Title: Bel-Ami : Kaunis ystävä
Author: Maupassant, Guy de
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Bel-Ami : Kaunis ystävä" ***


KAUNIS YSTÄVÄ

(Bel-Ami suom.)


Kirj.

GUY DE MAUPASSANT


Suomentanut

Arvi Nuormaa



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,
1926.



ENSIMMÄINEN OSA



1


Saatuaan kassanhoitajattarelta takaisin viiden frangin rahastaan
Georges Duroy poistui ravintolasta.

Hän oli ryhdiltään komea jo luonnostaan, mutta myös siksi, että hän
oli entinen aliupseeri. Hän ojentautui suoraksi, sipaisi viiksiään
tottuneella sotilaallisella liikkeellä ja loi myöhästyneisiin
päivällisvieraisiin pikaisen ja tutkivan katseen, oikean
valloittajakatseen, joka haukan tavoin iski saaliiseensa.

Naiset olivat kääntyneet katsomaan hänen jälkeensä. Heitä oli
kolme työläisnaista, eräs keski-ikäinen, huonosti kammattu
musiikinopettajatar, päässään huolimattomasti asetettu, ainaisen
tomun peittämä hattu ja yllään huonokuosinen leninki, sekä kaksi
porvarisrouvaa miehineen. Kaikki he olivat tämän halpahintaisen
ruokapaikan jokapäiväisiä vieraita.

Tultuaan katukäytävälle hän seisahtui hetkeksi miettimään, mihin nyt
ryhtyisi. Oli kesäkuun 28. päivä, ja hänellä oli vain kolme frangia
neljäkymmentä centimea taskussaan. Tällä summalla hänen oli määrä tulla
toimeen kuukauden loppuun, ja tämä rahamäärä vastasi kahta päivällistä
ilman aamiaista tai kahta aamiaista ilman päivällistä, kuinka vain
halusi. Hän laski, että koska päivällinen maksoi kolmekymmentä souta,
mutta aamiainen vain kaksikymmentäkaksi, niin hänelle jäisi, jos hän
tyytyisi aamiaiseen, yksi frangi ja kaksikymmentä centimea, jotka
merkitsivät yhtä kevyttä illallista — leipää ja makkaraa — sekä
kaupanpäällisiksi kahta lasia olutta jossakin bulevardikahvilassa. Nämä
kahvilakäynnit olivat hänen suurimpia tuhlausaiheitaan ja iltahuvejaan.
Hän lähti kävelemään rue Notre-Dame-de-Lorettea alaspäin.

Hän kulki samoin kuin siihen aikaan, jolloin hän vielä käytti
husaarinpukua, rinta koholla ja sääret hiukan hajalla, ikäänkuin hän
juuri olisi laskeutunut hevosen selästä. Hän tunkeutui häikäilemättä
katukäytävän täyttävien ihmisten välitse tyrkkien heitä hartioillaan,
sillä hän ei halunnut joutua pois suunnastaan. Hiukan kulunutta
silinterihattuaan hän piti vähän toisella korvalla ja iski kantapäitään
jäykästi katuun. Näytti siltä, kuin hän olisi alituisesti halveksinut
jotakin, ohikulkijoita, taloja, koko kaupunkia, kuten ainakin reipas
sotilas, joka on sattunut romahtamaan siviilisäätyyn.

Vaikka hänellä oli yllään vain kuudenkymmenen frangin hintainen,
valmiina ostettu puku, hänen ulkoasussaan oli jonkinlaista hieman
räikeää ja rahvaanomaista, mutta kuitenkin todellista hienoutta. Hän
oli pitkä ja ryhdikäs, hänen kastanjanruskea tukkansa vivahti hiukan
vaaleaan, hänen ylöspäin kierretyt viiksensä verhosivat vaahdon
kaltaisina hänen ylähuultaan, hänen vaaleansinisissä silmissään oli
hyvin pieni silmäterä, ja luonnostaan kiharaisen tukkansa hän oli
kammannut jakaukselle keskeltä päätä. Hän muistutti helppohintaisen
romaanin epämoraalista päähenkilöä.

Oli niitä iltoja, jolloin ilma loppuu Pariisista. Suurkaupunki on kuuma
kuin sauna ja näytti aivan hikoilevan tänä tukahduttavana iltana.
Viemärikaivot huokuivat graniittikidoistaan myrkyllisiä henkäyksiä, ja
kellarikerrosten matalista keittiönikkunoista työntyi kadulle pesuveden
ja vanhojen kastikkeiden inhottava löyhkä.

Porttikäytävissä istuivat portinvartijat paitahihasillaan ja hajareisin
olkituoleillaan ja polttivat piippua. Ihmiset kulkivat laahustavin
askelin ja paljain päin, hattu kädessä.

Saavuttuaan bulevardille Georges Duroy pysähtyi vielä kerran, kahden
vaiheilla siitä, mitä tekisi. Häntä halutti lähteä kävelemään pitkin
Champs-Elysées’tä Boulognen puistoon päin saadakseen hengittää vähän
raitista ilmaa puiden alla. Mutta hänellä oli myös toinen pyyde, halu
joutua johonkin lemmenseikkailuun.

Kuinkahan se ilmautuisi? Sitä hän ei tietänyt, mutta hän oli odottanut
sitä jo kolme kuukautta, joka päivä ja joka ilta. Silloin tällöin
hänen tosin oli onnistunut näpistää itselleen hiukan rakkautta sorean
ulkomuotonsa avulla, mitä hän toivoi aina enemmän ja parempaa.

Hänen taskunsa olivat tyhjät, ja hänen suonensa sykkivät. Häntä
kiihotti kosketus kadun ilotyttöihin, jotka kuiskailivat hänelle
kadunkulmissa: "Lähtekää mukaan, kaunis poika!", mutta hän ei
uskaltanut mennä, sillä hänellä ei ollut rahaa. Ja sitä paitsi hän
odotti jotakin muuta, toisenlaisia, vähemmän karkeita suudelmia.

Kuitenkin hän rakasti paikkoja, joissa yleiset naiset täyttävät
tanssihuoneistot, kahvilat ja kadut, hänestä oli hauskaa tungeskella
heidän joukossaan, jutella heidän kanssaan, sinutella heitä, hengittää
heidän väkeviä hajuvesiään, tuntea olevansa heitä lähellä. Olivathan
he joka tapauksessa naisia, rakkautta tarjoavia naisia. Eikä hän
suhtautunut heihin sitä synnynnäistä halveksuntaa tuntien, jolla
hyvästä perheestä olevat miehet heitä katselevat.

Hän kääntyi Madeleinen kirkkoa kohti ja lähti kulkemaan ihmisvirran
mukana, joka vetelänä laahusti eteenpäin kuumuudessa. Suurien
kahviloiden edustalla katukäytävät olivat täynnä janoista väkeä, jota
suurista ikkunoista tulviva räikeä, häikäisevä valo valaisi. Pienillä
pyöreillä tai neliskulmaisilla pöydillä oli laseja, täynnä punaisia,
keltaisia, vihreitä, ruskeita, kaikenvärisiä juomia ja vesikarahveissa
välkkyivät suuret, läpinäkyvät jääputket, jotka jäähdyttivät karahvin
kirkasta nestettä.

Duroy oli hiljentänyt kulkuaan, ja juomisen halu poltti hänen kurkkuaan.

Polttava jano, oikea huvi-illan jano kiusasi häntä, ja hän ajatteli
sitä suloista tunnetta, jonka juokseva, kylmä juoma aiheuttaisi
mennessään kurkusta alas. Mutta jos hän joisi vain kaksikin lasia
oluita tänä iltana, hän jäisi huomenna vaille laihaa illallistaan, ja
hän tunsi liiankin hyvin loppukuun nälkäiset hetket.

Hän ajatteli: "Pitänee odottaa, kunnes kello on kymmenen, mutta
silloin menen juomaan lasin olutta Café Américainiin. Jumaliste,
kuinka janottaa!" Ja hän katseli kaikkia noita ihmisiä, jotka istuivat
pöytiensä ääressä juomassa, kaikkia noita, jotka mielensä mukaan
saattoivat sammuttaa janoaan. Pöyhkeän ja huolettoman näköisenä hän
kulki kahviloiden ohitse, päätellen henkilöiden puvuista ja ilmeistä,
paljonko rahaa kullakin oli taskussaan. Ja hänen mielensä tuli
katkeraksi noita rauhallisina ja tyytyväisinä istuvia ihmisiä kohtaan.
Saisipa vain tutkia heidän taskunsa, niin kyllä löytäisi sekä kultaa
että kirkasta hopeaa ja kuparia! Vähintään luulisi jokaisella olevan
mukanaan kaksi louisdoria, ja jokaisessa kahvilassa oli hyvinkin sata
vierasta; yhteensä siis sata kertaa kaksi louisdoria eli neljätuhatta
frangia! Hän murahti itsekseen.: "Senkin siat!" ja jatkoi joustavin
askelin kulkuaan. Mutta jos hän olisi voinut asettaa jonkun heistä
seinää vasten jossakin pimeässä kadunkulmassa, niin totisesti hän olisi
vääntänyt mieheltä niskat nurin, kuten hänellä aikaisemmin, suurten
manööverien aikana, oli ollut tapana tehdä maalaisten kanoille.

Ja hänen mieleensä muistuivat hänen Afrikassa viettämänsä kaksi vuotta
ja kuinka hän siellä Etelän pienissä varuskuntapaikoissa oli verottanut
arabialaisia. Julma ja iloinen hymy välkähti hänen huulillaan, kun hän
muisti erään kujeen, joka oli maksanut kolmen alkuasukkaan hengen,
mutta tuottanut hänelle ja hänen tovereilleen kaksikymmentä kanaa,
kaksi lammasta ja muutamia kultarahoja sekä naurun aihetta kuudeksi
kuukaudeksi.

Syyllisiä ei koskaan saatu kiinni, tuskinpa heitä sitä paitsi
viitsittiin etsiäkään, sillä yleensä pidetään arabialaista Etelässä
sotilaan luonnollisena saaliina.

Mutta Pariisissa oli toisin. Täällä ei voinut ryhtyä kunnolliseen
rosvoretkeen, sapeli sivulla ja revolveri kädessä, kuten esteettömästi
saattoi tapahtua kaukana siviilioikeuslaitoksista, Etelän vapaudessa.
Sisimmässään hän tunsi kaikkien aliupseerivaistojensa värähtelevän.
Kuinka hän kaipasikaan kahta erämaavuottaan! Mikä vahinko, ettei hän
ollut jäänyt sinne! Mutta hän oli toivonut niin paljon tulostaan
Pariisiin. Ja kuinka oli käynyt? Siitä ei todellakaan kannattanut puhua!

Hän pyöräytti kieltään ja läpäytti sitä kitalakea vasten, ikäänkuin
todetakseen, kuinka kuiva hänen suunsa oli.

Ihmisjoukko liukui hänen ohitseen väsyneesti ja hitaasti, ja hän
ajatteli yhä: "Senkin siat! Jokaisella noista pässinpäistä on rahaa
liivintaskussaan!" Hän tyrkki ihmisiä olkapäillään vihellellen iloisia
laulunpätkiä. Hänen kolhaisemansa herrat kääntyivät murahtaen katsomaan
hänen jälkeensä, ja naiset huudahtivat hänelle ohi kulkiessaan:
"Moukka!"

Hän kulki Vaudevillen ohitse ja pysähtyi Cafe Américainin edustalle
miettien, menisikö sittenkin juomaan oluensa, sillä jano suorastaan
kidutti häntä. Ennen kuin hän ratkaisi asian, hän katsahti bulevardin
valaistuun kellotauluun. Kello oli neljännestä yli yhdeksän. Hän
tunsi itsensä hyvin: niin pian kuin täysinäinen olutlasi olisi hänen
edessään, hän joisi sisällyksen yhdellä siemauksella. Ja mitä hän
sitten tekisi kello yhteentoista asti?

Hän meni kahvilan ohitse. "Kävelen takaisin Madeleinen luo", hän
ajatteli, "ja palaan sitten hitaasti tänne."

Kun hän saapui place de l’Opéran kulmaan, hänen ohitseen meni pitkä
nuori mies, jonka kasvot hän hämärästi muisti joskus nähneensä.

Hän lähti seuraamaan miestä pinnistäen muistiaan ja mumisten
puoliääneen: "Missä hitossa olen nähnyt tuon ihmisen?"

Hän kaiveli turhaan muistinsa kätköjä. Sitten yht'äkkiä, ihmeellisen
muisti-ilmiön kautta, ilmestyi hänen silmäinsä eteen kuva juuri
tuosta samasta miehestä, mutta kuvassa mies oli sorjempi ja nuorempi
sekä yllään husaarinpuku. Hän huudahti ääneen: "Hei Forestier!" ja
kiiruhtaen askeltaan, kunnes saavutti kävelijän, löi tätä olalle.
Toinen kääntyi, katsahti Duroy'hon ja sanoi: "Mitä haluatte, herra?"

Duroy purskahti nauruun: "Etkö tunne minua?"

"En."

"Georges Duroy, kuudennesta husaarirykmentistä."

Forestier ojensi hänelle molemmat kätensä: "Sinäkö, vanha ystävä! Mitä
kuuluu?"

"Hyvää vain, entä itsellesi?"

"No, eipä erikoista. Voitko kuvitella, että rintani nykyään on heikko
kuin lumppupaperi! Minulla on alituiseen yskää katarrin jälkeen, jonka
sain Bougivalissa samana vuonna, jolloin palasin Pariisiin. Siitä on
nyt neljä vuotta."

"Olet kuitenkin vankan näköinen."

Forestier pani kätensä vanhan toverinsa kainaloon, kertoi hänelle
koko sairautensa, selosti hänelle käyntinsä lääkärien luona, heidän
mielipiteensä ja neuvonsa ja ne vaikeudet, jotka hänen olosuhteissaan
estivät häntä noudattamasta noita neuvoja. Häntä oli neuvottu
viettämään talvensa Välimeren rannikolla. Mutta kuinka se kävisi
laatuun? Hän oli sanomalehtimies, naimisissa ja hyvässä asemassa.

"Hoidan politiikkaa _La Vie Françaisessa_, kirjoitan
senaattiselostuksia _Le Salut_-lehteen ja silloin tällöin kirjallisia
katsauksia _La Planeteen_. Kuten näet, minua on onnestanut."

Duroy katseli häntä hämmästyneenä. Hän oli suuresti muuttunut,
kypsynyt. Hänen käyntinsä, ryhtinsä ja pukunsa osoittivat itsetietoista
miestä, ja hänen vatsansa näytti olevan tottunut hyviin päivällisiin.
Ennen hän oli laiha, hintelä ja solakka, alituinen riitapukari ja
tappelija, joka aina oli touhussa. Kolmessa vuodessa Pariisi oli
muuttanut hänet aivan toisenlaiseksi, lihavahkoksi ja vakavaksi, sekä
sirotellut muutamia harmaita hiuksia hänen ohimoilleen, vaikka hän
iältään oli tuskin seitsemääkolmatta vanhempi.

"Minne olet matkalla?" Forestier kysyi.

"En minnekään", Duroy vastasi, "olen vain kävelemässä ennen
kotiinmenoani!"

"Vai niin, lähde mukaan _La Vie Françaisen_ toimitukseen. Minun on
siellä luettava, muutamia korjausvedoksia. Sitten voimme yhdessä mennä
juomaan lasin olutta."

"Mielelläni".

Ja he lähtivät kävelemään nojaten toistensa käsivarteen ja osoittaen
tosiaan kohtaan sitä vaivatonta tuttavallisuutta, joka vallitsee koulu-
ja rykmenttitoverien välillä.

"Mitä sinä puuhailet Pariisissa?" Forestier tiedusteli.

Duroy kohautti olkapäitään: "Näen yksinkertaisesti nälkää. Kun
aikani päättyi sotaväessä, halusin lähteä tänne... ansaitsemaan
rahaa tai pikemminkin saadakseni olla Pariisissa. Ja nyt olen kuusi
kuukautta ollut virkamiehenä Pohjoisen rautatien konttorissa ja saanut
tuhatviisisataa frangia vuodessa, siinä kaikki."

"Eipä ole lihavaa", Forestier mutisi.

"Eipä tosiaankaan. Mutta mitä minun sitten olisi tehtävä? Olen
yksinäni. En tunne ketään, eikä minulla ole mitään suosituksia. Hyvää
tahtoa ei puutu, mutta keinot ovat vähissä."

Forestier tarkasteli ystäväänsä kiireestä kantapäähän kuin liikemies,
joka arvostelee tavaraansa, ja selitti sitten varmasti: "Katsohan,
poikaseni, täällä kaikki riippuu röyhkeydestä. Mielevä mies pääsee
helpommin ministeriksi kuin toimitusjohtajaksi. On vain oltava tärkeä
eikä vaiettava. Mutta, tuhat tulimmaista, mistä johtuu, ettet ole
keksinyt itsellesi parempaa hommaa?"

Duroy selitti: "Etsin kaikkialta, mutta en keksinyt mitään. Mutta tällä
hetkellä minulla kuitenkin on jotakin kiikarissa. Minulle on tarjottu
ratsumestarin paikkaa Pellerinin maneesissa. Siellä saisin, meidän
kesken sanoen, kolme tuhatta frangia."

Forestier pysähtyi äkkiä: "Älä millään ehdolla ota sitä paikkaa; sehän
olisi tyhmää, kun kerran voit ansaita vaikka kymmenentuhatta frangia.
Katkaiset tulevaisuutesi yhdellä iskulla. Konttorissasi olet ainakin
piilossa, kukaan ei tunne sinua, ja sinä voit, jos sinulla on kylliksi
voimia, lähteä matkoihisi ja päästä vihreälle oksalle jollakin toisella
alalla. Mutta jos rupeat ratsumestariksi, on kaikki lopussa. Se olisi
samaa kuin olla hovimestarina jossakin ravintolassa, jossa koko Pariisi
käy syömässä päivällistä. Sen jälkeen kun olet antanut ratsastustunteja
herrasmiehille ja heidän pojilleen, he eivät koskaan totu pitämään
sinua vertaisenaan."

Hän vaikeni, mietti muutaman sekunnin ja kysyi sitten:

"Oletko ylioppilas?"

"En. Sain reput kaksi kertaa."

"Ei tee mitään. Olethan joka tapauksessa käynyt koulusi loppuun asti.
Jos puhutaan Cicerosta tai Tiberiuksesta, niin kai suunnilleen tiedät,
mistä on kysymys?"

"Kyllä, suunnilleen."

"Hyvä. Kukaan ihminen ei ole sen paremmin asioista perillä,
lukuunottamatta joitakuita hulluja, jotka eivät ole älynneet ajoissa
lopettaa opiskeluaan. Ei ole lainkaan vaikeaa esiintyä kykynä. Kaikki
riippuu vain siitä, ettei tuoreeltaan joudu kiinni tietämättömyydestä.
On luovittava, luiskahdettava vaikeuksista, käännettävä esteet
ylösalaisin ja hyökättävä toisten kimppuun tietosanakirjan avulla.
Kaikki ihmiset ovat tyhmiä kuin pässit ja tietämättömiä kuin kanat."

Hän puhui rauhallisen toimenmiehen tavoin, joka tuntee maailman, ja
katseli hymyillen kadun ihmisvilinää. Mutta äkkiä hän alkoi yskiä.
Hän pysähtyi antaakseen yskänkohtauksen mennä ohitse ja jatkoi sitten
alakuloisella äänellä: "Kirottua, ettei ihminen voi päästä tästä
katarrista! Ja nyt on lisäksi vielä kesä! Totta tosiaankin, ensi
talveksi matkustan Mentoniin hoitamaan itseäni. Maksoi mitä maksoi,
terveys ennen kaikkea."

He olivat saapuneet boulevard Poissonnièrelle ja pysähtyivät erään ison
lasioven eteen, jonka taakse oli liimattu levällään oleva kaksisivuinen
sanomalehti. Kolme henkilöä seisoi sitä lukemassa.

Oven yläpuolella säteili, ikäänkuin ihmisiä luokseen kutsuen, kookkain
kirjaimin kaasuliekkien muodostama nimi: _La Vie Française_. Ja
ohikulkevat ihmiset, joita äkkiä valaisi näiden kolmen sanan loiste,
näyttäytyivät muutaman sekunnin tässä kylmässä hohteessa, kirkkaasti ja
selvästi kuin päivänvalossa, ja katosivat sitten jälleen pimeään.

Forestier työnsi oven auki ja kehotti Duroyta käymään sisään. Duroy
astui edellä, nousi mukavia, hienoja portaita, jotka näkyivät koko
kadulle, ja tuli erääseen halliin, jossa kaksi juoksupoikaa tervehti
hänen toveriaan, sekä pysähtyi jonkinlaiseen odotushuoneeseen, joka
oli tomuinen ja rähjäytynyt ja kalustettu väärennetyllä sametilla
päällystetyin arvottomin huonekaluin. Niiden vihreä, haalistunut
päällys, joka oli tuhruinen ja kulunut, vaikutti aivan rotansyömällä.

"Paina puuta", sanoi Forestier, "minä tulen viiden minuutin kuluttua."

Ja hän katosi eräästä niistä ovista, jotka johtivat tähän huoneeseen.

Harvinainen, kummallinen, sanoin kuvaamaton lemu, toimitushuoneiston
lemu, täytti tämän huoneen. Duroy istui liikkumattomana, hieman
hämillään ja ennen kaikkea hämmästyneenä. Silloin tällöin kiiruhti
ihmisiä hänen ohitseen. He tulivat jostakin ovesta ja katosivat
toisesta, ennen kuin hän ennätti heitä tarkastaa.

Milloin siitä kiiruhti nuoria, hyvin nuoria miehiä, jotka tärkeän
näköisinä kantoivat kädessään rapisevia paperiliuskoja, milloin
taas latojia, joiden painomusteen likaamien pellavapuseroiden alta
saattoi nähdä moitteettoman valkoisen kauluksen ja hienosta kankaasta
valmistetut herrasmieshousut. He kantoivat varovasti painettuja
papereita, tuoreita ja vielä kosteita korjausvedoksia. Tulijoiden
joukossa oli myös eräs pieni herra, joka oli silmiinpistävän hienosti
pukeutunut liian ruumiinmukaiseen pitkääntakkiin, housuihin, jotka
kiertyivät liian ahtaasti säärien ympärille ja kenkiin, jotka olivat
liian teräväkärkiset. Hän oli arvattavasti joku hienostoreportteri,
joka tuli tuomaan illan uutisia suuresta maailmasta.

Tuli toisenlaisiakin, vakavia ja tärkeän näköisiä miehiä, päässä
korkeat, suorareunaiset hatut, joiden tarkoituksena kaiketi oli erottaa
heidät muusta ihmiskunnasta.

Forestier ilmestyi jälleen, mukanaan kookas, laiha herrasmies. Tämä oli
iältään kolmi- tai nelikymmenvuotias, hänen yllään oli hännystakki ja
kaulassaan valkoinen liina. Hän oli tummaverinen, ja hänen viiksensä
oli kierrelty teräviksi naskaleiksi. Muuten hänen ulkomuotonsa todisti
ylimielisiä ja itsetyytyväistä olentoa.

Forestier sanoi hänelle: "Hyvästi, rakas mestari."

Toinen puristi hänen kättään sanoen: "Näkemiin, ystäväni" ja lähti
vihellellen ja keppi kainalossa portaita alas.

"Kuka tuo oli?" Duroy kysyi.

"Se oli Jacques Rival, kuuluisa pakinoitsija ja kaksintaistelija,
tiedäthän. Hän kävi lukaisemassa käsikirjoituksensa vedoksen. Garin,
Montel ja hän ovat Pariisin kolme parasta pakinoitsijaa, mitä tulee
päivänkysymysten henkevään ja sukkelaan käsittelyyn. Hän ansaitsee
täällä kolmekymmentätuhatta vuodessa kahdesta artikkelista viikossa."

Ulos mennessään he kohtasivat pienen, pitkätukkaisen, lihavan ja
epäsiistin näköisen herran, joka huohottaen kiipesi ylös portaita.

Forestier tervehti häntä hyvin kunnioittavasti sekä selitti
toverilleen: "Norbert de Varenne, runoilija, Kuolleiden aurinkojen
tekijä, myös eräs niitä, joille maksetaan hyvin. Jokaisesta
kertomuksesta, jonka hän antaa lehdelle, maksetaan kolmesataa frangia,
ja pisimmässä on tuskin kahtasataa riviä. Mutta nyt Napolitainiin, minä
olen tukehtua janoon."

Niin pian kuin he olivat istuutuneet kahvilan pöydän ääreen, Forestier
tilasi kaksi olutlasia ja tyhjensi heti omansa yhdellä siemauksella,
kun taas Duroy joi oluensa hitain nielaisuin, maistellen sitä
mielihyvällä kuin jotakin harvinaisia ja kallisarvoista juomaa.

Hänen toverinsa oli vaiti. Hän näytti miettivän jotakin ja sanoi
vihdoin: "Miksi et yritä sanomalehtialaa?"

Toinen katseli häntä hämmästyneenä ja sanoi: "Mutta... tuota noin... en
ole koskaan kirjoittanut mitään."

"Äh! Voihan aina koettaa. Kerta ensimmäinen! Minä voisin käyttää sinua
uutisten hankkimiseen, haastatteluihin ja vieraskäynteihin. Saisit
aluksi kaksisataaviisikymmentä frangia ja vapaat kulkuneuvot. Haluatko,
että puhun johtajan kanssa?"

"Tietysti, mielelläni."

"Hyvä. Tule huomenna kotiini päivälliselle. Sinne tulee vain viisi tai
kuusi henkilöä, johtaja Walter ja hänen rouvansa, Jacques Rivel ja
Norbert de Varenne, jotka juuri näit, sekä eräs rouvani ystävätär. Onko
sovittu?"

Duroy epäröi ja punastui hämillään. Vihdoin hän sammalsi:

"Mutta... minulla ei ole sopivaa pukua."

Forestier ällistyi: "Eikö sinulla ole hännystakkia? Saakeli! Se on
kuitenkin välttämätön vaatekappale. Pariisissa, näetkös, voi paremmin
tulla toimeen ilman sänkyä kuin ilman frakkia."

Mutta äkkiä hän otti liivintaskustaan muutamia kultarahoja, valitsi
niistä kaksi louisdoria ja ojensi ne vanhalle toverilleen sanoen
sydämellisesti ja tuttavallisesti: "Maksa takaisin, milloin voit.
Vuokraa kuukaudeksi tai osta vähittäismaksulla ne puvut, joita
tarvitset. Järjestä asia mielesi mukaan, mutta tule huomenna meille
päivälliselle puoli kahdeksalta, 17 rue Fontaine."

Hämmästyneenä Duroy työnsi rahat laskuunsa ja änkytti: "Olet todella
ystävällinen. Olen sinulle hyvin kiitollinen, ja voit olla varma siitä,
etten unohda tätä koskaan..."

Toinen keskeytti hänet: "Hyvä, hyvä. Otetaanpa vielä lasi." Ja hän
lausui: "Vahtimestari, kaksi olutta!"

Juotuaan lasinsa tyhjiin sanomalehtimies kysyi:

"Kävelemmekö vähän?"

"Kernaasti."

Ja he lähtivät astelemaan kohti Madeleinen kirkkoa.

"Mitä nyt tekisimme?" Forestier kysyi. "Väitetään, että pariisilaisella
kävelijällä aina on jotakin puuhaa. Mutta se ei ole totta. Jos omasta
puolestani haluan kävellä jonakin iltana, en koskaan tiedä, minne
menisin. Boulognen metsään ei viitsi mennä ilman naisseuraa, eikä
naisiakaan ole aina saatavissa. Musiikkikahvilat voivat huvittaa
ruokatavarakauppiastani ja hänen vaimoaan, mutta ei minua. Mitä siis
olisi tehtävä? Ei mitään. Pitäisi olla jonkinlainen kesäpuutarha,
esimerkiksi Parc Monceaun tapainen, joka olisi auki yöllä ja jossa
saisi kuunnella hyvää musiikkia ja juoda kylmiä juomia puiden
siimeksessä. Se ei saisi olla huvittelupuisto, vaan kävelypaikka, ja
pääsymaksujen tulisi olla korkeat, jotta sinne saataisiin houkutelluksi
kauniita naisia. Siellä voisi käyskennellä hyvin hiekoitetuilla
käytävillä, joita sähkölamput valaisisivat, ja istuutua, milloin
haluttaisi, kuuntelemaan musiikkia lähellä tai kaukaa. Ennen vanhaan
Musard oli vähän sinne päin, mutta meno siellä vaikutti liiaksi
moukkamaiselta, siellä soitettiin liian paljon tanssimusiikkia, se ei
ollut tarpeeksi tilava eikä tarpeeksi hämärä eikä tarpeeksi varjoisa.
Sellaisen paikan pitäisi olla hyvin iso, ja siellä pitäisi olla hyvin
kaunis puutarha. Se olisi ihastuttavaa. Minne haluaisit mennä?"

Duroy ei pelkältä hämmästykseltään voinut sanoa mitään, mutta
teki kuitenkin vihdoin päätöksensä: "En ole koskaan ollut
Folies-Bergères’issâ. Olisi hauskaa pistäytyä sitä katsomassa."

Hänen toverinsa huudahti: "Folies-Bergères, hyi hemmetti! Siellä me
paistumme kuin pannussa, mutta olkoon menneeksi, saattaa siellä olla
hauskaakin."

Ja he kääntyivät takaisin päästäkseen rue de Faubourg-Montmartrelle.

Huvittelupaikan valaistu fasadi levitti kirkasta valoaan niille
neljälle kadulle, jotka sen edustalla kohtaavat toisensa.

Forestier astui sisään, mutta Duroy pysähdytti hänet:

"Mehän menemme lippumyymälän ohitse."

Forestier vastasi tärkeän näköisenä:

"Minun seurassani ei tarvitse maksaa."

Kun he tulivat kontrollipöydän luo, kaikki kolme kontrollööriä
kohottivat hattuansa sanomalehtimiehelle, joka kysyi:

"Onko teillä hyvää aitiota vapaana?"

"Luonnollisesti, herra Forestier."

Hän otti pääsyliput, jotka hänelle annettiin, työnsi auki paljoitetut,
nahalla päällystetyt ovet, ja he olivat salissa.

Tupakansavu leijaili hienona usvana salin kaukaisemmissa osissa melkein
peittäen näkyvistä näyttämön ja salongin toisen puolen. Ja sikareista
ja savukkeista, joita kaikki nämä ihmiset polttivat, kohosi tuo kevyt
usva pieninä, ohuina, harmaina renkaina, kohosi lakkaamatta ja kokoutui
katon vaiheilla ison kupolin alle, missä se muodosti sakean pilven
valokruunun ja ylimmän parven ympärille, joka oli täynnä katselijoita.

Leveä käytävä johti ympyrän muotoiseen kävelypaikkaan, jossa kokottien
kirjava parvi sekautui herrojen tummiin ryhmiin. Tällä kertaa
käytävällä seisoi joukko naisia odottamassa uusia tulijoita kolmen
tarjoilupöydän luona, joiden takana, maalattuina ja kuihtuneina,
prameili kolme alkoholin ja rakkauden kaupustelijatarta.

Isoista peileistä, jotka olivat heidän takanaan, kuvastuivat heidän
selkänsä ja ohikulkijain kasvot.

Forestier lähestyi nopein askelin kuin mies, joka tietää vaatia
itselleen kunnioitusta, ja ihmiset väistyivät hänen tieltään.

Hän meni erään ovenvartijattaren luo: "Aitio numero 17!" hän sanoi.

"Tätä tietä, herra."

Ja heidät suljettiin pieneen avonaiseen, punaisella verhottuun
laatikkoon, jossa oli neljä punaista tuolia niin lähekkäin, että oli
vaikeaa pujottautua niiden välitse. Ystävykset istuutuivat. Oikealla ja
vasemmalla näkyi pitkä linja, jonka molemmat päät päättyivät näyttämöön
ja jonka muodosti rivi aivan samanlaisia laatikoita; ne olivat täynnä
ihmisiä, jotka kaikki istuivat samalla tapaa ja joista näkyivät vain
pää ja rinta.

Näyttämöllä oli kolme nuorta miestä: yksi iso, yksi keskikokoinen ja
yksi pieni. Heillä oli yllään ruumiinmukaiset trikoot, ja he olivat
trapetsivoimistelijoita.

Iso mies astui ensin esiin lyhyin, nopein askelin ja tervehti yleisöä
kädenliikkeellä, aivan kuin hän olisi heittänyt lentosuukon.

Hänen trikoittensa alta piirtyivät käsivarsien ja jalkojen lihakset,
ja hän kulki rinta pullollaan salatakseen liian ulkonevan vatsansa.
Kasvoiltaan hän muistutti parturia, ja huolellisesti kammattu jakaus
halkaisi hänen tukkansa kahteen samanlaiseen osaan. Sirosti hypähtäen
hän tarttui trapetsiin ja alkoi käsivarsistaan riippuen pyöriä ympäri
kuin hyrrä. Sen jälkeen hän pysähdytti pyörimisensä ja jäi seisomaan
trapetsille pystysuorana ja liikkumattomana, pysyttäytyen tässä
asennossa vain lanteittensa voiman avulla.

Sitten hän hyppäsi maahan, tervehti hymyillen ja kättentaputusten
kaikuessa permannon yleisöä ja astui syrjään näytellen joka askeleella
jalkansa lihaksia.

Toinen, tanakampi ja varreltaan lyhyempi, astui nyt vuorostaan esiin ja
uudisti saman tempun. Sen suoritti vielä kolmaskin yleisön osoittaessa
yhä äänekkäämmin suosiotaan.

Mutta Duroy ei välittänyt esityksistä. Lakkaamatta hän käänteli päätään
tarkastellakseen avaraa kävelypaikkaa, joka oli täynnä herroja ja
ilotyttöjä.

"Katsohan permantoa", Forestier sanoi hänelle. "Pelkkiä tyhmän
näköisiä porvareita vaimoineen ja lapsineen, jotka ovat tulleet tänne
töllistelemään! Aitioissa bulevardityyppejä, muutamia taiteilijoita,
muutamia vähän parempia tyttöjä ja takanamme hullunkurisin sekamelska
minkä Pariisissa saattaa nähdä. Silmäilehän vähän noita ihmisiä!
Kuten näet, siinä ovat edustettuina kaikki ammatit ja kaikki
yhteiskuntaluokat, mutta näkyvimpänä on roskaväki. Tuossa joukossa
on virkamiehiä, pankkiherroja, liikeapulaisia, ministeriöiden
virkailijoita, sanomalehtimiehiä, tyttökauppiaita, siviilipukuisia
upseereita, frakkipukuisia huijareita, jotka ovat olleet syömässä
päivällistä jossakin kabareessa ja jotka poikkeavat place de
l’Opéralle, ennen kuin kääntyvät boulevard des Italiens’ille; ja
lisäksi joukko epäilyttäviä olioita, joita ei tarkemmin voi määritellä.
Mitä naisiin tulee, niin kaikki ne ovat samaa maata: nainen, joka
illastaa Américainissa, kahdenkymmenen tai neljänkymmenen frangin
tyttö, joka pyydystää vieraita ja ilmoittaa tuttavilleen, milloin
hän on vapaa. Kuudessa vuodessa ne oppii tuntemaan kaikki tyynni.
Heidät tapaa kautta vuoden joka ilta samoissa paikoissa, paitsi kun he
hoitelevat terveyttään Saint-Lazaressa tai Lourcinessa."

Duroy ei enää kuunnellut. Eräs nainen katseli häntä nojaten
kyynärpäillään heidän aitionsa reunakaidetta vasten. Se oli kookas,
tummaverinen tyttö, jonka iho oli maalattu valkeaksi. Hänen kalpeiden,
mustien silmiensä ympärystät oli värjätty tushilla, ja niitä kehysti
pari suunnattomia, keinotekoisia kulmakarvoja. Hänen liian uhkean
rintansa yli pingottui musta silkkileninki, ja maalatut huulet,
punaiset kuin verinen haava, antoivat hänen ulkomuodolleen jonkinlaisen
eläimellisyyden, ylenpalttisuuden ja turmion leiman, joka kuitenkin oli
omansa herättämään halua.

Nainen kutsui luokseen erään ohikulkevan ystävättärensä, punatukkaisen
vaaleaverikön, joka oli yhtä lihava kuin hän itsekin, ja sanoi hänelle
äänellä, joka oli riittävän kova kuuluakseen: "Katsohan tuota sievää
poikaa. Jos hän haluaa tarjota minusta kymmenen louisdoria, niin enpä
tosiaankaan kieltäydy."

Forestier kääntyi ja taputti ystäväänsä polvelle: "Se oli tarkoitettu
sinulle. Onnittelen, rakas ystävä. Sinulla on nähtävästi menestystä."

Entinen aliupseeri oli punastunut, ja hän hypisteli koneellisesti
liivintaskussaan olevaa kahta kultarahaa.

Esirippu oli laskenut, orkesteri soitti valssia.

Duroy sanoi: "Mennäänpä vähän ravintolan puolelle."

"Kuten haluat."

He nousivat paikoiltaan, ja kävelevien virta vei heidät heti mukaansa.
Toisten tyrkkiminä, lykkiminä ja tuuppimina he työntyivät eteenpäin
tässä hattumeressä. Ja kokotit kuljeskelivat parittain herraryhmien
keskellä, pujahtelivat liukkaasti ja kevyesti heidän välistään, liukuen
kyynärpäiden, rintojen ja selkien ohitse, aivan kuin olisivat olleet
kotonaan. He liikehtivät nokkelasti kuin kalat vedessä tässä koiraiden
virrassa.

Duroy oli ihastunut ja antautui virran vietäväksi, hengittäen ahnaasti
sisäänsä tupakansavua, kevytmielisten naisten hajuvesien ja ihmisten
hien pilaamaa ilmaa.

Mutta Forestier hikoili, puhkui ja yski: "Mennään puutarhaan", hän
sanoi.

He kääntyivät vasemmalle ja tulivat jonkinlaiseen talvipuutarhaan, jota
vilvoitti kaksi isoa, rumaa suihkulähdettä. Puulaatikoissa kasvavien
punakatajien ja tuijien väliin sijoitettujen sinkkipöytien ääressä
istui miehiä ja naisia juomassa.

"Otammeko vielä oluen?" Forestier kysyi.

"Kernaasti."

He istuutuivat ja alkoivat tarkastella yleisöä.

Silloin tällöin joku kokotti pysähtyi heidän pöytänsä ääreen ja kysyi
kuluneesti hymyillen: "Tarjoatteko minulle jotakin, herra?" Ja kun
Forestier vastasi: "Saatte lasin vettä suihkukaivosta", he poistuivat
mutisten: "Hävetkää, hölmöt."

Mutta lihava tummaverikkö, joka äsken oli nojannut ystävysten aitiota
vasten, ilmestyi jälleen. Hän tuli itsetietoisin askelin, mukanaan
vaaleaverinen ystävättärensä. He olivat todella kaunis ja sopusuhtainen
pari.

Huomatessaan Duroyn nainen hymyili, ikään kuin heidän silmänsä jo
olisivat ripittäneet toisilleen likeisiä salaisuuksia. Hän otti tuolin,
istuutui varsin rauhallisesti vastapäätä Duroyta, kehotti ystävätärtään
istumaan ja tilasi kirkkaalla äänellä: "Vahtimestari, kaksi
omenamehua!" Forestier huudahti hämmästyneenä: "Etpä sinä haikaile!"
Nainen vastasi: "Ystäväsi on niin viekoitteleva. Hän on todella sievä
nuorukainen. Luulenpa, että voisin tehdä hullutuksia hänen tähtensä!"

Duroy oli hämillään eikä keksinyt mitään sanottavaa. Hän kierteli
käherrettyjä viiksiään hymyillen yksinkertaisen näköisenä. Tarjoilija
toi mehut, ja molemmat naiset joivat ne yhdellä siemauksella. Sitten he
nousivat, ja tumma sanoi Duroylle nyökäten hänelle ystävällisesti ja
näpsäyttäen hänen olkapäätään viuhkallaan: "Kiitos, rakkaani. Kylläpä
sinä olet harvapuheinen."

Ja he poistuivat lanteitaan keinutellen.

Forestier alkoi nauraa: "Kuulehan, vanha ystävä, ymmärrätkö lainkaan,
että sinulla on menestystä naisten piirissä? Sitä sinun on käytettävä
hyväksesi. Sen avulla voit päästä pitkälle." Hän vaikeni hetkeksi,
mutta jatkoi sitten aivan kuin itsekseen: "Heidän kauttaan joka
tapauksessa pääsee päämääräänsä nopeimmin."

Ja kun Duroy yhä vain mitään puhumatta hymyili, hän kysyi: "Jäätkö
vielä tänne? Minä puolestani olen saanut tarpeekseni ja lähden kotiin."

Toinen mutisi: "Jään vähäksi aikaa. Eihän vielä ole myöhä."

Forestier nousi: "No, hyvästi sitten! Älä unohda huomista. Puoli
kahdeksan, 17 rue Fontaine."

"Sovittu. Kiitos tästä päivästä."

He löivät kättä, ja sanomalehtimies poistui.

Hänen mentyään Duroy tunsi olonsa vapaammaksi, ja mielissään hän taas
hypisteli taskussaan olevia kultarahoja. Sitten hän nousi ja ryhtyi
tutkivasti silmäilemään yleisöä.

Pian hän sai näkyviinsä molemmat naiset, sekä tumman että vaalean,
jotka yhä kuljeskelivat ylpeillen kerjäläisten kaltaisina meluavan
yleisön joukossa.

Duroy meni suoraan heitä kohden, mutta kun hän tuli lähelle, hänen
rohkeutensa katosi.

Tumma nainen kysyi silloin: "No, joko kielesi on irtautunut?"

Duroy sammalsi kirouksen, muuta hän ei keksinyt.

He seisahtuivat kolmihenkiseksi ryhmäksi keskelle kävelypaikan
ihmisvirtaa, joka muodosti pyörteen heidän ympärilleen.

Silloin nainen kysyi suoraan:

"Lähdetkö luokseni?"

Ja halusta vavisten Duroy vastasi karkeasti:

"Kyllä, mutta minulla on vain pari kymppiä mukanani."

Nainen hymyili välinpitämättömästi. "Ei tee mitään."

Ja hän tarttui Duroyn käsivarteen merkiten siten omistusoikeutensa.

Heidän lähtiessään ravintolasta Duroy ajatteli, että hän jäljelle
jäävillä kahdellakymmenellä frangilla helposti voisi vuokrata
hännystakin seuraavaksi päiväksi.



2


"Missä herra Forestier asuu?"

"Kolmannessa kerroksessa, vasemmalla."

Portinvartija vastasi kohteliaalla äänellä, jossa oli havaittavissa
kunnioitusta vuokralaista kohtaan. Ja Georges Duroy lähti astumaan
portaita ylös.

Hän tunsi itsensä hieman pelokkaaksi, araksi, olonsa epämukavaksi.
Hänellä oli ensimmäisen kerran elämässään yllään hännystakki, ja tämä
puku teki hänet levottomaksi. Hän kärsi sen puutteista, kengistä,
jotka, vaikka eivät olleetkaan kiiltonahkaiset, kuitenkin olivat
sangen hienot, sillä hän oli turhamainen jalkineittensa suhteen,
paidasta, jonka hän aamulla oli ostanut Louvresta neljällä frangilla
viidelläkymmenellä centimella ja jonka liian ohuet laskokset jo
alkoivat rypistyä. Hänen muut paitansa, arkipaidat, olivat kaikki
enemmän tai vähemmän kuluneita, niin ettei hän voinut käyttää niistä
edes vähimmän käytettyä.

Housut olivat vähän liian avarat. Ne sopivat huonosti ja kiertyivät
pohkeiden ympärille ryppyisinä kuin ainakin juhlavaatteet, jotka aivan
sattumalta joutuvat verhoamaan jonkun henkilön jäseniä. Vain itse takki
sopi hyvin. Hänen oli onnistunut saada frakki, joka oli melkein kuin
hänelle tehty.

Hän nousi portaita sydän pampattaen ja levottomana sekä ennen
kaikkea peläten vaikuttavansa naurettavalta. Äkkiä hän huomasi erään
iltapuvussa olevan herran, joka tuli häntä vastaan ja katseli häntä. He
olivat niin lähellä toisiaan, että Duroy astui askelen taaksepäin ja
pysähtyi sitten hämmästyneenä. Se oli hän itse, hänen oma kuvansa! Se
näkyi korkeasta lattiakuvastimesta, joka muutti ensimmäisen kerroksen
porraskäytävän isoksi peilisaliksi. Hän värähti ilosta, sillä hän
huomasi olevansa paljon hienomman näköinen kuin oli luullutkaan.

Kotona hänellä oli ollut vain pieni parranajopeilinsä, josta hän ei
ollut voinut nähdä koko vartaloaan, ja koska hän oli vain varsin
huonosti voinut tarkastella siitä tilapäisen pukunsa eri osia, hän oli
liioitellut puutteita ja pelännyt näyttävänsä hullunkuriselta.

Mutta kun hän nyt äkkiä sai nähdä kuvansa peilistä, hän ei ollut tuntea
itseään. Hän oli luullut peilikuvaa toiseksi maailmanmieheksi, jonka
hän ensi silmäyksellä oli arvostellut sekä hyvin pukeutuneeksi että
hienoksi.

Ja kun hän nyt tarkoin katseli kuvaansa, hän tunnusti itselleen, että
kokonaisvaikutus oli tyydyttävä.

Hän tarkasteli itseään kuin näyttelijä, joka harjoittelee osaansa.
Hän hymyili, ojensi kättään, teki liikkeitä, ilmaisi yllätyksen, ilon
ja hyväksymisen tunteita, tutki erilaisia hymyjä ja erilaisia silmien
ilmeitä, joilla hän tahtoi osoittaa kohteliaisuutta naisia kohtaan
saadakseen heidät ymmärtämään, että hän ihaili ja halusi heitä.

Ovi avautui porraskäytävässä. Hän pelästyi ja lähti nopeasti astumaan
portaita ylös. Hän pelkäsi, että joku hänen ystävänsä vieraista oli
nähnyt hänet vääntelemässä kasvojaan peilin edessä.

Toisessa kerroksessa hän huomasi peilin ja hiljensi käyntiään
nähdäkseen itsensä kulkevan ohitse. Hänen ryhtinsä näytti todella
hienolta. Hän käveli hyvin. Ja hänet täytti ääretön itseluottamus.
Varmasti hänellä olisi menestystä; siitä olivat takeena hänen
kasvonsa, hänen pyrkimyksensä päästä eteenpäin, päättäväisyys, jonka
hän tiesi omistavansa. Häntä halutti juosta, syöstä ylös jäljellä
olevat viimeiset portaat. Hän pysähtyi kolmannen peilin eteen, kiersi
viiksiään tottuneella liikkeellä, otti hatun päästään järjestääkseen
hiuksiaan ja mutisi puoliääneen, kuten hänellä usein oli tapana:
"Tämäpä mainio keksintö!" Sitten hän tarttui ovikellon nauhaan ja
soitti.

Ovi avautui melkein heti, ja hänen edessään seisoi mustapukuinen
palvelija vakavana, sileäksi ajeltuna ja niin hienona, että Duroy
jälleen hämmentyi voimatta käsittää, mistä tämä epämääräinen tunne
tuli. Ehkä sen aiheutti väkisin mieleen pyrkivä halu vertailla
heidän kummankin pukua. Kiiltonahkakenkäinen palvelija otti Duroyn
päällystakin, jota tämä oli kantanut käsivarrellaan päästäkseen
näyttämästä sen tahroja, ja kysyi:

"Kenet saan ilmoittaa?"

Ja hän sinkosi hänen nimensä erääseen saliin, jonka ovea peitti
puoleksi syrjään vedetty oviverho.

Mutta äkkiä Duroy menetti tasapainonsa, tunsi itsensä alakuloiseksi ja
aivan pelokkaaksi. Olihan hän ottamaisillaan ensimmäisen askelen kauan
kaipaamaansa ja unelmoimaansa maailmaan. Hän astui kuitenkin saliin.
Siellä odotti nuori, vaaleaverinen nainen, aivan yksinään isossa,
kirkkaasti valaistussa huoneessa, joka oli täynnä ruukkukasveja kuin
kasvihuone.

Duroy jähmettyi paikoilleen täydellisesti hämmästyneenä. Kuka tämä
hymyilevä nainen mahtoi olla? Sitten hän muisti, että Forestier oli
naimisissa, ja ajatus, että tämä ihastuttava, hieno vaaleaverikkö ehkä
oli hänen ystävänsä vaimo, lisäsi hänen säikähdystään.

Hän sopersi: "Hyvä rouva, olen..." Nainen ojensi hänelle kätensä:
"Kyllä tiedän. Charles on kertonut eilisestä tapaamisesta. Olen
iloinen, että hänen mieleensä juolahti ajatus kutsua teidät tänään
luoksemme päivälliselle."

Duroy punastui korviaan myöten eikä kyennyt sanomaan mitään. Hän tunsi,
että hänet tutkittiin, tarkastettiin kiireestä kantapäähän, punnittiin
ja arvioitiin.

Hän tahtoi pyytää anteeksi, selittää jollakin tapaa pukunsa
puutteellisuuksia. Mutta hän ei pystynyt keksimään mitään eikä niin
ollen uskaltanut kajota tähän arkaluontoiseen asiaan.

Hän istuutui nojatuoliin, jonka rouva oli hänelle osoittanut, ja kun
hän tunsi tuolin pehmeän, miellyttävän, kiiltävän sametin taipuvan
allaan, kun hän tunsi vartalossaan tämän mukavan huonekalun syleilyn,
huonekalun, jonka pehmeään selkämykseen ja käsivarsitukiin hän
miellyttävästi nojasi, hän huomasi joutuneensa uuteen ja ihastuttavaan
elämään, ikään kuin ottaneensa haltuunsa rakkaan esineen. Hänestä
tuntui, kuin hänestä nyt olisi tullut jotakin. Hän tunsi pelastuneensa.
Ja hän tuijotti rouva Forestier’ta, jonka silmät eivät olleet
hetkeksikään lakanneet häntä tarkastamasta.

Rouvalla oli vaaleansininen kasimirleninki, joka mainiosti sopeutui
hänen pehmeän vartalonsa ja uhkean rintansa ympärille.

Käsivarsien ja kaulan hipiä pilkisti näkyviin valkoisten pitsien alta,
jotka reunustivat lyhyitä hihoja ja avokaulusta. Hiukset, jotka oli
kammattu sykkyrälle keskelle päätä, olivat hieman kiharaiset luoden
vaalean, untuvaisen varjon kaulalle.

Duroy alkoi rauhoittua rouvan häntä katsellessa. Tämä katse toi
jostakin käsittämättömästä syystä hänen mieleensä tytön, jonka
hän eilen illalla oli tavannut Folies-Bergères’issä. Nämä silmät
olivat harmaat, teräksenharmaat, ilmeeltään vähän omituiset, huulet
olivat kovat ja leuka hiukan lihava, kasvonpiirteet epäsäännölliset,
mutta miellyttävät, täynnä suloutta ja veitikkamaisuutta. Näissä
naiskasvoissa näytti jokaiseen piirteeseen kätkeytyvän erikoista
viehätystä ja jokaisella olevan oma merkityksensä — ja jokainen liike
tuntui joko puhuvan tai salaavan jotakin.

Lyhyen vaitiolon jälkeen rouva Forestier kysyi: "Oletteko ollut
kauankin Pariisissa?"

Alkaen vähitellen päästä hermojensa herraksi Duroy vastasi: "Vain
muutamia kuukausia. Minulla on toimi rautatiellä. Mutta Forestier
on antanut minulle toiveita, että hänen avullaan ehkä voisin päästä
sanomalehtialalle."

Rouvan hymy kävi yhä selvemmäksi ja hyväntahtoisemmaksi. Hän sanoi
hiljaa: "Niin, tiedän sen."

Ovikello soi jälleen. Palvelija ilmoitti rouva de Marellen.

Tulija oli pieni, tummaverinen nainen.

Hän tuli sisään nopein askelin ja näytti olevan aivan kuin valettu
mustaan, hyvin yksinkertaiseen pukuunsa.

Hiuksiinsa hän oli pistänyt punaisen ruusun, johon katse väkisinkin
kiintyi. Sen tarkoituksena tuntui olevan hänen olemuksensa
tehostaminen, hänen erikoisen luonteensa valaiseminen; se myös antoi
hänelle jonkinlaisen äkillisen ja terävän vivahduksen.

Hänen mukanaan oli lyhythameinen tyttö. Rouva Forestier riensi häntä
vastaan.

"Päivää, Clotilde."

"Päivää, Madeleine."

He suutelivat toisiaan. Sitten lapsi ojensi otsansa rouva Forestier'n
suudeltavaksi ja sanoi varmasti kuin aikaihminen:

"Päivää, serkku."

Rouva Forestier suuteli häntä. Sitten seurasivat esittelyt:

"Herra Georges Duroy, Charlesin hyvä ystävä."

"Rouva de Marelle, ystävättäreni ja kaukainen sukulaiseni."

Hän lisäsi: "Täällä ei tarvita mitään muodollisuuksia; olkaa kuin
kotonanne."

Nuori mies kumarsi.

Mutta ovi avautui uudelleen, ja näkyviin tuli pieni, lihava, ja pyöreä
herra, joka talutti käsipuolesta komeaa, kaunista naista. Nainen oli
paljon pitempi miestä ja paljon häntä nuorempi, käytökseltään ylhäinen
ja ryhdiltään vakava. Tulijat olivat herra Walter, edustajakamarin
jäsen, pankkiiri, raha- ja liikemies, Etelän juutalainen ja _La Vie
Françaisen_ omistaja, sekä hänen vaimonsa, omaa sukua Basile-Ravalau,
samannimisen pankkiirin tytär.

Sitten tulivat peräkkäin Jacques Rival erittäin hienona ja Norbert
de Varenne, jonka hännystakin kauluksella kiilsi pitkästä tukasta
valunutta hilsettä. Hänen tukkansa, joka riippui aina hartioille asti,
oli sirotellut niillekin pieniä valkoisia hiutaleita. Huonosti solmittu
solmuke näytti olleen käytännössä jo monesti.

Hän astui lattian poikki vanhan naissankarin varmoin askelin,
tarttui rouva Forestier'n käteen ja suuteli häntä ranteelle. Hänen
kumartuessaan hänen pitkä tukkansa valahti nuoren naisen paljaalle
käsivarrelle.

Vihdoin saapui Forestier pyytäen anteeksi myöhäistä tuloaan. Mutta
Morelin juttu oli pidättänyt häntä toimituksessa. Morel, radikaalinen
edustajakamarin jäsen, oli tehnyt kyselyn siirtomaaministerille erään
määrärahan myöntämisestä Algerian asuttamiseksi.

Palvelija ilmoitti: "Pöytä on katettu!"

Kaikki siirtyivät ruokasaliin.

Duroy sijoitettiin rouva de Marellen ja hänen tyttärensä väliin.
Häntä alkoi jälleen vaivata pelko, tällä kertaa siksi, ettei hän
ollut varma siitä, osaisiko hän oikealla tavalla käyttää haarukkaa,
lusikkaa ja laseja. Viimeksimainittuja oli neljää lajia, joista yksi
vaaleansininen. Mitähän siitä oli juotava?

Liemiruokaa syötäessä ei puhuttu mitään, mutta sen jälkeen Norbert
de Varenne kysyi: "Oletteko lukeneet Gauthier’n oikeudenkäynnistä?
Merkillinen juttu!"

Ja nyt ruvettiin keskustelemaan tästä merkillisestä tapauksesta,
johon liittyi avioliittorikoksia ja kiristyksiä. Siitä ei puhuttu
niinkuin perhepiirissä on tapana puhua sanomalehtiuutisista, vaan
kaikki puhuivat kuin lääkärit, jotka omassa piirissään keskustelevat
jostakin sairaustapauksesta, tai kuin vihanneskauppiaat, jotka puhuvat
vihanneksista. Kukaan ei osoittanut tapauksen johdosta suuttumusta tai
edes hämmästystä, vaan jokainen koetti keksiä sen syvempiä salaisia
vaikuttimia ammattimaisen uteliaana ja täydellisesti välinpitämättömänä
itse rikoksen suhteen. Koetettiin selvästi valaista tekojen syitä,
määritellä niitä psykologisia edellytyksiä, joista rikos oli versonut
jonkin erikoisen sieluntilan tieteellisenä tuloksena. Naisetkin ottivat
innokkaasti osaa tähän penkomistyöhön, tähän syiden arvailemiseen.
Myös muita päiväntapahtumia pohdittiin, tarkasteltiin ja selviteltiin
joka puolelta, punnittiin ja arvioitiin suhtautumalla asioihin sillä
käytännöllisellä ja erikoisella tavalla, joka on ominainen uutisten
kauppiaille, joiden ammattina on myyskennellä ihmiskunnan komediaa
rivimaksua vastaan. Ja todella he muistuttivat kauppiaita, jotka
punnitsevat ja tarkastavat myytäviksi tarkoitettuja esineitä.

Sen jälkeen tuli puheeksi eräs kaksintaistelu, ja nyt otti puheenvuoron
Jacques Rival, sillä tämä oli hänen alaansa, eikä kukaan muu ymmärtänyt
sitä niinkuin hän.

Duroy ei uskaltanut puuttua sanallakaan keskusteluun. Hän vilkuili
toisinaan naapuriaan, jonka pyöreä kaula ärsytti ja viekoitteli
häntä. Nuoren naisen korvasta riippui kultaketjussa timantti; se
oli kuin vesipisara, joka oli valahtanut pehmeälle iholle. Silloin
tällöin nainen teki jonkin huomautuksen, joka aina loihti hymyn hänen
huulilleen. Hän oli leikillinen, rakastettava ja vilkas ja muistutti
kokenutta tylönletukkaa, joka suhtautuu yliolkaisesti kaikkiin asioihin
ja arvostelee niitä kevyesti ja hyväntahtoisesti epäillen.

Duroy koetti turhaan keksiä kohteliaisuutta naapurittarelleen, ja
kun hän ei mitään keksinyt, hän kiinnitti huomionsa tämän tyttäreen,
täytti hänen lasinsa, tarjosi hänelle ruokalajeja ja pani niitä hänen
lautaselleen. Lapsi, joka oli jäykempi kuin äiti, kiitti vakavasti:
"Teillä on minusta aivan liiaksi vaivaa", ja kuunteli aikuisten puheita
miettiväisen näköisenä.

Päivällinen oli erittäin hyvä, ja kaikki olivat ihastuksissaan. Johtaja
Walter söi kuin jättiläinen ja puhui vähän. Silmälasiensa takaa hän
vilkuili salavihkaa jokaista ruokalajia, joka tuotiin pöytään. Norbert
de Varenne oli syömisessä hänen veroisensa ja tiputteli silloin tällöin
kastiketta paitansa rintamukselle.

Forestier valvoi kaikkea hymyilevänä ja vakavana ja vaihtoi toisinaan
yhteisymmärryksestä kielivän katseen rouvansa kanssa. He olivat kuin
kaksi salaliittolaista, jotka yhdessä suorittavat vaikeaa tehtävää,
joka sujuu heidän toiveittensa mukaan.

Kasvot punertuivat, äänet kovenivat. Kerran toisensa jälkeen palvelija
kuiskasi vieraiden korvaan: "Cortonia vai chateau-Larozea?"

Duroy oli havainnut cortonin makunsa mukaiseksi ja antoi palvelijan
joka kerralla täyttää lasinsa. Miellyttävä ilon tunne täytti hänet; se
nousi vatsasta päähän, virtasi läpi suonien ja tunkeutui koko hänen
olemukseensa. Hän tunsi olonsa täysin hyväksi, ja tämä tunne valtasi
hänen elämänsä ja ajatuksensa, hänen ruumiinsa ja sielunsa.

Hän olisi tahtonut puhua, tehdä itsensä huomatuksi ja arvossapidetyksi,
tulla samanlaiseksi kuin nämä hänen ympärillään olevat ihmiset, joiden
pienimmätkin huomautukset nieltiin herkkupaloina.

Puheensorina yltyi taukoamatta, eri ajatuskantoja risteili sinne tänne,
vähäpätöisinkin sana aiheutti syrjähyppyjä kulloinkin puheena olevasta
asiasta. Kun päivänkysymykset oli käsitelty loppuun ja sillä välin
kosketeltu tuhansia muita aiheita, palattiin taas Morelin kyselyyn
siirtomaiden asuttamisesta Algeriassa.

Johtaja Waller teki ruokalajien välissä joitakin leikillisiä
huomautuksia, sillä hän oli suorasukainen ja epäileväinen luonne.
Forestier selosti huomisen artikkelinsa sisällystä. Jacques Rival vaati
sotilashallitusta ja ilmaista viljelysmaata kaikille upseereille, jotka
olivat palvelleet kolmekymmentä vuotta siirtomaissa.

"Siten", hän sanoi, "luodaan vahva kansanluokka, joka pitkän ajan
kuluessa on oppinut tuntemaan tämän maan ja joka sitä rakastaa ja osaa
sen kieltä. He myös tuntevat tärkeät paikalliset asiat, jotka aina ovat
hankalia kaikille tulokkaille."

Norbert de Varenne keskeytti hänet:

"Niin... He tulevat osaamaan kaikkea muuta paitsi maanviljelystä.
He tulevat puhumaan arabiaa ja jäämään tietämättömiksi siitä, miten
istutetaan juurikkaita tai kylvetään viljaa. He tulevat olemaan hyvin
kyvykkäitä miekkailussa, mutta heikkoja lannoittamisessa. Sen sijaan
tämä uusi maa on avattava selkosen selälleen jokaiselle. Siellä tulevat
menestymään älykkäät, muut saavat sortua. Se on elämän laki."

Seurasi kevyt hiljaisuus. Hymyiltiin. Georges Duroy avasi suunsa ja
selitti, hämmästyen oman äänensä kaikua, aivan kuin hän ei koskaan
olisi kuullut itsensä puhuvan: "Algeriassa on pahin puute hyvästä
maasta. Todella kannattavat maatilat maksavat siellä yhtä paljon kuin
Ranskassa, ja niitä ostavat rikkaat pariisilaiset, jotka haluavat
sijoituspaikkaa rahoilleen. Todelliset asuttajat, varaton väestö, joka
matkustaa sinne leivän puutteen takia, ajetaan erämaahan, missä ei
kasva mitään, koska siellä ei ole vettä."

Kaikki tuijottivat häneen. Hän tunsi punastuvansa.

Herra Walter kysyi: "Tunnetteko Algeriaa, herra?"

Duroy vastasi: "Kyllä, olen viettänyt siellä kaksikymmentäkahdeksan
kuukautta ja oleskellut kolmessa maakunnassa."

Ja äkkiä unohtaen Morelin jutun Norbert de Varenne kysyi häneltä erästä
pikkuseikkaa, josta hän oli kuullut joltakulta upseerilta. Hän halusi
tietää mzab-heimon tavoista, tuosta kaukaisesta pienestä tasavallasta,
joka oli syntynyt keskelle Saharaa, tämän auringon korventaman maan
näivettyneimpään osaan.

Duroy oli kaksi kertaa käynyt Mzabissa, ja hän alkoi nyt kertoa tämän
merkillisen seudun tavoista, seudun, jossa jokainen vesipisara oli
kullan arvoinen, jossa jokainen asukas on velvollinen palvelemaan
yhteiskuntaa ja jossa kaupallinen kunniantunto on paljon korkeammalle
kehittynyt kuin sivistyneiden kansojen keskuudessa.

Hän puhui hieman liioitellun vuolaasti, viinin ja miellyttämishalun
kiihottamana. Hän kertoi kaskuja rykmentistä, piirteitä arabialaisten
elämästä, seikkailuja sotaretkiltä. Pystyipä hän keksimään muutamia
värikkäitä sanojakin kuvatessaan keltaisia ja alastomia aavikoita,
joita auringon kuluttavat säteet polttavat.

Kaikkien naisten katseet olivat kohdistuneet häneen. Rouva Walter
lausui veltolla äänellään: "Te varmaankin osaisille kirjoittaa
ihastuttavan artikkelisarjan muistoistanne."

Silloin Walter alkoi katsella nuorta miestä silmälasiensa ylitse, kuten
hän aina teki halutessaan paremmin nähdä jonkun kasvot. Ruokalajeja hän
tarkasti silmälasiensa alitse.

Forestier käytti tilaisuutta hyväkseen: "Rakas johtaja, olen
juuri puhunut teidän kanssanne herra Duroysta, jonka haluaisin
käytettäväkseni poliittisia uutisia varten. Marambot’n lähdettyä
lehdestä minulla ei ole ketään, joka voisi hankkia tärkeitä salaisia
tietoja, ja lehti alkaa siitä kärsiä."

Vanha Walter tuli vakavaksi ja otti silmälasit kokonaan pois nenältään
voidakseen katsoa Duroyta suoraan kasvoihin. Sitten hän sanoi: "On
ilmeistä, että herra Duroy kykenee omintakeisesti arvostelemaan
asioita. Jos hän haluaa pistäytyä luonani huomenna kello kolmelta,
niin järjestämme asian." — Seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka jälkeen
herra Walter kääntyi kokonaan nuorta miestä kohden ja sanoi: "Mutta
kirjoittakaa nyt heti pieni pakinasarja Algeriasta. Voitte siinä kertoa
muistoistanne ja pujotella joukkoon mietteitä asutuskysymyksestä,
niinkuin äskenkin teitte. Se on päivänpolttava kysymys tällä hetkellä,
erittäin päivänpolttava, ja minä olen varma siitä, että se kiinnostaa
lukijakuntaa. Mutta kiirehtikää! Minun on saatava ensimmäinen
kirjoituksenne huomenna tai ylihuomenna, jotta se kiinnittäisi yleisön
mieltä, sillä asia on nyt käsiteltävänä edustajakamarissa."

Ja rouva Walter lisäsi vakavan ystävällisesti, kuten hän aina puhui
kaikesta, tavalla, joka antoi hänen sanoilleen suosionosoituksen
vivahduksen: "Ja teillähän on niin mainio otsakekin: _Afrikkalaisen
sotilaan muistelmia_. Vai mitä, herra Norbert?"

Vanha runoilija oli saavuttanut maineensa myöhään. Hän inhosi ja
pelkäsi nousukkaita, ja hän vastasi kuivasti:

"Kyllä, aivan erinomainen, edellyttäen, että jatko käy samaan tyyliin;
sillä vaikeinta on saada esiin juuri oikea tunnelma, se, jota
musiikissa voisimme nimittää sävellajiksi."

Rouva Forestier verhosi Duroyn suojelevalla ja hymyilevällä katseella,
tuntijan katseella, joka näytti sanovan: "Sinä kyllä pääset eteenpäin."
Rouva de Marelle oli useita kertoja kääntynyt katsomaan Duroyta,
ja timantti hänen korvassaan värisi lakkaamatta aivan kuin hieno
putoamaisillaan oleva vesipisara.

Hänen pieni tyttärensä tuijotti jäykkänä ja vakavana lautaseensa.

Mutta palvelija kierteli pöytää ja kaatoi johannisbergiä sinertäviin
laseihin. Ja Forestier kohotti maljan kumartaen herra Walterille: _"La
Vie Françaisen_ onneksi ja menestykseksi!"

Kaikki kumarsivat johtajalle, joka hymyili, ja Duroy joi voittonsa
huumaamana lasinsa pohjaan. Hänestä tuntui, että hän olisi voinut
tyhjentää kokonaisen tynnyrin, syödä kokonaisen härän, kuristaa
leijonan. Hän tunsi yliluonnollisen voiman jäsenissään, voittamattoman
tarmokkuuden ja loppumattoman toivon sielussaan. Nyt hän oli päässyt
näiden ihmisten joukkoon, hankkinut itselleen aseman, vallannut oikean
paikkansa. Hän silmäsi noita kasvoja uuden varmuuden täyttämänä, ja
ensimmäisen kerran hän uskalsi puhutella naapuriansa:

"Teillä on, rouva, kauneimmat korvarenkaat, mitä koskaan olen nähnyt."

Nainen kääntyi hymyillen häntä kohti: "Olen itse keksinyt tavan
ripustaa timantit yksinomaan kultalankaan. Ne ovat kuin kastehelmiä,
eikö teistäkin?"

Duroy sanoi hiljaa, oman rohkeutensa hämmentämänä ja peläten
esiintyvänsä tyhmästi:

"Ne ovat ihastuttavat... mutta niinpä ovat korvatkin niiden mukaiset."

Nainen kiitti häntä katseella, naisen valoisalla katseella, joka voi
tunkeutua sydämeen asti.

Ja kun Duroy kääntyi katsomaan toisaalle, hän kohtasi jälleen rouva
Forestier’n silmät, jotka edelleenkin olivat yhtä ystävälliset. Mutta
hän oli huomaavinaan niissä myös suurempaa iloisuutta, ilkamointia,
rohkaisua.

Kaikki herrat puhuivat nyt yht'aikaa säestäen kovaäänistä jutteluaan
vilkkailla liikkeillä. Keskustelun alaisena oli suuri suunnitelma:
maanalaisen rautatieverkoston rakentaminen Pariisiin. Asia saatiin
loppuun käsitellyksi vasta jälkiruokaa syötäessä. Jokaisella oli ollut
paljon sanottavaa kaupungin kulkuneuvojen hitaudesta, raitiotievaunujen
epämukavuudesta, omnibussien haitoista ja ajurien hävyttömyydestä.

Sitten noustiin pöydästä ja siirryttiin juomaan kahvia. Duroy tarjosi
leikillisesti käsivartensa pikkutytölle, joka kiitti häntä vakavasti ja
nousi varpailleen ulottuakseen naapurinsa käsikoukkuun.

Tullessaan saliin Duroysta tuntui jälleen siltä, kuin hän saapuisi
kasvihuoneeseen. Isot palmut levittelivät hienoja lehtiään huoneen
kaikissa neljässä nurkassa, kohottivat ne aina kattoon asti, missä ne
avautuivat aivan kuin vesisateiksi.

Kaakeliuunin molemmin puolin levitteli kaksi kumipuuta, sileinä kuin
pilarit, tummanvihreitä lehtiään toistensa ylitse, ja pianon päällä
oli kaksi tuntematonta ruukkukasvia, jotka olivat täydessä kukassa
ja vaikuttivat pyöreiltä; toinen kasvi oli aivan punainen, toinen
valkoinen, ja molemmat näyttivät kovin epätodellisilta, sillä ollakseen
oikeita ne olivat aivan liian kauniita.

Ilma oli viileä, ja huoneen täytti vieno, miellyttävä tuoksu, jota ei
voi kuvailla tai nimetä.

Nuori mies, joka jo oli päässyt kokonaan hermojensa herraksi,
tarkasteli huonetta huolellisesti. Se ei ollut iso, ja kasvit olivat
ainoat, jotka vetosivat katseeseen; räikeät värit eivät missään
häirinneet silmiä, ja siellä tunsi olonsa viihtyisäksi, levolliseksi ja
rauhalliseksi. Huone kietoutui ihmisen ympärille hiljaa ja suloisesti.
Se hiipi ruumiiseen hyväilyn tavoin.

Seiniä verhosivat vanhanaikaiset, kudotut, himmeän sinipunaiset
tapetit, joihin oli siroteltu keltaisia silkkikukkia. Ne olivat kuin
kultakärpäsiä.

Oviverhot olivat sinivihreää verkaa, ja niihin oli punaisella silkillä
kirjailtu muutamia neilikoita; tuolit, joita oli siellä täällä vailla
tiettyä järjestystä, olivat monenmuotoisia ja erikoisia, leposohvat,
mahtavat nojatuolit ja pienoissohvat, pielukset ja jakkarat oli
verhottu Ludvig XVI:n aikaa jäljittelevällä silkillä tai Utrechtin
sametilla, jossa oli granaatinpunaisia kirjailuja kellertävällä
pohjalla.

"Haluatteko kahvia, herra Duroy?"

Rouva Forestier tarjosi hänelle täyttä kahvikuppia hymyillen
ystävällistä hymyään, joka aina oli hänen huulillaan.

"Kiitos, rouva."

Hän otti vastaan kupin, ja kun hän varovasti kumartui ottamaan
hopeapihdeillä sokeripalaa pienen tytön ojentamasta rasiasta, emäntä
sanoi puoliääneen:

"Käyttäkää nyt tilaisuutta hyväksenne ja lausukaa rouva Walterille
jokin kohteliaisuus!"

Hän poistui, ennen kuin Duroy ennätti vastata.

Duroy joi ensin kahvinsa peläten läikyttävänsä sitä matolle;
keventynein mielin hän sitten mietti miten hän voisi lähestyä uuden
isäntänsä rouvaa ja ryhtyä hänen kanssaan puheisiin.

Äkkiä hän huomasi tyhjän kahvikupin, jota rouva piti kädessään. Pöytä
oli kaukana, eikä rouva tietänyt, mihin olisi kuppinsa laskenut. Duroy
ryntäsi esiin.

"Sallitteko minun auttaa?"

"Kiitos!"

Duroy vei kupin pois ja palasi takaisin: "Kunpa tietäisitte,
miten hauskoja hetkiä _La Vie Française_ on minulle valmistanut
erämaa-aikoinani. Se on todella ainoa sanomalehti, jota voi lukea
Ranskan ulkopuolella; se on paremmin toimitettu, hauskempi ja
vilkkaampi kuin kaikki muut. Se sisältää kaiken."

Rouva hymyili ystävällisen välinpitämättömänä ja vastasi vakavasti:

"Niin, miehelläni on todella ollut paljon työtä, ennen kuin hänen
onnistui luoda sanomalehti, joka täytti kaikki uudet vaatimukset."

Ja he alkoivat puhella. Duroylla oli liukas ja lipeä kieli, lämmin
äänenväri, lumousvoimaa katseessaan ja vastustamattoman viekoittelevissa
viiksissään. Ne varjostivat ylähuulta kauniina vaaleanruskeina
kiharoina, joiden ylöspäin kierretyissä kärjissä oli vielä vaaleampi
vivahdus.

He keskustelivat Pariisista, sen ympäristöstä, Seinen rannoista,
kylpylaitoksista, kesäajan huvituksista, kaikista tuollaisista
pikkuasioista, joista voi puhella loppumattomasti aivojen siitä
väsymättä.

Sitten lähestyi herra Norbert de Varenne liköörilasi kädessä, ja
silloin Duroy väistyi huomaamatta syrjään.

Rouva de Marelle, joka oli istunut juttelemassa rouva Forestier’n
kanssa, huusi hänelle: "Aiotteko siis koettaa sanomalehtialaa?"

Duroy alkoi epämääräisin sanoin puhua suunnitelmistaan ja palasi
sitten samoihin asioihin, joista hän äsken oli puhellut rouva Walterin
kanssa. Mutta koska hän nyt hallitsi aiheensa paremmin, hän saattoi
vaikuttaa ylimieliseltä ja toistella ominaan asioita, joita juuri oli
saanut kuulla. Ja hän katseli lakkaamatta naapuriaan silmiin aivan kuin
antaakseen sanoilleen jonkin syvemmän merkityksen.

Rouva de Marelle vuorostaan kertoi hänelle kaikenlaista vapaaseen ja
vaivattomaan tapaan, kuten nainen, joka tietää olevansa henkevä ja joka
aina tahtoo olla huvittava; hän tuli tuttavalliseksi, laski kätensä
Duroyn käsivarrelle ja hiljensi ääntään sanoakseen vähäpätöisyyksiä
siten, että ne kuulostivat salaisuuksilta. Duroy kuumeni sisäisesti
toisen ulkonaisesta kosketuksesta. Hän olisi heti tahtonut omistaa
elämänsä tuolle naiselle, puolustaa häntä, näyttää hänelle, mihin hän
kykeni. Hänen hitaat vastauksensa osoittivat hänen ajatustensa olevan
toiminnassa.

Mutta äkkiä rouva de Marelle huusi ilman erikoista syytä: "Laurine!" ja
hänen pikku tyttärensä tuli esiin. "Istu tänne, lapseni, sinä vilustut
siellä ikkunan luona."

Ja Duroyn valtasi mieletön halu suudella tyttöä, aivan kuin osa hänen
suudelmastaan olisi voinut siirtyä äidille.

Hän kysyi kohteliaalla, mutta isällisellä äänellä: "Suvaitsetteko,
pikku neiti, että suutelen teitä?"

Lapsi katsahti häneen hämmästyneenä. Rouva de Marelle sanoi nauraen:

"Vastaa nyt: Olkoon menneeksi tänään, mutta se ei saa muuttua tavaksi
vastaisuudessa!"

Duroy, joka oli istuutunut, otti Laurinen polvilleen ja kosketti
huulillaan tyttösen hienoja, aaltoilevia hiuksia.

Äiti hämmästyi: "Katsokaa, hän ei juoksekaan tiehensä. Muuten hän
sallii vain tätien suudella itseään. Mutta te olette vastustamaton,
herra Duroy."

Duroy punastui eikä vastannut mitään. Sitten hän alkoi hiljalleen
keinuttaa tyttöä polvellaan.

Rouva Forestier lähestyi ja päästi pienen hämmästyneen huudahduksen:
"Mutta katsokaas, Laurine on kesytetty, mikä ihme!"

Jacques Rival tuli myöskin paikalle tupruttaen sikanaan, ja Duroy nousi
lähteäkseen, jottei tulisi jollakin typerällä sanalla hävittäneeksi
sitä, minkä hän juuri oli pannut alulle, nimittäin valloitustyötään.

Hän meni sanomaan hyvästi, puristi varovasti naisten pieniä kätösiä ja
ravisti sen jälkeen lujasti herrojen käsiä. Hän huomasi, että Jacques
Rivalin käsi oli kuiva ja lämmin ja että hän vastasi sydämellisesti
kädenpuristukseen. Norbert de Varennen käsi oli kylmä ja kostea ja
luisui poispäin sormien kohdalta, johtaja Walterin käsi oli kylmä ja
veltto, vailla voimaa, vailla ilmettä, Forestier'n käsi taas lihava ja
haalea. Ystävä sanoi puoliääneen:

"Älä unohda: huomenna kello kolmelta."

"En unohda, älä pelkää!"

Kun Duroy tuli porraskäytävään, valtasi hänet halu juosta, sillä hänen
ilonsa oli ääretön. Hän syöksyi alas hypäten kaksi porrasta kerrallaan.
Mutta äkkiä hän näki toisen kerroksen isosta peilistä juoksujalkaa
rientävän herran ja hän pysähtyi häpeissään, aivan kuin hänet olisi
tavattu pahanteosta.

Multa sitten hän tarkasteli huolellisesti omaa kuvaansa ja ihmetteli,
että hän todella oli niin komea mies. Hän hymyili ystävällisesti
ja sanoi hyvästi kuvalleen kumartaen sille kohteliaasti kuin
arvohenkilölle ainakin.



3


Tultuaan kadulle hän alkoi miettiä, mihin hän nyt ryhtyisi. Hän olisi
mielellään antautunut haaveittensa valtaan, käyskennellyt kaduilla
unelmiinsa vaipuneena, hengittäen yön lempeää viileyttä. Mutta ajatus
siitä kirjoitelmasarjasta, jonka johtaja Walter oli häneltä tilannut,
ei jättänyt häntä rauhaan, ja hän päätti heti lähteä kotiin ja ryhtyä
työhön.

Hän kulki pitkin askelin, tuli ulkobulevardille, jota hän kulki rue
Boursault’ille asti. Sen varrella oli hänen asuntonsa. Talossa,
joka oli kuusikerroksinen, asui noin parikymmentä työläis- ja
käsityöläisperhettä. Hän kiipesi portaat valaisten vahatulitikuilla
likaisia askelmia, joilla oli paperinpalasia, savukkeenpätkiä ja
kaikenlaisia ruoanjätteitä. Kuvottava inhon tunne valtasi hänet ja
samalla halu heti muuttaa asumaan rikkaiden ihmisten joukkoon hienoihin
matoilla varustettuihin taloihin. Raskas ilma, joka johtui ruoan,
mukavuuslaitosten ja ihmisten hajusta, kaalin ja vanhojen sienien
aiheuttama tunkkautunut ilma, jota mikään tuuletus ei koskaan voinut
puhdistaa, täytti talon yltä päältä.

Nuoren miehen huone oli viidennessä kerroksessa, ja ikkunasta oli
näköala syvään kuiluun. Sen pohjalla olivat läntisen rautatien
lukemattomat kiskot, jotka tulivat esiin Batignollen tunnelista. Duroy
avasi ikkunan ja kumartui ruostuneen rauta-aitauksen ylitse.

Hänen alapuolellaan loisti mustan reiän pohjalta isojen häränsilmien
kaltaisina kolme punaista signaalilyhtyä, vähän kauempana näkyi niitä
useampia ja vielä kauempana vielä useampia. Joka hetki kajahteli läpi
yön lyhyitä ja pitkiä vihellyksiä, muutamia aivan läheltä, toisia niin
kaukaa, että niitä tuskin kuuli. Niissä oli ihmisääntä muistuttavia
vivahduksia. Yksi niistä lähestyi, lakkaamatta päästellen valittavia
vinkaisuja, jotka kasvoivat sekunti sekunnilta, ja äkkiä tuli näkyviin
voimakas keltainen valo, joka kiiti eteenpäin suunnattoman jyrinän
saattamana; ja Duroy näki tunnelin nielaisevan vaunujen pitkän jonon.

Hän sanoi itsekseen: "Ryhdytään työhön!" Hän pani kynttilän pöydälle,
mutta kun hänen piti aloittaa, hän huomasi, ettei hänellä ollut kotona
muuta kuin kirjepaperia.

Välipä sillä, se kyllä kelpaa, jos avaa kirjearkin ja kirjoittaa vain
toiselle puolelle. Hän kastoi kynän musteeseen ja kirjoitti arkin
yläreunaan kauneimmalla käsialallaan:

"_Afrikkalaisen sotilaan muistelmia_."

Sitten hän alkoi miettiä, miten aloittaisi ensimmäisen lauseen.

Hän istui pää käden varassa ja silmät tuijottaen valkoista
paperiarkkia, joka oli levällään hänen edessään.

Mitä hän kirjoittaisi? Nyt hän ei muistanut sanaakaan kaikesta
siitä, mitä äsken oli kertonut, ei ainoaakaan kaskua, ei ainoaakaan
tapahtumaa, ei yhtään mitään. Äkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus,
että kirjoituksen voisi alottaa saapumisesta Afrikkaan. Ja hän
kirjoitti:

"Oltiin suunnilleen toukokuun puolivälissä vuonna 1874, jolloin Ranska,
väsyneenä kauhean vuoden hirveistä koettelemuksista, jälleen alkoi
toipua..."

Ja hän pysähtyi epätietoisena siitä, kuinka hän nyt pääsisi seuraaviin
asioihin, laivain lastaukseen, matkaan ja ensimmäisiin vaikutelmiin.

Kymmenen minuuttia mietittyään hän päätti lykätä johdannon seuraavaksi
päiväksi ja ryhtyä heti kuvailemaan Alger’ta.

Ja hän piirsi paperille: "Alger on aivan valkoinen kaupunki..." Mutta
enempää hänen ei onnistunut keksiä. Hän näki ajatuksissaan tuon
kauniin, kimmeltävän kaupungin, joka laskeutui vuorensa huipulta alas
mereen matalien valkoisten talojen muodostamana vaahtona, mutta hän ei
voinut keksiä useampia sanoja kaiken sen ilmaisemiseksi, mitä hän oli
nähnyt ja tuntenut.

Ankaran aivojen ponnistuksen jälkeen hän lisäsi: "Osaksi siellä asuu
arabialaisia." Sitten hän heitti kynän pöydälle ja nousi.

Kapean rautasängyn päällä, jossa hänen ruumiinsa paikkaa osoitti
kuoppa, hän keksi arkipukunsa. Hän oli heittänyt sen siihen, ja siinä
se nyt lojui tyhjänä, väsyneenä, velttona ja kurjana kuin paarihuoneen
unohdettu käärinliina. Ja eräällä olkituolilla törrötti hänen
silkkihattunsa, hänen ainoa hattunsa, ja ammotti kuin almua anoen.

Seinissä, joita peittivät sinikukkaiset, harmaat tapetit, oli yhtä
paljon likatahroja kuin kukkia, vanhoja, epäiltävän näköisiä ja
alkuperältään erilaisia tahroja, joiden syntyä ei enää voinut tietää,
kuoliaaksi litistettyjä luteita ja öljyläiskiä, rasvaisia sormenjälkiä
ja saippuanvaahtoa, jota oli sinkoillut ympäri pesuvadista aamupesujen
aikana. Kaikki maistui häpeälliseltä kurjuudelta, pariisilaisten
kalustettujen vuokrahuoneiden rappiolta. Ja hänet täytti katkeruus
tätä hänen oman elämänsä kurjuutta kohtaan. Hän ajatteli, että hänen
täytyi muuttaa täällä pois, heti paikalla. Jo huomenna täytyi tämän
alennustilan loppua.

Äkkiä hänet jälleen valtasi palava työinto. Hän istuutui uudelleen
pöydän ääreen ja alkoi miettiä sattuvia lauseparsia, jotka olisivat
kelvanneet kuvailemaan Alger’ta tuota syvän ja salaperäisen Afrikan
harvinaista ja hurmaavaa esikartanoa — ja tuota arabialaisten
paimentolaisheimojen ja tuntemattomien neekerien Afrikkaa, jonka
ihmeellisiä eläimiä eläintieteelliset puutarhat olivat täynnään.
Hän etsi sanoja kuvaillakseen niitä jättiläisvuohia, joita sanotaan
gaselleiksi, Afrikan merkillisiä, oudon näköisiä kirahveja, juhlallisia
kameleja, kammottavia virtahevosta, rumia sarvikuonoja — ja gorilloja,
noita ihmisen pelottavia serkkuja.

Hän tunsi heikosti, miten ajatukset alkoivat tulla, ja ehkä hän
olisi osannut niitä lausuakin, mutta hänen oli mahdotonta muovailla
niitä kirjoitetuiksi sanoiksi. Tämä kykenemättömyys kiihotti häntä,
ja hän nousi uudelleen pöydän äärestä kädet hiestä märkinä ja veren
jyskyttäessä ohimoissa.

Hänen katseensa osui sattumalta pesulaskuun, jonka portinvartija
oli illalla tuonut hänen huoneeseensa. Hänet valtasi äkkiä ääretön
epätoivo, koko hänen ilonsa katosi ja sen mukana koko hänen
itseluottamuksensa, koko hänen tulevaisuudentoivonsa. Kaikki oli
lopussa, auttamattomasti lopussa, hän ei osannut mitään, hänestä ei
tulisi mitään, hän tunsi olevansa tyhjä, lahjaton, kelvoton, tuomittu.

Ja hän meni uudelleen ikkunan ääreen, ja samassa syöksyi tunnelista
rajusti kolisten juna. Se kiiti eteenpäin merta kohden läpi metsien ja
tasankojen. Ja Duroyn sydämessä heräsi muisto hänen vanhemmistaan.

Tuo juna sivuuttaisi hänen vanhempiensa talon muutamien kilometrien
päässä siitä. Hän näki ajatuksissaan tuon pienen asumuksen. Se sijaitsi
aivan Canteleun kylän laidassa, kukkulalla, jolla oli ihana näköala
Roueniin ja mahtavaan Seinen laaksoon.

Vanhemmilla oli pieni majatalo, pieni maalaiskapakka, jonne
vaatimattomilla kaupunkilaisilla oli tapana sunnuntaiaamuisin saapua
syömään aamiaista. Sen nimi oli Kauniin Näköalan Majatalo. He olivat
tahtoneet tehdä pojastaan herrasmiehen ja lähettäneet hänet kymnaasiin.
Lopetettuaan koulunkäyntinsä ja saatuaan reput ylioppilastutkinnossa
hän oli matkustanut suorittamaan asevelvollisuuttaan siinä vakaassa
tarkoituksessa, että hänestä tulee upseeri, eversti, kenraali. Mutta
koska hän kyllästyi sotilaselämään jo aikoja ennen viisivuotisen
palvelusaikansa päättymistä, hänen päähänsä pälkähti ruveta etsimään
onneaan Pariisista.

Hän saapui sinne asevelvollisuusaikansa päätyttyä ja huolimatta isänsä
ja äitinsä rukouksista. Hänen vanhempansa, joiden unelmat olivat
särkyneet, olisivat halunneet pitää hänet luonaan kotona. Mutta nyt hän
uskoi tulevaisuuteen, aavisti saavansa voiton tapahtumain avulla, jotka
hänen aivonsa vain sekavasti oivalsivat, mutta jotka varmasti osuisivat
hänen tielleen ja joita hän varmasti ymmärtäisi käyttää hyväkseen.

Rykmentissä hänellä oli ollut sotilaallista menestystä, tavallista
moukanonnea, mutta myös seikkailuja piireissä, jotka olivat häntä
ylempänä. Hän oli vietellyt erään veronkantajan tyttären, joka tahtoi
luopua kaikesta seuratakseen häntä, ja erään asianajajan vaimon, joka
yritti hukuttautua, kun hän jätti hänet.

Hänen toverinsa sanoivat hänestä: "Hän on hurjimus, vekkuli, joka aina
osaa selviytyä pulasta." Ja itse hän oli luvannut itselleen pysyä
hurjimuksena ja vekkulina, joka taitavasti osaa päästä pälkähästä.

Hänen synnynnäinen normandialainen älykkyytensä oli hioutunut
kasarmielämän jokapäiväisissä harjoituksissa. Sitä olivat kiihottaneet
ryöstöretket Afrikassa, luvattomat varkaudet, epäilyttävät kepposet.
Mutta sitä olivat myös terästäneet armeijassa vallitsevat erikoiset
kunniakäsitteet, sotilaalliset urotyöt, isänmaalliset tunteet
ja kerskuvat jutut, joita aliupseerit ammattiinsa kuuluvassa
turhamaisuudessaan toisilleen kertoivat. Hänen älynsä oli muodostunut
jonkinlaiseksi kolminkertaisilla pohjilla varustetuksi laatikoksi,
jossa oli vähän yhtä ja toista.

Mutta suurin sija siinä oli hänen halullaan päästä eteenpäin.

Hän oli jälleen huomaamattaan vaipunut unelmiin, kuten hänen
tapanaan oli joka ilta. Mielikuvituksessaan hän oli päähenkilönä
suurenmoisessa rakkausseikkailussa, joka yhdellä iskulla johti hänet
kaikkien toiveiden päämäärään. Hän nai jonkun pankkiirin tai ylhäisen
miehen tyttären, jonka hän on tavannut kadulla ja valloittanut ensi
silmäyksellä...

Hänet herätti näistä unelmista veturin sihisevä ääni. Aivan yksinäinen
veturi syöksyi ulos tunnelista kuin iso jänis kolostaan ja kiiti
täydellä höyryllä pitkin kiskoja veturitallia kohden levätäkseen siellä
päivän vaivoista.

Sen innokkaan ja sekavan toivon rauhoittamana, joka aina täytti hänen
mielensä, hän heitti umpimähkään lentosuukon yöhön, kuvittelemansa
naisen kuvaa kohden, suukon, jonka aiheutti halu saavuttaa toivottu
onni. Sitten hän sulki ikkunan ja alkoi riisuutua mumisten itseksensä:

"No, olen huomenna paremmassa vireessä. Ajatukseni eivät ole selvät
tänä iltana, ja sitä paitsi olen juonutkin aika lailla. Sellaisissa
olosuhteissa ei tehdä hyvää työtä."

Hän meni vuoteeseen, sammutti kynttilän ja nukahti melkein heti.

Hän heräsi aikaisin, kuten ihminen niinä päivinä, jolloin hän
innokkaasti toivoo jotakin tai levottomana huolehtii jostakin, ja meni
heti avaamaan ikkunan saadakseen kupillisen tuoretta ilmaa, kuten hänen
oli tapana sanoa.

Vastapäätä olevat talot rue de Romen varrella rautatien leveän
vallihaudan toisella puolella loistivat nousevan auringon valossa
ja näyttivät kuin hopealla silatuilta. Kaukana oikealla näkyivät
Argentueil’n kukkulat, Sannois’n ylängöt ja Ogremont’in myllyt
verhoutuneina sinertävään, kevyeen autereeseen, joka muistutti ohutta,
häilyvää, läpinäkyvää harsoa, jonka joku oli heittänyt maiseman ylle.

Duroy seisoi hetken katsellen tätä laajaa näköalaa, sitten hän muisti:
"Tuolla ulkona olisi hiton ihanaa tällaisena päivänä." Mutta samassa
hän muisti, että hänen oli ruvettava työhön aivan heti, ja lähetti
portinvartijan pojan kymmenen soun palkkiosta viemään sanaa konttoriin,
että hän oli sairaana.

Hän istuutui pöydän ääreen, kastoi kynän mustetolppoon, painoi otsansa
käden varaan ja alkoi etsiä aiheitaan. Mutta turhaan. Ei syntynyt
mitään.

Hän ei kuitenkaan lannistunut. Hän ajatteli: "No, en ole vielä tottunut
tähän työhön. Se on ammatti, joka on opittava kuten kaikki muukin.
Jonkun täytyy neuvoa minua ensi kerroilla. Menen hakemaan käsiini
Forestier’n. Hän antaa kirjoitukselleni muodon kymmenessä minuutissa."

Ja hän pukeutui.

Kun hän oli tullut kadulle, hän huomasi, että oli vielä liian aikaista
mennä ystävän luo, joka varmaankin nousi myöhään. Hän siis lähti
rauhallisesti kävelemään ulkoboulevardin puiden alle.

Kello ei ollut vielä yhdeksää, kun hän tuli Parc Monceauhon, joka vielä
oli viileä ja kostea aamukastelun jäljiltä.

Hän istuutui penkille ja alkoi haaveilla. Eräs nuori mies asteli
edestakaisin hänen edessään; hänellä oli hieno puku, ja hän odotti
varmaan jotakin naista.

Nainen tuli kiirehtien ja hunnutettuna ja tarttui miehen käsivarteen
lyhyen kädenpuristuksen jälkeen; sitten he katosivat.

Ääretön halu saada osakseen rakkautta valtasi Duroyn — rakkautta, joka
olisi hienoa, hyvältä tuoksuvaa, tunteellista. Hän nousi ja lähti
kävelemään. Hänen ajatuksensa risteilivät Forestier’n ympärillä. Sillä
miehellä oli ollut onnea.

Hän saapui Forestier’n portille juuri samalla hetkellä, jolloin tämä
oli lähdössä ulos.

"Sinä täällä näin aikaisin? Tahdotko jotakin?"

Duroy, joka oli hämmästynyt siitä, että tapasi hänet juuri hänen
lähtiessään kotoa, änkytti:

"Asianlaita on niin... sillä tavalla, että minä en osaa kirjoittaa
sitä artikkelia Algeriasta, sitä, tiedäthän, jota johtaja Walter pyysi
minulla. Eihän se niin vaikeaa ole, mutta minähän en ole kirjoittanut
mitään ennen. Siihenkin täytyy tottua niinkuin kaikkeen muuhunkin.
Minulla on kyllä näkökohtia, minulla on kaikkea, mutta en keksi oikeita
ilmaisuja."

Hän keskeytti. Forestier hymyili pisteliäästi:

"Kyllä ymmärrän!"

Duroy jatkoi: "Niin, voihan tällaista tapahtua kenelle tahansa näin
alkuaikoina. Kuitenkin, niin... tulin kuitenkin pyytämään sinulla
hyviä ohjeita... Kymmenessä minuutissa järjestät kaikki ja annat
jutulle asianmukaisen muodon. Minä tarvitsen hyödyllisen opetustunnin
kielenkäytössä. Ilman sinua en saa tätä asiaa toimeksi."

Toinen hymyili iloisesti koko ajan. Hän taputti vanhaa ystäväänsä
olalle ja sanoi:

"Mene puhumaan vaimoni kanssa, hän kyllä selvittää asiasi yhtä hyvin
kuin minä. Olen opettanut hänelle sen taidon. Minulla ei nyt ole aikaa,
muuten tekisin sen kyllä mielelläni itse."

Duroy lannistui äkkiä, epäröi eikä uskaltanut:

"Mutta enhän minä voi mennä vaimosi luokse näin aikaisin."

"Voit kyllä. Hän on jo noussut. Hän istuu parhaillaan työhuoneessani
järjestämässä muistiinpanojani."

Toinen kieltäytyi menemästä.

"Ei... ei... Se on mahdotonta."

Silloin Forestier tarttui häntä molempiin olkapäihin, pyöräytti hänet
ympäri ja työnsi hänet suopean väkivaltaisesti porttia kohti. "Ala
painua vain, aasi, kun minä kerran pyydän. Ethän kai halua pakottaa
minua kapuamaan kolmanteen kerrokseen vain siksi, että esittäisin sinut
uudelleen ja selittäisin asiasi."

Silloin Duroy teki päätöksensä: "Kiitos, minä menen. Mutta aion sanoa,
että sinä olet pakottanut minut, ehdottomasti pakottanut minut,
tekemään tämän vierailun."

"Sano mitä haluat. Voit olla levollinen, ei hän sinua syö. Mutta älä
unohda kello kolmea."

"Ole huoletta."

Ja Forestier meni matkoihinsa kiirehtivän näköisenä. Duroy sen sijaan
alkoi hitaasti nousta portaita, askelman askelmalta, miettien mitä
sanoisi ja levottomana siitä, kuinka hänet otettaisiin vastaan.

Palvelija tuli avaamaan. Hänellä oli esiliina edessään ja lattiaharja
kädessään.

"Herra on mennyt ulos", hän sanoi odottamatta kysymystä.

Duroy oli itsepäinen: "Kysykää rouva Forestier’lta, voiko hän ottaa
minut vastaan. Sanokaa hänelle, että tulen hänen miehensä luota, jonka
tapasin kadulla."

Sitten hän odotti. Mies tuli takaisin, avasi oikealla olevan oven ja
ilmoitti: "Rouva odottaa."

Rouva Forestier istui kirjoituspöydän ääressä pienessä huoneessa, jonka
seinät olivat täynnä mustille hyllyille järjestettyjä kirjoja. Niiden
eriväriset selät, keltaiset, punaiset, vihreät, violetit ja siniset,
antoivat väriä ja eloa kirjahyllyille.

Alituista hymyään hymyillen rouva kääntyi ja ojensi Duroylle kätensä,
paljastaen valkoisen pitsiaamunutun väljän hihan alta valkoisen
käsivartensa.

"Joko nyt?" hän sanoi ja jatkoi sitten: "Tämä ei ole mikään moite, vaan
vain pieni vaatimaton kysymys."

Duroy alkoi änkyttää: "Oh, hyvä rouva, en olisi tahtonut tulla, mutta
miehenne, jonka tapasin tuolla kadulla, pakotti minut. Olen niin
hämilläni, etten edes uskalla sanoa, mikä asia minut on tänne tuonut."

Rouva osoitti tuolia: "Istukaahan kuitenkin ja kertokaa."

Hän piti parin sormen välissä kynää, jolla hän näppärästi leikitteli.
Hänen edessään pöydällä oli iso paperiarkki, jonka hän oli ennättänyt
täyttää puoliväliin, ennen kuin nuoren miehen tulo keskeytti hänet.

Hän näytti olevan tottunut kirjoituspöydän ääressä istumiseen. Huomasi
selvästi, että se kuului hänen jokapäiväisiin toimiinsa ja että
hän puuhaili miehensä työhuoneessa yhtä vaivattomasti kuin omassa
salongissaan. Hänen aamunutustaan tuntui kevyt hajuveden lemu, äsken
suoritetun aamupesun tuoksu. Ja Duroy koetti aavistaa ja oli puvun alta
näkevinään nuoren valkoisen ruumiin, joka oli lämpimänä ja hienona
miellyttävästi kiedottu pehmeään kankaaseen.

Duroy sammalsi epäröiden: "Niin, tuota... en oikein uskalla... Asia
on siten, että tein eilen työtä myöhäiseen iltaan ja aloitin taas
tänä aamuna varhain... saadakseni valmiiksi sen Algeriaa koskevan
artikkelin, jota herra Walter on minulta pyytänyt... Mutta minun on
mahdotonta saada mitään kokoon... olen repinyt kaikki konseptini...
En ole tottunut sellaiseen työhön... ja lähdin tänne pyytämään
Forestier’ltä apua... vain tämän kerran..."

Rouva keskeytti hänet sydämellisesti nauraen, onnellisena, iloisena,
mairiteltuna: "Ja hän pyysi teitä tulemaan minun luokseni. Siinä hän
teki oikein kiltisti..."

"Aivan niin. Hän sanoi, että te osaatte selvittää tämän asian
paremmin kuin hän... Mutta minä en oikein uskaltanut, en halunnut. Te
ymmärrätte?"

Rouva nousi. "Tästä tulee ihastuttava yhteistyö. Olen kovin innostunut
aatteeseenne. Kas niin, istukaa tähän minun paikalleni, sillä minun
käsialani tunnetaan lehdessä. Ja sitten laadimme yhdessä kirjoituksen,
kerrankin sellaisen, joka menee yleisöön."

Duroy istuutui, tarttui kynään, otti paperiarkin eteensä ja odotti.

Rouva Forestier seisoi hänen vieressään ja katseli hänen
valmistuksiaan. Sitten hän ojensi kätensä, otti uuninreunalta savukkeen
ja sytytti sen.

"En osaa työskennellä tupakoimatta", hän sanoi. "Siis, mistä aiotte
kirjoittaa?"

Duroy kääntyi hämmästyneenä häntä kohden.

"Mutta juuri sitähän en tiedä! Juuri siksihän olen tänne tullut."

Rouva vastasi: "Minä järjestän asian. Valmistan kyllä kastikkeen, mutta
ensiksi minun on saatava paisti."

Duroy istui edelleenkin hämmentyneenä. Lopuksi hän seitti epäröiden:
"Haluaisin kertoa koko matkani aina Afrikkaan tulostani alkaen..."

Nyt rouva istuutui häntä vastapäätä ison pöydän toiselle puolelle ja
katsoi häntä suoraan silmiin.

"No, kertokaa nyt asia ensin minulle, ymmärrättekö, järjestyksessä
ja jättämättä mitään pois. Sitten poimin kertomuksestanne sen, mikä
otetaan kirjoitukseen."

Mutta kun Duroy ei tietänyt, miten hän aloittaisi, rouva alkoi
udella häneltä aivan kuin pappi rippituolissa, tehdä hänelle
tarkkoja kysymyksiä, jotka palauttivat hänen mieleensä unohtuneita
yksityiskohtia, henkilöitä, joita hän oli tavannut, kasvoja, joita hän
oli nähnyt.

Pakotettuaan Duroyn puhumaan kokonaisen neljänneksen, rouva Forestier
keskeytti: "Nyt aloitamme. Ensiksi kuvittelemme, että te kerrotte
vaikutelmianne jollekulle hyvälle ystävälle. Siten menetellen voitte
sanoa joitakin tuhmuuksia, tehdä huomautuksia kaikenlaisesta, olla
luonnollinen ja hauska, jos siihen kykenette. Siis: 'Rakas Henry! Sinä
haluat tietää, mikä Alger on, ja toiveesi on täyttyvä. Koska minulla
ei tällä hetkellä ole mitään tekemistä tässä savimajassa, joka nyt on
asuntonani, aion lähettää sinulle jonkinlaisen päiväkirjan elämästäni.
Selostan siinä jokaista päivää, jokaista tuntia. Siitä tulee ehkä
paikka paikoin jonkin verran eloisa, mutta eihän sinun pahimmassa
tapauksessa ole pakko näyttää sitä naistuttavillesi...'"

Rouva keskeytti sytyttääkseen savukkeen, joka oli sammunut, ja heti
lakkasi teräskynän rapiseva ääni.

"Jatkakaamme", aloitti rouva uudelleen. "Algeria on laaja ranskalainen
alue sen ison tuntemattoman seudun reunalla, jota nimitetään erämaaksi,
Saharaksi, Keski-Afrikaksi jne. Alger on se häikäisevän valkoinen,
ihastuttava portti, joka johtaa tähän ihmeelliseen maanosaan.

"Mutta ensin sinne on päästävä, eikä se ole kaikille varsin helppoa.
Niinkuin tiedät, minä olen mainio hevosmies, koska olen saanut hoitooni
everstin hevoset, mutta voihan samalla olla hyvä ratsastaja ja huono
merimies. Juuri niin on minun laitani.

"Muistatko majuri Simbretas’n, jota me nimitimme tohtori Ipêcaksi? Kun
joku katsoi olevansa kypsä kahdenkymmenenneljän tunnin sairaslomaan
laiskuuden siunatussa maassa, hän meni sairastarkastukseen. Majuri
istui tuolillaan, punahousuiset jalat hajalla, kädet polvilla,
kyynärpäät törröttäen kohti itää ja länttä ja isot silmät pyörien.

"Sinä muistat hänen määräyksensä: Sotilasta vaivaa vatsakipu. Antakaa
hänelle oksennuspulveria, n:o 3, minun reseptini mukaan valmistettua,
ja sen jälkeen kahdentoista tunnin lepo. Se kyllä parantaa hänet.

"Tämä oksennuspulveri oli suurenmoinen, suurenmoinen ja vastustamaton.
Se nieltiin, koska se oli välttämätöntä. Ja kun oli kestetty tohtori
Ipécan resepti n:o 3, päästiin nauttimaan kahdentoista tunnin
hyvinansaittua lepoa.

"Siis, rakas ystävä, päästäkseen Algeriaan on neljänkymmenen tunnin
aikana myös alistuttava eräänlaiseen vatsakäsittelyyn, mutta tällä
kertaa Transatlanttisen höyrylaivayhtiön reseptin mukaan."

Rouva Forestier hieroi käsiään ylen ylpeänä keksinnöstään.

Hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin. Sytyttäen savukkeen toisensa
jälkeen hän jatkoi sanelemistaan savukiehkuroiden lomissa, jotka
ensin työntyivät suoraan ulos hänen yhteen nipistyneiden huuliensa
muodostamasta pienestä pyöreästä reiästä, sen jälkeen laajeten ja
levittäytyen huoneeseen harmaina rihmoina, läpinäkyvänä usvana,
hämähäkinverkkoa muistuttavana harsona. Väliin hän huitaisi tieltään
kevyet, mutta yhä itsepäisemmät savurihmat tai katkaisi ne iskevällä
peukalonliikkeellä ja katseli vakavin, tutkivin ilmein, kuinka molemmat
savupätkät hitaasti katosivat.

Ja Duroy seurasi tarkkaavin silmin kaikkia hänen liikkeitään, kaikkia
hänen vartalonsa ja päänsä käännähdyksiä hänen suorittaessaan tätä
epämääräistä leikkiä, johon hänen ajatuksensa eivät ottaneet osaa.

Mielikuvituksessaan rouva Forestier nyt kehitteli matkan seikkailuja,
kertoi matkatovereista, joita hän omasta päästään keksi, ja kutoi
joukkoon rakkausjutun eräästä naisesta, joka oli naimisissa
jalkaväenkapteenin kanssa ja matkalla miehensä luokse.

Jälleen istuuduttuaan hän teki Duroylle kysymyksiä Algerian
topografiasta, josta hän ei tietänyt mitään. Kymmenen minuutin kuluttua
hän tiesi yhtä paljon kuin Duroykin ja laati pienen kappaleen valtio-
ja siirtomaatiedettä perehdyttääkseen lukijan aineeseen ja saadakseen
hänet paremmin ymmärtämään seuraavissa artikkeleissa käsiteltäviä
tärkeitä kysymyksiä.

Sitten hän teki matkan Oraniin, mielikuvituksellisen huvimatkan, jossa
pääasiallisesti käsiteltiin maurilaisia, juutalaisia ja espanjalaisia
naisia.

"Kaikki se kiinnostaa yleisöä", hän sanoi.

Loppukuvaukseksi hän valitsi Saidan, joka sijaitsee korkeiden vuorten
juurella, ja pienen jännittävän seikkailun, jonka henkilöinä olivat
aliupseeri Georges Duroy ja eräs Ain-el-Hadjarista kotoisin oleva
alfankutojatar. Hän kuvasi salaiset yölliset kohtaukset alastoman,
karun vuoren juurella, jonka rotkoissa shakaalit, hyeenat ja koirat
kiljuivat, haukkuivat ja ulvoivat.

Ja iloisesti hän julisti: "Jatkoa seuraavassa numerossa!" Sitten hän
nousi sanoen: "Tällä tavalla, hyvä herra, kirjoitetaan artikkeleita.
Olkaa hyvä ja kirjoittakaa nimenne sen alle."

Duroy epäröi.

"No, kirjottakaahan!"

Duroy purskahti nauruun ja kirjoitti paperin alareunaan:

"_Georges Duroy_."

Rouva Forestier poltteli edelleen kävellen edestakaisin. Ja Duroy
katseli häntä silmää räpäyttämättä, keksimättä mitään tapaa kiitoksensa
esittämiseen, onnellisena hänen läheisyydestään, täynnä eroottista
hyväntunnetta ja kiitollisena tämän luottamuksellisen suhteen
alkamisesta. Hänen mielestään tämän naisen olemuksesta huokui kaikki,
mikä häntä ympäröi, aina kirjojen verhoamia seiniä myöten. Kaikkeen,
tuoleihin, muihin huonekaluihin, ilmaan, jossa tupakansavu leijaili,
liittyi jotakin erikoista, jotakin hyvää, suloista, viehättävää, ja
kaikki se oli lähtöisin rouva Forestier’stâ.

Kesken kaiken tämä kysyi:

"Mitä pidätte ystävättärestäni, rouva de Marellesta?"

Duroy hämmästyi: "Mielestäni... mielestäni hän on sangen suloinen."

"Todellako?"

"Aivan varmasti."

Häntä halutti lisätä: "Mutta ei niin sievä kuin te." Mutta hän ei
uskaltanut.

Rouva Forestier jatkoi: "Ja jospa tietäisitte, kuinka hauska hän
on, kuinka omalaatuinen ja älykäs. Hän on oikea taiteilijaluonne,
todellinen boheemi. Siksi hänen miehensä ei juuri pidäkään hänestä. Hän
näkee vain hänen vikansa eikä pidä arvossa hänen avujaan."

Duroy hämmästyi kuullessaan, että rouva de Marelle oli naimisissa.
Olihan se kuitenkin aivan luonnollista.

Hän kysyi: "Vai niin... Hän on naimisissa? Entä mikä hänen miehensä on?"

Rouva Forestier kohautti hitaasti olkapäitään ja nosti silmäkulmiaan,
ja tähän yht’aikaiseen eleeseen näytti sisältyvän joukoittain
epämääräisiä selityksiä.

"Oh — hän on liikennetarkastaja Pohjoisrautateillä. Hän on
kuukauden aikana vain viikon Pariisissa. Hänen rouvansa nimittää
sitä 'pakolliseksi palvelukseksi' tai 'viikkopäivätyöksi' tai myös
'hiljaiseksi viikoksi'. Kun olette tutustunut ystävättäreeni paremmin,
huomaatte, miten hieno ja kiltti hän on. Menkää tervehtimään häntä
jonakin päivänä."

Duroy ei ajatellutkaan poistumista. Hänestä tuntui, kuin hänen olisi
pitänyt jäädä tänne ainiaaksi, kuin hän olisi ollut siellä kotonaan.
Mutta ovi avautui hiljaa, ja eräs pitkä herrasmies astui ilmoittamatta
sisään.

Hän pysähtyi huomatessaan, että huoneessa oli ennen häntä toinen
vieras. Rouva Forestier näytti hetkeksi tulevan hämilleen, mutta sanoi
sitten luonnollisella äänellään, kevyen punerruksen kuitenkin kohotessa
kaulalta kasvoille:

"Käykää toki peremmälle, rakkaani. Saanko esitellä teille Charlesin
hyvän ystävän, herra Georges Duroyn, tulevan sanomalehtimiehen."

Sitten, vaihtaen äänensävyä, hän ilmoitti: "Kreivi de Vaudrec, paras ja
läheisin ystävämme."

Molemmat miehet tervehtivät toisiaan ja katsoivat toisiaan syvälle
silmiin. Heti sen jälkeen Duroy rupesi tekemään lähtöä.

Häntä ei pyydetty jäämään. Hän sopersi joitakin kiitoksia, puristi
nuoren naisen ojennettua kättä, kumarsi uudelleen vastatulleelle
herrasmiehelle, joka koko ajan säilytti; kylmän, vakavan
maailmanmiehenilmeensä, ja poistui huoneesta hyvin hämmentyneenä, aivan
kuin hän olisi tehnyt jonkin suuren tyhmyyden.

Kadulla hän tunsi mielensä alakuloiseksi ja haluttomaksi, ja häntä,
alkoi painaa salaisen levottomuuden raskas tunne. Hän kulki suoraan
eteenpäin ihmetellen, mistä tämä äkillinen raskasmielisyys oli
ilmestynyt. Hän ei kyennyt keksimään sen todellista syytä, mutta kreivi
de Vaudrecin vakavat kasvot, jotka jo olivat vähän vanhentuneet ja
harmaiden hiuksien ympäröimät, sekä hänen jäykkä, ylhäinen ilmeensä,
joka osoitti hyvin rikasta ja itsetietoista miestä, palautuivat
alituisesti hänen mieleensä.

Ja hän huomasi, että tämä vieras herrasmies, joka oli keskeyttänyt
sen ihastuttavan kahdenkeskisen kohtauksen, johon hänen sydämensä
jo oli ennättänyt mukautua, oli kietonut hänen ympärilleen jäätävän
epätoivon tunteen, sellaisen, jonka jokin sattumalta kuultu sana, jokin
onnettomuuden aavistus tai jotkut aivan pienet seikat joskus riittävät
meissä herättämään.

Ja hänestä tuntui myös, että tämä herrasmies oli jostakin
käsittämättömästä syystä ollut tyytyväinen tavatessaan hänet rouva
Forestier’n luona.

Hänellä ei ollut mitään tekemistä kello kolmeen mennessä, eikä kello
ollut vielä kahtakaantoista. Hänellä oli vielä taskussaan kuusi frangia
viisikymmentä centimea. Hän meni syömään aamiaista erääseen Duvalin
ravintolaan, harhaili sen jälkeen bulevardilla, ja kun kello löi kolme,
hän kapusi _La Vie Françaisen_ toimitukseen.

Juoksupojat istuivat penkillä käsivarret ristissä ja odottivat, ja
jonkinlaisen kateederin takana eräs vahtimestari järjesteli äsken
saapunutta postia. "Näyttämöllepano" oli täydellinen ja omiaan tekemään
vieraisiin suurenmoisen vaikutuksen. Kaikelle antoi leimansa ryhti,
vakavaraisuus, arvokkuus ja tyylikkyys, kuten asiaan kuuluu suuren
lehden hallissa.

Duroy tiedusteli: "Onko herra Walter tavattavissa?"

Vahtimestari vastasi: "Herra johtaja on tällä hetkellä eräässä
neuvottelussa. Olkaa hyvä ja istukaa hetkiseksi!" Ja hän osoitti
odotushuonetta, joka jo oli täynnä väkeä.

Siellä oli vakavia, ritarimerkkinauhoin koristautuneita herroja,
kasvoillaan juhlallinen ilme, ja raiteiltaan suistuneita miehiä,
paidat näkymättömissä ja takit napitettuina aina kaulaan asti, lakit,
joiden etupuolella oli isoja, likaisen näköisiä, maailmankartan
meriä ja mantereita muistuttavia tahroja. Joukossa oli myös kolme
naista. Yksi heistä oli nuori, hymyilevä ja jalokivin koristeltu;
hän vaikutti kokotilta. Hänen vierustoverillaan oli traagillinen
ilme, hän oli ryppyinen ja myös jalokiviä säihkyvä. Hän kantoi niitä
kuitenkin vähän vakavampaan tapaan. Hänessä oli jotakin kulunutta,
jotakin keinotekoista, jotakin sellaista, jota tapaa vanhoissa
näyttelijättärissä, jonkinlaista väärää nuoruutta, laimistunutta kuin
pilautunut lemmenhajuvesi.

Kolmas nainen oli surupukuinen. Hän oli piiloutunut huoneen nurkkaan,
ja hänen kasvoillaan oli lohduttoman lesken ilme. Duroy arveli hänen
tulleen pyytämään almua.

Kuitenkaan ei ketään päästetty sisään, ja yli kaksikymmentä minuuttia
oli jo kulunut.

Vihdoin Duroy keksi keinon ja meni vahtimestarin luokse: "Herra Walter
on pyytänyt minua tulemaan tänne kello kolmelta", hän sanoi. "Ja
katsokaa joka tapauksessa, olkaa hyvä, onko ystäväni herra Forestier
täällä!"

Silloin hänen annettiin mennä läpi pitkän käytävän, joka vei erääseen
isoon saliin. Siellä istui neljä herraa kirjoittamassa ison, vihreän
pöydän ympärillä.

Forestier seisoi uunin edessä ja poltti savuketta leikitellen samalla
bilboquet’lla. Hän oli hyvin taitava tässä pelissä ja sai joka kerralla
ison keltaisen puksipuupallon putoamaan lelun puuvarren kärkeen. Hän
laski: "Kaksikymmentäkaksi — kaksikymmentäkolme — kaksikymmentäneljä —
kaksikymmentäviisi."

"Kaksikymmentäkuusi", Duroy huudahti, ja hänen ystävänsä kohotti
katsettaan pysähdyttämättä silti käsivartensa säännöllistä liikettä.
"Sinäkö siinä", hän sanoi. "Eilen sain kaksikymmentäseitsemän osumaa
yhteen menoon. Ainoastaan Saint-Potin on täällä minua taitavampi.
Oletko tavannut johtajaa? Ei ole mitään hullunkurisempaa kuin nähdä
sen vanhan Norbert-huuhkajan pelaavan bilboquet’ta. Hänen suunsa on
ammollaan, aivan kuin hän tahtoisi nielaista koko pallon."

Eräs toimittajista kääntyi häntä kohden:

"Kuule Forestier, minä tiedän erään ainoalaatuisen bilboquet’n, joka on
myytävänä; se on ilex-puuta. Kerrotaan, että Espanjan kuningatar on sen
omistanut. Siitä pyydetään kuuttakymmentä frangia. Se ei ole paljon."

Forestier kysyi: "Missä se on?" Ja kun hänen kolmaskymmenesseitsemäs
heittonsa oli epäonnistunut, hän avasi kaapin, jossa Duroy näki tusinan
mainioita bilboquet’ita, jotka oli järjestetty ja numeroitu kuin
museoesineet. Pantuaan lelunsa sen tavalliselle paikalle Forestier
kysyi uudelleen: "Missä se on saatavissa?"

Sanomalehtimies vastasi: "Se on eräällä Vaudevillen lipunmyyjällä. Tuon
sen tänne huomenna, jos tahdot."

"Olkoon menneeksi. Jos se todella on hyvä, niin otan sen. Sellaisia ei
ole koskaan liiaksi."

Sitten hän kääntyi Duroyn puoleen: "Tule mukaan, niin vien sinut
johtajan luo, niin että pääset lahoamasta täällä kello seitsemään
illalla."

He menivät odotushuoneen läpi, jossa samat ihmiset istuivat samassa
järjestyksessä. Niin pian kuin Forestier astui huoneeseen, sekä nuori
nainen että vanha näyttelijätär nousivat nopeasti ja kiirehtivät hänen
luokseen.

Hän johdatti heidät vuorotellen syrjäiseen ikkunakomeroon, ja vaikka he
koettivat puhua hiljaa, Duroy kuuli, että hän sinutteli heitä molempia.

Työnnettyään paljoitetut ovet auki Forestier ja Duroy sitten astuivat
johtajan huoneeseen.

Neuvottelun, jota oli kestänyt tunnin verran, muodosti écarté-peli.
Johtaja Walterin peliseurana olivat eräät niiden leveälieristen
hattujen omistajista, jotka Duroy oli nähnyt edellisenä iltana.

Herra Walter oli jakajana. Hän pelasi hyvin tarkkaavaisesti ja
lystillisin elein. Hänen vastapelaajansa pani pöydälle ja otti taas
käteensä kirjavia, kevyitä kortteja, joita hän käsitteli taitavasti,
nopeasti ja hienosti kuin ainakin harjautunut pelaaja. Norbert
de Varenne istui johtajan pöydän ääressä kirjoittamassa jotakin
artikkelia, ja Jacques Rival makasi silmät ummessa sohvalla ja poltti
sikaria.

Huoneessa oli tunkkautunut ilma, joka johtui nahkakaluston, vanhan
tupakansavun ja kirjapainon kaikille sanomalehtimiehille tutusta
hajusta.

Mustalla, kuparireunaisella kirjoituspöydällä oli suunnaton kasa
papereita: kirjeitä, kortteja, sanomalehtiä, aikakauskirjoja, laskuja
ja kaikenlaisia painotuotteita.

Forestier puristi pelaajien takana istuvien vedonlyöjien käsiä ja alkoi
sanaakaan sanomatta katsella peliä. Mutta heti kun johtaja Walter oli
saanut voiton, hän kiiruhti esittelemään:

"Tässä on ystäväni."

Johtaja katsahti Duroyta silmälasiensa takaa ja kysyi:

"Onko teillä kirjoitus mukananne? Se sopisi mainiosti huomiseen lehteen
Morelia koskevan kamarikeskustelun yhteyteen."

Duroy otti esiin taskustaan paperiliuskat, jotka oli taitettu neljään
osaan: "Olkaa hyvä, herra johtaja!"

Johtaja ihastui, ja hymy väikähti hänen kasvoilleen: "Hyvä, erittäin
hyvä. Te pidätte sananne." Ja Forestier’n puoleen kääntyen hän jatkoi:
"Onko minun luettava se lävitse?"

Forestier kiiruhti vastaamaan:

"Ei ole tarvis, herra Walter. Olen tehnyt artikkelin yhdessä hänen
kanssaan perehdyttääkseni hänet ammattiin. Se on erittäin hyvä."

Ja johtaja, jolle nyt jakoi kortteja eräs pitkä, laiha herra,
kansanedustaja ja keskustan vasemman siiven jäsen, lisäsi
välinpitämättömästi: "Mainiota!" Forestier ei päästänyt häntä
jatkamaan uutta pelierää, ennen kuin oli kuiskannut hänen korvaansa:
"Muistattehan, että lupasitte ottaa Duroyn Marambol’n paikalle?
Sallitteko, että otan hänet samoin ehdoin?"

"Tehkää niin."

Ja sanomalehtimies tarttui ystävänsä käsivarteen ja veti hänet mukanaan
johtajan jatkaessa peliään.

Norbert de Varenne ei koko aikana ollut nostanut päätään; näytti
sillä, kuin hän ei aikaisemmin olisi nähnyt Duroyta tai tuntenut
häntä. Jacques Rival sen sijaan puristi hänen kättään huomattavan ja
tarkoituksellisen lämpimästi, kuten hyvä ja varma toveri, johon voi
luottaa kunnia-asioissa.

He menivät jälleen odotushuoneen lävitse, ja kun kaikki siellä
olevat kohottivat päätään. Forestier sanoi nuorimmalle naisista niin
äänekkäästi, että muutkin odottajat sen kuulivat: "Johtaja on kyllä
kohta vapaa. Tällä hetkellä hän neuvottelee parin finanssivaliokunnan
jäsenen kanssa."

Sitten hän jatkoi matkaansa nopein askelin ja kasvoillaan kiirehtivä,
tärkeä ilme, aivan kuin hänen juuri olisi mentävä laatimaan jotakin
erittäin tärkeää sähkösanomaa.

Heti kun he olivat tulleet toimitussaliin, Forestier otti esille
bilboquet’nsa ja alkoi pelata, selittäen Duroylle ja samalla laskien
osumiaan: "Siis selvä. Sinä tulet tänne joka päivä kello kolme, jolloin
minä annan sinulle tehtävät ja mainitsen ne käynnit, jotka sinun on
suoritettava päivällä, illalla tai aamulla. — Yksi —, annan sinulle
ensin suosituskirjeen poliisilaitoksen ensimmäiselle osastolle — kaksi
—, jonka kautta pääset yhteyteen erään poliisivirkailijan kanssa.
Hänen kanssaan sinun on sovittava kaikista tärkeistä poliisiuutisista
— kolme —, virallisista uutisista ja tietysti myös epävirallisista.
Yksityiskohdat selittää sinulle Saint-Potin, joka on perillä kaikista
asioista — neljä —, ja jonka tapaat huomenna. Sinun on opittava taito
saada ihmiset, joiden luokse sinut lähetän — viisi —, puhumaan ja taito
kulkea suljettujen ovien lävitse — kuusi —. Kiinteää palkkaa saat
kaksisataaviisikymmentä frangia ja lisäksi kymmenen centimea riviltä
mielenkiintoisista omatekoisista jutuista — seitsemän —, edelleen
kymmenen centimea riviltä kaikista artikkeleista, joita eri aloilta
saat kirjoittaa — kahdeksan."

Sitten hän kohdisti huomionsa yksinomaan peliin ja jatkoi hitaasti
laskemistaan: "Yhdeksän — kymmenen — yksitoista — kaksitoista —
kolmetoista." Neljästoista heitto epäonnistui, ja Forestier kirosi:
"Pahuksen kolmetoista! Se aiheuttaa aina vastoinkäymisiä. Jumaliste,
varmasti vielä kuolenkin kolmantenatoista päivänä!"

Myös eräs toimittajista, joka oli lopettanut työnsä, otti nyt
bilboquet’nsa esiin kaapista. Hän oli pienikasvuinen mies, aivan
lapsen näköinen, vaikka jo oli kolmenkymmenenviiden. Ja joukko muita
huoneeseen tulleita toimittajia kävi myös vuoronsa perään noutamassa
kaapista lelunsa. Pian heitä oli kuusi. He seisoivat vieretysten
seinänvierellä ja heittivät säännöllisin, samanlaisin liikkein palloja
ilmaan, punaisia, keltaisia ja mustia palloja. Heidän keskensä syntyi
kilpailu, jolloin nekin kaksi toimittajaa, jotka vielä istuivat työssä,
nousivat arvostelemaan peliä.

Forestier voitti yksitoista pistettä, ja pioni, lapsellisen näköinen
toimittaja, joka oli hävinnyt, soitti juoksupoikaa ja tilasi: "Yhdeksän
olutta!" Ja virvokkeita odotellessaan he alkoivat uudelleen pelata.

Duroy joi lasin olutta uusien tovereittensa kanssa ja kysyi sitten
ystävältään:

"Mitä minun on tehtävä?" Toinen vastasi: "Tänään minulla ei ole mitään
sinua varten. Voit mennä, jos haluat."

"Ja... meidän... artikkelimme... tuleeko se lehteen huomenna?"

"Kyllä, mutta älä ole huolissasi sen asian takia. Minä pidän huolta
oikoluvusta. Kirjoita jatko huomiseksi ja tule tänne täsmälleen kello
kolmelta niinkuin tänäänkin."

Ja Duroy puristi käsiä, tietämättä edes niiden omistajain nimiä, ja
laskeutui kadulle pitkin komeita portaita, sydän riemuiten ja mieli
keveänä.



4


Georges Duroy nukkui huonosti, sillä hänet teki levottomaksi halu
saada nähdä kirjoituksensa painettuna. Heti päivän koittaessa hän oli
jalkeilla ja harhaili kaduilla jo aikoja ennen kuin sanomalehdenmyyjät
aloittivat juoksunsa kioskista kioskiin.

Hän meni Saint-Lazaren asemalle, koska hän tiesi, että _La Vie
Française_ tulisi sinne aikaisemmin kuin hänen omaan kaupunginosaansa.
Oli vielä liian aikaista, ja hänen täytyi kävellä edestakaisin ja
odottaa.

Hän näki sanomalehdenmyyjättären tulevan ja avaavan lasikojunsa.
Sitten saapui eräs mies kantaen päänsä päällä suuria, kokoontaitettuja
papereita. Duroy hyökkäsi esiin. Siinä oli _Le Figaro, Le Gil-Blas, Le
Gaulois, L’Evénement_ ja pari kolme muuta aamulehteä. Mutta _La Vie
Française_ puuttui.

Hänet valtasi säikähdys. Ehkä _Afrikkalaisen sotilaan muistelmia_ oli
lykätty seuraavaksi päiväksi tai ehkei se viime hetkessä ollutkaan
miellyttänyt johtaja Walteria!

Kun hän tuli takaisin kioskin luo, hän näki lehteään jo myytävän,
vaikk’ei hän ollut huomannut, milloin se oli tullut. Hän kiiruhti
paikalle, sieppasi lehden heitettyään myyjättärelle kolme souta ja
silmäsi pikaisesti ensimmäisen sivun otsakkeet. — Ei mitään. — Hänen
sydämensä alkoi lyödä. Hän avasi lehden, ja ankara liikutus valtasi
hänet, kun hän erään palstan alapäästä sai lukea isoin kirjaimin
painetut sanat: "Georges Duroy". Siinä se oli! Mikä onni!

Hän alkoi mitään ajattelematta kävellä sanomalehti kädessä ja hattu
vinossa. Hänellä oli tavaton halu pysähdyttää ohikulkijat ja sanoa
heille: "Ostakaa tämä — ostakaa tämä! Siinä on minun kirjoittamani
artikkeli!" Hän olisi tahtonut huutaa keuhkojensa täydellä voimalla,
kuten sanomalehdenmyyjät iltaisin bulevardilla. "Lukekaa _La Vie
Française_, lukekaa Georges Duroyn kirjoitus: 'Afrikkalaisen sotilaan
muistelmia'." Ja äkkiä hän sai halun itse lukea kirjoituksensa, lukea
sen jossakin julkisessa paikassa, jossakin kahvilassa, kaikkien nähden.
Hän koetti etsiä paikkaa, jossa jo olisi vieraita. Hänen oli käveltävä
hitaasti, ja vihdoin hän poikkesi erääseen viinitupaan, jossa jo oli
useita henkilöitä. Hän tilasi rommia aivan kuin siihen aikaan päivästä
tavallisesti tilataan absinttia, lainkaan ajattelematta, että oli aamu.
Sitten hän komensi: "Viinuri, tuokaa minulle _La Vie Française!_"

Mies, jolla oli valkoinen esiliina, lähestyi:

"Meillä ei ole sitä lehteä. Meille on tilattu vain _Le Rappel, Le
Siècle, La Lanterne_ ja _Le Petit Parisien_."

Duroy puuskahti kiihkeällä ja suuttuneella äänellä: "Mokoma kapakka!
Menkää heti ostamaan minulle _La Vie Française!_"

Viinuri kiiruhti kadulle ja toi tullessaan pyydetyn lehden.

Duroy alkoi lukea kirjoitustaan, mutisten itsekseen kerran toisensa
jälkeen: "Mainiota, mainiota!" Siten hän koetti herättää ympärillään
istuvien ihmisten huomiota ja synnyttää heissä halun saada tietää, mitä
lehdessä oli. Lähtiessään hän jätti sanomalehden pöydälle. Viinituvan
isäntä huomasi sen ja huusi hänelle:

"Herra, herra! Unohditte lehtenne!"

Mutta Duroy vastasi: "Pitäkää se, olen sen jo lukenut. Siinä sattuukin
tänään olemaan eräs hyvin mielenkiintoinen juttu."

Sitä juttua hän ei näyttänyt, mutta mennessään, hän näki erään vieraan
ottavan _La Vie Françaisen_ pöydällä, jolle hän oli sen jättänyt.

Hän alkoi miettiä, mitä hän nyt tekisi. Ja hän päätti mennä
konttoriinsa irtisanoutumaan. Hän värisi jo etukäteen ilosta
ajatellessaan, kuinka hänen päällikkönsä ja toverinsa tulisivat
ällistymään. Varsinkin häntä ilahdutti aavistus päällikkönsä
yllätyksestä.

Hän kulki hitaasti, jottei tulisi konttoriin ennen puolta kymmentä,
koska kassa avattiin vasta kello kymmeneltä.

Se osasto, johon hän kuului, oli sijoitettu isoon ja synkkään
huoneeseen, jossa kaasun täytyi talvisaikaan palaa melkein koko päivän.
Sen ikkunat olivat ahtaalle pihalle päin, ja niistä näki toisiin
konttoreihin. Huoneessa istuivat kaikki virkamiehet ja osastopäällikkö,
joka viimeksi mainittu oli kätketty verhon taakse erääseen nurkkaan.

Duroy meni ensin nostamaan palkkansa, satakahdeksantoista frangia ja
kaksikymmentäviisi centimea, jotka olivat keltaisessa kirjekuoressa
kassanhoitajan laatikossa. Sitten hän astui ryhdikkäästi kuin voittaja
siihen isoon työhuoneeseen, jossa hän jo oli viettänyt niin monta
päivää.

Heti kun hän astui sisään, hänelle huusi osastopäällikkö, herra Potel:

"Tekö siinä, herra Duroy? Johtaja on jo useita kertoja kysynyt teitä.
Tiedättehän, ettei saa olla sairaana kahta päivää peräkkäin ilman
lääkärintodistusta."

Duroy, joka oli pysähtynyt keskelle huonetta valmistaakseen
esiintymisensä tehoa, vastasi kovalla äänellä:

"Siitä minä vähät välitän!"

Virkamiesten keskuudesta kuului hämmästynyt kohahdus, ja herra Potelin
pää ilmestyi äkkiä verhon reunan yläpuolelle.

Hänellä oli tapana istua verhon takana vedon pelosta, sillä häntä
vaivasi luuvalo. Hän oli leikannut tähän verhoon kaksi reikää
voidakseen niiden lävitse valvoa virkailijoitaan.

Kuultiin kärpästen surisevan. Vihdoin osastopäällikkö kysyi epäröiden:
"Mitä sanoitte?"

"Minä sanoin, että vähät minä siitä. Tulin tänne vain sanoakseni itseni
irti. Olen ryhtynyt toimittajaksi _La Vie Françaiseen_, ja siellä saan
palkkaa viisisataa kuussa sekä lisäksi rivimaksun. Olen jo aloittanut:
lehdessä on tänään minun kirjoittamani artikkeli."

Hän tosin oli päättänyt koettaa pitkittää huviaan niin kauan kuin
mahdollista, mutta kiusaus lingota esiin kaikki yhdellä kertaa oli
ollut liian voimakas.

Vaikutus oli täydellinen. Kukaan ei liikahtanut.

Sitten Duroy selitti: "Menen ilmoittamaan asian herra Perthuis’lle ja
tulen sitten tänne sanomaan hyvästi." Ja hän lähti tapaamaan johtajaa,
joka heti hänet nähtyään tiuskaisi:

"Ahaa, siinä te olette! Ettekö tiedä, etten minä salli..."

Duroy keskeytti hänet:

"Ei teidän sen takia tarvitse noin huutaa!"

Herra Perthuis, joka oli hyvin lihava ja lisäksi punainen kuin
kukonheltta, muuttui aivan hengettömäksi hämmästyksestä.

Duroy jatkoi: "Olen saanut aivan tarpeekseni teidän roskaisesta
virastostanne. Olen tästä aamusta alkaen sanomalehtimies, ja minulla on
jo erittäin hyvä paikka. Pyydän sulkeutua suosioonne."

Ja hän poistui. Hän oli suorittanut kostonsa.

Hän meni puristamaan entisten tovereittensa käsiä. He tuskin uskalsivat
puhutella häntä, jotteivät olisi paljastaneet itseään, sillä he olivat
kuulleet hänen keskustelunsa johtajan kanssa, ja ovi oli vielä auki.

Vihdoin hän seisoi kadulla, palkka taskussaan. Hän söi vahvan aamiaisen
eräässä hyvässä ravintolassa, jossa oli kohtuulliset hinnat ja jonka
hän ennestään tunsi. Ravintolassa hän jälleen osti _La Vie Françaisen_
ja jätti sen aamiaispöydälleen. Sitten hän kävi muutamissa puodeissa,
joista hän osti erinäisiä vähäpätöisiä tavaroita vain saadakseen ne
lähetetyiksi kotiinsa ja sanoakseen nimensä Georges Duroy, johon hän
lisäsi: "_La Vie Françaisen_ toimittaja".

Sitten hän mainitsi kadun ja numeron, mutta piti tärkeänä huomauttaa:
"Paketti on jätettävä portinvartijalle."

Kun hänellä vielä oli aikaa, hän etsi käsiinsä erään painajan, joka
valmisti yhdessä minuutissa, katuyleisön nähden nimikortteja. Hän
teetti heti sata korttia, joihin oli painettu hänen nimensä ja hänen
uusi yhteiskunnallinen asemansa.

Sitten hän lähti toimitukseen.

Forestier vastaanotti hänet kylmästi kuin ainakin käskynalaisen: "Jaha,
sinäkö siinä. Hyvä, minulla on juuri erinäisiä juttuja sinua varten.
Odota kymmenen minuuttia. Minä vain kirjoitan loppuun erään asian." Ja
hän jatkoi aloittamaansa kirjettä.

Pöydän toisessa päässä istui pieni, hyvin kalpea ja pöhökasvoinen mies,
lihava ja kaljupäinen, jonka päälaki oli aivan kiiltävä. Hän kirjoitti
nenä melkein paperissa kiinni, sillä hän oli kovin likinäköinen.

Forestier kysyi häneltä: "Kuulehan, Saint-Potin, koska aiot lähteä
haastatteluillesi?"

"Kello neljältä."

"Ota mukaasi tämä nuori mies ja paljasta hänelle ammatin salaisuudet."

"Hyvä."

Forestier kääntyi ystäväänsä päin ja jatkoi:

"Onko sinulla valmiina jatko Algerian juttuun? Tämänaamuinen alku on
herättänyt suurta huomiota."

Duroy änkytti hämillään: "Ei... luulin ennättäväni kirjoittaa sen
iltapäivällä... minulla on ollut joukko asioita toimitettavana... en
ole voinut..."

Toinen kohautti tyytymättömänä olkapäitään: "Ellet ole täsmällisempi,
niin pilaat tulevaisuutesi. Johtaja Walter on luottanut siihen, että
hän saisi käsikirjoituksesi. Minun täytyy sanoa hänelle, että hän saa
sen huomenna. Mutta jos luulet saavasi palkkaa tyhjäntoimittamisesta,
niin petyt."

Hetken vaiettuaan hän lisäsi: "Rauta on taottava kuumana, hitto
vieköön!"

Saint-Potin vastasi: "Minä olen valmis."

Forestier käännähti tuolillaan, otti melkein juhlallisen asennon ja
ryhtyi antamaan ohjeitaan sanoen ensin Duroylle: "Siis. Pariisissa on
oleskellut jo kaksi päivää kiinalainen kenraali Li-Theng-Fao, joka
asuu Continentalissa, ja rajah Taposahib Ramaderao Pali, joka asuu
Bristolissa. Teidän on mentävä heitä haastattelemaan."

Sitten hän kääntyi Saint-Potinin puoleen: "Älä unohda pääkohtia, jotka
olen sinulle sanonut. Kenraalilta ja rajahilta on tiedusteltava heidän
mielipidettään Englannin puuhista Kauko-Idässä, heidän ajatuksiaan
siirtolaisuuskysymyksestä ja vieraasta yliherruudesta sekä heidän
toiveitaan Euroopan ja erittäinkin Ranskan väliintulon suhteen."

Hän vaikeni ja lisäsi sitten teatterimaisella äänellä: "Lukijakunnalle
ei mikään voi olla mielenkiintoisempaa kuin saada samalla kertaa
tietää, mitä Kiinassa ja Intiassa ajatellaan näistä kysymyksistä, jotka
tällä hetkellä niin suuresti huolestuttavat yleistä mielipidettä."

Duroylle hän huomautti: "Ota varteen, kuinka Saint-Potin työskentelee.
Hän on mainio reportteri. Koeta oppia taito urkkia ihmisiltä tiedot
viidessä minuutissa."

Sen jälkeen hän jälleen ryhtyi kirjoittamaan, kasvoillaan vakavuus,
josta huomasi selvän tarkoituksen pidentää välimatkaa ja pidättää vanha
toveri uusine virkaveljineen oikealla paikallaan.

Heti kun he olivat tulleet kadulle, Saint-Potin alkoi nauraa ja
sanoi Duroylle: "Kylläpä hän teeskentelee! Hän koettaa asettua
yläpuolellemme. Voisi todellakin luulla, että hän pitää meitä suurena
yleisönä."

He menivät bulevardille päin, ja reportteri kysyi: "Joisitteko jotakin?"

"Kernaasti. Nyt onkin lämmin."

He menivät erääseen kahvilaan ja tilasivat virvoitusjuomia. Ja
Saint-Potin alkoi jutella. Hän juorusi lehdestään ja kaikista ihmisistä
ladellen ällistyttävän runsaasti jos jonkinlaisia yksityiskohtia.

"Johtaja? Oikea juutalainen! Ja tiedättehän, ettei juutalaisia voi
koskaan muuttaa. Kummallinen rotu!" — Ja hän kertoi ihmeellisiä
piirteitä ahneudesta, Israelin lapsille ominaisesta ahneudesta,
tavattomasta säästäväisyydestä, inhottavista tinkimisistä, rumista
alennuksista, joita vaadittiin ja saatiin sekä kokonaisesta
koronkiskomis- ja panttilainausjärjestelmästä.

"Ja kaikesta huolimatta hän on kunnon mies, joka ei usko mihinkään
ja joka osaa pitää kaikki ihmiset puuhassa. Sanomalehtensä, joka
on puoluelehti, katolilainen, vapaamielinen, tasavaltalainen ja
legitimistinen, kerman ja rahan äänenkannattaja, hän on perustanut
tukeakseen pörssikeinottelujaan ja kaikkia muita sekä mahdollisia
että mahdottomia yrityksiään. Sellaisessa hän on erittäin taitava ja
ansaitsee miljoonia yhtiöillä, joiden osakepääoma tuskin on neljää
souta..."

Hän puhui väsymättä ja nimitti Duroyta koko ajan rakkaaksi ystäväkseen.

"Se veitikka puhuu asioita, jotka olisivat Balzacin arvoisia!
Ajatelkaahan, olin hiljattain hänen huoneessaan Norbert’in, tuon vanhan
pöhkön, ja Don Quijote Rivalin kanssa, kun Montelin taloudenhoitaja,
tuli huoneeseen kainalossaan nahkasalkku, jonka koko Pariisi tuntee.
Walter nosti nenänsä ja kysyi: 'Mitä uutta kuuluu?'"

Montelin vastasi viattomasti: 'Olen maksanut ne kuusitoistatuhatta
frangia, jotka olimme velkaa paperinvälittäjälle.'

Johtaja ponnahti pystyyn hämmästyneenä:

'Mitä sanotte?'

'Olen maksanut herra Privas’n laskun.'

'Mutta tehän olette hullu.'

'Miksi?'

'Miksi... miksi... miksi...'

Hän otti silmälasinsa nenältään ja pyyhki ne. Sitten hän hymyili
sitä hullunkurista hymyään, joka kiertää hänen paksuja poskiaan joka
kerta, kun hän aikoo sanoa jotakin pahaa tai mahtipontista, ja selitti
äänellä, joka vaikutti sekä leikilliseltä että vakavalta:

'Miksi? Siksi, että olisimme voineet saada alennusta noin neljä- tai
viisituhatta frangia.'

Montelin vastasi hämmästyneenä: 'Mutta, herra johtaja, laskuthan olivat
järjestyksessä, minä olin ne varmentanut ja te olitte ne hyväksynyt.'

Silloin johtaja tuli vakavaksi ja selitti: "Ihminen ei saa olla niin
tyhmä kuin te. Ettekö tiedä, herra Montelin, että täytyy aina kartuttaa
velkojaan, jotta voisi tinkiä."

Ja pudistaen tietorikasta päätään Saint-Potin lisäsi: "No, eikö se ole
Balzacia, häh?"

Duroy ei ollut lukenut Balzacia, mutta hän vastasi jyrkästi:

"On, hitto vie!"

Sitten reportteri puhui rouva Walterista, jota hän piti suurena
hanhena, Norbert de Varennesta, joka oli vanha epäonnistunut huuhkaja,
ja Rivalista, joka on itserakas narri. Sitten tuli Forestier’n
vuoro: "Mitä häneen tulee, niin hänen on onnistunut päästä naimisiin
todellisen naisen kanssa, siinä kaikki."

Duroy kysyi: "Mikä hänen rouvansa oikeastaan on?"

Saint-Potin hieroi käsiään: "Hän on sangen hieno pikkulintu ja
kevytkenkäinen. Hänellä on rakastajana eräs vanha elostelija, jonka
nimi on Vaudrec, kreivi de Vaudrec, joka naitti hänet ja antoi hänelle
myötäjäiset..."

Duroy tunsi äkkiä koko ruumiinsa viilenevän, hermojensa vetäytyvän
kokoon. Häntä halutti haukkua tuo juoruilija pataluhaksi tai antaa
hänelle selkään. Multa hän keskeytti hänet rauhallisesti ja kysyi:
"Onko nimenne Saint-Potin?" [Juorukello. — Suom.] Toinen vastasi
vaatimattomasti:

"Ei, nimeni on Thomas. Saint-Potiniksi minua sanotaan vain
toimituksessa."

Ja Duroy, joka maksoi laskun, jatkoi: "Eikö jo ala olla aika lähteä?
Meidänhän on mentävä tapaamaan kahta mahtavaa miestä."

Saint-Potin purskahti nauruun: "Olettepa te vielä viaton. Luuletteko
todella, että minä aion kysyä siltä kiinalaiselta ja hindulta, mitä
he ajattelevat Englannista? Ikään kuin minä en tietäisi paremmin
kuin he, mitä heidän on ajateltava _La Vie Françaisen_ lukijoille!
Olen jo haastatellut viittäsataa kiinalaista, persialaista, hindua,
chileläistä, japanilaista ja monta muuta. Nähdäkseni he vastaavat
aina samalla tapaa. Minun tarvitsee vain etsiä viimeinen artikkelini
ja kopioida se sanasta sanaan. Uutta ei tarvita muuta kuin heidän
nimensä, arvonsa, ikänsä ja seurueensa. Oh, siitä seikasta ei voi
erehtyä, sillä muuten minut kyllä olisi kiinnitetty _Le Figarohon_ tai
_Le Gaulois’han_. Mutta Hotel Bristolin ja Continentalin ovenvartijat
kertovat minulle kyllä viidessä minuutissa, mitä minun tarvitsee
tietää. Menemme sinne jalkaisin ja poltamme sikarin matkalla. Siten
ansaitsemme viisi frangia, jotka otamme lehdeltä ajurimenoihin. Sillä
tavoin, ystäväni, menetellään, jos tahtoo olla käytännöllinen."

Duroy kysyi: "Sellaisin ehdoin kannattaa kai mainiosti olla
reportterina?"

Sanomalehtimies vastasi salaperäisesti: "Kyllä, mutta mikään ei kannata
niin hyvin kuin pikku-uutiset, sellaiset näet, jotka ovat naamioituja
mainoksia."

He olivat nousseet ja alkaneet astella pitkin bulevardia Madeleinen
kirkkoa kohden. Äkkiä Saint-Potin sanoi toverilleen:

"Jos teillä on jotakin muuta tekemistä, niin — ymmärrättehän — minä en
tarvitse teitä."

Duroy puristi hänen kättään ja lähti.

Ajatus, että hänen olisi illalla kirjoitettava artikkeli lehteen,
kiusasi häntä, ja hän rupesi sitä suunnittelemaan. Hän kokoili
mielessään aatteita, ajatuksia, näkökohtia, kertomuksia ja käveli sitä
tehdessään avenue des Champs-Elysées’n päähän asti, jossa hän näki vain
muutamia harvoja kävelijöitä, sillä kuumuus oli näinä lämpiminä päivinä
ajanut ihmiset pois Pariisista.

Syötyään päivällistä eräässä Riemukaaren luona olevassa viinituvassa
hän lähti hiljalleen kotiinsa ulkobulevardien kautta ja istuutui
pöytänsä ääreen tekemään lyötä.

Mutta heti kun iso valkoinen paperiarkki oli hänen edessään, koko hänen
päähänsä kaduilla keräytynyt aineisto lensi tiehensä, aivan kuin hänen
aivonsa olisivat haihtuneet olemattomiin. Hän koetti koota muistojensa
rippeitä ja pitää niistä kiinni, mutta heti palattuaan ne luiskahtivat
taas pakoon, tai sitten ne rynnistivät esiin kaikki yht’aikaa, niin
ettei hän todellakaan tietänyt, mistä päästä olisi aloittanut ja kuinka
jatkanut.

Tunnin ponnistelujen jälkeen ja tuhrittuaan viisi arkkia täyteen jatkoa
vailla olevia johdantoja hän sanoi itsekseen: "En ole vielä tarpeeksi
tottunut tähän ammattiin. Minun täytyy saada uusi oppitunti." Ja heti
hän alkoi ajatella uutta työhetkeä rouva Forestier’n kanssa, ja toive,
että hän jälleen saisi viettää pitkän, sydämellisen, tuttavallisen ja
suloisen kahdenkeskisen tunnin, pani hänet värisemään mielihyvästä. Hän
meni kiireesti vuoteeseen, melkein peläten ryhtyä uudelleen työhön ja
siinä äkkiä ehkä onnistuvansa.

Seuraavana päivänä hän nousi vähän myöhään siirtäen tahallaan
tuonnemmaksi aikomansa vierailun iloja ja jo etukäteen niistä nauttien.

Kello oli yli kymmenen, kun hän soitti ystävänsä ovikelloa.

Palvelija ilmoitti:

"Herralla ei ole aikaa. Hän työskentelee."

Duroy ei ollut ajatellut, että aviomies olisi kotona. Hän ei kuitenkaan
peräytynyt: "Sanokaa hänelle, että täällä olen minä ja että on
kysymyksessä tärkeä asia."

Viiden minuutin odotuksen jälkeen hänet päästettiin työhuoneeseen,
jossa hän edellisenä päivänä oli viettänyt niin ihanan aamupäivän.

Sillä paikalla, jolla hän itse oli istunut, istui nyt kirjoittamassa
Forestier yllään aamunuttu, jalassaan tohvelit ja päässään pieni
englantilainen tupakkamyssy. Hänen vaimonsa, joka oli pukeutunut somaan
valkoiseen aamupukuun, istui uuniin nojaten ja saneli, savuke suussa.

Duroy pysähtyi kynnykselle ja änkytti: "Pyydän anteeksi, häiritsenkö?"

Hänen ystävänsä, joka käänsi häntä kohden kasvonsa, vihaisen näköiset
kasvonsa, tiuskaisi: "Mitä sinä nyt taas tahdot? Sano nopeasti! Meillä
on kiire!"

Toinen sammalsi hämmentyneenä: "Suokaa anteeksi, en mitään erikoista."

Mutta Forestier suuttui: "Tuhat tulimmaista, älä tuhlaa aikaa! Et
suinkaan ole tunkeutunut tänne vain sanoaksesi meille hyvää huomenta."

Duroy hämmästyi yhä enemmän ja teki päätöksensä: "Niin... asia...
asia on sillä tavalla... etten... etten minä kykene saamaan kokoon
artikkeliani... ja koska sinä olit niin... koska te olitte niin...
ystävällisiä viime kerralla, niin minä toivoin... että rohkenisin
tulla..."

Forestier keskeytti hänet: "Oletpa sinä aika poika! Kuvitteletko ehkä,
että minä tekisin sinun työsi ja sinun vain tarvitsisi käydä nostamassa
palkkasi kuukauden lopussa? Oletpa sinä todella leikillinen!"

Nuori nainen vain poltti savukettaan mitään sanomatta, huulillaan
alituinen epämääräinen hymynsä, joka nyt näytti ivallisten ajatusten
peittämiseksi valitulta rakastettavalta naamiolla.

Duroy punastui ja änkytti: "Pyydän tuhannesti anteeksi... luulin...
ajattelin..." Äkkiä hänen äänensä muuttui täysin hallituksi: "Pyydän
anteeksi, rouva. Pyydän vielä kerran saada sydämellisesti kiittää teitä
siitä erinomaisesta artikkelista, jonka teitte minulle eilen."

Sitten hän tervehti ja sanoi Charlesille: "Kello kolme olen
toimituksessa." Ja hän poistui.

Hän juoksi takaisin asuntoonsa mutisten itsekseen: "Hyvä, minä teen sen
itse, ja he saavat nähdä..."

Kotiin tultuaan hän heti ryhtyi kirjoittamaan vihan kiihottamana.

Hän jatkoi rouva Forcstier’n aloittamaa seikkailua, liitti
siihen yksityiskohtia jatkoromaaneista, ihmeellisiä tapahtumia
ja mahtipontisia kuvauksia, käyttäen kömpelöä lyseolaistyyliä ja
tavallisia aliupseerien ilmaisuja. Tunnin kuluessa hän oli saanut
valmiiksi artikkelin, joka oli täynnä mitä suurimpia mielettömyyksiä,
ja vei sen itsetietoisena _La vie Françaisen_ toimitukseen.

Ensimmäiseksi hän tapasi Saint-Potinin, joka puristi hänen kättään
rikostoverin tarmolla ja kysyi:

"Oletko lukenut kiinalaisen ja intialaisen haastattelut? Eivätkö ne ole
mainiot? Koko Pariisilla on ollut hauskaa. Enkä minä ole nähnyt heidän
nenänpäätäänkään!"

Duroy ei ollut niitä lukenut, mutta hän otti lehden, jossa hänen
silmäänsä osui pitkä artikkeli: "Intia ja Kiina." Hän lukaisi sen
läpi Saint-Potinin osoittaessa hänelle sormellaan mielenkiintoisimpia
paikkoja.

Forestier tuli puhkuen sisään, kasvoillaan kiirehtivä ja huolestunut
ilme:

"Hyvä on, tarvitsen teitä molempia."

Ja hän mainitsi joukon poliittisia uutisia, joista heidän oli otettava
selko vielä samana iltana.

Duroy ojensi hänelle artikkelinsa.

"Tässä on jatko Algerian juttuun."

"Mainiota! Anna tänne! Minä vien sen johtajalle."

Siinä kaikki.

Saint-Potin otti uudelleen virkaveljensä mukaansa, ja kun he tulivat
eteiseen, hän kysyi:

"Oletteko käynyt kassassa?"

"En. Minkä tähden?"

"Minkä tähden? Hakemassa palkkaanne! Nähkääs on aina parasta ottaa
kuukausi etukäteen. Eihän voi tietää, mitä tapahtuu."

"Mutta... en todellakaan pyydä parempaa.

"Minä esittelen teidät kassanhoitajalle. Hän ei rettelöi. Hän on reilu
mies."

Ja Duroy meni nostamaan palkkansa, kaksisataa frangia, sekä
kaksikymmentäkahdeksan frangia edellisen päivän artikkelistaan. Nämä
rahat sekä hänen rautatieltä saamansa kuukausipalkan jätteet tekivät
yhteensä kolmesataa neljäkymmentä frangia.

Hän ei koskaan ollut omistanut niin suurta summaa ja luuli nyt olevansa
rikas määräämättömäksi ajaksi.

Sitten Saint-Potin otti hänet mukaansa muutamiin kilpailijalehtiin.
Niiden toimituksissa ensinmainittu lörpötteli siinä toivossa, että ne
uutiset, joiden hankkimisen hän oli saanut tehtäväkseen, olisivat jo
toisilla ja että hän voisi siepata ne keskustelutaitonsa älykkyyden ja
hienouden avulla omalle lehdelleen.

Illalla Duroylla ei ollut mitään tekemistä, ja hän päätti vielä kerran
mennä Folies-Bergéres’iin. Kooten kaiken rohkeutensa hän esittäytyi
eräälle kontrollöörille:

"Nimeni on Georges Duroy, _La Vie Françaisen_ toimittaja. Olin täällä
äskettäin herra Forestier’n kanssa, joka lupasi pyytää minulle
pääsylippua. En tiedä, onko hän muistanut sitä tehdä."

Asiaa katsottiin eräästä luettelosta. Hänen nimeään ei löytynyt siitä.
Kontrollööri, joka oli erittäin kohtelias mies, sanoi kuitenkin:

"Käykää vain sisään, hyvä herra, ja kääntykää johtajan puoleen. Hän
kyllä järjestää asianne."

Hän meni saliin ja tapasi siellä melkein heti Rachelin, jonka hän
edellisellä käynnillään oli ottanut mukaansa.

Nainen tuli hänen luokseen: "Päivää, rakkaani, kuinka voit?"

"Erittäin hyvin! Entä sinä itse?

"Kohtalaisesti. Tiedätkö, että olen nähnyt sinusta kaksi kertaa unta,
sen jälkeen kun viimeksi tapasimme."

Duroy hymyili hyvillään: "Kas vain, mitähän se tietää?

"Se tietää, että minä pidän sinusta, poikaseni, ja että sinä tulet
uudelleen luokseni, kun sinua huvittaa."

"Vaikka tänä iltana, jos tahdot."

"Sopii mainiosti."

"Mutta, kuulehan..." Duroy epäröi hieman hämillään siitä, mitä hän
aikoi sanoa. "Asia on niin, että minulla ei ole lainkaan rahaa. Olin
juuri eräässä ravintolassa ja menetin siellä kaikki."

Tyttö katsoi häntä suoraan silmiin vainuten valhetta, sillä hänellä oli
ilotytön vaisto, ja hän oli tottunut ihmisten tinkimisiin ja temppuihin.

Hän sanoi: "Veijari! Nyt et käyttäydy kauniisti minua kohtaan!"

Duroy hymyili vaivautuneena: "Voitko tyytyä kymmeneen frangiin? Sen
enempää minulla ei ole jäljellä."

Tyttö kuiskasi epäitsekkäänä kuin kurtisaani, joka tekee uhrauksen
jonkin oikkunsa lakia:

"Kuten tahdot, rakkaani. Minä en halua muuta kuin sinut."

Ja hän kohotti ihastuneet silmänsä nuoren miehen viiksiä kohti ja otti
hänen käsivartensa, johon hän rakastuneesti nojautui: "Nyt menemme
juomaan lasin mehua. Ja sitten lähdemme yhdessä vähän kävelemään.
Tahtoisin mennä kanssasi bulevardille voidakseni oikein näytellä sinua.
Mutta sitten menemme aikaisin kotiin, eikö niin?"

       *       *       *       *       *

Duroy nukkui kauan tytön luona. Oli täysi päivä, kun hän tuli kadulle,
ja hän kiiruhti heti ostamaan _La Vie Françaisen_. Vapisevin käsin
hän avasi lehden. Siinä ei ollut hänen kirjoitustaan. Hän seisoi
katukäytävällä ja tarkasteli huolestuneena noita painettuja palstoja,
toivoen lopuksi löytävänsä sen, mitä etsi.

Jotakin raskasta laskeutui äkkiä hänen sydämelleen, sillä lemmenyön
rasitusten jälkeen vastoinkäyminen kouraisi hänen velttouttaan
todellisen onnettomuuden voimalla.

Hän meni asuntoonsa ja nukahti riisuutumatta vuoteelleen.

Muutamia tunteja myöhemmin hän tuli toimitukseen ja meni johtaja
Walterin puheille: "Hämmästyin tänä aamuna suuresti, kun en löytänyt
artikkeliani lehdestä."

Johtaja kohotti päätään ja vastasi kuivasti: "Olen antanut sen
ystävällenne Forestier’lle tarkastettavaksi. Hän ei pitänyt sitä
tyydyttävänä. Teidän täytyy kirjoittaa se uudelleen."

Duroy poistui huoneesta sanaakaan sanomatta ja syöksyi raivostuneena
ystävänsä luokse: "Miksi et ole pannut kirjoitustani lehteen?"

Forestier istui savuke suussa syvällä nojatuolissaan ja jalat
pöydällä, tuhrien koroillaan aloittamaansa kirjoitusta. Hän vastasi
rauhallisesti, ikävystyneellä ja hajamielisellä äänellä: "Johtajan
mielestä se oli huono, ja hän pyysi minua antamaan sen sinulle
takaisin uudelleen kirjoitettavaksi. Tuossa se on." Ja hän osoitti
sormellaan muutamia papereita, jotka lepäsivät kokoon taitettuina
kirjeenpuristimen alla.

Duroy ällistyi eikä tietänyt, mitä sanoisi. Kun hän työnsi tekeleensä
taskuunsa, Forestier jatkoi: "Tänään sinun on ensiksi mentävä
poliisilaitokseen..."

Ja hän selosti erinäisiä tehtäviä ja mainitsi joukon hankittavia
uutisia. Duroy poistui keksimättä sitä purevaa sanaa, jonka hän olisi
tahtonut ystävälleen sanoa.

Seuraavana päivänä hän toi artikkelinsa taas toimitukseen. Se hylättiin
jälleen. Hän kirjoitti sen kolmannen kerran uudelleen, ja kun se vielä
kerran hylättiin, hän ymmärsi, että hän oli ollut käänteissään liian
nopea ja että vain Forestier’n käsi saattoi häntä auttaa.

Hän ei siis enää puhunut _Afrikkalaisen sotilaan muistelmista_,
vaan lupasi sen sijaan itselleen, että hän rupeaisi liukkaaksi ja
viekkaaksi, koska se kerran oli välttämätöntä, ja että hän sillä välin
ahkerasti suorittaisi tehtävänsä.

Hän oppi tuntemaan teatterin ja politiikan kulissit, valtiomiesten ja
kansanedustajain eteiset ja odotushuoneet, yksityissihteerien tärkeät
persoonat ja uneliaiden vahtimestarien vihaiset katseet.

Hän kohtasi alinomaa ministereitä, portinvartijoita, kenraaleja,
etsiviä, ruhtinaita, ilotyttöjä, välittäjiä, kurtisaaneja,
suurlähettiläitä, piispoja, parittajia, ulkomaalaisia, nousukkaita,
maailmanmiehiä, pelihelvettien isäntiä, ajureita, tarjoilijoita
ja monia muuta. Hän oli kaikkien näiden sekä kiinnostunut että
välinpitämätön ystävä. Hän arvioi heitä kaikkia saman mittapuun
mukaan, katseli heitä kaikkia samoin silmin, koska hänen täytyi tavata
heitä joka päivä kaikkina aikoina ja aina puhua heidän kanssaan
ammattinsa vaatimista asioista. Hän vertasi itseään mieheen, jonka on
maisteltava kaikenlaisia viinejä ja joka sen vuoksi ei voi erottaa
château-Margaux’ta argenteuil’stä.

Pian hän tuli mainioksi reportteriksi, joka varmasti vainuten löysi
uutisensa. Hän oli taitava, nopea, kohtelias, arvokas voima lehdessä,
kuten johtaja Walter, joka osasi arvioida sanomalehtimiehiä, monesti
lausui.

Mutta koska hän sai vain kymmenen centimea riviltä ja
kaksisataaviisikymmentä frangia vakinaista palkkaa ja koska
bulevardielämä, kahvilaelämä ja ravintolaelämä on kallista, hän oli
aina ilman rahaa ja valitteli alituiseen huonoja raha-asioitaan.

Jokin keino tässä on keksittävä, hän ajatteli nähdessään toverinsa
kulkevan tyttöjen kanssa ja sirottelevan kultaa ympärilleen. Hän
ei tuntenut niitä salaperäisiä keinoja, joita hänen virkaveljensä
käyttivät näin vauraiksi päästäkseen. Ja hän epäili kateellisena,
että he käyttivät joitakin outoja, epäilyttäviä menettelytapoja, että
he ottivat maksun palveluksistaan, että kysymyksessä oli todellinen
salakuljetusjärjestelmä, jolle ihmiset antoivat hyväksymisensä tai jota
he katselivat sormiensa lävitse. Hänen täytyi päästä tämän salaisuuden
perille, päästä jäseneksi tähän vaiteliaaseen reportteriyhtymään ja
tunkeutua niiden toveriensa seuraan, jotka jakelivat rahoja keskenään
hänen pääsemättä niistä osalliseksi.

Ja usein iltaisin, kun hän katseli junia ikkunastaan, hän uneksi niistä
keinoista, joita hän tulisi käyttämään.



5


Kaksi kuukautta oli kulunut, ja syyskuu lähestyi. Se nopea onni,
jota Duroy oli toivonut, näytti sangen hitaalta. Häntä huolestutti
erittäinkin se keskinkertainen asema, jossa hän oli. Eikä hän
keksinyt mitään keinoa, jonka avulla hän olisi voinut kavuta niille
kukkuloille, missä ihminen saa arvonantoa ja rahaa. Hän tunsi olevansa
suljettu yksinkertaisen reportterinammatin rajojen sisälle, olevansa
umpeen muurattu tähän ammattiin, ilman ulospääsyn toivoa. Hänestä
pidettiin, mutta häntä arvioitiin vain hänen toimensa mukaisesti.
Forestier’kaan, jolle hän teki tuhansia palveluksia, ei enää kutsunut
häntä päivällisille, vaan kohteli häntä aivan kuin alaistansa, vaikka
sinuttelikin häntä kuten ystävää.

Silloin tällöin Duroy tosin otti tilaisuudesta vaarin, kirjoitti
artikkelin ja sai sen julkaistuksi. Uutistensa avulla hän oli oppinut
sujuvan tyylin ja sen tahdikkuuden, joka häneltä vielä puuttui hänen
kirjoittaessaan toista Algerian-juttuansa, eikä nyt enää tarvinnut
pelätä, että hänen artikkelejaan hylättäisiin. Mutta tästä oli vielä
pitkä matka täysin omintakeisten artikkelien kirjoittamiseen tai
oikeuteen saada arvostellen käsitellä poliittisia kysymyksiä, yhtä
pitkä matka ja yhtä suuri askel kuin siitä, että saa ajella Bois de
Boulognessa kuskina, siihen, että saa ajella siellä omana herranaan.
Varsinkin häntä nöyryytti se, että hän huomasi olevansa seuraelämän
ulkopuolella, ettei hänellä ollut tuttavuuksia, joita hän olisi voinut
kohdella vertaisinaan, ettei hän voinut päästä naisten kammioihin,
vaikka monet hänen tuntemansa näyttelijättäret olivat ottaneet hänet
vastaan kiinnostuneen tuttavallisesti.

Kokemuksestaan hän sitä paitsi tiesi, että he kaikki, sekä
maailmannaiset että näyttelijättäret, tunsivat häntä kohtaan
merkillistä vetovoimaa, ensi hetkestä ilmi leimahtavaa ystävyyttä, ja
hän oli kärsimätön kuin liekaan pantu hevonen siitä, ettei hän saanut
tutustua sellaisiin naisiin, jotka olisivat voineet vaikuttaa hänen
kohtaloonsa.

Hyvin usein häntä oli houkutellut halu käydä tervehtimässä rouva
Forestier’tä, mutta ajatus heidän viimeisestä tapaamisestaan pidätti
ja nöyryytti häntä, ja sitä paitsi hän odotti kutsua hänen mieheltään.
Silloin hänen mieleensä muistui rouva de Marelle. Hän muisti, että
tämä oli kehottanut häntä käymään luonaan. Hän meni sinne eräänä
iltapäivänä, kun hänellä ei ollut muuta tekemistä.

"Olen aina kotona puoli kolmeen asti", rouva oli sanonut.

Duroy soitti hänen ovikelloaan puoli kolmelta.

Bouva de Marelle asui rue Varneuil’n varrella viidennessä kerroksessa.

Kellon kilahtaessa palvelijatar tuli avaamaan, kampaamaton pieni
palvelustyttö, joka sitoi kiinni myssyään, vastatessaan: "Rouva on
kyllä kotona, mutta en tiedä, onko hän jo noussut."

Ja hän avasi oven salonkiin.

Duroy astui sisään. Huone oli pienenlainen, harvaan kalustettu ja vähän
sekaisen näköinen. Vanhat ja kuluneet nojatuolit seisoivat pitkin
seiniä siinä järjestyksessä kuin palvelija oli ne siihen asettanut,
eikä missään huomannut jälkiä siitä hienosta huolenpidosta, jota naiset
osoittavat, kun he rakastavat kotiaan. Neljä vaatimatonta taulua,
jotka esittivät veneitä joella, laivaa merellä, myllyä tasangolla ja
puunhakkaajaa metsässä, riippui vinossa seinillä. Saattoi arvata, että
ne olivat jo kauan riippuneet siinä siten välinpitämättömien silmien
katseltavina.

Duroy istuutui odottamaan. Hän sai odottaa kauan. Sitten ovi avautui,
ja rouva de Marelle tuli juosten sisään, yllään japanilainen
punasilkkinen aamupuku, johon oli kirjailtu kultaisia maisemia, sinisiä
kukkia ja valkoisia lintuja. Hän huudahti:

"Voitteko ajatella, että minä vielä olin makuulla! Teittepä kiltisti
tullessanne minua tervehtimään! Olin jo varma siitä, että olitte minut
unohtanut."

Hän ojensi molemmat kätensä ihastuneella liikkeellä, ja Duroy, jolle
huoneen huolimaton asu antoi rohkeutta käyttäytyä vapaasti, tarttui
niihin ja suuteli niitä molempia, kuten hän oli nähnyt Norbert de
Varennen tekevän.

Rouva de Marelle pyysi häntä istuutumaan ja tarkasti hänet sitten
kiireestä kantapäähän, sanoen: "Olettepa te muuttunut! Näytätte
terveeltä. Pariisi on tehnyt teille hyvää. No, kertokaahan nyt jotakin
uutta!"

Ja he alkoivat heti molemmat pakista, aivan kuin olisivat olleet
vanhoja tuttavia. Ensi hetkestä alkaen he tunsivat toisiaan kohtaan
keskinäistä luottamusta, tunsivat välilleen syntyvän suoran, läheisen
ja tuttavallisen suhteen, joka viidessä minuutissa teki kaksi
samanluontoista ja -rotuista olentoa ystäviksi.

Äkkiä nuori nainen sanoi hämmästyneenä: "Kummallista, miten
tuttavallisesti me juttelemme. Minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut
teidät kymmenen vuotta. Meistä tulee varmasti hyvät toverit.
Toivoisitteko sitä?"

"Se on harras toivomukseni", Duroy vastasi hymyillen hymyä, joka sanoi
enemmänkin.

Duroyn mielestä rouva de Marelle oli kovin viekoitteleva istuessaan
siinä kiiltävässä, pehmeässä aamupuvussaan. Hän ei ollut niin hieno
kuin valkoiseen aamunuttuun verhoutunut rouva Forestier, hän oli
vähemmän hauras, vähemmän herkullinen, mutta toisaalta kiihottavampi,
maukkaampi.

Kun Duroy oli rouva Forestier’n läheisyydessä tämän hymyillessä
liikkumatonta, siroa hymyään, joka yhtäaikaa sekä kutsui luokseen että
työnsi pois aivan kuin sanoakseen: "Te miellytätte minua" tai: "Varokaa
itseänne!" ja jonka todellisesta merkityksestä ei voinut koskaan päästä
selville, hän tunsi aina halua syöksyä tuon nuoren naisen jalkoihin
tai suudella hänen kaulaansa ympäröivää ohutta pitsiä ja hitaasti
hengittää sisäänsä sitä lämmintä, tuoksuavaa ilmaa, joka virtasi hänen
puvustaan ja verhosi hänen rintojaan. Rouva de Marellen luona hän
tunsi väkivaltaisempaa ja kouraantuntuvampaa halua, joka pani hänen
kämmenensä kihelmöimään, kun hän katseli kevyen silkkikankaan alta
häämöttäviä nuoren naisruumiin ääriviivoja.

Rouva de Marelle puhui lakkaamatta, sirotellen lepertelyynsä
alituisesti sitä kevyttä leikinlaskua, joka oli muodostunut hänelle
tavaksi. Hän muistutti siinä suhteessa työmiestä, jolla oli tapana
käyttää työssään vähitellen oppimiaan liikkeitä, joita toiset pitävät
vaikeana ja ihmettelevät. Duroy kuunteli häntä ja ajatteli: "Saattaa
olla hyvä painaa kaikki mieleensä. Antamalla hänen jutella voi saada
aiheita Pariisin-kirjeisiin."

Mutta ovea, josta rouva oli tullut, koputettiin hiljaa, aivan hiljaa,
ja hän huudahti: "Tule sisään vain, tyttöseni!" Hänen pieni tyttärensä
tuli huoneeseen. Hän meni suoraan Duroyn luo ja ojensi hänelle kätensä.

Hämmästynyt äiti mutisi: "Mutta tämähän on suorastaan valloitus. Minä
en enää tunne häntä." Nuori mies suuteli tyttöä, antoi hänen istuutua
viereensä ja kyseli häneltä vakavan näköisenä, mitä hän oli tehnyt sen
jälkeen, kun he viimeksi olivat tavanneet. Lapsi vastasi kysymykseen
ohuella huiluäänellä ja kasvoillaan vakava, pikkuvanha ilme.

Pöytäkello löi kolme. Sanomalehtimies nousi.

"Tulkaa tervehtimään minua usein", rouva de Marelle pyysi. "Saamme
sitten jutella niinkuin tänäänkin. Teidän kanssanne minulla on aina
hauskaa. Mutta miksi käytte niin harvoin herrasväki Forestier’n luona?"

Duroy vastasi:

"Siihen ei ole mitään erikoista syytä. Mutta minulla on ollut niin
paljon työtä. Toivottavasti tapaamme heidän luonaan lähipäivinä."

Hän poistui, ja hänen sydämensä oli täynnä toivoa, vaikk’ei hän
tietänyt, miksi.

Forestier’lle hän ei maininnut sanaakaan vierailustaan.

Mutta seuraaviksi päiviksi hänelle jäi siitä muisto, enemmänkin kuin
muisto: jonkinlainen tunne, että tuo nainen oli alituisesti jollakin
epätodellisella tavalla hänen läheisyydessään. Hänestä tuntui, kuin
hän olisi ottanut tuosta naisesta jotakin mukaansa, kuin hänen
vartalonsa kuva olisi tarttunut kiinni hänen silmäkalvoonsa, kuin hänen
olemuksensa tuoksu olisi jäänyt hänen sydämeensä. Hänen kuvansa seurasi
aina hänen mukanaan, kuten usein sattuu, kun olemme viettäneet ihania
hetkiä yhdessä jonkun kanssa. Silloin tuntuu siltä, kuin olisimme
jonkin kummallisen, läheisen, hämärän vaikutuksen alaisia, vaikutuksen,
joka johtuu jonkun ihmisen omistamisesta ja joka on hämmennyttävä ja
kiihottava, koska se on täynnä mystiikkaa.

Muutamien päivien kuluttua hän teki uuden vierailun.

Palvelustyttö johdatti hänet saliin, ja heti sinne ilmestyi pikku
Laurine. Tyttö ei ojentanut vain kättään, vaan myös otsansa ja sanoi:
"Äiti pyysi sanomaan, että olisitte hyvä ja odottaisitte. Hän tulee
neljännestunnin kuluttua, sillä hän ei ole vielä pukeutunut. Minä pidän
teille seuraa."

Duroyta huvitti tytön juhlallinen käytös, ja hän vastasi: "Todellako,
hyvä neiti? Olen hyvin mielissäni saadessani viettää hetken
seurassanne. Mutta sanon jo etukäteen, etten ole lainkaan vakava. Minä
leikin päivät päästään. Leikitäänpä siis nyt kissaa ja hiiriä!"

Tyttö hämmästyi, mutta hymyili sitten kuin kypsä nainen, jolle tehdään
odottamaton ja yllättävä tarjous. Hän sanoi:

"Huoneet eivät ole leikkimistä varten."

Mutta Duroy ei välittänyt vastaväitteistä: "Se on samantekevää. Minä
leikin joka paikassa. Siis, ottakaa nyt kiinni minut." Ja hän alkoi
juosta pöydän ympäri ja sai tytön houkutelluksi ajamaan häntä takaa.
Tyttö tuli hänen perässään, yhä vain hymyillen jonkinlaista kohteliaan
anteeksiantavaa hymyä ja väliin ojentaen kättään koskettaakseen nuorta
miestä. Mutta juoksuksi hän ei vahingossakaan pistänyt.

Duroy pysähtyi ja kumartui. Kun tyttö lähestyi pienin epäröivin
askelin, hän hyppäsi ilmaan kuin vieteriukko ja juoksi sitten salin
toiseen päähän. Tyttö piti leikkiä hauskana, purskahti nauruun,
innostui ja alkoi jo juostakin Duroyn jäljessä, kirkaisten iloisesti ja
pelokkaasti luullessaan saavansa hänet kiinni. Duroy siirteli tuoleja,
kokosi esteitä, pakotti tytön pitkän aikaa pyörimään saman tuolin
ympärillä ja hyppäsi sitten toisen tuolin taakse. Laurine juoksi nyt
innostuneena ja antautui kokonaan uuden leikin iloille. Hänen kasvonsa
punertuivat, ja hänet valtasi oikea lapsen riemu joka kerta, kun hänen
leikkitoverinsa pakeni tai keksi uusia kujeita.

Äkkiä ja samassa hetkessä, kun tyttö luuli saaneensa Duroyn kiinni,
tämä tarttui häntä käsivarsiin ja nosti hänet korkealle ilmaan
huudahtaen: "Kissa on kiinni!"

Ihastunut tyttö sätkytteli jalkojaan ja kirkui riemastuneen sydämensä
koko voimalla.

Rouva de Marelle tuli hämmästyneenä huoneeseen: "Mutta Laurine,
Laurine, sinähän leikit... Te olette oikea taikuri, herra Duroy."

Duroy laski tytön lattialle ja suuteli äitiä kädelle. Sitten he
sijoittivat lapsen istumaan väliinsä. He tahtoivat jutella, mutta
muuten niin hiljainen Laurine oli nyt innoissaan ja puhui koko ajan,
niin että hänet täytyi lähettää pois.

Hän totteli vastustelematta, mutta kyyneleet silmissä.

Kun he olivat yksin, rouva de Marelle alensi ääntään: "Tiedättekö,
minulla on eräs suuri suunnitelma, joka koskee teitäkin. Asia on
tämä: Koska kerran viikossa käyn päivällisellä herrasväki Forestier’n
luona, tarjoan silloin tällöin omasta puolestani päivällisen
ravintolassa. En ota mielelläni vieraita vastaan kotonani, en ole
sellaiseen varustautunut enkä muuten ymmärrä mitään talouspuuhista tai
ruoanlaitosta, en yhtään mitään, en vähintäkään. Haluan elää vapaana.
Minä siis järjestän silloin tällöin päivälliset johonkin ravintolaan,
mutta ne eivät ole lainkaan hauskoja tilaisuuksia, kun meitä on vain
kolme eivätkä omat tuttavani oikein mielellään seurustele heidän
kanssaan. Tämän sanon selittääkseni teille aikomukseni teihin nähden.
Ymmärrättehän? Tahtoisin siis teidät mukaan lauantaina kello puoli
kahdeksalta Cafe Richeen. Tunnettehan sen paikan?"

Duroy suostui onnellisena. Rouva jatkoi: "Me olemme vain nelisin, oikea
neliapila! Tuollaiset pienet juhlat ovat usein hyvin hauskoja meille
naisille, jotka emme ole niihin niin tottuneita."

Hänellä oli yllään tummanruskea leninki, joka kohottavasti ja
keimailevasti mukautui hänen vartalonsa, lanteillensa, kaulansa ja
käsivarsiensa ympärille, ja Duroy tunsi hämärää hämmästystä, melkein
painoa, jonka syytä hän ei oikein ymmärtänyt, mutta joka aiheutui
naisen oman huolitellun hienouden ja hänen asuntonsa silmäänpistävän
huolimattoman asun välisestä ristiriidasta.

Kaikki, mikä verhosi hänen vartaloaan, kaikki, mikä välittömästi ja
läheisesti kosketti hänen ihoaan, oli herkullista ja hienoa, mutta
kaikki, mikä häntä ympäröi, oli aivan merkityksetöntä.

Duroy lähti hänen luotaan vieden nytkin mukanaan jonkinlaisen
eroottisen harha-aistimuksen hänen alituisesta läsnäolostaan. Ja
reportteri odotti päivällisiltaa hyvin kärsimättömästi.

Vuokrattuaan toisen kerran hännystakin, koska hänen tulonsa eivät
olleet sallineet hänen ostaa juhlapukua, hän saapui sovittuun
ravintolaan ensimmäisenä, muutamia minuutteja ennen määräaikaa.

Hänet ohjattiin kolmanteen kerrokseen ja vietiin pieneen kabinettiin,
jonka seinät oli verhottu punaisella ja jonka ainoasta ikkunasta oli
näköala bulevardille.

Neliskulmainen pöytä, jonka valkoinen liina loisti kuin kiillotettuna,
sekä lasit, hopeat ja lautastenlämmittäjät kimaltelivat houkuttelevan
näköisinä kahden kynttilänjalan kannattaman kahdentoista kynttilän
valossa.

Ikkunasta näki ison vaaleanvihreän läikän. Se oli erään bulevardilla
kasvavan puun lehvistö, johon lankesi valo ravintolan yksityishuoneista.

Duroy istuutui matalalle leposohvalle, joka oli punainen kuten
seinätkin ja jonka kuluneet vieterit taipuivat hänen allaan, niin että
hänestä tuntui, kuin hän olisi vajonnut kuoppaan. Hän kuunteli sitä
epäselvää surinaa, sitä sekavaa hälyä, joka suurissa ravintoloissa
syntyy pöytäkaluston ja -hopean kilinästä, tarjoilijain nopeista
askelista, joiden ääntä käytävien matot hiljentävät, ovien kolinasta,
kun ne silmänräpäykseksi avataan, jolloin niiden kautta tulvahtaa
ilmoille puheensorinaa niistä ahtaista suojista, joihin ihmiset
sulkeutuvat aterioidakseen. Forestier tuli sisään ja tervehti Duroyta
tuttavallisen toverilliseen tapaan, jota hän ei koskaan osoittanut _La
Vie Françaisen_ toimituksessa.

Sitten hän katsahti pöytään, käski sammuttamaan erään kaasuliekin,
joka paloi kuin yölamppu, sulki ikkunan peläten vetoa ja valitsi
itselleen hyvin suojatun paikan sekä selitti: "Minun täytyy olla
hyvin varovainen. Terveyteni on ollut hyvä koko kuukauden, mutta pari
päivää takaperin on se alkanut taas huonontua. Luulen, että vilustuin
tiistaina tullessani teatterista."

Ovi avautui, ja molemmat nuoret naiset tulivat sisään hovimestarin
seuraamina. Harsojensa ja viittojensa verhoamina he vaikuttivat hyvin
salaperäisiltä. He huokuivat sitä ihastuttavaa mystiikkaa, joka
kietoutuu naisten ympärille paikoissa, missä ympäristö on epäilyttävä.

Duroy tervehti rouva Forestier’tä, joka torui häntä siitä, ettei hän
ollut käynyt heidän luonaan. Ystävättäreensä päin kääntyen hän sitten
hymyillen lisäsi: "Mutta luonnollisesti te mieluummin käytte rouva de
Marellen luona. Häntä varten teillä kyllä on aikaa."

Istuuduttiin pöytään. Kun hovimestari ojensi viinilistan Forestier’lle,
rouva de Marelle huudahti: "Antakaa herroille, mitä he haluavat. Me
naiset tahdomme kylmää samppanjaa, parasta mitä teillä on, makeaa
esimerkiksi, eikä mitään muuta." Ja kun mies oli poistunut, hän selitti
vallattomasti nauraen: "Tänä iltana tahdon päästä pieneen humalaan.
Meidän täytyy saada juhla, oikea juhla."

Forestier, joka nähtävästi ei ollut kuullut mitään, kysyi: "Onko teillä
mitään sitä vastaan, että suljen ikkunan? Minulla on ollut vähän
vaivoja rinnassa viime päivinä."

"Olkaa hyvä!"

Hän meni sulkemaan ikkunan, joka oli jäänyt vähän raolleen ja istuutui
sitten paikalleen hiukan hyväntuulisemman ja rauhallisemman näköisenä.

Hänen vaimonsa ei sanonut mitään. Hän näytti hajamieliseltä ja hymyili
pöytää tuijottaen kummallista hymyään, joka aina näytti lupaavan ja
aina pettävän.

Pöytään tuotiin Ostenden ostereita, pieniä ja lihavia, pienten korvien
näköisiä. Ne sulivat kielen ja kitalaen välissä kuin suolaiset
karamellit.

Liemiruoan jälkeen tarjottiin lohta, joka oli haurasta kuin nuoren
tytön liha, ja vieraat alkoivat jutella.

Ensin puhuttiin eräästä liikkeellä olevasta juorusta. Se koski
erästä seurapiirien naista, jonka joku hänen miehensä ystävä oli
yllättänyt ravintolan yksityishuoneessa hänen juuri illastaessaan erään
ulkomaalaisen ruhtinaan kanssa.

Forestier nauroi jutulle makeasti, mutta molemmat naiset selittivät,
että jutun lörpöttelevä levittäjä oli suuri lurjus. Duroy oli heidän
kanssaan samaa mieltä ja julisti äänekkäästi, että sellaisissa
tapauksissa miehen velvollisuus oli vaieta kuin hauta, välittämättä
siitä, oliko hän jutussa itse päähenkilö tai vain joku uskottu tai
todistaja. Hän lisäsi: "Miten täynnä elämä olisikaan ihanuutta, jos
voisimme luottaa toistemme ehdottomaan vaiteliaisuuteen. Juuri pelko
salaisuuden pahastumisesta pidättää meitä usein, hyvin usein, ja naisia
melkein aina."

Sitten hän kysyi hymyillen: "Vai enkö ole oikeassa? Kuinka monet
antautuisivatkaan äkilliselle halulle, hetken kiihkeälle ja
väkivaltaiselle oikulle, rakkauden satuleikille, elleivät he pelkäisi,
että saavat maksaa hauraan ja lyhyen onnensa auttamattomalla
häväistysjutulla ja tuskallisilla kyynelillä!"

Hän puhui sytyttävän innostuneesti. Hän puhui kuin ainakin oman asiansa
puolesta, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Minun seurassani teidän ei
tarvitse pelätä sellaisia vaaroja. Koettakaa, niin saatte nähdä!"

Molemmat naiset katselivat häntä hyväksyvästi. Heidän mielestään hän
puhui hyvin ja oikein, ja heidän ystävällinen vaitiolonsa ilmaisi,
ettei heidän taipumaton pariisilainen moraalinsa voisi kauankaan
vastustella, jos vain salaisuuden säilyminen taattaisiin.

Ja Forestier, joka puolittain makasi leposohvallaan, toinen jalka
toisen päällä ja lautasliina kaulassaan puvun suojaamiseksi,
selitti äkkiä vakaumuksellisen epäilijän ivalliseen tapaan: "Tuhat
tulimmaista, kylläpä tulisi kalliiksi, jos salaisuudet säilytettäisiin.
Aviomiesraukat!"

Keskustelu siirtyi rakkauteen. Korottamatta sitä ikuiseksi Duroy piti
sitä jonkinlaisena pysyvänä käsitteenä, joka muodosti siteen, hellän
ystävyyden, läheisen suhteen. Aistien yhtyminen oli vain sielujen
yhtymisen sinetti. Mutta hän ilmaisi suuttumuksensa sitä repivää
mustasukkaisuutta, niitä murhenäytelmiä ja kohtauksia, sitä kurjuutta
kohtaan, joka melkein aina on seurauksena välien särkymisestä.

Hänen vaiettuaan rouva de Marelle huokaili: "Niin, rakkaus on parasta,
mitä elämä tarjoaa, ja kuitenkin me usein turmelemme sen liiallisilla
vaatimuksilla."

Rouva Forestier leikitteli veitsellä ja lisäsi: "Niin... niin... on
ihanaa rakastaa..."

Ja hän näytti johtavan unelmansa kauemmaksikin, ajattelevan asioita,
joita ei uskalleta sanoa.

Odotellessaan seuraavaa ruokalajia he silloin tällöin maistoivat
samppanjaa, lohkaisivat palasia pienistä pyöreistä leivistä
ja pureskelivat niitä. Ja rakkauden ajatus hiipi hitaasti ja
vastustamattomasti heidän pariinsa ja humallutti vähitellen heidän
sielunsa, sitä mukaa kuin vaalea viini, joka pisara pisaralta valui
alas heidän kurkuistaan, kiihdytti heidän vertaan ja hämmensi heidän
mieltään.

Sisään tuotiin vasikankyljyksiä, jotka lepäsivät mureina ja kevyinä
pienillä tukevilla parsavuoteilla.

"Hitto, tuo näyttää herkulliselta", Forestier huudahti. Ja he söivät
hitaasti, nauttien hienosta lihasta ja parsasta, joka oli paksua kuin
kerma.

Duroy jatkoi: "Kun minä rakastan naista, koko se maailma häviää, joka
häntä ympäröi."

Hän sanoi tämän täynnä vakaumusta, ja lemmennautintojen ajatteleminen
kiihdytti häntä keskellä pöydän nautintoja, joiden kimpussa hän juuri
oli.

Rouva Forestier lausahti tavalliseen välinpitämättömään tapaansa: "Ei
mitään onnea voida verrata siihen, joka syntyy, kun kädet kohtaavat ja
toinen kysyy: 'Rakastatteko minua?' ja kun toinen vastaa: 'Kyllä, minä
rakastan sinua.'"

Rouva de Marelle, joka juuri oli yhdellä siemauksella tyhjentänyt
samppanjalasinsa, laski sen kovakouraisesti pöydälle ja sanoi
iloisesti: "Minä puolestani olen vähemmän platoninen."

Ja kaikki alkoivat silmät loistaen laskea leikkiä hyväksyen täysin
hänen sanansa.

Forestier ojentautui pitkälleen leposohvalle, levitti käsivartensa,
nojasi ne tyynyjä vasten ja sanoi vakavalla äänellä: "Tämä suoruus on
teille kunniaksi ja osoittaa, että olette käytännöllinen nainen. Mutta
saisimmeko tietää, mitä herra de Marelle arvelee asiasta?"

Rouva de Marelle kohautti hitaasti olkapäitään ja vastasi selvällä
äänellä, joka ilmaisi loputonta, suunnatonta halveksuntaa: "Herra de
Marellelta ei ole tiedusteltu hänen mielipidettään tästä asiasta. Hänen
on vain... pidättäydyttävä."

Ja keskustelu laskeutui ylevien rakkausteoriojen tasolta alas hienojen
säädyttömyyksien kukoistavaan yrttitarhaan.

Oli päästy kaksimielisiin sutkauksiin. Oli päästy niihin huntuihin,
joita taitava sana voi kohotella samalla tapaa kuin taitava käsi
kohottelee hameita. Oli päästy kielen kärkevyyksiin, rohkeihin,
nokkelasti naamioituihin ajatuksiin, tekopyhiin, kauniin sananparren
verhoamiin törkeyksiin, joiden hunnutetut ilmaisut paljastavat
alastomia kuvia — kuvia sellaisia, jotka loihtivat silmien ja aistien
eteen kaiken, mitä ei voida sanoin sanoa ja mikä sivistyneelle
yläluokalle merkitsee jonkinlaista ylevää ja salaperäistä rakkautta,
sitä epäpuhdasta ajatusten kosketusta, joka liittyy kaikkiin
lemmensyleilyn aikana lumottuihin salaisiin ja häpeällisiin seikkoihin.
Pöytään oli kannettu linnunpaisteja, peltopyitä, herneitä, hanhenmaksaa
ja vihanneksia, jotka vihreän vaahdon tavoin täyttivät ison, pesuvadin
muotoisen maljakon. He söivät kaiken tuntematta minkään ruokalajin
makua ja niitä ajattelematta. Koko heidän huomionsa oli kohdistunut
vain siihen, mitä he sanoivat. He olivat aivan hukkuneet rakkauden
mereen.

Molemmat naiset alkoivat nyt tehdä hyökkäyksiä, rouva de Marelle
luontevan rohkeasti, aivan kuin otteluun haastaen, rouva Forestier
hurmaavan pidättyvästi, olemuksessaan, äänessään ja hymyssään
häveliäisyyttä, joka vielä enemmän korosti hänen huuliltaan tulevia
rohkeita lauseita, vaikka hänen suunsa näyttikin tahtovan niitä
lieventää. Forestier, joka oli kokonaan heittäytynyt tyynyjen varaan,
nauroi, joi ja söi lakkaamatta ja sinkosi silloin tällöin jonkin
uskalletun sanan, joka välistä oli niin raaka, että naiset, sekä
vähän pelästyneinä että myös hävyn vuoksi, valitsivat kasvoilleen
hieman hämmästyneen ilmeen, joka viipyi parin kolmen sekunnin ajan.
Päästettyään ilmoille jonkin törkeän säädyttömyyden hän lisäsi:
"Jatkakaa vain, kyyhkyseni! Kun jatkatte tuolla tapaa, niin vielä
joskus lopetatte tyhmyyksien tekemisen."

Jälkiruoka tuli ja sen jälkeen kahvi. Ja liköörit alkoivat valaa
kiihottuneisiin mieliin raskaampaa ja kuumempaa kiihkoa.

Kuten hän päivällisten alussa oli ilmoittanut haluavansa, rouva de
Marelle tuli humalaan ja tunnusti sen iloisesti ja leikittelevän
suloisesti kuin ainakin nainen, joka vieraitaan huvittaakseen
tietoisesti lisää entistä humalaansa.

Rouva Forestier oli nyt vaiti, arvattavasti varovaisuudesta. Ja Duroy,
joka tunsi olevansa liian rakastunut voidakseen paljastaa itseään,
noudatti viekasta hiljaisuutta. Sikarit sytytettiin, ja Forestier sai
äkkiä yskänkohtauksen.

Se oli kauhea kohtaus, joka repi kurkkua ja jonka hän kasvot
tulipunaisina ja otsa hikisenä koetti tukahduttaa lautasliinaansa. Kun
yskä oli ohi, huusi hän raivostuneena: "Tällaisista tilaisuuksista ei
ole mihinkään. Ne ovat typeriä." Koko hänen hyvä tuulensa oli kadonnut.
Sen oli karkoittanut hänen pelkonsa sitä pahaa kohtaan, joka alati
vainosi hänen ajatuksiaan.

"Me menemme kotiin", hän ilmoitti.

Rouva de Marelle soitti tarjoilijaa ja pyysi laskun. Se tuotiin melkein
heti. Hän koetti lukea sitä, mutta numerot tanssivat hänen silmissään,
ja hän ojensi paperin Duroylle: "Maksakaa minun puolestani, minä en voi
nähdä, olen aivan sekaisin."

Ja hän heitti samalla Duroylle kukkaronsa.

Loppusumma oli satakolmekymmentä frangia. Duroy tarkisti laskun,
antoi tarjoilijalle kaksi seteliä ja sai takaisin loput. Samalla hän
puoliääneen kysyi: "Paljonko annan juomarahaa?"

"En tiedä. Antakaa mitä haluatte."

Duroy pani lautaselle viisi frangia, antoi rahakukkaron takaisin
nuorelle naiselle ja kysyi:

"Haluatteko, että saatan teidät ovellenne?"

"Luonnollisesti. Yksin en löytäisi kotiin."

He puristivat herra ja rouva Forestier’n kättä, ja hetken kuluttua
Duroy istui kahden rouva de Marellen kanssa eteenpäin kiitävissä
ajopeleissä.

Duroy tunsi naisen aivan lähellään istuessaan hänen kanssaan tuohon
mustaan laatikkoon suljettuna, jota silloin tällöin hetkeksi valaisivat
katukäytävien kaasulyhdyt. Hän tunsi hihansa lävitse naisen lämpimän
olkapään, mutta ei keksinyt mitään sanomista, ei ainoaakaan sanaa,
sillä voittamaton halu kietoa käsivartensa naisen ympärille oli
puuduttanut hänet.

"Jos uskaltaisin, niin mitähän hän tekisi?" hän ajatteli. Ja muisto
kaikista päivällisten aikana lausutuista säädyttömyyksistä teki hänet
rohkeaksi, mutta samalla häntä pidätti häväistysjutun pelko.

Nainenkaan ei sanonut mitään, vaan istua kyyhötti liikkumattomana
nurkassaan. Duroy olisi voinut luulla hänen nukkuvan, ellei hän olisi
nähnyt hänen silmiensä väikähtävän joka kerta, kun vaunuihin osui
valonsäde kadulta.

Duroy mietti, mitä nainen mahtoi ajatella. Hän tunsi, ettei nyt sopinut
puhua, sillä pieninkin sana olisi rikkonut hiljaisuuden ja hävittänyt
hänen toiveensa. Mutta häneltä puuttui rohkeutta, rohkeutta toimia
päättäväisesti ja häikäilemättä.

Äkkiä hän tunsi seuralaisensa jalan liikahtavan. Se oli äkillinen,
hermostunut, kärsimätön nytkähdys, joka ehkä oli tarkoitettu
kehotukseksi. Tämä melkein huomaamaton liikahdus aiheutti Duroyssa
kylmän väristyksen päästä jalkoihin, ja hän kääntyi nopeasti,
heittäytyi naisen kimppuun, etsi huulillaan hänen suutaan ja käsillään
hänen paljasta ihoaan.

Rouva de Marelle päästi kirkaisun, kevyen kirkaisun ja yritti
nousta, ponnistella vastaan ja vapautua. Mutta sitten hän lakkasi
vastustelemasta, aivan kuin hänen voimansa olisivat loppuneet kesken.

Mutta vaunut pysähtyivät pian rouva de Marellen asunnon edustalle,
eikä Duroylla, jonka tämä seikka yllätti, ollut aikaa lausua niitä
intohimoisia sanoja, joilla hän olisi tahtonut kiittää häntä, siunata
häntä ja ilmaista hänelle sanomattoman rakkautensa. Mutta nainen ei
noussut, ei liikahtanutkaan, aivan kuin lamautuneena äskeisestä.
Silloin Duroy alkoi pelätä, että ajuri huomaisi jotakin, ja hyppäsi
ensimmäisenä vaunuista ojentaen sitten kätensä nuorelle naiselle.

Vihdoin rouva de Marelle laskeutui horjuen ja sanaakaan sanomatta
vaunuista. Duroy soitti, ja kun portti avattiin, hän kysyi vapisten:
"Koska saan nähdä teidät jälleen?"

Niin hiljaa, että sitä tuskin saattoi kuulla, nainen kuiskasi: "Tulkaa
huomenna syömään aamiaista kanssani." Ja hän katosi porttikäytävään,
minkä jälkeen portti sulkeutui, paukahtaen kuin tykki.

Duroy antoi ajurille viisi frangia ja lähti kulkemaan nopein,
voitokkain askelin ja sydän täynnä onnea.

Vihdoinkin hän oli saanut valtaansa naimisissa olevan naisen! Hienon
naisen, todella hienon naisen, Pariisittaren! Ja kaikki oli tapahtunut
niin helposti ja odottamatta!

Tähän asti hän oli kuvitellut, että näitä niin suuresti haluttuja
olentoja lähestyttäessä ja heitä valloitettaessa oli noudatettava
ääretöntä huolellisuutta, tyydyttävä loputtomaan odottamiseen,
harjoitettava taitavaa piirittämistä, johon kuuluvat tervehdyskäynnit,
lempivät sanat, huokaukset ja lahjat. Ja nyt antautui heti ensi
hyökkäyksestä ensimmäinen, jonka hän tapasi, vieläpä niin äkkiä, että
hän oli asiasta aivan ymmällä.

"Hän oli humalassa", Duroy ajatteli. "Huomenna on toinen ääni kellossa.
Silloin tulevat kyynelet." Tämä ajatus teki hänet levottomaksi, mutta
hän rohkaisi itseään: "Vähätpä siitä, hitto soikoon! Kun nyt kerran
olen hänet saanut, niin minun on vaan pidettävä hänet."

Ja siinä sekavassa kangastuksessa, jossa hänen toiveensa harhailivat,
kaikki hänen menestyksen, suuruuden, maineen, rahan ja rakkauden
toiveensa, hän näki äkkiä aivan kuin statistiryhmänä, jota käytetään
elävöittämään näytelmäapoteoosien loppukuvaelman taivasta, johon
hienoja, rikkaita, vaikutusvaltaisia naisia, jotka hymyillen astuivat
esiin kadotukseen toinen toisensa jälkeen siihen kultaiseen pilveen,
joka muodosti hänen tulevaisuudenunelmiensa taustan.

Ja hänen unensa olivat täynnä näkyjä.

Hän oli vähän kiihdyksissään, kun hän seuraavana päivänä nousi rouva
de Marellen portaita. Kuinka rouva de Marelle ottaisi hänet vastaan?
Tai entäpä, ellei hän lainkaan ottaisi häntä vastaan? Ehkä hän olikin
kieltänyt päästämästä häntä luokseen? Ehkä hän oli kertonut...?
Mahdotonta, hän ei olisi voinut sanoa mitään paljastamatta koko
totuutta. Duroy oli siis tilanteen herra.

Palvelijatar avasi oven. Hän oli entisensä näköinen. Duroy rauhoittui
aivan kuin hän olisi odottanut saavansa nähdä kiihtymystä jo
palvelijattarenkin kasvoissa.

"Voiko rouva hyvin?" Duroy tiedusteli.

"Kyllä, kuten tavallisesti", tyttö vastasi johdattaen Duroyn salonkiin.

Duroy meni suoraan uunin luokse katsoakseen peilistä, oliko hänen
tukkansa kunnossa ja pukunsa järjestyksessä. Sormeillessaan juuri
solmiotaan hän huomasi peilistä nuoren naisen, joka tarkasteli häntä
huoneen kynnykseltä.

Nuori mies ei ollut häntä huomaavinaankaan. He katselivat toisiaan
muutaman sekunnin peilistä, tarkastelivat ja vakoilivat toinen
toistaan, ennen kuin seisoivat silmä silmää vasten.

Duroy kääntyi. Nainen ei ollut liikahtanut, vaan näytti odottavan.
Duroy syöksyi hänen luokseen änkyttäen: "Minä rakastan teitä! Minä
rakastan teitä!" Nainen levitti käsivartensa ja vaipui hänen rintaansa
vasten. Sitten hän kohotti päätään ja he suutelivat kauan.

Duroy ajatteli: "Tämähän on helpompaa kuin luulinkaan. Kaikki käy
mainiosti." Ja kun heidän huulensa erosivat, hän hymyili sanaakaan
sanomatta, mutta koettaen sen sijaan ilmaista katseellaan rakkautensa
ääretöntä syvyyttä.

Myös rouva de Marelle hymyili. Hän hymyili sitä hymyä, jolla naiset
ilmaisevat kaipuutaan, suostumustaan, halua antautua. Hän sopersi: "Me
olemme yksin. Olen lähettänyt Laurinen pois, aamiaiselle erään hänen
toverinsa luokse."

Duroy huokasi ja suuteli hänen ranteitaan: "Kiitos, minä jumaloin
teitä."

Nainen otti hänen käsivartensa, aivan kuin Duroy olisi ollut hänen
miehensä ja johdatti hänet leposohvan luokse, jolle he vieretysten
istuutuivat.

Duroy halusi aloittaa keskustelun hienosti ja viettelevästi. Mutta kun
hän ei keksinyt mitään sopivaa, hän änkytti:

"Te ette siis ole minulle vihainen?"

Nainen laski kätensä hänen huulilleen:

"Ole vaiti!"

He istuivat hiljaa tuijottaen toisiaan ja pitäen kiinni toistensa
polttavista käsistä.

"Kuinka minä ikävöinkään sinua!"

Nainen toisti:

"Vaiti! Vaiti!"

Viereisessä ruokasalissa palvelijatar kolisteli lautasia.

Duroy nousi: "En voi istua niin lähellä teitä. Voisin menettää
malttini."

Ovi avattiin: "Pöytä on katettu."

Ja Duroy tarjosi emännälleen arvokkaasti käsivartensa.

He istuivat toisiaan vastapäätä, katsellen toisiaan ja hymyillen
toisilleen lakkaamatta, ajatellen vain itseään sen suloisen lumouksen
vallassa, jonka tuottaa äsken puhjennut lempi. He eivät tietäneet, mitä
he söivät. Duroy tunsi jalan, pienen jalan liikahtelevan etsivästi
pöydän alla. Hän tavoitti sen omien jalkojensa väliin ja puristi sitä
kaikin voimin.

Palvelijatar meni ja tuli, kantoi sisään ja ulos ruokalajeja,
kasvoillaan välinpitämätön ilme ja aivan kuin mitään huomaamatta.

Lopetettuaan syömisen he palasivat saliin ja istuutuivat vieretysten
leposohvalle.

Vähitellen Duroy alkoi siirtyä lähemmäksi nuorta naista ja koetti
syleillä häntä, mutta hänen yrityksensä torjuttiin rauhallisesti:
"Varokaa, joku voi tulla."

Duroy sammalsi: "Koska saan olla teidän kanssanne aivan yksin, niin
että voin sanoa, kuinka paljon rakastan teitä?"

Nainen kumartui häntä kohden ja kuiskasi hänen korvaansa: "Lupaan tulla
luoksenne kotiinne lyhyeksi, aivan lyhyeksi hetkeksi jonakin päivänä."

Nuori mies tunsi punastuvansa: "Mutta... mutta minä... asun hyvin
vaatimattomasti."

Nainen hymyili: "Se ei tee mitään. Tulen katsomaan teitä enkä teidän
asuntoanne."

Silloin Duroy koetti kiristää häneltä tiedon päivästä, milloin hän
tulisi. Nainen määräsi erään päivän seuraavan viikon lopulla, ja Duroy
rukoili häntä siirtämään sen aikaisemmaksi, kieli sammaltaen ja silmät
hehkuen. Samalla hän puristeli ja hieroi naisen käsiä omissaan, kasvot
punaisina kuumeesta ja sielu palavana niistä haluista, jotka seuraavat
kahden kesken nautittuja aterioita.

Naista huvitti nähdä hänen rukoilevan niin tulisesti, ja hän alkoi
siirtää kohtausta aikaisemmaksi päivän kerrallaan. Mutta Duroy hoki:
"Huomenna... sanokaa... huomenna."

Vihdoin rouva de Marelle myöntyi: "No, olkoon, huomenna. Kello viisi."

Duroy huokasi pitkään ilosta. Ja he alkoivat jutella melkein
rauhallisesti ja aivan tuttavallisesti, aivan kuin olisivat olleet
tuttuja jo kaksikymmentä vuotta.

Äkkiä heitä hätkähdytti ovikellon soitto, ja he loittonivat toisistaan
nopeasti.

Rouva de Marelle mutisi: "Se on kai vain Laurine."

Lapsi tuli sisään, pysähtyi ujona ja juoksi sitten Duroyn luo, jonka
nähdessään hän ilosta suunniltaan taputti, käsiään ja huudahti:
"Bel-Ami!" [Bel-Ami = kaunis ystävä. — Suom.]

Rouva de Marelle purskahti nauruun: "Mainiota! Bel-Ami! Laurine on
antanut teille nimen. Se sopii mainiosti teidän hyväilynimeksenne.
Minäkin rupean nimittämään teitä sillä nimellä!"

Duroy istutti tytön polvelleen ja alkoi leikkiä hänen kanssaan niitä
pieniä leikkejä, joita hän oli tälle opettanut.

Kahtakymmentä vaille kolme hän nousi lähteäkseen toimitukseen.
Porraskäytävästä hän kuiskasi aivan hiljaa rouva de Marellelle:
"Huomenna kello viisi."

Nuori nainen vastasi hymyillen: "Niin." Sitten hän katosi.

Lopetettuaan päivätyönsä toimituksessa Duroy alkoi ajatella, kuinka hän
järjestäisi huoneensa ottaakseen vastaan rakastajattarensa ja kuinka
hän parhaiten voisi peittää asuntonsa puutteellisuudet. Hän päätti
ripustaa seinille japanilaisia koristuksia ja osti viidellä frangilla
kokonaisen kokoelman silkkitilkkuja, viuhkoja ja pieniä verhoja, joilla
hän peitti seinäpaperien pahimmat tahrat. Ikkunaruutuihin hän liimasi
läpinäkyviä kuvia, jotka esittivät joella lipuvia veneitä, punaisten
taivaiden muodostamaa taustaa vasten lenteleviä lintuja, parvekkeilla
seisoskelevia kirjavapukuisia naisia ja lumisten tasankojen poikki
tallustelevia pieniä mustia ukkoja.

Huone, johon juuri mahtui nukkumaan ja istumaan, muistutti pian
värillisen lyhdyn sisustaa. Hän tarkasteli aikaansaamaansa tulosta
tyytyväisenä ja vietti illan liimailemalla kattoon lintusilhuetteja,
joita hän leikkasi väripaperinsa tähteistä.

Sitten hän meni maata, ja junien vihellykset tuudittivat hänet uneen.

Seuraavana päivänä hän tuli hyvissä ajoin kotiin mukanaan
pussillinen makeisia ja madeirapullo, jonka hän oli ostanut eräästä
sekatavarakaupasta. Hänen täytyi kuitenkin mennä uudelleen ulos
ostamaan kaksi lautasta ja kaksi lasia. Koko tämän komeuden hän kattoi
pesupöydän kannelle, jonka likaisen pinnan hän peitti pyyheliinalla;
pesuvadin ja -kannun hän työnsi pöydän alle.

Sitten hän odotti.

Rouva de Marelle saapui neljännestä yli viiden ja huudahti huoneen
kirkuvien värien hämmentämättä: "Teillähän on oikein hauska asunto,
vaikka portaissa olikin hirveän paljon väkeä."

Duroy sulki hänet syliinsä ja suuteli innokkaasti hänen hiuksiaan ja
otsaansa harson ja hatun lävitse.

Puolitoista tuntia myöhemmin Duroy saattoi hänet rue de Romen
ajuriasemalle. Kun nainen oli astunut vaunuihin, Duroy kuiskasi:
"Tiistaina, samaan aikaan."

Nainen vastasi: "Samaan aikaan tiistaina." Ja koska jo oli tullut
ilta, hän veti nuoren miehen pään vaunun ikkunasta luokseen ja suuteli
häntä huulille. Mutta ajuri läimäytti piiskalla juhtaansa, ja rouva de
Marelle huudahti: "Hyvästi, Bel-Ami!" ja vanhat ajurinvaunut lähtivät
liikkeelle väsyneen, valkoisen hevosen vetäminä.

Kolmen viikon ajan Duroy otti näin rouva de Marellen; vastaan, joka
toinen tai kolmas päivä milloin aamupäivällä, milloin illalla.

Kun hän eräänä iltapäivänä istui odottamassa rakastajatartaan, hän
kuuli porraskäytävästä kovaa meteliä ja meni ovelle. Joku lapsi
kirkui. Kiukkuinen miehenääni pauhasi: "Mitä tuo kirottu penikka taas
ulvoo?" Mariseva, vihainen naisääni vastasi: "Yläkerrassa asuvan
sanomalehtimiehen inhottava kokotti kaatoi Nicolasin portaissa. Ei
pitäisi antaa tuollaisten marakattien kulkea vapaina, kun he eivät edes
osaa varoa lapsia portaissa!"

Duroy vetäytyi pelästyneenä taaksepäin, sillä hän kuuli hameiden
kiirehtivää kahinaa ja nopeita askelia, jotka olivat tulossa alempana
olevasta kerroksesta.

Pian koputettiin ovea, jonka hän oli lukinnut. Hän avasi, ja rouva de
Marelle syöksyi huoneeseen hengästyneenä, säikähtyneenä ja änkyttäen:

"Kuulitko?"

Duroy ei ollut tietävinäänkään asiasta:

"En. Mitä sitten?"

"Minua häpäistiin!"

"Kuka häpäisi?"

"Alakerran roskaväki."

"Todellako, mitä sanotkaan, kerro!"

Rouva de Marelle alkoi nyyhkyttää saamatta enää sanaakaan suustaan.

Duroyn täytyi ottaa hattu hänen päästään, avata hänen kureliivinsä,
panna hänen pitkälleen sänkyyn ja hautoa hänen ohimoitaan märällä
pyyheliinalla. Nuori nainen oli vähällä tukehtua, mutta kun hänen
kiihtyneet tunteensa olivat ennättäneet vähän asettua, koko hänen
raivostunut vihansa purkautui ilmoille.

Hän tahtoi, että Duroy olisi heti mennyt alas kurittamaan noita
häpäisijöitä, ottamaan heidät hengiltä.

Duroy toisti yhä uudelleen ja uudelleen: "Mutta nehän ovat työmiehiä.
moukkia. Ajattele, että juttu voi joutua oikeuteen, ja silloin sinä
olet paljastettu, sinut pidätetään, olet hukassa. Tuollaisen väen
kanssa ei ryhdytä mihinkään tekemisiin!"

Kesken kaiken rouva de Marellea alkoi huolestuttaa eräs toinen asia:
"Mitä meidän nyt on tehtävä? Minun on mahdotonta enää tulla tänne."
Duroy vastasi: "Se on varsin yksinkertaista, minä muutan täältä."

Nainen kuiskasi: "Niin, mutta se kestää niin kauan." Sitten hän äkkiä
keksi keinon ja sanoi, saaden nopeasti takaisin tasapainonsa:

"Kuule, kuule, minä tiedän! Anna minun järjestää tämä asia! Lähetän
sinulle huomenna 'sinilinnun'."

Siten hän nimitti pariisilaisia paikallissähkeitä.

Nyt hän jo hymyili, ihastuneena keksinnöstään, jota hän ei tahtonut
ilmaista, ja osoitti tuhansin tavoin rakkauttaan.

Hän oli kuitenkin vielä sangen kiihtynyt mennessään alas portaita, ja
hänen täytyi koko painollaan nojautua rakastajansa käsivarteen, sillä
hän tunsi jalkojensa pettävän.

He eivät kohdanneet ainoatakaan ihmistä.

Duroylla oli tapana maata myöhään, ja hän oli vielä vuoteessa, kun
lennätinlähetti toi hänelle luvatun "sinilinnun".

Duroy avasi sen ja luki:

 "Tule kello viisi rue de Constantinople 127. Kysy huoneistoa, jonka
 rouva Duroy on vuokrannut. Tuhansia suudelmia omalta

                                                    _Clo’ltasi_."

Tasan kello viisi Duroy tiedusteli erään ison vuokrakasarmin
portinvartijalta: "Täältäkö rouva Duroy on vuokrannut huoneiston?"

"Täältä, herra."

"Olkaa hyvä ja opastakaa minut sinne."

Mies, joka nähtävästi oli tottunut arkaluontoisiin tilanteisiin, joissa
varovaisuus on tarpeen, katsahti häntä silmiin ja alkoi etsiä avainta
isosta avainnipustaan samalla kysyen:

"Varmaankin olette herra Duroy?"

"Olen, tietysti."

Ja portinvartija avasi oven pieneen, kahden huoneen huoneistoon, joka
oli pohjakerroksessa vastapäätä hänen omaa komeroaan.

Sali, jonka kukalliset seinäpaperit vaikuttivat melkein uusilta, oli
kalustettu mahonkisin huonekaluin, joiden päällys oli vihertävää,
keltakuvioista kangasta. Lisäksi huoneessa oli surkean näköinen matto,
joka oli niin ohut, että permantolaudat tuntuivat sen alta.

Sänkykamari oli niin pieni, että sänky täytti siitä kolme neljäsosaa.
Sen hallussa oli huoneen koko toinen puoli seinästä toiseen. Se oli
leveä hotellisänky, jota ympäröivät paksut siniset verhot ja jota
painoi raskaana paksu, punainen, epäilyttävän tahrainen untuvapatja.

Duroy ajatteli levottomana ja tyytymättömänä: "Tämä juttu tulee
maksamaan minulle paljon rahaa. Täytyy taas lainata. Tämä on aivan
hullutusta hänen puoleltaan."

Ovi avautui, ja Clotilde syöksyi sisään kuin pyörretuuli, käsivarret
levällään ja vaatteet kahisten. Hän oli tavattoman ihastunut: "Eikö
tämä ole mukavaa, sano, eikö olekin? Ei mitään portaita, vaan suoraan
sisään kadulta! Voi tulla ja mennä vaikka ikkunasta, ilman että
portinvartija näkee. Kuinka me täällä rakastammekaan toisiamme!"

Duroy suuteli häntä kylmästi, uskaltamatta tehdä kysymystä, joka oli
hänen huulillaan.

Rouva de Marelle oli laskenut ison paketin pienelle pyöreälle pöydälle,
joka oli keskellä huonetta. Hän avasi sen ja otti esiin saippuan,
pullon lubiniä, sienen, rasian hiusneuloja, korkkiruuvin ja pienen
käherrysraudan ohimokiharoittensa järjestämistä varten, ne kun aina
pyrkivät menemään sekaisin.

Kotiutuminen huoneistoon kävi kuin tanssi, ja jokaiselle esineelle
keksittiin sen oikea paikka. Rouva de Marelle oli äärettömästi
innoissaan.

Hän puhui koko ajan availlessaan laatikoita: "On kai parasta tuoda
tänne myös vähän liinavaatteita, joita tarvittaessa voisi vaihtaa.
Täällä tulee olemaan hyvin mukavaa. Jos minut yllättää sadekuuro, kun
olen kaupungilla, voin tulla tänne kuivumaan. Meillä on kummallakin
avaimemme, ja sitä paitsi portinvartijallakin on avain, jos me
sattuisimme unohtamaan omamme. Olen vuokrannut tämän kolmeksi
kuukaudeksi, sinun nimiisi tietysti, koska en voinut ilmoittaa omaa
nimeäni."

Duroy kysyi:

"Sinä kai sitten sanot minulle, kun on maksettava."

Nainen vastasi mutkattomasti: "Mutta kaikki on jo maksettu, rakkaani."

Duroy jatkoi: "Minä jään sinulle velkaa?"

"Et suinkaan, aarteeni, tämä ei kuulu sinuun lainkaan. Minähän tätä
pientä ylellisyyttä halusin."

Nuori mies oli olevinaan vihainen: "Ei, saakeli sentään, sitä minä en
salli."

Rouva de Marelle meni hänen luokseen ja laski rukoilevasti kätensä
hänen olkapäilleen: "Oh, pyydän sinua, Georges, olisin niin onnellinen,
jos saisin huolehtia pienestä pesästämme, aivan yksinäni! Ethän sinä
suutu siitä? Vai mitä? Minähän teen sen meidän rakkautemme takia. Sano,
että suostut, sano, pikku Geo, sano, että suostut!"

Hän rukoili rakastettuaan katseellaan, huulillaan, koko olemuksellaan.

Duroy antoi hänen rukoilla, kieltäytyi suuttuneen näköisenä ja myöntyi
lopulta, koska koko ajan oli toivonut asian juuri näin järjestyvänkin.

Ja kun Clotilde oli mennyt, hän hieroi käsiään ja mutisi, selvittämättä
itselleen sen tarkemmin, mistä juuri tänään tämä mielijohde tuli: "Hän
on sentään hyvin mukava."

Muutamia päiviä myöhemmin tuli uusi "sinilintu", jossa kerrottiin:

"Mieheni tulee kotiin tänä iltana kuuden viikon tarkastusmatkalta.
Saamme siis olla viikon erillämme. Kurjaa elämää, rakkaani! _Clo_.""

Duroy hämmästyi. Hän oli aivan unohtanut, että Clothilde oli
naimisissa. Siinäpä mies, jota hän olisi tahtonut silmäillä vähän
tarkemmin, vaikkapa vain yhden ainoan kerran, oppiakseen hänet
tuntemaan.

Hän odotti kuitenkin kärsivällisesti aviomiehen lähtöä. Hän vietti
kaksi iltaa Folies-Bergères’issâ ja ne päättyivät Rachelin luona.

Sitten eräänä aamuna tuli uusi sähkösanoma, jossa oli neljä sanaa:
"Vihdoinkin, kello viisi. — Clo."

Molemmat tulivat jo ennen määräaikaa kohtaukseen. Clotilde heittäytyi
rakastajansa syliin aivan huumautuneena ja suuteli hänen kasvojansa.
Sitten hän sanoi: "Jos haluat niin voimme mennä ulos syömään
päivällistä jonnekin, sitten kun olemme oikein kovasti rakastaneet.
Olen järjestänyt iltani vapaaksi."

Oli juuri kuukauden alku, ja vaikka Duroy oli nostanut palkkansa
etukäteen pitkäksi aikaa eteenpäin ja eli päivästä päivään kaikilta
mahdollisilta tahoilta haalimillaan rahoilla, hän oli nyt sattumalta
varoissaan. Ja hän tunsi mielihyvää siitä, että hän nyt saisi
tilaisuuden uhrata jotakin Clotilden puolesta.

Hän vastasi: "Mielelläni, rakkaani, minne vain haluat."

Kello seitsemältä he lähtivät ulos ja tulivat ulkobulevardille.
Clotilde nojasi raskaasti rakastajansa käsivarteen ja kuiskasi hänen
korvaansa: "Jospa tietäisit, kuinka onnellinen olen saadessani kulkea
rinnallasi ja tuntea sinun olevan lähelläni!"

Duroy kysyi: "Tahtoisitko Lathuillen ravintolaan?"

Clotilde vastasi: "Oh, en, se on aivan liian hieno. Tahtoisin jotakin
hauskaa, johonkin vaatimattomaan paikkaan, jossa käy vain työmiehiä ja
konttoristeja. Sellaiset laitakaupungin kapakat ovat ihastuttavia! Ah,
jospa olisimme voineet mennä maalle!"

Koska Duroy ei tuntenut mitään sellaista paikkaa lähistöllä,
he harhailivat pitkin bulevardia ja menivät lopulta erääseen
viinikauppaan, jossa tarjoiltiin ruokaa sivuhuoneessa. Rouva de Marelle
oli nähnyt ikkunasta kaksi tytönletukkaa, joilla oli hiukset palmikolla
ja jotka istuivat viinituvassa kahden sotamiehen seurassa.

Kolme ajuria istui syömässä illallista pitkän, matalan salin perukassa,
ja eräs olento, jota oli mahdotonta luokittaa mihinkään ammattiin
kuuluvaksi, istui pöydän ääressä piippua poltellen, jalat suorina ja
kädet työnnettyinä housunkaulukseen. Hän oli puolittain makaavassa
asennossa, niin että hänen päänsä lepäsi tuolin selkänojaa vasten.
Hänen takkinsa vaikutti oikealta tahramuseolta, ja hänen taskuistaan,
jotka olivat pullollaan kuin pussit, pisti esiin pullonkaula,
leivänkappale, sanomalehtipaperiin kääritty paketti ja nuoranpätkä,
joka riippui permannolle. Hänellä oli paksu, kiharainen ja takkuinen
tukka, joka oli liasta harmaa, ja hänen hattunsa oli lattialla tuolin
alla.

Clotilden tulo herätti huomiota, jonka aiheutti hänen hieno pukunsa.
Molemmat rakastuneet parit lakkasivat kuiskailemasta, ajurit
keskeyttivät väittelynsä, ja olio, joka poltti, otti piipun suustaan ja
sylkäisi suoraan eteensä, kääntäen hieman päätään.

Rouva de Marelle kuiskasi: "Täällähän on hauskan näköistä! Täällä
meidän kelpaa istua. Joskus toiste pukeudun työläisnaiseksi."
Ja hän istuutui kursailematta ja vähintäkään vastenmielisyyttä
osoittamatta puisen pöydän ääreen, joka oli aivan kiiltävä rasvaisista
ruoanjätteistä ja täynnä viiniläiskiä, joita tarjoilijan pyyheliinan
läimäyksen ei ollut onnistunut kuivata. Duroy etsi vähän hämillään ja
häpeissään vaatenaulakkoa, mutta kun hän ei sellaista keksinyt, hän
pani silkkihattunsa eräälle tuolille.

He söivät lampaanmuhennosta sekä vähän paistia ja vihanneksia.
Clotilde toisti: "Minusta tämä on ihastuttavaa. Minun makuni on
vähän katupoikamainen. Minulla on täällä paljon hauskempaa kuin Café
Anglais’ssa." Sitten hän lisäsi: "Jos tahdot olla minulle oikein
kiltti, niin otat minut mukaasi joihinkin piikatanssiaisiin. Tässä
aivan lähellä tiedän erään hyvin hauskan paikan, jonka nimi on _La
Reine Blanche._"

Duroy kysyi hämmästyneenä: "Kenen kanssa sinä siellä olet käynyt?"

Hän katseli rakastajatartaan ja huomasi hänen vähän hämillään
punastuvan, aivan kuin tämä äkillinen kysymys olisi tuonut hänen
mieleensä arkaluontoisen muiston. Oltuaan vaiti lyhyen hetken, naisten
tavoin niin lyhyen, että sen huomasi vain arvaamalla, Clotilde vastasi:
"Erään ystävän kanssa..." Uuden vaitiolon jälkeen hän sitten lisäsi:
"...joka on kuollut." Ja hän loi silmänsä alas, kasvoillaan hyvin
luonnollinen surun ilme.

Ja ensimmäisen kerran Duroy tuli ajatelleeksi kaikkea sitä, mikä
hänelle tämän naisen menneisyydestä oli tuntematonta, ja hän tuli
miettiväiseksi. Varmasti Clotildella oli ollut rakastajia ennenkin,
mutta minkälaisia, mistä piireistä? Hänessä nousi rakastajatartaan
kohtaan pieni mustasukkaisuus, jonkinlainen vastenmielisyys. Samalla
hän tunsi vihamielisyyttä kaikkea sitä kohtaan, mitä hän ei tietänyt,
kaikkea sitä kohtaan, mikä ei ollut hänen omaansa tämän naisen
sydämessä ja ruumiissa. Hän katseli Clotildea, ja häntä kiusasi
salaisuus, joka kätkeytyi tuohon kauniiseen, mykkään päähän, joka
ehkä juuri tällä hetkellä kaivaten muisteli luota toista, noita
toisia. Kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut päästä selville tästä
menneisyydestä, saada tietää kaikki, tuntea kaikki!...

Clotilde toisti: "Ota minut mukaasi _La Reine Blancheen_. Ilta olisi
silloin täydellinen!"

Duroy ajatteli: "Äh, mitä minuun kuuluu hänen menneisyytensä! Olen
hölmö, kun sellaista viitsin miettiä."

Ja hymyillen hän vastasi: "Vien sinut sinne mielelläni, rakkaani."

Kun he olivat tulleet kadulle, Clotilde sanoi matalalla, salaperäisellä
äänellä, jollaisella on tapana paljastaa salaisuuksia. "En ole
uskaltanut sitä sinulta pyytää, mutta et voi uskoa, kuinka minä pidän
tällaisista retkistä näihin paikkoihin, joihin naiset tavallisesti
eivät uskalla tulla. Karnevaalin aikana pukeudun kymnasistiksi.
Koulupojan puvussa näytän hyvin hauskalta."

Kun he tulivat tanssisaliin, Clotilde painautui peloissaan ja
mielissään Duroyta vasten ja katseli ihastunein silmin ilotyttöjä
ja heidän rakastajiaan. Silloin tällöin, aivan kuin rauhoittaakseen
mieltään mahdollisen vaaran varalta, hän kuiskasi nähdessään vakavan,
liikkumattoman poliisikonstaapelin: "Tuo poliisi näyttää varmalta."
Neljännestunnin kuluttua hän oli nähnyt kylliksi, ja Duroy vei hänet
ajurilla hänen asuntoonsa.

Sen jälkeen alkoi kokonainen sarja käyntejä kaikenlaisissa
huonomaineisissa paikoissa, joissa rahvas huvittelee, ja Duroy huomasi
rakastajattarensa intohimoisesti rakastavan tällaista kuljeskelemista
syrjäkaupungin pikkukapakoissa.

Rouva de Marelle tuli heidän tavallisiin kohtauksiinsa pukeutuneena
pumpulileninkiin ja päässään teatterimainen palvelijattarenmyssy.
Mutta huolimatta pukunsa hienosta, aistikkaasta yksinkertaisuudesta
hän ei suostunut, vaikka Duroy sitä pyysi, luopumaan sormuksistaan,
rannerenkaistaan ja jalokivillä koristetuista korvarenkaistaan,
ilmoittaen syykseen: "Mitä turhia, ihmiset tietysti vain luulevat, että
ne ovat väärennettyjä kiviä."

Hän luuli näin olevansa mainiosti naamioitu, ja vaikka hän ainoastaan
oli suojassa samalla tapaa kuin päänsä pensaaseen pistänyt jänis, hän
meni näin pukeutuneena mitä pahamaineisimpiin paikkoihin.

Hän oli tahtonut, että Duroy olisi pukeutunut työmieheksi, mutta
tämä oli jyrkästi kieltäytynyt, pitäen edelleenkin kaikilla näillä
retkillä mallikelpoista bulevardipukuaan ja vaihtamatta edes korkeata
silkkihattuaan pehmeään huopahattuun.

Clotildea tämä itsepäisyys vähän harmitti, mutta sitten hän
lohduttautui tuumimalla: "Ihmiset luulevat, että minä olen
kamarineitsyt, jonka on onnistunut saada rakastajakseen hieno herra."
Ja häntä huvitti tämä ilveily äärettömästi.

He kävivät siis rahvaankahviloissa ja istuskelivat savuttuneissa
huonerähjissä vanhojen puupöytien ääressä ja ontuvilla tuoleilla.
Kitkerä savupilvi, jossa vielä tuntui päivälliseksi paistetun kalan
käry, täytti salin. Puseropukuiset miehet metelöivät ja joivat pienistä
laseista, ja tarjoilija, joka ihmeissään tuijotti tätä omituista paria,
toi kaksi lasillista kirsikkaviinaa heidän pöytäänsä.

Pelosta ja ihastuksesta väristen Clotilde alkoi juoda tuota punaista
viinaa luoden levottomia ja ilakoivia katseita ympärilleen. Jokainen
lasi, jonka hän joi, oli sopimaton teko, jokainen pisara, jonka hän
tätä polttavaa, maustettua juomaa lähetti kurkustaan alas, antoi
hänelle mieluisan nautinnon tunteen, rikollisen ja kielletyn riemun
tunteen.

Sitten hän sanoi puoliääneen: "Nyt mennään." Ja he poistuivat. Clotilde
kulki juopuneiden lomitse, jotka kyynärpäät pöydällä silmäilivät häntä
vihaisin ja epäluuloisin katsein. Hän asteli pienin nopein askelin
kuin näyttelijätär, joka poistuu näyttämöllä. Ja tultuaan kadulle
hän huokasi syvään, aivan kuin hän juuri olisi pelastunut kauheasta
vaarasta.

Väliin hän väristen kysyi Duroylta: "Jos minua jossakin noista
paikoista loukattaisiin, niin mitä tekisit?"

Duroy vastasi urhealla äänellä: "Puolustaisin sinua, saakeli soikoon!"

Ja Clotilde painautui onnellisena hänen käsivarttaan vasten, ehkä
hämärästi toivoen, että häntä loukattaisiin, että häntä tarvitsisi
puolustaa, että hän saisi nähdä miesten, vieläpä tuollaisten miesten,
tappelevan hänen rakastettunsa kanssa hänen takiaan.

Mutta nämä retket, jotka uudistuivat kaksi tai kolme kertaa viikossa,
alkoivat väsyttää Duroyta, jonka sitä paitsi oli viime aikoina ollut
hyvin vaikea hankkia edes niitä frangeja, jotka tarvittiin ajurin ja
ruoan maksamiseen.

Nykyään hänen oli äärettömän vaikea tulla toimeen, paljon vaikeampi
kuin siihen aikaan, jolloin hän oli Pohjoisrautatien palveluksessa,
sillä hän oli ensimmäisinä sanomalehtimieskuukausinaan sirotellut
rahaa ympärilleen sitä laskematta, aina toivoen seuraavana päivänä
voivansa ansaita suuria summia. Tällä tavoin hän oli tyhjentänyt kaikki
apulähteensä ja mahdollisuutensa saada rahaa.

Hyvin yksinkertainen keino lainata lehden kassasta oli pian käytetty
loppuun, ja hän oli nyt velkaa lehdelle neljä kuukausipalkkaa sekä
kuusisataa frangia, jotka hän oli saanut etukäteen rivimaksuista.
Edelleen oli hän velkaa Forestier’lle sata frangia ja Jacques
Rivalille, jolla oli antelias kukkaro, kolmesataa frangia. Lisäksi
hänellä oli korviaan myöten kahdenkymmenen frangin ja sadan soun
pikkuvelkoja, joista hän ei ollut tietävinäänkään.

Saint-Potin, jolta hän oli tiedustellut keinoja, joiden avulla olisi
vielä voinut hankkia sata frangia, ei ollut keksinyt mitään, vaikka
hän olikin hyvin neuvokas mies. Ja Duroy tunsi katkeruutta tätä
taloudellista kurjuutta kohtaan, joka oli entistä tuntuvampi nyt, kun
hänellä oli suuremmat tarpeet. Hänessä kiehui koko maailmaa vastaan
synkkä viha, yhä lisääntyvä ärtyisyys, joka purkautui ilmoille joka
hetki pienimpienkin pikkuseikkojen takia.

Väliin hän laski, kuinka hän oli menetellyt saadessaan kulumaan
keskimäärin tuhat frangia kuussa ilman mitään erikoista tuhlausta.
Laskelman tuloksena oli, että jos hän söi kahdeksan frangin aamiaisen
ja kahdentoista frangin päivällisen jossakin bulevardiravintolassa,
se teki yhden louisdorin. Kun tähän lisäsi kymmenkunta frangia pientä
rahaa, joka vieri kaikille suunnille, ties’ minne, niin päivän menoksi
tuli kolmekymmentä frangia. Ja kolmekymmentä frangia päivässä on
yhdeksänsataa frangia kuussa. Eikä laskelmassa ollut vielä silloin
mukana vaatteisiin, kenkiin, liinavaatteisiin, pesuun ym. tarvittavia
rahoja...

Joulukuun 14. päivänä hänellä siis ei ollut ainoaakaan souta
taskussaan, ja rahantekomahdollisuudet olivat olemattomat.

Hän teki niinkuin hän oli tehnyt usein ennenkin: jätti aamiaisensa
syömättä ja vietti iltapäivän toimituksessa raivokkaasti ja ahkerasti
työskennellen.

Kello neljän aikaan hän sai rakastajattareltaan "sinilinnun", joka
ilmoitti hänelle seuraavaa: "Haluatko syödä kanssani päivällisiä
tänään? Teemme sitten jälkeenpäin pienen retken."

Duroy kirjoitti heti vastaukseksi: "Mahdotonta tulla päivälliselle."
Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että olisi sangen tyhmää kieltäytyä
niistä miellyttävistä hetkistä, joita rouva de Marelle saattoi
hänelle valmistaa, ja lisäsi "Mutta odotan sinua kello yhdeksältä
kohtauspaikassamme."

Ja sitten hän lähetti erään toimituksen juoksupojista viemään
kirjelappua perille säästääkseen sähkekustannukset. Sen jälkeen hän
syventyi miettimään, mistä saisi päivällisen.

Kello tuli seitsemän, eikä hän vieläkään ollut päässyt mihinkään
tulokseen, ja pelottava nälkä kalvoi hänen sisuksiaan. Silloin hän
tarttui epätoivoiseen keinoon. Hän odotti, kunnes kaikki hänen
toverinsa olivat toinen toisensa jälkeen menneet, ja jäätyään yksin hän
soitti kiivaasti. Johtajan vahtimestari, joka oli jäänyt vartioimaan
toimitushuoneistoja, tuli sisään ja kumarsi.

Duroy, joka seisoi pöytänsä ääressä hermostuneesti sormeillen
taskujensa pohjia, sanoi mahtavalla äänellä: "Foucart, olen unohtanut
rahakukkaroni kotiin, ja minut on kutsuttu päivälliselle Luxembourg’in
palatsiin. [Ranskan senaatin talo. — Suom.] Lainatkaa minulle
viisikymmentä souta voidakseni maksaa ajurin."

Mies poimi liivintaskustaan kolme frangia ja kysyi:

"Eikö herra Duroy tarvitse enempää?"

"En, en, tämä riittää. Monet kiitokset!"

Saatuaan nuo kolme valkeaa rahaa hän juoksi kiireesti alas portaita
ja syöksyi erääseen pieneen kapakkaan, jossa hänellä oli ollut tapana
käydä aikaisempinakin pahoina päivinään.

Kello yhdeksältä hän istui heidän pienessä salissaan odottamassa
rakastajatartaan ja lämmitellen jalkojaan uunin edessä.

Clotilde tuli virkeänä ja iloisena, kylmän ulkoilman piristämänä: "Jos
tahdot, niin menemme ensin vähän kävelemään ja tulemme sitten tänne
takaisin yhdeltätoista. Nyt on ihana kävelyilma."

Duroy vastasi kiivaasti: "Miksi menisimme ulos? Täällähän on hyvä olla."

Clotilde jatkoi ottamatta hattua päästään: "Jospa tietäisit, kuinka
kaunis kuutamo nyt on. Olisi todella nautinto mennä tänä iltana
kävelemään."

"Mahdollisia kyllä, mutta minä puolestani en välitä kävelemisestä."

Duroy oli sanonut tämän suuttuneella äänellä. Clotilde hämmästyi ja
kysyi loukkaantuneena: "Mikä sinun on? Minkä tähden käyttäydyt tuolla
tapaa? Minua haluttaa lähteä kävelylle, enkä voi käsittää, miksi se
suututtaisi sinua."

Duroy hyppäsi pystyyn aivan vimmastuneena: "Se ei suututa minua
lainkaan. Se ikävystyttää minua, jos haluat sen tietää."

Clotilde oli niitä ihmisiä, joita vastustus ärsyttää ja jotka töykeys
saattaa raivoon.

Ylpeästi ja jäätävän kylmästi hän sanoi:

"En ole tottunut siihen, että minua puhutellaan tuolla tapaa. Menen
siis yksin. Hyvästi."

Duroy ymmärsi hänen olevan vakavissaan ja syöksyi kiivaasti hänen
luokseen, tarttui hänen käsiinsä, suuteli niitä ja änkytti:

"Anna anteeksi rakkaani, anna anteeksi, olen tänään hyvin hermostunut
ja ärtyinen. Minulla oli ollut vähän vastoinkäymisiä, vähän ikävyyksiä,
ymmärräthän, toimituksessa."

Vähän leppyneempänä, mutta silti vielä tuohtuneena Clotilde vastasi:

"Se ei kuulu minuun! En halua olla pahantuulisuutenne maalitauluna."

Duroy suuteli häntä ja talutti hänet leposohvan luo:

"Kuule minua, rakas pikku ystäväni, en tahtonut loukata sinua. En
ajatellut, mitä sanoin."

Hän oli pakottanut Clotilden istuutumaan ja polvistui nyt hänen
eteensä: "Oletko antanut minulle anteeksi? Sano, että olet antanut
anteeksi!"

Clotilde mutisi kylmästi: "Olkoon menneeksi, mutta älä tee sitä
uudelleen." Ja noustuaan hän lisäsi:

"Mennään nyt kävelemään."

Duroy oli vielä polvillaan syleillen molemmin käsivarsin hänen
jalkojaan sekä sammaltaen: "Pyydän sinua, ollaan täällä. Rukoilen
sinua. Tee se minun takiani. Tahtoisin tänä iltana niin mielelläni
pitää sinut vain itseäni varten, tässä hiilloksen ääressä. Sano, että
suostut!"

Clotilde vastasi kylmästi ja kovasti: "Ei. Tahdon mennä ulos. En halua
myöntyä oikkuihisi."

Duroy oli itsepäinen: "Pyydän sinua! Minulla on eräs syy. Hyvin tärkeä
syy..."

Clotilde sanoi uudelleen: "Ei. Ja koska et tahdo lähteä ulos kanssani,
niin menen tieheni. Hyvästi."

Hän irrottautui äkkiä ja lähti ovea kohden. Duroy juoksi hänen
jälkeensä ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen:

"Kuule, Clo, pikku Clo’ni, kuule, jää tänne minun takiani..." Clotilde
pudisti mitään vastaamalta päätään, koetti välttää hänen suudelmiaan ja
vapautua hänen syleilystään yrittäen yhä poistua.

Duroy sopersi: "Clo, pikku Clo, minulla on eräs syy."

Clotilde pysähtyi ja katsoi häntä silmiin: "Sinä valehtelet... Mikä
syy?"

Kun Duroy punastui eikä keksinyt vastausta, hän jatkoi suuttuneena:
"Enkös sitä sanonut! Sinä valehtelet, hölmö!" Ja raivostunein elein ja
kyynelet silmissä hän torjui Duroyn käsivarret.

Duroy tarttui häntä vielä kerran olkapäihin. Epätoivoisena ja
valmiina tunnustamaan kaikki estääkseen välien särkymisen hän selitti
murtuneella äänellä: "Seikka on se, ettei minulla ole ainoatakaan
souta..."

Clotilde pysähtyi äkkiä ja katsoi häntä syvälle silmiin saadakseen
selville totuuden: "Mitä sinä sanot?"

Duroy oli punastunut hiusmartoaan myöten: "Minä sanon, ettei minulla
ole ainoatakaan souta. Ymmärrätkö? Ei kahtakymmentä souta eikä
kymmentä, ei edes niin paljon, että voisin maksaa liköörin kahvilassa,
jonne menemme. Sinä pakotat minut tunnustamaan asian, jota häpeän.
Olisi ollut mahdotonta lähteä mukaasi ja sitten kahvilan pöydän ääressä
aivan yksinkertaisesti ilmoittaa, etten voi maksaa tilaustamme..."

Clotilde katsoi häntä vakavasti: "Onko... se... siis totta?"

Sekunnissa Duroy oli kääntänyt nurin kaikki taskunsa, housuntaskunsa,
liivintaskunsa ja takintaskunsa mutisten: "Oletko nyt tyytyväinen?"

Ja äkkiä Clotilde kiersi voimakkaan intohimon pakottamana käsivartensa
hänen kaulaansa ja sopersi:

"Voi oma, oma rakkaani... oma rakkaani... jospa olisin tietänyt...!
Kuinka sinun näin on käynyt?"

Ja hän pakotti Duroyn istuutumaan, heittäytyi itse hänen polvelleen,
kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, suuteli häntä tuhat kertaa,
suuteli häntä viiksille, suuteli häntä suulle ja silmille, pakottaen
hänet kertomaan, kuinka hän oli joutunut tähän pulaan.

Duroy keksaisi liikuttavan kertomuksen. Hänen oli ollut pakko auttaa
vanhaa isäänsä, joka oli joutunut ahdinkoon. Hän oli antanut hänelle
kaikki säästönsä, ja lisäksi hänen oli ollut pakko tehdä velkaa.

Hän lisäsi: "Minun täytyy nyt kärsiä nälkää kuusi kuukautta, sillä
kaikki apulähteeni ovat lopussa. Mutta mitäpä siitä, onhan elämässä
vaikeuksia. Eivätkä rahat kaiken lopuksi ansaitse sitä huolta, jota
niihin tuhlataan."

Clotilde kuiskasi hänen korvaansa: "Minä lainaan sinulle. Tahdotko?"

Duroy vastasi arvokkaasti: "Sinä olet kovin ystävällinen, lapseni,
mutta pyydän sinua, älkäämme puhuko enää siitä asiasta. Se vain
loukkaisi minua."

Clolilde vaikeni, mutta puristaen rakastettuaan syliinsä hän kuiskasi:
"Sinä et koskaan tajua, kuinka paljon minä sinua rakastan."

Siitä tuli heidän parhaita lemmenöitään.

Tehdessään lähtöä Clolilde sanoi hymyillen:

"Hm! Kun on sinun tilanteessasi, ei mikään ole hauskempaa kuin löytää
rahaa taskustaan, esimerkiksi jonkin kolikon, joka on joutunut vuorin
väliin."

Duroy vastasi syvästi vakuuttuneena: "Niinpä niin, hitto vieköön!"

Rouva de Marelle tahtoi mennä jalkaisin kotiin sanoen haluavansa
ihailla kuutamoa, ja koko ajan hän katseli haltioituneena rakastettuaan.

Oli kylmä ja kirkas yö, joka ennusti talven tuloa. Hevoset ja
jalankulkijat kiiruhtivat kulkuaan purevan pakkasen ajamina. Korot
kajahtelivat katukäytävillä.

Hyvästi sanoessaan Clolilde kysyi: "Haluatko, että kohtaamme
ylihuomennakin?"

"Tietysti, kultaseni."

"Samaan aikaan?"

"Samaan aikaan."

"Hyvästi, rakkaani."

Ja he suutelivat toisiaan hellästi.

Duroy alkoi pitkin askelin harppoa kotiaan kohti. Hän mietti, miten
hän huomenna selviytyisi pulastaan. Mutta avattuaan huoneensa oven ja
kaivaessaan tulitikkuja liivintaskustaan hän pysähtyi hämmästyneenä.
Hän oli tuntenut taskussaan rahan, joka pyöri hänen sormiensa välissä.

Sytytettyään valon hän poimi rahan esiin ja tarkasti sen. Se oli
louisdori, kaksikymmentä frangia.

Hän luuli tulleensa sekapäiseksi.

Hän käänsi ja väänsi rahaa ja koetti miettiä, millä salaperäisellä
tavalla se oli hänelle joutunut. Ei kai se ainakaan taivaasta ollut
voinut hänen taskuunsa tipahtaa!

Multa äkkiä asia hänelle selvisi, ja hän harmistui.

Olihan hänen rakastajattarensa maininnut rahoista, jotka liukuvat
vuorin väliin ja löytyvät rahapulan aikana. Clotilde siis oli antanut
hänelle tämän almun. Mikä häpeä!

Hän vannoi: "Hyvä! Ylihuomenna puhun hänelle suuni puhtaaksi. Tuleepa
siitä hänelle hauska hetki!"

Ja hän meni vuoteeseen, sielu kapinassa kiukusta ja häpeästä.

Hän heräsi myöhään. Hänen oli nälkä. Hän koetti nukahtaa uudelleen,
jottei hänen olisi tarvinnut nousta ennen kello kahta. Sitten hän
ajatteli: "Tästä ei ole mitään hyötyä. Täytyyhän minun joka tapauksessa
hankkia rahaa." Hän lähti ulos toivoen kadulla keksivänsä jonkin keinon.

Mutta hän ei keksinyt mitään, ja joka kerta kun hän meni jonkin
ravintolan ohi, hänet valtasi kauhea halu saada syödä, ja vesi nousi
hänen kielelleen. Kello tuli kaksitoista, ja kun hän vielä silloinkaan
ei ollut keksinyt mitään, hän teki nopeasti päätöksensä: "No niin, syön
aamiaista Clotilden rahoilla. Eihän se estä minua maksamasta niitä
huomenna hänelle takaisin."

Hän siis söi eräässä oluttuvassa aamiaisen, joka maksoi kaksi ja
puoli frangia. Kun hän tuli toimitukseen, hän antoi vahtimestarille
takaisin tällä lainaamansa kolme frangia: "Kas tässä, Foucart, kiitos
lainastanne, jonka eilen illalla sain ajuria varten."

Hän työskenteli kello seitsemään asti. Sitten hän meni syömään
päivällistä ja otti taas kolme frangia samoista rahoista. Illan kaksi
olutlasia nosti päivän menot yhdeksään frangiin ja kolmeenkymmeneen
centimeen.

Mutta kun hän ei voinut saada uutta luottoa eikä kahdenkymmenenneljän
tunnin kuluessa keksinyt muitakaan keinoja, hän lainasi seuraavana
päivänä vielä kuusi frangia Clotilden rahoista, jotka hänen olisi
pitänyt maksaa takaisin jo samana iltana. Näin ollen, kun hän tuli
sovittuun kohtaukseen, hänellä oli taskussaan neljä frangia ja
kaksikymmentä centimeä.

Hän oli huonolla tuulella, ja hän oli luvannut itselleen
tekevänsä nopeasti lopun koko asiasta. Hän oli päättänyt sanoa
rakastajattarelleen: "Sinä tiedät, että olen löytänyt ne kaksikymmentä
frangia, jotka toissapäivänä panit taskuuni. En maksa niitä takaisin
tänään, koska tilanne ei ole muuttunut ja koska minulla ei ole ollut
aikaa ajatella raha-asioita. Mutta aion antaa ne sinulle takaisin, kun
ensi kerran tapaamme."

Clotilde saapui innokkaana ja hellänä, täynnä pelkoa siitä, miten
Duroy oltaisi hänet vastaan. Hän suuteli rakastajaansa lakkaamatta
välttääkseen selityksiä ainakin ensi hetkinä.

Duroy puolestaan ajatteli: "Onhan aikaa puhua asiasta myöhemminkin.
Keksin varmasti jonkin syyn, jonka nojalla voin ottaa sen puheeksi."

Mutta hän ei keksinyt mitään syytä ja häntä aristutti käydä
ensimmäisenä puhumaan tästä arkaluontoisesta asiasta.

Clotilde ei maininnut mitään kävelylle lähtiessään ja oli kaikin tavoin
suloinen.

He erosivat puoliyön aikaan määrättyään seuraavan kohtauksen vasta
tulevan viikon keskiviikoksi, sillä rouva de Marelle oli kutsuttu
päivällisille useiksi illoiksi peräkkäin.

Maksaessaan seuraavana päivänä aamiaistaan ja kaivaessaan taskustaan
niitä neljää hopearahaa, joiden siellä vielä piti olla, Duroy huomasi,
että rahoja oli viisi ja niistä yksi kultaraha.

Ensin hän luuli saaneensa edellisenä iltana erehdyksessä takaisin
kaksikymmentä frangia, mutta sitten hän ymmärsi, miten asia oli. Ja hän
sai sydämentykytyksen näiden itsepäisten almujen nöyryytyksestä.

Minkä tähden hän ei ollut tullut sanoneeksi mitään! Jos hän olisi
puhunut riittävän painokkaasti, niin tätä ei olisi tapahtunut.

Neljän päivän aikana hän koetti kaikkia mahdollisia keinoja ja teki
yhtä lukuisia kuin hyödyttömiäkin ponnistuksia saadakseen lainatuksi
viisi louisdoria. Sillä välin hän kulutti loppuun Clotilden toisen
kultarahan.

Kun he taas tapasivat, Duroy ilmoitti vihaisen näköisenä
rakastajattarelleen: "Sanon sinulle vain, että älä yritä jatkaa viime
iltojen leikkiäsi, sillä tämä rupeaa minua suututtamaan." Mutta
Clotilden onnistui kuitenkin taas pistää kaksikymmentä frangia hänen
housuntaskuunsa.

Löytäessään ne hän kirosi: "Piru vieköön!" Sitten hän siirsi ne
liivintaskuunsa, jotteivät ne olisi pudonneet, sillä hän oli aivan
pennitön.

Hän rauhoitti omaatuntoaan ajatellen: "Maksan kaikki takaisin samalla
kertaa. Nämähän ovat oikeastaan vain lainoja."

Vihdoin lehden kassanhoitaja suostui hänen epätoivoisista pyynnöistään
antamaan hänelle viisi frangia päivässä. Se riitti hädin tuskin
ruokaan, mutta ei kuudenkymmenen frangin velan maksamiseen.

Ja kun Clotildeen jälleen tarttui hänen hullu halunsa tehdä yöllisiä
retkiä Pariisin kaikenlaisiin epäilyttäviin paikkoihin, ei Duroy enää
viitsinyt vihoitella siitä, että hän noiden matkojen jälkeen löysi
kultarahan jostakin taskustaan, eräänä päivänä jopa kengästäänkin ja
eräänä toisena päivänä kellonsa kansien välistä.

Koska kerran Clotilde halusi huveja, joiden kustannuksia hänen
rakastajansa ei nyt voinut suorittaa, niin mikä olikaan sen
luonnollisempaa kuin että hän maksoi ne itse?

Sitä paitsi Duroy pani tarkasti muistiin kaikki, minkä hän tällä tapaa
sai, voidakseen jonakin päivänä maksaa takaisin.

Eräänä iltana Clotilde sanoi: "Ajattelehan, minä en ole vielä koskaan
ollut Folies-Bergères’issä! Etkö veisi minua sinne?" Duroy epäröi,
sillä hän pelkäsi, että he tapaisivat Rachelin. Mutta sitten hän
ajatteli: "No, mitä siitä, enhän minä ole naimisissa. Jos tuo nainen
näkee minut, niin hän ymmärtää tilanteen eikä puhuttele minua.
Voimmehan sitä paitsi ottaa aition."

Hänen päätökseensä vaikutti myös eräs toinenkin seikka. Hän oli
näet hyvin mielissään saadessaan täten tilaisuuden tarjota rouva
de Marellelle teatteriaition tarvitsematta sitä maksaa. Se kävi
jonkinlaisesta korvauksesta.

Mennessään noutamaan pilettejä hän jätti Clotilden vaunuihin, jottei
tämä näkisi, että ne olivat vapaalippuja. Sitten hän kävi hänet
noutamassa, ja he astuivat sisään kontrollöörin syvään kumartaessa.

Valtava ihmisjoukko tungeskeli käytävässä. He pääsivät vaivoin
tyhjäntoimittaja- ja kokottilauman läpi aitioonsa, jonne heidät
suljettiin liikkumattoman permannon ja vilkkaan gallerian väliin.

Mutta rouva de Marelle ei lainkaan katsellut näyttämölle, vaan
tarkasteli yksinomaan ilotyttöjä, jotka parveilivat hänen selkänsä
takana. Hän kääntyi lakkaamatta luomaan heihin silmäyksiä, haluten
koskea heitä, sormeilla heidän pukujaan, heidän poskiaan, heidän
hiuksiaan saadakseen tietää, minkälaisia nämä olennot oikein olivat.

Äkkiä hän sanoi: "Eräs iso, tumma tyttö katselee meitä koko ajan.
Näyttää siltä, kuin hän tahtoisi puhutella meitä. Oletko huomannut
hänet?"

Duroy vastasi: "En. Sinä kai erehdyt." Mutta hän oli huomannut jo kauan
sitten. Se oli Rachel. Tyttö kierteli heidän ympärillään silmissään
viha ja huulillaan kiivaat sanat!

Duroy oli hipaissut häneen heidän tunkeutuessaan ihmisjoukon lävitse,
ja tyttö oli sanonut: "Päivää!" aivan hiljaa ja iskien silmää, mikä
merkitsi: "Kyllä ymmärrän." Mutta Duroy ei ollut vastannut tähän
kohteliaisuuteen peläten rakastajattarensa sen huomaavan, vaan mennyt
ohitse aivan kylmästi, pää pystyssä ja halveksiva hymy huulillaan.
Tyttö, jota jo itsetiedoton mustasukkaisuus kiusasi, kääntyi, kosketti
Duroyn hihaa uudelleen ja sanoi kovemmalla äänellä: "Päivää, Georges."

Duroy ei vastannut nytkään. Silloin tyttö päätti, että hänet oli
tunnettava ja häntä tervehdittävä, maksoi mitä maksoi, ja tuli
alituiseen aition viereen odottamaan sopivaa tilaisuutta.

Huomattuaan, että rouva de Marelle katseli häntä, hän nykäisi Duroyta
olkapäästä sanoen: "Päivää. Mitä kuuluu?"

Mutta Duroy ei kääntynyt vastaamaan.

Tyttö jatkoi: "Mitä nyt? Oletko tullut kuuroksi torstain jälkeen?"

Duroy ei vastannut, vaan heittäytyi halveksuvan näköiseksi, aivan kuin
haluten olla puuttumatta moisen naisen asioihin.

Rachel purskahti nauruun, kiukkuiseen nauruun, ja sanoi:

"Vai niin, oletko mykkä? Onko rouvasi purrut kielesi poikki?"

Duroy liikahti vihaisesti ja vastasi raivoissaan:

"Millä oikeudella puhuttelette minua? Menkää matkoihinne, muuten haen
poliisin."

Silloin Rachel parkaisi silmät säihkyen ja ääni kähisten: "Vai sillä
tavalla! Mokomakin rähjä! Kun on maannut naisen kanssa, voi häntä
ainakin tervehtiä. Vaikka oletkin täällä toisen kanssa, niin se ei ole
mikään syy olla minua tuntematta. Jos olisit edes tehnyt minulle jonkin
merkin, kun äsken kuljin ohitse, olisin antanut sinun olla rauhassa.
Mutta sinä tahdoit näytellä ylpeää, keljuilija! Odota, kyllä saat tämän
takaisin! Vai niin, sinä et edes tervehdi minua, kun kohtaan sinut..."

Hän olisi huutanut kauemminkin, mutta rouva de Marelle avasi aition
oven ja lähti juoksemaan tungoksen lävitse etsien epätoivoissaan
uloskäytävää.

Duroy syöksyi hänen jälkeensä ja koetti tavoittaa häntä. Kun Rachel
näki heidän juoksevan, hän alkoi voitokkaasti kirkua: "Pysäyttäkää
hänet! Pysäyttäkää! Hän on varastanut rakastajani!"

Ihmiset alkoivat nauraa. Kaksi iloista herraa tarttui pakenijan
olkapäihin koettaen pysähdyttää hänet ja suudella häntä. Mutta Duroy
oli ennättänyt paikalle. Hän vapautti Clotilden väkisin herrojen
käsistä ja laahasi hänet kadulle.

Rouva de Marelle hyppäsi tyhjiin ajurinvaunuihin, jotka olivat
pysähtyneet katuvierelle. Duroy syöksyi hänen perässään vaunuihin, ja
kun ajuri kysyi: "Minne ajetaan, herra?" hän vastasi: "Minne tahansa."

Vaunut lähtivät hitaasti ja täristen liikkeelle. Clotilde, joka oli
saanut hysteerisen kohtauksen, piti käsiä kasvoillaan ollen vähällä
tukehtua nyyhkytyksiin. Duroy ei tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt
sanoa tai tehdä. Vihdoin, kuullessaan Clotilden itkevän, hän änkytti:
"Kuule, pikku Clo! Pikku Clo... anna minun selittää! Se ei ollut minun
syyni... Tunsin tämän naisen aikoinani... ennen vanhaan..."

Clotilde paljasti äkkiä kasvonsa, rakastuneen naisen raivon,
mielettömän raivon valtaamana, joka antoi hänelle puhekyvyn takaisin,
ja läähätti sekavasti, lyhyin, katkonaisin lausein: "Oh... sinä
lurjus... sinä konna... sinä kurja roisto!... Onko se mahdollista?...
mikä häpeä?... Oh, Jumalani!... mikä häpeä!..."

Hän kiihtyi yhä enemmän, sitä mukaa kuin hänen ajatuksensa selvenivät:
"Minun rahoillaniko sinä olet hänelle maksanut, mitä? Ja minä kun olen
antanut tuolle miehelle rahaa... tuota kokottia varten... Oh, senkin
roisto!"

Hän näytti hetken ajan etsivän jotakin vielä voimakkaampaa sanaa,
joka ei heti tullut hänen mieleensä. Sitten hän väänsi suutaan aivan
kuin sylkeäkseen ja huusi: "Oh!... sika... sika... Sinä olet maksanut
hänelle minun rahoillani... sika... sika!..."

Hän ei keksinyt muita sanoja, vaan hoki yhä: "Sika... sika!..."

Lopuksi hän kumartui ulos vaunuista, nykäisi kuskia hihasta, käski
hänen pysähdyttää, avasi oven ja hyppäsi kadulle.

Duroy tahtoi seurata häntä, mutta nainen huusi: "Minä kiellän sinua
tulemasta mukaani!" Hän huusi niin kovalla äänellä, että ohikulkijat
pysähtyivät piiriin hänen ympärilleen, eikä Duroy uskaltanut
liikahtaakaan skandaalin pelosta.

Rouva de Marelle otti esiin rahakukkaronsa ja alkoi vaunujen lyhdyn
valossa poimia siitä rahoja. Hän otti kaksi frangia ja viisikymmentä
centimea, jotka hän painoi ajurin käteen sanoen vapisevalla äänellä:
"Olkaa hyvä... tässä ovat rahanne... Minä maksan... Viekää kotiinsa tuo
rähjä... rue Boursault, Batignolles."

Ympärillä seisova ihmisjoukko riemuitsi. Eräs herrasmies sanoi:
"Mainiota, tyttöseni!" Ja eräs vaunujen luona seisova sakilainen pisti
päänsä sisään vaunujen ikkunasta ja huusi kimakalla äänellä: "Hyvästi,
äijä!"

Vaunut lähtivät liikkeelle naurunremakan seuraamana.



6


Seuraavana päivänä Georges Duroy heräsi sangen murheellisena.

Hän pukeutui hitaasti ja istuutui sitten ikkunan ääreen miettimään.
Koko hänen ruumistaan kivisti, aivan kuin hän olisi illalla saanut
hyvän selkäsaunan.

Pakko hankkia rahaa teki hänet levottomaksi, ja hän lähti Forestier’n
luo.

Hänen ystävänsä otti hänet vastaan työhuoneessaan, lämmitellen
jalkojaan pesän edessä.

"Oletpa sinä aikaisin liikkeellä."

"Tärkeä asia. Olen joutunut kunniavelkaan."

"Pelissäkö?"

Duroy epäröi, mutta tunnusti sitten: "Pelissä."

"Onko velka suurikin?"

"Viisisataa frangia."

Hän oli velkaa vain kaksisataakahdeksankymmentä.

Forestier kysyi epäilevänä:

"Kenelle olet ne velkaa?"

Duroy ei tietänyt, mitä olisi vastannut:

"Niin... eräälle... eräälle herra de Carlevillelle."

"Vai niin, missä hän asuu?"

"Hän asuu... hän asuu..."

Forestier purskahti nauruun: "Aamupäivänkadun varrella kello
neljätoista, eikö niin? Kyllä minä tunnen sen herran, poikaseni.
Mutta jos tyydyt kahteenkymmeneen frangiin, niin ne ovat heti
käytettävissäsi. Mutta penniäkään enempää et saa."

Duroy otti tarjotut kaksikymmentä.

Sitten hän kulki ovelta ovelle kaikkien tuttaviensa luona ja oli kello
viiteen mennessä onnistunut saamaan kokoon kahdeksankymmentä frangia.

Mutta koska hänen olisi pitänyt saada vielä kaksisataa frangia, hän
päätti pitää kokoamansa rahat itse, arvellen: "Enpä viitsi liiaksi
vaivautua tuon porton takia. Maksan rahat kun jaksan."

Neljäntoista päivän ajan hän vietti säästäväistä, säännöllistä ja
siveää elämää, mieli täynnä tarmokkaita päätöksiä. Mutta sitten hänet
valtasi suuri rakkauden kaipuu. Hänestä tuntui, kuin olisi kulunut
monta vuotta siitä, jolloin viimeksi oli syleillyt naista. Ja kuten
merimiehen, jonka maan näkeminen saattaa hurmioon, saattoi hänetkin
naisten hameiden kahina sellaiseen kiihkotilaan, että hän rupesi
vapisemaan.

Silloin hän meni eräänä iltana Folies-Bergères’iin toivoen siellä
tapaavansa Rachelin. Hän huomasikin tytön heti sisään astuessaan, sillä
Rachel vietti nykyään kaiken aikansa tässä paikassa.

Duroy meni tyttöä vastaan hymyillen ja käsi ojennettuna. Mutta tämä
katsoi häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi: "Mitä haluatte?"

Duroy koetti nauraa: "No, no, älä nyt ole lapsellinen."

Rachel pyörähti ympäri kantapäillään: "En tahdo olla missään
tekemisissä tuollaisen huorapukin kanssa."

Hän oli singonnut karkeimman loukkaussanansa. Duroy tunsi kasvojensa
lehahtavan tulipunaisiksi ja meni yksinään kotiin.

Forestier, joka oli heikko ja sairas ja yski alituiseen, teki hänen
elämänsä sanomalehdessä happamaksi ja näytti oikein keksimällä keksivän
hänelle vaikeita ja ikäviä tehtäviä. Ja eräänä päivänä, ollessaan
pitkän yskänkohtauksen jälkeen hyvin hermostunut ja kun Duroy ei ollut
voinut hankkia pyydettyä uutista, Forestier tuli hävyttömäksi: "Sinä
olet, piru vieköön, tyhmempi kuin luulinkaan."

Duroy oli vähällä antaa takaisin, mutta hillitsi itsensä ja meni
tiehensä mumisten: "Sen vielä saat takaisin." Eräs ajatus juolahti
hänen mieleensä, ja hän sanoi itsekseen: "Niin, niin, ukkoparka, teenpä
sinusta aisankannattajan." Ja sitten hän meni tiehensä hieroen käsiään
tyytyväisenä suunnitelmaansa.

Jo seuraavana päivänä hän päätti panna sen alulle ja lähti
valmistavalle vierailulle rouva Forestier’n luokse.

Duroyn saapuessa rouva Forestier makasi leposohvallaan lukien romaania.

Viitsimättä nousta hän ojensi Duroylle kätensä ja sanoi, vain hieman
taivuttaen päätään: "Päivää, Bel-Ami." Duroy ällistyi: "Mistä sellainen
nimi?"

Nainen vastasi hymyillen: "Tapasin viime viikolla rouva de Marellen ja
kuulin häneltä, millä tavalla olette sen nimen saanut."

Duroy rauhoittui nähdessään rouva Forestier’n rakastettavan ilmeen.
Mitäpä hänen sitä paitsi olisi tarvinnut pelätä!

Rouva Forestier jatkoi: "Te hemmottelette hänet piloille. Minun
luokseni te sitä vastoin tulette vain silloin, kun sattumalta tulette
minua muistaneeksi, esimerkiksi kuukauden kuudentenaneljättä päivänä
tai jonakin muuna samantapaisena ajankohtana."

Duroy oli istuutunut hänen viereensä ja tarkasteli häntä aivan uusin
silmin, kuten asiaan perehtynyt kokoilija tarkastelee haluamaansa
esinettä. Rouva Forestier oli ihastuttava. Hän oli vaaleaverinen, ja
hänen vaaleutensa oli kuin hyväilyjä varten luotu. Ja Duroy ajatteli:
"Hän on ehdottomasti parempi kuin Clotilde." Nuori mies ei epäillyt
menestystään. Hänestä tuntui, kuin hänen olisi tarvinnut vain ojentaa
kätensä ja ottaa tuo nainen niinkuin otetaan hedelmä puusta.

Päättäväisesti hän sanoi: "Minusta tuntuu varmimmalta olla teitä
näkemättä."

Ymmärtämättä näitä sanoja rouva Forestier kysyi: "Mitä? Mitä
tarkoitatte?"

"Mitäkö? Ettekö arvaa?"

"En".

"Koska olen teihin rakastunut... oh! vain vähän, aivan vähän... enkä
ole tahtonut rakastua korviani myöten..."

Rouva ei näyttänyt hämmästyvän enempää kuin loukkaantuvankaan tai
olevan mielissään. Hän hymyili tavallista epämääräistä hymyään ja
vastasi rauhallisesti:

"Oh, olisitte siitä huolimatta voinut tulla. Minua ei kukaan ole kauan
rakastanut."

Duroy hämmästyi enemmän hänen sävystään kuin hänen lausumistaan
sanoista ja kysyi: "Kuinka niin?"

"Koska se on aivan turhaa ja koska minä heti sanon sen suoraan. Jos
olisitte kertonut asianne aikaisemmin, olisin heti rauhoittanut teidät
ja kehottanut teitä käymään täällä mahdollisimman usein."

Duroy huudahti juhlallisesti: "Luuletteko, että kukaan voi hallita
tunteitaan?"

Nainen kääntyi hänen puoleensa: "Rakas ystävä, minusta rakastunut
mies ei enää kuulu elollisten joukkoon. Hän käy typeräksi, eikä
vain typeräksi, vaan vieläpä vaaralliseksikin. Ihmisiin, jotka
rakastavat minua rakkaudesta tai väittävät rakastavansa, rikon
kaikki läheiset suhteeni, koska he ensinnäkin ikävystyttävät minua
ja koska heitä toiseksi täytyy epäillä kuin vesikauhuisia koiria,
jotka äkkiä voivat saada taudinkohtauksen. Minä siis panen heidät
moraaliseen karanteeniin, kunnes tauti on mennyt ohitse. Älkää
unohtako sitä. Tiedän varsin hyvin, että teidän rakkautenne on vain
jonkinlaista ruokahalua, kun se sitä vastoin minulle saattaa muodostua
jonkinlaiseksi... jonkinlaiseksi sielun sakramentiksi, joka kokonaan
puuttuu miesten uskonnosta. Te ymmärrätte kirjaimen, minä hengen.
Mutta... katsokaa minua oikein silmiin..."

Hän ei enää hymyillyt. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset ja kylmät,
ja korostaen joka sanaa hän jatkoi: "Minä en koskaan rupea teidän
rakastajattareksenne, ymmärrättekö? On sen tähden aivan turhaa, vieläpä
tyhmää, että pidätte kiinni toivomuksestanne... Ja nyt... kun leikkaus
on tehty... haluatteko, että olemme ystäviä, hyviä ystäviä, mutta,
kuten ainakin oikeat ystävät, täysin vilpittömään tapaan?"

Duroy ymmärsi, että tämän tuomion jälkeen kaikki vetoaminen
tai valittaminen oli täysin turhaa. Hän teki heti päätöksensä
ja ihastuksissaan tästä uudesta liittolaisestaan ojensi rouva
Forestier’lle molemmat kätensä:

"Olen teidän, rouva, aivan kuten haluatte."

Rouva Forestier tunsi, että Duroyn ääni huokui rehellisyyttä. Niinpä
hänkin ojensi molemmat kätensä.

Duroy suuteli niitä, toista toisensa jälkeen, ja sanoi koruttomasti
kohottaessaan päätään: "Hitto, jos olisin kohdannut teidän kaltaisenne
naisen, olisin ollut onnellinen, jos olisin saanut mennä naimisiin
hänen kanssaan."

Rouva Forestier heltyi hänen sanoistaan. Ne hyväilivät häntä niinkuin
naista aina hyväilevät kohteliaisuudet, jotka löytävät tien hänen
sydämeensä. Hän loi Duroyhon nopean kiitollisen katseen, sellaisen,
joka on omansa tekemään miehestä naisen orjan.

Kun Duroy ei sen jälkeen keksinyt, kuinka hän olisi jälleen solminut
keskustelun katkenneet langat, rouva Forestier sanoi pehmeästi, samalla
kun hän kosketti hänen käsivarttaan:

"Tahdon heti käydä toimeen ystävänänne. Te olette hyvin saamaton, rakas
ystävä..."

Hän epäröi ja kysyi: "Voinko puhua vapaasti?"

"Olkaa hyvä!"

"Aivan vapaasti?"

"Niin."

"Hyvä. Menkää siis tervehtimään rouva Walteria, joka pitää teitä
suuressa arvossa, ja olkaa hänelle jollakin tavoin mieliksi. Voitte
hyvin imarrella häntä, vaikka hän onkin kunniallinen, ymmärrättekö,
ehdottomasti kunniallinen. Oh, sillä taholla teillä ei ole mitään...
mitään valloituksen toiveita. Mutta voitte saavuttaa paljon, jos
osaatte tehdä itsenne suosituksi. Minä tiedän, että teillä on varsin
vähäpätöinen toimi sanomalehdessä. Mutta älkää pelätkö, he ottavat
yhtä hyväntahtoisesti vastaan kaikki toimittajansa. Voitte hyvin mennä
sinne, luottakaa minuun!"

Duroy vastasi hymyillen: "Kiitos, te olette enkeli... oikea
suojelusenkeli." Sitten he puhuivat muista asioista.

Duroy viipyi kauan tahtoen osoittaa, miten hyvin hän viihtyi rouva
Forestier’n seurassa. Ja hyvästellessään hän vielä kysyi: "Onko siis
sovittu, että olemme ystäviä?"

"Sovittu."

Koska hän oli huomannut äskeisen kohteliaisuutensa tehon, hän lisäsi
vielä:

"Ja jos joskus tulette leskeksi, niin pyydän, että pidätte minut
muistissanne."

Hän poistui nopeasti, jottei rouva Forestier olisi ennättänyt osoittaa
suuttumustaan.

Meno rouva Walterin luokse teki Duroyn vähän levottomaksi, sillä
häntä ei ollut koskaan pyydetty käymään johtaja Walterin kotona, eikä
hän tahtonut tehdä mitään tyhmyyttä. Johtaja osoitti häntä kohtaan
hyväntahtoisuutta, piti arvossa hänen palveluksiaan ja lähetti hänet
mielellään suorittamaan vaikeita tehtäviä. Mikä esti häntä käyttämästä
hyväkseen johtajansa suopeutta ja yrittämästä päästä suhteisiin hänen
perheensä kanssa.

Eräänä päivänä Duroy siis nousi varhain, meni halliin ja osti
kymmenellä frangilla tusinan hyviä päärynöitä. Hän sulloi ne
huolellisesti koriin, niin että ne näyttivät kaukaa maaseudulta
tulleilta, ja vei ne johtajan portinvartijalle, jolle hän samalla jätti
seuraavasti tekstatun nimikorttinsa:

 GEORGES DUROY

 pyytää kunnioittavimmin Rouva Walteria ottamaan vastaan nämä muutamat
 päärynät, jotka tänä aamuna ovat saapuneet Normandiasta.

Seuraavana päivänä hänen toimituksessa olevassa kirjelaatikossaan oli
kirjekuori, jossa oli rouva Walterin lähettämä kortti: "_Lähettäen
kiitolliset terveiseni ilmoitan, että olen kotona joka lauantai_."

Seuraavana lauantaina Duroy meni rouva Walterin vastaanottoon.

Johtaja Walter asui boulevard Malesherbes’in varrella, omassa
kaksiosaisessa talossaan, josta hän, säästäväisenä kuin ainakin
käytännön mies, oli vuokrannut toisille puolet. Portinvartija,
jonka asunto oli molempien porttien välissä, palveli sekä isäntää
että vuokralaisia ja antoi molemmille sisäänkäytäville komean ja
vakavaraisen leiman, sillä hänellä oli korea univormu, johon kuuluivat
voimakkaita pohkeita peittävät valkoiset sukat sekä kultanappinen ja
tulipunaisin taittein varustettu takki.

Salongit olivat ensimmäisessä kerroksessa erään etuhuoneen takana,
jonka seiniä verhosivat gobeliinit ja jonka ovia peittivät raskaat
verhot. Kaksi palvelijaa torkkui tuoleillaan. Toinen otti Duroyn
päällystakin, toinen hänen keppinsä. Sen jälkeen toinen heistä avasi
erään oven, astui muutaman askelen vieraan edellä, kääntyi sitten
syrjään ja antoi vieraan mennä ohitseen, samalla kun hän huusi hänen
nimensä tyhjään huoneistoon.

Nuori mies katseli hämillään ympärilleen, kunnes hän eräästä peilistä
huomasi ihmisiä, jotka näyttivät istuvan hyvin kaukana. Hän erehtyi
ensin suunnasta peilin harhauttamana ja marssi sitten kahden tyhjän
salongin lävitse jonkinlaiseen pieneen, sinisin ja kultakoristeisin
silkkitapetein somistettuun naistenhuoneeseen. Siellä istui puoliääneen
jutellen neljä naista pyöreän pöydän ääressä, jolla oli teekuppeja.

Huolimatta siitä esiintymisvarmuudesta, jonka hän oli saavuttanut
ottaessaan osaa Pariisin elämään ja jota varsinkin oli kehittänyt
hänen reportteritoimensa, se kun alituiseen saattoi hänet kosketuksiin
huomattavien henkilöiden kanssa, Duroy tunsi hiukan hämmennystä
juhlallisen kävelynsä jälkeen läpi tyhjien salonkien.

Etsien silmillään emäntää hän änkytti: "Hyvä rouva, minulla on
kunnia..."

Rouva Walter ojensi hänelle kätensä, johon hän tarttui kumartuen, ja
sanoi pyytäessään vierastaan istumaan: "Olette hyvin rakastettava,
herra, kun tulitte minua tervehtimään." Duroy istuutui tai oikeammin
putosi istualleen, sillä hän oli luullut tuolia paljon korkeammaksi.

Kaikki vaikenivat. Eräs naisista alkoi puhua. Keskustelu kosketteli
pakkasta, joka alkoi kiristyä, mutta joka kuitenkaan ei ollut kyllin
kova hillitäkseen kaupungissa raivoavaa kuumetautia tai jäädyttämään
järviä, niin että olisi voitu luistella. Ja jokainen lausui
mielipiteensä talven tulosta Pariisiin. Sitten vaihdettiin mielipiteitä
siitä, mikä vuodenaika on kaikkein parhain, ja keskustelun apuna
käytettiin kaikkia niitä typeriä ajatuksia, jotka keräytyvät tuhrimaan
aivokomeroita kuin tomu huonekaluja.

Avautuvan oven heikko narina sai Duroyn kääntämään päätään, ja hän näki
kahden lasiruudun läpi lihavan naisen, joka oli tulossa huoneeseen.
Hänen saavuttuaan eräs naisista nousi, hyvästeli ja poistui. Ja nuoren
miehen katse seurasi hänen mustaa selkäänsä, jossa gagaattihelmet
kiilsivät ja joka lopuksi katosi näkyvistä.

Kun henkilövaihdoksesta aiheutunut liikehtiminen oli asettunut,
keskustelu siirtyi koneellisesti ja ilman ylimenoa koskettelemaan
Marokon kysymystä ja sotaa idässä sekä englantilaisten vaikeuksia
Afrikassa.

Naiset keskustelivat näistä asioista ulkomuistista, aivan kuin he
olisivat esittäneet vakavaa seuranäytelmää, jota he moneen kertaan
olivat harjoitelleet.

Saapui jälleen uusi vieras, pieni vaaleakiharainen rouva, joka aiheutti
uuden poistumisen. Tällä kertaa lähti eräs pitkä ja kuiva keski-ikäinen
nainen.

Nyt puhuttiin herra Linet’in toiveista päästä Akatemian jäseneksi.
Vastatullut nainen oli varmasti vakuuttunut siitä, että herra
Linet’n löisi laudalta herra Gabanon-Lebas, _Don Quijoten_ kauniin
runomittaisen näytelmämuodostelman tekijä.

"Se tulee, niinkuin tiedätte, esitettäväksi Odéonissa."

"Todellako! Sinne täytyy ehdottomasti mennä katsomaan tätä erittäin
mielenkiintoista kirjallista koetta."

Rouva Walter puhui rauhallisesti ja siron välinpitämättömästi, koskaan
miettimättä, mitä hänen tulisi sanoa, sillä hänen mielipiteensä olivat
aina etukäteen valmiit.

Mutta hän huomasi päivän alkavan hämärtyä ja soitti palvelijaa tuomaan
lamppuja. Samalla hän kuunteli metsäpurona solisevaa keskustelua ja
ajatteli, että hän oli unohtanut tilata kirjapainosta seuraavien
päivällistensä kutsukortit.

Hän oli vähän liian lihava, mutta silti vielä kaunis, siinä
vaarallisessa iässä, jolloin kuihtumista ei enää voi välttää. Hän
oli säilynyt hyvin huolellisen hoidon, kohtuullisuuden ja ihovoiteen
avulla. Hän näytti suhtautuvan ymmärtäväisesti kaikkeen, olevan
maltillinen ja järkevä. Hän oli niitä naisia, joiden sielu muistuttaa
ranskalaista puutarhaa. Siellä käyskennellessään ei kohtaa mitään
yllätyksiä, mutta tuntee kuitenkin jonkinlaista viihtymystä. Hänessä
oli sitä hienoa, hienotunteista ja varmaa viisautta, joka korvaa
mielikuvituksen, herkkyyden ja intohimon, ja lisäksi rauhallista
hyvänsuopaisuutta, joka kohdistui kaikkiin ja kaikkeen.

Hän huomasi, ettei Duroy ollut koko aikana sanonut mitään, ettei kukaan
ollut häntä edes puhutellut ja että hän näytti vähän vaivautuneelta.
Ja koska naiset eivät olleet päässeet eroon Akatemiasta, tuosta jo
kauan vatkaamastaan mieliaiheestaan, rouva Walter kysyi: "Entä te,
herra Duroy, jonka parhaiten pitäisi tuntea asia, kenelle te annatte
etusijan?"

Duroy vastasi epäröimättä: "Tällaisesta asiasta puheen ollen, hyvä
rouva, en välitä ehdokkaiden ansioista, jotka muuten aina voivat olla
vähän epäilyttävät, vaan heidän iästään ja terveydestään. En kysy,
mitä arvonimiä heillä on, vaan mitkä ovat heidän tautinsa. En ota
selkoa siitä, ovatko he runomittaisesti kääntäneet Lope de Vegaa, mutta
sen sijaan olen hyvin halukas hankkimaan tietoja heidän maksastaan,
sydämestään, munuaisistaan ja selkäytimestään. Minun mielipiteeni on,
että rasvoittunut sydän ja varsinkin epäsäännöllinen valtimo ovat sata
kertaa arvokkaammat kuin neljäkymmentä nidosta väitöskirjoja jonkun
berberirunoilijan isänmaallisista aatteista."

Hämmästynyt hiljaisuus seurasi tätä selitystä.

Rouva Walter kysyi hymyillen: "Mistä tällainen mielipide?" Duroy
vastasi: "Koska en milloinkaan välitä muusta kuin siitä, mikä tuottaa
naisille huvia. Ja totuus on, hyvä rouva, että Akatemia kiinnostaa
teitä naisia vain silloin, kun joku sen jäsenistä kuolee. Ja mitä
useampia kuolemantapauksia, sitä enemmän ilon aiheita teille. Mutta
jotta he kuolisivat pian, Akatemiaan on valittava vanhuksia ja
sairaita."

Kun naiset yhä näyttivät vähän hämmästyneiltä, hän lisäsi: "Olen muuten
aivan samaa mieltä kuin tekin ja luen mielelläni Pariisin lehdistä
Akatemiassa sattuneista kuolemantapauksista. Kysyn heti itseltäni:
'Kenestä tulee hänen seuraajansa?' Ja sitten laadin luetteloni. Se
on hyvin hauska leikki, jota leikitään Pariisin kaikissa salongeissa
jonkun kuolemattoman kuollessa, ja sille voisi antaa nimeksi. 'Kuolema
ja neljäkymmentä ukkoa'."

Naiset, jotka vieläkään eivät olleet päässeet aivan omiin oloihinsa,
alkoivat kuitenkin hymyillä, sillä hänen sanoissaan oli jonkinlaista
perää.

Hän lopetti, samalla kun hän nousi: "Te, hyvät naiset valitsette
heidät, ja te valitsette heidät ainoastaan nähdäksenne heidän kuolevan.
Valitkaa siis vanhoja, oikein vanhoja, niin vanhoja kuin suinkin,
älkääkä välittäkö muusta."

Sitten hän poistui ylväästi kumartaen.

Hänen lähdettyään eräs naisista sanoi: "Sepä vasta hauska mies. Kuka
hän oli?" Rouva Walter vastasi: "Eräs toimittajamme, jolla tosin vielä
on sangen mitätön asema toimituksessamme, mutta joka epäilemättä pääsee
vielä pitkälle."

Duroy kulki boulevard Malesherbes’iä pitkin tanssiaskelin. Hän oli
loistavalla tuulella ja hyvin tyytyväinen äskeiseen vierailuunsa. Hän
mutisi: "Olipa tämä onnistunut päivä!"

Samana iltana hän teki sovinnon Rachelin kanssa.

Seuraavalla viikolla hänelle sattui kaksi suurta tapahtumaa. Hänet
nimitettiin lehden "Nähtyä ja kuultua" osaston päälliköksi ja
kutsuttiin päivälliselle rouva Walterin luokse.

_La Vie Française_ oli ennen kaikkea liikeyritys. Sen johtaja oli
rahamies, jolle sanomalehti ja puoluepolitiikka olivat vain vipuja.
Hän oli tehnyt hyväntahtoisuudestaan vaakunakilven ja kätkeytyi kelpo
miehen naamion taakse, mutta käytti kaikkiin tehtäviinsä, olivatpa ne
mitä lajia tahansa, ainoastaan sellaisia henkilöitä, jotka hän oli
tarkoin tutkinut, koetellut ja punninnut ja joiden hän tiesi olevan
liukkaita, hioutuneita ja rohkeita. Vastanimitettyä Duroyta hän piti
suuressa arvossa.

"Nähtyä ja kuultua"-osaston päällikkönä oli tähän asti ollut
toimitussihteeri herra Boisrenard, vanha tunnontarkka journalisti,
joka oli säännöllinen ja täsmällinen kuin virkamies. Kolmentoista
vuoden aikana oli hän ollut toimitussihteerinä yhdessätoista
eri sanomalehdessä eikä ollut tänä aamuna missään suhteessa
tinkinyt tavastaan katsella ja kuunnella asioita. Hän vaihtoi
toimitushuoneistoja niinkuin vaihdetaan ravintoloita — tuskin
huomaamatta, ettei ruoka maistukaan samanlaiselta joka paikassa.
Poliittiset ja uskonnolliset mielipiteet olivat hänelle vieraat. Hän
oli uskollinen lehdelleen, olipa lehti mikä tahansa. Häneltä kyseltiin
työtä koskevia neuvoja, ja häntä pidettiin arvossa hänen kokemuksensa
takia. Hän työskenteli kuin sokea, joka ei näe mitään, kuin kuuro,
joka ei kuule mitään ja kuin mykkä, joka ei koskaan puhu sanaakaan.
Hänessä oli kuitenkin hyvä annos ammattiylpeyttä, eikä hän milloinkaan
alentunut mihinkään, mitä hän ei erikoiselta ammattinäkökannaltaan
pitänyt kunniallisena, lojaalina ja suorana.

Johtaja Walter piti häntä kyllä arvossa, mutta oli usein toivonut
saavansa uskoa jonkun toisen miehen huostaan lehden "Nähtyä ja
kuultua"-osaston, joka, kuten hänen oli tapana sanoa, oli lehden
selkäranka. Sen kautta lingotaan uutiset maailmalle, sen kautta
levitetään huhuja, sen kautta harjoitetaan painostusta lukijakuntaan
ja pörssinoteerauksiin. Tässä osastossa työnnetään kahden
seuraelämäuutisen väliin aivan viattomasti jokin tärkeä seikka, joka
pikemminkin voidaan vihjaista kuin sanoa. Kaksimielisin lausein tämä
osasto tyrkyttää yleisölle kaiken haluamansa peruutellen huhuja siten,
että ne vain lujittuvat, ja vakuutellen niitä tosiksi siten, ettei
kukaan usko niistä sanaakaan. Tästä osastosta täytyy jokaisen joka
päivä löytää jotakin, mikä häntä kiinnostaa, jotta vain kaikki sitä
lukisivat. Sitä toimitettaessa täytyy ajatella kaikkia ja kaikkea,
kaikkia piirejä, kaikkia ammatteja, Pariisia ja maaseutua, upseereja ja
taiteilijoita, kirkkoa ja yliopistomaailmaa, virkamiehiä ja ilotyttöjä.

Miehen, joka sitä hoitaa ja jonka komennossa on sen reportterilauma,
tulee aina olla varuillaan, aina valmiina taisteluun. Hänen tulee
olla epäluuloinen, viekas nopea, joustava, kaikin keinoin aseistettu.
Hänellä tulee olla pettämätön vainu, joka oitis opastaa hänet
huomaamaan valheellisen uutisen, joka auttaa hänet oivaltamaan mitä
sopii sanoa, mitä ei, joka opettaa hänet arvaamaan, mikä tekee
vaikutuksen lukijakuntaan, ja jonka avulla hän kykenee esittämään asian
niin, että tämä vaikutus kasvaa moninkertaiseksi.

Herra Boisrenard’illa tosin oli takanaan pitkä ammattikokemus,
mutta hänestä ei ollut käskijäksi, ja varsinkin häneltä puuttui se
synnynnäinen vaisto, jota joka päivä tarvittiin johtajan syvimpien
ajatusten arvaamiseen.

Duroyn arveltiin pystyvän tähän toimeen ihanteellisesti ja hän
täyttikin mainiosti paikkansa tässä lehdessä, joka "eli valtion
salaisten ja lukijakunnan julkisten apurahojen turvin", kuten Norbert
de Varenne sanoi.

_La Vie Françaisen_ poliittisina johtajina ja todellisina
julkaisijoina oli puolikymmentä edustajakamarin jäsentä, joilla oli
etuja valvottavana kaikissa johtaja Walterin keinotteluyrityksissä.
Heitä nimitettiin edustajakamarissa "Walterin koplaksi", ja heitä
kadehdittiin, koska he arvatenkin ansaitsivat paljon rahaa yhdessä
hänen kanssaan ja hänen kauttaan.

Forestier, lehden poliittinen toimittaja, oli vain näiden liikeherrojen
puskuri, ja hän pani paperille ne ajatukset, joita he olivat keksineet.
He antoivat aiheet hänen johtaviin kirjoituksiinsa, jotka hän aina
kyhäsi kotona saadakseen olla rauhassa, kuten hän väitti.

Jotta lehti saisi kirjallisen ja pariisilaisen leiman, siihen oli
kiinnitetty kaksi tunnettua, eri aloja edustavaa kirjailijaa, Jacques
Rival, päiväntapahtumien seuloja, ja Norbert de Varenne, runoilija ja
uuden koulun pakinoitsija.

Sitten oli hankittu halvalla teatteri-, taide- ja musiikkiarvostelijat,
poliisiasiain toimittaja ja hevoskilpailujen toimittaja, jotka
oli otettu pikkukynäilijäin laajasta palkkalaumasta. Kaksi
hienoston naista, "Punainen domino" ja "Valkoinen käpälä", lähetti
seurapiiriuutisia, käsitteli muoti-, pukeutumis-, etiketti- ja
elämänohjekysymyksiä sekä julkaisi tyhmyyksiä tunnetuista naisista.

Ja _La Vie Française_ eleli apurahoistaan kaikkien näiden eri käsien
hoitaessa lankoja.

Juuri riemuillessaan nimityksestään "Nähtyä ja kuultua" osaston
päälliköksi Duroy sai pienen painelun koriin, josta hän luki:
"Herra ja rouva Walter pyytävät herra Georges Duroyta läsnäolollaan
kunnioittamaan heidän päivällisiään torstaina tammikuun 20. päivänä."

Tämä uusi suosionosoitus, jonka hän sai osakseen heti ensimmäisen
jälkeen, täytti hänet sellaisella ilolla, että hän suuteli
kutsukorttia, aivan kuin se olisi ollut rakkauskirje. Sitten hän meni
kassanhoitajan luo neuvottelemaan suuresta rahakysymyksestä.

Pariisilaisen lehden "Nähtyä ja kuultua"-osaston päälliköllä on
tavallisesti oma tilinsä, jolla hän maksaa reportterinsa ja uutisensa
sitä mukaa kuin he ovat hyviä tai huonoja. Toinen toisensa jälkeen
reportterit tuovat hänelle uutisiaan, samalla tapaa kuin puutarhurit
vievät tuotteitaan vihanneskauppiaalle.

Duroyn käytettäväksi osoitettiin aluksi tuhatkaksisataa frangia kuussa,
ja hän päätti pidättää siitä itseään varten huomattavan osan.

Kassanhoitaja oli hänen innokkaista pyynnöistään lopuksi suostunut
antamaan hänelle etukäteen neljäsataa frangia. Ensin hän oli aikonut
hävyn vuoksi lähettää rouva de Marellelle takaisin häneltä lainaksi
saamansa kaksisataakahdeksankymmentä frangia, mutta hän ajatteli
melkein heti, että hänelle silloin jäisi vain satakaksikymmentä
frangia, joka olisi ollut aivan liian pieni summa uuden viran
asianmukaista hoitamista varten. Hän siis lykkäsi tämän takaisinmaksun
kaukaisempiin aikoihin.

Kahden päivän ajan hän puuhaili uuden toimensa järjestelytöissä,
sillä hän oli saanut haltuunsa erikoisen pöydän ja joukon hyllyjä
koko toimituksen isossa yhteisessä salissa. Hän sai erään pöydän
toisen puolen, ja toisella puolella istui Boisrenard, jonka musta
norsunluutukka hänen iästään huolimatta aina riippui jonkin paperiarkin
päällä.

Keskellä olevaa pitkää pöytää hallitsivat lentävät reportterit.
Yleensä sitä käytettiin lepopenkkinä: joko istuttiin sen reunalla
jalat riippuen tai turkkilaiseen tapaan sen päällä. Viisi tai kuusi
miestä, jotka muistuttivat kiinalaisukkoja, istui aina tällä pöydällä
pelaamassa bilboquet’ta lannistumattoman sitkeästi.

Myös Duroy oli vihdoin oppinut pitämään tästä pelistä, ja Saint-Potinin
johdolla ja hänen neuvojensa avulla hän alkoi tulla sangen taitavaksi.

Forestier, joka oli käynyt entistä huonommaksi, oli luovuttanut hänelle
Ilex-puisen bilboquet’nsa, jonka hän äskettäin oli ostanut ja jota hän
piti liian raskaana. Duroy lennätteli voimakkaalla kädellä langassa
riippuvaa isoa, mustaa kuulaa ja laski hiljaa itsekseen: "Yksi — kaksi
— kolme — neljä — viisi — kuusi."

Samana päivänä, jolloin hänet oli kutsuttu päivällisille rouva Walterin
luo, Duroyn onnistui ensi kerran tavoittaa kuula kaksikymmentä kertaa
peräkkäin. "Onnellinen päivä", hän ajatteli. "Minulla on pelkkää
menestystä." Sillä taitavalla bilboquet’n pelaajalla oli todella
jonkinlaista arvoa _La Vie Françaisen_ toimituksessa.

Hän lähti aikaisin toimituksesta ennättääkseen pukeutua. Tultuaan
rue de Londres’ille hän huomasi solakan naisen, joka sipsutti hänen
edellään. Naisella oli rouva de Marellen käynti ja ryhti. Duroy tunsi
poskiensa kuumenevan, ja hänen sydämensä alkoi läpättää. Hän meni kadun
toiselle puolelle voidakseen tarkastaa naista sivulta päin. Myös nainen
pysähtyi mennäkseen kadun poikki. Duroy oli erehtynyt. Hän hengitti
jälleen.

Hän oli usein miettinyt, mitä hänen olisi tehtävä, jos hän sattuisi
tapaamaan rouva de Marellen. Olisiko tervehdittävä vai mentävä ohitse
muina miehinä.

"En olisi häntä näkevinänikään", hän ajatteli.

Oli kylmä, ja jäinen kuori peitti vesirännejä. Katukäytävät olivat
kuivat ja harmaat lyhtyjen valossa.

Tultuaan kotiinsa nuori mies ajatteli: "Minun täytyy muuttaa
asuntoa. Tämä ei enää sovi minulle." Hän tunsi olevansa iloinen
ja kiihdyksissään. Hän oli valmis vaikka juoksemaan katoilla, ja
kävellessään edestakaisin sängyn ja ikkunan väliä hän toisteli ääneen
itsekseen: "Onni tulee! Onni tulee! Minun täytyy kirjoittaa isäukolle."

Silloin tällöin hän kirjoitti kotiin isälleen. Ja hänen kirjeensä
tuottivat aina iloa tuossa pienessä normandialaisessa kapakassa, joka
sijaitsi tien varrella korkealla kukkulalla, mistä voi nähdä koko
Rouenin ja Seinen laajan laakson. Silloin tällöin hän puolestaan
sai kotoaan sinisen ison kirjekuoren, johon osoite oli kirjoitettu
leveällä, vapisevalla käsialalla. Ja aina hän sai lukea tästä isän
kirjeestä samanlaisen johdannon:

"Rakas poikani, minä kirjoitan sinulle kertoakseni, että me voimme
hyvin, äiti ja minä. Eipä erikoisempaa uutta seudulta. Kuitenkin voin
mainita..."

Syvimmässään Duroy yhä tunsi harrastusta kotikylänsä asioita, uutisia,
naapureita ja saloa kohtaan.

Solmiossaan valkoista solmiotaan peilin edessä hän toisti: "Täytyy
kirjoittaa ukolle jo huomenna. Näkisipä hän minut tänä iltana, niin
kylläpä hän ällistyisi, ukkeli. Hitto vieköön, pian olen päivällisillä,
jollaisia hän ei ole ikinä nähnyt!" Ja sielunsa silmien edessä hän
jälleen äkkiä näki tyhjän krouvinsalin takana olevan likaisen keittiön,
kasarit, joista lankesi seinille keltainen kajastus, kissan, joka
kyyrötti hellalla kuono tulta kohden aivan kuin lukien siitä tulevia
tapahtumia, puupöydän, jonka aika ja sille tipahtaneet juomat olivat
kuluttaneet kiiltäväksi, liemimaljan, joka oli keskellä pöytää, ja
talikynttilän, joka törrötti kahden lautasen välissä. Ja hän näki
myös heidät, ukon ja eukon, isän ja äidin, nuo kaksi talonpoikaista
ihmistä, jotka raskain liikkein lusikoivat suuhunsa lientä ja nielivät
sitä pienin annoksin. Hän tunsi pienimmätkin rypyt heidän vanhoissa
kasvoissaan, heidän käsiensä ja päänsä pienimmätkin eleet. Vieläpä
hän tiesi, mitä he keskenään puhuivatkin siinä joka ilta istuessaan
toisiaan vastapäätä lientään hörppien.

Hän ajatteli: "Minun kai täytyy joskus käydä heitä tervehtimässä."
Mutta pukeuduttuaan valmiiksi hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja lähti
ulos.

Ulkobulevardilla häntä ahdistelivat katutytöt, mutta hän riuhtaisi
käsivartensa vapaaksi ja käski heidän mennä hiiteen, singoten sanansa
ankaran halveksivasti, aivan kuin he olisivat häntä loukanneet,
erehtyneet henkilöstä... Keneksi he häntä luulivatkaan? Eivätkö nuo
lutkat osanneet erottaa ihmistä ihmisestä? Iltapuku ja tietoisuus
siitä, että hän oli menossa päivälliselle hyvin rikkaiden, hyvin
tunnettujen ja hyvin tärkeiden ihmisten luo, saivat aikaan, että hän
tunsi muuttuneensa aivan kuin toiseksi mieheksi, maailmanmieheksi,
oikeaksi maailmanmieheksi.

Varmoin askelin hän astui eteishalliin, jota valaisi kaksi korkeaa
pronssista kynttilänjalkaa, ja luovutti tottuneesti ja luontevasti
keppinsä ja päällystakkinsa kahdelle hänen luokseen kiiruhtavalle
palvelijalle.

Kaikki salongit olivat valaistut. Rouva Walter otti vastaan vieraat
toisessa, isommassa salissa. Hän hymyili kohteliaasti Duroylle, joka
tervehti kädestä pitäen kahta ennen häntä saapunutta herraa, herra
Firminiä ja herra Laroche-Mathieutä. Nämä herrat olivat molemmat
edustajakamarin jäseniä ja _La Vie Françaisen_ salaisia toimittajia.
Herra Laroche-Mathieullä oli lehdessä aivan erikoinen arvoasema, joka
aiheutui hänen suuresta vaikutusvallastaan edustajakamarissa. Kukaan ei
epäillyt hänen vielä joskus pääsevän ministeriksi.

Sitten saapuivat Forestier’t, rouva kukoistavana ja viehättävänä. Duroy
hämmästyi huomatessaan hänen hyvin tuntevan molemmat kansanedustajat.
Hän jutteli uuninnurkassa yli viiden minuutin ajan matalalla äänellä
herra Laroche-Mathieun kanssa. Charles oli kärsivän näköinen. Hän oli
kovin laihtunut kuukauden kuluessa, ja alituisesti yskien hän sanoi:
"Minun täytyisi välttämättä matkustaa talveksi etelään."

Norbert de Varenne ja Jacques Rival saapuivat yhdessä. Sitten huoneen
perällä avautui ovi ja sisään astui herra Walter taluttaen kahta
täysikasvuista nuorta tytärtään, joista toinen oli kuusitoistavuotias
ja kaunis ja toinen kahdeksantoistavuotias ja ruma.

Duroy kyllä tiesi, että johtaja oli perheenisä, mutta sittenkin hän
hämmästyi. Hän oli aina ajatellut päällikkönsä tyttäriä suunnilleen
samaan tapaan kuin ajatellaan kaukaisia maita, joita ei koskaan päästä
näkemään. Hän oli kuvitellut heidät aivan pieniksi ja saikin nyt nähdä
kaksi neitoa. Hänet valtasi pieni sisäinen hämminki kuin ainakin
ihmisen, jonka täytyy luopua jostakin kuvitelmastaan.

Esiteltäessä he puristivat vuoronsa jälkeen hänen kättään. Sitten
he istuutuivat pienen pöydän ääreen, joka varmaankin oli heille
etukäteen osoitettu, ja alkoivat hypistellä pöydällä olevan korin
silkkilankarullia.

Odotettiin vielä jotakuta vierasta, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus,
tuollainen kiusallinen hiljaisuus, joka on niin tavallinen päivällisten
edellä ja ihmisten kesken, jotka päivän erilaisten puuhien jälkeen ovat
joutuneet toiseen ilmapiiriin.

Duroy oli paremman puutteessa ruvennut katselemaan seiniä. Herra Walter
huomasi sen ja kysyi häneltä kaukaa, ilmeisesti haluten ylvästellä
vauraudellaan: "Katseletteko taulujani?" Viimeisellä sanalla oli
erikoinen paino. "Minäpä näytän niitä teille." Ja hän otti lampun
käteensä jotta yksityiskohtia voisi paremmin tarkastella.

"Tässä on maisemia", hän selitti.

Keskellä seinää oli eräs iso Guillaumet’n teos, normandialainen
merenranta myrskyisen taivaan alla. Sen yläpuolella oli eräs
Harpignies’n metsämaisema sekä eräs Guillaumet’n maalaama algerialainen
tasanko. Tasangolla seisoi taivaanrantaa vasten kuvastuva kameli, iso
korkeajalkainen kameli, joka muistutti kummallista muistopatsasta.

Johtaja Walter siirtyi seuraavan seinän ääreen ja ilmoitti
juhlallisella äänellä kuin seremoniamestari: "Laatumaalauksia".
Niitä oli neljä: Gervexin "Eräs sairaskäynti", Bastien-Lepagen
"Elonleikkaajatar", Bouguereaun "Leskivaimo" ja Jean-Paul Laures’in
"Teloitus". Viimeksimainittu teos esitti erästä vendéelaista pappia,
jonka osasto Sinisiä [eräs Vendéessa toiminut tasavaltalainen ryhmä
Ranskan suuren vallankumouksen aikana. — Suom.] ampui hänen oman
kirkkonsa seinän vierellä.

Hymy väikähti johtajan vakavilla kasvoilla, kun hän osoitti seuraavaa
seinää. Ensimmäisenä oli pieni taulu, jonka oli maalannut Jean Béraud
ja jonka nimi oli: "Ylhäältä ja alhaalta". Kuva esitti pientä sievää
pariisitarta, joka kiipesi kiertoportaita omnibussin katolle. Hänen
päänsä oli vaunun katon tasalla, ja muutamat katolla istuvat herrat
tarkastelivat ahneen tyytyväisinä noita lähestyviä nuoria kasvoja, kun
taas alhaalla istuvat miehet katselivat nuoren naisen jalkoja toisten
ilmeiden ilmaistessa halua, toisten harmia.

Herra Walter piti lamppua käsivarsi ojossa ja sanoi rivosti naurahtaen:
"Mitä arvelette? Eikö olekin lystikäs?"

Sitten hän selitti: "Lambert’in 'Hätäapu'."

Ruoka-astioista tyhjennetyllä pöydällä istui takalistollaan kissanpoika
tarkastellen uteliaana ja hämmästyneenä kärpästä, joka oli tipahtanut
vesilasiin. Kissan toinen käpälä oli pystyssä valmiina nopeasti
iskemään kärpästä. Mutta se ei vielä ollut tehnyt päätöstään. Se
epäröi. Mitähän se päättäisi?

Sitten johtaja näytti erästä Detaille’ta. "Oppitunti" esitti sotilasta,
joka opetti kasarmissa pientä villakoiraa lyömään rumpua. Johtaja
Walter selitti: "Tuossa on paljon sukkeluutta."

Duroy naurahti hyväksyvästi ja heittäytyi innostuneeksi: "Kylläpä se on
ihastuttava, todella ihastuttava, ihast..." Äkkiä hän keskeytti. Hän
oli tuntenut rouva de Marellen äänen. Clotilde oli juuri saapunut.

Johtaja Walter valaisi ja selitti taulujaan.

Nyt hän näytti Maurice Leloirin akvarellia: "Este". Kuvassa näkyi
kantotuoli, joka ei päässyt eteenpäin, koska kadun sulki kaksi miestä,
kaksi lurjusta, jotka tappelivat kuin kaksi herkulesta. Ja kantotuolin
ikkunasta pilkistivät ihastuttavat naiskasvot, jotka katselivat noiden
kahden tappelupukarin kahakkaa, katselivat sitä kärsivällisinä,
rohkeina, tavallaan ihaillen...

Johtaja Walter jatkoi yhä: "Minulla on näitä lisää seuraavissa
huoneissa, mutta ne eivät ole niin tunnettujen taiteilijain maalaamia.
Tämä on taidesalonki. Nykyisin osteskelen nuorten taiteilijain
maalauksia, aivan nuorten, ja pidän ne varastossa sisähuoneissa
odottamassa aikaa, jolloin heistä tulee kuuluisia nimiä." Sitten lisäsi
hän hiljaa: "Sanon teille, että nyt on sopiva aika ostaa tauluja.
Maalarit ovat nälkään kuolemaisillaan. Heillä ei ole ainoatakaan souta,
ei niin ainoatakaan..."

Mutta Duroy ei nähnyt mitään, ja hän kuunteli tajuamatta mitään. Rouva
de Marelle oli tulossa, seisoi hänen takanaan. Mitä hän tekisi? Jos
Duroy tervehtisi, kääntäisikö hän selkänsä tai heittäisikö ehkä jonkin
solvauksen vasten kasvoja? Jollei Duroy menisi hänen luokseen, mitä
ihmiset siitä ajattelisivat?

Hän sanoi itsekseen: "Nyt on vain voitettava aikaa." Hän oli niin
jännittynyt, että hän silmänräpäyksen ajan ajatteli vedota äkilliseen
pahoinvointikohtaukseen saadakseen vain tekosyyn kadota.

Taulujen tarkastelu oli päättynyt. Johtaja Walter vei lampun
paikoilleen ja meni tervehtimään uutta tulokasta. Duroy jatkoi sillä
välin yksinään taulujen tarkastelua, aivan kuin hän ei olisi koskaan
väsynyt niiden ihailemiseen.

Hänen päänsä oli aivan sekaisin. Mitä hänen piti tehdä. Hän kuuli
keskustelun, erotti äänet. Rouva Forestier huusi hänelle. "Kuulkaa,
herra Duroy." Hän riensi rouva Forestier’n luo. Tämä suositteli erästä
ystävätärtään, jonka piti järjestää jokin tilaisuus ja joka mielellään
tahtoi tulla mainituksi "Nähtyä ja kuultua"-osastossa.

Duroy änkytti: "Suurimmalla mielihyvällä, rouva, suurimmalla
mielihyvällä..."

Rouva de Marelle seisoi nyt aivan hänen vieressään. Duroy ei uskaltanut
kääntyä, jottei hänen olisi tarvinnut siirtyä muualle.

Äkkiä Duroy luuli menettävänsä järkensä. Rouva de Marelle sanoi
äänekkäästi: "Hyvää päivää, Bel-Ami. Ettekö enää tunne minua?"

Duroy pyörähti äkkiä ympäri. Rouva de Marelle seisoi hänen edessään
hymyillen ja silmät täynnä ystävällistä iloa. Ja hän ojensi Duroylle
kätensä.

Duroy tarttui siihen. Hän vapisi, sillä hän pelkäsi petosta. Rouva de
Marelle lisäsi kirkkaalla äänellä:

"Mikä teihin on mennyt? Eihän teitä enää näe koskaan."

Duroy änkytti onnistumatta pääsemään tasapainoon: "Minulla on ollut
niin paljon työtä, rouva, niin paljon työtä. Johtaja Walter on uskonut
hoidettavakseni uuden toimen, joka vie kaiken aikani."

Rouva de Marelle vastasi katsoen häntä suoraan kasvoihin, ja Duroy näki
hänen katseessaan pelkkää hyväntahtoisuutta: "Tiedän sen. Mutta eihän
sellaisen syyn takia saa unohtaa ystäviään."

Heidät erotti toisistaan eräs tanakka, isokokoinen, avokaulainen
nainen, joka juuri tuli sisään. Hänellä oli punaiset käsivarret ja
punaiset posket, hän oli pukeutunut ja kammattu silmiinpistävällä
tavalla, ja hänen käyntinsä oli niin vaivalloinen, että jo hänet
nähdessään tunsi hänen sääriensä painon ja tukevuuden.

Kun Duroy näki häntä kohdeltavan erikoisen kunnioittavasti, hän kysyi
rouva Forestier’lta:

"Kuka tuo on?"

"Varakreivitär de Percemur, nimimerkki 'Valkoinen käpälä’."

Duroy hämmästyi ja purskahti nauruun: "Valkoinen käpälä! Valkoinen
käpälä! Hänkö! ja minä kun olin ajatuksissani kuvitellut hänet teidän
kaltaiseksenne nuoreksi naiseksi. Vai niin, hän siis on Valkoinen
käpälä! Eipä ole hullumpi!"

Palvelija näyttäytyi ovella ja ilmoitti: "Rouva, pöytä on katettu."

Päivälliset olivat tuollaiset jokapäiväiset ja iloiset syömingit,
joiden aikana puhutaan kaikesta sanomatta kuitenkaan mitään. Duroy
istui johtajan vanhemman tyttären, ruman neiti Rosen, ja rouva de
Marellen välissä. Tämä viimeksimainittu naapuruus häiritsi hieman,
vaikka rouva de Marelle hyvin näyttikin sopeutuvan tilanteeseen ja
käytti tavallista kevyttä puhetapaansa. Duroy oli ensin hämmentynyt,
epäröivä, epävarma, kuin soittaja, joka on unohtanut kappaleensa.
Mutta vähitellen hän tuli varmemmaksi, ja heidän taukoamatta toisiaan
tähyilevät silmänsä alkoivat vaihtaa tutkivia katseita tuttavallisesti,
melkeinpä aistillisesti, aivan kuten ennenkin.

Äkkiä Duroy luuli tuntevansa, että jokin kosketti hänen sääriään pöydän
alla. Hän työnsi hitaasti jalkansa eteenpäin ja kohtasi naapurittarensa
jalan, joka ei väistänyt hänen kosketustaan. Sillä hetkellä ei puhuttu
mitään, molemmat istuivat kääntyneinä toisiin naapureihinsa päin.

Duroy työnsi sykkivin sydämin eteenpäin vähän polveansakin. Heikko
puristus oli vastauksena. Silloin hän ymmärsi, että heidän rakkautensa
alkoi uudelleen.

Mitä sanottavaa heillä vielä oli toisilleen? Ei juuri mitään; mutta
heidän huulensa vavahtivat joka kerta, kun he katsahtivat toisiinsa.

Nuori mies tahtoi kuitenkin olla kohtelias päällikkönsä tytärtä kohtaan
ja lausui hänelle silloin tällöin jonkin kohteliaisuuden. Tämä vastasi
hänelle samoin kuin äitinsäkin olisi vastannut, toisin sanoen suoraan
ja epäröimättä.

Johtaja Walterin oikealla puolella istui varakreivitär de Percemur,
joka elehti kuin prinsessa. Ja Duroy, joka tuskin saattoi pidättää
nauruaan, kysyi rouva de Marellelta:

"Tunnetteko sen toisen myös, nimimerkki 'Punaisen Dominan'?"

"Tietysti: paronitar de Livarin?"

"Painaako hänkin yhtä paljon?"

"Ei, mutta hän on yhtä naurettava. Hän on pitkä, kuiva olento, iältään
noin kuusikymmenvuotias, hänellä on irtotukka, irtohampaat, hänen
mielipiteensä ovat Restauraation aikakaudelta ja pukunsa samoilta
ajoilta."

"Mistä, Herran nimessä, moiset elukat on löydetty?"

"Nousukasporvaristo pyydystää aina verkkoihinsa ylhäisön hylyt."

"Siinäkö kaikki?"

"Niin."

Johtajan, molempien edustajakamarin jäsenten sekä Norbert de Varennen
ja Jacques Rivalin välillä sukeutui poliittinen mielipiteidenvaihto,
jota riitti jälkiruokaan asti.

Kun oli jälleen palattu saliin, Duroy lähestyi taas rouva de Marellea
ja katsoi häntä syvälle silmiin: "Sallitteko minun saattaa teidät
kotiin tänä iltana?"

"En."

"Miksi ette?"

"Siksi, että herra Laroche-Mathieu, joka asuu aivan lähellä, aina
saattaa minut kotiin silloin, kun olen täällä päivällisellä."

"Milloin saan tavata teidät?"

"Tulkaa huomenna syömään kanssani aamiaista."

Ja he erosivat sanomatta toisilleen enää mitään.

Duroyn mielestä ilta oli ikävä, eikä hän viipynyt kauan. Mennessään
portaita alas hän tapasi Norbert de Varennen, joka myös oli juuri
lähtenyt talosta. Vanha runoilija pisti kätensä Duroyn kainaloon. Kun
hänen ei enää tarvinnut pelätä Duroyta kilpailijana, koska heillä oli
lehdessä kummallakin oma alansa, hän osoitti nyt nuorta miestä kohtaan
isällistä hyväntahtoisuutta.

"No, haluatteko saattaa minua kappaleen matkaa?" hän sanoi.

Duroy vastasi: "Mielelläni, rakas mestari."

Ja he lähtivät kulkemaan pitkin boulevard Malesherbes’iä hitain askelin.

Pariisi oli miltei autio tänä iltana. Oli kolea ilta, tuollainen ilta,
jolloin äärettömyyden tuntu on tehoavampi kuin tavallisesti, jolloin
tähdet tuikkivat korkeammalla kuin muulloin ja jolloin ilmassa värjyy
se jäinen henkäys, joka tulee niin kaukaa, kauempaa kuin taivaan tähdet.

Molemmat miehet puhuivat aluksi sangen vähän. Sitten Duroy virkkoi
jotakin sanoakseen:

"Herra Laroche-Mathieu tuntuu hyvin älykkäältä ja taitavalta mieheltä."

Vanha runoilija mutisi: "Vai sellaiselta hän teistä tuntuu."

Nuori mies hämmästyi ja epäröi: "Niinpä niin. Sitä paitsi häntä
pidetään eräänä kamarin pystyvimmistä voimista."

"Mahdollista kyllä. Sokeiden valtakunnassa silmäpuolikin on kuningas.
Kaikki nuo ihmiset ovat hyvin keskinkertaisia, sillä heidän
ajatuskykynsä on sulloutunut kahden seinän, rahan ja politiikan,
väliin. He ovat hölmöjä, ystäväni, joiden kanssa ei voi puhua mistään,
ei mistään sellaisesta, josta me mielellämme puhumme. Heidän älynsä
on laakea kuin malja, tai oikeammin kuin kaukalo, matala kuin Seine
Asnières’in kohdalla.

"Ja kuinka vaikea onkaan löytää miestä, jolla on ajatusten avaruutta
ja näköpiiriä, joka herättää meissä tunteen niistä meren raskaista
tuulahduksista, joita saa hengittää rannikolla. Olen tuntenut muutamia
sellaisia miehiä, mutta he ovat jo kuolleet."

Norbert de Varenne puhui kirkkaalla, mutta verhoutuneella äänellä, joka
olisi komeasti kaikunut yön hiljaisuudessa, jos hän olisi päästänyt
sen valloilleen. Hän tuntui olevan kiihtynyt ja masentunut. Sellainen
alakuloisuus valtaa joskus sielun ja panee sen kopisemaan routaisen
maan kaltaisena.

Hän jatkoi: "Mutta mitä merkitsee hiukkanen enemmän tai vähemmän
neroutta, kun kaikki kuitenkin kerran päättyy?"

Ja hän vaikeni. Duroy, joka tänä iltana oli hyvällä päällä, sanoi
hymyillen: "Te olette tänään huonolla tuulella, rakas mestari."

Runoilija vastasi: "Minä olen aina huonolla tuulella, ystäväni, ja
muutaman vuoden kuluttua te olette samanlainen kuin minä. Elämä on
kukkula. Niin kauan kun kuljemme ylöspäin, katselemme huippua ja
tunnemme itsemme onnelliseksi. Mutta kun pääsemme huipulle, näemmekin
äkkiä tien viettävän alaspäin, kohti loppua, joka on kuolema. Kulku
ylöspäin käy hitaasti, mutta alaspäin nopeasti. Teidän iässänne olemme
iloisia. Silloin toivomme niin paljon. Ne toiveet eivät koskaan
toteudu. Minun iässäni ei odoteta enää mitään muuta kuin... kuolemaa."

Duroy naurahti: "Hitto, te panette kylmät väreet kulkemaan pitkin
selkäpiitäni."

Norbert de Varenne jatkoi: "Ei, te ette vielä ymmärrä mitään, mutta
koittaa päivä, jolloin muistatte, mitä nyt olen teille sanonut.

"Se päivä koittaa, ja se koittaa monille jo varhain. Silloin, sinä
päivänä, nauru lakkaa, sillä kaikesta, mitä silloin näemme, meitä
vastaan tirkistelee kuolema.

"Oh, ettehän te ymmärrä koko sitä sanaa! Kuolema! Teidän ikäisellenne
se sana ei merkitse mitään. Minun ikäiselleni se on kauhistus.

"Niin, se selviää ihmiselle yhtäkkiä, ja silloin koko elämä muuttaa
muotoaan, vaikka onkin vaikea tietää, kuinka ja miksi. Viidentoista
vuoden ajan minusta on tuntunut siltä kuin sisässäni olisi musta
nälkäinen peto. Olen vähän kerrassaan, kuukausi kuukaudelta, tunti
tunnilta alkanut tuntea kuinka jokin kalvaa perustuksiani, jäytää
kuin taloa, joka on luhistumaisillaan. Se on turmellut minut niin,
etten tunne itseäni. Minusta ei ole enää mitään jäljellä. Siitä
entisestä loistavasta, vahvasta, terveestä minästäni, siitä mikä olin
kolmenkymmenen vuoden ikäisenä, ei ole enää mitään jäljellä. Olen
nähnyt tuon jonkin muuttavan mustan tukkani valkeaksi. Ja kuinka
vahingoniloisen hitaasti ja viisaasti suunnitellen se on sen tehnyt! Se
on ottanut minulta pois kimmoisen ihoni, entisen ruumiini, jäseneni,
hampaani ja jättänyt jäljelle vain toivottoman sielun, jonka senkin se
minulta pian riistää.

"Niin, tuo kirottu eläin on nakertanut minut murskaksi, se on hiljaa
ja kaameasti sekunti sekunnilta tehnyt tuhotyötään sisässäni. Ja nyt
tunnen kuoleman kaikessa, mihin ryhdyn. Joka askeleella se lähestyy
minua, joka liike, joka henkäys jouduttaa sen inhottavaa työtä.
Hengittäminen, nukkuminen, juominen, syöminen, työnteko, uneksiminen,
kaikki mitä teemme, on kuolemaa. Elämä on kuolemaa.

"Tekin vielä joskus sen ymmärrätte. Jos vain neljännestunninkaan ajan
sitä ajattelette, niin sen ymmärrätte.

"Mitä te odotatte? Rakkauttako? Muutama suudelma vielä, ja sitten
olette voimaton.

"Mitä vielä? Rahaako? Mihin tarkoitukseen? Naisiako varten? Onpa se
onnea! Tai saadaksenne syödä paljon? Jotta tulisitte lihavaksi ja
huutaisitte öisin luuvalon takia?

"Mitä vielä? Kunniaako? Mitä hyötyä on kunniasta, kun ei voi poimia sen
hedelmiä rakkauden muodossa?

"Ja sitten? Aina vain kuolema kaiken loppuna.

"Nykyään näen sen niin läheltä, että minua usein haluttaa ojentaa
käteni karkottaakseni sen pois. Se peittää maan ja täyttää avaruuden.
Se tulee esiin kaikkialta. Pienet elukat, jotka viruvat tiellä
murskattuina, lehdet, jotka kuihtuvat, muutama valkoinen parranhaiven
ystäväni leuassa, kaikki se raatelee sydäntäni ja huutaa minulle: Nyt
se tulee.

"Se turmelee kaiken, mihin ryhdyn, kaiken, mitä näen, mitä syön ja
juon, kaiken, mitä rakastan, kuutamon, auringonnousun, aavan meren,
kauniit joenrannat ja kesäiltojen lauhkean ilman, joka on niin suloista
hengittää."

Hän kulki hiljalleen eteenpäin, vähän hengästyneenä, uneksien ääneen,
itseksensä ja melkein unohtaen, että joku häntä kuunteli.

Hän jatkoi: "Eikä mikään olento palaa enää milloinkaan, ei
milloinkaan... Kuvapatsaiden muotteja säilytetään, jotta voitaisiin
uudelleen valaa samanlaisia esineitä, mutta minun ruumiini, minun
kasvoni, minun ajatukseni ja toiveeni eivät milloinkaan palaa takaisin.
Ja kuitenkin on syntyvä miljoonia, miljardeja olentoja, jotka kaikki
poikkeavat minusta vain muutaman neliösentin verran. Heillä on kuten
minullakin nenä, silmät, otsa, posket, suu, ja heillä on myös sielu
niinkuin minullakin on sielu. Mutta sittenkään minä en enää milloinkaan
palaa takaisin. Minusta ei mikään osa, jonka voisi tuntea, esiinny
näissä lukemattomissa olennoissa, jotka ovat keskenään niin äärettömän
erilaiset ja joista jokainen sittenkin niin läheisesti muistuttaa minua.

"Mihin on ihmisen turvauduttava? Kenen puoleen suunnattava
avunhuutonsa? Mihin uskottava?

"Kaikki uskonnot ovat tylsiä lapsellisine moraaleineen ja itsekkäine
lupauksineen, kaikki yhtä mielettömän tyhmiä. Ainoastaan kuolema
on varma."

Hän pysähtyi, tarttui Duroyn rintapieliin ja sanoi hitaasti:

"Ajatelkaa tätä kaikkea, nuori mies, ajatelkaa sitä monta päivää,
monta kuukautta ja vuotta, ja te olette näkevä, että elämämme
muuttuu aivan toisenlaiseksi. Koettakaa vapautua kaikesta, mikä
teitä sitoo. Tehkää yli-inhimillinen ponnistus ja tunkeutukaa
elävänä ulos omasta ruumiistanne, omista harrastuksistanne, omista
ajatuksistanne, koko ihmiskunnasta. Silloin olette vapaa katselemaan
ympärillenne, ja silloin ymmärrätte, kuinka vähäpätöinen on jokin
romantikkojen ja naturalistien välinen riita ja kuinka mitätön jokin
talousarviokäsittely."

Hän joudutti askeliaan.

"Mutta te joudutte kokemaan myös epätoivoon langenneen pelottavan
hädän. Te saatte taistella hylättynä ja vajota pettymysten suohon. Te
huudatte 'auttakaa' joka taholle, mutta kukaan ei tule teitä auttamaan.
Te ojennatte käsivartenne, anotte tukea, rakkautta, lohtua, pelastusta.

"Mutta kukaan ei tule.

"Miksi meidän on kärsittävä näin kauheasti? Olemme kai syntyneet
elääksemme enemmän aineessa kuin hengessä. Mutta ajatuskykymme on
saanut aikaan, että enentyneen ymmärryksemme ja elämän muuttumattomien
lakien välille on syntynyt puutteellinen tasapaino.

"Katselkaa keskitason ihmisiä: elleivät suuret onnettomuudet heitä
kohtaa, he tuntevat itsensä onnellisiksi, eivätkä kärsi yhteisestä
kurjuudesta. Eivätkä siitä kärsi eläimetkään."

Hän pysähtyi uudelleen, ajatteli muutaman sekunnin ja sanoi väsyneellä
ja alistuneella äänellä:

"Minä puolestani olen mennyttä miestä. Minulla ei ole isää eikä äitiä,
ei veljiä, siskoa, vaimoa, lapsia eikä Jumalaa."

Sitten, hetken vaiettuaan, hän virkkoi: "Minulla on vain runo."

Ja luoden katseensa kohti kalpean täysikuun hopeoimaa taivasta hän
deklamoi:

    "Mä tutkin taikasanaa oudon ongelman
    tuikkeesta taivaan ja tähden kalpean."

He tulivat place de la Concordelle, jonka poikki he kulkivat ääneti.
Sitten he sivuuttivat Palais-Bourbonin. Norbert de Varenne alkoi
jälleen puhua: "Menkää naimisiin, ystäväni. Te ette tiedä, miltä
tuntuu, kun tässä minun iässäni täytyy elää yksinään. Tämä yksinäisyys
täyttää minut kauhealla tuskalla. Väliin minusta tuntuu, kuin olisin
koko maailmassa aivan ypö yksin ja salaperäisten vaarojen, kamalien
väijytysten ympäröimä. Seinä, joka erottaa minut tuntemattomasta
naapuristani, loitontaa minut hänestä ikkunastani näkemieni tähtien
etäisyyteen. Ja seinien hiljaisuuden värisyttäessä minua minut valtaa
kumma kuume, tuskan ja pelon kuume. Huoneessa, jossa täytyy asua yksin,
hiljaisuus on syvä ja kolkko. Eikä tämä hiljaisuus vallitse ainoastaan
ruumiini ympärillä, vaan myös sieluni ympärillä on hiljaista, ja jonkin
huonekalun narahtaessa hätkähdän rajusti, sillä synkässä asunnossani en
osaa odottaa mitään ääniä."

Hän vaikeni vielä kerran. Sitten hän lisäsi: "Kun tulee vanhaksi,
lapset olisivat joka tapauksessa hyvät olemassa."

He olivat tulleet rue de Bourgognen puoliväliin. Runoilija pysähtyi
korkean talon edustalle, soitti, puristi Duroyn kättä ja sanoi:
"Unohtakaa kaikki tämä ukkorähjän lörpöttely, nuori mies, ja eläkää
ikänne mukaisesti: hyvää yötä!"

Ja hän katosi mustaan porttikäytävään.

Duroy jatkoi alakuloisin sydämin yksin matkaansa. Hänestä tuntui, kuin
hänelle olisi näytetty kuoppaa, joka oli täynnä lahoavia ihmisjätteitä,
väistämätöntä kuoppaa, johon hänenkin jonakin päivänä täytyi pudota.
Hän mutisi: "Perhana, eipä hänellä taida olla hauskaa kotonaan. Enpä
haluaisi istua aitiossa katselemassa hänen ajatustensa revyytä!"

Hän pysähtyi päästääkseen erään hajuvesiltä tuoksuvan naisen ohitseen.
Nainen oli tulossa kotiinsa ja laskeutui juuri vaunuistaan. Duroy
hengitti pitkään ja ahnaasti ilmassa leijuvaa rautayrtin ja iiriksen
tuoksua. Hänen keuhkonsa ja sydämensä alkoivat äkkiä paisua toivosta ja
ilosta, ja ajatus, että hän seuraavana päivänä jälleen tapaisi rouva de
Marellen, täytti hänet päästä jalkoihin.

Kaikki hymyili hänelle, elämä kohteli häntä ystävällisesti. Oli
suloisia saada toiveensa täyttymään!

Hän nukahti huumaansa ja nousi aamulla jo varhain tehdäkseen
kävelymatkan avenue du Bois-de-Boulognelle ennen lemmenkohtaukseensa
menoa.

Tuuli oli kääntynyt, sää oli yön kuluessa tullut lauhemmaksi, huhtikuun
aurinko paistoi, ja ilma oli ihana. Kaikki Boulognen metsän vakinaiset
vieraat olivat tänä aamuna noudattaneet lempeän, kirkkaan taivaan
kehotusta ja lähteneet kävelylle.

Duroy asteli hitaasti hengittäen raikasta ilmaa, joka oli keväisen
suloinen. Hän kulki Riemukaaren ohitse ja saapui tuolle lavealle
valtakadulle, joka oli täynnä ratsastajia. Hän katseli noita tämän
maailman rikkaita, herroja ja naisia, jotka ratsastivat neliä tai
ravia, ja tuskinpa hän nyt enää heitä kadehti. Hän tunsi heidät nimeltä
melkein kaikki, tiesi heidän omaisuutensa suuruuden ja heidän elämänsä
salaiset tarinat, sillä hänen toimensa oli tehnyt hänestä Pariisin
kuuluisuuksien ja häväistysjuttujen tietosanakirjan.

Naisratsastajia kiiti ohitse. He olivat kireävyötäröisiä, aivan kuin
tummiin verkapukuihinsa valettuja ja vaikuttivat, kuten yleensä
satulassa istuvat naiset, ylpeiltä ja saavuttamattomilta. Ja kuin
kirkossaan messua lukeva pappi Duroy höpisi huvikseen puoliääneen
noiden naisten kuviteltujen ja todellisten rakastajien nimiä, arvonimiä
ja toimia.

Tämä leikki huvitti häntä suuresti. Juhlavan kuoren alta hän aivan kuin
kiskoi päivänvaloon ihmisten ikuisen ja uskomattoman kauhean kierouden,
joka näytti häntä ilahduttavan, riemastuttavan ja lohduttavan.

Sen jälkeen hän huudahti ääneen: "Kurjat teeskentelijät!" ja hänen
katseensa etsi niitä ratsastajia, joista olivat kulussa karkeimmat
juorut.

Hän näki heidän joukossaan useita, joita epäiltiin pelipetturuudesta
tai joille pelipöydät joka tapauksessa olivat suurena tulolähteenä.

Toiset suuret kuuluisuudet elivät, kuten kaikki tiesivät, yksinomaan
vaimojensa tuloilla, toiset taas, kuten väitettiin, rakastajattariensa
tuloilla. Monet olivat maksaneet velkansa — mikä oli rehellinen
teko — kenenkään olematta selvillä siitä, mistä he olivat saaneet
rahat — mikä taas oli löyhkäävä salaisuus. Hän näki rahamiehiä,
joiden omaisuuden alkuna oli ollut varkaus ja jotka otettiin vastaan
kaikkialla, hienoimmissakin taloissa, edelleen miehinä, jotka olivat
niin kunnioitettuja, että pikkuporvarit kumarsivat heidän mennessään
ohitse, mutta joiden röyhkeät keinottelut suurissa valtionyrityksissä
eivät olleet tuntemattomia niille, jotka olivat saaneet silmätä heidän
kulissiensa taakse.

Kaikilla oli ylhäinen ilme, ylpeä suu, häikäilemätön katse, olipa
heillä sitten viikset tai poskiparta.

Duroy nauroi toistellen: "Koreita miehiä olette, pirun roistot!"

Mutta ohi ajoivat avovaunut, pienet ihastuttavat vaunut, joita veti
nelistäen kaksi pientä valkoista hevosta. Hevosilla oli liehuva harja
ja häntä, ja niiden ohjia piteli pieni, nuori vaaleaverinen nainen,
tunnettu hienostokokotti. Takana istui kaksi palvelijaa. Duroy pysähtyi
tuntien halua tervehtiä tuota rakkauden nousukasta ja taputtaa hänelle
käsiään. Rohkenihan tuo nainen tänä kauniina aamuhetkenä ja keskellä
tätä teeskentelevän hienoston valtaväylää häikäilemättä pöyhkeillä
sillä karkealla loistolla, jonka hän oli ansainnut lakanoittensa
välissä. Duroy ehkä hämärästi tunsi, että heidän välillään oli jotakin
yhteistä, jokin luonnollinen side, että he molemmat olivat lajiltaan
ja luonteeltaan samanlaisia ja että hänen oma menestyksensä käytti
hyväkseen yhtä karkeita keinoja.

Hän kääntyi takaisin päin hitaasti, sydän kuumana mielihyvästä, ja
saapui vähän liian aikaisin entisen rakastajattarensa ovelle.

Rouva de Marelle otti hänet vastaan ojennetuin huulin, aivan kuin ei
mitään väliensärkymistä olisi koskaan tapahtunut, ja unohti hetkeksi
sen viisaan varovaisuudenkin, jolla hän kotonaan tavallisesti koetti
hillitä rakastajansa hyväilyjä. Sitten hän sanoi suudellessaan Duroyn
viiksien käherrettyjä kärkiä: "Et tiedä mitä ikävää on tapahtunut. Olin
toivonut ihanaa kuherruskuukautta, ja nyt saankin mieheni niskoilleni
kuudeksi pitkäksi viikoksi. Hän on ottanut eron. Mutta minä en voi
kestää kuutta viikkoa näkemättä sinua, varsinkaan pienen kiistamme
jälkeen, ja nyt saat kuulla, kuinka olen ajatellut järjestää asian.
Sinä tulet tänne päivälliselle maanantaina. Olen jo puhunut sinusta ja
esittelen sinut."

Duroy epäröi hieman hämmentyneenä, sillä hän ei ollut vielä koskaan
silmästä silmään tavannut aviomiestä, jonka vaimo oli hänen
rakastajattarensa. Hän pelkäsi, että hän saattaisi jollakin tapaa
paljastaa itsensä syyllistymällä jäykkään käytökseen, varomattomaan
katseeseen tai johonkin muuhun sellaiseen. Hän änkytti: "Ei, en halua
tulla miehesi tuttavaksi!" Clotilde pysyi pyynnössään ja kohotti hyvin
hämmästyneenä viattomat silmänsä häntä kohden: "Mutta miksi? Oletpa
sinä naurettava. Tällaistahan sattuu joka päivä. En todellakaan olisi
luullut sinua noin lapselliseksi."

Duroy loukkautui: "No hyvä, minä tulen maanantaina."

Rouva de Marelle lisäsi: "Jotta näyttäisi luonnolliselta, niin kutsun
myös Forestier’t. Vaikk’ei minua huvitakaan ottaa kotonani vieraita
vastaan."

Maanantaihin mennessä Duroy ei juuri ajatellut tulevaa kohtausta.
Mutta kun hän nousi rouva de Marellen portaita, hän tunsi omituista
hämmennystä. Se ei johtunut siitä, että hänestä olisi ollut
vastenmielistä tarttua tämän aviomiehen käteen, juoda hänen viiniään ja
syödä hänen leipäänsä, vaan siitä, että hän pelkäsi jotakin, tietämättä
tarkemmin mitä.

Häntä pyydettiin astumaan saliin, ja hän sai odottaa kuten
tavallisesti. Sitten ovi avautui, ja hän näki kookkaan harmaatukkaisen
herran, vakavan maailmanmiehen, jolla oli ritarimerkkinauha
napinreiässä ja joka hyvin kohteliaana tuli häntä kohden: "Vaimoni on
puhunut teistä paljon, hyvä herra, ja minua ilahduttaa saada tehdä
tuttavuuttanne."

Duroy nousi, koettaen saada kasvoilleen lämpimän sydämellisyyden ilmeen
ja puristi liioitellun voimakkaasti isäntänsä ojennettua kättä. Kun he
istuutuivat, hän ei keksinyt mitään sanomista.

Herra de Marelle heitti halon uuniin ja kysyi: "Oletteko kauankin ollut
sanomalehtialalla?"

Duroy vastasi: "Vain muutamia kuukausia."

"Niinkö! Te olette edistynyt nopeasti."

"Kutakuinkin." Ja Duroy alkoi puhua umpimähkään, paljonkaan
ajattelematta, mitä sanoi, ja purki ilmoille kaikki ne
jokapäiväisyydet, joita tuntemattomien henkilöiden on tapana lausua
toisilleen. Pian hän rauhoittui ja alkoi pitää tilannetta sangen
huvittavana. Hän katseli herra de Marellen vakavia ja arvokkaita
piirteitä, tuntien halua nauraa ääneen, ja ajatteli: "Olenpa tehnyt
sinut aisankannattajaksi, ystäväiseni." Ja hänet täytti alhainen
sisäinen tyydytys, ilo, jota tuntee onnistuneen varkauden tehnyt varas,
jota kukaan ei epäile. Hänet valtasi makea, siivoton nautinnon tunne.
Äkkiä hän sai halun tulla tämän miehen ystäväksi, saavuttaa hänen
luottamuksensa ja saada hänet paljastamaan elämänsä salaisimmat seikat.

Rouva de Marelle ilmestyi nopeasti huoneeseen ja, verhottuaan heidät
tutkimattomaan hymyynsä, tuli tervehtimään Duroyta, joka aviomiehen
läsnäollessa ei uskaltanut suudella hänen kättään, kuten hänellä muuten
aina oli tapana tehdä.

Rouva de Marelle oli rauhallinen ja iloinen kuin ainakin ihminen, joka
on tottunut kaikkeen ja joka, ollen synnynnäinen ja teeskentelemätön
juoniniekka, pitää tällaisia kohtauksia täysin luonnollisina. Myös
Laurine tuli sisään ja ojensi otsansa Georgesin suudeltavaksi, mutta
hän oli tavallista hiljaisempi, sillä isän läsnäolo ujostutti häntä.
Hänen äitinsä sanoi: "No, tänään et sanokaan häntä Bel-Amiksi." Ja
lapsi punastui, aivan kuin olisi osoitettu suurta tahdittomuutta
ilmaisemalla asia, jota ei olisi saanut sanoa ja joka paljasti hänen
sydämensä syvän ja hieman rikollisen salaisuuden.

Herrasväki Forestier’in saapuessa kaikki pelästyivät Charlesin huonoa
tilaa. Yhden ainoan viikon kuluessa hän oli laihtunut ja tullut kauhean
kalpeaksi, ja hän yski lakkaamatta. Hän kertoi, että he lääkärin
nimenomaisesta määräyksestä matkustaisivat seuraavana torstaina
Cannes’iin.

He poistuivat aikaisin, ja Duroy sanoi päätään pudistaen:

"Eipä hänellä luulisi olevan hauskaa. Hän ei arvattavasti tule kovin
vanhaksi." Rouva de Marelle vakuutti juhlallisesti: "Oh, hän on
mennyttä miestä. Mutta hänen on onnistunut saada kyvykäs vaimo."

Duroy kysyi: "Rouva Forestier kai auttaa miestään paljon?"

"Hän toisin sanoen tekee kaiken. Hän on perillä kaikesta ja tuntee
kaikki ihmiset, vaikka näyttää siltä, kuin hän ei koskaan tapaisi
ketään. Hän saavuttaa kaiken, mihin hän pyrkii, ja hän saavuttaa sen
sillä tavalla ja sillä hetkellä, jonka hän suvaitsee määrätä. Oh, tuo
olento on viekkaampi, taitavampi ja juonittelevampi kuin useimmat muut.
Hän on oikea aarre miehelle, joka tahtoo päästä eteenpäin."

Georges sanoi: "Hän menee kyllä pian uusiin naimisiin."

Rouva de Marelle vastasi: "Niin. Minä en hämmästyisi, vaikka hänellä
jo nyt olisi joku kiikarissa... joku edustajakamarin jäsen... sillä
mikäli... hän, se joku... tahtoo... niin... pitäisi olla suuria
esteitä... moraalisia... No niin. Omasta puolestani en tiedä mitään."

Herra de Marelle torui häntä hiljaisen kärsimättömästi: "Sinä olet aina
epäluuloinen tavalla, josta minä en pidä. Älkäämme puuttuko toisten
ihmisten asioihin. Meillä on yllin kyllin tekemistä huolehtiessamme
omasta tunnonrauhastamme. Sen pitäisi olla kaikkien sääntönä."

Duroy meni kotiinsa sydän hämmentyneenä ja pää täynnä hämäriä ajatuksia.

Seuraavana päivänä hän meni vierailulle herrasväki Forestier’lle ja
tapasi heidät järjestelemässä matkavarustuksiaan. Charles makasi
leposohvalla, liioitteli hengittämisvaikeuksiaan ja puheli: "Minun
olisi pitänyt matkustaa jo kuukausi sitten." Sitten hän antoi
Duroylle muutamia sanomalehtiä koskevia ohjeita, vaikka kaikki oli jo
järjestetty ja sovittu johtaja Walterin kanssa.

Poistuessaan Georges puristi vahvasti toverinsa kättä: "Näkemiin, vanha
ystävä!" Mutta kun rouva Forestier saattoi häntä ovelle, hän sanoi
vilkkaasti: "Ettehän ole unohtanut sopimustamme? Olemmehan me ystäviä
ja liittolaisia? Siis, jos tarvitsette minua, olipa asia mikä hyvänsä,
niin älkää epäröikö. Lähettäkää vain sähke tai kirje, ja minä tottelen."

Rouva Forestier mumisi: "Kiitos. En unohda." Ja myös hänen silmänsä
sanoivat: "Kiitos", mutta paljon syvemmällä ja suloisemmalla tavalla.

Portaissa Duroy tapasi herra de Vaudrecin, joka tuli hitain askelin
häntä vastaan. Hänet Duroy oli jo kerran ennenkin tavannut rouva
Forestier’n luona. Kreivi näytti alakuloiselta — arvatenkin matkan
takia?

Näyttääkseen kohteliaalta sanomalehtimies tervehti häntä innokkaasti.

Kreivi vastasi tervehdykseen kohteliaasti, mutta vähän pidättyvästi.

Herrasväki Forestier matkusti torstai-iltana.



7


Charlesin poissaolo lujitti Duroyn asemaa _La Vie Françaisen_
toimituksessa. Hän kirjoitti muutamia pääkirjoituksia ja varusti
nimimerkein "Nähtyä ja kuultua"-uutiset, sillä johtaja tahtoi,
että kukin vastasi omista kirjoituksistaan. Hän aiheutti joitakin
polemiikkejä, joihin hän vastasi nokkelaan tapaansa, ja hänen
alituinen seurustelunsa poliitikkojen kanssa muodostui hänelle
vähitellen kouluksi, joka saattoi auttaa hänet itsensä taitavaksi ja
terävänäköiseksi poliitikoksi.

Hän ei nähnyt taivaallaan muuta kuin yhden ainoan pilven. Se oli eräs
pieni vastustuslehti, joka alituisesti hyökkäili hänen kimppuunsa tai
oikeammin haukuskeli hänen persoonassaan _La Vie Françaisen_ "Nähtyä
ja kuultua"-osaston johtajaa, herra Walterin ripeiden juoru-uutisten
päällikkönä, kuten mainitun lehden, _La Plumen_, nimetön toimittaja
lausui. Joka päivä tässä lehdessä oli kaikenlaisia salaviittauksia,
purevia pistosanoja ja ilkeyksiä.

Eräänä päivänä Jacques Rival sanoi Duroylle: "Olettepa te
kärsivällinen."

Toinen änkytti: "Mitä minun sitten pitäisi tehdä? Eiväthän ne ole
suoranaisia henkilökohtaisia hyökkäyksiä."

Mutta eräänä iltapäivänä, kun hän tuli toimitukseen, Boisrenard ojensi
hänelle _La Plumen_ numeron:

"Katsokaahan, tuossa taaskin teihin kohdistettu hävytön juttu."

"Mikä nyt on ollut aiheena?"

"Eipä juuri mikään, ainoastaan eräs rouva Aubert, jonka siveyspoliisi
on pidättänyt."

Georges otti lehden ja luki jutun, joka kuului seuraavasti:

 DUROY PILAILEE.

 _La Vie Françaisen_ kuuluisa reportteri ilmoittaa tänään, että
 rouva Aubert, jonka pidättämisestä eilen kerroimme, on olemassa
 vain meidän mielikuvituksessamme. Mainittu henkilö asuu kuitenkin
 Montmartrella rue de l’Ecureuil’n numerossa 18. Käsitämme muuten
 varsin hyvin, että Walterin koplan kätyrien kyllä kannattaa tukea
 poliisipäällikköä, joka suvaitsee heidän puuhiaan. Mitä erikoisesti
 sanottuun raporttiin tulee, hän tekisi viisaimmin tarjoamalla meille
 jonkin niistä hälyuutisista, joiden alalla hän on sellainen taituri:
 jonkin kuolemantapauksen, joka peruutetaan seuraavana päivänä, jonkin
 tiedon taistelusta, jota ei ole ollut, jonkun hallitsijan tärkeän
 lausunnon, jota ei ole koskaan annettu. Tällaisten herra Walterin
 harrastuspiiriin kuuluvien juttujen ohessa hänen sopisi julkaista
 naisesta, jolla on ollut _menestystä,_ tai uutisiaan erinäisten
 tuotteiden erinomaisuudesta — tuotteiden, jotka ovat niin suurena
 tulolähteenä muutamille virkaveljillemme.

Nuori mies joutui pikemmin hämilleen kuin suuttui. Hän ymmärsi vain,
että asia oli hänelle jollakin tapaa hyvin kiusallinen.

Boisrenard jatkoi: "Mistä saitte sen uutisen?"

Duroy mietti, mutta ei voinut muistaa. Äkkiä asia kuitenkin selvisi
hänelle:

"Oh! Aivan niin. Se oli Saint-Potin." Sitten hän luki uudelleen
_La Plumen_ sepustuksen ja punastui ankarasti, kun hän pääsi
lahjomissyytökseen.

Hän huudahti: "Mitä? Hän väittää, että minua lahjotaan..."

Boisrenard keskeytti hänet: "Niinpä niin. Se on teille hyvin ikävä
juttu. Sillä johtaja on kovin tarkka näissä asioissa. Tällaistahan
voisi sattua usein..."

Samassa Saint-Potin tuli huoneeseen. Duroy juoksi häntä vastaan:

"Oletteko lukenut _La Plumen_ jutun?"

"Olen. Tulen juuri Aubert’in muijan luota. Hän on todella olemassa,
mutta siveyspoliisi ei ole häntä pidättänyt. Huhussa ei ole perää."

Duroy syöksyi johtajan luo, joka oli hiukan kylmä ja katseli häntä
epäilevin silmin. Kuultuaan asian herra Walter selitti: "Menkää
ottamaan selko tuosta naisesta ja peruuttakaa juttu, niin ettei teistä
enää kirjoiteta siten. Sanon teille, mikä voi olla seurauksena. Se on
hyvin ikävää sanomalehtimiehelle, minulle ja teille. Sanomalehtimies
saa yhtä vähän olla epäilyksenalainen kuin Caesarin puoliso."

Duroy otti ajurin ja oppaakseen Saint-Potinin ja huusi kuskille: 18,
rue de l’Ecureuil, Montmartre.

Se oli iso talo, jossa täytyi kiivetä kuudenteen kerrokseen.
Villahameinen vanha eukko tuli avaamaan: "Mitä te nyt taas tahdotte?"
hän kysyi nähdessään Saint-Potinin.

Tämä vastasi: "Mukanani on eräs herra, joka on poliisitarkastaja ja
joka tahtoo saada tarkempia tietoja asiastanne."

Eukko päästi heidät sisään ja kertoi: "Täällä kävi aikaisemmin kaksi
herraa eräästä toisesta lehdestä, en tiedä mistä." Sitten kääntyi hän
Duroyn puoleen: "Herra siis haluaa saada tietää kuinka tämän asian
laita on?"

"Niin. Teidät pidätti eräs siveyspoliisi?"

Eukko kohotti käsivartensa: "Ei, herra, ei! Näin se oli. Minulla
on lihakauppias, joka kyllä on hyvä, mutta hän punnitsee niin
kurjasti. Olen nähnyt sen useita kertoja sanomatta sanaakaan, mutta
kun pyysin saada kilon kyljystä, sillä olin kutsunut tyttäreni ja
vävyni päivälliselle, niin näin, että hän punnitsi kelvottomia luita,
kyljysluita tietysti, mutta ei sellaisia kuin olisin halunnut.
Olisinhan tosin voinut tehdä siitä kalopsia, mutta kun haluaa saada
kyljyksiä, niin ei tietenkään tahtoisi ottaa toisten jätteitä. Minä
siis kieltäydyin niitä ottamasta, ja silloin hän sanoo minua vanhaksi
marakatiksi, ja minä vastaan sanomalla häntä lurjukseksi. Lyhyesti
sanoen me hyökkäsimme toistemme kimppuun, ja puodin ulkopuolelle
kokoutui sata ihmistä nauramaan ja irvistelemään. Sitten lopuksi tuli
poliisi ja sanoi, että meidän täytyi esittää asia komissaarille. Me
menimme sinne, ja hän lähetti meidät heti matkoihimme. Minä käyn nyt
muualta ostamassa enkä edes kulje hänen puotinsa sivuitse, sillä en
halua rettelöidä."

Hän vaikeni. Duroy kysyi: "Siinäkö kaikki?"

"Siinä koko totuus, rakas herra." Eukko tahtoi tyrkyttää Duroylle lasin
likööriä, mutta Duroy kieltäytyi, minkä jälkeen eukko välttämättä
tahtoi, että sanomalehtiin kirjoitettaisiin jotakin lihakauppiaiden
vääristä painoista.

Palattuaan toimitukseen Duroy kirjoitti vastauksensa:

 Eräs nimetön kirjoittaja _La Plumessa_ hakee kanssani riitaa erään
 vanhan naisen takia, jonka hän väittää joutuneen siveyspoliisin
 pidättämäksi, minkä seikan minä puolestani olen kieltänyt. Olen itse
 tavannut rouva Aubert’in, joka on ainakin kuusikymmentä vuotta vanha,
 ja hän on yksityiskohtaisesti kertonut minulle riitansa lihakauppiaan
 kanssa, joka riita aiheutui viimeksimainitun tavasta punnita muutamia
 kyljyksiä. Riita vaati sitten selvittelyn piirin poliisikomissaarin
 kansliassa.

 Tämä on koko totuus.

 Mitä tulee _La Plumen_ toimittajan muihin ilkeämielisyyksiin, niin
 torjun ne halveksuen. Nimettömästi julkaistuihin salaviittauksiin ei
 sitä paitsi kannata vastata.

                                          _Georges Duroy_.

Johtaja Walter ja Jacques Rival, joka juuri oli saapunut, pitivät
vastausta tyydyttävänä, ja niin päätettiin että se seuraavana päivänä
julkaistaisiin "Nähtyä ja kuultua" -osastossa.

Duroy meni aikaisin kotiin. Hän oli vähän kiihtynyt ja levoton. Mitä
mahtaisi toinen vastata? Kuka hän oli? Miksi tällaiset häikäilemättömät
hyökkäykset? Sanomalehtimiesmaailmassa vallitsevat kiihkeät tavat
saattoivat johtaa asian pitkälle, hyvin pitkälle. Hän nukkui huonosti.

Kun hän seuraavana päivänä luki uutisensa lehdestä, se tuntui hänestä
jyrkemmältä painettuna kuin käsikirjoituksena. Hän olisi mielestään
voinut lieventää sen muutamia kohtia.

Koko päivän hän kulki kuin kuumeessa ja nukkui huonosti myös seuraavan
yön. Jo aamunkoitteessa hän lähti liikkeelle hankkiakseen _La Plumen_
numeron, jossa vastauksen piti olla.

Ilma oli käynyt kylmäksi, ja maassa oli paksulti huurretta. Katuojat,
jotka olivat jäätyneet laineille, reunustivat jalkakäytäviä pitkine
jäänauhoineen.

Sanomalehdet eivät vielä olleet tulleet kioskeihin, ja Duroy muisti
sen päivän, jolloin hänen ensimmäinen kirjoituksensa, _Afrikkalaisen
sotilaan muistelmia_, oli julkaistu. Hänen kätensä ja jalkansa olivat
puuduksissa, ja varsinkin sormenpäitä pisteli. Ja hän alkoi juosta
lasikioskin ympärillä, jonka ikkunasta saattoi nähdä sanomalehtieukon
kyyryllään kamiinansa ääressä, vain nenä ja punaiset posket näkyvissä
paksun villahuivin takaa.

Vihdoin lehtienjakaja tuli ja työnsi odotetun pinkan sisään kioskin
neliskulmaisesta luukusta, minkä jälkeen kunnon eukko ojensi Duroylle
_La Plumen_ avaten sen samalla taitoksistaan.

Duroy etsi silmä tarkkana nimeään, mutta ei aluksi keksinyt mitään.
Hän jo hengähti, mutta sai sitten nähdä etsimänsä palasen, joka oli
työnnetty kahden tähden väliin.

 _La Vie Françaisessa_ herra Duroy kunnioittaa meitä peruutuksella,
 mutta peruuttaessaan hän valehtelee. Hän ilmoittaa, että rouva Aubert
 on olemassa ja että eräs konstaapeli on vienyt hänet poliisiasemalle.
 Tarvitsee siis vain panna eräs pieni sana 'konstaapelin' eteen,
 nimittäin sana 'siveys', ja koko asia on sanottu.

 Mutta muutamien sanomalehtimiesten omatunto on täysin samalla tasolla
 kuin heidän kynänsäkin.

 Minkä täten nimelläni allekirjoitan:

                                       _Louis Langremont_.

Georges Duroy sai ankaran sydämentykytyksen ja meni kotiin muuttamaan
pukua oikeastaan tietämättä, mitä hän teki. Häntä siis oli häväisty,
vieläpä tavalla, josta ei voinut olla epäilystäkään. Minkä tähden? Ei
minkään. Vanhan ämmän takia, joka oli riidellyt lihakauppiaansa kanssa.

Hän pukeutui kiireesti ja lähti tapaamaan johtaja Walteria hänen
kotiinsa, vaikka kello ei ollut vielä kahdeksaakaan aamulla.

Johtaja Walter oli juuri noussut ja istui lukemassa _La Plumea_. "No",
hän sanoi vakavan näköisenä, kun Duroy saapui, "nyt ette enää voi
peräytyä."

Nuori mies ei vastannut mitään. Johtaja jatkoi: "Etsikää heti käsiinne
Rival. Hän hoitaa asian."

Duroy sammalsi jonkin epäselvän sanan ja meni tapaamaan pakinoitsijaa,
joka vielä oli makuulla. Hän hyppäsi sängystä kellon soidessa ja
huudahti luettuaan hyökkäyksen: "Piru vieköön, meidän täytyy iskeä.
Kuka teillä on toisena todistajana?"

"En tiedä, ei minulla ole ketään."

"Boisrenard? Mitä arvelet hänestä?"

"Niin, Boisrenard."

"Osaatteko käytellä sapelia?"

"En lainkaan."

"Jumaliste! Entä pistoolia?"

"Osaan vähän ampua."

"Hyvä. Voitte sitten mennä harjoittelemaan, sillä välin kun minä
huolehdin muusta. Odottakaa nyt hetkinen!"

Hän pujahti pukuhuoneeseensa ja ilmestyi sieltä pian takaisin pestynä,
ajeltuna ja hienona.

"Tulkaa mukaan", hän sanoi.

Hän asui erään pienen vuokrahotellin pohjakerroksessa. Hän vei
Duroyn kellariin, suunnattomaan kellariin, joka oli järjestetty sekä
miekkailusaliksi että ampumaradaksi ja jonka kaikki kadulle päin olevat
luukut oli huolellisesti tukittu.

Sytytettyään rivin kaasuliekkejä, jotka ulottuivat aina viereisen
kellarin päähän asti, jonne oli asetettu punaiseksi ja siniseksi
maalattu rautainen miehenkuva, hän pani pöydälle pari uudenaikaista,
takaa ladattavaa revolveria ja alkoi komentaa ankaralla äänellä, aivan
kuin hän olisi ollut harjoituskentältä:

"Huomio! Tulta! Yksi, kaksi, kolme!"

Duroy totteli tahdottomana, kohotti käsivartensa, tähtäsi, ampui, ja
kun hän usein osasi rautakuvaa vatsaan, sillä hän oli pikkupoikana
ampunut monta lintua isänsä vanhalla ratsupistoolilla, Jacques Rival
selitti tyytyväisenä: "Hyvä — oikein hyvä — oikein hyvä — te edistytte
— te edistytte."

Sitten hän jätti Duroyn yksin: "Ampukaa tällä tavoin päivälliseen
asti. Tuossa on luoteja, älkää pelätkö niiden kuluttamista. Minä tulen
noutamaan teidät päivälliselle ja kerron sitten kuulumiset." Ja niin
hän lähti.

Jäätyään yksin Duroy ampui vielä muutamia laukauksia. Sitten hän
istahti miettimään.

Kuinka typerää tämä kaikki oli! Ja mitä tämä kaikki hyödytti? Jos joku
oli konna, niin oliko hän sen pienempi konna oltuaan kaksintaistelussa?
Ja mitä taas kunniallinen mies, jota oli loukattu, hyötyisi siitä,
että pani henkensä alttiiksi jonkun elukan takia? Duroyn ajatukset
harhailivat pimeässä, ja hänen mieleensä muistuivat Norbert de Varennen
sanat ihmisten henkisestä vajaamittaisuudesta, heidän latteista
ajatuksistaan ja puuhistaan ja heidän typerästä moraalistaan.

Ja hän virkkoi ääneen, niin yksin kuin olikin: "Se mies on piru vieköön
oikeassa."

Häntä janotti. Hän oli huomannut, että hänen takaansa kuului
pisaroimista. Siellä oli vesiallas, ja hän meni juomaan sen suppilosta.
Sitten hän taas syventyi mietteisiinsä. Tämä kellari oli synkkä,
synkkä kuin hauta. Kaukainen, kumiseva häly, joka johtui ohikiitävistä
ajoneuvoista, muistutti etäisen myrskyn ääntä. Mikähän aika päivästä
nyt oli? Tunnit kuluivat täällä alhaalla samaan tapaan kuin ne
arvattavasti kuluvat vankiloissa, joissa niistä ilmoittavat vain
vanginvartijan askelet hänen tuodessaan ruokaa. Duroy odotti kauan,
kauan.

Äkkiä hän kuuli askelia ja ääniä, ja Jacques Rival tuli sisään
Boisrenard’in seuraamana. Hän huusi heti Duroyn huomattuaan: "Kaikki on
järjestyksessä!"

Toinen luuli, että asia oli järjestetty anteeksipyyntökirjeellä. Hänen
sydämensä sykähti ja hän änkytti: "Oi... kiitos." Pakinoitsija jatkoi:
"Tuo Langremont oli hyvin ystävällinen ja suostui kaikkiin ehtoihimme.
Kaksikymmentäviisi askelta, laukaus komennuksesta, kättä kohottaen.
Käsivarsi on siten varmempi kuin ylhäältä alas laskettaessa. Katsos
näin, Boisrenard!"

Ja hän otti aseen ja laukaisi osoittaakseen, kuinka paljon helpompi oli
pysyä ampumalinjassa käsivartta kohotettaessa.

Sitten hän sanoi: "Nyt menemme syömään. Kello on kaksitoista."

Ja he lähtivät erääseen lähellä olevaan ravintolaan. Duroy oli
harvasanainen. Hän söi, jottei olisi paljastanut pelkoaan, ja seurasi
sitten Boisrenard’ia sanomalehden toimitukseen, jossa hän teki työnsä
hajamielisesti ja koneellisesti. Toisten mielestä hän oli kylmäverinen.

Jacques Rival tuli puristamaan hänen kättään iltapäivällä. Ja
sitten sovittiin, että hänen todistajansa tulisivat noutamaan hänet
vaunuilla kello seitsemältä seuraavana aamuna Vésinet’n metsään, jossa
kaksintaistelun piti tapahtua.

Kaikki tämä oli yllättänyt hänet perin odottamatta. Hän ei ollut
ottanut mihinkään osaa. Hän ei ollut sanonut sanaakaan. Hän ei ollut
ilmaissut omaa mielipidettään. Hän ei ollut hyväksynyt eikä kieltänyt
mitään. Ja kaikki oli käynyt niin nopeasti, että hän tuskin tiesi, mitä
oli tapahtunut. Hän oli vain ylimalkaan hämmentynyt ja kauhuissaan.

Yhdeksän aikaan hän huomasi olevansa kotonaan syötyään päivällistä
Boisrenardin kanssa. Tämä ei ollut pelkästä ystävyydestä jättänyt häntä
koko päivänä. Jäätyään yksin Duroy asteli hetken edestakaisin huoneensa
lattialla. Hän oli liian kiihtynyt voidakseen ajatella mitään. Yksi
ainoa ajatus täytti hänen aivonsa: Huomenna on kaksintaistelu!
Tämä ajatus ei herättänyt hänessä muuta kuin voimakasta ja sekavaa
mielenkuohua. Hän oli ollut sotilas, hän oli ampunut afrikkalaisia,
tosin olematta itse vaarassa, ampunut heitä kuin metsästäjä
metsäkarjuja.

Tänään hän oli tehnyt kaikki, mitä häneltä oli vaadittu. Hän oli ollut
sellainen kuin hänen tulikin olla. Nyt hänestä puhuttaisiin, hänen
tekoaan ylistettäisiin, häntä onniteltaisiin. Mutta äkkiä hän sanoi
ääneen kuin houruinhoitolainen: "Se perhanan elukka!"

Hän istuutui ja rupesi miettimään. Hän oli paiskannut kortin, jonka
Jacques Rival oli hänelle antanut, pienelle pöydälle muistaakseen
vastustajansa osoitteen. Hän luki sen uudelleen, niinkuin hän oli
tehnyt jo kaksikymmentä kertaa päivän kuluessa: Louis Langremont, 176,
rue Montmartre. Ei mitään muuta.

Hän tutki tarkoin näitä yhteenkuuluvia kirjaimia. Ne tuntuivat hänestä
salaperäisiltä ja levottomuutta herättäviltä. "Louis Langremont", mikä
mies hän oikein oli? Kuinka vanha hän oli? Kuinka pitkä? Millaiset
kasvot? Onpa tosiaan paksua, että tuollainen tuntematon, vieras mies
näin häiritsevällä tavalla sekaantuu toisen ihmisen elämään ilman
mitään syytä, pelkästä oikusta, vanhan eukon takia, joka on joutunut
riitaan lihakauppiaansa kanssa!

Hän virkkoi vielä kerran ääneen: "Se elukka!"

Ja hän istui tuota käyntikorttia tuijottaen liikkumattomana ja
mietteissään. Hänessä syttyi viha tuota paperipalaa kohtaan, kiivas
viha, johon sisältyi omituinen epämiellyttävä tunne. Koko juttuhan oli
sulaa hulluutta! Hän otti käteensä kynsisakset, jotka olivat sattumalta
esillä, ja pisti niillä kortin puhki nimen kohdalla, aivan kuin hän
olisi tikarinpistolla lävistänyt jonkun.

Hänen siis piti tapella, tapella pistooli kädessä! Miksi hän ei ollut
valinnut miekkaa? Siitä taistelusta hän olisi selviytynyt naarmu
käsivarressa tai kädessä. Mutta pistoolin seurauksista ei koskaan
voinut mennä takuuseen.

Hän sanoi: "Ei, minun täytyy olla rohkea."

Hänen oman äänensä kaiku pelästytti häntä, ja hän alkoi vilkuilla
ympärilleen. Hänestä alkoi tuntua äärimmäisen hermostuttavalta. Hän joi
lasin vettä ja meni makuulle.

Heittäydyttyään sänkyyn hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja sulki
silmänsä.

Vuode oli hyvin lämmin, vaikka huoneessa oli kylmä, mutta hänen ei
onnistunut saada unta. Hän kääntelehti vuoteessaan, makasi viisi
minuuttia selällään, kääntyi sitten vasemmalle kyljelleen ja siitä taas
oikealle.

Häntä vaivasi alituinen jano. Hän nousi juomaan, mutta uusi levottomuus
valtasi hänet: "Pelkäänkö minä?"

Miksi hänen sydämensä alkoi niin mielettömästi tykyttää pienimmästäkin
huoneessa kuuluvasta risahduksesta? Kun hänen seinäkellonsa hankkiutui
lyömään, sai vieterin heikko surina hänet hypähtämään pystyyn, ja hänen
täytyi pitää suutaan auki muutama sekunti voidakseen hengittää; siinä
määrin hän oli hermostunut.

Hän koetti tarkastella filosofin kannalta tätä mahdollisuutta:
"Pelkäänkö minä?"

Ei, hän ei todellakaan pelännyt, koska hän tahtoi ajaa asian loppuun
asti ja koska hän oli vakavasti päättänyt tapella eikä vapista. Mutta
hän tunsi olevansa niin järkyttynyt, että hän kysyi itseltään: "Voiko
ihminen pelätä vastoin tahtoaan?" Ja epäilys, levottomuus ja kauhu
valtasi hänet. Jos voima, joka oli hänen tahtoaan väkevämpi, käskevämpi
ja vastustamattomana lannistaisi hänet, mitä tapahtuisi silloin? Niin,
mitä tapahtuisi silloin?

Luonnollisesti hän menisi kohtauspaikalle, koska hän tahtoi sinne
mennä. Mutta jos häntä vapisuttaisi? Tai jos häntä alkaisi huimata? Ja
hän ajatteli tointaan, mainettaan, tulevaisuuttaan.

Ja hänet valtasi omituinen tarve nousta vuoteesta ja mennä katsomaan
kuvaansa peilistä. Hän sytytti kynttilän. Nähdessään kuvansa peilin
kirkkaasta pinnasta hän tuskin tunsi itseään, aivan kuin hän ei olisi
milloinkaan ennen nähnyt omaa kuvaansa. Hänen silmänsä näyttivät
suunnattoman suurilta, ja hän oli kalpea, hän oli todella kalpea,
tavattoman kalpea.

Äkkiä hänen aivoissaan käväisi ajatus: "Huomenna tähän samaan aikaan
ehkä olen kuollut." Ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää hurjasti.

Hän kääntyi vuoteeseensa päin ja näki itsensä aivan selvästi makaamassa
selällään, verhonaan sama lakana, jonka alta hän äsken oli noussut.
Hänen kasvonsa olivat kuopalla kuin ainakin ruumiin kasvot, ja hänen
kätensä olivat valkeat kuin ainakin sellaiset kädet, jotka eivät enää
voi liikkua.

Silloin hänet valtasi kauhu sänkyä kohtaan, ja päästäkseen sitä
katselemasta hän avasi ikkunan ja kurkisti ulos.

Jäätävä kylmyys pani ihon kirvelemään päästä jalkoihin asti, ja hän
väistyi hytisten sivuun.

Hänen päähänsä pälkähti ajatus sytyttää tuli uuniin. Hän kohenteli sitä
hitaasti, kääntymättä katsomaan taakseen. Hänen kätensä värähtivät
heikosti sattuessaan johonkin esineeseen. Hänen päätään pyörrytti,
hänen harhailevien, raadeltujen ajatustensa pako tuotti tuskaa. Hänet
valtasi huumaus, kuin hän olisi ollut humalassa.

Ja lakkaamatta hän kyseli itseltään: "Mitä minun tulee tehdä? Kuinka
minun käy?"

Hän alkoi taas kulkea lattialla edestakaisin, toistellen koneellisesti,
keskeytymättä: "Minun täytyy olla luja, hyvin luja."

Sitten hän ajatteli: "Minun täytyy kirjoittaa vanhemmilleni tapaturman
varalta."

Hän istuutui uudelleen, otti paperiarkin ja kirjoitti: "Isä kulta,
armas äiti..."

Mutta sitten tällaiset sananparret tuntuivat hänestä liian
mitättömiltä näin traagillisissa oloissa. Hän repi rikki paperin
ja aloitti uudelleen: "Rakas isä, rakas äiti. Minä ryhdyn huomenna
kaksintaisteluun, ja siltä varalta, että..."

Hän ei uskaltanut kirjoittaa jatkoa, vaan ponnahti äkkiä pystyyn.

Ajatus tuntui nyt aivan musertavalta. Hänen täytyi kaksintaistella.
Sitä oli mahdotonta välttää. Kuinka hänen kävisi? Hänhän tahtoi
taistella, hänhän oli sen vakaasti päättänyt, ja tämä päätös oli luja.

Silloin tällöin hänen hampaansa kalahtivat hiljaa ja kuivasti. Hän
kysyi itseltään:

"Onko vastustajani taistellut aikaisemmin? Onko hän harjoitellut
ampumista? Onko hän tunnettu? Onko hän taitava?" Duroy ei ollut koskaan
kuullut mainittavan hänen nimeään. Mutta joka tapauksessa, ellei mies
olisi ollut erikoisen taitava juuri revolverinkäyttäjänä, hän ei olisi
ilman muuta valinnut tätä vaarallista asetta, vieläpä niin helposti,
yhtään epäröimättä ja hangoittelematta vastaan.

Sitten Duroy kuvitteli mielessään heidän kohtauksensa, sen osan, jota
hän itse tulisi näyttelemään, sekä vastustajansa osan. Hän pinnisti
ajatuksiaan käymällä pienimpienkin yksityiskohtien lävitse, ja äkkiä
hän näki edessään sen pienen, syvän, mustan reiän, josta kuula lentäisi
ulos.

Ja samassa hänet valtasi kauhu ja epätoivo. Koko hänen ruumiinsa
vapisi voimakkain nytkähdyksin. Hän puristi hampaansa yhteen ollakseen
huutamatta. Hän olisi kuin mielenvikainen tahtonut kieritellä ympäri
lattiaa ja repiä ja raapia jotakin. Mutta hän huomasi juomalasin uunin
reunalla ja muisti samassa, että hänen kaapissaan oli miltei kokonainen
litra viinaa. Hän oli säilyttänyt sotilaallisen tapansa "tappaa matoja"
joka aamu.

Hän tarttui pulloon ja joi siitä pitkin, ahnain siemauksin. Hän
keskeytti vain hengittääkseen välillä. Pullosta tyhjentyi kolmannes.

Alkoholi poltti pian hänen sisuksiaan kuin liekki. Se tunkeutui
jäseniin ja vahvisti hänen sieluaan, huumasi sen voimallaan.

Hän sanoi itsekseen: "Nyt keksin keinon." Ja koska koko hänen
ruumistaan poltti, hän avasi ikkunan.

Päivä valkeni kalpeana ja huurteisena. Kaukana vaalenevalla
taivaanrannalla tähdet näyttivät sammuvan ja syvällä kuilussa
kalpenivat rautatien vihreät, punaiset ja valkeat merkkilyhdyt.

Ensimmäiset veturit lähtivät tallista ja vierivät sieltä viheltäen
lähimmille raiteille. Toiset, kauempana olevat, viheltelivät terävästi
ja kertailivat aamuhuutojaan kuin kukot maaseudulla.

Duroy ajatteli: "Ehkä en saa nähdä tätä koskaan enää." Mutta kun hän
tunsi taas alkavansa herpautua hän asettui ankaraan vastarintaan. "Ei,
ei saa ajatella mitään siihen asti, kunnes taistelu on ohitse. Se on
ainoa keino pysyä rohkeana."

Ja hän alkoi pukeutua. Ajaessaan partaansa hän tunsi taaskin itsensä
heikoksi ajatellessaan, että hän nyt ehkä viimeisen kerran katseli
kasvojaan.

Hän otti ryypyn viinaa ja lopetti pukeutumisensa.

Seuraavaa tuntia oli vaikea saada kulumaan. Hän kulki edestakaisin
huoneessaan koettaen turruttaa sieluaan liikkumattomaksi. Kun ovelle
koputettiin, hänen täytyi hetkiseksi heittäytyä selälleen vuoteelleen,
niin kovan liikutuksen valtaan hän joutui.

Todistajat astuivat sisään. Jo nyt!

He olivat pukeutuneet turkkeihin. Rival puristi hoidokkinsa kättä ja
selitti:

"Nyt on kylmä kuin Siperiassa." Sitten hän kysyi: "Miten voitte?"

"Kiitos, oikein hyvin."

"Oletteko levollinen."

"Hyvin levollinen."

"No, lähdemme siis. Oletteko syönyt ja juonut jotakin."

"Kiitos. En tarvitse mitään."

Boisrenard’illa oli tapahtuman kunniaksi ulkomainen ritarimerkki,
vihreä ja keltainen, jota Duroy ei ollut ennen nähnyt hänen
rintapielessään.

He menivät kadulle. Eräs herra istui odottamassa vaunuissa. Rival
esitti: "Tohtori Le Brument." Duroy puristi hänen kättään änkyttäen:
"Kiitän teitä", ja tahtoi sitten istuutua etupenkille, mutta
istuutuikin jonkin kovan esineen päälle. Hän hypähti pystyyn kuin
vieteri. Siinä oli revolverilaatikko.

Rival toisti: "Ei sinne! Menkää takaistuimelle! Kaksintaistelija ja
lääkäri takaistuimelle." Vihdoinkin Duroy käsitti ja putosi istumaan
tohtorin viereen.

Molemmat todistajat nousivat sen jälkeen ajopeleihin, ja kuski antoi
vaunujen lähteä liikkeelle. Hän tiesi, minne hänen oli ajettava.

Mutta revolverilaatikko häiritsi kaikkia, erittäinkin Duroyta, joka
mieluummin olisi ollut sitä katselematta. Se koetettiin kätkeä selän
taakse, mutta siinä se teki istumisen hankalaksi. Se aseteltiin
syrjälleen Rivalin ja Boisrenard’in väliin, mutta se putosi yhtenään
alas. Vihdoin se lykättiin jalkojen väliin.

Keskustelu sujui laimeasti, vaikka tohtori kertoili kaskuja. Rival
yksin vastaili. Duroy olisi mielellään tahtonut antaa todistuksia
mielentyyneydestään, mutta hän pelkäsi kadottavansa ajatustensa langan
ja paljastavansa kapinoivan sielunsa. Häntä vaivasi koko ajan kiduttava
pelko, että hän rupeaisi tärisemään.

Vaunut olivat pian tavallisella maaseudulla. Kello oli noin yhdeksän.
Oli kylmä talviaamu: koko luonto oli kimmeltävä, hauras ja kova kuin
kristalli. Huurteiset puut näyttivät jäähän upotetuilta, maa kajahti
jalkojen alla, kuiva ilma kuljetti mukanaan pienimmänkin äänen, sininen
taivas kiilsi kuin kuvastin, ja itse aurinko, loistavana ja kylmänä,
nousi esiin taivaanrannalta valaen luonnon ylle pakkassäteitään, jotka
eivät lämmittäneet.

Rival sanoi Duroylle: "Tilasin revolverit Castine-Renetteltä. Hän on
itse ladannut ne ja sinetöinyt laatikon. Muuten heitämme arpaa meidän
ja vastustajaimme revolvereista."

Duroy vastasi koneellisesti:

"Kiitoksia paljon."

Sitten Rival alkoi ladella hänelle tarkkoja määräyksiä, sillä hän
piti kovin tärkeänä, ettei hänen hoidokkinsa vain missään suhteessa
erehtyisi. Hän korosti joka seikkaa monta kertaa: "Kun kysytään:
'Ovatko herrat valmiit?' te vastaatte selvällä äänellä: 'Kyllä'.

"Kun komennetaan: 'Tulta!' te kohotatte käsivartenne ja ammutte, ennen
kuin on laskettu kolmeen."

Ja Duroy kertasi itsekseen: "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni,
— kun komennetaan, tulta, kohotan käteni, — kun komennetaan tulta,
kohotan käteni."

Hän harjoitteli tätä kuten lapset lukevat läksyjään, kertasi sitä
itsekseen kuiskaavalla äänellä oikein takoakseen sen päähänsä. — "Kun
komennetaan tulta, kohotan käteni."

Vaunut ajoivat metsään, kääntyivät oikealle lehtokujaa pitkin ja sitten
taas oikealle. Rival avasi äkkiä oven ja huusi kuskille: "Tuonne päin!
Seuratkaa tuota pientä polkua!" Vaunut kääntyivät nyt raivaamattomalle
tielle ja seurasivat muutamia pyörienjälkiä pensaiden lomitse, jossa
värisi kuihtuneita, reunoiltaan jäätyneitä lehtiä.

Duroy jupisi yhtä: "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni." Ja hän tuli
ajatelleeksi, että vaunujen kaatuminen voisi järjestää koko asian.
Voi, jos hän voisi kaataa vaunut! Olisipa suuri onni, jos hän voisi
katkaista jalkansa!...

Mutta metsäaukean toisessa päässä hän huomasi toiset vaunut, jotka
olivat pysähtyneet sinne, ja neljä herraa, jotka tömisyttivät jalkojaan
pitääkseen ne lämpiminä. Ja Duroyn täytyi pitää suutaan auki, sillä
hänen oli hyvin vaikea hengittää.

Todistajat poistuivat vaunuista edellä; sitten poistui lääkäri ja
viimeisenä kaksintaistelija. Rival oli ottanut revolverilaatikon ja
meni Boisrenard’in kanssa vieraiden luo, jotka tulivat heitä vastaan.
Duroy näki heidän tervehtivän toisiaan juhlallisesti ja sitten menevän
yhdessä metsäaukeamaa kohden milloin tuijottaen maahan, milloin puihin,
aivan kuin olisivat hakeneet jotakin, mikä ehkä oli pudonnut maahan
tai lentänyt tiehensä. Sitten he laskivat askelet ja pistivät hyvin
vaivalloisesti kaksi keppiä pystyyn jäätyneeseen maahan. Vihdoin he
kokoutuivat uudelleen yhteen ja tekivät toisilleen käsittämättömiä
liikkeitä.

Tohtori Le Brument kysyi Duroylta:

"Kuinka voitte? Tarvitsetteko jotakin?"

"Kiitos, en tarvitse mitään."

Duroy luuli tulevansa hulluksi tai nukkuvansa ja näkevänsä unta, että
jokin yliluonnollinen oli kietonut hänet pauloihinsa.

Pelkäsikö hän? Ehkä. Mutta hän ei tietänyt sitä. Kaikki oli muuttunut
hänen ympärillään.

Jacques Rival tuli takaisin ja kertoi hyvin hiljaa ja tyytyväisen
näköisenä: "Kaikki on selvää. Meillä on ollut onni pistoolien
arvonnassa."

Se seikka ei liikuttanut Duroyta vähääkään.

Häneltä riisuttiin päällystakki. Hän salli sen tapahtua. Hänen
takintaskujaan tunnusteltiin, jotta oltaisiin varma siitä, ettei niissä
ollut mitään papereita tai suojelevaa lompakkoa.

Hän toisteli itsekseen kuin rukousta: "Kun komennetaan tulta, kohotan
käteni."

Sen jälkeen hänet vietiin toisen maahan pystytetyn kepin kohdalle
ja hänelle annettiin revolveri käteen. Silloin hän huomasi erään
miehen, joka seisoi aivan lähellä häneen päin kääntyneenä. Mies oli
pieni, paksu, kaljupäinen herra, silmälasit nenällä. Se oli hänen
vastustajansa.

Duroy näki hänet aivan hyvin, mutta ajatteli vain: "Kun komennetaan
tulta, kohotan käteni ja ammun." Silloin kajahti luonnon suuressa
hiljaisuudessa ääni, joka tuntui tulevan hyvin kaukaa. Ääni kysyi:
"Ovatko herrat valmiit?" Georges huusi: "Kyllä."

Silloin sama ääni komensi: "Tulta!..."

Duroy ei kuullut enää mitään, ei nähnyt enää mitään, ei välittänyt enää
mistään, hän tunsi vain kohottavansa kätensä ja painavansa liipasinta
kaikin voimin.

Eikä hän kuullut mitään.

Mutta hän näki heti pienen savupilven tuprahtavan revolverin suusta.
Häntä vastapäätä oleva mies seisoi yhä samassa asennossa kuin hän
itsekin, ja Duroy näki hänenkin päänsä yläpuolella leijailevan pienen
valkean savupilven.

He olivat molemmat ampuneet. Kaksintaistelu oli päättynyt.

Lääkäri ja todistajat tunnustelivat ja pusertelivat häntä, availivat
hänen vaatteitaan ja kyselivät huolestuneina: "Oletteko haavoittunut?"
Hän vastasi umpimähkään: "En. En luule."

Langremont oli muuten pelastanut nahkansa yhtä hyvin kuin hänkin,
ja Jacques Rival mutisi tyytymättömänä: "Noita kirottuja pistooleja
käytettäessä käy aina näin. Joko niillä ammutaan ohitse tai tapetaan.
Kirotut vehkeet!" Duroy ei liikahtanut paikaltaan. Hän oli kuin
halvautunut pelkästä hämmästyksestä ja ilosta. Kaksintaistelu oli
ohitse! Häneltä otettiin ase, jota hän vieläkin pusersi kädessään.
Hänestä tuntui nyt, kuin hän olisi taistellut koko maailmaa vastaan.
Nyt se oli ohitse! Mikä onni!

Hän tunsi olevansa kyllin rohkea uhmatakseen ketä hyvänsä.

Todistajat puhelivat keskenään muutaman minuutin ja päättivät
pöytäkirjan laatimista varten tavata seuraavana päivänä. Sitten
palattiin vaunuihin ja kuski, joka istui nauraen pukillaan, sivalsi
hevosia piiskallaan, ja vaunut lähtivät liikkeelle.

Kaikki neljä söivät yhdessä aamiaista bulevardilla ja juttelivat
äskeisestä tapahtumasta. Duroy kertoi vaikutelmiaan: "Koko juttu ei
liikuttanut minua vähääkään, ei rahtuakaan. Tottapa sen huomasitte?"

Rival vastasi: "Kyllä huomasimme. Hoiditte itsenne mainiosti."

Kun pöytäkirja oli kirjoitettu, se annettiin Duroylle, jonka piti
julkaista se omassa osastossaan. Hän hämmästyi lukiessaan siitä, että
hän oli vaihtanut kaksi laukausta herra Louis Langremont’in kanssa ja
kysyi hieman huolestuneena Rivalilta: "Mutta mehän ammuimme vain yhden
laukauksen?"

Toinen hymyili: "Niinpä niin, laukaus mieheen tekee kaksi laukausta."

Duroy tyytyi selitykseen eikä ollut itsepäinen. Johtaja Walter syleili
häntä:

"Mainiota, mainiota! Te olette puolustanut _La Vie Françaisen_ värejä!
Mainiota!"

Illalla Georges näyttäytyi suurten sanomalehtien toimituksissa ja
bulevardien isoissa kahviloissa. Hän tapasi kaksi kertaa vastustajansa,
joka myös oli näyttelemässä itseään yleisölle.

He eivät tervehtineet toisiaan. Jos jompikumpi olisi haavoittunut,
he olisivat kätelleet toisiaan. Molemmat muuten vannoivat kuulleensa
vastustajan kuulan viheltävän.

Seuraavana päivänä yhdentoista aikaan Duroy sai pienen sinisen sähkeen:
"Jumalani, miten olen pelännyt. Tule heti rue de Constantinoplelle,
niin että saan syleillä sinua, rakkaani. Kuinka rohkea sinä olet — minä
ihailen sinua. — Clo."

Duroy meni kohtauspaikalle, ja Clotilde heittäytyi hänen syliinsä
peittäen hänet suudelmillaan.

"Oi, rakkaani, jospa tietäisit, kuinka liikuttuneeksi tulin aamulla
lukiessani sanomalehteä. Oi, kerro minulle! Kerro kaikki! Minä tahdon
tietää kaikki."

Duroyn täytyi kertoa kaikki yksityiskohdat, vähäpätöisetkin. Clotilde
kysyi:

"Yö ennen kaksintaistelua kai oli sinusta hirmuinen?"

"Ei ollenkaan. Minä nukuin kuin tukki."

"Minä en olisi voinut nukkua lainkaan. No, kuinka metsässä kävi, kerro
siitä!"

Duroy kuvasi tapahtuman draamallisesti: "Kun seisoimme toisiamme
vastapäätä, välissämme vain kaksikymmentä askelta, toisin sanoen neljä
kertaa tämän huoneen pituus, Jacques kysyi, olemmeko valmiit, ja
komensi: 'Tulta!' Minä nostin heti käsivarteni suoraan ampumalinjalle,
mutta olin kyllin tyhmä tähdätäkseni päähän. Minun revolveriani
oli hyvin vaikea saada laukeamaan, ja minä olen tottunut keveisiin
aseisiin, niin että liipasimen vastustus sai aikaan sen, että kuula
lensi liian korkealle. Mutta kuitenkaan se ei lentänyt ohi kaukaa.
Vastustajani, se veijari, ampui myös hyvin. Hänen kuulansa hipaisi
ohimoani, ja minä tunsin ilmanpaineen."

Clotilde istui hänen polvellaan ja piti käsivarsiaan hänen kaulallaan,
aivan kuin ottaen osaa hänen vaaraansa. Hän änkytti:

"Voi, oma ystävä raukkani, oma ystävä raukkani..."

Kun Duroy oli lopettanut kertomuksensa, rouva de Marelle sanoi:
"Tiedätkö, minä en voi elää ilman sinua. Minun täytyy saada tavata
sinua, mutta nyt, kun mieheni on Pariisissa, se ei ole helppoa. Joskus
ehkä voisin vapautua tunniksi aamuisin, ennen kuin olet noussut
vuoteestasi, ja silloin voisin tulla syleilemään sinua, mutta en voi
tulla siihen kauheaan taloon, jossa asut. Mitä meidän olisi tehtävä?"

Duroyn päähän juolahti keino, ja hän kysyi:

"Paljonko maksat tästä huoneistosta?"

"Sata frangia kuussa."

"Hyvä, minä otan nämä huoneet itselleni ja muutan tänne heti. Se huone,
jossa nyt asun, ei sovi enää nykyiselle arvolleni."

Rouva de Marelle mietti hetken ja vastasi sitten:

"Ei, minä en tahdo."

Duroy hämmästyi:

"Miksi et tahdo?"

"Siksi, että..."

"Se ei ole mikään syy. Tämä asunto sopii minulle hyvin. Minä olen
täällä ja pysyn täällä." Ja Duroy purskahti nauruun:

"Muuten se on vuokrattukin minun nimiini."

Mutta rouva de Marelle vastusti yhä: "Ei, ei, minä en tahdo..."

"Mutta sano nyt, miksi et tahdo?"

Silloin rouva de Marelle kuiskasi hiljaa hänen korvaansa: "Siksi, että
sinä voit tuoda tänne toisia naisia, ja sitä minä en tahdo."

Duroy loukkaantui: "Ei, sitä en tee! Tuhat tulimmaista! Lupaan sen
sinulle."

"Älä lupaa, teet sen kuitenkin."

"Minä vannon!"

"Oikeinko todella? Kunniasanallasi? Tämä on meidän kotimme, vain
meidän."

Rouva de Marelle syleili häntä rakkauden hellyttämänä: "Siinä
tapauksessa suostun mielelläni, rakkaani. Mutta sinä tiedät, että jos
petät minut kerran vielä, vain yhden ainoan kerran vielä, niin kaikki
on lopussa väliltämme, lopussa, ainaiseksi lopussa!"

Duroy vannoi ja vakuutti vielä kerran, ja he sopivat, että Duroy
muuttaisi sinne jo samana päivänä, jotta Clotilde voisi tavata hänet
mennessään talon ohitse.

"Joka tapauksessa tule luokseni päivällisille sunnuntaina. Mieheni
mielistyi sinuun suuresti."

Duroy oli hyvillään.

"Oh, todellako?"

"Niin, sinä valtasit hänet heti. Ja vielä eräs asia. Sanoithan kerran,
että sinut on kasvatettu maalla, jossakin herraskartanossa, vai kuinka?"

"Niin, miksi sitä kysyt?"

"Silloin kai ymmärrät vähän maanviljelystä?"

"Kyllä."

"No, puhu vähän puutarhanhoidosta ja vuodentuloista, mieheni pitää
sellaisesta."

"Hyvä. En unohda sitä."

Ja rouva de Marelle jätti Duroyn suudeltuaan häntä lukemattomia
kertoja, sillä kaksintaistelu oli kiihottanut hänet äärimmilleen.

Ja Duroy ajatteli mennessään toimitukseen: "Kylläpä hän on
hullunkurinen! Oikea kananpää! Tietääkö hän, mitä hän tahtoo ja mitä
hän rakastaa? Ja onpa sekin avioliitto! Mikähän sattuma on vienyt
yhteen tuon vanhan ukon ja tuollaisen hupakon? Mistähän syystä tuo
rautatientarkastaja on nainut tuollaisen letukan? Salaperäistä! Kukapa
tietää? Ehkä se on ollut rakkautta?"

Ja lopuksi hän ajatteli: "Olkoon kuinka tahansa, Clotilde on mainio
rakastajatar. Olisinpa todella tavattoman tyhmä jos luopuisin hänestä."



8


Kaksintaistelu kohotti Duroyn _La Vie Françaisen_ johtavien
pakinoitsijoiden riviin. Mutta kun aiheiden keksiminen oli
hänelle suunnattoman vaikeaa, hän valitsi erikoisalakseen tapojen
turmeltumisen, luonteiden löyhtymisen, isänmaallisten tunteiden
höltymisen ja Ranskan kunnian verenvähyyden sättimisen. (Hän oli
keksinyt sanan "verenvähyys", josta hän oli ylpeä).

Ja kun rouva de Marelle pistelevään, epäilevään ja vallattomaan
tapaansa, mikä on pariisilaisnaisille ominainen, laski leikkiä hänen
kirjallisista tuotteistaan, Duroy vastasi hymyillen: "Pyh! Ne tuottavat
minulle vastaisuudessa mainetta."

Duroy asui nyt rue de Constantinoplen talossa, jonne hän oli kantanut
matkalaukkunsa, partaveitsensä ja saippuansa. Siinä kaikki hänen
muuttotavaransa. Kaksi tai kolme kertaa viikossa nuori nainen tuli
hänen luokseen, ennen kuin hän oli ennättänyt nousta vuoteesta,
riisuutui minuutissa ja pujahti sänkyyn vielä väristen kylmästä.

Duroy vuorostaan söi joka torstai Clotilden luona päivällistä ja koetti
olla mieliksi rakastajattarensa miehelle, jonka kanssa hän keskusteli
maanviljelyksestä. Ja kun hän itsekin oli innostunut tämäntapaisiin
kysymyksiin, he toisinaan syventyivät siinä määrin keskusteluunsa, että
kokonaan unohtivat naisensa, joka torkkui leposohvalla.

Laurine nukahti myös usein milloin isänsä, milloin Bel-Amin polvelle.

Ja sanomalehtimiehen mentyä herra de Marelle ei milloinkaan unohtanut
sanoa: "Hän on todella hyvin hauska mies ja niin sivistynyt." Ja näissä
sanoissa oli sama opettava sävy, jolla hänen oli tapanaan lausua julki
vähäpätöisimmätkin seikat.

Oli helmikuun loppupuoli. Kaduilla alkoi tuntua orvokintuoksua, joka
aamuisin levisi kukkakauppiaiden kärryistä.

Duroyn taivas oli pilvetön.

Eräänä iltana tullessaan kotiin hän löysi kirjeen, joka oli pantu
ovenrakoon. Hän katsahti postileimaa: Cannes. Hän repäisi kuoren auki
ja luki:

 Cannes, Villa Jolie.

 Rakas ystävä, te sanoitte, että saan luottaa teihin kaikessa. Nyt
 minun täytyy pyytää teiltä hyvin vaikeaa palvelusta. Tulkaa auttamaan
 minua, älkää jättäkö minua yksin Charles’in viimeisinä hetkinä. Hän
 on kuolemaisillaan. Hän ei luultavasti elä tätä viikkoa loppuun. Hän
 on kyllä vielä jalkeilla, mutta lääkäri on antanut minulle selvän
 vihjauksen.

 Minulla ei enää ole rohkeutta eikä voimia katsella tätä
 kuolinkamppailua, jota kestää yöt ja päivät. Ja minä kauhistun
 ajatellessani niitä viimeisiä tunteja, jotka ovat tulossa. Tällaisen
 pyynnön voin tehdä vain teille, sillä miehelläni ei ole enää
 sukulaisia. Te olette ollut hänen toverinsa, hän on hankkinut teille
 paikan toimituksessa. Tulkaa, pyydän teitä! Minulla ei ole muita,
 joiden puoleen voisin kääntyä.

 Uskollinen ystävänne

                                         _Madeleine Forestier_.

Ihmeellinen tunne valtasi Georgesin sydämen. Se tuli kuin tuulenpuuska,
vapauttavana ja näköaloja avartavana, ja hän mumisi: "Tietysti
matkustan, Charles parka! Mitä me ihmiset oikeastaan olemme?"

Johtaja, jolle hän kertoi nuoren naisen kirjeestä, antoi muristen
hänelle luvan matkustaa, mutta toisti moneen kertaan:

"Tulkaa pian takaisin. Me tarvitsemme teitä."

Seuraavana päivänä kello seitsemältä Georges Duroy matkusti Cannes’iin
pikajunassa ilmoitettuaan ensin sähkeellä lähdöstään herrasväki de
Marellelle.

Hän saapui perille kello neljältä seuraavana iltapäivänä.

Kantaja saattoi hänet Villa Joliehin. Se sijaitsi Cannes'in ja Juanin
lahden välisellä kuusimetsän rinteellä, joka oli täynnä valkoisia
taloja.

Villa Jolie oli aivan tien vieressä. Se oli matala ja italialaiseen
tyyliin rakennettu. Tie poimutteli puiden välissä, ja joka mutkassa
avautui ihana näköala.

Palvelijatar avasi oven ja huudahti:

"Oh herra Duroy! Rouva on odottanut teitä hyvin kärsimättömästi."

Duroy kysyi:

"Kuinka isäntänne voi?"

"Huonosti, herra. Hänellä ei ole jäljellä montakaan päivää."

Huoneessa, johon nuori mies tuli, lattiaa peitti vaalea, sinikuvioinen
persialaismatto. Korkeasta ja leveästä ikkunasta oli laaja näköala
kaupunkiin ja merelle.

Duroy mumisi: "Jumaliste, tämähän on hieno ollakseen maalaishuvila!
Mistä hitosta he saavat rahaa?"

Hameen kahina sai hänet kääntymään.

Rouva Forestier ojensi hänelle molemmat kätensä: "Olitte hyvin
ystävällinen, kun tulitte!" Ja äkkiä hän sulki Duroyn syliinsä. Sitten
he katselivat toisiaan.

Rouva Forestier oli hieman kalpea ja laihtunut, mutta kuitenkin terveen
näköinen. Hän näytti ehkä vieläkin kauniimmalta ja hienommalta kuin
ennen. Hän kuiskasi:

"Mieheni on hirmuinen, tiedättekö. Hän tietää päiviensä olevan lopussa
ja kohtelee minua kuin tyranni. Olen kertonut hänelle, että te olette
saapunut. Mutta missä matkalaukkunne on?"

Duroy vastasi: "Jätin sen asemalle. En tietänyt, mihin hotelliin te
kehottaisitte minua asettumaan, jotta olisin lähellänne."

Rouva Forestier epäröi, mutta sanoi sitten: "Te jäätte asumaan tänne
meille. Huoneenne on jo kunnossa. Mieheni voi kuolla millä hetkellä
tahansa, ja jos se tapahtuisi yöllä, olisin aivan yksin. Lähetän
noutamaan matkalaukkunne."

Duroy kumarsi kohteliaasti: "Kuten tahdotte."

"Mennään nyt", rouva Forestier sanoi.

Duroy seurasi häntä. Rouva avasi erään oven alakerrassa; ikkunan luona,
nojatuolissa, huopapeittoon käärittynä, istui kuolleen näköinen mies,
jonka kasvot hohtivat sinisenkalpeina laskevan auringon punertavassa
valossa. Hän tuijotti Duroyta. Tämä tuskin tunsi häntä. Hän oikeastaan
vain arvasi, että hänen edessään oleva mies oli hänen ystävänsä
Forestier.

Huoneessa tuntui kuumeen, lääkkeiden ja karbolin hajua. Ilma oli
ällöttävä ja painostava kuten aina rintatautisten ympärillä.

Forestier kohotti kättään hitaasti ja vaivalloisesti: "Vai niin, sinä
olet täällä", hän sanoi. "Tulet katsomaan minun kuolemaani. Kiitos
siitä."

Duroy koetti nauraa: "Katsomaan sinun kuolemaasi! Sepä ei taitaisi olla
mikään hauska näky. Enkä muutenkaan valitsisi juuri sellaista syytä
Cannes’iin tuloani varten. Tulen tervehtimään sinua ja saadakseni vähän
itsekin levätä."

Toinen mutisi: "Istuhan nyt", ja painoi sitten päänsä aivan kuin
vajoten epätoivoisiin mietiskelyihin.

Forestier hengitti nopeaan ja läähättäen sekä päästeli silloin tällöin
valittavia äännähdyksiä, aivan kuin tahtoen muistuttaa muille, miten
sairas hän oli.

Kun rouva Forestier huomasi, että hänen miehensä oli lakannut
puhumasta, hän meni ikkunan luo ja sanoi viitaten päällään
taivaanrantaa kohden:

"Katsokaa! Eikö olekin kaunista?"

He näkivät huviloita täynnä olevan rinteen, joka vietti kohti
kaupunkia. Puoliympyrään rakennettu kaupunki oli rannalla, sen toinen
pää ulottui aallonmurtajaan asti. Sen takana kohosi vanha kaupunki
vanhanaikaisine kellotapuleineen. Sen talot ulottuivat Croisetten
niemen kärkeen täyttäen vastapäätä Lérinin saaria olevan rinteen. Nämä
saaret erottuivat kahtena vihreänä läiskänä tummansinisestä merestä.
Huvilasta katsoen ne näyttivät niin litteiltä, että niitä olisi
helposti voinut luulla kahdeksi veden pinnalla kelluvaksi suunnattoman
suureksi lehdeksi.

Ja kaukana etäisyydessä, lahden toisella puolen, aallonmurtajan
ja kellotapulin takana, näkyi kirkasta taivasta vasten pitkä jono
sinertäviä vuoria. Niiden ääriviivat olivat vuoroin pyöreitä, vuoroin
vinoja ja teräviä ja koko vuorijono päättyi suureen kalliopyramiidiin,
jonka juuret kylpivät meressä.

Rouva Forestier osoitti sitä: "Tuo tuolla on Esterel."

Tummien vuorenhuippujen takana avaruus oli punainen, veripunainen, niin
kirkkaanpunainen, että sen katseleminen teki pahaa silmille.

Tämän sammuvan päivän majesteettisuus teki vaikutuksensa Duroyhan
vastoin hänen lähtöäänkin, ja hän tunsi pientä alakuloisuutta.

Mutta kun hän ei keksinyt sopivaa tapaa tunteittensa ilmaisemiseksi,
hän vain mumisi: "Voi sentään, miten kaunista."

Forestier käänsi päätään vaimoaan kohden ja sanoi: "Anna minulle vähän
raitista ilmaa."

Madeleine vastasi: "Se ei ole viisasta. On myöhä, ja aurinko laskee.
Voit vilustua, ja tiedäthän hyvin, ettei se ole sinulle terveellistä
nykyisessä tilassasi."

Forestier teki oikealla kädellään heikon, kuumeisen liikkeen, joka ehkä
oli tarkoitettu nyrkiniskuksi, ja sai vihaisen virnistyksen, oikean
kuolemanvirnistyksen avulla puserretuksi esiin murinan: "Etkö kuule,
minä tukehdun. Mitä sillä on väliä, kuolenko päivää aikaisemmin vai
päivää myöhemmin, koska minun joka tapauksessa on kuoltava..." Ja hänen
laihat poskensa ja ulkonevat poskipäänsä kävivät entistä kelmeämmiksi.

Rouva Forestier avasi ikkunan selkosen selälleen.

Sisään tulvahtava tuuli yllätti heidät kaikki kuin suloinen hyväily.
Se oli lempeä, hiljainen kevättuulahdus, täynnä puiden ja pensaiden
huumaavaa tuoksua, josta saattoi erottaa pihkan ja eukalyptuspuun
vahvan hajun.

Forestier hengitti sitä lyhyin ja katkonaisin hengähdyksin. Hän puristi
kyntensä tuolin käsinojiin ja sanoi matalalla kähisevällä äänellä:
"Sulje ikkuna. Tuuli ei ole minulle hyväksi. On parempi tukehtua tähän
kellariin."

Ja hänen vaimonsa sulki hitaasti ikkunan ja jäi sitten, otsa ruutua
vasten painuneena, tuijottamaan kauas illan hiljaisuuteen.

Duroy, jonka olo tuntui tukalalta, olisi tahtonut jutella sairaan
kanssa, lohduttaa häntä.

Mutta hän ei keksinyt mitään lohdutuksen sanoja.

Hän yritti änkyttää: "Eikö vointisi ole lainkaan parantunut tultuasi
tänne?"

Toinen kohautti kärsimättömänä olkapäitään: "Näethän itse." Ja hän
antoi päänsä jälleen vaipua rinnalleen.

Duroy jatkoi: "Hitto vieköön, täällähän on turkasen ihanaa Pariisiin
verrattuna. Siellä on vielä täysi talvi. Siellä sataa lunta ja rakeita
ja vettä ja siellä on niin pimeää, että lamput täytyy sytyttää jo kello
kolmelta."

Forestier kysyi: "Mitä uutta lehdestä?"

"Ei mitään. Sinun sijaiseksesi on otettu _Voltairen_ pikku Lacrin,
mutta hän on jotenkin mahdoton. On jo aika, että tulet takaisin."

Sairas änkytti: "Minäkö? Minä saan kirjoittaa seuraavan kirjoitukseni
kuusi kyynärää maan alla."

Tämä päähänpisto tuli säännöllisesti esiin joka asian yhteydessä ja
takertui joka ajatukseen, joka lauseeseen.

Syvä hiljaisuus seurasi, syvä, kiusallinen hiljaisuus. Laskevan
auringon hehku vaaleni vähitellen, ja vuoret alkoivat tummua punaista,
hämärtyvää taivasta vasten. Vaihtelevat varjot, nuo yön ennustajat,
joita taivaan sammuvan lieden liekit vielä loihtivat esiin, hiipivät
huoneeseen ja näyttivät verhoavan huonekalut, seinät, tapetit ja nurkat
mustin ja purppuraisin harsoin. Uunipeili, johon taivaanranta kuvastui,
muistutti veristä läkkipeltiä.

Rouva Forestier seisoi liikkumattomana, selin huoneeseen, ja katseli
ulos ikkunasta.

Ja Forestier rupesi puhumaan kähisevällä, sortuneella äänellä, jota
oli tuskallista kuunnella: "Montako auringonlaskua minulla vielä on
jäljellä?... Kahdeksan... kymmenen... viisitoista tai kaksikymmentä...
ehkä kolmekymmentä... mutta ei enempää... Teillä on aikaa, teillä...
minun jälkeeni kaikki sujuu niinkuin ennenkin... niinkuin minä
edelleenkin olisin mukana..."

Hän oli muutaman minuutin vaiti, mutta jatkoi sitten: "Kaikki mitä
näen muistuttaa minulle, että muutaman päivän perästä en sitä enää
näe... Se on kamalaa... Sitten en enää näe mitään... en mitään kaikesta
siitä, mikä on ympärilläni... en pienimpiäkään esineitä... laseja...
lautasia... sänkyjä, joissa on ollut niin hyvä levätä... vaunuja...
Iltaisin on ihanaa ajella vaunuilla... Kuinka olenkaan rakastanut tätä
kaikkea!"

Hänen molempien käsiensä sormet liikkuivat hermostuneesti, aivan kuin
hän olisi soittanut pianoa tuolin käsinojilla. Ja hänen vaitiolonsa
muodostuivat kiusallisemmiksi kuin hänen sanansa, sillä niiden aikana
saattoi aavistaa hänen ajattelevan kauheita asioita.

Ja Duroy muisti äkkiä, mitä Norbert de Varenne oli muutamia viikkoja
aikaisemmin sanonut: "Nykyään näen kuoleman niin läheltä, että minua
haluttaa ojentaa käteni karkottaakseni sen pois... Minä näen sen
kaikkialla. Pienet elukat, jotka viruvat tiellä murskattuina, lehdet,
jotka kuihtuvat, muutamat valkoiset parranhaivenet ystäväni leuassa,
kaikki se raatelee sydäntäni ja huutaa minulle: Nyt se tulee."

Hän ei ollut silloin sitä ymmärtänyt, mutta nyt katsellessaan
Forestier’ta hän ymmärsi. Ja hänet valtasi salaperäinen, kauhea
levottomuus, aivan kuin hän olisi tuntenut kammottavan kuoleman aivan
lähellään, tuolilla, jossa tuo huohottava mies istui niin lähellä, että
hän melkein saattoi tarttua siihen kädellään. Hän tahtoi nousta, mennä
tiehensä, paeta, matkustaa heti Pariisiin takaisin. Oh, jos hän olisi
tietänyt tämän, hän ei koskaan olisi tullut tänne.

Yö laskeutui huoneeseen kuin ennenaikainen suru, joka verhoaa kuolevan
huntuunsa. Vain ikkunan saattoi enää erottaa. Sen edessä näkyivät
nuoren naisen liikkumattomat ääriviivat.

Ja Forestier kysyi ärtyneenä: "Eikö lamppua tuodakaan tänään? Voiko
tällaista sanoa sairaanhoidoksi?"

Ikkunan luona seisonut varjo katosi, ja pian kajahti kautta koko talon
sähkökellon kirkas ääni.

Palvelijatar tuli huoneeseen ja laski lampun uunin reunustalle. Rouva
Forestier kysyi mieheltään: "Tahdotko mennä levolle vai tuletko
päivälliselle kanssamme?"

Sairas vastasi: "Tulen syömään."

Ja ateriaa odoteltaessa kaikki kolme istuivat melkein tunnin ajan
aivan liikkumattomina. Silloin tällöin vain sanottiin jokin sana,
jokin mitätön, umpimähkäinen, turhanpäiväinen lause, aivan kuin liian
pitkässä hiljaisuudessa olisi väijynyt vaara, salaperäinen vaara, aivan
kuin olisi ollut vaarallista antaa vaikenevan ilman jähmettyä tähän
huoneeseen, jossa kuolema oleili.

Vihdoin ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis. Duroyn mielestä se
tuntui pitkältä, loppumattomalta. He eivät puhuneet mitään, vaan söivät
ääneti, murennellen sormenpäillään leivänviipaleita. Ja palvelijatar
tarjoili ruokia tullen ja mennen kuulumattomin askelin, sillä hänen
oli täytynyt panna jalkaansa tohvelit, koska kenkäin kopina oli
hermostuttanut Charles’ia. Hiljaisuutta häiritsi vain kaappikellon
koneellinen, säännöllinen tikutus.

Kun ateria oli ohi, Duroy syytti väsymystä ja meni huoneeseensa.
Ikkunaan nojaten hän sitten katseli täysikuuta, joka loisti
suunnattomana lampunkupuna keskellä taivasta valaisten viileällä,
himmeällä valollaan huviloiden valkoisia muureja ja luoden
lainehtivalle merelle liikkuvia, kalpeita suomujaan. Ja nuori mies
mietti keinoa, jonka turvin hän olisi päässyt lähtemään. Hän koetti
keksiä tekosyitä suunnitellen mielessään sähkösanomia tai herra
Walterilta äkkiä tulevia määräyksiä, jotka olisivat voineet pakottaa
hänet palaamaan Pariisiin.

Mutta kun hän seuraavana aamuna heräsi, tuntui karkaamisaikeiden
toteuttaminen perin hankalalta. Mikään veruke ei olisi voinut pettää
rouva Forestier’ta, ja pelkuruuden osoittaminen olisi voinut saada
aikaan, että nuori mies olisi menettänyt kaikki uhrausten avulla
saavuttamansa edut. Hän ajatteli: "Hitto, onpa tämä kiusallista. Mutta
täytyyhän elämässä olla epämiellyttäviäkin hetkiä. Eikä tämä missään
tapauksessa voi kestää kauan."

Ilma oli täynnä sineä, oikeaa Etelän sineä, joka valaa riemua sydämeen.
Duroy lähti kävelylle ulottaen sen aina rantaan asti, sillä hän arveli
olevan liian aikaista mennä tervehtimään Forestier’ta.

Kun hän tuli aamiaiselle, palvelijatar sanoi: "Herra Forestier on pari
kertaa kysynyt herraa. Ehkä herra haluaa mennä häntä tapaamaan?"

Duroy meni sairaan huoneeseen. Forestier näytti nukkuvan
nojatuolissaan. Hänen vaimonsa oli pitkällään leposohvalla ja luki
jotakin kirjaa.

Sairas kohotti päätään. Duroy kysyi: "No, mitä kuuluu? Sinähän näytät
oikein reippaalta tänä aamuna."

Toinen mutisi: "Niin, voin tänään vähän paremmin. Tunnen olevani
voimakkaampi. Joudu nyt aamiaiselle Madeleinen kanssa, niin menemme
sitten ajelemaan."

Jäätyään kahden Duroyn kanssa nuori nainen sanoi: "Huomasitko?
Tänään hän luulee olevansa pelastunut. Aamusta alkaen hän on tehnyt
tulevaisuudensuunnitelmia. Meidän on nyt heti lähdettävä Juanin
lahdelle ostamaan fajanssitavaroita asuntoomme Pariisiin. Hän tahtoo
itsepintaisesti päästä ulos, mutta minä pelkään kauheasti, että jotakin
voi tapahtua. Hän ei varmasti voi sietää vaunujen tärinää."

Kun vaunut ajoivat esiin, Forestier tuli pihaan. Hänen palvelijansa
tuki häntä askel askelelta. Mutta nähtyään vaunut hän tahtoi, että
kuomu laskettaisiin alas.

Hänen vaimonsa pani vastaan: "Mutta sinä vilustut. Se on hullutusta."

Forestier oli itsepäinen: "Ei, voin nyt paljon paremmin. Itsehän sen
tunnen parhaiten."

Ensin ajeltiin varjoisia teitä, jotka täällä kaikkialla pujottelevat
puutarhojen välissä ja antavat Cannes’ille englantilaisen puiston
leiman. Sitten poikettiin Antibes’iin johtavalle rantatielle.

Forestier selitteli seutua. Hän näytti Pariisin kreivin huvilaa
ja mainitsi muidenkin huviloiden nimiä. Hän oli iloinen. Se oli
kuolemaantuomitun tahallista, teeskenneltyä, haurasta iloa. Hän nosteli
sormeaan, sillä hänellä ei ollut kylliksi voimaa kohottaakseen kättään.

"Katsokaa tuonne! Tuolla on Sainte-Margueriten linna, josta Bazaine
karkasi. Se juttu opettaa meitä ajattelemaan yhtä ja toista."

Sitten tulvahtivat rykmentinaikaiset muistot hänen mieleensä. Hän
mainitsi nimeltä upseereja, jotka vuorostaan johdattivat hänen
ajatuksensa muihin asioihin. Mutta äkkiä tie kääntyi, ja heidän eteensä
levisi Juanin lahti, jonka takaa näkyi valkoinen kylä ja jonka toisella
puolella oli Antibes’in niemi.

Ja Forestier, jonka oli vallannut lapsellinen ilo, änkytti: "Oi,
katsokaa eskaaderia! Ettekö näe eskaaderia?"

Keskellä avaraa lahtea näkyi todella puoli tusinaa isoja laivoja,
jotka muistuttivat rosoisia kallioita. Ne olivat tavattoman
isoja, muodottomia, eriskummallisia lisäkkeineen, torneineen,
etuvarustuksineen, jotka työntyivät veden alle aivan kuin muodostaen
sinne juuria.

Oli vaikea käsittää, että ne kaikki saattoivat liikkua, muuttaa
paikkaa, siksi raskailta ja pohjaan kiinni juuttuneilta ne näyttivät.
Ne muistuttivat korkeita, uivia pattereita. Ja samalla ne muistuttivat
tähtitorneja tai majakoita, joita näkee kallioilla.

Forestier pinnisti muistiaan tunteakseen niitä. Hän mainitsi niiden
nimiä: _Colbert, Suffren, L’Amiral-Duperre, Le Redoutable, Le
Dévastation_ ja jatkoi sitten: "Ei, minä erehdyin, tuo tuossa on _La
Dévastation_."

He tulivat eräänlaisen ison huvimajan luo, jonka seinässä oli kilpi:
"Taiteellista Juanin lahden fajanssia." Vaunut kiersivät ruohokentän ja
pysähtyivät ovelle.

Forestier tahtoi ostaa kirjastoonsa kaksi maljakkoa. Kun hän ei voinut
nousta vaunuista, tuotiin maljakot hänen nähtäväkseen, toinen toisensa
jälkeen. Hän valikoi kauan ja kyseli neuvoja vaimoltaan ja Duroylta:
"Tiedäthän, että tarvitsen näitä työhuoneessani. Kirjoitustuoliltani
voin ne alituisesti nähdä. Tahdon mieluimmin antiikkisen,
kreikkalaistyylisen." Hän tarkasteli malleja, antoi tuoda niitä ulos
yhä useampia ja pyysi taas katseltavakseen ensimmäisiä. Vihdoin hän
teki päätöksensä, ja suoritettuaan maksun hän vaati, että ne heti
lähetettäisiin hänen asuntoonsa. "Olen muutaman päivän kuluttua jälleen
Pariisissa", hän sanoi.

He olivat paluumatkalla. Mutta lahdelta päin tuli äkkiä kylmä
ilmavirta, joka oli noussut laaksosta, ja sairas rupesi yskimään.

Ensin tämä kohtaus oli aivan vähäpätöinen. Mutta sitten se muuttui
vaikeammaksi, hänen täytyi yskiä keskeytymättä, ja lopuksi kuului vain
röhinää, korinaa.

Forestier oli tukehtumaisillaan, ja joka kerta, kun hän yritti
hengittää, yskä nousi rinnasta ja repi kurkkutorvea. Mikään ei voinut
sitä lopettaa. Hänet täytyi kantaa vaunuista taloon, ja Duroy, joka
kantoi häntä jaloista, tunsi niiden nytkähtelevän joka kerralla, kun
keuhkoista lähti puistatus.

Vuoteen lämpö ei saanut yskänkohtausta taukoamaan. Sitä kesti aamuyöhön
asti, ja vasta silloin unilääkkeet turruttivat tämän kauhean kohtauksen
kuolinpuistatukset. Ja silmät avoinna, puolittain makuuasennossa,
sairas istui koko yön aamunkoitteeseen asti.

Ensimmäiset sanat, jotka hän lausui, koskivat parturia, sillä hän
tahtoi, että hänen partansa ajettiin joka aamu. Hän kohottautui
vuoteeltaan tätä toimitusta varten, mutta hänet täytyi heti painaa
takaisin pielusten väliin. Silloin hän rupesi hengittämään niin
kovasti, niin lyhyeen, niin vaivalloisesti, että rouva Forestier käski
herättämään Duroyn. Tämä oli juuri mennyt levolle, ja rouva pyysi häntä
nyt toimittamaan lääkärin paikalle.

Duroy palasi pian mukanaan tohtori Gavant, joka määräsi lääkkeitä ja
antoi muutamia neuvoja. Mutta kun Duroy seurasi häntä ulos saadakseen
kuulla hänen mielipiteensä, hän sanoi: "Kuolinkamppailu on alkanut.
Hän kuolee ennen huomisaamua. Valmistakaa hänen nuorta vaimoraukkaansa
ja hankkikaa tänne pappi. Omasta puolestani en voi enää tehdä mitään.
Mutta luonnollisesti olen kokonaan käytettävissänne."

Duroy kutsui luokseen rouva Forestier’n: "Hän kuolee pian. Tohtori
kehottaa meitä hankkimaan tänne papin. Mitä arvelette?"

Rouva Forestier mietti kauan, ja punnittuaan asiaa tarkoin hän sanoi
hiljaa: "Niin, se on parasta... monessakin suhteessa... Minä valmistan
häntä... sanon, että kirkkoherra haluaa käydä tervehtimässä... niin,
no niin... sanon mitä tahansa... Olisitte hyvin ystävällinen, jos
noutaisitte papin, mutta valitkaa tarkoin. Ottakaa sellainen, joka
ei temppuile liikaa. Pyytäkää häntä tyytymään synnintunnustukseen ja
säästämään meidän kaikesta muusta."

Nuori mies tuli takaisin vanhan papin seurassa, joka ymmärsi mukautua
tilanteeseen. Papin mentyä kuolevan huoneeseen rouva Forestier palasi
Duroyn luokse viereiseen saliin.

"Hän säikähti kauheasti", hän sanoi. "Kun puhuin papista, hänen
kasvoilleen tuli kauhistunut ilme, aivan kuin... aivan kuin hän olisi
tuntenut... tuntenut... tuulahduksen... te ymmärrätte... Hän tietää,
että loppu lähestyy... että hän jo voi laskea tunnit..."

Rouva Forestier oli hyvin kalpea. Hän jatkoi: "En voi koskaan unohtaa
hänen kasvojensa ilmettä. Varmasti hän näki sillä hetkellä kuoleman.
Hän näki sen..."

Pappi oli hiukan huonokuuloinen, ja he kuulivat hänen vähän kovaäänisen
puheensa. Hän sanoi:

"Ei, ei suinkaan. Ei teidän laitanne niin huonosti ole. Te olette
sairas, mutta mitään vaaraa ei ole. Siitä on todistuksena, että tulen
tervehtimään teitä ystävänänne, naapurinanne."

He eivät erottaneet Forestier’in vastausta. Vanha pappi jatkoi: "Ei,
en minä anna teille Herran ehtoollista. Siitä voimme puhua sitten,
kun olette parantunut. Mutta jos tahdotte ottaa tilaisuudesta vaarin
ja tunnustaa syntinne, nyt kun olen täällä, niin en pyydä muuta.
Olen paimen, ja minun on käytettävä jokaista tilaisuutta lampailleni
kokoamiseen."

Seurasi pitkä hiljaisuus. Forestier arvatenkin vastasi jotakin
läähättävällä, käheällä äänellään.

Äkkiä taas kuului papin ääni, mutta nyt sävyllään toisenlaisena. Nyt
hän puhui kuin jumalanpalveluksen toimittaja alttarilla:

"Jumalan armo on loppumaton. Poikani, lukekaa _Confiteor_... Ehkä
olette sen unohtanut, minä autan teitä. Toistakaa minun perässäni:
_'Confiteor... Deo omnipotenti... Beatae Mariae semper virgini_'..."

Hän pysähtyi silloin tällöin antaakseen kuolevalle aikaa hengittää.
Sitten hän sanoi:

"Ja tunnustakaa nyt syntinne..."

Nuori nainen ja Duroy istuivat liikkumattomina, oudon levottomuuden
vallassa, täynnä tuskallista odotusta.

Sairas mumisi jotakin. Pappi kertaili:

"Teillä on ollut syntisiä haluja... minkälaisia, poikani?"

Nuori nainen nousi ja sanoi mutkattomasti: "Menkäämme hetkeksi
puutarhaan. Me emme saa kuunnella hänen salaisuuksiaan."

Ja he menivät puutarhaan ja istuutuivat portin luona olevalle penkille,
kukkivan ruusupuun alle. Heidän takanaan levitti neilikkapenkki kuumaa,
suloista tuoksuaan.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Duroy kysyi:

"Viivyttekö vielä kauankin täällä, ennen kuin palaatte Pariisiin?"

Rouva Forestier vastasi: "Oh, en. Heti kun tämä on ohitse, matkustan
kotiin."

Duroy jatkoi:

"Eikö hänellä ole sukulaisia?"

"Ei ketään, ainoastaan joitakuita kaukaisia serkkuja... Hänen isänsä ja
äitinsä kuolivat hänen ollessaan aivan nuori."

Heidän katseensa seurasivat perhosta, joka etsi ravintoaan neilikoista
liidellen niiden keskellä nopeasti lepattavin siivin. He istuivat kauan
hiljaa.

Palvelija tuli ilmoittamaan: "Herra kirkkoherra on lopettanut." Ja he
palasivat yhdessä taloon.

Forestier näytti vielä laihemmalta kuin edellisenä päivänä.

Pappi piti hänen kättään: "Näkemiin, poikani, tulen uudelleen
huomenaamulla."

Ja hän lähti.

Hänen mentyään kuoleva koetti läähättäen ojentaa käsivarsiaan kohti
vaimoaan ja sopersi: "Pelasta minut... pelasta minut... rakkaani... en
tahdo kuolla... en tahdo kuolla... Voi, pelasta minut... sano, mitä
minun pitäisi tehdä... mene hakemaan tohtoria... teen kaiken, mitä hän
tahtoo... En tahdo... en tahdo..."

Hän itki. Isot kyynelet vuolivat pitkin hänen kuihtuneita poskiaan, ja
hänen laihtuneet suupielensä menivät ryppyyn kuin pienten lasten, jotka
huutavat.

Hänen kätensä hervahtivat takaisin vuoteelle ja alkoivat liikkua
lakkaamalla, säännöllisesti, hitaasti, aivan kuin koettaen poimia
jotakin peitteen päältä.

Hänen vaimonsa, joka myös oli alkanut nyyhkyttää, änkytti: "Ei, ei,
ei se ole mitään vaarallista. Se on vain kohtaus. Sinä väsyit eilen
ajelullamme."

Forestier’n hengitys muuttui lyhyemmäksi kuin hengästyneen koiran ja
niin vaivalloiseksi ja heikoksi, että sitä tuskin saattoi kuulla.

Hän toisteli lakkaamalta: "Minä en tahdo kuolla!... Oi, Jumalani...
Jumalani... Jumalani... mitä minulle tapahtuu? En enää koskaan saa
nähdä mitään... en mitään... Oi, Jumalani!"

Hän tuijotti johonkin, jota muut eivät voineet nähdä, johonkin
kamalaan, ja hänen silmistään kuvastui kauhu. Ja hänen molemmat kätensä
jatkoivat tuskallisia, väsyneitä liikkeitään.

Äkkiä hän alkoi täristä, ja puistatukset kulkivat pitkin hänen
ruumistaan päästä jalkoihin asti, kun hän kuiskasi: "Hautausmaa...
minä... Jumalani..."

Hän ei puhunut enää. Hän makasi vaiti, synkkänä ja läähättäen.

Aika kului. Läheisen luostarin kello kutsui päivälliselle. Duroy lähti
huoneesta saadakseen jotakin syömistä. Hän palasi tunnin kuluttua.
Rouva Forestier kieltäytyi syömästä. Sairas ei ollut liikahtanutkaan.
Hän siveli alinomaa lakanaa laihoilla sormillaan, aivan kuin vetääkseen
sen kasvoilleen.

Nuori nainen istui tuolilla sairaan jalkopäässä. Duroy nosti toisen
tuolin hänen viereensä, ja he odottivat ääneti.

Sairaanhoitajatar, jonka lääkäri oli lähettänyt, oli saapunut. Hän
torkkui ikkunan luona.

Duroy oli juuri nukahtamaisillaan, kun hänestä äkkiä tuntui, että
jotakin tapahtui. Hän avasi silmänsä ja ennätti juuri nähdä Forestier’n
sulkevan omansa; ne muistuttivat kynttilöitä, jotka sammuvat. Kuolevan
kurkusta kuului pieni korahdus, ja suupielissä näkyi kaksi kapeaa
verijuovaa. Veri virtasi alas paidalle. Hänen kätensä lakkasivat
liikkumasta. Hän ei enää hengittänyt.

Hänen vaimonsa ymmärsi. Hän huudahti heikosti ja lankesi polvilleen
kätkien nyyhkytyksensä peitteen poimuihin. Georges teki hämillään ja
kauhistuneena koneellisen ristinmerkin. Sairaanhoitajatar, joka oli
herännyt, lähestyi vuodetta. "Loppu", hän sanoi. Ja Duroy, joka oli
saanut kylmäverisyytensä takaisin, mumisi helpotuksesta huokaisten: "Se
kävi nopeammin kuin luulinkaan."

Kun ensimmäinen järkytys oli kestetty ja ensimmäiset kyynelet
vuodatettu, ryhdyttiin kaikkiin niihin puuhiin, jotka aina seuraavat
kuolemantapausta. Duroy oli liikkeellä iltaan asti.

Tultuaan kotiin hän oli hyvin nälissään. Rouva Forestier söi hiukkasen.
Sitten he menivät kuolleen huoneeseen valvomaan hänen vuoteensa ääreen.

Kaksi vahakynttilää paloi yöpöydällä, ja niiden vieressä oli malja,
jossa oli vähän vettä. Siihen oli pistetty mimoosanoksa, sillä
tavanmukaista puksipuunoksaa ei ollut löydetty.

Nuori mies ja nuori nainen olivat yksinään sen luona, jota ei enää
ollut. He istuivat ajatuksissaan, puhumatta mitään, ja katselivat
vainajaa.

Georges tuijotti itsepintaisesti ruumista. Häntä kiusasi tämä pimeässä
istuminen. Nuo kuihtuneet kasvot lumosivat vastustamattomasti hänen
silmänsä ja ajatuksensa, ja hän tuijotti herkeämättä vainajaa, jonka
piirteet lepattavan kynttilänliekin valossa vaikuttivat entistä
kaameammilta. Siinä makasi Charles Forestier, joka vielä eilen oli
puhunut hänen kanssaan. Kuinka kummallinen ja kauhea olikaan ihmisen
täydellinen tuhoutuminen! Oh, nyt hän muisti Norbert de Varennen
sanat kuoleman kauhusta: "Ihminen ei koskaan tule takaisin." Olisi
syntyvä miljoonia ja miljardeja ihmisiä, joilla kaikilla olisi melkein
samanlaiset silmät, nenä, suu, pää ja ajatukset, mutta tuo ihminen,
joka makasi tuossa sängyssä, hän ei palaisi koskaan.

Muutamia vuosia hän oli elänyt, syönyt, nauranut, rakastanut, toivonut,
kuten kaikki muutkin. Ja nyt hänen elämänsä oli loppunut, loppunut
ainiaaksi. Elämä. Muutamia päiviä, ja sitten ei enää mitään! Ihminen
syntyy, kasvaa, on onnellinen, odottaa ja... kuolee... Hyvästi! Mies
tai nainen, sinä et koskaan palaa maan päälle takaisin! Ja kuitenkin
on jokaisen ihmisen sielussa polttava, vastustamaton iäisyydenkaipuu,
jokainen ihminen on kuin maailma maailmassa, ja jokainen ihminen
muuttuu pian täysin olemattomaksi, lannaksi, josta nousee uusia taimia.
Planeetat, eläimet, ihmiset, tähdet, maailmat, kaikki saavat elämän ja
sitten kuolevat muuttuakseen! Eikä kukaan eikä mikään tule enää koskaan
takaisin!

Sekava, ääretön, musertava kauhu hiipi Duroyn sieluun, kauhu tätä
väistämätöntä, tätä rajatonta tyhjäksi tulemista kohtaan, joka
erotuksetta nielee kaikki olennot ja heidän lyhyen, kurjan elämänsä.
Hänen päänsä jo painui sen uhkauksen alla. Hän ajatteli kärpäsiä,
jotka elivät muutamia tunteja, eläimiä, jotka elävät muutamia
päiviä, ihmisiä, jotka elävät muutamia vuosia, maailmoita, jotka
elävät muutamia vuosituhansia. Mikä arvo niiden välillä oli? Muutama
aamunkoitto enemmän, siinä kaikki.

Hän käänsi katseensa pois päästäkseen näkemästä ruumista.

Rouva Forestier istui pää painuneena ja hänkin näytti ajattelevan
surullisia asioita. Hänen vaalea tukkansa ympäröi niin kauniina hänen
suloisia, surullisia kasvojaan, että nuoren miehen sydämen hetkeksi
valtasi hellä tunteen ailahdus, joka oli lempeä kuin hauras toive.
Miksi joutua epätoivoon, kun on vielä monta vuotta elettävänä?

Ja Duroy alkoi katsella rouva Forestier’ta. Tämä ei huomannut häntä,
sillä hän oli syventynyt omiin ajatuksiinsa. Duroy ajatteli: "Ainoa
hyvä maailmassa on rakkaus! Korkein ihmisonni on syleillä rakastettua
naista."

Onnellinen tämä vainaja, jolla oli ollut näin hieno ja suloinen
puoliso! Kuinka he olivat tulleet tuntemaan toisensa? Kuinka tuo nainen
oli voinut suostua tämän keskinkertaisen ja köyhän miehen vaimoksi?
Kuinka tuon naisen lopuksi oli onnistunut kohottaa miehensä?

Ja Duroy ajatteli kaikkia niitä salaisuuksia, joita aina kätkeytyy
jokaiseen ihmiseen. Hänen mieleensä muistui, mitä kuiskailtiin kreivi
de Vaudrec’sta, joka oli naittanut Madeleinen ja lahjoittanut hänelle
myötäjäiset, kuten kerrottiin.

Mitä rouva Forestier nyt tekisi? Kenen kanssa hän nyt menisi naimisiin?
Ottaisiko hän miehekseen jonkun edustajakamarin jäsenen, kuten rouva de
Marelle luuli, vai valitsisiko hän jonkun nuoren älyniekan, joka olisi
Forestier’ta paljon etevämpi? Oliko hänellä suunnitelmia, toiveita?
Kuinka mielellään nuori mies olisikaan tahtonut ne tietää! Mutta miksi
huolehtia siitä, mihin tämä nainen ryhtyisi! Duroy huomasi, että hänen
levottomuutensa aiheutui niistä salaisista piilotajunnan ajatuksista,
joista ihminen tuskin itsekään tietää mitään ja jotka hän keksii vasta
sitten, kun hän tunkeutuu sielunsa syvimpiin kammioihin.

Mikä esti häntä itseään, Duroyta, yrittämästä tätä valloitusta? Kuinka
vahva hän olisikaan tämän naisen rinnalla, ja kuinka pelottava! Kuinka
nopeasti hän menisikään eteenpäin, nopeasti, pitkälle ja varmasti!

Ja miksi hän ei onnistuisi? Hän vaistosi, että hän miellytti
rouva Forestier’ta, että tämä tunsi häntä kohtaan enemmänkin kuin
mieltymystä, jotakin sentapaista, mikä vetää toisiinsa kahta
samanlaista luonnetta ja mikä johtuu yhtä paljon molemminpuolisesta
viehtymyksestä kuin jonkinlaisesta mykästä toveruudesta. Rouva
Forestier tiesi, että Duroy oli älykäs, päättäväinen, kestävä, lyhyesti
sanoen mies, johon voisi luottaa.

Olihan rouva Forestier antanut hänen, Duroyn, olla läsnä tämän tärkeän
tapahtuman aikana. Miksi nuori nainen oli kutsunut hänet? Eikö tästä
kutsusta saattanut aavistaa jonkinlaista valintaa, jonkinlaista
tunnustusta, jonkinlaista suopeudenosoitusta? Rouva Forestier oli
ajatellut häntä juuri sillä hetkellä, jolloin hän oli tulemaisillaan
leskeksi. Oliko hän silloin tahtonut ajatella sitä, joka nyt tulisi
hänen puolisokseen, hänen liittolaisekseen?

Ja Duroyn valtasi kärsimätön halu päästä selville nuoren naisen
aikeista, tunnustella maaperää. Duroyn oli määrä matkustaa ylihuomenna,
eikä hän siis saisi jäädä tähän taloon Madeleinen kanssa kahden. Oli
siis kiirehdittävä, oli ennen Pariisin matkaa vallattava tämä nainen
taitavasti ja hienosti, jottei hän saisi tilaisuutta myöntyä jonkun
toisen pyyntöihin, ehkä sitoa itseään lopullisesti.

Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Sitä häiritsi vain uuninreunustalla
tikuttavan kellon säännöllinen, metallinkirkas ääni.

Duroy kuiskasi:

"Oletteko kovin väsynyt?"

Madeleine vastasi:

"Olen, mutta ennen kaikkea olen suruissani."

Heidän ääntensä kaiku hämmästytti heitä: se tuntui niin vieraalta tässä
synkässä huoneessa. Ja he katsahtivat äkkiä vainajaan, aivan kuin
odottaen hänen alkavan liikkua ja puhella, kuten hän oli tehnyt vielä
muutamia tunteja sitten.

Duroy jatkoi:

"Ah, tämä on teille suuri isku. Nyt kaikki muuttuu, kaikki tunteenne,
koko elämänne."

Madeleine huokasi hiljaa, mutta ei vastannut.

Duroy jatkoi edelleen:

"On tuskallista nähdä nuori nainen niin yksinäisenä kuin te nyt olette."

Hän vaikeni. Nuori nainenkaan ei sanonut mitään. Sitten Duroy änkytti:
"Muistakaa joka tapauksessa sopimuksemme. Te saatte käyttää minua
mielenne mukaan hyväksenne. Olen kokonaan teidän."

Madeleine ojensi hänelle kätensä ja loi häneen surumielisen, suloisen
katseen:

"Te olette kovin hyvä. Jos uskaltaisin ja voisin tehdä jotakin
hyväksenne, niin minäkin sanoisin: Luottakaa minuun."

Duroy tarttui hänen käteensä ja puristi sitä, palavasti haluten
painaa sen huulilleen. Vihdoin hän uskalsi sen tehdä ja painoi pitkän
suudelman tuolle kalpealle, vähän kuumalle, kuumeiselle ja hajuvesiltä
tuoksuvalle kädelle.

Mutta huomattuaan, että tämä hellyydenosoitus oli vähällä kestää liian
kauan, hän päästi hetken kuluttua käden irti. Se putosi hervottomana
nuoren naisen syliin, ja Madeleine sanoi juhlallisesti:

"Niin, tulen olemaan hyvin yksinäinen, mutta minun on koetettava olla
urhea."

Duroy mietti, kuinka hän saisi Madeleinen ymmärtämään, että hän olisi
onnellinen, hyvin onnellinen, jos hän saisi nuoren naisen vaimokseen.
Tietysti sitä ei saattanut sanoa nyt, tässä huoneessa, tämän ruumiin
vieressä. Mutta hän koetti keksiä jotakin kaksimielistä, monella tapaa
tulkittavaa sananpartta, jollaisilla seuraelämässä niin yleisesti
ilmaistaan kaikki, mitä halutaan.

Mutta häntä vaivasi tämän kangistuneen ruumiin läsnäolo, tämän ruumiin,
joka makasi tuossa heidän edessään ja jonka hän tunsi olevan hänen
ja Madeleinen välissä. Hän oli sitä paitsi alkanut tuntea huoneen
ummehtuneessa ilmassa epäilyttävää hajua, aivan kuin mädäntyneiden,
loppuun kuluneiden keuhkojen lemua. Hän tunsi ruumiinhajun ensi oireet,
tämän hajun, jota vuoteessaan makaavat vainaja raukat levittävät
ympärilleen heidän sukulaistensa valvoessa heidän vierellään. Hän tunsi
kalmanhajun, jonka ruumisarkun kupera kansi pian sulkisi sisäänsä.

Hän kysyi:

"Emmekö avaisi ikkunaa? Minusta täällä on huono ilma."

Madeleine vastasi:

"Olette oikeassa. Olen tehnyt saman havainnon."

Duroy meni ikkunan luo ja avasi sen. Yön tuoksuva, raitis henki
tulvahti sisään, ja ruumiin pääpuolessa olevien vahakynttilöiden
liekit alkoivat lepattaa. Kuu loi nytkin, kuten myös pari päivää
sitten, tuhlailevaa valoaan huviloiden valkeille muureille ja meren
kimmeltävälle pinnalle. Duroy hengitti ahnaasti yön tuoksua. Hänen
rintansa täytti toivo, aivan kuin häntä olisi koskettanut onnen
värisevä aavistus.

Hän kääntyi Madeleinea kohden:

"Tulkaa hengittämään vähän raitista ilmaa", hän sanoi. "On ihana yö."

Madeleine tuli ja istuutui levollisesti hänen viereensä.

Silloin nuori mies kuiskasi hiljaa: "Kuunnelkaa ja ymmärtäkää oikein,
mitä nyt sanon. Älkää pahastuko, älkää suuttuko siitä, että puhun
tästä tällaisella hetkellä. Mutta ylihuomenna minun on erottava
teistä, ja tultuanne Pariisiin saattaa jo olla myöhäistä puhua.
Siis... Minähän olen vain tällainen mitätön mies, jolla ei ole
omaisuutta ja jonka täytyy itse luoda tulevaisuutensa. Mutta minussa
on tahdonvoimaa ja luullakseni vähän älykkyyttäkin, ja minä olen jo
päässyt sangen pitkälle. Miehestä, joka jo on päässyt eteenpäin, voi
sanoa, minkälainen hän on, kun taas miehestä, joka vasta on alulla, ei
koskaan voi tietää, mitä hänestä tulee. Sanoin teille kerran käydessäni
luonanne, että rakkain unelmani olisi saada teidän kaltaisenne nainen
vaimokseni. Toistan tänään nämä sanat. Älkää vastatko minulle. Antakaa
minun jatkaa. En pyydä teiltä mitään. Paikka ja aika ovat siihen
tarkoitukseen sopimattomat. Voin vain sanoa teille, että yhdellä
ainoalla sanalla voitte tehdä minut onnelliseksi, voitte tehdä minusta
veljen, ystävän, vieläpä puolisonkin, aivan mielenne mukaan. Sydämeni
ja ruumiini ovat teidän. En tahdo, että vastaatte minulle nyt, enkä
myöskään tahdo, että me tällä paikalla puhuisimme tästä asiasta
enemmän. Kun tapaamme toisemme Pariisissa, niin voitte ilmoittaa
minulle päätöksenne. Ja siihen asti olemme vaiti, eikö niin?"

Duroy oli puhunut katsomatta Madeleineen, aivan kuin sirotellen sanansa
yöhön, joka levittäytyi heidän edessään. Nainen ei näyttänyt niitä
kuulleen, vaan tuijotti liikkumattomana, epämääräisin katsein laajaa,
kalpeaa maisemaa, jota kuu valaisi.

He seisoivat kauan vierekkäin, käsivarsi käsivartta vasten, hiljaisina
ja miettiväisinä.

Sitten Madeleine kuiskasi: "Alkaa tulla vähän kylmä." Ja hän kääntyi ja
meni takaisin vuoteen viereen. Duroy seurasi häntä.

Tullessaan vuoteen lähelle hän tunsi, että Forestier’sta todella lähti
ruumiinhajua. Ja hän siirsi tuolinsa kauemmaksi, sillä hänen oli
mahdotonta enää sietää tuota kalmantuoksua. Hän sanoi: "Hänet täytyy
välttämättä panna kirstuun huomenna."

Madeleine vastasi:

"Luonnollisesti. Puuseppä tulee huomenna kello kahdeksan tienoissa."

Duroy kuiskasi: "Poika parka." Ja Madeleine huokaisi pitkään ja
lohduttoman alistuvasti.

Nyt he katsahtivat vainajaan vain silloin tällöin, sillä he olivat
jo tottuneet kuoleman ajatukseen. Ja heidän sydämensä alkoivat
mukautua tähän katoamiseen, joka vielä äsken oli heitä kiihdyttänyt ja
loukannut, heitä, jotka itsekin olivat kuolevaisia.

He eivät puhuneet enää mitään, mutta järjestivät valvontansa niin
mukavaksi kuin mahdollista. Keskiyön aikaan Duroy kuitenkin nukahti.
Kun hän hetkeksi heräsi, hän näki myös rouva Forestier’n nukkuvan,
ja ojentauduttuaan mukavampaan asentoon hän sulki uudelleen silmänsä
mumisten: "Hitto vieköön, kyllä lakanoiden välissä olisi sentään paljon
parempi nukkua."

Hän heräsi äkilliseen kolinaan. Sairaanhoitajatar tuli huoneeseen. Oli
kirkas päivä. Rouva Forestier oli yhtä hämmästynyt kuin Duroy. Nuori
nainen oli hieman kalpea, mutta silti yhtä kaunis, terve ja suloinen,
huolimatta tuolilla vietetystä yöstä.

Duroy, joka oli katsahtanut ruumista, säpsähti ja huudahti: "Oh,
katsokaa partaa!" Se oli kasvanut, se oli muutaman tunnin kuluessa
kasvanut, kasvanut tuossa parhaillaan mätänevässä tomumajassa,
kasvanut aivan kuin elävän ihmisen kasvoissa. Ja he tuijottivat
vainajaa typertyneinä, kauhistuen sitä elämää, joka yhä iti tässä
kuolleessa ruumiissa. He kauhistuivat sitä kuin hirveää ihmettä,
kuin yliluonnollista ylösnousemuksen uhkaa, kuin luonnotonta, julmaa
tapahtumaa, joka voi hämmentää ja sekoittaa järjen.

Sitten he molemmat menivät vuoteeseen levätäkseen kello yhteentoista
asti. Kun he jälleen nousivat, Charles oli jo pantu kirstuun, ja he
tunsivat olonsa heti kevyemmäksi ja rauhallisemmaksi. He istuutuivat
aamiaispöytään toisiaan vastapäätä, ja heissä heräsi halu jutella
hauskoista ja iloisista asioista, halu palata takaisin elämään, koska
kuolema nyt oli loppunut.

Avoimesta ikkunasta tulvi sisään kevään lämpöä ja sen mukana neilikkain
tuoksua.

Rouva Forestier ehdotti, että he menisivät puutarhaan, ja he alkoivat
hiljalleen kävellä pienen ruohokentän ympärillä. Ja he virkistyivät
hengittäessään leppoisaa ilmaa, jossa tuntui vahva pihkan ja
eukalyptuksen tuoksu.

Ja ilman mitään esipuheita ja katsoen suoraan eteensä Madeleine alkoi
puhua Duroylle. Hän puhui samaan tapaan kuin nuori mies oli puhunut
yöllä, hitaasti, hiljaa ja vakavasti:

"Kuulkaa, ystäväni, olen jo ajatellut... jo nyt... kaikkea sitä, mistä
puhuitte minulle yöllä, enkä anna teidän matkustaa sanomatta teille
jotakin. En aio antaa kieltävää enkä myöntävää vastausta. Meidän täytyy
odottaa, oppia tuntemaan toisemme paremmin. Ajatelkaa asiaa omalta
osaltanne hyvin tarkoin. Älkää tehkö päätöstänne liian kevyen tunnelman
vallassa. Charles raukkaa ei vielä ole haudattu, mutta kuitenkin puhun
teille tästä jo nyt. Puhun siksi, että teidän täytyy välttämättä saada
tietää, kuka minä olen. Puhun siksi, että voisitte luopua niistä
ajatuksista, joista eilen puhuitte, jollette ole... jollette ole...
sellainen, että voisitte ymmärtää minua ja mukautua minuun.

"Ymmärtäkää minut oikein. Avioliitto ei ole minulle side, vaan
liitto. Tahdon olla vapaa, täysin vapaa, tahdon toimia, käyttäytyä,
tulla ja mennä aivan mieleni mukaan. En voi kärsiä silmälläpitoa,
mustasukkaisuutta tai puuhiini kohdistuvaa arvostelua. Mieleeni ei
luonnollisesti juolahtaisi häväistä sen miehen nimeä, jonka kanssa
olen mennyt naimisiin. En myöskään tahdo saattaa häntä naurunalaiseksi
tai inhottavaksi. Mutta toisaalta vaadin, että tämä mies sitoutuu
pitämään minua vertaisenaan, liittolaisenaan, eikä alempana olentona
tai tottelevaisena ja palvelevana vaimona. Tätä pyrkimystä kaikki eivät
hyväksy, tiedän sen, mutta missään tapauksessa en aio sitä muuttaa. Se
siitä.

"Lisään vielä: älkää vastatko minulle, se olisi turhaa ja nyt vähemmän
sopivaa. Me tapaamme pian ja ehkä sitten puhumme tarkemmin. Menkää nyt
vähän kävelemään. Minä palaan hänen luokseen. Illalla tavataan."

Duroy suuteli hiljaa hänen kättään ja poistui sanomatta sanaakaan.

Illalla he tapasivat toisensa vasta päivällispöydässä. Sitten he
menivät huoneisiinsa, sillä he olivat hyvin uuvuksissa.

Seuraavana päivänä Charles Forestier haudattiin Cannes’in kirkkomaalle
ilman mitään juhlallisuuksia. Ja Georges Duroy päätti palata Pariisiin
pikajunassa, jonka lähtöaikaan oli puolitoista tuntia.

Madeleine saattoi hänet asemalle. He käyskentelivät levollisesti
asemalaiturilla puhellen jokapäiväisistä asioista.

Juna saapui. Se oli lyhyt pikajuna, jossa oli vain viisi vaunua.

Sanomalehtimies haki itselleen paikan ja palasi sitten asemasillalle
puhuakseen vielä hetken nuoren naisen kanssa. Hänet oli äkkiä vallannut
masennus, murhe, katkera kaipaus, sillä hänestä tuntui, kuin hänen
olisi jätettävä nuori nainen ainiaaksi.

Asemapäällikkö huusi: "Marseille—Lyon—Pariisi. Matkustajat
paikoilleen!" Duroy nousi vaunuun ja kumartui ulos sen ikkunasta
sanoakseen rouva Forestier’lle vielä muutamia sanoja. Veturi vihelsi,
ja juna lähti hiljalleen liikkeelle.

Nuori mies, joka yhä seisoi kumartuneena ulos vaunun ikkunasta,
katseli nuorta naista, jonka katseet seurasivat häntä asemalaiturilta.
Äkkiä, aivan viime hetkessä, Duroy lähetti hänelle molemmin käsin
lentosuudelman.

Madeleine lähetti sen hänelle takaisin. Mutta nuoren naisen lentosuukko
oli epäröivämpi, varovaisempi, vain hahmoteltu.



TOINEN OSA



1


Georges Duroy oli palannut vanhoihin tapoihinsa.

Hän asui nyt rue de Constantinoplen pienessä alakertahuoneistossa
elellen ymmärtäväisesti kuin mies, joka valmistautuu uuteen elämään.
Hänen suhteensa rouva de Marelleen oli luonteeltaan muuttunut aivan
avioliittomaiseksi; oli kuin Duroy olisi etukäteen harjoittautunut
tulevaa muutosta varten. Ja hänen rakastajattarensa hämmästeli usein
sitä levollista järjestystä, joka oli ominainen heidän suhteelleen, ja
väliin hänen täytyi nauraen huudahtaa: "Sinähän olet vielä suurempi
kotikissa kuin mieheni. Eipä juuri kannattanut vaihtaa."

Rouva Forestier ei vielä ollut palannut. Hän viipyi Cannes’issa. Duroy
sai häneltä kirjeen, jossa hän ilmoitti palaavansa vasta huhtikuun
puolivälissä. Kirjeessä ei sanallakaan viitattu heidän jäähyväisiinsä.
Nuori mies oli nyt lujasti päättänyt käyttää kaikkia keinoja
saadakseen hänet vaimokseen, jos hän näyttäisi epäröivän. Mutta Duroy
luotti onneensa, hän luotti siihen viehätysvoimaan, jonka hän tiesi
omistavansa, siihen epämääräiseen, mutta vastustamattomaan voimaansa,
joka kukisti kaikki naiset.

Lyhyt kirjelippu ilmoitti hänelle, että ratkaisun hetki oli ovella:

 "Olen Pariisissa. Tulkaa tervehtimään minua.

                        _Madeleine Forestier_."

Siinä kaikki. Hän sai kirjeen aamupostissa kello yhdeksältä ja meni
rouva Forestier’n luo kello kolmelta samana päivänä. Tämä ojensi
hänelle molemmat kätensä hymyillen kaunista, rakastettavaa hymyään. Ja
he katsoivat toisiaan silmiin muutaman sekunnin ajan.

Sitten rouva Forestier kuiskasi: "Teitte kiltisti tullessanne luokseni
noiksi kauheiksi päiviksi."

Duroy vastasi: "Olisin tehnyt kaiken, mitä olisitte vaatinut."

Ja he istuutuivat. Rouva Forestier halusi kuulla uutisia, hän
tiedusteli johtaja Walterin perheestä, sanomalehtimiehistä, lehdestä.
Hän oli usein ajatellut lehteä.

"Kaipaan sitä paljon", hän sanoi, "hyvin paljon. Olen tullut koko
sielultani sanomalehtimieheksi. Se on ammatti, josta pidän."

Sitten hän vaikeni. Duroy luuli ymmärtävänsä, luuli näkevänsä hänen
hymystään, hänen äänensä väristä, vainuavansa hänen sanoistaan
jonkinlaisen kehotuksen, ja vaikka hän oli päättänyt pysyä
maltillisena, hän sopersi:

"No!... miksi... miksi... ette voisi ryhtyä... siihen ammattiin
uudelleen... Duroyn nimisenä?"

Rouva Forestier muuttui äkkiä vakavaksi, laski kätensä hänen
käsivarrelleen ja kuiskasi: "Älkäämme puhuko siitä asiasta vielä."

Mutta Duroy arvasi, että hän suostui. Hän lankesi polvilleen ja suuteli
intohimoisesti hänen käsiään soperrellen: "Kiitos, kiitos! Kuinka
rakastankaan teitä!"

Rouva Forestier nousi. Duroy teki samoin ja huomasi, että nainen
oli hyvin kalpea. Silloin hän ymmärsi, että hän ehkä jo kauan oli
miellyttänyt rouva Forestier’ta, ja kun he seisoivat vastatusten,
hän sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä otsalle pitkään, hellästi,
vakavasti.

Irtauduttuaan Duroysta liukumalla hänen rintaansa vasten rouva
Forestier jatkoi vakavalla äänellä:

"Kuulkaa, rakas ystävä! En ole vielä tehnyt päätöstäni. Kuitenkin
saattaa olla mahdollista, että vastaukseni on myöntävä. Mutta teidän
täytyy luvata minulle ehdotonta vaiteliaisuutta, kunnes vapautan teidät
lupauksestanne."

Duroy vannoi olevansa vaiti ja poistui sydän täynnä onnea.

Hän noudatti mitä suurinta hienotunteisuutta seuraavilla vierailuillaan
rouva Forestier’n luona eikä vaatinut selvempää suostumusta, sillä
rouva Forestier sanoi aina: "Tuonnempana", samalla kun hän hahmotteli
heidän tulevaisuuttaan tavalla, joka oli vastauksena täydellisempi,
parempi ja hienompi kuin muodollinen "kyllä" sana.

Duroy teki ankarasti työtä. Hän eli säästäväisesti ja koetti koota
vähän rahoja, jottei olisi aivan tyhjä, kun häät oli pidettävä. Hän
muuttui nyt yhtä saidaksi kuin hän ennen oli ollut tuhlaavainen.

Kesä meni ja samoin syksy, ilman että kukaan epäili mitään, sillä he
tapasivat toisiaan harvoin ja silloinkin mitä luontevimpaan tapaan.

Eräänä iltapäivänä Madeleine katsoi Duroyta silmiin sanoen: "Ette kai
ole vielä kertonut suunnitelmistanne mitään rouva de Marellelle?"

"En, rakas ystävä. Olen luvannut olla vaiti enkä ole sanonut sanaakaan
kenellekään."

"Hyvä. Ehkä nyt olisi aika ilmoittaa hänelle. Minä puolestani otan
huolehtiakseni Waltereista. Teettehän sen jo tällä viikolla?"

Duroy punastui: "Kyllä, jo huomenna."

Rouva Forestier katsahti ääneti syrjään aivan kuin ollakseen
huomaamatta Duroyn hämmennystä. Sitten hän jatkoi: "Jos haluatte, niin
voimme viettää häät toukokuun alussa. Se sopisi erittäin hyvin."

"Tottelen ilolla kaikessa."

"Toukokuun kymmenes on lauantai, ja se sopisi minulle mainiosti, koska
se on syntymäpäiväni."

"Siis toukokuun kymmenentenä."

"Teidän vanhempanne asuvat Rouenin läheisyydessä, eikö niin? Niin
olette ainakin minulle kertonut."

"He asuvat Ganteleussä Rouenin lähellä."

"Mitä väkeä he ovat?"

"He... he elävät pienillä koroillaan."

"Oh, tahtoisin kovin mielelläni tulla heidät tuntemaan!"

Duroy epäröi. Hän oli hyvin hämillään. "Mutta... mutta asia on niin...
että he ovat..."

Sitten hän rohkaisi mielensä kuin ainakin voimastaan tietoinen mies:
"Rakas ystävä, he ovat talonpoikaisväkeä. Heillä on pieni majatalo, ja
he ovat raataneet kätensä verille valmistaakseen minulle tilaisuuden
opiskella. En häpeä heitä, mutta he... he ovat yksinkertaisia,
sivistymättömiä ihmisiä, jotka ehkä voisivat vaikuttaa teihin
vastenmielisesti."

Rouva Forestier hymyili ihastuttavasti, ja hänen kasvojaan kirkasti
lempeä hyvyys. Hän sanoi: "Pitäisin heistä päinvastoin paljon. Puhumme
siitä sitten myöhemmin. Minäkin olen pieneläjäin lapsi... mutta minulla
ei enää ole vanhempia. Minulla ei ole ketään koko maailmassa... paitsi
te." Ja hän ojensi kätensä Duroylle.

Ja nuori mies tunsi olevansa liikuttunut. Koskaan ei kukaan nainen
ollut häntä niin hurmannut.

"Olen ajatellut erästä asiaa", rouva Forestier sanoi, "mutta sitä on
hyvin vaikea selittää."

Duroy kysyi: "Mikä asia se on?"

"No, kuulkaa, rakkaani! Minä olen muiden naisten kaltainen, minulla
on... heikkouteni, ja minä pidän siitä, mikä loistaa, siitä, mikä
kuulostaa komealta. Mielestäni olisi ihastuttavaa, jos minulla olisi
aatelinen nimi. Etteköhän voisi häittemme yhteydessä... vähän aateloida
itseänne?"

Nyt rouva Forestier vuorostaan oli punastunut, aivan kuin hän olisi
tehnyt Duroylle jonkin epähienon ehdotuksen.

Duroy vastasi avoimesti: "Olen itse usein ajatellut samaa asiaa, mutta
sen toteuttaminen näyttää sangen mutkallisella."

"Kuinka niin?"

Duroy purskahti nauruun: "Koska pelkään tekeväni itseni naurettavaksi."

Rouva Forestier kohautti olkapäitään: "Siitä ei pelkoa. Sellaista
tekevät kaikki ihmiset, eikä kukaan sille naura. Jakakaa nimenne
kahteen osaan 'Du Roy'. Se kuulostaa oikein hyvältä."

Nuori mies vastasi heti kuin henkilö, joka on perillä tämäntapaisista
asioista:

"Ei, se ei käy laatuun. Sellainen menettely on liian mutkaton,
liian tavallinen, liian paljon käytetty. Olin ajatellut ottaa nimen
kotiseutuni mukaan. Ensin ottaisin sen kirjalliseksi salanimekseni
ja liittäisin sen sitten vähitellen omaan nimeeni, jonka jälkeen
halkaisisin kahtia, aivan kuten te ehdotitte."

Rouva Forestier kysyi: "Teidän kotipaikkanne on Canteleu?"

"Niin?"

Mutta Madeleine epäröi: "Ei, en pidä tuon sanan lopusta. Mutta
odottakaahan, emmekö voisi sitä vähän muuttaa... Canteleu?"

Hän oli ottanut pöydällä kynän ja töhersi nyt paperille nimiä, joita
hän arvostelevasti katseli. Äkkiä hän huudahti: "Jopa keksin, jopa
keksin! Katsokaa!"

Ja hän ojensi Duroylle paperin, jolle oli kirjoitettu: "Rouva Du Roy de
Cantel."

Duroy mietti muutaman sekunnin ja julisti sitten juhlallisesti:

"Se on mainio!"

Madeleine oli ihastunut ja toisteli moneen kertaan: "Du Roy de Cantel,
Du Roy de Cantel, rouva Du Roy de Cantel! Mainiota, mainiota!"

Vakuuttuneen näköisenä hän lisäsi: "Saattepa nähdä, kuinka helppoa
on saada koko maailma antamaan hyväksymisensä tälle nimelle. On
vain otettava varteen oikea hetki. Muuten voi olla liian myöhäistä.
Jo huomenna panette kronikoillenne alle merkin 'D. de Cantel' ja
pakinanne varustatte yksinkertaisesti merkillä 'Duroy'. Niin tapahtuu
joka päivä sanomalehdissä, eikä kukaan ihmettele, vaikka näkee teidän
ottavan uuden nimimerkin. Häitämme viettäessämme voimme ottaa vielä
yhden askelen ja sanoa tuttavillemme, että olitte luopunut 'de'
tunnuksestanne vaatimattoman asemanne tähden. Tai ehkä on parempi olla
sanomatta mitään. Mikä on isänne etunimi?"

"Alexandre."

Rouva Forestier lausui pariin, kolmeen kertaan: "Alexandre, Alexandre",
kuunteli tavujen sointia ja kirjoitti sitten aivan valkealle paperille:

"Herra ja rouva Alexandre Du Roy de Cantelilla on kunnia ilmoittaa
Teille poikamme herra Georges Du Roy de Cantelin ja rouva Madeleine
Forestier’n vihkimisestä."

Hän katseli kirjoitustaan vähän etäämpää ja selitti sen tehosta
ihastuneena: "Käyttämällä vähän taitavuutta onnistuu kaikessa, mihin
ryhtyy."

Kun Georges oli tullut kadulle lujana päätöksessään, että hän
tästälähtien käyttäisi nimeä Du Roy, vieläpä Du Roy de Cantel, hän
oli mielestään noussut entistä suurempaan arvoon ja kunniaan. Hän
kulki pitkin katua entistä mahtavampana, pää entistä enemmän pystyssä,
viikset entistä komeampina; hän oli kuin ainakin aatelismies. Hän tunsi
jonkinlaista iloista intoa sanoa kaikille ohikulkijoille:

"Nimeni on Du Roy de Cantel."

Mutta heti kun hän oli tullut kotiin, rouva de Marelle alkoi kiusata
hänen ajatuksiaan ja hän kirjoitti tälle heti pyytäen tapaamista
seuraavaksi päiväksi.

"Paha juttu", hän ajatteli. "Taidanpa saada ankaran kohtauksen
niskoilleni."

Mutta sitten hän teki päätöksensä turvautuen siihen luonnolliseen
huolettomuuteen, joka auttoi häntä vähät välittämään elämän ikävistä
puolista, ja istuutui kirjoittamaan pakinaa niistä uusista veroista,
joiden avulla hallitus aikoi saattaa talousarvion tasapainoon.

Hän ehdotti uutta veroa: aateliskilvestä sata frangia vuodessa sekä
paronin, ruhtinaan ym. arvonimistä viidestäsadasta tuhanteen frangiin.

Ja pakinansa hän varusti nimimerkillä: D. de Cantel.

Seuraavana päivänä hän sai pienen sähkösanoman rakastajattareltaan,
joka ilmoitti, että hän tulisi kello yhdeltä.

Georges odotti häntä hieman kuumeisena. Mutta hän oli lujasti päättänyt
käydä asiaan kovin kourin, sanoa kaikki heti alusta pitäen ja sitten,
ensimmäisen liikutuksen mentyä ohi, puhua rakastajattarelleen järkeä
ja todistaa hänelle, ettei hän, Georges, tietenkään voinut jäädä
vanhaksipojaksi koko iäkseen, ja koska herra de Marelle ei näyttänyt
haluavan kuolla, hänen oli täytynyt valita toinen nainen kuin Clotilde
lailliseksi elämänkumppanikseen.

Duroy tunsi kuitenkin olevansa vähän liikuttunut. Kun hän kuuli
ovikellon soivan, hänen sydämensä alkoi ankarasti läpättää.

Clotilde heittäytyi hänen syliinsä: "Päivää, Bel-Ami!" Ja huomatessaan
toisen viileän syleilyn hän kysyi katsoen Duroyn silmiin:

"Mikä sinua vaivaa?"

"Istuhan", kuului vastaus. "Meidän on puhuttava vakavasta asiasta."

Rouva de Marelle istuutui ottamatta hattua päästään.. Hän kohotti vain
harson otsalleen ja odotti.

Duroy katsoi permantoa — hän valmisteli johdantoa — ja aloitti hitaasti:

"Pikku ystäväni, näethän, kuinka hämilläni olen. Olen hyvin pahoillani
ja hyvin ikävissäni, mutta minun on kuitenkin puhuttava tästä sinulle.
Pidän sinusta paljon, pidän sinusta todella sieluni syvintä myöten,
ja juuri sen tähden olenkin pahoillani ja pelkään tekeväni sinulle
pahaa. Se surettaa minua enemmän kuin itse asia, josta minun on sinulle
puhuttava."

Rouva de Marelle kalpeni, hän tunsi vapisevansa ja alkoi änkyttää:
"Mistä on kysymys? Sano pian!"

Duroy sanoi surullisella, mutta päättäväisellä äänellä, teeskennellen
masennusta, jolla sopii ilmaista suotuisia onnettomuuksia: "Asia on
niin, että minä aion mennä naimisiin."

Rouva de Marelle huokaisi. Hänen huokauksensa oli naisen, joka on
pyörtymäisillään, ja se tuli rinnan syvimmistä kätköistä. Hän alkoi
huohottaa ja haukkoa ilmaa, niin ettei hän saanut sanotuksi mitään.

Kun Duroy näki, ettei rouva de Marelle sanonut mitään, hän jatkoi: "Et
voi kuvitella, kuinka paljon olen kärsinyt, ennen kuin tein päätökseni.
Mutta eihän minulla ole asemaa eikä rahaa. Olen yksin, olen hukassa
täällä Pariisissa. Tarvitsen jonkun rinnalleni, jonkun, joka voisi olla
minulle neuvonantajana, lohdutuksena ja tukena. Olen etsinyt toveria,
liittolaista, ja nyt olen hänet löytänyt!"

Hän vaikeni toivoen rakastajattarensa vastaavan jotakin ja valmistautui
riehuvaan vihaan, väkivaltaisuuksiin, häväistyksiin.

Rouva de Marelle painoi käden sydämelleen aivan kuin hillitäkseen sitä
ja hengitti edelleenkin vaivalloisen nytkähtelevästi, niin että hänen
rintansa tärisi ja päänsä nyökytti ylös alas.

Duroy tarttui hänen toiseen käteensä, joka lepäsi tuolin käsinojalla,
mutta Clotilde veti sen kiivaasti takaisin. Sitten hän sopersi kuin
tylsyyteen vajonneena: "Oh!... Jumalani...!"

Duroy lankesi polvilleen hänen eteensä uskaltamatta kuitenkaan häneen
koskea ja änkytti, enemmän järkkyneenä hänen äänettömyydestään kuin hän
olisi ollut vihanpurkauksen johdosta: "Clo, pikku Clo, sinun täytyy
ymmärtää, kuinka laitani on, ymmärtää, kuka minä olen. Oh, jospa olisin
voinut mennä naimisiin sinun kanssasi, niin kuinka onnellinen olisin
ollut! Mutta sinä olet naimisissa! Mitä minun pitäisi tehdä? Ajattele
itse, ajattele itse! Täytyyhän minun saada asema yhteiskunnassa, enkä
minä voi tehdä mitään niin kauan kun minulla ei ole kotia. Jospa
vain tietäisit!... On ollut päiviä, jolloin olisin tahtonut kuristaa
miehesi..."

Hän puhui vienolla, sulavalla äänellä, äänellä, joka musiikin tavoin
hiveli korvaa.

Hän näki, kuinka kaksi isoa kyyneltä hitaasti puhkesi hänen
rakastajattarensa silmiin ja sitten vieri alas pitkin poskia, kahden
uuden kyynelen jo tunkeutuessa silmäripsien väliin.

Hän kuiskasi: "Oh, älä itke, Clo, älä itke, minä pyydän! Sinä särjet
sydämeni."

Silloin Clotilde teki ponnistuksen, suuren ponnistuksen ollakseen
arvokas ja ylpeä ja kysyi häilyvällä äänellä, niiden naisten äänellä,
jotka hankkiutuvat puhkeamaan nyyhkytyksiin:

"Kuka hän on?"

Duroy epäröi hetken, mutta ymmärsi sitten, ettei pakoon pääseminen
ollut mahdollista: "Madeleine Forestier."

Rouva de Marellen koko ruumis värähti, mutta hän ei sanonut mitään.
Hän näytti ajattelevan niin väkevästi, ettei hän huomannut jalkainsa
juuressa olevaa miestä.

Ja kyynelpari toisensa jälkeen tunkeutui hänen silmistään, valahti
poskille ja puhkesi uudelleen.

Hän nousi. Duroy arvasi, että hän aikoi poistua soimaamatta ja anteeksi
antamatta. Hän tahtoi pidättää häntä ja tarttui ojennetuin käsivarsin
hänen hameeseensa, kietoi käsivartensa kankaan läpi hänen jalkainsa
ympärille ja tunsi niiden jäykistyvän vastarintaan.

Hän rukoili: "Pyydän sinua, älä mene luotani tuolla tapaa." Silloin
nainen katsoi häneen, loi häneen silmäyksen kiireestä kantapäähän,
katsoi häneen sillä kostealla ja epätoivoisella katseella, joka on
niin surullinen ja viehättävä ja joka paljastaa naissydämen koko
tuskan, sekä sopersi: "Minulla... minulla ei ole... mitään... sinulle
sanottavaa... minulla ei enää... ole täällä mitään tekemistä... Olet
oikeassa... sinä... sinä... olet valinnut... sen, jonka tarvitsit..."

Ja hän riuhtaisi itsensä irti astumalla askelen taaksepäin ja riensi
pois. Eikä toinen koettanut häntä enää pidättää.

Jäätyään yksin Duroy nousi. Hän oli hämmentynyt ja huumaantunut, aivan
kuin hän olisi saanut iskun päähänsä. Sitten hän tointui ja sanoi
itsekseen: "Tuhat tulimmaista, olipa nyt asia niin tai näin! Kaikki
on kunnossa... ilman mitään riitaa. Sen parempi!" Ja hän tunsi äkkiä
vapautuneensa raskaasta taakasta, hän tunsi olevansa vapaa ja kevyt
ja valmis uutta elämää varten. Ja hän alkoi voimansa ja menestyksensä
huumauksessa takoa seinää kovin nyrkiniskuin aivan kuin hän olisi
taistellut itse kohtaloa vastaan.

Kun rouva Forestier kysyi hänellä: "Oletteko ilmoittanut rouva de
Marellelle", hän vastasi rauhallisesti: "Luonnollisesti..."

Madeleine loi häneen tutkivasti kirkkaan katseensa.

"Eikö hän tullut surulliseksi?"

"Ei. Ei lainkaan. Hänen mielestään se päinvastoin oli aivan paikallaan."

Uutinen tuli pian tunnetuksi. Muutamat hämmästyivät, toiset väittivät
arvanneensa näin käyvän, toiset taas hymyilivät ja vihjaisivat,
etteivät he olleet lainkaan yllättyneitä.

Nuori mies, joka nyt allekirjoitti pakinansa nimellä D. de Cantel,
"Nähtyä ja kuultua"-uutisensa nimellä Duroy ja poliittiset
artikkelinsa, joita hän aika ajoin laati, nimellä Du Roy, vietti
aina puolen päivää morsiamensa luona. Tämä osoitti häntä kohtaan
toverillista hiottavaisuutta, johon kuitenkin sekautui aitoa,
vaikkakin salattua hellyyttä, jonkinlaista kaipausta, joka täytyi
kätkeä kuin heikkous. Rouva Forestier oli päättänyt, että vihkiminen
toimitettaisiin suurimmassa salaisuudessa vain todistajain läsnäollessa
ja että he jo samana iltana matkustaisivat Roueniin. Seuraavana päivänä
käytäisiin tervehtimässä sanomalehtimiehen iäkkäitä vanhempia ja
viivyttäisiin muutama päivä heidän luonaan.

Duroy oli koettanut saada hänet luopumaan tästä suunnitelmasta, mutta
onnistumatta, ja niin hänen oli lopulta täytynyt taipua.

Toukokuun kymmenes tuli, ja vastanaineet, jotka olivat pitäneet
kirkollista vihkimistä tarpeettomana, koska he eivät olleet kutsuneet
ketään, ajoivat pikaisesti pormestarin luona käytyään kotiin, panemaan
kokoon matkatavaroitaan ja astuivat kello kuusi illalla Saint-Lazare’in
asemalla junaan, joka oli vievä heidät Normandiaan.

He olivat tuskin ennättäneet vaihtaa kahtakymmentä sanaa, kun he
jo olivat yksinään vaununosastossaan. Niin pian kuin he tunsivat
junan olevan kulussa, he katsoivat toisiinsa ja purskahtivat nauruun
salatakseen eräänlaisen hämilläolon, josta he eivät tahtoneet olla
tietävinään.

Juna liukui hitaasti Batignolles’in aseman ohitse ja kapusi sitten
sille vuoriselle tasangolle, joka johtaa Seinen linnoituksille.

Duroy ja hänen vaimonsa lausuivat silloin tällöin jonkin
merkityksettömän sanan ja kääntyivät sitten jälleen ikkunaan päin.

Asnières’in sillalla heidät valtasi ilo, kun he näkivät virran,
jonka pinnalla vilisi purjeita, kalastajalaivoja ja soutuveneitä.
Kirkas toukokuun aurinko sirotteli vinoja säteitään laitureille ja
rauhalliselle virralle, joka näytti liikkumattomalta, levätessään
siinä koskettomana ja pyörteettömänä, aivan kuin mailleen menevän
päivän lämpöön ja valoon jähmettyneenä. Eräs purjevene, joka hiljalleen
liikkui eteenpäin virrassa ja joka oli levittänyt kaksi isoa valkoista
palttinakolmiota vangitakseen iltatuulen pienimmätkin henkäykset,
näytti suunnattomalta linnulta, joka oli valmis nousemaan lentoon.

Duroy kuiskasi: "Minä rakastan Pariisin ympäristöjä. Minulla on sieltä
kauniita muistoja, jotka ovat elämäni parhaimpia."

Hänen vaimonsa vastasi: "Entä soutuveneet! On ihanaa liukua yli veden
auringon laskiessa."

Sitten he vaikenivat, aivan kuin eivät olisi uskaltaneet jatkaa
muisteloita entisestä elämästään, ja istuivat sitten hiljaa, ehkä jo
nauttien kaipauksen runoudesta.

Duroy istui vaimoaan vastapäätä ja tarttui hänen käteensä suudellen
sitä hitaasti.

"Kun palaamme kotiin, menemme joskus syömään päivällistä Chatouhun",
hän sanoi.

Hänen vaimonsa vastasi: "Meillä tulee olemaan niin paljon tekemistä."
Hänen äänensävynsä tuntui sanovan: "Huvit on uhrattava hyödyn takia."

Duroy piti edelleenkin hänen kättään omassaan ja ajatteli levottomana,
minkä tekosyyn turvin pääsisi aloittamaan hyväilyt. Häntä ei olisi
lainkaan huolestuttanut nuoren tytön tietämättömyys, mutta häntä
vaivasi se valveutunut ja hioutunut äly, jonka hän tiesi asuvan
Madeleinen aivoissa. Hän pelkäsi näyttävänsä liian typerältä, liian
häveliäältä tai liian väkivaltaiselta, liian hitaalta tai liian
hätiköivältä.

Hän kohdisti tuohon pikku käteen pieniä puristuksia, mutta ei saanut
vastausta kehotuksiinsa. Hän sanoi:

"Minusta tuntuu hullunkuriselta, että te olette vaimoni."

"Miksi niin?"

Rouva näytti hämmästyneellä.

"En tiedä. Tuntuu vain niin hullunkuriselta. Haluaisin syleillä teitä,
ja minua ihmetyttää, että minulla todella on siihen oikeus."

Hänen vaimonsa ojensi hänelle rauhallisesti poskensa, jota hän suuteli
kuin toinen olisi ollut hänen sisarensa.

Duroy jatkoi: "Nähdessäni teidät ensimmäisen kerran noilla
päivällisillä, muistattehan, joille Forestier oli minut kutsunut,
ajattelin: 'Tuhat tulimmaista, jospa löytäisin hänen kaltaisensa
naisen.' No, nyt olen löytänyt. Olen saanut hänet."

Madeleine kuiskasi: "Se oli kaunis ajatus." Ja hän loi mieheensä suoran
ja viisaan katseen alituisesti hymyilevistä silmistään.

Duroy ajatteli: "Olen siis liian kylmä. Olen typerä. Täytyypä jouduttaa
tahtia." Ja hän kysyi: "Kuinka oikeastaan jouduitte Forestier’n
tuttavuuteen?"

Madeleine vastasi ärsyttävän pisteliäästi:

"Matkustammeko me Roueniin puhuaksemme hänestä?"

Duroy punastui: "Olen aasi. Mutta te teette minut todella häveliääksi."

Madeleine ihastui: "Minä! Mahdotonta! Mistä se johtuisi?"

Duroy oli muuttanut hänen sohvalleen ja istui nyt aivan hänen
vieressään. Madeleine huudahti: "Katsokaa! Hirvi!"

Juna kulki Saint-Germainin metsässä, ja hän oli nähnyt pelästyneen
kauriin hyppäävän tien poikki.

Duroy oli kumartunut eteenpäin Madeleinen katsoessa ulos avoimesta
ikkunasta ja painoi nyt pitkän rakastuneen suudelman hänen niskaansa.

Madeleine oli hiljaa muutaman sekunnin. Sitten hän kohotti päätään: "Te
kutitatte minua. Lopettakaa!"

Mutta Duroy ei lopettanut, vaan antoi viiksiensä pitkänä, kiihottavana
suudelmana liukua hänen valkealla ihollaan.

Madeleine ravisti itseään: "Mutta lopettakaahan!"

Duroy oli tarttunut hänen päähänsä oikealla kädellään, jonka hän oli
työntänyt hänen taakseen, ja väänsi vaimonsa kasvoja puoleensa. Sitten
hän iskeytyi hänen huuliinsa kuin haukka saaliiseensa.

Madeleine vääntelehti, työnsi häntä pois, koetti irrottautua. Vihdoin
hän pääsi vapaaksi ja toisti:

"Lopettakaa toki!"

Duroy ei enää kuullut mitään, vaan puristeli häntä, suuteli häntä
himokkain, vapisevin huulin ja koetti kaataa hänet pitkälleen sohvan
tyynyille.

Madeleine vapautui ankarasti ponnisteltuaan ja nousi kiivaasti
seisaalleen:

"Ei, ei Georges, älkää viitsikö! Emmehän me enää ole mitään lapsia.
Voimme kai odottaa Roueniin asti!"

Duroy jäi istumaan kasvoiltaan hyvin punaisena ja tämän järkevän puheen
viilentämänä. Päästyään jälleen jonkin verran tasapainoon hän sanoi
iloisesti: "Hyvä, minä odotan. Mutta en sano enää kahtakaankymmentä
sanaa koko matkalla. Ja ajatelkaa, että me vasta olemme Poissyssa."

"Siinä tapauksessa puhun minä", Madeleine vastasi.

Ja hän istuutui hiljaa miehensä viereen.

Hän alkoi täsmällisesti puhua kaikesta, mitä heidän olisi tehtävä
palattuaan Pariisiin. He pitäisivät edelleenkin sen asunnon, joka
hänellä ja hänen ensimmäisellä miehellään oli ollut, ja Duroy saisi
myös periä Forestier’n palkan ja toimen _La Vie Françaisessa_.

Madeleine oli muuten hyvissä ajoin ennen vihkimistä järjestänyt kaikki
rahakysymykset tottuneesti ja varmasti kuin liikemies.

He olivat tehneet pesäeron, ja kaikki mahdollisuudet oli otettu
huomioon: kuolema, avioero, yhden tai useamman lapsen syntyminen. Nuori
mies toi kotiin neljätuhatta frangia, kuten hän väitti, mutta tästä
summasta hän oli lainannut tuhatviisisataa. Loput olivat säästöjä,
jotka hän, tätä tapahtumaa ajatellen, oli vuoden kuluessa koonnut.
Nuori nainen taas toi mukanaan neljäkymmentätuhatta frangia, jotka,
kuten hän puolestaan väitti, Forestier oli jättänyt hänelle perinnöksi.

Keskustelun kuluessa Madeleine otti tavan takaa puheeksi vainajan
vedoten hänen esimerkkiinsä: "Hän oli hyvin säästäväinen mies, hyvin
vakava ja ahkera. Hän olisi lyhyessä ajassa voinut luoda itselleen
omaisuuden."

Duroy ei enää kuunnellut. Häntä askarruttivat toiset ajatukset.

Madeleine keskeytti väliin seuratakseen sisäistä ajatuksenkulkuaan ja
jatkoi sitten:

"Kolmen tai neljän vuoden kuluttua tästä lähtien voitte varsin hyvin
ansaita kolme- tai neljäkymmentätuhatta frangia vuodessa. Sellaiset
tulot Charlesillakin olisi ollut, jos hän olisi saanut elää."

Georges, jota opetus rupesi pitkästyttämään, vastasi:

"En luullut, että me matkustaisimme Roueniin puhuaksemme hänestä."

Madeleine läimäytti häntä naurahtaen poskelle: "Tepä sen sanoitte! Minä
olen väärässä."

Duroy oli olevinaan pieni kiltti koulupoika ja piti itsepintaisesti
käsiään polvillaan.

"Te olette hassun näköinen istuessanne tuolla tapaa", Madeleine sanoi.

Duroy vastasi: "Mutta näinhän minun on istuttavakin — muistutittehan
minua siitä juuri äsken. Ja näin aion istua loppuun asti."

Madeleine kysyi:

"Minkä tähden?"

"Koska te hoidatte perheen ohjaksia, vieläpä hallitsette minun
persoonaanikin. Se muuten onkin tehtävänne, koska olette leski."

Madeleine hämmästyi:

"Mitä tarkoitatte?

"Että teillä on kokemusta, jonka tulee hälventää minun
tietämättömyyteni, ja että teillä on aviollista harjautuneisuutta,
jonka täytyy karkottaa minun nuorenmiehenviattomuuteni. Juuri sitä
tarkoitan."

Madeleine huudahti:

"Tuo on liian paksua!"

Duroy vastasi:

"Niin se vain on! Minä en tunne naisia, minä... mutta te tunnette
miehet, te, koska olette leski... ja siis teidän on opetettava minua...
tänä iltana... voitte vaikka aloittaa nyt heti, jos haluatte..."

Madeleine oli hyvin huvittunut:

"Jopa nyt jotakin! Ettäkö te muka tarvitsisitte siinä minulta opetusta!"

Läksyjään latelevan koulupojan äänellä Duroy selitti: "Kyllä,
tarvitsenpa niinkin. Vieläpä tarvitsen hyvin perusteellisen
opetuksen... kaksikymmentä oppituntia... kymmenen alkeisaineissa...
lukemisessa ja oikeinkirjoituksessa... kymmenen aritmetiikassa ja
korkeammassa matematiikassa... Minä en osaa mitään, en yhtään mitään."

Madeleine kirkaisi ihastuneena:

"Oh, oletpa sinä tyhmä!"

Duroy jatkoi:

"Koska alat sinutella minua, niin seuraan heti esimerkkiäsi, ja minun
täytyy sanoa sinulle, rakkaani, että rakastun sinuun yhä enemmän joka
sekunti, ja Rouen on mielestäni aivan liian kaukana."

Hän puhui nyt kuin näyttelijä väännellen hauskasti kasvojaan, mikä
huvitti nuorta naista, joka oli tottunut kirjallisten piirien
boheemitapoihin ja kujeisiin.

Madeleine katseli miestään sivulta, huomasi hänet todella
miellyttäväksi ja tunsi halua ihanan hedelmän nauttimiseen,
mutta epäröi samalla kuin ainakin järkevä ihminen, joka odottaa
päivällisaikaa syödäkseen oikealla hetkellä.

Punastuneena omista ajatuksistaan, jotka alkoivat häntä vaivata, hän
sanoi:

"Rakas oppilaani, luottakaa minun kokemukseeni, minun suureen
kokemukseeni. Suudelmat rautatievaunussa eivät ole suuren arvoiset. Ne
turmelevat ruokahalun."

Sitten hän punastui vielä enemmän ja kuiskasi: "Ei koskaan saa korjata
satoa, ennen kuin se on kypsä."

Duroy oli tukehtua nauruun. Häntä kiihottivat nuo kaksimieliset
viittaukset, joita tuosta kauniista suusta virtasi. Hän teki
ristinmerkin, liikutti huuliaan kuin olisi rukoillut ja selitti sitten:
"Otan suojelijakseni pyhän Antoniuksen, joka varjelee kiusauksilta. Nyt
olen terästä."

Yö tuli hiljaa ja verhosi läpikuultavaan tummuuteensa, aivan kuin
kevyeen harsoon, oikealla levittäytyvän laajan tasangon. Juna kulki
pitkin Seinen rantaa, ja molemmat nuoret alkoivat tuijottaa virtaa,
joka leveän, loistavan teräsnauhan kaltaisena kehitti viivaansa
rautatien vierellä muodostaen pinnalleen siellä täällä läikkiä, jotka
olivat kuin taivaasta pudonneita ja jotka aurinko mailleen mennessään
oli silannut purppuralla ja kullalla. Vedessä väikkyvät tulenliekit
häipyivät vähitellen, tummuivat ja sammuivat surullisesti ja hiljaa.
Ja tasanko peittyi pimeään ja siihen synkkään suhinaan, siihen
kuolonkuiskeeseen, jonka pimeys aina tuo mukanaan maailmaan.

Illan kaihomieli, joka tunkeutui sisään avoimesta ikkunasta, tarttui
myös molempiin nuoriin puolisoihin, jotka äsken olivat olleet niin
iloisia, mutta jotka nyt olivat vaiti.

He olivat siirtyneet lähemmäksi toisiaan katsellakseen yhdessä kuolevan
päivän, kauniin, valoisan toukokuun päivän viimeisiä jäähyväisiä.

Mantes’issa sytytettiin vaunuosaston pieni öljylamppu, joka levitti
keltaista, lepattavaa valoaan istuimien harmaille päällyksille.

Duroy kiersi käsivartensa vaimonsa vyötäisten ympärille ja painoi hänet
lähemmäksi itseään. Hänen äskeinen kuuma kaipuunsa oli nyt muuttunut
hellyydeksi, ikävöiväksi hellyydeksi, veltoksi haluksi saada pieniä
lohduttavia hyväilyjä, samanlaisia, joilla lapsi tuuditetaan uneen.

Hän kuiskasi hiljaa: "Pikku Made, minä rakastan sinua."

Äänen hellyys liikutti nuorta naista ja pani nopean värähdyksen
kulkemaan läpi hänen ihonsa. Hän kumartui miehensä ylitse, sillä
Georges oli painanut poskensa vaimonsa poven lämmintä tukea vasten, ja
ojensi hänelle huulensa.

Siitä tuli pitkä, mykkä, syvä suudelma, joka äkkiä vaihtui kiihkeään,
mielettömään puristukseen, lyhyeen, hengästyttävään taisteluun ja
sitten syleilyyn, joka oli väkivaltainen ja hankala. Sen jälkeen he
lepäsivät toistensa sylissä, hieman pettyneinä molemmat, puutuneina,
mutta vielä täynnä hellyyttä, kunnes junan vihellys ilmoitti, että
lähestyttiin jotakin asemaa.

Koettaessaan sormenpäillään järjestää ohimoilta pörröytyneitä hiuksiaan
Madeleine sanoi: "Se oli hyvin tyhmää. Mehän käyttäydyimme kuin lapset."

Mutta Georges suuteli kuumeisen hätäisesti hänen käsiään, vuoroin
toista, vuoroin taas toista, ja vastasi: "Minä rakastan sinua, pikku
Made."

Roueniin asti he istuivat melkein liikkumattomina poski poskea
vasten ja silmät tuijottaen vaunun ikkunaan, yöhön, jossa he silloin
tällöin näkivät valojen kiitävän ohitse. Ja he olivat haaveellisia ja
onnellisia ollessaan siinä niin lähellä toisiaan, ja hetki hetkellä he
yhä enemmän kaipasivat vapaampaa ja läheisempää syleilyä.

He asettuivat erääseen rannalla olevaan hotelliin, ja nautittuaan
kevyen, hyvin kevyen illallisen he menivät levolle. Seuraavana aamuna,
kellon juuri lyötyä kahdeksan, siivoojatar herätti heidät.

Kun he olivat juoneet teensä, joka oli katettu yöpöydälle, Duroy
katseli vaimoaan ja äkkiä, aarteenomistajan onnellisessa riemuhuumassa,
otti hänet syliinsä ja sopersi: "Pikku Made, tunnen rakastavani sinua
äärettömän paljon... paljon... paljon..."

Madeleine hymyili luottavaista, tyytyväistä hymyään, ja hänkin
kuiskasi: "Minä myös... ehkä."

Mutta Duroyta huolestutti edelleenkin hänen vanhempiensa luo tehtävä
vierailu. Hän oli jo useita kertoja koettanut selittää vaimolleen
heidän olojaan, valmistanut häntä, torunut häntä. Hän arveli, että
hänen täytyi ryhtyä asiaan vielä kerran:

"Ymmärräthän, he ovat talonpoikaisväkeä, oikeita maalaistalonpoikia
eivätkä mitään teatteritalonpoikia."

Madeleine nauroi: "Tiedän, tiedän. Olethan sanonut sen jo monta kertaa.
No, nousehan nyt ja anna minunkin nousta."

Duroy hyppäsi sängystä, veti sukat jalkaansa ja selitti: "Meillä tulee
olemaan hyvin epämukavaa vanhusteni luona, hyvin epämukavaa. Minun
huoneessani on vain yksi sänky, jossa on olkipatja. Vieteripatjoja ei
Canteleussä tunneta."

Madeleine näytti olevan hyvin ihastunut: "Sehän on mainiota! On hauskaa
nukkua huonosti... sinun... sinun kanssasi... ja herätä kukonlauluun."

Hän oli pukeutunut kampausnuttuunsa, väljään valkoiseen pitsinuttuun,
jonka Duroy heti tunsi. Näky ei häntä miellyttänyt. Miksi? Hänen
vaimollaan, sen hän tiesi sangen hyvin, oli tusinoittain tällaisia
aamupukuja. Tosinhan Madeleine ei ollut voinut hävittää koko entistä
pukuvarastoaan ostaakseen uutta. Mutta joka tapauksessa Duroy olisi
toivonut, että hänen vaimonsa liinavaatteet, hänen yöpukunsa, hänen
lemmenpukunsa eivät olisi olleet samat kuin tuon toisen aikana. Hänen
mielestään oli aamupuvun pehmeään, lämpimään kankaaseen jäänyt jokin
jälki kosketuksesta Forestier’hen.

Ja hän meni ikkunan luo ja sytytti savukkeen.

Hänen edessään levittäytyi satama ja leveä virta, täynnä ohutmastoisia
aluksia ja pieniä höyrylaivoja, joiden lasteja pyörivät nostokurjet
suurta pauhua pitäen tyhjensivät laitureille. Vaikka hän tunsi kaiken
tämän ennestään, hän kuitenkin ihastui. Ja hän huudahti:

"Hitto, kylläpä täällä on kaunista!"

Madeleine juoksi myös ikkunan luo. Hän laski molemmat kätensä miehensä
toiselle olkapäälle, jota vasten hän antautuvaisena nojautui.
Liikuttuneena ja ihastuneena hän huudahti: "Oh, miten kaunista! Oh,
miten kaunista! En koskaan olisi uskonut, että on olemassa noin paljon
laivoja!"

Tuntia myöhemmin he lähtivät matkaan, sillä heidän piti syödä aamiaista
vanhuksien luona, joille oli ilmoitettu heidän tulostaan muutamia
päiviä aikaisemmin. He ajoivat kuluneissa ja tärisevissä avovaunuissa,
jotka rämisivät kuin ravistunut sepänpaja. Ensin ajettiin läpi pitkän
ja sangen ruman bulevardin, sitten yli erään tasangon, jonka keskellä
virtasi joki, ja sitten alettiin nousta ylös rinnettä.

Madeleine, joka oli väsynyt, oli nukahtanut auringon läpitunkeviin
hyväilyihin, jotka miellyttävästi lämmittivät häntä vaunuissa, aivan
kuin hän olisi levännyt suloisessa valo- ja ilmakylvyssä.

Hänen miehensä herätti hänet:

"Katso!" hän sanoi.

He olivat nousseet noin kaksi kolmannesta rinteestä ja olivat nyt
paikalla, joka oli kuuluisa näköalastaan ja jonne kaikki matkailijat
aina tuotiin.

Tältä paikalta saattoi nähdä koko valtavan laakson pitkänä ja leveänä.
Sen halkaisi isoine mutkineen kirkas virta päästä päähän. Joen saattoi
nähdä tulevan kaukaa täynnä lukuisia saaria ja tekevän ison kaarroksen,
ennen kuin se virtasi läpi Rouenin. Sen jälkeen näkyi kaupunki
oikealla rannalla ohuen aamu-usvan verhoamana, auringon kimallusta
katoillaan. Ja sitten kaupungin tuhannet kapeat huiput, terävinä tai
tylppinä, hauraina tai reiällisinä ja jättiläiskoruja muistuttavina,
sitten kaupungin neliskulmaiset tai pyöreät, heraldisin kruunuin
koristelut tornit, koko tuo kirkontornien goottilainen sotajoukko.
Ja kaiken yläpuolella komeili tuomiokirkon terävä torninhuippu,
mielikuvituksellinen pronssineula, ruma, kummallinen, epäsuhtainen —
maailman korkein kirkontorni.

Mutta vastapäätä, virran toisella puolella, kohosivat kohti taivasta
pyöreinä ja tasaisina aina huippujaan myöten Saint-Severin esikaupungin
tehtaanpiiput.

Vielä lukuisampina kuin veljensä kirkontornit ne kohottivat kaukana
maaseudullakin ilmaan pitkiä tiilisiä pilareitaan ja lähettivät kohti
sinistä taivasta pikimustia henkäyksiään.

Alhaalla työläisten kaupunginosan takana levittäytyi kuusimetsä, ja
Seine, joka virtasi molempien kaupunginosien lävitse, jatkoi matkaansa
eteenpäin. Se lipui pitkien, mutkaisten lehtipuiden peittämien rantojen
välissä, jotka siellä täällä paljastivat valkoisen kiviluurankonsa,
ja katosi vihdoin näköpiirin taakse tehtyään uuden pitkän ja pyöreän
kaaren. Virtaa ylös ja alas kulki aluksia, joita pienet, kärpästen
kokoiset höyrylaivat hinasivat työntäen lakkaamatta sisuksistaan
ilmoille paksuja savupilviä. Saaret, jotka erottuivat virran pinnasta,
olivat vieri vieressä, ja joskus niitä erotti vähän pidempi väli. Ne
muistuttivat vihreäkimmelteisen rukousnauhan epätasaisia helmiä.

Ajuri odotti, kunnes vieraat olivat tarpeekseen ihastelleet.
Kokemuksesta hän tiesi, että maisema aiheutti turisteissa pitkäaikaista
ihastusta.

Mutta kun ajoneuvot jälleen lähtivät liikkeelle, Duroy huomasi äkkiä
muutaman sadan metrin päässä kaksi vanhaa ihmistä, jotka astelivat
pitkin tietä, ja hän hyppäsi heti vaunuista huutaen: "Tuolla he ovat!
Minä tunnen heidät!"

Vastaantulijat olivat kaksi maalaisia, mies ja nainen, jotka kulkivat
epätasaisin askelin, silloin tällöin tukien toisiaan ja nojaten
toistensa olkapäihin. Mies oli pieni, tanakka, punakka kasvoiltaan
ja hieman lihavahko, mutta voimakas ikäisekseen, vaimo taas pitkä,
kuiva, kumarainen vakava nainen, joka oli kasvanut maaseudun totisissa
vaivoissa, joka oli saanut tehdä työtä lapsuudestaan saakka ja joka
koskaan ei ollut nauranut miehen juodessa ja laskiessa leikkiä
kapakkavieraiden kanssa.

Madeleine oli myös laskeutunut vaunuista, ja kun hän näki noiden
molempien ihmisraukkojen tulevan, hänet valtasi masennus ja ikävä,
jollaista hän ei koskaan ollut voinut kuvitella. He eivät lainkaan
tunteneet poikaansa, tuota hienoa herraa, eivätkä he koskaan olisi
voineet kuvitella, että tuo vaaleapukuinen kaunis nainen olisi heidän
poikansa vaimo.

He astelivat nopeasti ja ääneti odotettua poikaansa vastaan eivätkä
edes katsoneet näihin kävelivät vaunujen perässä.

He menivät ohitse. Georges huusi nauraen: "Päivää, isä Duroy!"

Molemmat pysähtyivät heti aivan mykkinä hämmästyksestä. Eukko tointui
ensin ja änkytti paikallaan seisten: "Sinäkö se olet, poika?"

Nuori mies vastasi: "Minähän se olen, äiti kulta." Ja hän meni muorin
luo ja painoi hänen molemmille poskilleen voimakkaan, pojallisen
suudelman. Sitten hän hieroi ohimoitaan isän ohimoita vasten. Ukko oli
ottanut hatun päästään, mustasilkkisen rouenilaishatun, joka oli hyvin
korkea ja muistutti karjakauppiaiden päähinettä.

Sitten Georges esitteli: "Vaimoni." Ja molemmat maalaiset tuijottivat
Madeleinea. He tuijottivat häntä kuin ihmettä jonkinlaisen levottoman
säikähdyksen vallassa, johon isässä liittyi eräänlaista tyytyväistä
hyväksymisiä, äidissä taas mustasukkaista vihamielisyyttä.

Mies, joka oli vilkas, makean omenaviinin ja alkoholin läpiliottama
luonne, rohkaisi vihdoin mielensä ja kysyi silmiään veitikkamaisesti
räpyttäen: "Saa kai sinulle sentään antaa pusun?"

Poika vastasi: "Tottakai, hitto vieköön." Ja Madeleine ojensi
epämääräisiä vastenmielisyyttä tuntien molemmat poskensa
vastaanottamaan talonpoikaisukolta kaksi kajahtavaa suudelmaa, joiden
jälkeen ukko pyyhki suunsa kämmenensä selkäpuolella.

Kun tuli eukon vuoro, hän suuteli poikansa vaimoa epäluuloisen
karsaasti. Ei, tämä ei ollut se miniä, josta hän oli uneksinut, tämä
ei vähääkään muistuttanut lihavaa, tervettä talonpoikaisnaista, joka
on punainen kuin omena ja pyöreä kuin siitostamma. Hän oli lutkan
näköinen, tuo nainen hetaleineen ja myskinhajuineen. Sillä kaikki, mikä
kävi hajuvesistä, oli eukolle samaa kuin myski.

Ja jälleen lähdettiin kulkemaan ajopelien jäljessä, kuljettivat
vastanaineiden matkatavaroita.

Ukko tarttui poikansa käsivarteen pidätti hänet toisten jälkeen ja
kysyi jännittyneenä:

"No, onko taloutesi hyvällä tolalla?"

"Onpa niinkin, kaikki on hyvässä kunnossa."

"Mainiota. Mutta entä vainiosi, onko hänelläkin rahoja?"

Georges vastasi: "Neljäkymmentätuhatta frangia."

Isä päästi pienen ihailevan vihellyksen ja saattoi vain mutista
itsekseen: "Piru vieköön!" Sillä summa teki vaikutuksensa. Sitten hän
lisäsi vilpittömästi vakuuttuneena: "On se tosiaankin hieno nainen."
Madeleine oli näet hänen makunsa mukainen, ja häntä oli pidetty suurena
tuntijana, juuri häntä, ennen vanhaan.

Madeleine ja äiti astelivat rinnakkain puhumatta sanaakaan toisilleen.
Molemmat miehet tavoittivat heidät.

Tultiin kylään, pieneen tien reunalla olevaan kylään, johon kuului
kymmenkunta taloa tien molemmilla puolilla, hienoja tiilitaloja
ja kalkkisohjosta rakennettuja hökkeleitä, joista edellisissä oli
liuskakivi-, jälkimmäisissä olkikatot. Ukko Duroyn majatalo, mökki,
johon kuului pohjakerros, ja ullakko, oli aivan kylän alkupäässä
vasemmalla. Kuusenoksa, joka oli kiinnitetty oven yläpuolelle, ilmoitti
vanhan tavan mukaan, että janoisilla ihmisillä oli oikeus astua sisään.

Kapakkasaliin ruoka oli katettu kahdelle toistensa jatkoksi siirretylle
pöydälle, joita peitti kaksi pöytäliinaa. Eräs naapurieukko, joka oli
pyydetty avuksi, tervehti syvään niiaten nähdessään niin kauniin,
hienon naisen, mutta sitten hän äkkiä tunsi Georgesin ja parkaisi:
"Herra Jeesus, oletko se sinä, poika!"

Duroy vastasi iloisesti: "Minäpä tietenkin, muori Brulin!"

Ja hän syleili eukkoa niinkuin hän äsken oli syleillyt isäänsä ja
äitiään.

Sitten hän kääntyi vaimonsa puoleen: "Tule huoneeseemme, niin saat
riisua hattusi."

Hän avasi oikealla olevan oven. Se johti pieneen kylmään,
tiilipermantoiseen huoneeseen, joka oli aivan valkoinen laastittuine
seinineen ja pumpuliverhoisine sänkyineen. Vihkivesimaljan yläpuolella
riippui krusifiksi. Kaksi taulua, jotka esittivät Paulia ja Virginiaa
sinisen palmun alla ja Napoleon ensimmäistä keltaisen hevosen selässä,
oli tämän siistin, lohduttoman huoneen ainoina koristuksina.

Niin pian kuin he olivat yksin, Georges suuteli Madeleinea: "Miten
voit, Made? Olen iloinen nähdessäni jälleen vanhukset. Pariisissa
heitä tuskin tulee ajatelleeksikaan, mutta heidän tapaamisensa on joka
tapauksessa hauskaa."

Mutta isäukko koputti rystysillään seinää ja huusi: "Tulkaa, tulkaa
ruoka on valmiina."

Oli siis istuuduttava pöytään.

Siitä muodostui pitkä, maalainen aamiainen, johon kuului huonosti
sommiteltu sarja ruokia: lihamakkaraa lampaanpaistin jälkeen ja
munakas lihamakkaran jälkeen. Isä Duroy, jonka muutamat viinilasit
saattoivat oikeaan tunnelmaan, löysensi parhaiden kokkapuheittensa
hanaa, jotka puheet muuten säästettiin vain suuria juhlatilaisuuksia
varten. Ne olivat kömpelöitä ja karkeita juttuja kommelluksista, joita
oli sattunut hänen ystävilleen, kuten hän väitti. Georges, vaikka
hän tunsi ne kaikki, nauroi kuitenkin kotiseutunsa ilman huumaamana.
Hänessä asui synnynnäinen rakkaus tähän seutuun, paikkoihin, jotka
hän tunsi lapsuudestaan saakka, kaikkiin jälleen heränneisiin
muistoihin, kaikkiin ennestään tuttuihin asioihin, jotka hän nyt
taas näki, vähäpätöisyyksiin sellaisiin kuin eräässä ovessa olevaan
veitsenjälkeen, tuoliin, joka ontui ja joka toi hänen mieleensä jonkin
pienen tapahtuman, tuoksuun, joka uhosi maasta, pihkan ja puiden
hajuun, joka tuli läheisestä metsästä. Ja myös huoneiden, ojien ja
lantatunkioiden hajua hän rakasti.

Äiti Duroy ei puhunut sanaakaan, ja raskasmielisen ja tiukan näköisenä
hän tarkasteli koko ajan poikansa vaimoa, sydämessään juuri herännyt
viha, vanhan työläisen viha, talonpoikaisnaisen, jolla on kuluneet
sormet ja karkeiden töiden rumentamat jäsenet, viha kaupunkilaista
kohtaan, joka herätti hänessä vastenmielisyyttä ja joka tuntui
tuomittavalta, likaiselta, vain laiskuutta ja syntiä varten luodulta
esineeltä. Hän nousi alituisesti pöydästä asettaakseen esille ruokia
ja kaataakseen laseihin hapanta, keltaista viiniä karahvista tai
vaahtoavaa, ruskeaa, makeaa omenaviiniä pulloista, joiden korkit
paukahtelivat kuin kivennäisvesipullojen tulpat.

Madeleine söi vähän, puhui vähän ja istui pöydässä alakuloisena.
Hänen tavallinen hymynsä oli jähmettynyt hänen huulilleen, ja hänen
kasvoillaan oli surullinen ja alistuva ilme. Hän oli pettynyt,
murheellinen. Miksi? Hänhän oli itse tahtonut tulla. Hänhän oli
varsin hyvin tietänyt tulevansa maalaisten, pikkutalonpoikien luo.
Minkälaisiksi hän oli heitä uneksinut, hän, joka ei koskaan muuten
uneksinut?

Mahtoiko hän sitä tietää? Eikö olekin niin, että naiset aina toivovat
sitä, mitä ei ole? Oliko hän, heitä matkan päästä ajatellessaan,
kuvitellut heidät runollisemmiksi? Ei, mutta ehkä enemmän kirjoissa
kuvattujen talonpoikien kaltaisiksi, jalommiksi, sydämellisemmiksi,
koristeellisemmiksi. Silti hän ei ollut toivonut heitä läheskään
niin erinomaisiksi kuin maalaiset olivat romaaneissa. Mistä sitten
johtui, että he herättivät hänessä vastenmielisyyttä? Hänen tympeään
tunteeseensa vaikuttivat tuhannet huomaamattomat pikkuseikat,
tuhannet epämääräiset karkeudet, vieläpä noiden ihmisten aito
talonpoikaisluonnekin, heidän liikkeensä ja ilonpurkauksensa, kaikki
mitä he sanoivat.

Hän muisti oman äitinsä, josta hän ei koskaan puhunut kenellekään,
vietellyn opettajattaren, joka oli kasvatettu Saint-Denis’ssä ja joka
oli kuollut suruun ja köyhyyteen Madeleinen ollessa kahdentoista
vuoden vanha. Joku tuntematon oli ottanut pienen tytön hoiviinsa. Ehkä
hänen isänsä? Kuka hän oli? Sitä Madeleine ei varmaan tietänyt, vaikka
hänellä olikin asiasta omat epäilyksensä.

Aamiainen ei ottanut koskaan päättyäkseen. Nyt alkoi tulla sisään
kapakkavieraita. He puristivat isä Duroyn kättä, huusivat äänekkäästi
nähdessään pojan ja vilkuilivat nuoreen naiseen iskien leikillisesti
silmää aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa: "Hitto vieköön! Eipä näytä
Georges Duroyn vaimo madonsyömältä!"

Saapui toisiakin, vähemmän tuttavallisia. He istuutuivat puupöytien
ääreen: "Litra! — Kolpakko! — Kaksi konjakkia! — Viiniä!" Ja he
alkoivat pelata dominoa paukuttaen alituisesti pieniä mustia ja
valkoisia luulevyjä.

Äiti Duroy kulki lakkaamatta edestakaisin, tarjoili vieraille
alakuloisen näköisenä, otti vastaan rahoja ja kuivasi pöytiä sinisellä
esiliinallaan.

Liitupiippujen ja halpojen sikarien savu täytti ilman. Madeleine alkoi
yskiä ja kysyi: "Emmekö mene ulos? Minä en enää kestä."

Ateria ei ollut vielä päättynyt. Isä Duroy tuli pahalle tuulelle.
Silloin Madeleine nousi ja meni istumaan oven ulkopuolella olevalle
penkille. Siinä hän odotti, että hänen appiukkonsa ja miehensä
lopettaisivat kahvinsa ja siihen kuuluvat lisäkkeet.

Georges tuli pian ulos hänen luokseen: "Haluatko, että lähdemme
kävelylle Seinen rantaan?" hän kysyi.

Ja Madeleine vastasi ihastuneena: "Mielelläni. Lähdetään heti!"

He menivät virran rantaan, vuokrasivat veneen Croisset’n luona ja
viettivät lopun päivästä erään saaren luona puiden alla, molemmat
kevään suloisen lämmön herpaisemina ja virran pienten aaltojen
tuudittamina.

Hämärän tullen he palasivat kotiin.

Illallinen, joka nautittiin talilampun valossa, oli Madeleinelle vielä
kiusallisempi kuin aamiainen. Isä Duroy, joka oli puolijuovuksissa, ei
enää puhunut. Äidin kasvoilla oli edelleenkin raskas ilme.

Niukka valo loi harmaisiin seinäpintoihin varjokuviaan, liikkuvia
päitä, suunnattomia neniä ja muodottomia liikkeitä. Kun joku käänsi
profiilinsa keltaiseen, lepattavaan liekkiin päin, saattoi nähdä
jättiläiskäden vievän talikon kokoisen haarukan suuhun, joka avautui
kuin villipedon kita.

Heti kun illallinen oli päättynyt, Madeleine vei miehensä mukanaan
ulos, jottei hänen olisi tarvinnut istua pimeässä salissa, jossa
koko ajan leijaili vanhojen piippujen ja pöydille kaadettujen
juomatavaroiden ilkeä haju.

Heidän tultuaan ulos Georges sanoi:

"Sinulla on jo ikävä."

Madeleine alkoi vastustella, mutta Georges keskeytti hänet: "Ei. Olen
sen jo huomannut. Jos haluat, niin voimme palata kotiin jo huomenna."

Madeleine kuiskasi:

"Lähden kyllä mielelläni."

He astelivat suoraan eteenpäin hitain askelin. Oli lauha ilta, jonka
syvä, hyväilevä pimeys tuntui olevan täynnä kevyitä ääniä, kahinaa
ja huokauksia. He poikkesivat kapealle polulle ja kulkivat korkeiden
puiden alla, joiden rivit ylenivät kahtena synkkänä, mustana aitana
heidän molemmilla puolillaan.

Madeleine kysyi:

"Missä me olemme?"

Georges vastasi:

"Metsässä?"

"Onko se suurikin?"

"Hyvin suuri. Ranskan suurimpia."

Polku tuntui huokuvan maan, puiden ja sammalen hajua, varjoisan
metsän raikasta, vanhaa tuoksua, joka muodostuu nuppujen mehusta
ja tiheiden pensaikkojen alla mätänevästä ruohosta. Nostaessaan
päätään Madeleine näki tähdet puiden latvojen välisiä, ja vaikk’ei
pieninkään tuulenhenkäys liikuttanut oksia, hän tunsi ympärillään tämän
lehtivaltameren epämääräisen imuvoiman.

Kummallinen värähdys kulki hänen lävitsensä, kiiti hänen ihonsa yli.
Epämääräinen tuska alkoi painaa häntä. Miksi? Hän ei sitä ymmärtänyt.
Mutta hän tunsi olevansa hukassa, eksyksissä, vaarojen ympäröimänä,
kaikkien hylkäämä, yksinään, yksinään maailmassa, tämän elävän holvin
alla, joka värähteli tuolla ylhäällä.

Hän kuiskasi:

"Minua vähän pelottaa. Tahtoisin jo palata."

"Niinkö, voimmehan sitten kääntyä."

"Ja... huomenna matkustamme Pariisiin?"

"Niin, huomenna."

"Huomenaamulla?"

"Huomenaamulla, jos tahdot."

He tulivat kotiin. Vanhukset olivat jo menneet levolle. Madeleine
nukkui huonosti, hän heräsi alituiseen maaseudun hänelle outoihin
ääniin, huuhkajan huhuiluun, lättiinsä suljettujen porsaiden röhkinään
ja kukon kiekumiseen, joka alkoi jo keskiyöllä.

Hän nousi ja oli valmis matkustamaan jo aamun ensimmäisessä
sarastuksessa.

Kun Georges ilmoitti vanhemmilleen, että heidän täytyi matkustaa
kotiin, molemmat pelästyivät, mutta pian he ymmärsivät, mistä päätös
oli lähtöisin.

Isä kysyi yksinkertaisesti:

"Saammehan pian taas nähdä sinut?"

"Varmasti. Joskus kesällä."

"Sepä hyvä."

Ukko mutisi:

"Kunhan et vain katuisi kauppojasi."

Nuoret antoivat vanhuksille kaksisataa frangia karkottaakseen heidän
tyytymättömyytensä, ja kun ajoneuvot, joita he olivat lähettäneet erään
pojan hakemaan, kello kymmenen aikaan tulivat, vastanaineet suutelivat
vanhuksia ja lähtivät.

Heidän ajaessaan mäkeä alas Duroy alkoi nauraa:

"Eikö käynytkin niinkuin olin sanonut? Sinua ei olisi pitänyt päästää
herra ja rouva Du Roy de Cantelin tuttavuuteen."

Madeleinekin alkoi nauraa ja vastasi: "Nyt olen ihastunut. He ovat
kunnon ihmisiä, joista jo alan pitää. Lähetänpä heille sokerileivoksia
Pariisista."

Sitten hän kuiskasi: "Du Roy de Cantel... Saatpa nähdä, ettei kukaan
ihmettele hääkorttejamme. Kerromme, että olemme viettäneet kahdeksan
päivää vanhempiesi maatilalla."

Ja hän painautui miehensä viereen antaen suudelman hipaista hänen
viiksiään: "Mitä kuuluu, Geo?"

Duroy vastasi: "Mitä kuuluu, Made?" ja kiersi käsivartensa hänen
vyötäisilleen.

Kaukana laakson pohjalla näkyivät ison virran hopeasuomut aamuauringon
valossa, tehtaanpiiput, jotka työnsivät kivihiilipilviään taivaalle, ja
terävät torninhuiput, jotka kohosivat yli vanhan kaupungin.



2


Herrasväki Du Roy oli ollut kaksi päivää jälleen Pariisissa, ja
sanomalehtimies oli ryhtynyt vanhaan toimeensa. Hän vain odotti
saavansa luopua "Nähtyä ja kuultua" osaston päällikkyydestä ottaakseen
lopullisesti haltuunsa, Forestier’n työn ja antautuakseen yksinomaan
politiikkaan.

Tänä iltana hän oli matkalla kotiin päivälliselle, kotiin, edeltäjänsä
huoneistoon. Hänen sydämensä oli iloinen, ja hänessä kyti aina
uudistuva halu saada pian hyväillä vaimoaan, joka hallitsi häntä
ulkonaisella viehätysvoimallaan ja huomaamattomalla vaikutusvallallaan.
Kun hän rue Notre-Dame-de-Lorettella meni erään kukkakaupan ohitse,
hänen päähänsä pälkähti ostaa kukkavihko Madeleinelle, ja hän valitsi
kokonaisen kimpun puoliavoimia ruusuja, kokonaisen sylillisen tuoksuvia
nuppuja.

Uudessa porraskäytävässään hän joka kerroksessa katseli mielihyvin
kuvaansa peilistä, joka aina palautti hänen mieleensä hänen ensimmäisen
tulonsa tähän taloon.

Hän oli unohtanut avaimensa ja soitti, ja sama palvelija, jonka hän oli
vaimonsa neuvosta pitänyt, tuli avaamaan.

Georges kysyi: "Onko rouva kotona?"

"Kyllä, herra."

Mutta mennessään ruokasalin lävitse hän hämmästyi suuresti
nähdessään, että pöytä oli katettu kolmelle henkilölle. Ja salongin
ovella olevan kohotetun verhon sivuitse hän näki Madeleinen,
joka järjesti uuninkulmalla olevaan maljakkoon aivan samanlaisia
ruusuja kuin hän itse oli ostanut. Hän loukkaantui ja tuli pahalle
tuulelle, aivan kuin joku olisi varastanut hänen aatteensa, hänen
kohteliaisuudenosoituksensa ja sen ilon, jota hän siitä oli odottanut.

Astuessaan salonkiin hän kysyi: "Oletko kutsunut tänne jonkun?"

Madeleine vastasi kääntymättä miehensä puoleen kukkasista, joita hän
yhä järjesteli: "Olen ja en ole. Tänne tulee vanha ystäväni, kreivi de
Vaudrec, jolla on tapana syödä täällä päivällistä joka maanantai ja
joka käy täällä nyt niinkuin ennenkin."

Georges mutisi: "Vai niin, hyvä on."

Hän oli pysähtynyt vaimonsa taakse kukkavihko kädessään. Hän olisi
tahtonut piilottaa sen, heittää sen menemään. Mutta hän sanoi:
"Katsohan, minulla on mukanani muutamia ruusuja!"

Madeleine kääntyi äkkiä ja huudahti hymyn valaistessa hänen kasvonsa:

"Oletpa kiltti, kun muistit minua!"

Ja hän ojensi miestään kohti käsivartensa ja huulensa osoittaen niin
vilpitöntä iloa, että Georges tunsi itsensä lohdutetuksi.

Madeleine otti kukat, hengitti niiden tuoksua ja pani ne sitten,
riemuiten kuin pieni lapsi, tyhjään maljakkoon vastapäätä toista
ruusumaljakkoa. Sen jälkeen hän sanoi tarkastellen kukkiensa vaikutusta:

"Miten hauskaa! Nyt uunini on kauniisti koristettu."

Vakuuttuneen näköisenä hän melkein heti lisäsi:

"Tiedätkö, Vaudrec on aivan ihastuttava. Sinä varmasti ystävystyt hänen
kanssaan."

Ovikellon kilahdus ilmoitti kreivin saapumisen. Hän tuli rauhallisena
ja huolettomana, aivan kuin olisi saapunut kotiinsa. Suudeltuaan
kohteliaasti nuoren naisen sormenpään hän kääntyi hänen miehensä
puoleen ja ojensi tälle sydämellisesti kätensä kysyen: "Mitä kuuluu,
rakas Du Roy?"

Hänen ilmeensä ei enää ollut jäykkä ja karu niinkuin aikaisemmin, vaan
hän oli hyvin rakastettava ja osoitti monin tavoin, ettei tilanne
enää ollut sama kuin ennen. Sanomalehtimies oli hämmästynyt ja koetti
olla mahdollisimman kohtelias vastatakseen toisen rakastettavuuteen.
Viiden minuutin kuluttua olisi voinut luulla, että he olivat tunteneet
toisensa ja kunnioittaneet toisiaan jo kymmenen vuotta.

Madeleine, jonka kasvot loistivat, sanoi: "Saatte nyt jäädä kahden.
Minun täytyy mennä katsomaan keittiöön." Ja hän katosi molempien
miesten katseiden seuraamana.

Hänen palatessaan herrat keskustelivat teatterista. He puhuivat
eräästä uudesta kappaleesta ja olivat niin täydellisesti samaa mieltä,
että jonkinlainen pikainen ystävyys heräsi heidän silmissään heidän
keksiessään käsityskantojensa ehdottoman yhtäläisyyden.

Päivällinen oli viehättävä, hyvin tuttavallinen ja sydämellinen ja
kreivi viipyi myöhäiseen iltaan näyttäen viihtyvän mainiosti tässä
talossa ja tämän hauskan vastanaineen parin luona.

Hänen lähdettyään Madeleine sanoi miehelleen:

"Eikö hän olekin suurenmoinen? Hänestä täytyy pitää, kun oppii hänet
tarkemmin tuntemaan. Ja hän on luotettava, uskollinen, vakaa ystävä.
Oh, ilman häntä..."

Hän ei lopettanut lausettaan, ja Georges vastasi:

"Minunkin mielestäni hän on hyvin miellyttävä. Meistä tulee varmasti
hyvät ystävät."

Mutta Madeleine jatkoi heti: "Etpä tiedäkään, kuinka paljon meillä on
tekemistä tänä iltana, ennen kuin menemme levolle. Minulla ei ollut
aikaa puhua sinulle asiasta ennen päivällistä, kun Vaudrec tuli niin
pian. Olen juuri äsken saanut tärkeitä tietoja Marokosta. Ne on antanut
minulle Laroche-Mathieu, edustajakamarin jäsen ja tuleva ministeri.
Meidän on tehtävä suuri artikkeli, huomiotaherättävä artikkeli. Minulla
on asiat ja numerot. Ryhdymme työhön heti. Ole hyvä ja ota lamppu."

Georges otti lampun ja he menivät työhuoneeseen.

Samat kirjat olivat rivissä hyllyllä, joiden päällä nyt upeilivat ne
kaksi Juanin lahden maljakkoa, jotka Forestier oli ostanut päivää ennen
kuolemaansa. Pöydän alla oli vainajan jalkamatto valmiina lämmittämään
Du Royn jalkoja. Heti pöydän ääreen istuuduttuaan Du Roy tarttui
samaan norsunluiseen kynänvarteen, jonka päätä toisen hampaat olivat
pureskelleet.

Madeleine nojasi uuniin, sytytti savukkeen ja kertoi uutisensa, minkä
jälkeen hän esitti omat näkökantansa ja ajattelemansa artikkelin
suunnitelman.

Du Roy kuunteli tarkkaan töhertäen silloin tällöin paperille pieniä
muistiinpanoja, ja kun Madeleine oli lopettanut, hän otti uudelleen
kysymyksen tarkasteltavaksi, vuorostaan laajensi sitä ja kehitti sitä,
joten siitä ei muodostunutkaan yksinomaan artikkelisuunnitelma, vaan
kokonainen sotasuunnitelma vallassa olevaa ministeriötä vastaan. Hänen
vaimonsa ei enää polttanut, niin jännittynyt hän oli asiasta ja niin
tarmokkaasti hänen ajatuksensa toimivat, kun hän edelleen kehitteli
Georgesin näkökohtia.

Yhtenään hän mutisi: "Niin... niin... mainiota... erinomaista... hyvin
osuvaa..."

Ja kun Du Roy vuorostaan oli lopettanut, Madeleine määräsi:

"Ja nyt kirjoittamaan!"

Mutta Du Royn oli aina vaikea päästä alkuun, ja tuskastuneena hän
etsi sanoja. Silloin Madeleine tuli hiljaa hänen luokseen, kumartui
hänen olkapäänsä yli ja alkoi aivan hiljaa kuiskailla lauseita hänen
korvaansa.

Silloin tällöin hän epäröi ja kysyi:

"Niin kai oli tarkoituksesi sanoa?"

Du Roy vastasi: "Aivan niin."

Madeleinella oli kyky antaa purevia iskuja, iskuja, jotka olivat täynnä
pääministerin haavoittamiseksi tarkoitettua naisellisia myrkkyä.
Hän osasi taitavasti sekoittaa kirjoitukseen ilkeyksiä hallituksen
päämiehen ulkomuodosta ja politiikasta ja teki sen niin huvittavalla
tavalla, että lukijan oli pakko nauraa, ja samalla tunnustaa havainnot
oikeiksi.

Välistä Du Roy lisäsi joukkoon muutamia rivejä, jotka antoivat
hyökkäykselle syvemmän ja voimakkaamman sisällyksen. Hän osasi sitä
paitsi taidon tehdä kaksimielisiä salaviittauksia. Sen hän oli
oppinut terästäessään "Nähtyä ja kuultua"-osastonsa uutisia, ja kun
jokin seikka, jonka Madeleine ilmoitti varmaksi, tuntui hänestä
epäilyttävältä tai liian häpäisevältä, hän osasi vihjaista siihen
tavalla, joka vaikutti lukijaan tehokkaammin kuin jos se olisi sanottu
suorin sanoin.

Kun heidän artikkelinsa oli valmis, luki Georges sen lävitse,
kovaäänisesti pauhaten. Molemmat pitivät sitä aivan ihailtavana ja
hymyilivät toisilleen ihastuneina ja yllättyneinä, aivan kuin he vasta
nyt olisivat alkaneet päästä perille toistensa lahjoista. He katsoivat
toisiaan silmiin ihailun ja hellyyden liikuttamina ja suutelivat
toisiaan kiihkeästi tuntien polttavaa rakkaudenkaipuuta, joka heidän
ajatuksistaan siirtyi heidän ruumiiseensa.

Du Roy otti lampun: "Ja nyt, rakkaani!" hän sanoi silmät hehkuen.

Madeleine vastasi:

"Menkää edellä, herra, koska kerran kannatte lamppua." Du Roy meni
hänen ohitseen, ja Madeleine seurasi häntä heidän huoneeseensa
kutittaen häntä sormellaan niskaan kauluksen ja tukan väliin saadakseen
hänet kulkemaan joutuisammin, sillä tätä hyväilyä Georges pelkäsi.

Artikkeli julkaistiin varustettuna allekirjoituksella Georges Du Roy de
Cantel, ja se herätti suurta huomiota. Edustajakamarissa se aiheutti
kovan metelin. Johtaja Walter onnitteli kirjoittajaa ja luovutti
hänen hoitoonsa _La Vie Françaisen_ poliittisen osaston. "Nähtyä ja
kuultua"-osasto joutui takaisin Boisrenard’ille.

Tämän jälkeen lehti ryhtyi viekkaaseen ja häikäilemättömään taisteluun
vallassa olevaa ministeristöä vastaan. Hyökkäykset, jotka aina tehtiin
taitavasti ja aina perustuivat tosiasioihin, olivat milloin ivallisia,
milloin vakavia, milloin leikillisiä, milloin myrkyllisiä ja osuivat
maaliinsa niin hellittämättömän varmasti, että kaikki ihmettelivät.

Toiset lehdet lainasivat otteita _La Vie Françaisen_ artikkeleista,
leikkasivat kokonaisia kirjoituksia, ja poliitikot kysyivät toisiltaan,
eikö prefektuurin toimesta voitaisi tukkia tuon tuntemattoman ja
katkeran vihollisen suuta.

Du Roy tuli tunnetuksi poliittisissa piireissä. Kädenpuristuksista ja
hatunnostamisista hän ymmärsi, miten hänen vaikutusvaltansa kasvoi.
Sitä paitsi hänen vaimonsa oli hänelle alati yllättyneen ihastelun
aiheena. Hän ihmetteli ja ihaili hänen keksimiskykyään, hänen taitoaan
hankkia itselleen tietoja ja hänen suurta tuttavapiiriään.

Tullessaan kotiin Du Roy tapasi salongissaan milloin jonkun
senaattorin, milloin jonkun edustajakamarin jäsenen, milloin jonkun
korkean virkamiehen tai kenraalin, jotka kaikki kohtelivat Madeleinea
vakavan luottavaisesti kuten vanhaa, hyvää ystävää. Missä hän oli
oppinut tuntemaan kaikki nämä ihmiset? Seuraelämässä, sanoi Madeleine.
Mutta miten hänen oli onnistunut saavuttaa heidän luottamuksensa ja
heidän ystävyytensä? Sitä Du Roy ei ymmärtänyt.

"Hänestä olisi voinut tulla taitava diplomaatti", hän ajatteli.

Väliin Madeleine tuli liian myöhään aterioille, hengästyneenä,
punaisena, värisevänä ja sanoi, ennen kuin oli ennättänyt riisua edes
harsoaan:

"Tiedätkö, tänään minulla on ollut hauska päivä. Ajattelehan, että
oikeusministeri on nimittänyt kaksi sekakomitean jäsentä. Siitä hän
ansaitsee löylytyksen, jonka hän kerrankin muistaa."

Ja ministeri sai löylytyksensä ja seuraavana päivänä uuden löylytyksen
ja kolmantena päivänä vielä uuden. Edustaja Laroche-Mathieu, joka joka
tiistai söi päivällistä rue Fontainella kreivi de Vaudrecin jälkeen,
joka aloitti viikon, puristi voimakkaasti molempien aviokumppanien
käsiä ilmaisten selvästi tyytyväisyytensä, jota hän ei pystynyt
salaamaan. Hän sanoi lakkaamatta:

"Tuhat tulimmaista, minkälainen taistelu! Tämän jälkeen meidän on pakko
onnistua."

Hän toivoi voivansa vallata ulkoministerin salkun, jota hän jo kauan
oli tavoitellut.

Hän kuului niiden monikasvoisten poliitikkojen joukkoon, joilla ei
ole vakaumusta, ei suurta älyä, ei rohkeutta eikä todellisia tietoja.
Hän oli pieni asianajaja, jota oli onnistanut maaseutukaupungissa.
Hän piti itsensä viekkaassa tasapainoasennossa äärimmäisyyspuolueiden
välillä, ollen jonkinlainen tasavaltalainen jesuiitta ja vapaamielinen
taistelupukari.

Hänen kylämachiavellismistaan johtui, että hänen toverinsa pitivät
häntä älykkäänä, samoin kaikki ne nousukkaat, joista tehdään
valtiopäivämiehiä. Häntä onnisti, koska hän oli tarpeeksi hienoasuinen,
tarpeeksi kohtelias, tarpeeksi ystävällinen, tarpeeksi rakastettava.
Hänellä oli menestystä seuraelämässä, siinä sekalaisessa, levottomassa
ja varsin vähän hienostuneessa seuraelämässä, jonka muodostavat
nykyhetken vallassaolijat.

Kaikkialla sanottiin: "Larochesta tulee ministeri." Ja itse hän oli
vielä vakuuttuneempi kuin muut siitä, että Larochesta tulee ministeri.

Hän oli pääosakkaita johtaja Walterin lehdessä, jotapaitsi hän oli
Walterin kumppani monissa liikeyrityksissä.

Du Roy avusti häntä luottavaisesti toivoen hämärästi jotakin
tulevaisuudelta. Muuten hän vain jatkoi sitä työtä, jonka Forestier oli
aloittanut. Laroche-Mathieu oli luvannut Forestier’lle Kunnialegioonan
komentajanauhan, kunhan voiton päivä koittaisi. Ritarimerkin saisi nyt
Madeleinen uusi mies, siinä koko ero. Kaiken lopuksi mikään ei ollut
muuttunut.

Niin hyvin oltiin selvillä siitä, ettei mitään ollut muuttunut, että
Du Royn virkaveljet keksivät vakituisen leikkipuheen, joka pian alkoi
häntä suututtaa.

Häntä sanottiin nyt vain Forestier’ksi.

Hänen tullessaan toimitukseen joku huusi: "Hei, Forestier!"

Hän ei ollut kuulevinaan, vaan etsi vain kirjeitä hyllyltään. Mutta
ääni jatkoi entistä ponnekkaammin: "Hei, Forestier!" Kuului tuhahdettua
naurua.

Kun Du Roy aikoi lähteä johtajan huoneeseen, jonne hänet oli kutsuttu,
hänet pysähdytti toimitustoveri, joka oli hänelle huudellut: "Oh,
suo anteeksi, sinullehan minulla oli asiaa. Niin hullulta kuin se
kuuluukin, minä erehdyn aina nimittämään sinua Charles raukan nimellä.
Se johtuu kai siitä, että artikkelisi niin hiivatisti muistuttavat
hänen kirjoituksiaan. Niiden suhteen erehtyy jokainen."

Du Roy ei vastannut mitään, mutta itsekseen hän raivosi. Hänessä alkoi
kiehua synkkä viha vainajaa kohtaan.

Johtaja Walter itse oli sanonut, kun joku ihmetteli uuden poliittisen
toimittajan ja toimen entisen johtajan kirjoitusten käänteiden ja
tyylin hämmästyttävää yhtäläisyyttä: "Niin, hän muistuttaa jollakin
tapaa Forestier’ta, mutta hän on sukkelasanaisempi, ärsyttävämpi,
voimakkaampi kuin Forestier."

Kerran taas, kun Du Roy sattumalta tuli avanneeksi bilboquet-kaapin,
hän huomasi, että hänen edeltäjänsä bilboquet’n varren ympärille oli
kiedottu suruharso, kun taas se bilboquet, jota hän itse tavallisesti
oli käyttänyt harjoitellessaan peliä Saint-Potinin johdolla, oli
koristettu sievällä silkkinauhalla. Kaikki kepit olivat kokonsa mukaan
järjestyksessä samalla hyllyllä, ja erääseen kilpeen, jollaisia näkee
museoissa, oli kirjoitettu: "Vanha kokoelma, omist. toiminimi Forestier
& Co, Forestier—Du Royn jälk. Kulumattomia artikkeleita, jotka sopivat
käytettäväksi kaikissa tilaisuuksissa, myös matkoilla."

Hän sulki rauhallisesti kaapin ja lausui niin kovasti, että kaikki sen
kuulivat:

"Tylsimyksiä ja kateellisia ihmisiä on kaikkialla."

Mutta hänen turhamaisuutensa oli saanut iskun, hänen ylpeyttään oli
loukattu, samoin hänen arkaa kynämiehenmainettaan, sitä hermostunutta
epäluuloisuutta, joka aina on varuillaan ja joka on luonteenomainen
yhtä hyvin reportterille kuin runoilijoillekin.

Sana Forestier kiusasi hänen korvaansa. Hän pelkäsi sitä kuulla, ja hän
tunsi punastuvansa, kun hän sen kuuli.

Hänelle tämä nimi merkitsi kirvelevää pilantekoa, vieläpä enemmänkin
kuin pilantekoa, se merkitsi melkein häväistystä. Se huusi hänelle:
"Vaimosi se tekee työsi, niinkuin hän ennen teki tuon toisen työn.
Ilman häntä et olisi mitään!"

Hän tosin myönsi, ettei Forestier olisi ollut mitään ilman Madeleinea.
Mutta mitä häneen itseensä tuli, niin saatiinpa nähdä!

Mutta kun hän tuli kotiin, niin kiusa jatkui. Nyt häntä muistutti
vainajasta koko talo, koko huonekalusto, jokainen koristusesine,
kaikki, mihin hän kosketti. Ensi aikoina hän oli sitä tuskin huomannut,
mutta toverien pilanteko oli haavoittanut hänen sieluaan, johon sen
jälkeen alkoivat valaa myrkkyään monet tähän asti huomiotta jääneet
pikkuseikat.

Hän ei enää voinut tarttua mihinkään esineeseen, ilman että hänestä
tuntui, kuin Charles’in käsi olisi levännyt sen yllä. Hän näki
ympärillään ja käsitteli vain sellaisia esineitä, jotka ennen olivat
palvelleet Forestier’ta, esineitä, joita tämä oli ostanut, rakastanut
ja omistanut.

Väliin hän ihmetteli tätä sielunsa kapinaa ja kysyi usein itseltään:
"Mistä pirusta tämä johtuu? Enhän ole vähintäkään mustasukkainen
Madeleinen ystäville. Enhän koskaan välitä siitä, mitä hän tekee. Hän
tulee ja menee mielensä mukaan, mutta tuo pässinpää Charles saattaa
minut raivoon."

Itsekseen hän lisäsi: "Oikeastaan hän todella olikin pässinpää. Se
kai minua nyt lonkkaa. Minua harmittaa, että Madeleine saattoi mennä
naimisiin sellaisen hölmön kanssa."

Ja lakkaamatta hän toisteli: "Mistä johtuu, että hänen kaltaisensa
nainen hetkeäkään saattoi sulattaa sellaista elukkaa?"

Ja hänen kiukkuaan lisäsivät päivä päivällä tuhannet vähäpätöiset
seikat, jotka pistivät häntä kuin okaat tuomalla alituisesti hänen
mieleensä vainajan. Ja niitä saattoi aiheuttaa milloin Madeleinen,
milloin palvelijan, milloin kamarineitsyen jokin sana.

Eräänä iltana Du Roy, joka piti kaikesta makeasta, kysyi vaimoltaan:

"Miksi meillä ei koskaan ole jälkiruokaa? Sinä et milloinkaan käske
valmistamaan sellaista."

Nuori nainen vastasi huolettomasti: "Olet oikeassa. En ole tullut sitä
ajatelleeksi. Se johtuu siitä, että Charles aivan inhosi..."

Du Roy keskeytti hänet kärsimättömällä huitaisulla, jota hän ei kyennyt
hillitsemään:

"Oh, Charles kiusaa minut kohta kuoliaaksi. Charles siellä ja Charles
täällä, Charles joka paikassa, Charles piti siitä ja Charles piti
tästä. Koska hän on kuollut, voisi hänet mielestäni jo jättää rauhaan."

Madeleine katseli miestään hämmästyneenä. Hän ei ymmärtänyt tätä
äkillistä vihanpuuskaa. Mutta koska hän oli älykäs nainen, hän aavisti
hiukkasen siitä, mitä hänen miehensä sielussa tapahtui, aavisti sen
hitaan työn, jota vainajaan kohdistunut mustasukkaisuus joka sekunti
suoritti kaiken sen avulla, mikä muistutti tuosta toisesta.

Hän ehkä piti sitä lapsellisena, mutta oli kuitenkin hyvillään eikä
vastannut mitään.

Du Roy puolestaan suuttui omasta kiukustaan, jota hän ei ollut voinut
hillitä. Kun hänen illalla päivällisen jälkeen oli kirjoitettava
artikkeli seuraavaksi päiväksi, hän yritti työntää jalkansa
kirjoituspöydän alla olevaan jalanlämmittäjään. Kun hän ei siinä oikein
onnistunut, hän potkaisi sen kauas huoneeseen ja kysyi nauraen:

"Charles’in kintut kai aina palelivat?"

Madeleine vastasi, hänkin nauraen: "Oh, hän pelkäsi aina vilustumista.
Hänen rintansa ei ollut vahvimpia."

Du Roy jatkoi karkeasti: "Niin, sen hän osoittikin erittäin hyvin."
Sievistellen hän lisäsi: "Minun onnekseni." Ja hän suuteli vaimonsa
kättä.

Levolle mennessään hän vielä kysyi ollen yhä saman ajatuksen pauloissa:
"Pitikö Charles yömyssyä, jottei korviin olisi vetänyt?"

Madeleine yhtyi pilantekoon ja vastasi: "Ei, vaan silkkinenäliinaa,
jonka hän solmi otsalleen."

Georges kohautti olkapäitään ja sanoi halveksuen, kuten ainakin
väkevämpi:

"Se rähjä!"

Siitä lähtien Charles oli hänelle ehtymättömänä puheenaiheena. Hän
puhui hänestä joka tilaisuudessa ja nimitti häntä vain "Charles
raukaksi", kasvoillaan äärettömän säälin ilme.

Ja kun hän tuli kotiin toimituksesta, jossa hän pari kolme kertaa oli
saanut kuulla nimitettävän itseään Forestier’ksi, hän kosti siten,
että hän lakkaamalta vainosi vainajaa mitä katalimmin. Hän puhui hänen
vioistaan, hänen naurettavista puolistaan, hänen heikkouksistaan,
luetteli niitä mielihyvin, kehitteli ja suurenteli niitä, aivan kuin
hän olisi tahtonut nyhtää vaimonsa sydämestä pelätyn kilpailijan viho
viimeisetkin vaikutusvallan rippeet.

Hän toisteli: "Sanohan, Made, muistatko sitä päivää, jolloin tuo
Forestier raukka koetti todistaa meille, että lihavat miehet ovat
voimakkaampia kuin laihat?"

Sitten hän halusi kuulla vainajasta erinäisiä arkaluontoisia ja
salaisia asioita, joita tympääntynyt nuori nainen kuitenkin kieltäytyi
kertomasta. Mutta Du Roy oli itsepäinen ja intti:

"Äh, kerro nyt vain. Mahtoi hän olla hyvin naurettava sellaisina
hetkinä!"

Madeleine mutisi hiljaa:

"No, no, anna hänen nyt vihdoinkin olla rauhassa!"

Du Roy jatkoi: "Ei, sano nyt vain! Kyllä se aasi varmaankin käyttäytyi
hyvin tökerösti sängyssä?"

Ja hän lopetti aina johtopäätökseen: "Hölmö hän oli, suuri hölmö!"

Eräänä kesäkuun iltana, kun hän poltteli savuketta ikkunansa ääressä,
saattoi vielä illalla vallitseva ankara kuumuus hänet haluamaan pientä
retkeilyä.

Hän kysyi: "Pikku Made, etkö haluaisi lähteä Boulognen metsään?"

"Lähden kernaasti."

He ottivat avovaunut ja tulivat Champs-Elysées’lle, ja sitten avenue
du Bois-de-Boulognelle. Oli tyyni ilta, oikea pariisilainen saunailta,
jolloin kuumuutta hehkuva ilma tunkeutuu keuhkoihin kuin leivinuunin
höyry. Kokonainen ajopeliarmeija kuljetti puiden alla Pariisin
rakastelevaa väestöä. Ne ajoivat lakkaamatta edestakaisin kaupungin ja
puiston väliä.

Georges’ia ja Madeleinea huvitti katsella kaikkia noita vaunuissa
ajelevia yhteen kietoutuneita pareja, joista aina nainen oli
vaaleapukuinen ja mies tummapukuinen. Siinä vyöryi loppumaton
rakastavien virta kohti Boulognen puistoa tähdikkään, polttavan taivaan
alla. Pyörät kumisivat ontosti katua vasten, muuta ääntä ei kuulunut.
Vaunuja, yhä uusia vaunuja lakkaamatta, kaksi olentoa kussakin
vaunussa. He lojuivat istuimilla mykkinä, toisiaan vasten puristuneina,
viettiharhoihinsa menehtyneinä ja väristen odottaen tulevaa syleilyä.
Polttava pimeys tuntui olevan ääriään myöten täynnä suudelmia. Ilmassa
leijailevan kevytmielisyyden ja kaikkialla läsnäolevan eläimellisen
rakkauden tuntu teki ilman paksuksi ja vielä tukahduttavammaksi. Kaikki
nämä parittumista odottavat ihmiset, joita huumasi sama ajatus, sama
kaipuu, tartuttivat kuumetta ympärilleen. Kaikki nämä rakkautta täynnä
olevat ajoneuvot, joissa hyväilyt keinuivat, sirottelivat tielleen
jonkinlaisia hienoja, huomaavia aistillisuuden tuulahduksia.

Georges ja Madeleine tunsivat lemmentartunnan siirtyvän heihinkin.
He tarttuivat hiljaa, sanaakaan sanomatta toistensa käsiin, vähän
masentuneina ilman raskaudesta ja siitä liikutuksesta, joka heidät
valtasi.

Kun he saapuivat kaarrokseen, joka kiertää linnoituksia, he suutelivat
toisiaan, ja Madeleine kuiskasi hiukan hämmentyneenä: "Me olemme yhtä
lapsellisia kuin matkustaessamme Roueniin."

Suuri vaunuvirta oli jakautunut. Järvien reunaa noudattavalla tiellä,
josta nuoriso piti, ajoneuvot vähän hajautuivat, mutta puiston tiheä
pimeys, ilma, jota viilensivät lehtevät puut ja puiden välissä
solisevat purot, jonkinlainen vilpas tuulahdus avaralta, tähtien
täyttämältä taivaalta, kaikki se antoi ajelevien parien suudelmille
vielä läpitunkevamman viehätyksen, vielä salaperäisemmän houkutuksen.

Georges kuiskasi: "Ah, pikku Made", ja painoi häntä lähemmäksi.

Madeleine sanoi hänelle: "Muistatko kotiseutusi metsän, kuinka synkkä
se oli? Minusta tuntui kuin se olisi ollut täynnä kauheita eläimiä,
kuin sillä ei olisi ollut mitään loppua. Mutta täällä, täällä metsä on
lumoava. Täällä tuntee hyväilyjä tuulenhenkäyksissä, ja minähän tiedän,
että Sevres on puiston toisella puolella."

Du Roy vastasi: "Oh, meidän puolen metsissä ei ole muuta kuin hirviä,
kettuja, metsäkauriita ja villisikoja, ja siellä täällä ehkä jokin
metsänvartijanmaja." [Metsänvartijanmaja on ranskaksi; une maison de
forestier — Suom.]

Tämä sana, kuolleen nimi, joka kirposi hänen omilta huuliltaan,
hämmästytti häntä, aivan kuin joku olisi huutanut sen pensaikosta,
ja hän vaikeni äkkiä. Hänet oli vallannut kummallinen, itsepintainen
vastenmielisyyden tunne, se mustasukkaisesti kalvava, hellittämätön
ärtyisyys, joka jo jonkin aikaa oli häirinnyt hänen elämäänsä.

Hetken kuluttua hän kysyi: "Olitko joskus Charles’in kanssa samalla
tapaa ajelemassa kuin tänä iltana?"

Madeleine vastasi: "Olin kyllä, hyvin useinkin."

Du Royn valtasi äkkiä halu ajaa takaisin kotiin, hermostunut into,
joka puristi kokoon hänen sydämensä. Hänen sieluunsa oli tunkeutunut
Forestier’n kuva, joka kiusasi häntä, ahdisti häntä. Hän ei enää
kyennyt ajattelemaan muuta kuin häntä, puhumaan muusta kuin hänestä.

Vihaisella äänellä hän sanoi:

"Sano minulle eräs asia, Made."

"Mikä sitten, ystäväni?"

"Teitkö Charles raukan aisankannattajaksi?"

Madeleine mutisi halveksuvasta "Sinä olet tyhmä lörpötyksinesi."

Mutta Du Roy ei luopunut ajatuksestaan.

"Kas niin, pikku Made, ole nyt oikein suora! Myönnä, että teit hänet
aisankannattajaksi. Myönnä! Sinä olet tehnyt hänet aisankannattajaksi,
varmasti! Myönnätkö, että olet tehnyt hänet aisankannattajaksi?"

Madeleine oli vaiti. Tämä sana kiusasi häntä, niinkuin se aina kiusaa
kaikkia naisia.

Georges jatkoi itsepäisesti: "Perhana, jos joku ansaitsi sellaisen
häpeän, niin varmasti ainakin hän. Kyllä, kyllä! Minua huvittaisi
todellakin tietää, olitko uskoton Forestier’lle. Hän ei kai mitään
huomannut?"

Hän tunsi, että Madeleine hymyili, arvatenkin jollekin muistolle, ja
intti edelleen: "No niin, sano pois! Eihän se mitään tee! Luulisihan
olevan hauskaa saada tunnustaa minulle, että petit häntä, oikein
hauskaa."

Häntä todella vapisutti toivo siitä, että Charles, vihattu Charles, tuo
inhottu, kirottu vainaja oli saanut kantaa tätä naurettavaa häpeää.
Ja kuitenkin... kuitenkin hänen haluaan päästä varmuuteen yllytti
oikeastaan eräs toinen, vielä sekavampi tunne.

Hän toisti: "Made, pikku Made, kun nyt pyydän sinua! Olisihan ollut
aivan väärin olla tekemättä häntä aisankannattajaksi. Kas niin, Made,
tunnusta nyt!"

Madeleinesta oli hänen itsepäisyytensä epäilemättä huvittava, sillä hän
alkoi nauraa pienin, katkonaisin purskahduksin.

Du Roy oli kumartunut aivan vaimonsa korvaan: "Kas niin... kas niin...
tunnusta!"

Madeleine siirtyi hänestä kiivaasti kauemmaksi ja sanoi lyhyesti: "Sinä
olet tyhmä. Luuletko, että sellaisiin kysymyksiin vastataan?"

Hän oli sanonut sen niin kummallisella äänellä, että kylmä värähdys
kulki läpi miehen suonien, ja hän joutui hämilleen, pelästyi, hieman
hengästyi, aivan kuin hän olisi saanut sisäisen tärähdyksen.

Nyt vaunut ajoivat jälleen pitkin järvenrantaa. Taivas näytti
sirotelleen tähtiään veteen, jossa kaksi joutsenta, pimeässä tuskin
näkyvinä, hitaasti uiskenteli.

Georges huusi ajurille: "Kääntykää takaisin!" ja vaunut kääntyivät ja
ajoivat toisten vaunujen ohitse, joiden hevoset kulkivat käyden ja
joiden isot lyhdyt kimaltelivat kuin silmät Boulognen metsän yössä.

Miten omituisesti hän oli sen sanonut! Du Roy mietti: "Olikohan se
tunnustus?" Ja tämä puolittainen varmuus siitä, että Madeleine oli
pettänyt ensimmäistä miestään, saattoi Du Royn nyt suunniltaan vihasta.
Häntä halutti lyödä vaimoaan, kuristaa hänet, repiä hiukset hänen
päästään!

Oh, jospa Madeleine vain olisi vastannut: "Mutta, rakkaani, jos olisin
pettänyt häntä, niin olisin tehnyt sen sinun kanssasi." Silloin olisi
Georges häntä suudellut, puristanut hänet syliinsä, rakastanut!

Georges istui liikkumattomana, käsivarret ristissä ja silmät taivasta
kohden. Hän oli liian kiihtynyt voidakseen vielä mitään ajatella. Hän
tunsi vain, kuinka suuttumus kiehui hänen sisässään, kuinka se kasvoi,
tuo viha, joka valtaa kaikki miehet heidän joutuessaan kosketuksiin
naisten viettielämän oikkujen kanssa. Ensimmäisen kerran hän tunsi
epäilevän puolison epämääräistä tuskaa! Hän siis oli mustasukkainen,
mustasukkainen vainajalle, mustasukkainen Forestier’lle. Mustasukkainen
kummallisella, masentavalla tavalla, ja tähän tunteeseen sekautui äkkiä
viha Madeleinea kohtaan. Koska Madeleine oli pettänyt tuota toista,
kuinka siis Georges puolestaan voisi luottaa häneen?

Vähitellen Du Royn valtasi jonkinlainen viileys, ja terästäytyessään
kärsimystään vastaan hän alkoi ajatella: "Kaikki naiset ovat lutkia.
Heitä on vain käytettävä, mutta oltava antamatta mitään itse."

Hänen sydämensä katkeruus nousi hänen huulilleen inhon ja halveksunnan
sanoina. Mutta hän ei kuitenkaan päästänyt niitä julki. Hän toisteli
itsekseen: "Maailma kuuluu väkeville. Täytyy olla väkevä. Täytyy
asettautua kaiken yläpuolelle."

Vaunut ajoivat nopeammin. Ne sivuuttivat linnoitukset. Du Roy näki
edessään taivaalla punertavan valon, joka muistutti suunnattoman uunin
liekkiä, hän kuuli sekavan, huumaavan, korvia särkevän kohinan, jossa
yhtyivät lukemattomat erilaiset äänet, kumean melun, joka nousi ja
laski kuin epävarmasti sykkivä jättiläisvaltimo, hän kuuli Pariisin
hengityksen, suurkaupungin, joka tänä kesäyönä huohotti kuin väsymyksen
murtama jättiläinen.

Georges ajatteli: "Olisin hyvin tyhmä, jos turmelisin maksani hänen
takiaan. Jokaisen on huolehdittava itsestään. Onni on rohkean puolella.
Kaikki on vain itsekkyyttä. Itsekkyys, joka kohdistuu rahaan ja
menestykseen, on suurempi kuin itsekkyys, joka kohdistuu vain naisiin
ja rakkauteen."

Kaupungin rajalla törrötti Riemukaari kahden ruman jalkansa varassa. Se
muistutti muodotonta jättiläistä, joka aivan kuin hankkiutui lähtemään
kävelylle edessään aukeavalle leveälle valtakadulle.

Georges ja Madeleine olivat jälleen siinä pitkässä vaunujonossa, joka
nyt vei ikuisia lemmenpareja, mykkiä ja toisiinsa kietoutuneita,
takaisin kotiin ja ikävöityyn sänkyyn. Georgesista tuntui, kuin koko
ihmiskunta olisi lipunut heidän ohitseen huvien, riemun ja onnen
humalluttamana.

Nuori nainen, joka varsin hyvin arvasi, mitä hänen miehensä ajatteli,
kysyi lempeällä äänellä:

"Mitä mietit, ystäväni? Puoleen tuntiin et ole sanonut sanaakaan."

Georges vastasi vähän nolostuneena naurahtaen: "Ajattelen kaikkia noita
suutelevia hölmöjä ja sanon itselleni, että maailmassa on todella
muutakin tekemistä."

Madeleine kuiskasi: "Niinpä kyllä... mutta on se sentään joskus
suloisia."

"Onhan se suloista... suloista... kun ei ole mitään parempaa tekemistä!"

Georgesin ajatukset kiersivät koko ajan jonkinlaista kiukkuisen
raivon kehää, joka riisti elämältä kaiken runollisuuden: "Olisinpa
hyvin tyhmä, jos luopuisin mistään, jos tekisin itseni levottomaksi,
kiusaisin itseäni, repisin rikki itseni, kuten nyt olen jonkin aikaa
tehnyt." Forestier’n kuva kulki hänen sielunsa lävitse herättämättä
mitään kaunaa. Hänestä tuntui, kuin Forestier ja hän olisivat
jälleen tehneet sovinnon ja tulleet ystäviksi. Häntä halutti huutaa
Charlesille: "Terve, vanha veli!"

Madeleine, jota hänen vaitiolonsa vaivasi, kysyi: "Emmeköhän poikkeaisi
ennen kotiinmenoa Tortonille syömään vähän jäätelöä?"

Du Roy vilkaisi häneen. Hänen hieno sivukuvansa piirtyi erään
musiikkikahvilan edustalla loistavan kaasukilven terävää valoa vasten.

Du Roy ajatteli, "Hän on kaunis! No, sen parempi. Oletpa sievä hiiri,
kaunis kissa, pikku ystäväni. Mutta jos minua syytetään siitä, että
kiusaisin itseäni sinun tähtesi, niin saapa silloin pohjoisnapa muuttua
kuumaksi." Sitten hän vastasi: "Poiketaan vain, rakkaani." Ja jottei
hänen vaimonsa mitään aavistaisi, hän suuteli häntä.

Nuoresta naisesta tuntui, kuin hänen miehensä huulet olisivat olleet
jäätä.

Du Roy hymyili kuitenkin tavallista hymyään, kun hän ojensi vaimolleen
kätensä auttaakseen hänet vaunuista, jotka olivat pysähtyneet kahvilan
sisäänkäytävän eteen.



3


Kun Du Roy seuraavana päivänä tuli toimitukseen, hän etsi käsiinsä
Boisrenard’in.

"Kuulehan nyt, hyvä ystävä", hän sanoi, "minun täytyy pyytää sinulta
erästä palvelusta. Jo jonkin aikaa täällä on huviteltu nimittämällä
minua Forestier’ksi. Minusta se alkaa tuntua typerältä. Tahtoisitko
nyt olla niin hyvä ja hiljaa ja varovasti valmistaa tovereita siihen,
että minä isken korvalle ensimmäistä, joka vielä päästää tämän sanan
suustaan. Heidän on tehtävä itselleen selväksi, pitävätkö he tätä pilaa
miekanmittelyn arvoisena. Käännyn sinun puoleesi, koska sinä olet
maltillinen mies ja voit ehkäistä ikävät äärimmäisyydet, ja myös siksi,
että olit todistajana kaksintaistelussani."

Boisrenard otti suorittaakseen tehtävän.

Du Roy meni ulos toimittaakseen muutamia asioita ja palasi tunnin
kuluttua. Kukaan ei nimittänyt häntä Forestier’ksi. Kun hän tuli
kotiin, hän kuuli salongista naisten ääniä. Hän kysyi: "Kuka siellä on?"

Palvelija vastasi: "Rouva Walter ja rouva de Marelle."

Hänen sydämessään tuntui pieni sävähdys, mutta hän sanoi vain: "Vai
niin", ja avasi oven.

Clotilde istui uuninnurkassa ikkunasta tulevan valojuovan valaisemana.
Georgesista tuntui, kuin rouva de Marelle olisi hieman kalvennut
hänet nähdessään. Tervehdittyään ensiksi rouva Walteria ja hänen
molempia tyttäriään, jotka kahden vartijan kaltaisina istuivat äitinsä
molemmilla puolilla, Georges kääntyi entiseen rakastajattareensa päin.
Clotilde ojensi hänelle kätensä. Hän tarttui siihen ja puristi sitä
tarkoituksellisen kovasti, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Rakastan
teitä edelleenkin." Clotilde vastasi puristukseen.

Georges kysyi: "No, hyvinkö olette voinut sen vuosisadan aikana, joka
on kulunut viime tapaamisestamme?"

Rouva de Marelle vastasi huolettomasti: "Kiitos, hyvin. Entä te,
Bel-Ami?"

Ja kääntyen Madeleinen puoleen hän lisäsi:

"Sallithan, että edelleenkin sanon häntä Bel-Amiksi?"

"Tietysti, rakas ystävä. Suostun kaikkeen, mitä haluat."

Madeleinen sanoihin tuntui kätkeytyvän pieni ivan vivahdus.

Rouva Walter puhui eräästä juhlasta, jonka Jacques Rival aikoi
järjestää nuorenmiehenasunnossaan, suuresta asenäytöksestä, jossa
tulisivat olemaan läsnä hienoston naiset. Hän sanoi: "Siitä tulee
varmasti hyvin mielenkiintoinen. Mutta minä olen aivan epätoivoinen.
Meillä ei ole ketään, joka seuraisi meitä sinne, sillä mieheni on
poissa siihen aikaan."

Du Roy tarjoutui heti. Rouva Walter otti tarjouksen vastaan: "Olemme
hyvin kiitollisia, sekä tyttäreni että minä."

Du Roy katseli nuorempaa neiti Walteria ja ajatteli: "Pikku Suzanne ei
ole lainkaan hullumpi, ei lainkaan." Suzanne oli kuin hauras, vaalea
nukke, aivan liian pieni, mutta hieno ja siro. Hänen vyötärönsä oli
kapea, lanteet, rinta ja kasvot kuin pienoistaideteoksia, silmät
harmaansinistä, hienolla siveltimellä siveltyä emaljia, turhantarkan,
mutta mielikuvitusrikkaan maalarin kätten työtä, iho hieman liian
vaalea, vähän liian kiiltävä ja tasainen, vailla epätasaisuuksia,
vailla väriä. Ja kevyt kiharainen tukka, joka ympäröi hänen
päätään ihastuttavana pilvenä, muistutti tarkalleen pikkutyttöjen
loistonukkeja, jotka ovat paljon isompia kuin pienet omistajansa.

Vanhempi sisar Rose oli ruma, lattea ja vähäpätöinen, niitä tyttöjä,
joita ei nähdä, joiden kanssa ei keskustella ja joista ei puhuta.

Äiti nousi ja kääntyi Georgesin puoleen: "Odotan siis teitä ensi
torstaina kello kahdelta."

Du Roy vastasi: "Saavun varmasti, rouva."

Rouva Walterin lähdettyä alkoi myös rouva de Marelle hankkiutua pois:

"Näkemiin, Bel-Ami."

Nyt Clotilde vuorostaan puristi Georges’in kättä hyvin lujasti ja
hyvin kauan, ja nuori mies tunsi olevansa liikuttunut tästä mykästä
tunnustuksesta. Hänet valtasi äkkiä lämmin tunne tuota pientä
porvariboheemia kohtaan, tuota hyvää lasta kohtaan, joka ehkä rakasti
häntä vilpittömästi.

"Menenpä tervehtimään häntä huomenna", hän ajatteli.

Kun aviopuolisot olivat jääneet kahden, Madeleine purskahti nauruun,
vastustamattomaan, iloiseen nauruun ja katsoi miestään silmiin:
"Tiedätkö, että olet herättänyt oikean intohimon rouva Walterissa?"

Georges vastasi epäillen: "Mitä kummia?"

"Oikein totta, vakuutan sinulle. Hän on puhunut sinusta aivan
naurettavan innostuneesti. Sangen omituista, kun hänestä on kysymys!
Hän tahtoi saada tyttäriään varten kaksi sinun kaltaisiasi miestä!...
Mitä häneen itseensä tulee, niin asialla ei onneksi ole mitään
merkitystä."

Georges ei käsittänyt, mihin Madeleine pyrki: "Mitä? Ei mitään
merkitystä?"

Vakuuttuneena kuin ainakin nainen, joka on varma asiastaan, Madeleine
vastasi: "Oh, rouva Walter on niitä, joista kenelläkään ei koskaan
ole ollut mitään kuiskailtavaa, ymmärrätkö, ei koskaan! Häneen ei
missään suhteessa voi päästä käsiksi. Sinä tunnet hänen miehensä yhtä
hyvin kuin minäkin. Mutta häntä et. Hän on kärsinyt aivan tarpeeksi
jouduttuaan naimisiin juutalaisen kanssa, mutta hän on ollut hänelle
uskollinen. Hän on kunniallinen nainen."

Du Roy hämmästyi: "Minä luulin, että hänkin on juutalainen."

"Hänkö! Ei ollenkaan. Hän on kaikkien hyväntekeväisyysyritysten
suojelijatar seurakunnassaan. Vieläpä hän on kirkollisesti vihittykin.
En sitten tiedä, oliko mies olevinaan kastettu vai ummistiko kirkko
silmänsä."

Georges mutisi: "Ah... ja hän... hän on nyt siis... ihastunut
minuun...?"

"Niin, niin, siitä voit olla varma, vieläpä täydellisesti. Ellet jo
olisi kiinni toisaalla, neuvoisin sinua pyytämään... Suzannen kättä...
mieluummin hänen kuin hänen sisarensa, eikö niin?"

Georges vastasi viiksiään kierrellen: "Hm. Eipä ole äitikään vielä
madonsyömä."

Mutta Madeleine tuli kärsimättömäksi:

"Rakas ystävä, eukon suon sinulle kyllä kernaasti. Mutta minulla ei
ole syytä pelkoon. Ensimmäistä harha-askelta ei oteta hänen iällään.
Sellaiseen on totuttauduttava vähän aikaisemmin."

Georges ajatteli: "Olisikohan totta, että olisin voinut mennä naimisiin
Suzannen kanssa...?"

Sitten hän kohautti olkapäitään: "Äh!... Hullutuksia... Isä ei koskaan
olisi minua hyväksynyt."

Hän päätti kuitenkin tästä lähtien huolellisemmin tarkata rouva
Walterin käyttäytymistä häntä kohtaan, kuitenkaan ajattelematta, että
hänellä voisi olla siitä jotakin hyötyä.

Koko illan hän oli Clotildeen liittyvien muistojen pauloissa. Ne
olivat suloisia ja samalla aistillisia muistoja. Hän muisteli hänen
kujeitaan, hänen hellittelyjään, heidän yhteisiä retkeilyjään. Hän
toisteli itsekseen: "Hän on kerrassaan viehättävä. Täytyy todella mennä
katsomaan häntä huomenna."

Ja aivan oikein, kun hän seuraavana päivänä oli syönyt aamiaisensa,
hän lähti rue de Verneuil’lle. Sama palvelijatar kuin ennenkin avasi
oven ja kysyi porvariskotien sisäkköjen tuttavalliseen tapaan: "Mitä
herralle kuuluu?"

Hän vastasi: "Kiitos, hyvää, tyttöseni."

Ja hän tuli salonkiin, jossa kömpelöt kädet harjoittelivat juoksutuksia
pianolla. Se oli Laurine. Du Roy odotti, että tyttö hyökkäisi pystyyn
ja lentäisi hänen kaulaansa. Mutta Laurine nousi vakavasti, tervehti
juhlallisesti kuin vanha ihminen ja poistui arvokkaasti huoneesta.

Hän vaikutti siinä määrin loukkaantuneelta naiselta, että Du Roy
ällistyi. Äiti tuli sisään. Du Roy tarttui hänen käsiinsä ja suuteli
niitä.

"Olen ajatellut teitä paljon", hän sanoi.

"Niin minäkin teitä", nainen vastasi.

He istuutuivat. He hymyilivät katsellen toisiaan silmiin ja tuntien
halua saada suudella.

"Rakas pikku Clo, minä rakastan teitä."

"Minäkin rakastan teitä."

"Sinä... siis... sinä et enää ole minulle vihainen?

"Tavallaan olen, tavallaan en... Olin ensin vihoissani, mutta sitten
ymmärsin syysi ja sanoin itselleni: 'Mitäs turhista! Hän tulee kyllä
takaisin jonakin päivänä'!"

"En uskaltanut tulla takaisin. Minua pelotti ajatus, kuinka minut
otettaisiin vastaan. En uskaltanut, mutta minulla oli kova halu.
Muuten, sanohan, mikä Laurinea vaivaa? Hän tuskin tervehti minua ja
katosi vihaisen näköisenä."

"En tiedä. Mutta melkeinpä luulen, että hän on mustasukkainen."

"Älä nyt!"

"Kyllä, rakkaani. Hän ei sano sinua enää Bel-Amiksi. Nyt hän nimittää
sinua herra Forestier’ksi."

Du Roy punastui. Sitten hän siirtyi lähemmäksi nuorta naista:

"Ojenna minulle suusi."

Clotilde totteli. "Missä tapaamme jälleen?" Georges kysyi.

"Mutta... rue de Constantinoplella tietenkin."

"Ah!... Eikö huoneita ole vuokrattu muille?"

"Ei... Minä olen ne pitänyt."

"Oletko pitänyt ne?"

"Olen. Ajattelin, että sinä tulisit takaisin."

Ylpeys ja ilo paisuttivat Du Royn rintaa. Clotilde siis rakasti häntä,
rakasti häntä vilpittömästi, uskollisella, syvällä rakkaudella.

Hän kuiskasi: "Minä rakastan sinua." Sitten hän kysyi: "Miten voi
miehesi?"

"Kiitos, oikein hyvin. Hän on juuri ollut kuukauden täällä. Hän
matkusti toissapäivänä."

Du Roy ei voinut olla nauramatta: "Sepä sopi mainiosti!"

Clotilde vastasi viattomasti: "Todella mainiosti. Mutta eihän hän
muutenkaan paljon häiritse ollessaan täällä. Vai mitä?"

"Olet oikeassa. Hän on muuten hyvin hauska mies."

"Entä sinä, mitä pidät uudesta elämästäsi?"

"Käyhän se laatuun. Vaimoni on toverini, liikekumppanini."

"Eikö mitään muuta?"

"Ei mitään muuta... Mitä sydämeen tulee..."

"Kyllä ymmärrän. Mutta hän on joka tapauksessa hyvin kiltti?"

"Niin, ei hän minua häiritse."

Georges lähestyi Clotildea ja kuiskasi: "Koska tapaamme?"

"Koska... koska vain haluat... huomenna?"

"Hyvä, huomenna. Kello kaksi?"

"Kello kaksi."

Du Roy nousi lähteäkseen, mutta änkytti sitten vähän hämillään:

"Tahtoisin ottaa, ymmärrätkö, yksinäni haltuuni rue de Constantinoplen
huoneiston. Tahdon ehdottomasti. Puuttuisipa vielä, että sinä
edelleenkin maksaisit sen vuokran."

Nyt oli Clotilden vuoro ihaillen suudella rakastettunsa käsiä: "Saat
tehdä kuten haluat. Minulle riittää, että olen pitänyt huoneet meitä
varten voidaksemme siellä jälleen tavata."

Ja Du Roy lähti sydän täynnä tyytyväisyyttä.

Kun hän meni erään valokuvausliikkeen näytekaapin ohitse, niin erään
komean, suurisilmäisen naisen kuva johdatti hänen ajatuksensa rouva
Walteriin: "Miksipä ei" hän ajatteli, "hän voi vielä olla sangen hyvä.
Kuinka on selitettävissä, etten koskaan aikaisemmin ole sitä huomannut?
Onpa hauska nähdä, kuinka hän suhtautuu minuun torstaina."

Kävellessään hän alituisesti hieroi käsiään. Sen aiheutti sisäinen
riemu, kaikkinaisen menestyksen aiheuttama riemu, onnen suosiman
taitavan miehen itsekäs riemu, se suunnaton riemu, jossa yhtyvät
mairiteltu turhamaisuus ja naisten suosion kautta saatu aistillinen
tyydytys.

Kun torstai tuli, hän sanoi Madeleinelle: "Etkö lähde mukaan Rivalin
miekkailunäytökseen?"

"En. Se ei huvita minua. Aion mennä edustajakamariin."

Ja Du Roy lähti noutamaan rouva Walteria avovaunuissa, sillä oli
suurenmoinen ilma.

Hän hämmästyi nähdessään päällikkönsä rouvan, joka vaikutti perin
nuorelta ja kauniilta. Hän oli pukeutunut vaaleaan pukuun, joka oli sen
verran avoin, että valkoisten pitsien alta saattoi aavistaa rintojen
täyteläiset kummut. Hän ei koskaan ollut näyttänyt Du Roysta niin
tuoreelta, ja nuori mies alkoi pitää häntä mitä suurimmassa määrin
tavoittelemisen arvoisena. Hänellä oli rauhallinen, sovinnainen
ilmeensä, ja hänen ryhtinsä oli levollinen äidin ryhti, niin että hän
saattoi huomaamatta sivuuttaa naisia katselevien miesten silmät. Sitä
paitsi hän puhui vain silloin, kun olivat kysymyksessä aivan tunnetut,
tavalliset ja intohimottomat asiat, sillä hänen mielipiteensä olivat
viisaat, metodiset ja järkevät ja kaihtoivat kaikkea liioittelua.

Hänen tyttärensä Suzanne, jota päästä jalkoihin verhosi vaalea silkki,
muistutti juuri vernissattua Watteauta.

Ja hänen vanhempi sisarensa näytti opettajattarelta, jonka tehtäväksi
oli annettu pitää seuraa kauniille tyttölelulle.

Rivalin portin edustalla seisoi jono vaunuja. Du Roy tarjosi rouva
Walterille käsivartensa ja he menivät sisään.

Miekkailunäytäntö annettiin kuudennen piirikunnan orpolasten hyväksi,
ja sen suojelijoina olivat kaikkien _La Vie Françaisea_ lähellä olevien
senaattorien ja valtiopäivämiesten rouvat.

Rouva Walter oli luvannut tulla tyttärineen, mutta hän oli
kieltäytynyt ryhtymästä juhlan suojelijattareksi, koska hän avusti
vain papiston alkuunpanemia yrityksiä, ei sen vuoksi, että hän olisi
ollut tekopyhä, vaan koska hän arveli juutalaisen kanssa solmimansa
avioliiton pakottavan hänet noudattamaan jonkinlaista varovaisuutta
uskonnollisissa asioissa. Ja tällä sanomalehtimiehen järjestämällä
juhlalla oli eräänlainen tasavaltalainen vivahdus, joka saattoi
vaikuttaa antiklerikaaliselta.

Kaikkiin puolueisiin kuuluvissa lehdissä oli viimeisten kolmen viikon
aikana ollut luettavana:

"Tunnettu virkaveljemme Jacques Rival on keksinyt yhtä onnellisen
kuin avokätisenkin tuuman: hän aikoo järjestää miekkailunäytännön
kauniissa miekkailusalissaan, joka kuuluu hänen nuorenmiehenasuntoonsa.
Kutsukorteissa ovat allekirjoittajina rouvat Laloine, Remontel
ja Rissolin, joiden miehet ovat senaattoreita, sekä rouvat
Laroche-Mathieu, Percerol ja Firmin, joiden puolisot ovat tunnettuja
edustajakamarin jäseniä. Väliajalla järjestetään rahankeräys, ja
summa luovutetaan heti kuudennen piirikunnan määrille tai hänen
edustajalleen."

Nokkela sanomalehtimies oli keksinyt juhlansa hyväksi suurenmoisen
reklaamin.

Jacques Rival otti vieraansa vastaan huoneistonsa hallissa, jonne oli
katettu tarjoilupöytä, jonka antimien kulungit oli määrä vähentää
tuloista.

Sitten hän osoitti rakastettavin elein pieniä portaita, joita pitkin
pääsi kellariin, jossa hänen miekkailu- ja ampumasalinsa sijaitsi. Ja
hän sanoi: "Alaspäin, hyvät naiset, alaspäin. Miekkailu suoritetaan
kellarikerroksessa."

Hän kiiruhti päällikkönsä rouvaa vastaan ja puristi sitten Du Royn
kättä: "Päivää, Bel-Ami."

Toinen hämmästyi: "Kuka kumma sinulle on sanonut..."

Rival keskeytti hänet: "Rouva Walter tässä, jonka mielestä se on hyvin
sievä hyväilynimi."

Rouva Walter punastui: "Niin, tunnustan kyllä, että jos olisimme
paremmin tultuja, niin tekisin kuten pikku Laurine ja nimittäisin
minäkin teitä Bel-Amiksi. Se sopii teille oikein hyvin."

Du Roy nauroi: "Oh, rakas rouva, pyydän teitä, tehkää niin!"

Rouva Walter katsoi maahan: "Ei, emme ole tarpeeksi tuttuja."

Du Roy kuiskasi: "Annatteko minun toivoa, että joskus tulemme
paremmiksi tuttaviksi?"

"Saammepa nähdä", rouva vastasi.

Du Roy väistyi sivuun kapean portaikon kohdalla. Äkillinen siirtyminen
päivänvalosta kellarin kellertävään valoon vaikutti vähän aavemaiselta.
Vieraita vastaan kohosi kiertoportaissa kellarinhaju, kostean kalkin,
äskettäin kuivuneiden homehtuneiden seinien haju. Siihen sekautui
pyhistä toimituksista muistuttavaa bensoen hajua sekä naisista uhoavia
lubinin, rautayrtin, iiriksen ja orvokin tuoksuja.

Porrasaukosta kantautui ylöspäin kova ääntensorina, vilkkaan väkijoukon
kohina.

Koko kellari oli valaistu kaasuliekein ja venetsialaisin lyhdyin.
Ne oli sijoitettu vihreiden puunoksien väliin, joiden taakse
hiekkakiviseinät oli piilotettu. Vain koristukset olivat näkyvissä.
Katto oli peitetty kanervilla, ja permannolle oli siroteltu lehtiä ja
kukkia.

Vieraiden mielestä kaikki oli ihastuttavaa ja osoitti suurenmoista
keksintäkykyä. Sisimpään pieneen kellariin oli rakennettu lava
miekkailijoita varten, ja sen molemmille puolille oli asetettu
palkintotuomarien tuolit.

Kellarin kaikille penkeille, jotka oli järjestetty kahteen riviin,
kymmenen lavan oikealle ja kymmenen sen vasemmalle puolelle, mahtui
istumaan kaksisataa henkilöä. Kutsuttuja oli neljäsataa.

Lavan edessä seisoi jo vieraiden katseltavina nuoria miekkailupukuisia
miehiä, joilla oli laihat, pitkät jäsenet, notkeat selät ja ylöspäin
kierretyt viikset. Heidän nimiään mainittiin, osoiteltiin mestareita
ja amatöörejä, jotka kaikki olivat miekkailutaiteen kuuluisuuksia.
Heidän ympärillään seisoi juttelemassa mustiin lievetakkeihin
pukeutuneita herroja, nuoria ja vanhoja, jotka näyttivät hyvin tuntevan
miekkailupukuiset ottelijat. He koettivat myös herättää huomiota, tulla
nähdyiksi, tunnetuiksi ja osoitelluiksi, sillä hekin olivat miekan
ritareita ja miekaniskujen asiantuntijoita, vaikk’ei heillä ollutkaan
miekkailupukuja.

Melkein kaikki penkit olivat täynnä naisia, joiden joukosta kuului
kahisevien hameiden ja puhelevien äänien kohinaa. He leyhyttelivät
viuhkojaan kuin teatterissa, sillä tässä lehtisalissa vallitsi jo
hiottava kuumuus. Joku leikillinen herra huusi vähän väliä: "Vettä!
Mehua! Olutta!"

Rouva Walter ja hänen tyttärensä menivät varatuille paikoilleen, jotka
olivat ensimmäisellä penkkirivillä. Kun Du Roy oli saattanut heidät
sinne, hän sanoi hiljaa:

"Minun täytyy jättää teidät. Herrat eivät saa ottaa haltuunsa
istuinpaikkoja."

Rouva Walter vastasi epäröiden:

"Mutta minä haluaisin pidättää teidät täällä joka tapauksessa. Te
osaatte sanoa meille miekkailijain nimet. Jos seisotte tuossa penkin
päässä, niin ette häiritse ketään."

Rouva katseli häneen suurine lempeine silmineen ja pysyi
vaatimuksessaan. "Jääkää nyt meidän luoksemme... herra... herra
Bel-Ami. Me tarvitsemme teitä täällä."

Du Roy vastasi:

"Minä tottelen... kernaasti hyvä rouva."

Joka taholta kuului huudahduksia: "Onpa tämä lystikäs paikka, tämä
kellari, ja niin viihtyisä!"

Georges tunsi hyvin tämän holvikattoisen salin. Hän muisti sen
aamupäivän, jonka hän oli siellä viettänyt aivan yksinään pienen
valkoisen kortin seurassa, joka tuijotti häneen toisesta kellarista
suunnattoman, pelottavan silmän kaltaisena.

Jacques Rivalin ääni kajahti portailta: "Nyt aloitamme, hyvät naiset!"

Ja kuusi herraa, joilla oli hyvin ruumiinmukaiset puvut, jotta
vartalon piirteet paremmin näkyisivät, astui lavalle ja istuutui
arvostelulautakunnalle varatuille tuoleille.

Vieraat selittivät toisilleen heidän nimiään: kenraali de Raynaldi,
puheenjohtaja, pieni, tuuheaviiksinen mies, taidemaalari Joséphin
Roudet, pitkä, kaljupäinen ja isopartainen herra, Matthéo de Ujar,
Simon Ramoncel, Pierre de Garvin, kolme nuorta, hienoa herrasmiestä, ja
Gaspard Merleron, eräs miekkailunopettaja.

Kaksi ilmoitustaulua ripustettiin kellarin molemmille puolille.
Oikeanpuoleiseen oli kirjoitettu: herra Crévecourer, ja
vasemmanpuoleiseen: herra Plumeau.

He olivat kaksi mestaria, kaksi hyvää toisen luokan mestaria. Molemmat
olivat laihoja, ryhdiltään sotilaallisia ja liikkeiltään hiukan
jäykkiä. Tervehdittyään toisiaan koneellisin liikkein he alkoivat
taistella muistuttaen valkoisissa liina- ja nahkapuvuissaan kahta
ilveilijäsotilasta, jotka ottelevat houkutellakseen ihmiset nauramaan.

Silloin tällöin kuului huuto: "Touché!" Ja kuusi juryn herraa nyökkäsi
asiantuntevan näköisinä. Yleisö näki vain kaksi elävää marionettia,
jotka heiluttelivat käsivarsiaan. Se ei ymmärtänyt asiasta mitään,
mutta oli tyytyväinen. Molempia taistelupukareita se ei kuitenkaan
pitänyt erikoisen siroina, vaan pikemminkin vähän naurettavina. Mieleen
johtuivat sätkyttäjät, joita uudenvuodenpäivinä myydään bulevardeilla.

Kahden ensimmäisen miekkailijan jälkeen seurasivat herra Planton ja
Carapin, siviilimestari ja sotilasmestari. Herra Planton oli hyvin
pieni ja herra Carapin hyvin lihava. Olisi luullut, että ensimmäinen
floretinpisto repäisisi tämän ilmapallon halki kuin kumielefantin.
Kuului naurua. Herra Planton hyppi kuin apina. Herra Carapin liikutti
vain toista kättään, hänen muita ruumiinosiaan piti kahleissaan
lihavuus. Joka viides minuutti hän syöksyi hyökkäysasentoon,
ponnistellen niin raskaasti, että näytti siltä, kuin hän olisi tehnyt
elämänsä tarmokkaimman päätöksen.

Tuntijat selittivät, että hän miekkaili hyvin kiinteästi ja hyvin
suljetusti. Ja yleisö taputti luottavaisesti käsiään.

Sitten tulivat herrat Porion ja Lapalme, mestari ja amatööri, jotka
toimeenpanivat jonkinlaisen päättömän voimisteluesityksen, syöksyivät
raivokkaasti toistensa kimppuun, pakottivat tuomarit pakenemaan syrjään
tuoleineen, juoksivat lavan toisesta päästä toiseen tehden kiihkeitä,
naurettavia hyppyjä. He astelivat pienin lystikkäin askelin taaksepäin
saattaen naiset nauramaan ja tekivät hurjia hyppyjä eteenpäin,
saavuttaen niillä kaikesta huolimatta jonkinlaista ihailua. Tämän
hyppykaksintaistelun aikana eräs tuntematon olento huusi yleisön
joukosta: "Älkää vain katkaisko niskojanne!" Yleisö, jota suututti
tällainen maun puute, hyssytti. Juryn arvostelu kiersi suusta suuhun.
Miekkailijat olivat osoittaneet suurta voimakkuutta, mutta olivat
väliin laiminlyöneet mahdollisuutensa.

Ohjelman ensimmäisen osaston lopetti Jacques Rivalin ja kuuluisan
belgialaisen ammattimiekkailijan Lobéguen hyvin kaunis ottelu. Naiset
ihailivat Rivalia suuresti.

Hän oli todella komea nuori mies, kaunisvartaloinen, voimakas, notkea
ja hänen liikkeensä olivat paljon sirommat kuin kenenkään aikaisemman
miekkailijan. Asettuessaan asentoon tai tehdessään hyökkäyksen hän
liikkui jonkinlaiseen hienoon maailmanmiehen tapaan, joka herätti
suosiota ja suuresti poikkesi hänen vastustajansa tarmokkaasta, mutta
epäkauniista liikehtimisestä. "Kyllä heti huomaa sivistyneen miehen",
sanottiin.

Hänellä oli menestystä. Hänelle taputettiin käsiä.

Mutta muutamien minuuttien aikana oli yläkerrasta kuuluva merkillinen
meteli alkanut herättää katsojissa levottomuutta. Kuului kovaa
jalkaintöminää, jota säesti kova naurunremakka. Ne kaksisataa vierasta,
jotka eivät olleet mahtuneet kellariin, nähtävästi huvittelivat omalla
tavallaan. Pienillä kiertoportailla seisoi ankarassa ahdingossa
viitisenkymmentä herraa. Kuumuus kellarissa oli tukahduttava.
Huudeltiin: "Ilmaa! Juotavaa!" Sama leikinlaskija kirkui kimakalla
äänellä, joka tunkeutui matalaäänisen puheensorinan lävitse: "Vettä!
Mehua! Olutta!" Rival ilmestyi lavalle kasvot punaisina ja edelleenkin
miekkailupuvussa sekä huusi: "Minä järjestän tänne virvokkeita!" Ja hän
syöksyi portaita kohden. Mutta kaikki yhteys yläkertaan oli katkaistu.
Yhtä helposti olisi voinut tehdä reiän kattoon kuin tunkeutua sen
ihmismuurin lävitse, joka oli puristautunut portaisiin.

Rival huusi: "Virvoitusjuomia naisille!"

Viisikymmentä ääntä toisti: "Virvoitusjuomia!" Vihdoin ilmestyi
näkyviin tarjotin. Mutta sillä oli vain tyhjiä laseja, sillä juomat
olivat matkalla menneet parempiin suihin.

Joku ääni hoilasi: "Me tukehdumme täällä alhaalla! Lakatkaa
tungeskelemasta siellä ja menkää tiehenne!"

Toinen ääni huusi: "Rahankeräys!" Ja koko yleisö toisti läähättäen,
mutta silti iloisena: "Rahankeräys... rahankeräys... rahankeräys..."

Kuusi naista lähti kulkemaan pitkin penkkirivejä, ja rahat alkoivat
kilahdella laatikkoihin.

Du Roy mainitsi rouva Walterille tunnettujen henkilöiden nimiä:
maailmanmiesten, journalistien, suurten, vanhojen sanomalehtien
toimittajain, jotka kokemukseensa nojautuen suhtautuivat vähän epäillen
ja halveksuvasti _La Vie Françaiseen_. He olivat jo nähneet monien
näistä poliittis-taloudellisista sekayrityksistä, näistä kevyiden
suhteiden hedelmistä, kuolevan tai murskautuvan ministeristöjen
vaihtuessa. Joukossa oli myös maalareita ja kuvanveistäjiä, jotka
yleensä ovat urheilun harrastajia, eräs runoilija, joka kuului
Akatemiaan, kaksi musiikkimiestä ja useita aatelisia ulkomaalaisia,
joiden nimien jälkeen Du Roy lisäsi tavun Rast (Rastaquoère)
[epäilyttävä ulkomaalainen nousukas. — Suom.], jota, kuten hän sanoi,
voitaisiin heidän nimikorteissaan käyttää korvaamaan englantilaisten
lyhennystä Esq.

Joku huusi hänelle: "Päivää, rakas ystävä!" Se oli kreivi de Vaudrec.
Pyytäen naisilta anteeksi Du Roy meni puristamaan kreivin kättä.

Tullessaan takaisin hän selitti: "Tuo Vaudrec on ihastuttava ihminen.
Hänessä huomaa heti rodun."

Rouva Walter ei vastannut. Hän oli vähän väsynyt, ja Du Roy huomasi,
että hänen rintansa nousi ja laski vaivalloisesti hänen hengittäessään.
Silloin tällöin nuori mies kohtasi "rouva johtajan" katseen,
hämmentyneen, epäröivän katseen, joka suuntautui häneen ja sitten
pakeni. Ja Du Roy ajatteli: "Kas vain... kas vain! — Olenko nyt saanut
hänetkin pauloihini?"

Rahankerääjättäret kulkivat ohitse. Heidän laatikkonsa olivat täynnä
kultaa ja hopeaa. Ja lavalle ripusteltiin uusi ilmoitustaulu, jossa
oli tiedonanto: "Ylimääräinen numero!" Arvostelulautakunnan jäsenet
asettuivat paikoilleen. Odotettiin.

Kaksi naista astui esiin floretti kädessä. He olivat pukeutuneet
miekkailupukuihin, tummiin trikoihin ja lyhyihin hameisiin, jotka
ulottuivat tuskin polviin asti, sekä rintasuojuksiin, jotka olivat
niin korkeat, että heidän täytyi pitää päätään takakenossa. He olivat
nuoria ja kauniita, ja he hymyilivät tervehtiessään yleisöä. Heille
taputettiin käsiä kauan.

He asettuivat asentoon yleisön kohteliaasti mumistessa ja laskiessa
heistä matalaäänistä leikkiä.

Rakastettava hymy oli levinnyt tuomarien huulille, jotka sinkosivat
pienen hyvähuudon joka kerta, kun jokin pisto osui.

Yleisö oli hyvin ihastunut tästä ohjelmanumerosta eikä salannut
sitä noilta kahdelta amatsonilta, jotka sytyttivät miesten halun ja
herättivät naisissa eloon pariisilaisen yleisön rakkauden köykäisiin
säädyttömyyksiin, hienoihin markkinakujeisiin, pintapuoliseen
kauneuteen ja sirouteen, kahvilalaulajattariin ja operettikupletteihin.

Joka kerta, kun toinen miekkailijattarista hyökkäsi, yleisön läpi kulki
tyydytyksen värähdys. Kun toinen taistelijattarista käänsi yleisölle
selkänsä, täyteläisen selkänsä, kaikkien suut aukenivat ja kaikkien
silmät avartuivat. Eikä eniten suinkaan ihailtu ranteiden taitavuutta!

Esitystä seurasivat hurjat suosionosoitukset.

Sitten oli ohjelmassa sapelimiekkailua, mutta siitä ei kukaan enää
välittänyt, sillä kaikkien huomio oli kohdistunut siihen, mitä
yläkerrassa tapahtui. Muutamien minuuttien ajan oli kuulunut kovaa
kolinaa, aivan kuin olisi siirrelty huonekaluja paikasta toiseen, aivan
kuin huoneistoa olisi tyhjennetty. Sitten katon lävitse äkkiä kuului
pianonsoittoa, ja saattoi selvästi erottaa tanssin tahdissa liikkuvien
jalkojen töminää. Yläkerrassa oleva yleisö oli järjestänyt tanssiaiset
korvatakseen sen, ettei sillä ollut tilaisuutta katsella miekkailua.

Miekkailusalin yleisö puhkesi ensin nauruun, mutta sitten naisissa
heräsi halu päästä myös tanssimaan, ja he lakkasivat katselemasta
lavalle ja alkoivat äänekkäästi puhua.

Myöhemmin tulleiden tanssiaiskeksintöä pidettiin hyvin hauskana.
Yläkertalaisilla ei varmastikaan ollut ikävä. Olisi ollut hauskaa olla
mukana.

Mutta kaksi uutta miekkailijaa oli tervehtinyt toisiaan, ja he
aloittivat taistelun niin taidokkaasti, että kaikki seurasivat heidän
liikkeitään.

He tekivät hyökkäyksiä ja asettuivat asentoon niin joustavan sulavasti,
osoittaen niin hallittua voimaa, niin suurta varmuutta, niin hienoa
puhtautta liikkeissään, niin mainiota täsmällisyyttä ryhdissään, niin
kauniin hillittyä taistelutapaa, että tietämätön yleisö hämmästyi ja
joutui haltioihinsa.

Heidän levollinen nopeutensa, heidän viisas joustavuutensa, heidän
äkilliset liikkeensä, jotka olivat niin hyvin punnitut, että ne
vaikuttivat hitailta, vetosivat mielenkiintoon ja vangitsivat katsojain
silmät pelkästään täydellisyytensä voimalla. Yleisö aavisti, että se
nyt katseli jotakin kaunista ja harvinaista, että kaksi suurta alansa
taiteilijaa tässä näytti parasta, mitä tällä alalla voitiin saada
aikaan, ja kaikkea, mihin kaksi mestaria suinkin kykeni taitavuuden,
kekseliäisyyden, tieteellisten laskelmien ja ruumiillisen voiman
puitteissa.

Kukaan ei enää puhunut, siinä määrin huomio oli keskittynyt esitykseen.
Ja kun taistelijat viimeisen piston jälkeen olivat puristaneet
toistensa kättä, yleisö puhkesi hurraahuutoihin. Tömistettiin
permantoa, hurrattiin. Kaikki tunsivat heidän nimensä: he olivat
Sergent ja Ravignac.

Innostuneet mielet kiihtyivät. Herrat katselivat naapureitaan kuin
riitaa haastaen. Näytti siltä kuin pelkkä hymyilykin olisi voinut
johtaa kaksintaisteluun. Henkilöt, jotka eivät koskaan olleet pitäneet
florettia kädessään, tekivät hyökkäyksiä ja väistöjä kepeillään.

Mutta vähitellen yleisö alkoi siirtyä kiertoportaille. Vihdoinkin
saataisiin jotakin juotavaa. Syntyi suuri suuttumus kun huomattiin,
että tanssivieraat olivat ryöstäneet tarjoilupöydän ja sitten
poistuneet selittäen, että oli hävytöntä houkutella kaksisataa henkilöä
juhlaan, jossa ei saanut mitään nähdä.

Ei ollut jäljellä ainoaakaan leivosta, ei pisaraakaan samppanjaa,
mehua tai oluita, ei ainoaakaan makeista, ei pienintäkään hedelmää,
ei mitään, ei mitään, ei mitään. He olivat hävittäneet, ahmineet,
puhdistaneet kaiken.

Palvelijat, jotka koettivat olla surullisen näköisiä salatakseen
naurunhalunsa, kertoivat yksityiskohtia. "Naiset", he vakuuttivat,
"olivat vielä enemmän raivoissaan kuin miehet. He söivät ja joivat
itsensä sairaiksi." Olisi voinut luulla kuulevansa eloon jääneiden
kertomuksia vihollisen ryöstämästä ja hävittämästä kaupungista.

Täytyi siis lähteä tiehensä. Herrat katuivat rahankerääjättärille
antamiaan kahtakymmentä frangia ja olivat vihoissaan siitä, että
yläkerran vieraat olivat saaneet herkutella ilmaiseksi.

Juhlan suojelijattaret olivat koonneet yli kolmetuhatta frangia.
Kaikkien poistojen jälkeen jäi kuudennen piirikunnan orpojen hyväksi
kaksisataakaksikymmentä frangia.

Du Roy, jonka tuli saattaa rouva Walter tyttärineen kotiin, odotti
vaunujaan. Ajaessaan rouvan seurassa tämän istuessa vaunuissa häntä
vastapäätä, hän kohtasi vielä kerran hänen hyväilevän, pakenevan
katseensa, johon kätkeytyi jotakin hämmentynyttä. Hän ajatteli: "Hitto
vieköön, luulenpa, että hän on jo kypsä." Ja hän hymyili tunnustaessaan
itselleen, että hänellä todella oli menestystä naisten keskuudessa,
sillä myös rouva de Marelle tuntui, sen jälkeen kun he jälleen olivat
solmineet hellän suhteensa, rakastavan häntä aivan rajattomasti.

Hän tuli kotiin iloisin askelin.

Madeleine odotti häntä salongissa.

"Minulla on uutisia", hän sanoi. "Marokon juttu mutkistuu. Saattaa
hyvinkin tapahtua, että Ranska muutaman kuukauden kuluttua lähettää
sinne sotilasretkikunnan. Joka tapauksessa juttu kelpaa aseeksi
ministeriön kukistamiseen, ja Laroche tulee käyttämään tilaisuutta
hyväkseen siepatakseen itselleen ulkoministerin salkun."

Kiusoittaakseen vaimoaan Du Roy ei ollut uskovinaan hänen uutisiaan.
Eihän nyt muka oltu niin typeriä, että ryhdyttäisiin uudelleen Tunisin
tuhmuuksiin.

Mutta Madeleine kohautti kärsimättömästi olkapäitään: "Kuulethan, mitä
sanon! Kuulethan, mitä sanon! Etkö ymmärrä, että tämä juttu merkitsee
heille suurta rahasummaa. Nykyään, ystäväni, politiikassa ei enää
kysytä: 'Missä on nainen?', vaan kysytään: 'Paljonko rahaa?'"

Du Roy murahti jotakin halveksuvan näköisenä kiihdyttääkseen vaimoaan
vielä enemmän.

Madeleine suuttui: "Sinä olet yhtä tyhmä kuin Forestier." Hän tahtoi
loukata miestään ja odotti vihanpurkausta. Mutta Du Roy vastasi
hymyillen: "Kuin tuo aisankannattaja raukka."

Madeleine tuli hämilleen ja mutisi: "Mutta Georges!" Hävyttömän ja
ivallisen näköisenä Du Roy jatkoi: "Vai niin, eikö? Etkö juuri eräänä
iltana tunnustanut, että Forestier oli aisankannattaja?"

Ja syvää sääliä ilmaisevalla äänellä hän lisäsi: "Mies parka!"

Madeleine käänsi hänelle selkänsä eikä viitsinyt vastata. Mutta
hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi: "Me saamme vieraita tiistaina.
Rouva Laroche-Mathieu ja varakreivitär de Percemur tulevat meille
päivälliselle. Tahtoisitko sinä puolestasi kutsua Rivalin ja Norbert
de Varennen? Minä menen huomenna kutsumaan rouva Walterin ja rouva de
Marellen. Ehkä voisimme ottaa mukaan myös rouva Rissolinin."

Hän oli jo jonkin aikaa solminut erilaisia suhteita ja koettanut
käyttäen hyväkseen miehensä poliittista vaikutusvaltaa, sekä hyvällä
että pahalla vetää luokseen _La Vie Françaisen_ tukea tarvitsevien
senaattorien ja valtiopäivämiesten rouvia.

Du Roy vastasi: "Hyvä. Otan kyllä huolehtiakseni Rivalista ja
Norbert’ista."

Hän oli mielissään ja hieroi käsiään, sillä hän oli keksinyt mainion
keinon vaimonsa suututtamiseksi ja sen sekavan vihan, sen synkän,
viiltävän mustasukkaisuuden taltuttamiseksi, joka hänessä oli herännyt
Boulognen metsään tehdyllä ajelulla. Nyt hän ei enää koskaan puhunut
Forestier’sta nimittämättä häntä aisankannattajaksi. Hän tiesi hyvin,
että se lopuksi saattaisi Madeleinen raivoon. Samana iltana hän
keksi kymmenen tilaisuutta mainitakseen hyväntahtoisen ivallisesti
"aisankannattaja Forestier’n" nimen.

Hän ei enää vihannut vainajaa. Hän kosti hänen puolestaan.

Hänen vaimonsa ei ollut kuulevinaankaan, vaan istui häntä vastapäätä
hymyillen ja välinpitämättömänä.

Seuraavana päivänä Madeleinen piti viedä kutsunsa rouva Walterille.
Mutta Du Roy tahtoi ennättää ennen vaimoaan tavatakseen rouva Walterin
yksinään ja todella nähdäkseen, välittikö tämä hänestä. Asia huvitti
ja mairitteli häntä. Ja sitten... miksipä ei... jos se vain oli
mahdollista...

Hän saapui boulevard Malesherbes’ille jo kello kahdeksalta. Hänet
ohjattiin salonkiin. Hän odotti.

Rouva Walter tuli ja ojensi hänelle kätensä onnellisen innokkaana.

"Mikä hyvä tuuli teidät tänne lennättää?".

"Ei mikään tuuli, vaan ainoastaan halu saada nähdä teidät. Minut on
tuonut tänne sisäinen voima, en tiedä miksi, eikä minulla ole teille
mitään sanottavaa. Olen tullut, olen täällä ja pyydän teitä suomaan
anteeksi varhaisen käyntini ja vilpittömän tunnustukseni."

Hän sanoi tämän kohteliaaseen ja leikilliseen sävyyn, hymy huulillaan
ja vakava vivahdus äänessään.

Rouva Walter oli ihmeissään. Hän punehtui hiukan ja sanoi:
"Todellako... en ymmärrä... te hämmästytätte minut..."

Du Roy selitti: "Se on tunnustus, jossa on iloinen sävel, jotta ette
pelästyisi."

He istuutuivat vierekkäin. Rouva Walter pyrki katselemaan asiaa sen
leikilliseltä puolelta.

"Se on siis tunnustus... vakava tunnustus?"

"Tietysti! Tunnustus, jonka jo kauan sitten olisin tahtonut teille
tehdä. Mutta en ole uskaltanut. Tehän kuulutte olevan niin vakava, niin
ankara..."

Rouva Walter oli jälleen saavuttanut tasapainonsa. Hän vastasi:

"Miksi olette valinnut juuri tämän päivän?"

"En tiedä." Du Roy alensi ääntään: "Tai oikeammin... siksi, että
eilisestä alkaen ajattelen vain teitä."

Rouva Walter kalpeni äkkiä ja änkytti: "Lopettakaahan! Ei mitään
lapsellisuuksia! Puhukaamme jostakin muusta."

Mutta Du Roy oli heittäytynyt polvilleen niin kiihkeästi, että rouva
pelästyi. Hän tahtoi nostaa nuoren miehen pystyyn, mutta tämä pysyi
asennossaan, kiersi käsivartensa naisen vyötäisille ja sopersi
intohimoisella äänellä:

"Niin, on totta, että olen kuin hullu rakastanut teitä jo kauan.
Älkää vastatko minulle. Olen aivan hullu! Rakastan teitä... Oh, jospa
tietäisitte, kuinka teitä rakastan!"

Rouva Walter huohotti, hengitti vaivalloisesti ja koetti puhua, mutta
ei kyennyt sanomaan sanaakaan. Hän työnsi Gcorges’ia luotaan molemmin
käsin, tarttui häntä tukkaan välttääkseen hänen suunsa, jonka hän
tunsi tulevan lähemmäksi. Ja hän väänteli päätään oikealta vasemmalle,
vasemmalta oikealle salamannopein liikkein, sulkien samalla silmänsä
ollakseen näkemättä nuorta miestä.

Du Roy puristeli ja hyväili hänen ruumistaan leningin lävitse ja nainen
lamautui hänen karkeiden ja voimakkaiden hyväilyjensä huumaamana. Äkkiä
Du Roy nousi ja tahtoi syleillä häntä, mutta päästyään näin sekunniksi
irti rouva Walter pääsi taaksepäin heittäytymällä hänen käsistään ja
pakeni nojatuolien taakse.

Du Royn mielestä takaa-ajo olisi ollut naurettavaa, ja siksi hän
vaipui eräälle tuolille, peitti kasvonsa käsillään ja oli saavinaan
itkukouristuksen.

Sitten hän nousi ja huusi: "Hyvästi, hyvästi!" Minkä jälkeen hän juoksi
tiehensä.

Eteisessä hän otti rauhallisesti keppinsä ja ajatteli kadulle
tullessaan: "Perhana, luulenpa, että asia on selvä!"

Ja hän meni lennätinkonttoriin lähettääkseen pienen sinisen sähkeen
Clotildelle ja pyytääkseen häneltä kohtausta seuraavaksi päiväksi.

Hän tuli kotiin tavalliseen aikaan ja kysyi vaimoltaan: "No, oletko
saanut toimitetuksi sanan kaikille vieraillesi?" Madeleine vastasi:
"Vain rouva Walter ei oikein tiedä, pääseekö hän tulemaan. Hän epäröi
ja puhui kaikenlaista, jota en oikein käsittänyt, velvollisuuksistaan,
omastatunnosta ja muusta sellaisesta. Lyhyesti sanoen hän vaikutti
kovin kummalliselta. Toivon hänen kuitenkin tulevan."

Du Roy kohautti olkapäitään: "Ole huoletta, kyllä hän tulee."

Mutta hän ei ollut siitä itsekään varma, ja hän oli levoton aina
seuraavan päivän päivälliseen asti.

Aamulla Madeleine sai rouva Walterilta pienen kirjelipun: "Olen
vaivoin päässyt vapautumaan ja tulen päivällisellenne. Mutta mieheni
valitettavasti ei voi tulla mukaan."

Du Roy ajatteli: "Teinpä hiton viisaasti, kun en mennyt uudelleen hänen
luokseen. Nyt hän on rauhallinen. Olkaamme varuillamme."

Kuitenkin hän odotti rouva Walterin tuloa vähän levottomana. Rouva
tuli. Hän oli hyvin rauhallinen ja hieman kylmä ja ylpeä. Du Roy
tekeytyi hyvin nöyräksi, hyvin huomaavaiseksi ja palvelevaiseksi.

Rouvat Laroche-Mathieu ja Rissolin saapuivat miestensä seuraamina.
Varakreivitär de Percemur puheli ylhäisimmän hienoston elämästä. Rouva
de Marelle oli pukeutunut ihastuttavaan ja hauskaan mustankeltaiseen
leninkiin, espanjalaiseen pukuun, joka hyvin sopeutui hänen kauniin
vartalonsa, rintansa ja pyöreiden käsivarsiensa ympärille ja antoi
hänen pienelle linnunpäälleen tarmokkaan ilmeen.

Du Roy oli asettunut rouva Walterin oikealle puolelle ja keskusteli
päivällisten aikana vain vakavista asioista, äänessään liioitellun
kunnioituksen sävy. Silloin tällöin hän silmäsi Clotildea. "Hän on
todella sekä kauniimpi että tuoreempi", hän ajatteli. Sitten hänen
katseensa siirtyi hänen vaimoonsa, jota hän ei myöskään pitänyt
hullumman näköisenä, vaikka hän edelleenkin tunsi häntä kohtaan
pidätettyä, itsepäistä, ilkeää vihaa.

Mutta rouva Walter kiihotti häntä valloitukseensa liittyvillä
vaikeuksilla ja sillä uutuudenviehätyksellä, jota miehet aina etsivät.

Rouva Walter tahtoi lähteä kotiin aikaisin. "Minä saatan teitä", Du Roy
sanoi.

Rouva kielsi. Du Roy oli itsepäinen: "Miksi ette tahdo? Te loukkaatte
minua todella julmasti. Annatte minun olla siinä uskossa, ettette ole
antanut minulle anteeksi. Näettehän, kuinka rauhallinen olen."

Rouva Walter vastasi: "Ettehän voi jättää vieraitanne sillä tapaa."

Du Roy hymyili: "Joutavia! Olen täällä jälleen kahdenkymmenen minuutin
kuluttua. Kukaan ei edes huomaa poissaoloani. Jos kieltäydytte, niin
loukkaatte minua sydänjuuria myöten."

Rouva Walter mutisi: "No niin, minä suostun."

Mutta istuuduttuaan vaunuihin Du Roy otti hänen kätensä ja suuteli
sitä intohimoisesti: "Rakastan teitä, rakastan teitä. Saanhan luvan
sanoa sen? En koske teihin. Tahdon vain sanoa, tahdon vain sanoa, että
rakastan teitä."

Rouva Walter änkytti: "Oh!... Tehän lupasitte... Teette hyvin väärin...
hyvin väärin..."

Du Roy oli hillitsevinään itseään ja jatkoi sitten hiljaisemmin:
"Katsokaa nyt! Minähän hillitsen itseni. Mutta kuitenkin... Antakaa
minun edes sanoa teille... Minä rakastan teitä... ja sanoa se monta
kertaa... niin, antakaa minun tulla luoksenne ja polvistua viisi
minuuttia jalkainne juuressa saadakseni sanoa nämä kolme sanaa ja
katsella ihania kasvojanne."

Rouva Walter oli antanut kätensä hänen hallittavakseen ja huohotti:
"Ei, en voi, en tahdo. Ajatelkaa, mitä ihmiset sanoisivat, palvelijat,
tyttäreni. Ei, ei, se ei ole mahdollista..."

Du Roy jatkoi: "En voi elää näkemättä teitä. Kotona teidän luonanne
tai muualla, mutta minun täytyy saada nähdä teidät, vaikkapa vain
aivan pienen tuokion verran joka päivä. Minun täytyy saada koskettaa
kättänne, hengittää sitä ilmaa, jota teidän pukunne on koskettanut,
katsella teidän vartalonne ääriviivoja ja teidän suuria ihania
silmiänne, jotka tekevät minut hulluksi."

Rouva Walter kuunteli tätä arkipäiväistä rakkausmusiikkia ja sai
sanotuksi: "Ei... ei... se on mahdotonta. Olkaa vaiti, minä pyydän!"

Du Roy puhui hyvin hiljaa. Hän oli kumartunut aivan rouva Walterin
korvan juureen, sillä hän ymmärsi, että hänen täytyi voittaa tämä
yksinkertainen nainen askel askelelta, että hänen täytyi pakottaa hänet
myöntämään hänelle kohtaus jossakin. Tämän kohtauspaikan saisi nainen
määrätä ensin; sitten olisi hänen, Du Royn vuoro.

"Kuulkaa... minun täytyy... minun täytyy... saada nähdä teidät...
asetun portillenne... kuin kerjäläinen. Ellette tule kadulle, niin
tulen luoksenne... mutta minun täytyy saada nähdä teidät... minun
täytyy saada nähdä teidät... jo huomenna."

Rouva Walter toisti: "Ei, ei, älkää tulko. En ota teitä vastaan.
Ajatelkaa tyttäriäni."

"Sanokaa sitten, missä voin teidät tavata... kadulla... missä
tahansa... milloin vain haluatte... kunhan vain saan nähdä teidät... En
sano muuta kuin hyvän päivän... ja sen jälkeen sanon: 'Minä rakastan
teitä.' Sitten menen matkoihini."

Rouva Walter oli murtunut ja epäröi. Ja kun vaunut ajoivat hänen
portilleen, hän sopersi kiireesti: "Tulen Kolminaisuudenkirkkoon
huomenna puoli neljältä."

Sitten hän hyppäsi vaunuista ja huusi kuskille: "Viekää herra Du Roy
takaisin kotiinsa."

Kun Georges tuli kotiin, hänen vaimonsa kysyi: "Missä olet ollut?"

Du Roy vastasi matalalla äänellä: "Kävin lennätinkonttorissa
lähettämässä erään tärkeän sähkösanoman."

Rouva de Marelle lähestyi: "Te saatatte minut kotiin, Bel-Ami!
Tiedättehän, etten lähde päivällisille näin kauas muulla ehdolla."

Sitten hän kääntyi Madeleinen puoleen: "Ethän ole mustasukkainen?"

Rouva Du Roy vastasi viivytellen:

"En erikoisesti."

Vieraat lähtivät. Rouva Laroche-Mathieu muistutti pientä
maalaispalvelijatarta. Hän oli ollut erään kaupunginnotaarin
tytär mennessään naimisiin Larochen kanssa, joka silloin oli vain
keskinkertainen asianajaja. Rouva Rissolin, vanha ja teennäinen
nainen, vaikutti iäkkäältä kätilöltä, joka on saanut sivistyksensä
lainakirjastosta. Varakreivitär de Percemur halveksi heitä. Hänen
"valkoinen käpälänsä" kosketti vastenmielisesti noita arkipäiväisiä
käsiä.

Kun Clotilde pitseihinsä verhoutuneena seisoi eteisessä jalka
kynnyksellä, hän sanoi Madeleinelle: "Sinun päivällisesi olivat
mainiot. Pian sinulla on Pariisin huomattavin poliittinen salonki."

Jäätyään yksin Georgesin kanssa hän puristi hänet rintaansa vasten:
"Oh! Rakas Bel-Ami! Päivä päivältä rakastan sinua yhä enemmän!"

Vaunut, joissa he ajoivat, keinuivat kuin laiva.

"Näitä ei voi verrata meidän pieneen huoneeseemme", Clotilde sanoi.

Du Roy vastasi: "Eipä todellakaan." Mutta hän ajatteli rouva Walteria.



4


Place de la Trinité oli melkein autio tuona häikäisevänä heinäkuun
päivänä. Tukahduttava lämpö puristi Pariisia aivan kuin ilma olisi
raskaana ja polttavana, paksuna ja kiehuvana, rintaa ahdistavana
laskeutunut kaupungin ylle.

Kirkon edustalla oleva suihkukaivo loiski veltosti. Vesisäteetkään
eivät näyttäneet jaksavan juosta; nekin olivat väsyneet ja veltot,
ja altaan vesi, jossa uiskenteli lehtiä ja paperinjätteitä, oli
vihertävää, paksua ja öljymäistä.

Altaan kivireunustalta hyppäsi koira uimaan tähän epäilyttävään
nesteeseen. Muutamat ihmiset, jotka istuivat kirkon edustalla olevan
puistikon penkeillä, katselivat eläintä kadehtien.

Du Roy katseli kelloaan. Se oli vasta kolme. Hän oli tullut puolta
tuntia liian aikaisin.

Ajatellessaan kohtaustaan hän nauroi: "Kirkot sopivat hänelle kaikkiin
tarkoituksiin", hän sanoi itsekseen. "Ne lohduttavat häntä siitä, että
hän on mennyt naimisiin juutalaisen kanssa, antavat hänen toimilleen
vastustuksen vivahduksen poliittisessa elämässä, aseman seuraelämässä
ja suojan hänen lemmenkohtauksilleen. Hänellä on kyky käyttää hyväkseen
uskontoa niinkuin käytetään kaikkeen sopivaa keppiä. Jos on kaunis
ilma, se on keppi, jos aurinko paistaa, se on päivävarjo, jos sataa, se
on sateenvarjo, ja ellei mennä ulos, se pannaan eteisen nurkkaan. On
satoja samanlaisia kuin hän, ihmisiä, jotka vähän välittävät hyvästä
Jumalasta, mutta eivät siedä, että hänestä puhutaan pahaa ja käyttävät
häntä tilaisuuden tullen parittajana. Jos heitä pyytää tulemaan
johonkin hotelliin, he pitävät sitä syntinä, mutta heidän mielestään ei
ole asia eikä mitään harjoittaa lemmenkuhertelua alttarin edessä."

Hän kulki hitaasti altaan ympäri. Sitten hän katsoi kirkon kelloa, joka
oli kaksi minuuttia hänen kellostaan edellä. Kirkon kello oli viisi
minuuttia yli kolmen.

Hän arveli olevan mukavampaa odottaa sisällä kirkossa ja astui sisään
sen ovesta.

Häntä vastaan lehahti kellarimainen viileys. Hän hengitti nauttien
ja alkoi kävellä pitkin keskikäytävää perehtyäkseen paikkaan vähän
tarkemmin.

Hänen askeliinsa, jotka kajahtelivat korkean holvin alla, vastasivat
valtavan rakennuksen hämäristä toiset säännölliset askelet, jotka
väliin keskeytyivät, mutta sitten jälleen alkoivat kuulua. Hän tuli
uteliaaksi ja halusi nähdä tuon toisen kirkonkävijän. Se oli paksu,
kaljupäinen herra, joka kulki nenä pystyssä ja hattu selän takana.

Siellä täällä oli joku vanha nainen polvillaan rukoilemassa, kasvot
käsiin kätkettyinä.

Yksinäisyyden, autiuden, levon tunne valtasi Du Royn. Valo, joka
heijastui ikkunaruutujen lävitse, teki hyvää silmille.

Du Royn mielestä täällä oli "hiton mukavaa".

Hän tuli jälleen ovelle ja katsoi kelloa. Vain neljännestä yli kolmen.
Hän istuutui pääoven luo ja harmitteli, ettei voinut sytyttää
savuketta. Koko ajan hän kuuli temppelin toisesta päästä, kuorin
läheltä, tuon lihavan herran kävelyn.

Joku tuli sisään, ja Du Roy kääntyi nopeasti katsomaan. Se oli
villahameinen kansannainen, joku vaimoraukka, joka heti heittäytyi
polvilleen ensimmäiselle rukousjakkaralle. Siinä hän sitten virui
liikkumattomana, kädet ristissä ja katse korkeuteen tähyten. Hän
rukoili.

Du Roy katseli häntä kiinnostuneena ja aprikoi, mikä suru, mikä tuska,
mikä onnettomuus tuota vähäpätöistä sydäntä mahtoi painaa. Nainen oli
suuressa hädässä, se oli ilmeistä. Hänen miehensä ehkä kiusasi häntä,
tai ehkä hänellä oli kuolemansairas lapsi.

Du Roy mutisi: "Ihmisraukat. Näyttää olevan sellaisiakin, jotka
kärsivät." Ja hänet valtasi viha kylmää luontoa kohtaan. Sitten hän
ajatteli, että nämä kurjat pyytäjät ainakin uskoivat, että joku tuolla
ylhäällä huolehti heistä ja että heidän maallinen vaelluksensa oli
viety taivaan kirjoihin velka- ja ansiopuolineen. — Tuolla ylhäällä.
Mutta missä?

Ja Du Roy, jonka ajatukset temppelin hiljaisuus johdatti
ikuisuuskysymyksiin, kokosi arvostelunsa luomakunnasta yhteen ainoaan
lauseeseen ja ilmaisi sen itsekseen seuraavasti: "Kaikki tyynni on
pelkkää typeryyttä."

Kahisevan hameen ääni hätkähdytti häntä. Se oli rouva Walter.

Du Roy nousi ja meni joutuin häntä vastaan. Nainen ei ojentanut hänelle
kättään, vaan mutisi hiljaa: "Minulla on hyvin vähän aikaa. Menkäämme
sisään. Polvistukaa sitten viereeni, niin ettei meitä huomata."

Ja hän lähti kulkemaan pitkin keskilaivaa etsien sopivaa ja varmaa
kätköä kuin henkilö, joka hyvin tuntee paikan. Hänen kasvojaan peitti
tiheä harso, ja hän kulki niin hiljaisin askelin, että niitä tuskin
kuuli.

Tultuaan kuorin lähelle hän kääntyi ja mutisi juhlallisella äänellä,
sellaisella, jota käytetään kirkoissa:

"Sivulaivat ovat parempia. Täällä olemme aivan liiaksi näkyvissä."

Hän tervehti pääalttarin krusifiksia syvään kumartaen ja tehden pienen
niiauksen. Sitten hän kääntyi oikealle, kulki vähän matkaa pääovea
kohden ja päätti vihdoin valita erään rukousjakkaran, jolle hän lankesi
polvilleen.

Georges valtasi toisen rukousjakkaran, ja niin pian kuin he olivat
vaipuneet liikkumattomaan, rukoilevaan asentoon, hän sanoi: "Kiitos,
kiitos! Minä rakastan teitä. Tahtoisin toistaa sitä lakkaamatta, sanoa
teille, kuinka teitä rakastan, kuinka aloin teitä rakastaa, kuinka
hurmauduin heti ensi kerralla, kun teidät näin... Antakaa minun joskus
tyhjentää teille sydämeni ja selittää kaikki!"

Rouva Walter kuunteli häntä, kasvoillaan syvän mietinnän ilme, aivan
kuin hän ei olisi kuullut mitään. Hän vastasi sormiensa lomitse: "Olen
mieletön, kun annan teidän puhua tuolla tapaa, mieletön, kun tulin,
mieletön, kun teen tällaista, mieletön, kun annan teidän uskoa, että
tämä... tämä... seikkailu saa jatkua. Unohtakaa se! Teidän täytyy!
Älkääkä koskaan kertoko siitä kenellekään."

Hän odotti. Du Roy mietti vastausta, ratkaisevaa, intohimoista sanaa,
mutta kun hän ei voinut tukea sanojaan vakuuttavin elein, tunsi hän
olevansa voimaton. Hän jatkoi kuitenkin:

"En odota mitään... en toivo mitään. Rakastan teitä. Teittepä mitä
tahansa, niin toistan sen niin usein ja niin voimakkaasti ja tulisesti,
että teidän lopuksi on se ymmärrettävä. Tahdon valaa teihin hellyyteni,
valaa teihin sieluni sana sanalta, tunti tunnilta, päivä päivältä, niin
että se vihdoin kauttaaltaan täyttää teidät kuin neste, joka pisara
pisaralta putoaa sisimpäänne ja joka pehmittää teidät, hellyttää teidät
ja antaa teille lopuksi voimia vastataksenne: 'Minäkin rakastan teitä.'"

Hän tunsi rouva Walterin hartiain värisevän olkapäätään vasten ja hänen
kurkkunsa ponnistelevan auetakseen. Ja hyvin nopeasti nainen sopersi:
"Minäkin rakastan teitä."

Du Roy hypähti aivan kuin joku olisi iskenyt häntä päätän ja huokaisi:
"Oh, suuri Jumala...!"

Rouva Walter jatkoi läähättäen: "Ehk’ei minun olisi pitänyt sitä
sanoa? Tunnen olevani rikollinen ja halveksittava... minä... jolla on
kaksi tytärtä... mutta minä en voi... minä en voi... En olisi koskaan
luullut... en olisi koskaan uskonut... se tunne on liian väkevä... se
on väkevämpi minua... Kuulkaa... kuulkaa... en ole koskaan rakastanut
ketään toista... kuin teitä... vannon sen. Ja minä olen jo kokonaisen
vuoden rakastanut teitä salaa, sydämeni syvimmässä sopukassa. Oh,
kuinka olen kärsinyt, kuuletteko, ja taistellut, en kestä enää,
rakastan teitä..."

Hän itki käsiinsä, jotka hän oli painanut kasvoilleen, ja koko hänen
ruumistaan vapisutti voimakas liikutus.

Georges kuiskasi: "Antakaa minulle kätenne, niin että saan sitä
koskettaa, puristaa..."

Rouva Walter otti toisen kätensä kasvoiltaan. Georges huomasi, että
naisen poski oli aivan märkä ja että silmäripsistä oli putoamaisillaan
kyynel. Hän tarttui tuohon käteen ja puristi sitä: "Oh, kuinka
mielelläni joisin kyyneleenne."

Rouva Walter sanoi matalalla, murtuneella äänellä, joka muistutti
valitusta: "Älkää vietelkö minua... minä olen hukassa!"

Georges’ia hymyilytti. Kuinka olisi ollut mahdollista vietellä
häntä tällaisessa paikassa? Hän pani naisen käden sydämelleen ja
kysyi: "Tunnetko, kuinka se lyö?" Sillä hän oli tyhjentänyt kaikki
intohimoiset sanansa.

Mutta etäällä kulkevan lihavan kirkonkävijän säännölliset askeleet
olivat muutamien minuuttien aikana lähestyneet. Hän oli käynyt kuorin
luona ja marssi nyt ainakin toistamiseen pitkin oikeaa sivulaivaa. Kun
rouva Walter huomasi miehen olevan aivan hänet peittävän pilarin luona,
riuhtaisi hän kätensä Georges’in puristuksesta ja peitti uudelleen
kasvonsa.

Ja he viruivat molemmat liikkumattomina polvillaan, aivan kuin he
yhdessä olisivat lähettäneet palavia rukouksia taivaaseen. Lihava herra
meni aivan heidän ohitseen, silmäsi heihin välinpitämättömästi ja eteni
ovea kohden yhä pitäen hattua selkänsä takana.

Mutta Du Roy, joka halusi saada kohtauksen muuallakin kuin
Kolminaisuudenkirkossa, mutisi: "Koska saan tavata teidät, huomenna?"

Rouva Walter ei vastannut. Hän näytti aivan ehdottomalta, rukousta
esittäväksi patsaaksi kivettyneeltä.

Du Roy jatkoi: "Haluatteko, että tapaamme huomenna Parc Monceaussa?"

Rouva Walter käänsi häneen kasvonsa, jotka hän jälleen oli paljastanut,
nuo lyijynharmaat kasvot, jotka hirveä tuska oli raadellut, ja sanoi
katkonaisesti: "Lähtekää... jättäkää minut nyt... menkää pois...
menkää pois... vain viideksi minuutiksi... kärsin liian paljon teidän
läheisyydessänne... tahdon rukoilla... en voi... menkää... antakaa
minun rukoilla... yksinäni... viisi minuuttia... en voi... antakaa
minun rukoilla Jumalaa, että hän antaisi minulle anteeksi... että hän
pelastaisi minut... jättäkää minut... viideksi minuutiksi..."

Hänen kasvonsa olivat niin surkeat, hänen ilmeensä niin tuskallinen,
että Georges nousi sanaakaan sanomatta ja uskalsi vasta hetken
epäröityään kysyä: "Tulenko pian takaisin?"

Rouva Walter nyökkäsi aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Tulkaa." Ja
Georges lähti kulkemaan keskikäytävää kohden.

Rouva Walter yritti rukoilla. Hän teki yliluonnollisia ponnistuksia
rukoillakseen Jumalaa, ja ruumis vapisten ja sielu menehtyneenä hän
huusi kohti taivasta: "Armoa!"

Hän sulki epätoivon puuskassa silmänsä päästäkseen näkemästä sitä, joka
äsken poistui. Hän karkotti hänet ajatuksistaan, puolustautui häntä
vastaan, mutta sen taivaallisen ilmestyksen asemesta, jota hän sielunsa
hädän avuksi odotti, hän näki alituisesti edessään nuoren miehen soreat
viikset.

Jo vuoden hän oli tällä tapaa taistellut joka päivä, joka ilta, sitä
kasvavaa kiusausta, sitä kuvaa vastaan, joka häntä vainosi hänen
unissaan, joka houkutteli hänen lihaansa ja kiusasi hänen öitään. Hän
tunsi olevansa kiedottu verkkoon kuin eläin. Hänet oli köytetty ja
heitetty tuon koiran syliin, joka oli hänet voittanut ja valloittanut
vain huulikarvojensa ja silmiensä värin avulla.

Ja nyt kirkossa, Jumalan läheisyydessä, hän tunsi olevansa vielä
heikompi, vielä hylätympi, vielä lähempänä kadotusta kuin kotonaan. Hän
ei voinut rukoilla, hän saattoi vain ajatella Georgesia. Hän kärsi jo
siitä, että nuori mies oli poistunut. Hän taisteli kuitenkin epätoivon
vimmalla, hän puolustautui, huusi apua koko sielunsa voimalla Hän
olisi mieluummin tahtonut kuolla kuin langeta, hän, joka ei koskaan
ollut langennut. Hän kuiskaili mielettömiä rukouksia, mutta kuuli vain
Georgesin askelet, joiden kaiku kävi yhä heikommaksi pilarien välissä.

Hän ymmärsi, että kaikki oli lopussa, että taistelu oli turha. Mutta
hän ei tahtonut sortua. Ja hänet valtasi hermokohtaus, joka paiskaa
naiset maahan vapisevina, kirkuvina, vääntelehtivinä. Hänen kaikki
jäsenensä tärisivät, ja hän tunsi, että hän kaatuisi, että hän vierisi
tuolien väliin ja että hän huutaisi ääneen.

Joku lähestyi nopein askelin. Hän käänsi päätään. Se oli pappi. Silloin
hän nousi, juoksi papin luokse kädet ristissä ja sopertaen: "Oh,
pelastakaa minut! Pelastakaa minut!"

Pappi pysähtyi hämmästyneenä: "Mitä haluatte, rouva?"

"Tahdon, että pelastatte minut. Armahtakaa minua. Ellette auta minua,
olen hukassa."

Pappi tuijotti häneen miettien, oliko nainen ehkä hullu. Hän kysyi
uudelleen: "Mitä voin tehdä puolestanne?"

Hän oli kookas ja lihavahko nuori mies. Hänen täyteläiset, riippuvat
poskensa olivat mustansiniset, vaikka hän oli ne huolellisesti ajellut.
Hän oli sievä kaupunkilaispappi, hyvinvoivan kaupunginosan ja rikkaiden
rippilasten pappi.

"Antakaa minun ripittäytyä", rouva Walter sanoi, "ja neuvokaa minua,
tukekaa minua, sanokaa, mitä minun on tehtävä!"

Pappi vastasi: "Minulla on rippi joka lauantai kolmesta kuuteen."

Rouva Walter tarttui hänen käsivarteensa ja puristi sitä toistaen: "Ei!
Ei! Ei! Heti! Heti! Minun täytyy! Hän on täällä! Täällä kirkossa! Hän
odottaa minua!"

Pappi kysyi: "Kuka? Kuka teitä odottaa?"

"Eräs mies... joka tahtoo syöstä minut kadotukseen... joka tahtoo
turmella minut, ellette pelasta minua... En voi paeta häntä... Olen
liian heikko... liian heikko... niin heikko... niin heikko!..."

Hän lankesi polvilleen ja nyyhkytti: "Oh, armahtakaa minua, isä!
Pelastakaa minut, Jumalan nimessä pelastakaa minut!"

Hän piti kiinni papin mustasta hameesta estääkseen häntä poistumasta.
Ja pappi katsoi levottomasti joka taholle, jottei kukaan ilkeämielinen
ihminen tai uskovainen näkisi naista, joka virui hänen jaloissaan.

Kun hän lopuksi käsitti, ettei hän pääsisi naisesta eroon, hän sanoi:
"Nouskaa, minulla on sattumalta rippituolin avain mukanani." Ja hän
kaivoi taskustaan avainnipun, josta hän valitsi avaimen, ja lähti
nopein askelin astelemaan niitä pieniä puukojuja, niitä sielujen
rikkalaatikkoja kohden, joihin uskovaiset tyhjentävät syntinsä.

Hän astui rippituoliin keskiovesta sulkien sen jälkeensä, ja rouva
Walter, joka oli heittäytynyt ahtaaseen sivulokeroon, sopersi
intohimoisesti toivoen:

"Siunatkaa minua, isä, sillä minä olen tehnyt syntiä!"

Du Roy, joka oli kiertänyt pääalttarin, kääntyi vasempaan sivulaivaan.
Hetken kuljettuaan hän jälleen kohtasi tuon lihavan, kaljupäisen
herran, joka rauhallisin askelin käveli pitkin kirkkoa. Du Roy
ihmetteli itsekseen. "Mitähän tuo olento täältä etsii?"

Vieras oli myös hiljentänyt askeliaan ja katsoi Georgesia ilmeisesti
haluten häntä puhutella. Tullessaan aivan Georgesin kohdalle hän
tervehti hyvin kohteliaasti. "Pyydän anteeksi, herra, että vaivaan,
mutta voisitteko sanoa, milloin tämä kirkko on rakennettu?"

Du Roy vastasi:

"En tosiaankaan tiedä, mutta arvelen, että siitä on kaksikymmentä tai
kaksikymmentäviisi vuotta. Olen muuten täällä ensimmäisen kerran."

"Niin minäkin. En ole koskaan ennen nähnyt tätä kirkkoa."

Sanomalehtimiehen valtasi uteliaisuus, ja hän kysyi:

"Näyttää siltä kuin katselisitte kirkkoa hyvin tarkoin. Tutkitte sitä
ehkä yksityiskohtaisesti?"

Toinen vastasi alakuloisesti: "En tutki sitä, vaan odotan vaimoani,
joka valitsi tämän kohtaamispaikaksemme. Mutta hän on myöhästynyt."

Sitten hän vaikeni ja sanoi muutaman sekunnin kuluttua: "On hiton kuuma
tuolla ulkona."

Du Roy katsoi häneen, ja mies näytti hänen mielestään miellyttävältä.
Ja äkkiä hänestä tuntui, kuin vieras olisi muistuttanut Forestier’ta.

"Oletteko maaseudulta?" hän kysyi.

"Olen Rennes’istä. Entä te, herra, oletteko te tullut tänne
uteliaisuudesta?"

"En, odotan myös erästä naista." Ja sanomalehtimies tervehti ja poistui
hymyillen.

Hän lähestyi isoa pääovea ja näki jälleen vanhan köyhän eukon, joka
edelleenkin oli polvillaan ja rukoili. Hän ajatteli: "Hitto, onpa hän
sitkeä!" Hän ei enää ollut liikuttunut eikä enää säälinyt tuota naisia.

Hän meni ohitse ja kulki sitten hitain askelin pitkin oikeaa laivaa
löytääkseen rouva Walterin.

Hän näki kaukaa paikan, jonne hän oli rouvan jättänyt, ja hämmästyi,
kun ei nähnyt häntä. Hän luuli erehtyneensä pilarista, kulki niiden
kaikkien ohitse ja kääntyi vihdoin takaisin. Rouva Walter oli siis
mennyt! Du Roy oli yllättynyt ja harmissaan. Sitten hän arveli
kuitenkin löytävänsä hänet ja kiersi koko kirkon uudelleen. Kun hän ei
sittenkään löytänyt etsimäänsä, hän palasi takaisin ja istuutui samalle
tuolille, jolta rouva Walter juuri oli lähtenyt. Hän toivoi rouvan
etsivän hänet käsiinsä. Ja niin hän alkoi odottaa.

Pian hänen huomionsa kohdistui heikkoon muminaan. Hän ei ollut nähnyt
ketään kirkon tässä osassa. Mistä nuo kuiskaukset tulivat? Hän nousi
ottaakseen asiasta selon ja huomasi, että kappelista, rippituolien
ovien luota, valui kivipermannolle hameenlieve. Hän meni lähemmäksi
katsoakseen, kuka tuo nainen oli. Hän tunsi hänet. Rouva Walter oli
ripittäytymässä!...

Du Roy tunsi kovaa halua tarttua hänen hartioihinsa ja temmata hänet
ulos kojusta. Mutta sitten hän ajatteli: "No, tänään on papin vuoro,
huomenna minun." Ja hän istuutui vastapäätä rippituolia ja odotti
rauhallisesti, hymyillen leveästi koko seikkailulle.

Hän sai odottaa kauan. Vihdoin rouva Walter nousi, kääntyi, näki hänet
ja tuli hänen luokseen. Hänen kasvonsa olivat kylmät ja ankarat.

"Hyvä herra", hän sanoi, "pyydän teitä, älkää enää seuratko minua
älkääkä tulko yksin luokseni. En ota teitä vastaan. Hyvästi!"

Ja hän poistui, pää pystyssä.

Du Roy antoi hänen mennä, sillä hänen sääntönään oli, ettei saanut
väkisin vaikuttaa tapahtumain kulkuun. Mutta kun pappi hieman hämillään
astui ulos varustuksestaan, meni hän suoraan hänen luokseen, katsoi
häntä silmiin ja murahti päin hänen kasvojaan:

"Ellei teillä olisi hametta, niin antaisin pari hyvää läimäystä vasten
sievää suutanne."

Sitten hän pyörähti ympäri ja poistui vihellellen kirkosta.

Portailla seisoi äskeinen lihava herra hattu päässä ja kädet selän
takana. Hän katseli odottamiseen väsyneenä edessään olevaa toria ja
siltä lähteviä katuja.

Du Royn mennessä ohitse he tervehtivät toisiaan.

Sanomalehtimies tunsi olonsa vapautuneeksi ja meni _La Vie
Françaiseen_. Jo ovella hän huomasi juoksupoikien tärkeistä ilmeistä,
että jotakin tavatonta oli tekeillä, ja meni suoraan johtajan
huoneeseen.

Johtaja Walter kulki hermostuneena edestakaisin ja saneli katkonaisin
lausein artikkelia jakaen samalla tehtäviä ympärillään touhuaville
reporttereille, antaen ohjeita Boisrenard’ille ja availlen kirjeitä.

Kun Du Roy astui sisään, johtaja huudahti ilosta:

"Oh, mainiota! Tuossahan on vihdoinkin Bel-Ami!"

Sitten hän äkkiä pysähtyi ja pyysi hieman hämillään anteeksi: "Suokaa
anteeksi, että nimitän teitä siten, mutta tämä tilanne tekee minut
hyvin hermostuneeksi. Olen kuullut rouvani ja tyttäreni aamusta iltaan
sanovan teitä Bel-Amiksi, kunnes se on tullut minullekin tavaksi.
Ettehän ole vihainen?"

Georges nauroi: "En suinkaan. Se liikanimi ei ole minulle lainkaan
vastenmielinen."

Johtaja Walter jatkoi: "Mainiota, sitten ristin minäkin teidät
Bel-Amiksi, kuten kaikki muutkin. No niin, täällä on suuria
uutisia. Hallitus on kukistunut äänestykseen, jossa annettiin
kolmesataakolmekymmentä ääntä kahtasataa vastaan. Parlamentin loma on
jälleen lykätty, lykätty epämääräiseksi ajaksi, ja nyt on jo heinäkuun
kahdeksaskolmatta päivä. Espanja on suuttunut meille Marokon takia,
ja se seikka on kukistanut Durand de l’Ainen ja hänen joukkionsa.
Nyt olemme liemessä kaulojamme myöten. Marrot on saanut tehtäväkseen
uuden hallituksen muodostamisen. Hän ottaa kenraali Boutin d’Acren
sotaministeriksi ja ystävämme Laroche-Mathieun ulkoministeriksi. Itse
hän pitää sisäministerin salkun ja kabinetin johdon. Meistä tulee
hallituksen äänenkannattaja. Teen itse johtavan artikkelin, mutkattoman
suunnanselityksen, jossa hahmottelen ministerien ohjelman."

Ukko hymyili ja jatkoi: "Toisin sanoen sen ohjelman, jonka mukaan
he aikovat toimia, luonnollisesti. Mutta minun täytyy saada
jotakin mielenkiintoista Marokonkysymyksestä, jotakin oikein
huomiotaherättävää. En vain tiedä mitä. Voitteko te hankkia minulle
jotakin?"

Du Roy ajatteli sekunnin ja vastasi sitten: "Järjestän kyllä asian.
Teen tutkielman poliittisesta asemasta kaikissa afrikkalaisissa
siirtomaissamme, Tunisiassa, Algeriassa ja Marokossa. Kirjoitan
tällä laajalla alueella asuvien heimojen historian ja laadin
matkaselostuksen retkestä Marokon rajalta Figuigin erämaahan, jonne
kukaan eurooppalainen ei vielä ole jalallaan astunut ja joka on syynä
koko selkkaukseen. Sopiiko se?"

Johtaja Walter huudahti: "Suurenmoista! Entä mikä otsakkeeksi?"

"Tunisista Tanger’hen."

"Mainiota."

Ja Du Roy meni kaivamaan _La Vie Françaisen_ kätköjä löytääkseen
ensimmäisen artikkelinsa: _Afrikkalaisen sotilaan muistelmia_,
joka uudelleen ristittynä ja joka kohdaltaan vähän kohenneltuna
ja muunneltuna erinomaisesti kelpasi tarkoitukseen, koska kerran
oli kysymys siirtomaapolitiikasta, Algerian väestöstä ja Oranin
departementtiin lähetettävästä sotilasretkikunnasta.

Kolmessa neljännestunnissa koko kirjoitus oli muovailtu uudelleen ja
siroteltu täyteen nykyhetken kastiketta ja uuden hallituksen ylistystä.

Johtaja luki kirjoituksen ja julisti: "Se on mainio... mainio...
mainio... Te olette korvaamaton apulainen. Onnittelen teitä."

Ja Du Roy meni kotiin päivälliselle tyytyväisenä päiväänsä huolimatta
Kolminaisuudenkirkossa kärsimästään tappiosta, sillä hän piti varmana,
että peli oli voitettu.

Hänen vaimonsa odotti häntä kuumeisena. Nähdessään miehensä hän huusi:
"Tiedätkö, että Laroche on ulkoministeri?"

"Tiedän. Olen kirjoittanut sen takia Algeriaa koskevan artikkelinkin."

"Minkä artikkelin?"

"Oh, tunnet sen kyllä, ensimmäisen, jonka kirjoitimme yhdessä:
_Afrikkalaisen sotilaan muistelmia_. Luin sen lävitse ja muovailin
uuteen tilanteeseen sopivaksi."

Madeleine hymyili: "Niinkö! Sehän sopii mainiosti."

Ja hetken mietittyään hän lisäsi: "Kun tarkemmin ajattelen, niin
muistan erään jatkon, joka sinun silloin piti kirjoittaa ja jonka...
jätit sikseen. Voimme ryhtyä siihen nyt. Saisimme siitä hauskan sarjan,
joka sopii tilanteeseen."

Du Roy vastasi istuutuen liemilautasensa ääreen: "Erinomaista. Nythän
ei enää ole mitään esteitä, kun aisankannattaja Forestier on kuollut."

Madeleine vastasi kylmällä ja loukkaantuneella äänellä:

"Sinun leikinlaskusi on enemmän kuin sopimatonta, ja minä pyydän sinua
lopettamaan sen. Olet jatkanut sitä jo aivan liian kauan."

Du Roy aikoi antaa ivallisen vastauksen, mutta samassa hänelle tuotiin
sähke, jossa olivat vain seuraavat allekirjoitusta puuttuvat sanat:
"Olin suunniltani. Antakaa anteeksi ja tulkaa huomenna kello neljä Parc
Monceauhon."

Du Roy ymmärsi, ja mieli äkkiä iloisena hän sanoi vaimolleen pannen
paperin taskuunsa:

"En sano niin enää, rakkaani. Se on tyhmää. Myönnän sen."

Ja hän alkoi syödä.

Syödessään hän koko ajan muisteli sähkeen sanoja: "Olin suunniltani.
Antakaa anteeksi ja tulkaa huomenna kello neljä Parc Monceauhon." Rouva
Walter siis taipui. Sähke merkitsi: "Minä antaudun, olen teidän, missä
ja milloin vain haluatte."

Georges purskahti nauruun. Madeleine kysyi:

"Mikä nyt naurattaa?"

"Ei mikään erikoinen. Ajattelen vain erästä pappia, jonka äskettäin
tapasin ja joka nyt lienee sangen ällistyneen näköinen."

Du Roy saapui täsmällisesti kohtauspaikalle. Puiston kaikilla
penkeillä istui lämmön rasittamia porvareita ja huolettoman näköisiä
lapsentyttöjä, jotka näyttivät uneksivan, sillä välin kun lapset
peuhasivat käytävien hiekassa.

Hän löysi rouva Walterin pienten antiikkisten raunioiden luota, joiden
lähellä poreilee lähde. Nainen kiersi solakoiden pylväiden muodostamaa
ympyrää, kasvoillaan levoton ja onneton ilme.

Kun Du Roy oli tervehtinyt, rouva Walter sanoi:

"Täällä puistossa on niin paljon ihmisiä!"

Du Roy käytti tilaisuutta hyväkseen: "Se on totta. Haluatteko, että
menemme jonnekin muualle."

"Mutta minne?"

"Minne tahansa. Ottakaamme vaikka ajuri. Jos laskette ikkunaverhon
alas, niin olette täydessä turvassa."

"Ehkä niin on parempi. Täällä ihan kuolen pelosta."

"No, siinä tapauksessa löydätte minut viiden minuutin kuluttua
ulkobulevardille johtavan puistonportin luota. Haen sinne ajurin."

Ja hän poistui juosten. Tavattuaan hänet jälleen rouva

Walter kysyi:

"Minne olette käskenyt ajamaan?"

Georges vastasi: "Älkää olko mistään levoton. Kuski on saanut ohjeensa."

Hän oli antanut osoitteeksi rue de Constantinoplella olevan
huoneistonsa numeron.

Rouva Walter jatkoi: "Ette voi kuvitella, kuinka olen kärsinyt
takianne, kuinka kidutettu ja kiusaantunut olen. Eilen olin kirkossa
ilkeä, mutta tahdoin paeta teitä mihin hintaan tahansa. Pelkään niin
kovin ollessani yksin teidän kanssanne. Oletteko antanut minulle
anteeksi?"

Du Roy puristi hänen käsiään: "Olen, olen. Mitäpä minä en antaisi
teille anteeksi, minä, joka rakastan teitä?"

Rouva Walter katsoi häneen rukoilevasti: "Kuulkaa, teidän täytyy
luvata, että kunnioitatte minua... että ette... että ette... muuten en
enää koskaan voi tavata teitä."

Du Roy ei ensin vastannut mitään. Hänen viiksiensä alla käväisi se
hieno hymy, joka hämmensi naiset. Vihdoin hän mumisi:

"Olen orjanne."

Silloin rouva Walter alkoi kertoa, kuinka hän oli huomannut
rakastavansa Georges’ia silloin, kun tämä hankkiutui menemään naimisiin
Madeleine Forestier’n kanssa. Hän kertoi kaikenlaisia yksityiskohtia,
pieniä läheisiä yksityiskohtia päivämäärineen ja muineen.

Äkkiä hän vaikeni. Vaunut olivat pysähtyneet. Du Roy avasi niiden oven.

"Missä me olemme?" rouva Walter kysyi.

Du Roy vastasi: "Astukaa ulos ja tulkaa kanssani tähän taloon. Voimme
olla siellä paremmassa rauhassa."

"Mutta missä me olemme?"

"Kotona minun luonani. Se on nuorenmiehenasuntoni, jonka olen jälleen
vuokrannut... muutamiksi päiviksi... saadaksemme pienen kolkan, jossa
voimme tavata."

Rouva Walter oli tarttunut kiinni pehmustettuun vaununistuimeen
kauhistuen tällaisen kahdenolon ajatusta ja sopersi:

"Ei, ei! En tahdo! En tahdo!"

Du Roy sanoi jyrkällä äänellä: "Vannon pitäväni teitä kunniassa. Tulkaa
mukaan vain. Ettekö näe, että meitä katsellaan, että ihmisiä alkaa
keräytyä. Kiiruhtakaa... kiiruhtakaa... tulkaa pois vaunuista."

Ja hän toisti: "Vannon pitäväni teitä kunniassa."

Eräs viinikauppias, jonka puoti oli portin vieressä, tuijotti heitä
uteliain katsein. Rouva Walterin valtasi kauhu, ja hän kiiruhti taloon.

Hän meni portaita kohden, mutta Du Roy pysähdytti hänet tarttumalla
hänen käsivarteensa: "Tänne, huoneisto on pohjakerroksessa."

Ja hän työnsi hänet luolaansa.

Heti suljettuaan oven hän syöksyi naiseen käsiksi kuin peto saaliinsa
kimppuun. Rouva Walter puolustautui, taisteli, sopersi: "... Oh,
Jumalani!... Oh, Jumalani..."

Du Roy suuteli hänen kaulaansa, silmiänsä, huuliansa niin
tulisesti, ettei rouva Walter voinut välttää hänen väkivaltaisia
hellyydenosoituksiaan. Ja koettaessaan rimpuilla vastaan ja välttää
nuoren miehen suuta hän tuli vastoin tahtoaankin vastanneeksi hänen
suudelmiinsa.

Äkkiä hän lakkasi taistelemasta Du Royn hyväilyjä vastaan, ja
voitettuna ja nöyränä hän antoi riisua itsensä. Georges kuori hänen
yltään kaikki vaatteet nopeasti ja varmoin sormin, jotka olivat
liukkaat kuin minkäkin kamarineidon.

Rouva Walter oli temmannut käteensä kureliivin peittääkseen
sillä kasvonsa ja seisoi suorana ja valkoisena keskellä kaikkia
vaatekappaleitaan, jotka olivat pudonneet hänen jalkainsa ympärille.

Du Roy antoi hänen pitää kengät jalassaan, nosti hänet käsivarsilleen
ja kantoi hänet sänkyyn. Silloin nainen kuiskasi murtuneella äänellä
hänen korvaansa: "Vannon teille... vannon teille... ettei minulla
koskaan ole ollut rakastajaa." Hän sanoi sen aivan kuin nuori tyttö
olisi sanonut: "Vannon teille, että olen neitsyt."

Ja Duroy ajatteli: "Se seikka ei liikuta minua vähintäkään."



5


Syksy oli tullut. Herrasväki Du Roy oli viettänyt koko kesän
Pariisissa, käyden edustajakamarin lyhyen loman ajan _La Vie
Françaisessa_ voimakasta taistelua uuden hallituksen puolesta.

Vaikka marraskuu oli vasta aivan alullaan, kamarit aloittivat kuitenkin
istuntonsa, sillä Marokon kysymys alkoi käydä polttavaksi.

Todellisuudessa kukaan ei uskonut Tanger’hen lähetettävään
retkikuntaan, vaikka samana päivänä, jona parlamentti hajautui, eräs
kamarin oikeiston jäsen, kreivi de Lambert-Sarrazin, oli pitämässään
sukkelassa puheessa, jolle keskustapuolueetkin taputtivat käsiään,
tarjoutunut lyömään vetoa ja erään kuuluisan Intian varakuninkaan
tavoin panemaan panokseksi viiksensä pääministerin poskipartaa
vastaan sen seikan puolesta, ettei uusi kabinetti malttaisi olla
olla matkimatta vanhaa ja lähettämättä armeijaa Tanger’hen Tunisin
retkikunnan vastapainoksi jo pelkästään rakkaudesta symmetriaan,
samasta syystä kuin uuninreunustalle asetetaan kaksi maljakkoa. Hän oli
lisännyt: "Afrikan maa on todella, hyvät herrat, Ranskalle kuin uuni,
uuni, joka polttaa parhaat puumme, uuni, jossa on voimakas veto ja joka
sytytetään pankkiseteleillä. Teillä on ollut kylliksi taiteellista
mielikuvitusta somistaaksenne sen vasemman kulman tunisialaisella
korulla, joka jo käy teille kalliiksi, ja saattepa nähdä, että herra
Marrot tulee seuraamaan edeltäjänsä esimerkkiä ja koristamaan oikean
kulman marokkolaisella nukella."

Puhe, joka tuli kuuluisaksi, oli antanut Du Roylle aiheen
kymmeneen Algerian siirtomaata koskevaan artikkeliin, koko hänen
kirjoitussarjaansa, joka oli keskeytynyt hänen ensiesiintymisensä
jälkeen sanomalehdessä. Hän tuki tarmokkaasti sotilasretkikunnan
lähettämistä, vaikka olikin vakuuttunut siitä, ettei asiasta tulisi
mitään. Hän oli saanut isänmaalliset kielet väräjämään ja pommittanut
Espanjaa koko sillä alentavien syytösten ampumavarastolla, jota
käytetään kansoja kohtaan, joiden kanssa edut ovat ristiriidassa.

_La Vie Française_ oli saavuttanut suuren arvonannon tunnettujen
suhteittensa kautta Valtaan. Se sai ennen pätevämpiä lehtiä
poliittiset uutisensa ja selosti pienimpiäkin yksityiskohtia
myöten ystäviensä ministerien suunnitelmat. Kaikki Pariisin ja
maaseudun lehdet lainasivat tietonsa _La Vie Françaisesta_. Lehden
mielipiteeseen vedottiin, sitä pelättiin, sitä alettiin pitää
arvossa. Se ei enää ollut jonkin poliittisen keinottelijaryhmän
hämäräperäinen äänenkannattaja, vaan hallituksen tunnusteltu puhetorvi.
Laroche-Mathieu oli lehden sielu ja Du Roy hänen välikappaleensa.
Johtaja Walter, joka edustajakamarin jäsenenä oli vaitelias ja
sanomalehden päällikkönä viekas, ymmärsi pysytellä varjossa ja
harjoitti, kuten kerrottiin, kalastusta sameassa vedessä suurilla
marokkolaisilla kuparikaivososakkeilla.

Madeleinen salongista oli muodostunut vaikutusvaltainen keskus, jonne
useat hallituksen jäsenet joka viikko kokoutuivat. Pääministeri itse
oli kaksi kertaa syönyt päivällistä hänen luonaan, valtiomiesten
rouvat, jotka ennen olivat epäröiden avanneet hänen ovensa, kerskuivat
nyt olevansa hänen ystävättäriään ja kävivät hänen luonaan useammin
kuin hän heidän luonaan.

Ulkoministeri vallitsi melkein kuin isänsä talossa. Hän tuli sinne
melkein milloin tahansa tuoden sähkösanomia, tietoja, ohjeita, joita
hän saneli joko Du Roylle tai hänen vaimolleen, aivan kuin he olisivat
olleet hänen sihteereitään.

Kun Du Roy ministerin lähdettyä jäi kahden kesken vaimonsa kanssa,
hän yltyi uhkaavalla äänellä tekemään karkeita salaviittauksia tuon
keskinkertaisen nousukkaan puuhia vastaan.

Mutta Madeleine kohautti joka kerta halveksuvasti olkapäitään ja sanoi:
"Tee sinäkin niinkuin hän. Tule ministeriksi. Silloin voit sinäkin
tehdä, mitä haluat. Siihen asti ole vaiti!"

Du Roy kiersi viiksiään katsahtaen syrjäsilmällä vaimoonsa. "Eipä vielä
tiedä", hänellä oli tapana sanoa, "mihin minä kelpaan. Mutta kai se
saadaan vielä jonakin päivänä tietää."

Madeleine vastasi filosofisesti: "Ken elää, hän näkee."

Kamarien kokoutumispäivänä nuori nainen, vaikka lojui vielä vuoteessa,
antoi miehelleen tuhansia ohjeita. Georges oli parhaillaan pukeutumassa
mennäkseen aamiaiselle Laroche-Mathieun luokse, jolta hänen oli
määrä ennen istuntoa saada neuvoja _La Vie Françaisen_ seuraavan
päivän poliittista artikkelia varten, tämän artikkelin kun tuli
olla jonkinlainen virallinen tiedonanto hallituksen tärkeimmistä
suunnitelmista.

Madeleine sanoi: "Mutta älä missään tapauksessa unohda kysyä häneltä,
aiotaanko kenraali Belloncle lähettää Oraniin, kuten on ollut puhetta.
Se on mitä tärkein asia."

Georges vastasi hermostuneesti: "Minä tiedän yhtä hyvin kuin sinä, mitä
minun on tehtävä. Anna minun olla rauhassa lörpötyksiltäsi."

Madeleine jatkoi tyynesti: "Sinä et muista, rakas ystävä, että aina
unohdat puolet niistä tehtävistä, jotka annan sinulle ministerin luo
mennessäsi."

Georges murisi: "Sinun ministerisi hermostuttaa minut vihdoin
kuoliaaksi. Hän on aasi."

Madeleine vastasi levollisella äänellä: "Hän ei ole enempää minun
ministerini kuin sinunkaan. Mutta sinulla on hänestä enemmän hyötyä
kuin minulla."

Pilkallisesti hymyillen Georges kääntyi vilkaisemaan vaimoaan:

"Anteeksi, minua hän ei sentään hakkaile."

Madeleine sanoi hitaasti: "Ei minuakaan. Mutta hän luo meidän
omaisuutemme."

Georges vaikeni ja sanoi hetken kuluttua: "Jos saisin valita sinun
ihailijoittesi välillä, niin luulenpa, että valitsisin sen vanhan
pässinpään de Vaudrecin. Missä hän muuten oleilee? En ole nähnyt häntä
kahdeksaan päivään."

Tunteitaan näyttämättä Madeleine vastasi: "Hän on sairaana. Hän on
kirjoittanut minulle, että hänen on täytynyt paneutua vuoteeseen
reumatisminsa takia. Sinun pitäisi mennä katsomaan kuinka hän voi. Se
ilahduttaisi häntä. Tiedäthän, että hän kovasti pitää sinusta!"

Georges vastasi: "Se on totta. Menen sinne heti."

Hän oli lopettanut pukeutumisensa. Hattu päässä hän silmäisi
ympärilleen, oliko mitään unohtunut. Huomatessaan kaiken olevan
kunnossa hän meni sängyn luo ja suuteli vaimoaan otsalle: "Näkemiin,
rakkaani. En tule kotiin, ennen kuin aikaisintaan seitsemältä."

Ja niin hän lähti. Herra Laroche-Mathieu odotti häntä, sillä hän söi
aamiaista tänään kello kymmeneltä, koska ministerineuvoston oli määrä
kokoutua kello kahdeltatoista, ennen parlamentin avajaisistuntoa.

Istuuduttuaan pöytään ministerin ja hänen yksityissihteerinsä seuraan,
sillä rouva Laroche-Mathieu ei ollut halunnut muuttaa aamiaisaikaansa,
Du Roy alkoi heti puhua kirjoituksestaan ja selosti sen suurin
piirtein, vilkaisten silloin tällöin muistiinpanoihinsa, joita hän
oli töhertänyt nimikortilleen. Lopetettuaan selostuksensa hän kysyi:
"Haluatteko, rakas ministeri, jotakin muutettavaksi?"

"Hyvin vähän, hyvä ystävä. Olette ehkä vähän liian hyökkäävä Marokon
kysymyksessä. Puhukaa retkikunnasta aivan kuin se lähetettäisiin, mutta
tehkää samalla ymmärrettäväksi, ettei sitä lähetetäkään ja ettette
itse lainkaan usko koko asiaan. Antakaa yleisön lukea rivien välistä,
ettemme suinkaan aio pistää nenäämme tuohon ampiaispesään."

"Hyvä. Ymmärrän täydellisesti ja saatan asian myös yleisön tietoon
tässä muodossa. Vaimoni pyysi minua kysymään teiltä, lähetetäänkö
kenraali Belloncle Oraniin. Sen jälkeen, mitä äsken sanoitte, otaksun,
ettei häntä lähetetä."

Valtiomies vastasi: "Ei."

Sitten he puhelivat alkavasta parlamenttikaudesta. Laroche-Mathieu
alkoi pitää puhetta valmistaen niitä lauseparsia, joita hän
muutamia tunteja myöhemmin aikoi ladella virkaveljilleen. Hän
huitoi oikealla kädellään, nosti milloin haarukkaa, milloin veistä,
milloin leivänviipaletta. Katsomatta kehenkään hän osoitti sanansa
näkymättömälle kuulijakunnalle pursuttaen suustaan imelänmakeaa
kaunopuheisuutta kuin sievästi käherretty poikanulikka. Kaksi pientä
ylöspäin kiverrettyä viiksenkärkeä pisti esiin hänen ylähuulestaan
kahtena käyränä piikkinä, jotka muistuttivat skorpionin häntiä, ja
puuteroidut, keskeltä jakaukselle suitut hiukset kiertyivät tämän
pikkukaupunginhurmaajan ohimoille kahdeksi pyöryläksi. Vaikka hän
oli nuori, hän oli lihavanläntä ja hieman paisuneen näköinen, ja
liivit pingottivat hänen vatsansa kohdalta. Yksityissihteeri söi ja
joi levollisena. Hän oli epäilemättä tottunut ministerin puhetulvan
puuskiin, mutta Du Roy, jonka sydäntä kirvelsi toisen menestyksen
aiheuttama kateus, ajatteli itsekseen:

"Pärise sinä vain, aasi! Kylläpä näyttävät olevan lampaanpäitä nämä
poliitikot."

Ja vertaillessaan toisiinsa omaa arvoaan ja lavertelevan ministerin
ilmettä hän ajatteli: "Saakeli, olisipa minulla vain satatuhatta
taskussani, niin asettuisin heti ehdokkaaksi Rouenin ihanilta seuduilta
ja voitelisin hitaiden ja viekkaiden normandialaisteni kurkut. Yhtä
hyvä valtiomies minusta tulisi kuin noista lyhytnäköisistä hölmöistä."

Herra Laroche-Mathieu puhui aina kahviin asti, mutta kun hän huomasi,
että kello jo oli paljon, hän soitti ja tilasi vaununsa ojentaen
samalla kätensä sanomalehtimiehelle: "Oletteko nyt aivan selvillä
kaikesta, rakas toimittaja?"

"Täydellisesti, rakas ministeri. Voitte luottaa minuun."

Ja Du Roy lähti hitaasti toimitukseen aloittamaan artikkeliaan, sillä
hänellä ei ollut mitään tekemistä ennen kello neljää. Silloin hänen oli
määrä tavata rouva de Marelle, jonka hän säännöllisesti kohtasi kaksi
kertaa viikossa, maanantaina ja perjantaina, rue de Constantinoplella.

Mutta kun hän tuli toimitukseen, ojennettiin hänelle sinetöity kirje.
Se oli rouva Walterilta ja kuului seuraavasti:

 "Minun täytyy ehdottomasti saada tavata sinut tänään. Asia on hyvin
 tärkeä. Tule kello 2 rue de Gonstantinoplelle. Voin tehdä sinulle
 suuren palveluksen.

 Sinun hamaan kuolemaan.

                                                  _Virginie_."

Du Roy kirosi: "Jumaliste! Se iiliäinen!" Hän tuli huonolle tuulelle ja
meni heti ulos jälleen ollen liian kiukuissaan voidakseen työskennellä.

Kuuden viikon ajan hän oli koettanut päästä eroon rouva Walterista
onnistumatta laimentamaan hänen tunkeilevaa uskollisuuttaan.

Rouva Walter oli lankeemuksensa jälkeen saanut uuden pelottavan
katumuspuuskan ja kolmessa lemmenkohtauksessa peräkkäin syytänyt
rakastajansa silmille moitteita ja kirouksia. Väsyneenä kiistoihin ja
kyllästyneenä tähän kypsään ja liikatunteelliseen naiseen Du Roy oli
aivan yksinkertaisesti pysytellyt näkymättömänä toivoen, että koko
suhde siten loppuisi. Mutta silloin rouva Walter oli epätoivoisena
tarrautunut häneen kiinni heittäytyen rakkautensa valtoihin kuten
heittäydytään veteen, kivi kaulassa. Du Roy oli jälleen antautunut
hänen valtaansa heikkoudesta ja arkuudesta, ja silloin rouva Walter oli
kahlehtinut hänet väsyttävällä, hurjalla intohimollaan ja täydellisesti
tehnyt hänestä lopun hellyydellään.

Virginie Walter tahtoi tavata hänet joka päivä ja kutsui häntä
alituisin sähkein kohtauksiin milloin mihinkin myymälään tai puistoon.
Näissä kohtauksissa hän muutamin lausein, jotka aina olivat samat,
vakuutti rakastavansa ja jumaloivansa Georges’ia. Ja hyvästellessään
hän vannoi, että "hän oli niin onnellinen saatuaan nähdä rakastettunsa."

Hän osoittautui aivan toisenlaiseksi kuin Georges oli hänet kuvitellut.
Hän koetti kiihdyttää nuorta miestä rakkauteen teeskennellen
lapsekkuutta ja soperrellen lapsellisia lemmensanoja, jotka hänen
ikäisensä naisen suusta kuultuina vaikuttivat naurettavilta. Koska
hän tähän asti oli ollut moitteettoman kunniallinen, sydämeltään
neitsyt, sulkeutunut kaikilta tunteilta ja tietämätön aistillisuudesta,
tämä suhde oli iskenyt kuin sytyttävä salama tähän tasaiseen
naiseen, jonka säyseä nelikymmenluku oli muistuttanut viileää kesää
seurannutta kalpeaa syksyä. Hänen kohdaltaan tämä suhde oli kuin
jonkinlainen kuihtunut kevät. Se oli täynnään huonosti puhjenneita
kukkia ja mehuttomia nuppuja, täynnään kummallisesti pulppuilevaa,
myöhästynyttä, palavaa ja narrimaista tytönlempeä, jonka aineksina
olivat odottamattomat oikut, pienet tyttömäiset kirkaisut, kömpelöt
hellyydenosoitukset ja vanhentuneet sulot, joista nuoruus oli puuttunut
aina. Hän kyhäsi kymmenen kirjettä päivässä. Ne olivat mielettömiä,
typeriä kirjeitä, joiden asu oli runollinen, sekava ja hullunkurinen ja
jotka olivat täynnä intialaista kukkaskieltä eläinten ja linnunnimineen.

Ollessaan kahden Georges’in kanssa hän heti syleili tätä lihavan
tytöntyllerön kömpelöin käsivarsin ja kasvoillaan happamanmakea ilme,
joka oli tarkoitettu leikkisäksi, mutta joka vaikutti tympäisevällä.
Ja hän hypähteli niin että hänen rintansa töyssyivät, nuo rinnat,
jotka riippuivat aivan liian kookkaina kureliivin kankaan alla.
Varsinkin Georges’ia ällötti kuulla hänen sanovan "hiireni", "hauvani",
"kissaseni", "sydänkäpyseni", "possuni" ja nähdä hänen tarjoavan
itseään lapsellisen häveliäästi pienin pelokkain elein, joiden hän
arveli olevan hyvin paikallaan, ja kaikenlaisin pikku keksinnöin, jotka
muistuttivat turmeltuneen koulutytön tapoja.

Hänen oli tapana kysyä: "Kenen tämä suu on?" Ja ellei Georges heti
vastannut: "Se on minun!", hän jauhoi tätä kysymystä aina siihen asti,
kunnes nuori mies kalpeni kärsimättömyydestä.

Hänen olisi pitänyt ymmärtää, Georges ajatteli, että rakkaudessa
kysytään mitä suurinta tahdikkuutta ja taitoa, mitä suurinta
viisautta ja älykkyyttä, ja että hänen, kypsyneen naisen, kahden ison
tyttären äidin, maailmannaisen, olisi rakastajalleen antauduttuaan
pitänyt lahjoittaa itsensä vakavasti, jonkinlaisessa juhlallisessa,
pidättäytyvässä lemmenhurmassa, kylläkin itkien, mutta itkien Didon
eikä Julian kyyneliä.

Rouva Walter toisteli lakkaamatta: "Minä rakastan sinua, possuni!
Rakastatko sinä yhtä paljon minua, pojuseni?"

Georges ei enää sietänyt kuulla noita "pienokais"- ja
"poju"-nimityksiä, joihin häntä halutti vastata sanomalla häntä
"ämmäkseen".

Rouva Walter sanoi hänelle: "Olin hullu, kun antauduin sinulle. Mutta
en kadu sitä. On niin ihanaa rakastaa!"

Kaikki tämä vaikutti hänen suunsa sanomana hermostuttavasti Georges’iin.

Ja sitten hän kiusasi Georges’ia kömpelöillä hyväilyillään. Tultuaan
aivan äkkiä aistilliseksi sorjan miehen suudelmista, jotka olivat
sytyttäneet hänen verensä, hän sulloi syleilyihinsä niin haparoivaa
intohimoa, niin ponnisteltua vakavuutta, että Du Royn täytyi nauraa ja
ajatella eukkoja, jotka opettelevat lukemaan.

Ja kun hänen olisi pitänyt puristaa Georges syliinsä, kun hänen olisi
pitänyt tuijottaa häneen palavin, syvin, hirvittävin silmin, kuten
jotkut vanhentuneet, mutta vielä viimeisessäkin lemmessään uhkeat
naiset, kun hänen olisi pitänyt purra häntä mykällä vapisevalla
suullaan, tukahduttaa hänet pehmeään, lämpimään ihoonsa, silloin
hän sen sijaan puristeli häntä kuin tytönletukka ja vaikuttaakseen
suloiselta soperteli: "Rakattan tinua niin, pikkuiteni! Rakattan tinua
niin! Ole oikein kiltti pikku yttävääti kohtaan!"

Silloin Du Royn valtasi hurja halu ruveta kiroilemaan ja noitumaan,
siepata hattunsa, juosta tiehensä ja kolahduttaa ovi kiinni perässään.

Ensi aikoina he olivat usein tavanneet toisensa rue de
Constantinoplella, mutta Du Roy, joka pelkäsi yhteentörmäystä rouva de
Marellen kanssa, koetti nyt keksiä tuhansia tekosyitä näitä kohtauksia
vastaan.

Mutta silloin hänen oli melkein joka päivä ollut pakko mennä hänen
kotiinsa milloin aamiaiselle, milloin päivälliselle. Rouva Walter
puserteli hänen kättään pöydän alitse, suikkasi hänelle suuta
ovien takana. Mutta Du Roy puolestaan mieluummin pilaili Suzannen
kanssa, joka huvitti häntä pienillä kepposillaan. Suzannen pienelle
nukenruumiille antoi eloa veitikkamainen ja liikkuva henki, vilkas ja
pilaileva äly, joka aina oli valmis esiintymään markkinailveilijänä.
Hän laski kaikesta ja kaikista leikkiä purevasti ja kekseliäästi.
Georges rohkaisi hänen tulista vilkkauttaan kiihottaen häntä kujeesta
toiseen ja he ymmärsivät toisiaan täydellisesti.

Suzanne huusi häntä alituiseen: "Kuulkaa Bel-Ami! Tulkaa tänne,
Bel-Ami!"

Georges jätti heti äidin kiiruhtaakseen tyttären luo, joka kuiskasi
jonkin pahanilkisyyden hänen korvaansa, minkä jälkeen molemmat
nauroivat täyttä kurkkua.

Mutta Du Roy oli kyllästynyt äidin rakkauteen, jota kohtaan hän pian
alkoi tuntea voittamatonta vastenmielisyyttä. Hän ei voinut nähdä eikä
kuulla rouva Walteria joutumatta aivan raivoon. Hän lakkasi käymästä
hänen luonaan, vastaamasta hänen kirjeisiinsä, saapumasta hänen
kutsuihinsa.

Vihdoin rouva Walterille selvisi, ettei Georges enää rakastanut häntä,
ja hän alkoi kärsiä kauheita tuskia. Mutta väsymättä hän edelleenkin
vainosi rakastajaansa, vakoili häntä, odotti häntä umpivaunuissa,
joiden ikkunaverhot oli laskettu alas, sanomalehden portilla, hänen
kotinsa edustalla, kadulla tai yleensä kaikkialla, missä hän toivoi Du
Royn menevän ohitse.

Du Royta halutti pahoinpidellä häntä, haukkua hänet pataluhaksi,
lyödä häntä, sanoa hänelle päin silmiä: "Tukkikaa suunne, olen saanut
tarpeekseni, te ikävystytätte minua." Mutta häntä pidätti aina
jonkinlainen hänen toimipaikkansa aiheuttama arkuus, ja hän koetti
hienoihin viittauksiin kätketyn kylmyyden ja tylyyden, mutta joskus
myös kovien sanojen avulla saada toisen ymmärtämään, että tämä tekisi
viisaasti lopettaessaan suhteen.

Varsinkin rouva Walter koetti houkutella häntä rue de
Constantinoplelle, ja Du Roy eli alituisen pelon vallassa
ajatellessaan, että molemmat naiset jonakin päivänä kohtaisivat
toisensa hänen ovellaan.

Sitä vastoin olivat hänen tunteensa rouva de Marellea kohtaan
kesän aikana lämpenemistään lämmenneet. Hän sanoi rouva de
Marellea "pojakseen" ja piti hänestä tavattomasti. Molempien
luonteissa oli samanlaisia piirteitä, molemmat he kuuluivat elämän
yläluokkaseikkailijain levottomaan sukukuntaan, joka aavistamattaan
suuresti muistuttaa valtamaanteiden boheemiväkeä.

Heillä oli ollut viehättävä lemmenkesä, kesä sellainen, joka muistutti
kahden ylioppilaan lomanviettoa. He olivat retkeilleet kauas
maaseudulle syödäkseen aamiaista tai päivällistä Argenteuil’ssa,
Bougivalissa, Maisons’issa, Poissyssa, he olivat viettäneet tuntikausia
veneessä poimien kukkia rannoilta. Clotilde oli rajattomasti ihastunut
Seinestä ongittuihin kaloihin, kaniininpaistiin ja merimiespihviin,
kahviloiden lehtimajoihin ja lotjamiesten huutoihin. Du Royn mielestä
oli hauskaa matkustaa hänen kanssaan kauniina päivänä kaupungin
ulkopuolelle jonkin esikaupunkijunan katolla ja iloisesti jutellen ja
pilaillen kiitää läpi Pariisin rumien ympäristöjen, joissa porvarien
epäkauniit huvilat rehottivat.

Ja kun hänen sitten täytyi palata kaupunkiin syödäkseen päivällistä
rouva Walterin luona, hän tunsi vihaavansa tuota vanhaa, itsepäistä
rakastajatartaan eikä voinut olla ajatuksissaan vertailematta häntä
siihen nuoreen naiseen, joka hänen äsken oli täytynyt jättää ja joka
oli tyydyttänyt hänen intohimonsa, sammuttanut hänen palonsa ruohikossa
virran reunalla.

Lopulta hän oli luullut päässeensä miltei eroon rouva Walterista
ilmaistuaan tälle selvästi ja melkein raa’asti halunsa heidän suhteensa
lopettamisesta. Ja nyt hän kuitenkin sai toimitukseen hänen kirjeensä,
joka kutsui hänet rue de Constantinoplelle kello kahdeksi.

Kadulla hän luki lapun uudelleen: "Minun täytyy ehdottomasti saada
tavata sinut tänään. Asia on hyvin tärkeä. Tule klo 2 rue de
Constantinoplelle. Voin tehdä sinulle suuren palveluksen. Sinun hamaan
kuolemaan. Virginie."

Hän ajatteli: "Mitähän se vanha hömppä nyt taas tahtoo? Voisipa lyödä
vetoa siitä, ettei hänellä ole mitään asiaa. Hän tahtoo vain sanoa,
että hän rakastaa minua. Täytynee sinne joka tapauksessa mennä. Hän
puhuu hyvin tärkeästä asiasta, suuresta palveluksesta. Ehkä siihen
kätkeytyy jotakin. Mutta Clotilde, joka tulee kello neljä! Minun täytyy
selviytyä ensimmäisestä jo kolmeen mennessä. Hitto! Jos he tapaisivat
toisensa! Kyllä naiset ovat hulluja."

Ja hän tuli ajatelleeksi, että hänen vaimonsa oli ainoa, joka ei
kiusannut häntä. Madeleine eli omalla tahollaan ja näytti rakastavan
miestään paljon niinä hetkinä, jotka oli määrätty rakkautta varten,
sillä hän ei pitänyt siitä, että elämän jokapäiväisten puuhien
järkkymätöntä järjestystä häirittiin.

Du Roy kulki hitain askelin kohtauspaikkaa kohti kiihottaen itseään
ajatuksissaan rouva Walteria vastaan:

"Kyllä annan hänelle lämpimän löylyn, ellei hänellä ole mitään oikeaa
asiaa. Cambronnen ranska [ranskalainen kenraali Pierre Cambronne
(1770—1842) oli niin tunnettu karkeasta kielenkäytöstään, että
erinäisiä karkeuksia vieläkin nimitetään 'Cambronnen sanoiksi'. —
Suom.] jää vanhanaikaiseksi minun kielenkäyttöni rinnalla. Aloitan
sanomalla hänelle, etten tästä lähtien ikinä tule hänen kotiinsa."

Ja hän saapui huoneistoonsa odottamaan rouva Walteria.

Tämä tuli melkein heti hänen jälkeensä ja huudahti:

"Olet saanut kirjeen! Mikä onni!"

Du Roy vastasi pahantuulisen näköisenä:

"Tietysti. Sain sen toimituksessa, juuri kun olin lähdössä
edustajakamariin. Mitä sinä nyt taas tahdot?"

Rouva Walter oli nostanut harsonsa suudellakseen häntä ja lähestyi nyt
aran ja nöyrän näköisenä kuin koira, joka on saanut ankarasti selkäänsä.

"Oh, kuinka paha sinä olet minulle... kuinka tylysti sinä puhut
minulle... Mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Et voi kuvitella, kuinka
olen kärsinyt takiasi!"

Du Roy murahti: "Ethän vain nyt taas aloita."

Rouva Walter seisoi aivan hänen vieressään odottaen vain pientä hymyä
tai elettä heittäytyäkseen hänen syliinsä.

Hän kuiskasi: "Tälläkö tapaa kohdellaksesi sinä minut otit. Sinun olisi
pitänyt antaa minun jäädä järkeväksi ja onnelliseksi, kuten olin ennen.
Muistatko, mitä sanoit minulle kirkossa ja kuinka suorastaan väkisin
toit minut tähän huoneeseen? Ja kuinka puhuttelet minua nyt, kuinka
otat minut vastaan? Jumalani! Jumalani! Kuinka paha sinä olet minulle!"

Du Roy polki jalkaansa ja huusi raivoissaan:

"Vaikene jo! Olen saanut tarpeekseni. Enhän enää voi tavata sinua
hetkeäkään, ennen kuin jo aloitat tuon valitusvirtesi. Voisi todella
luulla, että ottaessani sinut olit vain kahdeksantoista vanha ja
kokematon kuin enkeli. Ei, rakkaani, katsellaanpa vain asiaa sen
oikeassa valossa. Tässä ei ole kysymyksessä mikään alaikäisen
harha-askel. Sinä antauduit minulle täysin tietoisena teostasi. Olen
sinulle suuresti kiitollinen, mutta enhän voi roikkua hameissasi
kuolemaani saakka. Sinulla on mies ja minulla vaimo. Emme ole kumpikaan
vapaita. Olemme kevytmielisesti antaneet oikun viekoitella itsemme. Nyt
olkoon kaikki lopussa!"

Rouva Walter sanoi: "Oh, sinä olet epähieno! Sinä olet raaka! Sinä olet
alhainen! Ei! Minä en ollut nuori tyttö, mutta minä en koskaan ollut
rakastanut, en koskaan langennut..."

Du Roy keskeytti: "Tuon olet sanonut minulle jo sata kertaa. Tiedän
tuon kaiken. Mutta sinulla on kaksi lasta... minä en poiminut
ensimmäistä kukkaa..."

Hän painoi molemmat kätensä rintaansa vasten ja alkoi hengittää
katkonaisesti, nyyhkytysten tunkeutuessa hänen kurkkuunsa.

Kun Du Roy näki kyyneleet, hän otti hattunsa uuninkulmalta: "Vai niin,
sinä rupeat itkemään. Hyvää yötä sitten! Tällaistako kohtausta varten
sinä pyysit minua tulemaan?"

Rouva Walter liikahti asettuakseen hänen tielleen, otti nopeasti
taskustaan nenäliinan ja kuivasi silmänsä hätäisellä liikkeellä. Hän
pakotti äänensä varmemmaksi ja sanoi tärisyttävän tuskan silloin
tällöin katkaistessa hänen puheensa:

"Ei... tulin... tulin antamaan sinulle erään uutisen... poliittisen
uutisen... auttaakseni sinua ansaitsemaan viisikymmentätuhatta
frangia... tai enemmänkin... jos vain haluat."

Äkkiä leppyneenä Du Roy kysyi: "Kuinka niin? Mitä tarkoitat?"

"Satuin eilen illalla kuulemaan muutaman sanan mieheni ja Larochen
keskustelusta. Sitä paitsi he eivät minulta muutenkaan salaa juuri
mitään. Mutta Walter pyysi, ettei ministeri kertoisi asiaa sinulle,
jottet paljastaisi salaisuutta."

Du Roy oli laskenut hattunsa tuolille. Hän odotti jännittyneenä.

"No, mikä sitten on kysymyksessä?"

"Marokko aiotaan vallata!"

"Vielä mitä! Olen juuri ollut aamiaisella Larochen luona, joka melkein
saneli minulle kaikki hallituksen suunnitelmat."

"Ei, ystäväni, he ovat vetäneet sinua nenästä, koska he pelkäävät
suunnitelmiensa ilmitulemisla."

"Istuhan", Georges sanoi.

Ja hän istuutui itse nojatuoliin. Silloin rouva Walter veti esiin
pienen jakkaran, istahti sille ja asettui nuoren miehen polvien väliin.
Ja hän jatkoi hellivällä äänellä: "Ajattelen aina vain sinua ja koetan
tarkoin kuunnella kaikkea, mitä ympärilläni kuiskaillaan."

Ja hän alkoi hiljaa selittää Du Roylle jo jonkin aikaa aavistaneensa,
että oli tekeillä jotakin Du Royn selän takana ja että nuorta miestä
käytettiin välikappaleena, samalla kun pelättiin hänen apuaan.

Hän sanoi: "Ymmärräthän, että kun rakastaa, tulee viekkaaksi."

Ja edellisenä iltana hän oli vihdoinkin ymmärtänyt. Kysymyksessä oli
hyvin tuottava juttu, hyvin lihava liikeasia, jota oli valmisteltu
kaikessa hiljaisuudessa. Nyt hän hymyili onnellisena viekkaudestaan,
hän innostui, puhui kuin finanssinainen, joka on tottunut katselemaan
pörssikoneiston työskentelyä, näkemään arvojen muuttuvan, nousujen ja
laskujen vaihtelevan ja parin tunnin keinottelujen syöksevän perikatoon
tuhansia pieneläjiä näiden sijoitettua säästönsä arvossapidettyjen ja
kunnioitettujen miesten, valtiomiesten tai pankkimiesten, takaamiin
arvopapereihin.

Hän toisteli: "Oh, se, mitä he nyt puuhaavat, on liian paksua. Liian
paksua. Koko yritystä muuten on johtanut Walter, ja hän kyllä osaa
asiansa. Hän on todella suurenmoinen."

Du Roy tuli kärsimättömäksi näistä johdannoista.

"No, jatkahan!"

"Niin, kuule nyt. Tangerin retkikunnasta he tekivät sopimuksen jo
samana päivänä, jolloin Laroche sai haltuunsa ulkoministerin salkun,
ja vähitellen he ovat ostaneet kaikki Marokon valtionobligatiot, jotka
olivat laskeneet kuuteenkymmeneen neljään tai kuuteenkymmeneen viiteen
frangiin. He ovat suorittaneet ostonsa hyvin taitavasti hämäräperäisten
asiamiesten välityksellä, hulttioiden, joihin ei kukaan voi luottaa.
He ovat pettäneet Rothschilditkin, jotka ihmettelivät Marokon paperien
alituista kysyntää. Heille vastattiin nimeämällä välikädet, jotka
kaikki olivat tunnettuja rappiolle joutuneita henkilöitä. Tämä
rauhoitti suurta pankkia. Ja nyt aiotaan lähettää retkikunta, ja
niin pian kuin joukkomme ovat perillä, takaa Ranskan valtio lainan.
Ystävämme tulevat ansaitsemaan viisikymmentä tai kuusikymmentä
miljoonaa. Ymmärräthän juonen? Ja ymmärräthän myös, että pelätään
jokaista ihmistä, jokaista varomatonta sanaa."

Hän oli painanut päänsä nuoren miehen liiviä vasten ja kietonut
käsivartensa hänen jalkainsa ympärille puristaen ja hangaten
itseään häntä vasten ja hyvin tuntien, että hän tällä hetkellä
herätti rakastajassaan mielenkiintoa, että hän oli valmis tekemään
mitä tahansa, ryhtymään mihin hyvänsä pienimmästäkin hyväilystä,
pienimmästäkin hymyilystä.

Du Roy kysyi: "Oletko asiasta aivan varma?"

Rouva Walter vastasi vakuuttuneena: "Luulisinpa olevani!"

Du Roy selitti: "Se on todella liian paksua. Mutta mitä tuohon
Laroche-hölmöön tulee, niin kyllä minä hänet nitistän. Mokoma huijari!
Varokoon itseään... varokoon itseään tarkoin... Tuo ministeripöhkö
minulla jo on haarukkani kärjessä!"

Sitten hän kävi miettiväiseksi ja mutisi: "Mutta olisihan tuota juttua
sentään käytettävä hyväkseen."

"Sinä voit kyllä vielä ostaa Marokon papereita", rouva Walter sanoi.
"Niiden kurssi on vielä toistaiseksi vain seitsemänkymmentäkaksi."

Du Roy jatkoi: "Niinpä kyllä, mutta minulla ei ole rahoja
käytettävissäni."

Rouva Walter kohotti häneen silmänsä, jotka olivat täynnä rukousta:
"Olen ajatellut sitäkin seikkaa, aarteeni, ja jos olisit oikein, oikein
kiltti ja vähän rakastaisit minua niin voisin lainata sinulle."

Du Roy vastasi nopeasti, melkein tylysti: "Mitä siihen tulee, niin
kieltäydyn paikalla."

Rouva Walter kuiskasi hellyttävällä äänellä: "Kuule, voit tehdä
sen tarvitsematta lainata minulta. Tahtoisin itseäni varten ostaa
kymmenellätuhannella frangilla Marokon papereita hankkiakseni
itselleni pienen käsikassan. Tai olkoon menneeksi, otan
kahdellakymmenellätuhannella. Sinä annat puolet. Tietysti ymmärrät,
etten minä tästä tee tiliä Walterille. Ne eivät siis ole rahoja,
jotka olisi maksettava juuri nyt. Jos onnistumme, niin voitat
seitsemänkymmentä tuhatta frangia. Ellemme onnistu, niin olet velkaa
minulle kymmenen tuhatta, jotka maksat takaisin, milloin haluat."

Du Roy sanoi vielä kerran: "Ei, minä en pidä sellaisista asioista."

Silloin rouva Walter alkoi esittää perustelujaan saadakseen nuoren
miehen tekemään päätöksensä, todisti hänelle, että hän todellisuudessa
sijoitti yritykseen kymmenentuhatta frangia kunniasanaansa vastaan, —
että hän siis oli vaaralle alttiina ja ettei hän, rouva Walter, antanut
hänelle etukäteen mitään, koska maksut suoritti Walterin pankkiiriliike.

Hän todisti Du Roylle edelleen, että juuri tämä oli _La Vie
Françaisessa_ johtanut koko sitä poliittisia taistelua, joka oli tehnyt
yrityksen mahdolliseksi ja että hän olisi hyvin tyhmä, ellei hän
käyttäisi sitä hyväkseen.

Du Roy epäröi yhä. Rouva Walter lisäsi: "Mutta ajattele nyt, että
sinulle antaa etukäteen nämä kymmenentuhatta frangia Walter ja että
sinä olet tehnyt hänelle palveluksia, jotka ovat paljon arvokkaampia
kuin tämä rahasumma."

"Hm, se on totta", sanoi Du Roy. "Panen puoliksi sinun kanssasi. Jos
häviämme, niin maksan sinulle kymmenentuhatta frangia."

Rouva Walter tuli niin hyvilleen, että hän nousi, tarttui molemmin
käsin Du Royn päähän ja alkoi halukkaasti suudella nuorta miestä.

Ensiksi Du Roy ei lainkaan vastustellut, mutta kun rouva Walter tuli
yhä rohkeammaksi, puristellen ja ahnehtien häntä hyväilyillään, hän
tuli ajatelleeksi, että rouva de Marelle saattoi tulla milloin tahansa
ja että hän Georges, jos hän antaisi myöten, menettäisi aikaa ja
hukkaisi vanhan naisen syliin tulen, joka paremmin kannatti säästää
nuorelle.

Siispä Georges työnsi rouva Walterin lempeästi luotaan: "No, no, ollaan
nyt järkeviä", sanoi hän.

Nainen tuijotti häneen epätoivoisin silmin: "Oh, Georges! Enkö edes saa
suudella sinua?"

Du Roy vastasi: "Et tänään. Minulla on vähän päänsärkyä. En voi oikein
hyvin."

Silloin rouva Walter istuutui tottelevaisesti hänen polviensa väliin ja
kysyi:

"Tuletko huomenna luokseni päivälliselle? Tekisit minut niin iloiseksi!"

Du Roy epäröi, mutta ei uskaltanut kieltää:

"Mielelläni, rakas ystävä."

"Kiitos, rakkaani."

Nainen hieroi hiljaa poskeaan nuoren miehen rintaa vasten hyväilevin,
säännöllisin liikkein. Yksi hänen pitkistä hiussuortuvistaan
tarttui liiviin. Hän huomasi sen, ja hänet valtasi äkkiä mieletön,
taikauskoinen ajatus, jollaiset usein riittävät naiselle ainoaksi
syyksi. Hän alkoi hyvin varovasti kiertää hiussuortuvaa napin
ympärille. Sitten hän kiersi toisen hiuksen seuraavan napin ympärille
ja vielä yhden hiuksen alapuolella olevan napin ympärille. Niin hän
ympäröi jokaisen napin hiuksillaan.

Pian Du Roy noustessaan repäisisi ne poikki. Se aiheuttaisi hänelle
kipua, mikä onni! Mutta Du Roy veisi hänestä tietämättään mukanaan
jotakin, kantaisi puvussaan pientä suortuvaa hänen hiuksistaan,
vaikk’ei hän koskaan ollut sitä pyytänyt. Sillä siteellä Virginie kytki
hänet itseensä. Se oli salainen ja näkymätön side, naisen mieheen
kiinnittämä talismani. Tahtomattaankin Georges ajattelisi häntä ja
uneksisi hänestä ja ehkä rakastaisikin häntä enemmän seuraavalla
kerralla.

Äkkiä Georges sanoi: "Minun täytyy jättää sinut nyt, sillä minua
odotetaan kamarissa istunnon lopussa. En voi olla poissa sieltä tänään."

Rouva Walter huokasi: "Oh, joko nyt." Ja nöyrästi hän lisäsi: "Mene
vain, rakkaani, mutta tule huomenna päivälliselle."

Ja hän nousi nopeasti. Päässään hän tunsi lyhyen, pistävän tuskan,
aivan kuin hänen ihoaan olisi pistetty neuloilla. Hänen sydämensä löi.
Mutta hän oli tyytyväinen saadessaan vähän kärsiä rakastettunsa takia.

"Hyvästi!" hän sanoi.

Du Roy sulki hänet syliinsä sääliväisesti hymyillen ja suuteli kylmästi
hänen silmiään.

Mutta tämän kosketuksen huumaamana rouva Walter kuiskasi vielä kerran:
"Joko nyt!" Ja hänen rukoileva katseensa suuntautui makuuhuoneeseen,
jonka ovi oli auki.

Du Roy työnsi hänet luotaan ja sanoi kiirehtien: "Minun täytyy rientää,
muuten myöhästyn."

Silloin rouva Walter ojensi hänelle huulensa, joita nuori mies
tuskin hipaisikaan. Ja ojentaessaan rouva Walterille tämän unohtaman
päivänvarjon Georges lisäsi: "On kiire, on kiire. Meidän täytyy joutua,
kello on yli kolmen."

Rouva Walter meni ulos edellä. Du Roy perässä. Rouva muistutti:
"Huomenna kello seitsemän."

Du Roy vastasi: "Huomenna kello seitsemän."

He erosivat. Rouva Walter kääntyi oikealle, Du Roy vasemmalle.

Du Roy meni aina ulkobulevardille asti. Siellä hän kääntyi ja poikkesi
boulevard Malesherbes’ille. Verkalleen sitä pitkin astellessaan hän
huomasi erään konditorion ikkunassa lasimaljakon, jossa oli sokeroituja
kastanjia. Hän ajatteli: "Ostanpa puoli kiloa Clotildelle!" Ja hän osti
niitä kokonaisen pussillisen, sillä Clotilde piti kovin näistä makeista
hedelmistä. Kello neljältä hän oli jälleen rue de Constantinoplella
odottamassa nuorta rakastajatartaan.

Tämä tuli hieman myöhästyneenä, sillä hänen miehensä oli tullut
kotiin neljäksitoista päiväksi. Hän kysyi: "Voitko tulla luokseni
päivälliselle huomenna? Mieheni olisi mielissään, jos saisi tavata
sinua."

"En, olen kutsuttu johtajan luokse. Meidän on keskusteltava erinäisistä
poliittisista ja taloudellisista asioista."

Clotilde oli riisunut hattunsa, ja nyt hän riisui myös kureliivinsä,
joka ahdisti häntä liiaksi.

Du Roy osoitti makeispussia, joka oli uunin kulmalla. "Olen ostanut
sinulle vähän sokeroituja kastanjia."

Clotilde taputti käsiään: "Suurenmoisia! Oletpa sinä kiltti!"

Hän otti pussin, maistoi yhtä ja selitti: "Ne ovat mainioita. Arvaan,
etten jätä jäljelle ainoatakaan."

Sitten hän katsoi Georges’iin silmät täynnä aistillista iloa: "Sinä
viljelet minun kaikkia paheitani!"

Hän alkoi hitaasti syödä kastanjia ja silmäsi alituisesti pussiin
nähdäkseen, montako vielä oli jäljellä.

Hän sanoi: "No, istuudu nyt tähän nojatuoliin, niin että saan ryömiä
jalkojesi väliin syömään makeisiani. Siellä minun on hyvä olla."

Du Roy hymyili, istuutui ja otti hänet polviensa väliin kuten äsken
rouva Walterin.

Clotilde kohotti päätään häntä kohden puhuakseen hänelle ja sanoi, suu
täynnä makeisia:

"Etpä tiedä, rakkaani, kuinka paljon olen sinusta uneksinut. Näin
unta, että teimme pitkän matkan, sinä ja minä, kamelilla. Sillä oli
kaksi kyttyrää, ja me istuimme hajareisin kumpikin kyttyrällämme ja
matkasimme läpi erämaan. Meillä oli voileipiä pussissa ja viiniä
pullossa ja me söimme eväämme siinä missä istuimme, kyttyröittemme
päällä. Mutta minusta oli ikävää, ettemme voineet tehdä mitään muuta.
Olimme aivan liian kaukana toisistamme, ja minä tahdoin hypätä alas."

Du Roy vastasi: "Minäkin tahdoin hypätä alas."

Nuori mies nauroi. Kertomus huvitti häntä. Hän houkutteli
Clotilden puhumaan hullutuksia, lörpöttelemään, kertomaan kaikki
lapsellisuutensa, kaikki suloiset tuhmuutensa, joilla rakastavaiset
ilahduttavat toisiaan. Nämä hellittelyt, joita hän rouva de Marellen
lausumina piti ihastuttavina, olisivat kiihottaneet hänet raivoon, jos
ne olisi sanonut rouva Walter.

Myös Clotilde nimitti häntä "rakkaakseen, pojukseen, aarteekseen".
Nämä sanat tuntuivat Du Roysta suloisilta ja hyväileviltä. Tuon toisen
naisen sanomina ne ärsyttivät ja ällöttivät häntä. Sillä rakkauden
sanat, jotka aina ovat samat, saavat makunsa niistä huulista, jotka
niitä lausuvat.

Nauttiessaan Clotilden lapsellisuuksista hän koko ajan ajatteli
niitä kymmeniätuhansia frangeja, jotka hän pian ansaitsisi, ja äkkiä
hän keskeytti rakastajattarensa puhetulvan ravistamalla kahdesti
etusormeaan: "Kuulehan, pienokaiseni, annan suoritettavaksesi
erään tehtävän. Vie miehellesi minulta sellaiset terveiset, että
hänen on huomenna ostettava kymmenellätuhannella frangilla Marokon
valtionobligaatioita, joiden kurssi nyt on seitsemänkymmentäkaksi.
Lupaan hänelle, että hän ansaitsee kuusi- tai kahdeksankymmentätuhatta
frangia kolmen kuukauden kuluessa. Mutta sano hänelle, että hänen on
oltava asiasta ehdottomasti vaiti. Sano hänelle minun sanoneen, että
Tanger’n retkikunta on päätetty asia ja että Ranskan valtio takaa
Marokon valtiovelan. Mutta älä kerro tästä toisille. Uskon sinulle
valtiosalaisuuden."

Clotilde kuunteli häntä vakavana ja sanoi sitten: "Kiitos. Ilmoitan
miehelleni jo tänä iltana. Voit luottaa häneen, hän ei tuiskahda
sanaakaan. Hän on hyvin luotettava. Ei ole mitään vaaraa."

Hän oli syönyt loppuun kaikki kastanjat. Hän rutisti pussin palloksi
käsissään ja heitti sen uuniin. Sitten hän sanoi: "Nyt menemme
levolle." Ja istualtaan hän alkoi avata Georgesin liivejä.

Äkkiä hän keskeytti, veti napinreiästä esiin pitkän hiuksen ja
purskahti nauruun: "Katsohan! Olet saanut liiveihisi Madeleinen
hiuksen. Oletpa sinä uskollinen aviopuoliso!"

Mutta sitten hän jälleen tuli vakavaksi ja silmäili tarkasti kättään
vasten löytämäänsä melkein huomaamatonta suortuvaa. Hän mutisi: "Se ei
ole Madeleinen, se on tumma."

Du Roy hymyili: "Ehkä se on kamarineitsyen."

Mutta Clotilde tutki liivejä kuin paraskin salapoliisi ja löysi
toisen hiussuortuvan, joka oli takertunut nappiin. Sitten hän huomasi
kolmannenkin ja huudahti kalpeana ja vähän vavisten: "Oh, sinulla on
ollut nainen, joka on kietonut hiuksensa kaikkiin nappeihisi."

Du Roy hämmästyi ja änkytti: "Ei suinkaan! Oletko hullu..."

Mutta sitten hän äkkiä muisti ja ymmärsi. Hän tuli ensin hämilleen,
mutta purskahti sitten kovaan nauruun, sillä oikeastaan hän ei ollut
lainkaan pahoillaan siitä, että Clotilde epäili häntä hänen naisonnensa
takia.

Clotilde etsi etsimistään ja löysi koko ajan hiuksia, jotka hän veti
esiin ja heitti nopealla liikkeellä matolle.

Hän oli hienolla naisenvaistollaan arvannut asian ja änkytti
katkeroituneena, raivoissaan, itku kurkussa: "Hän rakastaa sinua,
tuo toinen... ja hän on tahtonut, että kantaisit mukanasi jotakin
hänestä... oh, sinä uskoton..."

Mutta sitten hän päästi kirkaisun, hysteerisen ilon repivän kirkaisun:
"Oh!... Oh!... hän on vanha nainen!... valkoinen hius... Oh! sinä
otat nyt vastaan vanhoja naisia... Saatko heiltä maksun... sano...
saatko heiltä maksun? Ah! Sinä käytät vanhoja naisia... Silloin et
tarvitsekaan minua enää... pidä se toinen..."

Hän nousi, juoksi hakemaan leninkiään, jonka hän oli heittänyt eräälle
tuolille, ja pukeutui nopeasti.

Du Roy tahtoi pidättää häntä änkyttäen häpeissään: "Mutta Cloë... sinä
olet tuhma... en tiedä, mistä nuo hiukset ovat... kuule... älä mene...
jää tänne..."

Clotilde toisti:

"Pidä sinä vanha naisesi... pidä hänet... tee sormus hänen
hiuksistaan... hänen valkoisista hiussuortuvistaan... Se sopii
sinulle..."

Kiihkein nopein liikkein hän oli pukeutunut, järjestänyt hiuksensa,
kiinnittänyt harsonsa, ja kun Du Roy koetti tarttua häneen, Clotilde
iski häntä kaikin voimin päin kasvoja. Du Royn seistessä iskun
huumaamana rouva de Marelle oli avannut oven ja kadonnut.

Kun Du Roy oli jäänyt yksin, hänet valtasi raivokas viha tuota vanhaa
tammaa, tuota Walterin eukkoa kohtaan. Oh, kyllä se nainen tulisi
saamaan tämän takaisin, vieläpä korkojen keralla!

Hän hautoi punaista poskeaan vedellä. Sitten hänkin meni ulos miettien
kostoaan. Tällä kertaa hän ei antaisi anteeksi. Ei todellakaan!

Hän kulki aina bulevardille asti ja pysähtyi erään kellosepänliikkeen
ikkunan taakse katselemaan erästä kronometriä, jota hän kauan oli
mielitellyt ja joka maksoi tuhatkahdeksansataa frangia.

Äkkiä hänen sydämensä hypähti ilosta, ja hän ajatteli: "Jos ansaitsen
seitsemänkymmentätuhatta, niin voin sen ostaa." Ja hän alkoi uneksia
kaikesta, mitä hän tuolla suurella rahasummalla saisi aikaan.

Ensin hän tekisi itsensä edustajakamarin jäseneksi. Ja sitten hän
ostaisi kronometrinsä, keinottelisi pörssissä... ja sitten... ja
sitten...

Hän ei tahtonut mennä toimitukseen, sillä hän halusi puhua Madeleinen
kanssa, ennen kuin tapaisi herra Walterin ja kirjoittaisi artikkelinsa.
Ja hän lähti kulkemaan kotiaan kohden.

Tullessaan rue Drouot’lle hän äkkiä pysähtyi. Hän oli unohtanut käydä
katsomassa kreivi de Vaudrecia, joka asui chaussée-d’Antinin varrella.
Hän palasi takaisin kävellen yhtä hitaasti ja ajatellen tuhansia
asioita onnellisen hajamielisenä, miellyttäviä asioita, hauskoja
asioita, odotettavissa olevaa omaisuutta, mutta myös tuota Laroche
hölmöä ja tuota vanhaa harakkaa, rouva Walteria. Clotilden viha ei
häntä suurestikaan huolestuttanut, sillä hän tiesi pian saavansa
anteeksi.

Hän kysyi kreivi de Vaudrecin talon portinvartijalta: "Kuinka kreivi
de Vaudrecin laita on? Olen kuullut, että hän on sairastellut viime
aikoina."

Mies vastasi: "Kreivi on hyvin huonona, herra. Luullaan, ettei hän elä
yli yön. Reumatismi on siirtynyt sydämeen."

Du Roy pelästyi niin pahasti, että hän aivan sekautui. Vaudrec
kuolemaisillaan! Hämäriä ajatuksia risteili hänen aivoissaan, kirjavia,
sekavia ajatuksia, joita hän ei uskaltanut tunnustaa edes itselleen.

Hän änkytti: "Kiitos... tulen takaisin..." Mutta hän ei ymmärtänyt omia
sanojaan.

Sitten hän hyppäsi ajurinvaunuihin ja ajoi kotiin.

Hänen vaimonsa oli jo kotona. Du Roy tuli hengästyneenä hänen
huoneeseensa ja ilmoitti heti:

"Joko tiedät? Vaudrec on kuolemaisillaan."

Madeleine istui lukemassa jotakin kirjettä. Hän kohotti katseensa ja
sanoi kolme kertaa peräkkäin: "Mitä sinä sanot... mitä sinä sanot...
mitä sinä sanot?"

"Sanon, että Vaudrec on kuolemaisillaan reumatismiinsa, joka on
siirtynyt sydämeen." Sitten hän kysyi: "Mitä aiot tehdä?"

Madeleine oli noussut tuhkanharmaana kasvoiltaan, posket hermostuneesti
nykien, ja puhkesi kauheaan itkuun kätkien kasvot käsiinsä. Hän seisoi
siinä nyyhkytysten vapisuttamana, tuskan repimänä.

Mutta äkkiä hän hillitsi itsensä ja kuivasi kyyneleensä: "Menen...
menen sinne... älä välitä minusta... en tiedä, milloin tulen
takaisin... älä odota minua..."

Du Roy vastasi: "Hyvä. Mene vain!"

He puristivat toistensa kättä, ja Madeleine kiiruhti ulos niin joutuin,
että unohti hansikkaansa.

Georges, joka sai syödä päivällisen yksinään, alkoi kirjoittaa
artikkeliaan. Hän laati sen aivan ministerin ohjeiden mukaan antaen
lukijain ymmärtää, ettei Marokon retkikunnasta tule mitään.

Sitten hän vei sen toimitukseen, jutteli hetken johtajan kanssa ja
ajoi kotiin poltellen savuketta ja sydän keveänä — miksi, sitä hän ei
tietänyt.

Hänen vaimonsa ei ollut vielä tullut kotiin. Du Roy meni vuoteeseen ja
nukahti.

Madeleine palasi puolenyön tienoissa. Georges heräsi ja kohottautui
istualleen sängyssä.

Hän kysyi: "No?"

Hän ei ollut koskaan nähnyt vaimoaan niin kalpeana ja liikutettuna.
Madeleine kuiskasi:

"Hän on kuollut."

"Ah, entä... eikö hän sanonut mitään?"

"Ei mitään. Hän oli menettänyt tajuntansa ennen minun tuloani."

Georges mietti. Hänen huulilleen nousi kysymyksiä, joita hän ei
uskaltanut lausua.

Madeleine riisuutui nopeasti ja pujahti vuoteeseen hänen viereensä.

Du Roy jatkoi: "Jäikö häneltä sukulaisia?"

"Vain eräs veljenpoika."

"Ah! Tapasivatko he toisensa usein, hän ja veljenpoika?"

"Eivät... en ainakaan luule."

"Silloin... silloin veljenpoika saa periä hänet?"

"En tiedä."

"Oliko hän rikaskin?"

"Kyllä, hyvin rikas."

"Kuinka rikas, suunnilleen?"

"En tiedä tarkoin. Ehkä hänellä oli miljoona tai pari."

Du Roy ei enää sanonut mitään. Madeleine sammutti kynttilän. Ja he
lepäsivät vieretysten pimeässä, vaiti, valvoen ja miettien.

Georges’ia ei enää nukuttanut. Nyt rouva Walterin hänelle lupaamat
seitsemänkymmentätuhatta frangia näyttivät hänestä aivan mitättömiltä.
Äkkiä hänestä tuntui, kuin Madeleine olisi itkenyt. Hän kysyi
päästäkseen varmuuteen:

"Nukutko jo?"

"En."

Madeleinen ääni oli kyyneleinen ja värisevä. Du Roy jatkoi:

"Unohdin kertoa, että sinun ministerisi vetää meitä nenästä."

"Kuinka niin?"

Ja Du Roy kertoi hänelle yksityiskohtaisesti Larochen ja Walterin
suunnitteleman yrityksen.

Hänen lopetettuaan Madeleine kysyi:

"Mistä olet saanut tietää tuon kaiken?"

Du Roy vastasi:

"Salli minun olla sanomatta sitä. Sinulla on tietolähteesi, joita minä
en urki. Minulla on omani, jotka haluan pitää ominani. Mutta minä
vastaan joka tapauksessa tietojen todenperäisyydestä."

Madeleine mutisi:

"Niin, onhan se mahdollista... Minä aavistinkin, että he puuhaavat
jotakin meidän selkämme takana."

Mutta Georges, joka ei saanut unen päästä kiinni, oli lähestynyt
vaimoaan ja suuteli häntä hellästi korvaan. Madeleine työnsi hänet
kiivaasti luotaan: "Pyydän, anna minun olla rauhassa, ole hyvä! Minua
eivät tänä iltana hyväilyt huvita."

Du Roy kääntyi alistuvasti seinään päin ja nukahti lopuksi.



6


Kirkko oli verhottu mustiin, ja pääoven yläpuolelle oli kiinnitetty
kruunulla koristettu vaakuna, joka osoitti, että viimeiseen lepoon oli
vihitty aatelismies.

Juhlallisuuden päätyttyä vieraat hajautuivat hitaasti, kulkivat
arkun ohitse ja vastaanottivat kädenpuristuksen kreivi de Vaudrecin
veljenpojalta, joka oikealle ja vasemmalle vastaili tervehdyksiin.

Tultuaan kadulle Georges Du Roy ja hänen vaimonsa lähtivät astelemaan
kotia kohden. He olivat vaipuneet äänettömiin ajatuksiin.

Vihdoin, aivan kuin hän olisi puhunut itsekseen, Georges sanoi:

"Se on todella hyvin kummallista!"

Madeleine kysyi:

"Mikä sitten, ystäväni?"

"Ettei Vaudrec määrännyt testamentissaan meille mitään!"

Madeleine punastui. Näytti siltä, kuin punainen harso olisi äkkiä
vedetty yli hänen valkean ihonsa kaulasta kasvoihin. Hän sanoi: "Miksi
hän meille olisi testamentannut? Eihän siihen ollut mitään syytä."

Sitten hän hetkisen vaiettuaan jatkoi: "Hänen asianajajallaan ehkä on
testamentti. Me emme vielä voi tietää mitään siitä asiasta."

Du Roy mietti ja mutisi sitten:

"Niin, onhan se hyvin mahdollista. Mehän olimme joka tapauksessa hänen
parhaita ystäviään, me molemmat. Hän söi kahdesti viikossa meillä, tuli
meille milloin halusi. Hän oli meillä niin kuin kotonaan, täydellisesti
kuin kotonaan. Hän piti sinusta kuin isä, hänellä ei ollut perhettä,
ei lapsia, ei sisaruksia, vain eräs veljenpoika, kaukainen sukulainen.
Niin, hänellä täytyy olla testamentti. Eipä silti, että minä siitä
suuriakaan välittäisin, mutta niin hän ainakin osoittaisi, että hän
oli ajatellut meitä, että hän oli kiintynyt meihin, että hän oli
kiitollinen meidän puoleltamme osakseen tulleesta ystävällisyydestä.
Hän oli ehdottomasti velvollinen antamaan meille osoituksen
ystävällisyydestään."

Miettivän ja kylmän näköisenä Madeleine sanoi:

"On kyllä mahdollista, että on olemassa jokin testamentti."

Heidän tultuaan kotiin, palvelija antoi Madeleinelle kirjeen. Hän avasi
sen ja ojensi sen sitten miehelleen.

 M. LAMANEUR.

 Asianajotoimisto.

 17, Rue des Vosges,

 Arvoisa rouva.

 Minulla on kunnia pyytää Teitä saapumaan toimistooni kello kahden ja
 neljän välillä iltapäivällä tiistaina, keskiviikkona tai torstaina,
 erään asian takia, joka koskee Teitä.

 Pyytäen Teitä vastaanottamaan erinomaisen kunnioitukseni vakuutuksen
 jään odottamaan arvoisaa käyntiänne.

 _Lamaneur_.

 Asianajaja.

Nyt oli Georges’in vuoro punastua: "Tämän täytyy koskea testamenttia.
Mutta onpa hullunkurista, että hän kutsuu sinut eikä minua, joka lain
mukaan olen perheen päämies."

Madeleine ei ensin vastannut mitään, mutta sanoi sitten hetken
mietittyään: "Haluatko, että menemme sinne heti?"

"Kernaasti."

Heti aamiaisen syötyään he lähtivät.

Heidän saavuttuaan herra Lamaneurin toimistoon ensimmäinen kirjanpitäjä
nousi huomattavan innokkaana paikaltaan ja johdatti heidät isäntänsä
huoneeseen.

Asianajaja oli pieni pullea herra, jossa kaikki oli pyöreää:

Hänen päänsä oli kuin pallo, joka oli naulattu kiinni toiseen palloon.
Siitä taas erkanivat hänen jalkansa, jotka olivat niin lyhyet ja
pienet, että nekin muistuttivat kahta palloa.

Hän tervehti, osoitti kahta tuolia ja sanoi kääntyen Madeleinen
puoleen: "Hyvä rouva, olen pyytänyt teitä tulemaan tänne ilmoittaakseni
teille kreivi de Vaudrecin viimeisen tahdon, joka koskee teitä."

Georges ei voinut olla mumisematta: "Sitä aavistinkin."

Asianajaja lisäsi: "Luen teille heti tämän asiakirjan, joka muuten on
hyvin lyhyt."

Hän otti erään paperin, joka oli salkussa hänen edessään, ja luki:

 "Allekirjoittanut Paul-Emile-Cyprien-Gontran, Vaudrecin kreivi,
 ilmoittaa sielultaan ja ruumiiltaan terveenä täten viimeisen tahtonsa.

 Kun kuolema milloin tahansa voi meidät kohdata, tahdon, tietäen sen
 tulon, ajoissa kirjoittaa testamenttini, joka on säilytettävä herra
 Lamaneurin hallussa.

 Kun minulla ei ole rintaperillistä, säädän koko omaisuuteni, jonka
 muodostavat kuudensadantuhannen frangin arvoiset arvopaperit
 ja viidensadantuhannen frangin arvoiset kiinteistöt, rouva
 Claire-Madeleine Du Roylle ilman mitään ehtoja tai vaatimuksia. Pyydän
 häntä vastaanottamaan tämän lahjan kuolleelta ystävältään, joka siten
 on tahtonut osoittaa lämmintä, syvää ja kunnioittavaa ystävyyttä."

Asianajaja lisäsi: "Siinä kaikki. Tämä asiapaperi on päivätty viime
elokuussa, ja sillä korvattiin toinen samanlainen paperi, joka oli
laadittu kaksi vuotta sitten rouva Claire-Madeleine Forestier’n
nimelle. Minulla on tallella tämä ensimmäinenkin asiakirja, joka, jos
suvun taholta tehdään testamenttia vastaan moite, voi todistaa, ettei
kreivi de Vaudrec ollut muuttanut tahtoaan."

Madeleine, joka oli hyvin kalpea, tuijotti kengänkärkiinsä. Georges
nyki hermostunein sormin viiksenpäitään. Oltuaan hetken vaiti
asianajaja jatkoi: "On luonnollista, herra, ettei rouvanne voi ottaa
vastaan perintöä ilman teidän suostumustanne."

Du Roy nousi ja vastasi käheästi: "Pyydän miettimisaikaa."

Asianajaja kumarsi hymyillen ja vastasi rakastettavalla äänellä:
"Ymmärrän ne syyt, jotka saattavat teidät epäröimään, hyvä herra. Minun
on lisättävä, että kreivi de Vaudrecin veljenpoika, joka jo tänä aamuna
sai tiedon setänsä testamentista, on selittänyt hyväksyvänsä sen,
jos hänelle luovutetaan sadantuhannen frangin suuruinen summa. Minun
nähdäkseni on testamentti täysin lainvoimainen, mutta oikeudenkäynti
herättäisi huomiota, jota te ehkä haluaisitte välttää. Ihmiset tahtovat
mielellään suhtautua asioihin pahansuovasti. Ehkä joka tapauksessa
voitte ilmoittaa minulle vastauksenne kaikkiin kohtiin ennen
lauantaita?"

Georges kumarsi: "Varmasti, herra." Sitten hän tervehti juhlallisesti,
antoi rouvansa, joka ei ollut sanonut mitään, mennä edellään ja poistui
niin jäykän näköisenä, ettei asianajaja enää hymyillyt.

Kun he olivat tulleet kotiin, Du Roy sulki nopeasti oven ja heitti
hattunsa sängylle:

"Sinä olet ollut de Vaudrecin rakastajatar!"

Madeleine, joka juuri riisui harsoaan, kääntyi hätkähtäen: "Minä? Oh!"

"Niin, juuri sinä. Kukaan ei anna koko omaisuuttaan naiselle, ilman
että..."

Madeleine oli alkanut vavista eikä kyennyt irrottamaan neuloja, joilla
hänen läpinäkyvä harsonsa oli kiinnitetty.

"Kas niin... kas niin... sinä olet hullu... sinä olet... sinä olet...
sinä olet... Etkö juuri itse... aivan äsken... etkö juuri toivonut...
että hän olisi testamentannut jotakin?"

Georges seisoi aivan hänen vieressään seuraten hänen kaikkia
liikkeitään kuin tuomari, joka koettaa iskeä kiinni syytetyn
pienimpiinkin varomattomuuksiin. Hän sanoi joka sanaa korostaen:

"Niin... hän olisi voinut antaa jotakin minulle... minulle, sinun
miehellesi... minulle, ystävälleen... ymmärrätkö... mutta ei sinulle...
sinulle, ystävättärelleen sinulle, minun vaimolleni. Ero on suuri,
ratkaiseva, sopivaisuuskannalta ja... myös siltä kannalta, mitä ihmiset
sanovat."

Nyt oli Madeleinen vuoro katsoa toista vakavasti silmiin. Hän katsoi
Georges’ia kummallisesti, syvästi, aivan kuin tahtoen päästä selville
kaikesta mieheensä kätkeytyvästä tutkimattomasta, kaikesta siitä, mitä
ihmisessä ei milloinkaan saada nähdä ja mitä tuskin aavistetaankaan
niiden nopeiden sekuntien aikana, jolloin se on velttouden tai
huomaamattomuuden takia vartioimatta ja jolloin mysteerien ovi on
raollaan. Ja hän virkkoi hitaasti:

"Minusta näyttää kuitenkin siltä... kuin olisi voitu pitää yhtä
kummallisena niin suurta testamenttia... sinut hyväksesi."

Du Roy nauroi maltittomasti:

"Miksi niin?"

Madeleine sanoi: "Koska..." Hän epäröi ja jatkoi sitten: "Koska sinä
olet mieheni, tunsit hänet niin lyhyen ajan... koska minä olin hänen
ystävänsä ja aikoja ennen... koska hänen ensimmäinen testamenttinsa,
joka oli laadittu Forcstier’n eläessä, jo oli minun hyväkseni."

Georges oli alkanut kulkea edestakaisin pitkin askelin. Hän selitti:

"Sinä et voi ottaa vastaan tätä testamenttia."

Madeleine vastasi välinpitämättömästi:

"No, siinä tapauksessa ei kannata odottaa lauantaihin. Voimmehan
ilmoittaa sen herra Lamaneurille vaikka nyt heti."

Ja taas he seisoivat silmä silmää vasten koettaen tunkeutua toistensa
sisimmän tuntemattomiin kätköihin, päästä selville toistensa
salaisimmista ajatuksista. He koettivat nähdä toinen toisensa
omantunnon yhden ainoan mykän kysymyksen valossa. Heidän välillään oli
kaksinkamppailu, kahden olennon ottelu, jotka olivat eläneet toistensa
rinnalla kuitenkaan koskaan oppimatta tuntemaan toinen toistaan
ja jotka epäilivät toisiaan, vakoilivat ja vainosivat toisiaan,
mutta eivät koskaan päässeet tunkeutumaan toistensa sielun hämäriin
syvyyksiin.

Ja äkkiä Georges murahti matalalla äänellä ja katsoen vaimoaan suoraan
kasvoihin:

"No... tunnusta pois, että olet ollut de Vaudrecin rakastajatar!"

Madeleine kohautti olkapäitään: "Sinä olet typerä... Vaudrec oli hyvin
kiintynyt minuun, hyvin kiintynyt... siinä kaikki."

Du Roy polki jalkaansa: "Valehtelet! Se ei ole mahdollista!"

Madeleine vastasi levollisesti: "Asia on niinkuin sanoin."

Du Roy alkoi jälleen kulkea edestakaisin, mutta pysähtyi uudelleen:
"Voitko sitten selittää, miksi hän määräsi koko omaisuutensa sinulle?"

Madeleine alkoi selittää huolettomalla, välinpitämättömällä äänellä:
"Se on hyvin yksinkertaista. Kuten äsken sanoit, hänellä ei ollut
muita ystäviä kuin me, tai oikeammin muita kuin minä, sillä hän
tunsi minut jo lapsuudestani saakka. Äitini oli seuranaisena hänen
vanhempiensa luona. Hän kävi usein meillä, ja koska hänellä ei
ollut rintaperillistä, hän ajatteli minua. Mahdollista on, että hän
myös vähän rakasti minua. Mutta ketäpä naista ei olisi tällä tapaa
rakastettu? Onhan hyvin mahdollista, että tämä salainen tunne johdatti
minun nimeni hänen kynänsä kärkeen, kun hän kirjoitti viimeistä
tahtoaan. Hän antoi minulle kukkia joka maanantai. Sitä et koskaan
ihmetellyt, eikä hän koskaan tuonut kukkia sinulle, vai mitä? Nyt hän
antaa minulle omaisuutensa samasta syystä ja koska hänellä ei ole
ketään toista, jolle hän sitä tarjoisi. Olisi päinvastoin ollut hyvin
kummallisia, jos hän olisi määrännyt sen sinulle. Miksi hän niin olisi
tehnyt? Mikä sinä olit hänelle?"

Hän puhui niin luonnollisesti ja niin rauhallisesti, että Georges alkoi
epäröidä.

Nuori mies sanoi: "Oli miten tahansa, me emme kuitenkaan voi ottaa
vastaan perintöä näissä olosuhteissa. Se tekisi sangen ikävän
vaikutuksen. Koko maailma uskoisi sitä, mitä äsken sanoin, koko maailma
nauraa hihittäisi minulle selkäni takana. Virkaveljeni ovat jo liiankin
taipuvaisia kadehtimaan ja mustaamaan minua. Minun täytyy huolehtia
kunniastani ja arvokkuudestani. Minun on mahdotonta hyväksyä ja sallia,
että vaimoni ottaa vastaan sellaisen perinnön mieheltä, jonka jo
julkisesti on huhuiltu olevan hänen rakastajansa. Forestier olisi ehkä
sellaiseen suostunut, minä en."

Madeleine sanoi lempeästi: "No niin, ystäväni, me emme siis ota sitä
vastaan. Miljoona vähemmän taskussamme, siinä kaikki."

Du Roy vaelsi yhä edestakaisin. Hän alkoi ajatella ääneen, puhuen
vaimolleen, mutta kuitenkaan katsomatta häneen.

"Niinpä kyllä! Hm... miljoona... ikävä juttu... Hän ei käsittänyt,
kun laati testamenttinsa, minkä tahdittomuuden hän teki, minkä
loukkauksen sopivaisuutta vastaan. Hän ei käsittänyt, kuinka omituiseen
ja naurettavaan asemaan hän saattaisi minut... Kaikki tässä elämässä
riippuu pikkuseikoista... Hänen olisi pitänyt antaa minulle puolet, ja
kaikki olisi ollut kunnossa."

Hän istuutui, pani jalkansa ristiin ja alkoi kierrellä viiksenpäitään
kuten hän aina teki pulan, levottomuuden ja ankaran aivotoiminnan
hetkinä.

Madeleine otti käsityön, jota hän silloin tällöin ompeli ja sanoi
valitessaan lankoja:

"Minun on vain oltava vaiti. Miettiminen on sinun asiasi."

Du Roy ei kotvaan vastannut. Sitten hän sanoi epäröiden:

"Ihmiset eivät koskaan tulisi ymmärtämään sitä, että Vaudrec on
tehnyt sinut pääperillisekseen, enempää kuin sitäkään, että minä
olen sen hyväksynyt. Jos näin ottaisit vastaan tämän omaisuuden, se
merkitsisi sinun puoleltasi... rikollisen suhteen tunnustamista ja
minun puoleltani häpeällistä välinpitämättömyyttä... Etkö ymmärrä että
menettelymme voitaisiin näin tulkita? Meidän on keksittävä keskitie,
hieno tapa asian naamioimiseksi. Voisit esimerkiksi uskotella, että hän
on jakanut omaisuutensa meille molemmille ja antanut puolet miehelle ja
puolet vaimolle."

Madeleine vastasi: "En ymmärrä, kuinka se kävisi laatuun, kun kerran
testamentin sanamuoto on selvä."

Du Roy todisteli: "Oh, se on hyvin yksinkertaista. Sinä annat minulle
puolet perinnöstä vapaaehtoisena lahjana. Koska meillä ei ole lapsia,
niin se käy päinsä. Ja siten tukittaisiin kateellisten ihmisten suut."

Madeleine sanoi hieman kärsimättömänä: "En käsitä kuinka kateellisten
ihmisten suut voitaisiin tukkia, koska on olemassa Vaudrecin
allekirjoittama paperi."

Du Roy jatkoi suuttuneena: "Onko meidän pakko sitä näyttää tai naulata
sitä seinään? Sinä olet typerä. Me sanomme, että kreivi de Vaudrec on
määrännyt meille puolet kummallekin omaisuudestaan... Siinä kaikki...
Ethän voi ottaa vastaan perintöä ilman minun suostumustani. Saat
suostumukseni sillä ehdolla, että jaamme omaisuuden, mikä on ainoa tapa
pelastaa minut joutumasta ihmisten naurettavaksi."

Madeleine loi vielä kerran mieheensä läpitunkevan katseen:

"Kuten haluat. En pane vastaan."

Silloin Du Roy alkoi jälleen kävellä edestakaisin huoneessa. Hän näytti
taas epäröivän ja vältti nyt vaimonsa tutkivia katseita. Hän sanoi:
"Ei... ehdottomasti ei... ehkä on parempi luopua kaikesta... se on
arvokkaampaa... soveliaampaa... kunniallisempaa... Kuitenkaan ei tällä
tapaa kukaan voisi epäillä mitään, ei kukaan. Epäilevimpienkin olisi
taivuttava."

Hän pysähtyi Madeleinen eteen: "No niin, rakkaani, jos haluat,
niin menen yksinäni asianajajan luokse kysyäkseni häneltä neuvoa
ja selittääkseni asian hänelle. Kerron omantunnonepäilyni ja sanon
hänelle, että olemme päättäneet soveliaisuussyistä jakaa omaisuuden,
jotteivät ihmiset pääsisi mitään puhumaan. Siitä hetkestä lähtien,
jolloin minä olen suostunut ottamaan vastaan puolet tästä perinnöstä
on aivan selvää, ettei kenelläkään ole oikeutta hymyillä. Silloin
aivan kuin sanoisin ääneen: 'Vaimoni ottaa vastaan, koska minäkin otan
vastaan, minä, hänen miehensä, joka osaan arvostella, mitä hän voi
tehdä saattamatta itseään huonoon huutoon.' Muulla tapaa järjestettynä
asia aiheuttaisi häväistysjutun."

Madeleine sanoi vaatimattomasti: "Tee kuten haluat."

Du Roy tuli yhä puheliaammaksi:

"Niin, asia on päivänselvä, jos perintö jaetaan kahtia. Me saamme
perinnön eräältä ystävältä, joka ei ole tahtonut tehdä mitään eroa
välillämme, joka ei ole tahtonut suosia toista toisen kustannuksella,
joka on tahtonut menetellä aivan kuin hän olisi sanonut: 'En suosi
toista enemmän kuin toistakaan kuolemani jälkeen, kuten en tehnyt
eläessänikään.' Hän tietysti piti enemmän vaimosta, luonnollisesti,
mutta antamalla omaisuutensa molemmille hän tahtoi selvästi ilmaista,
että hänen tunteensa oli puhtaasti platoninen. Ja voit olla varma
siitä, että jos hän olisi tullut asiaa ajatelleeksi, hän olisi niin
tehnytkin. Mutta hän ei ajatellut sitä, ei ymmärtänyt seurauksia. Kuten
äsken sanoit, hän toi sinulle kukkia joka viikko, ja sinulle hän tahtoi
antaa viimeisen muiston, lainkaan ajattelematta..."

Madeleine keskeytti hänet vähän kärsimättömänä: "Hyvä, hyvä. Kyllä
ymmärrän. Sinun ei tarvitse niin paljon selitellä. Mene nyt vain heti
asianajajan luokse."

Du Roy änkytti punastuen: "Olet oikeassa. Lähden sinne heti."

Hän otti hattunsa, mutta sanoi vielä:

"Koetan järjestää asian veljenpojan kanssa viidelläkymmenellä
tuhannella frangilla, eikö niin?"

Madeleine vastasi ylpeästi: "Ei. Anna hänelle hänen pyytämänsä
satatuhatta. Ja ota ne vaikka minun osastani, jos haluat."

Du Roy mutisi, äkkiä häpeissään: "Oh, en suinkaan, jaamme tasan. Jos
annamme viisikymmentätuhatta kumpikin, niin jäähän kuitenkin miljoona
puhdasta."

Sitten hän lisäsi: "Tulen pian takaisin, pikku Made."

Ja hän meni asianajajan luokse selittäen hänelle suunnitelmansa, jonka
hän väitti vaimonsa keksimäksi.

Seuraavana päivänä molemmat allekirjoittivat viidensadantuhannen
frangin vapaaehtoisen lahjan, jonka Madeleine Du Roy antoi miehelleen.

He lähtivät asianajotoimistosta, ja koska oli kaunis ilma, Georges
ehdotti, että he menisivät kävelylle bulevardeille. Hän osoitti
vaimoaan kohtaan hyvyyttä, kohteliaisuutta, hienotunteisuutta,
hellyyttä. Hän nauroi ja oli onnellinen, kun sen sijaan Madeleine oli
miettiväisen ja hieman kärtyisen näköinen.

Oli sangen viileä syyspäivä. Ihmiset kulkivat nopein askelin. Heillä
näytti olevan kiire. Du Roy vei vaimonsa myymälän luokse, jonka ikkunan
takana hän usein oli katsellut haluamaansa kronometriä.

"Saanko ostaa sinulle jonkin koristeen?" hän kysyi.

Madeleine sanoi välinpitämättömästi:

"Kuten haluat."

He menivät sisään. Du Roy kysyi:

"Minkä ottaisit mieluimmin, kaulanauhan, rannerenkaan vai korvarenkaat?"

Kullan ja jalokivien kimallus karkotti heti Madeleinen tahallisen
kylmyyden, ja hän alkoi loistavin, uteliain katsein tutkia koristuksia
täynnä olevia lasilaatikoita.

Ja äkkiä häntä alkoi miellyttää eräs esine: "Katsohan, miten komea
rannerengas!"

Se oli omituisen muotoinen ketju, jonka jokaisessa renkaassa oli
erilainen kivi.

Georges kysyi: "Mitä tuo rannerengas maksaa?"

Kultaseppä vastasi: "Kolmetuhatta frangia, herra."

"Jos annatte sen minulle kahdella ja puolella, niin asia on selvä."

Mies vastasi epäröiden: "Ei, se on mahdotonta."

Du Roy jatkoi: "No, voitte panna lisäksi tämän kronometrin
tuhannestaviidestäsadasta frangista. Se on yhteensä neljätuhatta, jotka
maksan käteisellä. Sovittu. Ellette suostu, niin menen muualle."

Kultaseppä hämmästyi, mutta suostui lopuksi:

"No, olkoon menneeksi."

Ja ilmoitettuaan osoitteensa sanomalehtimies lisäsi: "Antakaa kaivertaa
kronometriin nimikirjaimeni G.R.C. yhdeksi monogrammiksi ja niiden
yläpuolelle vapaaherrallinen kruunu."

Hämmästynyt Madeleine alkoi hymyillä. Ja kun he lähtivät puodista, hän
tarttui miehensä käsivarteen jonkinlaisen hellyyden valtaamana. Hänen
mielestään Georges oli todella hyvin pystyvä. Olihan selvää, että nyt
kun miehellä oli rahaa, hänellä täytyi olla arvonimikin.

Kauppias kumarsi: "Voitte luottaa minuun, herra paroni. Se on valmis
torstaiksi."

He kulkivat Vaudevillen ohi. Siellä näyteltiin uutta kappaletta.

"Jos haluat", Georges sanoi, "niin menemme teatteriin illalla.
Koetetaan saada aitio."

He saivat aition. Georges lisäsi: "Mitähän jos söisimme päivällistä
ulkona?"

"Oh, kernaasti!"

Georges oli onnellinen kuin ruhtinas ja koetti keksiä lisää ohjelmaa.

"Jos menisimme noutamaan rouva de Marellea ja pyytäisimme häntä
viettämään illan kanssamme? Hänen miehensä on kotona, kerrotaan. Olisi
hauskaa puristaa hänenkin kättään."

He menivät herrasväki de Marellen luokse. Georges, joka äskeisen
kiistan takia vähän pelkäsi tätä ensimmäistä tapaamistaan
rakastajattarensa kanssa, oli mielissään siitä, että hänen vaimonsa oli
mukana ja että kaikki selitykset siten välttyisivät.

Mutta Clotilde ei näyttänyt muistavan mitään, vaan pakottipa vielä
miehensäkin ottamaan vastaan kutsun.

Siitä tuli hauska ateria ja ihastuttava ilta.

Georges ja Madeleine tulivat myöhään kotiin. Kaasu oli sammutettu.
Valaistakseen portaita sanomalehtimies silloin tällöin sytytti
vahatikun.

He tulivat ensimmäiseen kerrokseen, ja tulitikun äkillinen liekki
valaisi peilistä kahta olentoa, joiden taustana oli portaiden pimeys.

He näyttivät aaveilta, jotka hetken kuluttua katoaisivat yöhön.

Du Roy kohotti kättään valaistakseen heidän peilikuviaan ja sanoi
voitokkaasti nauraen:

"Miljoonan omistajat saapuvat kotiin!"



7


Jo kaksi kuukautta Marokon valloitus oli ollut tapahtunut tosiasia.
Ranska, joka oli valtiaana Tanger’ssa, omisti koko Afrikan
Välimeren-rannikon aina Tripoliin asti, ja tasavalta oli taannut
vallatun maan velat.

Väitettiin, että kaksi ministeriä oli ansainnut parikymmentä miljoonaa
tällä toimenpiteellä, ja melkein julkisesti mainittiin Laroche-Mathieun
nimeä.

Mitä Walteriin tuli, Pariisissa tuskin kukaan oli tietämätön siitä,
että hän oli voittanut vielä enemmän, ja saanut kolmekymmentä tai
neljäkymmentä miljoonaa lainasta ja kahdeksan tai kymmenen miljoonaa
kupari- ja rautakaivoksista sekä suurista maa-alueista, jotka hän
mitättömästä summasta oli ostanut ennen valloitusta ja ranskalaisen
miehityksen jälkeen myynyt asutusyhtiöille.

Hänestä oli muutamassa päivässä tullut yksi maailman mahtavia, yksi
niitä kaikkivaltiaita raharuhtinaita, jotka ovat mahtavampia kuin
kuninkaat ja joiden edessä päät taipuvat, kielet sopertavat ja suut
työntävät sisästään kaikkea, mikä ihmissielun pohjalla on mataluutta,
raukkamaisuulta ja pelkuruutta.

Hän ei enää ollut juutalainen Walter, epäilyttävä pankinjohtaja,
hämäräperäinen sanomalehden omistaja, kansanedustaja, jota syytettiin
likaisista keinotteluista. Hän oli Herra Walter, rikas israelilainen.

Hän tahtoi sen myös osoittaa.

Hän tiesi, että Karlsburgin ruhtinas, joka omisti erään rue du
Faubourg-Saint-Honorén kauneimpia taloja Champs-Elysées’tä reunustavine
puistoineen, oli pulassa, ja ehdotti hänelle, että hän vuorokauden
kuluessa myisi kiinteistönsä huonekaluineen päivineen muuttamatta
ainoaakaan nojatuolia paikoiltaan. Hän tarjosi kolme miljoonaa.
Ruhtinas, jota suuri summa houkutteli, hyväksyi tarjouksen.

Seuraavana päivänä Walter muutti uuteen asuntoonsa.

Sitten hänen päähänsä pälkähti toinen ajatus, ajatus, joka täysin sopi
Pariisin valloittajalle, ajatus, joka oli Napoleonin arvoinen.

Koko kaupunki kävi katsomassa unkarilaisen taiteilijan Karl
Marcowitchin suurta taulua, joka oli näytteillä taidekauppias Jacques
Lenoblen salongissa ja joka esitti veden päällä astelevaa Kristusta.

Innostuneet taidearvostelijat selittivät, että tämä taulu oli
vuosisadan suurenmoisin mestariteos.

Walter osti sen puolesta miljoonasta frangista ja antoi sitten uutta
yllykettä jo ennestäänkin kiihtyneelle yleiselle mielipiteelle. Hän
pakotti Pariisin taas kertaalleen puhumaan hänestä, kadehtimaan häntä,
moittimaan häntä tai antamaan hänelle hyväksymisensä.

Sen jälkeen hän julisti sanomalehdissä kutsuvansa jonakin iltana
Pariisin hienoston kaikki tunnetut henkilöt kotiinsa katsomaan
muukalaisen taiteilijan suurta taideteosta, niin ettei kukaan pääsisi
sanomaan, että hän vain omaksi ilokseen oli hankkinut taulun itselleen.

Hänen kotinsa oli avoinna. Kuka tahansa oli sinne tervetullut. Ei
tarvinnut muuta kuin näyttää kutsukortti ovella.

Se oli laadittu seuraavaan muotoon: "Herra ja rouva Walterilla on
kunnia kutsua Teidät illalla joulukuun 30. päivänä kello 9:n ja 12:n
välillä kotiinsa katsomaan Karl Marcowitchin taulua 'Jeesus käy veden
päällä'. Taulu valaistaan sähkövalolla."

Sitten oli hyvin pienin kirjaimin painettu jälkikirjoitus: "Keskiyön
jälkeen tanssia."

Halukkaat saattoivat siis jäädä, ja heidän joukostaan Walter toivoi
voivansa hankkia vastaiset uudet tuttavansa.

Toiset voisivat katsella taulua, taloa ja sen omistajaa,
tarkastella näitä nähtävyyksiä uteliaasti, häikäilemättömästi ja
välinpitämättömästi ja sitten poistua kuten olivat tulleetkin. Ja
johtaja Walter tiesi kyllä, että he tulisivat takaisin, kuten he olivat
tulleet hänen juutalaisten veljiensäkin luo, jotka olivat rikastuneet
kuten hänkin.

Mutta ensin heidän täytyi tulla hänen taloonsa, kaikkien noiden
ylhäisten vaakunaherrojen, joiden nimiä sanomalehdet mainitsevat,
heidän täytyi tulla hänen luokseen näkemään sellaisen miehen kasvot,
joka oli ansainnut viisikymmentä miljoonaa kuudessa viikossa. Heidän
täytyi tulla hänen luokseen myös nähdäkseen ja laskeakseen toiset sinne
tulleet, ja edelleen heidän täytyi tulla hänen luokseen siksi, että
hänellä oli ollut kyllin paljon hyvää makua ja ymmärrystä kutsuakseen
heidät ihailemaan kristillistä taulua Israelin pojan kotiin.

Hän näytti sanovan heille: "Katsokaa, minä olen maksanut puoli
miljoonaa frangia Karl Marcowitchin uskonnollisesta mestariteoksesta
'Jeesus käy veden päällä'. Ja tämä mestariteos jäisi minun luokseni, se
olisi aina minun katseltavanani juutalaisen Walterin talossa."

Hienoston keskuudessa, herttuattarien piireissä ja Jockey-klubissa
oli paljon väitelty tästä kutsusta, joka todellisuudessa ei
velvoittanut mihinkään. Sinne saattoi mennä kuten mennään katsomaan
vesivärimaalauksia herra Petit’n salonkiin. Herrasväki Walter, joka
omisti mestariteoksen, avasi vain eräänä iltana ovensa, jotta kaikki
saisivat tilaisuuden sitä ihailla. Siinä kaikki.

_La Vie Françaisessa_ oli neljäntoista päivän aikana joka aamu uutinen
joulukuun 30. päivän illanvietosta, ja lehti koetti parhaansa mukaan
kiihottaa yleisön uteliaisuutta.

Du Roy oli raivoissaan johtaja Walterin voitosta.

Hän oli pitänyt itseään rikkaana puoline miljoonineen, jonka summan hän
oli kiristänyt vaimoltaan, ja nyt hän huomasikin olevansa köyhä, kovin
köyhä, kun hän vertasi kurjaa omaisuuttaan siihen miljoonasateeseen,
joka oli langennut hänen ympärilleen, ilman että hänen osalleen oli
tullut mitään.

Hänen kateutensa ja katkeruutensa yltyi päivä päivältä. Hän oli
vihoissaan koko maailmalle, Walterille, joka ei enää ollut käynyt
hänen kotonaan, vaimolleen, joka Larochen pettämänä oli neuvonut
häntä olemaan ostamatta Marokon valtionpapereita, mutta varsinkin
hänen suuttumuksensa kohdistui ministeriin, joka oli vetänyt
häntä nenästä, joka oli käyttänyt häntä hyväkseen ja joka aterioi
hänen pöydässään kahdesti kuussa. Georges oli hänen sihteerinsä,
hänen asiamiehensä, hänen kynänsä, ja kirjoittaessaan ministerin
sanelun mukaan hän tunsi mieletöntä halua tämän kauniskiharaisen
maaseutuhurmaajan kukistamiseen. Larochen ansiot ministerinä olivat
varsin keskinkertaiset, ja säilyttääkseen salkkunsa hän oli tarkoin
varonut ilmaisemasta, että se oli täynnä kultaa. Mutta Du Roy aavisti
kullan siitä entistä huomattavasti ylhäisemmästä käyttäytymistavasta,
jota nousukasasianajaja nyt noudatti, hänen eleistään, jotka olivat
entistä vaativammat, hänen rohkeista väitteistään, hänen ehdottomasta
itseluottamuksestaan.

Laroche vallitsi nyt herrasväki Du Royn kodissa, jossa hän oli
vallannut kreivi de Vaudrecin paikan, päivät päästään puhutellen
palvelijoita kuin jonkinlainen toinen isäntä.

Georges sieti häntä, mutta vaahtosi kuin koira, joka mielellään
purisi, kun vain uskaltaisi. Sen sijaan hän oli usein tyly ja raaka
Madeleinea kohtaan, joka vain kohautteli olkapäitään ja kohteli häntä
kuin kiukuttelevaa lasta. Madeleine muuten ihmetteli hänen alituista
pahantuulisuuttaan ja sanoi usein: "En ymmärrä sinua. Aina sinä vain
valittelet. Onhan sinun asemasi loistava."

Du Roy käänsi hänelle selkänsä eikä vastannut.

Hän oli ensin ilmoittanut, ettei hän lähde johtajan juhlaan ja ettei
hän aikonut jalallaan astua tuon likaisen juutalaisen kotiin.

Kahden kuukauden ajan rouva Walter oli joka päivä kirjoittanut hänelle
ja pyytänyt häntä tulemaan luokseen tai myöntämään hänelle kohtauksen
missä tahansa, jotta hän rouva Walter olisi voinut antaa Du Roylle
ne seitsemänkymmentätuhatta frangia, jotka hän oli nuorelle miehelle
voittanut.

Du Roy ei edes vastannut, vaan heitti nämä epätoivoiset kirjeet tuleen.
Eipä silti, että hän olisi luopunut osuudestaan voittoon, mutta hän
tahtoi saattaa rouva Walterin raivoihinsa, kohdella häntä halveksuen,
polkea hänet jalkoihinsa. Rouva oli liian rikas! Du Roy tahtoi näyttää
olevansa ylpeä.

Samana päivänä, jona taulua oli määrä juhlia, Georges vastasi
Madeleinelle, jonka mielestä hän teki hyvin väärin, ellei mennyt
juhlaan:

"Anna minun olla rauhassa! Jään kotiin."

Mutta päivällisen jälkeen hän äkkiä ilmoitti:

"Ehkä sentään kannattaa alistua tuohon piinaan. Pukeudu nopeasti!"

Madeleine oli tätä odottanutkin.

"Olen valmis neljänneksen kuluttua", hän sanoi.

Du Roy vaihtoi pukua yhä jatkaen torailemistaan, ja vielä vaunuissakin
hän purki sappeaan.

Karlsburgin ruhtinaallisen hotellin suurta pihaa valaisi neljä
hehkulamppua, jotka muistuttivat neljää sinertävää kuuta pihan neljässä
nurkassa. Mahtava matto valui alas korkeilta portailta, ja jokaisella
askelmalla seisoi liveripukuinen mies liikkumattomana kuin kuvapatsas.

Du Roy murahti: "Mikä kerskuri!" Ja hän kohautti olkapäitään sydän
täynnä kateutta.

Hänen vaimonsa sanoi: "Ole vaiti ja tee niinkuin hän!" He menivät
sisään ja luovuttivat raskaat päällysvaatteensa lakeijoille, jotka
kiiruhtivat esiin.

Eteisessä oli useita naisia miehineen myös riisumassa
päällysvaatteitaan. Kuului kuiskauksia: "Tämä on suurenmoista!
Suurenmoista!"

Suunnaton eteishalli oli verhottu seinävaattein, jotka esittivät Marsin
ja Venuksen tarinaa. Oikealla ja vasemmalla kohosivat kaksiosaiset
portaat, jotka yhtyivät toisessa kerroksessa. Portaiden takorautaiset
kaiteet olivat ihmeen kauniit. Niiden iäkäs, himmeä kultaus juoksi
hienon valojuovan kaltaisena pitkin punaisten marmoriaskelmien reunaa.

Vieraiden astuessa salonkeihin heitä vastassa oli kaksi tyttöä, toinen
valko-, toinen sinipukuinen, jotka ojensivat kukkavihon naisille.
Vieraat olivat ihastuksissaan.

Salongit olivat jo täynnä väkeä.

Useimmat naiset olivat aamupäiväpuvussa tahtoen siten osoittaa, että he
olivat tulleet tänne kuin tavalliseen yksityiseen näyttelyyn. Niillä,
jotka aikoivat jäädä tanssiaisiin, olivat kaula ja käsivarret paljaina.

Rouva Walter, jota hänen ystävättärensä ympäröivät, seisoi toisessa
salongissa ja otti vastaan vieraiden tervehdyksiä. Monet eivät
tunteneet häntä, vaan kuljeskelivat kuin ainakin museossa, lainkaan
välittämättä isäntäväestä.

Nähdessään Du Royn rouva Walter kalpeni ja liikehti, aivan kuin
hän olisi tahtonut juosta hänen luokseen. Mutta kuitenkin hän jäi
paikoilleen ja odotti. Georges tervehti häntä juhlallisesti, ja
Madeleine lateli hänelle onnitteluja ja kohteliaisuuksia. Georges
jätti vaimonsa emännän luokse ja lähti harhailemaan yleisön joukkoon
kuunnellakseen kaikkia niitä ilkeyksiä, joita varmasti sanottaisiin.

Talossa oli viisi salonkia peräkkäin. Ne olivat kaikki verhotut
kallisarvoisin seinävaattein, italialaisin korutapetein tai erityylisin
ja -värisin itämaisin matoin. Seiniä peittivät vanhojen mestarien
laulut. Varsinkin pysähdyttiin ihailemaan erästä Ludvig XVI:n tyylistä
huonetta, jonkinlaista naisten kammiota, jonka seinät oli verhottu
silkillä vaaleansinistä taustaa vasten sommiteltuine ruusunnuppuineen.
Matalat, kullatut huonekalut, jotka oli verhottu samalla kankaalla kuin
seinätkin, olivat ihailtavan hienoa tekoa.

Georges tunsi kaikki kuuluisuudet, herttuatar de Terracinen ja
kreivitär de Ravanelin, kenraali, ruhtinas d’Andremont’in, kauniin
markiisitar des Dunes’in sekä monet muut naiset ja herrat, joita saa
nähdä teatterien ensi-illoissa.

Joku kosketti häntä käsivarteen, ja nuori, onnellinen ääni kuiskasi
hänen korvaansa: "Oh, siinähän te vihdoinkin olette, paha Bel-Ami!
Miksi teitä ei enää koskaan saa nähdä?"

Se oli Suzanne Walter, jonka hienot, vaaleakutrisen hiuspilven
ympäröimät emalisilmät tähysivät Georges’ia.

Georges ihastui nähdessään tytön ja puristi lämpimästi hänen kättään.
Sitten hän pyysi anteeksi: "En ole päässyt minnekään. Minulla on ollut
niin paljon puuhaa näinä parina viime kuukautena, etten ollenkaan ole
ollut ulkona."

Suzanne jatkoi vakavan näköisenä: "Se on paha, hyvin paha, hyvin paha
juttu. Olette kovin häijy meitä kohtaan, sillä me pidämme teistä, sekä
äiti että minä. Mitä minuun tulee, en kykene mihinkään ilman teitä.
Ellette ole täällä, niin menehdyn ikävään. Kuulette, että olen aivan
vilpitön. Ei teillä ole oikeutta kadota sillä tapaa. Antakaa minulle
käsivartenne, niin vien teidät katsomaan tauluamme 'Jeesus käy veden
päällä'. Se on tuolla kaukana kasvihuoneen takana. Isä on asettanut
sen sinne, jotta ihmisten olisi pakko kulkea kaikkien huoneiden läpi.
Merkillistä, kuinka kauheasti isä tahtoo komeilla tällä hotellilla."

He menivät hitaasti ihmisjoukon lävitse. Vieraat kääntyivät katsomaan
tuota komeaa miestä ja tuota viehättävää nukkea.

Eräs tunnettu maalari sanoi: "Katsokaa! Siinäpä kaunis pari. Todella
ilo nähdä tuollaista!"

Georges ajatteli: "Jos olisin ollut oikein nerokas, niin olisin
mennyt naimisiin tämän tytön kanssa. Olisihan se voinut hyvin käydä
päinsä! Miksi en tullut sitä ajatelleeksi? Kuinka saatoin viehättyä
tuohon toiseen? Olin aasi! Ihminen toimii aina liiaksi hätiköiden eikä
ajattele mitään."

Ja kateus, katkera kateus hiipi hänen sieluunsa pisara pisaralta
kuin sappi, joka turmeli hänen kaiken ilonsa ja teki hänen elämänsä
sietämättömäksi.

Suzanne sanoi: "Käykää meillä usein, Bel-Ami! Voimme hullutella
yhdessä, nyt kun isä on niin rikas. Huvittelemme oikein mielettömästi!"

Yhä hautoen ajatuksiaan Du Roy vastasi: "Oh, te menette nyt pian
naimisiin! Menette naimisiin jonkun kauniin, köyhänlaisen prinssin
kanssa, ja sitten emme koskaan enää tapaa toisiamme, me kaksi."

Suzanne huudahti vilpittömällä äänellä: "Oh, ei, ei, vielä! Tahdon
saada jonkun, josta pidän, jonkun, josta pidän paljon, josta pidän ihan
täydellisesti. Minä olen kylliksi rikas kahta varten."

Du Roy hymyili ivallista ja ylpeää hymyä ja alkoi luetella ohi
kulkevien ihmisten nimiä, ylhäisaatelisten, jotka olivat myyneet
ruosteiset arvonimensä Suzannen kaltaisille rikkaiden rahamiesten
tyttärille ja jotka nyt elivät vaimoineen tai ilman heitä, mutta
vapaina, hävyntuntoa vailla, tunnettuina ja arvossapidettyinä.

Hän lopetti: "Ei kulu kuuttakaan kuukautta, ennen kuin olette
takertunut johonkin noista makupaloista. Teistä tulee rouva
markiisitar, rouva herttuatar tai rouva ruhtinatar, ja silloin katsotte
minuun vain olkanne ylitse, arvoisa pikku neiti."

Suzanne läimäytti häntä harmissaan käsivarteen viuhkallaan ja vannoi,
että hän menisi naimisiin vain sydämensä äänen kutsusta.

Du Roy nauroi: "Saammepa nähdä, te olette aivan liian rikas."

Suzanne sanoi: "Mutta olettehan tekin saanut periä."

Du Roy huokaisi säälivästi: "Siitä ei kannata puhua. Tuskin
kahtakymmentätuhatta korkoja. Se ei ole paljon näinä aikoina."

"Mutta rouvannehan on saanut periä yhtä paljon."

"Niin. Yhteensä miljoona. Neljäkymmentätuhatta korkoja. Mutta sillä
summalla emme ole voineet hankkia edes omia vaunuja."

He tulivat viimeiseen salonkiin, ja heidän edessään avautui iso
talvipuutarha. Se oli täynnä korkeita troopillisia puita, joiden
juurella kasvoi harvinaisia kukkia. Kun astui tämän tumman vihreyden
alle, jonne valo virtasi kuin hopeisen veden lävitse, tunsi vastaansa
lehahtavan kostean mullan viileyden ja hajuvesien raskaan tuoksun.
Puutarha aiheutti suloisen ja harvinaisen tunteen, epäterveen ja
viehättävän, keinotekoisen, kiihdyttävän ja veltostavan. Käytävien
matot, vihreät kuin sammal, kulkivat kahden tiheän pensasaidan
välissä. Äkkiä Du Roy huomasi vasemmalla, laajan palmukatoksen alla,
ison valkoisen marmorialtaan, jossa olisi voinut vaikka uida ja jonka
rannoilla neljä kookasta, hollantilaisesta posliinista tehtyä joutsenta
ruiskutti vettä puoliavoimesta nokastaan.

Altaan pohjalle oli siroteltu kultahiekkaa, ja vedessä ui isoja
punaisia kaloja, kummallisia, rumia kiinalaisia kaloja, joilla oli
ulkonevat silmät ja sinireunaiset evät. Ne olivat jonkinlaisia meren
mandariineja, jotka uiskennellessaan tai levätessään kultaista
taustaansa vasten, muistuttivat kaukaisen kotiseutunsa omituisia
korukirjailuja.

Sanomalehtimies pysähtyi sydän jyskyttäen. Hän sanoi itsekseen: "Tämä
on loistoa! Tällaisessa talossa ihmisen on asuttava. Tänne on tullut
muita. Minkä tähden minäkin en voisi tulla?" Hän ajatteli mahdollisia
keinojaan, mutta kun hän huomasi, ettei mikään niistä kelvannut, hän
suuttui voimattomuudestaan.

Hänen seuralaisensa ei enää puhunut, vaan näytti miettiväiseltä. Du
Roy katseli häntä sivulta ja ajatteli: "Ei tarvitsisi muuta kuin mennä
naimisiin tuon pienen elävän marionetin kanssa."

Mutta äkkiä Suzanne näytti jälleen havahtuvan: "Pitäkää varanne!"
hän sanoi ja vei Georgesin heidän tiellään olevan joukon lävitse ja
käännytti hänet äkkiä oikealle.

Keskellä kummallisia kasveja, jotka kohottivat kohti korkeutta
väriseviä, hajasormisia kämmeniä muistuttavia lehtiään, näkyi veden
päällä liikkumaton mies.

Vaikutus oli yllättävä. Taulu, jonka sivuja peitti elävä vihreys,
näytti mustalta aukolta, josta avautui satumainen, äärettömän kaunis
perspektiivi.

Täytyi katsoa tarkkaan ymmärtääkseen. Kehys leikkasi poikki veneen,
jossa apostolit istuivat lyhdyn vinojen säteiden valaisemina. Lyhtyä
piteli veneen laidalla istuva apostoli, ja se valaisi lähestyvää
Jeesusta.

Vapahtaja käveli aallon harjalla, joka näytti nöyrästi hyväilevän
jumalallista jalkaa ja hiljaa taipuvan sen alla. Kaikki oli pimeää
Jumal’ihmisen ympärillä. Vain tähdet paloivat taivaalla.

Apostolien hämmästyksen vääristämät kasvot häämöttivät lyhdyn heikossa
valonkajeessa yhden opetuslapsista näyttäessä tuolla lyhdyllä Herraa
tovereilleen.

Se oli todella mahtava, harvinainen, suuren mestarin taideluoma. Se oli
niitä teoksia, jotka tärisyttävät ajatuksiamme ja lahjoittavat meille
unelmia vuosikausiksi.

Ihmiset, jotka sitä katselivat, seisoivat ensin hiljaa ja poistuivat
sitten ajattelevaisina puhuen vain tästä maalauksesta.

Du Roy katseli sitä hetken ja huomautti: "On kyllä hauskaa, kun on
varaa ostaa tuollaisia koristuksia."

Mutta kun ihmiset tunkeilivat ja tyrkkivät saadakseen nähdä, hän alkoi
pyrkiä pois, pitäen koko ajan kainalossaan Suzannen pientä kättä, jota
hän silloin tällöin vähän puristi.

Suzanne kysyi: "Ettekö haluaisi vähän samppanjaa. Mennäänpä
tarjoiluhuoneeseen. Sieltä löydämme isän."

Ja he menivät hitaasti läpi kaikkien salonkien, joissa ihmisjoukot,
julkisten juhlallisuuksien hieno yleisö, kohisivat myrskyisen meren
tavoin.

Georges oli äkkiä kuulevinaan jonkun sanovan:

"Tuossa ovat Laroche ja Rouva Du Roy." Sanat hipaisivat hänen korvaansa
kuin tuulen tuomat kaukaiset äänet. Mistä ne tulivat?

Hän katsoi joka taholle ja huomasikin vaimonsa, joka kulki ohitse
ministerin käsikoukussa. He puhuivat hyvin hiljaa ja katselivat
toisiaan silmiin tuttavallisesti hymyillen.

Georges oli huomaavinaan, että heitä vilkuiltiin naureskellen, ja hänet
valtasi karkea mieletön halu heittäytyä heidän kimppuunsa ja iskeä
heitä nyrkeillään.

Madeleine teki hänet naurettavaksi. Hän tuli ajatelleeksi Forestier’ta.
Ihmiset ehkä sanoivat: "Aisankannattaja Du Roy." Mikä Madeleine
oikeastaan oli? Vain pieni, sangen viekas nousukas, jolla ei ollut
mitään erikoisia lahjakkuutta. Du Royn luokse tultiin, koska häntä
pelättiin, koska aavistettiin hänen voimansa, mutta siitä huolimatta
rohjettiin vapaasti juoruta pienestä sanomalehtimiesperheestä. Hän ei
koskaan pääsisi pitkälle tämän naisen rinnalla, joka aina teki hänen
kotinsa epäilyttäväksi, joka aina saattoi itsensä huonoon huutoon,
jonka koko olemus osoitti, että hän oli juonittelija. Madeleinesta
saattoi helposti tulla pahka hänen jalkaansa. Ah! Jospa hän vain olisi
uskaltanut, jospa hän vain olisi tietänyt! Kuinka kokonaan toisenlaista
peliä hän olisi pelannut ja kuinka paljon ankarampaa! Kuinka kauniin
liiton hän olisikaan voinut solmia pikku Suzannen kanssa! Kuinka hän
oli saattanutkin olla niin sokea, ettei hän ollut sitä käsittänyt?

He tulivat ruokasaliin, suunnattoman isoon huoneeseen, joka oli
koristeltu marmoripilarein ja jonka seiniä verhosivat gobelinit.

Walter huomasi kronikoitsijansa ja hyökkäsi puristamaan hänen käsiään.
Hän oli aivan juopunut ilosta: "Oletteko nähnyt? Sano, Suzanne, oletko
näyttänyt hänelle kaiken? Eikö olekin paljon väkeä, vai mitä, Bel-Ami?
Oletteko huomannut ruhtinas de Guerchea? Hän kävi täällä juuri äsken
juomassa lasin viiniä."

Sitten hän syöksyi senaattori Rissolinin luo. Tämä laahasi velttoa
rouvaansa, joka oli pyntätty kuin markkinakoju.

Eräs herra tervehti Suzannea, pitkä laiha herra, jolla oli vaalea
poskiparta. Hän oli vähän kaljupäinen ja muuten niiden maailmanmiesten
kaltainen, joita näkee kaikkialla. Georges kuuli tytön nimittävän
herrasmiestä markiisi de Cazolles’iksi ja tuli äkkiä mustasukkaiseksi.
Kauanko Suzanne oli tuon miehen tuntenut? Varmasti siitä asti, jolloin
suuri omaisuus oli tullut taloon. Georges vainusi miehessä kosijaa.

Joku tarttui hänen käsivarteensa. Se oli Norbert de Varenne. Vanha
runoilija kierteli vieraiden joukossa kuluneessa puvussaan ja hiukset
rasvaisina. Hän oli väsyneen ja välinpitämättömän näköinen.

"Tätä he sanovat ilonpidoksi", hän sanoi. "Pian alkaa tanssi, sitten
mennään levolle, ja pikkutytöt ovat tyytyväisiä. Ottakaa vähän
samppanjaa, se on mainion hyvää."

Hän antoi tarjoilijan täyttää lasinsa ja kilisti Du Royn kanssa, joka
oli ottanut toisen lasin: "Juon hengen maljan, hengen, jonka rinnalla
miljoonat ovat mitättömiä."

Sitten hän lisäsi lempeällä äänellä: "Eipä silti, että miljoonat
minua häiritsisivät ollessaan toisten hallussa tai etten soisi niitä
ihmisille. Panen vain periaatteesta vastalauseeni."

Georges ei kuunnellut häntä. Hän katseli, minne Suzanne oli joutunut.
Tyttö oli juuri kadonnut markiisi de Cazolles’in seurassa. Hän jätti
äkkiä Norbert de Varennen ja alkoi hakea nuorta tyttöä.

Tiheä ihmisjoukko, joka tungeskeli tarjoilupöydän ympärillä, oli
hänen tiellään. Päästyään vihdoinkin sen lävitse hän huomasi edessään
herrasväki de Marellen.

Hän tapaili säännöllisesti rouvaa, mutta herra de Marellea hän ei ollut
nähnyt pitkiin aikoihin, ja tämä tarttui molemmin käsin hänen käsiinsä
sanoen: "En voi tehdä kylliksi kiittää siitä hyvästä neuvosta, jonka
annoitte minulle Clotilden kautta. Ansaitsin lähes satatuhatta frangia
Marokon papereilla. Siitä minun on kiitettävä teitä. Voi todella sanoa,
että te olette korvaamaton ystävä."

Herrat kääntyivät katsomaan hienopukuista, ruskeatukkaista Clotildea.
Du Roy vastasi: "Vastalahjaksi tästä palveluksesta, rakas ystävä, otan
vaimonne, toisin sanoen tarjoan hänelle käsivarteni. Aviopuolisot on
aina pysytettävä erillään."

Herra de Marelle kumarsi: "Olette oikeassa. Jos kadotan teidät
näkyvistäni, niin löydämme toisemme täällä tunnin kuluttua."

"Päätetty."

Ja molemmat nuoret sukeltautuivat ihmisjoukkoon. Aviomies seurasi heitä
etäältä. Clotilde toisteli: "Onnenpoikia, nämä Walterit! Merkitsee
sentään jotakin, kun on liikeälyä."

Georges vastasi: "Mitä vielä! Tarmokkaat miehet menestyvät aina tavalla
tai toisella."

Clotilde jatkoi: "Ja kaksi tytärtä, kummallakin kaksi- tai
kolmekymmentä miljoonaa! Lukuun ottamatta sitä, että Suzanne on kaunis."

Du Roy ei vastannut. Häntä kiusasi saada kuulla omia ajatuksiaan toisen
suusta.

Clotilde ei vielä ollut nähnyt taulua. Du Roy ehdotti, että he
menisivät sitä katsomaan. He huvittelivat panettelemalla ihmisiä,
laskemalla leikkiä tuntemattomista kasvoista. Saint-Potin kulki
aivan heidän ohitseen. Hänellä oli suuri joukko kunniamerkkejä
frakkinsa rintapielessä. Se huvitti heitä suuresti. Eräällä vanhalla
suurlähettiläällä, joka kulki Saint-Potinin perässä, oli kunniamerkkejä
paljon vähemmän.

Du Roy huudahti:

"Sekalainen seurakunta!"

Boisrenard, joka puristi hänen kättään, oli myös koristanut
napinreikänsä sillä vihreänkeltaisella nauhalla, joka oli ollut hänen
rintapielessään Du Royn kaksintaistelussa.

Varakreivitär de Percemur, valtavana ja täynnä koristuksia, istui
puhelemassa erään herttuan kanssa pienessä Ludvig XVI:n tyylisessä
kammiossa.

Georges mutisi: "Rakkauskohtaus!" Mutta talvipuutarhan toisessa päässä
hän huomasi jälleen vaimonsa, joka istui Laroche-Mathieun vieressä.
Molemmat peitti melkein kokonaan ryhmä kasveja. He näyttivät sanovan:
"Olemme asettuneet tänne kaikkien näkyviin. Sillä me välitämme vähät
siitä, mitä ihmiset sanovat."

Rouva de Marelle tunnusti, että Karl Marcowitchin Jeesus oli hyvin
mielenkiintoinen. He palasivat takaisin. Aviomies oli kadonnut
tungoksessa.

Du Roy kysyi: "Onko Laurine yhä vihainen minulle?"

"Hän on aivan samanlainen. Hän ei tahdo nähdä sinua, ja jos sinusta
puhutaan, hän menee tiehensä."

Du Roy ei vastannut mitään. Pikkutytön äkillinen vihamielisyys teki
hänet alakuloiseksi ja surulliseksi.

Suzanne yllätti heidät eräällä ovella ja huusi:

"Ah! Siinähän te olette! Kuulkaa, Bel-Ami, teidän on nyt jäätävä
yksiksenne. Aion ryöstää teiltä kauniin Clotilden näyttääkseni hänelle
huoneeni."

Ja molemmat naiset menivät omille teilleen nopein askelin ja
kiemurtelevin liikkein, joita naiset osaavat käyttää tungoksessa.

Melkein heti kuiskasi eräs ääni: "Georges!" Se oli rouva Walter. Hän
jatkoi hyvin hiljaa: "Oh, kuinka voitte olla niin kauhean julma minua
kohtaan! Annatte minun kärsiä aivan tarpeettomasti. Pyysin Suzannen
ottamaan haltuunsa seuralaisenne voidakseni sanoa teille jonkin sanan.
Kuulkaa, on välttämätöntä... aivan välttämätöntä, että saan puhua
kanssanne tänä iltana... tai muuten... tai muuten... ette tiedä,
mitä voin tehdä. Menkää talvipuutarhaan. Vasemmalla näette oven, ja
siitä menette ulos puistoon. Seuratkaa käytävää, joka kulkee suoraan
eteenpäin. Sen päässä on lehtimaja. Odottakaa minua siellä kymmenen
minuutin kuluttua. Ellette tee sitä, niin vannon, että toimeenpanen
julkisen häväistyksen, täällä, nyt heti!"

Du Roy vastasi ylhäisesti:

"Olkoon menneeksi. Kymmenen minuutin kuluttua olen neuvomassanne
paikassa."

He erosivat. Mutta Du Roy oli vähällä joutua Jacques Rivalin pauloihin,
joka tarttui häntä käsivarteen ja kertoi hänelle joukon juttuja
iloisen näköisenä. Hän nähtävästi tuli tarjoiluhuoneesta. Vihdoin Du
Royn onnistui jättää hänet herra de Marellen haltuun, jonka hän löysi
kahden oven välistä, ja sitten hän pakeni. Hänen täytyi kuitenkin vielä
kerran olla varuillaan, jotteivät hänen vaimonsa ja Laroche näkisi
häntä. Hän onnistui, sillä molemmat näyttivät olevan hyvin kiintyneet
keskusteluunsa, ja pian hän oli puistossa.

Kylmä ilma otti hänet vastaan kuin jäinen suihku. Hän ajatteli: "Hitto,
täällähän vilustuu", ja hän sitoi nenäliinan suojaksi kauluksensa
ympärille. Sitten hän alkoi hitaasti kulkea pitkin käytävää,
nähden vain vaivoin eteensä, koska hän juuri oli tullut salonkien
häikäisevästä valosta.

Hän erotti oikealla ja vasemmalla lehdettömiä puita, joiden ohuet oksat
natisivat. Oksien välistä pilkisti harmaana hotellin ikkunoiden valo.
Edessään keskellä tietä hän huomasi jotakin valkoista, ja rouva Walter,
käsivarret ja olkapäät paljaina, sopersi värisevin äänin:

"Ah, vihdoinkin tulet! Haluatko ihan surmata minut?"

Du Roy vastasi levollisesti:

"Pyydän, ei mitään kohtauksia, tai menen heti tieheni."

Rouva Walter oli heittäytynyt hänen kaulaansa ja sanoi huulet nuoren
miehen suuta hipoen:

"Mutta mitä olen sinulle tehnyt? Sinä käyttäydyt minua kohtaan kuin
olisin rikollinen. Sano, mitä olen sinulle tehnyt?"

"Sinä solmit hiuksiasi minun nappeihini viime kerralla tavatessamme, ja
se oli vähällä aiheuttaa välien särkymisen vaimoni ja minun välillä."

Rouva Walter hämmästyi, mutta ravisti sitten päätään: "Oh, sinun
rouvasi ei sellaisesta välittäisi! Joku rakastajattaristasi kai pani
toimeen jonkin kohtauksen."

"Minulla ei ole rakastajatarta."

"Ole vaiti! Mutta miksi et enää koskaan tule minua tapaamaan? Miksi
et enää koskaan tule päivälliselle luokseni, vaikkapa vain kerran
viikossa? Oh, miten kauheasti kärsin! Rakastan sinua niin, etten
voi ajatella mitään muuta kuin sinua, niin, etten voi nähdä mitään
näkemättä edessäni sinua, niin etten uskalla lausua sanaakaan pelosta,
että lausuisin sinun nimesi! Sinä et ymmärrä sitä, sinä! Minusta
tuntuu, kuin olisin kytketty joihinkin kynsiin, suljettu johonkin
säkkiin! Sinun muistosi ei päästä minua vapaaksi koskaan, se kuristaa
minua, repii rikki jotakin täällä rintani alla, murskaa jalkani, niin
ettei minulla enää ole voimia kulkea. Ja koko päivän minä makaan kuin
eläin sohvalla ja ajattelen vain sinua."

Du Roy katseli häntä hämmästyneenä. Hänen edessään ei enää ollut
se kömpelö, tyttömäinen homsottaja, jonka hän oli tuntenut, vaan
rakastunut ja epätoivoinen nainen, joka saattoi tehdä mitä tahansa.

Georges’in aivoissa syntyi kuitenkin hämärä mielijohde ja hän vastasi:

"Rakkaani, rakkaus ei ole ikuinen. Me otamme toisemme ja jätämme
toisemme. Mutta kun sitä kestää niin kauan kuin meidän välillämme, se
muuttuu hirveän latteaksi. Minä en enää tahdo. Siinä kuulet totuuden.
Mutta jos lupaat tulla järkeväksi, ottaa minut vastaan kuin ystävän ja
kohdella minua kuin ystävää, niin tulen takaisin kuin ennenkin."

Rouva Walter laski molemmat kätensä Georges’in mustan hännystakin
rintamuksille ja kuiskasi:

"Lupaan mitä tahansa, kunhan vain saan nähdä sinut jälleen."

"Siis sovittu", Georges sanoi. "Olemme ystävät, siinä kaikki."

Rouva Walter sopersi:

"Siis sovittu." Sitten hän ojensi huulensa Georges’ia kohden: "Vielä
yksi suudelma... viimeinen."

Georges kielsi lempeästi.

"Ei, meidän on pidettävä sopimuksemme."

Rouva Walter kääntyi ja pyyhki pois pari kyyneltä. Sitten hän
veti povestaan esiin paperikäärön, joka oli sidottu punaisella
silkkinauhalla ja jonka hän ojensi Du Roylle:

"Ota tämä. Siinä on sinun osuutesi Marokon jutun voitosta. Olin niin
iloinen saadessani ansaita sen sinulle. Ota se toki..."

Du Roy halusi kieltäytyä: "Ei, noita rahoja en ota vastaan."

Rouva Walter kiihtyi: "Oh, et tahdo tehdä minulle enää edes sitä
palvelusta! Nehän ovat sinun, vain sinun! Ellet ota niitä, niin heitän
ne katuojaan. Ethän sentään sitä tahdo, Georges?"

Du Roy otti tuon pienen käärön ja työnsi sen taskuunsa.

"Meidän täytyy mennä sisään", hän sanoi. "Sinä voit saada
keuhkotulehduksen."

Rouva Walter mutisi: "Olisikin parempi, jos saisin kuolla." Hän
tarttui Du Royn käteen, suuteli sitä intohimoisesti, hurjistuneen
epätoivoisesti ja lähti sitten juoksemaan taloa kohden.

Du Roy palasi hitaasti ja miettiväisenä takaisin. Hän tuli
talvipuutarhaan pää pystyssä ja hymy huulilla.

Hänen vaimonsa ja Laroche eivät enää olleet siellä. Vierasjoukot
alkoivat huveta. Nähtävästi ei aiottu jäädä tanssiin. Hän huomasi
Suzannen, joka kulki käsityksin sisarensa kanssa. He tulivat molemmat
hänen luokseen pyytääkseen häntä tanssimaan ensimmäisen katrillin
kreivi de Latour-Yvelinin kanssa.

Du Roy hämmästyi:

"Vielä yksi, kuka hän on?"

Suzanne vastasi vähän pahanilkisesti:

"Hän on eräs sisareni uusi ystävä."

Rose punastui ja sopersi:

"Sinä olet paha, Suzanne. Ei hän ole enemmän minun kuin sinunkaan
ystäväsi."

Du Roy hymyili: "Kyllä ymmärrän."

Rose käänsi heille vihoissaan selkänsä ja katosi.

Du Roy tarttui tuttavallisesti toisen tytön käsivarteen ja sanoi
hyväilevällä äänellään: "Kuulkaahan, pikkuiseni, pidättekö minua
ystävänänne?"

"Tottakai, Bel-Ami."

"Luotatteko minuun?"

"Täydellisesti."

"Muistatteko, mitä äsken teille sanoin?"

"Mistä asiasta?"

"Naimisiinmenostanne, tai oikeammin siitä miehestä, joka menee
naimisiin kanssanne."

"Kyllä muistan."

"No, lupaatteko minulle erään seikan?"

"Kyllä. Mutta minkä seikan?"

"Että kysytte joka kerran minulta neuvoa, kun joku pyytää kättänne, ja
ettette hyväksy ketään, ennen kuin olette kuullut minun mielipiteeni."

"Lupaan kernaasti."

"Tämä on meidän kahden salaisuus. Ei sanaakaan tästä isällenne tai
äidillenne!"

"Ei sanaakaan."

"Vannotteko sen?"

"Vannon."

Rival saapui huolestuneen näköisenä: "Neiti, isänne on kysellyt teitä
tanssiin."

Suzanne sanoi: "Tulkaa, Bel-Ami."

Mutta Du Roy kieltäytyi, sillä hän oli päättänyt heti lähteä kotiin
saadakseen olla yksinään ja ajatella. Hän oli saanut kokea liian paljon
uutta, ja hän ryhtyi etsimään vaimoaan. Hetken kuluttua hän näki hänet
tarjoiluhuoneessa juomassa suklaata kahden tuntemattoman herrasmiehen
seurassa. Madeleine esitti miehensä mainitsematta herrojen nimiä.

Hetken kuluttua Du Roy kysyi:

"Joko lähdemme?"

"Kuten haluat."

Madeleine otti hänen käsivartensa, ja he kulkivat salonkien lävitse,
joissa ihmisjoukot alkoivat harventua.

Madeleine kysyi: "Missä rouva Walter on? Haluaisin sanoa hyvästi."

"Se on tarpeetonta. Hän vain koettaisi saada meidät jäämään
tanssiaisiin, ja minä puolestani olen saanut tarpeekseni."

"Se on totta, olet oikeassa."

He olivat vaiti koko matkan. Mutta heti tultuaan huoneeseensa Madeleine
sanoi hymyillen, riisumatta edes harsoaan:

"Etpä tiedä, mikä yllätys minulla on sinulle."

Du Roy murahti äreästi:

"Mikä sitten?"

"Arvaa!"

"En viitsi vaivautua."

"No! Ylihuomenna on tammikuun ensimmäinen päivä."

"Niin on."

"Silloin annetaan uudenvuodenlahjoja."

"Aivan oikein."

"Tässä on sinun lahjasi. Laroche antoi sen sinulle äsken." Hän antoi Du
Roylle pienen mustan laatikon, joka muistutti jalokivirasiaa.

Du Roy avasi sen välinpitämättömästi ja näki Kunnialegioonan ristin.

Hän kalpeni hiukan, mutta hymyili sitten ja sanoi: "Olisin mieluummin
ottanut kymmenen miljoonaa. Tämä ei maksa hänelle paljoakaan."

Madeleine oli odottanut ilonpurkausta ja loukkautui nyt hänen
kylmyydestään:

"Sinä olet todella kummallinen. Sinulle ei kelpaa nykyään mikään."

Du Roy vastasi levollisesti: "Mies lyhentää vain velkaansa. Hän on
velkaa minulle paljon enemmän."

Madeleine ihmetteli hänen äänensävyään ja jatkoi: "Se on kuitenkin
sievä saavutus sinun iälläsi."

Du Roy selitti: "Kaikki on suhteellista. Olisin tänään voinut saavuttaa
enemmänkin."

Hän otti rasian ja pani sen avoimena uuninkulmalle sekä katseli hetken
siinä olevaa kimaltelevaa tähteä. Sitten hän jälleen sulki sen kannen
ja istuutui olkapäitään kohauttaen sängylle.

Tammikuun ensimmäisen päivän _L’Officiel_-lehti julkaisi todella
tiedonannon, että herra Prosper-Georges Du Roy, sanomalehdentoimittaja,
oli erinomaisista ansioista nimitetty Kunnialegioonan ritariksi. Hänen
nimensä oli painettu kahdeksi sanaksi, mikä miellytti Georges’ia
enemmän kuin itse ritarimerkki.

Tuntia myöhemmin kuin hän oli lukenut tämän virallisen tiedonannon,
hän sai kirjeen rouva Walterilta, joka pyysi häntä ja hänen vaimoaan
saapumaan tapahtuman juhlimiseksi päivälliselle samana iltana. Hän
epäröi muutaman minuutin, heitti sitten tuleen tuon kirjeen, joka oli
laadittu monella tapaa ymmärrettäväksi, ja sanoi Madeleinelle:

"Tänä iltana menemme Walterille päivälliselle."

Madeleine hämmästyi: "Niinkö! Ja minä kun luulin, ettet sinä enää
koskaan menisi heidän luokseen."

Georges vain murahti: "Olen muuttanut mielipidettä."

Heidän tullessaan rouva Walter istui yksinään pienessä Ludvig
XVI:n tyylisessä huoneessa, jonka hän oli valinnut yksityiseksi
vastaanottohuoneekseen. Hän oli pukeutunut mustiin, ja hänen hiuksensa
oli puuteroitu, mikä teki hänet ihastuttavan näköiseksi. Kaukaa hän
vaikutti vanhalta, läheltä nuorelta, ja kun katseli häntä tarkoin, hän
oli miellyttävä ansa silmille.

"Oletteko saanut surua?" Madeleine kysyi.

Hän vastasi surullisesti: "Tavallaan. En ole kadottanut ketään
omaistani. Mutta olen tullut siihen ikään, jolloin ihminen suree omaa
elämäänsä. Olen tänään mustissa vihkiäkseni tämän suruni. Mutta sitten
kannan sen vain sydämessäni."

Du Roy ajatteli: "Tuleekohan hän pitämään tuon päätöksensä?"

Päivällinen muodostui vähän jäykäksi. Vain Suzanne lörpötteli
lakkaamatta. Rose näytti olevan huolissaan. Sanomalehtimies sai
osakseen paljon onnitteluja.

Illan kuluessa käyskenneltiin ja juteltiin salongeissa ja
talvipuutarhassa. Du Royn kulkiessa viimeisenä rouva Walterin kanssa
tämä nykäisi häntä käsivarresta.

"Kuulkaa", hän sanoi hiljaa. "En koskaan enää puhu teille siitä
asiasta. Mutta käykää luonani, Georges. Kuulettehan, etten enää
sinuttele teitä. Minun on mahdotonta elää ilman teitä, mahdotonta.
Tunnen teidän läsnäolonne, te jäätte silmiini, sydämeeni, ruumiiseeni
koko päiväksi ja koko yöksi. On kuin olisitte antanut minulle juoman,
joka kuluttaa minut sisäisesti repaleiksi. En kestä enää. Ei. En kestä.
Olen tehnyt tukkani valkoiseksi osoittaakseni sen teille, mutta tulkaa
luokseni, tulkaa joskus, tulkaa ystävänä."

Hän oli tarttunut Du Royn käteen, puristi sitä, lävisti kynsillään
hänen ihonsa.

Du Roy vastasi levollisesti: "Onhan se sovittu. Siitä asiasta ei enää
kannata puhua. Näettehän, että tulin heti tänään saatuani kutsunne."

Walter, joka oli kulkenut edellä molempien tyttäriensä ja Madeleinen
kanssa, odotti Du Royta Jeesuksen kuvan luona. "Kuvitelkaahan", hän
sanoi nauraen, "että eilen löysin vaimoni täällä polvillaan. Hän oli
kuin kirkossa. Hän suoritti katumusharjoituksiaan. Sainpa hyvän naurun!"

Rouva Walter vastasi lujalla äänellä, jossa väreili pidätelty liikutus:
"Hän on se Vapahtaja, joka pelastaa sieluni. Hän antaa minulle
rohkeutta ja voimaa joka kerralla, kun katson häneen."

Ja hän pysähtyi vetten päällä kävelevän Kristuksen eteen ja kuiskasi:
"Kuinka kaunis hän on! Kuinka he ovatkaan peloissaan ja kuinka he
rakastavatkaan häntä, nuo miehet! Katsokaa hänen päätään, hänen
silmiään, katsokaa, kuinka vaatimaton hän on ja samalla kuinka
yliluonnollinen!"

Suzanne huudahti: "Mutta hän on teidän näköisenne, Bel-Ami! Hän on
aivan varmasti teidän näköisenne. Jos teillä olisi parta tai jos hänen
leukansa olisi ajeltu, niin olisitte molemmat aivan yhdennäköiset.
Tosiaankin, yhdennäköisyys on ihan ilmeinen!"

Ja hän tahtoi, että Du Roy asettuisi aivan taulun viereen, ja kaikkien
täytyi todella tunnustaa, että molemmat kasvot muistuttivat toisiaan.

Kaikki hämmästyivät. Walter piti asiaa hyvin kummallisena. Madeleine
selitti hymyillen, että Jeesus oli sentään paljon miehekkäämmän
näköinen.

Rouva Walter seisoi liikkumattomana ja tuijotti silmiään räpäyttämättä
Kristuksen kuvan vieressä olevia rakastajansa kasvoja. Hänen kasvonsa
olivat muuttuneet yhtä valkeiksi kuin hänen hiuksensa.



8


Pitkin kevättalvea Madeleine ja Georges Du Roy kävivät usein herrasväki
Walterin luona. Georges söi siellä päivällistä monesti yksinäänkin, kun
Madeleine valitti väsymystä ja jäi kotiin.

Du Roy oli valinnut perjantain vakinaiseksi päiväkseen, eikä rouva
Walter koskaan kutsunut muita vieraita sinä iltana. Se kuului
Bel-Amille, vain hänelle. Päivällisen jälkeen pelattiin korttia
tai ruokittiin kiinalaisia kaloja ja elettiin ja huviteltiin kuten
perheissä on tapana. Monesti rouva Walter oli jonkin oven takana tai
jossakin pimeässä nurkassa, puunrungon suojassa talvipuutarhassa,
kiihkeästi syleillyt nuorta miestä, puristanut häntä kaikin voimin
rintaansa vasten ja kuiskannut hänen korvaansa: "Rakastan sinua!...
Rakastan sinua!... Rakastan sinua kuolemaani asti!" Mutta Du Roy oli
aina kylmästi työntänyt hänet luotaan ja vastannut kuivasti: "Jos nyt
jälleen aloitatte, niin en tule tänne enää koskaan."

Maaliskuun lopussa alettiin äkkiä puhua molempien tyttärien
naimisiinmenosta. Rose, sanottiin, menisi naimisiin kreivi de
Latour-Yvelinin kanssa ja Suzanne markiisi de Cazolles’in kanssa.
Molemmat herrat olivat tulleet talon uskotuiksi ystäviksi, joille
myönnettiin erikoisia etuja ja erikoisia oikeuksia.

Georges ja Suzanne olivat solmineet jonkinlaisen toverillisen ja vapaan
ystävyyssuhteen. He juttelivat tuntikausia, pilailivat keskenään
kaikista ihmisistä ja näyttivät miellyttävän toisiaan suuresti.

He eivät olleet koskaan puhuneet nuoren neidon mahdollisesta
avioliitosta tai kosijoista, joita ilmautui.

Kun johtaja eräänä aamupäivänä oli vienyt Du Royn kotiinsa aamiaiselle,
rouva Walter kutsuttiin aterian jälkeen erään muotikauppiaan luokse.
Silloin Georges sanoi Suzannelle: "Tulkaapa ruokkimaan punakaloja."

He ottivat kumpikin pöydältä mukaansa ison leivänkimpaleen ja menivät
talvipuutarhaan.

Pitkin marmorialtaan reunaa oli permannolle pantu tyynyjä, joille
saattoi asettua polvilleen ja päästä siten lähemmäksi kaloja.
Molemmat nuoret valitsivat itselleen tyynyn ja alkoivat heittää
kaloille leipäpalloja, joita he pyörittivät sormiensa välissä. Heti
heidät huomattuaan kalat tulivat lähemmäksi heilauttaen pyrstöjään,
liikutellen edestakaisin eviään, mulautellen isoja ulkonevia silmiään,
pyörähdellen ympäri, sukellellen pohjaan tavoittaakseen pyöreän,
vajoavan saaliinsa ja ilmestyen jälleen lähelle pintaa odottamaan uutta
makupalaa.

Nuo pienet pedot tekivät naurettavia liikkeitä suullaan sekä kiivaita,
nopeita hyppyjä ja omituisia kuperkeikkoja. Ne piirtyivät pohjan
kultahiekkaa vasten punaisina viiruina, jotka kiitivät kuin tulenliekit
pitkin läpikuultavaa vettä, ja pysähtyessään ne paljastivat eviänsä
reunustavan sinisen verkon.

Georges ja Suzanne näkivät omat kasvonsa vedessä ja hymyilivät
kuvilleen.

Äkkiä Georges sanoi matalalla äänellä: "Ei ole kaunista; Suzanne,
salailla minulta asioita."

Suzanne kysyi: "Mitä tarkoitatte, Bel-Ami?"

"Muistatteko, mitä lupasitte minulle tässä samassa paikassa tuon juhlan
aikana?"

"Enpä oikein muista."

"Lupasitte kysyä minulta joka kerralla, kun joku pyytäisi kättänne."

"No?"

"No, joku on pyytänyt kättänne."

"Kuka?"

"Sen tiedätte itse varsin hyvin."

"En, voin vaikka vannoa."

"Ettekö muka tiedä! Tuo itserakas markiisi de Cazolles!"

"Hän ei ole lainkaan itserakas."

"Mahdollisesti ei, mutta tyhmä hän on. Pelin ja yöelämän turmelema
mies. Todella hieno aviomies teille, joka olette niin kaunis, niin
raikas, niin älykäs."

Suzanne kysyi hymyillen: "Mitä teillä on häntä vastaan?"

"Minullako? Ei mitään."

"Niinköhän! Hän ei ole lainkaan sellainen kuin miksi te sanotte häntä!"

"Niinkö luulette? Hän on tyhmyri ja vehkeilijä."

Suzanne kääntyi hieman ja lakkasi katselemasta veteen: "Sanokaahan,
mikä teitä oikein vaivaa?"

Aivan kuin olisi riistänyt suuren salaisuuden irti sydämestään Du Roy
vastasi:

"Katsokaas... katsokaas... minä olen hänelle mustasukkainen."

Suzanne äännähti hämmästyneenä: "Te?"

"Niin juuri, minä!"

"Niinkö? Mutta minkä tähden?"

"Koska olen rakastunut teihin. Sen tiedätte varsin hyvin, ilkimys!"

Silloin Suzanne sanoi ankaralla äänellä: "Te olette hullu, Bel-Ami!"

Du Roy jatkoi: "Tiedän kyllä, että olen hullu. Minun ei olisi
pitänyt sitä sanoa, minun, joka olen naimisissa oleva mies, eikä
varsinkaan teille, nuorelle tytölle. Olen enemmän kuin hullu, olen
rikollinen, melkein roisto. Minulla ei ole minkäänlaista toivoa, ja
sitä ajatellessani menetän järkeni. Mutta kun kuulen puhuttavan, että
te menette naimisiin, saan oikein raivonpuuskan. Teidän täytyy antaa
minulle anteeksi, Suzanne."

Hän vaikeni. Kaikki kalat, joille ei enää heitetty ruokaa, olivat
muuttuneet aivan liikkumattomiksi ja olivat nyt rivissä kuin
tinasotamiehet tuijottaen noiden kahden ihmisen eteenpäin kurkottaviin
kasvoihin, noiden kahden, jotka eivät enää välittäneet niistä.

Nuori tyttö kuiskasi puoliksi suruissaan, puoliksi iloissaan: "On
vahinko, että olette naimisissa. Mutta sillehän ei voi mitään. Ei
yhtään mitään."

Du Roy kääntyi kiihkeästi tyttöön päin ja sanoi aivan hänen korvaansa:

"Jos olisin vapaa, menisittekö silloin kanssani naimisiin?"

Suzanne vastasi vilpittömästi:

"Kyllä, Bel-Ami, menisin kyllä naimisiin kanssanne, sillä pidän teistä
paljon enemmän kuin kenestäkään toisesta."

Du Roy nousi änkyttäen: "Kiitos... kiitos... pyydän teitä, älkää antako
myöntävää vastausta kenellekään! Odottakaa vielä vähän! Pyydän sitä
teiltä. Lupaatteko?"

Hieman hämillään ja ymmärtämättä, mitä Georges tarkoitti, Suzanne
kuiskasi: "Lupaan sen teille."

Du Roy heitti veteen ison leivänkimpaleen, joka vielä oli hänen
kädessään, ja livisti tiehensä kuin päätön, hyvästi sanomatta.

Kaikki kalat kiiruhtivat nälkäisinä leivän kimppuun, joka oli jäänyt
pinnalle, kun eivät mitkään sormet olleet sitä muokanneet, ja alkoivat
nykiä sitä ahnain suin. Ne laahasivat sen altaan toiseen päähän
uiskennellen sen alla ja muodostaen liikkuvan rykelmän, jonkinlaisen
levottoman, pyörivän kasvin, ison elävän kukan, joka oli heitetty
veteen, terälehdet alaspäin.

Suzanne nousi ihmeissään ja levottomana ja meni hitaasti sisään.
Sanomalehtimies oli poistunut.

Du Roy tuli kotiin hyvin levollisena. Madeleine kirjoitti kirjettä, ja
Georges kysyi: "Tuletteko Waltereille päivälliselle perjantaina? Minä
aion mennä."

Madeleine epäröi: "En voi oikein hyvin. Jään mieluummin kotiin."

Du Roy vastasi: "Kuten haluat. Ei kukaan pakota sinua." Sitten hän otti
hattunsa ja meni jälleen ulos.

Jo pitkän aikaa hän oli vakoillut Madeleinea, vartioinut häntä,
hiiviskellyt hänen jäljissään ja oli perillä hänen kaikista puuhistaan.
Hetki, jota hän oli odottanut, oli vihdoinkin tullut. Hän ei ollut
erehtynyt sävystä, jolla Madeleine oli vastannut: "Jään mieluummin
kotiin."

Georges oli hyvin rakastettava vaimolleen seuraavien päivien aikana.
Hän vaikutti melkein iloiselta, ja viime aikoina hän oli hyvin harvoin
ollut iloinen. Madeleine sanoi hänelle: "Sinähän alat jälleen tulla
kiltiksi."

Perjantaina Georges vaihtoi aikaisin pukua mennäkseen, kuten hän sanoi,
toimittamaan muutamia asioita ennen päivällistä.

Kello kuuden ajoissa hän suuteli vaimoaan ja nouti ajurin place
Notre-Dame-de-Lorettelta.

Hän sanoi: "Pysähtykää kadun toiselle puolelle vastapäätä rue
Fontaine’n 17:ää ja seisokaa siinä, kunnes annan merkin. Sitten viette
minut ravintola Coq-Faisaniin rue Lafayettelle."

Vaunut lähtivät hitaasti liikkeelle, ja Du Roy laski alas ikkunaverhot.
Saavuttuaan oman ovensa edustalle hän piti porttia tarkasti silmällä.
Kymmenen minuuttia odoteltuna hän näki Madeleinen tulevan ulos ja
lähtevän kulkemaan ulkobulevardeja kohden.

Hänen vaimonsa ennätettyä jonkin matkan päähän, Georges pisti päänsä
ulos vaunun ikkunasta ja huusi kuskille: "Ajakaa!"

Vaunut lähtivät jälleen liikkeelle ja veivät hänet Coq-Faisanin, erään
tämän kaupunginosan suosiman keskisäädynravintolan edustalle. Georges
meni ravintolaan ja söi hitaasti katsahtaen silloin tällöin kelloaan.
Hän joi kahvinsa, otti kaksi lasia konjakkia ja sytytti levollisesti
hyvän sikarin. Kun kello tuli puoli kahdeksan, hän meni ulos, otti
toisen ajurin ja ajoi sillä erään rue La Rochefoucauld’illa olevan
talon eteen.

Kysymättä portinvartijaa hän kapusi talon kolmanteen kerrokseen ja
tiedusteli ovea avaavalta palvelustytöltä: "Onko Guilbert de Lorme
kotona?"

"Kyllä, herra."

Tyttö ohjasi hänet salonkiin, jossa hän sai odottaa hetken. Sitten
huoneeseen astui pitkä, kunniamerkkinauhan koristama sotilaallisen
näköinen herrasmies, jonka tukka oli harmaa, vaikka hän vielä oli nuori.

Du Roy tervehti ja sanoi sitten: "Kuten arvasittekin, herra komissaari,
vaimoni syö parhaillaan päivällisiä rakastajansa kanssa eräässä
kalustetussa huoneistossa, jonka he ovat vuokranneet rue des Martyrs’n
varrelta."

Virkamies kumarsi: "Olen käytettävissänne."

Georges jatkoi: "Aikaahan on kello yhdeksään asti, vai kuinka?
Teillähän ei ole sen kellonlyönnin jälkeen oikeutta tunkeutua
yksityiseen huoneistoon toteamaan aviorikosta?"

"Aivan niin, kello seitsemään talvella ja kello yhdeksään maaliskuun
viimeisestä päivästä. Tänään on huhtikuun viides, ja meillä on siis
aikaa kello yhdeksään asti."

"No, herra komissaari, minulla on tuolla alhaalla vaunut. Voimme ottaa
mukaamme ne konstaapelit, jotka seuraavat teitä, ja sitten odotamme
hetken oven ulkopuolella. Mitä myöhemmin tulemme, sitä suurempi
mahdollisuus meillä on yllättää heidät verekseltään."

"Kuten haluatte, herra."

Komissaari poistui huoneesta ja tuli takaisin yllään päällystakki, joka
kätki hänen kolmivärisen virkanauhansa. Hän väistyi sivulle antaakseen
sanomalehtimiehen mennä edellään. Mutta sanomalehtimies, jonka
ajatukset pyörivät jossakin muussa, kieltäytyi menemästä edellä ja hoki
hajamielisenä: "Teidän jälkeenne... teidän jälkeenne."

Virkamies sanoi: "Menkää toki, herra, minähän olen täällä kotonani."

Du Roy meni silloin kumartaen hänen edellään ovesta.

He ajoivat ensin poliisiasemalle noutaakseen kolme siviilipukuista
konstaapelia, jotka odottivat heitä, sillä Georges oli päivällä
etukäteen ilmoittanut illalla tapahtuvasta yllätyksestä. Yksi miehistä
kapusi kuskin viereen, ja muut kaksi asettuivat vaunuihin, jotka nyt
lähtivät ajamaan kohti rue des Martyrs’iä.

Du Roy sanoi: "Minulla on pohjapiirros. Huoneisto on kolmannessa
kerroksessa. Ensin tullaan pieneen eteiseen, ja sisin huone on
sänkykamari. Huoneistoon kuuluvat kolme huonetta ovat peräkkäin, eikä
ole olemassa mitään käytävää, josta voisi päästä pakoon. Aivan lähellä
asuu seppä, ja hän on valmiina tulemaan apuun teidän määräyksestänne."

Heidän tullessaan talon edustalle kello oli vain neljänneksen
yli kahdeksan. He odottivat hiljaa parikymmentä minuuttia. Mutta
kuullessaan kellon lyövän kolme neljännestä Georges sanoi: "Menkäämme
sisään." Ja he menivät porraskäytävään välittämättä ovenvartijasta,
joka muuten ei heitä huomannutkaan. Yksi konstaapeleista jäi kadulle
vartioimaan uloskäytävää.

Toiset neljä herrasmiestä pysähtyivät kolmannessa kerroksessa, ja Du
Roy pani korvansa ovea vasten ja katsoi sitten sisään avaimenreiästä.
Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Hän soitti.

Komissaari sanoi apulaisineen: "Te jäätte tänne, kunnes kuulette
merkin."

Ja he odottivat. Parin kolmen minuutin kuluttua Georges veti uudelleen
kellonnauhasta useita kertoja peräkkäin. He kuulivat jonkin äänen
sisältä ja sitten kuului kevyitä askelia. Joku tuli kuuntelemaan.
Silloin sanomalehtimies koputti etusormensa rystysellä kovasti
ovilasiin.

Ääni, naisen ääni, joka koetti pysyä tuntemattomana, kysyi: "Kuka
siellä?"

Poliisiupseeri vastasi: "Avatkaa lain nimessä."

Ääni toisti: "Kuka siellä?"

"Poliisikomissaari. Avatkaa! Muuten särjen oven."

Ääni jatkoi: "Mitä tahdotte?"

Du Roy vastasi: "Minä täällä! Ei kannata temppuilla!" Kevyet askelet,
paljaiden jalkojen askelet, poistuivat ja tulivat takaisin muutaman
sekunnin kuluttua.

Georges sanoi: "Ellette avaa, niin iskemme oven säpäleiksi." Hän
tarttui messinkiseen ovenkahvaan ja painoi hitaasti olkapäällään. Kun
kukaan ei vastannut, hän töytäisi ovea niin voimakkaasti, että vanha
lukkorähjä särkyi, irrottuneet ruuvit lensivät irti puusta, ja nuori
mies oli vähällä kaatua Madeleinen päälle. Tämä seisoi eteisessä yllään
vain paita ja hame, tukka epäjärjestyksessä, jalat paljaina ja kynttilä
kädessä.

Du Roy huusi: "Se on hän! Nyt hän on klikissä!" Ja hän syöksyi
huoneistoon. Komissaari, joka oli ottanut hatun päästään seurasi
jäljessä. Ja kauhistunut nuori nainen tuli heidän perässään valaisten
tietä kynttilällä.

He menivät läpi ruokasalin, jonka pöydällä vielä oli aterian jätteitä:
tyhjiä samppanjapulloja, avonainen hanhenmaksatölkki, kaluttuja
kanankoipia ja puoliksi syötyjä leivänviipaleita. Astiakaapin päällä
oli kaksi lautasta tyhjine osterinkuorineen.

Makuuhuone muistutti taistelukenttää. Naisen leninki oli heitetty
tuolinselkämykselle ja miehen housupari riippui hajareisin erään
nojatuolin käsinojalla sängyn jalkopään alla.

Makuuhuone, jokapäiväisin huonekaluin kalustettu vuokratalon huone, oli
täynnä sitä vastenmielistä, tympäisevää hotellinhajua, jota erittävät
ikkunaverhot, sängynpatjat, seinät, tuolit. Se oli kaikkien niiden
henkilöiden lemua, jotka olivat nukkuneet tässä julkisessa asunnossa,
eläneet siellä päivän tai kuusi kuukautta ja jättäneet jälkeensä
jotakin omasta hajustaan, ihmishajusta, joka yhdistyneenä edellisten
asukkaiden hajuun muodostaa heikon löyhkän, makean ja sietämättömän,
tuon tutun löyhkän, joka on samanlainen kaikissa tällaisissa paikoissa.

Uuninkulmalla vetelehti hedelmälautanen, pullo chartreuseä ja kaksi
pientä lasia, jotka vielä olivat puolillaan likööriä. Pronssisen
pöytäkellon taulun peitti korkea hattu.

Komissaari kääntyi nopeasti ja katsoi Madeleinea suoraan kasvoihin:

"Te siis olette rouva Claire-Madeleine Du Roy, sanomalehdentoimittajan
ja täällä läsnäolevan herra Prosper-Georges Du Royn laillisesti vihitty
vaimo?"

Madeleine vastasi tukahtuneella äänellä:

"Niin olen, herra."

"Mitä teette täällä?"

Madeleine ei vastannut.

Virkamies jatkoi: "Mitä te teette täällä? Löydän teidät paikasta, joka
ei ole kotinne, kalustetusta huoneesta, ja te olette melkein alasti.
Minkä tähden olette tullut tänne?" Hän odotti hetken. Kun Madeleine
yhä oli vaiti, virkamies jatkoi: "Ellette halua tunnustaa, rouva, niin
minun on pakko itse ottaa selko asiasta."

Sängystä, peitteen alta, häämöttivät jonkun vartalon ääriviivat.

Komissaari lähestyi sänkyä ja huusi: "Hyvä herra."

Sängyssä oleva mies ei liikahtanut. Hän näytti makaavan selkä
huoneeseen päin ja pää kätkettynä tyynyn alle.

Poliisiupseeri kosketti jotakin, joka näytti olevan olkapää, ja toisti:
"Älkää pakottako minua, pyydän, käyttämään väkivaltaa."

Mutta mies pysyi edelleenkin liikkumattomana kuin hän olisi ollut
kuollut.

Du Roy, joka oli kiivaasti astunut sängyn luo, tempaisi peitteen pois,
heitti tyynyn menemään ja paljasti herra Laroche-Malhieun lyijynharmaat
kasvot. Hän kumartui ministerin ylitse ja, vavisten halusta tarttua
hänen kurkkuunsa ja kuristaa hänet, sähisi hampaittensa välitse:
"Rohjetkaa nyt edes vastata inhottavasta menettelystänne!"

Virkamies kysyi jälleen: "Kuka olette?" Kun pelästynyt rakastaja ei
vastannut, hän jatkoi: "Olen poliisikomissaari ja velvoitan teidät
sanomaan nimenne."

Georges, jota eläimellinen viha tärisytti, huusi: "Vastatkaa pelkuri,
roisto, tai minä ilmoitan nimenne!"

Silloin sängyssä oleva mies sopersi: "Herra komissaari, teidän ei tule
antaa tuon miehen loukata minua. Hänen kanssaan vaiko teidän minun on
selvitettävä tämä asia? Teillekö vai hänelle minun on vastattava?"

Häneltä näytti loppuneen sylki suusta.

Poliisiupseeri vastasi: "Teidän on vastattava minulle, vain minulle.
Kysyn teiltä, kuka te olette?"

Toinen vaikeni. Hän piti lakanaa kaulaansa vasten ja pyöritti
pelästyneitä silmiään. Hänen ylöspäin kierretyt viiksensä vaikuttivat
aivan mustilta hänen kalmankalpeita kasvojaan vasten.

Komissaari jatkoi: "Ette halua vastata? Silloin minun on pakko pidättää
teidät. Olkaa joka tapauksessa hyvä ja nouskaa vuoteesta. Kuulustelen
teitä, kun olette pukeissanne."

Ruumis liikahti sängyssä, ja pääpuolesta kuului kuiskaus: "Mahdotonta,
en voi teidän läsnäollessanne."

Virkamies kysyi: "Miksi ette?"

Toinen änkytti: "Koska... koska... koska olen aivan alasti."

Du Roy purskahti pilkalliseen nauruun ja otti lattialle pudonneen
paidan, jonka hän heitti sänkyyn huutaen: "Tuossa on... nouskaa...
Koska olette voinut riisuutua vaimoni läsnäollessa, niin kaiketi voitte
pukeutua minun läsnäollessani."

Sitten hän käänsi selkänsä ja meni uunin luokse.

Madeleine oli saanut takaisin kylmäverisyytensä, ja kun hän näki kaiken
olevan hukassa, hän oli valmis mihin tahansa. Hänen silmänsä kiiluivat
ivallista uhmaa. Hän kiersi kokoon kappaleen paperia ja sytytti kuin
suurta juhlaa varten kymmenen vahakynttilää, jotka seisoivat kurjien
jalkojensa kannattamina uuninkulmalla. Sitten hän nojautui uunia vasten
ja ojensi hiillosta kohden toisen paljaista jaloistaan, niin että
löysänä vyötäröltä roikkuva hame nousi ylös takaa. Sitten hän otti
savukkeen paperisesta rasiasta, sytytti sen ja alkoi polttaa.

Komissaari oli tullut takaisin hänen luokseen odottaessaan hänen
rikostoverinsa pukeutumista.

Madeleine kysyi julkeasti: "Harjoitatteko useinkin tällaista ammattia,
herra?"

Poliisiupseeri vastasi vakavasti: "Mahdollisimman harvoin, rouva."

Madeleine hymyili vasten hänen silmiään: "Siinä tapauksessa onnittelen
teitä, sillä virkanne ei ole siisti."

Miestään hän ei ollut näkevinäänkään.

Mutta sängyssä oleva herra pukeutui. Hän oli vetänyt housut jalkaansa,
solminut kengännauhansa ja lähestyi nyt liivejään napittaen.

Poliisiupseeri kääntyi hänen puoleensa:

"Nyt, herra, ehkä haluatte sanoa minulle, kuka olette."

Toinen ei vastannut.

Komissaari sanoi: "Olen pakotettu pidättämään teidät."

Silloin herrasmies huudahti kiivaasti: "Älkää koskeko minuun. Olen
loukkaamaton!"

Du Roy hyökkäsi nyt esiin aivan kuin iskeäkseen hänet maahan ja sähähti
päin hänen kasvojaan: "Te olette joutunut kiinni itse teosta... itse
teosta. Voin antaa vangita teidät, jos haluan... niin, vangita!"

Ja sitten hän lisäsi vapisevin äänin: "Mies on Laroche-Mathieu,
ulkoministeri."

Poliisikomissaari horjahti pelästyneenä ja änkytti: "Todellako,
todellako? Ettekö, hyvä herra, sentään itse sanoisi, kuka te olette?"

Herrasmies epäröi hetken ja sanoi sitten lujasti: "Tällä kertaa tuo
roisto ei ole valehdellut. Olen todella Laroche-Mathieu, ministeri."

Sitten hän näytti sormellaan Georgesin rintaa, jossa pienen punaisen
liekin kaltaisena kiilsi kapea nauha, ja lisäsi: "Ja tuo konna on
saanut minulta tuon ritarimerkin, jota hän kantaa rinnassaan."

Du Roy oli tullut tuhkanharmaaksi. Kiihkeällä liikkeellä hän repäisi
tuon nauhanpätkän napinreiästään ja heitti sen uuniin: "Tuon arvoisena
pidän koristusta, jonka on antanut teidän kaltaisenne sika."

He seisoivat vastatusten silmä silmää vasten, vihasta kiehuen ja kädet
nyrkissä. Toinen oli laiha, ja hänen viiksensä uhosivat ylöspäin,
toinen taas oli lihava, ja hänen viiksensä törröttivät sekaisina ja
sikin sokin.

Komissaari kiiruhti heidän väliinsä ja erotti heidät: "Hyvät herrat, te
häpäisette itsenne, unohdatte arvokkuutenne!"

Molemmat herrat vaikenivat ja kääntyivät erilleen toisistaan. Madeleine
seisoi koko ajan liikkumattomana ja poltteli hymyillen savukettaan.

Poliisiupseeri jatkoi: "Herra ministeri, olen yllättänyt teidät
ollessanne täällä kahden kesken rouva Du Royn kanssa; hän oli melkein
alasti ja te vuoteessa. Vaatteenne olivat hajallaan epäjärjestyksessä
pitkin huonetta. Siinä on riittävästi todistuksia siitä, että on
tapahtunut aviorikos. Ette voi kieltää. Mitä voitte vastata?"

Laroche-Mathieu murahti: "Minulla ei ole mitään sanottavaa, tehkää
velvollisuutenne."

Komissaari kääntyi nyt Madeleinen puoleen: "Tunnustatteko, rouva, että
tämä herra on rakastajanne?"

Madeleine selitti häpeämättä: "En kiellä. Hän on rakastajani!"

"Se riittää."

Virkamies teki joitakin muistiinpanoja huoneen kunnosta ja
kalustuksesta. Ministeri, joka oli pukeutunut valmiiksi ja odotti
nyt päällystakki käsivarrella, kysyi komissaarin lopetettua
kirjoittamisensa.

"Tarvitsetteko minua vielä, herra komissaari. Mitä minun on tehtävä?
Voinko poistua?"

Du Roy katsahti häneen ja nauroi hävyttömästi: "Miksi poistuisitte? Me
olemme lopettaneet. Voitte mennä sänkyyn takaisin, me jätämme teidät
rauhaan."

Sitten hän kosketti sormellaan poliisiupseerin hihaa.

"Nyt lähdemme herra komissaari, meillä ei ole täällä enää mitään
tekemisiä."

Hieman hämmästyneenä poliisiupseeri seurasi häntä, mutta makuuhuoneen
ovella Georges pysähtyi antaakseen hänen mennä edellä. Toinen
kieltäytyi kohteliaasti.

Du Roy oli itsepintainen: "Teidän jälkeenne, pyydän." Komissaari sanoi:
"Teidän jälkeenne." Silloin sanomalehtimies kumarsi ja sanoi ivallisen
kohteliaasti: "Nyt on teidän vuoronne, herra komissaari, minähän olen
täällä melkein kuin kotonani."

Sitten hän sulki varovasti oven kasvoillaan säädyllisen hienostunut
ilme.

Tuntia myöhemmin Georges saapui _La Vie Françaisen_ toimitukseen.

Johtaja Walter oli jo siellä, sillä hän johti ja valvoi edelleenkin
huolellisesti lehteään, joka nyt oli päässyt suunnattomaan vauhtiin ja
suuresti edisti hänen pankkinsa yhä kasvavia rahakeinotteluja.

Johtaja kohotti päätään ja kysyi: "Kas, te olette täällä? Minkä
tähden olette niin kummallisen näköinen? Miksi ette tullut meille
päivälliselle? Missä olette ollut?"

Nuori mies, joka oli varma sanojensa vaikutuksesta, selitti, korostaen
jokaista sanaa:

"Olen kukistanut ulkoministerin."

Toinen luuli hänen laskevan leikkiä.

"Kukistanut... Mitä tarkoitatte?"

"Olen kaatanut hallituksen. Ei muuta. Olikin jo aika ajaa pellolle se
hylky."

Ukko luuli, että hänen kronikoitsijansa oli humalassa. Hän mutisi: "No,
no, lörpöttelette turhia."

"En lainkaan. Yllätin juuri herra Laroche-Mathieun itse teosta
vaimoni kanssa. Poliisikomissaari on todennut rikoksen. Ministeri on
kukistunut."

Walter työnsi ällistyneenä silmälasinsa otsalleen ja kysyi: "Ettehän
vain tee minusta pilaa?"

"En ollenkaan. Vieläpä aion kirjoittaa pienen pätkänkin tästä jutusta."

"Mutta mihin oikeastaan pyritte?"

"Tahdon kukistaa huijarin, roiston, yhteiskunnan pahantekijän!" George
laski hattunsa tuolille ja lisäsi: "Varotkoot itseään ne, jotka
asettuvat tielleni. Minä en koskaan anna anteeksi."

Johtaja ei vieläkään oikein ymmärtänyt. Hän mumisi: "Mutta... vaimonne?"

"Avioerohakemukseni laaditaan jo huomenna. Luovutan hänet takaisin
Forestier-vainajalle."

"Aiotte ottaa avioeron?"

"Tietysti, hitto vieköön. Olin naurunalaisessa asemassa. Minun täytyi
teeskennellä olevani nauta, jotta voisin yllättää hänet. Asia on nyt
selvä. Olen tilanteen herra."

Johtaja Walter ei kyennyt pääsemään tolalleen. Hän tuijotti
kauhistunein silmin Du Royta ja ajatteli: "Tuhat tulimmaista, siinäpä
velikulta, joka saattaa olla hyvä olemassa."

Georges jatkoi: "Nyt olen vapaa... Minulla on vähän omaisuutta. Aion
lokakuun uusintavaaleissa asettua ehdokkaaksi kotiseudullani, jossa
olen hyvin tunnettu. Ollessani naimisissa naisen kanssa, jota kaikki
pitivät epäilyttävänä olentona, en voinut asettua ehdokkaaksi enkä
saavuttaa arvonantoa. Hän piti minua tyhmyrinä, kiemurteli suosiooni
ja pyydysti minut. Mutta minä pääsin selville hänen pelistään ja aloin
vartioida tuota vehkeilijätärtä."

Hän purskahti nauruun ja lisäsi: "Forestier raukka oli
aisankannattaja... hän oli aisankannattaja tietämättään, levollisena ja
luottavaisena. Mutta minäpä vapautin itseni siitä kuonasta, jonka hän
jätti minulle perinnöksi. Tämän jälkeen pääsen pitkälle."

Hän oli istuutunut hajareisin eräälle tuolille. Ja aivan kuin ääneen
ajatellen hän toisti: "Pääsen pitkälle."

Ja ukko Walter tuijotti häntä koko ajan silmät pyöreinä ja silmälasit
otsalla sekä ajatteli: "Tosiaankin, hän pääsee pitkälle, tuo huijari."

Georges nousi. "Menen kirjoittamaan artikkeliani. Se on laadittava
hienotunteisesti. Mutta olkaa varma siitä, että siitä tulee kauhea isku
ministerille. Hän on pudonnut yli laidan. Häntä ei voida pelastaa. _La
Vie Françaisella_ ei enää ole mitään halua tai harrastusta säästää
häntä."

Herra Walter epäröi hetken, mutta teki sitten päätöksensä: "Tehkää
niin", sanoi hän, "sitä pahempi niille, jotka ovat joutuneet kiikkiin".



9


Kolme kuukautta oli kulunut. Herrasväki Du Royn avioero oli julistettu.
Rouva oli ottanut jälleen nimen Forestier. Koska herrasväki Walterin
oli määrä heinäkuun 15. päivänä matkustaa Trouvilleen, pääteltiin tehdä
huviretki jonakin päivänä ennen eroa.

Valittiin torstai, ja liikkeelle lähdettiin jo kello yhdeksältä aamulla
isoissa kuuden henkilön matkavaunuissa, joita veti nelivaljakko.

Aamiaista oli määrä syödä Saint-Germainissa Henrik IV:n paviljongissa.
Bel-Ami oli pyytänyt saada olla ainoana miesvieraana, sillä hän ei
voinut sietää markiisi de Cazolles’in kasvoja ja läsnäoloa. Mutta
viime hetkessä päätettiin, että kreivi de Latour-Yvelin otettaisiin
mukaan ja noudettaisiin suoraan vuoteesta. Hänelle ilmoitettiin asiasta
edellisenä iltana.

Ajettiin neliä pitkin Champs-Elysées’tä ja sitten läpi Boulognen metsän.

Oli häikäisevän kaunis kesäinen päivä, eikä kuumuuskaan haitannut.
Pääskyset lentelivät pitkissä kaarissa, jotka kuvastuivat taivaan sineä
vasten mustina viiruina ja jotka jättivät kuvan silmään vielä senkin
jälkeen, kun jo olivat lentäneet ohitse.

Kaikki kolme naista istuivat takaistuimella, ja herrat ajoivat selkä
edellä, molempien vieraiden istuessa herra Walterin kummallakin
puolella.

Ajettiin yli Seinen, kierrettiin Mont-Valérien reunaa, saavuttiin
Bougivaliin ja seurattiin vihdoin virran reunaa Pecqiin.

Kreivi de Latour-Yvelin katseli Rosea hellästi. Hän oli
kypsyneenpuoleinen mies, jonka pitkän, kevyen poskiparran kärjet
liehuivat pienimmästäkin tuulenhenkäyksestä, niin että Du Roylla oli
tapana sanoa, että kreivillä oli "kauniita tuulentupia parrassaan".
Kreivi ja Rose olivat olleet kihloissa kuukauden ajan.

Georges joka oli hyvin kalpea, katsoi usein Suzanneen, joka oli yhtä
kalpea. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa, näyttivät sulautuvan
yhteen, ymmärtävän toisiaan, salaa vaihtavan jonkin ajatuksen sitten
taas paetakseen toinen toistaan. Rouva Walter oli rauhallinen ja
onnellinen.

Aamiainen kesti kauan. Ennen paluumatkaa Georges ehdotti, että
lähdettäisiin kävelemään terassille.

Pysähdyttiin ihailemaan näköalaa. Kaikki asettuivat riviin muurin
reunustalle ja puhkesivat äänekkääseen ihastukseen nähdessään edessään
avautuvan laajan maiseman. Pitkin kukkulan juurta, Maisons-Laffittea
kohden, kiemurteli Seine ruohikossa piilottelevan jättiläiskäärmeen
kaltaisena. Oikealla, kukkulan laella, piirtyi Marlyn linnakkeen
hämähäkkisilhuetti taivasta vasten, ja alhaalla kätkeytyi itse Marly
rehevän lehtimetsän peittoon.

Kautta koko alhaalla leviävän suunnattoman tasangon näkyi siellä täällä
kylä. Vésinet’n pienet järvet muodostivat vaaleita pilkkuja pienen
metsän lauhaan vihreyteen. Kaukana vasemmalla häämötti Sartrouvillen
terävä kirkontorni.

Walter selitti: "Missään muualla maailmassa ei ole tällaista näköalaa.
Sveitsinkään maisemat eivät vedä tälle vertoja."

Sitten lähdettiin hitaasti kävelemään ja nauttimaan näköalasta.

Georges ja Suzanne jättäytyivät muiden jälkeen. Heti heidän jäätyään
muutaman askelen päähän toisista Georges sanoi matalalla, hillityllä
äänellä: "Suzanne, minä rakastan teitä. Rakastan teitä aivan
mielettömästi."

Suzanne kuiskasi: "Ja minä teitä, Bel-Ami."

Georges jatkoi: "Ellen saa teitä vaimokseni, lähden ainaiseksi
Pariisista ja koko maasta."

Suzanne vastasi: "Mutta kysykää sentään isältä. Ehkä hän suostuu."

Georges teki kärsimättömän eleen: "Ei, sanon teille kymmenennen kerran,
ettei se kannata. Hän sulkee minulta ovensa, hän ajaa minut lehdestä,
emmekä me saa enää edes nähdä toisiamme. Se olisi minun kosintani
viehättävä tulos. Teidät on luvattu markiisi de Cazolles’ille.
Toivotaan vain, että vihdoin vastaatte: 'Kyllä'. Ja odotetaan."

Suzanne kysyi: "Mitä sitten on tehtävä?"

Georges epäröi katsellen tyttöä sivulta: "Rakastatteko minua niin
paljon, että voisitte tehdä jonkin mielettömyyden?"

Suzanne vastasi päättäväisesti:

"Rakastan."

"Suuren mielettömyyden?"

"Niin."

"Suurimman kaikista mielettömyyksistä?"

"Niin."

"Onko teillä tarpeeksi rohkeutta uhmataksenne isäänne ja äitiänne?"

"On."

"Oikeinko totta?"

"Niin."

"Hyvä. On yksi keino, yksi ainoa! Asian täytyy saada alkunsa teistä
eikä minusta. Te olette hemmoteltu lapsi, teillä on lupa sanoa mitä
tahansa, eikä kukaan ihmettele rohkeutta, jos te sitä osoitatte.
Kuulkaa siis. Kun tulette tänä iltana kotiin, niin menkää ensin äitinne
luo, kun hän on aivan yksinään. Ja hänelle te tunnustatte, että
haluatte mennä kanssani naimisiin. Hän tietysti kiihtyy suunnattomasti,
suuttuu kovasti..."

Suzanne keskeytti: "Oh, äiti kyllä suostuu!"

Georges jatkoi kiivaasti: "Ei. Ette tunne häntä. Hän suuttuu ja
raivostuu vielä enemmän kuin isänne. Saattepa nähdä, että hän kieltää.
Mutta pitäkää puolenne älkääkä taipuko. Sanokaa yhä uudelleen ja
uudelleen, että tahdotte mennä naimisiin vain minun kanssani, ei
kenenkään muun kuin minun kanssani. Teettekö sen?"

"Teen."

"Ja kun olette ollut äitinne luona, niin menette isänne luokse ja
ilmoitatte hyvin vakavana ja hyvin päättäväisen näköisenä saman asian."

"Hyvä, hyvä. Entä sitten?"

"Ja sitten alkaa asian vakava puoli. Jos olette oikein päättänyt,
oikein, oikein, oikein päättänyt tulla vaimokseni, niin... rakas, rakas
pikku Suzanne... niin minä tulen... ryöstämään teidät!"

Suzanne aivan horjahti riemusta ja oli vähällä taputtaa käsiään: "Oh,
mainiota! Te ryöstätte minut! Koska te ryöstätte minut?"

Yöllisten naisenryöstöjen koko vanha romantiikka, postivaunut,
majatalot, kaikki kirjojen kertomat viehättävät seikkailut vilahtivat
salamannopeasti tytön sielun silmien ohitse hurmaavana unena, joka nyt
oli vähällä toteutua. Hän toisti: "Koska te ryöstätte minut?"

Georges vastasi hyvin hiljaa: "Tänä iltana... ensi yönä." Suzanne kysyi
vavisten: "Minne me menemme?"

"Se on minun salaisuuteni. Mutta ajatelkaa, mitä teette. Ajatelkaa,
että sellaisen paon jälkeen voitte vain tulla vaimokseni! Se on ainoa
keino, mutta se on... se on hyvin vaarallinen... teille."

Suzanne selitti: "Olen tehnyt päätökseni... Missä voin tavata teidät?"

"Pääsettekö talosta ulos yksinänne?"

"Kyllä. Osaan avata pienen portin."

"No, kun portinvartija on mennyt levolle keskiyön jälkeen, te lähdette
ulos ja tapaatte minut place de la Concordella. Löydätte minut
vaunuista, jotka seisovat vastapäätä meriministeriölä."

"Tulen sinne."

"Aivan varmasti?"

"Aivan varmasti."

Georges tarttui hänen käteensä ja puristi sitä: "Oh, kuinka minä
rakastan teitä! Kuinka hyvä ja urhea te olette! Ette siis tahdo mennä
naimisiin herra de Cazolles’in kanssa?"

"Oh, en!"

"Tuliko isänne kovin vihaiseksi, kun vastasitte kieltävästi?"

"Tuli kyllä. Hän tahtoi lähettää minut luostariin."

"Huomaatte siis, että on välttämätöntä olla tarmokas."

"Niin aion ollakin."

Suzanne tuijotti laajaa näköpiiriä, pää täynnä ryöstön ajatusta.
Hän matkustaisi kauemmas kuin tuonne... Georges’n kanssa!... Hänet
ryöstettäisiin!... Hän oli siitä ylpeä! Hän ei lainkaan ajatellut
mainettaan eikä sitä, että hänelle voisi tapahtua jotakin häpeällistä.
Tiesikö hän sellaisesta mitään? Osasiko hän edes epäillä?

Rouva Walter kääntyi ja huusi: "Tule nyt, lapsi! Mitä sinä ja Bel-Ami
siellä puuhailette?"

He kiiruhtivat toisten joukkoon. Juteltiin merikylpylästä, jossa pian
oltaisiin.

Paluumatkalla ajettiin Chatoun kautta, jottei kuljettaisi samaa tietä
kotiin.

Georges ei enää puhunut mitään. Hän ajatteli: "Jos nyt tytöllä
todella olisi vähän rohkeutta, niin kaikki kävisi hyvin." Vihdoinkin!
Kolmen kuukauden kuluessa hän oli kietonut Suzannen vastustamattomaan
lemmenverkkoonsa. Hän oli houkutellut tyttöä, vanginnut, valloittanut
hänet. Hän oli pakottanut tytön rakastamaan häntä tavalla, jolla vain
häntä, Du Royta, voitiin rakastaa. Hän oli kuin leikitellen poiminut
hänen kevyen nukensielunsa.

Ensin hän oli saavuttanut sen, että tyttö oli karkottanut herra de
Cazolles’in. Nyt hän oli saanut aikaan sen, että tyttö pakenisi hänen
kanssaan. Sillä muuta keinoa ei ollut.

Rouva Walter, sen hän varsin hyvin ymmärsi, ei koskaan suostuisi
antamaan hänelle tytärtään. Rouva rakasti häntä yhä ja rakastaisi
häntä aina parantumattoman kiihkeästi. Du Roy piti häntä aisoissa
harkitulla kylmyydellään, mutta hän aavisti, että rouva Walterissa
paloi voittamaton, nälkäinen intohimo. Häntä Georges ei koskaan saisi
taipumaan. Hän ei koskaan sallisi Georgesin ottaa Suzannea.

Mutta kun hän vain kerran saisi tytön käsiinsä, niin kyllä hän osasi
panna kovan kovaa vastaan.

Hän ajatteli kaikkea tätä ja vastaili vain katkonaisesti hänelle
osoitettuihin sanoihin, joita hän tuskin kuuli.

Myös Suzanne ajatteli, ja neljän hevosen kulkusten kilistessä hänen
ajatuksensa kiitivät loppumattomille, leveille maanteille, ikuisiin
kuutamoiltoihin, synkkiin metsiin, tienreunoilla oleviin kievareihin
ja kiirehtiviin miehiin, jotka vaihtoivat hevosia, sillä kaikkienhan
täytyi käsittää, että he olivat vainottuja.

Vaunujen pysähdyttyä Walterin hotellin edustalle pyydettiin Georgesia
jäämään päivälliselle. Hän kieltäytyi ja meni kotiinsa.

Syötyään vähän hän ryhtyi järjestämään papereitaan aivan kuin
lähteäkseen pitkälle matkalle. Hän poltti vaarallisia kirjeitä, kätki
toisia ja kirjoitti muutamille ystävilleen.

Silloin tällöin hän katsahti kelloa ajatellen: "Kylläpä taitaa
kuumottaa Waltereilla!" Ja levottomuus kalvoi hänen sydäntään. Entä
jos hän epäonnistuisi? Mutta mitä hänellä oli pelättävänä? Hän kyllä
selviytyisi! Siitä huolimatta tämän illan peli oli uhkapeliä!

Kello yhdeltätoista hän meni jälleen ulos, harhaili jonkin aikaa
kadulla, otti ajurin ja pysähdytti sen place de la Concordella
meriministeriön pilaririvien eteen.

Jossakin kaukana löi tornikello kaksitoista lyöntiä, sitten jokin
toinen kello vähän lähempänä, sen jälkeen kaksi kelloa yhtäaikaa
ja viimeiseksi jokin hyvin kaukainen kello. Sen viimeisen lyönnin
kajahdettua Du Roy ajatteli: "Kaikki on lopussa. Koko suunnitelma
särkyy. Hän ei tule."

Hän oli kuitenkin päättänyt odottaa aamuun asti. Tällaisissa
tapauksissa täytyi olla kärsivällisyyttä.

Hän kuuli vielä kellojen lyövän neljänneksen, sitten puolen ja vihdoin
kolme neljännestä. Ja kaikki kellot toistivat lyönnit samalla tapaa
kuin kello kahdeltatoista. Hän ei enää odottanut, hän vain mietti, mitä
mahdollisesti oli tapahtunut. Äkkiä vaunujen ikkunan taakse ilmaantui
naisen pää ja kuului kysymys: "Oletteko siellä, Bel-Ami?"

"Tekö se olette, Suzanne?"

"Minä juuri."

Du Roy ei saanut ovenripaa tarpeeksi nopeasti väännetyksi ja hoki
lakkaamalta: "Ah,... tekö se olette... tekö se olette... tulkaa sisään."

Suzanne nousi vaunuihin ja vaipui Du Royn viereen, joka huusi ajurille:
"Ajakaa!" Ja vaunut lähtivät liikkeelle.

Suzanne huohotti kykenemättä ensin puhumaan mitään.

Du Roy kysyi: "No kuinka se tapahtui?"

Melkein pyörtymäisillään Suzanne kuiskasi:

"Oh, se oli kauheaa, varsinkin äidin luona."

Du Roy tuli levottomaksi ja alkoi vavista.

"Äitinne? Mitä hän sanoi? Kertokaa!"

"Oh! Se oli kauheaa! Menin hänen luokseen ja selitin hänelle asiani,
jonka olin hyvin valmistanut. Silloin hän kalpeni ja huusi: 'Ei
koskaan! Ei koskaan!' Ja minä rupesin itkemään, suutuin ja vannoin,
etten menisi naimisiin kenenkään muun kuin teidän kanssanne. Luulin,
että hän löisi minua. Hän näytti joutuvan aivan järjiltään. Hän
selitti, että minut jo huomenna lähetettäisiin luostariin. En ole
koskaan nähnyt häntä sellaisena, en koskaan! Silloin tuli isä, joka
oli kuullut kaikki äidin tuhmuudet. Hän ei suuttunut niin kovin kuin
äiti, mutta sanoi, ettette te ole tarpeeksi sopiva aviomies. Mutta kun
he olivat suututtaneet minutkin, huusin pahemmin kuin he. Ja isä käski
minun poistua huoneesta ja käytti jyrkkää ääntä, joka ei sovi hänelle
lainkaan. Se varmisti päätökseni, että pakenen teidän kanssanne. Tässä
nyt olen. Minne menemme?"

Du Roy oli varovasti kietonut käsivartensa tytön vyötäisille ja
kuunteli kertomusta jännittyneenä ja jyskyttävin sydämin, ja hänessä
heräsi kiivas katkeruus noita ihmisiä kohtaan. Mutta hänelläpä oli
heidän tyttärensä vallassaan. Kyllä he pian saisivat nähdä!

Hän vastasi: "On liian myöhäistä matkustaa junassa. Tämä ajuri saa
viedä meidät Sévres’iin, jossa vietämme yön. Ja huomenna matkustamme
La Roche-Guyoniin. Se on kaunis kylä Seinen rannalla Mantes’in ja
Bonnières’in välillä."

Suzanne kuiskasi: "Mutta minulla ei ole mitään vaatteita. Ei
minkäänlaisia!"

Du Roy hymyili huolettomasti: "Mitäs turhista! Se seikka järjestyy
kyllä perillä."

Vaunut vierivät pitkin katuja. Georges tarttui nuoren tytön käteen ja
alkoi suudella sitä hitaasti ja kunnioittavasti. Hän ei tietänyt, mistä
puhuisi, sillä hän oli hyvin vähän tottunut platonisiin lemmensanoihin.
Mutta äkkiä hänestä tuntui, että tyttö itki.

Hän kysyi pelästyneenä: "Miten on laitanne, pienokaiseni?"

Aivan itkettynein äänin Suzanne vastasi: "Ajatelkaa äiti raukkaa, joka
ei voi nukkua nyt, jos hän on huomannut, että minä olen paennut."

       *       *       *       *       *

Hänen äitinsä ei todellakaan nukkunut.

Kun Suzanne oli mennyt huoneesta, rouva Walter jäi kahden miehensä
kanssa.

Hän kysyi, epätoivoissaan ja murtuneena:

"Hyvä Jumala! Mitä tämä merkitsee?"

Walter huusi raivoissaan: "Se merkitsee, että tuo kirottu vehkeilijä
on kiemurrellut tytön suosioon. Hän se sai Suzannen karkottamaan
Cazolles’in. Hän on huomannut myötäjäiset maukkaiksi. Piru vieköön!"

Hän alkoi raivoissaan kulkea edestakaisin ja jatkoi: "Sinä houkuttelit
häntä tänne lakkaamatta, sinä imartelit häntä, sinä hellittelit
häntä, sinä et koskaan väsynyt jaarittelemasta hänen kanssaan. Täällä
puhuttiin vain Bel-Amista, aina vain Bel-Amista, aamusta iltaan. Niin,
tässä on nyt palkkiosi!"

Rouva Walter sopersi tuhkanharmaana: "Minä?... Minäkö olisin häntä
houkutellut?"

Walter karjui päin hänen silmiään: "Niin, juuri sinä! Tehän olette
kaikki aivan hullaantuneet häneen, rouva de Marelle, Suzanne ja kaikki
muut! Luuletko, etten huomannut, ettet sinä osannut elää kahta päivää
pyytämättä häntä tulemaan tänne?"

Rouva Walter nousi arvokkaana: "En salli teidän puhutella minua tuohon
sävyyn. Unohdatte, etten minä, kuten te, ole saanut sivistystäni
kauppapuodissa."

Walter hämmästyi ensin aivan liikkumattomaksi, sinkosi sitten suustaan
kirouksen ja meni tiehensä paiskaten oven kiinni perässään.

Jäätyään yksin rouva Walter meni vaistomaisesti peilin luo katsoakseen,
oliko hän jollakin tapaa muuttunut, sillä niin mahdottomalta, niin
hirveällä hänestä tuntui tämän illan tapahtuma. Suzanne rakastunut
Bel-Amihin! Bel-Ami tahtoi mennä naimisiin Suzannen kanssa! Ei, hän
oli erehtynyt, se ei voinut olla totta. Tyttö oli, mikä olikin sangen
luonnollista, tietysti ihastunut komeaan mieheen ja toivonut saavansa
hänet miehekseen. Suzanne oli itse keksinyt pienen pelinsä! Mutta
Bel-Ami! Hän ei voinut olla sekautunut tähän juttuun! Rouva Walter
mietti aivot sekaisina kuin suuren onnettomuuden edellä. Ei, Bel-Ami ei
voinut tietää mitään tästä Suzannen vallattomuudesta.

Ja hän ajatteli kauan Du Royn mahdollista petollisuutta tai
viattomuutta. Mikä roisto, jos asia oli lähtöisin hänestä! Ja mitä
tapahtuisi nyt? Mitä vaaroja, mitä tuskia rouva aavistikaan!

Ellei Du Roy tietänyt mitään, niin kaikki saattoi vielä tulla
tolalleen. Perhe lähtisi Suzannen kanssa puoleksi vuodeksi matkoille,
ja kaikki loppuisi siihen. Mutta kuinka hän itse voisi sen jälkeen
nähdä Georgesia? Sillä hän rakasti häntä yhä. Tämä intohimo oli
tunkeutunut hänen sydämeensä nuolenkärjen kaltaisena, jota ei voinut
kiskaista pois.

Olisi mahdotonta elää ilman Georgesia. Ennemmin hän vaikka kuolisi.

Hänen ajatuksensa sotkeutuivat pelkoon ja epävarmuuteen. Hänen päässään
alkoi viiltää tuska. Hänen ajatuksensa tulivat raskaiksi, sekaviksi,
tekivät hänelle kipeää. Hän kiihtyi epävarmuudestaan, suuttui
tietämättömyydestään.

Hän katsoi kelloa: se oli yli yhden. Hän sanoi itsekseen: "En voi jäädä
tänne, tulen hulluksi. Minun täytyy saada varmuus. Menen herättämään
Suzannen ja kysyn häneltä."

Ja hän meni sukkasillaan, jottei kolistelisi, ja kynttilä kädessä
tyttärensä huoneeseen. Hän avasi oven hyvin hiljaa, astui sisään ja
katsoi sänkyyn. Se oli koskematon. Ensin hän ei ymmärtänyt ja arveli
tytön vielä väittelevän isän kanssa. Mutta pian alkoi kauhea epäluulo
hiipiä hänen sieluunsa, ja hän juoksi miehensä luokse. Hän kiiti sinne
kuin tuulenpyörre, kalmankalpeana ja huohottaen. Walter luki vielä
vuoteessa.

Hän kysyi pelästyneenä:

"No, kuinka on laitasi?"

Rouva Walter änkytti:

"Oletko nähnyt Suzannea?"

"Minäkö? En. Kuinka niin?"

"Hän on... hän on... poissa. Hän ei ole huoneessaan."

Herra Walter hyppäsi nopeasti sängystään, veti tohvelit jalkaansa ja
syöksyi ilman housuja ja paita liehuen tytön huoneeseen.

Nähtyään sen hän ymmärsi asian heti. Suzanne oli paennut.

Herra Walter vaipui nojatuoliin ja laski lampun lattialle eteensä.

Hänen vaimonsa oli myös tullut huoneeseen. Hän sopersi: "No?"

Herra Walter ei enää kyennyt vastaamaan, hänellä ei enää ollut voimia
vihaan, hän vaikeroi:

"Liian myöhään. Hän on saanut tytön. Me olemme hukassa."

Rouva Walter ei ymmärtänyt.

"Kuinka? Hukassa?"

"Tietysti. Nyt Suzannen on pakko mennä naimisiin hänen kanssaan."

Rouva Walter päästi eläimellisen äänen:

"Hänen kanssaan! Ei koskaan! Sinä olet järjiltäsi!"

Walter vastasi surullisesti:

"Ei kannata ulvoa. Hän on ryöstänyt tytön, häpäissyt hänet. Nyt on
parasta antaa tyttö hänelle. Jos olemme varovaisia, niin kenenkään ei
tarvitse saada tietää asiasta mitään."

Rouva Walter toisteli kauhean liikutuksen järkyttämänä:

"Ei koskaan! Hän ei koskaan saa Suzannea! En ikinä anna suostumustani."

Murtuneena Walter mumisi:

"Mutta hän on jo saanut tytön. On liian myöhäistä. Ja hän pitää hänet
ja kätkee hänet, kunnes taivumme. Siis, häväistysjutun välttämiseksi
meidän on taivuttava heti."

Hänen vaimonsa oli myös tullut huoneeseen. Hän sopersi yhä:

"Ei! Ei! En suostu koskaan!"

Walter jatkoi kärsimättömänä: "Ei kannata enää keskustella koko
asiasta. Se on välttämätöntä. Oh, minkälainen petkuttaja? Kuinka hän on
meitä puijannut... Mutta hän on joka tapauksessa pystyvä mies. Olisimme
voineet saada paljon paremman vävyn mitä tulee yhteiskunnalliseen
asemaan, mutta emme älykkäämpää tulevaisuudenmiestä. Hän on todella
tulevaisuudenmies. Hänestä tulee sekä edustajakamarin jäsen että
ministeri."

Rouva Walter selitti, korostaen villin tarmokkaasti sanojaan:

"En koskaan suostu siihen, että hän menee naimisiin Suzannen kanssa...
Ymmärrätkö... en koskaan!"

Walter suuttui ja alkoi käytännöllisenä miehenä puolustaa Bel-Amia:

"Vaikene nyt jo... Sanonhan, että se on välttämätöntä... ehdottomasti
välttämätöntä. Ja kuka tietää? Ehkä meidän ei tarvitse sitä katua.
Kun on kysymys hänen kaltaisistaan miehistä, ei koskaan voi tietää,
kuinka käy. Muistathan, miten hän kolmella artikkelillaan kukisti tuon
pässinpään Laroche-Mathieun ja miten arvokkaasti hän sen teki, mikä oli
hyvin vaikeaa hänen asemassaan, hän kun oli aviomies. Niin, saadaanpa
nähdä. Nyt me olemme joka tapauksessa kiikissä. Emme voi enää pelastua."

Rouva Walter tahtoi huutaa, heittäytyä maahan, repiä tukkaansa.
Epätoivoisella äänellä hän lakkaamatta hoki:

"Hän ei saa... minä... en... tahdo!"

Walter nousi, otti lampun ja jatkoi:

"No, no, sinä olet tyhmä niinkuin kaikki naiset. Te ajattelette vain
tunteillanne. Te ette ymmärrä mukautua olosuhteisiin... te olette
tyhmiä! Olenhan sanonut sinulle, että hän nai Suzannen... Se on
välttämätöntä."

Ja hän poistui huoneesta laahaten tohveleitaan. Hullunkurisen,
yöpaitaan verhoutuneen aaveen kaltaisena hän vaelsi ison nukkuvan
talonsa leveiden käytävien lävitse ja puikahti äänettömästi
huoneeseensa.

Rouva Walter seisoi yksinään huoneessa sietämättömän tuskan
raatelemana. Hän ei vieläkään tajunnut mitään. Hän vain kärsi. Sitten
hän huomasi, ettei hän voinut seisoa siinä aamuun asti. Hän tunsi rajua
halua juosta, juosta suoraan eteenpäin, mennä matkoihinsa, huutaa apua,
saada apua.

Hän mietti, kenet hän kutsuisi. Minkä ihmisen? Hän ei voinut keksiä.
Papin? Niin, papin! Hän heittäytyisi hänen jalkoihinsa, tunnustaisi
kaikki, ripittäisi syntinsä ja epätoivonsa. Pappi kyllä ymmärtäisi,
ettei tuo roisto voinut naida Suzannea, ja ehkäisisi sen.

Hänen täytyi heti saada pappi! Mutta mistä? Minne hän menisi? Eihän hän
tännekään voinut jäädä.

Silloin häivähti hänen silmiensä ohi kuin näkynä veden päällä käyvän
Jeesuksen mahtava kuva. Hän näki Vapahtajan niinkuin hän oli nähnyt
hänet taulussa. Kristus siis kutsui häntä. Jeesus sanoi hänelle: "Tule
luokseni. Tule ja polvistu jalkaini juureen. Minä lohdutan sinua ja
sanon sinulle, mitä sinun on tehtävä."

Hän otti kynttilänsä ja meni alakertaan, josta pääsi talvipuutarhaan.
Jeesuksen kuva oli sen päässä, pienessä salongissa, jonka lasiovi
pidettiin suljettuna, jottei maan kosteus turmelisi taulua.

Tämä salonki oli kuin jonkinlainen kappeli keskellä harvinaisia puita.

Kun rouva Walter tuli talvipuutarhaan, jota hän ei ollut koskaan
ennen nähnyt muuten kuin valaistuna, hän pelästyi sen synkkää
pimeyttä. Troopillisten maiden raskaat kasvit tekivät painostavalla
hengityksellään ilman paksuksi. Ja kun ovet eivät enää olleet avoinna,
tämän ihmeellisen, lasikuvun alle suljetun metsän ilma tunkeutui
vaivalloisesti rintaan, huumasi, juovutti, tuntui suloiselta ja teki
pahaa ja painoi ihoon hämärän tunnun kiihkeästä hekumasta ja kuolemasta.

Naisraukka hiipi hiljaa eteenpäin, peläten pimeää, jossa omituiset puut
näyttivät kynttilän lepattavassa valossa eläimiltä, kummallisilta,
muodottomilta pedoilta.

Aivan äkkiä hän näki Kristuksen. Hän avasi oven, joka erotti Vapahtajan
hänestä, ja lankesi polvilleen.

Ensin hän soperteli epätoivoisia, katkonaisia lemmensanoja,
intohimoisia, murtuneita rukouksia. Ja kun hänen kiihkonsa vähitellen
heikkeni, hän nosti silmänsä Vapahtajaa kohden, mutta silloin tuska
naulitsi hänet liikkumattomaksi. Jeesus muistutti niin suuresti
Bel-Amia kynttilän epätasaisessa valossa, joka heikosti valaisi kuvaa
alhaalta päin. Hän muistutti Georges’ia niin suuresti, ettei naista
enää katsellut Jumala, vaan hänen rakastajansa. Kuvalla oli Georges’in
silmät, hänen otsansa, hänen piirteensä, hänen kylmä, ylpeä ilmeensä.

Rouva Walter sopersi: "Jeesus... Jeesus... Jeesus!" Ja myös Georges’in
nimi karkasi hänen huulillaan. Äkkiä hänet valtasi ajatus, että ehkä
juuri tällä hetkellä Georges otti omakseen hänen tyttärensä. Nuori mies
oli tytön kanssa yksinään jossakin huoneessa. Hän! Hän! Suzannen kanssa!

Rouva Walter hoki: "Jeesus... Jeesus!" Mutta hän ajatteli heitä...
tytärtään ja rakastajaansa. He olivat kahden jossakin huoneessa... oli
yö. Hän näki heidät. Hän näki heidät niin selvästi, että he olivat
hänen edessään taulun paikalla. He suutelivat toisiaan. Huone oli
pimeä, sänky puoliksi avoinna. Hän nousi mennäkseen heidän luokseen,
tarttuakseen tytärtään tukkaan ja temmatakseen hänet pois tästä
syleilystä. Hän tahtoi iskeä hänen kurkkuunsa, kuristaa hänet, oman
tyttärensä, joka antautui tälle miehelle. Hän tarttui häneen, ja hänen
kätensä koskettivat taulua. Hän oli hipaissut Kristuksen jalkoja.

Hän kirkaisi kovasti ja kaatui selälleen maahan. Kynttilä meni nurin ja
sammui.

Mitä sitten tapahtui? Hän näki kauan kummallisia, hirvittäviä unia. Hän
näki yhä edessään Georges’in ja Suzannen, ja he olivat kietoutuneet
yhteen Jeesuksen Kristuksen kanssa, joka siunasi heidän kauheaa
rakkauttaan.

Hänellä oli heikko tunto siitä, ettei hän ollut huoneessaan. Hän tahtoi
nousta ja paeta, mutta ei kyennyt. Hänet oli vallannut puutumus, joka
kahlehti hänen jäsenensä ja piti hereillä vain hänen ajatuksensa,
jotka kuitenkin olivat sekaisia ja kauheiden, epätodellisten,
kummitusmaisten kuvien pimittämiä. Hän oli vaipunut sairaalloiseen
uneen, siihen kummalliseen ja väliin hengenvaaralliseen uneen, joka
tunkeutuu ihmisten aivoihin omituisen muotoisista, raskastuoksuisista
ja uuvuttavista trooppisista kasveista.

Aamunkoitteessa rouva Walter kannettiin huoneeseensa. Hän oli
tajuttomana ja melkein myrkyttyneenä maannut Jeesuksen kuvan edessä.
Hän oli niin sairas, että pelättiin hänen henkeään. Täyteen tajuntaansa
hän ei tullut ennen kuin seuraavana päivänä. Silloin hän purskahti
itkuun.

Suzannen katoaminen selitettiin palvelusväelle siten, että hänet
oli äkkiä lähetetty luostariin. Ja johtaja Walter lähetti erääseen
Du Roylta tulleeseen pitkään kirjeeseen vastauksen, jossa hän antoi
tyttärensä käden nuorelle miehelle.

Bel-Ami oli lähettänyt kirjeensä kirjelaatikkoon samalla hetkellä,
jolloin hän lähti Pariisista, sillä hän oli kirjoittanut sen
valmiiksi matkansa edellisenä iltana. Kirjeessä hän kunnioittavin
sanoin ilmoitti, että hän jo kauan oli rakastanut nuorta tyttöä ja
ettei heidän välillään ollut koskaan ollut minkäänlaista sopimusta,
mutta että hän, koska hänen mielestään tytöllä oli oikeus tulla
hänen luokseen sanomaan: "Tahdon tulla vaimoksenne", katsoi olevansa
oikeutettu pitämään hänet, vieläpä kätkemäänkin hänet, kunnes hän oli
saanut vastauksen vanhemmilta, joiden laillinen tahto hänelle kuitenkin
merkitsi vähemmän kuin hänen morsiamensa tahto.

Hän pyysi johtaja Walteria vastaamaan poste restante-osoitteella. Eräs
hänen ystävänsä toisi kirjeen perille.

Saatuaan tahtonsa täytetyksi hän vei Suzannen takaisin Pariisiin ja
lähetti hänet hänen vanhempiensa luokse. Itse hän pysytteli jonkin
aikaa näkymättömissä.

He olivat viettäneet kuusi päivää Seinen rannalla La Roche-Guyonissa.

Nuorella tytöllä ei ollut koskaan ollut niin hauskaa. Hän oli saanut
viettää täydellistä paimenelämää. Georges oli antanut hänen olla
sisarenaan, niin että he saattoivat seurustella vapaasti ja siveän
tuttavallisesti viettää jonkinlaista rakastunutta toverielämää. Du
Roy arveli olevan viisasta antaa tytön olla koskemattomana. Jo heidän
tulonsa jälkeisenä päivänä Du Roy oli ostanut hänelle liinavaatteita
ja talonpoikaispukuja, ja Suzanne alkoi harrastaa onkimista päässään
suunnaton olkihattu, joka oli koristettu niittykukilla. Hänen
mielestään maaseudulla oli suloista olla. Siellä oli muun muassa vanha
torni ja vanha linna, jossa hänelle näytettiin ihastuttavia kutomatöitä.

Georges jolla oli yllään maalaiskaupasta valmiina ostettu iso pusero,
vaelteli Suzannen kanssa jalkaisin pitkin rantoja tai kävi hänen
kanssaan soutelemassa. He suutelivat toisiaan alituisesti, ja silloin
he vapisivat molemmat, tyttö viattomana ja Georges vähällä langeta
kiusaukseen. Mutta nuori mies ymmärsi pysyä lujana, ja kun hän sanoi
tytölle: "Huomenna matkustamme takaisin Pariisiin, isänne on antanut
minulle kätenne", niin Suzanne kuiskasi lapsellisesti: "Joko nyt? Oli
niin hauska olla vaimonne!"



10


Rue de Constantinoplen pienissä huoneissa oli pimeää, sillä Georges Du
Roy ja Clotilde de Marelle, jotka olivat kohdanneet toisensa portilla,
olivat menneet nopeasti sisään, ja ennen kuin Georges oli ennättänyt
vetää ikkunaverhoja syrjään, rouva de Marelle oli sanonut:

"Sinä siis menet naimisiin Suzanne Walterin kanssa?"

Georges myönsi lempeästi asian niin olevan ja lisäsi: "Etkö tietänyt
sitä?"

Rouva de Marelle seisoi aivan Georges’in edessä ja jatkoi suuttuneena
ja katkeroituneena: "Sinä menet naimisiin Suzanne Walterin kanssa! Se
on liian paksua! Se on liian paksua! Nyt olet pakoillut minua kolme
kuukautta salataksesi sitä. Kaikki tietävät sen, paitsi minä. Mieheni
kertoi sen minulle tänä aamuna."

Du Roy purskahti äänekkääseen nauruun, vaikka olikin vähän hämillään.
Hän laski hattunsa uuninkulmalle ja istuutui nojatuoliin.

Rouva de Marelle katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi hiljaa, mutta
kiihtyneenä:

"Aina siitä asti kun jätit vaimosi olet valmistanut tätä temppua ja
rauhallisesti pitänyt minua rakastajattarenasi, väliaikaisena vaimonasi.
Sinä olet petkuttaja!"

Georges kysyi:

"Kuinka niin? Minulla oli vaimo, joka petti minua. Yllätin hänet, sain
avioeron ja menen nyt naimisiin toisen kanssa. Mitä merkillistä siinä
on?"

Rouva de Marelle mutisi vavisten:

"Oh, sinä olet hyvin viekas ja vaarallinen!"

Georges rupesi jälleen nauramaan:

"Hitto vieköön! Petetyiksi joutuvat vain aasit ja hullut!" Mutta
Clotilde piti kiinni omasta ajatuksestaan:

"Olisinpa vain aavistanut sen heti alusta alkaen! Mutta enhän voinut
uskoa, että sinä olet niin turmeltunut."

Georges’in kasvot vetäytyivät arvokkaisiin ryppyihin:

"Pyydän sinua harkitsemaan mitä sanoja käytät."

Hänen suuttumuksensa kiihdytti Clotildea: "Mitä! Sinä tahdot, että
tästä lähtien puhuttelisin sinua hansikkaat käsissä! Sinä käyttäydyt
minua kohtaan kuin roisto, nyt kun tunnen sinut, ja sinä luulet, etten
sanoisi sitä sinulle päin silmiä? Sinä petät koko maailmaa, käytät
hyväksesi kaikkia ihmisiä, etsit huvituksia ja rahaa kaikkialta ja
vielä haluat, että minä suhtautuisin sinuun kuin kunnialliseen mieheen!"

Georges nousi huulet vavisten:

"Vaikene, tai ajan sinut täällä ulos!"

Clotilde sopersi:

"Ajat minut ulos... minut. Voisitko sinä ajaa minut ulos täältä...
sinä... sinä?"

Hänen äänensä tukahtui, hän oli vähällä kuristua harmista, ja äkkiä,
aivan kuin hänen suuttumuksensa portit olisivat räjähtäneet säpäleiksi,
tuli niin että paukkui:

"Ajat minut ulos täältä? Oletko unohtanut, että minä heti ensimmäisestä
päivästä alkaen maksoin tämän huoneiston? Niin, niin sinä kyllä otit
sen silloin itseäsi varten, mutta kuka sen vuokrasi? Se olin minä...
Kuka sen edelleenkin piti?... Se olin minä... Ja sinä tahdot ajaa
minut täältä ulos! Suusi kiinni, lurjus! Luuletko, etten tiedä, että
varastit Madeleinelta puolet de Vaudrecin perinnöstä? Luuletko, etten
tiedä, että olet maannut Suzannen kanssa pakottaaksesi hänet kanssasi
naimisiin..."

Georges tarttui hänen hartioihinsa ja ravisti häntä:

"Älä puhu hänestä! Kiellän sen!"

Coltilde huusi:

"Sinä olet maannut hänen kanssaan, tiedän sen!"

Du Roy olisi sulattanut kaiken muun, multa tämä valhe katkeroitti
hänet. Totuudet, jotka Clotilde oli heittänyt vasten hänen kasvojaan,
nostattivat kiukun aaltoja hänen sydämessään, mutta valhe hänen
vaimokseen tulevasta pienestä tytöstä pani hänen kämmenensä raivoisasti
kihelmöimään lyömisen halusta.

Hän toisti:

"Vaikene... varo itseäsi... vaikene..." Ja hän ravisti Clotildea kuin
ravistetaan oksaa, jotta saataisiin hedelmä putoamaan.

Clotilde ulvoi, hattu vinossa, suu auki, silmät sekaisina:

"Sinä olet maannut hänen kanssaan!"

Georges päästi hänet irti ja antoi hänelle kädellään niin voimakkaan
iskun vasten kasvoja, että hän kaatui lattialle seinän viereen. Mutta
hän kääntyi Georges’iin päin ja huusi ranteisiinsa nojautuneena vielä
kerran:

"Sinä olet maannut hänen kanssaan!"

Silloin Georges syöksyi hänen kimppuunsa, tarttui häneen kiinni
toisella kädellään ja alkoi lyödä häntä toisella kuin hän olisi lyönyt
miestä.

Clotilde vaikeni äkkiä ja alkoi vaikeroida iskujen alla. Hän ei
liikahtanutkaan. Hän oli piilottanut päänsä uuninnurkkaan ja päästeli
valittavia kirkaisuja.

Du Roy lakkasi lyömästä ja nousi seisaalleen. Sitten hän astui
muutaman askelen saavuttaakseen jälleen kylmäverisyytensä. Hän meni
makuuhuoneeseen, kaatoi pesuvadin täyteen kylmää vettä ja upotti siihen
kasvonsa. Sen jälkeen hän pesi kätensä ja meni sormiaan pyyhkien
katsomaan, mitä Clotilde teki.

Rouva de Marelle ei ollut liikahtanutkaan. Hän makasi pitkällään
permannolla ja itki hiljaa.

Du Roy kysyi:

"Joko pian lopetat vetistelemisesi?"

Clotilde ei vastannut. Georges seisoi keskellä huonetta ollen hieman
hämillään, hieman häpeissään tuon lattialla viruvan ruumiin edessä.
       
Sitten hän äkkiä teki päätöksensä ja otti hattunsa uuninkulmalta:
"Hyvästi. Voit antaa avaimen portinvartialle, kun olet tullut
valmiiksi. En aio odottaa sinun armonosoituksiasi."

Hän lähti, sulki oven, meni portinvartijan luokse ja sanoi:

"Rouva on vielä sisällä. Mutta hän lähtee pian. Sanokaa isännälle, että
sanon irti huoneiston lokakuun alusta. Nyt on elokuun kuudestoista,
niin että minulla on täysi irtisanomisoikeus."

Hän poistui nopein askelin, sillä hänen oli vielä kiireellisesti
toimitettava joitakin viimeisiä morsiuslahjaostoksia.

Häät oli määrä viettää lokakuun 20. päivänä kamarien palattua
aloittamaan syysistuntokauttaan. Vihkiminen toimitettaisiin Madeleinen
kirkossa. Asiasta oli juoruttu paljon kenenkään kuitenkaan olematta
oikein selvillä totuudesta. Useita juttuja kerrottiin. Kuiskailtiin,
että oli tapahtunut naisenryöstö, mutta kukaan ei ollut varma mistään.

Palvelijain kertomuksen mukaan rouva Walter oli lakannut puhuttelemasta
tulevaa vävyään ja ottanut vihoissaan myrkkyä samana iltana, jolloin
avioliitto oli päätetty, vietyään sitä ennen keskiyön jälkeen
tyttärensä luostariin.

Hänet oli kannettu huoneeseen melkein kuolleena. Arvatenkaan hän ei
enää koskaan paranisi. Hän oli nyt kuin vanha nainen, hänen hiuksensa
olivat aivan harmaat, ja hän oli täydellisesti heittäytynyt uskonnon
suojaan käyden pyhällä ehtoollisella joka sunnuntai.

Syyskuun alkupäivinä _La Vie Française_ ilmoitti, että paroni Du Roy
de Cantel oli tullut sen päätoimittajaksi johtaja Walterin edelleenkin
pysyessä toimeenpanevana johtajana.

Lehteen kiinnitettiin nyt suuri joukko tunnettuja
artikkelinkirjoittajia, pakinoitsijoita, poliittisia toimittajia,
taide- ja teatteriarvostelijoita, jotka rahan voimalla houkuteltiin
suurista lehdistä, vanhoista arvokkaista sanomalehdistä.

Vanhat sanomalehtimiehet, vakavat arvokkaat toimittajat, eivät enää _La
Vie Françaisesta_ puhuessaan kohautelleet olkapäitään. Lehden nopea ja
täydellinen menestys oli kokonaan hävittänyt sen halveksunnan, jolla
sanomalehtimiehet ensi aikoina olivat lehteen suhtautuneet.

_La Vie Françaisen_ päätoimittajan häistä tuli oikea pariisilainen
jymytapahtuma, sillä koko kaupungin uteliaisuus oli viime aikoina ollut
keskittyneenä Georges Du Royhin ja herrasväki Walteriin. Tilaisuuteen
päättivät lähteä kaikki ne, joiden nimiä mainitaan sanomalehtien
pikku-uutisosastoissa.

Vihkiäiset tapahtuivat kirkkaana syyspäivänä.

Jo kello kahdeksalta aamulla alkoi Madeleinen kirkon henkilökunta
levittää rue Royalea hallitseville korkeille portaille isoa punaista
mattoa, joka pysähdytti ohikulkijat ja ilmoitti Pariisin väestölle,
että suuri juhlatilaisuus oli tulossa.

Virkamiehet jotka olivat matkalla toimipaikkoihinsa, pienet
työläisnaiset ja juoksupojat pysähtyivät tuijottamaan ja ajattelivat
hämärästi rikkaita ihmisiä, jotka tuhlaavat niin paljon rahoja
naimajuhliinsa.

Kello kymmenen ajoissa alkoi uteliaita kokoutua paikalle. He
pysähtyivät muutamiksi minuuteiksi toivoen, että juhlallisuudet ehkä
alkaisivat heti, ja menivät sitten matkoihinsa.

Kello yhdeltätoista lähtivät poliisikomennuskunnat liikkeelle,
saapuivat paikalle ja alkoivat heti hajoittaa väkijoukkoja, joita nyt
keräytyi joka hetki.

Pian saapuivat ensimmäiset vieraat, ne, jotka halusivat päästä hyville
paikoille voidakseen nähdä kaiken. He istuutuivat ison keskikäytävän
äärimmäisille tuoleille.

Sitten, vähitellen, alkoi tulla toisia, naisia kahisevissa kankaissa,
sihisevissä silkeissä, herroja, jotka melkein kaikki olivat kaljupäisiä
ja jotka astelivat tottuneina ja jäykkinä kuin maailmanmiehet ainakin,
mutta tavallista vakavampina tässä juhlallisessa paikassa.

Kirkko täyttyi hitaasti. Kirkas päivänvalo tulvi sisään mahtavasta
avoimesta ovesta valaisten häävieraiden ensimmäistä riviä. Kuorista,
joka vaikutti pimeältä, levitti vahakynttilöiden peittämä pääalttari
keltaista valoa, joka oli kalpeaa ja nöyrää pääoven valovirran rinnalla.

Ihmiset tervehtivät toisiaan, nyökkäilivät, kokoutuivat ryhmiin. Kynän
ritarit, jotka olivat vähemmän juhlallisia kuin hienoston herrat,
juttelivat puoliääneen. Katseltiin naisia.

Norbert de Varenne, joka etsi seurakseen jotakuta tuttavaa, sai eräältä
tuoliriviltä näkyviinsä Jacques Rivalin ja meni hänen luokseen.

"No", hän sanoi, "tulevaisuus kuuluu lurjuksille!" Toinen, joka ei
ollut kateellinen, vastasi: "Hauskaa hänelle. Hänen uransa on selvä."
Ja he alkoivat luetella läsnäolevien nimiä.

Rival kysyi: "Tiedättekö, minne hänen entinen vaimonsa on joutunut?"

Runoilija hymyili: "Hm. Minulle on kerrottu hänen elelevän kaikesta
syrjässä jossakin Montmartren puolessa. Mutta... on olemassa eräs
mutta... jo jonkin aikaa olen nähnyt La Plumessa poliittisia
artikkeleita, jotka epäilyttävästi muistuttavat Forestier’n ja Du Royn
kyhäyksiä. Ne on kirjoittanut eräs Jean Le Dol, joka on nuori, kaunis
ja älykäs mies ja aivan ystävämme Georges’in hengenheimolainen. Hän
on tutustunut Georges’in entiseen rouvaan. Mistä seikasta päätän,
että rouva Forestier rakastaa aloittelijoita ja on heitä ikuisesti
rakastava. Sitä paitsi rouva on rikas. Vaudrec ja Laroche-Mathieu eivät
ole turhaan olleet talon ahkeria vieraita."

Rival selitti: "Pikku Madeleine ei ole hullumpi. Hyvin viekas ja hyvin
kokenut! Hän lienee ihastuttava riisuutuneena. Mutta sanokaahan,
kuinka Du Roy on voinut saada kirkollisen vihkimisen julkisen avioeron
jälkeen?"

Norbert de Varenne vastasi: "Hän saa vihityttää itsensä kirkossa, koska
kirkko on sitä mieltä, ettei hän ensimmäisellä kerralla ollut lainkaan
naimisissa."

"Miten niin?"

"Ystävämme Bel-Ami arveli, joko välinpitämättömyydestä tai
säästäväisyyssyistä, että pormestari riitti vihkimään hänet ja
Madeleine Forestier’n. Hän siis ei välittänyt kirkollisesta
siunauksesta, mikä seikka Pyhän Äitimme Kirkon silmissä leimaa koko
hänen ensimmäisen avioliittonsa yksinkertaisesti huoruudeksi. Niinpä
kirkko pitää Georges’ia nyt poikamiehenä ja levittää hänen kunniakseen
nyt kaiken komeutensa, joka maksaa ukko Walterille komeat rahat."

Yhä kasvavan häävierasjoukon puheensorina täytti kirkon holvit. Kuului
ääniä, jotka puhuivat aivan kovasti. Osoiteltiin kuuluisia henkilöitä,
jotka pöyhistelivät rintaansa mielissään siitä, että heidät huomattiin,
ja jotka huolellisesti noudattivat ihmisjoukkojen nähtäväksi
tarkoitettua ryhtiään, tottuneina esiintymään kaikissa juhlissa, joiden
välttämättöminä kaunistuksina, jonkinlaisina koristusesineinä, he
pitivät itseään.

Rival jatkoi:

"Sanokaahan, rakas ystävä, te, joka niin usein käytte johtajan
perheessä, onko totta, että rouva Walter ja Du Roy eivät koskaan puhu
toisilleen?"

"Eivät koskaan. Rouva Walter ei tahtonut antaa Du Roylle tytärtään.
Mutta Georges piti isää pauloissaan joidenkin maasta kaivettujen
ruumiinjätteiden avulla, kerrotaan, ruumiinjätteiden, jotka oli
haudattu Marokossa. Hän siis uhkasi ukkoa kauheilla paljastuksilla.
Walter muisti Laroche-Mathieun esimerkin ja taipui heti. Mutta äiti,
itsepäisenä kuin kaikki naiset, vannoi, ettei hän koskaan sanoisi
sanaakaan vävylleen. He ovat armottoman hullunkurisia toistensa
läsnäollessa, Rouva on kuin kuvapatsas, kostonjumalattaren kuvapatsas,
ja Du Roy on hyvin vaivautunut, vaikk’ei hän sitä näytäkään, sillä hän
jos kukaan osaa hillitä itsensä!"

Tuli virkaveljiä, jotka puristivat toistensa kättä. Kuului katkelmia
poliittisista keskusteluista. Sekavana kuin kaukaisen meren kohina
tunkeutui kirkon edustalle ahtautuneiden ihmisjoukkojen puheensorina
päivänvalon kera sisään ovesta, nousi holvien alle ja leijaili siellä
kirkkoon kokoutuneen valioyleisön hillitymmän sorinan yläpuolella.

Äkkiä kirkonvartija iski kolme kertaa sauvallaan puupermantoon. Koko
seurakunta kääntyi katsomaan hameiden kahistessa ja tuolien kolistessa.
Ja isänsä taluttamana ilmestyi nuori tyttö oviaukon kirkkaaseen valoon.

Suzanne muistutti vieläkin lelua, herkullista, kukin koristettua lelua.

Hän pysähtyi muutamiksi sekunneiksi kynnykselle, ja kun hän sitten
astui ensimmäisen askelensa kirkon käytävälle, virittivät urut mahtavan
huudon ilmoittaakseen kaikuvalla metalliäänellään morsiamen tulon.

Hän tuli sisään pää painuksissa, mutta ei lainkaan hämillään, hieman
punehtuneena, suloisena, ihastuttavana, oikeana pienoismorsiamena.
Naiset hymyilivät ja kuiskailivat hänen kulkiessaan ohitse. Herrat
kuiskasivat: "Hän on hurmaava, jumalallinen!" Herra Walter asteli
liioitellun arvokkaana, vähän kalpeana ja silmälasit vaakasuorina
nenällä.

Heidän perässään tuli neljä morsiusneitoa. He olivat kaikki valkoisissa
silkkipuvuissa ja kaikki kauniita, ja he muodostivat hovin tämän
leikkikuningattaren ympärille. Sulhaspojat, jotka olivat valikoidun
näköisiä ja kaikki saman kokoisia, kulkivat askelin, jotka näyttivät
tanssimestarilta opituilta.

Sitten seurasi rouva Walter, jota talutti hänen toisen vävynsä
seitsemänkymmenenkahden vuoden ikäinen isä, markiisi de Latour-Yvelin.
Rouva Walter ei kävellyt, hän laahautui eteenpäin ollen vähällä kaatua
maahan joka askelella. Näytti siltä, kuin hänen jalkansa olisivat
liimautuneet kiinni permantoon, kuin ne olisivat kieltäytyneet häntä
kannattamasta, kuin hänen sydämensä olisi jyskyttänyt hänen rinnassaan
kuin eläin, joka hyppii päästäkseen vapaaksi.

Hän oli tullut laihaksi. Hänen valkoiset hiuksensa näyttivät vielä
kalpeammilta ja vielä latteammilta kuin hänen kasvonsa.

Hän tuijotti eteensä päästäkseen näkemästä ketään ja ehkä vain
ajatellakseen sitä, mikä häntä kiusasi.

Sitten tuli Georges Du Roy erään vanhan naisen rinnalla, jota kukaan ei
tuntenut.

Hänen päänsä oli pystyssä, eikä hän kääntänyt sivuilleen kiinteää,
kovaa katsettaan, joka tuijotti suoraan eteenpäin hieman rypistyneiden
kulmakarvojen alta. Hänen viiksensä näyttivät kutittavan ylähuulta.
Kaikkien mielestä hän oli todella komea nuori mies. Hänen käyntinsä oli
ylväs, vartalonsa kaunis, jalkansa suorat. Hännystakki sopi hänelle
hyvin, ja sen toisessa rintapielessä hehkui veripisaran kaltaisena
Kunnialegioonan kalpea, punainen nauha.

Sitten tulivat sukulaiset, Rose senaattori Rissolinin rinnalla. Hän
oli ollut naimisissa kuusi kuukautta. Kreivi de Latour-Yvelin talutti
varakreivitär de Percemuriä.

Vihdoin tuli kirjava kulkue Du Royn ystäviä ja tuttavia, jotka hän
oli esitellyt uudelle perheelleen. Pariisin väliluokan tunnettuja
ihmisiä, jotka pian tulevat läheisiksi tuttaviksi, ja joitakuita näiden
rikkaiden nousukkaiden kaukaisia serkkuja, kaikki uraltaan suistuneita
aatelismiehiä, vararikkoisia, turmeltuneita ja, mikä pahinta, muutamat
naimisissa olevia. Heidän joukossaan nähtiin herra de Belvigne,
markiisi de Banjolin, kreivi ja kreivitär de Ravenel, herttua Ramorano,
ruhtinas de Kravalow, chevalier Vairéali, edelleen Walterin vieraat,
ruhtinas de Guerche, herttua ja herttuatar de Ferracine, kaunis
markiisitar des Dunes. Muutamilla rouva Walterin sukulaisilla oli
juhlakulkueessa maaseutuetikettinsä juhlallinen ilme.

Ja urut pauhasivat koko ajan työntäen valtavaan rakennukseen korisevia,
rytmillisiä säveliään kiiltävistä kurkuistaan, jotka huutavat
taivaaseen ihmisten iloja ja suruja. Isot ovenpuoliskot suljettiin, ja
äkkiä tuli pimeää, aivan kuin joku olisi heittänyt ulos auringon.

Georges oli nyt polvillaan morsiamensa vieressä kuorissa, vastapäätä
sytytettyä alttaria. Tanger’n uusi piispa astui piispansauva kädessään
ja hiippa päässään sakastista vihkiäkseen heidät Kaikkivaltiaan nimessä.

Hän teki tavalliset kysymykset, vaihtoi sormukset, lausui sanat, jotka
sitovat kuin kahleet, ja piti vihityille kristillisen puheen. Hän puhui
kauan ja ylevin sanoin uskollisuudesta. Hän oli iso, lihava herra,
niitä uljaita prelaatteja, joiden majesteetti on vatsa.

Kuului nyyhkytyksiä, ja muutamat päät kääntyivät katsomaan. Rouva
Walter itki kasvot käsiin kätkettyinä.

Hänen oli täytynyt taipua. Mitä hän muutakaan olisi voinut tehdä?
Mutta siitä päivästä lähtien, jolloin hän oli ajanut kotiin palanneen
tyttärensä huoneestaan ja kieltäytynyt häntä syleilemästä, siitä
päivästä lähtien, jolloin hän hyvin hiljaa oli sanonut Du Roylle, joka
jälleen oli ilmestynyt hänen näkyviinsä juhlallisesti tervehtien: "Te
olette kurjin olento minkä tunnen; älkää koskaan puhutelko minua,
sillä minä en koskaan vastaa teille", siitä päivästä lähtien hän
oli kärsinyt kauheita, sammumattomia tuskia. Hän vihasi Suzannea
hurjalla vihalla, joka oli täynnä katkeroitunutta intohimoa ja
kuluttavaa mustasukkaisuutta, kummallista äidin ja rakastajattaren
mustasukkaisuutta, jota ei voinut vastustaa ja joka oli kirvelevä ja
polttava kuin avoin haava.

Ja tuossa nyt piispa vihki yhteen hänen tyttärensä ja hänen
rakastajansa tuhannen henkilön läsnäollessa ja aivan hänen edessään!
Eikä hän voinut sanoa mitään! Hän ei voinut sitä ehkäistä! Hän ei
voinut huutaa: "Hän on minun, tuo mies, hän on rakastajani. Tämä
liitto, jonka te siunaatte, on häpeällinen!"

Monet naiset kuiskasivat liikuttuneina: "Äiti raukka! Miten liikutettu
hän on!"

Piispa piti puhettaan: "Te kuulutte maailman onnellisten joukkoon, sen
rikkaimpiin ja kunnioitetuimpiin. Teillä, herra, jonka kykynne kohottaa
toisten yläpuolelle, teillä, joka kirjoitatte, joka opetatte, neuvotte,
johdatte kansaa, teillä on suuri tehtävä täytettävänänne, teillä on
kaunis esimerkki annettavananne..."

Du Roy kuunteli turhamaisuudesta juopuneena. Tällä tapaa puhui hänelle
Rooman Kirkon Prelaatti! Ja hän tunsi selkänsä takana suunnattoman
ihmisjoukon läsnäolon, kuuntelevan ihmisjoukon, joka oli tullut tänne
hänen takiaan. Hänestä tuntui, kuin jokin voima olisi työntänyt
häntä eteenpäin, nostanut häntä. Hänestä tulisi yksi tämän maailman
valtiaita, hänestä, hänestä, köyhän normandialaisen talonpojan pojasta.

Ja hän näki äkkiä vanhempansa heidän vaatimattomassa ravintolassaan,
mäellä Rouenin leveän laakson yläpuolella, isän ja äidin, jotka
tarjoilivat viiniä seudun talonpojille. Hän oli lähettänyt heille
viisituhatta frangia saatuaan kreivi de Vaudrecin perinnön. Nyt hän
lähettäisi heille viisikymmentätuhatta, ja he saisivat ostaa itselleen
pienen maatilan ja elää onnellisina ja tyytyväisinä.

Piispa oli lopettanut puheensa. Kultaiseen messukasukkaan pukeutunut
pappi nousi alttarille. Ja urut alkoivat uudelleen julistaa
vastavihittyjen kunniaa.

Väliin ne sinkosivat sisästään pitkiä, suunnattomia valitushuutoja,
jotka paisuivat kuin meren aallot ja kajahtivat niin mahtavasti, että
niiden olisi voinut luulla nostavan paikoiltaan ja särkevän katon
päästäkseen lentämään kohti sinistä taivasta. Niiden värisevät sävelet
täyttivät koko kirkon ja panivat ruumiit ja sielut vapisemaan. Sitten
ne äkkiä hiljenivät, ja vienoja iloisia säveleitä tanssi ilmoille,
hipaisi korvaa kevyinä henkäyksinä, kuului pieniä sieviä säveljaksoja,
ohuita ja leijailevia, jotka liitelivät kuin linnut. Mutta sitten
tämä siro musiikki taas laajeni tullen voimassaan ja suuruudessaan
hirvittäväksi, aivan kuin hiekkajyvä olisi varttunut kokonaiseksi
maailmaksi.

Sitten kohosi ilmoille ihmisääniä, jotka leijailivat taipuneiden päiden
yläpuolelle. Suuren Oopperan taiteilijat Vauri ja Landeck lauloivat.
Suitsutus levitti hienoa bensoen tuoksua, ja alttarilla täyttyi
jumalallinen sakramentti. Jumalan oma poika astui pappinsa kehotuksesta
alas maan päälle pyhittääkseen paroni Georges Du Royn riemullisen
voiton.

Bel-Ami, joka oli polvillaan Suzannen vieressä, oli painanut päänsä.
Hän tunsi tällä hetkellä olevansa melkein uskovainen, melkein
jumalinen, täynnä kiitollisuutta sallimusta kohtaan, joka oli
ollut hänelle niin suopea ja joka ilahdutti häntä kaikilla näillä
kunnianosoituksilla. Ja oikein tietämättä, kenen puoleen hänen olisi
ollut käännyttävä, hän kiitti menestyksestään.

Toimituksen päätyttyä hän nousi, tarjosi vaimolleen käsivartensa ja
marssi sakastiin. Siellä alkoi häävieraiden loppumaton ohikulku.
Georges, ilon huumaamana, kuvitteli olevansa kuningas, jolle kansa
osoitti kunnioitustaan. Hän puristeli käsiä, soperteli merkityksettömiä
sanoja, tervehti oikealle ja vasemmalle, vastaili onnentoivotuksiin:
"Olette hyvin rakastettava."

Äkkiä hän huomasi rouva de Marellen. Ja muistellessaan kaikkia niitä
suudelmia, jotka hän oli rakastajattarelleen antanut ja joihin
tämä oli vastannut, muistellessaan heidän kaikkia hyväilyjään,
heidän hellittelyjään, Clotilden äänen kaikua, hänen huuliensa
makua, hän tunsi suonissaan kiihkeän himon saada uudelleen omistaa
rakastajattarensa. Clotilde oli kaunis ja hieno poikamaisine ilmeineen
ja virkeine silmineen. Georges ajatteli: "Hän on joka tapauksessa ihana
rakastajatar."

Rouva de Marelle lähestyi hieman häveliäänä ja arkana ja ojensi
Georges’ille kätensä. Tämä tarttui siihen ja puristi sitä kauan.
Silloin hän tunsi naisen sormista hienon kutsun, tunsi sen suloisen
painahduksen, joka antaa anteeksi ja peruuttaa kiistat. Ja itse hän
puristi tuota pientä kättä aivan kuin sanoakseen: "Rakastan sinua yhä,
olen sinun!"

Heidän silmänsä kohtasivat toisensa hymyilevinä, loistavina, täynnä
rakkautta. Clotilde kuiskasi miellyttävällä äänellä: "Pikaisiin
näkemiin, herra."

Georges vastasi iloisesti: "Pikaisiin näkemin, rouva."

Ja rouva de Marelle poistui.

Toisia henkilöitä tunki esille. Ihmisjoukko kuohui Du Royn ympärillä
kuin koski. Vihdoin se harveni. Viimeiset vieraat menivät. Georges
tarttui jälleen Suzannen käsivarteen marssiakseen takaisin kirkon
lävitse.

Se oli täynnä väkeä, sillä jokainen oli palannut paikalleen nähdäkseen
heidän yhdessä poistuvan. Du Roy kulki hitaasti, levollisin askelin,
pää pystyssä ja katse suunnattuna ovesta tulevaan valovirtaan. Hän
tunsi pitkien värähdysten kiitävän pitkin ihonsa pintaa, kylmien
värähdysten, jotka syntyvät rajattoman onnen tunteista. Hän ei nähnyt
ketään. Hän ajatteli vain itseään.

Tullessaan kynnykselle hän näki suunnattoman ihmisjoukon, mustan,
kohisevan massan, joka oli tullut sinne hänen takiansa, hänen, Georges
Du Royn takia. Pariisin väestö katseli ja kadehti häntä.

Sitten hän kohotti katseensa ja näki suoraan edessään place de la
Concorden toisella puolella Edustajakamarin. Ja häntä halutti hypätä
Madeleinen portailta suoraan Palais-Bourbonin ovelle.

Hän astui hitaasti alas korkeiden portaiden askelmia, molemmilla
puolilla katsojain rivistöt. Mutta hän ei nähnyt heitä. Hänen
ajatuksensa liikkuivat nyt menneissä asioissa ja hän näki auringon
valon häikäisemien silmiensä edessä rouva de Marellen, joka järjesteli
peilin luona pieniä ohimokutrejaan. Ne olivat aina sekaisin hänen
noustessaan vuoteesta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Bel-Ami : Kaunis ystävä" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.