Title: Virginia : Vapaista metsistä tarina
Author: White, Stewart Edward
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Virginia : Vapaista metsistä tarina" ***


VIRGINIA

Vapaista metsistä tarina


Kirj.

STEWART EDWARD WHITE


Suomentanut

I. K. Inha



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1917.



      Loitompana pähkinäpuuta ja vaahteraa, loitompana
      valkomäntyä ja punapetäjää, tuonnempana tammea,
      ketriä ja pyökkiä, etäämpänä valko- ja keltakoivuakin
      on se maa ja veripunaiset sen hangella varjot.



I luku.


Seisoi neito päin pohjoista rientävän joen äyräällä. Taempana kyyhötti
kymmenkunta siloa, kalkilla valkaistua rakennusta. Eteisillä ilmoilla
Pohjolan kolkko erämaa päättömine matkoineen, jos kuinka päiviä
kulkea, jos kuinka penikulmia pötkiä, erämiehet, intiaanit ja metsän
eläimet ainoina taipaleillaan. Pieneen kyläkuntaan kiinni aivan hiipi
balsamikuusi ja näre, koivu ja haapa, ja näiden takana väijyivät aavat
nevat, selittämättömät kiviroukkiot, metsä. Ei moneen vuoteen ollut se
neito mitään muuta nähnyt. Kerran kesässä etsi Englannista purjelaiva
hyistä väyläänsä Hudson salmen kautta, halki Hudson lahden, laskeakseen
mahtavaan Moose jokeen ankkuriin. Kerran kesässä laski kuuden sylen
kanootti kahdentoista melan työntelemänä Abitibin vuolaat vedet.
Kerran vuodessa hoputti pieni joukko punavöisiä matkamiehiä uupuneita
koiravaljakoitaan jään poikki tuntemattomien erämaataipaleitten takaa
tullen. Siinä kaikki.

Vuodenajat vaihtuivat hänen silmäinsä edessä, tylyinä kaikki, yksi
sulasta lyhyytensä huolesta alakuloisena. Lyhyen, rehevän kesän
kuluessa intiaanit tulivat nahkojaan myymään, talviasemain hoitajat
lepäämään ja Englannista laiva sen keralla ne tarveaineet ja korut,
jotka hän jo vuotta aikaisemmin oli tilannut. Tuota pikaa oli taas
kaikki poissa, häipynyt erämaahan, palannut suureen tuntemattomaan
maailmaan. Satoi lumi; jäätyivät joki ja lahti. Kummia Peräpohjan
miehiä hiipi ääneti kaupanhoitajan ovelle hylkeennahkoja ja lihaa
tuoden. Katkera rautainen pakkanen iski kyntensä Peräpohjaan,
autiuden tyyssijoihin. Kuin haamut ajelehtivat siitä ohi peuralaumat
revontulien kaarroksessa; hirvi ylväänä ja uhmaillen asteli rannalla
mahtavin askelin; sudet ulvoivat näkymättömissä, taikka juoksentelivat
joen rannoilla kuin koirat järjestyneissä laumoissa. Yöt ja päivät
paukkuivat, jylisivät jäät. Yöt ja päivät liedet puhkuivat uhmaansa
pakkaselle, jota eivät kyenneet lannistamaan, autiuden kansan
kumartaessa niskaansa talven hirmuvallan alla.

Sitten kevään suuri rynnäkkö jääpatoumuksineen ja hirmuineen, Moose
pauhaavana riehuen, tulvapurot nousemassa, kyynäräkaupalla paisumassa,
kunnes aivan saavuttivat hänen isänsä kynnyksen, öisin kummat haltijat
liikkeellä ulvomassa, parkumassa, paukkumassa ja voivottelemassa jään
ja veden äänin. Intiaanilainen imettäjä oli niistä kaikista kertonut —
hyvästä Manuaboshosta ja pahasta Nenauboshosta — kertonut supattavalla
ojibwa-murteellaan, jonka kaiku oli kuin metsän lauhimpien äänien.

Ja vihdoin veden äkkinäinen aleneminen; maan uljas, kiihkeä
pukeutuminen uusiin lehtiin, mehukkaihin ruohoihin, tuoksuruusujen ja
vuokkojen hekkumaan. Tuulen henki lauhtuneena, tuhannet laululinnut
maasta ilmaan pyrähtämässä, villihanhi joikumassa voitonriemuaan. Ja
taivaalta paistamassa Pohjolan helteinen kesäaurinko.

Silloin palasivat erämaista »brigadit» turkiksineen, nuo talviasemain
karkaistut kauppiaat, ja hehkuttivat mielikuvituksen laulujensa
salaperäisellä, autiolla viehätyksellä. Lyhyen kesäkauden, joka
loppui lyhyeen kuin kaakon siiven välähdys rannan varjossa, asema oli
vilkkaana ihmisvilinästä. Intiaanit pystyttivät wigwaminsa virran
mutkan alle leveille niityille; puoliveret kuljeskelivat joukosta
joukkoon väläytellen kirkkaita hampaitaan ja viekkaita mustia silmiään
kenelle kulloinkin asia vaati; kauppiaat loivat jäykkiä silmäyksiä
pienen mustan piippunysänsä takaa ja päästelivät lyhyitä lauseita
paksuista mustista parroistaan. Kaikkialla oli iloista hälinää — viulun
vingutusta, naurua, laulua; kaikkialla iloisia värejä — matkustavain
erämiesten punavöitä, puoliverien helmikirjaisia mokkasineja ja
säärystimiä, »brigadin» viittoja, Kri- ja Ojibwaintiaanien vaihtelevia
pukuja. Niinkuin orjantappurain kukat suon reunoilta tämä vuoden lyhyt
kukoistusaika katosi. Jälleen yöt pitenivät, jälleen hiipi pakkanen
ainaisen lumen mailta ja taas ulvoivat sudet karuilta autiomailta.

Neito seisoi nyt nilkkojaan myöden vihannassa ruohossa, päivä valeli
häntä paisteellaan ja ulapalta kantoi humiseva tuuli virralle suolaisen
henkäyksen kiihotusta. Hänen pukunsa oli harmaata villakangasta, hän
oli avopäin. Hienot hiukset liehuivat ohimoilla kellervinä kuin kypsä
vehnä ja varjostivat pohjattoman tummia silmiä. Tuuli oli tuonut hänen
vaalealle ja kainosti ruskahtavalle iholleen vähän samaa väriä kuin oli
huulilla. Huulien helakka puna ei huomaamatta haalistunut muun ihon
väriin, kuten yleiseen, vaan oli yhtä kirkasta reunoihin saakka; silmät
olivat suuret ja katseettomat. Toinen käsi lepäsi kirjaillun pronssisen
kenttätykin perällä.

Mc Donald, kaupanjohtaja, kulki asemarakennuksesta varastohuoneeseen,
jossa hän joka päivä teki intiaanien kanssa vaihtokauppaa; aseman
toinen skotlantilainen, neidon isä Galen Albret, koko tämän seudun
ylipäällikkö, kulki edestakaisin aseman verannalla valkoista partaansa
sivellen; hirsiaidan luona nuori Akilles Picard vihelteli suurelle
kuoville vastauksia; kirkolta asteli niityn poikki pieni Crane,
anglikanisen kirkon lähetyssaarnaaja, ja tirkisteli lyhytnäköisillä
vaaleilia sinisilmillään. Joen uomasta kuului kalkutusta Sarnierin
intiaaneineen tilkitessä pitkän ranta-kauppaveneen saumoja. Impi
ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Hän haaveksi, oli vaipunut
muisteluihin.

Hänen solakan vartalonsa viivoissa, sen asennossa tuossa vanhan
tykin vieressä vanhan joen rannalla oli jalon veren suloutta,
sääty-ylväyttä. Olihan isä koko tämän seudun yksinvaltias, jota sen
kaikki ihmisolennot pelkäsivät, rakastivat, tottelivat. Matkaan
lähtiessään hän kulki ylpeästi kuin keskiaikainen lääniherra; ja kun
hän oli kotona, niin hänen luonaan käytiin Albanysta, Kenogamista,
Missinaibiesta, Mattagamista, Abitibistä — kaikilta Pohjolan joilta
saakka ohjeita saamassa. Kaikki väistivät hänen kulkiessaan, hänen
pienintä sanaansakin toteltiin. Kodissa noudatettiin ylimyksellisiä
seurustelumuotoja, ja kodin valtiatar oli tämä tytär. Huomaamattaan
tytär oli tottunut armollisena käskemään. Hän tiesi hymynsä, sanansa,
tiesi omankin arvonsa. Mutta olikin hänen valtakuntansa suurempi kuin
moni Euroopan maa. Tyynenä, puhtaana, ylevänä hän liikkui alamaistensa
keskellä.

Ja tämän valtakunnan valtijattarena hän esiintyi, kun talossa
oli vieraita, istui isoisena upean hopeisen pöytäkaluston
takana, komppanian kuuluimman löytöretkeilijän, Sir George
Simpsonin, muotokuvan alla, jakeli vankkoja erämaan ruokia sirolla
kädellä, kuunteli keskustelua itse vaieten ja lopulta suurella
yhteiskumarruksella jätti seuran soitellakseen vienon surumielisiä,
muualla ammoin unhotettuja lauluja vanhalla pianolla, jonka »Lady
Head» monta vuotta sitten oli Englannista tuonut, vieraitten sillä
välin ilostumistaan ilostuessa juodessaan täyteläistä portviiniä ja
poltellessaan kypsiä Manila-sikareja, joita komppania ilmaiseksi antoi
virkamiehilleen. Kahvia juotaessa seuralla taas oli ilo ihailla, kuinka
viehättävän luontevasti hän esiintyi vallasnaisena, vanhan maailman
tapaan. Semmoisia vieraita ei kuitenkaan ollut monta, eivätkä he
käyneet usein. Yksi oli Mc Tavish, jonka asema, Rupert's House, oli
kolmen päivämatkan päässä koillisen puolessa; toinen Fort Albanyn Rand,
jonka luo oli viikon matka luodetta kohti; ja vielä Fort Georgen Mault,
joka oli kymmenen päivämatkaa vielä näitäkin kauempana. Kaikki he
olivat harmaantuneet komppanian palveluksessa. Heidän mukanaan tulivat
apulaiset, enimmäkseen englantilaisten ja skotlantilaisten perheitten
nuorempia poikia, joilla oli suunnaton kunnioitus komppaniaa ja vielä
suunnattomampi ylipäällikkönsä tytärtä kohtaan. Kerran parissa kolmessa
vuodessa saapuivat Winnipegistä tarkastajat kuuden sylen kanooteissaan,
upeissa turkeissaan, punaiset liput pitkällä vettä viistäen. Silloin
pääasemalla juhlittiin ja tanssittiin, tehtiin iloisia huviretkiä,
pohdittiin yhteisesti tai yksityisesti tärkeitä asioita, vakavia
arvokkaita neuvoja, varotuksia, käskyjä. Sitten he taas menivät
menojaan. Ypöyksinäisyys hiipi jälleen totutuille tiloilleen.

Neito haaveili. Hän koetti muistella. Etäisiä, puoleksi unhotettuja
kuvia, urheita kohteliaita miehiä, siroja kauniita naisia, mitä kaikkea
lienee piillyt hänen mielikuviensa pilvissä. Hän oli kuulevinaan
heidän äänensä kuin kosken pauhun alta, kuin etäiset tiuvut, jotka
heikosti helisevät tuulen takaa, kuinka he surkuttelivat häntä,
huudahtelivat hänen tähtensä; he väikkyivät hänen mielessään hämärinä,
vaihtuvina kuin sumuhunnut tai varjokuvat kuutamoisessa auteressa,
kumartuen hänen puoleensa kirkkain loistavin silmin, täynnään
myötätuntoa pientä tyttöstä kohtaan, jonka piti lähteä niin kauas
pois tuntemattomaan maahan; hänellä oli heistä tunne kuin tuulen
henkäyksestä yön hiljaisuudessa, hyväilyistä, syleilyistä, korkeista
jäähyväisnosteluista. Yhden hän käsitti tunteellaan selvään — uljaan
nuorukaisen, joka oli nostanut hänet kaikkien nähtäväksi. Yhden hän
näki selvään — kastesilmäisen, suloisen naisen, joka oli hänelle
kuiskannut rakkaita, katkonaisia sanoja. Yhden hän kuuli selvään
— lempeän äänen, joka sanoi: »Jumalan rakkaus olkoon kanssasi,
sydänkäpyseni, sillä pitkä on matka edessäsi ja monta päivää kuluu,
ennenkuin jälleen olet Quebecissä.» Ja neidon kasvot äkkiä vettyivät
ja kirkastuivat, sillä tämä pohjola oli sangen ikävä maa. Hän levitti
kätensä väsähtäneesti.

Sitten hän laski käsivartensa alas, hänen silmänsä suurenivat, hän
taivutti päätään eteenpäin, kuuntelevaan asentoon.

»Akilles!» hän huudahti, »Akilles! Tulkaa tänne!»

Nuorukainen lähestyi kunnioittavasti.

»Mademoiselle?» hän kysyi.

»Ettekö kuule?» neitonen sanoi.

Heikosti, vähän väliä hukkuen, kuului etelästä päin miesten ääniä.

»Grace à Dieu!» huudahti Akilles. »A-iiva nii. See on la brigade!»

Ja nyt hän juoksi huudellen asemalle.



II luku.


Miehiä, naisia, koiria, lapsia hyökkäsi esiin tiesi mistä ja sikin
sokin juostiin kilvalla molempien tykkien luo. Asemarakennuksesta
ilmestyi Galen Albret ja alkoi jaella käskyjään. Kaksi miestä
lähti vetämään pitkän lipputangon nenään komppanian veripunaista
lippua. Miesten kesken syntyi kiihkeä vakava väittely siitä, millä
latvajoista brigadi oli metsästänyt — Abitibillä, Mattagamilla vaiko
Missinaibiella. Puoliveri-naiset varjostivat silmiään. Tohtorin
vaimo, rouva Cockburn, joka oli siirtokunnan ainoa toinen valkoinen
vaimonpuoli, tuli ja seisahtui Virginia Albretin viereen. Wishkobun,
etelänpuolesta tuotu ojibwa-vaimo, Virginian uskollinen palvelija,
asettui mustasukkaisena hänen toiselle puolelleen.

»Sama asia joka vuosi. Aina meistä on hauskaa nähdä, kun ne tulevat»,
sanoi rouva Cockburn hiljaa yksitoikkoisella, alistuvalla äänellään.

»Niin», vastasi Virginia, hieman malttamattomasti liikahtaen, sillä
hän kiihkeästi odotti näiden erämaan miesten ryhdikästä esiin tuloa ja
tahtoi nauttia siitä häiritsemättä.

»Mi-di-mo-jaj Ka-uin-ni-shi-shin», sanoi Wishkobun levollisesti.

»Ai», vastasi Virginia lyhyeen naurahtaen ja taputti vaimon ruskeaa
kättä.

Nousi huuto. Mutkan takaa puski kanootti esiin. Ja siinä samassa
jokaikinen mela ponnahti pystyyn tervehdykseksi, sitten kaikki yhtä
haavaa pauhahtivat veteen ja erämiehet tarpoivat vettä kaikella
voimallaan. Kanootti aivan hyppi hyrskypilvessä. Sitten pyörti
toinen esiin niemen takaa ja toinen kaksoisrivi meloja välähti
auringonpaisteessa, ja toinen venekunta riehahti samaan kiivaan
ponnistuksen kiistelyyn, kulkeakseen veikaten pitkän matkan viimeisen
neljännesmailin. Työntäytyi näkyviin kolmas, neljäs ja viides. Tyyni
joki vilisi elämää ja välkkyi väriä. Kanootit kiitivät eteenpäin kuin
kilpahevoset ratsumiehen alta. Katsojat erottivat nyt hyvin venemiehet.
Näkyi selvään, että he olivat somistaneet itseään tilaisuuden
kunniaksi. Pään ympäri oli kiedottu kirkkaanvärisiä nauhoja, kaulaan
heleitä huiveja. Melat oli koristettu iloisesti liehuvilla villaisilla
rihmoilla. Vähän väliä näkyi, että keulamiehillä ja perämiehillä
oli päällään uudet pyhähousut, kun he oikein istuimeltaan kohosivat
antaakseen vielä enemmän pontta ponnistuksille.

Ensin laulettiin kanoottilauluja, mutta kun tuohivenhot nopeassa
vauhdissaan olivat matkansa päähän pääsemässä, niin puhjettiin hurjiin
ilokiljauksiin ja huutoihin.

Siinä samassa he jo olivat aivan ääressä. Perämies nousi ylös
laskeakseen koko painonsa melalle. Kanootti kääntyi äkisti rantaa
kohti. Siinä olevat eivät siltä lakanneet ponnistamasta, kuopivat vain
vettä kilvalla, kunnes oli vain monias syli ilmeiseen haaksirikkoon.

»Sosoh! Sosoh!» huudettiin, pistettiin melat suoraan veteen
voimallisesti taapäin työntäen. Vankka puu taipui ja ratisi. Kanootti
pysähtyi kuin naulattu ja erämiehet hyppäsivät rannalle upotakseen
vastaanrientävään ihmislaumaan.

Rodut olivat melkein tasan jaetut ja itsekukin käyttäytyi luontonsa
mukaan — intiaani tervehtien omaisiaan rauhallisesti ja astuen pois
wigwaminsa suojaan; herkempi valkoinen sulkien syliinsä vaimonsa tai
morsiamensa tai lapsensa. Parvi intiaaninaisia ja puolikasvuisia lapsia
ryhtyi paikalla kanooteista kuormaa purkamaan.

Virginian katse tarkasti joka veneen miehistön. Hän tietysti tunsi
joka miehen, vähäpätöisintä intiaania myöten, sillä niin pienessä
yhteiskunnassa jokainen hyvin tietää vähäpätöisimmänkin kansalaisen
ja hänen asiansa. Jo aikoja sitten hän oli brigadista selvillä. Se
oli suurelta Missinaibielta, jonka lähteiltä lieneekö sataakaan
jalkaa etelää kohti Superior järveen virtaavain jokien latvoille. Se
kokoo vetensä jylhästä, rosoisesta maasta, jonka metsät kiipeilevät
kivikkovaaroja, joet penkovat syvien rotkojen pohjia, jossa oli
vuosikausia oleillut tavattoman runsaasti suuria harmaita susia. Hän
tiesi ulkoa kaikki talviasemat, vaikkei ollut niitä koskaan nähnyt.
Virginia saattoi mielessään kuvitella moisen paikan erillisyyden
ja sen toverittoman miehen sanomattoman yksinäisyyden, joka oli
tuomittu siellä elämään pohjolan pimeät talvet näkemättä muita kuin
harvakselleen intiaaneja, jotka tulivat nahkoja myymään. Helppo oli
mielessään kuvitella sitä hurjaa iloa, kun semmoinen mies lyhyeksi
kesäkaudeksi palasi kanssaihmistensä seuraan.

Kun immen katse sattui viimeiseen kanoottiin, välähti siinä
äkkihämmästys. Venho yhä kellui vedessä keula vain rantaa koskettaen.
Miehet olivat menneet maalle, mutta keskellä venettä istui
nahkakimppujen ja varustemyttyjen keskellä outo mies. Kanootti oli
Kattilan taivalluksen.

Virginia huomasi vieraan nuoreksi mieheksi, jolla oli sangen
puhdaspiirteiset kasvot, vartalo voimallinen, sopusuhtainen,
erämiehen pukuun verhottu, laihat ja suonikkaat, ruskettuneet kädet.
Kanootin rantaan koskettaessa hän ei yrittänytkään rientää maalle
muitten mukana, vaan istui nyt unhotettuna ja kenenkään muun kuin
neitosen huomaamatta, ryhti jäykkänä ja välinpitämättömänä melkein
kuin intiaanin. Mutta kun hän sitten hetkisen luuli olevansa aivan
huomaamatta, niin hänen ilmeensä jyrkkään muuttui. Hän puristi kätensä
nyrkkiin sarvaannahkan verhoomain polviensa välissä, silmät vilkuivat
sinne tänne levottomina ja joku epämääräinen varjo, jolle Virginian
mielestä epätoivo oli kömpelö nimitys, mutta jolle hän ei voinut
parempaakaan keksiä, vaipui hänen kasvoilleen ja pimitti ne. Kahdesti
vieras vilkaisi pois etelää kohti. Kahdesti hän tutki katseellaan
rantakaistaleella hälisevän joukon.

Syventyneenä miehen vartioimattomain mielenilmeitten sanatonta
vaihtelua seuraamaan Virginia innostuneena kumartui eteenpäin. Hän
tunsi jotain epämääräistä vaikutusta, ikäänkuin hän olisi kerran ennen
kokenut jotain samanlaista, tullut tekemisiin jonkun ihmisen taikka
asian kanssa, joka oli herättänyt hänessä juuri saman tunteen kuin nyt
tämä mies. Mutta hän ei voinut itselleen selvittää missä. Yhä uudelleen
ja uudelleen hän vaivasi muistoaan, kunnes oli aivan muistamaisillaan,
mutta aina se taas luiskahti takaisin, juuri kun oli kiinni
tulemaisillaan. Sitten pieni liike, joku päännyökkäys, hermostunut,
nopea käsien tai jalkain vaihtaminen, itsetiedoton olkapäiden asento
väläytti tapauksen hänen mieleensä — valkoisen lumen, hiljaisen metsän,
pienen neliskulmaisen tarha-ansan, ahman, joka epätoivoisena, mutta
kylmäverisenä vikkelästi pisteli tylppää kuonoaan sinne ja tänne,
suotta toivoen aukon löytävänsä, josta voisi pakoon pujahtaa. Mies
tavalla tai toisella muistutti hänelle eläintä, metsien vihaista
pientä rosvoa, joka oli ansaan tarttunut, mutta ei toivottomuudestaan
huolimatta uhallakaan nöyrtynyt, kuten metsän lauhkeammat eläimet
olisivat tehneet.

Äkkiä vieraan ilme taas jyrkästi muuttui. Ryhti jäykistyi,
kasvonpiirteet kovettuivat raudaksi. Virginia huomasi, että joku
rannalla oli osottanut häntä. Hänellä oli taas naamari kasvoillaan.

Ensimäinen tervehdyshälinä oli asettunut. Siellä ja täällä joku
brigadin miehistä nyökkäsi päätään vierasta kohti, jutellen
tovereilleen matalalla äänellä. Pian kaikkien katseet uteliaina
kääntyivät kanoottia kohti. Kuului matalaa keskustelun mutinaa, ei
kuitenkaan äänekkäitä ilon ilmauksia.

Huomatessaan joutuneensa yleisen huomion alaiseksi vieras hitaasti
nousi seisomaan, asteli liikkeitään hieman uhmailevasti harkiten
kanootin pohjalla olevien myttyjen yli keulaan ja seisahtui sinne,
toinen jalka laidalla aivan maalatun tähtimerkin päällä. Syntyi
paikalla kuolon hiljaisuus. Syntyi uusia ryhmiä, ne erosivat taas,
yhdistyivät uudella tavalla kuin veden pinnalla hitaasti yhtyvä
sahajauho, kunnes lopulta muodostui tuijottava puolipiiri, jonka
keskipisteessä kanootin keula ja Kattilan taivallukselta tuotu vieras
olivat. Miesten asento oli uhkaava, naiset katsoivat häntä hieman
pelokkaalla uteliaisuudella.

Virginia Albret tunsi väristyksen tämän äkkinäisen sähkökohdistuksen
sysäyksestä. Synkkä, selittämätön vihamielisyys näytti kohdistuvan
tätä yksinäistä miestä vastaan. Epätoivo, jonka hän luuli vastikään
huomanneensa, oli kerrassaan kadonnut, ja sen sijan oli anastanut
uhmaava välinpitämättömyys ja melkein ilmeinen uhkamieli. Mies oli
purkaukseen kypsä. Virginia ei vähääkään ymmärtänyt, mutta hänen
tunteensa lähti naisen vaiston syvyydestä, ja itsetiedottomasti
hänen myötätuntonsa kääntyi tämän miehen puoleen, joka oli ainoa
tervehdyksettä jäänyt kaikkien muitten omansa löytäessä.

Ehkä kokonaista kuusikymmentä sekuntia vieras seisoi ja epäröi, mitä
tekisi, taikka ehkä odotti jotain sanaa tai elettä, joka saisi hänen
päätöksensä vaa'an kallistumaan. Rannalla toinen toisensa jälkeen tunsi
hänen tuijotuksensa uhman ja osotti levottomuuden oireita. Sitten hänen
tuikea katseensa kohosi tykin luona olevan ryhmän puoleen. Virginia
tunsi rintaansa kouristavan. Hän ei voinut kääntyä pois, vaikka olisi
halunnut. Vieraan katse kohtasi hänen katseensa. Virginia näki hänen
tylyn ilmeensä sulavan mielihyvän yllätykseksi. Hattu lensi siinä
samassa päästä ja viisti aivan veneen laitaa. Ja nyt mies uljaasti
astui rannalle. Jännitys laukesi. Ei sanaakaan vaihdettu.



III luku.


Galen Albret istui pöydän päässä vankassa nojatuolissaan ja kuunteli
kapteeniensa selontekoja. Hänen edessään avautui pitkä kapea huone
vahvoine kattoparruineen, jykevänä, valkoisena, kummassakin päässä
liesi, joka ammotti kuin luola. Hänen yläpuolellaan Sir Georgen kuva
näytteli tuimaa muotoaan ja kummallakin puolellaan rivi kotitekoisia
vankkoja tuoleja, jotka kahden vuosisadan käytäntö oli pyöristänyt ja
himmeiksi kuluttanut.

Hän oli laskenut käsivartensa nojatuolinsa käsipuulle. Pää vanukkeisine
hiuksineen oli vaipunut eteenpäin, niin että parta viisti leveän rinnan
kaarta; tuuheat töyhtömäiset silmäkulmat olivat tarkkaavaisuudesta
vakaasti yhteen rypistyneet. Miehet nousivat toinen toisensa jälkeen
puhumaan. Hän ei liikahtanutkaan, ei eleelläkään ilmaissut itseään
siinä istuessaan, lyhyt voimakas vartalo haahmoutuen tuolin vaaleampaa
pohjaa vastaan, silmät vain ja valkoinen parta hämärästä hohtaen.

Vanhan Brunswick aseman Kern, Uuden Achard, Lentävän aseman intiaani
Ki-wa-ni — nämä kaikki lyhyesti kertoivat koko joukon asioita, kukin
omalla kielellään. Galen Albret kuunteli heitä kaikkia vaieten.
Viimeksi nousi puhumaan Louis Placide, »Kattilan taivalluksen» hoitaja.
Hänkin teki selkoa kaupoista — niin ja niin paljon oli antanut
tupakkaa, ruutia, lyijyä, silavaa, jauhoja, teetä, niin ja niin paljon
saanut niiden hinnaksi minkin, saukon, majavan, kärpän, näädän ja
kalastajanäädän nahkoja. Sitten hän vähän aikaa vaiettuaan kertoi
laajemmin muukalaisesta, tasaisesti, mutta painostellen puhuen. Kun
hän oli sanottavansa sanonut, niin Galen Albret soitti kelloa, joka
oli hänen kyynärpäänsä kohdalla. Me-en-gan, hänen oman kanoottinsa
keulamies, astui sisään, kintereillään sinä iltapäivänä saapunut nuori
mies.

Tämä oli yhä puettuna turkismatkustajan pukuunsa — väljään
mekkopaitaan, sarvaannahkaisiin housuihin ja mokkasineihin,
tupsulliseen punaiseen vyöhön. Päätään hän piti yhtä korkealla ja
hänen katseensa oli yhtä vapaa, mutta nyt hänen silmäinsä terässini
oli vakava ja varuillaan ja keskelle otsaa oli ilmestynyt kaksi pientä
poimua. Hänen sisään astuessaan syntyi odotuksen äänettömyys. Galen
Albret ei liikahtanut, mutta muut painautuivat lähemmä pitkää kapeata
pöytää, ja pari kolme nojasi sille molemmat kyynärpäänsä paremmin
käsittääkseen, mitä tuleman piti.

Me-en-gan jäi ovelle, mutta muukalainen asteli jäykästi huoneen toiseen
päähän, kunnes oli aseman päällikön edessä. Sitten hän seisahtui ja
tyynesti odotti, että toinen puhuisi.

Mutta aseman päällikkökään ei pitänyt kiirettä, vaan istui lukua
pitämättä — näköjään mitään ajattelematta — miesten raskaitten
hengenvetojen ilmaistessa huoneessa sekuntien kulumista. Lopulta Galen
Albretin jylhä ääni mursi sulkunsa. Miehuullisessa äänensävyssä sen
lähtiessä niin jykevästä ja liikkumattomasta ruhosta oli jotain kumman
salaperäistä ja tutkimatonta. Galen Albret ei liikahtanut, ei edes
kohottanut raskaitten silmäluomien alta tylsästi tuijottavia silmiään
nuorta miestä kohtaan, joka seisoi hänen edessään; tuskin huomasi hänen
leveän kaartuvan rintansa kohoavan ja laskevan, kun hän puhuessaan
hengitti; ja kuitenkin joka sana putosi hänen suustaan elävänä,
mahdistaan tietoisena.

»Kerran kaksi intiaania tavotti teidät Vasemman jalan järveltä
nukkumasta», hän sanoi. »He ottivat nahkanne ja aseenne ja veivät
teidät Sudburyyn. He olivat minun intiaanejani. Kerran teidät Abitibin
yläjuoksulla pidätti Herbert niminen mies, joka kehotti teitä
poistumaan maasta, otettuaan teiltä koko varustuksenne. Hän sanoi
teille lähtiessänne, mikä teitä odotti, jos yrityksen uudistaisitte —
ankarat toimenpiteet, kaikkein ankarimmat. Herbert oli minun miehiäni.
Nyt on Louis Placide yllättänyt teidät Kattilan taivalluksen koskissa
ja tuonut teidät tänne.»

Sillä aikaa kuin nämä sanat hitaasti ja täsmällisin väliajoin
lausuttiin, olivat pitkän kapean pöydän ympärillä istuvain miesten
eleet vähitellen muuttuneet. Suuri oli heidän uteliaisuutensa jo
ennenkin ollut, mutta nyt heidän älyllinen mielenkiintonsa oli
herännyt, sillä nämä olivat asioita, joista Louis Placide ei ollut
mitään ilmoittanut. Tässä nyt heidän edessään käsiteltiin sen tapaista
kysymystä, joiden ratkaisusta Galen Albret oli täällä pohjan puolessa
saanut kumman maineen. He katselivat toinen toiseensa terottaakseen
toinen toisensa huomiota ja sitten taas päällikköönsä kuullakseen,
mitä hän vielä lisäksi sanoisi. Vieras taas pysyi liikkumatta. Hymyn
hengähdys valahti hänen huulilleen, kun aseman päällikkö alkoi puhua.
Ja tämä hymy pysyi paikoillaan loppuun saakka. Vanhuksen vaiettua hän
kohautti olkapäitään.

»Tuo kaikki on aivan totta», hän myönsi.

Hiljaisen erämaankin kankeasti liikahtelevat miehet säpsähtivät
näitä yksinkertaisia sanoja ja kuuntelivat tämän jälkeen suuremmalla
myötätunnolla niiden lausujaa. Sillä äänellä, jolla ne lausuttiin,
oli tuo syvä mehevä kurkkusointi, joka niin usein ilmaisee voimaa
— persoonallista magneettisuutta — joka syvältä rinnasta tullen
väreilevine kurkkuäänineen herättää aavistuksen paljon suuremmasta
laajuudesta, kuin mies sillä hetkellä näkee hyväksi käyttää. Moinen
ääni on herkkä soitin, jolla mielenliikutus ja mieliala esittävät
ihmeen viehättäviä säveliä.

»Tuo on kaikki aivan totta», hän toisti hetkisen vaiettuaan; »mutta
mitä se minuun koskee? Miksi minut pidätetään ja ajetaan pois
vapaasta metsästä? Olen todella utelias kuulemaan, mitä aiotte sanoa
puolustukseksenne.»

»Tämä on», vastasi Galen Albret painolla, »minun aluettani. Minä en
siedä täällä kilpailijaa.»

»Entä oikeutenne?» kysyi nuori mies lyhyeen.

»Minä olen tämän kaupan luonut, ja minä aion sen; pitää.»

»Toisin sanoen oman käden oikeus», täydensi vieras ilmeisesti pistellen.

»Se ei kuulu tähän», sanoi Galen Albret, »pääasia on, että aion sen
säilyttää. Minä olen lähettänyt teidät maasta pois, mutta te olette
ollut liian tyhmä tai itsepäinen ottaaksenne viittauksen huomioonne.
Nyt minä itse teitä varotan. Minä vielä kerran lähetän teidät pois,
mutta tällä kertaa teidän täytyy luvata, ettette enää sekaannu meidän
kauppaamme.»

Hän vaikeni vastausta odottaen. Nuoren miehen hymy kävi yhä
ilmeisemmäksi.

»Minulla on 'keinoja antaa toivomuksilleni pontta», varotti aseman
päällikkö.

»Aivan niin», vastasi nuori mies painavasti, »la longue traverse.»
[S.o. pitkä retki maan poikki. Sanat ovat muistoa ranskalaisajalta.
S.m.]

Hänen lausuessaan nämä pelätyt sanat pääsi kahdelta mieheltä karkea
kirous; muut työnsivät tuolejaan taapäin ja käsillään jäykästi
ponnistaen pöydän reunasta suu ja silmät selällään tuijottivat
puhujaan. Galen Albret vain ei liikahtanutkaan.

»Mitä sillä tarkotatte?» hän kysyi tyynesti.

»Teitä huvittaa olla tietämätön», vastasi muukalainen halveksivasti.
»Ettekö usko, että juuri tämä ilveily nyt on tekeillä? Minäpä uskon.
Jos luulette pettävänne minua näillä muodollisuuksilla, niin erehdytte
suuresti. Ettekö luule minun tietäneen, mikä minua saattoi odottaa,
kun tulin tähän maahan? Ettekö luule minun punninneen vaaroja ja
valmistautuneen sen varalta, että kiinni joutuisin? Teidän keinonne
eivät ole juuri niin salaisia, kuin kuvittelette. Minä tiedän sangen
hyvin, miten vapaakauppiaille käy Rupertin maassa.»

»Näytätte olevan sangen varma tiedostanne.»

»Niin näyttävät miehennekin olevan», huomautti siihen vieras.

Galen Albret oli nuoren miehen pidempää puhettaan alettaessa melkein
paikalla vaipunut alalliseen levollisuuteensa — suurien alkuvoimaisten
kappaleitten levollisuuteen, — ikäänkuin voima, joka on niin suuri,
että se yksin jo paljoutensa hitauden vuoksi pysyy alallaan. Kun
hän jälleen puhui, tapahtui se samaan tunnustelevaan tapaan kuin
kuulustelun alussakin, hän koetti luotia vastustajansa tietoja itse
mitään ilmaisematta.

»No kun olitte selvillä asian vakavuudesta, niin miksi olette yhä
jatkanut, vaikka jo kahdesti olette saanut varotukseni?» hän kysyi.

»Siitä syystä, ettette te ole luomisen herra», vastasi nuori mies
häikäilemättä.

Galen Albret vain kohautti silmäkulmiaan.

»Minun kauppani tässä maassa on yhtä suuri kuin teidänkin», jatkoi
nuori mies, ääntään terästäen. »Te ette näytä muistavan, että teidän
yksinoikeutenne on lakkautettu. Jos hallitus olisi hitusenkaan
arvoinen, niin se pitäisi teidät junkkarit kurissa. Teillä ei ole
enempää oikeutta käskeä minua täältä pois, kuin minullakaan karkottaa
teitä. Otaksutaan, että joku vanha eskimo Valasjoen rannalta lähettäisi
teille sanan, ettei teidän ole lupa tulevana talvena asettaa ansojanne
Valasjoen laaksoon. Minä lyön vetoa, ettette pysyisi poissa. Samaa
temppua te vanhan turkiskomppanian miehet yrititte lännessä. Se ei
vedellyt. Kysykää lännen kävijöiltänne, kuulivatko he koskaan Ned
Trentiä mainittavan.»

»Täällä teillä ei näytä olleen yhtä hyvä menestys», sutkautti aseman
päällikkö ivallisesti.

Nuori mies hymyili.

»Tuo pitkä retki», jatkoi Albret, »mikä on käsityksenne siitä. Minä
olen kuullut siitä puhuttavan. Mitä tietoja on teillä siitä?»

Ned Trent puhkesi nauruun. »Ette kaiketikaan tahdo luulotella, että
siinä piilee mitään salaisuutta!» hän ihmetteli. »Jopa jo, tietäähän
sen linjan pohjoispuolella joka lapsi. Aiotte lähettää minut matkaan
aseitta ja antaa mukaan eväitä vain nimeksi. Elleivät erämaa ja nälkä
tepsi, niin tepsivät teidän lähettinne. Minä en koskaan hengissä pääse
Timiskamingiin.»

»Aina sama vanha satu», sanoi Galen Albret, jota asia näytti
huvittavan, »kuulin sen, kun ensinnä tulin tähän maahan. Semmoisia
saatte kuulla kymmenittäin joka intiaanileirissä.»

»Jo Bagneau, Morris Proctor, John May, William Jarvis», luetteli nuori
mies sormillaan lukien.

»Yksityistä kostoa», vastasi aseman päällikkö.

Hän kohotti silmiään kohdatakseen nuoren miehen vakaan epäilevän hymyn.

»Ettekö usko minua?»

»No jaa, jos se teitä huvittaa», myönteli vieras.

»Siitä ei edes kannata puhua.»

»Kummallista, kuinka niin joutava juttu hälyytti näitä ystäviänne.»

Galen Albret mietti.

»Muistakaa, että te itse olette saanut aikaan tämän keskustelun», hän
huomautti. »Nyt minun täytyy pyytää teitä varmasti lupaamaan, että
lähdette tästä maasta, ettekä enää palaa.»

»Sitä en lupaa», vastasi Ned Trent.

»Sitten täytyy keksiä keino, millä teistä pääsemme!» uhkasi aseman
päällikkö, jonka viha vihdoin syttyi.

»Vai niin», sanoi vieras lauhkeasti.

Galen Albret kohotti kätensä ja laski sen taas alas. Vaskenkarvaiset
helakkapukuiset miehet lappoivat peräkanaa ulos.



IV luku.


Ulkona miehet hajaantuivat kukin omaisiaan tai ystäviään hakemaan.
Vieras viivähti hetkisen epäröiden parvekkeen ylimmällä portaalla,
sitten verkalleen kulki pientä katua alaspäin, jos sitä saattoi
kaduksi sanoa, kun hevosia ei ollut ensimäistäkään. Vasemmalla
kädellä olivat rivissä neliskulmaiset kalkilla valkaistut talot,
porraspielessä kukkamaat, vanha kirkko ja verstas. Oikealla puolella
oli leveä nurmettunut kenttä ja sen alla etäistä ulappaa kohti
liukuva Moose. Vieras viivähti pienellä sillalla, katsellen uteliaana
ympärilleen. Suuri kaupparakennus ja sen ovelle vievä kapea varustettu
kuja herättivät hänen huomiotaan; varastohuone hirsiaitauksineen,
linna itse niinikään jykevine hirsivarustuksineen ja neliskulmaisine
hirsitaloineen. Hetken kuluttua hän jälleen jatkoi kuljeskeluaan.
Kaikkialla, minne hän vain meni, ihmiset töllistelivät häntä ja
herkesivät mikä mistäkin työstään. Ei kukaan puhutellut häntä, ei
kukaan estellyt häntä. Hän oli kaikin puolin vapaa kuin ilma itse.
Mutta saarten ympäri juoksikin joka puolella Moose, katkaisten tiet,
ja sen takana uhkasi erämaa — sulkien kuin rautaisten salpain taa
aseettoman miehen.

Vankeuttaan mietiskellen vapaakauppias unohti ympäristönsä. Asema,
joki, metsä, etäinen merenlahti hälvenivät hänen silmistään ja hän
vaipui syvään mietiskelyyn. Aistillisesta tietoisuudesta ei jäänyt
muuta kuin tunne laskevan auringon hivelevästä keväisestä lämmöstä.
Vihdoin hän huomasi jotain muutakin. Hän vilkaisi ylös. Hän näki aivan
lähellään hyvännäköisen ranskalaisen puoliveren, joka rakennuksen
seinustalla paistatti päivää, katsoi häntä suoraan silmiin ja väläytti
hänelle ystävällisen hymyn.

»Halloo», sanoi Akilles Picard, »te makaatte. Minä olen huutanut teitä
pari kolme kertaa.»

Vankia näytti miellyttävän tämä tervehdys, vaikka tervehtijä olikin
vihollinen. Ehkäpä se vain sattui oikeana vastaukselle otollisena
sielullisena hetkenä.

»Halloo», hän vastasi ja kävi istumaan puoliveren viereen, oikoen
itseään veltosti, lämmön heijastuksesta nauttien.

»Te olette tullut Katila taivalluksesta, jaa», sanoi Akilles, »niinkö®?
Te olette tullut nahkoja ostamaan. Paha juttu, tämä asema. Ukko ei
tahdo, että te ostatte nahkoja. Hän on paha, paha ukko.»

»Arvatenkin», vastasi vieras, »kaiketi hänen täytyy olla. Tämähän on
»la longue traversen» maa.»

»Niin se taitaa olla», vastasi Akilles rattoisasti. »Mikä teidän nimi?»

»Ned Trent.»

»Minä Akilles — Akilles Picard. Minä olen talvibrigaadista, niitten
koirain kapteeni.»

»Kova virka. Talvimatkat ovat aika sitkeätä työtä.»

»Niin, niin, niin on.»

»Parempi lähteä 'la longue traverselle' kesällä, vai?»

»La longue traverse — talvi, kesä, yks’ kaikki.»

»Te olette oikeassa. Onko lähetetty taipaleelle ketään sen jälkeen kuin
te tänne tulitte?»

»Bâ oui. Yks, kaks, kolme. Minä en muista. Jo Bagneau kai. Ei kukaan
tiedä, ukko vain ja hänen 'coureurs du bois' [metsän juoksijat]. Hän on
kovin väkevä ukko. Ei kukaan tiedä, mitä hän tekee.»

»Minun taitaa olla lähteminen samalle matkalle, siltä näyttää», sanoi
Ned Trent.

»Ja, kyllä minä luulen», myönsi Akilles, edelleenkin mitä
suosittelevimman rattoisuuden äänensävyllä.

»Luuletteko, että minut lähetetään heti matkaani?»

»Minä en tiedä. Joskus ukko hyvin sukkela. Joskus hyvin hidas. Yksi
päivä indiaani suututti hänen kovin; hän ampui sen indiaanin siinä
paikassa. Yksi toinen kerta hän vihastui omaan turkkimatkustajaan,
mutta ei tappanu hänt sukkelaan; hän toi hänen tänne, piti häntä
lämpöisessä huoneessa, antoi hänelle paljon, paljon ruokaa. Pian se
matkustaja oli lihava, ei kelvannut matkustamaan. Ukko lähetti hänet
kovin kauas, Valasjoelle. Kovin, kovin kylmä. Se matkustaja paleltui
aivan luihin asti. Ne sanovat, että ukko hänet siten kuittasi.»

»Akilles, eihän teillä liene mitään minua vastaan — tahtoisitteko, että
henkeni menettäisin?»

Puoliveren valkoiset hampaat välähtivät.

»Bâ non», hän vastasi huolettomasti. »Minkätähden minä tahtoisin, että
te kuolisitte? Minä ajattelen, että huono onni.»

»Kuulkaa. Minulla ei ole mitään kanssani; mutta rajalla olen sangen
rikas. Minä annan teille sata dollaria, jos te autatte minua pakoon.»

»Minä en voi», hymyili Picard.

»Miksette?»

»Ukko huomaa, se on yksi piru, tämä ukko. Minä tahtoisin auttaa teitä;
minä tahtoisin sata dollaria. Ojibwa maass he ovat antaneet ukolle
nimeksi Wagosh — se on kettu. Hän näkee kaikki.»

»Saatte kaksisataa — kolmesataa — viisisataa.»

»Mitä te tahdotte, että minä teen?» epäröi Akilles Picard viimeisen
summan kuullessaan.

»Hankkikaa minulle rihla ja patruunia.»

Puolivcri kääräsi tupakasta paperossin, sytytti ja veti syvän
rintasavun.

»En minä voi», hän selitti. »En minä voi, en vaikka tuhannen dollaria
— kymmenentuhatta. En minä luule, että tällä asemalla kukaan uskaltaa
tehdä sitä. Ukko on itse piru. Hän lukee kaikki aseman rihlat ja kun
yksi on poissa, niin hän heti huomaa, kuka on ottanut.»

»Varastakaa joltakulta toiselta», ehdotti Trent.

»Hän huomaa justiin yhtä hyvin», intti puoliveri itsepintaisesti. »Te
ette tunne häntä. Hän pakottaa ilmiantamaan itsensä, kun hän tahtoo.»
Hymy oli kadonnut miehen kasvoilta. Tämä ilmeisestikin oli liian vakava
asia, jotta sitä olisi voinut kevyeltä kannalta käsitellä.

»No tulkaa sitten minun kanssani», yllytti Ned Trent, hieman
kärsimättömänä. »Saatte tuhannen dollaria. Niillä rahoilla voitte
jossain muualla rikastua.»

Mutta mies alkoi käydä yhä levottomammaksi, vilkui salavihkaa oikealle
ja vasemmalle ilmeisestikin aivan kauhuissaan siitä, että keskustelu
voitaisiin kuulla, vaikka lähin asumus oli parinkymmenen metrin päässä.

»Hst», hän kuiskasi. »Te ette saa puhua noin. Ukko huomaa. Te ette
voi mitään salata häneltä. Kerran, siitä on jo pitkä aika, Pierre
Cadotte varasti viisitoista saukon nahkaa — merisaukon — ja möi ne
Winnipegissä. Sai niistä tuhannen majavaa — viisisataa dollaria. Sitten
hän teki pitkän matkan länteen päin — kovin pitkän — _on dit_ Peace
Riverille. Hän rakensi itselleen mökin, asui mökissä kauan aikaa yhden
Mackenzien miehen kanssa, jonka nimi oli Dick Henderson. Minä tapasin
Dick Hendersonin Winnipegissä viime vuonna. Hän kertoi minulle, että
hän yhtenä yönä äkkiä heräsi ja kuuli mökin sisästä kolinaa ja näki
intiaanin niinkuin aaveen oven ja kuun edessä. Dick Henderson nukkui,
ei ymmärtänyt, mitä piti tehdä. Se intiaani meni hyvin hiljaa, meni
Pierre Cadotten vuoteen viereen. Pierre Cadotte päästi suuren huudon.
Dick Henderson sanoi, ettei hän enää nähnyt sitä intiaania ja ovi oli
kiinni. Bâ Pierre Cadotte kuoli. Intiaani teki suuren reiän hänen
rintaansa.»

»Joku vihamies, joku rosvo, joka säikähti ja livisti tiehensä, kun
Henderson heräsi, eiköhän se liene ollut niin», arveli Ned Trent.

Puoliveri laski kätensä merkitsevästi toisen käsivarrelle ja nojasi
eteenpäin, kunnes hänen kirkkaat mustat silmänsä olivat jalan päässä
toisen kasvoista.

»Kun se intiaani seisoi kuuvalossa, niin Dick Henderson näki hänen
kasvonsa. Dick Henderson tuntee siellä kaikki intiaanit. Hän kertoi
minulle, ettei se intiaani ollut Peace River intiaani. Dick Henderson
sanoi, että se oli ojibwa — ojibwa intiaani kaksituhatta mailia
lännessä — Peace Riverillä! Ymmärretäänkö!»

»Minä kerron toisen jutun —» Akilles hetken kuluttua jatkoi.

»Hyvä, hyvä», keskeytti vapaakauppias. »Kyllä uskon.»

»Ehkä», sanoi Akilles rattoisasti, »se vähän auttaa teitä, — ei paljoa
— jos hän lähettää teidät taipaleelle pian. Metsälinnun poikaset ovat
pienet ja sorsain myös. Te ehkä saatte ne kiinni, te ehkä tapatte niitä
jousella ja nuolella. Se ei suuri toivo. Teidän pitää nukuttaa ne
metsänjuoksijat, kun ne tulevat. Voilà, minä annan teille puukon!»

Hän vilkaisi sukkelaan oikealle ja vasemmalle, pisti sitten pienen
esineen vieraan käteen.

»Bâ, minä pelkään, että ukko huomaa tämänkin. Minä luulen, että hän
pitää teitä täällä niin kauan, että metsälinnut kasvavat suuriksi ja
lentävät.»

»Minua ei vartioida», sanoi nuori mies kiihkeällä äänellä; »minä hiivin
pois jo ensi yönä.»

»Se ei kelpaa», intti Picard. »Mitä te teette? Ajatelkaa, joku
metsänjuoksija tappaa teidät paikalla. He saavat hyvän syyn, eikä
teillä ole mitään, millä tapella. Te nukutte, ukko lähettää paljon,
paljon intiaaneja. He vissisti löytävät. Bâ, jos hän lähettää teidät
ulos, silloin hän lähettää vain kaksi intiaania. Te ehkä voitatte ne,
minä en tiedä. Non, mon ami, jos te lähdette niin, ettei ukko tiedä,
niin pitää olla karbiini. Sitten on vähän toivoa. Bâ, jos teillä ei ole
karbiinia, niin pitää olla pikku metsälintuja ja vaan kaksi intiaania
jälkiä seuraamassa.»

»En siis voi saada rihlaa.»

»Ja ukko vissisti lähettää teidät ulos, kun on liian myöhä saada muonaa
metsästä. Niin minä luulen. Se ei ole teille hauska.»

Ned Trentin silmät olivat aivan mustinaan ajatuksista. Äkkiä hän
kohotti päänsä.

»Minä pakotan hänet lähettämään minut matkaan nyt paikalla», hän
vakuutti luottavasti.

»Kuinka se tapahtuu?»

»Minä puhun hänelle pötyä ja suututan hänet niin, ettei hän eteensä
näe. Ehkä hän silloin lähettää minut oitis matkaan.»

»Kuinka saatte hänet niin suuttumaani?» kysyi Picard uteliaana.

»Välittäkää te siitä, kunhan se vain tapahtuu.»

»Bâ oui», mutisi Picard, »hän vihastuu hyvin äkkiä. Minä luulen, se
tuuma on koko hyvä. Te hyvin helposti saatte hänet suuttumaan. Ja hän
ehkä lähettää teidät ulos heti — tai ehkä ampuu teidät siihen paikkaan.»

»Hyvä ystävä, teen sen silläkin uhalla.»

»Bâ oui», ja Akilles Picard kohautti olkapäitään, »se on yksi shanssi.»

Hän alkoi kiertää toista paperossia.



V luku.


Kun talviasemalta tulleet kauppiaat olivat lähteneet ulos, istui Galen
Albret ajatuksiinsa vaipuneena kokonaista viisitoista minuuttia,
ennenkuin työnsi tuolinsa taapäin ja asteli toiseen huoneeseen. Tämä
oli pitkä, matala, jykevälaipioinen ja silmään pistävän erilainen
kuin kokoushuone. Lattia oli verhottu tummilla matoilla, nurkassa
oli vanhanaikainen piano; seinäin yksitoikkoisuutta lievensivät
taulut ja kirjahyllyt; lamput ja ikkunat olivat verhotut; avaralla
pöydällä oli naisen käsityölaukku ja teeneuvot. Vain turkiksien miltei
barbarisen runsauden, suunnattoman lietensä ja laipiota kannattavain
jykeväin parrujen puolesta huone erosi tavallisen varakkaan perheen
vierashuoneesta.

Galen Albret vaipui raskaasti nojatuoliin ja soitti kelloa. Kutsua
totteli pitkä, hieman etukumara englantilainen palvelija, jolla oli
moitteeton poskiparta ja tylsät vetiset silmät. Aseman päällikkö sanoi
hänelle:

»Haluan puhutella neiti Albretia.»

Virginia tuli hetken kuluttua huoneeseen.

»Juommeko nyt teetä, O-mi-mi?» kysyi isä häneltä.

Neitonen liikuskeli hiljaa näissä askareissa, puhdisti ja sytytti
lampun, mittasi teen, vaalea pää sirosti kumartuneena homman yli,
tummat silmät miettiväisinä ja vain puoleksi seuraten sitä, mitä hän
teki. Vihdoin hän ikäänkuin päättäväisen näköisenä istui nojatuolin
kaidepuulle.

»Isä», hän sanoi.

»No?»

»Louis Placiden kanssa saapui tänään Kattilan taivallukselta eräs
vieras.»

»Entä sitten?»

»Väkemme kohteli häntä niin oudosti, ja hän kohteli vuorostaan heitä
oudosti. Minkä tähden?»

»Tiesi hänen.»

»Mikä on hänen säätynsä? Onko hän tavallinen kauppias? Ei hän siltä
näytä.»

»Hän on älykäs ja uskalias mies.»

»Miks'ei hän sitten ole vieraanamme?»

Galen Albret ei vastannut. Hetken vaiettuaan hän taas pyysi teetä.
Neitonen kääntyi pois maltittomasti. Tässä oli jotain arvotuksellista,
eivät turkismatkustajat, ei hänen imettäjänsä Wishkobun eikä edes isä
tahtonut sitä selittää. Ensinmainitut olivat tyhmästi irvistäneet;
toinen oli peittänyt kasvonsa saalillaan, kolmas pyysi teetä.

Neitonen ojensi isälle kupin, epäröi, uskalsi sitten kysyä, oliko hänen
sallittu tervehtiä vierasta, jos sattuisi tilaisuus.

»Hän on gentlemani», vastasi isä.

Neitonen maisteli teetään miettiväisenä, mielikuvitus vilkkaassa
toimessa. Hän muistutteli jälleen mieleensä vieraan kuin pronssiin
valettuja kasvonpiirteitä. Niissä oli jotain epämääräisen
tuttavallista, joka näytti aavemaisilla sormilla koskettavan hänen
tietoisuuttaan. Hän sulki silmänsä ja koetti palauttaa ne mieleensä.
Äkkiä ne pakenivat. Sitten ne taas, hänen huomionsa muihin vaeltaessa,
hiipivät takaisin, rukoilevasti kolkuttaen hänen muistojensa oveen.

Huoneessa oli paksut uutimet ja syvät ikkuna- ja oviaukot, sillä
se oli hirsistä rakennettu ja laudotettu. Vaikka kirkas keväinen
auringonpaiste ulkona vielä täytti Moosen laakson tulvallaan, olivat
sisällä varjot samettisormillaan ruvenneet sammuttamaan kirkkaampia
valoja. Virginia heittäytyi nurkkaan nojatuoliin istumaan.

»Virginia», sanoi Galen Albret äkkiä.

»Isä?»

»Et enää ole lapsi, vaan nainen. Haluaisitko lähteä Quebeciin?»

Neitonen ei paikalla vastannut, vaan punnitsi kulmiaan rypistäen.

»Tahdotko, isä, että lähden?» hän vihdoin kysyi.

»Olet kahdeksantoistavuotias. On aika, että lahdet maailmaa katsomaan,
on aika, että opit tuntemaan muitakin ihmisiä. Mutta matka on vaikea.
Ehkä en saa sinua nähdä vuosikausiin. Sinun täytyy olla vieraitten
kanssa.»

Galen Albret jälleen vaikeni. Hän oli ollut aivan liikkumatta, huulet
vain olivat parran sisästä mutisseet.

»Tee muutoin aivan kuin haluat», hän hetken kuluttua lisäsi.

Neidon mielessä syntyi paikalla ristiriita hänen ainaisten unelmiinsa
ja tunteittensa välillä. Mutta asian kaikkien kimalteitten alla ei
oikeastaan ollut mitään, joka olisi houkutellut häntä lähtemään. Täällä
oli hänen isänsä, täällä kaikki, mikä hänelle oli rakasta; siellä
kaukana vain uutta ja — yksinäistä.

Hänen elämänsä täällä oli ehkä hieman mutkikasta, mutta se oli
hänelle tuttua. Hän tunsi ihmiset, ja heidän ystävällisyytensä
ja yksinkertainen käytöksensä häntä kohtaan tuottivat hänelle
jokapäiväistä herkeämätöntä iloa. Jokainen elämän seikka kohtasi hänet
tottumuksena, tavan vaateparteen puettuna. Mutta maailmasta hän ei
muuta tiennyt, kuin mitä oli kyennyt kirjoista itselleen kuvittelemaan,
ja siitä hänen mielikuvituksensa oli vain saanut sen verran tosituntua,
että se ylläpiti hänessä epäluottamusta itseensä.

»Täytyykö minun päättää paikalla?» hän kysyi.

»Jos lähdet tänä vuonna, niin sinun tulee lähteä Abitibin brigadin
kanssa. Siihen saakka on sinulla aikaa miettiä.»

»Kiitoksia, isä», impi suloisesti virkki.

Varjot varastivat heidän ympäriltään piirteen toisensa jälkeen, kunnes
oli jäljellä vain teeneuvojen kirkas hopea ja kiillotetun puun loisto
ja avo-oven aukkosuunnikas. Galen Albret oli vain liikkumaton pimeä
kasa. Virginian harmaat värit hävisivät hämäryyteen.

Aika kului. Kello naksutti sitä menoaan. Kyökistä kuului heikkoja
ääniä ja ulkoa vielä heikompia. Sitten ovisuunnikas pimeni ja joku
mies kurkisti epävarmasti huoneeseen. Miehellä oli päässä hattu, josta
riippui hoikka haikaransulka; hänen olkapäänsä olivat korkeat; reitensä
solakat ja sirot. Valoa vasten näkyi vyötupsun ja housuripsujen
ulkoreuna.

»Oletteko täällä, Galen Albret?» hän uhmaten kysyi.

Hämärän salaperäinen lumous särkyi. Tuntui siltä, kuin olisi ilma äkkiä
tullut uhkaavan täyteen vastarinnan sähköä.

»Entä sitten?» kajahti päällikön jäykkä varma ääni vastaan.

»Aivan niin, näen teidät nyt», vastasi vieras huolettomasti,
kiikuttaessaan itsensä nojatuolin käsipuulle ja toista jalkaansa
heilutellen. »Epäilemättä te jo olette vakuutettu aikeistani.»

»En voi muistaa, että olisin lähettänyt teille sanaa ja kutsunut teitä
puheilleni.»

»Oikein», nauroi nuori mies hieman tuikeasti. »Te ette tosiaankaan ole
kutsunut. Olen tullut kutsumatta. Minua ei vähääkään liikuta, mitä te
tahdotte. Mitä te luulette minun välittävän siitä, mitä kukaan tästä
joukosta tahtoo tai on tahtomatta? Olen, Jumalan kiitos, ainakin
tahtoni herra. Ellei teitä miellytä se, mitä minä teen, niin voittehan
helposti estää minua.» Hänen äänensävyssään oli ilmeinen uhma. Galen
Albret näytti tahallaan olevan sitä huomaamatta.

»Minun ei ole tapana polttaa tupakkaa tässä huoneessa», sanoi vanhempi
puhuja.

»Olen utelias näkemään, paljonko siedätte», vastasi nuorempi, poltellen
edelleen.

Hän heitti päänsä takakenoon ja katsoi vastustajaansa
peittelemättömällä uhmalla, saadakseen hänet suuttumaan. Tulitikku
sammui.

Virginia, joka kuunteli tätä yhä yltyvän kiukun ja hämmästyksen
valtaamana, ei enää voinut pidättää itseänsä, vaan ryhtyi puolustamaan
tavallisesti niin itsevaltiaan isänsä arvoa, huolimatta siitä, ettei
tällä itsellään näyttänyt olevan vähääkään halua puolustaa itseään.
Sohvan pimeästä nurkasta puhuen hän kysyi hillityllä äänellä:

»Onko matka sitten niin pitkä, hyvä herra, että se paikalla antaa
aihetta moisiin aavistuksiin — ja moiseen katkeruuteen?»

Mies heti kohta nousi seisaalleen, hattu kädessä, ja paperossi piirsi
tulisen kaaren tyhjää liettä kohti.

»Pyydän teiltä vilpittömästi anteeksi», hän huudahti, »en tiennyt, että
te olette täällä!»

»Pyytäkää mieluummin anteeksi isältäni», Virginia vastasi.

Nuori mies astui eteenpäin ja lupaa kysymättä sytytti suuren lampun.

»Se on totta», hän vastasi kolkosti, melkein huomaamattoman paussin
jälkeen, joka ilmaisi hänen sisällistä harmiaan. »Hetki on teidän.
Puhukaa.»

»Haluaisin saada tietää, koska minun tulee lähteä _la longue
traverselle_?»

»Vieläkö te haudotte tuota loruat?»

»Nimittäkää lähtöäni millä nimellä tahdotte — minulla on sille nimi.
Koska tulee minun lähteä?»

»En ole päättänyt.»

»Ja sillä välin?»

»Tehkää mitä haluatte.»

»Ah, kiitos tästä jalomielisyydestä», huudahti nuori mies juhlallisen
teeskennellyllä äänellä, joka tuntui kylläkin ivalliselta. »Tehkää
mitä haluatte — täällä — siunattu etuoikeus tosiaan! Saan kulkea
missä haluan, puhua jokaisen kanssa, jolla on minulle hyvä sana,
rangaista niitä, joilla ei ole! Mutta erehdynkö minä arvatessani teidän
riistalakinne olevan semmoisen, että olisi suotta pyytää rihlaani
takaisin kovin avuliaalta Placedelta?»

»Teillä on tarkka vaisto», myönsi aseman päällikkö.

»Se on minun parhaita puoliani», jatkoi nuori mies härnäten. Hän
raapaisi tulitikulla valkeata ja valitsi sen valossa paperossin.

»Neiti, joka oli tykkien luona!» hän lauhkeasti itsekseen ihmetteli.

Hän kulki huoneen poikki luoden impeen tutkimattoman katseen, tämän
katsellessa häneen ylöspäin hillityllä mielellä anteeksipyyntöä
odottaen — ja Galen Albretin istuessa liikkumattomana ison nojatuolinsa
pimennossa. Mutta tuokion kuluttua immen tyyni tarkkaavaisuus
petti. Tuossa miehessä oli jotain, joka kiihotti hänen tunteitaan
— uteliaisuudenko, säälin, harmin vaiko pienen puolustusvaistoisen
pelon vuoksi, sitä hän ei kyennyt itselleen selittämään. Vaikutus ei
kuitenkaan ollut aivan epämieluisakaan, ja samoin kuin iltapäivällä
tykkien luona, oli joku osa immen itsetietoisuudesta yhä vieläkin
myötätuntoinen häntä kohtaan, mikä sitten lieneekin ollut hänen
salainen vetovoimansa. Neitonen tunsi hänessä jotain hallitsevaa,
samoin kuin metsän eläin vaistomaisesti tuntee luomisen herran
läsnäolossa ja luo alas katseensa. Loukkaantumus ei häntä heittänyt,
mutta sen pinnalle levisi hämmennyksen peite, joka riisti siltä
mahdin. Miehessä, hänen luonteessaan, sanoissaan, tavoissaan
oli jotain, joka välittömästi vetosi hänen impeytensä näihin
saakka nukkuneihin vaistoihin, niin että hänen sydämensä tälläkin
itsetietoisen vastarinnan kiihkeällä hetkellä asettui vieraan puolelle.
Ylivaltaisena immen mieleen hiipi se tunne, ettei hän toiminut siten
kuin sisimmässään piti sopivana. Hän tiesi, että hänen tuli iskeä,
mutta hän ei kyennyt panemaan iskuun oikeata voimaa. Tästä huomiosta
hämmentyneenä hän räväytti silmiään ja loi katseensa alas. Ja mies
huomasi tämän ja voimansa älyten sukkelasti istahti hänen viereensä
leveälle sohvalle.

»Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, neiti», hän alkoi, äänen
vaipuessa syväksi meheväksi soitannoksi, joka oli omituisen hyväilevää.
»Teidän mielestänne ehkei ole mitään, joka minua puolustaisi, mutta kun
miehelle on suotu nähdä taivasta vilaukselta vain seuraavassa tuokiossa
tullakseen helvettiin heitetyksi, niin ei hän juuri paljoa välitä
siitä, miten sanansa asettaa.»

Koko ajan hän silmillään etsi neidon silmiä, jotka vaatimusta
välttelivät, ja se voimakas miehuullinen lumoustenho, jota hänessä oli
niin elämänhaluinen runsaus, valtasi immen tottumattoman mielen. Galen
Albret muutteli levottomana asentoaan ja loi silmäyksen heihin päin.
Vieras tämän huomatessaan alensi ääntään ja puhui vielä hiljemmin,
melkein liioitellun vakavasti.

»Varmaankin voitte antaa anteeksi minulle, epätoivoiselle miehelle,
melkein mitä tahansa?»

»En vähääkään käsitä teitä», sanoi Virginia huomattavalla
voimanponnistuksella.

Ned Trent nojautui eteenpäin, kunnes hänen intoiset kasvonsa olivat
melkein immen olkapäässä kiinni.

»Ehkä ette», hän intoili; »en voi pyytää teitä koettamaan. Mutta
otaksukaa, neiti, että olisitte minun asemassani. Otaksukaa, että
teidän silmänne olisivat — samoin kuin minun — nähneet paljasta
kiljuvaa erämaata taivas tiesi kuinka kauan; että saisitte
lopulta nähdä todellisia huoneita, todellista ruohoa, todellisia
ovensuu-puutarhoja, jotka juuri ovat kevään kukkaan puhkeamaisillaan,
oikeata ruokaa, oikeita vuoteita, oikeita kirjoja, oikeita ihmisiä,
joiden kanssa saattaa vaihtaa ymmärtämyksen sanan, ja vielä enemmän,
neiti — naisen semmoisen, josta uneksimme pitkinä metsäöinä tähtien
alla. Ja tietäisitte, että toiset onnelliset saavat jäädä tätä
nauttimaan, mutta että te, onneton, olette tuomittu millä hetkellä
tahansa tästä luopumaan ja lähtemään sille pitkälle retkelle. Ettekö
tekin, neiti, olisi katkera? Ettekö tekin pilkkaisi ja tiuskisit
Ajatelkaa, neiti, minulla ei ole edes sitä pientä tyydytystä, että
voisin ihmisiä suututtaa. Vaikka heitä kuinka loukkaisin, he vain
kääntyvät pois ja sanovat toisilleen: 'Emme viitsi tuosta pahastua,
sillä hän, miesparka, on juuri sille pitkälle retkelle lähdössä.' Siitä
syystä isänne sietää minun puoleltani tyynesti semmoistakin, jota ei
kukaan muu saisi rankaisematta tehdä.»

Virginia istui sohvassa pystyssä kuin patsas, kädet helmassa ristissä,
ihmeteltävät mustat silmät suoraan eteenpäin katsoen, kokien välttää
vieruskumppaninsa itsepintaista katsetta. Tämän huomio oli kiintynyt
hänen eläviin ja ilmettään vaihtaviin kasvonpiirteisiinsä, mutta
ilmeisellä tyytyväisyydellä hän myös pani merkille Galen Albretin yhä
kiihtyvän levottomuuden. Tätä ilmaisi vain jalkain muutteleminen,
sormien napsutus ja pörhöisen pään kääntelyt — pienetkin oireet ovat
semmoisessa miehessä merkitseviä. Hiljaisuus yhä syveni, sitä myöten
kuin varjot yhä sankempina lähestyivät ainoata palavaa lamppua,
Virginian koettaessa välttää, ettei uppoisi niiden omituisten
tunteitten tulvaan, jotka tämän miehen persoonallisuus oli mukanaan
tuonut.

»Ei näytä siltä —» väitti impi hämmentyneenä, »en tiedä — ihmiset usein
ovat tässä maassa ulkona vuosikausia yhteen mittaan. Pitkät matkat
eivät ole meidän kesken tuntemattomia. Me olemme niihin tottuneet.»

»Mutta ette _la longue traverseen_», väitti nuori mies synkkänä.

»_La longue traverseen_», neitonen toisti suloisena ihmettelyssään.

»Toisinaan sitä sanotaan kalman matkaksi», mies selitti.

Neitonen kääntyi katsomaan häntä silmiin, kasvoillaan ällistyneen pelon
häälyvä ilme.

»Hän ei ole siitä milloinkaan kuullut», sanoi Ned Trent itsekseen ja
sitten ääneensä: »Kun mies sille lähtee, niin jäävät mukavuudet. Häntä
odottaa nälkä ja väsymys, kylmä ja tauti. Lopun lopuksi häntä odottaa
kuolema ja hän on iloinen, kun se tulee.»

Miehen äänessä oli jotain, joka pakotti uskomaan; hänen kasvoissaan oli
jotain, joka immelle sanoi, että talvi- ja kesämatkan välttämättömät
rasitukset olisi moinen mies helposti kestänyt, olivatpa ne kuinka
kamalia tahansa. Häntä pöyristytti.

»Onko tuo kamala matka välttämätön?» hän kysyi.

»Ah, on.»

»En ymmärrä —»

»Täällä pohjolassa harva meistä ymmärtää», myönsi nuori mies,
katkeruuden sointi äänessä värähtäen. »Mahtisana, ja me tottelemme.
Mutta tämä ei ole asian ydin. Minä en ole kertonut näitä asioita teitä
pelottaakseni; olen vain koettanut puolustaa omia tekojani. Koskeeko
tämä hieman teihin? Saanko anteeksi!»

»Minä en voi ymmärtää, kuinka semmoinen on mahdollista», impi
intti jonkun verran hämmentyneenä, »miksi semmoiset matkat ovat
välttämättömiä. Järkeni ei voi käsittää selityksiänne.»

Vieras nojautui äkkiä eteenpäin, miehen magneettinen yksilöllisyys
silmistä hehkuen.

»Entä sydämenne?» hän hengähti.

Se oli se hetki. »Sydämeni» — neitonen toisti, ikäänkuin hänen
katseensa hehkusta hämmentyneenä, »sydämeni — ah — kyllä!»

Samalla veri tulvana syöksyi hänen kasvoihinsa ja kaulalleen. Hän
tempasi silmänsä pois ja lyyhistyi takaisin nurkkaan, vuoroin
punastuen, vuoroin kalveten, vihastuen, pelästyen, hämmentyen, kunnes
miehen katse, puoleksi halliten, puoleksi rukoillen, jälleen valloitti
immen katseen. Galen Albret oli lakannut tuoliaan takomasta. Hän istui
hämärässä valossa suoraan eteensä katsoen valtavana, alallisena,
julmana.

»Minä uskon teitä —» Virginia vihdoin hätäisesti kuiskasi. »Säälin
teitä!»

Hän nousi mennäkseen. Nopeaan kuin välähdys mies sulki tien.

»Älkää! älkää!» impi rukoili. »Minun täytyy lähteä — te olette
järkyttänyt mieltäni — minä — minä en enää ymmärrä itseäni —»

»Minun täytyy saada nähdä teidät uudelleen», mies kiihkeästi kuiskasi.
»Tänä yönä — tykkien luona.»

»Ei, ei!»

»Tänä yönä», hän vaati.

Virginia loi silmänsä häneen, tällä kertaa puolustusvoiman
menettäneenä, niin että mies niiden syvyyksien läpi näki hänen sielunsa
syvimpään saakka.

»Voih», hän väristen rukoili, »antakaa minun mennä. Ettekö näe — minun
täytyy itkeä!»



VI luku.


Ned Trent hetkisen tuijotti pimeyteen, johon Virginia oli kadonnut.
Sitten hän huolestunein ilmein jälleen ryhtyi siihen tehtävään, jota
varten oli tullut, sillä tämän mielettömän yrityksen odottamattomat
mielenliikutukset olivat järkyttäneet häntä. Kahdesti hän puoleksi
kääntyi, ikäänkuin seuratakseen poistunutta. Olkapäitään ravistaen hän
sitten kiinnitti huomionsa vanhukseen, joka oli nojatuolin pimennossa.

Hän ei kuitenkaan saanut tilaisuutta enempiin puheisiin,
sillä paikalla, kun ovi kalahti kiinni, havahtui Galen Albret
toimettomuudestaan. Hän hyppäsi jalkeilleen. Miehen koko ulkomuoto kävi
äkkiä sähköiseksi, kauheaksi. Hänen silmänsä paloivat; hänen tuuheat
silmäkulmansa nytkähtelivät yhteen päin suonenvedontapaisesti; hän
murti suutaan ja parta vääntyi omituisiin kiehkuroihin; hänen jykevä
vartalonsa suoristui pelottavaksi; ja ääni kuohautti paisuvan rinnan
syvänteistä intohimoisen sanatulvan.

»Piru vieköön, nuori mies!» hän pauhasi, »te menette liian pitkälle!
Pitäkää varanne! Minä en kärsi tätä! Vai uskallatte te mielistellä
tytärtäni minun silmieni edessä!»

Ja Ned Trent, seisten lampun valon himmeässä kehässä, niin että hänen
rohkeat ivalliset kasvonpiirteensä kuvautuivat huoneen hämärää vastaan,
heitti päätään taapäin ja nauroi. Se oli kirkas, vaikka matala nauru,
ja siinä olivat kaikki voitonriemun ja hävyttömyyden perkeleet. Kaikki
harkitut sanalliset solvaukset olivat olleet suotta, mutta tämä yksi
ainoa naurunrähäkkä tehosi. Vapaakauppias näki vastustajansa siristävän
silmiään. Hetkisen näytti siltä, kuin hyppäisi aseman päällikkö hänen
niskaansa.

Pakottaen itseään, niin että muoto mustui ponnistuksesta, Galen
Albret sitten malttoi mielensä ja alkoi rajusti ja taukoamatta takoa
soittokelloa kämmenellään. Hetken kuluttua Matthews, se englantilainen
palvelija, hyökkäsi sisään. Aseman päällikkö ei alussa saanut sanotuksi
hänelle sanaakaan. Mutta lopulta hän sai soperretuksi veneensä
kokkamiehen nimen niin rajulla kädenliikkeellä, että pelästynyt
palvelija käsitti asian paljaan kauhistuksen voimalla ja juoksi ulos
suin päin Me-en-gania hakemaan.

Tämä äärimmäinen ponnistus näytti selvittäneen puheen väylät. Galen
Albret alkoi syytää vastustajaansa vastaan käheällä äänellä nopeita
hajanaisia lauseita, haukkoen henkeä joka lauseen välillä.

»Te herätitte henkiin vanhan kulkupuheen — _la longe traversen_ —
lorun. Tulkoon siitä todellisuus — teille — minä tahdon sen. Piru
vieköön — ette saa pitää minua pilkkananne —»

Ned Trent hymyili. »Te ette petä minua», hän vastasi kylmästi.

»Vaiti!» huuti aseman päällikkö. »Vaiti! — Ei sanaakaan! — Olette
puhunut kylläksi —»

Me-en-gan hiipi huoneeseen. Galen Albret alkoi paikalla puhua hänelle
ojibwan kielellä, sitä myöden mieltään malttaen kuin puhui.

»Kuule tarkkaan, mitä sanon», hän alkoi. »Lue kaikki pyssyt, mitä
täällä on — paikalla. Pidä huoli siitä, ettei kukaan saa antaa tälle
miehelle ruokaa eikä aseita. Tiedät jutun _la longue traversesta_.
Tämä mies lähtee sille. Anna tieto väelleni. Minä, päällikkö, käsken.
Valmista kaikki paikalla — ymmärrätkö, paikalla!»

Ned Trent ei odottanut enempää kuullakseen, vaan asteli huoneesta
huolettomasti, iloista venemiehen laulua viheltäen. Hän oli
saavuttanut, mitä oli tahtonutkin.

Maille vaipui, hänen ulos tullessaan, idän taivaalta pohjolan pitkä
hämärä rusovarjoineen. Kevyt tuuli henki lahdelta vastavirtaan.
Vapaakauppias veti keuhkonsa täyteen illan ilmaa.

»Sama se, luulen hänen sittenkin tulevan», hän itsekseen puhui.
»La longue traverse ei anna suurille toiveille sijaa, vaikka sille
paikallakin lähtisi. Mutta tämä uusi jousen jänne lupaa enemmän. Minä
luulen saavani rihlan — jos hän tulee!»



VII luku.


Virginia juoksi nopeaan kapeita portaita omaan huoneeseensa, jossa hän
heittäytyi vuoteelleen ja kätki kasvonsa pieluksiin.

Hänen mielensä oli kovin järkkynyt, niinkuin hän oli sanonutkin. Ja
lisäksi hän pelkäsi.

Hän ei voinut käsittää miksi. Tähän saakka hän oli miesten seurassa
liikkunut puhtaana, ylevänä, kirkkaana. Nyt tämä kaikki yhdellä
iskulla luhistui raunioiksi. Vieras oli raastanut hänen hienoimpia
tunteitaan. Solvaissut hänen isäänsä hänen läsnäollessaan; — tästä hän
oli vihoissaan. Loukannut häntä itseään; — tästä hän oli peloissaan.
Pyytänyt uutta kohtausta; — mutta tästä ei ainakaan tullut mitään, —
ei ainakaan sillä tavalla kuin hän oli ehdottanut. Ja kuitenkin immen
täytyi itsekseen myöntää, että hän tunsi suloista ihmetystä, mitä tuo
mies nyt tekisi, ja epämääräistä halua saada nähdä hänet uudelleen
tämän perille päästäkseen. Mutta siitä hän taas vihasi itseään, kun
ei voinut menestyksellä taistella tätä tunnetta vastaan. Ja näin
hän oli sekavien tunteitten, pelon, ylpeyden, vihan ja kaipauksen
ristiaallokossa, kunnes Wishkobun, intiaaninainen, hiipi sisään
pukemaan häntä päivällisiksi juhlapukuun, sillä tätä suuren maailman
tapaa hän ja hänen isänsä vakaasti noudattivat. Hän joutui siten
puhumaan pehmeätä ojibwan kieltä ja keskustelun kuluessa unohti osan
mielenliikutuksestaan ja tyyntyi taas jonkun verran.

Pinta-ajatusten ainakin täytyi tällä haavaa kiintyä toisiin asioihin.
Intiaanivaimon täytyi kertoa hänelle hopeaketusta, jonka Mu-hi-ken,
eräs hänen heimonsa mies, oli tuonut; mitä Akilles Picard oli
vastannut, kun Mac Lane oli häntä soimannut; metsäpalosta, joka oli
nähty kaukana idässä, ja arveluista, kuinka tuli oli irti päässyt,
kun siellä päin ei tietty olevan ihmisiä. Mutta kesken tätä asiasta
toiseen poikkeavaa juttelua Virginia tunsi mielessään jotain uutta,
jotain suloista, vaikka vielä epämääräistä. Puoleksi pilailevan,
puoleksi hellätunteisen keskustelun rattoisimpina hetkinä hän tunsi
sen kohotuksen alta päin salpaavan henkeään, niin että hän mieli mitä
lyhykäisimmäksi hetkeksi kesken vaieta, ikäänkuin odottaen jotain
sanomaa, jota ei kuitenkaan kuulunutkaan. Häntä kiehtoi uusi nykyhetken
ilo, läheisen tulevaisuuden veres toivo, vaikka sekä ilo että toivo
perustuivat johonkin hänelle tuntemattomaan. Se oli tuleva myöhemmin.

Alemmassa hallissa kajahteli nopeita askelia, kuului vihellystä, sitten
iloista reipasta laulua:

    Minä kultani menetin,
    Vaikka ansiottani,
    Ruusuvihkon vuoksi,
    Jota en antanut.
    Kauan olen sinua lempinyt
    Enkä unhota milloinkaan!

Virginia vaikeni äkkiä eikä puhunut enempää, ennenkuin kulki alas
neuvostohuoneeseen, johon pöytä oli päivälliseksi katettu.

Kaksi kynttilää hopeajaloissa valaisi huonetta. Herrat odottivat
häntä jo, kun hän astui sisään, ja paikalla kävivät istumaan jykeviin
kuluneihin tuoleihin. Valkoinen palttina ja kiiltävä hopea koristivat
pöytäkalustoa. Galen Albret istui pöydän toisessa päässä, Virginia
toisessa. Kahden puolen olivat tohtori ja rouva Cockburn; Mc Donald,
pääkauppias; Richardson, hänen apulaisensa, ja Englannin valtiokirkon
lähetyssaarnaaja Crane. Matthews tarjosi ruokaa ankaraa arvojärjestystä
noudattaen, ensin aseman päällikölle, sitten Virginialle, sitten
tohtorille ja hänen vaimolleen, Mc Donaldille,, kauppa-apulaiselle
Cranelle, kuten arvo vaati. Samaa järjestystä oli noudatettu huoneeseen
tultaessa. Siten nämä ihmiset ylläpitivät jonkinmoisia muistoja
suuresta maailmasta, kuudensadan mailin päässä linnuntietä kulkien
lähimmästä kaupungista.

Lasiastiasto oli hienoa, hopeat painavat, palttina mitä vaikeinta.
Matthews hoiti tarjoilua moitteettomasti: mutta pään päällä oli
erämaa-aseman karkea hirsikatto, joen takaa kuului heikosti susien
ulvontaa. Ruokia oli riisiä, curryä, suolattua sianlihaa, perunoita ja
papuja; sillä riistaa oli tähän aikaan vuodesta niukasti, eikä kala
vielä noussut jokeen säännöllisesti.

Virginia istui koko aterian ajan omituisen hajamielisenä. Hänen
mielessään ei muodostunut mitään itsetietoisia ajatuksia, mutta siitä
huolimatta hän mielestään punnitsi painavia asioita. Kun häneltä
nimenomaan kysyttiin jotain, niin hän vastasi vienosti. Suuren
osan ajasta hän tutki isänsä kasvoja. Ne olivat hänen mielestään
vanhat. Näkyivät jo ne juovat, jotka lapsen rintaan vaikuttavat kuin
äkkiarvaamaton tuskallinen puukonpisto — suupielien veltostuminen,
ohimoiden rypyt, silmäin väsynyt ilme. Virginian omat silmät
kyyneltyivät. Se subjektivisen passivinen mielentila, johon äsken
syttynyt, mutta vielä huomaamaton rakkaus oli hänet saattanut, tuuditti
häntä vienouteen. Hän tyytyi asioihin semmoisina, kuin ne hänelle
esiintyivät. Hetkeksi hän unohti päivän tapaukset ja eli vain niiden
kaikkien synnyttämässä tunnelmassa. Vieras ei enää herättänyt hänessä
vihaa, sen enempää kuin suruakaan, kiintymystä sen enempää kuin
pelkoakaan. Välittömien tunteitten nukkuessa hän haaveillen liiteli
uuden asiaintilan pilvillä.

Tämä ylevä mieliala vaikutti, ettei häntä aterian jälkeen huvittanut
muiden seura. Aseman päällikkö meni Richardsonin kanssa kahden
kesken. Tohtori sytytti pitkän manillasikarin ja lähti pihan poikki
sairashuoneeseen. Mc Donald, Crane ja rouva Cockburn astuivat saliin
ja istuivat pianon läheisyyteen. Virginia epäröi, heitti sitten saalin
päänsä yli ja astui ulos leveälle verannalle.

Pohjolan yön aava, loistava ihanuus tulvi oikopäätä hänen sieluunsa.
Suoraan hänen edessään revontulet hehkuivat, loimuivat, riutuivat ja
taas väreillen leimahtivat. Kerran niiden pitkät kielet jo hulmahtivat
ohi taivaan navan; seuraavassa tuokiossa ne olivat murtuneet ja
valuneet takaisin kuin valopuro Otavan päällä kaartuvaan kehäänsä.
Ne eivät hetkeksikään vakaantuneet alalleen. Niiden levottomuus
huomaamatta rikkoi illan rauhan; mutta uhkeutensa se sai pitää.

Verrattuna tähän äärettömyyden sädehtivään kaartoon maa oli kutistunut
kapeaksi mustaksi samettinauhaksi, josta ei erottanut mitään, ennenkuin
taivaanranta äkkiä katkesi kuusien ja petäjäin tyveneen ääriviivaan.
Ja mahtava Moose joki kaiken aikaa liukui siitä ohi merta kohti
kiiltävine, kimaltelevine, jopa loukkaavan räikeine heijastuksineen.

Niin nopeata ja hämmentävää oli näiden molempain suurten mahtien —
kymen ja taivaan — liikunto, että mielikuvituksen oli vaikea uskoa
äänettömyyteen.

Oli kuin olisi maa ollut täynnään huutoa ja melskettä. Vaikka yö
todenteolla oli hiljainen kuin tropiikin ilta. Sudet ja vetokoirat
vastailivat toisilleen häiritsemättä; hernekertun kaunis laulu hiipi
metsästä huokuen taivaallista rauhan henkeä kuten ainakin.

Virginia nojasi kaidepuita vasten ja katseli tätä kaikkea. Hänen
sydämensä oli paisunut tunteista, joista toiset olivat semmoisia, ettei
hän edes tiennyt niille nimeä; hänen silmänsä olivat täynnään kyyneliä.
Eilisestä hänessä oli jotain muuttunut, mutta hän ei itsekään tiennyt,
mitä se oli. Himmeät viisaat tähdet, kalpea parhaillaan laskeva kuu,
hivelevä etelän henkäys olisivat voineet hänelle kertoa, sillä ne
ovat vanhat ja viisaat maailman asioissa. Joskus väläytti tavallista
kirkkaampi leimaus erästä lipputangon alaisista pronssitykeistä.
Silloin värähti Virginiankin sydän. Hän kuvitteli säikähtäneensä
heijastusta.

Hän ojensi käsivartensa yötä kohti, syleillen sen ihanuutta ja
huoahti myötätuntoaan sen aikomuksille, jota hän ei tiennyt. Hän
tunsi levottomuuden himotusta; mutta ei kuitenkaan haluttanut lähteä.
Mutta ei ainoakaan ajatus muistellut vierasta, — sillä hän ei vielä
ymmärtänyt.

Sitten hän aivan kuin se olisi ollut luonnollisin asia, kuuli hänen
äänensä hämärästä aivan polvensa vierestä. Näytti itsestään selvältä,
että hänen piti olla siellä; osana rauhattomasta ihanasta yöstä, osana
hänen mielialoistaan. Impi ei hämmästyksestä kavahtanut, vaan puoleksi
sulki silmänsä ja nojasi kauniin päänsä verannan pylvästä vasten. Mies
vienolla äänellä hyräili vanhaa erämieslaulua:

    Taattoni talon takana,
    Lennä, sydämeni, lennä,
    Taattoni talon takana
    On ihana omenapuu.

»Ah neitoni armas», rikkoi hiljaisuuden hivelevä ääni, »suloinen on
yökin, hivelevä kuin silmäsi. Ettekö minua tervehdi?»

Neito ei hievahtanut. Hetken kuluttua laulaja jatkoi lauluaan.

    Kolme prinssin tytärtä,
    Lennä, sydämeni, lennä,
    Kolme prinssin tytärtä
    Sen alla uinuaa.

»Eikö prinsessa tahdo jättää unelmainsa sisaria?» ääni haaveillen
kuiskasi. »Eikö hän tule?»

Virginia värisi, puoleksi avasi silmänsä, mutta ei liikahtanut. Näytti
siltä, kuin olisi pimeys huoahtanut ja sitten jälleen puhjennut
säveliin.

    Nuorin heistä herää,
    Lennä, sydämeni, lennä,
    Nuorin heistä herää
    Sisko, aamu hämärtää!

Laulu katkesi tällä kertaa ilman ainoatakaan puolustuksen sanaa.
Impi avasi silmänsä suuriksi ja henkeään pidättäen tuijotti eteensä
laulajaan.

    Ei, se on vain tähti,
    Lennä, sydämeni, lennä,
    Ei, se on vain tähti,
    Joka lempeämme valaisee!

Viimeisen edellinen sana lausuttiin intohimoisella väreilevällä
kurkkuäänellä ja se hälveni hiljaisuuteen.

»Tule!» mies jälleen toisti, tällä kertaa melkein käskevällä äänen
sävyllä.

Impi kääntyi hitaasti ja meni hänen luokseen, silmät lapsekkaina,
säikkyneinä, huulet auki, kasvot kalpeina. Tultuaan miehen kasvojen
eteen hän horjui ja oli kaatua kumoon.

»Mitä minusta tahdotte?» hän raukeasti sanoi, itkun nyyhke äänessään.

Mies katsoi häneen terävästi, naurahti ja huudahti jokapäiväisellä,
asiallisella äänellä:

»Kas vaan, jopa luulen, että lauluni teitä säikäytti. Se on vain
venelaulu. Tulkaa, lähdemme laveteille istumaan, niin saamme jutella.»

»Voih!» neitonen huohotti hieman hysteerillisesti. »Elkää tehkö niin
toiste! Elkää. En käsitä sitä! Ette saa!»

Mies naurahti taas, mutta äänen sävyssä oli nyt hellyyttä, ja tarttui
hänen käteensä hyräillen hiljaisella äänellä laulunsa viimeistä
säeparia:

    Ei, se on vain tähti,
    Joka lempeämme valaisee!



VIII luku.


Virginia lähti tämän miehen keralla alistuvana — lähti kohtaukseen,
josta hän tuskin tuntia aikaisemmin oli päättänyt pysyä poissa. Hänen
sielunsa oli järkkynyt pohjiaan myöden, aivan samoin kuin ennenkin.
Silloin sen olivat aikaan saaneet muutamat harvat sanat, nyt sen oli
tehnyt pieni tavallinen laulu. Mutta miehen outo voima kiinnitti häntä,
niin että hän huomasi ainakin sillä hetkellä menettelevänsä niinkuin
hän oli halunnut. Tästä ajatuksesta hämmästyen ja säikähtyen hän
kuitenkin ennätti rukoilla pienen rukouksen: »Rakas Jumala, tee hänet
minua kohtaan hyväksi.»

He nojautuivat vanhoja pronssitykkejä vasten, jotka uhkailivat jokea.
Mies kietoi saalin neidon ympäri, lupaa kysymättä, mutta hellävaroen,
ja sitten hän veti hänet luokseen, kunnes neito lepäsi hänen olkaansa
vasten, veti, ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa.
Ja siihen neitonen jäi vavisten, odottavaisena, vilkaisten mieheen
sukkelaan, lintumaisin, rukoilevin silmäyksin, ikäänkuin pyytäen
häneltä sääliä. Mies ei sen koommin ollut asiaa huomaavinaan. Mies
alkoi jutella, puolittain leikillisesti, ja vähitellen impi hänen
jatkaessaan unohti pelkonsa, jopa vierauden tunteensakin ja joutui
kokonaan hänen voimansa lumoihin.

»Nimeni on Ned Trent», hän alkoi, »olen Quebecista kotoisin. Olen
metsänkävijä ja matkustanut olen laajalta. Olen käynyt pohjan
kaukaisimmilla perillä, jopa Hiljaisuudenkin vuorien takana.»

Ja sitten hän iloisella, hieman leikillisellä, mutta samalla
sointuvalla äänellään kevyesti kosketteli avaria etäisiä seutuja.
Hän puhui suuresta Saskatchewanista, Peace joesta ja Mackenzien
suistamosta, talvimatkoistaan Suuren Karhujärven taa Pienten puitten
maahan ja puoleksi tarunomaisesta Jamba Tuuh järvestä. Hän puhui
käynneistään Koiran kylkiluitten ja Keltaisten puukkojen luona,
joiden maassa keskikesälläkin sataa lunta. Immen silmien eteen
hitaasti kehittyi kuin panoraamana suuri pohjola koko laajuudessaan,
juhlallisessa lumouksessaan, rohkeine karkaistuine miehineen,
vaarallisine vene- ja rekiretkineen, hyisine karumaineen, mahtavine
metsineen. Äkkiä tämä heidän asemansa, vaikka se oli kuukauden matkan
päässä erämaan keskellä, tuntui niin kovin pieneltä, kesytetyltä
ja sivistyneeltä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kuolema
alati vaaninut sen kujain suulla. »Silloin oli kovin kylmä. Suuret
talvipakkaset olivat tulleet. Yöllä meillä ei ollut muuta suojaa
kuin peitteemme, emmekä voineet pitää tulta, kuusipuut kun paloivat
liian nopeasti ja niistä lensi paljon poukkuja. Kauan aikaa värisimme
pakkasessa lumikengillemme koukistuneina; sitten vaivuimme raskaaseen
uneen, niin ettemme heränneet siihenkään, kun koirat päällämme
tappelivat. Kahdesti tai kolmesti keitimme teetä yön kuluessa. Aamulla
meidän aina täytyi sulattaa mokkasiinimme, siten että pistimme ne
paidan alle. Intiaanejakin palelsi ja he hokivat: 'Ed-sa, jazzi ed-sa'
— 'on kylmä, kovin kylmä'. Ja kun tulimme Raeen, niin ei siellä ollut
paljoakaan parempi. Vaikka liedessä roihui suuri tuli, niin jäätyi
muste kuitenkin kynään. Tätä kesti viisi kuukautta.»

Näin hän puhui, ikäänkuin jokapäiväisistä asioista ainakin. Itsestään
hän ei paljoa puhunut, mutta hänen jatkaessaan lyhyin täsmällisin
lausein kuva kävi yhä selvemmäksi ja Virginia huomasi miehen esiintyvän
siinä yhä enemmän ja enemmän. Hän oli näkevinään uupuneet kuolevat
koirat, huuruiset väsyneet miehet; hän oli kuulevinaan lumikenkäin
nopeata rousketta miesten rientäessä edellä latua aukaisemassa; hän
oli tuntevinaan lumikenkä-taudin julman kidutuksen, pakkasen ihoa
rankaisevan puremisen, lumisokeuden kivut, nälän, joka tuimuudestaan
huolimatta ei voinut saada tyydytystä jäätyneestä kalasta,
eikä karvaisesta mustasta karibulihasta. Yksi asia hänelle jäi
käsittämättömäksi — miesten lannistumaton mieli. Hän loi aran katseen
kumppaninsa kasvoihin.

»Komppania on tyly isäntä», hän vihdoin huokasi nousten suoraksi ja
nojautuen sitten tykin lavettia vastaan. Mies antoi hänen erota vastaan
sanomana, melkeinpä sitä huomaamattakaan, siltä näytti.

»Ei minun komppaniani.»

Impi hämmästyneenä huudahti: »Ettekö te kuulu komppaniaan?»

»En kenenkään muun kuin omaani, hän koruttomasti vastasi.

»Miksi sitten olette täällä kamalassa pohjolassa?» impi kysyi.

»Siksi, että rakastan sitä. Se on elämäni. Tahdon käydä siellä, minne
ei kukaan ennen minua ole osannut; tahdon seisoa yksinäni taivaan alla;
tahdon itselleni osottaa, ettei mikään ole minulle liian suurta — ei
mikään vastus, vaara — ei mikään!»

»Miksi sitten tulitte tänne? Onhan täällä sentään ainakin metsiä,
niin ettei teidän tarvitse palella. Tämä ei ole niin kamalaa maata
kuin Kuparikaivoksen ja Keltaisten puukkojen maa. Tulitteko tänne
yrittämään, voisitteko tehdä sen 'pitkän retken', josta tänään
puhuitte?»

Mies äkkiä synkistyi, purren ajatuksissaan huultaan.

»En — kyllä — miks’en?» hän vihdoin sanoi.

»Varmaan teette sen loistavasti», neitonen sanoi; »minä tunnen sen. Te
olette rohkea ja tottunut matkustamaan. Kertokaa minulle, mimmoinen se
on.»

Mies ei vastannut. Impi hetkisen kuluttua katsoi häneen hämmästyneenä.
Hän näytti miettivän, otsa rypyssä. Sitten hän jälleen kääntyi immen
puoleen, silmät hänen silmiinsä hehkuen. Ja taas miehen lumous
kasvoi suureksi, valtasi hänet. Impi tunsi sydämensä vavahtelevan,
itsetietoisuutensa pettävän, vanhan pelkonsa palaavan.

»Kuulkaa», vieras sanoi, »kun kerron. Saatan tulla teiltä huomenna
pyytämään, että valitsette jumalallisen säälinne ja sen välillä,
jota voitte pitää velvollisuutenanne. Sitten kerron teille kaikki,
mitä »pitkästä retkestä» on mainitsemisen arvoista. Se on komppanian
salaisuus. Te olette aseman päällikön tytär; tiedätte, mitä se
merkitsee.» Hänen päänsä vaipui. »Ah, olen väsynyt — väsynyt kaikkeen!»
hän huudahti kumman epätoivoisella äänellä. »Vielä eilen näyttelin
osaani koko vanhalla tehollani; tänään into on poissa! En välitä enää.»
Hän tunsi immen käden puserruksen. »Säälittekö minua sentään hiukan?»
hän kysyi. »Säälittekö heikkoutta, jota ette ymmärrä? Varmaan pidätte
minua houkkana.»

»Tiedän, että olette onneton», Virginia vastasi vienosti. »Se todella
surettaa minua.»

»Surettaako? Todellako?» mies huudahti. »Onnettomuus on niin jalon
säälin arvoinen, kuin teidän on.» Hetkisen hän mietti, sitten levitti
kätensä äkkiliikkeellä, ikäänkuin paljaasta välinpitämättömyydestä
epätoivoissaan. Sitten hänen mielialansa muuttui yht'äkkiä, niinkuin
hänen oikullinen, yllättävä tapansa oli. »Ah, tähti lensi!» hän
huudahti. »Se merkitsee suukkosta!»

Samalla hän nauraen yritti vetää neitoa luokseen. Suuttuen, häveten,
syvästi loukkaantuneena tämä riuhtasi itsensä irti ja ponnahti
seisomaan.

»Oh!» hän huudahti loukatun vihalla.

»Oh!» häpeän puna kasvoillaan.

»Oh!» surun valtaamana.

Immen rauha murtui. Hän puhkesi lapsen rajuun itkuun, kääntyi pois ja
juoksi kiireellä asemataloon.

Ned Trent tuijotti hänen jälkeensä minuutin silmäkulmiaan rypistäen.
Sitten hän kärsimättömästi polki mokkasinipukuista jalkaansa.

»Niinkuin hiiri loukussa!» hän itseään ilkkui. »Niinkuin hiiri
loukussa, Ned Trent! Kohtalo on sulkemassa sinut kouraansa. Yhden
pienen kapineen vain olisit tarvinnut, mutta sitä et saa millään.
Lahjoista ei apua! Voimasta ei apua! Viekkaudesta ei apua! Nyt
iltapäivällä luulin keksineeni uuden tien. Sen, mitä en voi millään
muulla keinolla saada, saisin ehkä tältä pieneltä tytöltä. Hän on vain
lapsi. Voisin luullakseni vedota hänen sääliinsä — ah, Ned Trent,
Ned Trent, voitko milloinkaan unohtaa hänen säikähtyneitä valkeita
kasvojaan, kun hän pyysi sinulta sääliä?» Hän astui edestakaisin
molempien pronssitykkien väliä kuin pantteri häkissään. »Hänen apunsa
olisi varma, pyytämistä vailla vain, — mutta hän tekee pyytämisen
mahdottomaksi! En voi. Parempi koettaa la longue traversen onnea, kuin
käyttää hyväkseen hänen sääliään — hän varmaan joutuisi kiinni. Kuinka
ihanat silmät hänellä on. Hän pitää minua raakalaisena, — kuinka hän
nyyhkytti, ikäänkuin olisi hänen pikku sydämensä pakahtunut. No niin,
se oli ainoa keino, millä saatoin tehdä tyhjäksi hänen mielenkiintonsa
minua kohtaan. Minun täytyi se tehdä. Nyt hän halveksii minua ja
unohtaa minut. On parempi, että hän pitää minua raakalaisena, kuin
että nuo rukoilevat silmät aina minua vainoovat.» Etäisen pappilan ovi
avattiin ja suljettiin. Hän hymyili katkerasti. »Niin aina, enhän minä
ole tuota koettanut», hän myönteli. »Sopivathan heidän opetuksensa
erinomaisen hyvin minun tapaukseeni — sääliä, oikeutta, ihmisyyttä —
niin, ja lähimmäisen rakkautta. Minäpä yritän. Pyydän apua tämän miehen
rakkaudelta, kun ei naisen rakkaus voi minua auttaa. Naisen rakkaudelta
— ah — niin.»

Hän käänsi miettiväisenä askeleensa papin asuntoa kohti.



IX luku»


Hetken kuluttua hän muitta mutkitta avasi oven ja astui sisään.
Rypistäen silmäkulmiaan hän tutkisteli pastori Archibald Cranea, joka
katsoi häneen hämmästyen ja punastuen korviaan myöten.

Pastori Archibald Crane oli muutoinkin pieni punakka mies ja kirkko
yksin tutkimattomassa viisaudessaan mahtoi tietää, miksi se oli
lähettänyt hänet paimentamaan näitten voimakkaitten, kovaluontoisten
ihmisten sieluja. Hänellä sattui parhaillaan olemaan päässään
aivinainen englantilainen soutulakki kaljun päälakensa suojana
kylmän henkeä vastaan ja muutoin hän oli puettuna pappispukuun,
lukuun ottamatta lavendelin värisiä housuja ja helmillä koristettuja
punapäärmäisiä mokkasiinejaan. Hänen heikot pienet kasvonsa olivat
punakat ja melkein saman värinen oli poskiparta, jota riippui tukko
kummallakin puolella. Käden ulottumamatkan päässä hänellä oli jykevä
keppi kullattuine nuppineen. Kuullessaan oven aukeavan hän huudahti,
ennenkuin päätään kohotti: »Voi, voi, kuinka nämä kevään ensimäiset
kärpäset ovat harmillisia!» ja näytti sitten hämmästyneeltä.

»Hyvää iltaa», tervehti Ned Trent, astuen jäykästi keskelle huonetta.

Kirkon mies levitti kätensä pitkin pöytänsä reunaa ja näytti epäröivän.

»Hyvää iltaa», hän vastahakoisesti vastasi. »Mitä voin tehdä
puolestanne?» Hän ei käsittänyt, mikä vierailun tarkotus mahtoi olla,
mutta kun vieras oli turkiskauppiaan vaatteissa, niin Archibald pastori
paikalla päätti häntä sen mukaan kohdella.

»Pyydän saada esitellä itseni, nimeni on Ned Trent», vapaakauppias
maltillisesti sanoi, »olen tänä iltana pakotettu häiritsemään
kotirauhaanne, koska olen julmasti papillisen apunne tarpeessa.»

»Minua ilahuttaa, että ahdingossanne pyydätte kirkon lohdutusta»,
vastasi toinen aina valmiin miehen sydämellisellä äänellä. »Olkaa hyvä
ja istukaa. Ei sen, jonka sielu janoo, tarvitse puolustella itseään
elämän lähteitten vartijaa lähestyessään.»

»Aivan niin», vastasi vieras kuivakiskoisesti ja kehotusta noudattaen
istui, »tarpeeni vain ovat tällä kertaa pikemmin maallisia kuin
hengellisiä. Siitä huolimatta ne mielestäni täydelleen kuuluvat kirkon
toimipiiriin.»

»Kirkko koettaa määrätyin rajotuksin auttaa niitä, jotka ovat
aineellisessa puutteessa», vakuutti Crane virallisella arvontunnolla.
»Varamme ovat pienet, mutta niille, jotka todella ovat ansiollisia,
olemme aina valmiit antamaan oikean antamisen hengessä.»

»Sananne ilahuttavat minua», vastasi nuori mies tylysti; »silloin
teidän varmaan on helppo hankkia minulle se vähä, mitä tarvitsen, rihla
ja neljä-, viisikymmentä patruunaa.»

Seurasi hämmästyksen paussi.

»Mitenkäs nyt», huudahti Crane, »en tosiaankaan käsitä, miten tämä
vähääkään kuuluisi minun toimialaani. Kääntykää kaupanhoitajamme, herra
Mc Donaldin puoleen kaikissa semmoisissa asioissa. Minua hämmästyttää,
että voitte pyytää semmoista minulta.»

»Ette niinkään hämmästy, kunhan saatte kuulla, mikä mies minä olen.
Mainitsin teille, että nimeni on Ned Trent, mutta en muistanut teille
samalla kertoa, että olen vangittu vapaakauppias, joka olen tuomittu
lähtemään 'pitkälle retkelle', ja että turhaan olen koettanut muualta
saada pelastuskeinoja.»

Nyt kirkon mies käsitti. Tunkeilijan asian koko kantavuus leimahti
hänen pienille sinipunerville kasvoilleen huolestuneena levottomuutena.
Moisen, vieraan ehdottaman armeliaisuuden todenmukaiset seuraukset
oikein hänen mieltään käännättivät.

»Ja nekö te luulette saavanne minulta!» hän huudahti, kun vihdoin sai
puhuneeksi.

»Tietysti», vastasi vieras, nostaen mukavasti toisen säärensä ristiin
toisen päälle. »Ettekö huomaa, että tapauksien logiikka pakottaa minua
otaksumaan niin< Millä muulla tavalla voisitte menetellä! Oleskelen
tässä maassa Canadan kansalaisena täydellä lainmukaisella oikeudella.
Voimakkaampi on vääryydellä minut vanginnut ja vääryydellä kuolemaan
tuominnut. Tietysti myönnätte, että tämä on vääryys!»

»Jaa, tiedättehän te — maan tapa — tätä tuskin voi pitää abstraktisena
asiana —» änkkäsi Crane, vielä käsittämättä hänen todistelunsa
johdonmukaisuutta.

»Mutta abstraktiselta kannalta katsoen laittomuus siis on ilmeinen»,
jatkoi vapaakauppias tyynesti. »Ja ilmeistä laittomuutta vastaan
ei abstraktisen — ja konkretisen — siveyden tunnustettu tukipylväs
tietysti voi asettua kuin yhdelle kannalle. Kirkon täytyy vastustaa
epäsiveyttä ja sen vuoksi teidän kirkon edustajana täytyy antaa minulle
rihla.»

»Unohdatte yhden asian», sanoi Crane.

»Minkä?»

»Semmoinen apu olisi minun puoleltani ilmikapinoimista esivaltaa
vastaan ja minua rangaistaisiin sen johdosta ankarasti. Tietysti»,
hän vakuutti itsetietoisella tunnolla asiansa oikeudesta, »minä
en hetkeäkään ottaisi lukuun omaa personallista turvallisuuttani.
Mutta siitä kärsisi ajamani asia. Unhotatte, hyvä herra, että teemme
täällä suurta ja hyvää työtä. Niissä virrenveisuu-kokouksissa, joita
seurakunnassamme joka viikko pidetään, käy säännöllisesti enemmän
kuin neljäkymmentä alkuasukasta; ensi vuonna toivon voivani rakentaa
Valasjoelle kirkon, voidakseni siten vaikuttaa senkin etäisen seudun
pimitettyjen ihmisten keskuudessa. Kaikella tällä on oleellinen
merkitys Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen palveluksessa.
Te nyt vaaditte minua saattamaan kaiken tämän vaaraan voidakseni estää
yhden ainoan vääryyden tapauksen. Tietysti on velvollisuutemme rakastaa
toisiamme, mutta —» hän vaikeni.

»Teidän täytyy kompromissata», päätti vieras lauseen hänen puolestaan.

»Aivan niin», sanoi pastori Crane. »Kiitoksia; se oli juuri oikea sana.
Meidän täytyy suvaita paljon asioita voidaksemme saada aikaan sen vähän
hyvää, jonka Herra suo heikkojen ponnistustemme palkaksi. Muutoin
saisimme lähteä täältä tiehemme.»

»Erinomaisen mieltäkiinnittävää», myönteli Ned Trent purevan tyynesti.
»Mutta eikö se ole hieman kaupantekoa? Siitä vähästä, minkä tunnen
kirkon historiaa ja uskonnollista kirjallisuutta, olen aina tullut
siihen käsitykseen, että teitä opetetaan puolustamaan oikeutta aina,
maksoi mitä maksoi — että jos aprikoimatta ajatte oikeuden asiaa, niin
Herra antaa teille apuaan kaikissa koettelemuksissa. Luulen melkein,
että tuota pikaa voisin itsestäni pinnistää raamatunlauseenkin tämän
tueksi.»

»Rakas nuori mies», intti pastori Archibald lempeästi, »te ette
ilmeisestikään vähääkään ymmärrä tilannetta. Minä tunnen, että
kerrassaan pettäisin minulle uskotun asian, jos millään tavalla
saattaisin vaaranalaiseksi edeltäjäni elämäntyön. Teidän täytyy kyetä
itsekin tämä käsittämään. Se tekisi kerrassaan lopun hyödyllisestä
vaikutuksestani täällä. Minut ajettaisiin pois. En saisi jatkaa
työtäni. Minun täytyy ottaa lukuun, mikä on parasta.»

»Tuossa, mitä sanotte, on vähän perääkin», myönsi vieras, »jos
välttämättä tahdotte arvostella liikeperiaatteiden kannalta. Mutta
minun yksinkertainen järkeni sanoo, että olette unohtanut asian
ytimen. 'Luota Herraan', sanoo profeetta. Ja totta puhuen on omalla
alallannekin joitakuita kilpailijoita, jotka kannattavat teidän
esittämäänne oppia, mutta te tuomitsette heidät harhaoppisina. 'Hyvä
tarkoitus pyhittää huonot keinot’, eikö se ole jesuiittain veljeskunnan
tunnuslause.

»Minä protesteeraan. Minä todella protesteeraan», intti kirkon mies
loukkaantuneena.

»All right», myönsi Ned Trent hyväntuulisen halveksivasti. »Se ei
olekaan pääasia. Hylkäättekö pyyntöni?»

»Ettekö käsitä?» pyyteli toinen. »Olen varma siitä, että te olette
tasapuolinen ja käsitätte asian laajemmalta kannalta.»

»Hylkäättekö pyyntöni?¹» kiristi Ned Trent.

»Ei ole aina helppo kulkea oikein Herran edessä, enkä minä suinkaan ole
aina selvillä tiestäni, mutta --»

»Te hylkäätte pyyntöni!» huusi Ned Trent kärsimättömänä nousten.

Pastori Archibald Crane katsoi tutkijaansa, pelon välähdys kasvoillaan.

»Olen pahoillani; pelkään, että minun täytyy», hän itseään puolustellen
sanoi.

Vieras astui lähemmäksi, kunnes kosketti pöytää, jonka toisella
puolella pastori Archibald istui, ja seisoi siinä hetkisen, katsellen
vastustajaansa melkein naurun sekaisella halveksimisella.

»Tepä olette huvittava pieni elukka», hän verkalleen sanoi, »ja
olen minä aikanani nähnyt monta teidän kaltaistanne. Täällä te joka
sunnuntai saarnaatte jokaiselle, ken kuulla haluaa, vanhoja kuluneita
oppeja, joihin ette elämässänne usko vähääkään. Nyt teillä ensi kerta
olisi tilaisuus toteuttaa niitä sananmukaisesti, mutta sen sijaan te
pakenette sanojen taa. Ja kun nyt kerran olette kiinni, niin kuulkaa
samalla, mitä minulla on sanottavaa teidän kaltaisistanne. Olen
kulkenut pohjan periä laajalti ja tiedän, mitä puhun. Työnne täällä
intiaanien kesken on mätää, ja jokainen järkevä ihminen sen tietää. Te
sullotte heidät hirsirakennuksiinne, te pakotatte heidät käyttämään
vaatteita, joihin he ovat tottumattomat, kunnes he keuhkotautiin
sortuvat. Se pieni tinatorninen sivistyksen irvikuva, jonka te heille
annatte ja joka ei heille sovi, opettaa heidät kerjäämään, varastamaan
ja valehtelemaan. Olen laajalti matkustanut, mutta vielä minulta on
jäänyt näkemättä, minkä vuoksi teidän kaltaisia maan päällä suvaitaan.
Te olette ahdasmielisiä, tekopyhiä, suvaitsemattomia, eikä teissä ole
rahtustakaan todellista ihmisyyttä valeuskontonne kaunistukseksi.
Huomatessanne, ettette voi kotonanne riittävästi sekaantua toisten
ihmisten asioihin, toimitatte itsenne semmoisiin seutuihin, missä
tämä sitä paremmin onnistuu — ja te sen kautta ansaitsette autuuden.
En oikeastaan tiedä, mitä varten sanon tätä teille, tuntuuhan vain,
kuin olisi sen jälkeen parempi olla. Kerran kuulin erään teidän
kaltaisenne sanovan surevalle äidille, että tämän pieni lapsi oli
joutunut helvettiin, koska se oli kuollut ennenkuin hän — mokoma kaunis
tekopyhä — oli pirskottanut vähän vettä sen pikku ruumiille. Semmoista
se on teidän kaltaistenne ihmisrakkaus. Teitä ehkä haluttaa kuulla,
että minä samalla ja samassa paikassa pieksin sen miehen. Te olette
kaikki samaa maata; tunnen sen suvun. Kun teidän joukostanne löytyy
oikea mies — ja niitä on oikeitakin miehiä — niin on hän kaikessa
niin erilainen, vieläpä uskossaankin, että hän oikeastaan on toista
rotua. Kun tulin tänne, niin en vähääkään toivonut saavani sitä, mitä
pyysin. Tunnen sukunne ja tiedän hyvin, kuinka hyvin kaksituhatta
vuotta vanhat oppinne soveltuvat käytännölliseen elämään. On toinenkin
tie, mutta luontoni ei sallinut sitä käyttää. Te olisitte paikalla
siihen tarranneet kiinni, siitä olen vakuutettu. Täältä minun tulisi
saada apua. Minun ehkä täytyy etsiä sitä sieltä, mistä ei pitäisi.
Tekö Herran palvelija! Mokoma pieni hyönteinen, ei teihin edes kannata
suuttua!»

Hän seisoi ja hetkisen katsoi hämmentyneeseen ja huolestuneeseen kirkon
mieheen. Sitten hän meni ulos.



X luku.


Melkein paikalla ovi taas aukeni.

»Tekö, neiti Albret!» huudahti Crane.

»Mitä tämä merkitsee?'» kysyi Virginia käskevästi. »Kuka on tuo mies?
Mitä varten hän pyytää rihlaa? Vaadin, että sanotte minulle sen.»

Hän seisoi suorana ja korkeana matalassa huoneessa, silmät leimuten,
pää takakenossa käskynvallan varmassa asennossa.

Pastori Crane koetti keksiä jotain sopivaa, sanoja tavotellen. Impi
lopetti lyhyeen hänen haparoimisensa.

»Tuo on joutavaa puhetta. Jokainen muu kuin minä näyttää olevan
asiasta selvillä. En ole enää lapsi. Tulin keskustelemaan teidän —
uskonnonopettajani — kanssa juuri tästä asiasta. Sattuman kautta kuulin
niin paljon, että minulla on oikeus saada tietää enemmän.»

Kirkon mies mutisi jotain komppanian salaisuuksista. Taas neitonen
lopetti hänen puheensa lyhyeen.

»Komppanian salaisuus! Koska on komppania alkanut uskoa salaisuutensa
Andrew Lavioletelle, Wishkobunille, teille!»

»Teidän ehkä olisi parempi kysyä isältänne», sanoi Crane, joka taas
alkoi saada takaisin arvontuntoaan.

»Se ei sovi minulle», vastasi impi. »Minä vaadin, että vastaatte
kysymyksiini. Kuka on tämä mies?»

»Ned Trent, hän itse sanoo.»

»Minä en tyydy semmoisiin vastauksiin. Kuka hän on? Mikä hän on?»

»Hän on vapaakauppias», vastasi pastori Crane sen näköisenä kuin mies,
joka heittää pommin ja pelkää seurauksia. Hänen ihmeekseen pommi ei
räjähtänytkään.

»Mitä se on?» neitonen vaatimattomasti kysyi.

Kirkon miehen leuka vaipui alas ja hänen silmänsä suurenivat
ihmetyksestä. Tämähän osotti niin paksua tietämättömyyttä aseman
tavallisista asioista, ettei kekseliäinkään mielikuvitus voinut pitää
sitä paljaan sattuman aiheuttamana. Kun Virginia Albret ei tiennyt,
mitä sana merkitsi, eikä niitä synkkiä seurauksia, joita se tuotti,
niin ei siitä voinut tulla kuin yhteen johtopäätökseen; Galen Albret
ei tahtonut, että hän saisikaan sitä tietää. Hänet oli ehdoin tahdoin
jätetty asiasta tietämättömäksi, ja viisaan miehen oli parasta
aprikoida asiaa moneen kertaan, ennenkuin rohkeni asian hänelle
ilmaista.

»Vapaakauppiaiksi sanotaan niitä, jotka tekevät kauppaa komppanian
kiellosta huolimatta», hän varovasti sanoi.

»Mikä suuri vaara häntä uhkaat» jatkoi impi itsepintaisesti
kuulusteluaan.

»Ei mikään, sen mukaan kuin minä tiedän», vastasi Crane lempeästi. »Hän
on hyvin sopimaton ja vähästä kiihtyvä nuori mies.»

Virginian nopea vaisto jälleen huomasi samat salvat, jotka rahvaassa,
Wishkobunissa ja hänen isässään olivat niin tehokkaasti riistäneet
totuuden hänen saatavistaan. Hänen naisen voimansa ja asemansa olivat
heikommat kuin kirkon miehen pelko, että Galen Albretin ilmaisematon
tahto voisi tuottaa hänelle vahinkoa. Impi kysyi vielä muutamia
kysymyksiä, sai vielä muutamia kierteleviä vastauksia, jonka jälkeen
hän jätti kirkon miehen tointumaan miten parhaiten taisi sangen raskaan
illan koetuksista.

Ulkona yön pimeydessä impi epäröi kahden vaiheilla, mitä nyt oli paras
tehdä. Hän oli kiihtynyt ja päätti päästä asian perille, mutta ei
voinut rohkaista mieltään sikäli, että olisi kysynyt isältään. Että
vieras oli komppanian kanssa riidassa, että hän luuli siitä syystä
olevansa vaarassa ja että hän pyysi apua, sen hän kyllä selvään älysi.
Mutta koko juttu oli muutoin niin hämärä ja huolestuttava. Hän tahtoi
saada asiasta selvän käsityksen, päästä syitten perille. Ja kesken
kiihtymystään hän huomasi ja tunsi henkeään ahdistavan, että hän oli
peloissaan tuon vieraan puolesta. Hänellä ei ollut aikaa nyt kysyä
itseltään, mitä se mahtoi tietää; hän vain pani tosiasian tähdelle.

Vaistomaisesti hän kääntyi tohtori Cockburnin taloa kohti. Rouva
Cockburn oli yksinkertainen pieni keski-ikäinen ihminen, hiukset
jakaukselliset, harmaat, silmät lempeät, haalistuneet. Hän oli paikan
elämässä täydellinen nolla, hänen taipumuksensa olivat kotoiset ja
jokapäiväiset, mutta Virginia piti hänestä.

Hän sattui olemaan kotona ja tohtori vielä sairashuoneella, joka sopi
sangen hyvin. Virginia astui pieneen hirsiseinäiseen huoneeseen,
kulki sen poikki oikopäätä suurempaan paperoituun huoneeseen ja kävi
virttyneeseen punaiseen nojatuoliin istumaan. Rakennus oli aseman
vanhimpia, lattiat leveistä maalaamattomista ja jotenkin epätasaisista
lankuista, katto matala, ikkunat pienet ja yleiset piirteet
säännöttömyyteen ja lenkoilevaan summittaisuuteen taipuvat. Valkoisten
seinäpaperien takana ilmeisestikin oli veistetyt hirret. Nykyiset
asukkaat, joilla oli samalla sekä jotenkin kotoiset taipumukset
että rajoitetut varat, olivat ahtaneet huoneen jos kuinka täyteen
kaikenlaista pientä kamua — pieniä ryijyjä, pieniä pöytiä, pieniä
pitsiliinoja, pieniä valokuvatelineitä, pieniä posliinikoristeita,
pieniä hinteliä hyllyköitä ja kirjahyllyjä.

Virginia istui ja kävi suoraa päätä asiaan käsiksi.

»Rouva Cockburn», hän sanoi, »te olette aina ollut sangen hyvä minua
kohtaan, aina, aina siitä pitäen kuin tulin tänne pienenä tyttönä.
Pelkään, etten aina ole osannut antaa sille täyttä arvoa, mutta nyt
olen kovin pahassa pulassa ja tarvitsen apuanne.»

»Mikä on asia, rakas Virginiat» kysyi vanhempi nainen lempeästi.
»Tietysti teen, mitä voin.»

»Teidän pitää kertoa minulle, mitä kaikki tämä salaperäisyys merkitsee
— tarkoitan miehestä, joka tänään saapui Kattilan taivallukselta. Olen
kysynyt kaikilta; olen käyttänyt kaikkia keinoja, mitä minulla on,
saadakseni edes jonkun kertomaan. Se on niin tuskastuttavaa, että siitä
tulee hulluksi — minulla on erikoinen syy, jonka vuoksi minun tulee
saada tästä tieto.»

Vanhempi nainen jo katseli häntä huolestunein silmin.

»Häpeällistä ja väärin on pitää sinua niin tietämättömänä!» hän puhkesi
puhumaan, »ja sitä olen aina sanonut. On paljon asioita, joita sinulla
on oikeus saada tietää, vaikka jotkut niistä tuottaisivat sinulle hyvin
suurta surua — samoin kuin kaikillekin naisparoille, joiden on pakko
elää tässä kauhun maassa. Mutta tätä en, rakkaani, voi.»

Virginia tunsi jälleen totuuden tavottamattoman varjon pakenevan.
Pettyneenä, hämmentyneenä, hän alkoi menettää malttinsa. Kymmenen
kertaa hän oli tänä samana päivänä tavotellut tätä asiaa ja joka
kerta hänen sormensa olivat tapailleet vain tyhjää ilmaa. Hän tunsi,
ettei hän hetkeäkään kauempaa jaksanut kestää tätä tuskastuttavaa
tietämättömyyttä. Kyyneltulva puhkesi hänen silmistään ja sai vapaasti
valua hänen poskilleen.

»Ah, rouva Cockburn!» hän nyyhkytti. »Olkaa niin hyvä! Ette voi
arvata, kuinka kamalaksi tämä asia on minulle käynyt juuri siitä
syystä, että se on tehty niin salaperäiseksi. Miksi olen minä
ainoa, jolta se on salattu! Se varmaan jollain tavalla koskee
minua, enkä voi enää minuuttiakaan kestää tätä salaperäisyyttä ja
kaksimielisyyttä. Ellette te kerro minulle, niin ei kukaan kerro, ja
minun täytyy aina vain kuvitella ja kuvitella. — Ah, säälikää minua.
Tunnen hirmutapauksen varjon läheisyyden. Se puhuu kaikesta ja on
jokaisen vieressä, kenen luokse vain käännyn. Näen sen siinä, että
Wishkobun minua välttää, isäni vaitiolossa, herra Cranen hämmingissä,
teidän vastahakoisuudessanne — niin, jopa herra Trentin kovin
häikäilemättömässä hävyttömyydessäkin!» — hänen äänensä hieman vavahti.
»Ellette te kerro minulle, niin menen oikopäätä isäni luo», hän lopuksi
lausui entistä varmemmin.

Rouva Cockburn tutki immen punottavia kasvoja ystävällisin, mutta
ymmärtävin ja kokenein silmin. Sitten hän jonkun hyväilevän säälin
sanan supattaen nousi ja istahti punaisen nojatuolin kaiteelle, ottaen
tytön käden omaansa.

»Minä uskon, että aiot sen tehdä», hän sanoi, »ja niinpä kerron
itse asian. Siinä on sinulle paljon surun aihetta; mutta jos menet
isäsi puheille, niin asia siitä vain pahenee. Minä kerron, vaikk'ei
minun pitäisi. Se on häpeällistä, että semmoista tapahtuu tällä
yhdeksännentoista vuosisadalla, mutta totta on, että niitä tapahtuu.
Asia on pitkittä mutkitta se, etteivät tämän aseman päälliköt suvaitse
tässä maassa mitään kilpailua, ja jos tänne tulee joku vieras
intiaanien kanssa kauppaa tekemään, niin hänet otetaan kiinni ja
lähetetään pois.»

»Mutta sehän ei vielä ole kovin pahoin tehty», sanoi Virginia
helpotuksen tunteella.

»Ei, rakkaani, ei se. Mutta sanotaan, että häneltä otetaan aseet ja
tarpeet ja hänelle annetaan vain joku ripponen evästä. Hänen täytyy
tehdä joutuun matkaa, vaikka näkee nälkää. Kerran kun olin käymässä
kaukana rajaseuduilla, siitä ei ole kuin muutama vuosi, näin erään
semmoisen miehen — hänen nimensä oli Jo Bagneau — ja hänen tilansa oli
surkea — surkea!»

»Mutta rasituksia voidaan kestää. Mies voi pelastua.»

»Niin kyllä», melkein kuiskasi rouva Cockburn ja katseli pelokkaasti
ympärilleen, »mutta kerrotaan, että toisinaan — kun mies on vanha
rikkoja, taikka erikoisen jäykkäluontoinen, taikka niin huomatussa
asemassa, että lainvalvojat kallistavat hänelle korvansa — täällä ei
kuule keneltään hiiskaustakaan semmoisista tapauksista — mutta — _hän
ei milloinkaan tule perille_!»

»Mitä tarkotatte?» huudahti Virginia käheästi.

»Ei semmoista kukaan uskalla tarkottaa; mutta niin asia on. Erämaan
rasitukset ovat monet, vaarat kamalat — mikä sen luonnollisempaa, kuin
että mies metsässä niihin sortuu? Se ei ole kenenkään syy.»

»Mitä tarkotatte?» toisti Virginia; »Jumalan nimessä, puhukaa selvästi!»

»En uskalla puhua selvempään kuin tiedän; eikä kukaan todella tiedä
siitä mitään — paitsi intiaani, joka laukauksen ampuu, taikka joka
vahtii miestä, kunnes hän kuolee nälkään», kuiskasi rouva. Cockburn.

»Mutta — mutta!» huusi impi ystävättärensä käsivartta pusertaen.
»Isäni! Antaako hän semmoisia käskyjä? _Hän_?»

»Ei anneta mitään käskyjä. Asia on kuin ennakolta sovittu. Jotkut
metsänjuoksijat, kenen vuoro sattuu olemaan, seuraavat vapaakauppiaan
jälkiä. Edesvastuu ei kohtaa isääsi; se ei kohtaa ketään. Se on kuin
luonnostaan tapahtuva asia.»

»Ja tämä mies —»

»Puhutaan miehestä mieheen, että hänen täytyy lähteä 'pitkälle
retkelle'. Hän tietää sen itse.»

»Sehän on raakaa, hirmuista; sehän on murha.»

»Rakas Virginia, se on tuota kaikkea; mutta tämä onkin hirmujen
maa. Olet aina tutustunut sen lauhkeaan ja valoisaan puoleen —
maalaukselliseen kansaan, nauruun, lauluun. Jos olisit nähnyt
erämaaelämän tylyyttä yhtä paljon kuin lääkärin vaimo pakostakin
näkee, niin tietäisit, että kun heidän suurten intohimojensa myrskyt
raivoavat, niin on hyvä istua hiljaa omissa rukouksissaan.»

Immen silmät pingottuivat suuriksi, kun hän näin ensi kerran tuijotti
elämän todellisuuteen. Hänen maailmansa oli äkkiä jalkain alta
riistetty. Vanha patriarkallinen lempeä elämänjärjestys oli hävinnyt
ja sen sijaan hänen täytyi nähdä maansa julmissa, rautaisissa
kalmankahleissa. Ja hänen isänsä — vakava, lempeä vanha isänsä — oli
muuttunut armottomaksi tyranniksi. Kaikki nämä iloiset, nauravat
turkiskauppiaat, hänen lapsuutensa leikkitoverit, olivat toden teolla
julman verikoston välikappaleita. Hänen oli mahdotonta mukautua siihen.

»Kiitos, rouva Cockburn», hän sanoi matalalla äänellä. »Minä — minä en
oikein ymmärrä. Mutta minun täytyy nyt lähteä. Minun täytyy — minun
täytyy suoria kuntoon isäni huone», hän keskustelun lopettaen sanoi
ylpeällä puolustavalla vaistolla kuten nainen, jonka tunteita on
syvästi loukattu. »Tiedättehän, että aina teen sen itse.»

»Hyvää yötä, rakas Virginia», vastasi vanhempi nainen hyvin ymmärtäen
immen halun paeta jokapäiväisyyden turviin. Hän nojautui eteenpäin ja
suuteli häntä. »Jumala sinua varjelkoon ja johtakoon. Toivon, että olen
menetellyt oikein.»

»Tietysti», huusi Virginia odottamattoman tulisesti. »Tietysti, te
menettelitte aivan oikein! Minun olisi pitänyt saada kuulla tämä jo
aikoja sitten! Minua on pidetty täydellisenä lapsena, jolle kaikki on
ollut kirkasta, huoletonta ja yksinkertaista. Minä — minä tunnen, että
vasta tästä hetkestä alkaen olen todella nainen!»

Hän kumarsi päätään ja astui pitkän huoneen halki ulos.

Hänen isänsä, hänen oma isänsä tahtoi tämän miehen kuolemaa, ja sen
vuoksi hänen täytyi kuolla! Tämä selitti paljon — nuoren miehen
hävyttömyyden, hänen huolettoman suhdattomuutensa, hänen intohimoisen
halveksumisensa pastori Cranea ja pastori Cranen uskontoa kohtaan. Mies
oli vain yhtä pientä kapinetta vailla — rihlaa vailla, millä hankkia
ravintonsa, jos pääsisi metsään pakenemaan — ja kaikista niistä, joiden
puoleen hän oli asemalla kääntynyt, toiset olivat liian kovasydämisiä,
että olisivat häntä auttaneet, toiset taas pelkäsivät! Mutta hän oli
saapa sen! Hän itse, isänsä tytär, oli pitävä huolen siitä, että hänen
isänsä rikos tässä yhdessä tapauksessa tulisi estetyksi! Äkkiä, kesken
hehkuvinta mielenliikutustaan, hänelle selvisi, miksi tämä asia niin
syvästi liikutti hänen mieltään, ja hän pysähtyi äkkiä ja isku salpasi
hänen hengitystään. Hän ei välittänyt mitään siitä, vaikka tekikin
tyhjäksi isänsä tahdon; hän ei välittänyt mitään siitä, vaikka hänet
saataisiin ilmi ja rangaistaisiin siten kuin vain nämä karkeat luonteet
voivat rangaista. Sillä nuoren miehen urhea ryhti, hänen rohkea
pilkkansa, keikaileva kuoleman halveksumisensa, hellä, matala ääni,
iloinen laulu, hänen kosiskelunsa, revontulien valaisema hetki — kaikki
nämä seikat lopulta kävivät ylivaltaisiksi. Virginia tunsi rakastavansa
häntä; ja varmaan itsekin kuolevansa, jos hän joutuisi surman omaksi.

Ah! Hänenkin täytyi rakastaa häntä! Eikö hän ollut heti ensi hetkellä
kuullut sitä hänen äänensä soinnusta? — sen intohimoisuudesta? hänen
puheensa haaveilevasta lyyrillisestä soinnusta vanhan pronssitykin
luona?

Sitten impi äkkiä horjahti ja tukahdutti huudahduksen. Sillä äkkiä
hänen muistoonsa syöksähti kaksi hänen lausettaan — ensimäinen oli
huoleton, älytön, anteeksi antamaton; toinen täynnään katkeraa
tarkotusta. »Ah, tähti lensi!» hän oli sanonut. »Se tietää suuteloa!»
ja sitten papille, »kun tulin tänne, niin en vähääkään luullut saavani,
mitä tulin pyytämään. On toinen tie, mutta inhoan sitä käyttää.»

Hän, Virginia, oli se toinen tie! Hän näki sen nyt selvään. Ned ei
rakastanut häntä, mutta tiesi voivansa hänet lumota ja toivoi voivansa
häntä käyttää hyväkseen pakoon päästäkseen. Virginia kohotti ylpeänä
päätään.

Sitten kohosi revontulia vasten mies näkyviin. Virginia painautui
taapäin paaluaitaa vastaan pensaitten sekaan, kunnes hän ennättäisi
ohi. Se oli Ned Trent, joka palasi saaren toisesta päästä kävelyltä.
Hän oli yksin ja vartijaton ja impi äkkinäisin sydämenkouristuksin
älysi, että erämaa itse oli aseettomalle ja eväättömälle miehelle
riittävä vartija. Ei maksanut vaivaa edes vartioida häntä. Vaikka
hän aseettomana olisikin karannut, niin odotti häntä kuitenkin varma
nälkäkuolema tässä hirmun maassa.

Kylään tullessaan mies alkoi laulaa:

    Läks metsään poika kuninkaan —
    pyöri, pore, pyöri —
    hopearihla olallaan —
    kierrä, kupla, kierrä.

Melkein paikalla avattiin ikkuna ja tuskastunut ääni huusi:

»Haluu, mitä te riivattu mees laola nii mööhä!»

Ääni jatkoi mitään välittämättä:

    Hopearihla olallaan —
    pyöri, pore, pyöri —
    ohi mustan sattui valkeaan —
    kierrä, kupla, kierrä.

»Sacre!» huuti asukas.

»Halloo, Jonni pranskalainen!» huusi Ned Trent ivallisella äänellään.
»Vai tekö se olettekin? Olkaa kohteliaampi, taikka seison ja laulan
tässä koko laulun.»

Ikkuna lensi paukahtaen kiinni.

Ned Trent jatkoi astuntaansa jotain valitsemaansa makuupaikkaa kohti ja
laulu hälveni etäisyyteen.

    Ohi mustan sattui valkeaan —
    pyöri, pore, pyöri —
    sattui hullusti kerrassaan!
    Kierrä, kupla, kierrä.

»Ja hän vaan _laulaa_!» huudahti impi katkerasti itsekseen.
»Tämmöisellä ajalla! Ah hyvä Jumalani, auta minua, auta minua! Minä
olen onnettomin tyttö maailmassa!»



XI luku.


Virginia ei sinä yönä saanut unta silmiinsä. Hän tavoitteli omaa uutta
itseänsä. Tähän saakka hän oli ylpeänä hallinnut koko ympäristöänsä,
voimastaan ja vaikutusvallastaan varmana. Nyt hän näki, ettei hänen
vaikutuksensa koko aikana ollut ollut rahtuakaan suurempi kuin soman
tytön. Todellista valtaa hänellä ei ollut minkäänlaista. Säälimättä
täällä elettiin ja toimittiin isäin tapaan ja jaettiin oikeutta
puolueettomasti oman karkean käsityksen mukaisesti välittämättä
sen enempää Jumalasta kuin ihmisistäkään. Hän tunsi kuumenevansa
nähdessään itsensä tässä uudessa valossa — nähdessään niiden
ihmisten, joiden keskellä hän eli, suvaitsevaisesti hymyilevän hänen
valtijatar-eleilleen. Se harmitti häntä — vaikkapa hymy olisikin ollut
hyvänsuopa, jopa rakaskin.

Ja hän vetäytyi omaan itseensä mieliharmista suunniltaan ajatellessaan
Ned Trentiä. Tämä outo mies se vasta oli antanut pahimman iskun hänen
naisenylpeydelleen. Hän muisteli posket palavina, kuinka miehen mehevä
ääni oli hänen rauhansa rikkonut; kuinka hänen tahtonsa oli häntä
pakottanut; hän surkeasti värisi muistellessaan, kuinka hänen lämmin
olkapäänsä oli huolettomasti koskettanut hänen omaa olkaansa. Jos hän
olisi tullut rehellisesti apua pyytämään, niin hän, Virginia, olisi
auttanut; mutta tämä teeskennelty rakkaus! Se oli hänelle, miehelle,
arvotonta; ja vielä arvottomampaa häntä, naista kohtaan. Mitä tuo
mies mahtoikaan hänestä ajatella? Kuinka hän mahtoi hänelle nauraa
— ja toivoa lumojensa vähitellen vaikuttavan, niin että hän saisi
himoitsemansa rihlan ja ne neljäkymmentä patruunaa.

»Minä vihaan häntä!» hän itsekseen huudahti, painaen pitkien hoikkien
käsiensä selkiä silmiään vastaan. Hän tarkotti häntä rakastavansa,
mutta hänen nykyisiin aikomuksiinsa kumpikin soveltui yhtä hyvin.

Heti ensi aamuvalkeamalla hän nousi ylös. Huuhdottuaan kasvonsa ja
kurkkunsa kylmällä vedellä ja hätäisesti koottuaan kauniin vaalean
tukkansa hatun alle hän hiipi portaita alas, meni pihalle ja edelleen
hirsivarustuksen ohi niemen nenään. Sinne hän istahti, kietoen vahvan
saalin ympärilleen, ja vaipui mietteihinsä. Hän oli tullut aivan
hiljaa, pehmeät mokkasiinit jalassa. Äkkiä hän älysi, että läsnä oli
joku toinen, joka oli tullut ennen häntä. Katsoessaan ylös pitkin
virtaa hän näki seuraavalla penkereellä vähän alempana paadella istuvan
miehen, joka katseli etelää kohti.

Sisin sielu kuvastui miehen silmistä. Virginia hämmästyi muutosta, joka
hänessä oli viime kohtauksen jälkeen tapahtunut. Iloinen pilkallinen
käytös, joka oli näyttänyt kerrassaan olevan osa hänen lihastaan ja
verestään, oli kokonaan kadonnut, jättäen sijaan surullisen ylevän
arvon tunnon, joka jalosti hänen kasvonsa. Hänen kasvonpiirteensä
olivat jyrkät, suu tuskainen; hänen silmänsä kaihosivat. Hän tuijotti
etelää kohti hartaasti kuin hypnotisoitu, ikäänkuin hän olisi toivonut
paljaan himonsa vaikutuksesta jonkun näyn ilmestyvän eteensä. Hänen
asentonsa ilmeikäs tunteellisuus sai kyynelet herahtamaan immen silmään.

Mies ojensi kätensä väsyneesti päänsä yli, huokasi syvään ja katsoi
ylös. Hämmästymättä hän kiinnitti impeen katseensa; kasvojen ilme pysyi
samana.

»Suokaa minulle anteeksi», hän sanoi. »Tämä päivä on minun viimeinen
ylellisyyden päiväni. Olen noussut siitä nauttimaan.»

Virginia oli odottanut, että hänen käytöksensä tavallisuuden mukaan
paikalla muuttuisi, kun hän hänet huomaisi. Hänen suuttumuksensa
hälveni. Niin suurien murheitten edessä pienet asiat menettivät
merkityksensä.

»Lähdettekö matkaan — tänään?» hän kysyi hiljaa.

»Huomis-aamuna aikaisin», mies oikaisi. »Tänään oli evääni pantu
myttyyn ja laskettu oveni eteen. Se on vihjaus, jonka merkityksen
ymmärrän.»

»Onko teillä kaikki, mitä tarvitsette?» impi kysyi teeskennellyn
välinpitämättömästi.

Mies katsoi hetken häntä silmiin.

»Kaikki», hän valehteli, tyynesti.

Virginia älysi, että hän valehteli, ja hänen sydämensä hetkiseksi
lakkasi sykkimästä siinä äkillisessä toivossa, että mies ehkä tällä
yhdennellätoista hetkellä oli katunut halpamaisia aikeitaan, jotka
hänellä oli ollut häntä, Virginiaa, kohtaan. Virginia kallistui hänen
puoleensa pienen penkereen reunan takaa.

»Onko teillä pyssy — pitkälle retkelle?»

Mies tuijotti häneen vähän tiukemmin.

»Mikä — jaha, tietenkin», hän vastasi epävarmemmalla äänellä. »Pohjan
perillä ei koskaan matkusteta ilman pyssyä.»

Impi luiskahti sukkelaan penkereen alle ja asettui hänen eteensä.

»Kuulkaa», hän alkoi oivaan tapaansa. »Tiedän kaikki, mitä tästä
asiasta on tiedettävääkin. Te olette vapaakauppias ja teidät lähetetään
kuolemaan. Se on murha, ja isäni on syyllinen. Hän kohotti ylpeästi
päätään, mutta äänen sävy oli pakotettu. »Eilen en tiennyt tästä
mitään. Olin hupsu tyttö, joka luulin kaikkia ihmisiä hyviksi ja
oikeamielisiksi, ja jaloiksi kaikkia niitä, jotka tunsin. Silmäni
ovat nyt auenneet. Näen vielä omaisienikin tekevän vääryyttä, enkä»
— kyyneliä väreili lähellä hänen silmäripsiään, mutta hän räpytti ne
takaisin — »enkä minä enää ole hupakko tyttö! Turhaa on teidän koettaa
pettää minua. Teidän pitää sanoa minulle, mitä voin tehdä, sillä en
voi sallia, että isäni tekee niin suuren vääryyden, koettamatta sitä
estää.» Tätä hän ei oikeastaan aikonut sanoa, mutta asia äkkiä selveni
hänelle. Miehen vaikutusvalta oli jälleen hänet yllättänyt, upottaen
hänen tahtonsa, täyttäen hänet sillä entisellä pelolla, jonka tilanteen
luonne nyt hetkeksi muutti ylpeydeksi.

Mutta hänen ihmeekseen mies ajattelikin jotain toista.

»Ken teille kertoi tämän?» hän sanoi karkeasti. Ja sitten, vastausta
odottamatta: »Tietysti tuo pikku pappi; meillä näkyy vielä olevan pieni
asia selvitettävänä!»

»Ei, ei!» väitti neitonen. »Hän se ei ollut, eräs ystävä minulle
kertoi. Minulla oli oikeus saada tietää.»

»Teillä ei ollut oikeutta!» mies kiivaasti huudahti. »Teillä ja
elämällä ei pitäisi olla mitään yhteistä. Teidän silmissänne on nyt
katse, jota niissä ei ollut eilen, ja se on ystävänne syy.» Hän seisoi
ja tuijotti impeen väkevästi, ikäänkuin punniten, mitä olisi paras
tehdä. Sitten hän aivan rauhallisesti otti hänen kätensä omiinsa ja
veti hänet paadelle viereensä istumaan.

»Aion kertoa teille jotain, tyttöseni», hän sanoi, »ja teidän tulee
tyynesti kuunnella loppuun saakka. Ehkä lopulta käsitätte asian
selvemmin kuin nyt.

»Tämä vanha komppanianne on ollut sangen kauan olemassa. Ennen vanhaan,
enemmän kuin kaksi vuosisataa takaperin, se tunkeutui näihin erämaihin
nahkoja ostamaan. Sen tiedätte. Ja sitten se tutki maata yhä kauemmaksi
länttä ja pohjoista kohti, kunnes sen palvelijat saapuivat Tyynen
meren rannalle ja Jäämeren äyräille. Ja ne, jotka olivat komppanian
palveluksessa, rakastivat sitä. Ne rakastivat sitä aina, vaikka
heidän täytyikin kestää niin suunnattomia rasituksia, erillään muista
ihmisistä, ja uskollisuuden silmällä he hämärästi viittoivat mahtavan
vallan suuntapiirteet. Tuhansia miehiä oli sen palveluksessa, ja nämä
olivat niin uskollisia, että sen salaisuudet olivat hyvässä turvassa,
eikä sen valta puolustajaa vailla, niin kauan kuin viimeinenkin niistä
tietävistä oli elossa. Olen tuntenut komppanian ja sen palvelijat
jo monia aikoja, ja jos olisi aikaa, niin voisin kertoa satoja
esimerkkejä uskollisuudesta ja itsensä uhraamisesta, joiden rinnalla
itse isänmaanrakkauskin näyttäisi vähältä. Sen yksinäisille asemille,
sen järville, joille ja metsiin pyrki kilvalla miehiä, joilla ei ollut
isänmaata; miehet, joita eivät mitkään siteet kotiin kiinnittäneet,
tunsivat sydämessään sen erämaaelämän houkutuksen; miehet, jotka eivät
mitään tienneet Jumalasta, kumarsivat vavistuksella sen valtaa ja
suuruutta. Komppania oli elävä olento.

»Ilmestyi kilpailijoita sen ylivaltaa uhkaamaan, mutta niiden
täytyi väistyä, niin jäykkinä taistelivat sen puolesta nuo miehet,
tyytyen sen pieniin palkkoihin ja pitäen sitä ainoana ihanteenaan.
Sen löytöretkeilijät olivat kaikkia muita urheammat, sen kauppiaat
yritteliäämmät ja yksimielisemmät, sen asemain päälliköt kyvykkäimmät
ja tarmokkaimmat koko maailmassa. Ei mikään maa, ei mikään johtaja, ei
mikään valtio ole koskaan saanut osakseen puoltakaan siitä alttiudesta
kuin se poikainsa puolelta. Luoteen ankaran komppanian, Montrealin
kauppiaitten, XY komppanian, jopa itse Astorinkin täytyi väistyä.
Sillä vaikka nämäkin olivat rohkeita, häikäilemättömiä, viekkaita
ja kyvykkäitä, niin olivat ne kuitenkin vailla sitä ihannetta, joka
kohottaa moiset ominaisuudet voittamattomiksi.

»Ja neito nuori, miehet, joilla on semmoinen ihanne, he eivät pidä
mitään vääränä. He näkevät vain yhden asian, ja kaikki keinot ovat
hyvät, jotka sitä asiaa edistävät. He halveksivat vaaroja, kestävät
rasituksia, musertavat kilpailijoita. Näissä metsissä on käyty verisiä
sotia, tehty hirmutöitä, mutta miehet, jotka ovat nämä työt tehneet,
ovat pitäneet niitä hyvinä tekoina. Ja niin he, kuninkaan antaman
oikeuskartan avulla, ovat kaksisataa vuotta nauttineet oikeuttaan
kenenkään sitä vähentämättä.

»Sitten rautatie saapui länteen. Komppanian oikeudet vanhenivat
yli-ikäisiksi. Nipissingiin, Athabascaan, Edmontoniin alkoi saapua
vapaakauppiaita — miehiä, jotka tekivät itsenäisesti kauppaa. Näitä
komppania ei voinut alistaa valtansa alle, jonka vuoksi se alkoi
kilpailla — ja sille on annettava se tunnustus, että se on kilpailussa
pitänyt puoliaan. Kauas Luoteeseenkin, jossa taipaleet ovat pitkät,
vapaakauppiaat ovat perustaneet varastoreittejään, ruveten kilpailemaan
komppanian kanssa vaihtokaupan alalla, jota se aina on pitänyt
yksinoikeutenaan. Nämä ovat olleet sille karvaita rohtoja, mutta
komppanian miehet ovat mukautuneet uusiin oloihin ja pitävät puoliaan.

»Mutta yhtä aluetta vielä erottaa muusta maailmasta leveä vyöhyke
tuntematonta erämaata. Täällä Hudson lahden rannalla elämä — vaikkette
ehkä sitä tiedä — vielä tänä päivänä on aivan samalla kannalla kuin
kaksisataa vuotta takaperin. Ja täällä komppania yhä pitää kiinni
yksinoikeudestaan.

»Alussa se työskenteli aivan julkisesti. Mutta se joutui Guillaume
Sayerin, rohkean ja tappelua pelkäämättömän puoliveren vuoksi
lain kouran alaiseksi. Siitä pitäen se on verhonnut toimensa
salaperäisyyteen ja hämärään, luottaen viidensadan mailin
metsätaipaleen suojaan. Täällä valta yhä edelleenkin on sen; ei kukaan
pysty saamaan täällä jalansijaa, eipä edes täällä matkustamaan ilman
sen lupaa, sillä sen vallassa ovat sekä ruokatavarat että intiaanit.
Vapaakauppias pyrkii tännekin, mutta hänen käyntinsä päättyy lyhyeen.
Komppanian palvelijat muistavat vanhan häikäilemättömän ihanteensa. Ei
mitään saada selville, ei mitään käskyjä anneta, mutta jotain tapahtuu,
eikä se mies sen koommin uskalla palata.

»Jos hän on tavallinen puoliveri tai canadalainen, niin pelastuu
hän metsästä nälkäisenä, pelotettuna, onneaan kiittäen. Mutta jos
hän on semmoinen mies, että hänen kertomustaan korkeissa paikoissa
uskottaisiin, niin hän jää sille tielle. Erämaan matkalla on monta'
vaaraa: hän sortuu niihin. Siinä koko juttu. Ei mitään varmaa saada
tietää; ei mitään voida todistaa; isänne kieltää koko jutun ja sanoo
sitä vanhaksi loruksi. Komppania väittää olevansa asiasta aivan
tietämätön ja ehkä sen korkeammat virkamiehet todella ovatkin, mutta
loru pitää niin sitkeästi puoliaan, että matkalla on nimensäkin — '_la
longue traverse_', pitkä retki.

»Mutta muistakaa se, ei ketään voida syyttää — ellei ehkä sitä, joka
asian tietäenkin uskaltaa ja yrittää. Se on toimintasuunta, joka on
vuosisatain kuluessa kehittynyt, järkähtymätön tapa, jonka monen
suhdattoman ja uskollisen miehen pitkä palvelus on vakaannuttanut. Yksi
aseman päällikkö ei kykene sitä muuttamaan. Jos hän sitä yrittäisi,
niin pidettäisiin yritystä luonnottomana, käsittämättömänä.

»Olen täällä. Pitkä retki on edessäni. Mutta ei ketään voida syyttää.
Tämä ehkä on nurja asiain tila, mutta semmoista se on ollut alusta
saakka, aina siitä pitäen kuin Charles kuningas allekirjotti komppanian
rajattoman vallan. Tuhansien miesten historia antaa perintätavalle
voimaa ja kantavuutta. Se on suurempi kuin kukaan yksilö. Se pitää
paikkansa yhtä ehdottomasti kuin vesi myötämaahan juoksee.»

Hän oli puhunut levollisesti, mutta sangen vakavasti, yhä pitäen
kädessään immen molempia käsiä, ja Virginia oli katsonut häneen
silmiään räväyttämättä, katseen pohjalla paljon ajatuksia. Kun
kertomus oli päättynyt, seurasi lyhyt paussi, jonka jälkeen neitonen
äkkiarvaamatta kysyi:

»Eilen illalla sanoitte minulle, että ehkä tulisitte pyytämään minua
valitsemaan ja noudattamaan joko säälin tai luullun velvollisuuteni
ääntä. Mitä aioitte minulta pyytää?»

»En mitään. Puhuin turhia.»

»Eilen illalla satuin kuulemaan, kun pyysitte jotain herra Cranelta»,
hän jatkoi, välittämättä saamastaan vastauksesta. »Kun hän kielsi, niin
kuulin teidän sanovan sanat: Täältä minun olisi pitänyt apua saada;
minun ehkä täytyy etsiä sitä sieltä, mistä minun ei pitäisi? Mitä apua
te häneltä pyysitte? ja mistä muualta luulitte sitä saavanne?»

»Avunpyyntööni oli mahdoton suostua, enkä luullut sitä muualta saavani.
Sanoin sen vain, taivuttaakseni häntä auttamaan.»

Kumma tuli syttyi immen silmiin, mutta hän säilytti yhä tasaisen
äänensä.

»Pyysitte häneltä rihlaa voidaksenne paeta. Luulitte saavanne sen
minulta. Kieltäkää, jos voitte.»

Ned Trent katsoi häneen hetken terävästi, loi sitten alas silmänsä.

»Se on totta», hän sanoi.

»Ja säälin piti kehottaa minua antamaan teille tuo ase; ja velvollisuus
oli velvollisuuteni isäni huonetta kohtaan.»

»Totta», hän toisti alakuloisesti.

»Ja te valehtelitte sanoessanne minulle, että teillä oli rihla pitkälle
retkelle.»

»Sekin on totta», hän myönsi.

Kun Virginia nyt jatkoi haastelua, niin ei hän enää kyennyt yhtä hyvin
hillitsemään ääntään.

»Miksette kysynyt minulta, kuten aioitte?» Miksi minulle noin
valehtelitte?»

Nuori mies epäröi, katsoi häntä kasvoihin, kääntyi pois ja sanoi hiljaa:

»En voinut.»

»Miks'ette?» intti neitonen. »Miks'ette? Teidän pitää kertoa minulle.»

»Sen vuoksi», sanoi Ned Trent — »sen vuoksi, että se oli mahdotonta.
Jokainen rihla tiedetään, mitä asemalla on. Sen vuoksi, että teidät
olisi saatu kiinni, enkä tiedä, minkä rangaistuksen olisitte saanut.»

»Tiesittekö tämän ennen?» intti Virginia jäykästi.

»Tiesin.»

»Miksi sitten muutitte mielenne?»

»Kun ensin näin teidät tykin luona», alkoi Ned Trent matalalla äänellä,
»olin epätoivon mies, tarrasin kiinni vähimpäänkin mahdollisuuteen.
Mieleeni välähti se ajatus, että ehkä voisin käyttää teitä. Myöhemmin
sitten huomasin, että minulla olikin teihin jonkun verran vaikutusta ja
rakensin sen mukaisen suunnitelman. Mutta viime yönä —»

»Niin, entä viime yönä?» vaati Virginia lauhkeasti.

»Viime yönä kävelin tätä saarta ja keksin monta asiaa. Yksi niistä oli,
etten voi.»

»Vaikka tuo hirveä matka on edessänne —»

»Tulkoon mieluummin mitä hyvänsä.»

Jälleen seurasi hetken vaitiolo.

»Se oli hyvä valhe», sanoi Virginia sitten suloisesti, — »jalo valhe.
Ja jalosti lohdutitte minua isäni suhteen. Ja minä uskon teitä, sillä
olen kuullut totuuden, mikä kohtalo teitä odottaa.» Mies sulki suunsa
ankaran tiukkaan. »Miksi — miksi tulitte tänne?» impi intohimoisesti
huudahti. »Onko kauppa niin tuottavaa, onko puutteenne niin suuri, että
teidän täytyy antautua näihin vaaroihin?»

»Puutteeni», mies toisti. »Eivät; minulla on riittävästi.»

»Miksi sitten?» Virginia intti.

»Siksi, että nuo vanhat oikeudet ovat aikoja sitten menettäneet
voimansa, ja että tämä maa nyt on minulle yhtä vapaata kuin
komppaniallekin», hän selitti. »Elämme sivistynyttä vuosisataa, eikä
kenelläkään ole oikeutta sanoa minulle, minne saan mennä, minne en.
Ovatko intiaanit ja metsän eläimet komppanian omaisuutta?» Hänen
äänessään eli jotain, joka hetkeksi vakaasti kiinnitti häneen immen
katseen.

»Onko siinä kaikki?» hän lopulta kysyi.

Mies epäröi, katsoi pois, katsoi jälleen takaisin.

»Ei, ei aivan kaikki», hän tunnusti matalalla äänellä. »On vielä yksi
asia, josta en yleensä puhu. Isäni oli tämän komppanian palveluksessa,
hän oli hyvä ja uskollinen palvelija. Ei ollut häntä rehellisempää,
uskollisempaa, uutterampaa miestä.»

»Siitä olen vakuutettu», sanoi Virginia suloisesti.

»Mutta jostakin syystä, josta hän ei saanut koskaan tietoa, johtavat
piirit kävivät häntä vastaan vihamielisiksi. Ne pelkurit eivät
uskaltaneet tulla häntä silmästä silmään katsomaan, eikä hän niin
ollen saanut koskaan tietää, kutka häntä olivat vahingoittaneet. Hän
olisikin tappanut heidät, jos olisi saanut. Mutta he hommasivat aina
häntä vastaan. Hänelle annettiin vaikeita tehtäviä, riittämättömästi
tarpeita, niukasti apua, ja sitten häntä kovistettiin siitä, ettei
hän saanutkaan aikaan, mitä olisi pitänyt. Vihdoin hän erosi
komppaniasta epäsuosion — ansaitsemattoman epäsuosion vuoksi. Hän
rupesi vapaakauppiaaksi, vaikka siihen aikaan oli vaarallisempaa olla
vapaakauppiaana kuin hyökätä penikallisen harmaan karhun kimppuun.
Kolmantena vuotena hänet murhattiin. Mutta kun minä kasvoin mieheksi» —
hän kiristi hampaitaan — »jumalan tähden, kuinka minä olen rukoillut,
että saisin tietää, kuka sen teki.» Hän mietti hetkisen, sitten
jatkoi. »Mutta jotain olen kuitenkin saanut aikaan. Monessa piirissä
olen aseman päälliköistänne huolimatta tehnyt kauppaa. Eräänä kesänä
tunkeuduin Kuparikaivosjoelle saakka heidän kiusallaankin ja ostelin
Keltaisilta puukoilta myskihärän vuotia. Ja komppanian kauppiaat
oppivat hyvin tuntemaan minut ja pelkäämään kilpailuani. Pohjan perillä
ei ole ainoatakaan piiriä, joka ei olisi tuntenut vaihtokauppani
vaikutusta. Kaikkien piirien — Liardin linnan, Lapierren huoneen, Raen
linnan, Ile à la Crossen, Lochen taivalluksen, Bichen järven, Jasperin
huoneen, Touchwood mäkien huoneen — kaikkien niiden kaupanhoitajat ja
monet muut ovat tulleet tuntemaan Ned Trentin.»

»Entä isänne — tunsitteko hänet hyvin?»

»En, mutta muistan hänet kuitenkin — pitkä tummaverinen mies,
jonka silmissä aina oli hymy ja huulilla nauru. Minut kasvatettiin
Winnipegissä erään papin koulussa. Isäni tapana oli tulla sinne
muutamaksi päiväksi pari, kolme kertaa vuodessa. Muistan hyvin
viimeisen kerran, kun hänet näin. Olin silloin noin kolmentoista vuoden
vanha. 'Sinä alat miehistyä', hän sanoi; 'ensi vuonna lähdemme yhdessä
matkaan.' Mutta sen koommin en saanut häntä nähdä.»

»Mitä tapahtui?»

»Kah, ei muuta, hänet vain murhattiin», vastasi Ned Trent katkerasti.

Impi laski kätensä hänen käsivarrelleen rukoilevalla pienellä
liikkeellä.

»Ah kuinka surullista», hän sanoi.

»Minulla ei ole hänestä mitään kuvaa», jatkoi vapaakauppias hetken
kuluttua. »Ei edes hänen antamaansa lahjaa; ei mitään muuta kuin tämä.»

Hän näytti pientä hopeista tulitikkukoteloa, se oli sitä tavallista
mallia, jota siellä pohjan perillä käytetään.

»Toivat sen minulle — ne intiaanit, jotka tulivat kertomaan papille
uutisen; ja pappi, joka oli hyvä mies, antoi sen minulle. Siitä pitäen
en ole siitä luopunut.»

Virginia otti sen kunnioittaen käteensä. Hänelle se oli yhtä
merkitsevä, kuin jokaisen suuren tunteen symboli. Hetkisen kuluttua hän
hämmästyneenä kohotti katseensa.

»Mitä!» hän huudahti, »tähän on kaiverrettu nimi!»

»Niin on», mies vastasi.

»Mutta nimihän on Graehme Stewart.»

»En tietysti voinut käyttää isäni nimeä maassa, jossa se hyvin
tunnettiin», mies selitti.

»Ette tietenkään», impi myönsi. Ikäänkuin jotain äkkiä huomaten hän
sitten säteilevin silmin kohotti kasvonsa hänen kasvojaan kohti.
»Minulle tämä kaikki on mainiota.»

Mies hymyili hieman alakuloisesti. »Ainakin nyt tiedätte, mitä varten
olen tullut.»

»Niin», impi vastasi, »tiedän mitä varten olette tullut. Mutta nyt
olette pulassa.»

»Semmoinen on sodan onni.»

»Ja he ovat lopultakin teidät voittaneet.»

»Lähden tästä kohta 'pitkälle retkelle' laulaen venemiesten laulua. Se
ei ole suuri tappio.»

»Kuulkaa», impi kiireesti sanoi. »Kun olin vielä pieni tyttö, niin sain
Mc Tavishilta, Rupertin huoneen päälliköltä, pienen rihlan. En ole sitä
koskaan käyttänyt, koska ampuminen ei minua huvita. Tätä kivääriä ei
ole koskaan laskettu ja isäni on jo aikoja sitten sen aivan unohtanut.
Teidän täytyy ottaa se ja paeta ensi yönä. Saatte sen yhdellä ehdolla
— teidän tulee juhlallisesti luvata, ettette koskaan enää tule tähän
maahan.»

»Kyllä», hän myöntyi, mutta innostumatta, hämmästymättä.

Impi hymyili onnellisena hänen synkkää muotoaan ja välinpitämätöntä
ilmettään.

»Mutta minä en tahtoisi kokonaan luopua pienestä pyssystäni», hän
jatkoi sievistellyn teeskentelevästi ja samalla tutkien häntä tarkkaan.
»Se on, kuten sanoin, lahja, jonka sain aivan pienenä tyttönä. Teidän
täytyy antaa se minulle Quebecissä takaisin, ensi elokuussa. Lupaatteko
sen?»

Nuori mies kääntyi hänen puoleensa sukkelaan kuin leimaus ja intomieli
palasi takaisin hänen kasvoihinsa.

»Lähdettekö te Quebeciin?» hän huudahti.

»Se on isäni tahto. Olen päättänyt lähteä. Lähden heinäkuussa Abitibin
brigadin kanssa.»

Mies hyppäsi seisomaan.

»Minä lupaan!» hän riemuitsi, »minä lupaan! Ensi yönä siis! Tuokaa
rihla ja patruunat ja vähän tulitikkuja ja suolaa. Teidän tulee saattaa
minut kanootilla joen poikki, jotta saavat hakea, miltä kohdalta olen
metsään mennyt. Peitän umpeen jälkeni. Ja kun olen kymmenen tuntia
edellä, niin ottakoon kiinni Ned Trentin, ken voi!»

Virginia nauroi onnellisena.

»Ensi yönä siis. Saaren eteläpäässä on polku ja polun päässä hietaranta
—»

»Minä tiedän!» toinen huudahti.

»Tulkaa sinne minua tapaamaan pimeän tultua, heti kun vaaratta voitte.»

Mies heitti hattunsa ilmaan ja otti sen taas kiinni, poikamaisesti
ilmaa naamaten. Virginia jälleen tunsi, ikäänkuin olisi jotain
hämärästi tuttua häntä koskettanut henkevin, muistuttelevin sormin. Hän
kääntyi sukkelaan ja tarttui niihin kiinni ja samalla huomasi saaneensa
kiinni erään varhaisen lapsuutensa muiston.

»Minä tunnen teidät!» hän huudahti. »Olen nähnyt teidät ennen!»

Mies loi häneen hämmästyneen katseen.

»Olin aivan pieni tyttö», Virginia selitti, »ja te vain poika. Oli
jotkut pidot luullakseni, suuret loistavat pidot, sillä muistan, että
siellä oli paljon kauniita naisia ja uljaita miehiä. Te nostitte minut
käsillänne ilmaan, jotta kaikki saisivat minut nähdä, koska olin
lähdössä pitkälle matkalle.»

»Minä muistan, tietysti!» toinen huudahti.

Soitettiin kelloa, se kehotti komppanian väkeä lähtemään työhönsä.

»Hyvästi», Virginia kiireesti sanoi. »Ensi yönä.»

»Ensi yönä», vastasi toinen.

Impi hiipi nopeaan kautta ruohon, mokkasinien sammuttaessa kaikki
äänet. Ja mennessään hän kuuli miehen vienosti ja matalalla äänellä
hyräilevän:

    »Isabeau kävelee
    Pitkin puutarhaansa,
    Pitkin puutarhaansa,
    Saaren rannalla,
    Pitkin puutarhaansa.»

»Kuinka voisi hän olla laulamatta», kuiskasi Virginia hellästi. »Ah
hyvä Jumala, mutta minä olenkin onnellisin tyttö maan päällä!»

Niin suuren muutoksen voi yksi yö saada aikaan.



XII luku.


Päivä valkeni ja herätti maassa täydempää elämäänsä. Intiaanit ja
puoliveret menivät toimiinsa kaikkialla siirtokunnassa. Toiset
auttoivat Sarnieria veneitä paikkaamaan; toiset menivät peltotöihin;
toiset mikä missäkin verstaassa korjasivat ja rakensivat. Kahdeksan
aikaan kello jälleen soi ja syötiin aamiaista. Sitten seitsemän miestä,
suusta ladattavat messinkihelaiset haulikot aseinaan, lähti soilta
hanhia ampumaan. Hanhien muuttoaika oli tullut ja Hudsonin lahden
rannoilla pidetään sangen hyvänä hanhen lihaa, olipa tuo savustettua
tai suolattua ja tynnyriin pantua.

Turkiskauppiaat alkoivat kuljeskella auringonpaisteessa. He olivat
joutilaina, kuljeskelivat kirjavissa vaatteissaan hyvän näköisinä,
huolettomina, hienoina, poltellen paperossia ja näytellen korujaan.
Ryppyisiä ja huolien riuduttamia intiaaninaisia tallusteli
kärsivällisesti mikä missäkin hommassa. Iloisia ja vallattomia
intiaanityttöjä kuljeskeli siellä täällä käsikynkittäin kymmenkunta
yhdessä ryhmässä, keskenään kuiskaillen ja naureskellen, valmiina
raukeamaan kaikki yhteen suureen yhteishihitykseen jonkun monista
metsäkeikareista heitä puhutellessa. Intiaanimiehiä asteli yksikseen
välinpitämättöminä, juroina. Intiaanitenavia kaiken kokoisia, toinen
toistaan alastomampana, pujahteli edes ja takaisin omituisissa
kisoissaan. Ilmassa kaikui monien äänien sorinaa.

Kerran äänet alenivat, kun kaupanjohtaja Mc Donald nopeaan käveli
asuinrakennuksesta kauppavarastoon; kerran ne kokonaan taukosivat
kunnioittavaksi hiljaisuudeksi, kun Galen Albret itse ilmestyi
asematalon leveälle parvekkeelle. Hän seisoi hetkisen — jykevän leveänä
ja mustana valkoiseksi rapattua seinää vasten — kädet selän takana
ristissä, hajamielisenä katsellen etäistä lahtea. Sitten hän kääntyi
ja meni huoneisiin omia tärkeitä salaperäisiä asioitaan hommaamaan.
Paikalla hälinä alkoi uudelleen.

Vankalle varastorakennukselle johti paaluaitain välitse pitkä kuja ja
sen suulle kokoontui nyt myttyineen vaitelias miesjoukko. Nämä olivat
lähiseutujen intiaaneja, jotka olivat tulleet nahkojaan myymään. Hetken
kuluttua Mc Donald ilmestyi satakunnan jalan päähän varaston oveen ja
kohotti kätensä. Kaksi metsäläistä, kaksi vain kerrallaan, juoksi hänen
luokseen kapeata paalukujaa, mytyt olallaan.

Mc Donald vei heidät suureen neliskulmaiseen huoneeseen, jossa mytyt
aukaistiin ja nahkat levitettiin. Taitavasti, mitään virkkamatta,
kauppias lajitteli nahkat, asettaen toiselle tai toiselle puolelle
kunkin lajin ensiluokkaiset, tois- tai kolmasarvoiset nahkat. Hän laski
hetkisen. Sitten astui patsaan luo, jossa riippui pitkiä kiekkonauhoja,
kukin täyteen pujotettuna lävellisiä, sileiksi kuluneita, puisia
laskukiekkoja. Nopeasti hän luki nauhat. Toiselle intiaanille hän antoi
yhden nauhan sanoen:

»Mu-hi-kun, veljeni, sinulla on nahkoja kahdensadan 'majavan' arvo. Kas
tässä nauha, jossa on kaksisataa 'majavaa', ja kaupan päälliseksi minä
annan sylen tupakkaa.»

Intiaani laski nopeasti, tyhjin katsein. Hän tiesi täsmälleen nahkainsa
arvon, mutta oli toivonut suurempaa kaupanpäällistä, jolla hinnan
nousut yli tavallisen oli tapana hyvittää.

»Ahah», hän lopulta huudahti ja astui toiselle puolelle.

»Sak-we-su, veljeni», jatkoi Mc Donald, »sinulla on nahkoja kolmesataa
'majavaa'. Kas tässä nauha, jossa on kolmesataa 'majavaa', ja koska
olet tuonut niin hyvän saukon nahkan, niin kas tässä syli tupakkaa ja
puoli säkkiä jauhoja.»

»Hyvä!» huudahti intiaani.

Kaupanjohtaja sitten saattoi heidät portaille, joita he nousivat hänen
apulaisensa Davisin hoitamaan myyntivarastoon. Vankan puukalterin
edessä, jonka takana koko ilmava ullakkohuone oli täynnään heleitä
kalikoita, koruvöitä, astioita, pyssyjä, peitteitä, vaatteita ja
muita sekä kauniita että hyödyllisiä esineitä, Sak-we-su ja Mu-hi-kun
valitsivat ostoksensa, maksaen nauhastaan kuluneita puisia 'majavia'.
Niin ja niin paljon jauhoja, niin ja niin paljon teetä, niin ja niin
paljon sokeria, ruutia ja lyijyä, niin ja niin paljon vaatteita.
Näin he saivat seuraavaksi vuodeksi vaatimattomat tarpeensa. Loput
he sitten kuluttivat kaikenlaisiin hyödyttömiin esineihin — helmiin,
silkkiin, vöihin, kirkkaihin nenäliinoihin, peileihin. Ja kun viimeinen
puumajava oli varastoon takaisin joutunut, niin he palasivat alakertaan
ja menivät ulos paalukujaan, keveämpiä ostoksiaan kerallaan kantaen,
suuremmat jättäen varaston »velaksi», tarpeen tullen perittäviksi.
Heidän ulos astuessaan nousi kaksi uutta intiaania portaita ja kaksi
heidän jälkeensä tulevaa astui paalukujaan. Näin kauppaa jatkettiin.

Sak-we-su ja Mu-hi-kun paikalla piiritettiin. He juurta jaksaen
kertoivat, mitä olivat tehneet. Sitten heidän ystävänsä vielä
seikkaperäisemmin kertoivat, mitä he olisivat tehneet, kunnes molemmat
miehet, viisi minuuttia näitä hämmentäviä neuvoja kuultuaan, olivat
niin tyytymättömät kauppoihinsa, että kumpikin olisi mielellään
vaihtanut toisiin tavaroihin kaikki — jos sitä olisi sallittu.

Kello soi taas uudelleen. Oli »tupakka-aika». Puoleksi tunniksi
jokainen heitti työnsä. Aurinko nousi taivaalle yhä ylemmäksi.
Joutilaita loikoili joukottain päiväliekkosessa pelaten, kertoen
kaskuja, laulaen. Siinä olisi voinut kuulla peräpohjan kaikki kauniit
laulut, »Kirkkaan lähteen partaalla», »Pore pyöri, kierrä kupla»,
»Isäni luona», »Isabellan kävelyretki», »Pikku Jeanneton», »Luron,
Lurette», »Laula, satakieli, laula», ja ijäti suosittu »Malbrouck»,
»Kaunis Françoise», »Leivo», taikka kaunis ja hellä »Violette Dandine».
Hyvät olivat näiden matkustajain äänet, heissä oli vielä säilynyt aito
ranskalaista runosuonta, ja kaunista se oli kuunnella.

Puolenpäivän aikaan lähti intiaanivaimoja mannermaalle kanoottipihkaa
kokoamaan. He istuivat kyykyssä vanhan vuotavan kanoottinsa pohjalla,
kurottaen meloessaan kauas laidan yli, mikä mitenkin, äänettöminä,
salakähmäisinä. He eivät pistäneet melallaan kaikki samalla kertaa,
kuten miehet, vaan itsekukin sohaisi pienen lyhyen pistoksen, miten
kullekin sopi, niin että meloja alituiseen nousi ja laski. Niin he
loitoten mennä räpylöivät kuin haavoitetut linnut; pyörsivät sitten
joen polven taa ja katosivat.

Aurinko kulki kaarensa ja lähti alamäkeä laskemaan. Puolipäivä sai
kuluneeksi, tuli jälleen »tupakka-aika». Asematalon kyökkiin tuli
intiaanivaimoja tuomaan kevään ensimäistä siikasaalista ja Matthews
vallan kauhistui ja päivitteli siitä pyydettyä hintaa. Lopulta hän osti
kuusi kolmisen naulan painoista kalaa ja antoi niistä hinnaksi ehkä
kahdentoista sentin edestä teetä.

Intiaanivaimot lähtivät taas matkoihinsa salavihkaa naureskellen, kun
saivat niin hyvän hinnan.

Alhaalla intiaanien leirin luota alkoi äkkiä kuulua tappelevien
koirien rähinää. Kaksi rekikoiraa oli ruvennut hammastelemaan toinen
toistaan ja kummankin ystävät olivat tulleet apuun. Maleksijat
menivät katsomaan, nauraen, huutaen, pistäen milloin mikin pieneksi
kilpajuoksuksi. He istuivat kyykkysillään ja ivallisesti yllyttelivät,
löivätpä pieniä vetojakin ja rohkaisivat vihaisia vanhoja ämmiä,
jotka ilmeisestä vaarasta huolimatta koettivat repiä hajalleen
ärisevää temmeltävää koiratakkua. Korkean hirsiaitauksen takana olivat
komppanian rekikoirat ja nämä susihurtat murheellisesti ulisivat,
alakuloisina siitä, kun eivät he päässeet leikkiin osallisiksi.

Ja aurinko yhä kallistui alemmaksi ja alemmaksi länttä kohti, kunnes
pohjolan pitkä hämärä alkoi ja asematalossa impi pienessä valkoisessa
makuuhuoneessaan huuhtoi kasvonsa ja kuiskasi ainakin sadatta kertaa
sykkivälle sydämelleen:

»Yö on tullut!»



XIII luku.


Virginia sinä iltana päivällispöydässä jälleen tutki isänsä kasvoja.
Hän näki parran alta leuan jäykän poikkiviivan, tuuheitten silmäkulmien
hellittämättömät juomut, syvällä olevien tutkimattomien silmien
rävähtämättömän aikomuksen. Virginia ei ollut koskaan tuntenut aivan
läheistä suhdetta tätä vaikenevaa umpimielistä miestä kohtaan, ei edes
niinä hetkinä, jolloin hän antoi tavallista enemmän valtaa tunteilleen.
Nyt heidän välillään oli ammottava kuilu.

Mutta siltä hän ei, ihme kyllä, tuntenut minkäänlaista
vastenmielisyyttä, kauhua, eikä edes vierautumistakaan. Isä vain oli
entistä enemmän erottautunut, käynyt entistä käsittämättömämmäksi;
hänen aikeensa laajemmiksi, yhä vaikeammiksi hänen kaltaisensa
käsittää. Tällä tunteella saattoi olla jonkun verran pohjaa, taikka
saattoi se olla vain heijastuvaa hehkua riemusta, jonka rinnalla kaikki
muu näytti vähäpätöiseltä.

Aterian jälkeen Virginia hiipi pois, niin pian kuin se suinkin kävi
laatuun, vieden kerallaan rihlan, patruunat, tulitikut ja suolan. Hän
oli julmasti peloissaan.

Yö oli onneksi pimeä. Ei leimunnut taivaalla revontulia, muutama
tähtönen vain tuikki keveiden pilvenhattarain lomista. Virginia jätti
jälkeensä asemarakennukset, pääsi onnellisesti peltitornillisen
kappelin ja pappilan ohi; intiaanileiri vain oli enää hänen ja
metsäpolun välillä. Äkkiä koirat alkoivat haukkua ja ulvoa, suipot
kuonot taivasta kohti. Impi riensi edelleen, kiertäen oikean käden
kautta kaukaa. Hän tunsi suurta helpotusta, kun leiri ei välittänyt
mitään haukunnasta. Joku vanha akka vain ilmestyi tiipiinsä oveen
häikäistyin silmin ulos katsoen, nakaten sitten aivan suotta lähimpiä
koiria kohti puukalikan, taikka syytäen niitä vastaan krii-kielellään
haukkumasanoja. Tuota pikaa Virginia saavutti polun.

Se oli aivan pimeä. Hänen täytyi kulkea varovasti tunnustellen
mokkasiineillaan polun kulunutta pintaa, haparoiden sitä jälleen
sanomattoman varovaisesti, milloin sattui ruoholle tai lehdille
astumaan. Vaikka pimeä esti näkemästä, niin kuuli hän sitä vastoin
sitä selvemmin. Hänen ympärillään hyöri tuhansia rientäviä ääniä;
kaikenlaiset vingahdukset, vihellykset, pärskähdykset ja rääkäykset
osottivat hänen häiritsevän metsien eläimiä kesken niiden hommia;
ja kaiken tämän alta supatti kuin kymmenen kamalaa ääntä, jotka
todellisuudessa olivat vain tuulenpuuskia ja puita. Virginia tiesi,
etteivät nämä olleet vaarallisia asioita — että ne päivänvalolla
olisivat olleet vain hyppyrottia, jäniksiä, portimolta, lepakoita ja
pöllöjä, mutta niillä siitä huolimatta oli vaikutuksensa. Sillä hänen
ympärillään oli täpötäysi samettimusta pimeys — ei huoneen ahdas
pimeys, jossa aina tuntee neljän seinän vastaavan, vaan äänettömän
avaruuden pimeys, jonka kautta huokuu salaperäisiä ilmaviimoja. Hyvän
ajan kuluttua hän poikkesi jyrkkään vasempaan ja kun vielä oli kulunut
paljon aikaa, niin hän kaukaa edestä päin näki heikon opalikuultoisen
hohteen. Sen hän tiesi virraksi.

Hän tunnusteli yhä varovasti tietään; sitten häneltä pääsi tukahdutettu
huudahdus ja hän pudotti kuormansa rämähtäen maahan. Musta olento
näytti kuin ihmeen kautta nousseen aivan hänen viereensä.

»Aikomukseni ei ollut säikähdyttää teitä», sanoi Ned Trent pidätetyllä
äänellä. »Kuulin teidän tulevan. Luulin teidänkin kuulevan minun
liikkeeni.»

Hän poimi maasta pudonneet esineet, tunnustellen niitä hätäisesti
käsillään.

»Hyvä», hän kuiskasi. »Sain tänään mokkasiinit — ostin ne muutamilla
pikku esineillä, mitä minulla oli taskussani. Olen valmis.»

»Onko teillä kanootti?» impi kysyi.

»On — tässä rannalla.»

Ned Trent kulki edellä ne muutamat sylet, mitä polkua vielä oli
jäljellä. Virginia seurasi perässä, epätoivoisena jo eroa ajatellen,
sillä erämaa oli sangen laaja. Miehen haahmo peitti osan siitä
hohtavasta kohdasta, joka jokea ilmaisi — milloin käsivarren, milloin
pään, milloin hänen leveät olkapäänsä. Hänen ääripiirteensä olivat
immelle rakkaat, rakkaat hänen liikkeittensä äänet, hänen hengityksensä
heikot huokaukset, joita ilman henki hänen luokseen kantoi. Virginian
hellä sydän oli pakahtua kaipauksesta ja huolesta, miten hän
selviytyisi.

He tulivat matalalle äyräälle ja paikalla työnsivät kanootin virtaan.

Impi suostui tarjotun käden apuun ja vaipui sitten venhoon paikalleen
nuorta miestä vastapäätä. Tämä potkaisi keveästi rannasta ja virta sai
heidät valtoihinsa.

Tuota pikaa he näyttivät uiskentelevan aavan yöusvan povella,
sanomattoman kaukana kaikesta, ympärillään hiljaisuus, joka tuntui
olevan vielä luomistakin vanhempi. Heikko loiskahdus saattoi olla
läheinen biisami tai etäinen karibu. Melan noustessa ja veteen
sukeltaessa kuului heikkoa vitinää, miehen vankka ranne esti sitä
veneen laitaan kolahtamasta hänen väännältäessään, että venho pysyi
suunnassaan; keula jakoi vettä niin hiljaa kohisten, että se oli
vain kuin hiljaisuuden kaikua. Ei kumpikaan puhunut. Virginia katsoi
toveriinsa, sydän sanoiksi liian täynnään; katseli hänen hartiainsa
täyteläistä kaarta, hänen ruumiinsa lannetasapainoa, hänen päänsä
ryhtiä tummalla taivaalla. Hetki vain, niin olisi erottava. Virginia
pelkäsi tätä hetkeä, mutta siitä huolimatta sitä odotti ikävöivällä
ilolla. Silloin hän varmaan sanoisi, mitä impi oli hänen silmissään
nähnyt; silloin hän puhuisi; silloin impi luuli kuulevansa ne sanat,
jotka olisivat hänen lohdutuksensa odotuksen päivinä. Sillä nainen
suureksi osaksi elää nykyisyyttä varten ja hetken sana on hänelle
tärkeä.

Mies pisteli melallaan varmasti, työntäen vettä ylimielisellä voimalla,
joka osotti hänen innostunutta mielialaansa. Kotvasen kuluttua, heidän
tultuaan kyllin kauas rannasta, hän veti syvään ja iloisesti henkeään.

»Ah, te ette voi arvata, kuinka onnellinen olen», hän riemuitsi, »ette
voi arvata! Olen vapaa, onnen ohjat omissa kourissani, saan koettaa,
kumman nero voittaa, heidänkö vai minun — ah, se on elämää!»

»Olen suruissani nähdessäni teidän lähtevän», impi kuiskasi, »kovin
suruissani. Päiväni kuluvat ainaisessa pelossa, kunnes tiedän teidän
olevan turvassa.»

»Niin tietenkin», nuori mies vastasi; »mutta kyllä minä puoleni pidän
ja kerron teille kaikki Quebecissa — Quebecissä elokuussa. Saattepa
kuulla oivan jutun! Tuletteko sinne — varmaan?»

»Tulen», vastasi impi vienosti; »tulen, varmaan.»

»Hyvä! Tunnetteko tuulen poskellanne? Se tulee etelämaasta, sieltä,
kunne lähden. Minä olen uskaltanut, enkä ole hävinnyt! Se on jotain,
kun ei häviä niin monta vastaan uskaltaessaan. Heillä on tavarani —
mutta minä —»

»Te?» toisti Virginia hänen epäröidessä.

»Ah, minä en palaa takaisin tyhjin käsin!» hän huudahti. Virginian
sydän seisahtui, sitten sykki rajusti odotuksesta, mitä hän sanoisi.
Immen sielu janosi sanoja, sanoja, joiden piti sekä lohduttaa häntä
että sovittaa monta pahaa. Impi näki, kuinka hän — varjomaisena,
soreana joen ja taivaan tummaa harmaata vastaan — tuskin huomaamatta
kallistui häntä kohtaan. Mutta sitten hän jälleen oikaisi itsensä
melallaan pistääkseen ja tyytyi vain toistamaan: »Siis Quebecissä —
elokuussa.»

Kanootti kosketti rantaan. Ned Trent huudahtaen pisti melansa saveen.

»Olipa onni, että pohja tällä kohdalla oli niin pehmeää», hän sanoi;
»en luullutkaan meidän olevan niin lähellä rantaa.»

Hän veti kanootin kaltolle rannalle, auttoi Virginian venhosta, otti
rihlansa ja seisoi valmiina lähtemään.

»Jättäkää kanootti aivan samaan paikkaan, josta sen saimme», hän
neuvoi; »se on niemen takana, huomaatteko, se saattaa vähän heitä
pettää.»

»Te siis lähdette», impi soinnuttomasti lausui, astui sitten aivan
hänen eteensä ja katsoi häneen ihmeteltävillä silmillään. »Hyvästi.»

»Hyvästi», mies sanoi.

Siinäkö sitten kaikki? Eikö hänellä ollut mitään muuta sanottavaa?
Pitikö sen sanan jäädä sanomatta, sen sanan, jota hän niin kovin
kaipasi? Virginia oli empimättä antautunut tämän miehen valtaan, eikä
hänellä eron hetkellä ollut muuta sanottavaa kuin »hyvästi». Virginian
silmät kyyneltyivät, mutta sitä hän ei aikonut hänelle näyttää. Hän
tunsi sydämensä pakahtuvan.

»Niin, hyvästi», lähtevä jälleen sanoi hetken kuluttua, taivasta
kotvasen tähyiltyään. »Ah, te ette tiedä, mitä on vapaus! Huomisaamuna
olen jo puolivälissä Mattagamiin. Tuskin malttaa odottaa sen
valkenemista, sillä silloin olen turvassa! Ja sitten seuraavana päivänä
— jaha, seuraavana päivänä heidän on mahdoton tietää, mikä kymmenestä
tiestä se on, jota minä olen kulkenut!» Miesten tapaan hän eli kokonaan
tulevaisuudessa.

Hän tarttui immen käsiin, kumartui ja keveästi suuteli häntä suulle.
Virginia paikalla vihastui silmittömästi, käsittämättömän rajusti.
Hän ei itsekään tiennyt miksi, mutta syynä oli sen sanan puute, jota
hän oli niin kovin kaivannut, tuskan tunne, että tuo toinen saattoi
siten erota, katkeruus kaipauksensa pettymyksestä, kaipauksen, joka
oli kasvanut paljon voimallisemmaksi kuin hän edes oli vielä itsekään
aavistanut.

Vaistomaisesti hän hyppäsi kanoottiin, työntäen sen kuohuvin keuloin
rannasta.

»Teillä ei ollut oikeutta siihen!» hän nyyhkytti. »En antanut teille
oikeutta!»

Välittämättä siitä, mitä maalle jäänyt sanoi, hän sitten alkoi meloa
suoraan ulos rannasta itkien katkerasti, kasvot kohti taivasta, hiukset
silmillä, kyynelten valloillaan poskille valuessa.



XIV luku.


Yhä hitaammin ja hitaammin hän kastoi melansa, yhä matalampaan
ja matalampaan vaipui hänen päänsä, yhä vuolaammin ja vuolaammin
virtasivat hänen kyynelensä. Vaistomainen poisponnahdus, intohimoinen
suuttumus olivat hälvenneet. Mielensä katkeruudessa hän ei tiennyt,
mitä ajatteli, paitsi että uhraisi sielunsa autuuden saadakseen taas
nähdä hänet ja vielä kerran tuntea hänen huuliensa kosketuksen. Sillä
hän ei jaksanut saada itseään uskomaan, että se milloinkaan enää
tapahtuisi. Hän oli mennyt menojaan kuin aave, kuin uni, ja elämän
sumut olivat hänet jälleen peittäneet jälkeä jättämättä. Hän oli
kadonnut, ja Virginia oli äkkiä tuntevinaan, että kaikki oli lopussa.

Kanootti huoahti pehmeän savipohjan tavatessaan. Virginia oli saapunut
valkamaan, vaikk'ei hän itsekään käsittänyt, kuinka oli joen poikki
tullut. Hitaasti ja surullisena hän astui maalle, raukeasti veti kevyen
venhon joen ahnaitten sormien saatavista. Sitten hän raukeavin voimin
koukistui maahan ja antautui surun valtaan.

Metsä jatkoi elämäänsä, ikäänkuin ei häntä olisi ollutkaan. Etäällä
huuhkaja kiireellä huhuili uhuu-uhuu-uhuutaan, ikäänkuin sillä olisi
ollut joku tieto tuotavana ja se olisi halunnut sen kiireellä sanoa.
Lähellä pienempi pöllö huuteli ko-ko-ko-ohiaan, joka soinnahti
peltitorven äänellä. Joen takana äänteli ilves ja sudet paikalla
ulvoivat sille vastauksia. Saarella koirat ulvoivat uhmaansa. Ylhäältä
kuului sitten kirkkaana ja aavemaisena etelästä tulevien viklojen
vihellys. Aivan läheltä kuului lehtien kahinaa ja terävä rääkäys;
siellä tapahtui murha ja julma pieni minkki tuijotti ilkeästi uhrinsa
ruumiin takaa rannalla olevaa liikkumatonta varjoa.

Virginia ei suruunsa vaipuneena tiennyt näistä mitään. Hän oli
jälleen näkevinään muukalaisen kirkkaat ruskettuneet kasvot, hänen
kiharat ruskeat hiuksensa, teräksen karvaiset silmänsä ja hänen
joustavan vartalonsa soreuden. Milloin seisoen päin ihmetteleviä
turkiskauppiaita, toinen jalka brigadin kanootin keulalla leväten;
milloin seisten suorana ja pitkänä valoa vastassa vierashuoneen ovessa;
milloin tyhjentäen vihansa ja halveksumisensa sappea Archibald Cranen
kunnianarvoisen pään päälle; milloin pimeässä ohi kulkien, iloisesti
ranskalaista kanoottilaulua laulaen. Mutta hellimmin hän muisteli sitä,
kuinka hän sieppasi hatun, niin että se maata viisti, hänet itsensä
huomatessaan tykkien luona, tai kuinka hän kiinnitti häneen hehkuvat
silmänsä himmeässä lampunvalossa, heidän ensi kerran kohdatessaan, ja
kuinka hän heitti hattunsa korkealle ilmaan kuullessaan, että hänen,
Virginian, piti matkustaa Quebeciin. Näihin sisällisiin näkemyksiinsä
impi nyt takertui ja niitä vienosti itki, sillä hän oli nyt varma
siitä, ettei enää koskaan saisi häntä nähdä.

Ja hän kuuli hänen äänensä, kuuli nauravana, suuttuneena, pilkkaavana,
halveksivana tai täyteläisenä ja tunteesta juhlallisena. Kuuli
pilkkaavan väkeä, ampuvan ivansa nuolia hänen isäänsä vastaan,
löylyttävän pappia, nauravan kesken uniaan herännyttä Louis Placidea,
laulavan, kertovan hänelle itselleen autiuden maista, puolustavan
itseään. Hän oli kuulevinaan, kuinka hän kutsui häntä nimeltä, —
vaikk'ei hän ollut koskaan maininnut tätä nimeä — matalalla hellällä
äänellä »Virginia! Virginia!» yhä uudelleen ja uudelleen pehmeästi,
ikäänkuin olisi hänen sielunsa huulilta huutanut.

Jotenkuten sitten, tavalla käsittämättömällä, Virginia tuli tietoiseksi
siitä, että hän todella oli lähellä ja että hän todella mainitsi häntä
nimeltä. Ja äkkiä hän erotti hänet rannalla seisovana ja vettä valuen.
Siinä samassa impikin jo oli hänen sylissään.

»Ah!» hän huudahti riemuissaan; »tekö täällä!»

Mies rutisti hänet ahnaasti rintaansa vasten, marista vaatteistaan
huolimatta, suudellen hänen silmiään, poskiaan, huuliaan, leukaansa,
vieläpä hänen kaulansakin tuoksuvaa hipiää, jota näkyi kaapun kauluksen
lomasta. Impi ei vastustellut.

»Ah!» hän kuiskasi, »rakkaani, rakkaani! Miksi palasit takaisin? Miksi
palasit?»

»Miksikö palasin?» mies toisti intohimoisesti. »Miksikö palasin?
Kuinka voit kysyä sitä? Mitenkä olisin saattanut olla tulematta?
Sinä tiesit, että palaisin. Varmaan sen tiesit! Etkö kuullut minun
huutavan, kun meloit pois? Tulin saamaan sen oikeuden. Tulin saamaan
lupauksesi, suutelosi, kuulemaan sinulta sen sanan, saamaan sinut!
Luulin sinun käsittävän kaikki. Minulle kaikki oli niin selvänä. Luulin
sinun tietävän. Siitä syystä olin niin iloinen matkaan lähtiessäni,
niin innoissani, etten edes tullut ajatelleeksi sinusta eroavani —
päästäkseni sitä pikemmin Quebeciin — saadakseni sinut! Etkö käsitä
tunteitani? Kaikki tämä nykyinen oli vain jotain, josta oli päästävä
pois, joka oli sysättävä syrjään, jätettävä jälkeen, kunnes voisin
elokuussa saapua Quebeciin — ja sinä. Tätä ajattelin niin innoissani,
olin niin kiihkeä pois pääsemään, malttamaton rientämään sitä aikaa
kohti, jolloin asiat olisivat varmat! Etkö käsitä?»

»Kyllä, luulen käsittäväni», impi vienosti vastasi.

»Ja minä tietysti luulin, että sinä tiesit. En olisi sinua muutoin
suudellut.»

»Kuinka saatoin tietää?» impi huokasi. »Et sanonut mitään, ja minä,
ah, minä kaipasin niin sitä sanaa!» Ja kumma kyllä, hän ei nytkään
sanonut mitään, mutta he seisoivat käsi kädessä vastakkain, sen suuren
väreilevän elämän, jonka he nyt tunsivat niin läheiseksi, täyttäessä
heidän sydämensä ja silmänsä ja huumatessa heidät. Niin he seisoivat,
tuntejako vaiko sekunteja, sitä he hurmauksen lumoissa eivät itsekään
tienneet. Impi huomasi, että heidän oli erottava.

»Sinun täytyy lähteä», hän vihdoin katkonaisesti kuiskasi. »En soisi,
mutta sinun täytyy.»

Hän kohotti häntä kohtaan hymyilevät kasvonsa ja hänen huulillaan
väreili se tunto, että hänen oli rohkaistava mielensä.

»Nyt lähde», hän itseään karkaisten sanoi ja heitti hänen kätensä.
»Sano minulle», mies käski.

»Mitä?» impi kysyi.

»Se, mitä enimmän tahdon tietää.»

»Voin sanoa sinulle montakin asiaa», impi sanoi järkevästi, »mutta en
tiedä, minkä niistä tahdot tietää. Ah Ned, voin sinulle sanoa, että
olet sekaantunut tytön elämään ja tuonut hänelle suuren onnen ja sangen
paljon pelkoa. Ja se on vakava asia, eikös ole?»

»On», hän vastasi.

»Ja voin sinulle sanoa, ettei tämä voi koskaan muuttua tekemättömäksi.
Sekin on vakava asia, eikös ole?»

»On», hän vastasi.

»Ja että sen mukaan kuin tätä tyttöä kohtelet, sen mukaan hän uskoo
tai on uskomatta kaikki miehet hyviksi tai kaikki miehet huonoiksi.
Ah, Ned, naisen sydän on helposti murtuva ja minun sydämeni on sinun
vallassasi.»

Hän oli kohottanut kasvonsa urheasti ja vakaasti miehen kasvoja
kohtaan. Ne hohtivat tähtien valossa kalpeina ja tunteellisina. Ja
hänen silmänsä olivat kuin kaksi sulaa mustaa lähdettä varjossaan,
hänen hieman auenneet huulensa olivat kaihoiset ja lapselliset.

Mies tarttui hänen kumpaankin käteensä, katsoen jälleen alas hänen
puoleensa. Sitten hän vastasi hänelle, juhlallisesti ja nöyrästi.

»Virginia», hän sanoi, »olen lähdössä vaaralliselle matkalle. Niinkuin
minä teen sinulle, niin tehköön minulle Jumala.»

»Ah, semmoisena sinusta pidän», impi kuiskasi.

»Hyvästi», Ned sanoi.

Impi vapaaehtoisesti kohotti huulensa ja mies suuteli niitä
kunnioittavasti.

»Hyvästi», impi kuiskasi.

Mies kääntyi pois itseään pakottaen ja juoksi rantaan kanootille.

»Hyvästi, hyvästi», impi kuiskaili. »Ah, hyvästi! Lemmin sinua! Ah,
lemmin sinua!»

Samalla pensaikosta äkkiarvaamatta hyökkäsi mustia haamuja. Yön
hiljaisuuden rikkoi tuiman tappelun meteli — iskut — jonkun kaatuminen.
Virginia kuuli Ned Trentin äänen, kuinka hän kesken tappelun tuoksinaa
huusi hänelle:

»Palaa paikalla kotiin!» hän käski selvään ja vakaasti. »Et voi minua
auttaa. Käsken sinua menemään kotia, ennenkuin he etsivät metsän.»

Mutta impi kyyristyi maahan kauhusta saamattomana, silmäterät
suurina yön synkkyydessä. Hän näki heidän sitovan hänet ja seisovan
ja odottavan; hän näki kanootin liukuvan esiin pimeästä; hän näki
kanootissa olevain astuvan maalle; näki heidän näyttelevän pientä
rihlaa ja kuuli heidän krin kielellä selittävän, että he olivat
seuranneet pakolaista hänen uidessaan. Nyt Virginia älysi, että kaikki
oli menetetty, ja hän pakeni metsän läpi, niin pian kuin pääsi.



XV luku.


Galen Albret oli päättänyt kahden kesken kuulustella jälleen kiinni
saatua vankiaan. Hän istui nytkin neuvotteluhuoneessa, nojatuolissa.
Auringonpaistetta tulvi runsaasti huoneeseen. Se näytteli ajan
mustuttamista kömpelöistä huonekaluista kiiltäviä pintoja, etsi
messinkiheloja, kirkasti valkaistut seinät. Me-en-gan, aseman
päällikön keulamies, seisoi kookkaana, suorana, vaieten, ovipielessä
auringonpaisteen järkähtämättömässä totuudessa, tutki isäntänsä kasvoja
ja huomasi hänen olevan sisuaan myöten vihoissaan.

Galen Albretin oli nyt saatava selville asia niin arka, ettei hänen
kohdalleen ollut kolmeenkymmeneen vuoteen sen vertaista sattunut. Ei
sillä hyvä, että tämä outo mies, uuden kerran hänen mahtiaan uhmaten,
yhä itsepintaisesti aikoi taistella komppanian monopolia vastaan; ei
sillä hyvä, että hän kiinni saatuna oli käyttäytynyt niin häpeämättömän
itsetietoisesti; ei sillä hyvä, että hän oli julkisesti mielistellyt
aseman päällikön tytärtä ja uhmaten nauranut päällikölle vasten
kasvoja. Vielä paljon arveluttavampaa vahinkoa hän oli tehnyt. Hän oli
jollain salaperäisellä tavalla saanut lahjotuksi jonkun komppanian
palvelijoista. Petoksesta siis nyt oli kysymys.

Monesta seikasta Galen Albret oli aivan selvillä. Toisia oli, jotka
itsepintaisesti pysyivät salassa. Hän oli tietysti kylläkin pian saanut
tiedon kanootin katoamisesta ja oli paikalla lähettänyt intiaaninsa
sitä etsimään. Pastori Archibald Crane oli kertonut nähneensä kahden
hengen poistuvan leiristä, toisen jokea pitkin, toisen metsäpolkua.
Mutta sitten aseman päällikön tutkistelut olivat joutuneet umpimutkaan.
Hän ei hämmästyksekseen ensinkään tuntenut intiaanien tuomaa pyssyä.
Hän oli ristikuulusteluiden kautta koettanut saada ilmi Ned Trentin
toverin, mutta kaikki nämä yritykset olivat menneet myttyyn Kritten
pölkkypäisen jurouden vuoksi. Ei, eivät he olleet nähneet ketään,
eivät mitään merkkejä, eivätkä jälkiä. Mutta Galen Albret, joka
perin pohjin tunsi metsäläis-liittolaistensa ajatuksenjuoksun, tiesi
heidän valehtelevan. Hän epäili, että heitä johti heimouskollisuus
jotakuta omaa miestään kohtaan; vaikkeivät he siihen saakka olleet
vielä kertaakaan pettäneet. Nyt hän, iso revolveri oikean kätensä
ulottuvissa, kuulusteli Ned Trentiä, kahden kesken, ovella seisovaa
intiaania lukuunottamatta.

Mutta tämä ristikuulustelu ei ollut johtanut sen enempiin tuloksiin
kuin intiaanienkaan tutkistelu. Parhaatkin kysymykset johtivat vain
mahdottomien oletuksien umpimutkaan. Hänen kiukkunsa oli vähitellen
kiihtynyt, kunnes ovella seisova intiaani nyt hänen syväpiirteisten
kasvojensa esiintyvien kohtien vahamaisesta väristä tiesi, että hän
melkein oli saavuttanut raivonpurkauksen rajan.

Nopeasti kuin miekkain iskut kaksintaistelussa risteilivät kysymykset
ja vastaukset hiljaisessa huoneessa.

»Joku auttoi teitä», väitti aseman päällikkö, varmana.

»Niinkö luulette?’»

»Intiaanini sanoivat teidän olleen yksin. Mutta mistä saitte tämän
rihlan?»

»Varastin sen.»

»Olitteko yksinä»

Ned Trent viivähti niin lyhyen hetkisen, että sitä tuskin huomasi.
Ei ollut mahdollista, etteivätkö intiaanit olisi huomanneet immen
läsnäoloa, ja hän pelkäsi nyt ansaa. Sitten hän kohtasi ovipielessä
seisovan Me-en-ganin ilmeikkään katseen. Virginialla ilmeisestikin oli
ystäviä.

»Yksin», hän varmasti toisti.

»Se on vale. Sillä vaikka intiaanini erehtyvätkin, niin näki
pastorimme, että asemalta poistui kaksi henkeä vähää ennen, kuin
lähetin teitä kiinni ottamaan. Toinen souti kanootissa saaren ympäri;
toinen poistui metsäpolkua.»

»Sepä vasta pastori», vastasi Trent hämmästymättä. »Parempi kun
ylennätte hänet urkkijaksenne.»

»Kuka se toinen oli?»

»Luuletteko minun sanovan?»

»Eiköhän minulla ole keinoja pakottaakseni teitä!» kuohahti aseman
päällikkö.

Ned Trent vaikeni.

»Jos ilmaisette minulle sen miehen nimen, niin saatte vapautenne.
Saatte luvan tehdä tässä maassa kauppaa. Asia koskee valtaani —
kurinpitoa. Siitä tulee ennakkotapaus. Se on oleellisen tärkeää.»

Ned Trent katseli lahdelle ja hyräili laulun pätkää, toinen olka
puoleksi käännettynä vanhempaa miestä kohti.

Viimeksi mainitun kasvot punottivat hillitystä vihasta. Kahdesti hänen
kätensä kuin itsestään tapaili jykevän revolverin perää.

»Ned Trent», hän lopulta huudahti käheästi, »kuulkaa tarkasti, mitä
sanon. Olen saanut tästä kylläkseni. Minä vannon, että jollette viiden
minuutin kuluttua sano minulle, mitä tahdon tietää, niin hirtätän
teidät tänään!»

Nuori mies pyörähti ympäri korollaan.

»Hirtätätte!» hän huudahti. »Se ei voi olla täyttä totta?»

Vapaakauppias mittaili häntä kiireestä kantapäähän, näki hänen
aikomuksensa järkähtämättömyyden, ja hitaasti kalpenivat ulkoilman
tummiksi ahavoittamat kasvot. Hirttäminen on ainakin kamala kuolema,
mutta pohjan perillä siihen vielä liittyy erityinen häpeän leima,
sitä kun käytetään vain kaikkein kehnoimpia pahantekijöitä kohtaan.
Ampuminen on tavallisin telotustapa, ellei rikos ole kaikkein törkeintä
laatua. Pienellä kädenliikkeellä hän kääntyi pois.

»No!» huudahti Albret.

Ned Trent sulki huulensa tiukkaan varmaan sanattomuuteen. Moiseen
häväistykseen oli mahdoton edes vastata. Aseman päällikkö nakkasi
kellonsa pöydälle.

»Minä sanoin viisi minuuttia», hän toisti. »Se on täyttä totta.»

Nuori mies nojautui ikkunan kamaraan, käsivarret rinnan poikki
ristissä, selkä huonetta kohti. Ulkona hommattiin aseman tavanmukaisia
hommia hänen nähtensä. Jopa hän pintapuolisella mielenkiinnolla pani
merkille, että kaukana joen toisella puolella uiskenteli kaakko, eikä
muistanut nähneensä näitä lintuja koskaan niin kaukana pohjoisessa.
Galen Albret löi kämmenensä pöytään.

»Aika on kulunut!» hän huuti. »Tämä on viimeinen tilaisuus, jonka
teille myönnän. Sanokaa paikalla, muutoin tyytykää seurauksiin!»

Ned Trent kääntyi jyrkästi, ikäänkuin katkaisten langan, joka hänet
sitoi ikkunan ulkopuoliseen etäiseen näköalaan. Hetkisen hän tuijotti
vastustajaansa tutkimattomalla katseella. Sitten sanoi imelimmällä
äänellään —

»Ah, menkää helvettiin!» ja astui varmoin askelin vanhempaa miestä
kohti.

Ikkunan ja pöydän pään väliä oli ehkä kaksitoista tavallista askelta,
sillä huone oli suuri. Nuori mies astui nämä askelet verkalleen,
hehkuvat silmät kiinteästi istujaan tuijottaen, liikuntolihakset
vetäytyen kokoon ja laueten sujuvasti ja hiipivän tasaisesti kuin
kissan. Galen Albret laski jälleen kätensä revolverille.

»Ei lähemmäksi», hän käski.

Me-en-gan lähti ovelta ja hiipi seinää pitkin. Mutta pöytä oli hänen ja
vapaakauppiaan välissä.

Viimemainittu ei mitään välittänyt aseman päällikön käskystä. Galen
Albret kohotti äkkiä aseensa pöydältä.

»Seis, taikka ammun!» hän huusi terävästi.

»Se on tarkoituskin», Ned Trent sanoi hammasta purren.

Nelisen askelta vain oli miesten väliä. Galen Albret tähtäsi
revolverillaan. Ned Trent tarkkaavaisena varustautui hyppyyn. Pöydän
alapäässä Me-en-gan valmistautui hyökkäykseen.

Sitten vapaakauppiaan jäsenet äkkiä hervahtuivat, hän oikaisi selkänsä
ja palasi varmana ikkunalle. Katsellessaan hämmästyneenä ympärilleen,
tämän äkillisen mielen muutoksen syyn älytäkseen, molemmat toiset
miehet näkivät edessään toisen huoneen ovessa Virginia Albretin.

»Isä!» hän huudahti.

»Teidän pitää lähteä pois», sanoi Ned Trent selvällä ja maltillisella
äänellä, toivoen tahdollaan hallitsevansa hänen ilmeistä kiihtymystään.
»Tämä ei ole semmoinen asia, että teidän sopii siihen sekaantua. Galen
Albret, käskekää hänet pois.»

Aseman päällikkö oli jykevässä nojatuolissaan kääntynyt jyrkästi
tytärtään kohti, katsoen häneen otsa rypyssä.

»Virginia», hän käski varmalla jyrkällä isävaltaäänellä, »poistu
huoneesta. Sinulla ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa, enkä
tahdo, että siihen sekaannut.»

Virginia astui rohkeasti esiin oviuutimien luota ja pysähtyi. Hänen
sormensa tapailivat hermostuneesti toisiaan, huulet värisivät, posket
vuoroin punastuivat, vuoroin kalpenivat, mutta varmasti hän kohtasi
isänsä katseen.

»Minulla on sen kanssa enemmän tekemistä kuin luulettekaan», hän
vastasi.

Ned Trent paikalla riensi pöydän luo. »Minun mielestäni tämä
tosiaankin jo on mennyt liian pitkälle», hän sanoi väliin. »Me olemme
selvitelleet asiat keskenämme ja tulleet päätökseen. Neiti Albretin ei
ole sallittava liioitella pientä säälin tunnetta kohtaloani kohtaan
todelliseksi osanotoksi. Jos hän tietäisi, että tämmöinen mielenosotus
vain pahentaa asiaani, niin varmaan hän ei sanoisi enempää.» Hän katsoi
impeen rukoilevasti aseman päällikön olan poikki.

Me-en-gan oli jo avannut oven. »Tulkaa», hän hymyillen maanitteli.

Mutta aseman päällikön epäluulo oli herännyt.

»Tässä piilee jotakin», hän ratkaisi. »Virginia, arvelen, että voit
jäädä.»

»Olette oikeassa», puhkesi nuori mies epätoivoisena. »Siinä todella
jotain piilee. Neiti Albret tietää, kuka antoi pyssyn minulle, ja
aikoi ilmaista sen teille. Ei ole mitään syytä saattaa häntä niin
vastenmielisen pakon alaiseksi. Olen nyt valmis tunnustamaan teille.
Pyydän teitä käskemään häntä poistumaan.»

Galen Albret oli näitten ristiriitaisten aikomusten keskellä jälleen
vaipunut tavanmukaiseen juroon tyyneyteensä. Valo oli sammunut hänen
silmistään, ilme kadonnut kasvoilta, ryhdistä pontevuus. Hän istui
liikkumattomana massana alotetta vailla, äly vain valppaana kuulemaan,
mitä hänen tietoonsa saatettaisiin.

»Virginia, onko se totta<» järähti parrasta hänen matala, eloton
äänensä. »Tiedätkö, ken tätä miestä auttoi?»

Ned Trent sanattomana häntä rukoili; immen katse vastasi hänen
katseeseensa.

»Tiedän, isä», impi vastasi.

»Kuka?»

»Minä.»

Haudan hiljaisuus seurasi. Galen Albretin ilme ja käytös eivät
muuttuneet. Sameista elottomista silmistään, vahamaisten kasvojensa ja
valkoisen partansa vahvan naamarin takaa hän vakaasti tuijotti tyhjään.
Käsivarret lepäsivät ojennettuina, velttoina ja raskaina nojatuolin
kaiteilla. Muut kolme läsnäolijaa katsoivat häneen, odottaen jotain
muutosta. Muutosta ei tullut. Vihdoin hänen huulensa liikkuivat.

»Sinäkö?» hän sopersi kysyvästi.

»Minä», tytär vastasi.

Seurasi uusi hiljaisuus.

»Miksi?» isä vihdoin kysyi.

»Siksi, että se oli vääryyttä. Siksi, ettemme voi tappaa ihmisiä sillä
tavalla, ilman syytä.»

»Miksi?» Galen Albret itsepintaisesti toisti, välittämättä mitään
tyttärensä vastauksesta.

Virginia loi hitaasti katseensa vapaakauppiaaseen ja maailma hellyyttä
ja luottamusta loisti hänen silmistään.

»Siksi, että rakastan häntä», hän hiljaa virkkoi.



XVI luku.


Galen Albret hetken kuluttua hitaasti käänsi jykevää päätänsä ja katsoi
häneen. Muuta liikettä hän ei tehnyt, mutta tytär horjahti taapäin,
ikäänkuin olisi hän saanut rintaansa ankaran iskun.

»Isä!» hän huohotti.

Yhä hitaasti ja haparoiden tämä nousi jalkeille, pysyen tiukasti
pöydän reunassa kiinni. Hänen takanaan kömpelö nojatuoli mäskähti
nurin lattialle. Hän seisoi siinä suorana ja liikkumatta, katsellen
suoraan eteensä, kasvot hirmuisina. Alussa hänen puheensa oli
katkonaista. Sanat tulivat henkäyksittäin, melkoisin lomin. Kun hänen
mielenliikutuksensa aalto vihdoin oli vyörynyt takaisin korkeudesta,
johon vihan ensimäinen puuska oli sen syössyt, alkoi se valua hänen
huuliltaan katkerain sanain yhä paisuvana tulvana.

»Sinä — sinä rakastat häntä», hän ärjäisi. »Sinä — minun tyttäreni!
Sinä olet ollut — petturi — minua kohtaan! Sinä olet rohjennut —
rohjennut kieltää sen, mitä koko elämäni on vakuuttanut! Oma lihani
ja vereni — vaikka minä luulin ensimäistä puolivertakin väestäni
uskollisemmaksi! Sinä rakastat tätä miestä — tätä miestä, joka on
minua solvaissut, pilkannut! Sinä olet asettunut hänen puolelleen
minua vastaan! Sinä olet ehdoin tahdoin asettunut niiden asemaan,
jotka semmoisesta loukkauksesta hirtättäisin! Ellet olisi minun
tyttäreni, niin hirtättäisin sinut. Hirtättäisin oman lapseni!» Äkkiä
hänen raivonsa taas leimahti. »Sinä pikku hupakko! Uskallatko asettaa
oman älysi minun älyäni vastaani Uskallatko sekaantua siihen, joka on
minulle selvä asia? Uskallatko kieltää minun tahtoni? Iankaikkisen
nimessä, minä sinulle näytän, että sinulla vielä on isä, vaikka oletkin
niin vanha. Mene huoneeseesi! Pois näkyvistäni!» Hän astui pari askelta
eteenpäin, ja nyt hänen silmänsä sattuivat Ned Trentiin. Häneltä pääsi
raivon karjaus ja hän tapasi pistooliaan. Onneksi se oli hänen ylös
noustessaan lentänyt lattialle liikkeen rajuudesta, jonka vuoksi hän
ei nyt punahehkuvan kiukkunsa sokeudessa nähnyt sitä. Hän kiljaisi
haukkumasanan ja hyppäsi eteenpäin, käsi lyöntiin pystyssä. Ned Trent
hyppäsi taapäin puolustusasentoon.

Kaikki kolme läsnä olevaa olivat monta kertaa nähneet Galen Albretin
kiukunpurkauksia, joista hän oli tunnettu ja jotka niin jyrkästi
poikkesivat hänen tavallisesta hillitystä passivisuudestaan. Mutta aina
hän oli, vaikka ilmeisesti oli vihan valkoisimmassa hehkussa ja vaikka
oli väkivaltaisiin tekoihin altis, mitä varmimmin hallinnut kykyjään,
jaellen selviä ja pelättyjä käskyjä väelleen. Mutta nyt hänestä oli
tullut raivoava villipeto. Ja näkijöille tässä näössä oli uutuuden koko
hirmuisuus.

Mutta nuorempikin mies oli vähitellen kuumentunut sille asteelle,
jolla hänen tavallinen huoleton välinpitämättömyytensä saattoi
ruveta kipeniä säihkymään. Keskustelu aseman päällikön kanssa oli
tuottanut pettymyksiä, hänen uhkauksensa olivat olleet todellisia ja
loukkaavia, ja Virginia Albretin huoneeseen astuessa asiat olivat
saaneet kerrassaan epätoivoisen tuskallisen ja odottamattoman
käänteen. Estetty pako, tyhjäksi tehdyt pelastussuunnitelmat olivat
lyhyin väliajoin kiihottaneet hänen tunteitaan, ja pettymysten luode
kiehahti nyt suuttumuksen vuokseksi. Hänessä olivat yhtä sokean kiukun
mahdollisuudet kuin Galen Albretissakin. Pieninkin kosketus saattoi
laskea tulvan valloilleen. Lyönnin ruumiillinen uhkaus sisälsi tämän
kosketuksen. Kumpikin oli näin vastakkain jouduttua valmis vaikka
kuinka hurjaan tekoon.

Mutta Galen Albretin himoitessa kerrassaan murhaa vapaakauppiaan
luontainen taipumus kääntyi äärimmäiseksi uhmaksi ja tahdon
vastustamiseksi. Galen Albretin kasvojen kuvastaessa vihan vimmaa,
Trent oli hymyilevä ja kylmä ja höyli, ikäänkuin olisi hän juuri
vast'ikään saanut vanhemmalta mieheltä vastaanottaa erinomaisen ja
erikoisen suosionosotuksen. Hänen silmistään vain säihkyi turmiota
ennustava sininen lieska, ja hänen sanansa osottivat, vaikka kylläkin
tyynesti sanottuina, mihin määrään hän oli heittänyt hiiteen kaikki
laskelmat.

»Älkää menkö liian pitkälle! Minä varotan teitä!» hän sanoi.

Ikäänkuin nämä sanat olisivat ruumiillisesti eteenpäin sysänneet,
Galen Albret hyökkäsi lyömään iskunsa. Vapaakauppias sukkelaan
kumartui, sysäsi olkansa vanhemman miehen keskiruumista vastaan ja
asemansa sulalla etevämmyydellä pakotti vastustajansa peräytymään.
Epäilemättä taistelu nyt olisi jatkunut ruumis ruumista vasten,
elleivät aseman päällikön polvitaipeet hänen taapäin peräytyessään
olisi kipeästi sattuneet pöydän vieressä seisovan tuolin terävään
syrjään. Albret menetti tasapainonsa, horjui ja lopulta putosi rajusti
istumaan. Ned Trent paikalla pönkitsi hänet olkapäästä voimattomaan
liikkumattomuuteen. Me-en-gan oli ottanut haltuunsa pudonneen
revolverin, mutta ei muutoin yrittänyt sekaantua asiaan. Intiaani
semmoisissa pulissa muistaa kurisäännön — hän ei ollut saanut käskyä.

»Ja nyt», sanoi Ned Trent purevasti, »arvelen minä tämän tähän
päättyvän. Te ette juuri loista, hyvä herrani», hän hieman hymyili.
»Te ette ole loistanut alusta pitäen, eikö niin? Te kielsitte minulta
paljon asioita, mutta minä olen tehnyt ne kaikki. Tein kauppaa
intiaanienne kanssa. Kuljin maassanne, missä minua halutti. Ettekö
luule minun olleen täällä monta kertaa, ennenkuin minut kiinni saatiin?
Ja te kielsitte minua enää tapaamasta tytärtänne. Tapasin hänet samana
iltana ja seuraavana aamuna ja seuraavana iltana.»

Hän seisoi, Galen Albretia yhä liikkumattomana tuolissa pitäen, katsoi
vakaasti ja vihaisesti aseman päällikköä silmiin, säestäen jokaista
sanaansa hillityn kiihkonsa painolla. Impi kosketti hänen käsivarttaan.

»Vaiti! ah, vaiti!» hän huudahti kauhuissaan. »Elä enää suututa häntä!»

»Kun kielsitte minua häntä kosiskelemasta», vapaakauppias jatkoi,
mitään välittämättä, »nauroin teille.» Vasemman käden äkkinäisellä
nopealla liikkeellä hän veti immen luokseen ja kosketti huulillaan
hänen otsaansa. »Katsokaas! Kieltonne ovat olleet jotensakin
naurettavia. Minä näytän heti alusta saakka olleeni teistä voitolla.
Sattumalta on henkeni käsissänne. Olkoon niin! Se on pieni palkka ja
huono tyydytys.»

Hän ponnahti erilleen aseman päälliköstä ja astui takaperin.

Galen Albret istui alallaan koettamatta enää uudistaa tappelua. Nämä
muutamat pakolliset toimettomuuden hetket olivat palauttaneet hänen
mielenmalttinsa. Hän oli vielä sisuksiaan myöten vihoissaan, mutta
raivon mielettömyys oli mennyt. Päältä nähden hän oli ennallaan.
Ainoastaan rinnan kiivas kohoaminen vastasi Ned Trentin nopeaan
hengitykseen, molempain miesten tätä seuraavan lomahetken aikana
uhmaten tuijottaessa toisiaan.

»Hyvin hyvä», sanoi aseman päällikkö lopulta lyhyeen. »Aikanne on ohi.
En katso tarpeelliseksi hirtättää teitä. Saatte tänään lähteä pitkälle
matkallenne.»

»Ah!» huudahti Virginia masennetulla epätoivon äänellä ja hiipi
rakastettunsa rinnalle.

»Hiljaa! hiljaa!» tyynnytteli tämä. »Onhan pelastumisen mahdollisuus.»

»Niinkö luulette?» keskeytti Galen Albret raa'alla äänellä. Ja
katsoessaan hänen jäykistyneihin kasvoihinsa ja palaviin silmiinsä he
älysivät, ettei ollut mitään mahdollisuutta. Vapaakauppias kohautti
olkapäitään.

»Aiotteko tehdä sen, isä», rukoili Virginia, »sen jälkeen, mitä olen
teille sanonut?»

»Päätökseni pysyy.»

»En jää hänen jälkeensä elämään, isä!» impi hiljaisella äänellä uhkasi.
Ja kun aseman päällikkö ei vastannut: »Älkää käsittäkö minua väärin. En
aio jäädä hänen jälkeensä elämään.»

»Vaiti! vaiti! vaiti!» karjui Galen Albret joka kerta entistään
kovemmin. »Vaiti! En salli, että minua vastustetaan! Olet tehnyt
vaalisi! Et ole enää minun tyttäreni!»

»Isä!» Virginia heikosti huudahti kalpenevin huulin.

»Älä puhu minulle! Älä katso minuun! Mene pois täältä! Pois koko
seudulta! Et saa enää olla täällä päivääkään — et tuntiakaan! Minä vaan
—»

Impi hetkisen epäröi, juoksi sitten hänen luokseen, vaipui polvilleen
ja tarttui hänen käteensä.

»Isä», hän rukoili, »ette enää ole oma itsenne. Tämä on koskenut teihin
liian kovasti. Huomenna kadutte. Mutta silloin se on liian myöhäistä.
Ajatelkaa, kun vielä on aikaa. Hän ei ole tehnyt mitään rikosta.
Sanoitte minulle itse, että hän oli älykäs ja rohkea — gentlemani; ja
vaikka hän on ollut äkkipikainen, niin onhan hän koko ajan esiintynyt
urheasti. Kuulkaa, hän lupaa teille lähteä pois rauhallisesti, olla
tästä mitään sanomatta, olla tähän maahan koskaan palaamatta ilman
teidän lupaanne. Hän suostuu tähän, jos minä pyydän, sillä hän rakastaa
minua. Katsokaa minuun, isä. Aiotteko kohdella sillä tavalla pikku
tytärtänne — Virginiaanne? Ette ole koskaan ennen kieltänyt minulta
mitään. Ja tämä on koko elämäni suurin asia.» Hän kohotti isänsä
käden poskelleen ja siveli sitä, kuiskaillen pieniä naisellisia
hyväilylauseita, varmasti luottaen lumousvoimaansa, joka ei ollut
vielä milloinkaan pettänyt. Oman äänen sointi impeä rauhoitti, samoin
sen miehen rauhallisuus, jota hän rukoili. Elinkautinen hemmottelu
ja suosio valoi tyynnyttävää vaikutustaan hänen häiriintyneeseen
mieleensä, vakuuttaen hänelle, että koko tämä myrsky ja jännitys
kuitenkin tavalla tai toisella oli paljasta valekuvaelmaa — uni, josta
hän nyt oli heräämässä onnen kirkkaimpaan päivänpaisteeseen. »Sillä
te rakastatte minua, isä», hän lopuksi lausui ja kohotti häntä kohti
sirosti katseensa, tunteellisesti, hieman mielistelevästi päätään
kallistaen, katsoakseen häntä kasvoihin.

Galen Albret ärähti kuin villipeto ja viskasi syrjään immen, samoin
kuin tuolinkin, jossa oli istunut. Ned Trent otti horjuvan immen
syliinsä.

Sillä, niinkuin on usein intohimoisten ja voimallisten luonteitten
laita, vaikka aseman päällikkö oli jälleen saavuttanut jonkinmoisen
tyynen mielenmaltin, niin ei hänen syvän kiukkunsa kiehunta ollut
vähääkään asettunut. Sen päälle oli jäähtynyt kuori lujaa päätöstä
— hän oli päättänyt tehdä tästä sietämättömästä vastarinnasta lopun
suorimmilla keinoilla, mitä hänen rajattoman valtansa käytettävissä
oli. Tyttären rukous ei suinkaan ollut häntä hellyttänyt, vaan
todellisuudessa vielä syvemmältä kuohuttanut hänen raivoaan. Se oli
tuleen nakannut uutta virikettä. Tähän saakka hänen itsetietoisuutensa
oli tuntenut vain ylpeyden, isäntävallan, uskollisuuden ja oikeuden
loukkaukset. Nyt tyttären rukoukset muistuttivat hänelle sitä katkeraa
tosiasiaa, että häntä oli loukattu toisellakin tavalla — loukattu hänen
perhesiteitään. Tämä mies oli myös häneltä surmannut hänen ainoan
lapsensa. Sillä lapsi oli hänet hylännyt, oli sysännyt hänet itsestään
pois ylpeyden yksinäiseen sortuneeseen temppeliin. Ensi ajatus sai
hänen kasvonsa mielenliikutuksesta vavahtelemaan, sitten jähmettymään
kylmäksi ivaksi.

»Rakastan sinua!» hän ärjyi. »Rakastan sinua! Sinä luonnoton lapsi!
Kiittämätön! Joka käännyt minusta pois niin keveästi!» Hän nauroi
katkerasti, silmäillen tytärtään jäätävän tutkivasti. »Kuinka sinä
uskallat muistuttaa minun rakkauttani itseäsi kohtaan!» Äkkiä hän nousi
seisomaan, ojentaen tytärtään vastaan raskaan, vapisevan käsivartensa.
»Luulet vetoamisen minun rakkauteeni pelastavan hänet! Tyhmyri!»

Virginian henki salpautui kurkkuun. Hän oikaisi itseään, tarttui
kourallaan viittansa kaulanauhaan. Sitten hänen päänsä hitaasti vaipui
eteenpäin. Hän oli pyörtynyt rakastettunsa syliin.

Näin he seisoivat kuin jähmettyneinä huomattavan hetken, tapauksen
äkillisyydestä ymmällään; Galen Albretin käsi kiroukseen ojennettuna;
impi kuin taittunut lilja nuoren miehen käsivarsien kannattamana; tämä
intohimoisesti etsien hänen kasvoistaan elon merkkiä; Me-en-gan jälleen
oven suussa suorana ja murheellisena.

Vanhuksen käsivarsi vaipui silloin hitaasti alas. Hänen katseensa
häälyi. Kasvojen piirteet lauhtuivat. Kahdesti hän yritti kääntyä pois.
Aivan yht'äkkiä hänen kova mielensä murtui; hän päästi huudahduksen
ja hyppäsi eteenpäin temmatakseen tajuttoman immen ahnaasti
karhun-syleilyynsä, etsien immen kasvoista elon merkkejä, mutisten
hajanaisia asioita.

»Joutuun!» hän kovalla äänellä huudahti, kurkkuäänien tyrkkiessä
toisiaan hänen kurkussaan. »Wishkobun tänne, joutuun!»

Ned Trent katsoi häneen vakavasti, suuttuneesti, käsivarret rinnalla
ristissä.

»Aha!» hän pudotteli sanojaan selvään ja yksitellen kohtauksen
kiihkeään jännitykseen. »Näytätte löytäneen sydämenne, hyvä ystävä!»

Galen Albret tuijotti häneen hämmentyneenä immen kauniin vaalean pään
takaa.

»Hän on minun tyttäreni», hän mutisi.



XVII luku.


Tajuton impi kannettiin uutimellisten ikkunain hämärästi valaisemaan
huoneeseen ja laskettiin divaanille. Wishkobun kiirein kutsuttuna
päästeli immen kauluksen auki.

»Hän on pyörtynyt», hän ilmoitti omalla kielellään. »Muutaman minuutin
kuluttua hän taas tointuu; tuon vähän vettä.»

Ned Trent nenäliinalla pyyhki hikeä otsaltaan. Vaaran hän oli kestänyt
kylmäverisesti, mutta tämä voitti hänen rautaisen mielenmalttinsa.
Galen Albret sahasi edestakaisin pitkin vuoteen reunaa kuin hätääntynyt
karhu. Myrskyn myllerrys oli hänessä etäisyyteen häipymässä.

»Menkää viereiseen huoneeseen», hän ärähti vapaakauppiaalle, vihdoin
huomatessaan hänen olevan saapuvilla.

Ned Trent viivytteli.

»Menkää, kuuletteko!» riuskasi aseman päällikkö. »Ette voi mitään tehdä
täällä.» Hän seurasi nuorta miestä ovelle, jonka sulki omin käsin,
sitten hän palasi takaisin vuoteen luo, jolla hänen tyttärensä lepäsi.
Keskellä lattiaa jokin pieni esine sattui hänen jalkaansa. Koneen
tapaisesti hän otti sen ylös.

Se oli pieni hopeinen tulitikkulaatikko, sitä lajia, jota pohjan
perillä yleiseen käytetään, jotta tulitikut säilyisivät kuivina.
Vapaakauppias ilmeisestikin oli sen taskustaan pudottanut, samalla kuin
veti siitä nenäliinansa. Aseman päällikkö oli juuri pistämäisillään
sen omaan taskuunsa, kun hänen silmäänsä sattui yhden laidan poikki
kömpelösti piirretty kirjoitus. Hän tutki sitä lähempää, yhä vielä
koneen tapaisesti. Siihen oli piirretty miehen nimi. Se miehen nimi oli
Graehme Stewart.

Ajattelematta sen enempää, mitä teki, hän pudotti esineen pienelle
pöydälle ja palasi huolestuneena immen luo, intiaanivaimon hitautta
kiroten. Mutta tuota pikaa saapui Wishkobun.

»Vieläkö hän herää?» kysyi päällikkö, vaimon huolellisesta
tarkastuksesta hätääntyneenä.

Tämä hymyili lempeää hiljaista hymyään. »No tietysti», hän vakuutti
isälle omalla kielellään, »ei se ole sen vaarallisempaa, kuin jos hän
olisi sormeansa leikannut. Muutaman hengähdyksen jälkeen hän tointuu.
Minun täytyy nyt lähteä Cockburnin asuntoon saamaan palanen imelää
puuta (kamferttia), jota hänen tulee haistaa.» Hän katsoi kysyvästi,
saisiko mennä.

»Sagaamig — mene», myöntyi Albret.

Helpotuksen tunteella hän vaipui tuoliin. Pieni hopeinen
tulitikkulaatikko sattui jälleen hänen silmäänsä. Hän otti sen käteensä
ja vaipui tuijottamaan kömpelösti kaiverrettuja kirjaimia.

Hän huomasi, ettei hänellä ollut muuta seuraa kuin tyttärensä — ja nämä
miehen nimeksi kootut toistakymmentä kirjainta.

Kaiken ikäänsä hän oli ollut tyly mies. Hänen käskynsä olivat olleet
omavaltaiset; hänen vihansa hirmuinen; rangaistukset ankarat, jopa
joskus julmat. Armahtamisen lahja oli hänessä hinterä ja heikko. Hän
tiesi tämän ja vaikk’ei suorastaan kerskannutkaan siitä, niin oli hän
kuitenkin välinpitämätön siitä, mitä tämä vaikutti muiden ajatuksiin
hänestä. Mutta oikeamielinen hän oli ollut aina. Hänen vihansa uhrit
saattoivat valittaa, että hänen kostotoimensa olivat olleet tylyjä,
etteivät kaikkein lieventävimmätkään asianhaarat voineet hänen
anteeksiantamustaan hellyttää, mutta hänen vihansa ei ollut koskaan
aiheeton, eivätkä hänen rangaistuksensa ansaitsemattomia. Siten hän
aina oli ylläpitänyt arvontuntoaan, ja tästä arvontunnosta oli johtunut
hänen rautainen ja tehokas hallintonsa.

Sama piti paikkansa siitä nuoresta miehestä, joka nyt kiinnitti
hänen ajatuksiaan. Kahdesti hän oli varottanut häntä pysymään maasta
poissa, ja vasta kolmannella kerralla uhannut rangaista, kun se oli
sula pakko. Tapaukset, jotka olivat seuranneet hänen tuloaan tänne,
olivat kuohuttaneet aseman päällikön kiukkua ehkäpä aivan luonnottoman
rangaistuksen kuumuuteen — sillä onhan ihmisen henki ainakin jonkun
arvoinen, yksin erämaassakin mutta rangaistus se sittenkin oli, eikä
vain häikäilemätön voiman näytös. Se ehkä oli oikeutta vain aseman
päällikön kannalta katsoen, mutta joka tapauksessa se oleellisesti oli
oikeutta — siinä laajemmassa merkityksessä, että jokaisella teolla
oli ollut määrätty seurauksensa. Vaikka ehkä toinen olisi tuominnut
hänen käytöksensä tarpeettoman tylyksi, oli Galen Albretin omatunto
tyydytetty ja rauhallinen.

Eikä hänen päätökseensä ollut pysyvästi vaikuttanut tyttären uhkaus
lopettaa itsensä, sen enempää kuin hetkellinen heltymyskään hänen
pyörtyessään. Asia oli sen kautta tosin käynyt monimutkaisemmaksi,
mutta siinä olikin kaikki. Uhkauksen vakavuudessa hän tunsi oman
rautaisen luontonsa ja oli ehkä hieman hyvillään sen todetessaan. Hän
tiesi, että tytär aikoi toteuttaa uhkauksensa, eikä jäädä rakastettunsa
jälkeen elämään, mutta tällä hetkellä hän oli siitä pelosta kaukana; se
vain yhä enemmän yllytti hänen jäykkää vastarintaansa.

Vapaakauppiaan huoneesta lähtiessään lausumat sanat olivat kuitenkin
koskettaneet sitä ainoata heikkoa kohtaa, joka oli Galen Albretin
luottamuksessa oikeuteensa. Väsyneenä taisteluihin ja intohimoihin,
jotka oli kokenut, aivot turtuneina, tahto hetkeksi masentuneena, hän
istahti ja muisteli niitä kuvia, joita nämä molemmat sanat olivat hänen
mieleensä palauttaneet.

Graehme Stewart! Sen miehen hän oli ensiksi tavannut Fort Raessa
yli kaksikymmentä vuotta takaperin. Melkein heti sen jälkeen kuin
hän oli nainut Virginian äidin. Heti hänen mielikuvituksensa sillä
kuvausvoimalla, joka kauan hiljaisissa paikoissa oleskelleilla on,
palautti mieleen toisen tapauksen — hänen oman kosintansa. Hän oli
ajanut koirineen la Clochen linnaan ankaran päivämatkan jälkeen melkein
kuudenkymmenen asteen pakkasessa. Väsyneenä, nälkäisenä, puolikuolleena
vilusta hän oli hoiperrellut huoneeseen, jossa valkea paloi. Sen loimua
vastaan hän oli pikimältään nähnyt nuoren immen kasvot sivusta, ja
profili oli samassa kadonnut, kun impi oli kääntänyt kasvonsa häntä
kohti säikähtyen uudelleen tulijaa. Miehet olivat pitäneet huolta
hänen koiristaan. Neitonen oli tuonut hänelle kuumaa teetä. He olivat
lieden pielessä kuiskailleet keskenään — hiljaisen maan jo harmahtava
matkamies ja verevä, reipas pohjolan impi. Puolenyön aikaan he olivat
yhtyneet aseman aitauksen ulkopuolella, turkin kaulukset kasvoille
tiiviisti vedettyinä suojaksi hirmuista pakkasta vastaan. Tuntia
myöhemmin he olivat revontulien loimutessa matkalla Qu’Apelleen. Galen
Albretin sieraimet laajenivat, kun hän muisteli purevan koirapiiskansa
läiskettä ja kuinka sen tuimat sivallukset olivat heidät pelastaneet
turhan takaa-ajon kynsistä. Qu'Apellessa oli vihkimys toimitettu,
sitten he olivat lähteneet uuvuttavalle matkalleen Raeen, ja siellä hän
oli ensi kerran tavannut Graehme Stewartin.

Raen asema on Suuren Orjajärven luoteisen haaran rannalla Koiran
kylkiluitten maassa, vain neljän asteen päässä napapiiristä. Se on
autio paikka, sillä Paljaat maat ovat lähellä. Ei näy muuta kuin
suuri järvi, suuri taivas ja suuri harmaa maa. Ihminen käy siellä
oikulliseksi, luulevaiseksi. Siellä hiljaisuuden seurassa on niin vähän
puhuttavaa. Raen asemalla oli ollut ihmisiä vanha Jock Wilson, kaupan
johtaja, pappi, isä Bonat, kauppa-apulainen, puoliveri Andrew Levoy,
neljä Koiran kylkiluitten tiipiitä, Galen Albret vaimoineen ja Graehme
Stewart.

Jock Wilson oli kuudenkymmenen viiden ikäinen; isä Bonatilla ei ollut
ikää ensinkään; Andrew Levoyn ikänä oli ollut juro vaikeneminen.
Graehme Stewart vain ja Elodie, Albretin vaimo, olivat olleet nuoria.
Heidän elämänsä olivat tässä harmaassa maassa olleet kuin väripilkkuja
sumussa. Galen Albret oli lopulta käynyt mustasukkaiseksi.

Alussa ei ollut mitään syytä toimeen; mutta vihdoin Levoy oli tuonut
vanhemmalle miehelle todistukset nuoremman rikollisuudesta. Karkean
turkiskauppiaan pää oli vaipunut ja hän itki. Mutta koska hän rakasti
Elodiea enemmän kuin itseään — ja se ehkä oli tämän surullisen jutun
ainoa sovittava puoli — niin hän ei sanonut mitään, ei muuta tehnyt
kuin matkusti etelämmäksi Edmontoniin, jättäen nuoremman miehen
yksikseen Raen asemalle valkoisen hiljaisuuden seuraksi. Mutta hänen
sielussaan oli kuohunut.

Luonnon ja ajan tehtyä tehtävänsä Galen Albret sai tyttären, mutta
menetti vaimon. Hänen ei kauempaa tarvinnut viivytellä kärsimänsä
vääryyden kostamista. Sitten alkoi sarja tuskastuttavia vaikeuksia, ja
ne lopulta saivat hänen alentamaan itsensä keinoihin, jotka riitelivät
hänen avointa tuntoaan vastaan siitä, mitä hän oli velvollinen itseään
vastaan. Alussa hän ei voinut matkustaa vihollisensa luo, lapsi kun
oli hoidettava; kun hän lopulta sai lapsen sijoitetuksi semmoiseen
paikkaan, että huoletta saattoi hänet jättää, min hänen itsensä äkkiä
ja vastaan väittämättä täytyi lähteä itään, Rupertin maahan, ottamaan
siellä toimi hoidettavakseen. Hän ei voinut kieltäytyä, jos mieli jäädä
komppaniaan, ja komppania taas oli hänelle enemmän kuin sekä elämä
että kosto. Pikku tyttönsä hän jätti Sacré Coeur luostariin Quebeciin;
itse hän asettui Hudson lahden maahan asumaan. Kun hän muutaman vuoden
kuluttua alkoi ikävöidä lihansa ja verensä seuraa, niin hän noudatti
luokseen tyttärensä.

Hän saavutti aseman päällikkönä suuren vallan; ja tämän vallan hän
johti kostonsa juonille. Graehme Stewart sai kaikkialla tuta hänen
vaikutustaan vastassaan. Hänen asemansa komppanian palveluksessa kävi
sietämättömäksi. Lopulta hän tuskissaan yhä jatkuvista vääryyksistä,
sorrosta ja loukkauksista erosi onnen hylkäämänä, pettynein toivein.
Hänestä tuli Saskatshewan maan ensimäisiä vapaakauppiaita ja hän omisti
nyt kaikki voimansa vimmastuneeseen vastarintaan, vahingoittaakseen
komppaniaa, joka oli hänelle vääryyttä tehnyt. Kolmen lyhyen vuoden
kuluttua hänet tapasi väkivaltainen ja huomiota herättävä kuolema;
sillä vapaakauppiaitten alkuajat olivat vaaralliset. Galen Albretin
kosto oli miehensä tavannut.

Myöhemmin aseman päällikkö taas oli tavannut Andrew Levoyn. Myöhään
eräänä yönä hän oli horjunut tänne. Hän oli lähtenyt Winnipegistä
Albany jokea myötämaahan, mutta tapaturmat olivat saattaneet hänet
nälkäkuoleman partaalle. Koirat olivat kuolleet toinen toisensa
perästä. Hän oli pyrkinyt eteenpäin miten kuten umpimähkään,
päiväkausia vielä voimat ja terveydenkin menetettyään. Mu-hi-kun
oli tuonut hänet asemalle. Hänen varpaansa ja sormensa olivat
paleltuneet ja karisseet pois; kasvot, musta pakkasen purema iho,
johon oli revennyt syviä halkeamia lihaan saakka, olivat kuin naamari.
Lumisokeakin hän oli. Häntä tuskin olisi ihmiseksi tuntenut.

Niin viimeisilleen nääntynyt mies ei voinut puhua muuta kuin totuuden,
jonka vuoksi Galen Albret uskoi häntä. Ja Andrew Levoy oli kertonut
petoksensa, ennenkuin sinä yönä kuoli. Aseman päällikkö oli lähtenyt
huoneesta rikos omallatunnollaan. Sillä Graehme Stewart oli ollut
syytön, ilman mitään vääryyttä häntä tai hänen vaimoaan kohtaan.

Semmoinen oli se tarina, jonka pieni hopeinen tulitikkulaatikko kertoi
Galen Albretille. Tämä oli se särö, joka oli hänen oikeudentunnossaan;
se oli pitkän radan ainoa tapaus, jolloin hänen säälimättömät
rangaistus- tai kostokeinonsa eivät olleet perustuneet jyrkkään
oikeuteen, ja kohtalon ivan kautta tämä yksi tapaus oli koskenut häntä
sangen läheltä. Tässä oli nyt hänen edessään vihamiehen poika — hän
ihmetteli, kuinka ei ollut ennen näköisyyttä huomannut — ja hän oli
aikeissa rangaista tätä poikaa ankarimmalla rangaistuksella, mitä
hänellä oli käytettävänään. Eikö tämä ollut hänelle tarjottu tilaisuus
vanhan erehdyksensä korjaamiseksi, hänen omantuntonsa puhdistamiseksi
ainoasta sen tapaisesta synnistä, mitä hän synniksi tunnusti?

Mutta sitten hänet taas samensi puuskaus samaa lemmenkateutta, josta
oli ollut seurauksena Graehme Stewartin tuho. Tämä nuori mies kosi
hänen tytärtään; oli voittanut hänen rakkautensa. Galen Albret kumma
kyllä sekoitti vanhat ja uudet; taas nuoruus tarttui nuoruuteen,
vanhuuden syrjäyttäen. Ikä tunsi tuimaa halua omaansa puolustaa.
Aseman päällikkö rutisti suurten kämmentensä välissä hopeisen
tulitikkulaatikon ja katsahti ylös. Tytär makasi hänen edessään
liikkumatta, elottomana. Päättäväisenä hän pönkitti leukansa molempien
käsiensä varaan ja katseli häntä.

Huone oli, kuten ainakin, vastakohtia täynnään. Komerollisista
ikkunoista lankesi sisään valon sääriä, tomuisia, hämmentäviä,
valokohtia liioitellen, varjoja syventäen läpinäkymättömäksi
pimeydeksi. Immen harmaapukuinen muoto muuttui niiden vaikutuksesta
epämääräiseksi, autereiseksi, kuin virralla häälyvä usva. Ne pimittivät
tumman vuoteen, jolla hän lepäsi, sulaksi erottumattomaksi mustaksi;
ne hämmensivät nurkan verhoineen kauas ulottuvaksi etäisyydeksi.
Niin että lopulta Galen Albretista näytti, hänen hypnootisella
voimalla tuijottaessaan, ikäänkuin hän olisi katsellut puhdasta
ruumiitonta henkeä, joka nukkui suloisesti — ääretön avaruus kehtonaan.
Jokapäiväinen tuttu ympäristö katosi. Hän ei tietoisena huomannut
mitään muuta kuin marmorinvalkoisen, ikäänkuin jalokiveen uurretun
profilin, päätä ympäröivän kultaisen auerkehän, utuisen haahmotellun
ruumiin ja taas kätten kohdalla kirkkaan marmorilaikan. Kaikki muu oli
erisyvyistä taustaa.

Niinpä vanhuksen mieli, viime tunnin jännityksestä väsyneenä, kääntyi
itseensä ja ryhtyi luomaan. Jalokiviprofili, autereinen ruumis ja
marmorikädet jäivät silleen; mutta nyt Galen Albret näki muutakin.
Jostain näkymättömästä avaruudesta huokui hämärää ihanaa sulotuoksua;
epämääräisiä valovälähdyksiä tuikki pimeydestä; heikot soiton aallot
väliajoin kohottivat hiljaisuuden lievettä. Vähäistä nämä olivat ja
hiljaista ja ulkonaisen tietoisuuden alla — samoin kuin ne äänet,
joita kuuluu kuohuvan kosken alta — mutta vähitellen ne muuttuivat
selväpiirteisemmiksi. Sulotuoksu kantoi Galen Albretin sieraimiin
pyhän savun siivillä; valotuikkeet vakaantuivat kynttilän liekkien
soikuloiksi; heikot soitantoaallot sulivat syvärintaisten urkujen
säveltulvaksi. Hän tunsi ympärillään kirkon hämärää juhlallisuutta,
näki pään puolessa ja jalkopäässä palavat kynttilät, kuolleen kirkkaat,
tyynet kasvot, jotka heikosti hymyilivät, että vihdoinkin saivat olla
häiritsemättä. Tätä hän oli katsellut yhden ainokaisen yön ja yhden
ainokaisen päivän ammoin ollutta aikaa. Aseman päällikkö ojensi kätensä
vuoteella makaavaa haahmoa kohtaan, mutta vaimoansa hän kutsui, kaksi
vuosikymmentä poissa ollutta vaimoaan.

»Elodie! Elodie!» hän hiljaa kuiskasi.

Vaimo ei ollut sitä koskaan tiennyt, Jumalan kiitos, mutta hänellekin
hän oli vääryyttä tehnyt. Kaikessa surussaan ja syvässä taivaallisessa
säälissään hän oli luullut, että hänen nuoruutensa oli kääntynyt sen
toisen nuoruuden puoleen. Se oli ollut väärä luulo. Eikö hän ollut
hänellekin, vainajalle, sovitusta velkaa?

Ikäänkuin vastaukseksi hänen huudahduksensa, taikka ehkä vain siitä
syystä, että ihmisääni oli rikkonut hänen pyörtymyksensä viimeiset
kääreet, immyt hieman liikahti. Galen Albret ei hievahtanutkaan.
Virginia hitaasti käänsi päätään, kunnes hänen harhailevat silmänsä
lopulta kohtasivat isän silmät, jotka intohimoisen osaaottavasti olivat
häneen kiintyneet. Hetkisen tytär tuijotti isäänsä, sitten palasivat
äly ja muisto. Hän parkaisi ja nousi rajun mielenliikutuksen valtaamana
istumaan.

»Hän! Hän!» hän huudahti. »Onko hän mennyt?» Galen Albret paikalla
sulki hänet syliinsä.

»Kaikki on hyvin», hän lohdutti, pusertaen tytärtä leveää rintaansa
vastaan. »Kaikki hyvin. Sinä olet oma pikku tyttöseni.»



XVIII luku.


Ned Trent viipyi ehkä kymmenen minuuttia neuvotteluhuoneen oven
läheisyydessä, kunnes oli tullut vakuutetuksi siitä, ettei Virginian
tila ollut vaarallinen. Sitten hän alkoi astella huoneessa, tutkien
tarkasti kaikki esineet, joilla se oli koristettu. Kauimmin hän seisoi
Sir George Simpsonin, komppanian suuren matkustajan, muotokuvan
edessä. Se oli vartalokuva, lempeän siniset silmät ja ystävälliset
kasvot ilmeen virallista jyrkkyyttä eväten, hiukset ja poskiparta
lumivalkoiset. Maalattu mies ja elävä mies katsoivat toisiaan kauan
udellen. Viimemainittu pudisti päätään.

»Laajalti matkustelit tuntemattomia maita», hän sanoi miettiväisenä.
»Tunsit paljon ihmisiä monessa maassa. Ja minne vain tulitkin,
kaikkialla sinun sanotaan saaneen ystäviä. Ja kuitenkin, koska kaikkien
näiden ihmisten silmissä olit yhtä kuin komppania ja siten olit sen
hurjan uskollisuuden rakentajia, joka nyt minut tuhoo, niin täytyy
minun otaksua, että me olemme vihollisia!» Hän kohautti olkapäitään
päähänpistolleen ja kääntyi pois.

Sitten hän ikkunasta loi pikaisen silmäyksen pitkältä oikoiselle
Mooselle ja siniselle merenlahdelle, joka kimalteli etäisyydessä. Hän
tunnusteli ulko-ovea. Se oli lukossa. Uuden päähänpiston saatuaan hän
oikopäätä astui huoneen kolmannelle ovelle. Se aukeni.

Hän huomasi olevansa pienessä huoneessa, jossa oli kaikenlaista romua,
pöytä, kaksi tuolia, paljon papereita, joku täytetty lintu ja rivi
tilikirjoja. Ilmeisestikin päällikön yksityinen työhuone.

Ned Trent palasi päähuoneeseen ja kuunteli tarkkaan monta minuuttia.
Sitten hän juoksi takaisin työhuoneeseen ja alkoi nopeaan aukoa ja
penkoa pöydän laatikoita. Hän löysi ja anasti monta langan kappaletta,
pöytäveitsen ja tulitikkulaatikon. Sitten häneltä pääsi hillitty
ilon huudahdus. Hän löysi pienen revolverin ja sen keralla vajaan
patruunalaatikon.

»Toivon kipinä», hän riemuitsi; »toivon kipinä!» Siitä oli tuleva
epätoivon taistelu. Kaikkein ensimäiseksi hänen täytyisi etsiä ja
surmata ne miehet, jotka lähetettäisiin hänen kintereilleen — tällä
leikkirevolverilla rihloja vastaan; valkoinen mies harjaantuneita
metsäläisiä vastaan. Ja sitten hänen täytyisi hankkia elatuksensa
niillä patruunilla, mitä olisi jäänyt. Mutta sittenkin oli siinä toivon
kipinä.

Hän sulki laatikot ja oven ja kävi jälleen istumaan nojatuoliin
neuvospöydän ääreen.

Enemmän kuin tuntikauden hän sitten odotti seuraavaa käännettä. Hän
oli jo taas nousemassa aallon harjalle. Asia ei nyt näyttänyt aivan
mahdottomalta. Hän päätti lähettää Me-en-ganin avulla, jonka hän
aavisti olevan neitosen ystävän, Virginialle sanoman ja käskeä häntä
toivomaan. Hän oli jo mielikuvituksessaan Quebecissa, jossa hän
elokuussa etsisi hänet ja ottaisi hänet omakseen.

Pian tuli sitten huoneeseen intiaanipalvelija viemään hänet pienempään
huoneeseen, jossa hän sai olla vielä melko ajan yksikseen. Hänelle
tuotiin ruokaa. Hän söi vankasti, pitäen sitä viisaana. Viimein sitten
tuli kutsu, johon hän jo niin kauan oli ollut valmistautuneena.
Me-en-gan itse astui huoneeseen ja viittasi häntä tulemaan perässään.

Ned Trent oli laatinut sanomansa valmiiksi kirjeen kotelon taustalle,
luodin kärjellä kirjoittaen. Hän pisti nyt paperipalasen intiaanin
kouraan.

»O-mi-mille», hän selitti.

Me-en-gan katsoi hänen lävitseen helmimäisillä kiiltopintaisilla
silmillään.

»Nin nissitotam», hän hetken kuluttua myöntyi.

Hän kulki edellä. Ned Trent seurasi perässä kautta kapean matottoman
hallin haalistuneine Westminsterin valokuvineen, sitten alas mutkaisia
narisevia portaita ja lopulta hänet jälleen sulki seiniensä väliin
neuvostohuone vankkoine orsineen, kaksine liesineen, pitkine pöytineen,
kapeine ikkunoineen.

»Beka — odota!» käski Me-en-gan ja jätti hänet yksikseen.

Ned Trent oli luullut, että hänet vietäisiin kanoottiin, jolla hänet
saatettaisiin »pitkän matkan» ensimäisen taipaleen päähän, mutta
nyt hänet taas näyttiin tuomitun entisen toimettomuuden väsyttävään
epätietoisuuteen. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut kauan odottaa. Melkein
paikalla toinen ovi aukeni ja aseman päällikkö astui sisään.

Hänen liikkeensä olivat katkonaiset ja malttamattomat, sillä
myöntyipä semmoinen mies kuinka suosiolla tahansa parempia vaistojaan
noudattamaan, niiden vaatimusten toteuttaminen on aina ankara
koetus. Se on aina jonkinlaista tunteiden alastomuutta, joka aina on
vastenmielistä sille, joka on tottunut ne takanaan pitämään. Ned Trent
tämän huomatessaan ja syyn väärin käsittäen puserti pientä revolveriaan
kylkeään vastaan tuimalla tyydytyksellä. Keskustelusta oli tuleva
myrskyinen, siltä näytti. Jos paha pahimmaksi kääntyisi, niin olisi hän
ainakin varma siitä, että voisi kostaa ennen omaa loppuaan.

Aseman päällikkö kulki oikopäätä pöydän päähän nojatuoliinsa ja istui
siihen.

»Istukaa», hän käski nuorempaa miestä, osottaen vieressään olevaa
tuolia.

Viimeksimainittu varoen totteli.

Galen Albret ilmeisesti epäröi. Sitten hän sukkelaan, ikäänkuin yhdellä
loikkauksella kylmään veteen sukeltaen, asetti pöydälle esineen, pitäen
kättään sen päällä.

»Ihmettelette, miksi olen taas kutsunut teidät puheilleni», hän sanoi.
»Syynä siihen on se, että olen saanut selville eräitä asioita. Kun
muutama tunti sitten minusta erositte, pudotitte tämän.» Hän siirsi
kättään toiselle puolelle. Hopeinen tulitikkulaatikko oli pöydällä.

»Totta, se on minun», myönsi Ned Trent.

»Yhteen kylkeen on kaiverrettu nimi.»

»Niin on.»

»Kenen?¹»

Vapaakauppias epäröi. »Isäni», hän viimein sanoi.

»Niin arvelin. Käsitätte minut, kun ilmoitan teille, että minä yhteen
aikaan tunsin hänet sangen hyvin.»

»Tekö tunsitte isäni?» huudahti Ned Trent kiihkoissaan.

»Kyllä. Raen asemalla tapasin hänet ja muuallakin. Mutta en muista
teitä.»

»Minä kasvoin Winnipegissä», toinen vastasi.

»Kerran», jatkoi Galen Albret, »tein isällenne suuren vääryyden,
tahtomattani kyllä, mutta siitä huolimatta suuren vääryyden. Siitä
syystä ja muistakin saatte pitää henkenne.»

»Minkä vääryyden?» kysyi Ned Trent aavistavassa mielenkiihkossa.

»Pakotin hänet eroamaan komppaniasta.»

»Tekö!»

»Niin. Minulle todistettiin, että hän oli vietellyt minulta nuoren
vaimoni. Sitä ei voinut epäillä. En voinut tappaa häntä. Perästä päin
se mies, joka oli minulle valehdellut, tunnusti petoksensa. Hän on nyt
kuollut.»

Ned Trent nousi huohottaen hitaasti seisomaan. Toinen käsi hiipi takin
taskuun ja puserti pienen revolverin kahvaa.

»Tekö sen teitte!» hän käheästi huusi. »Ja itsekö sen kerrotte?'
Tahdotteko tietää todellisen syyn, miksi olen tähän maahan tullut,
miksi olen tehnyt kauppaa komppanian kiusalla koko peräpohjolassa?
Minä luulin, että komppanian johtomiehet sopimuksen mukaan vainosivat
isääni, ja vaikk'en voinut saada suuria aikaan, niin olen kuitenkin
tehnyt, mitä olen voinut, hänelle kostaakseni. Jos olisin tiennyt, että
yksi mies oli sen tehnyt — ja että te olitte se mies!»

Hän astui askeleen lähemmäksi. Galen Albret katsoi häneen vakaasti.

»Jos olisin tiennyt tämän ennen, en olisi koskaan levännyt, ennenkuin
olisin ajanut teidät uuvuksiin, ennenkuin olisin tappanut teidät,
vaikkapa oman väkenne keskellä!» huudahti vapaakauppias viimein.

Galen Albret veti taskustaan jykevän revolverinsa ja laski sen pöydälle.

»Tehkää se nyt», hän sanoi rauhallisesti.

Seurasi hetken vaitiolo, mahdollisuuksineen uhkaava. Vapaakauppias
antoi päänsä vaipua.

»Ei», hän voihkasi. »Ei, en voi. Tyttärenne on tiellä!»

»Niin että kaiken lopuksi», päätti aseman päällikkö ystävällisemmällä
äänellä kuin hän vielä oli käyttänyt, »me molemmat eroamme rauhassa.
Olen tehnyt teille suuren vääryyden, vaikka tahtomattani. Ehkäpä olemme
tasassa. Jätämme asian siihen.»

»Niin», myöntyi Ned Trent ponnistuksella, »jätämme asian siihen.»

He istuivat vaieten ajatuksissaan, päällikön rummuttaessa pöytää oikean
kätensä typyköillä sormilla.

»Lähetän tänään», hän lopulta lyhyeen ilmoitti, »Abitibin brigadin
matkaan. Rupertin asemalta ovat airuet tuoneet tärkeitä tietoja, jotka
pakottavat minut lähettämään sen kuukautta aikaisemmin kuin olin
aikonut. Lähetän teidät pois tämän brigadin kanssa.»

»Sangen hyvä.»

»Tavaranne ja aseenne löydätte kanootista, aivan koskemattomina.»

»Kiitän.»

Aseman päällikkö tutki nuoren miehen kasvoja hieman tarkemmin.

»Rakastatteko todella tytärtäni?» hän kysyi, rauhallisesti,

»Rakastan», Ned Trent vastasi, niinikään rauhallisesti.

»Se on hyvä, sillä hän rakastaa teitä. Ja», jatkoi vanhus, kohottaen
ylpeästi jykevää päätään takakenoon, »me, minun sukuni, rakastamme
hyvin! Päivässä voitin hänen äitinsä, eikä mikään voinut meitä
pidättää. Te olette, Jumalan kiitos, mies ja urhoollinen ja puhdas.
Emme puhu tästä enempää! Annan brigadin teidän johtoonne! Teidän täytyy
vastata siitä, sillä en lähetä mukaan ketään toista valkoista — miehet
ovat intiaaneja ja puoliveriä.»

»Hyvä on», suostui Ned Trent välinpitämättömänä.

»Tyttäreni viette Quebeciin, Sacré Coeuriin.»

»Virginian!» huudahti nuori mies.

»Lähetän hänet Quebeciin. Aikomukseni oli tehdä se vasta heinäkuussa,
mutta Rupertin asemalta lähetettyjen asiain vuoksi minun täytyy
lähettää hänet nyt.»

»Tuleeko Virginia minun kanssani?»

»Tulee.»

»Tekö suostutte? Tekö —»

»Nuori mies», sanoi Galen Albret ystävällisesti, »annan tyttäreni
teidän huostaanne; siinä kaikki. Teidän on vietävä hänet Sacré
Coeuriin. Ja teidän tulee olla kärsivällinen. Ensi vuonna eroan, alan
olla liian vanha, ja sitten saamme nähdä. Siinä kaikki, mitä nyt voin
teille sanoa.»

Hän nousi äkkiä ylös.

»Tulkaa», hän sanoi, »siellä odottavat.»

He avasivat oven selälleen ja astuivat ulos. Pohjoisesta kantoi tuuli
ilman viiman, joka oli virkistävä kuin kylmä vesi. Pohjolan vedet
kimaltelivat ja läikkyivät hopeisessa päivänpaisteessa. Ned Trent
levitti kätensä uuden vapautensa riemua tuntien.

Mutta seurakumppani jo laskeutui alas portaita. Nuori mies seurasi
hänen perässään nelitahoisen nurmikon poikki molempien pronssitykkien
luo. Tuuli kantoi ihmisten ääniä. Tuota pikaa hän tapasi heidät —
aseman monitoimisen joukon — rannalla koossa saattamassa brigadia sen
pitkälle matkalle.

Pieni rantahietkko oli täynnään komppanian väkeä ja intiaaneja,
jotka keskustelivat innokkaasti ja liikkuivat edestakaisin tässä
vaihtelevassa värikkäässä ryhmässä. Rannassa oli vesille työnnettynä
pitkä kanootti, viisikolkkaiset tähdet käyrän kokan ja perän
koristeina. Tavarat olivat jo veneessä, miehet paikoillaan, kymmenen
miestä, joiden hatuista liehui pitkä siro höyhen, ilmaisten heidät
aseman päällikön venemiehiksi. Naiset istuivat keskellä venettä.

Galen Albret törmän äyräälle saavuttuaan pysähtyi ja laski kätensä
nuoren miehen käsivarrelle. Heitä ei oltu vielä huomattu.

Sitten yksi huomasi heidät ja huomautti naapurilleen ja molemmat
edelleen yhä uusille. Tuossa tuokiossa värikirjavuus oli täynnään
ylöspäin kääntyneitä naamalänttejä.

»Kuulkaa», sanoi Galen Albret kaikuvalla hallitsevalla rintaäänellään.
»Tämä on poikani ja häntä on toteltava. Annan tämän brigadin hänen
johtoonsa. Pitäkää siitä hyvä huoli.»

Välittämättä sen enempää alhaalla olevasta väkijoukosta Galen Albret
kääntyi toverinsa puoleen.

»Nyt sanon teille hyvästi», hän sanoi muodollisesti.

»Hyvästi», vastasi Ned Trent.

»Meidän välillämme on kai nyt rauha?»

Vapaakauppias katsoi pitkään miehen surullisiin silmiin. Nöyrryttyään
oman erehdyksensä ritarilliseen sovitukseen tämä kova, ylpeä henki ensi
kerran käskynvaltaisessa elämässään sisällytti katseeseensa rukouksen.

»Meidän välillämme on rauha», toisti Ned Trent.

He puristivat toistensa kättä. Ja Virginia, heidät siten nähdessään,
lähetti heille ihanan hymyn.



XIX luku.


Toimettomuuden loma paikalla päättyi. Väkijoukko hämmentyi taas
kokkapuheittensa, neuvojensa ja hyvästelyjensä sekamelskaan. Ned Trent
laskeutui törmältä rantaan. Venemiehet kiinnittivät kanootin, niin että
se melkein kokonaan oli veden varassa. Kaksi miestä nosti nuoren miehen
veneeseen nahkakimppujen • päälle Virginia Albretin viereen. Väkijoukko
paikalla taas tunkeutui lähemmäksi, täyttäen tyhjät paikat.

Akilles Picard nosti nyt kanoottia kahden käden keulasta, irrottaen
sen kokonaan rannan kosketuksesta. Se ui veden varassa, rantaa pitkin
takaisin palaavan kosteen hiljalleen tuudittelemana.

»Hyvästi, rakas Virginia», huudahti rouva Cockburn. »Muista meitä!»

Hän likisti tohtorin käsivartta kylkeään vastaan. Tohtori viittasi
kädellään, hän kun ei riittävästi luottanut itseensä, niin mies kuin
olikin, uskaltaakseen puhua. Mc Donaldkin seisoi synkkänä ja jurona,
puristaen selkänsä takana rannettaan. Richardson ei koettanutkaan
salata mielenliikutustaan. Sillä Virginian keralla pakeni heidän
kolkoista pohjolan oloistaan nuoruuden edustaja ja he tiesivät, että
elämä siitä pitäen kävisi vielä yksitoikkoisemmaksi.

»Te kerran tule takasi ja laula se loppu laulu!» huusi Louis Placide
äskeiselle vangilleen, »se lysti kuulla!»

Mutta Galen Albret ei sanonut mitään, ei edes kädellään viitannut.
Ääneti, sujuvasti, jonkun näkymättömän käden vetämänä komppanian
veripunainen lippu liehui maston päähän. Kookkaana ja tummana näkyi
taivasta vasten aseman päällikkö, kädet selän takana seisten, lippu
vain samassa tasassa. Hän tässä vertauksellisesti kohosi väkensä yli
yhtä korkealle kuin jokapäiväisen elämän todellisuudessa. Virginia
nousi seisomaan ja ojensi kätensä tätä yksinään seisojaa kohti.

»Hyvästi! hyvästi!» hän huudahti.

Rannalta puhkesi uusi hyvästien ja hurraa-huutojen myrsky. Melat
väännälsivät vettä kerran, toisen, kolmannenkin, sitten taukosivat.
Kuin sopimuksen mukaan paljastivat sekä rannalla että kanootissa
olijat päänsä ja sanoivat »Jumala teitä siunatkoon». Seurasi hetken
hiljaisuus, jonka kuluessa mahtavan joen virtaus kantoi kevyttä alusta
jonkun sylen alemmaksi. Sitten ne kymmenen venemiestä päästivät suuren
huudon.

»Abitibi! Abitibi!»

Melat pistivät samalla kertaa. Vesi kuohahti vaahtoaviksi kiertäviksi
pyörteiksi. Kanootti paikalla suoristautui suuntaansa ja alkoi hiipiä
hidasta virtaa vastaan. Akilles Picard kajahdutti korkean tenoriäänensä
ja alkoi laulun —

    »Pore pyöri, kierrä kupla».

Ja matkustajat yhtyivät laulamaan tätä omituista balladia
keijukaissorsista ja häijystä prinssistä ja hänen taikapyssystään.

    »Kotime taakse jäi lammikko —
    pyöri, pore, pyöri.»

Impi vaipui alas, epävarmasti räpytellen kostuvia silmiään. »En saa
nähdä heitä enää milloinkaan», hän kaihomielin sanoi.

Kanootti kulki nyt täyttä vauhtia. Asema jäi yhä etäämmäksi. Laulun
rytmi kiihtyi laulajain laulaessa, kuinka prinssi oli mustaa sorsaa
tähdännyt, mutta valkoisen tappanut.

    »Sattui hullusti kerrassaan —
    pyöri, pore, pyöri —
    Sulat kaikki lentää hajallaan —
    kierrä, kupla, kierrä.»

»Vei vik! vei vik!» komensi Me-en-gan keulasta terävään.

Miehet meloivat nopeammin ja vene kiiti viistoon pyörteen poikki.

»Ni-shi-shin», sanoi Me-en-gan.

He raukesivat taas vanhaan tahtiinsa, jatkaen täyttä kurkkua lauluaan.

    »Sulat kaikki lentää hajallaan,
    pyöri, pore, pyöri.
    Niitä neittä kolme poimimaan,
    kierrä, kupla, kierrä.»

Kanootti oli nyt tullut ensimäiselle nopealle virtamatkalle. Miehet
jämein käsivarsin ponnistivat vettä meloillaan. Akilles Picard taakseen
kääntyen väläytti valkoisia hampaitaan molemmille matkustajille.

»Ah, mademoiselle, see ole pitkä matka», hän läähätti. »_C'est une
longue traverse_!»

Sana ilmeisestikin oli sattuva, ja he hymyilivät merkitsevästi
toisilleen.

»Niin että sinä sittenkin kuljet sen pitkän matkan!» ihmetteli Virginia.

Ned Trent pusersi hänen kättään.

»Kuljemme sen yhdessä», hän vastasi.

Etäisyyteen katosi asema. Kanootti pyörsi niemen taa. Se katosi. Keulan
edessä oli heidän pitkä matkansa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Virginia : Vapaista metsistä tarina" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.