Title: Valkoisella kivellä
Author: France, Anatole
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valkoisella kivellä" ***


VALKOISELLA KIVELLÄ

Kirj.

Anatole France


Suomentanut teoksesta: "Sur Ia pierre blanche"

Siimes K. [Siimes Kanervio]



Tampereella,
Kansan Lehti,
1910.



SISÄLLYS:

Anatole France.
Siirtomaasodista ja maailmanrauhasta.
Tulevaisuuden yhteiskunta.



Anatole France.


Anatole France on syntynyt Parisissa huhtikuun 16 p. v. 1844. Isänsä
France Thibaut oli ammatiltaan kirjakauppias. Jo nuorena alkoi France
kirjoitella pieniä kirjallishistoriallisia tutkielmia ja runoja. Mutta
vasta 37-vuotiaana hän kirjallaan "Sylvestre Bonnardin rikos" sai
suurempaa huomiota osakseen. Tästä aikain taasen ei hän herättänyt
suurempaa huomiota ennenkuin v. 1893, jolloin hän julkaisi teokset
"Kuningatar Hanhenjalka" ja "Les Opinions de Jéröme Coignard", joilla
hänen tuotantonsa siirtyy uudelle uralle.

Oltuaan tähän asti vain romanikirjailija, joka paljastaa ja
psykologisesti selittää ihmisten sieluelämää tai säälien, kaiken
yläpuolelle kohottuneena, tarkastelee heidän keskinäisiä taistelujaan
ja riitojaan, astuu hän nyt itse elämään ja asettaa päättäväisesti
harvinaisen suuren kykynsä ja rikkaat ajatuksensa demokratian
palvelukseen. Hän arvostelee säälimättömästi yhteiskuntaa ja tapoja ja
hänen romanin muotoon puettu arvostelunsa on yksinomaan alasrepivää.
Hän osottaa militarismin sivistykselle vahingolliseksi, valtiohallinnon
epäterveen järjestyksen, nykyisin voimassa olevan oikeusjärjestelmän
luonnottomuuden.

Mutta France ei pysähtynyt tähän. Dreyfus-juttu vei hänet sosialismiin.
Tämä siirtyminen ei tapahtunut äkkiä, hänessä huomaa jo puhtaasti
sosialistista ajattelutapaa vuoden 1897 tienoissa, mutta vasta v. 1899
esiintyi hän täysin selvästi ja välittömästi sosialismin puolesta
taistelijana. Eräässä työmiehille pitämässään esitelmässä sanoi hän
m.m. "jos tutkitte, miten pääoman valta on syntynyt, niin voitte te
sen helpommin voittaa." Ja hiukan myöhemmin lausui hän samantapaisessa
tilaisuudessa: "Toverit, työväen luokka on älynnyt, että sen raskaassa
taistelussaan valtiollisen ja yhteiskunnallisen vallan valloittamiseksi
täytyy ottaa tieteet avukseen ja käyttää ajatuksen antamia tehokkaita
aseita". Tästä aikain tuli France työläisten kesken tunnetuksi
sosialistina porvarillisen maailman suureksi kummaksi ja kauhistukseksi.

Sosialistina on France enin tunnettu neljän kirjansa kautta, ("Jalavan
alla", "Korinukke", "Ametistisormus" ja "Herra Bergeret Parisissa")
jotka muodostavat sarjan: "Nykyajan historiasta", jotka ilmestyivät
vuosina 1897-1900 sekä v. 1905 ilmestyneen "Valkoisella kivellä"
nimisen kirjansa kautta.

Etenkin tämä viimeksimainittu osottaa kuinka kokonaan France on
antautunut sosialistiksi.

_S. K._



Siirtomaasodista ja maailmanrauhasta.


Ravintola Via Condottin varrella Romassa oli halpahintainen ja yleensä
hyvä. Ruokasali oli ahdas, tapetit olivat savustuneet ja peruisin
jo Pius IX:nen ajoilta. Seinillä oli vanhoja painokuvia, siellä oli
herra de Cavour kilpikonnaluisine lorgnetteineen ja täysipartoineen,
Garibaldin leijonakasvot ja Viktor Emanuelin hirvittävät viikset —
klassillinen kokoumus vallankumouksen ja hallitusvallan symboleja,
helposti käsitettävä todistus Italian kansan luonteesta, joka
erinomaisen mestarillisesti, hienolla valtiollisella vaistolla
ja pienellä ivalla asettaa rinnatusten tällaisia vastakohtia.
Romassa vielä tänään vakuuttavat ukkosta salamoiva paavi ja pannaan
julistettu kuningas joka aamu toisilleen mitä parhainta naapurisopua.
Mahonkipuinen tarjoilupöytä oli täynnä kaikellaisia astioita. Vanha,
kunnianarvoisa paikka, jolla oli varma suosionsa, osotti tällä
halveksivansa uusimpia hotellitapoja.

Siellä kokoontui eräänä iltana jälleen ne viisi ystävystä, jotka
yhdessä viettivät kevättä Romassa, nim. virkavapaa lähettiläs
Josephin Leclerc, tohtori ja historioitsija Goubin, Nicole Langelier,
vanhaa parisilaista Langelier-sukua, jonka jäsenet olivat olleet
kirjanpainajia ja humanisteja, insinööri Jean Boilly ja Hippolyte
Dufresne, joka oli vapaa, joutilas ja rakasti taidetta. He olivat
juuri palanneet kävelyretkeltään forumilla, missä tehtiin edelleen
kaivostöitä, ja istuivat nyt jutellen ja maistellen olkiverhoon
puetuista pulloista chiantiviiniä.

— Se on totta, sanoi Nicole Langelier, että monet menettävät
rohkeutensa katsellessaan tulevain tapausten syviin kuiluihin. Muuten
on varmaa, että meidän aivan riittämättömät tietomme jo tapahtuneista
seikoista eivät anna meille kyllin riittävää aineistoa voidaksemme
tehdä varmat johtopäätökset tulevista asioista. Mutta kun nyt joka
tapauksessa inhimillisten yhdyskuntain menneisyys on meille osittain
tunnettu, niin ei näiden yhdyskuntain tulevaisuus, joka on jatkoa
ja luonnollinen seuraus niiden menneisyydestä, ole meille kokonaan
mahdoton edeltäpäin nähdä. Meille ei ole mahdotonta ottaa huomioon
määrätyitä yhteiskunnallisia ilmiöitä ja niistä olosuhteista,
joiden vallitessa ne jo ovat syntyneet, nähdä edeltäpäin niitä
olosuhteita, joiden vallitessa ne jälleen ilmenevät ja kehittyvät.
Me voimme vertailla meidän aikanamme alkavia tapaussarjoja niihin
samallaisiin, jotka menneinä aikoina jo ovat päättyneet, ja tehdä siitä
johtopäätöksiä tulevaisuuteen nähden.

Kun esim. pannaan merkille, että vaan noin sata vuotta sitten
teollisuuspääoma voittoisasti seurasi käsityöläisten ja talonpoikain
pikkupääomia, niin tulee houkutelluksi etsimään sitä muotoa, jonka
tulee seurata pääomaa; kun tutkitaan sitä tapaa, millä feodalismin
rasituksista ja vaivoista on päästy, niin voidaan käsittää,
mitenkä vastaisuudessa voidaan lunastaa ne tuotantovälineet, jotka
nykyään muodostavat yksityispääoman. Kun tutkii niitä suurenmoisia
valtiokoneistoita, jotka nykyään ovat voimassa, niin luo itselleen
määrätyn käsityksen siitä, minkälaisiksi sosialistiset tuotantotavat
vastaisuudessa voivat kehittyä, ja kun tällä tavalla jokseenkin monissa
kohdissa on tarkastellut inhimillisen teollisuuden nykyisyyttä ja
menneisyyttä, niin voi todennäköisten syiden nojalla, vakuuttavien
tosiseikkain puutteessa, ratkaista, pääseekö kollektivismi jonakin
päivänä voimaan, ei siitä syystä, että se olisi oikeudenmukainen —
sillä ei ole mitään syytä uskoa oikeuden voittoon —, vaan sen vuoksi,
että se on välttämätön seuraus nykyisestä tilasta, kapitalistisen
kehityksen tuote.

Ottakaamme, jos niin tahdotte, toinen esimerkki. Meillä on jonkinlaista
kokemusta uskontojen elämästä ja kuolemasta. Varsinkin roomalaisen
monijumalaisuuden loppu on meille jokseenkin tunnettu. Sen surkeasta
lopusta voimme päättää kristinuskon lopun; näemme sen jo kallistuvan
hautaansa kohden.

Samalla tavalla voidaan tutkia onko tulevainen ihmissuku sotainen vai
rauhaa rakastava.

— Olisipa hauska tietää mitenkä se käy päinsä, sanoi Josephin Leclerc.

Hra Qoubin pudisteli päätään.

— Ei hyödytä mitään tutkia sitä. Tulos tiedetään edeltäkäsin. Sotia
tulee olemaan niin kauvan kuin maailma pysyy.

— Ei ole mitään, joka sitä todistaisi, sanoi Langelier, ja menneisyyden
tutkiminen saattaa meidät pikemmin uskomaan, ettei sota ole
perusoleellista yhteiskunnalliselle elämälle.

Ja odottaessaan tilaamaansa minestraa, jota vaan ei näkynyt, kehitteli
hän tätä ajatustaan, pysyen edelleen terveessä katsantotavassaan.

— Vaikka ihmissuvun ensimäiset ajat, sanoi hän, katoavat silmistämme
läpinäkymättömään pimeyteen, niin on kuitenkin varmaa, etteivät ihmiset
aina olleet sotaisia. He eivät olleet sellaisia niinä pitkinä kausina
karjanhoitoelämäänsä, josta meillä on enää muistona pieni joukko
yhteisiä sanoja kaikissa indoeuropalaisissa kielissä ja osottaen
hyvin alkeellisia tapoja. Ja on useita syitä uskoa, että tyynet
paimentolaisvuosisadat kestivät paljon kauemmin kuin maanviljelys-,
teollisuus- ja kauppakaudet, jotka sitten pääsivät valtaan kehityksen
pakosta ja saivat heimojen ja kansojen välille melkein alituisen
sotatilan.

Aseilla useimmiten koetettiin hankkia omaisuutta, maata, naisia,
orjia, karjaa. Sotaa käytiin ensin kylien välillä. Voitetut,
jotka yhdistettiin voittajiin, muodostivat sitten kansakunnan, ja
sotia käytiin senjälkeen kansain kesken. Suojellakseen hankituita
omaisuuksia, tai hankkiakseen uusia, kiisteli kukin kansa naapurinsa
kanssa korkealla sijaitsevista lujista asemista, joilta voitiin
vallita maanteitä, vuorensolia, virtain kulkupaikkoja ja merien
rantoja. Vihdoin tekivät kansat keskenään valtioliittoja. Sensijaan
että kiistelivät maan tuotteista alkoivat yhä suuremmat ja suuremmat
ihmisryhmät säännöllisesti vaihtaa tuotteita. Yhtäläisyydet tunteisiin
ja etuihin nähden laajenivat. Roma luuli sen eräänä päivänä
levittäneensä yli koko maailman. Augustus toivoi voivansa alottaa
maailmanrauhan aikakauden.

Tiedetään kuinka tämä harhakuva hitaasti ja asteettain hävisi ja miten
barbarilaumat tulvivat yli roomalaisen rauhan. Nämä barbarit, jotka
asettuivat keisarikuntaan asumaan, katkoivat sen rauniolla toisiltaan
kauloja neljätoista sataa vuotta ja perustivat verta vuodattaen uusia
verisiä isänmaita. Sellaista oli kansojen elämä keskiajalla, ja sillä
tavalla perustettiin suuret europalaiset valtiot.

Siihen aikaan oli sotatila ainoa ajateltavissa oleva tila. Yhteiskunnan
kaikki voimat ponnistettiin ylläpitämään sitä.

Vaikka renessanssin aikana ajatuksen herääminen panikin muutamat harvat
suuret henget miettimään paremmin järjestettyä suhdetta kansain kesken,
niin antoi samaan aikaan keksintöinto ja tiedonjano uutta ravintoa
sotaiselle vaistolle. Länsi-Indian löytäminen, Afrikan tutkiminen,
merenkulku Tyynellä valtamerellä avasi suunnattomia aloja europalaisten
ahneudelle. Valkoisten valtakunnat kilpailivat keskenään hävittäessään
punaisia, keltaisia ja mustia rotuja, ja neljän vuosisadan kuluessa
ryömivät ne mitä raivoisimmalla tavalla kolmea maailmanosaa. Ja sitä
kutsutaan uudenaikaiseksi sivistystyöksi.

Näin lakkaamatta ryöstäessään ja väkivaltaa harjottaessaan oppivat
europalaiset tuntemaan maan laajuuden ja ulkonaisen muodostuksen.
Samassa määrässä kuin heidän tietonsa laajenivat, levittivät he myös
hävitystyönsä alaa. Vielä tänäänkään eivät valkoiset seurustele mustien
tai keltaisten kanssa muussa tarkotuksessa kuin tehdäkseen heitä
orjiksi tai surmatakseen heitä joukottain. Ne kansat, joita me kutsumme
barbareiksi, tuntevat meitä toistaiseksi ainoastaan rikoksiemme kautta.

Nämä meriretket, nämä tutkimusmatkat, joihin kiihotti julma
ryöstönhalu, nämä tiet maitse ja meritse, joita avattiin vallottajille,
seikkailijoille, ihmismetsästäjille ja ihmiskauppiaille, tämä raiskaava
siirtomaavaltaus, tämä raakamainen liike, joka saattoi ja yhä vielä
saattaa toisen puolen ihmiskuntaa hävittämään toista — ne ovat tuhoisia
elinehtoja sivistystyön (civilisation) uudelle edistymiselle ja ne
hirvittävät apuneuvot, jotka ovat valmistaneet maailmanrauhan vielä
näkymättömälle tulevaisuudelle.

Ja tällä kertaa tulee koko maailma olemaan, huolimatta tavattoman
suurista eroavaisuuksista, samallaisessa tilassa, jossa Roman
valtakunta oli keisari Augustuksen aikana. Roomalainen rauha oli
vallotusten työtä. Varmaankaan ei maailmanrauhaa saada aikaan samoilla
keinoilla. Ei mikään valtio meidän päivinämme voi vaatia itselleen
hegemoniaa niihin maihin ja meriin nähden, jotka peittävät vihdoinkin
tunnettua ja mitattua maapalloa. Mutta koko ihmiskuntaa, eikä enää osaa
siitä, alkavat jo yhdistää erityiset siteet, jotka tosin eivät ole niin
näkyväisiä kuin sotilaalliset ja valtiolliset kukistuskahleet, mutta
eivät siltä ole vähemmän todellisia; ja ne ovat samalla sekä notkeammat
että vahvemmat. Ne ovat syvemmällä sisällä ja loppumattomasti
vivahdusrikkaat, sillä ne solmitaan julkisen elämän hankausten läpi
yhteiskunnallisen elämän todellisuuteen.

Yhä kasvava moninaisuus kulkuneuvojen ja kansainvälisten rahamarkkinain
alalla, pakollinen yhtenäisyys kaikkien pääkaupunkien arvopaperi- ja
tavarapörssien kesken, jotka turhaan koettavat onnettomien hätäteitten
kautta vahvistaa itsenäisyyttään, kansainvälisen sosialidemokratian
nopea kasvaminen — kaiken sen näyttää täytyvän ennemmin tai myöhemmin
vahvistaa yhdistymistä mantereen kaikkien kansakuntain kesken. Ja
vaikka juuri nykyään suurvaltain imperialistinen henki ja asestettujen
kansakuntain ylimielinen kunnianhimo näyttää ivaavan näitä näkökohtia
ja musertavan tällaiset toiveet, niin huomaa kuitenkin, että itse
asiassa nykyaikainen nationalismi ainoastaan tietämättään pyrkii yhä
laajemmalta yhdistämään älyjä ja tahtoja, ja että unelma suuremmasta
Englannista, suuremmasta Saksasta, suuremmasta Amerikasta johtaa,
mitä sitten tahdottaneekin tai mitä tehtäneekin, unelmaan suuremmasta
ihmiskunnasta ja kansojen ja rotujen yhdistymiseen maan rikkauksien
yhteistä hankkimista varten...

Keskustelu keskeytyi senvuoksi, että isäntä itse tuli kantaen höyryävää
liemiastiaa ja hienonnettua juustoa.

Ja liemen lämpöisen, tuoksuavan höyryn ympäröimänä lopetti Langelier
ajatuksensa seuraavasti:

— Vielä tulee epäilemättä olemaan sotia. Julmat vaistot yhdessä
luonnollisten taipumusten kanssa, ylpeys ja nälkä, mitkä ovat
häirinneet maailman rauhaa niin monien vuosisatain kuluessa, tulevat
edelleen sitä häiritsemään. Suunnattomat ihmisjoukot, jotka pyrkivät
muodostumaan ja kehittymään, eivät ole vielä löytäneet oikeata
asemaansa eikä tasapainoansa. Kansain tarkkanäköisyys ei ole vielä
järjestelmällinen voidakseen turvata yleisen onnen vapauden ja helpon
kauppavaihdon kautta; ihminen ei vielä kaikkialla kunnioita ihmistä;
ihmiskunnan kaikki osat eivät vielä ole niin lähellä toisiaan, että
he voisivat sopusointuisesti yhtyä muodostaakseen soluja ja elimiä
yhdessä ja samassa ruumiissa. Eivät edes nuorimmatkaan meistä saa
vielä nähdä aseiden aikakauden häviävän. Mutta me aavistamme koittavan
ne paremmat ajat, joita me emme saa nähdä. Pidentämällä alottamaamme
kaarta tulevaisuuteen voimme aavistaen nähdä liikenteen eri rotujen
ja kansojen välillä tulevan yhä taajemmaksi, tunteen inhimillisestä
solidarisuudesta tulevan yhä yleisemmäksi ja vahvemmaksi, työn
järjestettävän järjestelmällisesti ja perustettavan Maailman
Yhdysvallat.

Maailmanrauha toteutuu jonakin päivänä, ei senvuoksi, että ihmiset
olisivat tulleet paremmiksi — sitä emme näy voivan toivoa —, vaan siitä
syystä, että uusi asiain järjestys, uusi tiede, uudet taloudelliset
välttämättömyydet pakottavat heidät rauhantilaan, samoin kuin muinoin
jo heidän elinehtonsa pakottivat heidät sotatilaan ja siinä pysymään.

— Nicole Langelier, muuan ruusu on pudottanut lehtensä teidän
viinilasiinne, sanoi Giacomo Boni. Se ei ole tapahtunut jumalien
luvatta. Juokaamme tulevaisen maailmanrauhan malja!

Josephin Leclerc kohotti lasinsa ja sanoi: Tällä chiantiviinillä on
erikoisen hieno makunsa. Juokaamme rauhan malja, kun venäläiset ja
japanilaiset taistelevat kiivaimmillaan Mandshuriassa ja Korealahdessa.

— Tämä sota, sanoi jälleen Langelier, osottaa maailmanhistorian suuria
hetkiä! Ja voidakseen ymmärtää sen merkityksen on mentävä ajassa
taaksepäin parituhatta vuotta.

Roomalaisilla ei varmaankaan ollut käsitystä barbarisen maailman
suuruudesta, he eivät voineet aavistaakaan niitä suunnattomia
ihmisjoukkoja, jotka sittemmin tulvivat keisarikunnan yli ja hukuttivat
sen. He eivät aavistaneet, että maailmassa voisikaan olla muuta rauhaa
kuin roomalainen. Ja kuitenkin oli sellainen olemassa, vanhempi ja
laajempi, nim. kiinalainen rauha.

Ei niin etteivätkö he olisi olleet tekemisissä Serikan kauppiaisten
kanssa. Nämä viimemainitut kuljettivat raakasilkkiä Pamirin ylätasangon
pohjoisrajalle eräälle seudulle, jota sanottiin Kivitorniksi. Siellä
kävivät keisarikunnankin kauppiaat. Vielä rohkeammat latinalaiset
matkustajat kulkivat aina Tonkin-lahteen saakka tai pitkin Kiinan
rannikkoa Hang-shang-fuhun eli Haroihin. Mutta roomalaiset eivät
tietäneet, että Serika oli väkirikkaampi kuin heidän oma maansa,
rikkaampi ja pitemmälle kehittyneempi maanviljelyksessä ja
valtiotaloudessa.

Kiinalaiset sensijaan tunsivat valkoiset miehet. Heidän historiansa
kertovat, että Keisari Antun, jossa tunnemme Marcus Aurelius
Antoniuksen, lähetti heidän luokseen lähetystön, jossa luultavasti
oli vaan merenkulkijoita ja kauppiaita. Mutta he eivät tietäneet,
että oli olemassa roomalainen sivistys, paljo levottomampi ja
väkivaltaisempi kuin heidän omansa, sitäpaitsi hedelmällisempi
ja suunnattoman paljo leviämiskykyisempi, joka peitti osan samaa
maapintaa, josta heidän sivistyksensä peitti toisen osan. Kokeneina
puutarhureina ja maanviljelijöinä, taitavina ja rehellisinä kauppiaina
elivät he onnellisina, kehittyneitten vaihtokauppatapojensa ja
laajojen luottosuhteittensa kautta. Tyytyväisinä hienoon tietoonsa,
erinomaiseen kohteliaisuuteensa, kokonaan inhimilliseen hurskauteensa
ja muuttumattomaan viisauteensa eivät he tosiaankaan halunneet oppia
tuntemaan mitenkä elivät ja ajattelivat ne valkoiset miehet, jotka
tulivat Caesarin maasta. Ja hyvinkin mahdollista on, että Antunin
lähettiläät tuntuivat heistä hiomattomilta ja barbarimaisilta.

Molemmat suuret sivistysmaailmat, keltainen ja valkoinen eivät
tietäneet toisistaan juuri mitään aina siihen päivään asti, jolloin
portugalit, purjehdittuaan Hyvän toivon niemen ympäri, alkoivat käydä
kauppaa Makaon kanssa. Kristityt kauppiaat ja lähetyssaarnaajat
asettuivat Kiinaan, jossa harjottivat kaikellaista väkivaltaa
ja rosvousta. Kiinalaiset sietivät heitä, koska he yleensä ovat
kärsivällisiä, mutta kun tuli sopiva tilaisuus, niin surmasivat he
europalaisia valikoidun julmuuden kaikella hienostuneisuudella.
Lähes kolmen vuosisadan kuluessa saivat jesuitat aikaan kaikkinaista
sekasortoa Kiinassa. Meidän päivinämme ovat kristityt kansakunnat
ottaneet sellaisen tavan, että kun järjestys häiriintyy tässä suuressa
keisarikunnassa, niin he joko yhdessä tai erikseen lähettävät sinne
sotilaita, jotka varastaen, väkivaltaa tehden, rosvoten, murhaten ja
polttaen "palauttavat järjestystä". Vähän väliä tutkitaan maata täten
rauhallisesti kivääreillä ja tykeillä. Aseettomat kiinalaiset joko
eivät puolustaudu ensinkään tai puolustavat itseään huonosti; heitä
surmataan joukottain miellyttävällä helppoudella.

He ovat kohteliaita ja hienotunteisia, mutta heitä syytetään siitä,
etteivät pidä europalaisista. Heitä vastaan esitetään syytöksiä, jotka
suuresti muistuttavat niitä, joita herra Chaillulla oli gorillaansa
vastaan. Herra du Chaillu surmasi pyssyllään metsässä erään gorillan
emän. Kuollessaan syleili emo vielä lastaan. Herra du Chaillu riisti
poikasen emonsa rinnoilta ja raahasi sitä muassaan rautahäkissä läpi
Afrikan myydäkseen sen Europassa. Mutta gorillan poika antoi hänelle
paljo oikeutettua aihetta tyytymättömyyteen. Se ei rakastanut seuraa,
se surmasi itsensä nälkään. "Minä en voinut", sanoo herra du Chaillu,
"parantaa sen huonoa luonnetta". Me moitimme kiinalaisia ihan yhtä
hyvillä syillä kuin herra du Chaillu gorillaansa.

Kun vuonna 1901 järjestys häiriintyi Pekingissä, niin palautettiin
se tavallisilla keinoilla saksalaisen sotamarsalkan johdolla. Sillä
tavalla hankittuaan itselleen sotamainetta tekasivat nämä viisi
suurvaltaa taas yhden lukemattomista sopimuksistaan, jossa takasivat
koskemattomuuden tälle samalle Kiinalle, jonka maakuntia ne jakavat
keskenään.

Venäjä puolestaan valtasi Mandshurian ja sulki Korean Japanin kaupalta.
Japani, joka v. 1898 oli voittanut kiinalaiset maalla ja merellä ja
v. 1901 ottanut osaa suurvaltojen rauhanharrastuksiin, näki kylmällä
raivolla ahneen ja hitaan karhun tulevan yhä lähemmäksi. Ja kun tämä
suunnaton eläin jo ojensi kuononsa Nipponin mehiläispesää kohden, niin
ryöpsähtivät keltaiset mehiläiset kerran ulos pesästään ja pistelivät
karhun ruumiin kauttaaltaan kipeillä iskuilla.

"Se on siirtomaasotaa", sanoi muuan korkea venäläinen virkamies
ystävälleni Georges Bourdonille. Jokaisessa siirtomaasodassa on
periaatteena se, että europalaisen täytyy olla niitä kansoja etevämpi,
joita vastaan hän taistelee; muussa tapauksessa ei sota ole enää
siirtomaasotaa, mikä hyvin selvästi käsitetään. Tällaisessa sodassa
kuuluu asiaan se, että europalainen hyökkää päälle tykistöllä, ja
että aasialainen tai afrikalainen puolustautuu nuolilla, nuijilla,
assegajeilla ja tomahavkeilla. Voi vielä sentään käydä laatuun sekin,
että hän on hankkinut itselleen vanhoja piilukkoisia kiväärejä ja
patruunakoteloita; mielellään senverran; se tekee vaan siirtomaasodan
paljoa kunniakkaammaksi. Mutta missään tapauksessa ei hän saa olla
asestettu tai opetettu europalaisella tavalla. Hänen laivastonaan pitää
olla dshonkeja, pirogeja ja kanootteja, jotka on puusta koverrettu.
Jos hän on ostanut laivoja europalaisista veistämöistä, pitää
niiden olla kelvottomia. Kiinalaiset, joiden arsenalit ovat täynnä
porslinigranateja, noudattavat siirtomaasodan sääntöjä.

Japanilaiset ovat vapautuneet. He käyvät sotaa niiden sääntöjen mukaan,
joita ovat oppineet Ranskassa kenraali Bonnalilta. He ovat tietoihinsa
ja älyynsä nähden paljo edellä vastustajiaan. Kun he taistelevat
europalaisia paremmin, eivät he osota mitään kunnioitusta perinnäisiä
tapoja kohtaan, ja he käyttäytyvät oikeastaan sellaisella tavalla, että
se sotii, sanoisinko kansojen oikeutta vastaan.

Turhaan esittivät vakavat henkilöt, sellaiset kuin Edmond Théry,
heille, että heidän pitäisi antaa voittaa itsensä europalaisten
markkinain korkean edun tähden, parhaiten säädettyjen taloudellisten
lakien mukaan. Taka-Indian prokonsuli, itse herra Doumer, turhaan
kehotti heitä viipymättä kärsimään muutamia ratkaisevia tappioita
maalla ja merellä. "Mikä taloudellinen huolestuminen pimittäisikään
meidän sielumme", huudahti tämä suuri mies, jolleivät Besobrassov
ja Alexejew enää saa muutamia millionia Korean metsistä! He ovat
kuninkaita. Minä olen ollut kuningas kuten hekin; meidän asiamme on
yhteinen, oi Nipponin asukkaat, olkaa lempeydessä niiden vaskenväristen
kansarotujen kaltaisia, joita minä kunniakkaasti olen hallinnut Mélinen
aikana!?

Turhaan puhui heille tohtori Charles Richet pääkallo kourassaan,
että koska heillä oli hyvin etenevät leukaperät ja pohjelihakset
huonosti kehittyneet, oli heillä edessään välttämättömyys väistyä
venäläisten tieltä, jotka olivat lyhytkalloisia ja sellaisina suuressa
määrässä eteviä sivistyksen levittäjiä, mikä näkyi jo siitäkin, että
he upottivat viisituhatta kiinalaista Amur-jokeen. "Ottakaa huomioon
se, että te olette renkaita apinan ja ihmisen välillä, sanoi herra
professori Richet heille kaikessa ystävyydessä, ja siitä seuraa, että
jos te voitatte venäläiset, tai finno-letto-ugro-slaavilaiset, niin
olisi se samaa, jos apinat voittaisivat teidät. Ymmärrättekö?" Mutta he
eivät halunneet mitään ymmärtää.

Mitä venäläiset ovat saaneet maksaa Japanin merellä ja Mandshurian
vuorensolissa, se ei ole ainoastaan heidän oma ahne ja raaka
politikansa Idässä, se on koko Europan siirtomaapolitika. He
eivät sovita ainoastaan omia rikoksiaan, vaan koko sotilas- ja
kauppakristikunnan rikokset. Tällä minä en tarkota sitä, että
maailmassa olisi mitään oikeutta. Mutta merkillisiä käänteitä vaan
nähdään, ja voima, joka vielä yksinään ratkaisee ihmisten teot, tekee
joskus odottamattomia hyppäyksiä. Sen äkkinäiset heitot häiritsevät
tasapainoa, jota jo luultiin vakiintuneeksi. Ja sen oikut, jolla
aina on sääntönsä, joskus salaiset, saavat aikaan mieltäkiinnittäviä
uudistuksia.

Japanilaiset menevät yli Jalu-joen ja lyövät venäläiset pakosalle
Mandshuriassa ihan laskujen mukaan. Heidän merimiehensä hävittävät
vallan loistavasti europalaisen laivaston. Heti näemme vaaran uhkaavan.
Jos se todella on olemassa, niin kuka on luonut sen? Eiväthän
japanilaiset hakeneet venäläisiä. Eivät keltaiset hakeneet valkoisia.
Nyt vasta huomaamme keltaisen vaaran. Aasialaiset ovat monta herran
vuotta saaneet peljätä valkoista vaaraa. Kesäpalatsin raiskaus,
verilöylyt Pekingissä, ihmisjoukkojen upottaminen Blagovestjenskissä,
Kiinan palotteleminen, eikös siinä jo ollut pelonsyytä kiinalaisille.
Ja saattoivatko japanilaiset tuntea itsensä turvallisiksi Port-Arturin
tykkien alla?

Me itse olemme luoneet valkoisen vaaran. Valkoinen vaara taas
on synnyttänyt keltaisen vaaran. Sellaiset ketjut antavat
vanhalle, maailmaa hallitsevalle välttämättömyydelle ulkonaisen
leiman jumalallisesta oikeudesta, ja ihmetellä täytyy tätä
jumalien ja ihmisten sokeata valtijatarta, kun näkee Japanin,
joka hiljan vielä niin julmasti kohteli kiinalaisia, Japanin,
tämän palkitsemattoman kanssarikollisen europalaisten rikoksessa
Kiinassa, tulevan Kiinan kostajaksi ja keltaisen rodun toivoksi.
Ei kuitenkaan näytä ensi katsannolta siltä, että keltainen vaara,
jota europalaiset taloustieteilijät kauhistuvat, olisi verrattava
Aasiata uhkaavaan valkoiseen vaaraan. Kiinalaiset eivät lähetä mitään
lähetyssaarnaajia Parisiin, Berliniin tai Pietariin opettamaan
kristityille fung-tshin oppia ja saamaan aikaan epäjärjestystä
Europan asioissa. Mikään asestettu kiinalainen retkikunta ei ole
tunkeutunut maihin Quiberon-lahdessa vaatimaan tasavallan hallitukselta
extraterritorialitetia, se on sellaista oikeutta, että mandarineista
kokoonpantu tuomioistuin saisi ratkaista ne asiat, joista europalaisten
ja kiinalaisten kesken ei ole sovittu. Amiraali Togo ei ole tullut
kahdellatoista panssarilaivalla pommittamaan Brestin rediä,
suojellakseen Japanin kauppaa Ranskassa. Ranskan nationalismin kukka,
suur-ranskalaistemme valiojoukko ei ole piirittänyt Kiinan ja Japanin
lähetystöjä Hoche- ja Marceaukatujen varrella, eikä marsalkka Ojama
niinollen ole johtanut Idän armeijoita Boulevard de la Madeleinelle
vaatimaan rangaistusta muukalaisia vihaaville suur-ranskalaisille.
Hän ei ole ylhäisen sivistyksen nimessä pannut Versaillesia palamaan.
Aasialaisten suurvaltain armeijat eivät ole raastaneet Louvren tauluja
eikä Elyséepalatsin porslineja Tokioon ja Pekingiin.

Ei, itse herra Edvard Thérykin myöntää, että keltaiset eivät ole vielä
tarpeeksi sivistyneitä voidakseen niin uskollisesti seurata valkoisten
esimerkkiä. Eikä hän uskalla ajatellakaan, että he koskaan voisivat
päästäkään niin korkeaan siveelliseen kulturiin. Kuinkapa he voisivat
saada meidän hyveitämme? Eiväthän he ole mitään kristityitä. Mutta
asiantuntijat ovat kuitenkin sitä mieltä, ettei keltainen vaara ole
yhtään vähemmän vaarallinen siitä syystä, kun se on taloudellinen.
Japani ja Japanin järjestämä Kiina uhkaavat kaikkialla maailman
markkinoilla meitä kauhistuttavalla, suunnattomalla kilpailulla,
ja tätä seikkaa jo vaan ajatellessaankin saavat taloustieteilijät
niskavillansa pystyyn. Senvuoksi täytyy japanilaiset ja kiinalaiset
hävittää. Siitä ei ole epäilystäkään. Mutta sota on myöskin
julistettava Yhdysvalloille, jotta heidän terästrustinsa estettäisiin
myymästä rautaa ja terästä halvemmalla kuin meidän tehtailijamme, jotka
ovat huonommin varustettuja.

Sanokaamme kerrankin suora totuus. Luopukaamme edes hetkiseksi
mairittelemasta itseämme. Vanha Europa ja uusi Europa (se on Amerikan
oikea nimi) ovat saaneet aikaan taloudellisen sodan. Jokainen kansa
taistelee toistaan vastaan teollisuudessa. Kaikkialla asestautuu
tuotanto raivoisasti tuotantoa vastaan. Huonosti meille soveltuu
ryhtyä valittamaan, kun me näemme uusien kilpailevien ja levottomuutta
herättävien tuotteitten putoavan säännöttömille maailmanmarkkinoille.
Mitäpä hyödyttää valitus? Me tunnemme ainoastaan vahvemman syyt. Jos
Tokio on heikompi, on se väärässä, ja me annamme sen tuntea sen; jos
se sitävastoin on väkevämpi, on se oikeassa, emmekä sitä mistään
moiti. Onko maailmassa yhtään kansaa, jolla olisi oikeus puhua
oikeuden nimessä? Me olemme opettaneet japanilaisille kapitalistisen
järjestelmän ja sodan. He kauhistuttavat meitä, sillä he alkavat
tulla meidän kaltaisiksemme. Ja se onkin tosi teossa jokseenkin
kauheata. He puolustautuvat europalaisia vastaan europalaisin
asein. Heidän kenraalinsa ja heidän meriupseerinsa, jotka ovat
harjottaneet tieteitään Englannissa, Saksassa ja Ranskassa, tuottavat
kunniaa opettajilleen. Useat ovat suorittaneet kurssit meidän
erityiskouluissamme. Suurherttuamme, jotka pelkäsivät, etteivät
sotalaitoksemme — heidän mielestään liiaksi kansanvaltaiset — mitään
hyvää saisi aikaan, voivat olla vallan huoleti.

En tiedä minkälaiseksi sodan loppu muodostuu. Venäjän valtakunta
asettaa Japanin järjestelmällistä tarmoa vastaan suunnattomat voimansa,
joita kuitenkin heikentävät varastelevat virkamiehet ja kykenemätön
ylempi upseeristo. Hajaumistilastaan huolimatta riittää sillä rahoja
melkein ehtymättömästi. Se saa niitä rikkailta velkojiltaan. Japanin
rahalähteinä sitävastoin ovat vaikeasti saatavat ja raskaat lainat,
jotka se ehkä menettää juuri voittojensa tähden. Sillä englantilaiset
ja amerikalaiset pyrkivät Japania auttaessaan heikontamaan Venäjää,
mutta ei suinkaan tekemään Japania mahtavaksi ja peljättäväksi.
Vaikeata on tietää, kumpi taistelevista valloista lopullisesti voittaa.
Mutta jos Japani saattaa keltaisen rodun kunnioitusta herättäväksi
valkoisten silmissä, on se tehnyt ihmiskunnalle suuren palveluksen
ja tietämättään ja epäilemättä vasten tahtoaan valmistanut maailman
rauhallista järjestäytymistä.

— Mitä sillä tarkotatte? kysyi herra Qoubin, jonka lautanen oli täynnä
hyvämakuista frittoa.

— Pelätään, jatkoi Nicole Langelier, että Japani voitettuaan kohottaa
Kiinan, että se opettaa tätä maata puolustautumaan ja säilyttämään
rikkautensa. Pelätään sen luovan voimakkaan Kiinan. Yleisen edun tähden
ei sitä pitäisi pelätä vaan toivoa. Vahvat kansakunnat vaikuttavat
yhdessä maailman sopusoinnun ja rikkauksien luomiseen, heikot
kansakunnat, sellaiset kuin Kiina ja Turkki ovat alituisena lähteenä
levottomuuksiin ja vaaroihin. Mutta meillä on liian kiire pelkäämään ja
toivomaan. Jos voittoisa Japani ryhtyykin järjestämään vanhaa keltaista
keisarikuntaa, ei se onnistu siinä niinkään nopeasti. Vaatii aikansa
opettaa Kiinalle, että on olemassa Kiina. Sillä se ei tiedä sitä, ja
niinkauvan kuin se ei tiedä sitä, ei myöskään ole Kiinaa. Kansa on
olemassa vaan silloin, kun se tuntee olevansa olemassa. On olemassa
350 millionaa kiinalaista, mutta he eivät tiedä sitä. Niinkauvan kuin
he eivät ole laskeneet itseänsä, ei heitä oteta laskuun. Heitä ei ole
olemassa edes lukuun nähden.

"Laskekaa järjestysnumerot!" Siinä ensimäinen määräys, minkä
opettajakersantti antaa miehistölleen. Ja samalla opettaa hän sille
yhteiskuntain perussäännön. Mutta 350 millionaa ihmistä tarvitsee
pitkän ajan järjestäytyäkseen. Ullar, joka on vallan harvinainen
europalainen senvuoksi, kun hän uskoo, että kiinalaisia pitää
kohdella inhimillisesti ja oikeamielisesti, mainitsee kuitenkin, että
tämän suunnattoman valtakunnan kaikissa piireissä on käymässä suuri
kansallinen liike.

— Jos otaksummekin, sanoi Joseéphin Leclerc, että voittoisa Japani
antaisi mongoleille, kiinalaisille ja tibetiläisille itsetietoisuutta
ja tekisi heidät kunnioitettaviksi europalaisten mielestä, niin millä
tavalla se paremmin turvaisi maailmanrauhaa ja hillitsisi kansojen
vallotushalua? Jäisihän niille vielä käsiteltäviksi neekerikansakunnat!
Mikä musta kansakunta saa mustat kunnioitettaviksi valkoisten ja
keltaisten mielestä?

Nicole Langelier vastasi:

— Kukapa tietää ne rajat, joihin joku suurista ihmisroduista pysähtyy?
Mustat eivät kuole sukupuuttoon joutuessaan europalaisten yhteyteen.
Kukapa profeetta voisi ennustaa kahdelle millionalle mustalle
afrikalaiselle, ettei heidän jälkeläisensä koskaan saa rauhassa vallita
rikkauksiaan järviensä ja suurien jokiensa rannoilla? Valkoiset miehet
ovat eläneet luola- ja paaluasuntoaikakausien läpi. He olivat silloin
villejä ja alastomia. He kuivasivat silloin karkeita savitöitään
auringon paisteessa. Heidän päällikkönsä muodostivat barbarisia
tanssikuoroja. Tietoja ei ollut muita kuin poppamiesten. Sittemmin
rakensivat he Partenonin, miettivät mittausopin ja muodostivat
ajatuksensa tuotteet ja ruumiinsa liikkeet sopusoinnun lakien
mukaisiksi.

Voitteko sanoa Afrikan neekereille: teidän keskuudessanne tulee
töinen heimo aina murhaamaan toisia ja te telotatte aina toisianne
kauneimmalla tavalla; kuningas Glegle heittää aina vastedeskin
uskonnollisessa tarkotuksessa vankejaan yhteensidottuina korkeilta
paikoilta, te tulette aina ihastuksella syömään sitä lihaa,
jota haluatte vanhojen esivanhempienne mädänneistä ruumiista;
tutkimusretkeilijät tulevat edelleenkin ampumaan pilkkaan teihin
ja savulla tukehuttamaan teidät majoihinne; ylpeä kristitty soturi
tulee aina vastedeskin karaisemaan rohkeuttaan hakkaamalla palasiksi
teidän vaimojanne; hyväntahtoinen merimies, joka on tullut sumuisten
merien takaa, potkii aina teidän pieniltä lapsiltanne mahat puhki
notkistaakseen kangistuneita sääriään. Voitteko te varmasti ennustaa
kolmannekselle ihmiskuntaa ainaista elämän kurjuutta?

En tiedä sanoa herääkö elämä Afrikassa jonakin päivänä sellaisella
loistolla, kuten rouva Beecher Stove v. 1840 ennusti, mikä on
tuntematon lännen kylmille roduille ja muodostuuko taide siellä
ihaniin, uusiin muotoihin. Mustilla on suuri taipumus soitantoon. Voi
olla, että syntyy ihastuttava neekeritaide laulun ja soiton alalla.
Sillävälin edistyvät Etelä-Amerikan mustat nopeasti kapitalistisen
sivistyksen tiellä. Herra Jean Finot antoi siitä hiljakkoin tietoja.

Viisitoista vuotta sitten ei heillä ollut yhteensä sataa hehtaria
maata. Nyt on heidän maa-alueittensa arvo jo yli neljä milliardia
markkaa. He olivat vallan sivistymättömiä. Nyt osaa jo viisitoista
prosenttia heistä lukea ja kirjottaa. On mustia romaaninkirjottajia,
mustia runoilijoita, mustia taloustieteilijöitä ja mustia
hyväntekijöitä.

Mestitsit, joitten synty on peräisin isännästä ja orjattaresta, ovat
erityisesti älykkäitä ja voimakkaita. Värilliset miehet, jotka ovat
samalla sekä viekkaita että julmia, hienovaistoisia ja kylmästi
laskevia, he pääsevät vähitellen — on muuan heistä itsestään kertonut
minulle — voitolle lukumäärään nähden ja vallitsevat vielä kerran
kreolien voimistunutta rotua, joka niin kevytmielisesti on harjottanut
julmuutta mustia kohtaan. On ehkä jo syntynyt se nerokas mulatti, joka
kalliisti kostaa valkoisten lapsille niiden neekerien veren, jota
valkoiset ovat vuodattaneet lynckaamalla ja muuten!

Herra Goubin asesti sillä aikaa silmänsä kunnioitusta herättävällä
lorgnettella.

— Jos japanilaiset voittaisivat, sanoi hän, riistäisivät he meiltä
Vähä-Indian.

— He tekisivät niinollen meille suuren palveluksen, sillä siirtomaat
ovat kansojen vitsa, sanoi Langelier.

Herra Goubin vaan vaikeni suuttuneena.

— Minä en enää jaksa kuulla teidän puhuvan tuolla tavalla, sanoi
Josephin Leclerc. Täytyyhän tuotteillemme saada menekkipaikkoja,
alueita teollisuutemme ja kauppamme laajennusta varten. Mitä oikeastaan
ajattelette, Langelier? On oikeastaan vaan yksi politika Europassa,
Amerikassa, koko maailmassa, ja se on siirtomaapolitika.

Nicole Langelier vastasi aivan tyyneesti:

— Siirtomaapolitika on uusin muoto raakalaisuutta, tai jos paremmin
niin tahdotte, sivistyksen huippukohta. En erota toisistaan näitä kahta
sanaa, ne ovat samansisältöisiä. Mitä ihmiset sanovat sivistykseksi,
se on tapojen nykyinen tila, mitä taas raakalaisuudeksi, se on tapojen
entinen tila. Nykyisiä tapoja tullaan vastaisuudessa kutsumaan
raakalaisuudeksi. Myönnän sen, että meidän tapojemme ja siveellisen
katsantokantamme mukaan väkevät kansat hävittävät heikommat. Se on
kansainoikeuden periaate ja koko siirtomaatoiminnan peruste.

Vielä sitten voimme tarkastaa sitä kohtaa, onko kansoilla aina hyötyä
vallotuksistaan kaukaisissa maissa. Ei se ainakaan siltä näytä. Mitä
ovat Meksiko ja Peru tehneet Espanjalle, Brasilia Portugalille, Batavia
Hollannille? On erilaisia siirtomaita. On sellaisia siirtomaita, jotka
ottavat vastaan onnettomia europalaisia viljelemättömille maille.
Nämä siirtomaat ovat emämaalle uskollisia niinkauvan kuin ne ovat
köyhiä, mutta eroavat siitä voimistuttuaan. On sellaisiakin, joita on
mahdoton asua, mutta joista tuodaan raaka-aineita ja joihin kuljetetaan
kauppatavaroita. Ja selvää on, etteivät sellaiset siirtomaat rikastuta
emämaata, vaan niitä, jotka kauppaa siirtomaassa harjottavat. Useasti
eivät ne ole edes sen arvoisia mitä maksavat. Ja sitäpaitsi saattavat
ne emämaan joka hetki pelkäämään sodan onnettomuuksia.

Herra Goubin keskeytti:

— Entäs Englanti?

— Englanti on katsottava pikemmin roduksi kuin miksikään kansaksi.
Anglosakseilla on vaan meri isänmaana. Ja tämä Englanti, jonka
luullaan rikastuneen laajojen alueidensa tähden, on hankkinut juuri
kaupalla varallisuutensa ja valtansa. Tätä maata ei pidä kadehtia sen
siirtomaiden tähden, vaan sen kauppiaiden tähden, jotka ovat syynä
sen hyvinvointiin. Ja luuletteko ehkä Transvaalin olevan juuri niin
erityisesti hyödyksi Englannille? Mutta kuitenkin saattaa ymmärtää,
että kansakunnat, jotka siittävät paljo lapsia ja valmistavat paljo
tuotteita, etsivät maa-alueita tai kulutuspaikkoja kauvempaa ja
takaavat niiden omistuksen itselleen viekkaudella ja väkivallalla.

Mutta me ranskalaiset — meidän taloudellinen kansamme, joka
karttaa tekemästä enemmän lapsia kuin mitä isänmaa voi helposti
elättää, joka tuottaa kohtuullisesti eikä juuri mielellään lähde
seikkailuille kaukaisiin maihin, — tämä Ranska, joka tuskin loittonee
puutarhastaan, mitä turkasta se tekee siirtomailla? Mitä se hyötyy
niistä? Se on haaskannut paljo ihmisiä ja rahaa, jotta Kongo,
Cochinkiina, Annam, Tonkin, Guyana ja Madagaskar voisivat ostaa
puuvillakudoksia Manchesterista, aseita Birminghamista ja Liègestä,
väkijuomia Danzigista, bordeaux-viinilaatikoita Hamburgista. Se
on seitsemänkymmenen vuoden kuluessa rosvonnut ja ahdistellut
arabialaisia, kansottaakseen Algerian espanjalaisilla ja italialaisilla!

Tällaisissa tuloksissa on julmasti ivaa, eikä voi käsittää, kuinka
on voinut meidän omaksi vahingoksemme kehittyä tällainen valtakunta,
joka on kymmenen, yksitoista kertaa itse Ranskaa suurempi. Mutta
huomioon on otettava, että vaikkei Ranskan kansa hyödykään mitään
siitä, että sillä on alueita Aasiassa, Afrikassa ynnä muualla,
niin katsovat sen hallitusmiehet kuitenkin niiden hankkimisesta
olevan suurta etua maalle. Ja siinä heitä kannattavat laivasto ja
sotajoukko, jotka siirtomaaretkillä hankkivat virkaylennyksiä,
eläkkeitä ja ritarimerkkejä, puhumattakaan siitä kunniasta, että
voitetaan vihollinen. He saavat myöskin puolelleen papiston senkautta,
että avaavat uusia aloja pakanain käännyttämiselle ja maa-alueita
katolisille lähetysseuroille. Ne retket ihastuttavat edelleen
laivanrakentajia, sotilasteknikoita ja muonanhankkijoita, jotka saavat
yllin kyllin tilauksia. Edelleen hankkivat hallitusmiehet itselleen
suuren joukon kannattajia näissä uusissa maissa, jakamalla oikeuksia
suunnattomiin metsiin ja viljelysmaihin, ja tärkeämpää on heille
vielä se, että he saavat enemmistönsä joukkoon kaikki parlamentin
kauppakeinottelijat ja salahuijarit.

Edelleen mairittelevat hallitusmiehet tietämätöntä rahvasta, joka
ylpeilee siitä, että sillä on niin valtava musta ja keltainen
valtakunta, että se panee Englannin ja Saksan kalpenemaan kateudesta.
Heitä pidetään suurina kansalaisina, isänmaanystävinä ja suurina
valtiomiehinä. Ja vaikkapa he Ferryn tavoin saattavat joutua sodan
tuhojen alaiseksi, niin antautuvat he mielellään siihenkin vaaraan,
vakuutettuina siitä, että vahingollisinkin kaikista pitkämatkaisista
retkistä tuottaa heille vähemmän vaivaa ja vähemmän vaaroja kuin
hyödyllisin yhteiskunnallinen uudistus.

Nyt käsitätte miksi meillä on voinut olla imperialistisia ministereitä,
jotka mielellään ovat tahtoneet suurentaa siirtomaa-aluettamme.
Ja meidän täytyy joka tapauksessa onnitella itseämme ja ylistää
hallitusmiestemme malttia ja kohtuullisuutta, etteivät ole meitä
raskauttaneet vielä laajemmilla siirtomailla.

Mutta kaikki vaara ei ole poissa; meitä uhkaa kahdeksankymmenenvuotias
sota Marokossa. Eikö siirtomaahulluus koskaan lakkaa?

Tiedänhän minä sen, etteivät kansat ole järkeviä. Vaikeata onkin
käsittää kuinka ne sitä voisivat olla kun katselee mistä aineksista
ne on koottu. Mutta vaistomaisesti ne usein käsittävät mikä niille on
vahingollista. Joskus saattavat ne tehdä huomioita. Aikojen kuluessa
saavat ne tuskallisia kokemuksia erehdyksistään ja virheistään. Joskus
vastaisuudessa ne vielä huomaavat, että siirtomaat ovat niille vaarojen
lähteenä ja syynä turmioon. Kaupan raakuutta seuraa kaupan sivistys; se
alkoi väkivaltaisesti, se tulee jatkamaan rauhallisella tiellä. Nämä
aatteet voittavat jo alaa parlamenteissakin. Ja ne vaikuttavat yhä
enemmän aikaa myöden asioihin, ei senvuoksi, että ihmiset tulisivat
epäitsekkäiksi, vaan siitä syystä, että he alkavat paremmin käsittää
oman etunsa.

Suuri inhimillinen arvo on juuri ihminen itse. Jotta saataisiin
maapallo hyvään kuntoon, sitävarten täytyy ensin saada ihminen
hyvään kuntoon. Jotta voitaisiin käyttää hyväkseen maa, kaivokset,
vesiputoukset, planeetan kaikki aineet ja voimat, siihen tarvitaan
ihminen, koko ihminen, ihmiskunta, koko ihmiskunta. Maapallon kokonaan
hyväkseen käyttäminen vaatii valkoisten, keltaisten ja mustien ihmisten
yhdistettyä työtä. Rajottamalla, vähentämällä, heikontamalla, sanalla
sanoen tekemällä siirtomaaväestöksi osan ihmiskuntaa, toimimme me
itseämme vastaan. Meidän etumme on siinä, että keltaiset ja mustat ovat
voimakkaita, vapaita ja rikkaita. Meidän hyvinvointimme ja rikkautemme
perustuu heidän hyvinvointiinsa ja rikkauteensa. Mitä enemmän he
tuottavat, sitä enemmän he kuluttavatkin. Mitä enemmän he hyötyvät
meistä, sitä enemmän me hyödymme heistä. Nauttikoot vaan runsaasti
meidän työstämme, niin me taas nautimme runsaasti heidän työstään.

Kiinnittäessämme huomiomme niihin liikkeisiin, jotka tempaavat
yhteiskunnat mukaansa, niin alamme ehkä nähdä merkkejä siitä, että
väkivaltaisuuksien aika kulkee loppuaan kohden. Sota, joka muinoin
oli alituinen tila kansojen välillä, puhkeaa nykyään vaan harvoin, ja
rauhanajat ovat tulleet paljoa pitemmiksi kuin sota-ajat. Oma maamme
antaa tilaisuuden mieltäkiinnittävään huomioon. Ranskalaiset esittävät
merkillisen piirteen kansojen sotahistoriassa. Kun muut kansat
tappelivat vaan edun tai pakon tähden, niin ranskalaiset yksinään
tappelivat huvikseen. On siitä syystä huomattava, että maanmiehemme
ovat muuttaneet makua. Renan kirjoitti kolmekymmentä vuotta sitten:

"Joka tuntee Ranskan kokonaisuudessaan ja kaikissa vivahduksissaan,
hänen täytyy tunnustaa, että se liike, mikä jo viidettäkymmenettä
vuotta on ollut huomattavana, on oleellisesti rauhan liike."

Tosi seikka, ja monien huomiontekijöiden todistama on se, ettei Ranska
v. 1870 ensinkään halunnut sotaa ja tieto sodan puhkeamisesta herätti
suurta hämmästystä. Varmaa on, että harvat ranskalaiset nykyään
ajattelevat sotaanlähtöä ja että kaikki mielellään ajattelevat armeijan
olevan sodan välttämiseksi. Otan tästä katsantokannasta vaan yhden
esimerkin tuhansista.

Herra Ribota, kansanedustajaa ja entistä ministeriä kutsuttiin kerran
erääseen isänmaalliseen juhlaan, ja hän pyysi anteeksi poissaoloaan
kaunopuheliaalla kirjeellä. Kun vaan puhutaankin aseiden riisumisesta,
vetää herra Ribot synkän otsansa kurttuihin. Lippuja ja tykkejä
rakastaa hän niin, kuten sopiikin entiselle ulkoministerille.
Kirjeessään leimaa hän sosialidemokratien levittämät rauhanaatteet
kansalliseksi vaaraksi. Hän huomaa niissä sellaisia kieltäytymisiä,
joita hän ei voi sietää. Ei hän ole sotainen. Hänkin tahtoo rauhaa,
mutta loistavan, suuremmoisen ja ylpeän rauhan kuin sota. Herrojen
Ribotin ja Jaurésin välillä on ero ainoastaan tavassa. Rauhaa
rakastavat he molemmat, Jaurés yksinkertaisella, Ribot loistavalla
tavalla. Siinä kaikki. Porvareitten halu saada sellainen rauha, jota
koristaa sodan merkit ja täyden kunnian kuvat, osottaa paljoa paremmin
ja varmemmin kuin sosialidemokratia, joka pyrkii yksinkertaiseen
ja vaatimattomaan rauhaan, kuinka auttamattomasti kosto- ja
vallotusajatukset meillä häviävät, sillä siinä juuri nähdään sotainen
vaisto paraillaan muuttumassa alkuperäisestä luonteestaan rauhalliseksi.

Ranska hankkii vähitellen omasta todellisesta voimastaan sen
tietoisuuden, mikä on sen henkinen voima; se alkaa ymmärtää
tehtäväänsä: kylvää aatteita ja harjottaa ajatuksen valtaa. Pian se
huomaa, että sen ainoa voima ja pysyväinen valta oli sen puhujissa,
filosofeissa, kirjailijoissa ja oppineissa. Ranskan täytyi myöskin
kerran nähdä, että lukumäärään perustuva voima, joka niin usein oli
sen pettänyt, lopullisesti on jättämässä sen, ja että jo on aika maan
tyytyä siihen kunniaan, jonka arvostelukyky ja järjen käyttäminen sille
takaavat.

Jeanne Boilly pudisti päätään: — Te tahdotte, sanoi hän, Ranskan
opettavan kansoille yksimielisyyttä ja rauhaa. Oletteko varma, että
sitä kuunnellaan ja seurataan? Onko sen oma rauha taattu? Eikö sen
tarvitse pelätä uhkauksia ulkoapäin, suojella itseään vaaroilta,
valvoa turvallisuuttaan, hoitaa puolustuslaitostaan? Ei yksi pääskynen
kesää tee; yksi kansa ei saa aikaan maailmanrauhaa. Onko varmaa, että
Saksa ylläpitää armeijoita vaan sitävarten, ettei sen tarvitsisi
käydä sotaa. Sen sosialidemokratit tahtovat ylläpitää rauhaa, mutta
valta ei ole vielä heidän käsissään. Eikä heidän edustajillaan ole
vielä parlamentissa sitä vaikutusvaltaa, mikä heille syystä kuuluisi
valitsijain valtaavan lukumäärän tähden. Ja uskotteko, että Venäjä,
joka tuskin vielä on päässyt teollisuuskauteen, uskotteko, että
se piankin pääsee rauhanaikaan? Kun se on ahdistanut Aasiaa, niin
luuletteko, ettei se voisi käydä Europankin kimppuun?

Mutta vaikkapa otaksutaankin, että Europa rauhottuu, niin ettekö
näe, että Amerika tulee yhä sotaisemmaksi? Senjälkeen kuin Kuba on
tehty vasallivaltioksi, Havaji, Porto-Rico ja Filippinit riistetty,
ei enää voi kieltää, että amerikalainen valtioliitto on vallottava
kansakunta. Muuan yankee-sanomalehtimies Stead on sanonut, Yhdysvaltain
täydellisesti kannattamana: "Maailman amerikalaistuminen on
kulkemassa". Ja herra Roosevelt uneksii jo tähtilipun kohottamista
Etelä-Afrikassa, Australiassa ja Länsi-Indiassa. Hra Roosevelt on
sellainen imperialisti, joka haluaa maailmaa hallitsevaa Amerikaa.
Meidän kesken sanoen ajattelee hän Augustuksen keisarikuntaa. Hän on
onnettomuudekseen lukenut Liviusta. Roomalaisten vallotukset estävät
häntä nukkumasta. Oletteko lukenut hänen puheitaan? Ne ovat sotaisia.

"Tapelkaa, ystäväni", sanoo Roosevelt, "iskekää yhteen ja lyökää
lujasti. Selkään antaminen se kelpaa. Maanpäällähän eletään vaan toisia
hävittääkseen. Epäsiveellisiä ovat ne, jotka muuta väittävät. Epäilkää
ajattelevia ihmisiä. Ajatus vaimentaa. Se on ranskalainen pahe.
Roomalaiset ovat vallottaneet maailman. He ovat sen menettäneet. Me
olemme nykyajan roomalaisia."

Mitä kaunopuheliaita sanoja! Ja niitä kannattaa sellainen sotalaivasto,
joka ennen pitkää on toinen maailmassa ja vuotuinen sotilasmenoarvio,
joka nousee milliardiin ja viiteensataan millionaan markkaan!

Yankeet ilmottavat jo, että he neljän vuoden päästä alkavat sodan
Saksan kanssa. Jotta me uskoisimme sen, täytyy heidän ainakin ilmottaa
meille, missä he aikovat iskeä yhteen vihollisen kanssa. Tämä hulluus
on jo arveluttavaa. Sitä seikkaa, että tsaarinsa alla orjuudessa
oleva Venäjä ja vielä feodalinen Saksa ylläpitävät armeijoita sotaa
varten, sitä haluaisi melkein selittää sillä tavalla, että ne ovat
vanhoja tapoja ja jätteitä katkerasta menneisyydestä, mutta että uusi
kansanvalta, Amerikan Yhdysvallat, liikemiesten yhtiö, joukko kaikista
maista siirtyneitä kansalaisia, joilla ei ole mitään rotuyhteyttä,
ei perintätietoja eikä muistoja, joka on heitetty päistikkaa
dollaritaisteluun — että he äkkiä saavat halun heittää torpedoja
panssarilaivain kylkiä vastaan, räjäyttää ilmaan vihollisjoukkoja, se
on todistuksena siitä, että hillitön taistelu rikkauksien luomisesta ja
käyttämisestä ylläpitää raa'an voiman kunnioitusta, että teollisuuden
väkivaltaisuus synnyttää sotilaallista väkivaltaisuutta, ja että
kauppakilpailu herättää kansojen kesken sellaisen vihan, ettei sitä voi
muu sammuttaa kuin veri.

Tuo siirtomaavimma, josta äsken puhuitte, on yksi tuhansista muodoista
tässä kilpailussa, jota taloustieteilijämme niin ylistelevät.
Kuten feodalitila on kapitalistillakin sotatila. Suuret sodat
teollisuusylivallasta — niiden aika on jo alkanut. Kansallisen
tuotannon vallitessa kuten nykyään saavat tykit määrätä hinnat,
perustaa tullikamareja, avata ja sulkea markkinapaikkoja. Kaupalla ja
teollisuudella ei ole muuta tasottajaa. Hävittäminen on onnettomana
tuloksena niistä taloudellisista ehdoista, joiden vallitessa sivistynyt
maailma juuri nykyään elää.



Tulevaisuuden yhteiskunta.


Kello oli noin yksi yöllä. Ennen maatamenoa avasin ikkunan ja sytytin
tupakan. Hiljaisuuden läpi kuului automobilin jyrinä. Se kulki ohi
pitkin Avenue du Bois de Boulognea. Puut viilensivät ilmaa huojutellen
tuuheita latvuksiaan. Muuten ei kuulunut hiljaisesta kaupungista mitään
ääntä, ei edes hyönteisten surinaa.

Oli tähtikirkas yö. Niiden loisto näytti kuulakassa ilmassa vielä
värikkäämmältä kuin tavallisesti. Useimpien loisto oli valkoinen. Mutta
oli siellä keltaisia ja oranssivärisiäkin, kuten liekit sammuvissa
lampuissa. Useat olivat sinisiä, ja yhden niistä huomasin niin
vaaleansinisen, niin kuulakan näköisen ja lempeän, etten siitä voinut
katsettani irrottaa. Ikävä kyllä, etten tiedä sen nimeä, mutta minä
lohdutan itseäni sillä, etteivät ihmiset koskaan tiedä tähtien oikeata
nimeä.

Ajatellessani, että kukin noista valopisaroista valaisee maailmoja,
kysyn itseltäni, eivätkö nekin meidän aurinkomme tavoin valaise
lukemattomia tuskia ja eikö kärsimys täytä taivaan syvyyksiä. Maailmoja
voimme arvioida ainoastaan oman maailmamme mukaan. Me tunnemme elämää
ainoastaan niissä muodoissa, joissa se ilmenee maan päällä, ja vaikka
otaksuisimmekin, että meidän planetamme on huonommanpuoleisia, niin
meillä tuskin on syytä uskoa, että kaikki menestyy erinomaisesti
toisilla tähdillä, tai että olisi onnellista syntyä Altairen,
Béteigneusen tai loimuavan Siriuksen säteitten alla, kun tiedämme
kuinka surkeata on katsella vanhan aurinkomme valossa olevaa maata.
En sitä valita, että minun kohtaloni olisi huonompi kuin toistenkaan
ihmisten. Minulla ei ole vaimoa eikä lapsia. En ole rakastunut enkä
kipeä. En ole erittäin rikas; en liiku paljoa maailmassa. Minä kuulun
siis onnellisiin. Mutta onnellisilla on niin vähän iloa!

Minkälainen on sitten toisten kohtalo? Ihmisten puolesta
täytyy tosiaankin valittaa. En siitä syytä luontoa; sen kanssa
ei voi keskustella, sillä ei ole järkeä. En myöskään käänny
yhteiskuntaa vastaan. Ei ole mitään tervettä järkeä siinä, että
nostattaa yhteiskunnan luontoa vastaan. Yhtä järjetöntä on nostaa
ihmisluonto ihmisyhteiskuntaa vastaan kuin nostaa muurahaisluonto
muurahaisyhteiskuntaa vastaan, silliluonto silliyhteiskuntaa vastaan.
Eläinyhteiskunnat johtavat alkunsa epäilemättä eläinluonnosta.

Maa on se tähti, jolla syödään; nälän tähti. Eläimet ovat siellä
ahneita ja julmia. Ahneus on näihin asti ollut inhimillisen
yhteiskunnan ensimäinen hyve ja luonnon siveellinen mestarityö. Jos
minä voisin kirjottaa, niin kirjottaisin minä ylistyspuheen ahneudelle.
Eikä se itse asiassa olisi mikään suuri kirja. Siveyssaarnaajat ja
taloustieteilijät ovat sen tehneet jo satoja kertoja. Inhimillisillä
yhteiskunnilla on korkea perusta: ahneus ja julmuus.

Onko toisissa maailmoissa, eterivyöhykkeissä asia samoin? Valaisevatko
ihmisiä kaikki ne tähdet, joita näen? Syödäänkö ja hotkitaanko toisiaan
rajattomasti? Tämä epävarmuus saattaa minut rauhattomaksi, kauhutta en
voi tarkastella taivaan yli levinnyttä tulikastetta.

Ajatukseni tulevat yhä lempeämmiksi ja valoisammiksi, ja mieluisalta
tuntuu minusta ajatella jälleen elämää, joka aistillisuudessaan on
milloin väkivaltainen, milloin suloinen. Sanon itselleni, että elämä
joskus on ihana. Sillä ilman tätä kauneutta — kuinka voisimme nähdä
sen rumat puolet, ja kuinka saattaisimme uskoa, että luonto on huono,
jollemme samalla kertaa uskoisi, että se on hyvä.

Hetkisen aikaa sitten kohosi ilmoihin Mozartin sonateista valkoiset
pilarit ruusuköynnöksineen. Minulla on naapurina muuan pianisti, joka
yöllä soittelee Mozartia ja Gluckia. Suljen uudelleen ikkunani ja
riisuutuessani ajattelen joitakin huveja, joita huomenna oikeastaan
voisin hankkia itselleni. Äkkiä muistan, että jo viikko sitten sain
kutsun saapua huomenna aamiaiselle Boulogne-puistoon. Varmuuden vuoksi
etsin kirjeen, jonka pitäisi vielä olla pöydälläni. Tässä se on.

                                                Syysk. 16 p:nä 1903.

 Vanha ystäväni Dufresne!

 Tee minulle se ilo, että tulet syömään suurusta ensi lauvantaina 23
 p:nä syyskuuta 1903 j.n.e. Seurassa ovat j.n.e.

Se on tosiaan huomenna.

Soitin kamaripalvelijaani.

— Jean, herätä minut huomenaamuna kello yhdeksältä.

Juuri huomenna, syyskuun 23 p:nä 1903 täytän minä kolmekymmentäyhdeksän
vuotta. Entisistä kokemuksistani voin jo vähin aavistella mitä
vastaisuudessa saan kokea. Siitä tulee varmaankin heikollainen
näytelmä. Jo ennakolta tiedän, mistä huomenaamuna aterioidessa
keskustellaan Boulogne-metsän ravintolassa. Siellä sanotaan varmaan:
"Minä pääsen kuusikymmentä tunnissa". — "Blanchella on huono luonne,
mutta ei se petä minua". — "Ministeristö saa tunnuslauseensa
sosialidemokrateilta." — "Les petits chevaux-peli käy ikäväksi aikaa
myöden; backarat-peli on sentään kaikista hauskin." — "Työläiset vaan
omaa tuhmuuttaan hätäilevät; hallitus kuitenkin aina lopuksi tekee
heidän mieltään myöden." — "Minä panen vetoa kanssasi siitä, että
Kultaneula voittaa Ranavalon." — "Minua suututtaa etupäässä se, ettei
ole sellaista kenraalia, joka pyyhkäisisi tieltä koko roskajoukon." —
"Mitä olisi tehtävä? Juutalaisethan ovat myyneet Ranskan Englannille ja
Saksalle!"

Kaikkea tuollaista saan kuulla huomenna. Sellaisia valtiollisia
ja yhteiskunnallisia vakaumuksia harrastavat ystäväni, joiden
isänisänisät, nuo heinäkuun porvarit, tehdas- ja kaivosruhtinaat, jotka
osasivat kukistaa vallankumouksen voimat ja ottaa ne palvelukseensa.
Ystäväni eivät näy voivan kauan pitää hallussaan sitä teollisuusvaltaa
ja valtiollista valtaa, minkä perivät esi-isiltään. He eivät ole juuri
erittäin älykkäitä, nämä minun ystäväiseni. He eivät ole tehneet paljoa
työtä päällään. Enkä minäkään ole tähän asti paljoa toiminut elämässä.
Olen yhtäläinen tyhjäntoimittaja ja tietämätön raukka kuin hekin.
Tuntuu siltä kuin ei kelpaisi mihinkään, ja ainoastaan eräästä elämäni
tapauksesta johtuu se, etten ole turhamielinen kuten he, etteivät
aivoni ole täynnä kaikenlaisia tuhmuuksia kuten heidän, etten minä
heidän laillaan vihaa enkä pelkää ajatuksia.

Isäni, joka oli suuri teollisuudenharjottaja ja oikeistopuolueeseen
lukeutuva edustaja parlamentissa, hankki minulle, ollessani
seitsemäntoistavuotias, kotiopettajaksi nuoren ja kainon miehen,
joka oli tytön näköinen. Valmistaessaan minua ylioppilastutkintoon,
työskenteli hän samalla yhteiskunnallisen vallankumouksen hyväksi
Europassa. Hän oli mitä rakastettavin ihminen. Hän sai olla paljo
vankilassa. Nyt on hän parlamentin jäsen. Minä kirjotin puhtaaksi
hänen julistuskirjotuksensa kansainväliselle köyhälistölle. Hän antoi
minun lukea koko sosialistisen kirjaston. Hän opetti minulle asioita,
joista muutamat olivat uskomattomia, mutta hän avasi samalla silmäni
näkemään mitä ympärilläni tapahtui. Hän osotti minulle, että se mitä
meidän yhteiskuntamme kunnioittaa, se on halveksuttavaa, ja se mitä se
halveksii, se on todella kunnianarvoista. Hän koetti yllyttää minua
kapinaan. Minä tein, vastoin hänen todistuksiaan, sen johtopäätöksen,
että pitää kunnioittaa valetta ja tekopyhyyttä yleisen järjestyksen
kahtena varmimpana tukena. Minä jäin vanhoilliseksi. Mutta minut täytti
kyllästys ja inho.

Kun minua juuri alkaa vahvasti nukuttaa, kuuluu hyvin hiljaisina
sointuina vielä korviini muutamia Mozartin säveliä, jotka saattavat
minut ajattelemaan marmoritemppeliä sinisessä lehdistössä. Herätessäni
paistoi päivä jo kirkkaasti. Pukeuduin paljoa nopeammin kuin
tavallisesti. Itsekään tietämättä syytä tähän kiireeseen olin äkkiä
kadulla, enkä ymmärtänyt mitenkä jo sinne olin ehtinyt. Kaikki seikat
ympärilläni hämmästyttivät minua. Ne lamauttivat koko ajatuskykyni. Ja
tämä ajatuksen lamautuminen juuri sai aikaan sen, että hämmästykseni ei
kasvanut, vaan jäi lujaksi ja tyyneksi. Se olisi varmaan tullut pian
suunnattoman suureksi ja muuttunut kauhistukseksi, jos ajatuskykyni
olisi toiminut; niin erilaiselta kuin tavallisuudessa näytti se, mitä
silmilläni näin.

Kaikki oli ympärilläni uutta, tuntematonta ja vierasta. Kadonneet
olivat puut ja nurmikot, joita tavallisesti näin. Missä vielä
eilen illalla kohosi korkeita harmaita rakennuksia, siellä oli nyt
oikullinen linja pieniä tiilirakennuksia, joita puutarhat ympäröivät.
En uskaltanut kääntyä ympäri nähdäkseni oliko edes oma taloni vielä
jäljellä, vaan kuljin suoraan Cauphine-porttia kohden. En löytänyt
sitä enää. Sillä kohtaa oli puisto muuttunut kyläksi. Lähdin kulkemaan
erästä katua, joka minusta näytti entiseltä Suresnesin maantieltä. Sen
reunoilla olevat talot olivat rakennustavaltaan uusia ja omituisia,
vallan liian pieniä rikkaiden ihmisten asuttaviksi. Mutta niitä
kaunistivat maalaukset, veistoteokset ja loistavasti väritetyt
fajanssityöt. Niiden katto oli pengermäksi laitettu ja katettu.

Kuljin tätä maalaistietä, jonka käänteissä oli ihania näköaloja.
Sen yli risteili viistoon toisia teitä. Ei kulkenut ohitse junia,
voimavaunuja eikä muitakaan vaunuja. Maassa liiteli vaan varjoja.
Kohotin katseeni ylöspäin ja näin suunnattoman suuria lintuja ja
tavattomia kaloja joukottain kiitävän halki ilman, joka näytti olevan
samalla kertaa sekä taivasta että merta.

Lähellä Seine-virtaa, joka oli muuttanut uraansa, näin joukon miehiä,
joilla oli yllään lyhyt, vyötäisiltä sidottu mekko ja jaloissa
säärykset. He olivat todennäköisesti työpuvussa. Mutta heidän ryhtinsä
oli kevyempi ja vapaampi kuin meidän työmiestemme. Näin heidän
joukossaan myöskin naisia. Ensin en tullut heitä havainneeksi siitä
syystä, että he olivat miesten tapaan puetut, että heillä oli suorat
ja pitkät sääret ja, kuten minusta näytti, kapeat lantiot kuten
meidänaikuisilla amerikattarilla.

Vaikkeivät nämä ihmiset mitenkään näyttäneet villeiltä, katselin minä
siltä heitä kauhistuksella. He näyttivät minusta vieraammilta kuin
yksikään tähänasti kohtaamistani lukemattomista maan asukkaista.
Jotta ei tarvitsisi katsoa yhteenkään ihmiseen suuntasin kulkuni
eräälle autiolle kujalle. Sieltä saavuin pian eräälle paikalle,
jonne oli pystytetty korkeita riukuja. Niissä liehui punaisia
Ranskan valtiolippuja, joissa oli kultakirjaimin: _Europan liitto_.
Riukujen juuressa oli kaikellaisia ilmotuksia suurissa kehyksissä
ja rauhanmerkkien ympäröiminä. Siellä oli tietoja kansanjuhlista,
lakisäännöksistä ja yleisistä töistä. Oli siellä myöskin aikatauluja
ilmalaivojen kuluista ja kartta ilmavirroista, tehty 28 p:nä kesäkuuta
kansainliiton 220:tenä vuotena. Kaikissa näissä kirjotuksissa oli uudet
kirjaimet ja sellaista kieltä, josta en ymmärtänyt kaikkia sanoja.

Koettaessani saada selvää niistä näin varjot lukemattomista laivoista,
jotka kiisivät ristiin rastiin ilmassa. Katsoin jälleen taivaalle ja
näin auringon vallan tuntemattomassa ympäristössä. Taivaassa vilisi
väkeä paljoa enemmän kuin maanpäällä. Sitä halkoivat ilmalaivain
peräsimet ja pieksivät propellit. Taivaanrannalla näkyi jokin taaja
savupilvi. Minun teki mieleni itkeä nähdessäni tällaisen auringon.
Se oli ensimäinen tuttu esine minkä tänä aamuna olin nähnyt. Sen
korkeudesta päättäen oli kello noin kymmenen seuduissa aamulla.

Äkkiä ympäröitsi minut uusi joukko miehiä ja naisia, joilla oli
samallainen ryhti ja vaatetus kuin edellisilläkin. Käsitykseni näistä
naisista yhä vakaantui, se nim. että he näyttivät kaksineuvoisilta,
vaikka heistä toiset olivatkin hyvin lihavia, toiset taas hyvin
laihoja, ja toiset siltä väliltä. Tämä ihmisjoukko kulki ohitseni.
Paikka tuli äkkiä autioksi kuten meidän esikaupunkimme, joissa elämä
vilkastuu vasta sitten kun työläiset palaavat tehtaista.

Minä silmäilin vielä uudelleen ilmotuksia ja luin uudelleen
päivämäärän: kesäkuun 28 p:ä Europan liiton 220:tena vuotena. Mitä se
merkitsi? Liittokomitean tiedonanto maan syntymäpäivän johdosta antoi
minulle vähän selvää siitä, jotta aloin ymmärtää tätä päivämäärää,
llmotuksessa oli: "Toverit, te tiedätte kuinka kahdennenkymmenennen
vuosisadan viimeisenä vuotena hirvittävä hyökyaalto nieli koko vanhan
maailman, ja kuinka 50 vuotta kestäneen anarkian jälkeen syntyi Europan
liitto..." Kansanliiton 220:s vuosi oli siis kristillisen ajanlaskun
2270:s vuosi, niinpaljo oli varmaa. Mutta selittämättä oli vielä se
seikka, kuinka minä äkkiä elin keskellä vuotta 2270?

Sitä mietiskelin kulkiessani siitä eteenpäin minne sattui.

— Minä en ole, sikäli kuin itse sen tiedän, puhelin itselleni, kaikkia
näitä vuosia ollut muumiotilassa kuten eversti Pougas. Enkä minä ole
ohjannut sitä konetta, jolla H.G. Wells tutkii aikaa. Ja jos minä taas
Willian Morrisin tavoin olisin unissani hypännyt yli kolme ja puoli
vuosisataa, niin sitä en voi tietää, koska unissaan ei voi tietää sitä,
että näkee unta. Uskon varmasti, etten kulje unissani.

Miettiessäni tätä ja monia muita seikkoja, joita on tarpeetonta
mainita, kuljin erästä pitkää katua. Sitä reunusti aita, jonka takana
oli erisuuruisia ja erimuotoisia taloja, kaikki yleensä pieniä ja
lehvistön keskellä. Joskus näin suuria, sirkkusmuotoisia huoneustoja
tulen ja savun ympäröiminä. Kauhu leijaili näillä tavattomilla
seuduilla, ja koneitten nopeasta lennosta tärisevä ilma vavistutti
tuskallisesti päätäni. Tie johti niitylle, jossa oli tiheässä puuryhmiä
ja siellä täällä pieniä jokia. Lehmiä oli siellä laitumella.

Ihaillessani tätä kaunista ja raikasta luontoa olin näkevinäni edessäni
suoralla tiellä kulkevan joitakin varjoja. Kun ne kiisivät ohitseni,
niin ilma tuulahti kasvoihini. Huomasin ne sittemmin raitio- ja
voimavaunuiksi, joitten nopeus teki ne läpinäkyviksi.

Kuljin muuatta polkua pitkin läpi niityn ja sain siten kauvan kulkea
pitkin niittyjä ja metsiä. Luulin olevani jossain maaseudulla,
kun samassa huomasin metsän rinteessä loistavan rivin rakennusten
julkisivuja. Pian olin erään kevyttyylisen palatsin edustalla. Pitkin
leveätä etusivua kulki korkokuvilla ja maalauksilla koristeltu friisi,
jossa kuvailtiin suuria vieraspitoja. Ikkunain läpi näin miehiä
ja naisia istuvan siellä sisällä suuressa ja valoisassa salissa
marmoripöytien ääressä, joilla oli paljo kauniita porsliiniastioita.
Astuin sinne sisälle luullen sitä joksikin ravintolaksi. En ollut
nälissäni mutta väsynyt, ja viileä, kukkaisköynnöksistä sulotuoksuinen
ilma tuntui minusta virkistävältä. Muuan oven luona seisova mies kysyi
minulta pilettiä, ja kun minä epäilemättä näytin hämmästyneeltä, sanoi
hän minulle varsin kohteliaasti: — Toveri, sinun ei tarvitse kysyä
neuvoa juhlan järjestäjiltä. Minä olen tämän osaston leipomon johtaja.
Sieltä puuttuu yksi toveri. Tule mukaan! Työtä saat kohta.

Minä kiitin sitä hyväntahtoista paksua miestä ja vakuutin, että
mielelläni haluaisin työskennellä, mutta etten ollut leipuri.

Hän katseli minua hämmästyneenä ja sanoi, että hän piti minua
leikkisänä miehenä.

Seurasin häntä. Pysähdyimme erään jättiläissuuruisen valurautaisen
rakennuksen eteen, jonka juhlallisen sisäänkäytävän otsikkoon oli
asetettu kaksi bronsista jättiläistä, kylvömies ja leikkuumies.
Heidän ruumiinsa ilmaisi voimaa ilman ponnistusta. Heidän kasvoillaan
oli ylpeä levollisuus ja päätään he pitivät korkealla, poiketen
siinä suhteessa suuresti flaamilaisen Constantin Meunier'n
villeistä työläisistä. Kuljimme edelleen suureen saliin, joka
oli yli neljäkymmentä metriä korkea. Keveän valkoisen tomupilven
keskellä työskentelivät siellä koneet tyynesti tasaisessa tahdissa.
Rautaholvisen katon alla kulkivat jauhosäkit kuin itsestään veitsen
luo, joka ne puhkasi, jauho niitten sisästä valui suuriin ruuhiin.
Siellä teräskädet pieksivät taikinaa. Se valui paistinastioihin,
jotka täysiksi tultuaan heti itsestään menivät uuneihin, suuriin
ja syviin kuin tunnelit. Korkeintaan viisi tai kuusi miestä, jotka
tuskin paikaltaan liikkuivat tässä kiireisessä huminassa, valvoi työn
säännöllistä kulkua.

— Tämä on muuan vanha leipomo, sanoi seuraajani minulle. Täällä
valmistetaan tuskin kahdeksaakymmentätuhatta leipää päivässä, ja sen
vanhentuneet koneet vaativat liiaksi ihmisvoimia. Mutta se ei tee
mitään. Astu vaan eteenpäin.

En ehtinyt saada tarkempia määräyksiä. Muuan nostaja oli heittänyt
minut toisiin kerroksiin, eräälle lavan tapaiselle. Tuskin olin päässyt
sinne, kun eteeni tulla suhahti jonkillainen lentävä valaskala ja
alkoi purkaa säkkikuormaansa. Tätä konetta ei hoitanut mikään elävä
olento. Seurasin tarkkaan sen toimintaa. Olen varma siitä, ettei
sen sisällä ollut ketään insinööriä. Toisia lentäviä valaskaloja
tuli sitten tuoden toisia säkkejä ja purkivat kuormansa veitsen
halaistaviksi. Propellit surisivat, johtolaitokset toimivat hyvin. Ei
ollut ketään kiinni johtotangossa, ei ketään koneessa. Kuulin kaukaa
kuin lentävän ampiaisen surinaa, sitten kasvoi esine hämmästyttävän
nopeasti. Tämä esine näytti olevan hyvin varma liikkeissään, mutta
tietämättömyydessäni ajattelin sentään kauhulla sitä hetkeä, jolloin
ehkä kävisi hullusti.

Useasti jo halusin pyytää päästä alas, mutta inhimillinen häpeän
tunne minut siitä pidätti, ja niin pysyin paikallani. Aurinko laski
taivaanrannalle, ja kello lienee ollut viisi, kun nostaja lähetettiin
luokseni. Työpäivä oli päättynyt. Minä sain piletin ruokaa ja yösijaa
varten. Paksu toverini sanoi minulle: — Sinä olet varmaan nälissäsi.
Jos tahdot syödä yhteisessä pöydässä, niin se käy päinsä. Voit myöskin
syödä yksin omassa huoneessasi jos tahdot. Jos taas haluat syödä minun
luonani muutamien toverien seurassa, niin sano vaan. Minä telefonoin
silloin keittolaitokseen, niin että sinä saat ruoka-annoksesi.
Tämän sanon vaan auttaakseni sinua; sillä et näytä juuri vielä
kotiutuneen. Sinä olet tullut kai hyvin kaukaa. Et sinä näytä erittäin
nopeaälyiseltä mieheltä. Tänään on sinun työsi ollut helppoa. Mutta
älä usko, että joka päivä yhtä helposti voi ansaita elantonsa. Jos
Z-säteet, jotka johtavat ilmalaivoja, olisivat saattaneet jotenkin
epäkuntoon koneet, niin työsi olisi ollut paljo vaivaloisempaa. Mitäs
ammattia sinä oikeastaan harjotat? Ja mistä sinä tulet?

Nämä kysymykset saattoivat minut suureen hämmennykseen. Enhän voinut
sanoa hänelle totuutta. En voinut sanoa hänelle olevani säätyhenkilö ja
tulevani kahdenneltakymmeneltä vuosisadalta. Hän olisi luullut minua
hulluksi. Minä vastasin epävarmasti ja hämilläni, ettei minulla ollut
mitään ammattia ja että minä tulin kaukaa, hyvin kaukaa.

Hän vastasi hymyillen:

— Minä ymmärrän — sinä et halua sitä tunnustaa. Sinä et ole ainoa
europalainen, joka olet livistänyt meiltä karkuun samalla tavalla.
Mutta nämä karkulaiset palaavat meidän luoksemme melkein kaikki.

Minä en vastannut siihen yhtään mitään, mutta vaitiolostani päätteli
hän arvanneensa oikein. Hän kehotti minua uudelleen tulemaan
illalliselle hänen luokseen ja kysyi minun nimeäni. Sanoin että minua
kutsuttiin Hippolyte Dufresneksi. Häntä näytti hämmästyttävän se, että
minulla oli kaksi nimeä.

— Minun nimeni on Michel, sanoi hän.

Sitten katseli hän tarkkaan olkihattuani, liiviäni, kenkiäni ja koko
pukuani, joka oli hyvin tomuinen, mutta leikkaukseltaan hyvänkuosinen,
sillä minä en teetä pukuani räätälillä, joka on ovenvartijana Rue des
Acacias-kadun varrella.

Vihdoin sanoi hän:

— Hippolyte, jo näen mistä sinä olet kotoisin. Sinä olet elänyt
mustissa provinseissa. Ainoastaan zulukafferit ja bassutot tekevät enää
nykyään noin huonoa kangasta, leikkaavat puvun noin naurettavasti,
tekevät noin epämukavia jalkineita ja kiillottavat paidan noin
kovaksi. Ainoastaan heidän luonaan sinä olet oppinut ajelemaan partasi
tuolla tavalla, että olet jättänyt kasvoihisi viikset ja kaksi pientä
poskipartaa. Kasvokarvojensa ajeleminen tuolla tavalla, että ne
muodostavat kuvioita ja koristuksia on viimeinen jäännös tatuoimisesta,
ja sitä käyttävät nykyään enää zulut ja bassutot. Nuo mustat provinsit
Afrikan Yhdysvalloissa ovat vielä sellaisella raakalaisuuden asteella,
että se suuresti muistuttaa tilaa Ranskassa noin kolme neljä vuosisataa
taaksepäin.

Minä suostuin Michelin illalliskutsuun.

— Minä asun tässä vallan lähellä, Solognessa, sanoi hän. Minun
ilmanhalkasijani lentää jokseenkin nopeasti, pian me pääsemme sinne.

Hän kehotti minua istumaan erään konelinnun vatsan alle ja pian me
sitten kiisimme ilman halki niin nopeasti, että henkeäni ahdisti.
Seudut näyttivät vallan toisellaisilta kuin ennen. Kaikkien teitten
varsilla oli rakennuksia, ja lukemattomat kanavat risteilivät ketojen
halki hopeisina kimellellen. Tätä ihmetellessäni sanoi Michel:

— Maa on jokseenkin tarkkaan otettu käytäntöön ja viljelys on
voimaperäinen, kuten sanotaan, senjälkeen kun kemistit itse tulivat
maanviljelijöiksi. Aivoja on kovasti vaivattu ja työtä on tehty paljo
näinä viimeisinä kolmenasatana vuotena. Kollektivismin aikaansaamiseksi
on nimittäin täytynyt saada maasta neljä viisi kertaa enemmän tuloa
kuin mikä siitä saatiin kapitalismianarkian aikana. Sinä, joka olet
asuskellut zulujen ja bassutojen keskuudessa, tiedät kyllä, että
heillä on elämisen tarpeita niin vähän, että tasajako kaikkien
kesken olisi köyhyyden eikä rikkauden jakamista. Se yli tarpeenkin
nouseva tuotanto, minkä me olemme saavuttaneet, se johtuu etupäässä
tieteitten edistymisestä. Suuresti on maanviljelystä edistänyt sekin,
että kaupunkiasujamisto on melkein kokonaan hävinnyt. Myymälä-
ja konttori-ihmiset jakaantuivat jokseenkin tasan tehtaisiin ja
maaseudulle.

— Mitä, huudahdin minä, oletteko hävittäneet kaupungit! Mihinkäs Parisi
on joutunut?

— Siellä ei nykyään asu juuri ketään, vastasi Michel. Suurin osa noista
kauheista ja epäterveellisistä viisikerroksisista kivitaloista, joissa
kaupunkilaiset asuivat vuokralaisina edellisellä aikakaudella, on
raunioina, eikä niitä ole senjälkeen kukaan korjannut. He rakensivat
hyvin huonosti tuon onnettoman ajan kahdennellakymmenellä vuosisadalla.
Vanhimmat ja paraimmat rakennukset olemme jättäneet ja korjanneet
ja tehneet niistä museoita. Meillä on paljo museoita ja kirjastoja,
niissä saamme sivistyksemme. Joitain jäännöksiä on vielä myöskin Hotel
de Ville-rakennuksesta. Ruma ja kurja rakennus se oli, mutta siellä
tapahtui tärkeitä asioita. Kun meillä ei enää ole tuomioistuimia,
kauppaa eikä sotajoukkoja, niin ei meillä ole oikeastaan
kaupungeitakaan. Joka tapauksessa on toisilla seuduilla paljo enemmän
asukkaita kuin toisilla, ja kulkunopeuden suuruudesta huolimatta on
rautatehdas- ja kaivosalueilla hyvin tiheä asutus.

— Mitä te sanoitte? kysyin minä. Oletteko lakkauttaneet tuomioistuinten
toiminnan? Silloin olette kai myöskin saaneet loppumaan rikokset ja
ilkityöt?

— Rikoksia tulee olemaan yhtä kauan kuin vanha ja huono ihmiskuntakin
on olemassa. Mutta rikoksien luku on vähentynyt samassa määrässä
kuin onnettomien ihmistenkin. Suurkaupunkien esikaupungit olivat
sellaista maaperää, jossa rikokset hyvin viihtyivät; nykyään ei
meillä ole enää suuria kaupungeita. Langaton telefoni tekee maantiet
aina turvallisiksi. Meillä on aina mukanamme sähköllä ladatut
puolustustarpeet. Mitä taas tulee pienempiin rikoksiin, niin johtuivat
ne harvemmin tekijäinsä siveellisestä turmeluksesta; useimmin
sitävastoin tuomarien omantunnonarveluista. Kun ei meillä nykyään
enää ole oikeusoppineita eikä tuomareita ja oikeutta jakavat sitä
varten vuorotellen valitut kansalaiset, ovat monet rikokset kokonaan
kadonneet; nähtävästi siitä syystä, ettei niitä enää voida erottaa.

Niin puhui minulle Michel, samalla yhä ohjaten lentäjäänsä. Minä
toistan hänen sanojensa sisällön niin tarkkaan kuin mahdollista.
Valitan vaan sitä, etten toisaalta voi kaikkia muistaa, ja etten
toisaalta voi, siitä pelosta, etten tulisi ymmärretyksi, kerrata
kaikkia hänen lausetapojaan enkä varsinkaan hänen puheensa ytimiä.
Leipuri ja hänen aikalaisensa puhuivat sellaista kieltä, joka aluksi
hämmästytti minua uudella sanavarastollaan ja taivutusopillaan,
lyhennyksillään ja nopeilla sanankäänteillään.

Michel antoi lentokoneen laskea pienen, hyvin hauskannäköisen talon
pengermälle.

— Nyt olemme perillä, sanoi hän minulle. Täällä minä asun. Sinä
saat syödä illallista muutamien toverien kanssa, jotka harrastavat
tilastotiedettä kuten minäkin.

— Mitä, oletteko tilastotieteilijöitä? Minä luulin teitä leipureiksi.

— Kuusi tuntia vuorokaudesta olen leipurina. Se on työpäivän pituus,
minkä jo noin sata vuotta sitten määräsi liittokomitea. Lopun osan
päivästä tutkin tilastotiedettä. Se tiede on tullut historian
sijalle. Vanhat historioitsijat kertoivat muutamien harvojen ihmisten
loistavista teoista. Meidän historioitsijamme sitävastoin merkitsevät
kirjoihin kaiken sen, mitä tuotetaan ja kulutetaan.

Senjälkeen vei hän minut erääseen katolle rakennettuun suojaan, jossa
otettiin kylmä kylpy. Sitten laskeuduttiin ruokasaliin, joka oli
kokonaan valkoinen ja koristettu veistokuvallisella friisillä, joka
esitti kukkivia mansikanvarsia. Sali oli valaistu sähköllä. Värikäs
fajanssipöytä oli täynnä metallihohteisia ruoka-astioita. Huoneessa
oli kolme henkilöä, jotka Michel mainitsi minulle nimiltä: — Morin,
Perceval, Chéron. Nämä henkilöt olivat yhtäläisissä puvuissa, yllään
harmaankeltainen takki, samettihousut ja harmaat sukat. Morinilla oli
pitkä, valkoinen parta. Chéronilla ja Percevalilla oli sileät kasvot.
Lyhyeksi leikattu tukka ja avomielinen rohkeus heidän katseissaan
saattoi heidät näyttämään nuorilta pojilta. Mutta minä olin kohta varma
siitä, että he olivat naisia. Perceval oli minusta varsin kaunis,
vaikkei hän enää ollutkaan erittäin nuori. Chéron oli mielestäni vallan
ihastuttava. Michel esitteli minut:

— Tässä tuon mukanani toveri Hippolyten, jota myöskin kutsutaan
Dufresneksi, ja joka on elänyt mestitsien keskuudessa mustissa
provinseissa Afrikan Yhdysvalloissa. Hän ei syönyt mitään päivällistä
kello yhdeltätoista, jotenka hän on kai hyvin nälissään.

Ja minun oli tosiaankin kova nälkä. Minulle tarjottiin pieniä,
nelikulmaisiksi leikattuja palasia, jotka eivät maistuneet pahalta,
vaikken tuntenutkaan ennen sellaista syöneeni. Pöydällä oli
kaikenlaatuista juustoa. Morin kaatoi minulle jonkullaista heikkoa
olutta ja selitti samalla, että siitä voisin juoda janooni vallan
tarpeeksi, kun siinä ei ollut yhtään alkoholia.

— Erinomaista, sanoin. Näen teidän harrastavan myöskin kysymyksiä
alkoholin tuottamista vaaroista.

— Niistä ei juuri paljoa enää puhuta, sanoi Morin. Ennen kuluneen
aikakauden päättymistä onnistuttiin kahlehtimaan alkoholimyrkky. Ilman
sitä olisi ollut mahdotonta saada aikaan uutta asiain tilaa. Alkoholin
myrkyttämän köyhälistön on mahdotonta vapauttaa itsensä.

— Ettekö myöskin ole, kysyin maistaessani muuatta omituisesti
muodostettua ravintopalasta, täydentäneet ihmisruumiin ravintoa?

— Toveri, vastasi Perceval, sinä tarkotat varmaankin kemiallista
ruokaa. Se ei ole vielä juuri isosti edistynyt. Turhaan määräämme
kemistimme keittiöihin... Heidän pillerinsä eivät kelpaa mihinkään.
Sillä erolla vaan, että me osaamme nauttia lämpöä tuottavat ja
ravitsevat aineet soveliaissa annoksissa, syömme me melkein yhtä
yksinkertasesti kuin menneen aikakauden ihmiset ja nautimme siitä yhtä
paljo.

— Meidän oppineemme, sanoi Michel, koettavat saada aikaan järkiperäistä
ravintoa.

— Oh, sehän on vaan lapsellisuuksia, sanoi nuori Chéron. Mitään ei
saada aikaan, ennenkuin ihmisestä on poistettu paksusuoli, joka
on ruumiissamme vallan hyödytön ja vahingollinen elin, bakterien
tartuntapesä... Mutta siihen tulokseen vielä päästään.

— Kuinka se käy päinsä? kysyin minä.

— Vallan yksinkertaisesti siten, että se poistetaan. Ja kun se elin
pelkästään leikkaamalla poistetaan tarpeeksi suurelta määrältä
yksilöitä, niin se elin vähitellen perinnöllisyyden kautta kokonaan
häviää, ja tämä ominaisuus jatkuu koko suvussa.

Nämä ihmiset kohtelivat minua ystävällisesti ja puhuttelivat
minua kohteliaasti. Mutta minun ei ollut helppoa mukautua heidän
tapoihinsa eikä heidän aatteisiinsa, ja minä huomasin, etten vähääkään
kiinnittänyt heidän mielenkiintoaan, ja että minun ajatustapani
oli heistä kokonaan yhdentekevä. Kuta enemmän osotin heille pieniä
kohteliaisuuksia, sitä vähemmän myötätuntoa sain heidän puoleltaan.
Kun olin Chéronille sanonut muutamia varsin hienoja ja rehellisesti
tarkotettuja kohteliaisuuksia, lakkasi hän kokonaan katsomasta minuun.

Aterian jälkeen puhuttelin Morinia, joka näytti minusta älykkäältä ja
hyväntahtoiselta mieheltä, ja sanoin hänelle niin avomielisesti, että
se jo itseänikin liikutti:

— Herra Morin, minä en tiedä mitään ja minä kärsin kovasti tästä
tietämättömyydestäni. Toistan vielä: minä tulen kaukaa, hyvin
kaukaa. Kertokaa minulle, pyydän, millä tavalla oikeastaan syntyi
Europan Kansanliitto ja antakaa minulle jokin selitys nykyisestä
yhteiskuntajärjestyksestä.

Vanha Morin huudahti: — Mutta niinollenhan te pyydätte minua kertomaan
kolmensadan vuoden historiaa. Se kestäisi viikkoja ja kuukausia. Ja
paljo on sellaisiakin asioita, joista en voisi tehdä sinulle selvää,
kun en itsekään niitä tunne.

Pyysin häntä esittämään edes lyhyen yleiskatsauksen, aivan kuin
koulupojalle.

Morin nojautui silloin mukavammin nojatuoliinsa ja sanoi:

— Voidakseen käsittää mitenkä nykyinen yhteiskunta on syntynyt täytyy
katsahtaa kauaksi menneeseen aikaan.

Se suurtyö, minkä päättynyt kahdeskymmenes vuosisata sai aikaan, oli
sodan poistaminen.

Haagin sovintotuomioistuin, joka perustettiin keskellä raakalaisuuden
aikaa, vaikutti sangen vähän rauhan ylläpitämiseksi. Mutta samaan
aikaan luotiin toinen, voimakkaampi laitos. Eri valtioitten
parlamenteissa muodostettiin edustajaryhmiä, jotka olivat yhteydessä
keskenään ja neuvottelivat yhdessä kansainvälisistä kysymyksistä.
Kun heidän päätöksensä ilmaisivat yhä suurenevien valitsijajoukkojen
rauhaarakastavaa tahtoa, oli niillä suuri vaikutus ja saivat
hallitukset miettimään, lukuunottamatta niistä itsevaltaisinta, nim.
Venäjää. Niitten täytyi ruveta ottamaan huomioon kansojen tunteet.
Meidän päivinämme hämmästyttää erityisesti se, ettei kukaan siihen
aikaan näissä edustajakokouksissa huomannut alkua kansainväliseen
parlamenttiin.

Muuten oli väkivaltapolitikan puolue vielä voimakas valtakunnissa,
Ranskassakin. Ja vaikkei ollutkaan enää pelkoa kruununperimyssodista
eikä niistä diplomatisista sodista, joita viheriän pöydän ympärillä
ratkaistaan n.k. Europan tasapainon ylläpitämiseksi — jos se vaara
olikin ainaiseksi saatu poistumaan, niin täytyi vielä pelätä, että,
Europan ollessa niin huonolla teollisuusasteella, jolla se silloin oli,
kauhea maailmankulo pääsisi valloilleen kauppaetujen tähden.

Köyhälistö, joka oli vaillinaisesti järjestäytynyt eikä vielä tuntenut
omaa voimaansa, ei estänyt ase kädessä taisteluita kansojen kesken,
mutta se kuitenkin vähensi niitten lukua ja pituutta.

Viimeiset sodat aiheutuivat siitä vanhan maailman raivohulluudesta,
jota sanottiin siirtomaasodaksi. Englantilaiset, venäläiset,
saksalaiset, ranskalaiset ja amerikalaiset taistelivat keskenään
vimmatusti Aasiassa ja Afrikassa n.s. etupiireistään, joissa he
ryöstöjen ja joukkomurhien tietä pääsisivät tekemään taloudellisia
sopimuksia alkuasukasten kanssa. Afrikassa ja Aasiassa hävittivät he
kaiken minkä hävittää saattoivat. Sitten kävi kuten täytyikin käydä.
He saivat pitää köyhät siirtomaansa, jotka nielivät paljo rahoja
ja kadottivat hyvinvoivat siirtomaansa. Vieläpä muuan pieni, urhea
Aasian kansa, joka oli saanut oppia Europasta, pakotti Europan kansat
kunnioittamaan sitä. Japani suoritti todella ihmiskunnalle suuren
palveluksen niinä raakalaisuuden aikoina.

Kun tuo kauhea siirtomaa-aikakausi oli päättynyt, lakattiin sotimasta.
Mutta valtiot ylläpitivät joka tapauksessa sotajoukkoja.

Puhuttuani sinulle niistä seikoista, voin minä halusi mukaan tehdä
sinulle selvää nykyisen yhteiskunnan synnystä. Se on kehittynyt
edellisestä yhteiskunnasta. Siveellisessä samoin kuin yksilöllisessäkin
elämässä kehittyvät muodot toisistaan. Kapitalistinen yhteiskunta
synnytti aivan luonnollisesti kollektivistisen yhteiskunnan. Kuluneen
aikakauden kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa teki teollisuus
huomattavan nousun. Sitä vähäpätöistä tuotantoa, minkä saivat aikaan
ainoastaan työkalunsa omistavat käsityöläiset, seurasi suurteollisuus,
jonka synnytti muuan uusi, merkillinen voima, nim. kapitali. Se oli
suuri yhteiskunnallinen edistysaskel.

— Mikä se olikaan taas se suuri yhteiskunnallinen edistysaskel, kysyin
minä.

— Kapitalismin valta-aika, vastasi Morin. Se hankki ihmiskunnalle
arvaamattoman rikkauden lähteen. Kokoomalla työläiset suuriin
joukkoihin ja monistamalla niitten luvun loi se köyhälistön. Tekemällä
työläisistä suunnattoman valtion valtiossa, valmisti se niitten
vapautumista ja antoi niille keinoja vallan saavuttamiseen.

Sitä valtakautta, joka valmisti tulevaisuudelle niin onnellisia
tuloksia, ajattelivat työläiset kuitenkin suurella kauhulla,
ja täydellä syyllä muuten, sillä se vaati heidän keskuudestaan
lukemattomia uhreja.

Ei ole olemassa mitään yhteiskunnallista etua, joka ei olisi maksanut
verta ja kyyneleitä. Kapitalismin valtakausi, joka oli tehnyt rikkaaksi
koko maan, oli myöskin saattamaisillaan sen turmioon. Lisättyään
tuotantoa suunnattomassa määrässä ei se enää voinutkaan järjestää sitä,
vaan päristeli epätoivoisena suurissa vaikeuksissa.

Tiedäthän sinä jotakin kaiketi, toveri, niistä monista taloudellisista
vaikeuksista, joita kahdennellakymmenellä vuosisadalla oli
voitettavanaan. Kapilistisen valtakauden sadan viimeisen vuoden
kuluessa lisäsi tuotannon epäsäännöllisyys ja järjetön kilpailu
onnettomuuksia. Kapitalistit ja työnantajat koettivat turhaan
jättiläismäisillä liitoilla järjestää tuotantoa ja tukahuttaa
kilpailua. Heidän huonosti suunnitellut yrityksensä murskaantuivat
kauheihin rossauksiin. Tänä anarkian aikakautena tuli luokkataistelu
sokeaksi ja hirvittäväksi. Köyhälistö, jota voittonsa olivat
uuvuttaneet yhtä paljo kuin tappionsakin, joka oli murskautunut
sen rakennuksen raunioihin, minkä se oli syössyt päänsä yli,
jota kamalat sisäiset riitaisuudet raatelivat, ja joka sokeassa
vimmassaan sinkahutti luotaan parhaat päällikkönsä ja varmimmat
ystävänsä, taisteli pimeydessä ilman järjestystä. Se saavutti sentään
tasaisesti yhtämittaa joitain etuja: paremman palkan, lyhemmän
työpäivän, yhä suuremman vapauden järjestäytymis- ja yllytystyöhön
nähden, valtiovirkain valtauksia, tunnustuksen hämmästyneen yleisen
mielipiteen puolelta. Sen luultiin kukistuvan omaan rikkinäisyyteensä
ja erehdyksiinsä. Mutta kaikki suuret puolueet ovat rikkinäisiä ja
kaikki tekevät ne virheitä. Köyhälistöllä oli olosuhteitten valta
puolellaan. Se pääsi vuosisadan lopulla sellaiseen hyvinvointiin,
että se takasi yhä paremman tulevaisuuden. Toveri, puolueen täytyy
olla vahvan voidakseen panna toimeen vallankumouksen omaksi edukseen.
Kuluneen aikakauden kahdennenkymmenennen vuosisadan lopulla oli yleinen
asema tullut hyvin suotuisaksi sosialismin kehitykselle. Vuosisadan
kuluessa jo yhä pienentyneet vakinaiset sotajoukot poistettiin, vaikka
valtion mahtimiehet ja varakas porvaristo vimmatusti tappeli sitä
muutosta vastaan; sen saivat aikaan yleisen äänioikeuden perusteella
valitut eduskunnat, kaupunkien ja maaseudun väestön mitä ankarimman
painostuksen alaisina.

Sotajoukkoja ylläpitäessään ja puolustaessaan eivät valtioitten
päälliköt enää ajatelleet niinkään paljo sotia, joita eivät enää
pelänneet eivätkä toivoneet, vaan pikemminkin valtion omien
köyhälistöjoukkojen kurissapitämistä. Lopuksi heidänkin täytyi
myöntyä. Vakinaisten sotajoukkojen sijaan tulivat maanpuolustusjoukot,
joissa vallitsi voimakas sosialistinen henki. Eivät he syyttä olleet
vastustaneet viimeiseen asti sellaista muutosta. Kun kuningas-
ja keisarikuntia ei enää ollut puolustamassa tykit ja kiväärit,
kukistuivat niitten hallitusmuodot toinen toisensa jälkeen, ja
niitten sijaan tuli tasavaltainen hallitus. Tämän suuren liikkeen
ulkopuolelle jäi ainoastaan Englanti, jonka jo aikaisemmin kehittynyttä
hallitusmuotoa työläiset pitivät siedettävänä, sekä toiseksi Venäjä,
joka oli jäänyt teokratiseksi keisarikunnaksi. Pelättiin, että tsaari
joutuisi tasavaltaista Europaa kohtaan samallaisten tunteitten valtaan
kuin suuri Katariina Ranskan vallankumouksen johdosta ja alkaisi
nostaa sotajoukkoja sitä kukistaakseen. Mutta hänen hallituksensa oli
vajonnut sellaiseen heikkouteen ja velttouteen, mikä on mahdollista
vaan yksinvallalle. Venäjän köyhälistö yhdessä sivistyneitten luokkien
kanssa nousi kapinaan, ja monien hirvittävien murhayritysten ja
joukkomurhien jälkeen joutui valta vallankumouksellisille, jotka
muuttivat valtiomuodon kansanvaltaiseksi.

Langaton sähköjohto ja telefoni olivat silloin käytännössä toisesta
Europan kolkasta toiseen ja niitä oli niin helppo käyttää, että
köyhinkin ihminen saattoi puhua mistä tahansa ja kuinka tahansa
toiselle ihmiselle vaikka maapallon toiselle puolelle. Kollektivistisia
sanoja vallan sateli Moskovan yli. Venäjän talonpojat kuulivat
vuoteissaan toveriensa puhetta Marseillesissa ja Berlinissä.
Samaan aikaan saatiin käytännössä ilmalaivat ja lentokoneet täysin
johdettaviksi. Se oli sama kuin rajojen poistaminen. Mikä merkillisen
jännittävä hetki!

Kansakunnat olivat jo vähältä sulaa yhdeksi suureksi ihmiskunnaksi,
kun äkkiä niitten sydämessä heräsi eleille valtava isänmaanrakkaus.
Kaikissa maissa yhtaikaa alkoi uudelleen viritetty kansallisuususko
iskeä salamoita. Kun ei enää ollut kuninkaita, sotajoukkoja eikä
aatelistoa, sai tämä liike myrskyisän ja kansanomaisen luonteen.
Ranskan tasavalta, Saksan tasavalta, Unkarin tasavalta, Rumanian
tasavalta, Italian tasavalta, vieläpä Sveitsin ja Belgiankin
tasavallat päättivät kukin yksimielisellä äänestyksellä parlamentissa
ja suurissa kansankokouksissa puolustaa kansallista maa-aluetta ja
kansallista teollisuutta jokaista vierasta sortoa vastaan. Julaistiin
voimakkaita määräyksiä ilmalaivojen salakuljetuksen estämiseksi
ja ankaria määräyksiä langatonta sähköjohtoa varten. Kaikkialla
järjestettiin uudelleen yleinen asevelvollisuus ja opetettiin
vanhojen vakinaisten sotajoukkojen malliin. Uudelleen saatiin nähdä
vanhat univormut, saappaat, kypärit ja kenraalien töyhdöt. Parisissa
herättivät karhunnahkalakit suurta suosiota. Kaikki myymälänomistajat
ja osa työläisiäkin pani ylleen kolmivärisen kokardin. Kaikissa
metallitehtaissa valettiin tykkejä ja pansarilevyjä. Odotettiin
hirvittäviä sotia.

Tätä kiivasta innostusta kesti kolme vuotta. Mitään päällekarkausta
ei tapahtunut, ja into laimeni huomaamatta. Maanpuolustusväki sai
uudelleen porvarillisen näkönsä ja porvarilliset ajatustapansa. Kansain
yhdistys, joka jo näytti hävinneen satumaiseen kaukaisuuteen, tuli
jälleen toteutumistaan lähemmäksi. Rauhanharrastukset kehittyivät päivä
päivältä; kollektivistit valtasivat vähitellen yhteiskunnan. Ja vihdoin
valkeni sekin päivä, jolloin voitetut kapitalistit luovuttivat vallan
heille.

— Mikä suuri muutos! huudahdin minä. Maailmanhistoriassa ei ole toista
esimerkkiä sellaisesta mullistuksesta.

— Voithan käsittää, toveri, sanoi Morin, ettei kollektivismi päässyt
valtaan ennenkuin sen aika oli tullut. Sosialistit eivät olisi voineet
poistaa kapitalia eikä yksityistä omistusoikeutta, jolleivät nämä
molemmat rikkauden muodot jo ennestään olisi joutuneet häviön partaalle
köyhälistön ponnistuksista ja varsinkin tieteen ja teollisuuden
uudenaikaisesta kehityksestä.

Oli tosiaankin luultu, että Saksasta tulisi ensimäinen
kollektivivaltio; työväenpuolue oli siellä järjestynyt jo sata vuotta
aikaisemmin, ja kaikkialla oli puheenpartena: "Sosialismi on jotain
saksalaista". Mutta vähemmin valmistunut Ranska pääsi sen edelle.
Yhteiskunnallinen kumous tapahtui ensin Lyonissa, Marseillesissa
ja Lillessä, "Internationalen" sävelten kaikuessa. Parisi vastusti
neljätoista päivää, sitten sekin nosti harjalleen punaisen lipun.
Vasta seuraavana päivänä julistettiin Berlinissä kollektivivaltio.
Sosialismin voittokulkua seurasi kansojen yhdistys.

Kaikista Europan tasavalloista kokoontui edustajia Brysseliin, missä
julistettiin perustetuksi Europan Yhdysvallat.

Englanti kieltäytyi yhtymästä tähän liittoon. Mutta se julisti olevansa
sen liittolainen. Vaikka Englanti oli tullut sosialidemokratiseksi,
säilytti se siitä huolimatta kuninkaansa, lordinsa ja vieläpä
tuomariensa tekotukat. Sosialidemokratia vallitsi tähän aikaan
Oceaniassa, Kiinassa, Japanissa ja joissakin Venäjän laajoissa
tasavalloissa. Mutta Afrika, joka silloin vasta oli päässyt
kapitalismin valtakauteen, muodosti heikkorakenteisen liiton.
Amerikan Yhdysvallat olivat vähäistä aikaisemmin luopuneet
kauppa-sotilasvallastaan. Maailman yleinen tila oli niinollen
yleensä suotuisa Europan Yhdysvaltain vapaalle kehitykselle.
Tätä yhtymistä tervehdittiin aluksi ilon huumaamina, mutta sitä
seurasi puoli vuosisataa kestävät taloudelliset vaikeudet ja
yhteiskunnallinen kurjuus. Ei ollut enää sotajoukkoja eikä juuri
ensinkään maanpuolustusväkeäkään; kansanliikkeet, joita ei enää
sorrettu, eivät yhtyneet mihinkäänlaisiin väkivaltaisuuksiin. Mutta
paikallishallitusten kokemattomuus tai haluttomuus sai aikaan tuhoisaa
epäjärjestystä.

Viisikymmentä vuotta Europan Yhdysvaltain perustamisen jälkeen olivat
pettymykset niin suuret ja näyttivät vaikeudet niin mahdottomilta,
että toivehikkaimmatkin alkoivat lannistua. Kumea ryskinä tiesi
kaikkialla sitä, että Yhdysvaltain liitokset saumojen kohdalta
natisivat. Silloin muodostui komitea, johon kuului neljätoista
työmiestä. Se sai rajattoman vallan, lopetti anarkismin ja perusti
Europan kansojen liiton, jollaisena se vielä nykyäänkin on. Muutamat
sanovat näiden neljäntoista miehen olleen kaukonäköisiä neroja, jotka
osottivat omistavansa hirvittävän voiman; toiset väittävät heidän
olleen korkeintaan keskinkertaisia ihmisiä, jotka itsekin olivat
säikähtäneitä ja välttämättömyyksien raatelemia, ja että he melkein
vastoin tahtoaan joutuivat johtoasemaan uusien yhteiskunnallisten
voimien itsejärjestäytymistyössä. Varmaa vaan on se, etteivät he
kulkeneet vastavirtaa. Se järjestymismuoto, minkä he muodostivat tai
näkivät muodostuvan, on yhä edelleen täydessä voimassa. Tuotanto ja
kulutus tapahtuu vielä tänäänkin, hyvin vähän eroten siitä, jollaiseksi
se silloin säännöiteltiin. Täydellä syyllä lasketaan uusi ajanjakso
alkaneeksi heistä.

Morin esitti sitten hyvin lyhyesti uuden yhteiskunnan periaatteet.

— Se perustuu, sanoi hän, kokonaan yksilöllisen omaisuuden poissaoloon.

— Mutta eikö se ole teille aivan sietämätöntä? kysyin minä.

— Miksikä se olisi, Hippolyte, meille sietämätöntä? Muinoin kokosi
valtio verot Europassa. Sillä oli sellaisia apulähteitä, jotka sille
soveltuivat. Nykyään on yhtä oikein sanoa, että se omistaa kaiken
eikä mitään. Ja vielä oikeammin on sanoa, että me omistamme kaiken,
koskapa ei valtio ole erossa meistä ja muutenkin on vaan kollektivismin
sanontatapa.

— Eikö teillä siis ole itsellä yhtään mitään? kysyin minä. Eivätkö edes
nämä lautaset ole teidän? Eikö teillä ole edes omia vuoteita, raiteja
ja vaatteita?

Näin kysyessäni hymyili Morin.

— Sinähän olet yksinkertaisempi kuin mitä luulinkaan. Mitä kummaa!
Luuletko ettei meillä ole omia taloustavaroita? Mitä sinä olet sitten
mahtanut ajatellakaan meidän maustamme, haluistamme, tarpeistamme
ja elämäntavastamme? Pidätkö meitä munkkeina, kuten ennenmaailmaan
sanottiin, sellaisina ihmisinä, joilla ei ole mitään yksilöllistä
luonnetta, eikä kykyä panna henkilöllisyyden merkkiä ympäristöönsä?
Erehdyt, ystäväni, erehdyt. Me omistamme ne esineet, mitkä ovat
omaa tarvettamme ja huvitustamme varten, ja niihin olemme lujemmin
kiintyneet kuin kansalaiset kuluneena aikakautena pikkukoruihinsa,
sillä meillä on kehittyneempi maku ja vahvempi muotoaisti. Kaikilla
hienostuneemmilla tovereillamme on taide-esineitä, joista he ovat hyvin
arkeillaan. Chéronilla on asunnossaan tauluja, jotka tuottavat hänelle
suurta iloa, ja suuresti hän olisi pahoillaan, jos liittokomitea
kieltäisi hänen niitä pitämästä. Minulla itselläni on tuossa kaapissa
joukko vanhoja piirustuksia, melkein kaikki mitä on tehnyt Steinlen,
muuan kuluneen aikakauden huomatuimpia taiteilijoita. Niitä en
luovuttaisi kullasta enkä hopeasta.

— Mistä sinä oikein tulet, Hippolyte? Sinulle sanotaan, että meidän
yhteiskuntamme on perustettu yksityisen omistusoikeuden täydelliselle
poissaololle, ja sinä kuvittelet, että tämä poistaminen sisältäisi
myöskin irtaimiston ja taloustarpeet! Voi sinua yksinkertaista
miestä, sillä yksityisellä omaisuudella, jonka olemme poistaneet,
tarkotamme tuotannonvälineitä, maata, kanavia, maanteitä, kaivoksia,
raaka-aineita, työkaluja y.m.s. Mutta sehän ei ole samaa kuin omistaa
lamppu tai nojatuoli. Me olemme vaan hävittäneet mahdollisuuden
riistää yksilöiltä tai yksilöryhmiltä työn hedelmät, mutta ei suinkaan
ympärillämme olevien ystävällisten esineitten luonnollista ja viatonta
omistamista.

Morin selitti minulle sen jälkeen henkisen ja ruumiillisen työnjaon
yhdyskunnan kaikkien jäsenten kesken, riippuen kunkin luonnollisista
taipumuksista.

— Kollektivistinen yhteiskunta eroaa kapitalistisesta yhteiskunnasta
ensiksikin siinä, että edellisessä tekevät kaikki jäsenet työtä.
Kuluneella aikakaudella oli paljo sellaisia ihmisiä, jotka eivät
tehneet työtä, mutta heitä oli kuitenkin vähemmistö. Meidän
yhteiskuntamme eroaa edellisestä erityisesti siinä, että ennen ei työ
ollut yhdenmukaisesti järjestetty ja että tehtiin paljo hyödytöntä
työtä. Työläiset tuottivat ilman järjestystä, ilman menettelytapaa,
ilman yhtenäisyyttä. Kaupungeissa oli suuri joukko toimitsijoita,
virkailijoita, kauppiaita ja heidän apulaisiaan, jotka tekivät työtä
tuottamatta mitään. Oli sotilaita. Työn tulos ei ollut hyvin jaettu. Ne
tullit ja tariffit, joita määrättiin pahan parantamiseksi, pahensivat
vaan asemaa. Kaikki ihmiset kärsivät.

Nyt on tuotanto ja kulutus tarkkaan säännöitelty. Ja vihdoin eroaa
meidän yhteiskuntamme vanhasta siinä, että me kaikki nautimme koneen
eduista, vaikka se kapitalismin valtakautena usein toi onnettomuuksia
työläisille.

Minä tiedustelin kuinka oli käynyt päinsä luoda sellainen yhteiskunta,
jossa oli vaan työläisiä.

Morin kiinnitti huomiotani siihen, että jokaisella ihmisyksilöllä on
halu ja taipumus työhön ja että se on ihmissuvun pääominaisuuksia.

— Raakalaisuuden aikoina, aina kuluneen aikakauden loppuun asti,
on ylimyksillä ja rikkailla ihmisillä ollut erityinen rakkaus
ruumiilliseen työhön. Älyään ovat he kehittäneet varsin vähän ja
sitäkin vaan poikkeustapauksissa. Heidän makunsa on alituisesti
suuntautunut sellaisiin harrastuksiin kuin metsästys ja sota, missä
ruumis työskentelee enemmän kuin äly. He ratsastivat, ajelivat,
miekkailivat ja ammuskelivat revolvereilla. Voidaan siis väittää, että
he työskentelivät käsillään. Mutta heidän työnsä oli hedelmätöntä
tai sitten kerrassaan vahingollista, osittain sen vuoksi, että vanha
ennakkoluulo kielsi heiltä kaiken hyödyllisen ja tuottavan työn,
osittain sen vuoksi, että heidän aikoinaan suoritettiin hyödyllistä
työtä useimmiten karkeissa ja vastenmielisissä olosuhteissa. Kun työ
saatettiin täyteen kunniaansa, niin ei ollut juuri erittäin vaikeata
saada kaikille ihmisille halua siihen. Raakalaisuuden aikoina pitivät
miehet kunnianaan kantaa yllään miekkaa tai pyssyä. Meidän aikamme
miehet pitävät kunnia-asiana osata käytellä lapiota tai vasaraa.
Ihmissuvussa on sellainen perusta, joka tuskin milloinkaan muuttuu.

Morin sanoi minulle, että hän oli jo melkein muististaankin kadottanut
kaiken rahankäytön. Kysyin häneltä:

— No mitenkäs teillä liiketoimet suoritetaan, kun ei mitään rahaa ole?

— Me vaihdamme tuotteet samallaisten pilettien kautta minkä sinäkin
sait, toveri, ja ne vastaavat suoritettuja työtuntejamme. Tuotteitten
arvo määrätään sen ajan mukaan, mikä niitten valmistukseen on kulunut.
Leipä, liha, olut, vaatteet, lentokone vastaavat X tuntien, X päivien
työtä. Jokaisesta työpiletistä, mikä meille luovutetaan, laskee
kollektiviyhteiskunta, tai kuten muinoin sanottiin, valtio pois
määrätyn luvun minuutteja sijottaakseen ne tuottamattomiin töihin,
ravinto- ja metallivarastoihin, vanhuuskoteihin, sairaaloihin y.m.

— Ja näitten minuuttien luku, keskeytti Michel, kasvaa yhä.
Liittokomitea antaa määräyksiä vallan liian moniin töihin, joita meidän
sillä tavoin täytyy ottaa suorittaaksemme. Varastot on suunniteltu
vallan liiallisiksi. Yleiset varastohuoneet ovat ahtaen täynnä
kaikellaisia rikkauksia. Meidän työminuuttimme siellä uinailevat. Vielä
on olemassa paljo epäkohtia.

— Ihan varmaan, myönsi Morin. Paljo voisi järjestää sopivammalla
tavalla. Europan rikkaus, joka on kasvanut yleisen ja järjestelmällisen
työn kautta, on suunnaton.

Minä olin utelias tietämään mittasivatko nämä ihmiset työtä yksinomaan
siihen käytetyn ajan mukaan, ja oliko heille maatyöläisen ja
savenvalajan työ yhdenarvoista kuin kemistin ja kirurgin. Tiedustelin
sitä aivan viattomasti.

— Sepä oli tuhma kysymys! huudahti Perceval.

Mutta vanha Morin suostui antamaan minulle selityksen. Meidän
työpajoissamme ja laboratorioissamme suositaan kaikkia tutkimuksia,
kokeita ja töitä, mitkä yhdessä auttavat elämää paremmaksi ja
kauniimmaksi. Kollektivivaltio suosii korkeampia tutkimuksia.
Tutkimus on työtä, sillä ilman tutkimuksia ei voi luoda mitään.
Tutkimukset samoin kuin työkin antavat oikeuden olemassaoloon. Ne
jotka antautuvat pitkällisiin ja vaikeihin tutkimuksiin hankkivat
juuri sen kautta itselleen rauhallisen ja kunnioitetun olemassaolon.
Kuvanveistäjä tekee neljässätoista päivässä luonnoksen johonkin
kuvaan, mutta hän on saanut työskennellä viisi vuotta ennenkuin on
oppinut tekemään luonnoksia. Ja valtio maksaa hänen luonnoksestaan
sen mukaan. Kemisti löytää muutamissa tunneissa jonkin aineen eri
osat ja ominaisuudet. Mutta sitä ennen on hänen täytynyt tehdä työtä
vuosikausia saadakseen välttämättömät tietonsa. Koko sen ajan on hän
elänyt valtion kustannuksella. Kirurgi tekee vaikean leikkauksen
kymmenessä minuutissa. Mutta se menestyy vasta viidentoista vuotisen
tutkimuksen ja harjotuksen perästä. Ja hän on luonnollisesti saanut
näinä viitenätoista vuotena pilettejä valtiolta. Jokainen ihminen, joka
kuukauden, tunnin tai muutamien minuuttien kuluessa antaa koko elämänsä
tuotteen, hän antaa kollektivivaltiolle yhdellä kertaa takaisin sen,
mitä hän on saanut kunakin päivänä erikseen.

— Mutta se ei estä sitä, huomautti Perceval, että meidän suuret
älyniekkamme, kirurgimme, naislääkärimme, kemistimme varsin hyvin
älyävät saada etuja töistään ja keksinnöistään, niin että heidän
nautintonsa lisääntyvät tavattomasti. He rakentavat kuusikymmentä
hevosvoimaisia lentokoneita, palatseja ja suunnattomia puistoja. Ne
ovat sellaisia ihmisiä, joista suurin osa haluaa intohimoisesti tämän
elämän kaikkinaista hyvyyttä, ja jotka viettävät vielä loistavampaa
ja ylellisempää elämää, kuin herrasmiehet kuluneella aikakaudella. Ja
pahinta on se, että useat heistä ovat sellaisia tuhm8uksia, että heidät
pitäisi oikeastaan sijottaa myllyjen luo, kuten Hippolyten.

Minä kumarsin. Michel oli samaa mieltä kuin Perceval ja valitti
katkerasti sitä, että valtio niin leväperäisesti ja puolueellisesti
kohteli kemistejä muitten kansalaisten kustannuksella.

Minä tiedustelin eikö pilettikeinottelu saanut aikaan hintojen laskua
tai nousua.

— Pilettikeinottelu on kielletty, sanoi Morin. Mutta itse asiassa ei
sitä voida kokonaan estää. Meidän keskuudessamme on kuten muinoinkin
ahneita ja tuhlareita, työhevosia ja vetelehtijöitä, rikkaita ja
köyhiä, onnellisia ja onnettomia, tyytyväisiä ja tyytymättömiä. Mutta
kaikilla ihmisillä on kuitenkin elämisentarpeet, ja sehän on sentään
jotain sekin.

Istuin hetkisen mietteissäni ja kysyin sitten:

— Kuunnellessani teitä, herra Morin, tuntuu minusta siltä, että te
olette, sikäli kuin se on mahdollista, toteuttaneet yhdenvertaisuuden
ja veljeyden aatteet. Mutta minä pelkään sen tapahtuneen vapauden
kustannuksella, ja sitä olen oppinut pitämään parhaana asiana.

Morin kohautti olkiaan.

— Emme ole saattaneet voimaan yhdenvertaisuutta. Emme siitä edes tiedä
mitään. Me olemme taanneet jokaiselle ihmiselle olemassaolon. Me olemme
saattaneet työn kunniaan. Jos sitten muurari luulee itseään etevämmäksi
kuin runoilija, tai runoilija itseään etevämmäksi kuin muurari, niin se
on heidän asiansa. Kaikki meidän yhteiskunnassamme kuvittelevat, että
juuri hänen työnsä on yhteiskunnalle arvokkainta ja parasta. Ja siitä
taas on paljoa enemmän etua kuin haittaa.

Toveri Hippolyte, sinä näyt paljo tutkineen kirjoja kuluneen vuosisadan
yhdeksänneltätoista vuosisadalta, joita nyt juuri tuskin avataan,
sinä puhut heidän kieltään, joka on jäänyt meille vieraaksi. Meidän
on nykyään vaikeata käsittää, että muinoiset kansanystävät ottivat
tunnuslauseekseen: _Vapaus, veljeys, yhdenvertaisuus_. Vapautta
ei voi olla yhteiskunnassa, koskapa sitä ei ole luonnossakaan.
Ei ole ainoatakaan eläintä, joka olisi vapaa. Muinoin oli tapana
sanoa vapaaksi sellaista ihmistä, joka noudatti lakeja. Sehän oli
lapsellista. Sitäpaitsi tulkittiin kapitalistisen anarkian viime
aikoina niin kummallisesti sanaa vapaus, että se lopulta ainoastaan
merkitsi etuoikeuksien lakkauttamista.

Yhdenvertaisuus on vielä järjettömämpää, ja ikävintä siinä on se,
että se edellyttää väärää ihannetta. Ei ole meidän asiamme ottaa
selvää siitä, ovatko ihmiset keskenään yhdenvertaisia. Meidän täytyy
valvoa, että kukin antaa sen mitä hän voi antaa, ja saa sen mitä hän
tarvitsee. Mitä taas tulee veljeyteen, niin hyvinhän se tiedetään,
mitenkä veli on kurmuuttanut veljeään vuosisatojen kuluessa. Emme sano,
että ihmiset ovat huonoja. He ovat sitä mitä ovat. Mutta he elävät
rauhallisesti, jollei heillä ole mitään syytä tapella. Me käytämme vaan
yhtä sanaa kuvataksemme yhteiskuntajärjestystämme. Me sanomme elävämme
harmoniassa, sopusoinnussa. Ja varmaa on, että meidän päivinämme
työskentelevät kaikki ihmisvoimat keskenään sopusuhtaisesti.

— Kuluneina vuosisatoina, kuten te sanotte, huomautin minä, tahdottiin
enemmän omistaa kuin nauttia. Sikäli kuin teitä käsitän, haluatte te
enemmän nauttia kuin omistaa. Mutta eikö teistä tunnu raskaalta se,
ettei teillä ole mitään perintöä jakaa lapsillenne?

— Kuinkahan moni, vastasi Morin vilkkaasti, saattoi kapitalismin
aikoina jättää perintöä lapsilleen? Yksi tuhannesta, yksi
kymmenestätuhannesta, puhumatta siitä, että monilla sukupolvilla
ei ollut edes oikeutta tehdä jälkisäädöstä. Olkoon kuinka tahansa,
omaisuuden jättäminen perinnöksi oli täysin ymmärrettävää niinkauan kun
vielä oli perheolot voimassa. Mutta nyt...

— Mitä, huudahdin minä, ettekö siis enää elä perheittäin?

Hämmästykseni, jota en voinut salata, näytti tuntuvan toveri Chéronista
vallan hassunkuriselta.

— Me tiedämme todellakin, että avioliitto on vielä voimassa kafferien
keskuudessa. Me Europan naiset emme enää anna mitään lupauksia, ja
jos sen teemmekin, niin ei laki siihen kiinnitä mitään huomiota. Me
olemme sitä mieltä, että kokonainen ihmiskohtalo ei saa riippua yhdestä
sanasta. On kuitenkin vielä tavanjätteitä entisiltä ajoilta. Kun
nainen antautuu, vannoo hän uskollisuutta kuun sarvien kautta. Itse
asiassa ei mies eikä nainen anna mitään lupausta. Mutta harvinaista
ei siltä ole, että heidän yhdyselämänsä kestää kuolemaan saakka. Ei
kumpikaan haluaisi olla osallinen sellaisessa uskollisuudessa, jota
pidetään voimassa ainoastaan valan kautta, eikä perustu ruumiilliseen
tai henkiseen sopusointuun. Emme ole kenellekään mitään velkaa. Mies
uskotteli muinoin naiselle, että nainen kuului hänelle. Me emme ole
niin herkkäuskoisia. Me uskomme, että inhimillinen olento kuuluu
ainoastaan itselleen. Me antaudumme koska haluamme ja kenelle haluamme.

Emme sitäpaitsi häpeä noudattaa vaistoamme. Emme ole mitään
teeskentelijöitä. Vielä neljäsataa vuotta sitten olivat ihmiset ihan
tietämättömiä fysiologiasta ja tämä tietämättömyys oli syynä suuriin
hairahduksiin ja julmiin heräämisiin. Hippolyte, sanokoot kafferit
mitä tahansa, yhteiskunta on järjestettävä luonnon mukaan, eikä luonto
yhteiskunnan mukaan, kuten tähän saakka aivan liian kauan on tehty.

Perceval kannatti toverinsa käsitystä.

— Osottaakseni sinulle mitenkä sukupuolikysymys on järjestetty meidän
yhteiskunnassamme, sanoi hän, haluan sinulle mainita, Hippolyte, että
monessa tehtaassa ei johtaja edes halua kysyä onko työhöntulija mies
vai nainen. Jonkun henkilön sukupuoli ei liikuta kollektivivaltiota.

— Mutta entäs lapset?

— Mitä? Lapsetko?

— Eivätkö ne jää hunningolle, kun ei ole enää perhettä?

— Mitenkä sinä voit sellaista ajatella? Äidinrakkaus on hyvin vahva
vaisto naisessa. Siinä hirvittävässä vanhassa yhteiskunnassa nähtiin
äitien usein taistelevan kurjuutta ja häpeätä vastaan kasvattaakseen
luonnollisia lapsiaan. Miksikä hylkäisivät pienokaisiaan meidän
äitimme, jotka eivät kärsi häpeätä eivätkä kurjuutta? Meidän
keskuudessamme on paljo hyviä äitejä ja puolisoita. Mutta hyvin suuri
on jo niitten naisten luku, jotka tulevat toimeen ilman miestä, ja se
yhä kasvaa.

Tällä kohtaa antoi Chéron jotenkin merkillisen lausunnon:

— Meillä on, sanoi hän, sukupuolisesta eroavaisuudesta paljo sellaisia
tietoja, joista raakalaisuuden yksinkertaisuus muinoisina aikoina
ei mitään aavistanut. Siitä seikasta, että oli kaksi ja vaan kaksi
sukupuolta, tehtiin kauan vääriä johtopäätöksiä. Ajateltiin, että
nainen oli ehdottomasti nainen ja että mies oli ehdottomasti mies.
Mutta niin ei ole todellisuudessa; on naisia, jotka ovat hyvin paljon
naisia, ja taas toisia naisia, jotka ovat sangen vähän naisia. Nämä
eriäväisyydet, joita muinoin peitti puku ja elintavat, ilmenevät
selvästi meidän yhteiskunnassamme. Ja vielä merkillisempää on se, että
samat ominaisuudet tulevat jokaisessa sukupolvessa yhä selvemmiksi ja
huomattavammiksi. Siitä saakka, jolloin naiset alkoivat tehdä työtä
miesten tavalla, toimia ja ajatella kuin miehet, nähdään moni heistä
hyvin miesmäiseksi. Pääsemme ehkä jonakin päivänä niin pitkälle,
että synnytämme neutreja (sukupuolettomia olennoita), "työmiehiä",
kuten sanotaan mehiläisistä. Siitä koituu suuri etu: työtä voidaan
lisätä, lisäämättä kuitenkaan väestöä sellaisella tavalla, mikä ei ole
sopusuhdassa elämän tarpeisiin. Me pelkäämme yhtä paljo liiallista kuin
liian vähäistäkin syntyväisyyttä.

Minä kiitin Percevalia ja Chéronia siitä, että olivat ystävällisesti
antaneet minulle tietoja niin mieltäkiinnittävästä aineesta.
Tiedustelin sitten eikö kirjallista sivistystä lyöty laimin
kollektiviyhteiskunnassa, oliko filosofisia tieteitä ja harjotettiinko
vapaitten taiteitten tutkimista.

Vanha Morin vastasi minulle seuraavasti:

— Sivistys on kaikissa asteissaan kehittynyt hyvin korkealle. Kaikki
toverit tietävät jotain, mutta kaikki he eivät tiedä samaa, ja
mitään hyödyttömiä asioita ei ole opittu. Ei enää haaskata aikaa
lakitieteellisiin ja jumaluusopillisiin tutkimuksiin. Kukin valitsee
taiteista ja tieteistä sen, mikä hänelle paraiten soveltuu. Meillä on
vielä jälellä useita vanhoja teoksia, vaikka onkin joutunut häviöön
suurin osa niistä kirjoista, joita painettiin ennen uusinta aikakautta.
Yhä edelleen painetaan kirjoja, enemmän kuin koskaan ennen. Typografia
on kuitenkin häviämäisillään ja sen sijalle alkaa tulla fonografia.
Runoja ja romaaneja julkastaan ja fonografisesti näytelmien esittämistä
varten on keksitty erittäin nerokas yhdistelmä fonografista ja
kinematografista, mikä laitos esittää yhtaikaa näyttelemisen ja äänet.

— Teillä on siis runoilijoita ja näytelmäkirjailijoita?

— Meillä ei ole ainoastaan runoilijoita vaan myöskin runoutta. Me
olemme ensimäisinä rakentaneet rajat runouden alueelle. Ennen meitä
laususkeltiin runosäkeinä paljo sellaisia asioita, jotka olisivat
paremmin tulleet sanottua suorasanaisesti. Kertomuksia laadittiin
runomuotoon. Se oli jäännöstä niiltä ajoilta, jolloin rusnailtiin
lakimääräyksiä ja sananlaskuja säkeiksi. Nykyään juttelevat runoilijat
vaan sellaisia sievosia asioita, joissa ei ole mitään ajatusta ja
heidän kielioppinsa ja kielensä on heidän omaansa samoinkuin poljento,
sanakuvat ja soinnut.

Meidän teatterimme on melkein yksinomaan laulurunollista. Todellisuuden
tarkka tuntemus ja väkivaltaisuuksista vapaa elämä on tehnyt meidät
melkein välinpitämättömiksi dramalle ja murhenäytelmälle. Kansaluokkien
yhdistäminen yhdeksi kokonaisuudeksi ja sukupuolten yhdenvertaisuus
on poistanut vanhalta huvinäytelmältä melkein kaiken aineiston. Mutta
soittotaidetta rakastetaan enemmän kuin koskaan ennen. Me ihailemme
erityisesti sonatia ja symfoniaa.

Yhteiskunnassamme suositaan erityisesti piirustustaidetta. Monet
maalausta vahingoittaneet ennakkoluulot ovat hävinneet. Elämämme on
selvempää ja ihanampaa kuin porvarillinen elämä, ja muotoaistimme on
kehittynyt hienoksi. Kuvanveisto kukoistaa maalaustakin paremmin,
senjälkeen kun se älykkäällä tavalla on ryhtynyt koristamaan julkisia
loistorakennuksia ja yksityisasunnoita. Eikä koskaan ole taiteen
opetuksessa tehty niin paljo työtä kuin nykyään. Vaikkapa vaan
joitakuita minuuttejakin kuljet ilmanhalkaisijallasi jonkin pääkatumme
kohdalla, niin varmaan hämmästyt koulujemme ja museoittemme paljoutta.

— No, oletteko sitten onnellisia? kysyin minä.

Morin pudisteli päätään.

— Ihmisluonteeseen kuuluu se, ettei hän voi nauttia täydellistä onnea.
Onnelliseksi ei voi tulla ilman ponnistuksia, kaikki ponnistus taas
väsyttää ja tuottaa kärsimyksiä. Olemme tehneet elämän siedettäväksi
kaikille. Onhan sekin jotain. Meidän jälkeläisemme ymmärtävät paremmin
asiansa. Meidän järjestäymismuotomme ei ole muuttumaton. Vielä
viisikymmentä vuotta sitten oli se toisellainen kuin nykyään. Ja
tarkkanäköisimmät arvelevat, että piakkoin on vastassamme taas suuria
muutoksia. Se on mahdollista. Mutta inhimillisen sivistyksen edistys on
vastaisuudessa sopusointuista ja rauhallista.

— Ettekö päinvastoin pelkää, kysyin minä, että mahdollisesti
päällekarkaavat raakalaiset hävittävät tämän sivistyksenne, johon
tunnutte olevan tyytyväisiä? Sanoittehan vielä olevan Aasiassa ja
Afrikassa suuria mustia ja keltaisia kansakuntia, jotka eivät ole
yhtyneet liittoonne. Niillähän on sotajoukkoja. Teillä ei ole. Jos ne
hyökkäisivät kimppuunne.

— Päällekarkauksen varalta on ryhdytty suojelustoimenpiteisiin.
Ainoastaan amerikalaiset ja australialaiset voisivat taistella meitä
vastaan, sillä ne ovat yhtä taitavia kuin mekin. Mutta valtameret
erottavat meidät toisistamme ja etujen yhteys liittää meidät yhteen.
Mitä taas kapitalia omaaviin neekereihin tulee, niin he käyttävät
vielä terästykkejä, tuliaseita ja muuta sellaista rautaromua
kahdenneltakymmenenneltä vuosisadalta. Mitäpä voisivat sellaiset
vanhanaikaiset koneet Y-säteitten purkausta vastaan? Rajojamme
suojelee sähkö. Liittovaltioitten ympäri kiertää ukonsalamakehä. Muuan
pieni, silmälaseilla varustettu mies istuu jossakin, en tiedä missä,
jonkinlaisen kirjotuskoneentapaisen edessä. Hän on ainoa sotilaamme.
Hänen tarvitsee vaan painaa jotain pientä nappulaa hajottaakseen
tomuhiukkasiksi puolenmillionan suuruisen sotajoukon.

Morin epäili hetkisen. Sitten jatkoi hän vähän hitaammin:

— Jos meidän sivistystämme jokin vihollinen uhkaisi, niin ei se olisi
ulkonainen, vaan sisällinen.

— Onko teillä siis sellaisia?

— On anarkistit. Heitä on paljo, rohkeita ja älykkäitä ihmisiä.
Kemistimme, opettajamme tieteissä ja kaunokirjallisuudessa ovat
melkein kaikki anarkisteja. He väittävät työn ja tuotteitten
säännöttelyn viaksi suurimman osan niitä epäkohtia, mitkä vielä
vaivaavat yhteiskuntaa. He väittävät, ettei ihmiskunta tule ennen
onnelliseksi kuin siinä välittömässä sopusoinnun tilassa, mikä seuraa
sivistyksen täydellistä hävittämistä. He ovat vaarallisia. Ja vielä
vaarallisemmiksi he tulisivat, jos koettaisimme ahdistaa heitä. Mutta
siihen ei meillä ole varoja eikä haluakaan. Meillä ei ole edes kykyä
pakottaa tai sortaa, ja se on mielestämme hyvä.

Raakalaisuuden aikoina olivat ihmiset lujasti vakuutettuja
rangaistusten tehosta. Meidän esi-isämme poistivat koko tuomarisäädyn.
Sitä ei enää tarvittu. Poistaessaan yksityisomaisuuden, poistivat
he samalla varkauden ja petoksen. Kun rupesimme pitämään yllämme
sähköpuolustusvoimaa, ei meidän tarvitse enää pelätä murhayrityksiä
omaa henkilöämme kohtaan. Ihminen on alkanut pitää arvossa toista
ihmistä. Vielä nytkin tehdään himorikoksia, mutta niitä tehdään
kaiketi aina. Mutta sellaiset rikokset tulevat yhä harvinaisemmiksi,
kun niitä ei rangaista. Meidän tuomarikuntanamme on ainoastaan
muutamia valituita, kokeneita miehiä, jotka korvauksetta ratkaisevat
kiistakysymyksiä.

Minä kiitin tovereitani heidän hyväntahtoisuudestaan ja pyysin saada
tehdä Morinille vielä viimeisen kysymyksen.

— Ei suinkaan teillä ole enää uskontoa?

— Päinvastoin, meillä on suuri joukko uskonnoita, niistä muutamat
vallan uusia. Ainoastaan Ranskasta puhuttaessa on meillä ihmisyyden
uskonto, positivismi, kristinusko ja spiritismi. Muutamilla seuduilla
on vietä katolisiakin, mutta heitä on vähän ja hajaantuneina useihin
lahkoihin, mikä oli seurauksena niistä lukuisista uskonkiistoista,
joita tapahtui kahdennellakymmenennellä vuosisadalla valtion erottua
kirkosta. Pitkään aikaan ei enää ole ollut paavia.

— Sinä erehdyt. Vielä on olemassa paavi. Sen olen saanut tietää
sattumalta. Se on Pius XXV, värjäri via dell'Orson varrella Romassa.

— Mitä! huudahdin minä. Onko paavi värjärinä?

— Mitäs ihmeellistä se on? Pitää kai hänellä olla ammatti kuten
muillakin.

— Mutta entäs hänen kirkkonsa?

— Häntä kuuntelee vaan joku tuhatkunta henkilöä Europassa.

Näin viimeksi jutellen me erkanimme. Michel sanoi minulle, että minä
saisin yösijan jossain läheisyydessä, ja että Chéron saattaisi minua
kotimatkallaan sinne.

Yön valo oli opalinvärinen, samalla vahva ja lempeä. Lehdistöt saivat
siitä emaljiloisteen. Kuljin Chéronin rinnalla.

Katselin häntä tarkemmin. Hänen kenkänsä antoivat käynnille lujuutta
ja ruumiille yleensä varmuutta. Ja vaikka hän miehen vaatteissa
näytti pienemmältä kuin todella olikaan, vaikka hän kulki toinen
käsi taskussa, ei hänen ulkonaiselta olemukseltaan, kaikesta
vaatimattomuudesta huolimatta, puuttunut eräänlaista ylpeyttä. Hän
katseli vapaasti oikealle ja vasemmalle. Se oli ensimäinen näkemäni
nainen, jossa olin huomannut sellaista tyyntä uteliaisuutta, halua
kävellä jouten. Hatun alta näkyi hienot, selväpiirteiset kasvot. Hän
kiihotti ja viehätti minua samalla kertaa. Pelkäsin, että hän pitäisi
minua tuhmana ja naurettavana. Siltä kuitenkin selvästi näytti, että
minä olin hänelle ihan yhdentekevä.

Äkkiä hän kuitenkin kysyi minulta, mitä ammattia minä harjotin. Minä
vastasin umpimähkään olevani sähköteknikko.

— Niin minäkin olen, sanoi hän.

Viisaasti kyllä minä annoin keskustelun siitä asiasta raueta.

Minulle tuntemattomat äänet täyttivät yöilman tyynellä ja
säännöllisellä huminallaan, jota kuuntelin kauhulla, sillä se tuntui
minusta kuin tämän uuden maailman hirviömäisen olennon hengitykseltä.

Kuta enemmän katselin tätä nuorta naisteknikkoa, sitä vahvemmin tunsin
häneen kiintyväni.

— Te siis olette, sanoin minä äkkiä, tieteellisesti säännöitelleet
rakkauden, ja se on nykyään sellainen asia, joka ei vaivaa enää ketään?

— Sinä erehdyt, vastasi hän. Epäilemättä emme ole enää kuluneen
aikakauden peräti narrimaisella kannalla ja inhimillisen fysiologian
koko alue on nyt vapautettu laillistetusta raakalaisuudesta ja
jumaluusopillisista kauhukuvista. Meillä ei ole enää petollista ja
julmaa käsitystä velvollisuudesta. Mutta ne lait, mitkä määräävät
ruumiitten vetovoimaa ruumiisiin, ovat yhä meiltä salassa. Suvun
luomisvaisto on edelleen sitä mikä se on aina ollut ja tulee vastakin
olemaan, kiivas ja oikullinen. Nyt kuten aina ennenkin on vaisto järkeä
voimakkaampi. Meidän etevämmyytemme edeltäjiimme nähden on enemmän
siinä, että voimme sanoa sen, kuin siinä, että tiedämme sen. Meissä on
voima, joka kykenee luomaan maailmoja, ja sinä tahtoisit, että meidän
pitäisi hillitä sitä! Se on liiaksi vaadittu meiltä. Me emme ole enää
raakalaisia. Emme ole vielä viisaita. Kollektivismi ei tiedä mitään
sukupuolten keskinäisistä väleistä. Ne suhteet ovat sitä mitä ne voivat
olla, useimmiten siedettäviä, harvoin ihastuttavia, joskus kauheita.
Mutta älä sitä usko, toveri, etteikö rakkaus nykyäänkin saattaisi
ketään levottomaksi.

Minun oli mahdotonta väitellä näin merkillisten katsantokantojen
perusteella. Minä johdin keskustelun naisten luonteeseen. Chéron alkoi
kertoa minulle, että niitä oli kolmea lajia, olennoltaan rakastavia,
uteliaita ja välinpitämättömiä. Kysyin häneltä, mihin luokkaan hän
kuului.

Hän katsahti minuun hiukan ylpeästi ja sanoi:

— On myöskin kolmenlaisia miehiä. Ensinnäkin nenäkkäät...

Tämä sana teki hänet paljoa enemmän minun aikalaiseni kaltaiseksi,
kuin mitä hän tähän asti oli ollut. Siitä syystä johdin keskustelua
samalla lailla, kuin olin tottunut tekemään tavallisesti sellaisissa
tilaisuuksissa. Puheltuamme siten hetkisen kaikellaista lorua sanoin
hänelle:

— Sallikaa minun kysyä teidän etunimeänne.

— Minulla ei ole sellaista.

Hän tunsi minun pitävän sitä seikkaa hiukan kolkkona ja sanoi melkein
loukkaantuneena:

— Luuletteko, ettei nainen voi viehättää muuten, jollei hänellä ole
sellaisia etunimiä kuin entisen maailman naisilla: Marguerite, Therèse
tai Jeanne?

— Te todistatte vastakohdan suuressa määrässä oikeaksi.

Etsin hänen katsettaan, mutta en löytänyt sitä. Hän näytti siltä kuin
ei olisi kuullutkaan sitä. En voinut sitä enää epäillä: hän tahtoi
viehättää. Minä ihastuin kovasti. Minä sanoin hänelle, että pidin häntä
ihastuttavana ja että rakastin häntä. Ja sitä sanaa toistin yhtämittaa.
Hän antoi minun jatkaa ja sanoi sitten:

— Mitäs tuollaisella sitten tarkotetaan?

Mutta minä jatkoin vaan itsepäisesti.

Hän nuhteli minua siitä:

— Tehän käyttäydytte kuin villi.

— Olenko minä teistä epämiellyttävä?

— Sitä en ole sanonut.

— Chéron, Chéron, olisiko teistä niin vaikeata...

Me istahdimme eräälle penkille muutaman lepän suojaan. Tartuin hänen
käteensä ja vein sen huulilleni... Äkkiä en tuntenut enkä nähnyt enää
mitään ja huomasin vaan makaavani omassa vuoteessani. Hieroin silmiäni,
joita aamuauringon valo häikäsi, ja tunsin jälleen kamaripalvelijani,
joka seisoi edessäni ja tuhmannäköinen ilme kasvoillaan sanoi:

— Herra, kello on yhdeksän. Herra käski minun herättämään kello
yhdeksältä. Minä tulen sanomaan herralle, että kello on yhdeksän.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valkoisella kivellä" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.