Title: Uusia maailmoita vanhojen sijaan
Author: Wells, H. G. (Herbert George)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Uusia maailmoita vanhojen sijaan" ***
SIJAAN ***



UUSIA MAAILMOITA VANHOJEN SIJAAN

Kirj.

H. G. Wells


Suomentanut

J. A. Hollo



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,
1925.



SISÄLLYS:

Alustavia huomautuksia
   ENSIMMÄINEN LUKU
Ihmisen hyvä tahto
   TOINEN LUKU
Sosialismin perusaate
   KOLMAS LUKU
Sosialismin ensimmäinen tärkein yleistys
   NELJÄS LUKU
Sosialismin toinen tärkein yleistys
   VIIDES LUKU
Voitonhimon henki ja palvelemisen henki
   KUUDES LUKU
Hävittäisikö sosialismi kodin?
SEITSEMÄS LUKU
   Hävittäisikö nykyaikainen sosialismi kaiken omaisuuden?
   KAHDEKSAS LUKU
Keskiluokan jäsen, liikemies ja sosialismi
   YHDEKSÄS LUKU
Muutamia sosialismiin kohdistuvia yleisiä vastaväitteitä
   KYMMENES LUKU
Sosialismi kehittyvänä oppijärjestelmänä
   YHDESTOISTA LUKU
Kumouksellinen sosialismi
   KAHDESTOISTA LUKU
Hallinnollinen sosialismi
   KOLMASTOISTA LUKU
Rakentava sosialismi
   NELJÄSTOISTA LUKU
Muutamia yleistajuisia todisteita
   VIIDESTOISTA LUKU
Sosialismin eteneminen
Viiteselitykset



ALUSTAVIA HUOMAUTUKSIA


 "Pelkkää ateismia, varkautta ja epäsiveellisyyttä... En löydä sanoja,
 jotka kyllin voimallisesti ilmaisisivat, kuinka ehdottomasti inhoan
 sitä oppia, jota pidän tuhoisimpana kaikista toistaiseksi esitetyistä,
 nimittäin sosialismia."

 HÄNEN ARMONSA RUTLANDIN HERTTUA.

 "Liittykööt siis kaikki puolueet yhteen tuhotakseen tuon maatamme
 uhkaavan kavalan sosialismin ja ryhtykööt heti toimenpiteisiin sen
 paljastamiseksi ja päivänvaloon saattamiseksi. Maamme sopii tosiaankin
 sanoa nukkuvan tulivuoren kupeella, jonka jo seuraavat vaalit voivat
 saada purkautumaan, ellei ryhdytä heti vetämään tuota yön painajaista
 päivän valkeuteen ja pakoteta sitä luopumaan salakavalista yöllisistä
 tavoistaan."

 MR DUDLEY S.A. COSBY Westminster Review'ssa.

 "Monet ajattelevat olevan mahdollista käydä voitokasta taistelua
 pelkän tunnussanan 'Alas sosialismi' nojalla. Minä puolestani en pidä
 pelkistä kieltolauseista. En taistele mielelläni abstraktista nimeä
 vastaan. Anti-sosialismi on mielestäni kelvoton puolueohjelmaksi,
 koska sosialismi merkitsee monia erilaisia asioita. Siinä suhteessa
 olen samaa mieltä kuin mr Asquith. En tahdo syyttää sosialismia,
 ennenkuin näen, millaiseksi se hahmoutuu... Sosialismi ei välttämättä
 merkitse ryöstämistä. Täsmällisesti käytettynä sana tarkoittaa
 vain valtion ja sen kansalaisten välillä vallitsevan oikean
 suhteen erikoislaatuista käsittämistä, taipumusta asettaa yleinen
 omistusoikeus yksityisen sijaan, rajoittaa yksityistoiminnan vapautta
 yleisen hyödyksi. Mutta onhan olemassa eräitä omaisuuden muotoja,
 joiden tulee meidän kaikkien mielestä olla yleisiä eikä yksityisiä,
 ja yksityistoimintaa rajoittavat jo nyt sadat lait. Sosialismi ja
 individualismi — minua eivät nuo abstraktiset lausumat miellytä.
 On olemassa vastakkaisia periaatteita, jotka sisältyvät erilaisin
 määräsuhtein jokaisen sivistyneen yhteisön rakenteeseen. Kysymyksessä
 on pelkkä aste-ero. Toinen yhteisö on sosialistisempi kuin toinen.
 Sama yhteisö on toisena aikana sosialistisempi kuin ennen. Meidän
 maamme on nyt paljoa sosialistisempi kuin viisikymmentä vuotta sitten,
 ja enimmistä siinä suhteessa tapahtuneista muutoksista ovat vastuussa
 vanhoilliset."

 LORDI MILNER.



ENSIMMÄINEN LUKU

IHMISEN HYVÄ TAHTO


1.

Tämän kirjoittajassa on jo kauan herättänyt mielenkiintoa
Ison-Britannian ja Amerikan sosialistinen liike ja kaikki ne monisyiset
asiat, jotka kootaan yhteen "sosiaalisten kysymysten" nimellä.
Muutamina viimeksikuluneina vuosina hän on itse siihen liittynyt ja
tutkinut sosialistista liikettä tarkoin ja välittömästi, on tutustunut
moniin liikkeen johtajiin Atlantin kummallakin puolella, kuulunut
lukuisiin järjestöihin, ollut mukana kokouksissa ja järjestänyt
niitä, kokeillut sosialistisessa politiikassa. Näiden tutkimusten
tuloksena ovat eräät varsin täsmälliset sosiaalisen kehityksen
suuntaa ja tarpeita koskevat päätelmät, jotka hän nyt julkaisee tässä
kirjassa. Hän nimittää itseään sosialistiksi, mutta ei ole suinkaan
mikään kiihkomielinen eikä epäkriitillinen aatteenkannattaja. Hänelle
sosialismi ilmenee erittäin jalona, mutta erittäin inhimillisenä ja
puutteellisena ajatusten ja vaikuttimien järjestelmänä, joka yhä
kasvaa ja kehittyy. Hän pitää sen henkeä, sen sisintä ydintä nykyisten
inhimillisten olojen toivorikkaimpana asiana, mutta huomaa siihen
samoinkuin kaikkeen muuhunkin maalliseen kuuluvan epätarkkuuden ja
erehdyksen ominaisuuksia. Sitä rasittaa jalojen suunnitelmien yleinen
vitsaus: sen vaikutusta ehkäisee sen kannattajien ja asianajajien
riittämätön kyky ja se pintahimmennys, joka nykyisessä ahneuden
ja ristiriitojen ilmakehässä välttämättä kohtaa pahimmin kaikkein
kirkkaimpia asioita. Näin tunnustettuaan oman ja kumppaniensa
erehtyväisyyden ja kelvottomuuden hän siitä huolimatta pysyy
sosialistina.

Keskustellessaan sosialismista sangen erilaisten henkilöiden kanssa hän
on pakostakin joutunut aika ajoin vastaamaan erittäin yksinkertaiselta
näyttävään, mutta todellisuudessa varsin vaikeaan kysymykseen: "Mitä
on sosialismi?" Asia on melkein sama kuin jos kysyttäisiin "Mitä on
kristillisyys?" tai kehotettaisiin näyttämään ilmakehää. Kysymykseen
ei käy tyhjentävästi vastaaminen millään kaavalla tai iskulauseella.
Kerran toisensa jälkeen on tämän kirjoittajalta kysytty, onko olemassa
kirjaa, jossa esitetään yleistajuista kielipartta käyttäen, suoraan
ja peittelemättä, mitä sosialismi on ja mitä se ei ole — ja hänen on
ollut aina pakko epäröidä vastatessaan. On olemassa monia tätä asiaa
käsitteleviä hyviä kirjoja, selvästi ja sujuvasti kirjoitettuja, mutta
yksikään niistä ei tunnu esittävän koko tarinaa sellaisena kuin tämän
kirjoittaja sen tuntee, ei yhtäkään, joka ääriviivojen ohella antaisi
myöskin asian hengen, vastaisi tärkeimpiin vastaväitteisiin, poistaisi
pahimmat väärinkäsitykset, käsittäisi koko alueen, ei yhtäkään kirjaa,
jonka voisi antaa tiedonhaluisen nuorukaisen käteen sanoen: "Ota
ja lue! Se selvittää sinulle juuri ne tärkeimmät tosiasiat, jotka
haluat tietää." Sellainen kirja tulee epäilemättä kirjoitettavaksi.
Toistaiseksi on kirjoittaja rohjennut sepittää tämän tilapäisen
sijaisteoksen, oman tunnustuksensa siitä, mitä uskoo.[1]

Sosialismi sellaisena kuin hän sen ymmärtää on siis suuri älyllinen
tapahtuma, sen muodostavat kehitystilassa olevat toivelmat ja aatteet,
jotka muotoutuvat suunnitelmaksi: muovata ihmisyhteiskunta uudestaan
uusien ja parempien suuntaviivojen mukaan. Tätä tahtoo sosialismi
avarammassa merkityksessään olla. Tämä kirja kokee kehitellä ja
perustella tuota väittämää ja määritellä niitä periaatteita, joiden
varassa sosialisti uskoo tämän yhteiskunnanuudestirakentamisen
pitävän tapahtua. Kirjan asiana on pohtia tämän suunnitelman ja tämän
vaatimuksen yksityiskohtia niin selvästi kuin kirjoittaja voi.


2.

Vaikka sosialisti siis pyrkiikin muovaamaan uudestaan
ihmisyhteiskuntaa, hänen ei kumminkaan tarvitse kieltää, että se
nykyiselläänkin on varsin ihmeellinen ja ihailtava näytelmä. Hän ei
tahdo kieltää sitäkään, että monien ihmisten elämä on nykyjäänkin hyvä
ja miellyttävä asia...

Tämän kirjoittaja, itsestään puhuakseen, ei ole erittäin voimakas,
ei erittäin terve eikä hyväonninenkaan henkilö, hän havaitsee paljon
saavuttamatonta ja paljon valitettavaa, mutta siitä huolimatta
ilmenee elämä hänelle vuosi vuodelta yhä tyhjentymättömämpää
mielenkiintoa tarjoavana, yhä suurempaa kauneutta kehittelevänä
näytelmänä, korkeiden pyrintöjen ja innostavien toiveiden loistavana
kenttänä. Sittenkin piilee tuossa näytelmässä omituista tuskaa,
salaperäistä riittämättömyyttä ja säälimättömyyttä, vihan ja
tuskaisen kaipauksen puuskia, sanomattoman murheellisia kohtauksia.
Sen haltioituneimmat hetket vetoavat eniten hänen ponnistuksiinsa,
ovat täynnä tyydyttämättömien tarpeiden vaatimuksia. Nämä varjot,
tuskat ja epävakaisuudet eivät ainakaan hänen mielestään pimennä koko
näkymöä, voipa olla niinkin laita, että ne vain tekevät loistokohdat
hänelle sitäkin kirkkaammiksi; mutta kaikesta huolimatta nämä elämän
pahat ja rumat puolet lausuvat hänelle jonkinlaisen haasteen tai
jotakin sellaista, mitä ei voi jättää huomioonottamatta, vaan josta
on kiihkeästi kiisteltävä, ne vetoavat kiinteästi kaikkeen hänen
olemuksestaan löytyvään tarmoon ja rohkeuteen. Elämä ja maailma
kelpaavat, mutta eivät pysyväisinä olosijoina, vaan areenana, niin,
taistotanterena, jota ylpeästi ympäröivät taivas ja meri, vuoret
ja avarat näköalat, koristavat herkän upeasti värisevät lehvät,
kukkalehdet ja höyhenet, pehmeät turkit ja elävän hipiän ihmeellinen
hohtelu ja jossa musiikista pitävät huolen ukkonen ja laulavat linnut;
mutta sittenkin taistotanner, jossa ei ole sijaa joutilaille
katselijoille, vaan jossa täytyy tahtoa ja tehdä, päättää, iskeä ja
vastata iskuihin — ja poistua ajan tullen.

Tarvitsee vain lyhyesti silmäillä historiaa — vaikka kaikkikin
historiallinen tieto tukee tätä yleistystä — käsittääkseen, ettei
puheenaolevalla areenalla tapahdu ainoastaan yksilöiden sekasortoista
ja tarkoituksetonta kamppailua. Liian läheltä katsellen voi siltä
näyttää, se voi ilmetä yksilöiden vihan ja rakkauden muodottomana
kudelmana; mutta hiukan loitompaa sitä tarkastellessaan havaitsee
suurempien piirteiden tulevan näkyviin. Silloin huomaa jotakin jatkuvaa
tapahtumista, jotakin, mikä alinomaa pyrkii luomaan järjestystä
satunnaisuuteen, kauneutta sekasortoon, oikeutta, hyvyyttä ja laupeutta
säälimättömyyden ja häikäilemättömän sorron sijaan. Tässä yhteydessä
riittää, kun puhumme tästä voimasta, joka taistelee ja pyrkii
tekemään ja saamaan aikaan, mainiten sitä _hyvän tahdon_ nimellä.
Aikojen vaiheita tutkiessaan huomaa yhä selvemmin, että ihmiskunnan
toiminnan vaikuttimien joukkoon on luettava tämäkin yhtä hyvällä syyllä
kuin nautinnonhimo, nälkä, ahneus, turhamaisuus ja suuremmassa tai
vähemmässä määrin älyllinen pelko. Olipa tämä ihmissuvun hyvä tahto
kuinka alkeellinen, vähäpätöinen tahansa, olkoon se yksityistapauksissa
miten suuressa määrin hyvänsä alistettu palvelemaan yksilöllisiä
tarkoituksia ja esiintyköön se kuinka naurettavan riittämättömänä
tahansa, se on sittenkin kokonaisuudessaan toimiva tahto. Kaikista
elämän hämmennyksistä ja estymisistä, kaikista kohtalon aiheuttamista
pysähtymisistä ja takapoukoista huolimatta on ilmeistä, että
inhimillinen elämä ajan pitkään avartuu, muuttuu entistä lempeämmäksi,
hienommaksi ja syvemmäksi. Kaiken kaikkiaan — ja nykyaikana melkein
alinomaisesti — olot parantuvat. Elämä on kohentunut vuosisatain
vieriessä, ja syynä on ollut ihmisten ponnistusten nojalla vaikuttava
hyvä tahto.

Tästä väitteestä voidaan tietenkin, kiistellä. On henkilöitä, jotka
väittävät sitä pätemättömäksi ja pitävät puoliaan sangen siedettävästi.
Voi väittää, ettei kohentumista tapahdu tai ettei se johdu mistään
hyvästä tahdosta eikä mistään muusta kuin puhtaasti mekaanisista
voimista. Edellinen väite on yleisempi. Silloin tavallisesti vedotaan
siihen, mitä menneisyydessä on parasta, ja kaikkeen nykyisyydessä
kehnoon ja alhaiseen. Samalla kertaa pätemättömin ja viehättävin
todistusperuste saadaan tahallisesti ihannoimalla määrättyjä
aikakausia, esimerkiksi kolmattatoista vuosisataa Englannissa tai
Antoniusten aikaa Rooman historiassa. Edellisen kuvailussa ilmenee
messukirjan värikäs tyyli, jälkimmäisen esityksessä roomalaisten
piirtokirjoitusten täysi juhlallisuus. Meitä kehoitetaan vertaamaan
näitä iloisessa valaistuksessa nähtyjä aikakausia patenttilääkkeiden
kauppiaan ilmoituksiin tai johonkin Lancashiren tehdaskaupunkiin ja
jätetään kokonaan huomioonottamatta keskiaikaisen lain puolueellisuus
ja keisariajan Rooman kurjuudenpesät, nälkä ja julmuus.

On kuitenkin myönnettävä, että voi tuollaisia ontuvia vertailuja
välttäenkin erinomaisesti vastustaa sitä väitettämme, että yleistä
edistystä on tapahtumassa. Voi mainita suuren joukon asioita, suuria
ja pieniä, jotka ovat olleet menneinä aikoina paremmat kuin nykyjään:
keskiajan Veneziassa ja Firenzessä ihmiset pukeutuivat upeammin ja
soreammin kuin me — nimittäin ne ihmiset, joilla oli siihen varaa;
Perikleen ajan Ateenassa veistettiin saavuttamattoman kauniita
marmorikuvia; kahdennellatoista vuosisadalla Veronassa rakennetut
tiilikivitalot ovat verrattomasti kauniimmat kuin samanlaiset
rakennukset Lontoossa siihen aikaan, jolloin Cannon Streetin asema
valmistui; keittotaide oli Rooman historian loistokauden jälkeen
rappiotilassa toista tuhatta vuotta; Ranskan ja Englannin goottilainen
arkkitehtuuri on ylevyyteensä, laatuunsa ja osiensa sopusointuiseen
kauneuteen nähden kaikkia myöhempiä rakennustyylejä etevämpi. Tämä
myönnetään kiistelemättä oikeaksi. Ateenan filosofinen ajattelu taas,
kosketellaksemme suurempia asioita, oli parhaimmillaan vapaampaa
ja hienommin ilmaistua kuin minään myöhempänä aikana. Ja pätevät
arvostelijat vakuuttavat meille, että kuningatar Elisabetin ajan
englanninkieli oli sirompi ja tehoisampi puheen väline kuin sama kieli
kuningatar Annan tai kuningatar Viktorian ajalla.

Niin voisi jatkaa tarkastellen suurta määrää asioita, vähäpätöisiä ja
suuria, ja niiden luettelo näyttäisi valtavalta, elleivät vastakkaiset
seikat vaatisi nekin huomiota. Todellisuudessa ei liene yhtäkään
aikakautta tai rotua, joka ei osoita meille jotakin, mitä on suoritettu
paremmin kuin milloinkaan ennen tai jälkeen, sillä ihmisen ponnistus
ei ole tyrehtynyt eikä täysin epäonnistunut minään aikana. Mutta jokin
erikoinen etevyys ei todista yleistä tason korkeutta. Toisella tai
toisella alalla, kirjojen sidonnassa tai metallin silauksessa, kielen
hienostamisessa tai vapauden puolustamisessa, yksityiset henkilöt
ovat jonkinlaisen välttämättömyyden pakosta käyttäneet tilaisuutta
hyväkseen, "löytäneet itsensä", kuten sanotaan, ja tehneet parhaansa.
Sattuipa muuten mitä tahansa, joka tapauksessa sopii varmaan uskoa,
että eräät ihmiset aina keksivät keinon suorittaa sitä tai tätä
erikoista ja päästä pyrkimystensä perille. Sellaiset huomiot, jotka
osoittavat erikoiskohdissa taantumista menneisyyteen verraten,
eivät itse asiassa pysty kumoamaan väitettä, että ihmisten onnenosa
jatkuvasti paranee, eivät horjuta toivoa niissä, jotka uskovat ihmisen
kykenevän poistamaan paljon vielä nyt maailmaa pimentävää pahaa, jotka
pitävät inhimillisten mahdollisuuksien säiliöitä melkein koskemattomina
apukeinoina ja joiden mielestä kaikki menneisyyden loisto ja etevämmyys
vain kirkkaasti lupaa ja aavistuttelee jokaisen tekomme osaltansa
rakentamaa vielä syntymätöntä tulevaisuutta, johon kaikki saavutuksemme
virtaavat, tahdoimme tai emme.

Paljon onnettomuutta on voitettu, paljon järjestystä, kauneutta ja
elämän liikkuma-alaa on saavutettu niiden aikojen jälkeen, jolloin
ihminen karvaisena villinä seurusteli kaltaistensa kanssa melkein
eläimen tavoin; mutta tätä verraten lyhyttäkin historiallista
kautta tarkastaessaan voi tuskin olla havaitsematta alinomaista
pahan voittamiseen suuntautuvaa toimintaa. Ihminen voi ivailla oman
aikansa asioita; siihen taipuu sellainen epäonnistuneesti kehitetty
henkinen tyyppi, joka ei kykene arvostelemaan suorittamatta samalla
ilkeämielisiä vertailuja, jonka kiitos on niin niukka, ettei voi
tunnustaa asian arvoa ilmaisematta samalla korvaavaa kateutta;
mutta eräs edistyksen pysyväinen tulos on varmaan jokaisen mielestä
kiistämätön. Ihmissuvun ajattelematon ja vaistomainen julmuus — ja tämä
on erittäin perustava seikka — vähenee alinomaa. Minä ihmettelen ja
epäilen, onko milloinkaan ennen koko maailmassa iäkäs, huonosti puettu
nainen tai ilmeinen raajarikko voinut liikkua alaluokan lasten joukossa
joutumatta kokemaan koko lapsilauman tai yksityistenkään lasten taholta
tulevaa solvausta, niinkuin hän nyt voi liikkua, jos sattuu joutumaan
jostakin Lontoon koulusta ryöpsähtävään lapsiparveen. Kaikista
synneistämme huolimatta uskon sitäpaitsi varmaan, että oikeudentunto on
herkempi ja laajemmalle levinnyt kuin koskaan ennen. Muutamat vakavat
sosiaaliset vauriot, jotka näyttivät aikoinaan ihmisen synnynnäisestä
luonnosta johtuvilta, ovat hävinneet, vieläpä niin täydellisesti,
ettemme voi enää kuvitellakaan niitä kokevamme. Yksityisen sodan
aiheuttama julmuus ja turvattomuus, kaksintaistelu ja avoin orjakauppa
ovat hävinneet, ja koko Länsi-Euroopassa ja Amerikassa ei enää satu
säännöllisesti uusiutuvaa nälänhätää eikä suuria ruton hävitystöitä.
Maailma, jossa katsetta kiduttavat tien vieressä mauttomasti
prameilevat lääke- ja ravintoaineiden ilmoitukset, on kieltämättä
vielä epätyydyttävä, mutta tulee muistaa, ettei ole kulunut kahtakaan
vuosisataa siitä, kun noiden ilmoitustaulujen sijalla kohosivat
hirsipuut, ilmoilla häilyivät korppien raatelemat repaleiset ruumiit
ja kuolleiden herrasmiesten pääkallot (onnettomat olivat kärsineet
piinapenkissä, heidän sisälmyksensä oli poltettu heidän nähtensä,
heidät oli hakattu neljään osaan) mätänivät sateessa rantasärkillä.

Maailma on nykyjään tavalliselle ihmiselle parempi olopaikka kuin
milloinkaan ennen, sen näköalat ovat avarammat, rikkaammat, syvemmät ja
enemmän toivoa ja lupausta sisältävät. Ajateltakoon niitä aivan yleisiä
asioita, jotka helposti jäävät huomaamatta, esimerkiksi suurta ja yhä
kasvavaa ihmisten joukkoa, niitä, jotka voivat maailmassa vapaasti
liikkua, vapaasti lukea, ajatella ja puhua! Ajateltakoon koskaan ennen
näkemätöntä hyvin järjestettyjen kotien ja hoidettujen, terveiden,
tiedonhaluisten lasten määrää! Ja meillä ei suinkaan ole vain tämä
keskinkertaisen hyvinvoinnin avartuva meri, jossa tulevaisuuden
todellisuus sikiää, vaan aikaamme sopii luottaa suoranaisten
aikaansaannostenkin alalla. Vastuuttomat henkilöt ovat kriitillisyyden
alkuajoilta saakka huutaneet, ettei heidän oma kautensa tuota mitään.
Sitä huutoa minä vihaan ja vastustan. Kunhan ehditään erottaa kuona
pois ja vertaaminen käy mahdolliseksi, uskon varmaan myönnettävän,
että kaiken kaikkiansa filosofiassa ja merkittävässä kirjallisuudessa,
rakennustaiteessa, maalauksessa ja tieteellisessä tutkimuksessa,
koneitten rakentamisessa ja teollisissa keksinnöissä, valtiotaidossa,
inhimillisyydessä ja uskaliaissa teoissa, ihmiskunnan viimeksikuluneina
kolmenakymmenenä vuotena suorittamat työt kestävät vertailun minkä muun
kolmikymmenvuotisen historiallisen kauden kanssa tahansa.

Ja tämä on ponnistuksen tulos; olot muuttuvat paremmiksi, koska ihmiset
tahtovat niiden paranevan ja kokevat saada korjauksia aikaan; tämä
kehitys jatkuu, koska ihmiset pahoista mielialoista, erehdyksistä
ja turhamaisuudesta, välinpitämättömyydestä ja alhaisista himoista
huolimatta samalla vastaavat hyvään tahtoon ja osoittavat hyvää tahtoa.
Voidaan väittää, että kaikki elämässä esiintyvät hyvät asiat johtuvat
syistä, jotka eivät ole ihmisen vallittavissa, että ihminen parantaa
asioita havaitsemattaan "valistuneen omanedunharrastuksen" nojalla.
Mutta ajatelkaa mitä tahansa tuntemaanne hyvää asiaa! Onko se siten
syntynyt?


3.

Sittenkään emme saa itseltämme salata, että elämä kaikesta todetusta
edistyksestä huolimatta on yhä sangen kehno. Aikamme loistavien
saavutusten takana aukenevat kaikkialla pimeät kuilut.

Mainitsen tässä vain erään tosiasiaryhmän, joka vetoo meihin kaikkiin
— eikä tule vetoamaan suotta. Tarkoitan pienten lasten elämää, jota
eletään nytkin — lukijan pitäessä kädessään tätä kirjaa. Ajateltakoon
esimerkiksi niitä pieniä lapsia, joita on ahdisrtettu, kidutettu ja
teurastettu Kongon vapaavaltiossa viimeksi kuluneiden vuosien aikana,
lapsia, joilta on kiskottu kädet ja jalat, joiden pienet ruumiit on
silvottu ja heitetty pois, jotta kumi olisi huokeahintaista, jotta
vaunujemme pyörät liikkuisivat äänettömästi ja että tuo poliittisten
laskelmien inhoittava luomus, Belgian kuningas, saisi pitää iloansa.[2]
Ajateltakoon myös, millaisen pelon, väkivallan, lian ja painostuksen
ympäröiminä lapset kasvavat Venäjän poliittisen kaaoksen sisäisessä
taistelussa. Ajateltakoon siirtolaisiaivoja, jotka nytkin liikkuvat
ulapoilla, pimeät, löyhkäävät suojat ahdettuina täyteen ihmisiä
sairaina kyyhöttävine lapsineen — pakenemassa varmasta kurjuudesta
epävarmaan. Ajateltakoon kauheita kertomuksia siitä surkeudesta ja
kärsimyksestä, jota lapset kokevat kaikkialla, missä ei ole kunnollisia
tehdaslakeja: kuinka niinkin sivistyneessä osassa maailmaa kuin
Amerikan Yhdysvalloissa, kuten Spargo yksityiskohtaisesti kertoo
kirjassaan _Bitter Cry of the Childern_ ("Lasten hätähuuto") tuhannet
pienet kuuden ja seitsemän vuoden ikäiset valkoiset lapset huonosti
ruokittuina ja usein julmasti kohdeltuina raatavat toivottomassa työssä.

Ajateltakoon vielä, kuinka kaikissa maanviljelysmaissa, joissa
kasvatuksen merkitystä ei vielä tajuta, lapset lähtevät väsynein
jaloin likaisista hökkeleistä, maalaiskansan asumuksista kaikkialla
maailmassa, tehdäkseen työtä loassa ja tuimassa tuulessa, karkoittaen
lintuja pelloilta, kumartuen istuttamaan ja kitkemään. Ja ajateltakoon,
mitä todella merkitsevät Lontoossa havaitut tosiasiat, jotka satuin
lukemaan "London County Councilin" kasvatusvaliokunnan vuotta 1905
koskevasta kertomuksesta.

Erään umpimähkään valitsemani koulun johtaja tekee erikseen selkoa 405
oppilaansa vaatetuksen laadusta. Hänen tiedonantonsa mukaan oli 7.4
%:lla pojista "mahdollisimman niukka vaatetus — esim. vain ryysyinen
napitettu mekko, jonka alta ei löytynyt kerrassaan mitään; jalkineet
joko puuttuivat kokonaan tai olivat muodostetut jalkojen ympärille
kiedotuista rievuista". 34.8 %:lla oli puku, joka "oli riittämätön
suojelemaan ruumiin lämpöä ja kaipasi välttämättä korjausta",
45.9 %:lla oli "niukka, mutta välttävä vaatetus; vanha, toisinaan
rikkinäinen puku ja sen alla jotakin alusvaatteiden tapaista — yleensä
flanellia". Niinmuodoin jäi vain 12.8 %, joita voi nimittää sanan
varsinaisessa merkityksessä "hyvin puetuiksi".

Toisena kotoista laiminlyöntiä osoittavana seikkana mainitaan
puutteellinen ruumiin puhtaus. 11 % pojista merkitään "erittäin
likaisiksi ja syöpäläisten vallassa oleviksi", 34.7 %:n "vaatteet
ja ruumis olivat likaiset, mutta syöpäläisiä ei ollut"; 42.5 % oli
"välttävän puhtaita, pojiksi", ja vain "12 % keskimäärää puhtaampia".

Yksitoista prosenttia syöpäläisten vallassa; ajateltakoon, mitä
se merkitsee! Ajateltakoon, millaisia täytyi olla niiden kotien,
joista nuo pienet onnettomat raukat tulivat! Ne olivat ehkä paremmat
maalaismajoja, joiden kaivoihin virtaa likakuopan mätä ja joissa
kanalan syöpäläiset siirtyvät ihmisiin, mutta epäilemättä sittenkin
sietämättömiä meidän moitteettomiin asuntoihimme verrattuina!
Kiinnitettäköön vain hetkiseksi huomiota vinoin numeroin merkitsemääni
lukuun seuraavassa taulukossa. Taulukko sisältää yhteenvedon vuotta
1906 koskevasta kertomuksesta, jonka ovat laatineet "Ringworm"
("Savipuoli")-hoitajattaret, jotka käyvät Lontoon alkeiskouluissa ja
tutkivat lapsia ottaen selkoa erilaisista lian aiheuttamista taudeista.

Eikö se puhu liasta ja epäjärjestyksestä, jota emme voi kauan
enää sietää, naisista, jotka ovat huonosti valmistuneet äidin
velvollisuuksia suorittamaan ja siinä määrin työn rasittamat, etteivät
voi huolehtia puhtaudesta, eikö se puhu suuresta torjuttavissa olevan
kärsimyksen määrästä? Ja näiden

                       Tarkas-           Osittain  Syöpä
                       tettujen          puhdis-   vallassa
                       lukumäärä         tettuja   olevia

  Poikia.............   34,345   32,726     847    1,139
  Tyttöjä............   36,445   22,476   4,426   12,003
  Pieniä lapsia......   42,140    6,675   2,661   29,675
  Sekaluokissa......     5,855    4,886     298      897
  Erikoisluokissa....      977      624     133      296
  Kaikkiaan..........  119,762   67,387   8,365   44,010

likaa ja kehnoa vaatetusta merkitsevien numeroiden rinnalla on
toisia ainakin yhtä vaikuttavia edustamassa surkastumista, liian
heikkoa ravintoa, vähäverisyyttä ja kaikkia muita laiminlyönnin ja
taitamattomuuden onnettomia seurauksia. Nämä liian heikosti ruokitut,
liian huonosti puetut alamittaiset lapset ovat samalla opinnoissaan
takapajulle jääviä lapsia; he kasvavat pimeästä, ilottomasta
lapsuudesta harmaaseen, mieltähämmentävään, toivottomaan maailmaan,
joka orjuutuksen, raadannan, ehkäpä rikosten ja epätoivonkin jälkeen
vihdoin heidät surmaa.

Käsitettyänne näiden tosiasioiden mieltäkuohuttavan merkityksen, ette
kumminkaan saa johtua otaksumaan, että tämä aikakausi on kehnompi
kaikkia edellisiä. Samanlaista likaa, raadantaa ja julmuutta on
ollut aina olemassa, on ollut vielä enemmän. Ette saa ihannoida
alkukansain luola-asumusta, brittiläistä majaa, kosteata ja akkunatonta
maalaismökkiä, loassa uivaa, ruton saastuttamaa keskiaikaista
kaupunkia. Huolimatta siitä, että kaikki nuo ruhjotut, rammattat,
nälkään näännytetyt, oman onnensa varaan heitetyt pienokaiset sortuvat
tämän oivallisen ajan jalkoihin, huolimatta tuhannesta muusta melkein
yhtä julmasta epäjärjestyksestä ja surkeudesta, pysyy tosiasiana,
ettei nykyaikana ole ainoastaan suurempi luku, vaan myöskin korkeampi
prosenttimäärä terveitä, onnellisia, hyvinkohdeltuja lapsia kuin minään
toisena aikakautena maailman alusta saakka ja että toisten aikojen
kotielämää tarkastaessaan näkee vieläkin suurempaa saastaisuutta ja
enemmän kärsimystä.

Katselkaa vain minkä tahansa Englannin kirkon hautakiviä, sellaisia,
jotka ovat peräisin ajoilta ennen vuotta 1800, niin huomaatte, että
kaikkien perheiden, pariskuntien hyvinvoipain perheidenkin historiaa
kiertävät kiehkurana pienokaisten ja lasten kuolemantapaukset.
Lähes puolet lapsista kuolivat. Ajatelkaa myös, kuinka ankara oli
kasvatus. Aina näihin asti pidettiin luonnollisena, että lapsia,
kaikkein rikkaimpien ja ylhäisimpien lapsia lukuunottamatta,
totutettiin pelkäämään ja tekemään työtä varhaisimmista ikävuosistaan
asti. Näiltäkin ajoilta on meille säilynyt kauniita huonekaluja,
hienoa kirjailisuutta ja maalauksia, mutta myös tietoja ankarasta
ruumiillisesta kurituksesta ja pimeään sulkemisesta ja tuskin
ainoatakaan lasten kirjaa, tuskin ainoatakaan lelun sirua. Jos olot
ovatkin huonot, ne ovat kuitenkin paremmat — sen voitte uskoa — mutta
yhä niin huonot, että pikainen korjaus näyttää välttämättömältä. Se
seikka, että ne ovat aikaisemmin olleet vieläkin kehnommat, ei oikeuta
tyytymään niiden nykyiseen tilaan, oikeuttaahan vain toivomaan, että
ponnistuksemme ja se hyvä tahto, joka meitä ponnistuksiimme johtaa, yhä
edelleenkin tuottavat tuloksia kurjuuden alinomaa vähentyessä.


4.

Minusta näyttää, että aikamme huonojen samoinkuin hyvienkin puolien
koko henki ja laatu ja sosialistin sekä jokaisen muunkin terveen
uudistajan suhde näihin kysymyksiin ilmeni lyhyenä yhteenvetona
kävelyretken aikana, jonka tein vähän aikaa sitten erään ystäväni
seurassa pitkin Thamesin rantaa Blackfriarsin sillalta Westminsteriin.
Me olimme aterioineet yhdessä ja lähdimme sinne, koska arvelimme
suurten rakennusten kaaren ja teräksisenä kiitävän virran tarjoavan
kerrassaan kauniin näköalan sellaisena iltana, pilvien ajelehtiessa
taivaalla, kuutamon milloin kirkkaasti hohtaessa, milloin himmetessä,
ja kristallisen ilman luodessa mieleen iloa ja seesteisyyttä. Näky
oli tosiaankin kaunis. Oikealla puolellamme kohosivat salaperäisinä
rakennusten valtavat joukot, siellä täällä näkyi erivärisiä
valoläikkiä, sinertäviä, vihertäviä, merikullan tai lämpöisemmän
oranssin värisiä, näkyivät Waterloon sillan tummat kaaret, äänetönnä
virtaavan veden kalvossa vipajavat valot, Charing Crossin sillan
kannatinristikko ja siinä vastakkaisiin suuntiin liikkuvat junat —
niiden savupiipuista näytti savun asemesta urkenevan jonkinlaista
hehkuvapäärmeistä kuutamoa — ja sitten lamppujen kaartuva viiva,
rantalaiturin lamppujen taajeneva ja pienenevä varja Westminsteriä
lähestyttäessä. Suuret hotellit olivat hienoja, valtavan suurina
kuumottavia tummanharmaita ja ruskeita hahmoja, joiden reunoilta ja
laelta tulvi valo ja joiden tuhannet kirkkaina loistavat ikkunat
puhuivat juhlista ja nautinnoista. Ja kaiken yläpuolella olivat kuun
kalmankalpeat kasvot harson peittäminä ja sitten paljaina.

Mutta yhtäkkiä meidät yllätti tämän suurenmoisten näkyjen sarjan
odottamaton loppukerto, joten emme huutaneetkaan niinkuin olimme
aikoneet: Kuinka hyvä onkaan saada elää! Me löysimme jotakin muuta,
jotakin sellaista, minkä olimme unohtaneet.

Rantalaiturilla näet on säännöllisten välimatkojen päässä rautaisia
penkkejä, istuinpaikkoja, joissa ei käy makaaminen, koska käsinojat
ovat esteenä, ja lamppujen valossa voi nähdä, että kaikki nuo penkit
olivat täynnä kyyhöttäviä ihmishahmoja. Ei ollut yhtäkään tyhjää sijaa,
ei yhtäkään. Nämä olennot olivat kodittomia ja olivat tulleet tänne
nukkumaan. Tuossa oli vanha vaimo rukka, jonka rutistunut olkihattu
riippui uneliaiden kasvojen varjostimena, tuossa tuijotteli nuori
kauppa-apulainen epätoivoisena eteensä, tuossa likainen maankiertäjä,
tuossa parrakas, lievenattuun puettu kaulukseton arvohenkilö.
Erikoisesti on muistiini jäänyt eräs aavemaisen pitkä valkoinen kaula
ja valkoiset, hervottomasti taaksepäin valahtaneet kasvot. Nukkuja
näytti kokevan jonkin painajaisunen ahdistusta, heräsi, tarttui
luisevalla kädellään näivettyneeseen kaulaansa, suoristautui ja katseli
vihaisesti meitä ohikulkevia. Tuuli tuntui sinä iltana purevalta
meistäkin, vaikka olimme hyvin aterioineet ja olimme hyvissä pukimissa.
Joku kumarainen hahmo yski yskimistään, kirotun kiinteästi.

"Näköala on kaunis", sanoin minä yrittäen pitää tarkkaavaisuuttani
suunnattuna niihin vaikutelmiin, joiden pelkkänä reunusteena nuo
onnettomat olivat, "se on kaunis! Mutta minä en voi sietää _tätä_."

"Niin, se muuttaa asiat toisenlaisiksi kuin olimme odottaneet", myönsi
ystäväni oltuaan hetken vaiti.

"Täytyykö meidän kulkea eteenpäin — heidän kaikkien ohitse?"

"Täytyy. Ajattelen, että meidän tulee se tehdä. Se on kenties opetus
niille, jotka yrittävät saada liian paljon kauneutta elämästä
sellaisenaan — ja unohtavat. Älä huoli sitä väistää!"

"Hyvä Jumala!" huudahdin minä. "Täytyykö elämän aina olla tällaista?
Minä voisin kuolla — suostuisin tosiaankin hyppäämään heti tuohon
kylmään ja sameaan virtaan, jos niin tehden voisin ojentaa jäykän
kuolleen käden kaikkien näiden asioiden tuolle puolen, tulevaisuuteen,
kuolleen, käskevän käden, jonka äänetön, mutta vastustamaton ele
vaatisi tätä elämän tuhlaamista ja haaksirikkoutumista lopetettavaksi
ja lopetettavaksi ainiaaksi."

"Mutta sehän loppuu! Joka vuosi sitä on suhteellisesti hiukan vähemmän
kuin ennen."

Minä kuljin eteenpäin mitään virkkamatta, ja ystäväni puhui vierelläni.

"Me edistymme. Siellä täällä tapahtuu korjauksia. Ihmisen hyvä tahto —
—"

"Edistys ei tapahdu kyllin nopeasti. Se on ylen hidasta — ja vähän ajan
kuluttua meidänkin täytyy kuolla — —"

"Se voidaan saada aikaan", virkkoi kumppanini.

"Niin ei tarvitsisi olla laita", sanoin minä.

"Asia toteutuu tulevaisina päivinä. Kaikille on olemassa kyllin ruokaa,
suojaa ja varallisuutta. Ihmisten tarvitsee vain se tietää ja sitä
tahtoa. Mutta toistaiseksi on laita näin!"

"Ja on olemassa ylen paljon samanlaista!" sanoin minä..

Niin me keskustelimme ja tunsimme mieltäraatelevaa tuskaa.

Muistan, kuinka sitten saavuimme Westminsterin sillalle, katselimme
laajaa tummalaineista vedenpintaa, joka kuvasteli lamppuja, palatseja
ja höyrypursien vilkkuvia valoja, ja olimme jutellen selviytyneet
epätoivostamme. Me havaitsimme, että se, mikä oli suurenmoista, säilyi
suurenmoisena, että se, mikä oli salaperäistä, jäi kaikelta tuskaltamme
ja kärsimättömyydeltämme ratkaisematta. Meistä oli selvää, ettei se
asia, johon meidän molempien oli varauduttava, ollut nykyisyyden hyvä
eikä paha, vaan tulevaista parempaa asiainjärjestystä, täyteläisempää
elämää, kärsimyksen torjumista tavoittava ponnistus ja unelma.

"Me tahdomme saada kaiken olemassaolevan kauneuden", sanoi ystäväni,
"ja enemmänkin. Emme mitään nykyisestä kurjuudesta. Me olemme täällä —
emme tiedä, mistä ja miksi — olemme sitä tahtomassa ja taistelemassa
sen saavuttamiseksi, sinä ja minä ja kymmenen tuhatta muuta, joiden
välillä väikkyvät salaavina harsoina nämä valohohteiset pimeät. Me
teemme työtä ja poistumme — en tiedä minne, mutta pois tietomme
rajoista. Siitä huolimatta me teemme työtä — meitä on jokin työhön
kannustamassa. Nuo ihmiset tuolla ovat kannustimenamme — mihinkään
hienompaan vetoomukseen emme osaa vastata. Jokaisen tulee tehdä, minkä
voi. Entä palkkamme? Palkkanamme on uskomme. Se on uskoni tänä iltana.
Minä uskon, että oman olemukseni, minussa ja kaltaisissani elävän hyvän
tahdon nojalla maailma syntyy uudestaan, kärsimyksestä ja murheesta
vapahdettuna. Meidän tehtävämme täällä on sitä edistää. Siinä on meillä
työtä koko iäksemme. Minkätähden tahtoisimmekaan tietää enemmän?
Erehdyksemme ja syntimme tuntuvat tänä iltahetkenä varsin mitättömiltä.
Jos kompastumme ja kaadumme lokaan, jos törmäämme toisiimme ja
loukkaamme toisiamme — —"

"Meidän tulee jatkaa", sanoi ystäväni hetkisen vaiti oltuaan.

Vähään aikaan emme virkkaneet mitään.

Omat persoonalliset ongelmat tulivat ja menivät kuin vedenkalvon
väreet. Eteläisellä rannalla näkyvä whiskykauppiaan ilmoituskin
näytti jonkin haaveellisen muuntumisen nojalla esiintyvän lupauksena,
arvoituksellisena lupauksena, joka välkähti tulikirjaimin näkyviin
virran taipeen takaa. Lontoo oli sinä iltana tosiaankin erittäin
kaunis. Ellei olisi ollut toivoa katselijain mielissä, se ei olisi
suinkaan näyttänyt kauniilta, vaan olisi esiintynyt kauheana kuin
saalistaan kohti hiipivä musta pantteri. Meidän toivomme lunasti sen.
Sen pimeän ja viettelevän loiston takaa, sen julmuuttaan salaavan
valtahahmon takaa, jota jalokivinä kaunistivat kiertävät, tuikkivat ja
vilkkuvat tulet, jonka kruununa olivat tähdet ja viittana tumma yö,
minä näin tuokioisena näkynä Ihmiskunnan Kaupungin, kaikkia unelmiani
kauniimman, täynnä elämää, nuoruutta ja luovaa henkeä...



TOINEN LUKU

SOSIALISMIN PERUSAATE


Se perusaate, johon sosialismi nojautuu, on sama perusaate, jota
noudatetaan kaikessa varsinaisessa tieteellisessä työssä. Sen mukaan
eivät tilapäinen virike, yksilön tahto ja sattuma muodosta ainoata
menetelmää, jonka nojalla asioita voidaan tässä maailmassa suorittaa.
Sen mukaan asiain järjestys on säännöllinen, asioita voidaan ennakolta
arvioida ja laskea. Tämän vakaumuksen henkeä noudattaen luonnontiede
pyrkii aineellisten olioiden järjestelmälliseen tuntemiseen. "Tieto
on voimaa", tieto, jota vaihdetaan avoimesti ja rehellisesti — tuo
on alkuedellytyksenä teoksessa _Uusi Atlantis_, joka perusti Royal
Societyn ja aloitti tutkimustyön järjestelmällistämisen. Sosialisti
luottaa aivan samoin olioiden järjestykseen, niiden tunnettavuuteen
ja siihen, että ihmiset kykenevät yhteistoiminnan avulla voittamaan
satunnaisuudet, mutta hänelle, joka käsittelee ihmisten sosiaalisia
asioita, tehtävä ei ilmene yhteisen tutkimuksen muodossa, vaan
yhteistyönä, jonka nojalla pyritään luomaan laajaa suunnitelmaa
ihmisen kaikille sosiaalisille toiminnoille. Tieteen kerätessä tietoa
sosialismi tutkii ja kehittelee aivan samanlaisessa hengessä yleistä
sosiaalisen elämän suunnitelmaa. Kumpikin pyrkii luomaan järjestystä
sekasorron sijaan.

Näillä aatejärjestelmillä on tietenkin molemmilla rajansa; aineellista
maailmaa käsittelevän tieteen alalla tiedämme, ettei mikään laskettu
määrä ole milloinkaan täsmällinen, ei mikään ääriviiva vailla
epämääräistä reunaa, ei minkään kulman kärki ehdottoman terävä, ja
sosiaalisissa asioissa täytyy samoin aina olla yksilöllisyyttä,
odottamatonta ja laskematonta. Nämä seikat eivät kumminkaan tee
mahdottomaksi yleistä järjestystä enempää kuin matkustavien henkilöiden
erilainen koko ja erilaiset tarkoitukset tekevät mahdottomiksi
rautatievaunujemme istuinten ja ovien normaalikokoa ja kaikkien
liikkumista pitkin samoja raiteita.

Luonnontiede ei ole ainoastaan siinä suhteessa sosialismia muistuttava,
että sen pohjana on ihmisten rohkea luottamus järjestyksen
etevämmyyteen sekasortoon verrattuna, vaan nämä molemmat inhimillisen
ajatuksen suuret prosessit ovat sopusoinnussa vielä sikäli, että
vaativat ihmistä luopumaan itseensäkeskittymisestä ja eristäytymisestä.
Nykyaikaisen ja keskiaikaisen tieteen välinen tärkein erotus, edellisen
valtavan menestyksen salaisuus, piilee sen kollektiivisessa luonteessa,
siinä tosiasiassa, että jokainen hedelmällinen koe julkaistaan,
jokainen uusi sukulaissuhteen keksiminen selitetään. Tieteellisessä
tutkimuksessa tulee voitetuksi eräs luonnollinen vietti, se alhainen
vietti, joka tekee ihmiset salamyhkäisiksi, saa heidät pitämään
tiedon omanaan ja käyttämään sitä kavalasti omaksi hyödykseen.
Tiedemiehen koulutus on kouluttautumista siihen, mitä sivistymätön
houkko halveksii heikkoutena, se on kouluttautumista lavertelemaan,
ilmaisemaan asioita, kertomaan niin pian kuin suinkin mahdollista, mitä
on keksinyt. "Suunsa kiinni pitäminen" ja oman edun vaaniskeleminen
ovat yhä vielä useimpien ihmisten viisautena. Tieteessä se merkitsee
rikosta. Niinpä on esimerkiksi jalon lääketieteen jalona tapana tuomita
puoskariksi ja konnaksi jokainen salaisten lääkkeiden käyttäjä. Sille,
joka mietiskelee ihmisen mahdollisuuksia, ilmenee eräänä kaikkein
rohkaisevimpiin kuuluvana seikkana se, että lukemattomat miehet
ovat viimeksikuluneiden kolmen vuosisadan aikana tyytyneet elämään
uutteraa, voittoatuottamatonta ja useimmiten aivan huomaamatonta elämää
palvellen tietoa, joka on muuttanut maailman toisenlaiseksi. Muutamat
nimet tosin ovat jonkin jättiläismäisen tai merkittävän saavutuksen
nojalla huomattavalla sijalla, esimerkiksi Bacon, Newton, Volta,
Darwin, Faraday, Joule; mutta ne ovat vain ylimpiä huippuja siinä
ylämaassa, johon kuuluvia nimiä voisi mainita tuhansittain. Muut ovat
saaneet palkakseen vain niukasti mainetta, vähäisen korvauksen, ovat
raataneet väsymättömässä työssä hyläten paljon elämänmukavuutta. Eräs
seikka on heidän kaikkien jaloutenaan: he ovat voittaneet itsessään
halvan salakähmäisyyden, ovat järjestelmällisesti käyttäneet tarmoansa
henkilökohtaisten etujensa ulkopuolella oleviin tarkoituksiin!

Samaa vaatii nimenomaisesti sosialismikin. Se soveltaa sosiaalisiin
ja taloudellisiin suhteisiin samaa ylevää vilpittömyyden ja
totuudellisuuden periaatetta, samaa pelkästään persoonallisten
edunharrastusten alistamista yhteisen tarkoituksen palvelukseen,
jota tiede vaatii ajatuksen ja tiedon alueella. Samoinkuin tiede
pyrkii luomaan yhteistä elimöityä tiedon kokoomusta, jota kaikki
sen palvelijat lisäävät ja jossa he kaikki ovat osallisina,
samoin tehostaa sosialismi elimöidyn sosiaalisen järjestelmän
ihannetta, järjestelmän, jota jokainen palvelee ja josta jokainen
saa hyötyä. Molempien vihollinen on salamietteinen, itsekäs
ihminen. Salakähmäisyys, vilpillisyys ja yksityinen voitto ovat
sosialismin viholliset ja tieteen vastustajat. Myönnettävä on,
että sosialisti ja tiedemies toisinaan unohtavat tämän oleellisen
yhtäläisyytensä. Tapaamme erikoistutkijoita, jotka eivät käsitä
olevansa todellisuudessa sosialisteja, ja tapaamme sosialisteja, jotka
tajuavat oman aatteensa niin tylsästi, että asettuvat sotakannalle
tiedettä vastaan ja harjoittavat salakähmäistä politiikkaa. Sellaiset
lyhytnäköiset palvelijat eivät kumminkaan kykene muuttamaan molempien
ajatusjärjestelmien välillä vallitsevaa oleellista vastaavaisuutta.

Sosialisti, jonka mieltä innoittaa tulevaisuudenkuvana näkyvä vapaa
ja avara sosiaalinen järjestys,, missä halvat ja ahtaat päämäärät
tulee uhrata suurten yleisten hyväksi, arvostelee olevaista olojen
järjestystä hyökäten sitä vastaan lukuisissa eri kohdissa ja erilaista
puhetapaa käyttäen. Asiaan syventyessään kuitenkin huomaa hänen
kritiikkinsä sisältönä olevan sen väitteen, että puuttuu riittävää
rakentavaa suunnitelmaa. Siihen hän viime kädessä aina johtuu.

Hän vaatii kaikkien niiden asioiden täydellistä elimöimistä, jotka
ovat yhteisön kannalta tärkeät. Hän sanoo, ottaakseni melkein sattuman
kaupalla joitakin esimerkkejä, että valmistaessamme suuria määriä
välttämättömiä tavaroita, hankkiessamme ja jakaessamme ravintoaineita,
johtaessamme kaikenlaisia liikkeitä, siittäessämme ja kasvattaessamme
lapsia, salliessamme tautien syntyä ja levitä, menettelemme
sekasortoisesti ja suunnitelmattomasti, niin huonosti, että toisaalla
on suunnatonta hätää, toisaalla suunnatonta tuhlausta, toisaalla
liiallisuutta ja rappeutumista, toisaalla puutetta ja kuolemaa. Hän
väittää ihmiskunnan näitä yhteisiä tarkoituksiaan toteuttaessaan, näitä
yleisiä tarpeita tyydyttäessään noudattavan lauman menettelytapoja,
vaikka sen tulisi toimia niinkuin toimii sotajoukko. Sen sijaan,
että yksilöt ponnistelevat järjestyksettömästi, jokainen tekee, mitä
hyväksi näkee, sosialisti tahtoo järjestelmänmukaista ponnistusta
ja suunnitelmaa. Tiedemiehen yrittäessä tehdä säännöllistä karttaa
tosiasioiden puolittaintutkitusta aarniometsästä sosialisti yrittää
laatia järjestelmällistä suunnitelmaa inhimillisen toiminnan
puolittaintajuttua tuntematonta aluetta varten.

Se on oleellinen sosialistinen aate, ei mikään muu.

Tulee kumminkin varoa, ettei tuo kuva johda harhaan. Puhuessaan
suunnitelmasta sosialisti tietää hyvin, ettei hän kykene luomaan
sellaista suunnitelmaa kuin rakentaja. Rakentaja käsittelee kuollutta
kiveä ja puuta, valtiomies ja sosialisti käsittelevät eläviä ja
pyrkiviä olioita. Hän tekee suunnitelmansa niinkuin henkilö, joka
suunnittelee puutarhaa, jotta siinä kasvaisi sieviä ja soveliaita
kasveja, avautuisi laajoja ja kauniita näköaloja ja rikkaruohot ja
mätä häviäisi. Puutarhasuunnitelma kehittyy ja uudistuu alinomaa ja
tarjoaa yhä uusia mahdollisuuksia, mutta sen sulon ja kauneuden tekee
sittenkin mahdolliseksi piirretty pohjakaava ja vallitseva tarkoitus,
silmälläpito ja huolto, kaivaminen ja polttaminen, rikkaruohonnyhtimet
ja kuokka. Sellaista suunnitelmaa, elävää suunnitelmaa eläville ja
kasvaville olioille, sosialisti etsii sosiaalista ja kansallista elämää
varten.

Tehdäkseni asian selvemmäksi osoitan eräiden nykyaikaisten, kahden
tärkeimmän inhimillisen harrastuksen alueisiin kuuluvain asiain
suunnitelmattomuuden ja selitän, mitä päätelmiä sosialisti tekee näiden
seikkojen nojalla. Niin menetellen käy selvästi ilmi, mitä tarkoitetaan
väitettäessä, ettei nykyisessä asioidentilassa ole mitään rakentavaa
suunnitelmaa, ja lukija voi arvostella sosialistien tekemän ja
maailmalle tarjoaman rakentavan suunnitelman olemusta sen yleisimmässä
muodossa.



KOLMAS LUKU

SOSIALISMIN ENSIMMÄINEN TÄRKEIN YLEISTYS


1.

Ensimmäinen ja tärkein sosiaalisen elämän puoli, johon nähden maailma
sosialistin mielestä on nykyjään suunnitelmaton ja häilyväinen ja jota
varten hän vakavasti ehdottaa paremman järjestyksen kaavaa, on koko se
olemassaolon puoli, joka koskee lapsia, lasten saamista ja elättämistä,
huoltamista ja kasvattamista. Maailma alkaa alinomaa uudestaan,
kuolema pyyhkii kerran toisensa jälkeen pois epäonnistumiset,
taudit, oppimattomuuden ja kaiken sen, mikä on palvellut elämää ja
täydellistänyt itseään, ja useille, ellei kaikillekin sosialisteille
juuri tämä on sosiaalisen ohjelman tärkein kohta. Sukupolven aikana
tapahtuvan edistyksen koko mitta on siinä, missä määrin lapset pääsevät
vanhempiaan kauemmaksi ruumiilliselta ja henkiseltä laadultaan, missä
määrin he ovat edeltäjiään etevämmät sosiaalisessa järjestyksessä ja
kelpoisuudessa. Jos tässä suhteessa puuttuu hyvä tahto, niin mikään muu
ei takaa onnistumista.

Tarkastelemme nyt, millä kannalla séllaiset asiat ovat maailmassamme
nykyaikana, ja tarkastelemme niitä sosialistisessa mielessä. Mainitsin
jo eräitä Lontoon kasvatusvaliokunnan esittämiä tosiasioita, joista
huomasitte, että valitessamme umpimähkään jonkin koulun — ikäänkuin
pistäen kauhan Lontoon väestön joukkoon — havaitsimme, että enemmän
kuin kahdeksan prosenttia Lontoon lapsista ovat riittämättömästi
puettuja, enemmän kuin puolet epäterveellisen likaisia — yksitoista
prosenttia syöpäläisten vallassa, pienistä lapsista enemmän kuin
puolet! Näiden lasten ravinto on sekin riittämätön. Sama selonteko
osoittaa, että vaatetuksen ja puhtauden erilaisuutta vastaa samanlainen
ja yhtä silmiinpistävä erotus ravitsemisessa.

"30 alimman luokan poikaa pysyi melkoista keveämpinä kuin heidän
kouluikänsä edellytti; keskimääräinen painonvajaus oli 0,7 kiloa.
Vaikutus painoon oli huomattavampi kuin vaikutus pituuteen; mitanvajaus
oli keskimäärin 1 senttimetri. Seuraavan luokan 141 poikaa saavutti
täsmälleen keskimäärän, 49 hyvinpuettua poikaa ylitti ikänsä
keskimääräisen painon 0,54 kilolla ja pituuden 1,8 sentimetrillä."

Voiko olla epäilystäkään siitä, että tämän ruumiillisen alamittaisuuden
ohella tapahtuu vastaava henkinen ja siveellinen surkastuminen?

Voidaan väittää, ettei tuo esimerkki kelpaa edustamaan väestöämme
yleensä, että nuo tosiasiat on poimittu eräästä määrätystä
väestöryhmästä, että ne koskevat Lontoon kurjimpien osien asujaimistoa
ja kerrassaan poikkeuksellisia olosuhteita. Niin ei kumminkaan ole
laita. Tarkastettu koulu ei sijainnut missään erikoisen huonossa
kaupunginosassa. Sitäpaitsi on mr B.S. Rowntree tyhjentävästi tutkinut
erään tyypillisen kaupunkimme, Yorkin, työläisväestön, ja minä
esitän tässä muutamia hänen tuloksiaan, jotka täysin tukevat Lontoon
numeroiden aikaansaamaa vaikutelmaa.

"Oli kerrassaan mahdotonta perinpohjin tutkia kaikkien lasten
ruumiillista tilaa, mutta heidän saapuessaan punnittaviksi ja
mitattaviksi heidät lajitteli neljään ryhmään ('erittäin hyvä', 'hyvä',
'välttävä', 'huono') tutkija, jonka harjaantuneisuus ja edelliset
samanlaisessa työssä saavuttamat kokemukset tekivät mahdolliseksi
luotettavan, joskin summittaisen luokittelun...

"'Huono' merkitsee, että lapsessa havaittiin puutteellisen ruokinnan ja
laiminlyönnin ruumiillisia merkkejä."

Eri luokkiin jakautuivat tutkitut seuraavasti:

                               POJAT
                        'Erittäin
                          hyvä'    'Hyvä' 'Välttävä' 'Huono'
                           %         %        %        %

    I ryhmä (köyhimmät)    2,8      14,6    31       51,6
   II ryhmä (keskink.)     7,4      20,1    53,7     18,8
  III ryhmä (rikkaimm.)   27,4      33,8    27,4     11,4

                               TYTÖT

    I ryhmä (köyhimmät)    2,1      14,6    31       52,3
   II ryhmä (keskink.)     7,5      21,2    50,4     20,9
  III ryhmä (rikkaiimm.)  27,2      38      23,1     11,7

"Kuten huomaamme, on 'erittäin hyvä'-sarakkeessa III ryhmään kuuluvien
lukumäärä suunnilleen kymmenen kertaa suurempi kuin köyhimmässä
ryhmässä, ja _enemmän kuin puolet köyhimpään ryhmään kuuluvista
lapsista on luokiteltu 'huono'-otsakkeen alle_.

"Nämä 'huonot' lapset tarjosivat sydäntäsärkevän näyn; kaikissa
oli joitakin merkkejä olosuhteista, joita vastaan he taistelivat.
Heidän ruumiinsa olivat pienet ja heiveröiset, likaiset ja usein
surkean riittämättömästi verhotut, silmät olivat kipeät, useissa
tapauksissa jatkuvan laiminlyönnin vuoksi tulehtuneet, päät likaiset,
esiintyi lantiovikoja, turvonneita rauhasia — kaikki nämä ja monet
muut merkit puhuivat puutteesta ja hoidottomuudesta. Huomattakoon,
että II ryhmän (työväen keskiluokan) lapset ovat suunnilleen I ja
III ryhmän keskivälillä. Ylläolevaa taulukkoa tarkastettaessa on
tietenkin muistettava, ettei ollut mitään ehdotonta mittakaavaa,
jonka nojalla kutakin lasta olisi voitu arvostella, mutta eri ryhmien
välinen vertailu pitää ehdottomasti paikkansa. Taulukosta käy siitäkin
kiistämättömästi ilmi väestön köyhimmän ryhmän keskuudessa tapahtuva
vakava fyysillinen huonontuminen."

Ja elleivät York ja Lontoo riitä, tarkastakoon lukija Edinburghia,
missä hyväntekeväisyysyhdistys (Charity Organisation Society)
on julkaissut ihailtavan, mutta samalla sanomattoman masentavan
kertomuksen sikäläisten koululasten ruumiillisesta laadusta. Se
sisältää yleispiirteisen selonteon tuhannenneljänsadan lapsen
kotioloista, ja kysymyksessä oleva koulu oli valittu Edinburghin
alkeiskoulujen joukosta, koska sen oppilaat kuuluivat tasaisissa
määräsuhteissa hyvinvoipiin ja kovaosaisiin koteihin. Lainaan
luettelosta kymmenen ensimmäistä merkintöä sellaisinaan. Ne koskevat
kolmeakymmentäkahdeksaa lasta ja edustavat aivan moitteettomasti
koko luetteloa. Mikään laajempi esitys ei voisi tehdä tehokkaammiksi
näitä nykyaikaisen väestömme todellista jokapäiväistä elämää kuvaavia
pikapiirroksia.

1. Huono koti. Vaimo kahdesti naimisissa; toinen mies jätti hänet
kuusi seitsemän vuotta sitten, ja vaimo pitää nyt huonoa elämää
asunnossaan, jossa juodaan ja melutaan. Toimessa oleva tytär lähettää
10 sh. viikossa, poika on työtönnä. Kaikki on yhtä likaista kuin
asunto. Ravinto epäsäännöllinen. Kaksi lasta on saanut vapaan
päivällisen koulusta tänä ja edellisenä talvena, toinen oli myös saanut
vaatteita. Poika käy säännöllisesti koulussa. Nainen on paha juoppo
ja ansaitsee rahaa moitteenalaisella tavalla. Vanhimmalla lapsella
on niskassa paiseita, hiukset eivät ole hyvät, mutta ovat sentään
puhtaat; ruumiissa kirpunpuremia. Toisen lapsen rauhaset ja nielurisat
turvonneet. Asuvat: viisi yhdessä huoneessa. Todistukset saatu
poliisilta, koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, johtajattarelta,
opettajalta ja lääkäriltä.

2. Juoppous rehoittaa tässä perheessä mitä suurimmassa määrässä.
Vanhemmat ovat epäsopuiset ja elävät erossa; mies maksaa 7.6 viikossa
tytön ollessa äidin luona ja 5 sh. tytön tullessa hänen luokseen. Tyttö
on syöpäläisten vallassa ja erittäin huonosti hoidettu. Äiti, joka
ei voi saada päivaläistyötä, koska elää kehnossa ympäristössä, aikoo
muuttaa; nyt hän hoitaa toisten naisten lapsia saaden päivässä puoli
shillingiä lapselta. Vanhempi lapsi, sievä poika, on työtönnä, käy
lukemassa Vapaassa kirjastossa. Yksi lapsi on kuollut. Asuvat: kolme
yhdessä huoneessa. Asunto ei ole kovin siivoton. Todistukset saatu
poliisilta, kirkon ja koulun henkilöiltä.

3. Kurja perhekunta, joka elää erinomaisen onnettomissa oloissa. Isä
karkaa aika ajoin pois kotoa, mutta näytti viime kerralla tulleen
takaisin 'kaitselmuksen lähettämänä', kun toisessa kaupungissa oleva
tehdas, jossa hän oli työskennellyt, paloi poroksi. Lapset näkevät
nälkää hänen poissaollessaan; eräs, jossa oli keuhkotulehdus, kuoli
myöhemmin taudin seurauksiin. Vanhemmassa lapsessa on risatauti;
pahoin täissä; vaatteet täynnä syöpäläisiä. Asuvat: kuusi kahdessa
huoneessa. Äiti uuttera, tekee parhaansa, mutta häntä vaivaa
kroonillinen keuhkotorventulehdus; ei pidä asuntoa kovin siistinä.
Kaksi vanhempaa poikaa ovat erittäin laiskoja, vaivaa tuottavia
veikkoja, joista isällä on melkoinen kiusa. Käyntimme jälkeisenä
vuotena he muuttuivat kunnollisemmiksi ja saivat työtä isänkin päästyä
kunnolliseen työhön kaupunkiin. Suojeluslautakunnan täytyi puuttua
asiaan pikkulasten puolesta. Kolme lasta on kuollut naimisiinmenon
jälkeen, jolloin vanhemmat olivat 23 ja 20 vuoden ikäiset. Ravinto
hyvä, kun sitä sattuu olemaan. Koulu antoi vapaan päivällisen ja
vaatteet kahdelle. Todistukset saatu poliisilta, suojeluslautakunnalta,
koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, kunnan hoitajattarelta, koulun
johtajattarelta, työnantajalta, koulun opettajilta ja lääkäreiltä.

4. Isä kohtuuttoman ja irstaan elämän vuoksi täydellinen raunio;
keinottelu oli hänen rappeutumisensa alkuaiheena. Siirrettiin myöhemmin
sairaalaan, missä kuoli. Oli työskennellyt rautatiellä joitakin aikoja.
Äiti uuttera, on työssä ulkona; kodin siivottomuus johtuu siitä, että
hän on suuren osan aikaansa poissa. Hän maksaa vuokran säännöllisesti
ja tekee parastaan. Yhden vanhemman pojan, joka on tallirenkinä,
ruokkii ja pukee hänen isäntänsä; poika lähettää kotiin, minkä voi.
Vanhin poika käy tilapäisissä töissä, mutta näyttää katupojalta.
Kunta antoi 7.6 isän sairastuttua ja ruokkii nyt neljä lasta. Sinä
talvena, jona tarkastus tapahtui, koulu antoi vapaan päivällisaterian
viidelle ja vaatetti kolme; edellisenä talvena oli kolme saanut
vapaan päivällisen ja kaksi vaatteet. Eräs koulua käyvistä pojista on
ansiotyössä. Kaksoset ovat heikot. Asunnossa on kaksi vuokralaista.
Vanhin lapsi erittäin likainen, toinen risatautinen, kolmannen polvet
sisäänpäin taipuneet, linnunrinta, erittäin heikko. Kolme lasta
kuollut. Asuvat: yhdeksän kolmessa huoneessa. Todistukset saatu
poliisilta, köyhäinhoidonvalvojalta, kunnan hoitajattarelta, koulun
hyväntekeväisyysyhdistykseltä, sotaväen hyväntekeväisyysyhdistykseltä,
koulun opettajalta, panttilainaajalta ja lääkäreiltä.

5. Äiti, sievä siisti nainen, hoitaa lapsia varsin hyvin. Heillä oli
joitakin aikoja pieni myymälä, ja vaimo tapasi olla päiväpalkkalaisena
silloin tällöin, mutta nyt on liian paljon pieniä lapsia. Vanhemmat
menivät naimisiin 21 ja 18 vuoden ikäisinä; kaksi lasta kuollut,
odotetaan jälleen uutta tulokasta. Mies lukee verrattain paljon
sanomalehtiä, joita saa junista. Hän on ensi rupeamaansa säännöllisessä
työssä. Kaksi poikaa on sanomalehdcnmyyjänä, ja Lähetys antaa
jauhoja huokealla. Ruokaa ei ole kovin runsaasti. Eräs lapsista saa
vapaan päivällisen. Vanhin lapsi on risatautinen, syyhyinen, laiha
ja huonosti ruokittu. Toinen risatautinen, tukka pahoin täissä ja
saivarissa. Kolmannella kaulassa paiseita, risatautinen, laiha. Neljäs
risatautinen. Asuvat: kahdeksan kahdessa huoneessa. Kuuluvat kahteen
säästäväisyysyhdistykseen. Todistukset koulumestarilta, poliisilta,
kunnan hoitajattarelta, sotaväen hyväntekeväisyysyhdistykseltä,
hyväntekeväisyysyhdistyksen koululta, panttilainaajalta ja lääkäreiltä.

6. Isä tekee työtä päivisin myymälässä, iltaisin ravintolassa.
Jokseenkin veltto; vaimo sitävastoin uuttera ja tarmokas ja tekee
parhaansa. Lapset hyvin ruokitut ja säännöllisesti koulussa.
Kahdella lapsella paisuneet nielurisat. Eivät saa avustusta,
kuuluvat kahteen säästäväisyysyhdistykseen. Yksi kuudesta lapsesta
kuollut kymmenvuotisen avioelämän aikana. Asuvat: seitsemän kahdessa
huoneessa, Todistukset poliisilta, lääkäreiltä, kirkon ja lähetystoimen
henkilöiltä, johtajattarelta, hyväntekeväisyysyhdistyksen koululta ja
panttilainaajalta.

7. Perhe, jossa vanhemmat taipuvat kovin juoppouteen; isä on
työkyvytön. Eräs sairausyhdistys auttaa maksamalla 3 sh. viikossa
ja kunta 5 sh. viikossa. Asuvat: viisi kahdessa huoneessa. Kuuluvat
hautausyhdistykseen. Lasten iho täpläinen. Kaksi lasta kuollut.
Ruoka sangen niukka. Vaimo erittäin riitaisa ja juoppo. Pojat
laiminlyövät usein velvollisuuksiansa. Toissa talvena sai kaksi vapaan
ruoan ja vaatteet, tänä talvena syö yksi vapaan päivällisen ja saa
vaatteet. Lähetysseura on antanut huokeita vaatteita. Todistuksia
koulumestarilta, poliisilta, köyhäinhoidon valvojalta, kirkonmiehiltä,
koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, sairasapuyhdistykseltä, koulun
opettajilta, panttilainaajalta ja tohtoreilta.

8. Varsin säädyllinen perhe; äiti käy ulkona pesijättärena, ja isä on
erittäin varhaisessa työssä. Hän juopottelee, ja hänen ansionsa on
hiukan epäsäännöllistä. Eräs pojista maaseudulla eräällä maatilalla,
kaksi kuollut. Vanhemmat olivat naimisiin mennessään 21 ja 18 vuoden
ikäiset. Ravinto epäsäännöllinen, lapset saavat 'paloja' päivällisen
aikaan, vapaan päivällisaterian koulussa tai äidin kotiin tullessa
lientä hänen syödessään. Lapset ovat verrattain huonosti hoidetut, ja
poliisi pitää vanhempia huolimattomina. Vanhin lapsi potee korvatiehyen
ja nenänielun tulehdusta; risatautinen. Toisella paisunut kitakieleke.
Asuvat: neljä kahdessa erittäin pienessä huoneessa. Todistukset
koulumestarilta, poliisilta, kunnan hoitajattarelta, kirkon miehiltä ja
tohtoreilta.

9. Isä entinen sotilas. Hän ei saa eläkettä; viettää aikaansa lukien
romaaneja. Kaikki pienet lapset tavattiin syömässä runsasta ateriaa,
silavaa, kananmunia ja väkevää teetä kello 8 jälkeen illalla; isä oli
jo vuoteessaan. Ovat luopuneet säästäväisyysyhdistyksen jäsenyydestä.
Koti sanomattoman likainen, mies juopottelee. Lähetysseura myy heille,
jauhoja huokealla. Vaimo naimisiin mennessään 18-vuotias; yksi lapsista
kuollut. Ravinto varsin runsas, mutta epäterveellinen, väliaterialla
syödään 'paloja'. Vaikka olivatkin käynnin aikana erittäin likaiset,
olivat kuitenkin siistimmät kuin milloinkaan ennen. Vanhin lapsi
potee korvan kroonillista märkimistä; korvakalvo puhki. Asuvat: viisi
kahdessa huoneessa. Todistukset poliisilta, kunnan hoitajattarelta,
sotilaiden yhdistykseltä, hyväntekeväisyysyhdistyksen koululta ja
lääkäreiltä.

10. Mies ajuri, oli jossakin määrin juoppo ja kuoli muutamia kuukausia
käyntimme jälkeen. Jokin hyväntekeväisyyslaitos auttoi vaimoa, jolla
oli avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi ja kaksi muuta. Mies oli
huolimaton, kumpikaan ei välittänyt käydä kirkossa. Ei mitään lääkärin
todistusta. Asuvat: viisi kahdessa huoneessa. Todistukset poliisilta,
kahdelta kirkolta, kunnan sairaanhoitajattarelta, työnantajalta ja
hyväntekeväisyyslaitoksen koululta.


2.

Sosialisti, samoinkuin jokainen, johon uudenaikainen tieteellinen
henki on vähänkin vaikuttanut, pitää tuollaisia tosiasioita ilmeisinä
ja kauheina valtiotaidon virheinä. Sosiaalista järjestelmää, jonka
vallitessa suuri määrä maan väestöä kasvaa sellaisissa oloissa, hän
tuskin tunnustaa valtioksi; se näyttää hänestä pikemmin sekasortoiselta
joukolta ihmisolentoja, joista valtio on vasta muodostettava. Hänestä
näyttää siltä, että tämä onneton asiain sekaannus, joka toistuu maassa
kaikkialla, mihin väestöä on keräytynyt yhteen, välttämättä johtuu
muustakin kuin yksilöllisestä epäkelpoisuudesta; sen täytyy aiheutua
jostakin yleisestä ja oleellisesta virheestä, jostakin viasta niissä
suurissa periaatteissa, joiden nojalla koko järjestelmää johdetaan.

Mikä onkaan kaikkien näiden yksityistapausten pohjalla piilevä yleinen
virheellinen periaate?

Jokaisessa eri tapauksessa voidaan lapsen epäonnistuminen selittää
niin tai näin. Milloin on syynä se, että isä tai äiti juopottelevat,
milloin se, että lapsi on orpo, tädin tai äitipuolen laiminlyömä,
milloin se, että äiti on työhön kykenemätön tai niin työnsä rasittama,
ettei voi tehdä paljon hänen hyväkseen, tai on hyväsydämisyytensä
ohella huolimaton, siivoton tai tietämätön, milloin se, että hän
on epäsiveellinen ja häikäilemätön, ja niin edespäin. Umpimähkään
esimerkiksi valitsemamme kymmenen Skotlannin tapausta edustavat
melkein kaikkia näitä eri vaihtoehtoja. Ja nämä lähimmät syyt voisi
johdella yleisemmistä, voisi osoittaa, kuinka välttämätöntä on asettaa
väkijuomain anniskelu valvonnan alaiseksi, lopettaa nälkäpalkoilla
työskenteleminen, lyhentää naisten työpäivää ja ehkäistä paheita. Tässä
yhteydessä ei kumminkaan ole välttämätöntä tutkia näitä erikoissyitä.
Voimme suorittaa laajemman yleistyksen. Nyt riittää, kun sanomme, että
lapsen laiminlyönnin tai huonon kasvattamisen pohjalla piilee aina
yleisempi epäkohta, nimittäin se, etteivät vanhemmat, olipa heillä
käytettävänään soveliaita puolustavia seikkoja tai ei, ole kyenneet
suorittamaan tehtäväänsä: sivistyneen kansalaisen kasvattamista. Me
olemme vaatineet vanhemmilta liian paljon sekä aineellisessa että
moraalisessa katsannossa, ja kymmenen esittämäämme tapausta ovat
kymmenen tuohon vaatimukseen annetun miljoonan vastauksen joukosta.
Viidestäkymmenestäkahdesta syntyneestä lapsesta kuolee neljätoista,
ja jäljellejäävistä voidaan pitää tuskin enempää kuin kolmeatoista
välttävästi hoidettuina.

Eikö siis ole ilmiselvää, että ellemme tahdo tyytyväisinä nähdä
asioiden jäävän ennalleen, meidän täytyy saattaa vanhempien suhde
lapseen nykyistä varmemmalle ja tarkoituksenmukaisemmalle kannalle? Me
vaadimme vanhemmilta liian paljon, ja kun tämä kerran oivalletaan, on
ilmeisesti valittavana ainoastaan kaksi mahdollisuutta.. Ensinnäkin se,
että vanhempien valvollisuutta huojennetaan vähentämällä vaatimuksia,
toiseksi se, että heidän tehtäväänsä huojennetaan tukemalla heidän
ponnistuksiansa.

Ensimmäinen vaihtoehto on sosialistin mielestä julma ja väärämielinen
viatonta lasta kohtaan ja sitäpaitsi kerrassaan barbaarinen ja
taantumuksellinen menetelmä. Jos se hyväksyttäisiin, niin luovuttaisiin
samalla kaikista edistyksen ja maailmanparantamisen ajatuksista. Siitä
syystä sosialisti syrjäyttää sen ja valitsee toisen. Siten menetellen
hän samassa tulee sopusointuun kaikkien viimeksikuluneina satana
vuotena ilmenneiden kehityspyrkimysten kanssa. Sata vuotta näet on jo
pyritty tukemaan ja valvomaan vanhempien toimintaa.

Suunnilleen sata vuotta sitten vanhemmat olivat lapsen kohtalon
ylimmät määrääjät — suoranaista murhaa lukuunottamatta. Vanhempien
katsottiin olevan vastuussa lastensa huollosta yksin Jumalalle; jos
he eivät siihen kyenneet, niin yksityiset hyväsydämiset henkilöt
voivat, sen soveliaaksi harkitessaan, käydä auttamaan, voivat antaa
ruokaa ja apua — edellyttäen että vanhemmat siihen suostuivat; mutta
yhteisöä kokonaisuudessaan asia ei koskenut. Vanhemmilla (ja heidän
puuttuessaan holhoojilla) oli lupa antaa lasten nähdä nälkää, jättää
heidät alastomiksi, käyttää heitä saaliinansa pakottamalla heidät
työhön tehtaisiin, nokipojiksi tai muuhun sellaiseen. Laki oli mykkä,
ja valtio suostui asiaan. Toisaalta näkivät hyväsydämiset vanhemmat,
jotka eivät osanneet menestyen toimia maailman asioissa, lastensa
jäävän vaille ravintoa ja vaatteita, kasvavan tietämättömiksi ja
heikoiksi, ja näiden murheellisten mielten ainoana avun toivona
oli vauraampien lähimmäisten ystävällisyys ja hyvänsuopien
vainajien testamenttivaroilla perustetut huonosti järjestetyt
hyväntekeväisyyslaitokset.

Koko yhdeksännentoista vuosisadan aikana on välttämättömyyden logiikka
pakottanut ihmisiä luopumaan uskostaan sellaiseen asiainjärjestykseen,
on osoittanut heille, kuinka mahdotonta on jättää nämä olot yksinomaan
vanhempien harkinnan ja omantunnon varaan, on pakottanut heitä
omaksumaan rakentavaa ja järjestävää, toisin sanoen sosialistista
asennetta. Sosialistisen asenteen oleellisena ominaisuutena on, ettei
vanhempien tehtäviä enää voida pitää erillisenä yksityisenä asiana,
että lasten menestys on tärkeä kokonaisuudelle ja että sen niinmuodoin
tulee lopulta olla yleisen huolenpidon esineenä. Valtio, joka sata
vuotta sitten ei välittänyt mitään lapsista, muuttuu nyt vuosi vuodelta
yhä enemmän heidän valvojakseen, heidän yli-vanhemmikseen.

Nykyjään on vanhempien valta rajoitettu tavalla, joka olisi sata
vuotta sitten tuntunut uskomattomalta. Ensinnäkään eivät vanhemmat
enää saa esteettömästi käyttää aivan nuoria lapsiaan ansaitsemaan
rahaa heitä varten raataen ja kärsien. Monet työlainsäädännön
määräykset estävät heitä siitä. Samoin on heidän oikeutensa rangaista
tai mielivaltaisesti loukata, monin tavoin rajoitettu. Yksityisen
toiminnan varassa syntyneet julmuutta ja laiminlyöntiä ehkäisevät
hyväntekeväisyysjärjestöt ovat saaneet aikaan, että laki siinäkin
suhteessa alkaa yhä enemmän asioihin kajota. Vanhemmat eivät myöskään
enää voi estää lasta hankkimasta ainakin sivistyksen alkeita.

Vanhempien ja taivaan valtojen välille on nyt ilmestynyt niiden
hyväätarkoittavien yksityisten lisäksi, jotka ovat vapaaehtoisesti
harjoittaneet suuremmassa tai vähemmässä määrin lakiin nojautuvaa
hyväntekeväisyyttään, eräitä uusia toimihenkilöitä, jotka eivät
ollenkaan puutu hyvien ja kelvollisten vanhempien ja heidän lastensa
välisiin suhteisiin, mutta ehkäisevät eräissä tapauksissa vanhempien
virheitä pääsemästä täysin vaikuttamaan. On koulun tarkastajia ja
terveyshoidon tarkastajia. On olemassa esim. Lontoossa, palkattuja
hoitajattaria, jotka järjestelmällisesti tutkivat lapsia ja
eräänlaisten valkoisten ja punaisten muistutus- ja varoituskorttien
avulla säikyttävät vanhempia moitteettomaan menettelyyn tai tekevät
mahdolliseksi heidän syytteeseen asettamisen. Kaikkialla on olemassa
tehtaiden tarkastajia, ja eräissä tapauksissa puuttuu asioihin
poliisi. Kaikki nämä toimihenkilöt ja "omantunnon tuet" on sijoitettu
yksinvaltaisten vanhempien ja lapsen väliin vuosisadan kuluessa.

Kaiken tämän sosialisti katsoo olevan hyväksi, olevan sen järjestettyä
inhimillistä menestystä tarkoittavan rakentavan suunnitelman mukaista,
johon hänen pyrintönsä tähtäävät. Ja kaikki tämä merkitsee, kukin
seikka osaltaan, perheen riippumattomuuden lopettamista, vanhempien
ja lasten olopiirissä aikaisemmin vallinneen moraalisen eristymisen
kieltämistä.

Mutta eräiden henkilöiden (sellaisten, jotka eivät ole lukeneet
Edinburghin hyväntekeväisyysjärjestön tiedonantoja) tyytyessä pitämään
näitä toimenpiteitä riittävinä sosialisti sitävastoin ajattelee, että
ne ovat vain kansakunnan lasten järjestetyn menestyksen alkua. Ken
hyvänsä huomaa, että kaikki nämä lait ja säädökset ovat luonteeltaan
estäviä tai pakottavia; vain harvoihin sisältyy jonkinlainen apua
suova ainesosa. Niiden nojalla olemme rajoittaneet kelvottomien
vanhempien mahdollisuutta tehdä pahaa lapselleen, mutta emme ole
tehneet mitään auttaaksemme ja yllyttääksemme heitä tekemään hyvää. Me
voimme estää heitä tekemästä lapselle määrätynlaista vahinkoa, voimme
estää heitä antamasta lapselle myrkyllisiä aineita tai pitämästä lasta
siveelliselle tai ruumiiiliselle tartunnalle alttiina, mutta emme
takaa, että he antavat sille terveellisiä aineita — parempia kuin
heillä itsellään on käytettävinä. Jos tahdomme työmme milloinkaan
saavuttavan täyttä tulosta, meidän tulee jatkaa säännöllisesti tuota
yhdeksännentoista vuosisadan aloittamaa vanhempien korvaamistyötä.

Ajateltakoon esimerkiksi vanhempien toimintaa siinä suuressa osassa
työväestöä, jonka tyttäret ja vaimot ovat tehdastöissä. Useissa
tapauksissa vaimon ansio on aivan välttämätön perheen talouden
tasapainolle, koska perheenisän palkka ei läheskään riitä yhteiseen
kulutukseen. Toisissa tapauksissa naiset ovat naimattomat tai mies on
työkyvytön tai työtön. Ajateltakoon, millaisessa tilassa sellainen
nainen on raskautensa aikana. Hänen täytyy joko tehdä työtä tehtaassa
lapsen syntymiseen asti siten vioittaen terveyttään liikaponnistuksella
ja uupumuksella[3] tai luopua työstään, menettää palkkansa ja jäädä
vaille ravintoa ja välttämättömiä tarpeita, _siten_ vahingoittaen
tulevaa kansalaista. Lapsen synnyttyä hänen täytyy joko ruokkia sitä
keinotekoisesti ja palata työhön niin pian kuin suinkin mahdollista
lapsen joutuessa siten suureen vaaraan, tai jäädä kotiin sitä
ruokkimaan ja hoitamaan — kunnes isäntä myy hänen huonekalunsa ja
karkoittaa hänet asunnosta!

Ei tarvitse suinkaan olla sosialisti havaitakseen, kuinka julmaa
ja nurinkurista on, että äidit joutuvat sellaiseen pulmaan. Mutta
kun henkilöt, jotka eivät ole sosialisteja, eivät tiedä ehdottaa
minkäänlaista parannuskeinoa, korkeintaan joitakin välittömiä
ja osittaisia korjauksia, esimerkiksi että naisia, jotka ovat
äideiksi tulemassa tai ovat hiljattain synnyttäneet, kielletään
työskentelemästä tehtaissa — tämä keino on omansa aiheuttamaan lukuisia
"sikiönsalaamis"-tapauksia ja lapsenmurhia — sosialisti sitävastoin
esittää yleisen periaatteen, jota yhteisön on noudatettava sekä tässä
yksityisessä vaikeudessa että kaikissa muissa siihen liittyvissä.
Hän väittää, että tässä tulee ilmi epäterve ja vahingollinen tapa
suhtautua puheenaolevaan ongelmaan, että pidämme sitä yksityisasiana,
taivumme yhä vielä otaksumaan, että lapset ovat vanhempiensa
yksityisen huolenpidon esineinä samoinkuin heidän kissansa eivätkä voi
vaatia enempää julkista suojelusta ja apua. Hän väittää, että oikea
suhtautuminen on aivan vastakkainen: vanhempain toiminta on julkinen
palvelus ja julkinen velvollisuus, hyvä äiti on yhteisön tavallisten
yksilöiden joukossa kaikkein arvokkain tyyppi, ja se seikka, että
toisaalta annamme naisen ansaita elatustaan neulomalla tennispalloja
tai valmistamalla pahvikoteloita tai karttuunia, toisaalta taas emme
ainoastaan jätä häntä vaille palkkaa, vaan syöksemme hänet suoranaiseen
puutteeseen, koska hän uhrautuu huoltamaan lapsia, on järjettömämpiä
kaikista niistä satunnaisesti kehittyneistä aatteista ja laitoksista,
jotka muodostavat nykyaikaisen valtion. Näyttää siltä kuin otaksuisimme
sivistyksemme olevan olemassa sitä varten, että voisimme valmistaa
huokeahintaisia puuvillakankaita ja tennispalloja ihmiselämän sijaan.

Sosialisti käsittää kaiken sen, mitä yhdeksästoista vuosisata on saanut
aikaan asiaa korjaavan lainsäädännön alalla, pelkäksi viittaukseksi
siihen, mitä vielä tulee tehdä. Hän toimii saadakseen johdonmukaisesti
sovelletuksi sen periaatteen, jonka esimerkiksi Englanti vaieten
tunnusti avatessaan julkiset alkeiskoulunsa ja pakottaessaan lapsia
niihin tulemaan, sen periaatteen, että yhteiskunta kokonaisuudessaan
toimii kaikkien sen piirissä elävien lapsien yleisinä yli-vanhempina,
että vanhemmat tulee tehdä vastuuvelvollisiksi yhteiskunnalle lastensa
menestyksestä, heidän kirkkaista mielistään ja puhtaista ruumiistaan,
heidän näöstään, painostaan ja harjoituksestaan, ja että toisaalta
vanhemmilla, jotka suorittavat velvollisuutensa hyvin, on oikeus vaatia
yhteisöä turvaamaan heidän tarpeitaan ja taloudellista tasapainoaan
yhtä hyvin kuin sotamiehen, tuomarin tai minkä hyvänsä muun julkisen
yhteiskunnan-palvelijan.


3.

Sen nojalla, että valtiota pidetään yli-vanhempina ja puhutaan
vanhempien aineellisesta avustamisesta, ei kumminkaan pidä otaksua,
että koko asia perustuu yksinomaan laiminlyötyjen, puutteellisesti
ruokittujen, kasvatusta vaille jääneiden ja puutteen rasittamien
lasten huomioonottamiseen. Sellaisia lapsia löytyy varmaan meidän
päivinämme maailman jokaisesta sivistysmaasta satojatuhansia ja
miljooniakin, mutta vielä paljoa tärkeämpää on ottaa huomioon
ne verrattomasti lukuisammat vanhemmat, jotka eivät laiminlyö
velvollisuuksiaan, ne tavalliset ihmiset, väestömme suuri enemmistö,
välttävästi työhönsä perehtyneet työmiehet tai kohtuullisen
hyvinvoivat virkailijat, kansan keskiluokka, ne kaksi-, kolme- ja
neljätuhatta puntaa vuodessa ansaitsevat perheet, joiden vanhemmat
uurastavat ja tyytyvät kieltäymyksiin, koska rakastavat lapsiaan, ja
saavatkin ne moitteettomasti hoidetuiksi, välttävän hyvin kasvamaan,
tekevät heistä kunnollisia ja älykkäitä tulevaisuuden palvelijoita.
Ajateltakoon, kuinka suunnattoman väärämielisesti me heitä kohtelemme,
kuinka nykyaikainen valtio sellaisenaan käyttää hyväkseen heidän
vaistojaan, heidän kiintymyksiään, heidän velvollisuudentuntoaan ja
itsekunnioitustaan saadakseen heidät ilmaiseksi suorittamaan kaikkein
suurimman sosiaalisen velvollisuuden.

Kun näet kaikkein kovaosaisimmat lapset nauttivat ainakin poliisin
ja kouluntarkastajien suojelusta ja kehnommat vanhemmat saavat
kaikenlaista julkista ja puolittain-julkista avustusta, väestömme
keskimäärä sitävastoin on yhä samassa asemassa kuin perhekunnat
sata vuotta sitten: he eivät saa maailmmaa vastaan taistellessaan
minkäänlaista tukea. Aivan riippumatta siitä, kuinka hyvin
ammattitaitoisen työmiehen tai pienen liikemiehen koti on hoidettu
— vaimo on voinut kasvattaa lapsensa erinomaisesti, he voivat olla
puhtaita, voimakkaita, kohteliaita, älykkäitä — he kaikki sortuvat
puutteeseen, jos mies joutuu työttömäksi tai kärsimään liikkeen
epäonnistumisesta tai kaupallisesta pulasta tai sattuu kuolemaan
vakuuttamattomana. Sellainen henkivakuutus, jonka he voivat pitää
voimassa — ja vaaditaan peloittavan korkeat vuosimaksut, jotta tulot
pysyisivät ennallaan leivänansaitsijan kuoltua — on välttämättä
toimitettava yksityisessä vakuutuslaitoksessa, jonka rehellisyydestä
ja maksukyvystä ei ole olemassa riittäviä takeita. Useimmissa
pienissä vakuutusliikkeissä ovat asiat niin järjestetyt, että
säästäväiset köyhät joutuvat petetyiksi ja maksamaan suunnattoman
paljon liikaa. On kuulunut huhuja, ja luullakseni liiankin
todenperäisiä, eräistä yhtiöistä, joiden varassa monien työväestöön
kuuluvien perheiden vähäinen taloudellinen turvallisuus lepää.
Ala- ja keskiluokkaan kuuluvien perheenisien täytyy tallettaa
lisäansionsa ja säästönsä ollenkaan tuntematta niiden suurten ja
usein kerrassaan häikäilemättömien rahamiesten temppuja, jotka
sääntelevät hintatasoja. Rakentaessaan tai kauppaa tehdessään hän
toimii pienenä rahansijoittajana, maksaa korkeimman hinnan ja saa
vähimmän voiton. Puolet maailman suurliikkeistä on rakennettu pienten
säästäjäin menettämäin talletusten varaan — tähän seikkaan palaan
vielä tuonnempana. Monien henkilöiden puheista päättäen voisi luulla
sosialismin tahtovan ryöstää säästävältä, uutteralta mieheltä hänen
säästönsä, mutta todellisuudessa on laita niin, ettei hänen säästöjänsä
voida ryöstää mitenkään järjestelmällisemmin kuin nykyisissä oloissa.
Postisäästöpankkia lukuunottamatta ei ole missään varmuutta — ei
edes kunnianarvoisissa kultareunaisissa "consoleissa", vakautetuissa
valtionobligatioissa, jotka viimeisten kymmenen vuoden kuluessa
ovat alentuneet 114:sta 82:ta alemmaksi. Ajateltakoon, mitä joutuu
kokemaan hyväätarkoittava säästäväinen kansalainen, joka sijoitti
säästönsä näihin arvopapereihin ja nyt huomaa hävinneensä, kun ei ollut
oivaltanut kaivaa säästäjään maahan. Useimmat miehet säästävät vaimoa
ja lasta varten; valtiomme ei ainoastaan ole kykenemätön suojelemaan
häntä temppuilevaa rahamiestä vastaan, vaan välttää tahallaan kilpailua
pankkiirin, vakuutusasiamiehen ja keinottelijan kanssa. Keski- tai
käsityöläisluokan perheenisä ei voi mitenkään välttää rahamiehen
mahtia, taata kotinsa turvallisuutta eikä lastensa kasvatusta.

Kaikkia vanhempia, rikkaimpia luokkia lukuunottamatta, vaivaa ja
masentaa tämän yksityisen seikkailumaailman yleinen epävarmuus,
ja hänen yrityksensä tehdä parhaansa lasten hyväksi joutuvat joka
askelella häpeään. Ellei hänellä ole lapsia, hän voi kuluttaa kaikki
tulonsa omaksi hyödykseen ja huvikseen, tarvitsee vain pienen asunnon,
ei maksa mitään koululle, vähemmän lääkärille, vähemmän kaikista
elämän tarpeista, ja häntä verotetaan vähemmän: hänen tuloveronsa on
sama, ei korkeampi, hänen vuokransa, muut veronsa, talouslaskunsa ovat
pienemmät...

Valtio ei edes tahdo auttaa häntä saamaan siedettävää kotia,
terveellistä ruokaa, tarpeellista polttoainetta niitä uusia kansalaisia
varten, joita hän sille kasvattaa. Hitaasti heräävä valtio näyttää
meidän päivinämme jossakin määrin huolehtivan kaikkein alimman
luokan asunto-oloista, ja tätä huolehtimista yllyttävät ja tukevat
sellaiset kauniit hyväntekeväisyystoimenpiteet kuin esimerkiksi
Peabodyn, mutta kukaan ei asetu auttamaan kaksisataa puntaa vuodessa
ansaitsevaa miestä, joka ponnistelee voidakseen suorittaa armottoman
korkeata vuokraansa. Kaikesta, mitä tarvitsevat lapset, joita hän
pyrkii kasvattamaan kelpo miehiksi ja naisiksi, hänen täytyy maksaa
veroa omistajain hyödyksi, hänen on pakko tyydyttää yksityisyritysten
tylsäjärkistä ahneutta.

Valtio ei edes tahdo pidettävän huolta siitä, että tälle väestöluokalle
rakennetaan mukavia, terveellisiä koteja; jos hän haluaa saada
niin alkeellisen mukavuuden kuin kylpyhuoneen, hänen täytyy maksaa
erikoista veroa vesilaitoksen osakkeenomistajille; kaasu on laadultaan
mahdollisimman halpaa ja hinnaltaan niin kallista kuin suinkin; leipä
ja maito, joiden laatua sääntelevät kysynnän ja tarjonnan lait,
ovat mahdollisimman vähän terveelliset; kivihiililiike kohottaa
sydäntalvella hinnan kohtalokkaan korkeaksi. Hän ostaa kelvottomia
shoddy-vaatteita ja ruskeasta paperista valmistettuja jalkineita.
Muullaisten hankkiminen on melkein mahdotonta miehelle, joka ansaitsee
kolmesataa puntaa vuodessa. Hänen sanomalehtensä, joita kannattavat
ilmoittajat ja rahamiehet, tahtovat salata tätä yhdenmiehentaistelua
omistavien yhteenliittyneitä voimia vastaan ja huutavat alinomaa hänen
korvaansa, että ainoa haitta on kunnallinen verotus, että hänen ainoana
pelastuksenaan on "pitää verot alhaisina" — ne "verot", joiden nojalla
joka tapauksessa pidetään kunnossa hänen kulkemansa tiet, huolehditaan
yleisestä järjestyksestä kaduilla, annetaan hänelle aukeita paikkoja
pikkulapsien leikkitanteriksi ja avustusta lasten kouluttamisessa
ja joiden muodostaman taakan hän voisi jossakin määrin älykkään
poliittisen toiminnan nojalla helposti siirtää omilta hartioiltaan
pääoman ja maanomistajain leveäin hartiain varaan.

Joskaan kunnollisen ammattitaitoisen käsityöläisen ja keskiluokan
perheenisän lapset eivät joudu kärsimään niin ilmeisesti kuin köyhemmät
lapset, niin heidän vanhempansa kärsivät sitä enemmän kiduttavan pelon,
raadannan, puutteen ja pettymysten vuoksi. Ja tämän luokan lapsetkin
kärsivät.

Heidän kärsimyksensä ei ole niin tuimaa ja dramaattista, mutta kenties
vieläkin murheellisempaa. He eivät kuole yhtä helposti varhaisimpina
ikävuosinaan, mutta useat heistä joutuvat täysikasvuisina viettämään
surkeata ja puutteenalaista elämää; Britanniassa heidän luokkansa on
yhä erinomaisen vajavaisesti kasvatettu — monet käyvät kelvottomissa,
puutteellisella opettajistolla ja huonoilla opetusvälineillä
varustetuissa yksityiskouluissa — heidät lähetetään liikkeisiin liian
aikaisin, usein neljän- tai viidentoista vuoden iällä, ja heistä tulee
konemaisia, "nuhteettomia" palkkaorjia, jotka eivät ymmärrä, mitä
tekevät. He voivat siten toistaiseksi väistää puutteen ja kurjuuden,
mutta eivät kykene väistämään elämän ahdasrajaisuutta ja alinomaista
pelontuskaa. Tarvitaan melkein sankarillista ponnistusta ja uhrausta
vanhempien taholta, jotta he voisivat saavuttaa jotakin parempaa.

Selvää on, että mitä paremmin keskiluokan vanhemmat palvelevat
valtiota pitämällä huolta lapsistaan, sitä huonomman palkan se siitä
saavat, sitä heikommin ovat turvatut, sitä ankarampaan raadantana ja
pelonalaisuuteen tuomitut. Onko siis ihmekään, että tässä paremmin
toimeentulevassa, mutta myös hienostuneemmassa ja vaativammassa
luokassa, ammattitaitoisten käsityöläisten ja keskiluokan jäsenten
keskuudessa, ilmenee valtion kannalta katsoen jotakin tuhoisampaa kuin
alempien tasojen kurjuus, epätoivo ja laiminlyönti, nimittäin varsin
ilmeistä lasten lukumäärän rajoittamista? Kaikkein köyhimmillä on
yhä vielä paljon lapsia, jotka kuolevat tai kasvavat alamittaisiksi,
rammoiksi tai puoli-villeiksi, mutta se keskimäärä, joka kykenee
ponnistellen ja uhrautuen kasvattamaan sangen kunnollisia ja
hyvinvarustettuja jälkeläisiä ja tajuaa nuorten menestyksen ja onnen
vaatimuksia, osoittaa yhä vähenevää halua suuren perheen perustamiseen;
sen perhekunnat muuttavat neljä, kolme, kaksi henkeä käsittäviksi, ja
ne tapaukset, joissa ei ole yhtään lasta, käyvät yhä yleisemmiksi.

Taistelevan keskiluokan ja ammattitaitoisen käsityöläisluokan vanhemmat
tarvitsevat sosialistien mielestä tukea ja avustusta vielä enemmän
kuin alimman luokan köyhät jo valtiomme ja kansakuntamme säilymisen
turvaamiseksi. Sosialistista ei näytä ainoastaan järjettömältä vaan
naurettavaltakin, että maailmassa, jossa on rajattomat käyttövarat,
jossa kulutetaan valtavia määriä ja käytellään sanomatonta
ylellisyyttä, maailmassa, jossa kahden miljoonan punnan panssarilaivat
ja monen miljoonan omistajat ovat aivan tavallisia, kansan keskiluokan
nousevan polven kasvattamista tarkoittava tärkeistä tärkein tehtävä
jätetään melkein yksinomaan köyhien ja taistelevien naisten
tukemattomien ja ohjaamattomien ponnistusten varaan. Hänestä näyttää
melkein järjettömältä otaksua, että asiain täytyy tai että ne voivat
edelleenkin jäädä sille kannalle.


4.

Se, mitä olen sanonut keskiluokan vanhemmista, soveltuu eräin
sovitteluin kaikkiin ylempiinkin luokkiin, lukuunottamatta sitä, että
monarkiassa vihdoin päädytään valtion kannatuksen varassa elävään
perheeseen — Britanniassa se muodostaa erittäin terveen ja toimeliaan
ryhmän, kuninkaallisen perheen — joka ei ole ainoastaan valtion
tukema, vaan kaikki nykyaikaisen sosialistin vaatimukset ylittäen
valtion ylläpitämäkin. Vanhempain tehokas toiminta nousevan polven
hyväksi, lasten kasvattaminen johonkin yleishyödylliseen, hyvään
toimintaan, kohtaa kaikissa muissa yhteiskunnan tasoissa suunnattomia
esteitä. Perheellisyyttä pidetään yksilön heikkoutena, ja ne, jotka
omaksuvat siitä johtuvan juhlallisen vastuunalaisuuden, joutuvat
joka suhteessa epäedullisempaan asemaan kuin toiset, jotka viettävät
hedelmätöntä elämää, kuluttavat kaiken tarmonsa ja kaikki varansa
turhuuteen ja yhteisöä vahingoittavaan persoonalliseen nautintoon.
Viimeksimainitut, joilla on enemmän joutoaikaa ja runsaammat varat,
määräävät huvien muodot ja sosiaaliset tavat, he "määräävät muodin"
ja voivat elää kopeammin, ylhäisemmin ja huolettomammin kuin lastensa
kasvattamisesta huolehtivat vanhemmat. Tyypillinen brittiläinen ylimys
ei ole vanhempiensa, vaan säätyluokkansa kasvattama, henkilö, joka
tajuaa herkästi sosiaalisia vaikutuksia, mutta ei ollenkaan sosiaalisia
aatteita. Ainoata luokkaa, joka on taloudellisesti kykenevä pitämään
lapsistaan kaikkein parasta huolta, tärvelee tämän mahdollisuuden
kannatteena olevasta varallisuudesta aiheutuva vastuuttomuus. Asia
on sitäkin ilmeisempi Amerikan plutokratian keskuudessa, missä
suunnilleen puolet naisista näyttävät olevan olemassa vain voidakseen
hedelmättöminä korukuvina tuhlata rahaa turhiin asioihin.

Yhteiskunnan rikkaammissa kerrostumissa on epäilemättä jokin määrä
sukuja, joissa hyvä kasvattaminen ja totuttaminen ilmenevät todellisena
perintätapana; esimerkiksi sellaiset englantilaiset suvut kuin
Cecilin, Balfourin ja Trevelyänin tuottavat polvesta polveen yleistä
hyvää harrastavia ja erittäin kykeneviä miehiä. Suvun perintätapa
merkitsee kuitenkin näissä tapauksissa pikemmin erinomaista kuntoa
kuin sosiaalisen edun välttämätöntä seurausta; se on pikemmin
talousjärjestelmämme uhalla kuin sen vaikutuksesta ilmenevä seikka.
On luonnollista, että sellaiset miehet kuin lordi Hugh ja lordi
Cecil, jotka ovat hyvin harjoitetut ja erittäin kyvykkäät, mutta
vailla sitä myötätuntoista mielikuvitusta, joka vapauttaa ihmisen
hänen kasvatuksensa luomista piilevistä pSyykillisistä tottumuksista,
ihannoivat kaikkia maailman perhekuntia pitäen niitä oman olopiirinsä
kaltaisina ja havaiten sosialismin edellyttämät valtion toimenpiteet
hyödyttömäksi, jopa vahingolliseksi ja kiusalliseksikin uudistukseksi.
He ajattelevat — ja pelkäänpä, että tulevat edelleenkin niin
ajattelemaan —, että Englannin muodostavat pelkät onnelliset
Hatfieldit: maakartano-Hatfieldit, huvila-Hatfieldit, Hatfieldit
myymälän yläpuolella ja Hatfieldit tanhuan takana — ja että joukko
kaamean tyytymättömiä henkilöitä yrittää jumalattomasti ja suotta
hyökätä näihin onnen tyyssijoihin ja sekaantua niiden asioihin.
Sellaista unelmaa ei lukijan pidä omaksua. Se on pelkkää harhaluuloa
silloinkin, kun ovat kysymyksessä rikkaat ja todella hyvinvoivat
henkilöt. Nykyisenä aikana ei ole missään yhteiskuntaluokassa
todellista kannustinta hyvin harjoitettujen ja kasvatettujen
kansalaisten tuottamiseen; jokaisen luokan keskuudessa ilmenee
vaikeuksia ja masentavia seikkoja.

Tämä asiaintila, sanoo sosialisti, on sekasortoinen, sen vallitessa
suhtaudutaan välinpitämättömästi valtavaan määrään onnettomuutta
ja puutosta terveyden, tarmon, järjestyksen ja kauneuden aloilla.
Sen sallima nautinto on röyhkeätä hekumoimista lasten ja hyveen
kustannuksella, sen kauneus on kitukuumeista, vääryyden värjäämää
kauneutta, sen onni onnea, joka voi kestää vain sen säilyessä sokeana
suunnattomalle onnettomuuden ja puutteen määrälle. Nykyinen erillisten
ja vailla tukea ja kannatusta elävien perhekuntien järjestelmä pitää
maailman suurta enemmistöä tarpeettoman tuskan, rumuuden ja kurjuuden
kahleissa. Se on saanut tuomionsa ja sen täytyy hävitä.


5.

Kokoan nyt tässä luvussa esitetyt asiat yhtenäiseksi väittämäksi siten
täydentäen sosialismin ensimmäistä tärkeintä yleistystä koskevaa
selostustani.

_Vanhempien yksityisiä yksilöllisiä oikeuksia ja heidän erillistä
lapsiin kohdistuvaa vastuutansa koskevat periaatteet ilmenevät
turmiollisesti liioiteltuina nykyisessä maailmassa. Me emme riittävästi
suojele lapsia huolimattomilta, kelvottomilta, itsekkäiltä tai ilkeiltä
vanhemmilta emmekä riittävästi auta ja rohkaise kelpo vanhempia;
Perhe-elämä on liian suuressa määrässä yksityinen seikkailu, ja
erilliset perhekunnat ovat liian vastuuttomat. Siitä on seurauksena
valtava määrä vältettävissä olevaa puutetta, kärsimystä ja surua, ja
suuri osa nousevaa sukupolvea on typistynyttä, vajavaista, kehnosti
kasvatettua ja kykenemätöntä verrattuna niihin tarmokkaisiin,
harjaantuneisiin ja kauniisiin yksilöihin, joita parempi sosiaalinen
järjestelmä voisi tuottaa._

_Sosialisti on sitä mieltä, että yhteisön kokonaisuudessaan tulee
olla vastuunalainen ja että jokaisen yhteisön jäsenen, olipa hän
naimisissa tai naimaton, olipa hänellä lapsia tai ei, tulee olla
vastuussa jokaisen siihen yhteisöön syntyneen lapsen menestyksestä
ja kasvatuksesta. Tämä vastuuvelvollisuus voidaan uskoa kokonaan
tai osittain vanhemmille, opettajille tai toisille kaitsijoille,
mutta valtio toisin sanoen yhteisön elimöity voima ja äly — on sekä
oikeutettu että velvollinenkin toimimaan ohjaten, tutkien ja välittäen
jokaisen lapsen menestystä haittaavan seikan korjaamiseksi._

_Oikein suoritettu vanhempien työ on sekä palvelus että velvollisuus,
josta ei johdu ainoastaan velvoituksia vaan myöskin vaatimus,
kaikkein suurin, koko yhteisöön kohdistuva vaatimus. Siitä tulee
pitää huolta niinkuin mistä hyvänsä muusta julkisesta palveluksesta;
sitä on kannatettava, palkittava ja tarkastettava jokaisessa täysin
sivistyneessä valtiossa. Ja tämän ei tule tapahtua vanhempien
rakkauden, ylpeyden ja tunnollisuuden syrjäyttämiseksi, vaan sen
lisäämiseksi, rohkaisemiseksi ja ylläpitämiseksi._


6.

Siinä on toinen niistä kahdesta yleistyksestä, joiden varassa
nykyaikaisen sosialismin koko rakennus lepää. Toista yleistystä
tarkastelemme seuraavassa luvussa.

Tähän asti ehdittyään sosiaalisiin kysymyksiin tottumaton lukija
varmaan havaitsee vaikeutta. Hän tietenkin ajattelee, että tässä
esittämiemme muutosten tulee tapahtua maailmassa, joka muuten jää
täysin nykyiselleen kauppiaineen, maanomistajineen, rikkaineen,
köyhineen ja kaikkineen. Hän voi sanoa: "Te puhutte epäilemättä
sangen toivottavasta, mutta samalla kerrassaan mahdottomasta asiasta.
Te vaaditte, että on kasvatettava maan kaikki lapset ja maksettava
ainakin niin paljon, että lapset ja äidit tulevat toimeen. Mutta mistä
maksetaan? Mistä saatte rahat?"

Kysymys on täysin oikeutettu, ja siihen täytyy vastata tyhjentävästi,
jottei koko ehdotelmamme raukene olemattomiin.

Niin johdumme pohtimaan aineellisia keinoja, toisin sanoen sosialismin
"talousoppia". Lukija huomaa aivan pian, että ehdottamamme suuri
sosiaalinen kumous välttämättä edellyttää yhtä laajalle ulottuvaa
liike-elämässä ja teollisuudessa tapahtuvaa kumousta. Molemmat
kumoukset liittyvät itse asiassa kiinteästi toisiinsa, ovat saman
pyörän kiekkoja, ja on tuskin mahdollista, että toinen niistä voi
tapahtua erikseen.

Yhteiskunta epäilemättä tukee kaikkia lapsiansa nytkin, mutta ei
tue niitä valtio-yhteytenä, "kokonaisuutena". Maailman kaikkia
lapsia tukevat kaikki maailman kansat, mutta erittäin epätasaisesti
ja epäsäännöllisesti, monilukuisten pienten yksityisomistajien,
vanhempien, välityksellä. Vanhempien osoittautuessa tehtäväänsä
kykenemättömiksi tulee auttajaksi hyväntekeväisyys ja kunta.
Tarkastellessaan kolmannessa luvussa jo esittämiäni kymmentä
Edinburghin tapausta lukija huomaa, että kahdeksassa tapauksessa
kymmenestä oli puhetta almujen saannista; varsinkin seitsemäs tapaus
saa hänet aavistelemaan sen tehottomuutta. Sellaisen järjestelmässä
tapahtuvan muutoksen, joka vähentäisi (joskaan ei suinkaan hävittäisi)
lasten erikoista riippuvaisuutta vanhemmista — sitä olotilaa, jossa
jokainen lapsi on riippuvainen vanhempiensa erillisen aterian
"paloista" — ei tarvitse välttämättä vähentää maailmasta löytyvän
vehnän, nahkan tai maidon määrää; lapset saisivat edelleenkin leipää,
maitoa ja jalkineita, mutta toisia teitä ja toisessa mielessä. He
voisivat saada entistä enemmänkin. Tuotannon ja jakamisen tulee
ilmeisesti tapahtua toisin ja vastoin sovinnaisia käsityksiä; siinä
kaikki. Järjestelmän voittamisen ei tarvitse vähentää maailmasta
löytyvän ravinnon määrää, päinvastoin: se voi sitä lisätä. Sosialisti
väittää, että hänen järjestelmänsä lisäisi sitä. Hän ehdottaa sellaista
tuotanto- ja jakomenetelmää, sellaista teollisuusolojen ja sovinnaisten
omaisuussuhteiden muuttamista, joka hänen väitteensä mukaan ei suinkaan
vähennä, vaan valtavasti lisää maailman tuotantoa, sekä sellaisia
hallinnollisia muutoksia, joiden samoin uskoo takaavan paljoa oikeamman
ja paremman tuotteiden käyttämisen.

Tätä hänen väitteensä puolta käymme tarkastamaan seuraavassa luvussa.



NELJÄS LUKU

SOSIALISMIN TOINEN TÄRKEIN YLEISTYS


1.

Olemme tarkastelleet nykyiseen asiaintilaan kohdistuvaa sosialistista
kritiikkiä kaikkein tärkeimmässä julkisessa kysymyksessä, nimittäin
nousevan polven menestystä ja kasvattamista koskevassa. Olemme
maininneet tästä kritiikistä johtuvan sosiaalista uudestaanrakentamista
tehostavan yleisen periaatteen. Nyt meidän on ryhdyttävä käsittelemään
keinoja ja välineitä, taloudellista kysymystä. Meidän tulee kysyä,
onko näkyviin loihdittu uusi maailma, jossa koko väestö on hyvin
ruokittu, hyvin puettu, hyvin kasvatettu, sittenkin vain mieluisa
unelma. Onko totta, että ihmiskunta tuottaa nykyjäänkin kaikki, mitä
se voi tuottaa, ja järjestää kaikki asiat niin hyvin kuin ne suinkin
ovat järjestettävissä, ettei tosiaankaan ole ravintoa ja hoitoa
kaikille riittämään ja että se on syynä jokaisen elämän auttamattomaan
pelonalaisuuteen (pienen vähemmistön muodostavia poikkeuksellisen
turvallisessa asemassa olevia henkilöitä lukuunottamatta) ja
lukemattomien köyhempien ehdottomaan onnettomuuteen?

Sosialisti vastaa tuohon kysymykseen kieltävästi. Hän väittää, että
taloudellinen järjestelmämme on yhtä sekasortoinen ja tuhlaavainen
kuin lastenhuoltamisjärjestelmämme — vain toinen puoli samaa
suunnitelmattomuutta — että sen toiminnassa ilmenee tarpeettoman suurta
hankausta ja että se voitaisiin muodostaa paljoa yksinkertaisemmaksi ja
melkein rajattomasti tuottavammaksi kuin nyt.

Luopukaamme hiukan jokapäiväisistä ajatustottumuksistamme näissä
asioissa, lakatkaamme pitämästä totunnaisia asioita taattuina
ja yrittäkäämme ajatella, kuinka taloudelliset järjestelymme
vaikuttaisivat puolueettomaan älyyn, joka tutustuisi niihin ensimmäistä
kertaa. Valitkaamme jokin erikoisen tärkeä taloudellinen seikka,
esimerkiksi väestön asunto-olot, ja kokekaamme arvostella sitä
parhaamme mukaan siirtäen oman henkilömme asian ulkopuolelle.

Voidaksemme niin menetellä yritämme hiukan irroittaa itseämme
näihin asioihin kohdistuvista persoonallisista harrastuksistamme.
Kuvitelkaamme henkilö, joka ei tiedä mitään historiastamme eikä
perintätavoistamme, henkilö, joka tulee maahan jostakin toisesta
olopiiristä, jostakin sivistyneemmästä maailmasta, kenties jostakin
toisesta kiertotähdestä. Ilmenisivätkö asunto-olomme hänelle kaikkein
viisaimmin ja käytännöllisimmin järjestettyinä, näyttäisivätkö ne
tosiaankin inhimillisen ponnistuksen äärimmäiseltä saavutettavissa
olevalta tulokselta vai sekasortoiselta, järjestämättömältä,
tuhlaavalta ja kehnolta asialta? Sosialisti väittää sellaisen
puolueettoman tutkimuksen ehdottomasti johtavan jälkimmäiseen tulokseen.

Mitä havaitsisi vieraamme esimerkiksi Englannin laisessa maassa? Hän
näkisi muutamia tuhansia ihmisiä, jotka asuvat ilmeisen mukavasti
ja ylellisestikin, avaroissa, ilmavissa ja usein erinomaisen
kauniissa, kaikilla mukavuuksilla — työtäsäästäviä lukuunottamatta —
varustetuissa kodeissa monien tuhansien palvelijoiden auttelemina.
Hän näkisi vielä muutamia satojatuhansia sangen hyvin rakennettuja,
mutta enimmälti huonosti suunniteltuja ja epämiellyttävilltä
näyttäviä taloja, välttävän terveellisiä ja mukavia, kylpyhuoneilla
ja kunnollisesti järjestetyillä keittiöillä varustettuja, ympärillä
tavallisesti hiukan vapaata ilmaa ja puutarhaa. Monien miljooniemme
hän sitävastoin huomaisi asuvan yhteenahtautuneina asunnoissa, jotka
ovat ilmeisesti liian pienet kunnollista elämää varten ja usein
kamalan likaiset ja epäterveelliset, vailla kunnollista keittopaikkaa
ja -kalustoa, pesuhuonetta ja kaikkia siedettävän sivistyneen
elämän perusvaatimuksiin kuuluvia tarpeita — jopa vailla yleisen
soveliaisuuden edellyttämää erillisyyttäkin. Kaupungeissa hän näkisi
enimmissä rakennuksissa asuvan väkeä, jonka tarpeita varten talot
ilmeisesti eivät ole suunnitellut, täyteensullotuissa, ränstyneissä ja
siivottomissa asunnoissa, maaseudulla hän hämmästyksekseen huomaisi
vieläkin ankarampaa ahdinkoa, toisinaan toistakymmentä ihmistä
kehnossa, rappeutuneessa, ulkoapäin katsoen sievässä, mutta sisältä
kaameassa kaksihuoneisessa hökkelissä, jonka välittömässä yhteydessä on
sikolätti ja jonka kaivon vesi joutuu auttamattomasti saastutetuksi.
Ajateltakoon, miten häneen vaikuttaisivat ne näköalat, joita junassa
matkustavalle avautuu jonkin suuren kaupunkimme laitaosissa. Ja
koska hän otaksumamme mukaan on selväjärkinen ja kykenee johtelemaan
seurauksen syystä, hän näkee kaiken tämän sekasorron johtavan suureen
kuolevaisuuteen, tauteihin, kurjuuteen ja älylliseen ja siveelliseen
rappeutumiseen.

Vieraamme epäilemättä ihmettelisi, kuinka järjelliset olennot voivat
sietää tällaista asiaintilaa, eikä luultavasti aluksi ensinkään
käsittäisi, minkätähden miljoonat ihmiset tyytyvät pitämään kaikkea
tätä epäjärjestystä ihmiskunnan pysyväisenä osana. Hän otaksuisi
näkevänsä jotakin tilapäistä, jostakin tuntemattomasta syystä,
esimerkiksi suuresta muutosta johtuvaa. Hän otaksuisi, että me kaikki
pyrimme korjaamaan asiaa niin pian kuin suinkin. Hän näkisi toisaalla
käyttämätöntä työvoimaa ja käyttämättömiä rakennusaineita, toisaalla
suuria soveliaita maa-alueita ja polttavaa parempien asuntojen
puutetta, ja hänestä näyttäisi kaikkein luonnollisimmalta asialta, että
yhteiskunnan johtava äly asettaisi toimettomat ihmiset rakentamaan
asumuksia käyttämättömistä aineista vapaalle maaperälle, jotta koko
väestö saisi kunnolliset kodit. On olemassa kaikki, mitä väestön hyväin
asunto-olojen saavuttaminen edellyttää: rakennusainekset, maa-alueet,
vapaat työvoimat. Minkätähden ei mitään tehdä?

Me tietenkin vastaisimme, ettei hän tajua vaikeuksiamme: maa ei ole
meidän, me emme voi tehdä siinä mitä mielimme, se ei kuulu yhteisölle,
vaan eräillle yksityisille omistajille, jotka joko eivät salli
meidän siihen rakentaa, sitä ostaa eikä tehdä mitään sitä koskevaa
tahi vaativat niin korkean hinnan, ettemme kykene sitä maksamaan;
rakennusaineet eivät nekään kuulu meille, vaan eräille toisille
omistajille, ja kolmanneksi ei yhteisöllä ole niin paljon rahoja tai
luottoa, että voisi toimittaa palkan, elatuksen ja varusteet niille
työmiehille, jotka näkevät nälkää ja rappeutuvat kaduillamme — sillä
rahankin omistavat yksityiset.

Tuosta vieraamme kovin hämmästyisi. "Minkätähden teillä on omistajia?"
kysyisi hän.

Me luultavasti huomaisimme vastaamisen vaikeaksi.

"Minkätähden annatte maan olla omistajien käsissä?" jatkaisi hän.
"Ettehän salli yksityisten omistaa ilmaa. Ja nuo tiilikivet ja hirret,
joihin ette saa koskea, savi ja kulta, jota tarvitsette, kaikki
ovat peräisin maasta — vielä vähän aikaa sitten ne eivät kuuluneet
kenellekään!"

Te sanotte hänelle jotakin epämääräistä yksityisomaisuudesta.

"Mutta minkätähden on niin laita?"

"Jonkun täytyy ne omistaa."

"Hyvä, omistakoon ne valtio ja käyttäköön niitä yleiseksi hyväksi. Se
omistaa tiet, se omistaa rannikot ja aluevedet — ja ilmaa ei omista
kukaan!"

Jos alatte selittää asioita historiallisesti, joudutte aivan pian
vaikeuksiin. Havaitsette, että niinkin äskeisenä aikana kuin
läänityslaitoksen vallitessa — ja sehän vallitsi niin sanoaksemme vielä
eilen — valtiota edustava kuningas piti maata valta-alueenansa ja
että nykyisten omistajien esi-isät olivat vain hallintoviranomaisia,
jotka suorittivat kaikenlaisia julkisia palveluksia ja saivat siitä
kaikenlaisia etuoikeuksia. He ovat lopettaneet palveluksensa ja
pitäneet maan ja etuoikeudet, siinä kaikki.

"Minä alan ymmärtää", sanoisi vieraamme tuon selvittyä, "teidän
maailmaanne lumoo eräs liioiteltu aate, se nurinkurinen ajatus, että
kaiken maailmassa tulee kuulua yksityiselle omistajalle. Selvää on,
ettette voi päästä eteenpäin ollessanne tuon lumouksen alaisina!
Niin kauan kuin tuo yksityisomistus vallitsee kaikkialla, olette
auttamattomissa. Te jaoittelette maanne ja aineksenne kaikenlaisiin ja
kaikenkokoisiin osiin jättäen ne noiden monilukuisten vastuuttomien
pikkuhallitsijoiden haltuun, annatte kaikkien tarvitsemiemme varojen
hajautua toisen pienen omistajaryhmän keskuuteen ja voitte ilmeisesti
saada heidät työskentelemään yleisten tarkoitusten hyväksi ainoastaan
mutkikkaalla, vaivalloisella ja suuria kulunkeja aiheuttavalla
tavalla. Mitäpä syytä heillä olisikaan niin menetellä? He ovat varsin
tyytyväiset oloonsa sellaisenaan. Mutta jos yhteisö kokonaisuudessaan
olisi sitä mieltä, että tuo maata ja luonnollisia asioita koskeva
yksityisomistuksen aate on pelkkää lorua — ja se on pelkkää lorua
— niin ajatelkaahan, mitä kaikkea voisitte saada aikaan nyt, kun
käytettävinänne ovat kaikki tieteen teille suomat uudet voimat ja
tiedot. Te voisitte muuttaa kaikki kaupunkinne puutarhakaupungeiksi,
lopettaa asuntokurjuuden, poistaa savuisen ilman — — —"

"Hiljempaa!" täytyisi minun keskeyttää. "Jos puhutte asioista, jotka
ovat selvästi mahdollisia nykyisessä maailmassa, niin nimittävät teitä
haaveksijaksi ja utopistiksi!"

Eräs seikka olisi joka tapauksessa siten selvinnyt, että
yksityisomistajien pieni joukko vaatimuksineen on estämässä kaikkea
tehokasta yhteistoimintaa sekä asunto-olojen että kaiken muun
samanlaisen yleishyödyllisen toiminnan alalla. Tässä suoritettava
todellinen työ edellyttää erään aatteen, tuon omistusaatteen
muuttamista, sen muovaamista sellaiseksi, ettei se enää ehkäise elämän
järjenmukaista kehittymistä, ja juuri sitä kokee sosialisti saada
aikaan.


2.

Se johtopäätös, että väestömme suuren enemmistön inhimilliset
asunto-olot tekee mahdottomaksi joka askelella esiintyvä yksityisen
omistajan kielto, on sovellettavissa melkein mihin tahansa
yleishyödylliseen toimintaan. Joitakin aikoja sitten kirjoitin Fabian
Societylle pienen jalkineita koskevan tutkielman[4] ja lainaan
enemmittä puolusteluitta tähän siitä kappaleen. Tässä tutkielmassa
huomautin ensinnäkin, kuinka kehnot, epäterveelliset ja epämukavat
ihmisten jalkineet ovat — kuten voi havaita missä hyvänsä köyhässä
kaupunginosassa, ja kysyin, mistä johtuu, että asiat ovat niin
epätyydyttävällä kannalla, vaikka maailmassa on yltäkyllin nahkaa ja
yltäkyllin työntekijöitä.


3.

Vierastamme ei hämmästyttäisi ainoastaan sosiaalista toimintaamme
ehkäisevä järjestelmä, joka jättää kaikki yksityisyritysten varaan;
häntä hämmästyttäisi myös suunnaton tuhlaus. Hän näkisi kaikkialla
asioita kaksittain ja kolmittain; jokaisen pikkukaupungin valtakadun
varrella hän huomaisi kolme tai neljä teurastajaa — jotka useimmat
myyvät Uuden Seelannin lampaanlihaa ja Argentiinan naudanlihaa
englantilaisena — viisi tai kuusi sekatavarakauppiasta, kolme
neljä maitomyymälää, pari suurta kangaskauppaa, kolme neljä pientä
muotikauppaa ja kalamyymälää, kaikki erittäin köyhiä ja verrattain
kehnoja, useimmat velkaantuneita, kaikki apulaiset epävarmassa
asemassa ja liian alhaista palkkaa nauttivina. Ja hän huomaisi,
että kaikesta tästä runsaasta kilpailusta huolimatta jokainen, joka
suinkin voi, kaikki todella varakkaat henkilöt, ostavat enimmän osan
ravintoaineitaan ja vaatetavaroitaan suurista Lontoon liikkeistä.

Mutta minkätähden ryhtylsinkään kirjoittamaan uusia todisteita, kun on
olemassa Elihun klassillinen tutkielma,[5] johon voin vedota.

"Huomatkaa, kuinka yksityisliikkeet toimittavat maidon kadun varrella
sijaitseviin taloihin. Puoli kahdeksan aikaan aamulla tulevat kolisten
maitorattaat, tuovat maitoa erääseen taloon ja poistuvat. Puoli
tuntia myöhemmin tulevat toiset rattaat, tuovat maitoa, ensin kadun
tällä laidalla olevaan taloon, sitten toisella laidalla sijaitsevaan,
kunnes seitsemän taloa on saanut, mitä tarvitsee, ja poistuvat sitten.
Seuraavien kolmen tai neljän tunnin aikana ilmaantuvat vielä neljät eri
rattaat vaihtelevin väliajoin, tuoden maitoa toiseen ja toiseen taloon,
kunnes vihdoin, keskipäivän lähestyessä, tehtävä on suoritettu ja kadun
varrella sijaitsevat talot varustettu maidolla.

"Näiden eri maidonjakajien käyttelemä aika on suunnilleen tunti ja
neljäkymmentä minuuttia, tarkoitukseen tarvitaan kuusi miestä ja kuusi
hevosta, ja rattaat kolisevat toinen toisensa jälkeen koko piirissä
suurimman osan päivää samaan säännöttömään ja merkilliseen tapaan."


4.

Kuviteltu vieras ei luultavasti voisi ollenkaan käsittää,
minkätähden emme heti luovu tuosta haitallisesta ja vahingollisesta
yksityisomistuksen periaatteestä, kumoa maanomistajiemme omistusvaltaa
ja niin edespäin niin sievästi kuin mahdollista ja ryhdy toteuttamaan
kollektiivista asunto-olojen järjestystä. Ja sitten hänestä olisi
kaiketi sanottava: "Poistuu ihmeissään."

Tuo olisi kumminkin vain varsinaisen väittelyn alku. Moisiin asioihin
paremmin perehtynyt sosialismin vastustaja voi esittää varsin lukuisia
ja päteviä huomautuksia nykyisen järjestelmän puolustukseksi.

Hän voi väittää, että nykyinen asiainjärjestys, vaikka se toisinaan
onkin yhtä tuhlaileva kuin luonto kutua ja siitepölyä levittessään,
sointuu monessa suhteessa merkillisesti ihmisluonnon heikkouksiin.
Omaisuuden aate on kuolevaisen mielen omaehtoinen tuote; lapset
kehittelevät sitä lastenkamarissa ja puolustavat kiihkeästi
käsitteiden "minun" ja "sinun" välillä vallitsevaa eroa, jonka
laajempi soveltaminen maahan, maanalaisiin tuotteisiin ja villeinä
tavattaviin vapaisiin olioihin erittelyn osoittamasta joltisestakin
järjettömyydestään huolimatta on joka tapauksessa ollut omituisen
sovelias ihmiskunnalle.

Tämä kaikki olisi ihailtavan järkevää. Voi tuskin olla epäilystäkään
siitä, että yksityisomistus on menneinä aikoina tuonut inhimilliseen
edistykseen aineksia, joita siihen eivät olisi voineet tuoda mitkään
muut keinot. Se on sallinut yksilöiden erikoisissa olosuhteissa
koetella uusia menetelmiä ja uusia välineitä, joita yhteisön äly
sellaisenaan ei olisi keksinyt. Kaikista puutoksistaan huolimatta
on nykyinen individualistinen järjestelmämme sekä alkukantaisten
heimojen kommunismiin että myöskin keskiaikaisen läänityshallituksen
persoonalliseen ja suuressa määrin oppimattomaan silmälläpitoon
verraten varsin tehokas työmenetelmä. Sosialistin ei mielestäni
tarvitse olla ristiriidassa historiallisten tosiasioiden eikä
inhimillisen luonnon kanssa. Hän vain väittää, että yksityisomaisuus
on pelkkä vaihe, joskin epäilemättä välttämätön vaihe, inhimillisessä
kehkeytymisprosessissa. Maailma on tarvinnut yksityisomistusta
(kuten sanoo Lester F. Ward[6]) aivan samoinkuin se aikoinaan
tarvitsi orjuutta harjoittaakseen miehiä ja naisia maanviljelykseen
ja teollisiin tottumuksiin ja samoinkuin se tarvitsi itsevaltaisia
kuninkaita, jotka liittivät keskenään sotakannalla olevat heimot
kansoiksi ja kansat valtakunniksi, rakensivat valtateitä, lopettivat
yksityisen sodan ja perustivat lain aatteen sekä omaa heimoa kauemmaksi
ulottuvan lojaalisuuden. Mutta toisaalta hän väittää, että samoinkuin
Länsi-Eurooppa on jättänyt taakseen orjuuden ja itsevaltiuden (joka on
kansallista orjuutta) siirtyen perustuslaillisuuteen, samoin olemme
nyt jättämässä taaksemme sen kauden, jolloin maa, ainekset ja ravinto
olivat yksityisomaisuutta. Syynä tähän menettelyymme ei ole, että sen
hylkäämme, vaan se, että olemme käyttäneet sen loppuun, olemme oppineet
sen opetettavat ja voimme nyt siirtyä korkeampaan ja hienompaan
järjestelmään.

Tässä kohden sosialismin vastustajalla olisi vähemmän menestyksen
mahdollisuutta. Hänen todistettavanaan ei olisi ainoastaan, että
yksityisomistus on ollut menneinä aikoina käytännöllinen ja oikeutettu
— minkä monet sosialistit myöntävät yhtä mielellään — vaan että
se on inhimillisten menetelmien kruunu ja täydellisyys, minkä
sosialisti ehdottomasti kieltää. Yleisesti vallitseva yksityisomistus,
yksilöllisen itsehallinnon äärimmilleen kehitteleminen ja valtion
toiminnan rajoittaminen vain poliisitoimeen johtui välttämättömänä
seurauksena edistystä vierovan, dogmaattiseen kirkkoon liittyvän
arvovaltaisen läänitysjärjesteimän luhistumisesta. Se kehittyi
huippuunsa kahdeksannellatoista vuosisadalla, jolloin eräät vankilat
ja pakkotyölaitoksetkin olivat yksityisten yrittäjien hallussa,
jolloin ihmiset laskivat liikkeeseen omaa rahaa, rahamerkkejä,
ja sotilasrykmenttien pestaaminenkin jätettiin yksityisille
urakoitsijoille. Sosialisti väittää, että se oli pelkkä vaihe
vanhan sosiaalisen rakennuksen purkamistyössä, vanhan aatekehän
raukeamista, jonka täytyi tapahtua ennen uutta rakentavaa ponnistusta.
Maanomistuksessa, kaikenlaisessa omaisuudessa, kaikenlaisissa
liiketoimissa ja yleisessä toiminnassa samoinkuin eristetyssä
perheessäkin alkaa entinen erillisyys ja riippumattomuus väistyä uuden
synteesin tieltä. Vaikka yksityisomistuksen aate onkin yhä vielä
sivistyksemme johtavana aatteena, se ei kumminkaan vallitse läheskään
yhtä ehdottomasti kuin ennen. Se heikontuu ja horjuu sosiaalisen
välttämättömyyden auttamattomien vaatimusten edessä — ilmeisesti meidän
nähtemme.

Sosialisti voisi vedota paljoa useampiinkin yksityisomistusta
rajoittaviin lakeihin kuin osoittaessaan perheenpään entisen ylivallan
rajoittamista. Ensinnäkin hän voisi viitata niihin lakeihin ja
asetuksiin, jotka estävät maanomistajaa tekemästä omaisuudelleen,
mitä hyväksi näkee, rakennussäännöstelyihin, palstoitusta koskeviin
säädöksiin ja muuhun sellaiseen. Lisäksi tulee suuri määrä tehdas-
ja teollisuuslainsäädäntöä, tarkastavaa, ohjaavaa, estävää; koneiden
suojalaitteiden pakollinen käyttö, joka terveyden, oikeuden ja yleisen
välttämättömyyden vuoksi rajoittaa omistajan vapaata sopimuksentekoa
työväen kanssa. Hänen liikeyrityksensä toimivat nykyjään sellaisten
rajoitusten alaisina, joista hänen isoisällään ei ollut aavistustakaan
— vaarattomatkin voittoa lisäävät väärennykset ovat kielletyt!

Seuraava ja vieläkin merkittävämpi seikka on se, että ilmeisesti
tahdotaan säilyttää yleisomistuksen hallussa paljon sellaista, mikä
aikaisemmin olisi ehdottomasti joutunut yksityisomaisuudeksi. Niin
olivat kuningatar Viktorian hallituskauden keskivaiheilla vesi- ja
kaasulaitokset, rauta- ja raitiotiet välttämättä yksityisliikkeitä,
uuden yksityisomaisuuden lähteitä; nyt sitävastoin sellainen
asiaintila on pikemmin poikkeus kuin sääntö. Kaasu- ja vesilaitokset
ja rautatiet ovat olleet voittoa tavoittelevien yksityisomistajien
hoidossa, sähkövalo ja -voima, uudet raitio- ja rautatiet sitävastoin
kuuluvat yhä lukuisammin yhteisöille, jotka pitävät niitä yllä
yhteiseksi hyväksi. Jokainen, joka tämän kirjoittajan tavoin matkustaa
säännöllisesti Lontooseen South-Eastern Companyn ("Kaakkoisyhtiön")
harvojen ja epätäsmällisten junien likaisissa ja täyteenahdetuissa
vaunuissa, ja siirtyy niistä Lontoon kunnallishallinnon alaisiin
puhtaisiin, nopeisiin, taajaan liikkuviin, sanalla sanoen
"sivistyneisiin" sähkövaunuihin, ei voi olla myöntämättä arvoa ja
merkitystä tälle yksityisomistajan syrjäytymiselle yhteishyvän tieltä.

Sosialisti tehostaa, että kaikki nämä seikat ovat vain aloittelua. Ne
viittaavat uuteen sosiaalisen kehityksen vaiheeseen, jossa yhteisäly
ja yleisen palveluksen tunto vaatii otettavaksi yhteisön haltuun
apukeinoja, voimia, yrityksiä, yhä luottavammin, kunnes lopulta
yksityisomistus ja yksityiset liikeyritykset korvataan kollektiivisella
omistuksella ja toiminnalla elämän yleisen liikkeen koko alueella.


5.

Varsin moniin julkisiin toimintoihin nähden voidaan todistaa, että
yksityisomistus nykyisissäkin oloissa tuhlaa suunnattoman paljon
esiintyen silti tehottomana. Se pyrkii välttämättä saamaan voittoa,
yrittää välttämättä tehdä niin vähän kuin suinkin ja saada niin paljon
kuin suinkin. Koko Kentin kreivikunnan vaurautta haittaa kahden
huonostihoidetun ja yritteliäisyyttä puuttuvan rautatieyhtiön yhtymä,
jolla ei ole pääomia uutta kehitystä varten ja joka kiristää ulos
epävarman osingon vähentämällä menojaan.

Olen tullut näkemään tämän järjestelmän varsin läheltä enkä voi
kuvitella Turkin tai Persian länsipuolella yhtäkään valtion liikettä,
joka pikaisestikin silmätessä tarjoaisi sellaisen luhistumisen ja
tehottomuuden näyn. Kaakkoisyhtiön Seabrookissa omistama alue on
suurimman ajateltavissa olevan kykenemättömyyden murheellinen kuva;
sen epäonnistumisen näkee jo peninkulman päähän, se on pelkkää
varojen tuhlausta: eräässä kulmassa sijaitsevaa alkiotilassa olevaa
kurjaa hökkeliryhmää suojaa meren aalloilta merkillinen, jo osittain
rappeutunut pato.

Tänään (marraskuun 4 p:nä 1907) KaakkoisyhtiÖn osakkeiden hinta on 65,
Lontoon, Chathamin ja Doverin osakkeiden 10 — kaunopuheinen todistus
siitä, kuinka arkamieliset ovat omistajat, jotka nyt vastahakoisesti
pitävät kiinni tästä pettymyksiä tuottavasta monopolista. Tästä
tavallisen osakkeenomistajan köyhtymisestä huolimatta puheenaoleva
rautatieyhtiö kuitenkin on ilmeisesti maksanut aikaisemmin liian
paljon voittoa tehokkuuden kustannuksella; liikkuva kalusto on
vanha ja rappeutunut — suurelta osalta nykyaikaisen mittakaavan
nojalla arvosteltuna kerrassaan inhoittava — junia on vähän, ja
paikallisasemilla tapahtuva toisille raiteille siirtäminen aiheuttaa
riittämättömien sivuraiteiden ja riittämättömän henkilökunnan vuoksi
alinomaista liikenteen epäsäännöllisyyttä, jota vielä lisäävät
aikatauluissakin näkyviin tulevat johtovirheet. Junat eivät ole hyvin
suunnitellut, yhteys haararatojen kanssa on usein äärimmäisen huonosti
hoidettu. Palvelus on yksityiskohtiaan myöten kehnoa. On pikemmin
poikkeus kuin sääntö,, että lipunmyyjä voi aamulla vaihtaa viidenpunnan
setelin, ja pieneksi merkiksi siitä, missä hengessä koko koneistoa
hoidetaan, kelpaa hiljattain tekemäni huomio, että saman yhtiön
raitiovaunujen konduktöörit Hythessä aloittavat päivätyönsä ilman
vähintäkään vaihtorahaa. Äskettäin putosi Charing Crossin aseman katto
alas — pelkän rappeutumisen vuoksi... Kokonainen rikas kreivikunta on
nyt toivottomassa lamaustilassa tämän yksityisliikkeen kuristuksen
alaisena, kaupungit eivät kasva, ja liike-elämä virtailee hitaana.
Mikään maailman väestö ei sietäisi sellaista menettelyä minkään
vastuullisen julkisen liikkeen taholta. Koko johtokunta saisi lähteä jo
ensi vaaleissa. Ajateltakoon, miten olisi käynyt, jos Charing Crossin
asema olisi ollut Lontoon kaupungin omaisuutta kolme vuotta sitten.
Mutta yksityisomistuksen vallitessa ei nähtävästi käy asioita paremmin
järjestäminen. Osakkeenomistajat ovat hajallaan ja voimattomat, ja
heidän yhteisenä pyrintönään on estää osakkeiden hintaa alenemasta,
koituipa siitä yleiselle menestykselle millaista vahinkoa tahansa.

Mainittu rautatieyhtiö on vain eräs silmiinpistävä esimerkki
yksityisomistuksen yleisestä kelvottomuudesta yleiseen palvelukseen.
Melkein kaikki Britannian rautatieyhtiöt ovat nyt, suuremmassa tai
vähemmässä määrässä, samanlaisen rappeutumisen alaisina. Vuodet,
joina on kiskottu korkeita voittoja, jaettu suuria osinkoja, ovat
jättäneet ne tulemaan toimeen vanhojen asemarakennusten, vanhan
liikkuvan kaluston, vanhan henkilökunnan, huonojen tottumusten
ja vähentyvän lainaamiskyvyn varassa. Ainoastaan muutamat näistä
liikkeistä ovat jotenkin yrittäneet seurata kehitystä ja käyttää
uusia keksintöjä. Nyt, melkein joka taholla ilmenevän edistyksen
aikana on silmiinpistävää, millaisessa lamaannustilassa Britannian
yksityisradat ovat. Matkustajalla on nyt vähemmän mukavuutta kuin
1880, sillä tungos on nykyjään suurempi ja junain nopeutta, tasaista
liikkumista ja turvallisuutta ei ole lisätty moniin vuosiin. On
matkustettava likaisessa vaunuosastossa, joka on pimeän tultua
niin huonosti valaistu, että lukeminen on mahdotonta, ja yltä
päältä vetoinen. Talvisaikaan on ainoana lämmönlähteenä liian usein
vain kulunut jalanlämmittäjä, jonka käyttämisestä matkustajat
tuimasti taistelevat. Huomiokykyinen henkilö ei voi olla ihmeekseen
havaitsematta — varsinkaan, jos palaa Sveitsin ja Saksan valtion
radoilla tekemältään matkalta — kuinka kehnostipuetuilta näyttävät
useat asemamiehet ratojemme varrella — he edustavat vuoden 1848
tienoilla kunnolliseksi katsottua vaatetustapaa — kuinka surkeilta
monet asemarakennukset ja kuinka kaikkialla vallitsee siivottomuus,
jonka radan sähköistäminen voisi poistaa. Ei ole hyvä pudottaa kääröä
meikäläisen junan tyynylle, sillä siitä nousee sanomaton pöly; käärö
on laskettava siihen hellävaroen. Ajateltakoon vielä täyteensullottuja
esikaupunkien junia, jotka kiertävät kaikkia taajoja väestökeskuksia,
ajateltakoon tehotonta tavarain ja pakettien kuljetusta, joka haittaa
paikallisen kauppiaan liikettä kaikkialla. Yksityisliikkeiden omistamat
ratamme ovat niinmuodoin sekä takapajulla olevan mukavuuden että kehnon
tehokkuutensa vuoksi yksityisomistuksen auttamattomaksi häpeäksi.

Nykyinen järjestys estää niitä kaikkia kerkeästi soveltamasta tieteen
niille tarjoamia parempia laiteita, sähkövoiman käyttöä, sähkövaloa ja
muuta sellaista, ja minusta tuntuu erittäin uskottavalta, että maailman
viimeiset höyryveturit ja öljylamput tullaan löytämään Ison-Britannian
eteläradoilta. Kuinka voisivatkaan liikkeet lainata rahoja osakkeiden
ollessa mainitsemassani hinnassa, ja kuinka he voisivataan tehdä
mitään, elleivät saa uutta pääomaa?

Rautateitämme vallitseva voitonhimon periaate suuntaa asiat aivan
toiselle taholle: yritetään saada monopolikseen pienempikin liikenne
vastustamalla pienten ratojen kehitystä ja pitämällä mukavuuden, kunnon
ja puhtauden tasoa alhaisena. Niistä suurista ja välttämättömistä
sosiaalisista parannuksista, joita voitaisiin saada aikaan lisätyn
ja huokeamman, tieteellisesti suunnitellun liikenteen, puutarha- ja
peltotuotteiden keräämisen ja kuljettamisen nojalla, yksityisomistajan
filosofia nähtävästi ei mitään välitä. Sellaiset toimenpiteet
luultavasti eivät maksaisi vaivaa, ja siihen asia päättyy; se seikka,
että niistä olisi yhteisölle valtava hyöty, ei hetkeksikään johdu hänen
ajatustensa kehään.

On aivan varmaa, että seuraavan vuosikymmenen kuluessa ja kuluttua
Britannian rautatieliikenteen rappeutuminen ja takapajulle jääminen,
joka on nykyisissä oloissa välttämätön (nopeudessa ja mukavuudessa
ovat mannermaan rautatiet jo aikoja sitten jättäneet ne taakseen),
säästäväisyyssyistä alinomaa kehnontuvat kiskot ja rappeutuvat asemat
ja sillat sekä niiden luultavasti aiheuttamat lukuisammat onnettomuudet
ja vihdoin tästä liikenne-elämän estymisestä koituva Britannian
taloudellisen kehityksen tyrehtyminen tulevat olemaan sosialistiselle
aatteenlevittämiselle suunnattoman tärkeät yksityisomistusta koskevana
havainto-opetuksena. Italiassa olot jo ovat kehittyneet välttämättömän
huippukohtansa ohi, ja valtio kokee nyt parhaansa mukaan saada
järjestyksetöntä, huonosti varustettua ja hoidotonta rautatieverkkoa,
yksityisliikkeiden jättämää perintöä, siedettävään työkuntoon.


6.

Erään toisen suuren yleisen toiminnan alalla ilmeisesti aletaan yhä
selvemmin tajuta voitonhimoisen yksityisomistuksen valta-asemasta
johtuvia vaaroja ja haittoja, nimittäin yleisen ravinnonhankinnan
alalla. Yleisön mielikuvitus sai siinä suhteessa melkoista virikettä
Upton Sinclairin huomiotaherättävästä teoksesta _The Jungle_ ("Räme"),
joka olisi jokaisen sosialismin alkeisiin perehtyvän luettava.
Sinclair keräsi melkoisen määrän Chicagon teurastuslaitoksia
koskevia tosiasioita ja liitti ne kertomukseensa siten saaden
lukijat käsittämään, mitä he olisivat jo sitä ennen voineet arvata,
jos olisivat hiukan kuvittelukykyänsä ponnistaneet: että karjan
teurastus ja lihan valmistus myytäväksi, kun se tapahtuu yksinomaan
voittoa silmälläpitäen, toisin sanoen niin nopeasti ja vähin
kulungein kuin suinkin mahdollista, tapahtuu kauhealla tavalla, että
se on julma menetelmä eläimiä ja ihmisiä kohtaan ja vaarallinen
yleiselle terveydelle. Yhdysvalloissa on jo kauan tajuttu yksityisten
omientuntojen riittämättömyys näissä asioissa, ja liikkeen suuren
voiton lipuessa lihanpakkaajien taskuihin yhteisö on pitänyt yllä
riittämätöntä, huonosti palkattua, ja kuten väitetään, toisinaan
lahjottavaa tarkastusmiehistöä, jonka asiana on valvoa yleistä
menestystä.

Tässäkin maassa teurastus on yksityisliikkeiden asiana, ja tarkastus
ehkäisee vain jossakin määrin siinä tapahtuvia väärinkäytöksiä. Ellei
meillä olekaan Chicagoa, on kuitenkin varsin luultavasti kaikki
siellä käytännössä olevat halpamaiset säästäväisyystoimenpiteet, sama
lika ja huolimattomuus, kaikkialla maan eri osissa, hiukan tässä
yksityisen omistamassa teurastuslaitoksessa, hiukan toisessa. Mikä
näet kannustaisikaan teurastajaa kuluttamaan rahoja ja aikaa tekemällä
teurastushuoneensa paremmaksi, terveellisemmäksi ja inhimillisemmäksi
kuin hänen ammattitoveriensa laitokset yleensä? Sellainen menettely
tekisi hänestä vain köyhän ja maksukyvyttömän. Eiväthän muuten
monetkaan hänen asiakkaistaan käy katsomassa, kuinka teurastus
tapahtuu, ja Etelä-Englannissa sanotaan: "Mitä silmä ei näe, sitä sydän
ei sure."

Monet todistajat väittävät yksimielisesti, että hedelmähillojen
valmistajat, suolaamis- ja säilykeliikkeet toimivat yhtä likaisissa
olosuhteissa. On ihme, ellei ole niin laita, sillä yksityisomistaja
ajattelee välttämättä vain kulunkiensa, huoneiston ja palkkojen
vaatimien menoerien supistamista ja tahtoo ostaa hedelmät niin
läheltä mätänemistä ja sokerin niin läheltä likaa kuin mahdollista.
Maidonhankintamme kurja tila on selvä; käy yhä ilmeisemmäksi, että
yksityisomistuksen vallitessa tätä toimialaa voi maidon siirtyessä
lehmästä kuluttajalle joka kohdassa päästä siihen vaikuttamaan
vahingollisia ja epärehellisiä voitonhimoisia tekijöitä. Maito
lypsetään usein likaisista lehmistä likaisiin astioihin — minkätähden
luopuisikaan liikemies voitostaan maksamalla tunnontarkasta
puhtaudesta, kun on melkein mahdotonta näkemättä sanoa, onko
maito puhdasta vai likaista? — ja joka käsittelyssä, jokaisessa
hyötymistilaisuudessa tapahtuu suuremmassa tai vähemmässä määrässä
vahingollista miedonnusta, väärennystä ja tartuntavaaran lisäämistä.
Yksityisen maidonhankintaliikkeen auttamaton kelvottomuus vaikuttaa
lasten kuolevaisuuteen — me maksamme kansallista veroa yksityisille
maitoliikkeille, veroa, jonka muodostavat monet tuhannet joka
vuosi kuolevat pienet lapset. Me yritämme rajoittaa tämän veron
määrää tarkastuksen avulla. Mutta minkätähden maksaakaan valtio
rahaa tarkastuksesta, minkätähden palkataan hyvin harjoitettuja ja
päteviä henkilöitä pelkkään urkkimis- ja vainoamistyöhön, jotta
kykenemättömät yksityishenkilöt saisivat yhä voittonsa lastenmurhan
hiukan rajoittuessa? Olisi paljoa yksinkertaisempaa ryhtyä työhön
välittömästi, käyttää ja harjoittaa näitä yksityishenkilöitä ja pitää
itse huolta maitotaloudesta ja maidon jakamisesta.

Yhtä tärkeät syyt puhuvat leipomoiden ja leivän hankinnan yhteisön
huostaan ottamisen puolesta. Yleisö joutuu suuriin ja kerrassaan
korvaamattomiin kulunkeihin, kun on tarkastettava painoja ja ehkäistävä
karkeimpia väärennystapauksia, matoisuutta ja likaisuutta, ja leipomo
on kaikesta huolimatta yhä vieläkin useimmiten maan alla sijaitseva
rottien, hiirien ja torakoiden tyyssija, ja tavallinen leipurinleipä
on niin mautonta ja ravinnotonta, että suuri joukko vauraampaa väkeä
pitää leivän valmistamista kotona sekä terveydelle että kukkarolle
edullisena. Väestön ruumiillinen ränstyminen voidaan katsoa suurelta
osalta leipämme yleisestä kehnoudesta johtuvaksi. Selvää on, ettei
väestömme milloinkaan saa hyvää ja terveellistä ruokaa yksityisten
omistamista leipomoista, ellei palkkaa jokaista kuusimiehistä
leipuriryhmää varten asiaanperehtynyttä tarkastajaa — ja toista
tarkastajaa hänen valvojakseen. Näyttää niin ollen sekä järkevämmältä
että huokeammalta hävittää tältäkin toimialalta yksityisomistus
ja suorittaa työ yhteisölle kuuluvana puhtaasti, rehellisesti ja
moitteettomasti kunnollisissa huoneistoissa käyttäen riittävää palkkaa
nauttivia työvoimia.

Se, mitä on sanottu ravinnon hankinnasta, pitää sitäkin paremmin
paikkansa kun ovat kysymyksessä polttoaineet. Kuluttajan ja
kivihiilenkaivajan välillä on sarja yksityisiä henkilöitä, jotka
kaikki yrittävät kiskoa voittoa niin paljon kuin suinkin mahdollista
kivihiilen siirtyessä kohti keinottelutarkoituksissa rakennetun
köyhänmiehen-asumuksen halpahintaista ja epäedullista tulisijaa.
Sitäpaitsi sattuu nykyjään Isossa-Britanniassa samoinkuin Amerikassakin
joka talvi kivihiilimarkkinoilla kaupallista vehkeilyä, joka johtaa
suuremmassa tai vähemmässä määrässä tuntuvaan hiilipulaan. Kivihiilen
hinta koroitetaan ennenkuulumattomaksi, ja pienen kuluttajan, jolla ei
ole säilytyspaikkaa, vaan jonka täytyy ostaa polttoainetta joka viikko,
ellei päivittäinkin, on pakko supistaa ravintoeräänsä ja säästöjänsä
tyydyttääkseen yksityisen omistajan lisääntyneitä vaatimuksia — ellei
tahdo kärsiä vilua. Jokainen sellainen hiilipula korjaa kuolemansadon
vanhuksia ja lapsia ja pyyhkii pois monia tuhansia säästötilejä ja
kerättyjä kolikoita. Ajateltakoon, kuinka tylsän typerää on sallia
voitonhimon siten pitää saaliinaan kansakunnan säästäväisyyttä!
Eikö olekin varmaa, että tulevaisuuden sivistynyt yhteiskunta ottaa
huostaansa kaikki sille kuuluvat polttoainevarastot, on selvillä
väestön vaihtelevista tarpeista ja jakaa ja myy kivihiilen, kaasun ja
öljyn — ei suinkaan pitäen silmällä suurinta mahdollista voittoa, vaan
suurinta yleistä menestystä?[7]

Eräs suuri liiketoiminnan haara, jossa yksityisomistus ja yksityinen
toimintavapaus on samoin ristiriidassa yleisen menestyksen kanssa, on
väkijuomaliike. Siinä meillä on aine, joka on olennaisesti lääkeaine ja
jonka käyttö muuttuu helposti paheeksi, aine, joka on parhaimmillaankin
vahingollinen, kokoonpanoltaan moniosainen ja erikoisen helppo
väärentää ja tehdä kiehtovammaksi lisäämällä siihen myrkyllisiä
aineksia, sanalla sanoen altis millaiselle salaiselle käsittelylle
tahansa. Ei liene mitään muuta ainetta, joka esiintyisi puhtaana ja
moitteettomana niin harvoin kuin olut tai whisky; whiskyä aletaan
sekoittaa ja väärentää heti, kun se on kuljetettu pois tehtaasta. Ja
me sallimme tämän lääkeaineen, väkijuomien, olla alusta loppuun asti
yksityisen voiton lähteenä. Menemmepä niinkin pitkälle, että asetamme
rahapalkintoja väkijuomain käytön levittämistä varten. Onko ihmekään,
että väkijuomat tehdään väärentämällä paljoa vahingollisemmiksi kuin ne
muuten olisivat ja että niitä suorastaan tyrkytetään yleisölle kaikin
mahdollisin keinoin?

"Hän houkuttelee heitä juomaan", sanoo pappismies kylänsä
ravintoloitsijasta. Mutta mitä muuta tarkoitusta hän ajatteleekaan
kapakoitsijalla olevan? Pitäisikö hänen saarnata ehdotonta
raittiutta? Koko liike on luonnostaan ja välttämättä houkutusta —
ei pahaan juoppouteen, mutta tavanomaiseen runsaaseen juomiseen.
Menestyksellisemmät aatteenajajat, suuret oluenpanijat ja
viinanpolttajat rikastuvat väestön juodessa heidän oluttansa ja
viinaansa ja voittavat itselleen kunniaa ja päärinarvoja sen mukaan,
miten menestyvät.

Sosialistista on erittäin mielenkiintoista tarkastella,
kuinka raittiusliike on kauan taistellut alkuperäisiä vapaan
liikkeenharjoittamisen aatteita vastaan, ja havaita, kuinka
auttamattomasti kaikkein vastahakoisimpienkin henkilöiden on ollut
pakko tunnustaa tämän liikkeen yksityinen harjoittaminen voiton
hankkimista varten äärimmäiseksi pahaksi. Olen iloinen voidessani
tässä mainita "Erään veronmaksajan" kirjoittaman pienen tutkielman
_National Efficiency and the Drink Traffic_ ("Kansan kelpoisuus ja
väkijuomaliike"). Siihen on kirjoittanut esipuheen mr Haldane, ja
siinä osoitetaan läpikotainen sosialismi tällä alalla ehdottoman
välttämättömäksi niin tyydyttävällä tavalla, ettei yksikään sosialisti
voisi enempää toivoa. Sen sivuilla tapaa esimerkiksi Chesterin
piispan, joka puhuu puhtainta sosialismia ja tunnustaa mitä selvimmin
yksityisen valvonnan jatkumisen tällä alalla mahdottomaksi käyttäen
lauseita, joita tarvitsisi vain hiukan sanamuodoltaan muuttaa, jotta
ne soveltuisivat yhtä hyvin maidon, lihan ja leivän hankintaan,
asunto-oloihin ja kirjakauppaliikkeeseen...[8]


7.

Maanomistus ja asunto-olot, rautatiet, ravintoaineet, väkijuomat
ja kivihiili, kaikki nämä yhteisölle tärkeät asiat kehoittavat
asettamaan kollektiivistä valvontaa nykyisten yksityisomistukseen
perustuvien menetelmien sijaan. On olemassa suuri ja yhä suureneva
joukko henkilöitä, jotka "Erään veronmaksajan" ja mr Haldanen tavoin
ovat saaneet erittäin voimakkaita kosketuksia sosialistisista
aatteista, vaikka eivät nimitä itseään sosialisteiksi, henkilöitä,
jotka ovat ehdottomasti sitä mieltä — toiset maanomistukseen,
toiset väkijuomaliikkeeseen tai maidonhankintaan nähden — että
yksityisomistuksen ja voitonhimoisen toiminnan täytyy loppua.

Sosialisti väittää, että vaikka jokaisen ongelman yksityiskohtia
onkin tutkittava erikseen, kaikkien näiden tapausten ja koko nykyisen
taloudellisen tilanteen alla on eräs yleinen tosiasia, että koko
sosiaaliseen järjestelmäämme vaikuttaa eräs harhaanjohtava aate,
joka on muutettava, koska se säilyessään saa aikaan tuhlausta,
hyödyttömyyttä, ahdistuksenalaista elämää, kärsimystä ja kuolemaa.
Tämä harhaanjohtava aate on siinä, että jokainen henkilö on erikseen
ja pyrkii välttämättä saavuttamaan päämääriä, jotka ovat yleisen
menestyksen kanssa ristiriiassa. Henkilö, joka palvelee yhteisöä
vaatimatta palkkaa, joutuu tuhon omaksi, se, joka vaatii palkkaa
tekemättä mitään palvelusta, menestyy ja pysyy voimassaan; onnistumisen
salaisuutena ei ole hyvä oiminta, vaan omistus ja hankinta;
epäonnistuminen ei johdu siitä, että ihminen menettelee moitittavasti,
vaan siitä, että hän menettää eikä omista. Kuinka voisimmekaan
näissä oloissa odottaa näkevämme mitään muuta kuin epätäsmällistä,
epätyydyttävää palvelusta kaikkialla?

Nykyaikainen sosialismia vastustava moralisti ja sosiaalinen satiirikko
vetoaa omistajain velvollisuudentuntoon, selittää latteaan sävyyn,
että omaisuuteen liittyy sekä velvollisuuksia että oikeuksia ja niin
edespäin. Sosialisti katsoo kuitenkin hiukan syvemmälle ja selittää
asian toisin. Hän ottaa sekä oikeudet että velvollisuudet tarkemman
tutkimuksen alaisiksi. Hän väittää, että kaiken tämän sosiaalisen
epäjärjestyksen pohjana on yksi ainoa seikka, väärä omaisuutta
koskeva käsitys, järjetön liioittelu, keräytynyt, perinnäinen
liioittelu, omaisuuden aate. Hän sanoo, että yksityisomaisuuden
aate, joka on oikea ja järjellinen, kun ovat kysymyksessä henkilöön
läheisesti liittyvät oliot, vaatteet, kojeet, kirjat, koti tai
huoneisto, puutarha, josta hän pitää, tai hevonen, jolla ratsastaa,
on joutunut järjettömän liioittelun esineeksi ja muuttunut maailman
pakkomielteeksi, että eräille henkilöille myöntämämme vapaus pitää
omanaan maata, jonka kamaralla meidän täytyy elää, kivihiiltä, jota
käytämme polttoaineenamme, tarvitsemiamme ravintoaineita ja metalleja,
rautateitä ja laivoja, joiden varassa liike-elämämme toimii, ja määrätä
kaikista näistä palveluksista niin korkea hinta kuin hyväksi näkevät,
johtaa ihmisten suuren enemmistön köyhdyttämiseen ja todelliseen
orjuuttamiseen.

Niin hän päätyy toiseen tärkeimpään yleistykseensä, jonka voinen
esittää seuraavasti:

_Olioiden yksityisomistuksen ja omistajien oikeuksien aatetta on
suunnattomasti ja turmiollisesti liioiteltu nykyaikaisessa maailmassa.
Yksityisomistus on laajennettu maata, aineksia, menneiden sukupolvien
keräämiä arvoja ja varoja, ylen lukuisia oikeastaan koko ihmissuvun
perintöön kuuluvia olioita käsittäväksi. Siitä on seurauksena melkoinen
tyrehtyminen ja ihmistarmon tuhlaus sekä ihmissuvun suuren enemmistön
kärsimä suuri vapausmahdollisuuksien menetys; edistys hidastuu,
on olemassa valtava määrä vältettävää onnettomuutta, julmuutta ja
vääryyttä._

_Sosialisti kannattaa sitä ajatusta, että yhteiskunnan
kokonaisuudessaan tulee olla maan, raaka-aineiden, menneisyydessä
kerättyjen arvojen ja varojen kiistämätön omistaja ja vallitsija ja
että yksityisomaisuuden tulee olla laadultaan ajallinen, yhteisölle
palautuva ja yleisen menestyksen sääntelemä._


8.

Nyt alkaa sosialistiseen keskusteluun tottumaton lukija havaita
edellisessä luvussa esitettyyn kysymykseen annettavan vastauksen
ääriviivoja, hän huomaa, mistä lähteistä siellä mainitsemamme
inhimillisen elämän avartuminen on johdettava, ja käsittää, millaisia
taloudellisia menetelmiä tässä tehtävässä on käytettävä. Yhteisomistus
on yhteisvastuun välttämätön seurausvaatimus. Ei saa olla enää
olemassa yksityisiä maanomistajia, ei yksityisiä pankkiireja eikä
rahanlainaajia, ei yksityisiä vakuutuskeinottelijoita, ei yksityisiä
rautateiden eikä laivojen omistajia, ei yksityisiä kaivosten omistajia,
ei öljykuninkaita, hopeakuninkaita, kivihiilen ja vehnän ostelijoita
eikä muita sellaisia. Koko tämä omaisuusalue on palautettava valtiolle,
valtion tulee se omistaa ja sitä hoitaa, ja ne suuret tulot, jotka nyt
käytetään yksityisiin tarkoituksiin, käytetään silloin jatkuvasti uuden
ja paremman sukupolven ruokkimiseen, ylläpitämiseen ja kasvattamiseen,
tutkimuksen ja tieteen edistämiseen, uusien asumusten rakentamiseen,
uusien keinojen kehittelemiseen, istuttamiseen, suunnittelemiseen,
maailman kaunistamiseen ja uudestimuovaamiseen.


9.

Tämä on toinen niistä kahdesta yleistyksestä, joiden varassa
nykyaikaisen sosialismin rakennus lepää. Samoinkuin ensimmäinen, ja
samoinkuin kaiken terveen uskonnollisen opetuksen käytännöllinen puoli,
se on erään yleisen käyttäytymissäännön erikoissovellutus, ja sääntö on
tässä tapauksessa se, että yksilöllisen vaikuttimen tulee alistua suvun
onnen ja menestyksen säänneltäväksi.



VIIDES LUKU

VOITONHIMON HENKI JA PALVELEMISEN HENKI


1.

Olemme nähneet, kuinka sosialismin rakentava suunnitelma pyrkii
korvaamaan kahta melkeinpä perustavaa inhimillistä suhdetta koskevia
periaatteita avarammilla ja epäitsekkäämmillä käsityksillä, kuinka
se kieltää mieheltä "omistus"-oikeuden vaimoon ja lapsiin jättäen
kumminkin kaikki heidän välillään vallitsevat muut suhteet koskematta,
kuinka se tahtoo taata ja suojata heidän menestystään ja kuinka
se vaatii, että suuri määrä elottomiakin olioita, jotka nykyisin
ovat yksityisten omistajien huostassa, on katsottava koko yhteisön
kiistämättömäksi omaisuudeksi. Tämä miellekehässä tapahtuva muutos
(käyttääksemme herbartilaista sanontaa) on sosialistisen suunnitelman
ytimenä.

Suunniteltu muutos ei suinkaan ole vähäinen. Siihen sisältyy yleinen
muutos elämän hengessä; se merkitsee, että on siirryttävä voitonhimon
hengestä (joka nykyjään välttämättä vallitsee elämäämme) palvelemisen
henkeen.

Edellisessä luvussa koetin osoittaa, että sosialismi pyrkii muuttamaan
elämää vähemmän surkeaksi ja julmaksi, tahtoo ehkäistä siihen syntyvien
lapsien halventamista ja typistämistä, ja koetin myös selvittää
nykyisestä talousjärjestelmästämme johtuvan huonon hoidon, tuhlauksen
ja sekasorron tajuamista ja siihen kohdistuvaa vastustusta. Nyt
tahdon osoittaa, että sosialismi pyrkii jalostamaan persoonallista
elämäämme ehkäisemällä ja masentamalla intohimoja, jotka nykyjään
rehoittavat vapaina, ja avartamalla sellaisten viettien alaa, joita
nykyjään estetään ja tukahdutetaan. Sosialisti väittää, että elämä on
nykyjään välttämättä kunniatonta, alhaista ja mitätöntä, koska nykyinen
sosiaalinen järjestelmämme sellaisenaan vetoo liian voimakkaasti
eräisiin kaikkein kehnoimpiin olemuksemme ainesosiin.

Kenties ei kaikkein alhaisimpiin. Nykyinen sivistyksemme epäilemättä
ehkäisee monessa suhteessa ihmisen synnynnäistä eläimellisyyttä, auttaa
ihmisiä eräänlaiseen kohtuullisuuteen, puhtauteen ja keskinäiseen
suvaitsevaisuuteen, tekee paljonkin tukahduttaakseen raakaa
väkivaltaa, laittomuuden henkeä, julmuutta ja turhaa hävitystä. Mutta
toisaalta se myös ehkäisee ja typistää mielenjaloutta ja vilpitöntä
totuudellisuutta, kaikkea epäitsekästä luovaa innostusta, kauneuden
rakkautta ja kiihkeätä totuudelle ja tutkimukselle antautumista,
sen sijaan kannustaen ahneutta, itaruutta, petosta, kiskomista,
valheellisuutta ja salakuljuisuutta tekemällä rahanhankinnan
yhteiselämän koetinkiveksi.

Tahdoimme tai emme, me nykyisessä maailmassa elävät ihmiset huomaamme,
että täytyy joko kiinnittää melkoinen määrä huomiotamme rahojen
hankkimiseen ja säilyttämiseen ja sen edellyttämään toimintamme
muovaamiseen — tai, jos niin tahdomme sanoa, sen vääristämiseen —-
koskaan tuota seikkaa unohtamatta, tahi tyytyä mitättömyyteen. Tahtoipa
ihminen harjoittaa mitä voimia tahansa, halusipa hän suorittaa mitä
palvelusta hyvänsä, useimmiten on ennakkoehtona, että hänen täytyy
hankkia suotuisaa tilaisuutta ansaitsemalla tai myymällä jotakin. Ellei
hän voi muuttaa lahjojaan joksikin myytäväksi olioksi tai saada jotakin
äveriästä miestä itseänsä "suosimaan", hän ei voi lahjojansa viljellä.
Hankkimisen, ansaitsemisen lahjat ovat kaikkein ylimmät — kaikki muut
kumartavat niitä.

Tämä seikka ei suinkaan johdu luonnollisesti ihmisen olemuksesta,
se on sokean ja monisyisen sosiaalisen kasvun tulos, johtuu eri
aateryhmien kesken tapahtuvasta kilpailusta ja erilaisten vaikutusten
keskinäisestä muuntamistyöstä. Omistuksen aate on päässyt villiytymään,
se on muuttunut kaikkeatukahduttavaksi rikkaruohoksi. Terveen ihmisen
luonnollisena valta-intohimona ei ole alinomainen omistamisen halu.
Väitetään sosialismin "vastustavan ihmisen luontoa" ja tahdotaan meille
uskotella, että tämä elämä, jossa vallitsee tuskallinen pelontunne,
itaruus ja keinottelu, rahanhimoiset vaikuttimet ja pakollinen
raadanta, on ihmissielun sosiaalisten mahdollisuuksien täydellinen
ja lopullinen ilmaus. Mutta todellisuudessa onkin laita niin, että
ainoastaan nimenomaan luonnottomat ihmiset, henkilöt, joiden äly on
ahdas, rajoitettu, erikoistunut, Rockefellerit, Morganit ja muut
heidänlaisensa, henkilöt, jotka eivät ole hengeltään suuria eivätkä
kauniita, vaan pelkkiä raha-monomaaneja, voivat jatkuvasti antautua
voiton hankintaan keskittäen siihen koko tarmonsa. Kelvollisen
inhimillisen aineksen suurimmalle osalle on ostaminen ja myyminen,
säästäminen ja sijoittaminen, itsensä vakuuttaminen ja omaisuuden
hoitaminen joukko vieraalta tuntuvaa, järjetöntä ja ikävystyttävää
toimintaa, joka on ristiriidassa vaiston yleisen suunnan ja elämän
hienompien harrastusten kanssa. Miesten ja naisten suuresta
enemmistöstä koko asia tosiaankin tuntuu niin luonnottomalta, etteivät
he kaikesta köyhyyden aiheuttamasta kurjuudesta, kaikesta orjuutuksesta
ja taloudellisesta epäedullisuudesta huolimatta voi pakottaa itseään
tuohon ikävään, ovelaan peliin, maailman pettämiseen, vaan jäävät
köyhiksi. Useimmat luopuvat jonkinlaisen epätoivon vuoksi kaikista
yrityksistäkin, useat turvautuvat haparoiviin kokeisiin, tavoittelevat
voittoa sattuman nojalla, pelaamalla, monet keräävät epävarman ja
epätyydyttävän omaisuuden, muutamia rakennuksia, jotakin maa-aluetta
koskevan omistusvaatimuksen, muutamia satoja puntia, joiden sijoitus
on epävarma kuin tuuliviiri; vain pieni vähemmistö omistaa ja lisää
omaisuuttaan — enimmälti joko rikkaiden perillisiä tai tarmokkaita
henkilöitä, jotka suorastaan tylsyttäen elämän parempiin ja jalompiin
puoliin kohdistuvaa vaistoa voivat antautua melkein yksinomaan
riistämään ja kasaamaan. Kaikki tavalliset ihmiset, jotka eivät ole
sosialisteja, ovat itse asiassa yhteistyössä luovuttaakseen maailman
sellaisten henkilöiden huostaan.

Sosialismin vastustaja väittää, että tästä rohkaistun ja kannustetun
ahneuden onnettomuudesta koituu hyvää ja että se erikoinen halpamaisen
ahne tyyppi, joka on nykyisessä individualistisessa maailmassa
vallitsevana, Rockefeller-Harrimanien tyyppi, "luo" suuria liikkeitä,
ottaa käytäntöön luonnon mahdollisuuksia, antaa ihmiskunnalle
rautateitä, voimaa, mukavuuksia. Itse asiassa kykenee nykyaikainen
älykäs yhteisö varsin hyvin suorittamaan kaikki nuo tehtävät
verrattomasti paremmin itse, ja yhteistoiminnan hyväätekevä vaikutus
voi helposti muodostua ja muodostuu helposti käänteentekeväksi.
Yksityishenkilöiden suorittama luonnon tarjomien mahdollisuuksien
käytäntöönottaminen on epäilemättä taloudellisen kehityksen välttämätön
ehto yhteisössä, jonka äly on alhaisella kehitysasteella, samoinkuin
piikivestä valmistettujen kojeiden käyttö on ollut ihmiskunnan
sosiaalisen kehkeytymisen välttämätön vaihe, mutta nykyaikana ahne
anastaja kuluttaa yhteisön voimia ja uhkaa sen terveyttä niinkuin
jokin ruumiin riutuva elin. Ja hän on nykyjään paljoa turmiokkaampi
kuin milloinkaan ennen, koska vanha uskonnollinen järjestö ei enää
vaikuta määräävästi hänen mielikuvitukseensa. Nykyaikaisen maailman
suuret omaisuudet on enimmältä osalta hankittu sellaisten menetelmien
nojalla, jotka eivät ole sosiaalisessa suhteessa hyödyllisiä, vaan
useissa tapauksissa suorastaan vahingollisia. Ajateltakoon muutamia
tavanomaisia rikastumismenetelmiä. Eräs mahdollisuus on siinä,
että myydään jotakin arvotonta ainetta rahasta; siten keräävät
patenttilääkkeiden kauppiaat, kehno journalismi, palkintokilpailuja
järjestävät aikakausjulkaisut ja muut sellaiset suuria omaisuuksiaan.

Toinen mahdollisuus on ostelu, keinotteleminen viljalla, suoloilla,
boraksilla ja muilla sellaisilla tarpeilla. Sitten on mainittava
se, mitä Amerikassa mainitaan nimellä "franchises", edullisin
ehdoin ja keinoilla, jotka tavallisesti eivät siedä tarkastusta,
tapahtuva erioikeuden hankkiminen jonkin edullisen julkisen toiminnan
harjoittamiseksi, joka suoritettaisiin paremmin, jos se jäisi
yhteisön toimeksi — esimerkiksi erinäiset paikallisliikennettä
harjoittavat yksityisliikkeet; lisäksi ne yksinkertaiset tai mutkikkaat
finanssitoimet, osakepääoman pelkkä nimellinen koroittaminen,
"rekonstruoiminen", tavallisten osakkeenomistajien "ulospudistaminen",
joiden nojalla tavallisten toimeentulostaan taistelevien henkilöiden
säästöt siirretään finanssimagnaatin haltuun. Kaikki tässä luettelossa
mainitut menettelytavat ovat suuremmassa tai vähemmässä määrässä
epäsosiaalisia, mutta juuri niitä käyttäen ovat viimeksikuluneiden
vuosien suuret menestykset saavutetut. Toisluokkaisia omaisuuksia on
epäilemättä hankittu siten, että henkilöt, jotka ovat osanneet ostaa
työvoimaa huokealla, järjestää sen hyvin, myydä sen tuotteet kalliista
hinnasta, ovat perustaneet erilaisia tehdasliikkeitä, mutta niissäkin
tapauksissa tekevät usein uuden tuotteen sosiaalisen edullisuuden
tyhjäksi työväen huonot olot. Tosiasioita tarkastellen on mahdotonta
yhtyä kannattamaan sitä väitettä, että voitonhimon kannustamat
henkilöt voivat suorittaa yhteiseksi hyväksi koituvaa työtä ja että
taloudellisen kehkeytymisen eteneminen välttämättä vaatii sellaista
kannustinta.

Asiaimme alistaminen sellaisen voitonhimon hengen alaiseksi jättää
maailmamme erikoislaatuisen, saaliinhimoisen, hedelmättömän, ovelan
ihmistyypin käsiin, ja ihmisten suuren enemmistön, joka vihaa
voitonhimon hengen palvelemista, on pakko niin menetellä, koska koko
yhteisöä rasittaa pakkomielteenä yksityisomistuksen periaate, mutta
totena pysyy sittenkin, ettei maailmaa pidä pystyssä tuo henki, vaan
palvelemisen henki. Maailman olisi mahdoton pysyä pystyssä nytkään,
jos sen väestön suuri enemmistö todellakin tavoittelisi yksinomaan
omaa voittoa. Rockefellerien, Morganien ja Rothschildien muodostama
maailma tuhoutuisi surkeasti taisteltuaan sitä ennen kiivaan sisäisen
taistelun. Vain sen nojalla, että ihmiset yleensä ovat sellaisia
saaliinajajia paremmat, suoritetaan maailmassa todellisia inhimillisiä
tekoja.

Tarkastelemme tätä kysymyksen puolta hiukan seikkaperäisemmin, koska
ne, jotka nykyaikana sosialismista väittelevät, näyttävät käsittävän
erikoisen huonosti juuri sen.


2.

On tehostettava sitä tosiasiaa, että suurin osa maailmassa suoritettua
työtä ja kaikki kunnollinen työ nykyjään suoritetaan toisten
vaikuttimien eikä voitonhimon nojalla; voitonhimo ei ole maailman
liikevoima eikä voikaan olla, koska se toimii kaikkea tehokasta
työskentelyä vastaan kaikilla elämän aloilla.

Tuntuu vaikealta ryhtyä todistamaan asiaa, joka tämän kirjoittajan
mielestä on ihan ilmeinen. Voi ainoastaan vedota älykkääseen lukijaan
ja kehoittaa häntä tarkastelemaan ympäristössään olevia ja toimivia
ihmisiä. Hän huomaa aina, että omaisuudenhaltijat eivät tee mitään,
että voitonetsijät askartelevat epäproduktiivisissa toimissa,
kirjoittelevat ilmoituksia, väärentävät tosiasioita, sepittelevät
uskottavilta tuntuvia tarjouksia ja kiskovat itselleen voittoa
toisten ankarasta työstä, kun sitävastoin todella välttämättömän
työn — en tarkoita ainoastaan vaivaa ja uurastusta, vaan myöskin
älykästä johtoa, todellista suunnittelua ja tutkimista, aatteiden ja
menetelmien käyttelyä ja kehittelyä — suorittavat kaikkein useimmissa
tapauksissa palkatut yksilöt, jotka saavat joko määrätyn korvauksen
ja koroituksen toiveita, jotka eivät ole missään oikeassa suhteessa
suoritettuun työhön, tai palkan, joka vaihtelee määrätyissä rajoissa.
Kaikki konepiirustukset, kaikki arkkitehtuurityö, kaikki julkiset
palvelustoimet — esimerkiksi museoittemme hoidossa suoritettu etevä
työ — kaikki tukku- ja vähittäisliikkeet ja melkein kaikki suuret
teollisuusyhtymät, kaivokset, maatilat ja muut ovat todellisuudessa
palkattujen tai jossakin määrin palkattujen henkilöiden hoidettavina
nyt samoinkuin olisivat sosialisminkin vallitessa. Se on mahdollista
ainoastaan senvuoksi, että kaikki nuo toimeenpanevat johtajat,
virkamiehet ja virkailijat ovat uskomattoman kunniallista ja
lainkuuliaista väkeä, senvuoksi, että työ heitä huvittaa, että
he tahtovat suorittaa sen hyvin eivätkä ajattele joka käänteessä
hyötymistä. Jos heille annetaan vain vähäinenkin määrä turvallisuutta,
niin he tyytyvät mielenkiintoiseen työhönsä, ovat iloiset voidessaan
syrjäyttää sen alinomaisen pakottavan persoonallisen hyödyn
tavoittelemisen, jonka individualistit luulottelevat olevan ihmiskuntaa
johtavan vaikuttimen, ovat iloiset voidessaan jättää koko seikan
huomiotta ja "saada jotakin tehdyksi", kuten sanovat. Ja tämä pitää
paikkansa kaikkialla yheiskunnallisessa asteikossa. Muurari ei ole hyvä
muurari, ellei tiilikiven käsitteleminen häntä huvita. Tiedämmehän,
että palvelija, joka muuttuu palkanhimoiseksi, lakkaa "ylpeilemästä
työstään", kuten sanotaan, ja ajattelee vain "juomarahoja" ja
palkanlisäystä, samalla muuttuu mahdottomaksi. Ajatteleeko vaihdemies
jokaista liikettä suorittaessaan palkkaansa, ajatteleeko sitä
tallirenki hevosta ohjatessaan — ja tahtovatko he sitä ajatella?

Tunnustan havaitsevani vaikeaksi kirjoittaa kärsivällisesti ja
kohteliaasti siitä väitteestä, että ihmiset tahtovat tehdä työtä
ainoastaan ahneudesta tai rahan tarpeesta ja ainoastaan sikäli
kuin työstään hyötyvät. Se on ilmeisesti järjetön väite. Järkevä
sosialismin vastustaja luullakseni ei tahdokaan sitä kannattaa tuossa
karkeassa muodossa. Hän tekee rajoituksia. Hän sanoo, että vaikka
voikin olla totta, että hyvää työtä aina tehdään asianharrastuksesta
tai palvelemisen hengessä, ihmisten työssäpitäminen ja työtehon
pitäminen korkeana huolimattomuuden ja hajamielisyyden aikoina vaatii
erottamisen uhkaa ja omistajan kannustavaa katsetta. Niin ollen asia
tietenkin esiintyy siedettävämmässä valaistuksessa ja tuntuu paljoa
otaksuttavammalta.

Väitteeseen sisältynee se totuus, että useimmat ihmiset tarvitsevat
jonkinlaista toiminnan kannustinta ja jonkinlaista suorituksen esikuvaa
voidakseen tehdä parhaansa, mutta se väite, että tuon saa aikaan
yksityisomistus ja että sen voi saada aikaan vain yksityisomistus, on
aivan toinen asia. Onko esimerkiksi brittiläinen puhelinpalvelus niin
tehokas kuin on — sen tehokkuus ei muuten suinkaan ole erinomainen
— senvuoksi, että osakkeidenomistajat ja tilaajat esittävät
huomautuksiaan? Oleileeko kauppiaan juoksupoika vähemmän kuin hänen
veljensä, joka kantaa postitoimiston sähkösanomia? Ja eikö esimerkiksi
maidonhankinnassa olisi maidon hyvästä laadusta huolehtiva kriitillinen
yleisö paljoa peloittavampi isäntä kuin maitoliikkeen peräsuojissa
istuva keinotteleva liikkeenomistaja? Ja jos vihdoin tarkastelemme
suuria liikejärjestöjä, joita hoitavat palkatut virkailijat ja joiden
omistajia ovat hajallaan asuvat osakkeidenhaltijat, niin vastakohta
ilmenee yhteisön hallitsemalle liiketoiminnalle edullisena.

Ei! Ainoat työhyveet, hyveet, joihin tulee luottaa, joita tulee
kehittää ja palkita siinä sivistyneessä valtiossa, jota me sosialistit
yritämme saada aikaan, ovat palvelemisen henki ja kiihkeä halu tehdä
työnsä hyvin, kunniallinen pyrkimys tekemään eikä hyötymään. Kiskovan
ja alentavan pakon vallitessa me saamme huonosti tehdyksi sen, minkä
voisimme saada hyvin tehdyksi vapautuneen ihmissuvun hyvän tahdon
nojalla. Kaikille niille, jotka todella tekevät ja toimivat, voitonhimo
on vain vastus, vihollinen. Jokainen taiteilija, jokainen tieteellinen
tutkija, jokainen asiain alkuunpanija, jokainen hyvä työmies tietää
sen. Jokainen kelpo arkkitehti tietää asian niin olevan ja voi kertoa
monestakin sellaisesta tapauksesta, jolloin hän on uhrannut ilmeisen
voiton ja suostunut häviöön saadakseen työn tehdyksi niinkuin tahtoi,
oikein ja hyvin; jokainen hyvä lääkäri on samoin asettanut liikuttavan
ja mielenkiintoisen tapauksen etusijalle syrjäyttäen oman hyötynsä
ja korkean palkkionsa noudattaen tiedon ja yleisen menestyksen
vaatimuksia; jokainen opettaja, joka ansaitsee ruokasuolansa, voi
kertoa alinomaisesta liike-edun ja kunnollisen opetuksen välillä
vallitsevasta taistelusta; jokainen kirjailija on joutunut harkitsemaan
sitä vaihtoehtoa, jonka muodostavat toisaalla hänen esteettinen
velvoituksensa ja kauneuden etsintä, toisaalta "myyntikelpoisuus".
Kaikki tämä pitää paikkansa yhtä hyvin tavallisesta toimiskelusta
kuin erikoisesta luovasta työstä puhuttaessa. Kukaan ammttiinsa hyvin
perehtynyt levyseppä ei mielellään näe teoksiaan maalattavan, jokainen
puuseppä tietää, kuinka ikävää on jättää käsistään viimeistelemätöntä
"halpaa" työtä, maksettiinpa siitä kuinka hyvin tahansa; jokainen
siedettävä keittäjä häpee epäonnistunutta ruokalajia, eikä suinkaan
häpee vähemmän, vaikka sitä valmistettaessa on säästetty aineksia ja
siinä suhteessa menetelty taloudellisesti.

Mutta vaikka nämä tosiasiat ovat päivänselvinä jokaisen huomiokykyisen
henkilön nähtävinä, _me tyydymme elämään taloudellisessa
järjestelmässä, jonka vallitessa kuka tahansa kohoo kaikkien muiden
luonnetyyppien yläpuolelle, kunhan alistaa sellaisen terveellisen
ylpeyden ja sellaiset hyvät taipumukset valppaan ja alinomaisen
voitonhimon alle_. Tämä seikka se saa aikaan, että valtiossamme kaikki
voima ja vaikutusvalta joutuu menestyksellisten voitonhankkijäin
käsiin, se alistaa taiteen, johtokyvyn, viisauden ja työn noiden
alempiarvoisten, ahdasmielisten miesten alaisiksi, niiden miesten
määrättäviksi, jotka ottavat ja pitävät omanaan.

Yksityisomistukseen perustuva sosiaalinen järjestelmämme rohkaisee ja
ylistää tätä voitonhimon henkeä ja typistää ja ehkäisee palvelemisen
henkeä. Kunhan silmänne avautuvat huomaamaan sen vaikutusta, ette
voi milloinkaan enää lakata näkemästä, kuinka omaisuuden tarpeet ja
vaatimukset saastuttavat ihmiselämän kunniaa ja arvoa. Juuri siinä,
missä elämän tulisi puhjeta vapaimmin kauneimpaan kukkaansa, tuo
hyinen, ilkeä riivaaja pahimmin ahdistaa ja tuhoo. Laki, joka tekee
hankkimisen ja omistamisen ehdottomaksi välttämättömyydeksi, myrkyttää
ja hävittää miesten ja naisten vapautta rakkaudessa, taiteessa ja
kaikissa niissä seikoissa, joissa henkisen tai ruumiillisen kauneuden
tulisi olla innoittavana ja ratkaisevana tekijänä. Romanttisten
luonteiden kaikkien sirojen ammattien takana säilyvät rahallisen
välttämättömyyden tosiasiat elämän vallitsijoina. Jokainen nuorukainen,
jonka täytyy myydä taiteensa ja kykynsä, jokainen neito, jonka täytyy
myydä itsensä rahasta, on uusi yksityisomistuksen Minotaurokselle
annettu uhri, ja asia muuttuu toiseksi vasta sitten, kun saapuu
sosialismin Theseus.

Sosialismin vastustajat, jotka jättävät kaikki nämä seikat
huomioonottamatta ja keksivät niiden sijaan toisia niin kerkeästi kuin
vain he osaavat, väittävät yleensä, että me, joiden ensimmäisenä ja
viimeisenä ajatuksena on elämän kunniallisuus ja kohentaminen, tahdomme
tuhota kaiken kauneuden ja vapauden rakkaudesta, syyttävät meitä siitä,
että tahdomme perustaa jonkinlaisen "ihmissiitoslaitoksen". Lukija voi
arvostella tuon syytöksen oikeutusta, kun ehdimme seuraavaan lukuun;
tässä tahdon vain sanoa, että aivan samoin kuin yksityisomistus
vallitessaan kaikkea, mitä ihmiskunta tarvitsee, lukuunottamatta ilmaa,
auringonvaloa ja muutamia muita olioita, joita on vaikea omakseen
anastaa, halventaa työtä ja kaikkea elämän yleistä palvelusta, samoin
se tahraa ja ehkäisee ihmisen tunteitakin ja halventaa lukemattomien
ihmisten ruumiillista ja tunteenomaista olemassaoloa.

Kaikesta tuosta aiheutuu valtava elämän köyhtyminen, runsaiden ja
hienojen arvojen kauneuden ja erikoisuuden häviäminen. Inhimillinen
olemassaolo on meidän aikoinamme pelkkää kiduttavaa vihjailua,
millainen se voisi olla. Se on hallanpanema ja typistynyt palatsista
vaivaisimpaan hökkeliin asti. Ei ole ainoastaan laita niin, että
suurelta osalta väestöämme on riistetty liikkuma-ala, kauneus ja
mielihyvä, vaan sellainen maailmasta löytyvä liikkuma-ala, kauneus
ja nautinto saa vielä välttämättä jonkinlaisen irstaan sävyn, kuuluu
ostettaviin ja myytäväksi valmistettuihin asioihin.


3.

Jos on olemassa ammatti, joka edellyttää antaumusta enemmän kuin
toiset, niin se on varmaan lääkärintoimi. Sinä aamuna, jona
luonnostelin tätä lukua, satuin lukemaan seuraavan uutisen, joka
mielestäni havainnollisesti osoittaa, kuinka nykyinen järjestelmämme
halventaa elämää. Se tarjoo soveliaan tekstin, kun käyn lausumaan vielä
muutamia sanoja voitonhimon ja palvelemisen välisestä vastakohdasta.
Uutinen on hiukan epämääräinen sikäli, että siinä puhutaan mr
Tompkinsista, joka asuu Birminghamissa, ja enpä kovin kummastuisi,
vaikka siinä melkoisesti liioiteltaisiin todellista tapahtumaa. Se
vastaa kuitenkin elämän todellisuutta sikäli, että köyhissä seuduissa
asuvat lääkärit vaativat ja että heidän on pakko vaatia ehdottomasti
maksu, ennenkuin lähtevät sairaan luo.

"Eräs lääkärien epäinhimillisyyttä kuvaavaa tapaus ilmoitetaan
Birminghamista. Eräs Tompkins-niminen mies oli sairastunut vaikeasti
varhain jouluaamuna, ja vaikka satoi lunta ja sää oli kamalan kolea,
hänen vaimonsa lähti hakemaan lääkäriä. Lähin lääkäri kieltäytyi
lähtemästä, ellei saanut palkkiotaan ennakolta, toinen asetti saman
ehdon, ja vaimo meni poliisiasemalle. Kun ambulanssi oli matkassa, ei
vaimoa voitu auttaa, ja niin hän lähti toisten tohtorien puheille.
Vaimo rukka puhutteli kaikkiaan kahdeksaa, ja ainoa lääkäri, joka olisi
suostunut tulemaan saamatta palkkiotaan ennakolta, oli vilustunut ja
vuoteenomana. Vihdoin suostui eräs apteekkari lähtemään sairaan luo ja
määräsi hänet siirrettäväksi sairaalaan."

Sellainen on tarina. Huomaatte, että heti ensimmäisessä rivissä
puhutaan "epäinhimillisyydestä", ja myöhemmissä asiaa koskevissa
huomautuksissa oli sama sävy. Kaikki ilmeisesti edellyttävät,
että lääkärin tulee olla valmis lähtemään kenen luo tahansa minä
hyvänsä päivän tai yön hetkenä mitään palkkiota pyytämättä. Useimmat
sosialistit taipuvat tunnustamaan sellaisen edellytyksen oikeaksi.
Lääkärintointa harjoittavan henkilön tulee käydä elinkautista
alinomaista sotaa kipua ja sairautta vastaan samoinkuin sotilas
sotaretkellä on aina valpas ja valmis palvelemaan. Olemassaolevat
olosuhteet eivät kumminkaan sitä salli. Ne edellyttävät, että lääkäri
vaatii palkkionsa, maksoi mitä maksoi; jos lääkäri jatkuvasti
työskentelee ilmaseksi, ne rankaisevat häntä saattamalla hänet
hoidottomaksi ja puutteen vuoksi työkyvyttömäksi, ne estävät häntä
menemästä naimisiin tai tuomitsevat hänen vaimonsa ja lapsensa
köyhyyteen ja onnettomuuteen. Lääkärin täytyy ansaita rahaa, tekipä hän
muuten mitä tahansa tai oli tekemättä; hänen täytyy ehdottomasti saada
palkkionsa. Hän on yksityinen yrittäjä, joka kilpailee työansiosta
markkinoilla, missä tarjonta on suuri, ja hänen täytyy pakostakin
varata tarmonsa niitä varten, jotka voivat parhaiten hänelle maksaa.
On naurettavaa edellyttää hänen menettelevän julkisen virkamiehen
tavoin, jonka tulot ja tulevaisuus ovat varmat, tai niinkuin pappi,
jonka seurakunta ei milloinkaan salli joutua puutteeseen. Jos
kerran asetatte hänet samaan asemaan kuin vihannesten myyjän tai
kivihiilikauppiaan, niin teidän tulee edellyttää, että hän toimii
liikemiehen tavoin. Minkätähden soimaa sanomalehdistö köyhässä seudussa
elävää lääkäriparkaa siitä, että varaton mies jää vaille lääkärinapua,
mutta ei ajattelekaan soimata mr J.D. Rockefelleriä, vaikka köyhä mies
jää vaille öljyä, tai Devonshiren herttuaa, vaikka joku maankiertäjä
on vailla asuntoa Eastbournessa? Lehdissä ei näe milloinkaan tällaista
uutista:

"Eräs kauppiaiden epäinhimillisyyttä kuvaava tapaus ilmoitetaan
Birminghamista. Eräs Tompkins-niminen mies oli vaikeasti nälissään
varhain jouluaamuna, ja vaikka satoi lunta ja sää oli kamalan kolea,
hänen vaimonsa lähti hakemaan ruokaa. Lähin ruokatavarainkauppias
kieltäytyi antamasta mitään, ellei saanut heti maksua, toinen asetti
saman ehdon, ja vaimo meni poliisiasemalle. Koska poliisiasema ei ole
mikään keittiö, ei vaimoa voitu auttaa, ja niin hän lähti toisten
ruokatavarainkauppiaiden ja leipurien puheille. Vaimorukka puhutteli
kaikkiaan kahdeksaa, ja ainoa kauppias, joka olisi suostunut antamaan
ruokatavaroita maksutta, oli joutunut vararikkoon, joten hänellä ei
ollut mitä antaa. Vihdoin eräs tarkastaja suostui lähtemään miehen luo
ja määräsi hänet siirrettäväksi vaivaistaloon."

Olen itse kuullut erään liiaksi rasittuneen, puutteen ahdistaman
lääkärin huutavan makuuhuoneensa ikkunasta: "Onko maksu mukana?" ja
olen surkutellut ja ymmärtänyt hänen vaikeat vaihtoehtonsa. "Jos
alkaisin niin menetellä", selitti hän minulle hiukan puolustelevaan
sävyyn, "niin yksikään heistä ei maksaisi — ei yksikään."

Sosialisti ehdottaa tämän kurjan asiaintilan korjaamiseksi selvää
ja mutkatonta keinoa. Lääkärintoimi on julkista, kunnioitettavan
antaumuksellista palvelusta; sen ei tulisi olla hyödyntavoittelun
välineenä enempää kuin ravintoaineiden tuottamisen ja jakamisen,
asuntojen hankinnan — tai autuudenasian. Sivistyneen valtion
elimistöön tulisi luonnollisesti kuulua julkisen terveyttä
huoltavan henkilökunnan, jonka jäseninä toimivia hyväpalkkaisia,
korkeastisivistyneitä henkilöitä olisi kaikkialla maassa ja joka
olisi kiinteässä yhteydessä julkisen tutkimusdepartementin kanssa,
sekä reservinä spesialisteja, jotka olisivat yhtä valmiit ja
halukkaat käymään vaaroihin ja uhrautumaan kunnian ja sosiaalisen
välttämättömyyden vaatiessa kuin sotilaat tai merimiehet. Uskon,
että jokainen neljääkymmentä vuotta nuorempi lääkärinammattia
harjoittava kunniallinen mies toivoisi asian olevan sillä kannalla.
Siirtyminen yksityisyrityksistä julkiseen järjestöön on itse asiassa
jo alkamassa. Ensimmäinen muutokseen viittaava seikka on julkisten
terveysviranomaisten olemassaolo, miten huonosti palkattuja, liian
työn rasittamia ja voimattomia he nykyjään lienevätkin. Ei voi kestää
kauan, ennenkuin nykyisten olosuhteittemme ilmeinen järjettömyys johtaa
lääkärintoimen sosialisoimiseen aivan samoin kuin viimeksikuluneiden
neljänkymmenen vuoden aikana kolme neljännestä Ison-Britannian
opettajista on muuttunut yksityisyrittäjistä yhteisön palvelijoiksi.

Sellainen on sosialismin tarkoitus pitkin linjaa: muuttaa toinen
julkinen toiminta toisensa jälkeen sosiaaliseksi, asettaa
nälkäpalkoilla työskentelevien apulaistensa keskellä voittoa
ahnehtivien yksityisomistajien sekasortoinen toiminta varmaksi ja
kuriin tottuneeksi palvelukseksi, jossa jokainen työskentelee kunnian,
etenemisen, hyvän suorituksen ja yhteisen menestyksen puolesta.

Kirjoitan "varmasti ja kuriin tottuneeksi palvelukseksi" tarkoittaen
ulkonaisen kurin ohella sisäistäkin. Luopukaamme siitä luonnottomasta
teoriasta, jonka mukaan ihmisten tulee vastustelematta antautua
"omanedunharrastuksen" johdettaviksi. Omanedunharrastus ei ole
milloinkaan vienyt ihmistä tai yhteisöä muuhun kuin kadotukseen.
Kaikessa palveluksessa vaaditaan kunnian ja uhrautumisen sääntöjä,
jotka ihmisen tulee omaksua noudatettavikseen ja joiden alle hänen
täytyy alistaa eräitä virikkeitänsä. Täytymistä säestelee sisäinen
käsky. Miehet ja naiset tahtovat noudattaa sellaista kunnian
lakikirjaa. Niin on sotaväessä, varsinkin upseerien keskuudessa,
vallitsemassa rohkeuden, puhtauden ja hyvän käytöksen perintätapa, joka
on kaikkea lakia käskevämpi, ja siinä vähäisessä ihmisryhmässä, joka
on antanut maailmalle kaiken sen, mitä mainitsemme tieteen nimellä,
siinä vapaaehtoisten ja huonosti palkattujen työmiesten pienessä
parvessa, joka on saavuttanut tutkimuksen jalot voitot, vallitsee
itsensäkieltämisen ja sanomattoman tunnollisen, itsensäunohtavan
totuudellisuuden perintätapa. Nämä perintätavat vaikuttavat. Ne
lisäävät jossakin määrin jokaisen niitä noudattavan ihmisen arvoa.

Jokainen kirjailija tietää, erittäin hyvin, mikä on voitontavoittelun
ja hyvän työnsuorituksen välisenä erotuksena, ja harvoja lienee
sellaisia, jotka eivät ole toisinaan tehneet jotakin, kuten sanovat,
"omaksi ilokseen". Maalaajien työhuoneissa vallitsee samoin, kaikista
boheemin ei-moraalisista protesteista huolimatta, perintätapa,
ihailtava perintätapa, joka käskee jättämään huomiotta rahanhimon
vaikuttimet, halveksimaan pelkkää silmänlumetta ja plagioimista
taloudellisten lakien uhallakin. Tulevan sivistysvaltion julkinen
palvelustoimi edellyttää ja kehittää paljon täydellisempää kuria
ja kunnian perintätapaa. Kaikkien sellaisten kunniasääntöjen
kehittämistä ja säilyttämistä, kaikkea persoonallisen jalouden,
uuden ritarillisuuden, vilpittömän taiteellisen toiminnan
tavoittelemista vastaan nykyiset individualistiset järjestelmämme
julistavat säälimättömän sodan, sanovat: "Olette houkkioita! Katsokaa
Rockefelleriä! Katsokaa Pierpont Morgania! Hankkikaa itsellenne rahaa!
Kaikki uhrauksenne vain rikastuttavat heitä. Te ette voi palvella
ihmiskuntaa, vaikka kuinka yrittäisitte. He työntyvät tiellenne ollen
äärettömän kärkkäät ottamaan vastaan kaikki, mitä annatte. Kaikki
inhimillisen aikaansaannoksen kasvu koituu heidän hyväkseen, he
omistavat sen ennakolta... Hankkikaa itsellenne rahaa! Raha merkitsee
tekemisen, vallitsemisen, hallitsemisen vapautta. Välitättekö jotakin
vaimostanne ja lapsistanne? Tyydyttekö kasvattamaan palvelijoita
ja alamaisia noiden henkilöiden lapsille? Tehkää olonne kauniiksi
ja runsaaksi, tehkää elämä loistokkaaksi! Te houkkiot! Jos teette
työtä ja uhraudutte ettekä hanki itsellenne, niin he ottavat kaikki
haltuunne. Poikanne joutuvat panttilainaajan rengeiksi, tyttärenne
miljoonanomistajan palkkapiioiksi. Tai jos ette voi sitä sietää,
pysykää lapsetonna ja antakaa elämäntyönne kullata miljoonanomistajien
vieläkin riistokykyisempien jälkeläisten palatsia!"

Kukapa voisikaan sellaisten vaihtoehtojen vallitessa jättää halvan
rahastakiistelemisen huomioonottamatta?


4.

Tähän liitän pienen huomautuksen tehostaakseni erästä erikoista
seikkaa, nimittäin sitä, ettei sosialismi tahdo "hävittää kilpailua",
kuten monet hätiköivät ja typerät vastustajat väittävät. Tutustuttuaan
edellä esitettyihin asioihin lukija tietää, ettei ole niin laita.
Sosialisti luottaa kilpailuun, uskoo kilpailun palvelevan ja parantavan
maailmaa. Ja jotta tämä ihmisen ja ihmisen kesken tapahtuva kilpailu
saisi vapaasti kehittyä, sosialismi yrittää tuhota erästä erikoista
kilpailun muotoa, omaisuuden hankkimiseen ja säilyttämiseen, jopa
sen naimiseenkin kohdistuvaa kilpailua, joka halventaa nykyistä
maailmaamme. Sen sijaan se tahtoo suoda ihmiselle vapauden pitää
kilpailunsa esineenä mainetta, palvelusta, palkkoja, asemaa ja
arvovaltaa, joutoaikaa, rakkautta ja kunniaa.


5.

Otan nyt puheeksi eräitä vaikeuksia, joita sosialismin opiskelija
kohtaa. Hän kenties seuraa sosialistin väitteenkehittelyä tähän
saakka, ja sitten hänen mielikuvituksensa alkaa työskennellä
yrittäen esittää maailmaa, jossa puolet väestöstä tai enemmänkin on
valtion palveluksessa ja jossa valtio kasvattaa koko väestöä taaten
kunnollisen, mieluisan huolenpidon ja turvan varhaisena ja samoin
myöhäisenä ikäkautena. Hän alkaa miettiä, kuinka tämä laaja järjestelmä
on kokonaisuudessaan johdettavissa, ja niin nousevat esiin ensimmäiset
todelliset vaikeudet.

Minä puolestani olen valmis suhtautumaan näihin vaikeuksiin erittäin
vakavasti, kuten kirjani jälkipuoli tulee osoittamaan. Myönnänpä
senkin, että nykyaikaiset sosialistikiistelijät käsittelevät koko
tätä vastaväiteryhmää liian varoen. Nämä vaikeudet ovat vaikeuksia
varmalle sosialistille samoinkuin kyselijällekin ja kohottavat esiin
ongelmia, jotka täytyy ratkaista, ennenkuin sosialismin varusteet ovat
täydelliset. "Kuinka te sosialistit saatte oikeita miehiä oikeihin
paikkoihin suorittamaan tehtävänä olevaa työtä? Kuinka järjestätte
ylenemisen? Kuinka ratkaisette" (esitän tässä kysymyksen räikeimmässä
muodossaan), "kenen tulee ryhtyä suorittamaan historiallisia
tutkimuksia Oxfordin yliopistossa, kenen taas lähteä marraskuussa
merelle makrillinpyyntiin?" Sellaiset "tutkistelijät" — heillä on
tuhansia toisintoja — muodostavat sosialismin elävän vastustuksen,
heidän olemassaolonsa selittää, minkätähden ei meidän päivinämme
jokainen järkevä henkilö ole innokas sosialisti.

Toivon lukijan voivan tätä kirjaa eteenpäin lukiessaan nähdä tämän
moniosaisen ongelman moniosaisen ratkaisun kehittyvän erilaisten
näkökantojen, erilaisten vihjausten nojalla. Ottaessani sen nyt
puheeksi en suinkaan tahdo sitä siten syrjäyttää, vaan tahdon antaa
sille täyden tunnustuksen — ja kehoittaa lukijaa lukemaan edelleen.
Kaikissa näissä suhteissa maailma on nykyisin epätäydellinen ja
tulee olemaan epätäydellinen sosialismin vallitessakin — joskin
sen epätäydellisyys silloin, kuten lujasti uskon, tulee olemaan
verrattomasti vähäisempi ja kaikin puolin jalompi.

Tahdon kuitenkin tässä huomauttaa, että vaikka nuo huomautukset ovat
kaikille epädogmaattisille mielille erittäin hyödyllisiä sosialistisen
suunnitelman arvosteluja, ne eivät kumminkaan missään tapauksessa
oikeuta asioiden nykyistä järjestystä. Kaikki ne vaikeudet, jotka
tavanomainen sosialismin teoria näyttää jättävän ratkaisematta, ovat
ainakin yhtä ratkaisemattomat nykyaikana. Vain harvoin näkyy oikea
mies raivaavan itselleen tien sille paikalle, joka hänelle oikeastaan
kuuluu. Miehet ja naiset saavuttavat onnenosansa eri tavoin: muutamat
luonnonlaadultaan vääjäämättömät ja monipuolisilla lahjoilla varustetut
henkilöt työntyvät asemaan, jota tarvitsevat kykyjänsä kehitelläkseen,
toiset osaavat erinomaisen helposti hankkia itselleen kunnianosoituksia
ja toimintatilaisuuksia, jotka sitten jättävät käyttämättä, toiset,
jotka eivät pääse viljelemään erikoislahjojansa, ovat onnen luomuksia
tai vaatimattomuuden, tahdittomuuden tai kyvyttömyyden uhreja.
Useimmat maailman suurliikkeet ovat nykyisin yksityisomistajien
huostassa, ja niitä johtaa joko omistaja itse tai omistajien edustajina
toimivat johtajat. Ylentäminen tai kyvyn tunnustaminen vaihtelee
suuressa määrin, mutta tapahtuu todennäköisesti yleensä huonommin
kuin julkisissa toimissa. On muistettava, ettei täsmällisemmänkään
hallintojärjestelmän vallitessa etsitä miehiä, jotka käyttelevät
koneistoa parhaimmin, vaan miehiä, jotka voivat käytellä sitä
vähimmästä palkasta ja suurinta hyötyä tuottaen. On pelkkää haaveilua,
jos otaksutaan tavallisen liikemagnaatin alinomaa etsivän kykyjä
henkilökuntansa keskuudesta. Hänen toivomuksenaan on, että he tekevät
tehtävänsä eivätkä aiheuta häiriötä.

Pienemmissä liikkeissä, jotka luullakseni yhä vielä muodostavat
suuren enemmistön maailman taloudessa, kyky on suunnattomien esteiden
alainen. Olin aikoinani harjoittelijana rohdoskauppiaan myymälässä ja
kerran kangaskaupassa, kaksi veljeäni ovat olleet puotipalvelijoina,
ja niin ollen osaan yhä vielä puhua ymmärrettävästi kirjanpitäjien
ja palveluskunnan kanssa ja tiedän, että kaikkialla maailmassa
kaikenlaiset vähäpätöisemmät seikat ehkäisevät tehokkaan valinnan
aloittamistakin. Jokaisessa myymälässä vallitsee ankara kateudenhenki,
"johtajalle kanteleminen" on yleinen rikos, ja naisten yleneminen
herättää monilla toimialoilla varsin usein vieläkin alhaisempia
epäilyksiä. Ankarasti arvostellun julkisen palveluksen alalla sattuu
epäilemättä siinäkin "kantelua" viraston päämiehelle, mutta asiat
eivät voi pahimmillaankaan olla läheskään niin huonolla kannalla kuin
pienessä yksityisliikkeessä, jota johtaa pikkumainen itsevaltias.

Väitetään, että Amerikan julkisissa toimissa henkilökunnan laatu on
huonompi kuin suurissa yksityisissä liikkeissä. Oma vaikutelmani on,
että se, mikäli tulevat kysymykseen valtioliiton toimet, ja mikäli
otetaan huomioon maksetut palkat, on verrattomasti parempi. Yksityisten
valtioitten ja kuntien asioissa Amerikan olot eivät tarjoa mitään
tyydyttävää ratkaisuperustetta; amerikkalaiset ovat, eräiden syiden
nojalla, joita olen pohtinut toisessa yhteydessä,[9] "valtio-sokeata"
väkeä, joka keskittää kaiken tarmonsa yksityiseen hyötymiseen, he ovat
laiminlyöneet julkisia asioita, ja julkiset virat on jätetty sille
erikoisen karkealle poliitikkotyypiile, jonka heidän epäonnistunut
valtiosääntönsä ja heidän individualistiset perintätapansa ovat
kehitelleet. Englannissakin saavat julkisissa viroissa toimivat
henkilöt järjestelmällisesti liian pienen palkan, joten suurliikkeiden
tarvitsee vain maksaa kohtuullisen hyvin voittaakseen palvelukseensa
kyvykkäimmät henkilöt. Sitäpaitsi tulee lukijan muistaa, ettei
julkisista toimista ilmoiteta niinkuin yksityisliikkeet tekevät.
Siitä johtuu, että vaikka sotaväen tai laivaston järjestelyepäkohtia
julkisuudessa mitä perinpohjaisimmin pohditaan, yksityisen toiminnan
puutosten arvosteleminen melkein täydellisesti estyy. Sanomalehden
toimittaja voi julkaista mitä joutavimpia syytöksiä jonkin uuden
kenttätykin perän tai Aldershotin sotilasasuntojen johdosta,
mutta harkitsee hyvin, ennenkuin julistaa, että säilykehedelmät,
joista sanomalehden omistaja saa vuosittain muutamia satoja puntia
ilmoitusmaksuja, ovat epäterveellistä balsamoitua mätää. Kaiken
kaikkiaan on todennäköistä, että häpeällisen huonosta palkkauksesta
ja puoluenäkökohtain aiheuttamista vaikeuksista huolimatta Britannian
laivasto, postilaitos, siviilivirat yleensäkin, kasvatustyö
ja monet Lontoon sekä useiden muiden Englannin ja Skotlannin
kunnallishallitusten suorittamat liikenne- ja rakennustoimet ovat yhtä
hyvin hoidetut kuin mikä yksityisliike tahansa maailmassa.

Toisaalta on myönnettävä, että on olemassa poliittisia ja
yhteiskunnallisia olosuhteita, jotka voivat painaa valtion palveluksen
laadun yhtä alhaiseen tasoon kuin kehnoimman yksityisyrityksen.
Ei ole ihmekään, että kahdeksannentoista vuosisadan tyypillisen
monarkian vallitessa, kun tie laivastoon, rykmenttiin ja apostoliseen
vallanperimykseen kulki välttämättä kuninkaan rakastajattaren
odotushuoneen läpi, ilmeni se ehdoton valtiontarkastuksen hylkääminen,
jonka täydellinen julkilausuminen jäi Herbert Spencerin asiaksi, se
järjenvastainen, kiihkeä usko, että valtio on aina kykenemätön ja
väärässä, olipa muuten oikein mikä tahansa...

Asian ydin lienee se, että milloin on olemassa kunniallisia poliittisia
laitoksia, sananvapaus ja yleinen korkea älyn ja kasvatuksen taso,
miehiä ja heidän töitään ja kykyjään arvostellaan tehokkaasti, syntyy
terve julkisen ylenemisen järjestelmä ja moni oikea mies tulee oikeaan
paikkaansa. Toisin sanoen: mitä parempi yhteisön äly, sitä paremmat
yhteisön mahdollisuudet. Sosialistisen järjestelmän vallitessa, joka
suo kasvatusta ja persoonallisen turvallisuuden tunnetta jokaiselle,
tämä kritiikin tarve varmaan tyydytetään mitä vapaimmin, vilpittömimmin
ja puolueettomimmin. On kumminkin hyvä muistaa, kuinka sosialismi
kokonaisuudessaan on korkeasta älyn, kasvatuksen ja vapauden tasosta
riippuvainen. Sosialistiset laitokset, sellaisina kuin minä ne
ymmärrän, ovat mahdolliset ainoastaan sivistyneessä valtiossa,
valtiossa, jossa koko väestö osaa lukea, kirjoittaa, keskustella,
ottaa osaa ja melkoisessa määrässä asioita ymmärtää. Sosialistinen
valtio edellyttää välttämättä kasvatusta. Sosialismi, nykyaikainen
sosialismi, toisin sanoen se, jota nyt tarkoitan, on eräiden yleisten
aatteiden esittämistä ja harjoittamista; se on mahdoton oppimattomassa
yhteisössä, halpamaisen itsekkäässä yhteisössä tai sellaisessa
yhteisössä, joka ei kykene käyttelemään sivistyksen koneistoa ja
välineitä. Parhaimmillaan — ja sen paras on surkean vaivaista — typerä,
sivistymätön väestö voi korkeintaan piirtää sosialismin ivakuvan
pystyttämällä eräänlaisen virkavaltaisen tyranniuden; barbaariselle
kansalle, joka on liian suuri ja kirjava kansanedustusta varten, kelpaa
ainoastaan monarkia ja kuninkaan omistus; villiheimolle perintätapa
ja voimakkaimpien urosten kirjaanmerkitsemätön tahto. Minä myönnän,
että sosialismi edellyttää kehittynyttä älyä ja vaatii ennen kaikkea
kouluja, järjestelmällistä tiedettä, kirjallisuutta ja valtiollista
vaistoa.



KUUDES LUKU

HÄVITTÄISIKÖ SOSIALISMI KODIN?


1.

Syistä, jotka käyvät selvemmiksi, kun tutustumme hiukan sosialismin
varhaiseen historiaan ja kehitykseen, perhettä koskevat sosialistin
väitteet suovat tilaisuutta eräille pahoille väärinkäsityksille.
Ihmisille kerrotaan — ja kerrotaan aivan vilpittömästi ja hyvässä
uskossa — että sosialismi tahtoo tuhota kodin ja asettaa ihmiselämän
lämpimän ja tutun pesän sijaan jonkinlaisen ihmissiitoslaitoksen,
tahtoo lapsia kehitettävän jonkinlaisissa hautomakoneissa ja seimissä —
sanalla sanoen laitoksissa.

Ennenkuin esitämme, mitä nykyaikainen sosialisti näissä suhteissa
tahtoo, lienee hyvä hiukan tarkastella nykyistä asiain todellisuutta,
jonka vuoksi kotokansa on kovin huolissaan. Lukijan ei pidä ihannoida.
Hänen ei pidä sulkea silmiään tosiasioilta, haaveksia niinkuin lordi
Hugh Cecil ja lordi Robert Cecil — nuo huonon asian ihailtavat
kannattajat — todennäköisesti haaveksivat, että maailmassa on vain
kauniita koteja, siistejä hyveen tyyssijoja, jokainen pieni ihmisyyden
linnoitus, jokainen varustettu portilla ja seinää peittävällä
muratilla, kirjoilla ja kotiuruilla, koteja, joissa veisataan virsiä
sunnuntaiehtoina, koteja, joissa rakas äiti valmistaa oivallisia
kakkuja ja joita johtaa voimakas, onnellinen isä — ja sanoa sitten:
"Nuo ilkeät sosialistit tahtovat tuhota kaiken tämän?" Todellisuudessa
näet on laita ensinnäkin niin, että sellaisia koteja tuhoavat ja
tekevät mahdottomiksi nykyjään juuri ne syyt, joita vastaan sosialismi
taistelee, ja toiseksi on huomattava, että vain harvat kodit vastaavat
nykyaikana tuota ihannekuvaa. Todellisuudessa ahdistaa jokaista köyhää
kotia työn epäsäännöllisyys ja sen perustuksia uurtaa epäluotettava
vakuutus, sen täytyy pitää tyyssijanaan epäterveellistä asumusta ja
lasten täytyy nauttia väärennettyjä ravintoaineita, koska parempaa ei
kyetä hankkimaan. Ja tämä on valitettavasti liiankin helppo todistaa
vetoamalla jälleen asiakirjaan, jota jo alumpana käytin.

Toisinaan kuulee vielä puhuttavan yksinkertaisesta,
hyveenhallitsemasta, leppoisasta, köyhästä skotlantilaisesta kodista,
kuulee puhuttavan niin, että mieleen kohoo "Lauantaiehtoo matalassa
majassa". "Tuhoutukoot kaikki muut unelmat", huudahdetaan silloin,
"kunhan sellainen hyvyys ja yksinkertaisuus säilyvät." Mutta
tarkastelkaamme nyt tavallista Skotlannin köyhää kotia ja verratkaamme
sitä unelmaamme.

Tässä on todellisuus.

Nämä merkinnät sisältyvät Edinburghin hyväntekeväisyysjärjestön
hiljattain julkaisemaan kertomukseen, joka koskee suunnilleen
tuhannenneljänsadan koululapsen koteja, toisin sanoen suunnilleen
kahdeksaasataa Skotlannin kotia. Huomattakoon, että ne ovat _tavallisia
koteja_. Ne ovat, kuten jo huomautin Lontoon ja Yorkin virallisiin
tiedonantoihin vedoten — ja kuten jokainen asiaan perehtyvä helposti
huomaa — hiukan huonompia ja hiukan parempia kuin enimmät köyhän
väestön kodit Skotlannissa ja Englannissa tätä nykyä. Jäljennän nyt
tähän — huomattakoon, etten valikoi — sarjan toisiaan seuraavia
merkintöjä, jotka valitsen umpimähkään tästä leppymättömästä
luettelosta. Aikaisemmin lainasin tapaukset 1, 2, 3 ja niin edespäin;
nyt pistän sormeni lehtien väliin ja tapaan numerot 191, 192 ja
niin edespäin. Tässä ne ovat, toinen toisensa jälkeen, täsmälleen
samanlaisina kuin alkuperäisessä luettelossa:

191. Leski ja lapsi asuvat naimisissaolevan pojan kanssa. Kolme
täysikasvuista ja kolme lasta yhdessä huoneessa ja makuukomerossa.
Leski viettää epävakaista elämää ja käyttää väkijuomia. Asumus
on kaikin puolin kehno ja epäterveellinen. Lapsi on kalpea ja
heikonnäköinen, ja siitä pidetään vähän huolta, koska äiti on
tavallisesti ulkona työssä. Lapsi leikkii kadulla. Viisi lasta
on kuollut. Pojassa on rauhasajettumia ja ihottumia. Todistukset
poliisilta, koulusta ja työnantajalta.

192. Kurja koti. Isä kuollut. Äiti ja vanhin poika huolettomat ja
välinpitämättömät. Viidestä lapsesta kaksi vanhinta täysikasvanutta.
Vanhempi tyttö on työssä, hän on laadultaan parempi ja voisi
olla kunnollinenkin paremmissa olosuhteissa; näyttää liiaksi
rasittuneelta. Äidin otaksutaan toimivan päiväpalkkalaisena; hän saa
kunnanapua, ja eräs lapsista ansaitsee vapaahetkinään. Neljä lasta
on kuollut. Koulua käyvät lapset ovat likaiset ja repaleiset. Äiti
voisi saada työtä, ellei juopottelisi. Koulua käyvät lapset saavat
vapaan päivällisen ja vaatteet, ja kirkonmiehet antavat perheestä
suotuisan todistuksen. Toisessa lapsessa on syyhy, niskassa paiseita,
ruumis likainen. Kolmannessa rauhasajettumia, samoin likainen ja
kirpunpurema. Asuvat: kuusi henkeä kahdessa pienessä huoneessa.
Todistukset kunnan sairaanhoitajattarelta, kunnanneuvostolta, koulun
hyväntekeväisyysyhdistykseltä, poliisilta, opettajalta, lasten
työnvälitystoimelta ja koulun tarkastajalta.

193. Leski, näennäisesti kunnianarvoisa ja kunnollinen, mutta
käyttää luultavasti väkijuomia. Hänen on joka tapauksessa täytynyt
ponnistella ylläpitääkseen perhettään, vaikka onkin saanut paljon
apua kunnalta, kirkolta y.m. Hän on työssä kodin ulkopuolella.
Koulua käyvät lapset saavat ruoan koulusta, ja perheen täytyy,
nauttia melkoista hyväntekeväisyyttä, koska kaksi kirkkokuntaa ovat
kiinnittäneet siihen huomiota. Kolme lasta on kuollut. Asuvat:
kolme kahdessa aivan pienessä huoneessa. Todistukset kirkolta,
kunnanneuvostolta, koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä, poliisilta,
kunnan sairaanhoitajattarelta, opettajalta, vakuutuslaitokselta ja
liikkeenjohtajalta.

194. Isä juopottelee, samoin äiti jossakin määrin, mutta koti on siisti
ja puhdas, ja vuokra maksetaan säännöllisesti. Ei ole tosiaankaan
minkäänlaista puutteen merkkiä. Tytär on joutunut ikävyyksiin. Elossa
on vain kaksi lasta yhdeksästä. Isä on kotoisin maaseudulta ja näyttää
sangen älykkäältä, mutta tuntuu joutuneen rappiolle. He kuuluvat
lähetysseuraan, kuten luullaan sieltä saamansa avustuksen vuoksi.
Asuvat: neljä kahdessa huoneessa. Todistukset yhdistykseltä, kirkolta,
liikkeenjohtajalta ja poliisilta.

195. Perheenisä on hillitön. Äiti on tyynimielinen, mutta hänenkin
pelätään juovan. Hän näyttää kadottaneen vaikutusvaltansa pieneen
seitsenvuotiaaseen poikaansa nähden. Vanhemmat menivät naimisiin varsin
nuorina, ja ensimmäinen lapsi syntyi ennen avioliittoa. Miehellä ei
ole säännöllistä työtä, ja hänen olonsa eivät nähtävästi parane.
Koti on kuitenkin vielä sangen siedettävä, he maksavat yhdistyksen
jäsenmaksun säännöllisesti, ja poliisin lausunto on hyvä. Yksi lapsi
on kuollut. Asuvat: viisi kahdessa huoneessa. Todistukset kunnan
sairaanhoitajattarelta, poliisilta, yhdistykseltä, työnantajalta,
opettajatarelta ja liikkeenjohtajalta.

196. Likainen, siivoton koti. Alkeellisimmatkin puhtausvaatimukset
näyttävät jäävän huomioonottamatta. Isä ei ansaitse paljoa, ja talo on
epäterveellinen, mutta asiat voisivat olla paremmalla kannalla, jos
olisi raittiutta ja säästäväisyyttä. Juopottelu ei kumminkaan näytä
kehittyneen suureen määrään, ja täytyy olla vaikeata elättää viittä
pientä lasta ansaituilla rahoilla. Perheeseen kuuluu kaksi naista.
Vanhin lapsi on likainen ja kirpunpurema. Asuvat: seitsemän kahdessa
huoneessa. Todistukset poliisilta, yhdistykseltä, työnantajalta,
opettajattarelta ja tarkastajalta.

197. Vanhemmat ovat aivan juoppouteen vaipuneet ja irstaat. He ovat
vaipuneet melkein sosiaalisen rappeutumisen alimmille asteille. Kodissa
ei ole minkäänlaista kalustoa, ja viisi lasta ovat laiminlyödyt ja
nälän riuduttamat. Eräs pojista ansaitsee hiukan ollessaan koulusta
vapaana. Kaikki vanhempien luonnetta koskevat todistukset ovat
yksimieliset, vaikka he eivät olekaan vielä joutuneet poliisin
huostaan. Toisessa lapsessa on riisitauti, keuhkotorventulehdus,
rauhaset hiukan ajettuneet ja sääret väärät. Kaksi lasta on kuollut.
Asuvat: seitsemän kahdessa huoneessa. Todistukset poliisilta, kunnan
sairaanhoitajattarelta, työnantajalta ja opettajattarelta.

198. Koti on sangen hyvässä kunnossa, ei näy mitään, mikä osoittaisi
juopoteltavan, mutta ympäristö vaikuttaa vanhempiin huonosti ja
masentavasti. Lapset menevät kouluun erittäin siivottomina ja likaisina
ja saavat varmaan liian heikon ravinnon. Isän palkka on erittäin
pieni, ja vain yksi pojista on työssä; heitä on kaikkiaan kuusi.
Äiti on toisinaan päivätöissä. Kouluakäyville lapsille annetaan
ruoka ja vaatteet. Mies kuuluu säästäväisyysyhdistykseen. Vanhin
lapsi kirpunpurema, ruumis pesemätön. Toisessa rauhasajettumia;
kirpunpurema ja likainen, tylsä ja ikäisekseen kovin pieni. Kaksi on
kuollut. Asuvat: seitsemän kahdessa huoneessa. Todistukset koulun
hyväntekeväisyysyhdistykseltä, liikkeenjohtajalta, poliisilta ja
opettajattarelta.

199. Koti oli varsin kunnollinen, mies näytti olevan älykäs ja nainen
uuttera, mutta poliisin lausunto on erittäin epäedullinen; edellinen
on todistettu syypääksi erinäisiin rikoksiin. Hän on ollut joutilaana,
ja taloudellinen taakka on ollut vaimon kannettavana. Kuusi lasta,
joista kaksi on työssä ja ansaitsee hiukan, mutta perhe tulee toimeen
koululta, kirkolta ja yksityisiltä saamansa avustuksen nojalla. Lapset
rvat kamalasti syöpäläisten vallassa. On luultavaa, että pikkulapsia
on perheessä hoidokkainakin. Vanhin lapsi vähäverinen, rauhaset
ajettuneet, pää pahoin rupinen, paljon täitä. Toisessa lapsessa
lukuisia rauhaspaiseita, pää rupien peitossa, paljon täitä. Neljä
lasta on kuollut. Asuvat: kahdeksan kahdessa huoneessa. Todistukset
poliisilta, opettajalta, kirkolta, kunnan sairaanhoitajattarelta ja
liikkeenhoitajalta.

200. Koti on kurja ja kerrassaan vailla kalustoa. Vanhemmat menivät
naimisiin 17 ja 18 vuotiaina. Yksi lapsi kuoli. Elämä on ollut
huoletonta, ellei pahempaakin. Nykyisistä toimeentulokeinoista ei voi
saada selkoa, sillä mies on työtönnä; hän on kuitenkin hiljattain
liittynyt pelastusarmeijaan ja antanut lupauksensa. Kouluakäyvä lapsi
saa ruokaa ja vaatteita. Tyttö pahoin syöpäläisten purema; täitä
ja kirppuja, hiuksissa saivaria. Asuvat: neljä yhdessä huoneessa.
Todistukset kirkolta, koulun hyväntekeväisyysyhdistykseltä,
osuusliikkeestä, työnantajalta, kunnan sairaanhoitajattarelta,
poliisilta ja opettajattarelta.

Lapsia vielä elossa kaikkiaan 39.

Lapsia kuollut kaikkiaan 27.

Tarvitseeko minun jatkaa? Kaikki merkinnöt ovat samanlaisia, kaikki
kahdeksansataa.

Jos sitten siirrytte täyteenahdetusta kaupungista terveelliseen,
yksinkertaiseen maaseutuun, tapaatte seuraavanlaisen kodin. Uutinen
on leikattu _Daily News_-lehden tammikuun 1 p:n numerosta v. 1907,
ja siinä esitettyjä väitteitä ei ole koskaan kumottu. Se ei suinkaan
erikoisesti innosta kannattamaan sitä ajatusta, että rappeutuneitten
kaupunkilaistemme tulee "palata maalle". Löysin uutisen lukiessani
aamulehteä luonnosteltuani tämän luvun.

"Meitä on kehoitettu kiinnittämään huomiota erääseen Herefordshiressa
sattuneeseen likaiseen murhenäytelmään, joka on tullut ilmi
tutkittaessa Weoblyn vaivaistalossa keuhkotulehdukseen kuolleen
vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäisen lapsen kohtaloa. Lapsi oli
laitokseen tuotaessa niin riutunut, että painoi vain puolet
ikäisensä painosta, toinen käsivarsi oli murtunut — siitä ei ollut
kenelläkään ollut tietoa — ja lääkärit havaitsivat murtuman jo kolme
viikkoa sitten tapahtuneeksi. Äidissä todettiin pitkällekehittynyt
keuhkotauti; eräs lapsista oli kuollut seitsemän kuukauden iällä, ja
nyt oli seitsemän lasta vielä elossa. Isä, jonka toimena on hoitaa
kahdeksankymmentäyhdeksän päätä käsittävää nautakarjaa ja kymmentä
sikaa, saa palkkaa yksitoista shillingiä viikossa, päivittäin tuopin
kuorittua maitoa sekä asunnon hökkelissä, jonka terveydenhoidon
tarkastaja on tuominnut kelpaamattomaksi ja jonka makuusuojassa ei ole
ikkunoita. Emme ihmettele, että kuolemansyyn tutkija ennen lausunnon
antamista tiedusteli talon välskäriltä, joka antoi todistuksen, voiko
hän sanoa 'minkään seikan jouduttaneen kuolemaa' tässä tapauksessa.
Ihmettelemme vain, että vastaus oli kieltävä. Asunto on sen
vuokraajan huostassa, jonka palveluksessa mies on, mutta korjauksista
kuuluu olevan vastuussa tilanomistaja. Tilanomistaja on Englannin
kirkon pappi, rauhantuomari, metsänriistan suojelija ja omistaa
kolme-neljätuhatta acrea maata."

Tässä taas on _Times_-lehden, siis ei suinkaan sösialistisen
äänenkannattajan virallisten tutkimusten nojalla tekemä yleistys:

"Rakennuksia, jotka eivät kelpaa ihmisten asumuksiksi, huoneita,
joista puuttuu ilma ja ilmanvaihtolaitteet, täyteenahdettuja
maalaisasuntoja, saastutettuja kaivoja, kaikenlaisen lian ja
jätteiden kasaantumia, viemärien täydellistä puutetta, uskomatonta
siivottomuutta maitomyymälöissä ja teurastuslaitoksissa, täydellistä
paikallisten asetusten puutetta, usein epäpätevien viranomaisten
tehotonta tarkastusta — siinä on suurin piirtein nähtynä se kuva, jonka
paikallisten hallintoviranomaisten suorittamien tutkimusten nojalla
laaditut kertomukset tarjoavat."

Ja tällaisiakin asumuksia on liian vähän. Vuosina 1891—95 sattui
enemmän kuin neljäsosa Lontoon kuolemantapauksista köyhäintaloissa
ja muissa hyväntekeväisyyslaitoksissa.[10] Otaksuttakoon nyt, että
nykyaikainen sosialisti tahtoo hävittää kodin, otaksuttakoon, että
eräät sosialistit ovat aikoinaan tosiaankin niin ajatelleet, ja
muistettakoon, että tuo on se todellisuus, jonka he tahtoisivat
hävittää.

Mutta tahtooko nykyaikainen sosialisti hävittää kodin? Minä
väitän, että hän pikemmin tahtoo pelastaa sen siitä tuhosta, joka
on parhaillaankin tapahtumassa — en tahdo sanoa saattaakseen sitä
entiselleen, sillä epäilen kovin, onko maailmassa milloinkaan ollut
suurta prosenttimäärää hyviä koteja, vaan kohottaakseen sen tasolle,
jossa sen onni ja turvallisuus ovat paremmin taattavissa. Enkä vain
minä sano niin, vaan kaikki sosialistitoverini sanovat samoin. Lukekaa
esimerkiksi tri Alfred Russel Wallacen teoksesta _Studies Scientific
and Social_ ihailtava tutkielma "Economic and Social Justice"
("Taloudellinen ja sosiaalinen oikeus"), niin saatte parhaiten selon
siitä, miten edustava nykyaikainen sosialisti tähän kysymykseen
suhtautuu.


2.

Lukijan täytyy kerrassaan luopua siitä ajatuksesta, että nykyinen
järjestelmä ylläpitää kotia ja sosiaalista puhtautta.

Lontoossa on nykyjään tuhansia prostituoituja, Parisissa, Berlinissä,
jokaisessa Euroopan ja Amerikan kaupungissa tuhansittain, koko
kristikunnassa näiden sivistyksemme äärimmäisten edustajain lukumäärän
täytyy lähennellä miljoonaa. He ovat äärimmäinen loogillinen tulos
sivistyksestä, jonka pohjana on käteismaksu. Jokainen näistä naisista
edustaa tuhoutunutta kotia ja tuhlattuja kunnian, palveluksen ja
rakkauden mahdollisuuksia, jokainen on niinmuodoin ilmeistä tuhlausta.
Nauttimastaan ravinnosta, vaatteistaan, asunnostaan he eivät anna
mitään korvausta yhteisölle kokonaisuudessaan, ja tilapäisille
käyttäjilleen he suovat vain karkeata, häpeällistä tyydytystä. Ei
kumminkaan pidä luulla, että he ovat ala-arvoisia naisia, että
kelvottomimpia on valittu heidän hedelmättömään ammattiinsa; he ovat
varmaan keskimäärää parempia ruumiillisilta voimiltaan, älyltään ja
kauneudeltaan. Harvat heistä ovat omaksuneet vapaaehtoisesti tämän
maailman luonnottomimman ammatin, harvat heistä saavat elämässään
kokea muuta kuin häpeää ja inhoa, ja useimpien heistä täytyy
pakostakin huumata itseään väkijuomilla ja myrkkyaineilla. Siveelliset
ihmiset näet eivät ota ymmärtääkseen, mitä he kärsivät. Mutta
prostituoituna-oleminen kannattaa, äitinä ja kodin perustajana oleminen
ei kannata, ja nykyisen yksityisomistukseen perustuvan järjestelmän
ytimenä on, että asian täytyy kannattaa, jos tahtoo säilyä... Niin
paljon olkoon sanottu nykyisen "koti"-järjestelmämme eräästä puolesta.

Ajateltakoon sitten suurta toimessa olevien miesten ja naisten
joukkoa, kauppa-apulaisia, kirjanpitäjiä ja muita heidänlaisiaan,
muotiompelijattaria, konekirjoittajia ja palvelijoita, joilla ei ole
mitään toivoa päästä naimisiin ja kokemaan sitä kotoista autuutta,
jonka sosialisti muka tahtoo heiltä riistää. He ovat tahtomattaan
munkkia ja nunnia, selibaatin alaisia, eivät suinkaan minkään ylhäisen
tai uskonnollisen vaikuttimen nojalla, vaan taloudellisen ahdingon
vuoksi. Ajateltakoon tukahdutetun, typistetyn tai luonnottomille urille
suistuneen vaisto-elämän koko määrää, siihen sisältyvää kerrassaan
järjetöntä elämän tuhlausta...

Olemme luoneet silmäyksen perhe-elämän todellisuuteen köyhien
keskuudessa; millaista se onkaan rikkaiden keskuudessa? Istuuko ylemmän
keskiluokan äveriäs äiti tosiaankin kukoistavan lapsiparvensa keskellä
opettaen heitä rakkauden ja kotoisen haltioitumisen ilmakehässä? Itse
asiassa hän on erikoisen uhrautuva nainen, jos omistaa lapsilleen
tunnin päivässä — muut päivän hetket he saavat viettää hoitajattaren
tai opettajattaren seurassa, ja kymmenen tai yhdentoista vuoden iällä
heidät lähetetään pois kotoa, valmistavaan kouluun. Joka kerta, kun
luen sanomalehdistä jonkin erikoisen loukkaavan sepustuksen, jossa
syytetään sosialisteja kodinhävittäjiksi, henkilöiksi, jotka tahtovat
riistää itkeviltä äideiltä heidän pienet lapsensa sulkeakseen heidät
johonkin tukkuliikettä muistuttavaan laitokseen, tekee mieleni astua
ulos puutarhaani, josta näkyy kolme varakkaan luokan pieniä lapsia
varten perustettua koulukotia, hieroa silmiäni, katsoa uudestaan ja
ihmetellä ihmisten sukua...

Ajateltakoon nyt, nämä seikat mielessä, ensimmäisen sosialistisen
pääväittämän todellista tarkoitusta ja verrattakoon sen suuntaa
nykyisiin olosuhteisiin. Sosialismi pitää vanhempien tehtävää
asianmukaisten takeiden ja hyvien tulevaisuuden toiveiden vallitessa
"ei ainoastaan velvollisuutena, vaan myös palveluksena", se tahtoo
korvata hyvän sellaisen toiminnan — toisin sanoen turvata kotia.
Sosialismi ei tule hävittämään, vaan pelastamaan.

Kuinka tämä turvaaminen on suoritettava? Varsin todennäköisesti
tullaan havaitsemaan, että mukavin ja paras keino on avustaa
äitiä — joka on tai jonka tulisi olla tärkein tässä yhteydessä
kysymykseen tuleva henkilö — hänen lastensa hyväksi, avustaa häntä,
ei hyväntekeväisyydestä, vaan koska hänellä on oikeus saada sellaista
avustusta lasta odottaessaan, ja jälkeenpäin suoda hänelle kannatusta
lasta varten niin kauan kuin lapsi pidetään puhtaana siedettävässä
kodissa, terveenä, hyvin opetettuna ja kunnollisesti puettuna.
Terveelle äidinvelvollisuuttaan suorittavalle naiselle sanotaan: Ei
koneellakirjoittaminen eikä päiväpalkkalaisen työ ole sinun asianasi —
vaan näiden lasten hoitaminen. Jos laiminlyöt tai pahoinpitelet heitä,
osoittaudut epäpäteväksi, niin äidin-oikeutesi lakkaavat, me otamme
lapset sinulta ja teemme heidän hyväkseen, mitä voimme; jos rakastat
heitä, palvelet heitä ja siten valtiota, teet itsellesikin parhaan
palveluksen. Onko tämä kodin hävittämistä? Eikö se ole pikemmin kodin
pelastamista taloudellisesta häviöstä?

Totta on, että näiden menetelmien omaksuminen välttämättä johtaisi
eräisiin nykyistä asiaintilaa koskeviin rajoituksiin. On selvää, ettei
mikään älykäs valtio tahdo vapaaehtoisesti tukea parantumattomasti
sairaiden tai tylsämielisten vanhempien, auttamattomasti rikoksellisten
tai sivistykseen kykenemättömien vanhempien koteja. Ilmeistä on vielä,
ettei valtio sietäisi satunnaista isyyttä, että se tehostaisi erittäin
ponnekkaasti avioliittoa ja kodin puhtautta, paljoa ponnekkaammin kuin
nyt. Sellaista tapausta kuin numero 197, kaunista esimerkkiä siitä
suloisesta, vanhanaikaisesta, kodikkaasta ja yksinkertaisesta köyhän
väen elämästä, jota meidän sosialistien otaksutaan turhaan yrittävän
tuhota, epäilemättä käsiteltäisiin tepsivällä ja ratkaisevalla
tavalla...


3.

Sikäli sosialismi tarkoittaa perheen uudestiluomista ja kodin
tukemista. Mutta älköön asia jääkö eräässä suhteessa epämääräiseksi.
On ilmeistä, että se kotia voimistuttaessaan ja tukiessaan samalla
pyrkii aivan ratkaisevasti hävittämään sitä, mikä on tähän saakka
ollut kaikkein tyypillisin perhemuoto kaikkialla maailmassa, nimittäin
perhettä, joka on itse asiassa perheenisän yksityisomaisuutta,
patriarkallista perhettä. Meidän tulee muistaa, että sen perhemuodon
perintätapa, jossa yhä vielä elämme, on kehittynyt aikaisemmasta
vaiheesta, jolloin mies omisti vaimon ja lapsen yhtä täydellisesti kuin
hevosensa tai majansa. Hän oli perhéen omistaja, jonka ei tarvinnut
vastata kenellekään sen piirissä suorittamistaan teoista. Sosialismi
pyrkii tekemään hänet ja hänen vaimonsa yhteisvastuullisiksi. Aivan
äskeisiin aikoihin saakka mies sai piestä vaimoansa ja harjoittaa
häneen nähden kaikenlaista ruumiillista pakotusta, sai jättää hänet
nälkää näkemään tai karkoittaa hänet kotoa; vaimon omaisuus kuului
miehelle, vaimon ansio kuului miehelle, hänen lapsensa kuuluivat
miehelle. Tunnustettiin yleisesti, että mies voi eräiden olosuhteiden
vallitessa surmatakin hänet. Nykyisin me elämme maailmassa, joka on
luopunut tuon katsantokannan jyrkistä vaatimuksista, mutta yhä vielä
noudattaa sen tunteenomaisia seuraamuksia. Meidän aikanamme vaimo
on eräänlaista hemmoiteltua ja suojattua puoliomaisuutta. Jos hän
jättää puolisonsa mennäkseen toiselle miehelle, ei asiaa pidetä hänen
suorittamanaan julkisena solvauksena, vaan viimeksimainitun tekemänä
eräänlaisena lievänä varkautena, joka oikeuttaa edellisen vaatimaan
vahingonkorvausta. Poliittisesti hän on olematon; hänen miehensä pitää
huolen kaikista sellaisista asioista. Toisaalta mies ei saa pakottaa
häntä ruumiillisen väkivallan avulla, vaan yksinomaan epämiellyttävän
käytöksen aikaansaaman moraalisen painostuksen nojalla. Miehellä ei
myöskään ole lapsiin nähden samaa suurta väkivallanteon oikeutta kuin
ennen. Hän saa piestä, mutta rajoitetussa määrässä. Hän saa sanella,
miten heitä on kasvatettava, noudattaen omia uskonnollisia outouksiansa
ja voi suoda aineellista kannatustaan runsaasti tai niukasti. Hän
voi käyttää arvovaltaansa epämääräisenä mahtina kauas heidän
nuoruusikäänsä asti, jos on luonteeltaan väkivaltainen. Sittenkin
hänelle on jäänyt parhaassakin tapauksessa vain repaleinen komeus. Hän
on lakannut olemasta itsevaltias ja on muuttunut perustuslailliseksi
hallitsijaksi; valtio, jota tukee maailman lisääntyvä järkevyys,
puuttuu yhä enemmän asiaan hänen ja vaimon ja lasten välillä, jotka
olivat aikoinaan voimattomat hänen käsissään.

Sosialisti tahtoo kerrassaan lopettaa tuon vanhan lakimääräisen
ylivallan. Hän väittää, että naisen tulee olla valtiossa tärkeydeltään
ja vastuullisuudeltaan miehen veroinen kansalainen. Hänen täytyy lakata
olemasta missään mielessä tai määrässä yksityisomaisuutta. Miehen
täytyy lakata harjoittamasta tyranniutta lastenkamarissa ja tehdä omaa
työtänsä maailmassa. Mikäli siis perhe merkitsee yksityisomaisuutta
ihmisryhmässä, jonka jäsenet jätetään ryhmän erään jäsenen, perheen
päämiehen haltuun, sosialismi torjuu sen kerrassaan pitäen sitä vääränä
ja barbaarisena; mutta mikäli perhe merkitsee lapsiryhmää vanhempineen,
ryhmää, joka muodostuu koko yhteisön kannatukselle ja suostumuksesta,
sosialismi puolustaa sitä ja tahtoo tehdä sen siksi, mikä se ei ole
koskaan ennen ollut, ainakaan erittäin suuressa osassa väestöämme,
mahdolliseksi ja tehokkaaksi.

Tämä kodin sijoittaminen julkiselle perustalle hävittää myös
sen autonomian, kuten tämän kirjoittaja on toisessa yhteydessä
huomauttanut. Samoinkuin sosialisti ja jokainen, jolle sivistyksen
tulevaisuus on sydämenasia, tahtoo asettaa tehottoman, tuhlaavan,
vastuuttoman, kelpaamattoman 'yksityisen keinottelukoulun'[11] sijaan,
joka on tehnyt Ison-Britannian keskiluokan kasvatukselle sanomatonta
vahinkoa kuningatar Viktorian hallituskautena, julkisen, yleisillä
varoilla runsaasti kannatetun, vastuuvelvollisen ja tarkastuksenalaisen
koulun, samoin sosialisti tahtoo lopettaa yksityisen sattuman varassa
olevan, sivistymättömän 'meni-miten-meni'-periaatteen mukaisen
perhe-elämän. "Sosialismi on itse asiassa valtio perheenä. Sen tultua
täytyy vanhan yksityisyksilön perheen kadota aivan samoin kuin
katoavat vanhat yksityisliikkeinä toimineet vesilaitokset tai vanhat
kaasuyhtiöt".[12] Ken hyvänsä, joka ei ole tylsämielinen eikä tahdo
sokean raivokkaasti syytää sosialismiin kohdistuvia valheita, ymmärtää
tuon lauseen täydellisesti. Sosialismi pyrkii avartamaan sitä pohjaa,
jolla perhe lepää, ja tekemään aikaisemmin vastuuttomana toimineet
vanhemmat vastuuvelvollisiksi valtiolle sen menestyksestä. Sosialismi
saa aikaan vanhempien vastuunalaisuuden.


4.

Tässä sopii lausua muutamia sanoja eräistä kysymyksistä, jotka
oikeastaan ovat sosialismin alueen ulkopuolella, erikoiskysymyksistä,
jotka edellyttävät kaikkein syvällisimpiä eetillisiä ja psykologisia
ratkaisuja. Niitä koskevat sosialistien mielipiteet ovat yhtä
ristiriitaisia kuin henkilöiden, jotka eivät ole sosialisteja, ja
sosialismi kokonaisuudessaan suhtautuu niihin vain avoimin mielin.
Ne ovat kysymyksiä, joista voitaisiin keskustella yhtä hyvin
individualistista valtiota kuin millaista muuta valtiota tahansa
silmälläpitäen. Eräät uskonnolliset järjestöt ovat antaneet selviä ja
velvoittavia vastauksia muutamiin tai kaikkiin näihin kysymyksiin, ja
lukija, joka on jonkin sellaisen järjestön jäsen, saa olla varma siitä,
ettei sosialismilla kokonaisuudessaan ole mitään sanottavaa hänen
vakaumuksiaan vastaan enempää kuin niiden puolestakaan. Tämä tulee
sosialistien tehdä mahdollisimman selväksi ja toistaa niin usein kuin
suinkin mahdollista. Suurin osa heihin kohdistuvista niinsanotuista
vastaväitteistä johtuu näitä asioita koskevan oletetun sosialistisen
kannan tahallisista väärennyksistä ja väärinkäsityksistä.

Viittaan erikoisesti niihin lukuisiin yksityisen moraalin ja
sosiaalisen organisation ongelmiin, joita sukupuolielämä aiheuttaa.
Saako mies rakastaa elämänsä aikana vain yhtä ainoata naista vaiko
useampia, ja saako nainen rakastaa vain yhtä ainoata miestä? Tuleeko
avioliiton olla purkamaton elinkautinen liitto vai eikö? Onko
hedelmätön fyysillinen rakkaus mahdollinen, luvallinen, siveellinen,
kunnioitettava vai sietämätön? Yksityisillä sosialisteilla on
samoinkuin useimmilla muillakin henkilöillä näissä asioissa omat
epäilyksensä ja vakaumuksensa, mutta jos luetaan heidän yksityiset
lausumansa ja tekonsa koko sosialismin viaksi, menetellään yhtä
väärin kuin väitettäessä, että roomalaiskatolinen kirkko suhtautuu
vihamielisesti kauneuteen, koska tulevat ja menevät palvojat ovat
takoneet nenät pois Veronan San Zeno-kirkon pronssiovien kuvioilta,
tai että kristillisyys edellyttää syöpäläisten suojelemista, koska
pyhän Tuomas Beckettin jouhipaita oli sellaisessa tilassa kuin oli. Se,
joka siten väittää, luopuu samalla synnynnäisestä oikeudestaan vaatia
itselleen järjellisen olennon nimeä.[13]

Eräitä vaatimuksia nykyaikainen sosialismi tehostaa: naisia ja lapsia
ei saa käsitellä yksityisomaisuutena, naisten tulee olla miesten
rinnalla tasavertaisia kansalaisia, lapsia ei saa syntyä kenelle
tahansa, vanhempien tulee olla tunnetut ja kelvolliset, toisin
sanoen tulee alistaa asia harkinnan alaiseksi, avioliiton tulee olla
ehdonalainen. Ja siihen sosialismi pysähtyy.

Sosialismi ei ole edes määritellyt, millaiset ovat valtiollisen
avioliiton ehdot, ja olisikin naurettavaa teeskennellä, että
niin olisi. Tämä ei ole erityisesti sosialismin vika, vaan se on
inhimillisen tiedon puute. Lukemattomissa kohdissa tätä sotkuista
kysymystä ovat tosiasiat epäselviä. Sosialismi ei tarjoa minkäänlaista
teoriaa avioliiton kestosta, tulisiko sen olla ehdottomasti
koko elinajaksi, kuten roomalaiskatolisilla, vai, kuten eri
protestanttisilla uskontokunnilla, tähän tai tuohon tapahtumaan
asti, vai jopa, kuten Mr. George Meredith ehdotti muutama vuosi
sitten, kymmeneksi vuodeksi. Näissä asioissa sosialismi ei päätä, ja
on aivan kohtuullista väittää, ettei sosialismin tarvitse päättää.
Sosialismi ylläpitää puolueetonta asennetta. Ja puolueettoman asenteen
käytännöllinen vaikutus on se, että nämä seikat jäävät sellaisiksi,
kuin ne ovat tällä hetkellä. Valtiolle eivät nämä kysymykset ole
kovinkaan tärkeitä. Niin kauan kuin avioliittosopimus turvaa
sopijapuolten terveyden ja hyvinvoinnin, ja asianmukaisen käytöksen
jälkikasvun kyseessä ollen, ja niin kauan kuin heidän lapsensa sitä
tarvitsevat, yhteisön vaatimukset lasten huoltajiin nähden ovat
tyydytetyt. Tämä olisi todellakin minimiavioliitto, valtioavioliitto,
ja minä puolestani en vaatisi mitään muuta _laillisesta sopimuksesta_.
Mutta monet edustavammat sosialistit kuin minä kannattavat laillisesti
sitovaa elinikäistä avioliittoa. Jotkut — mutta he tukeutuvat pääosin
vanhempiin, epämääräisiin sosiaalidemokraattisiin opetuksiin —
kannattavat löysempää sidettä. Ymmärtäkäämme selvästi, että olemme
tässä puhumassa vain laillisesta avioliitosta - valtion osuudesta.
Emme puhu siitä, mitä ihmiset tulevat tekemään, vaan kuinka paljon
heidät pannaan tekemään. Suuri määrä typerää sekaannusta syntyy tämän
unohtamisesta. Mitä tarvitaan enemmän kuin mainitsemani minimi, tulee
käsittääkseni kyllä tarjotuksi — niin on aina tähän asti tapahtunut,
jopa liiaksikin — tavan, uskonnon, sosiaalisen vaikutuksen, yleisen
mielipiteen avulla.

Sillä ei liene aivan tarpeetonta huomauttaa lukijalle, kuinka vähän
nykyisestä moraalikoodistamme on lain määräämää. Meillä on tosin
Englannissa tiettyjä lakeja, jotka määrittävät avioliittosopimuksen
ehdot, ankaria rangaistuksia kaksinnaimisesta ja muutamia vähäpätöisiä
rajoituksia avioliiton ulkopuolella syntyneille. Mutta kenellekään
ei ole lailllista pakkoa mennä naimisiin ja vielä vähemmän laillisia
rajoituksia pätemättömille ja huolimattomille vanhemmille, joita
asetettaisiin missä tahansa tieteellisesti järjestetyssä sosialismissa.
Poistakaamme päästämme sellaiset ajatukset, että yksiavioisuus olisi
nykyään lain määräämä. Niin ei ole. Meitä kielletään vain solmimasta
tavallista avioliittoa useamman kuin yhden henkilön kanssa. Jos
varakas mies valitsee yhtä monta jalkavaimoa kuin kuningas Salomon
ja elää heidän kanssaan aivan avoimesti, niin laki (puhun siis
Iso-Britanniasta) ei tee mitään estääkseen häntä tästä. Jos hän haluaa
toteuttaa jonkinlaiset vihkimismenot, millaiset tahansa, muutamien
tai kaikkienkin kanssa, hän voi niin tehdä, kunhan ei tahdo antaa
sellaiselle toimitukselle laillisen avioliiton solmimisen leimaa.
Ja jokaisella, joka tahtoo välttää laillisen avioliiton sidettä, on
käytettävänään niin paljon petoksen ja halpamaisuuden mahdollisuuksia
kuin hän suinkin voi toivoa. "Vapaa rakkaus" on nykyjään avoinna
jokaiselle, joka sitä haluaa. Todellinen näitä seikkoja sääntelevä
mahti on sosiaalinen vaikutus, julkinen mielipide, eräänlainen toisten
ihmisten arvostelun taju ja tunto, joka kuuluu ihmisluontoon. Ja samat
vaikuttimet ja harkinnat, jotka pitävät ihmisten elämää puhtaana
nykyjään, tulevat vaikuttamaan entistä esteettömämmin sosialismin
vallitessa, jolloin raha merkitsee paljoa vähemmän ja maine paljoa
enemmän kuin nyt. Nykyaikainen sosialismi tarkoittaa elämänjärjestelmän
ja inhimillisen aatekehän muuttamista, mutta ei suinkaan pyri
tavoittamaan mahdotonta, muuttamaan ihmisluontoa ja hävittämään ihmisen
sosiaalista herkkätuntoisuutta.

En tahdo kieltää, että nämä avoimet kysymykset ovat erinomaisen
tärkeitä, että on vaativan välttämätöntä saada selville niiden totuus,
pitipä ihminen sitä omana tai kaikkien omaksuttavana totuutena. Olen
puolestani sitä mieltä, että niitä on pohdittava sosialistisesta
teoriasta erotettuina ja etteivät ne missään tapauksessa kuulu
sosialistisen politiikan piiriin. On epäilemättä mielenkiintoista
keskustella rokotuksesta ja sen pakollisuuden oikeutuksesta ja
otollisuudesta, kiistellä siitä, tuleeko syödä lihaa vai onko
tyydyttävä kasvisravintoon, pohtia raitiovaunujen sähköjohdon
soveliainta järjestelyä, kysymystä, tarvitaanko Thames-virralla
talvisaikaan höyryaluksia, metallin tai paperin parempaa sopivaisuutta
rahanvalmistukseen — mutta yksikään näistä asioista ei koske mitenkään
sosialismin periaatteisiin. Meidän ei myöskään tarvitse ratkaista,
onko Whistler, Rafael vai Carpaccio jättänyt meille teoksissaan
tyydyttävälti kauneutta, tai kuka on suurin säveltäjä, Wagner,
Scarlatti vaiko Beethoven, eikä ole edes välttämätöntä ratkaista
puolestamme kysymystä, onko Shakespearen teosten kirjoittaja Bacon,
millään määrätyllä tavalla, vaikka omaksummekin sosialismin.

Vakavammista asioista puhuakseni mainitsen vielä, että on
olemassa kiihkeitä teologeja, jotka tahtovat tehdä sosialismin ja
kristillisyyden toistensa ehdottomiksi vastakohdiksi, tahtovat
kahlita sosialismin jonkin erinomaisen ennaltamääräysopin yhteyteen
ja väittävät, ettei kristitty voi olla sosialisti eikä sosialisti
kristitty. Tässä ovat kuitenkin kysymyksessä eri tasot. Eräässä
merkityksessä sosialismi on uskonto; minulle se on uskonto siinä
mielessä, että se tarjoo ihmiselle epäitsekkään tehtävän, määrää
hänen kantansa tuhansissa epävarmoissa seikoissa, tyydyttää
lukuisien ihmisten sielussa elävää hartaan kiintymyksen kaipuuta.
En kumminkaan käsitä, minkätähden ei minkä tahansa kristillisen
tunnustuksen kannattaja, apostolisesta uskontunnustuksesta alkaen,
voisi täydestä sydämestään antautua suorittamaan tätä suurta
sosiaalista uudestirakentamistyötä. Ihmisen, joka uskoo todelliseen
ja persoonalliseen Taivaaseen, ei suinkaan silti tarvitse kieltää
maata, sen murhenäytelmää, sen suruja ja loistavia mahdollisuuksia. Hän
vain uskoo hiukan kouraantuntuvammin kuin minä, siinä kaikki. Jumalaa
isänään pitävien ihmisten veljeyden tehostaminen näyttää minusta
loogillisesti johtavan yksityisomistuksen aiheuttamien vaurioiden
torjumiseen — toisin sanoen sosialismiin. Koska kerran rikkaan
nuorukaisen käskettiin luopua omaisuudestaan, jos tahtoi seurata
Kristusta, koska opetuslasten käskettiin jättää isänsä ja äitinsä,
näyttää minusta naurettavalta, jos kristillisyyden väitetään sotivan
sosialismin molempia tärkeimpiä yleistyksiä vastaan — sitä, joka koskee
olioiden omistamista, ja toista, joka koskee henkilöiden omistamista.
Roomalaiskatolinen kirkko tosin on valitettavasti julistanut, että
sosialismi (tai ainakin _Socialismus_) on sen uskolaisilta kielletty;
mutta sosialistien ei suinkaan tarvitse suorittaa vastaavaa typerää
tekoa. Meidän sosialistien tulee joka tapauksessa pitää älylliset
rajamme avoimina. Sama kirkko, joka nyt riitelee sosialismia vastaan,
riiteli aikoinaan astronomiaa ja geologiaa vastaan, ja astronomit
ja geologit jatkoivat omaa työtänsä. Uskonto ja astronomia ovat
kaikesta huolimatta yhä vielä olemassa samassa maailmassa toistensa
rinnalla. Ja Vatikaanin observatorio, ohimennen sanoen, nauttii
erikoista kunnioitusta oivallisen astronomisen valokuvaustaitonsa
vuoksi. Rooman kirkon mainitsema _Socialismus_ ei kenties lopultakaan
tarkoita sosialismia sellaisena kuin tuo nimi englanninkielessä
ymmärretään; se kenties merkitsee vain Euroopan manteren dogmaattista
ja kristillisyyttä vastustavaa sosialismia.

En kehoita suhtautumaan välinpitämättömästi niihin seikkoihin, jotka
olen tässä syrjäyttänyt sosialismiin kuulumattomina. Ihmiset ovat
kiistelleet ja tulevat toivottavasti edelleenkin kiistelemään kiihkeän
innokkaasti mainitunlaisista kysymyksistä, mutta sosialismin ei
tarvitse hämmentyä heidän päätöksistään. Me voimme kulkea tietämme
kohti sosialismia, voimme saavuttaa sosialismin, sivistyneen valtion,
vastattiinpa noihin suuriin tai pieniin kysymyksiin kuinka tahansa.



SEITSEMÄS LUKU

HÄVITTÄISIKÖ NYKYAIKAINEN SOSIALISMI KAIKEN OMAISUUDEN?


1.

1.

Selitettyämme edellisessä luvussa melkoisen määrän sosialismin ja kodin
suhdetta koskevia väärinkäsityksiä ja väärän tulkinnan mahdollisuuksia,
kiinnitämme nyt hiukan enemmän huomiota vallitsevaan omaisuusteoriaan
ja sanomme tarkalleen, millä kannalla nykyaikainen sosialismi siinä
suhteessa on.

Seikka on ilmeisesti se, ettei sosialisti, tahtoipa tai ei, kykenisi
kerrassaan hävittämään persoonallista omaisuutta paremmin kuin
ihmisen maksaa. Ihmisen persoonallisuuden avartuminen hänen itsensä
ulkopuolelle on yhtä luonnollinen ja vaistonomainen asia kuin syöminen.
Mutta vaikka maksa onkin välttämätön elin, ei silti ole syytä laajentaa
sitä epämukavan suureksi, ja jos syömisvaisto onkin kukistumaton, ei
ylensyöminen kumminkaan ole puolustettavissa. Nykyaikainen sosialisti
on sitä mieltä, että vallitsevaa persoonallisen omaisuuden aatetta on
suunnattomasti liioiteltu ja asiaankuulumattomasti avarrettu sellaisiin
olioihin asti, joiden ei pidä olla yksityisomaisuutta; toisaalta
hän mielellään myöntää, että tuo aate on sosiaalisessa suhteessa
erinomaisen hyödyllinen ja toivottava, kun se tyytyy omiin rajoihinsa.

Useat niistä vanhemmista kirjailijoista, jotka olivat "sosialisteja
ennen sosialismia", esimerkiksi Platon ja Thomas More, epäilemättä
poistivat yksityisomaisuuden kerrassaan. He olivat äärimmäisiä
kommunisteja, ja samoin oli useiden varhaisempien sosialistien laita.
Moren Utopiassa ei ovia käynyt sulkeminen, ne olivat aina avoinna;
ihmisillä ei ollut yksityistä huonettakaan. Nämä varhaisemmat
kirjailijat tahtoivat tehostaa itsensäkieltämisen välttämättömyyttä
ihanteellisessa valtiossa, hämmästyttää ja hämmentää, ja tulivat
siten tehostaneeksi liikaa. Varhaisimman ajan kristityt olivat
ilmeisesti melkein täydellisiä kommunisteja, ja Amerikassa suoritettu
mielenkiintoinen kristillisen sosialismin (tai paremmin sanoen
epäortodoksisen kristillisyyden lajin) koe, Oneida-yhteisö, oli
menestyksellisesti kommunistinen joka suhteessa useiden vuosien
aikana. Mutta nykyaikainen sosialisti ei ole kommunisti, nykyaikainen
sosialisti, joka sepittää sosiaalisen uudestirakentamisen ohjelmaa koko
maailmaa ja kaikkia luonnetyyppejä varten, tietää sellaiset haaveet
kerrassaan mahdottomiksi toteuttaa ja tietää sitäpaitsi, kuinka suurta
inhimillisen persoonallisuuden ja erikoisuuden uhraamista sellaiset
ihanteet edellyttävät.

On muistettava, että "omaisuus" on hiukan epämääräinen sana. Ehdotonta
omaisuutta on tuskin olemassakaan — ehdotonta siinä mielessä, että
sen käyttäminen olisi täysin rajoittamaton; melkein kaikki omaisuus
on epätäydellistä ja suhteellista. Ihminen ei omista nykyisten
lakien vallitessa ehdottomasti omaa henkeänsäkään; häntä kielletään
tekemästä itsemurhaa ja rangaistaan, jos yrittää. Hän ei saa esiintyä
loukkaavan likaisesti eikä sopimattomasti puettuna; hänen ruumiinsa
vapaa käyttö on rajoitettu. Talon, maa-alueen ja tehtaan omistaja on
kaikenlaisten rajoitusten alainen, hänen tulee noudattaa esimerkiksi
rakennusjärjestystä, ja samoin on hevosen tai koiran omistajan laita.
Ei ole myöskään olemassa omaisuutta, joka on vapaa verotuksesta.
Nykyaikanakin omaisuus on rajoitettu asia, ja on hyvä pitää tämä
mielessään. Se voidaan määritellä "siksi, mitä voi käytellä miten
haluaa", vain erinäisin erikoisin rajoituksin, ja valtiolla näyttää
niinmuodoin olevan ainakin laillinen oikeus lisätä rajoitusten määrää
ja muovata niiden laatua. Äärimmäinenkin yksityisomaisuus on rajoitettu
eräillä sen tervettä ja inhimillistä käyttöä koskevilla säädöksillä.

Siinä mielessä on jokaisella täysi-ikäisellä henkilöllä nykyaikana
omaisuutenaan oma persoonansa, vaatteensa, kojeensa, esimerkiksi
polkupyöränsä ja urheiluvälineensä. Aivan samassa mielessä hänellä
olisi omaisuutensa sosialisminkin vallitessa, mikäli ovat puheena
mainitunlaiset esineet. Sellaisiin olioihin kohdistuva omistuksentunto
on melkein vaistomainen; pienet poikani, toinen viiden, toinen kolmen
vuoden ikäinen, tietävät lelujen ja varusteiden ollessa kysymyksessä
erinomaisen hyvin, mitä merkitsee "minun" ja (melkein, joskaan ei
täysin yhtä selvästi) "sinun". Nykyaikainen sosialismi ei varmaankaan
taivu kumoamaan näitä luonnollisia taipumuksia enempää kuin asian
koskiessa kotia. Nykyaikainen sosialismi taipuu itse asiassa paljoa
pikemmin takaamaan ja turvaamaan tätä luonnollista omistusta. Hän
ei myöskään aio siepata rahoja ihmisten taskuista. On kyllä totta,
että varhaisemmat ja äärimmäiset sosialistiteoreetikot havaitsivat
kommunismissaan rahan tarpeettomaksi, mutta en usko nykyisin olevan
ketään edustavaa sosialistia, joka ei myönnä, että valtion täytyy
maksaa ja saada rahaa, että raha on inhimilliselle vapaudelle
välttämätön. Rahan hahmottomuus, sen rajaton muunnettavuus, suo sitä
kuluttaville ihmisille sellaisen valinnan ja itsensä ilmaisemisen
mahdollisuuden, joka olisi käsittämätön sen puuttuessa.

Kaikkea sellaista omaisuutta sosialismi tulee vastaansanomatta
kannattamaan, samoin kirjojen ja esteettistä tyydytystä tuottavien
esineiden, huonekaluston, miehen tai naisen hallussa olevan huoneiston
tai asuinrakennuksen ja heidän talousesineittensä yksityisomistusta.
Se tulee kannattamaan suurempaa määrää yksityisomaisuutta kuin
työväenluokkaan kuuluvalla henkilöllä meidän päivinämme yleensä
on. Se ei myöskään estä säästämistä eikä keräämistä, elleivät
ihmiset mieluummin kuluta ansaitsemiaan — eikä sen tarvitse kieltää
rahanlainaamistakaan. Aivan toinen kysymys on, suostuuko se
nykyjään sallittuun koronkiskomiseen. Kun maailman jokapäiväiset
tarpeet on tyydytetty tieteellisen julkisen järjestelyn ja yhteisen
luonnonomaisuuden nojalla, jää epäilemättä vielä suuri joukko uusia
ja epävarmoja kokeita edellyttäviä toimia ja yrityksiä varsinaisen
valtiollisen toiminnan rajojen ulkopuolelle. Asiaaharrastavat ja
varakkaat henkilöt varmaan sijoittavat osakkeenomistajina liikoja
rahojansa sellaisiin yhtiöihin, joissa vastuuvelvollisuus on
rajoitettu, saaden hyötyä tai joutuen häviölle aivan moitteettomalla
tavalla. Taivun kuitenkin epäilemään, tuleeko olemaan vielä silloinkin
obligatioita, hypoteekkejä, prioriteettiosakkeita ja muita sellaisia
keinottelua palvelevia erotuksia enempää kuin korkoakaan missään
muodossa. Rahanlainaajan tulee varautua kärsimään häviötä samoinkuin
saamaan voittoa — siinä on epäilemättä se moraalinen laki, joka
kieltää koronkiskomisen; hänen ei sovi sallia iskevän vaikeuksiin
joutuneen liikkeen suonta vaatimalla auttamattomia prosenttejansa ja
siten saattavan puille paljaille tavallisen osakkeenomistajan, yhtä
vähän kuin maanomistajan tulisi sallia saattavan puille paljaille
vuokralaisensa, joka ei kykene vuokraa maksamaan. Niin opetti
aikoinaan kristillinen kirkko, ja minä en tunne katolisen kirkon
henkisen kehityksen vaiheita kyllin tarkoin voidakseni sanoa, milloin
se on muuttunut siksi, mikä näyttää nykyjään olevan: korkoavaativan
maanomistajan ja koronkiskurin edustajaksi ja sosialismin
vastustajaksi. Niin opettaa nykyinen sosialismi. Jos koronkiskontaa
tulee ollenkaan esiintymään sosialistisessa valtiossa, jos maksua
on armotta vaadittava takaisin eräissä tapauksissa, niin sellainen
tehtävä nähdäkseni kuuluu yksin valtiolle. Valtio tulee olemaan kaiken
kerätyn omaisuuden ja kaikkien liikeyritysten ainoa pankkiiri ja samoin
ainoa maanomistaja ja palo-, tapaturma- ja vanhuudenvakuutusliike.
Raha-asioissa, samoinkuin julkisen palveluksen ja hallinnon alalla,
se tulee puoltamaan ihmissukua, jokaisen yksilöllisen sattuman ja
seikkailun takana piilevää pysyväistä oliota.

Jälkeenjätetty omaisuus, toisin sanoen valta testamentata ja oikeus
periä, tulee sekin jäämään lievennetyssä muodossa vallitsevaksi
sosialistisessa valtiossa. Ei ole minkäänlaista syytä, joka sitä
vastustaisi. Esimerkiksi perintökappaleiden puolesta puhuu voimakas
luonnollinen tunne; meidän mielestämme poika voi hyvinkin omistaa —
vaikka hänen ei suinkaan mielestämme pitäisi myydä — niitä isälle
kuuluneita esineitä, jotka isä tahtoo hänelle jättää. Syntyperästä
ylpeileminen on kunniallinen asia, se merkitsee omiin veriheimolaisiin
kohdistuvaa kiintymystä, ja minä toivon, että vielä tuhannen vuoden
kuluttua joku jälkeläinen säilyttelee aarteenaan meidän päiviltämme
polveutuvaa käytännöstä poisjäänyttä vaakunakilpeä tai haalistuneen
kudelman kappaletta. Ihminen, joka vihaa perinnäisiä erioikeuksia, voi
silti kunnioittaa sukupuuta.

Leskellä, naisella samoinkuin miehelläkin, on ilmeisesti eräänlainen
luonnollinen omistusoikeus siihen omaisuuteen, joka on ollut hänen ja
vainajan yhteinen, kotiin, puutarhaan, soittovälineisiin, kirjoihin
ja muihin kotoisiin olioihin. Nykyisin me yhdeksässä tapauksessa
kymmenestä ajamme lesken tiehensä, hän jää nimellisesti entisen
kodin omistajaksi, mutta hänen täytyy se joko vuokrata kalustettuna
tai myydä, siirtyä asumaan johonkin täyshoitolaan tai ahtaaseen
vuokra-asumukseen.

Jokin määrä kerättyjä rahojakin voi periytyä ystävälle tai
sukulaiselle. Se on yleistä hyötyä koskeva kysymys; sosialismi on
luopunut kaikista ehdottomista väitteistä sellaisissa seikoissa ja
tarkastelee näitä ongelmia nyt yksityiskohtaisina kysymyksinä, jotka
vaativat hienojen erojen huomioonottamista. Me tahdomme vapautua
pedanttisuudesta. Nykyaikainen sosialisti pyrkii säilyttämään kaikkea
sitä omaisuutta, joka on persoonallisuuden laajennusta, ja pyrkii
hävittämään sitä liiallista omaisuutta, joka antaa ihmisen valtaan
lähimmäisten ravinnon ja tarpeet, maan, teollisuuskoneiston, toisten
ihmisten kodit, koronkiskurin vaatimukset ja kaiken tuon perimisen.
Terveellisiin määritelmiin taipuvat sosialistit sanovat hyväksyvänsä
sellaisen omaisuuden, jota käytetään ja kulutetaan, ja vastustavansa
vain "tuotannonvälineiden" yksityisomistusta, mutta minä puolestani
en halua turvautua ylen täsmällisiin määritelmiin. Yleinen tarkoitus
on riittävän selvä, erikoistapaus vaatii erikoista sovellutusta.
Me nykyaikaiset sosialistit vastustamme verrattain pienen kaikkien
omaisuutta anastavan yksilöryhmän luonnotonta omaisuutta, koska
tahdomme nähdä valinnan ja yksilöllisen ilmaisun tilaisuutta kaikissa
näissä omaisuutta koskevissa asioissa.


2.

Minä taivun ajattelemaan — mutta huomautan samalla puhuvani asiasta,
joka ei kuulu nykyaikaisen sosialistisen kirjallisuuden tekstiin
— että sosialismi yksityisomaisuutta poistaessaan tuo korvaavaa
ainesta luomalla oikeuksia. Sosialismi tulee epäilemättä kumoamaan
maan ja luonnollisten ainesten sekä kasattujen teollisuusvarojen
yksityisomistuksen toimien itse kaiken maan omistajana ja kaiken
pääoman haltijana, mutta se ei merkitse, että me kaikki tulemme
olemaan valtion vuokralaisia, joiden vuokrasopimus voidaan purkaa
milloin tahansa. Sosialistinen valtio tulee erittäin todennäköisesti
tunnustamaan parannuksia suorittavan hallussapitäjän ja hyödyllisen
vuokraajan oikeudet. On ilmeisesti sekä oikeata että yleishyödyllistä,
jos henkilöllä, joka ottaa haltuunsa maa-alueen ja tekee sen
arvokkaaksi — esimerkiksi muuttamalla sen viinitarhaksi — on oikeus
saada pitää sitä turvallisesti huostassaan ja jos se voidaan häneltä
ottaa ainoastaan poikkeustapauksissa ja runsaasta korvauksesta. Jos
henkilö maanviljelys- tai puutarhaviljelystilan vuokrattuaan tuntee
haluavansa siinä uurastaa ja myöhemmin siinä levätä vaivoistaan,
en luule järkevän sosialismin vastustavan tätä viiniköynnökseen ja
viikunapuuhun kohdistuvaa kiintymystä. Jos se ehdottomasti vastustaakin
vapaata maanomistusta, se ei varmaankaan kiellä vuokrallapitämistä. Ja
luulenpa, että valtio voi osoittautua monessa suhteessa jalommaksi ja
tunnekykyisemmäksi maanhaltijaksi kuin kukaan yksityinen.

Toisellakin tähän liittyvällä alalla sosialismi voi varsin hyvin
suvaita yksityisomaisuutta, laadultaan niin hienoa, että yksityisen
maanomistuksen alla huokaileva Britanniamme voi suoda sellaista
ainoastaan aivan pienelle vähemmistölle. Tarkoitan sen talon yksityistä
omistamista, jossa henkilö asuu... Antautuakseni tässä aivan
omavaltaisiin mietteisiin taivun ajattelemaan, että tulevaisuudessa
noudatetaan kahta rinnakkaismenetelmää koteja rakennettaessa. Monet
henkilöt tulevat aina tarvitsemaan asuntoja, jotka he voivat vuokrata
pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi ja joita he eivät mitenkään omista.
Nykyjään sellaiset henkilöt asuvat keinottelijain rakentamissa surkean
vaateliaissa huvilamaisissa rakennuksissa, kehnoissa maalaishökkeleissä
ja vuokrataloissa, jotka meidän aikanamme rumentavat koko Englantia.
Sellaisia asumuksia toimittavat sosialistisessa tulevaisuudessa varmaan
paikalliset viranomaiset, mutta ne tulevat olemaan hyvien arkkitehtien
suunnittelemia kauniita ja kunnollisia taloja, joita on helppo pitää
puhtaina ja valoisina, ilmavina ja mukavina, sivistyneiden ihmisten
koteja, nähtäviksi kelpaavia jalossa ja järjestetyssä maailmassa.
Mutta sitäpaitsi tulee olemaan varakkaita yksityishenkilöitä, jotka
sellaiseen asiaan luonnostaan taipuen rakennuttavat itselleen kodin
ruveten valtio-maanomistajan vuokralaiseksi. Heilläkin tulee olemaan
melkoinen määrä omaisuutta, joka voi avartua oikeudeksikin — ellei
testamenttausoikeudeksi, niin ainakin oikeudeksi mainita mahdollisten
vuokraaja-seuraajiensa joukosta se, jolle suovat etusijan...

Kokonainen sarja omistustuntoja liittyy vielä virallisiin
velvollisuuksiin ja vastuunalaisuuteen. Henkilöitä, jotka ovat
toimineet kunnollisesti jollakin alalla, ei voida helposti temmata
siitä irti. Terveydenhoitoa valvovaa lääkäri-virkamiestä, opettajaa,
joka on kaupungissa jakanut oppia miespolven ajan, miestä, joka on
saanut aikaan julkisen puutarhan, liittää moraalisen oikeutuksen side
heidän työhönsä koko elämän ajan. Nykyisissä oloissa ei ole niin laita.
Tiedän, kuinka helppo on sanoa, että tämä kaikki on hallinnollinen ja
yksityisseikkaa koskeva kysymys.

Epäilemättä. Mutta sittenkin on tärkeätä esittää se tässä selvästi,
tehdä ilmeiseksi, ettei sosialismin tulo tuhoa sellaista ihmisen ja
hänen suorittamansa työn samastumista, joka on aivan luonnollinen ja
suotava, vaan että tätä elävää ja oikeudenmukaista omistuksentuntoa,
jos mitään, tullaan sosialismin vallitessa rohkaisemaan ja sen
vaatimuksia tukemaan. Nykyisenä aikana tämä erikoisen eloisa
omistuksentunto jätetään usein kerrassaan huomioonottamatta. Joka
päivä kuulee kerrottavan miehistä, jotka ovat työllään perustaneet
liikkeisiin kokonaisia uusia osastoja, miehistä, jotka ovat hankkineet
työnantajilleen suuria aineellisia arvoja, miehistä, jotka ovat
uhranneet elämänsä teollisuuskoneistolle ja jotka on sitten viskattu
syrjään, joko siitä syystä, että heidän tuottamansa hyöty on vähentynyt
olemattomiin, persoonallisen loukkaantumisen vuoksi, tai jotta
saataisiin sijaa suosikeille, työnantajan pojalle, serkulle tai kenelle
tahansa, minkäänlaisesta vetoamisesta välittämättä ja antamatta mitään
korvausta. Yksityisomistus on itsevaltiutta; parhaimmillaankin se on
piilevää vääryyttä kaikissa sellaisissa seikoissa.

Ajateltakoon vielä taiteilijaa ja keksijää, joiden nykyaikana täytyy
ylen usein myydä alkuasteillaan olevat keksintönsä välittömän
toimeentulonsa vuoksi. Keinottelijat ottavat haltuunsa nämä aloitetut
työt ja havaitsevat ne toisinaan arvottomiksi, toisinaan taas
löytävät niistä suunnattomien rikkauksien lähteitä. Arvon määrittely
ei ole missään muussa asiassa vaikeampi kuin luovan työn ollessa
kysymyksessä; vain harvat nerot ovat saaneet heti tunnustusta, ja
taiteen, kirjallisuuden ja keksintöjen historia on täynnä Chattertoneja
ja Savageja, jotka ovat tuhoutuneet ennenkuin tunnustus tuli, ja
Dickensejä, jotka ovat epäviisaasti myyneet itsensä. Ajateltakoon,
millainen suunnaton sosiaalinen hyöty asiasta koituisi, jos luovan
työn tekijällä olisi jo nyt ehdoton oikeus saada osansa hänen työnsä
ansaitsemasta tunnustuksesta. Sosialismin vallitessa se olisi koko
elämän ajan hänellä — ja maailmalla, ja hän voisi sitä valvoa. Hänellä
olisi vapaus lisätä, muovata, uudistaa.

Kaikilla näillä aloilla nykyaikainen sosialismi pyrkii luomaan ja
vahvistamaan omistusta ja oikeuksia, käyttäjäin omistusta ja luovan
työn suorittajan oikeuksia. Se tahtoo poistaa aivan toisenlaista
omistusta: luotonantajan, panttilainaajan, maanomistajan ja
koronkiskurin, ostelijan, pelikeinottelijan, yksinoikeudenanastajan
ja muilla mailla oleskelevan maan- tai kiinteistönomistajan
yksityisomistusta ja vaatimuksia... Sosialismi ei itse asiassa
hävittäisi mitään varsinaista omaisuutta, vaan yksinomaan sen
näennäisomaisuuden, joka jonkinlaisena noidanluomana harhakuvana
ryöstää meitä kaikkia.


3.

Kun tässä pohdimme sosialistista omaisuuteen suhtautumista, lienee
syytä tarkastella erästä pientä vastaväiteryhmää, joka usein esitetään
sosialismia vastustavalta taholta. Viittaan erikoisesti erääseen
vaikeaan seikkaan, vähäisen kelpo miehen säästöjä koskevaan.

Jos lukija on vähänkään perehtynyt tähän kiistakirjallisuuden haaraan,
hän luultavasti tietää, kuinka tämä ikävä asia esitetään. Meille
kuvaillaan uskomattoman uuttera, hyvä ja kunnollinen köyhä mies; hän on
tehnyt työtä, on säästänyt, ja hänellä on vihdoin vanhojen päiviensä
varalle muutamia yhtiön osakkeita, "kappale maata" tai kenties
huoneisto jossakin asuntoyhtiössä. Tahdommeko — sosialismin vastustaja
on tukehtua mielenliikutukseen — muuttaa maailmaa niin, että riistämme
häneltä sen?... Sosialismin vastustaja hillitsee itsensä ankarasti
ponnistaen ja siirtyy sitäkin liikuttavampaan asiaan... leskeen![14]

Otaksun edelliseen kappaleeseen sisältyvän varmoja vakuutuksia, jotka
antavat lukijalle parempaa tietoa tästä asiasta. Tämä säästäväiseen
vähäiseen mieheen, leskeen ja orpolapsiin kohdistuva huolekkuus
näyttää minusta kaikkein vilpillisimpiin sosialismia vastustaviin
väitteisiin kuuluvalta. Mies, "joka on säästänyt muutamia puntia",
köyhä leski ja hänen lapsensa, jotka pitävät kiinni jonkin maakappäleen
yksityisomistuksesta, on työnnetty esiin turvaamaan tilanomistajan ja
rahamiehen apajoita. Tarkastamme tässä tosiasioita nähdäksemme, kuinka
nykyinen talousjärjestelmämme todellisuudessa käsittelee köyhän miehen
"sijoituksia".

Se ei ensinnäkään takaa pienelle sijoittajalle hänen säästöjensä
varmaa säilymistä. Hän tulee sijoitusmaailmaan vähätietoisena,
herkkäuskoisena ja ymmärtämättömästi epäilevänä, ja hänen luokkansa
joutuu alinomaa ja järjestelmällisesti menettämään vähät varansa.
Jokainen asioitatunteva henkilö voi todistaa, että toinen suuri
rahaliike toisensa jälkeen nielee pienet sijoitukset. Moni valtavan
suuri, kunnianarvoiselta näyttävä yritys käyttää liikepääomanaan
satojatuhansia puntia, jotka on jaettu muutamaan tuhanteen tavalliseen
osakkeeseen, määrättyyn lukuun prioriteettiosakkeita ja obligatioita.
Se aloittaa toimintansa kukoistavana, tavallisista osakkeista saadaan
muutamina vuosina seitsemän, kahdeksan, kymmenen prosenttia. Vähäinen
kelpo mies tahtoo pitää huolta leskensä tulevaisuudesta ja omista
vanhuudenpäivistään hankkimalla näitä arvossapidettyjä arvopapereita.
Osakkeiden hinta nousee yli nimellisarvon ja siirtyy sitten hitaasti ja
varmasti ensimmäisten keinottelevain omistajain käsistä säästörahojaan
sijoittavan yleisön huostaan. Sitten alkaa hidas, tyyni aleneminen,
ylimääräiset osingot loppuvat, osakkeiden hinta kutistuu nopeasti.
Ajateltakoon sellaista tapausta kuin suuren British Electric Traction
Companyn, jonka osakkeet maksoivat aluksi kymmenen, kohosivat sitten
suunnilleen yhteenkolmatta (21 1/8) ja joiden arvoksi nyt (lokakuussa
1907) merkitään suunnilleen kaksi puntaa. Sen kuusiprosenttiset
prioriteettiosakkeet ovat liikkuneet neljäntoista ja viidentoista ja
puolen välillä. Sen tavalliset osakkeet edustavat kaikkiaan 1,333,010
ja prioriteettiosakkeet 1,614,370 punnan pääomaa, joten jo tässä
yhdessä ainoassa liikkeessä näemme ilmaantuvan ja taas häviävän enempää
kuin kahta miljoonaa puntaa vastaavan näennäisarvon ja todella häviävän
suunnilleen puolet siitä määrästä. Ei tarvitse kovinkaan tarkoin
tuntea maailmaa tietääkseen, että suurimman osan tuosta summasta
olivat yritykseen sijoittaneet keskisuuruisten ja pienten omaisuuksien
haltijat, joilla ei ole tietoa rahamaailman todellisista olosuhteista.

Näiden pienten sijoittajien sanotaan esiintyvän katkeroina yksityisen
rahaliikkeen puoltajina kunnallisia liiketoimia ja sosialisteja
vastaan. Täytyy ihmetellä, minkätähden.

Voisi löytää koko joukon samanlaisia ja pahempiakin tapauksia, joissa
sijoittavalta yleisöltä on muutaman vuoden kuluessa viety kymmeniä
miljoonia puntia. Tyydyn kumminkin tässä vain lainaamaan erään
selostuksen New Yorkin _Journal of Commercesta_, joka, kuten lukija
hyvin arvaa, ei suinkaan mielellään käy todistamaan sosialismin
eduksi. Se esittää asiaa Illinois Central Railroad ("Illinoisin
keskusradat")-yhtiön johtajan mr Harrimanin Inter-State Commerce
Commissionille ("Valtioidenväliselle kauppakomissiolle") maaliskuussa
antaman todistuksen nojalla näin:

"Hän itse myöntää kuuluneensa neljäntenä miehenä yhtymään, joka sai
haltuunsa Chicagon ja Altonin radat ja antoi heti 40,000,000 dollarin
arvosta obligatioita, joiden tuotosta maksoivat itselleen 30 %
voitto-osingon heidän hallussaan oleville papereille; sitäpaitsi he
ostivat obligatiot 65 dollarin hinnasta ja möivät ne myöhemmin 90:een
tai korkeampaan hintaan, erään osan henkivakuutusyhtiöille, joihin mr
Harriman oli jonkinlaisissa suhteissa. Ei ollut olemassa mitään ansiota
tai liikamäärää, mistä osinkoa olisi voitu jakaa, mutta yhtiön kirjat
väärennettiin siirtämällä eräs korjauksiin käytetty 12,000,000 dollarin
erä pääomatilille jonkinlaiseksi kirjanpidolliseksi pohjaksi mainitussa
menettelyssä.

"Sitäpaitsi muutettiin Chicagon ja Altonin radat 'rautatieksi',
ja pääoma, joka oli ollut hiukan 40,000,000 dollaria pienempi,
paisutettiin 123,000,000 dollariksi, jotta korjauksista koituneet
todelliset menot, 22,500,000 dollaria, tulivat peitetyiksi. Niin tehden
lisättiin suunnilleen 60,000,000 dollarin arvosta 'vettä' neljän
miehen omistamiin osakkeisiin. Niistä myytiin osa Union Pacificille,
jonka presidentti mr Harriman oli, ja suurempi määrä siirrettiin Rock
Islandille. Mr Harriman kieltäytyy sanomasta, kuinka paljon hän siten
meneteltäessä ansaitsi.

"Siitä nähdään, kuinka eräät jättiläisomaisuutemme syntyvät ja
millaiset vaikuttimet ja tarkoitukset toisinaan ovat määräävinä niissä
henkilöissä, joille liikeyhtymien johto on uskottu. Yksinkertainen
ja alkeellinen periaate on se, että arvoja luovat pääoman tuottava
toiminta, työ ja erilaisten teollisuusyritysten tehoisuus.
Varallisuutta ei synny milloinkaan tyhjästä, se on aina tuotettava ja
jaettava, ja se, minkä toinen saavuttaa epärehellisesti, häviää tai jää
saavuttamatta toiselta. Persoonallinen hyöty näissä keinottelutoimissa,
joissa liikeyhtymien johtoon asetetut henkilöt käyttelevät niiden
luottoa, pääomaa ja mahtia, otetaan osakkeenomistajien suurelta
enemmistöltä, joiden edut joutuvat uhrattaviksi, julkisilta
sijoittajilta, jotka tulevat petetyiksi, tai laivanvarustajilta, joita
verotetaan liiaksi niistä palveluksista, joiden alueella rautatiet
nauttivat etuoikeuksia, tai kaikilta näiltä, toiselta enemmän, toiselta
vähemmän. Ne ovat toisin sanoen ryöstösaaliita."

Kuten huomaamme, ei ole ainoastaan väärin sanoa sosialismin riistävän
köyhältä mieheltä hänen kunniallisesti hankkimaansa "vähäistä
omaisuutta", vaan asia on todellisuudessa ihan päinvastoin: nykyinen
ei-sosialistinen järjestelmä tuhoaa alinomaa säästäväisyyden hedelmiä!
Yksinkertaiset ihmiset luulevat suurten rahamiesten voittavan
rahaa toisiltaan ja menettävän sitä toisilleen. Mutta rahamiehet
— sanoaksemme asian suoraan — eivät ole sellaisia houkkioita. He
käyttävät hyväkseen suurta yleisöä, ja yleisö antautuu yhä heidän
käytettäväkseen ollen siten uuden, kasatun rikkauden alinomaisena
lähteenä. Minä tunnen erään kauppaliikkeessä palvelevan viidenkymmenen
vuoden ikäisen erittäin uutteran ja kyvykkään miehen, joka on säästänyt
ja sijoittanut rahoja liikkeisiin, joita voi hyvinkin pitää taattuina
ja rehellisinä; hän on kieltänyt itseltään elämännautintoja, typistänyt
elämäänsä voidakseen sijoittaa joka vuosi suunnilleen kolmanneksen
palkastaan, aina kahdenkolmatta vuoden iältä asti, ja nyt hänen ainoana
turvanaan työkyvyttömyyttä ja vanhuutta vastaan on jäsenyys eräässä
Friendly Societyssä, jonka pahoin pelkään olevan yhtä epäiltävän kuin
kaikki muut "ystävälliset yhdistykset" — ja se ei suinkaan merkitse
hyvää toimeentuloa eikä turvattua tulevaisuutta.

Voidaan huomauttaa, että vähäisen miehen tulee menetellä huolellisemmin
rahojaan sijoittaessaan, mutta tosiasiana pysyy, että rahojen taattu ja
tuottoisa sijoittaminen on erinomaisen moniseikkainen erikoistehtävä
ja ettei tavallisella muutamia satoja puntia omistavalla miehellä
ole niillä markkinoilla parempaa onnistumisen mahdollisuutta kuin
vedenpinnan alla Sidneyn satamassa haikalojen parvessa. Voidaan
sanoa, että hän on ahne, tahtoo saada liian paljon korkoa, mutta se
on joutavaa jaarittelua. Eräs kamalimpia kuiluja, johon brittiläisen
yleisön säästöt ovat suistuneet, on ollut "consolien", vakautettujen
valtionobligatioiden sadin — ne tuottavat nykyisessä hinnassaan
vähemmän kuin kolme prosenttia. Palvelusväkeä ja työläisiä, joilla oli
rahoja postisäästöpankissa, yllytettiin, houkuteltiin ja autettiin
siirtämään rahojaan tähän juhlalliseen vakuuteen — silloinkin, kun
hinta oli 114. Ne, jotka niin menettelivät, ovat nyt (marraskuussa
1907) menettäneet melkein kolmanneksen rahoistaan.

Väittää tuskin liikoja, jos sanoo, että erittäin suuren osan
nykyaikaisia suuromaisuuksiamme, raitiotie- ja rautatieyhtiöitä,
kaasulaitoksia ja leipätehtaita ovat perustaneet niiden nykyiset
omistajat, suuret kapitalistit, tuon tahallisen marttyyrin,
säästäväisen vähäisen miehen tahattoman altruismin nojalla.

Tavallinen säästäjä voi tietenkin vakuuttaa itsensä vanhojen päivien
ja kaikenlaisten onnettomuuksien varalta jossakin vakuutusyhtiössä ja
nauttia verrattain suurta turvallisuutta, koska hallitus sekaantuu
"yksityisyritysten" toimintaan näillä aloilla, mutta sosialismin
vallitessa hän voisi tehdä niin nauttien täyttä varmuutta valtion
vakuutuslaitoksessa — ellei yleinen vanhuudenvakuutus hänelle
riittäisi. Tämä ei kumminkaan kuulu nyt käsiteltävänämme olevaan
asiaan. Minä kirjoitan nyt vain sellaisesta omaisuudesta, jonka
sosialismi poistaisi, ja tahdon osoittaa, kuinka vähän hyötyä
tai vakuutta se nykyjään tarjoo pienen omaisuuden haltijalle.
Ajattelemattomat rikkaat saarnaavat "Säästäväisyyttä" köyhälle ja
rikastuvat itse puolittain tahallisesti, puolittain itsetiedottomasti
tempaamalla säästöt omikseen. Siinä on, lyhyesti kuvailtuna, nykyisten
rahallisten menetelmien tuiman leikkisä laatu.

Pienten säästöerien joutumista suurten omistajien saaliiksi tapahtuu
muuallakin kuin säästämisen alalla. Jokaisessa kaupungissa voi
älykäs ja myötätuntoinen katselija, jonka silmät eivät ole liian
käyttelyn tai tottumuksen sokaisemat, nähdä alinomaista pienten
säästöjen häviämistä. Kalustettujen huoneiden vuokraus ja pieni
vähittäiskauppa ovat tavallaan sosiaalisia "hävittäjiä"; kaikkialla
maassamme ne muuttavat toivorikkaita, yritteliäitä, huonosti asiaan
perehtyneitä muutaman kymmenen tai sadan punnan omistajia hitaasti
ja auttamattomasti murtuneiksi ja pettyneiksi olennoiksi. Heitä
katsellessani näen taloudellisen taistelumme säälimättömimmältä
puoleltaan. Sandgaten High Streetin varrella, johon ikkunastani avautuu
näköala, luulen suunnilleen neljännen tai kolmannen osan myymälöistä
olevan sellaisia siedettävästä elämästä epätoivoiseen johtavia kanavia;
ne ovat pyhitettyjä, auttamattomia ihmisten masentajia. Toisinaan avaa
pari vanhaa palvelushenkilöä muoti- tai tupakkamyymälän, toisinaan
perustaa jokin nuori pariskunta lyhyttavarain kaupan, toisinaan
ilmaantuu näyttämölle uusi teurastaja, uusi kala- tai maustekauppias.
Tämä vararikkoa kohti liikkuva loppumaton kulkue on saanut minut
karttelemaan muuten miellyttävältä näyttävää katua, jota pitkin
ajattelemattomuuteni päivinä astelin varsin iloisesti. Häviöön tuomitut
uhrit ilmaantuvat alkuaikoina myymälöittensä oville ja näyttävät
kohteliailta ja toivorikkailta. Eräät tukkuliikkeet ansaitsevat varsin
hyvin perustamalla pieniä vähittäisliikkeitä kaikille mahdollisille
kaupan aloille. He järjestävät myymälän, varustavat sen tavaroilla,
ottavat vähittäisliikkeen perustajalta hänen kaksi- tai kolmesataa
puntaansa ja antavat hänelle neljän- tai viidenkymmenen punnan luoton.
Tarinan loppupuoli, mitä vähittäiskauppiaaseen tulee, on ylivoimaista
taistelua koron maksamiseksi ja velan lisääntymisen estämiseksi.
Joitakin aikoja asiat ovat kuitenkin vallittavissa. Minä menen salaa
tarkastelemaan ikkunassa olevia tavaroita, mielessä heikko toivo,
että yritys tällä kertaa tosiaankin onnistuu; minusta ei tunnu
ollenkaan mieluisalta, kun vaimoni selittää, etteivät tavarat ole
parempia kuin missä muualla tahansa, vain pikemmin kalliimpia kuin
parissa vakavaraisessa ja jo kauan toimineessa myymälässä, joissa
paikkakuntalaiset enimmälti suorittavat ostoksensa. Voi sattua niinkin,
että sunnuntaikävelyllä ollessani näen uusien liikkeenharjoittajien
menevän pari kertaa kirkkoon varsin nuhteettomasti, ja jos on
kysymyksessä nuori pariskunta, on miehellä tavallisesti päässä
silkkihattu. Mutta sitten alkaa ikkunoissa oleva näytevarasto huonontua
määrältään ja laadultaan, ja silloin tiedän luoton alkaneen kiristyä.
Liikkeenomistaja ei enää näyttäydy ovella, ja hänen alkuperäinen
valoisa luottamuksensa on tiessään. Nyt hän katselee tummuneen
ikkunaruudun läpi synkän vihaisesti. Hän epäilee liiankin oikein,
että kaikki ostavat tarpeensa "isosta kaupasta"... Sitten hän on
yhtäkkiä mennyttä; säästörahat ovat menneet, ja myymälä odottaa — kuin
nälkäinen peto — uutta uhria. Siinä on pienen myymälän tavallinen
koruton murhenäytelmä. Talonomistaja on saanut rahansa, maanomistaja
tietysti samoin joka pennin, ystävälliset tukkuliikkeet voivat nekin
aivan hyvin, mutta nuori tai vanha pariskunta saa lähteä kysymään
työtä ensimmäisestä suojakodista — ikäänkuin ei maailmassa olisikaan
säästäväisyyden laista hyvettä.

Englantilainen "lodging-house"[15] näyttää olevan keksitty kuluttamaan
loppuun uskollisen vanhan palvelijan ja toimellisen leskivaimon
viimeistä tarmoa — siitä huolimatta, että kansantaloustiede tästä
seikasta visusti vaikenee. Henkilöt sijoittavat kaksi- tai kolmesataa,
jopa tuhatkin puntaa saadakseen pelkän toimeentulon uurastamalla
vuokralaistensa tai täyshoitolaistensa hyväksi. Se on heidän
käsityksensä varmasta rahojen sijoittamisesta. He voivat nähdä kaiken
aikaa, kuinka asia menestyy. Kaikkialla Englannissa tapahtuu samoin.
Se, jossa asia herättää mielenkiintoa, voi nähdä sen kaikki vaiheet
käymällä etsimässä huoneita esimerkiksi Lontoon Camden Townin alueelta;
kulkiessaan paikasta toiseen hän käsittää yhä selvemmin, ettei kukaan
noista ihmisistä ansaitse rahaa, ettei kukaan heistä milloinkaan
saa takaisin sijoittamaansa pääomaa ja että he ovat onnelliset,
jos kuolema heidät korjaa ennen auttamatonta vararikkoa. Ihmiset
ovat tottuneet pitämään ammattiluokkia pysyväisinä, ovat tottuneet
pitämään teurastajaa tai leipuria miehenä, joka hoitaa määrätynlaisen
myymälän määrätyllä tasolla koko elämänpä ajan, joten monestakin
lukijasta voi tuntua uskomattomalta, että nämä kaksi tyypillistä
säästäväistä ammattiluokkaa, huoneistojen ja huoneiden vuokraajat
ja pienet vähittäiskauppiaat, voivat säilyä vain sen nojalla, että
vararikkoisten yksilöiden sijaan ilmaantuu yhä uusia; mutta niin on
sittenkin laita. Heillä ei ole mitään hyötyä pienistä säästöistään,
sijoitukset ja aloitetut liikkeet osoittautuvat yhtä tuhoisiksi;
kilpailujärjestelmämme hävittää heidät hitaasti ja auttamattomasti.

On sanottu, etteivät mitkään muut yhteiskunnan jäsenet suhtaudu niin
vihamielisesti sosialismiin ja sosialistiseen lainsäädäntöön kuin
nämä pienet omistajat ja sijoittajat, nämä pienet veronmaksajat. He
eivät asiaa oikein ymmärrä. Korkoa he pitävät yhtä luonnollisena
asiana kuin nälkää ja janoa, se taloudellinen prosessi, joka tuomitsee
heikot yrittäjät tuhoutumaan, on heidän älynsä tavoittamattomissa,
mutta veronkantaja, joka vaatii yhä uudelleen rahoja "toisten ihmisten
lasten kasvatusta", "köyhien ylellisyyttä", "teihin, valaistukseen
ja raitioteihin tuhlattuja menoja" varten, edustaa heidän mielestään
sietämättömintä vääryyttä. Niin nuo olentoraukat äänestävät kalpean
vihan vallassa kumoon kunnallisia liikeyrityksiä valmistaen sitäkin
suurempaa liikkumisalaa suurille rahamiehille, jotka murskaavat
heidät liikavoiton puristimessa. Siinä on onneton ja traagillinen
vastustushenki, johon jokaisen älykkään sosialistin tulee suhtautua
myötätuntoisesti, kärsivällisesti — ja asiaa havainnollisesti heille
selittäen. Jos julkinen arvovalta ottaisi korkoa, ei veroja tarvittaisi
— se on ilmeisempi väittämä. Mutta avarammalle ulottuva on se, joka
toteaa nykyiseen järjestelmäämme oleellisesti kuuluvan julmuuden,
mielettömyyden ja sosiaalisen vääryyden: että suojaamattomat säästöt
alinomaa joutuvat anastetuiksi.

Vain rikkiviisas ja vanhanaikainen sosialismi voi kiistellä'pieniä
säästöjä vastaan; nykyaikainen sosialismi vastustaa maanomistajaa ja
suurkapitalistia, jotka nielevät pienet säästöt.


4.

Pohtiessamme nykyaikaisen sosialismin todellista suhtautumista
omaisuuteen on syytä selvittää yksityiskohtaisesti sosialistien
riveissä vähitellen tapahtuvaa mielipiteiden muutosta pakkoluovutukseen
nähden. Siinäkin tapauksessa, että ovat puheena ne yksityisomaisuuden
muodot, jotka sosialismi hylkää, maanomistus, luonnontuotteiden ja
perityn liikepääoman yksityisomistus ja muu sellainen, sosialismi on
luopunut alkuperäisestä äärimmäisen jyrkästä kannastaan ja muuttunut
inhimilliseksi ja järkeväksi.

Varhaisempi sosialismi suhtautui omistajiin tuimasti ja
väärämielisesti. "Omaisuus on varkautta", sanoi Proudhon, ja aina
90-luvulle saakka sosialismi säilytti suuressa määrin tuon väitteen
henkeä. Yksityisomistajalta tuli viipymättä ja lopullisesti ottaa
pois hänen omaisuutensa, ja hän sai kiittää onneaan, ellei joutunut
kokemaan nyrkkilakia ja saanut surmaansa inhoittavana konnana. Fabian
Societyn ensimmäiset perusteet, jotka määriteltiin vasta vuonna 1884,
näyttävät hylkäävän "korvauksen", yksityisomistajilta otettavan
omaisuuden osittaisenkin korvauksen, joskin sen käytännöllisissä
ehdotelmissa on aina myönnetty korvausjärjestelyn mahdollisuus.
Alkuperäisten määritelmien sanamuoto on tämä: "korvauksetta, joskaan
ei ilman sellaista pakkoluovutuksen alaisena olevan henkilön osaksi
tulevaa huojennusta, jonka yhteisö voi katsoa soveliaaksi." Tämä
sanamuoto on ilmeisesti nykyisten katsantokantojen ja vanhempien oppien
yhteensovittelun tulos. Jos Fabian Society nyt kirjoittaisi uudestaan
perusväittämänsä, uskon varmaan, ettei yksikään jaosto vaatisi
säilytettäväksi tuota ytimettömäksi muuttunutta "korvauksetta".

Omaisuus näet ei ole varkautta. Voi olla erehdys, voi olla väärin
ja sosiaalisesti epäedullista tunnustaa yksityisomistusta aloilla,
jotka ovat yhteisölle ylen tärkeät, mutta kaikki asianosaiset, ja
yksityisomistajien suuri enemmistö aivan varmaan, ovat vilpittömästi
omalla kannallaan ja noudattavat parhaansa mukaan omaa älyänsä. Me
elämme nykyjään avaroissa perinnäisissä suhteissa, joiden alueella
sellainen yksityisomaisuus tunnustetaan oikeutetuksi, ja sen äkillinen
kieltäminen ja hävittäminen — kirjoitan tämän ehdotonta sosialistista
vakaumustani noudattaen — olisi kamalin onnettomuus, jota inhimillinen
yhteiskunta voisi joutua kokemaan. Millainen väliaikainen hallitus
meillä olisi sellaisen sekasorron vallitessa?

Pakkoluovutuksen täytyy tapahtua vähin erin, taloudellisen ja
poliittisen uudestijärjestelyn muodossa, ja sitä tulee joka askelella
seurata selittävän kasvatustyön. Valistuneella yksityisomistajalla
ei ole mitään syytä olla toivomatta ja edistämättä sen tuloa.
Nykyaikainen sosialismi on valmis antamaan hänelle korvausta,
kenties ei "täydellistä", mutta joka tapauksessa järjellisen, hänen
luovutuksestaan, saadakseen hänet toimimaan apunansa ja vapauttaakseen
hänet hänen hallinnollisista velvollisuuksistaan, hänen liiallisesta
tiluksiin ja liiketoimiin kohdistuvasta vastuustansa. Se suo hänelle
nurkumatta vuosittaisen korvausmaksun tai rajoitetun käyttöoikeuden. Se
ei suinkaan tahdo hävittää häntä eikä niitä asioita, jotka ovat hänelle
kalliit. Se ei tahdo sosialisoida ainoastaan hänen omaisuuttaan, vaan
tahtoo saada koko yhteiskunnan omaksi hänen kulttuurinsa ja kaiken
sen, mitä joutoaika on hänelle opettanut elämän mahdollisuuksista.
Se tahtoo kaikkien ihmisten tulevan yhtä hienoiksi kuin hän. Sen
vihollinen ei ole rikas mies, vaan hyökkäävä rikas mies, koronkiskuri,
nylkyri, jättiläisryöväri, joka kehittelee ilmi rikkauden piileviä
huonoja puolia. Se hylkää kerrassaan sen ajatuksen, että omistavien ja
omaisuudettomien kesken on vallitseva leppymätön luokkataistelu.

Tämä menetelmässä ilmenevä uusi suvaitseva henki ei silti suinkaan
merkitse lopullisen tarkoituksen heikontumista. Nykyaikainen
sosialismi vastustaa ehdottomasti uuden yksityisen maaomaisuuden
suvaitsemista ja uusien oikeuksien ja perustamislupain myöntämistä
yksityisille. Kaikkien suurten monopolien, esimerkiksi liikenteen,
rakennustoiminnan ja maanviljelyksen aloilla, täytyy alun alkaen
kuulua yhteisölle. Ja sosiaalisen valtiotaidon, hallituksen vähin
erin tapahtuvan toiminnan tulee tarkoittaa sitä, että yhteisö ottaa
alinomaa ja järjestelmällisesti, välttäen väkivaltaa ja viivyttelyä,
huostaansa maan, liikennevälineet, ravintoaineiden jakamisen ja kaikki
ihmisten yhteiset suuret toimet, pitää huolta nousevasta sukupolvesta
ja totuttaa sitä niiden yhteiseen käyttelyyn sekä sivistyneempään
elämänkatsomukseen.



KAHDEKSAS LUKU

KESKILUOKAN JÄSEN, LIIKEMIES JA SOSIALISMI.


1.

Liitän tähän muutamia huomautuksia kysymyksestä, johon edelläoleva
asianpohdinta luonnostaan johtaa, nimittäin siitä, kuinka tulee käymään
sen sekalaisista aineksista kokoonpannun yhteiskunnanosan, jota
mainitaan keskiluokan nimellä.

Keskiluokan olemattomiin jauhaminen on jatkunut jo sata vuotta tai
kauemminkin. Minun mieltäni se alkoi kiinnittää — jopa aivan liiaksikin
— jo poikaiällä. Isäni oli eräs niitä pienten myymäläin omistajia,
jotka ovat joutuneet toisaalta suurliikkeiden, toisaalta kasvavien
verojen ahdistamiksi, ja minä oivalsin jo polvihousukaudellani, mikä
vaara meitä uhkasi. "Tämä ei lyö leiville", sanottiin. "Tämä myymälä,
johon olemme rahamme sijoittaneet, ei milloinkaan maksa niitä takaisin.
Kukaan ei näytä ymmärtävän, mitä tapahtuu, eikä ole ketään, joka meitä
neuvoisi tai auttaisi. Mitä teemmekään?"

Lukuunottamatta sitä seikkaa, että ihmiset nyt alkavat hiukan
ymmärtää, mitä se kaikki merkitsee, sama kysymys on satojen pienten
kauppiaiden, mutta myöskin kaikenlaisten pienten ammatinharjoittajien,
lääkärien, asianajajien, pienten sijoitusten varassa elävien
henkilöiden, kirjanpitäjien, jotka huomaavat vanhenneensa ja joutuvansa
syrjäänsyöstyiksi uuden, paremmin opetetun sukupolven saapuessa
kilpatanterelle, yksityisopettajien, täysihoitolain pitäjien,
huoneidenvuokraajien ja muiden samanlaisten vastattavana. He kaikki
huomaavat epämääräisesti jotakin enempää kuin vain henkilökohtaista
epäonnistumista, liikettä joka suuntautuu heitä ja kaikkia
heidänlaisiaan vastaan, tuntevat tarvetta "tehdä jotakin" itsensä ja
lastensa hyväksi, jotakin muutakin kuin myymälässään tai "paikassaan"
pysyttelemistä — eivätkä tiedä, mitä tehdä! Mitä heidän tulee tehdä?

Ennenkuin tuohon kysymykseen vastaamme, tarkastamme, mikä oikeastaan
sillä tavoin jauhaa keskiluokkaa olemattomiin. Onko se tapahtuma, jonka
voimme pysähdyttää? Voimmeko järjestellä myllynkivien liikettä? Jos
voimme, tuleeko meidän niin menetellä? Ja ellemme voi tai jos päätämme,
ettei maksa toistaiseksi vaivaa, mitä voimme tehdä lievittääksemme tätä
säälimätöntä, hidasta köyhdytys- ja tuhoamisprosessia, jonka esineenä
oleva ihmisluokka oli aikoinaan yhteiskunnan selkäranka? Tämä ei ole
pelkkä humaanisuuden vaatimus, se on kysymys, joka koskee valtiota
kokonaisuudessaan. Sen seikan, että keskiluokan miehen täytyy elää yhä
kasvavan taloudellisen huolen ja ahdistuksen alaisena, ärtyneenä ja
masentuneena, täytyy vaikuttaa erinomaisen vahingollisesti kansakunnan
yleiseen henkeen ja haitata sen tulevaisuutta. Eräs vaikutus on
ilmeinen Britannian nykyisessä politiikassa. Uudet vaalit koskevat yhä
nimenomaisemmin kulutusta, ja verojen alentamista koskevat lupaukset
työntävät yhä selvemmin syrjään kaikki muut näkökohdat. Mitä merkitsee
valtakunta tai kasvatus henkilöille, jotka huomaavat vajoavansa
auttamattomasti velkaan? Mitä edellytyksiä on millään rakentavalla
suunnitelmalla sellaisen valitsijaväen keskuudessa, joka on hitaasti
uppoamassa taloudelliseen suohon?

Se prosessi, joka on johtanut keskiluokan näihin vaikeuksiin, on
monisyinen, mutta oleellisimmalta seikalta näyttää se, että useimmissa
inhimillisissä asioissa on tapahtumassa mittakaavan vaihdos, että
melkein joka alalla astuvat suuret järjestöt erillisten yksilöllisten
ponnistusten sijaan. Suunnilleen sataviisikymmentä vuotta sitten
olivat yhteisön ainoat rikkaat jäsenet muutamat suuret maanomistajat
ja jotkut pankkiirit; muita liiketoimia hoitivat vähäiset varakkaat ja
riippumattomat miehet. Työväki oli usein erittäin köyhää ja kurjaa,
huonostipuettua, vailla jalkineita, asui kehnoissa suojissa niukalla
ruoalla, mutta kaikesta huolimatta oli olemassa keskiluokan keskuudessa
melkoista elämänmukavuutta ja vaurauttakin. Maaseudulla oli kukoistavia
maatiloja toinen toisensa vieressä, jokainen provinssikaupunki
oli oma pieni maailmansa, jossa asui uutteroita liikemiehiä ja
ammatinharjoittajia; teollisuudesta huolehtivat vielä etupäässä
vähävaraiset henkilöt, joilla oli käytettävänään vain muutamia
työmiehiä, mestari, kisälli ja oppipojat tekivät työtä yhdessä;
jokaisessa kaupungissa oli jokin yksityinen oppilaitos, itsenäinen
lääkäri ja muita sellaisia henkilöitä, jotka viettivät mukavaa,
keskinkertaisen hyvinvoipaa elämää. Koko välitysliike oli vähäisten
itsenäisten ajuriliikkeen harjoittajien huolena; laivaliike oli satojen
pienten laivanvarustajien hallussa. Lontookin oli vain toisia suurempi
provinssikaupunki. Se oli itse asiassa aristokraattien vallitsema
keskiluokanmaailma; myllynkivet olivat tuskin alkaneet pyöriä.

Sitten aljettiin käyttää koneita ja höyryvoimaa, ja niin tuli alulleen
se suuri mittakaavan vaihdos, joka jatkuu vielä meidän päivinämmekin
erottaen yhä kauemmaksi toisistaan herran ja palvelijan ja avartaen
yhä enemmän järjestysmuotoja ja sosiaalisten menetelmien aluetta.
Asian silmiinpistävimpänä ilmauksena oli aluksi puolittain kotoisen
käsiteollisuuden väistyminen tehdasmaisesti järjestetyn teollisuuden
tieltä, eräiden kauppiaiden ja tehtaanomistajien omaisuuden kasvaminen
suurten maanomistajien omaisuuden tasalle ja muiden heidän luokkaansa
kuuluvien vajoaminen palkkalaisen asemaan. Yhtiötoiminnan kehittyminen
yhtä rintaa tämän kanssa loi uudenlaisen yhteenliittymisen muodon,
joka kykeni ryhtymään paljoa suurempiin yrityksiin kuin kukaan
varakas yksityishenkilö — varallisuus vanhan mittakaavan mukaan
määriteltynä. Sitten seurasi suuri liikenne-elämän kehittyminen
saavuttaen toistaiseksi huippukohtansa rautateiden ja höyrylaivojen
nojalla, jotka tekivät lopun vanhojen kaupunkien erillisyydestä ja
toivat kaukaisimpienkin seutujen henkilöt ottamaan osaa kilpailevaan
liike-elämään. Suuria uusimallisia kaupunkeja, joissa oli puoli
miljoonaa asukasta ja enemmänkin, kasvoi nopeasti kaikkialle Eurooppaan
ja Amerikkaan. Euroopan suuret kaupungit näet eivät ole vanhempia
kuin New York, ja Lontoon East End ja eteläosa on tuskin Chicagoa
vanhempi. Kauppa samoinkuin tehdasteollisuuskin alkoi keskittyä
suuriin laitoksiin, ja suurten tukkuliikkeiden toiminta alkoi korvata
entistä yksilöiden kesken tapahtunutta ostoa ja myyntiä. Julkisen
opetuksen tarpeen käydessä näiden muuttuneiden olosuhteiden vuoksi
pakottavaksi alkoivat yksityisten koulumestarien toimintaa korvata
jättiläisjärjestot, (Britanniassa) vanha National School Society ja
British School Society ja vihdoin valtion kasvatustoimi. Niin hävisivät
entiset vauraat keskiluokan ammatit uuden kehityksen pakon alla.

Asian kehitys jatkuu yhä, ja sen lopullinen tulos on jokseenkin
selvä. Vanhat pienet tehtailijat ovat joko hävinneet tai joutuneet
työskentelemään nälkäpalkoilla ja painumaan kehnoimpiin kortteleihin;
vanha ajurinliikettä harjoittava majatalonpitäjä ja tavallinen
ajomies ovat köyhtynet ja työntyneet kerrassaan syrjään rautateiden
ja suurten kuljetusliikkeiden tieltä; aikoinaan kukoistavaa liikettä
harjoittanut pikkukauppias elää nykyisin vain niistä murusista,
joita suuret jakeluliikkeet tai suurliikkeiden haaraliikkeet ovat
hänelle jättäneet. Teekomppaniat, ruokatavara- ja tupakkayhtiöt
tekevät vanhan yksityismyymälän olemassaolon epävarmaksi ja uuden
yrittäjän mahdollisuudet olemattomiksi. Rautatiet ja raitiotiet
siirtävät kaupan pienten kangas- ja rautakauppain ovilta keskuksissa
sijaitseviin hyvinvarustettuihin liikkeisiin; puhelin- ja sähkölennätin
edistävät yhä enemmän kaupantekoa keskuspaikoissa. Pieni "keskiluokan"
koulumestari huomaa joutuvansa häviölle kilpailussa uusien hyvin
varustettujen koulujen ja julkisten laitosten kanssa; pieni lääkäri ja
hammaslääkäri havaitsevat Harley Streetin siirtyvän yhä lähemmäksi,
ja moottorivaunuissaan suurista keskuksista saapuvat virkaveljat
hävittävät heidän asiakaspiiriänsä. Pienten miesten siten joutuessa
yhä ankarampaan ahdinkoon suuren kaupan, tuotannon tai julkista
kannatusta nauttivan tieteenharjoituksen alalla toimivat järjestöt yhä
kasvavat ja liittyvät toisiinsa, kunnes vihdoin muuttuvat kansallisiksi
tai maailman trusteiksi tai yleisiksi monopoleiksi. Amerikassa ovat
teurastusliike ja lihakauppa liittyneet trustiksi, teräs ja rauta
ovat trustiutuneet, kivennäisöljy on keräytynyt muutamien harvojen
haltuun. Kaikkialla kaupan, ammatillisen toiminnan ja tieteitten alalla
ja kaikkialla maailmassa suuri syö pienen, uusi avartunut mittakaava
syrjäyttää vanhan.

Tämä pitää yhtä hyvin paikkansa, vaikka asia aljetaan vasta nyt
oivaltaa, kun ovat kysymyksessä ne vakuudet, joista on riippuvainen
keskiluokan toinen ryhmä, se ryhmä, joka elää sijoitettujen rahojen
varassa. Silläkin alalla suuri syö pienen. Siinäkin on pieni mies yhä
suuremmassa määrässä ja yhä ilmeisemmin suuren järjestön armoilla.
Kuningatar Viktorian hallituskautena vallitsi vielä se hupainen
harhaluulo, että henkilö voi "sijoittaa jonnekin" sata tai tuhat
puntaansa rikkaan miehen kymmenien tuhansien keralla ja saada varmat
ja tyydyttävät osinkonsa. Mr Lawsonin teoksen _Frenzied Finance_
("Hullaantunut rahaliike") tai mr Hooleyn vararikkoasiakirjojen
älykäs lukija käsittää, ettei tuo idylli voine vastata todellisuutta.
Sijoitusten merillä ja matalikoilla sattuu ankaroita vuorovetten
vaihteluita, joista suuret varallisuudet purjehtivat turvallisina
satamaan pienten säästöjen alusten kaatuessa ja upotessa. Muuttuu
yhä todemmaksi se väite, että vähävarainen mies säästää rahojansa
rikkaan miehen taskuun. Ainoastaan valtion tepsivän asiaanpuuttumisen
nojalla on vakuutustoimi muuttunut jossakin määrin luotettavaksi,
mutta Amerikassa sattui vielä aivan äskettäin, että rikkaat rahamiehet
käyttelivät ihmisten vakuutusrahoja kuin oman kassalaatikkonsa
sisällystä.

Kun keskiluokan mies sitten epätoivoissaan kääntyy pois nähdessään
edessään suuren kilpailijansa, joka nielee hänet niinkuin iso turska
pienemmän veljensä, ja kääntyy valtion puoleen, niin hänen edessään
on veroseteli; valtio näkyy hänelle välittömimmin veronkantajan ja
leppymättömien vaatimusten hahmossa. Verotaakka rasittaa epäilemättä
erikoisesti juuri häntä, koska hänen luokkansa on heikoin kaikista
taksoitettavista. Hänen alapuolellaan olevat luokat ovat joko
liian köyhät verotettaviksi tai poliitisesti liian tehokkaat sitä
sietääkseen. Hänen yläpuolellaan oleva luokka omistaa suurimman osan
maailman omaisuutta, mutta omistaa myöskin sanoma- ja aikakauslehdet,
jotka ovat välttämättömät sosiaalisen oikeuden pohtimista varten, ja
hän huomaa käyvän huokeammaksi, jos maksaa vaaliaikana vapaaehtoista
veroa vaaliplakaattejansa varten vuokraamastaan lauta-aidan pinnasta
kuin jos ottaisi kantaakseen pienen miehen taakan. Viimeksimainittu
häilyy näiden kahden puolueen välillä, ensin toisen sitten toisen
vastakohtana ja kerrassaan avuttomana ja tehottomana. Niin myllynkivet
jauhavat, ja niin ollen näyttää siltä kuin ne jauhaisivat, kunnes
niiden välissä ei ole mitään, kunnes on toisaalla muutamien harvojen
käsiin kerääntynyt organisoitu omaisuus ja toisaalla köyhälistö. Niin
ainakin opetti Karl Marx Pääoma-teoksessaan.

Mutta kun sanomme keskiluokan häviävän, tarkoitamme, että se tulee
häviämään luokkana. Siihen kuuluvat yksilöt ja lapset jäävät eloon,
ja koko tapahtuma ei ole läheskään niin kohtalonomainen kuin
marxilaiset tahtovat meille uskotella. Ne uudet suuret järjestöt,
jotka astuvat entisten pienten yritysten sijaan, eivät ole kaikki
yksityisomaisuutta. Suuria liikkeitä voidaan hoitaa eri tavoin.
Keskiluokan jäsenen tulee välttämättä kiinnittää huomiotaan näihin
vaihtoehtoihin, jos hän tahtoo mitenkään vallita omaa tulevaisuuttaan.
Ajateltakoon esimerkiksi teurastajan asemaa. Kohtalon kirjaan on
ilmeisesti kirjoitettu, että pieni yksityinen teurastushuone, pieni
itsenäinen teurastajan myymälä, joka harjoittaa paikallista ostoa ja
myyntiä, tulee välttämättä häviämään. Teurastus tulee tapahtumaan
yksinomaan jossakin suuressa, hyvinjärjestetyssä keskuksessa, ja sieltä
liha jaetaan myymälöihin, jotka ilmeisesti tulevat toimimaan vain
välittävinä liikkeinä. Sellaisen suuren teurastus- ja lihanjakoliikkeen
voi omistaa joko ryhmä yksityisiä liikkeenharjoittajia, jotka
toimivat omaksi hyödykseen — siinä tapauksessa on valtion välttämättä
pidettävä yllä kannattamatonta tarkastaja-armeijaa, jonka toimena
on valvoa, että liike pysyy soveliaan puhtaana ja rehellisenä tai
sitä voi johtaa julkinen arvovalta. Edellisessä tapauksessa nykyinen
teurastaja tai hänen poikansa tulee olemaan teurastajana tai kauppiaana
yksityisomistajien palveluksessa, jälkimmäisessä tapauksessa hän toimii
julkisen arvovallan palveluksessa. Tämä koskee yhtä hyvin maidonmyyjää,
pienen tehtaan omistajaa, rakentajaa ja satoja muita ammatteja.
Heidän kaikkien täytyy tulla liitetyiksi suurempaan järjestöön,
heidän täytyy muuttua palkatuiksi miehiksi oltuaan aikaisemmin
itsenäisiä liikkeenharjoittajia, ja tätä asiainkehitystä vastaan ei
auta taistella. On tosiaankin epäiltävää, kannattaisiko keskiluokan
jäsenen menestystään silmälläpitäen yrittää taistella sitä vastaan.
Mutta useilla julkisen palveluksen aloilla — lihan, maidon, leivän
hankinnassa, liikenteen, asunto-olojen ja maanomistuksen, kasvatuksen
ja tutkimuksen ja yleisen terveydenhoidon piirissä — on vielä avoin
kysymys, tuleeko suuren organisation olla yhteiskunnan omistama,
yhteiskunnan tarkastuksen alainen ja alinomaa yleisen silmälläpidon
ja arvostelun korjaama, vai tuleeko sen olla yksityisten huostassa,
tuleeko erittäin rikkaiden omistajien muodostaman pienen ryhmän sitä
johtaa yksinomaan omaksi hyödykseen. Vaihtoehdot ovat plutokratia
ja sosialismi, joiden välille keskiluokan mies jää epäröiden ja
toimettomana paljoa kummastakaan välittämättä ja senvuoksi saaden vain
vähän huomiota osakseen kummaltakin taholta. Hän jää siihen tilaan,
koska ei ole tajunnut oman ongelmansa todellista laatua, koska vielä
kohtalon välittömästi uhatessa uskoo, että muutoksen pyörät voidaan
jollakin tavoin pysähdyttää ja hänen nykyinen elämänkantansa säilyttää.

Ajattelen, että jos hän voisi vapautua tuosta mahdottomasta
vanhoillisuudestaan, hän samalla käsittäisi etujensa olevan valistuneen
työväenluokan-miehen etujen kanssa samassa linjassa — toisin sanoen
pikemmin sosialismin kuin kapitalistisen kilpailun suunnassa, että
hän voi parhaiten käytellä hänelle vielä jääneitä kasvatuksellisia ja
sosiaalisia etuja rupeamalla sosialistisen liikkeen vapaaehtoiseksi
johtajaksi sen sijaan, että esiintyisi sen pelontuimana vastustajana.
Minun mielipiteeni mukaan on hänen asiansa edistää sen valtiollisen
ja kunnallisen koneiston kehkeytymistä, johon sosialisti ennakolta
viittaa, ja taata itselleen, pojilleen ja tyttärilleen asianmukainen
asema ja vaikutusvalta hallinnossa. Hänen ei pitäisi pyrkiä vähentämään
sitä yhteisten kulunkien taakkaa, jonka nojalla pidetään huolta
kasvatustoimesta ja asunto-olojen parantamisesta, kuljetetaan ja
suojataan häntä ja hänen lapsiansa, vaan tulisi päinvastoin pyrkiä
iloisesti sitä lisäämään samalla toimien tarmokkaasti siirtääkseen sen
painoa niiden erittäin rikkaiden henkilöiden leveille hartioille, jotka
ovat toistaiseksi väistäneet heille kuuluvaa osaa. Toinen mahdollisuus
on se, että hän jatkaa yhteiskunnallisen omaisuuden ja julkisten
palvelusten itsepintaista vastustamista. Siinä tapauksessa nämä asiat
välttämättä muodostuvat siksi monopolisoidun omaisuuden pohjaksi,
jolle tuleva plutokratia rakentuu. Keskiluokan jäsen joutuu kaikesta
huolimatta verojen ja kilpailun vuoksi menettämään itsenäisyytensä
ja muuttuu siinäkin tapauksessa palkkalaiseksi, mutta toisenlaisen
käskijän ja toisenlaisten sosiaalisten olosuhteiden vallitessa.

Kumpi on parempi käskijä — demokraattinen valtio vai
miljoonainomistajien "yhtymä?" Kumpi suo lapsille paremman sosiaalisen
ilmakehän — plutokratia vai sosialismi? Niin pitäisi keskiluokan miehen
itseltään kysyä.

Plutokratia ilmenee epäilmättä useille varsin kiehtovana. Thomas
Love Peacockin ja vielä selvemmin W.H. Mallockin teoksissa näette
sen katsantokannan sievästi esitettynä. Kansan suuri enemmistö asuu
uutterana ja tuottavana joukkiona jossakin, ja varakas, joutilas ja
hienostunut vähemmistö elelee avaroissa kodeissaan, käytellen, milloin
haluaa, erinomaisia museoita, kirjastoja ja kaikkia sivistyksen
tarjoamia välineitä, siirtyy kaupunkiin, keskittyy Parisiin, Lontooseen
ja Roomaan ja matkustelee maailmalla. Idealisti taipuu luonnostaan
näiden ulkonaisessa katsannossa suuripiirteisten, ylellisten,
voimakkaiden eläjien puoleen. Heidän voimavaununsa, lentokoneensa
ja huvijahtinsa herättävät pelkoa ja kunnioitusta kaikissa maailman
kolkissa. Sanomalehdet ovat täynnä heidän jalojen tekojensa ylistystä.
He suosivat taiteita ja kirjallisuutta samalla väljähdyttäen niitä
poistamalla sen liian ankaran nykyisten tosiasioiden tehostamisen, joka
tekee monet olemassaolevat tuotteet karuiksi ja epämiellyttäviksi.
Keskiluokan perintätapaa tulee jatkamaan taloudenhoitajien,
vuokraajien, liikkeenjohtajien ja päällysmiesten, sihteerien ja
muiden sellaisten muodostama kunnioitettu ja kunnianarvoinen
ihmisluokka. Kirjailija ja taiteilija tulevat viettämään elämäänsä
mukavan riippuvaisuuden tilassa, kahden luokan välisenä renkaana,
rikkaan miehen halvimpina vieraina ja hänen ylimpinä palvelijoinansa.
Ihmisten suurta joukkoa ruokkivat huolettoman voimallisesti ja
melkoisen säästävästi Chicagon teurastuslaitokset, maantuotteita
vallitsevat trustit, suuret panimot, vesijohtoyhtiöt ja muut; heidät
järjestetään elämään teollisuuden vaatimusten mukaisesti ja huolellisen
silmälläpidon alaisina. Heidän henkisistä tarpeistaan pitävät huolta
rikkaiden kannatusta nauttivat kirkot, heidän ruumiillisia vaivojaan
vaimentaa hyväntekeväisen avun toivo, heidän elämäänsä luovat iloa ja
seikkailua rikkaan miehen pöydältä putoavat muruset. He kerääntyvät
joukoittain katselemaan automobiilien ja lentokoneiden kilpailua.
Sellaisessa maailmassa on runsaasti vastakohtia eikä siitä myöskään
puutu puhtaan seikkailun hohdetta. Jokainen älykäs nuori mies voi
toivoa herättävänsä jonkun mahtavan henkilön huomiota, kohoavansa
johonkin korkeaan luottamustoimeen, jopa pääsevänsä vihdoin osakkaaksi,
palvelevaksi apulaisplutokraatiksi. Voi käydä niinkin, että hän
saavuttaa sangen mieluisan aseman kirjallisten tai taiteellisten
ansioittensa nojalla. Kauniilla tytöllä, kyvykkäällä keskiluokan
naisella, voisi olla vieläkin loistavampia ja romanttisempia
mahdollisuuksia.

Plutokratian tarjoamaa värikkyyttä ja tapahtumain runoutta ei käy
kieltäminen, ja vaikka ne seikat eivät minua kiehdo, voin hyvin
ymmärtää, kuinka ne vaikuttavat mr Mallockin taipuisampaan ja
vastaanottavampaan mieleen. On kuitenkin olemassa vastakkaisiakin
näkökohtia. Plutokratia, kuten on huomautettu, taipuu joko
muuttumaan edistymättömäksi, yritteliäisyyttä vierovaksi ja jähmeän
autokraattiseksi tahi kehittelemään pakonalaisuutta ja tyytymättömyyttä
ajautuen siten kohti caesarismia. Jälkimmäinen vaihtoehto oli Rooman
tasavallan kohtalona ja voi kenties tulla myöskin Amerikan nuoren
plutokratian osaksi. Britannian kehittyvä plutokratia sitävastoin
tulee olemaan rodultaan suuressa määrin semiittinen, samoinkuin
Kartagon, ja voi Kartagon plutokratian tavoin vastustaa sellaisia
insurgenttitaipumuksia.

Se plutokraattisesta mahdollisuudesta. Jos tämä kehitysura on
jostakin syystä keskiluokan miehelle epämieluinen, niin hän voi
kääntyä toisaalle ja kohdata kauniita lupauksia, mutta paljoa
enemmän epävarmuutta kuin plutokratian tiellä. Plutokratiaa maailma
on nähnyt ennenkin; nykyaikaisen sosialismin periaatteiden mukainen
kansanvaltainen kulttuuri olisi uusi aloite maailman historiassa.
Se on asia, joka ei tule itsestään, sen täytyy ilmaantua ihmisten
yhteisen kestävän siveellisen ja älyllisen ponnistuksen tuloksena.
Ellei sellaista ponnistusta tapahdu, jos asiat jatkuvat samoinkuin
tähän saakka, niin plutokratian tuloa ei voida välttää. Uskon varmaan,
ettei alaluokan mies voi yksinään suorittaa menestyksellisesti tätä
ponnistusta; jos hän jää vaille avustusta ja opastusta, voidaan
häneltä odottaa ainoastaan kouristuksentapaisia sosiaalisen nousun
yrityksiä, jotka onnistuessaan (kuten Ranskan vallankumouksessa) tai
epäonnistuessaan (kuten Rooman tasavallan kapinaliikkeet) johtavat
lopulta Napoleoniin tai Caesariin. Nykyaikainen sivistyksemme eroaa
kuitenkin kaikesta aikaisemmasta sikäli, että nyt koko väestö
osaa lukea ja että äly ja vapaa asioiden pohtiminen on yleinen
ihmisten suuressa joukossa. Vain aika voi osoittaa, millaisia
ymmärryksen, johtajakyvyn ja poliittisen toiminnan mahdollisuuksia
paremmin kasvatetussa keskiluokassamme piilee. Käykö se kohta
määrittelemään menettelynsä suuntaviivoja? Jääkö se järjestymättömäksi
ja passiiviseksi vai muuttuuko se älykkääksi ja päättäväiseksi
järjestyneen yksityisomaisuuden ja järjestyvän valtion myllynkivien,
plutokratian ja sosialismin välissä, joiden vastakohta on tärkein
sosiaalinen ja poliittinen tosiasia nykyisessä maailmassa?


2.

Lienee hyödyllistä liittää tähän selostus eräästä nykyaikaisen
sosialismin mahdollisuuksia koskevasta näkökannasta, joka liittyy
läheisesti edellisessä kappaleessa esitettyihin asioihin, mutta johtuu
toisesta näkökulmasta ja vetoo toiseen keskiluokan ryhmään. Lainaan
tähän kappaleen _Magazine of Commercen_ syyskuun numerossa 1907
julkaistusta kirjoituksesta, joka sai tämän kirjoittajan laatimaan
selittävän vastauksen.

 "Se seikka, että mr Grayson, sosialisti, on jälleen valittu
 parlamentin jäseneksi Colne Valleystä, on saattanut sosialismia
 koskevan kysymyksen yleisen mielenkiinnon esineeksi. Mr Pete Curranin
 menestys Jarrowissa suunnilleen kuukausi sitten ja useiden Labour
 Partyn jäsenten palautuminen viimeksi pidetyissä yleisissä vaaleissa
 aiheutti enemmän tai vähemmän asiaankuulumatonta keskustelua
 sosialismista mahdollisena käytännöllisen politiikan tekijänä
 etäisessä tulevaisuudessa, mutta mr Grayson voi epäilemättä lukea
 ansiokseen, että hänen menestyksensä Colne Välkyssä on saattanut
 sosialismia koskevan kysymyksen yhdellä iskulla ihan etualalle.
 Nyt on vaikeata jättää sosialismi huomioonottamatta, hylätä se
 muutamien hurjapäiden oikkuna ja päähänpistona. Colne Valleyn tulos
 voi edustaa samanlaista tulosta monissa muissa valitsijakunnissa,
 joissa niinsanotun työväenluokan valitsijat ovat lukumäärältään
 voitolliset. Ottaessamme huomioon, että ruumiillisen työn tekijät ovat
 maan valitsijakunnassa enemmistönä, sellainen mahdollisuus ei näytä
 kovin kaukaiselta, edellyttäen, että sosialismin johtajat kykenevät
 järjestämään mahdollisuutensa ja saavat työväestön liittymään laajan
 ja huolellisesti valmistetun ohjelman kannattajiksi. Siinä suhteessa
 voi Colne Valleyn tulos varsin hyvin suoda heille sen opastuksen ja
 yllytyksen, jota he ovat kaivanneet. On muistettava, että Labour
 Partyn johtava ryhmä on myötätunnoiltaan nimenomaan sosialistinen,
 joten voidaan sanoa tapahtuneen aloitteen hallituskoneiston
 saattamiseksi sosialistisen liikkeen johtoon.

 "Kuinka tulee sosialismi vaikuttamaan liikemaailmaan? Siinä kysymys,
 joka monien ajattelevien liikemiesten on täytynyt jo itselleen
 asettaa. Jos tahdomme saada kysymykseen vastauksen, meidän tulee
 kääntyä sosialismin johtajien puoleen pyytäen heitä selittämään,
 millainen heidän politiikkansa nykyjään on. Se yleinen vaikutelma,
 että sosialismi merkitsee selvää takavarikoimista, on niin
 pintapuolinen, ettei sitä käy vakavasti käyttäminen sosialismia
 vastaan. Sosialistisen liikkeen johtajien joukossa on eräitä
 nykyisen ajan taitavimpia miehiä — miehiä, joiden politiikalla on
 järkevämpi pohja kuin mutkaton Pekan ja Paavon ryöstäminen. Se
 väite, että sosialismi merkitsee pakollista 'omaisuuden jakamista',
 voidaan hyvinkin jättää huomioonottamatta pelkkänä peloitteluna.
 Kaikkein kiihkeimmänkin sosialismin vastustajan täytyy myöntää,
 että hänen kumottavanaan on paljoa tärkeämpi vaatimus kuin se, joka
 sisältyy papukaijamaiseen 'ryöstöstä' puhumiseen. Sosialismi on joka
 tapauksessa edistynyt niin pitkälle, että sen kanssa väiteltäessä
 voidaan noudattaa tavanomaista kohteliaisuutta. Me voimme vastustaa
 sitä kynsin ja hampain, mutta meidän tulee vastata väitteeseen
 vastaväitteellä eikä solvauksella.

 "Huolimatta monista oivallisista teoksista, joita lukevat laajat
 ivistyneiden henkilöiden piirit, yleisön keskuudessa tunnetaan varsin
 vähän niitä periaatteita, jotka nykyaikaiset brittiläiset sosialistit
 ovat omaksuneet johtoaatteikseen. Vain harvat liikemiehet huolivat
 asiaan syventyä. Olemme senvuoksi osoittanet kirjeen sosialistisen
 liikkeen tärkeimmille johtomiehille tahtoen saada selville, kuinka
 sosialismi tulisi vaikuttamaan kaupallisiin tottumuksiimme.
 Tarkoituksemme oli ottaa selkoa siitä, missä määrin sosialismi voi
 häiritä tai edistää liike-elämää, tulisiko se kerrassaan kumoamaan
 nykyiset menetelmät vai voitaisiinko se toteuttaa näitä menetelmiä
 loukkaamatta. Esittääksemme kysymyksen niin selvästi kuin suinkin
 mahdollista tahdoimme saada tietää, voisimmeko johtaa liikkeitämme
 suunnilleen samoin kuin nykyjään, suomalla tilaisuutta yksilölliselle
 yritteliäisyydelle ja yksityisomaisuuden keräämiselle."

Mr Wellsin vastaus kuuluu näin:

 "Kunnioitettu herra!

 "Vastaisin mielelläni riittävän laajasti ihailtavan hyvin
 esittämäänne kysymykseen. Sanomalehtien alinomaiset solvaukset
 ja melkein tylsämieliset vääristelyt ovat epäilemättä luoneet
 monien toimivien miesten mieleen todellisuutta vastaamattoman
 kuvan sosialistisesta liikkeestä täyttäen heidät aiheettomalla
 yhteiskunnallisen epävarmuuden pelolla. Jos asiaa voisi auttaa lyhyt
 ja ytimekäs ohjelmamme esittäminen, 'sosialismi pähkinänkuoressa',
 niin sanoakseni, niin tekisin parastani. Mutta nykyisen valtion
 taloudellinen ja kaupallinen järjestelmä ei ole ainoastaan laaja
 ja monisyinen järjestöjen sekamelska, vaan on nykyjään vielä
 kartoittamatonkin sekasorron alue, joten niiden menetelmien,
 joita käytetään siirryttäessä nykyisten olojemme rajoitetusta
 individualismista tieteellisesti organisoituun valtioon, joka on
 sosialistin ihanteena, täytyy pakostakin olla asteittaisia, kokeilevia
 ja erilaatuisia.

 "Sosiaalisen ja taloudellisen tieteen kehitteleminen, kokeneen
 hallinnosta huoltapitävän luokan kasvattaminen, paikallisten
 hallintoalueiden uudelleenjärjestäminen, 'valtiollisen vaiston'
 kehittäminen koko yhteiskunnassa kuuluvat välttämättä sosialistiseen
 ohjelmaan. Teidän tulee yrittää ymmärtää ja saada lukijanne
 ymmärtämään, että sosialismin saadessa sellaisia kannattajia
 kuin sir Oliver Lodge ja professori Karl Pearson, William Morris
 (joka sai aikaan kumouksen huoneidensisustusteollisuuden alalla),
 Granville Barker (joka parhaillaan perinpohjin uudistaa Lontoon
 näyttämöä), mr George Cadbury ja mr Fels (joiden nimet eivät ole
 tuntemattomat ilmoittavassa maailmassa), mr Allan (Allan-linjan
 johtaja), mr George Bernard Shaw ja mrs Shaw, mr ja mrs Sidney Webb
 ja sir Sidney Oliver (nykyinen Jamaican kuvernööri) — kaikki varsin
 hyvinvoipaa ja riippumatonta väkeä, jotka ovat käytännössä perehtyneet
 sijoitustoimintaan ja liiketoimintaan yleensä sekä varsin hyvin
 tajuavat yksityisomaisuuden ja sivistyneen elämän välillä vallitsevat
 suhteet — se väite, että se merkitsee tietämättömien 'tyhjätaskujen'
 hyökkäystä viisaiden ja hyvien 'omistavien' omaisuutta vastaan, ei voi
 olla erikoisen älykäs eikä kelpaa erikoisen älykkäille henkilöille
 esitettäväksi. Sosialismi on olemukseltaan tieteellisesti organisoitu
 valtio kahdeksannentoista vuosisadan satunnaisen, tuhlaavaisen, lapsia
 nälkäpalkoilla työssä käyttelevän valtion vastakohtana. Se on nykyisen
 suuntautumisen järjestelmälliseksi muovaamista. Sen siirtymämenetelmät
 muodostuvat välttämättä edistysmielisesti tieteellisiksi ja
 humaanisiksi.

 "Mitä erikoiskysymyksiinne tulee, en puolestani pidä mahdollisena,
 että tulisi tapahtumaan mitään 'pakollista voitonjakoa', jos
 sosialistinen hallitus tulisi voimaan. Nykyaikana on olemassa
 pakollista voitonjakoa tuloveron muodossa, mutta tämä vero ei näytä
 sosialistista erikoisen tieteellisluonteiselta. Nimenomaisesti
 sosialistisen hallituksen valtaanpääsy ei merkitsisi mitään
 välittömiä kumouksellisia muutoksia. Epäilemättä silloin pyrittäisiin
 voimakkaasti edistämään kasvatustyötä seuraavan sukupolven
 kansalaisten taloudellisen arvon ja tuottavuuden lisäämiseksi ja
 'minimipalkan' periaatteeseen nojautuvaa lainsäädäntöä, jotta
 estyisi hävittävän käytön aiheuttama kansallisten varojemme
 tuhlaus. Aloitettaisiin myös yriteliäisyyttä rasittavan verotaakan
 järjestelmällinen siirtäminen koronnauttijoiden kannettavaksi. Mutta
 mitään kouristuksenluontoista muutosta ei tapahtuisi.

 "Maan kauttakulku- ja liikennevälineet (sekä ulkoiset että sisäiset)
 ja erittäinkin rautatiet ja kanavat, jotka ovat nyt nopeasti
 muuttumassa kelvottomiksi, koska niiden pääoma on aikoinaan
 tuhlattu liiallisiin voitto-osinkoihin, siirrettäisiin luultavasti
 kilpailevien yksityisten hallusta järjestetyn julkisen valvonnan
 alaisiksi; ja sellainen siirto epäilemättä edistäisi valtavasti
 liike-elämää yleensä. Ei tapahtuisi minkäänlaista 'ryöstöä' —
 aikaisemmat osakkeenomistajat saisivat vastaavat osuudet tai vuotuisen
 kuoletusrahan. Ei myöskään syntyisi mitään rahaolojen järkytystä
 sellaiseen luovutukseen tarvittavien 'suunnattomien summien'
 vuoksi. Valtio antaisi yksinkertaisesti velkasitoumuksia ja ottaisi
 samalla haltuunsa jälkeenjäänyttä omaisuutta uusien sitoumuksien
 vakauttamiseksi.

 "Sosialistinen hallitus epäilemättä ottaisi huostaansa myöskin
 kivihiilikaivokset ja kivihiilikaupan vapauttaen teollisuuden niistä
 hankaluuksista, jotka johtuvat siitä, että tämä erittäin tärkeä
 tekijä on kaupallisen keinottelun esineenä. Sen toimesta lisääntyisi
 jo nykyaikana ilmeinen taipumus ottaa maitoliike, väkijuomaliike,
 teurastus-, paikallinen liikenne, valaistus ja voimanhankinta yhteisön
 käsiin. Mikään mainituista seikoista ei kumminkaan merkitse omaisuuden
 hävittämistä, vaan yksinomaan sen organisoimista ja säännöstelemistä.
 Olen sitä mieltä, että sellainen julkisten toimintojen valtiollinen
 organisoiminen antaisi sosialistiselle hallitukselle kyllin tekemistä
 useiksi vuosiksi ja hyödyttäisi sekä sosiaalista edistystä että
 myöskin sosiaalista tasapainoa.

 "Joutuuko rehellinen ja kyvykäs liikemies häviämään vai voittamaan
 sellaisen sosialistisen hallituksen alaisena? Olen sitä mieltä,
 että hän kaiken kaikkiaan tulee voittamaan. Mainitsen tässä hänen
 mahdollisuuksiensa oleellisimmat kohdat sellaisina kuin ne käsitän.

 "Sellaisen sosialistisen hallituksen aikana, joka on nykyjään
 Englannissa täysin mahdollinen:

 "Hänet estetään käyttämästä yhteiskunnalle turmiollisia tuotanto- ja
 myyntimenetelmiä.

 "Hän maksaa korkeampia palkkoja.

 "Hän maksaa suuremman erän verojansa valtiolle ja kunnalle ja vähemmän
 maanomistajalle. Lopulta hän maksaa kaikki valtiolle tai kunnalle
 ja on äänioikeutettuna osaltaan määräämässä varojen käyttöä, ja
 maanomistaja muuttuu valtion osakkeenomistajaksi. Hän saa korkonsa
 takaisin julkisten palvelusten muodossa.

 "Hän alkaa aivan pian saada paremmin kasvatettuja, paremmin ruokittuja
 ja paremmin harjoitettuja työmiehiä, joten hänen maksamansa korkeammat
 palkat tulevat korvatuiksi.

 "Hän saa työvoimia ja -aineksia säännöllisesti, varmasti ja huokeaan
 hintaan. Tuotteiden kuljettaminen omassa maassa ja ulkomaille
 muodostuu huokeammaksi.

 "Hän kuuluu tieteellisten periaatteiden mukaisesti organisoituun
 valtioon, joka luonnollisesti noudattaa voimakasta järjestelmällistä
 kollektiivista politiikkaa maan kaupan tukemiseksi.

 "Hän ei ole siinä määrin seikkailija kuin ennen, vaan on suuremmassa
 määrässä valtion kansalainen..."

Niin kirjoitin _Magazine of Commercelle_, ja sellaiset ovat kunnollista
ja sosiaalisessa katsannossa hyödyllistä liiketoimintaa harjoittavan
tarmokkaan miehen mahdollisuudet. Sosialismi ei merkitse sekasorron
ja kumoamisen voittoa, se merkitsee järjestyksen ja oikeuden
valtaanpääsemistä. Sosialisti pyrkii korvaamaan sekaannusta, sattumaa
ja tuhlausta suunnitelmalla ja kollektiivisella taloudellisella
toiminnalla. Samaa päämäärää tavoittelee jokainen kunnollinen
liikemies, joka ei ole pelkkä ilmoitteleva keinottelija tai
rahamies-seikkailija. Sosialismi vetoo tervejärkiseen liikemieheen
aivan samoin kuin tiedemieheen, insinööriin ja taiteilijaan, koska
hänessä itsessään vaikuttaa sama todellisuus, sama suuripiirteinen
rakentava tarkoitus.


3.

Lopuksi lainaan tähän erään kaikkein yritteliäimpiin ja valistuneimpiin
nykyaikaisiin järjestöihin kuuluvan liikkeen johtajan lausunnon, josta
näkyy, etten kehuskele turhia väittäessäni kelvollisen liikemiehen
olevan syytä kannattaa sosialismia. Sir John Brunner luultavasti ei
nimitä itseään sosialistiksi, mutta se johtuu varsin luultavasti siitä,
että hän perehtyy sosialismiin sen kiihkeiden vastustajien väärien
selostusten nojalla. Seuraava _Manchester Guardianista_ lainaamani
kohta on puhdasta sosialismia.

Brunner, Mond and Co:n vuosikokouksessa Liverpoolissa (1907) puhuessaan
johtokunnan esimies sir John Brunner, parlamentinjäsen, esitti kanavain
yhteisomistusta koskevan huomattavan lausunnon. Hän sanoi:

"Minä olen käynyt kuninkaallisen kommission jäsenenä Pohjois-Ranskassa,
Belgiassa ja Pohjois-Saksassa tarkastamassa, mitä näissä kolmessa
maassa on tehty kanavien ja vesireittien parantamiseksi. Näkemämme
vaikutti meihin erittäin syvästi, ja minä voin sanoa teille nyt,
puhuen liikemiehenä liikemiehelle, että mainituissa maissa suoritetut
yleiset ponnistukset — toisin sanoen se seikka, että valtio toimii
kokonaisuudessaan, käyttäen kaikkia rahojansa ja kaikkea luottoansa
kansallisen kaupan hyväksi — on tuottanut näille kolmelle maalle
valtavaa, melkein arvaamatonta hyötyä, ja minä otaksun, että jokainen
älykäs mies, tutkittuaan asiaa niinkuin minä olen sitä tutkinut monien
vuosien kuluessa, johtuu samaan nimenomaiseen ja selvään päätelmään:
että meidän useiden miespolvien aikana noudattamamme politiikka,
joka jättää kaikki yleiset työt yksityisten liikkeenharjoittajain
suoritettaviksi — vanha niinsanottu laissez faire-politiikka — on
täydellisesti voitettu kanta, ja minä olen aivan vakavasti sitä
mieltä, että jos aiomme pitää puolemme kaupan alalla, meidän täytyy
oppia noudattamaan esimerkkiä, jota meille tarjoavat Ranskan,
Belgian ja Saksan ohella Yhdysvallat ja kaikki omat siirtomaamme.
Kaikkialla näette yhteisöjen valtion nojalla auttavan kauppaa, ja
minä olen erittäin iloinen, jos kuulijani ottavat asian harkitakseen
ja ratkaisevat osaltaan, tuleeko meidän liikekansana — maailman
ensimmäisenä — kannattaa vanhaa politiikkaa jättämällä edelleenkin
kaikki yksityisyritysten varaan vai tuleeko meidän toimia yhdessä
yhteiseksi hyväksi tässä maamme kauppaa koskevassa tärkeässä asiassa."



YHDEKSÄS LUKU

MUUTAMIA SOSIALISMIIN KOHDISTUVIA YLEISIÄ VASTAVÄITTEITÄ.


1.

Edellisissä kahdeksassa luvussa olen yrittänyt selostaa niin hyvin
kuin suinkin osaan sosialismin suuria yleistyksiä, selvittää tarkoin,
mihin nämä yleistykset johtavat ja kuinka pitkälle toiseen ja toiseen
suuntaan. Ennenkuin ryhdyn historiallisesti ja ennakoiden lyhyesti
tekemään selkoa nykyisestä sosialistisesta liikkeestä, lienee syytä
tarkastella niitä tärkeimpiä vastaväitteitä, joita jokapäiväisissä
kiistoissa sosialismiin kohdistetaan.

Erittäin suuri osa niistä johtuu ihmisluonnon yleisimmästä
virheestä, sen taipumuksesta nähdä kaikki ehdottoman myönnön tai
ehdottoman kiellon merkeissä, joko "mustana" tai "valkoisena"; sen
kärsimättömyydestä, sen kykenemättömyydestä erottamaan hienoja
välivivahduksia.[16] Vanha erikummallinen logiikka on vielä
huomattavasti vallalla nykyisessä maailmassamme. Näette esimerkiksi
mr Mallockin järjestelevän syllogismejänsä, johtelevan vastustajansa
"ristiriitaisuuksia" ja hämmästyttävässä määrässä itseensä tyytyväisenä
tuomitsevan sosialismia kelvottomaksi kaikissa viikkolehdissä. Hän
suoriutuu tehtävästään aivan samassa mielessä kuin keskiaikainen
nuori teini, joka osasi kotiin palattuaan kiistämättömästi todistaa,
että "kissallani on kymmenen häntää" ja ettei juokseva mies saavuta
kilpikonnaa, joka saa askelen verran etumatkaa. Oleellinen virhe on
siinä, että aina väitetään asian olevan joko A tahi ei-A: olio joko
on viheriä tai ei ole viheriä, se joko on painava tai ei ole painava.
Ajattelemattomat ihmiset ja muutamat sellaiset, joiden pitäisi
olla asiasta paremmin selvillä, menevät siihen satimeen. He eivät
ota huomioon, että melkein jokaisessa maailman oliossa on viheriää
vivahdusta ja ettei ole olemassakaan puhdasta viheriää muualla kuin
korkeintaan jossakin spektrumin pitkässä värisarjassa; he unohtavat,
että kevyimmilläkin esineillä on painonsa ja että painavimmatkin
esineet voidaan nostaa. Ajatustapahtuma on muuten aivan yksinkertainen
eikä millään tavoin vastaa elämän todellisuutta. Sellaiset henkilöt
ovat omaksuneet jonkin karkean ja aivan mahdottoman sosialismin
määritelmän, sallivat edustajansa johdella siitä mielettömyyksiä,
niinkuin taikuri päästää kaniineja hatustaan, ja eroavat siinä lujassa
uskossa, että on kaiken kaikkiaan hyvä, kun tuo häiritsevä juttu on
lopullisesti ratkaistu.

Sosialismin vastustaja väittää esimerkiksi, että sosialismi "hävittää
omaisuuden". Hän uskottelee, että on olemassa jähmeä, ehdoton olio
nimeltä "omaisuus", jonka täytyy joko olla olemassa tai ei olla
olemassa, joka on nyt olemassa ja jota sosialismin vallitessa ei ole.
Jokaiselle filosofisesti sivistyneelle henkilölle tuo on naurettava
henkinen prosessi, mutta harjaantumattomalle mielelle se esiintyy
täysin järjellisenä — ja sosialismin vastustaja kuuluu tavallisesti
viimeksimainittuun ryhmään. Aloitettuaan harkintansa tähän typerään
tapaan hän sitten kysyy katkeran moittivasti, eikö hänellä ole oikeutta
ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, jos havaitsee makuulle mennessään
jonkin hiilenkantajan jo vallanneen vuoteen. Tätä menettelyä noudattaa
mr G.R. Sims, hupainen kirjailija, joka tyhjentävien väärinkäsitystensä
korkeudesta kertoo työmiehelle, ettei viimeksimainitulla sosialismin
vallitessa tule olemaan — olen unohtanut hänen väitteensä
sanamuodon, mutta se on jonkinlainen loppukerto — omaa rahaa, ei
omaa kotia, ei omaa vaimoa, ei yhtään omaa karvaa! Se on tavallaan
tehokasta mielettömyyttä — mutta joka tapauksessa mielettömyyttä.
Toivon edellisissä luvuissa selvittäneeni, että "omaisuus" meidän
päivinämmekin on erittäin rajoitettu ja epävarma asia, epämääräinen
luonnollinen vietti, joka voi kääntyä nurinkuriseksi, sairaalloisesti
kasvaa ja vaatia valvontaa, ja että sosialismi vain pyrkii muovaamaan
sitä selväpiirteisempään, oikeampaan ja järkevästi rajoitettuun muotoon
pitäen silmällä sen suhdetta yhteiseen menestykseen.

Toisella kertaa vastustaja väittää sosialismin "hävittävän perheen" ja
sen keralla tietenkin "kaikki pyhät ja hellät kiintymykset" j.n.e.,
j.n.e. Sitä asiaa olen niinikään käsitellyt erikoisessa luvussa.

En otaksu monenkaan sosialismin vastustajan esiintyvän epärehellisesti
näissä asioissa. Ne tahallisen vääristelyn ja valheen juonet,
jotka halventavat muutamia vanhoillisia kandidaatteja ja puhujia
Pohjois-Englannissa ja likaavat parin lontoolaisen lehden mainetta,
johtuvat aivan erikoisesta halpamaisuudesta muuten yleensä vilpittömän
sosialismiin kohdistuvan vastustuksen keskuudessa. Sosialismin
vastustaminen ei ole mikään vaihtoehto sosialismin ohella, se on
sielullista vastarintaa, ei mikään sielullinen voima. Enimmälti
joutuu tekemisiin suoranaisen älyllisen kyvyttömyyden kanssa,
henkilöiden kanssa, jotka saattavat olla sekapäisiä, mutta ovat siitä
huolimatta aivan hyvää tarkoittavia, joskin aivan kykenemättömiä
käsittämään asioiden kvantitatiivista puolta. He ajattelevat aivan
yksinkertaisesti, että jos esimerkiksi lääkäri sanoo kiniinin
olevan avuksi jossakin tapauksessa, hän niinmuodoin tahtoo syöttää
potilaallaan mahdollisimman paljon kiniiniä, kerätä häneen kaiken
maailmasta löytyvän kiniinin, tai että nainen sanoessaan mielellään
tanssivansa selittää tahtovansa tanssia, kunnes siihen kupsahtaa. He
ovat kömpelöitä kelpo sieluja, jotka pitävät siitä, mikä on "suoraa",
kuten sanovat — "kaikki tai ei mitään". He pitävät kaikkia rajoituksia
ja kaikkea kvantitatiivista käsittelyä "sanoilla leikkimisenä",
arvelevat, että sellaista pitää äänekkäästi soimata, huutamalla
vaientaa ja jättää enempää huomiota vaille.

Kiistan aikana joutuu kiivas ja rohkea, voittoa himoitseva luonnonlaatu
erinomaisen helposti arvioimaan väärin ja liioittelemaan vastustajain
mielipiteitä, ja järkevän sosialistin täytyy siihen suostua, ellei
tahdo nähdä keskustelun käyvän sietämättömäksi. Edellisiin lukuihin
tutustuneen henkilön luulisi hyvin tietävän, kuinka sosialismi
suhtautuu perhesuhteisiin, asioihin, joita se vaatii toteutettaviksi,
asioihin, joita se katselee puolueettomasti tai kärsivällisen
suvaitsevasti, ja asioihin, jotka se jättää sikseen. Edellisessä
luvussa on suoritettu vain yhteenveto kirjallisuudesta, joka on
ollut jo vuosikausia saatavissa. On kuitenkin merkillistä, kuinka
harvat sosialismin vastustajat näyttävät voivan lähestyäkään näitä
kysymyksiä järkevään tapaan. Esitin kerran eräässä kiistakirjoituksessa
aivan samoja mielipiteitä kuin tämän kirjan kolmannessa luvussa,
ja eräs erinomaisen tyypillinen arvostelija havaitsi nimityksen
"hevossiitoslaitos" kovin mieluisaksi. Hän tarttui käyttämääni
nimitykseen "valtion perhe" ja kääntyi aivan riidattomaksi. Hän
selitti, että tarkoitukseni mukaan naisten ei pitänyt enää olla
aviopuolisoita, vaan toimia mainituissa siitoslaitoksissa valtion
palveluksessa. Mikään ei olisi voinut saada häntä uskomaan, että se
oli huutavaa totuuden sortamista. Hänen mielensä oli oleellisesti
hevosmainen, "inhimillinen tammakartano" oli toinen hänen käyttämänsä
nimitys.[17] Häneen ei koskenut leikin teko enempää kuin selvät
perusteetkaan; uskonpa, että hän olisi noussut polttoroviolle
todistaakseen oikeaksi sen uskonsa, että sosialistit tahtovat
sulkea naiset sellaisiin hallituksen ylläpitämiin laitoksiin. Hänen
kovapäisyytensä vaikutti tosiaankin melkein sankarilliselta.

Esiintyi sitten eräs St. Lousissa asustava isä Phelan, joka epäilemättä
yhtä vilpittömän kuin mitään tajuamattomankin sielullisen kohonnan
tilassa kertoi maailmalle erään amerikkalaisen aikakausjulkaisun
lehdillä, että minä aioin temmata imeväisen äitinsä rinnoilta ja
sijoittaa sen johonkin "laitokseen". Sanoipa hän vielä pahempaakin —
mutta minä syrjäytän sen, koska katson sen saarnastuolikaunopuheisuuden
aiheuttamaksi. Muutamat lukijat epäilemättä olivat paremmin asiasta
selvillä ja nauroivat jutulle, mutta monet loukkaantuivat aivan
vilpittömästi ja päättivät siitä lähtien kääntää lopullisesti
sosialismille selkänsä. _Honni soit qui mal y pense_; heitä loukkaavat
inhoittavat ajatukset eivät olleet minun ajatuksiani, vaan johtuivat
jostakin pahojen ajatusten kuumasta kuilusta, joka vuosikausia
kestäneestä siveydestä ja lihankidutuksesta huolimatta näyttää jääneen
avoimeksi isä Phelanin sieluun.

Kaikissa näissä tapauksissa on virheenä liioittelu, sekavan älyllisen
kiihtymyksen valtaan joutuminen ja se, että henkilö, jonkin
arvostelijan havaittua ikkunassanne olevat uutimet liian sinisiksi,
senvuoksi, ja tavallisesti kiihtyen, selittää tahtovansa saada koko
maailman, taivaan ja meren ja kaikki tyynni heleän keltaiseksi.
Sosialistisiin kysymyksiin perehtyvä henkilö huomaa tuon melkein
auttamattomaksi viaksi kaikissa näissä ristiriidoissa. Se tulee eteen
kerran toisensa jälkeen. Jos henkilö sattuu tuon ikkunaverhoja koskevan
pienen huomautuksen johdosta sanomaan, että arvelee kirkkaankeltaisen
taivaankannen näyttävän epäilyttävältä, niin häntä syytetään siitä,
ettei hän "pysy asiassa".

Ystäväni G.K. Chesterton ja Max Beerbohm, aikakautemme loistavat
kaunisteet, lankeavat sattumalta sosialismista kirjoittaessaan
tuohon yleiseen virheeseen — joskin heidän erehdyksensä on sekä
laadultaan että määrältään hyvin erilainen. Heitä tosin ei huolestuta
tuo pesemätön hiilenkantaja, joka nykyjään kummittelee sosialismin
vastustajien vuodesijoilla, he eivät myöskään näe sitä kauheata näkyä,
että yhteiskunnan isät hyväksyy isiksi kunnanvaltuuston valiokunta
(isiksi pyrkivät varmaan saapuvat saamaan lupaa hevosiksi puettuina
ja tallirenkien taluttamina) niinkuin se "hevossiitoslaitoksen" herra
— olen unohtanut hänen nimensä — joka tuon näyn myllerrettyä hänen
hevosmaista mieltään hyökkäsi kimppuuni _Pall Mall Gazettessa_;
ei, heidän sielunsa leiskahtavat kiihkeään vastustukseen, kun he
ajattelevat niitä kuriin ja järjestykseen viittaavia seikkoja, joita
sosialismin edistyminen ilmaisee. G.K. Chesterton ivailee epäilemättä
sangen urhoollisesti ja kiihkeästi erästä mielikuvaansa, joka
osoittaa hänet sellaisena, miksi hän otaksuu muuttuvansa joutuessaan
sosialistisen yhteiskunnan jäseneksi: hiukset lyhyiksi leikatut,
ateriat ankarasti terveyden vaatimuksia vastaavat ja säännöllisesti
nautittavat, sakko nauramisesta — eipä sillä, että hän tahtoisi
nauraa — ja ankaroita harjoituksia stoalaisissa hyveissä joka päivä.
Max Beerbohmin käsitys muistuttaa lähinnä jotakin painajaisunta. Hän
pakenee toivottomana, kamalan jäätävän pelon vallassa Sidney Webbiä
ja minua, jotka tosin olemme molemmat pieniä miehiä, vailla kaikkea
eleganssia, mutta siitä huolimatta kamalan päättäväisiä, väsymättömiä,
alinomaa häntä tavoittamassa kiskoaksemme hänet kerallamme johonkin
mekaaniseen Utopiaan, missä otamme jäljennöksen hänen peukalostaan,
merkitsemme luetteloon hänen nimensä, numeroimme hänet lähtemättömällä
musteella, puemme huonosti sopivaan univormuun ja päästämme hänet
irralleen valvonnan alaisena maailmaan, jossa nähdään sieviä pyöreitä,
sinistä kalkkivettä sisältäviä järviä ja terveellisiä valkoisia
tiilirakennuksia...

Kaikissa näissä tapauksissa ilmenee samanlainen päättelytapa,
niissä edellytetään, että sosialisti tahtoo kaikkea toivottavaksi
merkitsemäänsä ihan rajattomasti, otaksutaan, että jokainen kiistan
esineeksi valittu ehdotus on välttämättä kehiteltävä monomaaniseen
tapaan kaikkiin äärimmäisyyksiinsä, jotta siitä tulee sosialistisen
haaveen kuva. Tämä kuva esitetään yksinkertaiselle epäilyksen vallassa
olevalle henkilölle sanoen: "Tällainen on sosialismi. Te ette suinkaan
tahdo tätä, ette suinkaan!"

Voi tosiaankin sattua, että nuo kuvitellut kauhut säikyttävät
yksinkertaisen henkilön. Hän kääntyy takaisin surkeaan todellisuuteen,
tuntemaansa rumaan vanhaan maailmaan kiittäen hartaasti Jumalaa,
ettei joudu milloinkaan näkemään sitä pahaa päivää, jolloin
teollisuuskaupungeissamme ei enää kuole joka neljäs lapsi, jolloin
alhaiset huolet lakkaavat rasittamasta elämää maan päällä ja jolloin
"huumorintaju" ja Mark Tapleyn palvonta, jotka erinomaisesti viihtyvät
tässä ympäristössä, joutuvat vaaraan kerrassaan hävitä, kun kukaan ei
niitä enää viljele...

Mutta lukija tietää jo, mitä sosialismi on, tuntee sen tyynen,
suurenmoisen rakentavan suunnitelman, jolle hänen toivotaan pyhittävän
elämänsä. Se on työläs, valtava suunnitelma, jonka tarkoituksena on
tehdä maailmasta sosiaalisen oikeuden, suotuisain mahdollisuuksien
ja elämän täyteläisyyden maailma, poistaa tuhlaus, poistaa nykyisen
sosiaalisen järjestelmämme harkitsematon julmuus. Älkää salliko
vastustajan pilan tai nurinkurisuuden tai malttamattoman asianajajan
usein paljoa tuhoisammin vaikuttavan kiihkon ja liioittelun, älkää
salliko tämän tai tuon asiaa puolustavan henkilön persoonallisten
puutosten harhauttaa itseänne pois sosialismin elävästä ytimestä,
sen laajasuuntaisesta ja jalosta suunnitelmasta, vaan vastatkaa sen
voimakkaasti hyvään tahtoonne vedotessa siihen liittymällä ja ottamalla
osaa sen ohjaamiseen.


2.

Tahtoen pitää huolta kyselijän kannalla olevan lukijan mukavuudesta
olin suunnitellut tähän kohtaan kappaleen, jonka piti sisältää luettelo
tärkeimmistä sosialismiin kohdistetuista vastaväitteistä — vääristelyjä
lukuunottamatta — jotka ovat nykyjään yleisessä käytännössä. Olin
aluksi aikonut vastata jokaiseen täydellisesti ja vakavasti, kumota ne
kaikki tyhjentävästi ja lopullisesti, ennenkuin lähden etenemään. Nyt,
niitä paperiin merkitessäni, huomaan kuitenkin, että suurin osa niistä
on ollut jo puheena edellisissä luvuissa, joten mainitsen ne tässä
aivan lyhyin huomautuksin.

On ensinnäkin väite, joka estää varsin monia lähemmin perehtymästä
sosialistiseen oppiin, se väite, että _sosialismi riitelee
kristillisyyttä vastaan_. Väitän puolestani, että siten käännetään
totuus kerrassaan nurin. Minun vakaumuksenani on, että rehellisesti
kehitettyyn kristillisyyteen sisältyy käytännöllinen sosialismi.
Tämä ei ole ainoastaan minun vakaumukseni; vapaaseen kirkkokuntaan
kuuluvaa lukijaa varten on sen esittänyt seikkaperäisesti tri
Clifford Fabiolaisseur'n julkaisemassa tutkielmassa _Socialism
and the Teaching of Christ_ ("Sosialismi ja Kristuksen oppi") ja
vallitsevaan kirkkokuntaan kuuluvaa varten nimellä _Christian
Socialism_ ("Kristillinen sosialismi") Stewart Headlam. Laajemmin ja
täydellisemmin pohtii kysymystä J.R. Campbell teoksessaan _Christianity
and Social Order_ ("Kristillisyys ja sosiaalinen järjestys").
Fabian Societyn, sosialistisen yhdistyksen, jäsenluettelosta löytyy
tärkeimpien kristillisten kirkkokuntien papistoon kuuluvien henkilöiden
nimiä, roomalaiskatolista kirkkoa lukuunottamatta. On tosiaankin
väitetty, ettei kelpo roomalaiskatolinen voi olla minkäänlainen
sosialisti. Tämä kovin yleinen väite ei sekään liene oikea. Uskon
paavin kiellon alkujaan tarkoittaneen erikoista sosialismin muotoa,
Marxin, Engelsin ja Bebelin sosialismia, jonka valitettavasti täytyy
myöntää olevan sävyltään ankarasti kristillisyyttä vastustavaa,
kuten on brittiläisen sosiaalidemokraattisen liiton (British Social
Democratic Federation) sosialismi vielä tänä päivänä. On totta, että
useat sosialistisen puolueen johtajat ovat hekin olleet sekularisteja,
vapaa-ajattelijoita, ja ovat sekoittaneet teologisia ennakkoluulojansa
poliittiseen työhönsä. Niin ei ole laita vain Saksassa ja Amerikassa,
vaan Isossa-Britanniassakin on esimerkiksi mr Robert Blatchford,
_Clarionin_ julkaisija, käynyt sotaa oppiperäistä kristillisyyttä
vastaan. Tämä sekularismin ja sosialismin yhteenliittäminen johtuu
kuitenkin vain välttämättömänä seurauksena siitä, että näillä
kahdella aateryhmällä on eräs liittymäkohta: molemmat vastustavat
yleisesti omaksuttuja mielipiteitä. Mitään muuta yhdyssidettä ei ole.
Useat etevät sekularistit, esimerkiksi Charles Bradlaugh ja J.H.
Robertson, ovat yhtä kiihkeitä sosialismin vastustajia kuin itse
paavi. Sekularistit ja sosialistit ovat joutuneet samaan karsinaan
aivan samoin kuin kristittyjä ja pahantekijöitä ja keisaria vastaan
kapinoitsevia varmaan heitettiin yhteisiin vankikomeroihin Roomassa.
Heitä yhdisti toisiinsa se, että he kaikki vastustivat sitä, mitä
useimmat pitivät oikeana. Siinä on sekaannus, jota on alinomaa
selittämällä torjuttava. Minulle asia ilmenee mitä valitettavimpana
kahden eri ajatusprosessin yhteeniskemisenä. Toinen on rakentava ja
sosiaalinen, toinen repivä ja älyperäinen, ja minä olen jo aikaisemmin
(kuudennen luvun neljännessä kappaleessa) parhaani mukaan huomauttanut,
etten niiden yhdistämistä hyväksy.

_Sosialismi on pelkkää materialismia, se tavoittelee ainoastaan
ruumiillista hyvinvointia_ — aivan samoin kuin säälistä ja Jumalan
rakastamisesta johtuva spitaalitautisten hoitaminen ja huoltaminen
on pelkkää materialismia ja tavoittelee ainoastaan ruumiillista
hyvinvointia.

_Sosialismi puoltaa vapaata rakkautta_. Tämänkin väitteen olen jo
torjunut (kuudennen luvun toisessa ja neljännessä kappaleessa).

_Sosialismi tekee rakkauden mahdottomaksi ja alentaa ihmiskunnan
hevoskartanon tasoon_. Tätäkin väitettä on jo käsitelty (kolmannen
luvun toisessa ja viidennessä ja kuudennen luvun toisessa, kolmannessa
ja neljännessä kappaleessa). Kaksi viimeksimainittua väitettä tavataan
yleensä samassa sosialismia vastustavassa puheessa tai kirjoitelmassa.

_Sosialismi hävittäisi vanhempien vastuullisuuden_. Tämä mieletön
ja nurinkurinen väite on jo täydellisesti kumottu kuudennen luvun
kolmannessa kappaleessa. Se on vallitsevan sosialistisen opin suora
vastakohta.


3.

_Sosialismi tekisi mahdolliseksi suuressa mittakaavassa harjoitetun
julkisen lahjomisen_. Tätä väitettä eivät näytä suinkaan vastaavan
kokemukset Amerikassa, missä paikallinen hallinto on ollut ylen
vähässä määrässä sosialistinen ja samalla niin altis lahjomiselle
kuin missä hyvänsä muualla maailmassa. Julkisen viranhaltijan
lahjomista varten täytyy ilmeisesti olla järjestelmän ulkopuolella joku
varakas henkilö, joka hänet lahjoo ja jolla on hänen lahjomisestaan
hyötyä. Lahjomismahdollisuudet ovat suurimmillaan silloin, kun on
olemassa heikko hallinto vähine voimineen ja varoineen ja toisaalla
voimakkaita ja häikäilemättömiä liikeyhtymiä, jotka yrittävät
kumota lakia ja yleistä menestystä. Sellaisessa yhteisössä, jonka
vallitsevana viettinä on voitonhimo, voimakkaat yksityiset yritykset
turvautuvat lahjomiseen hankkiakseen ja uudistaakseen erioikeuksiansa,
välttääkseen rangaistuksia, siirtääkseen tuonnemmaksi pakkoluovutusta,
ja menettelevät siten järjestelmällisesti ja menestyksellisesti.
Silloinkin, kun liikkeen harjoittaminen on osittain yhteisön toimena
ja urakoitsijain kesken vallitsee kilpailu, tapahtuu varmaan ainakin
lahjomisyrityksiä toimeksiantoa tavoitelevien taholta. Mutta mistä
pujahtaakaan sisään lahjonta silloin, kun koko asia on yhteisön
käsissä; kenellä on silloin rahoja lahjuksiin ja mistä syystä?

On väitetty julkisessa elämässä todennäköisesti esiintyvän lahjontaa
toiselle taholle: viranhoitajia valittaessa erinäisille julkisen
palveluksen aloille, joilla toimivat henkilöt etsivät siitä jotakin
etua itselleen. Tämä on lordi Aveburyn keppihepo.[18] Myönnettävä
on, että sellaista eri toimialojen vaikutusta vaaleihin voi ilmetä.
Raitiotien tai maitoliikkeen henkilökunta voi olla sitä mieltä, että
heidän työpäivänsä on liian pitkä tai palkkansa liian pieni opettajien
tai valtamerilaivoissa palvelevien työpäivään ja palkkoihin vervattuna,
ja asia voi vaikuttaa vaaleihin. Se on ihmisluonnon mukaista, ja on
vain muistettava, että sellaista sattuu nytkin, vieläpä verrattomasti
tuimempaan tapaan kuin sosialistisen hallituksen aikana.

Niinpä esimerkiksi Ison-Britannian maanomistajat ovat järjestyneet
mitä peloittavimmalla tavalla vastustamaan yhteiskunnan yleisiä
etuja ja alistavat yhteisen menestyksen sen alle, mitä pitävät oman
luokkansa oikeutena; suuret rautatieyhtiöt ovat yhtä mahdikkaat, samoin
lakimiehet ja panimoliikkeiden omistajat. Mutta meidän päivinämme
ovat näitä suurten järjestyneiden toimialojen taholta valtiotaidon
tielle tulevia poliittisia vaikutuksia tukemassa valtavat rahavarat.
Sosialismin vallitessa valtion toimenhaltijat ovat toistensa isäntiä
ja maksavat palkan toisilleen; opettaja esimerkiksi kasvattaa
raitiotiemiesten pojista valtion rahastonhoitajia ja käyttää
raitiovaunua työhön mennessään ja sieltä palatessaan; niinmuodoin tulee
vallitsemaan tarkka keskinäinen valvonta ja kritiikki sekä voimakas
yhteishenki, ja se tulee varsin varmasti rajoittamaan luokka- ja
ammattietujen vahingollista vaikutusta politiikkaan.

_Sosialismi hävittäisi aloitekyvyn ja tehokkuuden_. Tätä väitettä
käsittelimme viidennessä luvussa puhuessamme voitonhimon hengestä ja
palveluksen hengestä.

_Sosialismi on taloudellisessa suhteessa epäterve_. Sosialismin oppija,
joka perehtyy — ja jokaisen sosialismin oppijan tulisi perehtyä
erittäin tarkoin — sosialismia vastustavaan kirjallisuuteen, kohtaa
joukon sangen hämäriä ja usein varsin hämmentäviä väitteitä, jotka
noudatelevat "liike-elämän" tai "kansantalouden" näkökantoja. Melkein
kaikkien syvimpänä virheenä on sosialististen vaatimusten laadun ja
tarkoitusten väärinkäsittäminen. Toisinaan tämä väärinkäsitys on aivan
ilmeinen, sanoin lausuttu, usein taas piilevä, ja viimeksimainitussa
tapauksessa se tuottaa mitä suurimpia vaikeuksia tottumattomalle
dialektikolle. Niinpä huomaan esimerkiksi mr W.H. Leverin _Magazine
of Commercen_ lokakuun numerossa 1907 julkaisemassaan artikkelissa
otaksuvan, ettei yhteiskunnan varallisuuden kokonaismäärä sosialismin
vallitessa lisääntyisi, vaikka, kuten tämän kirjan neljäs luku
osoittaa, sosialismin suunnitelmat tässä omaisuutta koskevassa asiassa
tarkoittavat nimenomaan sen tuhlauksen lopettamista, jonka aiheuttaa
kilpailu kahdentamalla ja monistamalla aineksia ja järjestöjä (kts.
esimerkiksi Elihulta lainattua kohtaa neljännen luvun kolmannen
kappaleen lopussa), sekä yksityisomistuksen ehkäisevien vaatimusten
kumoamista (kts. neljännen luvun viidettä kappaletta) tuotannon tieltä.
Ellei sosialismi lisää yhteiskunnan varallisuuden kokonaismäärää, on
sosialismi mahdoton.

Esitettyään tuon otaksumansa mr Lever heti otaksuu lisäksi, että kaikki
nykyaikainen liiketoiminta tuottaa hyviä, välttämättömiä tarpeita ja
että sen yleishyödyllisyys ja voiton tuottavuus vastaavat toisiaan.
Silloin hän kuitenkin unohtaa, että liiketoiminnan menestymisen meidän
päivinämme takaa paljoa useammin keskinkertaisen, ala-arvoisen tai
alapainoisen tavaran myyminen kuin erinomaisen arvon tuottaminen, ja
esimerkiksi Kentin rautatiet edustavat pysyväistä julkisen palveluksen
ja yksityisen voitonhimon välillä vallitsevaa ristiriitaa. Mutta mr
Leverin on mainittujen kahden pätemättömän otaksuman nojalla helppo
osoittaa, että koska sosialismi ei lisää varallisuuden määrää ja
koska se, mitä hän mainitsee nimillä työ, pääoma ja työnantaja (t.s.
työ, tarpeet ja johto), ovat tuotannolle välttämättömät ja koska
niitä kaikkia on ylläpidettävä kokonaistuotannon nojalla, työntekijä
tulee sosialismin vallitessa saamaan vain suunnilleen saman kuin
nykyisissä oloissa. Otaksuttuaan sitten edelleen, että yksityisomistaja
on aina yritteliäs ja älykäs ja pitää silmällä yleistä menestystä,
valtio sitävastoin typerä (mikä on aivan perusteeton otaksuma), hän
osoittaa, että työväki voisi saada pienemmänkin osuuden kuin nykyjään.
Oppijan tulee kumminkin muistaa sosialismin suunnitelmain perustuvan
siihen havaintoon, että kollektiivisten tehtäviemme yksityinen hoito
merkitsee niiden sekasortoista ja tuhlaavaa hoitamista — miten
tehokas sellainen järjestys voineekin yksityisissä tapauksissa
olla kilpailutarkoituksissa — ja että loismaisen yksityisomistajan
järjestelmällinen poistaminen taloudellisesta toiminnastamme merkitsee
sekasorron korvaamista järjestyksellä ja taloudellisen toiminnan
tehoisuuden valtavaa lisäämistä. Sosialismi on taloudellisuutta. Ellei
sosialismin oppija pidä tätä mielessään, jos hän sallii puikahtaa
sisään sen otaksuman, ettei sosialismi merkitse niinkään suunnitelmaa
taloudellisen elämän muuttamiseksi, keskittämiseksi ja organisoimiseksi
kuin maan olemassaolevan omaisuuden jakamista uudella tavalla, niin hän
huomaa sosialismin asian joutuvan huonolle kannalle.

On huvittava ja luullakseni varsin sovelias mr Leverin väitteiden
selitys, että hän itse suunnilleen vuosi sitten oli organisoimassa
— epäilemättä pitäen silmällä yhtä hyvin yleistä kuin omaa etuansa
— saippuatuotteiden tuotantoa ja jakoa siten, että tuhlaus estyisi
ja saippualiikkeiden äärimmäisestä kilpailusta yleisölle koituvat
haitat välttyisivät. Hän tahtoi saada aikaan saippuateollisuuden
alalla nimenomaan samaa, mitä sosialismi suunnittelee kaikkien
yleisten toimintojen alalla, toisin sanoen tahtoi hankkia sille
suuresta yhtymästä johtuvat taloudelliset edut. Eräissä suhteissa
saippuateollisuuden säästö epäilemättä olisi ollut valtava, olisi
välttynyt esimerkiksi sanomalehti-ilmoitusten vaatimat suuret menot
ja kilpailevien kauppamatkustajien aiheuttamat kulungit. Toinen asia
on, olisiko yleisö siitä paljoakaan hyötynyt; mr Lever ja toiset
suuret saippuatehtailijat olisivat varmaan hyötyneet suunnattomasti.
He olisivat hyötyneet toimimalla yhteisten etujen mukaisesti eikä
enää riippumattomina yksityisomistajina. Suorittaessaan tätä pientä
koetta vapaaehtoisen, yksityisiä tarkoituksia palvelevan sosialismin
alalla mr Lever kuitenkin jätti pois laskuistaan erään toisen suuren
yksityisseikkailijain ryhmän, nimittäin sanomalehtien omistajat, jotka
olivat siihen asti saaneet suuria summia saippuailmoituksista ja
olivat niinmuodoin loisina hyötyneet yleisestä saippuanhankinnasta.
Eräät lehdet aloittivat heti "saippuatrustia" vastaan taistelun, joka
oli melkein yhtä meluisa ja valheellinen kuin sosialismia vastaan
käyty taistelu. Mr Leveriä syytettiin kaikenlaisesta petoksesta, jota
saippuakauppias suinkin voi harjoittaa, ja ennustettiin kaikenlaista
yksityisen monopolinomistajan harjoittamaa sortoa. Lopulta he joutuivat
maksamaan ennenkuulumattomia sakkoja kunnianloukkauksesta, mutta
ehkäisivät kumminkin mr Leverin älykkäät ja suotavat pyrkimykset
saippuateollisuuden alalla nykyjään vallitsevan tuhlauksen ja
sekasorron korvaamiseksi tehokkaammalla organisatiolla. Mr Lever
ei ole voinut näitä seikkoja unohtaa; ne olivat varmaan hänen
mielessään taka-alalla, kun hän kirjoitti tutkielmansa "Sosialismi
ja liike-elämä", ja on merkillinen esimerkki harvinaisen kyvykkäässä
miehessä tavattavista salatajuisista estoista, ettei hän voinut niitä
esittää ja soveltaa käsilläolevaan ongelmaan.

_Sosialismi on epäliikkeenomainen_. Kts. kahdeksannen luvun toista ja
kolmatta kappaletta.


4.

_Sosialismi hävittäisi vapauden_. Tämä on melkoisempi vaikeus. Aluksi
lienee välttämätöntä huomauttaa lukijalle, että ehdoton vapaus on sula
mahdottomuus. Kirjassani _A Modern Utopia_ olen sanonut:

"Yksilöllisen vapauden aate on saavuttanut yhä suurempaa tärkeyttä ja
käy vieläkin yhä tärkeämmäksi uudenaikaisen ajattelun kehittyessä.
Klassillisille utopisteille vapaus oli verrattain vähäpätöinen
seikka. He pitivät ilmeisesti hyvettä ja onnea kerrassaan vapaudesta
erotettavina ja verrattomasti tärkeämpinä asioina. Mutta uudenaikainen
katsantokanta, joka yhä voimakkaammin tehostaa yksilöllisyyttä ja sen
ainoalaatuisuuden tärkeyttä, tähdentää yhä enemmän vapauden arvoa,
kunnes vihdoin alamme pitää vapautta elämän varsinaisena ytimenä,
itse elämänä, ja otaksumme ainoastaan elottomien, valintakykyä
vailla olevien olioiden elävän täydellisessä lainkuuliaisuudessa.
Yksilöllisyyden vapaa kehittyminen on uudenaikaisen käsityksen
mukaan olemassaolon subjektiivinen voitto, samoinkuin eloonjääminen
luovan työn ja jälkeläisten nojalla on sen objektiivinen voitto.
Mutta ihminen on sosiaalinen olento, ja senvuoksi täytyy hänen
tahdollisen toimintansa jäädä ehdotonta vapautta vaille. Täydellinen
inhimillinen vapaus on mahdollinen ainoastaan despootille, jota
totellaan ehdottomasti ja kaikkialla. Vain siinä tapauksessa tahtominen
merkitsisi samalla käskemistä ja suorittamista, ja vain silloin voisi
ihminen luonnonlakien rajoissa tehdä, mitä tahtoo. Kaikenlainen
muu vapaus on oman tahdonvapautemme ja toisten meihin koskettavien
tahtojen välinen kompromissi. Järjestetyssä valtiossa on jokaisella
ylimalkainen tai yksityiskohtainen lakikirja, joka määrää, mitä hän
saa tehdä toisille ja itselleen ja mitä toiset saavat tehdä hänelle.
Hän rajoittaa toisia oikeuksillaan, ja häntä itseään rajoittavat
toisten oikeudet sekä yhteiskuntaa kokonaisuudessaan koskevat
menestysnäkökannat.

"Yksilöllinen vapaus yhteiskunnassa ei ole — matemaattista lausetapaa
käyttääksemme — aina samamerkkistä. Tämän seikan unohtaminen on
niinsanotun individualismin palvonnan oleellisena erehdyksenä. Mutta
itse asiassa voi valtion piirissä yleinen kielto lisätä vapauden
määrää, ja yleinen luvananto voi sitä vähentää. Ei ole laita niinkuin
nuo henkilöt tahtovat meille uskotella: että ihminen on vapaampi siinä,
missä on vähimmin lakia, ja epävapain siinä, missä on eniten lakia.
Sosialismi tai kommunismi ei välttämättä merkitse orjuutta, ja anarkian
vallitessa ei ole vapautta...

"Tästä johtuu, että uudenaikaisessa Utopiassa, missä maailman
lopullisena toivona on ainutlaatuisten yksilöiden kehittyvä
yhteistoiminta, valtio epäilemättä poistaa ne tuhlaavaiset
vapaudenlajit, jotka vapautta vähentävät, mutta ei enempää, ja
saavuttaa siten suurimman yleisen vapauden määrän..."

Tämä on sosialistin tuohon syytökseen antaman vastauksen ytimenä.
Hän kysyy, millaista vapautta nykyjään nauttii ihmiskunnan suuri
enemmistö. Heidän vapautensa on siinä, etteivät he voi tehdä mitään
muuta kuin työskennellä pelkän toimeentulon hyväksi, he eivät saa
edes kulkea vapaasti maan pinnalla, vaan joutuvat rangaistuiksi, jos
osuvat yksityisen omistamille alueille. Ajatelkaa niitä kirjanpitäjiä
ja konttorineitejä, jotka aamulla kiiruhtavat työhönsä New Yorkin
Brooklynin-siltaa tai Lontoon Hungerfordin-siltaa pitkin; menkää heitä
näkemään, tutkikaa heidän piirteitään. He ovat vapaita, nauttivat
sitä vapautta, jonka sosialismi hävittäisi. Ajatelkaa niitä ihomaalia
käyttäviä tyttöraiskoja, jotka öiseen aikaan etsivät elatustaan
kaduiltamme sanomattomia loukkauksia kokien. He ovat vallitsevan
käsityskannan mukaan vapaita. Ja ne puolittain nälkäännääntyneet
olentoraukat, jotka taistelevat suoriutuakseen mahdottoman suuresta
rohdinmäärästä jossakin turvakodissa, ovat hekin vapaat! Sotilas on
vapaa, kuormarattaiden väliin murskautuva kantaja on vapaa, tehtaissa
uurastava nainen, kaivoksessa työskentelevä lapsi ovat hekin vapaat.
Kysykää heiltä itseltään! He sanovat teille, kuinka vapaita ovat. He
ovat sattumalta tulleet valinneiksi nämä elinkeinot — siinä kaikki.
Elämän kirpeä houkutus on varmaan monissa sellaisissa tapauksissa heitä
kiehtomassa.

Olkaamme vilpittömät: on ajateltavissa sellainen sosialismin muoto,
jonka vallitessa ei ole olemassa paljoa vapautta, tuskin enempää kuin
brittiläisellä työmiehellä nykyjään on. Virkamiesten mielivaltaisesti
johtama valtiososialismi voisi olla toisin ajoin yhtä huono asia
kuin kaikesta silmälläpidosta vapaat pienet työnantajat — seikka on
siinä määrin mahdollinen, että se on puolittain toteutunut Saksassa.
On ymmärrettävää, että virkavaltainen sosialismi voisi olla melkein
yhtä inhoittava kuin nykyinen järjestelmä. Myönnän, että sosialismin
avarampiin kaavoihin on välttämättä lisättävä eräitä seikkoja, jos
tahdomme tehokkaasti välttää virkavaltaisuuden. Me pidämme lausunta-,
keskustelu- ja painovapautta terveellisen sosialistisen valtion
oleellisina ominaisuuksina. Tuonnempana pohdin, kuinka niitä on
ylläpidettävä. Nämä myönnytykset eivät kumminkaan puolusta nykyistä
järjestelmää. Vaikka kävisi niinkin, ettei sosialismi toisi meille
vapautta, se ei missään tapauksessa hävittäisi mitään sellaista jo
olemassaolevaa. Me kaipaamme nykyisissä oloissa vapautta, mutta meillä
ei sitä ole. Me puhumme lausuntavapaudesta, mutta lukemattomissa
paikoissa joutuisivat sosialistiset toimenhaltijat erotetuiksi, jos
lausuisivat julkisesti mielipiteensä. Uskonnollisella alalla taas
ilmenee suunnattoman paljon suvaitsemattomuutta ja sosiaalisten
uskonnollisten keskustelujen ehkäisemistä, varsinkin maaseudulla
Englannissa. Mitä taas toimintavapauteen tulee, estää meitä useimpia
pakollinen ansiotyö neljäntoista vuoden iältä hautaan saakka saamasta
vapaata aikaa edes sen vertaa, että voisimme vaatia itsellemme
vapautta...

Sosialisimi, sellaisena kuin olen sitä selostanut ja kuin sitä yleensä
selostetaan, soisi miehille ja naisille samanlaisen vapauden, se
pelastaisi heidät puutteen ankarasta pakosta ja avartaisi niinmuodoin
arvaamattomasti vapauden kehää, mutta se ei takaa heille poliittista
eikä älyllistä vapautta. Sen myönnän vilpittömästi ja tunnustan
seikan nykyaikaisen sosialismin erääksi puutokseksi. Käsitän niin
ollen — selvitän asiaa laajemmin eräässä myöhemmässä luvussa — että
nykyistä sosialismia on välttämättä täydennettävä eräillä uusilla
suunnitelmilla. Jos myöntää, ettei sosialismi takaa vapautta, ei
kuitenkaan samalla myönnä, että sosialismi tahtoo sen hävittää.
Määrättyjen olosuhteiden vallitessa ihmiset voivat olla melkein
ehdottomasti vapaat puheessaan,, liikkumisessaan ja käytöksessään,
erinomaisen vapaat nykyisiin oloihimme verraten, sellaisessa
sosialistisessa valtiossa, joka rakentuu kolmannessa ja neljännessä
luvussa esittämieni kahden suuren periaatteen varaan. Se otaksuma,
että sosialismi tulee hävittämään vapauden, on pätemätön eikä merkitse
mitään sosialistisen aatteen vastaväitteenä.


5.

_Sosialismi saisi elämän painumaan yksitoikkoiseen kuolleeseen tasoon!_
Ja niin tulisi käymään maailmassa, jossa useimmat ihmiset elävät
maalaishökkeleissä ja vuokrakasarmeissa, lukevat halpoja sanomalehtiä
ja käyttävät valmiinaostettuja vaatteita!

_Sosialismi hävittäisi taiteen, keksinnän ja kirjallisuuden_. En
tiedä, missä tarkoituksessa tämä väite esitetään, elleivät sen
esittäjät otaksu, etteivät taitelijat suorita luovaa työtänsä,
keksijät ajattele eikä kukaan kirjoita tai laula muuten kuin rikkaan
herran mieliksi. Minne he joutuisivatkaan, ellei hänen äveriäs
hymynsä heidän mieltänsä kirkastaisi? Emme kumminkaan tahdo olla
kiittämättömiä: taide on suuressa kiitollisuudenvelassa suosijoilleen.
Veneziassa ja Firenzessä käydessänne näette loistavan maalaus- ja
arkkitehtuurisadon, jonka on kylvänyt ja korjannut kauppiasplutokratia.
Mutta Roomassa ja Ateenassa näette samanlaisia, aivan toisissa
olosuhteissa suoritettuja töitä. Kun määrätty sivistysaste, määrätty
joutilaisuus ja varallisuus on saavutettu, ilmaantuu taidetta, olipa
varallisuus jakautunut miten tahansa. Taide kukoistaa nykyjään
eräillä upeilla aloilla, joitä sosialistisessa valtiossa epäilemättä
viljeltäisiin vähemmän, prameilevassa ylellisyydessä, kaikenlaisissa
yksityiskotien sisustustöissä, palatsiarkkitehtuurissa, hienoissa ja
kalliissa naisten pukimissa ja koruissa, ylellisessä kirjansidonnassa,
kiurujen keittämisessä, mitättömien henkilöiden etevien muotokuvien
maalaamisessa, kaikenlaisessa prostitution hienostamisessa,
mystillisen teologian hienoissa sovellutuksissa, jalokivitaiteessa.
On ymmärrettävää, että sosialismi tahtoo sellaisilla aloilla masentaa
ja rajoittaa esteettistä ja älyllistä ponnistusta. Mutta mikään
kaupallinen plutokratia ei olisi milloinkaan kyennyt rakentamaan
goottilaista katedraalia, luomaan kansanrunoutta, siroa ja luontevaa
maalaisasumusta tai kaunista kansallispukua, eikä mikään kaupallinen
plutokratia tule milloinkaan sietämään voimakasta kirjallisuutta.
Jos sosialismi tullessaan hävittää taiteita, se toisaalta luo
taiteita; palatsiarkkitehtuurin sijaan tulee rakennustaide, joka luo
kauniita koteja, maalaisasumuksia ja kouluja sekä oivallisia julkisia
rakennuksia, sosialismin Sargentit eivät maalaa miljoonainomistajain
puolisoita, vaan mainehikkaita henkilöitä, runous ja kansanomainen
romanttinen kirjallisuus heräävät jälleen eloon. Minä puolestani en
ollenkaan epäile, mikä on suotavampaa.

Lienee syytä pyytää kirjailijoilta ja taiteilijoilta hiukan opastusta
tässä asiassa. Yhdeksännellätoista vuosisadalla taiteilijat tosiaankin
nousivat kapinaan individualismia vastaan. Niiden suurten kirjailijain,
taiteilijain, dramaatikkojen ja arvostelijain lukumäärä, jotka
kuningatar Viktorian hallitusaikana avoimesti selittivät olevansa
sosialisteja, oli suhteellisesti verrattomasti suurempi kuin
sosialistien luku väestömme keskuudessa yleensä. Wilde tutkielmassaan
_Soul of Man under Socialism_ ("Ihmisen sielu sosialismin vallitessa"),
Ruskin monissa kuolemattomalla englanninkielellä kirjoitetuissa
teoksissaan, Morris koko myöhempänä ikäkautenaan ovat alinomaa
esittäneet taiteellista henkeä voitonhimon vastakohtana. Eräitä näistä
kirjailijoista ei kenties sovi pitää oikeauskoisina sosialisteina sanan
nykyaikaisessa merkityksessä, mutta he noudattavat individualistista
kilpailua inhotessaan ja halveksiessaan täydellisesti oppimme henkeä.

Meidän individualistinen maamme päätti sekin vuoden 1851
maailmannäyttelyn häpeällisen järkytyksen jälkeen, ettei taidetta
sopinut enää jättää yksityisen yritteliäisyyden asiaksi, ja järjesti
järjestelmällisen taideopetuksen, joka monista puutoksistaan huolimatta
on vaikuttanut kumouksellisesti maamme esteettiseen laatuun. Mitä
taas tutkimukseen ja keksintään tulee, voi hyvinkin vedota sellaiseen
auktoriteettiin kuin mr Beit-vainaja, Werner Beit & Co:n johtaja.
Hänen kokemuksensa individualistisena rahamiehenä johtivat hänet
siihen vakaumukseen, että ainoa keino kohottaa Englannin teknillistä
tiedettä ja sen nojalla taloudellista yritteliäisyyttä oli yleisen
opetuksen tukeminen, ja valtava "Lontoon Charlottenburg" nousee —
hänen vakaumuksestaan. Herrat Rockefeller ja Carnegie myöntävät hekin
individualismin näissä asioissa riittämättömäksi, koska lahjoittavat
rahojaan julkisille yliopistoille ja kirjastoille. Kaikki nämä
kaupallisen elämän johtajat tunnustavat sellaisilla teoillaan juuri
sen, mitä kysymyksessäoleva vastaväite kieltää: että valtio kykenee
kehittämään taidetta, keksintää ja tiedettä ja että tämä velvollisuus
olisi suoritettava ainakin valtion välityksellä, ellei suorastaan
valtion aloitteesta.

Myönnettävä on, että sosialismi voi varsin vakavasti muuttaa älyllisen
ja esteettisen toiminnan suuntaa. Ei ole kumminkaan minkäänlaista syytä
otaksua, ettei se tule valtavasti lisäämään esteettisen ja älyllisen
toiminnan tilaisuutta ja niitä rohkaisemaan — päinvastoin: on olemassa
lukemattomia syitä, jotka puhuvat sellaisen mahdollisuuden puolesta.


6.

_Sosialismi lakkauttaisi soveliaimpien eloonjäämisen_. Tämä vastaväite
tulee aivan uudelta taholta. Se on luonnontiedettä opiskelevan
tavallisin väite. Tähän saakka olemme tarkastelleet uskonnollisia
ja esteettisiä vaikeuksia, mutta tämä vaikeus ilmenee sellaisessa
ihmismielessä, joka selvästi tajuaa biologisen prosessin luonteen,
jokaisessa lajissa ympäristön vaikutuksesta tapahtuvan hitaan
muutoksen, ja pitää etupäässä silmällä juuri sitä. Lajin sanotaan
muuttuvan — ja tieteen alkeiden opiskelija on liian taipuvainen
päättelemään, että muutos aina merkitsee nousua olemisen asteikossa
— sen nojalla, että ne yksilöt, jotka eivät ole sopusoinnussa lajin
yleisten elinehtojen kanssa, tuhoutuvat. Tämä otaksuma ei ole aivan
oikea. Oikeampi on se väite, että laji muuttuu, koska sattumaa ja
yksilöllisiä poikkeuksia lukuunottamatta jäävät eloon ja jatkavat
sukua vain ne yksilöt, jotka hyvin sopeutuvat elämän olosuhteisiin
— jokaisessa sukupolvessa syntyy niinmuodoin vain pieni määrä
yksilöitä, jotka eivät ole sopusoinnussa näiden ehtojen kanssa. Tämä
kuulostaa jokseenkin samalta kuin edellinen väite, mutta eroaa siitä
sikäli, ettei tehosteta "tuhoutumista", vaan syntymien estymistä,
joka on todella tärkeä seikka. Kehitykseen uskova henkilö on joka
tapauksessa sitä mieltä, että ympäristön suosimat ominaisuudet
lajissa lisääntyvät ja että sen vastustamat ominaisuudet vähentyvät.
Säilymistä edistävät ominaisuudet eivät ole aina sellaisia, että me
inhimilliset olennot pitäisimme niitä ihailtavina — tätä seikkaa on
useiden tieteen opiskelijoiden vaikea käsittää. Esimerkiksi kaikkien
rappeutuvien kuoriaisten huomattavat tottumukset, korppikotkan ahnaus,
hyeenan epämiellyttävä persoonallisuus, koko se Luonto-äidin vähemmän
ihastuttava puoli, johon mainitun äidin lapset voivat hämmästyksekseen
perehtyä lukemalla Cobboldin teosta _Human Parasites_ ("Ihmisen
loiset"), on tulos eloonjäämisestä ympäristön painostuksen alla, aivan
samoin kuin ihmisen silmä tai kotkan siipi. Kysyköön siis vastaväitteen
esittäjä itseltään, millainen "soveliain" nykyjään jää eloon.

Selvä vastaus tuohon kysymykseen on, että nykyisissä oloissa voittaa
suvunjatkaja-omaisuudenhankkija, henkilö, joka kykenee säilyttämään
ja jatkamaan sukuansa. Henkilöt, joissa omistamisen vaisto on
kaikkia muita vaistoja voimakkaampi, uivat kiehuvan ja kuhisevan
joukon pinnalla ja rehoittavat siinä. Hyökkäyshaluiset, kiihkeästi
hankkimishimoiset, sukuajatkavat henkilöt — inhoittava juutalaislaji
on heidän ilmeinen tyyppinsä — ovat sitä väkeä, joka pääsee voitolle
yksityisomaisuuteen ja kaupalliseen kilpailuun perustuvassa
yhteiskunnassamme. Mikään luova voima, mikään jalous, mikään rohkeus
ei kykene heitä voittamaan. Entä mitä tapahtuu alempana — köyhissä
kaupunginosissa ja tehtaissa? Siellä jää eloon raatajien typistynyt
rotu, ihmiset, jotka kykenevät hyvin vastustamaan tartuntaa, tauteja ja
väsymystä ja ovat kaikkisyöpiä kuin rotat...

Ei pidä kuvitella, ettei lasten korkea kuolleisuus
teollisuuskeskuksissamme ollenkaan koske hyvin kehittyneitä lapsia.
Seuraava lainaamani selonteko vastaa siihen kysymykseen. Se on otettu
Lontoon kasvatuskomitean kertomuksesta vuodelta 1905 ja kuuluu erään
köyhässä seudussa sijaitsevan koulun johtajan suorittaman tutkimuksen
selostukseen.

"Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, mistä johtuvat lasten
ruumiillisen kunnon eroavaisuudet tämän koulun piirissä. Kaikki 405
poikaa punnittiin ja mitattiin huolellisesti, jalkineet riisuttuina,
tarkastettiin, missä kunnossa heidän hampaansa olivat, ja arvosteltiin
heidän puhtauttaan ja heidän vaatetuksensa riittävyyttä, jotta
saataisiin perustus kotoisen laiminlyönnin ja muiden ulkokohtaisten
tekijäin määräämiselle. Jokaisen luokan opettaja lisäsi henkistä
kykvä määrittelevän arvostelun." (Tähän liittyvät taulukot, joihin on
järjestetty tulokset, samoin pituus- ja painoluettelot.)

"... Eri ikäkausien pituuksia ja painoja tarkastellessaan huomaa,
ettei käyräviiva osoita tasaista kasvua, vaan nousee toisena
ikäkautena lähemmäksi normaalikäyrää, toisina taas painuu siitä
loitommaksi. Voimakkaimmin vaikuttaa väestön elämän-pääomaan
pienten lasten kuolleisuus, joka eräinä vuosina vaatii uhrikseen
ensimmäisen ikävuoden aikana viidennen osan kaikista syntyneistä
lapsista, On varsin luonnollista, että kysymme, kuinka tämä seikka
vaikuttaa jäljellejääneisiin — tuhoutuvatko vain heikot yksilöt
ja suoriutuvatko ainoastaan voimakkaat asiasta eloon jääden, vai
vaikuttavatko ne epäsuotuisat olosuhteet, jotka surmaavat viidenneksen,
rampaavasti jäljellejääviinkin... Kun piirretään seurakunnan lasten
kuolleisuuskäyrä ruumiillista kuntoa osoittavan käyrän yläpuolelle,
havaitaan täydellinen vastaavaisuus. Alhaisen lastenkuolleisuuden
vuosina syntyneet eloonjääneet lapset ovat ruumiillisesti voimakkaampia
ja pääsevät lähimmäksi normaalitasoa harvinaisen hyvänä vuotena 1892;
korkean kuolleisuuden vuosina syntyneet sitävastoin ovat heikompia...
Niin ollen näyttää varmalta, että niinä vuosina, joina lasten
kuolleisuus on suuri, ne olosuhteet, joille viides- tai kuudesosa
lapsia joutuu uhratuksi, vaikuttavat vikuuttavasti jäljellejäävään
neljään viidennekseen tai viiteen kuudennekseen."

Oleellinen seikka on se, että _vankat lapset syntyvät niinä aikoina,
jolloin lasten kuolleisuus on alhainen_.

Koska siis soveliain nykyisissä oloissa on ilmeisesti rotanlainen,
on nyt vallitseva soveliaimman eloonjääminen ilmeisesti laadultaan
sellainen, että sen pikainen lakkauttaminen on erinomaisen toivottava,
ja siinä mielessä sosialismi tosiaankin tahtoo sen lakkauttaa.
Tämä ei kumminkaan merkitse, että se tahtoo kerrassaan lakkauttaa
lajin kehittymisen. Se tahtoo vain siirtää valinnan ja torjunnan
virikkeen uuteen laaturyhmään. Olen jo huomauttanut (kuudennen luvun
toisessa kappaleessa), että valtio turvaa parhaiten uuden sukupolven
kelpoisuutta antamalla avustusta kaikille syntyneille lapsille. Siihen
sisältyy samalla se ehto, ettei ole sallittava rampojen ja sokeiden,
tarttuvien tautien saastuttamien ja muiden sellaisten mennä naimisiin
ja jatkaa sukua. Ja naisilla, jotka tulevat olemaan taloudellisesti
riippumattomia, on silloin paljoa vapaampi valinnan mahdollisuus kuin
nykyjään. Nyt heidän täytyy mennä naimisiin miesten kanssa, jotka
kykenevät heitä elättämään, ja kaikkien muiden seikkojen täytyy alistua
tuon huomioonoton alle. Sosialismin vallitessa he varmaan tarkkaavat
vähemmän miehen varallisuutta ja hänen hankintakykyjänsä kuin hänen
henkilöisyytensä hienompia ominaisuuksia. He tulevat antamaan etusijan
eteville, lahjakkaille, hienoille, voimakkaille ja miellyttäville
henkilöille. Silloin tulee tosiaankin olemaan kummallakin puolella
verrattomasti enemmän valinnan varaa kuin nykyisen ajan kurjissa
olosuhteissa. Olen sitä mieltä, että sellainen vapaa valinta on
omansa kehittelemään rodussa yhä suurempaa kauneutta, älyllisyyttä
ja fyysillistä toimekkuutta ja kuntoa aivan toisin kuin nykyinen
satunnaisuuksista ja rahallisista seikoista riippuva valinta.

Luonnontieteen opiskelijaa huvittanee lukea tässä yhteydessä Karl
Pearsonin kirjoittamat teokset _The Ethics of Free Thought_ ("Vapaan
ajatuksen etiikka"), A. & C. Black, 1888, _Socialism in Theory and
Practice_ ("Sosialismi teoriana ja käytännössä"), 1884, ja _The Chances
of Death, and Other Studies in Evolution_ ("Kuoleman mahdollisuudet ja
muita kehitysoppia koskevia tutkimuksia"), Arnold, 1897. Professori
Pearson on joka suhteessa nykyaikaisen sosialismin arvovaltainen
edustaja, vaikka ei kuulukaan mihinkään sosialistiseen järjestöön, ja
hän käsittelee asian biologista puolta erikoistuntijana mestarillisesti.


7.

_Sosialismi on vastoin ihmisluontoa_. Olen jättänyt tämän vastaväitteen
viimeiseksi, ensinnäkin siitä syystä, että se on aivan oikea, ja
toiseksi sen vuoksi, että se luontevasti johtaa niihin uudempiin
aatteisiin, jotka ovat vilkahtaneet näkyviin jo edellisissä luvuissa ja
tulevat olemaan seuraavissa etualalla, ennen kaikkea siihen ajatukseen,
että kasvatustoimi ja siveellinen kuri muodostavat välttämättömän
osan, vieläpä kaikkein perustavimman osan jokaisessa täydellisessä
sosialistisessa ohjelmassa. Sosialismi on vastoin ihmisluontoa. Se on
totta ja yhtä totta, puhuttiinpa mistä muusta tahansa. Kapitalismi
on vastoin ihmisluontoa, kilpailu on vastoin ihmisluontoa, julmuus,
hyvyys, uskonto ja epäily, yksi- ja moniavioisuus, naimattomuus,
sopivaisuus ja rivous, hurskaus ja synti ovat kaikki vastoin
ihmisluontoa. Nykyinen järjestelmä on erikoisesti siihen soveltumaton,
sillä mitä merkitsevätkään poliisimies, sotilas, veronkantaja, tuomari
ja pyöveli? Mitä tarkoittavat naapurini kiviaidan harjalle kiinnitetyt
lasinsirut? Ihmisluonto on vastoin ihmisluontoa. Ihmisluonto näet on
alinomaisen ristiriidan vallassa; se on maailman Ismael, vastustaa
kaikkea, ja kaikki vastustaa sitä, ja sisäisessä katsannossa se ei ole
enempää eikä vähempää kuin alinomainen kiihkeiden tunteiden, himojen,
arkuuden, välinpitämättömyyden ja hyvän tahdon taistelutanner. Tämän
kappaleen alussa oleva väite on niinmuodoin sosialismia vastustavana
väitteenä aivan arvoton.

Kaikesta huolimatta se on hyödyllinenkin, koska muistuttaa siitä
oleellisesti rakentavasta tehtävästä, jota toistaiseksi kehittelemämme
molemmat sosialismin tärkeimmät yleistykset vain ilmaisevat
ulkonaisessa ja näkyvässä muodossa. Sosialismissa ei ole mitään
hoidotonta luonnollisuutta, ei mitään kasvattamatonta sokeata voimaa
puolellamme. Sosialismin muodostaa taisteleva hyvä tahto, sen
muodostavat keskenään taistelevat tahdot. Olen kokenut selvittää,
että vaikka uskonkin lujasti sosialistisen unelman loistoon ja
jalouteen sekä sen lopulliseen toteutumiseen, käsitän toisaalta täysin
selvästi, että ihmisten ollessa sellaisia kuin ovat, ennakkoluuloisia,
tietämättömiä, rajattoman turhamaisia, ahnaita ja kateita, karkeain ja
harhautuneiden viettiensä ja järjettömien perintätapojensa vallitsemia,
ei voi olla olemassa mitään sosialistista valtiota, ei mitään parempaa
valtiota kun se inhoittava ja säälimätön järjestelmä, jonka alaisina
nyt elämme. Jokaista inhimillisissä laitoksissa tapahtuvaa muutosta
täytyy vastata samanaikaisen aatteiden maailmassa tapahtuvan muutoksen.
Tähän vastaanottavaan, häilyväiseen, kasvatuskelpoiseen ihmisluontoon,
itsessämme ja itsemme ulkopuolella, meidän tulee — jos todella pidämme
sosialismia omana aikaansaannoksenamme — istuttaa johtavia aatteita ja
johtavia tottumuksia, meidän tulee kerätä kaikki maailmassamme piilevä
hyvä tahto tämän rakentavan suunnitelman piiriin. Meidän aikanamme
ihmiskunnan henki on jätetty oman onnensa nojaan, jaettu, hajoitettu
ja piiloitettu pieniin, ahtaisiin ja hämmennettyihin ajatuskehiin.
Nämä jaetut, muodottomat ajatuskehät eivät ole "ihmisluontoa",
mutta ihmisluonto on langennut näihin muotoihin ja on vapahdettava.
Keskimääräisen ajatuskehän avartamisesta ja rikastuttamisesta ovat
sosialismin oleellinen tehtävä ja menetelmä löydettävissä.



KYMMENES LUKU

SOSIALISMI KEHITTYVÄNÄ OPPIJÄRJESTELMÄNÄ.


1.

Toistaiseksi olemme pohtineet sosialismin suuria alkeisväittämiä.
Asian käsittelystä on käynyt ilmi, etteivät ne ole muuta kuin
sosiaalisen uudestirakentamisen suuren suunnitelman luonnosmainen
pohjapiirros. Tekisi sosialismille huonon palveluksen, jos väittäisi
tämän suunnitelman olevan täydellisen. Tästä lähtien tulemme
kohtaamaan sarjan vähemmän yksimielisiä lausumia ja riidanalaisempia
ehdotelmia. Useissa seuraavissa seikoissa sosialismin oppijärjestelmä
on vielä lopullisesti kehittelemättä. Se työ on suoritettava, sitä jo
suoritetaan, mutta sen tekijöillä on valtavia esteitä voitettavana.
Ennenkuin siinä suhteessa voidaan päästä mihinkään ratkaisevaan
tulokseen, on selvitettävä ongelmia, jotka nykyjään on ratkaistu vain
puolittain tai joihin on tuskin kajottukaan, ja vielä määrittelemistään
odottavien ongelmien himmeitä ja hämmentäviä hahmoja. Sosialismin
vastustaja voi vapaasti käytellä kaikkia näitä myöntöjä. Niiden nojalla
käy epäilemättä saavuttaminen joitakin helppoja ja hupenevia voittoja.
Ne eivät ollenkaan koske suuria yleistyksiämme, eivät millään tavoin
horjuta sitä tosiasiaa, että sosialismi tarjoo inhimillisten olojen
sekasorrossa suunnitelman, joka on innostuttavalta voimaltaan ja
luovaan työhön viittaavalta sisällykseltään kaikkia muita suunnitelmia
etevämpi. Se seikka, ettei tämä oppijärjestelmä ole typistetty ja
tyrehtynyt, vaan elävä ja kasvava, että jokainen vilpitön kannattaja
liittää siihen voimiensa ohella ajatuksensa ja henkensä, on sinänsä
innostuksen lähde.

Sosialismin uuden kannattajan tulee erikoisesti muistaa, ettei
sosialismi ole mikään valmis vaatetus, jota voimme tarjota maailman
käytettäväksi tästä lähtien. Sen oleelliset puolet eivät suinkaan
ole epäilyksenalaiset, se puolustaa asioita, jotka ovat ehdottomasti
todet, mutta sen varsinainen menetelmä ja varsinaiset välineet on vasta
määrättävä. Sen tärkeimpien rakentavien periaatteiden levittämisen ja
niiden ilmeisempien käytäntöön sovittamisien ohella ja yläpuolella
on valtava määrä sosialismin hyväksi suoritettavaa älyllistä työtä.
Taistelua sosialismin puolesta ei taistella ainoastaan vaaliuurnain
luona ja toreilla, vaan myöskin kirjoituspöydän ääressä ja tutkijan
työhuoneessa. Sosialismi suhtautuu nykyjään moniin kysymyksiin
tiedonhaluisena, oman epätäydellisyytensä tunnustaen.[19] Olisi
tosiaankin kerrassaan merkillistä, jos sosialismin esittämä laaja ja
syvällekäypä uudistusehdotus olisi jo nyt ehtinyt täysin muotoutua.

Sosialismin nimen maailma kuuli ensimmäisen kerran vasta vuonna
1833.[20] Se esiintyi silloin, sisällykseltään aivan epämääräisenä
ja määritelmiltään mitä häilyvimpänä, merkitsemässä individualismin
ja individualistisen kansantaloustieteen äärimmäisiin teorioihin,
silloin maailmassa vallitsevaan säälimättömään, ihmissukua runtelevaan
teollisuushenkeen kohdistettua hajanaista vastalausesarjaa. Näistä
vastalauseista olivat Englannissa huomattavimmat Robert Owenin
sosiologiset ehdotelmat ja kokeet, ja hänellä on kaikkien yksityisten
ihmisten joukossa suurin oikeus sosialismin perustajan nimeen.
Oleellisesti samanlaisia aatteita esiintyi kuitenkin Ranskassa Saint
Simonin, Proudhonin ja Fourier'n nimiin liittyvien liikkeiden ja
henkilöiden yhteydessä. Ne kuuluivat laajaan kyselyjen ja hylkäysten,
poliittisten ja sosiaalisten epäilysten, epäröivien tutkimusten ja
kokeiden laajaan järjestelmään.

On aivan luonnollista, että varhainen sosialismi nyt näyttää sekä
äärimmäisen epätäydelliseltä että erittäin hataralta järjestelmältä.
Sen arvo ei sisältynyt niin suuressa määrässä sen suunnitelmiin kuin
sen toivorikkaisiin ja varmoihin kieltoihin. Sillä oli hallussaan
eräs suuri totuus, se paransi melkoisesti Ranskan vallankumouksen
määrittelemää käytännöllisen yhdenvertaisuuden käsitettä, ja
edistysaskel oli siinä, että se selvään tehosti rajoittamattoman
yksityisomistuksen haitallisuutta ja siihen liittyvää yksilön
ja yleisen menestyksen etujen välillä ehdottomasti vallitsevaa
vastakohtaa. Niin kauan kuin useimpien ihmisten täytyy elää ilman
omaisuutta yksityisten omistamassa maailmassa, on tasavaltaisuuden
väite tyhjää valhetta. Sosialismi oli muuten alkuaikoinaan aivan
luonnoksenomaista ja kokeilevaa. Se oli hurjaa kuin koulupoikien puhe.
Se jätti huomiotta kaikkein ilmeisimmät tarpeet. Se ei tarjonnut
minkäänlaista hallitsemisperiaatetta eikä kollektiivisen ajattelun ja
sosiaalisen suuntautumisen sääntöä, se ei tarjonnut alkeellisimpienkaan
yksityisasioiden ja vapauksien takeita, siitä puuttui erinomaisessa
määrässä kaikki rakentava aines. Se meni äärimmäisyyksiin vaatiessaan
kotien hävittämistä eikä ottanut ollenkaan lukuun sellaisen syvän
ja kaikkialle ulottuvan muutoksen välttämättä edellyttämää valtavaa
siirtymäprosessia.

Varhainen sosialismi tahtoi tuhatvuotisen valtakunnan heti tulevan.
Siltä puuttui kärsivällisyyttä. Aate oli kohta muutettava määrätyksi
suunnitelmaksi; Fourier laati täydellisen kaavan, määräsi, kuinka monta
henkeä piti kuulua jokaiseen _falangiin_ ja niin edespäin, ja hänen
mielestään ei sitten ollut enää muuta tehtävää kuin kylvää maailmaan
_falangeja_ niinkuin unikon siemeniä. Hänen oppinsa mukaan sosialismin
tuli levitä tartunnan avulla, ja useat hänen vieläkin äkkipikaisemmista
aikalaisistaan tahtoivat saattaa sosialismin valtaan pelkän julistuksen
nojalla. Kaikkien yhteiskunnallisten epäkohtain tuli raueta raunioiksi
suuren aatteen saapuessa niinkuin raukesivat aikoinaan raunioiksi
Jerikon muurit.

Nykyinen sukupolvi ei liene niin kiihkeä, mutta se on varmaan
viisaampi. Olittepa kuinka nuori uudistusmies tahansa, te tiedätte,
että on ottaminen huomioon eräitä tosiasioita, jotka varhainen
sosialismi syrjäytti. Haaveksittepa millaisesta yhteiskunnasta tahansa,
joka tapauksessa käsitätte, että se on muodostettava niistä ihmisistä,
joita tapaatte joka päivä, tai lapsista, jotka kasvavat heidän
vaikutuksensa alaisina. Ne hillitsevät sanat, jotka vanha filosofi
lausui kiihkeälle seitsemäntoistavuotiaalle yhteiskunnanuudistajalle,
sisälsivät tosiaan ydinaineksen kumoukselliseen sosialismiin
kohdistamastamme kritiikistä: "Liittyvätkö tätinne meihin, ystäväiseni?
Eivät! Entä onko maustekauppias meidän puolellamme? Entä perheen
asianajaja? Meidän tulee pitää huolta heistä kaikista, ellet tahdo
nähdä asian raukeavan olemattomiin."

Itsensä-löytämisestä innostunut sosialismi ei kyennyt ensimmäisen
sukupolven aikana mittaamaan alkuvaikeuksiaan, ei tajunnut varsinaista
välttämättömyyttä, ei osannut puhua ihmisille ymmärrettävään tapaan.
Aina tähän päivään asti jää useimmilta sosialisteilta täysin tajuamatta
Herbartin lausuma tosiasia, se seikka, että jokainen ihmissielu liikkuu
omassa miellekehässään, vastustaa avartumista, on täysi-ikäiseksi
ehdittyään kerrassaan kykenemätönkin huomattavasti avartumaan, ja
että kaikki tehokas inhimillinen edistys voidaan suorittaa ainoastaan
sellaisen avartumisen nojalla. Ainoastaan miellekehän sukulaismielteet
liitetään siihen tai ovat liitettävissä; mielteet, jotka ovat liian
vieraita, jäävät vieraiksi ja käsittämättömiksi, vaikka huudatte niitä
korvaan tai heitätte vasten kasvoja.

Varhaiset sosialistit, jotka vihdoin saavuttivat suuren aatteensa,
vaivalloisten tutkistelujen, väittelyjen, kiistain, tutkimusten ja
kokeiden jälkeen, _näkivät_ asian todellisen laidan eivätkä voineet
ymmärtää niitä, jotka eivät nähneet; he eivät ollenkaan käsittäneet
suorittamiaan hyppäyksiä, loistavia poisjättöjä, vaikeuksia, joita
olivat väistäneet saavuttaakseen suurenmoisen käsityksensä. Sellainen
kärsimättömyys on luullakseni yhtä luonnollista ja ymmärrettävää
kuin onnetontakin. Kukaan meistä ei voi sitä välttää. Suuri osa tätä
varhaista sosialismia on yhtä epätodellista kuin matematiikka, on
jokseenkin samassa suhteessa totuuteen kuin abstraktinen, absoluuttinen
laskutoimitus konkreettisiin yksilöllisiin olioihin; suuri osa siitä
oikeuttaa hyvinkin sen "musta ja valkoinen"-menetelmän, josta puhuin
edellisessä luvussa. Sen edustajat olivat hekin suorasukaisia ja
harkitsemattomia, eivät kyenneet omaksumaan järkevää välittävää
kantaa. Proudhon havaitsi maailmassa vallitsevan yksityisomaisuudelle
myönnettävää liikkumisalaa koskevan väärän käsityksen ja kiivastui
siitä julistamaan, että "omaisuus on varkautta", joka liioittelu,
kuten aikaisemmin huomautin, kummittelee yhä vielä sosialistisissa
keskusteluissa. Kaikkien inhimillisten asioiden pohjimmainen tekijä,
ihmisten sielullinen rakenne, jätettiin huomioonottamatta. Samoinkuin
klassillisessa matemaattisessa ongelmassa jätettiin varhaisessa
sosialismissakin aina "huomioonottamatta norsun paino" tai jokin
muu käytännölliseltä näkökannalta yhtä tärkeä tekijä. Tämä oli
kenties välttämätön kehitysvaihe. On luultavaa, ettei sosialismi
olisi päässyt alulleen, ellei olisi siten liioitellut ja esittänyt
asioita puolueellisesti. Vuoden 1830 tienoilla vallitsivat maailmassa
onnettoman väärät omaisuutta koskevat mielipiteet; varhainen sosialismi
nousi niitä vastustamaan ehdottomasti, äärimmäiseen ja solvaavaan
tapaan. Vasta sitten kävi asiain erittely ja pohtiminen mahdolliseksi.

Varhaisessa sosialistisessa kirjallisuudessa vilisee harkitsemattomia,
innostavia suunnitelmia. Se on niin hedelmällinen, niin sekasortoinen,
niin toivorikas ja lupaava kuin hehkuva nuoruus. Se on aatteiden
kivilouhos, karkeiden välineiden kaivos, tunteitten kumpuava lähde.
Rahan poistamista ja työsetelien niiden sijaan asettamista, työn
korvauksen mahdollista ja edullista tasoittamista aikamäärän nojalla,
uuden yhteiskunnan suhdetta vanhaan perhekuntaan ja satoja muita
samanlaisia seikkoja otettiin puheeksi — ei otettu puheeksi, vaan
singottiin ilmoille myrskyisen kiihkon vallassa.

Suuri osa tätä varhaisempaa sosialistista kirjallisuutta muistutti
Cabet'n kirjaa, oli muodoltaan nimenomaan utopistista; vieläkin
suurempi osa oli utopistista hengeltään, vetosi mielikuvitukseen
ja tahtoi suunnitella uutta valtiota niin yksityiskohtaisesti kuin
rakennusta suunnitellaan. Eräät myöhennät sosialistiset kirjailijat
ja puhujat, joiden mieliin on vaikuttanut syvästi tuo siunattu
sana "kehitys", ovat sekoittaneet toisiinsa "tieteellisyyden",
tavoitelemansa yleistajuisen määreen ja "mielikuvituksettomuuden"
ivaillakseen utopiamenetelmää ja tehdäkseen jonkinlaisen ihanteen
jämeästä käytäntöönsovellettavuudesta, mutta vaikka sommitellut Utopiat
ja kokeet olivatkin monessa suhteessa kohtuuttomia ja mielettömiä, ei
siitä suinkaan johdu, että itse menetelmä on kelvoton. Jokaisen luovan
ponnistuksen määrätyllä asteella täytyy lakata tutkimasta olevaa asiaa
ja suunnitella sitä, mikä ei vielä ole olemassa. Varhaiset sosialismin
teoriat olivat vain epäkypsiä suunnitelmia ja kiireesti kokoonkyhättyjä
malleja, jotka eivät kelvanneet käytäntöön.

Sosialismin alkuaikojen liioitteluja tarkasteltaessa tulee muistaa,
että jokainen aate tai aatejärjestelmä, joka pyrkii kumoamaan
vallitsevaa järjestelmää, on viimeksimainitun järjestelmän kannalta
välttämättä hylkiö. Keskinkertaiset ihmiset kulkevat sievästi
valtatietä, mutta pyhimykset ja konnat kohtaavat toisensa vankiloissa.
Jos A ja B kapinoivat hallitusta vastaan, niin he joutuvat helposti
samaan luokkaan, vaikka kapinoivatkin aivan erilaisista syistä;
he taipuvat liittymään toisiinsa ja syrjäyttämään oleellisiakin
eroavaisuuksia toimimalla yhteisesti vihollista vastaan. Niin on
sosialismi alusta pitäen — ja aina tähän päivään saakka — sekoitettu
toisiin kapinoiviin ja arvosteleviin liikkeisiin, joihin se ei liity
kovinkaan luontevasti. On esimerkiksi valitettavasti sekoitettu
toisiinsa sosialistinen teoria ja vain subjektiivisia sukupuolielämän
rajoituksia tunnustava niinsanottu "vapaa rakkaus", ja vieläkin
onnettomammin on yhdistetty sen oikeauskoisiin taloudellisiin
teorioihin kohdistuva kapinoiminen ja erinäisiin uskonnollisiin
oppijärjestelmiin kohdistuva kielteisyys. Muutamat varhaiset
sosialistiset yhteisöt kapinoivat tavallista vaatetusta vastaan, naiset
tekivät lyhyiksileikatuista hiuksista ja roimahousuista kommunistisen
aatteen ulkonaiset ja näkyväiset liitonmerkit. Holyoaken teoksessa
_History of Co-operation_ ("Osuustoiminnan historia") mainitaan erästä
varhaista kokeilijaryhmää nimitetyn "Ham Commonin ruohoasyöviksi
ateisteiksi". Olen yrittänyt (kahdeksannen luvun toisessa kappaleessa)
parhaani mukaan vapauttaa sosialismia näistä sekaannuksista, mutta on
syytä ottaa huomioon, etteivät ne merkitse sen opin väärennystä, vaan
välttämätöntä synnytysvammaa, jonka täydellistä paranemista täytyy
vielä odottaa.


2.

Nykyaikaisen sosialismin suurisuuntaisesti rakentavaa henkeä saa
etsimällä etsiä tästä sosialismin lapsuusiästä ennen Marxia. Näitä
varhaisia suunnitelmia kehittelivät enimmäkseen kirjallisiin
piireihin kuuluvat miehet (ja eräs filosofinen liikemies, Owen),
joiden aatekehälle valtion toimittaman organisation ja hallinnon
käsite oli vieras. He pitivät rauhan ja järjestyksen taattuna —
jättivät pois koulumestarin, tuomarin ja poliisimiehen, niinkuin
pilajutun harrastelija-arkkitehti jätti pois portaat. He ryhtyivät
suunnittelemaan parempaa teollisuuden järjestämistä, parempaa
sosiaalista olokehää, kerrassaan syrjäyttäen nykyisen asiaintilan.
He tahtoivat uudistaa sitä, minkä ymmärsivät, ja pitivät kaikkea
aatekehänsä ulkopuolella olevaa yhtä taattuna kuin taivasta ja merta.
Heidän kirjallisuutensa oli Utopia-kirjallisuutta, se käsitteli pieniä
oliosaarekkeita, joiden asiat aloitettiin juurta jaksaen kerran
toisensa jälkeen, ja heidän koko toimintansa tähtäsi sellaisiin
rajoitettuihin ja erillisiin Utopia-kokeisiin. Oikeamielinen
arvostelija suhtautuu tässäkin kohdassa asiaan toisin kuin, useat
sellaista työtä halveksivat nykyaikaiset sosialistit. Sosialisoidun
tuotannon alalla suoritetut Owenin kokeet olivat kasvatuksellisessa
ja tieteellisessä katsannossa erinomaisen arvokkaat. Ne olivat
inhimillisen menestyksen havainnollisia näytteitä ja sellaisina
verrattoman arvokkaat asian kehittelijöille. Ne tekivät tehdaslakien
säätämisen mahdolliseksi, ne aloittivat nyt valtavan suureksi kasvaneen
osuustoimintaliikkeen, ne toimivat suuren yleisön mielikuvituksen
virikkeinä niinkuin vain saavutetut tulokset kykenevät toimimaan, ne
aloittivat teollisuusoloissa parannuksia, joiden uskon jatkuvan, kunnes
sosialistinen valtio on toteutettu.

Owenia ja sosialististen aatteiden saavuttamaa yleistä huomiota
lukuunottamatta on myönnettävä, että suurin osa sosialistisia yhteisöjä
on pikemmin epäonnistunut kuin onnistunut, muodostuipa niiden
aineellinen olokanta millaiseksi tahansa. Toiset tekivät ilmeisen
vararikon ja hajosivat, toiset muuttivat luonnettaan vaurastuessaan.
Muutamat tuhoutuivat siitä syystä, että rahastonhoitaja yhtäkkiä
lankesi äärimmäiseen individualismiin. Sosialismi on oleelliseti
koko ihmissukua koskeva suunnitelma, mutta nämä yhteisöt tekivät
siitä suhdejärjestelmän pienen ryhmän keskuuteen. Ulkomaailmaan
heidän täytyi suhtautua kilpaillen, heidän täytyi ostaa, myydä ja
ilmoittaa olemassaolevan järjestelmän mukaisesti. Epäonnistuessaan he
epäonnistuivat, onnistuessaan he havaitsivat olevansa maanomistajia,
työnantajia, yhteisö-individualismin tuote. Olen kuvaillut toisessa
yhteydessä[21] New Yorkin valtioon perustetun kuuluisan Oneida-yhteisön
kohtaloa: kuinka se on nyt muuttunut hyökkääväksi, äveriääksi, täysin
uudenaikaiseksi yhdyskunnaksi, joka käyttelee siirtolaistyöväkeä.

Julkilausuttu ja tietoinen sosialismi oli niinmuodoin alkuvaiheissaan
kerrassaan äärimmäisyyksiä tavoiteleva suunnitelma, se oli sekä
epätäydellinen että ylen ponnekas, ja siihen sekoitettiin paljon
asiaan- ja yhteenkuulumattomia ruokajärjestystä, vaatetusta, lääkeoppia
ja uskontoa koskevia uutuuksia. Sen ensimmäiset ilmeiset, tunnustetut
ja nimetyt hedelmät muodosti sarja mitättömiä "yhdyskuntia" —
Noyesin _History of American Socialisms_ ("Amerikan sosialististen
liikkeiden historia") kertoo niiden yksinkertaisen syntymätarinan ja
selostaa niiden kohtalokkaita lastentauteja — Brook Farm, Fourier'n
opin kannattajien "Falangit" ja muut. Mutta näiden äärimmäisten
yritysten ohella, saaden niistä aatteita ja virikkeitä, tapahtui
suuri teollisuusolojen parantamiseen tähtäävä filantrooppinen liike,
joka varman vakaumukseni mukaan oli monissa tapauksissa puuttuvasta
sosialistisesta nimestä huolimatta yhtä oleellinen tekijä nykyaikaisen
sosialismin suuren suunnitelman muotoutumisessa. Sosialismi voi olla
Ranskan vallankumouksen lapsi, mutta sen isovanhempien joukossa on
varmaan eräs aristokraattinen tory-puolueen jäsen. Lordi Shaftesburyn
tehdaslait, rakentavan valtiotaidon aloite teollisuuselämän alalla,
liittyy epäilemättä kiinteästi Owenin työhön. Kuningatar Viktorian
koko hallitusaika osoittaa alinomaista sosiaalisen organisation
kehittymistä julmasta taloudellisesta anarkiasta; siihen kuuluu
aloitettu julkinen kasvatustoimi, väärennyksiä koskevat lait ja muut
samanlaiset yksityisen liiketoiminnan äärimmäisyyksiä ehkäisevät
toimenpiteet, osuustoiminnallisten kulutusyhdistysten onnistuneet
suuret kokeet ja se kehityskulku, joka on johtanut nyt puolittain
viralliseen työväen edustukseen valtiossa ammattiyhdistysten nojalla.
Kaksi suurta kirjailijaa, Carlyle ja Ruskin, viimeksimainittu
nimenomainen sosialisti, kuluttivat voimansa leppymättömästi taistellen
vapauden ja yksityisomaisuuden karuja teorioja ja kansantaloustieteen
synkeätä taikauskoa vastaan, joka ehkäisi kaikkea tehokasta rakentavaa
suunnitelmaa. Sosialistit ja sosialistiset kirjailijat suorittivat
kuningatar Viktorian koko hallituskautena valtavan työn arvostelemalla
ja muokkaamalla keskimääräistä aatekehää, siirtämällä käsitteitä,
jotka olivat aikoinaan näyttäneet haaveellisilta, hylättäviltä ja
kerrassaan todellisuuteen sopimattomilta, yhä lähemmäksi hyväksyttävää
käytännöllisyyttä.

Varhaisimmat sosialistiset teoriat käsittelivät aivan eri tavoin ja
eriskummallisesti hallitus- ja tarkastuskysymystä. Heillä ei ollut
mitään varsinaista poliittista oppijärjestelmää. Useita heistä,
mutta ei suinkaan kaikkia, innostutti Ranskan suuren vallankumouksen
kansanvaltainen idealismi. He uskoivat johonkin salaperäiseen olioon,
joka oli viisaampi ja parempi kuin yksikään yksilö — kansaan,
tavalliseen ihmiseen. Eivät kumminkaan suinkaan kaikki. Noyes-yhteisö
oli eräänlainen teokraattinen yksinvalta; saint-simonilaiset olivat
taipumuksiltaan aristokraattisia. Englantilainen sosialismi, joka
kehittyi kuningatar Viktorian hallitusajan keskivaiheilla Owenin
aloitteiden antamien virikkeiden ja osalta ihmisissä taistelevan hyvän
tahdon uuden esiinkumpuamisen nojalla, se englantilainen sosialismi,
jota edustivat Ruskin, Maurice, Kingsley ja kristilliset sosialistit,
ei varmaankaan ollut kansanvaltainen. Siihen sisältyi paljon sitä,
mikä oli parasta silloisessa Englannin elämässä, ja sen vaatimuksissa
piili, joskin julkilausumattomana, "hallitsevan luokan" vaatimus. Sen
edustajat, joiden ajatuskanta on hyväntahtoinen, jopa jalomielinenkin,
ilmaisevat liian usein sosiaalisten totunnaisuuksiensa siteitä,
Englannin yläluokan ja ylemmän keskiluokan rajoitettua aatekehää,
mukavaa ja sivistynyttä, hyvinvoipaa ja aivan selvästi arvovaltaista
elämää.

Kokeellisten utopististen sosialistien antaessa kirjavan ja
ristiriitaisen näytteen uudestijärjestetystä teollisuuselämästä ja
(asian yhteydessä) uudesta taivaasta ja uudesta maasta, kuningatar
Viktorian hallituskauden hyvänsuopa sosialismi, sosialistinen
liberalismi ja sosialistinen filantropia eivät todellisuudessa
menneet paljoa pitemmälle kuin rikkaan ja köyhän välisten suhteiden
suunniteltuun parantamiseen ja siveellistämiseen. Tarvittiin aivan
uudenlaisen henkisen tyypin aikaansaamaa sysäystä, ennenkuin
sosialismi alkoi tajuta oman merkityksensä maailman täydellisen
uudestirakentamisen järjestettynä suunnitelmana, alkoi käsittää
sisältämiensä vaatimusten jättiläismäiset mittasuhteet.



YHDESTOISTA LUKU

KUMOUKSELLINEN SOSIALISMI.


1.

Sosialismin älylliseen prosessiin toi toisen suuren virikevirran
Karl Marx. Ennen hänen aikaansa ei näy selvästi oivalletun, että
taloudellisissa suhteissa vallitsevat kehityksen lait, että siinä
ilmenee vuorovaikutusta, joka alkaa, jatkuu ja johtaa uusiin oloihin.
Marxille asia esiintyi näkemyksenä. Hän — samoinkuin Darwin ja
kehitysopin kehittelijät, samoinkuin tieteellisen koulutuksen saaneet
henkilöt ja monet sitä etua nauttimattomat ihmiset nykyjään — tajusi
vähitellen tapahtuvaa muutosta. Hän ei tyytynyt sovinnaiseen tapaan
pitämään maailmaa näyttämönä, missä ihmiset yhä edelleen tuottivat ja
jakoivat varallisuutta rikastuen ja köyhtyen, asiain jatkuessa siten
kenties loppumattomiin. Hän vetosi historiaan ja historiallisiin
analogioihin ja tarkasteli ensimmäisenä meidän aikaamme, yksilöllisen
teollisen kehityksen aikaa, pitämättä sitä ihmiskunnan mahdollisesti
pysyväisenä olotilana. Hänelle se ilmeni epävakaisena ja liikkuvana,
taloudellisena prosessina, siis tapahtumana, jolla oli alkunsa,
keskikohtansa ja, kuten hänestä näytti, melkein välttämätön loppunsa.

Ihmiset keksivät kaikissa kysymyksissä kaikkein viimeiseksi sen,
mikä on tutunomaista ja ilmeistä, ja yhdeksännentoista vuosisadan
jälkipuoliskon taloudelliseen ja sosiologiseen ajatteluun vaikutti
voimallisesti ja järkyttävästi se keksintö, ettei maailmassa tapahtunut
ainoastaan varallisuuden tuottamista, vaan myöskin sen valtavaa
keskittämistä, että syntyi erikoinen varakas maanomistajien ja
kapitalistien luokka, että pienten omaisuuksien haltijain lukumäärä
vähentyi ja että kehittyi suuri ja yhä suureneva luokka ihmisiä,
joilla ei ollut maata eikä juuri mitään omaisuuttakaan, köyhälistön
luokka. Marx osoitti — niin selvästi, että sen tunnustaa nykyjään
oikeaksi jokainen älykäs henkilö — että _jos teollinen ja kaupallinen
järjestelmämme pysyy voimassa_, jos voitonhimo saa rajoittamatta
vallita, toisin sanoen jos nykyiset omaisuutta koskevat periaatteet
säilyvät, tulee välttämättä aika, jolloin omistajat ja köyhälistö
seisovat vastakkain ja jolloin heidän vastakkaisuuttaan ei peitä
eikä lievennä mikään — lukuunottamatta kasvatettujen ammattilaisten
muodostamaa, rikkaista riippuvaista keskiluokkaa, joka ei lopultakaan
ole muuta kuin köyhälistön ylin kerrostuma. Silloin tulee olemaan kaksi
luokkaa, luokkatietoinen työväki ja luokkatietoiset omistajat, ja he
tulevat sotimaan toisiaan vastaan. Marx valaisi laajalleulottuvalla
älyllisellä työllä tuon käsityksen varassa ihmiskunnan koko nykyistä
historiaa. _Pääoma_ ei ollut mikään utopialuonnos, se ei rajoittunut
tämän tai tuon maan erikoisiin oloihin tai mahdollisuuksiin. "Näin",
sanoo hän aivan ilman rajoituksia, "käy kaikkialla maailmassa. Niin
kauan kuin on olemassa esteetöntä yksityisomistusta, sellaisena kuin
sen nyt käsitätte, tämän täytyy jatkua. Työntekijä painuu kaikkialla
kohti pelkkää elatuksenhankintaa, muu osa hänen työnsä tuottoa
paisuttaa omistajien voimaa. Niin tulee asia jatkumaan voitonhimon
vallitessa järjestelmäänne, kunnes luokkien välinen äärimmäinen
jännitys murskaa nykyisen sosiaalisen järjestelmän ja aloittaa uuden
aikakauden."

Karl Marxin ajatuksia ja työtä tarkasteltaessa tulee ottaa huomioon
se aika, jona hän työnsä aloitti. Älyllistä maailmaa vallitsi silloin
kansantaloustieteen nimellä tunnettu organisoitu aatejoukko, jota ei
ole sittemmin oikeastaan tutkittu eikä hylätty — se on huomaamatta
lakannut kiinnittämästä ihmisten mieliä. Alkuaikoinaan, Adam Smithin
sitä harrastaessa — hänen ajatuksiaherättävää kirjaansa luetaan
nykyjään liian vähän — kansantaloustiede oli avaramielistä ja järkevää
tutkimusta; sen esineenä oli yksityisomistuksen ja persoonallisten
vaikuttimien yleisiin edellytyksiin perustuvan liike-elämän
valtiotaito, mutta Smithin jälkeen tämä tiede sai viljelijöikseen
miehiä, joista toiset saattoivat olla älylliseltä voimaltaan hänen
veroisiaan, mutta joilta kaikilta puuttui hänen laaja näkemyksensä.
Kansantaloustieteen historia tarjoo tosiaankin inhimillisen ajatuksen
historiassa erään kaikkein huomattavimpia esimerkkejä siitä, millaista
vauriota aiheuttavat älylliset, mutta näkemysvoimaa puuttuvat mielet.
Erikoismääritelmät ja oppisanastoon uppoaminen ovat toisarvoisten
älyllisten henkilöiden tunnuksina; sellaiset henkilöt eivät kykene
käyttelemään yleisiä välineitä, eivät voi vedota yleiseen ihmismieleen.
Heidän on pakko turvautua abstraktioihin ja erotteluihin. Sellaisten
miesten kannettavaksi jäi Adam Smithin jättiläisviitta, ja he kantoivat
sitä omalla tavallansa. Heidän kuiva ilmakehänsä ei siedä pilviä,
ääriviiva on heistä inhoittava, ellei se ole kuin viivoittimella
vedetty. He arvostelivat mestarinsa epämääräisyyttä ja johtuivat
pakostakin sitä korjaamaan. He yrittivät luoda kansantaloustieteeseen
sellaista täsmällisyyttä ja varmuutta, jota asian laatu ei salli. He
ottivat sellaisia sanoja kuin "arvo" (auttamattomasti ja välttämättä
epämääräinen sana) ja "maakorko" (maanomistajan ja vuokraajan
välistä erikoista suhdetta ilmaiseva sana) ja "pääoma", yrittivät
määritellä niitä vääjäämättömän täsmällisesti ja käytellä niitä
ehdottoman tehoisasti. Niin menetellen he loittonivat yhä kauemmaksi
todellisuudesta. He kehittelivät kirjallisuuden, joka oli runsaampi,
vaikeatajuisempi ja vähemmän todellisuutta vastaava kuin kaikki
skolastikkojen harjoitukset yhteensä. Tavallisten sanojen käyttäminen
epätavallisissa merkityksissä on lukemattomien väärinkäsitysten
kylvämistä. Ei voinut edellyttääkään muuta kuin että suurin osa
tätä taloustieteellistä kirjallisuutta eritettäessä hajautui
mahtipontiseksi, monimutkaiseksi, usein hämmästyttävän taitavaksi ja
typeräksi sanoista-kiistelemiseksi.

Kuningatar Viktorian hallituksen alkuaikoina, jolloin Marx suunnitteli
teoriojansa, kansantaloustiede vallitsi sivistynyttä maailmaa. Vielä
Ruskinin täytyi käydä kumoamaan tuon tyrannimaisen ja dogmaattisen
rakennelman alkeisedellytyksiä. Tylsempi osa sivistyneitä henkilöitä
puhui "kansantaloustieteen muuttumattomista laeista" ollenkaan
havaitsematta, että kaiken pohjana tässä niinsanotussa tieteessä
oli muovautuva inhimillinen sovinnaisuus. Nämä salaperäiset
kaavat ehkäisivät inhimillisiä virikkeitä ja tyrehdyttivät luovaa
ponnistusta. Kansantaloustiede käytti hyväkseen fysiikan ja kemian
loistavia saavutuksia ja vaati itselleen ehdotonta arvovaltaa.
Ainoastaan erinomaisen älykäs ja kyvykäs mies, joka oli päättänyt
uhrata tehtävään koko elämänsä, voi niinä aikoina käydä vastustamaan
kansantaloustieteilijän vaateliaisuutta, väittämään, etteivät hänen
päätelmänsä olleet tieteellisesti päteviä, ja syrjäyttämään sen
kieliparren. Marx piti kumminkin soveliaana omaksua oman aikansa
sanalliset välineet (joskin muunti niitä melkoisesti), sopeutua niiden
henkeen ja halkoa, uudesti luokitella ja uudestimääriteliä niitä
tarpeen mukaan. Siitä johtuu, että hän itse on jo vaikeatajuinen, ja
hänen erikoistuneemmat seuraajansa sosialistien joukossa käyttävät
oppisanoja, jotka eivät herätä mitään kaikua nykyaikaisessa mielessä.
Ne ajat, jolloin sosialismin oli esitettävä teoriojaan sen tieteen
ammattisanoin, jonka perusväitteet se hylkää, ovat nyt ohi. Nykyjään
kuullaan yhä vähemmän puhuttavan "liika-arvosta" samoinkuin kuullaan
yhä vähemmän McCullochin palkkalaista. Siihen voi vielä osua joku
älykäs mekaanikko etsiessään tietoa jonkin yleisen kirjaston
vanhentuneista keräelmistä, tai sitä voi kosketella ohimennen joku
opettaja-veteraani. Mutta ne ajat, jolloin sosiaalisen ja taloudellisen
tieteen oli valittava joko kiistanalaiset ja mitään ilmaisemattomat
teknillisyydet tai paha kokemusperäisyyden leima, ovat nyt olleet ja
menneet.

Käytetty kieli merkitsee kuitenkin paljon vähemmän kuin lausuttavat
asiat, ja Marxin erinomainen tärkeys ei paljonkaan vähene siitä,
että hänen teoksensa täytyy muuttaa nykyaikaiseen kieliparteen ja
että niitä on tarkistettava nykyaikaisten tosiasioiden valossa. Hän
pani alulle sosialismin. On helppo Marxia moittia, sanoa, ettei hän
huomannut sitä tai tätä, nostattaa myrsky vesilasiin muka hänen yleisen
teoriansa kumoamiseksi. Marxin suuruutta voidaan yrittää jaarituksilla
pienentää samoinkuin Darwinin suuruutta, mutta hän säilyy kaikesta
huolimatta suurena ja ratkaisevana. Hän näki ensimmäisenä ja opetti
kaikki muut näkemään kapitalistisen tuotannon maailmanprosessina,
joka välttämättä kulkee eräiden sosiaalisten kehitysvaiheiden läpi ja
liikkuu kohti väistämätöntä kohtaloansa, ellei jokin laissa ja hengessä
tapahtuva muutos tule sitä muuntamaan. Hänen seuraajansa taipuvat
pitämään tuota kohtaloa ehdottomasti väistämättömänä, mutta virhe ei
ole Marxin. Hän näki sen muotoutuvan sosialismiksi. Hänen mieleensä
ei johtunut, että on olemassa toinen vaihtoehto, että tapahtumasarja
kenties ei johdakaan kapinoivan köyhälistön voittoon, vaan häviöön,
että syntyy plutokraattinen, imperialismiksi kärjistyvä aristokratia ja
lopputuloksena sosiaalinen hajautuminen. Tutkimussuojastaan, British
Museumin lukusalin kupukaton alta, Marx ennusti työväen kasvavaa
luokkatietoisuutta, väistämätöntä luokkasotaa, vallankumousta ja sitä
seuraavaa tuhatvuotista valtakuntaa. Hän keräsi tosiasioita, teki
huolellisesti päätelmänsä ja odotti päivänkoittoa.

Mitä Marxin suorittamiin taloudellista elämää koskeviin laajoihin
yleistyksiin tulee, ovat tapahtumat ihmeellisesti vahvistaneet oikeiksi
Marxin väitteitä. Trustien kehittyminen, varsinkin Amerikassa esiintyvä
omaisuuden keskittyminen, ovat hänen ennustamiansa asioita. Jos
ihmiset yhä järkkymättä pysyvät yksityisomaisuutta ja individualismia
koskevissa periaatteissaan, näyttää ehdottomasti varmalta, että
tulee niin käymään. Ja esimerkiksi amerikkalaisesta _Appeal to
Reason_ ("Vetoomus järkeen")-lehdestä, joka leviää viikoittain
neljännesmiljoonalle tilaajalle, voi jokainen haluava nähdä, kuinka
työväen luokkatietoisuus kasvaa ja kuinka todennäköinen — lakkolaisten
turvautuessa pyssyihin ja räjähdysaineisiin, kuten Pennsylvaniassa ja
Coloradossa, enemmänkin kuin todennäköinen — on luokkain välinen sota...

Nykyaikaisen sosialistin mielestä sellainen yleistys kuitenkin on
hiukan liian varma ja laaja; hän käsittää, että tapojen, lakien tai
yleisen mielipiteen muutos voi hidastuttaa, pysähdyttää tai kääntää
taloudellista prosessia ja että sosialismi voi lopultakin saavuttaa
tarkoituksensa, ei yhteiskunnallisen järjestyksen nojalla, vaan siten,
että sen vaatimuksiin asteittain ja yksityiskohdittain suostutaan.
Marxilainen esittää dramaattisesti asiaa, joka voi lopultakin tapahtua
järjestelmällisesti ja epäromanttisesti, kumouksena, joka tapahtuu yhtä
säännöllisesti ja tyynesti kuin tasauspisteitten eteenpäin-siirtyminen.
Voi esimerkiksi käydä niin, että pääoma keskittyy ja kansan suuri
työtätekevä joukko suhteellisesti köyhtyy, mutta maailman vauraus
siitä huolimatta yleisesti lisääntyy, pääoman ja maan haltijat
oppivat yhä enemmän tuntemaan sosiaalisia velvollisuuksiaan, joten
luokkaetujen välillä vallitseva ristiriita naamioituu ja sen aiheuttama
kurjuus lievenee. Voi käydä niinkin, että tämä vastakohtaisuus pääsee
ilmenemään maltillisena keskusteluna ja luokkasota siten verhoutuu
kerrassaan tuntemattomaksi, että yleinen ihmisrakkaus lauhduttaa
vihaa ja miekat taotaan teräskyniksi — että saadaan aikaan rakentavaa
neuvottelua molempien luokkien kesken, joihin kuuluvat miehet ja
naiset ovat hyvää tarkoittavia, joskin kenties vielä puolueellisia
henkilöitä.[22]

Se aatekehä, jossa Marx liikkui, oli tutkijan, johon oli syvästi
vaikuttanut Ranskan uudistuvan vallankumouksen idealismi. Marx eli
maailman asioiden ulkopuolella — invaliidin elämää; hän vietti suuren
osan siitä British Museumin lukusalin tienoilla, ja hänen sosialismia
koskevissa käsityksissään tapaa samalla kertaa historiallisen
katsomuksen avaroita näköaloja ja abstraktisuutta, joka johtuu
inhimillisen asiain johdon käytännöllisen tuntemisen puutteestä. Vain
Englannissa jo 80-luvulla sosialismin laajentuvat vaatielmat joutuivat
oleellisesti hallintoon perehtyneiden miesten vaikutuksen alaisiksi.
Niinpä jättikin Marx — ja vielä suuremmassa määrässä ensimmäiset
marxilaiset — huomiotta hallituksen tarpeet ja käsitteli vain karkein
piirtein luokkatoimintaa. Hän näki aivan selvästi taloudellisen elämän
kehityskulun, ennusti trustien lujittumisen, ja se hänen väitteensä,
jonka mukaan tulee välttämättä kehittymään kerrassaan omaisuudeton
työväenluokka, jossa luokkatietoisuus kasvamistaan kasvaa, on
suurenmoinen yleistys. Hän näki selvästi aina tähän monien ja harvojen
vastakohtain saakka, ja sitten hänen näkemyksensä petti, koska hänen
kokemuksensa ja harrastuksensa pettivät. Tulisi syttymään luokkasota,
ja teollisuusjärjestöissä kuriin totutetut joukot voittaisivat.

Sen jälkeen opin vakuuttavuus heikontuu. Köyhälistön piti voittaa
luokkasodassa; sitten oli luokat hävitettävä, tuotannon ja jaon
välineiden yksityisomistus oli lopetettava, kaikki ihmiset tulisivat
työskentelemään järkevästi — ja tuhatvuotinen valtakunta olisi tullut.

Marxilaisen ohjelman rakentava puoli oli liian heikko. Siinä ei ollut
psykologiaa. Edeltävään loistavaan kumoavaan kritiikkiin verrattuna se
näyttää kerrassaan mitättömältä. Se määrää ihailtavan täsmällisesti
taudin laadun, mutta ehdottaa sitten pikemmin loitsua kuin oikealta
tuntuvaa lääkettä. Siitä johtuu, että marxilainen sosialismi herättää
vain kovin heikkoa vastakaikua julkisissa asioissa, liike-elämässä
tai sosiaalisen kokemuksen aloilla toimivassa henkilössä. Se ei
vedä puoleensa opettajia, lääkäreitä eikä insinöörejä. Se herättää
heissä sosiaalisen epävakaisuuden tuntoa, mutta ei tarjoa mitään
korjauskeinoa. He eivät usko kansan mystilliseen viisauteen. He
eivät löydä mistään Marxin ennustuksista tyydyttävää tuhatvuotisen
valtakunnan lupausta.

Työmiestä, joka on tottunut suhtautumaan johtoon ja hallitukseen
niinkuin ilmaan ja taivaanlakeen, nämä hallinnollisen ja rakentavan
mielen vaikeudet eivät ollenkaan koske. Hänen mielikuvituksessaan ei
tuo luokkasodan nojalla voittoon ja omillensa pääsevän köyhälistön
kuva herätä minkäänlaisia kysymyksiä. Hän ei johdu missään tapauksessa
kysymään: "Kuinka se tapahtuu?"

Jos tiedustelee tavalliselta marxilaiselta näitä vaikeuksia, niin hän
lankee juhlallisesti takaisin _laissez faire_-oppiin. "Se käy päinsä",
sanoo hän.

"Kuinka?"

"Me otamme haltuumme trustit ja johdamme niitä..."[23]

Kaikkiin ihmismielen voimakkaisiin uusiin liikkeisiin liittyy se
haitta, että oppilas pillastuu saamastaan opista, liioittelee opettajan
väitteitä, tehostaa niitä, ja se seikka, että Marx on herpaissut
useiden erittäin etevien miesten kriitillisen kyvyn, osoittaa vain
hänen aatteittensa voimaa. Marx merkitsee heille lopullista totuutta.
He puhuvat ääntänsä alentaen "klassillisesta sosialismista", johon
kukaan ei kykene lisäämään hitustakaan ja johon he ovat vannoutuneet
yhtä epäkriitillisesti kuin yltiökristityt "Sanan" kirjaimeen...

Marxilaisen opin erikoinen vika on siinä, että se johtelee
välttämättömän taloudellisen kehityksen käsitteen fatalismin
korkeuteen, selittää niin juhlallisesti kuin ainakin yleistajuinen
"tiede", että sosialismin _täytyy_ päästä voittoon.[24] Sellainen
fatalismi on aatteenkannattajalle moraalisessa katsannossa
haitallinen, se sammuttaa hänessä voiton epävarmuudesta johtuvan
innostuksen tunnon, saa hänet uskomaan, että tähdet radoillaan tekevät
työtä hänen hyväkseen. Tavallinen marxilainen taipuu senvuoksi
ponnistuksettomuuteen — hän saarnaa ennaltamääräystä ja lunastusta
ilman töitä.

Marxilainen saapuu, tosin kiertoteitse, merkillisesti samanlaiselle
moraaliselle kannalle kuin Herbert Spencerin oppilas. Koska kaikki
parannus syntyy vain siten, että asiat jätetään silleen, on sitä
parempi, mitä huonommiksi asiat muuttuvat, koska päästään sitä
lähemmäksi lopullista epätoivoa, luokkasotaa ja köyhälistön voittoa.
Tämä voitonvarmuus tekee marxilaiset hankaloiksi politiikassa,
turhantarkoiksi opin kirjaimen noudattajiksi, jotka itsepintaisesti
vastustavat "lievikkeiksi" nimittämiänsä asioita — kaikkea vähin
erin tapahtuvaa uudistusta. He odottavat, kunnes voivat kulkea
koko taipaleen yhteen rupeamaan, eivätkä tahdo sallia kenenkään
lähtevän matkaan sitä ennen. Amerikassa marxilainen fatalismi on
kehittynyt tavallaan ylevimpään yksinkertaisuuteensa H.G. Wilshiren
evankeliumissa. Siinä sanotaan, että trustien asiana on vakauttaa maan
koko teollisuus, ottaa haltuunsa kaikki omaisuus. Niiden ehdittyä
ottaa kaikki hoiviinsa kansakunta siirtää ne omakseen. "Kansakunta
omistakoon trustit!" Kansakunta, jonka jäsenet lukevat kapitalistisia
sanomalehtiä, ovat tottuneet kapitalistisiin menetelmiin, ovat pääoman
valvonnan alaisina toimivien poliitikkojen edustamat ja hallitsemat,
ottaa yhtäkkiä omikseen trustit ja aloittaa uuden järjestelmän...[25]

Se olisi kerrassaan viehättävän helppoa — kunhan olisi vähimmässäkään
määrässä todennäköistä.


3.

Marxilainen oppi taipuu kohtuuttomaan fatalismiin. Sen muodostama
luokkasodan jälkeisen maailmankuva on sekin ristiriidassa älykkään
rakentavan toiminnan kanssa. Se kääntää kasvonsa kohti tulevaisuutta,
lausuu sanan "kansanvalta" ja peittää silmänsä.

Kansanvalta sellaisena kuin marxilainen sen käsittää ja sitä kannattaa,
on se mystillinen kansanvalta, joka kehkeytyi ilmi Ranskan ensimmäisen
vallankumouksen aikana. Se ei tahdo hyväksyä mitään kansanomaisen
viisauden erittelyä. Se edellyttää jonkinlaista muka kansan suurissa
joukoissa piilevää henkeä, jota ilmaisee kaikkien täysi-ikäisten —
tai eräiden sosialidemokraattisen liiton auktoriteettien mukaan,
jotka eivät luota naisiin, kaikkien täysi-ikäisten miesten — yleisen
vaalioikeuden käyttö. Suurikaan osa täysi-ikäisiä ei riitä — vaaditaan
heidät kaikki. Se salamyhkäinen henki, joka siten pilkistää esiin ja
taas häviää näkyvistä jokaisten vaalien aikana, on Kansa, ei kukaan
yksityinen henkilö, vaan kansan _quinta essentia_, ja se otaksutaan
erehtymättömäksi, se otaksutaan sekä siveellisesti että myöskin
älyllisesti kaikkitietäväksi.[26] Se ei suvaitse sitäkään, että valitut
henkilöt ovat yksilöisyyksiä, heidän tulee olla tuon hajautuneen,
saavuttamattoman oraakkelin, tuon viimeisen viisauden pelkkiä
välineitä, _edusmiehiä_...

Voi tuntua karsaalta teolta, jos ottaa ivaillakseen syvää viisautta
sisältävän aatteen hullunkurista muotoamista, sitä äkkipikaista,
väärää, aritmeettista menetelmää, jonka avulla yritetään ilmaista
yhteiskunnassa mahdollista ja toisinaan todella elävääkin
kollektiivista henkeä — uskon puolestani ehdottomasti kansanvaltaan,
älyllisesti valppaaseen, tietoiseen ja itsekuriin tottuneeseen
kansanvaltaan — mutta niin kauan kuin vallitsee tämä mystillinen usko
suureen joukkoon, tämä epämääräinen, tunteenomainen, epäkriitillinen
tapa väistää oikean hallituksen ja kollektiivisen tahdon
organisoimisessa ilmeneviä valtavia vaikeuksia, täytyy sosialistisen
suunnitelman jäädä käytäntöön soveltumattomaksi ja sivistymättömässä,
huonosti järjestetyssä yhteisössä vaaralliseksikin ehdotelmaksi. Vaikka
olenkin sosialisti, huomaan selvästi nämä mahdollisuudet, ja onhan
typerää, jos mies useissa suhteissa toisen kannalla ollen senvuoksi
jättää varoittamatta häntä huolettomasti käsittelemästä ladattua
ampuma-asetta. Sosialidemokratia voi hyvinkin muuttua mahdiksi, joka
pelkän voiman ja hoidottoman uskonsa nojalla hävittää hallituksen
asettamatta mitään sen sijaan. En tiedä, tuleeko ehkä lopulta käymään
niin Amerikan Yhdysvalloissa.

Vaikka marxilaisuus merkitsikin suurta edistysaskelta sitä edeltävään
hajanaiseen ja sekasortoiseen sosialismiin verrattuna, se oli kuitenkin
puutteellinen toisissa suhteissa ja myöskin sikäli, ettei kyennyt
esittämään minkäänlaista valtio-organisation suunnitelmaa. Niinpä
sillä esimerkiksi oli huono tieto naisista ja lapsista; sen perustajia
eivät näytä innostaneen kasvatuksen tarpeet eikä nousevaan sukupolveen
kohdistuva huolenpito. Kukaan biologi — oikeastaan ei yksikään
tieteellinen henki — ei näytä hillinneen sen ankarasti "taloudellisia"
tendenssejä.

Se tehostaa siinä määrin liiallisesti elämän taloudellista puolta,
että toisinaan voisi luulla sen koskevan maailmaa, jossa elää pelkkiä
"tuottavia" kuolemattomia, jotka eivät koskaan synny eivätkä vanhene,
vaan käyvät ikuista taistelua teollisuuden kehittyvässä prosessissa.

Sosiaalisen elämän keskeisin tosiasia ei kumminkaan ole tuottaminen,
vaan "jälleentuottaminen". Naiset, lapset ja kasvatus ovat taka-alalla
Marxin ehdotelmissa — niinkuin miehen koira, hänen yksityiset opintonsa
tai kaniini-suosikkinsa. Nykyaikainen sosialismi sitävastoin asettaa
ne etualalle. Sosialidemokratian opit menevät tässä suunnassa hiukan
pitemmälle kuin se liberalismi, joka perusti Yhdysvallat jättäen
huomioonottamatta naiset, lapset ja neekerit ja tehden poliittiseksi
yksiköksi täysi-ikäisen valkoisen miehen. Siellä ei oivallettu, kuinka
erinomaisen tärkeätä on, että koko yhteiskunta pitää päämääränään ja
ponnistustensa esineenä nousevan sukupolven kasvattamista paremmaksi
kuin nykyinen. Bebelin kirja _Nainen_ esittää laajasti naisen osan
haittoja nykyisissä oloissa, mutta kirjan lopussa olevat muutamat
naisen tulevaisuutta koskevat sivut ovat kaunopuheisena todistuksena,
kuinka kuivakiskoisen riittämätön marxilainen näkökanta tässä suhteessa
on. Avioliiton, jota nykyaikainen sosialismi taipuu yhä enemmän
kannattamaan, piti hävitä — ainakin lakimääräisenä liittona; naisten
tuli esiintyä miehinä, mikäli oli kysymyksessä valtio...[27]

Tämä syntymäin ja kasvatuksen erinomaisen tärkeyden huomiottajättäminen
mystillisen kansanvallan tehostamiseen liittyvänä esti marxilaista
tajuamasta kasvatustoimen ja sosiaalisen kurin välttämättömyyttä ja
avioliiton enemmän kuin henkilökohtaista tärkeyttä sosialistisessa
suunnitelmassa. Hän voi sanoa kevein ja luottavaisin mielin
kehittymättömille, tietämättömille, haparoiville sieluille: "Hävittäkää
hallitus, ottakaa rikkailta heidän omaisuutensa, pankaa toimeen miesten
yleinen äänioikeus, valitkaa kiinteästi velvoitettuja edustajia — niin
tulette onnellisiksi!"

Eräät nykyaikaiset marxilaiset vaativat lisäksi referendumia,
kansanäänestystä, jonka nojalla valittujen edustajien toimia voidaan
vielä estää vetoamalla kiistanalaisissa asioissa yhteiskunnan kaikkien
täysi-ikäisten yleiseen äänestykseen...


4.

Näistä marxilaisuutta koskevista seikoista kirjoittaessani muistuu
mieleeni suuri kokous avarassa Queens Hallissa, ja minä näen jälleen
mr Hyndmanin takaraivon liikahtelevan nopeasti hänen ottaessaan
vastaan kysymyksiä ja niihin vastatessaan. Se oli tosiaankin eräs
omituisimpia kaikista niistä kokouksista, joissa olen ollut mukana.
Se oli sosialidemokraattisen puolueen (Social Democratic Federation)
suuri kokous, ja koko sali — permanto, parvekkeet ja koroke — oli
täynnä, joskaan ei suinkaan täpötäynnä, tummaa, vakavaa väkeä.
Punaisia käsivarsinauhoja ja kaulaliinoja näkyi runsaasti, samoin
paljon kalpeita kasvoja, ja minua kummastutti, että läsnä oli
tyttöjä ja naisia pienine lapsineen. Se muistutti kansanomaisissa
romaaneissa kuvailtua sosialistikokousta enemmän kuin mikään ennen
näkemäni. Puheenjohtajan paikalla oli sinä iltana lady Warwick,
huomattava luokkataistelun alueelle tunkeutunut henkilö, sangen upeasti
puettu, mikäli osasin asiaa arvostella, ja hänen vaiheillaan näytti
luokkatietoisuuden ilmakehä tihentyvän. Hänen vaaleat hiuksensa ja
hänen kukkarikas hattunsa erosivat auttamattomasti kokouksen yleisestä
tummuudesta, ja oli hetkiä, joina olisi voinut kuvitella jonkin kylän
ammattilaisten keräytyneen lady-patronessansa ympärille. Toimitusten
päätyttyä, kun oli heilutettu punaista lippua ja kuoro oli laulanut
"Punaisen lipun" kokousyleisön kumeasti säestelemänä, joku esitti
kiitokset kreivittärelle tutunomaista kunnioitusta uhkuvin sanoin,
jotka tekivät mainitun vaikutelman sitäkin täydellisemmäksi.

Mr Hyndmanin esitelmän nimenä oli "Vallankumouksen virrassa". Hän oli
selittänyt, kuinka välttämätön koko tapahtuma oli, kuinka Venäjä kiiti
eteenpäin — ja samoin Saksa, Ranska ja Amerikka — kohti ennustettua
ratkaisua ja kohti ennustettua tuhatvuotista valtakuntaa. Mutta samalla
hän ohimennen innokkaasti kehoitti ponnistuksiin, agitatioon, ja moitti
Englantia, joka jäi takapajulle kohtalon määräämässä tapahtumassa.
Joku kuuntelijoiden himmeään joukkoon kuuluva henkilö keksi siinä
ristiriitaisuutta.

Sitten kysymykset jätettiin puhujalle, paperilapuille kirjoitettuina,
ja vihdoin tuon kuuntelijan keksimä vaikeus tuli selvitetyksi.

"Entä tämä?" virkkoi mr Hyndman, avasi paperilapun ja luki:
"Minkätähden huolisimme harjoittaa agitatiota tai muuta toimintaa, jos
trustit suorittavat koko asian meidän puolestamme?"

Sosialidemokraattisen puolueen vanha johtaja oli vaiti vain lyhyen
hetken.

"Niin, mutta meidän tulee _varautua_", sanoi hän tarttuen reippaasti
seuraavaan kysymykseen — ja minusta tuntui kuin nuo sanat olisivat
murskanneet fatalistisen marxilaisuuden.

Meidän tulee varautua. Epäilemättä — kasvatuksen, tarkoituksen ja
tehdyn päätöksen nojalla. Sosialismia ei saavuteta kohtalon, vaan
tahdon varassa.


5.

Tässä sopii sanoa sana anarkismista, joka on jonkinlainen marxilaisen
sosialismin itäeurooppalainen reunamuistutus, äärimmäinen ja
kerrassaan lopullinen muoto mystillisen demokratian ja sosialismin
yhteenliittymistä. Anarkismissa Marxin hallinnollinen _laissez faire_
saavuttaa loogillisen äärimmäisyytensä. "Jos kerran tavallinen
kouluttamaton mies on oikeassa, niin mitä teemme noilla vaaliuurnilla,
mitä noilla lain ja edustuksen välittävillä muodoilla?"

Siinä on hallinnon ja uudestirakentamisen täydellisestä
huomiottajättämisestä johtuva loogillinen tulos. Äärimmäinen
sosialidemokraatti ja äärimmäinen individualisti kohtaavat toisensa
siinä opissa, ettei Kehityksen voimia ole vastustettava — tässä
yhteydessä he tekevät asiasta jonkinlaisen jumaluuden käyttämällä
suurta alkukirjainta. Organisatio, tarkastus, suunnitelma, kuriin
tottunut tahto ovat heidän mielestään onnettomuudeksi — ne muodostavat
elämän varsinaisen onnettomuuden. Jos siis henkilö sattuu olemaan
luonteeltaan aktiivinen, hän joutuu tätä suuntaa noudattaessaan
käyttelemään pommia hyveen täydellisen vapauttamisen välineenä;
luonnonlaadultaan rauhallinen henkilö taas taipuu Tolstoin tavoin
passiivisesti vastustamaan kaikkea hallitusta ja omaisuutta.

Anarkismi on niinmuodoin sosialistisen virran viimeinen vastajuoksu,
sosialistisen ajatuksen viimeinen poimuttelu, joka ei enää ole
minkäänlaisessa elähdyttävässä kosketuksessa luovaan kokemukseen.
Anarkismi syntyy, kun sosialistinen yksityisomaisuuden hylkääminen
joutuu sellaisten henkilöiden ajatuskehään, jotka ovat tottuneet
elämään hallittuina ja vastuuttomina, kun sen omaksuvat henkilöt,
joiden toimintavapaus on rajoitettu ja jotka luonnostaan vieroksuvat
uupumatonta työtä, harmillisia takapoukkoja ja epäonnistumisia,
ponnistuksia, väsymystä ja hankausta moniosaisen ihanteen
tavoittelussa. Niinpä se rehoittaakin runsaimmin idässä, missä ihmiset
näyttävät olevan vähemmässä määrässä tarmokkaita ja rakentavia, ja
räjähtää tai sammuu Amerikan manterella.

Anarkismi puukkoineen ja pommeineen on sosialismin keskeinen, tuon
hedelmällisen äidin muodoton sikiö. Se on luonnoton olento, aivan
toisenlainen kuin sen synnyttäjä, sillä sosialistien keskuudessa
on rakentava henki, järjestävä ja organisoiva henki ollut alun
alkaen voimakas. Tuo poliittinen _laissez faire_ pääsi erehdyksestä,
huomaamatta, pujahtamaan liikkeeseen, joka oli ennen kaikkea _laissez
faire_-periaatteen järjestelmällistä vastustamista taloudellisen ja
sosiaalisen elämän aloilla...

Tähän kirjoittamani koskee anarkismia, joka on nykyaikaisen sosialismin
vastakohta, poliittista anarkismia. On kumminkin olemassa eräs
toinenkin anarkian laji, joka näiden ajatussuuntien oppijan tulee
tarkoin erottaa äsken käsitellystä, nimittäin Tolstoin anarkismi ja
toinen, William Morrisin laatu. Kumpikaan niistä ei heiluta mitään
mustaa lippua eikä yllytä väkivaltaan, vaan molemmat edustavat
sitä esteettömän ja omaehtoisen kunnon ja hyvyyden käsitettä, joka
otaksumani mukaan on kaikkien oikeinajattelevien ihmisten siveellisenä
ihanteena. Maksaa vaivan määritellä erittäin selvästi tämän toisen
anarkisminlajin, jalomman anarkismin suhde uurastavaan ja rakentavaan
sosialismiin, jota monet meistä nykyjään pitävät käytännöllisenä
oppaanaan elämän toiminnoissa, jotta voimme tarkoin sanoa, missä ne
toisiaan koskettavat, missä kohden taas toisistaan eroavat.

Inhimillisen yhteiselämän lopullinen ihanne ei varmaankaan ole
sosialismi, vaan sellainen elämänjärjestys, joka ei ole riitaisa eikä
perustu valppaasti vartioituihin oikeuksiin, olotila, joka on vapaa
omaisuudesta, vapaa kateudesta ja "lain yläpuolella". Silloin, silloin
ei tule olemaan "avioliittoa eikä avioksi antamista". Kristuksen opin
koko sisällys viittaa sellaiseen ihanteeseen; Paavali ja Kristus
viittaavat kerran toisensa jälkeen "oikeiden ja täydellisten" ihmisten
ihanteelliseen maailmaan, missä oikeus ja kauneus kukkivat vaiston
varassa, missä oikeat lait ja säännöt ovat tarpeettomat ja väärät
mahdottomat. "Kohdistakaa huomionne", sanoo ystäväni Stewart Headlam
mainiossa kristillistä sosialismia koskevassa tutkimuksessaan,
"kohdistakaan huomionne sarjaan Kristuksen opetuksia, joita mainitsemme
vertausten nimellä ja joissa tosiaankin verrataan toisiinsa sitä,
mitä Kristus näki tapahtuvan jokapäiväisessä elämässä ympärillään,
ja sitä, mikä kuuluu taivaan valtakuntaan. Jos näiden vertausten
taivaan valtakunta tarkoittaa jotakin paikkaa pilvien takana tai
paikkaa, johon ihmiset joutuvat kuoleman jälkeen, niin väitän, ettette
saa niistä kirvoitetuksi ilmi minkäänlaista merkitystä. Mutta jos
taivaan valtakunta tarkoittaa (kuten Kristuksen opin toiset kohdat
selvästi osoittavat) maan päälle perustettavaa oikeuden yhteiskuntaa,
niin ne kaikki saavat selvän ja kauniin merkityksen, merkityksen,
jonka summa sisältyy epäilijöiden ja ateistien usein meitä vastaan
käyttelemään lauseeseen 'Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen
vanhurskauttansa, niin kaikki nämä annetaan teille sen lisäksi.'
Kristus siis sanoi näin: 'Eläkää kaikki yhdessä, älkää kukin erikseen;
eläkää sen vanhurskaan yhteiskunnan jäseninä, jota minä olen tullut
perustamaan maan päälle, niin tulette puetuiksi kuin Idän liljat ja
ruokituiksi yhtä varmasti kuin taivaan linnut'."

R.J. Cambell, joka tulee sosialismiin vapaakirkollista tietä, väittää
yhtä vakuuttavasti, että "taivaan valtakunta" oli ja on mainen ihanne.

Se ei ole ainoastaan kristillinen yhteiskuntaihanne, vaan jokaisen
oikeinajattelevan miehen, jokaisen täysin kauneutta tajuavan ihmisen
ihanne. Te löydätte sen esitettynä kahdesta kuolemattoman kauniista
oman aikamme Utopiasta, jotka molemmat — olen ylpeä sen sanoessani —
ovat englantilaisen kirjoittamat. Toinen on William Morrisin _News
from Nowhere_ ("Uutisia Ei-mistään"), toinen Hudsonin hieno _Crystal
Age_ ("Kristallinen aika"). Kumpikin esittää itse asiassa anarkistisen
valtion, kumpikin edellyttää ihannoituja inhimillisiä olentoja, jotka
ovat hienompia, yksinkertaisempia, jalompia kuin ne kiihtyneet,
rajoitetut ja ponnistelevat sieluraukat, jotka toivovat ja kärsivät
nykyisen elämän ahdingossa. Ja tämän kirjoittaja — minun täytyy mainita
hänet tässä ehkäistäkseni myöhempää sekaannusta — kuvitellessaan
joitakin aikoja sitten ihmiskunnan, jota pyrstötähden pyrstön hipaisu
kohotti sekä siveellisesti että älyllisesti,[28] joutui premissiensä
pakottamana ja vastoin alkuperäistä tarkoitustaanko kuvailemaan tämän
maailmannuorennuksen tulosta yleväksi anarkismiksi eikä sosialistiseksi
valtioksi.

Sosialismin tehtävä sijaitsee kuitenkin alemmassa tasossa ja koskee
välittömiä asioita. Meidän aineksemme on maailma sellaisenaan, maailma
täynnä vääriä lakeja, huonoja perintätapoja, perittyjä sairauksia ja
heikkouksia, taudinsiemeniä ja myrkkyjä, likaa ja kateutta. Me emme
ole tekemisissä suurenmoisten olentojen kanssa, sellaisten, joita
näkee ihannoivissa maalauksissa ja loistavissa kuvanveistoksissa,
miten kauniina ne tarjoutunevatkin nähtäviksemme alastomina ja häpeää
tuntematta, me olemme tekemisissä kuumakorvaisten, huonostikammattujen
ihmisten kanssa, joita vaivaa huono ruoansulatus, kaljupäisyys,
liikalihavuus ja hermostuminen, jotka ovat surkuteltavia, heikkoja,
turhamaisia ja äärettömän herkästi loukkaantuvia sekä erittäin
ilkeitä ja kohtuuttomia, ihmisten kanssa, joita valitettavasti täytyy
haastaa oikeuteen vastaamaan, jotta käyttäytyisivät edes jossakin
määrin rehellisesti ja oikeamielisesti toisiaan kohtaan. Sellaisten
henkilöiden äkillinen vapauttaminen kaikesta laista ja pakosta
tarjoaisi yhtä kamalan ja ruman näyn kuin heidän ruumisraukkojensa
riisuminen...

Tuo anarkistinen maailma, myönnän sen, on meidän unelmamme. Me uskomme
— ainakin minä uskon — että tämä maailma, tämä kiertotähtemme tulee
kerran kantamaan rotua, joka on kaikkein korkeimpia ja uskaliaimpia
haaveitamme parempi, rotua, joka syntyy meidän tahdostamme ja
ruumiittemme aineksesta, rotua, joka, kuten olen toisessa yhteydessä
sanonut, "seisoo maan kamaralla niinkuin jakkaralla, nauraen ja
ojentaen kätensä tähtien joukkoon", mutta siihen tulokseen johtaa
ainoastaan kasvatuskuri ja laki. Sosialismi on valmistusta tuohon
korkeampaan anarkismiin; me tahdomme vaivalla ja työllä kumota vääriä
omaisuutta ja itseyttä koskevia käsityksiä, poistaa vääriä lakeja ja
myrkyllisiä ja vihaaluovia neuvoja ja ennakkoluuloja, luoda oikean
sosiaalisen menettelyn järjestelmän ja oikeiden tuntojen ja toiminnan
perintätavan. Sosialismi on tuon jalon aitoanarkismin koulu, jossa me
harjoittamalla ja rajoittamalla teemme vapaita ihmisiä.

Max Beerbohm on kirjoittanut sievän ja liian vähän tunnetun tarinan,
_The Happy Hypocrite_ ("Onnellinen teeskentelijä"), joka ei mielestäni
vain kuvaile sosialismin suhdetta filosofiseen anarkismiin, vaan kuvaa
kaikkienkin oppien suhdetta kaikkeen idealismiin. Siinä kerrotaan
kauniista naamiosta, jota käytti rakastava mies, kunnes väsyi siihenkin
petokseen ja heitti sen pois, hiukan epätoivoisena — ja havaitsi
omien kasvojensa muuttuneen toivottua itseyttä vastaaviksi. Samoin
tulisi meidän hunnuttaa ahneutemme, nykyinen epäluuloinen ja itsekäs
saaliinhimomme alistumalla lakeihin ja laitoksiin, jotka huutavat
"velvollisuutta ja palvelusta" kaikkien ihmisten korviin, meidän tulisi
torjua pahaa niin kauan ja niin tehokkaasti, että laki lopulta muuttuu
tavaksi ja ahneus ja itsekkyys lakkaavat olemasta maailmaa johtavina
virikkeinä. Sosialismi on se naamio, joka tahtoo muovata maailman
hyvien ihmisten haaveita vastaavan anarkismin muotoon.

Nämä ovat kuitenkin kaukaisia näköaloja, vilkahduksia sosialistisen
näkörannan takaa. Ne henkilöt, jotka tahtovat saattaa anarkismia
voimaan jo nyt, ovat henkilöitä, joilta puuttuu inhimillistä kokemusta
ja kaikkea huumorin lieventävää vaikutusta, vain hiukkasta parempia
kuin ne eriskummalliset, yksipuoliset olennot, jotka naurettavan
vakavina piirtävät olemuksellaan pilakuvan Nietzschestä ja ymmärtävät
Shaw'nsa kerrassaan väärin — tahtovat luoda "yli-ihmis"-luokan, joka
petoksen ja väkivallan voimalla vallitsisi heitä itseään parempien
ihmisten muodostamaa yhteiskuntaa. Se on typerä oppi, jonka kauheutta
vähentää vain sen erinomainen naurettavuus. Meille on parasta
uskollisuus ja nöyryys, totuus ja palvelus, suurimpana kunnianamme
on, että olemme nähneet tuon suuren näyn ja epäonnistuneet — mutta
emme täydellisesti... Me itse ja meidänlaisemme emme tahdo "tehdä
kauppaa ylpeydellä", vaan tahdomme olla iloiset oppiessamme hiukan
tätä palveluksen henkeä, kyetessämme toteuttamaan hiukan nöyryyttä,
antautuessamme aikaansaamaan sosialismia ja sivistynyttä valtiota
ilman minkäänlaista omahyväisyyttä — kuin lapset, jotka ovat iloiset
saadessaan olla avullisina suurempien töissä ja jättää ne lelut, jotka
ovat aikaisemmin heitä askarruttaneet.



KAHDESTÖISTÄ LUKU

HALLINNOLLINEN SOSIALISMI


1.

Marx antoi sosialismille koko maailman käsittävän sosiaalisen
kehityksen teorian vapauttaen sen siten kerrassaan aikaisempien
vaiheiden erillisistä ja paikallisista sovellutuksista, hän toi sen
niin lähelle todellisuutta, että se voi esiintyä poliittisena mahtina,
aluksi työväen kansainvälisenä yhteenliittymänä ja sitten Euroopan
manteren sosiaalidemokraattisena liikkeenä, joka nykyjään vallitsee
enemmän kuin kolmatta osaa Saksan kaikista äänioikeutetuista. Niin
paljon Marx teki sosialismin hyväksi. Mutta samalla kuin hän avarsi
sen sovelluttamisen koko maailmaa käsittäväksi, hän supisti sen
alueen elämän taloudelliseen puoleen. Hän keskeytti joksikin aikaa
sen biologisia ja moraalisia puolia koskevat pohdinnat. Hän jätti
sen epätäydelliseksi, pelkkää taloudellista uudestirakentamista
käsitteleväksi opiksi, jota täydensi mystillinen kansanvaltaisuus, ja
vaikka tämä mystisismi, enempää kuin epätäydellisyyskään, ei tuottanut
mitään vaikeuksia asioihin perehtymättömälle työmiehelle, se kuitenkin
teki opin epäoleelliseksi ja viehätyksettömäksi niille henkilöille,
jotka olivat todella hallintoon perehtyneet.

Jäi etupäässä sen pienen ryhmän asiaksi, joka perusti Englannissa
Fabian Societyn, tuoda sosialismin avartuvan käsitteen piiriin kolmas
aatejärjestelmä, muuttaa kumouksellinen sosialismi hallinnolliseksi.

Tämä uusi kehitys johtui oleellisesti taloudellista uudestirakentamista
koskevien laajakantoisten ehdotelmien vaikutuksesta pariin
nerokkaaseen nuoreen virkamieheen ja pariin muuhun henkilöön,
jotka kuuluivat yhteiskunnan poliittis-sosiaaliseen kerrostumaan,
Englannin "hallitsevan luokan" liepeeseen. Minä totean tämän mitä
ylimalkaisimmin. Mainittu vaikutus ei rajoittunut Englantiin, vaan
oli jossakin määrin välttämätön kaikkialla, missä uusi aateliike
tuli koskettamaan älykkäitä hallinto- ja muita virkamiehiä.
Britannian julkisessa elämässä, jossa yksilöllinen aloitekyky ja
eloisa valtiollinen vaisto yhtyvät huomattavalla tavalla toisiinsa,
tämä vaikutus pääsi vapaimmin kehittymään. Fabiolaisuutta oli
tosiaankin olemassa ennen Fabian Societyn perustamista; osoittaisimme
kiittämättömyyttä kuningatar Viktorian hallituksen keskivaiheilla
suoritetulle sosiaaliselle työlle, jos jätettäisiin huomioonottamatta,
kuinka se on ehdotelmillaan ja puolusteluillaan edistänyt sosialistista
synteesiä. Esimerkiksi Birminghamin kaupunki kehitteli erinomaisen
laajalle ulottuvaa kunnallistamista vain paikallisen patriotismin
terveen järjen tuotteena. Liike oli kuitenkin vailla varmaa määritelmää
ja vuorovaikutussuhdetta aina fabiolaisten esiintymiseen saakka.

Se yleistä hyvää harrastavien aristokraattisten ja varakkaiden
raha- ja liikemiesten, Britannian valtakuntaa yhdeksännellätoista
vuosisadalla vallinneen "hallitsevan luokan" järjestymätön, palkaton
toiminta on nimenomaisten luokkarajojen Englannissa puuttuessa
ja jokaisen luokan kärkkäästi omaksuessa ylemmän luokan sävyä —
siitä se "snobismi", joka usein harkitsemattomasti tuomitaan aivan
hylättäväksi asiaksi — on luonut brittiläiseen yleisiä kysymyksiä
koskevaan ajatteluun ja brittiläiseen sosialismin-käsitykseen
aivan erikoisen leiman. Se on tehnyt brittiläisen mielen
kokonaisuudessaan "hallinnolliseksi". Esimerkiksi amerikkalaiseen
mieleen verrattuna brittiläinen on valtiotietoinen, amerikkalainen
sitävastoin valtiosokea. Amerikkalainen on epäilemättä kiihkeästi
kansallismielinen, mutta hänen kansallismielisyytensä viittaa johonkin
taivaankantta muistuttavaan yläpuolella olevaan ja avaraan asiaan, kuin
tankoon vedettyyn lippuun, johonkin sellaiseen, mikä ei vaikuta eikä
saakaan vaikuttaa hänen tavanomaisiin toimiinsa. Yleisten asioiden
harrastaminen, valtion kokonaisuuden tajuaminen ja siihen kohdistuva
hallinnollinen vaisto — kaikki tuo merkitsee, että henkilö kykenee
ottamaan vastaan rakentavia, toisin sanoen sosialistisia aatteita.
Ison-Britannian ajatuselämän historiassa huomaa tämän hallinnollisen
taipumuksen alinomaa joutuvan ristiriitaan — Amerikassa vielä nytkin
ehdottomasti vallitsevan — hyökkäyshaluisen kauppa- ja teollisuusluokan
individualistisen kommersialismin kanssa. Viimeksimainitussa maassa
individualismi, kuten yleisesti otaksutaan, vallitsee esteettömästi,
ensinmainitussa se on taistellut vaivalloista taistelua kirkon
ja valtion perihtötapoja vastaan eikä ole päässyt milloinkaan
ehdottomasti voitolle. Kansantaloustieteilijät ja Herbert Spencer
olivat sen profeettoja, mutta he eivät milloinkaan pitäneet yleistä
tajuntaa vastustamattoman vaikutuksensa alaisena. 80-luvulta lähtien
heidän otteensa on yhä enemmän höltynyt. Sosialistinen ajattelu ja
lainsäädäntä jatkuivat niinmuodoin Isossa-Britanniassa kuningatar
Viktorian koko hallitusaikana. Kaikesta huolimatta saattoi juuri Fabian
Society 80-luvulla korkeintaan neljän tai viiden henkilön antaman
älyllisen sysäyksen nojalla tuon brittiläisessä elämässä vallitsevan
itsepintaisesti hallinnollisen hengen koskettamaan sosialismia
sellaisenaan.

Tämän ryhmän vallitsevana älynä toimi Sidney Webb, ja ajatellessani
että hän tuli Marxin jälkeen kehittelemään sosialismin kolmatta
vaihetta, huomaan hämmästyksekseni, millainen ero on varhaisemman
koulukunnan isopartaisten sosialistijohtajien ja tämän pienen,
toimeliaan, vaatimattoman miehen välillä. Viimeksimainittu,
hienopiirteinen pienine viiksineen ja silmälaseineen, hieman
sammaltavine, sukoilevine äänineen, ilmaantui näyttämölle huomattavan
tarmokkaana ja kyvykkäänä siirtomaaministeriön virkamiehenä ja oli
jo Fabian Societyn johtaja ja "aatetehdas" mennessään naimisiin
miss Beatrice Potterin, vanhoillisen parlamentijäsenen tyttären,
Herbert Spencerin tyttöystävän kanssa, joka oli jo ehtinyt osoittaa
loistavaa kykyä sosiologisten kysymysten tutkijana. Molemmat
ovat antautuneet sosiaaliseen palvelukseen, elävät uutteraa,
järjestettyä, kieltäymyksellistä, uupumatonta elämää, sihteerien
käyttäminen ainoana ylellisyytenään ja tutkimusten ja yleisten
tehtävien vuorottelu ainoana vaihtelunaan. He toivat ihan uuden
henkilötyypin sosialistiseen liikkeeseen, joka oli tähän saakka ollut
huomattavampi kaunopuheisuutensa kuin kurinsa vuoksi. Jo Fabian
Societyn viimeksikuluneiden kahdenkymmenen toimintavuoden aikana on
heidän vaikutuksestaan päässyt vallitsevaksi eräs toisia tärkeämpi
kysymys. Jos edellytämme, että sosialismin molemmat tärkeimmät
yleistykset ovat oikeat, jos pidämme tarkoituksen määrittelyn
pätevänä, niin nousee eteen kysymys: _kuinka on asia toteutettava?_
He syrjäyttivät kumouksellisten sosialistien kielevät vakuutukset,
joiden mukaan kaikki oli kääntyvä hyväksi, kunhan kansa saisi omansa,
ja kohdistivat siten itseensä kaikkien niiden leppymättömän vihan,
jotka uskovat maailmaa voitavan tehokkaasti parantaa laatikossa
säilytetyillä muistiinpanoilla ja punaisilla lipuilla. He väittivät,
että tulevaisuuden hallinnollisten ja taloudellisten menetelmäin
täytyy olla olevien laitosten asteittaista kehittelyä, ja aloittivat
tutkimustyön, joka on aikoja sitten avartunut Fabian Societyn rajojen
ulkopuolelle, laajentuen Lontoon Uuden yliopiston organisoidun
työn ja siihen kuuluvan erikoistaloustieteelle ja poliittiselle
tieteelle omistetun erikoisopiston sekä Englannissa ja Amerikassa yhä
lisääntyväin yliopisto-opintojen nojalla — jotta saataisiin vastaus
tuohon kysymykseen "_kuinka_?"...

Nykyisistä oloista tulevaisuuden sosialistiseen valtioon siirryttäessä
noudatettavat menetelmät ovat hallinnollisen sosialismin kehitteleminä
suurin piirtein katsoen seuraavat:

1. Rauhallinen ja järjestelmällinen yksityisten yritysten ottaminen
yhteiskunnan huostaan, ostamalla tai muuten, joko kansallisten tai
kunnallisten hallintoviranomaisten välityksellä, riippuen siitä, mikä
kulloinkin havaitaan soveliaammaksi. Tässä tulevat ennen kaikkea
kysymykseen suuret yhteiskuntaa palvelevat toimet, maanomistus,
kaivostyö, liikenne, ravintoaineiden hankinta, väkijuomaliike,
valaistus, voimanhankinta ja muut sellaiset.

2. Järjestelmällinen yksityisomaisuuden pakkoluovutus jälkeenjääneen
omaisuuden verottamisen ja muiden lisättyjen verojen avulla.

3. Suuren tieteellisesti organisoidun hallinnollisen koneiston
rakentaminen näitä laajentuvia julkisia toimia varten.

4. Alinomainen julkisen kasvatuksen, tutkimuksen, museoiden,
kirjastojen ja muiden sellaisten julkisten palvelusten lisääminen
ja laajentaminen. Järjestelmälliset toimenpiteet kouluiän ylärajan
koroittamiseksi, koululasten ruokkimiseksi, julkisten kylpylaitosten,
puistojen, leikkikenttien ja muun sellaisen hankkimiseksi.

5. Suuren yleisen terveydenhoitotoimen perustaminen ottamaan haltuunsa
järjestämättömän sairaala- ja hyväntekeväisyyslaitosten sekasortoisen
joukon, terveydenhoidosta huolehtivat virastot ja virkailijat sekä
yksityistä lääkärintointa harjoittavat henkilöt.

6. Jokaisen kansalaisen menestysvaatimuksen tunnustaminen myöntämällä
avustusta äideille ja lapsille sekä vanhuudenvakuutuksen voimaan
saattamisella.

7. Järjestelmällinen elämänkannan minimivaatimusten koroittaminen
tehdas- ja muun työväenlainsäädännön avulla ja erittäinkin laillisen
minimipalkan määräämisen nojalla...

Siinä on suurin piirtein fabiolais-sosialistien vastaus kysymykseen
_kuinka_, joka esitettiin kumouksellisten sosialistien oppeja vastaan.
Uuttera sosialismin oppija löytää kaikki nämä ehdotukset erittäin
käytännölliseltä näyttävään muotoon muovattuina hallinnollisen
sosialismin Raamatusta, Fabian Societyn kootuista tutkielmista, ja
minun täytyy kehoittaa häntä tutustumaan siihen. Minimi-elämänkantaa ja
minimipalkkaa selvittelee sitäpaitsi erinomaisen selkeästi klassillinen
sosialistinen teos, Sidney ja Beatrice Webbin _Industrial Democracy_
("Kansanvalta teollisuuselämässä"). Tähän teoriaan tulee jokaisen
älykkään sosialistin välttämättä perehtyä, mutta on hyvä muistaa, ettei
minimipalkkamenetelmä ole oleellisena osana sosialismin ohjelmassa,
vaan että se on yhä vielä pohdinnan ja muovauksen alainen.


2.

Jokaisella liikkeellä on heikot ja hyvät puolensa, ja eipä liene
kovin huomattava se seikka, että 80- ja 90-luvun Fabian Society,
tuotuaan sosialististen aatteitten kehään olemassaolevien laitosten
jatkuvaisuuden käsitteen, jonkin ajan kuluessa epäilemättä suuressa
määrin liioitteli tuota käsitettä ja käänsi huomion pbis niistä asian
puolista, jotka voivat lopulta olla oleellisemmat.

Lähtemällä siitä väitteestä, että tulevaisuuden laitosten ja kaavojen
tulee välttämättä kehittyä nykyisistä, ettei kumouksenkaan jälkeen
käy aloittaminen _de novo_, voi helposti päätyä katsantokantaan,
joka suhtautuu ylenmäärin konservatiivisesti olemassaolevaan
koneistoon. Vaikka Fabian Societyn neuvotteluihin ottivat osaa niin
hienot ja omalaatuiset älyt kuin mr (nyt sir) Sydney Olivier ja
mr Graham Wallas, ei kuitenkaan käy kieltäminen, että mr Webb oli
ensimmäisten kahdenkymmenen vuoden kuluessa fabiolaisten johtaja.
Hän on mielenlaadultaan sekä lakimies että luovan työn tekijä, ja
toisin ajoin hänen lainopillinen puolensa kerrassaan kumoaa rakentavan
aineksen; hän on erinomaisen taitava keksimään keinoja ja sovellutuksia
ja hän kerrassaan kauhistuu selvää hävitystyötä. Tämä selonteko ei
suinkaan ole tyhjentävää, mutta siihen sisältyvät enimmät niistä
ominaisuuksista, jotka olivat vallitsevina, ainakin hänen vaikutuksensa
varhaisempina vuosina. Hänen tehostamansa jatkuvaisuuden-aate läpäisi
koko yhteiskuntaa, toiset sitä toistivat ja vahvistivat ja kehittelivät
jonkinlaista sairaalloisesti arastelevaa pyrkimystä saada sosialismi
toteutetuksi avoimesti muuttamatta yhtäkään olemassaolevaa laitosta.
Hänen antamansa sysäys vei tämän karkeata demokraattista aatetta
vastustavan reaktion toiseen äärimmäisyyteen. Sitten ilmaantui
webbiläisiä, jotka olivat Webbin irvikuvia. He eivät tyytyneet
sanomaan, ettei organisoimaton kansa kykene toteuttamaan sosialismia,
vaan siirtyivät huomaamatta siihen päätelmään, että yksin organisatio,
ilman kansan yleistä kannatusta, voi sosialismin toteuttaa. Sosialismin
piti toteutua tavallaan viekkauden nojalla.

Eräitä henkilöitä tämä uusi ehdotus on viehättänyt niinkuin koulupoikaa
ensimmäinen salalyhty. Sosialismi lakkasi olemasta avointa kumousta
ja muuttui salaliitoksi. Toimia oli siirrettävä rauhallisesti,
huomiota herättämättä, edustajalta hänen määräämälleen virkamiehelle,
virkavallan piti tulla kaikessa hiljaisuudessa voimaan kiistelevien
edustajien hoitaman hallinnon mekaanisten vaikeuksien nojalla, ja
koska nämä virkamiehet luonnonlaatunsa ja asemansa nojalla epäilemättä
muodostivat tieteellisen virkavallan ja koska sosialismi on
oleellisesti tieteellinen hallitusjärjestelmä satunnaisuuksien varassa
liikkuvan hallitusmenetelmän vastakohtana, on selvää, että he tulisivat
ohjaamaan maata selvästi ei-kansanvaltaisen sosialismin periaatteiden
mukaan.

Tämä kehityslinja johti kauemmaksikin kuin salakuljuisuuteen
kumouksellisen sosialismin laajoja retoorisia muotoja kaihtaessaan.
Toiminnan "periaatteetkin" ehdotettiin hylättäviksi, ja ilmaantui
eräs tyyppi, joka julisti olevansa "opportunisti-sosialisti". Niin
sosialismi jälleen kadotti itsensä, ja tämä kehityslinja vastasi
täydellisesti vastakkaisella taholla ilmenevää, jonka äärimmäisenä
tuloksena oli itsessään ristiriitainen anarkisti-sosialisti.
Pelkästä liberalismista eroten sosialismi merkitsee sosiaalisen
uudestirakentamisen järjestelmällistä suunnitelmaa liberalismin
sitävastoin varautuessa eräisiin epämääräisiin periaatteisiin;
sosialismi selittää, ettei riitä hyvä tarkoitus ja sen toimittaminen,
mikä ensimmäisenä käteen sattuu. Mutta opportunismi on juuri
hyväntahtoista seikkailua ja ensimmäisten eteen osuvien asioiden
suorittamista.

Tämä hallituksen muotoihin kohdistuvan välinpitämättömyyden käsite,
kaikkien hallituselinten hyväksyminen ja omien miesten avulla
tapahtuva "asiain toimeksi paneminen" osoittautui heti hedelmälliseksi
monessakin suhteessa ja loi kohta useita erittäin vakavia vaikeuksia
etenevän sosialismin tielle. Webb itse omisti uskomattoman uutterasti
ja kyvykkäästi voimiaan Lontoon kunnallishallinnolle — on kerrassaan
mahdotonta määritellä, kuinka suuri osuus hänellä on siinä työssä,
jonka nojalla useat yleishyödylliset toimet, esimerkiksi veden
ja sähkövoiman hankinta, on turvattu yksityisten voitonetsijäin
täydelliseltä mielivallalta, mutta se on epäilemättä valtava — ja
kaikkialla Englannissa ja nyttemmin myöskin Amerikassa oli käynnissä
fabiolaissosialistien rinnakkaistoiminta. He vaikuttivat käyteaineen
tavoin kunnallisessa politiikassa, rohkaisivat ja kehittivät
paikkakunnallista ylpeyttä ja yritteliäisyyttä yleisten töiden alalla.
Kun olivat kysymyksessä suuret yleiset virkakunnat, jotka toimivat
sopivilla alueilla ja joiden palveluksessa oli erittäin kelvollisia
miehiä, saavutettiin huomattavia tuloksia sosiaalisen organisation
piirissä, mutta siinä tapauksessa, että virkakunnat olivat pienemmät,
niiden toimintakehä sopimaton ja kyvykkäitä ja tottuneita henkilöitä
houkuttelematon, fabianismi johti yleensä tuloksiin, jotka ovat
taipuneet huonontamaan sosialismin mainetta. Hyökkäyshaluiset,
tietämättömät ja harjaantumattomat miehet ja naiset, joita yleensä ei
elähdyttänyt sosialistinen usko ja jotka eivät selvästi tunnustautuneet
sosialisteiksi, henkilöt, joiden tarkoitus oli liian usein horjuva
ja vilpittömyys epäiltävä, antoivat innostuneen mielialan vallitessa
valita itsensä julkisiin toimiin ja ryhtyivät haastamaan yksityistä
liiketoimintaa kilpasille sellaisten olosuhteitten vallitessa,
jotka tuomitsivat heidät häviöön. Niin kävi lukemattoman monissa
kunnanneuvostoissa ja kaupunkipiireissä, myöskin monissa Lontoon
hallintoalueissa. Sosialistien on sanomattomasti valittaen myönnettävä,
että tavallinen piirineuvosto-sosialisti on ylen usein sosialistisen
aatteen surkea irvikuva.

Lontoon piirineuvostoja (London Borough Councils) perustettaessa
Englannin sosialismi oli tehtävään valmistumaton. Nämä virkakunnat
olivat luonnostaan tuomitut kyvyttömyyteen ja tuhlaukseen. Ne
eivät edustaneet mitään luonnollista yhteisöä eikä käytännöllistä
hallinnollista alueyksikköä. Niiden luominen johtui aivan typeristä
poliittisista harkinnoista. Se hitaus, jota sosialistit ovat
osoittaneet oppiessaan ymmärtämään, että kollektiivisesti suoritettavia
tehtäviä varten tarvitaan uusi hallinnollinen suunnitelma, että
virkakunnat, joiden tehtävänä on pitää huolta katujen lakaisemisesta ja
jotka erinomaisesti siihen tehtävään soveltuvat, eivät todennäköisesti
kelpaa valvomaan sähkövoiman hankintaa tai puuttumaan liikenneasioihin,
on vastuussa paljosta mieltämasentavasta patustelusta. Sen sijaan,
että olisivat alun pitäen alkaneet noudattaa selvää menetelmää ja
tuominneet tuollaiset ihannoidut kuntakokoukset hyödyttömiksi, liian
monet sosialistit ovat yrittäneet kehoittaa Bumblea[29] ystäväkseen
ja käyttää häntä välineenään. Ja sitten kävikin ilmi, että Bumble oli
erinomaisen kehno ystävä ja erittäin vaivainen väline...

Kaikissa näissä asioissa koskee varsinainen kysymys tehtävän ja
apukeinon välistä suhdetta. Asian valaisemiseksi kelpaa yksinkertainen
esimerkki. Jos otaksumme, että maahan on kaivettava kuoppa ja ettei
ole saatavissa lapiota, niin mr Webbin kyvyillä varustettu fabiolainen
on verrattoman arvokas. Hän sieppaa vaikkapa vanhan katkenneen mailan,
käsittelee sitä ihailtavan taitavasti, ja tuossa tuokiossa on kuoppa
kaivettu ja saatu se moraalinen opetus, ettei aina tarvitse odottaa
lapiota, jos tahtoo kaivaa kuopan. Se on opetus, jota sosialismi
tarvitsi ja jota se tästä lähtien ei milloinkaan unohda. Mutta jos
otaksumme, että on kaivettava kaksitoista kuoppaa, voi näyttää siltä,
että kannattaa kuluttaa hiukan aikaa menemällä pyytämään, lainaamaan
tai ostamaan lapioita. Ja jos on kaivettava kuoppia loppumattomiin,
päivät pääksytysten, on sulaa hulluutta turvautua mailaan. Silloin
kannattaa hyvinkin hankkia lapio, vieläpä kooltaan ja muodoltaan
juuri sellainen kuin maaperä edellyttää, kannattaa pitää huolta
lapion asianmukaisesta terästämisestä ja korjaamisesta, kannattaa
kiinnittää huomiota lapiovaraston riittävyyteen. Toisin sanoen:
lakiasäätävän ja paikallisen hallitustoimen koneisto on sosialismin
välttämätön edellytys monessa suhteessa. Mr Webb on itse sen erittäin
selvästi myöntänyt, hän itse on johtamassa meitä oikealle tolalle
ottamalla paikallisen hallinnon erikoisen tutkimuksensa esineeksi,
mutta Fabian Societyn tyypillinen "webbiläinen", joka on Webbiin
verrattuna jokseenkin sama kuin marxilainen verrattuna Marxiin, pitää
johtajansa taidon lumoamana yhä kiinni tuon varhaisemman fabiolaisen
ihanteen karrikatyyrimäisestä vääristelystä. Hän haaveilee mitä
ovelinta ja ihmeellisintä kaivamista laatikonkansien, ruokalusikkain
ja kulhonkansien avulla — millä hyvänsä muulla keinolla, kunhan ei
tarkoitusta varten valmistetuilla lapioilla — aivan samoin kuin
haaveilee, että maanomistajat saatetaan tehokkaan pakkoluovutuksen
alaisiksi lainsäädännön avulla, johon ottaa osaa nykyinen uudistuksen
koskettamaton ylähuone...


3.

Vasta yhdeksännentoista vuosisadan lopulla fabiolais-sosialistinen
liike alkoi tajuta, että tarvittiin poliittista uudestirakentamista,
yhtä laajaa kuin vaaditut taloudelliset muutokset, ja tunnustaa täytyy,
ettei se vielä nytkään läheskään täydellisesti oivalla poliittisen
ongelman koko tärkeyttä. Päätettyään työolojen säännöstelyä koskevat
tutkimuksensa mr ja mrs Webb ryhtyivät tutkimaan paikallista hallitusta
ja aloittivat heitä yhä vieläkin askarruttavan valtavan työn, teoksensa
_English Local Government_, jonka seitsemästä nidoksesta tähän saakka
(1907) on ilmestynyt ainoastaan ensimmäinen.[30] (Vaikka tämä tehtävä
onkin valtavan suuri, se muodostaa ainoastaan osan rinnakkaistöitä,
joiden tulokset tulevat vihdoin tarjoamaan rakentaville sosiaalisille
suunnitelmille suunnattoman varaston tieteellisesti järjestettyjä
tosiasioita.)

Eräiden yksityisten kokemusten nojalla, joiden merkitys täysin selvisi
keskusteluissa mr ja mrs Webbin kanssa, tämän kirjoittaja esitti 1902
Fabian Societylle hallintopiirejä käsittelevän tutkielman,[31] jossa
hän selvästi osoitti, että hallitsevan virkakunnan luonne, tehoisuus
ja mahdollisuudet riippuvat melkein kokonaan sen soveltuvaisuudesta
erikoiseen tehtäväänsä, valitsijakunnan suuruudesta ja laadusta sekä
hallintopiirin suuruudesta. Tämä voidaan todeta melkein tieteellisen
luotettavasti. Paikallinen hallituskunta, jolla on liian pieni alue
tai joka on valittu epäterveiden etuoikeuksien nojalla, _ei voi_
olla tehokas. Mutta ilmeistä on, että ennenkuin voidaan siirtää
omaisuutta yksityisten huostasta kollektiivisen valvonnan alaiseksi,
täytyy olla olemassa jonkinlainen hallituslaitos, jolla on säällisen
hyvät toiveet voida kehittyä tehokkaaksi kontrollivirastoksi.
Tämän hallintoalue-tutkimuksen johtava ajatus esiintyi sitten
tutkielmasarjassa, _The New Heptarchy Series_, jossa se on sovellettu
erinäisiin hallinnollisiin probleemoihin. Nämä tutkielmat ovat
huomattavat ainakin sikäli, että sosialistinen järjestö niissä ensi
kerran järjestelmällisesti tunnustaa hallintomenetelmien uudistamisen
ei ainoastaan satunnaiseksi, vaan välttämättömäksikin osaksi
täydellisessä sosialistisessa ohjelmassa, että niissä ensi kerran
tunnustetaan avarampi sosialistinen ohjelma, joka tekee siitä jälleen
nimenomaan rakentavan suunnitelman.[32]

Se on pelkkä alkuhuomio, ensimmäinen retki avaralle ja enimmältä osalta
tutkimattomalle alueelle. Tämä alue on, kaikkein yleisintä määritelmää
käyttääksemme, sosiaalista psykologiaa. Siinä on suoritettava valtava
määrä ajattelua, keskustelua, kokeilua, — on välttämättä suoritettava,
ennenkuin taloudellisen elämän sosialisoimisprosessi voi päästä
nykyisiä saavutuksiaan paljoakaan kauemmaksi. Näitä ensimmäisiä
myönnytyksiä lukuunottamatta sosialismia ovat askarruttaneet vain
yhteiskunnan aineellinen uudestijärjestely ja sen sosiaaliset
seuraamukset, taloudelliset muutokset ja näiden muutosten vaikutus
hallinnolliseen työhön; se on joko otaksunut olemassaolevien älyllisten
olosuhteiden ja poliittisten institutiojen olevan sääntelypiirinsä
ulkopuolella tai on otaksunut niiden tottelevasti mukautuvan
taloudellisen ja hallinnollisen välttämättömyyden mukaisiksi.
Julistakaa sosiaalinen kumous, selittävät marxilaiset apostolit
iloiseen sävyyn, niin poliittisia laitoksia ilmaantuu kuin kukkia
toukokuussa! Suorittakaa pakkolunastustyö, sanoivat varhaisemmat
fabiolaiset, levittäkää taitavien asiantuntijoiden verkko yli maan,
niin poliittiset muodot, julkinen mielipide, kollektiivinen sielu ei
enää tuota teille vastusta.

Historiaan perehtyneellä on asiasta parempi selko. Nuo luottavaiset
vaatimukset jättävät kerrassaan huomioonottamatta hallitustoimeen ja
inhimilliseen yhteenliittymiseen sisältyvät psykologiset tekijät; ne
jättävät huomiotta laajan vaikeusjärjestelmän, joka on tiellämme.
Sosialistien tulee ottaa huomioon tosiasioita; ensinnäkin, että
nykyisen ajan poliittiset ja älylliset institutiot kuuluvat nykyiseen
olojen järjestykseen ja että paremman tulevaisuuden älylliset
menetelmät, koneisto ja poliittiset laitokset ovat välttämättä suuressa
määrin toisenlaista tyyppiä; toiseksi, etteivät sellaiset laitokset
synny itsestään — sellainen otaksuma on vanhaa _laissez faire_-oppia
uudessa muodossa — vaan että ne täytyy harkiten suunnitella ja
organisoida aivan yhtä täydellisesti kuin taloudellinen sosialisoiminen
on suunniteltava ja organisoitava, ja kolmanneksi, että sosialismi on
toistaiseksi kehitellyt tuskin ainoatakaan yleistystä, joka voitaisiin
ottaa uusien älyllisten ja hallituksellisten — ei hallinnollisten —
menetelmien pohjaksi. Se on saarnannut kollektiivista omistusta ja
kollektiivista valvontaa ja on vasta nykyisin alkanut tajuta, että
tuo edellyttää välttämättä kollektiivista tahtoa ja kerrassaan uusia
kollektiivisen mielen välineitä ja menetelmiä.

Mr Webbin ja Fabian Societyn kehittelemä hallinnollinen sosialismi,
joka rakentuu marxilaisen kauden laajojen yleistysten muovauksen
pohjalle, näyttää olevan vain ensimmäinen noilta sosialismin
perusteilta nouseva uusi toimenpide. Se suo meille siirtymämenetelmän
käsitteen ja tulevaisuudenkuvana suuren ja kuriin tottuneen
virkamiesjärjestön, tieteellisen virkavallan, jota käyttelevien,
edustavien virkakuntien toiminta ja tärkeys yhä vähenee, kunnes ne
vihdoin muuttuvat sosialistisen valtion todelliseksi toimivaksi
vallaksi. Mutta se ei virka mitään siitä, mitä on virkamiesten
yläpuolella, mikä on heidän käyttelijänään. Se on palatsi, jossa ei ole
yhtäkään asuinhuonetta, vaan pelkkiä virastoja, kone, josta puuttuu
moottori. Meillä täytyy epäilemättä olla tuo virkamiesorganisatio, jos
aiomme toteuttaa sosialistisen valtion, mutta mielemme peräytyy kuin
kauhun valtaamana ajatellessaan valtiota, jota johtavat ja hallitsevat
virkamiehet, joka päättyy virkamiehiin, jonka korkeimpana ilmauksena on
virkamies. Se näyttää yhteiskunnalta, jossa on kirjallisuuden sijassa
pelkkiä virallisia kertomuksia ja omantunnon sijassa tarkastajia.
Vaikka marxilaisen mystillinen kansanvalta olikin ilmeisesti mahdoton,
oli siinä sittenkin jotakin puoleensavetävää, jotakin inhimillisesti
ja epätoivoisesti taistelunhaluista ja jaloa, jotakin kerrassaan
sankarillista; webbiläisten virkavalta, joskin paljoa mahdollisempi
saavuttaa, on verrattomasti vähemmän innostava. Mutta se voi johtua
siitä, ettei innostavia ainesosia ole toistaiseksi todettu eikä
tehostettu, eikä niinkään siitä, että nämä käytännöllisesti rakentavat
suunnitelmat ovat auttamattomasti karut ja ahtaat. Ei ole kysymyksessä
pimeässä näkyvä loimotus, vaan auringonnousua ilmoittava ensimmäinen
viluinen sarastus. Jos mr ja mrs Webbin opin kirjain viittaakin
virkavaltaan, heidän elämänsä henki ei suinkaan ole sellainen.

Varhaisempien sosialistien sosialismille tuomana voittona oli aines,
_rudis indigestaque moles_, mutta jalo aines; hallinnollinen sosialismi
loi siihen fyysillisen rakenteen ja hermot, määritteli sen elimet ja
toiminnot; nykyaikaisten sosialistien tehtäväksi jää oleellistaa tässä
tulevaisuuden sivistyneen valtion hahmoutuvassa ruumiissa elämän henki,
joka jo nimenomaan mainitsemattomana siinä piilee, todeta selvästi se
todellisuus, jota varten suunnitelmamme ovat rakennetut ja josta niiden
toteuttaminen riippuu, nimittäin _ihmiskunnan kollektiivinen mieli,
ihmissuvun sielu ja moraalinen olemus_.



KOLMASTOISTA LUKU

RAKENTAVA SOSIALISMI.


1.

Sosialismin lainen aate- ja vaikutinryhmä, joka täysin vastaa elämän
tarpeita ja johtuu erittäin laajalle levinneiden haittojen ja puutosten
välttämättömästä osoittamisesta, ei kumpua ilmi yhdestä ainoasta
lähteestä eikä virtaa yhteen ainoaan suuntaan. Se ilmenee niinkuin
kytevä tuli, ensin siellä, sitten täällä, ensin toisessa, sitten
toisessa ilmaisumuodossa, milloin toisella, milloin toisella nimellä
mainittuna.

Sovelletun tieteen luomat uudet ilmeiset mahdollisuudet, niistä
johtuva yhteiskunnan mittakaavan, laajuuden ja käsitteen välttämätön
muuttuminen, _tekevät välttämättömäksi_ ainakin sosialismin
aineellisen muodon, nimittäin yksilöllisen toiminnan korvaamisen
julkisella organisatiolla sadoista asiaan sijoitetuista yksilöiden
eduista huolimatta. Niinpä täytyi ajan, joka piti Herbert Spenceriä
suurimpana ajattelijanaan, kaikesta huolimatta, tahtomattaan ja
vastustellen, mutta toden teolla, siirtyä kehitysvaiheesta toiseen,
yhä paremmin yhteenjärjestäen tahallista ponnistustaan, kunnes oli
lopulta perustettava kokonainen organisoidun vapaan alkeisopetuksen
järjestelmä. Muutoksen liikkuva pyörä ei pysähdy siihen hetkeksikään;
se on jo siirtymässä ylemmän kasvatuksen aloille, suunnittelemassa
täydellistä julkisen kasvatuksen järjestelmää ojennuslaitoksesta aina
professorin oppituoliin saakka. Asian käytännöllinen logiikka on
vastustamaton.

Samoin kehittyy tieteellisen tutkimuksen julkinen organisoiminen
lakkaamatta kaikista ennakkoluuloista ja sosiaalisista teorioista
huolimatta, ja — aivan toisenlaisen alueen mainitaksemme — yksityisen
liike-elämän johdon ilmeiset vaikeudet Amerikassa samoinkuin
Englannissakin pakottavat yksityisomistajia, joiden liikkeet joutuvat
vaikeuksiin ja vahinkoon, käsittämään, että yksityisomistus,
ainakin näillä aloilla, on pahasta ja lopetettava. Näiden sivujen
korjausarkkien joutuessa käsiini luen uutisen siitä, että mr Lloyd
George on sovittanut rautatieyhtiöiden johtajien ja henkilökunnan
välisen riidan järjestämällä pakollisen sovinto-oikeus-menetelmän.
Terveyttämistä ja terveydellisiä olosuhteita yleensäkin koskevat
julkiset toimenpiteet käyvät nekin yhä laajemmalle ulottuviksi, ja
kaikkein vanhoillisimmassakin luonnollista huolestumista herättävä
syntymäin väheneminen ja entisellään pysyvä lasten kuolleisuus
ilmeisesti kypsyttävät sitä ajatusta, että julkinen valvonta ja
huolenpito on ulotettava lasten ja vanhempien väliseen suhteeseen,
kaikkein yksityisluontoisimpiin inhimillisiin asioihin.

Kaikkien sellaisten liikkeiden täytyy epäilemättä liittyä yhteen
— niissä vallitsee sama henki — rakentamisen henki — ja niiden
yhteenliittyminen muodostuu välttämättä sosialismin laajapiirteiseksi
ja oivalliseksi todentamiseksi. Tämä ei edellytä mitään muuta kuin
avarampaa sosialismin avartuvien suunnitelmien ymmärtämistä.

Sosialismi ei ainoastaan viittaa, vaan vetookin nykyisen ajan
rakentaviin ammatteihin, lääkäriin, insinööriin, arkkitehtiin,
tieteellisiä periaatteita noudattavaan maanviljelijään.

Kaikki sellaiset henkilöt, mikäli he todella ovat tehtäväänsä
kiintyneet, mikäli ovat ammattinsa arvoiset, joutuvat pakostakin
pahoittelemaan yksityisen hyötymisen huomioonottamista, halpamaista
säästeliäisyyttä, joka alinomaa rajoittaa ja haittaa heidän työtänsä
ja palvelustaan voitto-osingon tai jonkin rahallisen keinottelun
hyväksi. He ovat toistaiseksi suhtautuneet sosialismiin karsaasti,
ja syynä ovat olleet aatteen kannattajien tekemät virheet, se aivan
suotta luotu luulo, että sosialismi tarkoittaa joko alhaison valtaa
tai pedanttisten, epämiellyttävien virkamiesten vallassaoloa. He ovat
kuulleet liian paljon kansanvallasta, liian paljon virkavallasta
ja liian vähän rakentavasta työstä. Heistä on tuntunut siltä, että
omaa voittoansa etsivä rahamies-liikkeenharjoittaja, joka tosin on
usein inhoittava herra, on kuitenkin kaiken kaikkiaan parempi kuin
joko huutaja-valta tai punaisten virkamerkkien valta. Kuten olen
tässä kokenut osoittaa, eivät rahvaan valta ja virkavalta kumminkaan
tyhjennä kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja. Tietämätön kansanvalta
ei voi olla sosialistisen valtion määrätty hallitsija enempää kuin
ahdasmielinen virkavaltakaan. Sosialistisen sivistyksen piirissä
täytyy ainoan ajateltavissa-olevan hallituksen nojautua toimivaan
yhteismieleen, jonka täytyy olla laadultaan rakentava ja yritteliäs,
koska sosialismi on toteutettavissa ainoastaan sellaisen mielen
luomisen avulla. Sosialistista valtiota ei voi olla olemassa, ellei
sellaista mieltä ole olemassa, ja yhteismieli voi tuskin ilmaantua,
ellei jokin sosialismin muoto anna sille aineellista hahmoa.
Ainoastaan älykkään yhteismielen vallitessa voivat näiden rakentavien
toimialojen haaveet päästä tehokkaasti toteutumaan. Mitäpä yksityistä
hyötyä voi löytyä esimerkiksi yleisestä terveyttämisestä, tautien
hävittämisestä, suunnitellusta yleisen terveyden valvonnasta, lasten
kuolleisuuden vähentämisestä? Millainen yksityisen voiton ajatus
voisikaan yllyttää rappeutuvia rautateitämme ja lamaannustilassa
olevia teollisuusmonopolejamme noudattamaan uusia puhtaita menetelmiä?
Niin kaun kuin liikkeet tuottavat voittoa, ne noudattavat nykyistä
suuntaa. Uudenaikainen arkkitehti tietää ja insinööri tietää, että
voisimme nykyjään rakentaa itsellemme täysin puhtaita, savuttomia,
oivallisia kaupunkeja, joissa olisi puhdasta vettä yhtä runsaasti kuin
muinaisajan Roomassa, yhtä paljon puhdasta ilmaa kuin Engadinissa,
ellei yksityisomistus olisi esteenä. Kukapa voisi sitä epäillä, jos
ymmärtää, mitä lääkäri, sähköinsinööri tai oikea arkkitehti ymmärtää?
Näillä aloilla toimivat parhaat miehet epäilemättä haluavat kiihkeästi
päästä työskentelemään elämän rajattomien mahdollisuuksien nojalla,
sellaisten hajoittamis- ja uudestirakentamismahdollisuuksien pohjalla,
joiden havainnolliseen tajuamiseen heidän ammatillinen harjoituksensa
tekee heidät kykeneviksi! Se, mikä on heidän esteenään, on meidänkin
esteenämme: sosiaalisen organisation puute, individualistinen
itsekkyys, näkökulman ahtaus, omahyväisyys, tietämättömyys.

Tämän käsitettyään he varmaan pakostakin kääntyvät, samoinkuin me
sosialistit, kaikkein eniten luovaa työtä edellyttävään ammattiin,
siihen suureen kutsumukseen, jonka nojalla jokainen sukupolvi uudistaa
maailman "aatekehää", opettajiksi!

Tämän kirjan silmämääränä ja tarkoituksena on ollut alusta alkaen
tehostaa _sosialismin sielullista laatua_, väittää, että sen tehtävänä
ovat omaisuutta koskevat sopimukset ja uudestijärjestämissuunnitelmat,
toisin sanoen suunnitelmat, jotka tähtäävät ihmisten ajatuselämässä,
heidän toimintahengessään ja tavallisessa aatekehässään tapahtuviin
muutoksiin ja avartumiin. Ellette voi muuttaa ihmisten mieltä, ette
voi toteuttaa sosialismia, ja kun olette saaneet selviksi ja yleisesti
omaksutuiksi eräät suuret vakaumukset, sosialismi muuttuu tieteen,
suunnitelmien ja sovelletun älyn asiaksi. Sillä kannalla on rakentava
sosialisti. Siitä syystä hän julistaa täysin loogillisesti opettajan
tilanteen herraksi. Sosialistinen liike on pohjimmaltaan opetusta, ja
sosialistiselta näkökannalta ovat maailman tärkeimpiä henkilöitä ne,
jotka opettavat — en tietenkään tarkoita vain niitä, jotka jakavat
opetusta kouluissa, vaan tarkoitan kaikkia niitä, jotka esiintyvät
opettajina saarnastuoleissa, kirjoissa, sanomalehdissä, yliopistoissa
ja luentosaleissa, parlamenteissa ja neuvostoissa, kaikenlaisissa
keskusteluissa, yhdistyksissä ja kokeissa ja viimeisinä luettelossani,
mutta kaikkein tärkeimpinä, niitä äitejä ja äidillisiä naisia, jotka
opettavat pieniä lapsia niiden varhaisimpina vuosina. Jokainen, joka
esittää uuden ja pätevän aatteen tai suorittaa uuden keksinnön, on
opettaja tässä mielessä.

Nämä opettajat uudistavat yhteisesti, alinomaa, yhteishenkeä,
kollektiivista mieltä. Mikäli he toisiaan seuraavien sukupolvien
aikana omaksuvat sosialismin ja siirtävät seuraavalle sukupolvelle sen
hengen,, sosialismi pääsee yhä lähemmäksi päämääräänsä.


2.

Nykyjään on Amerikassa ja kaikissa Länsi-Euroopan maissa yhteismieli,
julkinen mielipide, jonka muodostavat mitä satunnaisimmat ja
mielenkiintoisimmat aineosat. Se ei ole kansallinen eikä rodullinenkaan
asia, vaan merkillisesti kansainvälinen, omituisesti kaikilta tahoilta
tuleviin ajatuksiin vastaava, se on jotakin, mitä lienee, täällä
epämääräinen, tuolla selvä, täällä hajallinen, tuolla keskittynyt.
Sosialistilta vaatii mitä kiinteintä huomiota tämä jokin, mitä on
perin vaikea määritellä ja mahdoton kieltää — sivistynyt tunto,
aikamme ajatus, maailman mieli. Sillä on omat elimensä, omat
välineensä, mutta sitä on yhtä vaikea sijoittaa kuin ihmisen sielua.
Me tiedämme, että jossakin kohden ihmisen aivoissa ja ruumiissa elää
hänen itseytensä, että aivot on säilytettävä eheinä ja että niitä
on ruokittava, jotteivät kuole ja jottei koko ruumis kuole, mutta
sittenkään ei käy sanominen, että se piilee tuossa solussa — tai
toisessa. Yhtä salaperäisesti hajautuneena on ihmiskunnan tajuntakin
olemassa. Kukaan ihminen, mikään järjestö, mikään arvovalta ei voi
olla muuta kuin sen osa. Ainakin kaksi kertaa ovat osat yrittäneet
olla kokonaisuus; katolinen kirkko ja Kiinan akatemia ovat kumpikin
tavallaan yrittäneet näytellä koko ihmiskunnan yhteismielen osaa ja
ovat epäonnistuneet. Kaikki yksilöiden saavutukset, hienot kirjat,
loistavat runoelmat, suuret keksinnöt, uudet yleistykset, ajattelulle
uhratut elämät, ovat vain välkähdyksiä tässä valtavassa moraalisessa
ja älyllisessä olennossa, joka on nyt kehittymässä itsetietoiseksi
ja tarkoitukselliseksi, aivan samoin kuin lapsi kehittyy varhaisesta
itsetiedottomuudestaan välttelevään, epämääräiseen, mutta
eittämättömään itseytensä tuntoon. Tämä yhteismieli on täytettävä ja
ravittava sosialistisella suunnitelmalla, sen tulee ottaa vastaan ja
sulattaa suuri aatteemme. Siinä on sosialismin todellinen tehtävä.

Ajateltakoon yleismielen elimiä ja välineitä sellaisina kuin ne näemme
nykyjään Englannissa tai Amerikassa. Kuinka uskallettuja ne ovatkaan
ja kuinka satunnaisia! Tämän omituisen ajatustoiminnan pohjalla on
tavallisen ihmisen äly, joka oli aikoinaan viljelemätön ja kykeni
ottamaan vastaan ainoastaan juttujen ja huhujen karkeita, epäselviä
ilmauksia, mutta joka nyt nopeasti sivistyy, ainakin lukemisen ja
kirjoittamisen tasolle, ja jossa kirjalliset vaikutukset herättävät
yhä enemmän vastakaikua. Väestön suuri joukko on nykyjään tosiaankin
kuin savea, joka on aikaisemmin vain kaikkea vaimentanut, mutta jonka
tämä kasvatustoimi, kuin jokin saveen vaikuttava kuivaava ja kuumentava
voima, tekee kaikuvaksi, joten se kykenee tavallaan vastaamaan siihen
suunnattuihin vaikutelmiin epämääräisesti kumisten. Tämän suuren
joukon läpi huhuilevat, vetoavat siihen eri tavoin, eri tasoilta ja
eri tarkoituksin useat organisatiot, järjestelmät, joiden arvo ja
voima ovat tuntemattomat. Sen vastaus sellaisenaan, monilukuisuuden
vuoksi persoonattomana ja epäselvästi ilmaistuna, on laajalle ulottuva
tunteenomainen virike.

Tämän pohjajoukon yläpuolella on kasvava määrä sellaista ainesta,
jossa ilmenee jonkinlaista tietoista ajatuselämää. Sen perusaatteet,
sen ennakkokäsitykset on luonut sosiaalisten perintätapojen sekoitus,
joka on opittu kotona ja koulussa ja ajan tapojen ja toiminnallisten
tottumusten antamien vihjeiden nojalla. Se kuitenkin lukee ja kuuntelee
jossakin määrin. Ja hajallaan, siellä täällä, on väkeä, joka tosiaankin
oppii, tosiaankin lisää ja kasvattaa tietojansa, tosiaankin ajattelee
ja keskustelee — ihmisiä, joita sopii nimittää maailman aktiivisiksi
mielisoluiksi. Heidän aatteensa leviävät ihmisten suureen joukkoon
niinkuin virikkeet kudokseen, jonka hermosto ei ole vielä täysin
haarautunut, ne leviävät kirjeiden ja lentokirjasten, luentojen,
aikakaus- ja sanomalehtiartikkelien, saarnastuolin, järjestelmällisen
aatteenlevittämisen, poliittisten näytösten ja taisteluiden avulla.
Vaikutus on kokonaisuudessaan melkoinen, mutta sosialistin on
sittenkin syytä silmäillä tarkasti näiden nykyisen ajan älyllisten
liikkeiden pohjalla olevia taloudellisia prosesseja. Lukuunottamatta
yliopistoja ja useita muita julkiseen kasvatukselliseen organisatioon
kuuluvia laitoksia, lukuunottamatta muutamia saarnastuoleja, jotka on
varustettu erikoisilla tiedonjakajoilla ja jotka toimivat ajatuksen ja
ajatuksenilmauksen vapautta rajoittavissa olosuhteissa, lukuunottamatta
joitakin puutteenalaisia, varattomia aatteenlevittämispyrkimyksiä, on
kaikki nämä nykyisen julkisen ajattelun ja keskustelun välineet luonut
kaupallinen välttämättömyys, joka yhä pitää niitä voimassa.

Ajateltakoon esimerkiksi sitä luullakseni verrattomasti tärkeintä
nykyisen ajan aatevälinettä, joka on täysi-ikäisten suurelle
enemmistölle ainoa aatteiden välittäjä, sanomalehteä. Se on
yleinen huokeutensa vuoksi, ja sen huokeus johtuu siitä, että
tuotantokustannukset korvaa yksityisliikkeiden ilmoituksista
saatu maksu. Sanomalehti on suuressa määrässä kilpailun loinen;
sen arvostelut, väittelyt, kirjeenvaihtajain tiedonannot ovat
liikkeen näkökannalta kirjoitetut kilpailevien tupakka-, saippua-,
lääkeilmoitusten ja muiden samanlaisten takapuolelle. Yksikään
sanomalehti ei voisi pysyä pystyssä vain lehden myynnistä saatujen
varojen nojalla, ja samoin on useimpien yleistajuisten aikakaus-
ja viikkojulkaisujen laita. On erittäin todennäköistä, että se,
mikä ehkäisee julkista ilmoittamista toisilla tahoilla, esimerkiksi
kielto kiinnittämästä ilmoituksia aitoihin ja muureihin, näköalojen,
rautatievaunujen ja rakennusten suojeleminen ilmoittajalta, yllyttää
mielenkiintoisen kirjallisuuden tuottamiseen. Sanomalehdissä ja
aikakauskirjoissa julkaistujen asioiden tulee välttämättä olla
ilmoittaville liikkeille hyväksyttäviä, ei ainakaan liian avoimesti
heidän etujansa vastustavia. Näine rajoituksineen sanomalehti tarjoaa
nykyaikana omituisen vapaan ja vaihtelevan kentän keskusteluille. On
kuitenkin ilmeistä, että edistyminen kohti sosialismia edellyttää,
ellei sanomalehden täydellistä tuhoamista, niin ainakin erittäin syvää
tässä kansanomaisen ajatuksen aineellisessa aluksessa tapahtuvaa
muutosta...

Sanomalehti kylvää aatteita. Samoin kirja ja lentokirjanen, ja
näiden viimeksimainittujen leviäminen ei nykyisin riipu niiden
ilmoitusväline-arvosta siinä määrin kuin sanomalehden. Niistä saadaan
myymällä riittävä hinta. Nykyaikainen keskinkertainen teos, jonka
nimellishinta on kuusi shillingiä, maksaa itsensä ja tukee tuottajiaan.
Samoin on, joskin rajoitetummassa määrässä kuuden pennyn lentolehtisen
laita, mutta kirja, enempää kuin lentolehtinenkään, ei leviä niin
laajalti yleisön keskuuteen kuin puolen pennyn ja pennyn lehdet.
Kirjaliikkeen menetelmät ja välineet ovat kehittyneet kenenkään niitä
suunnittelematta; ne muuttuvat, ja kukaan ei kykene ennustamaan niiden
muutoksista koituvia seurauksia. Nykyaikana vallitsee huomattava
liike uusien kirjojen hinnan alentamiseksi, ja näyttää siltä, että
hinnan alenemisen tulee korvautua lisääntyneen menekin nojalla ja
osittain siten, että uusia kirjoja käytetään ilmoitusvälineinä.
Monet otaksuvat tämän uusien kirjojen hinnan alenemisen vaikuttavan
haitallisesti kaikkien etuihin, kaikkein kehuvimmassa merkityksessä
kansanomaisia kirjailijoita lukuunottamatta. He uskovat sen lisäävän
uusien kirjailijoiden vaikeuksia ja auttamattomasti köyhdyttävän
kirjallisen elämämme kaikkein hienoimpia aineksia, niitä omalaatuisia
ja poikkeuksellisia henkiä, jotka vetoavat sivistyneeseen arvostukseen
eivätkä kehen tahansa kadunkulkijaan. Tämä voi olla totta tai
erehdystä; sosialistien mieltä kiinnittää tässä se seikka, että on
käynnissä tapahtumasarja, joka todennäköisesti tulee vaikuttamaan
mitä kauaskantavimmalla tavalla yhteismieleen, siihen koko yhteisön
ajatustoimintaan, jota yhteiskunnan edistyvä organisoiminen
välttämättä edellyttää. Se on tapahtuma, joka voi levittää erästä
kirjailijatyyppiä laajoille aloille, voi vaientaa tai masentaa toisen,
voi vaikuttaa alentavasti ja huonontavasti asioiden pohtimistapaan
ja tulee epäilemättä tekemään kirjallisuuden ilmoittavien liikkeiden
mielisuosiosta riippuvaksi paljoa suuremmassa määrässä kuin nyt.
Sosialisteina he eivät kuitenkaan muodosta itselleen tästä asiasta
minkäänlaista mielipidettä; heidän toimintasuunnitelmansa jättää sen
kerrassaan huomioonottamatta...

Kirjat ja sanomalehdet muodostavat kaksi nykyaikaisen yhteiskunnan
tärkeintä henkistä elintä, mutta melkein yhtä tärkeä on se suuri
aatteidenlevittämislaitos, jonka muodostavat tuhansien lahkojen ja
seurojen saarnastuolit ja luentosalit. Kaikkiin näihin asioihin
nähden sosialismi on tähän saakka pysynyt mielettömällä _laissez
faire_-kannalla...

Toistaiseksi olen tarkastellut yhteismieltä ainoastaan
ajatustoimintana, mutta sillä on paljoa vakavammat ja paljoa
välittömämmät tehtävät kansanvaltaisessa valtiossa. Tulee muistaa, että
sen asiana on sosiaalisen järjestyksen ja kehittymisen tahtominen.
Kaikissa maissa on tämän tahdon määrittelemistä ja ilmaisemista
hoitava koneisto moniosainen. Nykyaikaisissa läntisissä valtioissa
yleisesti käytetty menetelmä on se, että asioista äänestää lukuisa
äänivaltaisten joukko, johon näyttää vähitellen tulevan kuulumaan
koko täysi-ikäinen miespuolinen väestö, ellei maan koko väestökin.
Se on merkillinen, mutta kenties välttämätön menetelmä. Itse asiassa
ajatuksen täytyy tihkua läpi aina tavalliseen mieheen saakka kaikkia
omituisia ja satunnaisia tiehyitä pitkin, sanomalehtien välityksellä,
jotka ovat ilmoituslehtiä, kirjojen avulla, jotka voivat joutua
boikottauksen alaisiksi "kirjasodassa", saarnastuoleista, jotka
on vannotettu noudattamaan määrättyä oppia, ja luentosaleista,
joita pitävät yllä rikkaitten antimet; sen täytyy saavuttaa hänet,
sekaantua yleistettyihin tunnevoimiin salaperäisesti rahoitetuissa
vaalitaisteluissa ja sitten palata yhteisratkaisuna. Tuskin luulisi
olevan valtiomiehellä tai sosialistilla tärkeämpää tutkittavaa kuin
näitä tapahtumia ja menetelmiä koskeva tiede. Maailman on kuitenkin
vasta tuotettava tämän tarpeenvaatiman yhteispsykologian alkeelliset
yleistyksetkin.


3.

Nyt kehoitan lukijaa erittäin huolellisesti tarkastamaan, kuinka
sosialistinen liike — tämä nimitys nyt käytettynä avarammassa
merkityksessään — suhtautuu tähän erittäin epämääräiseen ja erittäin
todelliseen sosiaalisen kehityksen tulokseen, yhteismieleen, ja mitä se
oikeastaan pyrkii saamaan aikaan tässä yhteismielessä.

On huomattava, että tämä mieli on nykyjään sekasortoisessa tilassa,
täynnä ristiriitaisia vaikutteita ja keskenään kiisteleviä virikkeitä.
Se on kuin erittäin hämmentynyt ihmismieli, sillä ei ole mitään
selvää päämäärää, se kykenee vain epämääräisesti ilmaisemaan, mitä
tahtoo tehdä, siinä on virikkeitä, haaveita, se aloittaa ja unohtaa.
Sitäpaitsi sitä haittaa sisäinen hajanaisuus, joka tarkoin vastaa
psykologiassa persoonallisuuden jakautumisen nimellä mainittua
omituista sielullista häiriötä. Sillä ei ole selvää käsitystä koko
itseydestään, se kuljeksii unohtaen oman nimensä ja osoitteensa. Eräät
osat, esimerkiksi Saksa, ajattelevat itsensä suuriksi tekijöiksi,
toinen osa ajattelee itseään katolisuutena, toinen valkoisena rotuna
tai Judeana. Toisinaan koko sekasorto ei näytä miltään muulta
kuin parantumattomalta mielettömyydeltä, sielullisten elementtien
kaaokselta, jossa kummittelee vastustamattomia ja hajanaisia
piintyneitä mielikuvia. Tämä, kuten lukija muistaa, on ytimenä
Flaubertin alakuloisen iroonisessa katkelmassa _Bouvard et Pécuchet_.

Sosialistinen liike merkitsee oleellisesti tätä: se on yhteismielen
ristiriitaisessa sekasorrossa ilmenevä pyrkimys itsensä-keräämiseen,
hallitsevan itseyttä koskevan käsityksen kehittelemiseen ja
vakaannuttamiseen. Se on kuin henkilö, joka päättävästi kysyy itseltään
"Kuka minä olen? Mitä teen itselleni? Minne olen ajautumassa?" ja
vastaa, ensin epäröiden, epämääräisesti, sitten selvästi ja varmasti.

Sosialistinen liike ei ole tältä näkökannalta vähempää kuin ihmiskunnan
yhteisen itsetajunnan kehittelemistä. Sen täytyy niinmuodoin
välttämättä olla kansainvälinen ja avoin, se ei saa suostua mihinkään
rotua tai väriä koskevaan ennakkoluuloon. Nämä kansalliset ja
rodulliset yhteistajunnat ovat nykyjään niin epämääräisiä ja häilyviä
kuin usva tai pilvet, ne sulavat, liukenevat toisiinsa, yhtyvät,
hajautuvat. Nykyaikaisissa oloissa ei voi minkään kansakunnan mieli
säilyä selvästi eristettynä; Japaninkin mieli tulee nyt ihmisajatuksen
yhteiseen sulattoon. Me sosialistit omaksumme nyt sen väitteen, jonka
varhaiset kristityt esittivät ensimmäisinä: että ihmissuku on yksi
perhe ja yhtä ainesta, että samarialainen, joka kumartuu tien vieressä
makaavan haavoittuneen muukalaisen puoleen, on veljemme pikemmin kuin
leviitta...

Sosialistisen aatteenlevittämisen tulee, tosin varsin toisenlaisessa
mielessä, olla _tulevaisen ihmissuvun itsetajunnan siemenenä_.
Sosialismin tarkoituksen saavuttamiseksi täytyy sen hajanaisten
kirjoitusten, sen pirstoutuneiden, epäselvien ja hämärien
lausumien kasvaa korkeammiksi, leveämmiksi ja kookkaammiksi,
tulla voimallisemmiksi, kerätä kehäänsä kaikki ilmaisukeinot,
kehittyä järjestetyksi ajatuksen, taiteen, kirjallisuuden ja tahdon
järjestelmäksi. Nykypäivän sosialistisen aatteenlevittämisen
täytyy luoda huomispäivän koko julkinen mielipide tai epäonnistua,
sosialistien täytyy toimittaa sen vähäisen hapatuksen osaa, joka
hapattaa koko maailman. Elleivät he sitä tee, he kärsivät täydellisen
häviön...


4.

Tämä käsitys, jonka mukaan sosialismi lopulta merkitsee ihmiskunnan
moraalista ja älyllistä synteesiä, josta voi koitua uusi kasvu,
edellyttää kaikille sosialistien toiminnoille asetettavaa uutta
kelpoisuuskoetta — ja avaa kerrassaan uusia aloja tutkimukselle.
Tarkastakaamme sosialistisen kannan erikoista vaikeutta. Me tahdomme
hävittää kapitalistisen kilpailujärjestelmän, joka omistaa ja
kannattaa nykyisiä sanomalehtiämme, lahjoittaa ja testamenttaa rahoja
yliopistoille, perustaa uusia saarnastuoleja, julkaisee, ilmoittaa ja
ostaa kirjoja; meidän tulee järjellisinä olentoina kysyä, mitä uusia
välineitä meillä on tarjottavana niiden satunnaisten ja epätyydyttävien
menetelmien sijaan, joiden nojalla nykyjään ajatuksia levitetään ja
vaihdetaan. Näyttää melkein siltä kuin nykyinen sosialismi hengittelisi
julkista mielipidettä, niinkuin keskiajalla hengiteltiin ilmaa,
tietämättä, että se on olemassa ja että sitä voidaan pilata tai
pitää raittiina. Niinpä olemmekin tässä suhteessa kaikkien valmiiden
ja kypsytettyjen sosialististen ehdotelmien kehän ulkopuolella.
Sosialismin vastustaja voi yhä vielä huomauttaa, että sosialismi voi
tuhotakin itsensä tukkimalla oman ajattelunsa tiehyet, ja sosialistin
täytyy vielä vastata epämääräisin ja ylimalkaisin lausein.

_Meidän täytyy taata yhteismielen jatkuvaisuus_; siinä on ilmeisesti
sosialismin ensimmäinen välttämätön ehto. Yritys toteuttaa Marxin
esittämää demokraattisen sosialismin aatetta ilman sitä voisi helposti
johtaa päättömän keskoismonstrumin synnyttämiseen; hallinnollisen
sosialismin tasaisen kehityksen olisi luovutettava maailma
virkavaltaiselle mandariiniluokalle, omahyväiselle, häiritsevälle
ja kaikkea uutta oppia kaihtavalle, ja sen keralla kuolisi viisaus.
Me sosialistit emme kumminkaan kykene suunnitelmissamme asettamaan
minkäänlaista ehdotonta estettä näiden mahdollisuuksien tielle.
Tässä voin ehdottaa ainoastaan mitä ylimalkaisimmin menetelmiä ja
eräitä periaatteita. Ne olisi määriteltävä oleellisesti sosialismille
välttämättöminä, mutta toistaiseksi niitä ei ole määritelty. Ne
tulee vielä liittää sosialistiseen uskoon. Ne kuuluvat oleellisina
periaatteina siihen liberalismiin, jonka jaloista pyrkimyksistä
sosialismi sai alkunsa, mutta ovat periaatteita, jotka valitettavasti
eivät vielä nytkään ole saaneet sijaansa minkään sosialistisen
yhdyskunnan perusvaatimusten joukossa.

Ensimmäinen näistä periaatteista on _lausuntavapaus_, toinen
_kirjoittamisvapaus_ ja kolmas _yleinen tietojen jako_. Sivistyneessä
valtiossa täytyy jokaisella olla vapaus tietää, tiedon tulee
olla vapaasti saatavissa ja käsillä, ja jokaisen täytyy saada
vapaasti keskustella, kirjoittaa, ehdotella ja suostutella. Näitä
vapauksia tulee valvoa kuin pyhiä asioita. Ihmisen viljelemättömään
luontoon ei kuulu minkään sellaisen vapauden kunnioittaminen; se
ei kuulu myöskään virkavaltaiseen mielenlaatuun. Päinvastoin: halu
tukahduttaa mielipiteitä, jotka vastustavat omia mielipiteitämme,
on ihmisluonnossa melkein vaistomainen. Se on vietti, joka meidän
tulee kukistaa. Väittelyn moitteettomuutta kannattaa kultivoitu
kunnioitus, luonnollisen vietin ojentajana; ihmisiä täytyy totuttaa
kaihtamaan obskurantismia, moitteenalaista perustelua tai arvovaltaista
mielipiteen kumoamista, kun mielipide suuntautuu heitä vastaan.
Englannissa sellaista hyvää taipumusta on jo olemassa suuressa määrin,
sitä on meillä viljelty ainakin seitsemänneltätoista vuosisadalta
alkaen. Amerikka sitävastoin — päättäen niistä kokemuksista,
joita keräsin lyhyen vierailuni aikana Yhdysvalloissa — on tässä
suhteessa taantunut aikaisemmalta brittiläiseltä kannaltaan; siellä
vallitsee karkeata enemmistön tyranniutta julkaisutoiminnan alalla,
epä-englantilaista taipumusta boikottaamaan kirjastoja, kirjoja,
kirjailijoita ja julkaisuja mitättömistä syistä, lisääntyvää taipumusta
käyttää postilaitoksen apua epäsuotaviksi katsottujen mielipiteiden
leviämisen esteeksi. Nämä avointa asiain julkilausumista ja pohtimista
ehkäisevät toimenpiteet ovat sivistystä-tuhoavia voimia.

Edellyttämällä, että nämä välttämättömyydet yleisesti tajutaan,
voidaan määritellä sosialistisen valtion sielullisen olemassaolon
seuraava välttämätön ehto: julkisen postilaitoksen puolueetonta
jakelutoimintaa on laajennettava ja sen maksuja alennettava, niin
ettei se toimi ainoastaan kirjeenvaindon välineenä, vaan levittää
myöskin kirjoja ja sanomalehtiä, lentokirjasia ja kaikenlaisia
painotuotteita. Postilaitoksen tulee muuttua kirjakauppiaaksi ja
uutistoimistoksi. Ranskassa on jo niin sanomalehdistön laita;
niitä ei kanna enää sanomalehtipoika, vaan ne toimittaa perille
julkinen posti. Englannissa voivat herrat Smith ja Mudie ja muut
sensuroida mielin määrin aikakauslehtiä ja kirjoja. Asian korjaaminen
on vaivalloisempi ja kiusallisempi asia kuin kärsitty loukkaus.
Englannissa enempää kuin Amerikassakaan ei ole mitään takeita,
ettei julkista aikakauslehtien ja kirjallisuuden tuotantoa yhtäkkiä
tukahduta jokin keinoteleva kirja- tai sanomalehtitrusti, joka pyrkii
kiristämään tekijältä tai julkaisijalta suurempaa voitto-osuutta tai
on osallisena finanssitoimissa, jotka voisivat joutua paljastuksen
esineiksi. Kummassakaan maassa ei ole takeita, ettei joku hyväonninen
monopoli-seikkailija pääse täydellisesti vallitsemaan sen
ajatustiehyitä....

Sosialistinen valtio ei missään tapauksessa suvaitse sellaisia vaaroja;
sen itsensä täytyy myydä sanomalehtiä ja kirjoja kaikkialla, tavallisen
sanomalehtien myyjän ja kirjakauppiaan täytyy muuttua puolueettomaksi
valtion virkamieheksi, joka saa työstään varman ja riittävän palkan
nykyisten sattuman varassa olevien ansioiden sijaan. Ja tämän kirja- ja
uutispostin ja kirja- ja sanomalehtiliikkeen laajennuksen ei tule olla
ainoastaan kunnallinen, vaan mitä laajimmalle ulottuva valtion palvelus.

Jakelu on kuitenkin vain ongelman alku. Vaikeampi seikka on se, kuinka
kirjat ja sanomalehdet saadaan painetuiksi ja julkaistuiksi. Tässä
joudumme monimutkaiseen pulmaan, kun on sovitettava toisiinsa toisaalta
ehkäisemättömän yksilöllisen ilmaisumahdollisuuden kieltämätön tarve,
toisaalta julkinen omistus, ja sitäpaitsi on edessämme kysymys, kuinka
kirjailijoita on kannatettava sosialistisissa oloissa. Tämän kirjan
tarkoituksena on ainoastaan mahdolliseen ratkaisuun viittaaminen. Nämä
ovat ongelmia, joita sosialistin on vielä perinpohjin pohdittava.
Nykyjään saavat kirjailijat, joilla on liikeoveluutta ja jotka
kykenevät herättämään mielenkiintoa, tuloja kirjojensa myynnistä,
ja näyttää mahdolliselta, että heille maksetaan palkkaa samoin
sosialisminkin vallitessa. Erikoisaloja käsittelevien teosten piirin
ulkopuolella (sellaisten teosten kirjoittajia olisi kannatettava
korkeakoulujen ja yliopistojen yhteydessä) on vaikea keksiä mitään
muuta pätevää keinoa erottaakseen toisistaan ne kirjailijat, joiden
tulee saada elatuksensa kirjailemisesta, ja ne, jotka eivät hyvällä
syyllä voi sellaista vaatimusta esittää. Sosialismin vallitessa tulee
kuitenkin olemaan yksityisen kustantajan ohella tai kerrassaan hänen
korvaajanaan eräänlainen julkinen kustantaja.

Tässä kohden esiintyy jälleen vaikeuksia. On vaikeata ymmärtää, -kuinka
voidaan täydellisesti välttää jonkinlaista sensuuria, jos on olemassa
yksi ainoa yleinen valtion julkaisudepartementti, ja jos vaaditaankin
jokaiselle halukkaalle oikeutta kustannukset ♦suorittamalla
julkisessa kirjapainossa ja sitomossa painattaa ja sidottaa ja
lähettää julkisuuteen tuotteita, jää sittenkin mieltä ahdistamaan
epämiellyttävä yhdenmukaisuuden mahdollisuus. Mutta koko hallinnollinen
sosialismi taipuu kannattamaan suuria paikallishallituksia, taipuu
siihen ajatukseen, että maan, alkeisopetuksen, omnibusliikenteen,
voimanhankinnan ja muun tulee olla keskiaikaisten ruhtinaskuntain
kokoisia alueita vallitsevien kunnallishallitusten toimena; ja
näyttää mahdolliselta otaksua, että nämä suuret yhteisöt, niiden
vaiheille kehittyvä patriotismi ja eri yhteisöjen välinen kilpailu
voi taata halutun vilkkaan ja kilpailevan julkaisutoiminnan,
samoinkuin niiden välisestä kilpailusta nyt toivotaan yllykettä
taiteelle ja rakennustoiminnalle sekä julkiselle arvokkuudelle ja
komeudelle.[33] Kuten eräässä edellisessä luvussa (kahdeksannen luvun
viidennessä kappaleessa) huomautin, ovat koristetaiteet jo pelastetut
yksityisen liiketoiminnan huonontavalta vaikutukselta; nykyjään ei
kukaan tahdo palata siihen asiaintilaan, joka vallitsi kuningatar
Viktorian hallituksen alkupuolella, ja niin muodoin on syytä toivoa,
että kunnallisista taidekouluista ja teknillisistä oppilaitoksista,
joissa opetetaan kirjanpainamista, -sitomista ja muuta sellaista, voi
luontevasti ja mukavasti kehittyä julkisia kirjapainoja, julkisia
sitomoita ja kaikkia kirjateollisuudessa tarvittavia välineitä. Kunnat
voisivat myös valita, kannattaa ja kunnioittaa kirjailijoitaan,
julkaista ja myydä heidän teoksiaan ennen kaikkia muita maailmassa.
Vielä tuntematon kirjailija voisi olla ylpeä, kun hänen teoksensa
lähtisivät maailmalle jonkin suuren kaupungin vaakuna kanteen
kuvattuna, ja mikä kaupunki hyvänsä voisi ylpeillä siitä, että sen
vaakuna nähtäisiin klassilliseksi ja kuolemattomaksi havaitun teoksen
kannessa. Niin on ainakin eräänlainen kilpailumenetehnä mahdollinen
tällä alalla...

Tämä on kuitenkin vain ohimennen esitetty ehdotus monien
mahdollisuuksien joukosta. Kaikissa näissä älyllistä elämää koskevissa
seikoissa julkinen omistus ilmeisesti on järjestettävä ja se voidaan
järjestää niin, että välttyy keskitys ja vaihtoehdoton valvonta.
Muodostuipa julkinen kustannustoimi muuten millaiseksi tahansa,
joka tapauksessa on kenelle hyvänsä suotava tilaisuus harjoittaa
riippumatonta kustantajan ja kirjanpainajan tointa ja myydä ja
ilmoittaa puolueettoman julkisen kirja- ja sanomalehtiorganisation
välityksellä.

Minä tehostan jossakin määrin tätä kirjain julkaisemista koskevaa
asiaa, koska on mielestäni huomattava ja valitettava seikka, ettei
nykyaikaisessa sosialistisessa keskustelussa ollenkaan tajuta, kuinka
suurta yleistä vahinkoa koituu tämän erittäin tärkeän toimialan
jättämisestä yksityisten voitonhankinnan huostaan. Sosialistit
näyttävät olevan valmiit tekemään kivihiilen ja maidon hankinnan sekä
asunto-olojen järjestelyn kunnallisiksi asioiksi, kannattavatpa vielä
kunnallisia teatterejakin, mutta kunnallista julkaisutuotantoa he eivät
ole vielä ottaneet harkittavakseen. He jättävät kapitalistille vapauden
johtaa heidän kirjatuotantoaan ja ehkäistä ja määrätä mielensä mukaan
heidän henkistä ravintoansa...

Sanomalehdistön ongelma on kenties ratkaistava jotenkin rinnastamalla
yksityinen liiketoiminta ja julkiset välineet. Sanomalehden voi
käydä kuinka tahansa jo läheisessä tulevaisuudessa; tuntuu näet
varmalta, että se nykyisessä muodossaan on erinomaisen ohimenevä
ilmiö, ettei se enää edusta eikä vallitse julkista ajatusta niinkuin
kuningatar Viktorian hallituskauden keski- ja loppuaikoina ja että
julkisen keskustelun siirtyminen pois sanomalehden palstoilta on jo
alkanut. Sekä Englannissa että Amerikassa näyttävät yleistajuiset
aikakausjulkaisut ottavan haltuunsa yhä suuremman osan julkista
ajattelua. Sanomalehti näyttää olevan siirtymässä perinpohjaisten
muutosten vaiheeseen.

En kumminkaan tahdo tässä käydä käsittelemään sanomalehden
tulevaisuutta. Olen esittänyt nämä huomautukset pelkkinä hapuilevina
kokeina osoittaakseni, millainen työalue tässä avautuu kenelle hyvänsä
älykkäälle tutkijalle, alue, jonka huomioonottaminen on sosialisteille
ollut toistaiseksi mahdoton liikojen kiireitten vuoksi....

Sama totuus, että johtoa on jaettava ja ainakin kunnian ja maineen
vuoksi tapahtuvaa kilpailua pidettävä eleillä sosialisminkin
vallitessa, on sovellettava myös kouluihin ja korkeampiin
oppilaitoksiin sekä tutkimustyön laajaan koneistoon. Näillä aloilla
tulee välttämättä olla toistensa yläpuolelle kohoavia ja kilpailevia
organisatioita. Sivistynyt ja vauras yhteisö, jollaisen edellytämme
sosialistisessa valtiossa olevan, on harrastuksiltaan ja älyltään
välttämättä valppaampi kuin nykyinen "ahdistuksenalainen" väkemme; sen
runsaampi joutoaika ja avarammat näkökannat saavat sen suhtautumaan
kriitillisesti ja vaativasti siihen, mikä vaatii sen huomiota osakseen.
Laitosten ja kuntain kilpailu tulee muodostamaan osan elämän näytelmää.
Sosialismin vallitessa, kasvatustoimen laajentuessa sen suunnittelemaan
tapaan, yliopistot ja korkeakoulut muuttuvat välttämättä kaikkein
tärkeimmiksi asioiksi; silloin elää melkein kenessä tahansa sellainen
johonkin paikkaan kohdistuva tunne kuin nykyjään Trinity Collegen
entisen oppilaan mielessä, sitä tunnetta muistuttava, joka käänsi Cecil
Rhodesin viimeiset ajatukset takaisin Orieliin. Kaikkialla tulevat
olemaan kaupungintaloa tai parlamenttirakennusta vastapäätä suuret
yliopistorakennukset ja taidemuseot, kaikille tulijoille avoimet
lukusalit, suuret hiljaiset kirjastot, kirjanäyttelyt ja kirja-
ja lentokirjamyymälät, jotka terävästi arvosteltuina ja terävästi
käytettyinä tulevat olemaan täynnä kiirehtimätöntä, lakkaamatonta
luovaa työtä.

Ja koko tämä julkisilla varoilla ylläpidetty organisatio tulee
suorittamaan suuripiirteisesti ja etevästi sen, mitä hajanainen
sosialistista propagandaa harjoittava joukkomme nyt suorittaa kaikin
puolin epäedullisissa olosuhteissa: kehittämään ja kannattamaan
sosiaalista itsetajuntaa, valtion yhteistuntoa.


5.

Minua tietenkin askarruttaa erinomaisesti pyrkimystemme tarkoitusperänä
olevan sivistyneen valtion sielunelämä, sillä koko tutkimukseni
liikkuu niillä aloilla. Kirjailijan, kustantajan, kirjanpainajan
ja kirjakauppiaan, opettajan ja papin pakostakin suuntautuessa
kehittelemään maailmassa tätä suurta organisoitua tajuntaa ja
tarkoitusta toisia henkilöitä askarruttavat sillä välin toiset saman
sosialistisen synteesin puolet. Lääkeopin käytäntöön soveltaja ja
lääketieteen tutkija pitävät huolta uuden sukupolven ruumiillisesta
kehityksestä silmämääränä sivistyneen valtion suuri terve ruumis, ja he
tulevat tekemään, mitä suinkin voivat, ei ainoastaan yksilöinä, vaan
kansalaisina, organisoidakseen hoitoa ja taudinehkäisemistä, hygieniaa
ja valintaa koskevia palveluksiaan. Ja erikoistunut tieteen harjoittaja
tulee tarkkaamaan omaa erikoista synteesiänsä, sivistyneen valtion
tietoa, mittasipa hän kristalleja, värjäsi mikroskooppivalmistteita
tai laski tähtiä. Suuri ja yhä lisääntyvä joukko henkilöitä tulee
suunnittelemaan ja toteuttamaan sivistyneen valtion elimistöä,
liikenteen ja asunto-olojen tutkijat, insinöörit, joita ilmaantuu yhä
useammanlaisia, kaivosmiehet ja geologit, jotka arvioivat maailman
metalli- ja mineraalivaroja, keksijät, joiden työn nojalla voidaan
yhä enemmän säästää voimankulutusta. Maanviljelystieteen tutkija taas
tarkastelee maailman ravintoaineiden tuottoa kokonaisuudessaan ja
suunnittelee sen lisäämistä, jakamista ja taloudellista käyttämistä.
Lainopin tutkijan tehtäväksi tulee uudistaa monimutkainen ja usein
sangen viehättävä tieteensä edellä mainittujen uusien sosiaalisten
vaatimusten mukaiseksi. Kaikki nämä ja sadat muut seikat kuuluvat
rakentavan sosialismin laajaan ohjelmaan sellaisena kuin se nyt on
hahmoutumassa.

Mieheen tai naiseen, joka ei tarkastele näitä seikkoja erikoiseen
rakentavaan kutsumukseen erikoistuneena henkilönä, vaan tavallisena
kansalaisena, vain ihmisenä, joka on halukas toimimaan ja tekemään
persoonallisen vapauden ja persoonallisten kiintymysten näkökannalta,
tämä suuri rakentava suunnitelma vetoo yhtä voimallisesti. Te tahdotte
turvallisuutta ja vapautta! Tässä sen saatte, olette vapaat trustin
ja maanomistajan ahneudesta; tässä on ehdottoman varman sijoituksen
ja ehdottomasti moitteettoman kaupankäynnin tilaisuus; tässä on ainoa
varma mahdollisuus rakentaa itsellenne oma talo aivan turvallisesti,
taata itsellenne ja lastenne lapsille oma puutarha, ainoa keino, jonka
nojalla voitte liittää satoja miljoonia sukulaistahtoja vilpittömään
yhteistoimintaan kanssanne, eikä vain itseänne tai lapsianne varten,
vaan koko maailmaa varten — koko maailman toimiessa samoin teidän
hyväksenne — liittymällä tähän ihmiskunnan pysyväistä hyvää tahtoa
luovaan suureen toimintaan.

Tahdon tässä lopuksi esittää rakentavan sosialismin ohjelman sellaisena
kuin se näyttää hahmoutuvan nykyaikaisten sosialistien mielissä 80- ja
90-luvun fabianismin pohjalla. Teen sen, jotta lukija voisi verrata
tätä täyteläisempää ja täydellisempää suunnitelmaa varhaisempaan
hallinnolliseen sosialismiin, jonka ehdotelmat on esitetty yhdeksännen
luvun ensimmäisessä kapaleessa. Ne sisältyvät kaikki seuraavaan
— niiden välillä ei ole minkäänlaista ristiriitaa, asia on vain
entisestään avartunut, uusia seikkoja on otettu huomioon, aikaisemmin
sivuutettuja vaikeuksia on tarkasteltu ja osittain ratkaistu.

Rakentavan sosialistin on siis ensinnäkin tehtävä, mitä suinkin voi,
_jotta sosialistinen aate rikastuisi_. Hänen tulee käyttää kaikkia
lahjojaan, taiteilijana, kirjailijana tai millä muulla toimialalla
tahansa lisätäkseen ja hienostaakseen sivistyneen elämän käsitettä.
Hänen tulee pyrkiä toteuttamaan tulevaisuuden valtiota ja kaupunkia.
Ja sosialistinen aate, jota määritellään yhä uudelleen, uudistetaan ja
täydennetään, on tehtävä yhteisen aatekehän osaksi; koko ihmiskunnan
tulee se käsittää, tuntea ja omaksua, sen tulee muodostua jokaisen
yksilön yksityisen moraalin perustaksi. Tämä sielullinen työ on
rakentavan sosialismin ensimmäinen, oleellisin tehtävä.

Sitäpaitsi on rakentavan sosialismin kaikissa maissa suunnattava
tarmonsa ja tarkkaavaisuutensa _poliittiseen uudistustyöhön_,
edustus- ja hallintokoneistomme tieteelliseen uudestisuunnitteluun,
jotta se kykenee antamaan voimaa ja todellista ilmausta yhteisön
kehittyvälle yhteismielelle, ja poistettava ne sosialisation esteet,
joita välttämättä esiintyy, kun laitokset edustavat "etuja" tai ovat
joutuneet hyökkäyshaluisen yksityisomistuksen tai ahdasmielisesti
organisoitujen luokkien vallitsemiksi. On rakennettava hallitus- ja
edustuslaitokset, laadultaan vapaamieliset ja vastuulliset neuvovat
ja tutkivat organisatiot, jotka todella kykenevät suorittamaan
yksityisomaisuuden suuren määrän hävittämisestä heille koituvat
valtavat hallinnolliset velvollisuudet.

Kolmanneksi rakentava sosialisti käy edistämään _maan takaisinottoa
yhteiskunnalle_ lisätyn valvonnan, verotuksen, jälkeenjääneen
omaisuuden luovuttamisen, oston ja osittain korvatun pakkoluovutuksen
nojalla, aina olosuhteiden mukaan, niin että yhteiskunta tulee olemaan
ainoa maanomistaja uudestiorganisoidussa maailmassa.

Sillävälin rakentava sosialisti jatkaa työtään myöskin _sosialisoimalla
tärkeimpiä julkisia palveluksia_, siirtämällä toisen toisensa jälkeen
yksityisliikkeiden hallusta kunnallisen ja valtiollisen valvonnan
alaiseksi, tehden lakkaamatta työtä sellaisen siirtämisen hyväksi
ja vastustaen jokaista puoluetta ja jokaista järjestöä, joka ei
päättävästi vastusta yleisten tarpeiden ja toimialojen käyttämistä
yksityisiin hyötymistarkoituksiin.

On olemassa neljä eri järjestelmää julkisia palvelustoimia, jotka
voitaisiin erittäin mukavasti järjestää yhteisomistuksen ja -valvonnan
alaisiksi, ja jokaista niistä voidaan käsitellä toisista riippumatta.

 On ensinnäkin julkisen kasvatuskoneiston tarve, enkä tarkoita tässä
 kasvatuksella pelkkää alkeisopetusta, vaan yhtä oleellista suurten
 oppilaitosten tarvetta, joissa ei opeteta ja tutkita ainoastaan
 teknillisiä taitoja ja hyödyllisiä tieteitä, vaan jotka sitäpaitsi
 avartavat tietoja ja tukevat filosofista ja kirjallista työtä.
 Sivistynyt yhteisö ei ole ajateltavissakaan, ellei ole suuria julkisia
 kirjastoja, julkisia museoita, julkisia taidekouluja, nykyaikaisen
 ajattelun ja kirjallisuuden hyväksi tulevia julkisia kunnianosoituksia
 ja avustuksia, ja kaikkia näitä asioita rakentava sosialisti voi
 edistää sadoissa kohdissa.

 Sen ohella on tarve ja tilaisuus organisoida koko yhteisö, mitä
 terveydenhoitoon tulee, kehitellä sairaalat, lääkärinapu, julkinen
 terveyttäminen, lasten huolto suureksi täysin luotettavaksi ja
 tehokkaaksi julkiseksi palvelustoimeksi. Tätäkin asiaa voidaan edistää
 joko yleisen sosialistisen liikkeen osana tai siitä riippumatta
 — viimeksimainittu mahdollisuus niitä varten, joiden mielestä
 sosialistinen suunnitelma kokonaisuudessaan on mahdoton hyväksyä tai
 hankala.

 Kolmas harrastusryhmä, jonka alueella voidaan nykyaikana työskennellä,
 on toisistaan riippuvien liikenne- ja asunto-olojen kehitteleminen,
 joka liittyy erottamattomasti paikallisten hallitusalueittemme uuden
 suunnittelun ongelmaan. Tälläkin alalla aljetaan koko maailmassa
 yhä selvemmin tajuta, että yksityinen toiminta on tuhlaavaa ja
 sosiaalisesti tuhoisaa, että vain kollektiivinen silmälläpito,
 kollektiivinen johto ja niin edespäin, aina rakennusmaan, talojen,
 rautateiden, raitioteiden ja omnibusliikenteen kollektiivisen
 toiminnan ja omistuksen esineiksi tekemiseen saakka voi pelastaa
 nykyaikaisen liikkuvan väestön yhteenajautumisesta ja -ahtautumisesta.

 Neljäs taloudellisen toiminnan alue, jolla kollektivismi on
 kehittymässä ja josta rakentava sosialisti löytää valtavan suuren
 työalueen, liittyy yleistyneempiin julkisen kaupan muotoihin ja
 erikoisesti ravintoaineiden ja mineraalien tuottoon, käsittelyyn
 ja hankintaan. Kun maanviljelyksen puuttuvaa yritteliäisyyttä
 on autettava luomalla kelvollista kasvatuksellista koneistoa,
 maanviljelysopistoja ja muuta sellaista, kun yksityisen
 kaivoksenomistajan ja tehtailijan heikko älyllinen aloitekyky tekee
 välttämättömäksi Lontoon "Charlottenburgin", täytyy olla ilmeistä,
 että valtion aloitekyky on jättänyt taakseen yksityisyritysten
 mahdollisuudet ja että julkisen vallan, joka opettaa ihmisiä hoitamaan
 maatilojaan, valmistamaan ruokaa, hoitamaan meijereitä ja kaivoksia
 ja jakamaan mineraaleja, tulee ensi töikseen poistaa pedagoginen
 välimies ja käydä itse toimeen. Se seikka, että vaitio kasvattaa
 asiantuntijoita yksityistä käyttöä varten (kuten Kuninkaallisessa
 kaivosopistossa), on epäilemättä niin naurettava yhteiskunnan taholta
 yksityisomistuksen hyväksi tuleva uhraus, ettei ole syytä sitä
 jatkaa. Toinen välttämätön etenemislinja on siinä, että siirretään
 yksityisiltä yhteiskunnan huostaan ostamalla, kilpailevien laitosten
 avulla tai miten hyvänsä, kaikki nuo suuret palvelustoimet niin
 nopeasti kuin julkisen toimivallan lisääntyvä kyky ja kokemus sallii.

Siinä on lyhyesti esitettynä nykyisen rakentavan sosialismin tehtävä
ja menetelmä. Toisen tai toisen otsakkeen alla se voi käytellä melkein
mitä kykyä ja mitä kelpoisuustyyppiä tahansa. Se ei torju ketään,
joka tahtoo astua sen palvelukseen. Se ei ole mikään ahdasmielinen
oppiperäinen palvelus. Se ei tavoittele parasta todistelua, vaan
pyrkii tekemään maailmaa niin hyväksi kuin suinkin mahdollista. Sen
pahimpia vihollisia ovat ne typerät ja riidanhaluiset asianajajat,
jotka vastustavat ja vieroittavat jokaista inhimillisen hyvän tahdon
kehittymisen ilmausta, ellei se maksa heidän turhamaisuudelleen veroa
ehdottoman samanmielisyyden muodossa. Sen uskollisimmat palvelijat,
sen tehokkaimmat auttajat taiteen, keksinnän julkisen organisation ja
poliittisen uudestirakentamisen aloilla voivat hyvinkin olla miehiä,
jotka eivät milloinkaan omaksu sosialistin nimeä.



NELJÄSTOISTA LUKU

MUUTAMIA YLEISTAJUISIA TODISTEITA.


1.

Ennenkuin lopetan tämän nykyaikaista sosialismia kuvailevan suppean
esitykseni katson olevan syytä hiukan auttaa niitä lukijoita, jotka
haluavat kuvailla mieleensä sosialistien pyrkimysten päämääränä olevaa
uutta maailmaa.

"Minä tajuan sosialistisen kannan oikeutuksen monessa kohden", sanoo
sellainen henkilö, "ja useiden yleistyksienne pätevyyden. Mutta
sittenkin koko asia näyttää jäävän — yleistykseksi, ja minun tekee
mieli päästä tajuamaan jotakin havainnollista ja todellista. Millainen
tulee maailma olemaan muututtuaan todella sosialistiseksi? Siinä on
minun vaikeuteni."

Täydellinen vastaus tuohon kysymykseen muodostaisi toisen kirjan. Olen
puolestani yrittänyt kuvailla omaa yksilöllistä haavettani _A Modern
Utopia_-nimisessä kirjassa, mutta sitä ei ole luettu siinä määrin kuin
olisin voinut toivoa, se ei kenties vetoa kyllin voimakkaasti elämän
jokapäiväiseen käytännölliseen puoleen, ja niinmuodoin minun täytyy nyt
tehdä parastani aivan lyhyesti viitatakseni muutamiin erotuksiin, jotka
tuntuisivat nykyaikaisesta ihmisestä silmiinpistäviltä, jos hän voisi
siirtyä siihen uuteen olojen järjestykseen, jota yritämme kehitellä.

Se olisi maailma ja elämä, joka ei missään ratkaisevassa suhteessa
eroaisi nykyisestä, siinä asuisivat samanlaiset olennot, samoin
rajoitetut kyvyiltään, joskaan ei näkemykseltään, äkkipikaiset, yhtä
kärkkäät loukkaantumaan, oleellisesti yhtä itsekkäät, yhtä suuressa
määrin huomiota janoavat, yhtä helposti masentuvat — he olisivat
epäilemättä paremmin kasvatettuja ja paremmin harjoitettuja, vähemmän
ärtyneitä ja vähemmän katkeroituneita, olentoja, joilla olisi
avarammat mahdollisuudet noudattaa hienompia virikkeitänsä ja vähemmän
tilaisuutta vihaan ja luihuuteen, mutta olisivat sittenkin vielä
ihmisiä. Pöhjimmaltaan se olisi vielä taistelua yksilöllisten, joskin
jalostuneiden tarkoitusten hyväksi, itsensä tyydytykseksi ja itsensä
oleellistamiseksi vastoin ulkonaisia vaikeuksia ja sisäistä heikkoutta.
Tyydytystä etsittäisiin tarmokkaammin itsensäkehittelemisestä ja
itsensäoleellistamisesta palveluksessa, mutta se on sävyn eikä
olemuksen muutos. Me olemme yhä vielä yksilöitä. Jos joutuisitte
yhtäkkiä sinne singotuiksi, ette kenties huomaisi pitkiin aikoihin
tärkeintä eroa sosialistisen ja nykyisen valtiomme välillä. — Sitä
seikkaa, ett'ei ole enää olemassa kiduttavaa ansaitsemisen pakkoa,
sitä alinomaisen taloudellisen epävarmuuden tuntoa, joka meidän
päivinämme masentaa kaikkia, lukuunottamatta huolettomimpia ja
erittäin varakkaita. Kiusalliset asiat unohtuvat, kun niitä ei enää
ole nähtävissä. Siitä syystä ette myös ollenkaan kaipaisi eräitä
nykyjään kaikkein tavallisimpiin kokemuksiinne kuuluvia seikkoja.
Ei olisi köyhien kortteleita, peninkulmamäärin epäterveellisiä,
inhoittavia asumuksia, ei mitään rumia, terveyttä tärveleviä kehnoja
tehdasrakennuksia. Ellette olisi tottunut sellaista kurjuutta näkemään,
te sitä tuskin huomaisittekaan. Melu ja ahdistus olisi valtavasti
vähentynyt. Mutta te huomaisitte vain ympäröivän olokehän muuttuneen ja
mielenne seestyneen — muutoksen varsinainen sisällys olisi yhtä vaikea
eritellä kuin tyyni sunnuntaiaamu auringon heloittaessa miellyttävässä
tienoossa.

Minä koetan selittää käsitystäni muutamille lukijatyypeille, jotta
he voivat selvästi havaita, kuinka heidän olosuhteensa muuttuisivat,
jos me sosialistit nyt saavuttaisimme tarkoituksemme. Otaksun heidät
mikäli mahdollista samanlaisiksi kuin nyt, puheenaolevia eroavaisuuksia
lukuunottamatta.

Otaksumme siis ensiksi, että olette alkeisoppilaitoksen opettaja.
Teidän työnne olisi suuressa määrin sama kuin nykyjään; teillä
olisi kenties parempi ja kauniimpi opetushuone ja siinä paremmat
opetusvälineet, oppilaanne olisivat puhtaampia ja terveempiä,
siis valppaampia ja herkempiä lapsia, ja teillä olisi pienemmät
ja helpommin käsiteltävät luokat. Koulut ovat erinomaisen tärkeät
laitokset sosialistisessa valtiossa, ja te löydätte luokkahuoneesta
lähtiessänne paljoa avaramman rakennuksen, jossa on avoimet käytävät,
kirjasto, kylpyhuone, ruokasali lasten päivällisateriaa varten,
voimistelusali ja puutarha leikkikentän takana. Te kuulutte jäsenenä
julkiseen palvelukseen, teillä on aiheellisissa tapauksissa oikeus
erota, äärimmäisissä tapauksissa teidät voidaan erottaa huonon
käytöksen vuoksi, mutta siihen saakka olette oikeutettu saamaan
minimipalkan toimeentullaksenne. Valtio on antanut teille yleisen
koulutuksen kuudenteen- tai seitsemänteentoista ikävuoteen saakka
ja sitten kolme neljä vuotta hyvää ammatillista harjoitusta, joten
tunnette tehtävänne perinpohjin. Teidän tulee hakea virkaanne ja tulla
hyväksytyksi, aivan samoin kuin nykyjäänkin, te haette sitä, koska se
vetoo harrastukseenne, ja koulun johtajat hyväksyvät teidät, koska
todistuksenne näyttävät heistä asianmukaisilta. Te saatte toimesta
tulevan palkan, joka on äskenmainittua minimipalkkaa korkeampi. Te
teette työtä yhtä tarmokkaasti kuin nyt ja paremminkin, koska olette
paremmin tehtäväänne valmistunut, koska työpäivänne on lyhyempi
ja olosuhteet ovat suotuisammat. Te toimitte suunnilleen samojen
vaikuttimien nojalla, nimittäin päästäksenne vähitellen nauttimaan
suurempaa palkkaa ja laajempia mahdollisuuksia sekä harrastuksenne ja
asian itsensä vuoksi. Joutoaikoinanne voitte opiskella, kirjoittaa
tai suorittaa ylimääräistä työtä koululle tai valtiolle, sillä on
_erikoisesti huomattava, että sosialismin vallitessa ovat hävinneet
kaikki ne syyt, joita nykyiset ammattiyhdistysten miehet esittävät
ylimääräistä työtä ja maksutonta työtä vastaan!_ Sosialistisessa
valtiossa te ette tee toisten elämää vaikeammaksi, vaikka
työskentelettekin tarmokkaasti ja paljon, jos teillä on siihen halua.
Teillä on vapaus antautua jalomielisesti työhönne. Teidän ei tarvitse
pelätä sairautta eikä vanhuutta, koska valtio, yleinen vakuutuslaitos,
turvaa teitä, mutta jos haluatte hankkia erikoista ylellisyyttä ja
arvokkuutta myöhempää ikäänne varten, jos luulette itseänne silloin
huvittavan piirrosten tai kirjain kokoamisen tai matkustamisen tai
ruusutarhan hoitamisen tai krysanteemien kasvattamisen, niin valtio
suostuu mielellään maksamaan aikanaan erityisen vuotuisen summan siihen
tarkoitukseen, jos suoritatte sille määrätyn vakuutusmaksun.

Te tulette todennäköisesti asumaan talossa, joka joko sijaitsee
erillään tai kuuluu koulurakennuksiin, mutta teidän ei tarvitse olla
tekemisissä yksityisen talonomistajan kanssa, joka vaatii korkeata
vuokraa ja on vastahakoinen suorittamaan korjauksia. Talonomistajanne
on todennäköisesti ja maanomistajanne varmaan kunta, suuri Birmingham,
Lontoo, Hampshire, Glasgow tai jokin muu, talonne on lujasti ja
kauniisti rakennettu, ei keinotellen ja kehnonnäköiseksi; siinä on
kylpyhuone, sähkövalo, keittiö sähkökojeineen ja niin edespäin,
niinkuin jokaisessa sivistyneen maan talossa voisi ja pitäisi
olla nykyjään. Jos mielitte saada pienen oman puutarhan, löydätte
todennäköisesti yllinkyllin sellaisia taloja; ellei ole niin laita ja
jos kovin mielellänne sen tahtoisitte, keräätte toisia samanmielisiä
ja jätätte kunnallishallitukselle anomuksen pyytäen sellaisia
toimittamaan, ja ellei sekään auta, annatte valita itsenne valtuustoon
saadaksenne asian toteutetuksi. Te maksatte vuokraa suunnilleen samoin
kuin nyt, mutta ette maksa sitä yksityiselle maanomistajalle, jotta
hän kuluttaisi sen mielensä mukaan Monte Carlossa tai ulkolähetyksen
hyväksi tai rahoittaakseen "maltillisten" vaalitaistelua, — vaan
kunnalle, ja veroja teidän ei tarvitse ollenkaan maksaa. Vuokra tekee
sosialismin vallitessa saman kuin verot nykyjään. Teidän tulee käsittää
niin selvästi kuin suinkin voitte, että _sosialismi tahtoo kerrassaan
poistaa verot_. Julkisia tarkoituksia varten kannetut verot ovat
nykyjään välttämättömät, koska maailman maanomistajat väistävät yleisiä
velvollisuuksia, jotka terveen järjen kannalta olisivat muutettavat
veroksi.

Valaistus, lämmitys, vesi ja muu joko on laskettu vuokraan, tai niistä
maksetaan erikseen; joka tapauksessa niistä kannetaan niin alhainen
hinta kuin valtiolle tuottajana on mahdollista. En otaksu teidän
ostavan kivihiiliä, koska ajattelen, että muutaman vuoden kuluessa
käy mahdolliseksi lämmittää kaikkia asumuksia sähköllä, mutta jos
tässä seikassa erehdyn, ostatte kivihiilenne aivan samoin kuin nyt,
se vain erona, että olette tekemisissä rehellisen kauppiaan, julkisen
kivihiilitoimen kanssa, joka ei ahnehdi voittoa eikä vähennä painoa,
vaan laskee ennakolta tarpeenne, ei niistä hyötyäkseen, vaan voidakseen
niitä tyydyttää, kooten kivihiiltä varastoon kasvavaa kysyntää varten,
joten hintoja ei milloinkaan talvisin koroiteta.

Otaksun teillä olevan asumuksena talon, mutta jos olette naimaton
mies, asutte luultavasti miellyttävässä huoneistossa hotellissa tai
opistossa, aterioitte klubissa ja pidätte kenties hallussanne vain pari
huonetta, makuusuojan ja työhuoneenne. Mutta jos olette naimisissa,
niin minun täytyy käsitellä hiukan laajemmin kotoisen elämänne
yksityiskohtia, sillä silloin varmaan tahdotte saada "oman kodin".


2.

Pariskunnan elämä tulee sosialistisessa valtiossa, samoinkuin
nykyjäänkin, suuressa määrin riippumaan molempien lähinnä
asiaankuuluvien henkilöiden yksilöllisistä suhteista, yksilöllisestä
aistista ja taipumuksesta. Useat pariskunnat ovat nykyaikana
lapsettomat eivätkä halua perustaa kotia ja saada lapsia, ja sellaisia
henkilöitä tavataan sosialistisessakin valtiossa. Siinä tapauksessa
vaimolla luultavasti on jokin toimi, hän on opettajatar, lääkäri,
hallituksen palveluksessa toimiva kirjuri tai virkailija, taiteilija,
muotiliikkeen omistaja, ja ansaitsee, mitä toimeentullakseen tarvitsee.
Siinä tapauksessa heillä kenties on yhteinen huoneisto, he aterioivat
klubissa ja elävät suunnilleen niinkuin lapseton journalisti,
taiteilija- tai näyttelijäpariskunta Lontoossa nykyjään. Mutta jos
jompikumpi heistä haluaa olla jossakin määrin joutilaana ja elää toisen
ansioista, on se yksinomaan heidän molempien ratkaistava asia. Kukaan
ei kysy, kumman ansaitsemilla rahoilla vuokra ja laskut maksetaan; sen
he saavat sopia keskenään.

Mutta jos heillä on lapsia, ovat asiat oleellisesti toisella kannalla.
Siinä tapauksessa he luultavasti tahtovat saada oman kodin ihan
itseänsä varten, ja se muodostaa vaimon varsinaisen toimintapiirin;
vain poikkeustapauksissa hän toimii muissa tehtävissä. Kuten
muistatte, on valtio eräänlainen yleinen hyväntekeväisyysyhdistys,
joka antaa lääkärinapua ja muuta sellaista, ja vaimon alkaessa odottaa
lasta hänen lääkärineuvojansa antaa asiasta tiedon asianomaiselle
virastolle ja vaimo alkaa nauttia erikoisia tuloja lasta-odottavana
äitinä. Lapsen synnyttyä myönnetään avustus sen elatusta varten, ja
nämä kuukausittain tai vuosineljänneksittäin jaetut maksut jatkuvat
suurentuen tai pienentyen ensinnäkin lapsen hyvinvoinnista ja toiseksi
siitä riippuen, kuinka suuri on valtiossa lasten tarve — jatkuvat niin
kauan kuin lapset ovat äitinsä hoidossa. Kaikki niin saadut rahat ovat
vaimon riippumattomia tuloja, ja säännöllisissä oloissa on juuri hän
kodin johtaja — niinkuin nykyjäänkin on laita parhaimmin hoidetuissa
talouksissa. Hänen henkilöisyytensä muodostaa kodin ilmakehän; se on
naisen erikoinen kyky ja etuoikeus, ja hänellä on tilaisuutta käytellä
sitä varsin vapaasti. Otaksun, että miehen osuus talouskustannuksissa
järjestetään samoinkuin nykyisin sivistyneiden ja varallisuudeltaan
riippumattomien henkilöiden keskuudessa ja että mies maksaa vaimolleen
kuluttamansa osuuden...

Tulojen jälkeen on otettava puheeksi menot. Olen jo viitannut siihen,
kuinka vuokra ja verot, valaistus ja vedenhankinta järjestetään
sosialismin vallitessa. Talonemäntä tulee muuten toimimaan jokseenkin
samoin kuin nykyjään. Hän ostaa, mitä haluaa, ja maksaa käteisellä.
Maidonkuljettaja tulee aamulla ja jättää "kirjansa" viikon
lopulla, mutta ei tule enää herra Vesimiehen yksityisliikkeestä
eikä kahdenkymmenenprosentin-meijeristä, vaan kunnallisesta
maitokeskuksesta; hänellä ei ole mitään aihetta vähentää painoa ja
kaikki valtion tlede tekee parhaansa pitääkseen maidon puhtaana ja
täysipitoisena. Jos maidonkuljettaja on epäsäännöllinen tai muuten
jollakin tavoin hankala, niin perheenäiti valittaa asiasta aivan
samoin kuin nytkin, mutta hänen esimiehilleen eikä yksityiselle
liikkeenharjoittajalle, ja ellei se auta, hän ja hänen tyytymättömät
naapurinsa (kaikki tietenkin äänivaltaisia) jättävät asian
valtuusto-edustajansa toimitettavaksi. Lihaa, siirtomaan tavaroita
ja muuta sellaista hän ei osta lukuisista huonostivarustetuista
pikkukaupoista kuten nyt, jos sattuu asumaan köyhässä ympäristössä,
vaan suuren, hyvinjärjestetyn, Liptonin, Whitleyn tai Harrodin
liikettä muistuttavan kauppatoimen haaraliikkeestä. Hänen on mentävä
sinne raitiovaunussa, ja hän maksaa todennäköisesti matkastaan, ellei
asunnonvuokraan mahdollisesti sisälly vuosilipun hinta. Myymälä ei
kuulu herra Liptonille, Whitleylle tai Harrodille, vaan yhteisölle —
siinä on tärkein ero — ja ellei ostaja ole palvelukseen tyytyväinen,
hän voi sitä arvostella ja korjata, niinkuin nykyjään voimme arvostella
ja korjata paikallisessa postitoimistossa ilmeneviä epäkohtia. Ellei
myydyn tavaran laatu häntä miellytä, hän voi vaatia toisia laatuja.
Hänen ostamissaan tavaroissa tulee esiintymään toisenlaisiakin
leimoja kuin hänen nyt hankkimissaan tavaroissa. Voipaperissa on
Devonin kreivikunnan vaakuna, Hereford ja Kent takaavat omenaviininsä
©ivallisuuden, Hampshire ja Wiltshire vastaavat silavastaan — aivan
samoin kuin Austraalia jo nyt leimaa viininsä ja Uusi Seelanti suojelee
itseään petokselta (ja takaa puhtaan, moitteettoman teurastuksen) mitä
lampaanlihaan tulee. Tekee mieleni ajatella, että Lontoon punainen
väkipuukko on nähtävänä sen suurista (kunnallistetuista) panimoista
tulevien terveellistä olutta sisältävien pullojen kupeissa ja että
esimerkiksi Maidstone ja Rochester nauttivat erikoista mainetta
hedelmähillojen ja säilykehedelmien tuottajina. Ravintoaineet tulevat
olemaan kaikin puolin hyvät, kunnollisten ja kunnollisesti palkattujen
naisten ja miesten valmistamat, avarain laaksojen ja ylänkömaiden,
piirikuntien ja suurten kaupunkien ylpeys niiden laadun takeena.
Jokainen kunta voi vapaasti kilpailla toisten kanssa, ei ainoastaan
hintaan, vaan myöskin laatuun nähden Cheshiren juusto kilpailee
Sveitsin ja Ranskan juustojen kanssa, Münchenin olut Kentin panimojen
tuotteiden kanssa, Lontoon ja Parisin leipomoiden leipä, Readingin
kaupungin biskvit, Sveitsin ja Bournevillen suklaa ovat saatavissa,
samoin Tanskan ja Suomen niittymaiden voi.

Ostettuaan ruokavarat hän kenties lähtee suuren myymälän toisiin
osastoihin ja ostaa Manchesterin hienoja liina- ja puuvillakankaita,
Bradfordin kaupungin kutomoiden hienoja villakankaita, Lontoon
ja Mercian silkkejä, Northamptonin ja Amerikan jalkineita ja
niin edespäin, aivan samoin kuin hän nytkin tekee ostoksiaan
suurmyymälöissä. Mutta kaikki hämä tavarat, kuten sanoin, ovat
kunnollisia tuotolta, yhtä kestäviä kuin kauniitakin, ja myyjälle ei
työnnetä mitään "palkkioita", jotta hän erikoisin "suositteluin" saisi
ostajan valitsemaan kelvottomia tuotteita kunnollisten asemesta.

Mutta otaksukaamme, että hän tahtoo teettää itselleen hatun tai puvun.
Silloin hänen luultavasti täytyy lähteä yksityisliikkeeseen, vaikka
maailmassa vallitseekin sosialismi; sellaista yksilöllisestä aistista
riippuvaa asiaa ei käy järjestäminen tukkuliikkeen avulla. Hän löytää
luultavasti samasta rakennuksesta joukon pienempiä liikeitä, madame
Sen ja rouva Tämän omistamia, ikkunoissa on ehkä nähtävänä jokin
puku tai hattu, ja niin hän valitsee erikoisen pukutaiteilijansa ja
sopii asiasta hänen kanssaan. Taivun otaksumaan, että pukuompelija
tai muotitaiteilija saa taitonsa ja maineensa mukaisen korvauksen
luonnoksistaan ja leikkauksistaan ja että asiakas maksaa suurmyymälälle
aineksista ja kunnalliselle työpajalle tilauksen valmistamisesta
taiteilijan valvonnan alla. Toisin sanoen: en otaksu muotiliikkeen
harjoittajan tai pukuompelijan saavan kaupallista hyötyä; he saavat
vain taiteilijalle kuuluvan korvauksen.

Jos taas rouva haluaa ostaa kirjoja, nuotteja, taide-esineitä tai muuta
sentapaista, hän saa niitä suurmyymälästä, joka toimii kaiken maailman
kunnallisten ja yksityisten tuottajien edustajana...

Se olkoon sanottu naisen rahallisesta ja taloudellisesta asemasta
sosialistisessa valtiossa. Taloudenhoito ei kumminkaan muodosta
naisen elämän koko kudelmaa. Hän tulee olemaan vapaa muutenkin, ei
vain rahallisesti; sosiaalisen organisation ja elämän koneiston
järjestelmällinen kehittyminen vapauttaa häntä yhä enemmän niistä
kiusallisista velvollisuuksista ja rasittavista töistä, jotka ovat
aikaisemmin kuluttaneet ylen paljon hänen sukupuolensa tarmoa. Hän
tulee olemaan kansalainen ja voi miehen tavoin itsenäisesti lukea,
ajatella ja etsiä ajatustensa ilmausta. Lain edessä, politiikassa ja
kaikissa elämän oloissa hän tulee olemaan miehen vertainen. Kukaan
ei tule valvomaan hänen liikkeitään, rajoittamaan hänen toimiaan tai
olemaan hänen yläpuolellaan ratkaisemassa asioita hänen puolestaan.
Kaikki nämä seikat sisältyvät sosialismin perusyleistykseen, joka
kieltää pitämästä ihmisiä omistuksen, esineinä.


3.

Nyt kyennee lukija hiukan paremmin kuvailemaan mieleensä opettajan
tai perheenäidin elämän yleistä luonnetta sosialismin vallitessa.
Olenpa tullut vilkaisseeksi niihinkin oloihin, joissa taitava muoti-
tai pukuompelija todennäköisesti tulee elämään näissä muuttuneissa
olosuhteissa. Jakotoimen alalla palvelevien suuri enemmistö tulisi
ilmeisesti elämään nykyisen elämänsä kirkastettua, arvokkaampaa
toisintoa, vapaana pahimmista peloistaan, erottamisen uhkasta,
lähestyvän vanhuuden kammosta, tarvitsematta tehdä työtä nälkäpalkoilla
tai sopeutua käyttämään työpaikkaansa asuntonaan. Sosialismin
vallitessa sellainen järjestys olisi mahdoton. Mainittujen henkilöiden
elämä olisi suunnilleen samanlainen kuin opettajan. Hekin kuuluisivat
suureen julkiseen palvelukseen, heilläkin olisi oikeus saada
minimipalkkansa ja sitä korkeampi korvaus riippuen siitä, millaiseen,
asemaan he tarmonsa ja taitonsa nojalla kohoavat. Nykyajan vauras
kauppias huomaisi olevansa jossakin jakotoimen johtajan virassa. Jos
esimerkiksi olette teekauppias tai ravintoaineiden myyjä ja olette
kutsumukseenne kiintynyt, niin luultavasti käsittelette samoja
tavaroita, ette omaksi voitoksenne, vaan osoittaaksenne kykyjänne,
esimerkiksi "laivaten Liverpoolista sisämaahan" jokseenkin samoin
kuin nyt. Te tarkkaisitte enemmän tavaran laatua ja vähemmän sen
määrää; siinä kaikki. Te ette yrittäisi "nylkeä" kilpailijaanne, mutta
yrittäisitte luultavasti samoin kuin ennenkin voittaa lontoolaiset
jakajat ja tehdä itsenne siten huomatuksi. Te saisitte sievän palkan;
uudenaikainen sosialismi ei tahdo ylläpitää mitään "kuollutta tasoa"
kyvykkäiden miesten mieliharmiksi. Nykyaikainen sosialismi on
vapautunut siitä omaisuuteen kohdistuvasta kiivaasta vihasta, joka oli
aikoinaan luokkasota-sosialismin luonnepiirteitä. Kuten huomaatte,
olisitte paljoa melkoisempi kuin olette nyt, olisitte eräs kaupunkinne
vaurauden tukipylväitä — ja raatihuone olisi paikka, jossa kelpaisi
istua...

Mikäli ovat kysymyksessä jakotoimen alalla työskentelevät henkilöt,
olisivat tärkeimpinä eroina parempi kasvatus, palkkaminimin
määrääminen, vanhuudenvakuutus, lyhyempi työpäivä, enemmän vapautta
ja menestymisen tilaisuutta. Koska koko liike-elämä tulisi olemaan
yhteiskunnan huostassa ja asiakas olisi kauppiaan välillinen herra
äänioikeutensa nojalla, tapahtuisi yleneminen paljoa suuremmassa
määrässä ansion nojalla kuin nyt on laita yksityisliikkeissä, joissa
asiaankuulumattomat henkilökohtaiset seikat usein ovat vallitsevalla
sijalla, ja jokaisella olisi valta anoa siirtoa johonkin uuteen
toimeen, ellei löytäisi riittävää liikkumisalaa vanhan piiristä.
Myymäläin henkilökunta epäilemättä asuisi omissa huoneissaan, ja heidän
kotinsa ja elämäntapansa olisivat aivan samanlaatuiset kuin tämän luvun
ensimmäisessä ja toisessa kappaleessa luonnostelemani.

Erinäisillä kunnallisen ja valtion liikennepalveluksen aloilla
asioiden järjestys esiintyisi liberaalisia periaatteita vastaavana
suuremmassakin määrässä kuin nykyjään. Junailijat ja kuljettajat
epäilemättä käyttävät virkapukua, jotta heidät voidaan tuntea,
mutta virkapuku ei tule missään tapauksessa herättämään livereihin
viittaavia ajatusyhtymiä niinkuin nyt on laita. Tätä palvelusta tulevat
suorittamaan enimmäkseen nuoret miehet, ja jokainen heistä tulee
demokraattisen Ranskan armeijan sotilaan tavoin tuntemaan, että hänellä
on marsalkansauva rensselissään. Hän tulee saamaan hyvän kasvatuksen;
hänen työpäivänsä tulee olemaan lyhyt, ja hänellä tulee olemaan vapaata
aikaa itsensä kehittämistä tai muita tarkoituksia varten; jos hän pysyy
koko ikänsä junailijana tai kuljettajana, niin hän saa kiittää siitä
vain omia vaatimattomia kykyjänsä. Hän luultavasti jää junailijaksi,
jos haluaa jäädä, mutta siirtyy toiseen toimeen, ellei sitä halua.
Hänen ei ole suinkaan pakko siepata mainittua sauvaa ja kerskailla
siitä, jos hänen taipumuksensa ovat rauhalliset.

Suuret organisoidut teollisuudenhaarat, kaivostyö, puuvillateollisuus,
rautateollisuus, rakennustoiminta ja muu sellainen eroaisi nykyisestä
etupäässä sikäli, että palveluksessa olevat henkilöt olisivat
pysyväisesti toimiinsa kiinnitetyt ja että järjestelmällisesti
vältettäisiin niitä sosiaalisia hankaluuksia, joita uudet keksinnöt ja
uudet säästömenetelmät nykyaikana aiheuttavat. Kaikkialla maailmassa
tulee vallitsemaan organisoitu taloudellinen valvontatoimi, joka
lakkaamatta valmistaa ja tarkistaa raudan, kivihiilen, veran ja muiden
sellaisten tuotteiden kulutusarvioita lähinnä seuraavia kuukausia
varten.

Meidän aikamme sokea keinotteleva tuotanto johtuu siitä synkeästä
tietämättömyydestä, joka näillä aloilla vallitsee, ja kun sellainen
valvonta saadaan aikaan, lievenee myös suuressa määrin nykyisten
työolojen julma välipäisyys. Näiden suurten tuotantotointen aloilla
palvelevat henkilöt tulevat olemaan vakinaisesti työhön kiinnitettyjä
samoinkuin opettajat ja rautatieläiset. Heitä ei enää oteta työhön
ja eroteta päivän tai viikon kuluessa. Enempää kuin meidän mieleemme
johtuu palkata poliisimiestä päiväksi tai viikoksi tai luottaa
taistelutanterella sotilaisiin, jotka on siellä pestattu kuuden pennyn
tuntipalkasta. Ja jos jokin nerokas keksintö tekee mahdolliseksi
vapauttaa satoja miehiä, ei sosialistinen valtio lähetä heitä —
niinkuin tekee nykyinen valtiomme — työkoteihin ja siirtomaihin, missä
he muuttuvat sosiaaliseksi taakaksi, vaan teknillisiin opistoihin,
joissa he harjaantuvat johonkin uuteen tarmonsa käyttötapaan. Kaiken
kaikkiaan tulevat nämä henkilöt, kaikkein vähintäkin yritteliäisyyttä
tai kykyä osoittaen, voimaan paremmin kuin he nyt voivat, tulevat
saamaan täydemmän osuuden uutteruutensa tuotosta. Useat epäilemättä
jäävät aloilleen, pikemmin kunnianhimon kuin tarmon puutteen
vuoksi, koska sosialismin vallitessa köyhänkin miehen elämä tulee
olemaan siedettävää. Henkilö, joka haluaa tehdä tavallista työtä ja
kuluttaa joutoaikansa shakkia tai biljardia pelaten, jutellen tai
erinomaisissa opinnoissa, tai huvittavassa, joskin tuloksettomassa
taideharrastuksessa, tulee tosin pysymään köyhänä, mutta ei joudu
kurjuuteen. Pelkkää mekaanista uurastusta ei maailmassa tarvitsisi
nykyjään paljoakaan olla, se voitaisiin helposti välttää tuhansissa
eri tapauksissa, ellei inhimillinen kärsivällisyys olisi huokeampaa
kuin hyvät koneet, mutta joka tapauksessa tulee jäämään kymmenentuhatta
erilaista vaatimatonta työaluetta niitä ihmisiä varten, joita ei
kiihoita kunnianhimo...

Jos olette maanviljelijä tai puutarhanhoitaja, hedelmien tai kukkien
kasvattaja, tulette todennäköisesti havaitsemaan olevanne samassa
työssä sosialismin vallitessakin — te vuokraatte maata ja käyttelette
sitä niin hyvin kuin osaatte. Vuokranne määrätään samoinkuin nyt sen
nojalla, mitä ihmiset suostuvat maksamaan. Mutta maanomistajananne
tulee olemaan yhteisönne, ja maksettua vuokraa korvaavat suurelta
osalta korjaukset, maanviljelysdepartementin opastavat tiedonannot ja
neuvot, paremmat tiet, avustukset hyvää sähköliikennettä varten, jonka
ivulla voitte kuljettaa tuotteenne markkinoille, sekä lapsillenne
suotu huolto ja kasvatus. Vuokraolonne tulevat todennäköisesti olemaan
varmemmat ja tekemienne parannusten hyöty tulee olemaan teille taattu
paremmin kuin nykyjään. Taivun uskomaan, että maidonkuoriminen ja muu
sellainen tulee tapahtumaan suurissa yleisissä meijereissä, koska
sellainen järjestys on säästävämpi; te luultavasti myytte tuotteet
sellaisinaan yhteisönne suurliikkeelle, joka pitää huolen niiden
jakamisesta. On luultavaa, että myytte viljanne leikkaamattomana ja
että asianomaiset yhteiskunnan toimihenkilöt järjestävät sadonkorjuun
ja tuovat kaupungista työväkiarmeijan korjaamaan tuotteitanne,
hedelmiä, humaloita ja viljaa. Niinmuodoin tulette tarvitsemaan
vain vähäisen määrän vakinaista työväkeä, ja siihen kuuluvat
henkilöt tulevat todennäköisemmin olemaan yrityksenne osakkaita kuin
palkkalaisia, joita täytyy pitää silmällä ja ajaa työhön.

Joutoaikoinanne te luultavasti harjoitatte ampumista tai metsästätte,
jos sellaiset asiat teitä huvittavat — on varsin luultavaa, että
tulevaisuudessa on maaseudun viljelystilojen ympärillä kaikenlaisissa
ammateissa toimiville henkilöille kuuluvia asumuksia, ja he tulevat
varmaan kerallanne harjoittamaan urheilua ulkosalla. Ei tarvitse pelätä
urheilun häviävän, vaikka suuret vuokrakasarmit häviävät... Talven
kuolleena aikana luultavasti lähdette lähimpään kaupunkiin vaimonne, ja
lastenne kanssa, viivytte siellä muutamia viikkoja asuen hotellissa ja
jutellen klubinne jäsenten kanssa, käyden kunnallisissa teattereissa
ja niin edespäin. Varmaan myös matkustelette loma-aikoinanne. Kaikki
ihmiset tulevat jossakin määrin saamaan kokea matkustamisen nautintoa
ja vapautta, saavat tutustua vieraisiin olokehiin, vuoristoihin ja
erämaihin, kaukaisten maiden kaupunkeihin ja saloihin ja vieraiden
kansojen tapoihin.


4.

Lääkärinammattia harjoittava mies tai nainen, hammaslääkäri ja jokainen
sellaisiin toimiin harjaantunut henkilö, korkeampien oppilaitosten
opettaja t.m.s. lakkaa sosialismin vallitessa olemasta yksityinen
yrittäjä, jonka tärkeimpänä pyrintönä on upean asunnon ja komeiden
ajoneuvojen hankkiminen; hän tulee kuulumaan erääseen tulevan
ajan kaikkein suurimmista julkisista palvelustoimista, julkiseen
terveystoimeen. Hän kuuluu joko jonkin suuren sairaalan lääkärikuntaan
(sairaalat eivät tule olemaan hyväntekeväisyyslaitoksia, vaan
runsasta kannatusta nauttivia julkisia laitoksia) tai piirikunnan
esikuntaan, joka toimii hoitajajärjestön yhteydessä, työskentelee
maalaissairaalassa, eristyssairaalassa tai muussa sentapaisessa
laitoksessa tai on neuvoa-antava spesialisti tai toimii etupäässä
tutkijana tai ammattinsa uuden sukupolven opettajana ja harjoittajana.

Hän ei saa kuvitella elämäänsä ja asemaansa ihan samanlaiseksi kuin
julkista kannatusta nauttivien tutkijoiden ja yleisen terveydenhoidon
palveluksessa toimivien lääkärien elämä ja asema nykyjään. Meidän
päivinämme ovat melkein kaikki julkiset toimet huonopalkkaisia
verrattuina yksityisten ansaitsemiin tuloihin, ja syynä on juuri
yksityisomistajien voitonhimo. Samoin on kaikkien tiedemies-tutkijain
ja useimpien julkisten virkain haltijain laita. Se asiaintila, johon
sosialismi viittaa, merkitsee maailmaa, joka tulee epäilemättä olemaan
sopusoinnussa näiden rakentavien käsitysten kanssa ja vapaa sellaisesta
kademielisestä voitonhimosta. Whitehall ja South Kensington voivat
syystäkin pelätä laajalle leviäviä kapitalistisia sanomalehtiä ja
rengastaneen pääoman ahnaita juonia, mutta terve, rakentava sosialismi
ei voi sitä mitenkään vahingoittaa. Nykyisen ajan virkamiehelle
sosialismi voi niinmuodoin sanoa vain, että hän tulee todennäköisesti
saamaan suhteellisesti paremman palkan kuin nyt; mitä taas asunnon
vuokraan ja ostoksiin tulee, viittaan jo edellä oleviin huomautuksiini..

Otaksukaamme sitten, että olette taiteilija — käytän tätä nimitystä
merkitsemään kaikenlaisten taiteiden, kirjallisten, draamallisten ja
soitannollisten samoinkuin maalauksen, kuvanveiston, piirustuksen ja
arkkitehtuurin harjoittajia. Te tahdotte ennen kaikkea persoonallisen
ilmaisun vapautta ja otaksutte luultavasti, että se on kaikkein
vaikeimmin löydettävissä sosialistisesta valtiosta. Todellisuudessa
olette kuitenkin paljon vapaampi kuin nyt. Aloitatte uranne varmaan
paikallisessa kunnallisessa taidekoulussa, voitatte siellä palkintoja
ja oppiarvoja ja saatte viettää muutamia suurenmoisia nuoruuden ja työn
vuosia Italiassa tai Parisissa, Saksassa tai Lontoossa, Bostonissa
tai New Yorkissa tai missä hyvänsä taiteenne suuressa tyyssijassa.
Sitten kenties otatte osaa johonkin suureen julkiseen kilpailuun,
opistonne tai kaupunkinne painattaa, julkaisee, jäljentää tai myy
joitakin teoksianne, te saatte kotikunnaltanne lainan aineksen
ostoa varten — jos aineksenne on ostettava — ja niin te ryhdytte
muovaamaan sitä kauniiksi myytäväksi teokseksi. Jos olette alallanne
jossakin määrin etevä, niin julkiset viranomaiset pyrkivät kilvan
toimimaan takaajinanne ja teostenne tilaajina; he ovat hyväntahtoisia
ja tyytyväisiä tilaajia. Ja jos teoksenne herättää mielenkiintoa
lukuisissa henkilöissä ja tuottaa heille nautintoa, voitte onnellisen
kykynne nojalla päästä yhtä rikkaaksi ja mainioksi kuin kuka muu
sosialistisen valtion jäsen tahansa. Jos sitävastoin ette ihmisiä
ollenkaan miellytä, ette kunnallisen taidekokoelman tuntijoita enempää
kuin yksityisiä yhdistyksiä ja taiteensuosijoita tai kansanomaista
ostajaa, niin kohtalonne ei ole kovempi kuin kenen hyvänsä
menestymättömän taiteilijan nykyjään; teidän täytyy suorittaa vähän
aikaa jotakin muuta työtä ja saada joutoaikaa aloittaaksenne uudestaan.

Teatterinäytännöt tulevat osoittamaan nykyisten menetelmien
kehittymistä, mutta minkäänlaisesta kykyjen rengastumisesta,
suosittujen "tähtien" hyväksi puhtaasti kaupallisin keinoin
harjoitetusta hurjasta reklaamista tai teatterien trustiutumisesta ei
voi olla puhettakaan. Teatterit tulevat olemaan kunnallisia laitoksia,
ja jokainen teatterissa käyvä äänivaltainen henkilö tahtoo nähdä ne
mukavina ja hienoina; eräissä tapauksissa niitä kenties johtaa julkinen
näyttämöyhtiö, toisissa tapauksissa vuokraaja, joka käyttää joko omia
säästövarojansa tai tilaajilta ja osakkailtaan saatuja tai julkisesta
pankista lainaamiansa rahoja. Viimeksimainittu vuokraamismenetelmä
on kenties käytännöllisin myös julkisten konserttitalojen hoidossa,
mutta aivan yhtä mahdollista on, että niitä valvovat johtajat
julkisten komiteain valitsemina tai nimittäminä. Eräissä tapauksissa
voi teatterin vuokraajana toimia jonkinlainen näyttämöyhtiö,
joka on perustettu erikoista näytelmälajia suosimaan. Katsojat
maksavat tietenkin pääsymaksun samoinkuin nyt, mutta kunnallisiin
lippumyymälöihin, ja minä otaksun, että vuokraaja tai tekijä ja
taiteilijat jakavat sen, mitä jää, kun teatterin vuokra on tuloista
vähennetty. Jokaisessa vähänkin merkittävässä kaupungissa tulee olemaan
useita teattereja, konserttitaloja ja muita sellaisia laitoksia,
kenties kilpailevien-komiteain johdon alaisina. Jokainen ymmärtäväinen
henkilö oivaltaa, että näissä asioissa on noudatettava useita eri
menetelmiä, pidettävä avoinna eri mahdollisuuksia, pysyteltävä vapaina
itsevaltaisuudesta, ja koska sosialistiseen yhteiskuntaan tulee
kuulumaan suuri määrä henkilöitä, joilla on joutoaikaa ja tilaisuutta
taiteellisten asioiden arvostamiseen, ei ole ollenkaan luultavaa,
että tuo tärkeä periaate unohtuu — joka tapauksessa sen unohtuminen
on paljoa mahdottomampi kuin nykyisessä maailmassamme, missä joku
kauppiasryhmä voi usein saada aikaan täydellisen rengastumisen
taiteilijamarkkinoilla. Sosialismin vallitessa on mahdotonta, että
Sarah Bernhardt joutuu esiintymään teltassa, kuten hänen täytyi tehdä
Amerikassa, koska kaikki trustiutuneet teatterit sulkivat häneltä
ovensa jonkin voitonjakoa koskevan mitättömän kiistan vuoksi....

Siirtyäkseni kenties liian äkkiä toiselle alalle, sanon puolestani
pitäväni sopivimpana, että sosialistinen valtio jättää uskonnolliset
menot kokonaan yksityisten asiaksi, sallii heidän — tietenkin
luovuttamatonta omaisuutta koskevien järjellisten säädösten rajoissa
— kerätä varoja maan vuokraamiseen, kirkkojen, kappelien, alttarien,
pyhien paikkojen ja kokoushuoneiden rakentamiseen ja ylläpitämiseen,
pappien ja hurskaiden menojen kustantamiseen. Tämä voi tapahtua sitä
helpommin, kun uskonnollisia yhdyskuntia nykyaikana rasittavat taakat
tulevat kerrassaan poistetuiksi; niiden ei tarvitse enää avustaa
köyhiä, ei pitää yllä kouluja, ei sairaaloita eikä hoitajatarsisaria,
koska yhteiskunta sivistyksen edetessä omaksuu suoritettavikseen
kaikki nämä kasvatukselliset ja inhimilliset velvollisuudet, joihin
kristillisyys on ensimmäisenä meitä perehdyttänyt. Sosialismi ei näytä
mitenkään vastustavan uskonnollisten yhdyskuntain, luostarien ja
muiden sellaisten perustamista, kunhan nämä laitokset eivät loukkaa
persoonallista vapautta ja yleistä terveyttä, mutta selvää on, että
tehdaslait ja rakennusohjesäännöt koskevat kaikkia näitä asumuksia
ja että yleiset lait ja sopimuksia koskevat rajoitukset kumoavat
niissä tehdyt lupaukset, jos niihin asettuneet hurskaudenharjoittajat
katuvat päätöstään. Huomaatte siis, ettei sosialismi mitenkään lonkkaa
uskonnon elävää olemusta, ja jos olette uskonnon palveluksessa,
tulette toimimaan suunnilleen samoinkuin nyt, se vain erona, että
seurakunnalliset velvollisuutenne ovat vähentyneet. Jos olette
hengellisellä alalla toimiva nainen ja tahdotte hoitaa sairaita ja
lohduttaa murheellisia, niin teidän tarvitsee vain uskonnollisen
toimenne lisäksi osoittaa hankkineenne sairaanhoitajattarelta ja
käytännölliseltä lääkäriltä vaaditut tiedot ja taidot. Teitä tarvitaan
hyvinkin. Sosialismi ei tee loppua inhimillisistä kärsimyksistä,
ruumiillisista enempää kuin sielullisistakaan, vaikka tekeekin
olosuhteet niin hyviksi ja turvallisiksi kuin suinkin voi.


5.

Omistan tässä erikoisen kappaleen niille sosiaalisille tyypeille,
joiden elämäntapaa organisoidun sivilisation kehittyminen näyttää
eniten uhkaavan ja jotka eivät voi kuvitellakaan elävänsä
sosialistisessa valtiossa...

Ensinnä lienee syytä palauttaa heidän mieliinsä seikka, jota olen jo
parhaani mukaan kokenut selvittää, nimittäin se, ettei nykyaikainen
sosialisti suunnittele mitään äkillistä olojen muutosta, siirtymistä
nykyisistä olosuhteista yhdellä asekelella sosialismiin. Ei tule
olemaan mitään kaunista maanantaiaamua, jona vanha järjestys väistyy
uuden tieltä. Suuri muutos on toteutettava vähitellen, vuodesta toiseen
palvelustoimia sosialisoimalla, verotusoloja muuttamalla, keksimällä
uusia julkisen kaupan menetelmiä, avartamalla kasvatustyön aluetta.
Tämä probleema on pohjimmaltaan soveltautumisongelma, ja useimmilla
niistä, jotka eivät voi jäädä entisiin oloihinsa uusien sosiaalista
yhteiselämää koskevien käsitysten vallitessa, ei ole muuta keinoa
kuin kysyä itseltään, onko viisasta kasvattaa poikiaan tai tyttäriään
noudattamaan samaa latua, vai tuleeko tyytyä pitämään toimintaansa
heihin itseensä päättyvänä.

Useihin ammatteihin ja kutsumuksiin nähden tästä asiasta voidaan
suoriutua muutamalla sanalla. Sosialismin vallitessa, kun kysymyksessä
olevaa liikkeenhaaraa tai ammattia ei enää ole olemassa, yhteiskunnan
koneistossa tulee todennäköisesti olemaan paljonkin tilaisuutta
sosiaalisessa katsannossa hyödyllisemmälle samojen voimien käytölle.
Perheen lainopillisella avustajalla, sellaisena kuin hänet nyt
tunnemme, olisi vähän tekemistä sosialistisessa valtiossa, mutta
samanlaista valpasta hienoälyisyyttä tarvittaisiin valtio-organisation
sadoissa uusissa kulmissa ja hankauspinnoissa. Kuten aikaisemmin jo
selitin, tulisi yksityisen kauppiaan sijaan osastonjohtaja, ja samoin
joutuisivat virattomiksi veronkantaja, tilanhaltija — ja voisi laatia
pitkänkin luettelon niistä sosiaalisista tyypeistä, jotka vastaavalla
tavalla muuttuisivat.

Mutta otaksukaamme nyt, että olette palvelija, harjaantunut,
ammattitaitoinen, vauras palvelija; eikö maailmassa olisi mitään teidän
vastinettanne uuden järjestyksen vallitessa? Otaksun, että olisi.
Sosialistisessa valtiossa tulee olemaan sijaa suurelle palvelusväen
määrälle, se vain erona, että yksityishenkilöillä tulee olemaan varsin
vähän palvelijoita ja että palvelijantoimen "halpuus" tulee olemaan
vieras käsite sivistyneessä yhteiskunnassa. Voi varmasti ennustaa,
että tavallinen kotoinen työ tulee huomattavasti vähenemään lähimmässä
tulevaisuudessa riippumatta siitä, suuntautuuko kehitys kohti
sosialismia vai ei; kaiken kivihiilen käyttämisestä johtuvan lian,
kaiken lamppujen ja kynttilöiden käyttöön liittyvän hankaluuden ja
suurimman osan voimiakysyvää keittiötyötä tulee poistamaan sähkövalon
ja -lämmityksen yleinen käytäntöönottaminen, ja makuuhuonepalvelusta
vähentää suuressa määrässä asianmukaisesti varustettujen kylpy- ja
pukeutumishuoneiden järjestäminen. Sitäpaitsi on varsin luultavaa,
että klubiaate tulee vielä huömattavasti leviämään; tavalliset
ihmiset tulevat aterioimaan vapaammin julkisissa paikoissa, ja
asian helpottamiseksi suoritetut toimenpiteet tulevat käymään yhä
tehokkaammiksi. Yksinpalvelijan ammatti tulee häviämään, ja jos
kuulutte siihen luokkaan, täytyy teidän tyytyä ajattelemaan, että
teidät olisi sosialismin vallitessa kasvatettu seitsemänteen- tai
kahdeksanteentoista ikävuoteenne saakka ja sitten varustettu johonkin
mielenkiintoisempaan ammattiin. Tulee kumminkin olemaan varsin paljon
satunnaisen ammattitaitoisen aputyön tarvetta: asumuksia on siistittävä
perinpohjaisesti silloin tällöin, luultavasti koneellisten laitteiden
avulla, huonekaluja uudelleen päällystettävä ja korjattava, ja
kaikenlaisissa tällaisissa "aputöissä", joita suoritetaan sosiaalisten
tasojen välimaalla, saavat epäilemättä toimintatilaisuutta useat
henkilöt, jotka nyt ovat tilaisuuden ja kasvatuksen puutteen vuoksi
palvelijoina. Parempaa palvelustointa tulee varmaan olemaan saatavissa
klubeista ja yhteiskodeista, missä käytökseltään miellyttävät,
hyväpalkkaiset, ammattitaitoiset henkilöt tulevat pitämään huolta
melkoisesta määrästä näiden yhteisöjen jäseniä joutumatta loukkauksen
vaaraan tai orjamaisen pakon alaisiksi. On tietenkin vielä olemassa
kaikenlaisia kamaripalvelijoita ja -neitsyitä, jotka eivät sosialismin
vallitessa olisi palvelijan toimessa, vaan paljoa mielenkiintoisemmissa
ja sosiaalisessa katsannossa tuottavammissa ammateissa.

Tässä palvelijoista kirjoittaessani johdun ajattelemaan, että te,
rakas lukijani, kenties kuuluttekin siihen pieneen onnensuosimaan,
rikkaaseen ja hyvissä oloissa elävään luokkaan, joka nykyisissäkin
oloissa näyttää omistavan kaikki, mitä elämä voi ihmiselle tarjota.
Te elätte kauniissa suuressa Lontoon talossa, suuri palvelijoiden
joukko ympärillänne, teillä on maakartanoita ja niissä puistoja
ja hienoja puutarhoja, te voitte matkustaa upeasti minne hyvänsä
sivistyneen maailman osaan ja elää ylellisesti missä tahansa. Kaikki
asiat suoritetaan teidän puolestanne, kaikki tiet tasoitetaan teille.
Taitava kamarineiti tai -palvelija vapauttaa teidät omaa henkilöännekin
koskevasta huolenpidosta; taitavat lääkärit, erinomaisen taitavat
spesialistit tulevat avuksenne, jos sairaus tai huonovointisuus sattuu
teitä ahdistamaan; te pysytte näöltänne kymmentä vuotta nuorempana kuin
köyhemmät aikalaisenne ja kaksin verroin komeampana. Ja ennen kaikkea
teillä on tunto siitä, että alapuolellanne on ihmisten suuri enemmistö,
että olette ihmisten suureen laumaan verraten erikoinen ja ylhäinen
olento.

On avoimesti myönnettävä, ettei sellainen patriisityyli soinnu
sosialismiin. Teidän täytyy sopeutua siihen ajatukseen, että tuo kaikki
tulee loppumaan. Te voitte edelleenkin olla terve, hienostunut, vapaa,
kauniisti puettu ja asua kauniissa talossa, mutta teillä ei tule
enää olemaan käytettävänänne sellaista avaraa tilaa, ei niin paljon
palvelijoita eikä nykyistä ylemmyytenne tuntoa. Teidän tulee jälleen
asettua paikallenne ihmisten suureen jbukkoon. Jos minkäänlaista
kumousta tahdotaan saada aikaan, täytyy suurimman osan omaisuudestanne
tulla luovutettavaksi. Ne vuokratulot, joista elätte, ne sijoitukset,
joiden tuoton nojalla pidätte yllä kellarimestarienne ja
kamaripalvelijoittenne suurta joukkoa, tilanne työväkeä ja kaikenlaisia
alustalaisianne, ostatte pukunne, jalokivenne, automobiilinne, upeat
huonekalustonne ja varusteenne, tulevat suurimmalta osaltaan olemaan
yhteiskunnan omaisuutta, jonka tuoton korjaa jokin kansallinen tai
kunnallinen rahasto. Teidän täytyy luopua paljosta sellaisesta. Mitään
muuta mahdollisuutta ei ole olemassa, teidän tienne sosialismiin
johtaa "neulansilmän" läpi. Teidän erikoiselta luokaltanne ja vain
siltä sosialismi vaatii todellista aineellista uhrausta. Teidän täytyy
tosiaankin luopua paljosta tylystä ylpeydestä. Asiaa ei käy auttaminen,
teidän täytyy siihen suostua, jos aiotte ollenkaan varautua ottamaan
vastaan sosialismia. Teidän täytyy alentua yksinkertaisempaan ja
monessa aineellisessa suhteessa vähemmän huomattavaan elämäntapaan.

Tämä on niin ilmiselvää, että jokaisesta, joka uskoo itsekkyyden
olevan ihmiskunnan johtavana ja ainoana mahdollisena vaikuttimena,
näyttää uskomattomalta, että luokkanne voisi milloinkaan tehdä
muuta kuin viimeiseen saakka vastustaa sosialismin etenemistä. Te
taistelette sen puolesta, mitä teillä on, ja ne, joilla ei mitään
ole, taistelevat saadakseen sen teiltä riistetyksi. Siitä syystä
saarnaavat Sosialidemokraattisen liiton sosialistit luokkasotaa,
joka minulle esiintyy synkeänä, väkivaltaisena ja inhottavana
tulevaisuudenmahdollisuu-tena. He ajatelevat, että meidän on päästävä
vapautumaan nykyisestä kurjuudesta ja sekasorrosta, ellei linnoja
polttamalla ja ihmisiä teloittamalla, niin ainakin saman asian
lievemmän muodon nojalla. En kumminkaan ole sitä mieltä. Mielessäni
kytee usko, etteivät oman ylemmyytenne vaatimukset ole teitä kerrassaan
vallanneet. Luokkaanne kuuluu epäilemättä joukko ihmisiä, jotka
taistelisivat kuin nurkkaan ahdistuneet rotat esimerkiksi köyhäin
ihmisten nälkäänäkevien lasten ruokkimista ja maan alkuperäiselle
omistajalleen, valtiolle, palauttamista vastaan, mutta sittenkin
uskon, että luokassanne kokonaisuudessaan on kyllin jaloutta, jotta
voitte melkoisesti hillitä sellaista vastustusta. Se seikka, että
teillä on hopeiset kuvastimet ja hiusharjat, ei estä teitä omistamasta
omaatuntoa. En usko oikeaksi sitä teoriaa, että kumouksellinen
mieli ehdottomasti merkitsee moraalisesti moitteetonta luonnetta
tai että ihminen kadottaa sielunsa, jos omistaa kolmekymmentä paria
kamaripalvelijan hyvin hoitamia housuja. Minussa elää toivo, että
teidän hienostumisenne — olen nähnyt parissa tapauksessa niin käyvän
— kääntyy niitä sosiaalisia oloja vastaan, jotka ovat tehneet sen
mahdolliseksi. Kaikki tämä tilan avaruus, kaikki tämä loisto on
todistettavasti yhteydessä puutoksen ja kurjuuden kanssa, josta olette
loitolla. Kunhan sen käsitätte, niin maailma muuttaa muotoaan. Näiden
asiain kannalta katsottuna teidän ylhäisyytenne, kuten itse tulette
huomaamaan, voi näyttää — suokaa sana anteeksi! — hiukan alhaiselta...

Kerran asian tajuttuanne tulette sen aina tajuamaan. Plutokraattiseen
tyyppiin kuuluva uusi rikas tulee teidän joukkoonne, tulee toisinaan
kerrassaan tungettelevasti. Te alatte surkutella hänen palvelijoitansa
ja kohta alatte puolustella omianne. Te ette voi sitä sietää niinkuin
rikkaat amerikkalaiset tai rikkaat eteläafrikkalaiset tai menestyneet
vetokeinottelijat tai rikkaat konserttisalien omistajat, te ette voi
sitä sietää, heidän hopeansa ja norsunluunsa ja timanttinsa valaisevat
omia omistamianne. Ja sitten te muun muassa huomaatte, ettei ylpeytenne
ja mukavuutenne olekaan niin riippuvainen lukuisista liveripukuisista
henkilöistä, tilavista asunnoista ja koruista kuin noiden nousukasten.

Luotan myöskin toisten näkemienne paikkojen vaikutukseen. Te ette
kykene ehdottomasti eristämään maailmaanne ulkopuolella sijaitsevasta
suuremmasta maailmasta; ainakin matkustaessanne tunkeutuvat toiset
näköalat näkyviin. Joka kerta esimerkiksi, kun lähdette Charing
Crossilta mannermaalle, näette kamalat köyhien kaupunginosat
radan kummallakin puolella. Te tiedätte, että nämä asiat ovat osa
järjestelmäänne, osa teitä itseänne; ne ovat tuon loistavan rakennuksen
nurja puoli eikä mikään siitä erotettava seikka; elämänne rikas kudelma
tulee näkyviin toisella puolen, pistos pistokselta, rampautuneina
ruumiina, kuolevina lapsina, puutteena ja vihana. Isoäitinne eivät
asiaa ymmärtäneet. Te ymmärrätte. Te tiedätte sen. Siihen tietoon ja
teistä löytyvään määrätynlaiseen jalouteen perustan toivoni paljoa
enemmän kuin vuoden 1789 kamaliin muistoihin ja sen kostaviin peitsiin.
Teidän luokkanne on omituisen sekalainen kokoelma uutta ja vanhaa,
alhaista ja hienoa. Mutta koko ryhmän läpi tihkuu Isossa-Britanniassa
ja Länsi-Euroopassa yleensä, todella aristokraattinen perintätapa,
joka on omaisuuteen kohdistuvaa huolenpitoa voimakkaampi; te tajuatte,
toisinaan vastoin tahtoannekin, velvollisuutenne ja eräänlaisen
kunnian vaatimukset. Te ette voi pettää ajuria ettekä harjoittaa
vääryyttä pelissä; teidän olemuksessanne on jotakin, mikä ehkäisee sen
ehdottomasti kuin vaisto. Mutta entäpä, jos teille todistetaan (ja sitä
todistetaan teille parastaikaa), että omistamanne rikkaus on, aivan
teidän tietamättänne, suunnattoman — joskin ennakolta harkitsemattoman
— sosiaalisen petoksen tulos?

Vaikka sosialismi muuten vaatiikin teitä luopumaan melkoisesta tilasta
ja palveluksesta, se kuitenkin tarjoo teille eräitä koruttomia,
joskaan ei aivan vastaamattomia korvauksia. Jos tahdotte luopua
kauniista Mayfairissä sijaitsevasta talostanne, Kentissä omistamastanne
puistosta ja Walesin marskimaista, niin saatte niiden sijaan toisia
laadultaan hienompia asioita. Teille tulee kuulumaan koko Lontoo,
kaupunki, jota tosiaankin kannattaa palvella, ja toveruustunne, joka
oikein käsitettynä on nautittua kunnioitustakin parempi. Yhteinen
kansa ei tule olemaan halpamainen sosialismin vallitessa. Tämä seikka
on erittäin tärkeä teidän muistaa. Mutta kaikkia näitä ajatuksia
tärkeämpi on se, että te tulette omistamaan itsennekin suuremmassa
määrin kuin omistatte nykyjään. Ettekö milloinkaan tunne, kuinka kaikki
tuo komeutenne, kaikki tuo ylhäisyytenne on teidän ja elämän välisenä
esteenä?

Vetoan siis varallisuudestanne jalouteenne, jotta auttaisitte meitä
hiukan köyhdyttämään luokkaanne ja tekemään sen tämän köyhdytyksen
nojalla äärettömän paljon rikkaammaksi. Ja uskon varmaan, etten vetoa
suotta muutamiin teistä...


6.

Vihdoin otan huomioon senkin mahdollisuuden, että olette ennen
kaikkea isänmaanystävä ja että teitä askarruttaa lippu ja maa, joihin
tunteenne ovat kutoutuneet. Te huomaatte sosialistien alinomaa
puhuvan kansainvälisyydestä ja Maailman valtakunnasta, ja tuo on
mielestänne kovin epämääräinen ja väritön lämpimän ja elävän todellisen
Englannin tai "näiden valtioiden" tai valtakuntanne sijake. Niin,
isänmaallisuutenne tulee epäilemättä muuttumaan, mutta en luule sen
joutuvan välttämättä riutumaan sosialistisissa oloissa. Voi käydä
niin, että sodat loppuvat, mutta eri yhteisöjen välinen vertailu,
kilpailu ja ylpeys ei tule loppumaan. Philadelphia ja Chicago, Boston
ja New York ovat rauhallisissa suhteissa, kaiken todennäköisyyden
mukaan nyt ja aina, mutta jokainen mainituista kaupungeista yrittää
alinomaa arvostella, ärsyttää ja saattaa varjoon toista. Ja nykyisen
ajan kunnallinen ylpeys ja kilpailu ei ole mitään verrattuna siihen
ylpeyteen ja kilpailuun, joka syntyy, kun jokaisen miehen työ tehdään
kaupungin hyväksi ja kun kaupungin kunnia ja menestys on jokaisen sen
kansalaisen. Te tulette siis ensinnäkin ylpeilemään entiseen tapaan
omasta kaupungistanne, joka tulee olemaan kuin muinaisen Hellaan
tai keskiaikaisen Italian kaupunkivaltio, maa-alueiden keskus ja
kansalaistensa omaisuus ja ylin harrastus. Minä esimerkiksi rakastaisin
ja palvelisin, samoinkuin rakastan nyt, Lontootani ja Viittä satamaani,
kotoisia Lontoon ympäristön seutuja, Thames-virran suurta syliä,
Wealdia ja Downlandia, omaa maatani, jossa olen viettänyt koko ikäni;
teidän suuri kaupunkinne voi olla Ulster tai Northumbria, Wales
tai Itä- tai Länsi-Belgia, Suomi tai Burgundi, Bern tai Berliini,
Venezia, Peking, Calcutta, Queensland tai San Francisco. Ja näiden
suurten kaupunkivaltioitten välistä rauhaa valvomassa ja niitä yhteen
liittämässä tulee yhä useissa tapauksissa olemaan vanha kansallinen
tai valtakunnallinen hallitus ja vanha lippu, yhteenliittyneiden ja
toisilleen sukua olevien, samaa kieltä puhuvien, yhteisen historian
ja yhteisen mielenlaadun ja rodun yhdistämien kaupunkikuntain
yhteisen toiminnan väline. Kansakunta ja kansallinen hallitus tulevat
suojelemaan kansallista kirjallisuutta ja yhteistä lakia, valvomaan
ja kenties välittämäänkin kaupunkien- ja kansojenvälistä kauppaa sekä
toimimaan välittäjänä kunnallisten hallitusten ja sen suuren Kongressin
välillä, johon kaikki asiat tähtäävät, sen suuren Kongressin, joka
tulee olemaan välttämätön maailmanrauhan turvaamiseksi.

Se on ainakin minun unelmani järjestyksestä, joka voi sukeutua
epäluulojen, haparoivien yritysten ja vaarallisten mielettömyyksien
sekasorrosta, niistä pelon ja vanhojen perinnäisten suhtautumisten
sekä rotuennakkoluulojen vaikutuksista, joita nykyjään nimitetään
kansainvälisiksi suhteiksi. En näet usko, että sota on inhimillisen
olemassaolon ja edistyksen välttämätön ehto, uskon vain, että se on
sekasortoa, joka on meille periytynyt sosiaalisen elämän alemmilta
tasoilta. Uskon, että yleisen älyn vähäinenkin kehittyminen tulee
tekemään sen mahdottomaksi.

Otaksukaamme kuitenkin, että olen väärässä ja että sota on yhä
mahdollinen sosialistisessa tai osittain sosialistisessa maailmassa;
otaksukaamme, että sitä sosialistista valtiota, jossa kuvittelen
teidän elävän, uhkaa jokin sotainen mahti. Siinä tapauksessa en usko,
että uhkaavan sotaisen mahdin tarvitsee uhata kovinkaan kauan. On
näet huomattava, että kysymyksessä on valtio, joka on organisoitu
yhteistoimintaan paremmin kuin mikään valtio aikaisemmin, valtio,
jossa jokainen mies ja nainen tulee olemaan halukas ja itsetietoinen,
palvelemisen hengen läpäisemä kansalainen, valtio, jossa tieteellinen
tutkimus tulee olemaan äärimmäisen tarmokasta ja tehokasta. Mikä
individualistinen tai itsevaltainen sotilasvalta voisi toivoa
sen kukistavansa? Sosialismin oleellisista periaatteista johtuu
ilmiselvästi, että jos sota on välttämätön, jokainen kansalainen
luonnollisesti ottaa sotaan osaa. Pelkkä hyvän oivalluksen puute on
saanut eräät työväenluokkaan kuuluvat sosialistit Englannissa ja
Ranskassa vastustamaan sotapalvelusta. Yleinen sotapalvelus, jos sen
tarpeellisuus edellytetään, kuuluu sosialistiseen periaatteeseen, joka
vastustaa ehdottomasti kahdeksannentoista vuosisadan liberalismin
"yksityis-yksilöllisiä" aatteita. Se kuuluu sosialistiseen aatteeseen,
mutta samoin kuuluu siihen maailmanrauhan vakauttamisen ja
ylläpitämisen käsite.



VIIDESTOIS TA LUKU

SOSIALISMIN ETENEMINEN.


1.

Tähän minun sopii lopettaa nykyaikaisen sosialismin ihanteita koskeva
lyhyt esitykseni.

Olen koettanut parhaani mukaan esittää selvästi ja liioittelematta
tätä suurta aatetta: kuinka voidaan harkiten saada aikaan todellinen
sivistys valvomalla ja alistamalla toisten korkeampien näkökantojen
alaiseksi omistusvaistoa ja kehittää järjestelmällisesti nykyisten
saavutusten ja nykyisen kurjuuden, jalojen voimien ja tuhlattujen
mahdollisuuksien nojalla tietoisuuden valta. Olen kenties tietämättäni
puolueellinen, mutta olen mahdollisuuden mukaan ollut oikeamielinen ja
vilpitön, en ole salannut mitään sosialismiin sisältyviä epäilyksiä tai
vaikeuksia, en mitään sen kannattajien kesken vallitsevia mielipiteiden
eroavaisuuksia, en mitään niistä vaatimuksista, joita se asettaa
ihmisen sosiaaliselle omalletunnolle, hänessä piilevälle hyvälle
tahdolle. Sen kannattajat ovat eri mieltä sadoissa kohdissa, mutta sen
perusyleistyksiin nähden he kaikki ovat aivan yksimieliset, ja tulee se
päivä, jona kaikki ihmiset ne omaksuvat. Niiden yhteisenä tarkoituksena
on, että yhteiskunnan tulee ottaa jälleen haltuunsa kaikki omaisuus,
mikäli se ei ole nimenomaan henkilökohtaista, ja korvata voitonhimon
henki palvelemisen hengellä kaikissa inhimillisissä asioissa.

Lukijalle, joka on seurannut selityksiäni alusta loppuun, täytyy olla
selvää, että sosialismin etenemisen tulee nyt tapahtua kolmessa eri
suunnassa.

_Ensimmäinen_ ja kaikkein tärkein on pohjustava älyllinen toiminta,
sosialismin suunnitelman huolellinen valmistelu, arvosteleminen,
pohtiminen, rikastuttaminen ja avartaminen. Tähän sisältyy kaikenlainen
sosiologinen ja taloudellinen tutkimustyö, sosialismia koskeva
kriitillinen kirjallisuus ja kaikki mahdolliset tavat — draama, runous,
maalaus, musiikki — ilmaista ja hienostaa sen henkeä, sen luontumuksia
ja käsityksiä, ja myös kaikenlaiset kokeet elämänolojen järjestämisen
ja yhteenliittymisen aloilla. Laajimmassa merkityksessä se sisällyttää
itseensä kaiken tieteen, kirjallisuuden ja keksinnön.

_Toisella_ sijalla on aatteen levittämistyö, yhä lisääntyvän
aatejärjestelmän julkaiseminen, jakaminen, kertaaminen, pohtiminen
ja selittäminen, kunnes muotoutumassa olevan todellisen sivistyneen
valtion käsite muuttuu kaikkien maailman älykkäiden ihmisten
älylliseksi omaisuudeksi, kunnes ne lait ja sosiaaliset vääryydet,
jotka nyt näyttävät tavallisesta ihmisestä yhtä välttämättömästi
elämään kuuluvilta kuin itätuuli ja influenssa, tulevat näyttämään
järjettömiltä, luonnottomilta ja mahdottomilta. Tämä kasvatuksellinen
tehtävä on nykyjään sosialistien suuren enemmistön tärkein työ.
Useimmat muut mahdollisuudet odottavat tätä yleisen aatekehän
avartumista. Siinä on työ, jonka edistymistä jokainen voi jossakin
määrin edistää puhumalla ja keskustelemalla, kirjallisuutta jakamalla,
esiintymällä julkisuudessa kirjailijana tai puhujana tai kuulumalla
johonkin aatteenlevittämisjärjestöön.

_Kolmanneksi_ on tapahtumassa todellinen asioiden käänne kohti
tulevaa sosialisoitua valtiota; vähitellen ja yhä täydellisemmin
saatetaan yhteiskunnan huostaan maa, tuotannon välineet, kasvatus ja
lasten huolto, vakuutustoimi ja ravintoaineiden hankinta, ja niin
on tosiaankin toteutumassa se suuri suunnitelma, jota sosialismin
älyllinen toiminta muovaa yhä kauniimmaksi, kiehtovammaksi ja
arvokkaammaksi. Tämä kolmas toimintaryhmä on pakostakin vaihteleva
ja erilainen, ja nimenomainen sosialisti havaitsee joka kohdassa
olevansa yhteistyössä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka
ovat vain osittain tai tahtomattaan sosialisteja, valtio- ja
virkamiesten, satunnais-filantrooppien, ammattiyhdistysten miesten,
uskonnollisten yhteisöjen ja uskonnonopettajien, kasvattajien
ja lääkäri-spesialistien, sanalla sanoen kaikenlaisten yhteistä
menestystä harrastavien henkilöiden kanssa. Hänen ei pidä milloinkaan
jättää käyttämättä tilaisuutta voidessaan selittää sellaisille
henkilöille, että he ovat välttämättä sosialisteja, mutta hänen ei pidä
milloinkaan epäröidä ryhtyessään yhteistyöhön heidän kanssaan, vaikka
he kieltäytyvätkin tätä nimeä omaksumasta. Sosialismin huoneessa,
samoinkuin Jumalan huoneessa, on monta asuinsijaa.

Siinä ovat sosialistisen työn kolme tärkeintä uraa, aatteenlevittäminen
ja käytännöllinen sosiaalinen ja poliittinen työ, ja niiden piirissä
tarjoutuu vaikutustilaisuutta melkein kaikille älykkäille ihmisille.
Sosialismin palvelukseen voidaan tuoda vapaata aikaa, työvoimia,
kykyjä, rahaa, mainetta ja vaikutusvaltaa; kaikkia niitä tarvitaan
paljon. Tämän aatteen puolesta voidaan työskennellä monin tavoin,
pääsylipun ostamisesta ja kokoushuoneen lainaamisesta aina kuoleman,
köyhyyden ja murheen uhmaamiseen saakka.


2.

Lopuksi tahdon vielä kerran huomauttaa, että sosialismi on moraalinen
ja älyllinen kehitysprosessi. Se koskettaa vain välillisesti ja
sattumalta politiikan maailmaa. Se ei ole mikään poliittinen Rike;
se voi synnyttää poliittisia liikkeitä, mutta ei voi milloinkaan
muuttua poliittiseksi liikkeeksi; jokainen poliittinen yhteisö,
jokainen järjestö, joka väittää edustavansa sosialismia, esittää liian
vaateliaan väitteen.

Kokonaisuus on osaansa suurempi, tahto on melkoisempi kuin väline.
Ei voi olla olemassa mitään virallista eikä paavillista sosialismia;
teoria elää ja kasvaa. Se johtuu ihmissuvun yhteisestä terveydestä.
Rakentava sosialismi hahmoutuu suureksi edistettävien parannusten
järjestelmäksi, se viittaa lukuisiin toimintajärjestelmiin, joiden
keskuudesta sen kannattajat voivat valita työkenttänsä. Puolueet ja
yhdistykset voivat syntyä ja kuolla, puolueita, järjestöjä ja nimiä
voidaan käyttää ja väärinkäyttää, mutta rakentava sosialismi elää ja
säilyy.

Alinomaa ilmenee uudestaan välttämättömyys tehostaa kahden asian,
suuremman ja pienemmän, välillä vallitsevaa eroa. Suurempi on
sosialistinen liike, pienempi ne eri järjestöt, joita syntyy ja
häviää. Tämä välttämättömyys johtuu tavallaan luonnollisesta
vastakohtaisuudesta, joka erottaa toisistaan ohjelmaa käsittelevää ja
selittelevää kirjailijaa ja sitä toteuttamaan pyrkivää politiikkoa. He
ovat liittolaisia, mutta esiintyvät siitä huolimatta usein toistensa
vastustajina, ja vähäinen kiihtymys ja ajattelemattomuus voi syöstä
heidät tuhoisaankin ristiriitaan. Ensinmainittu on kenties liian
kärkäs moittimaan niitä joukkokuntaisuudesta ja persoonallisesta
kunmanhimosta johtuvia voimaatuhlaavia kiistoja, joita välttämättä
ilmenee politiikkaan verrattain perehtymättömien henkilöiden
keskuudessa, niitä riitoja ja juonia, varautumisia ja vilpillisyyksiä,
jotka edeltävät perintätavaksi muuttuvan itsekurin syntymistä;
jälkimmäinen on yhtä taipuvainen ajattelemaan, että kirjallisuus on
liian haaveellista soveltuakseen arkielämään, ja yhdistämään kaikkiin
niihin sosialistisen suunnitelman puoliin, joiden avulla ei voiteta
ääniä, vuohennahkakäsineiden, "herrasmaisuuden", ruusuveden ja muiden
sellaisten ylenkatsottavien asioiden mielikuvia. Nämä insinöörin ja
perämiehen väliset kiistat eivät saa hämmentää sosialismin oppijan
mieltä. Ne ovat kiistoja yhteissen aterian aikana, kiistoja laivalla
ja määrätyissä rajoissa; sosialismin yleistä suuntaa ne eivät koske..
Ne, samoinkuin kaikki muut kurittomuudet, hidastuttavat liikettä,
mutta eivät sitä nimenomaan vastusta. Poliitikot väittävät sosialismin
olevan toteutettavissa ainoastaan politiikan avulla. Siihen vastaisin,
ettei sosialismia voida milloinkaan typistää pelkäksi politiikaksi.
Puolueemme ja ryhmämme voivat palvella sosialismia, mutta eivät voi
milloinkaan muuttua sosialismiksi. Tieteen edistyminen, lääkintätoimen
organisatio, kasvatusmenetelmän kehittyminen, taiteellinen ja
kirjallinen tuotanto ovat sosialismin eri puolia, ne ovat kaikki
harrastuksia ja kehittelyitä, joita ei suinkaan voi — ellei tahdo tehdä
selvää väkivaltaa kielelle — nimittää politiikaksi.

Ja koska sosialismi on sekä älyllinen että moraalinen asia, se ei
voi milloinkaan sietää, että sen kannattajat kieltävät yksilöllisen
ajattelun ja tahdonsuunnan oikeutusta. Se vaatii harrasta aatteeseen
eikä johtajaan kiintymystä. Kukaan sen tai sen ehdoton seuraaja ei
voi olla hyvä sosialisti enempää kuin hyvä tieteellinen tutkijakaan.
Toistaiseksi sosialismi ei ole tuottanut suuria johtajia. Sen kaikkien
suurten nimien joukossa oli yksin Lassalle sellainen romanttinen
henkilötyyppi, jota ihmiset innostuen seuraavat. Toiset, Owen, Saint
Simon, Fourier, Proudhon, Marx, Engels, Bebel, Webb, J.S. Mill, Jaurés,
edistivät osaltaan kehitysprosessia, jota eivät milloinkaan vallinneet,
eivät milloinkaan tehneet omakseen; he rikastuttivat ja avarsivat sitä,
ja liike jatkui ja jatkuu yhä, kasvaen. Kingsley, Morris, Ruskin —
kukaan ei ole liian suuri palvelemaan tätä aatetta, ja kukaan ei ole
kyllin suuri voidakseen sitä vallita tai sitä yksin edustaa. Niin on
laita vastakin. Suuren johtajan alaisena tai mahtavaksi organisoiduksi
puolueeksi muuttuneena sosialismi tuhoutuisi. Se voisi epäilemättä
saavuttaa osittaisen voiton, mutta liikkeen varsinaisen ytimen täytyisi
valita itselleen uusi nimi, "rakentava sivilisatio" tai jokin muu
samaa merkitsevä, voidakseen jatkaa kuolematonta työtänsä. Sosialismi
tulee epäilemättä innoittamaan suuria johtajia ja tarjoamaan aatteita
suurille puolueille, mutta se itse pysyy yhä kaikkia niitä suurempana.


3.

Koska tämän kirjan tarkoitus on selittävä, lienee paikallaan ennen
lopettamista hiukan määritellä sosialismin suhdetta siihen puolueeseen,
joka yleisessä tietoisuudessa siihen kiinteimmin liitetään. Se puolue
on meillä Englannissa Labour Party. Nykyaikaisissa sivistyneissä
yhteiskunnissa työväenpuolueet epäilemättä liittyvät käytännössä
tarkoitustensa ja harrastustensa nojalla sosialistiseen liikkeeseen.
Saksan sosiaalidemokraatit ovat sen maan työväenpuolue, ja missä ikänä
on vallitsemassa vanha Sosialismia koskeva käsitys, ne marxilaisten
"luokkasota"-aatteet, jotka Englannin sosialismi on poistanut
ohjelmastaan jo muutamia vuosikymmeniä sitten, siellä sosialistinen
liike esiintyy kumouksellisena hyökkäyksenä yhteiskunnan omistavia
ja hallitsevia ryhmiä vastaan. Isossa-Britanniassa ja Amerikassa
työväenliike kokonaisuudessaan ei ole milloinkaan ollut luonteeltaan
kumouksellinen tai kapinallinen; näissä maissa sosialismiin ovat alun
alkaen vaikuttaneet rakentavat aatteet. Se ei ole koskaan asettanut
työväkeä ja toisia sivistyneen valtion välttämättömiä elementtejä
toistensa jyrkiksi vastakohdiksi; se ei ole milloinkaan — puhun
liikkeestä kokonaisuudessaan, en yksityisten kannattajien lausumista
— suunnitellut yksinomaan "työväen" muodostamaa ja tunnelaadultaan
demokraattista yhteiskuntaa, jollaista marxilaisten oppi edellyttää.
Nykyiset työtätekevät luokat tulevat sosialistisen valtion kehittyessä
voittamaan arvaamattoman paljon kasvatusta, arvoa, vapaata aikaa,
kelpoisuutta ja suotuisia tilaisuuksia, ja he muuttuvat sosialisteiksi,
mikäli muuttuvat älykkäiksi; mutta me kaikki, kaikki hyvän tahdon
ihmiset, me ja meidän lapsemme, melkein kaikissa yhteiskunnan eri
ryhmissä, tulemme mekin voittamaan, joten tämä kehitysprosessi herättää
mielenkiintoa meissäkin. Vaikka työväenliike onkin suuri, pysyy
sosialistinen liike sittenkin suurempana. Toinen on erään luokan liike,
toinen kaikkien luokkain parhaiden elementtien liike.

Kaikesta huolimatta pysyy totena, että sosialistin täytyy nykyisissä
poliittisissa olosuhteissa etsiä poliittisen sosialismin suurta
kannattajajoukkoa, sen tunne- ja liikevoimaa juuri työväen puolueesta.
Nykyisen sivilisoidun yhteiskunnan palkkatyöläisten joukossa on
sosialisteja satojatuhansia, ja vain näissä luokissa liikkuu
älykäs omanedunharrastus selvästi ja jatkuvasti kohti rakentavaa
sivilisatioa. Toisten luokkain keskuudessa sosialistit ovat
hajallaan ja harjoitukseltaan ja hengeltään erilaisia, heitä estävät
henkilökohtaiset ja sosiaaliset siteet, aate ilmenee heissä erinomaisen
vaihtelevilta puoliltaan, ja näyttää siltä, etteivät he kykene
yhteistoimintaan muuten kuin suhteessaan tärkeimpään sosialistiseen
ryhmään työväenpuolueen suureen joukkoon. Sen avulla, suhteessa
siihen ja sitä palvellen heidän on nähdäkseni käytettävä poliittinen
toimitarmonsa (puhun tässä vain poliittisesta toiminnasta), elleivät
tahdo nähdä sen kuluvan suurelta osalta suotta. Britannian politiikan
molemmat toiset perinnäiset puolueet ovat epäilemättä huomattavien
muutosten ja sisäisten hajaannusten alaisina, ja ajan rakentava
henki tekee työtään niissäkin, mutta ei näytä siltä, että kumpikaan
voisi kehitellä läheskään yhtä nimenomaista sosialistista ohjelmaa
kuin Labour Party. Vanha konservatiivinen puolue taipuu hienoista
aristokraattisista traditioistaan huolimatta yhä enemmän muuttumaan
seikkailevan plutokratian, hyökkäyshaluisten "uusien rikkaitten"
puolueeksi, se kallistuu yhä enemmän uudenaikaisen "imperialismin"
ja "tariffireformin" houkuttelevien rahallisten mahdollisuuksien
puoleen. Vanha liberaalinen puolue vaivautuu näiden kahden
riitapuolen ja omien kiistelevien ja ristiriitaisten traditioiden,
whig-suunnan ja radikalismin välillä. Sen sekalaisissa riveissä on
kieltämättä paljon "hyvää tahtoa" ja rakentavaa tarkoitusta, mutta
taipumus itsepintaiseen ja leppymättömään individualismiin on yhtä
ilmeinen. Lukiessaan tai kuunnellessaan liberaali-puhujien lausuntoja
sosialismista joutuu toisinaan lujasti uskomaan, että uudenaikaisen
liberalismin päämääränä on "typerän puolueen" nimen saavuttaminen ja
siihen kunniaan kuoleminen. Puolueen muutamien julkisten edustajien,
esimerkiksi viscount Elibankin ja mr Fullerin äskeiset lausumat ovat
osoittaneet melkein uskomatonta nykyaikaisen sosialismin tarkoitusten
tuntemattomuutta. Esitetään yhä vielä vanhoja "omaisuuden jakamiseen"
kohdistuvia vastaväitteitä, typeriä väärinkäsityksiä. Tietojen puute
on aina ollut Britannian hallitsevan luokan erikoisena piirteenä,
mutta nyt lähestyy nopeasti se aika, jolloin ei mikään kuulija- eikä
valitsijakunta enää siedä liberaalisen kannan julkisena tunnuksena
olevaa itsepintaista ja typerää suhtautumista sosialismiin.

Julkinen liberaalinen kanta, erittäin olematon ja ohimenevä asia,
on kuitenkin tarkoin erotettava siitä suuresta hyvän tahdon ja
valistuneen ajattelun määrästä, joka tavataan liberalismin ja
keskiluokan riveissä. Sosialisteja löytyy sekä jokaisesta luokasta että
jokaisesta puolueestakin. On mahdotonta arvata, millaisia poliittisen
synteesin voimia voi olla työssä nykyjään tai millaisia hajaannuksia
ja kokoomuksia voi tapahtua muutaman vuoden kuluessa. Nämä asiat
kuuluvat poliittiseen draamaan. Ne eivät vaikuta siihen tosiasiaan,
että sosialismin mielenkiinto kohdistuu yhteiskunnassa etupäässä
työväenpuolueeseen; älykkään työväen nojalla sosialismi muuttuu
poliittiseksi mahdiksi ja mahdollisuudeksi, ja sosialistin, joka tahtoo
antautua aktiiviseen poliittiseen työhön, sopii parhaiten uhrata
varansa ja aikansa, tarmonsa ja kykynsä Labour Partylle.

Kirjoitan "poliittiseen työhön" ja tahdon vielä kerran toistaa, että
tämä kappale koskee vaalitoimintaa ja parlamentaarista politiikkaa
nykyisissä oloissa. Sosialismin äärimmäinen tarkoitus ei voi
varautua mihinkään luokkaan, koska sen silmämääränä on kaikkien
yhteiskuntaluokkien uudistaminen. Sosialistisessa valtiossa ei tule
olemaan yhtäkään pelkkään "työhön" tuomittua luokkaa, ei myöskään
luokkaa, jonka etuoikeutena on hallitseminen ja asioiden ratkaiseminen.
Jokaisella lapsella tulee olemaan hyvää tilaisuutta, hyvä kasvatus ja
avara liikkumisala mahdollisuuksien rajoissa. Parhaimmille annetaan
vaikeita tehtäviä ja vastuunalaisuutta, kunniaa ja erikoiskorvausta,
mutta kaikille tarjotaan turvallisuus, kohtuullinen työ ja siedettävä
elämä. Niiden edunharrastusten ja luokkatraditioiden, joihin nykyinen
luokkajakomme perustuu, täytyy pakostakin joutua jatkuvien muutosten
alaisiksi, kun askel askelelta etenemme kohti sosialistisen ihanteen
toteutumista.


4.

Tähän päättyy sosialismia koskeva yleispiirteinen esitykseni. Olen
yrittänyt kuvailla liikettä sellaisenaan sosiaalisen aatteen,
ihmisten yhteisen hyvän tahdon epätäydellisenä ja yhä tapahtuvana
kehitysprosessina. Olen yrittänyt osoittaa sen suhdetta politiikkaan,
uskontoon, taiteeseen ja kirjallisuuteen, elämän laajimpiin ongelmiin.
Sen suuret yleistykset ovat yksinkertaiset ja ymmärtääkseni kaikkien
selvästi-ajattelevien henkilöiden hyväksyttävät. Ne tekevät tavallansa
elämän paljoa yksinkertaisemmaksi. Tultuaan tajutuiksi ne ehkäisevät
tuhansia ajatuksen ja käytännön hämmennyksiä ja erehdyksiä. Ne
tarjoavat valaistusta sanan varsinaisessa merkityksessä.

Sosialismi ei kumminkaan ole mikään yleislääke, ei mikään taiallinen,
tuhatvuotiseen valtakuntaan auttava "aukene, sesam". Se valaisee
eräitä inhimillisten asioiden pahoja puolia, joita aikaisemmin
pidettiin auttamattomina, ja osoittaa tien, jota kulkien pelastuminen
on mahdollinen, jättäen kuitenkin tien karuksi ja vaikeaksi kulkea.
Sosialismi on toivo, ei vakuus. Olen tässä kirjassa pitkin matkaa
kokenut pitää seikkaa lukijan havaittavissa.

Kerran hyväksyttyään nuo suuret yleistykset ihminen johtuu
auttamattoman monimutkaisiin ongelmiin, joista hänen tulee selviytyä,
ellei mieli joutua häviölle. Hänen edessään ovat ihmisluonnon
arvoitukset ja epävakaisuudet, yhteistoiminnan pulmat, perintätapojen
voima ja rappeutuminen, kasvatuksen alinomaa uusiutuvat tehtävät ja
probleemat. Ihminen, joka muuttuu sosialistiksi, on oppinut jotakin,
on edistynyt älyllisessä ja moraalisessa katsannossa, löytänyt uuden
yleisen tarkoituksen elämästä ja uuden merkityksen velvollisuudesta ja
veljeydestä. Sosialistiksi muuttuminen ei kumminkaan merkitse, kuten
monet luulevat, että ihminen on muuttunut viisaaksi joka suhteessa.
Käsittäessään, millainen on asia, joka voitaisiin suorittaa, hän
käsittää oman riittämättömyytensäkin, tiedon puutteen, voiman ja
harjoituksen tarpeen. Tässä ja tällä tavalla, sanoo sosialismi,
voidaan ihmiskunnalle valmistaa kaunis kartano, turvallisuus ja suuri
onni. Mutta minusta näyttää, ettei sosialisti tiedä paljoakaan omasta
tehtävästään, ellei hän, käydessään työllään ja elämällään taistelemaan
tuon yhteisen päämäärän puolesta, eloisasti tunne omaa yksilöllistä
heikkouttansa ja lempeän arvostelun tarvetta kaikkeen aikaansaamaansa
nähden.

Siinä mielessä, ja esiintymättä minkäänlaisin lopullisuuden
vaatimuksin, tämä pieni selittävä kirja lähtee maailmaan.



Viiteselitykset:


[1] Korjausluvun aikana saan kuulla, että mr J.R. MacDonald kohta
julkaisee _Socialism_-nimisen teoksen (Jacks, Edinburgh), johon
sisältyy yleinen sosialistista liikettä koskeva selonteko. Yleisestä
sosialistisesta kannasta voi saada hyvän käsityksen myös lukemalla mr
Kirkup'in teoksen _An Enquiry into Socialism_ sekä _Fabian Essays_ (The
Fabian Society, London).

[2] Tämä Wells'in teos on v:lta 1908. — Suomentaja.

[3] Tätä seikkaa koskevat tosiasiat on esittänyt erittäin selvästi
ja kerrassaan kiistämättömästi _Margaret Macmillan_ tutkimuksessaan
_Infant Mortality_ ("Lasten kuolevaisuus"). Kts. myös F. Victor
Fisherin _The Babies' Tribute to the Modern Moloch_, Twentieth
Century Press ("Pienten lasten osuus nykyaikaisen Moolokin vaatimassa
uhrissa"). Nämä ovat pieniä poleemisia tutkielmia. Seikkaperäisesti,
arvovaltaisesti ja puolueettomasti on asiaa käsitellyt tri G. Newman
teoksessaan _Infant Mortality_.

[4] _Days of the Comet_ ("Pyrstötähden päivinä"), Macmillan & Co,
1906. Sosialismia vastustavat puhujat ja kirjailijat tavallisesti
lainaavat kappaleita Timeslehden kirjallisessa liitteessä ilmestyneestä
arvostelusta, joka julkaistiin "kirjasodan" kuumimmillaan ollessa
ja jonka väitteet heti kumottiin — ikäänkuin lainaisivat kappaleita
kirjasta itsestään.

[19] _This Misery of Booths_ ("Jalkinekurjuutemme"). Se on tarkoitettu
sosialismin keskeisintä aatetta esittäväksi alustavaksi tutkielmaksi
aatteenlevittämistarkoituksiin, ja sen on julkaissut Fabian Society,
3 Clement's Inn, London. Se ja tutkielmani _Socialism and Family_
("Sosialismi ja perhe"), jonka on julkaissut A.C. Fifield, 44 Fleet
Street, London, esittää sosialistisen suhtautumisen suuret ääriviivat.

"Toisaalla — voitte silmäillä ympärillenne missä hyvänsä
Ison-Britannian seudussa, joka ei ole hienoston tyyssijoja — väkeä,
jolla on jaloissaan kehnot, epämukavat, vanhat, risaiset jalkineet,
jotka eivät jalkineen nimeä ansaitse, ja toisaalla maailmassa
laajoja alueita, missä on rajoittamaton määrä eläimiä ja nahkaa sekä
suuret joukot ihmisiä, jotka ovat joutilaina, joko rikkauden tai
liike-elämässä sattuvien häiriöiden vuoksi. Ja me kysymme: 'Minkätähden
eivät viimeksimainitut voi ryhtyä työhön ja valmistaa ja jakaa
jalkineita?"

Kuvitelkaa aikovanne järjestää sellaista toimintaa jalkineiden
jakamista varten ilmaiseksi ja ajatelkaa, millaisiin vaikeuksiin siinä
joudutte. Te aloitatte ajattelemalla, mistä saisitte suuren määrän
nahkaa. Kuvitelkaa lähtevänne esimerkiksi Etelä-Amerikkaan nahkaa
hankkimaan. Te aloitatte ihan alusta käyden tappamaan ja nylkemään
nautakarjaa. Mutta samassa työnne jo keskeytyy. Ilmaantuu ensimmäinen
este miehen hahmossa, joka sanoo teille, että karja ja nahka ovat
hänen. Te selitätte tarvitsevanne nahkaa Englannissa asuvia ihmisiä
varten, joilla ei ole kunnollisia jalkineita. Hän sanoo, ettei välitä
vähääkään siitä, mihin nahkaa tarvitsette; teidän täytyy maksaa
hänelle, ennenkuin hän sen teille luovuttaa; tämä nahka on hänen
yksityisomaisuuttaan samoinkuin karja ja maa-alue, jolla karja liikkuu.
Kysytte häneltä, paljonko hän nahasta vaatii, ja hän sanoo avoimesti
vaativansa niin paljon kuin suinkin voi saada teidät maksamaan.

Jos hän sattuu olemaan harvinaisen leppoisa henkilö, voitte kenties
hänen kanssaan väitellä. Voitte huomauttaa hänelle, että tämä
suunnitelma, joka tarkoittaa oivallisten jalkineiden hankkimista
ihmisille, on mainio suunnitelma ja että se lopettaisi paljon
inhimillistä kurjuutta. Hän voi suhtautua myötätuntoisesti jaloon
innostukseenne, mutta luulenpa, että havaitsette hänen pysyvän
järkähtämättä päätöksessään ottaa teiltä nahastaan niin paljon kuin
suinkin kykenette siitä maksamaan.

Otaksukaa sitten sanovanne hänelle: 'Kuinka olettekaan saanut haltuunne
tämän maa-alueen ja nämä karjalaumat, niin että nyt estätte niiden
puutteessa olevia ihmisiä niitä saamasta vaatien itsellenne tällaista
hyötyä?' Hän luultavasti silloin aloittaa pitkän jaarituksen tai
vieläkin luultavammin vihastuu ja kieltäytyy enemmistä keskusteluista.
Epäillen yhä, onko hänellä oikeutta pitää omanaan näitä olioita, te
kenties myönnätte hänen ansaitsevan kohtuullisen palkkion maa-alueen
ja karjalaumojen ylimalkaisesta valvonnasta. Mutta sellaiset
karjankasvattajat ovat hurjaa väkeä, ja luultavaa on, ettette pääse
paljoa kauemmaksi ehdotuksissanne. Teidän täytyy lopultakin maksaa
tälle nahkan omistajalle huikea hinta — hän vaatii teiltä niin paljon
kuin suinkin voi teiltä saada — jos tahdotte jatkaa suunnitelmanne
toteuttamista.

Niin, sitten teidän on toimitettava nahka tänne, tehtävä mitä hyväksi
näette saadaksenne sen kuljetetuksi tähän maahan rautateitse ja
laivoilla. Silloin kohtaatte jälleen henkilöitä, jotka eivät ollenkaan
halua eivätkä aio auttaa suunnitelmanne toteutumista, vaan ovat sen
esteenä, tahtovat kiristää teiltä viimeisenkin pennyn yrittäessänne
hankkia ehjiä jalkineita kaikille. Te havaitsette, että rautatie
on yksityisomaisuutta ja kuuluu jollekin omistajalle tai joillekin
omistajille, havaitsette, että laivojen laita on samoin ja ettei
kukaan ajattelekaan tyytyä pelkkään palvelusta korvaavaan palkkioon.
Hekin tahtovat hyötyä teistä niin paljon kuin suinkin mahdollista.
Jos tutkitte asiaa, huomaatte kenties, että rautateiden ja alusten
todelliset omistajat ovat osakkeenomistajien muodostamia yhtiöitä
ja että hyväätarkoittavasta yrityksestänne kiristetty voitto virtaa
Torquayssa asuvien vanhojen naishenkilöiden, Parisissa elelevien
tuhlaajien, Lontoon klubeissa tavattavien hyvinkengitettyjen
gentlemannien ja kaikenlaisten hienojen henkilöiden taskuihin...

Saatte sitten vihdoin nahkan kuljetetuksi Englantiin ja tahdotte ryhtyä
valmistamaan siitä jalkineita. Viette sen johonkin väestökeskukseen,
kutsutte työmiehiä, rakennatte suojia ja pystytätte koneita tyhjälle
maa-alueelle ja ryhdytte jonkinlaisen pyhän raivon valtaamina
harjoittamaan jaloa teollisuuttanne, valmistamaan jalkineita... Mutta
miten käykään? Luoksenne saapuu tuon joutilaan maa-alueen omistaja,
selittää sen kuuluvan hänelle ja vaatii suunnattoman suurta vuokraa.
Huomaatte vielä, etteivät työmiehenne saa asuntoa, elleivät maksa
vuokraa hekin — jokainen neliötuuma maata on jonkun omaisuutta, ja
ihminen ei voi sulkea silmiään hetkeksikään kysymättä sitä ennen
lupaa joltakin omistajalta. Työmiestenne syömästä ruoasta, heidän
käyttämistään vaatteista on kaikista maksettu veroa maanomistajille,
vaunujenomistajille, talonomistajille, loppumatonta veroa, joka on
paljoa suurempi niihin käytettyä työtä...

Niin voitte jatkaa. Mutta jo nyt alatte oivaltaa ainakin erään
ryhmän niitä syitä, joiden vuoksi kaikilla ei ole hyviä ja mukavia
jalkineita. Nahkaa on yltäkyllin, on yltäkyllin työvoimia ja
riittävästi älyä maailmassa, jotta tämä ja tuhannet muut toivottavat
asiat voitaisiin toteuttaa. Mutta tuo järjestys, jonka mukaan maa ja
luonnollisesti tuotetut oliot ovat yksityisomaisuutta, nuo ehkäisevät
vaatimukset, jotka estävät teitä käyttämästä maaperää ja liikkuvaa
kalustoa ja jotka on tyydytettävä ylen suurilla maksuilla, ovat
tiellänne. Nuo omistajat ahdistavat loiseläinten tavoin yritystänne
sen jokaisella asteella, ja kun vihdoin jalkineparinne Englannissa
valmistuu, huomaatte sen maksavan suunnilleen punnan ja olevan siten
väestön suuren enemmistön saavuttamattomissa. Ja ette pitäne minua
haavemielisenä ja liioittelevana, jos tunnustan, että kun tuon käsitän
ja katselen kadulla köyhien ihmisten jalkineita, näen, kuinka kehnot,
muodottomat ja kerrassaan inhoittavat ne ovat, tuntuu samalla kuin
näkisin joukon pieniä maanomistajien, karjanomistajien, talonomistajien
ja kaikenlaisten omistajien haamuja kiertelemässä heidän väsyneillä
kintereillään iskien niihin kuin iilimadot, ottaen paljon antamatta
mitään ja ollen kaiken sellaisen kurjuuden todellisena syynä.

[5] Elihun tutkielmat on julkaissut Independent Labour Party
("Riippumaton työväen puolue") ja jokainen niistä maksaa pennyn.
Parhaat ovat: _Whose Dog art Thou?_ ("Kenen koira olet sinä?"); _A
Nation of Slaves_ ("Orjakansa"); _Milk and Postage Stamps_ ("Maito
ja postimerkit"); _A Corner in Flesh and Blood_ ("Lihalla ja verellä
keinotteleva yhtymä") ja _Simple Division_ ("Yksinkertainen jako").

[6] Lester F. Ward, _Pure Sociology_ ("Puhdas sosiologia") (The
Macmillan Company, New York.)

[7] Dakotassa johti vv. 1906—7 yksityinen liiketoiminta erikoisen
ankaraan hiilipulaan talven ollessa tuimimmillaan, ja puute tuntui niin
vaikeana, että väestö kävi ohikulkevien kivihiilijunien kimppuun ja
pysähdytti ne.

[8] Selvä ja ihastuttava selostus sosialistin suhteesta
raittiuskysymykseen sisältyy Fabian Societyn julkaisemaan tutkielmaan
_Municipal Drink Traffic_ ("Kunnallinen väkijuomaliike"); se maksaa
pennyn.

[9] _The Future in America_ ("Tulevaisuus Amerikassa"), IX luku.

[10] Tri Alfred Russel Wallace: _Studies Scientific and Social_
("Tieteellisiä ja sosiaalisia tutkimuksia"), II nidos, 24. luku,
(Macmillan & Co, 1900).

[11] _Socialism and the Family_ ("Sosialismi ja perhe"), A.C. Fifieldin
kustantama.

[12] Socialism and the Family.

[13] "Jouhipuku peitti koko ruumiin alas polviin asti; alushousuja
samoinkuin paitaakin peitti valkoinen liinavaate, joten jouhipuku
peittyi näkyvistä. Koko vaatetus oli siten kiinnitetty, että se
voitiin helposti riisua jokapäiväisinä ruoskimishetkinä; eilisen
ruoskinnan jäljet näkyivät vielä hänen ruumiissaan punaisina juomuina.
Sellaista lihankidutusta ei ollut aikaisemmin harjoittanut yksikään
englantilainen pyhimys, ja ihmettä lisäsi vielä näky, joka meidän
käsitystemme mukaan on merkittävä inhoittavaksi: jouhivaatteissa
kuhisi lukematon määrä syöpäläisiä, niitä kiehui siinä erään kertojan
sanojen mukaan niinkuin vesi kiehuu porisevassa kattilassa. Tuo
kamala näky herätti jälleen eloon edellisen illan hurskaan innon
sitäkin kiihkeämpänä. He katselivat toisiaan vaiti ja ihmetellen ja
huudahtivat sitten: 'Katsokaa, millainen aito munkki hän oli, ja me
emme sitä tietäneet!' Samassa he alkoivat vuoroin itkeä, vuoroin
nauraa, murehtivat sitä, että olivat menettäneet sellaisen päämiehen,
ja riemuitsivat siitä, että olivat löytäneet sellaisen pyhimyksen."
Teol. tri Arthur Penhyn Stanley: _Historical Memorials of Canterbury_
("Canterburyn historiallisia muistoja").

[14] Ystäväni mr Graham Wallas huomauttaa minulle, että Amerikan
etelävaltioissa vallinneen orjuuden eetillistä oikeutusta usein
puolustettiin vetoamalla leskeen, jolla oli ‘vain muutamia voimakkaita
orjia'.

[15] Talo, jossa vuokrataan kalustettuja huoneita ja huoneistoja
enimmälti pitäen huolta vuokraajien palveluksestakin.

[16] Kts. _A Modern Utopia_ ("Uudenaikainen Utopia")-teoksen liitettä
"Scepticism of the Instrument" ("Välineen skeptillisyys").

[17] Lauseparsi on minuun kohdistettuna erikoisen soveltumaton, koska
kirjassani _Mankind in Making_ on selvästi perusteltu luku (II luku),
jota ei ole koskaan yritetty kumota ja jossa otaksun lopullisesti
osoittaneeni Francis Galtonin rotuhygieniaa ja rodun jalostamista
koskevat teoriat kestämättömiksi.

[18] Lordi Avebury: _On Municipal and National Trading_, Macmillan &
Co, 1907. ("Kunnallisesta ja kansallisesta liiketoimesta".)

[19] Lukija löytää erittäin selväpiirteistä, opettavaa ja innostavaa
lukemista Kirkup'in teoksesta _History of Socialism_ (A. & C. Black,
1906). Se on hieno, puolueeton selostus, jota sopii varsin hyvin
käyttää tämän kirjan ojenteena (tai vahvisteena).

[20] Sitä käytettiin luultavasti ensimmäisen kerran _Poor Man's
Guardian_ ("Köyhän miehen suojelija")-lehdessä sinä vuonna. Kts. Graham
Wallas: _The Life of Francis Place_ ("Francis Placen elämäkerta"), s.
353.

[21] _The Future in America_.

[22] Kirjoittaja, niinkuin yleensäkään englantilaiset sosialistit, ei
tarkoin tunne marxilaisuutta ja arvostelee niin ollen teoriaa, joka
ei perustu itse asiassa Marxin esittämiin ajatuksiin, vaan Wellsin
omaan kuvitteluun. Niinpä on Marx nimenomaan lausunut, että sosialismi
saattaa toteutua kansanvaltaisissa maissa myös työväen rauhallisen
luokkataistelun avulla.

[23] Tekijä erehtyy taaskin Marxin suhteesta sosialismin
toteuttamisohjelmaan. Marx ei kyllä katsonut omalla ajallaan voivansa
ruveta yksityiskohtaisesti kuvailemaan, millä lailla vuosikymmenien
kuluttua olisi sosialismiin siirryttävä. Mikä ei merkitse sitä,
etteikö sosialististen puolueiden silloin, kun ne ovat saavuttamassa
valtiovallan käsiinsä ja voivat siis todenteolla ryhtyä sosialismia
toteuttamaan, ole Marxinkin mielestä luotava itselleen selvää ja
yksityiskohtaista sosialisoimisohjelmaa.

[24] Tekijä on tässäkin käsittänyt väärin marxilaisuuden
ajatuskulun. Taloudellinen kehitys tosin herättää työväenluokassa
pyrkimyksen sosialismiin, mutta tuo pyrkimys ilmenee siten, että
syntyy sosialistisia puolueita, jotka toiminnallaan tekevät
työväenluokan jäsenet tietoisiksi sosialismin välttämättömyydestä ja
toteuttamiskeinoista. Sosialismi toteutuu siis Marxin mukaan ihmisten
tietoisen toiminnan avulla.

[25] Mahdollisesti tekijän lausuma pitää paikkansa joihinkin
anglosaksilaisiin "marxilaisiin", mutta ei Marxiin ja useimpiin
marxilaisiin nähden. Marx itse toimi koko ikänsä poliittisten
ja yhteiskunnallisten uudistusten aikaansaamiseksi, mikä ei ole
ristiriidassa Marxin teorian kanssa. Marxin mukaan sosialismia
kokonaisuudessaan ei tosin voida toteutaa muuten kuin määrättyjen
taloudellisten edellytysten ollessa olemassa, mutta joka tapauksessa on
työväenliikkeen taisteltava uudistusten hyväksi.

[26] Tekijä erehtyy pahasti. Marxilaisuus ei voi pitää "kansaa"
erehtymättömänä, koska se aina painostaa, että kansassa on useita
yhteiskuntaluokkia erilaisine etupyrkimyksineen ja niistä johtuvine
aatteineen. Ei se myöskään usko, että työväenluokka on erehtymätön; Jos
niin olisi, silloinhan marxilaisten ja yleensä sosialistien valistustyö
olisi tarpeeton, samoin asiain pohdinta sosialististen puolueiden
keskuudessa.

[27] Marx itse tosin ei joutanut käsittelemään erikoisen huomattavasti
kasvatuskysymystä, mutta marxilaisuus oivaltaa täysin sen merkityksen.
Bebelin kirjaa on arvosteltu myös marxilaisten taholta.

[28] _In the Days of the Comet_ ("Pyrstötähden päivinä"), Macmillan &
Co, 1906. Sosialismia vastustavat puhujat ja kirjailijat tavallisesti
lainaavat kappaleita Times-lehden kirjallisessa liitteessä
ilmestyneestä arvostelusta, joka julkaistiin "kirjasodan" kuumimmillaan
ollessa — ikäänkuin lainaisivat kappaleita kirjasta itsestään.

[29] Oikeudenpalvelija Dickensin _Oliver Twist_-romaanissa.
_Bumbledom_, "bumblelaisuus", merkitsee kaikenkaltaista puuhakasta ja
vähiin tuloksiin johtavaa olevinaanoloa. (S.m.)

[30] Kts. liitettä kirjassa _Mankind in the Making_.

[31] _Municipalisation by Provinces_ ("Kunnallistuttaminen
provinsseissa"), _On the Reform of Municipal Service_ ("Kunnallisen
palveluksen uudistamisesta"), _Public Control of Electric Power and
Transit_ ("Sähkövoiman ja kauttakulkuliikkeen julkisesta valvonnasta"),
_The Revivai of Agriculture: a National Policy for Great Britain_
("Maanviljelyksen jälleenelpyminen, kansallispoliittinen tehtävä
Isossa Britanniassa"), _The Abolition of Poor Law Guardians_
("Köyhäinhoitolain valvojain poistaminen"). Toisia tulossa. (Fabian
Society 1905/6).

[32] Tämä yleistys on laajalleulottuva ja kaipaisi melkoista muovausta,
ellei kysymyksessä olisi vain sosialististen aatteitten sarjan
yleispiirteinen kuvaileminen. Aikaisemmat tutkimukset, esim. _The
New Reform Bill_ ("Uusi reformilakiehdotus"), _Facts for Londoners_
("Tosiasioita lontoolaisille"), _Facts for Bristol_, koskettelevat
etupäässä koneistoa.

[33] Kävin taannoin ensi kerran eläissäni Liverpoolissa ja
Manchesterissa ja olin iloinen havaitessani, kuinka sikäläisten
taidekokoelmien huonommuus Glasgow'n kokoelmiin verraten kalvoi
ihmisten mieliä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Uusia maailmoita vanhojen sijaan" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.