Title: Tarasconin Tartarin
Author: Daudet, Alphonse
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tarasconin Tartarin" ***


TARASCONIN TARTARIN

Kirj.

Alphonse Daudet


Suomentanut

Jalmari Hahl



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1900.



      "Ranskassa jokaisessa on
      vähän tarasconilaisuutta."



SISÄLLYS:

I Osa. Tarasconissa:

    I. Jättiläispuu-puisto.
   II. Yleiskatsaus Tarasconin kaupunkiin. Lakkien metsästäjät.
  III. En! En! En! — Tarasconin kaupunkiin luodun yleiskatsauksen
         jatkoa.
   IV. He!
    V. Tartarinin mennessä klubiin.
   VI. Molemmat Tartarinit.
  VII. Eurooppalaiset Shang-Hai'ssa. Suuret kauppayritykset.
         — Tataarit. Oliko Tarasconin Tartarin petturi? Kangastus.
 VIII. Mitainen menaseria. Atlas-vuorten jalopeura Tarasconissa.
         Hirvittävä ja juhlallinen kohtaus.
   IX. Kangastuksen omituisia seurauksia.
    X. Ennen matkallelähtöä.
   XI. Miekankantaja, hyvät herrat, miekankantaja...
         Eikä neulanpistoja!
  XII. Mitä pienessä jättiläispuu-talossa sanottiin.
 XIII. Lähtö.
  XIV. Marseillen satama. — Merelle! Merelle!

II OSA. Turkkilaisten parissa:

    I. Merimatka. — Chechian viisi asentoa. — Kolmannen päivän
         ilta. Herra armahda!
   II. Aseisiin! Aseisiin!
  III. Cervanteksen ylistykseksi. — Maalleastuminen. Missä ovat
         "turkkilaiset?" — Ei jälkiäkään "turkkilaisista". Pettymys.
   IV. Ensimmäinen metsästysyritys.
    V. Piu! Pau!
   VI. Naaraan tulo. — Hirvittävä kamppaus. Kaniinien yhtymäpaikka.
  VII. Tarina omnibuksesta, maurittaresta ja zhasmiinikukista
       tehdystä rukousnauhasta.
 VIII. Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa!
   IX. Montenegrolainen ruhtinas Gregory.
    X. Sano minulle isän nimi, niin minä sanon sinulle tämän
         kukan nimen.
   XI. Sidi Tart'ri ben Tart'ri.
  XII. Meille kirjoitetaan Taraconista.

III OSA. Jalopeurojen parissa:

    I. Vieraaseen maahan siirretyt kyytivaunut.
   II. Luku, jossa tutustutaan pieneen herrasmieheen.
  III. Jalopeuraluostari.
   IV. Karavaani matkalla.
    V. Ollaan illalla väijyksissä laakeriruusu-lehdossa.
   VI. Vihdoinkin!
  VII. Tuhasta tuleen.
 VIII. Tarascon! Tarascon!



ENSIMÄINEN OSA

TARASCONISSA



I.

Jättiläispuu-puisto.


Ensimäinen käyntini Tarasconin Tartarinin luona on painunut mieleeni
unhoittumattomana elämäni merkkitapauksena; siitä on jo kulunut
kaksitoista tai viisitoista vuotta, mutta muistan sen paremmin kuin
eilispäivän tapahtumat. Peloton Tartarin asui silloin Avignonin
tien varrella sijaitsevassa talossa, joka oli kolmas vasemmalla
kaupungin portista lukien. Se oli sievä pieni tarasconilainen villa,
puutarha edessä, veranta toisella puolella, kiviseinät hyvin valkeat,
ikkunaverhot vihreät. Portaiden edessä joukko savoijilaisia pikkupoikia
leikki harppien hiekkaan piirretyissä kuvioissa, jalalla sysäten
kiviliuskaa ruudusta ruutuun. Toiset heistä nukkuivat päivänpaisteessa,
kiilloituslaatikko päänalaisena.

Ulkoapäin katsottuna tässä talossa ei ollut mitään erinomaista.

Ei ikinä olisi luullut seisovansa sankarin asunnon edustalla. Mutta
annas peijakas, kun astui sisälle!...

Kellarista ullakkoon saakka koko rakennus oli sankarimaisen näköinen,
samoin puutarhakin!... Puutarhaa sellaista, kuin Tartarinin omistama
ei ollut toista Europassa. Ei ainoatakaan Ranskan kukkaa eikä puuta;
yksinomaan ulkomaalaisia kasveja, kummi-, kurpitsi-, pumpuli-,
kokos-, mango-, banaani- ja palmupuita, jättiläispuu, amerikkalainen
viikunapuu, kaktuspensaita, berberiläisiä viikunapuita. Olisi saattanut
luulla olevansa Keski-Afrikassa, kymmenen tuhannen peninkulman päässä
Tarasconista. Tietysti kaikki nämät kasvit eivät olleet luonnollista
kokoa; niinpä esim. pumpulipuut eivät olleet punajuurikkaita suuremmat;
ja jättiläispuu (arbus gigantea) tuli hyvin toimeen reseda-ruukussa;
mutta vähät siitä. Olihan tämä jo jotakin Tarasconin oloissa, ja
ne kaupungin henkilöt, jotka sunnuntaisin saivat kunnian katsella
Tartarinin jättiläispuuta, palasivat kotia täynnä ihailua.

Saatatte kuvitella kuinka ihastuneena tuona päivänä kuljin tämän
ihmeellisen puutarhan läpi!.... Toista oli, kun minut vietiin sankarin
työhuoneeseen.

Tämä työhuone, yksi kaupungin merkillisyyksiä, oli puutarhan perällä,
ja sen lasiovi aukeni suoraan jättiläispuuta kohti.

Ajatelkaapa suurta salia, jonka seiniä katosta permantoon peittää
pyssyt ja sapelit; siinä aseita kaikista maailman maista: karabiineja,
rihlapyssyjä, suuria vallipyssyjä, korsikkalaisia veitsiä, katalanisia
puukkoja, karaibilaisia nuolia, piilimsiö-nuolia, boksirautoja,
kurikoita, hottentottilaisia nuijia, meksikolaisia lassoja, ja tiesi
mitä!

Tämän lisäksi tuimasti paahtava aurinko saattoi miekkojen teräksen
ja ampuma-aseiden perät loistaviksi, ikäänkuin kahta kauheammin
pöyristyttääkseen sisäänastujaa... Kuitenkin oli jossakin määrin
rauhoittava se miellyttävä järjestyksen ja puhtauden leima, joka
näkyi tässä eriskummaisessa asekokoelmassa. Kaikki oli järjestettyä,
hoidettua, pyyhittyä ja nimilipuilla varustettua, vallan kuin
apteekissa: siellä täällä hyvänsuopa pieni paperiliuska, johon oli
kirjoitettu:

    Myrkytettyjä nuolia, älkää koskettako!

Tahi:

    Ladattuja aseita, varokaa!

Ellei näitä kirjoituksia olisi ollut, en ikinä olisi rohjennut astua
sisälle.

Keskellä työhuonetta oli pyöreä yksijalkainen pöytä ja sillä pullo
rommia, turkkilainen tupakkakukkaro, kapteeni Cookin matkat, Cooperin
ja Gustave Aimardin romaanit, metsästysjuttuja, kertomuksia karhun
ajosta, haukan linnustuksesta, norsun metsästyksestä, y.m. Vihdoin
oli tämän pöydän ääressä istumassa mies, noin neljänkymmenen tai
neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, lyhyt, lihava, tanakka, verevä,
paitahihasillaan, flanellihousut jalassa, parta vahva ja lyhyt ja
silmät säkenöivät. Toisessa kädessään oli hänellä kirja ja toisessa
hän heilutti suunnattoman suurta rautakansista piippua. Ja lukiessaan
jotain hirvittävää kertomusta päänahan metsästäjistä, väänsi hän,
ojentaen eteenpäin alahuultansa, suunsa kauheaan irvistykseen; tämä loi
tuon kelpo tarasconilaisen pikkupohatan muotoon saman hyvänsävyisen
hirveyden ilmeen, joka kuvastui koko talossa.

Tämä mies oli Tartarin, Tarasconin Tartarin, peloton, suuri, verraton
Tarasconin Tartarin.



II.

Yleiskatsaus Tarasconin kaupunkiin; lakkien metsästäjät.


Siihen aikaan, josta nyt on puhe, Tarasconin Tartarin ei vielä ollut se
Tartarin, kuin hän tätä nykyä on, nimittäin tuo suuri Tartarin, joka on
niin kansanomainen koko Etelä-Ranskassa. Mutta — jo kuitenkin tähänkin
aikaan — hän oli Tarasconin kuningas.

Kertokaamme, mistä tämä hänen kuninkuutensa johtui.

Ottakaa aluksi huomioon, että näillä seuduin joka mies on metsästäjä,
suurimmasta pienimpään. Metsästystä harrastavat tarasconilaiset
intohimoisesti, ja tämä harrastus on ollut olemassa aina niiltä
mytologisilta ajoilta asti, jolloin "Tarasque" ["La Tarasque" oli
jonkunmoinen hirvittävän eläimen muotoiseksi tehty puukummitus,
jota ennen muinoin kuljetettiin helluntaina ja pyhän Martan juhlana
muutamien Etelä-Ranskan kaupunkien, etenkin Tarasconin, kaduilla.
Suoment. huom.] löi sadat iskunsa kaupungin läheisillä soilla ja
jolloin senaikuiset tarasconilaiset panivat toimeen ajometsästyksen
sitä vastaan. Se oli, nähkääs, jo aikoja sitten.

Joka sunnuntai-aamuna ottavat tarasconilaiset aseensa ja lähtevät
ulos kaupungista, laukku selässä, pyssy olalla, koirien haukkuessa,
kaniineja ajavien portimojen äännellessä ja metsästystorvien raikuessa.
Se on komeata nähdä... Onnettomuudeksi riistasta on puute, on
täydellinen puute.

Vaikka elukat ovatkin tyhmiä, ovat ne kuitenkin aikojen kuluessa
tulleet varovaisiksi.

Viiden peninkulman laajuudelta Tarasconin ympäristöissä olevat luolat
ovat tyhjinä, pesät hyljättyinä. Ei ole yhtään rastasta, ei peltopyytä,
ei niin kaniininpoikasta, eikä kurppa pahaista.

Ja kuitenkin nuo somat tarasconilaiset pikkukummut, kokonaan myrtin,
lavendelin ja rosmarinin peittäminä, ovat sangen houkuttelevat; ja
nuo kauniit, makeat muskaattirypäleet, ryhmittyneinä pitkin Rhônen
rantoja, ovat myöskin peijakkaan viekottelevia... Mutta niiden takana
on Tarascon, ja pienen turkki- ja höyhenväen keskuudessa Tarascon
on hyvin pahassa maineessa. Muuttolinnutkin ovat matkaohjeihinsa
merkinneet sen suurella ristillä, ja kun sorsat, lentäessään pitkissä
kolmionmuotoisissa ryhmissä Camarguen saarta kohti, kaukaa huomaavat
tämän kaupungin tornit, rupeaa etunenässä oleva hyvin kovasti
huutamaan: "Tuossa on Tarascon!... Tuossa on Tarascon!" ja koko joukko
tekee mutkan.

Sanalla sanoen, mitä otuksiin tulee, ei näillä seuduin enää ole muuta
jälellä kuin yksi ainoa jänis, vanha veitikka, joka ikäänkuin ihmeen
kautta on pelastunut tarasconilaisten syysajoista ja joka on saanut
päähänsä, että sen pitää elää täällä! Tarasconissa tämä jänis on hyvin
tunnettu. Sille on annettu nimi. Sitä kutsutaan _Nopsakintuksi_.
Tiedetään sen pesän olevan herra Rompardin alueella, — seikka, joka,
ohimennen mainiten, on saattanut tämän alueen hinnan kaksin- jopa
kolminkertaiseksi, — mutta tähän päivään saakka sitä ei vielä ole
saavutettu.

Nykyään ei enää ole kuin pari kolme henkilöä, jotka piintyneesti ajavat
sitä takaa.

Toiset ovat surukseen luopuneet yrityksestä, ja _Nopsakinttu_ on
jo aikoja sitten muuttunut paikkakunnan taikauskon esineeksi,,
vaikka tarasconilainen muuten luonnostaan ei juuri ollenkaan ole
taikauskoinen; hän näet syö paistina pääskysiä, kun osuu niitä saamaan.

— No mutta! sanonette, koska otukset ovat niin harvinaiset
Tarasconissa, mitä siis tarasconilaiset metsästäjät tekevät joka
sunnuntai?

Mitäkö tekevät?

No totta vie! Menevät maalle parin kolmen peninkulman [ranskal.
peninkulma = 4 kilometriä. Suoment. huom.] päähän kaupungista. Yhtyvät
pieniin, viiden tai kuuden henkilön muodostamiin ryhmiin, paneutuvat
levollisesti jonkun kaivon, vanhan raunion tai oliivipuun suojaan,
ottavat esille metsästyslaukuistaan hyvän palan pehmeäksi paistettua
raavaanlihaa, keittämättömiä sipuleja, pieniä makkaroita, jonkun
anjovis-kalan, aloittavat loppumattoman murkinan, ja huuhtelevat sen
alas tuollaisella oivalla Rhône-viinillä, joka panee nauramaan ja
laulamaan.

Kun sitten ollaan hyvin kylläisiä, noustaan, vihelletään koirat luoksi,
ladataan pyssyt ja aletaan metsästys. Se tahtoo sanoa, jokainen näistä
herroista viskaa kaikin voimin lakkinsa ilmaan ja ampuu siihen lennossa
viisi, kuusi tai kaksi laukausta — tapojen ja asianhaarojen mukaan.

Se, joka ehtii ampua lakkiinsa useimmat laukaukset, julistetaan
metsästyksen kuninkaaksi ja palaa illalla triumfatorina Tarasconiin,
lakki pyssynpiipun pään lävistämänä, hyvähuutojen ja toitotuksien
kajahtaessa.

On tarpeetonta sanoa, että tässä kaupungissa myydään runsaasti
metsästyslakkeja. Onpa sellaisiakin läkkikauppiaita, jotka edeltäkäsin
myyvät lävistettyjä ja rikkirevittyjä lakkeja taitamattomien varalle;
mutta ainoastaan apteekkari Bézuquet, mikäli tunnetaan, niitä heiltä
ostaa. Sitä näet pidetään arvoa alentavana!

Lakkien metsästäjänä ei Tarasconin Tartarinilla ollut vertaistaan.
Joka sunriuntai-aamu hän lähti matkaan uusi lakki mukanaan: joka
sunnuntai-ilta hän palasi lakki säpäleinä. Pienen jättiläispuu-talon
ullakot olivat täynnä näitä kunniakkaita voittomerkkejä. Kaikki
tarasconilaiset tunnustivatkin hänet mestarikseen, ja koska Tartarin
tunsi perinpohjin metsästys-lakikirjan, koska hän oli lukenut kaikki
esitykset, kaikki käsikirjat, jotka koskettelivat kaikkia mahdollisia
metsästyslajeja, alkaen lakkien metsästyksestä ja päättyen birmalaisen
tiikerin ajoon, olivat nämät herrat valinneet hänet suureksi
metsästysriitojen ratkaisijaksi, vedoten häneen, kuten itsevaltaiseen
päättäjään ainakin, jokaisen erimielisyyden ilmaantuessa.

Joka päivä, kolmesta neljään, nähtiin asekauppias Costecalden luona
lihava herrasmies, piippu hampaissa, vakavana, istumassa vihreällä
vuodalla peitetyssä nojatuolissa keskellä puotia, joka oli täynnä
lakkien metsästäjiä. Nämät seisoivat hänen ympärillään meluavasti
riidellen. Tarasconin Tartarin istui oikeutta; siinä oli Nimrod ja
Salomo yhdistettynä samassa henkilössä.



III.

En! En! En! — Tarasconin kaupunkiin luodun yleiskatsauksen jatkoa.


Metsästyksen intohimoiseen harrastukseen liittää voimakas
tarasconilainen rotu toisen intohimoisen harrastuksen: romanssien
laulamisen. Missä määrin tätä taidehaaraa tällä pienellä paikkakunnalla
viljellään, on vallan uskomatonta. Kaikki herkäntunteelliset
vanhanaikuiset laulut, jotka kellastuvat kovin iäkkäiden pahvikansien
välissä, esiintyvät Tarasconissa nuoruuden täydessä viehkeydessä ja
kukoistuksessa. Siellä niistä saa kuulla jokikisen. Joka perheellä on
omansa, ja kaupungissa tämä tiedetään. Tiedetään esim., että apteekkari
Bézuquet’n lempi-romanssi alkaa näin:

    Sä, valkotähti, jot’ ihailen;

Asekauppias Costecalden laulu alkaa täten:

    Sä mökkien maahan tahdotko tulla?

Veronkantaja-kirjurin taas seuraavasti:

    Jos näkymätön oisin, ei mua näkis kenkään.
                              (Lystikäs laulu).

Ja niin edespäin koko Tarasconin kaupungissa. Kaksi tai kolme kertaa
viikossa he kokoontuvat toistensa luo ja laulavat niitä toisilleen.
Omituista tässä kohdin on, että heillä on aina samat laulunsa, ja
ettei heillä siitä perin, kun ovat ruvenneet niitä laulamaan, koskaan
ole ollut halua niitä vaihtaa toisiin. Ne menevät perheessä perintönä
isästä poikaan, eikä kukaan muu niihin kajoa; tätä seikkaa pidetään
pyhänä. Niitä ei edes lainata toisilta. Costecalden päähän ei koskaan
pälkähtäisi ruveta laulamaan Bézuquet’n laulua, eikä päinvastoin. Ja
tietäkää kuitenkin, että kumpikin tuntee toisen laulun sangen hyvin,
laulettuaan lauluaan toiselle jo neljänkymmenen vuoden kuluessa. Mutta
se ei asiaa pahenna! Jokainen pitää oman laulunsa, ja kaikki ovat
tyytyväiset.

Romanssien esittämisessä, kuten myös lakkien ampumisessa, oli Tartarin
ensimäinen kaupungissa. Hänen etevämmyytensä kansalaisiinsa nähden oli
siinä, ett'ei Tarasconin Tartarinilla ollut omaa romanssiansa. Hänellä
oli kaikki Tarasconin romanssit.

Kaikki!

Mutta oli hirveän vaikeaa saada häntä niitä laulamaan. Palattuaan
aikaiseen onnistuneilta salongeissa-käynneiltään, syventyi
tarasconilainen sankarimme kernaammin metsästyskirjoihinsa tai kulutti
iltansa mieluummin klubissa kuin purki tunteitaan nimesiläisen pianon
edessä kahden tarasconilaisen kynttilän välillä. Nämät musikaaliset
paraadit olivat hänen mielestään hänen arvoansa alentavat... Välistä
hän kuitenkin, kun apteekkari Bézuquet’n kodissa soitettiin, tuli
sisälle ikäänkuin sattumalta, ja suostui, sittenkuin oli antanut kauan
pyytää itseään, yhdessä vanhan rouva Bézuquet’n kanssa laulamaan suuren
duetin oopperasta "Robert Paholainen".... Se, joka tätä ei ole kuullut,
ei ole erinomaista kuullut... Mitä minuun tulee, näkisin, vaikka
eläisin sata vuotta, koko elämäni ajan suuren Tartarinin, juhlallisin
askelin lähestyvän pianota, nojaavan siihen kyynäspäällään, irvistävän
kasvojaan ja koettavan kynttilälasien heijastamassa vihreässä valossa
antaa hyvänsävyiselle näölleen Robert Paholaisen pirullisen ja hurjan
muodon. Tuskin oli hän asettunut paikoilleen, kun salissa oleva
kuulijakunta rupesi humisemaan; tiedettiin, että jotakin suurta piti
tapahtua... Silloin, vaitiolon jälkeen, vanha rouva Bézuquet alkoi
laulaa, säestäen itseään:

    Robert, jota lemmin ma,
    Sä, kuin sait mun uskoni,
    Näet suuren tuskani (kahdesti),
    Itseäsi armahda,
    Armahda myös minua.

Puoliääneen hän lisäsi: "Teidän vuoronne, Tartarin", ja Tarasconin
Tartarin lauloi, ojentaen käsivarttaan, puristaen kätensä nyrkkiin,
sieramet vavahdellen, kolmasti kauhistuttavalla äänellä, joka jyrisi
ukkosen tavoin pianon sisustassa: "En!... en!... en!..." lausuen tämän
omituisella Etelä-Ranskan murteella. Tämän jälkeen vanha rouva Bézuquet
toisti vielä kerran:

    Itseäsi armahda,
    Armahda myös minua.

— En!... en!... en!... ulvoi Tartarin kahta kauheammin, ja siihen se
päättyi. Tämä laulu ei ollut pitkä, kuten huomaatte, mutta se oli niin
hyvin esitetty, niin sattuvilla kasvojenilmeillä kuvattu ja siinä oli
jotakin niin pirullista, että apteekkarilla koolla oleva seura värisi
kauhusta, ja että pyydettiin Tartarinia neljään, viiteen kertaan
perätysten toistamaan tuon pätkän: "En!...en!..."

Senjälkeen Tartarin pyyhki hien otsaltaan, hymyili naisille, iski
silmää herroille ja vetäytyi pois tästä seurasta mennen klubiin,
jossa hän vähän huolimattomasti virkkoi: "Tulen Bézuquet’n perheestä
laulamasta _Robert Paholaisen_ duettia."

Ja todellakin hän itse sen uskoi!...



IV.

He!


Näitä moninaisia luonnonlahjojaan sai Tartarin kiittää kaupungissa
saavuttamastaan korkeasta asemasta.

On näet varma tosiseikka, että tämä reima mies oli osannut valloittaa
kaikkien mielet. Tarasconissa armeijakin oli Tartarinin puolella.
Kelpo päällikkö Bravida, eronsa saanut varusmestari, sanoi puhuessaan
Tartarinista: "Siinä vasta on mies!" ja on selvää, että hän oli pätevä
arvostelija, kun oli pukenut niin monen soturin.

Virkamiehistö oli myös Tartariniin mieltynyt. Vanha presidentti
Ladevèze oli pari kolme kertaa istuvan oikeuden aikana sanonut
hänestä: "Siinä on itsenäinen luonne!"

Vihdoin kansakin piti Tartarinista. Hänen roteva vartalonsa, hänen
käyntinsä, hänen kasvojensa ilmeet, — hän näet oli pelottoman miehen
näköinen, joka ei vähästä säikähdä, — tuo sankarinmaine, jonka hän
oli saavuttanut tiesi miten, ovensa edessä loikoville pienille
saappaanharjaajoille antamansa kuparikolikot ja korvapuustit, kaikki
tämä oli hänelle tuottanut lordi Seymourin, ja tarasconilaisen
markkinakuninkaan arvoisen maineen.

Kun Tartarin sunnuntai-iltoina palasi metsästysretkellä, parkkumitakki
yllä ja lakki pyssynpiipun päässä, niin Rhônen rantajätkät kumartelivat
kunnioittavasti ja sanoivat, osoittaen kieroon menevällä silmäniskulla
hänen käsivarsiensa pyöreitä jättiläislihaksia, vallan hiljaa ja täynnä
ihailua toisilleen:

Siinäpä vasta on vahva mies!... Hänellä on _kaksinkertaiset lihakset!_

_Kaksinkertaiset lihakset!_

Ainoastaan Tarasconissa saa tämänkaltaista kuulla.

Ja kuitenkaan, huolimatta kaikesta, huolimatta lukuisista etevistä
taipumuksista, kaksinkertaisista lihaksista, kansansuosiosta ja
päällikkö Bravidan, entisen varusmestarin, arvokkaasta kunnioituksesta,
Tartarin ei ollut onnellinen; tämä pikkukaupungin elämä painoi ja
tukahutti häntä. Tuo Tarasconin suuri mies ikävystyi Tarasconissa.
Itse teossa hänen kaltaiselleen sankarimaiselle luoteelle,
seikkailunhaluiselle hurjanrohkealle sielulle, joka vain uneksi
taisteluja, retkiä pampas-kentillä, suuria metsästyksiä, erämaan
hietapilviä, tuulispäitä ja tyyfonmyrskyjä, sellaiselle ei joka
sunnuntai toistuva lakkien metsästys, eikä muun ajan kuluttaminen
oikeuden istumiseen asekauppias Costecalden luona, ollut niin mitään...
Rakas suuri mies parka! Siihen olisi ajan pitkään saattanut vallan
menehtyä.

Turhaan hän, laajentaakseen näköpiiriänsä, unhoittaakseen hieman
klubin ja kauppatorin, turhaan, sanon minä, hän ympäröi itseänsä
jättiläispuilla ja muilla afrikkalaisilla kasveilla; turhaan
kasaili hän kokoelmaansa aseen aseen päälle, toisen malaijilaisen
väkipuukon toisensa jälkeen; turhaan hän ahmi seikkailukirjallisuutta,
koettaen, kuolemattoman don Quijoten tavoin, voimakkaan haaveellisen
mielikuvituksensa avulla tempautua irti säälimättömän todellisuuden
kynsistä... Oi onnettomuutta! Kaikki, minkä hän teki sammuttaakseen
seikkailuhaluaan, vain sitä lisäsi. Monien aseiden alituinen näkeminen
piti häntä yhtämittaisessa vihan ja kiihoituksen tilassa. Hänen
rihlapyssynsä, nuolensa ja lassonsa huusivat hänelle: "Taistelua!
taistelua!" Hänen jättiläispuunsa oksilla humisi suurten matkojen tuuli
ja kuiskasi hänen korvaansa pahoja neuvoja. Lopuksi Gustave Aimard ja
Fennimore Cooper...

Voi sentään! kuinka monasti Tartarin, istuessaan lukemassa keskellä
miekkojaan yksin helteisinä kesäisinä iltapäivinä, nousi seisaalleen
ärjyen; kuinka usein hän viskasi kirjan syrjään ja syöksyi sieppaamaan
seinältä alas täydet sotatamineet!

Mies parka unhoitti, että hän oli kotonaan Tarasconissa, huivi
sidottuna ohimoille ja alushousut jalassa. Hän näet kuvitteli
lukemaansa todelliseksi, ja yltyen oman äänensä kaiusta, hän huusi
heiluttaen tapparaa tai tomahavkia:

"Tulkootpahan he vain nyt!" _He?_ Kutka _He?_

Tartarin ei itsekään sitä tarkalleen tietänyt... _He!_ oli kaikki,
mikä hyökkää kimppuun, mikä taistelee, kaikki mikä puree, mikä raapii,
mikä skalpeeraa, mikä ulvoo ja ärjyy... _He!_ oli intiaani Sioux, joka
tanssii paalun ympärillä, johon onneton valkeaverinen on kiinnitetty.
Siihen sisältyi lisäksi Kalliovuorten harmaa karhu, joka keikuttelee
ruumistaan ja joka nuoleskelee itseään veripunaisella kielellä.
Siihen sisältyi vielä erämaan tuaregi, malaijilainen merirosvo,
Abruzzo-vuoriston rosvo... _He_ lopuksi oli ne... s.o. sota, matkat,
seikkailut ja kunnia.

Mutta voi sentään! Turhaan peloton Tarasconilainen niitä kutsui, niitä
vaati taisteluun... ne eivät koskaan tulleet... Mitäpä riivattua ne
muuten olisivat toimittaneet Tarasconissa?

Kuitenkin Tartarin odotti niitä aina; — etenkin iltaisin mennessään
klubiin.



V.

Tartarinin mennessä klubiin.


Temppeliherra valmistuessaan hyökkäämään piirittäviä vääräuskolaisia
vastaan, kiinalainen tiikeri ennen taistelua, komanssi-intiaanisoturi
lähtiessään tappotantereelle, kaikki nämät eivät ole mitään verrattuna
Tarasconin Tartariniin, kun hän kiireestä kantapäähän varusti itsensä
mennäkseen klubiin kello yhdeksän illalla, tuntia iltatorvien
toitotuksen jälkeen.

Valmiit taisteluun! niin sanotaan meriväessä.

Vasempaan käteen Tartarin otti teräväkärkisen boksiraudan, oikeaan
käteen piikkisauvan; vasempaan taskuun hän pani nuijan ja oikeaan
taskuun revolverin; rinnalle takin ja villapaidan väliin malaijilaisen
väkipuukon. Mutta myrkytetty nuoli ei koskaan tullut kysymykseenkään;
se olisi ollut epärehellinen ase!...

Ennen lähtöänsä hän harjoitti itseään hetkisen työhuoneensa
hiljaisuudessa ja hämärässä, pullisti itseään, tähtäsi seinään ja
ojenteli lihaksiaan; sitten hän otti pääavaimensa ja kulki puutarhan
läpi juhlallisesti, kiiruhtamatta. — Englantilaisten tapaan, nähkääs,
sehän on oikeaa rohkeutta. — Puutarhan perällä hän aukaisi raskaan
rautaportin. Hän aukaisi sen äkkiä, rajusti, niin että se kovasti
paukahti ulospäin muuria vastaan... Jos _he_ olisivat olleet takana,
niin saatatte kuvitella, kuinka mäsäksi olisivat menneet!... Mutta,
onnetonta kyllä, _he_ eivät olleet portin takana.

Avattuaan oven astui Tartarin ulos puutarhasta, loi nopeasti katseen
oikealle ja vasemmalle ja sulki portin kahteen lukkoon. Sitten matkaan.

Avignonin tiellä ei ollut niin sielua. Ovet kiinni, ikkunat
valottomina. Kaikki pimeän peitossa. Siellä täällä katulyhty, jonka
liekki vavahteli Rhônen sumussa.

Muhkeana ja tyyneenä kulki Tarasconin Tartarin näin edelleen yöhön,
iskien korkojaan tahdissa katuun ja raapasten sauvansa rautakärjellä
säkeniä kivityksestä... Kulkipahan hän sitten pitkin bulevardeja,
isoja tai pikku katuja, pysyi hän aina huolellisesti keskellä katua
— erinomainen varokeino, joka salli ulkonaliikkujan huomata uhkaavan
vaaran ja ennen kaikkea välttää joutumasta niiden aineiden alle, jotka
iltaisin Tarasconin ikkunoista putoavat kaduille. Tämän varovaisuuden
johdosta saattaisi helposti luulla, että Tartarin oli pelokas... Eikö
mitä! hän vain oli varoillaan.

Paras todistus siitä, ettei Tartarin peljännyt, oli se, ettei hän
mennyt klubiin ajorataa myöten, vaan kaupungin kautta, s.o. pisintä
ja pimeintä tietä, pitkin lukemattomia pikkukatuja, joiden päässä
Rhônen pinta välkkyi synkkänä. Miesparka toivoi alati, että jossakin
näiden rosvopesien sopessa _he_ syöksyisivät esiin pimeistä varjoista
hyökäten hänen kimppuunsa. _He_ olisivat saaneet kelpo vastaanoton, sen
takaan... Mutta, oi kohtalon ivaa, Tarasconin Tartarinilla ei koskaan
ollut sitä onnea, että olisi tavannut jonkun ryövärin. Ei koiraa, ei
edes juopunutta. Ei ikinä mitään!

Välistä kuitenkin kohtasi turha säikähdys. Askeleita, kuiskaavia
ääniä... "Ahaa!" sanoi Tartarin itsekseen, ja hän tyrmistyi seisomaan
paikalleen, tähystäen varjoja, hengittäen syvään ja painaen korvansa
maata vastaan intiaanien tavoin... Askeleet lähenivät. Äänet kävivät
selvemmiksi... Ei enää ollut epäilystäkään! _He_ lähestyivät... _He_
olivat jo vallan lähellä. Jo Tartarin, silmät säihkyen, läähättäen
ja painautuen kokoon jaguarin tavoin, valmistautui karkaamaan heidän
kimppuunsa ja kajahuttamaan sotahuutoansa... kun hän äkkiä keskeltä
pimeyttä kuuli tuttujen tarasconilaisten äänien vallan levollisesti
puhuttelevan häntä:

"Kas, kas... sehän on Tartarin... Ja hyvästi, Tartarin!"

Piru vieköön! sehän olikin apteekkari Bézuquet ja hänen perheensä,
jotka olivat olleet laulamassa "omaa lauluaan" Costecaldella. — "Iltaa!
iltaa!" murisi Tartarin, raivokkaana erehdyksestään; ja hurjana, sauva
pystyssä, hän syventyi yön pimeyteen.

Saavuttuaan klubin ohitse vievälle kadulle, odotti peloton
Tarasconilainen vielä hetken kulkien hitaasti edestakaisin klubin
oven edessä, ennenkuin astui sisälle... Lopulta hän väsyi _heitä_
odottamasta, koska oli varma siitä, ett'eivât _he_ näyttäytyisi, ja
luotuaan viimeisen taisteluintoisen katseen keskelle yön varjoja,
mutisi hän itsekseen vihaisena: "Ei mitään!... ei mitään!... ei koskaan
mitään!"

Senjälkeen tämä kunnon mies astui sisälle pelaamaan korttia entisen
varusmestarin kanssa.



VI.

Molemmat Tartarinit.


Miten lieneekään selitettävissä, että Tarasconin Tartarin, ollen niin
raivokkaan seikkailuhaluinen, niin kovin suurten mielenliikutusten
tarpeessa sekä hurjistuneesti ihastunut matkoihin ja retkiin, oli
ikänsä pysynyt Tarasconissa?

Niin näet oli asianlaita. Neljänkymmenen viiden vuoden ikään
saakka ei Tartarin kertaakaan ollut maannut yötään ulkopuolella
synnyinkaupunkiansa. Hän ei edes ollut tehnyt tuota kuuluisaa
Marseillen matkaa, jonka jokainen oikea provensaalilainen panee
toimeen täysi-ikäiseksi tultuaan. Korkeintaan hän tunsi Beaucairen,
ja kuitenkaan Beaucaire ei ole varsin kaukana Tarasconista, koska
sinne mennäkseen tarvitsee vain kulkea sillan yli. Pahaksi onneksi
tuuli usein on temmannut mukaansa tämän siltaromun, se on niin pitkä
ja heikko, ja Rhône on niin leveä tältä kohdalta, että epäilemättä
ymmärrätte miksi... Tarasconin Tartarin piti vankkaa maata varmimpana.

Tulee näet tunnustaa, että sankarissamme oli kaksi toisistaan vallan
selvästi eroavaa luonnetta. "Tunnen itsessäni kaksi ihmistä", on joku
kirkkoisä sanonut. Tämä soveltuu kokonaan Tartariniin, jossa oli Don
Quijoten sielu, sama ritarillinen innostus, sama sankari-ihanne, sama
hillitön seikkailun ja suuruuden halu. Paha vain, ettei hänellä ollut
tuon kuuluisan espanjalaisen aatelismiehen vartaloa, tuota luisevaa ja
laihaa ruumista, tuota ruumiillisuuden varjoa, johon ei aineellinen
elämä pystynyt, ja joka jaksoi nukkua parikymmentä yötä riisumatta
rintahaarniskaansa sekä saattoi elää neljäkymmentä kahdeksan tuntia
kahmalollisesta riisiä. Tartarinin ruumis päinvastoin oli oikein aika
kokoa, hyvin lihava, hyvin raskas, hyvin aistillinen, hyvin arka ja
herkkä, täynnä porvarillisia haluja ja kotoisia vaatimuksia; sanalla
sanoen suurimahainen ja lyhyt ruumis, sijaiten kuolemattoman Sancho
Pançan säärillä.

Don Quijote ja Sancho Pança samassa miehessä! ymmärtänette,
miten huono sopu siitä syntyi, mitkä taistelut! mitkä repäisevät
epäsuhtaisuudet!... Siinäpä aihetta oivan vuoropuhelun kirjoittamiseen
kynälle semmoiselle, kuin Lucianuksen tai Saint-Evremondin, nimittäin
vuoropuhelun, joka syntyi Tartarin-Quijotin ja Tartarin-Sanchon
välillä! Tartarin-Quijote esim. innostuen Gustave Aimardin
kertomuksista huudahtamaan: "Lähden matkaan!"

Tartarin-Sancho taas yksinomaan ajatellen luuvaloaan virkkaa: "En
liikahda paikaltani."

_Tartarin-Quijote,_ kovin innostuneena: Peitä itses kunnialla, Tartarin.

_Tartarin-Sancho,_ hyvin tyyneenä: Tartarin, peitä itses villapaidalla.

_Tartarin-Quijote_, yhä enemmän innostuneena: Oi sentään
kaksipiippuisia pyssyjä! oi tikareja, lassoja ja mokkasiineja!

_Tartarin-Sancho_, yhä enemmän tyyntyen: Oi neulottuja liivejä! oi
hyviä, lämpimiä polvipeitteitä! oi oivallisia korvaläpällisiä lakkeja!

_Tartarin-Quijote_, haltijoissaan: Tappara, tappara tänne!

_Tartarin-Sancho_, soittaen palvelijattarelle: Jeannette, suklaatini.

Tämän jälkeen Jeannette ilmestyy tarjoten oivallista suklaatia,
lämmintä, läikehtivää, tuoksuvaa, ynnä suussa sulavia anisi-leivoksia,
jotka panevat Tartarin-Sanchon naurullaan tukahuttamaan
Tartarin-Quijoten huudahdukset.

Tästä huomataan, miksi Tarasconin Tartarin ikänsä oli pysynyt
Tarasconissa.



VII.

Europpalaiset Shang-Hai’ssa. Suuret kauppayritykset. — Tataarit. Oliko
Tarasconin Tartarin petturi? Kangastus.


Kerran kuitenkin Tartarin oli vähällä lähteä matkalle, pitkälle
matkalle.

Kolme veljestä, nimeltä Garcio-Camus, Shang-Hai’iin siirtyneitä
tarasconilaisia, oli tarjonnut hänelle erään siellä olevan konttorinsa
johtajapaikan. Siinähän juuri näytti tarjoutuvan hänelle sovelias
elämänala; melkoisia affäärejä, koko joukko kauppapalvelijoita
komennettavissa, ja kauppasuhteita Venäjän, Persian, Aasialaisen Turkin
kanssa, sanalla sanoen, suuret kauppayritykset.

Tartarinin huulilla sanat: _suuret kauppayritykset_ tuntuivat
tavattoman juhlallisilta.

Garcia-Camus’ien kauppahuoneella oli sitäpaitsi se etu, että siellä
välistä kävi tataareja. Silloin suljettiin ovet nopeasti. Kaikki
kauppapalvelijat tarttuivat aseisiin, konsulilippu nostettiin ylös
tangon päähän, ja piu, pau, ikkunasta ampumaan tataareja.

On turhaa mainita, kuinka innokkaasti Tartarin-Quijote vastaanotti
tämän ehdoituksen; pahaksi onneksi Tartarin-Sancho ei ottanut sitä
kuuleviin korviinsakaan, ja koska jälkimäinen oli voimakkaampi, ei
asiasta tullut mitään. Kaupungissa siitä puhuttiin paljon. Lähteekö
hän matkaan? eikö hän lähde? Lyön vetoa siitä, että hän lähtee, lyön
vetoa ettei hän lähde. Kas siinä painava kysymys... Päätös oli se,
ettei Tartarin matkustanutkaan, mutta joka tapauksessa tämä juttu
tuotti hänelle paljon kunniaa. Se, että joku oli ollut vähällä
lähteä Shang-Hai’iin tai että hän sinne todella oli mennyt, oli
tarasconilaisten mielestä yhdenveroista. Kun alinomaan puhuttiin
Tartarinin matkasta, ruvettiin lopuksi luulemaan, että hän siltä oli
palannut. Ja iltaisin klubissa kaikki Tarasconin herrat pyysivät
häneltä tietoja Shang-Hai’n elämästä, tavoista, ilmanalasta, opiumista
ja suurista kauppayrityksistä.

Tartarin, jolle nämät asiat olivat hyvin selvillä, kertoi alttiisti
kaikki yksityiskohtia myöten, ja lopulta tämä kelpo mies ei itsekään
ollut vallan varma siitä, oliko hän käynyt Shang-Haissa, vai ei.
Senpätähden hän, kertoessaan sadannen kerran tataarien tulosta
sinne, viimein virkkoi ihan luonnollisesti: "Silloin minä käsken
kauppapalvelijoideni tarttua aseisiin, nostatan konsulilipun, ja piu!
pau! ikkunoista ampumaan tataareja". Kuullessaan tämän vapisi koko
seura.

- Mutta tästä päättäen tuo Tartarin oli aika valehtelija.

— Ei! ja tuhannesti ei! Tartarin ei ollut valehtelija...

— Ja kuitenkin hänen piti hyvin tietää, ettei hän ollut käynyt
Shang-Haissa!

— Tietysti hän sen tiesi. Mutta...

Mutta, kuulkaa nyt tarkasti. On parasta kerrassaan ottaa selkoa siitä
valehtelijan-maineesta, jonka Pohjois-Ranskan asujamet ovat sysännet
eteläranskalaisen niskoille. Etelä-Ranskassa ei ole valehtelijoita, ei
Marseillessa sen koommin kuin Nîmes’ssâ, Toulousessa ja Tarasconissa.
Etelä-Ranskan asukas ei valehtele, hän pettyy. Hän ei aina puhu totta,
mutta luulee niin tekevänsä... Hänen niin kutsuttu valheensa ei olekaan
valhetta, vaan on jonkunmoinen kangastus.

Niin, kangastus!... Ja hyvin ymmärtääksenne minut, menkääpä
Etelä-Ranskaan, niin saatte nähdä. Huomaatte, kuinka aurinko tässä
merkillisessä maassa muuttaa kaikki ja tekee kaikki luonnollista
kokoaan suuremmaksi. Saatte nähdä nuo pienet Provencen kummut, jotka
eivät ole Montmartren kukkulaa korkeammat, mutta jotka näyttävät teistä
suurilta, saatte nähdä Nîmes’n neliskulmaisen temppelin, — pienen
hyllynmuotoisen koristeen — joka näyttää teistä yhtä suurelta kuin
Notre-Dame. Saatte nähdä... No! ainoa Etelä-Ranskan valehtelija, jos
sellaista yleensä on, on aurinko... Kaikkea, mitä se vain valollaan
koskettaa, se liioittele!... Mitä oli Sparta loistoaikanaan? Pieni
kauppala... Mitä oli Atena? Korkeintain aliprefektin asuinkaupungin
kokoinen... ja kuitenkin ne historiassa näyttävät meistä äärettömän
suurilta kaupungeilta. Se on kaikki vain auringon vaikutusta...

Vieläkö tämän jälkeen ihmettelette, että sama aurinko, joka valaisee
Tarasconia, on saattanut tehdä entisestä varusmestari Bravidasta, kelpo
päällikkö Bravidan, nauriin kokoisesta kasvista jättiläispuun, ja
miehestä, joka oli tuuminut lähteä Shang-Hai’iin, miehen, joka siellä
oli käynyt?



VIII.


Mitainen menaseria. Atlas-vuorten jalopeura Tarasconissa. Hirvittävä ja
juhlallinen kohtaus.


Ja nyt, osoitettuamme Tarasconin Tartarinin sellaisena kuin hän oli
yksityiselämässään, ennenkuin maine oli suudellut hänen otsaansa ja
laskenut hänen ohimoilleen vuosisatais-laakerin, nyt, kuvailtuamme
tätä sankarillista elämää vaatimattomassa keskuksessa, sen iloja, sen
suruja, sen unelmia, sen toiveita, niin rientäkäämme piirtämään sen
historian suurlehtiä sekä koskettelemaan sitä omituista tapausta, joka
pani tämän verrattoman ihmiskohtalon ylenemään kehityksen huippuja
kohti.

Oltiin eräänä iltana asekauppias Costecaldella. Tarasconin Tartarin
näytteli paraikaa muutamille asiaaharrastaville neulasytytin-pyssyn
käyttämistä, se näet siihen aikaan oli jotakin vallan uutta... Äkkiä
ovi aukenee, ja eräs lakkien metsästäjä syöksyy säikähtyneenä sisälle
puotiin huutaen: "Jalopeura!... jalopeura!..." Yleinen hämmästys,
kauhu, melu ja tuuppiminen. Tartarin ojentaa painettia, Costecalde
juoksee sulkemaan oven. Metsästäjä ympäröidään, häntä kysellään, häntä
joudutetaan, ja saadaan häneltä kuulla seuraavaa: Mitainen menaseria
oli palatessaan Beaucairen markkinoilta, suostunut viipymään muutaman
päivän Tarasconissa ja oli juuri sijoittunut linnatorille monine
boa-käärmeineen, hylkeineen ja krokotiilineen. Lisäksi siinä oli komea
Atlas-vuorten jalopeura.

Atlas-vuorten jalopeura Tarasconissa! Eipä miesmuistiin sellaista
oltu nähty. Senpävuoksi nuo uljaat lakkien metsästäjät katselivatkin
toisiaan ylpeinä! mikä valonsäteily heidän urhokkailla kasvoillaan ja
Costecalden puodin joka sopessa; kuinka moni kättenpuristus hiljaisesti
vaihdettiin! Mielenliikutus oli niin suuri, niin odottamaton, ettei
kukaan saanut sanaakaan sanotuksi...

Ei edes Tartarin. Kalpeana ja vavisten, neulasytytin-pyssy vielä
käsissä, tuumiskeli hän seisten tiskin ääressä... Atlas-vuorten leijona
siellä, vallan lähellä, parin askeleen päässä! Leijona! se on kaikkein
sankarimaisin ja julmin peto, eläinten kuningas, hänen unelmiensa
otus, vallan kuin sen ideaalisen joukon päähenkilö, joka hänen
mielikuvituksessaan näytteli niin kauniita näytelmiä.

Jalopeura, tuhat tulimaista!...

Ja kotoisin Atlas-vuorilta vielä lisäksi!... Se oli jo enemmän, kuin
mitä suuri Tartarin voi kestää...

Äkkiä kokonainen veritulva kohosi hänen kasvoihinsa.

Hänen silmänsä salamoivat. Vävähtävällä liikkeellä hän lykkäsi pyssyn
olalleen ja kääntyen kelpo päällikkö Bravidan puoleen, sanoi hän
jyrisevällä äänellä: "Menkäämme katsomaan tätä, päällikkö."

— No, tuota noin, mutta!... minun pyssyni... minun
neulasytytin-pyssyni, jonka veitte pois!... rohkeni varovainen
Costecalde pelokkaasti huomauttaa; mutta Tartarin oli jo kääntynyt
kadun kulmassa, ja hänen jälkeensä kaikki lakkien metsästäjät
tepastellen ylpeinä tiehensä.

Heidän saapuessaan menaseriaan, oli siellä jo paljon väkeä.
Tarasconilaiset, nuo sankarirotuiset, jotka liian kauan olivat saaneet
olla vailla huomiotaherättäviä näkyjä, olivat hyökänneet Mitainen
menaseriaan ja valloittaneet sen äkkirynnäköllä. Tähän lihava rouva
Mitaine muuten oli sangen tyytyväinen... Puettuna kabylilaiseen
pukuun, käsivarret paljaina kyynäspäihin saakka, rautarenkaat
nilkkojen kohdalla, ratsuvitsa toisessa kädessä ja toisessa elävä
kananpoika, jolta höyhenet oli kynitty pois, täytti tämä kuuluisa
nainen emännänvelvollisuuksia kojuun saapuneita tarasconilaisia
kohtaan. Ja koska hänelläkin oli _kaksinkertaiset lihakset_, oli hänen
saavuttamansa menestys melkein yhtä suuri kuin turvattiensakin.

Tartarin, astuessaan sisään pyssy olalla, teki mielialan hallaiseksi.

Kaikki nämät kunnon tarasconilaiset, jotka vallan tyyneesti kulkivat
häkkien edessä, aseettomina, aavistamattakaan mitään vaaraa, joutuivat
vallan luonnollisen kauhuntunteen alaisiksi, nähdessään suuren
Tartarinin astuvan sisään menaseria-kojuun tuo hirvittävä sota-ase
mukanaan. Oli siis jotakin pelättävää, koska hän, tuo sankari...
Silmänräpäyksessä koko häkkien edusta tuli väestä tyhjäksi. Lapset
huusivat pelosta, ja naiset katselivat ovea. Apteekkari Bézuquet hiipi
pois, sanoen menevänsä noutamaan pyssyänsä...

Vähitellen Tartarinin ryhti kuitenkin rauhoitti katselijain mielet.
Tyyneenä, pää pystyssä, tuo peloton Tarasconilainen kulki ympäri kojua,
meni pysähtymättä hylkeen ammeen ääreen, silmäili ylenkatseellisesti
pitkää lesteillä täytettyä arkkua, jossa boa-käärme sulatti raakana
nielemäänsä kananpoikaa, ja pysähtyi viimein jalopeuran häkin eteen...

Hirvittävä ja juhlallinen kohtaus! Tarasconin jalopeura ja
Atlas-vuorten jalopeura vastatusten... Toisella puolen Tartarin,
seisten polvi koukussa ja nojaten pyssyynsä; toisella puolen jalopeura,
suunnattoman suuri jalopeura, loikoen oljilla, silmä tirkistellen,
tylsyneen näköisenä, ääretön keltaisen harjan ympäröimä turpa leväten
etukäpälillä... Kumpikin tyyneenä ja katsellen toista.

Mutta kas kummaa! joko sitten neulasytytinpyssy suututti jalopeuraa,
tai se vainusi rotunsa vihollista, niin se, katseltuaan siihen asti
tarasconilaisia mitä suurimmalla ylenkatseella, haukotellen heille
vasten naamaa, äkkiä yltyi vihaiseksi. Ensin se nuhisi ja murisi
kumeasti, työnsi esiin kyntensä ja ojensi käpäliään; sitten se nousi
ylös, kohotti päänsä pystyyn, ravisti harjaansa ja päästi Tartarinia
kohti hirvittävän kiljunnan.

Siihen vastasi kauhistuksenhuuto. Tyrmistyneinä syöksyivät
tarasconilaiset ovelle päin. Kaikki, naiset, lapset, rantajätkät,
lakkien metsästäjät, itse kelpo päällikkö Bravidakin... Tarasconin
Tartarin yksinään ei liikahtanut paikaltaan... Hän seisoi vankkana ja
järkähtämättömänä häkin edessä, silmät salamoiden ja kasvoissa tuo
hirvittävä ilme, jonka koko kaupunki tunsi... Kun lakkien ampujat vähän
rauhoittuneina hänen käytöksensä ja rautakankien vahvuuden johdosta
hetken kuluttua lähestyivät johtajaansa, kuulivat he hänen mutisevan
itsekseen katsellen leijonaa: "Siinä, totta totisesti, olisi otus, jota
kannattaisi metsästää."

Sinä päivänä ei Tarasconin Tartarin siitä puhunut sen enempää.



IX.

Kangastuksen omituisia seurauksia.


Sinä päivänä ei Tarasconin Tartarin siitä puhunut sen enempää; mutta
miesparka oli jo sanonut liiankin paljon...

Seuraavana päivänä juteltiin kaupungissa yksistään Tartarinin tulevasta
matkasta Algeriaan ja jalopeuran metsästyksestä. Olettehan kaikki,
rakkaat lukijat, todistajina siitä, ett’ei tuo kunnon mies ollut
hiiskunut sanaakaan tästä; mutta tiedättehän, kangastus....

Sanalla sanoen, koko Tarascon puhui yksinomaan tästä matkasta.

Ajoradalla, klubissa, Costecaldella, kaupunkilaiset puhuttelivat
toisiaan peljästyneen näköisinä.

"Tuota noin, oletteko kuullut tuon uutisen, vai mitä?"

"Tuota noin, minkä sitten?... Tartarinin matkatuumat, vai mitä?"

Sillä Tarasconissa kaikki lauseet aletaan sanoilla _tuota noin_ ja
lopetetaan sanoilla _vai mitä_, jotka molemmat äännetään seudun
omituiseen murretapaan. Tuona päivänä enemmän kuin muina, nuo sanat
_tuota noin_ ja _vai mitä_ kajahtivat niin että ikkunalasit tärisivät.

Se tämän kaupungin asujamista, jota tämä aiottu Afrikan matka enimmin
hämmästytti, oli Tartarin. Mutta kuulkaapa, mitä turhamielinen
kunnianhimo saa aikaan! Sen sijaan, että olisi vallan yksinkertaisesti
vastannut, ett'ei hän ollenkaan aikonut matkustaa, ett'ei hän koskaan
ollut edes sitä ajatellut, Tartarin parka — ensi kerran kun hänelle
puhuttiin tästä matkasta — virkkoi vähän väistäen: "No!... no!...
kenties... eihän sitä tiedä." Toisella kerralla hän vastasi, totuttuaan
enemmän tähän ajatukseen: "Onhan se luultavaa." Ja kolmannella
kerralla: "Se on varma asia!"

Lopulta illoin klubissa ja Costecalden perheessä munatodin,
hyvähuutojen ja liekkien innostamana ja huumaantuneena siitä
huomiosta, jonka huhu hänen lähdöstään oli kaupungissa herättänyt,
tuo miespoloinen selitti kursailematta väsyneensä lakkien ampumiseen
ja että hän ennen pitkää aikoi lähteä ajamaan suuria Atlas-vuorten
jalopeuroja...

Hirvittävä eläköönhuuto seurasi tätä selitystä. Sitten tehtiin uutta
munatotia, puristettiin toinen toisen kättä, syleiltiin ja pantiin
toimeen serenaadeja pienen jättiläispuu-talon edustalla soihtujen
valossa aina puoliyöhön saakka.

Mutta tähän kaikkeen yksi oli tyytymätön, ja se oli Tartarin-Sancho.
Afrikan matkan ja jalopeuran metsästyksen kuvitteleminen pani hänet
edeltäkäsin vapisemaan. Ja tullessaan kotia, kunniaserenaadin yhä
kaikuessa ikkunoiden alla, valmisti hän Tartarin-Quijotelle hirvittävän
kohtauksen, soimaten häntä hassuksi, hullunkuriseksi, varomattomaksi,
kolminkertaiseksi houkkioksi, kuvaten hänen eteensä perinpohjin kaikki
ne tapaturmat, jotka odottivat häntä tällä retkellä, haaksirikot,
luuvalot, kuumeet, veriset ulostukset, mustat rutot, spitalitaudit, y.m.

Turhaan Tartarin-Quijote vannoi, ettei hän menettelisi varomattomasti,
että hän hyvin peittäisi ruumiinsa vaatteilla, että ottaisi mukaansa
kaikki tarvekalut. Tartarin-Sancho ei tahtonut kuulla mitään. Miesparka
näki jo hengissä itsensä jalopeurain raatelemaksi, Vajonneeksi
erämaan hiekkaan Cambyses vainajan tavoin, ja toisen Tartarinin
onnistui vähän rauhoittaa häntä vain selittämällä, ettei tuolle
matkalle lähdettäisi heti paikalla, ettei mikään kiirehtinyt, ja ennen
kaikkea, ettei vielä oltu lähdetty matkaan.

Ja todellakin on vallan selvää, ettei moiselle retkelle lähdetä ilman
muutamia varokeinoja. Täytyyhän tietää, minne menee, luulen ma, eikä
lähteä liikkeelle linnun tavoin...

Ennen kaikkea Tarasconilainen tahtoi lukea suurten Afrikka-matkustajien
kertomuksia, Mungo-Parkin, Caillén, tohtori Livigstonen, Henri
Duveyrier’n esityksiä.

Näistä hän huomasi, että nämät pelottomat matkustajat, ennenkuin
sitoivat jalkoihinsa kaukomatkojen sandaalit, olivat pitkän aikaa
valmistautuneet kärsimään nälkää, janoa, vaivaloisia nopeita kulkuja ja
kaikenlaisia puutteita. Tartarin tahtoi menetellä kuten he, ja tästä
päivästä alkaen hän elätti itseään pelkällä _keitetyllä vedellä_. —
Tarasconissa kutsutaan _keitetyksi vedeksi_ ruokalajia, joka on tehty
kiehuvaan veteen kastetuista leipäpalasista; näiden höysteeksi on pantu
kynsilaukan sakara, vähän ajoruohoa ja laakerilehtinen. Tämä komento
oli ankara, ja saattaa kuvitella, miten happamat Sancho paran kasvot
olivat.

Ihastuen kuriinsa keitetyn veden johdosta noudatti Tarasconin Tartarin
vielä muita viisaita toimenpiteitä. Niinpä hän, tottuakseen pitkiin
jalkamatkoihin, pakotti itseään joka aamu kulkemaan kaupungin ympäri
seitsemän tahi kahdeksan kertaa perätysten, milloin nopein askelin,
milloin voimistelujuoksussa, kyynärvarret kiinni kupeissa ja pari
pientä valkoista kiveä suussa, muinaisaikaiseen tapaan.

Tämän lisäksi hän, totuttaakseen itseään öiseen viileyteen, sumuun ja
kasteeseen, meni joka ilta alas puutarhaansa ja viipyi siellä aina
kello kymmeneen ja yhteentoista illalla, yksin, pyssy mukanaan ja
väijyksissä jättiläispuun takana.

Vihdoin Costecalden luo myöhästyneet lakkien metsästäjät saattoivat
sen ajan kuluessa, kun Mitainen menaseria viipyi Tarasconissa,
iltahämärässä kulkiessaan linnatorilla huomata salaperäisen miehen
astuvan edestakaisin eläinkojun takana.

Se oli Tarasconin Tartarin, joka totutti itseään vapisematta kuulemaan
leijonan kiljuntaa yön pimeydessä.



X.

Ennen matkallelähtöä.


Sillä välin kuin Tartarin täten ihastuneena antautui kaikenlaisiin
sankarimaisiin temppuihin, olivat koko Tarasconin katseet hänen
kiinnitettyinä; huomio ei enää kiintynyt mihinkään muuhun. Lakkien
metsästys liipoitteli vaan yhdellä siivellä, romanssit unohtuivat
nurkkaan. Apteekkari Bézuquet’llâ piano riutui ikävissään vihreän
peitteensä alla, ja kärpäset kuivua kutistuivat sen päällä, vatsa
ylöspäin... Tartarinin retki oli pysäyttänyt kaikki.

Olisipa pitänyt nähdä, miten kernaasti nähty tuo kuuluisa
Tarasconilainen oli vieraissa. Hänen seurastaan tapeltiin, riideltiin,
sovittiin kuin lainaesineestä, jopa se hankittiin varkain. Naisista
ei ollut sen suurempaa kunniaa, kuin mennä Mitainen menaserialle käsi
kädessä Tartarinin kanssa sekä antaa hänen jalopeuran häkin edessä
selittää, millä lailla näitä suuria petoja metsästettiin, mihin täytyi
tähdätä; kuinka monen askeleen päästä, olivatko tapaturmat lukuisat,
y.m., y.m.

Tartarin antoi kaikki ne selitykset, joita ikinä haluttiin. Hän oli
lukenut Jules Gérardin teokset ja tunsi leijonanajon pilkulleen, vallan
kuin hän sitä olisi harjoittanut. Hän puhuikin näistä seikoista hyvin
kaunopuheliaasti.

Mutta ihanimmillaan hän oli päivällisillä presidentti LLadevèzen tai
kelpo päällikkö Bravidan, entisen varusmestarin, luona, kun kahvia
tarjottiin ja kun häntä pyydettiin, kaikkien siirtäessä tuolinsa
lähemmäksi, puhumaan tulevista metsästysretkistään...

Silloin sankarimme, nojaten kyynäspäätään pöytään ja härppien
mokkaansa, liikutetulla äänellä kertoi kaikista niistä vaaroista, jotka
odottivat häntä siellä vieraassa maassa. Hän mainitsi pitkät kuuttomat
väijykset, myrkylliset suot, laakeriruusun myrkyttämät rannat,
raesateet, paahtavat auringonpaisteet skorpionit, heinäsirkkasateet;
hän kuvaili myös Atlas-vuorten leijonain tapoja, niiden hämmästyttävää
notkeutta ja niiden julmuutta kiiman aikana...

Sitten hän innostuen omasta puheestaan nousi seisovilleen pöydän
äärestä, hypähti keskelle ruokasalia matkien jalopeuran kiljuntaa,
pyssyn pamausta piu! pau! räjähtävän luodin vinkunaa, pfft! pfft!
huiski käsillään, kaatoi kumoon tuoleja...

Kaikki pöydän ääressä istuvat olivat kalpeat, Miehet katselivat
toisiaan pudistaen päätään, naiset ummistivat silmänsä päästäen
kauhunhuutoja, vanhukset heiluttivat sotaisesti pitkiä sauvojaan, ja
pikkupojat, jotka pannaan aikaiseen nukkumaan, kavahtivat ylös unestaan
ärjymisen ja laukauksien herättäminä, olivat kovasti peloissaan ja
pyysivät sytyttämään tulta lamppuun.

Vastaiseksi Tartarin ei lähtenyt matkaan.



XI.

Miekaniskuja, hyvät herrat, miekaniskuja... Eikä neulanpistoja!


Oliko hänellä todella aikomus matkustaa?... Sangen arka kysymys, johon
Tartarinin historiankirjoittajan olisi hyvin vaikea vastata.

Ainakin on varmaa, että Mitainen menaseria oli lähtenyt Tarasconista
neljättä kuukautta sitten, eikä jalopeurantappaja liikkunut
paikaltaan... Ehkäpä tuo vilpitön sankari, jonkun uuden kangastuksen
häikäisemänä, lopulta vakavasti kuvitteli olleensa Algeriassa. Ehkä
hän, yhä uudelleen kerrottuaan tulevia metsästysretkiään, kuvitteli jo
tehneensä ne, yhtä vilpittömästi kuin hän kuvitteli nostaneensa tangon
päähän konsulilipun ja ampuneensa tataareja Shang-Haissa, piu, pau!

Onnettomuudeksi, Tarasconin Tartarinin tälläkin kertaa ollessa
kangastuksen uhrina, ei tarasconilaisten laita ollut sama. Kun kolmen
kuukauden odotusajan kuluttua huomattiin ettei metsästysretkelle aikova
ollut varustanut ainoatakaan matkalaukkua, ruvettiin napisemaan.

"Tästä tulee samaa kuin Shang-Hain juttu!" sanoi Costecalde hymyillen.

Ja nämät asekauppiaan sanat herättivät tavatonta huomiota kaupungissa;
sillä ei kukaan enää luottanut Tartariniin.

Naiivit, pelkurit, miehet sellaiset kuin Bézuquet, jotka kirppu olisi
säikyttänyt pakosalle ja jotka eivät voineet ampua pyssynlaukausta
sulkematta silmiään, etenkin nämät olivat armottomat. Klubissa,
esplanaadilla, he puhuttelivat Tartarin parkaa vähän ivallisen
näköisinä.

"Tuota noin, milloinka tuo matka pannaan toimeen?"

Costecalden asepuodissa ei Tartarinin mielipide enää saavuttanut
luottamusta. Lakkien metsästäjät luopuivat johtajastaan!

Sen lisäksi pilkkarunoja sepusteltiin. Presidentti Ladevèze, joka
joutohetkinään hieman antautui provensaalisen runottaren palvelukseen,
kirjoitti talonpoikaismurteella runon, jolla oli suuri menestys. Siinä
puhuttiin eräästä suuresta Gervais-nimisestä metsästäjästä, jonka
pelättävän pyssyn piti ottaa hengiltä Afrikan jalopeurat sukupuuttoon
asti. Vahinko vain, että tämä pyssy pahainen oli omituista tekoa: _se
ladattiin alati, mutta ei lauennut koskaan_.

Se ei lauennut koskaan! huomaatte mikä salaviittaus...

Yks kaks tämä runo tuli kansanomaiseksi; ja kun Tartarin kulki ohi,
niin rantajätkät ja pienet saappaankiilloittajat hänen ovensa edessä
lauloivat kuorossa:

    Mestari Gervais’llâ pyssy on oiva,
    Se yhäti ladataan,
    Mestari Gervais’llâ pyssy on oiva,
    Se yhäti ladataan, ei laukea konsanaan.

Mutta tätä laulettiin pitkän matkan päässä, kaksinkertaisten lihasten
vuoksi.

Oi tarasconilaisten mieltymyksen menehtyväisyyttä!

Tuo suuri mies teeskenteli olevansa mitään huomaamatta, mitään
kuulematta; mutta itse teossa tämä pieni kumea ja pistelevä touhu häntä
suuresti pahoitti; hän tunsi Tarasconin luiskahtavan pois käsistään,
kansansuosion siirtyvän toisille, ja tämä tuotti hänelle sanomatonta
kärsimystä.

Oi kansansuosion suurta lihakattilaa; onpa suloista istuutua sen
ääreen, mutta vies sua, miten kirvelee, kun se kaatuu kumoon!...

Huolimatta kärsimyksistään, hymyili Tartarin ja vietti entistä
rauhallista elämäänsä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Mutta välistä kuitenkin tämän hilpeän välinpitämättömyyden naamio,
jonka hän ylpeydestä oli painanut kasvoilleen, irtaantui äkkiä. Silloin
huomasi niissä hymyn asemesta paheksumista ja surua.

Niinpä eräänä aamuna, pienten kiilloittajien laulaessa: _Mestari
Gervais’llâ pyssy on oiva_, näiden vehnusten äänet saapuivat
sankariparkamme huoneeseen asti, jossa hän juuri ajoi partaansa peilin
edessä. (Tartarinilla oli täysiparta, mutta koska se levitteleikse
liian rehevästi, täytyi hänen sitä karsia.)

Äkkiä aukeni ikkuna rajusti, ja Tartarin tuli näkyviin
paitahihasillaan, huivi köytettynä ohimoille ja leuka valkean
saippuakuohan peitossa; hän heilutti partaveistään ja saippuapalastaan
ja huusi hirvittävällä äänellä:

"Miekaniskuja, hyvät herrat, miekaniskuja!... Eikä neulanpistoja!"

Kauniita sanoja, kyllin ansiokkaita joutumaan historianlehdille; ikävä
vain, että ne lausuttiin näille pienille poikanaskaleille, jotka
olivat kiilloituslaatikkojensa korkuiset ja miekankantamiseen vallan
kykenemättömiä ritareja.



XII.

Mitä pienessä jättiläispuu-talossa sanottiin.


Keskellä yleistä luopumista, armeija yksin piti Tartarinin puolta.

Kelpo päällikkö Bravida, entinen varusmestari, osoitti hänelle yhä
edelleen kunnioitustaan: "Siinä on vasta reima mies!" virkkoi hän yhä
itsepäisesti, ja tämä tunnustus oli ainakin, luulen ma, apteekkari
Bézuquet’n tunnustuksen veroinen... Tuo kelpo päällikkö ei kertaakaan
ollut salaviittauksilla tehnyt pilaa Afrikan-matkasta; mutta kun
julkinen hälinä kävi liian voimakkaaksi, päätti hän puhua.

Eräänä iltana, kun onneton Tartarin oli yksin työhuoneessaan, ajatellen
surullisia seikkoja, näki hän päällikön astuvan sisään vakavana,
mustissa hansikkaissa ja takki korviin saakka napitettuna.

"Tartarin", virkkoi entinen kapteeni arvokkaasti, "Tartarin, ei ole muu
edessä kuin matka!" Ja hän jäi seisomaan oven kehykseen, — ankarana ja
suurena kuin velvollisuus.

Tarasconin Tartarin käsitti täydelleen, mitä sisälsivät nuo sanat:
"Tartarin, ei ole muu edessä kuin matka."

Hän nousi hyvin kalpeana, katseli hellästi ympärilleen somassa
työhuoneessaan, jonka ikkunat olivat huolellisesti suljetut ja joka
oli täynnä lämpöä ja suloista valoa. Hänen katseensa kohtasi tuota
leveätä mukavaa nojatuolia, kirjojaan, mattoaan, suuria valkoisia
ikkunaverhostimia, joiden takana värähtelivät pienen puutarhan ohuet
oksat. Sitten hän astui kelpo päällikköä kohti, tarttui hänen käteensä,
puristi sitä voimakkaasti ja virkkoi, itkun tukahuttamalla äänellä,
kuitenkin pysyen stoalaisena: "Aionpa matkustaa, Bravida!"

Hän lähtikin matkaan, kuten oli sanonut. Mutta ei kuitenkaan heti...
täytyihän hänen ensin varustautua.

Ensin hän tilasi Bompard’ilta kaksi suurta kaksiosaista kuparilevyillä
vuorattua matka-arkkua, joihin kumpaankin oli kiinnitetty pitkä,
seuraavalla kirjoituksella varustettu nimilevy:

    Tarasconin Tartarin

         Asearkku.

Vuoraaminen ja kaiverrus veivät paljon aikaa. Hän tilasi myös
Tastavinilta komean matka-albumin, johon aikoi kirjoittaa päiväkirjansa
ja matkamuistelmansa; sillä vaikkapa onkin jalopeuran ajossa, ajattelee
kuitenkin matkalla.

Lisäksi tuotatti hän Marseillesta kokonaisen laivalastin laatikoissa
säilytettyjä herkkutavaroita, pemmikaania, josta valmistetaan
lihalientä, uusikaavaisen suojusteltan, joka saatiin silmänräpäyksessä
kohoamaan ja menemään kokoon, merimiehensaappaat, kaksi sateenvarjoa,
vedenpitävän päällystakin ja siniset silmälasit silmätautien
välttämiseksi..Päälle päätteeksi apteekkari Bézuquet pani kuntoon
hänelle rohtolaatikon, joka oli tungettu täyteen laastaria, arnikaa,
kanverttia ja rutto-ätikkää.

Tartarin parka! ei hän tätä kaikkea itseään varten tehnyt; vaan hän
toivoi varovaisuudella ja hienotunteisella tarkkaavaisuudella lopulta
asettavansa Tartarin-Sanchon raivon; tämä näet ei ollut leppynyt päivin
eikä öin, siitäperin kuin Afrikan-matka oli päätetty panna toimeen.



XIII.

Lähtö.


Vihdoin se saapui, tuo juhlallinen päivä, tuo suuri päivä.

Aamun valjetessa koko Tarascon oli jaloillaan, täyttäen Avignon tien ja
Tartarinin pienen talon edustan.

Siinä oli väkeä ikkunoissa, katoilla, puissa; Rhônella kulkevia
merimiehiä, rantajätkiä, kenkienkiiloittajia, porvareita,
kankaanluojattaria, klubin jäseniä ja sanalla sanoen koko kaupunki;
tämän lisäksi myöskin Beaucairen asukkaat, jotka olivat kulkeneet
yli sillan, ja kaupungin lähiseudun yrttitarhurit. Siinä nähtiin
kärryjä suurine vedenpitävine kuomineen, viinitarhatyömiehiä
nauhoilla, kulkusilla, ruususolmuilla ja kelloilla koristettujen
sekä lauttahaloilla sälytettyjen muulien selässä, jopa siellä täällä
joku soma Arles’n tyttö, joka ohimot koristettuina taivaansinisellä
nauhalla, istui rakastajansa takana pienen camarguelaisen raudanharmaan
hevosen selässä.

Koko tämä kansanjoukko hääri ja tunkeili Tartarinin oven edessä, tuon
hyvän herra Tartarinin, joka lähti tappamaan jalopeuroja _turkkilaisten
pariin_.

Tarasconilaisten mielikuvituksessa Algeria, Afrikka, Kreikka, Persia,
Turkki ja Mesopotamia kaikki yhteensä muodostavat suuren, hyvin
epämääräisen, melkein tarumaisen maan; ja oloa siellä kutsutaan oloksi
_turkkilaisten parissa_.

Keskellä tätä väentungosta lakkien metsästäjät kulkivat edestakaisin
ylpeinä johtajansa triumfista ja jättäen jälkeensä ikäänkuin kunnian
uurtamia vakoja.

Jättiläispuu-talon edessä oli kahdet suuret työntökärryt. Aika
ajoin ovi aukeni ja silloin nähtiin muutamien henkilöiden vakavina
astuskelevan pienessä puutarhassa. Miespalvelijat kantoivat ulos
matkalaukkuja ja kirstuja, jotka he latoivat työntökärryille.

Jokaista uutta tavaramyttyä ulos tuotaessa, väkijoukko vavahteli.
Näitä esineitä mainittiin ääneen. "Tuossa on suojasteitta... Tuossa
ovat säilytetyt herkkutavarat... rohdosarkku asearkut..." Ja lakkien
metsästäjät antoivat tarpeellisia selityksiä.

Äkkiä, noin kello kymmenen ajoissa, syntyi suuri levottomuus
väkijoukossa. Puutarhan portti kääntyi rajusti saranoillaan.

"Hän tulee!... hän tulee!" huudettiin.

Hän tulikin...

Kun hän ilmestyi kynnykselle, lähti väkijoukosta kaksi hämmästyksen
huutoa.

"Sehän on _turkkilainen_"...

— "Hänellä on silmälasit!"

Tarasconin Tartarin oli näet pitänyt velvollisuutenaan pukeutua
algerialaiseen pukuun, koska hän oli lähdössä Algeriaan. Tämän puvun
muodostivat valkeasta palttinasta tehdyt roimahousut, pieni ahtaasti
istuva takki metallinappineen, leveä punainen vyö vatsan ympärillä;
kaula oli paljaana, hiukset ajettuina otsalta, ja päässä suunnattoman
suuri _chechia_, (punainen turkkilainen lakki) jossa oli mahdottoman
pitkä sininen tupsu... Siihen kuului lisäksi kaksi raskasta pyssyä,
yksi kummallakin olalla, suuri metsästyspuukko kupeella, vatsalla
patruunalaukku ja lonkalla revolveri, joka kolisi nahkakotelossaan.
Siinä kaikki...

Eipä toki! anteeksi, unhoitin silmälasit, äärettömät, siniset
silmälasit, jotka varta vasten olivat ilmestyneet lieventämään
sankarimme ylen julmaa ulkomuotoa!

"Eläköön Tartarin!... eläköön Tartarin!" ulvoi kansa. Suuri mies
hymyili, mutta ei tervehtinyt, sillä pyssyt häntä vaivasivat.
Sitäpaitsi hän nyt tiesi kuinka paljon sopii luottaa kansansuosioon;
ehkäpä hän päälle päätteeksi sielunsa syvyydessä kirosi hirvittäviä
kansalaisiaan, jotka pakottivat häntä matkustamaan, hylkäämään pienen,
sievän kotinsa valkoisine kiviseinineen ja vihreine ikkunaverhoineen...
Mutta tätä ei näkynyt pinnalla.

Tyyneenä ja ylpeänä, joskin hieman kalpeana, kulki hän edelleen
viertotietä pitkin, katseli työntökärryjään ja poikkesi, huomattuaan,
että kaikki oli kuin olla piti, rautatieasemalle johtavalle tielle,
kääntymättä kertaakaan katsomaan jättiläispuu-taloa. Hänen jälessään
astuivat kelpo päällikkö Bravida, entinen varusmestari ja presidentti
Ladevèze; sitten seurasi asekauppias Costecalde ja kaikki lakkien
metsästäjät, sitten työntörattaat ja viimeksi kansa.

Asemasillalla asemapäällikkö odotti häntä, — vanha afrikkalainen
vuodelta 1830, joka moneen kertaan lämpimästi pudisti hänen kättään.

Pariisin—Marseillen pikajuna ei vielä ollut saapunut. Tartarin ja hänen
kunniavahtinsa menivät sisälle odotussaliin. Tapaturmien välttämiseksi
suljetutti asemapäällikkö rautaristikkoportit heidän jälkeensä.

Neljännestunnin kuluessa Tartarin käveli edestakaisin odotussaleissa
lakkien metsästäjien keskellä. Hän puhui heille matkastaan,
metsästysretkistään, luvaten lähettää heille vuotia. Pysyäkseen
paremmin Tartarinin mielessä, kirjoittivat he nimensä hänen
muistikirjaansa, ikäänkuin tuollaisen taljan lähettäminen olisi ollut
pelkkää leikintekoa.

Peloton Tarasconilainen oli levollinen ja lempeä kuin Sokrates sinä
hetkenä, kun hän tyhjensi myrkkypikarin, ja hänellä oli sana kullekin,
hän hymyili kaikille. Hän puhui teeskentelemättä ja ystävällisesti;
näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut jättää jälkeensä kokonaisen
tulvan viehätystä, kaihoa ja hyviä muistoja. Kuullessaan johtajansa
näin puhuvan, saivat kaikki lakkien metsästäjät vedet silmiin, muutamat
tunsivat tunnonvaivojakin, kuten presidentti Ladevèze ja apteekkari
Bézuquet.

Tavarainkuljettajat itkivät nurkissa. Ulkoa kansa katsoi sisälle
ristikkoaitauksen läpi ja huusi: "Eläköön Tartarin!"

Viimein kello soi. Kumea pyörien jyrinä ja räikeä vihellys kuului
rautatieholveista... Vaunuihin! vaunuihin!

"Hyvästi Tartarin!... hyvästi Tartarin!..."

— Hyvästi, kaikki! mutisi tuo suuri mies, ja suudellen kelpo päällikkö
Bravidaa poskelle antoi hän jäähyväissuudelman rakkaalle Tarasconilleen.

Sitten hän keikahti vaunusillalle ja astui vaunuihin; ne olivat täynnä
pariisittareita, jotka olivat vähällä pelästyä kuoliaaksi nähdessään
tämän kummallisen miehen lukuisine pyssyineen ja revolvereineen astuvan
sisälle.



XIV.

Marseillen satama. — Merelle! Merelle!


Ensimäisenä päivänä Joulukuuta 186-, kello kahdentoista ajoissa,
provensaalisen talviauringon valossa, selvällä kirkkaalla säteilevällä
säällä, näkivät marseillelaiset peljästyneinä Canebière-kadulle
[Marseillen kauneimpia satamaan johtavia katuja. Suoment. huom.]
ilmestyvän _turkkilaisen_ ja aika _turkkilaisen_ lisäksi!... Eivätpä he
koskaan olleet mokomaa nähneet; ja kuitenkaan eivät herra paratkoon,
turkkilaiset ole harvinaisia Marseillessa!

Puheenaoleva _turkkilainen_, — tarvinneeko minun sitä Teille sanoa? —
oli Tartarin, suuri Tarasconin Tartarin, joka kulki pitkin laivarantaa,
asearkkujensa, rohto- ja herkkulaatikkojensa seuraamana etsien
Touache-yhtiön lastauspaikkaa ja _Zouave-nimistä_ laivaa, jolla hänen
piti matkustaa Afrikkaan.

Korvat vielä täynnä tarasconilaisten hyvähuutoja ja hurmaantuneena
taivaan valosta ja merentuoksusta, astui Tartarin säteillen edelleen,
pyssyt olalla, pää pystyssä, tähystellen tuota ihmeellistä Marseillen
satamaa, jonka hän näki ensi kerran ja joka hänet lumosi... Miesparka
luuli näkevänsä unta. Hän luuli olevansa _merenkulkija Sinbad_ ja
harhailevansa jossakin sellaisessa tarumaisessa kaupungissa, joista
_Tuhat yksi yötä_ kertoo.

Siinä oli hänen edessään, niin kauas kuin silmä kantoi, lukemattomia
mastoja ja purjeraakoja, ristiin rastiin joka suuntaan.. Lippuja oli
kaikista maista, venäläisiä, kreikkalaisia, ruotsalaisia, tunisilaisia,
amerikkalaisia... Laivankannet olivat rantaan tasalla, kokkaraa’at
pistivät ylös rantaalle kuin painetti-rivit. Ylempänä laivassa
sijaitsi aallottaria, jumalattaria, pyhiä neitsyitä ja muita olentoja
esittäviä maalattuja puukuvia, joiden nimeä laiva kantoi; kaikki tämä
oli meriveden kuluttamaa, uurtamaa, vedestä lorisevaa, homeista.
Paikoittain näkyi laivojen välissä palanen merta ikäänkuin suuri liuska
öljyn tahraamaa silkkikangasta. Raakapuilla oli parvittain kalalokkeja,
jotka kuvastuivat somina valkoisina pilkkuina sinitaivasta vastaan,
sekä laivapoikia, jotka huusivat toisilleen kaikilla eri kielillä.

Laivarantaalla liikkui keskellä puroja, jotka tulvivat esiin
saippuatehtaista, vihreinä, sakeina, tummina, öljyn ja suodan
sekaisina, koko joukko tullipalvelijoita, asiamiehiä ja
tavarankuljettajia kaksipyöräisine kuomukärryineen, joita pienet
korsikalaiset hevoset vetivät.

Siellä oli omituisia myymälöitä, savuisia kojuja, joissa merimiehet
keittivät ruokiaan; lisäksi piippujen, apinoiden, papukaijojen,
köysien, purjekankaan kauppiaita; kummallisia romukauppoja, joissa
loikoi mullin mallin pieniä tykkejä, suuria kullattuja lyhtyjä,
vanhoja nostokoneita, vanhoja murtuneita ankkureja, vanhoja
touvistoja ja väkipyöriä ja puhetorvia ja merikiikareita Jean Bartin
ja Duguay-Trouin’in ajoilta. Myyjättäret tarjoilivat raakkuja ja
syömänäkinkenkiä, jotka kokoonpuristautuneina nirisivät kuoristaan
ulkona. Merimiehet kulottivat tervatönttöjä, höyryäviä patoja ja suuria
koreja, täynnä nilviäisiä, joita menivät viruttamaan suihkukaivojen
vaaleassa vedessä.

Kaikkialla oli suunnaton kasa kaikenlaisia kauppatavaroita:
silkkitavaroita, malmilajeja, puulasteja, lyijyharkkoja, kankaita,
sokeria, karuubihedelmiä, rapsatinauriita, lakritsia ja sokeriruokoja.
Itämaan ja länsimaiden tuotteet sekaisin. Suuria kasoja Hollannin
juustoja, joita genuattaret käsin värjäsivät punaisiksi.

Kauempana oli rannas viljan peitossa. Tavarainkuljettajat tyhjensivät
säkkejään korkeiden telineiden huipulta rantaäyräälle. Viljat näyttivät
kultavirralta, joka valui kuultavan savun keskellä. Punalakkiset miehet
seuloivat sitä, sen mukaan kuin sitä valui, suurilla aasinnahasta
tehdyillä siivilöillä ja panivat sitä rattaille, jotka poistuivat;
niitä seurasi vaimo- ja lapsiparvet luudat kädessä ja hyppysellinen
tähkäpäitä koreissaan... Etempänä oli laivakorjauslampi, jossa suuret
laivat loikoivat sivullaan; niiden kyljille sytytettiin risuja, jotta
ne saataisiin vapaiksi kiinitakertuneista merikasveista. Raakapuut
roikkuivat vedessä; ilmaan levisi pihkan haju, ja korvakalvoja
tärisytti työmiesten vasaraniskut, heidän päällystäessään laivanrunkoa
suurilla kuparilevyillä.

Paikoittain oli mastojen välissä avoin kohta. Siinä Tartarin
näki sataman suun, vilkkaan laivakulun, Maltan saarelle lähtevän
siron ja hyvin pestyn englantilaisen sotalaivan, jonka kannella
astui keltahansikkaisia upseereja, tai suuren marseillelaisen
kaksimastolaivan, joka lähti merille keskellä huutoja ja kirouksia,
ja jonka komentosillalla oli lihava, silkkilakkiin ja takkiin puettu
kapteeni; tämä jakeli komentosanojaan provensaalin kielellä. Laivoja
kiiti ulapalle täysin purjein. Toisia läheni auringonpaisteisesta
etäisyydestä hitaasti ja vallan kuin liehuen ilmassa.

Kaiken tämän kestäessä vallitsi hirveä melu, työntökärryjen
ratina, merimiesten huudot, kiroukset, laulut, höyrylaivojen
vihellykset, rummutukset ja torventoitotukset Saint-Jean'in ja
Saint-Nicolas’n linnoituksista, kellojen äänet La Major-, Accoules- ja
Saint-Victor-kirkoista; tämän lisäksi mistral-tuuli tempasi, pyöritti,
pudisti niitä ja sekoitti ne omaan vinkunaansa, tehden niistä hurjan,
rajun musiikin, sankarimaisen lähtöfanfaarin, joka herätti matkahalun,
halun lähteä kauas ja saada siivet.

Tämän kauniin fanfaarin kaikuessa peloton Tarasconin Tartarin astui
laivaan matkustaakseen jalopeurojen maahan.



TOINEN OSA

"TURKKILAISTEN" PARISSA.



I.

Merimatka. — Chechian viisi asentoa. — Kolmannen päivän ilta. Herra
armahda!


Tahtoisin, rakkaat lukijani, olla maalari, asettaakseni silmienne eteen
tämän toisen osan alussa ne eri asennot, joihin Tarasconin Tartarinin
_chechia_ (punainen lakki) joutui tuolla kolmipäiväisellä merimatkalla
_Zouave_-iaivalla Ranskan ja Algerian välillä.

Ensiksi, näettekös, se satamasta lähdettäessä sankarimaisena ja komeana
koristi kannella astuskelevan Tarasconilaisen kaunista päätä. Mutta
luokanpa siihen katse satamasta poistuttu, jolloin _Zouave_-laiva alkaa
keinua aalloilla; se vapisee, on hämmästyksissään ja ikäänkuin aavistaa
tulevien kärsimyksiensä ensi puuskauksia.

Etempänä Lionin lahdessa, mikäli edistytään aavalle merelle ja
aallot kiihtyvät, näette sen kamppailevan myrskyn kanssa, kohoavan
peljästyneenä sankarin päälaella, suuri sininen villatupsu pystyssä
keskellä meren hämärää ja tuulispäitä. Neljäs asento: Kello kuusi
iltapäivällä, Corsican rannikko näkyvissä; onneton _chechia_ roikkui
laivan laitasuojuksien yli tähystellen ja tutkien merta surkuteltavan
näköisenä... Lopuksi viides ja viimeinen asento: ahtaan kojun perällä
pienessä vuoteessa, joka on piironkilaatikon kaltainen, jotakin
muodotonta ja toivotonta liikkuu vaivaloisena päänalaisella. Se on
_chechia_, tuo lähdettäessä niin uljas _chechia_, nyt vajonneena
yömyssyn jokapäiväiseen tilaan sekä korviin saakka peittäen kalpeaa
pahoinvoinnista ähkivää päätä...

Oi! jospa Tarasconilaiset olisivat voineet nähdä suuren Tartarininsa
loikovan tuossa piironkilaatikossaan laivan kylki-ikkunoiden luomassa
himmeässä ja surullisessa valaistuksessa, keskellä kyökin ja kostean
puun äitelää hajua, joka panee laivamatkustajan voimaan pahoin;
jospa olisivat kuulleet hänen voihkivan höyrykoneen joka lyönnistä,
pyytävän teetä joka viides minuutti ja kiroilevan tarjoilevalle
palvelijalle pikkulapsen äänellä, niin kuinka suuresti olisivatkaan
pahoitelleet sitä, että olivat pakoittaneet hänet matkustamaan...
Kautta historioitsija-kunniani! tuo _turkkilais_-parka herätti
sääliä. Äkkiä merikivun yllättämänä ei miesraukka ollut ehtinyt
päästää irti algerialaista vyötään eikä vapautua aseistaan.
Suurivartinen metsästyspuukko ruhjoi hänen rintaansa, hänen nahkainen
revolverikotelonsa pieksi pahanpäiväisesti hänen sääriään. Päälle
päätteeksi Tartarin-Sancho napisi, voihki ja sadatteli lakkaamatta:
"Siinä sen nyt näet, senkin nahjus!... Johan tämän tiesin!... Kas vain!
lähdetään tässä Afrikkaan... No, siinä se nyt on, sinun Afrikkasi!...
Miltäpä tuntuu nyt, hä?"

Onnettomuuden yllykkeeksi tuo poloinen mies kojunsa ja valituksiensa
syvyydestä kuuli ison salongin matkustajien nauravan ja pelaavan
korttia. Matkaseurue _Zouave_-laivalla oli yhtä hilpeä kuin lukuisa.
Siihen kuului upseereja, jotka matkustivat takaisin rykmentteihinsä,
naisia Marseillen _Alcazarista_, kiertäviä ilveilijöitä, rikas
muhamettilainen, joka palasi Mekasta, hyvin ilveilevä montenegrolainen
ruhtinas, joka matki Ravel’ia ja Gil Pérès’tâ... Ei yhdelläkään
näistä henkilöistä ollut merikipua, ja he kuluttivat aikaansa
juomalla sampanjaa yhdessä _Zouaven_ kapteenin kanssa. Tämä oli
aimo marseillelainen elästelijä, joka piti taloutta Algierissa ja
Marseillessa, ja jolla oli tuo lystikäs nimi Barbassou.

Tarasconin Tartarin oli vihainen kaikille näille Velikullille. Heidän
hilpeytensä teki hänen kärsimyksensä kaksinkertaiseksi...

Viimein kolmannen päivän iltapuolella syntyi laivankannella omituinen
liike, joka herätti sankarimme hänen pitkällisestä horrostilastaan.
Etukannen kello kajahti. Merimiesten raskasten saappaiden kuultiin
kolisevan ylhäällä kannella.

"Eteenpäin!... Pakkia!" komensi kapteeni Barhassoun käheä ääni.

Sitten: "Top!" Seurasi suuri pysäys, tölmäys, sitten kaikki lakkasi...
Laiva vaan keinui hiljalleen oikealta vasemmalle kuten pallo ilmassa...

Tämä outo hiljaisuus kauhistutti Tarasconilaista.

"Herra armahda! laiva uppoaa!..." huusi hän hirvittävällä äänellä, ja
saaden takaisin voimansa vallan kuin lumouksen vaikutuksesta, hypähti
hän ylös makuusijaltaan ja syöksyi aseineen laivankannelle.



II.

Aseisiin! Aseisiin!


Laiva ei uponnut, vaan oli perillä. _Zouave_-laiva oli näet juuri
saapunut ankkuripaikalle sataman suuhun; siinä oli soma ja syvä
merenpoukama, jonka vesi oli mustaa, ja jossa kaikki oli hiljaista,
synkkää, miltei autiota. Vastapäätä, ylänteellä, Algier pienine
himmeänvalkeine taloineen, jotka sullottuina kiinni toisiinsa
ulottuivat aina alas merelle saakka. Valkoisia vaatteita levitettynä
kuivamaan Meudonin kukkulalle. Niiden yläpuolella korkea, siniseen,
hyvin siniseen silkkikankaaseen vivahtava taivas!...

Kuulu Tartarin katseli, hieman toinnuttuaan peljästyksestään,
maisemaa, kuunnellen kunnioittavasti montenegrolaista ruhtinasta, joka
seisten hänen vieressään mainitsi hänelle kaupungin eri korttelit,
Casbah’n, yläkaupungin, Bab-Azoun-kadun. Sangen hyvin kasvatettu, tuo
montenegrolainen ruhtinas; tunsipa hän lisäksi perinpohjin Algerian ja
puhui arapiaa sujuvasti. Senpätähden Tartarin päätti viljellä hänen
tuttavuuttaan... Äkkiä näki Tartarin pitkin laivan sivusuojuksia,
joita vastaan he nojasivat, koko rivin suuria mustia käsiä, jotka
ulkoapäin kouristuivat kiinni laitaan. Samassa neekerin vanukkeinen
kiheräpää ilmestyy hänen eteensä, ja ennenkuin hän on ehtinyt aukaista
suutaan, on laivankannelle joka taholta tulvinut satamiehinen joukko
merirosvoja, mustia, keltaisia, puolialastomia, likaisia, hirvittäviä.

Nämät merirosvot Tartarin kyllä tunsi. Siinä nyt olivat _he_, nuo
kuuluisat _he_, joita hän niin usein oli etsinyt öisin Tarasconin
kaduilta. Viimeinkin _he_ siis olivat päättäneet tulla esille.

... Ensin hämmästys tyrmistytti hänet liikkumattomaksi paikalleen.
Mutta kun hän huomasi merirosvojen hyökkäävän matkatavaroiden kimppuun,
tempaavan pois niitä peittävän vahavaatteen ja lopuksi rupeavan laivaa
ryöstämään, silloin sankari hänessä heräsi. Siepaten metsästyspuukkonsa
tupesta huusi hän matkustajille: "Aseisiin! aseisiin!" ja ensimäisenä
hän itse karkasi merirosvojen kimppuun.

"Mikä ihmeessä Teidän on?" kysäsi kapteeni Barbassou, joka juuri tuli
keskikannelta.

"Siinähän Te olette, kapteeni!... asestakaa miehenne mitä pikimmin!"

— No miksi niin, taatto taivahinen?

— Ettekö siis huomaa...?

— Mitä sitten?...

— Tuossa... edessänne... merirosvoja...

Kapteeni Barbassou katseli häntä vallan tyrmistyneenä. Samassa suuri
roteva neekeri kulki heidän ohitsensa juoksujalassa, sankarimme
rohtolaatikko selässä.

"Lurjus... odotappas..." ärjyi Tarasconilainen: ja hän syöksyi häntä
kohti ojennetuin tikarin.

Barbassou sai hänen hyökkäyksensä ehkäistyksi, vetäen hänet taaksepäin
hänen vyöstään:

"Rauhoittukaa toki, tuhat tulimaista!... Eiväthän ne ole
merirosvoja.... Nehän ovat tavärainkantajia."

— Tavarainkantajia!...

— Niin juuri, tavarainkantajia, jotka tulevat noutamaan tavaroita
viedäkseen ne maihin... Pistäkää siis tikari takaisin tuppeen, antakaa
minulle pilettinne, ja astukaa tämän neekerin perässä; hän on kelpo
mies, joka vie teidät maihin ja hotelliinkin, jos niin haluatte!...

Ollen hieman hämillään antoi Tartarin pilettinsä ja rupesi, seuraten
neekeriä, laskuköyttä myöten kiipeämään alas suureen veneeseen, joka
keinueli laivan kupeella. Kaikki hänen tavaransa olivat jo siinä,
matkalaukut, asearkut ja herkkulaatikot; koska koko tämä vene oli
hänelle varattu, ei tarvinnut odottaa muita matkustajia. Neekeri
kiipesi ylös matkalaukuille ja kyyristyi sinne istumaan apinan tavoin,
pidellen käsillä polviaan. Toinen neekeri tarttui airoihin... Kumpikin
katseli Tartarinia nauraen ja näyttäen valkeita hampaitaan.

Seisten veneen peräkeulassa, kasvoissa tuo hirvittävä ilme,
joka saattoi hänen kotimaalaisensa kauhistumaan, hieroi suuri
Tarasconilainen kuumeentapaisesti tikarinsa vartta; sillä huolimatta
siitä, mitä Barbassou oli hänelle sanonut, oli hän vain puoleksi
rauhoittunut näiden pikimustien kantajien salaisten tarkoitusten
suhteen; sillä olivathan he niin vähän Tarasconin kelpo kantajien
näköisiä.

Viiden minuutin kuluttua vene saapui maihin, ja Tartarin laski jalkansa
tälle pienelle pohjoisafrikkalaiselle rantaalle, jolla kolme sataa
vuotta aikaisemmin espanjalainen kalerivanki, nimeltä Miguel Cervantes,
— algerilaisen orjaruoskan alaisena — valmisteli ylevää romaania, joka
sai nimekseen _Don Quijote!_



III.

Cervanteksen ylistykseksi. — Maalleastuminen. Missä ovat
"turkkilaiset?" — Ei jälkiäkään "turkkilaisista". Pettymys.


Oi Miguel Cervantes Saavedra, jos se on totta, mitä väitetään,
että niillä paikoin, joissa suuret miehet ovat asuneet, osa heidän
olentoaan harhailee, ja liitelee ilmassa aikojen loppuun saakka, niin
sinun näille afrikkalaisille rannikoille jättämäsi jäljet varmaankin
vavahtelivat riemusta, kun täällä astui maalle Tarasconin Tartarin,
tuo ihmeellinen eteläranskalainen tyyppi, jonka haamuun teoksesi kaksi
sankaria, Don Quijote ja Sancho Pança, olivat sulautuneet yhdeksi
lihaksi ja vereksi.

Ilma oli kuuma tuona päivänä. Auringon paahtamalla rantaalla käveli
viisi tai kuusi tullitarkastajaa sekä muutamat algierilaiset, jotka
odottivat Ranskan uutisia; joukko maurilaisia kykki rannalla polttaen
pitkiä piippujaan, ja maltalaiset merimiehet toivat maihin suuria
verkkoja, joissa silmukkojen välissä loisti tuhansia sardineja kuin
pieniä hopearahoja.

Mutta tuskin oli Tartarin laskenut jalkansa rannalle, kun elämä
siellä vilkastui ja muutti luonnettaan. Joukko villejä, jotka olivat
äskeisiä merirosvoja vielä saastaisemmat, kohosi pystyyn rantatöyrään
takaa ja hyökkäsi maalleastujan kimppuun. Suuret arapialaiset, vallan
alasti suurten villapeitteiden alla, pienet maurilaiset repaleissa,
neekerit, tunisilaiset, mahonilaiset, mosabiitit, hotellien palvelijat
valkoisine esiliinoineen, kaikki huusivat, ulvoivat, kävivät kiinni
hänen vaatteisiinsa, riitelivät hänen matkatavaroistaan, ottaen mikä
hänen herkkulaatikkonsa, mikä hänen rohtolippaansa ja huutaen hänelle
käsittämättömällä oudolla murteella kummallisten hotellien nimiä...

Pää sekaisin kaikesta tästä melusta, Tartarin parka kulki edestakaisin,
sadatteli, kiroili, riuhtoi käsillään, juoksenteli tavaroidensa jälkeen
ja, koska ei tietänyt, miten saisi nämät raakalaiset ymmärtämään
puhettaan, puhutteli heitä ranskaksi, provensaalin kielellä, jopa
latinaksikin, käyttäen Pourceaugnac’in [Pourceaugnac on päähenkilö
eräässä Molièren komediassa. Suoment. huom.] latinaa, _rosa, la rose,
bonus, bona, bonum_, ladellen esiin kaikki, mitä ikinä vain tiesi...
Turha vaiva. Ei häntä kuunneltu... Onneksi pieni keltakauluksiseen
takkiin puettu mies, aika keppipatukka kädessä, ilmestyi Homeroksen
jumalan tavoin tähän jupakkaan ja hajoitti kepiniskulla koko
roistoväen. Se oli algierilainen poliisi. Hyvin kohteliaasti hän neuvoi
Tartarinia poikkeamaan "Europan hotelliin", ja uskoi hänet tämän
hotellin palvelijoiden huostaan, jotka, ottaen mukaansa hänen tavaransa
useissa työntökärryissä, rupesivat saattamaan häntä perille.

Astuttuaan ensi askeleitaan Algierissa, jäi Tarasconin Tartarin
hämmästyksestä ammoittamaan suu auki. Hän oli kuvitellut tulevansa
itämaalaiseen kaupunkiin, satumaiseen Constantinopelin ja Zanzibarin
välimuotoiseen kaupunkiin... Mutta nyt hän joutuikin vallan
kuin keskelle Tarasconia... Kahviloita, ravintoloita, leveitä
katuja, nelikerroksisia taloja, macadamoittu pikku tori, jolla
sotilassoittokunta soitteli Offenbachin polkkia, jolla näki herrojen
istuvan tuoleilla nautiten olutta ynnä leivoksia, jolla lisäksi
näki naisia, muutamia kevyttapaisia tyttöjä ja sitäpaitsi sotureja,
vieläkin sotureja ja yhä vain sotureja... mutta ei ainoatakaan
_turkkilaista_!... Hän itse oli ainoa... Tämänpä vuoksi hän tunsi
hieman häpeävänsä astuessaan torin halki. Kaikki häntä katselivat.
Sotilassoittajat pysäyttivät soittonsa, ja Offenbachin polkka jäi
kesken.

Molemmat pyssyt olalla, revolveri kupeella, julmana ja majesteettisenä
kuin Robison Crusoe, kulki Tartarin juhlallisesti kaikkien eri ryhmien
halki; mutta kun hän saapui hotelliin, uupuivat hänen voimansa.
Lähtö Tarasconista, Marseillen satama, montenegrolainen ruhtinas,
merirosvot, kaikki tämä meni sekaisin ja pyöri hänen päässään...
Täytyi kantaa hänet ylös hänen huoneeseensa, riisua häneltä aseet ja
vaatteet... Jopa oli kysymys lääkärin noutamisesta; mutta tuskin oli
sankarimme kallistanut päänsä patjalle, kun hän rupesi kuorsaamaan niin
äänekkäästi ja niin vilpittömästi, että hotellin isäntä katsoi tieteen
tarjoaman avun turhaksi, ja kaikki vetäytyivät hiiskumatta pois.



IV.

Ensimäinen metsästysyritys.


Kello löi kolme hallitustalolla, kun Tartarin heräsi. Hän oli nukkunut
koko edellisen illan, koko aamupäivän jopa osan iltapäivääkin; mutta
täytyypä tunnustaa, että _chechia_ kolmena viime päivänä oli kovia
kokenut!...

Sankarin ensimäinen ajatus, hänen avatessaan silmänsä, oli seuraava:
"Olen jalopeurojen maassa!" Puhuaksemme peittelemättä, tuo ajatus, että
jalopeurat olivat vallan lähellä, parin askeleen päässä, ja melkein
käsin kouristettavissa, ja että hänen täytyi kohta ryhtyä toimeen,
uh, uh!... kuolettava, kylmä väristys valtasi hänet, ja hän kaivautui
pelottomana peitteensä alle.

Mutta hetken kuluttua ulkoilman hilpeys, sinitaivas, runsas
päivänpaiste, joka virtaili sisään akkunasta, tilaamansa pieni, hyvä
murkina, jonka hän söi vuoteessa, selälleen aukaistusta ikkunasta
näkyvä meri ja kaikki tämä oivallisen Crescia-viinin kostuttamana,
palautti pian hänen entisen sankarimaisuutensa. "Jalopeuran jahtiin!"
huudahti hän, viskaten päältään peitteen, ja hän pukeutui nopeasti.

Hänen suunnitelmansa oli seuraava: hän oli lähtevä ulos kaupungista
puhumatta siitä kellekään, menevä keskelle erämaata, odottava yötä,
hiipivä pensaikkoon, ja ensimäisen jalopeuran ohikulkiessa, piu!
pau!... Seuraavana päivänä hän oli palaava "Europan hotelliin"
murkinoimaan, vastaanottamaan algierilaisten onnentoivotuksia ja
vuokraamaan rattaat, joilla noutaisi kaadetun eläimen.

Hän varusti siis itsensä aseillaan kiireisesti, vieritti selkäänsä
suojusteltan, jonka kookas varsi ulottui runsaasti jalan korkeudelle
hänen päänsä yli, ja jäykkänä kuin paalu meni hän alas kadulle. Siellä
hän, tahtomatta kysyä tietä keneltäkään, jotteivät hänen aikeensa
tulisi ilmi, kääntyi suoraan oikealle, astua harppaili Bab-Azoun
holvikaarikäytävien päähän saakka, missä algerialaiset juutalaisjoukot
mustien myymäläkoppiensa pohjalta, hämähäkkien tavoin väijyen
nurkissaan, katselivat häntä hänen ohikulkiessaan; sitten hän meni
teaatteritorin halki, astui esikaupungin läpi ja poikkesi viimein
suurelle tomuiselle Mustaphan tielle.

Tämä tie oli tungoksiin täynnä omituisia liikkujoita: Omnibuksia,
ajurivaunuja, kuormavankkureita, suuria härkien vetämiä heinäkuormia,
afrikkalaisten ratsurykmenttien osastoja, laumottain pikkuruikkusia
aaseja, leivoksia myyskenteleviä neekerivaimoja, elsassilaisten
siirtolaisten vaunuja; ja kaikki tämä hääri tomupilvien ympäröimänä,
huutaen, laulaen, toitottaen, ja liikkuen tietä pitkin, jonka molemmin
puolin oli riviin ryhmittyneinä likaisia kojuja. Näitä silmäillessä
näki suurten mahonnittarien sukivan tukkaansa oviensa edessä, kapakoita
täynnä sotureita, teurastajien ja hevosnylkijäin puoteja...

"Mitä tyhmyyksiä onkaan minulle puhuttu tämän seudun
itämaalaisuudesta?" ajatteli suuri Tartarin; "eihän täällä ole edes
niin paljon _turkkilaisia_ kuin Marseillessa."

Äkkiä hän näki kulkevan ohitsensa kamelin, muhkean kamelin, joka
ojenteli pitkiä sääriään ja pöyhisteleikse kuin kalkkuna. Tämä näky
pani hänen sydämensä sykkimään.

Nyt jo kameleita! Eivätpä siis jalopeurat voineet olla kaukana; ja kas
vain, viiden minuutin kuluttua hän kohtasi koko joukkion jalopeuran
metsästäjiä, pyssyt olalla.

"Nuo pelkurit!" ajatteli sankarimme, tultuaan heidän rinnalleen,
"nuo pelkurit!'Menevät jalopeuroja ajamaan joukkioissa sekä koiria
mukana!..." Sillä hän ei koskaan saattanut edes kuvitella, että
Algeriassa metsästettäisiin muuta kuin jalopeuroja. Kuitenkin
nämä metsästäjät näyttivät niin hyvänsävyisiltä syrjäiseen lepoon
vetäytyneiltä liikemiehiltä, ja lisäksi heidän tapansa metsästää
jalopeuraa koirineen ja metsälaukkuineen oli niin patriarkaalinen, että
Tarasconilainen, ollen vähän hämillään, katsoi tarpeelliseksi puhutella
erästä näistä herroista.

"Tuota noin, oliko hyvä metsäonni?"

— Eipä hassumpi, vastasi toinen luoden peljästyneen katseen
tarasconilaisen soturin asevarustuksiin.

"Olette siis ampuneet?"

— Tietysti... koko joukon... mutta katsokaapa itse. Ja algierilainen
metsämies osoitti laukkuaan, joka oli täpösen täynnä kaniineja ja
kurppia.

"Mitä! laukkuunne?... panetteko ne laukkuunne?"

— Minnehän ne muuten panisin?

"Mutta siinä tapauksessa ne... ne ovat vallan pieniä..."

— Pieniä ja suuriakin, virkkoi metsämies. Ja koska hänen oli kiire
päästä kotia, riensi hän pitkin harppauksin toveriensa jälkeen.

Peloton Tartarin jäi siihen keskelle tietä kuin kiinninaulittu...
Sitten hän vähän mietittyään virkkoi itsekseen: "Joutavia! nuo puhuvat
pelkkää moskaa... He eivät ole ampuneet niin mitään", ja hän jatkoi
matkaansa.

Talot jo harvenivat, samoin tiellä liikkujatkin. Pimeä laskeutui
maille, ja esineet kävivät himmeäpiirteisiksi... Tarasconin Tartarin
astui vielä puolen tuntia. Sitten hän pysähtyi... Täysi yö oli tullut;
kuu ei kumoittanut, tähdet vain tuikkivat. Tiellä ei liikkunut elävää
sielua... Kaikesta huolimatta arveli sankari, etteivät jalopeurat
ole raitiovaunuja ja etteivät ne mielellään kulje pitkin valtateitä.
Senpävuoksi hän syöksyi kulkemaan halki kenttien.... Joka askeleella
tuli eteen ojia, köynnöskasveja, pensaikkoja. Mutta vähät siitä! hän
yhä kulki edelleen... Sitten hän äkkiä pysähtyi. "Vainuanpa tässä
leijonaa", sanoi ystävämme, ja hän rupesi kelpo lailla nuuskimaan
oikealle ja vasemmalle.



V

Piu! Pau!


Siinä oli suuri, kolkko erämaa, kokonaan omituisten kasvien peitossa,
tuollaisten itämaalaisten kasvien, jotka näyttävät ilkeiltä eläimiltä.
Tähtien heikossa salaperäisessä valossa, niiden suuret varjot levisivät
maassa joka taholle. Oikealla kohosi epäselvä ja suunnaton vuoren
möhkäle, Atlas-harjanne kenties!... Vasemmalla näkymätön meri, joka
hyökyi kumeasti... Sopiva paikka vetämään luokseen metsän eläimiä...

Toinen pyssy edessään maassa ja toinen käsissä, Tarasconin Tartarin
laskeutui polvelleen maahan ja odotti... Hän odotti tunnin, kaksi
tuntia... Ei kuulunut mitään!... Silloin hän muisti kirjojensa
kertoneen, etteivät suuret jalopeurojen metsästäjät koskaan menneet
ampumaretkilleen ottamatta mukaansa pientä vuohenkaritsaa, jonka
kytkivät kiinni muutaman askeleen päähän itsestään ja jonka panivat
huutamaan vetämällä sitä jalasta siihen kiinnittämästään nauhasta.
Koska Tarasconilaisella ei ollut mukanaan vuohenkaritsaa, pälkähti
hänen päähänsä ruveta kokeilemaan matkimisilla, ja hän alkoi määkiä
vuohen tapaan: "Mää, mää!..."

Aluksi hyvin hiljaa, sillä sielunsa syvyydessä hän kuitenkin hieman
pelkäsi, että jalopeura hänet kuulisi... kun hän sitten huomasi, ettei
mitään tullut, määki hän kovemmin: "Mää!... Mää!..." Ei vieläkään
mitään!... Kärsimättömänä alkoi hän kahta kauheammin ja moneen kertaan
perätysten: "Mää!... Mää!... Mää!..." niin voimakkaasti, että vuohta
lopulta saattoi luulla häräksi...

Äkkiä, muutaman askeleen päässä hänestä, jotakin mustaa ja suunnattoman
suurta kyyristyi alas. Tartarin vaikeni... Tuo musta seikka painoi alas
päänsä, nuuski maata, hyppeli, piehtaroi, läksi laukkaamaan nelistä,
palasi sitten takaisin ja pysähtyi äkkiä... se oli jalopeura, siitä
ei ollut epäilystäkään!... Nyt saattoi varsin hyvin nähdä sen neljä
lyhyttä käpälää, sen hirvittävän kaulan sekä kaksi suurta silmää, jotka
loistivat pimeässä... Tähtäys, laukaisu! piu! pau!... Työ oli tehty.
Heti senjälkeen hypähti hän sulkemaan haavoitetulta otukselta tien
puristaen nyrkissään metsästystikaria.

Tarasconilaisen laukaukseen vastasi hirvittävä kiljunta. "Siitäpä
sait!" huusi kelpo Tartarin, nousi vahvojen sääriensä varaan ja
valmistautui vastaanottamaan petoa; mutta se oli saanut jo enemmän kuin
tarpeekseen ja pakeni nelistäen täyttä laukkaa sekä ulvoen... Mutta hän
ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Hän odotti naarasta... yhä vain
kuten kirjoissa!

Pahaksi onneksi naaras ei tullutkaan. Kahden tai kolmen tunnin
odotuksen jälkeen väsyi Tarasconilainen. Maa oli kostea, yö kävi
viileäksi ja tuuli puhalsi pistelevästi mereltä päin.

"Jospahan nukahtaisin odottaessani päivää", arveli hän, ja välttääkseen
luuvaloa hän aikoi turvautua suojustelttaansa... Mutta hiisi vieköön,
tämä suojusteltta oli niin nerokasta tekoa, niin peijakkaan nerokasta,
ettei hän ollenkaan osannut sitä avata.

Tunnin ajan hän rimpuili ja hikoili pahanpäiväisesti, mutta tuo kirottu
teltta ei auennut... On sateenvarjojakin, jotka rankkasateen tullessa
huvittelevat itseään tekemällä ihmisille tuollaisia kepposia...
Väsyneenä näistä ponnistuksistaan, Tarasconilainen survaisi tuon
teltta-rojun maahan ja laskeutui makaamaan sen päälle, kiroillen aika
provensaalilaisen tavoin.

"Pannahinen;..."

— Mitä lajia?... kysäisi Tartarin kavahtaen ylös unestaan.

Hän oli näet kuullut aamutoitotuksen Mustaphan kasarmeista...
Jalopeurojen ajaja hieroi hämmästyneenä silmiään... Hän, joka luuli
olevansa keskellä erämaata!... Tiedättekö, missä hän todella oli...?
Kyökkipuutarhassa kukkakaali- ja punajuurikka-lavan välissä.

Hänen Saharassaan kasvoi vihanneksia... Vallan lähellä häntä,
ylempänä, Mustapha-kummun sievillä viheriöillä rinteillä kohosi
algierilaisia huviloita, vallan valkeita ja välkkyviä nousevan auringon
valossa: olisi voinut luulla olevansa Marseillen lähistössä keskellä
pikkuhuviloita ja varustuksia.

Tämän uinahtavan maiseman porvarillinen ja ryytitarhamainen ulkonäkö
ihmetytti suuresti miesparkaa ja saattoi hänet hyvin pahalle tuulelle.

"Ihmiset täällä ovat hulluja", virkkoi hän itsekseen, "kun istuttavat
vihanneksensa jalopeurojen läheisyyteen... sillä en suinkaan ole
uneksinut.... Jalopeurat tulevat tänne saakka... Tuossa on todistus
siitä..."

Todistuksena siitä olivat veritäplät, jotka peto paetessaan oli
jättänyt jälkeensä. Kyyristyneenä seuraten näitä verisiä jälkiä, silmät
vilkkuen sinne tänne ja revolveri kädessä, urhokas Tarasconilainen
kulki artsokolta artsokolle ja saapui pienelle kaurapellolle... Siinä
oli viljaa tallattu, verilätäkkö, ja keskellä verilätäkköä loikoen
kyljellään, leveä haava päässä.... arvatkaapa mikä!...

"Jalopeura, totta vieköön!..."

Eipä niinkään; aasi, pieni aasi, Algeriassa niin tavallinen eläin.



VI.

Naaraan tulo. — Hirvittävä kamppaus. Kaniinien yhtymäpaikka.


Ensimäinen tunne, joka valtasi Tartarinin hänen huomatessaan onnettoman
uhrinsa, oli harmi. On todella hyvin suuri eroitus jalopeuran ja pienen
aasipahasen välillä!... Mutta seuraavassa tuokiossa sääli kokonaan
valtasi hänet. Pikkuaasi oli niin soma; se näytti niin hyvältä! Sen
kylki, joka vielä oli lämmin, liikkui aallon tavoin. Tartarin polvistui
ja koetti algierilaisen vyönsä päällä seisattaa verta vuotamasta
onnettomasta elukasta; ettepä saata kuvitella sen liikuttavampaa näkyä
kuin tämä suuri mies vaalien tätä pientä aasia.

Kahisevan silkkivyön kosketuksesta aasi, jossa vielä oli hiukka
henkeä, aukasi suuren harmaan silmänsä ja liikutti pari kolme kertaa
pitkiä korviaan, ikäänkuin sanoakseen: "Kiitos!... kiitos!..." Sitten
viimeinen väristys kulki läpi sen ruumiin, eikä se senjälkeen enää
liikkunut.

"Tummikki! Tummikki!" kuului äkkiä tuskan tukahuttama ääni huutavan.
Samassa läheisen pensaikon oksat liikkuivat... Tartarinilla oli vain
aikaa nousta seisovilleen ja asettua valmiiksi vastarintaan... Naaras
näet lähestyi.

Se tuli hirvittävänä ja ärjyen, vanhan myssypäisen Elsassittaren
muodossa, jolla oli aseenaan kookas punainen sateenvarjo ja joka huusi
aasiansa, niin että Mustapha-vuori yhtenään kajahteli. Varmaankin
olisi Tartarinin ollut parempi olla tekemisissä raivostuneen
naarasleijonan, kuin tämän kiukkuisen eukon kanssa... Turhaan tuo
poloinen koetti selittää hänelle, miten oli käynyt näin hassusti;
nimittäin että hän oli luullut Tummikkia jalopeuraksi... Eukko luuli,
että mies tahtoi pitää häntä pilanaan ja karkasi, tiuskuen pontevasti:
"vies sun pahus", sankarin kimppuun, pehmittäen hänen selkäänsä
sateenvarjollaan. Tartarin, hieman tyrmistyneenä, puolustautui niin
hyvin kuin saattoi, väisti iskuja pyssyllään, hikoili, ähki, hypähteli
ja huusi: — "Mutta hyvä rouvaseni... hyvä rouvaseni .."

Mutta eipä siitä apua! "Hyvä rouvaseni" oli kuuro, ja hänen intonsa sen
tarpeeksi osotti.

Kaikeksi onneksi kolmas henkilö saapui taistelukentälle, nimittäin
Elsassittaren mies. Tämä oli itse elsassilainen ja ravintoloitsija sekä
lisäksi tilintekoihin hyvin taipuvainen. Huomattuaan kenen kanssa hän
oli tekemisissä ja ettei otuksen kaataja muuta halukkaammin toivonut,
kuin että saisi maksaa uhrinsa hinnan, riisti hän aseen puolisoltaan,
ja asiasta sovittiin.

Tartarin antoi kaksi sataa francia; aasi muka kyllä oli
viidenkertaisesti tämän hinnan arvoinen. Se näet on pikkuaasien
juokseva hinta arapilaisilla markkinoilla. Sitten kuopattiin Tummikki
parka viikunapuun juurelle, ja Elsassilainen, tultuaan hyvälle tuulelle
suurten tarasconilaisen hopearahojen väikkeestä, pyysi sankaria
tulemaan pienelle aterialle hänen ravintolaansa, joka oli muutaman
askeleen päässä siitä valtatien varrella.

Algierilaiset metsästäjät tulivat sinne murkinoimaan joka sunnuntai,
sillä tasanko oli rikas saaliista, eikä kahden peninkulman levyisellä
alueella kaupungin ympärillä ollut kaniineille mieluisempaa aluetta.

"Entä jalopeurat?" kysyi Tartarin.

Elsassilainen katsoi häneen hyvin hämmästyneenä: "Jalopeurat?"

— Niin... jalopeurat... näkyykö niitä täällä joskus? virkkoi
miesparka, vähän epävarmempi kajahdus äänessä.

Ravintoloitsija remahti nauramaan:

"No mitäpä vielä... Jalopeuroja... mitähän ne täällä tekisivät?..."

— Eikö niitä siis ole Algeriassa?...

— Enpä totta totisesti, ikinä ole niitä nähnyt... Ja kuitenkin olen
jo kaksikymmentä vuotta asunut tässä siirtokunnassa. Luulen kuitenkin
kuulleeni puhuttavan... Ehkäpä sanomalehdissä... Mutta se on paljoa
kauempana, etäällä etelässä.

Sinä hetkenä he saapuivat ravintolaan. Se oli laitakaupungin
pikkuravintola, jommoisia näkee Vanves'ssa ja Pantinissa; oven
yläpuolella oli vallan kuivettunut oksa ja biljardikeppiä maalattuina
seinille sekä tämä viaton nimikyltti:

  _Kaniinien yhtymäpaikka_.



VII.

Tarina omnibuksesta, maurittaresta ja zhasmiinikukista tehdystä
rukousnauhasta.


Tämä ensimäinen seikkailu olisi saattanut olla omansa masentamaan
monenkin rohkeuden; mutta Tartarinin tapaiset miehet eivät niin
helposti lannistu.

"Jalopeurat ovat etelässä," ajatteli sankari; "hyvä, lähdenpä etelään."

Ja nieltyään viimeisen suupalansa, hän nousi, kiitti isäntäänsä,
suuteli eukon kättä vallan ilman kiukkua, vuodatti viimeisen kyyneleen
onnettoman Tummikin yli ja aikoi nopeasti palata Algieriin, vakaasti
päättäen sulkea matkalaukkunsa ja vielä samana päivänä matkustaa
etelään.

Paha vain, että Mustaphan iso tie eilisestä näytti venyneen pitemmäksi:
ja päällepäätteeksi aurinko paahtoi ja tomua lenteli pahanpäiväisesti!
Suojustelttakin oli sietämättömän raskas!... Tartarinilta suorastaan
puuttui rohkeutta jalan kulkea kaupunkiin saakka, ja sentähden hän
antoi merkin ensimäiselle ohikulkevalle omnibukselle ja nousi siihen
sisälle...

Oi! Tartarin parka! Kuinka paljon edullisempaa hänen nimelleen, hänen
maineelleen olisi ollut jättää nousematta noihin ajopeli-ramuihin ja
jatkaa jalkaisin matkaansa, tosin joutuen vaaraan läkähtyä raskaan
ilman, suojustelttansa ja jykevien kaksipiippuisten pyssyjensä
painosta....

Tartarinin noustua sisälle, oli omnibus täysi. Perällä istui
tummapartainen algierilainen apulaispappi nenä kiinni rukouskirjassaan.
Vastapäätä nuori maurilainen kauppias, joka poltti suuria paperossia,
lisäksi maltalainen merimies ja neljä tai viisi valkealiinapukuista
mauritarta, joilla oli ainoastaan silmät näkyvissä. Nämät naiset olivat
juuri olleet rukoilemassa Abd-el-Kader’in hautausmaalla; mutta tämä
vakava hautausmaalla-käynti ei näyttänyt saattaneen heitä surullisiksi.
Heidän nähtiin nauravan ja lörpöttelevän keskenään kasvohuntujensa
alitse, sekä haukkailevan leivoksia.

Tartarin luuli huomaavansa, että he katselivat häntä alinomaan.
Etenkin yksi heistä, joka istui vastapäätä häntä, oli upottanut
katseensa häneen, eikä kääntänyt sitä pois koko matkan kuluessa.
Vaikka tuo nainen oli hunnukas, niin hänen suuri tumma silmänsä, soma,
kultarenkaiden koristama ranne, joka silloin tällöin tuli näkyviin
verhojen lomista, äänen kaiku, pään sulavat, melkein lapselliset
liikkeet, kaikki tämä ilmaisi, että verhojen alla oli jotakin nuorta,
sievää, ihailtavaa... Onneton Tartarin ei tiennyt minne kääntyä.
Noiden kauniiden itämaalaisten silmien äänetön hyväily saattoi hänet
levottomaksi, vallan pois tasapainostaan; hänen oli kuuma, hänen oli
kylmä...

Päälle päätteeksi tuon naisen jalkine sekaantui asiaan: Tartarin tunsi
pienen kenkäsen liikkuvan suurilla metsästyssaappaillaan, liikkuvan
ja häärivän kuin pienen punaisen hiiren... Mitä tehdä? Vastatako
tähän katseeseen, tähän kosketukseen! Miksi ei, mutta seuraukset...
Lemmenseikkailu Itämailla, sehän on jotakin hirveätä!... Ja kelpo
Tarascomlainen, jolla oli haaveellinen ja etelämainen mielikuvitus,
näki jo hengissä, miten hän joutui eunukkien käsiin ja mestattiin,
tai ehkäpä vielä kauheamman kohtalon alaiseksi, miten hän ommeltiin
nahkasäkkiin ja täten, katkottu pää vieressään, kellui meren aalloilla.
Tämä jäähdytti hieman hänen tunteitaan... Mutta yhä edelleen pieni
jalkine jatkoi tointansa, ja vastapäätä olevat silmät aukenivat
selkoselälleen häntä kohti ikäänkuin kaksi tummaa samettikukkaa, jotka
näyttivät virkkavan:

— Nouki meidät!...

Omnibus pysähtyi. Oltiin saavuttu teaatteritorille Bab-Azoun kadun
suulle. Yksitellen, jalat kietoutuneina avaroihin hamehousuihin ja
aralla suloudella puristaen kokoon ruumiin ympärille liinaverhojaan,
maurittaret poistuivat ajopeleistä. Tartarinin ystävätär nousi
viimeiseksi ja silloin hänen kasvonsa liikkuivat niin läheltä
sankarimme kasvojen ohi, että tytön henkäys kohtasi hänet, ja siinä
tuoksahti esiin kokonainen tulva nuoruutta, zhasmiinia, myskiä ja
leivoksia.

Tarasconilainen ei voinut tätä vastustaa. Huumautuneena lemmentunteista
ja valmiina kaikkeen hän syöksyi Maurittaren jälkeen... Kuullessaan
hänen saappaansa ja nahkakotelonsa narisevan, Mauritar kääntyi
taaksepäin, pani sormen kasvohunnulleen, ikäänkuin sanoakseen "vaiti!"
ja nopsasti hän toisella kädellään viskasi Tartarinille pienen
tuoksuvan, zhasmiinikukista tehdyn rukousnauhan. Tarasconin Tartarin
kyyristyi alas ottamaan sen käteensä; mutta koska sankarimme oli hieman
kankea asetaakkansa alla, tämä temppu vei jotenkin paljon aikaa...

Kun hän taas nousi pystyyn zhasmiini-rukousnauha sydämellään, —
Mauritar oli kadonnut.



VIII.

Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa!


Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa! Nukkukaa rauhassa luolienne
sopukoissa, erämaan aloe- ja kaktuskasvien suojassa... Muutaman
päivän kuluessa ainakaan ei Tarasconin Tartarin teitä vielä tule
tappamaan. Tällä hetkellä kaikki hänen sotavarustuksensa, — asearkut,
rohtolaatikot, lepäävät rauhallisesti kasattuina "Europan hotellin"
numero 36:n nurkassa.

Nukkukaa pelotta, suuret punakeltaiset jalopeurat! Tarasconilainen
etsii Mauritartaan. Omnibusjutun jälkeen tuo poloinen luulee alati
tuntevansa jalallaan, leveällä metsästäjäjalallaan, pienen punaisen
hiiren häärinää ja mereltä tuleva tuulahdus tuoksahtaa hellästi — teki
hän mitä tahansa — sokerileivoksille ja anikselle.

Hänen täytyy, maksoi mitä maksoi, saada henttunsa!

Mutta tämäpä ei ole ollenkaan helppoa! Löytää kaupungista, jossa on
satatuhatta sielua, henkilö, josta ei tunne muuta kuin hengityksen,
kengät ja silmien värin; ainoastaan rakkaudesta hassustunut
tarasconilainen saattaa olla valmis moisiin yrityksiin.

Pahinta tässä kohdin on, että kaikki maurittaret suurten valkoisten
kasvohuntujensa alla ovat toisensa näköiset; tämän lisäksi eivät nämät
naiset juuri liiku ulkona, ja jos heitä tahtoo nähdä, täytyy kiivetä
yläkaupunkiin, arapialaiseen kaupunkiin, "turkkilaisten" kaupunkiin.

Tämä yläkaupunki on oikea rosvopesä. Synkät hyvin kaidat pikkukadut
kiemurrellen pystysuorasti kahden salaperäisen talojen muodostaman
huonerivin välissä, joiden katot yhtyvät, matkaansaaden tunnelin. Ovet
matalat, ikkunat vallan pienet, hiljaiset ja ristikkoiset. Ja sitten
oikealla ja vasemmalla joukko hyvin synkkiä komeroita, joissa hurjat
merirosvojen kaltaiset "turkkilaiset" — valkeat silmät välkkyen ja
hampaat kiiluen — polttavat pitkiä piippujaan ja puhuvat keskenään
puoliääneen, ikäänkuin sopiakseen jostakin konnankoukusta...

Ken väittäisi, että Tartarin ilman mielenliikutusta kulki tämän
hirvittävän kaupunginosan läpi, valehtelisi. Hän oli päinvastoin hyvin
liikutettu, ja niillä pimeillä pikkukaduilla, joilla hänen suuri
mahansa anasti koko kadun leveyden, tuo kunnon mies astui edelleen
noudattaen mitä suurinta varovaisuutta, silmä vaanien ja sormi
revolverin hanalla. Vallan kuin Tarasconissa, kun hän meni klubiin.
Joka hetki hän odotti saavansa selkäänsä koko parven eunukkeja ja
janitshaareja, mutta toivo nähdä se nainen, johon oli mieltynyt, antoi
hänelle jättiläisen rohkeuden ja voiman.

Koko viikkoon ei peloton Tartarin lähtenyt yläkaupungista. Milloin
hänet nähtiin tuntikausia seisovan maurilaisten uimahuoneiden edustalla,
odottaen hetkeä, jolloin nämät naiset tulevat ulos joukottain, väristen
ja tuoksuen merikylvylle; milloin taas hän näyttäytyi kykkien moskeain
ovella, hikoillen ja puhkuen riisuessaan suuria saappaitaan ennenkuin
astui pyhäkköön...

Välistä kun Tarasconilainen iltasin palasi masentuneena siitä, ettei
ollut mitään löytänyt moskeoista eikä uimahuoneilta, kuuli hän
ohikulkiessaan maurilaisista taloista yksitoikkoisia lauluja, kitaran
himmeitä ääniä, baskilaisten rumpujen pärinää sekä pientä naisen
naurua, jotka panivat hänen sydämensä sykkimään.

"Hän on ehkä tuolla sisällä!" virkkoi hän itsekseen.

Silloin hän, jos katu oli tyhjä, lähestyi jotakin näistä taloista,
nosti ylös matalan portin raskaan vasaran ja kolkutti sillä
pelokkaasti... Heti nauru ja laulu lakkasi. Muurin takaa kuului nyt
vain hiljaista epäselvää Ruiskutusta, kuten häkistä, jossa linnut ovat
nukkuneet.

"Pitäkäämme hyvin puoliamme!" arveli sankari... "Tässä on vielä
helisemässä!"

Useimmiten hän kuitenkin vain sai päähänsä ruukullisen kylmää vettä tai
myöskin appelsiinin kuoria ja berberiläisiä viikunoita... Ei koskaan
sen vaarallisempaa sattunut...

Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa!



IX.

Montenegrolainen ruhtinas Gregory.


Tartarin oli jo kaksi pitkää viikkoa etsinyt algierilaista naistaan,
ja sangen todenmukaisesti hän etsisi häntä vielä nytkin, ellei
hänen avukseen olisi tullut rakastavien kaitselmus montenegrolaisen
aatelismiehen haahmossa. Juttu oli seuraava:

Talvella joka lauvantai-yönä Algierin suuri teaatteri toimeenpanee
naamiohuvit, vallan kuin Pariisin ooppera. Ne ovat tuollaisia
ijänikuisia ja mauttomia syrjäseudun naamiohuveja. Salissa on vähän
väkeä; muuten siellä on vähän sentapaista kuin Bullier’n tai Casinon
tanssisaleissa, hurjia naikkosia, jotka kulkevat soturien kintereillä,
lakastuneita kaunottareja, rappiolle joutuneita puutavaran lastaajoita,
ja viisi tai kuusi pientä mahonnilaista pesijätärtä, jotka astuvat
seuraelämään, mutta jotka hyveensä päiviltä ovat säilyttäneet sipulin
ja safranin sekaisten kastikkeiden hajun... Mutta tästä ei vielä
saa oikeata yleiskatsausta. Se on saavutettavissa lämpiössä, joka
tilaisuutta varten on muutettu pelisaliksi... Kuumeentapaisesti
kiihoittunut ja kirjava joukko tungeikse siellä vihreäpeitteisten
pöytien ympärillä: siinä lomalla olevia turcos-sotureita [turcos
on Algierian alkuasukas, joka palvelee tarkk’ampujana Ranskan
afrikalaisessa sotaväessä. Suoment. huom.], jotka tekevät panoksensa
lainaamistaan kuparikolikoista, maurilaisia kauppiaita yläkaupungista,
neekereitä, maltalaisia sisämaan siirtolaisia, jotka ovat matkustaneet
neljäkymmentä peninkulmaa vain voidakseen onnen kaupalla lyödä "ässän"
pöytään ja siten panna alttiiksi rattaiden ja härkäparin hinnan...
kaikki vavisten, kalpeina, kiristäen hampaita, silmissä tuo omituinen,
levoton, vino pelaajan katse, joka on käynyt kieroksi yhden ainoan
kortin alituisesta tähystelemisestä.

Vähän kauempana on kokonaisia heimokuntia algierilaisia juutalaisia,
jotka pelaavat keskenään. Miehet ovat itämaalaisissa puvuissa, joita
räikeästi koristaa siniset sukat ja samettipäähineet. Pöhöttyneet ja
kalpeat naiset istuvat jäykkinä kapeine kultaisine rintakoristeineen...
Ryhmittyneenä pöydän ympäri koko tämä seura rähisee, väittelee, laskee
sormien avulla ja pelaa varsin vähän. Aika ajoin, pitkien salaisten
neuvottelujen jälkeen, joku vanha pitkäpartainen patriarkka lähtee
joukosta ja panee alttiiksi perheaarteena säilytetyn ison hopearahan...
Silloin koko tämän pelin kestäessä tähystelevät pöytää säkenöivät
heprealaiset silmät, hirveät mustan timantin tapaiset silmät, jotka
panevat kultarahat vavahtelemaan pöytäliinalla ja lopuksi vetävät niitä
luokseen hiljaan ikäänkuin rihmoihin kiinnitettyinä...

Sitten syntyy riitaa, tappelua; satelee eri maiden kirouksia; hurjia
huutoja kaikilla eri kielillä; veitset vedetään tupeistaan, vahdit
saapuvat paikalle, pelaajilta puuttuu rahaa!...

Keskelle tätä hurjaa mellakkaa oli suuri Tartarin eräänä iltana eksynyt
etsiessään sydämelleen unhoitusta ja rauhaa.

Sankari kulki yksin väkijoukossa ajatellen Mauritartaan, kun äkkiä
erään pelipöydän luota halki kullan kilinän närkästynyt kirkuna kohosi
ilmoille:

"Sanon Teille, että minulta puuttuu kaksikymmentä francia, hyvä
herra!..."

— Hyvä herra!...

— Entä sitten?... hyvä herra!...

— Tietäkää kenen kanssa puhutte, hyvä herra!

— Enpä muuta haluakaan, hyvä herra!

— Olen montenegrolainen ruhtinas Gregory, hyvä herra!...

Kuullessaan tämän nimen, Tartarin vallan liikutetuin mielin raivasi
itselleen tien väkijoukon läpi ja asettui lähemmäksi riitapukareita,
iloisena ja ylpeänä siitä, että oli jälleen tavannut ruhtinaansa, tuon
niin kohteliaan montenegrolaisen ruhtinaan, johon hän oli ohimennen
tutustunut höyrylaivalla.

Vahinko vain, ettei tuo korkea arvonimi, joka niin suuresti oli
häikäissyt ystävämme Tarasconilaisen, tehnyt mitään vaikutusta
jääkäriupseeriin, jonka kanssa ruhtinaalla oli äskeinen jupakka.

"Sepä minua suuresti hyödyttää..." virkkoi soturi rienaten; sitten hän
lisäsi kääntyen yleisön puoleen: "Montenegron Gregory... kuka mokomaa
tuntee?... Ei kukaan!"

Närkästyneenä Tartarin astui askeleen eteenpäin.

"Anteeksi... minä tunnen ruhtinaan!" virkkoi hän hyvin varmalla äänellä
ja kaikuvimmalla tarasconilaisella murteellaan.

Jääkäriupseeri katsoi häntä hetken lujasti silmiin ja sanoi nostaen
hartijoitaan:

"No! hyvä... Jakakaa sitten keskenänne ne kaksikymmentä francia, jotka
puuttuvat, älkäämme niistä enempää puhuko."

Tämän sanottuaan hän käänsi selkänsä ja katosi joukkoon.

Tulinen Tartarin tahtoi syöksyä hänen jälkeensä, mutta ruhtinas esti
hänet siitä virkkaen:

"Jättäkää hänet... jääköön se minun asiakseni."

Ja tarttuen Tarasconilaisen käsivarteen hän vei hänet nopeasti ulos
koko huoneustosta.

Heidän tultuansa torille, montenegrolainen ruhtinas Gregory paljasti
päänsä, ojensi kätensä sankarillemme ja aloitti, muistellen himmeästi
hänen nimeänsä:

"Herra Barbarin..."

— Tartarin! kuiskasi toinen vaatimattomasti.

- Tartarin tai Barbarin, yhdentekevää kumpi vain... Me kaksi olemme
tästälähin uskolliset kuolemaan saakka!

Ja jalosukuinen Montenegrolainen pudisti hänen kättään hurjan
pontevasti... Sen arvaa, että Tarasconilainen tästä oli ylpeä.

"Ruhtinas!... Ruhtinas!..." toisteli hän huumautuneena.

Neljännestuntia myöhemmin nämät kaksi herrasmiestä istuivat kaikessa
mukavuudessa "Plataani-ravintolassa", miellyttävässä öisessä
olopaikassa, jonka porrasalttaanit ulottuivat merelle saakka. Siellä,
voimakkaan venäläisen salaadin ääressä, jota huuhdeltiin alas
oivallisella Crescia-viinillä, uudistettiin tuttavuus.

Eipä saata kuvitella miellyttävämpää henkilöä kuin tämä
montenegrolainen ruhtinas. Hän oli hoikka, hieno, tukka tiheäkutriseksi
kiherretty, leuka ajettu sileäksi kuin hiottu kivi, rinta täynnä
omituisia tähtiä; silmässä viekas ilme, käytöstapa imarteleva ja murre
italiaan vivahtava, jotka seikat jotenkin saattoivat hänet viiksettömän
Mazarinin kaltaiseksi. Hän oli muuten hyvin perehtynyt latinankieliseen
kirjallisuuteen, siteeraten yhtä mittaa Tacitusta, Horatiusta ja
kommentarioita.

Hän oli vanhaa sukua, ja kymmenen vuoden ikäisenä olivat hänen veljensä
— niin hän kertoi — hänen vapaamielisten aatteidensa vuoksi, ajaneet
hänet pois kotoa, ja siitäperin oli hän kiertänyt maailmaa, opikseen ja
huvikseen, ylimyksellisenä filosofina... Mikä eriskummallinen sattuma!
Ruhtinas oli oleskellut kolme vuotta Tarasconissa, ja kun Tartarin
oli ihmeissään, ettei hän koskaan ollut kohdannut häntä klubissa eikä
esplanaadilla, virkkoi hänen ylhäisyytensä vältellen: "Liikuin vähän
ulkona..." Eikä Tarasconilainen hienotunteisuudesta rohjennut asiasta
sen enempää kysellä. Kaikilla tuommoisilla suurilla henkilöillä on
salaperäiset puolensa!...

Sanalla sanoen, tuo herra Gregory oli oivallinen ruhtinas. Ryypiskellen
punaista Crescia-viiniä hän kuunteli kärsivällisesti, kuinka Tartarin
jutteli Maurittarestaan, jopa ruhtinas lupasi löytävänsäkin hänet pian,
sillä hän tunsi kaikki nämät naiset.

Siinä juotiin paljon ja ilman kivennäisvesiä. Juotiin Algierin naisten,
Montenegron vapauden maljat.

Ulkona alttaanin juurella meri hyökyi ja aallot pimeässä loiskivat
rannalle läiskähdellen kuin märkä vaate, jota ravistetaan. Ilma oli
kuuma ja taivas täynnä tähtiä.

Plataanissa satakieli lauloi...

Tartarin sai maksaa laskun.



X.

Sano minulle isäsi nimi, niin minä safton sinulle tämän kukan nimen.


Puhukaamme montenegrolaisesta ruhtinaasta, jotta kertomuksemme siivet
nopsasti lentoon lehahtaisivat.

"Plataani-ravintolassa" vietetyn illan seuraavana päivänä ruhtinas
Gregory aamun sarastaessa ilmestyi Tarasconilaisen huoneeseen.

"Pukeutukaa mitä pikimmin... Maurittarenne on löydetty... Hänen nimensä
on Baia... Kahdenkymmenen-vuotias, soma kuin ruusunnuppu, ja jo
leski..."

— Leski!... mikä onni! virkkoi hilpeänä kelpo Tartarin, joka pelkäsi
itämaalaisia aviomiehiä.

— Leski tosin, mutta suuresti veljensä valvonnan alaisena.

— Ai peijakas!...

— Tuo veli on hurja maurilainen, joka myy piippuja Orléans'in
basaarissa...

Seurasi hiljaisuus.

"Hyvä!" virkkoi ruhtinas, "Teidän kaltaisenne mies ei niin vähästä
säikähdy; ja ehkäpä saamme tuon veijarin puolellemme, kun ostamme
häneltä muutaman piipun... No, pukeutukaapa nopeasti, Te onnellinen!"

Kalpeana, liikutuksen valtaamana ja sydän täynnä lemmentunteita
Tarasconilainen keikahti pois vuoteestaan ja kysyi, napittaessaan
avaroita alushousujaan:

"Mitä minun tulee tehdä?"

— Vallan yksinkertaisesti kirjoittaa tuolle naiselle ja pyytää häneltä
kahdenkeskistä kohtausta!

— Osaako hän siis ranskaa?... virkkoi Tartarin naiivisesti ja pettyneen
näköisenä, sillä hän uneksi puhtaasti itämaalaista seikkailua.

"Eipä hän osaa niin ranskalaista sanaa!", vastasi ruhtinas
järkähtämättömänä, "mutta sanelkaa te minulle kirjeenne, minä sen sitä
myöten käännän."

— Oi, ruhtinas, kuinka hyvä olette!

Ja suuri Tartarin rupesi astuskelemaan huoneessa pitkin askelin,
hiljaisena ja kooten ajatuksiaan.

Eihän Algierin maurittarelle saata kirjoittaa niin, kuin jollekin
Beaucairen tyttöletukalle. Onneksi sankarillamme oli varastossa
lukuisat lukemisensa, joiden nojalla hän, sekoittaen yhteen Gustave
Aimard’in esittämää uhkuvaa intialaista kaunopuheliaisuutta, Lamartinen
"Itämaan matkan" purkauksiin sekä Salomon korkeanveisun jättämiin
himmeisiin muistoihin, saattoi kyhätä niin itämaalaisen kirjeen, kuin
ikinä voi kuvitella. Se alkoi seuraavasti:

"Kuni kamelikurki hiekka-aavikoilla..."

Ja päättyi näin:

"Sano minulle isäsi nimi, niin minä sanon sinulle tämän kukan nimen..."

Tähän kirjalliseen lähetykseen olisi Tartarin kernaasti liittänyt
merkkikuvallisen kukkavihon, niinkuin Itämailla on tapana. Mutta
ruhtinas Gregory arveli sopivammaksi ostaa muutaman piipun naisen
veljeltä, joka seikka varmaankin lieventäisi tämän pienen herrasmiehen
rajua luonnetta ja tuottaisi paljon huvia naiselle itselle, joka oli
intohimoinen polttaja.

"Menkäämme pian ostamaan piippuja!" virkkoi Tartarin täynnä intoa.

— Ei!... ei!... Antakaa minun mennä sinne yksin. Minä saan ne
halvemmalla...

"Kuinka! tekö tahtoisitte tätä vaivaa... Oi ruhtinas... ruhtinas..." Ja
tuo kunnon mies vallan huumauksissaan, ojensi kukkaronsa palvelukseen
alttiille Montenegrolaiselle, teroittaen hänen mieleensä, ettei hän
mitään laiminlöisi, jotta naikkonen vain tulisi suopeaksi.

Pahaksi onneksi tämä asia — vaikka olikin niin hyvään alkuun
pantu — ei edistynyt niin nopeasti, kuin toivottavaa olisi ollut.
Hyvin liikutettuna Tartarinin kaunopuheliaisuudesta ja muuten
kolmeneljännekseksi lumottuna — niin arveli ruhtinas — ei Mauritar
halunnut mitään kiihkeämmin kuin tilaisuutta vastaanottaakseen
Tartarinin. Mutta veljellä oli arvelunsa, ja näiden haihduttamiseksi
täytyi ostaa tusinoittain, kasottain, lastittain piippuja...

"Mitähän, piru vieköön, Baia tehneekään kaikilla näillä piipuilla?"
ajatteli Tartarin parka välistä itsekseen; — mutta siitä huolimatta hän
maksoi kuitenkin tinkimättä.

Vihdoin viimeinkin, ostettuaan vuoren korkuisen piippupaljouden ja
ammennettuaan ilmoille runsaita itämaalaisen runouden tulvia, hän
saavutti toivotun kohtauksen.

Tuskin minun tarvitsee mainita, kuinka sykkivin sydämin Tarasconilainen
siihen valmistautui, miten hellällä huolellisuudella hän tasoitti,
kiilloitti ja hajuvesillä valeli jäykkää lakkimetsästäjä-partaansa,
eikä hän unhoittanut — täytyyhän olla varoillaan kaikkien
mahdollisuuksien suhteen — pistää taskuihinsa pari teräväpäistä hamaraa
ja pari kolme revolveria.

Ruhtinas, ollen aina palvelukseen altis, tuli mukaan ollakseen tulkkina
tässä ensi kohtauksessa. Tuo nainen asui yläkaupungissa. Hänen ovensa
edustalla noin kolmen- neljäntoista vuotias poika poltti paperossia. Se
oli kuuluisa Ali, naikkosen veli. Nähdessään kahden vieraan tulevan,
iski hän pari kertaa vasaralla ovelle ja vetäytyi hienotunteisesti pois.

Ovi aukeni. Neekerinainen tuli näkyviin ja johdatti, sanaakaan
virkkamatta, vieraat herrat kaidan sisäpihan halki pieneen viileään
huoneeseen, jossa nuori nainen odotti, loikoen matalalla vuoteella...
Ensi katseella hän Tarasconilaisen mielestä näytti vähän pienemmältä ja
tanakammalta kuin omnibuksessa kohtaamansa mauritar... Niin, todella,
olikohan tämä sama? Mutta tämä epäilys kulki vain salamanvälkkeen
tavoin kautta Tartarinin aivojen.

Tuo nainen oli niin sievä paljaine jalkoineen, palleroisine sormuksien
koristamine sormineen, ruusunpunaisena, siistinä; hänen kultakuteisen
pikkuröijynsä ja kukkakuteisen hameensa alla saattoi aavistaa piilevän
miellyttävän, hyvinvoivan, erittäin kiihoittavan ja yltäänsä pyöreähkön
naishenkilön... Ambrasta tehty narghile-piipun varsi sauhusi hänen
huulillaan ja ympäröi hänet kokonaan vaalealla pilvikehällä.

Astuessaan sisälle Tarasconilainen painoi toisen kätensä sydämelle ja
kumarsi niin maurilaisesti kuin suinkin, sillä välin kun hänen silmänsä
pyörivät intohimoisesti... Baia katseli häntä hetken äänettömänä;
sitten hän luopui ambra varrestaan, heittäytyi taaksepäin, peitti
päänsä käsillään, eikä enää näkynyt muuta, kuin hänen valkea kaulansa,
jota hänen hurja naurunsa vavahutteli kuin helmillä täytettyä säkkiä.



XI.

Sidi Tart’ri ben Tart’ri.


Jos iltahämärän pakinan aikana astutte johonkin yläkaupungin kahvilaan,
saatatte vielä tänäkin päivänä kuulla maurien silmää iskien ja
naurahdellen keskenään juttelevan eräästä "Sidi Tart’ri ben Tart’ri"
nimisestä hyvänsävyisestä ja rikkaasta europpalaisesta, joka — jo
muutama vuosi sitten — eli yläkaupungissa yhdessä pienen, tavoiltaan
vapaan naisen kanssa, jonka nimi oli Baia.

Tuo Sidi Tart’ri, joka on jättänyt niin hupaisia muistoja ympäri
Casbah’ia, ei ole kukaan muu, kuten saattaa arvata, kuin ystävämme
Tartarin...

Niin on maailman meno. On näet pyhien ja sankarien elämässä tällaisia
sokeuden, häiriön ja heikkouden hetkiä. Kuuluisa Tarasconilainen
ei liioin muodostanut tästä poikkeusta, ja senpä vuoksi hän —
kokonaista kaksi kuukautta — unhoittaen jalopeurat ja maineensa,
vajosi itämaalaisen rakkauden huumaukseen ja vaipui uneliaisuuteen,
nauttiessaan valkean Algierin suloja, samoin kuin Hannibal Capuassa.

Tämä kunnon mies oli keskellä arapialaista kaupunginosaa vuokrannut
itselleen sievän pienen kodikkaan asunnon, jossa oli sisäpiha,
banaanipuita, viileitä galerioja ja suihkulähteitä. Siellä hän,
syrjässä kaikesta melusta, eleli Maurittarensa seurassa, ollen itse
mauri kiireestä kantapäähän, imien koko päivän narghile-piippuaan ja
syöden myskinsekaista marjahilloa.

Loikoen vastapäätä häntä divaanilla, Baia lauloi nenäänsä, kitaran
säestämänä yksitoikkoisia lauluja, tai myöskin hän, huvittaakseen
herraansa, tanssi mahatanssia, pitäen kädessään pientä peiliä, josta
hän katseli valkeita hampaitaan sekä kasvojensa eri ilmeitä.

Koska Baia ei osannut ainoatakaan ranskalaista, eikä Tartarin
yhtään arapialaista sanaa, raukesi puhelu joskus, ja puheliaalla
Tartarinilla oli kova koettelemus saadessaan paastota ylenmääräisistä
puhetulvistaan, jotka hän, miespoloinen, oli irtipäästänyt Bézuquet’n
apteekissa tai asekauppias Costecalden luona.

Mutta tälläkin paastolla oli viehätyksensä, ja hän oli ikäänkuin
hekumallisen _spleenin_ valtaamana ollessaan koko päivän puhumatta,
kuunnellessaan narghilen pirinää, kitaran näppäystä ja suihkulähteen
hiljaista loiskinaa pihan mosaiikkia vastaan.

Narghile, kylvyt ja rakkaus täyttivät koko hänen elämänsä. He
liikkuivat vähän ulkona. Välistä Sidi Tart'ri, naisensa istuen
takana, kelpo muulin selässä lähti syömään granaatti-omenoita pieneen
puutarhaan, jonka hän oli ostanut kaupungin läheisyydessä... Mutta
eipä hän koskaan, ei kertaakaan mennyt alas europpalaiseen kaupunkiin.
Juopuneine suavi-sotureineen, upseerilinnoineen ja ijänikuisesti
pylväskäytävissä rämisevine sapeleineen tämä Algierin osa tuntui
hänestä kärsimättömältä ja rumalta kuin länsimainen sotilasvahdisto.

Tarasconilainen oli kauttaaltaan onnellinen. Etenkin Tartarin-Sancho,
joka kärkkäästi pisteli poskeensa turkkilaisia sokerileivoksia,
ilmaisi olevansa erinomaisen tyytyväinen uuteen elintapaansa...
Tartarin-Quijotella oli silloin tällöin vähän omantunnon vaivaa,
kun hän ajatteli Tarasconia ja lupaamiansa eläintaljoja... Mutta
tämä haihtui pian, eikä muu ollut tarpeen kuin Baian katse tai
teelusikallinen tuollaista pirullista, tuoksuvaa ja kiihoittavaa,
Circen noitajuomain kaltaista marjahilloa, jotta nämät surulliset
ajatukset kauas pakenivat.

Iltaisin ruhtinas Gregory tuli puhumaan hieman Montenegron
vapaudesta... Osoittaen väsymätöntä kohteliaisuutta, tämä ystävällinen
herra täytti talossa tulkin tehtävät, jopa tarvittaessa toimitti
talon ylihoitajankin virkaa, ja kaikki vain ilmaiseksi huvikseen...
Lukuunottamatta ruhtinasta ei Tartarin ottanut vastaan muita kuin
"turkkilaisia". Kaikkien näiden merirosvojen, joiden hirveät päät
ensin mustien koppiensa sopukoissa olivat Tartarinissa herättäneet
niin suurta kauhua, hän huomasikin, heihin lähemmin tutustuttuaan,
olevan vaarattomia, hyvänsävyisiä kauppiaita, korko-ompelijoita,
höystekauppiaita, piipunvarsien tekijöitä, kaikki köyhää, nöyrää,
pokkuroivaa ja hienotunteista väkeä ja hyvin taitavaa korttipelissä.
Neljä, viisi kertaa viikossa nämät mieshenkilöt tulivat viettämään
iltaansa Sidi Tart'rin talossa, voittivat häneltä rahaa korttipelissä,
söivät hänen marjahilloansa ja vetäytyivät tarkkatuntoisesti pois kello
kymmeneltä, kiittäen profeettaa.

Heidän mentyänsä Sidi Tart’ri ynnä hänen uskollinen puolisonsa
päättivät illanviettonsa valkealla, suurella porrasalttaanillaan,
joka sijaitsi talon katolla, ja joka hallitsi koko kaupunkia.
Yltympäri tuhansittain toisia alttaaneja, samaten valkoisia sekä
levollisina kuutamossa, ulottui porrasmaisesti aina merelle saakka.
Kitaranlirityksiä, tuulahduksen kantamia, tunki korvaan.

... Äkkiä suuri selkeä sävel, tähtitöyhdön tavoin, välähti vienona
ilmoille ja läheisen moskean minaretin huipulla tuli näkyviin kaunis
muetsin, jonka valkea haamu kuvastui vasten yön tummaa sinitaivasta, ja
joka laulaen ylisti Allahin kunniaa ihmeteltävällä äänellä; se täytti
koko yläilmat.

Silloin Baia heti päästi kädestään kitaran, ja hänen suuret silmänsä
kääntyivät muetsinia kohti ja näyttivät ikäänkuin mielihyvällä ahmivan
rukousta. Niin kauan kuin rukousta kesti, hän seisoi vavisten,
haltijoissaan kuin joku Itämaiden pyhä Therese... Tartarin, vallan
liikutettuna, katseli, miten hän rukoili ja ajatteli itsekseen, että se
oli voimakas ja kaunis uskonto tuo, joka saattoi herättää tuollaista
uskonnollisen tunteen huumausta.

Tarascon peitä kasvosi! Tartarinistasi oli vähällä tulla uskonluopio.



XII.

Meille kirjoitetaan Tarasconista.


Kauniina iltapäivänä, jolloin taivas kaarehti sinisenä ja viileähkö
tuuli puhalteli, Sidi Tart’ri palasi muulinsa selässä ypö yksin
pienestä puutarhastaan. Hänen säärensä roikkuivat hajalla
espanjalaisilla matoilla päällystettyjen satulapatjojen yli, joiden
laukkuja pullistivat tuoksusitruunat ja vesimelonit. Hän keinueli
suurten jalustinten kalskatessa, seuraten koko ruumiillaan elukan
huojuvaa käyntiä; ja näin tuo suuri mies kulki halki viehättävän
maiseman, kädet palmikoituina vatsalla, miltei uuvuksissa
hyvinvoinnista ja kuumuudesta.

Äkkiä, hänen ajaessaan sisälle kaupunkiin, hirvittävä huudahdus hänet
herätti.

"No, tuli ja leimaus! Tartarinhan se, totta totisesti onkin."

Kuullessaan näin nimeänsä mainittavan, kuullessaan tuota hilpeätä
eteläranskalaista murretta, Tarasconilainen kohotti päätään ja huomasi
parin askeleen päässä herra Barbassoun, _Zouave_-laivan kapteenin,
tummanruskeat kasvot. Tämä näet joi absinttiaan ja poltti piippuaan
pienen kahvilan edustalla.

"Kas, päivää, Barbassou", hymähti Tartarin pysäyttäen muulinsa.

Sanaakaan virkkamatta Barbassou tarkasti häntä hetkisen ihmetellen;
sitten hän purskahti nauruun, niin hurjaan nauruun, että Sidi Tart’ri
siitä vallan tyrmistyi istuessaan tuossa vesimeloniensa päällä.

"Mitä, turbaani, peijakas vieköön, veliseni Tartarin!... Onpa siis
totta, mitä kerrotaan, että olette ruvennut turkkilaiseksi... Entä
pikku Baia, vieläkö hän yhä laulelee laulua 'Marco la Belle'?"

— "Marco la Belle!" tiuskasi Tartarin närkästyneenä... tietäkää, herra
kapteeni, että se henkilö, josta puhutte, on kunniallinen maurilainen
tyttö, ja ettei hän osaa sanaakaan ranskaa.

"Baïako, eikö sanaakaan ranskaa?... Kenen seurassa Te siis olette
ollut?..."

Ja tuo kunnon kapteeni rupesi uudestaan entistä kovemmin nauramaan.

Mutta huomatessaan, miten Sidi Tart’ri paran kasvot kävivät
pitkulaisiksi, hän muutti menettelytapansa.

"No, ehkäpä se ei olekaan sama henkilö.... Olettakaamme, että olen
sekoittanut tähän toisen.... Mutta, nähkääs, herra Tartarin, joka
tapauksessa on parasta, että olette varoillanne algierilaisten
maurittarien ja montenegrolaisten ruhtinasten suhteen!..."

Tartarin kohosi jalustimillaan ja näytti pahasti irvistelevän.

— Ruhtinas on ystäväni, herra kapteeni.

"Hyvä; hyvä! älkäämme toki suuttuko.... Ettekö tule juomaan absinttia?
Ette huoli. Ettekö tahdo lähettää jotakin sanaa kotimaahan?... Vai ei
sitäkään.... No hyvä! onnea matkalle siis... Kuulkaahan kuitenkin,
veliseni, minulla olisi hyvää ranskalaista tupakkia, jos tahtoisitte
ottaa muutaman piipullisen... Ottakaahan toki, no ottakaahan toki!
Se on tekevä Teille hyvää.... Nuo kirotut itämaalaiset tupakkilajit
himmentävät ajatuksenne."

Tämän jälkeen kapteeni kiinnitti jälleen huomionsa absinttiin, ja
Tartarin ajatuksiin vaipuneena, jatkoi hiljaisessa ravissa matkaansa
pienelle asunnolleen.... Vaikka hänen suuri sielunsa kieltäytyi
uskomasta mitään äsken kuulemastaan, olivat Barbassoun salaviittaukset
saattaneet hänet surulliseksi; lisäksi luonnonomaiset kiroukset ja
kotiseudun murre olivat hänessä herättäneet hiljaista omantunnonvaivaa.

Kotonaan hän ei tavannut ketään. Baia oli kylpemässä... Neekerinainen
tuntui hänestä rumalta ja talo surulliselta... Sanattoman
surumielisyyden raatelemana hän istuutui suihkulähteen reunalle ja
pisti piippuunsa Barbassoun antamaa tupakkia. Tämä tupakki oli kääritty
palaseen "Sémaphore"-lehteä. Kun hän kääri auki tätä sanomalehden
liuskaa, hänen synnyinkaupunkinsa nimi pisti silmään.

_Meille kirjoitetaan Tarasconista_:

"Kaupunki on kauhean pelon alaisena. Jalopeurain metsästäjä,
Tartarin, joka on matkustanut Afrikkaan ampumaan noita suuria
kissaeläimiä, ei ole moneen kuukauteen antanut tietoja itsestään...
Miten on tuon sankarimaisen kansalaisemme käynyt?... Tuskin rohkenee
sitä arvaillakaan, kun tuntee, kuten me, tuon hehkuvan sielun,
tuon uljuuden, tuon seikkailuhalun... Liekö hän, kuten moni muu,
hautautunut hiekkaan, vai liekö hän joutunut jonkun Atlas-vuorten
hirviön hampaan saaliiksi, hirviön, jonka vuodan hän oli kaupungin
kunnallishallitukselle luvannut?... Hirvittävä epävarmuus! Tosin
muutamat neekerikauppiaat, jotka tulivat Beaucairen markkinoille,
väittävät kohdanneensa keskellä erämaata europpalaisen, joka
ulkomuodoltaan oli hänen kaltaisensa, ja joka kulki Tombuktua kohti...
Jumala varjelkoon meidän Tartariniamme!"

Luettuaan tämän Tarasconilainen punastui, vaaleni ja värisi. Koko
Tarascon ilmestyi hänen eteensä: klubi, lakkien metsästäjät,
Costecalden vihreä nojatuoli, ja liidellen kaiken tämän yläpuolella
hajasiipisen kotkan tavoin, kelpo päällikkö Bravidan hirvittävät
viikset.

Silloin Tarasconin Tartarin, ajatellessaan, että oli siinä
raukkamaisesti loikomassa matollaan, sillä välin kuin luultiin hänen
tuhoilevan petoja, häpesi itseään ja rupesi itkemään.

Äkkiä sankari keikahti pystyyn:

"Jalopeuran ajoon! jalopeuran ajooni"

Ja syöksyttyään pieneen tomuiseen koppiin, missä uinailivat hänen
suojustelttansa, rohtolaatikkonsa, sisäänpannut herkut ja asearkut, hän
laahasi ne keskelle pihaa.

Tartarin-Sancho oli henkensä heittänyt; Tartarin-Quijote yksin jäi
eloon.

Kiireesti hän tarkasti kapineensa, asesti itsensä, pani itsensä
täysiin tamineisiin, veti jalkaansa suuret saappaat, kirjoitti pari
sanaa ruhtinaalle, uskoen hänen hoitoonsa Baïan ja pistäen kuoreen
muutamia kyyneleiden kostuttamia sinisiä seteleitä, ja seuraavassa
tuokiossa peloton Tarasconilainen istui Blidah’n tiellä vierivissä
kyytivaunuissa, jätettyään kotiaan neekerinaisen hämmästyneenä
katselemaan narghilepiippua, turbaania, turkkilaisia babushi
jalkineita, ja kaikkia Sidi Tart'rin jälkeenjättämiä vaatekappaleita,
jotka sikin sokin riippuivat pienten valkeiden apilakuvioiden
koristamassa galeriassa.



KOLMAS OSA

JALOPEUROJEN PARISSA



I.

Vieraaseen maahan siirretyt kyytivaunut.


Nämät kyytivaunut olivat vanhanaikuiset, sisästä verhotut muinaisen
muodin mukaan sinisellä värinsä menettäneellä veralla; siihen oli
kiinnitetty suunnattoman suuria karkeita villatupsuja, jotka muutaman
tunnin matkan kuluttua kaahnaavat rakkoja matkustajan selkään...
Tarasconin Tartarin oli saanut paikakseen nurkan vaunujen takaosassa;
hän asettui siihen niin mukavasti kuin suinkin ja odottaessaan sitä
hetkeä, jolloin saisi vetää sieramiinsa Afrikan suurten petojen
myskille tuoksahtavia hikihöyryjä, täytyi sankarin tyytyä tuohon
hyvään vanhaan kyytivaunu-tuoksuun, joka on eriskummallinen sekoitus
tuhansista lemuista nimittäin miesten, hevosten, naisten, nahan,
ruokatavaroiden ja mädänneitten olkien hajusta.

Tässä kyytivaunujen takaosassa oli vähän kaikenlaista. Munkki,
juutalaisia kauppiaita, kaksi kevyttapaista naista, jotka matkustivat
rykmenttiinsä — husaarien kolmanteen —, Orléansville’stâ kotoisin
oleva valokuvaaja... Mutta, vaikka seura olikin näin vaihteleva ja
viehättävä, ei Tarasconilaisen tehnyt mieli puhella, vaan hän istui
siinä kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena, käsivarsi pujoitettuna seinän
tukisilmukkaan ja karabiinipyssyt polvien välissä... Hänen äkillinen
lähtönsä, Baïan tummat silmät, kauhea metsästysretki, jolle hän aikoi,
kaikki tämä saattoi hänen aivonsa häiriötilaan; ja paitsi tätä,
huolimatta hänen patriarkkaalisesta ulkomuodostaan, nämät keskelle
Afrikkaa siirretyt europpalaiset kyytivaunut himmeästi palauttivat
hänen mieleensä hänen nuoruutensa aikuisen Tarasconin, retket kaupungin
ympäristöön, pienet päivälliset Rhônen rannoilla ja koko joukon
muistoja.

Vähitellen yö saapui. Konduktööri sytytti lyhtynsä... Ruostuneet
vaunuramut hypähtelivät ryskien vanhoilla pontimillaan; hevoset
ravasivat ja kulkuset tiukkuivat. Silloin tällöin vaunujen katolta
kuului kauhea rautakalujen räminä... Sen aikaansaivat asekimput.

Tarasconin Tartarin, miltei unenpöpperöön vaipuneena, katseli hetken
matkustajia, joita epätasaisen tien aiheuttamat sätkäykset lystikkäästi
ravistivat; he näet tanssivat hänen edessään kuin hurjat aaveet. Sitten
hänen ajatuksensa himmenivät, eikä hän enää eroittanut muuta kuin
pyöränakselin vaikeroimisen ja vaununkylkien valitukset...

Äkkiä ääni, vanha hengettären ääni, käheä ja sortunut, mainitsi
Tartarinia nimeltä. "Herra Tartarin! herra Tartarin!"

— Kuka minua kutsuu?

— Me, herra Tartarin; ettekö tunne meitä?... Olemmehan nuo vanhat
kyytirattaat, jotka kaksikymmentä vuotta sitten — toimitimme virkaamme
Tarasconin ja Nîmes’n välillä... Kuinka monasti olemme kuljettaneet
teitä ja ystäviänne, mennessänne lakkeja ampumaan Joncquières’n tai
Bellegarde’n tienoille!... Emme Teitä heti tunteneet, turkkilaisen
lakkinne ja lihavuutenne takia; mutta heti kun rupesitte kuorsaamaan,
niin vies sun peijakas, tunsimme Teidät heti!

— Hyvä, hyvä, virkkoi Tarasconilainen hieman kiukustuneena.

Sitten hän leppyen lisäsi:

— No, mutta miksi, vanhusparka, olette tänne joutunut?

— Oi! hyvä herra Tartarin, emmehän tänne vapaaehtoisesti tullut, sen
Herra tiesi... Niin pian kuin Beaucairen rautatie valmistui, ei meitä
pidetty enää mihinkään kelpaavana, vaan lähetettiin tänne Afrikkaan...
Emmekä me ole ainoat! melkein kaikki Ranskan kyytivaunut on samoin
siirretty maasta pois kuin mekin. Meitä pidettiin liian vanhoillisina,
ja senpävuoksi nyt täällä kaikki vietämme galeeriorjan elämää...
Ranskassa meitä kutsutaan Algerian rautateiksi.

Tällöin vanhat kyytivaunut huokasivat syvään; sitten ne jatkoivat:

"Voi sentään, herra Tartarin, kuinka suuresti kaipaamme kaunista
Tarasconiamme! Siellä vietettiin tuota kultaista nuoruuden aikaa!
Olisittepa vain silloin nähnyt meidän lähtevän liikkeelle aamuisin
pestyinä puti puhtaiksi ja loistaviksi, pyörät äsken maalattuina,
lyhdyt säteilevinä kuin kaksi aurinkoa ja kattopeite aina öljyllä
hierottuna. Siinä kannatti olla ja kuunnella ajurin läimäyttävän
piiskallaan ja laulavan laulua: _Hei illalla, on Taraski vaan!_ sekä
nähdä konduktöörin, pilettitorvi vyöllä, kirjailtu lakki korvalla,
viskaavan yhdellä jätkäyksellä pienen, alati vihaisen, koiransa
vaunujen kuomille, sekä itse hypähtävän ylös ajopeleihin huutaen: 'Anna
mennä vain!' Silloin nelivaljakkomme rupesi eteenpäin tömistämään,
kulkusten soidessa, koirien haukkuessa, toitotuksien kajahtaessa;
silloin ikkunat aukenivat, ja koko Tarascon katseli ylpeänä kuinka sen
kyytivaunut vyöryivät eteenpäin pitkin suurta Kuninkaantietä.

"Sepä vasta oli oiva tie, herra Tartarin, leveä, hyvin hoidettu,
kilometripatsaineen, pienine, säännöllisesti sijoiteltuine
kivikasoineen sekä kummallekin puolelle ryhmittyneine sievine
oliivi- ja viinitarhoineen... Tämän lisäksi kievaripaikkoja vähän
päästä ja levähdyksiä joka viides minuutti... Entä matkustajani
sitten, mitä kunnon väkeä! Pormestareita tai kirkkoherroja, jotka
matkustivat Nîmes’een tervehtimään prefektiään tai piispaansa, kunnon
silkkikauppiaita, jotka vallan rehellisesti tulivat Mazet’sta,
lomaansa viettäviä koululaisia, aamulla partansa huolellisesti
ajaneita talonpoikia, koruompeleiset paidat yllä, ja ylhäällä vaunujen
kattokerroksessa, kaikki Te, herrat lakkien metsästäjät, jotka aina
olitte niin hyvällä tuulella ja jotka lauloitte niin hyvin kukin 'oman
laulunsa', palatessanne kotia iltaisin tähtien tuikkiessa!...

"Nyt ovat olot kokonaan muuttuneet... Herra tietää, millaista väkeä
nyt kuormanamme kuljetamme! vääräuskolaisjoukkoa, joka on tullut
tiesi mistä ja joka täyttää meidät syöpäläisillä; neekereitä,
beduiinejä, sotavanhuksia, seikkailijoita kaikista eri maista,
ryysyisiä siirtolaisia, jotka läkähyttävät meidät piipunsavullaan, ja
kaikki nämät ihmiset puhuvat kieltä, josta ei edes isä Jumala mitään
ymmärtäisi... Näette tämän lisäksi miten meitä kohdellaan! Ei koskaan
harjata, eikä pestä. Kitsaasti ja vastenmielisesti meille myönnetään
pyörävoidettakin... Muinaisten suurten, hyvien ja sävyisten hevostemme
asemesta on nyt eteemme pantu pienet arapialaiset hevoskaakit, joilla
on piru nahassa, jotka tappelevat, purevat toisiaan, hypähtelevät
juostessaan kuin vuohet ja taittavat aisamme kavionlyöneillään...
Ai!... ai!... nyt se alkaa taas... Ja tiet sitten! Tässä vielä käy
laatuun, koska olemme lähellä hallitusta; mutta etempänä se loppuu,
siellä ei ole tiestä puhettakaan. Kuljetaan vain, miten voidaan, halki
tasankojen ja yli mäkien, kautta vaivaispalmu- ja maslikkilehtojen...
Ei mitään varmaa levähdyspaikkaa. Konduktöörin mielivallan mukaan
pysähdytään milloin toisen vuokratalon kohdalle, milloin taas toisen.

"Välistä tuo vehnus panee meidät tekemään kahden peninkulman pituisen
koukun, kun tahtoo mennä jonkun tuttavansa luo juomaan absinttia
tai maalaisviiniä... Sitten käsketään ajuria ahkerasti viljelemään
piiskaa, sillä hukkaan mennyt aika on jälleen voitettava. Aurinko
paahtaa, tomu polttaa! Piiskaa päälle vain: Tartutaan kiinni tiellä,
ollaan kaatumaisillaan! Piiskaa vain! Kuljetaan kahlaten rantoja,
saadaan nuhaa, kastutaan ja ollaan vähällä hukkua... Piiskaa, piiskaa,
piiskaa!... Kuvitelkaapa sitten iltaa, kun vettä valuen — se muka
tekee hyvää meidän ikäisellemme, kun luuvalo särkee jâsenissâ!...
Sitten saa nukkua taivasalla karavaanimajan pihalla, joka on avoinna
kaikille tuulille. Yöllä shakaalit ja hyenat tulevat nuuskimaan
kirstujamme, ja rosvoilemaan lähteneet sotamiehet, jotka pelkäävät
kastetta, pujahtavat lämpimiin kammioihimme... Sellaista elämää me nyt
vietämme, hyvä herra Tartarin parka, ja niin on jatkuva siihen päivään
saakka, jolloin auringon polttamina, kosteiden öiden lahottamina
olemme kaatuneet — kun emme enää voi muuta tehdä — johonkin huonoon
tien mutkaan, missä arapialaiset keittävät _kusskuss’iaan_ [Kusskuss
on puurontapaista, arapialaisten mieliruokaa. Suoment. huom.] vanhan
runkomme sirpaleilla..."

— Blidah! Blidah! huusi konduktööri avaten vaunujen oven.



II.

Luku, jossa tutustutaan pieneen herrasmieheen.


Himmeästi Tarasconin Tartarin näki sumuisista vaununikkunoista
sievän torin alaprefektin asuntopaikalla; se oli säännöllinen,
holvikäytävien ympäröimä ja istutettuna oranzhipuilla. Keskellä tätä
toria pienet sotamiehet äksierasivat kirkkaassa aamuruskon levittämässä
ruusunpunavalossa. Kahvilat siirsivät syrjään ikkunaluukut. Torin
kulmassa oli vihanneskojuja... Tämä oli varsin hupaista, mutta se ei
vielä haiskahtanut jalopeuralle.

"Etelään!... yhä kauemmaksi etelään!" mutisi kunnon Tartarin, ruveten
jälleen nojaamaan soppeensa.

Samassa vaunujen ovi aukeni. Raitis ilmantuulahdus syöksähti sisälle,
tuoden mukanaan oranzhikukille tuoksahtavilla siivillään pienen
vanhan herrasmiehen, jolla oli pähkinänruskea pitkä lakki yllä; hän
oli kuihtunut, ryppyinen, tarkan näköinen, kasvot nyrkin kokoiset,
silkkinen musta kaulahuivi kämmenen levyinen, nahkasalkku kainalossa,
sateenvarjo kädessä; sanalla sanoen: täydellinen kylännotario.

Huomattuaan Tarasconilaisen sota-aseet, tuo pikku herrasmies, joka oli
istuutunut vastapäätä häntä, näytti hyvin hämmästyneeltä ja rupesi
katselemaan Tartarinia rasittavan tarkasti.

Hevoset riisuttiin ja pantiin taaskin valjaisiin, kyytivaunut lähtivät
liikkeelle... Pikku herra yhä vain katseli Tartarinia... Viimein
Tarasconilainen suuttui.

"Aseeni kenties ihmetyttävät Teitä?" virkkoi hän katsoen vuorostaan
pikku herraa suoraan silmiin.

"Ei suinkaan! vaan ne minua häiritsevät", virkkoi toinen hyvin
tyyneenä; ja itse teossa Tarasconin Tartarin suojustelttoineen,
revolvereineen, molempine koteloissa olevine pyssyineen,
metsästyspuukkoineen, — puhumattakaan hänen luontaisesta
lihavuudestaan, anasti paljon tilaa...

Pienen herran vastaus häntä harmitti:

— Kuvitteletteko kenties minun menevän jalopeurajahtiin Teidän
sateenvarjonne aseenani? huomautti tuo suuri mies ylpeänä.

Pikku herra katseli sateenvarjoaan, hymyili hiljalleen; sitten hän
jatkoi yhtä järkähtämättömän tyyneenä:

"Te, hyvä herra, olette siis...?"

— Tarasconin Tartarin, jalopeurojen tappaja!

Lausuessaan näitä sanoja, peloton Tarasconilainen ravisti "chechian"
tupsua kuin harjaa ainakin.

Kyytivaunuissa syntyi yleinen hämmästys.

Munkki teki ristimerkin, tytöt päästivät hiljaisia kauhunhuutoja, ja
Orléansvillen valokuvaaja lähestyi jalopeurojen kaatajaa, uneksien jo
erinomaista kunniaa saada valokuvata hänet.

Mutta pikku herrasmies ei vain joutunut hämilleen.

"Joko olette tappanut montakin jalopeuraa, herra Tartarin?" kysyi hän
hyvin levollisesti.

Tarasconilainen vastasi hänelle aika tavalla:

— Montako olen tappanut, herraseni!... Tahtoisinpa vain, että Teillä
olisi yhtä monta hiuskarvaa päässä!

Ja koko seura nauramaan ja katselemaan kolmea keltaista
hiuskarvapahaista, jotka sojottivat esiin pikku herran kallosta.

Orléansvillen valokuvaaja puuttui vuorostaan puheeseen:

"Kylläpä se on hirvittävä toimi tuo Teidän ammattinne, herra
Tartarin!... Taitaapa välistä ottaa kovalle.... Niinpä esim. tuo herra
Bombonnel parka..."

— Niin! tuo pantterien tappaja, virkkoi Tartarin ylenkatseellisesti.

"Tunnetteko hänet?" kysäsi pikku herra.

— Kyllä kai, peeveli soikoon, minä hänet tunnen... Olemmehan senkin
seitsemän kertaa yhdessä metsästäneet.

Pikku herra hymyili: "ajatteko siis myöskin panttereja, herra Tartarin?"

— Joskus, ajan ratoksi... tiuskasi raivostunut Tarasconilainen.

Hän lisäsi kohottaen päätään sankarimaisesti ja täten saattaen
molempien tyttöjen sydämet leimuamaan.

— Se ei ole jalopeurajahdin veroista!

"No niin", rohkeni Orléansvillen valokuvaaja huomauttaa, "pantteri,
totta vie, ei ole muuta kuin suuri kissa..."

— Vallan niin! sanoi Tartarin, joka hyvin mielellään hiukan himmensi
herra Bombonnel’in mainetta, etenkin näitten naisten edessä.

Nyt kyytivaunut pysähtyivät, konduktööri aukaisi oven ja kääntyi pikku
vanhuksen puoleen:

"Olette perillä, hyvä herra", virkkoi hän hänelle hyvin kunnioittavasti.

Pikku herra nousi, astui alas vaunuista ja tokaisi ennenkuin sulki oven:

"Sallitteko minun antaa Teille neuvon, herra Tartarin?"

— Minkä sitten, herraseni?

"Olettepa, saakeli vie, kunnon miehen näköinen, ja senpä vuoksi
sanon Teille suoraan, miten asianlaita on... Palatkaa pian takaisin
Tarasconiin, herra Tartarin... Hukkaatte täällä aikaanne... Täällä
siirtomaissa on tosin vielä joku pantteri; mutta, oi onnen oikkua, se
on liian pieni otus Teille... Mitä jalopeuroihin tulee, ne ovat jo
loppuneet. Algeriassa niitä ei enää ole... ystäväni Chassaing äsken
tappoi viimeisen."

Tämän sanottuaan pikku herrasmies tervehti, sulki oven ja meni tiehensä
nauraen, salkku kainalossa ja sateenvarjo kädessä.

"Konduktööri", kysyi Tartarin irvistäen kiukkuisena naamaansa, "kuka
tuo ukko nahjus oli?"

— Kuinka, ettekö häntä tunne? Sehän oli herra Bombonnel.



III.

Jalopeuraluostari.


Milianah’ssa Tarasconin Tartarin nousi pois kyytivaunuista ja antoi
niiden jatkaa matkaansa etelää kohti.

Mies, joka kaksi päivää oli pahoin saanut kokea kuoppaisen tien
tuottamia tärähdyksiä ja kaksi yötä oli tirkistelyt kyytivaunujen
ovesta, eikö havaitsisi kentillä tai tien laidalla jonkun jalopeuran
hirvittävää varjoa, mies joka näin paljon unettomuutta oli kokenut,
ansaitsi kieltämättä muutaman tunnin lepoa. Sitäpaitsi, sanoaksemme
koko totuuden, rehellisen Tartarinin, tuon epäonnistuneen kohtauksensa
jälkeen herra Bombonnel’in kanssa, oli ollut paha ollakseen, huolimatta
aseistaan, hirvittävistä irvistyksistään, punaisesta lakistaan,
Orléansvillen valokuvaajan ja kolmannen husaarirykmentin neitosten
edessä.

Hän kulki siis pitkin Milianah’n leveitä katuja, joiden kahden puolen
oli kauniita puita ja joilla loiski suihkukaivoja; mutta etsiessään
sopivaa hotellia, ei miesparka saattanut pidättäytyä ajattelemasta
Bombonnelin sanoja... Entä jos hän sentään oli puhunut totta? Entä jos
ei enää ollutkaan jalopeuroja Algeriassa?... Mitä hyödyttivät siinä
tapauksessa kaikki nämät harppailemiset, kaikki vaivannäöt?...

Äkkiä, kadun mutkassa sankarimme tuli suoraan vastapäätä... ketä?
Arvatkaapa... Muhkeata jalopeuraa, joka odotti kahvilan oven edustalla,
ja joka istui kuninkaallisena, harja kiiltäen auringonpaisteessa.

"Mitä joutavia minulle sanottiinkaan, ettei niitä muka enää ole?"
huudahti Tarasconilainen hypähtäen taaksepäin... Kuullessaan tämän
huudahduksen, jalopeura kumarsi alas päänsä, otti suuhun eteensä
kadulle pannun puukupin ja ojensi sitä nöyrästi Tartariniin päin, joka
oli liikkumaton hämmästyksestä... Ohikulkeva arapialainen viskasi
suuren kuparikolikon kuppiin; jalopeura heilutti häntäänsä... Silloin
Tartarin käsitti kaikki. Hän näki, mitä mielenliikutus aluksi oli
estänyt häntä näkemästä, nimittäin koko joukon väkeä ryhmittyneenä
kesytetyn sokean jalopeuran ympäri ja kaksi kurikoilla asestettua
suurta neekeriä, jotka kuljettivat sitä jaloittelemassa kaupungilla,
kuten savoijilainen pikku tyttöään.

Tarasconilaisen veri kuohahti siinä silmänräpäyksessä: "Te konnat",
äijäsi hän jyrisevällä äänellä, "täten halventaa näitä jaloja eläimiä!"
Ja hyökäten jalopeuran luo, tempasi hän pois tuon saastaisen puukupin
sen kuninkaallisista leuanpielistä... Molemmat neekerit, jotka luulivat
olevansa tekemisissä varkaan kanssa, hyökkäsivät Tarasconilaisen
kimppuun kohotetuin nuijin... Siitäpä syntyi mellakka.... Neekerit
löivät, vaimot itkeä pillittivät, lapset nauroivat. Vanha juutalainen
suutari huusi puotinsa sopesta; "Vieke se piru pölisi huosta!"
Jalopeurakin, keskellä sokeutensa yötä, yritti kiljua, ja onneton
Tartarin vieri, epätoivoisen taistelun jälkeen, maahan keskelle suuria
kuparikolikoita ja uloslakastuja rikkoja.

Tänä hetkenä eräs mies halkaisi väkijoukon, karkoitti neekerit ainoalla
sanalla, vaimot ja lapset käden liikkeellä, nosti Tartarinin ylös,
harjasi ja ravisteli häntä ja pani hänet istumaan kadun kulmapylväälle.

"Kuinka, ruhtinas, tekö täällä olette?... kysäsi kelpo Tartarin hieroen
kylkeään.

"Kyllä kai! urhea ystäväni, minäpä olen kun olenkin... Heti
saatuani kirjeenne, uskoin Baïan hänen veljensä huostaan, vuokrasin
kyytirattaat, matkustin viisikymmentä peninkulmaa täyttä laukkaa, ja
saavuinpa juuri oikeaan aikaan temmatakseni Teidät noiden roistojen
petomaisista käsistä... Mitä, Herran nimessä, olette tehnyt, kun olitte
sekaantunut tuohon ikävään jupakkaan?"

— No, nähkääs, ruhtinas! Enhän muuta saattanut tehdä, nähdessäni tuon
onnettoman jalopeuran, puukuppi hampaissa, nöyryytettynä, voitettuna,
pilkattuna ja koko tuon muhamettilaisen roskajoukon ivan esineenä...

"Erehdytte, jalo ystäväni. Tämä jalopeura on heillä päinvastoin
kunnioituksen ja ihailun esineenä. Se on pyhä eläin, joka kuuluu
Mahommed-ben-Audan kolmesataa vuotta sitten perustamaan suureen
jalopeura-luostariin; sen muodostaa niin sanoakseni hirvittävä ja
hurja munkkikunta, joka kiljuu ja tuoksahtaa pedon lemulle. Erityiset
munkit näet kasvattavat ja kesyttävät sadottain jalopeuroja, jotka
he sitten almua keräävien veljien kaitsemina lähettävät ympäri
Pohjois-Afrikkaa... Niitä lahjoja joita veljet saavat vastaanottaa,
käytetään tuon luostarin sekä erään moskean ylläpitoon. Se, että nuo
kaksi neekeriä äsken olivat niin kiukkuiset, johtuu siitä heidän
vakaumuksestaan, että, jos heiltä kerjäämistään kuparikolikoista vain
yksikin varastetaan, heidän johdettavansa jalopeura oitis syö heidät
suuhunsa."

Kuullessaan tätä epätodennäköistä, mutta kuitenkin totuudenmukaista
kertomusta, Tarasconin Tartarin mutisi äänekkäästi mielihyvästä.

"Pääasia tässä kaikessa", virkkoi hän ikäänkuin johtopäätöksenä, "on
mielestäni se, että, sanoi herra Bombonnel mitä hyvänsä, Algeriassa
vielä on jalopeuroja!..."

— No onpa niitä, tiemmä! virkahti ruhtinas innostuneena... Jo huomenna
lähdemme otuksen ajoon Chéliff’in tasangolle, ja silloin saatte
nähdä!...

— Mitä! ruhtinas... Aiotteko lähteä metsästysretkelle?

— No totta kai! luuletteko, että antaisin Teidän yksin mennä keskelle
Afrikkaa noiden julmien heimojen pariin, joiden kieltä ja tapoja ette
tunne.... En, en ikinä! kuulu Tartarin, en enää luovu Teistä ...
Kaikkialla, minne Te menette, siellä olen minäkin oleva.

— Oi! ruhtinas, ruhtinas...

Ja säteillen iloa Tartarin painoi povelleen urhoisaa Gregorya,
ajatellen ylpeänä että hänelläkin, kuten Jules Gérard’illa,
Bombonnel’illa ja muilla kuuluisilla jalopeurojen tappajilla, tulisi
olemaan muukalainen ruhtinas kumppaninaan metsästysretkillään.



IV.

Karavaani matkalla.


Seuraavana päivänä, niin varhain kuin suinkin, peloton Tartarin ja tuo
ainakin yhtä peloton ruhtinas Gregory, puolitusinaa neekerikantajoita
seurassaan, lähtivät Milianah’sta ja kulkivat Chéliff’in tasangolle
päin pitkin viehättävää tietä, jota varjosti zhasmiineja, tuijakasveja,
Johanneksen leipäpuita, villejä oliivi-puita; tien molemmin puolin oli
aitauksen tavoin alkuasukkaiden pikku puutarhoja, ja taajaan, tien
kupeilla, pulppuili pieniä ryöppypuroja, laulaa liristen, kalliolta
kalliolle... Se oli Libanonin vuorimaiseman kaltainen seutu.

Ruhtinas Gregory oli hankkinut itselleen yhtä suuren asetaakan kuin
Tartarin sekä sitäpaitsi komean ja omituisen kepi-lakin [_kepi_:
ranskalaisen sotaväen ja koululaisten käyttämä kevyt lakki. Suoment.
muist.], joka oli ympäriinsä kultanauhoilla päärmätty, ja johon
hopearihmoilla oli ommeltu tammenlehti-kuvioita. Tämä päähine teki
hänen ylhäisyytensä jotenkin meksikolaisen kenraalin tai Tonavan
läheisten asemapäällikköjen näköiseksi.

Tämä merkillinen _kepi_ saattoi Tarasconilaisen suureen pulaan; ja kun
hän arasti pyysi selitystä sen suhteen, vastasi ruhtinas arvokkaasti:

"Se on vallan välttämätön päähine Afrikassa matkustavalle." Ja
hieroen lakkinsa lippaa kirkkaammaksi hihansa vuorilla, kertoi
ruhtinas naiiviselle seuralaiselleen mikä tärkeä osa tällä _kepi’llà_
on ranskalaisten ja arapialaisten keskinäisissä väleissä, mikä
yksinomainen oikeus tällä sotilaslakilla on jälkimäisissä herättää
kauhistusta, niin että siviilihallinnon on täytynyt hankkia kaikille
virkamiehilleen _kepi't_, tientarkastajista alkaen veronkantajiin
saakka. Sanalla sanoen sillä, joka tahtoo hallita Algeriaa — ruhtinas
yhä puhuu tätä — ei tarvitse olla hyvä pää, eipä päätä ollenkaan.
Pelkkä _kepi_ riittää, kultanauhainen kepi, loistamassa tangon päässä
kuin Gesslerin lakki.

Näin puheltaessa ja filosofeerattaessa karavaani kulki edelleen.
Kantajat hyppivät — avojaloin — kalliolta kalliolle, kirkuen kuin
apinat. Asearkut rämisivät ja pyssynpiiput loistivat. Ohikulkevat
alkuasukkaat kumartuivat maahan saakka taika-kepin edessä.... Ylhäällä
Milianah’n valleilla naisensa kanssa raittiissa ilmassa kävelevä
arapialaisen viraston johtaja, kuullessaan tämän tavattoman hälinän ja
nähdessään aseiden välkkyvän oksien välissä, luuli vihollisen tekevän
äkkihyökkäyksen, lasketutti nostosillan, soitatti hätätorvea ja julisti
viipymättä kaupungin olevan piiritystilassa.

Kaunis alku karavaanille!

Ikävä kyllä, ennen iltaa asiat huononivat. Neekerikantajista yksi
sai mahdottoman vatsakivun siitä, että oli ahminut laastaria
rohtolaatikosta. Toinen kaatui sikahumalassa tien laidalle, juotuaan
kanverttiviinaa. Kolmas, joka kantoi matka-albumia, lumoutui sen
kullatuista haoista ja kansipitimistä, ja varmasti luullen saaneensa
käsiinsä Mekka’n aarteet, pakeni Zaccariin, minkä kintut kestivät...
Täytyi pitää neuvottelua... Karavaani pysähtyi siis neuvottelemaan
vanhan viikunapuun täpläiseen varjoon.

"Minun mielestäni", sanoi ruhtinas, joka menestyksettä koetti
liuottaa lihaliemi-pemmikaania kolmikertaisella pohjalla varustetussa
kastrullissa, "minun mielestäni meidän tästä illasta alkaen tulee
hyljätä neekerikantajat... Tässä on juuri vallan lähellä arapialainen
toripaikka. Parasta on, että käännämme kulkumme sinne ja ostamme
muutaman pikku aasin..."

— Ei suinkaan!... ei suinkaan aaseja!... keskeytti kiireisesti suuri
Tartarin, jonka kasvot Tummikin muisto oli tehnyt tulipunaisiksi.

Ja hän lisäsi ulkokullatusti:

— Luuletteko niin pienten elukoiden jaksavan kantaa kaikkia meidän
tavaroitamme?

Ruhtinas hymyili.

"Siinäpä erehdytte, kuuluisa ystäväni. Vaikkapa algerialainen aasi
näyttääkin niin laihalta ja mitättömältä, niin sillä on vahvat
lanteet... Tämä onkin välttämätöntä, että se voisi kestää kaikkea
mitä se kestää... Kysykääpä vain arapialaisilta. He näet selittävät
seuraavasti ranskalaisten siirtomaiden hallintojärjestelmää... Ylinnä,
sanovat he, on _musi_, kuvernööri, joka suurella seipäällä lyö
sotilas-yliesikuntaa; sotilas-yliesikunta kostoksi lyö sotamiestä;
sotamies lyö siirtolaista, siirtolainen arapialaista, arapialainen lyö
neekeriä, neekeri lyö juutalaista ja juutalainen vuorostaan lyö aasia;
ja pieni aasi parka, jolla ei ole ketään lyötävänä, ojentaa esiin
selkärankansa ja kantaa kaikki. Huomaatte tästä, että se jaksaa kantaa
Teidän arkkunne."

— Se on yhdentekevää, virkkoi Tarasconin Tartarin, minun mielestäni
eivät aasit tekisi karavaaniamme oikein hauskan näköiseksi... Tahtoisin
jotakin itämaalaisempaa... Niinpä, esimerkiksi, jos voisimme saada
käsiimme kamelin...

"Vallan kuinka haluatte", sanoi hänen ylhäisyytensä, ja niin lähdettiin
kulkemaan arapialaiselle toripaikalle.

Tämä sijaitsi muutaman kilometrin päässä Chéliffin tasangon
laidalla... Siellä oli viisi tai kuusisataa ryysyistä arapialaista,
vilisten auringonpaisteessa ja kulkien meluten edestakaisin mustien
oliivi-ruukkujen, hunajapatojen, maustesäkkien ja suurten sikaariläjien
välillä; siellä täällä leimusi suuria tuliröykkiöitä, joilla paistui
voita tiukkuvia kokonaisia lampaita; teurastajan myymälöitä oli
taivasalla, ja niissä neekerit vallan paljaina, jalat veressä,
käsivarret punaisina, leikkelivät pienillä veitsillä seipäisiin
ripustettuja vuohenkaritsoja.

Eräässä sopessa, kirjavan, paikatun teltan suojassa kykki maurilainen
kirjuri suuri kirja kädessä ja silmälasit nenällä. Vieressä olevasta
väkiryhmästä kuuluu raivonhuutoja: siinä on pyörärahapeli, joka on
asetettu viljavakkaselle, ja ympärillä kabylejä, jotka puhkasevat
toisiltaan vatsan... Kauempana on pientä pirinää, iloa, naurua:
juutalaiskauppias muulineen nähdään vajoavan Chéliff’in hietaan...
Tämän lisäksi on skorpioneja, koiria, korppeja; ja kärpäsiä!...
kärpäsiä kosolta...

Mutta, oi onnettomuutta, kameleita ei näkynyt. Lopuksi kuitenkin
löydettiin yksi, jota mozabitit tarjosivat kaupaksi. Se oli oikea
erämaan kameli, klassillinen kameli, kalju, surullisen näköinen,
pitkulainen pää kuin beduiinilla, ja kyttyrä hervottomana liian
pitkällisestä paastoamisesta, roikkuen surumielisenä sivulla.

Tartarinin mielestä se oli niin kaunis, että hän pyysi koko karavaania
kömpimään sen selkään... Yhä vain hänen itämaalaisia houreitaan!...

Eläin laskeutui polvilleen; matkalaukut köytettiin sen selkään.

Ruhtinas asettui eläimen kaulaan. Tartarin, näyttääkseen
majesteetillisemmalta, hinautti itsensä ylös kyttyrälle, kahden arkun
väliin; siinä hän ylpeänä ja hyvin pönkitettynä tervehti paikalle
saapunutta toriväkeä ja antoi lähtömerkin... Tuli ja leimaus! jospa
vain tarasconilaiset olisivat voineet hänet nähdä!...

Kameli nousi taas pystyyn jaloilleen, ojensi pitkiä nystyräsääriään ja
lähti liikkeelle.

Oi kauhistusta! Muutaman harppauksen jälkeen Tartarin tuntee
kalpenevansa, ja sankarillinen _chechia_ vähitellen joutuu samoihin
asentoihin kuin _Zouave_-laivalla. Tuo kamelilurjus keinua kankutti
kuin purjelaiva.

"Ruhtinas, ruhtinas", mutisi Tartarin vallan kalpeana ja pidellen
kiinni kyttyrän kuivasta karvatupsusta, "ruhtinas astukaamme alas...
tunnen... tunnen... että muuten saatan Ranskan ivan alaiseksi..."

Mutta eipä tästä ollut apua! kameli oli päässyt vauhtiin, eikä mikään
enää voinut sitä pysäyttää. Neljätuhatta arapialaista juoksi heidän
jälessään, avojaloin, huitoen käsillään, nauraen hassujen tavoin ja
pannen auringonpaisteessa kiilumaan kuusisataa tuhatta valkoista
hammasta...

Suuren Tarasconilaisen täytyi alistua kohtaloonsa. Hän vaipui
surullisena kyttyrälle. _Chechia_ joutui jos jonkinmoisiin
asentoihin... ja Ranska pilan alaiseksi.



V.

Ollaan illalla väijyksissä laakeriruusu-lehdossa.


Vaikkapa jalopeuran tappajien uusi nelijalkainen kuljettaja olikin
niin ihantava, täytyi heidän kuitenkin _chechian_ tähden kömpiä alas
sen selästä. Matkaa jatkettiin sen tähden jalkaisin, kuten edellä,
ja karavaani kulki etelää kohti, silloin tällöin levähtäen hetkisen,
Tarasconilainen etunenässä, Montenegrolainen takana, ja heidän
välissään kameli asearkkuineen.

Retkikuntaa kesti lähes kuukauden ajan.

Kuukauden ajan hirvittävä Tartarin samoeli, etsien löytämättömiä
jalopeuroja, telttaryhmästä toiseen äärettömän avaralla Chéliff’in
lakeudella, halki tuon kauhean ja petollisen ranskalaisen Algerian,
missä vanhan Itämaan tuoksut sekaantuivat absintin ja kasarmin
voimakkaisiin lemuihin, missä Abraham ja Zouzou samanaikuisesti
sukeltavat esiin mielikuvituksessa; siinä on jotakin haaveellisen
taikamaista ja luontaisen burleskia, ikäänkuin Vanhan Testamentin
lehti, jonka sisällystä kersantti La Ramée tai ratsukorpraali Pitou
kertoisi... Olisipa siinä tarjoutunut omituinen näytelmä silmille,
jotka olisivat osanneet katsella... Turmeltunut raakalaiskansa, jota me
ranskalaiset sivistämme antaen sille paheemme... Hallinto julma sekä
vapaa noiden eriskummallisten ylempien virkamiesten valvonnasta ja
vaarinpidosta, jotka ylvästelevät suurine kunnianlegionan nauhoineen
ja jotka pelkän myöntö- tai kieltosanan johdosta ruoskittavat väestön
jalkapohjia. Oikeusasiat sydämettömien, suuria silmälaseja käyttävien
kadien [_kadi_: muhamettilainen tuomari] käsissä, noiden Koraanin
ja lain ulkokullattujen edustajien, jotka uneksivat elokuun viidettä
päivää ja palmujen siimeksessä toimeenpantua viranylennystä sekä
myyvät tuomiopäätöksensä, kuten Esau esikoisuutensa, hernerokasta tai
sokeroidusta kusskusspuurosta. Hurjasti eläviä ja juopottelevia kaideja
[_kaid_: Pohjois-afrikkalainen virkamies, joka yhtä haavaa hoitaa
sotapäällikön, tuomarin, veronkantajan y.m. virkaa. Suoment. muist.],
jotka ovat jonkun kenraali Yusufin entisiä saappaanharjaajoita, ja
jotka nyt yhdessä mahonnilaisten pesijättärien kanssa päihdyttävät
itsensä sampanjalla ja panevat toimeen lihavia aterioita paistettuine
lampaineen, sillä aikaa kuin koko heimo heidän telttojensa edustalla
nääntyy nälkään ja riitelee koirien kanssa herransa aterian jätteistä.

Lisäksi, yltympäri, kesantopeltoja, kuihtunutta ruohoa, lehdettömiä
pensaita, kaktus- ja mastikkilehtoja, kas siinä Ranskan jyväaitta!...
Jyvistä tyhjä aitta! ja rikas yksistään shakaaleista ja luteista.
Autioita telttakyliä, peljästyneitä heimoja, jotka kulkevat tietämättä
minne, paeten nälkää ja levittäen kuolleita pitkin tietä. Siellä
täällä ranskalainen kylä, talot raunioina, pellot viljelemättöminä
ja tulvillaan raivostuneista heinäsirkoista, jotka syövät kaikki,
jopa ikkunaverhotkin; kaikki siirtolaisasukkaat kahviloissa juomassa
absinttia ja keskustelemassa olojen ja asetusten parannuksista.

Tätä kaikkea Tartarin olisi saattanut nähdä, jos hän vain olisi
viitsinyt; mutta kokonaan leijonaisen intohimonsa valtaamana tämä
Tarasconin mies kulki suoraan edelleen katsomatta oikealle tai
vasemmalle, silmä järkähtämättä tähystellen noita kuviteltuja
hirviöitä, jotka eivät koskaan näyttäytyneet.

Koska suojusteltta itsepäisesti pysyi koossa ja lihaliemi-pemmikaani
sulamatta, täytyi karavaanin aamuin ja illoin pysähtyä heimokyliin...
Kaikkialla nämät herrat metsästäjät otettiin avosylin vastaan,
ruhtinas Gregoryn _kepin_ ansiosta. He majailivat heimopäälliköiden
luona, omituisissa palatseissa, suurissa valkeissa ikkunattomissa
rakennuksissa, joissa sikin sokin oli narghile-piippuja ja
mahogni-kaappeja, Smyrnan mattoja, isoja lamppuja, seeteripuusta
tehtyjä arkkuja täynnä turkkilaisia kultarahoja, Louis-Philippen ajan
tyylisiä seinäkelloja... Kaikkialla pantiin Tartarinin kunniaksi
toimeen loistavia juhlia, n.k. _diffa_- ja fantasia-leikkejä... Hänen
kunniakseen kokonaiset heimokunnat panivat "ruudin puhumaan" ja
burnuusi-vaippansa välkähtämään auringonpaisteessa. "Ruudin puhuttua",
kelpo päällikkö toi esiin laskunsa... Tämä näet kuuluu arapialaiseen
vieraanvaraisuuteen.

Mutta jalopeuroja ei yhä vain näkynyt. Ei sen enempää kuin Pariisin
"Pont-Neuf"-sillalla!

Mutta Tarasconilainen ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan. Kulkien
yhä kauemmaksi etelään, hän samoeli päivin palmulehdoissa pengaten
vaivaispalmupensaikkoja pyssynsä piipuilla ja virkkaen frrt! frrt! joka
pensaan kohdalla. Iltaisin, ennen maata panoa, istui hän pari kolme
tuntia väijyksissä... Turha vaiva! jalopeura ei näyttäynyt.

Eräänä iltana noin kuuden tienoissa, karavaanin kulkiessa punasinervän
mastikkilehdon kautta, missä suuret kuumuuden väsyttämät pyyt
hyppielivät ruohikossa, Tarasconin Tartarin luuli kuulevansa — mutta
kaukana, himmeänä tuulen hajoittamana — tuota ihmeellistä kiljuntaa,
jota hän niin usein oli kuullut siellä Tarasconissa, Mitainen
eläinkojun takana.

Aluksi sankari luuli näkevänsä unta... Mutta hetken kuluttua, tosin
yhä etäällä, kiljunta kuului uudelleen; ja tällä kertaa, telttakylien
koirien haukkuessa joka ilmansuunnalla, — kamelin kyttyrä, pelon
pudistamana ja kilahuttaen herkkulaatikoita ja asearkkuja, värähteli.

Ei enää ollut epäilystäkään. Se oli jalopeura... Nopeasti väijyksiin.
Ei hetkeäkään menetettävissä.

Siinä oli juuri vallan lähellä vanha valkeakupukattoinen _marabut_
(pyhimyksen hauta); vainajan keltaiset tohvelit oli pantu oven päällä
olevaan syvennykseen, koko joukko kummallisia lupaustauluja, vaippojen
liepeitä, kultarihmoja, punaisia hiuksia riippui seinillä... Tartarin
jätti sen suojaan ruhtinaansa ja kamelinsa ja rupesi etsimään itselleen
lymypaikkaa. Ruhtinas Gregory tahtoi seurata Tarasconilaista, mutta
tämä ei siihen suostunut; hän tahtoi kaikin mokomin yksin hyökätä
jalopeuran kimppuun. Kuitenkin hän pyysi, ettei hänen ylhäisyytensä
poistuisi, ja varovaisuuden vuoksi hän uskoi hänelle lompakkonsa,
suuren lompakkonsa täynnä arvopapereita ja seteleitä, joiden hän
pelkäsi joutuvan jalopeuran kynsien revittäväksi. Tämän tehtyään,
sankari rupesi hakemaan lymypaikkaansa.

Sadan askeleen päässä pyhimyksen haudalta melkein kuivuneen
puron rannalla oleva pieni laakeriruusu-lehto värähteli hämärän
tuulahduksessa. Siihen Tartarin asettui, polvi maata vasten, sääntöjen
mukaisesti, ja karabiini-pyssy kädessä sekä suuri metsästyspuukko
ylpeästi pistettynä eteensä hiekkaan.

Yö tuli. Luonnon punaruusuväri muuttui punasinerväksi, sitten
tummansiniseksi... Alhaalla rantakivien lomitse loisti käsipeliin
tavoin pieni kirkas vesilätäkkö. Se oli erämaan eläinten juomapaikka.
Vastaisella hiekkatörmällä, näkyi himmeänä valkea polku, jonka niiden
suuret käpälät olivat tallanneet mastikkilehtoon. Tämä salaperäinen
penger pani värisemään. Sen lisäksi afrikkalainen yö kohisi, oksat
humisivat, yöeläinten pehmeät käpälät kahisivat, shakaalit haukkuivat
kimakasti, ja yläilmoissa sadan tai parin sadan metrin korkeudella
lensi kurkiparvia, jotka rääkkyivät kuin pienet lapset, joilta kaula
leikataan poikki; myöntänette että tämä kaikki riitti tuottamaan
mielenliikutusta.

Tartarinin mieli olikin kuohuksissa, jopa aika lailla. Miesparan
hampaat kolisivat. Ja hänen hiekkaan pistetyn metsästyspuukkonsa tuppea
vastaan hänen rihlapyssynsä piippu kilisi kuin pari kastanjetteja...
Onhan, näettekös, iltoja, jolloin ei saata olla oikeassa elementissään,
ja missä sitten olisi ansio, ellei sankaria koskaan peloittaisi...

Niin todella! Tartarinia peloitti, ja lisäksi koko aika.
Siitä huolimatta hän kesti tunnin, kestipä parikin, mutta
sankarimaisuudellakin on määränsä... Läheltä kuivuneen puron
syvennyksestä Tarasconilainen äkkiä kuulee askeleita, kivien
sätkähtelevän. Tällä kertaa pelko nyhtäsee hänet ylös maasta. Hän ampuu
kaksi laukausta umpimähkään yöhön ja pötkii minkä jaksaa pyhimyshaudan
turviin, jättäen tikarinsa pystyyn hiekkaan ikäänkuin muistoristiksi
kauheimmasta pelonsäikähdyksestä, mikä ikinä on vallannut lohikäärmeen
kesyttäjän mielen.

"Avuksi, ruhtinas... jalopeura..."

Hiljaisuus.

"Ruhtinas, ruhtinas, missä olette?"

Ruhtinasta ei kuulunut. Pyhimyshaudan valkealle seinälle sävyisä kameli
vain kuutamossa loi kyttyränsä kummallisen varjon.... Ruhtinas Gregory
oli juuri pötkinyt tiehensä vieden mukaansa lompakon seteleineen...
Kuukauden ajan oli hänen ylhäisyytensä odottanut tätä tilaisuutta.



VI.

Vihdoinkin!...


Tämän seikkailurikkaan ja traagillisen illan jälkeisenä aamuna,
kun sankarimme heräsi päivän valjetessa ja kun hän oli saanut sen
varmuuden, että ruhtinas lompakkoineen todella oli mennyt tiehensä; kun
hän huomasi olevansa yksin tässä pienessä valkoisessa hautakammiossa
petettynä, rahansa varastettuina, hyljättynä keskellä Algerian
erämaata, yksikyttyräisen kamelinsa seurassa ja muutama kolikko
taskussa ainoana rahavarastonaan, silloin Tarasconilainen ensi kerran
rupesi epäileväkin. Hän epäili Montenegroa, hän epäili ystävyyttä, hän
epäili mainetta, hän epäili jalopeurojenkin olemassaoloa; ja tuo suuri
mies rupesi katkerasti itkemään.

Silloin hänen istuessaan ajatuksiin vaipuneena hautakammion ovella, pää
käsien nojassa, karabiinipyssy jalkojen välissä, ja kameli edessään,
vastapäätä oleva mäki-eläin äkkiä poistui, ja hämmästynyt Tartarin
näkee kymmenen askeleen päässä edessään suunnattoman suuren jalopeuran
astuvan edelleen pää pystyssä ja hirvittävästi kiljuen, niin että
hautakammion seinät kiiltokoristeineen ynnä syvennyksessä olevine
pyhimyksen tohveleinen tärisevät.

Tarasconilainen yksin ei vavissut.

"Vihdoinkin!" huudahti hän hypähtäen ylös pyssy olalla... Piu!...
pau! pfft! pfft! Teko oli tehty... Jalopeura oli saanut päähän kaksi
räjähtävää luotia... Tuokion kuluessa vasten hehkuvaa afrikkalaista
taivasta kuvastui hirvittävä ilotulitus, jossa näkyi ilmoille kohoavan
aivosirpaleita, höyryävää verta ja hajaantuneita punakeltaisia
vuodanliuskoja. Sitten kaikki putosi jälleen maahan, ja Tartarin näki
kaksi suurta raivostunutta neekeriä, jotka karkasivat hänen kimppuunsa
patukat kädessä. Samat kaksi neekeriä, joiden kanssa Tartarin oli ollut
tekemisissä Milianah’ssa!

Oi suurta surkeutta! Tarasconilaisen luodit olivat osuneet Muhammedin
luostarin sokeaan jalopeura parkaan.

Tällä kertaa, kautta profetan! Tartarin sai kovia kokea. Hurjana
raivokkaasta uskonkiihkosta nuo molemmat kerjäävät neekerit varmaankin
olisivat lyöneet hänet kuoliaaksi, ellei kristittyjen Jumala olisi
lähettänyt hänen avukseen pelastavaa enkeliä. Tänne näet osui saapumaan
Orléansvillen kunnan kenttävahti, sapeli kainalossa, astuen pientä
polkua pitkin.

Kunnallis-kepin näky asetti äkkiä neekerien vihan. Levollisena ja
majesteettisena tämä kruunun virkamies tekaisi pöytäkirjan jutusta,
nostatti jalopeura vainajan kamelin selkään, komensi sekä syyttäjiä
että syytettyä seuraamaan häntä ja ohjasi askeleensa Orléansvilleen,
missä kaikki pantiin asianmukaiseen talteeseen.

Tämä juttu oli pitkällinen ja hirvittävä.

Tutustuttuaan Algerian heimoihin, Tarasconin Tartarin sai nyt tehdä
tuttavuutta Algerian toiseen puoleen, joka ei ole ollut vähemmän
juonikas ja hirvittävä, nimittäin sen tuomari- ja asianajaja-maailmaan.
Hän tutustui kieroon tuomiovaltaan, jonka edustajat juonittelevat
kapakkojen nurkissa, noihin lain mustalaisiin, joiden salkut haisevat
absintille ja joiden valkeat kaulaliinat ovat rypeneet viinassa.
Hän tutustui virkakuntien vahtimestareihin, oikeuden välittäjiin
ja asiamiehiin, kaikkiin noihin nälistyneisiin ja laihoihin
leimapaperi-heinäsirkkoihin, jotka kaluavat siirtolaista saapasvarsia
myöten ja jättävät hänet vasta syötyään hänet lovikkaaksi ja
repaleiseksi kuin maissitaimen...

Ennen kaikkea tahdottiin tietää, oliko jalopeura tapettu siviili-
vai sotilas-alueella. Edellisessä tapauksessa juttu lankesi
kauppa-tuomioistuimen käsiteltäväksi; jälkimäisessä, Tartarin
joutui sotaoikeuteen, ja vain kuullessaan sotaoikeutta mainittavan,
herkkämielinen Tarasconilainen jo näki hengissä, miten hän ammuttiin
kuoliaaksi vallien juurella tai miten hän kitui maanalaisessa
holvissa...

Kauheinta oli se, että näiden kahden alueen toisistaan eroittaminen
on hyvin epävarma asia Algeriassa... Viimeinkin, kun miesparkaa oli
juoksutettu, seisotettu päivänpaahtamilla arapialaisten virastojen
pihoilla ja juoniteltu jos jotenkin, julistettiin se päätös, että,
vaikka jalopeura toiselta puolen olikin tapettu sotilasalueella,
niin Tartarin, toiselta puolen, ampuessaan olikin siviilialueella.
Juttu käsiteltiin siis siviilioikeudessa, ja sankarimme suoriutui
pulasta maksamalla kahdentuhannen viidensadan franc’in suuruisen
vahingonkorvauksen, joihin tuli lisää oikeuskustannukset.

Miten menetellä, jotta tämän maksetuksi saisi? Ne muutamat piasterit,
jotka olivat välttäneet ruhtinaan rosvoilun, olivat aikoja sitten
menneet menojaan oikeuspapereihin ja absinttikesteihin tuomareille.

Onnettoman jalopeurantappajan oli siis pakko myydä asearkkunsa aseet
viimeiseen saakka, kappale kappaleelta. Hän myi tikarit, malaijilaiset
väkipuukot, nuijat... Maustekauppias osti herkkulaatikot, eräs
apteekkari taas mitä rohtolaatikosta oli jälellä. Suuret saappaatkin
saivat mennä samaa kyytiä ja tekivät seuraa suojusteltalle, joka joutui
romukauppiaalle; tämä niitä paikkaili ja ylensi ne kotkinkiinalaisiksi
muinaiskaluiksi... Kun kaikki oli maksettu, ei Tartarinille jäänyt
jälelle muuta kuin leijonan talja ja kameli. Taljan hän huolellisesti
kääri myttyyn ja lähetti Tarasconiin, osoittaen sen kelpo Bravidalle.
(Saamme piakkoin nähdä, miten tämän kuuluisan voittomerkin kävi.)
Mitä kameliin tuli, aikoi hän käyttää sitä palatakseen Algieriin, ei
tosin kulkemalla ratsain sen selässä, vaan myymällä sen, saadakseen
kyytirahoja; tämä näet on mukavin tapa matkustaa kamelilla.

Pahaksi onneksi kamelia oli vaikea kaupita; ei kukaan näet tarjonnut
siitä ropoakaan.

Tartarin tahtoi kuitenkin palata Algieriin, maksoi mitä maksoi.
Hän kaipasi jo suuresti Baïan sinistä röijyä, pikku taloaan,
suihkulähteitään ja toivoi pääsevänsä lepäämään pienen tyyssijansa
valkoisille matoille, odottaessaan rahoja kotimaasta. Tartarin ei
epäröinyt enää; alla päin, vaan ei murtuneena, päätti hän jalan ja
lyhyin päiväkuluin suorittaa tuon matkan.

Kameli ei tässä yrityksessä häntä hyljännyt. Tämä eriskummallinen
eläin oli selittämättömän hellästi kiintynyt isäntäänsä, ja nähdessään
hänen lähtevän Orlèansvillesta, rupesi se hartaasti astumaan hänen
jälkeensä, mukautuen kokonaan hänen astuntaansa ja alati seuraten häntä
uskollisesti kintereillä.

Ensin Tartarin piti tätä liikuttavana; tämä uskollisuus, tämä kaikista
koettelemuksista välittämätön kiintymys valtasi hänen sydämensä,
koska elukka lisäksi oli epämukavuutta aiheuttamatta ja eli miltei
tyhjästä. Mutta muutaman päivän kuluttua Tarasconilaisesta tuo
alituisesti kintereillä oleva surumielinen kumppani tuntui ikävältä,
se kun sitäpaitsi palautti hänen mieleensä kaikki hänen pettymyksensä
ja selkkauksensa; sitten hän kävi katkeraksi ja oli vihoissaan elukan
surullisuudelle, kyttyrälle ja suositetun hanhen muodolle. Sanalla
sanoen, hän rupesi tuntemaan vastenmielisyyttä sitä kohtaan ja tuumi
vain, miten pääsisi siitä erilleen; mutta eläin ei hellittänyt...
Tartarin koetti eksyttää sen, mutta kameli löysi hänet aina; hän koetti
juosta, kameli juoksi nopeammin... Hän huusi sille: "Mene tiehesi!"
viskaten sitä kivillä. Kameli pysähtyi ja katsoi häneen surullisena;
sitten se hetken kuluttua taas lähti astumaan eteenpäin ja saavutti
aina lopulta Tartarinin. Tartarinin täytyi alistua kohtaloonsa.

Mutta kun Tarasconilainen kahdeksan päiväisen jalkamatkan jälkeen
tomuisena ja uupuneena näki etäällä vihannuuden keskeltä pilkoittavan
esiin ensimäiset Algierin valkoiset porrasalttaanit, kun hän oli
saapunut kaupungin portille, meluavalle Mustapha-kadulle keskelle
tsuaaveja, biskrejä ja mahonnilaisia, jotka kaikki häärivät hänen
ympärillänsä katsellen, miten hän kameieineen astui ohi, niin silloin
äkkiä hänen kärsivällisyytensä loppui: "Ei! ei!" huudahti hän, "tämä
ei ikinä käy laatuun... enhän mitenkään saata astua sisään Algieriin
moinen eläin seurassani!" Ja käyttäen hyväkseen tiheätä ohikulkevani
ajopelien vilinää, hän poikkesi tien syrjään kentälle ja heittäytyi
pitkäkseen ojaan...

Hetken kuluttua hän näki ylhäällä maantiellä kamelin harppailevan
edelleen pitkin askelin ja levottomana ojentavan kaulaansa.

Silloin sankarin hartijoilta putosi suuri taakka, hän kömpi pois
lymypaikastaan ja meni kaupunkiin syrjätietä, joka kulki hänen
ostamansa pienen puutarhan aitauksen laitaa myöten.



VII.

Tuhasta tuleen.


Saavuttuaan talonsa edustalle Tartarin hämmästyi suuresti. Iltahämärä
levisi, katu oli autiona. Ristikaariovesta, jonka neekerinainen oli
unhoituksesta jättänyt sulkematta, kuului naurua, lasienkilinää,
aukenevien sampanjatulppien pamauksia ja ylinnä kaikessa tässä melussa
naisääni, joka iloisena ja kirkkaana lauloi:

    Rakastatko, Marco la Belle
    Sä tanssia kukkaiskammioissa...

"Hiisi vieköön!" ärjähti Tarasconilainen kalveten, ja syöksyi pihalle.

Onneton Tartarin! Mikä näky sinua odotti... Pienen puutarhamajan
holvikaarien alla, keskellä pulloja, leivoksia, hajalla olevia patjoja,
piippuja, tamburiineja ja kitaroita, Baïa seisoi, ilman sinistä röijyä
ja hametta, ilman muuta yllään kuin pieni hopeakuteinen harsopaita
ja leveät vaaleanpunaiset housut. Hän lauloi laulua Marco la Belle
keikuttaen takaraivollaan meriupseerin lakkia... Hänen jalkainsa
juurella, matolla, uhkuen rakkautta ja marjahilloa, Barbassou,
tuo ilkeä kapteeni Barbassou, oli vähällä haljeta naurusta häntä
kuunnellessaan.

Kalpean, laihan, pölyisen, kiilusilmäisen ja pystytöyhtöisen Tartarinin
tulo keskeytti kerrassaan nämät miellyttävät turkkilais-marseillelaiset
kemut. Baïa älähti lyhyesti vinttikoira-naaraksen tavoin ja pakeni
sisälle. Mutta Barbassou puolestaan ei joutunut hämilleen, vaan
virkkoi, nauraen entistään hurjemmin:

"Kas niin! herra Tartarin, mitä nyt sanotte? Huomaatte kaiketi, että
tuo naikkonen osaa ranskaa!"

Tarasconin Tartarin lähestyi häntä julmistuneena:

"Kapteeni!"

— Sanoinhan, että hän tulisi, ystäväiseni! huusi Mauritar marseillen
murteella kumartuen yli toisen kerroksen gallerian ja nyökäyttäen
päätään soman veitikkamaisesti. Miesparka, masennettuna vaipui alas
istumaan eräälle rummulle. Hänen Maurittarensa osasi siis puhua
marseillen murrettakin!

"Sanoinhan, että Teidän piti varoa algierittareita!" virkkoi kapteeni
Barbassou filosofisesti. "Samoin myös montenegrolaista ruhtinastanne."

Tartarin nosti päätään.

— Tiedättekö missä ruhtinas on?

"Eipä hän ole varsin kaukana. Hän on viideksi vuodeksi saanut vapaan
asunnon Mustaphan vankilassa. Tuo veijari joutui kiinni juuri kun
pisti kätensä toisen kukkaroon... Muuten ei häntä ensi kertaa pistetä
talteeseen. Hänen ylhäisyytensä on jo istunut vankikopissa kolme
vuotta jossakin muualla... odottakaapas! luulenpa että se oli juuri
Tarasconissa."

— Tarasconissa!... huudahti Tartarin saaden äkkiä päähänsä selkeän
välkähdyksen... Senpävuoksi hän tunsi vain yhden puolen kaupunkia...

"No tietysti... mikäli Tarasconia näkyy vankilasta... Oi, hyvä herra
Tartarin, tässä kirotussa maassa täytyy pitää silmät hyvin auki, muuten
saa kokea sangen suuria ikävyyksiä... Niinpä esimerkiksi tuo muetsinin
juttu..."

— Mikä juttu? mikä muetsin?

"Peijakas vieköön! vastapäisen moskean muetsin, joka hakkaili Baïaa...
Akbar kertoi jutun tässä joku päivä sitten, ja koko Algier nauraa sille
vielä... Onpa todella hullunkurista, kuinka tuo muetsin laulaessaan
torninsa huipulla rukouksiaan, Teidän nenänne edessä laverteli
rakkauden selityksiä pikku kanasellenne, sopien kohtauksista hänen
kanssaan ja samalla avuksi huutaen Allahia."

— Ovatko siis kaikki tässä maassa konnia?... ulvoi onneton
Tarasconilainen.

Barbassou teki filosofimaisen liikkeen.

"No niin on, ystäväni, näissä uusissa maissa... Mutta vähätpä siitä!
jos huolitte neuvojani, niin palaatte pian Tarasconiin."

— Palata Tarasconiin... se on helppo sanoa... Mutta rahat... Ettekö
siis tiedä, kuinka minua peijattiin ja nyljettiin siellä erämaassa?

"Älkää sitä murehtiko!" virkkoi kapteeni nauraen... "_Zouave_-laiva
lähtee huomenna, ja jos tahdotte vien teidät takaisin isänmaahan...
suostutteko siihen, hyvä ystävä?... No, koska sopii, niin kaikki on
hyvin. Teillä on vain yksi seikka sitä ennen tehtävänä. On vielä
jälellä muutama samppanjapullo ja puoli simaleipää... istukaa tuohon
sovinnollisesti!.,.."

Hieman vitkasteltuaan, kuten arvonsa vaati, Tarasconilainen suostui
tarjoumukseen. Hän istuutui, ja sitten ryypättiin; Baïa tuli alas,
kuullessaan lasien kilinän, lauloi loppuun laulun Marco la Belle, ja
juhlaa jatkui myöhäiseen yöhön.

Kello kolmen ajoissa Tartarin, pää kevyenä ja jalat raskaina, palasi
saattamasta ystäväänsä kapteenia, jolloin hän kulkiessaan moskean ohi
muisti muetsinin ja hänen ilveensä, ja tämä pani hänet nauramaan.
Seuraavassa tuokiossa sukkela kostonaate välkähti hänen aivoissaan.
Moskean ovi oli auki. Hän astui sisälle, kulki pitkien korridorien
läpi, joiden permanto oli matoilla peitetty, kiipesi yhä ylemmäksi
portaita ja saapui viimein pieneen turkkilaiseen rukoushuoneeseen,
jonka katossa keinui rautaristikkoinen lyhty, luoden valkoisille
seinille haaveellisia varjoja.

Muetsin istui siinä divaanilla, iso turbaani päässä, valkeat turkikset
yllä, Mostaganemin piippu suussa ja edessään suuri lasi täynnä kylmää
absinttia, jota hän hartaasti hörpiskeli odottaessaan hetkeä, jolloin
hänen tuli kehoittaa uskovaisia rukoilemaan... Nähdessään Tartarinin
hän pudotti piippunsa säikähtyneenä.

"Suu kiinni, pappi", ärjäsi Tarasconilainen, jolla tuumansa
toteuttaminen oli mielessä... "Tänne nopeasti turbaanisi ja kaapusi!..."

Turkkilainen pappi, pahasti vavisten, antoi turbaaninsa, kaapunsa
ja mitä vain. Tartarin pynttäsi itsensä niihin ja meni arvokkaana
minaretin kuistille.

Meri loisti kaukana. Valkeat katot kiilsivät kuutamossa. Meren
tuulahdus toi mukanaan jonkun myöhästyneen kitaransäveleen....
Tarasconilainen muetsin antautui hetken hartautensa valtoihin, sitten
hän kohottaen kätensä, rupesi veisaamaan ylen kimakalla äänellä:

"_La Allah il Allah_... Muhamed on vanha lörpöttelijä... Itämaat,
Koraani, pashat, jalopeurat, maurittaret, eivät ole mistään
kotoisin!... Ei enää ole 'turkkilaisia'... On vaan riettaita
veijareita... Eläköön Tarascon!..."

Ja kuuluisan Tartarinin huutaessa arapian ja provensaalin sekaisella
siansaksalla neljään ilmansuuntaan merelle, kaupungille, tasangolle ja
vuorelle päin hilpeätä tarasconilaista kiroustaan, toisten muetsinien
kirkas ja vakava ääni vastasi jatkuen minaretista minaretiin, ja
yläkaupungin viimeiset uskovaiset löivät hurskaasti rintoihinsa.



VIII.

Tarascon! Tarascon!


Puolipäivä. _Zouave_-laivan höyrypannua kuumennetaan; pian lähdetään
matkaan. Ylhäällä Valentinen kahvilan balkongilla herrat upseerit
tähtäilevät kaukoputkiaan ja tulevat, eversti ensinnä, ja sitten muut
arvon mukaan, tähystelemään tuota pientä onnellista laivaa, joka lähtee
Ranskaan. Tämä on sotilas-yliesikunnan huveja... Alhaalla ankkuripaikka
kimaltelee. Vanhojen rantahietaan uponneiden turkkilaisten kanuunoiden
perät hohtavat päivänpaisteessa. Matkustajat jouduttavat askeleitaan.
Biskrit ja mahonnilaiset kasaavat matkatavaroita veneisiin.

Tarasconin Tartarinilla ei ole matkatavaroita. Tuossa hän nyt astuu
rantaan Meri-katua pitkin pienen torin halki, jolla kasvaa banaaneja
ja vesimeloneja, ja hänen seurassaan on hänen ystävänsä Barbassou.
Onneton Tarasconilainen on jättänyt maurilaisille rannoille asearkkunsa
ja illusioninsa, ja nyt hän, kädet taskuissa, valmistautuu meritse
kulkemaan Tarasconia kohti... Tuskin on hän hypähtänyt kapteenin
laivaveneeseen, kun hengästynyt eläin tulla nelistää torin taustalta
häntä kohti. Se on kameli, uskollinen kameli, joka vuorokauden on
etsinyt isäntäänsä ympäri Algieria.

Tartarinin nähdessä sen, hänen kasvojen väri vaihtuu ja hän on
olevinaan tuntematta eläintä; mutta kameli ei hellitä. Se häärii pitkin
rannasta. Se huutaa ystävälleen ja katselee häntä hellästi: "Ota minut
mukaasi", näyttää sen surullinen silmä sanovan, "ota minut mukaasi
veneeseen ja vie minut kauas tästä kierokuvaisesta Arapiasta, näiltä
naurettavilta Itämailta, joka on täynnä höyryvetureita ja kyytivaunuja,
missä minä poloinen — syrjähän sysätty kameli parka — en tiedä mitä
tehdä. Sinä olet viimeinen turkkilainen, minä olen viimeinen kameli...
Älkäämme enää erotko toisistamme, Tartarin..."

— Onko tämä kameli Teidän omanne? kysäsee kapteeni.

"Ei suinkaan!" vastaa Tartarin, joka kauhusta värisee ajatellessaan,
että hänen pitäisi astua Tarasconiin tällaisen naurettavan
saattovartijan seurassa; ja julkeasti kieltäen onnettomuuksiensa
kumppanin, hän potkasee algierilaista maata, lykäten veneen ulos
rannasta... kameli tunnustelee vettä sieramillaan, ojentaa kaulaansa,
panee luunsa ryskimään, syöksyy veteen veneen jälkeen ja ui sen
rinnalla _Zouave_ laivaa kohti, kupera selkä kelluen kurpitsipullon
tavoin vedessä ja pitkä kaula pystyssä kuin kolmisoutolaivan keula.

Vene ja kameli saapuivat yhdessä höyrylaivan kyljelle.

"Totta puhuen, niin tuo kameli minua säälittää!" sanoi kapteeni
Barbassou vallan liikutettuna, "minun tekee mieli ottaa se laivaan....
Tultuamme Marseilleen lahjoitan sen eläintieteelliseen puutarhaan."

Merivettä valuva raskas kameli hinattiin nostokoneiden ja köysien
avulla kannelle, ja _Zouave_-laiva lähti matkaan.

Niinä kahtena päivänä, jotka kuluivat merimatkaan, Tartarin pysyi
yksin kojussaan, ei sentähden, että meri olisi ollut raivoisa tai että
_chechia_ olisi saanut liiaksi kärsiä, vaan senvuoksi että tuo riivattu
kameli, heti herransa ilmestyttyä kannelle, hilpeyttä herättävällä
tavalla hääri hänen ympärillään... Eipä ennen ole nähty kamelin siihen
määrään osoittavan mieltymystään kuolevaista kohtaan!...

Hetki hetkellä Tartarin kojunsa pyöreästä ikkunasta, johon hän välistä
pisti nenänsä, näki algierilaisen sinitaivaan vaalenevan; sitten hän
viimein, hopeanhohtoisena aamunkoiton hetkenä, onnellisena kuuli
kaikkien Marseillen kellojen soivan. Oltiin perillä... _Zouave_-laiva
laski ankkurin.

Ystävämme, jolla ei ollut matkatavaroita, astui sanaakaan virkkamatta
maihin, kulki kiireisesti Marseillen halki, yhä peljäten, että
kameli häntä seuraisi, eikä hän hengittänyt vapaasti, ennenkuin hän
oli päässyt turviin kolmannen luokan rautatievaunuun ja vieri hyvää
vauhtia Tarasconia kohti... Mutta tämä turvallisuuden tunne oli liian
aikainen! Tuskin ollaan päästy parin peninkulman päähän Marseillestä,
kun kaikkien matkustajien päät tuppautuvat ikkunoiden ääreen.
Huudetaan, ihmetellään. Tartarin vuorostaan katsoo ulos, ja... mitä hän
näkee!... Kamelin, nähkääs, luopumattoman kamelin, joka laukkaa pitkin
kiskoja huimaavaa vauhtia junan jälessä ja pysyen sen kintereillä.
Epätoivoisana Tartarin kyyristyi takaisin nurkkaansa ja sulki silmänsä.

Tämän onnettoman retkikunnan loputtua oli hän toivonut huomaamattomana
pääsevänsä pujahtamaan kotia. Mutta tuon kookkaan nelijalkaisen elukan
tähden se oli mahdotonta. Oi, taivaan Herra, millä lailla hänen
pitikään palata kotia! ilman äyriä taskussa, ilman jalopeuroja, tyhjin
käsin... Mutta kameli seurassaan!...

"Tarascon!... Tarascon!..."

Täytyi poistua junasta...

Oi sinuas kauhistusta! tuskin oli sankarin _chechia_ tullut näkyviin
vaunun ovesta, kun voimakas huuto: "Eläköön Tartarin!" pani
asemarakennuksen lasikaton täräjämään. — "Eläköön Tartarin! eläköön
jalopeurojen tappaja!" Ja fanfaarit ja lauluseurojen sävelet kajahtivat
ilmoille... Tartarin oli menehtymäisillään; hän luuli että tämä kaikki
oli ivaavaa uskottelemista. Mutta hän olikin erehtynyt. Koko Tarascon
oli asemalla, lakit ilmassa ja suosiotaan ilmaisten. Siinä on kelpo
päällikkö Bravida, asekauppias Costecalde,' presidentti, apteekkari, ja
koko lakkien metsästäjäin jalo joukko, joka häärii johtajansa ympärillä
ja kantaa hänet riemukulussa portaita alas...

Omituinen kangastuksen vaikutus! Bravidalle lähetetty sokean jalopeuran
talja oli kaiken tämän melun aiheuttanut. Tämä vaatimaton vuota,
joka oli pantu näytteille klubiin, oli pannut Tarasconilaisten päät
pyörälle. Sémaphore-lehti oli puhunut. Oli keksitty kokonainen
näytelmä. Tartarin ei enää ollut tappanut vain yhden ainoan jalopeuran,
hän oli tappanut kymmenen jalopeuraa, kaksikymmentä jalopeuraa,
lukemattomia jalopeuroja! Tartarin olikin Marseilleen saapuessaan
tietämättänsä kuuluisa, ja innokas sähkösanoma oli pari tuntia ennen
häntä sieltä saapunut hänen synnyinkaupunkiinsa.

Mutta ylimmilleen nousi kansan riemu, kun nähtiin oudon eläimen,
pölyn ja hien peittämänä ilmestyvän sankarin taakse ja harppailevan
alas asematalon portaita. Tarascon luuli hetkisen, että sen muinainen
"Taraski" oli palannut.

Tartarin rauhoitti maamiehiään:

"Se on kamelini", sanoi hän.

Ja jo hän, tarasconilaisen auringon vaikutuksesta, joka vaistomaisesti
panee valehtelemaan, lisäsi, taputtaen kamelin kyttyrää:

"Se on jalo eläin!... Se on nähnyt minun tappavan kaikki jalopeurani."

Senjälkeen hän tutunomaisesti tarttui päällikön käsivarteen, punoittaen
onnesta, ja kamelinsa seuraamana, lakkien metsästäjäin ympäröimänä,
kansan suosionhuutoja kohottaessa, hän hiljakseen suuntasi kulkunsa
jättiläispuu-talolle. Ja astuessaan hän rupesi kertoilemaan suuria
metsästysretkiään.

"Ajatelkaapa", sanoi hän, "kun eräänä iltana keskellä Saharaa..."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tarasconin Tartarin" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.