Title: Valittuja kertomuksia
Author: France, Anatole
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valittuja kertomuksia" ***


VALITTUJA KERTOMUKSIA

Kirj.

Anatole France


Suomentaneet

J. Hollo ja O. Manninen



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,
1925.



SISÄLLYS:

     I. Runolaulaja.
    II. Balthasar.
   III. Juudean prokuraattori.
    IV. Komm Atrebaatti.
     V. Amykos ja Celestinus.
    VI. Neitsyt Marian temppuilija.
   VII. Harakan miraakkeli.
  VIII. Hyvin opittu läksy.
    IX. Uudenvuodenlahja.
     X. Myönnetty kuolema.
    XI. Pieni kukkaskuun tarina vuodelta II.
   XII. Bonaparte San Miniatossa.
  XIII. Gestas.
   XIV. Signora Chiara.
    XV. Kaiverrettu kivi.
   XVI. Valtameren Kristus.
  XVII. Crainquebille.
 XVIII. Putois
   XIX. Riquet.
    XX. Riquet'n ajatuksia.
   XXI. Vanhurskaat tuomarit.
  XXII. Herra Thomas.
 XXIII. Elysionin kentillä.

I, IV ja XII kokoelmasta _Sous l'invocation de Clio_, II on nidoksensa
nimikkokertomus, III, V, VI, X, XI ja XIII kokoelmasta _L'Étui
de nacre_, VII, VIII ja IX kokoelmasta _Les Contes de Jacques
Tournébroche_, XIV, XV, XVI, XVII, XVIII, XIX, XX, XXI ja XXII
kokoelmasta _Crainquebille, Putois, Riquet et plusieurs autres récits
profitables_, XXIII teoksesta _Le Jardin d'Épicure_.

Kertomukset XVII, XVIII, XIX, XX, XXI ja XXII suomentanut O. Manninen,
muut J. Hollo.



Runolaulaja.


Hän kulki polkua, joka noudattaa merenrantamaa kukkulain kupeita
poimutellen. Hänen paljasta, syväin ryppyjen uurtamaa otsaansa
kiersi punainen villanauha. Ohimoilla liehuivat harmaat hiuskiharat
merituulessa. Lumivalkoisen parran suortuvat painuivat leukaa vasten.
Hänen vaatteensa ja paljaat jalkansa olivat niiden teiden väriset,
joilla hän oli harhaillut monet monituiset vuodet. Hänen kupeellansa
riippui karkeatekoinen lyyra. Häntä mainittiin Vanhuksen, mutta
myöskin Runolaulajan nimellä. Lapsilta, joille hän opetti runoutta ja
soitantoa, hän sai vielä erään nimen: he nimittivät häntä Sokeaksi,
koska hänen korkean iän himmentämiä silmiään peittävät luomet olivat
turvonneet ja tulehtuneet savuavien liesitulten ääressä, missä hän
tavallisesti istui laulamassa. Hän ei kumminkaan elänyt ikuisessa
yössä, ja hänen sanottiin näkevän sellaista, mitä muut kuolevaiset
eivät näe. Kolmen miespolven aikana hän oli lakkaamatta vaeltanut
kaupungista toiseen. Nyt hän oli laulanut kokonaisen päivän erään
Aigeian kuninkaan luona ja oli palaamassa kotiinsa, jonka katto ja
ilmoille nousevat savukierteet jo häämöttivät kaukaa. Astuttuaan
tietään koko yön pysähtymättä, peläten päiväisen helteen yllättävän,
hän näki aamun sarastaessa valkean Kymen, kotikaupunkinsa. Koiransa
saattelemana, käyräsauvaansa nojaten hän eteni hitain askelin, vartalo
suorana ja pää korkealla, uupuvia voimiaan ponnistaen ja pysytellen
tasapainossa kaltevalla tiellä, joka painui ahtaaseen laaksoon. Aasian
vuorten takaa nouseva aurinko loi ruusuista hohdettaan taivaalla uiviin
pilvenhahtuviin ja meren moniin saariin. Koko ranta säteili. Mutta idän
puolella leviävillä kukkuloilla, joiden lakea peittivät pistasia- ja
tärpättipuumetsät, viipyi varjossa yhä yön suloinen raikkaus.

Vanhus laski painuvalla rinteellä kaksitoista kertaa kaksitoista
peitsenmittaa ja havaitsi vasemmalla puolellaan, kahden kallioseinämän
välissä, pyhään metsikköön johtavan kapean tien. Sen perällä kohosi
lähteen partaalla hakkaamattomista kivistä rakennettu alttari.

Sen peitti puolittain laakeripuu, jonka oksat olivat täynnä
heleävärisiä kukkia. Alttarin edessä, tallatulla tanterella, valkenivat
uhrien luut. Ympärillä kasvavien oliivipuiden oksiin oli kaikkialle
ripustettu uhrilahjoja, ja kauempana, rotkon kaameassa varjossa,
kohosi kaksi ikivanhaa tammea, joiden runkoihin oli naulittu härkäin
lihattomia päitä. Vanhus tiesi, että tämä alttari oli pyhitetty
Phoibosjumalalle, kulki metsikköön asti, otti vyöstään savikipon,
joka kiikkui siinä sangastaan, ja kumartui puron yli, joka murattia
ja krassia kasvavassa uomassaan virraten pyrki kohti tasankoa pitkin
kiertotein. Hän täytti kipponsa raikkaalla vedellä ja hurskasta
mieltään noudattaen kaatoi muutamia pisaroita alttarin eteen, ennenkuin
joi. Hän palvoi kuolemattomia jumalia, jotka eivät tunne kärsimystä
eikä kuolemaa ihmisten surkeiden sukupolvien seuratessa toisiaan
maan päällä. Samassa hänet valtasi kauhu, ja hän pelkäsi Leton
pojan surmaavia nuolia. Onnettomuuksien uuvuttamana ja korkean iän
rasittamana hän yhä rakasti päivän valkeutta ja pelkäsi kuolla. Siitä
johtui hänen mieleensä hyvä ajatus. Hän taivutti jalavan notkean rungon
ja ripusti savikipponsa nuoren puun latvaan, joka vapautuessaan kohotti
vanhuksen uhrilahjan kohti taivaan korkeutta.

Valkea Kyme kohosi muurien vyöttämänä merenrantamalla. Laakakivillä
peitetty mäkinen tie johti kaupungin portille. Tämä portti oli
rakettu aikoina, joiden muisto oli tyyten hävinnyt, ja sitä sanottiin
jumalten tekemäksi. Kamanakivessä nähtiin muutamia kaiverrettuja
merkkejä, joita ei kukaan kyennyt selittämään, mutta joita pidettiin
onnellisina merkkeinä. Lähellä porttia sijaitsi julkinen tori, jonka
puitten alla hohtelivat vanhinten kiviset istuimet. Torin viereen,
meren puolelle Vanhus pysähtyi. Siinä oli hänen asumuksensa. Se oli
ahdas ja matala eikä läheskään niin kaunis kuin naapuritalo, jossa
asui lapsineen eräs kuuluisa tietäjä. Sisäänkäytävä peittyi puolittain
lantakasan taakse, jota sika kärsällään tonki. Kasa oli vaatimaton,
ei läheskään niin laaja kuin äveriäiden miesten asumusten edessä.
Mutta rakennuksen takana sijaitsivat hedelmäpuutarha ja ometot, jotka
Vanhus oli rakentanut omin käsin hakkaamattomista kivistä. Aurinko
nousi valjenneen taivaan korkeuteen; merituuli oli tyyntynyt. Ilmoilla
leijuva tuima helle poltti ihmisten ja eläinten keuhkoja. Vanhus
pysähtyi hetkeksi asuntonsa kynnykselle pyyhkiäkseen kätensä selällä
hikeä otsastaan. Koira huohotti hänen vieressään, katse tarkkaavana ja
kieli suusta riippuen.

Asumuksen perältä saapunut vanha Melantho ilmaantui kynnykselle ja
lausui hyviä sanoja. Hän oli antanut odottaa itseänsä, koska joku
jumala oli pannut hänen jalkoihinsa pahan haltian, joka niitä paisutti
ja teki ne kahta viinileiliä raskaammiksi. Hän oli kaarialainen
orjatar, ja eräs kuningas oli antanut hänet nuorena runolaulajalle,
joka hänkin oli silloin ollut nuori ja täysissä voimissaan. Uuden
valtiaan vuoteessa häneen oli siinnyt lapsia, joiden suuresta sarjasta
ei kumminkaan ollut enää yhtäkään kotona. Toiset olivat kuolleet,
toiset olivat matkanneet kauas harjoittamaan akhaialaisten kaupungeissa
runolaulajan tai vaunusepon taidetta, koska olivat kaikki saaneet
kekseliään mielen. Niin asui Melantho talossa yksin miniänsä Areten ja
hänen kahden lapsensa kanssa.

Hän saatteli mestarin suureen huoneeseen, jonka hirret olivat savusta
tummuneet. Sen keskellä, kotialttarin edessä, sijaitsi lieden paasi,
punahehkuisen hiilloksen ja sulaneen rasvan peittämä. Pirtin ympärillä
sijaitsi kahdessa kerroksessa pieniä suojia, ja puuportaat johtivat
ylös naisten huoneisiin. Kattoa kannattavien pylväiden varassa
lepäsivät pronssiaseet, joita vanhus oli kantanut nuoruutensa aikana
seuratessaan kaupungin kuninkaita, kun he lähtivät sotavaunuineen
hakemaan takaisin Kymen tyttäriä, jotka sankarit olivat ryöstäneet.
Vuoliaiseen oli ripustettu häränreisi.

Kaupungin vanhimmat olivat lähettäneet sen edellisenä päivänä
runolaulajalle kunnialahjaksi. Hän iloitsi sen nähdessään. Seisoen
siinä huoneensa permannolla hän henkäisi syvään iän kuivaamilla
keuhkoillaan ja veti esiin mekkonsa alta maalaisillallisensa tähteet,
muutamia kynsilaukan sakaroita, ja Aigeian kuninkaalta saamansa lahjan,
taivaasta pudonneen kiven, joka oli kallisarvoinen, koska se oli
rautaa, mutta liian pieni peitsen kärjeksi. Sitäpaitsi hän oli tuonut
tieltä löytämänsä piikiven, jossa eräältä taholta katsoen näkyi miehen
pää. Vanhus näytti sitä Melantholle ja virkkoi:

— Katsohan, vaimo, eikö tämä kivi muistuta seppä Pakorosta; varmaa on,
ettei kivi ole siinä määrin Pakoroksen näköinen jumalten sallimatta.

Vanhan Melanthon valeltua vettä hänen jaloilleen ja käsilleen
huuhtoakseen pois niitä tahraavan tomun hän tarttui sylitysten
häränreiteen, kantoi sen alttarille ja alkoi sitä leikata. Viisaana ja
varovaisena hän ei milloinkaan jättänyt aterian valmistamista naisten
tai lasten tehtäväksi, vaan paistoi kuninkaiden esimerkkiä noudattaen
itse eläinten lihat.

Melantho viritti sillävälin lieden tulta. Hän puhui kuiviin risuihin,
kunnes jumala leimahdutti ne liekkiin. Tulen sytyttyä vanhus heitti
siihen leikkaamiaan lihakappaleita ja käänteli niitä pronssihaarukalla.
Kantapäillään istuen hän hengitteli siinä kitkerää savua, joka salin
täyttäen kohotti hänen silmiinsä kyyneliä; mutta hänen mielensä pysyi
aivan tyynenä, sillä hän oli savuun tottunut ja savu ilmaisi elon
runsautta. Sitä mukaa kuin tulen voittamaton väki taltutti lihojen
kirpeyttä, hän vei palasia suuhunsa, pureksi niitä hitaasti kuluneilla
hampaillaan ja aterioi sanaakaan virkkamatta. Hänen vieressään seisova
vanha Melantho kaatoi hänelle tummaa viiniä savikippoon, joka oli
samanlainen kuin hänen jumalalle uhraamansa.

Tyydytettyään nälkänsä ja janonsa hän kysyi, oliko kaikki hyvin talossa
ja ometossa. Hän tiedusteli, paljonko kangasta oli kudottu hänen
poissaollessaan, montako juustoa oli kertynyt kellariin ja kuinka
öljymarjat olivat kypsyneet puserrettaviksi. Muistaen omistavansa vain
vähän maallista hyvyyttä hän virkkoi:

— Sankarit elättävät niittymaillaan härkä- ja hieholaumoja. Heillä
on paljon kauniita ja rotevia orjia, heidän kartanoittensa portit
ovat vaskea ja norsunluuta, ja heidän pöytänsä notkuvat kultaisten
viinimaljojen painosta. Heidän sydäntensä voima takaa heille rikkaudet,
ja he säilyttävät niitä toisinaan aina myöhäisimpään ikäänsä asti. Minä
olin nuoruuteni aikana varmaan yhtä urhoollinen kuin he, mutta minulla
ei ollut hevosia, ei sotavaunuja, ei palvelijoita, eipä edes niin lujia
varuksia, että olisin voinut taisteluissa esiintyä heidän veroisenaan
ja voittaa itselleni kultaisia kolmijalkoja ja ihania naisia. Jalkaisin
ja heikoin varuksin taisteleva ei kykene surmaamaan paljon vihollisia,
koska pelkää itse joutuvansa surman suuhun. Minä olen taistellut
kaupunkien muurien edustalla, palvelijoiden nimettömässä parvessa, enkä
ole milloinkaan tuonut runsaita saaliita.

Vanha Melantho vastasi:

— Sota suo ihmisille rikkautta ja riistää sen heiltä. Isäni Kyphos
omisti Mylatassa palatsin ja lukemattomia karjalaumoja. Mutta asestetut
miehet veivät häneltä kaikki ja surmasivat hänet. Minä itse jouduin
orjuuteen, mutta minua ei pidelty pahoin, koska olin nuori. Päälliköt
ottivat minut vuoteeseensa, ja minulla oli aina ravintoa puuttumatta.
Sinä olet ollut viimeinen valtiaani ja edellisiä köyhempi.

Hänen äänessään ei ilmennyt ilo eikä ikävyys.

Vanhus vastasi:

— Melantho, sinä et voi olla tyytymätön, sillä olenhan aina kohdellut
sinua lempeästi. Älä huoli moittia minua siitä, etten ole ansainnut
suuria rikkauksia. Taitavat vaunujen rakentajat saavat työstänsä
hyötyä. Tietäjille annetaan suuria lahjoja. Mutta runolaulajien elämä
on vaivalloinen.

Vanha Melantho virkkoi:

— Monen ihmisen elämä on vaivalloinen.

Hän poistui raskain askelin lähtien miniänsä kanssa hakemaan puita
vajasta. Oli se vuorokauden hetki, jona auringon leppymätön helle
uuvuttaa ihmiset ja eläimet saaden vaikenemaan linnunlaulunkin
liikkumattomassa lehvistössä. Vanhus laskeutui pitkäkseen
kaislamatolle, peitti kasvonsa ja vaipui uneen.

Hänen siinä maatessaan tuli hänen luokseen vähäinen määrä unia, jotka
eivät olleet hänen jokapäiväisiä uniaan kauniimpia tai harvinaisempia.
Nämä unet näyttivät hänelle ihmisten ja eläinten kuvia. Hän näki niissä
ihmisiä, joita oli tuntenut heidän eläessään kukkean maan päällä
ja jotka kuoltuaan nukkuivat hautakammioissaan, ja uskoi vainajien
sielujen leijailevan ilmassa, mutta voimattomina ja tyhjien varjojen
kaltaisina. Unennäöt olivat hänelle opettaneet, että on olemassa
eläinten ja kasvienkin varjoja, jotka ilmaantuvat ihmisen nukkuessa.
Hän uskoi varmaan, että Hadeessa harhailevat vainajat muodostavat itse
kuvansa, koska sitä ei voinut niille luoda kukaan muu, ellei joku
niistä jumalista, jotka huvikseen pettivät ihmisten heikkoa ymmärrystä.
Mutta hän ei ollut tietäjä eikä siis kyennyt erottamaan toisistaan
valheellisia ja oikeita unia; hän ei huolinut etsiä ennusmerkkejä
yön sekasortoisista kuvista, vaan katseli välinpitämättömänä niiden
vaellusta suljettujen silmäluomien alla.

Herätessään hän näki edessään kunnioittavassa asennossa joukon Kymen
lapsia, joille hän opetti runoutta ja soitantoa, niinkuin hänen
isänsä oli niitä hänelle itselleen opettanut. Lasten joukossa olivat
hänen miniänsä molemmat pojat. Useat lapsista olivat sokeita, sillä
runolaulajan ammattiin määrättiin ennen kaikkea niitä, jotka näön
puutteessa eivät kelvanneet peltotöihin tai seuraamaan sankareita
sotaretkillä.

Heillä oli käsissään uhrilahjoja, joilla he korvasivat laulajan
antamaa opetusta, hedelmiä, juustoja, mesikakkuja ja lampaanvilloja,
ja he odottivat mestaria hyväksymään lahjojaan ja asettamaan niitä
kotialttarille.

Vanhus nousi, otti seinältä lyyransa ja lausui leppoisasti:

— Lapseni, on oikein, että rikkaat tarjoavat suuren lahjan ja köyhät
vähäisemmän. Zeus, isämme, on jakanut hyvyydet ihmisille epätasaisesti.
Mutta hän rankaisee lasta, joka anastaa jumalalliselle laulajalle
kuuluvan veron.

Valpas Melantho tuli viemään uhrilahjoja alttarille. Vanhus viritti
soittimensa ja alkoi opettaa laulua lapsille, jotka istuivat hänen
ympärillään permannolla, jalat ristissä.

— Kuulkaa, kun laulan Patroklon ja Sarpedonin taistelusta, lausui hän.
Tämä laulu on kaunis.

Hän lauloi. Hänen äänensä kaikui voimakkaana sovittaen saman poljennon
ja tahdin jokaiseen säkeeseen, ja äänen vaipumisen varalta hän tuki
sitä säännöllisin väliajoin helähdyttämällä kolmikielistä lyyraansa.
Välttämättömän levähdystuokion tullen hän huudahti kimakasti
parahduttaen samalla soittimen kielistä pahan sävelen.

Laulettuaan säkeitä niin monta kuin hänen käsissään oli sormia ja vielä
saman verran hän antoi lasten ne toistaa. Pojat huusivat ne yhteen
ääneen ylen kimakasti ja koskettivat, mestarin esimerkkiä noudattaen,
pieniä omatekoisia puusoittimiansa, joista ei lähtenyt minkäänlaista
säveltä.

Vanhus toisti samoja säkeitä väsymättä, kunnes pienet laulajat osasivat
ne täsmällisesti. Hän kiitti tarkkaavaisia, mutta niitä, joilta puuttui
muistia tai ymmärrystä, hän lyödä kopahdutti lyyrallaan, ja sellaisen
rangaistuksen saaneet menivät huoneen kannatinpylvään kupeelle
itkemään. Hän osoitti, kuinka oli laulettava, mutta ei liittänyt
esitykseensä minkäänlaisia neuvoja, koska uskoi runollisten seikkojen
vakaantuneen muotoihinsa jo ikivanhoina aikoina ja olevan inhimillisen
arvostelukyvyn saavuttamattomissa. Hän ei neuvonut oppilailleen muuta
kuin säädyllisyyttä.

Hän sanoi:

— Kunnioittakaa kuninkaita ja sankareita; he ovat muita ihmisiä
ylhäisemmät. Mainitkaa sankareita omilla ja heidän isäinsä nimillä,
jotteivät nimet katoa. Istuessanne kokouksissa vetäkää mekkonne alas
reisillenne, ja ilmaiskoon käytöksenne suloa ja häveliäisyyttä.

Hän sanoi vielä:

— Älkää sylkekö virtoihin, sillä virrat ovat pyhät. Älkää muuttako
muistin huonouden tai oikkunne vuoksi lauluja, joita teille opetan, ja
kun joku kuningas sanoo teille: »Nuo laulut ovat kauniita. Keneltä olet
ne oppinut?» vastatkaa: »Olen ne oppinut Kymen Vanhukselta, ja hän oli
ne oppinut taatoltaan, jolle ne varmaan oli ilmoittanut joku jumala».

Häränreidestä oli jäljellä muutamia oivallisia paloja. Syötyään erään
palan lieden edessä ja rikottuaan pronssikirveellä luun saadakseen
käsiinsä ytimen, jonka nauttimiseen yksin hän oli kyllin arvokas, hän
jakoi jäljellä olevat lihat naisille ja lapsille kahta päivää varten.

Samassa hän oivalsi, että hyvä ravinto olisi pian lopussa, ja mietti
näin: »Zeus rakastaa rikkaita, köyhiä hän ei rakasta. Minä olen varmaan
tietämättäni loukannut jotakin niistä jumalista, jotka elävät metsiin
ja vuoriin piiloutuneina, tai pikemmin jonkin kuolemattoman lasta, ja
tahattoman rikokseni sovittamiseksi minun täytyy nyt viettää varatonta
vanhuutta. Toisinaan joutua tahtomattaan ansaitsemaan teoillaan
rangaistuksen, koska Jumalat eivät ole tarkoin ihmisille ilmaisseet,
mitä saa tehdä, mitä ei. Heidän tahtonsa on hämärä.» Hän liikutteli
kauan mielessään näitä mietteitä, pelkäsi julman nälän palaavan, jos
jäisi toimetonna viettämään yötä asunnossaan, ja päätti nyt lähteä
kohti niitä tienoita, missä Hermos virtaa kallioiden välissä ja missä
nähdään Orneia, Smyrna ja kaunis Hissiä vuorella, joka ulkonee mereen
kuin foiniikkialaisen aluksen keula. Ensimmäisten tähtien värähdellessä
kalpealla taivaalla hän vyötti soittimen vyölleen ja lähti merenrantaa
pitkin kohti suurten ja äveriäiden asuntoja, joissa pitkien pitojen
aikana miehet mielellään kuuntelivat sankarien ylistystä ja jumalten
sukuluetteloita.

Kuljettuaan tapansa mukaan koko yön hän näki aamun ruusuisessa
kajasteessa korkean rantavuoren laella sijaitsevan kaupungin ja
tunsi rikkaan Hissian, kyyhkyjen rakkaan tyyssijan, joka katselee
kallioisesta korkeudestaan säteilevässä meressä vedenneitoina
uiskentelevia valkeita saaria. Hän istuutui lähelle kaupunkia, lähteen
partaalle, lepäämään ja tyydyttämään nälkäänsä sipuleilla, joita
hänellä oli mukanaan mekkonsa taipeessa.

Hän oli tuskin ehtinyt päättää eineensä, kun lähteelle saapui nuori
tyttö, vasu päälaella, pesemään vaatteita. Aluksi tyttö silmäili
häntä epäillen, mutta havaittuaan, että vieraalla oli puinen lyyra
rikkinäisen mekon vyötäisillä ja että hän oli väsynyt vanhus, hän
lähestyi pelkäämättä, tunsi äkillistä sääliä ja syvää kunnioitusta,
ammensi yhteenliittämiensä kämmenpohjain kouruun vähän vettä ja
virkisti sillä laulajan huulia.

Vanhus nimitti häntä kuninkaan tyttäreksi, ennusti hänelle pitkää ikää
ja sanoi:

— Nuori neito, halujen mehiläiset kerääntyvät parvina vyönsijasi
vaiheille. Minä pidän onnellisena sitä miestä, joka saa viedä sinut
vuoteeseensa. Ja minä, vanhus, ylistän kauneuttasi niinkuin yön lintu,
joka helisyttää ilmoille ylenkatsotun äänensä puolisoiden katon
yläpuolella. Minä olen vaeltava laulaja. Nuori neito, lausu minulle
suotuisia sanoja.

Tyttö vastasi:

— Jos olet lyyransoittaja, kuten sanot ja kuten minusta näyttää, ei
sinua ole tuonut tähän kaupunkiin mikään paha kohtalo. Rikas Meges saa
tänään luokseen vieraan, joka on hänelle rakas, ja järjestää vieraansa
kunniaksi suuret pidot kaupungin ylhäisimmille asujaimille. Hän tahtoo
varmaan mielellänsä antaa heidän kuulla hyvää laulajaa. Lähde hänen
luokseen. Hänen kartanonsa näkyy tänne, mutta sinne ei voi päästä meren
puolelta, koska se sijaitsee tuolla korkealla vuoriniemekkeellä, joka
ulkonee keskelle aaltoja vain meren lintujen vierailupaikkana. Jos
nouset kaupunkiin portaita, jotka on hakattu kallioon maan puolelle,
missä ovat näkyvissäsi viiniä kasvavat rinteet, tunnet helposti Megeen
kartanon toisten joukosta. Se on äsken valkoiseksi sivuttu ja toisia
avarampi.

Vanhus nousi jäykistyneiden jalkojensa varaan, astui portaita, jotka
menneiden aikojen miehet olivat hakanneet kallion kupeeseen, saapui
korkealle tasanteelle, missä sijaitsee Hissian kaupunki, ja tunsi
helposti Megeen asumuksen.

Sinne saapuminen tuntui mieluisalta, sillä äsken teurastettujen
härkien veri vuoti tanhualle ja kuuman rasvan tuoksu levisi kauas. Hän
astui kynnyksen yli, saapui avaraan pitosaliin, kosketti kädellään
alttaria ja lähestyi Megestä, joka jakeli käskyjä palvelijoille ja
leikkasi lihoja. Vieraat olivat jo kerääntyneet lieden luo ja olivat
hyvällä mielellä odotellessaan runsaita ruokia. Heidän joukossaan
oli paljon kuninkaita ja sankareita. Mutta se vieras, jota Meges
tahtoi kunnioittaa tällä aterialla, oli eräs Khios-saaren kuningas,
joka oli rikkauksia hankkien purjehtinut kauan merellä, monet kovat
kokien. Hänen nimensä oli Oineus. Kaikki vieraat silmäilivät häntä
ihaillen, koska hän oli, kuin jumalainen Odysseus muinoin, pelastunut
lukemattomista haaksirikoista, ollut saarissa tietäjänaisten
vuodekumppanina ja tuonut kotiin kalleuksia. Hän kertoi retkistään ja
vaivoistaan ja lisäsi seikkoihin valheitaan, koska oli nokkelaälyinen.

Tuntiessaan Vanhuksen laulajaksi hänen kupeellaan kiikkuvasta lyyrasta
äveriäs Meges lausui hänelle:

— Ole tervetullut. Mitä lauluja osaat lausua?

Vanhus vastasi:

— Minä osaan Kuninkaiden riidan, josta koitui suuret onnettomuudet
akhaialaisille, ja osaan Muureille hyökkäyksen. Se laulu on kaunis.
Osaan vielä Petetyn Zeun, Lähetystön ja Ruumiitten kokoamisen. Ne
laulut ovat kauniit. Osaan vielä kuusi kertaa kuusikymmentä erittäin
kaunista laulua.

Niin sanoen hän teki tiettäväksi, että osasi niitä paljon. Mutta hän ei
tietänyt itsekään niiden lukua.

Äveriäs Meges vastasi ivallisesti:

— Vaeltavat laulajat sanovat aina, hyvää ateriaa ja runsaita lahjoja
toivoen, osaavansa paljon lauluja, mutta heitä tutkiessaan huomaa
heidän muistavan vain vähän säkeitä, joita toistamalla he väsyttävät
sankarien ja kuninkaiden korvia.

Vanhus vastasi taitavasti.

— Meges, sanoi hän, sinä olet kuuluisa rikkauksistasi. Tiedä, että
osaamieni laulujen luku on yhtä suuri kuin niiden härkien ja hiehojen,
joita paimenesi kaitsevat vuorten rinteillä.

Meges ihaili Vanhuksen viisautta ja virkkoi leppoisasti:

— Tarvitaan varmaan melkoinen äly niin monien laulujen muistamiseen.
Mutta sanohan, onko totta se, mitä tiedät Akhilleusta ja Odysseusta?
Näistä sankareista näet kerrotaan kaikenlaisia valheita.

Laulaja vastasi:

— Mitä näistä sankareista tiedän, olen kuullut isältäni, jolle sen
olivat kertoneet itse Runottaret; kuolemattomat Runottaret näet
vierailivat muinoin jumalallisten laulajien luona luolissa ja metsissä.
Minä en sekoita mitään valheita vanhoihin kertomuksiin.

Hän puhui niin varovaisuudesta. Hänellä oli kuitenkin tapana lisätä
lapsuudessaan oppimiinsa lauluihin säkeitä, joita otti toisista
lauluista tai keksi mielessään. Hän sepitti itse melkein kokonaisia
lauluja, mutta ei tunnustanut niitä tekemikseen, koska pelkäsi niissä
havaittavan moitteen sijaa. Sankarit kehoittivat häntä esittämään
varsinkin ikivanhoja lauluja, joita pitivät jumalan sanelemina ja
epäilivät uusia sepitelmiä. Lausuessaan oman älynsä tuottamia säkeitä
hän siis salasi huolellisesti niiden alkuperän. Ja koska hän oli
erittäin hyvä runoilija ja tarkoin noudatti vakaantunutta käytäntöä,
eivät hänen säkeensä ollenkaan eronneet vanhojen sepittämistä, vaan
olivat niiden veroiset muodoltaan ja kauneudeltaan ja syntymästään
saakka kuolemattoman kunnian ansainneet.

Äveriäs Meges ei ollut mikään älytön mies. Hän arvasi Vanhuksen oivaksi
laulajaksi, tarjosi hänelle, arvokkaan sijan lieden luona ja sanoi:

— Kuulehan, Vanhus, kun ehdimme tyydyttää nälkämme, voit laulaa meille,
mitä tiedät Akhilleusta ja Odysseusta. Yritä viehättää vierastani
Oineus-kuningasta; hän on ylen viisas sankari.

Oineus, joka oli kauan harhaillut merellä, kysyi lyyransoittajalta,
tunsiko hän Odysseun retket.

Mutta Troian luona taistelleiden sankarien paluu oli silloin vielä
hämärän peitossa, ja kukaan ei tietänyt, mitä Odysseus oli kärsinyt
harhaillessaan aukeilla ulapoilla.

Vanhus vastasi:

— Minä tiedän, että jumalainen Odysseus kävi Kirken vuoteeseen ja petti
Kykloopin viisaalla juonella. Naiset siitä kertoelevat keskenään.
Mutta sankarin paluu Ithakaan on laulajoilta salattu. Toiset sanovat
hänen saaneen takaisin vaimonsa ja tavaransa, toiset kertovat hänen
karkoittaneen Penelopeian, joka oli ottanut kosijat vuoteeseensa, ja
väittävät hänen itsensä harhailleen jumalten rankaisemana kansasta
toiseen, airo olkapäällä.

Oineus vastasi:

— Minä kuulin matkoillani, että Odysseus oli kuollut, oman poikansa
surmaamana.

Meges jakoi sillävälin vierailleen häränlihaa ja tarjosi jokaiselle
soveliaan kappaleen. Oineus kiitti häntä siitä kovin.

— Meges, sanoi hän, helppo on huomata, että olet tottunut pitämään
kemuja.

Megeen härät ravitsivat itseään vuorten kupeilla kasvavalla mehevällä
ruoholla. Liha oli täynnä nurmen tuoksua, ja sankarit nauttivat sitä
kyltymättään. Ja koska Meges täytti yhä uudelleen syvän maljan, joka
kiersi miehestä toiseen, jatkui ateria pitkin päivää. Kukaan ei
muistanut olleensa niin kauniissa kemuissa.

Aurinko oli jo mereen painumassa, kun paimenet, jotka kaitsivat
Megeen karjoja vuoriniityillä, tulivat saamaan osaansa lihoista ja
viinistä. Meges kunnioitti heitä, koska he eivät kainneet karjoja
huolettomasti, niinkuin lakeuden paimenet, vaan vaskipeitsillä ja
rintahaarniskoilla varustettuina voidakseen puolustaa härkiänsä Aasian
kansojen hyökkäyksiltä. He olivat sankarien ja kuninkaiden kaltaiset ja
rohkeudeltaan heidän veroisensa. Heitä johtamassa oli kaksi päällikköä,
Peiros ja Thoas, jotka isäntä oli asettanut heidän päämiehikseen, koska
olivat pelottomimmat ja älykkäimmät. Eipä tosiaankaan ollut kauniimpia
miehiä kuin he molemmat. Meges otti heidät vastaan lietensä luona
rikkauksiensa kuuluisina varjelijoina ja salli heidän nauttia lihaa ja
viiniä mielin määrin.

Oineus virkkoi isännälle, miehiä ihaillen:

— En ole nähnyt matkoillani miehiä, joiden käsivarret ja reidet
olisivat olleet niin voimakkaat ja kaunismuotoiset kuin näiden kahden
paimenpäällikön.

Silloin Meges lausui varomattoman sanan. Hän virkkoi:

— Peiros on väkevämpi painissa, mutta Thoas voittaa hänet juoksussa.

Tuon kuullessaan härkäpaimenet katsahtivat toisiinsa kiukkuisesti, ja
Thoas sanoi:

— Olet varmaan juottanut isännälle juoman, joka tekee miehen
mielettömäksi, Peiros, koska hän sanoo sinun voittavan minut
painiottelussa.

Ärtynyt Peiros vastasi:

— Olen ylpeä siitä, että voitan painissa sinut, Thoas. Juoksussa
luovutan sinulle palkinnon, jonka isäntä on sinulle myöntänyt. Eipä
ihmekään, että miehellä, jolla on peuran sydän, on peuran sääretkin.

Mutta viisas Oineus viihdytti härkäpaimenten riidan. Hän kertoi
älykkäitä tarinoita, jotka osoittivat, kuinka vaarallista oli torailla
pidoissa, ja puhui niin hyvin, että häntä toteltiin. Rauhan palattua
Meges virkkoi Vanhukselle:

— Laula meille, ystäväni, Akhilleun vihasta ja kuninkaiden kokouksesta.

Vanhus viritti soittimensa ja antoi äänensä raikua pitosalin sakeassa
ilmassa.

Hänen rinnastaan huokui voimallinen hengitys, ja kaikki vieraat
vaikenivat kuunnellakseen määrämittaisia säkeitä, jotka herättivät
eloon muistamisen arvoisia aikakausia. Useat ajattelivat: »Onpa
ihmeellistä, että noin vanha mies, vuosiensa kuihduttama kuin
viininvarsi, joka ei enää kanna hedelmää eikä lehteäkään, saa
povestansa esiin niin raikuvan äänen.»

Toisinaan kuului kuuntelijoiden joukosta kiittävä hyminä kuin
voimallisen läntisen humu metsän puissa. Mutta aivan pian leimahti
härkäpaimenten hetkeksi tyyntynyt riita ilmiliekkiin. Viinin
kuumentamina he haastoivat toisiansa painiotteluun ja kilpajuoksuun.
Heidän tuimat huutonsa peittivät kuulumattomiin laulajan äänen, joka
turhaan koroitti seuran yli sointuisaa pauhuansa lyyran säestämänä.
Peiros ja Thoas olivat tuoneet tullessaan paimenia, jotka nyt viinin
kiihtäminä paukuttivat käsiänsä ja röhkivät kuin siat. He olivat jo
aikoja sitten jakaantuneet kahteen kiistailevaan joukkoon ja olivat
toistensa vihollisia samoinkuin heidän päällikkönsä.

— Sinä koira! huusi Thoas.

Samassa hän iski Peirosta kasvoihin niin että veri vuoti virtanaan
suusta ja sieraimista. Peiros puski silmittömänä vastustajaansa
rintaan, ja Thoas horjahti selälleen, kylkiluut katkenneina.
Kummaltakin puolelta syöksyivät otteluun härkäpaimenet jakaen
toisilleen solvaavia sanoja ja iskuja.

Meges ja kuninkaat yrittävät turhaan erottaa vimmastuneita. Viisaan
Oineunkin torjuvat härkäpaimenet, joilta viini on riistänyt järjen.
Vaskimaljoja sinkoilee kaikkialla. Isot häränluut, savuavat soihdut,
pronssiset kolmijalat kohoavat ja heilahtavat. Painiskelevia miehiä
kuppuroi liedellä, joka sammuu haljenneiden viinileilien sisällön
siihen virratessa.

Salissa vallitsee sankka pimeys ja kaikuu rukouksia ja tuskan
parahduksia. Raivoisat kädet tempaavat palavia halkoja ja heittävät
niitä pimeään. Liekehtivä kekäle osuu laulajan otsaan hänen seisoessaan
paikallaan äänetönnä, liikahtamatta.

Silloin hän koroitti äänensä kaikkea tappelun melskettä korkeammaksi
ja kirosi tämän solvaavan kartanon ja nämä jumalattomat ihmiset.
Hän painoi lyyransa povelleen, poistui talosta ja asteli pitkin
vuoriniemekettä kohti merta. Hänen vihansa häipyi pois, hän tunsi vain
olevansa sanomattoman väsynyt ja syvästi inhoavansa ihmisiä ja elämää.

Hänen rintansa täytti kaipuu päästä yhtymään jumaliin. Suloinen
himmeys, ystävällinen hiljaisuus ja yön rauha verhosivat kaikkia
olioita. Lännessä, niillä tienoilla, missä vainajain haamujen sanotaan
leijailevan, kylvi kuulaalle taivaalle kiinnitetty jumalainen kuu
hopeisia kukkasiaan hymyilevälle ulapalle. Ja vanha Homeros asteli
eteenpäin pitkin vuoriniemekkeen harjaa, kunnes maa, jonka kamaralla
hän oli elänyt pitkän iän, loppui hänen askeltensa alta.



Balthasar.


    Magos reges fere habuit Oriens.

                    _Tertullianus_.

    [»Itämaat pitivät tietäjiä miltei kuninkaina.»]


I.

Siihen aikaan hallitsi Etiopiassa Balthasar, jota kreikkalaiset
mainitsivat Sarakeinon nimellä. Hän oli musta, mutta kaunismuotoinen,
mieleltään yksinkertainen ja jalosydäminen. Hallituksensa kolmantena
vuotena, kahdennellakolmatta ikävuodellansa, hän lähti tervehtimään
Balkista, Saban kuningatarta. Hänen kerallaan lähtivät matkaan
tietäjä Sembobitis ja eunukki Menkera. Hänen saattueessaan oli
viisikahdeksatta kamelia, jotka kuljettivat kanelia, mirhamia,
kultajauhoa ja norsunhampaita. Matkan varrella Sembobitis perehdytti
häntä kiertotähden vaikutusta ja kivilajien tehoa koskeviin oppeihin,
ja Menkera lauloi hänelle liturgisia virsiä. Mutta hän ei heitä
kuunnellut, katselihan vain huvikseen pieniä shakaaleja, jotka
istuivat, korvat pystyssä, hiekka-aavikon rajalla.

Kaksitoista päivää matkattuaan Balthasar ja hänen seuralaisensa
vihdoin tunsivat sieraimissaan ruusujen tuoksun ja näkivät kohta Saban
kaupunkia ympäröivät yrttitarhat.

He kohtasivat nuoria tyttöjä, jotka tanssivat kukkivien granaattipuiden
alla.

— Tanssi on rukousta, virkkoi tietäjä Sembobitis.

— Nuo naiset voisi myydä sangen hyvään hintaan, virkkoi eunukki Menkera.

Kaupunkiin saavuttuaan he joutuivat ihmettelemään näkemiensä
myymälöiden, vajojen ja varastopaikkojen suuruutta ja niihin kerättyjen
tavaroiden paljoutta. He kulkivat kauan katuja, jotka olivat täynnä
rattaita, kantajia, aaseja ja aasinajajia, ja havaitsivat kohta Balkiin
palatsin marmoriseinät, purppurakatokset ja kultaiset kupolit.

Saban kuningatar otti heidät vastaan pihamaalla, jonka ilmaa
raikastuttivat tuoksuvat vesisuihkut pudoten altaisiinsa helisevinä
helminä. Kuningatar seisoi siinä jalokivipuvussaan ja hymyillen.

Balthasar joutui hänet nähdessään ankaran hämmingin valtaan. Kuningatar
Balkis näytti hänestä unennäköä suloisemmalta ja kaipausta kauniimmalta.

— Valtias, virkkoi hänelle hiljaa Sembobitis, muistakaa solmia
kuningattaren kanssa edullinen kauppasopimus.

— Varokaa, herra, lisäsi Menkera. Hänen sanotaan käyttävän noituutta
saadakseen ihmiset itseänsä rakastamaan.

Heittäydyttyään pitkäkseen maahan tietäjä ja eunukki vetäytyivät pois.

Jäätyään yksin Balkiin seuraan Balthasar yritti puhua, mutta ei kyennyt
lausumaan sanaakaan.

Hän ajatteli: »Vaitioloni varmaan kiusaa kuningatarta.»

Kuningatar kuitenkin hymyili yhä eikä näyttänyt vihastuneen.

Sitten hän lausui äänellä, joka oli ihaninta musiikkia ihanampi:

— Olkaa tervetullut ja istuutukaa viereeni.

Samassa hän osoitti maahan levitettyjä tyynyjä sormella, joka näytti
valkean valon säteeltä.

Balthasar istuutui, huokasi syvään, sieppasi tyynyn kumpaankin käteensä
ja huudahti viipymättä:

— Valtiatar, minä toivoisin näiden tyynyjen olevan jättiläisiä, teidän
vihollisianne, sillä varmaan vääntäisin heiltä niskat nurin.

Puhuessaan hän puristi tyynyjä niin tuimasti, että kangas repesi ja
ilmoille tuprahti pieni untuvapilvi. Eräs pienoinen höyhen leijui
hetken ilmassa ja laskeutui sitten kuningattaren povelle.

— Ruhtinas Balthasar, virkkoi Balkis punastuen, minkätähden tahdotte
surmata jättiläisiä?

— Koska rakastan teitä, vastasi Balthasar.

— Sanokaa minulle, virkkoi Balkis, onko pääkaupunkinne kaivoissa hyvä
vesi.

— On, vastasi Balthasar hämmästyneenä.

— Olen vielä utelias tietämään, jatkoi Balkis, kuinka Etiopiassa
valmistetaan säilyhedelmiä.

Kuningas ei osannut vastata. Mutta Balkis ahdisti:

— Sanokaa, sanokaa, tehkää mielikseni.

Kuningas ponnisti muistiansa ja kertoi, kuinka etiopialaiset kokit
menettelevät keittäessään kvittenejä hunajassa. Mutta kuningatar ei
kuunnellut. Äkkiä hän keskeytti:

— Ruhtinas, kerrotaan, että rakastatte Kandakeeta, naapurianne. Sanokaa
minulle vilpittömästi: onko hän kauniimpi kuin minä?

— Kauniimpi kuin te, kuningatar! huudahti Balthasar painuen polvilleen
Balkiin eteen. Kuinka se olisi mahdollista?...

Kuningatar jatkoi:

— Miten onkaan laita? Millaiset ovat hänen silmänsä? Millainen hänen
suunsa? Hipiänsä? Povensa?

Balthasar kohotti kätensä häntä kohti huudahtaen:

— Sallikaa minun ottaa kaulaltanne siihen laskeutunut untuva, niin
annan puolet valtakuntaani ja viisaan Sembobitiin ja eunukkini Menkeran
lisäksi.

Mutta Balkis nousi ja pakeni pois nauraen helakasti.

Palatessaan tietäjä ja eunukki tapasivat herransa mietteliäässä
asenteessa, joka ei ollut hänelle suinkaan ominainen.

— Valtias, ettekö saanut solmituksi hyvää kauppasopimusta? kysyi
Sembobitis.

Sinä päivänä Balthasar nautti illallista Saban kuningattaren seurassa
ja joi palmuviiniä.

— Onko siis kumminkin totta, ettei kuningatar Kandakee ole yhtä kaunis
kuin minä? kysyi Balkis illallisen aikana.

— Kuningatar Kandakee on musta, vastasi Balthasar.

Balkis kääntyi vilkkaasti katsomaan Balthasaria ja sanoi:

— Ihminen voi olla musta olematta ruma.

— Balkis! huudahti kuningas...

Enempää hän ei sanonut. Hän oli siepannut kuningattaren syliinsä
ja piti hänen otsaansa huultensa alle taivutettuna. Mutta samassa
hän havaitsi kuningattaren itkevän. Hän puhui hänelle aivan hiljaa,
hyväilevällä äänellä, laulahdellen niinkuin lapsenhoitajatar. Hän
nimitti kuningatarta kukkasekseen ja tähtösekseen.

— Minkätähden itkette? kysyi hän. Ja mitä minun tulee tehdä, jotta
lakkaisitte itkemästä? Jos mielessänne on jokin kaipaus, ilmoittakaa se
minulle, niin minä tyydytän sen.

Kuningatar ei enää itkenyt, vaan oli mietteisiinsä vaipuneena.
Balthasar kehoitti häntä kauan ja kiihkeästi ilmaisemaan kaipauksensa.

Vihdoin hän vastasi:

— Minä tahtoisin pelätä.

Kun Balthasar ei näyttänyt käsittävän, hän selitti jo pitkät ajat
ikävöineensä johonkin tuntemattomaan vaaraan, kumminkaan pääsemättä,
koska sabalaiset ihmiset ja jumalat häntä vartioivat.

— Tahtoisin sittenkin, lisäsi hän huoaten, tuntea yön aikana kauhun
suloisen kylmyyden hiipivän ruumiiseeni. Tahtoisin tuntea hiusteni
nousevan pystyyn. Ah, kuinka ihanaa olisikaan, jos saisi pelätä!

Hän kiersi käsivartensa mustan kuninkaan kaulaan ja lausui rukoilevan
lapsen äänellä:

— Yö on tullut. Lähtekäämme yhdessä kaupungille valhepukuisina.
Haluatteko?

Balthasar halusi. Kuningatar kiiruhti heti ikkunan luo ja katseli
ristikon lomitse alas torille.

— Tuolla makaa kerjäläinen palatsin muuriin nojaten, sanoi hän. Antakaa
hänelle vaatteenne ja pyytäkää niiden sijaan hänen kamelinkarvainen
turbaaninsa ja se karkea liina, joka on hänen lanteittensa verhona.
Kiiruhtakaa, minä menen varustautumaan matkaan.

Hän riensi pois salista paukuttaen kätösiään ilonsa ilmaukseksi.

Balthasar riisui kullankirjaellun palttinatunikkansa ja puki ylleen
kerjäläisen mekon. Hän oli tosiaankin orjan näköinen. Kuningatar tuli
kohta takaisin puettuna peltotöissä käyvien naisten karkeatekoiseen
hameeseen.

— Lähdetään! sanoi hän.

Sitten hän kuljetti Balthasaria kapeita käytäviä pitkin pienelle
portille, josta päästiin ulos vainiolle.


II.

Yö oli pimeä. Balkis näytti pimeässä aivan pieneltä.

Hän vei Balthasarin erääseen kapakkaan, joka oli kaupungin
murtovarkaiden, kantajien ja ilotyttöjen tyyssijana. He istuutuivat
erään pöydän ääreen ja näkivät inhan lampun valossa, sakeassa ilmassa,
löyhkääviä raakalaisia, jotka iskivät toisiaan nyrkeillä ja puukoilla
jonkin naikkosen tai hiivajuoman vuoksi toisten kuorsatessa pöydän
alla, kädet nyrkkiin puserrettuina. Kapakoitsija, säkkimatolla maaten,
seurasi syrjäkarein tarkasti päihtyneiden tappelua.

Nähtyään katon vuoliaisista riippuvan suolakaloja sanoi Balkis
kumppanilleen:

— Kovin mielelläni söisin tuollaista kalaa ja survottua sipulia.

Balthasar tilasi sitä hänelle. Hänen syötyään Balthasar huomasi,
ettei ollut ottanut mukaansa rahaa. Hän ei tuosta paljoa huolinut,
vaan päätti poistua kuningattaren kanssa kemuja maksamatta. Mutta
kapakoitsija sulki heiltä tien ja haukkui heitä kurjaksi orjaksi ja
ilkeäksi aasintammaksi. Balthasar iski hänet nyrkillään maahan. Useat
juopuneet syöksyivät silloin molempien tuntemattomien kimppuun puukot
kohotettuina. Mutta musta mies tempasi aseekseen valtavan petkelen,
jossa survottiin Egyptin sipuleja, iski kuoliaaksi kaksi ahdistajaa
ja pakotti toiset peräytymään. Hän tunsi koko ajan kupeeseensa
painautuneen Balkiin ruumiinlämmön, ja siitä syystä oli mahdoton häntä
voittaa. Kapakoitsijan ystävät eivät uskaltaneet enää häntä lähestyä,
mutta heittivät häntä kohti kapakan perältä öljyruukkuja, tinavateja,
palavia lamppuja ja kaiken lisäksi valtavan pronssikattilan, jossa oli
kypsymässä kokonainen lampaanruho. Kattila iski kamalasti kolahtaen
Balthasarin päähän halkaisten hänen kallonsa. Hän seisoi hetkisen
hämmästyneenä, mutta keräsi sitten voimansa ja lähetti kattilan
takaisin sellaista vauhtia, että se vaikutti kymmenkertaisella
painolla. Metallin rämyyn sekaantui sanoinkuvaamatonta parkua ja
kuolevien korahduksia. Käyttäen hyväkseen jäljellejääneiden kauhua
ja peläten Balkiin vioittuvan Balthasar nosti hänet syliinsä ja
pakeni pitkin synkkiä ja autioita katuja. Yön hiljaisuus kietoi maan
vaippaansa, ja pakenevat kuulivat takanaan hiljenevän heitä umpimähkään
takaa-ajavien juopuneiden ja heidän naikkostensa kirkunan. Kohta
kuului vain se pehmeä ääni, jonka synnyttivät veripisarat pudotessaan
yksitellen Balthasarin otsalta Balkiin povelle.

— Minä rakastan sinua, kuiskasi kuningatar.

Pilvien takaa esiin soutava kuu osoitti Balthasarille Balkiin
puoliumpeutuneissa silmissä kiiltelevän kosteuden. He painuivat
kuivuneen vuoripuron uomaan. Yht'äkkiä Balthasarin jalka luiskahti
sammalessa. He kuupertuivat yhdessä maahan. Heistä tuntui kuin olisivat
humahtaneet loputtomasti ihanaan olemattomuuteen, ja elävien maailma
häipyi epämääräiseen äärettömyyteen. He nauttivat ajan, luvun ja
avaruuden hekumallista unohdusta vielä aamun sarastaessa, kun gasellit
tulivat juomaan kivien koloista.

Samassa kulki siitä ohi rosvoja, jotka havaitsivat sammalmättäällä
lepäävät rakastavaiset.

— Köyhiä ovat, sanoivat toisilleen rosvot, mutta heistä voi sittenkin
saada hyvän hinnan, koska ovat nuoret ja kauniit.

He tulivat luo, sitoivat heidän ranteensa, kiinnittivät heidät aasin
häntään ja jatkoivat matkaansa.

Musta mies uhkasi sidottunakin rosvoja kuolemalla. Mutta aamun
raikkaassa ilmassa värisevä Balkis näytti hymyilevän jollekin
näkymättömälle asialle.

He vaelsivat kaamean yksinäisissä seuduissa, kunnes päivän helle alkoi
käydä rasittavaksi. Aurinko oli jo korkealla, kun rosvot irroittivat
vankiensa siteet, käskivät heidän istuutua lähelleen kallion
varjoisalle kupeelle ja heittivät heille vähän homehtunutta leipää,
jota Balthasar ei huolinut ottaa käteensäkään, mutta jota Balkis
ahnaasti söi.

Balkis nauroi. Rosvopäällikkö kysyi häneltä, minkätähden hän nauroi.

— Minua naurattaa, vastasi hän, kun ajattelen, että annan hirttää
teidät kaikki.

— Tosiaankin! huudahti rosvopäällikkö. Onpa outoa kuulla niin puhuvan
sinunlaisesi liemimaljojen viruttelijan, hempuseni! Arvatenkin hirtätät
meidät mustan rakastajasi avulla?

Kuullessaan nuo solvaavat sanat Balthasar joutui vihan vimmoihin,
syöksyi rosvon kimppuun ja kuristi kurkusta niin että hän oli tukehtua.

Mutta rosvo pisti puukon hänen vatsaansa kahvaa myöten. Kuningas parka
kierähti maahan ja suuntasi Balkiiseen kuolevan katseen, joka sammui
melkein kohta.


III.

Samassa kuului ankara miesten, ratsujen ja aseiden hälinä, ja Balkis
tunsi kelpo Abnerin, joka saapui kaartinsa etunenässä pelastamaan
kuningatarta kuultuaan jo edellisenä iltana hänen salaperäisestä
katoamisestaan.

Abner ojensihe kolme kertaa maahan Balkiin eteen ja käski tuoda luo
kantotuolin, jonka oli varannut häntä vastaanottamaan. Sillävälin
sitoivat kaartilaiset rosvojen ranteita. Kuningatar kääntyi päällikön
puoleen ja virkkoi hänelle leppoisasti:

— Et väittäne minun turhia luvanneen, ystäväni, kun sanoin, että
joudutte hirteen.

Tietäjä Sembobitis ja eunukki Menkera, jotka olivat saapuneet Abnerin
keralla, huusivat ja parkuivat nähdessään ruhtinaansa makaavan maassa
liikahtamatta, puukko vatsaan iskettynä. He kohottivat häntä varovasti.
Sembobitis, joka oli erinomaisesti perehtynyt lääkintätaitoon,
havaitsi hänen vielä hengittelevän. Hän sitoi haavan väliaikaisesti
Menkeran sill'aikaa pyyhkiessä kuninkaan suusta valunutta vaahtoa.
Sitten he sijoittivat hänet ratsun selkään ja kuljettivat hellävaroen
kuningattaren palatsiin.

Balthasar vietti kaksi viikkoa ankaroissa kuumehoureissa. Hän puhui
lakkaamatta kiehuvasta kattilasta ja rotkon sammalmättäästä ja kutsui
Balkista luokseen huutaen korkealla äänellä. Vihdoin, kuudennentoista
päivän valjettua, hän avasi silmänsä ja näki pääpohjissaan Sembobitiin
ja Menkeran, mutta ei nähnyt kuningatarta.

— Missä hän on? Mitä hän tekee?

— Valtias, vastasi Menkera, hän on sulkeutunut suojiinsa Kommagenen
kuninkaan kanssa.

— He solmivat varmaan sopimusta kauppatavaroiden vaihtamisesta, lisäsi
viisas Sembobitis. Mutta älkää siitä huolestuko, valtiaani; kuumeenne
vain nousee kaksinkertaiseksi.

— Minä tahdon nähdä hänet! huusi Balthasar.

Hän syöksyi kohti kuningattaren suojia vanhuksen ja eunukin voimatta
häntä estää. Ehdittyään makuuhuoneen ovelle hän näki sieltä tulevan
Kommagenen kuninkaan, kullassa hohtelevana kuin aurinko.

Balkis lepäsi purppuravuoteellaan hymyillen, silmät suljettuina.

— Balkis, armaani! huusi Balthasar.

Mutta Balkis ei kääntänyt päätään, näytti vain yhä nauttivan jostakin
unennäöstä.

Balthasar lähestyi häntä ja tarttui käteen, mutta kuningatar veti sen
äkkiä takaisin.

— Mitä minusta tahdotte? kysyi hän.

— Vieläkö sitä kysytte? virkkoi musta kuningas heltyen kyyneliin.

Kuningatar käänsi häneen tyynten ja kylmien silmiensä katseen.

Balthasar käsitti, että hän oli unohtanut kaikki, ja palautti hänen
mieleensä puronuomassa vietettyä yötä. Mutta kuningatar vastasi:

— En tosiaankaan tiedä, mitä tarkoitatte, hyvä herra. Palmuviini ei
näytä teille soveltuvan. Olette varmaan nähnyt unta.

— Mitä! huudahti onneton ruhtinas väännellen käsiään. Ovatko suudelmasi
ja puukko, jonka iskun jälki on vieläkin ruumiissani, vain unennäköä!...

Kuningatar nousi; hänen hameensa jalokivet helisivät rakeina ja
heittivät säihkyviä salamoita.

— Hyvä herra, lausui hän, on neuvostoni kokoontumishetki. Minulla ei
ole aikaa ryhtyä selittämään sairaiden aivojenne unia. Levätkää. Jääkää
hyvästi!

Balthasar tunsi voimainsa pettävän, yritti olla ilmaisematta
heikkouttaan tuolle ilkeälle naiselle ja juoksi takaisin huoneeseensa,
mihin kaatui pyörtyneenä, haava jälleen verta vuotaen.


IV.

Hän oli kolme viikkoa tajuton ja ikäänkuin kuollut, virkosi sitten
kahdentenakolmatta päivänä Sembobitiin ja Menkeran yhä valvoessa hänen
vuoteensa vieressä, tarttui ensinmainitun käteen ja huudahti itkien:

— Oi ystäväni, kuinka onnelliset olettekaan te molemmat, toinen
senvuoksi, että hän on vanhus, ja toinen siitä syystä, että hän on
vanhusten kaltainen!... Mutta ei! Maailmassa ei ole onnea, vaan
kaikki on pelkkää pahaa, koska rakkaus on onnettomuus ja Balkis on
pahanilkinen.

— Viisaus tekee ihmisen onnelliseksi, vastasi Sembobitis.

— Tahdon koettaa, virkkoi Balthasar. Mutta lähtekäämme kohta Etiopiaan.
— Hän oli kadottanut rakastamansa ja päätti pyhittää elämänsä
viisaudelle ja tulla tietäjäksi. Ellei tämä päätös suonutkaan hänelle
iloa, se ainakin jossakin määrin rauhoitti häntä. Iltaisin, istuessaan
palatsinsa kattotasanteella tietäjä Sembobitiin ja eunukki Menkeran
seurassa, hän katseli näkörannalla liikkumattomina seisovia palmupuita
tai krokodiilejä, jotka uiskentelivat kuutamon valaisemassa Niilin
virrassa kuin puunrungot.

— Luonnon ihailemiseen ihminen ei milloinkaan väsy, sanoi Sembobitis.

— Eipä suinkaan, vastasi Balthasar. Mutta luonnossa on kauniimpiakin
asioita kuin palmut ja krokodiilit.

Hän puhui niin, koska hänen mieleensä muistui Balkis.

Sembobitis, joka oli jo vanha, virkkoi:

— On muun muassa Niilin tulvien ihmeellinen ilmiö, jonka minä olen
selittänyt. Ihminen on luotu ymmärtämään.

— Hän on luotu rakastamaan, vastasi Balthasar huoaten. On olemassa
asioita, joita ei selitetä.

— Mikä on sellainen asia? kysyi Sembobitis.

— Naisen petos, vastasi kuningas.

Balthasar, joka oli päättänyt tulla tietäjäksi, rakennutti tornin,
jonka korkeudesta näkyi useita valtakuntia ja kaikki taivaan avaruudet.
Tämä torni oli tehty tiilikivestä ja kohosi kaikkia muita torneja
ylemmäksi. Sen rakentamiseen kului kokonaista kaksi vuotta, ja
Balthasar kulutti siihen kaikki isänsä kuninkaan kokoamat rikkaudet.
Joka yö hän nousi tornin huippuun ja tutki sieltä taivasta viisaan
Sembobitiin opastamana.

— Taivaan kuviot ovat kohtaloittemme merkkejä, sanoi hänelle Sembobitis.

Hän vastasi:

— Ne tulee tuntea; merkit ovat hämärät. Niitä tutkiessani en kumminkaan
ajattele Balkista, ja se on suuri etu.

Tietäjä opetti hänelle muiden hyödyllisten tietojen ohella, että tähdet
ovat kiinnitetyt taivaankanteen kuin nastat ja että on olemassa viisi
planeettaa, nimittäin Bel, Merodakh ja Nebo, jotka ovat miespuoliset,
Sin ja Mylitta, jotka ovat naissukupuolta.

— Hopea, sanoi hän vielä, vastaa Siniä, joka on kuu, rauta Merodakhia,
tina Beliä.

Kunnon Balthasar virkkoi:

— Ne ovat tietoja, jotka tahdon itselleni hankkia. Astronomiaa
tutkiessani en ajattele Balkista enkä mitään muutakaan. Tieteet ovat
hyödylliset: estävät ihmistä ajattelemasta. Sembobitis, opeta minulle
ne tiedot, jotka hävittävät ihmisestä tunteen, ja minä kohotan sinut
kunniaan kansani seassa.

Siitä syystä Sembobitis opetti kuninkaalle viisautta.

Hän perehdytti kuninkaansa apotelesmatiikkaan Astrampsykhon, Gobryaan
ja Pazataan periaatteiden mukaisesti. Tarkatessaan taivaan kahtatoista
taloa Balthasar ajatteli vähemmän Balkista.

Sen havaitessaan Menkera suuresti iloitsi.

— Tunnustakaa, valtias, sanoi hän eräänä päivänä, että
Balkis-kuningattaren kultaisen hameen alla piili sorkkajalka, sellainen
kuin vuohten.

— Kuka sinulle on tuollaisia tyhmyyksiä uskotellut? «kysyi kuningas.

— Niin uskotaan aivan yleisesti, valtias, Sabassa samoinkuin
Etiopiassakin, vastasi eunukki. Kaikki kertovat poikkeuksetta, että
Balkis-kuningattarella on karvainen jalka ja sen päässä kaksijakoinen
musta sorkka.

Balthasar kohautti olkapäitään. Hän tiesi, että Balkiin jalat olivat
rakenteeltaan aivan samanlaiset kuin toisten naisten ja moitteettoman
kauniit. Lausuttu ajatus kuitenkin tärveli hänen hellästirakastettunsa
muiston. Balthasar tavallaan soimasi Balkista siitä, ettei hänen
kauneutensa ollut loukkaamaton niiden mielikuvituksessa, jotka eivät
hänestä mitään tietäneet. Ajatellessaan omistaneensa naisen, joka oli
todellakin hyvärakenteinen, mutta jota pidettiin muodottomana, hän
tunsi olonsa kerrassaan tukalaksi eikä halunnut enää milloinkaan nähdä
Balkista. Balthasarin mieli oli harvasyinen; mutta rakkaus on aina
erittäin moniosainen tunne.

Siitä päivästä lähtien kuningas edistyi melkoisesti tietäjän- ja
astrologin-opinnoissaan. Hän tarkkasi erinomaisen huolellisesti tähtien
konjunktioita ja asetti horoskooppeja aivan yhtä täsmällisesti kuin
viisas Sembobitis itse.

— Sembobitis, kysyi hän, panetko pääsi pantiksi siitä, että
horoskooppini ovat oikeat?

Viisas Sembobitis vastasi:

— Valtias, tiede on erehtymätön, mutta tieteenharjoittajat erehtyvät
alinomaa.

Balthasarissa oli hyvä luontainen äly. Hän sanoi:

— Totta on vain se, mikä on jumalallista, ja jumalallinen on meiltä
salattu. Turhaan me totuutta etsimme. Kaikesta huolimatta olen löytänyt
taivaalta uuden tähden. Se on kaunis, näyttää elävältä, ja sen
säteillessä tekisi mieli sanoa taivaallisen silmän lempeästi vilkkuvan.
Luulen kuulevani, kuinka se minua kutsuu. Onnellinen, onnellinen,
onnellinen se, joka syntyy tämän tähden alla! Katsohan, Sembobitis,
kuinka tuo viehättävä ja suurenmoinen tähti meitä silmäilee!

Mutta Sembobitis ei nähnyt tähteä, koska ei tahtonut sitä nähdä.
Oppineena ja ikämiehenä hän ei pitänyt uutuuksista.

Mutta Balthasar toisti itsekseen yön hiljaisuudessa:

— Onnellinen, onnellinen, onnellinen se, joka syntyy tämän tähden alla!


V.

Koko Etiopiaan ja sen naapurivaltakuntiin oli levinnyt huhu, ettei
kuningas Balthasar enää rakastanut Balkista.

Kun tämä tieto saapui sabalaisten maahan, närkästyi Balkis ikäänkuin
hänet olisi petetty. Hän riensi Kommagenen kuninkaan luo, joka unohti
oman valtakuntansa viipyen Saban kaupungissa, ja huusi hänelle:

— Tiedätkö, ystäväni, mitä kuulin vast'ikään? Balthasar ei enää minua
rakasta.

— Mitäpä tuosta, virkkoi hymyillen Kommagenen kuningas, rakastammehan
me toisiamme.

— Etkö siis huomaa, kuinka tuo musta minua solvaa?

— En, vastasi Kommagenen kuningas, minä en sitä huomaa.

Balkis ajoi hänet häpeällisesti tiehensä ja käski suurvisiirinsä
varustautumaan Etiopian-matkalle.

— Me lähdemme jo tänä iltana, sanoi hän. Minä annan katkaista kaulasi,
ellet ole valmis ennen auringonlaskua.

Jäätyään yksin hän alkoi nyyhkyttää.

— Minä rakastan häntä! Hän ei rakasta minua, mutta minä rakastan häntä!
huokasi hän sydämensä vilpittömyydessä.

Ollessaan nyt eräänä yönä tornissaan tähyämässä ihmeellistä tähteänsä
Balthasar laski katseensa maahan ja näki pitkän tumman jonon, joka
kiemurteli etäällä hiekkaerämaassa kuin muurahaisarmeija. Vähitellen
se, mikä oli näyttänyt muurahaisjonolta, suureni ja näkyi niin
selvästi, että kuningas havaitsi siinä hevosia, kameleja ja norsuja.

Karavaanin saavuttua lähelle kaupunkia Balthasar erotti jo Saban
kuningattaren henkivartiokaartin välkkyvät käyräsapelit ja mustat
ratsut. Samassa hän tunsi itsensä kuningattarenkin, ja hänet valtasi
ankara hämminki. Hän tunsi alkavansa rakastaa häntä jälleen. Tähti
helotti taivaan korkeudessa ihmeellisen kirkkaana. Alhaalla lepäsi
Balkis purppuraisessa kantotuolissaan pienenä ja säteilevänä kuin tähti.

Balthasar tunsi työntyvänsä kamalan voiman ajamana häntä kohti, mutta
käänsi päänsä epätoivoisesti ponnistaen, kohotti katseensa ja näki
jälleen tähden. Silloin tähti puhui hänelle näin sanoen:

»Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha ihmisille, joilla
on hyvä tahto!

»Ota mitallinen mirhamia, sinä leppeä kuningas Balthasar, ja seuraa
minua. Minä johdatan sinut pienen piltin luo, joka on äsken syntynyt
tallissa, aasin ja härän välissä.

»Se pieni piltti on kuningasten kuningas. Hän lohduttaa ne, jotka
lohdutusta halajavat.

»Hän kutsuu luoksensa sinut, oi Balthasar, jonka sielu ja kasvot ovat
yhtä tummat, mutta jonka sydän on vilpitön kuin lapsen.

»Hän on valinnut sinut, koska olet kärsinyt, ja antaa sinulle
rikkautta, riemua ja rakkautta.

»Hän sanoo sinulle: 'Ole köyhä iloisin mielin; siinä on oikea rikkaus.'
Hän sanoo vielä: 'Oikea ilo on ilosta luopuminen. Rakasta minua, älä
rakasta luontokappaleita muuten kuin minussa, sillä minä yksin olen
rakkaus'.»

Noista sanoista levisi jumalallinen rauha kuin valkeus kuninkaan
tummiin kasvoihin.

Hurmautunut Balthasar kuunteli tähteä. Hän tunsi muuttuvansa uudeksi
ihmiseksi. Sembobitis ja Menkera olivat pitkänään hänen vieressään ja
palvoivat, otsa kivipermannolla.

Kuningatar Balkis katseli Balthasaria. Hän käsitti, ettei tuossa
jumalallisen rakkauden täyttämässä sydämessä olisi enää milloinkaan
rakkautta häntä varten. Hän kalpeni harmista ja käski karavaaninsa heti
palata Saban maahan.

Tähden lakattua puhumasta kuningas ja hänen molemmat kumppaninsa
astuivat alas tornista.

He varustivat mukaansa mitallisen mirhamia, muodostivat karavaanin ja
lähtivät matkaan tähden opastamina. He kulkivat kauan tuntemattomien
seutujen halki, ja tähti kulki heidän edellänsä.

Eräänä päivänä, saavuttuaan kolmen tien risteykseen, he näkivät kaksi
kuningasta, jotka lähestyivät lukuisine seurueineen. Toinen heistä oli
nuori ja vaaleaverinen. Hän tervehti Balthasaria ja sanoi hänelle:

— Nimeni on Gaspar, minä olen kuningas ja menen viemään kultaa lahjaksi
lapselle, joka on äsken syntynyt Juudan Bethlehemissä.

Toinen kuningas lähestyi vuorostaan. Hän oli vanha mies, ja valkoinen
parta peitti hänen rintansa.

— Minun nimeni on Melkhior, sanoi hän, minä olen kuningas ja menen
viemään suitsuketta jumalaiselle lapselle, joka tulee opettamaan
ihmisille totuuden.

— Minäkin olen sinne menossa, virkkoi Balthasar; olen voittanut
haureuteni, ja siitä syystä tähti on minulle puhunut.

— Minä, sanoi Melkhior, olen kukistanut ylpeyteni, ja siitä syystä on
minut kutsuttu.

— Minä, lausui Gaspar, olen voittanut julmuuteni ja olen siitä syystä
teidän seurassanne.

Tietäjät jatkoivat matkaansa yhdessä. Tähti, jonka he olivat nähneet
Idässä, kulki heidän edellänsä, kunnes saapui sen paikan yläpuolelle,
jossa lapsi oli, ja pysähtyi siihen.

Nähdessään tähden pysähtyvän he ilahtuivat kovin.

Huoneeseen astuessaan he näkivät lapsen ynnä Marian, hänen äitinsä,
heittäytyivät maahan ja palvoivat häntä. He avasivat aarteensa ja
antoivat hänelle lahjaksi kultaa, suitsuketta ja mirhamia, niinkuin
evankeliumissa on kerrottu.



Juudean prokuraattori.


L. Aelius Lamia, joka oli syntynyt Italiassa ylhäisistä vanhemmista,
ei ollut vielä jättänyt toga praetextaa, kun lähti opiskelemaan
filosofiaa Ateenan kouluihin. Sitten hän asui Roomassa ja vietti
Esquilinus-kukkulalla sijaitsevassa talossaan hekumallista elämää
nuorten irstailijoiden keralla. Mutta sitten hänen väitettiin olevan
rikollisissa suhteissa Lepidaan, Sulpicius Quirinuksen puolisoon, hänet
havaittiin syylliseksi ja tuomittiin maanpakoon keisari Tiberiuksen
hallitessa. Hän oli silloin neljännelläkolmatta ikävuodellansa.
Kahdeksantoista vuotta kestäneen maanpakonsa aikana hän vaelsi
Syyriassa, Palestiinassa, Kappadokiassa ja Armeniassa ja oleskeli
pitkät ajat Antiokiassa, Caesareassa ja Jerusalemissa. Kun Tiberiuksen
kuoltua Caius huudettiin keisariksi, sai Lamia palata Kaupunkiin. Saipa
hän vielä takaisin osan omaisuuttansakin. Onnettomuudet olivat tehneet
hänet viisaaksi.

Hän vältti kaikkea seurustelemista vapaissa oloissa elävien naisten
kanssa, ei kärkkynyt julkisia virkoja, vältti kunnianosoituksia ja
eleli piilossa asunnossaan Esquilinuksella. Hän kirjoitti muistiin,
mitä huomattavaa oli nähnyt kaukaisilla retkillään, sanoen siten
tekevänsä menneistä kärsimyksistään nykyisten hetkien huvin. Keskellä
näitä rauhallisia toimia ja Epikuron teosten uutteraa tutkimista
hän havaitsi hiukan hämmästyen ja vähäiseksi murheekseen vanhuuden
olevan tulossa. Kahdennellaseitsemättä ikävuodellaan, ilkeän yskän
ahdistaessa, hän lähti Baiaen kylpylään. Tällä rannikolla, joka oli
ennen ollut meren lintujen tyyssijana, kävivät siihen aikaan ahkerasti
rikkaat ja huvinhaluiset roomalaiset. Lamia oli viettänyt viikkokauden
yksinään ja ystävättömänä kylpyvieraiden loistavassa joukossa, kun
hän eräänä päivänä, päivällisaterian jälkeen, tunsi itsensä pirteäksi
ja päätti lähteä kukkuloille, jotka kohoavat meren huuhteleman rannan
yläpuolella viiniköynnösten seppelöiminä kuin bakkantit.

Saavuttuaan kukkulan laelle hän istuutui polun viereen tärpättipuun
alle ja antoi katseensa harhailla kauniissa maisemassa. Hänen
vasemmalla puolellansa levisivät Phlegran lakeudet lyijynkarvaisina
ja alastomina Cumaen raunioihin saakka. Oikealla puolella työnsi
Misenum-niemi terävän kärkensä Tyrrhenan mereen. Hänen aliansa,
lännen puolella, lepäsi rikas Baiae rannikon soreassa poukamassa
levittäen puutarhojansa, veistokuvilla kaunistettuja huviloitansa ja
marmoripengermiänsä vierellä sinisen meren, jossa delfiinit leikkivät.
Hänen edessään, lahden toisella puolella, jo painuvan auringon
kultaamalla Campanian rannalla, hohtelivat temppelit, joita etäällä
seppelöivät Pausilippon laakerilehdot, ja kaukana näköpiirin rajoilla
lepäsi leppoisa Vesuvius.

Lamia veti togansa laskoksesta pergamenttikäärön, joka sisälsi teoksen
_Luonnon olemuksesta_, ojentui pitkäkseen maahan ja alkoi lukea.
Mutta samassa kuului orja huutavan ja kehoittavan häntä nousemaan,
jotta ahdasta viinimäen polkua nouseva kantotuoli pääsisi kulkemaan
ohi. Kantotuolin lähetessä aivan avoimena Lamia näki sen pieluksille
ojentuneen ylen lihavan vanhan miehen, joka nojasi otsaansa käteensä ja
katsahteli synkästi ja ylpeästi. Hänen kotkannenänsä kaartui lähelle
huulia, joita ympäröivät ulkoneva leuka ja väkevät leukapielet.

Lamia tiesi kohta varmasti tuntevansa nuo kasvot. Tuokion ajan
hän epäröi, kenen ne olivat. Sitten hän yht'äkkiä syöksähti kohti
kantotuolia hämmästynein ja ilahtunein elein:

— Pontius Pilatus! Armolliset jumalat sallivat minun nähdä sinut
jälleen!

Vanhus viittasi orjia pysähtymään ja loi tervehtivään mieheen
tarkkaavan katseen.

— Pontius, rakas isäntäni, virkkoi puhuttelija, kaksikymmentä vuotta
ovat valkaisseet hiuksiani ja uurtaneet poskiani niin ankarasti, ettet
enää tunne Aelius Lamiaasi.

Tuon nimen kuultuaan Pontius Pilatus astui kantotuolistaan niin
nopeasti kuin iän aiheuttama uupumus ja käytöksen vakava arvokkuus
sallivat. Hän syleili Aelius Lamiaa kaksi kertaa.

— Aivan varmaan on iloista nähdä jälleen sinut, virkkoi hän. Ah, sinä
palautat mieleeni menneet ajat, jolloin olin Juudean prokuraattorina
Syyrian provinssissa. On kulunut kolmekymmentä vuotta siitä, kun
näin sinut ensimmäisen kerran. Se tapahtui Caesareassa, missä vietit
maanpakolaisen ikävää elämää. Olin onnellinen saadessani sitä hiukan
lievittää, ja sinä, Lamia, seurasit ystävyydestä minua murheelliseen
Jerusalemiin, missä juutalaiset tuottivat minulle ylenmääräisesti
katkeruutta ja harmia. Sinä olit toistakymmentä vuotta vieraanani
ja kumppaninani, ja me keskustelimme Kaupungista siten lohduttaen
itseämme, sinä onnettomuuksissasi, minä valtani suuruudessa.

Lamia sulki hänet jälleen syliinsä.

— Et sano kaikkea, Pontius, et mainitse, että käytit hyväksesi Herodes
Antipaan sinulle suomaa luottoa ja anteliaana avasit minulle kukkarosi.

— Siitä emme huoli puhua, vastasi Pontius, sillä heti Roomaan
palattuasi lähetit erään vapauttamasi orjan tuomaan minulle rahasumman,
joka korvasi lainani korkoineen.

— En katso suorittaneeni velkaani rahalla, Pontius. Mutta sanohan:
ovatko jumalat täyttäneet toivomuksesi? Nautitko ansaitsemaasi onnea?
Kerro minulle perheestäsi, varallisuudestasi ja terveydestäsi.

— Olen vetäytynyt Sisiliaan, missä minulla on tiluksia, ja viljelen
ja myyn viljaa. Vanhempi tyttäreni, rakas Pontiani, on leskeydyttyään
tullut luokseni ja johtaa talouttani. Jumalat ovat sallineet minun
säilyttää henkeni virkeänä; muistini ei ole ollenkaan heikontunut.
Vanhuuden keralla saapuu kuitenkin kokonainen pitkä sarja kipuja ja
raihnautta. Minua ahdistaa kamalasti luuvalo, ja niinpä olenkin, kuten
näet, tullut etsimään apua kipuihini näiltä Phlegran mailta. Tästä
kuumasta maaperästä, joka öisin syttyy liekkeihin, nousee tuimia
rikkihöyryjä, joiden sanotaan lievittävän kipuja ja tekevän jäsenten
nivelet jälleen taipuisiksi. Ainakin lääkärit niin vakuuttavat.

— Kunpa saisit kokea sen itse, Pontius! Luuvalostasi ja sen polttavista
puremista huolimatta sinä näytät tuskin ikäiseltäsi, vaikka olet
kymmenen vuotta minua vanhempi. Olet varmaan yhä vielä voimakkaampi
kuin minä milloinkaan, ja minua ilahduttaa, että kohtaan sinut
niin virkeänä. Minkätähden, ystäväni, olet ennen aikojasi luopunut
julkisista viroista? Minkätähden olet Juudean maaherrantoimesta
erottuasi elellyt tiloillasi Sisiliassa vapaaehtoisena maanpakolaisena?
Kerro minulle, mitä olet tehnyt siitä lähtien, kun sinut viimeksi
näin. Sinä varustauduit kukistamaan samarialaisten kapinaa, kun lähdin
Kappadokiaan, missä toivoin jotakin ansaitsevani hevosia ja muuleja
kasvattamalla. Senjälkeen en ole sinua nähnyt. Kuinka retkesi onnistui?
Kerrohan. Kaikki sinun toimesi herättävät mielenkiintoani.

Pontius Pilatus pudisti alakuloisesti päätänsä.

— Luontainen tunnollisuus ja velvollisuuden vaisto, sanoi hän, ovat
saaneet minut täyttämään julkiset tehtäväni huolellisesti, vieläpä
hartaastikin. Siitä huolimatta on viha vainonnut minua lakkaamatta.
Juonet ja panettelut ovat murtaneet elämäni sen ollessa täydessä
voimassaan ja ovat kuihduttaneet ne hedelmät, joita sen oli määrä
kypsyttää. Kysyt, kuinka oli samarialaisten kapinan laita. Istukaamme
tälle kummulle. Vastaan kysymykseesi muutamalla sanalla. Tapahtumat
ovat mielessäni niin elävinä kuin olisivat eilen sattuneet.

»Eräs rahvaanmies, voimallinen puhuja, jollaisia on Syyriassa
paljonkin, yllytti samarialaiset kerääntymään asestettuina
Gazim-vuorelle, jota siinä maassa pidetään pyhänä paikkana, ja lupasi
paljastaa heidän nähtäviinsä pyhiä maljakoita, jotka eräs muinaisajan
sankari tai paremmin sanoen eräs heidän kotoisia jumaliansa, Mooses
nimeltään, oli sinne kätkenyt Evanderin ja taattomme Aeneaan aikoina.
Tuohon vakuutukseen luottaen samarialaiset nousivat kapinaan. Minä
sain kumminkin asiasta ajoissa tiedon ja ehdin ennen heitä, annoin
jalkaväkiosastojen miehittää vuoren ja sijoitin sotaväkeä vartioimaan
pääsyä sinne.

»Nämä varovaisuustoimenpiteet olivat välttämättömät. Kapinalliset jo
piirittivät Tyrathaban kauppalaa, joka sijaitsee Gazimin juurella. Minä
hajoitin heidät helposti ja tukahdutin kapinan alkuunsa. Antaakseni
suuren esimerkin käyttäen vähiä uhreja jätin sitten kuoletettaviksi
kapinan johtajat. Mutta tiedäthän, Lamia, kuinka kiinteässä
riippuvaisuudessa minua piti prokonsuli Vitellius, joka ei hallinnut
Syyriaa Rooman puolesta, vaan Roomaa vastaan ja otaksui Valtakunnan
provinssien antautuvan tetrarkeille yksityisten tilusten tavoin.
Huomattavimmat samarialaiset saapuivat hänen luoksensa ja itkivät hänen
eteensä polvistuen minuun kohdistuvaa vihaansa. He olivat puheistaan
päättäen keisarin kuuliaisimpia alamaisia. Minä olin provokaattori,
ja he olivat kokoontuneet Tyrathaban tienoille vastustaakseen
väkivaltaisuuksia. Vitellius kuunteli heidän valituksiansa, uskoi
Juudean asiat ystävänsä Marcelluksen hoitoon ja käski minun lähteä
keisarin luo puolustautumaan. Minä lähdin purjehtimaan, sydän täynnä
tuskaa ja vihankaunaa. Kun saavuin Italian rantaan, kuoli Tiberius
äkkiä iän ja hallitushuolten murtamana Misenum-niemessä, jonka näemme
tuolla ojentuvan mereen illan hämyssä. Minä anoin oikeutta hänen
seuraajaltaan Caiukselta, jolla oli luontainen vilkas äly ja joka tunsi
Syyrian asiat. Mutta nyt ihmettele kerallani, Lamia, kovaa onnea, joka
itsepintaisesti tahtoi minut tuhota. Caiuksella oli siihen aikaan
luonansa, Kaupungissa, juutalainen Agrippa, hänen kumppaninsa ja
lapsuudenystävänsä, jota hän rakasti hellemmin kuin silmiensä valoa.
Agrippa suosi Vitelliusta, koska Vitellius oli Agrippan vihaaman
Antipaan vihamies. Keisari kuunteli rakasta aasialaistansa suostumatta
edes päästämään minua puheilleen. Minun täytyi jäädä ansaitsemattomaan
epäsuosioon. Kyyneliä niellen, raviten itseäni sapelia, minä
vetäydyin tiluksilleni Sisiliaan, missä olisin menehtynyt murheeseen,
ellei lempeä Pontia olisi tullut isäänsä lohduttamaan. Olen siellä
kasvattanut viljaa, ja pelloillani ovat nuokkuneet koko provinssin
rehevimmät tähkät. Nyt on elämäni ollut ja mennyt. Tulevaisuus
tuomitkoon Vitelliuksen ja minun välisessä asiassa.»

— Uskon varmaan, Pontius, vastasi Lamia, että kohtelit samarialaisia
niinkuin suora mielesi ja selvät Rooman edut vaativat. Mutta
etköhän tässä tapauksessa liiaksi totellut sitä rajua rohkeutta,
joka aina sinua johti? Tiedäthän, että minä, sinua nuorempi, jonka
olisi oikeastaan pitänyt olla tulisempi, Juudeassa ollessamme usein
suosittelin sinulle laupeutta ja lempeyttä.

— Lempeyttä juutalaisia kohtaan! huudahti Pontius Pilatus. Vaikka
olet elänyt heidän keskuudessaan, tunnet vain huonosti ne ihmissuvun
viholliset. Ollen samalla kertaa kopeita ja kehnoja, yhdistäen
häpeälliseen pelkuruuteen voittamattoman itsepintaisuuden, he
uuvuttavat sekä rakkauden että vihan. Minun henkeni, Lamia, on
muovautunut jumalaisen Augustuksen periaatteiden mukaan. Jo siihen
aikaan, kun minut nimitettiin Juudean prokuraattoriksi, käsitti
roomalainen rauha maanpiirin. Ei nähty enää, kuten sisäisten
eripuraisuuksiemme vallitessa, prokonsulien rikastuvan ryöstämällä
provinsseja. Minä tiesin velvollisuuteni. Tahdoin noudattaa toimissani
ainoastaan viisautta ja kohtuutta. Jumalat ovat todistajani, etten ole
itsepintaisesti harrastanut muuta kuin lempeyttä. Mitä hyötyä minulla
on ollut hyväntahtoisista ajatuksistani? Sinä näit minut, Lamia, kun
hallituskauteni alussa syttyi ensimmäinen kapina. Tarvitseeko minun
palauttaa mieleesi asian yksityiskohtia? Caesarean varusväki oli
tullut talvimajoihinsa Jerusalemiin. Legiona-soturien merkkitangoissa
oli keisarin kuva. Sen näkeminen loukkasi Jerusalemin asukkaita,
jotka eivät tunnustaneet keisaria jumalaksi, vaikka epäilemättä olisi
ollut kunniallisempaa totella jumalaa kuin ihmistä, koska kerran
täytyi totella. Juutalaiset papit tulivat virkaistuimeni eteen ynseän
alamaisina pyytämään, että nuo merkit kuljetettaisiin pyhän kaupungin
ulkopuolelle. Minä kieltäydyin, koska kunnioitin Keisarin jumaluutta
ja Valtakunnan majesteettia. Silloin rahvas liittyi pappeihin, ja
pretoriumin ympärillä kaikui uhkaavia pyyntöjä. Minä käskin sotilaiden
pystyttää keihäänsä Antonia-tornin eteen ja lähteä raipoilla
asestettuina, kuin liktorit, hajoittamaan tuota hävytöntä joukkiota.
Juutalaiset eivät kumminkaan iskuista huolineet, vaan vannottivat minua
yhä, ja itsepäisimmät kurottivat kaulaansa maassa maaten ja sallivat
piestä itsensä kuoliaiksi. Olithan silloin nöyryytykseni todistajana,
Lamia. Vitelliuksen käskystä minun täytyi lähettää merkit Caesareaan.
En varmaankaan ollut ansainnut sellaista häpeää. Kuolemattomien
jumalten edessä vannon, etten ole hallituskautenani kertaakaan
loukannut oikeutta enkä lakeja. Nyt olen vanha. Viholliseni ja
ilmiantajani ovat kuolleet. Minä kuolen saamatta kostaa. Kuka puolustaa
muistoani?»

Hän huokasi ja vaikeni. Lamia vastasi:

— Viisasta on olla mitään pelkäämättä tai toivomatta epämääräiseltä
tulevaisuudelta. Eihän meitä liikuta se, mitä ihmiset meistä
ajattelevat. Me itse olemme ainoat todistajamme ja tuomarimme.
Rauhoitu, Pontius Pilatus, itse todistaen nuhteettomuudestasi. Tyydy
omaan ja ystäviesi arviointiin. Kansoja ei muuten suinkaan hallita
pelkällä lempeydellä. Filosofian opettama yleinen ihmisrakkaus ei
paljoakaan vaikuta julkisuudessa toimivien henkilöiden tekoihin.

— Jättäkäämme se asia, virkkoi Pontius. Phlegran kentistä uhoavat
rikkihöyryt ovat tehokkaammat noustessaan auringonsäteiden vielä
kuumentamasta maasta. Minun täytyy kiirehtiä. Jää hyvästi. Mutta koska
olen kohdannut vanhan ystävän, tahdon käyttää tätä onnea hyväkseni.
Aelius Lamia, suvaitse tulla huomenna luokseni nauttimaan illallista.
Taloni sijaitsee merenrannalla, kaupungin laidassa, Misenumin puolella.
Tunnet sen helposti pylväskäytävästä. Siinä oleva maalaus esittää
Orpheusta tiikerien ja jalopeurojen keskellä, joita hän lumoo lyyransa
sävelillä.

— Näkemiin huomenna, Lamia, lausui hän vielä kantotuoliinsa
noustessaan. Huomenna puhutaan Juudeasta.

Seuraavana päivänä illallisen aikaan Lamia lähti Pontius Pilatuksen
asumukseen. Vain kaksi sijaa oli odottamassa aterioitsijoita.
Pöytä ei ollut upeasti, mutta kyllä moitteettomasti katettu.
Siinä olevissa hopeakulhoissa nähtiin pikkulintuja hunajassa,
laulurastaita, Lucrinus-järven nahkiaisia ja Sisilian ostereita.
Pontius ja Lamia kyselivät aterioidessaan toistensa taudeista, joiden
oireita kuvailivat yksityiskohtaisesti, ja mainitsivat erinäisiä
heille suositeltuja lääkkeitä. Sitten he ilmaisivat ilonsa siitä,
että olivat kohdanneet toisensa Baiaessa, ja kiittivät kilvan
rannikon kauneutta ja ihanaa ilmaa. Lamia ylisti kurtisaaneja, jotka
käyskelivät meren rannalla kullassa kulisten ja barbaarien maassa
kirjaeltujen huntujen hulmutessa. Mutta vanha prokuraattori pahoitteli
prameutta, jonka vuoksi Rooman raha virtasi vieraisiin kansoihin,
vieläpä Valtakunnan vihollisillekin, joutavien helyjen ja ihmiskäsin
kudottujen lukinverkkojen hintana. Sitten he johtuivat keskustelemaan
paikkakunnalla suoritetuista suurista töistä, upeasta sillasta, jonka
Caius oli rakennuttanut Puteolin ja Baiaen välille, ja Augustuksen
kaivattamista kanavista, jotka johtivat merivettä Avernus- ja
Lucrinus-järveen.

— Minäkin, virkkoi Pontius huoaten, tahdoin aikomani suorittaa
suuria yleishyödyllisiä töitä. Jouduttuani onnettomuudekseni Juudean
käskynhaltijaksi suunnittelin kahdensadan stadionin pituisen
vesijohdon, jonka piti tuoda Jerusalemiin runsaat määrät puhdasta
vettä. Tasojen korkeus, säiliöiden tilavuus, niiden vaskijohtojen
kaltevuus, joihin jakoputket liittyivät, oli valmiiksi tutkittuna,
ja minä olin rakennusmestarien mieltä kuullen päättänyt koko asian.
Minä valmistin ohjesäännön vesijohdon valvontaa varten, jottei kukaan
yksityinen saisi käyttää sitä luvattomasti. Rakentajat ja työmiehet
oli tilattu. Minä käskin aloittamaan työt. Mutta Jerusalemin asukkaat
eivät suinkaan olleet tyytyväiset nähdessään kohoavan johdon, jonka
piti valtavien kaariensa varassa kuljettaa veden mukana terveyttä
heidän kaupunkiinsa. He kerääntyivät metelöiväksi joukoksi, huusivat
pyhyydenloukkausta ja jumalattomuutta, syöksyivät työmiesten kimppuun
ja hajoittivat peruskivet. Voitko kuvitella likaisempia barbaareja,
Lamia? Vitellius asettui kuitenkin heidän puolelleen, ja minua
käskettiin keskeyttämään työt.

— On tosiaankin vaikea ratkaista kysymystä, tuleeko edistää ihmisten
onnea heidän tahtomattaan.

Pontius Pilatus jatkoi häntä kuuntelematta:

— Kuinka mieletöntä kieltäytyä ottamasta vastaan vesijohtoa! Mutta
juutalaiset vihaavat kaikkea, mikä tulee roomalaisilta. Me olemme
heidän mielestään epäpuhtaita olentoja, ja pelkkä läsnäolomme on heille
häpeäksi. Tiedäthän, etteivät he uskaltaneet astua pretoriumiin, koska
pelkäsivät saastuvansa, ja että minun täytyi harjoittaa julkista
tuomarintointa ulkosalle pystytetyllä istuimella, sillä marmoripihalla,
johon jalkasi usein astui.

— He pelkäävät ja ylenkatsovat meitä. Mutta eikö Rooma sittenkin
ole emo ja holhooja kansoille, jotka lepäävät ja hymyilevät sen
kunnianarvoisella povella kuin pienokaiset? Kotkamme ovat kuljettaneet
rauhan ja vapauden maailman ääriin asti. Pitämällä voitettuja
ystävinämme me jätämme ja takaamme kukistetuille kansoille heidän omat
tapansa ja lakinsa. Eikö olekin Syyria, jota aikaisemmin raatelivat
monet keskenään kiistelevät kuninkaat, alkanut nauttia lepoa ja
menestystä vasta Pompeiuksen suorittaman valloituksen jälkeen? Ja
vaikka Rooma olisikin voinut vaatia kultaa hyvien tekojensa hinnaksi,
onko se ottanut haltuunsa aarteita, joita barbaarien temppelit ovat
täynnä? Onko se ryöstänyt Pessiunten Emo-jumalatarta, Morimenan
ja Kilikian Jupiteria tai juutalaisten jumalaa Jerusalemissa?
Antiokia, Palmyra, Apamea, rikkaudestaan huolimatta rauhassa eläen ja
pelkäämättä enää erämaan arabialaisia, pystyttävät temppeleitä Rooman
suojelushengelle ja keisarin jumaluudelle. Juutalaiset yksin meitä
vihaavat ja uhmaavat. Heiltä täytyy ottaa vero riistämällä, ja he
kieltäytyvät itsepintaisesti sotapalveluksesta.

— Juutalaiset, virkkoi Lamia, ovat kovin piintyneet vanhoihin
tapoihinsa. He epäilivät, — tosin aiheettomasti, sen myönnän — sinun
tahtovan tuhota heidän lakinsa ja muuttaa heidän tapansa. Salli,
Pontius, minun sanoa, ettei toimintasi ollut aina omansa hälventämään
heidän onnetonta erehdystänsä. Sinua huvitti tahtomattasi kiihtää
heidän levottomuuttansa, ja minä huomasin sinun useat kerrat
ilmaisevan heidän nähtensä ylenkatsetta, jota sinussa herättivät
heidän uskomuksensa ja uskonnolliset menonsa. Sinä ärsytit heitä
erikoisesti antamalla legionasotilaittesi vartioida Antonia-tornissa
säilytettyjä ylimmäisen papin juhlapukuja. On myönnettävä, että vaikka
juutalaiset eivät ole kohonneet näkemään jumalallisia asioita niinkuin
me, he kuitenkin juhlivat mysteerejä, jotka ovat ikivanhuutensa vuoksi
kunnianarvoiset.

Pontius Pilatus kohautti olkapäitään.

— Heillä ei ole minkäänlaista oikeata tietoa jumalten olemuksesta,
sanoi hän. He palvelevat Jupiteria, mutta eivät anna hänelle mitään
nimeä eikä hahmoa. He eivät palvo häntä edes kiven muodossa, kuten
muutamat Aasian kansat. He eivät tiedä mitään Apollosta, Neptunuksesta,
Marsista ja Plutosta eivätkä tunne yhtäkään jumalatarta. Kuitenkin
uskon heidän aikoinaan palvoneen Venusta. Vielä nytkin näet naiset
tuovat alttarille uhrilahjaksi kyyhkysiä, ja tiedäthän yhtä hyvin kuin
minä, että temppelin pylväskäytäviin sijoittuneet kauppiaat myyvät
lintuja parittain siihen tarkoitukseen käytettäviksi. Kerrottiinpa
minulle eräänä päivänä niinkin, että eräs raivopää oli kumonnut nuo
uhrieläinten myyjät häkkeineen kaikkineen. Papit valittivat siitä
katsoen sen pyhyydenloukkaukseksi. Minä uskon, että tuo tapa uhrata
toukomettisiä oli alkujaan järjestetty Venus-jumalattaren kunniaksi.
Minkätähden naurat, Lamia?

— Minä nauran, vastasi Lamia, eräälle hupaiselle ajatukselle,
joka johtui mieleeni, miten lieneekään johtunut. Ajattelin, että
juutalaisten Jupiter voi jonakin kauniina päivänä tulla Roomaan ja
vainota sinua vihaisena siellä. Miksipä ei? Aasia ja Afrika ovat
jo antaneet meille suuren joukon jumalia. Roomassa ovat saaneet
omat temppelinsä Isis ja haukkuva Anubis. Tienristeyksissä, jopa
kilparadoillakin näemme syyrialaisten Hyvän Jumalattaren, aasintammalla
ajamassa. Ja etkö tiedä, että Tiberiuksen hallitessa eräs nuori
ritari paneutui egyptiläisten sarvekkaaksi Jupiteriksi saaden siinä
valhepuvussa haluamansa suosionosoituksen eräältä ylhäiseltä naiselta,
joka oli niin hurskas, ettei voinut evätä mitään jumalilta. Pelkää
siis, Pontius, että juutalaisten näkymätön Jupiter astuu jonakin
kauniina päivänä maihin Ostiassa!

Ajatus, että Juudeasta voisi tulla joku Jumala, sai prokuraattorin
ankaroissa kasvoissa välähtämään hymyn. Sitten hän vastasi vakavasti:

— Kuinka voisivat juutalaiset saada toisia kansoja omaksumaan heidän
pyhän lakinsa, kun he itse raatelevat toisiansa kiistellessään tämän
lain tulkitsemisesta? Näithän, Lamia, kuinka he kahteenkymmeneen
riitelevään lahkokuntaan jakaantuneina, julkisilla toreilla,
pergamenttikääröt käsissään, solvasivat toisiaan ja repivät toistensa
leukahaivenia. Näithän, kuinka he temppelin pylväskäytävässä riipoivat
rikki tahmaisia kauhtanoitaan siten ilmaisten lohduttomuuttansa
jonkun profeetallisen vimman valtaan joutuneen henkilön ympärillä. He
eivät käsitä, että voi keskustella rauhallisesti, seesteisin mielin,
jumalallisista asioista, jotka kuitenkin ovat huntujen peittämät
ja kaikin puolin epävarmat. Kuolemattomien olemus näet jää meiltä
salatuksi, ja meidän on mahdoton sitä käsittää. Ajattelen kumminkin
olevan viidasta uskoa jumalten Kaitselmukseen. Mutta juutalaisilla
ei ole mitään filosofiaa, ja heistä tuntuu mahdottomalta suvaita
erilaisia mielipiteitä. Niinpä he tuomitsevatkin äärimmäisen
kadotuksen ansainneiksi ne, jotka selittävät jumaluutta heidän
laistansa poikkeavalla tavalla. Ja koska Rooman suojelushengen
levittyä heidän ylitsensä heidän tuomioistuintensa langettamia
kuolemantuomioita voidaan panna täytäntöön ainoastaan prokonsulin
tai prokuraattorin annettua suostumuksensa, ahdistivat he alinomaa
roomalaista viranomaista allekirjoittamaan heidän tuomioitansa, ja
pretoriumissa kaikuivat lakkaamatta heidän kuolemaa vaativat huutonsa.
Sata kertaa olen nähnyt heidän joukoittain, rikkaiden ja köyhien,
kaikkien sulassa sovinnossa pappiensa ympärillä, kiihkeästi piirittävän
norsunluista istuintani ja kiskovan togani liepeitä ja sandaalieni
hihnoja saadakseen minut määräämään kuolemaantuomituksi jonkun
onnettoman, jonka rikoksesta en saanut selkoa ja jota pidin vain yhtä
mielettömänä kuin hänen syyttäjiänsä. Mitä sanonkaan, sata kertaa!
Niin tapahtui joka päivä, joka hetki. Ja kaikesta huolimatta minun
täytyi panna täytäntöön heidän lakinsa samoinkuin meidän lakimme, koska
Rooma ei ollut suinkaan asettanut minua heidän tapojansa tuhoamaan,
vaan tukemaan, ja koska olin heille raippa ja kirves. Alkuaikoina
yritin saada heitä järkiinsä, yritin pelastaa heidän onnettomia
uhrejansa kuolemasta. Mutta lempeyteni heitä vain ärsytti: he vaativat
saalistansa räpytellen ja kärkkyen ympärilläni kuin korppikotkat.
Heidän pappinsa kirjoittivat keisarille, että minä rikoin heidän
lakiansa, ja heidän anomuksistaan, joita Vitellius puolsi, koitui
minulle ankara nuhde. Kuinka monesti tekikään mieleni lähettää sekä
syytetyt että tuomarit korppien: saaliiksi, kuten sanovat kreikkalaiset!

Älä luule, Lamia, että kannan voimatonta kaunaa ja tunnen
vanhuudenhöperöä vihaa tuota kansaa kohtaan, joka on minut
voittaessaan voittanut Rooman ja rauhan. Mutta minä arvaan, millaiseen
äärimmäisen tukalaan tilaan he meidät lopulta saattavat. Koska heitä
ei käy hallitseminen, pitäisi heidät tuhota. Varmaa on, että he
kukistamattomina, hautoen kapinaa kiihtyneissä mielissään, syytävät
vielä meitä vastaan sellaisen vimman, johon verrattuna numidialaisten
kiukku ja parthien uhkaukset ovat pelkkää lapsen oikkua. He elättelevät
salaa järjettömiä toiveita ja suunnittelevat mielettömästi meidän
tuhoamme. Voiko toisin ollakaan, koska he odottavat, oraakkeliin
luottaen, heimostaan syntyvää ruhtinasta, jonka tulee hallita maailmaa?
Sitä kansaa on mahdoton pitää kurissa. Sen tulee lakata olemasta.
Jerusalem on perinpohjin hävitettävä. Kenties suodaan minun, vaikka
olen jo vanha, nähdä päivä, jona sen muurit sortuvat, tuli tuhoaa sen
asumukset, asukkaat surmataan miekalla ja suolaa kylvetään siihen
paikkaan, missä Temppeli on sijainnut. Sinä päivänä käy vihdoin ilmi,
että minä olin oikeassa.

Lamia yritti palauttaa keskustelua leppoisemmille laduille.

— Minä voin varsin hyvin käsittää sekä vanhan kaunasi että synkät
aavistuksesi, Pontius, sanoi hän. Ne juutalaisen luonteen piirteet,
joihin olet tutustunut, eivät varmaankaan puhu heidän eduksensa.
Mutta minä, joka elelin Jerusalemissa harrastelijana ja seurustelin
asukkaiden kanssa, keksin heissä salattuja hyveitä, jotka sinulta
jäivät havaitsematta. Tunsin ylen leppeitä juutalaisia, joiden
yksinkertaiset tavat ja uskollinen sydän johdattivat mieleeni, mitä
runoilijamme ovat kertoneet Aebalius-vanhuksesta. Ja näithän itsekin
legiona-soturiesi raippojen alle raukeavan yksinkertaisia ihmisiä,
jotka nimeään mainitsematta kuolivat oikeaksi uskomansa asian puolesta.
Sellaiset ihmiset eivät ansaitse ylenkatsettamme. Puhun näin, koska on
soveliasta noudattaa kaikissa asioissa kohtuutta ja tasapuolisuutta.
Myönnän kumminkin, etten ole milloinkaan tuntenut elävää myötätuntoa
juutalaisia miehiä kohtaan. Juutalaisnaiset sitävastoin minua kovin
miellyttivät. Olin silloin nuori, ja Syyriassa naiset saivat aistini
ankaran levottomuuden valtaan. Heidän punaiset huulensa, kosteat ja
pimeässä kiiltävät silmänsä ja pitkät katseensa vaikuttivat ytimiin
asti. Heidän ihonsa on maalattu ja värjätty, heistä uhoo narduksen ja
mirhamin ja kaikkien hyvänhajuisten yrttien tuoksu, ja heidän koko
ruumiinsa on hieno ja hurmaava.

Pontius kuunteli kärsimättömänä tuota ylistystä.

— Minä en ollut se mies, jonka juutalaisnaiset voivat kietoa
pauloihinsa, virkkoi hän, ja koska johdat puheen asiaan, Lamia, sanon,
etten ole milloinkaan hyväksynyt hillittömyyttäsi. Kun en menneinä
aikoina huomauttanut sinulle kyllin selvästi pitäväni sinua erittäin
rikollisena, koska olit Roomassa vietellyt konsulin puolison, johtui se
siitä, että silloin sait katkerasti sovittaa hairahdustasi. Avioliitto
on patriisien kesken pyhä; se on institutio, johon perustuu Rooman
valta. Orjattarien tai muukalaisten naisten kanssa solmitut suhteet
olisivat vähäpätöiset, ellei ruumis tottuisi niissä häpeälliseen
hempeyteen. Salli minun sanoa, että olet liiaksi uhrannut katuvieren
Venukselle. Ja erikoisesti moitin sinua siitä, ettet ole solminut
laillista avioliittoa ja lahjoittanut Tasavallalle lapsia, niinkuin
jokaisen kelpo kansalaisen tulee tehdä.

Mutta Tiberiuksen aikainen maanpakolainen ei enää kuunnellut vanhaa
käskynhaltijaa. Tyhjennettyään viinimaljansa hän hymyili jollekin
näkymättömälle kuvalle.

Oltuaan hetkisen vaiti hän aloitti erittäin matalalla äänellä, joka
vähitellen yleni:

— Kuinka haikean hekumallisesti he tanssivatkaan, Syyrian naiset!
Jerusalemissa tunsin erään juutalaistytön, joka tanssi viheliäisessä
hökkelissä, pienen savuavan lampun valossa, kehnolla matolla,
tanssi ja kohotti käsivarsiaan helisyttääkseen symbaalejansa. Hänen
vartensa notkistui, pää heittyi taaksepäin, ikäänkuin runsaiden
ruosteenpunervain hiusten painosta, silmissä oli hekuman kosteus, ja
tuo kiihkeä, riutuva, norja tanssijatar olisi saanut itse Kleopatrankin
kateudesta kalpenemaan. Minä rakastin hänen barbaarisia tanssejansa,
hänen hieman karua, mutta silti suloista lauluansa, hänestä uhoavaa
suitsukkeen tuoksua ja sitä horrosta, jossa hän näytti elävän. Minä
seurasin häntä kaikkialle. Liityin sotilaana, silmänkääntäjänä tai
publikaanina joukkoon, joka aina häntä ympäröi. Eräänä päivänä hän
oli poissa, ja minä en nähnyt häntä sen koommin. Etsin häntä kauan
huonomaineisilta kaduilta ja kapakoista. Oli vaikeampi vieraantua
hänestä kuin Kreikan viinistä. Muutamia kuukausia hänen katoamisensa
jälkeen sain sattumalta kuulla, että hän oli liittynyt pieneen mies- ja
naisjoukkoon, joka seurasi erästä galilealaista ihmeidentekijää. Miehen
nimi oli Jeesus; hän oli kotoisin Nazarethista, ja hänet naulittiin
ristiin, en tiedä mistä rikoksesta. Muistatko sinä miehen, Pontius?

Pontius Pilatus kurtisti kulmiansa ja vei kätensä otsalle, niinkuin
ainakin henkilö, joka etsii jotakin muististansa. Oltuaan hetken ääneti
hän sitten virkkoi hiljaa:

— Jeesus? Jeesus, Nazarethista? Ei muistu mieleeni.



Komm Atrebaatti.


I.

Atrebaatit olivat asettuneet asumaan sumuiseen maahan, rannikolle,
jota alinomaa pieksi meuruava meri ja missä hiekkasärkät kohosivat
ulapan tuulessa kuin Valtameren aallot. Heidän heimonsa asuivat suuren
virran liikkuvilla äärillä rytövarustusten suojaamilla alueilla lampien
keskessä, tammi- ja koivumetsissä. He kasvattivat siellä isopäisiä
ja lyhytkaulaisia hevosia, joilla oli leveä rinta, kauniit lautaset
ja jäntereiset jalat, erinomaisia vetojuhtia. Metsänrinteissä he
elättivät valtavan suuria sikoja, jotka olivat yhtä villejä kuin
metsäkarjut. He ajoivat koirilla petoeläimiä, joiden päitä naulitsivat
hirsihuoneittensa seiniin. Nämä eläimet ja meren ja jokien kalat
olivat heidän ravintonansa. He paistoivat ne ja höystivät suolalla,
etikalla ja kuminalla. He joivat viiniä ja juopuivat runsasruokaisilla
aterioillaan, pyöreiden pöytien ääressä istuen. Heidän keskuudessaan
oli naisia, jotka tunsivat kasvien tehon ja poimivat villikaalia,
rantayrttejä ja selagon nimellä mainittuja ruohoja, joita kasvaa
kallioiden kosteissa halkeamissa. Punakatajan ydinmehua he käyttivät
juoman valmistamiseen.

Atrebaateilla oli myös pappeja ja runoilijoita, jotka tiesivät
sellaista, mikä on toisilta ihmisiltä salattu.

Nämä metsien, rämeiden ja hiekkarantojen asujaimet olivat kookkaita;
he jättivät vaaleat hiuksensa leikkaamatta ja verhosivat suuret
valkoveriset ruumiinsa hurstilla, joka oli syksyn punertaman
viininvarren väristä. He tottelivat päälliköitä, jotka oli asetettu
heimoja johtamaan.

Atrebaatit tiesivät roomalaisten tulleen sotimaan Gallian kansoja
vastaan ja tiesivät kokonaisia kansakuntia myydyn orjuuteen, ruumiineen
ja hyvyyksineen. He saivat erittäin nopeasti tiedon siitä, mitä
tapahtui Rhônen ja Loiren rannoilla. Merkit ja sanat lensivät kuin
linnut. Se, mitä sanottiin karnuuttien Genabumissa päivänkoitteessa,
kuultiin Valtameren hiekoilla jo yön ensimmäisenä vartiona. He eivät
kumminkaan olleet huolissaan veljiensä kohtalosta; päinvastoin:
he kadehtivat veljiänsä ja iloitsivat Caesarin heille tuottamista
onnettomuuksista. He eivät vihanneet roomalaisia, koska eivät heitä
tunteneet. He eivät heitä pelänneet, koska heistä näytti mahdottomalta,
että sotajoukko voisi tunkeutua heidän asuinsijojansa ympäröivien
metsien ja rämeiden läpi. Heillä ei ollut kaupunkeja, vaikka he
mainitsivat sillä nimellä Nemetocennaa, paaluvarustusten piirittämää
avaraa aitausta, joka oli päällekarkauksen sattuessa sotilaiden,
naisten ja karjan suojapaikkana. Mainitsimme jo, että heillä oli koko
asuma-alueellaan suuri joukko samanlaisia, mutta pienempiä tyyssijoja.
Niitäkin nimitettiin kaupungeiksi.

He eivät suinkaan luottaneet näihin rytövarustuksiinsa ajatellessaan
roomalaisia, joiden tiesivät taitavasti valloittavan kivimuureilla
ja puutorneilla suojattuja kaupunkeja. Pikemmin he luottivat siihen,
ettei heidän koko alueellaan ollut mitään teitä. Mutta roomalaiset
sotilaat rakensivat itse tiet, joita pitkin kulkivat. He käsittelivät
maankamaraa paljoa voimallisemmin ja nopeammin kuin voivat ymmärtää
korpimaiden gallialaiset, joiden keskuudessa rauta oli harvinaisempaa
kuin kulta. Niinpä saivatkin atrebaatit eräänä päivänä suureksi
kummakseen kuulla, että pitkä roomalaistie, kauniine kivikamaroineen ja
askeltuhansia merkitsevine patsaineen eteni kohti heidän ryteikköjänsä
ja rämeitänsä. Silloin atrebaatit solmivat liiton Synkäksi nimitetyssä
metsässä asuvien kansojen kanssa, jotka olivat koonneet lukuisat
heimot Caesaria vastustavaksi liittokunnaksi. Atrebaattien päälliköt
kohottivat sotahuudon, sitoivat olalleen kullan- ja korallinkirjaellun
hankkiluksen, painoivat päähänsä hirven- tai puhvelinsarvilla
kaunistetun kypäränsä ja vetivät miekkansa, joka ei ollut roomalaisen
säilän veroinen. Heidät voitettiin, ja koska olivat sisukkaat, antoivat
he lyödä itsensä kahteen kertaan.

Heidän keskuudessaan oli erittäin äveriäs päällikkö, Komm nimeltään.
Hänellä oli kirstuissaan suuri määrä kaulanauhoja, rannerenkaita ja
sormuksia. Olipa siellä seetriöljyyn kastettuja ihmisten päitäkin.
Ne olivat kuuluneet vihollisten päälliköille, jotka oli surmannut
hän itse, hänen isänsä tai hänen isänsä isä. Komm nautti elämäänsä
väkevänä, vapaana ja mahtavana miehenä.

Ottaen mukaan aseensa, hevosensa, vankkurinsa, bretagnelaiset koiransa
sekä sotilaittensa ja naistensa suuren paljouden hän matkasi, miten
mieli teki, rajattomilla alueillaan, metsissä ja virran varrella,
ja pysähtyi johonkin puiden suojassa olevaan tyyssijaan, johonkin
niistä erätiloista, joita hänellä oli paljon. Uskollistensa seurassa
hän siellä ajoi petoeläimiä, kalasti, kasvatti hevosia ja muisteli
sotaisia seikkailujansa. Lähtipä hän kauemmaksikin, jos sattui halu
vetämään. Hän oli väkivaltainen, viekas, ovelaälyinen mies, etevä
toiminnassa, etevä puheessa. Kun atrebaatit kajahduttivat sotahuudon,
ei hän ottanut päähänsä metsähärän sarvien kaunistamaa kypäräänsä. Hän
jäi kaikessa rauhassa elelemään erääseen taloonsa, joka oli täynnä
kultaa, sotilaita, hevosia, naisia, villisikoja ja savustettuja
kaloja. Maanmiesten jouduttua häviölle hän lähti tapaamaan Caesaria
ja jätti roomalaisten käytettäväksi älynsä ja vaikutusvaltansa. Hänet
otettiin suopeasti vastaan. Caesar otaksui aivan oikein, että tämä
taitava ja mahtava gallialainen voisi rauhoittaa maan ja pitää sitä
kuuliaisena roomalaisille, antoi hänelle suuren vallan ja nimitti
hänet atrebaattien kuninkaaksi. Entinen päällikkö Komm oli nyt Commius
Rex. Hän pukeutui purppuraan ja lyötti rahoja, joissa oli sivukuvana
hänen päänsä ja siinä teräväsakarainen otsavanne, jollaista kantoivat
Rooman kansan ystävyyden nojalla kuninkuutensa saaneet helleeniset ja
barbaariset ruhtinaat.

Atrebaatit eivät suinkaan häntä inhonneet. Hänen omanedunmukainen ja
varova menettelynsä ei ollut tehnyt hänelle mitään haittaa kansan
keskuudessa, jolla ei ollut isänmaasta ja kansalaisen velvollisuuksista
sellaisia käsityksiä kuin kreikkalaisilla ja roomalaisilla. Villeinä,
maineettomina, mitään julkista elämää tuntematta he pitivät arvossa
kavaluutta, taipuivat tottelemaan ylivoimaa ja ihastelivat kuninkaan
valtaa suurena ja ennennäkemättömänä ihmeenä. Useimmilla näistä
gallialaisista, jotka olivat sumuisen rannikon köyhiä kalastajia,
korpimaitten karuja erämiehiä, oli parempikin syy olla arvostelematta
epäedullisesti päällikkö Kommin käytöstä ja onnea: he eivät tietäneet
olevansa atrebaatteja, eivätpä edes sitäkään, että atrebaatteja oli
olemassa, ja välittivät siis vähän atrebaattien kuninkaasta. Komm ei
niinmuodoin ollut kansalle vastenmielinen. Ja jos roomalaisten ystävyys
saattoikin hänet vaaraan, ei vaara suinkaan johtunut hänen omasta
kansastaan.

Sodan neljäntenä vuotena, kesän lopulla, Caesar varusti laivaston
noustakseen maihin bretonein rannalle. Hän halusi päästä yhteyteen
suuren Saaren kanssa ja päätti lähettää Kommin Tamesiin kelttien luo
tarjoamaan heille Rooman kansan ystävyyttä. Komm, jolla oli neuvokas
äly ja liukas kieli, määrättiin lähettilääksi luonteensa ja myöskin
syntyperänsä vuoksi, koska hän oli bretonein sukulainen. Atrebaattein
heimot näet olivat silloin asettuneet Tamesis-virran molemmille
rannoille.

Komm oli ylpeä Caesarin ystävyydestä, mutta ei kiiruhtanut suorittamaan
tehtävää, jonka vaarat arvasi ennakolta. Hänen taivuttamiseksi täytyi
hänelle luvata erittäin suuria etuja. Caesar vapautti gallialaisten
kaupunkien maksettavista veroista Nemetocennan, joka oli jo muuttumassa
todelliseksi kaupungiksi, vieläpä pääkaupungiksikin, koska roomalaiset
täällä kuten yleensäkin nopeasti viljelivät valloitettuja alueita.
Hän antoi Nemetocennalle takaisin omat oikeudet ja lait, siten hiukan
lieventäen valloitusalueilla tavallista hallintajärjestystä. Sitäpaitsi
hän määräsi Kommin kuninkuuden alaisiksi morinit, jotka asustivat
Valtameren rannalla atrebaattien naapureina.

Komm lähti purjehtimaan ratsuväen prefektin Caius Volusenus
Quadratuksen kanssa, jonka Caesar lähetti tutustumaan suureen Saareen.
Mutta kun alus sitten laski hiekkarantaan valkoisten rantakallioitten
juurelle, joitten vaiheilla kiiriskelivät merilinnut, kieltäytyi
roomalainen astumasta maihin, koska pelkäsi tuntemattomia vaaroja
ja varmaa kuolemaa. Komm astui maihin hevosineen ja uskollisine
miehineen ja puhui häntä vastaanottamaan tulleille bretoneille.
Hän piti heille puheen, jossa neuvoi heitä valitsemaan mieluummin
roomalaisten hyödyllisen ystävyyden kuin heidän leppymättömän vihansa.
Mutta nämä päälliköt, Hu Väkevän ja hänen kumppaniensa jälkeläiset,
olivat väkivaltaisia ja ylpeitä. He kuuntelivat kärsimättöminä Kommin
esitystä. Heidän yrttiväreillä tahrittuihin kasvoihinsa nousi vihan
ilme. He vannoivat puolustavansa Saarta roomalaisia vastaan.

— Astukoot vain maihin! he huudahtivat. He häviävät niinkuin häviää
rannan hietikolta lumi suvituulen sitä koskettaessa.

He pitivät Caesarin sanelemia ehdotuksia solvauksena ja tempasivat jo
miekkansa kantimistaan aikoen surmata sellaisen häpeällisen viestin
tuojan.

Komm seisoi kilpensä yli kumartuneena anelijan asennossa ja vetosi
veljen nimeen, jonka voi heille antaa. He olivat samojen isien lapsia.

Siitä syystä bretonit jättivät hänet surmaamatta. He kuljettivat
hänet kahlehdittuna erääseen rannikolla sijaitsevaan suureen kylään.
Kulkiessaan erästä puistokujaa, jonka molemmin puolin sijaitsi
olkikattoisia majoja, hän havaitsi korkeita ja latteita paasia,
jotka oli sijoitettu maahan epäsäännöllisten välimatkojen päähän
toisistaan. Niiden pintaan piirrettyjä merkkejä hän piti pyhinä, koska
ei ollut helppo saada niistä selkoa. Hän näki, että tämän suuren kylän
asumukset olivat atrebaattien kylien asuinrakennusten kaltaisia, mutta
köyhempiä. Päällikköjen majojen edustalla kohosi salkoja, joissa
oli villisianpäitä, peuransarvia ja vaaleaveristen ihmisten kalloja
hiuksineen. Komm vietiin majaan, jossa hän näki vain vielä tuhkan
peittämän lieden, kuivista lehdistä tehdyn makuusijan ja lehmuspölkystä
veistetyn jumalankuvan. Olkikattoa kannattavaan pylvääseen sidottuna
atrebaatti mietti kovaa kohtaloaan ja etsi mielestään jotakin
erinomaisen voimallista loitsua tai muuta keinoa, jonka avulla voisi
välttää bretonilaisten päällikköjen vihaa.

Loitsiakseen pois onnettomuuttaan hän sepitti esivanhempiensa tapaan
laulun, joka oli täynnä uhkauksia ja valituksia ja hänen sydämensä
muiston säilyttämien kotoisten vuorten ja metsien värejä.

Lapsiansa nisäänsä vasten painavat naiset tulivat uteliaina häntä
katselemaan ja kyselivät häneltä hänen maastansa, rodustansa ja
elämänsä seikkailuista. Hän vastasi heille lempeästi. Mutta hänen
mielensä oli murheellinen ja julman levottomuuden hämmentämä.


II.

Caesar, joka oli viipynyt kesän loppupuolelle morinien rannikolla,
lähti purjehtimaan eräänä yönä, kolmannen vartion alkaessa,
ja sai Saaren näkyviinsä päivän neljäntenä hetkenä. Bretonit
olivat hiekkarannalla häntä odottamassa. Mutta roomalaisia eivät
pysähdyttäneet heidän kovetetusta puusta valmistetut nuolensa, eivät
viikatteilla varustetut sotavaunut, eivät pitkäkarvaiset hevoset,
jotka olivat tottuneet uimaan Valtameressä karien lomissa, eivätkä
heidän kamalilla maalauksilla peitetyt kasvonsa. Legionasoturien
ympäröimä kotka kosketti barbaarisen Saaren kamaraa. Bretonit pakenivat
saadessaan vastaansa kivi- ja lyijysateen heittokoneista, joita he
luulivat hirviöiksi. He joutuivat kauhun valtaan ja pakenivat niinkuin
pakenee hirvijoukko metsästäjän keihästä.

Saavuttuaan illan tullen suureen rannikolla sijaitsevaan kyläänsä
päälliköt istuutuivat puistokujan vieressä kehänä oleville kiville
ja neuvottelivat. He jatkoivat asian pohtimista koko yön, ja kun
aamunsarastus alkoi kirkastaa näkörantaa, kiurun laulun puhkoessa
harmaata taivasta, he lähtivät majaan, jossa Komm Atrebaatti oli
viettänyt vangittuna kolmekymmentä päivää. He silmäilivät häntä
kunnioittavasti, roomalaisten tähden päästivät hänet siteistään,
tarjosivat hänelle metsätuomenmarjan käytetystä mehusta valmistettua
juomaa, antoivat hänelle takaisin aseet, hevoset ja kumppanit, puhuivat
hänelle imarrellen ja rukoilivat häntä lähtemään heidän kanssaan
roomalaisten leiriin ja pyytämään heidän puolestaan armoa Caesar
Väkevältä.

— Sinä voit saada hänet suostumaan ystäväksemme, sanoivat he, sillä
olet viisas ja sanasi ovat läpitunkevat kuin nuolet. Kaikkien niiden
muinaisajan miesten joukossa, joiden muiston laulut ovat meille
säilyttäneet, ei ole yhtään ainoata sinua järkevämpää.

Komm Atrebaatti kuunteli iloiten tuota puhetta. Mutta hän salasi
ilonsa, väänsi huulensa katkeraan hymyyn, osoitti bretonilaisille
päälliköille koivuista irtautuneita lehtiä, jotka kiirivät tuulessa, ja
virkkoi:.

— Turhamaisten ihmisten ajatukset liikkuvat alinomaa niinkuin nuo
lehdet ja kiitävät lakkaamatta joka suuntaan. Eilen he pitivät minua
mielettömänä ja sanoivat minun syöneen Erinin yrttiä, joka päihdyttää
luontokappaleet. Tänään he otaksuvat minussa piilevän esivanhempien
viisauden. Kaikesta huolimatta minä olen yhtä hyvä neuvonantaja
kumpanakin päivänä, sillä sanani eivät ollenkaan riipu auringosta tai
kuusta, vaan omasta älystäni. Minun pitäisi maksaa teille ilkeytenne
jättämällä teidät Caesarin vihan valtaan, jotta hän antaa leikata
kätenne ja puhkaista silmänne ja te, käyden kerjäämässä leipää ja
olutta kuuluissa kaupungeissa, todistatte bretonein koko Saaressa
hänen voimaansa ja oikeamielisyyttänsä. Tahdon kumminkin unohtaa
solvauksenne muistaen, että olemme veljiä, että bretonit ja atrebaatit
ovat saman puun hedelmiä. Minä toimin niiden veljieni hyväksi, jotka
juovat Tamesiin vettä. Toimitan heille jälleen Caesarin ystävyyden,
jota tulin tuomaan heidän Saareensa ja jonka he mielettömyytensä
tähden menettivät. Caesar, joka rakastaa päällikkö Kommia ja on
tehnyt hänet atrebaattien ja simpukankuorisia kaulakoruja kantavien
morinien kuninkaaksi, tulee suostumaan helakoilla väreillä maalattuihin
bretonilaisiin päällikköihin ja takaamaan heille heidän rikkautensa ja
valtansa, koska he ovat Sommen vettä juovan päällikkö Kommin ystäviä.

Komm Atrebaatti sanoi vielä:

— Kuulkaa minulta, mitä teille sanoo Caesar, kun kumarrutte kilpienne
yli hänen valtaistuimensa juurella, ja kuulkaa, mitä teidän on
mielevästi hänelle vastattava. Hän sanoo teille: »Minä tarjoan teille
rauhaa. Jättäkää minulle pantiksi jalosukuisia poikia.» Te vastaatte:
»Me luovutamme sinulle jalosukuiset poikamme ja tuomme sinulle muutamia
jo tänään. Mutta useimmat jalosukuiset pojat ovat Saaremme kaukaisissa
osissa, joten kestää monta päivää, ennenkuin he ehtivät tänne.»

Päälliköt ihailivat Komm Atrebaatin hienoa älyä. Eräs heistä sanoi:

— Komm, sinulla on erinomainen ymmärryksen lahja, ja minä uskon
sydämesi olevan täynnä ystävyyttä bretonilaisia veljiäsi kohtaan, jotka
juovat Tamesiin vettä. Jos Caesar olisi ihminen, uskaltaisimme käydä
taistelemaan häntä vastaan, mutta me huomasimme hänet jumalaksi, koska
hänen laivansa ja sotavaruksensa ovat eläviä ja ajattelevia olentoja.
Menkäämme pyytämään, että hän antaa meille anteeksi vastustuksemme ja
jättää meidät nauttimaan valtaamme ja rikkauttamme.

Niin puhuttuaan sumuisen Saaren päälliköt hyppäsivät satulaan ja
lähtivät kohti sitä Valtameren rantaa, missä olivat roomalaiset lähellä
poukamaa, jossa heidän kevyet purjealuksensa olivat ankkurissa, eikä
kaukana niiltä rantahiekoilta, joille he olivat vetäneet kaleerinsa.
Komm ratsasti heidän seurassaan. Nähdessään roomalaisten leirin
vallihautoineen ja paaluvarustuksineen ja leveine, säännöllisine
katuineen, joilla oli valtava määrä lipputankoja hohtelevine kultaisine
kotkankuvineen ja merkkiseppeleineen, he pysähtyivät ihmeissään ja
kysyivät itseltään, minkä taian nojalla roomalaiset olivat rakentaneet
päivässä kaupungin, joka oli kaikkia sumuisen Saaren kaupunkeja
kauniimpi ja suurempi.

— Mitä tämä on? huudahti eräs.

— Se on Rooma, vastasi Atrebaatti. Roomalaiset kuljettavat Rooman
kaikkialle mukanaan.

Päästyään leiriin he menivät istuimen luo, jossa nähtiin prokonsuli
liktoriensa ympäröimänä. Hän oli kalpea purppuraisessa viitassaan, ja
hänen silmänsä katselivat terävästi kuin kotkan.

Komm Atrebaatti asettui pyytäjän asentoon ja rukoili Caesaria antamaan
anteeksi bretonilaisille päälliköille.

— Sinua vastustaessaan, sanoi hän, nämä päälliköt eivät toimineet
niinkuin käskee heidän sydämensä, joka on käskiessään aina suuri.
Ajaessaan sotilaitasi vastaan sotavaunujansa he tottelivat eivätkä
käskeneet; he tottelivat heimojen köyhiä ja mitättömiä miehiä, jotka
kokoontuivat monilukuisina vastustamaan sinua, koska eivät olleet
kyllin älykkäät tietääkseen, kuinka voimallinen olet. Tiedäthän,
että köyhät ovat kaikissa asioissa rikkaita huonommat. Älä kiellä
ystävyyttäsi näiltä, jotka omistavat paljon ja voivat maksaa sinulle
veroa.

Caesar suostui päälliköiden armonpyyntöön ja sanoi heille:

— Luovuttakaa minulle pantiksi ruhtinaitten pojat.

Vanhin päällikkö vastasi:

— Me luovutamme sinulle jalosukuiset poikamme ja tuomme muutamia niistä
jo tänään. Mutta useimmat jalosukuiset pojat ovat Saaremme kaukaisissa
osissa, ja kestää monta päivää, ennenkuin he ehtivät tänne.

Caesar kumarsi myöntymyksen merkiksi. Atrebaatin neuvoa noudattaen
päälliköt sitten luovuttivat vain vähän nuoria poikia eikä suinkaan
kaikkein jalosukuisimpia.

Komm jäi leiriin. Yöllä, kun ei saanut unta, hän nousi rantakalliolle
ja katseli merelle. Aallot särkyivät kareihin. Ulapan tuuli liitti
meren ärjyntään synkän naukunansa. Kelmeä kuu, joka pilvien joukossa
kiitäen kuitenkin pysyi liikkumatta, loi Valtameren pintaan levotonna
välkehtivää valoansa. Atrebaatti, jonka villi katse tunkeutui halki
pimeän ja sumun, näki aluksia, jotka olivat joutuneet myrskyn käsiin
ja joita tuuli ja aallot ahdistivat. Toiset olivat jo rikkoutuneet
ja uivat valtoimina valkoisten kuohuvien ärjyaaltojen niitä ajaessa;
toiset lipuivat takaisin ulapalle. Niiden purjeet viistivät merta
kuin kalastajalintujen siivet. Nämä laivat olivat tuoneet Caesarin
ratsuväkeä, ja myrsky hajoitti ne nyt. Gallian mies hengitti ilokseen
meri-ilmaa, asteli vähän aikaa rantakallion reunalla, ja kohta hänen
katseensa keksi poukaman, missä olivat hiekkarannalle vedettyinä ne
roomalaiset kaleerit, jotka olivat bretoneja säikyttäneet. Hän näki,
kuinka aallokko vähitellen niitä läheni, saavutti ne, kohotti niitä,
iski ne toisiinsa ja rikkoi ne. Syvärunkoiset purjealukset tempoivat
ankkureitaan tuimassa tuulessa, joka kiidätti pois niiden mastot ja
rikin kuin oljenkorret. Hän näki rannalle rientäneiden sotilaiden
liikkuvan siinä sekasortoisena joukkona. Heidän äänekkäät huutonsa
kaikuivat hänen korviinsa myrskyn pauhusta huolimatta. Silloin Komm
kohotti katseensa kohti jumalaista kuuta, jota palvovat atrebaatit,
rannikkojen ja syvien salojen asujaimet. Se oli siinä, bretonein
myrskyisellä taivaalla, ja näytti kilveltä. Komm tiesi, että juuri
se, tuo vaskenkarvainen täysikuu, oli aiheuttanut tämän valtavan
merennousun, joka nyt tuhosi roomalaisten laivastoa. Ja siinä,
kalpealla rantakalliolla, ylhäisessä yössä, ärjyvän meren äärellä, Komm
Atrebaatille ilmeni salattu, salaperäinen voima, roomalaisten voimaa
voittamattomampi.

Kuultuaan laivaston tuhoutuneen bretonit havaitsivat ilokseen, ettei
Caesar voinut käskeä Valtamerta eikä kuuta, autioiden rannikoiden ja
synkkien metsien ystävää, ja etteivät roomalaiset kaleerit olleetkaan
mitään voittamattomia lohikäärmeitä, koska merenhyöky oli ne murskannut
ja heittänyt puhkotuin kyljin rantahiekalle. He alkoivat jälleen toivoa
voivansa tuhota roomalaiset, ajattelivat surmata heitä suuren joukon
keihäällä ja miekalla ja heittää loput mereen. Siitä syystä he kävivät
joka päivä uutterasti Caesarin leirissä tuoden sotilaille savustettua
lihaa ja hirventaljoja. Heidän kasvonsa olivat ystävälliset, he
lausuivat runsaasti mesimakeita sanoja ja tunnustelivat ihastellen
senturioiden lujia käsivarsia.

Paremmin alistumistaan ilmaistakseen päälliköt luovuttivat
panttivankeja; mutta ne olivat verivihollisten poikia tai
viehätyksettömiä lapsia eivätkä suinkaan jumalista polveutuneiden
perheiden jälkeläisiä. Otaksuen pienten ruskeiden miesten ehdottomasti
luottavan heidän ystävyyteensä he keräsivät kaikkien Tamesiin rannan
kylien soturit ja hyökkäsivät ankarasti huutaen leirin portteja
vastaan. Portteja puolustamaan oli rakennettu puutornit. Bretonit,
jotka eivät olleet perehtyneet varustettujen asemien valloittamiseen,
eivät päässeet leirin sisäpuolelle, ja monen päällikön värjätyt
kasvot joutuivat koskettamaan maankamaraa tornien juurella. Vielä
kerran bretonilaiset oppivat tietämään, että roomalaiset olivat
yliluonnollisilla voimilla varustetut. Jo seuraavana päivänä he tulivat
pyytämään Caesarilta armoa ja vakuuttamaan hänelle ystävyyttänsä.

Caesar otti heidät vastaan, kasvot liikkumattomina, mutta jo yöllä
hän antoi legionainsa astua kiireesti korjattuihin purjealuksiin
ja suuntasi ne kohti morinien rannikkoa. Hän ei toivonut myrskyn
hajoittaman ratsuväkensä enää saapuvan perille ja luopui tällä kertaa
sumuisen Saaren valloittamisesta.

Komm Atrebaatti palasi sotajoukon kanssa morinien rannikolle. Hän oli
noussut prokonsulia kuljettavaan alukseen. Caesar, joka oli utelias
tuntemaan barbaarien tapoja, kysyi, eivätkö gallialaiset pitäneet
itseään Pluton jälkeläisinä ja eikö siitä heidän alkuperästänsä
johtunut, etteivät he laskeneet aikaa päivien, vaan öiden mukaan.
Atrebaatti ei kyennyt pätevästi selittämään tuota käytäntöä, mutta
lausui omana mielipiteenään, että yö oli ollut ennen päivää maailman
syntyessä.

— Minä arvelen, lisäsi hän, että kuu on aurinkoa vanhempi. Se on
erittäin voimallinen jumala, gallialaisten ystävä.

— Kuun jumaluuden, vastasi Caesar, tunnustavat sekä roomalaiset että
kreikkalaiset. Mutta älä huoli uskoa, Commius, että tuo Italian ja koko
maanpiirin yläpuolella hohteleva taivaankappale on erikoisen suopea
gallialaisille.

— Varo, Julius, virkkoi Atrebaatti, ja punnitse sanojasi. Kuu, jonka
näet täällä pilvien joukossa kiitävän, ei ole se kuu, joka loistaa
Roomassa marmoritemppelienne yläpuolella. Italiaan ei voisi nähdä tätä,
vaikka se olisi hyvinkin iso ja kirkas. Se on liian kaukana.


III.

Talvi saapui peittämään Galliaa pimeällä, jäällä ja lumella.
Kaislakattoisissa majoissaan asuvien soturien sydämissä tuntui
liikutus, kun he muistelivat Caesarin surmaamia tai huutokaupalla
myymiä päälliköitä ja palvelijoita. Toisinaan tuli majan ovelle mies,
joka kerjäsi leipää ja näytti liktorin katkaisemia ranteitaan, ja
soturit närkästyivät sydämessään. He lausuivat toisilleen vihan sanoja.
Yöllisiä kokouksia pidettiin synkissä metsissä ja vuorten rotkoissa.

Kuningas Komm metsästi sillävälin uskollistensa kanssa atrebaattien
maassa. Joka päivä saapui kuninkaan luo juovikkaaseen sotilasviittaan
ja punaisiin polvihousuihin puettu sanansaattaja, tuntemattomia polkuja
pitkin, hillitsi ratsuaan hänen luokseen ehdittyään ja virkkoi hiljaa:

— Komm, etkö tahdo olla vapaa mies vapaassa maassa? Suostutko vielä
kauankin olemaan roomalaisten orjana?

Sanantuoja hävisi kapealle tielle, missä pudonneet lehdet vaimensivat
hänen ratsunsa askelet kuulumattomiksi.

Komm, atrebaattein kuningas, pysyi roomalaisten ystävänä. Vähitellen
hän kumminkin johtui siihen vakaumukseen, että atrebaattien ja
morinien tuli olla vapaita, koska hän oli heidän kuninkaansa. Hänestä
oli epämieluista nähdä, kuinka Nemetocennaan asettuneet roomalaiset
istuivat oikeutta jakamassa ja Italiasta tulleet maanmittarit
viitoittivat teitä pyhien metsien halki. Sitäpaitsi hän ihaili
roomalaisia entistä vähemmän siitä lähtien, kun oli nähnyt heidän
alustensa murskautuvan Bretonian rantakallioihin ja legionasoturien
itkevän yöllä rantahietikolla. Hän harjoitti yhä korkeata
käskyvaltaansa Caesarin nimessä, mutta puhui uskollisilleen hämärin
lauseparsin tulevista sodista.

Kolme vuotta myöhemmin hetki oli tullut; roomalaista verta oli
vuodatettu Genabumissa. Caesaria vastaan liittoutuneet päälliköt
keräsivät sotilaitansa Arvernein vuorille. Komm ei rakastanut niitä
päälliköitä, vaan vihasi heitä, toisia siitä syystä, että heillä oli
enemmän miehiä, hevosia ja maata, toisia senvuoksi, että heillä oli
runsaat määrät kultaa ja rubiineja, ja useita siitä syystä, että
he väittivät olevansa häntä urhoollisemmat ja jalosukuisemmat. Hän
otti kuitenkin vastaan heidän lähettiläänsä antaen heille ystävyyden
merkiksi tammenlehden ja pähkinäpensaan oksan. Hän keskusteli toisilla
paikkakunnilla asuvien Caesarille vihamielisten päällikköjen kanssa
käyttämällä puun oksia, jotka leikattiin ja liitettiin toisiinsa siten,
että gallialaiset, jotka tuntevat lehtikielen, asian oivalsivat.

Hän ei kajahduttanut sotahuutoa, vaan kulki atrebaattien kylissä
tervehtimässä majoissaan asuvia sotureita ja sanoi heille:

— Kolme on olevaista alkusyntyä: ihminen, vapaus ja valkeus.

Hän hankki itselleen varmuuden siitä, että hänen kajahduttaessaan
sotahuutonsa viisituhatta morinisoturia ja neljätuhatta
atrebaattisotilasta kiinnittäisivät pronssisen miekankantimensa soljen.
Iloisin mielin hän ajatteli, että metsässä kyti tuli tuhkan alla, ja
lähti salaa trevirein luo voittaakseen heidät gallialaisten pyrkimysten
kannattajiksi.

Hänen ratsastaessaan uskollistensa kanssa pitkin Mosellan pajukkorantaa
saapui juovikkaaseen viittaan puettu sanantuoja, joka jätti hänelle
kanervanvarteen kiinnitetyn saarninoksan siten ilmaisten, että
roomalaiset olivat saaneet vihiä hänen aikeistaan ja että hänen oli
paras menetellä varovasti. Sitä näet merkitsi saarniin liitetty
kanerva. Mutta Komm jatkoi matkaansa ja saapui trevirein alueelle.
Titus Labienus, Caesarin varapäällikkö, oli majoittunut sinne kymmenen
legionan keralla. Saatuaan tietää, että kuningas Commius saapui salaa
trevirein päällikköjen luo, hän arveli tarkoituksena olevan vieroittaa
heidät Rooman ystävyydestä. Annettuaan vakoojien häntä seurata hän sai
tietoja, jotka vahvistivat otaksumaa. Silloin hän päätti toimittaa pois
tieltä tuon miehen. Hän oli roomalainen, jumalatar-kaupungin, maailman
ihanimman, poika ja kantoi rauhan aseita maailman ääriin. Hän oli
etevä sotapäällikkö, matematiikkaan ja mekaniikkaan perehtynyt. Rauhan
vallitessa, joutoaikoinansa, hän keskusteli Campaniassa sijaitsevassa
huvilassaan, tärpättipuiden alla, ylhäisten virkamiesten kanssa
kansojen laeista, tavoista ja menoista. Hän kiitti muinaisen ajan
hyveitä ja vapautta. Hän luki historiankirjoittajien ja kreikkalaisten
filosofien teoksia. Hänen henkensä oli kaikin puolin ylhäinen ja
hienostunut. Ja koska Komm Atrebaatti oli barbaari, Rooman aatteelle
vieras, näytti hänestä soveliaalta, että mies salaa murhattiin.

Saatuaan tietää, missä Komm oli, hän lähetti sinne ratsuväkensä
prefektin Caius Volusenus Quadratuksen, joka tunsi Atrebaatin. Heille
molemmille näet oli annettu tehtäväksi yhdessä tutkia Bretonian
saaren rantoja ennen Caesarin maihinnousua; mutta Volusenus ei ollut
uskaltanut astua maihin. Caesarin luutnantin Labienuksen käskystä
Volusenus niinmuodoin valitsi muutamia senturioja ja vei heidät
kerallaan kylään, jossa tiesi Kommin olevan. Hän voi luottaa miehiinsä.
Senturio oli ylennetty legionasotilas, ja hänellä oli virkansa merkkinä
kappale viininvartta, jolla hän löi alaisiaan. Hänen päällikkönsä
saivat hänet tekemään, mitä ikänä tahtoivat. Hän oli maantasoittajaa
lukuunottamatta valloituksen tärkein väline. Volusenus sanoi
senturioilleen:

— Minua lähestyy mies. Annatte hänen tulla likelle. Minä ojennan
hänelle käteni. Samassa te iskette häntä takaapäin ja surmaatte hänet.

Tämän käskyn lausuttuaan Volusenus lähti saattueineen. Eräällä
rotkotiellä lähellä kaupunkia hän kohtasi Kommin uskollistensa
seurassa. Atrebaattien kuningas, joka tiesi roomalaisten epäluulojen
kohdistuvan itseensä, aikoi kääntyä takaisin. Mutta ratsuväen prefekti
mainitsi häntä nimeltä, vakuutti ystävyyttään ja ojensi hänelle kätensä.

Noiden hyväntahtoisuuden merkkien rauhoittamana Atrebaatti tuli
lähemmäksi. Hänen aikoessaan tarttua ojennettuun käteen eräs senturio
iski häntä miekalla päähän niin että hän putosi ratsunsa selästä
verta vuodattaen. Kuninkaan uskolliset hyökkäsivät heti pienen
roomalaisjoukon kimppuun, hajoittivat sen, nostivat Kommin maasta
ja veivät hänet läheiseen kylään. Volusenus, joka otaksui tehneensä
tehtävänsä, ajoi ratsumiestensä kanssa täyttä laukkaa takaisin leiriin.

Kuningas Komm ei ollut kuollut. Hänet kuljetettiin salaa atrebaattein
maahan, ja hän toipui kamalasta haavastaan. Päästyään jälleen jalkeille
hän lausui tämän valan:

— Minä vannon, etten astu enää milloinkaan roomalaisen eteen muuten
kuin hänet tappaakseni.

Pian senjälkeen hän sai kuulla, että Caesar oli kärsinyt suuren häviön
Gergovian vuoren juurella ja että kuusi viidettä hänen armeijansa
senturioa oli kaatunut kaupungin muurien edustalle. Sitten hän
sai tietää, että liittoutuneet, joita johti Vercingetorix, olivat
piiritettyinä mandubein Alesiassa, kuuluisassa gallialaisessa
linnoituksessa, jonka oli perustanut Herkules Tyrolainen. Silloin hän
lähti morini- ja atrebaattisoturiensa kanssa eduenein rajalle, jonne
kokoontuvan sotajoukon piti rientää Alesiaan gallialaisten avuksi.
Tämän sotajoukon miesluku laskettiin, ja siinä havaittiin olevan
kaksisataaneljäkymmentätuhatta miestä jalkaväkeä ja kahdeksantuhatta
ratsumiestä. Päälliköiksi valittiin eduenit Virdumar ja Eporedorix,
arvernilainen Vergasillaun ja atrebaatti Komm.

Pitkien ja vaikeiden päivämarssien jälkeen Komm saapui päällikköineen
ja miehineen eduenein vuoriseen maahan. Eräältä niistä kukkuloista,
jotka ympäröivät Alesian ylänköä, hän näki roomalaisen leirin ja
kaikkialla sen ympärillä maan myllerrettynä. Se oli noiden pienten
ruskeiden miesten työtä, jotka kävivät sotaa enemmän kuokalla ja
lapiolla kuin keihäällä ja miekalla. Tuo näytti Kommista pahalta
enteeltä, sillä hän tiesi gallialaisten kykenevän käymään vallihautojen
ja heittokoneiden kimppuun huonommin kuin päin vihollista, rinta rintaa
vasten. Hän itse tunsi varsin hyvin sodan juonet, mutta ei ymmärtänyt
paljoakaan latinalaisten insinöörien tempuista. Kolmen suuren taistelun
jälkeen, joissa roomalaisten linnoituslaitteet eivät ollenkaan
vioittuneet, Komm huuhtoutui pois kuin oljenkorsi gallialaisten hurjan
paon mylläkässä. Hän oli nähnyt kahakassa Caesarin punaisen manttelin
ja oli aavistanut häviön. Nyt hän pakeni omia teitään, vimmoissaan,
roomalaisia kiroten, mutta tyytyväisenä siihen, että toiset
gallialaispäälliköt, joita hän kadehti, olivat joutuneet onnettomuuden
uhreiksi hänen kerallaan.


IV.

Komm piili kokonaisen vuoden atrebaattein metsissä. Hän oli siellä
hyvässä suojassa, sillä gallialaiset vihasivat roomalaisia ja heidän
alamaisinaan kunnioittivat suuresti niitä, jotka eivät roomalaisia
totelleet. Uskollistensa seuraamana hän vietti virralla ja suurilla
saloilla elämää, jokseenkin samanlaista kuin oli viettänyt ollessaan
monien heimojen päällikkönä. Hän harjoitti metsästystä ja kalastusta,
mietti salajuonia ja joi hiivajuomia, jotka häivyttivät hänestä
inhimillisten seikkojen oivaltamisen, mutta saivat hänet käsittämään
jumalallisia asioita. Hänen mielensä oli kumminkin muuttunut, ja hän
kärsi siitä, ettei tuntenut itseään enää vapaaksi. Kaikki kansojen
päälliköt olivat saaneet surmansa taisteluissa tai olivat kuolleet
raippoihin tai joutuneet liktorien kahlehtimina Rooman vankiloihin.
Nyt ei Kommia elähdyttänyt heihin kohdistuva kiivas kateus; hän
suuntasi koko vihansa roomalaisiin. Hän kiinnitti hevosensa häntään
sen kultavanteen, jonka oli Rooman senaatin ja kansan ystävänä saanut
diktaattorilta. Hän antoi verikoirilleen nimet Caesar, Caius ja
Julius. Nähdessään sian hän nimitti sitä Volusenukseksi ja heitti sitä
kivillä. Ja hän sepitti lauluja, niiden kaltaisia, joita oli kuullut
nuoruudessaan, ilmaisten niissä voimallisin kuvin vapaudenrakkautta.

Eräänä päivänä, linnustaessaan, hän oli yksin ja uskollisistaan
etääntyneenä noussut sille korkealle kanervakankaalle, joka kohoo
Nemetocennan yläpuolelle, ja näki ihmeekseen, että hänen kaupunkinsa
olkikattoiset majat ja paaluvarustukset oli purettu ja että rakennetun
suojamuurin sisäpuolelle oli kohonnut pylväskäytäviä, temppeleitä ja
ihmeellisiä rakennuksia, jotka herättivät hänessä pelkoa ja kauhua kuin
noidan työt. Hän näet ei voinut ymmärtää, että oli kyetty kohottamaan
nuo rakennukset vähässä ajassa luonnollisin keinoin.

Hän unohti vaania kanervakankaan lintuja, jäi pitkäkseen
maksankarvaiselle maalle ja katseli kauan merkillistä kaupunkia. Pelkoa
voimakkaampi uteliaisuus piti hänen silmiään avoinna. Hän katseli näkyä
iltaan asti. Sitten hänen sydämeensä nousi vastustamaton halu lähteä
kaupunkiin. Hän kätki kanervikkoon kiven alle kultaiset kaulakorunsa,
rannerenkaansa, jalokivillä kaunistetut vyönsä ja metsästysaseensa,
jättäen vain väkipuukon nuttunsa verhoon, ja laskeutui metsänrinnettä.
Tunkeutuessaan kosteiden tiheikköjen läpi hän poimi herkkusieniä,
jotta näyttäisi köyhältä mieheltä, joka oli menossa torille myymään
saalistansa. Hän saapui kaupunkiin kolmannen vartion aikana,
Kultaisesta portista. Sitä vartioivat sotamiehet päästivät sisään
ruokavaroja tuovat maalaiset. Niin pääsi atrebaattein kuningaskin,
joka oli pukeutunut köyhäksi mieheksi, vapaasti astumaan via
Julialle. Sen varrella oli huviloita, ja se johti Dianan temppeliin,
jonka valkoinen otsikko kohosi jo purppuraisten, taivaansinisten ja
kultaisten lehtikiehkurain kaunistamana. Komm näki aamun himmeässä
valossa talojen seiniin maalattuja kuvia. Ne olivat tanssijattarien
ilmavia hahmoja tai historiallisia kohtauksia, joista hänellä ei ollut
tietoa: nuori neito, jonka sankarit toivat uhrilahjaksi, äiti, joka
vimmoissaan surmasi kaksi imeväistä lastansa, pukinjalkainen mies,
joka heristi hämmästyneenä suippoja korviansa poistaessaan verhoa
nukkuvan immen päältä ja havaitessaan hänet nuoreksi pojaksi, mutta
myös naiseksi. Olipa pihoissa toisiakin maalauksia, jotka opettivat
Gallian kansojen keskuudessa tuntemattomia rakastamistapoja. Vaikka
Komm oli kiihkeästi kiintynyt viiniin ja naisiin, hän ei kumminkaan
ymmärtänyt mitään ausonialaisesta hekumasta, koska ei muodostanut
itselleen mitään havainnollista käsitystä ruumiin erilaisista muodoista
ja koska hänen mieltänsä ei riuduttanut kauneuden kaipuu. Hän oli
tullut tähän kaupunkiin, joka oli aikoinaan ollut hänen omansa,
tyydyttääkseen vihaansa ja ravitakseen kiukkuansa, ja hän elätti
sydämessään raivoa ja inhoa. Hän ei sietänyt latinalaisia taiteita eikä
maalaajien salaperäisiä taidokkaita menetelmiä. Hän käsitti kaikista
pylväskäytäviin kuvatuista kohtauksista vain ylen vähän, koska hänen
silmänsä olivat taitavat erottamaan ainoastaan puiden lehviä ja synkän
taivaan pilviä.

Hän kantoi sienisaalistaan viittansa laskoksessa ja asteli isoilla
laakapaasilla kivettyjä teitä. Eräässä porttikäytävässä, jonka
yläpuolella oli pienen lampun valaisema phallus, hän huomasi
läpinäkyviin tunikkoihin puettuja naisia vaaniskelemassa ohikulkijoita.
Hän lähestyi heitä ajatellen tehdä jotakin väkivaltaa. Vanha akka tuli
ja tiuskasi:

— Mene tiehesi. Täällä ei huolita juustolta haiskahtavista
maalaistollikoista. Lähde lehmiesi luo, sinä härkäpaimen!

Komm vastasi, että hänellä oli ollut viisikymmentä vaimoa, atrebaattein
naisten valiot, ja arkut täynnä kultaa. Ilonaiset alkoivat nauraa, ja
eukko huusi:

— Tiehesi, juoppo!

Ja eukko näytti viininvarsikepillä varustetulta senturiolta; niin
mahtavana ilmeni Rooman Kansan majesteetti Valtakunnassa!

Komm rikkoi nyrkillään hänen leukaluunsa ja poistui rauhallisesti.
Hänen takanaan täyttivät kimakat huudot ja surkeat valitukset talon
ahtaan käytävän. Hän jätti vasemmalle puolelleen ardealaisen Dianan
temppelin ja kulki forumin yli kahden pylväsrivin välitse. Havaittuaan
marmorijalustalla seisovan Rooma-jumalattaren, jonka päätä peitti
kypärä ja joka ojensi kättään vallitakseen kansoja, Komm suoritti hänen
edessään, solvaavassa tarkoituksessa, kaikkein alhaisimman luonnollisen
toimituksen.

Hän oli kulkenut asutun kaupungin läpi. Hänen edessään levisi tuskin
hahmoteltuna, mutta jo valtavan suurena kiviympyränä amfiteatteri. Hän
huokasi:

— Voi hirviöiden rotua!

Hän eteni maahan jaoitettujen ja jalkoihin tallattujen
gallialaismökkien jäännösten välitse. Rakennusten olkikatot, jotka
olivat aikoinaan kohonneet kuin liikkumaton sotajoukko, eivät olleet
nyt edes raunio, vaan maassa viruva tunkio. Komm ajatteli:

— Siinä on jäännös monen ihmisiän työstä! Tuoksi ovat muuttuneet ne
asumukset, joiden seinille atrebaattipäälliköt ripustivat aseitaan!

Aurinko oli jo noussut valaisemaan amfiteatterin porrasaskelmia, ja
gallialainen kulki leppymättömän vihan valtaamana laajain kivi- ja
tiilikivivarastojen keskellä. Hän täytti näiden ankarain valloituksen
muistomerkkien näkemisellä siniset silmänsä ja pudisti raikkaassa
aamuilmassa pitkää hallavaa tukkaansa. Luullen olevansa yksin hän
mutisi kirouksia. Mutta sitten hän huomasi vähän matkan päässä
varikosta, tammipuita kasvavan kummun juurella sammaleisella kivellä
istuvan miehen, joka oli siinä kumarassa, pää viitan verhoamana.
Hänellä ei ollut mitään sotilasmerkkejä, mutta sormessa näkyi
ritarinsormus, ja atrebaatti oli siinä määrin perehtynyt roomalaiseen
leiriin, että tunsi vaivatta sotatribuunin. Sotilas kirjoitti
vahatauluunsa ja näytti kerrassaan vaipuneen ajatustensa maailmaan.
Oltuaan kauan liikkumatta hän kohotti päätään mietteissään, piirrin
huulella, katseli mitään näkemättä, laski jälleen katseensa alas ja
alkoi taasen kirjoittaa. Komm näki hänen kasvonsa ja huomasi, että hän
oli nuori, hienon ja lempeän näköinen.

Atrebaattein päällikön mieleen muistui vannottu vala. Hän kopeloi
väkipuukkoaan viittansa alla, hiipi villin ketterästi roomalaisen
taakse ja iski puukon hänen niskaansa. Puukon terä oli roomalaista
tekoa. Tribuuni huokasi syvään ja lysähti kasaan. Verinoronen virtasi
hänen suupielestään. Vahalevyt olivat yhä hänen tunikkansa varassa
polvien välissä. Komm tarttui niihin ja silmäili ahnaasti niiden
merkkejä ajatellen, että ne olivat taikamerkkejä, joiden tuntemisesta
koituisi hänelle suuri mahti. Ne olivat kirjaimia, joita hän ei kyennyt
lukemaan, peräisin kreikkalaisesta kirjaimistosta, jota' Italian nuoret
sivistyneet käyttivät siihen aikaan mieluummin kuin latinalaista.
Kirjaimet oli suurelta osalta hivutettu pois piirtimen litteällä
yläpäällä. Jäljellejääneet muodostivat latinankielisiä, kreikkalaisiin
runomittoihin sepitettyjä säkeitä, joiden ajatuksen voi paikoitellen
ymmärtää:

    PHOIBELLE; HÄNEN TIAISESTAAN

    Oi armas, autuuttaan ja valkeuttaan vailla
    nyt harhaa Varius sateisen taivaan alla
    Galata...

    Ne kilvan visersivät kultahäkissänsä...

    Oi Phoibe valkea, ojenna hellävaroin
    jyviä, vettäkin vangille värjyvälle.
    Se hautoo, äiti rukka; suo rauha säikkyjälle...

    Oi, karta Valtamerta, sen usvarannoilia
    sa voisit, Phoibe...
    ... jalat valkeat ja norja vartesi
    ne soreasti liikkui, kun soitti orjanaiset...

    Ei kulta Kroisoksen, ei vaatteet purppuraiset,
    vaan käsivarren hempi ja poven...

Heränneestä kaupungista kuului heikkoa hälinää. Atrebaatti pakeni
gallialaisten majojen jäännösten ohi, missä muutamia barbaareja vielä
piili nöyrinä ja villeinä, ja hyppäsi ulos vainiolle muurissa olevasta
aukosta.


V.

Kun sotilaiden miekat, liktorien raipat ja Caesarin mairittelevat
sanat olivat vihdoin rauhoittaneet koko Gallian, tuli Marcus Antonius,
kvestori, talvimajaan atrebaattein Nemetocennaan. Hän oli Caesarin
sisaren Julian poika. Hänen tehtävänään oli maksaa joukoille palkat ja
jakaa vakiintuneiden sääntöjen mukaisesti saalis, joka oli suunnattoman
suuri, sillä valloittajat olivat löytäneet kultaharkkoja ja kiiltokiviä
pyhistä paikoista paasien alta, onteloista tammista ja lammikkojen
tyynistä vesistä ja olivat keränneet paljon kultaisia talouskaluja
päällikköjen ja sukupuuttoon hävitettyjen heimojen asumuksista.

Marcus Antonius oli tuonut mukanaan suuren joukon kirjureita ja
maanmittaajia, jotka kävivät jakamaan irtaimistoa ja maita ja olisivat
laatineet paljon joutavia kirjelmiä, ellei Caesar olisi käskenyt heidän
noudattaa yksinkertaisia ja nopeita työmenetelmiä. Nemetocennaan
tuli tulvimalla aasialaisia kauppiaita, kolonisteja, työläisiä ja
lakimiehiä, ja atrebaatit, jotka olivat jättäneet kaupunkinsa,
palasivat sinne toinen toisensa jälkeen uteliaina, hämmästyneinä,
täynnä ihmetystä. Useimmat gallialaiset olivat nyt ylpeät, kun saivat
käyttää togaa ja puhua Remuksen jalojen poikien kieltä. Pitkät
viiksensä ajeltuaan he olivat roomalaisten näköiset. Ne heistä, joille
oli jäänyt hiukan varallisuutta, pyysivät roomalaista arkkitehtiä
rakentamaan talon jossa oli sisäinen pylväskäytävä, naisten suojat ja
simpukankuorilla koristettu suihkulähde. He maalauttivat Herkuleen,
Merkuriuksen ja Runottaret ruokasaliensa seinäpintoihin ja aterioivat
makuuasennossa.

Vaikka olikin kuulu ja kuulun isän poika, Komm oli menettänyt useimmat
uskollisistaan. Hän kieltäytyi kumminkin alistumasta ja vietti
harhailevaa sotilaan elämää muutamien miesten keralla, joita liitti
häneen tuima tahto saada olla vapaa, roomalaisiin kohdistuva viha tai
tottumus ryöstämään ja raiskaamaan. He seurasivat häntä ikisankkoihin
metsiin, rämeille, vieläpä liikkuville saarillekin, joita muodostuu
virtojen laajoihin suistomaihin. He olivat kaikki häneen kiintyneet,
mutta puhuttelivat häntä arkailematta, niinkuin henkilö puhuttelee
vertaistansa, koska tosiaankin olivat hänen vertaisiaan rohkeudessa ja
kärsimysten, puutteen ja kurjuuden alinomaisessa ylenmääräisyydessä.
He asuivat tiheissä metsissä tai kallioiden halkeamissa ja tiesivät
tien niihin onkaloihin, joita virtojen voimallinen vesi uurtaa ahtaiden
rotkojen kupeisiin. Elleivät löytäneet metsänriistaa, he söivät
karhunmarjoja ja sianpuolukoita. He eivät voineet lähteä kaupunkeihin,
koska roomalaiset tai pelkkä roomalaistenpelko niitä heiltä varjelivat.
Kaikkein useimmissa kaupungeissa he olivat vihattuja vieraita. Komm
otettiin kuitenkin vastaan hajallaan sijaitsevissa majoissa, tuulten
aina pieksemillä rantahietikoilla Somme-virran suun uneliailla
äyräillä. Näiden hiekkasärkkien asujaimet nauttivat ravinnokseen
kaloja. Köyhinä, eri tahoilla asuvina, hedelmättömän maaperän sinisiin
ohdakkeisiin uponneina he eivät olleet kokeneet roomalaista mahtia. He
ottivat hänet ja hänen ystävänsä vastaan maanalaisissa asumuksissaan,
jotka oli peitetty kaislalla ja meren vierittämillä kivillä. He
kuuntelivat häntä tarkkaavaisesti, koska eivät olleet milloinkaan
kuulleet kenenkään puhuvan niin hyvin. Hän sanoi heille:

— Tietäkää, kutka ovat ystäviä atrebaateille ja morineille, jotka
asuvat meren rannikolla ja synkillä salomailla.

— Kuu, metsä ja meri ovat morinein ja atrebaattein ystävät. Mutta
Caesarin tuomia pieniä ruskeita miehiä ei rakasta meri, ei tuuli eikä
metsäkään.

Meri on minulle sanonut: — Komm, minä kätken venetiläiset venheesi
rantani autioon poukamaan.

Metsä on minulle sanonut: — Minä suon turvallisen tyyssijan sinulle,
kuululle päällikölle, ja uskollisille seuralaisillesi.

Kuu on minulle sanonut: — Komm, näithän, kuinka murskasin roomalaisten
alukset Bretonian rannalla. Minun käskettävinäni ovat pilvet ja
tuulet, ja minä kiellän valoni vankkurien kuljettajilta, jotka tuovat
elintarpeita Nemetocennan roomalaisille, niin että voit heidät yllättää
yöllä.

Niin ovat minulle puhuneet meri, metsä ja kuu. Ja minä sanon teille:

— Jättäkää venheenne ja verkkonne ja lähtekää kanssani. Teistä kaikista
tulee sotapäälliköitä ja suurimaineisia miehiä. Me taistelemme kauniita
ja hyödyllisiä taisteluita. Me hankimme itsellemme elintarpeita,
aarteita ja naisia yltäkyllin. Se käy päinsä näin:

»Muistissani on atrebaattein ja morinein maa niin täydellisesti,
ettei koko tässä maassa ole yhtäkään jokea, ei lampea eikä kalliota,
jonka paikkaa en tarkoin tiedä. Kaikki tiet, kaikki polut ovat samoin
mielessäni täsmällisine pituuksineen ja varmoine suuntineen, täysin
sellaisina kuin esivanhempiemme maankamaralla. Ja ajatukseni täytyy
olla suuri ja kuninkaallinen voidakseen siten sisältää atrebaattein
koko alueen. Tietäkää, että se sisältää vielä paljon muita maita,
bretonilaisia, gallialaisia ja germaanisia. Jos siis minut olisi
määrätty kansojen johtajaksi, olisin voittanut Caesarin ja karkoittanut
roomalaiset näiltä mailta. Ja siitä syystä me voimme yhdessä helposti
yllättää Marcus Antoniuksen kuormastot, joiden on määrä tuoda
ruokavaroja heidän minulta varastamaansa kaupunkiin. Me voimme helposti
heidät yllättää, koska tunnen heidän kulkemansa tiet, ja heidän
sotilaansa eivät kykene meitä tavoittamaan, koska eivät tunne niitä
teitä, joita me kuljemme. Ja jos osuisivatkin jäljillemme, pääsemme
heitä pakoon venetiläisissä venheissäni, jotka kuljettavat meidät
bretonein Saareen.»

Sellaisilla puheilla Komm herätti suurta luottamusta isännissään
sumuisella rannikolla. Hän voitti heidät lopullisesti puolelleen
antamalla heille muutamia kulta- ja hopeakappaleita, omistamiensa
aarteiden jäännöksiä. He sanoivat hänelle:

— Me seuraamme sinua, minne ikänä tahdot meidät johtaa.

Komm johti heidät tuntemattomia teitä roomalaistien laitaan saakka.
Nähdessään kosteilla niityillä, jonkun rikkaan miehen asumuksen luona,
hevosia laitumella hän lahjoitti ne kumppaneilleen.

Niin hän muodosti ratsuväkijoukkueen, johon liittyi useita atrebaatteja
haluten päästä sotapoluille hankkimaan rikkauksia. Tulipa tarjolle
muutamia roomalaisten leiristä karanneitakin, mutta Komm ei heistä
huolinut, koska ei tahtonut rikkoa vannomaansa valaa, ettei katselisi
koskaan roomalaista kasvoihin. Hän antoi älykkään miehen kuulustella
heitä ja lähetti heidät takaisin. Toisinaan rukoilivat häntä jonkin
kylän kaikki miehet, nuoret ja vanhat, ottamaan heidät uskollistensa
joukkoon. Marcus Antoniuksen veronkantajat olivat saattaneet heidät
puille paljaille vaatimalla Caesarin määräämien verojen lisäksi
asiattomia maksuja ja velvoittamalla päälliköt suorittamaan sakkoja
kuvitelluista rikoksista. Täytettyään valtionrahaston nuo virkamiehet
tosiaankin huolehtivat rikastumisestaan barbaarien kustannuksella,
joita pitivät typerinä ja jotka voivat milloin tahansa jättää pyövelin
käsiin vaimentaakseen ikävät valitukset. Komm valitsi voimakkaimmat
miehet. Muut lähetettiin pois, vaikka he itkivät ja sanoivat kuolevansa
nälkään tai joutuvansa roomalaisten surmaamiksi. Hän ei tahtonut
saada suurta armeijaa, koska ei aikonut nostattaa suurta sotaa, kuten
Vercingetorix.

Pienellä joukollaan hän ryösti muutamassa päivässä useita jauho- ja
teuraskuormastoja, surmasi itsensä Nemetocennan muurien edustalla yksin
liikkuvia legionasotilaita ja sai kaupungin roomalaisen väestön kauhun
valtaan.

— Nämä gallialaiset, sanoivat tribuunit ja senturiot, ovat julmia
barbaareja, jumalten halveksijoita ja ihmissuvun vihollisia. Vannotusta
valasta huolimatta he loukkaavat Rooman ja Rauhan majesteettia. He
ansaitsevat varoitukseksikelpaavan rangaistuksen. Ihmisyyden nimessä
olemme velvolliset rankaisemaan syyllisiä.

Kolonistien valitukset ja sotilaiden huudot kohosivat kvestorin
istuimen luo saakka. Marcus Antonius ei aluksi niistä välittänyt. Hänen
harrastuksenaan oli esittää tarkoin suljetuissa hyvinlämmitetyissä
saleissa histrioiden ja kurtisaanien seurassa, mitä oli tehnyt
Herkules, jota hän muistutti kasvojensa piirteiltä, lyhyeltä ja
kähärältä parraltaan ja jäsentensä voimakkuudelta. Jalopeuran taljaan
puettuna, nuija kädessään tuo Julian roteva poika iski maahan
kuviteltuja hirviöitä ja puhkoi nuolillaan lohikäärmeen kaltaista
rakennelmaa. Sitten hän yht'äkkiä vaihtoi jalopeuran taljan Omphalen
hameeseen ja vaihtoi samalla kiihkonsa laatua.

Sillävälin hätyytettiin kuormastoja, sotaväkiosastoja yllätettiin,
ahdistettiin ja ajettiin pakoon, ja eräänä aamuna nähtiin senturio C.
Fusius riippumassa hirtettynä, rinta puhki, puussa lähellä Kultaista
porttia.

Roomalaisten leirissä tiedettiin, että näiden konnantöiden tekijä
oli Commius, joka oli aikoinaan ollut Rooman ystävyyden nojalla
kuninkaana, mutta oli nyt ruvennut rosvopäälliköksi. Marcus Antonius
käski toimia tarmokkaasti sotilaiden ja kolonistien turvallisuuden
takaamiseksi. Hän arvasi, ettei ovelaa gallialaista saataisi aivan pian
kiinni ja kehoitti preettoria heti toimimaan kaamean varoittavasti.
Noudattaakseen päällikkönsä ajatuksia preettori käski tuoda istuimensa
eteen kaksi atrebaattia, rikkaimmat Nemetocennassa asuvista.

Toisen nimi oli Vergal, toisen Ambrov. He olivat molemmat jalosukuiset
ja olivat ensimmäisinä kaikista atrebaateista solmineet ystävyysliiton
Caesarin kanssa. Saatuaan kehnon korvauksen auliista alistumisestaan,
menetettyään kaikki arvonsa ja suurimman osan omaisuuttansa,
jouduttuaan alinomaa karkeiden senturioiden ja ahneiden legistain
ahdistamiksi, he olivat uskaltaneet virkkaa jonkin valituksen. He
elivät Nemetocennassa roomalaisia jäljitellen ja käyttäen pukunaan
heidän togaansa, elivät yksinkertaisina ja turhamaisina, nöyryytettyinä
ja kopeina. Preettori tutki heitä, tuomitsi heidät kärsimään
isänmurhasta säädetyn rangaistuksen ja jätti heidät liktorien haltuun
jo samana päivänä. He kuolivat epäillen latinalaista oikeutta.

Kvestori oli siten ripeällä lujuudellaan rohkaissut kolonisteja, jotka
lausuivat hänelle siitä kiitoksensa. Nemetocennan kaupungin ylhäiset
virkakunnat siunasivat hänen isällistä valppauttaan ja hurskauttaan
ja määräsivät asetuksen nojalla hänelle pystytettäväksi vaskisen
kuvapatsaan. Pian sen jälkeen Kommin ratsumiehet yllättivät ja
surmasivat muutamia kaupungin ulkopuolelle uskaltautuneita latinalaisia
kauppiaita.


VI.

Atrebaattein Nemetocennaan majoittuneen ratsuväkijoukon prefektinä oli
Caius Volusenus Quadratus, sama mies, joka oli taannoin houkutellut
kuningas Commiuksen satimeen ja oli sanonut saattueensa senturiolle:
»Kun ojennan hänelle käteni ystävyyden merkiksi, iskette te häntä
takaapäin.» Caius Volusenus Quadratusta kunnioitettiin armeijassa hänen
velvollisuudentuntonsa ja horjumattoman rohkeutensa vuoksi. Hän oli
saanut suuria palkintoja ja nautti sotilaallisten hyveittensä tähden
arvonantoa. Marcus Antonius määräsi hänet ajamaan takaa kuningas
Commiusta.

Volusenus suoritti innokkaasti hänelle uskottua tehtävää. Hän rakensi
väijytyksiä Kommin varalle, pysytteli alinomaisessa kosketuksessa
hänen sissiensä kanssa ja hätyytti heitä. Atrebaatti, joka oli
perehtynyt moniin sotajuoniin, väsytti kuitenkin nopeilla liikkeillään
roomalaista ratsuväkeä ja yllätti yksityisiä sotilaita. Hän surmasi
vangit uskonnollisen tunteensa vuoksi, toivoen siten saavuttavansa
jumalten mielisuosion. Mutta jumalat kätkevät ajatuksensa samoinkuin
kasvonsakin. Erään sellaisen hurskaan teon suoritettuaan päällikkö
Komm oli mitä pahimmassa vaarassa. Hän liikkui silloin morinein
metsissä ja oli yöllä surmannut, laakakiven päällä, kaksi nuorta ja
kaunista vankia, kun sitten metsästä lähtiessään huomasi joukkonsa
kimppuun hyökkäävän Volusenuksen ratsuväen, joka paremmin asestettuna
ja sukkelaliikkeisempänä piiritti hänet tappaen paljon miehiä ja
hevosia. Hänen onnistui kumminkin raivata itselleen tie taitavimpien
ja urhoollisimpien atrebaattien keralla. He pakenivat, ajoivat täyttä
karkua tasankoa pitkin, kohti rannikkoa, missä sumuinen Valtameri
pyöritteli kiviä hiekkapohjassaan. Kääntyessään katsomaan he näkivät
kaukana takanaan roomalaisten kimaltelevat kypärät.

Päällikkö Komm toivoi hyvinkin pelastuvansa tästä ahdingosta. Hänen
hevosensa olivat nopeammat, ja niiden taakka oli kevyempi kuin
roomalaisten ratsujen. Hän otaksui aivan kohta voivansa saavuttaa
läheisessä poukamassa piilevät aluksensa, astua niihin ja lähteä
purjehtimaan kohti bretonein saarta.

Niin mietti päällikkö, ja atrebaatit ratsastivat äänettöminä.
Maaperän laskeutuma tai kääpiöpuuviidat peittivät toisinaan näkyvistä
Volusenuksen ratsumiehet. Sitten molemmat joukkueet olivat jälleen
toistensa näkyvissä rajattomalla harmaalla lakeudella, mutta pitkän
ja yhä kasvavan välimatkan päässä toisistaan. Kirkkaat pronssikypärät
olivat jääneet kauas jälkeen, ja Komm erotti taakseen katsoessaan
vain hieman liikkuvaa pölyä näkörannalla. Gallialaiset hengittivät
jo iloiten merisuolalta maistuvaa ilmaa. Mutta rantaa lähestyttäessä
kohoava hienohiekkainen maaperä hiljensi gallialaisten hevosten kulkua,
ja Volusenus alkoi saavuttaa heitä.

Barbaarit, joiden korva oli herkkä, kuulivat lähenevät, tuskin
havaittavat, mutta peloittavat latinalaiset huudot, ja edessä, tuulen
taivuttamien lehtikuusten tuolla puolen, näkyivät hiekkaharjanteelle
ehtineiden silmiin aution rannan poukamassa piilevien alusten mastot.
He kajahduttivat ilmoille ilohuudon, ja päällikkö Komm kiitteli
varovaisuuttansa ja onneansa. Mutta aljettuaan sitten laskeutua rantaa
kohti he pysähtyivät puolitiehen ja silmäilivät epätoivoisina kauniita
venetiläisiä aluksia. Leveäköliset, korkeakeulaiset ja -peräiset laivat
lepäsivät nyt kuivalla hiekalla, siihen kellistyneinä moneksi pitkäksi
hetkeksi meren pakovetten läikkyessä matkan päässä. Tuon nähdessään
he jäivät typertyneinä paikoilleen, istuen taaksepäin ojentuneina
höyryävien hevostensa selässä. Vaahtoavat, hervottomiksi ajetut hevoset
painoivat päänsä alas maalta puhaltavassa tuulessa, joka niitä sokaisi
liehuttaen pitkien harjojen suortuvia.

Yleisen hämmingin ja hiljaisuuden vallitessa päällikkö Komm huusi:

— Aluksiin, miehet! Tuuli on suotuisa! Aluksiin!

Miehet tottelivat mitään käsittämättä.

Komm ajoi alusten luo ja käski nostaa purjeet. Ne olivat eläinten
vuodista tehdyt ja helein värein värjätyt. Purjeet pullistuivat kohta
navakammaksi käyvässä tuulessa.

Gallialaiset kysyivät itseltään, voiko tällaisesta tempusta olla
jotakin hyötyä ja toivoiko päällikkö jykevien tammialusten halkovan
rannan hietikkoa niinkuin meren aaltoja. Toiset ajattelivat vielä
paeta, toiset tahtoivat kuolla surmaten roomalaisia.

Volusenus ajoi sillävälin ratsujoukkonsa etunenässä kohti
kukkulanlakea, joka kohoo somerikko- ja hietarannan yläpuolelle, ja
näki poukaman perältä kohoavan alusten mastoja. Huomatessaan, että
purje oli avattu ja suotuisan tuulen pullistama, hän käski joukkonsa
pysähtyä, sinkosi rivoja kirouksia kohti Commiusta, pahoitteli, että
oli suotta ajettu ratsut pilalle, kääntyi ja käski miestensä palata
leiriin.

— Mitä hyötyä olisikaan noiden konnien takaa-ajamisesta? ajatteli
hän. Commius on noussut laivaan. Hän purjehtii ja on tällaisen tuulen
puhaltaessa jo poissa keihään ulottuvilta.

Pian sen jälkeen Komm ja atrebaatit palasivat tiheihin metsiinsä ja
liikkuville saarilleen, missä remahteli heidän sankarinaurunsa.

Päällikkö Komm kävi sotaa vielä kuusi kuukautta. Eräänä päivänä
Volusenus yllätti hänet ja parikymmentä hänen ratsumiestään avoimella»
alueella. Prefektillä oli mukanaan suunnilleen yhtä monta miestä ja
hevosta. Hän kaski hyökkäämään. Atrebaatti joko pelkäsi, ettei voisi
hyökkäystä kestää, tai mietti sotajuonta, viittasi uskollisiansa
pakenemaan, syöksyi päätä pahkaa rannattomalle lakeudelle ja kiiti
siten kauas Volusenuksen kiivaasti ahdistaessa. Sitten hän yht'äkkiä
kääntyi päin, syöksyi gallialaistensa seuraamana ratsuväen prefektin
kimppuun ja puhkaisi hänen reitensä peitsen iskulla. Nähdessään
päällikkönsä maahan lyötynä hämmästyneet roomalaiset pakenivat.
Sotilaskasvatuksensa vaikutuksesta, joka sai heidät voittamaan
luonnollisen pelontunteen, he sitten palasivat hakemaan Volusenusta,
jolle Komm parhaillaan iloisesti syyti mitä hurjimpia solvauksia.
Gallialaiset eivät kyenneet vastustamaan pientä roomalaisjoukkoa, joka
rohkaistuneena ja jäykkänä kävi tuimasti heidän kimppuunsa ja surmasi
tai otti vangiksi suurimman osan. Commius pelastui melkein yksinään
nopean ratsunsa viemänä.

Kuoleman kielissä oleva Volusenus kuljetettiin roomalaisten leiriin.
Lääkärin taidon tai voimakkaan luonnonlaatunsa nojalla hän kumminkin
parani haavastaan.

Commius oli tässä kahakassa menettänyt kerrallaan kaikki uskolliset
soturinsa ja vihansa. Kostoonsa tyytyväisenä, tyynenä ja enempää
ikävöimättä hän lähetti sananviejän Marcus Antoniuksen luo. Päästyään
kvestorin istuimen eteen sanansaattaja lausui näin:

— Marcus Antonius, kuningas Commius lupaa lähteä hänelle määrättyyn
paikkaan, tehdä, mitä käsket, ja antaa pantteja. Hän pyytää vain, ettei
hänen tarvitse häpeäkseen milloinkaan astua roomalaisen eteen.

Marcus Antonius oli ylevämielinen:

— Ymmärrän hyvin, sanoi hän, että Commiusta hiukan tympäisevät
kohtaukset päällikköjemme kanssa. Minä lupaan, ettei hänen tarvitse
ilmaantua kenenkään meikäläisen eteen. Minä armahdan hänet ja otan
vastaan hänen panttinsa.

Ei tiedetä, kuinka Komm Atrebaatin sitten kävi; hänen myöhemmät
vaiheensa eivät ole jättäneet mitään jälkeä.



Amykos ja Celestinus.


Erakko Celestinus makasi kasvoillaan maassa metsäluolansa kynnyksen
edessä rukoilemalla viettäen pääsiäisaattoa, enkelien yötä, jonka
aikana vapisevat riivaajahenget syöstään syvyyden kuiluun. Varjojen
peittäessä maata, hetkenä, jolloin surman enkeli oli liidellyt Egyptin
yläpuolella, Celestinus vapisi pelontuskan ja levottomuuden vallassa.
Kaukaa metsästä kuului villikissojen naukuminen ja sammakkojen
huilumaiset äänet, ja saastaisen pimeän verhoama Celestinus epäili,
voisiko korkea mysteeri toteutua. Mutta kun hän sitten näki päivän
sarastavan, virtasi hänen sydämeensä riemastus aamunkoiton keralla; hän
tiesi Kristuksen ylösnousseen ja huudahti:

— Jeesus on lähtenyt haudasta! Rakkaus on voittanut kuoleman,
halleluija! Hän nousee säteilevänä kukkulain juurelta! Halleluija!
Luomakunta on uudistettu ja sovitettu. Pimeys ja pahuus on hälvennyt;
armo ja valkeus leviää maailmaan. Halleluija!

Vainiolta kuului vasta herännyt kiuru visertäen hänelle vastaavan:

— Hän on ylösnoussut. Minä näin unessa pesiä ja munia, valkoisia munia,
ruskeatäpläisiä. Halleluija! Hän on ylösnoussut!

Erakko Celestinus lähti luolastaan mennäkseen lähellä sijaitsevaan
kappeliin juhlallisesti viettämään pyhää pääsiäispäivää.

Metsän läpi kulkiessaan hän näki erään aukeaman keskellä kauniin
pyökkipuun, jonka paisuneista silmukoista jo pistivät esiin pienet
vaaleanviheriät lehdet; oksiin oli ripustettu murattiköynnöksiä
ja villanauhoja, jotka ulottuivat maahan asti; rosoiseen runkoon
kiinnitetyt muistotaulut puhuivat nuoruudesta ja lemmestä, ja siellä
täällä keinui oksissa savesta tehtyjä Eros-jumalia, siivet levitettyinä
ja tunikka hulmuamassa. Tuon nähdessään erakko Celestinus kurtisti
valkoisia kulmiansa.

— Se on haltiahenkien puu, ajatteli hän, ja seudun tyttöset ovat
ripustaneet siihen uhrilahjojansa, ikivanhaa tapaa noudattaen.
Minun elämäni kuluu taistellessani haltioita vastaan, ja onpa ihan
uskomatonta, millainen kiusa niistä minulle koituu. Ne eivät vastusta
minua avoimesti. Joka vuosi, elonkorjuun aikana, minä manaan pahat
puusta, uskonnollisia menoja noudattaen, ja laulan niille pyhän
Johanneksen Evankeliumia.

Parempaa keinoa ei voi keksiä; vihkiveden ja pyhän Johanneksen
Evankeliumin tieltä ne pakenevat, ja koko talvena ei kuule noista
naisista puhuttavan; mutta keväällä ne palaavat, ja asia on aloitettava
uudestaan joka vuosi.

Ne ovat nokkelia, yhdessä ainoassa orapihlajapensaassa niitä voi piillä
kokonainen parvi. Ja taikojaan ne levittävät nuorukaisiin ja neitosiin.

Näköni on vanhettuani himmennyt, ja tuskin niitä enää havaitsenkaan.
Ne pitävät minua pilkkanansa, häilähtävät editseni ja nauravat
minulle vasten kasvoja. Mutta kahdenkymmenen vuoden ikäisenä näin ne
kuutamoisella metsä-aukiolla seppelpäisinä piirissä karkeloimassa.
Herra Jumala, sinä, joka loit taivaan ja kimmeltävän kasteen, ole
ylistetty teoissasi! Mutta minkätähden loitkaan pakanallisia puita ja
loihtuisia lähteitä? Minkätähden istutit pähkinäpuun alle noidanyrtin,
joka laulaa? Nämä luonnolliset asiat johdattavat nuorison syntiin
ja tuottavat sanomatonta vaivaa erakoille, jotka ovat ottaneet
tehtäväkseen luontokappaleiden pyhittämisen, niinkuin minä. Ja kunpa
edes Pyhän Johanneksen Evankeliumi riittäisi riettaiden karkottamiseen!
Mutta se ei riitä, ja niinpä en enää tiedäkään, mitä tehdä.

Kelpo erakon huoaten poistuessa lausui puu, joka oli haltia, raikkaasti
humisten:

— Celestinus, Celestinus, silmikkoni ovat munia, oikeita pääsiäismunia!
Halleluija! Halleluija!

Celestinus painui metsään, päätään kääntämättä. Hän eteni
vaivalloisesti ahdasta polkua, orjantappurapensaiden välitse, jotka
repivät hänen viittaansa, kun tiheiköstä yht'äkkiä ponnahti polulle
nuorukainen sulkien häneltä tien. Tulijan puolta ruumista peitti
eläimennahka, ja hän oli pikemmin metsänhaltia kuin nuorukainen;
hänen katseensa oli läpitunkeva, nenä litteä, ja kasvot hymyilivät.
Hänen kähäriin hiuksiinsa peittyi kaksi pientä sarvea itsepintaisessa
otsassa, huulten lomitse näkyivät terävät ja valkoiset hampaat, ja
hänen leuastaan riippuivat vaaleat karvat kahtena haivenena. Hänen
povellaan hohteli kullanvärinen untuvainen karva. Hän oli solakka ja
norja; sorkkajalat painuivat nurmen peittoon.

Celestinus, jolla oli kaikki mietiskelystä koituvat tiedot, huomasi
heti, kenen kanssa oli tekemisissä, ja kohotti kätensä tehdäkseen
ristinmerkin. Mutta fauni tarttui hänen käsivarteensa estäen hänet
suorittamasta tuota voimallista elettä.

— Kelpo erakko, sanoi hän, älä manaa minua pois. Tämä päivä on
juhlapäivä, minulle samoinkuin sinullekin. Menettelisit tylysti, jos
saattaisit mieleni murheelliseksi pääsiäisen aikaan. Jos suostut,
kävelemme yhdessä, ja saatpa nähdä, etten ole ilkeä.

Celestinus oli onneksi erittäin hyvin perehtynyt pyhiin tieteisiin.
Kohtaus palautti hänen mieleensä, että pyhällä Hieronymuksella oli
ollut matkakumppaneina erämaassa satyyrejä ja kentaureja, jotka olivat
tunnustaneet totuuden.

Hän sanoi metsänhaltialle:

— Metsänhaltia, ole Jumalan ylistyslaulu. Sano: hän on ylösnoussut.

— Hän on ylösnoussut, vastasi metsänhaltia. Ja näethän, että olen siitä
ylen iloinen.

Polku oli avartunut, ja he kulkivat rinnan. Erakko asteli mietteissään.

Hän ajatteli:

— Hän ei ole riivaajahenki, koska tunnusti totuuden. Tein aivan oikein,
kun en saattanut häntä murheelliseksi. Pyhän Hieronymuksen esimerkki ei
ole mennyt hukkaan minussa.

Sitten hän kääntyi vuohenjalkaisen kumppaninsa puoleen ja kysyi:

— Mikä on nimesi?

— Nimeni on Amykos, vastasi metsänhaltia. Minä asun tässä metsässä,
jossa olen syntynyt. Tulin luoksesi, taatto, koska näytät sangen
hyvänsävyiseltä valkoisine partoinesi. Minusta näyttää, että erakot
ovat iän rasittamia metsänhaltioita. Kun ehdin vanhaksi, olen sinun
kaltaisesi.

— Hän on ylösnoussut, virkkoi erakko.

— Hän on ylösnoussut, virkkoi Amykos.

Niin keskustellen he nousivat kummulle, jolla kohosi oikealle Jumalalle
pyhitetty kappeli. Se oli pieni ja karkeatekoinen. Celestinus
oli rakentanut sen omin käsin Venuksen temppelin raunioista. Sen
sisäpuolella kohosi Herran pöytä muodottomana ja karuna.

— Heittäytykäämme maahan, sanoi erakko, ja laulakaamme halleluija,
koska hän on ylösnoussut. Ja sinä, hämärä olento, pysy polvillasi minun
toimittaessani uhria.

Mutta metsänhaltia lähestyi erakkoa, silitti hänen partaansa ja virkkoi:

— Kunnon vanhus, sinä olet minua vanhempi ja näet näkymättömiä. Mutta
minä tunnen metsät ja lähteet paremmin kuin sinä. Minä tuon jumalalle
lehviä ja kukkia. Minä tiedän töyryt, joilla nousuruoho parhaillaan
avaa sinipunervia huiskiloitansa, ja niityt, joilla käenkukka kukkii
keltaisin tertuin. Arvaan villissä omenapuussa olevan mistelin, koska
tunnen sen hienon tuoksun. Oratuomipensaita seppelöivät jo lumivalkeat
kukkaset. Odota, vanhus.

Kolmella vuohen-hyppäyksellä hän oli jälleen metsässä, ja hänen
palatessaan Celestinus luuli näkevänsä orapihlajapensaan liikkuvan.
Amykos peittyi tuoksuvan taakkansa alle. Hän ripusti kukkaköynnökset
koruttomalle alttarille, peitti sen orvokeilla ja virkkoi vakavasti:

— Nämä kukat jumalalle, joka ne synnyttää!

Celestinuksen toimittaessa» juhlallisesti messu-uhriansa
vuohenjalkainen kumarsi maahan asti sarviotsaansa, palvoi aurinkoa ja
sanoi:

— Maa on suuri muna, jonka hedelmöität sinä, aurinko, pyhä päivän kehrä!

Siitä lähtien Celestinus ja Amykos elivät toistensa seurassa. Kaikista
ponnistuksistaan huolimatta erakko ei kyennyt milloinkaan tekemään
puol-iihmiselle tajuttavaksi kielinkertomattomia mysteerejä; mutta
koska oikean Jumalan kappeli oli Amykon toimesta aina köynnöksillä
kaunistetut ja kukitetumpi kuin haltiahenkien puu, sanoi pyhä pappi:
»Metsänhaltia on Jumalan ylistyslaulu.»

Siitä syystä hän antoi metsänhaltialle pyhän kasteen.

Siinä, mihin Celestinus oli aikoinaan rakentanut kummulle pienoisen
kappelin, jota Amykos koristi vuorten, metsien ja vetten kukkasilla,
kohoo nyt kirkko. Sen laiva on yhdenneltätoista vuosisadalta,
ja porttiholvi on rakennettu uudestaan Henrik II:n hallitessa,
renessanssityyliin. Se on pyhiinvaelluspaikka, ja uskovaiset palvovat
siellä pyhien miesten Amykon Ja Celestinuksen autuasta muistoa.



Neitsyt Marian temppuilija.


I.

Kuningas Ludvigin hallitessa eli Ranskassa köyhä temppuilija. Hän oli
kotoisin Compiègnestâ, nimeltään Barnabas ja kulki kaupungista toiseen
tehden voima- ja taitotemppuja.

Markkinapäivinä hän levitti torille vanhan perin kuluneen maton,
houkutteli luokseen lapsia ja tyhjäntoimittajia leikkisillä puheilla,
jotka oli oppinut eräältä varsin vanhalta temppuilijalta ja joita hän
ei milloinkaan yhtään muuttanut, paneutui asentoihin, jotka eivät
olleet luonnollisia, ja sijoitti tinalautasen tasapainoon nenänsä
nokkaan. Väkijoukko katseli häntä aluksi välinpitämättömänä.

Mutta kun hän sitten seisoi käsillään, pää alaspäin, ja heitti ilmaan
ja otti jälleen kiinni jaloillaan kuusi päivänpaisteessa kiiltelevää
vaskipalloa, tai kun hän kumartui taaksepäin, kunnes takaraivo
kosketti kantapäitä, muodostaen siten ruumiistaan täydellisen
pyörän, ja temppuili siinä asennossa kahdellatoista veitsellä, niin
katselijajoukosta kuului ihastelun hyminä ja rahakolikolta tuli sataen
hänen matolleen.

Compiègnen Barnabaan samoinkuin useimpien niiden, jotka elävät
kyvyistään, oli kuitenkin varsin vaikea saada elatustansa.

Hän ansaitsi leipäänsä otsansa hiessä ja kärsi enemmän kuin oman osansa
niistä onnettomuuksista, jotka johtuvat isämme Aatamin hairahduksesta.

Sitäpaitsi hän ei saanut tehdä työtä niin paljon kuin olisi tahtonut.
Hän tarvitsi kauniin taitonsa esittämistä varten auringon lämpöä
ja päivän valkeutta, niinkuin puut tarvitsevat sitä kukkiakseen ja
hedelmää kantaakseen. Talvella hän oli kuin lehdetön ja kuolleelta
näyttävä puu. Jäätynyt maankamara oli temppuilijalle kova, ja hän
kärsi, niinkuin se heinäsirkka, josta puhuu Marie de France, pahana
vuodenaikana vilua ja nälkää. Hän kesti kumminkin onnettomuutensa
kärsivällisesti, koska hänen sydämensä oli yksinkertainen ja vilpitön.

Hän ei ollut milloinkaan miettinyt rikkauksien alkuperää eikä
inhimillisten olosuhteiden epätasaisuutta. Hän luotti lujasti siihen,
että jos tämä maailma kerran on paha, täytyy toisen välttämättä
olla hyvä, ja tämä toivo oli hänen tukenansa. Hän ei jäljitellyt
varastelevia komediantteja eikä jumalattomia, jotka ovat myyneet
sielunsa perkeleelle. Hän ei herjannut milloinkaan Jumalan nimeä, hän
eli kunniallisesti, ja vaikka hänellä itsellään ei ollut vaimoa, ei hän
himoinnut lähimmäisensä puolisoa, koska nainen on voimallisten miesten
vihollinen, kuten käy ilmi Simsonin historiasta, joka on kerrottu
Pyhässä Raamatussa.

Hänen mielensä ei tosiaankaan taipunut lihallisiin himoihin; hänen oli
helpompi olla vailla naisia kuin haarikkaa. Vaikka näet ei rikkonutkaan
kohtuullisuutta, hän sentään joi mielellään, kun ilma oli helteinen.
Hän oli kunnon mies, Jumalaa pelkääväinen ja erinomaisen hartaasti
Neitsyt Mariaa kunnioittava.

Astuessaan kirkkoon hän muisti aina polvistua Jumalan Äidin kuvan eteen
ja lausua hänelle tämän rukouksen:

»Ylhäinen Äiti, pidä huolta elämästäni, kunnes kuolemani on Jumalalle
otollinen, ja kuoltuani anna minulle autuuden riemut.»


II.

Kulkiessaan erään sateisen päivän iltana, alakuloisissa mietteissä
ja kumaraisena, kainalossa vanhaan mattoon käärittyinä vaskipallot
ja veitset, ja hakien jotakin latoa, jossa voisi viettää yönsä ilman
illallista, hän näki tiellä munkin kulkemassa samaan suuntaan ja
tervehti häntä kunnioittavasti. Vierekkäin kävellessään he alkoivat
keskustella.

— Kuulehan, matkakumppani, virkkoi munkki, mistä johtuu, että
vaatteesi ovat viheriät? Esitätkö kenties hullun miehen osaa jossakin
mysteerinäytelmässä?

— Enpä suinkaan, arvoisa isä, vastasi Barnabas. Sellaisena kuin minut
näette olen Barnabas niineltäni ja ammatiltani temppuilija. Se olisi
maailman kaunein ammatti, jos saisi joka päivä syödäkseen.

— Ystäväni Barnabas, sanoi munkki, varo sanojasi. Ei ole olemassa
kauniimpaa ammattia kuin munkkina-oleminen. Siinä lauletaan Jumalan,
Neitsyen ja pyhimysten ylistystä, ja munkin elämä on alinomaista
kiitosvirttä Herralle.

Barnabas vastasi:

— Isä, minä tunnustan puhuneeni niinkuin puhuu taitamaton. Teidän
asemaanne ei voi verrata minun olotilaani, ja jos onkin ansiokasta
osata tanssia pitäen tasapainossa denaaria, joka lepää nenällä
kiikkuvan sauvan nokassa, ei sa ansio kumminkaan ole läheskään
teidän ansiollisuutenne veroinen. Tahtoisin hyvinkin laulaa joka
päivä, niinkuin te, kunnianarvoisa isä, ylistysvirsiä, varsinkin
Pyhälle Neitsyelle, jota erinomaisen hartaasti palvelen. Luopuisin
mielelläni ammatista, jonka harjoittajana minut tunnetaan Soissonsista
Bèauvais'hen saakka vähintään kuudessasadassa kaupungissa ja kylässä,
jos voisin siirtyä luostarielämään.

Munkkia liikutti temppuilijan sydämen yksinkertaisuus, ja koska häneltä
ei puuttunut ymmärrystä, havaitsi hän Barnabaan erääksi niistä hyvän
tahdon ihmisistä, joista Herramme on sanonut: »Rauha olkoon heille
maan päällä!» Siitä syystä hän vastasi:

— Ystäväni Barnabas, tule kanssani, niin minä hankin sinulle pääsyn
luostariin, jonka priori olen. Hän, joka johdatti Egyptin Mariaa
erämaassa, on kuljettanut minut tiellesi, jotta opastaisin sinut
käymään autuutta kohti.

Niin Barnabaasta tuli munkki. Luostarissa, johon hänet otettiin,
munkit palvelivat kilvan pyhää Neitsyttä, ja kukin heistä käytti hänen
palvelemiseen kaikkia niitä tietoja ja taitoja, jotka oli Jumalalta
saanut.

Priori sepitti teoksia, joissa käsitteli skolastiikan sääntöjen
mukaisesti Jumalan Äidin hyveitä.

Veli Mauritius jäljensi taitavalla kädellä nuo tutkimukset
vasikannahkasta valmistetuille pergamenttilehdille.

Veli Aleksanteri maalasi niihin hienoja pienoiskuvia. Niissä nähtiin
taivaan Kuningatar istumassa Salomonin valtaistuimella, jonka juurella
valvoo neljä jalopeuraa; hänen sädekehän ympäröimän päänsä vaiheilla
liiteli seitsemän kyyhkystä, jotka ovat seitsemän Pyhän Hengen lahjaa:
pelon, hurskauden, tiedon, voiman, neuvon, ymmärryksen ja viisauden
lahjat. Hänellä oli kumppaneinaan kuusi kultahiuksista neitoa: Nöyryys,
Varovaisuus, Yksinäisyys, Kunnioitus, Neitsyys ja Kuuliaisuus.

Hänen jalkojensa edessä oli kaksi pientä alastonta ja aivan
valkoista hahmoa anelijan asennossa. Ne olivat sieluja, jotka
rukoilivat pelastuakseen, eivätkä suinkaan suotta, hänen kaikkivoipaa
väliintuloansa.

Eräälle toiselle sivulle veli Aleksanteri kuvasi Eevan katselemassa
Mariaa, jotta nähtäisiin samalla kertaa synti ja lunastus, nöyryytetty
vaimo ja ylennetty Neitsyt. Tässä teoksessa voitiin vielä ihastella
Elävien vetten lähdettä, Kaivoa, Liljaa, Kuuta, Aurinkoa ja Suljettua
yrttitarhaa, joista puhutaan Korkeassa veisussa, Taivaan porttia ja
Jumalan Kaupunkia, ja ne olivat kaikki Neitsyen kuvia.

Veli Marbodus oli hänkin kaikkein hartaimpia Marian lapsia.

Hän veisti lakkaamatta kuvia, kivestä, niin että hänen partansa,
kulmakarvansa ja hiuksensa olivat valkoisen pölyn peitossa ja silmät
alinomaa turvoksissa ja vetiset; mutta hän oli täynnä voimaa ja iloa
korkeassa iässään, ja taivaan Kuningatar nähtävästi suojeli poikansa
vanhuutta. Marbodus esitti hänet istumassa tuolissa, otsaa kiertämässä
sädekehä, jonka kaari oli pelkkää helmeä. Hän piti myös huolen siitä,
että hameen laskokset peittivät Hänen jalkansa, josta profeetta on
sanonut: »Minun rakastettuni on niinkuin suljettu yrttitarha.»

Toisinaan hän kuvasi Hänet lapseksi, joka oli täynnä suloisuutta ja
näytti sanovan: »Herra, sinä olet minun Herrani! — _Dixi de ventre
matris meae: Deus meus es tu_.» (Ps. 22, 11.)

Luostarissa oli myös runoilijoita, jotka sepittivät latinankielisiä
suorasanaisia ja runomittaisia hymnejä autuaan Jumalan Äidin kunniaksi,
olipa vielä eräs picardilainen, joka esitti Neitsyt Marian ihmeitä
kansankielellä ja loppusointuisin säkein.


III.

Nähdessään sellaisen ylistysten paljouden ja niin kauniin töitten sadon
Barnabas valitti tietämättömyyttänsä ja yksinkertaisuuttansa.

— Voi surkeuttani, hän huokaili kävellessään yksinään luostarin
pienessä varjottomassa puutarhassa, olenhan kovin onneton, kun en
saa veljieni tavoin arvokkaasti ylistää pyhää Jumalan Äitiä, jolle
olen antanut sydämeni kaiken hellyyden. Voi surkeuden surkeutta! Minä
olen karkea ja taitamaton mies, eikä ole minulla teitä palvellakseni,
ylhäinen Neitsyt, rakentavia saarnoja, ei sääntöjen mukaisesti hyvin
jäsennettyjä tutkimuksia, ei hienoja maalauksia, ei täsmällisesti
tehtyjä veistokuvia, ei säkeitä, joiden jalat on laskettu ja jotka
astelevat tahdissa. Minulla ei ole mitään. Voi surkeutta!

Niin hän huokaili ja antautui alakuloisuutensa valtaan. Eräänä iltana,
kun munkit virkistyksekseen juttelivat, hän kuuli jonkun kertovan
tarinaa luostariveljestä, joka ei ollut osannut lausua mitään muuta
kuin _Ave Mariaa_. Tätä veljeä ylenkatsottiin hänen tietämättömyytensä
tähden; mutta kun hän sitten kuoli, puhkesi hänen suustansa viisi
ruusua Marian nimen viiden kirjaimen kunniaksi, ja hänen pyhyytensä
tuli siten todistetuksi.

Kertomusta kuunnellessaan Barnabas ihaili jälleen Neitsyen hyvyyttä;
mutta häntä ei sittenkään lohduttanut tuon autuaan kuoleman suoma
esimerkki, sillä hänen sydämensä oli täynnä harrasta intoa, ja hän
tahtoi palvella ylhäistä Neitsyttä, joka on taivaissa. Hän etsiskeli
keinoa kykenemättä sitä löytämään ja tuli päivä päivältä yhä
murheellisemmaksi. Mutta eräänä aamuna, herättyään aivan hilpeänä,
hän riensi kappeliin ja oli siellä yksin yli tunnin ajan. Päivällisen
jälkeen hän jälleen palasi sinne.

Siitä hetkestä lähtien hän meni joka päivä kappeliin, kun siellä ei
ollut ketään, ja vietti siellä suuren osan sitä aikaa, jonka toiset
munkit omistivat vapaiden ja mekaanisten taiteiden harjoittamiseen. Hän
ei ollut enää alakuloinen eikä huokaillut.

Sellainen omituinen käytös herätti munkeissa uteliaisuutta.

Heidän keskuudessaan kyseltiin, minkätähden veli Barnabas vetäytyi niin
usein yksinäisyyteen.

Priori, jonka velvollisuutena on kaikin puolin tuntea luostari
veljiensä käytös, päätti tarkata Barnabasta hänen yksin ollessaan. Kun
siis Barnabas oli eräänä päivänä tapansa mukaan sulkeutunut kappeliin,
tuli herra priori kahden luostarinvanhimman kanssa katselemaan
ovenraosta, mitä kappelissa tapahtui.

He näkivät Barnabaan pyhän Neitsyen alttarin edessä, pää alaspäin ja
jalat ilmoilla, temppuilevan kuudella vaskipallolla ja kahdellatoista
veitsellä. Hän teki pyhän Jumalan-Äidin kunniaksi niitä temppuja,
joista hän oli aikoinaan saanut parhaat kiitokset. Luostarin vanhimmat,
jotka eivät ymmärtäneet nuhteettoman miehen siten käyttelevän kykyänsä
ja taitoansa pyhän Neitsyen palvelukseen, huusivat pyhyydenhäväistystä.

Priori tiesi Barnabaan mieleltään viattomaksi, mutta otaksui hänen
menettäneen järkensä. He kävivät kaikki kolme vetämään häntä vikkelästi
pois kappelista, kun samassa näkivät pyhän Neitsyen laskeutuvan
alttarin portaita ja tulevan pyyhkimään viittansa liepeellä hikeä, jota
kihosi hänen temppuilijansa otsasta.

Silloin priori heittäytyi kasvoilleen kivilattialle ja lausui nämä
sanat:

— Autuaat ovat yksinkertaiset, sillä he näkevät Jumalan!

— _Amen!_ vastasivat vanhimmat suudellen permantoa.



Harakan miraakkelî.


I.

Paastonaikana vuonna 1429 sattui almanakan ihme, merkillinen
konjunktio, eikä vain uskovaisten yhteisölle, vaan myöskin
aritmetiikkaan perehtyneille oppineille. Astronomia, almanakan emo,
näet oli silloin kristitty. Vuonna 1429 sattui pitkäperjantai Marian
ilmestyspäiväksi, joten sama päivä palautti mieliin niitä kahta
mysteeriä, jotka ovat aloittaneet ja päättäneet ihmisten lunastuksen,
ja näytti ihmeellisesti Neitsyen kohdussa siinneen Jeesuksen
ristinpuulla kuolevaan Jeesukseen liittyvänä. Tätä pitkääperjantaita,
jona iloinen mysteeri kiinteästi yhtyi murheelliseen, nimitettiin
Suureksi Perjantaiksi ja vietettiin juhlallisin menoin Mont Anis'n
Ilmestyskirkossa. Paavit olivat aikoja sitten myöntäneet vanhalle
pyhäkölle oikeuden jakaa täyttä anteeksiantamusta suurten juhlien
aikana, ja Puyn piispa-vainaja, Elie de Lestrange oli saanut paavi
Martinuksen jälleen vahvistamaan tämän oikeuden. Se oli niitä
suosionosoituksia, joita paavit jakoivat aina, kun niitä heiltä
soveliaasti pyydettiin. Suuren Perjantain anteeksiantamuksen nojalla
Puy-en-Velay veti puoleensa valtavan joukon pyhiinvaeltajia ja
kauppiaita. Etäisten seutujen asujaimet lähtivät matkaan jo helmikuun
keskivaiheilla, pakkasessa, sateessa ja tuulessa. Useimmat matkasivat
jalkaisin, toivioretkeläisen sauva kädessä. He kulkivat, mikäli
mahdollista, joukoissa, jotteivät heitä kovin ryöstäisi ja nylkisi
väijyskelevät sissit ja ylhäiset herrat, jotka kantoivat tierahoja
heidän alueelleen saavuttaessa. Koska heidän matkansa päämäärä,
vuorinen seutu, oli erikoisen vaarallinen, odottivat he ympäröivissä
kaupungeissa, Clermontissa, Issoiressa, Brioudessa, Lyonissa,
Issingeaux'ssa ja Alais'ssa voidakseen riittävän suurin joukoin kulkea
lopun matkaa halki lumihankien. Pääsiäisviikon aikana tungeksi Puyn
mäkisillä kaduilla merkillinen ihmisten paljous: Languedocin, Provencen
ja Katalonian kulkukauppiaita, joiden muuleilla oli taakkanaan vuotia,
öljyjä, villoja, kankaita tai vuohennahkaisissa leileissä säilytettyjä
Espanjan viinejä; herroja hevosten satulassa ja rouvia vaunuissa,
käsityöläisiä ja porvarismiehiä muuliensa selässä, vaimo ja tytär
tarakassa; köyhiä pyhiinvaeltajia, jotka ontuen ja kompuroiden, sauva
kädessään, puuskuttivat jyrkissä ahteissa, jäljessään härkä- ja
lammaslaumoja, joita ajettiin teurastettaviksi.

Piispantalon seinämuuriin nojasi Florent Guillaume, mies pitkä, kuiva
ja tumma kuin talvinen viininvarsi, ja ahmi katseillaan pyhiinvaeltajia
ja karjaa.

— Näetkö, virkkoi hän pitsinkutojattarelle Margueritelle, on tuossa
naudanpäätä kerrakseen.

Kehräpäittensä yli kumartunut Marguerite vastasi hänelle:

— Onpa tosiaan! Kauniita ja rasvaisia naudanpäitä.

He olivat molemmat erittäin köyhät ja vailla kaikkia tämän maailman
hyvyyksiä, vieläpä varsin nälkäisetkin nykyjään. Asiaa väitettiin
heidän omaksi viakseen. Sitä vakuutteli nytkin parhaillaan, osoittaen
heitä sormellaan, sisälmysten myyjä Pierre Grandmange liikehuoneessaan.
»Olisi synti», huudahti hän, »osoittaa armeliaisuutta tuollaisille
ilkeille heittiöille». Sisälmystenkauppias olisi ollut hyvinkin
valmis jakamaan almuja, mutta pelkäsi joutuvansa kadotukseen, jos
antaisi syntisille, ja kaikki Puyn asujaimet tunsivat samanlaisia
omantunnon-epäilyksiä. Täyden toden tunnustaaksemme huomautamme, ettei
pitsinkutojatar Marguerite ollut heleän ja jo sammuneen nuoruutensa
aikana ollut yhtä puhdas kuin pyhä Lucia, ei yhtä horjumaton kuin pyhä
Agata eikä niin viisas kuin pyhä Katariina. Florent Guillaume oli
ollut kaupungin paras kirjoittaja. Hän oli pitkät ajat verrattoman
taitavasti valmistanut Puyn pyhän Neitsyen rukouskirjoja. Mutta
hän oli pitänyt liian paljon juhlista ja runsaista aterioista. Nyt
hänen kätensä oli horjuvampi ja näkönsä himmeämpi; hän ei piirtänyt
vasikannahkapergamenttiin kirjaimia kyllin moitteettomasti. Hän olisi
kumminkin voinut ansaita elatuksensa jakamalla opetusta komerossaan
Ilmestyskirkon kuorin takana. Neitsyt Marian kuvan edessä, sillä
hän oli järkevä ja kokenut mies. Mutta hän oli onnettomuudekseen
lainannut mestari Jacquet Coquedouillelta kuusi livreä ja kaksi souta,
oli maksanut hänelle useissa erissä takaisin neljäkolmatta livreä
ja kaksi souta, havaiten kuitenkin lopulta olevansa velkaa kuusi
livreä ja kaksi souta velkojalleen, jonka laskun tuomarit huomasivat
oikeaksi, sillä Jacquet Coquedouille oli hyvä laskija. Siitä syystä
myytiin Ilmestyskirkon sakaristossa sijaitseva Florent Guillaumen
kirjoitustoimisto maaliskuun viidentenä, pyhän Teofiluksen päivänä,
mestari Jacquet Coquedouillen saatavasta. Siitä lähtien kirjuri-paralla
ei enää ollut mihin päänsä kallistaa. Kellonsoittajan Jean Magnen
avulla ja pyhän Neitsyen suojaamana, Hänen, jonka rukouskirjoja oli
jäljentänyt suuret määrät, hän lymysi öisin tuomiokirkon kellotapuliin.

Kirjoittajan ja pitsinkutojattaren oli ylen vaikea tulla toimeen.
Margueritelle se onnistui vain sattumoisin, sillä hän ei ollut enää
kaunis eikä ollenkaan pitänyt pitsinkutomisesta. He auttoivat toisiaan.
Niin sanottiin, heitä moittien; mutta kauniimpaa olisi ollut sanoa
se heidän kiitoksekseen. Florent Guillaume oli tietorikas. Hän tunsi
yksityiskohdittain Puyn kauniin Mustan Neitsyen ja suuren anteeksiannon
historian, oli ajatellut voivansa toimia pyhiinvaeltajien oppaana, oli
otaksunut heidän joukostaan löytyvän jonkun, joka oli kyllin armelias
antaakseen hänelle rahaa ilta-ateriaa varten hänen kauniiden tarinainsa
korvaukseksi. Ensimmäiset, joille hän oli palveluksiaan tarjonnut,
olivat kuitenkin hänet torjuneet, koska hänen rikkinäinen vaatetuksensa
ei ilmaissut hyvää älyä enempää kuin suurta oppiakaan, ja niin hän oli
palannut alakuloisena ja hylättynä piispantalon muurin vierustalle,
missä oli hiukan päivänpaistetta ja hänen hyvä ystävättärensä
Marguerite.

— Ne otaksuvat, virkkoi hän katkerasti, etten ole kyllin viisas
mainitsemaan heille pyhäinjäännöksiä ja kertomaan pyhän Neitsyen
ihmetöitä. Luulevatko kukaties, että älyni on paennut tiehensä nuttuni
reikäpaikoista?

— Eihän siitä äly pakene, reikäisestä vaatteesta, virkkoi Marguerite,
vaan hyvä ja luonnollinen lämpö. Minua kovin viluttaa. On liiankin
totta, että meitä arvostellaan puvun nojalla, miestä samoinkuin
naistakin. Liehittelijät pitäisivät minua vieläkin kyllin kauniina, jos
olisin koristettu niinkuin Clermontin kreivitär.

Sillävälin kulkivat heidän edessään pyhiinvaeltajat kiihkeästi kohti
pyhäkköä, missä heidän piti saada anteeksi syntinsä.

— Tukehtuvat varmaan tuossa paikassa, virkkoi Marguerite. Kaksikolmatta
vuotta sitten, Suurena Perjantaina, puristui kaksisataa ihmistä
kuoliaaksi Ilmestyskirkon porttiholvissa. Jumala olkoon armollinen
heidän sieluilleen! Ne olivat hyvät ajat: minä olin nuori.

— Totinen tosi, mainitsemanasi vuonna muutti kaksisataa pyhiinvaeltajaa
tästä maailmasta toiseen keskinäisen puserruksen nojalla. Ja seuraavana
päivänä ei siellä enää näkynyt ketään.

Niin puhuessaan Florent Guillaume katseli erästä sangen lihavaa
toivioretkeläistä, joka ei vaeltanut saamaan syntejänsä anteeksi
läheskään niin kiihkeästi kuin toiset, vaan mulkoili suurilla
silmillään oikeaan ja vasempaan hämmentyneen ja säikähtyneen näköisenä.
Florent Guillaume lähestyi häntä ja tervehti erittäin nöyrästi.

— Hyvä herra, sanoi hän vieraalle, näkee heti, että olette viisas ja
elämäntaitoinen ettekä mene saamaan anteeksiantoa niinkuin lammas menee
teurastettavaksi. Nuo toiset menevät sinne nokka toisen hännän alla. Te
osaatte käyttäytyä paremmin. Suokaa minulle onni saada palvella teitä
oppaana, ja ettepä varmaankaan sitä kadu.

Pyhiinvaeltaja, joka sattui olemaan eräs Limogesin aatelismiehiä,
vastasi maakuntansa murteella, ettei hän voinut käyttää mihinkään
sellaista köyhää raukkaa, vaan aikoi mennä Ilmestyskirkkoon ihan yksin
saamaan syntivelkansa anteeksi. Niin hän lähti päättävästi jatkamaan
matkaansa. Mutta Florent Guillaume heittäytyi hänen jalkojensa eteen,
repi hiuksiansa ja huusi:

— Pysähtykää, pysähtykää, herra, Jumalan tähden, kaikkien pyhien
nimessä, älkää menkö kauemmaksi. Muuten kuolette, ja ettehän te ole
mies, jonka näkisin valittamatta ja murehtimatta kulkevan kohti
perikatoansa. Jos astutte vielä muutaman askelen tätä ahdetta,
joudutte surman suuhun. Tuolla ylhäällä ne tukehduttavat toisensa.
Kuusisataa pyhiinvaeltajaa kuuluu jo saaneen surmansa. Ja leikki
on vasta alkamassa. Ettekö tiedä, hyvä herra, että kaksikolmatta
vuotta sitten, armon vuonna neljätoistasataaseitsemän, samanlaisena
päivänä, saman porttiholvin alla, murskautui ja tuhoutui
yhdeksäntuhattakuusisataakolmekymmentäkahdeksan henkeä, naisia ja
pieniä lapsia lukuunottamatta? Jos te, hyvä herra, joudutte saman
kohtalon uhriksi, en löydä enää milloinkaan lohdutusta. Teitä näet
rakastaa heti teidät nähtyään ja tuntee äkillistä ja kiihkeätä halua
antautua teitä palvelemaan.

Limogesin herrasmies oli hämmästyneenä pysähtynyt, oli kalvennut
kuullessaan nuo sanat ja nähdessään miehen riipovan hiuksiaan
kahmalokaupalla. Hän aikoi kauhuissaan kääntyä takaisin, mutta
polvistunut Florent Guillaume pidätti häntä mekon liepeestä.

— Älkää menkö sinne, herra, älkää menkö! Voisitte kohdata Jacquet
Coquedouillen ja muuttua äkkiä kiveksi. Parempi on kohdata basiliski
kuin Jacquet Coquedouille. Tiedättekö, mitä teidän tulee tehdä, jos
haluatte varovaisena ja viisaana, kuten kasvoistanne sopii päättää,
elää kauan ja saavuttaa lunastuksenne? Kuunnelkaa minua. Minä olen
suorittanut jumaluusopillisen tutkinnon. Tänä päivänä kuljetetaan pyhiä
jäännöksiä pitkin katuja ja kujia. Te saatte kokea suurta kevennystä
koskettaessanne kirstuja, joissa on karneolikupponen, Jeesus-lapsen
juoma-astia, eräs Kaanaan häissä käytetyistä viiniruukuista,
Ehtoollisliina ja pyhä Esinahka. Jos teette niinkuin hyväksi vakuutan,
menemme odottelemaan niitä johonkin tuntemaani ravintolaan, jonka ohi
ne varmaan kulkevat.

Hellittämättä vieraan mekonlievettä kädestään hän lisäsi, osoittaen
pitsinkutojatarta:

— Hyvä herra, antakaa tuolle kelpo naiselle kuusi souta, jotta hän
menee ostamaan viiniä. Hän tuntee hyvän paikan.

Limogesin mies, joka oli luonnonlaadultaan leppoinen, antautui
kuljetettavaksi, ja Florent Guillaume söi ateriakseen neljänneksen
hanhea. Luut hän kuljetti rouva Isabellalle, joka asusti kellotapulissa
samoinkuin hän. Rouva Isabella oli kellonsoittajan Jean Magnen harakka.

Florent Guillaumen yöllä saapuessa se oli hirrellään kuten ainakin,
lähellä sitä muurinkoloa, jota käytti varastohuoneenaan kooten siihen
pähkinöitä, manteleita ja tammenterhoja. Se oli herännyt kuullessaan
askelia ja oli räpyttänyt siipiään, ja Florent Guillaume tervehti sitä
erittäin kauniisti lausuen nämä sievät sanat:

— Harakka hurskas, yksineläjä, nunna Margareta, kirjokaapu abbedissa,
kirkon lintu, clarissaksi vaatetettu, _ave!_

Hän tarjosi linnulle somasti kaalinlehteen kietomansa luut ja sanoi:

— Hyvä rouva, minä tarjoan teille tähteet kelpo ateriasta, jonka
minulle lahjoitti eräs Limogesin aatelismies. Sen maakunnan asujaimet
ovat nauriinsyöjiä, mutta minä opetin tätä pitämään meidän hanhiamme
Limogesin nauriita maukkaampina.

Seuraavana päivänä ja koko viikon aikana Florent Guillaume ei löytänyt
Limogesin miestä eikä ketään muutakaan toivioretkeläistä, jolla olisi
ollut mukanaan matkaeväät, ja niin hänen oli pakko paastota auringon
noususta sen laskuun saakka. Pitsinkutojatar Marguerite teki samoin. Se
olikin varsin soveliasta, koska oli pääsiäisviikko.


II.

Pyhänä pääsiäispäivänä katseli mestari Jacquet Coquedouille, eräs
kaupungin etevimpiä porvareita, talonsa ikkunaluukkujen raosta
mäkiselle kadulle, missä liikkui lukemattomia pyhiinvaeltajia. Ne
menivät, tyytyväisinä saamaansa synteinanteeksiantamukseen, ja heidän
näkeminen lisäsi melkoisesti mestari Jacquet'n Mustalle Neitsyelle
osoittamaa harrasta kunnioitusta. Hän näet arveli, että ylhäinen
nainen, jonka luona kävi niin paljon vieraita, oli välttämättä
voimallinen nainen. Mestarimme oli vanha eikä rakentanut enää toivoansa
mihinkään muuhun kuin Jumalaan. Sitäpaitsi hän epäili sielunsa iäistä
autuutta, koska muisti monet kerrat armotta riistäneensä leskein ja
orpojen rovon. Olipa hän vielä vienyt Florent Guillaumelta hänen
kirjuritupansa, jonka kilvessä nähtiin Neitsyt Marian kuva. Hän
lainasi rahoja ottaen niistä hyvät korot. Siitä ei kumminkaan sopinut
päätellä, että hän oli koronkiskuri, sillä hän oli kristitty, ja korkoa
kiskoivat ainoastaan juutalaiset, juutalaiset ja, jos niin tahdomme
sanoa, lombardilaiset ja Cahorsin asujaimet. Jacquet Coquedouille
menetteli siinä asiassa aivan toisin kuin juutalaiset. Hän ei sanonut
Jaakopin, Efraimin ja Manassen tavalla: »Minä lainaan teille rahoja.»
Ei, hän sanoi: »Minä sijoitan rahoja kauppaanne ja liikkeeseenne»,
mikä oli aivan toinen asia. Koronkiskomisen ja rahojen lainaamisen
koron saamiseksi Kirkko näet kielsi; mutta kaupanteko oli luvallista
ja sallittua. Ajatellessaan saattaneensa suuren joukon kristittyjä
ihmisiä köyhyyteen ja epätoivoon Jacquet Coquedouille tunsi sittenkin
omantunnonsoimauksia, koska muisti uhkaavan jumalallisen oikeuden,
ja niin hänen mieleensä johtui tänä pyhänä pääsiäispäivänä hankkia
itselleen pyhän Neitsyen suojelus viimeisen tuomion varalta. Hän
ajatteli, että Neitsyt puhuisi hänen puolestaan jumalaisen Poikansa
tuomioistuimen edessä, jos hän uhraisi Neitsyelle lunnasrahat. Niin
hän astui suuren kirstun luo, missä säilytti rahojansa, katsoi, oliko
huoneen ovi huolellisesti lukittu, avasi kirstun, joka oli täynnä
angeloita, floriineja, esterlinejä, noobeleita, kultakruunuja ja
saluutteja, ranskalaisia kultarahoja ja kaikkia muita kristittyjen ja
saraseenien rahoja. Hän otti siitä huoaten kaksitoista kultadenaaria ja
asetti ne pöydälle, joka oli täynnä vaakoja, viiloja, metallisaksia,
rahapuntareita ja tilikirjoja. Suljettuaan kirstunsa kolme kertaa
avainta kiertäen hän laski denaarit, laski uudelleen, katseli niitä
kauan ystävällisesti ja puhui niille niin sievän kohteliaasti,
nöyrästi, viehättävästi ja mieluisasti, että se kuulosti pikemmin
taivaalliselta musiikilta kuin ihmisen puheelta.

— Ah, te pienet karitsani, huokasi kelpo ukko, ah rakkaat karitsaiseni,
te kauniit ja kalliit pitkävillaiset uuheni!

Sitten hän otti kultakolikot käteensä niin kunnioittavasti kuin
ne olisivat olleet Herramme ruumis, laski ne vaakaan ja hankki
itselleen varmuuden, että ne olivat täysipainoiset tai ainakin melkein
täysipainoiset, vaikka niitä olivat sieltä täältä jo hiukan nakertaneet
lombardilaiset ja juutalaiset, joiden hallussa ne olivat olleet.

Sitten hän puhui niille vieläkin lempeämmin:

— Kas niin, kiltit karitsani, lampaani rakkaat, sallikaahan, että teitä
keritsen! Siitä ei koidu teille mitään pahaa.

Hän tarttui suuriin saksiin ja järsi kultakolikoiden reunoja sieltä
täältä, niinkuin hänellä oli tapana järsiä jokaista rahakappaletta,
ennenkuin siitä luopui. Rouheet hän keräsi huolellisesti puukaukaloon,
joka oli puolillaan pieniä kullansiruja. Hän tahtoi hyvinkin antaa
Pyhälle Neitsyelle kaksitoista karitsaista, mutta katsoi kumminkin
velvollisuudekseen menetellä niinkuin aina. Sitten hän meni
panttikaapin luo ja nouti sieltä pienen sinisen, hopeankirjaellun
kukkaron, jonka eräs naishenkilö oli pulaan joutuneena hänelle
jättänyt. Hän tiesi, että sininen ja valkoinen ovat Pyhän Neitsyen
värit.

Sinä päivänä ja seuraavana hän ei tehnyt enempää. Mutta maanantain
ja tiistain välisenä yönä hän koki kouristusta ja näki unta, että
perkeleet kiskoivat häntä jaloista. Hän katsoi unen Jumalan ja Neitsyt
Marian lähettämäksi varoitukseksi, harkitsi sitä asunnossaan kaiken
päivää ja lähti sitten illan tullen viemään uhrilahjaansa kauniille
Mustalle Neitsyelle.


III.

Samana päivänä, yön ehtiessä, Florent Guillaume ajatteli alakuloisesti,
että oli jälleen lähdettävä ilmavaan yösijaansa. Hän oli paastonnut
koko päivän, tosin vastoin tahtoansa, sillä hänen mielestään ei kelpo
kristityn pitänyt paastota pääsiäisviikolla. Ennenkuin lähti yöpuulleen
kellotapuliin, hän meni nöyrästi rukoilemaan Puyn kaunista Neitsyttä,
joka näyttäytyi yhä, keskellä kirkkoa, siinä paikassa, jossa se oli
Suurena Perjantaina tarjoutunut uskovaisten palvottavaksi. Hän oli
pieni ja musta, jalokivien peittämä, kultaa, kalliita kiviä ja helmiä
hohtelevaan viittaan puettu ja piteli polvillaan Lasta, joka oli yhtä
musta ja kurkisti hänen viittansa halkeamasta. Se oli ihmeitä tekevä
kuva, jonka Ludvig Pyhä oli saanut lahjaksi Egyptin sulttaanilta ja
tuonut itse tähän temppeliin. Kaikki pyhiinvaeltajat olivat menneet
menojaan.

Kirkko oli autio ja synkkä. Uskovaisten viimeiset uhrilahjat lepäsivät
kauniin Mustan Neitsyen jalkojen edessä kynttilöiden valaisemalla
pöydällä. Siinä näkyi hopeisia päitä, sydämiä, käsiä, jalkoja ja nisiä,
pieni kultainen ruuhi, munia, leipää, Aurillacin juustoja ja puisessa
kulhossa, joka oli täynnä kulta-, hopea- ja kuparirahoja, pieni sininen
hopeankirjaeltu kukkaro. Tämän pöydän edessä, isossa nojatuolissa,
istui pappi, uhrilahjojen vartija, unen horrokseen vaipuneena.

Florent Guillaume polvistui pyhän kuvan eteen ja lausui hartaasti
mielessään tämän rukouksen:

— Ylhäinen Neitsyt, jos on totta, että pyhä profeetta Jeremias
näki sinut hengen silmillä ennen sikiämistäsi ja veisti omin käsin
seetripuusta sinun kaltaisesi kuvan, jonka eteen nyt olen polvistunut;
jos on totta, että kuningas Ptolemaios, saatuaan myöhemmin kuulla tämän
pyhän kuvan tekemistä ihmetöistä, riisti sen juutalaisilta papeilta,
vei Egyptiin, koristi jalokivillä ja sijoitti epäjumalten temppeliin;
jos on totta, että Nebukadnesar, egyptiläisten voittaja, valtasi sen
vuorostaan ja sijoitti aarrekammioonsa, mistä saraseenit sen löysivät
valloittaessaan Babylonin; jos on totta, että sulttaani rakasti sitä
sydämessään enemmän kuin mitään muuta ja palvoi sitä ainakin kerran
päivässä; jos on totta, ettei mainittu sulttaani olisi sitä milloinkaan
luovuttanut pyhälle kuninkaallemme Ludvigille, ellei hänen puolisonsa,
joka oli saraseeni, mutta piti suuressa arvossa ritarillisuutta ja
urheutta, olisi suostuttanut häntä lahjoittamaan sen kristikunnan
parhaalle ritarille ja kunnon miehelle; jos vihdoin, kuten lujasti
uskon, tämä kuva on ihmeitätekevä, niin salli, ylhäinen Neitsyt, sen
tehdä ihme köyhälle oppineelle, joka on monet kerrat kirjoittanut
ylistystäsi rukouskirjojen vasikannahkapergamenttiin. Hän on pyhittänyt
syntiset kätensä piirtämällä kauniilla käsialalla, maalaten isot
punaiset kirjaimet lauseiden alkuun, _Pyhän neitsyen viisitoista iloa_,
kansankielellä ja loppusointuja käyttäen, murheellisten lohdutukseksi.
Se on hurskasta työtä. Ajattele sitä, pyhä Jumalan äiti, äläkä katso
hänen syntejänsä. Anna hänelle syötävää. Se olisi erittäin hyödyllistä
minulle ja sinulle sangen kunniallista, sillä sellainen ihme ei
näyttäisi vähäpätöiseltä kenestäkään, joka tuntee maailmaa. Sinä olet
saanut tänään kultaa, munia, juustoja ja pienen sinisen kukkaron,
hopealla kirjaellun. Minä en suinkaan kadehdi sinua, pyhä Neitsyt,
yhdenkään saamasi lahjan vuoksi. Sinä ansaitset ne hyvin ja ansaitset
enemmänkin. Enpä edes pyydä sinua toimittamaan minulle takaisin,
mitä minulta on vienyt eräs varas nimeltä Jacquet Coquedouille,
joka on kaupunkimme arvossapidetyimpiä kansalaisia. Ei, minä pyydän
sinulta ainoastaan, ettet salli minun kuolla nälkään. Jos täytät
tämän pyyntöni, sepitän laajan ja kauniin kertomuksen tässä nähtävänä
olevasta pyhästä kuvastasi.

Niin rukoili Florent Guillaume. Hänen rukouksensa hiljaiseen henkäilyyn
vastasi vain torkahtaneen vartijan syvä ja tyyni hengitys. Köyhä
kirjuri nousi, kulki kirkon laivan läpi kuulumattomin askelin, koska
näet oli muuttunut niin kevyeksi, etteivät hänen askelensa enää
antaneet minkäänlaista ääntä, ja nousi nälkäisenä portaita, joissa oli
yhtä monta askelmaa kuin vuodessa on päiviä.

Sillävälin oli rouva Isabella pujahtanut oviristikon alitse kirkkoon.
Pyhiinvaeltajat olivat hänet siltä karkoittaneet. Hän näet rakasti
rauhaa ja yksinäisyyttä. Hän eteni varovasti, siirsi verkalleen
jalan toisen edelle, kurkotti kaulaansa, katsahti epäillen oikeaan
ja vasempaan, hypähti sitten sulavasti, pudisti purstoansa, lähestyi
Mustaa Neitsyttä, oli hetken liikkumatta, katseli nukkuvaa vartijaa
tutkien näkönsä ja kuulonsa avulla pimeyttä ja hiljaisuutta, ponnisti
sitten siipiänsä ja hypähti uhrilahjapöydälle.


IV.

Florent Guillaume oli vetäytynyt kellotapuliin yötä viettämään.
Tyyssija oli kylmä. Tuuli tunkeutui sinne soittoluukkujen lomitse
viheltäen huiluina ja urkuina kissojen ja yöhuuhkainten iloksi.

Se ei ollut asumuksen ainoa epämukavuus. Vuonna 1427 sattuneen
maanjäristyksen jälkeen, joka oli järkyttänyt koko kirkkoa, irtautui
tapulista kivi toisensa perästä, ja sopi pelätä sen kerrassaan
sortuvan rajusäässä. Pyhä Neitsyt oli sallinut niin tapahtua kansan
syntien tähden. Kaikesta huolimatta Florent Guillaume vaipui uneen.
Se osoittaa, että hänen sydämensä oli puhdas. Hänen unennäöstään on
säilynyt vain se muisto, että hänestä tuntui unessa kuin olisi joku
moitteettoman kaunis nainen suudellut hänen suutansa. Mutta tahtoessaan
vastata suudelmaan hän nielaisi pari kolme sarvijaakkoa, jotka hänen
kasvoillaan kuljeksien olivat synnyttäneet hänen hortoutuneessa
mielessään tuon harhakuvitelman. Hän heräsi siihen, kuuli päänsä
päältä siipien humua ja luuli paholaisen lentävän, mikä olikin aivan
luonnollinen otaksuma, koska pahat henget tulevat lukemattomin
joukoin kiusaamaan ihmisiä, varsinkin yöllä. Mutta kun kuu samassa
halkoi pilvistä pimeyttä, tunsi hän rouva Isabellan ja näki hänen
laskevan nokastaan varastoaittanaan olevaan muurinkoloon sinisen,
hopeankirjaellun kukkaron. Florent Guillaume salli sen tapahtua, ja
linnun poistuttua lymypaikastaan hän kiipesi hirrelle, otti kukkaron,
avasi sen ja havaitsi sen sisältävän kaksitoista kultakaritsaista. Ne
hän pisti vyöhönsä kiittäen Puyn kaunista mustaa Neitsyttä, sillä hän
oli oppinut ja Pyhään Raamattuun hyvin perehtynyt. Hän muisti Herran
antaneen korpin ruokkia profeettaansa Eliasta ja päätteli siitä, että
Jumalan äiti oli lähettänyt harakan välityksellä kaksitoista denaaria
kirjurilleen Florent Guillaumille.

Seuraavana päivänä söivät Florent ja pitsinkutojatar Marguerite
sisälmyskeittoa, jota olivat kovin mielineet useina viimeksikuluneina
vuosina.

Tähän päättyy Harakan miraakkeli. Toivonamme on, että sen kertoja saisi
elää halunsa jälkeen häiritsemättömässä ja sulassa rauhassa ja että sen
lukijoiden osaksi tulisi kaikkea hyvää.



Hyvin opittu läksy.


Kuningas Ludvig yhdennentoista aikana eli Parisissa,
mattopermantoisessa huoneessaan, eräs porvarisnainen nimeltä Violante,
kaunis ja hyvätekoinen koko olennoltansa. Hänen kasvonsa olivat niin
heleät, että mestari Jacques Tribouillard, oikeustieteen tohtori ja
kuuluisa kosmografi, joka usein kävi hänen luonansa, tapasi hänelle
sanoa:

— Nähdessäni teidät, armollinen rouva, pidän uskottavana, jopa
varmanakin, mitä mainitsee Cucurbitus Piger eräässä Strabon
reunamuistutuksessa: että Parisin kaupungin ja yliopiston vaakunassa
oli aikoinaan nimi Lutèce tai Leucèce tai jokin muu senkaltainen sana,
jonka juurena on _Leuke_, mikä merkitsee Valkoista, koska täkäläisten
naisten povi oli lumivalkoinen, joskaan ei läheskään yhtä hohtava,
säteilevä ja valkoinen kuin teidän, armollinen rouva.

Siihen vastasi Violante:

— Olen tyytyväinen kunhan poveni ei peloita, kuten monet tuntemani.
Sen näkyvissä-oleminen johtuu muuten muodin noudattamisesta. On liian
vaateliasta, ellei tahdo menetellä niinkuin toiset.

Rouva Violante oli mennyt nuoruutensa kukoistusaikana naimisiin erään
parlamentin-asianajajan kanssa, joka oli ylen äreä mies, ankara
syyttämään ja sakottamaan onnettomia, heiveröinen ja heikkorakenteinen
ja sellainen, että voi otaksua hänen paremmin kykenevän tuottamaan
tuskaa asumuksensa ulkopuolella kuin iloa sen alueella. Tämä
miespahanen piti puolisoaan vähempiarvoisena kuin asiakirjapinkkojaan,
jotka eivät suinkaan olleet rouva Violanten kaltaiset. Ne olivat
paksuja, paisuneita, muodottomia. Ja asianajaja vietti yönsä niiden
vieressä. Rouva Violante oli liian järkevä rakastaakseen miestä, joka
oli niin vähän rakastettava. Mestari Jacques Tribouillard väitti, että
rouva Violante oli täysin viisas, varma, aviollisessa uskollisuudessaan
yhtä luja ja järkkymätön kuin roomalainen Lucretia. Hän perusteli
väitettään huomauttamalla, ettei ollut kyennyt horjahduttamaan
häntä hyveen tieltä. Ymmärtäväiset miehet säilyttivät tässä asiassa
varovaiset epäilyksensä ollen sitä mieltä, että salatut asiat tulevat
ilmi vasta viimeisellä tuomiolla. He ottivat huomioon, että tämä
naishenkilö piti liian paljon koruista ja pitseistä, käytti seuroissa
ja kirkossa samettisia, silkkisiä ja kullankirjaeltuja pukimia,
päärmeenä valkoisen- ja harmaankirjavaa oravannahkaa; mutta he olivat
liian kunniallista väkeä päätelläkseen, saattoiko rouva Violante, joka
johdatti kristittyjä kadotuksen tielle näyttäytyessään heille kauniina
ja koristettuna, astella itsekin kadotusta kohti seuranaan joku
heistä. He olisivat kumminkin suostuneet heittämään rouva Violanten
hyveellisyydestä raha-arpaa, mikä seikka on tälle naiselle suureksi
kunniaksi. Tosiasia on, että hänen rippi-isänsä, Jean Turelure,
alinomaa häntä nuhteli.

— Uskotteko, hyvä rouva, kysyi hän, että autuas Katariina olisi voinut
päästä taivaaseen viettämällä sellaista elämää kuin te, paljastamalla
poveansa ja tuottamalla Genuasta pitsiröyhelöitä?

Tämä rippi-isä oli suuri saarnamies, piteli erittäin ankarasti
inhimillisiä heikkouksia, joita ei ollenkaan antanut anteeksi, ja luuli
tehneensä kaikki, kun oli herättänyt pelkoa. Hän uhkasi helvetillä
rouva Violantea, joka oli pessyt kasvojansa aasintamman maidolla.
Missään tapauksessa ei tiedetty, oliko rouva Violante tehnyt vanhasta
miehestään aisankannattajan, ja herra Philippe de Coetquis virkkoi
leikillään tälle kunnialliselle rouvalle:

— Varokaa! Hän on kaljupäinen ja voi saada nuhan, jos joutuu
valjastushommiin!

Herra Philippe de Coetquis oli hyvännäköinen kavaljeeri ja kaunis
kuin jalon korttipelin sotamies. Hän oli kohdannut rouva Violanten
eräänä iltana tanssiaisissa, oli tanssinut hänen kanssaan myöhään
yöhön ja oli kuljettanut hänet kotiin ratsunsa selässä asianajajan
kahlatessa kadulla virtaavassa vedessä ja loassa neljän humalaisen
lakeijan häilyvien soihtujen opastamana. Näissä tanssiaisissa ja
tämän ratsastuksen aikana herra Philippe de Coetquis oli vakaantunut
siihen mielipiteeseen, että rouva Violantella oli täyteläinen vartalo
ja tiivis ja kimmoisa liha. Siitä häneen oli heti syttynyt rakkaus.
Vilpittömänä miehenä hän kohta sanoi, mitä halusi, nimittäin saada
sulkea hänet syliinsä ihan alastomana. Siihen vastasi rouva Violante:

— Herra Philippe, te ette tiedä, kenelle puhutte. Minä olen
kunniallinen nainen.

Tai näin:

— Herra Philippe, tulkaa huomenna jälleen.

Hän tuli huomenna jälleen.

Ja Rouva Violante sanoi hänelle:

— Kuka teitä hoputtaa?

Kavaljeerissä nämä viivytykset herättivät suurta levottomuutta
ja mielenmasennusta. Hän oli jo vähällä uskoa samoinkuin mestari
Tribouillard, että rouva Violante oli Lucretia; niin tosi on se
väite, että kaikki miehet ovat typeryydessään toistensa kaltaiset! Ja
tunnustaa täytyy, ettei rouva Violante ollut vielä sallinut hänen edes
suuta suudella, mikä kuitenkin on vain hyvänsuopaa huvitusta ja kevyttä
mairittelua.

Asiat olivat sillä kannalla, kun veljeskunnan kenraali kutsui veli Jean
Tureluren Veneziaan saarnaamaan äskettäin oikeaan uskoon kääntyneille
turkkilaisille.

Ennen lähtöänsä kelpo veli meni sanomaan hyvästi rippilapselleen ja
moitti häntä tavallista ankarammin kevytmielisen elämän viettämisestä,
kehoitti hartaasti katumaan ja pukemaan iholleen jouhipaidan, joka
on verraton keino pahoja himoja vastaan ja parhain lääke niille
luontokappaleille, jotka taipuvat lihan synteihin.

Rouva Violante sanoi hänelle:

— Kelpo veli, älkää pyytäkö minulta liikaa.

Mutta veli ei häntä kuunnellut, vaan uhkasi helvetillä, ellei hän
itseään parantaisi. Sitten hän sanoi mielellään suorittavansa ostoksia,
jos rouva Violante uskoisi niitä hänen toimekseen. Hän toivoi
rippilapsensa pyytävän tuomaan jonkin siunatun mitalin, rukousnauhan
tai vielä mieluummin hiukan Pyhän Haudan multaa ja kuivattuja ruusuja,
joita turkkilaiset kuljettavat Jerusalemista italialaisten munkkien
kaupittaviksi. Mutta rouva Violante esitti hänelle tämän pyynnön:

— Pieni sievä veljeni, koska menette Veneziaan, missä on taitavia
kuvastinten valmistajia, olisin erittäin kiitollinen, jos toisitte
minulle kuvastimen, kirkkaimman, jonka voitte löytää.

Veli Jean Turelure lupasi.

Rippi-isän poissaollessa rouva Violante vietti samaa elämää kuin
ennenkin. Kun herra Philippe sanoi hänelle. »Eikö olisi mukavaa,
jos rakastaisimme toisiamme?» vastasi hän: »Onpa tänään ylen kuuma.
Katsokaa viiriä, eikö tuuli ollenkaan ota kääntyäkseen.» Ja hyvät
ihmiset joutuivat häntä tarkatessaan kerrassaan epätoivoon, kun
hän ei näyttänyt milloinkaan jättävän aisaa kehnon aviomiehensä
kannatettavaksi. »Se on synti», sanoivat he.

Italiasta palattuaan veli Jean Turelure saapui rouva Violanten luo ja
sanoi tuoneensa, mitä hän oli pyytänyt:

— Katsokaa, rouva. Hän veti kaapunsa alta pääkallon. — Tässä on
kuvastimenne, rouva. Tämän pään on sanottu kuuluneen Venezian
kauniimmalle naiselle. Hän oli samassa asemassa kuin te, ja te olette
suuressa määrässä hänen kaltaisensa.

Rouva Violante voitti hämmästyksensä ja inhonsa ja vastasi kelpo isälle
varsin lujasti, sanoi läksyn ymmärtävänsä ja varmaan käyttävänsä sitä
hyväkseen.

— Minä pidän mielessäni Veneziasta tuomanne kuvastimen, jossa tosin
en esiinny nykyiselläni, mutta varmaan sellaisena, miksi pian muutun.
Lupaan järjestää elämäni tämän ajatuksen mukaan.

Veli Jean Turelure ei ollut odottanut niin otollisia sanoja. Hän lausui
niiden johdosta melkoisen tyydytyksensä.

— Huomaatte siis itsekin, armollinen rouva, että mieli on muutettava.
Te lupaatte tästä lähtien säännellä käyttäytymistänne sen ajatuksen
mukaan, jonka tämä pääkallo on teissä herättänyt. Lupaattehan sen
Jumalalle samoinkuin minulle?

Rouva Violante kysyi:

— Täytyykö luvata.

Rippi-isä sanoi täytyvän.

— Niinpä lupaan.

— Hyvä niin, armollinen rouva. Nyt ei asiasta käy enää peräytyminen.

— En aiokaan peräytyä.

Kuultuaan tämän lupauksen veli Jean Turelure poistui aivan iloisena.

Hän kulki katua huutaen:

— Nyt on kaikki hyvin! Jumalan, meidän Herramme avulla olen
käännyttänyt ja työntänyt kulkemaan päin autuuden porttia naisen,
joka tosin ei harjoittanut huoruutta nimenomaan sillä tavalla kuin
sanoo profeetta (XIV, 18), mutta käytti Jumalalta Hänen palvelemista
ja kunnioittamista varten saamaansa tomumajaa johdattaakseen miehiä
kiusaukseen. Hän luopuu niistä menoista ja kääntyy parempiin. Minä olen
hänet käännyttänyt. Jumala olkoon kiitetty!

Kelpo veli oli tuskin ehtinyt laskeutua portaista, kun herra Philippe
de Coetquis asteli ylös ja koputti rouva Violanten ovea. Rouva Violante
otti hänet hymyillen vastaan ja johdatti hänet lukuisilla matoilla ja
tyynyillä varustettuun pieneen piilopaikkaan, jossa herra Philippe ei
ollut ennen käynyt. Se tuntui hyvältä enteeltä. Hän tarjosi makeisia,
joita hänellä oli rasiassa.

— Maistakaa, rouva, maistakaa; ne ovat miellyttävän makeita, mutta
pelkkää joutavaa teidän huuliinne verrattuina.

Rouva vastasi, että hän oli kovin turhamainen ja hieman typerä
kiittäessään hedelmää, jota ei ollut maistanut.

Hän vastasi niinkuin pitikin suutelemalla rouvan suuta.

Rouva Violante ei siitä ollenkaan vihastunut, sanoihan vain olevansa
kunniallinen nainen. Herra Philippe kiitti häntä ja neuvoi olemaan
sijoittamatta kunniaa mihinkään määrättyyn lokeroon, jossa se olisi
otettavissa, koska se häneltä aivan kohta vietäisiin.

— Yrittäkää, vastasi rouva Violante ollen lyövinään häntä poskelle
rusohohteisella kämmenkourullansa.

Mutta herra Philippe kykeni jo ottamaan kaikki mielensä mukaan. Rouva
Violante huusi:

— En tahdo, en tahdo. Hyi, hyi! Ette saa niin tehdä, herra. Ystäväni.
sydämeni!. Minä kuolen.

Lakattuaan huokailemasta ja huohottamasta hän virkkoi sievästi:

— Herra Philippe, ette saa suinkaan imarrella itseänne ajattelemalla
ottaneenne minut väkisin tai yllättäen. Jos olette saanut minulta,
mitä tahdoitte, tapahtui se suosiostani, ja minä vastustelin vain sen
verran, että voitte minut voittaa mielenne mukaan. Suloinen ystäväni,
minä olen teidän. Kun heti kauneutenne hurmaamana en ystävyytenne
suloisuudesta huolimatta aikaisemmin teille myöntänyt, mitä nyt otitte
suostumuksellani, johtui asia siitä, etten tullut sitä harkinneeksi, ei
ollut mielestäni mitään kiirettä, ja niin elin hempeään huolettomuuteen
vaipuneena käyttämättä ollenkaan hyväkseni nuoruuttani ja kauneuttani.
Mutta kelpo veli Jean Turelure antoi minulle hyödyllisen läksyn.
Hän opetti minulle kuluvien hetkien arvon. Hän näytti minulle äsken
kuolleen kalloa ja sanoi: »Tällainen olette aivan pian.» Siitä johtui
mieleeni ajatus, että tulee kiiruhtaa rakkauden työhön ja hyvin käyttää
se aika, joka meille on sitä varten annettu.

Nämä sanat ja niitä säestelevät rouva Violanten hyväilyt saivat herra
Philippen varmasti uskomaan, että aika oli hyvin käytettävä, että
oli toimittava jälleen kunniakseen ja hyödykseen, rakastetun iloksi
ja kirkastukseksi, ja lisättävä niitä varmoja todistuksia, joita
sellaisessa tilaisuudessa antaa itsestänsä jokainen kelvollinen ja
lainkuuliainen palvelija.

Niin tapahduttua rouva Violante katsoi hänen tehneen tehtävänsä,
saatteli hänet ovelle, suuteli sievästi hänen silmiänsä ja sanoi:

— Philippe, ystäväni, eikö olekin hyvä noudattaa kelpo veljen Jean
Tureluren neuvoja?



Uudenvuodenlahja.


Tammikuun ensimmäisenä päivänä, aamusella, kelpo herra Chanterelle
lähti jalkaisin talostaan Saint-Marcelin etukaupungista. Hän oli
vilunarka ja kykeni tuskin kävelemään, joten hänen ei suinkaan ollut
helppo kulkea kylmässä säässä lumisohjon peittämiä katuja. Vaununsa
hän oli jättänyt kotiin kurittaakseen lihaansa, koska oli sairautensa
jälkeen alkanut erinomaisesti huolehtia sielunsa autuudesta. Hän eli
erillään yhteisöistä ja seuroista ja kävi vierailemassa ainoastaan
sisarentyttärensä neiti de Doucinen luona, joka oli seitsemän vuoden
ikäinen.

Sauvaansa nojaten hän pääsi vaivoin Saint-Honoré-kadulle ja astui
rouva Pinsonin myymälään, _Kukkaiseen koriin_. Siellä nähtiin
runsaat määrät armon vuoden 1696 uuttavuotta varten näytteille
levitettyjä lasten leluja, ja oli kerrassaan vaikea liikkua tanssivien
ja juovien automaattien, linnunlaululehtojen, vahakabinettien,
taistelujärjestykseen asetettujen valko- ja sinipukuisten sotilaiden ja
nukkien keskellä, joista toiset oli puettu ylhäisiksi naisiksi, toiset
palvelijoiksi, sillä Jumalan itsensä inhimillisiin oloihin sijoittama
eriarvoisuus ilmeni näissä viattomissa kuvissakin.

Herra Chanterelle valitsi nuken. Hänen etusijalle asettamansa oli
puettu niinkuin Savoijan prinsessa saapuessaan Ranskaan marraskuun
neljäntenä päivänä. Hänen hiuksensa oli järjestetty sykeröille
ja sidottu nauhoilla, ja hänellä oli yllään erittäin jäykät
kullankirjaellut liivit ja helmikoristeisen soljen kiinnittämä
päällysvaate.

Herra Chanterelle hymyili ajatellessaan, millaista iloa niin kaunis
nukke tuottaisi neiti de Doucinelle, ja kun rouva Pinson ojensi
hänelle silkkipaperiin käärityn Savoijan prinsessan, näkyi hänen
rakastettavissa kasvoissaan vilahdukselta aistillisen ilon ilme,
kärsimyksen heikontama, paaston kalventama ja helvetinpelon riuduttama.

Hän kiitti kohteliaasti rouva Pinsonia, otti prinsessan kainaloonsa ja
lähti jalkaansa vetäen kohti taloa, jossa tiesi neiti de Doucinen heti
herätessään häntä odottavan.

Arbre-Sec-kadun kulmassa hän kohtasi herra Sponin, jonka iso nenä hipoi
poimukaulusta.

— Hyvää päivää, herra Spon, sanoi hän, toivotan teille onnellista uutta
vuotta ja pyydän Jumalaa täyttämään kaikki toiveenne.

— Ah, hyvä herra, älkää puhuko niin, huudahti herra Spon. Jumala
tyydyttää toivomuksemme usein vain meitä rangaistakseen. _Et tribuit
eis petitionem eorum_.

— On varsin totta, ettemme kykene ymmärtämään todellista hyväämme.
Minä olen sen seikan esimerkki, sellaisena kuin minut näette.
Aluksi pidin jo kaksi vuotta kestänyttä sairauttani onnettomuutena,
mutta nyt huomaan sen olleen onneksi, koska sen vuoksi luovuin
teattereissa ja seuroissa viettämästäni inhoittavasta elämästä. Tämä
sairaus, joka jäykistää jalkani ja himmentää ajatukseni, todistaa
Jumalan minulle osoittamaa suurta hyvyyttä. Mutta ettekö suvaitse
lähteä minua saattelemaan? Olen menossa viemään uudenvuodenlahjaa
sisarentyttärelleni neiti de Doucinelle.

Nuo sanat kuultuaan herra Spon kohotti kätensä ilmoille ja huusi
korkealla äänellä:

— Mitä! Kuulenko herra Chanterellen puhuvan vai kenen? Eikö tuo ole
pikemmin irstailijan puhetta? Onko mahdollista, että näen teidän, joka
olette viettänyt hurskasta ja hiljaista elämää, yht'äkkiä alkavan
vaipua aikamme paheisiin?

— En tosiaankaan luullut niihin vaipuvani, vastasi herra Chanterelle
ihan vapisten. Mutta epäilemättä tarvitsen paljon valistusta. Onko siis
suurikin synti, jos lahjoittaa nuken neiti de Doucinelle?

— Erittäin suuri, vastasi herra Spon. Sitä, minkä tänään lahjoitatte
tuolle yksinkertaiselle lapselle, ei pidä nimittää nukeksi, vaan
pikemmin epäjumalaksi ja pirulliseksi hahmoksi. Ettekö tiedä,
että uudenvuodenlahjojen antaminen on rikoksellista taikauskoa ja
pakanallisuuden inhoittava jäännös?

— En sitä tietänyt, virkkoi herra Chanterelle.

— Tietäkää siis, sanoi herra Spon, että se tapa periytyy meille
roomalaisilta, jotka näkivät jotakin jumalallista kaikessa alkamisessa,
tekivät vuoden alun jumaluudeksi. Heidän tavallaan menetellessään
joutuu niinmuodoin syypääksi epäjumalan palvelemiseen. Te annatte
uudenvuodenlahjoja, herrani, jäljitellen Janus-jumalan palvojia.
Menetelkää johdonmukaisesti ja pyhittäkää heidän tavallaan jokaisen
kuukauden ensimmäinen päivä Junolle.

Herra Chanterelle kykeni tuskin pysymään pystyssä, pyysi saada
turvautua herra Sponin käsivarteen, ja heidän niin astellessaan herra
Spon jatkoi esitystään:

— Siitäkö syystä, että astrologit ovat määränneet vuoden alkavaksi
tammikuun ensimmäisestä päivästä, katsotte velvollisuudeksenne antaa
lahjoja juuri sinä päivänä? Ja mikä käskee teitä elvyttämään tänä
päivänä ystävienne kiintymystä? Oliko heidän kiintymyksensä riutumassa
vuoden lopulla? Ja onko se teille hyvinkin arvokas, kun olette
voittanut sen takaisin imarteluilla ja turmiollisilla lahjoilla?

— Hyvä herra, vastasi kelpo herra Chanterelle, nojaten herra Sponin
käsivarteen ja yrittäen sovittaa askeliaan ankaran kumppaninsa askelten
tahtiin, hyvä herra, minä olin ennen sairastumistani vain kurja
syntinen, ja ainoana huolenani oli kohdella ystäviäni säädyllisesti
ja noudattaa kaikissa menoissani nuhteettomuutta ja kunniallisuutta.
Sallimus on suvainnut pelastaa minut kadotuksen kuilusta, ja minä
seuraan kääntymiseni jälkeen rippi-isäni neuvoja. Olen kumminkin
ollut niin kevytmielinen ja turhamainen, etten ole kysynyt, mitä hän
ajattelee uudenvuodenlahjoista. Se, mitä minulle asiasta sanotte te,
tavoiltaan samoinkuin tiedoiltaankin erinomainen henkilö, saa minut
hämmentymään.

— Aion tosiaankin teidät hämmentää, virkkoi herra Spon, ja valistaa
teitä, en suinkaan omalla heikolla ymmärrykselläni, vaan erään suuren
oppineen sanoilla. Istukaa tuohon väistökivelle.

Herra Spon työnsi erään portin kulmaukseen herra Chanterellen, joka
sijoittui siihen niin hyvin kuin voi. Sitten herra Spon veti taskustaan
pergamenttisiteisen pienen kirjan, avasi sen, selaili ja pysähtyi
erääseen kohtaan, jota alkoi lukea raikuvalla äänellä, ympärillään
nuohoojia, sisäkköjä ja kokkipoikia, jotka hänen äänensä kaiku oli
houkutellut luo.

»Me, jotka inhoamme juutalaisten juhlia ja pitäisimme eriskummallisina
heidän sabbattejansa, uusiakuitansa ja muita Jumalalle aikaisemmin
otollisia juhlallisuuksia, omaksumme mielellämme Saturnuksen juhlat
ja tammikuun ensimmäisen päivän viettämisen, matronaalit ja muut;
uudenvuodenlahjat liikkuvat, muita lahjoja lentelee kaikkialla; missään
ei näe muuta kuin pelihuveja ja juominkeja. Pakanat noudattavat
uskontoansa paremmin, koska varovat pyhittämästä yhtäkään juhlaamme,
peläten näyttävänsä kristityiltä; me sitävastoin emme pelkää esiintyä
pakanoina, vaan vietämme heidän juhliansa.»

— Kuulittehan asian, lisäsi herra Spon. Niin puhuu Tertullianus
kaukaa Afrikasta, osoittaen, kuinka arvottomasti menettelette. Hän
huutaa teille: »Uudenvuodenlahjat liikkuvat, muita lahjoja lentelee
kaikkialla. Te vietätte pakanoiden juhlia.» Valitettavasti en tunne
rippi-isäänne. Mutta minä vapisen, hyvä herra, ajatellessani, kuinka
hän teitä laiminlyö. Tiedättekö edes varmaan, että hän on luonanne
kuolemanne hetkenä, kun astutte Jumalan eteen, ottaakseen vastatakseen
synneistä, joihin on sallinut teidän langeta?

Niin sanottuaan hän pisti kirjan takaisin taskuunsa ja meni menojansa
ärtyneenä, hämmästyneiden noki- ja kokkipoikien kaukaa seuraamana.

Kelpo herra Chanterelle jäi yksin väistökivelle, Savoijan prinsessa
sylissään, ajatteli joutuvansa ikuisen kadotuksen vaaraan, jos
lahjoittaisi nuken neiti de Doucinelle, ja painui mietiskelemään
uskonnon mittaamattomia mysteerejä.

Hänen jalkansa, jotka olivat horjahdelleet jo monen kuukauden aikana,
kieltäytyivät häntä kannattamasta, ja hän oli niin onneton kuin
hyväntahtoinen ihminen konsanaan tässä maailmassa.

Hän oli istunut murheellisena väistökivellään jo vähän aikaa, kun häntä
lähestyi eräs kapusiinimunkki, joka sanoi:

— Hyvä herra, ettekö anna uudenvuodenlahjaa pienille veljille, jotka
ovat köyhät, Jumalan rakkauden tähden?

— Mitä ihmettä, isäni! huudahti herra Chanterelle vilkkaasti. Te olette
munkki ja pyydätte minulta uudenvuodenlahjaa!

— Hyvä herra, vastasi kapusiinimunkki, hyvän pyhän Fransiskuksen
tahto on, että hänen poikansa iloitsevat yksinkertaisesti. Antakaa
kapusiinimunkeille niin paljon, että he saavat tänään kunnon aterian
voidakseen riemumielin sietää kieltäytymistä ja paastoa lopun vuotta,
tietenkin lukuunottamatta pyhä- ja juhlapäiviä.

Herra Chanterelle silmäili munkkia ihmeissään:

— Ettekö pelkää, isäni, että uudenvuodenlahjojen antaminen voi olla
sielulle turmioksi?

— En, sitä en pelkää.

— Se tapa johtuu meille pakanoilta.

— Pakanat noudattivat toisinaan hyviä tapoja. Jumala on sallinut
osan valkeuttansa hajoittaa pakanamaailman pimeyttä. Hyvä herra, jos
kiellätte uudenvuodenlahjat meiltä, älkää kieltäkö niitä köyhiltä
lapsilta. Me kasvatamme hylättyjä lapsia. Tällä pienellä kolikolla
ostan jokaiselle heistä pienen paperimyllyn ja leipäkyrsän. He
kiittävät teitä ilosta, joka kenties on ainoa heidän elämässään, sillä
heidän osakseen ei ole säädetty paljoa mielihyvää maan päällä. Heidän
naurunsa nousee taivaaseen saakka. Nauraessaan lapset ylistävät Herraa.

Herra Chanterelle laski sangen painavan kukkaronsa pienen veljen käteen
ja nousi väistökiveltään hiljaa hymisten lausetta, jonka oli kuullut:

— Nauraessaan lapset ylistävät Herraa.

Sitten hän lähti, mieli seestyneenä ja askel varmempana, viemään
Savoijan prinsessaa neiti de Doucinelle, sisarensa tyttärelle.



Myönnetty kuolema.


Harhailtuaan kauan autioilla kaduilla André istuutui Seinen rannalle
ja katseli vedenusvien valkaisemaa kukkulaa, jolla oli asunut hänen
rakastajattarensa Lucie ilon ja toivon päivinä.

André ei ollut pitkiin aikoihin ollut niin tyyni. Kahdeksan aikaan hän
kylpi. Hän lähti erään Palais-Royalin ravintoloitsijan luo ja silmäili
julkisia papereita, odottaen ateriaansa. Hän luki _Yhdenvertaisuuden
Sanansaattajasta_ niiden kuolemaantuomittujen luettelon, jotka oli
mestattu Vallankumoustorilla floraalin 24 päivänä.

Hän nautti aamiaisensa halukkaasti. Sitten hän nousi, katsahti
kuvastimeen nähdäkseen, oliko puku hyvässä järjestyksessä ja hipiä
moitteeton, ja kulki kevein askelin virran toiselle rannalle,
Seine- ja Mazarin-kadun kulmassa sijaitsevan matalan talon luo.
Siinä asui kansalainen Lardillon, julkisen syyttäjän sijainen
vallankumous-oikeudessa, avulias mies, jonka André oli tuntenut hänen
ollessaan kapusiinimunkkina Angersissa ja sansculottina Parisissa.

Hän soitti ovikelloa. Muutamia minuutteja kestäneen hiljaisuuden
jälkeen ilmaantui ristikolla varustetulle kurkistusluukulle kansalainen
Lardillon, joka tarkoin tutki vieraan ilmettä ja kysyi hänen nimeänsä,
vihdoin avaten asuntonsa oven. Hänen kasvonsa olivat täyteläiset,
hipiä verevä, katse kirkas, huulet kosteat ja korva punainen. Hän
näytti herttaiselta, mutta aralta mieheltä. André kulki hänen kerallaan
asumuksen ensimmäiseen huoneeseen.

Sinne oli katettu pieni pyöreä pöytä kahta henkilöä varten. Siinä
nähtiin kanapaisti, piirakainen, liikkiö, hanhenmaksapasteijaa
ja hyytelön peittämiä kylmiä liharuokia. Lattialla oli kuusi
pulloa sangossa jäähtymässä. Pienellä pöydällä lieden luona oli
ananas, juustoja ja säilyhedelmiä. Likööripulloja oli sijoitettu
asiapaperivihkojen täyttämälle pöydälle.

Viereisen huoneen puoliavoimesta ovesta näkyi leveä avattu sänky.

— Minä tulen pyytämään sinulta palvelusta, kansalainen Lardillon, sanoi
André.

— Minä olen valmis sen tekemään, kansalainen, ellei se mitenkään uhkaa
Tasavallan turvallisuutta.

André vastasi hänelle hymyillen:

— Palvelus, jota sinulta pyydän, on täydellisessä sopusoinnussa
Tasavallan turvallisuuden ja oman turvallisuutesi kanssa.

Lardillonin viitattua André istuutui.

— Kansalainen sijaissyyttäjä, sanoi hän, tiedäthän, että olen ollut jo
kaksi vuotta salaliitossa ystäviäsi vastaan ja että olen kirjoittanut
teoksen, jonka nimi on _Pelon alttarit_. Et osoita minulle erikoista
suopeutta, jos minut pidätät. Teet vain velvollisuutesi. Se ei olekaan
sinulta pyytämäni palvelus. Mutta kuule minua: minä rakastan, ja
rakastajattareni on vankilassa.

Lardillon kumarsi osoittaen hyväksyvänsä tuon tunteen.

— Minä tiedän, ettet ole tunteeton, kansalainen Lardillon. Pyydän
päästä rakastettuni luo ja pyydän sinua heti lähettämään minut
vankilaan.

— Kas, kas! virkkoi Lardillon, hymy hienoilla ja voimakkailla
huulillaan, sinä pyydät minulta enemmän kuin elämää, pyydät onnea.

Hän ojensi kätensä kohti makuusuojaa ja huusi:

— Epikharis! Epikharis!

Näkyviin tuli kookas tummaverinen nainen, käsivarret ja povi paljaina,
paita ja alushame yllään, kokardi hiuksissa.

— Kultaseni, virkkoi Lardillon vetäen hänet polvelleen, katsele
tämän kansalaisen kasvoja äläkä milloinkaan niitä unohda! Hän
on tunnekykyinen samoinkuin me, Epikharis; samoinkuin me tietää
hänkin, että ero on pahin onnettomuus. Hän tahtoo mennä vankilaan ja
mestauslavalle rakastajattarensa kanssa. Voimmeko kieltää häneltä sen
hyväntyön, Epikharis?

— Emme, vastasi nainen taputtaen vallankumousmieheksi pukeutuneen
munkin poskea.

— Sinäpä sen sanoit, jumalattareni, me autamme kahta hellää
rakastavaista. Mainitse minulle osoitteesi, kansalainen Germain, niin
pääset tänä iltana, minne mielit.

— Päätetty asia, virkkoi André.

— Päätetty asia, vastasi Lardillon ojentaen hänelle kätensä. Lähde
tapaamaan rakasta ystävääsi ja sano hänelle, että olet nähnyt
Epikhariin Lardillonin sylissä. Toivon tämän kuvan synnyttävän
mielissänne iloisia ajatuksia!

André vastasi hänelle, että he kenties tulisivat liittämään toisiinsa
liikuttavampia mielikuvia, mutta sanoi siitä huolimatta olevansa
erittäin kiitollinen ja valitti vain, ettei luultavasti voisi
puolestaan tehdä hänelle palvelusta.

— Inhimillisyys ei kysy palkkaa, vastasi Lardillon.

Hän nousi, painoi Epikharista povelleen ja lausui:

— Kukapa tietää, milloin tulee meidän vuoromme?

    Omnes eodem cogimur: omnium
    versatur urna; serius ocius
    sors exitura, et nos in aeternum
    exilium impositura cymbae.

Nyt voimme vielä juoda! Tahdotko käydä aterialle meidän seurassamme,
kansalainen?

Epikharis lisäsi, että se olisi hupaista, ja tarttui Andrén käsivarteen
yrittäen häntä pidättää. Mutta André karkasi pois, mukanaan virallisen
sijaissyyttäjän antama lupaus.



Pieni kukkaskuun tarina vuodelta II.


I.

Vanginvartija sulkee portin, kun siitä on ehtinyt astua sisään entinen
kreivitär Fanny d'Avenay, joka on pidätetty »yleisen turvallisuuden
vuoksi», kuten vankiluettelossa sanotaan, ja itse asiassa siitä syystä,
että hän on suonut suojaa henkipatoiksi julistetuille.

Hän on nyt siinä vanhassa rakennuksessa, jossa Port-Royalin erakot
aikoinaan nauttivat yhdessä yksinäisyyttä ja joka voitiin tehdä
vankilaksi mitenkään sitä muuttamatta.

Kirjurin merkitessä luetteloon hänen nimeänsä hän istuu pienellä
rahilla ja miettii:

— Hyvä Jumala, minkätähden tämä kaikki, ja mitä te minusta tahdotte?

Vanginvartija näyttää pikemmin yrmeältä kuin ilkeältä, ja hänen sievää
tytärtänsä somistavat erinomaisesti valkoinen kokardipäähine ja
kansakunnan värein hohtelevat nauharuusukkeet. Vanginvartija kuljettaa
Fannyn isolle pihamaalle, jonka keskellä kasvaa kaunis akasiapuu.
Siinä hänen tulee odottaa, kunnes vartija järjestää hänelle vuoteen
ja pöydän huoneeseen, johon on jo suljettu viisi tai kuusi vangittua
naista. Talo näet on ahdinkoon asti täynnä, vaikka siirtääkin joka
päivä liikamääränsä vallankumousoikeuden ja giljotiinin käsiteltäväksi.
Komiteat pitävät joka päivä huolen siitä, että se jälleen täyttyy.

Pihalla Fanny näkee nuoren naisen piirtämässä nimikirjaimia puun
kuoreen ja tuntee lapsuudenystävänsä Antoinette d'Auriacin.

— Tekö täällä, Antoinette?

— Tekö täällä, Fanny? Antakaa sijoittaa vuoteenne minun vuoteeni
viereen. Meillä on varmaan paljon toisillemme kerrottavaa.

— Paljon kerrottavaa... Entä herra d'Auriac, Antoinette?

— Mieheni? Totisesti, kultaseni, hän oli hiukan häipynyt muististani.
Se oli väärin. Hän on aina kohdellut minua moitteettomasti. Luulen
hänen nyt olevan jossakin vankilassa.

— Entä mitä teet täällä sinä, Antoinette?

— Hiljemmin!... Kuinka myöhä lienee? Jos kello on viisi, niin ystäväni,
jonka nimeä tässä liitän omaan nimeeni, ei ole enää elossa, sillä
hänet on puolenpäivän aikaan viety vallankumousoikeuden eteen. Hänen
nimensä oli Gesrin; hän oli pohjoisarmeijan vapaaehtoisia. Opin hänet
tuntemaan täällä vankilassa. Me vietimme suloisia hetkiä yhdessä, tämän
puun alla. Hän oli kunnollinen nuori mies... Mutta täytyypä ryhtyä
sijoittamaan sinua tänne, kultaseni.

Hän kiersi kätensä Fannyn vyötäisille, vei hänet huoneeseen,
jossa hänen vuoteensa oli, ja sai vanginvartijan lupaamaan, ettei
ystävättäriä erotettaisi toisistaan.

He sopivat siitä, että pesisivät kohta seuraavana aamuna kammionsa
kivipermannon.

Kehnon keittäjän valmistama niukka illallinen nautittiin yhdessä.
Jokainen vanki toi oman lautasensa ja puiset syömäneuvonsa (metalliset
olivat kielletyt) ja sai annoksen kaalia ja sianlihamuhennosta. Fanny
näki vaivaisen ruokapöydän ääressä naisia, joiden hilpeys häntä
ihmetytti. He olivat samoinkuin rouva d'Auriac huolellisesti kammatut
ja moitteettomasti puetut. Heissä eli miellyttämishalu vielä kuoleman
välittömässä läheisyydessä. Heidän keskustelunsa oli keikaileva kuten
he itse, ja Fanny perehtyi pian salajuoniin, jotka punoutuivat ja
ratkesivat täällä lukkojen takana, näillä synkillä leikkitanhuilla,
missä kuolema kiihoitti rakkautta. Sitten hän joutui sanomattoman
levottomuuden valtaan ja tunsi harrasta halua saada puristaa jonkun
toisen kättä.

Hän muisti rakastettunsa, jolle ei ollut antautunut, ja hänen
sydäntänsä riipaisi ikävä tunto, melkein yhtä tuima kuin katumus. Hänen
poskilleen vierivät kyynelet, kuumat kuin hekuma. Savuavan tulimaljan
valossa hän katseli kumppaneitaan, joiden silmissä oli kuumeinen
kiilto, ja ajatteli:

— Me kuolemme yhdessä. Mistä johtuukaan, että olen alakuloinen ja että
mieleni on levoton, vaikka näille toisille elämä ja kuolema ovat yhtä
kevyet?

Hän itki koko yön viheliäisessä vuoteessaan.


II.

Kaksikymmentä pitkää ja yksitoikkoista päivää on kulunut. Piha, jonne
rakastavaiset menevät etsimään hiljaisuutta ja hämärää, on tänä iltana
autio. Fanny tunsi tukehtuvansa käytävien kosteassa ilmassa ja lähti
istumaan nurmikummulle, josta pihaa varjostava akasia kohoaa. Akasia
kukkii, ja sitä hyväilevä tuulenhenki poistuu sen luota täynnä hyvää
tuoksua. Fanny näkee puun kylkeen Antoinetten piirtämien merkkien
yläpuolelle kiinnitetyn taulun, josta lukee vankilassa olevan
runoilijan Vigéen säkeet:

              Sydämet hellät, syyttömät
              osaansa tuimaan tyytyivät

        täss' akasian alla hämärtyvin illoin;
        hälvensi murheen lemmen muisto silloin.
        Puu kukka-oksa rakkaat huolet kuuli
        ne haastoi kyynel, värjyväinen huuli.

              Jos teidät laupiaampi aika
              johdattaa tänne, pyydän teitä:

              Te puuta säästäkää; se muisti meitä,
              se tuskat poisti, pyyhki kyyneleitä;
              sen alla viihtyi onnen taika.

Säkeet luettuaan Fanny jäi mietteisiinsä. Hän näki mielikuvina
elämänsä, leppoisan ja tyynen, näki rakkaudettoman avioliittonsa,
muisti musiikin ja runouden herättämän harrastuksen, ystävyyden
askarruttaman vakaan ja levollisen mielensä, muisti ritarillisen
miehen rakkauden, joka oli häntä kiehtonut tempaamatta valtoihinsa ja
jonka hän tunsi paremmin nyt, vankilan hiljaisuudessa. Ajatellessaan
kohta kuolevansa hän painui lohduttomaksi. Tuskan hiki kihosi hänen
ohimoillensa. Hän kohotti ahdistuksessa katseensa tähtitaivaalle,
väänteli käsiänsä ja lausui hiljaa: — Hyvä Jumala, salli minun jälleen
toivoa.

Samassa kuului joku lähestyvän kevyin askelin. Rosine, vanginvartijan
tytär, tuli häntä salaa puhuttelemaan.

— Kansalainen, virkkoi hänelle nuori tyttö, huomisiltana odottaa
sinua vaunuissa Tähtitornin puistokadulla mies, joka sinua rakastaa.
Ota tämä käärö; siinä on samanlaiset vaatteet kuin minun käyttämäni;
pue ne yllesi huoneessasi iltasen aikana. Olethan kokoiseni ja yhtä
vaalea kuin minä. Hämärissä me voisimme käydä toisistamme. Olemme
ottaneet salajuoneen osalliseksi erään vartian, minun ihailijani; hän
tulee huoneeseesi ja tuo sinulle vasun, joka minulla tavallisesti on
ostoksille mennessäni. Sitten laskeudut hänen kanssaan portaita, joiden
avain on hänen hallussaan. Ne johtavat isäni komeroon. Sillä puolella
ovi ei ole suljettu eikä vartioitu. Tulee vain varoa, ettei isäni
sinua näe. Ihailijani asettuu selin komeron ikkunaan ja puhuu sinulle
kuin minulle. Hän sanoo: »Näkemiin, kansalainen Rose; älkää huoliko
enää olla niin äkäinen.» Sinä kuljet kaikessa rauhassa ulos kadulle.
Sillävälin minä lähden ulos valtaportista, ja me tapaamme toisemme
ajurin luona, joka vie meidät pois.

Noista sanoista huokui Fannyn mieleen luontoa ja kevättä. Hän ikävöi
vapautta elämän paisuttaman povensa koko voimalla.

Hän näki pelastuksensa ennakolta ja nautti siitä. Ja koska asiaan
liittyi lemmen-ajatus, hän laski molemmat kätensä sydämelleen ikäänkuin
onneansa hillitäkseen. Mutta sitten hänen voimakas harkintakykynsä
vähitellen voitti tunteen. Hän loi vanginvartijan tyttäreen tutkivan
katseen ja kysyi:

— Minkätähden uhraudutte siten minun tähteni, kaunis lapsukainen,
vaikka ette edes minua tunne.

— Teen sen, vastasi Rose unohtaen sinutella, koska hyvä ystävänne antaa
vapaaksi päästyänne minulle paljon rahaa ja koska sitten voin mennä
naimisiin kosijani Florentinin kanssa. Toimin omaksi edukseni, kuten
näette. Mutta olen tyytyväisempi saadessani pelastaa teidät jonkun muun
asemesta.

— Minä kiitän teitä, rakas lapsi; mutta miksi niin?

— Koska olette soma ja koska hyvä ystävänne on kovin surullinen
ollessaan kaukana teistä. Päätetty asia, eikö totta?

Fanny ojensi kätensä ottaakseen Rosen tarjoaman vaatemytyn.

Mutta samassa hän jo veti kätensä takaisin:

— Rose, tiedättekö, että joutuisitte kuolemaan, jos juonemme tulisi
ilmi?

— Kuolemaan! huudahti nuori tyttö. Te säikytätte minua. Ah, en, sitä en
tietänyt.

Sitten hän rauhoittui ja virkkoi:

— Hyvä ystävänne varmaan minut piilottaa.

— Pariisissa ei ole varmaa piilopaikkaa. Kiitän teitä alttiudestanne,
Rose, mutta en voi asiaan suostua.

Rose oli ihan ymmällä.

— Joudutte giljotiiniin, ja minä en pääse naimisiin Florentinin kanssa!

— Tyyntykää, Rose. Minä voin teitä auttaa, vaikka en suostu
ehdotukseenne.

— Ei, ei! Se olisi varastettua rahaa.

Vanginvartijan tytär pyysi, itki ja rukoili kauan.

Hän painui polvilleen ja tarttui Fannyn hameenhelmaan.

Fanny torjui hänet kädellään ja kääntyi toisaalle. Kuunsäde valaisi
hänen suloisten kasvojensa tyyneyttä.

Yö oli hymyilevän kaunis, tuuli humisi. Vankien puu häälytteli
tuoksuvia oksiansa sirotellen valkoisia kukkia vapaaehtoisen uhrin
päälaelle.



Bonaparte San Miniatossa.


    Kun poika kansan vapaan,
      soturi suora, rehti
    Eridanin, Adigen ja Tiberin
      luo ehti,
    hän ukkosena iski tyrannit
      pettäjät
    ja kahleistansa päästi kansat
      itkevät...

            (Marie-Joseph Chénier,
               _La Promenade_).

    »Livornon retken jälkeen Napoleon
    lähti Firenzeen ja vietti
    yönsä San Miniatossa erään vanhan
    abbé Buonaparten luona...»

        (_Sankt-Helenan Muistelmat_,
        kreivi Las Casasin toimittamat,
        uusi painos 1823—1824, I s. 149.)

    »Illan tullen olin San Miniatossa.
    Eräs sikäläinen tuomioherra oli
    sukulaiseni...»

        (_Tohtori F. Autommarchin muistelmat
        Napoleonin viimeisistä hetkistä_,
        1825, I s. 155.)

Vallattuaan Livornon ja suljettuaan sataman englantilaisilta aluksilta
kenraali Bonaparte lähti Firenzeen tapaamaan Toscanan suurherttuaa
Ferdinandia, ainoata Euroopan ruhtinasta, joka oli rehellisesti
täyttänyt velvollisuutensa Tasavaltaa kohtaan. Luottamustaan
osoittaakseen hän saapui ilman saattuetta, rykmentin esikunta mukanaan.
Hänelle näytettiin erään vanhan rakennuksen ovenkamanassa olevaa kiveen
veistettyâ Bonaparte-suvun vaakunaa. Hän tiesi suvun erään oksan
aikoinaan kukoistaneen Firenzessä ja tiesi viimeisen jälkeläisen vielä
elävän San Miniaton kaniikkina, kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä.
Vaikka kiireelliset tehtävät kutsuivat, aikoi hän käydä vanhusta
tervehtimässä. Luonnolliset tunteet olivat Napoleon Bonapartessa
erittäin voimakkaat.

Ennen poistumistaan hän lähti muutamien upseeriensa kanssa San
Miniatoon, jonka kukkula kohoo puolen peninkulman päässä Firenzen
eteläpuolella, muurien ja tornien ympäröimänä.

Vanha kaniikki Bonaparte otti ylevän lauhkeasti vastaan nuoren
sukulaisensa ja hänen seurassaan saapuneet ranskalaiset.

Napoleonin seuralaiset olivat Berthier, Junot, maksumääräysten antaja
Chauvet ja upseeri Thézard. Hän tarjosi heille italialaisen illallisen,
josta ei puuttunut Peretolan kurkia, ei höystetyssä maidossa liotettua
porsasta eikä Toskanan, Napolin ja Sisilian parhaita viinejä. Hän
itse esitti maljan heidän aseittensa onneksi. Vieraat, jotka olivat
tasavaltalaisia niinkuin Brutus, joivat isänmaan ja vapauden maljan.
Heidän isäntänsä yhtyi siihen. Sitten hän kääntyi puhuttelemaan
kenraalia, jonka oli sijoittanut oikealle puolellensa.

— Kuulkaahan, sukulaiseni, sanoi hän, eikö tee mielenne katsoa salin
seinään maalattua sukupuutanne? Ette varmaankaan tunne mielipahaa
havaitessanne, että polveudumme lombardilaisista Cadolingeista, jotka
hankkivat XI ja XII vuosisadalla kunniaa uskollisuudellaan Saksan
keisareita kohtaan ja joista johtuivat ennen vuotta 1100 Trevison ja
Firenzen Buonapartet, jälkimmäiset edellisiä paljoa mainehikkaammat.

Upseerit alkoivat kuiskutella ja nauraa. Maksumääräysten antaja Chauvet
kysyi aivan hiljaa Berthier'ltâ, mahtoiko tasavaltalainen kenraali
tuntea itsensä hyvinkin imarrelluksi kuullessaan, että hänen suvussaan
oli ollut kaksipäisen kotkan orjallisia palvelijoita. Luutnantti
Thézard puolestaan oli valmis vannomaan, että kenraali polveutui kelpo
sansculotteista. Kaniikki Buonaparte ylisti sillävälin arkailematta
sukunsa erinomaisuutta.

— Tietäkää, sukulaiseni, virkkoi hän vihdoin, että firenzeläiset
esivanhempamme ansaitsivat nimensä. He olivat valinneet hyvän osan,
_buona parten_, ja puolustivat alinomaa kirkkoa.

Kenraali oli tähän asti ollut hajamielinen, tuskin välittäen kuunnella,
mutta kuullessaan nuo sanat, jotka kaniikki lausui korkealla ja
kuuluvalla äänellä, hän kohotti kalpean ja laihan, vanhan ajan miehiä
muistuttavan päänsä ja hyydytti säihkyvällä katseellaan sanat vanhuksen
huulille.

— Setä, virkkoi hän, jätetään ne typeryydet; älkäämme huoliko kilpailla
aittanne rottain kanssa homehtuneiden pergamenttien omistamisesta.

Sitten hän lisäsi vaskelta helähtävällä äänellä:

— Ainoa jalouteni on teoissani. Jalosukuisuuteni polveutuu
vendémiaire-kuun 13 päivältä vuonna IV, jolloin musersin Saint-Rochin
portailla kuninkaalliset jaostot.

»Tasavallan malja! Tasavalta on se Evanderin nuoli, joka ei putoa
maahan, vaan muuttuu tähdeksi.»

Upseerit vastasivat innokkain hyvähuudoin. Berthierkin tunsi itsensä
sinä hetkenä tasavaltalaiseksi ja kansallismieliseksi.

Junot huudahti, ettei Bonaparte kaivannut esi-isiä ja että riitti, kun
hänen sotilaansa olivat tehneet hänestä korpraalin Lodissa.

Juotiin viinejä, joissa oli piikiven kirpeä maku ja ruudin tuoksu.
Luutnantti Thézard ei enää kyennyt salaamaan ajatustansa. Ylpeillen
niistä haavoista ja suuteloista, joita tämän sankarillisen ja hilpeän
sotaretken aikana oli runsain määrin tullut hänen osakseen, hän
huomautti kelpo kaniikille kiertelemättä, että ranskalaiset tulisivat
kulkemaan kautta maailman Napoleonin johtamina, kumoten kaikkialla
valtaistuimia ja alttareita, tehden lapsia tytöille ja halkoen
kiihkoilijoiden vatsoja.

Vanha pappi hymyili yhä ja vastasi, että jos ei voinutkaan jättää
heidän kauniin vimmansa valtoihin nuoria tyttöjä, joita päinvastoin
kehoitti säästämään, niin sensijaan ja sitä enemmän kiihkoilijoita,
jotka olivat pyhän Kirkon pahimpia vihollisia.

Junot lupasi kohdella suopeasti nunnia, joita hänen mielestään sopi
kiittää, koska hän oli havainnut heidän sydämensä helläksi ja hipiänsä
valkoiseksi.

Chauvet huomautti, että tuli myöntää luostarin vaikuttavan edullisesti
tyttöjen hipiään. Hän taipui filosofiaan.

— Genuasta Milanoon kulkiessamme, sanoi hän, olemme purreet
monet kerrat sitä kiellettyä hedelmää. Ihminen otaksuu olevansa
ennakkoluuloton, mutta kaunis povi näyttää sittenkin kauniimmalta
nunnankauluksen alla. Minä en tunnusta ollenkaan luostarilupauksia,
mutta myönnän antavani erinomaista arvoa nunnan täytelyydelle. Oi
ihmissydämen ristiriitoja.

— Hyi, hyi! virkkoi Berthier. Sopiiko iloita siitä, että hämmentää
noiden kiihkomielen onnettomien uhrien järjen ja aistin? Eikö Italiassa
ole hyvään yhteiskuntaan kuuluvia naisia, jotka voivat antaa teille
lupauksiaan juhlatilaisuuksissa, suojanaan venezialainen Viitta, joka
on erittäin edullinen salajuonia punottaessa? Ovatko Pietra Grua
Mariani donna Lambert, donna Monti, donna Gherardi de Brescia suotta
kauniit ja keikailevat?

Mainitessaan nuo italialaiset naiset hän ajatteli ruhtinatar Viscontia,
joka Bonaparten viettelemisyrityksissä epäonnistuttuaan oli antautunut
hänen esikuntansa päällikölle osoittaen rakkaudessaan niin huimaa
hempeyttä ja pahaelkistä aistillisuutta, että Berthier hämmentyi siitä
ikäpäivikseen.

— Minä, virkkoi luutnantti Thézard, minä en unohda milloinkaan erästä
pientä vesimeloneja kaupustelevaa tyttöä, joka tuomiokirkon portailla...

Kenraali nousi kärsimättömänä. Heillä oli tuskin kolme tuntia
nukkumista varten. Heidän oli määrä lähteä seuraavana päivänä aamun
koittaessa.

— Älkää huolehtiko yösijoistamme, sukulaiseni, sanoi hän kaniikille. Me
olemme sotilaita. Riittää, kun saamme olkilyhteen.

Oivallinen isäntä oli kumminkin käskenyt järjestää vuoteet. Hänen
talonsa oli karu ja koristeeton, mutta avara. Hän saatteli ranskalaiset
toisen toisensa jälkeen heille määrättyihin makuusuojiin ja toivotti
hyvää yötä.

Jäätyään yksin huoneeseen Bonaparte heitti pois nuttunsa ja miekkansa
ja kirjoitti lyijykynällä Josephinelle kirjelipun, parikymmentä riviä,
joista oli mahdoton saada selkoa ja joihin sisältyi hänen väkivaltaisen
ja harkitsevan sielunsa huuto. Sitten hän taittoi paperin kokoon ja
karkoitti äkkiä tuon naisen kuvan, ikäänkuin olisi sulkenut lippaan.
Hän levitti eteensä Mantuan kartan ja valitsi kohdan, johon ajatteli
keskittää tykkiensä tulen.

Hän oli vielä tekemässä laskelmiaan, kun ovelle kuului koputettavan.
Hän luuli Berthier'n tulevan. Mutta tulija olikin kaniikki, joka pyysi
saada keskustella hänen kanssaan vähän aikaa. Hänellä oli kainalossa
pari kolme pergamenttikantista vihkoa. Kenraali silmäili papereita
hieman ivallisesti. Hän uskoi varmaan, että siinä oli Buonaparten
sukuluettelo, ja arvasi asiasta koituvan loppumattoman keskustelun,
mutta ei sittenkään ilmaissut minkäänlaista kärsimättömyyttä.

Hän oli äreä tai vihoissaan vain silloin, kun tahtoi olla. Nyt hän
ei mitenkään halunnut olla epämieluinen hyvälle sukulaiselleen,
vaan toivoi päinvastoin saavuttavansa hänen suosionsa. Sitäpaitsi
hän perehtyi mielelläänkin sukunsa koko jalouteen nyt, kun
jakobiiniupseerit eivät enää olleet läsnä ivailemassa tai
loukkaantumassa. Hän kehoitti kaniikkia istuutumaan.

Vanhus istuutui, laski kirjat pöydälle ja virkkoi:

— Illallisen aikana aloin puhua teille, sukulaiselleni, Firenzen
Buonaparteista, mutta katseestanne ymmärsin, ettei tilaisuus ollut
sopiva asian laajemmalle käsittelemiselle. Niinpä vaikenin, säästäen
asian ytimen tätä hetkeä varten. Pyydän teitä kuuntelemaan tarkkaavasti.

»Sukumme toscanalainen haara on tuottanut oivallisia miehiä. Heidän
joukostaan sopii mainita Jacopo di Buonaparte, joka näki Rooman ryöstön
vuonna 1527 ja sepitti kertomuksen tapahtumasta, ja Niccolo, jonka
kirjoittamaa Vedovo-nimistä huvinäytelmää kiitettiin uuden Terentiuksen
tekemäksi. Aikomukseni ei kumminkaan ole keskustella kanssanne näistä
kuuluisista esi-isistä, vaan eräästä kolmannesta, joka himmentää
heidät maineellaan, niinkuin aurinko himmentää tähdet. Tietäkää, että
sukumme jäsenten joukossa on eräs pyhimys, veli Bonaventura, Pyhän
Fransiskuksen opetuslapsi, joka kuoli vuonna 1593 pyhyyttä uhoten.

Vanhus kumarsi mainitessaan tuon nimen. Sitten hän jatkoi kiihkeämmin
kuin olisi voinut odottaa niin iäkkään ja lauhkean miehen puhuvan:

— Fra Bonaventura! Ah, sukulaiseni, häntä, sitä kelpo isää, saatte
kiittää aseittenne voitollisuudesta. Hän oli varmaan lähellänne,
kun tuhositte, niinkuin illallisen aikana kerroitte, puolueenne
vihamiehet San Roccon portailla. Tämä kapusiinimunkki on seurannut
teitä taistelun tuoksinassa. Voitte uskoa, ettette olisi hänen
auttamattaan menestynyt Montenottessa ja Millesimessä enempää kuin
Lodissakaan. Hänen suojeluksensa merkit ovat niin ilmeiset, että ne
täytyy havaita, ja minä pidän menestystänne kelpo veli Bonaventuran
tekemänä ihmeenä. Tärkeintä on kuitenkin tietää, että pyhällä miehellä
oli omat tarkoituksensa, kun hän salli teidän voittaa itsensä Beaulieun
ja johti teidät voitosta voittoon aina tähän vanhaan asumukseen
saakka, missä lepäätte tänä yönä, vanhuksen siunaamana. Olen tullut
nimenomaan ilmaisemaan hänen tarkoituksiansa. Veli Bonaventura tahtoi
teidän saavan tietää hänen ansionsa, kuulevan hänen paastoistaan,
lihankidutuksestaan ja vuosikauden kestävästä vaikenemisesta, johon hän
itsensä tuomitsi. Hän tahtoi saada teidät koskettamaan jouhipaitaansa
ja nuoraansa ja polviansa, jotka olivat jäykistyneet alttarin
porras-askelmilla niin, että hän käveli käyränä kuin S. Siitä syystä
hän on johdattanut teidät Italiaan, missä järjestää teille tilaisuuden
tehdä vuorostanne hänelle palveluksen. Tietäkää, sukulaiseni, että
voitte puolestanne olla erittäin hyödyllinen kapusiinimunkille, joka on
teitä monesti auttanut.

Niin sanoessaan kaniikki laski kätensä pöydällä lepäävien vihkojen
päälle ja huokasi syvään.

Bonaparte odotti mitään virkkaamatta jatkoa juttuun, joka häntä
huvitti. Hän oli huvitettavissa helpommin kuin kukaan muu.

Hengähdettyään vanhus jatkoi:

— Niin, sukulaiseni, te voitte olla erittäin hyödyllinen kelpo veli
Bonaventuralle, joka asemassaan tarvitsee teitä. Hän on julistettu
autuaaksi jo aikoja sitten, mutta odottaa yhä kalenteriin pääsemistä.
Hän riutuu ikävään, tuo kelpo veli Bonaventura. Ja mitäpä voin tehdä
minä, San Miniaton vaivainen kaniikki, hankkiakseni hänelle kunnian,
joka hänelle kuuluu? Asia vaatii kulunkeja, joihin ei riitä minun
omaisuuteni eivätkä hiippakunnan varat! Kaniikki parka! Hiippakunta
parka! Toscanan herttuakunta on köyhä, ja köyhä on koko Italia!
Pyytäkää te, sukulaiseni, paavia tutustumaan Bonaventuraan. Hän varmaan
suostuu pyyntöönne. Teitä kunnioittaen hänen pyhyytensä suostuu
lisäämään luetteloon uuden pyhimyksen. Siitä koituu suuri kunnia
teille ja suvullenne, ja teiltä ei tule milloinkaan puuttumaan kelpo
kapusiinimunkin suojelusta. Käsitättehän, kuinka onnellista on, jos on
suvussa pyhimys?

Kaniikki osoitti pergamenttivihkojansa kehoittaen kenraalia ottamaan
ne matkalaukkuunsa. Niihin sisältyi autuaan veljen Bonaventuran
pyhimykseksijulistamista koskeva anomus ja sitä puolustavat asiakirjat.

— Luvatkaa minulle, lisäsi hän, että otatte toimittaaksenne tämän
asian, suurimman niistä, jotka voivat vaatia osakseen mielenkiintoanne.

Bonaparten teki mieli nauraa, mutta hän hillitsi itsensä.

— Minä en suinkaan ole sovelias ajamaan pyhimykseksijulistamista
tarkoittavaa juttua, sanoi hän. Tiedättehän, että Ranskan tasavalta
vaatii Rooman hovilta hyvitystä lähettiläämme Bassvillen halpamaisesta
murhasta.

Kaniikki huudahti:

— Bakkhoksen ruumiin nimessä! Rooma esittää varmaan anteeksipyyntönsä,
myöntää teille kaiken hyvityksen, ja kapusiinimme pääsee pyhimysten
luetteloon.

— Keskustelut eivät ole läheskään päättymässä, vastasi tasavallan
kenraali. Rooman curian tulee vielä tunnustaa Ranskan papiston
siviilijärjestö ja hävittää omin käsin inkvisitio, joka loukkaa
ihmisyyttä ja anastaa itselleen valtioitten oikeuksia.

Vanhus hymyili:

— Rakas poikani Napoleone, paavi tietää, että täytyy antaa, jos mieli
saada. Hän suostuu ehdotukseen. Hän odottaa teitä. Hän on vakaa ja
rauhallinen.

Bonaparte painui mietteisiinsä, ikäänkuin hänen voimallisessa päässään
olisi syntynyt jokin uusi ajatusyhtymä. Sitten hän virkkoi äkkiä:

— Te ette tunne ajan henkeä. Ranska on nykyjään varsin
epäuskonnollinen. Jumalattomuus on sinne juurtunut. Te ette tiedä,
kuinka laajalle ovat levinneet Montesquieun, Raynalin ja Rousseaun
aatteet. Jumalanpalvelus on poistettu. Kunnioitus on hävinnyt.
Kuulittehan, kuinka rivosti upseerini juttelivat aterialla.

Kelpo kaniikki pudisti päätänsä:

— Oh, nuo miellyttävät nuoret miehet ovat kevytmielisiä, huikentelevia,
ajattelemattomia! Se korjautuu aikanansa. Kymmenen vuoden kuluttua
he eivät enää juokse niin uutterasti tyttöjen jäljessä, vaan menevät
kuulemaan messua. Karnevaali kestää vain muutamia päiviä, ja Ranskan
vallankumouksen karnevaali ei sekään ole pitkäaikainen. Kirkko on
ikuinen.

Bonaparte tunnusti olevansa itsekin liian vähän uskonnollinen
voidakseen puuttua nimenomaan kirkolliseen asiaan.

Kaniikki katsoi häntä suoraan silmiin ja virkkoi:

— Poikani, minä tunnen ihmiset. Minä arvaan laatunne: te ette ole
filosofi. Harrastakaa autuasta isää BonaVenturaa. Hän korvaa teille
kaiken hyvän, minkä hänelle teette. Minä puolestani olen liian vanha
voidakseni nähdä tämän suuren asian toteutuvan. Minä kuolen aivan
pian. Tietäessäni sen olevan teidän huostassanne kuolen rauhallisena.
Älkää varsinkaan unohtako, sukulaiseni, että kaikki valta ja voima
tulee Jumalalta hänen pappiensa välityksellä.

Hän nousi, kohotti kätensä siunatakseen nuorta sukulaistansa ja poistui.

Yksin jäätyään Bonaparte selaili laajaa anomuskirjaa kynttilän
himmeässä valossa. Hän mietti Kirkon valtaa ja ajatteli, että paavius
oli kestävämpi kuin vuoden III valtiosääntö.

Ovelle koputettiin. Berthier tuli ilmoittamaan kenraalille, että kaikki
oli valmiina lähtöä varten.



Gestas.


    Gestas, dixt li Signor,
    entrez en paradis.

    »Gestas, dans nos anciens mystères,
    c'est le nom du larron
    crucifié à la droite de Jésus-Christ.»

                        (Augustin Thierry,
                    _la Rédemption de Larmor_.)

[Gestas, sanoi Herra, astu paratiisiin. »Gestas on vanhoissa
mysteereissämme Jeesuksen Kristuksen oikealle puolelle ristiinnaulitun
ryövärin nimi.»]


Kerrotaan, että nykyjään elelee eräs kehno veikko, nimeltä Gestas, joka
sepittää maailman ihanimpia laulelmia. Hänen litteistä kasvoistaan
kuuluu voitavan lukea hänen vaipuneen lihan syntiin, ja illan tullen
kiiltelevät pahat nautinnot hänen viheriöissä silmissään. Hän ei ole
enää nuori. Hänen kallonsa kuhmurat ovat alkaneet hohtaa kuparilta,
ja hänen niskallaan riippuvat homeenkarvaiset hiussuortuvat. Hän on
kumminkin viattoman luonnollinen, ja hänessä on säilynyt lapsuuden
vilpitön usko. Ellei satu olemaan jälleen sairaalassa, hän asustaa
jossakin pienessä hotellihuoneessa Panteonin ja Kasvitieteellisen
puutarhan välimaalla. Siellä, vanhassa ja köyhässä kaupunginosassa,
hänet tuntee jokainen kivi, synkät kujamaiset kadut ovat hänelle
lempeät, ja eräs niistä, huonomaineisten hökkelien ja vaivaisten
asumusten reunustama, on hänen mieleisensä, sillä siinä on erään
rakennuksen nurkassa pyhä Neitsyt ristikon takana sinisessä
seinäkomerossaan. Hän kulkee iltaisin kahvilasta kahvilaan ja pysähtyy
olut- ja viina-asemillaan noudattaen vakiintunutta järjestystä; suuret
mässäyksen työt näet vaativat menetelmää ja säännönmukaisuutta. On
jo myöhä yö, kun hän on saapunut lakkaansa, tietämättä miten, ja
osunut joka päivä uudistuvan ihmeen nojalla telttasänkyynsä, johon
hän kellahtaa riisuutumatta. Hän nukkuu siinä kädet nyrkissä niinkuin
nukkuvat kulkurit ja lapset. Mutta hänen unensa on lyhyt.

Aamunkoiton valkaistessa ikkunaa ja heittäessä uutimien välitse
ullakkokamariin kirkkaita säteitään Gestas jo avaa silmänsä,
kohottautuu, pudistelee itseään kuin isännätön koira, jonka potku
herättää, astuu kiireesti alas pitkiä kierreportaita ja katselee
jälleen riemuiten katua, kelpo katua, joka on ylen suopea vähäpätöisten
ja köyhien ihmisten paheille, siristää silmiään päivän ensi
sarastuksessa, ja hänen Silenuksen-sieraimiaan laajentaa aamuinen
ilma. Hän astelee siinä tanakkana ja suorana, jalka vanhan luuvalon
jäykistämänä, nojaten kornellipuiseen sauvaan, jonka rautakärkeä hän
on kuluttanut kaksikymmentä vuotta vaellusretkillään. Hän näet ei ole
öisissä seikkailuissaan milloinkaan kadottanut piippuaan eikä keppiään.
Silloin hän näyttää erittäin hyvältä ja erittäin onnelliselta, ja
niin on tosiaankin laita. Hänen kaikkein suurimpana ilonaan, jonka
korvaukseksi hän luovuttaa unensa, on käydä aamuisin kapakoissa
juomassa valkoviiniä työmiesten kanssa. Juopon viattomuus, kirkas
viini, päivän kalpea koitto ja muurarien valkoiset puserot viehättävät
puhtaudellaan hänen mieltänsä, joka on paheessakin säilynyt lapsellisen
vilpittömänä.

Eräänä kevätaamuna, kuljettuaan siten kalustetusta huoneestaan _Pikku
Mauriin_ saakka, Gestas näki ilokseen, kuinka avattiin ovi, jonka
yläpuolella oli valettu ja maalattu saraseenin pää, ja kuinka hänen
kerallaan työntyi tinapintaisen tiskin ääreen tuntemattomia ystäviä:
kokonainen joukko Creusen työmiehiä, jotka kilistivät lasejaan ja
haastelivat viisaasti kuin Kaarle Suuren kaksitoista pääriä. He
tyhjensivät lasinsa ja purivat leipäkannikkaa; se heistä, jonka
mieleen sattui johtumaan hyvä ajatus, nauroi voimallisesti ja koki
saada kumppanit paremmin asiaa tajuamaan jyskyttämällä heitä nyrkillä
selkään. Ukot kallistivat lasejaan hitaasti ja mitään virkkamatta.
Miesten poistuttua työhönsä Gestas lähti viimeisenä Pikku Maurista ja
siirtyi _Hyvään Omenaan_, jonka ristikon peitsimäiset tangot olivat
hänelle tutut. Hän ryyppi sielläkin hupaisessa seurassa, tarjosipa
lasin kahdelle epäluuloiselle ja leppoisalle poliisimiehellekin.
Sitten hän kävi kolmannessa kapakassa, jonka vanhassa takorautaisessa
kilvessä näkyy kaksi pientä miestä kantamassa valtavan suurta
rypäleterttua, ja siellä hänelle tarjoili kaunis rouva Trubert,
koko siinä kaupunginosassa kuuluisa viisaudestaan, voimastaan
ja herttaisuudestaan. Lähestyessään vallituksia hän joi vielä
tislaajien luona, missä tynnyrien messinkihanat kiiltävät hämyisessä
valossa, ja anniskelijain myymälöissä, joiden viheriäin, suljettujen
ikkunaluukkujen kummallakin puolella on laakeripuu sammiossaan. Sitten
hän palasi väkirikkaisiin kaupunginosiin ja nautti vermuuttia ja
poroista kahvia erinäisissä kahviloissa. Kello löi kahdeksan. Hän kulki
erittäin suorana, tasaisin askelin, jäykkänä ja juhlallisena, joutuen
ymmälle, kun naiset, jotka kiiruhtivat ostoksilleen paljain päin,
liina kaulaan kietaistuna, tuuppivat häntä raskailla vasuillaan, tai
hän itse havaitsemattaan törmäsi valtavan suurta leipää kuljettavaan
tyttöseen. Toisinaan, hänen kulkiessaan kadun poikki, maidonkuljettajan
rattaat tärisevine ja helisevine läkkikannuineen pysähtyivät niin
lähelle, että hän tunsi poskessaan hevosen kuuman hengityksen. Hän
jatkoi matkaansa kiirehtimättä, karkean maitorengin ylenkatseellisesta
sadattelusta huolimatta. Hänen astuntansa, jota tuki kornellipuinen
keppi, oli epäilemättä ylväs ja tyyni. Sisäisesti vanha mies kuitenkin
hoiperteli. Aamuinen hilpeys oli kadonnut jäljettömiin. Kiuru, joka
oli sirottanut hänen olemukseensa iloista liverrystään vaaleanpunaisen
viinin ensimmäisten pisarain keralla, oli kiitänyt pois, ja nyt hänen
mielensä oli himmeä korppien pesimämaa, missä mustat linnut vaakkuivat
mustissa puissa. Hän oli sanomattoman alakuloinen. Ankara itseinho
kuvotti häntä. Katumuksen ja häpeän ääni kuului hänelle huutavan:
»Sika! Sika! Olet sika!» Hän ihaili tuota närkästynyttä ja puhdasta
ääntä, tuota kaunista enkelin-ääntä, joka oli salaperäisesti hänessä
itsessään ja toisti: »Sika! Sika! Olet sika!» Hänessä heräsi ääretön
viattomuuden ja puhtauden kaipuu. Hän itki; isot kyynelkarpalot
vierivät hänen pukin-parralleen. Hän itki itseänsä. Totellen mestarin
sanaa, joka sanoi: »Itkekää itseänne ja lapsianne, te Jerusalemin
tyttäret», hän vuodatti silmiensä katkeran kasteen seitsemän synnin
tahraaman lihansa ja päihtymyksen siittämien irstaiden kuvitelmien yli.
Hänessä heräsi eloon lapsuuden usko kasteraikkaana ja kukkeana. Hänen
huuliltaan virtasivat koruttomat rukoukset. Hän lausui aivan hiljaa:
»Hyvä Jumala, salli minun tulla jälleen sen pienen lapsen kaltaiseksi,
joka olin.» Lausuessaan tuon yksinkertaisen rukouksen hän oli erään
kirkon porttiholvissa.

Tämä vanha kirkko oli aikoinaan hohdellut valkoisena ja kauniina
kivisissä pitsikoruissaan, joita aika ja ihmiset ovat repineet. Nyt
se on musta kuin murjaani, ja sen kauneus puhuu vain runoilijain
sydämille; se on »puutteenalainen ja iällinen» kuin François Villonin
äiti, joka kenties aikoinaan tuli sinne polvistumaan ja näki nyt
valkoisiksi kalkituissa muuripinnoissa sen paratiisin, jonka harput
luuli kuulevansa, ja sen helvetin, jossa kadotettuja »paahdettiin»,
mikä kovin pelotti kelpo eukkoa. Gestas astui Herran huoneeseen. Hän
ei nähnyt siellä ketään, ei edes vihkiveden antajaa eikä sellaista
eukko rukkaa kuin François Villonin äiti. Vain kirkonlaivassa hyvässä
järjestyksessä seisovat tuolit todistivat seurakuntalaisten hartautta
ja näyttivät jatkavan yhteistä rukousta.

Gestas kääntyi holvien kosteassa ja viileässä varjossa oikealle, kohti
sivulaivaa, missä lähellä ovea. Neitsyen kuvan edessä, rautainen
kynttilänkannatin ojenteli teräviä piikkejään, joissa ei vielä palanut
yhtäkään vahakynttilää. Siinä, silmäillen valkoisella, sinisellä ja
ruusunpunaisella maalattua kuvaa, joka hymyili pienten uhrilahjoiksi
ripustettujen kultaisten ja hopeisten sydänten keskellä, Gestas
taivutti vanhan, jäykistyneen polvensa, itki pyhän Pietarin lailla
ja huokaili ylen lempeitä sanoja, jotka eivät toisiinsa sopineet.
»Armollinen Neitsyt, äitini, Maaria, Maaria, lapsesi, lapsesi,
rakas äiti!» Mutta kohta hän nousi aivan vikkelästi, astui muutamia
nopeita askelia ja pysähtyi rippituolin luo. Tämä ajan tummentama,
viininpusertimen väriseksi muuttunut rippituoli näytti kunnolliselta,
tutunomaiselta ja kotoiselta kuin vanha liinavaatekaappi. Sen
seinäpintoihin upotetut, simpukankuorista ja kivistä sommitellut
uskonnolliset tunnuskuvat johtivat mieleen menneiden aikojen
porvarisnaisia, jotka tulivat sen eteen kumartamaan korkeilla
pitsireunoilla varustettuja myssyjänsä ja huuhtelemaan taloushuolten
täyttämää mieltänsä tässä vertauskuvallisessa pesualtaassa. Siihen
paikkaan, johon he olivat polvistuneet, polvistui nyt Gestas, painoi
huulensa ristikkoa vasten ja lausui hiljaa: »Isä, isä!» Kun kukaan ei
vastannut, hän koputti aivan hiljaa sormellaan luukkua.

— Isä, isä!

Hän pyyhki silmänsä nähdäkseen paremmin ristikon lomitse ja luuli
havaitsevansa pimeässä papin valkoisen messupaidan.

Hän sanoi jälleen:

— Isä, isä, kuunnelkaa minua! Minun täytyy saada tunnustaa syntini,
minun täytyy pestä sieluni; se on musta ja likainen; se inhoittaa ja
kuvottaa minua. Joudu, isäni, suo katumuksen ja anteeksiantamuksen
kylpy, Jeesuksen Kristuksen puhdistava kylpy. Ajatellessani
saastaisuuttani tunnen sydämeni pakahtuvan ja raadollisuuteni inhon
itseäni oksettavan. Puhdistuksen kylpy, puhdistuksen kylpy!

Sitten hän odotti. Luullen toisinaan näkevänsä rippituolin perältä
viittaavan käden, toisinaan taas nähden edessään vain aution tyhjyyden,
hän odotti kauan. Hän pysyi siinä liikkumatta, polvet kuin naulittuina
puupienaan ja katse suunnattuna ristikkoluukkuun, josta oli tuleva
anteeksiantamus, rauha, virvoitus, lunastus, viattomuus, sovinto
Jumalan ja itsensä kanssa, taivaallinen ilo, rakkauden tyydytys ja ylin
onni. Tavan takaa hän hymisi liikuttavia pyyntöjä:

— Parahin kirkkoherra, isäni, parahin kirkkoherra! Minua janottaa,
antakaa minun juoda, minua kovin janottaa! Parahin kirkkoherrani,
antakaa minulle, mitä teillä on, puhdasta vettä, valkoiset vaatteet ja
siivet sieluparkaani varten. Suokaa minulle katumus ja anteeksiantamus.

Kun mitään vastausta ei kuulunut, hän koputti luukkua kuuluvammin ja
sanoi ääneen:

— Rippi, olkaa hyvä!

Vihdoin häneltä loppui kärsivällisyys, hän nousi ja takoi rippituolin
seiniä kornellipuisella kepillään huutaen:

— Hei, kuulkaa, kirkkoherra! Hoi, kuulkaa, apulainen!

Niin puhuessaan hän löi kiivaammin. Iskut sattuivat tuimina
rippituoliin, siitä tuprahteli pölypilviä ja se vastasi hänen
ahdisteluunsa vanhojen orttensa voihkinalla.

Suntio, joka oli lakaisemassa sakaristoa, juoksi metelin kuullessaan
kirkkoon, hihat käärittyinä. Nähdessään keppiä heiluttavan miehen
hän seisahtui hetkiseksi, mutta eteni sitten häntä kohti varovasti
ja hitaasti niinkuin ainakin kaikkein nöyrimmässä palvelustoimessa
harmaantunut henkilö. Saavuttuaan äänenkantaman päähän hän kysyi:

— Mitä tahdotte?

— Tahdon käydä ripillä.

— Tähän aikaan päivästä ei käydä ripillä.

— Minä tahdon käydä ripillä.

— Menkää matkaanne.

— Tahdon tavata kirkkoherran.

— Miksi niin?

— Päästäkseni ripille.

— Kirkkoherra ei ole tavattavana.

— Siinä tapauksessa ensimmäisen apulaisen.

— Hänkään ei ole tavattavana. Menkää menojanne.

— Toisen, kolmannen, neljännen tai vihoviimeisen apulaisen.

— Menkää tiehenne!

— Vai niin! Annetaanko minun kuolla ripittäytymättä? Asia siis on
pahempi kuin vuonna 93!... Aivan pieni apulainen. Mitä te siitä,
jos ripittäydynkin aivan pienelle apulaiselle, vain kehrävarren
korkuiselle? Käskekää joku pappi kuulemaan synnintunnustustani. Minä
lupaan tunnustaa hänelle syntejä, jotka varmaan ovat harvinaisempia,
tavattomampia ja mielenkiintoisempia kuin kaikki ne, joita hänelle
voivat lasketella hänen hupsut katuvaisensa. Voitte sanoa, että häntä
pyydetään kauniiseen rippiin.

— Menkää tiehenne!

— Etkö ymmärrä, sinä vanha Barrabas? Minä sanon sinulle tahtovani
päästä sovintoon Jumalan kanssa, jumaliste!

Vaikka tämä pertuskankantaja ei ollutkaan varreltaan niin valtava
kuin jonkin rikkaan seurakunnan suntio, oli hän kuitenkin roteva. Hän
tarttui ripillepyrkijän olkapäihin ja heitti hänet ulos.

Kadulle jouduttuaan Gestas havaitsi päässään yhden ainoan ajatuksen:
päästä takaisin kirkkoon jostakin sivuovesta yllättääkseen, jos
mahdollista, suntion takaapäin ja saadakseen käsiinsä jonkun pienen
apulaisen, joka suostuisi kuuntelemaan hänen synnintunnustustaan.

Tämän aikomuksen toteutuminen estyi, sillä kirkkoa piirittivät vanhat
rakennusryhmät, ja Gestas eksyi auttamattomasti katujen, kujien,
umpisokkeloiden ja solain labyrinttiin.

Siellä sattui olemaan viinitupa, johon vaivainen katuja päätti poiketa
löytääkseen lohdutusta absintista. Se onnistuikin. Mutta aivan pian
hänet valtasi uusi katumuksen puuska. Ja se seikka vahvistaa hänen
ystäviänsä toivossa, että hän tulee pelastetuksi. Hänessä on usko,
yksinkertainen, luja ja lapsellinen usko. Häneltä puuttuu pikemmin
töitä. Ei kumminkaan sovi olla epätoivossa hänestä, koska hän itse ei
ole milloinkaan epätoivoinen.

Ryhtymättä pohtimaan ennaltamääräämisen melkoisen vaikeita pulmia
ja huolimatta tarkastella tätä asiaa koskevia pyhän Augustinuksen,
Gotesialen, albigenssien, wiclifilâisten, hussilaisten, Lutherin,
Calvinin, Jânseniuksen ja suuren Arnaud'n mielipiteitä arvelemme, että
Gestas on ennaltamäärätty iäisen autuuden perijäksi.

    Gestas, dixt' li Signor, entrez en paradis.



Signora Chiara.


Napolilainen professori Giacomo Tedeschi on kuuluisa lääkäri
kotikaupungissaan. Hänen väkevästi tuoksahtavassa talossaan, joka
sijaitsee lähellä Incoronata-kirkkoa, käy kaikenlaista väkeä, mutta
varsinkin niitä kauniita tyttöjä, jotka Santa Luciassa myyvät
meren hedelmiä. Hän määrää lääkkeitä kaikkiin tauteihin, suostuu
vetämään mädänneen hampaan suustanne ja kykenee juhlapäivien jälkeen
erinomaisesti parsimaan tappelupukarien rikkoutunutta nahkaa. Hän
osaa käyttää rannikon murretta, sekoittaa siihen koulussa oppimaansa
latinankieltä ja tyynnyttää sillä potilaitaan, jotka lepäävät kaikkein
suurimmassa, horjuvimmassa, huokailevimmassa ja likaisimmassa
leposohvassa, minkä voi löytää mistään maailman rannikkokaupungista.
Hän on pienikokoinen, kasvot ovat täyteläiset, silmät pienet ja
viheriät, pitkä nenä painuu lähelle suun kaartuvaa viivaa, ja pyöreät
hartiat, ulkoneva vatsa ja hoikat jalat tuovat mieleen muinaisajan
atellaannin.

Giacomo nai vanhoilla päivillään nuoren Chiara Mammin, erään Napolissa
erinomaisesti arvossapidetyn linnavangin tyttären. Mammi oli perustanut
leipomon Borgo di Santolle, ja hänen kuolemaansa suri koko kaupunki.
Signora Chiaran kauneus oli kypsynyt sen auringon paisteessa, joka
kasvattaa kullanhohtelevat Torren viinirypäleet ja Sorrenton oranssit,
ja oli nyt kukkeimmassa loistossaan.

Professori Giacomo Tedeschi uskoo soveliaasti, että hänen vaimonsa
on yhtä siveä kuin kaunis. Sitäpaitsi häh tietää, kuinka voimakas on
naisten kunniantunto rosvoperheiden keskuudessa. Mutta hän on lääkäri
ja tietää myös, millaisille häiriöille ja heikkouksille naisluonto
siinä suhteessa on altis. Hän alkoi käydä hiukan levottomaksi,
kun Ascanio Ranieri, milanolainen, joka oli perustanut naisten
pukuneulomon Marttyyritorin laitaan, oli ottanut tavakseen käydä hänen
talossaan. Ascanio oli nuori, kaunis ja aina hymyilevä. Sankarillisen
Mammin, kansallismielisen leipurin tytär oli epäilemättä liian hyvä
napolilainen unohtaakseen velvollisuuksiaan jonkun milanolaisen vuoksi.
Ascanio vieraili kuitenkin Incoronatan läheisyydessä enimmälti silloin,
kun tohtori ei ollut kotona, ja signora otti hänet mielellään vastaan
ilman todistajia.

Eräänä päivänä, palatessaan kotiin pikemmin kuin odotettiin, professori
yllätti Chiaran eteen polvistuneen Ascanion. Signora poistui tyynesti,
astuen kuin jumalatar, ja Ascanio nousi seisomaan.

Giacomo Tedeschi lähestyi häntä ylen huolestuneena, kuten näytti.

— Ystäväni, minä huomaan, että olette kovin kipeä. Teitte oikein, kun
tulitte luokseni. Minä olen lääkäri, ja toimenani on lievittää ihmisten
kärsimyksiä. Te olette sairas, älkää väittäkö vastaan. Olette sairas,
ylen sairas. Kasvonne ovat ihan tulehtuneet... Päänsärky, ankara
päänsärky, epäilemättä. Teitte oikein, kun tulitte luokseni! Uskon
varmaan, että odotitte minua kärsimättömästi. Hirveä päänsärky!

Niin jutellen työnsi ukko, joka oli väkevä kuin sabinilainen härkä,
Ascanion vastaanottohuoneeseensa ja pakotti hänet istuutumaan siihen
kuuluisaan leposohvaan, joka oli nähnyt neljäkymmentä vuotta Napolin
tautien historiaa.

Giacomo Tedeschi painoi potilastaan leposohvaan ja virkkoi:

— Jopa näen, mikä teitä vaivaa! Hammastauti eikä mikään muu!
Haminastanne pakottaa.

Hän veti lippaastaan hirmuisen suuret hammaspihdit, väänsi leuat auki
ja tempasi irti erään hampaan.

Ascanio pakeni ankarasti verta sylkien, ja professori Giacomo Tedeschi
huusi tuiman iloisesti:

— Kaunis hammas! Kaunis, erittäin kaunis hammas!...



Kaiverrettu kivi.


Saavuin hänen luokseen puolenpäivän tienoissa hänen kehoitustaan
noudattaen. Päivällisen aikana, ruokasalissa, joka on pitkä kuin
kirkonlaiva ja johon hän on kerännyt vanhoja kulta- ja hopeateoksia,
hän näytti minusta uneksivalta, joskaan ei murheelliselta. Silloin
tällöin ilmeni hänen puheessaan hengen kaunis virkeys. Toisinaan
ilmaisi jokin lausuttu sana hänen harvinaisen hienoa taiteellista
aistiansa tai hänen urheiluintoansa, joka ei ollut vähääkään
laimentunut, vaikka hän oli ratsun selästä pudotessaan halkaissut
kallonsa. Mutta hänen ajatuksensa katkesivat alinomaa. Tuntui siltä
kuin ne olisivat toinen toisensa jälkeen törmänneet johonkin esteeseen.

Keskustelusta, jota oli sangen vaikea seurata, jäi mieleeni vain, että
hän oli äskettäin lähettänyt pari valkoista riikinkukkoa linnaansa
Rarayhen ja että hän oli ilman mitään syytä laiminlyönyt lähimmät
ystävänsä, herra ja rouva N————n. Hän ei varmaankaan ollut kutsunut
minua luoksensa kuulemaan näitä tunnustuksia. Kahvia juodessamme
kysyin, mitä hänellä oli minulle kerrottavaa. Hän silmäili minua hieman
hämmästyneenä.

— Pitikö minulla olla jotakin sinulle kerrottavaa?

— Totta tosiaan! Kirjoitithan minulle: »Tule huomenna luokseni
päivälliselle. Haluan keskustella kanssasi.»

Hänen vaietessaan vedin taskustani kirjeen ja näytin sitä hänelle.
Osoite oli hänen sievää, mutta hiukan rikkinäistä käsialaansa.
Kirjekuoressa oli sinipunerva lakkasinetti.

Hän kosketti otsaansa sormellaan.

— Nyt muistan. Teethän mielikseni ja lähdet Féralin luo. Hän näyttää
sinulle Romneyn piirroksen, erään nuoren naisen: hiukset kullanväriset,
ja niiden heijastus otsassa ja poskissa... Tummansiniset silmät, jotka
luovat koko silmäkuoppaan sinervän värivaikutelman... Iho raikkaan
lämmin... Se on oivallinen. Mutta toinen käsivarsi... Koeta joka
tapauksessa saada selville, onko...

Hän keskeytti. Ja ovea avatessaan hän sitten lisäsi:

— Odota minua. Menen vaihtamaan takkia. Lähdemme tästä yhdessä.

       *       *       *       *       *

Jäätyäni yksin ruokasaliin astuin ikkunan luo ja katselin sinipunervaa
sinettiä tarkemmin kuin ennen. Siinä oli vanhan intaglion painama kuva:
satyyri kohottamassa puolipylvään juurella laakeripuun alla nukkuvan
nymfin huntuja. Roomalaisen taiteen parhaana kautena olivat maalaajat
ja kivenkaivertajat mielellään esittäneet tätä aihetta. Jäljennös
näytti erinomaiselta. Tyylillinen puhtaus, verraton muotovaisto ja
sommittelun sopusuhtaisuus tekivät tästä kynnenkokoisesta kappaleesta
suuren ja vaikuttavan taideteoksen.

Olin vielä sen lumoissa, kun ystäväni ilmaantui puoliavoimelle ovelle.

— Tule, lähdetään!

Hänellä oli hattu päässä, ja hänellä tuntui olevan kiire päästä
lähtemään.

Minä onnittelin häntä sinetin johdosta.

— En tiennyt, että sinulla oli sellainen oivallinen kivi.

Hän vastasi omistavansa sen vasta vähän aikaa, suunnilleen kuusi
viikkoa. Se oli ollut löytö. Hän otti sen sormestaan, missä kantoi sitä
sormukseen kiinnitettynä, ja ojensi sen minulle.

Kuten tiedämme, ovat useimmat kauniin klassillisen tyylikauden
kaiverretut kivet karneoleja. Hämmästyin siis hiukan nähdessäni
himmeäksihiotun, tummansinipunaisen kiven.

— Kas kummaa! huudahdin minä. Se on ametysti.

— Niin, murheellinen kivi, eikö totta, ja onnettomuutta tuova. Luuletko
sitä vanhaksikin?

Hän käski palvelijaa tuomaan suurennuslasin. Sen avulla voin paremmin
ihailla uurteiden muovausta. Se oli epäilemättä kreikkalaisen
kaiverrustaiteen mestariteos, Rooman keisarivallan ensimmäisten
vuosien ajoilta. Kauniimpaa en ollut nähnyt Napolin museossakaan,
vaikka sinne on kerätty erittäin paljon kiviä. Suurennuslasilla erotti
puolipylväässä sen tunnuskuvan, joka usein esiintyy Bakkhos-jaksoon
kuuluville aiheille omistetuissa muistomerkeissä. Minä huomautin
asiasta ystävälleni.

Hän kohautti hartioitaan ja hymyili. Kivi oli kiinnitetty molemmin
puolin näkyväksi. Mieleeni johtui tutkia sen alapuolta, ja kovin
hämmästyin havaitessani siinä harmillisen kömpelösti piirrettyjä
merkkejä, jotka ilmeisesti olivat peräisin paljoa myöhemmiltä ajoilta
kuin itse intaglio. Ne muistuttivat hiukan muinaisesineidenkauppiaiden
hyvin tuntemien amulettien kaiverruksia, ja minä olin
kokemattomuudestani huolimatta tuntevinani ne maagillisiksi merkeiksi.
Samoin uskoi ystävänikin.

— Väitetään, että siinä on jokin kabbalistinen lause, loitsu, jonka
esittää teoksissaan eräs kreikkalainen runoilija.

— Kuka heistä?

— Siitä minulla ei ole täyttä selkoa.

— Theokritosko?

— Niin, kenties Theokritos.

Suurennuslasin avulla voin selvästi lukea neljän kirjaimen muodostaman
sanaryhmän:

  KHPH

— Niistä ei synny mitään nimeä, virkkoi ystäväni.

Minä huomautin hänelle, että kirjaimet kreikankielisinä merkitsivät

  KERE.

Sitten ojensin kiven hänelle takaisin, ja hän silmäili sitä kauan
jonkinlaisen typertymisen vallassa sijoittaen vihdoin sormuksen
takaisin sormeensa.

— Lähdetään, virkkoi hän vilkkaasti, lähdetään. Minne sinä olet menossa?

— Madeleine-kirkolle päin. Entä sinä?

— Minä?... Minne menisinkään?... Hitto vieköön! Lähden Gaulot'n
luo katsomaan hevosta, jota hän ei tahdo ostaa, ennenkuin olen sen
tarkastanut. Tiedäthän, että olen hevoskauppias ja hiukan välskärikin.
Sitäpaitsi olen vanhojen tavaroiden kaupustelija, verhoilija,
arkkitehti, puutarhuri ja tarvittaessa pörssikeinottelijakin. Minä
ajaisin kumoon kaikki juutalaiset, ystäväni, ellei asia olisi niin
ikävystyttävä.

Me kuljimme pitkin etukaupungin katuja, ja yleensä huolettomasti
asteleva ystäväni alkoi kulkea hämmästyttävän nopeasti. Aivan pian hän
liikkui niin kiivaasti, että minun oli vaikea häntä seurata. Edellämme
kulki sangen hyvin puettu naishenkilö. Ystäväni huomahutti:

— Selkä on pyöreä ja vartalo hieman jäykkä. Mutta katso nilkkaa. Uskon
varmaan, että sääri on ihastuttava. Tiedätkö, että hevoset, naiset ja
kaikki kauniit eläimet ovat rakenteeltaan samanlaiset. Heidän jäsenensä
ovat lihakkailta kohdiltaan tanakat ja pyöristyneet, mutta hoikentuvat
kohti niveliä, missä luiden hienous tulee ilmi. Katsohan tuota, tuota
naista: vyötäisten yläpuolella ei ole yhtään mitään. Mutta painu
alemmaksi. Kuinka vapaat ja voimakkaat ovatkaan muodot; katsohan, ne
liikahtelevat kauniina, tasapainoisina massoina. Ja nilkka on erittäin
hieno. Uskon varmaan, että kinnerpolvi on hoikka ja jäntevä ja että
siinä on todella jotakin erinomaisen sievää.

Sitten hän lisäsi, käytellen hyvin hankkimaansa ja mielellään toisille
jakamaansa viisautta:

— Yhdeltä ainoalta naiselta ei pidä vaatia kaikkea; valittu kauneus
on otettava siitä, mistä se löytyy. Valittu kauneus, se on hiton
harvinaista!

Salaperäisen ajatusyhtymän johtamana hän kohta kohotti vasenta kättään
ja katseli kaiverrettua kiveä. Minä sanoin:

— Olet asettanut oman vaakunasi, pienen puun sijaan tuon bakkanaalin?

— Niin, oikein, aikaisemmin siinä oli pyökki, Du Fau-suvun vaakuna.
Isoisäni isä oli aikoinaan, Ludvig XVI:n hallitessa, Poitoussa se,
mitä nimitettiin jalosukuiseksi mieheksi, toisin sanoen arvossapidetty
verotilallinen. Myöhemmin hänestä tuli Poitiers'n vallankumouskerhon
jäsen ja kansallisomaisuuden hankkija, ja sen nojalla minä nyt nautin
ruhtinaiden ystävyyttä ja aristokraatin arvoa israelilaisten ja
amerikkalaisten muodostamassa yhteiskunnassamme. Minkätähden olen
hylännyt Du Fau-suvun pienen puun? Minkätähden? Meidän pyökkimme
oli melkein Duchesne de la Sicotière-suvun tammen veroinen. Ja minä
olen vaihtanut sen bakkanaaliin, hedelmättömään laakeripuuhun ja
tunnuskuvalliseen puolipylvääseen.

Hänen lausuessaan nuo sanat pilailevan painokkaasti me saavuimme hänen
ystävänsä Gaulot'n asunnon luo, mutta Du Fau ei pysähtynytkään niiden
Neptunuksen muotoisiksi muovattujen kolkutinten eteen, jotka kiiltävät
ovessa kuin kylpyammeen hanat.

— Sanoitko meneväsi kiireen kaupalla Gaulot'n luo?

Hän ei näyttänyt kuulevan mitään, vaan kiiruhti kulkuaan. Niin hän
riensi aina Matignon-kadulle, johon poikkesi. Sitten hän äkkiä
pysähtyi erään ison ja synkän viisikerroksisen rakennuksen edustalle.
Hän katseli ääneti ja pelokkaasti kipsimuurauksen peittämää latteata
julkisivua, jossa oli useita ikkunoita.

— Jäätkö tähän pitkäksi ajaksi? kysyin minä. Tiedätkö, että tässä
talossa asuu rouva Cère?

Uskoin varmaan ärsyttäväni häntä mainitsemalla nimeltään tuon naisen,
jonka teennäistä kauneutta, kuuluisaa ostettavuutta ja ilmeistä
typeryyttä hän oli aina inhonnut ja jonka epäiltiin vanhentuneena ja
rappeutuneena varastelevan pitsejä myymälöistä. Mutta ystäväni vastasi
heikolla, melkein valittavalla äänellä:

— Niinkö luulet?

— Tiedän sen varmasti. Katsohan noita toisen kerroksen ikkunain rumia
verhoja, joissa on punaisten leopardien kuvia.

Hän nyökkäsi.

— Rouva Cère, niin, minä uskon, uskon tosiaankin hänen asuvan tässä.
Uskon hänen olevan tänä hetkenä jonkin punaisen leopardin takana.

Hän näytti aikovan lähteä rouva Cèren luo. Minä lausuin julki
ihmettelyni.

— Aikaisemmin, kun kaikki ihmiset pitivät häntä kauniina ja
koristeellisena ja kun hän herätti kohtalokkaita intohimoja ja
traagillista kiintymystä, hän oli sinulle vastenmielinen. Sinä
sanoit: »Tuon naisen pelkkä hipiä herättää minussa voittamatonta
inhontunnetta. Mutta lisäksi tulee hänen lattea vartalonsa ja paksut
ranteensa.» Keksitkö nyt, hänen koko olemuksensa muututtua raunioksi,
hänessä jonkin niitä valikoituja pieniä kohtia, joihin sanoit täytyvän
tyytyä? Mitä ajattelet hänen nilkkansa hienoudesta ja hänen henkensä
jaloudesta? Iso konkari, vailla rintoja ja reisiä, katseli saliin
astuessaan heti joka puolelle ja veti sellaista yksinkertaista keinoa
käyttäen luokseen joukon typeriä ja turhamaisia olentoja, henkilöitä,
jotka tappavat itsensä sellaisten, vain puvun verhoamina mahdollisten
naishenkilöiden vuoksi.

Minä vaikenin, hieman häveten, että olin sanonut niin naisesta. Mutta
nyt puheenalaisena oleva oli todistanut kamalaa ilkeyttään niin
tehokkaasti, että olin voinut antautua hänen herättämänsä epäedullisen
vaikutelman valtaan. En olisi suinkaan puhunut niin, ellen olisi
tuntenut hänen pahaa sydäntänsä ja kavaluuttansa. Olin muuten iloinen
havaitessani, ettei Du Fau ollut kuullut ainoatakaan lausumaani sanaa.

Hän alkoi puhua ikäänkuin itsekseen.

— Yhdentekevää, menenkö hänen luokseen vai en. Jo kuuden viikon aikana
näen hänet aina, kun astun johonkin vierashuoneeseen. Taloissa, joissa
en ole käynyt vuosikausiin ja joissa nyt käyn kerran toisensa jälkeen,
tietämättä minkätähden! Merkillisiä taloja!

Minä jätin hänet seisomaan avoimen oven eteen kykenemättä selittämään,
mikä viehätys häntä siinä pidätti. Se seikka, että Du Fau, joka
oli inhonnut rouva Cèreâ hänen ollessaan kaunis ja oli torjunut
tämän naisen lähentelyt hänen loistokautenaan, nyt etsi vanhaa ja.
morfiinintärvelemää naista, tuntui hämmästyttävältä rappeutumisilmiöltä
ystävässäni. Olisin väittänyt sellaista vaiston harhautumista
mahdottomaksi, jos sairaalloisten intohimojen hämärästä alueesta voisi
mitään varmaa sanoa.

Kuukautta myöhemmin minä poistuin Parisista tapaamatta enää Du
Fau'ta. Vietettyäni muutamia päiviä Bretagnessa lähdin Trouvilleen
serkkuni rouva B————n luo, joka oli asettunut asumaan sinne lapsineen.
Ensimmäinen Halkyonein huvilassa viettämäni viikko kului opettaessani
serkkuni tyttärille vesivärimaalausta, miekkaillessani serkkuni poikain
kanssa ja kuunnellessani serkkuni soittavan Wagneria.

Sunnuntai-aamuna saattelin perheeni kirkkoon ja lähdin messun ajaksi
kävelemään kaupungille. Kulkiessani rantaan päin laskeutuvaa katua,
jota reunustavat lelu- ja rihkamakaupat, näin edelläni rouva Cèren.
Hän kulki kohti uimahuoneita yksin, velttona, hylättynä. Hän astella
laahusti, ikäänkuin hänellä olisi ollut jalassa kenkärajat. Huono ja
rypistynyt hame näytti pyrkivän valahtamaan pois hänen yltänsä. Hän
kääntyi ja katsahti taaksensa.

Syvälle onteloihin painuneet ilmeettömät silmät ja hervottomat huulet
vaikuttivat kaameilta. Naiset loivat häneen syrjäsilmäyksiä, ja hän
asteli tietänsä, jurona ja välinpitämättömänä.

Naisrukka oli nähtävästi morfiinin myrkyttämä. Kadun päässä hän
pysähtyi rouva Guillot'n pitsipöydän luo ja alkoi tunnustella pitsejä
pitkillä laihoilla sormillansa. Sinä hetkenä hänen ahnas katseensa
johti mieleeni, mitä oli kerrottu hänen suurissa myymälöissä
tekemistään kolttosista. Ovelle ilmaantui lihava rouva Guillot,
poistuvia ostajia saatellen. Rouva Cère jätti pitsin ja kulki jälleen
alakuloista kulkuansa kohti merenrantaa.

— Te ette osta minulta enää mitään! Olettepa muuttunut huonoksi
kauppatuttavaksi! huusi rouva Guillot huomatessaan minut. Tulkaa
katsomaan solkia ja viuhkoja, jotka ovat hyvin miellyttäneet nuoria
sukulaisianne. Käyvät yhä kauniimmiksi, ne nuoret neidit.

Sitten hän katseli poistuvaa rouva Cèreâ ja pudisti päätään ikäänkuin
sanoakseen: — Eikö olekin onneton ihminen? Minun täytyi valita
valetimantein koristettuja solkia serkuntyttäriäni varten. Myyjän
tehdessä niistä pientä kääröä näin ikkunasta Du Faun, joka oli menossa
rantaan. Hän asteli erittäin nopeasti, levottoman näköisenä, sormet
huulilla, niinkuin ainakin huolestunut ihminen, ja minä näin hänen
ametystisormuksensa.

Tämä seikka hämmästytti minua sitä enemmän, koska Du Fau oli sanonut
lähtevänsä Dinardiin, missä hänellä on huvila ja missä hän harjoittaa
juoksijoitaan. Minä lähdin noutamaan serkkuani kirkosta. Kysyin,
tiesikö hän Du Faun olevan Trouvillessä. Hän teki myöntävän eleen ja
virkkoi sitten hieman epäröiden:

— Ystävä parkamme on aivan naurettava. Hän seuraa alinomaa tuota
naista. Ja onpa tosiaankin...

Hän keskeytti ja jatkoi sitten:

— Hän kosiskelee tuota naista. Se on kerrassaan käsittämätöntä.

Hän kosiskeli tuota naista.

Muutaman päivän kuluessa sain varmat todistukset. Minä näin hänen
seurailevan rouva ja herra Cèreâ, josta ei vielä tiedetä, onko hän
typerä vai myötämielinen aviopuoliso. Hänen tylsyytensä on hänet
pelastanut, mutta hänen kunniattomuuttansa koskevat epäilykset eivät
ole hälvenneet. Tuo nainen oli aikoinaan epätoivoisesti yrittänyt
miellyttää Du Fau'ta, joka mielellään auttaa pulaan joutuneita
ylellisiä perhekuntia. Du Fau ei kumminkaan salannut tuntemaansa
vastenmielisyyttä. Hän sanoi rouvan kuullen: »Tehty kaunotar on
inhoittavampi kuin ruma nainen. Ruma voi tuottaa miellyttävän
yllätyksen, mutta toinen on kuin mädännyt hedelmä.» Sillä kertaa
tunteen voimakkuus loi Du Faun puheeseen korkean raamatullisen tyylin.
Nyt ei rouva Cère ollut enää häntä huomaavinaankaan. Miehet olivat
muuttuneet yhdentekeviksi, ja hän tunsi vain morfiiniruiskunsa ja
ystävättärensä, kreivitär V————n. Nämä kaksi naista olivat alinomaa
toistensa seurassa, ja tuttavat myönsivät, että heidän suhteensa
voi olla viaton, koska molemmat olivat lopullisesti riutumassa. Du
Fau seurasi kuitenkin heitä heidän retkillään. Eräänä päivänä näin
hänen kantavan heidän viittojansa, rouva Cèren valtava merikiikari
olkahihnasta riippumassa. Hänen onnistui päästä soutelemaan rouva Cèren
kanssa, ja koko rannikko tähysteli heitä tuntien kiusallista iloa.

Oli luonnollista, etten asiain tällä kannalla ollessa etsinyt ahkerasti
ystäväni seuraa. Hän oli alinomaa jonkinlaisessa unitilassa, ja niin
poistuin Trouvillesta vaihtamatta montakaan sanaa onnettoman ystäväni
kanssa, jonka jätin Cèren ja kreivitär V————n haltuun.

Minä tapasin hänet jälleen eräänä iltana Parisissa hänen ystäviensä
ja naapuriensa N————ien luona, joiden vastaanotot ovat erittäin
miellyttävät. Heidän kauniissa talossaan, Kleber-bulevardin varrella,
osoitti huoneiden sisustus rouva N————n erittäin herkkää aistia ja
siihen hyvin sointuvaa Du Fau'n kauneusvaistoa. Oli koolla sangen
tuttavallinen seura. Paul Du Fau käytteli, kuten ennenkin, hänelle
ominaista miellyttävää, herkänhienoa esitystapaa, johon jollakin
käsittämättömällä tavalla luontevasti liittyy mitä värikkäin karkeus.
Rouva N———— on älykäs, ja hänen kanssaan juttelee varsin sievästi.
Ensimmäiset lauseet, jotka saavuttuani kuulin, olivat kuitenkin
ikävystyttävän tyhjänpäiväisiä. Eräs virkamies, neuvosherra Nicolas,
kertoi juurta jaksain vanhaa vatvottua tarinaa vahtikojusta, jossa
sotilaat surmasivat itsensä toinen toisensa jälkeen ja joka täytyi
hajoittaa, jotta tuo uudenlainen tarttuva tauti estyisi. Rouva N————
kysyi sen johdosta minulta, uskoinko talismaneihin. Neuvosherra
Nicolas päästi minut pälkähästä vakuuttamalla, että minun täytyi olla
taikauskoinen, koska en ollut uskovainen.

— Ettepä erehdykään, virkkoi rouva N————. Hän ei usko Jumalaan eikä
perkeleeseen. Mutta haudantakaisiin tarinoihin hän on intohimoisesti
kiintynyt.

Minä silmäilin tuota viehättävää naista hänen jutellessaan ja ihailin
hänen poskiensa, kaulansa ja olkapäittensä herkkää suloa. Hänen koko
olemuksensa vaikuttaa harvinaiselta ja kallisarvoiselta. En tiedä,
mitä Du Fau ajattelee rouva N————n jalasta. Minä puolestani pidän sitä
ihastuttavana.

Paul Du Fau tuli puristamaan kättäni. Minä huomasin, ettei hänellä enää
ollut sormusta.

— Mihin on ametystisi joutunut?

— Olen sen kadottanut.

— Oletko kadottanut kaiverretun kiven, joka oli kaikkia Roomassa ja
Napolissa säilytettyjä kauniimpi?

Herra N———, joka on aina hänen läheisyydessään, ehdätti vastaamaan
hänen puolestaan:

— Niin, se on merkillinen juttu. Hän on kadottanut ametystinsä.

N———— on mainio mies, erittäin itsetietoinen, hiukan turpea ja niin
suorasyinen, että toisinaan täytyy hänelle hymyillä. Hän kutsui
meluisasti vaimoansa:

— Marthe, ystäväiseni, tässä on ihminen, joka ei vielä tiedä, että Du
Fau on kadottanut ametystinsä.

Sitten hän kääntyi puhumaan minulle:

— Se on kokonainen historia. Ajatelkaa, että ystävämme oli meidät
kerrassaan hylännyt. Minä sanoin vaimolleni: »Mitä olet tehnyt Du
Fau'lle?» Hän vastasi: »Minäkö? En mitään, ystäväiseni.» Se oli
kerrassaan käsittämätöntä. Ja hämmästyksemme kasvoi kaksinkertaiseksi,
kun saimme tietää hänen seurustelevan alinomaa rouva Cère rukan kanssa.

Rouva N———— keskeytti miehensä kertomuksen:

— Minkätähden huolit sitä kertoa?

Mutta N———— jatkoi vääjäämättä:

— Maltahan, ystäväni! Minä kerron kertomani, selitän ametystin
historian, Ystävämme Du Fau ei suostunut lähtemään kanssamme
maaseudulle, kuten aina ennen. Me olimme kutsuneet hänet erittäin
sydämellisesti, vaimoni ja minä, mutta hän jäi Trouvilleen serkkunsa,
rouva de Maureil'n luo ikävystyttävään seuraan.

Rouva N———— väitti vastaan, mutta hänen miehensä toisti:

— Ikävystyttävään seuraan, kuten sanoin. Hän souteli päivät pitkät
rouva Cèren kanssa.

Du Fau huomautti tyynesti, ettei N————n kertomassa ollut sanaakaan
totta. Viimeksimainittu laski kätensä parhaan ystävänsä olalle ja
virkkoi:

— Uskallahan väittää minun valehdelleen!

Hän päätti kertomuksensa:

— Du Fau seurusteli yöt päivät rouva Cèren tai hänen haamunsa kanssa;
rouva Cère näet kuuluu olevan vain entisensä varjo. Cère lepäsi
rannalla kaukoputkineen. Erään sellaisen retken aikana Du Fau kadotti
ametystinsä. Sen onnettomuuden jälkeen hän ei tahtonut enää jäädä
päiväksikään Trouvilleen. Hän poistui rannikolta sanomatta hyvästi
kenellekään, astui junaan ja saapui luoksemme maalle, missä kukaan ei
enää häntä odottanut. Se tapahtui kahden aikaan aamulla. »Tässä minä
olen», lausui hän minulle aivan tyynesti. Onpa originaali!

— Entä ametysti? kysyin minä.

— Se putosi tosiaankin mereen, vastasi Du Fau. Siellä se lepää hienossa
pohjahiekassa. Ei ainakaan ole kalastaja tuonut minulle kalaa, joka
olisi sen niellyt, kuten tavallisesti käy.

Muutamia päiviä myöhemmin kävin jälleen Hendelin myymälässä
Châteaudun-kadun varrella kuulemassa, eikö hänellä ollut jotakin
minulle sopivaa koruesinettä. Hän tietää, että kerään kaikesta muodista
välittämättä vanhoja pronssi- ja marmoriesineitä. Hän avasi mitään
virkkamatta erään lasikon, jonka tunsivat ainoastaan harrastajat, ja
otti sieltä pienen kovasta kivestä veistetyn egyptiläisen kirjurin.
Se oli tyyliltään primitiivinen, todellinen taideteos! Mutta
kuultuani sen hinnan asetin itse sen takaisin paikalleen, kaipaavasti
siihen katsahtaen. Samalla huomasin lasikossa Du Fau'n omistamalla
ihailemallani intagliolla vahaan painetun kuvan.

Minä tunsin nymfin, tunsin puolipylvään ja laakeripuun. Ei ollut
epäilemistäkään.

— Onko tuo kivi ollut hallussanne? kysyin Hendeliltä.

— On, möin sen viime vuonna

— Oivallinen kappale? Mistä sen saitte?

Sen oli omistanut Marc Delion pankkiiri, joka surmasi itsensä viisi
vuotta sitten, erään maailmannaisen... rouva... tunnette kenties...
rouva Cèren vuoksi.



Valtameren Kristus.


Monet niistä Saint-Valeryn asujaimista, jotka olivat sinä vuonna
lähteneet kalastamaan, ahmaisi myrskyinen meri. Aaltojen kuljettamat
ruumiit löytyivät rannasta pirstoutuneiden pursien seasta, ja yhdeksän
päivän aikana kannettiin kirkkoon johtavalla mäkisellä tiellä
ruumiskirstuja, joiden jäljessä astelivat itkevät lesket puettuina
huppukaulusviittoihin, kuin Raamatun naiset.

Niin haudattiin laivuri Jean Lenoël ja hänen poikansa Désiré kirkon
päälaivahan, holvin alle, mihin he olivat taannoin ripustaneet
täysin varustetun aluksen uhrilahjaksi Neitsyt Marialle. He olivat
olleet hurskaita ja jumalaapelkääväisiä miehiä. Guillaume Truphème,
Saint-Valeryn sielunpaimen, julisti heille synninpäästön ja lausui
sitten äänellä, jossa väreilivät kyynelet:

— Ei ole milloinkaan tuotu pyhään maahan, Jumalan tuomiota odottamaan,
kunnollisempia ihmisiä ja parempia kristityitä kuin Jean Lenoël ja
hänen poikansa Désiré.

Pienten alusten siten tuhoutuessa laivureineen lähellä rannikkoa
upposivat ulapalla suuret laivat, eikä kulunut päivääkään, jona
Valtameri ei ajanut rantaan jotakin pirstaletta. Eräänä aamuna näkivät
rantaa soutavat lapset meressä lepäävän kuvan. Se oli Vapahtajan
kuva, puusta veistetty ja luonnollista kokoa, ja näytti tekotavaltaan
vanhanaikaiselta. Hyvä Jumala ui siinä aalloilla käsivarret
ojennettuina. Lapset vetivät sen venheeseensä ja kuljettivat kotiin.
Otsaa kiersi orjantappurakruunu; hänen jalkansa ja kätensä olivat
lävistetyt. Mutta naulat olivat poissa, ja ristikin oli hävinnyt.
Käsivarret ojennettuina uhrautumisen ja siunaamisen merkiksi hän ilmeni
sellaisena kuin hänet olivat nähneet Josef Arimatialainen ja pyhät
naiset hänet haudatessaan.

Lapset veivät kuvan kirkkoherralle, joka lausui heille:

— Tämä Vapahtajan kuva on vanhaa työtä, ja henkilö, joka sen on
veistänyt, on epäilemättä aikoja sitten kuollut. Vaikka Amiensin
ja Parisin kauppiaat myyvät nykyjään sadasta frangista, vieläpä
korkeammastakin hinnasta, mainioita veistoksia, on kumminkin
myönnettävä, että menneiden aikojen veistäjät olivat hekin kyvykkäitä.
Mutta minua riemastuttaa erittäinkin se ajatus, että Jeesus Kristus,
saapuessaan siten, käsivarret levitettyinä, Saint-Valeryn rantaan,
on tahtonut siunata julmasti koeteltua seurakuntaamme ja ilmoittaa
olevansa laupias niille ihmisraukoille, jotka lähtevät kalastamaan
henkensä uhalla. Hän on se Jumala, joka kulki vetten päällä ja siunasi
Kephaan verkkoja.

Kirkkoherra Truphème sijoitti Kristuksen kirkkoon, pääalttarin
liinalle, ja meni tilaamaan puuseppä Lemerreltä kauniista oksattomasta
tammipuusta tehtävää uutta ristiä. Sen valmistuttua kiinnitettiin
siihen Vapahtaja aivan uusilla nauloilla, ja risti pystytettiin kirkon
laivaan, kirkkoraadin penkin yläpuolelle.

Silloin nähtiin, että hänen silmänsä olivat täynnä laupeutta ja
ikäänkuin taivaallisen säälin kostuttamat.

Eräs kirkkoraadin jäsen, joka oli läsnä ristiä pystytettäessä,
oli näkevinään kyyneliä vierivän jumalallisille poskipäille.
Mutta seuraavana aamuna, astuessaan kuoripojan kanssa kirkkoon
lukemaan messuansa, herra kirkkoherra kovin hämmästyi havaitessaan
kirkkoraadinpenkin yläpuolella tyhjän ristin ja Kristuksen makaamassa
alttarilla.

Pyhän toimituksen suoritettuaan hän kutsutti heti puusepän ja kysyi
häneltä, minkätähden hän oli irroittanut Kristuksen rististä.
Mutta puuseppä vastasi, ettei hän ollut siihen koskenutkaan, ja
kuulusteltuaan suntiota ja neuvoston jäseniä herra Truphème sai
varmuuden siitä, ettei kukaan ollut kirkkoon astunut siitä lähtien, kun
Vapahtaja oli sijoitettu kirkkoraadinpenkin yläpuolelle.

Kirkkoherrasta nämä asiat tuntuivat ihmeellisiltä, ja hän
mietiskeli niitä viisaasti. Seuraavana sunnuntaina hän puhui niistä
seurakuntalaisille saarnassaan kehoittaen heitä uhraamaan ropojansa,
jotta voitaisiin pystyttää risti, joka olisi entistä kauniimpi ja
arvokkaampi kannattamaan häntä, joka oli maailman lunastanut.

Saint-Valeryn köyhät kalastajat antoivat niin paljon kuin voivat, ja
lesket toivat sormuksensa. Niin kirkkoherra Truphème voi lähteä heti
Abbevilleen tilaamaan uutta ristiä. Se oli valmistettava mustasta,
aivan kiiltävästä puusta ja yläosaan piti kiinnittää levy ja siihen
kultaiset kirjaimet INRI. Kaksi kuukautta myöhemmin se sijoitettiin
samaan paikkaan kuin edellinen, ja Kristus kiinnitettiin siihen peitsen
ja sienen väliin.

Mutta Jeesus hylkäsi sen samoinkuin edellisen ja laskeutui yön tultua
alttarille.

Löytäessään hänet siitä aamulla kirkkoherra lankesi polvilleen ja
rukoili kauan. Tieto tästä ihmeestä levisi kaikkialle lähiseuduille,
ja Amiensin ylhäiset naiset keräsivät rahoja Saint-Valeryn
Kristukselle. Herra Truphème sai Parisistakin rahaa ja jalokiviä, ja
laivastoministerin puoliso, rouva Hyde de Neuville, lähetti hänelle
timanttisen sydämen. Kaikkia näitä rikkauksia käytellen rakensi eräs
Saint-Sulpice-kadun varrella asuva kultaseppä kahden vuoden kuluessa
kullasta ja kalliista kivistä ristin, joka vihittiin tarkoitukseensa
komein juhlamenoin Saint-Valeryn kirkossa toisena sunnuntaina
pääsiäisen jälkeen vuonna 18--. Mutta Hän, joka ei ollut kieltäytynyt
tuskan rististä, poistui tästäkin upeasta rististä ja laskeutui jälleen
alttarin valkoiselle vaatteelle.

Hänet jätettiin siihen, koska pelättiin hänen muuten loukkaantuvan, ja
niin hän lepäsi siinä kolmatta vuotta. Tämän ajan kuluttua tuli Pierre,
Pierre Cailloun poika, ilmoittamaan kirkkoherra Truphèmelle löytäneensä
rannasta Vapahtajan oikean ristin.

Pierre oli tylsämielinen, ja koska hän ei järjen puuttuessa kyennyt
itse hankkimaan elatustansa, annettiin hänelle leipää armeliaisuudesta;
hänestä pidettiin, koska hän ei tehnyt milloinkaan pahaa. Mutta hän
jutteli jaaritteli lakkaamatta eikä kukaan huolinut häntä kuunnella.

Kirkkoherraa, joka oli yhä mietiskellyt Valtameren Kristuksen
mysteeriä, hämmästyttivät houkkoraukan sanat. Hän lähti suntion ja
kahden raadinjäsenen kanssa paikalle, missä poika oli sanonut nähneensä
ristin, ja löysi sieltä kaksi lankkua. Meri oli niitä jo kauan
kuljettanut ja ne muodostivat tosiaankin ristin.

Se oli aikoja sitten tapahtuneen haaksirikon jäte. Toisessa lankussa
erotettiin vielä kaksi mustalla merkittyä kirjainta, J. ja L., ja risti
oli epäilemättä peräisin Jean Lenoëlin aluksesta, jonka keralla laivuri
ja hänen poikansa Désiré olivat hukkuneet viisi vuotta aikaisemmin.

Sen nähdessään suntio ja raadinjäsenet alkoivat nauraa yksinkertaista
poikaa, joka luuli aluksen katkenneita orsia Jeesuksen Kristuksen
ristiksi. Mutta kirkkoherra Truphème lopetti heidän ivailunsa. Hän oli
paljon mietiskellyt ja rukoillut siitä asti, kun Valtameren Kristus oli
saapunut syntisten luo, ja hänelle alkoi ilmestyä laupeuden sanomaton
mysteeri. Hän polvistui hiekkarannalle, lausui rukouksen uskollisten
vainajien edestä ja käski sitten suntion ja raadinjäsenten nostaa
lankut olalleen ja kantaa kirkkoon. Niin tapahduttua hän kohotti
Kristuksen alttarilta, asetti hänet lankuille ja naulitsi siihen omin
käsin, lankuissa olleilla nauloilla.

Seuraavana päivänä tämä risti sijoitettiin hänen käskystään siihen
paikkaan, missä kullasta ja jalokivistä valmistettu risti oli
aikaisemmin ollut. Valtameren Kristus ei ole enää milloinkaan
irtautunut rististänsä. Hän on tahtonut jäädä siihen puuhun, jonka
varassa purjehtivat ihmiset ovat kuolleet huutaen avukseen hänen ja
hänen äitinsä nimeä. Hän raottaa ylevää ja tuskaista suutansa ja tuntuu
sanovan: »Minun ristini on tehty kaikista ihmisten kärsimyksistä, sillä
minä olen totisesti köyhien ja onnettomien Jumala.»



Crainquebille.


I

Oikeuden majesteetti kaikessa mahtavuudessaan lepää jokaisessa
tuomiossa, jonka tuomari julistaa täysivaltiaan kansan nimessä.
Katukaupustelija Jérôme Crainquebille tunsi, kuinka laki on korkea,
kun hänet saatettiin poliisioikeuteen vastaamaan järjestyksenvalvojan
solvaamisesta.

Istuttuaan syytettyjen penkille mahtavassa ja juhlallisen hämärässä
salissa hän näki tuomarit, kirjurit, asianajajat virkakaavuissaan,
ovenvartian vitjoineen, vahtisotilaat ja väliaitauksen takaa äänetönten
katselijain paljaat päät. Ja oman itsensä hän näki istumassa
korokkeella, ikäänkuin astuminen korkean esivallan eteen itse
syytetyllekin antaisi jonkinmoisen kaamean kunniasäteikön.

Salin perällä, molempien asessorien keskellä istui presidentti
Bourriche. Hänen rintaansa ommellut palmunlehdet osoittivat hänen
akatemiallista oppiarvoaan. Tuomioistuimen yläpuolella kohosi
Tasavallan kuvapatsas ja Kristus ristinpuullaan, joten siis
Crainquebillen pään päällä väikkyivät kaikki sekä jumalalliset että
inhimilliset lait.

Hänet valtasi peljästys, eikä syyttä. Ollen vailla filosofisia
taipumuksia hän ei tullut kysyneeksi itseltään, mitä tuo kuvapatsas
ja ristiinnaulittu merkitsivät, eikä hän ryhtynyt tutkistelemaan,
olivatko Jeesus ja yleinen syyttäjävalta sopusoinnussa keskenään. Siinä
olisi kumminkin ollut ajattelemisen aihetta, sillä onhan paavillinen
oppi ja kanooninen oikeus monessakin kohden ristiriidassa Tasavallan
valtiomuodon ja yhteiskunnallisen lain kanssa. Ja, huomatkaamme —
dekretaalit eivät suinkaan ole poistetut. Kristuksen kirkko opettaa
kuten ennenkin, että laillisia ovat ainoastaan ne virantoimittajat,
jotka se itse on virkaan asettanut. Mutta Ranskan tasavalta väittää
alinomaa olevansa riippumaton paavinvallasta. Crainquebille olisi
joltisellakin syyllä saattanut sanoa:

— Herrat tuomarit, koska presidentti Loubet ei ole voideltu, kumoaa
tuo Kristus, joka on ripustettu teidän päittenne päälle, teidän
pätevyytenne kirkonkokousten ja paavien julistusten kautta. Joko
hän on täällä muistuttamassa teitä kirkon oikeuksista, tai ei hänen
läsnäolollaan ole mitään järjellistä merkitystä.

Johon presidentti Bourriche kukaties olisi vastannut:

— Syytetty Crainquebille, Ranskan kuninkaat ovat aina olleet riidassa
paavin kanssa. Guillaume de Nogaret julistettiin kirkonkiroukseen,
mutta hän ei luopunut vallastaan sellaisen pikkuseikan takia. Tämä
tuomioistuimen Kristus ei ole Gregorius VII:n eikä Bonifacius VIII:n
Kristus. Hän on, jos niin suvaitsette, evankeliumin Kristus, joka ei
tiennyt sanaakaan kanoonisesta oikeudesta eikä ollut koskaan kuullut
puhuttavan pyhistä dekretaaleista.

Silloin olisi Crainquebillen ollut valta sanoa:

— Evankeliumin Kristus oli rahvaanmies. Sitäpaitsi hänet tuomittiin
rangaistukseen, jota kaikki yhdeksäntoistasadan vuoden ajan ovat
pitäneet raskaana juriidisena erehdyksenä. Ja teitä, herra presidentti,
en tunnusta päteväksi tuomitsemaan hänen nimessään minulle edes
neljänkymmenenkahdeksan tunnin vankeutta.

Mutta Crainquebille ei antautunut mihinkään historiallisiin,
valtiollisiin tai yhteiskunnallisiin mietiskelyihin. Hän oli vain
kummastuksissaan. Kaikki häntä ympäröivä laitos antoi hänelle korkean
ajatuksen oikeudesta. Kunnioituksen ja peljästyksen valtaan vaipuneena
hän oli valmis jättämään tuomarien ratkaistavaksi, oliko hän syyllinen
vai ei. Omassatunnossaan hän tosin ei tiennyt tehneensä mitään rikosta;
mutta hän oivalsi, kuinka mitätön vihanneskaupustelijan omatunto on
lain tunnuskuvien ja yhteiskunnan rankaisuvallan toimeenpanijain
edessä. Hänen asianajajansa oli jo saanut hänet puolittain vakuutetuksi
siitä, ettei hän ollut syytön.

Summittainen ja pikainen alkukuulustelu oli saanut suurenemaan hänelle
raskauttavat asianhaarat.


II.

Crainquebillen seikkailu.

Jérôme Crainquebille, vihanneskauppias, kulki pitkin katuja, lykkeli
pikku rattaitaan ja huusi: »Kaalia, lanttuja, porkkanoita!» — Ja kun
hänellä oli purjolaukkaa kaupan, huusi hän: »Parsaa, parsaa!» sillä
purjolaukka näet on köyhän parsaa.

Lokakuun 20 päivänä kahdentoista lyömällä, juuri kun hän laskeutui
Montmartre-katua alas, astui rouva Bayard, kenkäkaupan pitäjä,
myymälästään ja lähestyi vihannesrattaita. Hän nosti ylenkatseellisesti
kimpun laukkoja ja sanoi:

— Aika huonoja nuo teidän laukkanne. Mitä maksaa kimppu?

— Viisitoista sou'ta, hyvä rouva. Parempia ette saa mistään.

— Viisitoista sou'ta, kolme pahanpäiväistä mukulaa!

Ja rouva heitti kimpun rattaille takaisin inhoa ilmaisevalla liikkeellä.

Silloin juuri ilmestyi poliisikonstaapeli numero 64 ja sanoi
Crainquebillelle: — Liikkukaa eteenpäin!

Viiteenkymmeneen vuoteen ei Crainquebille ollut muuta tehnyt kuin ollut
liikkeellä aamusta iltaan. Tällainen käsky oli hänestä oikeutettu ja
asiain luonnon mukainen. Valmiina tottelemaan hän kiirehti ostelijaansa
ottamaan, mitä katsoi mieleisekseen.

— Totta kai minun on valta valita tavarani, sävähti kenkäkaupan rouva
vastaan.

Ja hän tunnusteli uudelleen jokaista laukkakimppua, otti vihdoin
viimein sen, mikä hänestä näytti kauneimmalta, ja piti sitä rintaansa
vasten, kuten pyhimykset alttaritauluissa painavat voitonpalmua
sydämelleen.

— Saatte neljätoista sou'ta. Siinä on yllin kyllin. Ja minun täytyy
noutaa ne puodista, sillä minulla ei ole rahaa mukanani.

Ja laukat sylissään hän meni puotiinsa, missä joku ostaja, pikku lapsi
käsivarrella, jo oli odottamassa.

Tällä hetkellä konstaapeli numero 64 sanoi toisen kerran
Crainquebillelle:

— Liikkukaa eteenpäin!

— Minä odotan rahaani, vastasi Crainquebille.

— Minä en käske teitä odottamaan rahaanne; minä käsken teitä liikkumaan
eteenpäin, toisti konstaapeli kiinteästi.

Sillä aikaa kenkäkaupan rouva puodissaan koetteli sinisiä kenkiä
kahdeksantoista-kuukautiselle lapselle, jonka äidillä oli kiire. Ja
laukkojen vihannat kuvut viruivat puodin tiskillä.

Sinä puolena vuosisatana, jonka Crainquebille oli lykellyt rattaitaan
pitkin katuja, hän oli oppinut tottelemaan järjestysvallan edustajia.
Mutta tällä kertaa hän oli erikoisessa pälkähässä, velvollisuuden
ja oikeuden välillä. Hänellä ei ollut lainopillista älyä. Hän ei
käsittänyt, että yksilöllisen oikeuden omistaminen ei vapauttanut häntä
täyttämästä yhteiskunnallista velvollisuutta. Hän ajatteli liiaksi
oikeuttaan, joka oli saada neljätoista sou'ta, eikä pannut kylliksi
huomiota velvollisuuteensa, joka oli lykätä rattaita ja liikkua
eteenpäin. Hän jäi paikalleen.

Kolmannen kerran käski konstaapeli numero 64 tyynesti ja ilman vihaa
häntä liikkumaan edelleen. Päinvastoin kuin korpraali Montauciel, joka
uhkailee yhtä-myötään, mutta ei tee totta koskaan, on konstaapeli
numero 64 niukka varoituksineen, mutta ripeä ilmoituksen tekoon. Se
kuuluu hänen luonteeseensa. Vaikkakin hieman salakähmäinen mieleltään,
on hän erinomainen palvelija ja kelpo sotilas. Rohkea kuin jalopeura ja
lempeä kuin lapsi. Hän ei tunne muuta kuin päiväkäskynsä.

— Te ette siis tottele, kun minä käsken teitä käymään eteenpäin!

Crainquebillellä oli mielestään liiaksi tärkeä syy jäädä paikoilleen,
ettei hän olisi uskonut sen pätevyyteen. Hän ilmaisi sen omalla
yksinkertaisella tavallaan:

— Piru vie, kun minä sanon, että minä odotan rahaani.

Konstaapeli numero 64 tyytyi vastaamaan:

— Tahdotteko, että minä ilmoitan teidät? Jos haluttaa, niin sanokaa
vaan.

Sen kuullessaan Crainquebille kohautti olkapäitään ja suuntasi
konstaapeliin tuskaisan silmäyksen, jonka hän sitten kohotti taivasta
kohti. Ja se katse sanoi:

»Jumala nähköön, olenko minä lain polkija? Pidänkö minä pilkkanani
niitä säädöksiä ja määräyksiä, jotka koskevat minun kiertelevää
ammattiani? Kello viisi aamulla minä olin hallien kivipermannolla.
Kello seitsemästä saakka olen työntänyt rattaitani, niin että kouria
kolottaa, ja huutanut: 'Kaalia, lanttuja, porkkanoita!' Olen jo
täyttänyt kuusikymmentä vuotta. Olen väsynyt. Ja te kysytte minulta,
aionko minä nostaa kapinan mustaa lippua. Te teette minusta pilaa, ja
teidän pilanne on sydämetöntä.»

Mutta joko tämän katseen ilme jäi konstaapelilta huomaamatta tai ei hän
siinä nähnyt mitään, mikä olisi sovittanut tottelemattomuutta — hän
kysyi lyhyesti ja karskisti, oliko toinen ymmärtänyt hänen sanansa.

Mutta juuri samalla tuokiolla oli ajokalujen tungos Montmartre-kadulla
suunnaton. Ajurinrattaita, vankkureja, muutto- ja raitiovaunuja
ahtautui toinen toiseensa purkautumattomaksi kihermäksi. Ja tämän
liikkumattoman, tempoilevan kihermän päällä kaikui kirouksia ja
huutoja. Ajurit vaihtoivat kaukaa ja kaikessa mukavuudessa meheviä
haukkumasanoja teurastajarenkien kanssa, ja raitiovaununajajat, jotka
katsoivat Crainquebillen tungoksen syyksi, huusivat hänelle: senkin
sipulisaksa!

Sillä välin kertyi katukäytävälle uteliaita halukkaasti kuunnellen
riitelyä. Ja konstaapeli ei enää, ihmisten katsellessa häneen päin,
ajatellut muuta kuin näyttää mahtiansa.

— Hyvä, sanoi hän.

Ja hän veti taskustaan tuhruisen muistikirjan ja hyvin lyhyen
lyijykynäntyngän.

Crainquebille noudatti ajatustaan ja totteli jotain sisäistä
voimaa. Muutoin hänen oli nyt mahdotonta liikkua niin eteen- kuin
taaksepäinkin. Hänen rattaittensa pyörä oli kovaksi onneksi takertunut
maidonajajan vaununpyörään.

Hän tarttui lakin reunojen alta reuhottavaan tukkaansa ja huusi:

— Mutta kun minä sanon, että minä odotan rahaani! Eikös se ole surkeaa!
Saakuri tätä kiusaa! Tuhat tulimmaista!

Nämä sanat, jotka kuitenkin ilmaisivat vähemmän uppiniskaisuutta kuin
epätoivoa, katsoi konstaapeli numero 64 solvaisuksi itseänsä kohtaan.
Ja koska hänen mielestään jokaisen loukkauksen välttämättömästi täytyi
pukeutua perinnäiseen, tavanmukaiseen, pyhitettyyn ja niin sanoaksemme
liturgiseen muotoon: »Alas lahtarit!», niin nämäkin kaupustelija-paran
sanat itsestään sattuivat ja tarttuivat hänen korvaansa tässä muodossa.

— Ahaa! te sanotte: »Alas lahtarit!» Hyvä. Seuratkaa minua!

Hämmästyksestä ja mielikarvaudesta poissa suunniltaan tuijotti
Crainquebille suurilla päivän huikaisemilla silmillään konstaapeliin
numero 64, ja särähtelevällä äänellään, joka tuntui tulevan vuoroin
päästä, vuoroin kantapäistä, hän huusi, käsivarret ristissä, sinisellä
puserollaan:

— Minäkö sanon: »Alas lahtarit?» Minä?... Oh!

Tätä vangitsemista katselivat naureskellen puotipalvelijat ja
pikkupojat. Se tyydytti sitä halua, mikä on kaikilla väkijoukoilla
nähdä raakoja ja väkivaltaisia kohtauksia. Mutta samassa näkyi joku
tunkeutuvan väenahdingon läpi. Se oli vanha mies, varsin vaatimaton
ulkonäöltä, mustissa pukineissa ja päässä korkea silkkihattu. Hän
lähestyi poliisia ja sanoi hänelle matalalla äänellä hyvin lempeästi,
mutta varmasti:

— Te erehdytte. Tämä mies ei ole teitä loukannut.

— Pitäkää huoli omista asioistanne, vastasi poliisi, siirtymättä
uhkauksiin, sillä hän puhui siististi puetulle henkilölle.

Mutta vanhus pysyi väitteessään, tyynenä ja myötenantamattomana. Ja
poliisi antoi hänelle määräyksen tulla selittäytymään tutkintotuomarin
eteen.

Kaiken aikaa Crainquebille huudahteli:

— Vai sanonut: »Alas lahtarit!» Oh!...

Hän toisteli näitä sanoja pää ymmällä, kun rouva Bayard, kenkäkaupan
pitäjä, tuli häntä kohti, nuo neljätoista sou'ta kädessään. Mutta
poliisi numero 64 piteli jo häntä kauluksesta, ja ollen sitä mieltä,
ettei tarvinnut maksaa mitään velkaa sellaiselle, jonka poliisi korjasi
talteensa, rouva Bayard pisti lantit esiliinansa taskuun.

Ja näin näki Crainquebille yht'äkkiä rattaansa raivattuna halkovajaan,
vapautensa menneen, syvyyden ammottavan jalkojensa alla ja auringon
sammuneen, ja hän mutisi:

— Johan nyt jotain!...

Tutkintokomissaariolle vanha herra selitti, että hän katutungoksen
pysähdyttämänä matkallaan oli joutunut kohtauksen näkijäksi, ja
vakuutti, ettei poliisia oltu solvaistu, vaan että tämä oli kokonaan
erehtynyt. Hän ilmoitti nimensä ja arvonsa: tohtori David Matthieu,
Ambroise-Parén sairashuoneen ylilääkäri, kunnialegioonan upseeri.

Muina aikoina tällaisen todistajan lausunto olisi täydelleen riittänyt
komissaariolle. Mutta juuri tällä haavaa olivat oppineet Ranskassa
epäilynalaisia.

Crainquebille sai jäädä vankeuteen. Yön hän vietti putkassa, ja aamulla
hänet vietiin vankivaunuissa tutkintovankilaan.

Vankila ei hänestä tuntunut tuskalliselta eikä nöyryyttävältä. Hänestä
se oli välttämätön. Se, mikä häntä kummastutti sisälle astuessa, oli
seinien ja kivilattian puhtaus. Hän sanoi:

— Onpas tämä siisti paikka. On totta toisen kerran. Voisi vaikka syödä
lattialla.

Yksin jäätyään hän tahtoi siirtää jakkaraansa, mutta huomasi, että se
olikin kiinnitetty seinään. Hän ilmaisi kummastuksensa aivan ääneen:

— Mitä hassuja niiden pistääkin päähän! Totta vie, tuota minä en olisi
keksinyt.

Istahdettuaan hän pyöritteli peukaloitaan yhä yhtä kummissaan.
Hiljaisuus ja yksinäisyys alkoi painostaa häntä. Hänen kävi ikäväksi
olla, ja hän ajatteli levottomana rattaitaan, jotka oli survaistu
johonkin vajaan vielä täpötäynnä kaalinkupuja, porkkanoita, selleriä,
salaattia ja maitiaisia. Ja hän ajatteli hätäillen:

— Mihinkähän lienevät tupanneet minun käsikärryni?

Kolmantena päivänä häntä kävi tapaamassa hänen asianajajansa, herra
Lemerle, eräs Pariisin asianajajakunnan nuorimpia jäseniä ja »Ranskan
isänmaallisen liiton» erään haaraosaston puheenjohtaja.

Crainquebille koetti kertoa hänelle asiansa, mikä ei ollut helppoa,
sillä hänellä ei juuri ollut kieli varressa. Kuitenkin hän kukaties
olisi suoriutunut hiukan auttamalla. Mutta asianajaja pudisti päätään
epäileväisesti kaikelle, mitä hän sanoi, ja selaillen papereitaan hän
mutisi:

— Hm, hm!... Minä en näe mitään sellaista raportissa...

Sitten hän hieman kyllästyneesti sanoi kiertäen vaaleita viiksiään:

— Teidän oman etunne kannalta olisi ehkä parasta tunnustaa. Minä
puolestani olen sitä mieltä, että teidän täydellinen kieltämisenne on
erinomaisen epäviisasta.

Siitä hetkestä Crainquebille olisi mielellään tunnustanut, jos hän vain
olisi tiennyt, mitä hänen piti tunnustaa.


III

Crainquebille oikeuden edessä.

Presidentti Bourriche omisti kokonaista kuusi minuuttia Crainquebillen
kuulustamiseen. Tämä kuulustaminen olisi luonut enemmän valoa asiaan,
jos syytetty olisi vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin. Mutta
Crainquebille ei ollut perehtynyt asioita selvittämään, ja tässä
korkeassa seurassa kunnioitus ja pelko pani salvan hänen suulleen. Hän
pysyi niinmuodoin ääneti, ja presidentti itse antoi vastaukset; ne
olivat kukistavia. Presidentti lausui lopuksi:

— Te siis tunnustatte sanoneenne: »Alas lahtarit!»

— Minä sanoin: »Alas lahtarit!» koska herra konstaapeli sanoi: »Alas
lahtarit!» Silloin minä sanoin: »Alas lahtarit!»

Hän tahtoi selittää, että hän hölmistyneenä odottamattomasta
syytöksestä, hämmästyksissään oli toistanut noita outoja sanoja,
joita syyttä väitettiin hänen sanomikseen ja joita hän totisesti ei
ollut lausunut. Hän oli sanonut: »Alas lahtarit!» ikäänkuin hän olisi
sanonut: Minäkö haukkumassa ihmisiä? Kuinka voitte luulla sellaista?

Mutta presidentti Bourriche ei ottanut sitä siltä kannalta.

— Väitättekö te, sanoi hän, että konstaapeli ensiksi huusi nuo sanat?

Crainquebille ei enää yrittänytkään enempiä selityksiä. Se oli liian
vaikeaa.

— Te ette siis pysy väitteessänne. Siinä teette oikein, sanoi
presidentti.

Ja hän kutsutti todistajat esiin. Konstaapeli n:o 64, Bastien Matra
nimeltään, vannoi puhuvansa totta eikä mitään muuta kuin totta. Sitten
hän todisti seuraavaa:

Ollessani palveluksessa lokakuun 20 päivänä kahdentoista aikaan
päivällä huomasin Montmartre-kadulla henkilön, joka minusta näytti
kiertävältä kaupustelijalta ja joka sopimattomalla tavalla oli
pysähdyttänyt rattaansa talon N:o 328 kohdalle, siten aikaansaaden
ajoneuvojen salpautumisen tungokseen. Kehoitin häntä kolme eri kertaa
liikkumaan eteenpäin, mutta hän kieltäytyi tottelemasta. Ja kun olin
antanut hänelle tiedon, että aioin ilmoittaa hänet, vastasi hän minulle
huudolla: »Alas lahtarit!» mikä mielestäni on törkeä solvaus.

Tämän täsmällisen ja suppean todistuksen otti oikeus ilmeisellä
suosiolla vastaan. Syytetyn puolusmies oli kutsuttanut todistajiksi
rouva Bayardin, kenkäkaupan pitäjän, ja tohtori David Matthieun,
Ambroise Parén sairaalan ylilääkärin ja kunnialegioonan upseerin.

Rouva Bayard ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään.

Tohtori Matthieu oli ollut konstaapelin ympärille keräytyneessä
väkijoukossa, kun tämä vaati kaupustelijaa liikkumaan eteenpäin. Hänen
todistuksensa aiheutti pienen välinäytöksen.

— Minä olin silminnäkijänä tuossa kohtauksessa, sanoi hän. Minä
huomasin, että konstaapeli oli kuullut väärin: ei kukaan solvaissut
häntä. Minä lähestyin ja huomautin häntä siitä. Konstaapeli julisti
kuitenkin kaupustelijan korjuuseen otetuksi ja pyysi minua seuraamaan
poliisikonttoriin, kuten teinkin. Uudistin selitykseni komissaarion
edessä.

— Saatte istua, sanoi presidentti. Vahtimestari, kutsukaa todistaja
Matra, — Matra, kun ryhdyitte vangitsemaan syytettyä, eikö silloin
herra tohtori Matthieu huomauttanut teille, että olitte erehtynyt?

— Niin kyllä, herra presidentti, hän solvasi minua.

— Mitä hän sanoi teille?

— Hän sanoi: »Alas lahtarit!»

Hälinää ja naurua kuului yleisön puolelta.

— Saatte mennä taas, sanoi presidentti hieman' kiirehtiväisesti.

Ja hän ilmoitti yleisölle, että jos nuo sopimattomat mielenosoitukset
uudistuvat, niin hän tyhjennyttää salin. Sill'aikaa istui
puolus-asianajaja pudistellen voitonriemuisena virkakaapunsa hihoja, ja
tällä hetkellä jokainen luuli, että Crainquebille vapautettaisiin.

Yleisön hiljettyä nousi asianajaja Lemerle. Hän alkoi puolustuksensa
ylistämällä Seine-kaupungin poliisikunnan jäseniä, »noita yhteiskunnan
vaatimattomia palvelijoita, jotka naurettavan mitätöntä palkkaa vastaan
näkevät vaivaa, ovat alttiina alituisille vaaroille ja joka päivä
saavat osoittaa sankarillisuuttaan. He ovat vanhoja sotamiehiä, jotka
ovat pysyneet sotamiehinä. Sotamiehiä, se sana sanoo kaikki.»

Ja asianajaja Lemerle kohosi ilman ponnistusta hyvin lennokkaihin
mietelmiin sotilaallisista avuista. Hän oli niitä, sanoi hän, »jotka
eivät salli koskettavan armeijaan, tähän kansallis-armeijaan, johon
kuuluminen oli hänen ylpeytensä».

Presidentti kumarsi päätään.

Asianajaja Lemerle oli todella luutnanttina reserviväessä.
Hän oli myöskin kansallismielisten vaaliehdokas
Vieilles-Haudriettes-korttelista.

Hän jatkoi:

— Ei toden totta, minä en vähäksy niitä vaatimattomia, vaan
suuriarvoisia palveluksia, joita järjestyksenvalvojat joka päivä
tekevät Pariisin mahtavalle asujamistolle. Enkä olisi suostunut
esiintymään Crainquebillen puolustajana teidän edessänne, arvoisat
herrat, jos olisin hänessä nähnyt vanhan sotilaan solvaajan.
Puolustettavaani syytetään siitä, että hän muka olisi sanonut: »Alas
lahtarit!» Tämän lauseen sisällys on ilmeinen. Jos tarkastatte
katukielen sanastoa, niin huomaatte siinä: lahtari, teurastaja,
poliisin avuksi asetetun suojeluskunnan jäsen, sitten herjanimi
poliisille ylipäänsä: poliisin kätyriksi kauppautunut. — »Alas
lahtarit!» sanotaan eräässä yhteiskuntakerroksessa. Mutta koko
kysymyksen painopiste on siinä, kuinka Crainquebille on lausunut nämä
sanat. Ja onko hän todella ne lausunut? Sallikaa minun, arvoisat
herrat, epäillä sitä.

Ei niin, että luulisin konstaapeli Matralla olleen mitään pahaa
tarkoitusta. Mutta hän täyttää, kuten olemme sanoneet, työlästä
tehtävää. Hän on välistä väsynyt, kiusautunut, menehdyksissä.
Tällaisessa tilassa hän on saattanut joutua jonkinlaisen
kuulokummittelun uhriksi. Ja kun hän äsken ikään teidän edessänne,
hyvät herrat, on väittänyt, että tohtori David Matthieu,
kunnialegioonan upseeri, Ambroise-Parén sairaalan ylilääkäri,
kuuluisuus tieteen ja sivistyksen maailmassa, olisi huutanut: »Alas
lahtarit!» niin meidän kaiketi täytyy myöntää, että Matra sairastaa
pinttynyttä epäluuloisuutta ja, ellei se nimitys ole liian vahva,
vainoomishulluutta.

Mutta vaikkapa Crainquebille olisi huutanutkin: »Alas lahtarit!»
jäisi tutkittavaksi, onko tällä sanalla hänen suussaan rikoksen
luonne. Crainquebille on irstauteen ja juoppouteen vajonneen
katukaupustelija-vaimon avioton poika, hän on synnynnäinen juoppo.
Te näette hänen täällä kuusikymmen-vuotisen kurjuuden runtelemana.
Arvoisat herrat, teidän on myöntäminen, että hän on syyntakeeton.

Asianajaja Lemerle istuutui, ja presidentti Bourriche luki hampaittensa
välistä tuomion, joka langetti Jérôme Crainquebillen viidentoista
päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon. Oikeus oli
perustanut päätöksensä konstaapeli Matran todistukseen.

Astuessaan oikeussalin pitkiä, hämäriä käytäviä Crainquebille tunsi
ääretöntä myötätuntoisuuden kaipuuta. Hän kääntyi vartiakonstaapeliin,
joka häntä kuljetti, ja yritti puhutella häntä kolmeen kertaan.

— Komsarjus!... komsarjus!... Kuulkaas, komsarjus!...

Ja hän huokasi:

— Jos viikko sitten minulle olisi sanottu, että minulle näin piti
käymän...!

Sitten hän teki tämän huomion:

— Ne puhuvat liian nopeasti, nuo herrat. He puhuvat kyllä hyvin, mutta
niin sukkelaan. Niille ei saa asiaansa selvitetyksi. Komsarjus, eikö ne
teistäkin puhu liian nopeasti?

Mutta vahtisotilas astui edelleen vastaamatta eikä kääntänyt
päätänsäkään.

Crainquebille kysyi häneltä:

— Miksette vastaa minulle mitään?

Sotamies pysyi yhä ääneti. Ja Crainquebille sanoi hänelle katkerasti:

— Puheliaanhan koirallekin. Miksette voi puhua minulle? Ette aukaise
koskaan suutanne — pelkäättekö että se haisee?


IV

Sananen presidentti Bourrichen puolustukseksi.

Muutamia uteliaita ja pari kolme asianajajaa poistui salista, kun
tuomio oli luettu, ja notaario huusi jo uuden jutun esiin. Poistujissa
ei synnyttänyt mitään mietteitä Crainquebillen asia, joka ei
liioin ollut kiinnittänyt heidän huomiotaan ja jonka he jo olivat
unohtaneet. Ainoastaan etsaaja Jean Lermite, joka sattumalta oli tullut
oikeuspalatsiin, aprikoi, mitä hän äsken ikään oli nähnyt ja kuullut.
Hän laski kätensä asianajaja Joseph Aubarréen olkapäälle ja sanoi:

— Siitä presidentti Bourriche ansaitsee kunnian ja kiitoksen, että
hän on osannut torjua turhan uteliaisuuden ja kavahtaa itsensä tuosta
henkisestä ylpeydestä, joka pyrkii tietämään kaikki. Jos tuomari olisi
asettanut vastakkain konstaapeli Matran ja tohtori David Matthieun
ristiriitaiset todistukset, niin hän olisi joutunut tielle, jolla
ei kohtaa muuta kuin epäilyä ja epätietoisuutta. Käydä tutkimaan
tosiasioita arvostelevan järjen sääntöjen mukaan ei sovellu hyvään
oikeudenhoitoon. Jos tuomari olisi kyllin epäviisas erehtyäkseen
tähän menettelyyn, niin hänen tuomionsa jäisivät riippuviksi hänen
omasta yksityisestä ymmärryksestään, joka useimmiten on vähäinen, ja
inhimillisestä vajavaisuudesta, joka on poikkeukseton. Mitä arvoa
niille jäisi silloin? Ei voi kieltää, että historiallinen menettely on
kokonaan sopimaton hankkimaan sitä varmuutta, mikä tässä on tarpeen.
Tarvitsee vain muistaa Walter Raleighin seikkailua.

Eräänä päivänä, kun Walter Raleigh, ollessaan: vankina Lontoon
Towerissa, tapansa mukaan istui työn ääressä kirjoittaen
maailmanhistoriansa toista osaa, syntyi rähäkkä hänen ikkunansa
edustalla. Hän nousi katsomaan noita riiteleviä ihmisiä, ja taas
istahtaessaan työnsä ääreen hän ajatteli saaneensa; tapahtumasta
hyvin tarkan käsityksen. Mutta kun hän seuraavana päivänä keskusteli
siitä erään ystävänsä kanssa, joka oli ollut riidassa läsnä, vieläpä
osallisenakin, niin tämä ystävä väitti toisinpäin joka ikisessä
kohdassa. Silloin hän rupesi miettimään, kuinka vaikeaa on oikein
arvostella semmoisia tapahtumia, jotka ovat meille kaukaisia, kun hän
oli voinut niin erehtyä siitä, mitä oli ollut omin silmin näkemässä, ja
niin hän heitti historiansa käsikirjoituksen tuleen.

Jos tuomareilla olisi yhtä arka omatunto kuin Sir Walter Raleighin
oli, niin he heittäisivät tuleen kaikki kuulustelupöytäkirjansa. Mutta
siihen heillä ei ole oikeutta. Se olisi heidän puoleltaan oikeuden
kieltäminen, rikos. Tietämisen saa heittää, mutta tuomitsemista ei käy
heittäminen. Ne, jotka tahtovat, että oikeudenpäätökset perustuisivat
tosiasiain järkiperäiseen tutkimiseen, ovat vaarallisia sofisteja ja
sekä siviili- että sotilaallisen oikeuden kavalia vihollisia.

Presidentti Bourrichella on liian lainopillinen ymmärrys jättääkseen
tuomioitansa järjen ja tieteen varaan, joiden päätelmistä voidaan
kiistää loppumattomiin asti. Hän perustaa ne opinkappaleihin ja
perinnäistapaan ja -tietoon, niin että hänen tuomionsa vetävät
pätevyydessä vertoja kirkon käskyille. Hänen tuomionsa ovat kanoonisia.
Olen kuullut, että hänellä on joukko pyhiä säädöksiä, joista hän
ne ottaa. Huomatkaa esim., että hän luokittelee todistukset, ei
epävarmojen ja pettävien tunnusmerkkien mukaan, missä määrin niissä on
todennäköisyyttä ja inhimillistä totuutta, vaan sisäisten, pysyvien
ja ilmeisten tunnusmerkkien mukaan. Hän punnitsee ne aseiden painon
mukaan. Onko mitään samalla kertaa yksinkertaisempaa ja viisaampaa?
Järjestyksenvalvojan antaman todistuksen hän katsoo kumoamattomaksi,
sivuuttaen hänen inhimillisen olemuksensa ja käsittäen hänet
metafyysillisesti, matrikkelinumerona ja ihanteellisen järjestysvallan
kategoriain mukaan.

Ei niin, että Matra (Bastien), syntynyt Cinto Montessa (Korsikassa),
ei hänen mielestään saattaisi erehtyä. Hän ei ole koskaan luullut,
että Bastien Matra olisi varustettu erikoisen terävällä huomiokyvyllä,
eikä myöskään, että hän asiaa tutkiessaan käyttäisi mitään tarkkaa ja
tunnollista menettelytapaa. Totta puhuen, hänen ajatuksissaan ei ole
laisinkaan Bastien Matra, vaan konstaapeli n:o 64.

Ihminen on erehtyväinen, ajattelee hän. Pekka ja Paavo voivat erehtyä.
Cartesius ja Gassendi, Leibniz ja Newton, Bichat ja Claude Bernard
ovat voineet erehtyä. Me teemme kaikki ja joka hetki erehdyksiä.
Lukemattomat ovat ne syyt, jotka johtavat meitä harhaan. Aistimukset
ja järjen päätelmät ovat harhakäsitysten lähteitä ja epävarmuuden
synnyttäjiä. Ei tule luottaa yhden ihmisen todistukseen: _Testis unus,
testis nullus_. Mutta numeroon voi luottaa. Bastien Matra, Cinto
Montesta, on erehtyväinen. Mutta konstaapeli n:o 64, sivuuttaen hänen
ihmisolemuksensa, ei voi erehtyä. Hän on pelkkä olio. Pelkässä oliossa
ei ole mitään sellaista, mitä on ihmisissä ja mikä häiritsee, turmelee
ja pettää heitä. Se on puhdas, sekoittumaton ja muuttumaton. Siksipä
oikeus hylkäsikin epäröimättä tohtori David Matthieun todistuksen,
jonka antaja on vain ihminen, ja hyväksyi sen, minkä konstaapeli n:o 64
antoi, joka on puhdas aate ja laskeutunut ikäänkuin Jumalasta lähtevä
säde tuomiopöydän ääreen.

Näin menetellen presidentti Bourriche hankkii itselleen takeen
eräänlaisesta erehtymättömyydestä — ainoasta, mitä tuomari voi vaatia.
Kun ihminen, joka todistaa, on varustettu sapelilla, niin tulee kuulla
sapelia eikä ihmistä. Ihminen on halveksittava ja voi olla väärässä.
Mutta sapeli ei ole, ja se on aina oikeassa. Presidentti Bourriche
on syvälle tunkeutunut lakien henkeen. Yhteiskunta lepää voiman
perustalla, ja voimaa tulee kunnioittaa yhteiskuntien majesteetillisena
pystyssäpitäjänä. Oikeus on voiman käytäntöön sovelluttamista.
Presidentti näkee, että konstaapeli n:o 64 on pikku osanen ruhtinaasta.
Ruhtinas asuu jokaisessa palvelijassaan. Kumota konstaapelin n:o 64
pätevyys on valtion heikontamista. Syödä yksi koppeloartisokan lehdistä
on syödä koko artisokka, kuten Bossuet sanoo ylevällä kielellään
(_Valtiotaito Pyhästä raamatusta otettu_).

Kaikki miekat samassa valtiossa ovat käännetyt samanne päin. Jos ne
nousevat toinen toistansa vastaan, kukistuu valtakunta. Sentakia
syytetty Crainquebille oikeudenmukaisesti tuomittiin viidentoista
päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon konstaapelin n:o 64
todistuksen nojalla. Olen kuulevinani presidentti Bourrichen itsensä
tekevän selkoa niistä ylevistä ja kauniista syistä, jotka määräsivät
hänen päätöksensä. Kuulen hänen sanovan:

»— Olen tuominnut tämän henkilön konstaapelin n:o 64 todistuksen
mukaisesti, koska konstaapeli n:o 64 on virallisen vallan ilmaus.
Ja käsittääksenne minun viisauteni teidän tarvitsee vain kuvitella,
että olisin menetellyt päinvastoin. Te huomaatte silloin heti kohta,
että se olisi ollut mieletöntä. Sillä jos tuomitsisin valtaa vastaan,
niin minun tuomioni eivät koskaan astuisi voimaan. Huomatkaa, hyvät
herrat, että tuomareita ei totella muutoin kuin mikäli heillä on
valta puolellaan. Ilman santarmeja tuomari olisi vain poloinen
haaveilija. Vahingoittaisin itseäni, jos tuomitsisin santarmin
olevan väärässä. Toisekseen on itse lakien henki sitä vastaan.
Riistää aseet voimakkailta ja asestaa heikot — se olisi kumota se
yhteiskuntajärjestys, jota minun tehtäväni on varjella. Oikeus
on vakiutuneitten vääryyksien pyhittämistä. Näemmekö sen koskaan
asettuvan valloittajia vastaan tai tekevän tenää vallananastajille?
Kun epälaillinen mahti kohottautuu valtaan, ei oikeuden tarvitse muuta
kuin tunnustaa se, niin se on laillinen. Kaikki on itse muodossa, eikä
rikoksen ja syyttömyyden väliä ole kuin leimapaperin paksuus.

»Sinun, Crainquebille, olisi tullut olla väkevämpi puoli. Jos
huudettuasi: 'Alas lahtarit!' olisit julistuttanut itsesi keisariksi,
diktaattoriksi, tasavallan presidentiksi tai vaikkapa vain
kaupunginvaltuusmieheksi, niin vakuutan sinulle, etten olisi tuominnut
sinua viidentoista päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon.
Olisin vapauttanut sinut kaikesta rangaistuksesta. Siihen voit luottaa.»

Tähän tapaan olisi epäilemättä presidentti Bourriche puhunut,
sillä hänellä on lakimies-ymmärrystä ja hän tietää, mitä esivallan
jäsen on yhteiskunnalle velkaa. Hän puolustaa sen peruskäsityksiä
järjestelmällisesti ja johdonmukaisesti. Oikeus on luontojaan
yhteiskunnallinen. Ainoastaan huono ajatustapa saattaa tahtoa sitä
inhimilliseksi ja herkkätunteiseksi. Sitä hoidetaan määrättyjen
sääntöjen eikä kaikkien hellien väristysten ja mielevien mietteiden
mukaan. Ennen kaikkea älköön vaadittako, että se tekisi oikeutta,
sitä sen ei suinkaan tarvitse tehdä silti että se on oikeus; jopa
tahtoisin väittää, että koko ajatus oikeudesta, joka tekisi oikeutta,
on saattanut itää ainoastaan anarkistin aivoissa. Presidentti Magnaud
julistaa, totta kyllä, kohtuullisia tuomioita. Mutta ne kumotaan, ja
siinä tapahtuu oikeus.

Oikea tuomari punnitsee todistukset aseiden painon mukaan. Sen olemme
nähneet Crainquebillen jutussa ja monessa muussa kuuluisammassakin.

Näin puhui herra Jean Lermite, käyskellen edestakaisin istuntosalin
eteisessä.

Asianajaja Joseph Aubarrée, joka oli hyvin tutustunut oikeuspalatsiin,
vastasi raapien nenänpäätään: — Jos tahdotte kuulla minun ajatukseni,
niin en usko, että herra presidentti Bourriche olisi kohonnut niin
korkean metafysiikan kannalle. Minun mielestäni hän, katsoessaan
konstaapelin n:o 64 todistaneen totuuden mukaisesti, teki aivan
yksinkertaisesti vain mitä oli nähnyt aina tehtävän. Matkimisesta
on etsittävä syy useimpiin ihmisten tekoihin. Kunhan vain noudattaa
yleistä tapaa, voi aina käydä rehellisestä miehestä. Kunnon ihmisiksi
sanotaan niitä, jotka tekevät kuten kaikki muutkin.


V

Kuinka Crainquebille alistuu tasavallan lakeihin.

Kun Crainquebille oli tuotu takaisin vankilaan, istahti hän
seinäjakkaralleen, mieli täynnä hämmästystä ja ihmettelyä. Hän
tuskin itsekään oli selvillä siitä, että tuomarit olivat erehtyneet.
Oikeusistuin oli salannut sisäiset heikkoutensa ulkonaisen
majesteettinsa peittoon. Hän ei saattanut uskoa, että hän voisi olla
oikeassa noita viranomaisia vastaan, joiden perusteluja hän ei ollut
ymmärtänyt: hänen oli mahdotonta saada päähänsä, että joku kohta ei
olisi ollut oikeallaan niin ylevässä ja kauniissa toimituksessa. Sillä
kun hänen ei ollut tapana käydä kirkossa eikä Elysée-palatsissa, ei
hän elämänpäivänään ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin tutkimus
poliisioikeudessa.

Hän tiesi kyllä, ettei hän ollut huutanut: »Alas lahtarit!» Ja että
hänet oli tuomittu viidentoista päivän vankeuteen sen huutamisesta,
se oli hänen mielestään korkea ja salaperäinen ihme, yksi niitä
uskonkappaleita, joista uskovaiset pitävät kiinni niitä käsittämättä,
hämärä ja samalla häikäisevä ilmestys, kunnioitettava ja peljättävä.

Tuo vanhus pahanen tunsi tunnossaan, että hän jollakin salaperäisellä
tavalla oli loukannut konstaapelia n:o 64, samoinkuin pikku poika,
joka lukee piplianhistoriaansa, tuntee itsensä syylliseksi Eevan
syntiin. Hänelle oli tuomion kautta ilmoitettu, että hän oli huutanut:
»Alas lahtarit!» Niinmuodoin hän oli huutanut »Alas lahtarit!»
salaperäisellä, hänelle itselleen tuntemattomalla tavalla. Hän oli
siirtynyt yliluonnolliseen maailmaan. Hänen tuomionsa oli hänen
ilmestyskirjansa.

Jos hän ei saanut itselleen selvitetyksi rikostaan, niin ei hän
myöskään sen paremmin selvitellyt rangaistusta. Tuomion julistaminen
oli hänestä jotain juhlallista ja ylhäisen suurta, hartautta
herättävää, jotain häikäisevää, jota ei ymmärretä,, josta ei kiistellä,
josta ei ole itseään kiittäminen eikä päivitteleminen. Jos hän tällä
hetkellä olisi nähnyt katon aukenevan ja presidentti Bourrichen,
säteikkö otsalla, valkoisin siivin Iiihoittelevan alas, ei hän
laisinkaan olisi hämmästynyt tätä uutta lain kunnian ja ihanuuden
ilmestystä. Hän olisi vain sanonut itselleen: »Katsohan, minun juttuni
jatkuu vielä!» Seuraavana päivänä hänen asianajajansa tuli häntä
katsomaan:

— No, ukkoseni, teidän ei ole kovin huonosti laita. Rohkeutta vaan!
Kaksi viikkoa kuluu pian. Saamme tosiaankin olla tyytyväisiä.

— Niin, siihen nähden, kyllähän herrat olivat hyvin leppeitä ja
kohteliaita; ei yhtä haukkumasanaa. Sitä en olisi uskonut... Ja
ovenvahdilla oli oikein valkoiset hansikkaat käsissä. Huomasitteko sen?

— Tarkoin punniten, meidän olisi ollut paras tunnustaa.

— Suittaa olla.

— Crainquebille, minulla on teille hyvä uutinen kerrottavana. Eräs
hyväätekevä nainen, jonka huomion olen saanut käännetyksi teidän
tilaanne, on jättänyt minun huostaani teidän hyväksenne viidenkymmenen
frangin suuruisen rahasumman, joka on käytettävä sen sakon
maksamiseksi, mihin teidät tuomittiin.

— Milloinka minä siis saan nuo viisikymmentä frangia?

— Ne jätetään kansliaan. Teidän ei tarvitse olla huolissanne.

— Yksi kaikki. Niin kiittäkää yhtähyvin minun puolestani sitä rouvaa.

Ja Crainquebille mutisi itsekseen miettien:

— Tällaista ei vaan tapahdu joka päivä, eipä vaankaan.

— Älkää liioitelko asiaanne, Crainquebille. Se ei ole mikään
harvinainen tapaus, kaukana siitä.

— Tokkohan voisitte sanoa, mihinkä ovat tupanneet minun käsirattaani?


VI

Crainquebille yleisen mielipiteen silmissä.

Crainquebille oli päässyt vankilasta ja lykkeli taas rattaitaan pitkin
Montmartre-katua ja huuteli: Kaalia, lanttuja, porkkanoita!

Hän ei ylpeillyt eikä hävennyt seikkailuaan. Hänelle ei ollut
siitä jäänyt mitään tuskallista muistoa. Se oli vaikuttanut häneen
teatterilta, matkustukselta ja unelta. Varsinkin hänestä oli hupaista
taas astua loassa kivikaduilla ja nähdä päänsä päällä taivas
vesitihkussa ja likaisena kuin katuoja, hänen kaupunkinsa oma tuttu
taivas. Joka kadunkulmassa hän pysähtyi juomaan pikku lasin; vapaana
ja iloisena hän sylkäisi kouriinsa känsäisten kämmenpäiden voiteeksi,
tarttui taas aisoihin ja lykkäsi rattaitaan, ja parvi varpusia,
aamuvirkkuja ja köyhiä kuten hänkin, jotka katukiviltä etsivät
elatustaan, pyrähti hänen edestään lentoon säikähtäen hänen huutoaan:
Kaalia, lanttuja, porkkanoita!

Vanha kyökkipiika lyykytteli rattaiden luo ja sanoi, selleriä
peukaloiden:

— Mikä teillä on ollut, Crainquebille? Teitä ei ole näkynyt kolmeen
viikkoon. Oletteko ollut sairas? Näytätte vähän kalpealta.

— Niin, tiedättekö, rouva Mailloche, minä olen elänyt koroillani.

Hänen elämäänsä ei ole tullut mitään muutosta, paitsi että hän käy
viinakaupassa entistään useammin. Siksi näet, että hän kuvittelee
olevan juhlapäivän ja että hän on saanut tutustua niin moneen
ihmisystävälliseen henkilöön. Hän palaa hieman iloisella päällä
ylisilleen. Ojennuttuaan olkitilalleen hän levittää ylleen säkit, jotka
kastanjakauppias kadunkulma-puodista on hänelle lainannut ja joita hän
käyttää peittonaan, ja hän ajattelee:

— Vankilassa ei ole valittamista; siellä on kaikki, mitä tarvitaan.
Mutta parempi on kuitenkin olla kotona.

Hänen tyytyväisyytensä ei kestänyt kauan. Hän huomasi pian, että
ostajat katsoivat häneen nyrpeästi.

— Hyvää selleriä, rouva Cointreau!

— En tarvitse.

— Mitä, ettekö tarvitse? Ettehän toki elä paljaalla ilmalla.

Vastausta sanomatta rouva Cointreau kääntyi pois ja meni ylpeästi
takaisin suureen leipomoliikkeeseen, jonka omistaja hän oli.
Puotirouvat ja portinvartiavaimot, jotka taannoin vielä kilvan pyörivät
hänen vihannan ja kukkean kuormansa ääressä, kääntyivät nyt pois
hänestä. Tultuaan sille kohdalle, missä kenkäkauppa »Suojelusenkeli»
oli ja missä hänen seikkailunsa lain ja oikeuden kourissa alkoi, huusi
hän:

— Rouva Bayard, rouva Bayard, te olette minulle velkaa viisitoista
sou'ta viime kerralta.

Mutta rouva Bayard, joka istua ryllötti puotipöytänsä ääressä, ei
viitsinyt kääntää päätänsäkään.

Koko Montmartre-katu tiesi, että vanha Crainquebille oli vasta päässyt
vankilasta, ja koko Montmartre-katu ei ollut häntä enää tuntevinaan.
Huhu hänen vankeustuomiostaan oli kulkeutunut aina esikaupunkiin ja
Richer-kadun meluisaan kulmaukseen saakka.

Siellä hän äkkäsi keskipäivällä rouva Lauren, hyvän ja uskollisen
ostajansa, kuuristuneena yli pikku Martinin vihannesrattaiden.
Rouva sormieli suurta kaalinkupua. Hänen hiuksensa kimaltelivat
päivänpaisteessa ikäänkuin paksu kimppu kiemuraisia kultarihmoja. Ja
pikku Martin, huononpäiväinen, tyhmä vätys, vannoi käsi sydämellä,
ettei ollut maailmassa oivempaa tavaraa kuin hänellä.

Tämän nähdessään Crainquebille tunsi sydäntänsä viiltävän. Hän survaisi
kuormansa pikku Martinin rattaita vastaan ja sanoi rouva Laurelle
valittavalla ja särkyneellä äänellä:

— Ette tee kauniisti, kun karkaatte minulta toisten kaupoille.

Rouva Laure ei ollut, sen hän itsekin hyvin tiesi, suinkaan mikään
herttuatar. Hienoston piireistä ei ollut kotoisin hänen käsityksensä
vankivaunuista ja kopista. Mutta saattaahan olla rehellinen säädyssä
missä hyvänsä, vai kuinka? Jokaisella on oma itsetuntonsa, eikä
kukaan halua antautua tekemisiin henkilön kanssa, joka tulee suoraan
vankilasta. Hän vastasikin Crainquebillelle ainoastaan yökättelevän
liikkeellä. Ja vanha kaupustelija, joka hyvin ymmärsi solvauksen,
karjaisi:

— Katuämmä! Huuti!

Rouva Laure pudotti käsistään vihannan kaalinkupunsa ja huusi:

— Hyi häpeä, vanha koppikaakki! Tulee suoraan vankikopista ja käy
ihmisten silmille!

Jos Crainquebille olisi ollut kylmäverinen, ei hän ikinä olisi
soimannut rouva Laurea hänen elämänehdoistaan. Hän tiesi liian hyvin,
ettei ihminen tee mitä tahtoo tässä elämässä, ettei hän itse valitse
ammattiaan ja että kunnon ihmisiä on kaikkialla. Hänen tapanaan
oli pysyä viisaasti syrjässä ostajien kotoisista oloista, eikä hän
halveksinut ketään. Mutta nyt hän oli poissa suunniltaan. Kolmeen
kertaan hän nimitti rouva Laurea katuämmäksi, haaskaksi ja lutkaksi.

Piiri uteliaita kertyi rouva Lauren ja Crainquebillen ympärille, jotka
vaihtoivat vielä joukon melkein yhtä mahtipontisia haukkumasanoja
keskenään ja kaiketi olisivat lasketelleet koko rukousnauhan päästä
päähän, ellei poliisikonstaapeli yht'äkkiä olisi ilmestynyt ääreen ja
äänettömyydellään ja liikkumattomuudellaan tehnyt heitä vilahduksessa
yhtä mykiksi ja liikkumattomiksi kuin hän itsekin.

He erosivat. Mutta tämä kohtaus teki lopun Crainquebillestä Montmatren
esikaupungin ja Richer kadun silmissä.


VII

Seuraukset.

Vanha mies kulki katua edelleen ja mutisi:

— Oikea haikala! Pahempaa haikalaa ei ole koko maailmassa kuin tuo
naikkonen.

Mutta sydämensä syvyydessä ei hän tästä syystä soimannut rouva Laurea.
Hän ei häntä halveksinut siitä, että hän oli mikä hän oli. Pikemmin hän
kunnioitti häntä tuntien hänet säästeliääksi ja toimeentulevaksi. Ennen
he mielellään olivat puhelleet toistensa kanssa. Rouva Laure jutteli
hänelle vanhemmistaan, jotka asuivat maalla. Ja molemmilla heillä oli
sama unelma: päästä hoitamaan pientä puutarhaa ja pitämään kanoja.
Rouva Laure oli hyvä ostaja. Kun Crainquebille näki hänet ostamassa
kaalinkupuja pikku Martinin rattailta, likaisen vätyksen, mitättömän
miehen, niin se ihan väänteli hänen vatsaansa, ja kun rouva Laure
sitten teki hänelle ruman eleensä, silloin kuohahti häneltä sappi.

Ja niin se kävi.

Pahinta oli, ettei rouva Laure ollut ainoa, joka kohteli häntä kuin
mitäkin rupitautista. Ei kukaan ollut enää häntä tuntevinaan. Aivan
samoin kuin rouva Laure tekivät kaikki muutkin — rouva Cointreau,
leipomaliikkeen pitäjä, rouva Bayard, »Suojelusenkelin» emäntä, koko
ostajakunta halveksi ja vieroi häntä.

Siis, sentakia että oli istunut kopissa viisitoista päivää, ei enää
kelvannut edes sipulia kauppaamaan! Oliko siinä oikeutta? Oliko
järkeä antaa kunnon miehen kuolla nälkään sentakia, että hänellä oli
ollut rettelöitä sapeliniekan kanssa. Jos hän ei enää saanut kaupita
vihanneksiaan, ei hänellä ollut muuta kuin kupertua kuolemaan.

Kuten huonosti säilytetty viini muuttui hän katkeraksi kuin etikka.
Oltuaan sananvaihdossa rouva Lauren kanssa oli hän nyt riitajalalla
kaikkien ihmisten kanssa. Vähimmästäkin syystä hän antoi heidän
kuulla kunniansa, eikä hän koristellut sanojaan, se on varma. Jos he
hypistelivät hieman liian kauan hänen tavaroitaan, sätti hän heitä
hetikohta purisijoiksi ja kitupiikeiksi, ja tuttaviaan hän kapakassa
tavatessaan haukkui suut, silmät täyteen. Hänen entinen ystävänsä
kastanjakauppias, joka oli lopettanut tuttavuuden, vannoi, että
tuo peijakkaan Crainquebille oli oikea piikkisika. Eikä sitä käy
kieltäminen: hän tuli siivottomaksi, juonikkaaksi, rumapuheiseksi,
ruokottomaksi suultaan.

Asia oli se, ettei hän, huomatessaan yhteiskunnan puutteellisuuden,
osannut yhtä helposti kuin korkeakoulun professori ilmaista ajatuksiaan
järjestelmän vioista ja välttämättömistä parannuksista ja etteivät
ajatukset hänen päässään pyörineet oikeassa järjestyksessä ja mitassa.

Onnettomuus sai hänet tekemään vääryyttä. Hän kosti niille, jotka eivät
tahtoneet hänelle mitään pahaa, ja välistä heikommilleen. Kerran sai
häneltä korvapuustin Alphonse, viinikauppiaan pikkupoika, joka oli
kysynyt häneltä, oliko hyvä olla vankilassa. Crainquebille sivalsi
häntä poskelle ja sanoi:

— Senkin penikka! Isäsi pitäisi istua kopissa, sen sijaan että hän
paisuu rikkaaksi myymällä myrkkyään!

Ei teko eivätkä sanat olleet hänelle kunniaksi; sillä, kuten
kastanjakauppias hänelle aivan oikein huomautti, ei saa lyödä lasta,
eikä moittia häntä isän takia, jota hän ei ole valinnut itselleen.

Hän oli ratkennut juomaan. Mitä vähemmän hän ansaitsi rahaa, sitä
enemmän hän joi viinaa.

Hän, ennen säästeliäs ja kohtuullinen mies, ihmetteli itsekin tätä
muutosta.

— En ole milloinkaan ollut ryyppymies, sanoi hän.

Ihminen mahtaa höperöityä, kun käy vanhaksi.

Toisinaan hän tuomitsi ankarasti laiskuuttaan ja huonoa käytöstään.

— Kuulepas, Crainquebille, sinusta ei ole enää muuhun kuin käsivarttani
koukistamaan.

Toisinaan hän sai petetyksi itsensä ja uskoi juovansa siksi, että se
oli hänelle tarpeellista.

— En voi sille mitään, täytyy aina toisinaan juoda tilkka, se virkistää
ja antaa voimia. Ja sydänalassani polttaa mikä polttaneekin, se on
totinen tosi. Eikä silloin mikään niin vilvoita kuin ryyppy.

Usein häneltä jäi menemättä aamukierrolle, eikä hänellä enää ollut
rattaillaan kuin pilautunutta tavaraa, jota hän oli saanut velaksi.

Eräänä päivänä, kun hän tunsi polvensa raukeiksi ja sydämensä
väsyneeksi, jätti hän rattaansa vajaan ja vietti koko jumalanpäivän
kierrellen rouva Rosen, makkarankaupustelijan, pöydän ja hallien
likööripuotien tienoilla toisesta toiseen. Sitten illalla, jokin vasu
istuimenaan, hän ajatteli tilaansa ja tunsi, miten hän oli mennyt
rappiolle.

Hän muisti entisen voimansa ja kuinka paljon hän oli silloin jaksanut,
pitkät rupeamansa ja hyvät ansionsa, lukemattomat eletyt päivänsä, niin
onnelliset ja toinen toisensa kaltaiset, astelunsa edestakaisin hallien
kivipermannolla öisin odottaessaan vihannesten saapumista — kuinka hän
sitten otti ne vastaan suurin sylyyksin ja järjesti ne taitehikkaasti
rattailleen — kuinka hän nielaisi yhdellä kulauksella kupposensa
kuumaa Theodore-muorin kahvikojulla seisoen, toinen käsi vankasti
aisan varressa... Hän muisti huutonsa, kuinka se, kimakkana kuin kukon
kiekuna, halkoi aamuilmaa, kulkunsa pitkin ihmisvilinäisiä katuja, koko
harmittoman ja uuraan elämänsä ihmishevosena, joka puolen vuosisadan
ajan oli kantanut pyörivällä pöydällään yövalvomisten ja huolien
kuluttamille kaupunkilaisille maalaiskasvitarhojen vereksiä satoja. Ja
päätään ravistaen hän huokasi:

—. Ei! en ole enää entisessä ramussani. Minä olen mennyttä kalua.
Ruukku käy kaivolla, kunnes särkyy. Ja sitten, tuon oikeusjutun
jälkeen, minulla ei enää ole samaa arvoa kuin ennen. Minä en ole enää
sama mies, siinä se.

Hän oli tosiaankin turmeltunut. Hänen tilaansa joutunut on niinkuin
mies, joka makaa maassa eikä kykene nousemaan jaloilleen. Kaikki
kulkijat kiipeävät hänen ylitseen.


VIII

Viimeiset seuraukset.

Tuli kurjuus, musta kurjuus. Vanhalla kiertävällä kaupustelijalla,
joka ennen oli palannut Montmartren esikaupungista pussi täynnä
hopeakolikoita, ei ollut enää ropoakaan. Ja oli talvisaika.
Heinäylisiltään karkoitettuna hän yöpyi ajokalujen alla vaunuvajassa.
Oli satanut jo neljättä viikkoa, katuviemärit paisuivat yli
partaittensa, ja vesi tulvi vaunuvajaan.

Kyyristyneenä rattailleen saastutettujen vesien päällä, hämähäkkien,
rottien ja nälistyneiden kissojen seurassa, hän istui vajan hämärässä
ja mietiskeli. Hän ei ollut syönyt ruoan kipenettä koko päivänä, eikä
hänellä enää ollut peitokseen kastanjakauppiaan säkkejä. Ja hänen
mieleensä johtui nuo kaksi viikkoa, joina hallitus oli hänelle antanut
ruoan ja asunnon. Hän kadehti vankien osaa, joiden ei tarvinnut kärsiä
vilua eikä nälkää, ja hänelle pälkähti päähän ajatus:

— Kun kerran tiedän tempun, niin miksi en sitä koettaisi?

Hän nousi rattailta ja lähti kadulle. Kello oli tuskin yli yhdentoista.
Oli kolkkoa ja pimeää. Laskeutui sumu, kylmempi ja läpitunkevampi kuin
sade. Joku kulkija liikkui pitkin seinävieriä.

Crainquebille sivuutti Saint-Eustachen kirkon ja poikkesi
Montmartre-kadulle. Katu oli autio. Yksi ainoa järjestyksenvalvoja
seisoi liikkumattomana jalkakäytävällä kirkon kuorin kupeella,
kaasulyhdyn alla, ja liekin ympärillä saattoi erottaa hienon punervan
sadevihman. Se putoeli poliisin huppukaulukselle; hänellä näytti
olevan jäätävä vilu, mutta... joko hän mieluummin pysyttelihe valon
läheisyydessä tai oli väsynyt kävelemiseen, niin hän pysyi tämän
kynttilänsä alla ja oli siitä kenties saanut itselleen toverin, ystävän.

Tämä värjyvä liekki oli hänen ainoa rattonsa autiossa yössä. Hän
seisoi niin liikahtamattomana, että häntä tuskin luuli ihmisolennoksi;
hänen saappaidensa kuvajainen märkää jalkakäytävää vastaan, joka
näytti järveltä, jatkoi häntä alaspäin ja sai hänet kaukaa katsoen
häämöttämään joltakin puoleksi vedestä nousseelta merihirviöltä.

Lähempää hän taas, huppukauluksineen ja aseineen, näytti samalla
kertaa munkilta ja soturilta. Hänen kasvojensa suuret piirteet, joita
huppukauluksen luoma varjo vielä suurensi, olivat hyvänsävyiset ja
surulliset. Hänellä oli paksut ja lyhyet harmaat viikset. Hän itse oli
vanha aliupseeri, nelisiin kymmeniinsä ehtinyt.

Crainquebille lähestyi hiljaa ja sanoi epäröivällä ja heikolla äänellä:

— Alas lahtarit!

Sitten hän odotti tämän taikasanan vaikutusta. Mutta sillä ei ollut
vaikutusta mitään. Poliisi seisoi yhä liikkumattomana ja mykkänä,
käsivarret ristissä lyhyen päällysvaipan alla. Selkoselällään ja
pimeässä loistavina katselivat hänen silmänsä Crainquebilleen
surullisesti, valppaasti ja halveksivasti.

Hämmästyneenä, mutta vielä viimeinen päättäväisyyden tähde mielessään
Crainquebille änkytti:

— Alas lahtarit! — johan minä sanoin.

Pitkä äänettömyys seurasi, joll'aikaa hieno punerva sade vihmoi ja
jäätävä pimeys vallitsi. Vihdoin poliisi avasi suunsa.

— Noin ei saa sanoa... Ihan totisesti, noin ei saa sanoa. Teidän
iällänne tulisi olla enemmän ymmärrystä... Menkää menojanne.

— Miksette vangitse minua? kysyi Crainquebille.

Poliisi pudisti päätään kostean huppukauluksen alla:

— Jos pitäisi korjata talteen kaikki viinaratit, jotka sanovat
sellaista mitä ei saa, niin olisipa siinä urakkaa!... Ja mitä se
hyödyttäisi?

Tämän ylhäisen ylenkatseen kukistamana Crainquebille seisoi pitkän
aikaa tyhmistyneenä ja sanattomana, jalat katuojassa. Ennen menoansa
hän yritti antaa selitystä:

— En minä teitä tarkoittanut, kun sanoin: »Alas lahtarit!» En teitä
enkä muitakaan. Se oli vain eräs aate.

Poliisi vastasi vakavalla sävyisyydellä:

— Olipa aate tai mikä tahansa, mutta niin ei olisi pitänyt sanoa; sillä
kun ihminen tekee velvollisuutensa ja saa kärsiä paljon vaivaa, ei
häntä saa loukata joutavilla sanoilla... Minä kehoitan teitä uudestaan
menemään.

Pää kumarassa ja kädet kupeella retkuvina Crainquebille katosi
sateeseen ja pimeyteen.



Putois.


I

Lapsuudenkotimme puutarha, sanoi herra Bergeret, tuo puutarha, jota
oli parikymmentä askelta laidasta laitaan, oli meille ääretön maailma
täynnä riemuja ja kammoja.

— Lucien, muistuuko vielä Putois mieleesi? kysyi Zoé hymyillen
erikoiseen tapaansa, huulet suljettuina ja nenä kuuristuneena yli
neulomuksen.

— Muistuuko hän mieleeni!... Kaikista olennoista, jotka ovat kulkeneet
silmieni editse lasna ollessani, on juuri Putois parhaiten säilynyt
muistossani. Kaikki hänen kasvojensa ja luonteensa piirteet ovat
ilmielävinä edessäni. Hänellä oli suippo pää.

— Matala otsa, lisäsi Zoé.

Ja veli ja sisar luettelivat vuorotellen, yksitoikkoisella äänellä ja
kujehtivalla juhlallisuudella, jonkinmoisen tuntomerkki-ilmoituksen
kohta kohdaltaan:

— Matala otsa.

— Mulkosilmät.

— Karttava katse.

— Pieniä ryppyjä ohimoilla.

— Terävät, kiiltävän punaiset poskipäät.

— Korvalehdet aivan uurteettomat.

— Ilmeettömät kasvonpiirteet.

— Ainoastaan kädet, jotka olivat alati liikkeessä, ilmaisivat hänen
ajatuksiaan.

— Laiha, hieman koukkuselkäinen, hintelävartaloltaan.

— Mutta silti tavattoman väkevä.

— Taivutti helposti viidenfrangin rahan etusormen ja peukalon välissä...

— Joka oli julman suuri.

— Hänen äänensä oli laahaava.

— Ja puhe mesimakeaa.

Kesken kaiken herra Bergeret huudahti vilkkaasti:

— Zoé, mehän unohdimme: »kellahtava tukka, harva hiuskasvu».
Aloittakaamme uudestaan.

Pauline, joka ihmetellen oli kuunnellut tätä omituista luetteloa, kysyi
isältään ja tädiltään, kuinka he olivat voineet oppia ulkoa tuon pitkän
hokemaisen ja miksi he lukivat sitä noin ikäänkuin mitä messua.

Herra Bergeret vastasi vakavasti:

— Pauline, se mitä äsken kuulit on pyhitetty, voisinpa sanoa liturginen
teksti Bergeret-sukua varten. On paikallaan, että se siirtyy sinun
huostaasi, jotta se ei hukkuisi tätisi ja minun kerallani. Sinun
isoisäsi, tyttöseni, sinun isoisäsi Ëloi Bergeret, joka ei mielistynyt
mihin hyvänsä, piti tätä »hokemaista» suuressa arvossa, varsinkin
katsoen sen syntyyn. Hän nimitti sitä »Putois'n anatomiaksi». Ja hän
sanoi monesti pitävänsä Putois'n anatomiasta eräissä suhteissa enemmän
kuin Laskiais-ukon. »Jos kohta Xenomaneen tekemä kuvaus», sanoi
hän, »onkin oppineempi ja rikkaampi harvinaisista ja valikoiduista
määräsanoista, niin menee Putois'n kuva paljon sen edelle ajatusten
selvyydessä ja tyylin läpikuultavuudessa». Hän ajatteli täten
siitä syystä, että tohtori Ledouble Tours'ista ei vielä ollut
selittänyt Rabelais'n neljännen kirjan kolmattakymmenettä, yhdettä ja
kahdettaneljättä lukua.

— En ymmärrä rahtuakaan, sanoi Pauline.

— Syy on siinä, ettet tunne Putois'ta, tyttöseni. Tiedätkös, että
Putois oli kaikkein tutuin olento meidän lapsuudessamme, Zoé-tâtisi
ja minun. Isoisäsi kotona puhuttiin alinomaa Putois'sta. Joka ikinen
kohdastaan uskoi nähneensä hänet.

— Kuka tuo Putois sitten oli? kysyi Pauline.

Vastauksen asemesta herra Bergeret purskahti nauruun, ja myöskin neiti
Bergeret nauraa hihitti yhteenpuristetuin huulin.

Pauline silmäili toisesta toiseen. Hänestä oli outoa nähdä tätinsä
nauravan näin sydämen pohjasta, ja vielä oudompaa, että hän nauroi
samalle asialle kuin velikin. Se oli todellakin kummallista, sillä
veljellä ja sisarella oli muutoin hyvin erilainen käsitystapa.

— Isä rakas, sano, kuka tuo Putois oli. Koska minun se muka kuitenkin
pitää tietää, niin sano se sitten.

— Putois, tyttöseni, oli puutarhuri. Hän oli kunnioitettavan
maanviljelijä-perheen poika Artois'sta ja asettui Sain-Omeriin
taimitarhuriksi. Mutta tarvitsijat eivät olleet häneen tyytyväisiä,
ja liike ei luonnistunut. Hän lopetti sen kokonaan ja rupesi
päivätyöläiseksi. Niiden, jotka häntä käyttivät, ei aina kestänyt kehua
kauppojaan.

Tässä neiti Bergeret keskeytti yhä nauraen:

— Muistatko, Lucien, kun isän pöydältä mustetolppo, kynät, kirjelakka
tai sakset olivat kateissa, niin hän sanoi: »Luulenpa, että Putois on
taas pujahtanut täällä.»

— Niin, virkkoi herra Bergeret, Putois ei juuri ollut hyvässä maineessa.

— Siinäkö kaikki? kysyi Pauline.

— Ei, tyttöseni, ei vielä aivan. Putois oli siitä merkillinen, että hän
oli meille tuttu, kotoinen, ja kuitenkin...

— ... hän oli olematon, sanoi Zoé.

Herra Bergeret katsahti sisareensa nuhtelevasti:

— Kuinka sinä puhut, Zoé! Ja miksi rikkoa lumous tuolla tavoin? Vai oli
Putois olematon? Uskallatko väittää niin, Zoé? Ja pysyä väitteessäsi!
Oletko kyllin ajatellut olemassaolon ehtoja ja olemisen muotoja
voidaksesi vakuuttaa, että Putois oli olematon, ettei häntä koskaan ole
ollut? Ei, Putois oli olemassa, siskoseni. Mutta myönnettäköön, että se
olemassaolo oli aivan erikoista laatua.

— Minä ymmärrän nyt entistä vähemmän, sanoi Pauline lannistuneella
mielellä.

— Saat hetikohta havaita oikean asianlaidan, tyttöseni. Tiedä siis,
että Putois syntyi täysikasvuisena tähän maailmaan. Minä olin
vielä lapsi, tätisi jo pikkuneidiksi venähtämässä. Asuntonamme oli
pienoinen talo eräässä Saint-Omerin esikaupungissa. Siellä vanhempamme
viettivät rauhaisaa ja syrjäänvetäytynyttä elämää, kunnes heidät
löysi muuan vanha Audomarin asuja, leskirouva Cornouiller, joka eli
Monplaisir-nimisellä sukutilallaan parin peninkulman päässä kaupungista
ja joka osui olemaan äitini isän täti. Hän käytti sukulaisoikeuttaan
vaatiakseen, että vanhempamme joka sunnuntai tulisivat syömään
päivällistä Monplaisiriin, missä heidän oli herttaisen ikävä olla. Hän
sanoi kuuluvan hyvään tapaan kokoontua perhepäivällisille sunnuntaisin,
ja että ainoastaan halpasäätyiset ihmiset eivät noudattaneet tätä
vanhaa tapaa. Isä oli aivan itkeä ikävästä Monplaisir-vierailulla. Oli
sydäntävihlovaa nähdä hänen epätoivoaan. Mutta rouva Cornouiller ei
sitä nähnyt. Hän ei nähnyt mitään. Äiti oli urheampi. Hän kärsi yhtä
paljon kuin isänikin, ehkäpä vielä enemmän, mutta hän hymyili.

— Naiset ovat syntyneet kärsimään, sanoi Zoé.

— Zoé, kaikki, mitä elää tässä maailmassa, on määrätty kärsimään.
Turhaan vanhempamme kieltäytyivät näistä kovanonnen kutsuista. Rouva
Cornouiller'n ajoneuvot saapuivat heitä noutamaan joka sunnuntai
sydänpäivän jälkeen. Heidän oli täytymys lähteä Monplaisiriin; se
oli velvoitus, jonka kiertäminen oli ehdottomasti kielletty. Se
oli vahvistettu järjestys, jonka ainoastaan ilmikapina saattoi
rikkoa. Viimein isä teki kapinan ja vannoi pyhästi viimeisen kerran
noudattaneensa noita rouva Cornouiller'n kutsuja. Äidin huoleksi
hän jätti keksiä kulloinkin sopivia verukkeita ja syitä kutsun
hylkäämiseen, mutta tähän toimeen äiti ei lainkaan soveltunut. Hän ei
osannut teeskennellä.

— Sano ennemmin, Lucien, ettei hän tahtonut. Hän olisi osannut
valehdella kuin muutkin.

— Totta kyllä, että jos hänellä oli hyvät syyt tukena, niin hän veti
ne ennemmin esille kuin sepitti huonoja. Muistatko, sisko, kuinka hän
kerran tuli sanoneeksi päivällispöydässä: »Luojan kiitos, että Zoé on
saanut hinkuyskän; nyt emme voi pitkään aikaan lähteä Monplaisiriin.»

— Niin, se on totta! sanoi Zoé.

— Mutta sinä paranit taas, Zoé. Ja rouva Cornouiller tuli eräänä
päivänä sanomaan äidillemme: »Ystäväiseni, odotan teitä varmasti
sunnuntaiksi päivälliselle Monplaisiriin miehenne kanssa.» Äitimme,
jolle hänen miehensä nimenomaan oli antanut toimeksi keksiä pätevän
kiellon aiheen, sepitti tässä äärimmäisessä ahdingossa esteen, jota ei
ollut olemassa. »Olen hyvin pahoillani, rakas täti. Mutta meidän on
mahdoton tulla. Odotan puutarhuria sunnuntaiksi.»

Tämän kuullessaan rouva Cornouiller vilkaisi salin lasiovesta
villiytyneeseen puutarhapahaseen, missä syreenit ja kuusaimet näyttivät
olevan ventovieraita tarhurinveitselle eikä, kaikesta päättäen, ikinä
tulevankaan sen tuttavuuteen.

»Vai odotatte puutarhuria? Mitä varten?»

»Työhön puutarhaamme.»

Ja kun äitini tahtomattansa tuli katsahtaneeksi tuohon nelikulmikkoon
hoidotonta nurmea ja puolimetsistyneitä kukkia, jota hän juuri
ikään oli sanonut puutarhaksi, käsitti hän kauhistuen, kuinka
epätodennäköinen hänen esteensä oli.

»Tuo mies», sanoi rouva Cornouiller, »voi yhtä hyvin tulla työhön
teidän... puutarhaanne maanantaina tai tiistaina. Muutoinkin se on
parempi. Ei pidä tehdä työtä sunnuntaina.»

»Hän ei pääse viikolla muilta töiltä.» Olen usein huomannut, että
kaikkein mielettömimmät ja hassunaikaisimmat syyt kohtaavat
vähimmin vastaväitteitä: ne ällistyttävät vastustajan kokonaan. Rouva
Cornouiller jätti kärttämisen paljon vähemmälle, kuin olisi odottanut
henkilöltä, jolla oli niin vähän taipumusta antamaan myöten. Nousten
lähtöön nojatuolistaan hän kysyi:

»Mikä hän on nimeltään, ystäväiseni, tuo teidän puutarhurinne?»

»Putois», vastasi äitini arvelematta. Putois oli mainittu nimeltä.
Siitä hetkestä hän oli olemassa. Rouva Cornouiller lähti pois, mutisten
mennessään:

»Putois! Se nimi tuntuu minusta tutulta. Putois? Putois! Hänet tunnen
aivan varmaan. Mutta en saa oikein mieleeni... Missä hän asuu?»

»Hän käy päivätöissä. Kun häntä tarvitaan, lähetetään sana sinne, missä
hän milloinkin on työssä.»

»Kuten arvasinkin: laiskuri ja maankiertäjä... hulttio. Älä luota
liioin häneen, ystäväiseni.» Siten Putois myöskin oli saanut oman
luonteensa.


II

Herrat Goubin ja Jean Marteau olivat tulleet parhaiksi keskelle
keskustelua, ja herra Bergeret opasti heidät mukaan:

— Puhuimme juuri miehestä, jonka äitini eräänä päivänä antoi syntyä
puutarhuriksi Saint-Omeriin ja jolle hän samalla pani nimen. Siitä
pitäin hän on ollut toiminnassa.

— Rakas ystävä, sanoisitteko sen vielä toistamiseen? virkkoi herra
Goubin hieroen lornjettilasiaan.

— Mielelläni, vastasi herra Bergeret. Ei ollut mitään puutarhuria.
Puutarhuri oli olematon. Äitini sanoi: »Minä odotan puutarhuria.» Ja
puutarhuri tuli. Ja ryhtyi toimimaan.

— Rakas ystävä, kysyi herra Goubin taas, kuinka hän saattoi toimia, kun
häntä ei ollut olemassa?

— Hänellä oli jonkinmoinen olemassaolo, vastasi herra Bergeret.

— Te tarkoitatte siis kuviteltua olemassaoloa, huomautti herra Goubin
halveksivasti.

— Eikö sitten kuviteltu olemassaolo muka olekaan mitään? huudahti
talon isäntä. Eivätkö taruperäiset henkilöt kykene vaikuttamaan
ihmiseen? Ajatelkaa mytologiaa, herra Goubin, ja te näette, että ne
ovat kuviteltuja, eivätkä suinkaan todellisia olentoja ne, joilla on
syvin ja kestävin vaikutus mieliin. Aina ja kaikkialla ovat olennot,
joilla ei ole enemmän todellisuutta kuin Putois'lla, herättäneet
kansoissa vihaa ja rakkautta, kammoa ja toivoa, kehoittaneet rikoksiin,
vastaanottaneet uhreja, säätäneet tapoja ja lakeja. Herra Goubin,
ajatelkaa vain ikuista mytologiaa! Putois on myytillinen henkilö, tosin
vähimmin tunnettuja, sen myönnän ja halvinta laatua. Kömpelö satyyri,
joka muinoin istui pohjoisranskalaisten talonpoikiemme pöydässä,
havaittiin kyllin arvokkaaksi esiytymään eräässä Jordaëns'in taulussa
ja La Fontainen sadussa. Sycoraxin karvainen poika pääsi Shakespearen
ylhäiseen maailmaan. Putois ei ollut yhtä hyväonninen, taiteilijat ja
runoilijat jäävät aina ylenkatsomaan häntä. Häneltä puuttuu suuruutta
ja merkillisyyttä, tyyliä ja ominaisluonnetta. Hän syntyi liian
järkiperäisissä mielissä, ihmisten keskuudessa, jotka osasivat lukea
ja kirjoittaa ja joilla ei ollut tuota lumoavaa mielikuvitusta, joka
kylvää satuja ympärilleen. Luulen jo, hyvät herrat, puheeni riittävän
osoittamaan teille Putois'n todellisen laadun.

— Minä käsitän sen, sanoi herra Goubin.

Ja herra Bergeret jatkoi kuvaustaan:

— Putois oli olemassa. Sen voin vakuuttaa. Hän oli olemassa. Ajatelkaa
asiaa, hyvät herrat, niin te tulette vakuutetuiksi siitä, että
oleminen ei laisinkaan sisällä substanssia, vaan merkitsee ainoastaan
attribuutin ja subjektin yhdyssidettä, ilmaisee vain suhdetta.

— Epäilemättä, sanoi Jean Marteau, mutta olla olemassa ilman
attribuutteja, se ei ole juuri paljon tyhjää parempi. Joku, en muista
enää kuka, on joskus sanonut: »Minä olen se, joka on.» Antakaa
huono muistini anteeksi. Ei voi pitää kaikkea mielessään. Mutta tuo
tuntematon, joka puhui noin, menetteli siinä ylen ajattelemattomasti.
Antaessaan tällä varomattomalla puheella ymmärtää, että hän oli vailla
ominaisuuksia, vailla kaikkia suhteita, hän julisti, ettei häntä ollut
olemassa, ja tuhosi ajattelemattomuudessaan oman itsensä. Lyön vetoa,
ettei hänestä ole sen koommin kuultu puhuttavan.

— Olette menettänyt, vastasi herra Bergeret. Hän korjasi tämän liian
itsekkään sanansa pahat seuraukset omistamalla itselleen kukkuramitalla
määräsanoja, ja hänestä on puhuttu paljon, useimmiten tolkuttomia.

— En ymmärrä, sanoi herra Goubin.

— Se ei ole tarpeellistakaan, vastasi Jean Marteau.

Ja hän pyysi herra Bergeret'tä puhumaan Putois'sta.

— Olette hyvin rakastettava, kun sitä pyydätte, sanoi isäntä.

— No niin. Putois syntyi yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla
Saint-Omer'ssa. Hänelle olisi ollut edullisempaa syntyä muutamia
vuosisatoja aikaisemmin Ardennien korvessa tai Brocélianden metsässä.
Silloin hänestä olisi tullut häijy henkiolento, ihmeteltävä
oveluudeltaan.

— Kuppi teetä, herra Goubin, suvaitsetteko? kysyi Pauline.

— Putois oli siis häijy henkiolento? uteli Jean Marteau.

— Niin, hän oli häijy, vastasi herra Bergeret; hän oli häijy tavallaan,
mutta ei kuitenkaan ehdottomasti. Hänen laitansa oli niinkuin pirujen,
joita sanotaan hyvin pahoiksi, mutta joissa tapaa paljon hyviä puolia,
kun heihin paremmin tutustuu. Ja olisin taipuvainen uskomaan, että
Putois'lle on tehty vääryyttä.

Rouva Cornouiller, joka tuntien vastenmielisyyttä häntä kohtaan heti
paikalla oli epäillyt häntä hulttioksi, juopoksi ja varkaaksi, alkoi
harkita, että koska äitini, joka ei ollut rikas, käytti häntä, niin
hän ei mahtanut olla isopalkkainen. Ja niin hän kysyi itseltään, eikö
hänelle olisi edullisempaa pitää Putois'ta työssä kuin Monplaisirin
omaa puutarhuria, jolla oli parempi maine, mutta myöskin suuremmat
vaatimukset. Alkoi juuri marjakuusien leikkaamisaika. Hän ajatteli,
että jos rouva Éloi Bergeret, joka oli köyhä, ei antanut paljoa
Putois'lle, niin hänen, rikkaan, tarvitsisi antaa vielä vähemmän, sillä
onhan tapana, että rikkaat saavat helpommalla kuin köyhät. Ja hän näki
jo hengessä marjakuusensa leikattuina pensasaidoiksi, palloiksi ja
pyramiideiksi tuottamatta hänelle suuriakaan kustannuksia.

»Pidän kyllä silmät auki», sanoi hän itselleen, »ettei Putois saa
vetelehtiä eikä näpistää mitään. En jätä mitään onnenkaupalle, ja
kaikki on sulaa voittoa. Nuo maankiertäjät ovat välistä taitavampia
työssään kuin muut, kunnolliset työmiehet.»

Hän päätti siis tehdä kokeen ja sanoi äidilleni:

»Ystäväiseni, lähetä Putois minun luokseni. Annan hänelle työtä
Monplaisirissa.»

Äitini lupasi sen hänelle. Ja hän olisi tehnyt sen mielellään.
Mutta se ei todellakaan ollut mahdollista. Rouva Cornouiller odotti
Putois'ta Monplaisiriin, ja odottaa hän saikin. Mutta hänellä oli
johdonmukaisuutta ajatuksissaan ja lujuutta aikomuksissaan. Tavatessaan
taas äitini hän valitti, ettei Putois'sta ollut kuulunut mitään.

»Ystäväiseni, et varmaankaan ole sanonut hänelle, että odotan häntä?»

»Olen kyllä, mutta hän on oikullinen, eriskummainen...»

»Oh, minä tunnen nuo ihmiset. Osaan tuon Putois'nne ulkoa. Mutta ei ole
niin tolkutonta työmiestä, joka kieltäytyisi tulemasta Monplaisiriin
työhön. Minun taloni on tunnettu, toivoakseni. Putois saa mukautua
minun määräyksiini, ja viivyttelyittä, ystäväiseni. Sanohan minulle
vain, missä hän asuu; menen itse häntä tavoittamaan.»

Äitini vastasi, ettei hän tiennyt missä Putois majaili, ettei miehellä
ollut mitään vakituista olinpaikkaa, ei kotia eikä kontua.

»En ole häntä sen koommin nähnyt, tätiseni. Luulen, että hän tahallaan
piilotteleikse...»

Olisiko hän voinut puhua todempaa?

Mutta rouva Cornouiller kuunteli häntä epäluulo mielessä; hän
epäili äitimme salaavan häneltä Putois'taan, pitävän häntä piilossa
tiedusteluilta pelosta, että menettäisi hänet tai saattaisi hänet
vaateliaammaksi. Hän piti äitiä todellakin liian itsekkäänä. Monet koko
maailman omaksumat ja historian vahvistamat tuomiot ovat aivan yhtä
hyvin perusteltuja kuin tämäkin.

— Se on toden totta se, sanoi Pauline.

— Mikä on totta? kysyi Zoé puolinukuksissa.

— Että historian tuomiot usein ovat vääriä. Muistan, isä rakas,
kuinka eräänä päivänä sanoit: »Madame Roland oli hyvin yksinkertainen
vedotessaan puolueettomaan jälkimaailmaan, oivaltamatta, että jos hänen
omat aikalaisensa olivat ilkeitä apinoita, niin heidän jälkeläisensä
myöskin tulivat olemaan ilkeitä apinoita.»

— Pauline, kysyi neiti Zoé ankarasti, mitä yhteyttä on Putois'n
historialla sen kanssa, mitä sinä juttelet?

— Hyvin suuri yhteys, täti hyvä.

— Sitä en saata huomata.

Herra Bergeret, joka ei suinkaan vihannut poikkeuksia aineesta, vastasi
tyttärelleen:

— Jos kaikki vääryydet tulisivat lopullisesti hyvitetyiksi tässä
maailmassa, niin ei olisi tarvinnut kuvitella toista noita hyvityksiä
varten. Kuinka voit vaatia, että jälkimaailma arvostelisi oikeuden
mukaan kaikkia kuolleita? Millä keinoin kuulustella heitä siitä
pimeästä, jonne he ovat paenneet? Kun alkaisi voida tehdä heille
oikeutta, unohtaa jo heidät. Voiko yleensä kukaan noudattaa oikeutta?
Ja mitä on oikeus? Rouva Cornouiller ainakin tuli lopulta käsittämään,
että äitini ei häntä pettänyt ja että Putois pysyi saavuttamattomissa.

Mutta hän ei hellittänyt eikä herennyt tiedustelemasta. Hän kyseli
kaikilta sukulaisiltaan, ystäviltään, naapureiltaan, palvelijoiltaan,
tavaranhankkijoiltaan, tunsivatko he Putois'ta. Ainoastaan pari kolme
vastasi, etteivät he olleet koskaan kuulleet hänestä puhuttavan.
Enimmät muistelivat varmasti nähneensä hänet.

»Tuon nimen olen kuullut», sanoi kyökkipiika, »mutta en vaan saa
mieleeni hänen muotoaan».

»Putois! — tietystikin minä tunnen hänet», sanoi radanvartia, raapien
korvallistaan. »Mutta en osaa sanoa, kuka hän on.»

Tarkimman tiedon antoi herra Blaise, veronkantovirkailija. Hän ilmoitti
käyttäneensä Putois'ta halonhakkuussa talollaan 19:nnestä 23:nteen
päivään lokakuuta samana vuonna, jolloin pyrstötähti näkyi.

Eräänä aamuna rouva Cornouiller tulla tömähti huohottaen isäni
työhuoneeseen. »Olen nähnyt Putois'n!»

»Oh, niinkö?»

»Olen nähnyt hänet.»

»Luuletteko niin?»

»Aivan varmaan. Hän oli purkamassa herra Tenchant'in muuria. Sitten hän
poikkesi Abbedissain kadulle, hän kävi kiiruusti. Haihduin jäljiltä.»

»Oliko se varmasti hän?»

»Ei epäilemistäkään. Viisissäkymmenin iältään, laiha, koukkuselkäinen,
maankulkurin näköinen, likainen työmekko yllä.»

»Tuo kuvaus saattaa tosiaankin soveltua häneen», sanoi isäni.

»Näettekös nyt? Muutoin huusin häntä nimeltä. Huusin: Putois! ja hän
kääntyi katsomaan.»

»Se on juuri se tapa», sanoi isäni, »jota etsivät poliisit
käyttävät päästäkseen varmuuteen oikeasta henkilöstä pahantekijöitä
tavoittaessaan.»

»Sanoinhan jo, että se oli hän!... Löytyipäs kuin löytyikin tuo teidän
Putois'nne; minä olinkin etsimässä. Niin, se on hyvin epäilyttävän
näköinen mies. Olette olleet kovin varomattomia, te ja vaimonne, kun
olette pitäneet häntä työssä. Minä osaan lukea kasvoista, ja vaikka
näinkin hänet vain selkäpuolelta, niin voisin vannoa, että hän on varas
ja ehkäpä murhamieskin. Hänen korvalehtensä ovat uurteettomat, ja se on
pettämätön merkki.»

»Ah — te huomasitte, että hänen korvalehtensä olivat uurteettomat?»

»Minä en päästä mitään silmieni sivuitse. Rakas herra Bergeret,
jollette tahdo tulla murhatuksi vaimonne ja lastenne keralla, niin
älkää päästäkö enää Putois'ta taloonne. Ja vielä viime neuvo: vaihtakaa
toiset lukot joka oveen.»

Muutamia päiviä myöhemmin sattui rouva Cornouiller'lle se vaurio, että
varastettiin kolme meloonia hänen kyökkipuutarhastaan. Kun ei voitu
päästä varkaan jäljille, epäili hän Putois'ta. Santarmeja kutsuttiin
Monplaisiriin, ja se, minkä he saivat selville, vahvisti rouva
Cornouiller'n epäluuloja. Kokonaiset parvet maankiertäjiä verottivat
tähän aikaan paikkakunnan puutarhoja. Mutta tällä kertaa varkaus näytti
yhden ainoan henkilön työltä ja erikoisella oveluudella tehdyltä. Ei
merkkiäkään, mistä hän olisi murtautunut puutarhaan, ei kengän jälkeä
kosteassa mullassa. Varas ei voinut olla kukaan muu kuin Putois. Se oli
korpraalin arvelu, — hän tiesi pitkät jutut Putois'sta ja terhentelihe
saavansa talteen sen veitikan.

Saint-Omerin Sanomat omistivat kirjoituksen rouva Cornouiller'n
kolmelle meloonille ja julkaisivat kaupungista saatujen tietojen
mukaan Putois'n muotokuvan. »Hänellä on», sanottiin lehdessä, »matala
otsa, mulkosilmät, karttava katse, pieniä ryppyjä ohimoilla, terävät,
kiiltävän punaiset poskipäät. Korvalehdet ovat aivan uurteettomat.
Laiha, hieman koukkuselkäinen, hintelä vartaloltaan, mutta
todellisuudessa tavattoman väkevä: taivuttaa helposti viidenfrangin
rahan etusormen ja peukalon välissä.»

»On hyviä syitä», vakuutti lehti, »panna hänen ansioluetteloonsa pitkä
sarja varkauksia, kaikki hämmästyttävän ovelasti tehtyjä.»

Koko kaupunki puhui Putois'sta. Eräänä päivänä saatiin kuulla,
että hänet oli otettu kiinni ja kiskottu vankilaan. Mutta pian
päästiin selville, että häneksi luultu mies olikin Rigobert-niminen
allakankaupustelija. Koska ei voitu keksiä mitään kannetta tätä
miestä vastaan, pääsi hän vapaaksi, istuttuaan neljätoista kuukautta
tutkintovankeudessa. Ja Putois pysyi löytymättömissä. Rouva Cornouiller
joutui uuden, edellistä julkeamman varkauden uhriksi. Hänen
ruokasäiliöstään varastettiin kolme pientä hopealusikkaa.

Hän tunsi Putois'n käsialan, panetti suojaketjun makuukammionsa ovelle
eikä enää nukkunut öisin.


III

Kun Pauline kello kymmenen tienoissa illalla oli vetäytynyt omaan
huoneeseensa, sanoi neiti Bergeret veljelleen:

— Älä vain unohda kertoa, kuinka Putois vietteli rouva Cornouiller'n
kyökkipiian.

— Se oli kyllä mielessäni, sisko hyvä, vastasi herra Bergeret. Olisihan
paras kohta koko kertomuksesta hukattu, jos se jäisi pois. Mutta kaikki
järjestyksessään.

Oikeus haki Putois'ta innokkaasti käsiinsä, mutta teki työtä turhaa.
Kun huomattiin, ettei hän ollut löydettävissä, tuli jokaiselle
kunnianasiaksi löytää hänet; ja eräille ovelapäille se onnistuikin.
Ja kun oli paljon ovelapäitä Saint-Omerissa ja sen ympäristössä,
niin nähtiin Putois yht'aikaa kaduilla, viljavainioilla ja metsässä.
Siten liitettiin hänen luonteeseensa vielä eräs ominaisuus: tuo
kaikkiallisuuden kyky, joka on niin monella sadun sankarilla. Olento,
jolla on mahti vilahduksessa jättää taakseen pitkät taipaleet ja joka
äkisti ilmestyy siihen, missä häntä kaikkein vähimmän odotetaan,
saattaa säikähdyttää rohkeimmankin pahanpäiväiseksi. Putois'sta tuli
koko Saint-Omerin kauhu. Rouva Cornouiller, joka varmasti uskoi, että
Putois oli varastanut häneltä kolme meloonia ja kolme teelusikkaa, eli
vavistuksessa Monplaisiriin sulkeutuneena. Ei rautaveräjät, ei lukot
eikä säpit saaneet häntä rauhoittumaan. Putois oli hänelle kammottavan
aavemainen olento, joka kulki lukittujen ovien lävitse.

Eräs kotoinen tapahtuma sai hänen kauhunsa kaksinkertaiseksi. Hänen
kyökkipiikansa oli joutunut veijarin verkkoon, ja tuli aika, jolloin
hän ei enää voinut salata harha-askeltaan. Mutta hän kieltäytyi
itsepäisesti ilmaisemasta viettelijäänsä.

— Kyökkipiian nimi oli Gudule, sanoi neiti Zoé.

— Niin, hänen nimensä oli Gudule, ja hänelle olisi luullut riittävän
suojaksi lemmen vaaroja vastaan pitkän kaksijakoisen parran,
joka kasvoi hänen leuassaan. Äkisti putkahtanut parta varjeli
sen kuninkaantyttären neitsyyden, jota Pragin kaupunki palvelee
pyhimyksenään. Parta, joka ei enää ollut nuorta pahaista, ei riittänyt
suojaamaan Gudulen siveyttä. Rouva Cornouiller patisti Gudulea sanomaan
sen miehen nimen, joka ensin tehtyään hänelle tekoset jätti hänet oman
onnensa nojaan. Gudule hyrskyi yhtenä kyyneltulvana, mutta oli vaiti.
Eivät auttaneet ei rukoukset eikä uhkaukset. Rouva Cornouiller pani
toimeen pitkän ja seikkaperäisen tutkimuksen. Hän tiedusteli ovelasti
mies- ja naisnaapureiltaan, tavaranhankkijoiltaan, puutarhurilta,
radanvartialta ja santarmeilta; ei mikään johtanut häntä rikollisen
jäljille. Hän koetti uudelleen saada Gudulen tunnustamaan kaikki.

»Oman etusi tähden, Gudule, sano minulle, kuka hän on.»

Gudule pysyi mykkänä.

Yht'äkkiä välähti silloin rouva Cornouiller'n mieleen:

»Se on Putois!»

Kyökkipiika itki eikä vastannut. »Se on Putois! Kuinka en sitä ennemmin
arvannut? Se on Putois! Poloinen! Poloinen! Poloinen!»

Ja rouva Cornouiller jäi siihen uskoon, että Putois oli toimittanut
hänen kyökkipiialleen pienokaisen. Koko Saint-Omer ylituomarista
lyhdynsytyttäjän koira-räyskyyn asti tunsi Gudulen ja hänen
torivasunsa. Kun kuultiin uutinen, että Putois oli viekoitellut
Gudulen, oli kaupunki täynnä hämmästystä, ihmettelyä ja iloisuutta.
Putois'sta tuli kuuluisa naistenkyttä, yhdentoista tuhannen neitseen
ylkä. Köykäisillä syillä pantiin hänen päähänsä vielä viiden kuuden
muun lapsen isyys, jotka tulivat maailmaan sinä vuonna ja yhtä hyvin
olisivat voineet olla tulematta, katsoen siihen huviin, mikä heitä
odotti, ja siihen iloon, minkä he tuottivat äideilleen. Eritoten
mainittiin herra Maréchalin, »Kalastajasovun» kapakan isännän,
palvelijatar, muuan leivänkuljettajatar ja pikku kyssäselkä olento
Pont-Biquet'n puolelta, jotka olivat suostuneet Putois'n puheisiin ja
sittemmin kartuttaneet kansaa kukin pienokaisellaan. »Tuo hirviö!»
siunustelivat kummitädit.

Ja Putois, näkymätön satyyri, uhkasi korjaamattomilla vaurioilla
kaikkea nuorta hamekansaa kaupungissa, jonka neitoset, niin väittivät
vanhat ihmiset, ikimuistoisista ajoista asti, aina olivat olleet
siivoja ja siveitä.

Mutta vaikka Putois siten oli levittäytynyt kaikkialle kaupunkiin ja
sen ympäristöön, kiinnitti häntä kuitenkin meidän kotiimme tuhannet
näkymättömät siteet. Hän liikkui porttimme ohitse, ja hän kuuluu
toisinaan kiivenneen puutarhamuurimme ylitse. Ei koskaan nähty
suoraan hänen kasvojaan. Mutta alinomaa me huomasimme hänen varjonsa,
hänen äänensä, hänen askeltensa jäljet. Monen monta kertaa olimme
erottavinamme hänen selkänsä hämärästä jossakin tien käänteessä.
Minuun ja sisareeni nähden hän muutti hieman luonnettaan. Hän pysyi
häijynä ja pahanilkisenä, mutta hän muuttui samalla lapselliseksi ja
hyvin yksinkertaiseksi. Hän tuli vähemmän todelliseksi ja, uskallan
väittää, runollisemmaksi. Hän astui lastentarujen viattomaan piiriin.
Hän vivahti Pöpöön, Vitsojais-äijään ja Nukku-Mattiin, joka ripottaa
illoin hietaa lasten silmiin. Hän ei ollut se haltia, joka suoltaa
öisin hevostallissa varsoilta häntäjouhet hämmennyksiin. Ei niin
sydänmaalainen eikä niin mieltäkiehtova, mutta yhtä pikkusukkelana
kujehtijana hän piirteli musteviiksiä sisareni nukeille. Vuoteissamme
kuuntelimme häntä ennen unen tuloa: hän itki katoilla kissojen kanssa,
haukkui kilpaa koirien kera, voihkaeli savutorvissa ja matki kaduilla
juopuneiden yökulkijain loilotuksia.

Se mikä teki Putois'n meille eläväksi ja tutuksi, mikä meistä
oli jännittävää hänessä, oli että hänen muistonsa yhtyi kaikkiin
ympärillämme oleviin esineihin. Zoén nuket, omat kouluvihkoni, joitten
sivut hän niin monet kerrat oli tuhrinut ja tahrinut, puutarhan muuri,
jonka takaa me olimme nähneet hänen punaisten silmiensä kiiluvan
iltapimeästä, sininen porsliini-uurna, jonka hän eräänä talviyönä
oli halaissut — ellei se ehkä ollut pakkasen työtä —, puut, kadut,
penkit, kaikki ne muistuttivat meitä Putois'sta, meidän Putois'stamme,
lasten Putois'sta, paikkakunnan myytillisestä olennosta. Sulossa ja
runollisuudessa hän ei vetänyt vertoja kömpelöimmällekään satyyrille,
typerimmällekään faunille Sisilian tai Thessalian mailta. Mutta
puolijumala hän oli kuitenkin kaikitenkin.

Isällemme hänellä oli aivan toinen luonne: tunnuskuvallinen ja
filosofinen. Isämme tunsi suurta surkua ihmisiä kohtaan. Hän ei
pitänyt heitä erittäin järkivoittoisina; mutta heidän erehdyksensä,
milloin ne eivät olleet julmia, huvittivat häntä ja saivat hänet
myhäilemään. Usko Putois'han kiinnosti häntä lyhykäisenä yhteenvetona
kaikista inhimillisistä uskomuksista. Ollen luonteeltaan ivallinen ja
kujeilevainen hän puhui Putois'sta ikäänkuin todellisesta olennosta.
Hän jutteli hänestä toisinaan sellaisella vakavuudella ja esitti kaikki
seikat niin tarkalla asiallisuudella, että äitini aivan hämmästyi ja
sanoi hänelle sydämensä vilpittömyydessä:

»Luulisi sinun puhuvan ihan tosissasi, ystäväiseni... Ja kuitenkin sinä
tiedät hyvin...»

Hän vastasi vakavasti:

»Koko Saint-Omer uskoo Putois'n olemassaoloon. Olisinko kunnon
kansalainen, jos sen kieltäisin? Saa ajatella kahdesti ympäri päänsä,
ennenkuin menee kumoamaan yleistä uskonkappaletta.»

Ainoastaan läpeensä rehellinen mieli tuntee moisia arveluja.
Pohjaltaan isäni oli Gassendin kannattaja. Hän sovitti siis yksityisen
mielipiteensä yleiseen, hän uskoi kuten muutkin Audomarilaiset Putois'n
olemassaoloon, mutta hän ei myöntänyt hänen suoranaista kajoamistaan
meloonivarkauteen ja kyökkipiikojen viettelyyn. Sanalla sanoen, hyvänä
Audomarin kansalaisena hän tunnusti uskovansa, että on olemassa Putois,
mutta hän ei turvannut Putois'han selittääksensä kaupungissa sattuneita
tapahtumia. Niin että hän tässä kohden, kuten kaikissa muissakin,
osoitti olevansa sekä kelpo- että järkimies.

Mitä äitiimme tulee, niin hän hieman syytti itseään Putois'n
synnystä, eikä ilman aihetta. Sillä olihan näet Putois syntynyt
äitini valheesta, kuten Caliban runoilijan valheesta. Tosin eivät
virheet olleet verrattavissa toisiinsa, ja äitini oli viattomampi
kuin Shakespeare. Mutta kuitenkin hän oli hämillään ja kauhuissaan
nähdessänsä tuon pikkuruisen valheensa kasvavan yli kaikkien mittojen
ja viattoman petoksensa saavuttavan niin suunnattoman menestyksen,
joka ei pysähtynyt enää, vaan valloitti kokonaisen kaupungin ja uhkasi
valloittaa koko maailman. Ja eräänä päivänä hän kalpeni, luullen
saavansa nähdä oman valheensa ilmielävänä edessään.

Kävi näet niin, että palvelustyttö, joka oli vasta otettu ja outo
paikkakunnalla, astui sisään ja ilmoitti, että eräs mies tahtoi
puhutella rouvaa.

»Mikä mies hän on?»

»Työmiehen puvussa. Näyttää maalaiselta.»

»Onko hän sanonut nimensä?»

»On, rouva.»

»No, mikä hän sitten on nimeltään?»

»Putois.»

»Kuinka sanoit nimen olevan?...»

»Putois, niin, rouva, Putois.»

»Onko hän täällä?...»

»On, rouva. Hän odottaa kyökissä.»

»Oletko nähnyt hänet?»

»Olen rouva.»

»Mitä hänellä on asiaa?»

»Sitä hän ei sanonut. Hän tahtoi puhutella itse rouvaa.»

»Mene kysymään, mitä hän tahtoo.»

Kun palvelija palasi kyökkiin, ei Putois'ta enää ollut siellä. Tämä
muukalaisen palvelustytön ja Putois'n kohtaus jäi ainiaaksi selitystä
vaille. Mutta luuloni on, että siitä päivästä lähtien äitini alkoi
uskoa, että Putois hyvinkin saattoi olla olemassa, ja että hän kenties
ei ollut valehdellutkaan.



Riquet.


Muuttopäivän tultua jätti herra Bergeret sisarensa ja tyttärensä kera
Seine-kadun varrella sijaitsevan vanhan rapistuneen talon asettuakseen
uudenaikaiseen huoneistoon Vaugirard-kadun varrelle. Niin olivat Zoé ja
kohtalo päättäneet.

Muuttotouhun pitkinä hetkinä Riquet harhaili haikein mielin
hävityksenalaisissa huoneissa. Hänen rakkaimmille tottumuksilleen oli
tullut pysty eteen. Tuntemattomat, huonosti puetut, äreät ja äkäiset
miehet häiritsivät hänen lepoaan ja tulivat keittiöön saakka polkien
jaloissaan hänen ruokalautastaan ja vesikuppiaan. Juuri kun hän oli
vain mille tuolille paneutunut maata, otettiin se häneltä pois, ja
matot temmattiin kursailematta hänen poloisen takalistonsa alta, joka
omassa kodissaan ei enää tiennyt mihin asettua.

Sanokaamme hänen kunniakseen, että hän alussa oli koettanut tehdä
vastarintaa. Heti kun oli kajottu siirtämään vesisäiliötä, oli hän
alkanut vimmatun haukunnan vihollista vastaan. Mutta kukaan ei ollut
piitannut kuulla hänen kutsuaan. Hän ei tuntenut saavansa mitään
rohkaisua, päinvastoin häntä aivan ilmeisesti painostettiin alas.

Zoé neiti oli hänelle sanonut hyvin epäsuopeasti:

— Ole nyt hiljaa!

Ja neiti Pauline oli lisännyt:

— Riquet, sinä olet hassu!

Silloin hän luopui antamasta hyödyttömiä merkkejä ja taistelemasta
yksinään yhteisen hyvän puolesta. Hän suri hiljaisuudessa talon
hävitystä ja muutti turhaan huoneesta huoneeseen saadakseen rahtusen
rauhaa. Kun muuttomiehet tulla tömistivät siihen huoneeseen, mihin hän
oli paennut, kätkeytyi hän vikkelästi jonkun pöydän tai pesukaapin
alle, joka vielä oli paikoillaan. Mutta tämä varovaisuus oli hänelle
pikemmin vahingoksi kuin hyödyksi, sillä heti kohta alkoi huonekalu
huojua hänen päällään, nousi kohoksi, jysähti taas permantoon ja uhkasi
musertaa hänet alleen. Hän pakeni pyöräpäisenä ja karvat pystyssä ja
pääsi toiseen suojapaikkaan, joka ei ollut edellistä turvallisempi.

Mutta nämä kiusat, jopa suorastaan vaaratkin olivat vähäpätöisiä hänen
sisäisiin tuskiinsa verraten. Sielullisesti näet, kuten sanotaan, hänen
kärsimyksensä olivat suurimmat.

Talon huonekalut eivät olleet hänen silmissään elottomia esineitä, vaan
eläviä, hyvänsuopia olentoja, lempeitä haltiahenkiä, joiden poislähtö
ennusti hirmuisia onnettomuuksia. Lautaset, sokerirasiat, paistinpannut
ja kattilat, kaikki kyökin jumaluudet; nojatuolit, matot, tyynyt,
kaikki kotilieden suojelushaltiat, sen huone- ja kotijumalat — kaikki
olivat tiessään. Hän ei saattanut uskoa, että niin suuri häviö koskaan
voisi tulla korvatuksi. Ja hän tunsi siitä niin suurta surua, kuin
hänen sielu-pahaansa vain mahtui. Onneksi se samoinkuin ihmissielukin
helposti takertui muuhun ja unohti pian huolet.

Sillävälin kuin janoiset muuttomiehet pitivät pitkiä väliaikojaan,
pölähytti Anqueliquen luuta lentoon permannosta ammoisen tomun,
ja Riquet vainusi hiiren hajua tai seurasi silmillään pakenevaa
hämähäkkiä, ja hänen häilähtelevä ajatuksensa ilahtui siitä tuokioksi.
Mutta pian hän taas vaipui takaisin mielihaikeaansa.

Lähtöpäivänä, nähdessään asiaintilan pahenevan hetki hetkeltä, hän
tyrmistyi epätoivoon. Vielä kolkommalta kuin muu tuntui hänestä, kun
ladottiin liinavaatteita suuriin, pimeihin tavaralaatikoihin. Iloisella
kiireellä sulloi Pauline pukujaan matkavasuun. Riquet kääntyi pois
hänestä, ikäänkuin olisi nähnyt hänet missä pahanteossa. Ja hykistyen
seinäviereen hän ajatteli: »Tuo oli pahinta! Nyt on kaikki lopussa!»
Ja joko hän luuli lakkaavan olemasta sen, mitä hän ei enää nähnyt, tai
tahtoi vain karttaa tuskallista näkyä, niin hän asettui siten, ettei
hänen tarvinnut katsoa Paulineen päin.

Mutta liikkuessaan edes takaisin Pauline osui huomaamaan Riquet'n
allapäisen asennon. Se näytti hänestä kovin hassunkuriselta, ja hän
purskahti nauramaan. Ja naurunsa seasta hän huusi:

— Tule tänne, Riquet!

Mutta Riquet ei hievahtanut nurkastaan eikä kääntänyt päätään. Hänellä
ei ollut tällä hetkellä halua hyväillä nuorta emäntäänsä, ja jokin
salainen vaisto, jokin aavistus mielessään hän pelkäsi lähestyä
avoimena ammottavaa vaatevasua.

Pauline toisti kutsunsa moneen kertaan. Ja kun Riquet ei totellut, meni
hän ja otti hänet syliinsä.

— Voi toki pikku poloista! sanoi hän. Kuinka sitä käy sääliksi!

Hänen äänensä oli ivallinen. Riquet ei ymmärtänyt ivaa. Hän pysyi
liikkumattomana ja apeana Paulinen sylissä eikä ollut mitään näkevinään
eikä kuulevinaan.

— Riquet, katso minuun!

Kolmesti hän komensi sitä ja kolmesti turhaan. Silloin hän oli kovin
suuttuvinaan ja heitti hänet vaatevasuun:

— Ole siellä, tuhma elukka!

Ja hän kimmahutti kannen kiinni. Samassa tuokiossa hän kuuli tätinsä
kutsuvan ja poistui huoneesta jättäen Riquet'n vasuun.

Siellä vanki tunsi mielensä kovin levottomaksi. Hänen ei pälähtänyt
päähänsäkään, että hänet oli paiskattu arkkuun vain leikillä ja kujetta
tehden. Otaksuen asemansa jo ilmankin kyllin arveluttavaksi hän koetti
olla pahentamatta sitä millään varomattomuudella. Ja hän oli hetkisen
liikkumattomana, henkeä vetämättä.

Sitten hän arveli hyödylliseksi tutkia pimeän vankilansa laatua. Hän
tunnusteli käpälillään hameita ja paitoja, joiden sekaan hänet oli
niin surkeasti paiskattu, ja hän etsi, eikö olisi mitään pääsyaukkoa
tästä kamalasta paikasta. Hän oli puhkunut tässä toimessa pari kolme
minuuttia, kun herra Bergeret kutsui häntä lähdössä ulos:

— Tänne, Riquet, tänne! Mennään kävelemään rantakaduille. Siellä
on todellakin ihanaa. Sinne on rakennettu asematalo, suurenmoisen
muodoton ja perikuvallisen ruma. Rakennustaide on ollutta ja mennyttä.
Revitään talo, joka muodosti Bac-kadun kulman ja joka oli kaunis.
Ja sijalle kohoo tietysti joku kamala rakennuspelätin. Kunpa toki
arkkitehtimme eivät toisi Quai d'Orsay'lle tuota raakalaistyyliä,
josta Washington-kadun kulma ja Avenue des Champs Elysées jo antavat
kammottavan esimerkin!... Tule, Riquet!... Mennään kävelemään
rantakaduille. Siellä on todella ihanaa. Rakennustaide on tosiaankin
rappeutunut Gabriel'in ja Louis'n ajoista... Mutta missä on koira?...
Riquet! Riquet!...

Herra Bergeret'n ääni vahvisti Riquet'n mieltä suuresti. Hän vastasi
käpäläinsä rapinalla, jotka vimmatusti raapivat vaatevasun pajukudosta.

— Missä koira on? kysyi herra Bergeret Paulinelta, joka tuli takaisin
latomus liinavaatteita käsivarrellaan.

— Vaatevasussa, isä.

— Kuinka se on sinne tullut? Ja mitä varten se on siellä? kysyi herra
Bergeret.

— Siksi että se oli tuhma, vastasi Pauline.

Herra Bergeret vapautti ystävänsä. Riquet seurasi häntä eteiseen asti
liehien hännällään. Silloin välähti eräs ajatus hänen aivoihinsa.
Hän palasi huoneistoon, juoksi Paulinea kohti ja kurottui pystyyn
nuoren tytön hameen nojaan. Ja vasta sittenkuin hän oli hillittömästi
sitä syleillyt jumaloimisensa merkiksi, hän tavoitti taas isäntänsä
portaissa. Hän olisi luullut lyöneensä laimin sekä viisauden että
uskonnon vaatimukset, ellei hän olisi täten osoittanut rakkauttaan
henkilölle, jonka mahti oli syössyt hänet syvään juurivasuun.

Kadulla herra Bergeret ja hänen koiransa näkivät murheellisen näyn:
omat huonekalunsa rivissä katukäytävällä.

Sill'aikaa kuin muuttomiehet olivat poikenneet kastamaan kaulaa pieneen
kadunkulma-kapakkaan, kuvasteli Zoé neidin pukupeili ohikulkijoita,
työmiehiä, taideakatemian oppilaita, nuoria tyttösiä, kauppiaita,
ajurinrattaita, vaunuja ja tavaravankkureita ja apteekkipuotia
lasisäiliöineen ja eskulaapinkäärmeineen. Katupylvääseen nojaten
hymyili herra Bergeret vanhempi kehyksissään, leppeä sävy hienon
kalpeilla kasvoilla ja hiukset taaksekammattuina. Herra Bergeret
katseli isäänsä kunnioittavalla hellyydellä ja veti hänet syrjemmäksi
pylväästä. Samoin hän asetti suojempaan Zoén pienen jalustapöydän, joka
näytti häpeävän sitä, että oli joutunut kadulle.

Mutta Riquet hieroi käpäliään isäntänsä jalkoihin ja loi häneen
kauniit, surulliset silmänsä. Ja se katse sanoi:

Oi isäntäni, sinä, joka olit vast'ikään niin rikas ja niin mahtava,
olisitko sinä tullut köyhäksi? Olisitko sinä tullut heikoksi? Sinä
annat ilkeihin ryysyihin puettujen miesten tunkeutua vierashuoneeseesi,
makuukammioosi, ruokasaliisi, kolahutella vammoja huonekaluihisi ja
raahata ne pois, raahata alas portaita sinun syvän nojatuolisi, sinun
ja minun, nojatuolin, jossa me lepäsimme joka ilta ja hyvin usein
aamupäivällä, sinä ja minä vieretysten. Minä olen kuullut sen voihkivan
huonopukuisten miesten käsissä, tuon nojatuolin, joka on suuri haltia
ja ystävällinen suojelushenki. Sinä et vastustanut noita anastajia. Jos
sinulla ei ole enää ainoatakaan noista kotijumalista, jotka täyttivät
sinun asuntosi, jos olet kadottanut yksin nuokin pikku jumal-olennot,
jotka aamuisin vuoteesta noustessasi puit jalkaasi, nuo tohvelit,
joita minä monesti leikillä olen pureskellut, jos sinä olet joutunut
puutteeseen ja kurjuuteen, rakas isäntäni, niin kuinka käy silloin
minun?



Riquet'n ajatuksia.


I

Ihmiset, eläimet ja kivet kasvavat, mitä likemmäksi tulevat, ja käyvät
suunnattoman suuriksi, kun ovat aivan edessäni. Niin en tee minä. Minä
pysyn aina yhtä suurena, missä olenkin.


II

Kun isäntä ojentaa minulle pöydän alle ruokapalan, jonka hän aikoo
pistää suuhunsa, tekee hän sen kiusatakseen minua ja rangaistakseen,
jos lankean kiusaukseen. Sillä en saata uskoa, että hän luopuisi
omastaan minun tähteni.


III

Koirien haju on suloinen.


IV

Minun isäntäni pitää minut lämpöisenä, kun makaan hänen selkänsä takana
nojatuolissa. Se johtuu siitä, että hän on jumala. Myöskin uunin edessä
on lämmin kivilaatta. Se laatta on jumalallinen.


V

Minä puhun milloin tahdon. Isäntäni suusta lähtee myös ääniä, jotka
muodostavat lauseita. Mutta ne eivät ole läheskään yhtä selviä kuin
ne, joita minä ilmaisen puheeni äänillä. Minun suussani on kaikella
järjellinen ajatuksensa. Isännän suussa on paljon vain tyhjää ääntä. On
vaikeaa, mutta välttämätöntä arvata isännän ajatukset.


VI

Syöminen on hyvää. Olla syönyt on vielä parempi. Sillä vihollinen, joka
väijyy siepatakseen ruokasi, on nopea ja kavala.


VII

Kaikki katoaa ja seuraa toinen toistaan. Minä yksin olen pysyväinen.


VIII

Minä olen aina kaiken keskustassa, ja ihmiset, eläimet ja esineet,
olivatpa ne vihamielisiä tai suosiollisia, ovat piirissä ympärilläni.


IX

Unessa näkee ihmisiä, koiria, taloja, puita, mieluisia olentoja ja
kammottavia olentoja. Mutta kun herää, ovat nämä olennot kadonneet.


X

Mietelmä. Minä rakastan isäntääni Bergeret'tä, sillä hän on väkevä ja
peljättävä.


XI

Teko, josta on piesty, on paha teko. Teko, josta on saatu hyväilyjä tai
ruokaa, on hyvä teko.


XII

Yön tullessa liikkuu pahoja voimia talon ympärillä. Minä haukun, jotta
isäntä olisi varuillaan ja karkoittaisi ne.


XIII

Rukous. Oi isäntäni Bergeret, verisen lihan jumala, minä kumarran
sinua. Sinä peljättävä, ollos ylistetty! Ollos ylistetty, sinä
laupias! Minä ryömin jaloissasi; minä nuolen käsiäsi. Sinä olet suuri
ja sangen ihana, koska sinä katetun pöydän ääressä ahmit runsaita
liharuokia. Sinä olet suuri ja sangen ihana, koska sinä pikkuruisella
puutikulla saat valkean leimahtamaan ja muutat yön päiväksi. Pidä minut
huoneessasi ja sulje kaikki muut koirat sieltä pois. Ja sinä, Angelique
keittäjätär, sinä hyvä ja suuri jumalatar, minä pelkään ja rakastan
sinua, ettäs antaisit minulle paljon syödä.


XIV

Koira, jolla ei ole kunnioitusta ihmisiä kohtaan ja joka ylenkatsoo
isäntänsä huoneessa olevia kotijumalia, viettää harhailevaa ja kurjaa
elämää.


XV

Eräänä päivänä kulki rikkinäinen vesikannu salin läpi kastellen
kiilloitetun permannon. Luulen, että epäsiisti kannu sai siitä vitsaa.


XVI

Ihmisillä on jumalallinen voima avata kaikki ovet. Minä voin avata
ainoastaan muutamia. Ovet ovat mahtavia jumaluuksia, jotka eivät
mielellään tottele koiria.


XVII

Koiran elämä on täynnä vaaroja, ja kärsimyksen välttämiseksi täytyy
alati valvoa, syödessään, jopa nukkuessaankin.


XVIII

Ei koskaan tiedä, onko käyttäytynyt oikein ihmisiä kohtaan. Heitä
tulee kunnioittaa koettamatta ymmärtää heitä. Heidän viisautensa on
salaperäinen.


XIX

Avuksihuuto. Oi Pelko, suurivaltainen ja äidillinen Pelko, pyhä
ja terveellinen Pelko, astu minun sieluuni, täytä minut vaarassa,
jotta välttäisin sen, joka minua vahingoittaa taitaisi, ja jotta en,
karatessani vihollisen kimppuun, joutuisi kärsimään uhkamielisyydestäni.


XX

On olemassa vaunuja, joita hevoset vetävät kaduilla. Ne ovat
kammottavia. On myös vaunuja, jotka kulkevat itsestään kovasti
puuskuttaen. Nekin ovat kovin vihamielisiä. Repaleisia ihmisiä ei
tule sietää eikä niitä, jotka kantavat tavaravasuja päälaellaan tai
työntävät tynnyreitä. Minä en pidä lapsista, jotka tavoitellen ja
paeten toisiaan juoksentelevat kaduilla ja kirkuvat täyttä kurkkua.
Maailma on täynnä vihamielisiä ja peljättäviä seikkoja.


Vanhurskaat tuomarit.


Näin kerran, sanoi Jean Marteau, vanhurskaita tuomareita. Näin ne
eräässä taulussa. Olin matkustanut Belgiaan päästäkseni muutamasta
uteliaasta virkamiehestä, joka oli pannut päähänsä, että minä olin
sekaantunut anarkistien vehkeisiin.

En tuntenut rikostovereitani, eivätkä rikostoverini tunteneet minua.
Se ei tuottanut mitään pulmaa tuolle viranomaiselle. Ei mikään
saattanut häntä hämminkiin. Hän tutki yhtä myötään eikä tullut hullua
hurskaammaksi. Hänen virkavimmansa tuntui minusta kamalalta. Matkustin
siis Belgiaan ja asetuin Antwerpeniin, missä sain paikan maustekaupan
apulaisena. Eräänä sunnuntaina minä näin kaksi vanhurskasta tuomaria
muutamassa Mabusen taulussa, taulumuseossa. Ne kuuluvat rotuun, joka
on kuollut sukupuuttoon. Tahtoisin sanoa, että ne ovat kiertäviä
tuomareita, jotka taivaltavat virkuillaan hiljaisessa hölkässä.
Asemiehiä, keihäät ja pertuskat olalla, astuu heidän saattonaan. Näillä
molemmilla pitkätukkaisilla ja -partaisilla tuomareilla on, kuten
vanhojen flaamilaisten raamattujen kuninkailla, merkillinen ja muhkean
näköinen päähine, puoleksi yömyssyyn, puoleksi diadeemiin vivahtava.
Heidän kirjosilkkiset viittansa ovat kudotut kukkia täyteen. Vanha
mestari on osannut antaa heille vakavan, tyynen ja lempeän ilmeen.
Hevoset ovat säveät ja tasaiset kuten itse isännätkin.

Kuitenkaan ei heillä, näillä tuomareilla, ole sama luonne eikä sama
katsantokanta. Sen huomaa heti. Toinen pitää kädessään paperia ja
viittaa sormellaan tekstiin. Toinen taas, vasen käsi satulanastan
varassa, kohottaa oikeaa enemmän hyväntahtoisesti kuin arvoansa
ajatellen. On kuin hänellä olisi peukalon ja etusormen välissä
hyppysellinen hyvin hienoa pölyä. Ja tämä huolekkaan käden liike
osoittaa viisautta ja terävä-älyisyyttä. He ovat vanhurskaita molemmat,
mutta ilmeisesti toinen pitää kiinni kirjaimesta, toinen hengestä.

Nojaten kaiteeseen, joka erottaa heidät yleisöstä, minä kuuntelin
heidän puhettaan. Ensimmäinen tuomari sanoi:

— Minä pysyn siinä, mikä on kirjoitettu. Ensimmäinen laki kirjoitettiin
kiveen, merkiksi, että se oli kestävä yhtä kauan kuin maailma.

Toinen tuomari vastasi:

— Jokainen kirjoitettu laki on jo vanhentunut. Sillä kirjoittajan
käsi on hidas, mutta ihmisten mieli on liikkuva ja heidän kohtalonsa
muuttuvainen.

Ja molemmat kunnon vanhukset jatkoivat miettehikästä keskusteluaan:

_Ensimmäinen tuomari_: Laki on pysyväinen.

_Toinen tuomari_: Laki ei ole hetkeäkään vakiutunut.

_Ensimmäinen tuomari_: Jumalasta lähteneenä se on järkkymätön.

_Toinen tuomari_: Yhteiskunnallisen elämän luonnollisena tuotteena se
on riippuvainen tämän elämän vaihtelevista ehdoista.

_Ensimmäinen tuomari_: Se on Jumalan tahto, joka ei koskaan muutu.

_Toinen tuomari_: Se on ihmisten tahto, joka muuttuu lakkaamatta.

_Ensimmäinen tuomari_: Se oli olemassa ennen ihmistä ja on häntä ylempi.

_Toinen tuomari_: Se on alkuisin ihmisestä, on vajavainen kuten hänkin,
mutta saattaa myös täydellistyä kuten hän.

_Ensimmäinen tuomari_: Tuomari, avaa kirjasi ja lue mitä on
kirjoitettu! Sillä Jumala itse on julistanut lain niille, jotka
uskoivat häneen: _Sic locutus est patribus nostris, Abraham et semini
eius in saecula_.

_Toinen tuomari_: Sen mitä kuolleet ovat kirjoittaneet, pyyhkivät
elävät pois, sillä muutoin niiden tahto, joita ei enää ole olemassa,
kahlehtisi niitä, jotka vielä elävät. Ja silloinhan kuolleet
olisivatkin eläviä ja elävät kuolleita.

_Ensimmäinen tuomari_: Elävien tulee totella kuolleitten säätämiä
lakeja. Jumalan edessä ovat elävät ja kuolleet samanaikaisia. Moses
ja Cyrus, Caesar, Justinianus ja Saksan keisari hallitsevat meitä yhä
vielä. Sillä me kaikki olemme heidän aikalaisiaan Iankaikkisen edessä.

_Toinen tuomari_: Elävien tulee saada lakinsa eläviltä. Kun on
opastettava meille, mikä on sallittua, mikä kiellettyä, eivät Zoroaster
ja Numa Pompilius vedä vertoja rajasuutarille Sainte-Gudule kirkon
vieressä.

_Ensimmäinen tuomari_: Ensimmäiset lait ilmoitti meille Kaikkiviisaus.
Mitä lähempänä tätä alkulähdettä, sitä parempi laki.

_Toinen tuomari_: Etkö näe, että joka päivä tehdään uusia ja että
asetukset ja lakikirjat ovat erilaisia eri aikoina ja eri maissa?

_Ensimmäinen tuomari_: Uudet lait lähtevät vanhoista. Ne ovat nuoria
vesoja samasta rungosta, joita sama mahla ravitsee.

_Toinen tuomari_: Lakien vanhasta puusta tihkuu karvas mehu.
Lakkaamatta käydään siihen käsiksi kirveen terin.

_Ensimmäinen tuomari_: Tuomarin ei ole tutkiminen, ovatko lait oikeat,
koska ne välttämättömästi ovat oikeat. Hänen on vain käyttäminen niitä
oikein.

_Toinen tuomari_: Meidän on tutkiminen, onko laki, jota sovellutamme
käytäntöön, oikea vaiko ei, sillä jos olemme havainneet sen
epäoikeaksi, voimme saattaa jotakin lievennystä siihen käytäntöön,
mihin meidän on pakko sitä sovelluttaa.

_Ensimmäinen tuomari_: Lakien arvosteleminen ei sovi siihen
kunnioitukseen, mitä meidän on niille osoittaminen.

_Toinen tuomari_: Ellemme käsitä niiden kovuutta, kuinka voimme silloin
niitä lieventää?

_Ensimmäinen tuomari_: Me olemme tuomareita, emmekä lainsäätäjiä ja
filosofeja.

_Toinen tuomari_: Me olemme ihmisiä.

_Ensimmäinen tuomari_: Ihminen ei voi tuomita ihmistä. Tuomioistuimelle
istuessaan tuomari riisuu yltään inhimillisyytensä. Hän koroittuu
jumalaksi eikä enää tunne iloa eikä surua.

_Toinen tuomari_: Oikeus, jota ei säädetä myötätunnolla, on julminta
vääryyttä.

_Ensimmäinen tuomari_: Oikeus on täydellinen, kun se on kirjaimen
mukainen.

_Toinen tuomari_: Milloin oikeus on vailla henkeä, on se mielettömyyttä.

_Ensimmäinen tuomari_: Lakien alkuperuste on jumalallinen, ja
vähäpätöisimmätkin siitä johtuvat seuraukset ovat jumalallisia. Mutta
jos laki ei olisi kokonaan jumalasta, jos se olisi kokonaan ihmisestä,
tulisi sittenkin noudattaa lain kirjainta. Sillä kirjain pysyy, mutta
henki on häilyväinen.

_Toinen tuomari_: Laki on kokonaan ihmisestä alkuisin, ja se
syntyi ymmärtämättömänä ja julmana, kun ihmisjärki oli heikolla
alku-oraallaan. Mutta vaikkapa se olisikin jumalallinen olemukseltaan,
tulisi noudattaa henkeä eikä kirjainta. Sillä kirjain on kuollut, mutta
henki on elävä.

Näin puheltuaan molemmat vanhurskaat tuomarit astuivat alas ratsuiltaan
ja lähtivät saattueineen oikeussaliin, jossa heitä odotettiin
säätämään, mitä kullekin kuului. Heidän hevosensa, jotka olivat sidotut
paaluun suuren jalavan alle, alkoivat haastella keskenään. Ensimmäisen
tuomarin hevonen puhui ensiksi:

— Kun maa, sanoi hän, on hevosten hallussa — ja kerran se epäilemättä
on heille kuuluva, sillä hevonen on ilmeisesti luomisen lopullinen
päämäärä ja viimeinen tarkoitusperä — kun maa on hevosten hallussa
ja meillä on vapaus menetellä mielemme mukaan, niin me elämme lakien
alaisina kuten ihmiset ja suomme itsellemme huvin vangita, hirttää ja
ruhjoa kaltaisiamme. Meistä tulee siveellisiä olentoja. Se on näkyvä
niistä vankiloista, hirsipuista ja vipuhirsipuista, joita on kohoava
meidän kaupungeissamme. Meillä on oleva lakiasäätäviä hevosia. Mitä
ajattelet siitä, Rusko?

Rusko, joka oli toisen tuomarin ratsu, vastasi olevansa sitä mieltä,
että hevonen on luomisen kruunu, ja toivovansa, että hevosen valtakunta
on tuleva ennemmin tai myöhemmin.

— Valko, lisäsi hän, kun olemme rakentaneet kaupunkeja, täytyy meidän,
kuten sanot, perustaa järjestyksenvalvonta kaupunkeihin. Silloin minä
tahtoisin, että hevosten lait olisivat hepovaltaisia, se on: hevosia ja
hevosten parasta suosivia.

— Mitä sillä tarkoitat, Rusko? kysyi Valko.

— Minä tarkoitan juuri sitä mitä sanon. Minä vaadin, että lait
vakuuttavat itsekullekin kauraosuutensa ja paikkansa hevostallissa, ja
että jokaisella olisi lupa rakastaa niinkuin mieli tekee, silloin kun
on se aika. Sillä kaikella on aikansa. Sanalla sanoen minä tahdon, että
hevos-lait olisivat luonnonmukaisia.

— Minä toivon, vastasi Valko, että lainsäätäjillämme on oleva ylevämpi
ajatuskanta kuin sinulla, Rusko. He ovat laativat lakinsa taivaallisen
hevosen ilmoituksesta, hänen, joka on luonut kaikki hevoset. Hän on
kaikkihyvä, siksi että hän on kaikkivaltias. Valta ja hyvyys ovat hänen
ominaisuutensa. Hän on määrännyt luotunsa kantamaan suitsia, pitämään
päitsiä, tuntemaan kannusta ja pakahtumaan ruoskan alla. Sinä puhut
rakastamisesta, toveri; hän on sallinut, että moni meistä on tehty
valakaksi. Niin hän on säätänyt. Ja lakien tulee valvoa, että tämä
jumalallinen järjestys pysyy voimassa.

— Mutta oletko, ystäväni, aivan varma siitä, kysyi Rusko, että nämät
onnettomuudet johtuvat taivaallisesta hevosesta, joka on meidät luonut,
eikä vain ihmisestä, tuosta hänen luomastaan alemmasta olennosta?

— Ihmiset ovat taivaallisen hevosen palvelevia enkeleitä, vastasi
Valko. — Hänen tahtonsa ilmenee kaikessa, mikä tapahtuu. Se on
hyvä. Koska se tahtoo meille pahaa, niin täytyy pahan olla jotakin
hyvää. Ollakseen hyvä tulee siis lain tehdä meille pahaa. Ja
hevosten valtakunnassa meitä on kuritettava ja kiusattava kaikilla
tavoin, säädöksillä, käskykirjoilla, tuomiopäätöksillä, pykälillä ja
asetuksilla, kelvataksemme taivaalliselle hevoselle.

— Sinulla, Ruskoseni, lopetti Valko, mahtaa olla pää kuin metsäaasilla,
kun et ymmärrä, että hevonen on luotu maailmaan kärsimään, että ellei
hän kärsi, niin hän vaeltaa vastoin kutsumustaan ja että taivaallinen
hepo kääntää pois kasvonsa onnellisista hevosista.



Herra Thomas.


Tunsin erään ankaran tuomarin. Hän oli nimeltään Thomas de Maulan
ja kuului maakuntalaiseen pikku-aateliin. Hän oli antautunut
virkamies-uralle marski Mac-Mahonin seitsenvuotiskautena toivossa saada
kerran säätää oikeutta kuninkaan nimessä. Hänellä oli periaatteita,
jotka hän saattoi uskoa järkkymättömiksi, kun hän ei ollut koskaan
kajonnut niitä kaivelemaan. Heti kun mihin periaatteeseen kajoaa,
löytää jotakin sen alta, ja silloin huomaa, ettei se ollutkaan
mikään periaate. Thomas de Maulan suojeli visusti uteliaisuudeltaan
uskonnolliset ja yhteiskunnalliset periaatteensa.

Hän oli alioikeuden tuomarina pienessä X:n kaupungissa, missä minä
asuin siihen aikaan. Hänen ulko-olentonsa herätti kunnioitusta, jopa
tavallaan myötätuntoisuuttakin. Pitkä, kuiva vartalo, iho tiukasti
luissa kiinni, kasvot keltaiset. Hänen täydellinen koruttomuutensa
antoi hänelle varsin ylhäisen sävyn. Hän käytti nimeä herra Thomas,
ei siksi että hän olisi halveksinut aateluuttaan, vaan siksi että hän
katsoi itsensä liian köyhäksi sitä edustamaan.

Olen kylliksi seurustellut hänen kanssaan tietääkseni, että hänen
ulkonäkönsä ei pettänyt ja että hänellä ahtaan ymmärryksen ja heikon
tunnevoiman ohessa oli ylevä luonne. Minä keksin hänessä suuria
siveellisiä ominaisuuksia. Mutta saatuani tilaisuuden katsastaa, kuinka
hän täytti tehtävänsä tutkijana ja tuomarina, näin, että juuri hänen
kunnollisuutensa ja se käsitys, mikä hänellä oli velvollisuudestaan,
teki hänet epäinhimilliseksi ja välistä riisti häneltä kaiken
arvostelukyvyn.

Kun hän oli hyvin hurskas, vallitsi häntä, hänen tietämättään, ajatus
synnistä ja sovituksesta, ajatus rikoksesta ja rangaistuksesta, ja
selvästi saattoi nähdä, että hän rankaisi syyllisiä siinä mieluisassa
uskossa, että hän jalosti heitä. Hän piti inhimillistä oikeutta tosin
vaalenneena, mutta vielä kuitenkin kauniina kuvana jumalallisesta
oikeudesta. Hän oli lapsuudessaan saanut oppia, että kärsimys on
hyvää, että sillä semmoisenaan on ansionsa ja hyveensä, että se ori
sovittavaa. Se oli hänen luja uskonsa, ja hänen mielestään oli kärsimys
jokaiselle tulevaa, joka on rikkonut.

Hän piti rankaisemisesta. Se johtui siitä, että hän oli niin hyvä.
Ollen tottunut kiittämään Jumalaa, joka lähetti hänelle hammassärkyjä
ja maksaähkyjä rangaistukseksi Aatamin synnistä ja hänen iankaikkiseksi
pelastuksekseen, antoi hän maleksijoille ja maankiertäjille vankeutta
ja sakkoja ikäänkuin hyväntekoja ja apua. Kristinopin-tiedostaan hän
johti lakien filosofian, ja oikeamielisyytensä ja yksinkertaisuutensa
takia hän oli heltymätön.

Ei voi sanoa, että hän oli julma. Mutta ollen suuressa määrin
epäaistillinen oli hän myöskin tunteeton. Hän ei luonut itselleen
mitään havainnollista ja fyysillistä käsitystä inhimillisistä
kärsimyksistä. Hänellä oli yksinomaan siveellinen ja uskonopillinen
käsitys niistä. Hänellä oli mystilliseen vivahtava mieltymys
koppijärjestelmään, ja todellinen riemu sydämessä ja silmissä hän
minulle eräänä päivänä näytteli kaunista vankilaa, joka juuri oli
rakennettu hänen virkapiiriinsä; jotain valkeaa, siistiä, mykkää,
hirvittävää; kopit asetettuina ympyrään, ja vartia keskellä
vartiokojussaan. Se näytti laitokselta, jonka hullut olivat perustaneet
hulluja tehdäkseen.

Ja tosiaankin ne ovat kamalia mielipuolia nuo koppijärjestelmän
keksijät, jotka siveellisesti parantaakseen pahantekijää asettavat
hänet sellaisen järjestelmän alaiseksi, että hänestä tulee joko
tylsämielinen tai raivohullu.

Herra Thomas oli toista mieltä. Hän katseli äänettömällä mielihyvällä
noita kolkkoja koppeja. Hänellä oli oma sala-ajatuksensa: hän ajatteli,
että vanki ei ole koskaan yksin, sillä Jumala on hänen kanssaan. Ja
hänen tyyni ja tyytyväinen katseensa sanoi: »Olen saattanut heitä
taas viisi kuusi olemaan luojansa ja ylimmän tuomarinsa kanssa kahden
kesken. Ei ole koko maailmassa kadehdittavampaa kohtaloa kuin heidän.»

Tämä tuomari sai tutkittavakseen useita juttuja, muiden muassa yhden
erästä opettajaa koskevan. Valtion opetus ja kirkon opetus olivat
siihen aikaan ilmisodassa keskenään. Sen jälkeen kuin tasavaltalaiset
olivat paljastaneet munkkien tietämättömyyden ja raakuuden, syytti
paikkakunnan kirkollismielinen sanomalehti erästä valtion opettajaa
siitä, että hän muka oli pannut yhden koululapsistaan istumaan
tulikuumalle rautakamiinille. Tämä syytös sai uskojia paikkakunnan
säätyläispiireissä. Ilmoitettiin asia mieltäkuohuttavin yksityiskohdin,
ja ylt'yleensä levinneet huhut saivat hereille oikeuden huomion.

Herra Thomas, joka oli kunnon mies, ei olisi ikinä totellut
intohimojaan, jos hän olisi tiennyt, mitä intohimot olivat. Mutta nyt
hän otaksui ne velvollisuuksikseen, siksi että ne olivat uskonnollista
laatua. Hän uskoi velvollisuudekseen ottaa ajettavakseen nämä
jumalatonta koulua vastaan tehdyt valitukset, eikä hän huomannut omaa
ylen suurta alttiuttaan niitä ajamaan.

Tulee myöntää, että hän tutki asiaa tarkan tarkalla huolella ja
äärettömällä vaivannäöllä. Hän toimitti tutkimuksen noudattamalla
oikeuden tavanmukaisia menettelytapoja, ja hän saavutti ihmeellisiä
tuloksia.

Kolmekymmentä koululasta, joita huolellisesti kuulusteltiin, vastasivat
hänelle alussa huonosti, sitten paremmin, lopuksi varsin hyvin. Yhden
kuukauden kuulustelujen jälkeen he kaikki vastasivat niin hyvin, että
heillä oli kaikilla sama vastaus. Nuo kolmekymmentä todistusta sopivat
toisiinsa, ne olivat yhtäpitäviä, sanalleen samankaltaisia, ja nuo
lapset, jotka ensimmäisenä päivänä eivät sanoneet mitään nähneensä,
ilmoittivat nyt selkeällä äänellä, kaikki käyttäen tarkalleen samoja
sanoja, että heidän pieni toverinsa oli pantu paljain pakaroin istumaan
tulikuumalle rautakamiinille.

Herra Thomas onnitteli parhaillaan itseänsä näin kauniista
menestyksestä, kun opettaja kumoamattomilla todistuksilla näytti,
ettei koulussa ollut ikinä ollut mitään kamiinia. Herra Thomas silloin
hiukan alkoi epäillä, että lapset valehtelivat. Mutta se, mikä jäi
häneltä huomaamatta, oli se että hän itse tahtomattaan oli sanellut ja
opettanut heille ulkoa tuon heidän todistuksensa.

Juttu päättyi siten, että se määrättiin jätettäväksi sikseen.
Opettaja laskettiin taas omille oloilleen saatuaan vakavan
varoituksen tuomarilta, jotta hän vast'edes pitäisi eläimelliset
viettinsä aisoissa. Veljeskunnan koulun pikku lapset tulivat pitämään
kissannaukujaisia hänen tyhjän koulunsa edustalla. Kun hän astui
kadulle asunnostaan, huudettiin hänelle: »Hoi, pempunpaistaja!» ja
nakeltiin kiviä hänen jälkeensä.

Kun koulun ylitarkastaja sai tiedon tästä asiaintilasta, teki hän
ilmoituksen mainiten, että tämä opettaja ei kyennyt pitämään arvoansa
yllä oppilaidensa silmissä, ja esittäen, että hänet viipymättä
siirrettäisiin muuanne. Hänet lähetettiin kylään, missä puhutaan
kielimurretta, jota hän ei ymmärrä. Siellä hänellä on nimenään
Grille-Cul. Se on ainoa ranskalainen sana, joka siellä tunnetaan.

Seurustellessani tämän tuomarin kanssa olen päässyt perille,
mistä se johtuu, että kaikki todistukset, jotka tuomari on pannut
tutkintopöytäkirjaan, ovat aivan samaan tyyliin. Herra Thomas
vastaanotti minut virkahuoneessaan, missä hän kirjurinsa avustamana
juuri kuulusteli muuanta todistajaa. Aioin vetäytyä takaisin, mutta
hän pyysi minua jäämään, koska näet minun läsnäoloni ei millään tavoin
haitannut oikeuden säällistä menoa.

Minä istahdin huoneen nurkkaan ja kuuntelin kysymyksiä ja vastauksia.

— Duval, näittekö syytetyn kello kuusi illalla?

— Niin, nähkääs, herra tuomari, se oli niin, että minun vaimoni
istui ikkunan ääressä. Silloin hän sanoi minulle: »Kas, tuolla menee
Soquardot!»

— Hänen esiintymisensä teidän akkunainne alla näytti siis vaimostanne
huomiota herättävältä, koska hän ei voinut olla sitä teille nimenomaan
osoittamatta. Ja syytetyn eleet näyttivät teistä epäilyttäviltä?

— Minä sanon niinkuin asia oli, herra tuomari. Eukkoni sanoo minulle:
»Kas, tuolla menee Soquardot!» Silloin minä katsoin kanssa ja sanoin:
»Tosiaankin! Se on Soquardot!»

— Aivan oikein. Notaario, kirjoittakaa: »Kello kuusi iltapäivällä
aviopuolisot Duval näkivät syytetyn kiertelevän taloa epäilyttävin
elein.»

Herra Thomas teki vielä muutamia kysymyksiä todistajalle, joka oli
päivätyöläinen ammatiltaan; hän otti todistukset vastaan ja saneli ne
kirjurille käännettyinä lakitieteelliselle kielelle. Sitten todistaja
sai kuulla todistuksensa luettuna, kirjoitti nimensä alle ja poistui.

— Miksette, kysyin minä silloin, ota todistuksia semmoisina kuin ne
annetaan, sen sijaan että käännätte ne kielelle, joka ei ole todistajan
omaa?

Herra Thomas katseli minua kummastuneena ja vastasi rauhallisesti:

— En ymmärrä mitä tarkoitatte. Minä otan todistukset niin
uskollisesti kuin mahdollista. Niin tekevät kaikki tuomarit. Eikä
tavata tuomariviraston aikakirjoissa ainoatakaan esimerkkiä, että
tuomari olisi vääristellyt tai typistellyt jotakin todistusta. Jos
virkaveljieni perinnäistä tapaa noudattaen hiukan tasoittelen itse
sitä sanamuotoa, jota todistajat ovat käyttäneet, teen sen siksi, että
todistajat, kuten tämä Duval, jota juuri ikään kuulitte, lausuvat
ajatuksensa huonosti ilmi ja että olisi vastoin oikeuden arvoa merkitä
virheellisiä, alhaisia ja usein raakoja lauseparsia, kun se ei ole
ollenkaan välttämätöntä. Luulen muutoin, paras herraseni, ettei
teillä ole täysin selvää käsitystä niistä asianhaaroista, joissa
oikeustutkinto toimitetaan. Ei tule jättää näkyvistä itse päämäärää,
jonka tuomari asettaa itselleen ottaessaan vastaan ja ryhmittäessään
todistuksia. Hänen ei ainoastaan itsensä tule päästä valkeuteen,
vaan myös valaista tuomioistuinta. Ei ole kylliksi, että valo syttyy
hänessä: sen täytyy syttyä myös muissa oikeuden jäsenissä. On siis
tärkeää, että hän selvittää täysin sitoviksi ne todistuskappaleet,
joita toisinaan piilee todistajan häilyvässä tai sekavassa selonteossa
samoinkuin syytetyn kaksimielisissä vastauksissa. Jos ne merkittäisiin
pöytäkirjaan ilman järjestystä ja järkiperäistä menetelmää, niin
pätevimmätkin todistukset näyttäisivät heikoilta ja enin osa syyllisiä
välttäisi rangaistuksen.

— Mutta tuo menettely, nimittäin todistajan epäselvän ajatuksen
tarkistaminen, eikö se ole vaarallista? kysyin minä.

— Olisi kyllä, elleivät tuomarit olisi tunnollisia. Mutta vielä en
ole tuntenut ainoatakaan tuomaria, jolla ei olisi ollut hyvin korkea
käsitys velvollisuuksistaan. Ja kuitenkin olen istunut tuomioistuimella
protestanttien, deistien ja juutalaisten rinnalla. Mutta he olivat
valantehneitä virkamiehiä.

— Teidän menettelyssänne, herra Thomas, on ainakin se hankaluus, että
todistaja, kun hän sitten kuulee todistuksensa luettavan, tuskin sitä
ymmärtää, koska te olette siihen pannut lauseparsia, joita hän ei itse
käytä ja joiden merkitys on hänelle outo. Mitenkä esimerkiksi käsittää
tämä päivätyöläinen teidän sananne: »epäilyttävät eleet»?

Hän vastasi innokkaasti:

— Olen sitä ajatellut ja noudatankin mitä tarkinta varovaisuutta tätä
vaaraa vastaan. Kerron teille esimerkin. Äskettäin oli edessäni eräs
todistaja, jonka järjenlahjat olivat sangen niukat ja jonka siveellinen
laatu on minulle tuntematon. Hän näytti minusta huolimattomalta,
kun notaario luki hänelle hänen todistustaan. Luetutin sen hänelle
toistamiseen, kehoitettuani häntä kiinnittämään siihen luopumatonta
huomiota. Olin näkevinäni, ettei hän sitä tehnyt sen enempää nytkään.
Silloin käytin pientä sotajuonta saattaakseni hänet tarkemmin tajuamaan
velvollisuutensa ja vastuunalaisuutensa. Sanelin notaariolle viimeisen
lauseen, joka kumosi kaikki edelliset. Sitten kehoitin todistajaa
kirjoittamaan alle. Samassa silmänräpäyksessä, kuin hän laski kynän,
paperille, pidätin hänen kätensä ja huudahdin:

»Onneton, te aiotte allekirjoittaa selityksen, joka on aivan vastoin
sitä, minkä juuri annoitte, ja siis tehdä rikollisen teon!»

— No, mitä hän vastasi?

— Hän vastasi surkean näköisenä: »Herra tuomari, te olette oppineempi
kuin minä, te tiedätte kyllä paremmin kuin minä, kuinka se on
kirjoitettava.»

— Te näette, lisäsi herra Thomas, että tuomari, joka harrastaa virkansa
hyvin täyttämistä, varoo kaikkea, mikä veisi harhaan. Uskokaa minua,
herraseni, oikeudellinen erehdys on pelkkää tarua.



Elysionin kentillä.


Minut temmattiin äkkiä sanattomaan pimeyteen, jossa epämääräisinä
ilmenevät hahmot täyttivät mieleni kauhulla. Silmieni vähitellen
tottuessa pimeään minä erotin raskaita vesiänsä vyöryttelevän virran
rannalla miehen, jolla oli päässä aasialainen päähine ja olkapäällä
airo. Tunsin hänet neuvokkaaksi Odysseuksi. Hänen painuneista
poskistaan riippui haalistunut parranhaiven. Kuulin hänen huokaavan
sammuneella äänellä:

»Minun on nälkä. En näe enää selvästi, ja sieluni on kuin pimeässä
harhaava savukierre. Kuka antaa juodakseni mustaa verta, jotta mieleeni
jälleen muistuvat punalaitaiset purteni, nuhteeton vaimoni ja emoni
armas?»

Kuullessani nuo sanat käsitin joutuneeni Manan majoille. Yritin liikkua
siellä niin hyvin kuin osasin, runoilijain kuvauksia noudattaen, ja
kuljin kohti vainiota, jossa hohteli heikko ja lempeä valo. Puoli
tuntia kuljettuani kohtasin varjoja, jotka olivat kerääntyneet
asphodelos-niitylle juttelemaan. Siinä oli sieluja kaikilta ajoilta ja
kaikista maista, ja minä havaitsin suuria filosofeja vaivaisten villien
seassa. Myrtin varjoon piiloutuneena kuuntelin heidän keskusteluansa.
Aluksi kuulin Pyrrhonin kysyvän leppoisasti, kädet lapion varassa,
kuten kelpo puutarhuri ainakin:

— Mikä on sielu?

Hänen ympärillään olevat varjot vastasivat melkein yht'aikaa.

Jumalainen Platon virkkoi syvämietteisesti:

— Sielu on kolmenlainen. Meillä on erittäin karkea sielu vatsassamme,
tunnekykyinen sielu rinnassamme ja järjellinen sielu päässämme. Sielu
on kuolematon. Naisilla on vain kaksi sielua. Järjellinen heiltä
puuttuu.

Eräs Mâconin kirkolliskokouksessa mukana ollut isä vastasi hänelle:

— Platon, te puhutte kuin kuvainpalvelija. Mâconin kirkolliskokous
myönsi vuonna 585 äänten enemmistöllä naisille kuolemattoman sielun.
Nainen on muuten ihminen, koska neitseestä syntynyttä Jeesusta
Kristusta nimitetään Evankeliumissa Ihmisen pojaksi.

Aristoteles kohautti olkapäitään ja vastasi opettajalleen Platonille
kunnioittavasti, mutta varmasti:

— Minä puolestani, oi Platon, havaitsen ihmisessä ja samoin eläimissä
viisi sielua: 1) ravinnollisen, 2) aistivan, 3) liikunnollisen, 4)
haluavan ja 5) järjellisen. Sielu on ruumiin muoto. Se tuhoaa ruumiin
itse tuhoutuessaan.

Mielipiteet törmäsivät vastakkain.

ORIGENES

Sielu on aineellinen ja hahmollinen.

PYHÄ AUGUSTINUS

Sielu on aineeton ja kuolematon.

HEGEL

Sielu on satunnaisuuden ilmiö.

SCHOPENHAUER

Sielu on tahdon ajallista ilmenemistä.

ERÄS POLYNEESIALAINEN

Sielu on henkeä. Kun tunsin loppuni tulevan, puristin nenäni kiinni,
jotta henki pysyisi ruumiissani, mutta en kyennyt puristamaan kyllin
lujasti. Niin kuolin.

ERÄS FLORIDALAINEN

Minä kuolin lapsivuoteeseen. Huulilleni laskettiin pienen lapseni käsi,
jotta se pidättäisi äidin henkeä. Mutta se oli liian myöhäistä, sieluni
pujahti viattoman pienokaisen sormien lomitse.

DESCARTES

Minä olen todistanut pätevästi, että sielu on henkinen. Jos kysytään,
mitä siitä tulee, viittaan herra Digbyn kirjoittamaan tutkielmaan.

LAMETTERIE

Missä on herra Digby? Tuotakoon hänet tänne!

MINOS

Hyvät herrat, minä käsken etsiä häntä tarkoin kaikista Manalan
kartanoista.

ALBERTUS MAGNUS

Sielun kuolemattomuutta vastaan voidaan esittää kolmekymmentä väitettä
ja kuusineljättä sen puolesta, joten myöntöpuolella on kuuden todisteen
enemmistö.

NAHKASUKKA

Urhoollisen päällikön sielu on kuolematon samoinkuin hänen
sotakirveensä ja piippunsa.

RABBI MAIMONIDES

Kirjoitettu on: »Paha tulee hävitetyksi, ja hänestä ei jää mitään
jäljelle.»

PYHÄ AUGUSTINUS

Sinä erehdyt, rabbi Maimonides. Kirjoitettu on: »Kirotut joutuvat
iankaikkiseen tuleen.»

ORIGENES

Niin, Maimonides erehtyy. Paha ei tule hävitetyksi, vaan vähennetyksi;
hän muuttuu aivan pieneksi, jopa huomaamattomaksikin. Niin on
ymmärrettävä kadotettujen osa. Mutta pyhät sielut uppoavat Jumalaan.

DUNS SCOTUS

Kuolema saa olennot palaamaan Jumalaan, niinkuin ääni häipyy ilmaan.

BOSSUET

Origenes ja Duns Scotus pitävät tässä puheita, joista tihkuu alinomaa
erehdyksen myrkky. Se, mitä pyhissä kirjoissa on sanottu helvetin
tuskista, on ymmärrettävä sananmukaisesti. Kadotetut elävät aina
ja kuolevat aina ovat kuolemattomat tuskiansa varten, liian lujat
kuollakseen, liian heikot kestääkseen, ja huokailevat iäisesti
liekkivuoteillaan tuimien ja auttamattomien vaivojen uuvuttamina.

PYHÄ AUGUSTINUS

Niin, nämä totuudet tulee ymmärtää sananmukaisesti. Kadotettujen
todellinen liha se kärsii ajoista aikoihin. Lapset, jotka kuolevat
heti synnyttyään tai äitinsä kohtuun, eivät suinkaan vältä näitä
kärsimyksiä. Sellainen on jumalallisen oikeuden tahto. Jos ihmisen on
vaikea uskoa, etteivät tuleen heitetyt ruumiit siinä milloinkaan pala
loppuun, niin se johtuu pelkästä tietämättömyydestä ja siitä, ettei
hän tiedä olevan olemassa lihaa, joka säilyy tulessa. Sellaista on
esimerkiksi fasaanin liha. Minä tulin sen huomaamaan Hippossa, missä
kokkini valmisti ateriaa varten fasaanipaistin ja asetti ateriakseni
puolikkaan. Kahden viikon kuluttua minä vaadin toisen puolikkaan ja
havaitsin sen vielä täysin kelvolliseksi. Siitä nähdään, että tuli oli
sen säilyttänyt samoinkuin se säilyttää kadotettujen ruumiit.

SUMANGALA

Kaikki, mitä olen kuullut, on länsimaisen pimeyden peittämää. Totuus
on, että sielut siirtyvät ruumiista toiseen, kunnes ehtivät autuaaseen
nirvanaan, joka lopettaa olemisen kaikki vaivat. Gautama koki
viisisataaviisikymmentä inkarnatiota, ennenkuin tuli Buddhaksi; hän
oli kuningas, orja, apina, norsu, korppi, sammakko, plataani ja niin
edespäin.

SAARNAAJA

Ihmiset kuolevat samoinkuin eläimet, ja heidän kohtalonsa on sama.
Niinkuin kuolee ihminen, kuolevat eläimetkin. Molemmissa on sama henki,
ja ihmisessä ei ole mitään enempää kuin eläimessä.

TACITUS

Tuo puhe sopii juutalaiselle, joka on luotu orjuuteen. Minä puolestani
puhun roomalaisena: Suurten kansalaisten sielu ei ole katoavainen. Niin
sopii uskoa. Mutta se otaksuma, että jumalat suovat kuolemattomuuden
orjien ja vapautettujen sieluille, loukkaa jumalten majesteettia.

CICERO

Ah, poikani, kaikki, mitä manaloista kerrotaan, on pelkkää valheitten
kudelmaa. Minä kysyn itseltäni, olenko kuolematon minäkään muuten kuin
konsulaattini muiston nojalla, joka säilyy iäti.

SOKRATES

Minä puolestani uskon sielun kuolemattomuuteen. Se on kaunis
uhkayritys, toivo, jolla tulee itseänsä hurmata.

VICTOR COUSIN

Parahin Sokrates, sielun kuolemattomuus, jonka minä olen
kaunopuheisesti todistanut, on lähinnä moraalinen välttämättömyys. Hyve
näet on kaunis retorinen aihe, ja ellei sielu ole kuolematon, ei hyve
tule palkituksi. Ja Jumala ei olisi Jumala, ellei hän huolehtisi minun
ranskalaisten esitysteni aiheista.

SENECA

Ovatko nuo viisaan periaatteita? Ota huomioon, sinä Gallian filosofi,
että hyvien tekojen palkkana on niiden tekeminen ja ettei hyveen
ulkopuolelta löydy mitään sen arvoista korvausta.

PLATON

On kumminkin olemassa jumalallisia rangaistuksia ja palkintoja.
Kuoleman jälkeen siirtyy pahan ihmisen sielu alemman olennon, hevosen,
virtahevon tai naisen ruumiiseen. Viisaan sielu yhtyy jumalten kuoroon.

PAPINIANUS

Platon väittää, että jumalten oikeus korjaa tulevassa elämässä
ihmisten oikeutta. On päinvastoin hyvää ja hyödyllistä, jos ihminen,
kärsittyään maan päällä rangaistuksen, jota ei ole ansainnut ja jonka
hänelle määrää erehdykselle altis, mutta laillinen ja täysin pätevästi
tuomitseva esivalta, jatkaa rangaistuksensa kärsimistä kadotuksessa;
tämä on inhimillisen oikeuden harrastusten mukaista, ja merkitsisi sen
heikontamista, jos väitettäisiin jumalallisen viisauden voivan kumota
sen tuomioita.

ERÄS ESKIMO

Jumala on kovin hyvä rikkaille ja kovin paha köyhille. Hän siis
rakastaa rikkaita eikä rakasta köyhiä. Ja koska hän rakastaa rikkaita,
ottaa hän heidät taivaaseen, ja koska hän ei rakasta köyhiä, panee hän
heidät helvettiin.

KIINALAINEN BUDDHALAINEN

Tietäkää, että jokaisessa ihmisessä on kaksi sielua, toinen hyvä, joka
yhtyy Jumalaan, toinen paha, joka joutuu kärsimään.

TARENTON VANHUS

Oi viisaat, vastatkaa vanhukselle, puutarhojen ystävälle: onko
eläimillä sielu?

DESCARTES ja MALEBRANCHE

Ei ole. Ne ovat koneita.

ARISTOTELES

Ne ovat eläimiä, ja niillä on sielu samoinkuin meilläkin. Tämä sielu on
yhteydessä heidän elintensä kanssa.

EPIKUROS

Oi, Aristoteles, heidän sielunsa on onneksi samanlainen kuin meidän,
häviävä ja kuoleman alainen. Rakkaat varjot, odottakaa kärsivällisesti
näissä puutarhoissa aikaa, jolloin teistä lopullisesti katoo elämisen
julma tahto ja sen keralla itse elämä onnettomuuksineen. Levätkää jo
ennakolta rauhassa, jota ei mikään häiritse.

PYRRHON

Mitä on elämä?

CLAUDE BERNARD

Elämä on kuolemaa.

— Mitä on kuolema? kysyi vielä Pyrrhon.

Kukaan ei hänelle vastannut, ja varjojen joukko poistui äänettömästi,
niinkuin pilvi tuulen ajamana.

Minä luulin jääneeni yksin asphodelos-niitylle, mutta samassa ilmaantui
näkyviini Menippos, jonka tunsin hänen kyynillisen hilpeästä ilmeestään.

— Kuinka on mahdollista, oi Menippos, kysyin minä häneltä, että
nämä vainajat puhuvat kuolemasta ikäänkuin eivät sitä tuntisi, ja
minkätähden näyttävät inhimilliset kohtalot olevan heille yhtä hämärät
kuin heidän vielä maan päällä eläessään?

Seikka johtuu varmaan siitä, vastasi minulle Menippos, että he ovat
säilyneet yhä jollakin tavoin inhimillisinä ja kuolevaisina. Ehdittyään
kuolemattomuuteen he eivät enää puhu eivätkä ajattele. He muuttuvat
jumalten kaltaisiksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valittuja kertomuksia" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.