitää silmiä auki uuvuttavan uneliaisuuden takia; päät nuokkuivat yhä
syvemmälle rinnalle, ja viimein kaatuivat miehet sikeässä unessa teltan
purjekangaspermannolle, monilla vielä pala suussa.

Mutta sittekin tuli siitä hirvittävä ja rauhaton yö. Ei edes päivän
yliluonnollisten ponnistelujenkaan jälkeen heidän sallittu nauttia
muutaman tunnin keskeymätöntä unta. Keskiyön aikaan tuuli kääntyi
puhaltamaan idästä ja kohotti oikean myrskyn. Tuntia myöhemmin se
paiskasi teltan kumoon. Niin väsyneitä kuin olivatkin, täytyi heidän
kavuta pystyyn ja kamppailla kostean, kohvettuneen purjekankaan kanssa,
ja vasta tuntikautisen työn perästä oli teltta saatu jälleen kuntoon.
Sitte ryömivät kaikki uudelleen makuusäkkeihin, mutta heidän oma
ruumiinlämpönsä sulatti joutuun jään heidän vaatteistaan, niin että
kohta itsekukin keksi makaavansa vesilätäkössä, joka ahnaasti imeytyi
kaikkeen. Yö kävi yhä kylmemmäksi, ja myrsky kiristyi. Kello 3 aikaan
lämpömittari näytti -13 astetta. Öljykeittiö viritettiin, ja aina kello
6 asti aamulla makasivat kaikki vääntelehtien levottomasti ja koko ajan
kylmästä täristen.

Kello puoli 7 syötiin aamiainen; puolta tuntia myöhemmin lähdettiin
jälleen matkaan. Jään ulkomuodossa ei muutosta ollut tapahtunut.
Järkäleitä, torneja ja selänteitä niin pitkälle kuin silmä kantoi.
Tuuli oli ruvennut asettumaan, mutta lunta putoili yhtä hienosti,
häikäisevästi ja taukoamatta kuin ennenkin; Laivan lääkäri ja zoologi
Dennison pudotti toisen rukkasensa, ja hänen kätensä ennätti paleltua,
ennenkuin hän sai sen jälleen suojatuksi. Kaksi koirista, iso Joe ja
Stoyelka, tekivät ilmeisesti loppuaan.

Mutta Bennett ei hellittänyt eikä sallinut toistenkaan hellittää.
Hän pusersi ison suunsa tiukasti kiinni, pienet karsastelevat silmät
vilkuilivat terävästi ympärilleen tuulinaamion silmänaukoista, ja
pörröiset mustat kulmakarvat kuroutuivat jylhästi yhteen matalan
otsan alla. Ei edes koirainhoitaja Mukk Tu'llakaan ollut niin suurta
valtaa nelijalkaisiin käskettäviinsä kuin Bennettillä miehiinsä. Itse
hän työskenteli kolmen miehen verosta. Ei minkäännimellinen vaikeus
pystynyt herpaisemaan hänen taipumatonta tahdonvoimaansa. Ja noista
kahdestatoista miehestä, jotka käsin jaloin kamppailivat jääkamaran
kanssa, ei ollut ainuttakaan, jota hänen hurja elinvoimansa ei
olisi sähköittänyt. Kaikki tunsivat hänen kannuksensa kupeissaan,
hänen ruoskansa selässään. Heidän mielensä, heidän tahtonsa, heidän
ruumiilliset voimansa, heidän jännittyväisyyskykynsä olivat tuhansin
säikein erottamattomasti kiinnittyneet häneen. He olivat hänen orjiaan,
hänen juhtiaan, hänen omaisuuttaan kuten koiratkin, joiden rinnalle
he olivat valjastetut. Eteenpäin heidän täytyi ja he tahtoivat mennä,
kunnes suistuisivat hengettöminä riimuihinsa tai saivat häneltä luvan
levähtää.

Kello 4 iltapäivällä Bennett käski pysähtymään. Kolmisen kilometriä oli
nytkin tehty matkaa, ja taasen olivat heidän voimansa tyyten lopussa.
Monikin ei langettuaan kyennyt enää nousemaan pystyyn. Heistä oli
tänään enää mahdoton pusertaa vähintäkään voimanponnistusta.

 ... Klo 4 lp. kuljettu 3 km. Suunta jatkuvasti eteläinen, 20 pykälää
 länttä (magneettista) kohti. Kohojäätä joka haaralla. Näissä
 olosuhteissa meidän on pakko tyytyä puoliin päiväannoksiin jo
 paljon ennen Wrangel-saarelle saapumista. Lumen ja pilvien takia ei
 toispäivästä saakka ole ollut mahdollista tehdä peilauksia. Stryelka,
 yksi parhaita koiriamme, menehtyi eilen. Ammuin sen, ja annoin raadon
 toisten koirain syödä. Etenemme verkalleen mutta varmasti lounatta
 kohti, ja jokainen päivä tuo maalimme yhä lähemmäksi. Lämpömäärä klo 6
 ip.: 6,8°F (-14°C.) Tuuli: itäinen, sen voima: 2.

Seuraavana päivänä oli selkeää ilmaa pari tuntia aamiaisen jälkeen, ja
palattuaan tähystysretkeltään ilmoitti Ferriss, että hän oli lounatta
kohti nähnyt koko joukon avoimia läikkiä.

»Eilinen tuuli on särkenyt jään», sanoi Bennett. »Tänään saamme
hikoilla ankarasti.»

Vähän jälkeen puolipäivän, jolloin he olivat ryömineet parituhatta
metriä jään pusertavaa syleilyä pakoon, tuli heille vastaan ensimmäinen
avoimen veden läikkä, satakunta metriä leveä. Bennett pysähdytti
heti reet ja pani miehet rakentamaan jäälohkareista ylimenosiltaa
sen poikki. Mutta miltei ylivoimainen työ oli saada lohkareita
pysymään niin kauan alallaan, että yksikin reki saatiin viedyksi yli.
Ensimmäinen laivapurtta kannattava reki saatiin kunnialla toiselle
puolelle. Sitten tuli n:o 2:n vuoro, jolla oli valasvene ja muonavarat.
Se oli päässyt lähes kaksi kolmatta osaa tiestä, kun jääsillan
vastakkaisella rannalla oleva osa äkkiä liukui hajalle, ja kymmenkunta
metriä avointa vettä ammotti heidän edessään, »Päästäkää irti!» komensi
Bennett hetipaikalla. Jäälohkare, jolla reki veneineen ja kaikki miehet
olivat, sai lähteä ajelemaan. Tilanne oli perin arveluttava. Koko
retkikunta, miehet ja koirat ja tärkein reki ajelehti irtaimenaan.
Mutta silloin otettiin valasveneestä airot ja masto ja telttatangot,
ja niiden avulla saatiin jäälautta melotuksi toiseen rantaan. Silta
laitettiin jälleen kuntoon, ja koirareet saatettiin yli.

Mutta nyt sattui ensimmäinen todellinen onnettomuus sitte laivan
murskautumisen. Matkueen ollessa puolivälissä jääsiltaa säikähtyivät
erästä pienempää rekeä vetävät koirat äkisti. Ennenkuin kukaan ennätti
käydä väliin tai Mukk Tu voi hallita niitä, karkasivat ne vauhkoina
jäätä pitkin. Reki meni kumoon, ja koirat putosivat yhtenä rykelmänä
veteen, sitten vajosi rekikin veteen, kiinnitysköydet katkeilivat, ja
kaksi lääkelaatikkoa, neulomatarvepussi — retkeläisille korvaamaton
— kokonainen rulla rautavitjaa sekä sata kahdeksankymmentä kiloa
pemmikanilihaa menetettiin yhdessä silmänräpäyksessä.

Sanaakaan virkkamatta kävi Bennett pelastamaan mitä vielä oli
pelastettavissa. Koirat hinattiin jälleen ylös jäälle, mitä tavaroita
vielä oli jäänyt rekeen lastattiin toiseen rekeen, vioittunut
reki jätettiin jälelle; ja kohta oli retkikunta jälleen alottanut
herkeämättömän ponnistelunsa etelää kohti.

Ferriss oli ollut oikeassa — edessä päin oli paljon avoimia läikkiä,
vuorotellen jääröykkiöiden ja ahtojään kanssa. Alituisesti aukeni
uusia aukkoja, ja toisia sulkeutui jälleen kiinni. Kerran tulivat he
iltapäivän kuluessa avoimeen veteen, joka oli niin suuri, että he
voivat turvautua veneisiin. Kuormat purettiin reistä ja sälytettiin
veneisiin, ja airot ja purjeet otettiin käytäntöön. Bennettin piti
juuri lykätä vene veteen, kun suvanto äkkiä sulkeutui umpeen. Missä
äsken oli lainehtinut vettä, siinä nyt oli sileätä jäätä, ja jälleen
täytyi heidän ruveta muuttamaan kuormia.

Samana iltana heidän oli pakko ampua iso Joe ja kaksi muuta koiraa,
koska niistä ei enää ollut työntekijöiksi. Ne leikattiin palasiksi
toisten koirien syödä.

Sinä päivänä — se oli sunnuntai — kirjoitti Bennett päiväkirjaansa:

 Voin tulla toimeen ilman noita koiria, muita olen hiukan peloissani Mc
 Phersonin vuoksi, joka on parhaita miehiäni. Jäätyneet kengänpaulat
 ovat uurrelleet reikiä hänen nilkkoihinsa. Niihin on ilmautunut
 tulehdusta, jota tohtori sanoo hyvin huolestuttavaksi. Ne aiheuttavat
 sellaista kipua, ettei hän enää voi olla mukana vetämässä. Huomenna
 hän saa olla koko päivän vapaana. Tänään emme ole päässeet 1 1/2 km
 kauemmaksi. Puolipäivän leveyspeilausta mahdoton tehdä lumiusvan
 vuoksi. Jumalanpalvelus klo 3 ip.

Sillä tapaa meni viikko, meni toinenkin. Ei minkäänlaista muutosta
jään laadussa eikä retkikunnan jokapäiväisessä ahertelussa. Heidän
ponnistelunsa olivat uskomattomat; joskus tuntikauteen herkeämätön
rimpoileminen vei vain pari metriä eteenpäin. Koirista ei kohta
ollut enää juuri apua, vaan päinvastoin vain vastusta. Heidän täytyi
lopettaa vielä neljä, viides hukkui, ja kaksi karkasi leiristä,
palaamatta enää takaisin. Vielä yksi koirareki jätettiin jälelle. Mc
Phersonin jalka oli käynyt niin huonoksi, ettei hänestä ollut enää
lainkaan työntekijäksi. Hawes, kirvesmies, makasi kuumeessa ja valvotti
hourinallaan kaikkia toisia. Mutta pahinta kaikesta oli, että Ferrissin
oikeaan käteen oli jälleen tullut kylmänvihat, ja tällä kertaa oli
tohtori Dennison pakotettu leikkaamaan koko käden pois ranteen
yläpuolelta.

»Mutta en sittenkään aio langeta epätoivoon», kirjoitti Bennett
päiväkirjaansa; »meidän täytyy onnistua, ja me onnistummekin.» Pari
päivää sen jälkeen, kun Ferriss oli menettänyt kätensä, arveli Bennett
viisaimmaksi antaa kaikille kokonaisen vuorokauden vapaa-ajan.
Edellinen päivä oli ollut rasittavin koko matkan varrella, ja paitsi Mc
Phersonia ja kirvesmiestä, oli nyt lääkärikin sairaana.

Illalla lähtivät Bennett ja Ferriss pitkälle kävely- tai oikeammin
kapuamaretkelle jäiden yli lounatta kohti etsiäkseen huomispäivän
matkatietä.

Lämmin ystävyys, väkevä kiintymys oli kehittynyt näiden molempien
miesten välille pitkinä tuttavallisina tarinailtoina »Frejassa» ja
sitten jäämatkan lukemattomien vaarojen ja vaikeuksien kestäessä.
Suunniteltuaan mielessään valmiiksi seuraavan päivän kulkureitin he
istahtivat tuokioksi jääröykkiön huipulle kyynärpäät polvien varassa ja
katselivat lohdutonta jääaavikkoa pitkin etelään päin.

Terveellä kädellään otti Ferriss nahkatakkinsa povitaskusta piipun ja
rasvaiseen paperiin käärityn kourallisen teelehtiä.

»Viitsitkö täyttää piippuni, Ward», hän pyysi.

Bennett katsahti teelehtiin ja ojensi sen takaisin Ferrissille; sitten
otti hän oman tupakkakukkaronsa esiin.

»Tupakkata!» huudahti Ferriss ällistyneenä. »Minähän luulin meidän
polttaneen viimeiset tupakkamme jo laivalla.»

»Ei, minä säästelin omaa osaani.»

»Ei, tiedätkös mitä», sanoi Ferriss ja koetti estellä Bennettiä,
joka täytti hänen piippunsa omalla tupakallaan. »En minä tahdo sinun
tupakoitasi, teelehdet kelpaavat minulle kyllä.»

»Mutta kuulehan nyt, minulla on melkein kokonainen kilo jälellä»,
valehteli Bennett sytyttäen piipun ja ojentaen sen sitten toverille.
»Sano vain, milloin tahdot toiste poltella vähän.»

Sitten sytytti hän oman piippunsa, ja molemmat rupesivat polttelemaan.

»Uhm», hymähti Ferriss ja imi autuaallisesti piippunysäänsä, »enpä
olisi uskonut saavani vetää kunnollista piipullista ennen kotia
tuloamme.»

Bennett vaikeni. He vaikenivat molemmat. Koti! Se sana herätti heissä
monenlaisia ajatuksia. Koti — se tiesi samaa, kuin saada kääntää
selkänsä tälle kammottavalle jääaavikolle, saada levätä täysin
henkäyksin taistelun, vastuunalaisuuden, kaikkien huolten jälkeen,
tuntea itsensä jälleen lämpöiseksi — lämpöiseksi ja kuivaksi ja
kylläiseksi — nähdä taasen vihreitä puita, tavata tovereita, tuntea
ystävän lujan kädenpuristuksen tuottamaa iloa.

»Dick», sanoi Bennett äkkiä, »jos me lopultakin juutumme istumaan
kiinni tähän kirottuun jäähän, niin lähetän sinut ja mahdollisesti
Metzin matkaan noutamaan apua. Me laitamme kuntoon kahden hengen
kajakin, jota voit käyttää avoimeen veteen tultuasi, ja muuta et
saakaan mukaasi kuin kajakin, makuusäkit ja rihlapyssyn, ja sitten
sinun on tehtävä joutua kaikista voimistasi.» Bennett vaikeni hetkeksi
ja lisäsi sitten muuttuneella äänensävyllä: »Eilen illalla kirjoitin
erään kirjeen, jonka tahtoisin antaa mukaasi, jos minun tulee pakko
lähettää sinut matkaan, mutta oikeastaanhan voin sen antaa sinulle jo
nyt.»

Hän otti taskustaan esiin kirjeen. Se oli huolellisesti kääritty
öljykankaaseen.

»Jos retkikunnalle — minulle — sattuisi tapahtumaan jotakin, niin
pyydän sinun pitämään huolta, että tämä kirje tulee saajan käsiin.»

Hän vaikeni jälleen.

»Katsos, Dick, minä sanon sen sinulle: on muuan tyttö» — hän punastui
äkkiä korvia myöten — »ei, ei, vaan nainen, loistava, suurenmoinen
nainen siellä kotona, josta pidän hyvin paljon — enemmän kuin
kenestäkään muusta. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että minä
pidän hänestä. En ole koskaan sanonut hänelle mitään. Mutta jospa
jotakin sattuisi tapahtumaan, niin tahtoisin mielelläni hänen tietävän,
kuinka minun laitani on — kuinka paljon hän minulle merkitsee.
Senvuoksi olen kirjoittanut tämän kirjeen. Pidäthän huolta, että hän
saa sen, eikö totta?»

Hän kurotti pikku käärön Ferrissille. Sitten hän sanoi tavallisella
äänellään välinpitämättömään sävyyn: »Jos pääsemme Wrangelin saarelle,
niin voit antaa sen minulle takaisin. Siellä me kohtaamme joko
apuretkikunnan tai valaanpyytäjälaivoja. Niin, voithan kernaasti
nähdä osotteen», hän lisäsi, nähdessään kuinka Ferriss käänsi käärön
alapuolen ylöspäin työntääkseen sen povitaskuunsa. »Sinä tunnet hänet
päällepäätteeksi paremmin kuin minä. Se on Lloyd Searight.»

Ferrissin hampaat pureutuivat äkkiä lujasti piipun suulaimeen.

Bennett nousi pystyyn. »Jollen itse muistaisi», virkkoi hän, »niin sano
Mukk Tu'lle, ettei hän tästälähin saa antaa koirille muuta syödä kuin
kuolleita koiria. Me voimme itse tarvita koirakakut ja kuivatun kalan.»

»Siksi se kai käykin», arveli Ferriss.

»Siksi, niin», virkkoi Bennett tuimasti, »kunhan vain koiratkin
eläisivät niin kauan, että voimme syödä nekin. Älähän nyt käsitä
minua väärin, tarkoitan tätä vain siltä varalta, että juutumme kiinni
jäihin, etten tule saamaan tahtoani läpiviedyksi. Minusta on paras
olla valmistautunut kaiken varalta. Mutta muista — minä _tahdon_ saada
tahtoni läpi!»

Mutta sinä yönä Ferriss ei ummistanut silmiään, ja kauan sen jälkeen
kun toiset jo nukkuivat, liikkui hän ja kiemurteli sitten ulos
makuusäkistään niin hiljaa kuin suinkin. Hän kuvitteli huomaavansa
vähäistä sään muutosta ja tahtoi nyt käydä katsomaan teltan
ulkopuolelle ripustettua ilmapuntaria. Mutta nähtyään sen olevan
aivan ennallaan hän jäi seisomaan ulos ja katseli pitkin jääkenttiä
näkemättömin silmin. Sitten hän otti nahkatakkinsa taskusta pienen
sahvianinahkaisen nimikorttikirjan. Se oli kulunut viheliäiseksi,
merivesi oli painanut siihen merkkejään, sen risoiksi kuluneet reunat
oli kurottu jälleen yhteen hylkeensuolilangalla. Hampaillaan hän avasi
sitä koossa pitävän mursunnahkanauhan solmun, avasi sen sitten ja
katseli sisään aamuruskon valjussa valossa, joka juuri alkoi syttyä
pohjoisella taivaalla.

»Vai niin», mutisi hän hetken kuluttua. »Vai niin... siis Bennett
myöskin!»

Kauan seisoi Ferriss katsellen Lloydin valokuvaa, kunnes pohjan
kultaiset valokimput alkoivat sulaa yhteen taivaan kylmän-harmaaseen
väriin. Sitten hän kohotti päätään.

»Jumala kaikkivaltias suojelkoon ja varjelkoon häntä», rukoili hän
hiljaa.

Kaukana edempänä, monien kilometrien päässä, särkyi jäämuuri. Se
paukkui kuin pitkällinen ukkosen jylinä. Revontulet katosivat
taivaalta. Ferriss palasi telttaan.

Seuraava viikko oli retkikunnalle hirvittävän kärsimyksen viikko.
Lumipyry seurasi toistaan; lämpömäärä laskeutui 22° jäätymäpisteen
alapuolelle, ja raivoisat idän vihurit pieksivät kamppailevia
miesparkoja miljoonilla teräväpiikkisillä jääneuloilla. Yöllä
heidän jalkojaan kolotti aivan sietämättömästi. Oli mahdotonta
tulla lämpimäksi, yhtä mahdotonta tulla kuivaksi. Dennison piristyi
jokseenkin entiselleen, mutta haava Mc Phersonin jalassa syöpyi niin
syvään, että lihakset paljastuivat. Hawesin loppumaton hourailu ja
kuumevaikerrus täytti teltan joka yö.

Ainoa huvitus, ainoa vaihetus, mitä heillä oli päivien
yksitoikkoisuudessa, oli syöminen ja, milloin se kävi laatuun,
nukkuminen. Kaikki ajatukset, kaikki tunteet käpristyivät kokoon
ja kuivettuivat olemattomiin. Vaisto — eläimen alkeellinen, elämää
vallitseva vaisto — astui sijalle. Kunhan vain sai syödä, nukkua,
tuntea lämmintä, muusta he eivät välittäneet. Illallinen oli päämaali,
johon tajunta pyrki koko päivän aikana. Ah, saadapa istua sinisen
väkiviinaliekin vierellä, joka kohisi vanhan kupuraisen rautakattilan
alla. Saadapa imeä sisäänsä paksun kiehuvan keiton hajua. Entä sitten
itse ateria, saadapa ahmia tuota lämmintä, karkeaa liharuokaa, tuntea
tuota sanoin kuvaamatonta, harrasmielisyyttä herättävää lämpöä ja
tympeyttä, melkein jumalallista kylläisyyden hekumaa palelevassa
ruumisparassa, ja sitten saada nukkua, nukkua katkeamattomasta
kylmän puistatuksesta huolimatta, huolimatta siitä että vihuri tunki
telttakankaan ja vaatteiden läpi luihin ja ytimiin saakka, huolimatta
siitä että jalkoja poltti ja porotti, niin että ne käpristyivät
kokoon kivusta; nukkua, nukkua. Äärimmäisen uupumuksen unikuvatonta
tiedottomuutta, harvain hetkien unhotusta, kärsimyksen lyhyttä aselepoa.

Mutta vielä väkevämpi ja vielä vääjäämättömämpi kuin yksinpä tuo
eläimellinen vaisto oli se sokea, järkeilemätön kaipuu, joka sai heidät
kaiken aikaa kiinnittämään katseensa ja ajatuksensa etelää kohti.
»Päästäpä perille, päästäpä perille» — se ajatus heitä täytti, juovutti
ja riivasi, koska he vastaanpanematta alistuivat johtajansa tahtoon —
tuon taipumattoman, rautaisen miehen, jota ei mikään kohtalo kyennyt
nujertamaan, ja joka laski tahtonsa heidän niskoilleen kuin minkäkin
rauta-ikeen. Eteenpäin, eteenpäin, vaikkapa vain metrinkin verran,
vaikkapa vain murto-osankin siitä. Eteenpäin hirvittävän, ryskivän jään
yli, eteenpäin sokaisevaa lumipyryä vastaan, eteenpäin veitsen-terävää,
viuhuvaa vihuria vastaan, eteenpäin pistelevien jääneulasten ja
ruumista jäätävän vesisateen halki — eteenpäin vain, vaikka jokainen
askel oli kärsimystä, vaikka nuorat syöpyivät lihaan kuin tylsät
puukot, vaikka vaatteet kohmettuivat yllä paukkuvaksi jääpanssariksi.
Ja retkikunta kamppaili eteenpäin, koirat ja miehet, läähättävinä,
murtuneina, verta vuotaen — kuolemaan saakka väsyneinä joka sielu.

Eräänä päivänä, hiukan ennen puoltapäivää, paraillaan kun aamiaista
laitettiin, puhkaisi aurinko itselleen tien pilvivuorien lävitse
joka haaralle kuin timanttipeili. Bennett kiiruhti kaivamaan esiin
sekstantin ja teki puolipäiväpeilauksen — ensimmäisen kokonaisen
kuukauden mittaan. Samana iltana hän laski leveysasteen.

Huomenissa Ferriss havahtui siitä, että joku kosketti hänen
olkapäätään. Bennett oli kumartuneena hänen ylitseen.

»Tulehan ulos silmänräpäyksen ajaksi», hän kuiskasi, »äläkä herätä
miehiä.»

»Saitko lasketuksi leveysasteemme?» kysyi Ferriss, kun he olivat
tulleet teltan ulkopuolelle.

»Sain, siitä juuri tahdoin puhua kanssasi.»

»Mikä se on?»

»75—19.»

»Mitä? Mitä sinä tarkoitat?» kysyi Ferriss tiukasti.

»Tarkoitan sitä, mitä sanonkin: että ne jäälautat, joita myöten me
kuljemme, ajelehtivat nopeammin pohjoiseen päin kuin me edistymme
etelää kohti. Me olemme nyt kauempana pohjoisessa kuin olimme kuukausi
sitten, siinä lopputulos ponnistuksistamme.»



II.


Kello 11 tienoissa illalla oli myrsky noussut sellaiseen raivoon ja
aallot kävivät niin korkeina, että epäilyksen alaista oli, kykenikö
valasvene kestämään niissä. Bennett tuli vihdoin siihen päätökseen,
ettei sinä iltana voitu enää päästä maihin — se kuumotti pitkänä
tummana juovana lounaisen puolella — ja että veneen piti saada kulkea
tuulen mukaan, jos ylipäänsä tahtoi pysyttää sitä pinnalla. Laivapursi,
jota Ferriss ohjasi, ei ollut mikään pikapurjehtija. Se oli jo jäänyt
niin etäälle, ettei ääni siihen kannattanut, mutta uskaltaessaan
pikimältään katsahtaa taaksepäin Bennett huomasi suureksi ilokseen,
että Ferriss oli seurannut hänen esimerkkiään.

Valaanpyyntivene ja laivapursi n:o 2 olivat ainoat, mitä heillä oli
käytettävänään. Kolmas heidän oli ollut pakko jättää jälelleen jo kauan
ennenkuin olivat päässeet selvään veteen.

Perämies Adler, joka hoiti purjeita ja joka istui Bennettiä vastapäätä,
silmäsi tuntia myöhemmin myrskyn läpi taaksepäin ja sanoi:

»Anteeksi, kapteeni, luulenpa niiden antavan merkkejä.»

Bennett ei vastannut; puristaen lujasti kätensä peräsimen kahvaan
katseli hän suoraan eteensä, vuoroon purren keulaan, joka
säännöllisesti nousi ja laski, vuoroon mahtaviin harmaisiin laineisiin,
jotka vaahdoten juoksivat aluksen kumpaakin laitaa pitkin. Jos hän
minuutiksikaan hellitti tarkkaavaisuuttaan, jos hän hitusenkaan
poikkesi suunnasta, niin voi siitä tulla kuolema heille jokaiselle.

Kotvan perästä nykäsi Adler lakkiaan ja puhui jälleen. »Olen varma
siitä, että voin nähdä signaalin, kapteeni.»

»Ei, sitä et voi olla», vastasi Bennett.

»Anteeksi, minä olen aivan varma siitä.»

Bennett kumartui häntä kohti, hänen karsastelevaan katseeseensa tuli
ilkeä ilme, ja kulmakarvojen välinen ryppy kävi syvemmäksi. »Mutta
minäpä sanon sinulle, että sinä et voi nähdä mitään signaalia.
Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan? Sinä et näe mitään signaalia, ennenkuin
minä tahdon sinun näkevän.»

Yö oli kamalan ankara kaikille valasveneessä oleville. Nykyisessä
menehtyneessä tilassaan heissä ei oikeastaan ollutkaan miestä
kamppailemaan avoimessa veneessä pohjoisnavan myrskyä vastaan.

Kolmeen viikkoon he eivät olleet saaneet täysiä ruoka-annoksia. Ensi
päivinä sen jälkeen, kun he niin äkkiä olivat muuttaneet kulkusuuntansa
toivossa päästä selville vesille, he olivat saaneet vain kolme neljättä
osaa päiväannoksesta, ja nyt viime päivinä vain puolet siitä. He olivat
kaikki ilmeisesti menehtyneitä. Heidän tilanteensa alkoi näyttää
epätoivoiselta.

Mutta kello 7 aikaan seuraavana aamuna oli myrskykin jo vaimentunut.
Bennettin sanattomaksi huojennukseksi tuli laivapursi näkyviin.
Molemmat veneet purjehtivat vieri-viereen ja pitivät kumpikin
jälleen suuntansa maata kohti, ja iltapäivällä onnistui Bennettin
ynnä valasveneessä olleen pienoisen parven nousta maihin autiolle,
murheelliselle ja myrskyn pieksemälle rannikolle. Mutta jostakin syystä
— sitä ei osattu jälkeenpäinkään oikein käsittää eikä selittää —
murskautui Ferrissin johdossa oleva pursi ajojäissä satakunnan metrin
päässä rannasta. Miehet ja tavarat saatiin maihin, kun vesi oli niin
matalata, että siinä voi kahlata, mutta pursi jäi auttamattomasti
hylyksi.

»Luulenpa, että tämä paikka on Kap Tsheljuskin», sanoi Bennett
Ferrissille, sittekun leiri oli pystytetty ja karttaa tutkittu. »Mutta
jos niin on laita, niin on se karttaan merkitty viisineljättä minuuttia
liiaksi länteen päin.» Ennenkuin huomenissa käytiin matkaa tekemään,
talletti Bennett seuraavat muistiinpanot kivijärkäleiden alle seudun
korkeimpaan kohtaan, merkiten paikan venelipulla:

 Pohjoisnaparetkikunta »Freja» nousi tässä maihin lokak. 28 p. 1891.
 Laiva pusertui jäihin ja upposi 78°10' pohj. leveyttä heinäk. 12
 p. Sitten yritin tunkeutua etelään päin Wrangelin saarelle, mutta
 huomasin sen mahdottomaksi, koska jäät ajelehtivat pohjoista kohti.
 Lokak. 1 p. käännyin senvuoksi länttä kohti, toivoen tapaavani
 avointa vettä jäiden toisella puolella, ja olin pakotettu jättämään
 matkan varrella jätölleni yhden veneen ja kaksi rekeä. Toinen vene
 särkyi ajojäissä, pyrkiessään maihin tähän kohtaan. Kun viimeinen
 jälellä oleva veneemme on liian pieni retkikunnan kaikille miehille,
 olen pakotettu aluksi pyrkimään maitse Koljuhinin vuonoon,
 seuraten rantalinjaa. Meitä odottaa joko talvehtiminen Tshuktshien
 siirtoloissa, joita Nordenskiöld mainitsee löytyvän Koljuhin-vuonon
 itärannikolla, tahi apuretkikunnan tai valaanpyyntialusten tapaaminen
 matkan varrella. Kun nykyään jaetaan vain puolia päiväannoksia,
 on meillä muonaa riittävästi 18 päiväksi, ja minä olen pelastanut
 kaikki muistiinpanot, havainnot, paperit, kojeet j.n.e. Laivan
 mönsträysluettelo seuraa tässä mukana. Toistaiseksi ei ole ollut
 keripukkia eikä kuolleita. Sairaita ovat: kirvesmies William Hawes,
 napakuumeessa, tila huolestuttava; matruusi David Mc Pherson, haavoja
 vasemmassa jalassa, tila huolestuttava. Muiden miesten yleinen vointi
 hyvä, vaikka he ovatkin hyvin menehtyneet rasituksista ja ruuan
 puutteesta.

                                                Ward Bennett,
                                            Retkikunnan päällikkö.

Mutta samana yönä, heidän ensimmäisenä yönään kovalla maankamaralla,
teki Bennett epätoivoisen päätöksen. Ei vain vene ollut jätettävä, vaan
myöskin reet, eikä ainoastaan reet, vaan kaikkityyni, millä oli jotakin
painavuutta ja mikä ei ollut heille välttämättömän tarpeellinen. Kaksi
viikkoa sitten oli aurinko painunut länteen pysyäkseen näkymättömissä
seuraavat kuusi kuukautta. Heidän ympärillään vallitsi talvi ja pimeys.
Vihollinen läheni. Jäiden raskas, säälimätön hauta ummistui heidän
ylleen. Ei ollut siis aikaa arveluihin ja puolinaisiin toimiin, nyt oli
kysymyksessä elämä tai kuolema.

Tunto vaaran, vihollisen läheisyydestä jännitti Bennettin hermot
kireälle kuin harpun kielet ja terästi hänen tahtoaan, niin että
se tuli yhtä kovaksi kuin jäämuuri heidän ympärillään. Hän oli
itsepäinen, sokea, kuuro ja voittamaton kuin myrskyvihuri. Hänen jälyt
kasvonsa kävivät vieläkin jälymmiksi, hänen karsastelevat silmänsä
kipenöitsivät, ja mahtava leuanseutu muistutti apinan leukaa. Hän ei
enää ollut ihminen, vaan soturi, hirviö, jättiläinen, joka voi siirtää
jäävuoria, joka taisteli alkuvoimaista taistelua aikojen aamuhetkenä,
pimeyden ja kaaoksen mailla.

Kaikki mukaan tulevat tavarat jaettiin miesten kesken, ja jokainen
kantoi taakkaansa selässään. Kaikki, mikä vain voi haitata joutuisaa
matkantekoa, sai jäädä jälelle. Kuusi koiraa seurasi heitä — siinä
kaikki, mitä oli jälellä noista kahdeksastatoista.

Bennett oli toivonut ja luvannut miehilleen, että päivässä
tehtäisiin matkaa keskimäärin viisikolmatta kilometriä, mutta
koillisesta yhtämittaa puhaltava talvimyrsky ajoi heitä takaperin, ja
kulkureittikin oli lumesta ja jäästä yhtä epätasainen ja liukas kuin
merijäätikkö. Kaikki eläimet olivat siirtyneet kauas etelään.

Miehet kävivät päivä päivältä yhä heikommiksi, ja muona väheni.
Tavantakaa sattui joku heistä nukahtamaan uupumuksesta kesken kulkua ja
kaatumaan tielle.

Kolmantena matkapäivänä kuoli yksi koirista yht'äkkiä jäälle
liikarasituksesta. Bennett oli käskenyt, että kykenemättömiksi käyneet
koirat oli ammuttava, jotta niistä olisi miehille muonan lisää.
Ferrissin ja Mukk Tu'n piti juuri käydä nylkemään kuollutta raatoa, kun
toiset koirat nälästä villeinä syöksyivät kaatuneen toverinsa kimppuun.
Molemmat miehet löivät ja potkivat niitä; mutta siitä ei ollut
apua, koirat vain kääntyivät heitä vastaan ja purivat heitä. Nekin
tahtoivat elää, nekin tahtoivat saada ruokaa. Se oli tympäisevä näky.
Napaseutujen hämärässä, alkuaikojen, kivikauden maassa kamppailivat
ihmiset ja eläimet keskenään oikeudesta saada ahmia kuolleen koiran
raadon.

Mutta Bennett itse voi asettua kaiken inhimillisen yläpuolelle, vain
hänen miehensä olivat sen alle alistetut. Ensimmäisen viikon lopulla
kuoli kirvesmies Hawes. Eräänä aamuna herättyään he tapasivat hänet
jäykkänä ja liikkumattomana. He kaivoivat jonkinlaisen haudan, johon
tuo surkeasti laihtunut ruumisparka peitettiin. Kaikki paljastivat
päänsä; heidän keskessään seisoi Bennett, ja ennenkuin hauta täytettiin
lumella ja jäällä, avasi hän rukouskirjansa ja luki siitä mahtavat
sanat: »Minä olen ylösnousemus ja elämä.»

Se oli lopun alkua. Seuraavalla viikolla kärsi jok'ainut nälkää. Yhä
hitaammin ja hitaammin kävi heiltä kulku, hoippuen ja horjahdellen ja
lankeillen tuontuostakin, säälimättömän, veitsen-terävän pohjoisvihurin
piestessä ja sokaistessa poloisia. Kaikki toivo oli jo ammoin heitetty,
kaikki elävä voima kulutettu kärsimyksissä tyyten loppuun. Nälkä kalvoi
heidän sisuksiaan taukoamatta kuin kärsivällinen rotta, ja pakkanen
aiheutti sietämättömiä kipuja. Mutta Bennett pysyi vireänä, hän se
toisiakin hoputti eteenpäin. Sitä hän tahtoi jatkaa, niin kauan kuin he
kykenivät liikahtamaan.

Erään erinomattain hirveän päivän iltapuolella kello 4 aikaan
ilmoitettiin etunenässä käyvälle Bennettille, että jonon takapäässä oli
jotakin hullusti.

»Se on Adler. Hän on kaatunut, eikä kykene nousemaan, hän pyytää, että
me menisimme menojamme ilman häntä.»

Bennett pysähtyi ja kävi taaksepäin; Adler makasi selällään silmät
puoli ummessa ja hengitti puuskuttaen ja vaikeasti.

Bennett ravisti häntä kovasti hartioista.

»Ylös siitä!»

Adler avasi silmänsä ja pudisti päätään.

»Minä — minusta tuli loppu, kapteeni, antakaa minun vihdoinkin maata.»

»Ylös paikalla», ärjäsi Bennett. »Tuo on vain joutavata lörpöttelyä,
sen minä tiedän paraiten.»

»Minä vakuutan teille, kapteeni, etten voi.»

»Ylös paikalla!»

»Antakaa minun maata, Jumalan tähden, kapteeni, minä en jaksa enää.»

Bennett potkasi häntä kylkeen.

»Nousetko jo, sanon minä!»

Puristaen viimeiset voimanrahtusensa ja Bennettin käteen tarrautuen
pääsi Adler jaloilleen.

»Kas niin, se oli oikein, luuletko voivasi astua kolmisen askelta?»

»Luulen kyllä — en tiedä — ehkäpä.»

»Jouduhan sitten koettamaan.»

Toiset jatkoivat matkaa.

»Voitko astua vielä kolme askelta, — vastaa minulle pää pystyssä,
voitko?»

Adler nyökkäsi.

»Astu siis ne ja vielä kolme — ja sitten vielä kolme — kas noin — näytä
olevasi mies, äläkä enää vaivaa minua mokomalla ämmäin jaarituksella.»

»Niin, mutta — —»

Bennett asettui aivan hänen eteensä, nosti leuasta hänen päänsä pystyyn
ja uhkasi häntä nyrkillä.

»Kuuleppas nyt, veikkoseni, minä pieksän sinua eteenpäin niinkuin
koiraa, ja minä saan sinut eteenpäin!»

Pari tuntia myöhemmin päätti Adler sen päivän taivalluksen jonon
etummaisena miehenä.

Nyt he alkoivat syödä koiriaan. Joka ilta lähetettiin Mukk Tu
ja Adler rantaan kokoilemaan pieniä leväkirppuja, joita meni
puolisentoistatuhatta kouralliseen. He pureksivat poronjäkälää, jota
kasvoi harvakseen lumisten kallioiden rotkoissa, tai yrittivät pureksia
mehua pajujen kuivista varvuista. Tavantakaa Bennett lähetti parhaat
pyssymiehensä, eskimon ja Clarken etelään päin etsimään riistaa. Joka
kerta he palasivat tyhjin käsin takaisin. Joskus he tiesivät mainita
nähneensä vanhoja peuran- ja ketunjälkiä, mutta talvipakkanen oli
karkottanut kaikki elolliset oliot pois rannikolta. Vain kerran ampui
Clarke lumivarpusen. Bennett ajoi joukkoaan eteenpäin.

Eräänä aamuna kolmannen viikon alussa, heidän syötyä aamiaisensa, jona
oli 80 gr koiranlihaa ja puoli kuppia pajunvarsista keitettyä teetä,
maleksivat Ferriss ja Bennett vähän erillään toisista, jotka panivat
telttaa kokoon. Ferriss katsahti ympärilleen, etteivät vain muut
kuulisi, ja kuiskasi sitten: »Mitä sinä ajattelet Mc Phersonista?»

Lyöttymä Mc Phersonin jalassa oli jo syöpynyt luuhun saakka. Oli oikein
ihme, että hän oli kestänyt näinkin kauan. Mutta viime aikoina hän
oli ruvennut jäämään toisista jälkeen, hän voipui päivä päivältä yhä
enemmän, ja edellisenä iltana hän oli päässyt leiriin vasta tunti sen
jälkeen kun teltta oli saatu pystyyn. Mutta hän oli reipas veitikka,
paljon urhokkaampi kuin Adler, eikä tahtonut hevillä leikistä erota.

Bennett ei vastannut mitään, eikä Ferrisskään kysellyt sen enempää. He
samosivat eteenpäin ja tapasivat melkein kohta edessään miehenkorkuisia
lumikinoksia. Sen vastuksen voitettuaan heidän oli kavuttava korkeata
mukularinnettä ylöspäin, joka oli muodostunut jääsohjosta ja paljaista
mustista basalttiliuskaleista. Kaksi tuntia meni siihen urakkaan, ja
huipulle päästyä Bennett pysähtyi, jotta toiset saisivat vetää ilmaa
keuhkoihinsa. Mutta kun piti taas lähteä jatkamaan, huomattiinkin,
että Mc Pherson ei enää pysynyt jaloillaan. Hän kaatua kuukahti
lakkaamatta, ja Adler ja Dennison koettivat auttaa häntä uudelleen
pystyyn, mutta olivat liian heikkoja ja kaatuivat itsekin. Dennisonia
oli toisten vuorostaan autettava jalkeille. Bennett kävi luokse, kietoi
käsivartensa Mc Phersonin vyötäisille ja sai hänet pystyyn. Hän otti
askeleen, mutta samalla koukistui vasen jalka hänen allaan ja hän
lankesi uudestaan. Kolme kertaa tätä uudistui; hän oli niin kykenemätön
kävelemään, ettei edes voinut seista jaloillaan.

»Kunhan vain saisin luvan levätä yhden päivän», alotti Mc Pherson
arastellen. Bennett katsahti lääkäriin. Dennison pudisti päätään. Sekä
jalka että koko sääri polvea myöten olisi pitänyt leikata jo monta
päivää sitten. Kokonaisen kuukauden lepo kotimaan sairaalassa ei olisi
tehnyt Mc Phersonista kalua.

Bennett seisoi ja mietiskeli kotvan, sitten hän kääntyi toisia kohti:

»Eteenpäin joka mies!»

»Mitä, mitä — —» alotti Mc Pherson. Hän oli jäänyt istumaan maaperään
ja katseli kauhistunein, tuijottavin silmin miehestä mieheen. Jotkut
alkoivat laahustaa eteenpäin.

»Odottakaa, odottakaa minua», parkasi vaivainen mies, »minä — minä
jaksan hyvinkin kulkea mukana — minä —• hän kohottautui polvilleen,
koetteli reuhtoa itseään pystyyn ja kellistyi jäälle.

»Matkaan!»

»Mutta — mutta — oo, kapteeni, ettehän tahtone jättää minua tänne!»

»Matkaan!»

»Me kaksi olemme olleet yksissä koko matkan ajan, kapteeni», sanoi
muuan miehistä ja kohotti Bennettille lakkiaan. »Minä jään sitten yhtä
hyvin tänne hänen kanssaan, sillä lopussa olen itsekin.»

Eräs toinen yhtyi säveleeseen: »Ja minä jään myöskin, en voi jättää
häntä tuolla tapaa jälelle, se on liiaksi armotonta.»

Hetkisen seisoivat kaikki hiljaa. Nekin, jotka jo olivat lähteneet
liikkeelle, pysähtyivät. Kaikki näyttivät tuiki päättämättömiltä.

Bennett tempasi koiranruoskan Mukk Tu'lta. Hänen äänensä kajahti kuin
torven torahdus:

»Matkaan!»

Jälleen voitti Bennettin väkevämpi tahto. Hän laski rauta-ikeensä
noiden vastustuskykyä vailla olevain miesten niskoille. Kuuliaisesti he
kääntyivät etelää kohti. Marssi alotettiin.

Siten kului päivä, kului toinenkin. Retkikunta kamppaili tietänsä
eteenpäin. Heidän kärsimyksensä enenivät joka hetki. Ei kukaan olisi
uskonut, että ihmisluonto voi kestää kaiken tämän ja päästä siitä
elävänä. Neljännen päivän vastaisena yönä, kellon käydessä 3 aamulla,
herätti Adler Bennettin.

»Kapteeni, se on Clarke, joka nukkuu minun kanssani samassa
makuusäkissä. Luulen hänen tekevän loppua.»

Kaikki nukkujat teltassa herätettiin, ja rasvalamppuun viritettiin tuli.

Clarke makasi tajuttomana säkissään ja veti henkeä heikosti mutta
kiivaasti, pitkin väliajoin. Lääkäri kumartui hänen puoleensa,
tunnusteli valtimoa ja pudisti haikeasti päätään.

»Hän kuolee — hiljalleen — nälkään.»

Hetken kuluttua rupesi Clarke keveästi värähtelemään, hän avasi suunsa,
ja siitä kuultiin heikko korina.

Puolen kuudetta kilometriä oli heidän vaivainen ennätyksensä seuraavana
päivänä, vaikka jää oli jokseenkin sileätä. Ferriss kompasteli
taukoamatta. Dennison ja Merz olivat vähän sekaisin, eikä Bennett
voinut päätellä Ferrissinkään olevan täysin tolkuillaan. Vihuri oli
käynyt suoraan vasten heidän kasvojaan aamusta varahin. Puoleltapäivin
sen voima kasvoi. Kello 4 aikaan kohisi raju myrsky aution, jäätyneen
maan yli. Mahdotonta oli yrittääkään eteenpäin, niin kauan kuin sitä
kesi. Väkevimmät puuskat aivan taittoivat jalat kerrassaan alta. Puoli
5 he pysähtyivät. Nyt kävi oikea hirmumyrsky. He seisoivat yhdessä
kohdin, kokosivat voimia ja talsivat eteenpäin, pysähtyivät jälleen
ja yrittivät uudestaan eteenpäin, kunnes heidän vihdoin oli pakko
tauota turhasta reistailemisesta ja seisoa hiljaa alallaan pyörivissä
lumikuuroissa ja tuulispäissä, jotka olivat sokaista heidät.

»Pystyttäkää teltta», käski Bennett levollisesti. »Jäämme tähän
odottamaan myrskyn taukoamista.»

Jäätyneen kalliojärkäleen suojaan moniaan sadan metrin päähän rannasta
he pystyttivät telttansa, ja mitä lllallispalaa voitiin kerustaa kokoon,
se syötiin äänettömyyden vallitessa. Kaikki tiesivät, mitä tämä
pakollinen pysähtyminen heille merkitsi. Tämä illallinen — jokaisen
annos mahtui kämmenkuoppaan — oli viimeinen ruuanpala, mitä heillä
oli. Eteenpäin he eivät päässeet kulkemaan. Mitäs sitten? Bennett
antoi käskyn, että kaikki, ennenkuin ryömivät makuusäkkeihin, yhdessä
lausuisivat uskontunnustuksen ja rukoilisivat Isämeidän.

Seuraava päivä kului, ja vielä seuraava. Myrsky ei hellittänyt.
Matkanteko oli täytynyt heittää mielestä. Koko päivän ja koko yön
mittaan miehet pysyivät teltassa, kukin kyyristyneenä makuusäkkiinsä,
nukkuen toisinaan 18—20 tuntia vuorokaudessa. He eivät tajunneet ajan
kulkua, eivät tajunneet omia kärsimyksiään, eivät edes tajunneet enää
nälkäänsäkään. Ainoastaan Bennett ja Ferriss olivat täysin tajuissaan.

Viimeisen viikon muistiinpanot Bennettin päiväkirjassa kuuluvat:

Maanantaina, marraskuun 29 p. Leiriydyttiin klo 4.30 ip. n. 100
metrin päähän rannasta. Idässäpäin avointa vettä niin pitkältä kuin voi
nähdä. Jollei minun olisi ollut pakko jättää veneet matkan varrelle
— mutta sitä ei auta harmitella. Minun täytyy katsella tilannettamme
kasvoista kasvoihin. Jaoin miehille puolipäivän aikaan viimeisen
lihamehumme, sekotettuna pajunvarpukeitoksen. Muonaa on enää 2/15
kg pemmikania miestä kohti ja loput koiranlihasta. Missä viipyykään
apuretkikunta? Meidän olisi joka tapauksessa täytynyt jo kauan sitten
tavata valaanpyyntilaivoja. Tiistaina, marrask. 30 p. Tänään tohtori
leikkasi Ferrissiltä toisenkin käden. Myrsky käy koillisesta.
Mahdotonta pyrkiä sitä vastaan nykyisessä kurjassa tilassamme; pakko
pysyä täällä, siksi kunnes se asettuu. Keitimme päivälliseksi lientä
viimeisestä koiranlihastamme. Pemmikani loppunut.

Keskiviikkona, joulukuun 1 p. Yleinen heikkous. Merz menehtyy nopeaan.
Lähetin Adlerin rantaan etsiskelemään leväkirppuja. Saimme niitä noin
suullisen mieheen. Päivälliseksi lusikallinen glyseriniä lämpimän veden
kera.

Torstaina, jouluk. 2 p. Merz kuoli yöllä. Myrsky jatkuvasti koillinen.
Ankara yö.

Perjantaina, jouluk. 3 p. Hansen kuoli varhain aamulla. Mukk Tu ampui
kiirunan. Siitä lihakeittoa. Dennison ei jaksa enää kauvempaa.

Lauantaina, jouluk. 4 p. Hansen haudattiin jään alle. Lusikallinen
glyseriniä ja lämmintä vettä päivälliseksi.

Sunnuntaina, jouluk. 5 p. Tapasin Dennisonin kuolleena minun ja Adlerin
välissä. Olemme liian väsyneet haudataksemme hänet tai edes vetääksemme
hänet ulos teltasta. Jääköön hän tänne makaamaan. Jumalanpalvelus klo
5.30 ip. Viimeinen lusikallinen glyseriniä lämpimän veden kera.

Seuraava päivä oli maanantai, ja Ferriss heräsi johonkin aikaan
vuorokaudesta — oliko se yö vai päivä, sillä hän ei kyennyt päättämään.
Hän nousi kyynärpäänsä varaan ja tuijotteli tylsästi Bennettiin, joka
kirjoitti päiväkirjaansa. Huomatessaan Ferrissin olevan hereillä
silmäsi Bennett ylös papereistaan. Hänen äänensä kuului paksulta ja
sekavalta, sillä kieli tahmautui kiinni kitalakeen.

»Kauanko myrskyä nyt ollut, Ferriss?»

»Tänään viikon päivät», vastasi toveri.

Bennett kirjoitti edelleen.

 — — — taukoamaton myrsky yli viikon päivät. Mahdoton tässä tilassa
 kulkea sitä vastaan. Mutta jos jäämme tänne, joudumme perikatoon.
 Jumala meitä auttakoon. Nyt on kaikkityyni ohi.

Bennett veti viivan poikki sivun, johon hän oli viimeksi kirjoittanut,
ja kirja yhä kädessään hän antoi katseensa verkalleen kulkea yli koko
teltan.

Kuusi miestä oli jälellä, viisi ahdettuina yhteen tuohon kauheaan
telttaan, kuudes, Adler, oli alhaalla rannalla etsimässä leväkirppuja.
Teltan omituisen kaameassa hämyssä näyttivät »Frejan» retkikunnan
eloonjääneet miehet pikemminkin eläimiltä kuin ihmisiltä. Parta ja
tukka oli heillä leikkaamaton ja liittyi yhteen nahkapuvun karvojen
kanssa. Kasvot olivat mustat liasta, ja käsivarret ja sääret olivat
jäykät ja pöhöttyneet. Se oli nälän luonnotonta lihavuutta, kurjuuden
veristä ivailua; tuolla pelottavalla leimalla nälkäkuolema näillä
mailla ensin merkitsee ne, jotka se tahtoo tappaa. Silloin tällöin
he yrittivät ryömiä vähän lattialla, kieli tahmautuneina kiinni
kitalakeen, turvonneena ja tuhkanharmaana kuin papukaijoilla, ja joka
kerta kun he yrittivät sanoa jotakin, tulivat he väkistenkin purreeksi
kieleensä.

Oviaukon vieressä virui Dennisonin pöhöttynyt ruumis. Kaksi muuta
torkkui makuusäkeissään. Eräässä nurkassa kyyrötti Mukk Tu ja
keitti rasvalampulla lientä hylkeennahkatallukoistaan. Toisissa
nurkissa majailivat Ferriss ja Bennett. Bennett käytti polveaan
kirjoituspöytänä, Ferriss koetteli kädentyngillään kirvoittaa itseään
ulos makuusäkistä. Toiseen tynkään oli tinalusikka köytetty nuoralla.

Teltassa oli kamala löyhkä. Lääkeaineet antoivat lemunsa ja homehtunut
ruuti, likaiset pitovaatteet, kauan pesemättömät ihmisruumiit,
kangasseiniin pitäytynyt tupakanhaju, käristynyt hylkeennahka, kostea
ja homeinen telttakangas antoivat kukin oman lemunsa — ruuan hajua vain
ei olisi terävinkään nenä voinut keksiä.

Ulkona ulvoi myrsky, pitäen taukoamatonta noitainjuhlaa. Se täristeli
ikäkulua telttaa, hyppeli villein hypyin kalliolta toiselle ja pölytti
kuivaa, tuhkanhienoa lunta ylös pyörteisiin kuin raivopää paholainen,
kuin jokin mahtava hirviö, joka temmeltää kuolinkouristuksissaan,
säälittömästi kuin nälistynyt susi.

Teltan edustalla työntyi alastomain jäävuorirantamien sisään pitkä
vuono, täynnä ajelehtivia jäälohkareita; mutta teltan takana urkeni
etelää, itää ja länttä kohti ääretön, harmaa, rosoinen, luotaan
torjuva autiomaa. Jäätä ja lunta ja kivilouhikkoa, jäätä ja lunta ja
kivilouhikkoa ulottui siellä peninkulmamääriä; oikea tyhjyyden ja
autiuden maailma — rikkirevitty taistelutanner maailman alkuaikojen
villeistä kamppailuista.

»Missä Adler on?» kysyi Ferriss.

»Hän on mennyt ulos etsimään leväkirppuja», vastasi Bennett. Hän
taivutti päätänsä ja katseli miettiväisesti polvellaan auki olevaan
päiväkirjaan.

»Tiedätkö, Ferriss, mitä nyt juuri kirjoitin?» hän kysyi, ja vastausta
odottamatta hän jatkoi: »kirjoitin: 'Nyt on kaikkityyni ohi'.»

»Sen minäkin uskon», virkkoi Ferriss ja katseli ympärillensä.

»Niin, kaikki toivo. Nyt se on viimeinkin auttamattomasti ohitse — — —
Niin, niin.»

Molemmat olivat kauan vaitonaisia. Muuan makuusäkissä kykkivistä
miehistä voihkasi ja kääntyi vatsalleen. Ulkona puhkesi tuuli äkkiä
valittavasti vinkumaan ja jatkoi sitten vanhaa meluamistaan.

»Dick», sanoi Bennett ja pani päiväkirjan kiinni, »kaikki on nyt ohi,
ja senvuoksi tahdon mielelläni puhella sinun kanssasi — — kysyä sinulta
jotakin.»

Ferriss kieritteli lähemmäksi häntä. Myrskyn kohina voitti heidän
äänensä, niin että toiset eivät voineet kuulla mitä he puhelivat, ja
nyt olisi ollut samantekevä, vaikka olisivat kuulleetkin.

»Dick», alotti Bennett, »nyt olemme kaikki samanlaisia. Muutaman
tunnin perästä mekin olemme samassa tilassa kuin hän tuossa», hän
löi kädellään tohtorin ruumista. Se oli jo niin jäykkä, että lyönti
läimähti kuin kovan tukin pinnasta. »Tuolla tapaa mekin kohta makaamme.
Mutta ensin — niin kauvan kuin vielä voin, tahtoisin puhella sinun
kanssasi Lloyd Searightista. Sinähän olet tuntenut hänet koko ikäsi, ja
sinä olit meistä kahdesta viimeinen, joka näit hänet ennen lähtöämme.
Muistat kai sen, minun piti mennä laivaan kahta päivää ennen sinua
tarkastamaan, että pumput olivat kunnossa.»

Bennettin puhellessa istui Ferriss aivan suorana makuusäkillään ja
piirteli tinalusikallaan kuvioita nahkatakkinsa liepeeseen. Niin,
totta oli, että hän oli tuntenut Lloydin niin kauvan kuin oli elänyt,
ja varmastikin senvuoksi hän oli ruvennut niin paljon pitämään
tytöstä. Mutta hän ei ollut aina ilmaissut sitä, rakkautensa ei ollut
hänelle itselleenkään selvinnyt, ennenkuin hän tuli ottamaan häneltä
jäähyväiset, jättämään hänet tämän mielettömän matkan vuoksi. Silloin
oli jo ollut liian myöhää sanoa hänelle mitään, ja siksipä ei Ferriss
ollut sanonutkaan mitään. Lloyd ei saisi koskaan tietää, että hänkin —
kuten Bennett — piti hänestä.

»Ehkäpä kuuluu hullulta», jatkoi Bennett hämillään — »mutta jos voisin
uskoa, että hän olisi välittänyt minusta — sillä tapaa kuin tahtoisin
— niin kävisi se, mikä nyt meitä odottaa — enpä oikein tiedä, kuinka
puhua — niin kävisi se helpommin päinsä, sitä tarkoitan. Ilmaisen
ajatukseni hyvin huonosti — mutta eipä olisi niin tukalaa kuolla, jos
vain tietäisin, että hän olisi edes vähänkin pitänyt minusta.»

Ferrissillä pyörivät ajatukset sukkelasti päässä. Kuinka ihmeellä ei
tämä ollutkaan koskaan juolahtanut hänen mieleensä! Mutta Ferriss
ei ollut koskaan voinut ajatella naislempeä Bennettin kaltaisen
persoonan yhteydessä, tuon suuren, järeän, karkeatekoisen miehen,
joka koko olemuksellaan sulautui valtaviin suunnitelmiinsa, joka ei
kyennyt näkemään ja huomaamaan muuta kuin etäisen päämaalin, jonka
oli itselleen asettanut, joka vei aatteitaan perille kaikkien muiden
ajatusten, toivomusten ja tunteiden kustannuksella. Bennett oli
miesten mies, mutta vain pelkästään mies. Mutta tässäpä johtui jotakin
Ferrissin mieleen. Bennetthän oli nimittänyt Lloydia naisten naiseksi,
suurenmoiseksi naiseksi. Hän oli oikeassa, kieltämättä hän oli
oikeassa. Juuri sellainen Lloyd oli, eikä siis käynyt ihmetteleminen,
että hän oli miellyttänyt Bennettiäkin. He olisivat todellakin komea
pari, väkeviä ja suurenmoisia luonteita kumpikin, haavoittumattomia
oman voimansa tunnossa.

»Sinä olet tuntenut hänet niin hyvin ja niin kauan», jatkoi Bennett,
»että varmastikin uskon hänen puhelleen sinulle minusta. Sanopas
minulle, onko hän milloinkaan sanonut — tai vihjannut — antanut sinun
ymmärtää, että hän olisi huolinut minusta, jos olisin kosinut häntä.»

Yksinpä tällaisenakin elämänhetkenä täytyi Ferrissin ihmetellä tuota
äkillistä ja odottamatonta muutosta Bennettin muuten niin karussa
olemuksessa. Ferriss tunsi hänet hyvin. Bennett ei ollut sellainen
mies, joka antoi tinkiä vaatimuksistaan ja tyytyi vähempään osaan.
Mitä ikinä hän tahtoi omistaa, sen hän otti raudankovalla kädellä,
säälimättömästi ja häikäilemättömästi. Mutta eivätkö kaikki elämän
arvot olleet samantekeviä, joutavia pikku asioita nykyisessä
hajoamistilassa? Se hirvittävä mylly, joka oli tavoittanut heidät
rouhimiensa väliin, oli jauhanut kaikki pienet etäisyystajunnat irti
heistä. Ainoastaan puhtaasti inhimillinen heidän olemuksessaan i —
alkuperäisin, arvoisin — oli jäänyt jälelle.

Mutta ajatus, mitä hänen oikeastaan nyt piti vastata, kammahdutti
Ferrissiä. Toisella puolen oli se nainen, jota hän itsekin rakasti,
toisella puolen jälleen Bennett.

Hänen paras ystävänsä, hänen päällikkönsä, hänen sankarinsa. Olivathan
hekin jo tunteneet toisensa kauan, olivat vieri vieressä sotineet samaa
vihollista, samoja kärsimyksiä, samoja vaaroja, samoja onnettomuuksia
ja tappioita vastaan.

Ferriss oli hirveän ymmällään. Oliko hänen pakko puhua Bennettille
silkkaa totta? Pitikö tämän viime pettymyksen päättää pitkä sarja
muita pettymyksiä, kruunata kaikkien näiden viimeisten kuukausien
katkerat onnettomuudet ja murtuneet toiveet? Pitikö Bennettin kuolla
tällainenkin suru sydämensä kukkuroina?

»Olenpa välistä uskonut», sanoi Bennett heikosti hymyillen, »että
hän tosiaankin välitti hieman minusta. Olen varma, että joskus voin
huomata sen hänen olemuksessaan. Toivoisin, että olisin puhunut hänelle
suoraan. Onko hän milloinkaan sanonut sinulle mitään? Luuletko, että
hän olisi ottanut minut, jos olisin kosinut?» Hän pysähtyi ja odotti
henkeään pidellen vastausta.

»No niin», rohkeni Ferriss vihdoin virkkaa, toivoen että sen kautta
keskustelu päättyisi, »nii-in, luulenpa, että hän olisi tehnyt sen.»

»Luuletko?» sanoi Bennett sukkelaan. »Sinä siis luulet. Mitä hän on
sanonut? Onko hän sanonut sinulle mitään?»

Nyt joutui Ferriss pahasti tiukalle. Hän ei tiennyt, mitä nyt
neuvoksi. Mutta äkkiä hän sai pelastavan ajatuksen. Nythän oli
kaikki niin yhdentekevää. Miksi ei hän siis kertoisi ystävälleen
sellaista, jota tämä kaikkein mieluisimmin tahtoi kuulla, vaikkapa
se ei ollutkaan totta? Miksi ei Bennett saisi edes kuollessaan tätä
iloa osakseen, kärsittyään niin paljon? Milläpä asialla olikaan enää
jotain merkitystä, kun heidän kaikkien oli pakko kuolla seuraavain
neljänkolmatta tunnin kuluessa? Bennett tuijotteli niin jännittyneenä
häneen; nyt ei ollut aikaa ajatella seurauksia. Mutta mitään seurauksia
ei tullut olemaankaan. Loppuhan oli niin lähellä. Mutta voiko Ferriss
nyt valehdella noin paksulta Bennettille? Ferriss ei uskonut, että
Lloyd piti Bennettistä; oikeastaan hän oli varma siitä, että tyttö
ei pitänyt tästä, ja kuinka voi Bennett edes vilaukseltakaan uskoa
Lloydin tunnustaneen jotakin sellaista hänelle, Bennettin ystävälle ja
uskotulle? Ferriss oli tuntenut jo Lloydin kauan ja oppinut vihdoin
rakastamaan häntä. Mutta tiesikö hän itse edes, pitikö tyttö hänestä?
Ei, sitä hän ei tiennyt, ei osannut aavistaakaan.

Bennett istui ja odotteli vastausta. Ferriss ei ymmärtänyt mitä sanoa.
Hän ei enää kyennyt näkemään, mikä oli oikein ja mikä väärin. Jos valhe
auttoi tekemään Bennettin onnelliseksi hänen viime hetkenään, niin
miksi ei hän saisi sanoa valhetta.

»Niin», vastasi Ferriss vihdoin, »kerran hän sanoi jotakin sellaista.»

»Sanoiko hän?»

»Kyllä», sanoi Ferriss vitkallisesti, etsien kaikkein uskottavinta
valhetta. »Me johduimme puhumaan retkestämme ja sinusta. En tiedä,
kuinka se tuli puheeksi, mutta aivan luonnollisesti se muuten kävi.
Hän sanoi — ja nyt sen muistankin — hän sanoi: 'Teidän pitää tuoda
hänet takasin minulle. Muistakaa, että hän on minulle kaikki. Kallein
maailmassa'.»

»Sanoiko —» Bennett yskiä kakisteli ja purasi partaansa, »sanoiko hän
todella niin?»

Ferriss nyökkäsi.

Bennett veti syvään henkeä; sitten hän sanoi: »Minä olen niin iloinen,
et voi arvatakaan, Dick, kuinka iloinen olen tästä, kaikesta muusta
huolimatta.»

»Kyllä maar sen voin arvata», mutisi Ferriss puolittain itsekseen.

»Ei, et maar voikaan», virkkoi toveri. »Miehen pitää rakastaa naista
sillä tapaa kuin minä rakastan, Dick, ja sitten nähdä — keksiä —
huomata, että kaikki on, niinkuin tuleekin olla, voidakseen oikein
käsittää minun iloni. Hän olisi tullut vaimokseni. En tiedä, kuinka
minun oikein pitäisi kiittää sinua, Dick. Ja nyt saat toivottaa minulle
onnea.»

Hän nousi pystyyn ja tarjosi toiselle kätensä. Ferrisskin kohottautui
vaivoin ja kurotti tahtomattaan kätensä, mutta tempasi sen kohta
takaisin. Bennettin käsi vaipui alas, ja molemmat jäivät seisomaan
ja tuijottamaan Ferrissin kädentynkiin, joista oikean ranteeseen oli
tinalusikka köytetty nuoralla kiinni.
***
Muutamaa tuntia myöhemmin Bennett voi selvästi huomata myrskyn
heikentyneen. Hän oli varma siitä, että se asettuisi tykkänään
iltapäivään mennessä. Kun hän tuulimittaria tarkasteltuaan yritti
palata telttaan, huomasi hän, että Kamiska, ainoa eloonjäänyt heidän
koiristaan, oli palannut takaisin karkumatkaltaan ja istui nyt vähän
matkan päässä jäällä, epätietoisena siitä, minkälainen vastaanotto
sen osaksi tulisi. Bennett oli varma, ettei Kamiska ollut tahallaan
karannut. Se oli ollut uskollisin kaikista koirista. Bennett arveli,
että se teltasta poistuttuaan oli joutunut eksyksiin lumipyryssä.
Mutta nythän heillä oli ruokaa tarjona. He voivat ampua Kamiskan;
se voisi pitentää heidän elonaikaansa päivällä tai parilla, ja
sitten voisi vahvin heistä lähteä tarpomaan edelleen, ehkäpä päästä
tskutshilaissiirtoloihin Koljuhin-vuonon partailla ja palata takaisin
avun kera. Mutta kuka heistä siihen kykenisi? Tietenkään ei Ferriss,
joka tuskin pysyi jaloillaan, ei myöskään Adler, joka tavantakaa
houraili ja jota päällikkkönsä vain ankarin sanoin sai pidetyksi
työssä; Mukk Tu'hunkaan ei ollut
luottamista, ja molemmat jälellä olevat miehet tekivät paraillaan
kuolemaa. Yksi ainoa sen voi tehdä, ainoa heistä, joka vielä oli
säilyttänyt henkensä ja ruumiinsa voimat, hän itse, Bennett. Niin —
mutta voiko hän jättää väkensä omiin hoteisiin?

Hän tallusti telttaan noutamaan pyssyn, jolla ampuisi koiran, mutta
äkisti pisti jotakin hänen päähänsä, ja hän jäi istumaan makuusäkille
pää käsien varaan.

Oliko hän nyt lopultakin masennettu? Oliko vihollinen voittanut? Oliko
jää sulkenut hänetkin armottomaan syleilykseensä? — Mutta uudelleen
vahvistui hänen elämänvoimansa, vielä kerran nousi hänen rautainen
tahtonsa uhmaamaan tappiota. Ei, ei, ei, hän ei ollut voitettu eikä
masennettu, hän jäisi elämään, hän, väkevin, parhaiten varustettu
kaikista, eläisi toisten menehdyttyäkin. Eikö ollut totta, että väkevin
yksilö eläisi kauimmin? Eikö se ollut yksi suuria luonnonlakeja? Hän
tiesi, että hän oli kyllin vahva matkaamaan, ehkäpä kaksi kokonaista
päivääkin; ja nythän he saivat ruokaa — hän sai ruokaa. Niin, mutta
voiko hän jättää väkensä yksin?

Hän oli kyllä jättänyt Mc Phersonin yksin kuolemaan, mutta silloinhan
oli ollut kysymys kaikkien muiden hengistä, arpapeli yhden hengestä
yhdentoista muun henkeä vastaan. Nythän oli kysymys vain hänestä
itsestään. Ja Ferriss — ei, hän ei voinut jättää Ferrisstä yksin.
He jakaisivat koiranlihan keskenään — koko koiran. Hän ja Ferriss
lähtisivät. He pääsisivät Koljuhin-vuonolle ja ihmissiirtoloihin. Hän
pelastuisi, hän palaisi takaisin kotia — Lloydin luo, joka rakasti
häntä. Niin, mutta voiko hän jättää muut miehensä yksin?

Bennett puristi mahtavan kouransa nyrkiksi ja antoi sen raskaasti
pudota polvelleen.

»En», sanoi hän päättävästi.

Hän oli ajatellut ääneen, ja Ferriss, joka oli jälleen ryöminyt
makuusäkkiinsä, katseli häntä uteliaasti. Yksinpä Mukk Tu'nkin huomio
kääntyi hetkeksi siitä löyhkäävästä keitosta, jota hän valmisti
rasvalampun yllä. Teltan ulkopuolelta kuului askeleita.

»Adler sieltä tulee», mutisi Ferriss.

Adler tempasi teltan oven syrjään. Sitten hän karjui Bennettille
vasten kasvoja: »Kolme valaanpyyntilaivaa jääsohjun toisella puolella,
kapteeni. Ne laskevat veneen vesille, mitä nyt teemme?» Bennett
tirkisteli häntä ymmällään, kykenemättä kokoomaan ajatuksiaan.

»Mitä sinä sanot?» Makuusäkeissä viruvat miehet, jotka Adlerin huuto
oli herättänyt, pyrkivät istualleen ja kuuntelivat.

»Valaanpyytäjiä», toisti Bennett hitaasti. »Missä? Minä en usko sitä»,
lisäsi hän ja pudisti päätään.

Adler oikein huojui mielenliikutuksesta.

»Kolme valaanpyytäjää», hän kertoi. »Aivan lähellä. Ne ovat työntäneet
veneen veteen — ah, Jumala, kuulkaahan vain!»

Siitä ei voinut enää erehtyä — rannalta kuului todellakin
höyrylaivapillin käheä vihellys. Eräs miehistä kohotti heikon
hurraa-huudon. Koko teltta joutui kuohuksiin. Jälleen kajahti tuo
käheä, pitkä vihellys.

»Mitä me teemme, kapteeni?» toisti Adler.

Kaikki huusivat toistensa suuhun.

Ferriss kävi joutuun Bennettin tykö ja koetti puhua melun halki.

»Kuulehan... kuuletkos, mitä sanon sinulle», hän karjui, »kaikki, mitä
äsken kerroin — Lloydista — luulin näet — se on pelkkää erhetystä — et
oikein ymmärtänyt —»

Bennett ei häntä kuunnellut.

»Mitä nyt teemme, kapteeni?» mylvi Adler kolmannen kerran.

»Vie laivan kapteenille minun terveiseni. Sano hänelle, että meitä on
kuusi miestä jälellä — sano hänelle — oh, sano mitä hittoa vain tahdot!
— Pojat», huusi hän sitten, ja äkisti loistivat hänen kovat kasvonsa,
»laittakaa kaikki valmiiksi lähteäksemme täältä. Nyt me lähdemme
kotiin, pojat, kotia niiden luokse, jotka meitä rakastavat!»



III.



Kun Lloyd Searight kääntyi Calumet-torille kotimatkalla kirjakaupasta
käärö kainalossaan, huomasi hän hämmästyksekseen sadepisaran
toisella valkealla hansikkaallaan. Hän katsahti sukkelasti taivaalle;
aurinko oli jo näkymättömissä. Puiden siimeksessä torin itälaidalla
olevat talot, joiden tähän aikaan iltapäivästä olisi pitänyt
kylpeä kultaisessa päivänpaisteessa, olivat nyt varjossa. Helle,
joka oli pannut ilman kaikilla kaduilla värisemään jo varhaisesta
aamusta alkaen, antoi paraikaa tilaa viileälle ja tuoksuvalle
kosteudelle. Korkeiden jalavien latvoissa kävi vieno tuulenhenki. Kun
vesipisaroita alkoi tiheästi tippua kuumalle, auringon pehmittämällä
asfalttikivitykselle, joudutti Lloyd askeleitaan. Mutta myöskin
kesäinen myrsky piti joutua. Kun hän oli ennättänyt torin poikki isossa
harmaakivitalossa olevan toimiston ovelle ja sai avaimen lukkoon,
virtasi sadetta alas pitkään ja kumeasti jymisten.

Lloyd kävi sisään toimiston isoon ja ilmavaan eteiseen, sulki oven
nojaamalla selkänsä sitä vastaan ja jäi hetkiseksi seisomaan vetääkseen
henkeä. Rownie, nuori mulattipalvelijatar, joka oli menossa portaita
ylös kantamus puhtaita pyyheliinoja käsivarrellaan, kuullessaan oven
käyvän kääntyi katsomaan taaksensa ja huudahti: »Jopa oli aikakin,
neiti Lloyd, teidän joutua kotiin. Lyön vaikka vetoa, että neiti Wakely
ja neiti Ester Thielman ovat kastuneet likomäriksi. Kummallakaan ei
ollut sateenvarjoa ulos lähtiessään.»

»Ovatko neiti Wakely ja neiti Thielman kumpikin lähteneet ulos?» kysyi
Lloyd kiireisesti. »Ovatko molemmat kutsutut sairaiden luo?»

»Niin, neiti Lloyd», vastasi Rownie, »en tiedä minkävuoksi neiti Wakely
lähti, mutta neiti Thielman sai lavantautitapauksen — nyt jälleen. Nyt
on meillä ollut niitä jo kolme yhden viikon aikana. Kun neiti Wakely
lähtee kaupungille, tulette te kai seuraavaksi listalla, neiti Lloyd!»

Rownien pakistessa astui Lloyd eteisen halki seinän luo, jossa riippui
sairaanhoitajattarien nimiluettelo, jonka mukaan heidän oli vuoronsa
perään kutsuttaessa lähdettävä kaupungille sairaita hoitamaan. Joka
kerta kun yksi heistä lähti, muutti hän nimensä kaikkien toisten nimien
alle. Siten näki se, jonka nimi kulloinkin sattui olemaan ylinnä,
olevansa »seuraava listalla» ja tiesi olla valmis lähtemään, kun
jostakin tuli kutsumus.

Nyt oli Lloydin nimi ylinnä. Hän ei ollut ollut viittäkään minuuttia
poissa toimistosta; ja harvinaista oli, että kaksi sairaanhoitajaa sai
yht'aikaa sairaskutsun.

»Onko teidän vuoronne?» kysyi Rownie, kun Lloyd kääntyi reippaasti
ympäri.

»On niinkin», vastasi Lloyd ja juoksi portaita ylös; mennessään hän
kysyi mulattitytöltä varmemmaksi vakuudeksi: »Ei suinkaan lie yhtään
kutsua tullut, sen jälkeen kun neiti Thielman lähti, vai mitä, Rownie?»

Rownie pudisti päätään.

Lloyd meni suoraan huoneeseensa, viskasi kirjat jonnekin ottamatta
edes käärepaperia niiden päältä ja rupesi täyttämään käsilaukkuaan
kuntoon. Sitten hän riisui yltään kävelypuvun ja jäykistetyn alushameen
ja valitsi toisen puvun, joka ei kävellessä kahissut, pesi kasvonsa ja
kätensä, otti sormukset sormistaan ja orvokkikimpun vyöltään ja kävi
viimein akkunain välissä olevan pyöreän, vanhanaikaisen peilin eteen
ja kampasi tukkansa uudestaan korkealle päälaelle, niin että otsa ja
ohimot tulivat vapaiksi. Sitten jäi hän vähäksi aikaa seisomaan ja
katselemaan kuvaansa peilistä.

Hän oli korkea- ja voimakasvartaloinen, korkeapovinen ja
vankkakaulainen, kädet hänellä oli isot ja vahvat ja ranteet pyöreät.
Hänen kasvoillaan oli aina vakava ilme, joka ei näyttänyt tahtovan
hevillä väistyä niiltä, tummansiniset, loisteettomat silmät sijaitsivat
syvällä tasaisten, tuuheiden kulmakarvojen alla. Suu ilmaisi jäykkää
tahdonvoimaa, eikä leuka ollut suinkaan pieni. Mutta tukka hänellä
oli upea, nousten kasvojen rajasta kuin mikäkin tummanpunainen liekki
mahtavaksi, paksuksi solmuksi päälaelle, tummanpunainen ja välkkyvä
kuin vaski ja vanha pronssi. Tummanpunaisine tukkineen, tummansinisine
silmineen ja uhkuvan punaisine poskineen oli Lloyd kaunis tyttö;
hänessä oli jotakin kuningattaren omaista, sillä korkeakasvuisena
hän aina piti päätänsä ja vartaloansa ylväästi pystyssä ja ylettyi
katsomaan enimpien naisten ja monien miestenkin päitten yli.

Hän kääntyi poispäin peilistä ja laski kamman pöydälle. Hänen oli
vielä sälytettävä sairaanhoitajalaukkunsa kuntoon, tahi, koska se aina
oli valmiiksi sälytetty, pikemminkin katsoa, ettei mitään ollut siitä
unohtunut. Hän oli hyvin ylpeä tuosta laukusta, jonka hän oli antanut
valmistaa oman aatteensa ja oman piirustuksensa mukaan. Se oli mustaa
venäjännahkaa ja kooltaan kuin! tavallinen käsilaukku, mutta se oli
varustettu hopeaheloilla, joihin hänen nimensä ja toimiston osote
oli kaiverrettu. Hän otti sen esiin vaatekomerosta ja kävi läpi sen
sisällyksen mutisten itsekseen:

»Kuumemittari — väkiviinalamppu — morfiniruisku — hiilihappopullo —
pisaramittari — ruumiinlämpötaulukko; aivan niin, siinähän on kaikki
mitä tarvitaan.»

Hänen vielä laskiessa laukkunsa sisällystä koputti kuumesairaiden
hoitajatar neiti Douglas hänen ovelleen; ja kun tulokas näki sen olevan
raollaan, kävi hän ilman muuta sisään.

»Oletteko kotona, neiti Searight?» hän kysyi ja katseli ympärilleen
huoneessa — sillä Lloyd oli mennyt makuukomeroon pesemään
pisaramittaria.

»Täällä olen», vastasi Lloyd. »Istukaa.»

»Rownie sanoi teidän olevan lähinnä vuorossa lähteä ulos», sanoi neiti
Douglas ja istahti Lloydin sohvaan.

»Aivan oikein. Olinpa jo saada lähteä äskenkin. Kävin vain pikimältään
asialla torin toisella puolella — ja minun poissa ollessani saivat sekä
neiti Wakely että neiti Ester Thielman kumpikin kutsun. Nyt on minun
nimeni ylinnä.»

»Ester sai lavantautitapauksen tri Pittsiltä. Tiedättekö mitä, Lloyd —
antakaahan minun laskea — se on neljäs — seitsemäs — yhdeksäs — se on
jo kymmenes lavantautitapaus kaupungissa tällä haavaa.»

»Niin, tiedän kyllä, että tauti on hyvin levinnyt», vastasi Lloyd,
tullen makuukomerosta ja kuivaten mittalasia huolellisesti.

»Emmekä siitä hevillä pääse», jatkoi sairaanhoitajatar, »niin kauan
kuin tätä helteistä säätä jatkuu. Se on melkein kulkutaudin luontoista.»

Lloyd piteli mittalasia päivää vasten ja tutki sitä kiinnirypistetyin
silmin.

»Mitä Ester sanoi, kun sai tietää sen olevan tarttuvaa tautia?» hän
kysyi. »Oliko lähtö hänelle vastenmielistä?»

»Ei lainkaan», vastasi neiti Douglas. »Hän ei ole sellainen kuin
Harriet Freeze.

Lloyd ei virkkanut mitään. Harriet Freezen tapaus oli niitä, joita
sairaanhoitajattaret eivät koskaan unohtaneet eivätkä koskaan antaneet
anteeksi. Neiti Freeze oli nuori englannitar, joka äskettäin oli otettu
toimiston palvelukseen ja lähetetty muuatta rokkopotilasta hoitamaan,
mutta oli kammahtanut takaisin ratkaisevassa silmänräpäyksessä ja
jollain tekosyyllä luopunut koko toimestaan, johon oli juuri astunut.
Se oli vihollisen silmien edessä osotettua pelkuruutta, ainoata
heikkoutta, jota ei voitu antaa anteeksi. Kun tuo nuori tyttö palasi
takaisin toimistoon, ei siellä kukaan tehnyt eikä sanonut hänelle
yhtään mitään, mutta toverit karkottivat arvelematta hänet piiristään.
Tuskin missään tapasikaan niin vahvaa »toverihenkeä» kuin näiden
nuorten piirissä, jotka olivat vihkineet elämänsä loppumattomaan
taisteluun onnettomuutta vastaan.

Lloyd jäi yhä tarkastelemaan sairaanhoitotarpeitaan ja rupesi
viivoittamaan valmiiksi ravintotaulukoita, jolla aikaa neiti Douglas
koetti taivuttaa häntä merkitsemään nimensä avustuslistaan, joka
kierteli sairaanhoitajattarien kesken erään syöpätautisen vanhan
raajarikon hyväksi. Lloyd vastasi kohta kieltävästi.

»Tiedättehän te, neiti Douglas», hän sanoi, »että minä avustan
ainoastaan yhdistyksen välityksellä.»

»Sen kyllä tiedän», myönsi toinen, »ja tiedän myöskin, että te annatte
kaksi kertaa enemmän kuin monet toiset, mutta tämän vanhusparan laita
on aivan toisin. Me tunnemme hänet läpikotaisin, ja olemme jokainen
merkinneet vähäsen. Te olette ainoa, joka on vastannut kieltävästi,
Lloyd, ja totta puhuen minä olin toivonut saavani viisikymmentä
dollaria täyteen.»

»Ei.»

»Meiltä puuttuu enää vain kolme dollaria. Viidelläkymmenellä dollarilla
me voimme ostaa hänelle tuon pienen tupakkikaupan, jolla hän voi elää.»

»Ei.»

»Ettekö tosiaankaan tahdo antaa meille noita kolmea dollaria?»

»En.»

»No niin, antakaa edes toinen puoli, niin minä täytän summan», sanoi
neiti Douglas.

»Luuletteko minun estelevän rahojen takia?» kysyi Lloyd hymyillen.

Se epäluulo ei todellakaan ollut paikallaan Lloydiin nähden, jolle
pelkät rautatieosakkeensakin tuottivat vuosittain 15,000 dollarin tulot.

»En tietystikään, sitä en tarkoittanut. Mutta kuulkaahan nyt,
Lloyd, antakaa meille toki nuo kolme dollaria, niin voin lähettää
ukkopahaselle rahat vielä tänä iltana. Hänestä tulee sitten onnellinen
mies koko loppuiäkseen.»

»En — en — en, en kolmea dollaria enkä edes kolmea centtiä.»

Neiti Douglas kohautti pettyneenä hartioitaan. Hänenhän olisi pitänyt
tietää, ettei Lloydin tahtoa voinut taivuttaa. Minkä tämä kerran oli
saanut päähänsä, sitä ei käynyt muuttaminen, vaikka olisi haastellut
itsensä henkihieveriin. Hän tyytyi siis pudistelemaan Lloydin päätä ja
sanoi ilman katkeruutta:

»Härkäpää! Härkäpää! Härkäpää!»

Lloyd sälytti morfiniruiskun ja pisaramittarin laukkuun, pani vielä
pienet jääpihdit mukaan ja sulki sitten laukun että pamahti.

»Kas niin», sanoi hän, »nyt olen valmis.»

Neiti Douglasin mentyä Lloyd istahti hänen äskeiseen paikkaansa
sohvankulmaan, otti kirjan ja kuvalehdet ulos käärepaperista ja rupesi
selailemaan kuvia. Mutta hänen oli vaikea pitää ajatuksiaan oikein
koossa. Hän yritti lukeakin, mutta viskasi kirjan pian pöydälle ja
nojautui taapäin sohvanselkää vastaan, kädet ristissä niskassa ison,
pronssinvärisen hiussolmun alla ja hajamielinen ilme tummansinisissä
silmissä.

Edellisenä yönä oli hän ollut valveilla moneen kertaan ja tuijotellut
vaihteleviin varjokuviin, joita sähkölamput ulkona loivat seinille.
Hän oli syönyt hyvin vähän. Kahtena viime päivänä hän oli tuntenut
yhä enenevää levottomuutta. Nyt se oli vallannut koko hänen
olentonsa. Hän ei kyennyt pudistamaan sitä mielestään. Se oli
palannut kuudennenkymmenennen viidennen kerran, sadannen kerran —
tuo vanha järjetön, hirveä pelko, joka eneni kuukausi kuukaudelta,
vuosi vuodelta. Hän tajusi sen kuin jonkin näkymättömän, haamuttoman,
muodottoman painajaisen, joka alituisesti ahdisti häntä — milloin
vältellen, milloin läheten, alati läsnäolevana, alati kohdalla, ehkäpä
jossakin huoneen sopessa, valmiina näyttäytymään hänelle, karkaamaan
kimppuun takaapäin ja iskemään kylmät kyntensä hänen kurkkuunsa.
Se leikitteli hänen kanssaan, kiusoitteli häntä, välistä se katosi
tykkänään, toisinaan luuli hän karkottaneensa sen taistellen tiehensä,
ja sitten voi hän jälleen herätä öisin, kun ympärillä oli hiljaista
ja pimeää, ja tuntea että nyt oli se taas lähellä, hänen vuoteensa
vieressä — hänen takanaan — hänen yllään — kunnes sydän oikein paukutti
hädästä ja ajatus vihollisesta, joka ei koskaan käynyt suoraan edestä
kimppuun, vaan piilotteli' ja väijyi pimeissä loukoissa, sai hänet
purskahtamaan tukahutettuun, epätoivoiseen hätähuutoon, niin että hän
viimein heräsi silmät tulvillaan kyyneleitä, kädet ristissä ja huulilla
äänettömiä rukouksia.

Hän lepäsi kotvan sohvanselustaan nojaten, mutta kavahti sitten äkkiä
pystyyn ja teki eleen kuin torjuakseen jotakin pois luotaan.

»Eh, ei, ei», hän kuiski, »se on liian hirmuista!»

Hän koetteli hajoittaa painostavia ajatuksiaan kävelemällä ympäri
huonettaan ja muuttelemalla sen vähiä korukaluja toisiin paikkoihin.
Hän seisotti kellon, joka löi kuuluvasti kuin laivankello, ja
väänsi sydämet alaspäin vanhoissa empiretyylisissä lampuissa, jotka
riippuivat messinkiketjuissa tulisijan kummallakin puolella. Koska
Lloyd oli rakennuttanut koko toimistotalon, ei hän ollut siekaillut
valitsemasta sen kauneinta huonetta itseänsä varten ja sisustamasta
sitä oman makunsa mukaisesti. Hänen huoneensa oli aistikas, vaikka
erittäin yksinkertainen. Mitkään joutavat korukalut eivät hämmentäneet
sen isoja seinäpintoja, parkettilattialla oli vain karvanen pieni
matto. Kamiini ja sen ympäryslaitteet olivat messinkiä, hänen valtava
kirjoituspöytänsä vanhaa ja melkein mustunutta Haitin-tammea.

Mutta pian hän kyllästyi leikkimään kellon ja lamppujen kanssa,
jonka vuoksi hän avasi akkunan ja katseli ulos kadulle kyynärpäät
akkunalaudalla.

Ukkosilma oli kulkenut ohi kuin suuri tumma matto taivaankannella,
ja koko kaupunki helotti jälleen auringonpaisteessa. Torilla, joka
puolisen tuntia sitten oli ollut aivan tyhjä ja autio, liikuskeli
taasen samoja ihmisiä, joita siellä tavallisesti näki, lapsenhoitajia
holhokkeineen, harmaapukuisia poliiseja ja joutilaita herroja, jotka
suihkulähdettä ympäröivillä penkeillä lueskelivat sanomalehtiään.
Jalavista pisarteli vielä sadevettä, niiden kiiltävät, märät lehdet
välkkyivät päivänpaisteessa. Punaiseksi maalatut hedelmärattaat, jotka
silloin tällöin vilkkuivat lehvien välistä torin toiselta laidalta,
elähyttivät maisemaa. Jokunen sanomalehtipoika huuteli iltalehtiä.
Äkisti helähti jossakin aivan lähellä näkymätön piano soimaan,
rämisyttäen kohisevaa, lystillistä marssin säveltä, jonka reipas tahti
kuului niin virkistävältä iltapäivän hiljaisuudessa.

Välkkyvät, hienosti kiillotetut vaunut vierivät torin yli; ne
varmaankin pyrkivät johonkin ylimykselliseen naapurikortteliin. Lloyd
näki vilahduksen pehmeällä takaistuimella istuvasta naisesta; se oli
hänen ikäisensä nuori tyttö, jonka hän päällimmittäin tunsi. Tajuten
yhä vielä tuota äskeistä pelkoa ajatteli Lloyd itsekseen, että eiköhän
tuo nuori tyttö, joka ei kyennyt tuntemaan erikoisen suurta iloa eikä
erikoisen suuria suruja, ollut häntä onnellisempi. Mutta kohta torjui
hän tuon ajatuksen luotaan ja lausui puoliääneen, jonkinlaista ylpeätä
voimakkuutta tuntien:

»Ei, ei, olenhan minä sentään elänyt!»

Ja millä tapaa hän sitten olikaan elänyt? Hän voi hyvästi rinnastaa
itsensä tuon vaunuissa istuvan tytön kanssa. Sukkelaan eli hän
ajatuksissaan koko kehitysjaksonsa aina siitä saakka, kun hän oli
tullut orvoksi; samana vuonna, jolloin hän oli tullut täysi-ikäiseksi,
oli hänestä myöskin tullut sekä oma herransa että Searightin tilusten
ja omaisuuden isäntä. Lloyd oli silloin ollut hoitajattarena P.
Lukaksen suuressa sairaalassa; äidin kuollessa, kuusi kuukautta
aikaisemmin, hän oli ollut siellä oppilaana. Hän oli aina ollut
kunnianhimoinen, mutta puolittain itsetiedottomasti, vailla varmaa
päämaalia kunnianhimollensa. Sillä kertaa hän oli vain tiennyt
rakastavansa tointansa, itse valitsemaansa työalaa, ja että häntä
pidettiin kirurgisen osaston parhaana sairaanhoitajattarena. Hän
muisti myöskin edistymisensä tällä alalla, kuinka hän oli ensin
ollut oppilaana, sitten tullut hoitajakunnan vakinaiseksi jäseneksi,
toiseksi sairaanhoitajattareksi leikkaussalissa, sitten ensimmäiseksi
hoitajattareksi ja vihdoin kunniahoitajattareksi synnytysosastolle.
Sitten tuli ajankohta, jolloin hän jätti sairaalan ja rupesi
yksityiseksi sairaanhoitajattareksi, ja vihdoin verrattain hiljakkoin
se aika, jolloin hän yht'äkkiä oli saanut suuren aatteensa, jolloin
hänen itsetiedoton kunnianhimonsa ei enää ollut kohdistunut häneen
itseensä, vaan oli pukeutunut kiinteään ulkokohtaiseen muotoon, kun
hän oli keksinyt oikean keinon käyttää rahojaan ja perustanut tämän
hoitajatarkodin ja -toimiston Calumet-torin varrelle. Jonkun aikaa
hän oli itse johtanut alkuhommia, kunnes oli saanut omat aatteensa ja
suunnitelmansa toteutetuksi. Saatuaan kaikki käyntiin niinkuin itse
tahtoi, luovutti hän johtaja-asemansa häntä vanhemmalle hoitajattarelle
ja rupesi itse jälleen tavalliseksi sairaanhoitajattareksi. Hän tahtoi
olla aivan samanlainen kuin toisetkin, elää heidän elämäänsä, saman
ankaran kurin alaisena, ja senvuoksi hän koetteli pitää salassa,
että talo oli hänen rakennuttamansa. Toiset hoitajattaret tiesivät,
että hän oli hyvin rikas, hyvin riippumaton, mutta muutapa he eivät
hänestä tienneet. Lloyd ei tiennyt, kenen he luulivat perustaneen tämän
hoitajatarkodin ja sitä nyt ylläpitävän, eikä hän sillä ajatuksella
paljoakaan vaivannut itseään.

Lloydin vaikuttimena ei ollut mikään lämmin ihmisystävyyden tunne eikä
lähimmäisenrakkaus; mutta hän halusi sydämensä pohjasta saada olla
nivelenä luonnon suuressa taloudessa, valita itselleen jonkin tehtävän
ja suorittaa sen kunnollisesti, ja tämän hän itsekin tiesi voivansa
tehdä väkevän tahtonsa ja suuren rikkautensa avulla. Hänelle oli tullut
oikein uskonkappaleeksi tehdä jotakin, tarvitsematta ajatella sitä tai
kuulla, puhua ja lukea siitä sen enempää. Suuret yleisinhimilliset
aatteet ja niiden kaunein ilmestysmuoto, runous ja taide, eivät hänelle
paljon merkinneet, hänen ensimmäinen, viimeinen, ainoa vaikutusalansa
oli toiminta — todella kouraantuntuva, käsillä suoritettava toiminta.
Suurin ja onnellisin päivä hänen elämässään oli ollut se, jolloin
hän oli laskenut kätensä uutisrakennuksen paljaille, karkeille
muurikiville. Hänen tummansinisissä silmissään oli silloin loiste, joka
niissä harvoin välkkyi, ja hän kuiskasi itsekseen:

»Tämän _minä_ olen tehnyt!»

Nyt hän seisoi akkunassa kyynärpäihinsä nojaten ja katseli alas
torin puihin ja ruohokenttiin ja asfalttikivitykseen ja ohi ajaviin
vaunuihin; hän ajatteli mielessään kaikkea tätä ja tunsi itsensä
ylpeäksi omasta voimastaan, iloiseksi ja tyytyväiseksi siitä, minkä
oli saanut aikaan. Niin, hän oli parempi kuin muut naiset; hän oli
väkevämpi kuin muut naiset, ja hän oli suorittanut elämässään jotakin
suurta. Hän ojensihe täyteen pituuteensa ja kurotti käsivartensa ulos
päivänpaistetta, kaupunkia, koko maailmaa kohti, kohti elämän suurta
koneistoa, jonka yhtä vipua hänkin voi nostaa ja jonka liikettä hänkin
voi määrätä, ja hän hymyili ylpeästi, miltei uhmaavasti oman voimansa
ja suurtekonsa tunnossa. Mutta hymy katosi hänen kasvoiltaan, ja hän
lyyhistyi äkkiä kokoon. Nyt se taas oli hänen kimpussaan — tuo pelko,
tuo hirmuinen hätä, jota hän ei rohjennut nimeltä mainita — se oli
hänen vierellään, hänen takanaan, hänen yllään, valmiina karkaamaan
esiin pimeästä ja käymään häneen käsiksi.

Hän kääntyi joutuun pois akkunasta ja päivänpaisteesta, hän piti
käsiään vapisevilla huulillaan, ja kyyneleet kihosivat hänen
tummansinisiin silmiinsä. Kahdeksanviidettä tuntia hän oli taas
kamppaillut tuota kummitusta vastaan. Nyt hän ei jaksanut enää
kauempaa; hänen täytyi antaa perään.

»Ei, ei», huudahti hän puoliääneen, »en ole muita parempi enkä
väkevämpi. Mitäpä tämä kaikki auttaakaan, kun tiedän olevani vain
nainen — nainen, jonka sydän särkyy vitkalleen.»

Mutta nyt hänen ajatuksensa juoksu häiriytyi. Rownie oli koputtanut
kahdesti ovelle, ennenkuin Lloyd kuuli sen. Kun hän avasi oven, ojensi
tyttö hänelle kortin, johon ylihoitajatar oli lisännyt osotteen.

»Se tuli juuri tri Streetiltä, neiti Lloyd», sanoi Rownie. »Neiti Begyn
(ylihoitajatar) pyysi minun tuomaan sen teille.»

Se oli kehotus lähteä kaupungille sairasta hoitamaan, ja Lloydista
tuntui, kuin olisi osote ollut hänelle vanhastaan tuttu, mutta hän
ei joutanut asiaa sen pitemmältä miettimään. Puhelin hänen talliinsa
riippui makuukomeron seinällä. Hän soitti ajurilleen Lewisille, ja tätä
odotellessaan hän pukeutui jälleen kävelypukuunsa.

Nyt, kun päättävä toiminta oli kysymyksessä, katosi hänen ahdistava
pelkonsa. Hän oli heti ajatuksissaan sulautunut häntä odottavaan
tehtävään, tunsi itsensä reippaaksi, tarkkaavaiseksi ja itseensä
luottavaiseksi. Hän voi vain aavistella, minkälainen sairaustapaus oli
kysymyksessä, mutta kuinka kauan hän joutui siinä viipymään, sitä hän
ei osannut aavistaakaan — viikonko vai kuukauden vaiko vuoden, sitä
ei ennakolta käynyt sanominen. Mutta hän oli valmistautunut kaiken
varalta. Muuten oli lääkärien tapana ilmoittaa hoitajattarelle taudin
laatu ja kuinka kauan hoitoa tarvittaisiin, mutta tällä kertaa ei tri
Street ollut niin tehnyt.

Nyt huusi Rownie alhaalta, että vaunut odottivat ulko-oven edessä.
Lloyd kokosi kamppeensa ja juoksi portaita alas, huutaen matkallaan
hyvästit neiti Douglasille, joka seisoi eteisen toisessa päässä.
Ohimennessään hän vielä pysähtyi järjestysluettelon eteen ja muutti
nimensä alimmaiseksi.

»Mitä teemme teille tulevan postin suhteen?» huusi neiti Douglas hänen
peräänsä.

»Antaa sen jäädä tänne, kunnes tiedän kuinka kauan tulen viipymään
poissa», vastasi Lloyd ja avasi vaununoven. »Annanpahan sitten
tarkemman tiedon.»

Lewis oli valjastanut Roxin vaunujen eteen, ja näiden liukuessa
nopeasti asfalttia myöten koetteli Lloyd muistella, kuinka tuo osote
tuntui niin tutulta. Äkkiä hän paukahutti sormiaan — nythän hän
tiesikin sen; hänhän oli ollut kahdeksan kuukautta takaperin samassa
paikassa.

Niin tosiaan — nytpä sen muistan — Campbell — vaimo kuollut — asunto
Lafayette Avenuen varrella — pieni tytär nimeltä Hattie — lannevamma —
paranemisesta ei toivoa — pikku raukka.

Lloydin tullessa taloon odottelivat tri Street ja isäntä hra Campbell,
joka oli leskimies, häntä kirjastohuoneen viereisessä pienessä
arkihuoneessa. Lääkäri ilmaisi vilpittömästi yllätyksensä ja ilonsa
hänet nähdessään. Useimpien kaupungin lääkärien mielestä Lloyd oli
paras sairaanhoitaja, mitä voi toivoa.

»Ei, mutta katsokaas, tekö se olettekin, neiti Searight, tämähän oli
mainiota.» Lääkäri esitteli hänet pikku potilaan isälle ja lisäsi: »Jos
kukaan voi auttaa meitä voittamaan tässä tapauksessa, Campbell, niin on
se neiti Searight.»

Lääkäri ja sairaanhoitajatar rupesivat nyt puhelemaan keskenään taudin
laadusta.

»Te kai jo ennakolta tiesitte, mistä nyt on kysymys, eikö totta,
neiti Searight?» kysyi lääkäri. »Tehän häntä jo hoidittekin viime
talvena. Keväällä tapahtui sitten pieni käänne parempaan päin, ja
tuskat vähenivät, mutta tämähän on itsessään huono merkki. Me teimme
mitä voimme, Farnham ja minä. Mutta käsittelystämme ei ollut apua.
Te tiedätte, kuinka sitkeäluontoisia tällaiset tapaukset ovat. Eilen
teimme taas valmistavan tutkimuksen. Lanteeseen on ilmestynyt sisäisiä
pukamia, ja neularuisku tapaa vain kuollutta luuta. Farnham ja minä
neuvottelimme keskenämme tänä aamuna. Meidän täytyy panna kaikki
toivomme leikkaukseen. Huomenna minä sen suoritan.»

Hra Campbell pidätti henkeään ja katsoi ulos akkunasta.

Lloyd kuunteli tarkkaavaisesti, nyökkäsi vain silloin tällöin ja mutisi:

»Niin, kyllä ymmärrän.»

Kohta tri Streetin mentyä Lloyd kävi toimeen. Leikkauksen oli määrä
tapahtua seuraavana päivänä, ja hän aavisti, ettei unesta ollut
paljon puhetta tulevana yönä. Street oli jättänyt kaikki valmistavat
toimet hänen huolekseen, myöskin leikkauskojeiden desinfektioimisen.
Kohta kun aamu valkeni, käyskeli Lloyd äänettömästi kuin varjo
edestakaisin talossa ja pani esille kaikki leikkauksessa tarvittavat
esineet, strykninipillerit, puhdistetun pumpulin, valtimonpuserrukseen
käytettävän kumiletkun, sideaineet, jään ja kaikki sellaiset — sekä
järjesti sairashuoneen viereisen pikku huoneen leikkaushuoneeksi.

Pieni potilas, Hattie, joka oli tuskin kymmenvuotias, tunsi Lloydin
oitis. Ennenkuin pani hänet nukkumaan, istui Lloyd tuntikauden hänen
luonaan ja kertoi hänelle välttämättömimmän siitä, mikä häntä pian
odotti, ja hänen ystävällinen hilpeytensä ja koko myötätuntoinen
olemuksensa voitti hänelle pikku tyttösen luottamuksen.

»Niin mutta — niin mutta — kuinka kipeää se oikein tulee tekemään,
neiti Searight?» kysyi Hattie ja katseli häntä suurin totisin silmin.

»Pikku ystäväni, se ei tee lainkaan kipeätä; sinä vain haistelet vähän
eetteriä ja sitten nukahdat heti. Kun sitten heräät, on kaikki ohitse,
ja sinun on oikein hyvä olla.»

Lloyd punoi jäykästä kangaspalasta kokoon eetterinsyöttimen ja laski
sen peilipöydälle. Viimeiseksi laittoi hän kääreet kuntoon. Päivä alkoi
valjeta, mutta hän ei saanut ollenkaan lepoa. Hattien ei pitänyt saada
lainkaan aamiaista, mutta aamupäivällä hän sai virkistävän whisky-
ja vesiruiskeen ja tuntia myöhemmin sadasosan grammaa atropinia. Hän
palmikoi tyttösen tukan kahteen pitkään palmikkoon, jotta hänen päänsä
voi vapaasti levätä pieluksella. Nyt oli Hattie valmis leikattavaksi.

Enempää ei ollut tekemistä. Lloyd sai odottaa. Hän istui vuoteen ääreen
ja yritti tarinoida potilaan kanssa niin iloisesti kuin taisi. Mutta
tällöin hänen oli pakko lakata kuumeentapaisesta liikunnostaan. Kun
valmistavat työt eivät enää kiinnittäneet kaikkia ajatuksia, niin
palasi jälleen tuo vanha, ahdistava pelko, joka voitti ja lamautti
ajatukset. Yksinpä nytkin, kun hän ponnisti kaikkensa ollakseen niin
huvittava kuin suinkin, ja nostattaakseen hymykuoppaset Hattien
poskille täytyi hänen puristaa nyrkittyneet kätensä vastakkain
esiliinan alla, ja hänestä tuntui, kuin kuulisi hän sisimmästään toisen
olennon puhelevan:

»Entäpäs, jos se taaskin käy kimppuuni, se jonka nimeä en uskalla
mainita — mitä sitten, mitäs sitten teen? Enkö jo odottelekin sen
tuloa? Enkö ole melkein varma sen olemassaolosta? Enkö ole vain
pettänyt itseäni toivomaan parasta? Eikö aina olekin odotettava
pahinta? Eikö ole olemassa jotakin, joka opettaa meidät tuntemaan
ja tietämään kaiken? Eikö koko olemassaoloni ole kehittynyt sitä
vastaanottamaan? Eikö jo ennen syntymistäni ollut määrätty, että tämä
onnettomuus kohtaisi ja nujertaisi minut? Ja itse ei voi tehdä sille
mitään, ei mitään, ei niin mitään — ei voi muuta kuin vain odottaa ja
toivoa ja peljätä ja antaa kaihon repiä sydämensä riekaleiksi!»

Ovelle koputettiin. Vastaamatta: käykää sisään, hän meni hiljaa ovelle
ja avasi sen raolleen. Se oli Campbell.

»Nyt he ovat täällä, Street ja hänen apulaisensa.» Lloyd kuuli ääniä
alakerran eteisestä ja välioven käyntiä. Farnham ja Street menivät
suoraan leikkaushuoneeseen pesemään kätensä ja käsivartensa. Vaikka
sellainen ei muuten ollut tapana, olivat he päättäneet, että Lloydin
tuli olla läsnä leikkausta suoritettaessa.

Vihdoin koputti Street leikkausveitsen kahvalla ovelle ilmoittaakseen
olevansa valmis.

»Kas niin, pikku ystävä», sanoi Lloyd Hattielle ja tarttui
eetterisyöttimeen.

Mutta nyt petti pikku potilaan rohkeus. Hän rupesi nyyhkyttämään
ja kuiskimaan ja rukoilemaan. Sitä oli haikea kuulla, mutta Lloyd,
joka taasen oli kaikkine ajatuksineen tykkänään kiinni toimessaan,
ei hellittänyt. Levollisesti otti hän Hattien laihan ranteen toiseen
väkevään käteensä ja piti eetteripulloa hänen nenänsä alla, kunnes
tyttönen nukahti syvään huoahtaen. Sitten hän nosti hänet varovaisesti
vuoteesta ja kantoi toiseen huoneeseen, laskien hänet leikkauspöydälle.
Viime tingassa oli hän ennättänyt pukeutua leikkaustamineisiin.
Hameensa päälle hän veti sairaalapukunsa, joka oli useita tuntia
ollut kuivan-kuuman desinfektion alaisena. Hän kiersi hihat korkealle
leveitten ranteitten yli, niin että vahvat valkeat kyynärvarret
hienoine sinisine suonineen paljastuivat, ja kymmenkunta minuuttia
hän hieroi niitä uudella kynsiharjalla niin kuumassa vedessä kuin voi
sietää. Sitten hän huuhteli käsiä ja kyynärvarsia ylimanganihappoisessa
kaliliuoksessa, kunnes ne ruskettuivat kyynärpäitä myöten, ja viimein
pesi hän ne oxalihapon ja lämpimän, keitetyn veden sekoituksessa.
Street ja Farnham seisoivat höyryinfektioiduissa valkeissa
leikkaustakeissaan pöydän ääressä, kumihansikkaat käsissä. Kukaan
ei puhunut mitään. Silloin tällöin vain kuului sairaan huokaus,
hiljaa kuiskattu ohjemääräys tai luuta viiltävän leikkausveitsen
vieno järähdys. Akkunan ulkopuolella pitivät varpuset herkeämätöntä
sirkutusta.

Leikkaukseen ryhdyttiin oitis, sillä kaikki oli sitä varten varustettu
valmiiksi pienintä yksityisseikkaa myöten. Street oli mestari alallaan;
hän tiesi ennakolta täydellisesti, mitä vaikeuksia kulloinkin voi
kohdata, ja oli valmistautunut niitä voittamaan, levollisena,
tarkkaavaisena ja hillittynä. Hän kävi leikkaamaan lanneniveltä,
osottamatta levottomuuden ja mielenkuohun merkkiäkään. Sekä hän että
hänen molemmat apulaisensa tiesivät, että lapsen elämä ja kuolema
riippui näiden kymmenen minuutin menosta. Ei tarvittu muuta, kuin
yhden ainoankin silmänräpäyksen epäröinti väärässä kohdassa, veitsen
pikkuruinen hairahtuminen, käden vähäinen värähtely, pisaran verta
epätietoisuutta, jotta vihollinen — vihollinen, joka vaani jokaisen
lihassäikeen alla, joka jännekimpun takana, saadakseen työntää luisevan
sormensa mukaan leikkiin — rynnähtäisi riemuiten tuohon raihnaiseen
pikku ruumiiseen ja karkottaisi elämän heikot henget siitä tiehensä.
Lloyd, joka seisoi kumartuneena lapsen pääpuolessa, näki vihollisen
olevan lähellä. Se oli tunkeutunut tänne tähän pieneen arkipäiväiseen
huoneeseen arkipäiväisine sisustuksineen ja koruineen ja tirkisteli
ammottavine silmäkuoppineen lääkärien levollista, täsmällistä
kamppailua häilyvän hengenkipinän säilyttymiseksi.

Tuossa paikassa oli leikkaus toimitettu.

Sairaanhoitajatar ja lääkärit ojensivat selkänsä suoriksi ja vetivät
syvään henkeä. Sitten rupesivat he keskustelemaan leikkauksen johdosta,
jolloin Lloydilla oli lääkärien ihastukseksi tilaisuutta näyttää
terävä-älyisyyttään ja asiantuntemustaan. Haava neulottiin kiinni, ja
kun se työ oli tehty, kantoi Lloyd Hattien takaisin hänen vuoteeseensa.
Hitaasti palasi tietoisuus pikku potilaaseen, ja Lloyd voi jälleen
katsella häntä kuin elävää olentoa ainakin. Leikkauksen aikana hän oli
tykkänään unohtanut, että oli olemassakaan pieni tyttö nimeltä Hattie
Campbell, jonka hän hyvin tunsi. Hän oli nähnyt leikkauspöydällä vain
jonkin esineen, joka oli jollain tapaa mennyt epäkuntoon ja jota nyt
korjattiin entiselleen, Siten kävi hänelle aina. Vaikka hän monesti
tunsi potilaansa, välistä oikein hyvinkin, ei näiden inhimillisillä
ominaisuuksilla ollut mitään merkitystä sairaanhoitajalle; niin kauvan
kuin tautia kesti, näki tämä edessään vain »tapauksen», vain koneiston,
joka oli särkynyt ja uhkasi lakata käymästä, jollei korjaus ottanut
onnistuakseen.

Mutta vaara ei ollut suinkaan vielä voitettu. Leikkausveitsi oli
käynyt aivan läheltä suurta lannevaltimoa. Lapsi oli menettänyt paljon
verta, ja pitkällinen sairaus oli vähentänyt hänen vastustuskykyään.
Lloydia pelotti, että hermostohäiriö oli ollut liian suuri. Farnham
otti hyvästit, mutta kirurgi itse jäi vielä vähäksi aikaa seuraamaan
Lloydin kanssa taudin lähintä kehitystä. Hänellä oli hyvin kiire, jonka
vuoksi hänkin viimein lähti, pyytäen Lloydin kohta soittamaan hänelle
puhelimessa, jos vähintäkin muutosta ilmenisi. Ei kannattanut ajatella,
että pikku tytön vointi näin iltamyöhään saattaisi ollakaan kovin hyvä,
mutta Street arveli, että hän vähitellen saavuttaisi jälleen voimia ja
viimein aivan parantuisikin.

»Mutta», lausui hän vielä viime sanoikseen, »minun ei tarvitse teille
teroittaa, kuinka tärkeä on pitää häntä täydellisessä levossa, ja että
hän ei saa nähdä ketäkään syrjäistä, ei edes isäänsäkään. Nyt on koko
hermorakennus tajuttomuuden tilassa, mutta jolloinkin yön kuluessa
tapahtuu siinä muutos.»

Lloyd ei ollut nukkunut kuuteenneljättä tuntiin, mutta sittekään
hän ei ajatellut levollekäymistä. Illallisruoka lähetettiin hänelle
sairassuojaan, ja hän varustautui valvomaan yön. Hän antoi lapselle
niin paljon ruokaa, kuin arveli hänen vaaratta voivan nauttia,
tunnusteli silloin tällöin valtimoa ja merkitsi luvut muistiin, jotta
lääkäri tultuaan näkisi ne. Harvemmin hän mittasi ruumiin lämpömäärää
kainalokuopasta. Kello 9 tienoissa illalla, juuri kun hän tätä teki
kolmatta kertaa, tuli palvelustyttö ilmoittamaan, että puhelimessa
joku tahtoi puhua hänen kanssaan. Lloyd mietti vähäsen, sillä häntä ei
haluttanut poistua Hattien luota juuri tällä hetkellä. Mutta puhelinhan
oli aivan lähellä, ja mahdollisesti puhuja voi olla tri Street, joka
halusi kuulla potilaan voinnista.

Mutta soitto olikin hänen omasta toimistostaan. Neiti Douglas kertoi,
että hänelle oli tuonaan tullut jokin sähkösanoma. Saisiko se jäädä
odottamaan hänen paluutaan, vai lähetettäisiinkö Rownie tuomaan sitä
hänelle? Lloyd mietti hetkisen.

»Ah — avatkaa ja lukekaa se minulle puhelimessa. Se on kai jokin uusi
potilas? — Tai — ei sentään — lähettäkää Rownie tuomaan se tänne ja
pankaa hänen myötänsä minun sairaalatohvelini, ne korottomat. Mutta
älkää soittako minulle enää tänä iltana, me saamme täällä odottaa
ratkaisevaa käännettä minä hetkenä hyvänsä.»

Lloyd palasi sairassuojaan, lähetti palvelustytön pois ja rupesi
jälleen varustautumaan yötä varten. Hattie heräsi tuokioksi.

»Tulenko nyt terveeksi, tulenko nyt oikein terveeksi, neiti Searight?»

Lloyd laski sormen suullensa ja nyökkäsi, ja Hattie veti syvään henkeä
ja ummisti jälleen silmänsä. Lloyd tunsi suurta hellyyttä ja sääliä
pikku tyttöstä kohtaan. Hän sanoi itsekseen:

»Jos Jumala auttaa minua, niin tulee sinusta terve. Kaikki nämä ihmiset
luottavat minuun — — 'jos kuka onnistuu, niin on se neiti Searight'. Me
tulemme 'onnistumaan' — siitä tahdon pitää huolen.»

Yö tuli, pimeä ja hiljainen ja hyvin lämmin. Lloyd avasi akkunan
yläosan saadakseen sairassuojaan raitista ilmaa. Alhaalta kuuluva
melu ja kopse, joka yhä väheni mitä myöhäisemmäksi kävi, kuului
hänen korviinsa vain hillittynä, humisevana hälynä. Hattie makasi
vuoteessaan, tuskiensa sijalla, liikkumattomana ja silmät ummessa;
hänen voi tuskin kuulla hengittävänkään ja hänen hento elämänsä
riippui hiuskarvasta — tuon pienen kärsivän olentoraukan, jonka
kasvot olivat niin kuihtuneet, piirteet käyneet teräviksi ja huulet
kelmeiksi; hänen vierellään istui Lloyd, jonka unettomat, tummansiniset
silmät tähystivät niin tarkkaavaisesti potilaan Kasvoja. Hänen suuri
pronssinkarvainen tukkansa lainehti taapäin otsalta ja ohimoilta,
eivätkä päivän rasitukset, raskas edesvastuu ja väsymätön toimeliaisuus
olleet kalventaneet syvää punerrusta hänen poskiltaan. Nyt hän voi
pitää pelkonsakin, tuon takana väsymättä väijyvän vihollisen, kurissa.
Nyt hänellä oli toinen vihollinen edessään — vai oliko se todellakin
toinen — eikö se ollut aivan sama vihollinen, jonka varjo levisi
sairasvuoteen yli, yli siinä nukkuvan pienen, heiveröisen ruumiin ja
kalpeitten, teräväpiirteisten kasvojen?

»Ei», sanoi hän itsekseen ja puristi huulensa tiiviisti yhteen, »hän ei
kuole. Minä en päästä häntä käsistäni.»

Vähän myöhemmin, ehkäpä tuntia jälkeen keskiyönhetken, oli hän
huomaavinaan, että Hattien posket alkoivat venyä ulospäin ja jälleen
kiristyä yhteen joka hengenvedolla. Siinä tuokiossa hän kavahti
pystyyn Tuon merkin hän hyvin tunsi. Siis olivat Hattien nukkuessa
hänen voimansa tykkänään menneet. Lloyd mittasi ruumiinlämmön. Se oli
laskeutunut suuresti. Valtimo löi heikosti, nopeaan ja epätasaisesti.
Näytti kuin hänen olisi ollut vaikea hengittää.

Siis ratkaiseva käänne alkoi. Lloyd lähetti kutsumaan Streetiä — vain
muodon vuoksi. Ratkaisu olisi tapahtunut kauan ennen tämän tuloa. Lloyd
tiesi, että Hattien elämä oli nyt hänen käsissään.

»Siis», kuiskasi hän hiljaa, aivan kuin olisi tuo vihollinen voinut
kuulla hänet, »nyt saamme nähdä, kumpi meistä on voimakkaampi.
Sinä vai minä.» s Hän veti vuoteen reippaasti mutta varovaisesti
pois seinävierestä ja korotti sen jalkapäätä asettamalla muutamia
isoja kirjoja jalkojen alle. Hän käski palvelustyttöjen hankkimaan
lämpöisiä villapeitteitä, ja niitä odotellessaan antoi hän lapselle
konjakkiruiskeen ihon alle.

»Me saamme sinun kyllä läpäisemään», puheli hän koko ajan itsekseen;
»me saamme sinun kyllä läpäisemään. Minä en päästä sinua.»

Nyt oli vihollinen lähellä häntä, he tulisivat kamppailemaan silmästä
silmään. Lloydilla oli miltei ruumiillinen tajunta siitä, kuinka
Hattien henki vähitellen ja vastustelematta liukui pois hänen
käsistään. Hän puri hampaansa yhteen, kamppaili vastaan kaikkine
voimineen, joka hermo äärimmilleen jännitettynä, ja koko hänen
luontainen sitkeytensä ja tahdonvoimansa nosti uhittelevasti harjaansa
ja kieltäysi antamasta perään.

»Ei, ei», toisti hän yhä uudelleen itsekseen, »sinä et häntä saa.
Minä en luovu hänestä. Sinä et saa riemuita minun heikkoudestani ja
tappiostani.»

Campbell oli käynyt levottomaksi alituisesta häärimisestä talossa, ja
nyt hän seisoi sairassuojassa.

»Eihän tuo kaikki kuitenkaan auta mitään, neiti. Kaikki toivo on
loppunut. Antakaa hänen kuolla rauhassa. Älkää häntä enää kiusatko,
antakaa hänen kuolla rauhassa.»

Kului puoli tuntia, kului kokonainen tunti. Lloyd antoi potilaalle
uuden ihoruiskeen. Campbell ei jaksanut sitä enää nähdä, vaan meni
sivuhuoneeseen, jossa Lloyd kuuli hänen taukoamatta kävelevän
edestakaisin. Kerran hän vain työnsi päänsä ovesta sisään ja kuiskasi.
»Voiko hän jäädä elämään? Jaksaako hän voittaa tuon ratkaisun?»

»En minä tiedä», vastasi Lloyd. »En minä sitä tiedä. Odottakaa. Pysykää
mieluummin poissa. Saatte kyllä aikanaan tiedon.»

Taas kului neljännestuntia. Lloyd arveli huomaavansa, että sydän löi
vahvemmin. Talossa oli käynyt aivan hiljaiseksi. Oven ulkopuolella
seisoivat molemmat palvelustytöt ja odottelivat sairaanhoitajattaren
määräyksiä. He eivät uskaltaneet edes kuiskaillakaan keskenään.
Viereisestä huoneesta kuului pikaisten, epätasaisten askelten hillittyä
ääntä, ja Lloydin rasittuneet hermot rupesivat nyt erottamaan uutta
heikkoa hälyä kaupungista itsestään puoliavoimesta akkunasta, heikkoa
karehtimista yön hiljaisesta, syvästä järvestä, joka tuli ja meni,
kuului ja katosi, joka kerta uudesti kuuluessaan yhä selvempänä ja
vahvempana. Kello oli puoli neljän paikoilla. Mutta pikku potilaan
ruumiinlämpö kohosi — siitä ei enää voinut olla epäilystäkään. Hengitys
kävi syvempään ja voimakkaammin ja helpommin. Tarttuessaan Hattieta
käteen oli Lloydin vaikea pidättää pientä ilonhuudahdusta, sillä hän
voi tuntea valtimon lyövän vahvemmin, verkkaisemmin ja säännöllisemmin.
Hän jännitti tarkkaavaisuuttaan, hänen tahdonvoimansa, hänen
vastarintansa vihollista vastaan terästyi entisestään. Hän tajusi,
että vihollinen oli peräytymässä, hän tunsi sen irrottaneen otteen
saaliistaan.

Ratkaiseva käänne tapahtui vitkalleen, ja yhtä vitkalleen kävi
ruumiin vastavaikutus. Hattie oli yhä tajutonna, mutta hänen
kasvonsa olivat saaneet toisenlaisen ilmeen, jonka Lloyd hyvin tunsi
pitkästä kokemuksestaan sairasvuoteiden ääressä — epämääräisen ja
pettämättömän ilmauksen jostakin, eikä mistäkään, jonka ainoastaan
kaikkein perehtyneimmät voivat nähdä ja käsittää — ensimmäisen valjun
valonsäteen pitkällisen pimeyden jälkeen.

»Toipuuko hän, neiti, toipuuko hän?» kuiski Campbell hänen vieressään.

»Luulen kyllä — olen melkein varma siitä — mutta emmehän kumminkaan voi
olla aivan varmoja. Mutta toivoa on — on paljonkin toivoa.»

Campbell kävi kalmankalpeaksi, haparoi tarttuakseen johonkin ja
nojautui tuokion ajaksi uuninrintaa vastaan. Hän jäi sairassuojaan.
Ulko-ovelle kuului soitettavan.

»Tri Street», mutisi Lloyd.

Mutta mitä olikaan kaupungilla tapahtunut? Lämpöisen kesäyön
hiljaisina, hämärinä hetkinä voi olla tapahtunut jotakin, jolla
oli kansallinen, ehkäpä oikein yleismaailmallinenkin merkitys. Se
tuntui ihan ilmassa — tunsi, että jotakin suurta oli tapahtunut
jollakin maailmanäärellä. Nopeita askeleita tuntui kiitävän
jalkakäytäviä pitkin. Siellä täällä paukahti katuovi auki ja
kiinni. Sanomalehdenmyyjäin huudot lisälehdistä lähenivät tännekin
lähenemistään. Hillitty innostus erottui monien äänien heikosta
yhteishälystä — äänien, jotka sulautuivat yhteen ja sitten kohosivat
voimakkaaksi säveleeksi, joka paisui ja laajeni ja kasvoi ja tuntui
yhdellä kertaa soivan kaupungin joka ääreltä.

Sairassuojan oven takaa kuului askeleita. Tri Streetkö? Ei, vaan Rownie
— Rownie, joka toi kaksi sähkösanomaa Lloydille.

Lloyd sieppasi ne nopeasti, ja sitten hän äkkiä, kuten olisi jokin
ajatus iskenyt häneen, kääntyi poispäin ja jäi kuuntelemaan ulkoa
kuuluvia kasvavia hälyjä. Nämä sähkösanomat — ei, mitään sairashoitoa
koskevaa ne eivät voineet sisältää. Hän aavisti, mitä niissä oli.
Kuinka hän olikaan saanut ne juuri nyt? Miksi oli ilmassa tämä tunto
suurten uutisten saapumisesta? Samat uutiset, jotka paisuttivat
maailmaa, voivat tulla myöskin hänelle — näiden sähkösanomien muodossa.
Voiko se olla mahdollista? Hän veti nopeasti ja syvään henkeä. Pelko,
tuo hirmuinen pelko, joka oli vainonnut ja kiusannut häntä niin kauan,
oliko se nyt vihdoinkin ohi? Oliko tuo vihollinen, joka oli väijynyt
pimeässä iskeäkseen kyntensä kiinni häneen, lyöty nyt iäksi pakoon? Hän
ei uskaltanut toivoakaan sitä. Hän tunsi jotakin tulevaksi, hän tiesi,
että jotakin oli tulossa, joka läheni häntä yhä kiihtyvällä nopeudella
— läheni, läheni, läheni jostakin tuolta pohjan puolta. Hän huomasi
tri Streetin seisovan sairassuojassa, mutta milloin ja miten tämä
oli tullut sisään, sitä ei hän perästäpäinkään voinut muistaa. Koko
hänen mielensä, kaikki hänen aistinsa olivat suunnatut jotakin muuta
kohti, kuunnellen, odottaen. Lääkäri kumartui vuoteen yli. Äkkiä hän
ojentautui suoraksi ja sanoi kovalla äänellä Campbellille:

»Mainiota, mainiota, nyt on kaikki niinkuin pitääkin olla. Se onnistui.»

Lloyd repäsi sähkösanomat auki. Toisen allekirjoituksena oli »Bennett»,
toisen »Ferriss».

»Jumalalle kiitos!» huudahti Campbell.

»Juuri niin!» huudahti Lloydkin. Nyyhkytys värisytti hänen ruumistaan,
mutta kasvoille levisi onnellinen hymy. »Juuri niin, Jumalalle kiitos!
Se onnistui!»

»Tulenko nyt terveeksi, tulenko nyt terveeksi, neiti Searight?» Hattie
oli herännyt, ja hänen äänensä soinnahti heikolta ja rasittuneelta.

Lloyd laskeutui polvilleen vuoteen ääreen ja kumartui häntä kohti.

»Hiljaa, pikku ystäväni, kyllä, nyt sinä tulet terveeksi.» Tuo kaunis
pronssinkarvainen pää vaipui yhä syvempään. Kyyneleet virtasivat
tummansinisistä silmistä, ja hiljaista nyyhkytystä kuultiin. Lloyd
kietoi kätensä hellästi ja lempeästi lapsen ympäri ja taivutti
päänsä yhä syvempään häntä kohti. Hänen poskensa kohtasi Hattien
posken. Heiveröinen, väsynyt ja surkastunut pikku tyttö ja väkevä,
lujatahtoinen, taipumaton nainen lepäsivät tuokion ajan päät samalla
pieluksella, molemmat kärsimyksen runtelemina, toinen ruumiillisen,
toinen sielullisen kärsimyksen.

»Sinä tulet terveeksi, kultani, sinä tulet terveeksi», kertasi Lloyd
yhä uudelleen kasvot hupussa. »Sinä tulet terveeksi, ja minä pidän
sinut itselläni. Sinä rakkahin kaikista!»

Ja alhaalta kaupungilta kuuluva hälinä kajahti hänen korviinsa kuin
sarja sanoja — sanoja, jotka soinnahtivat kaikkien ihmisten kurkuista —
joilla kokonainen maailma tuntui kuuluttavan sitä suurta uutista, joka
oli tullut pohjan puolelta lämpimän kesäyön lyhyitten hetkien helmassa.
Ja kaikki kadun laulavat huudot tulivat hänen korvaansa yhtenä ainoana
valtavana sinfoniana:

»Pelastettu, pelastettu, pelastettu!»



IV.


Samana päivänä, jolloin Lloyd Hattien tykkänään tervehdyttyä palasi
Calumet-torin varrella olevaan taloon ja paraikaa purki laukkuaan ja
järjesti huonettaan, toi lähettipoika hänelle kirjeen.

 »Olen juuri tullut kaupunkiin. Milloin saan tavata teitä?

 Bennett.»

Viimeisinä kahtena viikkona ei ollut puutetta Ward Bennettin ja Richard
Ferrissin paluuta koskevista uutisista. Heidän nimensä ja laivan nimi,
jopa Adlerin, Hansenin, Clarken ja Dennisonin, Mukk Tu'n ja Kamiskan,
tuon ainoan koirankin nimet, olivat niin vallanneet kaikkien ajatukset,
etteivät he osanneet puhellakaan mistään muusta.

Vuoden suuri tapahtuma oli, että retkikunnan miehiä oli palannut
takaisin takaisin pitkällisestä jäävankeudestaan, sittekun kaikki
toivokin oli menetetty neidän palaamisestaan. Sitä ei kukaan ajatellut,
että heiltä oli pohjoisnapa jäänyt saavuttamatta, tahi että he
eivät olleet edes päässeet erikoisen korkealle leveysasteellekaan.
Muistettiin vain tuo loistava palausmatka Koljuhin-vuonolle,
hämmästyttävä marssiminen jäiden poikki, retkeläisten osottama
taipumaton ja käsittämätön uljuus, jolla he olivat uhmanneet vaaroja,
vastoinkäymisiä ja puutetta. Kaikki sen kaupungin sanomalehdet,
josta Bennett ja Ferriss molemmat olivat kotoisin, kuvailivat yhä
uudelleen kaikenlaisia yksityisseikkoja matkan varrelta, joista monet
epäilemättä olivat keksittyjä. Yksinpä sairassuojakin, jossa Lloyd
oli hoitanut pikku toipilastaan, kajahteli kertomuksista noiden
miesten jokapäiväisistä kokemuksista, heidän entisyydestään ja
tulevaisuudestaan. Ne tunkeutuivat sisälle joka akkunasta ja ovesta,
kaikista raoista.

Lloyd sai kuulia, kuinka laiva oli juuttunut jäihin ja murskautunut,
kuinka miehet olivat uskomattomilla ponnistuksilla päässeet maihin,
kuinka he olivat matkanneet etelää kohti tshuktshilaissiirtoloihin,
kuinka eloonjääneet olivat, menehtyneinä ja nälkään kuolevina,
yhdentenätoista hetkenä pelastuneet valaanpyyntilaivoihin, kuinka
myöskin valaanpyyntilaivat olivat vuorostaan juuttuneet kiinni jäihin,
ja kuinka »Frejan» miesten oli ollut pakko vielä kerran viettää talvea
napaseuduilla. Hän kuuli, kuinka he sitten viimeinkin olivat päässeet
palaamaan kotia. Hattien hiljaiseen, pimeään sairassuojaankin tunkeutui
humu tuosta maailmaa kuohuttavasta tapahtumasta; Lloyd näki Bennettin
hahmon kasvavan koko maailman silmissä, hän näki, että ihmiskunnalle
oli noussut uusi sankari. Hän kuuli, kuinka tälle sankarille kasattiin
kunnianosoituksia, joita hän ei tavoitellut, että Belgian kuningas oli
antanut hänelle ritarimerkin, että Europan maantieteelliset seurat
olivat kutsuneet hänet kunniajäsenekseen, että Yhdysvaltain presidentti
ja sotaministeri olivat lähettäneet hänelle onnittelusähkösanomia.

»Ja mikä onkaan hänen ensi asiansa», kuiskasi Lloyd itsekseen, »kohta
kun on kotia palannut? Hän pyytää saada tavata minua — minua.»

Hän antoi lähetille heti vastauksen, jossa pyysi Bennettin tulemaan
seuraavana iltapäivänä, koska hän ylihuomenna aikoi lähteä pitämään
kaksiviikkoista lomaa pienessä maaseutukaupungissa, jonka nimi oli
Bannister.

»Mutta tuo — tuo toinen, mitä hän tekeekään?» mutisi hän seistessään
akkunassa ja katsellen polkupyörällä torin poikki kiitävää
lähettipoikaa. »Miksi ei hänkin — tee samoin?»

Hän kääntyi pois akkunasta ja katseli pää käden varassa hajamielisesti
lattiamattoa.

Lloydin loma oli alkanut kaksi päivää sitten. Hänen nimensä oli
poistettu toimiston järjestyslistasta, ja hän oli vapaa aina kuun
loppuun saakka. Yksinpä tuossa viileässä kivitalossakin, jossa oli
ulkoverhot kaikkien akkunain edessä, tuntui helle oikein painostavalta.
Lloyd oli ollut niin kauan huoneorjana vailla aurinkoa ja raitista
ilmaa, että hän nyt sai äkillisen halun lähteä ajelemaan puistoon. Hän
soitti talliin ja käski Lewisin valjastamaan ponyhevoset vaunujen eteen.

Kaksi tuntia hän ajeli ison puiston kaikkein syrjäisimmissä ja
varjoisimmissa osissa. Se oli oikein ihana ajelu. Hän ajoi itse,
ja hän osasi ajaa. Hevosiin oli hänellä intohimoinen kiintymys,
eikä edes Lewiskään ymmärtänyt niitä paremmin kuin hän. Kun hän
iltamyöhällä antoi ponien kulkea käyden muuatta pitkää ja autiota
jalava- ja puuvillapuukujannetta, keksi hän äkkiä kujanteen toisessa
päässä avoimet ajurinvaunut. Ne lähenivät, ja hän voi huomata yhden
ainoan miehen istuvan niissä, nojautuen kuin väsyneenä takaistuimen
selustaa vastaan. Hänen tottunut sairaanhoitajatarsilmänsä tunsi miehen
kohta potilaaksi tai toipilaaksi, ja hän oli jo ruvennut mielessään
aprikoimaan taudin laatua, kun vaunut saapuivat hänen kohdalleen ja hän
tunsi niissä istujan Richard Ferrissiksi.

Ferriss se oli, mutta ei sama Ferriss, joka oli häneltä ottanut
jäähyväiset tuona unohtumattomana usvaisena ja sateisena iltana neljä
pitkää vuotta sitten. Se Ferriss, jonka hän silloin tunsi, oli ollut
reipas ja iloinen nuori mies, kirkassilmäinen, täynnä elämänhalua ja
vilkasta vastaanottavaisuuskykyä. Nyt hän näki vanhanpuoleisen miehen,
väsyneen ja välinpitämättömän. Kun tämä näki ja tunsi hänet, ojensihe
hän suoremmaksi ja sai kasvoilleen ja silmiinsä valoisan hymyn,
siitä ei Lloyd voinut erehtyä. Mutta se ei ollut mitään onnellista
läikähdystä, jota Lloyd oli odottanut ja toivonut näkevänsä. Lloyd ei
ollut koskaan pannut erikoista arvoa tavallisille seuraelämän tavoille
ja sävyille. Mutta häntä loukkasi kuitenkin vähän huomio, että Ferriss
piti hattua päässään. Häntä oudostutti itseäänkin tajutessaan, että oli
pannut mokoman pikkuseikan merkille. Mutta tuohan olikin Ferriss.

Sydän löi rajusti Lloydin rinnassa, kun hän pysähdytti hevosensa.
Ferrissin ajuri hypähti maahan ja piteli ovea auki, niin että hänen
ajettavansa pääsi laskeutumaan alas. Ferriss astui nopein askelin
Lloydin luo.

Tällainen oli siis heidän yhtymisensä neljän vuoden väliajan jälkeen
— ja minkälaisen väliajan — odottamaton, valmistumaton yhtyminen ja.
jotain aivan toista, kuin Lloyd oli mielessään kuvitellut. Mitä he ensi
tuokiossa sanoivat toisilleen, sitä hän ei perästäpäin voinut enää
muistaa. Muuan seikka vain oli elävästi piirtynyt hänen muistiinsa.

»Tulen juuri torin laidalta», sanoi Ferriss, »ja kun kuulin teidän
lähteneen ajelemaan tänne, niin mikäpä auttoi muu kuin ajaa suoraan
teidän perästänne.»

»Emmekö kävele vähän?» muisti Lloyd kysyneensä vähän myöhemmin.
»Voimmehan jättää vaunut odottamaan, tai ehkä te ette jaksakaan
kävellä? Unohdin aivan —»

Mutta Ferriss keskeytti hänet ja sanoi, ettei kävely ollut hänelle
haitaksi.

»Lääkäri lähetti vain minut ulos saamaan vähän raitista ilmaa, ja
minusta on nöyryyttävää olla vieritettävänä edestakaisin kuin mikäkin
vanha eukko.»

Lloyd antoi ohjat Lewisin haltuun ja kääri hameensa laskeutuakseen alas
vaunuistaan. Sen porraslauta oli jokseenkin korkealla maasta. Ferriss
seisoi vieressä ja odotteli. Miksi ei hän auttanut häntä alas? Miksi
jäi hän vain seisomaan kädet housuntaskuissa, huomaamatta ollenkaan
hänen pulaansa? Puna Lloydin poskilla eneni hiukan ärtymyksestä. Oliko
kotia palanneilla napamatkailijoilla lupa teeskennellä, etteivät enää
tunteneet sivistyneen seuraelämän tapoja — ja varsinkin Ferrissillä?

Lloyd seisoi hetkisen alallaan, ennenkuin uskalsi omin avuin hypähtää
alas. »No niin, olkoon menneeksi», sanoi hän sitten.

Silloin hän huomasi Ferrissin katselevan häntä. Hän hymyili valjusti,
mutta syvästi huolestunut ilme lennähti samalla hänen raskaille ja
hiukan unteloille kasvoilleen. Hän teki toisella olkapäällään aivan
kuin anteeksipyytelevän eleen, ja silloin Lloydista tuntui, kuin olisi
hän saanut iskun vasten kasvojaan, sillä nyt vasta hän muisti, ettei
Ferrissillä enää ollutkaan käsiä.

Hän vaipui takaisin istuimelleen ja vei kädet silmilleen, väristen
rajattomasta säälistä ja häveten omaa ventouttaan. - Hänestä tuntui,
kuin olisi tuo hymyilevä puisto, lämmin iltapäivä, kujanteen viheriät
puut, kiiltävät mustat vaunut ja välkkyvät raudikot niiden edessä
yht'äkkiä kadonneet näkymättömiin antaakseen tilaa jääröykkiölle,
synkeälle talviyölle, säälimättömän kylmälle, sokaisevalle, ihoa
leikkelevälle lumivihurille.

He kävelivät puolituntisen verkalleen puistossa, vaunujen seuratessa
matkan päässä. Paljon ei heillä ollut sanottavaa toisilleen. Lloydista
tuntui, kuin ei hän koskaan väsyisi tarkkaamasta tuon miehen
kasvoja, seuraamasta jännitetyllä valppaudella hänen mielipiteitään
ja katsantokantojaan. Ferrisshän oli kokenut sellaista, mitä vain
harvat kuolevaiset saivat kokea — neljä pitkää vuotta oli hän elänyt
maailman ulkopuolella ja läpikäynyt sanomatonta kärsimystä ja puutetta.
Millainen hän nyt olikaan? Kuinka paljon hän oli muuttunut? Ettei hän
ollut muuttunut käytöksessään ja tunteissaan Lloydia kohtaan, sen tämä
oli huomannut jo ensi silmäyksellä. Hän rakasti häntä edelleen vakavan
miehen rakkaudella, sitä ei voinut epäilläkään. Mutta mikä hirvittävä
jurous olikaan vallannut hänen olemuksensa! Lloyd oli kuullut
kerrottavan, että jäykistävä tylsyys valtasi kaikki, jotka joutuivat
olemaan liian kauan jäiden syleilyksessä, mutta ensi kertaa hän nyt
tarkkasi sitä todellisuudessa. Järki ei tosin ollut kärsinyt vahinkoa,
pikemminkin oli järjen hieno koneisto ruostunut ja tullut käymättömäksi
harjoituksen puutteesta. Ferriss mietti kauan kaikkea mitä sanoi. Ja
kesti vähän aikaa, ennenkuin hän käsitti mitä Lloyd sanoi. Hänen täytyi
haparoida sanojaan, ja tiheään käytti hän aivan vääriä käänteitä.
Kerran hän keskeytti Lloydin puhelun tokaisemalla yht'äkkiä:

»Ah, tätä puitten tuoksua, tätä nurmen tuoksua! Eikö se ole
ihmeellistä? Eikö se ole ihmeellistä?» Ja seuraavassa silmänräpäyksessä
hän virkkoi vallan epäjohdonmukaisesti: »Ja siten täytyi meidän
kuitenkin jättää kaikkityyni.»

Lloyd kavahti heti intoihinsa puolustamaan Ferrissiä häntä itseään
vastaan. »Jättääkö kaikkityyni? Kuinka niin voitte sanoa? Vaikka ette
päässeetkään navalle asti, niin mitäpä se merkitseekään? Maailma ehkä
arvostelee työtänne sen tulosten perusteella, mutta se arvostelee
silloin väärin. Eikö se merkitse mitään, että te olette näyttäneet
maailmalle, mitä oikea miehuus on? —»

»Ei, siksi ette saa sitä sanoa.»

»Miehuutta, rohkeutta, kestävyyttä se oli! Eikö se merkitse mitään,
että te olette läpikäyneet sellaista, joka olisi ollut kuolemaksi
toisille ihmisille? Eikö se merkitse mitään, että te olette antaneet
meille kaikille esikuvan kärsivällisyydestä ja tahdonlujuudesta? On
jotakin, joka on paljon suurempaa kuin navan valloittaminen. Sellaista
on esimerkiksi kärsiä valittamatta, kestää kukistumatta, seisoa
miehuullisesti paikallaan. Ah, olisinpa minä mies! Kymmenettuhannet,
sadattuhannet ihmiset lukevat nyt tänä iltana siitä, mitä te olette
aikaansaaneet — mitä te olette aikaansaaneet, ymmärrättekö, eikä siitä,
mitä ette ole aikaansaaneet. Kaikille näille ihmisille te olette
näyttäneet, mitä mies voi tehdä, kun hän sanoo: minä tahdon, ja te
olette tehneet vähän enemmänkin, olleet vielä vähän uljaammat, vähän
ylpeämmät, vähän väkevämmät kuin yksikään toinen ennen teitä. Se, joka
nyt yrityksessään epäonnistuu, ei voi enää puolustautua sanomalla,
että on tehnyt kaiken mitä ihmiskyky voi tehdä. Hänen täytyy ajatella
teitä. Ettekö siis usko, että minä olen ylpeä teistä, ettekö usko, että
minä tunnen itseni väkevämmäksi ja paremmaksi ihmiseksi ajatellessani,
mitä te olette tehneet? Ettekö usko, että minä olen iloinen saadessani
nyt istua tässä puistossa teidän vierellänne — saadessani — niin,
saadessani olla yhdessä teidän kanssanne? Ettekö siis ymmärrä, että
mitä minulle merkitseekään tieto, että te olette se mikä olette, ei se
mies, josta nyt maailma huhuilee, ei se, jolle jokin kuningas antoi
nauhanpätkän ja palasen emaljia, vaan että olette se mies, joka on
elänyt niinkuin miehen pitää elää, joka ei tahtonut kuolla, koska se
olisi ollut helpompi osa kuin eloonjääminen, joka taisteli miehen
tavalla, ei oman itsensä hyväksi, vaan kaikkien niiden hyväksi, joita
hän oli pantu johtamaan, joka näytti meille kaikille, mitä mielenlujuus
oikein merkitsee ja miten väkevä mies voi oikein olla. Mitäpä
merkitystä onkaan silloin navalla? Maailma tarvitsee miehiä, suuria,
väkeviä, jäyhiä miehiä — miehiä, joilla alati on päämäärä silmäinsä
edessä ja jotka eivät anna minkään koskaan pysäyttää heitä.»

«Te tarkoitatte Bennettiä», sanoi Ferriss kiireisesti. »Te alotitte
puhumalla minusta, mutta nyt te puhutte Bennettistä.»

Mutta samalla hän katsoi tytön silmiin, jotka olivat suunnatut suoraan
häneen — häneen. Lloydin kasvoilla, hänen tummansinisissä silmissään
oli ilme, jollaista Ferriss ei ollut koskaan niissä nähnyt.

»Lloyd», sanoi hän rauhallisesti, »kummasta meistä kahdesta te
puhuittekaan, Bennettistäkö vai minusta? Te tiedätte, mitä tarkoitan —
kumpi se meistä oli?»

»Minä puhuin miehestä, joka oli kyllin voimallinen aikaansaamaan
jotakin suurta.»

Ferriss veti kädentynkänsä esiin taskuistaan ja katseli niitä
katkerasti hymyten.

»Hm — voiko näillä aikaansaada paljoakaan?» sanoi hän hiljaa.

Äkillinen mielenjohde, jota Lloyd ei koettanutkaan hillitä, sai hänen
panemaan molemmat kätensä noiden surkeiden, muodottomain tynkien yli.
Koko elämässään ei hän ollut ollut niin liikutettu. Myötätunto, jonka
veroista hän ei ollut vielä koskaan tuntenut, rajaton hellyys ja sääli
pani hänen sydämensä lyömään aivan haljetakseen. Hän ei voinut löytää
edes sanoja, joilla ilmaista mielenliikutuksensa. Hän tahtoi niin
halusta sanoa Ferrissille, mitä hän tunsi tätä kohtaan, mutta hän ei
voinut.

»Antakaa olla!» huusi Ferriss. »Antakaa olla. Te ette saa.»

Vähän myöhemmin, kun he palasivat vaunuilleen, sanoi Lloyd hiukan
mietittyään: »Enkö saa viedä teidät sinne, missä asutte? Antakaa omain
vaunujenne mennä tyhjinä.»

Ferriss pudisti päätään. »Olen juuri muuttanut; Bennett ja minä
löysimme sopivan asunnon kaupungin toisessa päässä. Luulenpa, että
minun on pakko ajaa kotiin. Sinne mennään aivan toista tietä kuin
teidän taloonne. Meillä on siellä paljon rauhallisempaa, eivätkä
ihmiset saa meitä niin helposti käsiinsä. Lääkäri sanoo meidän
tarvitsevan lepoa kaiken järkytyksen jälkeen. Ei edes sellainen
rautaihminen kuin Bennett ole kyllin voimakas tuota kestääkseen;
ja sitten on kiusanamme kirjeitä, sähkösanomia, sanomalehtimiehiä,
lähetystöjä, kirjankustantajia ja jos jonkinlaisia luonakävijöitä, ja
sittenhän meillä on aika paljon puuhaa saadessamme muistiinpanomme
järjestetyiksi.»

Lewis ajoi vaunut esiin, ja Lloyd ja Ferriss erosivat; edellinen ajoi
kotiapäin tiukkaa ravia, ja jälkimmäinen ajoi uuteen asuntoonsa.

Mutta kun vaunut vyörähtivät pois iehtokujanteelta, kääntyi Lloyd vielä
katsomaan taaksensa. Ferrissin vaunut olivat juuri katoamaisillaan
jalavien ja puuvillapuiden taa. Lloyd heilutti hänelle iloisesti
kättään, ja Ferriss heilutti vastaan käden tyngällään.

Kaksi päivää myöhemmin, perjantaina, piti Lloydin lähteä maalle.
Hänellä oli tapana joka vuosi viettää kuumimman helteen aikana lomansa
Bannisterin vanhanaikaisessa ja rauhallisessa pikkukaupungissa.
Sen ympärillä olevat maa-alueet kuuluivat Searightin tiluksiin. Se
oli perin rauhallinen paikka, kaukana rautateistä, paikka, jossa
oli hyvä levähtää ja unhottaa kaikki velvollisuudet, edesvastuu ja
sairashuoneiden rasittava jännitys. Mutta torstain iltapäivällä piti
Bennettin tulla.

Torstai-aamuna istui Lloyd huoneessaan. Hänen matka-arkkunsa oli
sälytetty. Mitään ei ollut enää tekemistä. Hän oli vapaa. Hänellä ei
ollut mitään ajateltavaa. Mutta hän tunsi itsensä liian iloiseksi,
liian onnelliseksi, aivan ylimielisen vallattomaksi voidakseen istuutua
lueksimaan. Hän kaipasi liikuntoa, elämää, jännitystä, ja hän kävi
akkunan luo, avasi sen ja nojautui tapansa mukaan kyynärpäilleen
akkunalaudalle ja katseli alas torille. Oli herttainen aamu. Myöhemmin
päivällä tulisi tietysti aika helle, mutta nyt puhalsi vielä raitis
aamutuulonen.

Sen viileys pani Lloydin posket punoittamaan vielä tummemmassa punassa,
ja muuan pronssinkarvaisesta tukasta irtautunut kihara liehui tuulessa
ja painautui hänen korvalleen ja kaulalleen. Hänen tummansiniset
silmänsä — tummansiniset kuin vanha porsliini — välkkyivät harvinaisen
kirkkaina. Vanhat, suhisevat jalavat loivat varjoillaan vaihtelevia
kuvioita torille ja sen vihreille ruohokentille. Ei mitään liikettä
näkynyt alhaalla. Oli tavattoman rauhallista ja hiljaista, niin että
voi kuulla suihkukaivon hiljaisen solinan.

Punatulkku, joka äkisti näyttäytyi Lloydin akkunan alla kasvavassa
puussa, teki hänen ilonsa täydelliseksi. Se etsi aamiaistaan. Se
hypähteli edestakaisin nurmikolta puidenlatvoihin, ylen tärkeänä ja
ahkerana toimessaan, sirkutellen kuin ei siihen koskaan väsyisi. Lloyd
vihelsi, ja se vastasi heti pää kallellaan. Lloyd vihelsi uudelleen,
ja jälleen se vastasi, ja lähes viisi minuuttia kesti tuota hienoa,
hiljaista laulajakilpailua akkunan ja puunlatvan välillä. Lloyd
huomasi äkkiä nauravansa aivan ääneen ja ihastuneena ja ilman mitään
varsinaista aihetta. »Ah niin, tämä maailma on sentään kerrassaan
ihana!»

Vähän myöhemmin, kun hän vielä makasi akkunalla, toi Rownie hänelle
Bennettin lähettämän sähkösanoman:

 »Ferriss herätessään aamulla sairas. Olemme yksin täällä; en voi
 lähteä hänen luotaan.

                                                  Bennett.»

»Oh!» huudahti Lloyd pettyneenä.

Tuo nenäkäs punatulkkukaan ei enää huvittanut. Hän sulki akkunan, sulki
ulos valoisan, ihanan kesäaamun ja käänsi selkänsä auringonpaisteelle.

Nyt maistui lukeminenkin. Isolla sohvalla seinävierellä olivat viime
kuukauden kuvalehdet ja aikakauskirjat. Lloyd oli ne ostanut lukeakseen
junamatkalla. Mutta nyt hän asettui mukavasti sohvankulmaan, otti
yhden niistä ja rupesi selailemaan sitä. Äkkiä pisti hänen silmäänsä
kaksi muotokuvaa, molemmat erinomaisia jäljennöksiä valokuvista, jotka
liittyivät viikkolehden pääkirjoitukseen — »Freja-retkikunnan molemmat
johtajat». Toinen oli Bennettin kuva, toinen Ferrissin.

Niiden tekemä äkillinen vaikutelma oli vähällä salvata hengen
Lloydilta. Sitä hän olisi kaikkein vähimmän odottanut. Hän olisi tuskin
sen enempää hämmästynyt, jos rakastettu mies olisi itse astunut ovesta
huoneeseen. Hänen sydämensä sykki rajusti, ja poskien tumma puna levisi
otsalle saakka. Herttaisella eleellä, tahdottomalla ja ujostelevalla,
hän pani kuvan poskeaan vastaan, hymyili puolittain ummistanein
silmin ja kuiskaili itsekseen sanoja, joita vain hän itse voi kuulla.
Seuraavana päivänä hän matkusti maalle.

       *       *       *       *       *

Kun tri Pitts tuli sairaskäynnille Ferrissin ja Bennettin tykö, tapasi
hän eteishuoneen vieraita täynnä — kokonaisen joukon haastattelijoita,
erään lukuseuran esimiehen, erään viljakaupan asiamiehen, joka halusi
tavaroilleen päivän sankarin suositusta, ja pari naisreporteria.

Richard Ferriss oli kieltämättä sairas, sitä ei käynyt epäileminenkään.
Bennett ei ollut lainkaan nukkunut edellisenä yönä, vaan hoitanut
potilasta sellaisella huolella ja hellyydellä, ettei moista olisi
odottanutkaan sellaiselta rautahermoiselta ja tylyltä mieheltä. Hän ei
itsekään voinut hyvin. Ei hänenkään jättiläisruumiinsa ollut jäytymättä
kestänyt kaikkea mitä oli kestänyt, mutta itseään hän ei nyt ajatellut
hiukkaakaan, kun Ferriss, hänen paras ystävänsä, sairasti.

»Enpä tällaista olisi ajatellut, vanha veikko», sanoi hän kaikkiin
Ferrissin vastaväitteisiin, »että sinä sairastuisit minun hoidossani
ollessasi. Nyt en tahdo enää kuulla mitään lörpötyksiä. Tässä on
kiniiniä. Ota se paikalla.»

Bennett tapasi Pittsin ovella ja vei hänet ulkopuoliseen huoneeseen.

»Tuo veitikka on sairas, Pitts, ja käy yhä huonommaksi, vaikkei tahdo
itse sitä myöntää. Kun nyt käytte tutkimaan häntä, niin muistakaa,
ettei hän sairastuessaan ollut lainkaan terve ja oikeissa ramuissaan.
Tuo jäämatka teki niin lopun hänestä, että hän hädintuskin pysyi
hengissä, ja laivakorput ja suolainen sianliha valaanpyyntilaivalla
eivät olleet oikeata ravintoa hänen tilassaan olevalle miehelle. Ja
katsokaas, Pitts», sanoi hän kakistellen, »minä — minä pidän niin
vietävästi siitä veitikasta.»

Lääkärin tutkittua potilasta ja määrättyä hänelle kalomelteetä ja
maitoruokaa seurasi Bennett häntä ulos.

»Minä tahdon tietää asian todellisen laidan», sanoi hän ja katseli
lääkäriin pienillä, karsastelevilla silmillään. Mutta Pittsillä ei
ollut halua puhua paljoakaan.

»Niin, sairashan hän on, mutta miksi hänen tilansa sitten kehittyykin,
niin on hänellä ruumiissaan paljon ennen ja pitkän aikaa koottua
ainesta. Hän valitti päänkipua, väsymystä ja yletystä, ja te sanoitte
hänellä yöllä olleen monesti verenvuotoa nenästä. Vatsa hänellä on
hellä; se ei ole minun mieleeni. Mutta vielä en voi sanoa mitään
varmaa. Sitä kuitenkin tunnustelen, että seuraukseksi tulee jokin
arveluttavampi tauti. Käyn täällä jälleen huomenna. Mutta kuulkaahan,
hra Bennett, teidän täytyy hoidella vähän itseännekin. Koko tuo
liuta tuolla (hän nyökkäsi eteissuojaan päin, missä haastattelijat
y.m. istuivat ja odottelivat vuoroaan) on kuin koiraparvi teidän
kintereillänne. Mutta, hyvä mies, teidän täytyy toki kerrankin
saada levätä. Pudistakaa nuo kimpustanne, koettakaa päästä syrjään.
Piiloutukaa kaikilta ihmisiltä. Älkää luulkokaan, että tällaisissa
olosuhteissa voisitte hoitaa ystäväänne; se _ei käy_!»

»Niin, niin», virkkoi Bennett, »odottakaahan vain parisen päivää.
Saammehan nähdä sitten viikon lopulla.»

Viikko kului. Ferriss kävi yhä huonommaksi, mutta tauti ei edelleenkään
tahtonut kehittyä ratkaisevaan käänteeseen. Hän oli itse aivan avuton,
ja Bennett valvoi ja hoiteli häntä yötä ja päivää, antoi hänelle
lääkkeitä, laittoi ruokaa hänelle, ja kun Ferriss valitti vuodetta
kuumaksi, vaihtoi hän ahkerasti lakanoita, jotta sairas sai vilpoista
ympärilleen. Mutta viikon lopulla selitti tri Pitts, että Bennett oli
vaarassa käydä itsekin kipeäksi, niin että hän ei voisi enää hoidella
toista sairasta.

»Huomenna», sanoi tohtori, »tulee tänne onneksi muuan nuori mies, minun
serkkuni. Hän on harjautunut sairaanhoitaja, johon voimme huoletta
luottaa. Hän astuu teidän tilallenne. Hän tulee huomenna, ja te saatte
mennä tiehenne. Piiloutukaa jonnekin, mistä kukaan ei löydä teitä ja
minne ei edes kirjeitä voi tulla perässänne. Serkkuni ja minä kyllä
pidämme huolta hra Ferrissistä. Te ilmoitatte minulle osotteenne,
jotta voin sähköttää teille, jos se käy välttämättömäksi. Palatkaa
nyt toki järkiinne. Minä panen koko lääkärimaineeni pantiksi siitä,
että kaikki tulee käymään hullusti, jos te jäätte tänne hoitamaan
sairasta miestä ja vastaanottamaan sanomalehtimiesliutaa, joka ryntää
taloon minä hetkenä päivästä hyvänsä. No niin, lähdettekö siis? Hra
Ferrissin tila ei vielä ole arveluttava, ja te teette hänelle enemmän
vahinkoa jäämällä tänne kuin menemällä matkoihinne. Niin kauan kuin
pysytte täällä, ei tule loppua tuosta ihmistulvasta talossanne. Pysykää
erillänne siitä! Ajakaa ulos se amerikkalainen sanomalehtimies, joka
jahtaa kotia palannutta napamatkustajaa! Luuletteko te todellakin,
että tämä» — hän huiskautti kättään täpötäyttä eteishuonetta kohti —
»on sopiva asunto sairassijaksi? Te panette hänet suureen vaaraan,
itsestänne puhumattakaan, jäämällä hänen luokseen. Te leikittelette
tulen kanssa, kapteeni Bennett!»

»Niin, niin, saattaahan tuossa olla perääkin», sanoi Bennett ja nyki
viiksiään. »Mutta —» hän mietti hetkisen ja jatkoi sitten: »Pitts,
minä tahtoisin mielelläni, että te olisitte täällä minun tilallani.
Tehän voitte ottaa jonkun hoitamaan häntä, mutta minä en voisi hyvällä
omallatunnolla jättää häntä hänen nykyisessä tilassaan, jollen tiedä,
että te olette koko ajan hänen luonaan. En tiedä, mitä teille maksaisi
pysytellä täällä syrjässä kuukauden päivät, kunnes tuo vanha veikko on
vapaa kaikesta vaarasta, mutta voittehan itse määrätä ehtonne. Siitä me
kyllä suoriudumme.»

»Mutta eihän ole ollenkaan välttämätöntä, että herra Ferrissin luona
on kaiken aikaa lääkäri. Minä käyn häntä katsomassa joka päivä, ja
sairaanhoitaja —»

Bennett keskeytti tinkimisen sanomalla jyrkästi ja päättäväisellä
sävyllä: »Minä en anna perään. Niin täytyy käydä, kuin minä sanon.
Minä tahdon, että Ferriss tulee terveeksi, ja minä tahdon, että te ja
sairaanhoitaja pidätte siitä huolta, että hän tulee terveeksi. Aivan
yhdentekevä on, mitä se maksaa.»

Bennett ei kuullut tohtorin vastausta eikä hänen ehdotustaan, että
Ferrisshän voi tulla hänen luokseen maalle, kohta kun häntä kävi
muuttaminen. Se ajatus oli äkkiä pälkähtänyt hänen päähänsä, että
hänhän voi itse lähteä maalle. Mutta minne? Jäyhä hymy lievensi hiukan
päättäväistä piirrettä tiiviisti yhteenpuserretun suun ja korkean leuan
tienoilla. Hän nyki ja pureksi jälleen viiksiään ja katsahti kieroon
lääkäriin, koettaen salata tältä huonoa tuultansa.

»No niin, sitä myöten on siis kaikki valmista, eikö totta?» hän sanoi.
»Minä matkustan huomenna — jonnekin maalle.»

»Niin, mutta minne?» tiedusti lääkäri. »Minä tahtoihin mielelläni antaa
teille tietoa potilaasta.»

Bennett alkoi tuntea vähän ärtymystä. Mitä se Pittsiä liikutti, minne
hän aikoi lähteä — tahi oikeammin, ketä hän aikoi lähteä tervehtimään?

»Tehän itse sanoitte että minun pitäisi piiloutua, niin etteivät edes
kirjeet löytäisi jälilleni. Mutta luonnollisesti annan teidän tietää,
mistä saatte minut käsiinne, kohta kun vain pääsen perille. Se ei tule
olemaan etäällä kaupungista.»

»Ja minä tulen kyllä pitämään niin hyvää huolta hra Ferrissistä, kuin
jos itse olisitte häntä hoitamassa. Aina tulee joku olemaan hänen
luonaan, ja minä sähkötän ainoastaan siinä tapauksessa, että se on
välttämätöntä. Toivon teidän saavan niin paljon lepoa kuin mahdollista
ja pysyvän poissa, niin kauan kuin suinkin käy päinsä. En tule
vaivaamaan teitä tarpeettomilla sähkösanomilla. Ja muistakaa lopuksi,
että tulemattomat uutiset ovat hyviä uutisia.»

       *       *       *       *       *

Samana päivänä istui Lloyd omassa huoneessaan siinä vanhassa talossa,
jossa hän aina piti kotiaan Bannisterissa ollessaan. Se oli puolen
kilometrin päässä pikkukaupungista ja maantien varrella, joka vei
noin 10 km päässä idässäpäin vuorten takana olevalle Fourth Laken
rautatieasemalle. Oli varhainen aamu, ja Lloyd kirjoitteli paraikaa
kirjeitä, jotka hän aikoi myöhemmin päivällä viedä Fourth Laken
postitoimistoon. Hän aikoi ajaa sinne järven rantaa pitkin. Lewis
oli paria päivää aikaisemmin tuonut Roxin, ponyhevoset ja vaunut.
Jahtirattaat, hyvin korkeapyöräiset ajopelit, olivat aina Bannisterissa.

Huone, jossa hän istui, oli hyvin sievä. Kaikki siinä oli valkoista,
sänkyuutimista alkaen seinätapeetteihin saakka. Lattialla oli valkoinen
eläimentalja. Akkunalaudat ja seinäpaneelit olivat nekin valkoiset.
Uuni oli valkoisista kaakeleista, ja sen edessä seisoi valkoisista
linnunsulista tehty varjostin. Akkunat olivat selkosen selällään,
ja niistä virtasi valkoista päivänpaistetta huoneeseen. Hän oli
itsekin puettu vallan valkoisiin, alkaen valkeasta silkkihuivista
kaulalla aina valkonahkaisen tenniskengän suippoon kärkeen. Vain hänen
tummanpunainen, korkealle solmittu tukkansa — se välkkyi auringossa
kuin kiillotettu kupari — antoi vähän värikkäisyyttä kaikkeen tähän
valkoisuuteen, ja irtaimet pikku kiharat korvallisella ja niskantiessä
heilahtelivat sisään puhaltavassa aamutuulosessa.

Oli ihmeen ihana aamu — hiljainen ja viileä ja täynnä puiden ja
karjan ja nuoren nurmen tuoksua. Ilma aivan kuin väreili hilpeyttä ja
iloa. Lloydin oma tunnelma oli vallan samanlainen. Kirjoittaessaan
hän lepäsi vasenta kyynärvarttaan pöydällä, ja vasemmassa kädessä
hänellä oli mahtava, viheriäinen omena, raaka ja hapan ja sanomattoman
raitismakuinen; siitä hän tavantakaa purasi palan, ja se maistui
hänelle yhtä hyvältä kuin jollekin keskenkasvuiselle koulutytölle.

Kirje oli Hattien isälle, hra Campbellille, ja hän tiedusti siinä,
saiko tuo pikku tyttönen tulla viikon päiviksi hänen luokseen
Bannisteriin. Päätettyään kirjeen ja kirjoitettuaan kuoreen osotteen
hän pani sen vyöhönsä, sieppasi hattunsa ja juoksi portaita alas.
Lewis oli ajanut jahtirattaat portin eteen ja piteli Roxia suitsista.
Mutta kun Lloyd asteli piikivikäytävää pitkin etupihan poikki, sai hän
näkyviinsä rouva Applegaten, joka yhdellä haavaa oli hänen emäntänsä,
taloudenhoitajansa ja keittäjänsä. Tämä taapersi portille kädessä
kalanpää ja kintereillä punainen koiraskissa, Charley-Joe nimeltä, ja
tiiraili huolestuneesti Lloydiin.

»Ah, kuulkaapas, neiti Searight», sanoi hän, varjostaen kädellään
silmiään päivänpaisteelta ja pidellen toisella kädellään yhä tanakasti
kiinni kalanpäästä, »ettekö voisi pitää silmällä koiraanne — Dania,
tiedättehän, sitä valkotäpläistä? Nyt se on taas juossut tiehensä — en
ole sitä nähnyt eilisaamusta lähtien. Se aina pyrkii ulos tappelemaan
kaikkien tämän tienoon koirien kanssa. Ei ole sitä koiraa kymmenen
kilometrin piirissä, jonka Dan antaisi olla rauhassa. Se tahtoo
kernaammin tapella kuin syödäkin.»

»Kyllä pidän huolen siitä», vastasi Lloyd ja kiipesi korkeille
jahtirattaille. »Ja jos tapaan sen, niin otan sen kiinni niskanahasta.
Hyvää huomenta, Lewis.» Lloyd tarttui ohjaksiin ja puheli hevoselle, ja
Lewis väistyi syrjään.

Rox kohosi takajaloilleen ja pudisteli torjuvasti päätänsä.

»Siivolla, siivolla, vanha porsas», rauhoitteli Lloyd. >No, no, mikä
sinua nyt vaivaa?»

•Eiköhän ole parempi, että minä tulen ajamaan, neiti?» kysyi Lewis
huolestuneena.

Lloyd pudisti päätään. »Ei tule kysymykseenkään», sanoi hän päättävästi.

Sittekun Rox oli saanut toteennäytetyksi riippumattomuuteensa, lähti se
täyttä ravia alas maantielle, vilkuillen koko ajan taakseen, että tokko
Lewis huomasi, mikä tuhattäytinen se oikein oli menemään.

»No, kaikkea mun pitää näkemäni!» virkkoi rouva Applegate. Mutta
Charley-Joe, joka istui ja tiiraili häneen keltaisilla silmillään ja
joka viime minuutteina oli turhaan aukonut suutaan naukuakseen, sai nyt
vihdoinkin äänensä kuuluviin ja kerjäsi surkeasti valittavalla äänellä
kalanpäätä.

»No, sinussa sitä kanss' on risti, he — siin' on nyt kalasi!» sanoi
rouva Applegate, jonka huomio äkkiä kääntyi jälleen hänen lemmikkiinsä.
»Ja pysykin sen kanssa oven ulkopuolella.» Hän potkasi kissaa, ja
Carley-Joe vetäytyi rakennuksen taa sadevesitynnörin suojaan, jossa sen
voi kuulla syövän saalistaan kumeasti muristen, aivan kuin olisi tusina
vihamiehiä kärhennellyt sen korvallisilla.

Lloyd, joka nyt oli ennättänyt pitkälle maantielle, sai ponnistaa
kaikki voimansa hillitäkseen Roxia. Se oli alottanut leikin näyttämällä
kelpo juoksutaitoaan vaikka koko maailmalle, mutta ennenpitkää se oli
leikistä niin hermostunut, että vähät välitti edes ajajastaankaan.
Se oli kasvanut kaupungissa, ja äkillinen siirtyminen korkeitten
kivimuurien keskeltä aukeaan luontoon ei ollut vaikuttanut siihen
oikein terveellisesti. Sillä oli hämärä aavistus omasta voimastaan,
mutta ilkeyttä ei siinä ollut rahtuakaan. Sen päähän ei olisi koskaan
pälkähtänyt ruveta potkimaan ja vikuroimaan, mutta sillä oli valtava
halu päästää raisu luontonsa valloilleen ja ravata minkä kavioista
pääsi.

Mutta hänen takanaan istui tyyni, vakava, ylivoimainen tahto — sen se
tajusi kiristettyjen suitsien kautta. Päätänsä se ei voinut kääntää ja
katsahtaa taakseen, mutta se tiesi hyvin, että Lloyd piteli tanakasti
kiinni ohjaksista, että hänen kätensä valkohansikkaissakin olivat
kyllin vahvat pitelemään sitä aisoissa. Ja sitäpaitse se tiesi ja
huomasi, ettei Lloyd ottanut sen vauhkoutta vakavalta kannalta eikä
ollenkaan pelännyt sitä. Se tiesi, että Lloyd voi silmänräpäyksessä
ymmärtää, milloin se tahtoi hypätä tien oheen tai särkeä aisansa,
ja että se viime tingassa saisi sivalluksen ruoskasta — oikein
kunnollisen, poikki lavan — ja sitä häpeää ei Rox voinut sulattaa.
Ja olihan Lloyd sitäpaitsi jo kerran tänään sanonut sitä vanhaksi
porsaaksi.

Lloyd ajoi huoletta eteenpäin. Hän oikein nautti tästä taistelusta
hevosen itsenäisyydenkaipuun ja oman tanakkakätisyytensä
välillä. Ei, Rox ei tulisi saamaan tahtoaan perille, se ei saisi
silmänräpäykseksikään riemuita väkevämmyydestään. Se ei saisi
väkivallalla eikä viekkaudella häntä antamaan edes hiukkastakaan perään
sen tahdolle. Hän tahtoi itse olla tilanteen herra.

Puolisen tunnin kamppailun jälkeen hän oli saanut hevosen taltutetuksi
ja ajeli nyt verkalleen metsätietä, joka kulki pitkin jyrkkää,
tammivesaikkoa kasvavaa kalliorinnettä, josta irtonaiset kivilohkareet
monin paikoin pistivät esiin muodostaen omituisia, haaveellisia
ryhmiä. Nyt tuli eteen kapea — liiankin kapea — silta, jossa ei edes
ollut sivukaiteitakaan. Silta oli niin kapea, että jahtirattaat juuri
mahtuivat sille, ja tietäen mitä niin vauhkolta hevoselta kuin Roxilta
voi odottaa ajoi Lloyd siltaa lähestyessään käyden. Mutta äkkiä osui
hänen silmiinsä omituinen näky. Hän pysähdytti hevosen kerrassaan.

Muutaman kymmenen metrin päässä sillasta hän näki kaksi koiraa, jotka
ilmeisesti olivat olleet vimmatussa tappelussa keskenään. Monet kivet
olivat niiden hurmeen tahraamat, ruoho ja pikkuvesat olivat laajalta
revityt juurineen ylös, ja irtonaisia karvatukkoja näkyi siellä täällä.
Lloyd tunsi kohta toisen koirista. Se oli Dan, hänen talonsa täplikäs
kettukoira — koko seudun ilmetty kauhu. Mutta nyt se makasi kyljellään,
toinen etukäpälä murskautuneena, kurkku nahattomaksi purtuna ja pää
isossa verilätäkössä. Se oli kuollut tai ainakin teki kuolemaa. Dan
parka oli taistellut viimeisen taistelunsa, se oli viimeinkin tavannut
voimakkaampansa.

Lloyd katsahti taistelun voittajaan; ja yhä uudelleen ja tiukempaan
kiinnittyivät hänen katseensa siihen.

»Tuopa on merkillinen koira», hän ajatteli.

Se oli todellakin merkillinen otus. Roteva, voimakas ruumis oli
ruskean karvan peittämä, joka oli niin tiheä, paksu ja pehmeä, että
se muistutti sudenturkkia. Suipot korvat seisoivat aivan pystyssä,
kurkku oli pitkä ja kapea ja silmät pyöreät ja vinosti päässä. Rinta
oli suhteettoman leveä, etujalat lyhyet ja voimakkaat. Kaulassa
oli otuksella leveä nikkelikaulain. Mutta Lloydin katsellessa
ja ihmetellessä sitä vaunuistaan, antoi otus hänelle ilmeisen
todisteen siitä, että sen luonto oli yhtä yllättävän merkillinen
kuin ulkomuotokin. Silmättyään kuin ohimennen uusiin tulokkaihin se
käännähti ympäri, murahteli hiukan kaatuneelle vastustajalleen ja
rupesi sitten yht'äkkiä syömään sitä.

Lloyd voihkasi närkästyksestä ja inhosta. Tosin oli Dan saanut
surmansa, mutta se oli tapahtunut rehellisessä taistelussa, ja
epäilemättä oli Dan tapansa mukaan ollut hyökkäävänä puolena.
Lloyd ei voinut olla aluksi hiukan ihailematta voittajaa, mutta
aivan kuulumatonta oli, että se nyt taistelun tauottua kävi aivan
levollisesti syömään kukistunutta vihollistaan, ilman raivon ja vihan
merkkiäkään. Se oli inhottavaa! Lloyd tarttui ruoskaansa.

»Hyi häpeä sinua!» huusi hän. »Senkin ilkeä peto. Et saa — mene
matkoihisi!»

Sillalle saapui kävellen jokin mies, ja Lloyd pyysi hänen pitelemään
hevosta hetkisen aikaa. Rox oli niitä hevosia, jotka hiljaa seistessään
ovat lauhkeita kuin lampaat, eikä häntä pelottanut lähteä sen luota,
kun oli joku joka piteli sitä paikoillaan. Hän hypähti alas ruoska
kädessä. Dania hän ei voinut enää auttaa, mutta ainakin tahtoi hän
tuoda sen kaulaimen takaisin rouva Applegatelle. Tuo ihmeellinen
koira peräytyi vähän. Ja merkillisintä kaikessa sen olennossa oli
sen järkähtämätön levollisuus. Ei se nytkään osottanut vähintäkään
hurjuuden merkkiä.

»Juuri tuo tekeekin sen niin inhottavaksi», ajatteli Lloyd ja
tavoitti sitä ruoskallaan. Koira asettui istumaan ja katseli häneen
rauhallisesti kieli ulkona suusta. Saatuaan kaulaimen irti Danin
kaulasta ja viskattuaan sen vaununistuimen alle kysyi Lloyd mieheltä,
tiesikö hän, kelle vieras koira kuului.

»Ei ole aavistustakaan, neiti Searight, en ole ikänä nähnyt sellaista
otusta näillä mailla. Tuo toinen oli tuolta Applegaten talosta.»

»Tulehan tänne, että saan nähdä», houkutteli Lloyd vierasta koiraa ja
piilotti ruoskan selkänsä taa. »Näytähän kaulaintasi.»

Hän ei välittänyt miehen varoituksista, vaan kävi koiraa kohti,
vihellellen ja toinen käsi ojolla, ja se todellakin lähestyi
häntä — ensin vähän epäluuloisesti, mutta piankin muikistellen
ja imarrellen. Lloyd työnsi kätensä sen paksuun kaulaturkkiin ja
pyöritti nimilevyn näkyviin. Siihen oli piirretty: _Kamiska. »Frejan»
pohjoisnaparetkikunta. Ward Bennettin oma_.

»Onko kaulaimeen kirjoitettu jotain?» kysyi mies.

Lloyd kiinnitti irtautuneen hiusneulan tiukemmin tukkaansa.

»Ei — ei mitään, mikäli voin nähdä.»

Hän nousi jälleen rattaille ja antoi lantin miehelle. Tämä katosi
tienkäänteen taa. Mutta juuri kun Lloydin piti ruveta ajamaan edelleen,
kuuli hän aivan kohdaltaan ylhäältä mäenrinteeltä kivien rapinaa,
pensaikon kahinaa ja terävän vihellyksen. Kamiska nousi neljälle
jalalleen, heristi korvansa pystyyn ja lähti säntäämään rinnettä ylös
Ward Bennettiä vastaan, joka hyppeli alaspäin törmältä törmälle,
pidellen kiinni tammen vesoista.

Hän oli puettu pitkää kävelymatkaa varten, jaloissa polvihousut ja
suunnattomat, naulapohjaiset kengät, Muuna pukuna hänellä oli vanha
ratsastustakki ja kudottu villatakki, selässä pieni nahkareppu ja
kädessä lyhytvartinen geologin-vasara.

Sellaisena näki Lloyd hänet pitkän väliajan jälkeen — näki hänen jälyt,
karkeat kasvonsa, esiintyöntyvät, miltei epämuotoiset leukaperät, ison,
eläimellistä tahdonvoimaa ilmaisevan suun, valtavan, neliskulmaisen
leuan, kapean, sisäänpainuneen otsan ja tuuheitten kulmakarvojen
alta välkkyvät terävät, kalastelevat silmät. Bennettin jylhä, karkea
bassoääni kumisi raskaasti ja särähdellen syvältä rinnasta; se oli
ääni, joka soveltui käskemään miehiä, mutta ei puhuttelemaan naisia.

Lloyd oli tottunut hillitsemään itseänsä, kun se oli tarpeen; niinpä
hän nytkin istui hiljaa rattaidensa korkealla istuimella, kädet vain
puristuivat kiinteämmin ohjasten ympärille. Hän oli usein mietiskellyt,
mitä hän tällaisena hetkenä tulisi tuntemaan ja tekemään, ja nyt
hän huomasi, ettei hän tuntenut mitään suurta iloa, mitään valtavaa
mielenliikutusta; mutta että nyt oli tärkeintä osata joka hetki
säilyttää mielenmalttinsa.

Ajatukset pyörivät hurjasti hänen päässään. Neljään vuoteen he eivät
olleet nähneet toisiaan. Kerran hän oli jo luullut Bennettin kuolleen.
Mutta hän oli pelastunut, tullut kotiin ja lähtenyt suoraapäätä
tapaamaan häntä, välittämättä vähääkään ympärillään kajahtelevasta
suosiomyrskystä. Tällä kohtaamisella tuli joka tapauksessa olemaan
ratkaiseva merkitys ainakin toiselle heistä. Mitähän he sanoisivatkaan
toisilleen? Kuinka he selviytyisivät tästä vaikeasta tilanteesta?

Mutta nyt oli ratkaiseva silmänräpäys tullut, äkisti ja ilman että
siihen ennätti valmistautua. Ei ollut aikaa etsiä sopivia sanoja.
Kun hän perästäpäin muisteli tätä kohtaamista, tuntui hänestä, että
se oli heille kummallekin tullut sopimattomaan aikaan, ja että jos
heidän puhelunsa olisi merkitty muistiin, olisi se näyttäytynyt vallan
tyhjäksi ja ylimalkaiseksi.

Bennett otti lakin päästänsä, astui vaunuja kohti ja tervehti:

»Kas vain, sehän on neiti Searight!»

Ja Lloyd ojensi hänelle oikean kätensä vasemman ylitse, joka yhä piteli
ohjaksia tiukalla, puristi hänen kättänsä ja vastasi:

»Hyvää päivää, hra Bennett — hauska nähdä teitä. Mistä päin te tulette?»

»Lähinnä kaupungista — ja sitä ennen 76. pohjoiselta leveysasteelta.»

»Minä onnittelen teitä. Olimme melkein menettäneet kaiken toivon saada
enää nähdä teitä.»

»Paljon kiitoksia», sanoi Bennett. »Omatkaan toiveemme eivät juuri
olleet ruusunväriset — koko aikana. Mutta minulla ei ole vielä tähän
asti ollut oikein sellaista tunnetta, että todellakin olisin palannut
— no niin, ennenkuin vasta Bannisterin ja Fourth Laken välimaille
tultuani», hän lisäsi, ja hänen kasvoilleen levisi hänelle ominainen
tyly hymy.

»Ja nytkin jouduitte liian myöhään», virkkoi Lloyd. »Teidän koiranne
on tappanut meidän Danimme, ja mikä vielä pahempi, se tahtoi syödä sen
suuhunsa. Sehän vasta on kauhea peto.»

»Kamiska — niin kyllä», vastasi Bennett miettiväisesti. »Niin, se on
minun omaa syytäni, sillä minä näytin sille huonon esimerkin. Minä söin
itse sen toverin, ja kerran piti vähältä, etten syönyt Kamiskaakin.
Mutta siitähän ei meidän pitänyt puhella.»

»Te näytätte hiukan rasittuneelta, hra Bennett.»

»Eikä ihmettä. Tohtori sanoi, että minun pitäisi lähteä maalle
saadakseni jälleen ruusuja kalpeille poskilleni. Niinpä tulin sitten
tänne harrastamaan geologisia tutkimuksia. Se tekosyy voi olla yhtä
hyvä kuin mikä muu hyvänsä.» Sitten huudahti hän äkkiä: »Halloo,
siivolla sinä! Joutukaa alas rattailta, neiti Searight!»

Kaikki oli käynyt niin äkisti, ettei kumpikaan voinut perästäpäin
sanoa, kuinka se oli oikein käynyt päinsä. Arvatenkin oli Bennett
kavutessaan alas jyrkkää rosorinnettä saanut ohutta maaperää
kannattavan irtonaisen soran liikehtimään, ja nyt vyöryi soraa, kiveä
ja jäkkäpensasta virtanaan alas tielle ryöpyttäen ilmoille mahtavan
pölypilven.

Rox hypähti syrjään, ja Lloyd kiristi ohjia liiaksi, jolloin
hevonen taivutti kaulaansa, ja päitset katkesivat helähtäen kuin
jousenjänne. Hevonen kimmoutui koholle ja viuhtoi vimmatusti päätänsä
kirvoittuakseen irti kuopimista. Sitten se notkisti alaleukansa rintaa
vasten, ja silloin se yht'äkkiä sai päähänsä, että nyt ei ainakaan
mikään ihmisvoima kyennyt hillitsemään sitä. Se ei enää hyppinyt
koholle, se taivutti takajalkojaan alaspäin ja oli juuri aikeissa
lähteä karkaamaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä oli Bennett
kohdalla, tarttui hevosta kuolaimiin ja koetti kiskoa sitä takaperin.
Lloyd seisoi puoleksi pystyssä rattailla, ohjakset kiedottuina moneen
kertaan käsien ympärille, hänen pitkät, voimakkaat käsivartensa olivat
suorina eteenpäin, ja hän veti hevosta kaikin voimin taaksepäin, itse
huojuen ja heilahtaen joka tempauksessa. Mutta kun päitset olivat
katkenneet, olisi Lloyd yhtä hyvin saanut koettaa pidellä höyryveturia
kurissa. Bennett oli luonnostaan hyvin väkevä, mutta edellinen
kärsimysten aika oli kalvanut hänen voimiaan. Kuolaimiin tarttuessaan
ja hevosen tehdessä ensimmäisen turhan karkausyrityksensä hän oli kohta
huomannut, ettei kamppailusta tulisi tasaväkinen. Hän voi pidellä
Roxia sekunnin, pari, ehkäpä kolmekin, mutta sitten se riehtaantuisi
valloilleen. Ja oja oli vain kymmenkunnan metrin päässä, ja sen yli vei
silta — jossa ei edes ollut suojakaiteita.

»Joutukaa, neiti Searight», huusi hän uudestaan. »Hypätkää alas maahan.
Me emme kykene pitelemään sitä. Sukkelaan, tehkää niinkuin sanon,
hypätkää!»

Mutta Rox tempasi hänet kumoon ja tömisteli takakavioitaan maahan,
niin että kallioperustainen maantie kumisi kuin jättiläisrumppu.
Bennett ponnisti koko voimallaan maaperään, ja hampaat irvessä,
kasvot veripunaisina ja suonet korkeina koholla hän nyki ja tempoi
kuolaimista, niin että hevosen suu repeytyi veriseksi. Mutta siitä ei
ollut apua, tuossa tuokiossa oli Rox pääsevä valloilleen.

»Hypätkää alas, sanon minä!» huusi hän taasen ja katsahti taakseen.
»Silmänräpäys vielä, ja se karkaa menojaan.»

Lloyd päästi irti ohjaksista ja kääntyi hypähtääkseen rattailta. Mutta
hänen pitkä ratsastushameensa oli kasautunut rattaidenpohjalle ja
kietoutunut hänen jalkojensa ympärille, kun hän nousi pystyyn. Rattaat
heilahtelivat kuin laiva kovassa aaltoilussa. Kahdesti hän koetti
irrottautua, pidellen kädellään kiinni likasuojuksesta. Mutta sitten
tärähtivät vaunut äkkiä eteenpäin, jolloin hän putosi polvilleen. Rox
oli vapaa — nyt oli kaikki apu ohi.

Ei sentään aivan. Kuin välähdyksessä hän näki — aivan kuin hänen
ohitsensa lennähtävänä hirmunäkynä — mitä alhaalla tiellä tapahtui
aivan hänen silmiensä edessä. Hän näki miehen ja hevosen kamppailevan
keskenään elämästä ja kuolemasta, näki keltaisen maantien hänen ja
ojan välillä, ojan itsensä ja sen yli vievän kapean sillan. Sitten
hän näki tuon lyhytvartisen geologi-vasaran suhahtavan ilmassa. Se
putosi sukkelaan alas, armottomasti, yhdellä ainoalla iskulla. Rattaat
menivät nurin, ja Rox vaipui hitaasti polvilleen ja lysähti sitten
aivan hervottomana kokoon. Se kaatui aisan yli, joka riuskahti poikki
sen painon alla, ja puistatus kävi hevosen ruumiin läpi, kun se veti
viimeisen, pitkän, värähtelevän kuolinhuokauksensa.



V.


Kun Lloydin vihdoinkin onnistui kirvottautua irti ja hypätä alas
rattailta, juoksi Bennett joutuun häntä vastaan ja veti hänet kädestä
kauemmaksi onnettomuuspaikalta.

»Oletteko loukkaantunut?» hän kysyi. »Vastatkaa toki, oletteko
loukkaantunut?»

»Ei, en vähintäkään.»

»Kuinka pistikään päähänne lähteä ajamaan sellaisella hevosella? Sitä
ette tee enää toista kertaa. Minä kiellän sen teiltä.»

Lloydin mieli oli liiaksi järkytetty, niin että hän ei ensimmältä
voinut saada sanaakaan suustaan, vaan jäi seisomaan hievahtamatta
keskellä tietä ja katseli Bennettiä, joka riisui valjaat kuolleelta
hevoselta, pani ne vaunun istuimen alle ja veti rattaat tienreunalle.
Sitten hänen vihdoinkin onnistui malttua, ja hän yritti laskea
leikkiäkin.

»Minusta tuntuu, hra Bennett, että te menettelette jokseenkin
omavaltaisesti minun valjaitteni suhteen —»

»Istukaa», komensi Bennett. »Tehän aivan vapisette. Istukaa tuolle
kivelle.»

»— ja minun itsenikin suhteen», lisäsi Lloyd, vaipuen osotetulle
kivelle, sillä aikaa kun Bennett yhä puuhaili vaunujen ja valjaiden
kera.

»Mieleni on paha, että minun täytyi tehdä näin», vastasi Bennett,
»mutta muutakaan apua ei ollut. Joko olisitte seuraavassa
silmänräpäyksessä lentänyt pää edellä kivipohjaiseen ojaan tai olisitte
ruhjoutunut kuoliaaksi tiellä.»

»Vanha Rox parka», kuiskasi Lloyd, »minä pidin siitä niin paljon.»

Bennett asettui hänen eteensä, kun hän nousi kiveltä. Hänellä oli
Lloydin ajelutakki käsivarrellaan ja ruoska kädessä.

»Ei, älkää menkö sitä katsomaan. Se ei näytä hyvältä. Nyt seuraan teitä
kotiin. Älkää välittäkö rattaista, minä pidän kyllä huolen, että ne
noudetaan kotia.»

»Ja pitäkää myöskin huolta siitä, että Rox tulee haudatuksi — tänne tai
jonnekin muualle. Minä en siedä ajatella, että se makaa tuolla varisten
ruokana. Kunpahan vain tietäisin, että muuta neuvoa ei ollut. Hra
Bennett, oletteko siitä aivan varma?»

»Muuta ei ennättänyt ajattelemaankaan. Vaara oli liian täpärällä.»

Mutta Lloydin oli vaikea saada tuota kauhunkuvaa karkotetuksi
ajatuksistaan. Bennett oli suhtautunut tilanteeseen niin kylmästi ja
milteipä tunteettomasti, että Lloyd aivan ällistyi ja rupesi melkein
pelkäämään häntä. Hänen tekonsakin ilmaisi sellaista alkeellista
raakaa voimaa, joka ei juuri ollut tämän vuosisadan perintöä. Hänhän
tuntui tavallaan ponnahtaneen näyttämölle jostakin parin vuosituhannen
takaa. Hänen väkivaltaisuutensa ja riihottomuutensa muistutti mieleen
niitä aikoja, jolloin ihmiset tappelivat eläinten kanssa kivinuijat
tai paljaat nyrkit aseina. Mutta samalla ilmaisi hänen päättäväinen
esiytymisensä henkistä ja ruumiillista voimaa, jota ei mikään voinut
pysähdyttää, joka aina kulki suorinta tietä maalinsa perille ja valitsi
yksinkertaisimmat keinot tarkoituksensa saavuttamiseksi, joka kohosi
yläpuolelle kaikkia ihmisarveluja ja sopivaisuuden näkökohtia, törmäsi
suoraan eteenpäin ja asian ytimeen, murskaten esteet ja vastukset
tieltään kesyttömällä, silmittömällä häikäilemättömyydellä.

Kesti kauan, ennenkuin he kykenivät puhumaan muusta kuin äskeisestä
tapahtumasta; mutta kun he pääsivät siitä irrottumaan, johtuivat he
puhelemaan Richard Ferrissistä. Bennett ylisti häntä pilviin saakka
ja kertoili hänen miehuullisesta sitkeydestään paluumatkalla; silloin
rohkeni Lloyd vihdoin vähän epäröityään kysyä: »Kuinka hra Ferriss
jaksaa? Te mainitsitte kirjeessänne hänen olevan kipeän.»

»Sitä hän onkin», sanoi Bennett, »enkä minä olisi suinkaan lähtenyt
hänen luotaan, jollen olisi tiennyt sinne jäämällä tekeväni hänelle
enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Mutta tohtori, joka hoputti minua
matkaan, on luvannut sähköttää minulle, jos hän käy kipeämmäksi. Uskon
nyt hänen sanansa, että tulemattomat uutiset ovat hyviä uutisia.»

Mutta Lloydin kohtaamisen vaikutuksesta ynnä äskeisen tapahtuman
aiheuttamasta mielenliikutuksesta johtui, että Bennett aivan unohti,
ettei hän ollut ilmoittanut nykyistä osotettaan Ferrissille eikä
lääkärille. Hän oli aikonut tehdä sen vielä samana päivänä, mutta oli
saanut sitten muuta ajateltavaa.

Hän luuli tässä silmänräpäyksessä itsekin, että hän todella oli
kirjoittanut tri Pittsille, ja jos hän tänä hetkenä ylipäänsä muisti
mitään, mikä aikaisemmin oli ollut hänen ajatuksissaan, niin muisteli
hän sitä jo tapahtuneena tekona. Ja sitten hän tuli unohtaneeksi koko
asian.

Astuskellessaan tietä pitkin Lloydin rinnalla, puhellessaan hänelle
ja kuunnellessaan hänen puheluaan, iskiessään väliin ruoskansiimalla
päät poikki tien vieressä kasvavilta keltaisilta kukilta, ajatteli
Bennett koko ajan, kuinka hän saisi parhaiten sanotuksi Lloydille sen,
mitä hän oli tullut tänne sanomaan. Taitava puheen käänne, suotuisen
silmänräpäyksen sukkela käyttäminen, kaunopuheinen asiaan tarttuminen
eivät olleet Bennettin alaa, niissä hän ei ollut harjautunut
mestariksi. Hän tiesi vain, että hän rakasti tuota naista, että hän
asteli parhaillaan hänen rinnallaan, että hänen kaikkien toiveittensa
päämaali, hänen silmäinsä halu, hänen sydämensä kaipaus oli tuossa
hänen kätensä saavutettavissa. Kuten kyyhkynen, joka muualle vietynä
irti päästyään lennähtää suoraan kotiinsa, niin kävi hänkin suoraapäätä
asiaan käsiksi.

»Neiti Searight», hän alotti, ja hänen karhea bassoäänensä soinnahti
entistäänkin kumeampana, »mitä varten luulette minun oikeastaan tulleen
tänne? Onhan maailmassa muitakin paikkoja, joissa voisin maleksia
Jumalan kirkkaat päivät nakutellen kiviä vasarallani kuin mikäkin
naiskurssien professori.» — Hän nakkasi vasaran pensaikkoon — »siinä
meni geologia! No, nyt voimme puhella keskenämme. Te tiedätte hyvin,
että minä rakastan teitä, ja minä luulen, että tekin rakastatte minua.
Olen tullut tänne kysymään teiltä, tahdotteko ruveta vaimokseni?»

Vaikka Lloyd olisi vastannut tai tehnyt mitä muuta ikinä hyvänsä, ei
se olisi niin hämmästyttänyt Bennettiä kuin se tapa, jolla tyttö otti
hänen kosintansa vastaan. Aivan rauhallisesti ja hiukan kylmästi hän
vastasi:

»Te luulette — te sanotte luulevanne, että minä» — hän keskeytti ja
alotti jälleen alusta: »Teillä ei ole vähintäkään oikeutta puhua
tuollaista minulle. Minä en ole ikinäni antanut teille aihetta uskoa,
että pitäisin teistä. Saakaamme se kohta selväksi meidän keskemme.»

»Minä en ymmärrä ollenkaan välttelyjä enkä naljailua», vastasi Bennett
kärsimättömästi. »Minä sanon teille, että rakastan teitä kaikesta
sydämestäni. Minä sanon teille, että kernaasti haluaisin teidät
vaimokseni, ja minä tiedän, että tekin rakastatte minua. Te ette ole
samanlainen kuin toiset naiset, miksi te siis nyt rupeatte keimailemaan
minulle? Hyvä Jumala, siihen te toki olette liian hyvä! Minä tiedän,
että olette. Me molemmat olemme siinä suhteessa muiden ihmisten
yläpuolella, ja meidän pitäisi toki ymmärtää toisemme suorasta sanasta.
Jollen olisi tiennyt teidän pitävän minusta, niin en olisi puhunut
mitään.»

»En ymmärrä teidän puhettanne», sanoi Lloyd. »Luulen olevan parasta,
että puhelemme jostakin muusta.»

»Minä olen tullut puhumaan tästä, enkä mistään muusta», sanoi Bennett
päättävästi.

»No niin, olkoon menneeksi», vastasi Lloyd ja nykäsi olkapäitään,
»puhukaamme siis siitä. Te sanotte, että meidän pitäisi ymmärtää
toisemme. Saakaamme se asia kerrassaan selväksi. Minä halveksin
välttelyjä ja naljailua ehkä yhtä paljon kuin te. Sanokaa minulle siis,
olenko minä milloinkaan antanut teille aihetta uskoa, että pitäisin
teistä.»

»Sinä hetkenä, jolloin meiltä oli kaikki toivo lopussa», vastasi
Bennett ja katsoi tyttöä tiukasti silmiin, »kun kuolema lähestyi
meitä, ja minä luulin meneväni Jumalani luo vielä samana päivänä,
silloin tulin niin onnelliseksi, kuin en luule koskaan eläissäni
olleeni, saadessani tietää, että minä merkitsin teille jotakin, että te
rakastitte minua.»

Lloyd katsoa tiirotti ällistyneenä ja ymmällään häneen.

»En ymmärrä, mitä te oikein tarkoitatte», hän toisti.

»Ei, mutta kuulkaapas nyt», sanoi Bennett tuimasti, »kun te kerran
voitte sanoa sen Ferrissille, niin miksette voi sanoa sitä minulle
itsellenikin?»

»Hra Ferrissille?»

»_Hänelle_ te voitte sanoa, että piditte minusta.»

»Minäkö — olenko minä sanonut hra Ferrissille — että pidin teistä?»
Lloyd hymyili hiukan. »Nyt teidän kielenne kulkee omia teitään,
kapteeni Bennett.»

»Jos te olette muuttanut mieltä, jos teitä kaduttaa, mitä olette ennen
sanonut, niin miksi en minä saa sitä tietää? Minä rakastin teitä,
koska luulin teidän olevan suuren ja jalon naisen, vailla kaikkea
pikkumaisuutta, yläpuolella kaikkea joutavaa kamarilörpöttelyä.
Minä rakastin teitä, koska teillä oli yleviä harrastuksia, koska
sielussanne ei ollut tilaa elämän pikku asioille, pikku tunteille,
pikku kaihoille ja — ja valheellisuudelle. Jos ette rakastanut minua,
niin miksi sanoitte päinvastaista? Jos rakastatte minua nyt, niin miksi
ette tunnusta sitä? Luuletteko voivanne leikitellä sillä tapaa minun
kanssani? Luuletteko keimailun minuun pystyvän? Jos te olette kyllin
halpamainen turvautumaan sellaisiin keinoihin, niin luuletteko minun
olevan kyllin halpamainen tyytymään siihen? Minä tunnen Ferrissin
liiaksi hyvin. Minä tiedän, ettei hän kykenisi tekemään itseään
syypääksi sellaiseen valheellisuuteen, josta nyt syytätte häntä. Hän
ei olisi ikinä voinut sanoa sellaista silkkaa valhetta, sellaista
tarpeetonta, aiheetonta valhetta. Teidän täytyy olla kertonut hänelle,
että piditte minusta. Miksi ette ole — te juuri ennen kaikkia muita —
kyllin väkevä ja rohkea ja suuri tunnustaaksenne sananne?»

»Siksi, että väitätte minun sanoneen sellaista, jota en koskaan ole
sanonut. Kuinka saatattekaan uskoa sellaista minusta? Vaikkapa minä
todellakin pitäisin teistä, niin kuinka voitte luulla, että minä olisin
tunnustanut sen — ja päällepäätteeksi syrjäiselle? Ei, kuulkaahan»
— hänen äänessään tuntui äkkiä vihan värettä — »puhukaamme jostain
muusta. Tämä toki on liiaksi — takaperoista!»

»Ettekö siis ole koskaan sanonut Ferrissille pitävänne minusta?»

»En.»

Bennett otti lakin päästään. »No niin. Tähän se saa loppuakin. Hyvästi,
neiti Searight.»

»Luuletteko te sitten minun sanoneen Ferrissille, että pidin teistä?»

»En usko, että mies, joka on ollut minulle enempi kuin veli, voisi olla
valehtelija ja roisto.»

»Hyvästi, kapteeni Bennett.»

He olivat jo jotenkin lähellä Lloydin asuntoa. Bennett ojensi hänelle
ajotakin ja ruoskan ja lähti astumaan tietä alaspäin.

Lloyd kertoi Lewisille tapahtumasta niin paljon kuin arveli
tarpeelliseksi ja käski hänen noutamaan rattaat sekä toimittamaan Roxin
haudatuksi. Silmät suurina ja tuijottavina nousi hän sitten verkalleen
huoneeseensa ja istahti vuoteenlaidalle, riisumatta edes ensin hattua
ja hansikkaita. Hänen kätensä vaipuivat syliin ja hän tirkisteli
hajamielisesti valkeaan akkunaverhoon, joka lepatteli edestakaisin
akkunavedossa.

Hän ei oikein tiennyt, mikä häntä oli pahimmin loukannut, sekö että
Ferriss oli valehdellut, vaiko se että Bennett uskoi sen valheen.
Mutta miksi, Herran nimessä, olikaan Ferriss sanonut sellaista
Bennettille? Mitä hän sillä tarkoittikaan, mitä hän sillä luuli
saavuttavansa? Kuinka voikaan Ferriss — se mies, joka itse rakasti
häntä — saada päähänsä nöyryyttää häntä sillä tapaa, saattaa hänet
sellaiseen asemaan, joka mitä pahimmin haavoitti hänen ylpeyttään ja
omanarvonsatuntoa? Bennett myöskin rakasti häntä. Kuinka hän sitten voi
uskoa, että hän, Lloyd, alentuisi moiseen menettelyyn?

Häntä oli syvästi loukattu, ja loukattu juuri sellaiseen kohtaan, jota
hän oli pitänyt suojatuimpana; ja se mies, joka oli ohjannut aseen
siihen, oli juuri se, jota hän rakasti kaikesta sielustaan ja kaikesta
sydämestään.

Enin osa koko jutusta kävi yli hänen käsityskykynsä. Vaikka hän
kuinka yritti sitä ymmärtää, oli se hänelle mahdotonta. Mutta yhdestä
seikasta ei kuitenkaan voinut erehtyä: Bennett luuli, että hän,
Lloyd, rakasti häntä, luuli hänen kertoneen sen Ferrissille, ja että
hän vain joutavasta keimailunhalusta oli kieltäytynyt tunnustamasta
Ferrissin valhetta todeksi. Hän tunsi Bennettin luonnetta kyllin hyvin
tietääkseen, että minkä ajatuksen tämä kerta oli saanut päähänsä, niin
sitä ei käynyt kiskominen siitä juurineen. Bennett ei ollut niitä
miehiä, jotka helposti muuttavat mieltä ja ajatuksia.

Sietämätöntä oli ajatella, että Bennett uskoi kaikkea tuota. Istuessaan
yksinään valkeassa kamarissaan Lloyd tunsi äkisti poskiansa polttavan,
ja tahdottomasti pani hän kätensä kasvojensa eteen peittääkseen
niitä auringolta. Hän siirtyi nopeasti tunnelmasta toiseen. Äkkiä
kääntyi hänen närkästyksensä kiivaasti Ferrissiä vastaan. Kuinka
tämä uskalsikaan? Kuinka saattoikaan hän loukata häntä niin syvästi,
niin verisesti? Sitten hänen vihansa kohdistui jälleen Bennettiin.
Olihan tämän puolelta sentään kerrassaan häpeämätöntä, että hän voi
luulla hänen siihen määrään unhottaneen oman arvokkaisuutensa. Hän
puri hampaitaan yhteen voimattomasta vihasta ja kavahti pystyyn kädet
nyrkissä, ja nöyryytyksen kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

Suurimman osan iltapäivää hän vietti huoneessaan kävellen edestakaisin
lattialla ja koettaen järjestää ajatuksiaan, tehdä jonkinlaisen
päätöksen, joka selvittäisi tilanteen, joka voisi palauttaa hänen
sielullisen tasapainonsa ja hänen omanarvontuntonsa, niin että hän
voisi jälleen olla yhtä iloinen kuin aamulla. Sillä kadonnut oli
häneltä nyt sekin suuri ilo, että tiesi rakastetun miehen olevan kotona
ja hyvässä turvassa. Olipa hetkiä, jolloin Lloydista tuntui, ettei hän
enää voisikaan rakastaa häntä, mutta seuraavassa tuokiossa hänen täytyi
tunnustaa itselleen, että juuri senvuoksi, että hänen rakkautensa
oli niin väkevä ja lämmin, tuntui nöyryytyskin niin katkeralta ja
masentavalta. Ferriss oli valehdellut hänestä, ja Bennett oli uskonut
valheen. Hän ei voinut ajatellakaan, että voisi jälleen tavata
Bennettiä näiden olosuhteiden vallitessa. Hänen lyhyt loma-aikansa oli
pilattu, rauhallinen maapaikka oli kadottanut viehätyksensä häneen
nähden. Jo seuraavana päivänä hän palasi kaupunkiin.

Hänen tulonsa jälkeisenä aamuna, kun hän purki matka-arkusta
vaatteitaan esiin, tuli neiti Douglas hänen huoneeseensa ja istahti
tapansa mukaan sohvankulmaan. Tarinoitua kaikenlaista puolen tunnin
ajan sanoi neiti Douglas sitten:

»Muistatteko vielä, Lloyd, kun puhuin teille noista keväällisistä
lavantautitapauksista, joita oli niin tiheään, että niitä voi melkein
pitää kulkutautina?»

Lloyd nyökkäsi myöntävästi, syli täynnä arkusta ottamiaan vaatteita.

»Nyt on asianlaita pahempi kuin koskaan ennen», jatkoi neiti Douglas.
»Ja sinä lyhyenä aikana, jolloin te olitte maalla, on kolme meistä
saanut lähteä kaupungille hoitamaan sellaisia tapauksia. Ja Medfordissa
sai eräs sairaanhoitajatar tartunnan ja kuoli.»

»Vai niin», virkkoi Lloyd vähän ymmällään. »Minun mielestäni lavantauti
kumminkin on sellainen tauti, johon sairastuneet pitäisi olla helppo
eristää muista ihmisistä.»

»Ei aina, ei aina», väitti toveri, »pahanlaatuinen lavantautitapaus
voi olla melkein yhtä ilkeä tarttumaan kuin keltakuume tai isorokko.
Muistatteko siltä ajalta, jolloin työskentelimme sairaalassa, kuinka
tuo pieni puolalainen sairaanhoitajatar, neiti Hellmuth, sai tartunnan
hoidokistaan ja kuoli ennen tätä. Samaten kävi Eva Blaynen. Hänkin
oli vähältä kuolla. Omasta puolestani olen mielissäni, että neiti
Wakely otti tuon Medfordin potilaan hoidettavakseen, vaikka edellinen
hoitajatar sai siitä kuolemansa. Neiti Wakely ei koskaan arkaillut, kun
—»

»Onko joku meikäläisistä saanut tuon tapauksen hoidettavakseen?» kysyi
Lloyd.

»On tietysti, enkö ole kertonut sitä teille?»

»Toivonpa, että saamme sen nujerretuksi», virkkoi Lloyd, nostaen
välikehyksen arkusta. »En luule, että meidän on vielä koskaan täytynyt
heittää taudintapausta kesken, mikäli hoidosta on ollut kysymys, ja
lavantaudin suhteen on juuri kunnollinen hoito pääasia.»

»Lloyd», sanoi neiti Douglas vakavasti, »en tiedä mitä olisinkaan
antanut, jos olisin saanut sen lannevammaa sairastavan pikku potilaan
hoidettavakseni ja suoriutunut siitä niin hyvin kuin te. Kuulisittepa
vain, millä tapaa tri Street puhuu teistä — ja sen pikku tytön isä. Ah,
tottakin unohdin jotain. Hattie Campbell — sehän on hänen nimensä? —
soitti tänne puhelimessa ja tiedusti, olitteko te palannut maalta. Se
oli eilen. Minä vastasin hänelle, että odotimme teitä tulevaksi tänään,
ja hän pyysi minun sanomaan teille, että hän aikoo tulla tervehtimään
teitä.»

Seuraavana iltapäivänä kello 3 tienoissa ajoivatkin Hattie ja hänen
isänsä avovaunuissa torin laidalle. Hattiella oli iso orvokkikimppu
tuotavana Lloydille. Pikku potilas oli hyvässä alussa parantuakseen
täydellisesti. Joskus sallittiin hänen kävelläkin vähän, muuten lykkäsi
palvelustyttö häntä sairasvaunuissa. Hän tulisi kyllä aina onnahtamaan
hiukan, mutta muuten oli toivoa, että elimellinen vika korjautuisi
kokonaan. Hattielle ja hänen isälleen oli Lloydista tullut jonkinlainen
suojeluspyhimys. Hänet luettiin perheen jäseneksi, ja häntä pidettiin
miltei yhtä suuressa kunniassa kuin Campbellin vaimovainajaa.
Campbell itse, joka oli varakas mies ja kaunis mies, hyvinhoidettu
ja vain hiukan harmaassa ohimoiltaan, yllätti itsensä useammin kuin
kerran seisomassa Lloydin valokuvan edessä, joka sijaitsi Hattien
huoneen uuninreunustalla, ja hän jäi miettiväisesti katselemaan sitä
leikatessaan sikarinsa päätä.

Kun vaunut nyt pysähtyivät tuon ison talon eteen, huudahti Hattie
riemuiten: »Ah, tuollahan hän onkin!» ja Lloyd laskeutui portaita alas
vastaan, matkalaukku vielä kädessä.

»Tulemmeko me liian myöhään?» huudahti Hattie. »Oletteko lähdössä ulos?
Onko teillä jokin potilas kaupungilla hoidettavana? Sitäkö varten
teillä on matkalaukku kädessä? Me kun luulimme, että teillä oli vielä
lomaa.»

Campbell, joka ei voinut sietää nähdä, että Lloyd seisoi
jalkakäytävällä hänen istuessaan, nousi vaunuista ja asettui hänen
vierelleen ja kuunteli vakavanilmeisenä Lloydin ja hänen entisen
potilaansa tarinoimista. Lloydin oli puhuessaan pakko kääntyä vuoroon
Hattien, vuoroon tämän isän puoleen. Hän kertoi heille, että hänellä
oli jokseenkin kiire aika. Hänet oli juuri kutsuttu hoitamaan hyvin
pahaluontoista lavantautitapausta Medfordin pieneen esikaupunkiin.
Tosin ei hänen vuoronsa ollut lähteä, mutta sairasta hoitava lääkäri
oli, kuten usein sattui, erikoisesti pyytänyt häntä tulemaan.

»Muuan hoitajattaristamme, eräs nuori neiti Wakely, oli juuri saanut
tämän tapauksen hoidettavakseen», jatkoi Lloyd, »mutta hänpä ei
osannut varoa tartuntaa. Hän sairastui itsekin ja vietiin tänä aamuna
kulkutautisairaalaan.»

Campbell menetti äkkiä tavallisen malttinsa ja huudahti.

»Mutta kuulkaas, neiti Searight, eihän se vain ole sama tapaus, josta
luin eilisissä sanomalehdissä — kunhan vain ei olekin — Medford juuri
oli paikan nimi. Siellä on jo yksi sairaanhoitajatar ennättänyt kuolla,
ja seuraava sai tartunnan. Ettehän vain sano, että teidän on meneminen
sinne?»

»Kyllä, sinne juuri», vastasi Lloyd, »ja tietysti otan hoitokutsun
vastaan. Oletteko koskaan luullut, että sairaanhoitajatar voisi
menetellä toisin? Sehän toki olisi vähän liika — vähän liika —
merkillistä.»

Häntä oli mahdoton saada luopumaan päätöksestään, jonkavuoksi Campbell
ja Hattie kohta luopuivatkin yrittämästä. Lloyd oli kärsimätön
joutuakseen lähtemään. Rautatieasema oli lähellä, eikä hän tahtonut
kuulla puhuttavankaan sinne ajamisesta. Mutta ennenkuin hän lähti,
johtuivat he puhumaan hänen hra Campbellille lähettämästään kirjeestä,
ja sovittiin, että Hattie ja hänen palvelustyttönsä viettäisivät
moniaan päivän Bannisterissa. Raitis maa-ilma tekisi Hattielle enemmän
hyvää kuin lääkkeet, ja Lloyd jättäisi hevoset ja vaunut ynnä Lewisin
hänen käytettäväkseen.

»Ja tottahan te kirjoitatte minulle, eikö totta, neiti Searight?» huusi
Hattie, kun Lloyd lausui hyvästit. Mutta Lloyd pudisti päätään.

»Se ei tule kysymykseenkään», hän vastasi. »Jos sen tekisin, voisi
vaara olla lähellä, että sinäkin saisit lavantautitartunnan. Mutta
voithan sinä kirjoittaa minulle, ja sen toivon sinun tekevänkin.» Ja
hän ilmoitti Hattielle uuden osotteensa.

»Hattie», sanoi Campbell, kun vaunut jälleen vierivät torin poikki ja
he molemmat heiluttivat käsiään Lloydille, joka nopein askelin kulki
asemalle. »Hattie!»

»Mitä, isä?»

»Tuo neiti se tietää jotakin asioista. Urhoollinen, viisas ja voimakas
— sitä kaikkea hän on, ja suuri sydän on hänellä — sydän, joka —.» Hän
leikkasi kärjen sikaristaan ja vaipui mietteisiinsä.

Pari päivää myöhemmin, kun Hattie istui rouva Applegaten talon
kuistilla sairasvaunuissaan ja katseli Charley-Joen peliä, sen
ajellessa heinäsirkkoja nurmella, säpsähti hän kuullessaan portin
paukahtavan. Valtaisen iso mies, jolla oli karsastelevat silmät,
ja jykevä, neliskulmainen leuka, käveli pihan poikki taloon päin,
kintereillään sangen merkillisen näköinen koira. Charley-Joe vetäytyi
kiiruimman kautta yksityiseen turvapaikkaansa kuistin kivijalassa.

Tuo kaupungissa kasvanut pikku tyttö huomasi miehestä kohta, ettei
hän ollut maalaisia. Hattiella oli omat käsityksensä seurustelutapain
vaatimuksista, ja kun Bennett saapui hänen luokseen, kohentautui
hän vaunuissaan pystyyn ja vähän epäröityään taivutti päätänsä
tervehdykseksi. Bennett otti hyvin kunnioittavasti hatun päästään.

»Pyydän anteeksi», sanoi hän, kuin olisi Hattie ollut
viisikolmattavuotias neitonen eikä kaksitoistavuotias. »Onko neiti
Searight kotosalla?»

»Ah!» huudahti Hattie ihastuneena, »tunnetteko te neiti Searightin? Hän
hoiti minua, kun olin kipeänä — sillä minun täytyy mainita teille, että
minulla on lannevika, ja sitte minut leikattiin. Ei, hän ei ole enää
täällä, hän on matkustanut kaupunkiin?»

»Matkustanut kaupunkiin?»

»Niin, kolme neljä päivää sitten. Mutta minä kirjoitan hänelle tänään.
Sanonko minä hänelle, että te olette käynyt täällä?» Ja vastausta
odottamatta jatkoi hän yhteen menoon: »Mutta ehkä on parasta, että
esitän itseni teille. Minun nimeni on Harriet Campbell, ja isäni on
Craig V. Campbell, Herkuleen terästehtaiden isäntiä tuolla kaupungissa.
Olkaa hyvä ja istukaa.»

Pikku toipilas ja iso napamatkustaja pudistivat hyvin vakavasti
toistensa kättä.

»Minua ilahduttaa suuresti tavata teidät», sanoi Bennett. »Minulla
ei ole nimikorttia mukana, mutta nimeni on Ward Bennett — 'Frejan'
retkikunnan miehiä», lisäsi hän. Suureksi helpotuksekseen hän voi
huomata, ettei Hattie ollut kuullut lainkaan puhuttavan hänestä.

»Kiitos», sanoi tyttönen. »Minä kyllä mainitsen neiti Searightille, että
hra Bennett on käynyt täällä.»

Bennett aprikoi tuokion. »E-ei», sanoi hän sitten, »älkää huoliko sitä
mainita.»

»Mutta tietäkääs, hän ei vastaa lainkaan kirjeeseen», kiirehti Hattie
selittämään, »sillä hän pelkää, että hänen kirjeensä voisivat tuoda
minulle lavantaudin, että ne kuljettaisivat —» hän rohkaisihe ja
käytti jolloinkin kuulemaansa outoa sanaa — »kuljettaisivat tartuntaa
mukanaan. Tietäkääs, että hänellä on nyt hoidettavanaan hyvin ilkeä
lavantautitapaus Medfordissa, jossakin siellä kaupungin lähellä, ja me
olemme niin hädissämme sen johdosta — isä ja minä. Eräs aikaisemmista
sairaanhoitajattarista on jo kuollut, ja viimeksi siellä ollut sai
tartunnan ja tuli hyvin kipeäksi, ja neiti Searight tiesi hyvin,
kuinka vaarallista se oli, mutta hän _tahtoi_ itse mennä sinne, tahtoi
uskaltaa ihan — ihan kuin —». Jokin hämärä koulumuistelma johtui hänen
mieleensä, ja hän päätti puheensa ponnekkaasti: »ihan kuin Casablanca.»

»Mitä te sanottekaan!» sanoi Bennett ja käänsi vähän päätänsä, niin
että hän voi katsella tyttöä terävästi toisella kierolla silmällään.
»Hoitaako hän nyt lavantautipotilasta?»

»Kyllä, ja isä sanoi, että me ehkä — ehkä — eikö se ole kauheata, jos
emme ehkä enää koskaan saa nähdä häntä!»

»Hm — vai niin. Missäpäin Medfordissa se on? Tehän saitte hänen
osotteensa, ettekö tahdo sanoa sitä minulle?»

Hattie ilmoitti osotteen, ja Bennett lausui kiireiset hyvästit.

Kesti vähän aikaa, ennenkuin Bennettille oikein selvisi, mitä tämä
kaikki oikein merkitsi. Lloyd oli arveluttavassa vaarassa, hänen
henkensä oli kysymyksessä. Sitä ainoaa seikkaa hän nyt paluumatkallaan
ajatteli; ja astellessaan vinhaa vauhtia huulet tiiviisti
yhteenpuserrettuina ja kädet nyrkitettyinä oli hän taukoamatta
kuulevinaan »Hän voi kuolla, hän voi kuolia — me — me ehkä emme enää
koskaan saa nähdä häntä!» Ja äkkiä valtasi hänet lamauttava pelko,
hänen sydämensä taukosi sykkimästä, hänen kurkkuaan kuristi ja kaikki
hermot jännittyivät kireiksi ja laukesivat jälleen. Hän ei pysähtynyt
miettimään asiaa sen perusteellisemmin, hän uppoutui alttiisti suinpäin
jonkinlaiseen hämärään aavistukseen, että jokin hirvittävä vaara, jokin
sanomaton suru uhkasi juuri nyt häntä. Hänelle ei pälkähtänytkään muu
ajatus päähän, kuin että Lloyd oli lähellä kuolemaa, ja kun jokin
ajatus oli syöpynyt hänen päähänsä, eivät mitkään järkisyyt voineet
sitä siitä karkottaa. Äkisti jäi hän seisomaan tienkäänteeseen, kädet
housujentaskuissa ja jalat tanakasti maahan työnnettyinä. »Jotakin
siis», sanoi hän ääneen, »jotakin siis on tehtävä!»

Vain yksi asia oli tehtävissä: Lloyd oli saatava kohta pois tuosta
vaaran paikasta. Mieluummin vielä samana päivänä. Hän tahtoi pelastaa
hänet, tempaista hänet irti siitä turmiosta, johon typerä ja
väärinkäsitetty velvollisuudentunto oli syössyt hänet.

»Niin», sanoi hän, »se on ainoa keino, ja kautta Jumalan, minä teen
sen.»

Mutta saisiko hän myöskin Lloydin temmaistuksi tieltä, jonka tämä itse
oli valinnut kulkeakseen? Onnistuisiko hänen puheellaan taivuttaa
hänet? Pelkkä ajatuskin mahdollisesta vastarinnasta teki hänen
päätöksensä järkkymättömäksi. Ei ikinä, ei edes synkimpänä hetkenä
napakamppailujen aikana, hän ollut ollut niin pinttynyt aikomukseensa,
ei milloinkaan tuntenut itsensä niin vahvaksi ja vuorenlujaksi
päättäessään häikäilemättä kukistaa maan tasalle kaiken vastarinnan.
Hänestä tuntui, kuin olisi hänen tahdonlujuutensa äkkiä kasvanut
nelinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi entisestään; tuli mitä tuli,
hän tahtoi saavuttaa päämääränsä. Ei mikään voisi pysähdyttää häntä
kesken, ei mikään voima pidättää häntä. Vaikeaksi tulisi arvatenkin
taivuttaa Lloyd luopumaan vartiopaikaltaan, mutta hän käyttäisi kaiken
jättivoimansa saadakseen tytön turvaan.

Yhden asian hän ainakin luuli olevan hänelle avuksi — yksi seikka
auttoi häntä tuntemaan itsensä varmaksi onnistumisestaan — ja se oli se
että hän yhä uskoi Lloydin rakastavan häntä. Bennett ei ollut mikään
naisten mies. Miehiä hän kykeni ymmärtämään ja johtamaan kuin mitäkin
nukkeja, mutta koko hänen elämänsä ja toimintansa ei ollut näihin
saakka antanut hänelle tilaisuutta oppia tuntemaan naisia. Bennett ei
lainkaan ymmärtänyt näitä. Keskustelussaan Lloydin kanssa, jossa tämä
oli niin itsepintaisesti kieltänyt Ferrissin kertoman todenperäisyyden,
ei hänen ollut ollut mahdollista pusertaa totuutta esiin. Hän oli
saanut päähänsä, että Lloyd rakasti häntä. Hänen oli helppo uskoa, mitä
tahtoi uskoa todeksi, ja usko Lloydin rakkauteen oli tullut osaksi
hänen elämänsisällyksestään, jota ei edes Lloyd itsekään voinut riistää
häneltä.

Bennettin päätös oli järkähtämätön. Tähän asti ei mikään asia ollut
jäänyt onnistumatta häneltä, jonka hän vain oli täydellä vakavuudella
päättänyt voittaa. Ei hän jäisi onnistumatta nytkään. Kun Bennettin
päätökset olivat kehittyneet määrättyyn kohtaan — jonka kohdan hän
helposti saavutti ja ylittikin — tulivat ne hänelle jonkinlaiseksi
riivaukseksi. Hänessä kehittyvä valtava voimakkaisuus tempasi hänet
itsensäkin tahtoineen ja järkineen mukaansa ja työnsi kaikki estelyt
syrjään. Silloin ei järki enää ollut johtamassa hänen toimiaan. Hän
näki ainoastaan yhden asian — itselleen asettamansa päämäärän —
edessään; hän kävi kuuroksi kaikille pidättäville äänille, sokeaksi
kaikille esteleville, epäröiville ajatuksille, välinpitämättömäksi
kaikelle muulle; hän piti värähdyttämättä katseensa kiinnitettynä
päämääräänsä, kunnes vihdoin saavutti sen. Kun napaseudun jäät olivat
uhanneet murskata hänet syleilyynsä, oli hän kimmahtanut kaikkia
esteitä ja vaikeuksia vastaan hurjuutta lähentelevällä tarmolla ja
voimalla. Samoin hän tuli tekemään nytkin.

       *       *       *       *       *

Erottuaan Campbelleista talonsa edustalla oli Lloyd lähtenyt suoraan
asemalle ja oli nyt matkalla Medfordiin. Aina kun hän sai jonkin
mielenkiintoisen sairaustapauksen hoidettavakseen, tuli se vähitellen
täyttämään hänen mielensä ja kaikki ajatuksensa, niin että hän
unohti kaiken muun. Campbellien ystävyys ja Bennettin väärä luulo,
joka oli niin nöyryyttänyt häntä, haihtuivat nyt kerrassaan hänen
tietoisuudestaan, kun juna vei hänet kaupungin helteestä ja melusta
raittiiseen maalaisluontoon. Hän ei tiennyt, minkälaista hoitoa tuo
uusi potilas oli aikaisemmin saanut. Hän tiesi vain, että tauti oli
tavattoman pahalaatuinen ja pitkälle edistynyt. Se oli jo surmannut
yhden hoitajattaren ja pannut toisenkin hengen suureen vaaraan,
mutta Lloyd ajatteli niin vähän häntä itseään uhkaavaa vaaraa, että
hänet täytti ilolla ajatus, että hänen odotettiin onnistuvan siinä,
missä toiset olivat väsyneet kesken. Hän saisi taasen kamppailla
vihollisensa kanssa, tuon vihollisen, joka kerta kuitenkin voittaisi,
vaikka se sadasti voitettaisiinkin. Jälleen oli vihollinen pysähtynyt
hävityskulussaan ja käynyt kylmine kourineen käsiksi ihmiselämään.
Jälleen oli noussut kaksinkamppaus elämästä ja kuolemasta, jossa
kuolema oli väkevänä puolena, ja huuto oli kuulunut — avunhuuto —
hänen korviinsa. Hän tunsi taistelun iloa sydämessään. Hän odotti
kärsimättömästi joutuvansa paikalle — taistelutantereelle, jossa hän
saisi katsella vihollista kasvoista kasvoihin sairasvuoteen yli, jossa
hän oli jo kestänyt niin monet taistelut, jossa hän nyt jälleen saisi
mitellä voimiaan vihollisen kanssa — kestävyyttään sen väkevyyden
kanssa — valpasta tarkkaavaisuuttaan sen juonikkaisuuden kanssa,
viisauttaan sen voiman kanssa, rohkeuttaan sen herättämän kauhun
kanssa, tietojaan sen kokemuksen kanssa, joka oli yhtä vanha kuin
maailma ja eläisi yhtä kauan kuin maailma. Hän tahtoi voittaa tuon
vihollisen, tempaista ihmishengen sen kourista, seista paikallaan kun
se väistyi — voittaa, vaikka vain yhdeksi ainoaksi päiväksikin.

Hän tahtoi ja hänen täytyi voittaa. Hänen luontainen sitkeytensä,
haluttomuutensa väistymään, hänen jäykkä vastustusvoimansa, hänen
sortumaton päätöksensä pysyä aikomuksessaan ja viedä se perille —
kaikki passiiviset ominaisuudet terästyivät hänessä, hänen lähetessään
tulevaa taistelutannerta. Ajatuksissaan hän loi itselleen vankan
perustan, jolla seisoa, siihen tarrautui hän koko synnynnäisellä
sitkeydellään ja lujuudellaan. Ei, hän ei tahtonut hellittää tuota
ihmishenkeä vihollisen saaliiksi; ei, hän ei tahtonut väsyä kesken
taistelua; ei, hän ei tahtonut väistyä rahtuakaan. Vihollinen sai tehdä
mitä sen halutti, hän tuli seisomaan sitä vastaan viimeiseen asti.

Kello 4 tienoissa iltapäivällä hän saapui Medfordiin tunnin kestäneen
rautatiematkan jälkeen, ja asemalla olivat vaunut vastassa, jotka
nopeasti veivät hänet huviloita ja ruohokenttiä viliseviä katuja
pitkin sievään maataloon esikaupungin ulkolaidalla. Perille tultua
hän sai kohta kuulla, että lääkäri oli sairaan luona, ja että tämä
oli pyytänyt sairaanhoitajattarenkin heti saavuttuaan tulemaan
sinne. Taloudenhoitajatar saattoi hänet yläkertaan, koputti käytävän
päässä olevalle puoliavoimelle ovelle ja vei hänet sisälle vastausta
odottamatta.

Lloyd katseli ympärilleen huoneessa — hän näki akkunaverhot lasketun
alas, varjostimen asetetuksi sairasvuoteen ja akkunan väliin, lääkärin
seisovan matolla uunin edessä ja pieluksella potilaan kuumeen
punertamat kasvot, ja kaikesta itsehillitsemiskyvystään huolimatta
häneltä pääsi parahdus.

Sillä hän, Lloyd, se nainen, jota Bennett rakasti, hän oli oman
henkensä uhalla tullut hoitamaan Bennettin parasta ystävää, sitä
miestä, josta tämä eniten piti — Richard Ferrissiä.



VI.


Kaksi päivää sen jälkeen, kuin tri Pitts oli tuonut Ferrissin
Medfordin laidassa olevaan maataloonsa, oli hän voinut todeta
taudin lavantaudiksi, ja kohta istui hän kirjoittamaan sähkösanomaa
Bennettille. Mutta silloin hän muisti, ettei hän tiennytkään, minne
Bennett oli matkustanut. Tämä ei ollut lähettänyt hänelle uutta
osotettaan, ja tri Pittsin omaa neuvoa seuraten oli hän salannut
sen kaikilta muiltakin. Sitä ei myöskään voinut saada tietoon
Bennettin klubista eikä hotelliasunnosta, jonne päivittäin kasautui
hänelle suuret läjät postia. Bennett ei siis tullut edes tietämään
sitäkään, että Ferriss oli siirretty Medfordiin. No, olkoon niin —
vastatkoon hän itse seurauksista. Muuta ei voinut tehdäkään. Tohtorin
oli pakko jättää Bennett tietämättömyyteen ja tehdä itse parhaansa
pelastaakseen Ferrissin. Pitts sai erään virkatoverin hoitamaan hänen
kaupunkisairaitaan ja uhrasi kaiken aikansa Ferrissin hyväksi. Ja
Ferriss kävi yhä heikommaksi ja heikommaksi, ja hänen tilansa huononi
päivä päivältä. Kuume nousi arveluttavan korkealle ja jäi pysyväiseksi.
Pittsillä oli aniharvoin ollut niin ilkeäluontoista tapausta
hoidettavanaan.

Asian teki vielä arveluttavammaksi se seikka, ettei sairaan tilassa
tapahtunut minkäänlaista muutosta. Pitts oli ollut kauan vakuutettu
siitä, että taudin aiheena olivat suolihaavat, mutta hän joutui
ymmälleen, kun nuo oireet eivät lainkaan muuttuneet minnekään päin.
Eräs sairaanhoitajatar oli jo ennättänyt sairastua, jopa kuoliakin, ja
toinenkin oli saanut tartunnan, ja kuitenkin heilui Ferrissin henki
yhä elämän ja kuoleman välimailla, hän ei enää käynyt paremmaksi eikä
huonommaksi entisestään. Useinkaan eivät elämä ja kuolema joutuneet
noin kauan kamppailemaan keskenään, ja kamppaus oli aniharvoin niin
tasaväkistä. Monina, monina tunteina ja silmänräpäyksinä olisi
höyhenenkin paino saanut vaakalaudan heilahtamaan tasapainoasemasta,
mutta yhä säilytti se tuon asemansa.

Kun Lloyd oli niin odottamatta tuntenut Ferrissin siksi sairaaksi,
jota hän oli tullut hoitamaan, ja jonka elämä riippui hiuskarvasta,
paisui ja kutistui sydän hänen rinnassaan yhtä haavaa. Hänen ensi
tunteenansa olivat ankarat omantunnontuskat. Miksi ei hän ollutkaan
ennen ottanut tästä selkoa, miksi ei hän ollut tiukannut Bennettiltä
tietoa tämän ystävän sairaudesta? Eikö hänen olisi itsensäkin pitänyt
tuota ajatella? Eikö lavantauti ollut juuri se tauti, jota voi odottaa
ja peljätä kaiken sen kärsimyksen jälkeen, minkä Ferriss oli saanut
kokea? Nälkä ja ylenmääräinen rasitus jäämatkalla, ja sitä seuranneet
kuukaudet valaanpyyntilaivassa, jossa ravinto oli kurjaa, likaisuutta
joka paikassa ja ihmisiä sullottu ahtaaseen tilaan — eivätkö nuo kaikki
seikat olleet omiaan synnyttämään lavantaudin?

Ja hänen itsensä levätessä ja huvitellessa maalla oli tuo mies,
jonka hän oli tuntenut lapsuudestaan saakka, tuntenut paremmin ja
kauemmin kuin yhdenkään muun ystävänsä, nujertunut kokoon ja päivä
päivältä käynyt yhä sairaammaksi ja heikommaksi, kunnes hänen elämänsä
nykyhetkellä oli heikko kuin värjyvä, lepattava kynttilänliekki, jonka
vähinkin puhallus voi sammuttaa. Kuinka hän oli ollutkin typerä ja
ajattelematon! Miksi ei hän sinäkin päivänä, jolloin hän oli tavannut
Ferrissin odottamatta puistossa ja nähnyt hänen olevan niin menehtyneen
ja voimattoman — miksi ei hän, joka oli ammatissaan niin kokenut ja
harjautunut, ollut kohta huomannut, että kynttilä oli kuluttanut
itsensä loppuun, että se jo oli sammumaisillaan? Nyt oli pelastus
ehkä jo liian myöhäistä. Mutta Lloydin luontainen uhkamielisyys nosti
harjaansa. Ei, hän ei tahtonut luovuttaa Ferrissin henkeä käsistään.
Ei, ei, ei, ja tuhat kertaa ei! Ferriss kuului hänelle. Toisiakin hän
oli pelastanut, joista hän oli välittänyt paljon vähemmän kuin tästä
miehestä.

Viime potilaansa — tuon pikku tytön — hän oli tempaissut kuoleman
sylistä yhdennellätoista hetkellä — eikö hänen siis tullut pelastaa
Ferriss ennen kaikkia muita? Tämän taudin kehitys riippui suuremmassa
määrässä sairaanhoitajasta kuin lääkäristä. Ja Lloydin usko
itseensä, hänen ylpeytensä omista voimistaan, hänen lannistumaton
itseluottamuksensa nousi jälleen pystyyn hänen sielussaan, väkevämpänä,
puhtaampana, voitollisempana kuin koskaan ennen, nousi teräksen lujana
uhmaamaan vihollisen hyökkäyksiä, levollisena, järkähtämättömänä,
voittamattomana.

Ferrissin odottamattoman ja selittämättömän valheen Bennettille hän
oli tykkänään unohtanut. Kuolema seisoi nyt Ferrissin pääpuolessa,
ja silloin ei joutavilla pikkuasioilla ollut tilaa sairassuojassa.
Ferrissin henki oli vaarassa. Muuta ei Lloyd nähnyt. Hän antautui
hetipaikalla toimeensa.

Muutamin kuiskatuin sanoin selitti lääkäri hänelle taudin kehityksen ja
laadun.

»Me olemme käyttäneet kuumeen lieventämiseksi jääpussia ja vesipussia
kylmän ammekylvyn asemasta», sanoi tohtori. »Minä näet pelkään, että
sydänkin on heikontunut.»

»Entä kinini?»

»40 ja 80 gramman vaiheilla aamuin ja illoin. Tässä on viime viikon
ruumiinlämpötaulukko. Sittekun pääsemme tuohon asti» — hän näytti
peukalonsa kärjellä 102° Fahrenheitiä — »uskallamme käyttää kylmää
kylpyä, mutta ei muuten.» [Englannissa ja Pohjois-Amerikassa
noudatetaan Fahrenheitin lämpöasteikkoa. 0°F = -17°C. Suom. huom.]

»Entä vatsanhuuhtelut?»

Tohtori purasi huultaan.

»Hm, se on arveluttavaa — suolissa on haavoja, ja jos ne läpäisevät,
voimme toimittaa hautajaiset valmiiksi.»

»Onko ollut verenvuotoa?»

»Kahdesti viime viikolla, mutta ei erittäin vahvasti — pikemminkin
se tuntui olevan hänelle vain hyväksi. Olemme antaneet hänelle
eetteriruiskeita, jotta hän virkistyisi. Kaiken kaikkiaan, neiti
Searight, tämä on mielenkiintoinen, mutta hyvin ilkeä tapaus — ilkeä
kuin perisynti. Se tappoi minun ensimmäisen hoitajattareni — pienen,
näppärän, tunnollisen tytön; mutta hänpä ei pitänytkään varaansa, söi
ateriansa kiellostani huolimatta täällä sairassuojassa; niinpä sitten
kävikin hullusti — tuli kuume, ripuli, yletyksiä, sairaala, kuolema,
hautaus.»

»Entä neiti Wakely?»

»Hän sai heittää kesken eilen, ja kuitenkin oli hän saanut litrottain
kreolinia aamuin ja illoin. En ymmärrä, kuinka se oikein kävi päinsä ..
Niinpä niin, Jumala auttakoon meitä kaikkia! Tuossa hän nyt makaa — ja
se on tänä hetkenä pääasia.» Hän katseli sairasvuoteeseen, ja kolmannen
kerran tarkasteli Lloyd potilastaan.

Ferriss houraili hiljaa kuumehourailujaan, heikosti ja miltei
kuulumattomasti virtasi sanoja hänen ruskeiksi kuivuneiden ja pykiväin
huultensa välistä. Paitsi että poskipäät seisoivat luonnottoman
koholla, ei hänen kasvoissaan voinut huomata suurta muutosta; mutta
niiden väri oli käynyt merkillisen tummaksi. Jääpussi oli hänen
otsallaan kuin pilkaksi pantu kruunu.

»Niin», sanoi Pitts, »minä olen odotellut vain teitä saadakseni itse
vähän levähtää. Valvoin täällä koko viime yön. Toivon, että te nyt
käytte minun paikalleni.»

Lloyd nyökkäsi, otti hatun ja hansikkaat yltään ja kävi valmistautumaan
työhönsä. Pitts antoi hänelle vielä joitakin ohjeita ja lähti sitten
tiehensä. Ensi hetkinä ei Lloydilla ollut paljon mitään tekemistä.
Hän pani sairaalakengät jalkoihinsa ja hiipi kuulumattomasti ympäri
huonetta, järjesti kaikki valmiiksi yötä varten ja muutteli joitakin
esineitä. Sitten hän kohdisti huomionsa lääkkeisiin ja erotti
huolellisesti kaikki desinfektioaineet varsinaisista lääkepulloista.
Viimemainitut hän laski erityiselle pöydälle, otettuaan ensin selville
niiden käytännön. Kininiä aamuin ja illoin, sulfanalia ja trionalia
unettomuutta vastaan, eetteriä ruiskutettavaksi ihon alle äkillisissä
heikkous- tai verenvuotokohtauksissa, morfinia kuumehourailuja ja
kofeinia sydämenheikkoutta vastaan, wismuttia yletystä vastaan ja
murskattua jäätä jääpussissa kuumeen äkkiä kovasti kohotessa.

Myöhemmin illalla hän mittasi potilaan ruumiinlämmön, tunnusteli
hänen valtimoaan ja antoi hänen juoda peptoniseerattua maitoa —
Ferrissin yhä mumistessa kuumehourailujaan. Kininiä hän antoi vasta
luettuaan kolmasti pullon nimikirjoituksen, kuten hänen tapansa oli
— ensi kerran pulloon tarttuessaan, toisen kerran siitä lusikkaan
kaataessaan ja kolmannen kerran laskiessaan pullon jälleen pöydälle.
Kaikki askareensa ja huomionsa, joka muutoksen vivahduksenkin sairaan
tilassa, hän merkitsi muistiin paperiliuskalle, jotta tri Pitts aamulla
sairassuojaan käydessään heti pääsi tutustumaan tilanteeseen.

Yö kului ilman muuta muutosta, kuin että valtimo ja ruumiinlämpö
vaihtuivat niinkuin kävi odottaminenkin, mutta aamupuolesta sai Lloyd
sen vaikutelman, kuin olisi Ferriss hetkiseksi palannut tietoisuuteen.
Hänestä tuntui, kuin olisi ymmärtävä ilme palannut potilaan silmiin,
kun hän ymmällään katseli ympäri huonetta. Mutta Lloyd, joka silloin
istui vuoteen jalkapäässä, käänsi kasvonsa poispäin. Ei olisi ollut
hyväksi, jos Ferriss tällöin olisi tuntenut hänet.

Lloydin täytyi ihailla tri Pittsin järkevyyttä, kun tämä oli
tuonut Ferrissin mukanaan niin rauhalliseen paikkaan kuin kotiinsa
Medfordiin. Tohtorilla ei ollut perhettä lainkaan, ja häntä itseään
lukuunottamatta asui talossa ainoastaan taloudenhoitajatar ja
keittäjätär. Useammin kuin kerran oli Pitts tehnyt kotinsa sairaalaksi,
kun kysymyksessä oli jokin mielenkiintoinen tapaus, joka vaati
tavallista suurempaa tarkkaavaisuutta. Talo sijaitsi hiukan tuon pienen
rauhallisen huvilakaupungin ulkopuolella. Siinä vallitsi ainainen
sunnuntaihiljaisuus. Öitä valvoessaan voi Lloyd aamupuoleen yötä
kuulla heikon junan kolinan, kun se ajoi aseman ohi, minne oli matkaa
puolisentoista kilometriä. Moniin aikoihin oli se ynnä ohi taapertavain
lampaanvuonien määkynä ainoita ääniä mitä kuultiin. Välistä
visertelivät myöskin linnut, herätessään aamuvarahin katonräystäällä
ja puutarhan omenapuissa. Lloyd meni akkunaan, veti verhot syrjään ja
jäi katselemaan ulos. Hän voi nähdä sen kappaleen tiestä, joka vei
kaupunkiin, ja etempänä jonkin ison, neliskulmaisen kivitalon, jonka
harjalla oli pyöreä kupu ja sillä lipputanko — se oli kai jokin koulu
tai pankkitalo tai vapaamuurarirakennus. Tohtorin taloa ympäröivät
pellot ja niityt, joilla unisia lehmiä seisoskeli. Yksi niistä
muutti asentoa, ja hän oli melkein kuulevinaan sen pitkän, pärskyvän
huohotuksen. Jossakin kaukana, monien kilometrien päässä, veteli
kukko säännöllisin väliajoin aamuvirttään. Äkkiä vastasi toinen aivan
läheltä — ja silloin kaikki kaiut heräsivät. Ensi kerran Lloyd tällöin
huomasi kapean, kalpean valonsarastuksen itäisellä taivaanrannalla.
Kello 8 tienoissa aamulla tuli tohtori hänen tilalleen, ja hänen
lukiessa Lloydin muistiinpanoja ja tämän selitellessä yön menoa tuli
taloudenhoitajatar sanoinaan, että aamiainen oli valmiina.

»Käykää nyt alas syömään, neiti Searight», sanoi tohtori. »Minä olen
täällä sen aikaa. Taloudenhoitajatar näyttää teille huoneenne.»

Ennenkuin kävi aamiaiselle, meni Lloyd hänelle osotettuun huoneeseen
— kukaan edellisistä sairaanhoitajattarista ei ollut asunut siinä —
muutti siellä pukua ja pesi kätensä ja kasvonsa desinfektioivalla
nesteellä. Ulos tullessaan tapasi hän tohtorin eteisessä, hattu ja
keppi kädessä. »Nyt hän on nukahtanut», sanoi Pitts, »ja on aivan
levollinen. Minä käyn vähän maantiellä saamassa raitista ilmaa.
Taloudenhoitajatar istuu nyt hänen luonaan. Neljännestunnin kuluttua
olen täällä jälleen. En ole ollut oven ulkopuolella viiteen päivään, ja
tällä hetkellä ei ole mitään välitöntä vaaraa.»

Aamiainen oli katettu huoneeseen, jota tohtori sanoi »lasisaliksi».
Se oli umpinainen kuisti, jonka yksi seinä oli pelkkiä akkunaruutuja
ja antoi pienelle nurmikentälle, joka vietti omenapuiden lomitse alas
maantielle. Se oli hyvin kaunis huone, ja sen oli sisustanut tri
Pittsin sisar, joka oli pari vuotta asunut täällä Medfordissa. Täällä
söi Lloyd aamiaisensa ypö yksin, ja täällä hänet myöskin Bennett
tapasi. Ainoat vaununtapaiset ajopelit, mitä Medfordissa sai käsiinsä,
jonkinlaiset neli-istuimiset työvankkurit, ajaa täristivät portin
eteen, johon pärskyvät, höyryävät hevoset pysähtyivät. Ennenkuin vaunut
olivat ennättäneet kunnolla seisahtuakaan, hypähti niiltä maahan
korkea- ja rotevakasvuinen mies, mutta vasta sitten, kun tämä oli
tullut puoliväliin pihatietä, tunsi Lloyd hänet. Bennett keksi hänet
aivan samanaikaisesti, oikasi suoraan nurmikon poikki ja kävi sisään
huoneeseen avoimena olevasta lasiovesta.

Lloydista tuntui koko huone kutistuvan pienemmäksi, kun tuo valtava
hahmo astui sisään, ja hänen askeleensa lattian poikki — hänen
raskaat, tarmokkaat ja itsetietoiset askeleensa — panivat lasiruudut
tärähtelemään. Koskaan ei Bennett ollut niin vähän paikallaan kuin
tässä hennon-hienossa huoneessa, jonka naiskäsi ja naisenaisti oli
sisustanut kaikkine heiveröisine lasikoruineen ja kukkamaljakoineen.
Ympäristö oli mitä jyrkimpänä vastakohtana hänen raa'an voimakkaalle
hahmolleen. Hänen kasvonsa näyttivät pelottavan pontevilta
huoneen hentoja, pehmeitä värejä vastaan, ja hänen hartiansa ja
rintakupunsa eivät olleet koskaan näyttäneet niin mahtavilta kuin
nyt. Nuo kulmikkaat kasvot kapeine, mataline otsineen ja valtavine
leukaperineen, pienet, karsastelevat silmät ja iso, yhteenpuserrettu
suu eivät olleet koskaan niin selvästi ilmaisseet tuon miehen
taipumatonta, ylikuohuvaa hengen- ja tahdonvoimaa, hänen tärisyttävää
tarmokkaisuuttaan. Kun hän seisoi siinä hänen edessään korkeana kuin
kirkontorni, käsi tuolin selkälaudalla, tuntui Lloydista siltä, kuin
tarvitsisi tuon mahtavan kouran vain pusertaa kokoon murskatakseen
sirosti leikellyn selkälaudan, ja kun hän puhui, oli Lloyd kuulevinaan,
kuinka ohuet, hennot posliiniastiat pöydällä kilahtelivat yhteen aivan
kuin säikähtyneinä tuon syvän, jyrisevän äänen voimaa.

Lloyd huomasi jo ensi silmäyksellä, että Bennett oli ylen kuohuvassa
mielentilassa. Hänen kasvonsa olivat tummanpunaiset. Silmät säkenöivät
kokoonpuserrettujen kulmakarvojen alta, hän puri hampaitaan yhteen,
ja otsasuonet olivat pahoin pullistuneet. Bennett oli varmaan saanut
kuulla, kuinka epätoivoinen Ferrissin tila oli. Ei siis käynyt
ihmetteleminen hänen kiihottunutta tuultaan, kun hänen paraan ystävänsä
henki oli vaarassa. Sellaisena hetkenä ei Lloyd voinut muistellakaan,
että hän ja Bennett olivat viimeksi eronneet vihassa toisistaan.

»Mieleni on niin paha, ettette saanut sitä ennen tietää, Mutta
muistatte kai, ettette sanonut, minne te matkustitte. Te olitte —»

»Mitä te täällä teette?» keskeytti Bennett hänet. »Mitä te tarkoitatte
— minkävuoksi —» hän keskeytti omankin puheensa kootakseen hiukan
ajatuksiaan. — »Tänne te ette saa jäädä», jatkoi hän sitten.
»Tiedättekö te edes, mihin vaaraan te täällä alistutte? Teidän pitää
hetipaikalla lähteä pois täältä.»

»Niin —», Lloyd hymyili vastatessaan, »tuo on asia, joka lähinnä kuuluu
minulle itselleni. Sen te kyllä tiedätte, hra Bennett.»

»Minä tiedän, että teidän henkenne on vaarassa, ja —»

»Myöskin se on minun oma asiani.»

»Mutta minä tahdon, että siitä tulee myöskin minun asiani», sanoi
Bennett kiireisesti. »Oh», huoahti hän syvään ja silitti kädellään
tuolinselkää, »minkävuoksi meidän aina pitää kierrellä toisiamme? Minä
en osaa lörpötellä ja viisastella jonnin joutavia. Miksi me tuhlailemme
tällä tapaa sanoja, jotka vain sotkevat asiaa. Minähän rakastan teitä,
ja olen tullut tänne kysymään teiltä — pyytämään teiltä, tarkoitan,
että lähtisitte tiehenne tästä talosta, jossa te niin typerästi
antaudutte vaaralle alttiiksi. Teidän täytyy tehdä se», lisäsi hän
kiireisesti. »Minä pidän teistä niin paljon. Minä en saa sallia teidän
leikkivän niin kevytmielisesti elämällänne, joka on liian kallis
minulle. Onhan toisia naisia, toisia sairaanhoitajattaria, jotka voivat
tulla teidän tilallenne. Mutta te ette saa jäädä tänne.»

Syvä närkästys valtasi Lloydin. »Tämä on minun toimialani», hän vastasi
ja koetti hillitä suuttumustaan. »Minä olen täällä, koska se on minun
velvollisuuteni.» Ja äkisti selvisi hänelle tuon miehen koko häpeämätön
röyhkeys, hän nousi pystyyn ja sanoi tiukasti: »Pitääkö minun tehdä
teille tiliä siitä, mitä teen? Minä olen täällä siksi, että tahdon olla
täällä. Siinä on tarpeeksi. En aio sen pitemmältä väitellä asiasta
teidän kanssanne.»

»Te ette siis tahdo lähteä täältä minun kanssani?»

»En!»

Bennett mietti hetkisen, ennenkuin keksi mitä sanoa.

»Minä en osaa pyydellä ketään ja mitään. Siihen en ole harjautunut.
Teidänhän pitäisi tietää, kuinka vaikeata se minulle on, ja teidän
pitäisi myöskin ymmärtää, kuinka äärettömän tärkeä tämä asia minulle
on, kun kerran käyn pyytelemään teitä, rukoilemaan teiltä, niin
nöyrästi kuin osaan, että lähtisitte pois täältä — nyt hetipaikalla.
Juna lähtee tunnin päästä kaupunkiin, siellä on kyllä joku, joka
näinkin odottamatta on valmis tulemaan tilallenne. Mehän voimme
sähköttää — tuletteko siis?»

»Oletteko te aivan järjiltänne?»

»Lloyd, ettekö te huomaa, ettekö todellakaan voi ymmärtää? Minusta
tuntuu, kuin te silmät ummessa juoksisitte ehdoin tahdoin kadotuksen
kuiluun.»

»Minun paikkani on täällä. Minä en jätä sitä.» Lloyd kävi aivan
ymmälleen nähdessään, mitä Bennett nyt teki. Hän rauhoittui näet aivan
äkkiä ja katsoi kelloonsa.

»Minä erehdyinkin», sanoi hän. »Junan lähtöön on vielä viisi
neljännestä. Meillä on enemmän aikaa kuin luulinkaan.» Ja pannen
äänensävyynsä niin suurta hellyyttä kuin hänelle oli mahdollista, hän
sitten lisäsi: »Lloyd, tottahan siis lähdette minun kanssani?»

»Ei, mutta tämähän käy yhä hullummaksi ja hullummaksi», vastasi tyttö.
»Minä en tiedä, hra Bennett, onko teidän tarkoituksenne loukata
minua, mutta joka tapauksessa te siinä näytätte onnistuvan hyvin.
Kukaan ei ole pyytänyt teitä tulemaan tänne. Te tunkeudutte toisten
yksityisasuntoon, ja te koetatte tunkeutua minun ja minun työni väliin.
Jos luulette tehoavanne minuun sankarieleinenne ja uljaine sanoinenne,
niin erehdytte suuresti. Te olette onnistunut tekemään vain sangen
mitättömän vaikutuksen.»

»Olkoon niin», vastasi Bennett välinpitämättömästi ja kohautti
hartioitaan, »minulle se on yhdentekevää. Minä olen päättänyt, että
te poistutte täältä vielä tänäpäivänä, ja te voitte olla aivan varma,
neiti Searight, että minä saan tahtoni perille.»

Lloyd veti syvään henkeään. Nyt hän vasta keksi, minkälainen mies oli
häntä vastassa. Häntä ympäröi sellainen varmuuden ilmakehä — nyt kun
hän oli levollinen — että vastarinta kilpistyi siitä.

Mutta myöskin hänen oma uhkamielisyytensä kohotti nyt harjaansa. Hän
muisti, kuka hän itse oli. Jos Bennett oli vahva, tahtoi hän olla
väkevä, jos Bennett oli taipumaton, tahtoi hän olla sitkeä, jos Bennett
oli luja, ei hänkään tahtonut antaa myöten. Koskaan vielä ei hän ollut
pettänyt velvollisuuttaan, milloinkaan hän ei ollut sallinut kenenkään
pysähdyttää häntä tiellä, jonka hän tiesi oikeaksi. Nytkö hänen piti
hairahtua siltä? Tietoisuus omasta vastusvoimastaan tuli hänelle
avuksi. Bennett oli vahva, mutta hänkin oli sitä. Missä koko maailmassa
löytyikään voima, joka voisi murtaa hänen tahtonsa? Kun se ei edes
onnistunut kuolemallekaan, niin kukapa kuolevainen ihminen siihen
pystyisi!

Ja Lloydille selvisi yht'äkkiä nykytuokion merkitys, tilanteen koko
hirvittävä vakavuus. He olivat molemmatkin panneet kaiken voimansa
tämän yhden ainoan kortin varaan. Kaksi erinomaisen vahvaa luonnetta
seisoi aseissa toisiansa vastassa. Sovinnosta ei enää voinut olla
puhettakaan, heidän oli mahdotonta tulla puolitiessä toisiansa
vastaan. Joko hän tai Bennett joutuisi tappiolle. Toisen heistä täytyi
nujertua ja nöyryyttyä, niin ettei koskaan enää voisi suoristautua.
Tässä pienessä haurasseinäisessä huoneessa tulisi kaksi päämiestä
koettelemaan voimiaan.

»Tarvinneeko minun sanoa teille», virkkoi Bennett, »että teidän
henkenne merkitsee minulle enemmän kuin mikään muu asia koko
maailmassa? Ettekö luule, että minä olin yhtä lujasti päättänyt
voittaa, kun kaikkien miesteni henki riippui minusta? Sillä kertaa minä
voitin — enkö siis voittaisi nytkin, kun niin paljon enemmän on minulle
kysymyksessä. Minä en ole tottunut joutumaan tappiolle, enkä joudu
nytkään. Olkaa varma siitä, ettei mikään voi pidättää minua.»

Lloydin oli mahdoton säilyttää malttiaan moisen hyökkäyksen tiellä.
Hänen omanarvontuntonsakaan ei olisi sitä sallinut.

»Ja luuletteko te sitten ehkä, että voitte kohdella minua kuten
matruusejanne», sanoi hän. »Mitä oikeutta teillä on minuun? Olenko
minä teidän käskettävänne? Luuletteko te minun alistuvan teidän
hirmuvaltaanne? Te ette ole nyt Koljuhin-vuonossa, hra Bennett.»

»Te olette se nainen, jota minä rakastan», vastasi mies kiihtyneesti,
»ja minä vannon, että teen kaikkeni pelastaakseni teidän henkenne.»

»Entä minun rakkauteni teihin, jonka sanotte merkitsevän teille
niin paljon — luuletteko herättävänne sen tuolla tapaa? Vaikkapa
otaksuisimmekin, että te voisitte taivuttaa minut pötkimään
velvollisuuttani pakoon, niin luuletteko te, että se saisi minun sitä
enemmän rakastamaan teitä? Ajatelkaahan vähän tarkemmin.»

Mutta Bennett ei välittänyt muusta kuin yhdestä ainoasta vastauksesta.
Hän iski kämmenensä läjähtäen yhteen ja sanoi:

»Minä ajattelen ainoastaan pelastaa teidän henkenne.»

»Niin, minun henkeni — mutta mistä te tiedätte, että minun henkeni
on vaarassa? Jos me toraamme, niin etsikäämme edes järkevää syytä
toraamme. Kuka sanoo, että minun henkeni on vaaralle alttiina, kun jään
tänne?»

»Lähtekää ensin täältä, sitten saamme puhella siitä.»

»Minä olen sallinut teidän puhella jo liiaksikin», tiuskasi Lloyd
suuttuneesti. »Käykäämme itse asiaan. Te ette voi taivuttaa
ettekä houkutella ettekä pakottaa minua kääntämään selkääni
velvollisuudelleni. Oletteko ymmärtänyt, mitä sanon? Tämä on minun
viimeinen sanani. Te, joka olette ollut joukon johtaja, mitä te
olisitte sanonutkaan, jos joku teidän väestänne olisi vaaran hetkenä
paennut vartiopaikaltaan? Minä sanon teille, mitä silloin olisitte
tehnyt — te olisitte ampunut hänet kuin koiran, ja te olisitte
halveksinut häntä, ja nyt te tahtoisitte tulla halveksimaan minuakin.
Onko teistä vähintäkään järkeä tuollaisessa menettelyssä?»

Bennett näpsäytti vain sormiaan.

»Järki menköön hitoille!»

»Mutta teidänhän täytyisi silloin halveksia minua ja saada minutkin
halveksimaan itseäni.»

»Teidän henkenne —» alotti Bennett uudelleen.

Mutta silloin Lloyd kuohahti: »Minun henkeni! Minun henkeni! Eikö ole
mitään kallisarvoisempaa kuin ihmishenki? Sehän pitäisi teidän toki
ymmärtää paremmin kuin kenenkään toisen! Olkaa jälleen oma itsenne,
olkaa se, joksi teitä luulin. Teillä on teidän omat lakinne, antakaa
minun pitää omani. Te ette olisi voinut olla se, mikä olette, ette
olisi saanut tehdyksi, mitä teitte, jollei teille ollut olemassa jotain
korkeampaa kuin henkenne. Täytyyhän teidän toki myöntää, ettette olisi
voinut rakastua minuun, jollette olisi uskonut, että minä olen teidän
vertaisenne. Jos tietäisitte, että minä olen pettänyt velvollisuuteni,
ette voisi enää rakastaa minua. Jos tietäisitte, että olette saanut
minut toimimaan vastoin vakaumustani, niin ette voisi enää rakastaa
minua. Minä tunnen teidät paremmin kuin te itse. Te piditte minusta,
koska tiesitte, että olin luja ja rohkea ja rehellinen ja yläpuolella
kaiken pikkumaisuuden. Ja nyt te tahdotte, että pötkisin pakoon,
pettäisin, kavaltaisin tehtäväni, ja te sanotte sen tulevan siitä, että
rakastatte minua.»

»Siinäpä oli liian paljon sanoja minulle. Minä en osaa väitellä
kanssanne, eikä siihen ole aikaakaan. En ole tullut tänne — jutustamaan
teidän kanssanne.»

Milloinkaan ei Lloyd ollut niin suutuksissaan kuin tänä hetkenä. Hänen
kasvojensa syvä puna oli äkkiä vaihtunut harvinaiseksi, kalpeudeksi,
hänen tummansiniset silmänsä oikein suitsivat kipeniä. Hän ojentausi
aivan suoraksi.

»Kuten tahdotte», hän sanoi. »Emme siis jatka puhetta. Suokaa anteeksi,
hra Bennett, nyt minun täytyy lähteä. Menen työhöni.»

Bennett seisoi hänen ja oven välissä. Hän ei liikahtanut paikaltaan.
Sitten hän sanoi vakavasti:

»Älkää tehkö niin. Älkää pakottako minua menemään liian pitkälle.»

Lloyd tuijotti häneen suurin silmin.

»Ettehän tarkoittane — Te ette rohkene —»

»Minä toistan, että tulen tekemään sen, mikä on mielessäni.»

»Ja minä toistan, etten jätä potilastani.»

Bennett kohtasi hänen katseensa ja kiinnitti sen omaansa. Matalalla
äänellä ja verkalleen hän vastasi ainoastaan kahdella sanalla:

»Teidän — täytyy.»

Molemmat vaikenivat. He katselivat toisiaan suoraan silmiin, molemmat
yhtä jäykästi. Kului moniaita silmänräpäyksiä. Miehen tahto ja naisen
vastarinta olivat kohonneet huippukohtaansa. Seuraavassa tuokiossa
täytyi toisen niistä alistua.

Ja silloin tuntui Lloydista, kuin olisi hänen sisässään särkynyt
jotakin — jotakin, jota hän ei voinut selittää eikä nimittää. Jokin
hämärä vaisto hänen sielussaan, joka muuten oli niin rehellinen
ja suoraviivainen, alkoi horjahdella. Miina oli räjähtänyt ja
avannut ammottavan haudan. Hänen teräksinen tahdonvoimansa, josta
hän oli ollut niin ylpeä, hänen itsenäisyydentarpeensa, hänen
korskea itseluottamuksensa ja varma lujuutensa — kaikki se suli
nyt olemattomiin tuon tulisen tahdon tieltä, joka ummisti silmänsä
ja tukitsi korvansa kaikelle muulle, tuon valtavan, taipumattoman
rautaoven edessä. Ja yht'äkkiä avautuivat Lloydin silmät, ja hän
huomasi olevansa heikko, koska oli nainen. Oliko hän siis erehtynyt
itsestään? Eikö nainenkin voinut olla vahva? Oliko hänen voimansa
vain perustunut hänen alkuperäiseen heikkouteensa — ei hänen omaan
yksilölliseen heikkouteensa, vaan hänen sukupuolensa heikkouteen,
naisen luontaiseen heikkouteen? Oliko hän rakentanut luonteensa
valloittamattoman linnoituksen juoksevalle hiekalle?

Mutta tottumus oli vielä liian väkevä. Kuin leimauksessa katsahti
hän alas mittaamattomiin syvyyksiin, kuten ihminen välistä kiihkeän
mielenliikutuksen valtaamana kykenee katsahtamaan. Hän katsahti
sukupuolensa salaperäisiin, hämäriin uumeniin, syvälle, syvälle
kaikkein pikku asiain ja elämysten alle — sinne missä elämän hirvittävä
mylly sieppasi kaikki ja kaiken hampaisiinsa. Se oli onneksi vain lyhyt
välähdys, pikanäky, jollainen ei toki usein esiydy, sillä muuten voisi
järkeä ruveta pyörryttämään tuon kuilun reunalla ja se syöksyisi alas
korjaamattomiin. Näky katosi, kuilu sulkeutui, ja hän tunsi jälleen
maaperän jalkainsa alla.

»Minä en tee sitä!» huusi hän. Oliko se sama nainen, joka oli vielä
äsken puhunut niin ylväästi? Helähtikö sama korskea, lannistumaton
uhkamielisyys vielä hänen äänestään. Eikö siinä pikemminkin ollut
epätoivon särähdys, tuollainen miltei huomaamaton värinä, joka tiesi
kertoa hänen jo hoippuvan? Juuri se seikka, että hänen täytyi ponnistaa
kaikki voimansa, eikö se todistanut, että hänen voimansa olivat
pettämäisillään?

Mutta uljuutensa hänellä oli vielä jälellä, vaikka voima olikin häneltä
murtunut. Hän tahtoi sittekin taistella viimeiseen saakka, hän tahtoi
erota taistelusta pää ylväästi pystyssä. Ennenkuin viimeinenkin toivo
oli särkynyt, ei hän tahtonut myöntää olevansa voitettu.

»Mutta joka tapauksessa», hän sanoi, »ei kuoleman vaara kuitenkaan ole
niin paha kuin kuolema itse. Jos minun henkeni on vaarassa, kun jään
tänne, niin on hänen kuolemansa aivan varma, jos poistun hänen luotaan
tänä hetkenä.»

»Se on samantekevää — te ette voi jäädä.»

Lloyd katseli kauhuissaan tuota miestä. »Te ette varmaankaan tiedä
itsekään, mitä oikein sanotte. Tiedättekö, kuinka huono hän on?
Tiedättekö, että hän tekee kuolemaa juuri tällä hetkellä, että mitä
kauemmin minä olen poissa hänen luotaan, sitä uhkaavampana väijyy
kuolema hänen henkeään? Eikö hänellä ole yhtä hyvä oikeus elää kuin
minullakin? Te ette tahdo ainoastaan tuhota minun ylpeyttäni, te
tahdotte tuhota myöskin parhaan ystävänne hengen, sen miehen, joka
seisoi rinnallanne, joka auttoi teitä, joka kärsi ja kamppaili yhdessä
teidän kanssanne.»

»Mitä puhetta tämä on?» sanoi Bennett ja rypisti otsaansa.

»Jos nyt lähden hra Ferrissin luota, jos hän jää yksin puoleksikaan
tunniksi, niin en vastaa hänen —»

»Ferriss? Mitä te nyt tarinoittekaan? Mikä on sen potilaanne nimi?»

»Ettekö sitä tiedä?»

»Ferriss? Dick Ferriss? Ettehän vain sano, että se on Dick Ferriss?»

»Olen koko ajan luullut, että tiesitte sen, että olitte kuullut sen.
Niin, hra Ferriss se on.»

»Onko hän hyvin kipeä? Mitä hän täällä tekee? Ei, sitä en ole kuullut,
kukaan ei ole sanonut minulle mitään. Pittsin piti kirjoittaa —
sähköttää. Toipuuko hän siitä? Mikä hänellä on vikana? Hänessäkö se
lavantauti on?»

»Hän on sangen vaarallisesti sairas. Tri Pitts toi hänet tänne maalle,
omaan kotiinsa. Emme tiedä, tuleeko hän toipumaan. Tärkeätä on, että
hänen luonaan valvotaan kaiken aikaa. Nyt siellä on vain palvelijatar.
No nyt, hra Bennett, joko saan mennä potilaani luo?»

»Niin mutta — niin mutta, saammehan sijaanne jonkun toisen.»

»Ei ennenkuin vasta kolmen tunnin päästä, ja minä vakuutan teille, että
hän saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä. Saanko nyt mennä?»

Sinä silmänräpäyksenä Bennett vasta oikein tajusi tilanteen vakavuuden.
Oliko se ollut oikein tai väärin, joka tapauksessa oli hänen päähänsä
pinttynyt sellainen vakaumus, että Lloyd pani henkensä vaaraan
pysymällä sairaan luona, ja sitä vakaumusta ei mikään pystynyt
kiskomaan pois. Kauhistus oli vallannut hänet, eivätkä mitkään
järkisyyt päteneet sitä vastaan. Mutta Ferriss?

Kuinka hänen oli meneteltävä tämän suhteen? Nyt selvisi yht'äkkiä, että
hänenkin henkensä oli vaarassa. Mitä hän nyt päättäisi? Kumpi hänen
nyt täytyi valita — nainenko, jota hän niin korkeasti rakasti, vai
ystäväkö, jonka kanssa hän oli ollut Jonathanin ja Davidin suhteessa?

»Saanko nyt mennä?» kysyi Lloyd kolmannen kerran.

Bennett ummisti silmänsä ja tarttui molemmin käsin päähänsä.

»Hyvä Jumala, odottakaas — odottakaa — en jaksa ajatella — minä — minä
— voih, kuinka tämä on kauheata!»

Lloyd käytti säälittä hyväkseen voittamaansa etua.

»Odottaako? Kuulettehan, ettei tässä käy odottaminen.»

Ja hirmuinen peljästys puistatti Bennettin ruumista, kun hän tunsi,
ettei hän voinut enää kääntyä takaisin. Hän, joka oli koko ikänsä
tottunut äärimmäisen vaaran hetkinä tekemään nopeita päätöksiä, hän
teki nytkin päätöksensä ja kokosi kaiken rohkeutensa voidakseen
kohdata siitä johtuvia arvaamattomia seurauksia — seurauksia, joiden
hän tiesi siitä hetkestä lähtien tulevan vainoomaan ja vaivaamaan
häntä ikuisesti. Mitä ikänä hän nyt päättikään, niin hirvittävät
tunnontuskat tulisivat olemaan seurauksena. Hänen päätänsä rupesi
pyörryttämään, eikä hän enää kyennyt näkemään selkeästi, mikä oli
oikein ja mikä väärin, hän voi vain vaa'alla punnita, kumpi tappio
tuli olemaan suurempi. Hän voi vain valita toisen kahdesta, Ferrissin
kuoleman tai Lloydin kuoleman. Hän ei voinut nähdä mitään välikeinoa,
ei voinut keksiä mitään pakotietä. Hänestä tuntui, kuin seisoisi hänen
vierellään pyöveli kirves koholla, odottaen hänen käskyään iskeäkseen.
Ja sitäpaitsi hän oli — vaikkei ehkä itsekään sitä tiennyt — jo kauvan
sitten astunut sen rajan yli, jonka ulkopuolella hän oli vielä voinut
nähdä muutakin kuin sen ainoan päämäärän, jonka hän oli saanut päähänsä
saavuttaa ja voittaa. — Hän oli tehnyt päätöksensä. Hänen raivoisa
jäykkyytensä, hänen hurja halunsa voittaa, maksoipa voitto sitten
kuinka paljon tahansa, oli hänellä käynyt jonkinlaiseksi hulluudeksi.
Konetta, jonka hän oli pannut liikkeelle, hän ei enää kyennyt
pysähdyttämään. Nyt hän ei enää voinut — vaikkapa olisi tahtonutkin —
tehdä uudestaan ja toisella tapaa sitä, mitä oli tehnyt; hän ei voinut
luopua alottamaltaan tieltä, paeta sitä tuhoisaa kuilua, jota kohti hän
oli syöksynyt.

»Jumala auttakoon meitä kaikkia!» kuiskasi hän.

»No? —» sanoi Lloyd odottavasti.

Bennett veti syvään henkeä ja antoi käsiensä pudota hervottomina alas.
Hän näytti aivan siltä, kuin olisi häneltä selkäranka katkennut,
tuo iso, luiseva, jäntevä ruumis tuntui jollain merkillisellä,
selittämättömällä tavalla kurtistuvan kokoon, hoippuen liian raskaan
taakan alla — taakan, jota kukaan kuolevainen ei kyennyt nostamaan.

Mutta itse uskoi Bennett tällöin, että hän menetteli oikein ja
viisaasti. Ja olipa oikein tai väärin, joka tapauksessa hänen täytyi
jatkaa eteenpäin alottamaansa tietä. Kohtalonko käsi oli johtamassa,
oliko se taivaan tuomio? —

Bennett oli koko elämänsä ajan ponnistellut suuret päämäärät silmäinsä
edessä, suurimpiakaan vastuksia säikkymättä, ja hänen oli aina
täytynyt voittaa valtavia vaikeuksia valtavaa voimaansa käyttäen.
Pitkät ajat oli hän ollut eristetty sivistyneestä maailmasta, oli
seisonut silmästä silmään alkuperäisen maailman villin voiman kanssa —
voiman, joka oli voitettavissa vain yhtä villien keinojen avulla. Hän
oli täten kadottanut sen kyvyn, joka on heikompien henkien turvana,
kyvyn aukoa kietoutuneita solmuja, selvittää sotkuisia tilanteita.
Hänen luontaistaan ei ollut löytää syrjäteitä, keksiä sovitteluja,
tinkiä ratkaisusta. Häneen nähden oli asia joko ehdottomasti oikea
tai ehdottomasti väärä, mitään välitietä ei ollut olemassa. Hän oli
niin kauvan ollut asetettu elämän suurten ja yksinkertaisten ongelmien
eteen, että hänen käsityskykynsä ja ratkaisukykynsä olivat muodostuneet
aivan niiden mukaisesti. Joko hän näki kaiken suurennetussa
mittakaavassa, tahi sitten niin pienessä ja mitättömässä, ettei sitä
kannattanut ottaa huomioonkaan. Häneltä puuttui tavallista tervettä
arkityötä. Hän tavallansa katseli maailmaa jommastakummasta kiikarin
päästä, ja kun hän — kuten nyt — joutui väkevän mielenliikutuksen
valtoihin, näki hän kaikki ylen suurennettuna. Ajatus, että Ferriss
voisi parata, vaikka Lloyd nyt lähtisikin nyt hänen luotaan, ei edes
pälkähtänyt hänelle päähänkään. Hän oli varma siitä, että jos Lloyd
lähtisi, niin kuolisi Ferriss; olihan Lloyd itse niin sanonut. Ja se
mahdollisuus, että Lloyd voisi pelastaa Ferrissin hengen tarvitsematta
siltä uhrata omaansa, oli hänestä niin kaukainen, ettei sitä
kannattanut ajatellakaan. Hänelle oli yksinkertainen selviö, että jos
Lloyd jäisi tänne, saisi hän tartunnan ja kuolisi, niinkuin edellisen
hoitajattarenkin oli käynyt.

Puolinaisia toimenpiteitä ei Bennett ymmärtänyt. Syrjäteitä ei ollut
hänen luontoiselleen miehelle olemassa. Joko Lloyd tahi Ferriss. Näiden
välillä hänen oli tehtävä valintansa. Hän kävi ovelle, lukitsi sen ja
asettui seisomaan selkä sitä vastaan.

»Ette mene», sanoi hän.

Lloyd seisoi suu ammollaan, sanattomana. Tuokion ajan Bennett tuntui
hänestä kammottavalta kuin murhamies ikään. Bennetthän tiesi nyt, mihin
vaaraan hän syöksi parhaan ystävänsä.

Tahtoiko hän siis antaa tämän kuolla? Lloyd torjui väkisin sen
ajatuksen luotaan. Itseänsä ei hän nytkään ajatellut, ainoastaan
Ferrissiä. Jos tämä oli Bennettin ystävä, niin oli hän myöskin hänen,
Lloydin, ystävä. Ehkäpä hän juuri tällä hetkellä teki kuolemaa, kun ei
Lloyd ollut hoitamassa häntä. Tämä ajatus vei häneltä kaiken voiman.
Sen tieltä täytyi kaikkien häntä itseään ja hänen omaa rakkauttaan
koskevien ajatusten väistyä syrjään.

»Mitä te oikeastaan vaadittekaan minulta?» hän huudahti. »Tahdotteko te
nöyryyttää minua? Olette jo tarpeeksi tehnyt sitä. Minun on aivan yhtä
vaikea pyytää ja rukoilla jotakin, kuin teidän on. Minä olen ylpeydessä
teidän veroisenne, mutta nyt minä pyydän teitä, kuuletteko, rukoilen
teitä niin nöyrästi kuin osaan, että päästätte minut menemään. Mitä
te vielä vaaditte? Ah, ettekö te vieläkään käsitä minua? Sillä aikaa
kun me täällä lörpöttelemme, kun te telkeätte minulta tien, hän ehkä
tekee jo kuolemata. Onko nyt aikaa lörpöttelyyn ja väärinkäsityksiin,
onko aikaa ajatella meitä itseämme, meidän omaa henkeämme, meidän pikku
surujamme?» Hän ojensi ristissä olevat kätensä Bennettiä kohti. »Minä
pyydän teitä — voinko tehdä enempää kuin sen — minä pyydän teitä, että
sallitte minun mennä.»

»En.»

Lloyd koetteli vaivoin hillitä itseään. Hän vaikeni tuokion, sitten hän
sanoi:

»Tarkatkaa hyvin, mitä nyt sanon. Te sanotte rakastavanne minua,
pitävänne minusta enemmän kuin hra Ferrissistä, joka on paras
ystävänne. Minulla ei ole paljon halua ajatella itseäni tällä hetkellä,
mutta jos te nyt saisitte minut taivutetuksi — jos suostuisin nyt
hylkäämään potilaani, niin mitä minusta silloin tulisikaan? Voisinko
koskaan enää palata siihen taloon, jonka olen itse rakennuttanut?
Voisinko koskaan katsella tovereitani silmiin? Mitä he silloin
ajattelisivatkaan minusta? Mitä kaikki ystäväni minusta ajattelisivat
— minusta, joka aina pidin pääni niin ylväästi pystyssä? Te tahdotte
hävittää, tuhota koko minun elämäni. Minun täytyisi luopua työstäni,
elintehtävästäni. Oh, ettekö te huomaa, mihin te oikein tahdotte
pakottaa minut?» Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. »Ei», huudahti
hän kiihkeästi. »Ei, ei, ei, minä en tahdo siihen määrään halventaa
itseäni!»

»Tarkoitukseni ei olekaan halventaa teitä», sanoi Bennett. »Sitä te
ette saisi sanoa minulle, joka rakastan teitä siihen määrään, että
voisin hyljätä Ferrissin —»

»Niin, mutta jos te todellakin rakastatte minua siihen määrään, niin
täytyyhän toki olla jotakin, jonka tekin asetatte elämää korkeammalle.
Tahdotteko, että minun täytyy ruveta vihaamaan teitä?»

»Tehän tiedätte hyvin, ettei maailmassa ole mitään, mikä olisi minulle
rakkaampi ja arvokkaampi kuin teidän henkenne. Kuinka voitte muuta
ajatellakaan?»

»Senvuoksi että te ette ymmärrä — ettette tiedä — oh, että minä
rakastan teitä! Minä — tarkoitan — en suinkaan tarkoita — en tarkoita —»

Mitä hän olikaan nyt sanonut? Mitä oikein oli tapahtunutkaan? Kuinka
oli mahdollista, että sanat, joita hän vielä eilen olisi hävennyt
kuiskatakaan itselleen, nyt lensivät niin vapaasti, niin julkeasti
hänen suustansa? Tuo suloinen, hämärä ajatus, jota hän oli kaikkina
näinä vuosina koettanut väkisin tukeuttaa ja haudata sydämensä
syvimpään, kohotti nyt yht'äkkiä päätänsä, suoristautui kuin sadetta
saanut kukkanen ja puhkesi sanoiksi. Itsestään, omin ehdoin hän
oli sanonut tuolle miehelle rakastavansa häntä. Hän, joka vielä
silmänräpäys oli vapissut voimattomasta vihasta tätä vastaan, oli
sanonut sen. Häpeä ja nöyryytys poltti hänen kasvojaan kuin tulen
liekki. Maaperä hänen jalkainsa alla tuntui pettävän, kaikki, mitä hän
oli ylpeintä ja ihaninta itsestään uneksinut, temmattiin häneltä pois
ja murskattiin. Hänkö se tosiaan oli ollut, hänkö, joka oli ollut niin
ylväs ja varma itsestään, oli langennut noin syvään?

Hän kääntyi poispäin, peitti kasvot käsiinsä ja vaipui hervottomasti
tuolille, jolla aikaisemmin oli istunut, kumarsi päänsä pöydänlevyyn
kätkeäkseen kasvonsa päivänvalolta, vapisten ja väristen hirvittävästä
häpeästä ja pohjattoman itsehalveksimisen tunteesta. Mutta tuntiessaan
Bennettin käden olkapäällään kavahti hän pystyyn kuin veitsen pistämänä
ja kääntyi seinään päin, kasvot yhä käsiin peitettyinä.

»Oh, ei», sanoi hän rukoilevasti, ja hänen äänensä oli sammua kesken
mielenliikutuksesta, »oh, ei — te ette saa — jos kerran olette mies
— te ette saa käyttää hyväksenne — oh, ei, ei, älkää koskeko minuun.
Antakaa minun mennä tieheni!»

Mutta hän puhui kuuroille korville. Bennett hypähti hänen luokseen ja
sieppasi hänet syliinsä. Lloyd ei voinut tehdä vähintäkään vastarintaa.
Hänen ruumiinsa ja henkensä voimat olivat murtuneet — ja kuinka olikaan
mahdollista, että hän tunsi sanomatonta iloa saadessaan painaa päänsä
tuon miehen rinnalle, huolimatta häpeästään ja itsehalveksimisestaan?
Kuinka olikaan mahdollista, että hän tunsi itsensä onnelliseksi
vaipuessaan tuohon väkivaltaiseen, käskevän voimakkaaseen syleilyyn?
Kuinka hän voikaan tajuta pelkkää onnea ja ja ylpeyttä tuntiessaan,
kuinka tuon miehen säälimätön puristus murskasi pirstoiksi hänen
entisen itsevarmuutensa ja lujuutensa? Kuinka oli käynyt päinsä, että
hän, joka vielä silmänräpäys sitten oli kauhistuen kavahtanut tuon
miehen vähintäkin kosketusta, nyt itse kietoi kätensä hänen kaulaansa
ja puristautui häneen kiinni kuin lintunen löytääkseen hänen lähimmästä
läheisyydestään turvapaikan ja pikkuisen pesän — hän joka aina tähän
hetkeen saakka ei ollut miehellistä turvaa tarvinnut, päinvastoin
sellaista aina halveksinut?

»Miksi te harmittelette sitä, että sanoitte tämän minulle? Minähän
tiesin niin hyvin, että te rakastitte minua, ja te tiesitte, että minä
rakastan teitä. Eihän sillä ole yhtään väliä, sanoitteko sen julki vai
ette. Me molemmathan tunnemme toisemme. Me ymmärrämme hyvin toisemme.
Te tiesitte minun rakastavan teitä, teistä näytti, että minä olen ollut
väkevä ja rohkea ja tehnyt sen, minkä tahdoin tehdä; te itse olette
tehnyt minut siksi, mikä olen. Kaiken olen tehnyt teidän tähtenne.
Luuletteko, että olisin lainkaan tullut kotia, jollen olisi tiennyt
tulevani teidän luoksenne?» Äkkiä kietoi hän värisevän tytön vielä
voimakkaampaan syleilyyn ja huudahti kärsimättömästi: »Oh, kaikki
vain pelkkiä sanoja — kaikki, mitä vain voi sanoa — ne ovat niin
tyhjänpäiväiset, ne sanovat niin vähän! Ettekö te tiedä, ettekö tajua,
mitä te minulle merkitsette? Sanokaa minulle, uskotteko, että minä
rakastan teitä?»

Mutta Lloyd ei vielä voinut kohdata hänen katsettaan. Hänen omat
silmänsä olivat ummessa, ja hän nyökkäsi vain.

Bennett otti hänen päänsä käsiensä väliin ja käänsi hänen kasvonsa omia
kasvojaan kohti. Vielä piti Lloyd silmiään ummistettuina.

»Lloyd», sanoi Bennett, ja hänen sanansa kajahtivat kuin käsky, »Lloyd,
katso minuun. Rakastatko sinä minua?»

Tyttö veti syvään henkeään. Sitten hän avasi hitaasti ihanat
tummansiniset silmänsä, ja silmäripsistä riippuvain kyynelten läpi hän
katsoi mieheen ja kohtasi tämän katseen pelottomasti, miltei ylpeästi,
ja hänen äänensä värisi rajattomasta hellyydestä, kun hän vastasi:

»Minä rakastan sinua, Ward, rakastan sinua kaikesta sydämestäni.»

Hetkistä myöhemmin hän irrottihe hänen syleilyksestään ja laskien
molemmat kätensä hänen olkapäilleen sanoi:

»Mutta kuulehan nyt, oma ystäväni, nyt me emme saa enää ajatella
itseämme. Meidän täytyy ajatella häntä, joka makaa sairaana ja
avuttomana tuolla sisällä. Me olemme joutuneet hirvittävään asemaan.
En ymmärrä, kuinka kaikki on voinut tapahtuakaan, mitä tänään on
tapahtunut. Vielä silmänräpäys sitten minä olin niin vihainen, etten
eläissäni ole ollut niin vihainen — vihainen sinulle — ja nyt minusta
tuntuu, etten koskaan ennen ole ollut näin onnellinen. En enää tunne
itseäni. En tiedä oikein, mitä nyt tehdä; me voimme ainoastaan pitää
kiinni siitä, minkä tiedämme oikeaksi, ja luottaa siihen, että lopulta
kaikki käy hyväksi. Tämä on todellakin ratkaiseva käännekohta,
eikö totta? Ja koko meidän elämämme ja koko meidän onnemme riippuu
siitä, että suoriudumme siitä oikealla tavalla. Minä olen tullut
aivan toiseksi ihmiseksi, en ole enää sama, mikä olin puoli tuntia
sitten. Nyt täytyy sinun olla urhoollinen minun vuokseni, ja sinun
täytyy olla väkevä ja auttaa minua tekemään velvollisuuteni. Meidän
täytyy saavuttaa takaisin malttimme ja tehdä niin, kuin meistä tuntuu
oikealta, ajattelematta yhtään mahdollisia vaaroja, välittämättä yhtään
seurauksista. Minä en olisi pyytänyt sinua auttamaan minua, jollei —
jollei tätä olisi tapahtunut — mutta minä tarvitsen sinun apuasi. Sinä
sanot, että minä olen auttanut sinua olemaan urhoollinen, auta sinä nyt
minua olemaan urhoollinen ja tekemään niin, kuin tiedän olevan oikein.»

Mutta Bennett oli yhä yhtä sokea. Jos Lloyd oli ennen ollut hänelle
rakas, niin oli hän nyt kaksin kerroin rakkaampi tunnustettuaan oman
rakkautensa. Ferriss oli unohtunut, hän oli kaukana poissa. Hän ei
voinut päästää Lloydia irti, ei voinut sallia hänen käyvän vaaraa
vastaan. Pitikö hänen nyt ehkä kadottaa tuo rakastettu tyttö? Hän
pudisti päätään.

»Ward», sanoi Lloyd vakavasti ja hartaasti, »jollet sinä tahdo,
että minä panen henkeni vaaraan jäämällä vartiopaikalleni, niin ole
varoillasi, ole hyvin varoillasi, ettet ehkä, pidättämällä minua siitä,
joudu ehkä kadottamaan jotakin, jonka me kumpikin pidämme henkeä ja
elämää kalliimpana. Luuletko sinä, että minä olisin voinut rakastaa
sinua niin syvästi ja hartaasti kuin teen, jollen olisi uskonut olevan
jotakin, joka on suurempi kuin elämä ja väkevämpi kuin kuolema ja
minulle paljon enempi kuin yksin oma rakkautenikin? On tekoja, joita
en voi tehdä, joita en saa laiminlyödä. Minä en voi olla pelkuri, en
voi paeta velvollisuuteni tieltä. Minä olen sinun vallassasi. Sinä voit
tehdä minulle, mitä vain tahdot. Mutta jos sinä saat minun lähtemään
täältä ja olemaan pelkuri ja tekemään sellaista, jota minä häpeän,
jos asetut minun ja velvollisuuteni väliin, niin kuinka voin rakastaa
sinua, kuinka voinkaan rakastaa sinua?»

Itsepäisesti ummisti Bennett korvansa kaikille pyynnöille, kaikille
vastaväitteille, kaikille järkisyille. Lloyd tahtoi panna henkensä
vaaraan. Muuta hän ei tytön puheesta käsittänyt.

»Ei, Lloyd», sanoi hän, »sitä et saa tehdä.»

»— ja minä tahdon niin mielelläni rakastaa sinua», jatkoi Lloyd,
aivan kuin ei olisi kuullutkaan, mitä toinen sanoi. »Minä tahdon
niin mielelläni olla sinulle kaikki, mitä vain tahdot minun olemaan.
Olen odottanut sinua niin kauan, olen uskonut sinuun niin kauan.
Minä en tahdo, että minun pitäisi ajatella sinua miehenä, joka petti
minut, silloin kuin eniten tarvitsin hänen apuaan, joka pakotti minun
tekemään alhaisen ja alentavan teon. Usko minua», sanoi hän äkillisellä
tarmokkuudella, »sinä surmaat minun rakkauteni, jollet nyt anna myöten.»

Mutta ennenkuin Bennett kerkisi vastaamaan, kuului sisähuoneista huuto.

»Se on palvelijatar», sanoi Lloyd kiireisesti. »Hän on valvonut sairaan
luona — tuolla toisessa huoneessa.»

»Neiti — neiti Searight», kuului huuto, »joutukaa, jotakin on hullusti
— minä en tätä ymmärrä — oh, joutukaahan toki!»

»Kuuletko?» huudahti Lloyd. »Nyt on ratkaiseva käänne käsissä — hän
saattaa kuolla käsiin. Ah, Ward, sehän on sinun ystäväsi! Me voimme
pelastaa hänet.» Hän polki jalallaan lattiaan kiihtyneenä ja väänteli
käsiään. »Minä _tahdon_ mennä sinne. Minä kiellän sinua pidättämästä
minua — estämästä — estämästä — oh, mitä meistä enää tuleekaan? Jos
sinä rakastat minua, jos rakastat häntä — Ward, anna minun mennä!»

Bennett pani kädet korvilleen ja sulki silmänsä. Tämän silmänräpäyksen
säikähdyksessä, kun hän tunsi, että toivoipa hän mitä hyvänsä, hän ei
kuitenkaan voinut luopua päätöksestään — tällöin oli hänen järkensä
mennä sekaisin. Mutta hän asettui kuitenkin jälleen selkä ovea kohti,
tarttui lujasti lukonkahvaan ja kähisi yhteenpuristettujen hampaittensa
välistä:

»En!»

»Neiti — neiti Searight, missä te viivyttekään — joutukaa, tulkaa pian!»

»Päästä minut menemään!»

»En!»

Lloyd tarttui hänen käteensä, joka piti niin tanakasti kiinni
lukonkahvasta, ja koetti väkisin avata sitä. Hän ei enää itsekään
tiennyt mitä teki, hän kietoi kätensä Bennettin kaulaan, rukoili ja
uhkaili häntä — rukoili nöyrällä äänellä, joka äkisti vapisi vihasta ja
intohimosta.

»Ethän sinä surmaa ainoastaan hänet, sinä surmaat minun rakkautenikin
— etkö päästä minua menemään? — Kuuletko, minun rakkauteni, josta olen
niin iloinen ja ylpeä! — Anna minun rakastaa sinua. Ward — kuule, mitä
sanon — älä saata minua vihaamaan sinua, anna minun rakastaa sinua,
sinä rakas —»

»Joutukaa, neiti — joutukaa pian!»

»Anna minun rakastaa sinua, anna hänen elää! Minä tahdon niin
mielelläni rakastaa sinua. Se on minun korkein onneni. Anna minun olla
onnellinen. Etkö näe, mitä nyt on kysymyksessä? Siitä tulee onni tai
iäinen onnettomuus meille kummallekin. Annatko minun jo mennä?»

»En.»

»Viimeisen kerran, Ward, kuule mitä sanon! Kysymyksessähän on minun
rakkauteni ja hänen henkensä. Älä tuhoa niitä molempia — ja samalla
itseäsikin. Sinä, joka voit kaikki, joka olet niin väkevä, sinunhan ei
pitäisi polkea meidän rakkauttamme murskaksi.»

»Joutukaa, joutukaa — oh, eikö siellä ole ketään, joka tulisi auttamaan
minua?»

»Päästä minut menemään!»

»En.»

Lloyd ei jaksanut enää. Koko hänen voimansa, jota oli niin säälittä
runneltu, luhistui kokoon, sortui raunioiksi. Hän oli murtunut,
nöyryytetty, tallattu maahan. Hänen ylpeytensä oli pirstaleina, hänen
uskonsa itseensä, hänen luonteenlujuutensa, kaikki mikä oli ollut
rakkainta hänelle, hänen horjumaton varmuutensa, hänen rakkautensa,
joka oli tuonut niin suurta onnea hänen elämäänsä — joka alunpitäen oli
tiedottomasti johtanut häntä urallaan — kaikki tuo oli nyt sirotettuna
kuin akanat tuuleen. Ja hänen potilaansa — Ferriss, se mies, joka oli
rakastanut häntä, joka oli kärsinyt niin hirveästi, joka uskoi häneen,
ja jota hänen velvollisuutensa olisi ollut hoitaa, niin että hän olisi
voinut jälleen palata elämään — jos Ferriss nyt kuolisi, senvuoksi että
Lloyd hylkäsi hänet, mikä hirvittävä suru, mikä rajaton katumus ja
turhat omantunnontuskat siitä olisikaan hänelle seurauksena! Maailma
mustui hänen silmissään, hän oli kadottanut maaperän altaan. Hän oli
hukassa — hän heittelehti avuttomana kuin laiva myrskyn vallassa —
kaikki majakat olivat sammuksissa, maata ei missään näkyvissä. Myrsky
raastoi hänet mukanaan pimeyteen, tyhjyyteen, epätoivon hirvittävään
autiuteen.

»Joutukaa — oh, joutukaahan toki!»

Nyt se oli jo myöhäistä. Hän oli horjahtanut velvollisuudestaan, hän
oli tehnyt väärin, eikä sitä voinut enää korjata. Tuon miehen hurja,
epäinhimillinen, raudankova itsenäisyys oli riistänyt häneltä kaikki
voimat, Bennett oli saavuttanut tarkoituksensa. Elämän ja rakkauden
oli hän polkenut jalkainsa alle arvelematta, säälimättä. Ratkaisun
hirvittävä silmänräpäys oli ohitse, pitkät, hirvittävät katumuksen
vuodet alkaisivat.

Lloyd vaipui tuolille pöydän ääreen, ja hänen päänsä, jota hän oli
aina kantanut niin ylväästi pystyssä, oli vaipunut murtuneena hänen
käsiinsä. Väkevä suru puistatti hänen ruumistaan päästä jalkoihin
saakka kuin kuumeessa. Hänestä tuntui, kuin särkyisi hänen sydämensä
aivan kirjaimellisesti tällä hetkellä. Hänen täytyi purra hampaitaan
yhteen, jottei ähkyisi kovaa, huutaisi ääneen hurjaa suruaan,
voimatonta häpeätään ja epätoivoaan.

Vielä kerta kuului sisältä avunhuuto. Sitten kävi kaikki aivan
hiljaiseksi. Kului moniaita minuutteja. Mutta Lloyd ei enää kuullut
eikä tajunnut mitään jähmettyneessä surussaan. Bennett seisoi kumarassa
ja nojausi yhä raskaasti ovea vastaan, kasvot tuhkanharmaina ja
silmät tuijottavina. Hän ei puhunut mitään Lloydille. Hän ei kyennyt
lohduttamaan tätä — sehän olisi ollutkin vain pilkantekoa. Hän oli
taistellut taistelunsa loppuun, niinkuin hän tiesi että hänen täytyi se
taistella, kun hän kerta oli tehnyt päätöksensä. Ne voimat, jotka hän
oli päästänyt valloilleen ja joita ei enää käynyt hallitseminen, olivat
voittaneet. Hän oli saanut tahtonsa perille, mutta mihin hintaan! Mutta
kullakin ajalla oma murheensa! Hintaanko? Eikö hänellä ollut vielä
kokonainen elämä arvioida ja maksaa sitä? Nykyisellä hetkellä oli oma
huolensa, ja hänen täytyi tehdä jotakin. Hän katsahti kelloonsa.

Koko seuraava neljännestunti meni kuin kuumeisessa hämmennyksessä.
Hän ei voinut perästäpäin koskaan muistaa, mitä silloin oli oikein
tapahtunut. Sen hän vain muisti, että kun hän auttoi Lloydia
rattaille, joiden piti viedä hänet asemalle, värähti tämä hänen
kosketuksestaan ja vetäytyi inhoten erilleen hänestä, kuin olisi hän
ollut törkeä rikoksentekijä — murhamies. Hän vei Lloydin matkalaukun
ajurinistuimelle ja istui sille itsekin. Lloyd oli vetänyt harson
kasvojensa eteen ja istui sen takana ääneti ja liikkumattomana koko
ajomatkan.

»Ennätämmekö junaan?» kysyi Bennett ajurilta, kello koko ajan
kädessä. Aika oli täpärällä, mutta ajuri ruoski hevosiaan, niin
että ne ennättivät asemalle parahiksi silmänräpäystä ennen junan
lähtöä. Bennett pyysi ajurin odottamaan, ja Lloydin jäädessä istumaan
vaununpenkille meni hän asemakonttoriin ja osti hänelle piletin
kaupunkiin. Sitten hän meni lennätinkonttoriin ja lähetti lyhyen, mutta
jyrkkäsanaisen sähkösanoman Calumet-torin varrella olevaan toimistoon.

Seuraavana tuokiona juna lähti liikkeelle, täristen ja viheltäen.
Bennett jäi yksin seisomaan asemasillalle ja näki junan katoavan
savupilveen. Kotvan aikaa hän seisoi siinä ja oli tuntevinaan, kuin
olisi jokin vastustamaton, säälimätön voima tempaissut Lloydin eroon
hänestä, eroon koko hänen elämästään. Sitten hän kokosi malttinsa ja
lähti joutuun odottavien hevosten luo.

»Ajakaa takaisin tohtorin taloon», sanoi hän tuimasti ajurille.
»Tiukinta vauhtia, kuuletteko!»

Mutta kuski väitteli vastaan. Hevoset olivat lopen uupuneet. Ne olivat
juosseet tulomatkalla niin kovaan kuin vain ruoskinnalla sai ne
joutumaan. Hän ei tahtonut enää lähteä samanlaiselle matkalle. Bennett
tarttui miestä käsivarteen ja nosti hänet alas maahan. Sitten hän
hypähti itse ajurinistuimelle ja antoi ruoskasta hevosille.

Saapuessaan tri Pittsin talon eteen hän ei pysähtynyt huolehtimaan
hevosista, vaan nakkasi ohjakset niiden selkään ja ryntäsi
hengästyneenä sisään. Mutta hänen poissa ollessaan oli tohtori palannut
kotiin, ja hän se nyt kohtasi Bennettin puolitiessä portailla.

»Mitä nyt kuuluu?» kysyi Bennett hätäisesti. »Olen sähköttänyt toisen
hoitajattaren tänne. Hän tulee ensi junalla. Sähkötin asemalta
hoitajatartoimistoon.»

»Ainoa huomautus, minkä voin tehdä toimenpiteenne johdosta», vastasi
tohtori ja katsoi häntä tiukasti silmiin, »on se, että se oli aivan
tarpeeton. Hra Ferriss kuoli juuri.»



VII.


Lloydin oli mahdoton koota ajatuksiaan junamatkalla. Isku oli ollut
niin kova, järkytys oli ollut niin ankara, ettei hänellä ollut
voimia eikä haluakaan ajatella sen enempää koko asiasta. Vielä oli
hänellä vain hämärä ja epämääräinen käsitys, että jotakin hirveätä
oli tapahtunut, että suuri suru oli kohdannut häntä, ja hän oli
niin ihmeellisessä mielentilassa, että hän useammin kuin kerran
yllätti itsensä odottamasta sitä hetkeä — jonka hän tiesi tulevan
— jolloin onnettomuus koko laajuudessaan iskisi ja ruhjoisi hänet.
Tällä hetkellä hän oli vain perin väsyksissä. Mieluimmiten hän olisi
tahtonut viivyttää tuota ratkaisevaa iskua, hän olisi tahtonut saada
istua junassa, kokoonluhistuneena, passiivisen tylsänä ja antautuen
avuttomana kohtalonsa huomaan.

Mutta kaikkien vakavien ajatusten ja tunteiden ollessa lamautuneet,
eli hänessä edelleen virkeänä kyky ottaa vastaan kaikenlaisia pieniä
ja pian ohimeneviä vaikutelmia. Isku tuntui vain käyneen kuin mikäkin
jättiläisjyrä hänen sielunsa läpi, sortaen sen suuret kyvyt, mutta
jättäen miltei koskematta nuo matalat pikku kyvyt. Nyt hän tajusi, että
tuossa merkillisessä tapahtumassa oli todella ollut jotain järkeä,
jota hän ei ollut ennen siinä käsittänyt olevan; hän ymmärsi nyt, että
suuret surut ja suuret tuskat särkevät vain sydämen varsinaisen suuren
koneiston, mutta jättävät rauhaan kaikki monet pikku rattaat, jotka
pyörivät yhtä ahkeraan myrskyssä kuin tyvenelläkin säällä, sittenkun
lyhytaikaiset, jokapäiväiset tunnelmat ja vaikutelmat ovat panneet ne
liikkeelle.

Täten kului tuo tunnin kestävä rautatiematka Medfordista kaupunkiin.
Lloyd istui näköjään levollisena akkunan ääressä ja katseli ohikiitävää
maisemaa, jota linjan varrella olevat sähkölennätinpylväät leikkelivät
viiruihin kuin elävienkuvien filminauhaa. Hän katseli — ja ihmeellistä
kyllä, todellisella mielenkiinnolla — toisia matkustajia — nuorta
tyttöä sievässä kävelypuvussaan, joka luki jotain kirjaa ja samalla
availi sen lehtiä hattuneulalla, lihavata, suurivatsaista herraa,
joka pärskytteli sieraimiaan kuin hevonen, rajattoman puheliasta
kirjainkaupustelijaa, joka syödä mutusteli kuivattuja viikunoita
soikeasta rasiasta, äitiä, jonka pikku pojalla oli silmälasit ja
joka lakkaamatta kävi juomassa jäävesisäiliöstä, jarrumiestä ja
junankuljettajaa, jotka seisoivat ulkona vaunusillalla puhellen
keskenään.

Maisema samoin kiinnitti hänen mieltänsä, ja hän pani merkille,
milloin juna aina hiljensi tai kiihdytti vauhtiaan. Hänen ajatuksiaan
tavallaan hajoitti ja virkisti katsella kilometripaaluja ja laskea,
kuinka monta kilometriä kulloinkin oli sivuutettu. Jopa hän kerran
kysyi junankuljettajaltakin, milloin kaupunkiin saavuttaisiin, ja tunsi
ärtymystä kuullessaan, että juna oli myöhästynyt puoli tuntia. Mutta jo
seuraavassa silmänräpäyksessä hän ihmetteli itsekseen, mitä se häntä
liikutti.

Myöhään iltapäivällä sukelsi kaupunki viimein näkyviin. Ensin harmaana
savusumuna taivaanrannalla, sitten loppumattomana sarjana likaisia
päätyjä, rivi rivin perästä rappioituneita esikaupunkitaloja, joiden
pihamailla riippui kuivamassa pestyjä ryysyjä, sitten pari pimeätä
tunnelia, ja vihdoin ajaa porhalsi juna asemalle, jossa sen kolina
kajahteli takaisin lasiruutuisen kaarikaton holveista. Lloyd havahtui
ajatuksistaan, muisti tulleensa kotia ja lähti ripeästi kävelemään
tuttuja katuja pitkin. Vihdoin hän seisoi omalla torillaan. Suoraan
hänen vastassaan kohosi raskas harmaakivinen toimistotalo. Hän pysähtyi
säpsähtäen. Nyt hän palasi kotia, karattuaan vartiopaikaltaan. Mitä hän
sanoisikaan tovereille?

Ja sitten tuli yhdellä kertaa sielullinen vastavaikutus. Hänen
aivojansa rupesi jälleen särkemään, tuonaan saamansa isku nyt vasta
oikein kirvelemään. Haava repeytyi uudelleen auki ja aiheutti
pistelevää kipua. Nyt hän muisti aivan selvästi, kuinka hän oli
horjahtanut vaaran hetkenä ja kavaltanut asiansa: kuinka Ferriss
varmastikin kuolisi, koska hän oli paennut hänen luotaan; kuinka hänen
luonteenlujuutensa ja tahdontarmonsa, joista hän oli niin ylpeillyt,
nyt olivat auttamattomasti musertuneet; kuinka Bennett oli saanut hänet
horjahtamaan; kuinka hänen rakkautensa, hänen elämänsä ainokainen suuri
onni, nyt oli kuollut ja kylmä eikä koskaan enää havahtuisi eloon; ja
kuinka hän oli iäksi häväissyt ja halventanut itsensä maailman silmissä.

Nyt hänen piti käydä tuohon taloon, nyt hänen piti kohdata siellä
toverinsa. Mitä hän heille sanoisi? Kuinka hän voisi selittää
lankeemuksensa? Kuinka kertoa heille, ettei hän ehdoin tahdoin, omasta
halustaan, ollut luopunut paikaltaan? Hän kuvitteli mielessään, miltä
toisten korvissa kuuluisi puolustelu, että mies, joka häntä rakasti ja
jota hän rakasti, oli pakottanut hänet hylkäämään hoidokkinsa. Hänen
täytyi purra hampaansa yhteen. Ei, hän ei voinut tunnustaa toisille
omaa käsittämätöntä heikkouttaan — kaikkein vähimmin sitä. Mutta voiko
hän muutakaan tehdä? Korkeintaan hän voisi sanoa, että häntä itseään
oli ruvennut pelottamaan — häntä, Lloyd Searightia! Pitäisikö hänen,
uljaimman ja ylpeimmän koko joukosta, seista paljastettuna, pelkurina
kerskailijana — tuon uhrautuvaisen, velvollisuudentuntoisen pienen
naisparven edessä?

Hän muisti, kuinka heillä oli kerran ollut joukossaan muuan
nuori englannitar, Harriet Freeze, joka oli kutsuttu hoitamaan
isorokkopotilasta ja joka oli menettänyt rohkeutensa ratkaisevana
hetkenä ja kurjalla tekosyyllä luopunut toimestaan. Neiti Freeze oli
sitten karkotettu toveripiiristä. Ja nyt hän itse tulisi toisten
mielestä näyttämään yhtä kunniattomalta raukalta. Ei — keinolla millään
ei häpeätä voinut välttää. Hänen täytyi käydä sisään, hänen täytyi
kestää tuo tulikoe; ja sen piti tapahtua juuri nyt, kun hänen voimansa
olivat tyyten masennuksissa, hänen rohkeutensa ja tahdonlujuutensa
lopussa. Hetkisen hän mietiskeli paeta — pujahtaa piiloon. Hän
välttäisi kaikki nuhteet ja ivailut ja tukalat selittelyt palaamalla
Bannisteriin. Mutta se taas oli mahdotonta käytännöllisistä syistä.
Hänellähän ei ollut mukanaan muuta kuin sairaanhoitajatarlaukkunsa ja
pieni matkalaukkunsa, ja hän tiesi, että hänen kukkarossaan oli hyvin
vähän rahaa.

Mutta nyt hän äkkiä huomasi, että hän oli koko aprikoimisen ajan
istunut torin penkillä puiden varjossa. Mitähän, jos hän istuisi tässä
aina kello 6 asti illalla, jolloin hän toisten istuessa illallisella
ruokasalissa voisi hiipiä taloon, mennä kenenkään huomaamatta ylös
omaan huoneeseensa, salvata itsensä sinne eikä päästää ketään sisään.
Mutta sitten hän hylkäsi senkin ajatuksen, kohauttaen väsyneesti
hartioitaan. Ennemmin tai myöhemmin hänen kuitenkin täytyisi astua
toisten eteen. Tuo lyhyt väliaika oli vain kuin kuolemaan tuomitun
hirtehisen viimeinen yö.

Hän nousi penkiltä ja asteli vitkalleen taloa kohti. Miksi hän
viivyttelisikään kohtaamasta iskua? Sehän tulisi kuitenkin yhtä
varmasti ja raskaasti, odottelipa hän tai ei. Ja niin suuri oli hänen
häpeäntunteensa, että torin poikki käydessä hänestä tuntui, kuin
kaikki ohi kulkevat ja kaikki suihkukaivon ympärillä istuvat ihmiset
tietäisivät, että tuossa menee itsensä häväissyt nainen. Täytyihän
se huomata jo hänen polttavista kasvoistaankin, hänen arkailevasta
käynnistäänkin. Hän toisti toistamistaan itselleen, että hän oli
tehnyt typerästi, kun oli jäänyt niin kauaksi istumaan penkille. Hän
vilkuili hätäisesti ympärilleen. Eiköhän kukaan ollut tarkannut hänen
käytöstään? Katsopas vain tuo lapsenhoitaja tuolla ainakin! Minkävuoksi
se niin tuijottelikaan hänen peräänsä? Entä poliisi tytön vierellä,
joka katseli häneen niin terävästi! Lloyd sai äkillisen halun joutua
kiireimmiten pois torilta, piiloutua ihmisten näkyvistä. Mutta minnekä
— toimistotaloonko? Sinnekö, missä kaikki muut sairaanhoitajattaret,
toverinsa, tulisivat tuntemaan hänen häpeänsä kohta kun hän astui
ovesta sisälle? Minne taivaan nimessä hän menisikään? Missä hän
saisikaan turvapaikan? Mitä, mitä, mitä hänestä tulisikaan?

Mutta hänen _täytyi_ käydä sisään. Sitä ei voinut välttää. Hän asteli
vitkalleen eteenpäin, työntyi askel askeleelta taloa kohti. Tuo lyhyt
tie torin poikki jalavien ja puuvillapuiden alla oli oikea ristintie.
Joka askel tuotti kipua, kirveli jalkoja, vei hänet yhä lähemmäksi
tuota hirvittävää häpeää. Kulku oli sitä nöyryyttävämpää, kun hän
tiesi, ettei velvollisuus vienyt häntä eteen päin. Eikä mikään hyvyys
ollut hänen vaikuttimenaan, eikä mikään uhrautuvaisuus. Hän laahusti
tietänsä senvuoksi että hänen oli pakko tehdä niin. Elämän pienet
käytännölliset seikat, kerrassaan naurettavan pienet — matkarahain ja
-tavarain puute — olivat hänen käskijöinään, pakottajinaan.

Hän silmäsi tuskissaan ylös toimiston akkunoihin. Kukahan niistä
ensiksi keksisikään hänen kotiatulonsa? Neiti Douglasko vai Ester
Thielman vaiko neiti Bergyn, ylihoitajatar? Mitähän ne ensi sanoikseen
hänelle virkkaisivat? Ja mitä hän vastaisi? Kuinka sitten kävisi, kun
huhu hänen pelkuruudestaan ja petoksestaan oli kulkenut huoneesta
huoneeseen? Kuinkahan hänestä silloin lörpöteltäisiinkään, kuinka häntä
halveksittaisiin ja tuomittaisiin? Ei ainutkaan sairaanhoitajattarista
olisi tuntematta omaksi häpeäkseen hänen häpeäänsä — sitä, mikä hänen
oli täytynyt tehdä, mikä hänet oli pakotettu tekemään. Ja kaikki
hänen tuttavansa ja ystävänsä kaupungilla saisivat kuulla hänen
lankeemuksestaan. Tri Street saisi siitä kuulla, kaikki lääkärit, jotka
ennen olivat olleet niin iloiset hänen avustaan, siitä kuulisivat.
Kaikissa sairaaloissa siitä puhuttaisiin. Campbell saisi kuulla siitä,
ja Hattie.

Tultuaan noin kolmenkymmenen askeleen päähän talosta kääntyi hän
äkisti ympäri ja palasi takaisin. Hän teki sen aivan tahtomattaan,
koneellisesti, sillä häpeäntunne kuohahti hänen sydämessään kuin suuri
aalto ja valtasi hänen tahtonsa ja ajatuksensa. Jokin häntä itseään
väkevämpi voima tarttui häneen ja pyörsi hänet takaisin. Kun hän
kerta oli tullut sisälle, oli kaikki toivo lopussa. Ja kuitenkin oli
hänen pakko käydä sisään, vaikkapa kaikki toivo täytyikin jättää oven
ulkopuolelle.

Hän ymmärsi, että kun hän nyt toista kertaa palaisi torin yli, hän
vasta oikein herättäisi huomiota. Siksipä hän suoristihe, nosti
päänsä pystyyn ja lähti astumaan virkeillä, jäntevillä askelilla,
kuten muka hyvin tietäisi, minne aikoi mennä, kääntyi torilta eräälle
sivukadulle, kiersi erään talokorttelin ympäri ja pysähtyi pari
kertaa myymälänakkunain eteen, ollen olevinaan hyvin huvitettu niihin
levitetyistä näytteistä. Hänen poskiaan poltti tulinen häpeä moisen
kurjan, naurettavan petoksen takia. Hänestä tuntui, että nyt vasta
täytyi kaikkien kadulla kulkevain oikein huomata hänen alhaisuutensa.
Kaksi kertaa hän kääntyi katselemaan erään herran perään, nähdäkseen
jäikö tämä tuijottelemaan häntä. Kuinka ihmeellä hän läpäisisikään
kahden lähiminuutin kiirastulen? Kunpa hän edes jo olisi omassa
kamarissaan, lukon ja salvan takana! Miksi ei sinne ollut mitään
salatietä, maanalaista käytävää, jota hän ryömisi polvillaan, kunnes
vihdoin pääsisi turvaan, yksikseen?

Sellainen oli Lloydin palaus siihen taloon, jonka hän oli itse
rakentanut, siihen pikku yhdyskuntaan, jonka hän oli perustanut ja
josta hän oli ollut niin ylpeä, siihen ihmisystävälliseen laitokseen,
joka eli ja toimi hänen varoillaan.

Vihdoin hän löysi itsensä ulkoportaiden edestä, toinen jalka alimmalla
astinlaudalla ja käsi pusertuneena uljaaseen pronssikaiteeseen. Nyt hän
ei enää voinut pyörtää takaisin. Hän nousi portaita ylös ja painoi
sähkökellon nappulaa; ja kun tämä viimeinen, peruuttamaton askel oli
otettu, tunsi hän tuiki väsyneen ihmisen siunattua rauhaa mielessään.
Kävi nyt miten kävi — hänen täytyi astua kiirastulen halki, kenenkään
voimatta auttaa häntä.

Rownie tuli avaamaan ovea ja toivotti hänelle iloisesti hyvää-päivää.
Lloydilla oli jälkeenpäin hämärä aavistus, että tyttö oli puhellut
jotain hänen matkalaukustaan, ja että hän joutui parahiksi
illallispöytään. Eteisessä ja sisäportailla ei ollut ketään, mutta
ruokasalista kuului ääniä ja lautasten kilinää. Kaikki toiset olivat'
siellä syömässä illallista, kuten hän oli arkaillen toivonutkin. Hetki
oli siis suotuisa, ja hän kiirehti nopeasti: Rownien ohi ja melkein
juoksi portaita ylös, väristen ja peljäten.

Hän tuli yläkäytävään. Hänen huoneensa ovi oli raollaan. Hän huoahti
helpotuksesta, pujottautui ovesta sisään ja lukitsi sen perästään,
laski sitten matkalaukut käsistään, viskautui isoon sohvaan ja kätki
kasvonsa sen pieluksiin.

Lloydin syöstessä sisään käännähti neiti Douglas ympäri kirjahyllyn
luona; hän näet seisoi huoneen perällä ja tuijotti nyt ällistyneenä
tulijaan. Sitten hän huudahti:

»Mutta Lloyd — mitä ihmettä nyt onkaan tapahtunut?»

Lloyd kavahti pystyyn kuullessaan vieraan äänen, ja vaipui sitten
jälleen istumaan sohvan reunalle. Jokseenkin levollisella äänellä hän
vastasi:

»Ah, tekö se olette? En tiennyt — en luullut täällä olevan ketään —»

»Ettehän vain- ole siitä vihainen? Minä kurkistin tänne sisään
löytääkseni jonkin kirjan — jotakin lukeakseni. Minulla on koko päivän
ollut päänsärky, enkä mennyt edes illallisellakaan.»

Lloyd nyökkäsi. »Ei, en toki ole vihainen», sanoi hän hiukan väsyneesti.

»Mutta sanokaas», jatkoi toveri, »mikä teitä oikein vaivaa? Kun tulitte
sisään — en ole koskaan nähnyt teitä sellaisena — ah, nytpä ymmärrän,
se potilaanne siellä Medfordissa —»

Lloyd puristi kätensä sohvanselkään.

»Mahdotontahan oli pelastaa sairasta, kun kuume oli kohonnut niin
korkealle», puheli toinen edelleen. »Sehän taisi jo olla viides tai
kuudes kuumeviikko. Sain sen toisen sähkösanoman hyvissä ajoin, niin
etten lähtenytkään matkaan. Olin juuri ovella lähtemässä sinne, kun
lähettipoika tuli sähkösanoman kera.»

»Te? Minkä sähkösanoman?» ihmetteli Lloyd.

»Minuahan kutsuttiin sinne. Ensimmäinen sähkösanoma, jossa uutta
sairaanhoitajatarta pyydettiin, tuli kello 2 aikaan. Seuraava juna,
jossa olisin päässyt lähtemään, meni kello 4.20 — kello 2.45 pikajuna
ei näet pysähdy Medfordissa — ja minä olin kuten sanoin jo valmiina
lähtemään ja seisoin juuri ovessa, kun tri Pittsiltä tuli toinen
sähkösanoma, joka peruutti edellisen ja ilmoitti, että potilas oli jo
kuollut. Hän kuuluu olleen yksi 'Frejan' retkikunnan johtajia. Me emme
tienneet —»

»Kuollutko?» keskeytti Lloyd ja tuijotti puhujaan suurin silmin.

»Lloyd rakas, te ette saa antaa sen niin kovin masentaa itseänne.
Ettehän olisi parhaalla tahdollakaan voinut pelastaa häntä. Ei kukaan
olisi voinut niin myöhäisellä asteella. Hänhän lienee jo ollut
kuolemaisillaan, kun teidät kutsuttiin sinne. Kuoleehan meidän jokaisen
käsiin joskus potilaita.»

»Kuollut?» toisti Lloyd uudelleen. »Onko tri Pitts sähköttänyt, että
hra Ferriss on kuollut?»

»On, estääkseen, etten suotta tulisi sinne. Hän kai lähetti
sähkösanoman matkaan tuntia ennen teidän lähtöänne. Se oli hyvin
järkevästi ja kiltisti tehty hänen puoleltaan.»

»Hän on kuollut», virkkoi Lloyd hiljaa ja koneellisesti ja vilkuili
epävarmasti ympärilleen. »Hra Ferriss on kuollut.» Äkkiä vei hän
nyrkitetyt kätensä ohimoilleen, hänen ruumiinsa vapisi kiireestä
kantapäähän, ja selki selällään olevista silmistä kuvastui hurja kauhu.
»Kuollut!» hän parkasi. »Se on hirmuista! Miksi en tehnytkään niinkuin
yritin? Miksi en voinut?»

»Minä ymmärrän niin hyvin teidän surunne», sanoi neiti Douglas
rauhoittaen. »Olen itse jolloinkin tuntenut samalla tapaa. Sitä ei
sairaanhoitajatar oikeastaan saisi koskaan tuntea, mutta kun on
muutaman kerran ollut menestystä hyvin pahoissakin tapauksissa, niin
luulee että aina käy hyvin; ja kun sitten kuitenkin jonkun kerran käy
hullusti, niin luulee itse olleensa siihen syypää —. että jos vain
olisi ollut hiukan huolellisempi ja tehnyt jonkin asian toisin päin,
niin olisi ehkä saanut potilaan pelastetuksi. Mutta tuollaista ei
teidän tarvitse ollenkaan ajatella. Kun te kerran ette kyenneet häntä
pelastamaan, niin ei se olisi käynyt keltään toiseltakaan päinsä.»

»Mutta juuri senvuoksihan sairas nyt kuoli, että minä olin häntä
hoitamassa.»

»Joutavia, Lloyd, älkää puhuko tuollaista. Te olette vain saanut
nukkua liian vähän. Teidän hermonne ovat rasittuneet. Te olette hiukan
hermoheikko ettekä muutenkaan oikein terve. Käykää nyt kauniisti
pitkäksenne, niin minä tuon teille kyllä vähän illallista. Teidän
tarvitsee saada nukkua oikein hyvin, otettuanne ensin hiukan bromia.»

Puheliaan toverin mentyä Lloyd kohottautui pystyyn ja hieroi
kädenselällä silmiään. Nyt hän tajusi tilanteen, johon oli joutunut.
Nyt, kun ensi hetken säikähdys Ferrissin kuoleman johdosta oli
hälvennyt, voi hän oikein huomata, kuinka väärä ja valheellinen tuo
tilanne oli. Hän oli ollut niin varma siitä, että Ferriss kuolisi,
kun hän voi jättää tämän hoidottaan niin vaarallisella hetkellä,
etteivät neiti Douglasin kertomat tiedot enää vaikuttaneet häneen niin
musertavasti, kuin ne muuten olisivat oudokseltaan tehneet. Lopullinen
isku oli vain joutunut varhemmin, kuin hän oli odottanutkaan. Mutta
nyt hän myöskin käsitti, että neiti Douglas oli antanut erinäisten
ulkonaisten seikkojen pettää itsensä. Hän oli saanut tietää Ferrissin
kuolemasta varhain iltapäivällä; ja sen johdosta hän luonnollisesti
luuli, että Lloyd oli lähtenyt Medfordista vasta kuolemantapauksen
jälkeen eikä sitä ennen, niinkuin todellisuudessa oli käynyt.
Samaa luulisivat kaikki toisetkin. Keskellä kaikkea häpeäänsä ja
tunnontuskiaan, jotka löivät kuin korkeat aallot hänen ylitsensä,
tarttui Lloyd hetkeksi tuohon toivoon kuin hukkuva oljenkorteen, jonka
varassa luulee pelastuvansa. Ainoastaan tri Pitts ja Bennett tunsivat
todellisen asianlaidan, ja Lloyd tiesi, että lääkäri kyllä ymmärtäisi,
kuinka julmasti ja omatta syyttään hän oli joutunut iskun alaiseksi,
ja senvuoksi vaikenisi. Ollakseen aivan varma siitä tahtoi Lloyd kohta
kirjoittaa hänelle, tai vielä parempi, koettaisi tavata häntä. Hänen
tulisi kyllä olemaan hyvin vaikea kertoa täyden totuuden, mutta sekin
oli paljon parempi, kuin tulla kaikkien ihmisten hylkiöksi.

Jos hän todellakin oli horjahtanut velvollisuutensa tieltä, todellakin
langennut niin ratkaisevalla hetkellä, niin olisi häpeällistä
teeskentelyä salata se ja ruveta näyttelemään neiti Douglasin niin
viattomasti vihjaamaa osaa — osaa, jota oli niin helppo näytellä.
Mutta Lloyd ei ollut langennut, hän ei ollut itse asiassa ollut
pelkuri. Sydämensä syvyydessä hän oli ollut uskollinen itselleen ja
ihanteilleen. Siispä hän ei myöskään pettänyt tovereitaan antaessaan
heidän edelleen olla siinä uskossa, että hän oli väkevä ja varma ja
uljas. Se, mitä hän heiltä salasi, tai oikeammin, mitä nämä eivät
kyenneet huomaamaan, se oli jotakin, jonka hän yksin kaikista ihmisistä
voisi ymmärtää. Hän ei voinut — eikä kukaan nainen koko maailmassa
olisi voinut — pakottaa itseään tunnustamaan toiselle naiselle, mitä
tänään oli Medfordissa oikein tapahtunut. Kaikki uskoisivat, että hän
olisi voinut jäädä hoidokkinsa luo, jos vain itse olisi tahtonut. Ei
kenkään, joka ei tuntenut Bennettiä, voisi ymmärtää, kuinka pitkälle
miehen voimakas tahto oikein voi viedä.

Tahtoipa hän tai ei, niin täytyi Lloydin tänä hetkenä ensin ajatella
itseään. Bennett oli unhottunut, työnnetty ulos hänen tietoisuudestaan.
Kerran hän oli rakastanut tätä miestä, mutta se unelma oli jo
päättynyt. Ajatus Ferrissin kuolemasta, joka hänen oli ollut pakko
tavallaan aiheuttaa, iski häneen joka silmänräpäys ja täytti hänet
kauhulla ja toisinaan miltei mielettömillä omantunnontuskilla, joita
hän ei kyennyt edes sanoiksi pukemaan. Mutta Lloydin ylpeys, hänen
itseluottamuksensa, luonteenlujuutensa ja itsenäisyytensä olivat
tähän saakka olleet hänelle kalliimmat kaikkea muuta elämässä. Sitä
toisti hän yhä uudelleen itselleen, ja hetkeksi hän sen rehellisesti
uskoikin. Siis vaikkapa hänen ylpeyttänsä nöyryytettäisiinkin, ei
se siltä ollut kuollut; ja mitä siitä vielä oli jälellä, sen hän
halusi käytettäväkseen voidakseen sen avulla salata totuuden kaikilta
muilta. Ehkäpä se kävisi helpostikin päinsä. Hänen tarvitsi vain pysyä
levollisena. Olosuhteet pitäisivät muusta huolen.

Neiti Douglas palasi hänen luokseen, seurassaan Rownie, joka kantoi
vähän illallisruokaa tarjottimella. Kun mulattityttö oli kattanut
tuomisensa pienelle pöydälle sohvan eteen ja sitten poistunut, veti
sairaanhoitajatar tuolin pöydän viereen ja istahti sille.

»No, nyt me voimme jutella vähän, jollette ole liiaksi väsynyt»,
hän sanoi. »Tuo Medfordin kuolemantapaus kiinnittää kovin
mieltäni. Sanokaahan, mikä oli varsinainen kuolemansyy — oliko se
suolienpuhkeaminen vaiko voimien asteettainen väheneminen?»

»Ei kumpikaan», vastasi Lloyd kiireesti. »Aiheena oli sisällinen
verenvuoto.» Hän lausui nuo sanat lähemmin ajattelematta niitä,
koneellisesti kuin fonografi, ja vasta perästäpäin hän tajusi
valhetelleensa. Kuinka ihmeellä hän olisi tiennytkään, mikä oli
ollut varsinaisena kuolemansyynä? Ja mitä oikeutta hänellä oli siitä
puhuakaan? Mistä oikein johtuikaan, että hän oli äkkiä oppinut niin
sujuvasti valehtelemaan — hän, joka koko ikänsä oli ollut niin
rehellinen ja tosi?

»Verenvuotoko?» toisti neiti Douglas. »Oliko jo aikaisemmin ollut
sellaisia verenvuotoja? Oliko sairas tajuissaan, kun kuolema tuli. Minä
—»

»Oh, lopettakaa jo kyselemisenne!» sanoi Lloyd ja teki torjuvan eleen.
»Minä olen niin väsyksissä ja hermostunut; olen ihan pilalla.»

»Niin, eipä se ihmettä olekaan», myönsi toveri. »Emme siis enää puhu
siitä sanaakaan.»

Yö ja seuraava päivä olivat Lloydille kauheat; hän ei kyennyt
syömään mitään eikä edes nukkumaankaan. Hän ei astunut jalallaankaan
huoneensa ulkopuolelle, ja ilmoitti syyksi olevansa kipeä, mikä ei
varsin väärin ollutkaan; hän oli yksin itsensä kanssa ja niiden
hirvittäväin ajatusten, jotka taukoamatta täyttivät hänen mielensä.
Aina tuohon onnettomaan Medfordin päivään saakka oli hänen elämänsä
vierryt onnellisissa ja rauhallisissa oloissa. — Hänellä oli ollut
menestystä valitsemallaan elämänuralla ja sen antamissa hommissa. Hän
oli kuvitellut olevansa voimakkaampi ja hienompi olento kuin useimmat
toiset naiset, ja hänen rakkautensa Bennettiin oli täyttänyt hänen
olemuksensa sanomattomalla rikkaudella ja hurmauksella. Ja sitten oli
hän yht'äkkiä, yhdessä ainoassa tunnissa, kadottanut tuon kaiken, hänen
tahtonsa oli murtunut, hänen uljuutensa pirstattu, hirvittävät seikat
olivat pakottaneet hänen osaltaan aiheuttamaan hoidokkinsa kuoleman —
ja tuo sairas oli ollut mies, joka oli rakastanut häntä ja luottanut
häneen; ja hänen rakkautensa Bennettiin, joka oli vuosikausia ollut
hänen syvin ilonsa, joka oli kannattanut häntä kuin kohotetuin siivin,
ollut korkein määräävä voima hänen elämässään, sekin oli nyt kylmä ja
kuollut, eikä sitä enää voinut henkiin herättää.

Tätä hän surikin kaikista enimmän ja syvimmin. Hän voi unohtaa
tulleensa itse nöyryytetyksi ja nujerretuksi. Vaikka Ferrissin kuolema
oli ollutkin hänelle hirveä, sanomattoman hirveä isku, niin lankesi
edesvastuu siitä Bennettiin eikä häneen. Hän oli tehnyt, mitä oli
voinut. Siitä hän oli vallan varma. Mutta Lloyd oli ennen kaikkea
nainen, ja hänen rakkautensa Bennettiin oli jotakin erityistä.

Sillä kertaa kun hän tuona iki-unohtumattomana puolituntisena lääkärin
ruokasalissa oli varoittanut Bennettiä ja sanonut, että jos tämä piti
kiinni mielettömästä uhkapäätöksestään, surmaisi hän Lloydin rakkauden
häneen — sillä kertaa hän oli itsekin vain puolittain uskonut todeksi,
mitä oli sanonut. Mutta vähitellen hänelle selvisi, että hän oli
puhunut viisaammin kuin tiesikään, että oli tosiaankin puhunut totta;
ja nyt tajutessaan, ettei enää voinut rakastaa Bennettiä, tuntui
hänestä sydämensä aivan kirjaimellisesti särkyvän. Hän tunsi samaa,
kuin jos todellinen Bennett, se Bennett, jonka hän; oli tuntenut, olisi
äkkiä pyyhkäisty kerrassaan pois hänen tietoisuudestaan. Tämä oli
paljon pahempaa, kuin jos Bennett olisi kuollut. Sillä silloinkin olisi
hän vielä elänyt Lloydin muistossa. Mutta nyt hän oli yksinkertaisesti
lakannut olemasta, hän oli peruuttamattomasti poissa, ja Lloydin
rakkaudenhehku väheni ja kylmeni, koska sille ei enää ollut sytykettä
tarjona.

Koskaan ennen ei Lloyd ollut niin hyvin tajunnut, kuinka paljon tuo
mies oikein oli merkinnyt hänelle, kuinka hän ei ollut ainoastaan
täyttänyt niin suuren osan hänen elämästään, vaan kerrassaan tullut
elimelliseksi osaksi hänen elämästään. Lloydille oli rakkautensa ollut
yhtä tärkeä kuin ilma ja auringonvalo, se oli lukemattomin hienoin
säikein kutoutunut yhteen koko hänen olemuksensa sisimpäin säikeiden
kanssa. Ei tosiaankaan ollut hänen myöhemmässä elämässään ainuttakaan
hetkeä, jolloin ei Bennett olisi välittömästi tai välillisesti ollut
hänen aatostensa esineenä. Bennett oli antanut hänen elämälleen
sen sisällyksen; häntä ajatellessaan tyttö oli tuntenut itsensä
urhoolliseksi ja päättäväiseksi ja väkeväksi, ja hänen takiansa tämä
oli ollut huvitettu maailman suurista tapahtumista. Lloyd oli valinnut
itselleen vakavan elämäntehtävän, koska Bennett oli näyttänyt hänelle
esimerkkiä. Hänkin tahtoi, naisellisuuttaan silti menettämättä, saada
itselleen paikan maailman edistystyössä ja työskennellä osaltaan sen
hyväksi. Syvimpänä hänen kaikkien toiveittensa ja kunnianhimonsa
pohjana oli ollut pyrkimys kohota Bennettin vertaiseksi, niin että tämä
hänestä saisi toverin ja uskotun ystävän, joka tuntisi samaa innostusta
kuin hänkin ja ymmärtäisi hänen suuret suunnitelmansa ja korkeat
päämääränsä.

Ja kuinka olikaan Bennett sitten kohdellut häntä, kun hänellekin
viimein tarjoutui tilaisuus suorittaa osansa työstä, tilaisuus
osottautumaan urhoolliseksi ja voimakkaaksi, voittamaan suuria
vaikeuksia? Hän oli jättänyt huomaamatta, käsittänyt väärin ja sysännyt
syrjään lapsellisina uumioina sellaista, jota rakentaakseen Lloyd oli
käyttänyt vuosikausien työn. Sen sijaan että olisi tunnustanut ja
arvossapitänyt tämän sankarillisuutta, oli hän väkivalloin pakottanut
hänen esiytymään halveksittavana pelkurina koko maailman silmissä.
Lloyd oli toivonut nousevansa hänen vertaisekseen, mutta hän oli
kohdellut häntä kuin koulutyttöä. Alusta loppuun saakka oli Lloydin
rakkaus ollut erehdystä. Hän ei ollut eikä koskaan voinut tulla
sellaiseksi naiseksi, kuin oli toivonut. Ei myöskään Bennett ollut
se mies eikä voinut siksi tulla» jollaisen Lloyd oli luullut hänessä
näkevänsä. Heillä ei ollut yhtään mitään yhteistä.

Mutta Lloydin ei ollut helppoa luopua Bennettistä, saada hänet
eristetyksi omasta elämästään. Hän yhä vielä toivoi, että voisi
rakastaa häntä. Naisellisen luonteensa pakotuksesta hän yhä toivoi
kaikesta sydämestään, että — kaikesta huolimatta — hän olisi voinut
rakastaa ja kunnioittaa häntä. Vaikkapa Bennett oli murskannut
hänen tahdonvoimansa, pirstannut hänen kunnianhimoiset unelmansa,
väärinkäsittänyt hänen rakkaimmat toiveensa, olisi Lloyd kuitenkin
edelleen rakastanut häntä, jos vain olisi voinut — rakastanut häntä
yksinpä sen tosiasian perusteella, että Bennett oli häntä vahvempi ja
väkevämpi.

Yhä uudestaan ja uudestaan Lloyd koetti herättää kuollutta rakkauttaan
jälleen eloon, manata ihanan, kuihtuneen kiintymyksensä jälleen
kukkaan. Hän koetti kuvailla Bennettiä mielessään sellaisena,
kuin tämä oli tuona hirveänä hetkenäkin seisonut hänen edessään —
voiman tornina ja vuorena; hän lausuili lausuilemistaan itselleen,
että Bennett rakasti häntä; kuinka tämä oli sanonut, että kaikki
suorittamansa suurtyöt hän oli tehnyt häntä ajatellen, hänen suosiotaan
odotellen; kuinka hän, Lloyd, oli ollut kannustimena ja kiihottimena
hänelle — yhtä paljon kuin hänkin Lloydille — että hän oli kärsinyt
ja taistellut ja kamppaillut itsensä jälleen ihmisten ilmoille ei
ainoastaan rakkaudesta elämään, vaan myöskin rakkaudesta Lloydiin.
Lloyd muisteli mielessään kaikkea, mitä Bennett oli läpikäynyt, kaikkia
noita tuntemattomia ja käsittämättömiä vaaroja ja kärsimyksiä, jotka
hän oli saanut tuta ruumiissaan ja hengessään. Hän koetti virittää
jälleen eloon omaa rajatonta iloaan sinä iltana, jolloin oli saanut
kuulla Bennettin palanneen kotia terveenä ja hyvässä voinnissa. Hän
ajatteli häntä sellaisena, jollaisena hän hänestä eniten piti; hän
muisteli, kuinka Bennett oli aina ollut hänelle täydellisen miehen
esikuva, toimekkaan ja kiinteätahtoisen, joka suoritti suuria tekoja
miltei yli-inhimillisellä tarmolla ja päättäväisyydellä; kuinka
Bennett oli noita harvoja todella suuria miehiä, joiden nimi täyttää
maailman ihastuksella. Hän muisteli, kuinka yksin hänen kasvojensa
rumuuskin, niiden jykevät piirteet ja kulmikkaat muodot, olivat
olleet omiaan herättämään hänessä mielenkiintoa ja viehätystä; kuinka
ylpeä hän oli ollut sankarinsa jättiläisvoimista, hänen hartioidensa
valtavasta leveydestä, hänen rintakehänsä härkämäisestä kaarevuudesta,
siitä tursasmaisesta väkevyydestä, mikä myllersi jokaisesta hänen
liikkeestään.

Mutta mitä hän ikänä tekikin, se ei ollut miksikään avuksi. Se
Bennett, jota hän oli rakastanut, oli kuollut hänelle, jopa paljon
pahempaakin. Se Bennett, jonka hän nyt näki ajatuksissaan, oli tuo
Medfordin ruokasalissa mellastanut raaka, hirveä mies, sama, joka oli
ollut niin riitaisa, häpeämätön ja itsepäinen, joka oli tukahduttanut
Lloydista kaiken, mikä tässä oli ollut hyvää ja hienoa ja jaloa, ja
joka oli murskannut kovien kouriensa välissä ja sitten paiskannut
pirstaleina menemään yksin nekin lahjat, joita Lloyd oman rakkautensa
ja hänen ylevämmyytensä pakottamana oli tarinnut hänelle. Bennettille
ei merkinnyt vähääkään, että Lloyd joutui häväistyksi ja halveksituksi
maailman silmissä. Hän ei välittänyt yhtään siitä, että Lloyd tahtoi
esiytyä urhoollisena ja väkevänä. Lloyd oli erehtynyt; hän ei ollut
sellainen nainen, jollaista Bennett halusi toverikseen, lemmitykseen.
Bennetthän ei myöntänyt, että naisellakin voi yhtä hyvin kuin miehellä
olla oma kunnian ja kunniattomuuden mittapuunsa, oma käsityksensä
velvollisuuksista ja niiden täyttämisestä. Hän ei pannut vähintäkään
arvoa Lloydin luonteelle; Lloydin olemuksen jalous ei merkinnyt hänelle
mitään; hän ei tajunnut eikä ymmärtänyt Lloydin hengen hienoutta.
Mikä siis Lloydin olennossa häntä viehättikään? Hänen henkensä se ei
ollut, ei hänen sielunsakaan. Mitä siis jäi jälelle? Ei mitään muuta
kuin ruumiillinen viehätys. Häpeällistä, nöyryyttävää oli naiselle
erehtyä niin julmasti sen miehen suhteen, jota hän rakasti; hirveätä
oli naisen huomata itsensä niin mitättömäksi, että ainoastaan hänen
alhaisimmat ominaisuutensa voivat viehättää tuota miestä. Lloyd
löi nyrkitetyillä käsillään kasvojaan ja puri hampaitaan yhteen
pidättyäkseen parahtamasta ääneen häpeästä ja tuskasta ja voimattomasta
suuttumuksesta. Niin, niin — nyt, kun kaikki oli peruuttamattomasti
ohitse, nyt vasta kykeni hän näkemään selkeästi. Se Bennett,
jonka hän oli tuntenut ja sydämeensä painanut, olikin vain hänen
mielikuvituksensa luomus. Todellinen Bennett oli äkkiä näyttäytynyt
hänelle kuin hirvittävänä ilmestyksenä, ja sitä hän vihasi vasten
tahnaankin, niinkuin pyöveliä hänen uhrinsa vihaa.

Mutta tuo vihan tunne — sen esinettä lainkaan lukuunottamatta — oli
Lloydille vieras ja epämiellyttävä aistimus. Koskaan eläessään hän
ei ollut vihannut ketään ihmistä. Lempeys, hentous ja naisellisuus
olivat hänen luonteenominaisuuksiaan; ja näitä ominaisuuksia oli hänen
valitsemansa toimialakin vain omiaan syventämään ja kehittämään.
Tuo vieras, jäykkä ja kova mies, joka kiihotti ja kidutti hänen
ajatuksiaan yötä ja päivää, joka sai oudon välkkeen syttymään hänen
silmiinsä ja nosti kuuman punan hänen sileälle valkoiselle otsalleen
ja veti hänen levolliset kulmakarvansa oudostelevaan ja miettivään
ryppyyn, oli kutsumatta, omin valloin, tunkeutunut hänen elämäänsä ja
hänen sydämeensä. Tuo mies ei kuulunut Lloydin maailmaan. Mutta hän
istui nyt hievahtamatta valloittamallaan valtaistuimella, kamalana
ja hirvittävänä kuvatuksena, karkoitti kaiken luontaisen hellyyden
ja inhimillisen osanoton Lloydin mielestä, katkeroitti ja halvensi
häntä, muutti hänen ilonsa tyhjäksi silmänlumeeksi, pilkkasi hänen
luonteensa jaloutta ja ylevyyttä, alensi synnynnäisen kuningattaren
kalakaupustelijattaren tasalle.

Kun onnettomuuden ensimmäinen isku oli kestetty, ja Lloydin oli pakko
palata entiseen elämäänsä, jota hänen tästälähteinkin oli elettävä ja
koetettava sen pirstaleista jälleen rakentaa jotakin ehyttä, päätti hän
ajatuksissaan vakavasti voittaa vihansa Bennettiä kohtaan. Vaikkapa
hän ei enää voisikaan rakastaa tätä, ei hänen sentään tarvinnut vihata
häntä. Mutta koettaessaan tukahuttaa tuota vihaansa ei hän tehnyt sitä
Bennettin, vaan oman itsensä takia. Mikään tunne, saatikka sääli,
ei häntä enää kiinnittänyt Bennettiin. Mutta kaikista päätöksistään
huolimatta oli hänen vaikea karkottaa vihaa sydämestään. Se kasvoi
ja virisi yhä siellä, levitti väkeviä myrkkyjuuriaan yhä syvempään
hänen sisimmän olemuksensa maaperään. Hän tiesi, että hän kaikesta
huolimatta tulisi edelleenkin antautumaan toimeensa, elintehtäväänsä,
mutta luuli, että kaikki ilo, kaikki herkkä antaumus tähän tehtävään
nyt oli riistetty häneltä. Sehän perustui myötätuntoon, hyvyyteen ja
ihmisrakkauteen — ja kuinka voivat nämä ominaisuudet jaksaa edelleen
elää hänessä, jonka sydämessä asui alati valvova, poisjuurittamaton
vihan tunne, joka riisti häneltä sisäisen rauhan ja turmeli kaiken
epäitsekkään innostuksen? Tuosta vihasta oli tullut sen kamalan
vihollisen liittolainen, jota vastaan hän aina oli kamppaillut — sen
kaamean pelon, joka aina hiipi hänen ympärillään iskeäkseen koukkuiset
kyntensä häneen; tuosta vihasta oli tullut kavala petturi hänen
sielunsa linnoitukseen, joka minä hetkenä hyvänsä voi avata linnan
portit todellisen vihollisen sisäänkäydä.

Mutta oliko se tuon vihollisen ainoa hittolainen? Eikö sillä ollut
toverikin, joka oli vielä pahempi, vielä armottomampi, vielä kavalampi
ja vaarallisempi? Ensi kertaa Lloyd oikein tajusi, mitä tahallinen
petos merkitsi.

Hänen toverinsa olivat edelleen siinä uskossa — joka oli heille niin
luonnollinen ja ensiksi käteen tarjoutuva — että Lloyd oli pysynyt
hoidokkinsa luona hamaan tämän kuolinhetkeen saakka. Aluksi tuo erehdys
oli Lloydista ollut mieluisa ja tervetullut, sillä sehän oli hänen
pelastuksensa, se oli ainoa hänelle suotuisa seikka, joka salli hänen
jatkaa entistä elämäänsä; ja jonkun aikaa hän kernaasti tuudittautui
sen suomaan petolliseen rauhaan. Tuo surullinen tapahtumahan oli
onnellisesti ohi; jonkin ajan perästä se unhottuisikin kokonaan.
Asiat kulkisivat jälleen vanhaa totuttua latuaan. Mutta piankin
hän huomasi, ettei hänen ollut mahdollista unhottaa sitä. Mitä
pitemmälle aika kului, sitä tiheämmin hänen ajatuksensa pakottuivat
kiertelemään hänen petoksensa ympärillä. Hän muisti, kuinka helppo
hänen oli kotiatuloiltanaan ollut valehdella toverilleen. Kuinka
olikaan mahdollista, että valhe oli voinut luistaa niin kepeästi hänen
huuliltaan? Hän oli varma, ettei hän koskaan ennen koko elämässään
ollut valehdellut tahallisesti, ja hän oli luullut, että valhe tulisi
käymään häneltä tottumattomasti, epäröiden ja onnahtelevasti. Mutta
aivan päinvastoin olikin käynyt. Tuo valehtelun helppous rupesi
hätäännyttämään, pelottamaan häntä. Hän ymmärsi, että sen edellytyksenä
oli ollut jonkinlainen sielullinen luhistuminen, että koko henkisen
koneiston hänessä oli täytynyt jollakin tapaa joutua epäkuntoon. Tämä
keksintö hirvitti häntä. Hän kysyi pelokkaasti itseltään, minne tämä
kaikki vielä veisikään hänet. Jos hän nyt hervottomasti antautui
valheellisten olosuhteiden johdettavaksi, niin mitä hänestä lopulta
tulisikaan? Hänen täytyi kynsin hampain harata vastaan, kääntyä äkisti
takaisin tuolta turmiolliselta tieltä.

Mutta kuinka se olikaan hänelle mahdollista? Yksi ainut pelastuksen
keino oli tarjona — oikaista heti toisten virheellinen käsitys hänestä.
Eihän hänen tosin ollut välttämätöntä kertoa heille, kuinka hänet
oli suorastaan väkivalloin pakotettu luopumaan vartiopaikaltaan;
pääasia oli, että toverit saivat tietää, että hän oli salannut
heiltä todellisen asianlaidan, että hän olikin jättänyt hoidokkinsa
_ennen_ tämän kuolemaa. Mutta jo pelkkä ajatuskin tuollaisen julkisen
tunnustuksen tekemisestä — sillä julkinen sen täytyi olla — kuohutti
hänen synnynnäisen ylpeytensä jälelläolevia rippeitä. Hän, joka oli
aina ollut niin luja ja järkkymätön periaatteidensa noudattamisessa —
hän, joka oli ollut toisille uljuuden ja uhrautuvaisuuden esikuvana —
hänenkö nyt tuli nöyrän katumuksentekijän hahmossa alentua halvinta
halvemmaksi?

»Ei», huudahti hänen ylpeytensä, kun tämä pelastuskeino tarjoutui hänen
hätäileville ajatuksilleen. »Ei, sitä et voi tehdä. Se käy yli sinun
voimiesi. Sinä et saata tehdä niin.»

Mutta hänenhän täytyi. Ja hän ehkä voisikin, jos oikein tahtoisi.
Syvällä hänen sielussaan virisi aavistus, haparoiva ajatus, että
hän voisi, jos oikein vakavasti sitä haluaisi. Ei auttanut, vaikka
hän koetti tukahduttaa tuota hentoa ajatuksen tainta kaikenlaisilla
väärillä selityksillä ja pelotteluilla, mitä vain voi keksiä. Se virisi
ja juurtui yhä. Hänen täytyi puhua totta. Omantunnon ehdoton vaatimus
»sinun täytyy» piti puolensa kaikissa itse-eksytyksen myrskyissä,
järkähtämättä, juhlallisen vakavana. Eivät mitkään puolustelut ja
selittelyt auttaneet sitä vastaan. Hän voi tunnustaa totuuden, ja hänen
täytyi se tehdä. Jos hän tahtoi pelastaa itsensä, niin löytyi siihen
yksi ainut keino. Ja äkkiä oli hän kuulevinaan omat sanansa, jotka hän
oli lausunut toisessa järkyttävässä tilaisuudessa:

»Ainut asia, minkä ihminen sielunsa pelastukseksi voi tehdä, on pitää
kiinni siitä, minkä tietää oikeaksi, ja luotaa siihen, että lopulta
kaikki tulee käymään hyvin.»

Hän tiesi, mikä oli oikein, ja hän oli kyllin vahva toimimaan
sen mukaisesti. Ja tämän seikan selvittyä hän tunsi hurmaavaa
mielenylennystä, tunsi olentonsa aivan kuin muuttuneen toiseksi.
Hänestä tuntui, kuin kohottaisi näkymätön voima hänet elämän
kaikkien pikkuseikkain, pikkumaisten arvelujen yläpuolelle. Mitäpä
hän välittäisikään seurauksista, mitä hänelle merkitsi, että hänen
ympäristönsä tulisi nurjasti tuomitsemaan häntä, kunhan hän vain pysyi
totena ja uskollisena omalle itselleen, tekisi vain sen, minkä tiesi
ja tunsi ainoaksi oikeaksi? Ei enää ollut kysymystäkään mahdollisesta
voitosta tai tappiosta, hyödyllisistä tai turmiollisista seurauksista
— kysymys oli siitä, jaksoiko hän olla tosi ja väkevä ja urhoollinen,
kuten ennenkin oli ollut. Vaikka kamppailu tuona kohtalokkaana päivänä
Medfordissa miehen voiman ja naisen vastustuskyvyn välillä olikin ollut
kauhea, ja vaikka hänen silloin olikin ollut pakko taipua, ei hänen
siveellinen selkärankansa siltä ollut taittunut. Tuo tappio ei ollut
ollut lopullinen eikä korvaamaton, Hänen tahdonlujuutensa ei siitä
ollut murtunut, hänen uljuutensa ei ollut sammunut, hänen voimansa
eivät olleet iäksi pettäneet. Nyt tässä taisteltaisiin vieläkin
suurempi taistelu, vielä valtavampi koetus oli kestettävä. Tämä oli
viimeinen, lopullisesti ratkaiseva käänne hänen elämässään, ja siinä
hän ei saanut — hän ei _tahtonut_ horjahtaa.

Kohta kun Lloyd oli tehnyt päätöksensä, kävi hän panemaan sitä
täytäntöön:

»Jollen tee sitä nyt, kun tunnen itseni väkeväksi, niin jää se
tekemättä», sanoi hän itselleen.

Ehkäpä hänen olossaan ja askareissaan oli nytkin vähän hermoheikkouden
vivahdusta. Hänen herkät naishermonsa olivat tähän aikaan alituisessa
värinässä; hän oli ylen rasitettu ja ylen herkkätunteinen. Kuten
muinainen uskonnollinen intoilija kidutuksen hekumaa lisätäkseen
ehdoin tahdoin syöksyy polttavaan tuleen ja pistävään teräkseen, niin
kuvitteli Lloydkin mielessään mitä kiusallisimpia tilanteita, mitä
tuskallisimpia tulikokeita, jotka vaativat uhriltaan kaikkein suurinta
sielunvoimaa ja sankarillista uljuutta.

Hän tahtoi kertoa toisille sairaanhoitajattarille täyden totuuden,
oikaista heidän väärän käsityksensä hänestä, ja tehdä sen sellaiseen
aikaan päivästä, jolloin kaikki olivat koossa. Se kävi paraiten
laatuun illallispöydässä. Medfordista palattuaan oli Lloyd pysytellyt
erillään talon muista asukkaista ja nauttinut ateriansa omassa
huoneessaan. Kukaan muu ei ollut saanut häntä nähdä kuin neiti
Douglas ja ylihoitajatar. Hän oli viettänyt päivät päästänsä joko
maaten vuoteellaan kädet ristissä niskan alla tahi kävellen lattialla
edestakaisin ja väliin pysähtyen tuijottamaan hajamielisesti akkunasta
ulos torille, ajatusten kiiriessä omia teitään hänen päässään.

Nyt hän kokosi henkiset ja ruumiilliset voimansa ratkaisevaan tekoon.
Lopullinen päätös oli hänessä kypsynyt varhain kolmantena iltapäivänä
palauksensa jälkeen, ja hän määräsi ajatuksissaan, että vielä samana
iltana hänen oli kestettävä odottava tulikoe.

Väliajan hän käytti, merkillistä kyllä, siistiäkseen huolellisesti
huoneensa, järjestelläkseen yhä uudelleen ja eri tavalla sen
vähälukuisia koristeita seinällä ja uuninrinnustalla, vetääkseen ison
laivakellon vireeseen — joka löi merimiesvartioiden hetket tavallisten
tuntimäärien asemasta [Merellä on työnjako laivoissa järjestetty
nelituntisiksi vartiovuoroiksi, ja »kellovahti» heläyttää joka
puolituntisen jälkeen kelloa merkiksi vartioajan kulusta. Siten esim.
klo 4—8:n vartiossa 7 lyöntiä merkitsee klo 1/2 8:aa. Suom. suom.]
— sekä järjestääkseen kaikki kirjeet ja paperit pöytälaatikossaan.
Hän teki tuon kaiken aivan samalla huolella ja hartaudella, kuin
aikoisi lähteä pitkälle matkalle tahi valmistautua moniviikkoiseen
sairasvartioon. Kello 4 aikaan kurkisti neiti Douglas ovesta sisään
kyselläkseen hänen vointiaan ja näki hänen seisovan peilin ääressä
kampaamassa ja panemassa isoa pronssinpunaista tukkaansa huolellisesti
solmuun päälaelle. Sairaanhoitajattaren mielestä Lloyd näytti paljon
reippaammalta kuin ennen, ja hän kysyi, eikö hänen vointinsakin jo
ollut parempi.

»Kyllä», vastasi Lloyd, »paljon parempi», ja lisäsi sitten: »Tänään
tulen illallispöytään.»

Syistä, joita ei voinut itsekään ymmärtää, Lloyd tänään pukeutui aivan
tavattomalla huolella ja mietti perinpohjaisesti jokaista pukunsa
yksityisseikkaa. Vähitellen klo 5 mennessä hän vihdoin oli valmis
ja istahti tuolille akkunan ääreen, kirja sylissä, odottaakseen
illallispöytään kutsua, niinkuin kuolemaantuomittu odottaa noutamistaan
mestauslavalle.

Hänen tarkoituksensa oli saapua ruokasaliin vasta sitten, kun hän
voi olla varma, että kaikki toiset olivat siellä koolla; sitten
tahtoi hän astua kaikkien silmien eteen, kertoa heille, mitä hänellä
oli kerrottavana, ilmoittaa noiden surullisten tapausten kulun aivan
yksinkertaisesti koristelematta niitä yhtään ja puolustelematta itseään
sekä antaa toisten itsensä tehdä niistä sen ainoan johtopäätöksen, joka
voi tulla kysymykseen.

Tuo odotusaika oli Lloydin mielestä hirvittävän pitkä ja kiusallinen,
se oli kuin pitkällinen sielunkidutus. Hänen mielialansa vaihtelivat
herkeämättä, edessä odottava toimi kuvastui hänelle tuhannessa
eri valossa. Yhtenä silmänräpäyksenä häntä värisytti pelkkä sen
ajatteleminenkin, kuten olisi nähnyt tulikuumaa rautaa hitaasti
lähennettävän hänen iholleen. Seuraavassa tuokiossa hän ei voinut
käsittää, kuinka kaikki tuo voi häntä niin mahtavasti herkyttääkään.
Oliko se itse asiassa mikään erinomainen sankariteko? Hänen toverinsa
arvatenkin omasta ehdostaan käsittäisivät hänen menettelynsä eivätkä
siitä niin paljoakaan piittaisi. Eihän ollut leikintekoa uskaltaa omaa
henkeänsä julki vaaraan, kun niin ilkeäluontoinen ja tarttuvainen
sairastapaus oli kysymyksessä. Eihän voinut tuomitakaan hoitajatarta,
jos hän hätäytyneenä jätti sellaisen sairaan omiin oloihinsa. Yhtenä
hetkenä tuo julkinen tunnustus näyttäytyi Lloydin ajatuksissa
suurtekona, mutta seuraavana hetkenä jo miltei naurettavana hätäilynä.
Mutta hän muisti kuitenkin sangen hyvin, kuinka oli käynyt Harriet
Freezen, joka ei ollut kyennyt kestämään toveriensa jatkuvaa mykkää
painostusta, vaikka näistä ei kukaan ollutkaan lausunut hänelle
ajatustaan julki. Ihmeellistä olisi todella, jos Lloyd Searight
toverien äänettömällä tuomiolla tulisi karkotetuksi talosta, jonka hän
oli itse rakennuttanut ja omilla varoillaan ylläpitänyt.

Tuo odotustunti ennen illallispöytään kutsua ei tuntunut koskaan
loppuvan; kului neljännestunti, ja vielä neljännes, ja vihdoin viimein
kolmaskin neljännes. Lloyd oli tuntevinaan heikkoa ruuantuoksua
alhaalta keittiön puoletta. Sitten rupesivat vielä puuttuvat minuutit
yht'äkkiä kulumaan ihan raivoisaa vauhtia. Alikerroksen arkihuoneesta
kuului pianonsoittoa. Se oli kai Ester Thielman, joka siellä paukutteli
loppumattomia puolalaisia säveleitään. Sitten taukosi soitto äkkiä, ja
Lloyd tunsi sydämen valahtavan ylös kurkkuunsa kuullessaan arkihuoneen
ja ruokasalin välisen työntöoven kolahtavan syrjään. Neiti Douglas ja
neiti Truslow, eräs vastatullut nuori harjoittelija, tulivat yhdessä
ulos neiti Douglasin huoneesta ja kulkivat portaita alas, keskustellen
innokkaasti, oliko parempi päällystää seinät kankaalla vai paperilla.
Lloyd kuuli neiti Truslowin sanovan:

»Niin kyllä, mutta jollei kangasta saa kiinnitetyksi aivan tiiviisti,
käy se kostealla ilmalla poimuille.»

Sitten koputti Rownie Lloydin ovelle ja huusi sisään, ¹ vastausta
odottamatta:

»Pöytä on katettu, neiti Searight.»

Lloyd kuuli hänen kuuluttavan saman viestin neiti Bergynin ovelle
hiukan etempänä yläkerran käytävän varrella. Sitten hän kuuli toisten
hoitajattarien menevän portaita alas yksitellen. Yläkerran huoneissa
ja käytävissä kävi aivan hiljaiseksi. Heikkoa ääntensorinaa kuului
alakerrasta siltä puolen rakennusta, missä ruokasali sijaitsi. Lloyd
odotteli vielä viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia. Sitten hän
nousi pystyyn, veti syvään henkeä ja ojentautui täyteen pituuteensa.
Sitten hän meni ovelle, pysähtyi siihen silmänräpäykseksi ja kääntyi
huoneeseen päin katselemaan kaikkia tuttuja esineitä, yksinkertaisia
mutta arvokkaita huonekaluja, kirjahyllyjä, suurta mukavaa sänkyään,
vanhanaikaista pyöreää peiliä, joka riippui molempain akkunain välissä,
ja vanhaa, mustuneesta mahongista tehtyä kirjoituspöytäänsä. Hänellä
oli jonkinlainen hämärä mielikuvittelu, ettei hän jollain tapaa
saisi enää koskaan nähdä kaikkia noita esineitä, että hänen nyt oli
sanottava hyvästit niille sekä koko sille elämälle, jota hän oli näihin
saakka elänyt niiden keskellä ja tässä ympäristössä. Kun hän jälleen
palaisi huoneeseensa, olisi hän kokonaan toinen nainen kuin nyt.
Sitten laskeutui hän vitkalleen portaita alas ja pysähtyi vielä kerran
eteiseen. Vieläkään ei ollut myöhäistä kääntyä takaisin. Hän kuuli
aivan selvästi toveriensa liikkeet ja puhelun illallispöydässä ja tunsi
Ester Thielmanin aina hymystä helmeilevän äänen, joka sanoi:

»Niin, tietysti, sitähän minä juuri tarkoitan.»

Olipa se tosiaankin merkillinen yllätys, joka Lloydilla nyt oli tarjona
heille kaikille. Hänen sydämensä rupesi oikein paukuttamaan, rajusti
ja raskaasti. Saisiko hän edes äänensä kuuluviin, kun hänen kohta,
tuossa padassa, piti ruveta puhumaan? Eikö ollut sittenkin parempi
lykätä ratkaisu huomisaamuksi, miettiä sitä vielä kerran puoleen
ja toiseen yön aikana? Mutta hän pudisti kärsimättömästi päätänsä
sellaiselle ajatukselle. Ei, hän ei tahtonut enää peräytyä. Kun hän
tuli arkihuoneeseen, huomasikin hän työntöovet lukituiksi, ja palasi
senvuoksi sille ovelle, joka vei eteisestä suoraan ruokasaliin. Se oli
raollaan. Lloyd avasi sen, astui sisään, lukitsi oven jälkeensä ja jäi
seisomaan selkä nojaten sitä vastaan.

Pöydän ympärillä olivat melkein kaikki paikat täynnä; vain pari kolme
ynnä hänen oma sijansa olivat vielä tyhjinä. Pöydän yläpäässä istui
neiti Bergyn, hänen oikealla puolellaan neiti Douglas, ja alempana
Lloydin katse erotti Ester Thielmanin, Delia Craigin, joka oli juuri
palannut hoitamasta erästä tri Streetin potilasta, neiti Pagen,
joka oli kaikkein vanhimpia ja kokeneimpia sairaanhoitajattaria,
Gilbertsonin, jota kaikki puhuttelivat vain hänen sukunimellään,
neiti Ivesin ja Eleanor Bogartin, jotka kumpikin olivat suorittaneet
yliopistossa lääketieteellisen tutkinnon ja jotka voivat ja tahtoivat
itsekin harjoittaa lääkärinammattia, neiti Wentworthin, joka oli ollut
hoitajataroppilaana eräässä Armenian lähetyssairaalassa, ja kaikkein
viimeisenä vastatulleen aivan nuoren ja kuvankauniin neiti Truslowin,
joka ei ollut vielä ollut kertaakaan sairaita hoitamassa.

Niin hiljaa oli Lloyd käynyt sisään, ettei aluksi kukaan huomannut
häntä, ja hän seisoi nyt tuokion selkä oveen nojaten ja ajatteli
kirvelevällä haikeudella, kuinka iloisia ja huolettomia kaikki toiset
olivat — äänet surisivat ilmassa ja keskustelu kävi pitkin ja poikin
pöydän poikki välillä istuvain olkapäiden yli.

»— Niin tietysti, ettekö ymmärrä, että sitähän minä tarkoitankin?»

»— Te voitte sen kyllä saada sopivaa kokoa ja painetuin kuvioin, jos
niin haluatte —»

»— Kyllä, se on hyvin huvittava kirja; ensi osa on kyllä
kehnonpuoleinen, mutta sankarittarella on mainioita aatteita —»

»— Niin, Vanonin myymälässä, ja mehän voimme saada alennusta —»

»— Ja kuulkaahan nyt, kuinka naurettavaa — hän kääntyi ympäri ja sanoi
jäykästi ja suu supussa: 'Ei, kiitoksia, siihen olen jo liian vanha'.
Ah, kuinka hullunkurista se oli, minä tulen sille nauramaan vielä
kuolinvuoteellanikin —»

»— Ja sillä tapaa se järjestyi aivan itsestään. Mitähän minä nyt
tekisinkään —♦

»— Onko ne kiinnitettävä nauloilla? Nuo kiviseinät ovat niin kovat —»

»— Anna Rownien tehdä se, hän ymmärtää paremmin — Ah, tuollahan tulee
meidän sairaamme!»

»— Ei, mutta nähkääs, sehän on Lloyd. Tämähän on hauskaa, että
jaksoitte jo viimeinkin tulla alas.»

Kun yleinen ihmetys ja ihastus hänen ilmautumisestaan oli asettunut,
jäi Lloyd seisomaan entiseen asentoonsa, selkä oveen nojaten,
suoraryhtisenä ja kädet jäykkinä kupeilla. Hän ei heti vastannut
toisten huudahtuksiin. Kaikki jäivät katsomaan häneen. Kaikki
keskustelu taukosi nopeaan, kohta kun toiset hoitajattaret panivat
merkille hänen kasvoinsa kalpeuden ja merkillisen päättäväisen piirteen
hänen suupielissään.

»Käykäähän istumaan, Lloyd», sanoi neiti Bergyn, »miksi te seisotte?
Ettehän te vieläkään ole oikein terve. Nyt saa Rownie tuoda teille
lasillisen sherryä.»

Yleinen hiljaisuus. Viimein sanoi Lloyd rauhallisesti: »Ei. En tahdo
sherryä, enkä tahdo mitään illallistakaan. Olen tullut tänne alas
kertoakseni teille kaikille, että te erehdytte, kun luulette minun
tehneen kaiken voitavani sen lavantautipotilaani hyväksi. Te luulette,
että minä poistuin hänen luotaan vasta sitten, kun hän oli jo kuollut.
Mutta se ei ole oikein, minä lähdin jo sitä ennen. Sairas joutui
jonkinlaiseen ratkaisevaan käänteeseen, jota en kuitenkaan tarkemmin
tunne, kun en ollut silloin sairassuojassa, enkä minä mennyt sinne, kun
minua kutsuttiin. Lääkärikään ei ollut siellä, hän oli lähtenyt ulos
ja jättänyt potilaan kokonaan minun hoitooni. Sairaan luona ei ollut
keitään muita kuin palvelijatar. Tämä huusi minua sisään, mutta minä en
mennyt. Päinvastoin minä lähdin pois koko talosta. Samana päivänä kuoli
potilas. Tämän tahdon teidän tietävän. Ymmärrättekö nyt kaikkityyni
— ymmärrättekö sen oikein? Minä hylkäsin potilaani hänen pahimpana
hetkenään ja jätin hänet yksin palvelijattaren kanssa. Ja sitten kuoli
hän jo samana iltapäivänä.»

Sitten Lloyd lähti pois, ja huoneessa oli niin hiljaista, että aivan
tuntui siltä, kuin olisi hän paiskannut oven kovasti kiinni jälestään.

Lloyd meni ylös huoneeseensa ja lukitsi oven perästään, laskeutui
sitten polvilleen lattialle sohvan eteen ja makasi sillä pää käsien
varassa. Mutta hän ei voinut itkeäkään, hänen silmänsä pysyivät
kuivina. Hän ajatteli lähinnä vain sitä, että hän oli tehnyt jotakin
aivan peruuttamatonta, ja että hänen päätänsä särki. Mielenliikutusta
hän ei tuntenut ensinkään; hän ei huomannut itsessään mitään voitoniloa
tahi ylpeyttä uljuudestaan. Monesti tuli sekin ajatus hänelle mieleen,
että lieköhän tuo tunnustus sittekään ollut todella tarpeen. Mutta
nyt hän tunsi vain itsensä rajattoman väsyneeksi koko tuon hirveän
jutun vuoksi. Hän tunsi vain, että hänellä oli hirvittävä päänsärky;
hän ei välittänyt sen pitemmältä ajatella, ei puoleen eikä toiseen.
Nykytuokiossa oli hänelle tarpeeksi huolta, ja nykytuokiossa oli
hänellä kova päänsärky.

Mutta ennenkuin kävi levolle sinä iltana, kertoi Lloyd asian
juurtajaksain neiti Bergynille. Ylihoitajatar oli tullut hänen luokseen
kohta hänen poistuttuaan ja vaatinut saada tietää kaiken. Hän tiesi
sangen hyvin, ettei Lloyd Searight koskaan omasta ehdostaan hylkäisi
kuolevata potilasta. Hän tunsi vaistomaisesti, että jokin vieras voima
lienee ollut vaikuttamassa, että näin kävi.

»Lloyd», sanoi hän hyvin päättäväisellä äänellä, »te ette voi
odottaakaan, että minä uskoisin teidän lähteneen tiehenne omasta
vapaasta tahdostanne. Kertokaa nyt minulle, kuinka kaikki oikein kävi.
Miksi teitte niin? Te ette saa minua uskomaan, että te — ei, siitä en
tahdo puhuakaan. Teillähän oli hyvä syy tehdä niinkuin teitte, eikö
totta?»

»Minä — minä en voi selittää sitä teille», vastasi Lloyd. »Saatte
luulla, mitä tahdotte. Te ette sitä kuitenkaan ymmärtäisi.»

Mutta sittekun neiti Bergynin oli vihdoin onnistunut voittaa Lloydin
vastarinta, ymmärsi hän hyvin kaiken. Bennettin ylihoitajatar tunsi
vain kuulopuheesta. Mutta Lloyd oli hänet tuntenut jo vuosikausia, ja
ylihoitajatar oli varma siitä, että kun Lloyd oli antanut myötä tuon
miehen tahdolle, oli hän ensin tehnyt kaiken, mitä hänen vallassaan oli
tehdä. Lloyd kertoikin hänelle kaiken, mitä lääkärin ruokasalissa oli
tapahtunut. Mutta vaikka hänen täytyikin kertoa Bennettin rakkaudesta
häneen, ei hän itsestään puhunut mitään, eikä neiti Bergyn kysellytkään
sen enempää.

»Minä voin hyvin ymmärtää», sanoi ylihoitajatar lopuksi, »ettette te
siedä ajatella, että teidän oli pakko lähteä, mutta miehethän ovat nyt
kerran meitä naisia väkevämmät, Lloyd, ja sellainen mies kuin hän,
lienee useimpia muita miehiä väkevämpi. Teitä ei voi moittia siitä,
että lähditte potilaanne luota, eikä millään tavalla voi sanoa teidän
olevan syypään hra Ferrissin kuolemaan. Nyt minä käyn sanomaan kaikille
toisille, että teillä oli hyvin pätevä syy jättää potilaanne, että
tuota syytä emme nyt voi selittää sen tarkemmin, mutta että minä olen
puhunut teidän kanssanne ja tunnen koko jutun ja että olen aivan yhtä
mieltä teidän kanssanne. Sitten lähden Medfordiin puhumaan asiasta tri
Pittsin kanssa. Se on ehdottomasti paras keino», hän lisäsi, nähdessään
Lloydin tekevän torjuvan eleen; »hän kyllä ymmärtää sen oikein, eikä
meidän sitten tarvitse peljätä, että asiasta tullaan sen enempää
lörpöttelemään. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut 'ammattilaisten
kesken', kuten sanotaan, enkä luule sen tulevan tämän enempää
tunnetuksi.»

Viikon lopulla Lloyd lähti Bannisteriin. Hän ei ollut päättänyt,
kauanko hän tulisi siellä viipymään, mutta tuohon aikaan hän ei
myöskään jaksanut olla toisten hoitajattarien parissa.

Myöhemmin, kun koko juttu oli ennättänyt vanhettua, tahtoi hän palata
ja käydä jälleen toimeensa.

Hattie oli häntä vastassa asemalla ponyvaljakon kera. Tyttönen oikein
säteili ilosta kuullessaan, että hän sai olla yksin Lloydin kanssa
määräämättömän ajan.

»Mutta te ette sittekään sairastunut», hän huudahti ja paukutti käsiään
yhteen. »Oliko se teidän potilaanne yhtä huonona kuin minä? Eivätkö
hänen vanhempansa tulleet iloisiksi, kun te teitte hänet jälleen
terveeksi?»

Lloyd laski kätensä pikku rupattelijan suulle.

»Nyt me emme puhu ollenkaan virka-asioista, Hattie», sanoi hän ja
yritti hymyillä.

Mutta kun Lloyd maalle tulonsa jälkeisenä aamuna heräsi omassa
valkoisessa pihanpuolisessa huoneessaan, huomasi hän äkkiä
helpotuksekseen, että hänen mielentilassaan oli sitten eilispäivästä
tapahtunut lievä muutos. Ensi kerran Medfordin tapahtumien jälkeen hän
nyt vasta tunsi jonkinlaista rauhan tunnetta sielussaan. Ehkäpä hän jo
alkoi tuntea ensimmäistä terveellistä, hyvää tekevää vastavaikutusta
sen tulikokeen jälkeen, johon hän oli vapaaehtoisesti antautunut — nyt,
kun petosta ei enää ollut hänen sielussaan. Sen hän oli tempaissut ylös
juurineen, omasta vapaasta tahdostaan. Se oli ohi hänen elämästään.
Mutta nyt hän myöskin huomasi, ettei siinä kuitenkaan ollut vielä
kaikki.

Oli jotain muutakin, joka oli ohi, oli poissa hänen elämästään —
jotakin, joka aina näihin saakka oli kiusannut häntä ja katkeroittanut
hänen elämäänsä ja hävittänyt hänestä luontaisen lempeyden ja hyvyyden
— sekin oli nyt jo ohi elettyä. Tuo kurja, raivoisa viha, jota
karkottaakseen hän oli niin kovin kamppaillut, missä se nyt olikaan?
Sehän näytti kadonneen aivan itsestään. Kuinka tuo oli käynyt päinsä?
Tuo inhottava, riitainen mieliala, tuo ruma, rumentava tunne, jota
hän oli kasvattanut sydämessään, se oli ennen hänen tunnustustaan
ollut liiaksi väkevä, liian syvään juurtunut, jotta hän olisi voinut
sen tempaista pois sydämestään. Mutta nyt oli se yht'äkkiä poissa,
ilman että hän oli tehnyt mitään sen poistamiseksi, ilman vähintäkään
ponnistusta hänen puoleltaan.

Tuo huomio hämmästytti häntä jonkun verran. Vapautuessaan valheesta ja
petoksesta oli hän siis ilmeisesti myöskin vapautunut vihastaan; näytti
aivan siltä, kuin niistä ei toinen voinut viihtyä ilman toista. Eikö
niitä siis käynyt erottaminen toisistaan? Oliko kaikessa pahassakin
siis jonkinlainen yhtenäisyys, yhteenkuuluvaisuus, niinkuin ehkä oli
kaikessa hyvässäkin, niin että kun ihminen kykeni voittamaan yhden
huonon ominaisuuden ja vaiston itsessään, niin hän samalla voitti
montakin sellaista. Lloyd oli pitänyt järkähtämättä kiinni siitä,
mikä oli oikein, kesken kaikkea hämminkiään ja levottomuuttaan,
kesken myrskyä ja pimeyttä, ajattelematta mitään edullista seurausta
tai palkintoa. Olisiko tämä nyt hänen palkintonaan? Se voi olla
mahdollista; hän ei sitä tiennyt, ei voinut siitä mitään sanoa. Esteet
olivat vähentyneet luvultaan; myrsky oli asettunut, mutta pimeyttä oli
vielä paljon jälellä. Valheen hän oli karkottanut sydämestään. Viha oli
hiljakseen seurannut perästä. Rauha ei kuitenkaan ollut vielä palannut
vanhalle tilalleen, eikä se koskaan, koskaan enää tulisikaan; mutta
erottava väliseinä oli kadonnut hänen sydämensä huoneesta, ja tätä oli
tuuletettu j siistitty sen jätiltä.



VIII.


Ferrissin hautajaisten jälkeisenä päivänä Bennett lähti yksin tri
Pittsin luo Medfordiin, ja saman päivän illalla lähetettiin kaikki
hänen matkatavaransa ja arkkunsa, joissa kaikki hänen paperinsa olivat
— retkikunnan muistiinpanot, tieteelliset havainnot ja päiväkirjat
hänen perästään.

Tultuaan sen talon edustalle, johon oli päättänyt asettua seuraavaksi
vuodeksi, pani Bennett merkille, että muuan yläkerroksen etummaisista
akkunoista oli auki ja sen verhot kiinnitetyt ylhäälle; akkunasta hän
voi nähdä sisälle huoneeseen, jota palvelijatar näkyi siivoavan ja
tuulettavan sekä muuttavan huonekaluja siitä ulos. Maantiellä talon
edessä näkyi tavaravaunujen pyöräin jälkiä. Kun hän oli lukinnut
ulko-oven perästään ja seisoi eteisessä matkalaukku kädessä, näki hän
vaatenaulakossa hatun, jota Ferriss oli viimeksi käyttänyt. Bennett
laski laukun nopeasti lattialle ja nojautui raskaasti seinää vastaan,
hän veti syvään henkeä ja ummisti silmänsä. Talo tuntui olevan muuten
tyhjillään, paitsi että jolloinkin kuului hillittyä kolinaa käytävän
toisella puolella olevasta huoneesta. Hän tarttui uudelleen laukkuunsa
ja nousi portaita ylös niihin huoneisiin, jotka olivat määrätyt hänen
asuttavakseen. Hän ei ripustanut hattuaan naulaan, vaan otti sen
mukaansa sisään.

Taloudenhoitajatar, joka yläkerroksessa otti hänet vastaan ja näytti
hänelle huoneet, kysyi häneltä, milloin hän halusi syödä. Bennett sanoi
sen sekä lisäsi:

»Minä tahdon syödä aina alhaalla ruokasalissa, ‘lasisaliksi' luulen
teidän sitä sanovan. Ja kohta kun etummainen huone on saatu kuntoon,
nukun siellä jo ensi yöni. Se on oleva minun huoneeni.»

Taloudenhoitajatar katseli kummissaan häneen. »Niin, mutta se ei käy
laatuun», väitti hän, »ei ainakaan kohta, tartunnan takia. Tohtori on
antanut ankaran määräyksen, että sitä on kunnollisesti tuuletettava, ja
että huonekalut on korjattava sieltä pois.»

Bennett nyökkäsi vain, ilmoittaakseen ymmärtävänsä, ja
taloudenhoitajatar poistui. Iltapäivä kului hiljakseen, ja myöskin
ilta. Bennett sai illallista ruokasalissa, kuten oli toivonut.
Syötyään huusi hän Kamiskan mukaansa ja lähti pitkälle kävelymatkalle
kaupungista poispäin vievälle maantielle; hän käveli verkalleen,
kädet selän takana. Kello 10 tienoissa hän palasi kotiin. Hän nousi
yläkertaan ja mietti hetkisen järjestellä papereitaan, ennenkuin kävi
makuulle. Nukkumisesta ei kuitenkaan tulisi mitään, siitä hän oli varma.

Bennett ei vielä oikein tiennyt, missä yhteydessä huoneet olivat
keskenään. Hänen ajatuksensa olivat kiintyneet muihin asioihin, hän oli
hajamielinen, ja kun hän jälleen yritti nousta yläkertaan, menikin hän
sisään päädyn puoleisesta ovesta eikä pihan puoleisesta. Hän joutui
huoneeseen, jota luuli omakseen, sytytti kaasulampun palamaan ja
katseli ihmeissään ympärilleen.

Huone oli melkein tyhjä. Yksin matotkin oli raivattu pois. Akkunat
olivat selki selällään, huoneessa tuntui pinttynyttä lääkkeitten hajua,
ja vuodevaatteista olivat vain patjat ja pielukset jätetyt paikoilleen.
Bennett katseli vuodetta vähän kummissaan, sitten häntä puistatti
ankarasti. Tuossa vuoteessahan Ferriss oli kuollut; siitä hirvittävästä
murhenäytelmästä, jossa hänellä oli ollut yksi pääosia, oli muuan
kohtaus esitetty juuri tässä samaisessa huoneessa.

Seisoessaan siinä hervottomana ja tukien kädellään vuoteen
jalkapäähän oli hän näkevinään edessään kuvan, joka oli masentaa
hänet maahan. Hänestä näytti, kuin makaisi hänen paras ystävänsä
vielä kuolleena tuossa alastomassa vuoteessa. Hän oli näkevinään
Ferrissin kuolinpuvussaan pitkänään paareilla, hän näki kääreliinat ja
päänpuolessa palavat kynttilät. Tässä huoneessa oli kuolema majaillut.
Tyhjässä huoneessa vallitsi juhlallinen, hartautta herättävä tunnelma.
Ennenkuin tiesikään, makasi hän polvillaan vuoteen vieressä kasvot
patjoja vastaan ja kädet ojennettuina sitä paikkaa kohti, jossa Ferriss
oli levännyt viimeistä kertaa.

Hän ei tiennyt, kuinka kauvan hän oli maannut tuolla tapaa — ehkä
pari minuuttia, ehkä tuntikaudenkin. Hän selvisi tolkuilleen vasta
seistessään ulkona portailla ja lukittuaan kuolinhuoneen oven
perästään. Mutta nyt ei työnteosta ollut enää puhettakaan. Paperinsa
hän järjestäisi huomenna. Nukkuakaan hän ei voinut eikä tahtonut. Hän
meni jälleen portaita alas ja lähti tuosta tyhjästä, äänettömästä
talosta. Kuistilla oli leveä korituoli. Bennett viskautui siihen
istumaan, kädet kasvojen edessä. Kesäyö oli hiljainen ja kostea. Kuu
ei paistanut, eikä tähtiä näkynyt. Jossain kaukana huuteli jokin
lintu taukoamatta. Pienestä hedelmäpuutarhasta talon vieressä kuului
jolloinkin lehtien hiljaista rapinaa sekä kumea paukaus, kun kypsynyt
omena putosi nurmikkoon. Kamiska istui hievahtamatta ulkoportailla ja
heristi korviaan vähimmästäkin hälystä.

Ferriss oli siis kuollut, ja se oli hänen syynsä. Hänen ystävänsä, se
mies, josta hän oli eniten pitänyt, oli kuollut. Ferrissiä ei siis
ollut yhtään hyödyttänyt, että hän oli kamppaillut niin uljaasti
henkensä puolesta, silloin kun napaseudun jäät olivat uhanneet rusentaa
hänet syleilyynsä. Valittamatta, nurisematta hän oli kestänyt nälkää
ja kylmää ja sanomatonta hätää, pakkasta, joka oli riistänyt häneltä
kädet, myrskyn ja lumen raivoa, koskaan loppumatonta työtä rekien
purkamisessa ja jälleen lastaamisessa — kaikkea, mitä ihminen saa
kestää yrittäessään turhaan navalle — kuollakseen sitten niin kurjasti
vuoteessaan, sen miehen ja sen naisen hylkäämänä, joita hän oli enimmän
rakastanut ja joihin lujimmin luottanut. Ja se oli Bennettin syy.

Oliko Ferriss viime hetkillään ollut tajuissaan? Oliko hän saanut
tietää totuuden, vai saisiko hän sen tietää jolloinkin toisen kerran
ja jossain toisessa paikassa. Kukapa sen voi sanoa. Kukapa sen voisi
koskaan tietää. Ja oliko Bennett sitten tehnyt oikein pidättäessään
Lloydia poissa sairashuoneesta? Nyt, kun kaikki oli ohitse, nyt kun
hän oli jälleen tullut järkiinsä ja voi rauhallisesti katsella koko
tuota surullista tapausta, nyt alkoi vähäinen epäilys viritä hänen
mielessään. Aluksi hän tahtoi torjua sen luotaan, katkeroituneena
ja raivostuneena kuin lähellä päristelevän myrkkyhyönteisen. Tuo
ruumiillisesti ja henkisesti karkeatekoinen mies, jonka luonne oli niin
yksinkertaisista aineksista muovailtu, jolla oli niin sokea, horjumaton
usko omaan erehtymättömyyteensä ja itseviisauteensa, ei ollut vielä
koskaan eläissään voinut kuvitellakaan erehtyvänsä, joutuvansa
kulkemaan väärää tietä. Hän se oli aina ollut oikeassa. Mutta nyt oli
vihdoin hänen elämässään tapahtunut muutos. Hänen maailmaansa oli
astunut nainen, tuohon maailmaan, jossa siihen asti oli ollut pelkkiä
miehiä; ja nyt hän tunsi maaperän luistavan hänen jalkainsa alta, nyt
hän etsiskeli syitä tekoihinsa, nyt hänen oli vaikeata keksiä selitystä
kaikkeen, mikä ennen oli ollut itsestään selvää. Oikea ja väärä, valo
ja pimeys, valhe ja totuus sulivat sietämättömästi, sokaisevasti yhteen.

Hän, jonka luottamus ja usko itseensä oli kyennyt siirtämään
vuoria, hän, joka oli ajanut työtovereitaan eteenpäin kuin paimen
lammaskatrastaan, hän joka oli uhmaillut yksin napojen jäitäkin,
raivannut tiensä ylipääsemättömien muurien läpi ja särkenyt tieltään
pahimmatkin esteet perustuksia myöten — eikö hän olisi kyennyt
hallitsemaan tilannetta, kun vastapuolena oli vain nainen? Olisiko hän
todella ollut heikko? Epäilys kasvoi ja syöpyi yhä syvemmälle hänen
mieleensä.

Kun epäilys ja epätoivo muulloin oli karannut Bennettin kimppuun, oli
hänen ainoana pelastuksenaan ollut hänen järkähtämätön vakaumuksensa
siitä, että hän oli oikeassa. Se oli hänen lohdutuksensa, hänen
toivonsa, hänen ainoa linnansa. Jos maa syöpyi sen alta ja se
luhistui kokoon, mitä oli hänellä silloin jälellä? Ajatuksissaan hän
eli uudestaan koko tapahtuman alusta loppuun asti, niin kiusallisen
seikkaperäisesti kuin vain kykeni, ja hän pakotti vastahakoisen
järkensä tottumattomaan työhön punnitsemaan ja mittaamaan ja
tuomitsemaan myötä ja vastaan. Jos noin oli ollut asianlaita, jos hän
olisi jättänyt tuon tekemättä, niin tämäkö olisi ollut tuloksena?
Entäpä, jos hän ei olisikaan silloin käynyt väliin, jos hän olisi
pysynyt syrjässä, niin olisiko Lloyd todellakin uskaltanut henkensä
moiseen vaaraan, ja olisiko Ferriss silloin ehkä jäänytkin elämään?
Oliko hän itse silloin ollut aivan järjiltään; oliko hän ollut sokea
ja kuuro kaikille järkisyille; oliko hän käyttäytynyt kuin peto — kuin
sokea, typerä ja itserakas hulttio — ajatellut vain itseään ja omaa
etuaan, ja sen kautta turmellut sen naisen koko elämän, jota rakasti,
ja surmannut sen miehen, josta oli eniten pitänyt? Eikö kaikkea tuota
olisi voinut välttää, jos hän olisi ollut yhtä järkevä kuin mikä
tavallinen ihminen hyvänsä moisessa tilaisuudessa? Hän, joka ylpeili
niin nopeasta ja terveestä arvostelukyvystään kaikkein vaikeimmissakin
tilanteissa, hänenhän ei toki olisi pitänyt menettää malttiaan tuossa
ainoassa vaikeassa tilanteessa.

Epäilys palasi kuitenkin takaisin, yhä uudelleen ja uudelleen. Hän voi
tukahduttaa sen, tallata sen maan tasalle, torjua sen luotaan, niin
paljon kuin vain tahtoi — ja kuitenkin se herkeämättä palasi takaisin,
joka kerta aina vähän voimakkaampana, vähän enemmän vakuuttavana,
entisestään aina tyrkyttelevämpänä. Ehkäpä hän sittekin oli tehnyt
hullusti ja väärin, ehkäpä Lloydin henki ei sittekään olisi ollut
niin suuressa vaarassa, ehkäpä Ferriss olisi jäänyt eloon. Tuo
kaikki selveni hänelle yht'äkkiä niin kirkkaassa valossa, ettei sen
todenperäisyyttä käynyt enää epäileminenkään.

Se oli hirvittävä hetki hänelle. Istuessaan ulkona ypö yksin pimeässä
yössä hän tunsi kurimuksen pyörteiden tarttuvan häneen ja riepoittavan
häntä mukanaan pohjattomaan kuiluunsa. Ensi kauhistuksesta selvittyään
hän palasi järkiinsä — nyt hän näki oikeassa valossa, mitä hän
oikein oli tehnyt — nyt hän heräsi pitkästä painajaisunesta. Surua
ja katumusta ja itsesoimauksia, tuskaa siitä, ettei tehtyä saanut
enää tekemättömäksi, katkeruutta rakkaudesta, joka oli kuollut,
itsehalveksumista, jolle ei sanoja löytynyt, sydäntäsärkevää haikeutta
menetetystä onnesta — kaikkea tuota hän nyt tunsi yhdellä haavaa. Yksi
erässään putoilivat hänen hulluutensa seuraukset hänen päälleen
kuin valtavat taakat, joita verkalleen ladotaan päällekkäin, joka
hetki yhä raskaampana ja sietämättömämpänä kuormana — sillä aikaa kuin
totuuden ja järjen valo tunkeutui häikäisevänä hänen sielunsa jokaiseen
sopukkaan. Ja epäilys kasvoi ja kireytyi vähitellen, armottomasti,
täydeksi varmuudeksi.

Kuinka hän enää jaksaisi elää kauvempaa — ja kannattiko elääkään?
Mitä hyödytti nyt kaikki hänen kunnianhimonsa, kaikki hänen tarmonsa
ja intonsa asettaa eteensä suuria päämääriä? Hänen elämänsä lanka oli
leikattu poikki, hänen ystävänsä oli kuollut, ja hänen rakastettunsa
rakkaus oli kuollut. Hän oli itse syypää kaikkeen. Mitä hyödytti enää
jatkaa?

Ferriss oli kuollut. Ken nyt seisoisi hänen vierellään, kun ulkona yö
pimeni, ja esteet kohosivat tornin korkuisiksi, ja kuolema lenteli
suhisevin siivin ja uhkaillen hänen päänsä ympärillä?

Lloydin rakkaus oli kuollut. Kuka nyt enää toivottaisikaan hänelle
onnea matkalle, kun hänen laivansa keula kääntyisi jälleen pohjoista
kohti, ja kuohu kävisi sen vanavedessä? Kuka istuisi ja odottelisi
häntä täällä kotona, kun hän jälleen kävisi taisteluun, istuisi ja
odottaisi hänen palaustaan; ja kun hän olisi kerran saavuttanut
päämääränsä, tuon päämäärän, jota miehet olivat vuosisatojen kuluessa
yrittäneet saavuttaa, ken silloin tarjoisi hänelle ensimmäisen ja
kaikista rakkaimman tervehdyksen, kun laiva palaisi kotiin liputettuna
mastonhuipusta kanteen saakka, kuuluttaen hänen voittoaan ja
kuolematonta kunniaansa?

Ei, sitä voittoa hän ei koskaan saavuttaisi. Myöskin hänen
kunnianhimonsa oli kuollut; toinen voittaisi siellä, missä hän voi vain
hävitä, toinen pääsisi sinne, missä hän voi vain kaatua ja kukistua
— toinen, häntä väkevämpi, häntä yritteliäämpi, häntä varmempi. Niin
pitkälle oli Bennett nyt tullut, hän, joka kerran oli ollut niin
itsetietoinen, niin vallitseva, niin kova ja karaistu. Lyöty, hävinnyt
mies hän nyt oli, nujerrettu, muserrettu raukka; hänellä ei ollut
yhtään toivoa enää, ei yhtään kunnianhimoa.

Ja kuinka tuo kaikki oli käynytkään noin, ja mistä syystä? Eihän se
ollut tuo sama vihollinen, jota hän niin usein oli uhitellut, se ei
ollut mikään hänen ulkopuolellaan oleva ylivoima, joka nyt oli hänet
voittanut — hänhän oli itse ollut oma voitollinen vihollisensa! Itse
hän oli pannut tuon koneiston käyntiin, itse hän oli koonnut itseensä
nuo hävittävät voimat, jotka nyt olivat lyöneet hänet maahan ja
nujertaneet hänet. Ei mikään muu voima koko maailmassa olisi pystynyt
häntä masentamaan. Ja kohtalo oli tahtonut, että tämä ainut vihollinen,
tämä ainokainen voima oli kääntynyt häntä vastaan ja tuhonnut hänet.
Kuinka tuo kaikki olikaan ihmeellistä! Kuinka se oli hirvittävää! Miksi
hän ei ollutkaan nähnyt tuota jo edeltäpäin? Kuinka hän ei ollut tullut
mitään sellaista ajatelleeksikaan? Mikä kamala tunteeton kummitus oli
niin kauvan asunut hänessä, pitänyt pesäänsä hänen sielussaan, syödä
ahminut hänen voimaansa, sitä mikä hänessä oli jalointa ja parasta,
petoksella tuhonnut hänen parhaat tunteensa — hänen urhoollisuutensa
hyvää ystävää kohtaan ja hänen rakkautensa hyvää naista kohtaan —
väijynyt sopivaa hetkeä, silmänräpäyksen heikkoutta hänen puoleltaan,
ja sitten arvaamatta, varoittamatta syössyt hänen kimppuunsa ja yhdellä
iskulla kaatanut hänet maahan?

Hän oli tehnyt rikoksen, jota laki ei rankaise, mutta joka kätkee
rangaistuksen itsessään, rangaistuksen, joka on ankarampi kuin minkään
tuomioistuimen julistama, Kosto oli tullut hirvittävän nopeasti
hänen päänsä ylitse. Hänen loistava uransa, Ferriss ja Lloyd —
kunnianhimo,: ystävyys ja rakkaus — nuo kolme asiaa olivat luoneet
sen kolminaisuuden, joka oli vallinnut koko hänen elämäänsä. Yhdellä
kertaa, miltei samassa silmänräpäyksessä, hän oli kadottanut ne kaikki.
Hän ei enää koskaan saisi niitä takaisin.

Bennett hervahti kokoon. Mitä hän tunsikaan poskellaan — mikä se niin
äkkiä himmensi hänen näkönsä? Oliko hän jo joutunut niin pitkälle?
Ja hänkö se oli, Ward Bennett, se mies, joka oli johtanut »Frejan»
retkeä? Ei, se ei voinut olla sama mies. Se mies oli kuollut! Hän puri
hampaitaan yhteen, ja koko hänen ruumiinsa tärisi sydäntäsärkevästi
surusta. Hukassa, ikuisesti hukassa! Bennett kätki kasvonsa
käsivarsiinsa. Hänen yhteenkiristettyjen hampaittensa välistä tuli
kuuluviin käheitä sanoja:

»Dick — Dick, vanha ystävä — sinä olet poissa, minä olen kadottanut
sinut, ja omasta syystäni; ja Lloydin myöskin — hänet myöskin — oo,
Jumala minua auttakoon!»

Sitten murtui hän tykkänään. Väristys puistatti tuota jykevää ruumista,
ja ensi kerran eläissään itki Bennett vuolaita kyyneleitä. Äkkiä hän
havahtui surustaan kuullessaan koiran liikahtelevan. Kamiska oli
noussut seisomaan ja murisi ääneen; sitten kirahti puistonportti,
ja koira nosti kuononsa korkealle ilmaan ja ulvoi yöhön keuhkojansa
täydellä voimalla. Bennettkin nousi pystyyn, kiitti kohtaloaan, että
yö oli niin pimeä, ja katseli ympärilleen. Maantieltä johtavaa polkua
pitkin tuli jokin mies, sora narskui hänen jalkainsa alin. Mies
pysähtyi kuistinportaiden eteen, ja huomatessaan sillä seisovan haamun
kääntyi hän tätä kohti ja sanoi:

»Onko tämä tri Pittsin talo?»

Bennettin vastaus häipyi kuulumattomiin koiran rähistessä, mutta toinen
arvatenkin tajusi sen, koska jatkoi:

»Tahtoisin kernaasti tavata hra Ferrissiä — Richard Ferrissiä 'Frejan'
retkeltä. Olen näet kuullut, että hänen pitäisi olla täällä.»

Kamiska herkesi haukkumasta ja tapaili pari kertaa kuonollaan vieraan
housuja; sitten se äkkiä hypähti ihastuneena häntä vastaan, nuoleskeli
hänen käsiään, tanssi takakäpälillään ja ulvoi ilosta.

Bennett kävi lähemmäksi, ja vieras käänsi kasvonsa puoliavoimesta
ovesta paistavaan lampun kuumotukseen.

»Mutta sehän on Adler!» huudahti Bennett. »Mistä ihmeestä sinä tänne
jouduit?»

»Kapteeni!» älähti toinen ja tempasi hatun päästään. »Onko se
mahdollista, että te se olette!» Hänen kasvonsa hohtivat autuaallista
iloa. Hän aivan tutisi ihastuksesta. Hänen oli vaikea löytää sanoja, ja
kun hän kömpelön hellästi tavoitteli entisen päällikkönsä kättä ja sai
sitä puristetuksi, näki Bennett kyyneleitä hänen silmissään.

»No ei toki! Ettenkö olisi mielissäni nähdessäni kapteenin — minä
luulin teidän matkustaneen pois — en tiedä mihin — minä — minä en
tiennyt, saisinko enää koskaan nähdä teitä!»

Kamiska ei olisi voinut olla sen iloisempi Adlerin nähdessään, kuin
Adler Bennettin nähdessään. Hän sammalteli, sanat juuttuivat hänen
kurkkuunsa, hän kohosi varpailleen, irvisteli ja kakisteli ja pudotti
hattunsa. Hänen ilonsa oli lapsellinen, hillitön, teeskentelemätön,
rehellinen kuin puhdas kulta. Heidän noustua kuistille työnsi hän ensi
työkseen tuolin Bennettille, eikä irroittanut hetkeksikään silmiään
hänestä. Hänen uskollisuutensa oli vilpitön kuin koiran isännälleen
osottama, nöyrä, epäitsekäs, vaatimaton, onnellinen yhdestä ainoasta
katseesta, ystävällisestä sanasta, hyväilystä. Hänestä olisi ollut
ihanin onni ja kunnia saada kuolla Bennettin edestä. Tämähän oli hänen
kapteeninsa, hänen kuninkaansa, hänen jumalansa, hänen herransa ja
käskijänsä. Kaikki mitä hän teki, oli hyvin ja oikein; Bennett olisi
voinut iskeä hänet maahan siihen kohtaan, ja Adlerin mielestä se olisi
ollut paikallaan.

Kun Bennett sai hänet viimein mahtikäskyllä istahtamaan, asettui
hän sulasta kunnioituksesta niin epämukavaan asentoon kuin vain voi
löytää tuolin äärimmäisellä reunalla. Koko ajan hän pyöritteli hattua
käsissään ja kumarteli ja noikkaili moneen kertaan. Mutta sitten hän
äkkiä muisti, mille asialle hän oli tänne tullut.

»Ah, minähän tässä ihan unohdan — kun niin äkkiä keksin kapteenin
täällä, niin unohdin aivan hra Ferrissin. Kuinka hän jaksaa? Näin
lehdistä, että hän oli käynyt hyvin kipeäksi.»

»Hän on kuollut», vastasi Bennett rauhallisesti.

Adler istui hetkisen sanattomana. Hänen alaleukansa pudota loksahti
alas rinnalle, hänen silmänsä olivat jäykät ja pyöreät, ja hän tapaili
henkeä.

»Onko hra Ferriss kuollut?» kysyi hän sitten verkalleen. »Minä — eihän
se ole mahdollista.» Hän teki ristinmerkin.

Bennett ei virkkanut mitään, ja lähes viisi minuuttia istuivat molemmat
vaitonaisina ja tuijottelivat ulos pimeään yöhön. Vihdoin katkaisi
Adler äänettömyyden ja kyseli Ferrissin sairautta ja kuolemaa, johon
Bennett vastasi niin hyvin kuin taisi. Mutta Adlerin koko olennosta ja
äänensävystä oli helppo huomata, että Bennett, joka ilmielävänä istui
hänen edessään, merkitsi hänelle paljoa enemmän kuin Ferriss, joka oli
kuollut.

»Mutta olettehan te toki terveenä, kapteeni, eikö totta?» kysyi hän
lopuksi. »Eihän vain teitä mikään vaivaa?»

»Ei», sanoi Bennett ja katseli tiukasti Adleria silmiin. Äkkiä hän
sitten lisäsi:

»Adler, se oli minun syyni, että hra Ferriss kuoli. Jollei minua
olisi ollut, eläisi hän arvatenkin vielä. Minä sen sain aikaan. Minä
tein niin, kuin luulin oikeaksi, mutta minä tiesin koko ajan, yhtä
hyvin kuin sen nyt tiedän, että se oli väärin. Siis jos joku kysyy
sinulta hra Ferrissin kuolemaa niin voit kertoa hänelle kaiken, minkä
nyt tiedät — ymmärrätkö? Erehdyksestä minä tulin syypääksi hänen
kuolemaansa. Enempää en sinulle kerro, mutta niin paljon pitää sinun
tietämän.»

Adler katseli Bennettiin. Hänen kasvonsa ilmaisivat hätäytymistä ja
rajatonta ällistystä. Koko maailmanjärjestys tuntui hänestä luhistuvan
yht'äkkiä kokoon. Bennett, tuo tutkimaton, ihmeellinen mies, joka
oli liitossa salaisten henkivoimain kanssa, hän, jonka aivoituksia
ihmisjärki ei voinut käsittää, jonka pää hipoi pilviä — hän, Bennett,
teki nyt tiliä hänelle, Adlerille! Vähimmälle kaikista entisistä
alamaisistaan. Kuningas uskoi huolensa orjalleen. Ja mitä ihmettä hän
sitten juttelikaan? Että Ferrissin kuolema oli hänen syytänsä! Adler
ei tuota ollenkaan ymmärtänyt, hänen käsityskykynsä ei ulottunut
niin pitkälle. Se kävi liian korkealta hänen voimilleen. Bennett
mahtoi ajatella jotakin, mikä oli tapahtunut paluumatkalla jäiden yli
kuljettaessa — jotakin, joka silloin oli ollut välttämätöntä tehdä, ja
joka nyt vihdoin näin myöhään oli aiheuttanut hra Ferrissin kuoleman.
Kaikissa tapauksissa oli Bennett tehnyt niin, kuin hänen oli pitänytkin
tehdä. Samalla tapaahan hän oli ollut syypää Mc Phersoninkin kuolemaan,
mutta ei hän silloinkaan ollut voinut muuten menetellä.

Bennett ei ollut sen pitemmältä miettinyt asiaa, ennenkuin lausui nuo
sanansa. Ensin hän oli vastannut välttelevästi Adlerin kyselyihin
varajohtajan kuolemasta. Mutta äkkiä oli häntä ruvennut hävettämään
moinen teeskentely entisen alamaisensa edessä. Hän oli tehnyt
erehdykset — hirvittävän, uskomattoman erehdyksen — mutta täytyihän
hänen toki olla mies kertomaan sen seurauksistakin. Ei tosin tainnut
olla tarpeellista, ehkäpä ei järkevätäkään, kertoa koko hulluutta sen
täydessä laajuudessa; mutta tänä hetkenä hänestä tuntui siltä, että
hänen omat miehensä — ainakin tämä ainoa läsnä oleva niistä — jotka
olivat olleet hänen ja hänen ystävänsä käskettävinä, olivat oikeutetut
saamaan kuulla totuuden.

Mutta Adlerin ajatukset olivat tykkänään toisaalla, ja pian
purkautuivatkin sanoiksi:

»Kuulkaapas, kapteeni, nythän ne rustaavat uutta retkikuntaa; olette
kaiketi kuullutkin siitä — se on englantilainen. Sitä ne sanovat
Duan-Parsonin retkikunnaksi. Ne yrittävät kulkea sitä vanhaa väylää
Smithin-salmen kautta. Aikomus on talvehtia Tasiusakissa ja sitten
koettaa kulkea salmen poikki, kohta kun jäät lähtevät keväällä. Mutta
Duanen tuumat ovat ihan hulluja. Hän ei pääse pitkällekään pohjoiseen,
ei ainakaan 75 leveysasteen yli, siitä panen veikkaa. Kun me nyt taas
lähdemme tuonne pohjoiseen, niin otattehan minut toki mukaan. Olittehan
minuun tyytyväinen viime matkalla —»

»Minä en lähde sinne enää, Adler.»

»Ettekö?» Adler näytti vähän tyhmistyneeltä. »Minä luulin — tuota,
en luullut teidän — niin, mutta kukaan muu kuin te ei siihen pysty,
kapteeni.»

»Oh, kyllä sellaisia on», sanoi Bennett välinpitämättömästi. »Duanekin
sen tekee, jos hänellä on vain onnea matkassaan. Minä tunnen
hänet hyvin. Hän on reipas veikko. Ei — minä olen siitä jo saanut
tarpeekseni, Adler. Minun aikani on mennyt. Nyt on toisten vuoro.
Tahdotko lähteä Duanen mukaan? Minä annan sinulle suosituskirjeen häntä
varten. Olen varma, että hän mielellään ottaa sinut matkaansa.»

Adler kavahti ylös tuoliltaan.

»Luuleeko kapteeni» — sanoi hän kiihtyneesti — »luuleeko kapteeni
todellakin, että minä tahtoisin matkustaa muiden kuin teidän kanssa. Te
kyllä lähdette vielä jonakin päivänä — siitä olen aivan varma. Me — me
tahdomme vielä kerran yrittää onneamme, ennenkuin kuolemme. Ei meitä
sentään ole vielä maahan nitistetty.»

»Kyllä, sitä me juuri olemmekin, Adler», vastasi Bennett ja hymyili
rauhallisesti. »Nyt me pysymme kauniisti kotona ja kirjoitamme kirjan
retkestämme. Ja annamme toisen miehen yrittää navalle. Se ei ole meitä
varten — eikä tule koskaan olemaankaan, Adler.»

Puolisen tunnin perästä Adler nousi pystyyn ja sanoi Bennettille:

»Vieläköhän voin viipyä kauvempaa, jos aion päästä takaisin kaupunkiin
viimeisellä junalla? Asemalla sanoivat sen lähtevän keskiyön
aikaan.» Bennett huomasi hänen kasvoistaan, että hänellä oli jotakin
sydämellään, jota hänen oli vaikea saada sanotuksi — hän seisoi
ymmällään, muutteli jalkaa ja pyöritteli hattuaan. Vihdoin hän sanoi
vähän epäröiden:

»Ei suinkaan kapteeni tarvitsisi apumiestä tänne?» Ja ennenkuin Bennett
kerkisi vastaamaan, jatkoi hän kiireisesti: »Minä olen aikoinani
yritellyt vähin jotakin, osaan hoitaa puutarhaa, ymmärrän oikein hyvin
taimien ja kukkien ja sen sellaisten hoitoa, ja voisin autella teitä
missä askareissa hyvänsä.» Sitten hän sanoi hellyttävästi: »Antakaa
minun jäädä tänne, kapteeni — siitä ei tule teille suuria kuluja —
minä en tahdo kapteenilta penniäkään palkkaa. Antakaa minun olla
käskyläisenänne jonkun aikaa. Te tulette kyllä olemaan tyytyväinen
minuun. Saanko jäädä, kapteeni — saanko jäädä?»

»Lörpötystä, Adler», sanoi Bennett, »sinä voit jäädä tänne, jos
sinua haluttaa. Keksimme sinulle kyllä jotain tointa täällä. Mutta
luonnollisesti maksan siitä sinulle.»

»En ota penniäkään», intti Adler melkein loukkautuneena.

Seuraavana päivänä. Adler nouti kaupungista arkkunsa ja muutti
Bennettin luokse Medfordiin. Vaikka tri Pitts ei ollut kaukaan aikaan
pitänyt hevosia, kuului taloon kuitenkin yhä edelleen tallirakennus,
ja sen ylisille asettui Adler taloksi tallirengin entiseen huoneeseen.
Bennett ei saanut häntä mitenkään asumaan päärakennuksessa. Adler
ylpeili siitä, että tunsi hyvin oman asemansa. Ensi illasta lähtien hän
ei koskaan puhutellut Bennettiä ensiksi, ennenkuin häneltä kysyttiin
jotakin, ja koko hänen olemuksestaan voi huomata, kuinka iloinen hän
oli saadessaan taasen olla kapteeninsa käskettävissä. Olipa oikein
hauska nähdä Adlerin palvelevan »lasisaliin» katetussa ruokapöydässä,
odotellen sininen villapusero yllään oven vieressä käskyjä ja iloiten
pelkästään siitä, että näki Bennettin syövän. Aamuisin, kohta kun
aamiainen oli kannettu pöytään, oli Adlerin etuoikeutena ilmoittaa
siitä Bennettille, jonka hän enimmäkseen tapasi kirjoittelemassa
huoneessaan. Sitten Adler palasi ruokasaliin ja odotteli, että hänen
herransa näyttäytyisi. Kohta kun hän kuuli tämän askeleet käytävässä,
värähteli hänen ruumiinsa ilosta. Hän ryntäsi Bennettin tuolin kimppuun
ja veti sen ulos pöydästä tämän istua, hääri hänen ympärillään ja
syötteli häntä kuin kanaemo polkastaan. Hän levitti suuliinan hänen
rinnalleen, laski sanomalehdet hänen eteensä ja nykäsi kahvikupin
puolen tuumaa lähemmäksi häntä. Koko aterian aikana hän ei irroittanut
silmiään hänestä, vaan vahti hänen jokaista liikettään, punoittaen
ylpeydestä ja hieroskellen käsiään tyytyväisyydestä ja hiljaisesta
ihastuksesta.

Aika meni menoaan, kohta oli kaksi viikkoa kulunut siitä kuin Bennett
muutti Pittsin taloon. Väsyneenä ja koneellisesti hän oli alkanut
kirjoittaa kirjaansa, kertomusta retkikunnan matkasta. Työ oli
vasten hänen mieltään. Hän oli jo kauan sitten kadottanut kaiken
mielenkiintonsa napatutkimuksiin. Oli totta, mitä hän oli sanonut
Adlerille — hän oli niistä jo saanut tarpeekseen, peruuttamattomasti.
Ovi oli paukahtanut kiinni hänen jälkeensä; hänen osansa maailmassa
oli näytelty loppuun. Nyt hän ainoastaan halusi tulla unhotetuksi
niin pian kuin suinkin, saada elää hiljaa ja rauhallisesti yksikseen.
Maineesta ja ylistyksestä hän ei enää välittänyt. Maailman tuonaan
häneen kohdistama kohiseva suosio tuntui hänestä nyt vain tyhjältä
ja joutavanpäiväiseltä touhinalta. Sitä hän ei enää tahtonut
kuulla korvissaan. Hän tiesi, että kaiken maailman sivistyskansat
odottivat jännityksellä hänen kirjansa ilmestymistä. Se painettaisiin
sellaisillakin kielillä, joita hän ei itse ymmärtänyt — mutta kuinka
turhaa ja tyhjänpäiväistä kaikki tuo hänestä olikaan!

Itse kirjoitustyökin oli hänelle sanomattoman kiusallista, mutta
hän jännitti kaiken tarmonsa ja hartautensa, mitä hänelle oli vielä
jäänyt jälelle, ja työskenteli kahdeksan, joskus neljäkintoista tuntia
päivässä. Tavallaanhan tuli tuosta kirjasta synninsovitus. Ferriss oli
sen sankarina. Melkein itsekään sitä ajattelematta pidätti Bennett
itsensä ja omat ansionsa, suunnitelmansa ja aatteensa kertomuksen
taustassa. Useammin kuin kerran hän antoi Ferrissille ansion urotöistä,
jotka hän itse oli suorittanut. Ferriss se oli retken johtaja ja
voittaja. Hänen osalleen tulivat kaikki laakeriseppeleet. Ferrissin
esimerkki se oli innostanut miehiä tekemään parhaansa, silloin kuin
heidän kohtalonsa näytti synkimmältä, Ferriss se oli todellisuudessa
pelastanut heidät kaikki, silloin kuin laiva oli murskautunut jäitten
keskeen, hänen tarmonsa, hänen lannistumaton rohkeutensa, kestävyytensä
ja viisautensa johtanut joukon vihdoin jäämuurien yli Koljuhin-vuonoon.

»Vaikka minä olin nimellisesti johtaja», kirjoitti Bennett, »syrjäydyin
aina hänen tieltään. Hänettä me olisimme epäilemättä kaikki
menehtyneet, ennenkuin lopulta pääsimme maihin. Hänen luja tahtonsa
voittaa, maksoi mitä maksoi, antoi meille jokaiselle siivet. Minne hän
näytti tien, sinne me seurasimme häntä, hänen uljuutensa ei voinut
koskaan masentua, hänen uskonsa lopulliseen voittoon ei voinut koskaan
pettää; hänen älynsä, hänen terävänäköisyytensä oli vallan ihmeellinen.
Hän oli syntynyt suureksi keksijäksi.»

Eräänä päivänä, kun Bennett tapansa mukaan meni päivällisen syötyään
puutarhaan kävelemään ja polttamaan sikarin, ennenkuin jälleen istui
työnsä ääreen, huomasi hän ihmeekseen, että hänen nenästään alkoi
vuotaa verta. Se oli vähäpätöinen seikka ja taukosi muutaman minuutin
kuluttua, mutta se pani Bennettin kuitenkin ajattelemaan terveyttänsä;
ja hänen mieleensä muistui, ettei hän parina viime päivänä ollut
voinut oikein hyvin. Hänellä oli ollut kipuja selässään ja säärissään,
toisinaan oli hänen päätänsäkin särkenyt ja viime aikana oli työ
ruvennut maistamaan hänelle yhä enemmän puulta, |a pelkkä ponnistus
kuljettaa kynää paperilla vaivasi häntä.

»Hm», arveli hän vähän myöhemmin päivällä, kun uusi verenvuotokohtaus
tuli, »jokohan minun pitäisi ottaa vähän kiniiniä?»

Mutta seuraavana päivänä hän ei kyennyt syömään mitään, ja vaikka
istuikin sitkeästi työnsä ääressä, kärsi hän herkeämätöntä kuumetusta.
Muutenkin tunsi hän itsensä sangen heikoksi. Illalla hän kirjoitti
kaupunkiin tri Pittsille ja pyysi tätä tulemaan Medfordiin seuraavana:
päivänä.



IX.


Seuraavan maanantain aamupäivällä pari tuntia murkinan jälkeen tapasi
Lloyd portailla neiti Douglasin, joka oli kävelypuvussa ja kantoi
laukkua kädessään.

»Lähdettekö te ulos sairaan luo?» kysyi Lloyd vähän kummissaan. »Minne
te menette?» Lloyd oli näet jälleen ilmoittautunut palvelusvuoroon, ja
hänen nimensä oli ylinnä järjestyslistalla. »Minä luulin, että minun
vuoroni oli lähteä», hän lisäsi.

Neiti Douglas tuli ilmeisesti hyvin hämilleen. Selvää oli, ettei
hän ollut odottanut tapaavansa Lloydia. Hän pysähtyi hämmästyneenä
ja sopersi: »E—ei—ei, kyllä minun nyt on lähdettävä. Minut — sain
ylimääräisen kutsun — on joku, joka erityisesti tahtoo minua tulemaan —
niin se kävi.»

»Vai niin se kävi?» sanoi Lloyd hiukan jyrkästi, sillä toverin
hämilleenjoutuminen oli liiaksi silmiinpistävä.

»Niin — tarkoitan — ei, ei se oikeastaan niinkään ollut, mutta
ylihoitajatar — neiti Bergyn — hän luuli — hän tahtoi — että te
mieluummin menisitte hänen puheilleen.»

»Niin menenkin», virkkoi Lloyd, »mutta odottakaahan täällä, kunnes
olen saanut tietää, miksi minut on syrjäytetty.»

Lloyd kiiruhti neiti Bergynin luo, hyvin loukkautuneena moisesta
menettelystä. Kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, luuli hän
ansainneensa enemmän myötätuntoisuutta. Hänethän olisi nyt pitänyt
lähettää ensimmäisenä tuleen.

Kun Lloyd äkkiä syöksähti sisään, nousi neiti Bergyn pystyyn ja
kiirehti selittämään:

»Minä tahdoin vain säästää teiltä nykyhetkenä vaivaa ja — ja uusia
ikävyyksiä, Lloyd, senvuoksi annoin neiti Douglasin astua teidän
tilallenne. Kutsu tuli Medfordista. Tri Pitts oli itse täällä aamulla,
ja hän oli samaa mieltä kuin minä.»

»Mitä mieltä hän sitten oli. En ymmärrä oikein —»

»Minusta olisi», vastasi ylihoitajatar, »tämä potilas ollut erikoisen
vastenmielinen ja tuskauttava teidän hoidettavaksenne. Hra Bennett on
näet vuokrannut tri Pittsin talon ja asuu siellä tätänykyä. Silloin
kun hra Ferriss alkoi kääntyä kipeäksi, oli hra Bennett paljon yksissä
hänen kanssaan ja hoiti häntä, kunnes tri Pitts kävi väliin ja hankki
sinne sairaanhoitajattaren. Sittemmin on tohtori myöskin saanut
selville, että hra Bennett on ollut hyvin varomaton. Joka tapauksessa
on hän tavalla tai toisella saanut tartunnan ja on nykyään hyvin
sairaana. Tri Pitts haluaa sinne hoitajattaren heti kohta. Sattui
olemaan teidän vuoronne, mutta minusta oli parempi hypätä teidän
nimenne yli ja lähettää Louise Douglas teidän sijastanne.»

Lloyd vaipui istumaan tuolille, kädet hervottomasti sylissä. Hän näytti
puolittain suuttuneelta, puolittain hämmentyneeltä. Mutta äkkiä hän
huudahti kiivaasti:

»Niin, ymmärrän hyvin kaiken tuon, toisinhan ei voi ollakaan, mutta
kaikkihan tietävät, että nyt on minun vuoroni, kaikki tietävät, kenen
nyt pitäisi lähteä, kuinka sitten tulee käymäänkään — mitähän kaikki
luulevatkaan, kuullessaan että minun täytyi jäädä kotiin — ja kohta kun
— kohta sen jälkeen kuin — kaiken tämän jälkeen, mitä on tapahtunut.
Ei, minun täytyy päästä lähtemään! Minun ennen kaikkia muita, ja juuri
senvuoksi, että nytkin on lavantaudista kysymys niinkuin edelliselläkin
kerralla.»

»Mutta Lloyd, ettehän te voi mennä sinne,»

Ei, se oli totta, hänhän ei voinut. Potilashan oli juuri se mies,
joka oli nöyryyttänyt häntä niin syvästi, joka oli käsittänyt hänet
niin hirveästi väärin ja tehnyt hänelle vääryyttä — se mies, jota hän
ei enää voinut rakastaa. Kuinka hän voisikaan enää tavata Bennettin?
Mutta kuinka hänen tulisi menetellä, että voisi kieltäytyä tuosta
hoitovuorosta? Kuinka hän selittäisi tovereille, minkä vuoksi hän
toisen kerran löi laimin velvollisuutensa? Lloyd väänteli käsiään,
tuntien itsensä väsyneeksi ja viheliäiseksi. Kuinka nuo vaikeudet
ja ikävyydet kasautuivatkin niin peräkkäin hänen kannettavakseen!
Tuskin hän oli yhdestä päässyt, kun jo kohtasi toisen. Bennett oli
hänelle nyt aivan vieras, välinpitämätön henkilö, ja sittekin hän
vaistomaisesti vältti tapaamasta häntä jälleen. Ja hänenhän ei
vain pitäisi tavata häntä — jos lähtisi — vaan olla hänen luonaan
päiväkaudet, tunti tunnilta, elää yhdessä hänen kanssaan sairassuojan
lähentävässä ilmapiirissä. Mutta taas toiselta puolen — kuinka hän
voisi kieltäytyäkään tästä hoitovuorosta? Muu henkilökunta antaisi
ehkä yhden laiminlyönnin anteeksi; mutta uusiutunutta laiminlyöntiä ei
varmastikaan hyväksyttäisi. Mutta eikö nyt tarjoutunut tilaisuus ollut
kuin odottamaton sallimuksen suoma, jotta hän voisi jälleen kohottaa
arvoaan toverien silmissä? Lloyd teki pikaisen päätöksen. Hän nousi
pystyyn.

»Minä lähden sinne», sanoi hän.

Hän oli itsekin sangen ällistynyt päätöksestään. Sitä hän ei ollut
ennättänyt kauan miettiä. Kun hän oli ensi kerralla ajatellut
tunnustaa lankeemuksensa tovereille, oli se tuntunut hänestä kovin
vaikealta, milteipä mahdottomalta. Tänä hetkenä se ei juuri ollut sen
helpompaa; mutta kun hän oli nyt saavuttanut uudelleen entisen henkisen
voimansa, joka oli pelastanut edellisestä kiirastulesta, niin tuntui
hänestä helpolta mukautua kaikkiin uusiin olosuhteisiin, kävivätpä ne
sitten kuinka tukaliksi hyvänsä. Mikä oli kerran hänelle onnistunut,
kävisi ehkä nytkin päinsä. Lloyd rupesi hämärästi ymmärtämään, että
itsehillintä, luonnollisten vaistojen varma voittaminen, jotka olivat
itsekkäitä siksi, että ne olivat niin luonnolliset, oli seikka, johon
vähitellen voi perehtyä ja jonka asteettain voi oppia. Mikä hyvänsä
voitto, jota ei voitettu ainoastaan hetken hyödyn takia, karaisi
luonnetta ja terästi tahtoa seuraavaa taistelua varten. Hän oli
luullut, että Bennett oli iäksi lannistanut hänen tahdonvoimansa. Mutta
oliko se totta? Eikö tappio ollut vain väliaikainen, ohimenevä? Eikö
hän vähitellen saavuttaisi entisen voimansa pitämällä lujasti kiinni
siitä, mitä alkeelliset oikean velvollisuuden ja toden periaatteet
määräsivät ihmisille? Eikö voitto omasta itsestään ollut kaikkein
suurin voitto — suurempi, paljon suurempi voitto, kuin mitä voi odottaa
kamppailusta hänen tahtonsa ja Bennettin tahdon välillä?

Ennenkuin tuntiakaan oli kulunut näistä mietteistä, oli hän jälleen
matkalla Medfordiin. Kuinka paljon siellä oli tapahtunutkaan, kuinka
suuresti olosuhteet muuttuneetkaan sitten hänen viime käyntinsä; ja
kuinka suuresti olikaan Bennett muuttunut, niin että hänen täytyi
vaihtaa koko käsitystään tuosta miehestä! Kerran oli ajatus Bennettin
vaarallisesta tilasta aiheuttanut hänelle herkeämätöntä pelkoa,
kiusannut häntä kaiket päivät ja pitänyt häntä valveilla monet yöt.
Voiko olla mahdollista, että Bennettin elämä ja kuolema oli hänelle
samanarvoinen asia — kuten minkä muun potilaan kohtalo hyvänsä? Lloyd
ei voinut siihen vastata, hän ei tiennyt, mitä vastata. Varmaa ainakin
oli, ettei hänen sydämensä ainakaan sykkinyt sen kovempaa, vaikka hän
tiesi Bennettin olevan vaarallisesti sairaan. Hän tiesi itsessään, että
_hänen_ Bennettinsä oli jo kuollut; että kun hän nyt palasi takaisin
Medfordiin, ei se tapahtunut siksi, että Bennett tarvitsi apua ja
hoitoa, vaan siksi, että joku oli siellä hyvin sairaana.

Kun hän soitti tohtori Pittsin ovikelloa, tuli jokin ihmeellinen,
vieras mies avaamaan oven ja kysyi, oliko hän sinne tilattu
sairaanhoitajatar.

»Kyllä», Lloyd vastasi, »minä se olen. Onko tri Pitts kotona?»

»Hän on yläkerrassa, omassa huoneessaan», kuiskasi mies, ja lukitsi
ulko-oven niin äänettömästi kuin taisi. — »Hän ei tahdo, että minä
tulisin hänen luokseen — tarkoitan, ettei tohtori tulisi — en ole
saanut nähdä häntä neljään päivään. Kysykääpäs tohtorilta, enkö
saa kurkistaa sisään — nähdäkseni edes vilauksenkin hänestä. —
Ajatelkaapas, neiti, että minä en ole saanut nähdä häntä neljään
päivään! Ajatelkaapas vain sitä! Ja sitten minun täytyy kertoa
teille, ettei hänen anneta edes syödä tarpeekseen — ei muuta kuin
vähän maitoa ja kanakeittoa riisin kera. Ja hän kun ei ole koskaan
sietänyt riisiä; kyllä tuo on liian vähän sairaalle miehelle. Minä
valmistin hänelle eilen kunnollista lihamuhennosta, josta hän piti niin
paljon naparetkellä ollessamme, mutta tohtori ei sallinut hänen edes
maistaakaan sitä — irvisteli minulle vain vasten naamaa!»

Lloyd antoi taloudenhoitajattaren ilmoittaa tri Pittsille
saapumisestaan, ja yläkertaan noustuaan hän tapasi lääkärin itsensä,
joka odotteli häntä sairassuojan ulkopuolella — ei saman suojan, jossa
Ferriss oli maannut, vaan erään toisen huoneen. Se oli paras huone koko
tohtorin talossa ja sijaitsi sen perällä.

»Mutta mitä tämä merkitsee, minähän odotin neiti Douglasia tulevaksi»,
huudahti tohtori puoliääneen, keksittyään Lloydin. »Teitä minä kaikista
vähimmän odotin täällä näkeväni.»

»Minun oli pakko tulla», vastasi Lloyd levollisesti, vaikka tunsikin
kasvojensa punoittavan tulikuumina. »Minun vuoroni oli lähteä, enkä
voinut sietää ajatella, että toiset tietäisivät minun jääneen kotia.»

Tohtori aprikoi hetkisen, mutta tahtomatta syventyä sen pitemmältä
tuohon kiusalliseen asiaan pani hän päänsä kallelleen, aivan kuin siten
huomauttaakseen, ettei se ollut hänen asiansa.

»Nii-in», sanoi hän sitten epäröiden, »kaikki on niin merkillistä
kuin vain saattaa olla. Molemmat he olivat yhtä kurjassa tilassa,
kun retkikunta oli joutunut perikadon partaalle ja pelastettiin
valaanpyyntilaivaan — juomavesi kelvotonta, ruumiissa ei vähintäkään
vastustusvoimaa, niin että basilleilla oli herran päivät kehittyä; ja
mahdollista on, että molempien sairauteen oli sama syy, mutta nyt on
hänen tilansa niin huono kuin olla saattaa.»

»Onko hän — hyvin kipeä?» kysyi Lloyd arastellen.

»Niin, mitäpä sanoisinkaan — hän ei tosin enää heilu elämän ja kuoleman
välillä niinkuin hra Ferriss aikanaan. Kapteeni Ward Bennettin tilanne
on minulle selvä kuin päivä; kun hän on sairas, niin on hän sitä
täydellä todella; hänen ruumiinsa ryntää sairautta kohti hillittömästi
kuin raivostunut härkä. Hän on nyt yhtä huono, kuin hra Ferriss oli
sairautensa kolmantena viikkona.»

»Luuletteko hänen tuntevan minut?»

Lääkäri pudisti päätään. »Ei, hänhän enimmäkseen hourii — sehän kuuluu
asiaan. Jollemme saa kuumetta laskemaan, kuolee hän käsiimme. Siinä on
nykyhetken vaara. Nyt voitte itse nähdä hänet; tuossa hän makaa. Katsos
kummaa! Nyt se veitikka on jälleen noussut pystyyn!»

Kun Lloyd astui sisälle huoneeseen, istui Bennett pystyssä vuoteessa ja
tuijotti suoraan eteensä tyhjään ilmaan, pienet karsastelevat silmät
selki selällään ja laihtuneet, kurtistuneet kädet levottomasti nyppien
peitettä. Leualla kasvoi viikon vanha parransänki. Hän kuiski ja mutisi
raivoisalla kiireellä käsittämättömiä sanoja. Hän oli käynyt vallan
toisennäköiseksi siitä, kun Lloyd oli viimeksi hänet nähnyt. Tuo suuri
ruumis oli luhistunut kokoon. Kasvoissa oli iho käynyt ryppyiseksi kuin
vanha pergamentti, ja sen alta näki koko jykevän luuston paistavan
esiin. Ensi silmäyksellä voi huomata, että tuo mies oli ollut hyvin
lähellä kuolemata. Sillä aikaa kuin Lloyd irroitti hatun päästään ja
rupesi varustautumaan hoitotoimiin, sai tohtori Bennettin pannuksi
jälleen makaamaan ja täytti sitten otsalle pantavan jääpussin uudestaan.

»Nyt ei hänen voimistaan voi kerskua», sanoi hän puoliääneen itsekseen.

»Kuinka kauvan hän on jo maannut tuolla tapaa?» kysyi Lloyd.

»Lähes kahdeksan tuntia. Hän oli siunaaman aikaa tajuissaan eilen
aamulla ja kysyi itse, oliko hänellä yhtään toivoa.»

Sitä ei juuri ollutkaan; hänen ennen niin mahtavat ruumiin- ja
sielunvoimansa raukesivat hirvittävää vauhtia. Kuinka paljon tohtori
yritti virkistää häntä voimakkailla lääkkeillä, kuinka itsepäisesti
Lloyd kävikin kamppailemaan kuolemaa vastaan, niin ilmeistä oli, että
Bennettin tila yhä huononi.

»Se tässä myöskin on niin vietävän pahaksi», sanoi tohtori, »ettei
hän itse tunnu välittävän ollenkaan siitä, jääkö henkiin vai
ei. Jos hän saisi tahtonsa perille, olisi hän kohtakin kuollut.
Vaikeata on pelastaa potilaan henkeä, joka ei itse välitä vähääkään
pelastumisestaan. Jos hän tahtoisi kamppailla henkensä edestä, niinkuin
teki napamatkallaan, niin saisimme hänet hyvinkin vielä jaloilleen.
Mutta kun asianlaita on tällainen —» hän kohautti masentuneena
hartioitaan.

Seuraavana iltana kello 9 aikaan istui Lloyd valvomaan sairaan luona,
ja tohtori tahtoi käydä riisuutumatta makuulle erääseen alakerran
huoneeseen. Lloyd oli saanut määräyksen herättää hänet heti, jos
sairaan tilassa tapahtuisi jonkinlaista muutosta.

Mutta kun tohtori hapuili pimeässä portaita alas, oli hän kompastua
Adleriin ja Kamiskaan. Adler istui portailla koira vierellään, molemmat
kyyryissään pimeässä, pitäen uskollisesti vahtia ja korvat herillään
kuulustellen vähintäkin ääntä Bennettin huoneesta.

Adler kavahti pystyyn ja kumarsi, kun tohtori meni ohi.

»Eikö vielä kuulu yhtään parempaa?» hän kuiskasi.

»Ei rahtuakaan muutosta», vastasi toinen tuimasti. »Hän voi voimistua
kolmen viikon perästä, ja yhtä hyvin voi hän kuolla jo tänä päivänä —
siinä minun tietoni. Nyt tiedätte aivan yhtä paljon kuin minäkin. Tuo
pahuksen koira!»

Hän oli tullut tallanneeksi Kamiskaa, joka pidättyi sankarillisesti
ulahtamasta, ja sitten hän jatkoi matkaansa.

Adler istahti jälleen hyvin varovaisesti, ettei porraslauta narahtaisi.
Hän otti Kamiskan pään käsiensä väliin ja keinutteli sitä edes takaisin.

»Mitä me teemmekään, pikku koiraseni?» kuiskutti hän valittavasti.
»Mitä sitten teemmekään, jos kapteeni, jos kapteeni — jollei hän —» hän
ei jaksanut sanoa lausettaan loppuun. Kamiska istahti jälleen hänen
vierelleen, ja molemmat jatkoivat hiljaista yövartiotaan.

Ja vain parinkymmenen askeleen päässä heistä kuului loppumattomana
kiihkeänä virtana sairaan suusta — hirvittävän yksitoikkoisella äänellä:

»Aivan niin, reki n:o 2 esiin. Nyt ovat kaikki miehet käyneet siihen
käsiksi. Näin kyllä selviämme. Eteenpäin, eteenpäin, yhä vain
eteenpäin; suoraan kohti etelää, yhä vain etelää kohti — etelää, etelää
— etelää!... Kas niin, nyt olemme jälleen kiinteällä jäällä. Tuopa oli
pahin jäämuuri, minkä vielä olemme tavanneet. Hei, kaikki miehet sen
ylitse! Joko lävitse tai ylitse, muuten murskaan kallon jokaiselta! Kas
vain, kävihän se päinsä! Tiesinhän kyllä, että pääsisimme tästäkin.
Ja sitten seuraava reki. Hei, matkaan vain! Joka miehelle illaksi
kaksinkertaiset annokset — ei, mitä minä puhunkaan — puolet annokset,
neljännesannokset... ei, kuin kolme viidesosaa annosta koiranlihaa ja
lusikallinen paloviinaa! — enempää ette saa, ette voi saada, miehet!
Tuleepa yöksi oikein tiukka pakkanen — minus 38 astetta. Tänään emme
edenneet puolta kilometriä enempää. Joka miehellä on jalat kipeinä ja
he ovat niin uuvuksissa ja niin nälissään — ja heitä palelee.»

Äkkiä kohosi ääni valitushuudoksi: »Hyvä Jumala! emmekö koskaan joudu
matkaan?... Hiljaa siellä, mitä minä kuulenkaan? Kuka se uikuttaa?
Oliko se Ward Bennett? Kukaan ei saa uikuttaa, kävipä kuinka kävi.
Olkaa toki miehiä. Me taistelemme, kunnes kaadumme, mutta emme valita
emmekä uikuta. Oliko siellä joku, joka sanoi, että jäätikön toisella
puolella oli valaanpyyntilaivoja? Se on valhetta. Eteenpäin, eteenpäin,
yhä kohti etelää — ei, ei etelää kohti, vaan kohti pohjoista, kohti
pohjoista- Me onnistumme, ja pian, miehet — — matkaan, matkaan vain!
Minä vannon teille, että kohta olemme perillä, pieni ponnistus vain
vielä, miehet! Kohta olemme perillä!» Äkkiä kohosi hän istualleen ja
ulvahti: »Johan olemme navalla!»

Sitten hänen äänensä painui epäselväksi mutinaksi.

Lloyd seisoi hänen vieressään ja pakotti hänet painumaan jälleen
makuulleen. Mutta sitten värähti hän itse rajattomasta säälistä. Tuo
miesparka oli niin surkean heikko. Hän, joka oli nainen, hän kykeni
taivuttamaan hänet laskemalla vain kätensä hänen rinnalleen — tuon
miehen, joka kerran oli ollut niin valtavan voimakas.

Äkkiä alkoi Bennett uudelleen hourailla. »Missä Ferriss on? Missä
Richard Ferriss on? Missä on 'Frejan' retkikunnan varajohtaja?»

Hän vaikeni jälleen ja jäi makaamaan liikkumattomana, vain värähtelevät
kädet nyppivät herkeämättä peitettä. Sitten hän huusi taas:

»Nyt huudan kaikkia nimeltä!» Nopeasti ja hiljaisella äänellä hän huusi
laivan kaikkien upseerien ja miesten nimet ja vastasi itse kaikkien
puolesta:

»Adler — täällä; Blair — täällä; Dahl — täällä; Fishbaugh — täällä;
Hawes — täällä; Mc Pherson — täällä; Mukk Tu — täällä; Woodward —
täällä; kapteeni Ward Bennett — täällä; tri Sheridan Dennison — täällä;
varajohtaja Richard Ferriss —» Ei mitään vastausta. Bennett odotti
hetkisen ja toisti sitten kysymyksensä: »Varajohtaja Richard Ferriss» —
Hän vaikeni jälleen, mutta huudahti sitten hurjasta pelosta vapisevalla
äänellä: »Varajohtaja Richard Ferriss, vastaa, kun sinua huudetaan!»

Sitten rupesi hänen sekava järkensä muistelemaan jotakin:

»Adler — täällä; Blair — kuoli rasituksesta Point Kanessa; Dahl —
täällä; Fishbaugh — kuoli nälkään Koljuhin-vuonolle mennessä; Hawes —
kuoli kuumeeseen Cap Kamenniin luona; Mc Pherson — ei jaksanut seurata
mukana, vaan sai jäädä jälkeen; Mukk Tu — täällä; Woodward — kuoli
nälkään; tri Sheridan Dennison — paleltui kuoliaaksi Koljuhin-vuonolla;
varajohtaja Richard Ferriss — sai kuolemansa parhaan ystävänsä,
kapteeni Ward Bennettin toimesta!» Viime lauseen hän toisti moneen
kertaan, ja huusi sitten kovaa: »Richard Ferriss, Richard Ferriss!»
ja lisäsi jälleen: »Sai kuolemansa parhaan ystävänsä, kapteeni Ward
Bennettin toimesta!» Välistä tuntui Ferrissin näkeminen vaivaavan
häntä; hän huuteli edelleen kaikkia nimeltä ja vastasi itse »täällä»
joka nimen jälkeen, kunnes tuli Ferrissin kohdalle; silloin hän ei
vastannut mitään, mutta huusi sitten epätoivoisella äänellä: »Richard
Ferriss, vastaa, kun sinua huudetaan —» Äkkiä hän sitten parahti
sydäntäsärkevän tuskallisesti: »Taivahan nimessä, Richard, vastaa, kun
sinua huudetaan!»

Tunnit kuluivat. Kello löi 10, sitten se löi 11. Kello 12 mittasi Lloyd
hänen ruumiinlämpönsä, joka oli hyvin korkea, ja nouti uutta jäätä
jääpussiin. Bennett mutisi yhä hourailujaan, huuteli Ferrissiä, rukoili
häntä vastaamaan sekä toisteli sitten: »Varajohtaja Richard Ferriss,
saanut surmansa parhaan ystävänsä, Ward Bennettin toimesta!» Hänen
tuskansa oli niin järkyttävä, että Lloydin silmiin useammin kuin kerran
kihosivat viljavat vedet.

»Richard Ferriss, Richard Ferriss, vastaa, kun sinua huudetaan; Dick,
ukkoseni, miksi et vastaa, rakas ystävä, kun huudan sinua? Miksi et
käy esiin ja vastaa: 'Kaikki hyvin'? Ferriss, Ferriss, vastaa toki,
kun huudan sinua... Saanut surmansa parhaan ystävänsä toimesta...
Koljuhin-vuonossa — kuollut, ja minä olen siihen syypää... Eteenpäin,
miehet; teidän täytyy; tänään sataa lunta, ja jäät ovat rikki, niin
pitkältä kuin silmä kantaa... Seuraava reki esiin. Edelleen n:o 4;
kas tuolla on taas ahtojäitä; minä pieksän teidät eteenpäin, jollette
muuten joudu! Esiin n:o 4... Lloyd Searight, mitä te täällä teette?»
Yht'äkkiä oli tuo sekava mutina vaihtunut selväksi puheeksi. Muutos oli
niin äkillinen, että Lloyd, joka oli selkä vuoteeseen päin kopeloinut
laukkuaan, käännähti ympäri ja näki Bennettin istuvan pystyssä
vuoteessa ja tuijottavan häneen silmät selällään, katseessa palaavan
ymmärryksen ilme. Hetkisen taukosi Lloydin sydän säikähdyksestä
sykkimästä. Tuo äkillinen muutos kuumehourailun pimeydestä selvän
tietoisuuden valoon oli kuin kuolleista herääminen, aavemainen,
kammottava. Hän ei kyennyt hillitsemään itseään, vaan rupesi värisemään
ja nojautui takanaan olevaan pöytään.

Mutta Bennettin kalmankalpeat, laihtuneet kasvot, joiden alaosa oli
niin esiintyöntyvä, otsa kapea ja matala, ja leuassa monipäiväinen
parransänki, sai pian kuolettavan kauhun ja peljästyksen ilmeen.

»Mitä te täällä teette, Lloyd?» hän huusi.

»Hiljaa», sanoi tyttö kiireisesti ja astui vuoteen luo, »ensiksikään te
ette saa olla pystyssä, vaan on teidän käytävä heti makaamaan ja oltava
hiljaa. Te olette hyvin sairas.»

»Sen kyllä tiedän hyvin itsekin», vastasi Bennett väsyneesti. »Sen
tiedän itsekin vallan hyvin. Mutta te ette saa olla täällä. Joka
silmänräpäys, minkä viivytte tässä huoneessa, on teille vaarallinen.
Minä vaadin, että heti poistutte täältä. Ymmärrättekö — hetipaikalla!
Kutsukaa tohtori tänne. Älkää tulko vuoteen luo», sanoi hän
kiihtyneesti ja koetteli nousta istualleen. Hän veti syvään henkeään,
ja hänen silmänsä loistivat. Kauhu ja mielenliikutus oli palauttanut
hänelle selvän ymmärryksen takaisin.

»Te kuolette, jos jäätte tänne», sanoi hän miltei hengettömästi. »Ulos
huoneesta», komensi hän. »Ulos koko talosta! Tämä on nyt minun taloni;
minä täällä käsken — ymmärrättekö? Ei, ei!» huudahti hän, kun Lloyd
laski kätensä hänen hartioilleen painaakseen hänet jälleen makaamaan.

»Älkää koskeko minuun! Menkää pois vuoteen luota!»

Hän koetteli vetäytyä eroon tytöstä. Sitten teki hän mahtavan
ponnistuksen, ja hänen onnistui nousta istualleen, huolimatta toisen
pidättelyistä.

»Minä saan kyllä teidät lähtemään», hän intti; hän ponnisteli Lloydia
vastaan ja tarttui tätä ranteisiin. Hänen kiihtymyksensä oli niin
väkevä, että Lloyd oli menettää jälleen kaiken malttinsa.

»Kuuletteko, te ette saa olla täällä! Lähtekää paikalla ulos tästä
huoneesta!»

»Ei», sanoi Lloyd levollisesti, »nyt on teidän jälleen käytävä
makaamaan ja koeteltava nukkua. Tällä kertaa te ette saa minua
lähtemään.»

Bennett tarttui häneen toisella kädellään, ponnisti toisella vuoteen
päätä vastaan ja torjui häntä luotaan kaikesta voimastaan.

»Pysykää erossa minusta, sanon minä, pysykää erossa! Teidän täytyy
tehdä, mitä minä sanon. Olen aina saanut tahtoni perille, ja
saan tälläkin kertaa. Siitä voitte olla vallan varma. Te — te —»
hän läähätti ponnistuksesta, häveten omaa heikkouttaan, häveten
sanomattomasti, että tytön piti nähdä hänet tässä tilassa. »Minä —
teidän täytyy — tahdotteko minun käyttämään väkivaltaa teitä vastaan»?
Te ette saa päästää asiaa niin pitkälle.»

Lloyd tarttui levollisesti toisella kädellään hänen molempiin
ranteisiinsa, ja tukien toisella kädellä häntä selästä painoi hänet
jälleen patjalle kuin pienen lapsen.

»Minä olen — olen tällä hetkellä hiukan heikko», sanoi Bennett ähkien
ponnistelunsa johdosta; »mutta kuulkaahan nyt toki, Lloyd, mitä sanon.
Minähän tiedän, ettette enää voi sietää minua, mutta minä pyydän teitä
lähtemään täältä — lähtemään hetipaikalla.»

»En!»

Kuinka ihmeellisesti sallimus pyörittikään heidän osiansa! Niin
lyhyessä ajassa oli heidän suhteensa tullut vallan vastakkaiseksi
siitä, mikä se ennen oli ollut. Nyt oli tyttö väkevä ja mies heikko.
Nyt pääsi tyttö voitolle, ja mies hävisi. Tyttö sai riemuita voitostaan
ja mies nöyrtyä. Mies sai rukoilla ja tyttö kieltää. Tytön tahto
selviytyi taistelusta voittoisana, eikä miehen.

Tappio ei olisi voinut sen suurempi ollakaan! Yksinpä sekin asia, jota
mies oli yrittänyt niin epätoivoisesti välttää ja johon hän oli syössyt
Ferrissin — senkin oli kohtalon salaperäinen pyörä kääntänyt jälleen
esiin, eikä hänen vallassaan ollut tukahduttaa sitä.

»Ah, ei!» hän huudahti, »eikö minulla jo ole tarpeeksi
omallatunnollani! Ferriss ja hänen kuolemansa! Tahdotteko te pakottaa
minua saattamaan teidänkin henkenne vaaraan, kaiken sen jälkeen, mitä
olen tehnyt? Te ette saa viipyä täällä!»

•Kyllä, sen aion tehdä», Lloyd vastasi.

»Minä käsken teitä lähtemään. Talo on minun. Lähettäkää tohtori
puheilleni. Missä Adler on?» Ja sitten hän pyörtyi.

Pari tuntia myöhemmin, kun päivä alkoi valjeta, ja Bennett nukkui
sikeästi saatuaan nukutuslääkettä, istui Lloyd pienen pöydän ääressä
akkunan luona, käsi leualla, miettiväisenä ja hajamielisenä,
tirkistellen näkemättömin silmin aamuruskon sarastusta omenapuiden yllä.

Akkuna oli sen verran raollaan, että huoneeseen voi tulla raitista
ilmaa. Hän istui kauvan liikkumattomana, vain joskus pyyhkäisten
raskasta, pronssinkarvaista tukkaansa pois otsaltaan ja ohimoiltaan.
Kaikki ajatusvoima, kaikki aivojen pienet rattaat, jotka pyörivät
toistensa lomissa, hiljenivät vähitellen kulussaan. Hän rupesi
ajattelemisen sijasta tuntemaan, vaistomaan. Hänen ajatustensa
vähitellen kadotessa eräänlaisen mieluisan tylsyyden tilaan tuntui
pinnalle nousevan jonkinlaista heikkoa, epämääräistä, outoa liikettä.
Aivot eivät enää toimineet. Mikä astui niiden tilalle? Sydänkö? Hän
ei voinut selittää itselleen tuota uutta aistimusta, siksi hämärä ja
sekava se vielä oli. Hän tunsi suloista liikutusta, mutta ei osannut
sanoa, oliko hän rajattomasti iloissaan vaiko rajattomasti suruissaan;
hän hymyili, ja kuitenkin kiilsivät kyyneleet hänen tummansinisissä
silmissään.

Hänestä tuntui, kuin olisi hän kestänyt kovan sisällisen kamppailun,
tahi oikeammin kokonaisen jakson kamppailuja; kuten olisi hän hyvin
kauan astellut hämärässä, maanalaisessa käytävässä, mutta nyt noussut
jälleen tähtien valoon. Hän tunsi värisevää iloa, syvää hellyyttä
kaikkea kohtaan, mikä vain oli oikein ja totta ja hyvää, iloa siitä,
että elämä oli palannut jälleen takaisin. Päivä koitti säteilevänä
koko maailman yli, yö oli ollut lempeä ja hiljainen, mutta nyt alkoi
ensimmäinen, kevyt aamutuulonen liikutella puiden oksia, nurmea,
kukkasia ja runsaskasteisia pensaita tien varrella, ja ilma oli täynnä
maan ja metsän ja puutarhain tuoksua. Ilo elämästä ja ilo kaikesta,
mikä on elämääkin arvokkaampi ja kestävämpi, joka ei horju eikä koskaan
katoa, nousi hänessä äkkiä pinnalle kuten siunaus, aallonläikähdys,
salaperäisenä ja ihmeellisenä. Se oli noita silmänräpäyksiä, jolloin
voi toivoa kaikkea, uskoa kaikkea ja kestää kaiken.

Hän pidätti henkeään ja kuunteli — mitä kuunteli, sitä hän ei itsekään
tiennyt. Nyt oli hänellä jälleen tuo ennenkin tunnettu aistimus,
että jokin suuri onni lähestyi häntä, sama tunne, joka hänellä oli
ollut eräänä toisena aamuna, auringon sarastaessa, eräässä toisessa
huoneessa, jolloin hän oli myöskin taistellut vihollista vastaan.
Mutta nyt oli hänen vastassaan paljon voimakkaampi vihollinen, aamu
sarasti uuden, paljon tärkeämmän päivän edellä, ja suurin onni, mitä
koko maailma voi tarjota, oli tulossa hänen osalleen. Kuinka kaikki tuo
olikaan tapahtunut, sitä hän ei tiennyt. Eikä hetkeäkään ollut miettiä
asiaa, punnita sitä. Hän oli kuulevinaan suurien siipien suhinaa
ympäriltään, näkevinään loistavan valon puhkeavan esiin pilvien takaa,
erottavinaan ihanata soitantoa ilmasta.

Mutta hän ei nähnyt mitään valoa, ei kuullut mitään soitantoa. Loiste
ja säveleet tulivat hänestä itsestään, kumpusivat esiin hänen omasta
sielustaan. Hänen ajatuksensa olivat aivan liikkumatta. Sydän vain eli
tänä ihmeellisenä kesäaamuna, ja hänen sydämessään loisti valkeus, ja
sieltä soitto kajahteli. Rakkaus, jonka hän oli luullut kuolleen iäksi,
istui jälleen voittoisana ja autuaana valtaistuimellaan ja lauloi
riemunsa kuuluviin sydämen soiton säestyksellä, loisti ja säteili
aamuruskon kirkkaudella.

Kuolisiko Bennett? Tuo kysymys puhkesi äkkiä esiin hänen mielessään,
uhkaavana, hirvittävänä, kuten kamala kummitus, jota hän väistyi
väristen. Valo, tuo jumalallinen sädesoihtu, joka oli valautunut
hänen ylitseen, loi nyt pelottavan varjon edelleen. Soiton sävelien
mukana kuuli hän ukkosen jyrähtelyä. Tuo vanha vihollinen, josta hän
jo oli luullut vapautuneensa, oli palannut odottamatta. Se kykki
jälleen ja väijyi häntä joka loukosta. Se hiipi hänen taakseen,
valmiina ryntäämään esiin, iskemään kylmät kyntensä hänen kurkkuunsa,
tappaakseen hänet, musertaakseen hänet murheen alle, jonka hän tiesi
surmaavan hänet. Nyt hän rakasti Bennettiä kaikesta sydämestään ja
kaikesta voimastaan; kuinka oli saattanutkaan toisin olla? Bennett
kuului hänelle — ja hän? Hänhän eli vain hänen läheisyydessään, tunsi
olevansa niin kiinnitetty häneen, kuin olisi ollut osa hänestä. Lloyd
ei tiennyt, kuinka hän voisikaan elää, jos Bennett kuolisi. Hänestä
tuntui, kuin tämän kuollessa irtautuisi hänestä itsestään jotakin, joka
oli koko hänen olemuksensa perustana, irtautuisi ja riistäisi häneltä
kaiken voiman jaksaa enää sen jälkeen itsekään elää. Mutta sehän oli
vain helpotus hänelle. Ajatus eloon jäämisestä Bennettin kuoltua,
elämän rajattomasta orpoudesta ja yksinäisyydestä, oli niin hirvittävä,
ettei hän uskonut, että hänen järkensä jaksaisi kestää sitä.

»Lloyd.»

Bennett oli herännyt ja katseli häneen kuumeisessa hädässä. »Lloyd»,
hän toisti, ja hänen ennen niin luja ja syvä äänensä värisi surkeasti.
»Minä olin väärässä, ja minä pyydän teitä jäämään. Älkää menkö pois
minun luotani.»

Seuraavassa silmänräpäyksessä Lloyd oli polvillaan hänen vuoteensa
vieressä. Hän otti toisen noista suurista, laihtuneista, jäntereisistä
ja kuumeisista käsistä omiensa väliin ja kuiskasi: »En koskaan, en
koskaan, rakkahin ystäväni, en koskaan niin kauan kuin elän.»



X.


Kun Adler kuuli Bennettin epävakaiset askeleet portaissa ja kuuli
Lloydin sanovan hänelle, ettei mitään kiirettä ollut, ja että hänen
piti ottaa vain yksi askel kerrallaan, käännähti hän nopeasti
»lasisalin» akkunasta, josta oli katsellut hedelmäpuiston punaisia
ja kellertäviä lehtiä, joita lokakuun tuuli pudisteli ilmaan, veti
isäntänsä tuolin ulommaksi aamiaispöydästä ja jäi seisomaan sen taakse
silmät jäykästi kiinnitettyinä oveen.

Lloyd avasi oven, ja Bennett astui sisään, nojaten Pittsiin.
Silmänräpäyksessä seisoi Adler suorana kuin sotamies kuullessaan
torventörähdyksen, ja kun Bennettin piti käydä istumaan, työnsi hän
tuolin sopivan lähelle pöytää ja avasi hänen suuliinansa pamahduttaen,
kuten olisi levittänyt lipun liehumaan tuulessa. Pitts lähti melkein
samassa ulos huoneesta, mutta Lloyd jäi istumaan ja tarjoilemaan
Bennettille tämän syödessä aamiaista, kaasi hänelle maitoa, levitti
voita hänen leivälleen ja avasi hänelle keitetyt munat.

»Kahvia?» kysyi Bennett äkkiä. Lloyd pudisti päätään.

»Ei vielä tänä viikkona.»

Bennett katseli nyrpeissään maitolasia, jonka Lloyd oli asettanut hänen
eteensä.

»Tuommoista latkua», murahti hän. »Miksei yhtä hyvin vähän lämmintä
sokerivettä eikä sitten mitään muuta. Lloyd, minä en voi sietää enää
tuota juomaa. Ja annappa olla — sehän on lisäksi lämmintäkin», lisäsi
hän ja työnsi kiihtyneesti lasin läheltään.

»Tietysti se on lämmintä», sanoi Lloyd. »Lehmähän hankittiin tänne
nimenomaan sinun takiasi, ja Adler on juuri lypsänyt sen — eikä se ole
mitään latkua.»

»Latkua, latkua se on», intti Bennett. Hän tarttui kuitenkin lasiin ja
katsoi nuhtelevasti Lloydiin.

»Sinun takiasi juon tätä latkua nyt viimeistä kertaa. Mutta minä sanon
sinulle, että tämä on todellakin viimeinen kerta. Nyt olen latkinut
niin paljon maitoa näinä kolmena viime viikkona, että se olisi
riittänyt lastenkodille kokonaisen vuoden tarpeeksi.»

Kohta kun Bennett oli alkanut toipua, piti hän saman saarnan maidon
vuoksi joka kerta ruokapöydässä, ja joka kerran oli hänen ollut pakko
nielaista se alas melkein yhtenä suullisena.

Adler toi aamupostin ja sanomalehdet. Lloydille oli kolme kirjettä,
ja Bennettille pieni kirja »Viime aikojen pohjoisnapatutkimuksista»,
jonka hänen kustantajansa oli lähettänyt hänelle, samalla pyytäen
häntä, pätevimpänä nykyajan asiantuntijana tällä alalla, antamaan
siitä lausuntonsa. Kirjaan myöhemmin lisätyssä liitteessä oli lyhyt
kuvaus »Frejan» matkasta ja hänen omasta suurtyöstään. Lloyd laski
kirjeensä avaamatta vierelleen, levitti sanomalehden eteensä ja sanoi:
»Nyt luen tätä, sillä aikaa kuin sinä syöt. Puuttuuko sinulta mitään?
Joitko maidon — kaiken maidon?» Samassa tuokiossa hän huomasi Adlerin
kuuristuneen kasvojaan suojaavan tarjottimen taa ja taistelevan
väkevätä naurunhalua vastaan, ja epäluulonsa herättyä kumartui Lloyd
etsimään maitolasia pöydältä. Bennett oli piilottanut sen leipäkorin
taa.

»Ethän ole juonutkaan kuin kaksi kolmannesta siität, sanoi Lloyd
tyytymättömänä. »Ward, kuinka sinä voit ollakaan noin lapsellinen!»

»No niin, niin», murahti Bennett ja tyhjensi maitolasin sen enempää
vastustelematta.

»Nyt minä luen sinulle ääneen, jos et enää tarvitse mitään. Adler, me
voimme hyvin avata yhden akkunoista, ulkona on niin lämmintä.»

Bennettin syödessä aamiaistaan, jona oli paahdettua leipää, maitoa
ja kananmunia, silmäili Lloyd lehteä ja luki siitä hänelle, minkä
luuli huvittavan häntä. Pian hän keksi kokonaisen palstan pituisen
sähkösanoman.

»Kuulepas nyt vain!» hän huudahti ja alkoi lukea; »On tullut
sähkösanoma, että pohjoisnaparetkikunnan höyrylaiva 'Curlen' on
saapunut Tasiusakiin Grönlannin rannikolle, mukanaan kahdeksantoista
Duane-Parsonin retkikunnan Jäsentä. Kapteeni ilmoittaa, että laivalla
on kaikki hyvin, ja että matka on sujunut suotuisasti. Hän aikoo
viettää talven Tasiusakissa hankkiakseen koiria ja grönlantilaisia
rekiä, joiden hän uskoo kestävän paremmin ahtojäissä kuin Euroopassa
valmistettujen, ja sitten jatkaa 'Curlenilla matkaa keväällä, kohta kun
Smithin-salmi avautuu jäistä. Tämä käynee päinsä kuitenkin myöhemmin
kuin kapteeni Duane luulee, koska siellä päin liikkuneet valaanpyytäjät
kertovat erinomaisen aikaisesta talvesta ja suuresta jääpaljoudesta
sekä itse salmessa että Kane-meressä. Tämä taas tietää jokseenkin
myöhäistä kevään joutumista, joten 'Curlenin' lähtö Tasiusakista voi
suurestikin viivästyä. Asiantuntijat Grönlannin-tutkimuksen alalla
ovat valittaneet, että kapteeni Duane on valinnut talvehtiakseen Cap
Sabinen eteläpuolella olevan kohdan, koska jääsuhteet Smithin-salmessa
ovat aivan arvaamattomat. Jos jäät tulevat estämään pääsyn salmeen
vielä niin myöhään kuin heinäkuussa, mikä ei tunnu lainkaan
mahdottomalta, niin saanee kapteeni Duane viettää vielä yhden talven
lisää Tasiusakissa tai Upernivikissa ja sen kautta kuluttaa pahoin sekä
varojaan että miestensä kärsivällisyyttä ja kestävyyttä.»

Lloyd vaikeni, he vaikenivat molemmat. Bennett avasi uuden munan.

»No, mitä ajattelet?» kysyi Lloyd viimein,

•Niin», virkkoi Bennett, »mitäpä tuo kaikki minua liikuttaakaan.»

»Sehän on sinun työtäsi», vastasi tyttö melkein kiivaasti.

»Ei. Se on Duanen työtä.»

»Mitä sillä tarkoitat?»

»Nythän voi hän koettaa onneaan.»

»Mutta mitä sinä sitten teet?» huudahti Lloyd ja katsoi tiukasti
rakastettuunsa.

»Rakas ystäväni, minähän olen koettanut, eikä se minulta onnistunut.
Nyt», lisäsi hän ja kohautti välinpitämättömästi hartioitaan, »en
tuosta juuri enää välitä. Se ei huvita minua enää lainkaan.»

»Mutta sitähän et voi tarkoittaa», sanoi Lloyd päättävästi. Bennettin
tuolin takaa hän keksi Adlerin katseen, joka oli työntänyt tarjottimen
kainaloonsa ja nyt kehottavasti nyökkäili hänelle. Hän voi nähdä,
kuinka Adlerin huulet äänettömästi kuiskivat: »Kas niin, tuolla tapaa
hänelle pitää puhua. Jatkakaa vain samaa menoa.»

»Sitäpaitsi minullahan on kirjani valmistettavana, ja lisäksi olen
sairas rahjus, joka istun ja juon pelkkää latkua.»

»Onko siis aikomuksesi heittää koko elämäntyösi sikseen? Koko
tulevaisuutesi?»

»No niin, entäpä kun sellainen on aikomukseni? Mitä sitten?» Äkkiä
käännähti hän Lloydia kohti. »Sinunhan juuri ei pitäisi pyytää minua
lähtemään sinne uudestaan. Kuinka voit sellaista vaatiakaan?»

Lloyd värähti tahtomattaan, ja hän tarttui vaistomaisesti Bennettin
käteen, joka lepäsi pöydällä.

»Ah, ei toki!» hän huudahti. »Ah, ei, ei, sitä en tahdo. Sinä olet
oikeassa. Nyt ei sinusta ole enää sellaisille matkoille.»

»No, se oli hyvä», sanoi Bennett, kuten kysymys olisi sillä ikipäiviksi
ratkaistu.

Lloyd tarttui kirjeisiinsä ja avasi naisten tapaan niiden kuoret
tukkaneulallaan. Mutta hänen käydessä niitä lukemaan rupesi Bennett
levottomasti liikehtimään tuolillaan. Hän katseli otsa rypyssä Lloydia,
hänen valkeata pukuaan, esiliinaa, joka riippui hänen kaulastaan,
pieniä kultanappeja hänen hihoissaan, hänen punoittavia poskiaan,
tummansinisiä silmiään ja upeata, pronssinkarvaista tukkaansa, josta
pieniä irtaimia kiharoita häilyi ohimoille ja niskassa. Sitten hän
sanoi äkisti:

»Adler, te voitte mennä.»

Adler kumarsi ja vetäytyi pois huoneesta.

»Keltä olet saanut kirjeitä?» sanoi Bennett sitten.

»Tri Streetiltä, Louise Douglasilta ja hra Campbellilta.»

»Hm, vai niin — mitä niillä sitten on kirjoittamista? Tri Streetillä ja
Louise Douglasilla?»

»Tri Street pyytää, että ottaisin hoitaakseni erään hyvin tärkeän
leikkaustapauksen, kohta kun pääsen irti täältä, 'erään kaikkein
vaikeimpia ja mielenkiintoisimpia leikkauksia, mitä hän on koskaan
suorittanut'. Niin hän kirjoittaa. Louiselta on kokonaista neljä sivua
ja pelkkää lörpötystä.»

»Entä Campbell?» Bennett vilkaisi kolmanteen, jokseenkin paksuun
kirjeeseen Lloydin edessä. »Hänhän näyttää kirjoittaneen enemmänkin
kuin neljä sivua. Mitä hän sanoo? Onko sekin 'lörpötystä'?»

Lloyd sipaisi tukan ohimoiltaan taapäin.

»Hm — ei. Hänellä on tosiaankin jotakin sanottavaa. Mutta siitä emme
nyt välitä. Ward, minun on nyt palattava kaupunkiin. Ethän sinä enää
tarvitse sairaanhoitajaa.»

»Mitä sinä puhutkaan?» Bennett rypisti jälleen otsaansa ja kääntyi
hänelle ominaisella käännähdyksellä katsomaan Lloydiin, niin että näki
tämän karsastelematta.

Lloyd toisti, mitä oli sanonut, ja vastasi hänen väitteisiinsä:

»Nythän sinä olet melkein aivan terve, eikä olisi vallan oikein —
tahdikasta minulta viipyä täällä enää tuntiakaan kauempaa, kuin on
välttämättömän tarpeellista. Minä palaan kaupunkiin huomenissa tai
ylihuomenissa.»

»Mutta minä vakuutan sinulle, että olen todellakin vielä hyvin heikko.
Olen poloinen, kurja, karille ajanut hylky.»

Hän koetteli yskiä oikein pahasti..

»Tuosta kuulet sen itsekin, ja yöllä oli minulla kova kuume, ja aamulla
oli minulla niin surkeita kipuja täällä» — hän viittasi hämillään
rintakehäänsä. »Pelkäänpä, että käyn uudestaan sairaaksi.»

»Joutavia. En ole lainkaan huolissani sinun tähtesi.»

»Niinkö vain», vastasi Bennett, »sitten lähden minäkin — annan palttua
kaikelle. Sinä et kai ole yhtään huolissasi, kun näet minun lähtevän
ulos tähän raakaan, kylmään ilmaan — keuhkojeni ollessa niin kurjassa
tilassa?»

»Sinun keuhkosi kurjassa tilassa! Milloin sen kivun olet saanut?»

»Niin, näetkös, minusta tuntuu jolloinkin, etteivät keuhkoni ole enää
oikein kunnossa.»

»Eikö todellakaan, lapsi parka? Luulenpa todellakin, että ilmasto
Koljuhin-vuonossa oli liiaksi hermoja vahvistava —♦

»Mitä Campbell kirjoittaa?»

»Ja ravinto liian voimakasta sinun ruumiillesi —»

»Mitä se Campbell kirjoittaa?»

»Ja sitten sait kai siellä vähän liiaksi ruumiinliikuntoa —»

»Lloyd Searight, minä kysyn sinulta, mitä hra Campbell kirjoitti
sinulle —»

»Hän kysyy, tahdonko ruveta hänen vaimokseen.»

»Tahdotko ruveta hänen vaim — hänen vaimokseen! No, sepä juupeli ei ole
arkalasta kotoisin.»

»Hra Campbell on erinomaisen miellyttävä ja kunnianarvoinen mies.»

»Niin, tietystikin, minullehan se on samantekevää. Lähde sinä vain
kaupunkiin ja rupea hra Campbellin vaimoksi. Tule onnelliseksi. Minä
sen suon teille kaikesta sydämestäni. Lähde sinä vain ja jätä minut
tänne kuolemaan yksinäni.»

»Niin lähdenkin, hra Bennett. Toivon vain, että te pian unhotatte
tunteneenne kerran onnettoman naisen — tytön, jonka ainoa vika oli että
hän rakasti teitä.»

»Matkusta sinä vain ja lähetä minulle joskus ajatus, kun keinun tuolla
kaukana aalloilla, ja vuodata hiljainen kyynele — kuule, mitä sinä aiot
vastata Campbellille?»

»Vain yhden sanan: tulen.»

»Lloyd, ole nyt tosissasi. Tämä ei ole enää leikkiä.»

»Leikkiä», vastasi tyttö ontolla äänellä. »Ei, se on tosiaankin
surullista leikkiä. Ah, jospa vain olisin rakastanut häntä tyttären
rakkaudella, niin olisi nyt helpompi ollakseni!»

»Ah, Ward, Ward», hän huokasi, nyt ovat kaikki onnettomuutemme ja
surumme ja koettelemuksemme ohitse, ja nyt olemme lopultakin löytäneet
toisemme ja rakastamme toisiamme, ja kaikki vastaiset vuodet tuovat
meille vain yhä suurempaa onnea ja vievät meitä yhä lähemmäksi
toisiamme.»

»Mutta on jotakin, josta meidän täytyy puhua, Lloyd», sanoi Bennett
vähän ajan perästä, kun he kykenivät jälleen puhelemaan järkevästi
keskenään, »mitä sinä ajattelet oman toimesi suhteen? Sinä puhut
minun tulevaisuudestani, mutta mitä ajattelet omasta kohdastasi?
Nythän me menemme naimisiin, mutta minähän tiedän, kuinka paljon sinä
olet pitänyt työstäsi. Sinulle käynee hyvin vaikeaksi luopua siitä.
Minusta ei tunnu olevan vallan oikein, että pyydän sitä sinulta.
Nyt juuri sait kirjeen tri Streetiltä. Tiedän kyllä, kuinka haluat
saada hoidettavaksesi sellaisen mielenkiintoisen tapauksen, josta hän
puhuu. Minulta olisi hyvin itserakasta pyytää, että jättäisit sikseen
toimialasi. Sehän on sinun elämäntyösi, sinun tulevaisuutesi, josta nyt
on kysymys.»

Lloyd otti tri Streetin kirjeen, piti sitä kurotetussa kädessään, repi
sen keskeltä kahtia ja pudotti palaset lattialle.

»Noin minä teen elämäntyölleni.»

Kun hän sitten vetäytyi vähän erilleen Bennettistä, sanoi tämä hänelle
totisesti:

»Lloyd, rakastatko sinä minua?»

»Kaikesta sydämestäni, Ward.»

»Ja tahdotko tulla vaimokseni?»

»Tiedäthän, että tahdon.»

Bennett tarttui siihen pikku vihkoon »pohjoisnapatutkimuksista», jonka
oli aamulla saanut, ja nakkasi sen kauas lattialle. »Noin minä teen
tulevaisuudelleni», sanoi hän.

Hetkisen he istuivat vaitonaisina ja katselivat toisiaan onnellisina
silmiin. Sitten veti Bennett tytön rinnalleen, ja tämä kietoi
jälleen kätensä hänen kaulaansa ja laski päänsä hänen olalleen,
huoahtaen hiljaa tyytyväisyydestä ja helpotuksesta ja ilosta, että
tuo pitkä, kova koetuksen aika oli nyt ohitse, ettei häntä vastassa
ollut enää yhtään kamppailuja, vaikeita tilanteita ja sietämättömiä
velvollisuuksia. Nyt hän oli kärsinyt ja voittanut, nyt hän oli saanut
palkintonsa, nyt seuraisivat pitkät, rauhalliset onnen vuodet.

Myöhemmin aamupäivällä kävi Bennett ottamaan jokapäiväistä
päivällisuntansa; huolellisesti peitettynä hän makasi pienessä
korituolissa »lasisalissa». Sillävälin oli Lloydilla kiirettä
poimia puutarhasta kukkia mahtavaan posliinimaljakkoon, jonka aikoi
viedä Bennettin huoneeseen. Silloin ilmestyi Adler äkkiä puutarhan
käytävälle, Kamiska kintereillään. Adler otti kunnioittavasti hatun
päästään.

»Pyydän neidin antamaan minulle anteeksi», hän sanoi ja pyöritteli
hattua käsissään. »En tahtoisi olla tungetteleva, ja jos satun
sellaiseksi tulemaan, niin pyydän neidin varoittamaan minua. Mutta
mitä hän sanoikaan — vai sanoiko hän jotain — kapteeni nimittäin?
Minä tarkoitan — aamullahan oli puhetta lähteä jälleen pohjoista
kohti. Kuulin, että neiti puhui siitä aamiaispöydässä. Neiti puhui
kerrassaan suurenmoisesti — niin hänelle pitääkin puhua. Minusta ei
vain ole puhumaan, sillä minulla on niin hirvittävä kunnioitus häntä
kohtaan. En olisi ikinä uskonut, että kapteeni sanoisi joutuneensa
häviölle ja luopuvansa koko tuumasta. Mutta näettekös, neiti, minä
luulen nyt, että kapteenin laita ei ole ollut ihan oikein tähän aikaan
— kuumettakin lukuunottamatta. Hän on käynyt niin heikoksi — sitä hän
juuri on. Olisipa neiti vain nähnyt, millainen mies hän oli - ennen
— siellä ylhäällä jäätiköillä. Sehän se nyt kerta on hänen toimensa,
jonka Herramme on hänelle antanut. Hän on ainoa mies, joka kykenee
sen tekemään, ja kun pitää nähdä, että hän heittää nyt koko homman
sellaisen kolmannen luokan merimiehen kuin Duanen toimeksi — tuollaisen
professorin, joka on purjehtinut vain pelkkiä rannikkoja pitkin eikä
ymmärrä jäistä sen enempää kuin -- kuin neiti — niin tulen ihan
kipeäksi, kun tuota pitää ajatellakseni. — Mitäpä kapteenista tuleekaan
sitten, jos hän heittää kaiken sikseen? Hän joutuu istumaan ja
torkkumaan vain kotona kuin toinen hyväkäs professori ja kirjoittelee
sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin -- ja ehkäpä käy niinkin hullusti,
että hän oikein rupee lueskelemaan kirjoja. Ajatelkaa sitä, rakas
neiti — kapteeni lueksimassa! Ja sillä aikaa kuin hän istuu kotona
ja kirjoittelee ja — Herra meitä armahtakoon! — lueskelee, niin tekee
toinen, joka ei ole viidettä osaakaan niin pystyvä mies kuin hän,
hänen työnsä! Se ihan kerrassaan särkee minun sydämeni, sen se tekee»,
kivahti Adler epätoivoissaan, »jos kapteeni tekee minkä uhkasi. Ei se
ole läheskään niin hullua, vaikka napa jäisi häneltä saavuttamattakin,
kuin että hän tykkänään luopuisi yrittämästä sinne. Jos sellainen
mies kuin kapteeni — tai sellainen mies, jona häntä olen pitänyt —
jos hän nyt luopuisi koko hommasta, kun hän yhtä hyvin voi viedä sen
perillekin.»

»Mutta kuulkaahan, Adler», väitti Lloyd, »minustahan oikeastaan tuntuu,
että kapteeni — hra Bennett — on tehnyt kaiken, mitä hän on voinut.
Ajatelkaapas, mitä kaikkea hän on saanut kestää. Ettehän _tekään_ ole
voinut unohtaa Koljuhin-vuonoa?»

Mutta Adler teki kärsimättömän eleen sillä kädellään, joka piteli
hattua. »Vaaroista ei saa olla puhettakaan eikä rasituksista, eikä
elämällä ja kuolemalla ole mitään merkitystä, eikä millään muulla
asialla koko maailmassa. Sehän on kerta hänen toimensa, johon
kaikkivaltias Jumala on pannut hänet, ja silloin on hänen tehtävä se.
Eikö neidillä todellakaan ole mitään sanottavaa hänelle? Eikö voisi
puhella hänelle vähän järkeä? Neiti ei saisi päästää häntä jättämään
kesken. Hänenhän pitää olla mies eikä mikään professori.»

Adlerin mentyä Lloyd istahti pikku penkille puistokäytävän varrella ja
laski kukat putoamaan syliin⁵ Hän nojautui taapäin ja katseli suoraan
eteensä, ajatellen mitä kaikkea oli parin viime kuukauden kuluessa
tapahtunut. Kuinka kesä olikaan muuttanut heidän molempain koko elämän,
kuinka perin toisenlaiseksi kaikki oli käynytkään.

Äkkiä ja aivan valmistautumatta olivat nämä kaksi voimakasta, varmaa ja
korkealle tähtäävää ihmistä törmänneet yhteen, nainen miestä vastaan,
ja nainen, luonnostaan heikompana, oli saanut nöyrtyä ja tuntea
itsensä voitetuksi. Hetken oli hänestä tuntunut, kuin olisi hän tullut
auttamattomasti muserretuksi, eikä kykenisi enää koskaan kohoamaan
pystyyn; hänestä oli tuntunut, kuin olisi hänen elämässään tapahtunut
perinpohjainen mullistus, ja että koska hän kerran oli horjahtanut,
hän horjahtaisi jatkuvastikin — yhä uudestaan ja uudestaan, niin että
hänen koko myöhempi elämänsä tulisi olemaan pelkkää tappiota tappion
päälle. Mutta vielä suurempi täristys oli seurannut tuota ensimmäistä
— taistelu hänen omaa itseään vastaan, ankarin taistelu kaikista.
Hän, joka oli hävinnyt kamppaillessaan miehen ylivoimaa vastaan, hän
oli voittanut taistelussa pahaa vastaan, oli saanut voiton itsestään,
hän oli ollut tosi, kun helpompi olisi ollut olla valheellinen, hän
oli alistunut toveriensa tuomion alaiseksi, vain siksi ettei tahtonut
valehdella.

Hänen lyhytaikainen, ehkäpä luuloteltu vihansa Bennettiä kohtaan, joka
oli niin julmasti käsittänyt hänet väärin ja nöyryyttänyt häntä, se oli
kadonnut aivan itsestään. Sitten oli tullut aika, jolloin oikullinen
kohtalo oli muuttanut tilanteen vallan vastakkaiseksi, jolloin hän
oli ollut väkevä ja mies heikko, jolloin tämän vuoro oli ollut joutua
tappiolle ja hänen voittaa. Nyt ei hänen tarvinnut enää pitää Bennettiä
herranaan. Ja sillä kertaa kun hän oli nähnyt tämän niin heikkona, niin
surkean kykenemättömänä torjumaan hänen kätensä vähintä kosketustakin,
kun hänen oli ollut pakko ei vain nähdä, vaan myöskin lievittää miehen
suuria kärsimyksiä, silloin oli hänen vanha rakkautensa palannut, koska
se ei voinut kuolla. Silloin oli hän oppinut voittamaan oman itsensä,
hän oli myöskin oppinut unohtamaan oman itsensä; ja hänen toimensa,
hänen elämäntyönsä, josta hän ennen oli ollut niin ylpeä, oli ruvennut
näyttämään hänestä vähäarvoiselta asialta. Nyt hän kuului Bennettille,
ja tämän elämä kuului hänelle. Hän olisi koko vastaisuudessa — sen
hän tunsi — onnellinen saadessaan olla tämän vierellä, ja hänen
ylpeytenänsä olisi ylpeys rakastetusta miehestä.

Mutta nyt oli se odottamaton asia tapahtunut, että Bennett oli luopunut
koko tulevaisuudestaan. Hänen toipilaana ollessaan oli Lloyd usein
puhellut pitkään ja vakavasti hänen kanssaan, ja osaksi Bennettin
omista kertomuksista, osaksi omista johtopäätöksistään oli hän voinut
mielessään seurata niitä sielullisia muutoksia, jotka Bennett oli
elänyt. Tämäkin oli saanut kestää kokeen, kulkea kiirastulen halki.

Luonnostaan, kasvatuksensa ja elämänlaatunsa kautta oli Bennettistä
tullut kova, hiukan raaka ja itserakas mies, joka ei missään
tapauksessa suvainnut toisten puolelta vastarintaa. Hänellä ei ollut
kärsivällisyyden lahjaa eikä sääliä yleistä inhimillistä heikkoutta
kohtaan. Hänen sydämensä oli tunteeton, koko hänen luonteensa ja
luonnonlaatunsa oli kovennut kaikista hänen toisille antamistaan
iskuista, enemmän kuin itse kokemistaan.

Sitten oli onnettomuus tullut. Ferriss oli kuollut, ja Bennettin
keksintö, että hän, joka ei omasta mielestään voinut milloinkaan
erehtyä, nyt oli vihdoin erehtynyt törkeällä ja hirvittävällä tavalla —
se keksintö oli tärisyttänyt hänen olemustaan sydänjuuriin saakka. Ja
se oli vain alkua; kun hänen sielunsa usvaan ja hämärään oli vihdoin
puhjennut reikä, oli siitä tunkeutunut sisälle inhimillinen vaisto,
omantunnon tuskat musertivat hänen ylpeää itsetuntoaan, jalomielisyys
ja sovinnollisuus astuivat itserakkauden tilalle, lempeys synnynnäisen
raakuuden tilaile, leppeä suvaitsevaisuus hänen vanhan jäykkyytensä ja
vallanhimonsa tilalle.

Tämän uuden elämänkatsomuksensa vaikutuksesta oli Bennett tehnyt
Adlerille sen tunnustuksen, joka oli niin suuresti ällistyttänyt hänen
entistä matruusiaan. Bennett oli samaten kuin Lloydkin koettanut
selvittää itseään eroon väärästä tilanteesta osottautumalla oikeassa
hahmossaan tovereilleen. Itse sitä tietämättään olivat he käyttäneet
samoja keinoja vapauttaakseen sielunsa valheesta.

Siitä myöskin seurasi, että Bennett oli päättänyt antaa Ferrissille
niin suuren ja vallitsevan aseman kirjassaan ja antaa hänelle
kunnian koko retkestä. Mitä enemmän hän muisteli Ferrissin uljuutta,
viisautta ja kuntoa, sitä enemmän tuli hänen teoksestaan rakkauden
työ, syynsovitus, ja sitä enemmän hän itse omissa ajatuksissaankin
siirtyi taustaan. Vihdoin — ja se ei kenties ollut kaikkein vähin
tekijä Bennettin sielullisessa muutoksessa — hän oli käynyt sairaaksi,
tuo voimakas ja itsevaltias mies oli tullut heikoksi kuin lapsi,
jota voi yhdellä sormella johtaa. Hänen täytyi äkkiä vaihtaa paikkaa
sen naisen kanssa, jonka hän oli luullut niin suurin uhrauksin iäksi
kukistaneensa. Hänen ennen niin valtava ruumillinen voimakkuutensa
oli nyt saanut taipua tuon naisen kädestä, hänen järkkymätön tahtonsa
oli saanut väistyä naisen levollisen varmuuden edessä, joka astui
häntä vastaan ja voitti hänet, kun hän luuli murtaneensa sen tyyten.
Bennettkin oli astunut ulos tulikokeesta, puhdistuneena, lempeämpänä,
nöyrtyneenä, maahan muserrettuna surusta ja hyödyttömästä tuskasta.
Kaikki kunnianhimo oli kuollut hänestä. Hänen entinen uhkamielisyytensä
ja häikäilemättömyytensä oli muuttunut päinvastaisiksi ominaisuuksiksi.

Siinä olikin suuri ero heidän molempien välillä. Lloyd oli
luopunut elämäntyöstään itseuhrauksen kautta, Bennett oli luopunut
tulevaisuudestaan lähinnä heikkoutensa takia. Mikä toiselle oli
kieltäymystä, oli toiselle itsensä kieltämistä. Niin hän siis tässäkin
suhteessa tuli lopulta esiytymään väkevämpänä.

Mutta oliko todellakin totta, että Lloyd oli vapautunut kaikesta
pahasta ja ahdistavasta? Oliko viimeinen taistelu taisteltu loppuun?
Eikö hänen pikemminkin pitänyt uskoa, että koko elämä oli yhtä
ainoata lakkaamatonta taistelua? Eikö hänen asianaan ollut herättää
jälleen Bennettin uinaileva kunnianhimo? Eikö hänen tulevaisuuden
tehtävänään ollut terästää häntä, antaa hänelle uskallusta, yllyttää,
kiihottaa häntä viemään suuri työnsä perille? Hänhän nyt oli väkevämpi
heistä kahdesta. Mikä muuten olisikaan ollut hänen tehtävänsä näissä
muuttuneissa olosuhteissa? Adlerin tökerösti lausumat sanat olivat
hänen muistissaan. »Sehän on hänen toimensa, johon kaikkivaltias Jumala
on pannut hänet, ja silloin on hänen tehtävä se. Hänenhän pitää olla
mies eikä mikään professori!»

Oliko hänellä sitten niin paljon vaikutusvaltaa Bennettiin? Voiko hän
herättää jälleen tämän rohkeuden ja tarmon? Ehkäpä — mutta mitäpä
se silloin merkitsikään hänelle itselleen, jonka piti jäädä kotiin
odottamaan, odottamaan, odottamaan — kolme vuotta, viisi vuotta,
kymmenen vuotta — ehkäpä ikuisesti! Ja juuri tällä hetkellä, jolloin
hän uskoi viimeinkin tulevansa onnelliseksi, kun hän oli tehnyt
velvollisuutensa, kun suuret vaikeudet olivat voitetut, kun rakkaus oli
palannut takaisin ja rauhalliset, häiriytymättömät päivät näyttivät
koittavan hänelle — nytkö hänen piti ruveta ajattelemaan tuota
hirvittävää väliaikaa uuden »Frejan» lähdön ja retkikunnan palauksen
välillä, noita unettomia öitä, päivien kaameata tuskailua, alituista
haparoimista toivon ja epätoivon välimailla, hiljaista, salattua
kärsimystä, ikuista, piinaavaa huolta mahdollisesti odottavasta
iskusta, jota ei uskaltaisi mainita edes itselleenkään! Pitikö surun
ja tuskan tulla jälleen hänen osalleen, tuon vihollisen, joka oli
hänen kintereillään joka päivän hetki, joka istui vieressä hänen
työskennellessään, seurasi mukana, kun hän lähti ulos, tuli hänen
luokseen unettomina öinä, hiipi hänen vuoteensa ääreen, kumartui
hänen ylitseen pimeässä, ojenteli hyisiä kynsiään yhä lähemmäs ja
lähemmäs, näytti hirvittävät kasvonsa yhä selvemmin, kunnes hän vihdoin
mielettömässä tuskassa kyyristyi vastaanottamaan kohtaavaa iskua,
kuristavia sormia — ja syöksähti ylös vuoteestaan kauhusta kiljaisten,
värisevin käsin ja virtaavin kyynelin?

Lloyd nousi äkkiä pystyyn, kurotti käsivartensa jäykästi eteenpäin ja
väänteli käsiään, niin että poimitut kukat putosivat maahan.

»Ei», hän kuiskasi itsekseen, »sitä en voi. Tällä kertaa se käy yli
minun voimieni.»

Mutta uudestaan oli hän kuulevinaan Adlerin sanat: »Vaaroista ei saa
olla puhettakaan eikä rasituksista, eikä elämällä ja kuolemalla ole
mitään merkitystä, eikä millään asialla koko maailmassa. Sehän on kerta
hänen toimensa.»

Koko maailma sanoisi samaa. Hän yksin kaikista niistä tuhansista,
joiden silmät seuraisivat Bennettiä, ei kyennyt käsittämään noiden
sanojen totuutta. Hän oli väärässä. Hän kuului Bennettille, mutta
Bennett ei kuulunut hänelle. Maailma tahtoi saada hänet. Maailma kutsui
hänet Lloydin luota hänen vaaralliseen toimeensa. Voiko Lloyd, vain
siksi että hän rakasti Bennettiä, vain siksi että hän hätäili hänen
hengestään, asettua hänen ja maailman hyväksymisen väliin, hänen ja
hänen elämäntyönsä väliin, hänen ja hänen Jumalansa väliin?

Bennettiä odotti hänen työnsä. Hänen täytyi ryhtyä siihen jälleen kuin
mies. Taistelu täytyi taistella. Tuo hirvittävä vihollinen siellä
pohjan perillä, maan ylimmällä hartialla, tuo kaamea, jättimäinen,
armoton vihollinen, joka oli säilyttänyt salaisuutensa vuosisatoina
tuhansien pohjanleimujen takana, se vihollinen kävisi jälleen Bennettiä
vastaan. Aarretta vartioivan hirviön kimppuun oli tämän jälleen
rynnättävä.

Bennettille kuului työ, taistelu, ryntäys, koskaan järkkymätön rohkeus.

Hänen oma osansa oli naisen osa. Hän oli jo alottanut, hän tunsi
uskollisen epäitsekkyyden, uhrauksen, kärsivällisyyden, rohkeuden
lajeista kaikkein suurimman, sen, joka istuu kädet ristissä,
levollisena, horjumatta hirveän kamppailun kestäessä ja joka vain
kärsii, kärsii, kärsii. Hänen velvollisuutensa, naisen osana maailmassa
oli yllyttää rakastettua sankaria urotöihin, suureen toivoon ja lujaan
tahtoon ja taistelun kestäessä itse istua hiljaa ja odottaa sen
päätöstä.

Lloydilla oli hämärä tunne, että hänen rakkaudessaan Bennettiin
oli jotakin hellää ja leppoista, minkä hän vasta viime aikana
oli itsekin tajunnut, jotakin suojelevaa, melkein äidillistä.
Se ehkä johtui siitä, että Bennett oli nykyään niin heikko sekä
ruumiillisesti että henkisesti, tai ehkä se oli jotakin, jota aina
löytyi jokaisessa hyvässä naisessa, joka rakasti syvästi ja vakavasti.
Hänestä tuntui, että hän naisena ei vain ollut Bennettiä väkevämpi,
vaan myöskin vanhempi, kypsyneempi. Hän tiesi, että hänen oma
luonteensa oli syvällisempi kuin tämän, ja hän tiesi, että hän kykeni
sankarillisuudessa ja uhrautuvaisuudessa kohoamaan niin korkealle,
ettei Bennett kaikella miehen voimallaan jaksanut sinne seurata, ja
jonka laatuista tämä ei edes osannut kuvitellakaan mielessään. Lloydin
tietoisuus siitä, että hänen luonteensa oli suurempi ja parempi kuin
Bennettin, sai aikaan sen, että hänen tunteessaan tätä kohtaan oli
samalla äidin tunnetta poikaansa kohtaan, sisaren tunnetta nuorempaa
veljeään kohtaan. Hänen rakkaudessaan piili suuri hellyys ja ylevyys,
syvä, naisellinen sietämys hänen puutteitaan ja vikojaankin kohtaan.
Hänen asiansa siis oli rohkaista Bennettiä. Hänen oli herätettävä
jälleen eloon tämän vanha, sammunut tarmokkaisuus, joka ei ainoastaan
saattaisi hänet uudestaan väkeväksi, vaan johtaisi hänen voimansa ja
tahtonsa niille urille, jotka hänelle olivat määrätyt.

Lloyd palasi lasikuistille ja tapasi Bennettin juuri heränneenä
päivällislevostaan. Hän kääri peitteet paremmin hänen ympärilleen ja
järjesti uudelleen pielukset hänen päänsä alla, ja sitten hän istahti
ulkoportaille.

»Kerro minulle vähän tuosta kapteeni Duanesta», alotti hän. »Missähän
asti hän nykyään on?»

Bennett tuijotti häneen suu selällään ja hieroi silmiään.

»Mitä kello on? Lienen nukkunut jo kokonaisen tunnin. Duaneko? Niin —
luithan itse, mitä lehdissä oli. Minä luulen hänen olevan Tasiusakissa.»

»Luuletko hänen onnistuvan? Luuletko hänen pääsevän navalle? Adler ei
sitä usko.»

»No — jos hän on siksi onnellinen, että löytää avointa vettä, niin
ehkäpä se käy häneltä.»

»Niin, mutta sanohan, minkävuoksi hänellä on niin paljon väkeä
mukanaan? Eihän se ole tapana. Ymmärränhän minäkin jonkun verran
pohjoisnaparetkistä. Luin kaikki mitä sain käsiini sinun poissa
ollessasi. Pienet retkikunnathan ovat aina saaneet enimmän aikaan. Jos
nyt lähdet jälleen — kun nyt lähdet jälleen — niin otatko sinäkin niin
paljon miehiä mukaasi? Minä muistelen sinun kirjoittaneen jossakin
kohtaa, että kuusi tai kahdeksan miestä oli paras määrä.»

»Kymmenen saisi olla korkein määrä — mutta nythän onkin toinen
yrittämässä. Minä olen saanut tarpeekseni. Yritin, enkä päässyt.»

»Mikä olisi syynä, ettet pääsisi? Sinulla on sellainen merkillinen
puhetapa — aina vain puhelet tappiosta ja peräytymisestä ja kesken
heittämisestä. Voihan olla hyvä, että aamulla puhuimme leikillä, että
luopuisit tulevaisuudestasi; mutta tiedänhän aivan hyvin, että sinä
lähdet liiankin pian uudelleen. Minä koettelen totutella itseäni siihen
ajatukseen.»

»Lloyd, olenhan sanonut sinulle, että olen saanut siitä tarpeekseni.
En usko, että navalle lainkaan pääsee, enkä välitä niin hituistakaan
siitä, pääseekö sinne vai ei.»

Lloyd kääntyi äkkiä katselemaan häneen säkenöivin silmin. »Niin,
mutta minä välitän!» huudahti hän kiivaasti. »Sen voi tehdä, ja
me, amerikalaiset, sen teemme.» Bennett tuijotti häneen, aivan
säikähtyneenä hänen kiivaudestaan.

»Tuo englantilainen retkikunta», jatkoi Lloyd posket hehkuvina,
»tuo Duane-Parsonin retkikunta ehkä pääsee askeleen pitemmälle kuin
edeltäjänsä. Melkein jokainen uusi yritys nostaa aina ennätystä.
Kansakunta toisensa perästä pääsee joka kerta aina lähemmäksi
napaa, sillä jokainen uusi retkikunta käyttää hyväkseen edellisten
tekemiä kokemuksia ja huomioita. En usko, että se päivä enää on
kaukana, jolloin jokin kansa istuttaa lippunsa navalle. Miksi emme
me siihen kunniaan yrittäisi? Miksi ei meidän lippumme saisi olla
ensimmäisenä pohjoisnavalla? Me, joilla on ollut niin monta sankaria,
niin monta merisankaria, niin monta loistavaa johtajaa, niin monta
tutkimusretkeilijää — Stanley, Farragut, Decatur, De Long, Lockwood —
meidänhän pitäisi hävetä maailman silmissä, jos jokin toinen kansakunta
ennättäisi meidän edellemme — Norja tai Ranska tai Venäjä tai Englanti
— käyttäisi hyväkseen meidän kokemuksiamme, kulkisi meidän osottamaamme
tietä.»

»Niin, tottahan tuo on», myönsi Bennett. »Se olisi meille suuri kunnia,
suurin ehkä kaikista, ja kerran — minä — no niin, onhan minullakin
ollut kunnianhimoni. Mutta nyt on kaikki toisin, Minussa särkyi silloin
jotakin, meni rikki, ajautui karille, kun — Dick Ferriss — no niin
—- kun minä — ei, anna sinä Duanen vain yrittää parastaan. Hän tekee
kyllä kaiken, minkä voi. Minä tiedän, että se on mahdotonta; mutta
jos se sitten onnistuisi häneltä, niin olisin ensimmäinen lähettämään
hänelle onnittelusähkösanoman. Lloyd, usko minua kun vakuutan, etten
enää välitä tuosta. Olen kadottanut kaiken mielenkiintoni siihen. Minä
luulen, että se on minun rangaistukseni. Minä olen poissa pelistä,
istun tyhjin kourin. Minusta ei enää siihen ole.»

Lloyd pudisti päätään.

»Sitä en usko — en voi uskoa sitä.»

»Tahtoisitko sinä sitten niin mielelläsi, että lähtisin kaiken sen
perästä, mitä nyt on tapahtunut?» kysyi Bennett. »Tahdotko tosiaankin
yllyttää minua matkaan?»

Lloyd kääntyi poispäin ja nojasi päänsä kuistinpylvästä vastaan.
Hänen silmänsä hämärtyivät, ja itku nousi hänen kurkkuunsa. Ah, elämä
ei ollut hänelle helppoa. Oma luonteenlujuutensa erotti hänet siitä
onnesta, jonka kaikki pienet tusinaihmiset voivat joka hetki saavuttaa.
Milloin se loppuikaan, tuo alituinen kamppailu halun ja velvollisuuden
välillä, tuo iäinen kieltäytyminen, tuo oman itsensä ja rakkaimpansa
toiveiden uhraaminen maailman ja velvollisuuden hyväksi?

»En tiedä itsekään, mitä oikein tahdon», sanoi hän väsyneesti. »Tuntuu
vain siltä, ettei koskaan saisi tulla onnelliseksi — ei ainakaan
pitkäksi aikaa.»

Äkkiä hän siirtyi aivan Bennettin viereen, laski päänsä tuolin
käsinojalle, tarttui molemmin käsin Bennettin käteen ja kuiskasi:
»Mutta olethan sinä nyt minulla — tulkoon sitten mitä tulkoon.»

Hän tunsi itsensä heikoksi ja väsyneeksi. Mitä iloa olikaan hänellä
siitä, että Bennett teki velvollisuutensa, kävi jälleen kulkemaan
suurta uraansa, tuli kuuluisaksi mieheksi? Häntä itseäänhän,
Bennettiähän hän rakasti — ei hänen mainettaan eikä suuruuttaan. Mitä
hänelle tekikään, jos Bennettin kunnianhimo oli kuollut, että toiset
vähäpätöisemmät saavuttaisivat hänen päämaalinsa? Mitä merkitsi kunnia
ja kuulu nimi ja maine ja velvollisuus sen onnen rinnalla, että hän sai
pitää hänen kättään kädessään ja kuulla hänen äänensä?



XI.


Saman vuoden marraskuussa Lloyd ja Bennett vihittiin. Häissä oli vain
kaksi vierasta saapuvilla — Campbell ja hänen pieni tyttärensä Hattie.

Kului muutamia kuukausia, joulukin meni ohi. Siihen asti oli talvi
ollut tavattoman lievä, mutta tammikuussa tuli koillisesta kovia
pakkasia ja lumimyrskyjä. Lloyd ja Bennett olivat päättäneet jäädä
asumaan Medfordiin. He eivät välittäneet lähteä häämatkallekaan,
ja sitäpaitsi oli Bennettin pakko pysyä kotona uuden kirjansa
vuoksi. Adlerin he edelleen pitivät luonaan. Hän ja Kamiska olivat
eroamattomat toverit. Pitkin väliajoin he saivat joitakin vieraita
— trit Streetin ja Pittsin tai joitakin Bennettin vanhoja ystäviä.
Mutta edellisen kevään ja alkukesän taukoamaton virta sanomalehtien
haastattelijoita, kustantajia ja loistavien ehdotusten tekijöitä
oli kutistunut melkoisesti kokoon. Sanomalehdissä ei hänestä enää
puhuttu, eikä hän enää saanut kirjeitäkään. Kun lehdissä nyt
kerrottiin pohjoisnaparetkeilijöistä, oli aina puhe englantilaisesta
retkikunnasta, joka talvehti Grönlannin rannikolla. Koko maailma, joka
oli tervehtinyt riemuiten Bennettiä hänen palatessaan, ja joka ehkä ei
vieläkään ollut unohtanut häntä, ei enää puhunut hänestä, sillä oli
muuta ajateltavaa. Toinen mies oli tunkeutunut sen tietoisuuteen.

Mutta nuo molemmat — Lloyd ja Bennett — olivat itsekin irtautuneet
maailmasta. He olivat luopuneet kaikesta kosketuksesta sen kanssa. He
seisoivat syrjässä ja näkivät maineen virran vyöryvän ohitseen, ja
toinen heistä ainakin oli aivan välinpitämätön sen kulusta ja suunnasta.

Jonkun aikaa oli Lloyd täydellisesti onnellinen. Heidän elämänsä
kului yksitoikkoisesti, ilman mitään kuohuttavia tapauksia. Nyt oli
hän viimeinkin löytänyt tasaisesti vierivien päivien häiritsemättömän
onnen, jota hän oli niin ikävöinyt. Niin tulisi aina olemaankin.
Yksinäisenä ja poissa ihmisvilinästä hän voi ummistaa korvansa suuren
maailman melulle ja kohulle, joka pauhasi jossain kaukana, vuorten
takana. Kului tuskin hetkeäkään päivässä, jolloin hän ja Bennett eivät
olisi olleet yksissä. Lloyd oli tuonut hevosensa uuteen kotiinsa,
Lewisistä oli tullut heidän ajurinsa, ja ensi aikoina, ennenkuin
Bennettin voimat olivat vielä täysin palanneet, he melkein joka päivä
tekivät pitkiä ajelumatkoja maalle.

Hyvän osan päivästä he viettivät Bennettin työhuoneessa. Se oli iso,
niukasti kalustettu huone aivan talon takaosassa. Lattia lainehti
papereita; kokonaisia pinoja käsikirjoitusta, karttaluonnoksia,
kuluneita ja kuhmuraisia peltilaatikkoja, joissa oli muistiinpanoja
ja merkintöjä matkalta, päiväkirjoja ja logaritmitauluja oli kasattu
kirjoituspöydälle. Muuan kirjahylly oli ladottu täyteen käsikirjoja,
tilastollisia teoksia ja lentokirjasia, toinen samanlainen seisoi
akkunain välissä, ja peräseinän täytti melkein kokonaan mahtava
pohjoisen napapiirin kartta, jolle oli huolellisesti piirretty »Frejan»
ja sen miesten kulkema reitti.

Huoneessa ei ollut mitään koristuksia; kirjoituspöytä ja pari tuolia
oli sen ainoana kalustuksena. Tauluja ei seinillä ollut minkäänlaisia;
niiden sijasta valokuvia ja iso piirustus, johon »Frejan» rakentaja oli
laatinut aluksen pitkittäis- ja poikittaisleikkauksia.

Valokuvat oli Dennison ottanut matkan varrella — niissä näkyi
»Freja» jäihin juuttuneena, upseereita ja miehistöä etukannella,
Wrangelin-saaren rannikkoa, Cap Kamennii, merkillisiä jäämuodostuksia,
kuvia jäistä eri olosuhteissa ja lämpöasteissa, ahtojäästä ja
retkikunnan jokapäiväisestä elämästä, jääkarhunpyynnistä, rekien
rakentamisesta, koirista, Bennettistä havaintojaan tekemässä ja vihdoin
viimeinen kuva »Frejasta» juuri sinä hetkenä, jolloin alus katosi
heidän näkyvistään, jäätynyt perä korkealla ilmassa ja lippu liehuvana
perätangossa.

Mutta laivapiirustusten yläpuolella riippui seinällä muuan toinen
laivan lipuista, jota retkikunta oli käyttänyt koko matkan ajan —
vaalistunut, repaleinen rääsy tähtineen ja poikkijuovineen.

Sittekun heidän elämänsä asettui arkimuotoihin, saivat he myöskin
määrätyt arkitapansa ja -askareensa. Niinpä he joka päivä aamiaisen
jälkeen sulkeutuivat Bennettin »työhuoneeseen», joksi hän sitä sanoi,
ja Lloyd istui kirjoituspöydän ääreen. Hän oli nimittänyt itsensä
miehensä sihteeriksi ja vaati saada kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan.

»Katsohan nyt tuotakin käsikirjoitusta», sanoi hän eräänä päivänä
ja näytti Bennettin täyttämiä liuskoja. »Se on sananmukaisellisesti
kehnoin käsikirjoitus, minkä koskaan olen nähnyt. Luuletko sinä
latojien saavan selvää moisista harakanvarpaista? Nehän ovat todellista
hieroglyfikirjoitusta, sanon minä», ja hän nyökkäsi vakavasti
miehelleen.

Totta se olikin. Bennett kirjoitti hirvittävän nopeasti ja kuljetti
kynää raivoisata vauhtia, niin että terä usein lävisti paperin. Hänen
käsialansa oli todellakin »harakanvarpaita», rivit epätasaiset,
väliin kulkien ylös väliin alas, kirjaimet melkein käsittämättömiä.
Lloyd oli viimein työntänyt hänet pois pöydän äärestä ja käynyt itse
kynän varteen, komentaen: »Nousehan ylös. Anna minun jatkaa työtäsi.
Tuollainen käsikirjoitushan on sietämätöntä.»

Bennett alistui hirmuvaltiaansa tahtoon ja vastusti vain saadakseen
huvikseen riidellä hänen kanssaan.

»Tuollaista puhetta kelpaa kuulla! Annahan tulla vain lisää! Mitä
sinulla on oikeastaan tekemistä minun työhuoneessani, rouva Bennett?
Menisitkin mieluimmin ulos koko talosta.»

»Olehan nyt siivolla», vastasi hänen vaimonsa. »Tuossa ovat
muistiinpanosi ja päiväkirjasi. Sanopas minulle, mistä lähden nyt
kirjoittamaan.»

Vihdoin tuo muuttui heille tavaksi. Joka päivä istui Lloyd
kirjoituspöydän ääreen kynä kädessä ja oikea hiha käärittynä kyynärpään
yli, niinkuin hänellä kirjoittaessaan oli tapana (ja Bennettin mielestä
oli sitä verrattoman ihanata katsella), ja pani kynän luistamaan
paperin yli. Bennett käveli edestakaisin lattialla sikari suussa ja
muistikirja kädessä ja saneli noiden tahrautuneiden ja repeytyneiden
lehtisten avulla, joita oli tuherrettu täyteen aamunsarastuksen
tai keskiyönauringon valossa, lepattavan kynttilän tai tuikuttavan
valaanrasvalampun ääressä.

Sillä tapaa he viettivät pitkiä, rattoisia hetkiä, huvilan
täydellisessä rauhassa, kun ulkona talvi teki tuloaan paljaille,
ruskettuneille maille ja lehdettömiin puihin. Kukaan ei heitä
häirinnyt. Keitään vieraita ei heillä käynyt. He eivät mitään sen
parempaa tahtoneetkaan, kuin, että tohuisa maailma, johon he kerran
olivat kuuluneet, jonka jäytävän levottomuuden he niin hyvin tunsivat,
jättäisi heidät tyyten rauhaan.

Yksi ainoa särähtävä ääni kuului häiritsevästi Lloydin hiljaisessa
onnessa. Bennett ei sitä kuullut, mutta Lloydin korviin se kajahteli
lakkaamatta, yhä voimakkaampana ja pahemmin särähtävänä, mikäli aikaa
kului. Lloyd olisi ollut ehdottoman onnellinen, jos ei yhtä ihmistä
olisi ollut talossa.

Se oli Adler. Että hän aina oleili talossa, sitä ei Bennettin vaimon
käynyt moittiminen, sillä Adler piti mitä tarkinta huolta, ettei
hänen läsnäolonsa käynyt tunkeilevaksi. Hänellä oli synnynnäistä
tahdikkuutta, kuten toisinaan on yksinkertaisilla, kehittymättömillä
ihmisillä — merimiehillä varsinkin — ja vaikka hän ei voinut
ajatellakaan luopua vanhasta kapteenistaan, pysytteli hän syrjässä
tämän mentyä naimisiin. Pöydässäkin hän enää vain aniharvoin tarjoili,
sillä Bennett ja Lloyd söivät mieluimmin kahdenkesken.

Mutta sittekin tapasi Lloyd hänet usein, Kamiska aina kintereillään.
Hän yllätti hänet milloin kiillottamassa ovien messinkikahvoja,
milloin pukemassa ruusupensaita talveksi palttinasäkkeihin, tahi kun
hän palasi postikonttorista päivän postin kera — aina puettuna samaan
villalakkiin, vanhoihin nahkahousuihinsa ja siniseen villapuseroonsa,
jonka rinnassa prameili kudottu »Frejan» nimi. Adler puhutteli häntä
harvoin omasta ehdostaan ja jos Lloyd puhui hänelle, löi hän kohta
kantapäänsä yhteen ja seisoi suorana kuin sotamies, kädet jäykästi
housunpalteilla.

Mutta itsekään sitä aavistamatta vaikutti hän Lloydiin tavallaan
kuin kammottava aave. Tämä näki selvästi hänen kasvoillaan ja koko
olennossaan pettyneiden toiveiden katkeraa kajastusta. Ja hän tiesi
hyvin syynkin siihen. Lloyd oli liiaksi ylevämielinen tunteakseen
sen johdosta vihaa Adleria kohtaan. Mutta välinpitämättömänäkään hän
ei voinut pysyä tämän suhteen. Adler oli hänelle kuin ruumiillistuma
kaikesta siitä, minkä Bennett oli hyljännyt — keskitiehen jääneen
maineen tien, puolivalmiin työn, vain puoliksi saavutetun päämaalin.
Eikö Adler ollut tavallansa Bennettiä väkevämpi? Hänellähän oli
vain yksi ainut ajatus, yksi toivo, yksi päämäärä: »saada yrittää
uudestaan». Hänen kunnianhimonsa oli valveilla, kiihkeästi palavana;
sotamies seisoi pää pystyssä, kun hänen kapteeninsa oli kadottanut
rohkeutensa. Adler ei sitten ensi kerran jälkeen ollut maininnut
Lloydille sanaakaan siitä, että Bennettin pitäisi ryhtyä taas toimeen.
Hän tuntui käsittävän, että kun Bennett kerran oli mennyt naimisiin
— ja varsinkin Lloydin kanssa — ei hän enää voinut toivoa tästä
käskijää itselleen uudelle retkelle. Lloyd voi huomata sen koko hänen
olemuksestaan, ja yhä uudelleen sanoi hän itselleen, että hän voi lukea
Adleria niinkuin avointa kirjaa. Hän luuli myöskin näkevänsä äänettömän
rukouksen hänen silmissään, kun he joskus harvoin kohtasivat toisensa;
Adler tuntui nyt pitävän häntä ainoana toivonaan, ainoana, keinonaan
herättää Bennett tämän ankeudesta. Lloydista tuntui, kuin olisi hän
kuullut hänen sanovan:

»Eikö rouvalla ole mitään sanottavaa hänelle? Eikö rouva voisi puhella
hänen kanssaan? Älkää päästäkö häntä rapistumaan. Hänenhän pitää olla
mies, eikä mikään professori. Se on ainoa asia, joka jotain merkitsee.
Sehän on hänen toimensa. Kaikkivaltias Jumala on itse pannut hänet
siihen, ja hänen täytyy tehdä se.»

Niin, Jumala oli pannut hänet siihen toimeen, luonut hänet mieheksi
ja antanut hänelle miehen työn, ja hän oli käynyt väliin. Jumala,
ihminen, työ — siinä ne kolme asiaa, joille maailma perustui. Se ajatus
palasi Lloydille alituiseen. Hänessä havahtui jälleen velvollisuutensa
tajunta. Hänestä tuntui, kuin olisi väkevä junaveturi, jolle Jumala
itse oli osottanut kulkusuunnan, jostakin syystä äkkiä seisahtunut
kulussaan ja jäänyt toimettomana ruostumaan ja rapistumaan; ja että
hän oli ainoa ihminen koko maailmassa, jolla oli valta ja kyky panna
kone jälleen käyntiin ja juna kulkemaan — minnekä, sitä hän ei tiennyt,
eikä myöskään minkävuoksi. Hän tiesi vain, että niin hänen pitäisi
tehdä. Hänessä virisi ja vahveni päätös, se sai yhä kiinteämpää muotoa.
Bennettin täytyi yrittää uudelleen. Mutta hänestä tuntui, kuin tulisi
hänen sydämensä silloin särkymään, ja moneen kertaan horjui jälleen
hänen päätöksensä.

Bennett jatkoi saneluaan retkikunnan matkasta ja joutui kertomaan
kulusta ahtojäiden yli Koljuhin-vuonoon ja vihdoin viimeisen
matkaviikon kaikista kauhuista ja kärsimyksistä, nälästä ja
nääntymyksestä, kun miehiä kuoli toinen toisensa perään makuusäkkeihin
ja heidät haudattiin jäälohkareiden alle. Tähän kohtaan tultuaan
Bennett ei lisäillyt eikä pyöristellyt mitään; Lloydin kirjoittaessa
luki hän vain päiväkirjansa lyhyitä muistiinpanoja, joista nuo kaikki
kauhut kävivät hirvittävän selvästi ja havainnollisesti ilmi.

Lloyd oli kyllä arvellut retkikunnan kärsimyksiä kaameiksi, mutta
Bennett ei ollut koskaan taipunut niistä laveammalti kertomaan. »Se
oli kurja viikko», sanoi hän ainoastaan, »ja me saimme tuntea sen
nahassamme.»

Nyt saisi Lloyd vihdoin kuulla, mitä oli tapahtunut ja mitä kärsimyksiä
ollut.

Bennett asteli tapansa mukaan lattialla sikari suussa ja tahrautunut,
repaleinen päiväkirja kädessään. Lloydin paljas, pyöreä käsivarsi
liikkui ahkeraan paperiliuskoilla. Aina kun sanelu pysähtyi, kuului
kynän rapina paperilla. Uunissa rätisi tuli. Aamuauringon säteet
virtasivat sisään akkunoista.

»... Ankara koillismyrsky», toisti Lloyd ja katsahti ylös paperista.
Bennett jatkoi:

»Mahdotonta kulkea myrskyä vastaan niin menehtyneinä.»

Hän pysähtyi, kunnes Lloyd oli saanut kirjoitetuksi.

»... Täytyi jäädä jäälle odottamaan sen taukoamista.»

»Joko olet kirjoittanut sen?»

Lloyd nyökkäsi.

»Keitimme tänään lientä viimeisestä koiranlihapalasestamme... Sitten ei
jäänyt mitään syötävää.»

Tuli jälleen pysäys, kunnes Bennett jatkoi:

»Keskiviikkona, joulukuun 1 p:nä. — Kaikki miehet menehtyvät yhä
pahemmin... Mertz tekee loppuaan... Lähetin Adlerin rantaan etsimään
leväkirppuja... Saimme niitä suullisen miestä kohti... Illalliseksi
lusikallinen glyseriniä ja lämmintä vettä mieheen...»

Lloyd laski käden otsalleen ja pyyhkäsi tukkaansa ylös. Hän ei katsonut
Bennettiin. Kuten kerran ennen puistossa istuessaan oli hän näkevinään
aution jääkentän edessään. Hän näki Koljuhin-vuonon rannat — alkuajan
autiuden, lentelevän, pölisevän hienon lumen, kuuli tuulen, joka jyrisi
kuin hornan hääsoitto ja viskautui kuin villitty kalliolta kalliolle,
riihottomassa, mielettömässä kuolintanssissa. Bennett alensi äänensä
ja kävi vakavaksi. Toisinaan hän tuijotti hajamielisesti ja mitään
näkemättä kirjaansa. Hänkin näki varmaan kaiken elävästi edessään.

Hän jatkoi:

»Torstaina, joulukuun 2 p:nä. — Mertz kuoli yöllä ... Hansen
kuolemaisillaan. Yhä koillismyrsky... Kova yö.»

Lloyd kirjoitti yhä hitaammin ja hitaammin. Rivit rupesivat tanssimaan
hänen silmissään.

Tuonne hänen siis piti lähettää Bennett. Tuonne kaameaan paikkaan;
tuohon taukoamattomaan kärsimykseen, jossa miehet kuolivat vitkalleen
monipäiväiseen nälkään, rasituksiin, kuolemantuskiin. Kaikki tuo
täytyisi Bennettin jälleen kohdata. Hänen vaimonsa pakottaisi hänet
lähtemään. Lloydin päätös oli tehty, hän näki selvästi, mitä hänen
velvollisuutensa häneltä vaati. Sitä ei käynyt enää muuttaminen.

».... Hansen kuoli varhain aamulla... Dennison myös viimeisillään...»

»Sunnuntaina, joulukuun 5 p:nä — ... tapasin aamulla Dennisonin
kuolleena Adlerin ja itseni välistä...»

Näky selveni Lloydille selvenemistään. Hän näki edessään teltan
sisustan ja harvat vielä elossa olevat »Frejan» miehet, jotka ryömivät
lattialla ympärinsä ja pusertuivat elävät ja kuolevat toisiinsa
surullisessa hämärässä. Heidän tukkansa ja partansa olivat kasvaneet
pitkiksi, heidän kasvonsa olivat liasta mustat, ja nälkä oli verisen
ivallisesti pöhöttänyt heidän ruumiinsa luonnottoman turpeiksi. He
eivät enää olleet edes ihmisiä. Vain eläimellisyyden oli kurjuus
jättänyt jälelle.

»... liian heikkoja hautaamaan hänet tai edes laahaamaan hänet ulos
teltasta. Meidän täytyi jättää ruumis keskellemme... Nautimme viimeisen
lusikallisen glyseriiniä ja lämmintä vettä. Jumalanpalvelus kello puoli
8 i.p....»

Lloydilta kävi kirjoitus yhä kehnommin. Itku tunki valloilleen, vaikka
hän kuinka puri hampaita yhteen, kyyneleet sumensivat hänen näkönsä,
mutta hän koetti pakottaa niitä takaisin, ettei Bennett näkisi hänen
itkevän.

Hän kirjoitti urhoollisesti lauseen loppuun.

»Niin — jumalanpalvelus kello — minä — minä —»

Kynä luisui hänen kädestään, ja hän lankesi kasvoilleen pöydälle
paljaan käsivartensa yli, ja ankarin suru, mitä hän koskaan oli
tuntenut, puistatti hänen ruumistaan päästä jalkoihin saakka. Bennett
viskasi päiväkirjan kädestään, juoksi pöydän luo ja nosti Lloydin
syliinsä, laskien hänen päänsä olalleen.

»Mutta Lloyd, kuule, mitä tuo on — pikku ystäväni! Minäkin olen mokoma
raakimus, kun luen sinulle tuollaista. Ei se todellisuudessa ollut
sentään niin kovaa, kuin sanoin — ja katsohan vain minua. Siitähän on
jo kolme vuotta aikaa. Kaikki on kestetty ja voitettu jo kauvan sitten.»

Lloyd ei nostanut päätään, vaan likistyi vielä lähemmäksi häntä ja
sanoi murtuneella äänellä:

»Ei, ei, se ei ole vielä voitettu. Sitä ei voiteta koskaan.»

»Hiljaa, älä lörpöttele joutavia», Bennett puhui hyvin äänekkäästi.
»Sinä et saa tuosta niin kovin murehtia. Nyt me unohdamme koko häläkän
— nyt me annamme palttua koko kirjalle. Täksi päiväksi saa jo riittää.
Käy nyt ottamaan hattusi. Annamme valjastaa hevoset ja lähdemme
ajelemaan. Ja illalla lähdemme kaupunkiin ja menemme teatteriin.»

»Ei», sanoi Lloyd ja vetäytyi irti miehestään kuivatakseen
kyyneleitään, »niin heikoksi et saa luulla minua. Me jatkamme työtämme
— sinun työtäsi. Nyt jaksan kyllä hallita itseni.»

Bennett talutti hänet sen pitemmittä puheitta ulos huoneesta, poistui
itsekin ja lukitsi oven perästään. »Tänään emme kirjoita enää
sanaakaan. Nyt lähden sanomaan Lewisilie, että hän valjastaa.»

Mutta sinä päivänä tapahtui käänne. Lloyd kykeni todella hallitsemaan
itsensä, ja vaikka hän välistä kärsi ankarammin kuin koskaan ennen,
ei Bennett saanut sitä koskaan tietää. Vähitellen hänelle selvisi,
kuinka hänen tuli käyttäytyä. Mahdotonta oli mennä Bennettin puheille
ja pyytää häntä lähtemään jälleen retkelle — se ei ainoastaan olisi
hyödytöntä, vaan nousisi yli hänen voimainsakin. Hän tahtoi taivutella
häntä välillisesti. Bennett saisi uskoa, että ajatus oli virinnyt
hänellä itsellään. Piti näyttää siltä, kuin olisi hänen uinuva tarmonsa
herännyt itsestäänsä.

Onnistuminen vaati Lloydilta kaiken hänen naisellisen älykkäisyytensä
ja luontaisen tahdikkaisuutensa.

He alottivat jälleen tavallisen arkielämänsä, mutta siinäkin oli
tapahtunut muutos. Oli kuin kodin ilmassa olisi ollut jonkinlaista
heikkoa, salaperäistä, selittämätöntä levottomuutta. Lloyd oli
ottanut suorittaakseen vaikean ja hänelle itselleen tuskallisen
tehtävän, ja päivä päivältä, tunti tunnilta hän puuhasi sen hyväksi,
mutta aivan salaa. Milloin hän käytti taitavasti hyväkseen jotakin
satunnaista huomautusta keskustelun kuluessa, milloin sanomalehdestä
tai tieteellisestä aikakauskirjasta löytämäänsä lausuntoa, jonka hän
asetti esille niin, että Bennett voi lähemmä käydessään kohta keksiä
sen; hänen silmissään voi olla merkitsevä ilme, kun hän silloin katsoi
mieheensä, tai voi hän huudahtaa innostuneesti heidän lukiessaan
jostakin uudesta löydöstä. Varovaisesti ja huomaamatta hän johdatti
Bennettin huomion takaisin siihen maailmaan, jolle tämä luuli iäksi
kääntäneensä selkänsä; hän herätti hänen mielenkiintoansa kaikkeen
sellaiseen, mikä ennen oli häntä huvittanut, luki hänelle ääneen,
mitä toiset yrittäjät olivat kirjoittaneet, tai esitti innokkaasti
mielipiteitä ja otaksumia, jotka itse kyllä tiesi perättömiksi ja
naurettaviksi, vain saadakseen siten miehensä jälleen vastustamaan
häntä ja rupeamaan täydellä todella jälleen pohtimaan noita asioita.

Eräänä aamuna Lloyd oli suunnattomasti hämmästyvinään, kun hän heidän
teetä juodessaan avasi sanomalehden ja luki siitä otsakkeita, jollaisia
ei lehdessä lainkaan ollut.

»Ward, kuulepas tätä! Navalle vihdoinkin päästy. Norjalainen retkikunta
ratkaisee pohjoisnavan arvoituksen. Päämaali saavutettu..»

»Mitä hullua?» sanoi Bennett tuimasti ja rypisti otsaansa.

»— vuosisatojen turhien ponnistelujen jälkeen.» Lloyd laski lehden
pöydälle ja yritti hymyillä.

»Ajattelepas, jos jonakin päivänä saisit sellaista lukea», sanoi hän.

Bennett laukesi säikähdyksestään ja murahteli hyväntahtoisesti.

»Sinä ihan säikähdytit minua. Minä luulin — luulin, että todellakin —»

»Säikähdytinkö sinut? Mistä sinä oikein säikähdit? Mitä sinä luulit?»
Hän kumartui innokkaasti miestään kohti.

»Luulin näet — minä — luulin, että Duane tai jokin muu veitikka oli
todella —»

»Duane on edelleenkin Tasiusakissa. Mutta olen varma siitä, että hän
tulee onnistumaan. Olen lukenut hänestä hyvin paljon. Hän on tarmokas
ja viisas. Jos se vain jollekin onnistuu, niin varmasti Duanelle.»

»Duanelle? Siitä ei voi olla puhettakaan.»

»No, jollekin toiselle sitten.»

»Sanoithan itse kerran, että jollei se sinun miehellesi onnistuisi,
niin ei sitten kellekään.»

»Niin kyllä, muistan sen hyvin», vastasi Lloyd hilpeästi, »mutta
sinähän — sinähän olet saanut jo aivan tarpeeksesi sellaisista
asioista.»

»Hm!» murahti Bennett. »Enpä luule, että minäkään kykenisin, vaikka
olisi haluakin.»

»Ei, ei se kävisi sinultakaan, Ward. Ei se käy keltään.»

»Mutta äskenhän sanoit luulevasi, että se jollekin onnistuisi.»

»Sanoinko niin? Ah, ajattelepas vain, jos sinä todella lähtisit taas
kerran yrittämään!»

»Ja ajattelepas sinä vain, etten koskaan palaisi siltä retkeltä.»

»Älä puhu joutavia. Sinä luonnollisesti palaisit. Kaikkihan nykyään
palaavat.»

»Ei palannut De Longkaan.»

»Niin, mutta sinä et ole De Long.»

Ja epäilys ja epätoivo sydämessään näki Lloyd miehensä olevan lopun
päivää tavattoman hajamielinen ja ajatuksissaan. Lloyd ei sanonut
mitään ja varoi häiritsemästä häntä. Hän antoi hänen olla yksikseen
niin paljon kuin mahdollista, mutta Bennettin työpöydällä oli ikäänkuin
sattumalta avattuna jonkin maantieteellisen seuran julkaisema lausunto
vastaisten napatutkimusten mahdollisuuksista. Illallispöydässä Bennett
vihdoin katkaisi pitkän äänettömyyden virkkamalla äkkiä — ikään kuin
jonkin olemattoman keskustelun jatkoksi, mutta todellisuudessa jatkaen
ääneen yhä omia syvällisiä ajatuksiaan:

»Kaikki riippuu tykkänään laivasta. Jos rakennat laivan, joka on kyllin
vahva kestämään jään puserrusta, niin käy kaikki muu helposti.»

Lloyd sekotteli haukotellen välinpitämättömästi teekuppiaan ja vastasi:

»Niin, mutta sinähän sanot itse, että se on mahdotonta.»

Bennett rypisti miettiväisesti otsaansa ja rummutteli sormillaan
pöytään.

»Panenpa vaikka veikkaa, että kykenisin rakentamaan sellaisen laivan.»

»Mutta eihän kaikki sentään riipu vain laivasta. Tarvitsee olla hyvä
johtajakin. Kenen sinä tahtoisit panna johtamaan retkeä?»

Bennett tuijotti häneen hämmästyneenä.

»Tietysti johtaisin itse.»

»Sinä? Mutta sinähän olet jo tehnyt minkä olet voinut. Sinä olet
yrittänyt. Nythän jo tiedetään sinun pysyvän kotona ja kirjoittavan
kirjaasi — ja — ehkä pitävän esitelmiä.»

»Ei, mutta kuulepas, Lloyd, voitko sinä ajatella minua puhujalavan
mieheksi?»

»Siksi sinut kernaamminkin soisin, kuin että yrittäisit lyödä Duanen
laudalta ja lähtisit taas taistelemaan jäiden kanssa. Paljon mieluummin
tahdon pitää sinut kotona, kuin tietää sinun olevan kaukana pohjolassa,
ahtojäissä, kamppailemassa napaa kohti, vievän miehiäsi eteenpäin ja
voittamassa kaikki esteet, koskaan myöten antamatta, koskaan rohkeutta
kadottamatta — yrittämässä kaikkea tuota suurta ja mahdotonta ja
panemassa henkesi alttiiksi pelkästään sen kunnian vuoksi, että saat
maapallon kartalle merkitä pisteen. Niin, ennemmin näkisin sinut
puhujalavalla kuin pohjoisnapalaivan kannella. Senhän hyvin tiedät,
Ward.»

Bennett katsoi häneen pitkään.

»Tahtoisinpa tietää, mitä tuolla lorullasi oikeastaan tarkoitat», hän
mutisi puoliääneen.

Talvi meni, meni kevät, ja kesäkuussa läikehti sädehtivä kesä.
Toukokuun viimeisinä päivinä Bennett oli saanut kirjansa valmiiksi
ja valmisti siihen nyt liitettä. Heidän jokapäiväinen elämänsä kului
entiseen tapaan. Adler oli yhtä vankasti taloon kuuluva esine kuin
keittiön liesi. Kesäkuun alussa saivat Bennett ja Lloyd vieraan, se oli
Hattie Campbell. Hra Campbell oli matkoilla liikeasioissaan, ja Lloyd
oli kutsunut tuon pikku tytön pariksi viikoksi luokseen Medfordiin.

Kesä oli todellakin ihana. Ilma oli alati tyyni ja lämmin. Hedelmäpuut
ja ruusupensaat, kaikki puiston upi uhkeat istutukset seisoivat
värähtämättöminä tuulettomassa ilmassa. Kaikki etäiset hälyt, kukkojen
kiekuna, lintujen laulu, rattaiden rätinä maantiellä ja aseman ohi
kiitävien junien jyrinä kuului tänne hiljaa ja hillitysti. Aamusta
iltaan kuului kesän lukemattomia vienoja ääniä, mehiläisten kumeaa
surinaa ruusujen ja syreenien kukkatertuissa, kärpästen hyrinää,
heinäsirkkojen kuivaa sirinää ja joskus hämärän tullen karitsaisen
inisemistä. Ja koko yön kurnuttivat sammakot ojissa, ja itäisiltä
kukkuloilta kuului taukoamatta haarapääskysten kiirehtiviä kutsuääniä.
Päivisin kävi lämmin ilma raskaaksi monenlaisista lemuista — omenain
imelästä ja kasvien ja mullan pirteän raittiista tuoksusta ja tallin
takaisista ammoniakkihöyryistä, ja talon eteläisellä sivulla poltti
päivä niin seinämaalausta, että se kihosi rakoille ja tärpätti rupesi
kiehumaan.

Heinäkuu oli vielä lämpimämpi. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, ilma
ihan väreili silmissä auringon kohtisuorien säteiden hellittäessä.
Kaikki elollinen elämä ulkona oli kuin kokonaan kuollutta; sisällä
huoneissa pysyttelivät ihmiset varjon puolella, akkunaverhot
alaslaskettuina, viileät palttinamatot lattioilla, ja kaikki akkunat
ja ovet selkoselällään, jotta edes raitistavaa vetoa syntyisi. Adler
torkkui palavissaan riippumatossa, jonka oli virittänyt tallin
varjoon seinäpylvään ja omenapuun väliin. Kamiska läähätti kuin
henkihieverissä vesirattaiden alla, kieli pitkällään suusta. Ilmassa
oli sunnuntaihiljaisuus — raskas ja painostava, kuin riippuisi
kannattimissa taivaankannesta. Kukaan ei välittänyt, mikä päivän hetki
oli menossa. Kukaan ei tiennyt edes viikonpäivääkään. Tuntui siltä,
kuin tuo helle ja taukoamaton hiljaisuus kestäisi koko ihmiselämän.

Mutta yht'äkkiä hiljaisuus keskeytyi. Eräänä aamuna, päivä jälkeen
Hattien poislähdön, kun Lloyd ja Bennett istuivat teetä juomassa
lasikuistilla, jonka kaikki ulkoverhot riippuivat alhaalla, näkivät
he ällistyksekseen Adlerin tulevan juoksujalkaa taloa kohti, edellään
Kamiska, joka haukkui vimmatusti. Adler oli lähtenyt kaupunkiin
noutamaan aamulehtiä ja kirjeitä. Hänellä oli sanomalehti avattuna
kädessään, ja kohta kun hän huomasi isäntäväkensä, heilutti hän sitä
ilmassa ja huusi jotain.

Lloydin sydän löi kovasti. Vain yksi asia koko maailmassa voi saada
Adlerin noin kuohuksiin — se oli tuo englantilainen naparetkikunta;
Adler toi tietoja siitä, lehdessä oli jotain siitä. Duane oli saapunut
navalle, oli itsepäisesti ponnistellut sinne, sillä aikaa kuin Bennett —

»Hän on juuttunut jäihin! Hän istuu kiinni jäissä!» karjui Adler ja
tempasi puistonveräjän auki ja oikasi suoraan nurmikentän poikki taloa
kohti. »Mitä minä sanoinkaan! Eläköön! Hän istuu kiinni! Senhän tiesin
kyllä! Sen olisi joka laivapoika osannut edeltäkäsin sanoa! Duane istuu
kiinni jäissä kuin ruuvinaula laudassa Kane-meren toisella puolella.
Tässä se on kaikki painettuna, kapteeni voi itse lukea.»

Bennett otti lehden ja luki ääneen, että Duanen »Sadekuovi» oli,
seurassaan hiililaiva, jonka piti tulla mukaan Kane-meren etelärajalle,
saapunut Smithin-salmeen viimeistään kesäkuussa. Mutta, kuten oli
peljättykin, oli kevät sinä vuonna perin myöhäinen noilla pohjan
perillä. Suunnattomat jääjoukot, joista valaanpyyntilaivat jo olivat
tietäneet kertoa, makasivat vielä liikkumattomina ja sulkivat kapean
väylän, niin että kesäkuun viimeisenä päivänä oli »Sadekuovilta» matka
päättynyt. Miehistö oli yrittänyt raivata sille tietä särkemällä
jäätä edestä satunnaisia avantopaikkoja seuraten, mutta ainoana
tuloksena oli ollut, että jäät sulkivat laivan takaakin päin, niin
että se juuttui tykkänään kiinni. Ei siis ollut toiveita, että se
voisi päästä irralleen ennenkuin vasta seuraavana kesänä. Hiililaiva,
joka oli välttynyt jäiltä, oli palannut Tasiusakiin tuoden tiedon
onnettomuudesta.

»Sellainen alotteleva laivapoika! Mokomakin professori!» huusi
Adler sanomattoman ylenkatseellisesti. »Siellä hän nyt makailee
Smithin-salmessa ja odottelee avointa vettä, kun 'Freja' aikoinaan
pääsi talvehtimaan 82 asteella asti. No, me olemme hänestä rauhassa
ensi vuoteen saakka, se ainakin on hyvä!»

Murkinoituaan Bennett ja Lloyd sulkeutuivat Bennettin työhuoneeseen
ja työskentelivät liki kolme tuntia edellisenä päivänä alottamansa
työn kimpussa, jona oli taulukko jäämeren lämpömääristä eri syvissä
luotauskohdissa. Kynän rapina vuorotteli Bennettin sanelun kanssa:

»Elokuun 15 p:nä — 2,000 metrin eli 1,093 sylen syvyydellä — minus 66°
Cels. eli 30,81 Fahr.»

»Fahrenheitiä», toisti Lloyd.

»Elokuun 16 p:nä — 1,600 metrin eli 874 sylen syvyydellä —»

»Kahdeksansadan neljänkahdeksatta sylen», toisti Lloyd, kun Bennett
taukosi sanelemasta.

»Taikka — tiedätkös mitä, hän on aivan väärällä suunnalla, sanon minä.»

»Mitä sinä tarkoitat?»

»Aivan hullua oli yrittääkään siltä suunnalta. 'Proteus' aikoinaan
juuttui siellä kiinni ja murskautui melkein hetipaikalla. Hm...»
Bennett pureskeli viiksiään. Sitten hän äkkiä havahtui ja sanoi: »Jaha
— lämpömäärästähän sitä oli puhetta. Pitkällekö jouduimmekaan? 874
syvyydellä — 46° Cels.»

Huomenissa iltapäivällä, juuri kun he olivat saamaisillaan taulukon
valmiiksi, kuului ovelta koputus. Se oli Adler, ja kun Bennett meni
avaamaan oven, teki hän kunniaa ja ojensi esiin kolme nimikorttia.
Lloyd käännähti ympäri kirjoitustuolillaan kynä ylhäällä ilmassa,
kuullessaan Bennettin huudahtavan hämmästyksestä.

»Olisivathan ne juuttaat voineet ilmoittaa ennakolta tulostaan», kuuli
hän Bennettin murahtelevan. »Mitä niillä nyt onkaan minulle asiata?»

»Keitä ne ovat?» kysyi Lloyd ja kävi hänen luokseen.

Bennett luki ääneen nimet korteista.

Ensiksikin Tremligde 'Timesistä'; hän on sen julkaisija —
sitten Hamilton Garlock — hänellä on jotain tekemistä tuossa
maantieteellisessä seurassa — presidentti, arvaan mä — ja tämä sitten»
— hän ojensi kolmannen kortin Lloydille — »on sinun ystäviäsi, Craig V.
Campbell 'Herkules Teräsyhtiöstä'.»

Lloyd katsahti häneen kummissaan. »Mitähän ne sinusta tahtovat?» sanoi
hän hiljaa.

Bennett pudisti päätään.

»Käske niitä tulemaan tänne ylös», sanoi hän Adlerille.

Lloyd veti joutuun hihan alas paljaalta kyynärvarreltaan.

»Miksi juuri tänne, Ward?» hän kysyi.

»Olisiko meidän sitte pitänyt ottaa ne vastaan tuolla alhaalla?» kysyi
hän ja rypisti otsaansa. »Hm, ehkäpä olisi pitänyt, en tullut tuota
ajatelleeksi. — Ei, pysy vain täällä», sanoi hän ja veti Lloydin
takaisin, kun tämä aikoi lähteä ulos ovesta. »Parempi, että sinäkin
kuulet, mitä niillä on sanomista.»

Adler avasi oven, ja kolme herraa astui sisään — Campbell, sirona,
sileäkasvoisena ja hansikkaat kädessä helteestä huolimatta;
Tremligde, kaupungin suurimman sanomalehden (ja siksi myös koko maan
suurimman) julkaisija — hänellä oli monokkeli silmässään ja olkihattu
kainalossa; ja Garlock, erään kansainvälisen maantieteellisen seuran
varapresidentti, jo vanha mies, jolla oli kaunis valkoinen kiharatukka
ynnä iso musta silkkihuivi vanhanaikaisen kauluksen ympärillä.
Itsekään sitä tällä hetkellä ajattelematta nämä kolme miestä edustivat
19-vuosisadan sivistyksen kolmea suurta edistystekijää — tiedettä,
teollisuutta ja sanomalehdistöä — ja kukin heistä oli omalla alallaan
hyvin etevä.

Vieraiden esiteltyä itsensä emännälle asettui Bennett jälleen seisomaan
uunin eteen ja nojautui sitä vastaan kädet taskuissa. Lloyd samoin
istahti entiseen paikkaansa ja nojasi kyynärpäänsä kirjoituspöytään.
Seinällä hänen takanaan oli tuo suuri napaseutujen kartta. Tremligde
istui bambusohvalla huoneen perällä, kädet polvilla ja koputellen
hiljaa keppinsä kärjellä permantoon, Garlock oli vaipunut isoon
nojatuoliin ja nojautui mukavasti taapäin, jalka toisen polvella ja
ilmassa heiluen, Campbell seisoi hänen takanaan, rummutellen sormillaan
tavantakaa nojatuolin selkälautaan puhuessaan Bennettille Garlockin
hartiain yli, ja silloin tällöin käännähti hän Tremligdeen päin
saadakseen tältä vahvistusta sanoilleen.

»No, hra Bennett, te kai saitte sähkösanomamme?» alotti Campbell.

Bennett pudisti päätään.

»En», sanoi hän hiukan kummissaan, »en ole saanut minkäänlaista
sähkösanomaa.»

»Sehän oli ihmettä», sanoi Tremligde. »Minä sähkötin teille kolme
päivää takaperin ja tiedustin, voitteko ottaa meidät puheillenne. Eikä
osotteessakaan pitänyt olla mitään erhetystä. Sähkötin: Osote Tri
Pitts, eikö se ole oikein?»

»Tämä se kai sitten vei sähkösanomanne hulluun paikkaan», vastasi
Bennett. »Tämä on kyllä tri Pittsin talo, mutta hän ei asu täällä
tätänykyä. Sähkösanoma on arvatenkin mennyt hänen kaupunkikonttoriinsa
ja sieltä lähetetty hänen peräänsä. Hän näet ei tällä haavaa ole
kotona, vaan jossain matkoilla. Mutta — nythän olette tulleet. Ja sehän
on pääasia.»

»Niin», virkkoi Garlock ja katsahti Campbelliin. »Me olemme nyt tulleet
ja tahtoisimme kernaasti vähän puhella teidän kanssanne.»

Campbell rykäsi; ilmeisesti oli hän lähetystön puheenjohtaja.

»Niin, nähkääs, hra Bennett — en oikein tiedä, kuinka alottaisin,
niin että pitänee alkaakseni oikein juurtajaksaen alusta. Tremligde
ja minä olemme saman klubin jäseniä kaupungissa, ja meillä on ollut
jokseenkin paljon tekemistä toistemme kanssa viimeisinä kymmenenä
vuotena. Me ajattelemme hyvää toisistamme. _Minä_ en usko, että hänen
johtavat artikkelinsa ovat kaupan, ja _hän_ ei usko, että minun
teräksessäni on ilmakuplia. Me olemme monessa asiassa samaa mieltä.
Tremligde arvelee, että sanomalehtimies voi olla yritteliäs ja samalla
kuitenkin rehellinen, ja hän koettaa toimiakin sen mukaisesti; ja
minä en luule, että tekisin tarjousta siltapalkkien valmistamisesta,
joiden laatu olisi hintaa huonompi. Tremligde ja minä olemme eri mieltä
valtiollisissa kysymyksissä, monesti myöskin kunnallisissa asioissa,
me kuulumme eri kirkkokuntiin, emme pääse yksimielisyyteen kouluolojen
järjestämisestä, tulliasteiden alentamisesta, siirtolaislaista, ja
Jumala paratkoon, emme varsinkaan pääoman ja työvoiman keskinäisestä
suhteesta; mutta luulenpa voivani sanoa, että meillä on monia yhteisiä
yhteiskunnallisia harrastuksia, ylpeilemme siitä, että Herramme
on antanut meidän syntyä täällä Yhdysvalloissa; samoin on meillä
kummallakin myöskin enemmän varoja, kuin mitä ehkä Henry George ja
muut sosialistit pitävät tarpeellisena. Mitä nyt tahdoinkaan sanoa»,
jatkoi Campbell ja suoristi itsensä, kuin olisi hän nyt joutunut
puheensa pääosaan, »oli se, että silloin kun te, hra Bennett, palasitte
matkaltanne, olitte te — niinkuin hyvin voinette arvatakin — ainoana
puheenaiheena kaduilla, klubeissa, sanomalehtitoimistoissa, sanalla
sanoen kaikkialla ja joka paikassa. Tremligde ja minä tapasimme
toisemme klubissa viikon päivät sen jälkeen, ja muistan hyvin, että
silloin puhelimme kauan ja hyvin vakavasti teidän työstänne ja
pohjoisnaparetkistä ylipäänsä.

»Me keksimme kohta, että tällöin oli vihdoinkin saavutettu jotakin,
joka kiinnitti erinomaisessa määrässä meidän molempain harrastusta
ja mielenkiintoa. Tulimme selville, että kumpikin olimme lukeneet
melkein kaiken, mitä noista asioista oli kirjoitettu sitten Franklinin
päivien. Me tunsimme kaikki monenlaiset mielipiteet ja suunnitelmat
navan valloittamiseksi. Me tiesimme, miksi tämä ei tähän asti ollut
onnistunut ja kuinka kaikki hukkayritykset kulloinkin olivat rauenneet
kesken; mutta kuitenkin olimme molemmat samaa mieltä siitä (Campbell
kumartui hiukan etunojaan ja puhui hyvin innostuneesti), että työn voi
tehdä, ja että Amerika sen mieluimmiten tehköön. Se merkitsisi meille
enemmän kuin jotkut maailmanmarkkinat.

»Me annamme koko paljon rahoja joka vuosi, Tremligde ja minä, yleisiin
tarkoituksiin ja sen sellaisiin. Me ostamme tauluja amerikalaisilta
taiteilijoilta — tauluja, joita emme tarvitse; rakennamme joskus
koululaivan nuorisoamme varten, annamme apua kuvapatsaiden
pystyttämiseksi yleisiin puistoihin, kirjastoille ja museoille ja niin
poispäin; mutta meidän on mahdoton tuntea vähintäkään mielenkiintoa
tauluihin ja kuvapatsaihin ja museoihin ja sivistyslaitoksiin, vaikka
ostammekin niistä yhtä ja rakennamme toista lajia, sillä luulemme
tekevämme sillä kuitenkin jotakin hyvää. Pelkään, että olemme enemmän
toiminnan miehiä kuin taiteen, kirjallisuuden ja sen sellaisen. Tiedän
ainakin Tremligden olevan. Hän tahtoi saada aikaan joitakin näkyviä
tuloksia. Kun hän antaa rahojaan, niin tahtoo hän nähdä, mitä hyvää
siitä syntyy — enkä voi kieltää, että siinä asiassa olen samaa mieltä
hänen kanssaan.

»No niin, kiertämättä ja kaartamatta — kun olimme puhelleet
tuosta asiasta pitkin ja poikin kymmeneen kertaan, tai ehkä
kahteenkinkymmeneen, niin tuli ilmi, että asia, jota me molemmat
kaikkein mieluisimmin tahtoisimme avustaa rahoillamme, olisi yritys
päästä pohjoisnavalle laivalla, joka olisi rakennettu Amerikassa ja
jonka sekä miehistö että johtaja olisivat Amerikan miehiä. Olemme
molemmat hyvin innostuneet itse aatteeseen, mutta sen tulee silloin
olla aito amerikalainen yritys alusta loppuun. Me julkaisemme
yleisen varainkeräyskehotuksen ja asetumme itse etunenään pyöreällä
summalla, mutta jokainen niittinaula siinä laivassa pitää olla valettu
metallista, joka on kasvanut esiin Amerikan maaperästä. Jokaisen
lankun sen rungossa pitää olla sahattu Amerikan metsistä, jokaisen
purjetilkun kudottu Amerikan tehtaissa, jokaisen miehen olla syntynyt
amerikalaisista vanhemmista. Sitä me haluamme, koska luotamme Amerikan
laivanrakennustaitoon, Amerikan purjeteollisuuteen ja Amerikan
merimiesten älyyn ja yritteliäisyyteen ja rohkeuteen.

»No niin», jatkoi Campbell vähän kevyempään sävyyn ja vaihtaen asentoa,
»sitten emme ole puhelleet asiasta sen enempää, emmekä ole oikeastaan
todellisuudessa suunnitelleet minkäänlaista retkikuntaa. Olemme
vain pakinoineet, kuinka sellainen olisi järjestettävä, ja että sen
vihdoinkin pitäisi lähteä Amerikasta. Tämä tapahtui viime kesänä. Mitä
me oikeastaan tarkoitimme, oli saada koko yritys niin yleiseksi kuin
suinkin. Ei tosin olisi vaikea saada satasentuhatta dollaria kokoon
eräiltä tutuiltamme, ja sitten saimme kuulla, että hra Garlockin seuran
apuun voisimme luottaa. Tuo on kaikki hyvä, mutta me halusimme, että
koko kansakunta kannattaisi yritystä. Tahdoimme, että retken johtaja
tietäisi, kun veisi laivansa ulos Amerikan satamasta, ettei pari
miljoonanomistajaa ollut maksanut laivaa ja sen varustuksia, vaan
että hänen takanaan seisoi viisikahdeksatta miljoonaa ihmistä, koko
kansakunta.

»Sitten kävi Tremligde käsiksi asiaan ja sähkötti kirjeenvaihtajilleen
Washingtoniin, että nämä tunnustelisivat niin monen kongressinjäsenen
mielialaa kuin suinkin, jotta nähtäisiin, kuinka suurta kannatusta
siltä haaralta voitiin toivoa sellaiselle retkelle. Emme niinkään
paljon välittäneet rahoista kuin siitä, että koko kansa kongressinsa
kautta kävisi kannattamaan yritystä. Kaikki, millä on yhteyttä
merenkulun kanssa, on nykyhetkellä hyvin suosiossa. Olimme saaneet
erään kongressimiehen asettumaan avustuskeräyksen etunenään, ja
tiesimme, että voi luottaa niin moneen jäseneen, että nipinnapin
saisimme ehdotuksen kansallisavustuksista läpiajetuksi kongressissa.
Tahdoimme mielellämme, että kongressi myöntäisi 20,000 dollaria.
Varainkeräyksellä toivoimme saavamme kokoon 10,000. Hra Garlock voi
taata meille 2,000, Tremligde tahtoi antaa 20,000 'Timesin' puolesta,
ja minä kirjoitin keräyslistaan 10,000 ja lupasin antaa laivaan koneet
ja kojeet Emme hiiskuneet asiasta, mutta Washingtoniin sähkötimme
alituisesti. Kaikki sujui hyvin, olimme varmat että onnistuisimme, ja
seuraavalla viikolla piti yleisen varainkeräyksen alkaa — silloinkos
sitten tuli tieto, että englantilainen retkikunta oli käynyt karille —
tuo Duane-Parsonin juttu.

»Ei olisi voinut uskoa, että tuo tieto olisi voinut kumota toiveemme
kongressin kannatuksesta maan tasalle. Meitä avustava kongressin jäsen
sähkötti meille, että valiokunta hetipaikalla antaisi ehdotuksen
raueta, jos se tulisi esille juuri nyt. Läksin senvuoksi oitis
Washingtoniin; tämän asian takia olin matkoilla enkä yksityisten
liikeasiaini, kuten te luulitte. Kävin sekä kongressimiehen että
Tremligden pääkirjeenvaihtajan puheilla. Siitä ei ollut mitään hyötyä.
Kumpikin, jotka tuntevat kongressin mielialan yhtä tarkoin kuin oman
valtimonsa sykinnän, olivat samaa mieltä. Kongressiasiamies sanoi:
'Teidän täytyy odottaa.' Tremligden mies sanoi: 'Odottakaahan vähän
-- malttakaa vähän myöhemmäksi, kunnes tuo englantilainen retkikunta
ja sen kovaonni on ennättänyt unohtua mielistä. Ja yrittäkää sitten
uudelleen'. Mutta me emme aio ollenkaan odottaa! Sanokaammepa, että
Duane tällä retkellä istuu kiikissä. Alku ei ollut hyvä. Hän kävi
karille. Mutta voi ajatella, että kesän kuluessa jäät antavat sen
verran perään, että hän voi lähteä matkaan; ja sillä aikaa kuin me
sitten hankimme kokoon varat ja rakennamme laivan ja lähetämme sen
matkaan, voi hän jo olla — Herra ties missä asti — ehkäpä jo aivan
navalla. Meillä ei todellakaan ole varaa antaa Englannille sellaista
ennakkoetua. Me aiomme laskea laivamme emäpuun niin pian kuin suinkin
— ehkä jo ensi viikolla; meillä on kesä ja koko talvi aikaa varustella
retkeämme, ja vuoden kuluttua tästä hetkestä me tahdomme tietää, että
amerikalainen retkikunta on yhtä pitkällä napapiirin yläpuolella kuin
Duane nykyhetkellä on, ja että sen on kuljettava englantilaisen edelle.
Jos sen saamme aikaan, emme hätäile tuloksesta, edellyttäen» — Campbell
kääntyi suoraan päin talonisäntää — »että te, kapteeni Bennett,
rupeatte retken johtajaksi. Jos te suostutte asiaan, on vain yksi asia
jälellä, josta meidän on sovittava. Kongressi petti meidät. Siihen
ei meidän kannata enää luottaa. Mutta sen johdosta, ja erittäinkin
sen johdosta, me tahtoisimme kysyä teiltä neuvoa, mistä saamme nuo
kaksikymmentä tuhatta dollaria.»

Lloyd nousi seisomaan.

»Ne voitte saada minulta», sanoi hän levollisesti.

Garlock suoristihe joutuun nojatuolissaan ja työnsi molemmat jalkansa
lujasti lattiaan. Tremligde nipisti monokkelin tiukasti silmäkulmaansa
ja tuijotti häneen, ja Campbell pyörähti nopeasti ympäri hämmästyneen
näköisenä, kun kuuli Lloydin äänen. Bennett yksistään ei liikahtanut.
Hän seisoi edelleenkin hiukan etukumarassa uuninrintaan nojaten ja
kädet taskuissa. Ainoastaan paksujen, yhteen rypistettyjen kulmakarvain
alta iski nopea väläys hänen vaimoonsa. Lloyd ei katsonut vieraisiin.
Seisomaan noustuaan hän seisoi hiljaa ja hievahtamatta, kädet alas
riippuen ja punoittavin poskin. Hän kohtasi Bennettin katseen ja
kohtasi sen lujasti, katsoi häntä rauhallisesti silmiin. Hän ei sanonut
mitään, mutta koko hänen rakkautensa Bennettiin, koko hänen uskonsa
tähän, koko hänen väkevä tahtonsa, että — tapahtuipa mitä tapahtui —
hänen tulevaisuutensa ei saanut katketa, hänen kunnianhimonsa ei saanut
raueta hänen voimansa heikkouden takia; koko hänen osanottonsa hänen
suureen työhönsä, hänen naisellinen tahtonsa rohkaista, kehottaa ja
auttaa miestään — kaikki tuo leimusi ja säkenöi noiden tummansinisten
silmäin vakavassa katseessa. Nyt hän ei enää ollut heikko, nyt hän
voi levollisesti vastaanottaa kaikki seuraukset siitä, että Bennettin
nukkuva tarmo viimeinkin heräsi — nyt hän ei enää huolinut vaikuttaa
häneen epäsuorasti, nyt oli ratkaiseva sana sanottu. Hänen tyyni, luja
katseensa oli kaunopuheisempi kuin kaikki sanat.

Huoneessa oli kauvan aivan hiljaista, kun nuo kaksi seisoaltaan
katselivat toisiaan syvälle silmiin. Ja Lloyd näki, että Bennettin
silmiin vähitellen syttyi liekki, ja hän tiesi, että nyt Bennett
viimeinkin ymmärsi.

Toiset jouduttautuivat kiireesti lähtemään. Campbell oli vaarinottanut
tuon Bennettin ja Lloydin välillä vaihdetun pitkän, merkitsevän
katseen, ja ehkäpä hän aavisti koskettaneensa johonkin arkaan ja
vaikeaan kohtaan. Ilmassa oli jotakin erikoista tuntua, vaimon ja
mielien välillä tapahtui jotakin erikoista, jota muun maailman ei ollut
tarpeellista tietää. Hän lopetti vierailun niin pian kuin suinkin.
Hän pyysi Bennettin käsittämään hänen sanansa vain alustukseksi, jota
hänellä oli aikaa tarkemmin miettiä. Hän tiesi puhuvansa toistenkin
nimessä sanoessaan, että rouva Bennettin jalomielinen tarjous oli
liikuttanut heitä syvästi, mutta että tarjous oli tehty hetken
mielijohteesta. Hra Bennett ja hänen rouvansa halusivat epäilemättä
kahdenkesken puhella siitä ja neuvotella koko asiasta ylipäätään.
Toimikunta piti edelleen istuntojaan hänen (Campbellin) konttorissa,
jonka osotteen hän ilmoitti. Sinne hän myöskin odotti hra Bennettin
vastausta.

Bennett seurasi vieraita portaita alas ulko-ovelle saakka. He
kieltäytyivät kiitellen ja anteeksipyydellen kutsusta jäädä
päivälliselle Bennettin luo. Heidän piti joutua ensi junalla
kaupunkiin. Campbellilla ja Tremligdella oli kiirettä kotona.

Puistoveräjä helähti kiinni. Bennett oli yksin. Hän lukitsi ulko-oven
ja jäi hetkiseksi nojaamaan sitä vastaan, hänen pienet silmänsä
välähtelivät yhteen rypistyneiden kulmakarvain alla ja kiertelivät
levottomasti eteisen ja viereisten huoneiden tuttujen esineiden
väliä. Hän oli ajatuksissaan ja levoton, hän seisoi ja pureskeli
hermostuneesti viiksiensä päitä. Hän nousi verkalleen portaita ylös
toiseen kerrokseen ja suoraan »työhuoneensa» puoliavointa ovea
kohti, josta äsken oli lähtenyt. Hän ajatteli Lloydia. Hän ikävöi
vaimonsa luo. Hän tunsi, että jotakin erikoista oli tapahtunut, että
viime vuoden rauhallinen, rajattoman onnellinen kotielämä oli nyt
auttamattomasti lopussa; mutta enimmän hän tällä hetkellä ajatteli
vaimoaan, tämän neuvoa hän kipeimmin kalpasi.

Hän kävi sisään »työhuoneeseensa» ja potkasi oven perästään kiinni,
kädet yhä taskuihin haudattuina. Lloyd oli vielä sisällä, hän seisoi
suoraan häntä päin, kun hän saapui ovesta sisään. Näytti, kuin ei
hän olisi hievahtanutkaan paikaltaan, siitä lähtien kuin Bennett oli
seurannut vieraitaan ulos. Ensi hetkessä kumpikaan ei puhunut mitään.
He vain katsoivat toisiinsa.

Sitten sanoi Bennett:

»No, Lloyd?»

»Niin, ystäväni!»

Bennett tahtoi lisätä jotakin — hän ei tiennyt itsekään oikein, mitä
hän tahtoi sanoa; mutta sitten tuli keskeytys.

Vanha laivanlippu — tuo vaalistunut ja repaleinen pieni kangaspalanen
tähtineen ja poikkiviiruineen, joka oli kulkenut etunenässä niin
monilla vaikeilla matkoilla ja sitten alati riippunut peräseinällä
napakartan yläpuolella, johon »Frejan» reitti oli piirretty — se ei
ollut koskaan ollut oikein vakavasti kiinnitetty seinään; ja kun nyt
ovi oli kovasti tärähtänyt kiinni, oli se irtautunut nauloista ja
putosi kolahtaen lattialle Bennettin jalkoihin.

Hän kumartui ja otti lipun maasta ja kääntyi katsomaan sen entistä
paikkaa. Hän katseli kartan yläpuolelle asettaakseen lipun jälleen
seinälle; hänelle ei ollut lainkaan vastenmielistä viivyttää
ratkaisevaa keskustelua, jonka hän tiesi varmasti tulevan ja jonka
hänen itsensä piti alottaa.

»Enpä tiedä», sanoi hän ja katseli vuoroon lippuun, vuoroon sen
entiseen tyhjään paikkaan, »en oikein tiedä, minne sen asettaisin.
Voitko sinä —»

»Etkö tiedä», sanoi Lloyd, ja hänen siniset silmänsä yht'äkkiä
kiilsivät.

»En», vastasi Bennett, »minä —»

Lloyd otti lipun hänen kädestään, levähytti sen auki ja laski
varrenpään keskelle suurta napaseutukarttaa, aivan siihen pisteeseen,
missä maapallon pituusviivat ylhäällä yhtyvät.

»Aseta lippu tuohon!» hän sanoi.



XII.


Huhtikuun viimeinen päivä oli pimeä ja kylmä, mutta ilma oli tyven.
Vesi satamassa oli siloinen ja kiiltävä kuin harmaa silkkipeite.
Mereltä ajautui usvaa hitaasti maalle päin, hälvensi kaupungin
ulkopiirteet ja keräytyi tiheäksi, läpinäkemättömäksi pilveksi, josta
ainoastaan jokunen torni ja kirkonhuippu yleni ilmaan, näyttäen
ihmeellisen epätodelliselta ilmassa heiluessaan. Etualalta, pitkin
satamapaalutusten ja makasiinirivien rintamaa, urkeni kokonainen metsä
mastoja ja raakapuita hienoina varjokuvaisina usvan harmajaa taustaa
vastaan. Mutta taivaan ja veden ja sumun harmauden välillä näkyi
mustia, liikkuvia varjoja. Ne seisoivat pitkin laitureja, silloilla
ja rantakäytävillä. Yksinpä sataman viereisiä kattojakin reunusti
samallainen musta varjoviiva.

Ne olivat ihmisiä, jotka seisoivat vieri-vieressä, tiheästi
yhteenpakattuina tänne kaupungin äärimmälle ulkolaidalle; ja tungos
yhä kasvoi minuuttien vieriessä, se lainehti suunnattomana, liikkuvana
kaaoksena, ja siitä nousi yksitoikkoinen, katkeava mutina ilman
harmajan hiljaisuuteen.

Vesi oli täpösen täynnä kaikenlaisia aluksia, ja ne vuorostaan mustina
ihmisistä. Kaikkialla pujotteli täpötäysiä soutuveneitä. Höyrylautat ja
huvimatkalaivat kallistuivat melkein kaatuakseen ihmisten levottomasti
tungeksiessa toiselle laidalle. Pieniä, vilkkaita hinaajahöyryjä
liikuskeli niiden lomitse, nekin täpötäynnä ja mastoissaan eri
sanomalehtien tai yhdistysten lippuja. Yksityisiä huvijahteja, hienosti
maalattuina ja kiiltäen messinkiheloistaan, liukui niin verkalleen
esiin, että vesi tuskin karehti niiden vanassa, ja keskellä niitä
kaikkia makasi ankkurissa valtava, valkeaksi maalattu panssarilaiva,
näyttäen mykkien tykkiensä hirvittäviä kitoja.

Kului tuntikausi. Pitkin väliajoin pani vieno tuuli sumua liikehtimään,
jolloin hienoa, läpitunkevaa tihkusadetta putosi. Laiturien musta,
tiheä varjorivi kävi vielä tiheämmäksi ja mustemmaksi. Yhä uusia
huvijahteja, veneitä ja höyrylaivoja ilmestyi sataman selälle; yksinpä
alusten mastoissa ja raakapuissa istuskeli katsojia.

Vihdoin helähti jostakin hyvin kaukaa heikkoa, tuskin kuuluvaa jyrinää,
jossa erotti vienoja tykinlaukauksia laukauksen perästä. Hetipaikalla
kohosi valtavien ihmisjoukkojen hillitty mutina korkeaksi, teräväksi
hälyksi. Satamassa olevat alukset liukuivat sinne-tänne kuin parvi
kalastavia lokkeja, jokin myöhästynyt höyrylaiva puski esiin, niin
että vaahto kuohusi korkealle keulan tiessä. Sotalaivalta kuului
rummunpärinää. Huvijahdit ja höyrylautat tungeksivat valtaamaan paraat
paikat ja jäivät niihin makaamaan aivan hiljaa, niin että vesi vain
aika-ajoin väreili niiden perässä ja siipirattaiden sivuilla.

Tuo kaukainen jyrähtely läheni ja kasvoi voimassa, ja vähitellen
erotti korva monenlaiset eri äänet sen kuorosta — tiheän, nopeasti
jyrähtävän laukaussarjan, nousevan ja laskevan aallokon hurraa-huutoja
tai höyrypillien ja sumusireenien käheän kiljunnan. Monin paikoin
kaupungilla rupesivat kirkonkellot soimaan.

Ja äkkiä iski jyrinän aalto satamaan kuin rankka rajuilma. Mylvivä
myrsky kohosi ilmoille tiheään pakkautuneesta ihmismerestä, mahtavana,
innostuneena kuin manalainen tervehdys matalalle, harmajalla taivaalle.
Laivoista puski kuumia, valkoisia höyrypilviä ilmaan, mutta niiden
pillien ääni hukkui mahtavaan meluun. Mutta yht'äkkiä voitti senkin
ilmoja tärähdyttelevä syvä ja terävä pamahdussarja. Sotalaivan kupeilta
pölähti esiin mustia savupatsaita ja tulenliekkejä. Tykit antoivat
jylinänsä kuulua. Seuraavassa silmänräpäyksessä uusi jylinä, uudet
mustat savupatsaat ja keltaiset tulenliekit toiselta laidalta. Kaikki
lähiseudun akkunaruudut helähtelivät.

Alukset, jotka koko aamun olivat tungeksineet lahden sisimmässä
pohjukassa, palasivat nyt takaisin. Ne liukuivat hitaasti esiin,
kokonaisena laivastona sataman suulle päin, täpösen täynnä katselijoita
kansillaan, mastoissaan ja raakapuissaan, niin että kallistelivat
pahasti — nekin vinkuen ja mylvien höyrypilleillään minkä ennättivät.

Ja keskellä niitä kaikkia, keskuspisteenä, johon koko suosion mahtava
myrsky kohdistui, johon satojentuhansien silmät ja kokonaisen
kansakunnan toiveet olivat kiinnittyneet — oli laiva, yksi ainoa.

Ja se laiva oli pieni eikä näköjään suinkaan luotu suuria yrityksiä
varten, kaikki sen piirteet olivat rumat, kömpelöt ja lyhyen-jykevät.
Pyöreävatsaisesta, vankasti raudoitetusta rungosta korkeaan, pyöreään
peräpeiliin saakka, sivukaarista lyhyen ja paksun maston huippuun
asti ei siinä ollut juuri yhtään kaunista nähtävänä. Se oli leveä ja
juureva kuin gorilla, ja saattoi varmasti päätellä, että se oli hidas
liikkumaan eikä luotu kaupan ja sivistyksen valtateitä kyntämään. Mutta
se teki erittäin tukevan ja levollisen vaikutuksen, sekä veden päällä
kelluviin että ilmaan nouseviin osiinsa nähden; voi hyvin arvata,
että jättiläisvoimia vaadittiin murskaamaan sen kuperia kylkiä, jotka
lisäksi olivat niin älykkäästi rakennetut, että puserrus laitaa vasten
pani laivan liukumaan syrjään ja hypähtämään liukkaasti kuin ankerias
hätyyttäjäänsä pakoon. Savupiippu kohosi korkealle skanssirakennuksen
yli; suurmaston huipussa killui tähystyskori, »variksen pesä»;
valaanpyyntiveneitä ja kummallisen näköisiä, kepeitä rekiä riippui
laidoilla, ja kannet olivat ladotut täyteen tynnörejä, koreja ja
tavarapaaluja.

Verkalleen se läheni, ja sitä vastaan jylisi ihmissuosion ukkonen,
jollaista tuskin kukaan kuningas on saanut osakseen. Suuri valkea
sotalaiva tervehti lipullaan. Silloin tuli heti kiirettä tuolla pikku
laivalla, jonka oli määrä lähteä pitkälle matkalle; muuan miehistä
juoksi perään ja veti lippunuorasta, ja mastoon ilmestyi — ei sama
loistava, kolmivärinen lippu kuin millä sitä juuri tervehdittiin,
vaan pieni palanen vaalistuneen-kirjavaa ja repaleista vaatetta, joka
risaisine reunoineen ja tuskin näkyvine tähtineen ja värijuovineen
kuitenkin oli todellinen taistelulippu, kertoen väsymättömistä
kamppailuista ja loppumattomista ponnistuksista ja vaikertamattomasta
hädästä ja puutteesta.

Laiva liukui eteenpäin saattolaisineen. Se kulki kaupungin ohi,
meluavat ihmisjoukot ja tykkien jyrinä satamassa jäi vähitellen
takapuolelle. Saattolaislaivat pysähtyivät toinen toisensa perään,
kääntyivät ympäri ja palasivat takaisin. Ainoastaan suurimmat
höyrylaivat ynnä hinaaja-alukset seurasivat vielä sen kintereillä.
Taloryhmät kummallakin rannikolla harvenivat harvenemistaan ja niiden
sijasta näkyi avoimia paikkoja, jotka kohoavan usvan alta paistoivat
paljaina ja ruskeina; idästä rupesi puhaltamaan raitis tuuli, joka pani
selän keveästi aaltoilemaan.

Puolisen mailia kuljettiin vielä mereltä saapuvien raskaiden, mahtavien
maininkien keskellä, majakkatorni sivuutettiin, ja sitten avautui
eteen valtava, rannaton ulappa. Jälelläkin olevat saattajalaivat
luopuivat yksi toisensa jälkeen seuraamasta, viimeisinä sanomalehtien
käytettävinä olevat hinaajat. Jälelle jäi vain puolisen tusinaa
alusta, jotka keinuttivat tuon oudon pikku laivan vanavedessä, joka
virkeästi puski eteenpäin, pieni virttynyt lippupahanen hulmuten
mereltä puhaltavassa navakassa tuulessa. Lahden suulla, missä rannat
kummallakin puolella lähenivät toisiaan ja kapenivat pieniksi,
aaltojen huuhtelemiksi niemenkärjiksi, pysähtyi laivoista vielä
kolme, uskaltamatta enää harmaana ja kylmänä möyryävälle ulapalle.
Ja aivan suun edustalla seurasi kolme muuta esimerkkiä, niin että
lähtijälaivalle jäi enää vain yksi ainoa seuralainen.

Mutta tämä ainut laiva, pieni urhea hinaajahöyry, pysytteli niin
tiukasti sen sivulla kuin uskalsi, sillä sumu oli merellä ruvennut
jälleen tihenemään, ja matalalla ajelehtivat pilviröykkiöt kaihtivat
joka silmänräpäys näköalan.

Hinaajalaivassa oli yksi ainoa matkustaja — nainen. Hän seisoi suorana
etukannella, pidellen kiinni kaiteesta väkevällä valkoisella kädellään;
pronssinkarvaisen tukan irtaimet kiharat pieksivät hänen kasvojaan,
jotka suolainen vesi oli kastellut läpimäriksi. Hänellä oli yllään
pitkä ruskea päällystakki, ja tuuli pieksi sen avointa rinnastaa, niin
että sen kaulus lennähti hartian yli. Hinaaja oli vielä pienempi kuin
etummainen alus, ja sen ainoan matkustajan piti katsella ylöspäin
nähdäkseen sen komentosillalla olevan miehen — pitkän, jykeväkasvoisen
jättiläisen, joka pitkä, tiukasti napitettu sadetakki yllään piteli
hänkin kiinni kaiteesta ja antoi silloin-tällöin käskyjä kompassin
edessä olevalle peränpitäjälle. Komentosillalla seisova mies ja
hinaajan kannella seisova nainen vaihtoivat tuontuostakin joitakin
sanoja keskenään. Heidän piti huutaa toisilleen, sillä koneitten
jyskytys ja laineitten pieksentä laivankupeita vastaan uhkasi
niellä kaikki muut äänet; ja heidän äänistään soinnahti pakotettua
hilpeyttä. Itse asiassa he olivat aivan kahdenkesken, vain peränpitäjä
ruotelirattaansa ääressä voi kuulla heidän puhelunsa. Laivain muuta
miehistöä ei ollut näkyvissä. Ympärillä oli avoin, sumuinen ulappa.

Viimein sanoi nainen, vastaukseksi miehen johonkin huomautukseen:

»Niin, se lienee parasta.»

Komentosana kuului. Hinaajan konesähkötin helähti, ja sen kone pysähtyi
verkalleen. Vielä siunaaman aikaa kulki hinaaja lähtijälaivan kupeella.
Sitten se rupesi jätättämään, ensin hitaasti, sitten yhä kasvavalla
vauhdilla. Naparetkilaiva purjehti edelleen, alottaakseen pitkän,
pitkän matkansa, ja molempien välimatka piteni pitenemistään. Sumu
oli niin tiheä, että kohta ne kadottaisivat toisensa näkyvistään.
Jäähyväishetki oli käsissä.

Lloyd, joka yksinään seisoi keinuvalla kannella, oikaisihe suoraksi ja
kallisti päänsä hiukan taapäin; hän hymyili, ja hänen siniset silmänsä
loistivat. Hän seisoi hievahtamatta yhä hymyillen, suorana ja ääntä
päästämättä katsellen ylpeästi ja lujasti Bennettiä silmiin. Yht'äkkiä
sulkeutui sumu tiiviiksi seinäksi molempien laivojen väliin, niin ettei
toisesta enää voinut nähdä toiseen.

Bennettin nojautuessa siltakaiteeseen kädet takataskuissa ja silmät
kiinnitettyinä harmaaseen usvaseinään tuli perämies Adler näkyviin ja
tervehti jäykästi sotilaan tapaan.

»Anteeksi, kapteeni», hän sanoi, »nyt olemme selvinneet viimeisestä
merimerkistä — mitä suuntaa nyt alamme kulkea?»

Bennett katsahti merikarttaan, jota Adler piteli hänen edessään, ja
katsahti myös kompassiin, joka oli lujasti kiinnitetty komentosillan
kaiteeseen. Hän vastasi levollisesti:

»Suoraan pohjoista kohti.»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Naisen mahti" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.