Title: Sanovat miehen sammuneen
Author: Papini, Giovanni
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sanovat miehen sammuneen" ***
SAMMUNEEN ***



SANOVAT MIEHEN SAMMUNEEN

Kirj.

Giovanni Papini


Italiankielisen alkutekstin ("Un Uomo Finito")
yhdennestätoista painoksesta suomentanut

J. Hollo



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1925.



      Et ole kuollut, olet himmentynyt,
      Oi sielu, vaivojasi vaikeroiva.

                            _Dante_.



SISÄLLYS:

Giovanni Papini

ANDANTE

    I. Puoli muotokuvaa
   II. Sata kirjaa
  III. Miljoona kirjaa
   IV. Kaikki ja ei mitään
    V. Riemukaari
   VI. Köyhyys
  VII. Minun seutuni

APPASSIONATO

 VIII. Pahan havaitseminen
   IX. Toiset
    X. Hän
   XI. Ykseyden keksiminen
  XII. Maailma olen minä
 XIII. Mikään ei ole totta — kaikki on sallittua
  XIV. Kuohuntaa

TEMPESTOSO

   XV. Yöllinen esitys
  XVI. Palazzo Davanzati
 XVII. Hyökkäys
XVIII. Pako todellisuudesta
  XIX. Kuolleet veljet
   XX. Elävät vähäpätöiset
  XXI. Minä ja rakkaus

SOLENNE

  XXII. Kutsumus
 XXIII. Täydellinen
  XXIV. Kyky
   XXV. Dies Irae
  XXVI. Toimisinko?
 XXVII. Kohti uutta maailmaa
XXVIII. Jumaluuden valloitus

LENTISSIMO

   XXIX. Paluu
    XXX. Minä syytän vain itseäni
   XXXI. Häpeällisiä päiviä
  XXXII. Mitä minusta tahdotte?
 XXXIII. Kunnia
  XXXIV. Ja vaikka...
   XXXV. Olenko tylsämielinen?
  XXXVI. ... ja tietämätön?
 XXXVII. Minä en tunne ihmisiä.
XXXVIII. Haltioituminen
  XXXIX. Velkani
     XL. Ilveilijä
    XLI. Hieman varmuutta
   XLII. Toivon pahaa
  XLIII. Ruumiin loppu

ALLEGRETTO

  XLIV. Kuolema
   XLV. Nimenomaan siitä syystä
  XLVI. Minä palaan maahan
 XLVII. Kuka olen?
XLVIII. Tyyliä koskeva selitys
  XLIX. Minä en ole sammunut
     L. Uudelle sukupolvelle



GIOVANNI PAPINI.


Giovanni Papini on nuoremman italialaisen kirjailijapolven huomatuimpia
ja samalla kiistanalaisimpia edustajia. Kiistanalaisuus johtuu suuressa
määrin siitä, ettei Papini suinkaan ole tyytynyt kirjailijatoimessaan
esiintymään pelkkänä taiteilijana, vaan on alun pitäen ollut myöskin
taistelija ja, jos sana sallitaan, huimapäinen tappelijakin, joka on
jaellut tuimia iskuja oikeaan ja vasempaan, erikoisen halukkaasti
kohdistaen ne nykyisten ja menneiden aikojen kirjallisiin epäjumaliin.
Tämän riehakkuuden ohella on varmaan vaikuttanut — ainakin kirjallisiin
luokittelijoihin — epämieluisasti sekin, ettei kirjailija ole näyttänyt
kotiutuvan mihinkään määrättyyn karsinaan, vaan on käärmeen tavoin
jättänyt ketensä juuri sinä hetkenä, jona lajittelijat ja luokittelijat
ovat luulleet hänet tavoittavansa. Tässä suhteessa on vähemmän
merkitsevää se, että Papinin jo verrattain laaja tuotanto kuuluu
erilaisten kirjallisten alueiden kehään sisältäen mm. lyyrillisiä ja
poleemisia, draamallisia ja teoreettisia teoksia, sillä sellainen
taipumus annetaan helposti anteeksi, voipa se koitua erikoiseksi
ansioksikin saaden monipuolisuuden nimen. Arveluttavammaksi asia käy
silloin, kun taiteilija itse, hänen olemuksensa ja suuntautumisensa,
ilmaisee epävakaisuutta, äkkinäistä ja ainakin näennäisesti
perustelematonta siirtymistä kannalta toiselle. Käsillä oleva teos,
_Un uomo finito_, kuvailee niin elävästi Papinin henkisen kehityksen
vaiheita hänen kolmen ensimmäisen vuosikymmenensä aikana, ettei
tässä suinkaan tarvitse niitä lähemmin selostaa. Mainittakoon vain
kaksi suurinta huomiota herättänyttä käännettä: Papinin toiminta
pragmatismin nimellä tunnetun filosofisen suunnan tulisena ja
erikoislaatuisena esitaistelijana ja hänen yhtä kiihkeä futuristinen
kautensa. Niiden lisäksi on vielä otettava huomioon neljänkymmenen
vuoden iällä tapahtunut kokokäännös, entisen nimenomaisen ateistin ja
uskonnonpilkkaajan muuttuminen uskovaiseksi kristityksi. Tätä viimeistä
»pahennusta», joka ei ole ainakaan edellisiä vähäisempi, kuvaa ja
edustaa hänen viimeksi ilmestynyt teoksensa _Storia di Cristo_, jossa
proselyytti kokee esittää Kristuksen elämää ja oppia nykyaikaisessa
muodossa, mutta evankeliumien kertomuksia noudatellen. Selvää on,
että viimeinenkin käänne, jonka nojalla kaiken uskonnon kaatajasta
sukeutui kristinuskon apologeetta, välttämättä on vaikuttanut
mieliähämmentävästi ja vain lisännyt kirjailijan kiistanalaisuutta.

Mainitunlaista vakavuuden ja varman suuntautumisen vaatimusta ei
kuitenkaan sovi pitää vain luokittelijani mukavuudenhalusta johtuvana.
Siihen sisältyy se kieltämättä oikea käsitys, että todella arvokasta
syntyy taiteessa samoinkuin muillakin henkisen toiminnan aloilla vasta
silloin, kun ihminen kykenee ulkomaailman vaikutelmia ja virtauksia
vastaan asettamaan kyllin voimakkaan sisäisen paatoksen, oman syvimmän
henkisen suuntautumisensa, jonka hyöky kaikesta pintaristeilystä
huolimatta aina kulkee kohti samoja tarkoitusperiä. Mutta vaikeutena
on asiaa käsiteltäessä juuri näennäisen epävakaisuuden ja todellisen,
syvällä piilevän vakavuuden — samoinkuin näennäisen vakavuuden
ja kätketyn epävakaisuuden — toisistansa erottaminen ja väärän
tuomitsemisen karttaminen. Sellaiset lauseparret kuin »alinomaa
muuttuvainen ja kuitenkin aina sama» vain ilmaisevat mainittua
vaikeutta sitä mitenkään selvittämättä. Hermann Bahrin itseensä
kohdistama samaamerkitsevä lausuma »niemals derselbe und doch immer
derselbe» voi saada vakuutetuksi ainoastaan sen, joka hyväntahtoisesti
suostuu asian uskomaan tai tyytyy verrattain helppohintaiseen
näennäisyyden ja oleellisuuden tulkintaan. Juuri hänenlaisensa
kirjailijat osoittavat, kuinka huomattava nyt puheenaoleva vaikeus
todellisuudessa on ja kuinka varuillaan täytyy olla, jos mieli tässä
kohden välttää harhaan johtavaa päätelmää. Näennäisyydeksi leimatun,
tuotannossa esiintyvän epävakaisuuden alla on taiteilijan psyykillisen
tai psykofyysillisen rakenteen »vakavuus», jonka hän itse mielellään
väittää todelliseksi, mutta joka ankarammin tarkasteltuna osoittautuu
sekin vain näennäiseksi. Se seikka, että taiteilija, silmätessään
taaksepäin menneisiin kehitysvaiheisiinsa, tuntee ja tunnustaa ne
ja niiden tuotteet omiksensa ja että hän kohtaloittensa ja koko
historiansa nojalla kykenee hyvin ymmärtämään, kuinka hän on noihin
vaiheisiin joutunut, todistaa vain, ettei hänessä ole tapahtunut mitään
tajunnanjakautumista tai muuta sellaista sairaalloista muutosta; mutta
olemuksen ja suuntautumisen todellisesta vakavuudesta se ei anna mitään
takeita. Samoin on tietenkin laita, kun joku toinen henkilö kokee
taiteilijan teoksiin, hänen elämäänsä ja rakenteeseensa perehtyen
kysymystä ratkaista. Voipa sanoa asian käyvän vain vaikeammaksikin,
kun siirrytään teoksista taiteilijan sielullisen elämän piiriin, koska
ei ole olemassa mitään pettävämpää, kaikkiin ja mitä erilaisimpiin
tulkintoihin auliimmin tarjoutuvaa kuin juuri sielulliset tilat
sinänsä ja aivan erikoisesti ne verraten pinnalliset älyn, tuntojen
ja tunteiden leikit, joihin huomio helpoimmin ja lähinnä kiintyy. Se
»paatos» ja »hyöky», josta ylempänä oli puhe, kumpuaa ilmi syvemmistä
kerrostumista ja käyttelee ihmisen psykofyysillistä elimistöä pelkkänä
aseenansa, ja niinmuodoin tulee kysymykseen, ilmeneekö taiteilijassa
sellaista kaiken ulkokohtaisen ja myöskin kaiken sisäisen näennäisyyden
valtiaana toimivaa syvää »vakavuutta» — nimestä ei kannata kiistellä,
sen voi kukin valita mielensä mukaisen: voi puhua »aatteellisuudesta»
tuokiotiloiksi hajoavan sielullisen laadun vastakohtana,
»loogillisuudesta» pelkän psyykillisyyden ja psykologisoiden sijassa,
»arvonäkökannoista» pelkän tosioloisuuden valitsijoina ja sääntelijöinä
jne., mutta asian kokeminen on välitöntä, kaikesta nimenannosta
ja tavallaan kaikesta älyllisestä erittelystäkin vapaata henkisen
valtavoiman vaistoamista.

Jos kysyy Papinilta itseltään; uskooko hän omistavansa sellaisen
syvän henkisen ykseyden, joka ehdottomasti kokoo kaikki ulkoiset ja
sisäiset hajanaisuudet kehäänsä siten osoittaen ne vain näennäisiksi,
niin hän vastaa ehdottomasti myöntäen ja viittaa ennen kaikkea
nyt käsillä olevaan teokseen, jossa hän on mitä tehokkaimmin sitä
korostanut. Ja varsinkin nyt, kun uusi kirkastuminen on saattanut
menneisyyden näkymään hänelle selvempänä kuin ennen, hän olisi
varmaan valmis sanomaan, että tuona yhtenäisenä valta-aatteena tai
-arvona on hänen elämässään ollut äärettömän, absoluuttisen polttava
kaipaus, uskonnollinen vietti, joka aluksi oli itsetiedotonta ja toimi
sokeudessaan itseänsä vastaan, mutta ilmaisi todellisen olemuksensa
silloin, kun ateisti yht'äkkiä havahtui Kristuksen sotamiehenä,
kun Saulus havaitsi olevansa Paulus. On kuitenkin huomattava,
että Papini jo _Uomo finitossa_ tulkitsee kaikkia vaiheitansa ja
käänteitänsä nimenomaan syvään ykseyteen pohjautuvina huomauttaen
mm., ettei hänen »prammatismonsa» suinkaan ollut filosofisen ja
tieto-opillisen metodiikan piiriin sulkeutuvaa askarrusta, vaan
maagillista mystisismiä, jonka varassa hän toivoi voivansa toteuttaa
kiihkeät, absoluuttisen tavoittelua koskevat toiveensa. Selvää on
sekin, että Papinin »futurismi» itse asiassa tavoitteli paljoa
enemmän kuin samanniminen taiteellinen suunta: hänelle se oli
todellista futurismia, tulevaisuusoppia, hänen silmiinsä kangastelivat
sen taustalta uudet taivaat ja uusi maa. Tältä kannalta katsoen
epäilemättä täytyy myöntää, että teokset _Un uomo finito_ ja _Storia
di Cristo_ hyvin sopivat saman hengen tuotteiksi, vieläpä että
edellinen tavallaan edellyttää jälkimmäistä. Se filosofisuus, joka
tuntuu leimaa-antavalta ensinmainitussa teoksessa, on sekin näennäinen
ilmiö; mitään todellisen ajattelijan ominaisuuksia ei Papinissa
ole. Hän on harhaillut filosofian mailla ristiin rastiin, koska
filosofiassa ilmenevä totaalisuuspyrkimys näytti hänelle lupaavan
omien toiveiden toteutumista, mutta tämän harhailun mitä ehdottomimmin
kielteinen tulos todistaa riittävän selvästi, ettei hän siltä
taholta löytänyt, mitä etsi. Filosofia pyrkii totaalisuuteen ottaen
lähtökohdakseen olevaisuuden yksityisosan, muutamia tai lukemattoman
paljon yksityiskohtia, ja totaalisuus voi sille merkitä vain kaukana
häämöttelevää tutkimuksen päämäärää, joten ei liene ollutkaan aivan
väärässä se, joka nimitti filosofeja hengen seikkailijoiksi. Mutta se
totaalisuuspyrkimys, jonka näemme palavan Papinin mielessä, on toista
lajia, se ei voi tyytyä loputtomaan haeskeluun, vaan tahtoo välttämättä
löytää ja kokea etsintänsä esineen, päätyen johdonmukaisesti
uskonnolliseen kokemukseen.

Nyt suomalaiselle lukijalle tarjoutuva Papinin teos on pelkästään
taiteellisessakin katsannossa hänen parhaimpiin tuotteisiinsa
kuuluvaksi tunnustettu. Tahtomatta ollenkaan ennustella, millainen
sen menestys on meillä oleva, saanen omana otaksumanani lausua, että
siinä ilmenevä omituisen karu ajatus- ja ilmaisutapa on pohjoismaiseen
mielenlaatuun suuressa määrin soveltuva. On merkillistä, kuinka
kotoisilta tuntuvat monet hänen luonnonkuvauksensa — hän kuvaileekin
synnyinseutunsa tai oikeammin synnyinmaansa Toskanan luontoa vain oman
mielensä synkkää apeutta heijastelevana, ja varhaiskevään tuulinen
Toskana on silloin kuin kappale Pohjolaa etelään siirrettynä. Papinin
taiteilijaluonteessa on silmiinpistävimpänä piirteenä eräs erinomaisen
ilmeinen polariteetti: herkkä lyyrillisyys ja säälimättömästi leikkaava
analyysi siinä kokevat pitää vaakaa tasapainossa. Sitäpaitsi on
erikoisesti mainittava esityksen ja tyylin merkillinen abstraktisuus,
ei suinkaan siinä merkityksessä, että ehdottomasti puuttuisi
kuvallisuutta, vaan siinä mielessä, ettei kuvallisuus, aistittavuus
juuri milloinkaan saa arvoa sinänsä; se palvelee aina abstraktista
ajatusta, joka niiden avulla, mutta myöskin niistä huolimatta
piirtelee omia arabeskejansa. Siinä suhteessa voi tuskin ajatella
suurempia vastakohtia kuin Papini ja hänen maanmiehensä d’Annunzio.
Viimeksimainitun kuvarikasta aistillisuutta vastaamassa on Papinin
abstraktinen, tekisipä mieli sanoa geometrinen kuvaus- ja tyyliparsi.
Havainnollisuus tai abstraktisuus ei tietenkään sinänsä ratkaise
teoksen taiteellista arvoa, mutta varmaa on, että värittömämpi,
loogillisia ajatusuria noudatteleva taiteellinen esitys helposti jää
vaille ansaitsemaansa tunnustusta jo senvuoksi, että se asettaa lukijan
ajatustoiminnalle suurempia vaatimuksia kuin kuvasta toiseen siirtyvä
havainnollinen esitys.

_Un uomo finito_ on häikäilemättömän avomielinen tunnustuskirja,
useissa kohdin kerrassaan säälimättömän suorasukainen. Riippuu siitä
katsantokannasta, minkä lukija häneen nähden omaksuu, vaikuttavatko
tämän kirjan leikkaavat itse-erittelyt äärimmäisen eetillisen puhtaus-
ja rehellisyysinnon ilmauksilta, vaiko kenties jonkinlaisen sielullisen
ekshibitionismin oireilta. Jos omaksutaan ylempänä mainittu Papinin
henkistä laatua koskeva käsitys, ei kumpikaan otaksuma voi olla
pätevä; siinä tapauksessa on tällainen armoton analyysi samoinkuin
ne tosiasiat, joihin se kohdistuu, katsottava vain johdonmukaiseksi
seuraukseksi sokeasti ja vastoin omaa itseänsä toimivan valtavietin
vaikutuksista: sama nurinkäännetty uskonnollinen pyrkimys, joka saa
ihmisen eristäytymään kaikista lähimmäisistänsä, heitä tuomitsemaan ja
kiroamaan, kääntää lopulta kärkensä kohti ihmisen omaa olemusta, joka
ei kykenekään luomaan vaadittua jumaluuden vastiketta.

Papinin teoksen puhtaasti taiteellisiin ansioihin ei tässä ole syytä
yksityiskohtaisemmin puuttua; tekijä sitäpaitsi huomauttaa nimenomaan,
ettei kirjaa suinkaan ole arvosteltava ensi sijassa taideteoksena,
vaan uudelle sukupolvelle kirjoitettuna varoituksena ja kehoituksena.
Silmiinpistävänä seikkana voisi korkeintaan vielä mainita, että
Papini näyttää kirjan eri osien otsakkeiden avulla tahtoneen tehostaa
teoksensa musikaalisuutta — ei tietenkään missään välittömässä, vielä
vähemmin tavanomaisessa ja sovinnaisessa merkityksessä. Papinin
ajatusmusiikki muistuttaa kieltämättä sitä uutta atonaalista musiikkia,
jossa sävel ja laulavuus saavat väistyä rytmiliikunnon, »viivojen» ja
»kuvioiden» tieltä.

Hyvin luultavaa on, että tämä teos yleisesti tunnustetaan huomattavaksi
inhimilliseksi todistuskappaleeksi, jolla persoonallisen totuusarvonsa
ohella on suurempaakin kantavuutta erään taiteellisen ja aatteellisen
suunnan ja sen vaiheiden kuvaajana. Mutta kirjalla on nähdäkseni vielä
eräs toisenlainen merkitys, joka tekee sen kerrassaan ainoalaatuiseksi
ja takaa sen säilyväisyyden ja klassillistumisen.

Se absoluuttinen kaipuu ja tavoittelu, josta edellä oli puhe, lienee
pukeutunut aluksi vain »suuruuden» tavoittelun epämääräiseen muotoon.
Toskanan menneisyys on rikas suurista nimistä, ja Papini mainitseekin
teoksessaan nimenomaan Danten, Leonardon, Michelangelon ja muutamia
muita esikuvinansa ja suurimpiin ponnistuksiin yllyttäjinä (_Leonardo_
oli sen aikakauskirjan nimi, joka tämän sataluvun alkuvuosina
perustettiin nuoren toskanalaisen taiteilijaryhmän ja ennen kaikkea
Papinin pyrkimyksiä ilmaisemaan. — Hän olisi voinut mainita myöskin
Savonarolan, jota hänen oma tulinen, hurmioon asti innostuva laatunsa
kenties eniten muistuttaa.) Tämä _grandezzan_ kaipuu, joka _Uomo
finiton_ sivuilla saa mitä vakuuttavimmin ilmauksensa — »Enkö ole
sanonut etsineeni aina suuruutta?» — paljasti pian oikean luonteensa,
sillä jo tässä kirjassa Papini toteaa: »Minun salaisin sieluni isosi
ja janosi jumaluutta.» Myöhemmin asia luonnollisesti näkyi sitäkin
selvempänä, _Storia di Cristo_ teoksen alkulauseessa hän kirjoittaa:
»Tämän kirjan tekijä sepitti vuosia sitten toisen kertoakseen erään
miehen apean tarinan, miehen, joka tahtoi hetkessä muuttua Jumalaksi.
Nyt, vuosien ja tajunnan kypsyydessä, olen yrittänyt kirjoittaa
ihmiseksi tulleen Jumalan elämäkerran». _Un uomo finito_ on ihminen,
jolle ei ole olemassa Jumalaa, mutta joka intohimoisesti hakee Jumalaa
tai paremminkin Jumalan vertaa, hänen vastikettansa. Sellaisen
hakemisen johdonmukaisena päätöksenä on oman itseyden Jumalaksi
julistaminen. Inhimillinen itseys, joka ei ole mikään absoluuttinen
mahti, vaan suhde, relatio, voi pyrkiä tyydyttämään absoluuttisen
kaipausta joko siten, että tunnustaa sen korkeamman vallan, josta on
riippuvainen, tahi siten, että kokee tehdä relation, oman itseytensä,
absoluuttiseksi. Jälkimmäisessä tapauksessa aiheutuu, jatkaaksemme
jo aloitettua kierkegaardilaista ajatusjuoksua, se laji inhimillistä
epätoivoa, jossa ihminen tahtoo epätoivoisesti olla oma itsensä ja
jonka ilmauksena on kaikkeasärkevä demoninen uhma.

Juuri tuon »miehekkään» epätoivonlajin klassillisena kuvauksena Papinin
teoksella on kaikkien muiden ansioiden ohella ja niistä riippumatta
erikoinen, säilyvä arvo.

_J.H._



ANDANTE


    Yksin ja villinä eli ikänsä kaiken.

                          _Ariosto_.



I

PUOLI MUOTOKUVAA


Minä en ole milloinkaan ollut lapsi. Minulla ei ole ollut lapsuutta.

Poikaiän hurmion lämpimät ja kirkkaat päivät, viattomuuden pitkät
tyvenet, alinomaisen maailmanlöytämisen aiheuttamat yllätykset:
mitä niistä tiedänkään? Minä en niitä tunne; en ainakaan muista.
Olen oppinut ne tuntemaan kirjoista myöhemmin ja aavistelen ne
nyt, poikia nähdessäni; olen ne itse tuntenut ja kokenut vasta
kolmannellakymmenellä ollessani, jonakin aselevon tai antaumuksen
onnellisena tuokiona, lapsuus on rakkautta, iloa, huolettomuutta,
mutta kuin minä silmään taakseni menneisyyteen, näen itseni _aina_
yksinäisenä, mietteliäänä.

Lapsuusiältäni saakka olen tuntenut itseni kamalan orvoksi ja
erilaiseksi — en tiedä, minkätähden, kenties senvuoksi, että omaiseni
olivat köyhiä, tai siksi, etten Ollut syntynyt toisten laiseksi? En
tiedä, tiedän vain, että kuuden tai seitsemän vuoden ikäisenä sain
eräältä nuorelta tädiltäni lisänimen ukko, jonka kaikki sukulaiset
havaitsivat hyväksi. Minä olin tosiaankin enimmälti vakava ja
synkkä: puhuin niin vähän kuin suinkin, toisten poikienkin seurassa;
kohteliaisuudet minua kiusasivat, eleet ja ilmeet suututtivat, ja
kumppanieni nauttiessa meluisissa leikeissään elämän kauneinta kautta
minä mieluummin vetäydyin pienen, köyhän ja pimeän asumuksemme
etäisimpään sopukkaan. Sanalla sanoen: minä olin olento, jota
hattupäiset naiset nimittivät »juroksi lapseksi» ja huiviniekat »pojan
kuvatukseksi».

He olivat oikeassa. Minun täytyi olla ja minä olin kamalan
vastenmielinen kaikille. Ja muistanpa erinomaisen herkästi vaistonneeni
tuon itseäni ympäröivän vastenmielisyyden, joka sai minut sitäkin
aremmaksi, alakuloisemmaksi ja äreämmäksi.

Jos satuin joutumaan toisten poikain seuraan, yhdyin tuskin milloinkaan
heidän leikkeihinsä. Seisoin mieluummin syrjässä katsellen heitä
tuomarin ja vihamiehen tavoin, vihrein ja vakavin silmin. Syynä ei
ollut kateus; pikemmin ylenkatse, jota sellaisina hetkinä mielessäni
tunsin, jo niinä aikoina alkoi minun ja ihmisten välinen sota. Minä
välttelin heitä, ja he eivät minusta välittäneet; minä en heitä
rakastanut, ja he vihasivat minua. Ulkosalla, puistoissa, oli aina
joku minua ahdistelemassa ja selkäni takana minulle nauramassa;
koulussa repivät tukkaani tai kantelivat opettajille; maalla, isoisän
maatilalla, kylän pojat heittelivät minua kivillä, vaikka en ollut
tehnyt heille mitään pahaa, ikäänkuin olisivat tunteneet minun olevan
toista rotua. Sukulaiset kutsuivat minut luokseen ja taputtivat
päätäni, kun ei käynyt päinsä olla niin menettelemättä, jotteivät
toiset huomaisi liian sopimatonta puolueellisuutta, mutta minä
havaitsin erinomaisen hyvin heidän teeskentelynsä, piileskelin ja
vastasin jokaiseen sanaan karusti ja kirpeästi.

Eräs muistelo on kaikkia muita lähtemättömämpänä mielessäni: marras-
tai joulukuiset sateiset sunnuntai-illat isoisän talossa, keskellä
pöytää kulhossa hehkutettua viiniä suuren kuparinvärisen öljylampun
valossa, sen vieressä tarjottimella käristettyjä kastanjoita ja pöydän
ääressä koko perhe — sedät ja tädit ja monilukuiset serkut — punakkoine
kasvoineen.

Lieden luona istui harmaahapsinen ja terävä-älyinen patriarkka, nauroi
ja joi. Halot räiskyivät, puolittain peittyneinä hienoon tuhkaan, lasit
kilahtelivat koskettaessaan lautasia, tekopyhät ja kaikkitietäväiset
tädit vikisivät kuluneen viikon tapauksista ja hälinöistä, ja pojat
nauroivat ja huusivat isäukon sikarien sinisen sauhun keskellä. Tämän
säästeliään ja typerän juhlan melu sai sydämeni ja pääni kivistämään.
Minä tunsin olevani siellä outo, äärettömän etäällä kaikista muista.
Ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa pujahdin salaa ovesta ja kuljin
varovin askelin kostean seinän viertä pitkän ja pimeän käytävän läpi,
joka johti talon ulko-ovelle. Ja siinä minun pieni erakon-sydämeni
sykki niin rajusti kuin olisin ollut aikeissa tehdä jotakin pahaa,
suorittaa jonkin petostyön. Tuossa käytävässä oli lasiovi, joka johti
pienelle suljetulle pihamaalle: minä raotin sitä ja aloin kuunnella,
kuinka sade väsyneesti ja alakuloisesti kimmahteli tiilikiviseinistä
ja lätäköiden pinnalta, sade, joka valui alas innottomasti, vailla
kiihkoa, mutta säveän itsepintaisesti ja inhottavasti, ikäänkuin ei
olisi aikonut milloinkaan loppua. Minä kuuntelin sitä siinä pimeässä,
kasvot kylminä ja silmät kosteina, ja jos ovenraosta pirahtava pisara
äkkiä iski kasvoihini, tunsin itseni onnelliseksi, ikäänkuin tuo pisara
olisi tullut minua puhdistamaan, kutsumaan minua muille maille, kauas
kaikista taioista ja sunnuntaista. Mutta samassa jo ääni kutsui minua
takaisin valoon, kärsimykseen ja muistutuksia kuulemaan. »Sepä huonosti
kasvatettu pojanvintiö!»

Niin, niin on laita: minä en ole ollut lapsi. Olen ollut »ukko» ja
mietteliäs, kärtyinen »kuvatus». Niistä ajoista alkaen on paras
osa elämääni sijainnut sisäisessä olemuksessani. Hellyyden ja ilon
maailmasta pois suljettuna minä piilouduin jo silloin itseeni, elin
ja levittäydyin oman itseni kehässä, ahnaissa unelmissa, haudoskellen
mielessäni maailmaa sellaisena kuin itseyteni sen minulle osoitti.
Toiset eivät minusta pitäneet, ja viha sulki minut yksinäisyyden
piiriin. Yksinäisyys teki minut entistä surumielisemmäksi ja
tympäisevämmäksi; alakuloisuus ahdisti sydäntä ja kiihdytti aivojeni
toimintaa. Erilaisuus vieraannutti minut kaikkein lähimmistäkin
henkilöistä, ja vieraantuminen teki minut yhä erilaisemmaksi. Aina
näiltä elämäni alkuajoilta minä opin nauttimaan tuon äärettömän ja
epämääräisen surumielisyyden miehekkäästä sulosta, tunnosta, joka ei
pyri purkautumaan eikä hae lohdutusta, vaan riuduttaa itse itsensä,
ilman päämäärää, ja totuttaa vähitellen elämään sisäistä erakkoelämää,
joka loitontaa meidät iäksi ihmisistä.

Ei: minä en ole milloinkaan elänyt lapsuusikää. En ollenkaan muista
olleeni lapsi. Minä näen itseni menneisyydessä aina villinä ja
mietteliäänä, omalaatuisena ja vaiteliaana, vailla hymyä, vailla
raikkaan riemun puuskaa. Näen itseni kalpeana ja hämmästyneenä kuten
ensimmäisessä muotokuvassa.

Valokuva on repäisty rikki rinnan alapuolelta. Se on pieni, likainen
ja haalistunut; kortin reunat ovat mustat kuin kuolemanilmoituksen
kehykset. Kalpeat lapsenkasvot siinä tuijottelevat hajamielisinä
vasemmalle, ja selvästi tuntee, että siellä vasemmalla, vastapäätä,
ei ole ketään häntä katselemassa. Silmät ovat surulliset, hieman
painuneet — eivätkö liene hyvin onnistuneet? — suu on tuimasti kiinni
puserrettu ja huulet hieman eteenpäintyönnetyt, jotta hampaat eivät
näkyisi. Ainoana kauneutena ovat pehmeät pitkät kiharat, jotka valuvat
merimiespuseron kaulukselle.

Äiti sanoo kuvan esittävän minua seitsemän vuoden ikäisenä. Voipa niin
ollakin. Tämä kuva on ainoa esine, joka todistaa lapsuudestani. Mutta
lieneekö se sittenkään lapsen kuva? Tuo pieni, haalistunut haamu, joka
ei katsele minua eikä halua katsella ketään?

Huomaa heti, ettei noihin silmiin voi luoda väriänsä taivaan sini: ne
ovat harmaat, itseensä sumentuneet. Arvaa helposti, että nuo posket
ovat valkoiset ja kalpeat ja että ne tulevat aina valkoisina ja
kalpeina säilymään: niihin voi kohottaa punan ainoastaan väsymys tai
häpeä. Ja nuo tiukasti suljetut, tahallaan suljetut huulet eivät ole
luodut avautumaan nauruun, puheeseen, rukoukseen eikä huutoon. Nuo
suljetut huulet ovat ihmisen, joka on kärsivä hakematta lievikettä
heikoista ja tympäisevistä valituksista. Nuo huulet liittyvät suuteloon
liian myöhään.

Tässä haalistuneen valokuvan puolikkaassa minä näen jälleen noiden
päivien kuolleen sielun, »kuvatuksen» arat piirteet, »juron pojan»
synkän ilmeen ja »ukon» tyynen mielihaikeuden. Ja sydäntäni kouristaa,
kun muistelen kaikkia noita värittömiä päiviä ja loppumattomia vuosia,
tuota kahlehdittua elämää ja murhemieltä, joka ei aihettansa tuntenut,
tuota voittamatonta koti-ikävää, joka kutsui minua toisten taivaiden
alle ja toisten toverien luo.

Ei, ei: tuo ei ole lapsen muotokuva. Vakuutan vieläkin, ettei minulla
ole ollut lapsuutta.



II

SATA KIRJAA


Tuosta valottomasta yksinäisyydestä minut pelasti tiedonjano. Siitä
saakka, kun olin rivi riviltä valloittanut aapisen salaisuudet —
(tanakoita mustia kirjaimia, pieniä, mutta pyyleviä; kunnianarvoisia
puupiirroksia; pitkiä ja viluisia talvi-iltoja öljylampun ääressä,
jonka kupu oli maalattu täyteen pieniä keltaisia ja sinisiä kukkasia,
nuoren ja yksinäisen äitini vieressä, joka istui ompeluksensa yli
kumartuneena, valon langetessa hänen tummiin hiuspalmikkoihinsa) — oli
lukeminen suurimpana nautintonani ja pettämättömimpänä lohdutuksenani.
Kirkkaimmat ja tunnekylläisimmät muistelmani niiltä ajoilta eivät
koske ensimmäistä taivaansinisestä sametista tehtyä merimieslakkia
tai oransseja, joita imeskeltiin viheriän homeen peittämän vesialtaan
kaiteella; ne eivät koske jäykkiä tinaratsuja, jotka turhaan yrittävät
karata kapealta puulevyltänsä, enempää kuin ensimmäistä väristystä
seisoessani lähellä tyttöstä, joka juoksuleikin jälkeen läähätteli
puoliavoimin suin. Sensijaan muistelen vielä nytkin lapsellisin
kiihkein kaipauksin ensimmäistä tai toista koulukirjaani — pientä,
mitätöntä ja typerää, keltakantista lukukirjaa — jossa nähtiin
katuvainen ja palleroinen mallipoika paitasillaan polvistuneena
rautasängyssään ilmeisesti lausumassa juuri sitä runomittaista
rukousta, jonka tavailin kuvan alta. Ja sitäkin suurempi kaipaus kohoaa
mieleeni, kun muistan teoksen, joka oli eräänlainen luonnon »Tuhat
yksi yötä», iso nidos, jonka viheriä niska oli nukkavieru ja jonka
valtavat, leveät, rypistyneet ja kosteuden punertamat lehdet olivat
monin paikoin rikkinäiset tai musteen tahrimat, mutta jonka aina
avasin varmaan uskoen, että jälleen ilmestyisivät näkyviini jo tutut,
mutta aina uudet ihmeet. Siinä sukelsi syvyydestä jättiläispolyyppejä
julmine pyöreine silmineen, valmiina iskemään kiinni Tyynen valtameren
suuriin purjelaivoihin; pitkäkasvuinen nuorukainen oli polvillaan
vuoren huipulla ja loi hämyiselle saksalaiselle taivaalle valtavan
varjonsa; kapean ja pimeän espanjalaisen vuorensolan pilviäpiirtelevien
ja äkkijyrkkien seinämien välissä liikkui pienoinen caballero, jota
tuskin valaisi korkean taivaan säde ja jonka sydäntä kouristi rotkon
kaamea hiljaisuus; leppoinen kiinalainen demiurgi, ainoana verhonaan
jokin riepu lanteilla, seisoi siinä, taltta toisessa, vasara toisessa
kädessä viimeistellen maailmaa maankamarasta kohonneen jylhän ja
sekasortoisen vuotokivimetsän keskellä; nahkoihin puettu uskalias
löytöretkeilijä pystytti myrskyn pauhatessa valtavaa mustaa lippua
vuoriniemekkeen äärimmäiseen kärkeen vastapäätä valkoista, autiota
ja jylhää napamerta... Ja kun sitten selailin edelleen kirjan
ruosteenpunaisia lehtiä, näin äkkiä edessäni Polyneesian alkuasukkaiden
ällistyneitä naamoja, näin koralliriuttoja, jotka uivat valtameren
pinnalla kuin kevyet tukkilautat, näin pahaenteisiä pyrstötähtiä, jotka
loivat kelmeätä hohdettansa äärettömälle ja kauhistavalle pikimustalle
taivaalle, näin jättiläisliskojen suunnattomia luurankoja...

Ensimmäisten käsiini joutuneiden kirjojen joukosta muistan vielä
ruman ja runnellun laitoksen Garibaldin muistelmia, jotka luin
kerran toisensa jälkeen, mitään käsittämättä, mutta vaistomaisesti
haltioituneena nauttien ruudinhajusta, miekkojen väikkeestä, rosvojen
ja voittajien upeista punaisista ratsujoukoista. Aivoissani ei ollut
mitään selvää mielikuvaa, ja minä en tietänyt mitään Italiasta enempää
kuin sodastakaan, mutta siitä huolimatta sallin tunteitteni purkautua
jäljentämällä teoksen alkulehdelle kenraalin parrakkaat kasvot, ja
minusta tuntui, että ne olivat hyvinkin elävät ja näköisensä.

Eräs elämäni jumalaisimpia oli kuitenkin se, jona sain talon
kirjaston rajoittamattomasti käytettäväkseni. Isoisän kirjastona oli
aivan tavallinen pärevasu, joka sisälsi suunnilleen sata nidosta.
Vasu oli ullakolla sijaitsevassa pienessä piiloisassa kammiossa,
josta avautui näköala lähiseudun katoille — siinä oli todellinen
Alhambra mielikuvitukselleni — ja jossa oli vähän kaikkea: halkoja,
hylkyvaatteita, rotanloukkuja, kansalliskaartin musketti, koinsyömä
punainen garibaldilaisnuttu ja siinä vuoden 1860 mitali.

Suinkin voidessani minä sulkeuduin sinne joka päivä ja vedin esiin
unohtuneet kirjat, toisen toisensa jälkeen, ihmeissäni ja varovasti. Ne
olivat kaikki kansistaan irtautuneita, hajonneita, tahraisia kirjoja,
kärpästen ja kyyhkysten likaamia, kaikki rikkinäisiä ja rypistyneitä,
mutta minulle kaikesta huolimatta ylen täynnä yllätyksiä, ihmeitä ja
lupauksia! Minä luin niitä sieltä täältä, yritin saada selkoa, en
suinkaan aina yrityksessäni onnistunut, väsyin ja soimasin itseäni,
kärsimättömän innostuksen kiihdyttämänä siitä hetkestä lähtien, jolloin
ensimmäisen kerran lähenin niitä seikkailun ja historian runollisia
maailmoita, jotka silloin yksi ainoa lause tai kuva sai tuokiossa
välkähtämään ilmi neitseellisissä aivoissani.

Minä en ainoastaan lukenut: haaveilin, harkitsin, suunnittelin ja
yritin arvailla. Minulle kaikki nuo teokset olivat pyhiä kirjoja, ja
minä pidin ehdottomimpana totena jokaisen niihin sisältyvän sanan. En
erottanut historiaa tarusta, tosiasiaa kuvitelmasta: painetut kirjaimet
olivat silmissäni totuuden pettämättömimpänä takeena.

Minulle todellisuus ei merkinnyt koulua, katua ja kotia, vaan kirjojen
maailmaa, jossa tunsin eläväni täysintä elämää. Kesän helteisinä
iltapäivinä näin toisinaan Garibaldin ajavan täyttä laukkaa, viitta
viivana tuulessa, aron hevoslaumojen keskellä, pyssynlaukausten
kajahdellessa; ikävät, sateiset aamupuhteet vietin kreivi Alfierin
seurassa, joka kiroili hevosia ja säkeitä kaikilla Euroopan
postiteillä, ja illalla minua vapisutti isänmaallinen viha tai puhujan
kiihkeä kunnianinto, kun vietin aikojani niiden kuuluisien miesten
seurassa, jotka minulle esitteli lukuisiin sinikantisiin nidoksiin
pienin kirjaimin painettu Plutarkhos.

Nämä kirjat ne antoivat minulle ensimmäisen yllykkeen asioiden
harkitsemiseen. Tuon ihmeellisen vasun pohjalla näet oli vielä viisi
tai kuusi viheriää kirjamyhkyrää (jonkun ratsionalistisen poimiskelijan
toimittama sekasortoinen kokoelma Voltairen henkeen sommiteltuja
lausumia), joissa kumottiin itse isä Jumala ja pyhä teologia ja tehtiin
ivan esineeksi Raamatun kertomukset ja katolisen kirkon prelaatit.
Tämän lainahöyhenin lentävän keräelmän lukemattomien kappaleiden
joukossa oli myöskin Carduccin Hymni Saatanalle, ja niistä ajoista
alkaen minä olen aina suhtautunut hellemmin tuntein kapinoivaan
enkeliin kuin taivaissa asustavaan majesteetilliseen Ukkoon. Myöhemmin
kyllä oivalsin, kuinka karkea ja epävarma tuo epäuskonnollisuuden
puolustus oli, mutta minun on sitäkin joko kiittäminen tai moittiminen
siitä, että minusta on tullut ihminen, jolle _Jumalaa ei ole ollut
milloinkaan olemassa_. Ateisti-isän poikana, salaa kastettuna ja
ilman saarnoja ja messuja kasvaneena, minä en ole milloinkaan kokenut
niinsanottuja »sielullisia murroksia», »Jouffroy-öitä» tai »Jumalan
kuolleeksi havaitsemista». Minulle Jumala ei ole milloinkaan kuollut,
sillä hän ei ole milloinkaan elänyt minun sielussani.

Eräs toinenkin kirja vaikutti mieleeni voimallisesti silloin — ja
niinmuodoin ainaisesti: Rotterdamin Erasmuksen _Typeryyden ylistys_.
Meillä oli kotona Holbeinin kuivilla puupiirroksilla varustettu
italiankielinen laitos, ja minä luin sen monet kerrat sanomattomasti
siitä nauttien. Erasmus lieneekin minussa herättänyt kiihkeän
kiintymyksen tavattomiin ajatuksiin ja sen syvän vakaumuksen, että
ihmiset ovat lurjuksia elleivät ole typeriä houkkioita.



III

MILJOONA KIRJAA


Lueskeltuani muutamia vuosia kiihkeästi ja suunnitelmattomasti minä
havaitsin, että ne harvat kirjat, joita oli kotonani, ja ne muutamat
muut, jotka voin hankkia turvautumalla sukulaisteni ja tuttavieni
laihoihin kirjastoihin tai ostamalla joitakin vanhoja kappaleita
särvinrahoista säästetyillä tai äidiltä näpistetyillä rovoilla, eivät
riittäneet. Eräältä minua hieman vanhemmalta pojalta sain kuulla,
että kaupungissamme oli valtavan suuria, mitä rikassisältöisimpiä
kirjastoja, jotka olivat avoinna kaikille ja joista voi määrättyinä
aikoina saada luettavakseen minkä kirjan halusi ja, mikä tärkeintä,
ihan rahatta ja hinnatta. Päätin lähteä sinne heti paikalla. Oli
kumminkin olemassa eräs hankaluus: tuohon paratiisiin päästäkseen
täytyi olla vähintään kuudentoista vuoden ikäinen. Minä olin vain
kahden- tai kolmentoistavuotias, mutta olin ikäisekseni isokasvuinen.
Eräänä heinäkuun aamuna kävin koettamaan onneani. Nousin vapisten
portaita, jotka näyttivät mielestäni ylen leveiltä ja juhlallisilta.

Pari kolme minuuttia kestäneen epäröinnin ja sydämentykytyksen jälkeen
astuin lainaussaliin, kirjoitin jotenkuten tilauslippuni ja esitin sen
näyttäen hämmentyneeltä ja epäilyttävältä, kuten ainakin henkilö, joka
tietää olevansa väärillä poluilla. Virkailija — muistan hänet vieläkin,
sen kirotun! Hän oli pieni miespahanen, vatsanpyörylä oli huomattava,
silmät taivaansiniset, kuolleen kalan näköaukkoja muistuttavat, ja
kummassakin suupielessä oli ilkeä ryppy — katseli minua säälivästi ja
kysyi iljettävin, laahaavin äänin:

— Anteeksi, kuinka vanha olette?

Minä punastuin, pikemmin vihasta kuin häpeästä, ja vastasin, lisäten
kolme vuotta todelliseen ikääni:

— Viidentoista.

— Ei riitä. Valitettavasti. Lukekaa ohjesääntö. Tulkaa jälleen vuoden
kuluttua.

Minä lähdin nöyryytettynä, harmistuneena ja masennettuna, koko olemus
tulvillaan tuohon kauheaan mieheen kohdistuvaa lapsen kiihkeätä vihaa
siitä, että hän oli jonkin kirjoitetun numeron vuoksi estänyt minut,
köyhän ja tiedonjanoisen nuorukaisen, vapaasti käyttelemästä kokonaista
kirjamiljoonaa, siten halpamaisesti riistäen minulta valon ja ilon
vuoden. Kirjastoon tullessani olin nähnyt vilahdukselta pitkän ja
avaran salin, jossa oli kunnianarvoisia korkeaselustaisia nojatuoleja
vihreine verkapeitteineen ja yltympäri kirjoja, kirjoja ja yhä vain
kirjoja, vanhoja, suuria ja raskaita nidoksia, joiden pergamentti-
tai nahkaselät olivat varustetut kultaisella nimillä ja koristeilla —
todellinen ihme! Ja jokaiseen noista kirjoista sisältyi sitä, mitä minä
etsin, ne tarjosivat sitä ravintoa, joka oli minua varten: keisarien
historioita ja sotaisia runoelmia, puolittain jumalallisten ihmisten
elämäkertoja, kuolleiden kansakuntien pyhiä kirjoja, kaikkia maailman
asioita käsitteleviä tieteellisiä tutkimuksia, kaikkien maailman
runoilijoiden säkeitä ja kaikkien maailman ajattelijoiden järjestelmiä.
Ja kaikki nuo kultakirjaimin kirjoitetut lupaukset olivat minua varten:
minun olisi tarvinnut vain viitata, ja pölyn peitossa odottavat
nidokset olisivat siirtyneet luokseni kaappien tiheän rautaverkon
takaa, minä olisin ne avannut, selaillut ja ahminut niitä mielin määrin!

Minä yritin toistamiseen jo ennenkuin oli ehtinyt kulua vuosi. Tälläkin
kertaa kävi huonosti. Minun täytyi odottaa vielä kesään asti, ennenkuin
onnistuin. Olin silloin täyttänyt kolmetoista — tai kenties kolmetoista
ja puoli vuotta.

Erään minua hieman vanhemman toverin keralla, joka oli joitakin
aikoja liikkunut siellä esteettömästi, minä lopulta sinne pääsin.
Välttääkseni huomiota ja sitä luuloa, että olin ajanvietettä etsivä
lapsi, minä valitsin vakavan kirjan, tieteellisen teoksen — Canestrinin
Darwin-tutkimuksen.

Tällä kertaa oli puu- ja lasiseinän takana eräs toinen virkailija
— pitkä ja kuiva kuin kynitty lintu, kömpelökäänteinen ja alinomaa
liikkuva. Hän otti tilauslippuni minuun vilkaisematta, piirsi siihen
merkin sinikynällä ja ojensi sen vieressään seisovalle pojalle,
sanaakaan virkkamatta.

Minä odotin puoli tuntia, mielessä jäytävä pelko, että kirjaa ei löydy
tai ettei sitä minulle anneta. Sen vihdoin saavuttua minä pistin sen
kainalooni ja lähdin suureen lukusaliin, ankaran ujouden vallassa
ja varpaillani. En ollut milloinkaan ennen kokenut sellaista syvän
kunnioituksen tuntoa — en edes pienenä pahaisena kirkossa. Ikäänkuin
säikähtyen omaa uskaliaisuuttani ja sitä, että vihdoinkin, monien
vastusten jälkeen, olin päässyt sinne, jättiläismäiseen pyhäkköön,
jossa piilivät monien vuosisatojen viisauden pyhät jäännökset,
istuuduin ensimmäiseen vapaaseen nojatuoliin, joka tielleni sattui.
Hämminki, riemu, ihmetys, ja se tunto, että olin yhtäkkiä melkoisesti
suurentunut ja miestynyt, olivat niin voimalliset, että kului melkein
kokonainen tunti, ennenkuin kykenin mitään käsittämään edessäni
olevasta kirjasta.

Kaikki siellä sisällä tuntui minusta niin pyhältä ja majesteetilliselta
kuin kansakunnan kokoussalissa. Tahraantuneet, haalistuneet nojatuolit,
joiden vaalennut viheriä alkoi vivahtaa keltaiseen tai peittyi tummaan
likaan, näyttivät minusta suunnattoman suurilta ja upeilta, kuin
mitkäkin valtaistuimet, ja syvä hiljaisuus painosti mieltäni vieläkin
vakavammin ja juhlallisemmin kuin äänetön katedraali.

Siitä lähtien palasin sinne joka päivä ja vietin siellä kaiken sen
ajan, jonka kuolettavan ikävä koulu jätti vapaasti käytettäväkseni.
Vähitellen totuin hiljaisuuteen, suureen suojaan, joka kaareutui
korkeana huolimattoman nuorukaisen pörröisen pään yläpuolella,
vanhojen ja uusien nidosten, sanakirjojen, aikakauskirjojen,
vihkojen, karttateosten, kodeksien ja käsikirjoitusten loputtomaan
runsauteen. Minä opin olemaan pian kuin kotonani, opin tuntemaan eri
virkailijat, sain selville heidän merkintöjensä salaisuudet, tutustuin
perinpohjaisesti luetteloihin ja tiesin, mitkä kasvot kuuluivat niille
uskollisille ja kiihkeille kävijöille, jotka saapuivat joka päivä,
kuten minäkin, täsmällisinä ja kärsimättöminä, ikäänkuin johonkin
hekuman tyyssijaan.

Niin minä syöksyin suin päin lukemaan kaikkea, mitä mieleeni johdatti
ehtymättä pulppuileva uteliaisuuteni ja lukemissani teoksissa mainitut
kirjojen nimet, ja niin aloin silloin astua kaikentietäjän karua ja
suurenmoista elämänpolkua, kokemattomana, vailla opastusta ja ilman
minkäänlaista suunnitelmaa, mutta kiihkeän intohimon kannustamana.



IV

KAIKKI TAI EI MITÄÄN


Mitä tahdoin oppia? Mitä tahdoin tehdä? En tietänyt. Ei ollut
mitään ohjelmaa eikä opastusta, ei mitään määrättyä käsitystä. Oli
yhdentekevää, liikuinko tänne vai sinne, länteen vai itään, syvyyteen
vai korkeuteen, kunhan vain sain tietää, tietää _kaikki_. (Siinäpä
onkin onnettomuuteni sana: _kaikki_!) Aina siitä asti olen kuulunut
niihin, jotka eivät ota lukuun vähää tai puolta määrää. Kaikki tai
ei mitään! Minä olen aina tavoitellut kaikkea, olen aina yrittänyt
pitää huolta siitä, ettei mikään pääse minulta pakenemaan tai jää
saavuttamattomiin! Täydellisyyttä ja kokonaisuutta — ei mitään muuta
toivottavaa, sitten, myöhemmin; ainoastaan loppu, liikkumattomuus,
_kuolema!_

Siihen aikaan minä tahdoin tietää kaikki, ja kun en tietänyt, mistä
kohdasta olisin alkanut, yritin kehitellä itsessäni tiedon lentimiä
käsi-, sana- ja tietosanakirjojen avulla. Tietosanakirja oli korkein
unelmani, rakkain ihanteeni — suurin ja täydellisin kirja. Se sisälsi
kaikki — ainakin lupauksista ja ulkonäöstä päättäen. Jokainen henkilön,
kaupungin, eläimen, kasvin, virran ja vuoren nimi oli siihen merkitty,
sijoitettu paikallensa, selitetty ja kuvitettu.

Tietosanakirja vastasi heti jokaiseen kysymykseen kysyjän tarvitsematta
nähdä vaivaa etsiessään. Minun monikäänteiselle mielikuvitukselleni
kaikki muut kirjat ilmenivät virtoina, jotka laskivat tuohon
rannattomaan mereen, ne olivat rypäleitä, joiden tuli mehullansa
täyttää nuo suuret viinitynnyrit, jyväsiä, jotka jauhettuina ja
taikinaksi vaivattuina koituvat leiväksi kaikkia suita varten ja
kaikenlaisen nälän tyydykkeeksi.

Samoinkuin mystikko, ainoaan Jumalaan uppoutuessaan, pyrkii irtautumaan
jokaisesta aistittavasta todellisuuden ilmiöstä, samoin minä sukelsin
ja hukuin tuohon tiedon mereen, joka minua tyydyttäessään samalla
herätti minussa uutta kaipausta ja uutta polttavaa janoa.

Sattuipa sitten, että tietosanakirjoja alinomaa käsitellessäni
ja käytellessäni sain halun ryhtyä sellaista teosta sepittämään.
Viidentoista vuoden iällä ja mielen ollessa kiihkomieltä tulvillansa
sellainen tehtävä näytti minusta helpolta.

Mutta minäpä en aikonutkaan tehdä tietosanakirjaa toisten
tietosanakirjojen laista. Tarkastelemalla niitä useita ja lukemalla
toisia kirjoja olin havainnut, ettei täydellistä ja moitteetonta
tietosanakirjaa ollut vielä olemassakaan. Toisessa oli useinkin
sellaista, mikä toisesta puuttui, ja milloin oli tietoa liian niukasti,
milloin taas ylen, runsaasti. Etsiessäni harvinaisia nimiä ja
yksityiskohtaisia selityksiä olin monet kerrat suureksi mielipahakseni
ja hämmästyksekseni huomannut ne kaikki mykiksi ja tietämättömiksi.

Päätin siis sommitella tietosanakirjan, joka sisältäisi kaikkien maiden
ja kielten kaikkien tietosanakirjojen ainekset, vieläpä olisi kaikissa
suhteissa niitä parempikin, jossa olisi järjestettynä kaikkien toisten
hajallaan oleva sisällys ja vielä enemmänkin ja joka ei suinkaan
olisi pelkkä vanhojen tietosanakirjojen jäljennös ja keräelmä, vaan
ihkauusi, sana- ja käsikirjoihin, ja kaikkien tieteiden, historioiden
ja kirjallisuuksien uusimpiin julkaisuihin ja erikoistutkimuksiin
pohjautuva teos.

Asian päätettyäni en suinkaan alkanut istua kädet ristissä: elämäni
oli nyt saanut varman suunnan; kirjastossa viettämäni pitkät hetket
tulivat nyt käytetyiksi entistä vakavampaan ja nimenomaisempaan
tarkoitukseen. Minä ryhdyin työhön palavin innoin ja kärsivällisesti.
Siitä päivästä lähtien — oli heinäkuu, kesäloman aika — jokainen
a-alkuinen sana veti minua puoleensa kuin ystävän kasvot. Kaikki
jykeväniteiset tietosanakirjat, suuret sanakirjat, käytetyt ja kuluneet
hakemistot ja erikoisalojen nimistöt vedettiin minua varten esiin
kaappien hyllyistä, minua varten, joka jäljensin, tein yhteenvetoja,
käänsin ja selailin yhä kiihkeämmin. Ah, kuinka paljon minulle
tuottivatkaan vaivaa kaikki ne Saksan jokipahaset, joiden alkuäänteenä
on _Aa_ — kuinka monia kirjannimiä minun täytyikään merkitä muistiin
selostaessani erästä hollantilaista oppineiden dynastiaa, von der Aan
sukua — ja kuinka pitkä ja ikävä olikaan se luettelo, joka sisälsi
kaikki a-alkuiset latinankieliset lyhennykset! Niinä päivinä minussa
heräsi hellä tunne, jonka esineenä oli Abila, kaukainen, meren rannalla
sijaitseva kaupunki, ja silloin minä ensimmäisen kerran selailin
lakitieteellisiä teoksia voidakseni tuntijan ilmein selittää, mitä
»abigeato» (karjanryöstö) käsite sisältää. Minä selailin koko Vanhan
testamentin löytääkseni hurskaan Abigailin ja Absalomin, etsiskelin
Danten selittäjöiden teoksista kaikki murhapolttajaa Bocca degli Abatia
koskevat seikat, tutustuin kaikkiin _abies_- (kuusipuiden) suvun
eri lajeihin, tutkin tarkoin Abbiategrasson historiaa ja Abessinian
maantietoa.

Aluksi jäljensin sikin sokin vihkoihin ja irrallisiin erikokoisiin
paperilappuihin — sitten kirjoitin kaikki puhtaaksi, hyvässä
järjestyksessä, viivoitetulle, sileälle paperille. Päivällä,
kirjastossa minä käytin rumaa, muodotonta, joutuisaa käsialaa, johon
liittyi tahroja, mustetäpliä ja lyhennyksiä — illalla, kynttilän
häilähtelevän liekin työtäni valaistessa, kirjoitin niin kauniisti kuin
suinkin osasin, pyörein englantilaisin kirjaimin, mustaa ja punaista
kirjoitusnestettä käyttäen ja imupaperi varalla vasemman käden alla...
Olipa se hupaista askaretta! Kunhan sain istua siinä, kirjoittamassa
tietosanakirjaani selkä kumarassa ja niukkaa valoa nauttien, luovuin
mielelläni kaikista leikeistä ja kaikista teatterihuveista — ja lyönpä
vetoa, että olisin luopunut villien eläinten kokoelmastakin, joka
kumminkin houkutteli sydäntäni enemmän kuin mikään muu markkinoiden
nähtävyys.

Mutta tämäkin yritys, joka ylensi minua, tietämätöntä poikaparkaa,
omassa mielessäni, vieläpä kirjaston virkailijoidenkin silmissä,
jotka katselivat minua ivan- ja kunnioituksensekaisin säälin tuntein,
alkoi minua kyllästyttää, tai oikeammin sanoen: säikähdytti minut
sillä täydellisyydellä, jota tavoittelin. Olin jo työskennellyt pari
kuukautta, aamuisin ja iltapäivin suurten helteisten ikkunoiden
ääressä lukusalissa ja illalla erään toisen kirjaston kaarilamppujen
alla tai omassa kammiossani kynttilän valossa, mutta vaikka kirjoitin
kirjoittamistani, en kumminkaan ollut onnistunut pääsemään ad-alkuisia
sanoja kauemmaksi. Sanomattoman pitkä Akhilleun (Achille) raivoa
käsittelevä tutkimus minut kerrassaan uuvutti. Minä jouduin hipomaan
Homeros-ongelmaa ja saavuin klassillisen filologian rajoille; muutamat
kreikkalaiset sanat (joita en ymmärtänyt) nöyryyttivät minut.

Järkeni riensi uupumukseni avuksi. Minä aloin jo silloin saada jotakin
vihiä filosofiasta — ties millaisista jumalattomista kirjoista!
— ja aloin miten aloinkin ajatella hieman hienosyisemmin kuin
sinä ikäkautena oli soveliasta. Niin ollen oivalsin, ettei oikea
tieto voinut merkitä sieltä ja täältä ja joka taholta poimittujen
muistiinpanojen aakkosellista yhdistelmää, kerättyjen ja jäljennettyjen
asioiden kasaantumista mekaaniseen järjestykseen, jossa ei tunnu
vähintäkään raikasta henkäystä eikä elähdyttävää ajatusta.

Minä luovuin tietosanakirjastani silti tahtomatta langeta
spesialismiin: aivojeni Don Juan-vaistot pidättivät minua joka kerta,
kun olin antautumassa yhdelle ainoalle rakkaudelle. Minä tarvitsin
rajattomuutta, suurenmoisuutta, kaikkien asioiden kokonaisuutta,
aikakausien avaruutta — vuosisatojen ja nidosten juhlallista kulkuetta.

Minusta näytti siltä, että minun oli ryhdyttävä kirjoittamaan historiaa.

Kuvittelemalla sen suurena, täydellisenä, kaiken olevaisen ja kaikkien
toimintojen historiana, sain siihen sopimaan kaikki — lukuunottamatta
tieteitä, joita voisin tutkia itse, yksityiskohtaisesti. Kysymyksessä
ei tietenkään ollut minkään yksityisen kauden tai kansan lyhyt
erikoishistoria, vaan kaikkien aikojen ja kaikkien rotujen
yleishistoria. Unelmani siten halkesi melkein keskeltä, mutta
jäljelle jäänyt osa riitti hyvinkin askarruttamaan viiden- tai
kuudentoistavuotiaan kirjailijan ajatuksia.

Niin kävin jälleen etsimään, tutkimaan, jäljentämään ja keräilemään.

Tunsin jo ennestään Cantun yleishistorian, joka oli ollut apunani
eräissä oppineisuuteni pulmakohdissa, mutta omasta historiateoksestani
ajattelin tehdä paljoa laajemman, sisältörikkaamman ja
luotettavamman. Cantu oli sitäpaitsi katolinen ja taantumuksellinen.
Minun historiastani sitävastoin piti tulla ratsionalismin ja
kumouksellisuuden historia, koska olin siihen aikaan ateisti ja
tasavaltalainen kuten isänikin.

Suunnittelemani teos oli ilmeisesti keskiaikaisissa mielissä
piintyneenä ilmennyt kaikkien olioiden kuvastinta koskeva kuvitelma,
mutta järkisisältöisempi ja henkevöityneempi. Paljon, ylen paljon,
äärettömän paljon tosiasioita — mutta niiden yhteisenä siteenä kasvava,
kohoava ja kehittyvä elämä, tosiasioita, joiden järjestäjänä ja
keskittäjänä oleva ajatus ylenee sokeasta elämäntahdosta aina sille
sankarillisen hyödyttömyyden asteelle, missä ajatus elää ajatuksen
itsensä vuoksi.

Minä aloitin syventymällä Egyptin ajanluvun aarniometsiin ja
keittämällä kokoon yleissilmäyksen, joka käsitteli Egyptin historiaa
aleksandriiniseen aikakauteen saakka. Olin juuri siirtymässä
kiinalaisiin, kun samassa havaitsin, että historiastani puuttui alku.
Jos tahtoi kirjoittaa todellakin universaalisen historiateoksen,
täytyi aloittaa maailman luomisesta eikä ensimmäisistä kirjallisista
muistiinpanoista. Omistamani vähäiset tähtitieteelliset ja
geologiset tiedot olivat herättäneet minussa ihmeellisten menneiden
aika-aavikoiden ja maailmoiden alinomaisen häviämisen ja syntymisen
mielikuvia. En voinut ajatella Cantun tavoin toistavani heprealaisten
luomiskertomusta ja maallisen paratiisin kuvausta. Oli kerrottava
maailman syntymästä, mutta ei suinkaan Moosekseen, vaan tieteeseen
nojautuen. Tiede henkilöityi minulle siihen aikaan Camille Flammarionin
ja Charles Darwinin hahmoissa. Edellinen johti minut Laplacen,
jälkimmäinen Lyellin luo. Niinpä paneuduin vikkelästi astronomiksi
ja geologiksi ja antropologiksi voidakseni esittää uudenaikaiseen
tapaan maan muotoutumista. Useanakin iltana kiusasin jo likinäköisiä
silmäparkojani keksiäkseni taivaan syvyyksistä jonkin nebuloosan,
tähtien ja planeettien valtavan äidinkohdun, josta uudenaikaiset
kosmologit taruilivat valaisten esitystään numeroin ja kuvioin.

Mutta kun sitten olin hieman lyyrillisen vapaasti esittänyt
aurinkosysteemin liekehtivän tarinan ja maan kuortumisen hitaan
historian, huomasin, etten ollut vieläkään tehnyt kaikkea. Olin
kuvaillut, kuinka maailma oli muodostunut, mutta en ollut vielä
kertonut mitä kaikkea ihmiset olivat haaveilleet kaikkeuden synnystä.

Minun historiaani piti sisältyä kaikki, ja niinmuodoin siirryin
tieteistä niihin oppeihin, jotka yrittävät selvittää maailmojen
syntyä. Tämä historiallinen tunnontarkkuuteni (ettei historia koskenut
ainoastaan tosiasioita, vaan myöskin tosiasioihin kohdistuvia
uskomuksia) vaikutti voimallisesti opintoihini.

Uteliaisuuteni jakautui kaksihaaraiseksi: minä syöksyin toisaalta
vertailevaan kirjallisuuden historiaan, toisaalta uskontojenhistoriaan.
Ennen kaikkea uskontojenhistoriaan. Ei ollut olemassa sellaista
teogoniaa tai kosmillista myyttiä, jota en olisi etsinyt ja joko
selostanut tai jäljentänyt täyttääkseni sillä alkulukua.

Heprealaisten historia askarrutti minua kaikkein enimmin. Minulla oli
kotona eräs niitä mustia raamatuita, joita englantilaiset protestantit
kolmekymmentä vuotta sitten myyskentelivät Italiassa puolen liiran
hinnasta (kenenkään niistä huolimatta). Siitä minä luin jälleen
koko Genesis-kirjan. Mutta ei siinä kyllin. Minä etsin kirjastosta
luomiskertomusta koskevat kaikkein kiitetyimmät selitysteokset,
kaikkein arvovaltaisimman asiaan kohdistuvan sekamelskan, tutustuen
katolisiin konkordisteihin ja kerettiläisiin, milloin mihinkin.
Minä luin ja lehteilin kahdeksannentoista vuosisadan henkeviä
pilkkakirjoituksia ja nykyaikaiseen asuun muokattuja apologioita,
joiden tuli tyydyttää vähemmän tylsämielisiä seminaarilaisia,
ranskalaisia esseitä, selviä ja vaahtoilevia kuin samppanja,
saksalaiseen tyyliin leivottuja jykeviä filosofisia ja eksegeettisiä
teoksia, sanakirja-artikkeleita ja monikielisten raamatuiden
pitkiä selityksiä — luin ja lehteilin osaamatta erottaa varmaa
tietoa sofismeista, tosiasioita otaksumista. Minä kaivelin jälleen
vasukirjastostani löytämiäni viheriöitä nidoksia ja unohdin vähitellen
tutkimusteni alkuperäisen aiheen eksyen raamatullisten ongelmien
orjantappuraisille poluille.

Niinpä esimerkiksi viehätyin konkordaattisuunnitelmaan, tutkin
kärsivällisesti erään Piancianin sepittämän laajan teoksen, sitten
Stoppanin jättiläismäisen tutkimuksen ja vihdoin erinäisiä muita
enemmän tai vähemmän darwinismiin taipuvien jesuiittojen biologisia
ja skolastisia harjoituksia. Ja silloinpa johtui mieleeni ajatus:
että kaikki tunnetut Raamatun selitysteokset olivat pappien,
piispojen, teologien, uskovaisten — sanalla sanoen yltiöhartaiden
henkilöiden teoksia, siinäkin tapauksessa, että he olivat luterilaisia,
kveekareita, valdolaisia tai sosiniaaneja. Sitävastoin puuttui — toisin
sanoen: minä luulin puuttuvan — sellaista Raamatun selitysteosta,
jonka oli kirjoittanut ratsionalisti ja positivisti, epäuskoinen ja
puolueeton henkilö, vapaa henki, joka rivi riviltä tutki kaikki Vanhan
ja Uuden testamentin kirjat kaunistelematta tuoden kaikkien nähtäviin
ne erehdykset, ristiriidat, valheet ja naurettavuudet, ne julmuuden,
konnamaisuuden ja typeryyden todistukset, joita ovat tulvillaan nuo
muka Jumalan innoituksen nojalla kirjoitetut sivut. Minä otaksuin
sellaisen selitysteoksen voivan tuottaa uskolle melkoista enemmän
vauriota kuin ne ateistiset raivonpurkaukset ja mitä ikävystyttävimmät
kiistelyt, jota pitemmälle uudenaikainen antiteologia ei pääse.

»Sellaista selitysteosta ei ole olemassa; niinpä teen sen minä!»

Suuret yritykset eivät enää saaneet sydäntäni kovinkaan tuimasti
tykyttämään, ja olihan tämä työ sitäpaitsi, suunnittelemaani suurimpaan
tietosanakirjaan verrattuna, mitätön kääpiötyö, jonka otaksuin voivani
suorittaa aivan helposti parin vuoden kuluessa.

Minä aloitin vakavasti: tartuin heprean kielioppiin ja osasin jo
muutaman päivän kuluttua kirjoittaa suuria ja vääntyneitä semiittisiä
kirjainmerkkejä ja jäljentää Mooseksen-kirjojen värssyjä suoraan
alkutekstistä. Minä keräsin ainehiston, joka tuntui itsestäni
suunnattoman suurelta ja kokosin jokaisena aamu- ja iltapuhteena uusia
asioita, kunnes eräänä päivänä näytti siltä, kuin keräelmä olisi
riittävä. Kasautunut oppineisuuden määrä herätti minussa kyltymyksen,
melkeinpä inhonkin tunnetta: minä aavistin, että ellen nyt onnistuisi
muovaamaan sitä johonkin muotoon, millaiseen tahansa, niin kaikki jäisi
lepäämään sellaisenaan — vieläpä ikiajoiksi.

Minä jäljensin silloin luomisraamatun ensimmäisen lauseen »Alussa loi
Jumala taivaan ja maan», ja ryhdyin sommittelemaan siihen selitystä.
Olin yhtäkkiä joutunut mitä suurimpiin vaikeuksiin. Tuossa lauseessa
on kaksi sanaa, jotka ovat tuottaneet eksegeeteille melkoista
päänvaivaa ja jotka kristityt ovat selittäneet omalla tavallansa,
kirkolliskokousten ja kirkkoisien määrittelemän jumaluusopin
mukaisesti. Onko tekstissä _Jumala_ vai _jumalat_, _loi_ vai _muovasi_?

Toisin sanoen: olivatko juutalaiset alkujaan monoteismin vaiko
polyteismin kannattajia, uskoivatko he tyhjän pohjalla tapahtuvaan
luomistyöhön vai kuvittelivatko he Jumalan jonkinlaiseksi
kuvanveistäjä-demiurgiksi, jonka muovaama aine ei ole hänen luomansa
eikä hänestä riippuvainen? Siinä oli, kuten näkyy, loputtomia ongelmia:
historiallisia, kielitieteellisiä ja filosofisia sekaisin. Mutta minä
en tuosta säikähtänyt, vaan ryhdyin kirjoittamaan.

Minä kirjoitin kirjoittamistani onnistumatta pääsemään mihinkään
tulokseen: perustelut, puolustelut, väitteet ja vastaväitteet
kasautuivat, kolmella neljällä eri kielellä kirjoitetut lainalauseet
ajoivat toisiansa takaa, filosofiset välilauselmat ja teologiset
lisätutkielmat vaativat itselleen sijaa ja paisuivat ylen laajoiksi.
Näiden kamalien olosuhteiden vallitessa vähäinen hepreantaitoni
kerrassaan hämmentyi, minun täytyi luottaa toisiin tutkijoihin, ja
ainoat luottamuksen arvoiset olivat mielestäni ne, joiden mukaan
prelaatit olivat väärässä ja järki yksin oikeassa.

Minä taivuin niinmuodoin uskomaan, että oli käännettävä »jumalat
muovasivat», mutta vaikeus oli siinä, kuinka saisin toiset
vakuutetuiksi, vieläpä niin, ettei kukaan voisi kääntyä toiselle
kannalle eikä mitenkään asiaa epäillä.

Niin minä kirjoitin kirjoittamistani kykenemättä kumminkaan
suoriutumaan tuosta kirotusta lauseesta, joka varmaan säilyy
muistissani ikäni kaiken. Ja mitä enemmän kirjoitin, sitä
sekasortoisemmiksi muuttuivat ajatukseni, poleemiset hyökkäykset,
etymologiset tutkimukset ja dialektiset päätelmät kietoutuivat
toisiinsa ja ratsastelivat toisillaan oppineessa noidanjuhlakarkelossa,
jonka rytmi ja johtosävelkin olivat jo aikoja sitten häipyneet
minulta tietymättömiin. Vihdoin, hengen niin tahtoessa, saatoin asian
päätökseen: olin silloin kirjoittanut enemmän kuin kaksitoista täyttä
sivua. Sitten kävin käsiksi toiseen lauseeseen: »Ja maa oli autio ja
tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä, ja Jumalan henki liikkui vetten
päällä.» Tässä oli vähemmän petoksia ja teologisia väärennyksiä,
mutta vaikeudet olivat sittenkin melkein yhtä suuret: minun oli
selitettävä pimeys ja syvyys ja erotettava Jumalan hengen käsite
Jumalan käsitteestä (siinä piili aleksandrialaisen kolminaisuusopin
ensimmäinen siemen), ja vetten mainitseminen suuntasi katseeni kohti
vanhaa Kreikkaa, ensimmäisten kreikkalaisten filosofien ajatuksiin:
Hesiodokseen, jonka teogonian mukaan maailma syntyy valtameren
helmassa, ja Miletoksen viisaaseen asujaimeen Thalesiin, joka näkee
kosteudessa kaikkien olioiden alkuperän. Minä kahlasin kaulaa myöten
oppineisuudessa, uskalsinpa kirjoittaa kreikankielisiäkin lainalauseita
(millainen mielenliikutus minut valtasikaan, kun vapisevin käsin
jäljensin Platoinin jumalaisia kirjaimia, toisen toisensa jälkeen!)
ja kiertelin tässä reunamuistutusten, huomautusten ja tutkimusten
tiheikössä niinkuin Aatami Edenin eläin- ja kasvitarhassa.

Hillitön kirjoitushimoni johti minut aina kolmanteen lauseeseen saakka:
»Ja Jumala sanoi 'Tulkoon valkeus'; ja valkeus tuli.» Nuo sanat olivat
vaikuttaneet yllättävästi itseensä reettori Longinukseenkin, pahaan
pakanaan, mutta minussa, Baylen, Voltairen ja _Puolittain vakavien
filosofisten puhdejutelmien_ tekijän vereksessä opetuslapsessa ne eivät
herättäneet minkäänlaista kunnioitusta. Pikemmin naurua: kuinka monet
kerrat irvistelinkään tuolle Jumalalle, joka loi valon ennen aurinkoa!

Neljättä lausetta minä en saavuttanut — olin jo väsynyt ja kyllästynyt.
Jos olin ensimmäisiin kolmeen lauseeseen tarvinnut kaikki nuo sivut,
kaikki nuo muistutukset, koko tuon oppineen saivartelun, niin kuinka
paljon olisinkaan tarvinnut, jos otin tarkasteltavakseni koko Raamatun
ja tunnollisesti selitin sen monet tuhannet lauseet?

Oli parempi peräytyä vanhoihin järjestelmiin: tehdä yhteenveto ja
ryhtyä hyökkäykseen. Minä suunnittein suuren uskontoa vastustavan
teoksen ja kirjoitinkin eräitä katkelmia: kieliparressa oli
muistaakseni toskanalaista sävyä, se oli laadultaan lähinnä ivaileva
ja muistutti hieman Guerrazzin _Aasia_, jonka lukeminen tuotti minulle
niinä aikoina sanomatonta nautintoa.

Mutta tämä ratsionalismin Summakaan ei saanut asiaa edistymään,
varsinkaan, kun kietouduin eräisiin toisiin samoina aikoina
aloittamiini tutkimuksiin, jotka, samoinkuin Raamatun-tutkimukseni,
juontuivat monesti mainitusta kirjoittamatta jääneen yleishistoriani
alkuluvusta. Pyhistä kirjoista ja kansantaruista löytämäni
luomiskertomukset olivat herättäneet minussa halun siirtyä tutkimaan
niiden runollista muotoutumista kulttuuriaikana, ja koska en tehnyt
milloinkaan mitään puolinaista, olin kiihkeästi tietosanakirjoja ja
historiallisia teoksia apunani käytellen tutkinut kaikkia maailman
kirjallisuuksia etsiäkseni ja kootakseni niitä, runoelmia, jotka
käsittelivät maailman luomista. Minä löysin niitä runsaat määrät,
Luin ja jäljensin niitä, suunnittelin — kuten ainakin — teoksen
kirjoittamista ja miellyin niin menetellen eräisiin runoilijoihin,
luin heidän muutkin teoksensa, johduin heidän hengenheimolaisiinsa,
silmäilin useimpia saman kirjallisuuden piiriin kuuluvia
kirjailijoita ja muutuin vihdoin kiihkeäksi itä- ja länsimaisen
kirjallisuuden ahmijaksi samoinkuin olin hieman aikaisemmin ahertanut
universaalihistorian ja raamatunkritiikin alueilla.

Koko maailman ja kaikkien inhimillisten tapahtumien historia on
— niin ajattelin — liiallinen tehtävä, varsinkin minunlaiselleni
aloittelijalle, mutta yleisen kirjallisuudenhistorian minä varmaan
saisin aikaan. Se ei kumminkaan tulisi olemaan aikaisempien teosten
kaltainen: se ei olisi järjestetty kansakuntien ja vuosisatojen, vaan
_aiheiden_ mukaisesti.

Minä tahdoin kirjoittaa maailmankirjallisuuden vertailevan historian,
joka ei olisi luonteeltaan yksinomaan bibliografinen, vaan aiheiden ja
sisällön mukaan sommiteltu. Alkoi siis ankara kirjallisten aiheiden,
luetteloiden ja nimien etsintä; syntyi legendoja ja runollisia
motiiveja koskevia loputtomia muistiinpanoja, ja laatikot tulivat
tulvilleen bibliografisia lappuja. Olin siis melkoisesti rajoittunut,
mutta kiihkeä universaalisuuden-himoni sai yhä kyllin tyydykettä.
Mutta muutamia kuukausia kestäneiden rasittavien ja suunnitelmattomien
ponnistusten jälkeen minun täytyi uskoa, että tämäkin tehtävä oli liian
vaikea voidakseen tulla onnellisesti loppuunsuoritetuksi. Kyetäkseni
edes jossakin määrin kunniallisesti siitä suoriutumaan minun olisi
täytynyt opiskella ties miten monia eri kieliä ja lukea vuosikymmenet
hetkeksikään katsettani kohottamatta. Haaveksimani laista historiaa
ei käynyt rakentaminen lukuisien nimien nojalla: täytyi tuntea kaikki
merkittävä, sivu sivulta, ja lukea se useaan kertaan, jos mieli keksiä
lähteet ja löytää kestävää pohjaa vertailuille.

Niinmuodoin havaitsin olevan pakko jälleen luopua aikeesta (tämä oli
viides tai kuudes vararikkoni!) ja päätin nyt perehtyä ainoastaan
lähimpiin kirjallisuuksiin, niin sanottuihin uuslatinalaisiin,
mutta tutkia ne perinpohjin suunnitellen niiden rinnakkaishistoriaa
ja aikoen myöhemmin jakaa niitä koskevaa opetusta. Niin minusta
sukeutui tuota pikaa tuima romanisti: minä luin kielitieteellisiä
aikakauskirjoja, otin selkoa ongelmallisista käsikirjoituksista,
kuuntelin erikoisluentoja ja viljelin uutterasti käsikirjoja
ja kirjallisuusluetteloita. Minä ryhdyin silloin sangen
järjestelmällisesti tutkimaan ranskalaista ja italialaista
kirjallisuutta, kumpaakin varhaisimmista tuotteista alkaen, mutta
kaikkein eniten minua viehätti vähimmin tunnettu ja vähimmin arvostettu
kirjallisuus: espanjalainen. Jo hieman aikaisemmin olin opiskellut
kaunista kastiliankieltä eräästä kolmen soldon hintaisesta kieliopista
ja olin kääntänyt eräitä kohtauksia Calderonin »Ihmeellisestä
noidasta», mutta nyt otin oppaikseni Amador de los Rios’in ja Ticknorin
teokset, urkin käsiini kaikkein ensimmäiset tuotteet, Avilon _fuerosta_
myöhäisimpiin romansseihin saakka, vaivuin syviin mietteisiin
lukiessani _Kuninkaallisten maagien mysteeriä_, rakastuin _Poema del
Cidiin_, tulin veli Gonzalo de Berceon erikoistuntijaksi ja syvennyin
Hitan arkkipiispan meheviin sukkeluuksiin. Enpä tyytynyt vielä
siihenkään: selailin kaikki Rivadeneyra-kokoelman jykevät nidokset
ja luin niistä osia, etsiskelin katalonialaisia, kastilialaisia ja
portugalilaisia käsikirjoituksia, tutustuin sangen perinpohjaisesti
vanhaan espanjankieleen, suunnittelin kriitillisiä laitoksia, jäljensin
kokonaisia teoksia, kun en voinut niitä itselleni hankkia, ja vihdoin
— se oli asiain alinomainen päätös ja uusi pettymys — päätin luopua
romaanisten kirjallisuuksien vertailevan historian kirjoittamisesta
ryhtyäkseni sepittämään moitteetonta espanjalaisen kirjallisuuden
historian käsikirjaa.

Siihenkin minä kirjoitin ensimmäiset luvut: sitten siirryin ibereihin
ja roomalaisiin saakka, seurailin goottien kohtaloita, arabialaisten
maahanhyökkäystä, uuden kansankielen sukeutumista, ja pääsin siten
käsiksi varhaisimpiin kirjallisiin todistuskappaleisiin. Mutta
esitykseni katkesi kesken _Poema del Cidin_ kriitillistä käsittelyä.
Oli ilmestynyt toisia ajatuksia ja toisia opintoja, jotka eivät
kovinkaan kiinteästi liittyneet oppineisuuteen. Espanjalainen
kirjallisuus oli viimeinen seikkailuni oppineen keräilyn alueilla.
Valitettava seikkailu — viimeinen luiskahdus kaltevalla pinnalla, jonka
jyrkkää viettävyyttä en ollut silloin vielä havainnut.

Kaikentietäjästä erikoistuntijaksi: kaikkikäsittävästä tietämyksestä
yleishistoriaan — yleishistoriasta uskonnonkritiikkiin — siitä
yleiseen vertailevaan kirjallisuuden tutkimukseen — siitä vertailevaan
romaanisen kirjallisuuden historiaan, vihdoin yhden ainoan maan
kirjallisuuteen ja kaikkein viimeiseksi erään kirjallisuuden määrättyyn
kauteen. Osittaisten epäonnistumisten, poistojen, rajoitusten ja
keskitysten nojalla minä, joka tavoittelin kaikkea, tahdoin tietää
kaikki ja opettaa kaikki toisille, olin päässyt niin pitkälle,
että tyydyin toisintoihin ja erääseen vaon kulmaan singonneisiin
filologisiin ja bibliografisiin jyväsiin — minä, jonka valtavalle
työinnolle oli koko pelto näyttänyt liian ahtaalta liikkumisalalta! Ja
samoin on ollut laita ikäni kaiken — kaiken, kaikkeuden alinomaista
tavoittelua, joka on aina päättynyt siihen, että suistuin tyhjyyteen
tai jonkin kaalimaan aidan viereen: alituista pilviäpiirtelevien
toivelmien ja äkkinäisten luopumusten vuorottelua. Tämä lapsellisia
yrittelyjäni koskeva lyhyt tarina on eräs elämäni salaisuuden
mahdollisia tulkintoja.



V

RIEMUKAARI


Minulla on suuruudenkiihko verissäni. Varhaisin muisteloni on tämä:
kahdeksan tai yhdeksän vuoden iällä olin aina yksinäni ja luin
jotakin koulukirjaa, joka oli täynnä kömpelöitä kuvia ja sinipunervia
mustetahroja; siitä löysin eräänä päivänä kertomuksen, jossa
kuvailtiin Petrarcan kruunausta Kapitoliumilla. Minä luin sen kerran
toisensa jälkeen. »Niin minäkin, niin minäkin...» sanoin itsekseni,
kunnollisesti käsittämättä, miksi laakeriseppele laskettiin rehevän
runoniekan päähän. Ja minusta tuntui kuin itkumielisen sonettisepon
pyöreät kasvot, kirjan lehdelle kehnosti kuvattuina, huppukaulukseen
upoten ja terävien lehtien reunustamina, sianmaksaa muistuttaen,
olisivat rohkaisevasti minulle hymyilleet.

Minä tein kaikki voitavani saadakseni isän viemään minut mukanaan
Vial de’ Collille. Sinne päästyäni tempasin jostakin pensasaidasta
muutamia ainaviheriöivän kasvin lehviä. En varmaan tietänyt, olivatko
ne kuuluisan laakerin lehtiä, mutta en siitä välittänyt. Kotiin
palattuani sulkeuduin siihen pieneen ullakkokammioon, jossa aikaisemmin
mainitsemani pärekorikirjasto sijaitsi. Siellä tein noista lehvistä
eräänlaisen seppelen ja painoin sen päälaelleni; hartioilleni heitin
jonkin ison punaisen vaaterievun, aloin sitten astella ympäri huonetta
veisaten jotakin loppumatonta suruvirttä, joka omiin korviini kaikui
sangen sankarilliselta ja valtavasti pauhaavalta, ja taoin samalla
juhlallisesti puulaatikon laitaa veitsenkahvalla. Minusta tuntui
kuin olisin ollut kulkemassa juhlallisessa saatossa Kapitoliumille,
ja aiheuttamani melu oli välttämätön säestys, kenties ympäröivän
kansanjoukon suosionosoitusten myrsky. Niin minä eräänä harmaana
talvisena aamupäivänä vietin hullunkurisen vihkimyshetken, kumppaninani
kunnia ja maine.

Ensimmäisen todellisen lupauksen minä kuitenkin annoin itselleni
vasta myöhemmin, viiden- tai kuudentoista vuoden ikäisenä. Oli
tukahduttava elokuun sunnuntai, kello oli suunnilleen neljä, ja minä
kuljeskelin alakuloisena ja yksinäni, kuten ainakin, pitkin katua,
joka kuului kotikaupunkini pisimpiin ja leveimpiin. Minulla oli
kädessäni sanomalehti, jonka hankkiminen oli vaatinut minulta montakin
nöyryytystä, ja minä vaelsin pää kumarassa, väsyneenä ja ikävystyneenä
ja vihoissani sekä helteelle että ihmisille.

Oli se hetki, jolloin kaupungin asukkaat puolittain typertyneinä
nousevat päivällislevoltansa ja urkenevat ulkosalle hautoen mielessään
naurettavaa toivetta, että kohtaisivat siellä tuulenhenkäyksen tai
illan viileyttä. Nyt lähtivät ulos nauhamyssyiset imettäjät kuljettaen
mukanaan pitsien seasta punottelevia ja parkuvia pienokaisia,
hiestyneet aviomiehet, käsi puolison kainalossa, veljet pikkusisariansa
talutellen, nuorukaiset kaksi- tai kolmimiehisissä ryhmissä, valkoiset
savukkeet huulilla keikkumassa, tytöt värikkäine huiveineen ja halun
hehkuttamine katseineen, pienet ukkelit päällysnuttuineen, sateenvarjo
kainalossa, ja sotilasrukat, tummissa pukimissaan, valkoisine,
hankaloine lapasineen. Joukko kasvoi yhä, täytti katukäytävät,
siirtyi kadun toiselle puolelle, nauroi ja tervehteli. Suurten
kukkakoristeisten hattujen alta säihkyivät kaikkialla naisten silmät
kuin tummat timantit, ja toisinaan kohosi pari olkihattua käden varassa
juhlivan lauman päitten yli.

Minä tunsin oloni tukalaksi. En tuntenut ketään ja vihasin kaikkia.
Olin kehnoissa vaatteissa, ruma, kalpeakasvoinen, juronnäköinen,
kuten ainakin tyytymätön ihminen: tunsin, ettei kukaan minusta
pitänyt eikä voinut pitää. Jos joku ohikulkija minuun katsahti, niin
koko hänen olemuksensa tuntui minua halveksivan, muutamat kääntyivät
taakseen katsomaan näivettynyttä erakkoa ja nauroivat. Valko- ja
punapukuiset kauniit tytöt tummine ihoineen ja välkkyvän valkoisine
hampaineen olivat pahimpana kiusanani: minä kuulin tavan takaa heidän
nauruntyrskeensä selkäni takaa. He eivät kenties nauraneetkaan minulle,
mutta sinä hetkenä uskoin niin ja kärsin siitä. Kaikki elämän kauneus
näytti olevan minulta evätty: minä olin yksin, olin vailla rakkautta,
olin vailla onnea. Ja siinä astelivat ihmiset aivan tyynesti tietämättä
mitään hylätyn nuorukaisraukan kärsimyksistä.

Silloin minä yhtäkkiä nousin kapinaan. Tuntui kuin ankara veren hyöky,
joka kuohutti koko olemustani. »Ei, ei, ei!» kuului sisäinen huuto.
»Niin ei saa käydä! Minäkin olen ihminen, minäkin tahdon tulla suureksi
ja onnelliseksi. Mitä luulettekaan olevanne, te muut, te typerät miehet
ja koreapukuiset naiset, jotka pöyhkeinä astelette ohitseni? Vielä
saatte nähdä, mihin kykenen! Minä tahdon olla teitä kaikkia parempi,
parempi kaikkia, kaikkia korkeampi. Minä olen pieni, köyhä ja ruma,
mutta minussa on sielu minussakin, ja minun sieluni on huutava niin,
että teidän kaikkien täytyy kääntyä ja kuunnella minua. Ja silloin
minä olen jotakin, ja te olette mitättömät, kuten aina ennenkin. Minä
teen luovaa työtä ja tulen suuria suuremmaksi, ja te aterioitte,
nautitte päivällislepoanne ja käyskelette, aivan niinkuin nytkin.
Ja kun minä sitten kuljen ohi, niin kaikkien katseet suuntautuvat
minuun, kauniitten naisten silmät muistavat minuakin, nauravat tyttöset
pyrkivät luokseni, puristavat vapisevin käsin minun käsiäni, ja vakavat
henkilöt kohottavat hattuansa ja pitävät sitä korkeammalla päänsä
päällä, kun kuljen ohitse minä, minä itse, suuri mies, nero, sankari.»

Sellaiset ajatukset saivat pääni kohoamaan ja poveni paisumaan, ja
katseeni hipoi vihaisen ylpeästi kaikkien ohikulkevien kasvoja. Minä
olin muuttunut toiseksi: tuona hetkenä näytin varmaan kauniimmalta.

Saavuin siitä isolle torille, suuren voittokaaren luo. Nelivaljakon
virmat vetäjät syöksyivät kohti painuvan päivän hehkua, ja minä vannoin
itselleni tulevani suureksi mieheksi ennen kuolemaani.



VI

KÖYHYYS


Siihen aikaan minä elin köyhyydessä, säädyllisessä, mutta kamalassa
köyhyydessä. (Olen aina vihannut ja vihaan yhä vieläkin niitä, jotka
ovat syntyneet pulleiden lompakkojen vaiheilla — niitä, jotka ovat
voineet melkein välittömästi tyydyttää kaikki toivelmansa.) Minä
elin porvarillisessa köyhyydessä, kärsimättä nälkää tai vilua, mutta
sittenkin kärsien.

Minulle ei merkinnyt suuria se, että täytyi kulkea puettuna isän
kuluneisiin vaatteisiin, nukkavieruihin ja tahrautuneisiin, että
housuissani oli takana ja lahkeitten suissa taidokkaasti sijoitettuja
paikkoja, että päässäni oli rypistynyt hattureuhka ja jaloissa moneen
kertaan pohjatut ja paikatut, liian ahtaat kenkärajat. Elämäni ilot
olivat harvat ja vaatimattomat. Herkutteluhimoni sai tyytyä soldolla
ostettuihin kirsikkoihin tai viikunoihin kesän aikaan ja paistettuihin
kastanjoihin tai kastanjakakkuihin talvella. Kerran vuodessa pääsin
teatteriin (ilveily) ja kahvilaan (jäätelöä) — kaksi kertaa ainoastaan
siinä tapauksessa, että joku sattui minut kutsumaan. Ja joka vuosi
eräänä sunnuntaina retki maaseudulle, missä nautittiin ateria luonnon
helmassa, aina samassa paikassa. (Vähävetinen, unelias jokipahanen,
kiviä, kaislaa, paahteisia niittyjä, paistettua kalaa.)

Tämä köyhien pikkuporvarien surkea elämä tuotti minulle kärsimystä
oikeastaan vain senvuoksi, että minulta puuttui käteistä, kilisevää
rahaa, omia kolikoita, jotka olisin voinut kuluttaa mielin määrin.

Kukaan niistä, joilla on ollut varakas isä ja antelias äiti,
pieni kukkaro, joka on aikanansa täytetty, ja vuoteen vieressä
säästölaatikko, kukaan niistä monihaluisista poikaviikareista, jotka
ovat tuhlanneet paljon hopealiiroja leluihin, kortteihin, leivoksiin,
hedelmiin ja likaisiin huveihin, ei voi käsittää, mitä olen kärsinyt
lapsena, poikana ja nuorukaisena, melkein kahdenkymmenen vuoden ikään
asti. (Vasta yhdeksäntoista täytettyäni ansaitsin ensimmäiset kymmenen
liiran setelit, _omat_ setelini.)

Ja kuitenkin oli laita niin, että minä tarvitsin enemmän kuin toiset
— mutta en samaa kuin he. Minä tarvitsin ennen kaikkea kirjoja —
(kotona niitä oli vähän, ja kirjastoja sain käyttää vasta myöhemmin) —
minä tarvitsin sanomalehtiä (niistä ajoista alkaen minua houkuttelivat
nuo ajanvarastajat) — tarvitsin kirjoituspaperia, kyniä ja mustetta.
Mitättömiä asioita, vähän vaativia, vain muutaman soldon pantteja.
Mutta nuo muutamatkin soldot minulta puuttuivat. Isäni ei voinut
minulle mitään antaa, ja hänellä oli pätevät syyt. Hän uurasti
uupumukseen asti elättääkseen meitä kaikkia. Hän osti toisinaan
kirjan kulkukauppiaalta, mutta ei milloinkaan enempää kuin pari kolme
vuodessa. Myöhemmin hän myönsi minulle puolitoista liiraa kuukaudessa,
soldon päivässä! — _syntirahoja_, kuten suvussamme oli tapana sanoa.
Minun syntinäni oli paperi: valkoinen kirjoituspaperi ja painopaperi.

Mitä pitikään tehdä? Mistä saada ne kolikot, jotka tahdoin saada ja
jotka välttämättä tarvitsin menoihini, ostaakseni itselleni henkistä
ravintoa?

Minä käyttelin useitakin keinoja, ennen kaikkea säästäväisyyttä.
Minulle annettiin kaksi soldoa päivässä aamuateriaa varten. Minä
käyttelin seitsemän centesimoa. Joka viikko — viiden koulupäivän
jälkeen — siitä kertyi kolme soldoa: nidos kansankirjastosta tai kolme
kirjoitusvihkoa.

Sitten oli olemassa äiti, joka, kuten sopiikin, oli sääliväisempi kuin
isä. Hän havaitsi kärsimykseni ja suhtautui minuun myötätuntoisesti.
Hänellä itsellään, äiti raukalla, ei ollut paljoa enemmän kuin
minulla — vain se niukka summa, jonka isä luovutti hänelle päivittäin
talousmenoihin. Sanomattoman säästäväisyyden ja muiden keinojen
nojalla hänen kumminkin onnistui antaa minulle viikon kuluessa pari
kolme, toisinaan neljäkin soldoa, jotka nopeasti vaihtuivat kuvilla
varustetuiksi kirjoiksi, ruudulliseksi kirjoituspaperiksi (siihen näet
mahtui enemmän) tai kirjallisiksi sanomalehdiksi.

Eräs toinen keino oli varastaminen, ja minä en häpeä sitä tunnustaa.
Minä harjoitin monet vuodet, varovasti, mutta alinomaisesti, pientä
näpistelyä kotonani. Aikaisin aamulla, isän vielä maatessa vuoteessaan,
minun onnistui toisinaan hämärissä siepata jokin soldo naulakossa
riippuvan liivin taskusta — toisinaan taas pidätin ostokselta tultuani
rahain jäännöksen, ellei isä vaatinut sitä takaisin — tai mainitsin
hinnan, joka oli todellista korkeampi — tai kerroin hukanneeni joitakin
kolikoita kadulle. Minua toruttiin, mutta suurena lohdutuksenani olivat
salaamani rahakolikot!

Yrittelin liikemiehenäkin, mutta huonosti menestyen. Keräilin
käärepaperia ja möin sitä — kokoilin persikankiviä ja ostin ja
möin käytettyjä postimerkkejä, mutta ansaitseminen oli vaikeata ja
viheliäistä.

Ja huolimatta säästäväisyydestäni, äidin myötätunnosta, näpistelystä
ja kaupustelusta sattui kumminkin alinomaa, että olin aivan rahaton,
niin tyhjä, ettei ollut edes soldoa sanomalehden ostamiseen. Sellaisina
päivinä tapasin repiä valkoisia lehtiä kirjoista ja kouluvihkoista,
jotta olisi, mihin kirjoittaa, sellaisina päivinä kaadoin hieman
etikkaa pölyiseen mustepulloon voidakseni kastaa kynääni johonkin,
sellaisina murheellisina päivinä viivyin tavallista kauemmin
kadunkulmissa tai kirjakauppojen näyteikkunoiden luona saadakseni salaa
lukea puolen sanomalehden palstaa tai jonkin sivun avattua kirjaa.

Kuinka kiihkeä olikaan silloin kaipaus! Harmaita päiviä, vilussa,
yksinäisyydessä ja toivottomassa köyhyydessä vietettyjä! Millainen
olikaan epätoivoni, kun kehno muste levisi imevään paperiin ilkeästi
sekoittaen sanat ja ajatukset, kun tylsä kynäntynkä ei ottanut
luistaakseen ja koko talossa ei ollut toista, kun kirjakauppias
itsepintaisesti kieltäytyi luovuttamasta kirjaa puolta liiraakaan
huokeammalla, ja minulla ei ollut rahoja riittämään asti!

Juonia, pyytelyä ja petostakin käytellen minä pysyin yhä yhtä köyhänä,
köyhänä ja vaiteliaana poikana, jota ei kukaan mielellään katsele.
Kirjakauppiaat eivät minusta paljoa välittäneet, kun tiedustelin jonkin
teoksen hintaa, koska tiesivät ennestään, että minulla oli käytettävänä
ainoastaan centesimoja, eikä milloinkaan liiroja — kulkukauppiaat eivät
pitäneet siitä, että seisoskelin selailemassa ja lueskelemassa heidän
rattaittensa ääressä, koska useimmiten en ostanut mitään tai ostin vain
kaikkein mitättömimpiä kirjapahasia, vieläpä vaillinaisiakin nidoksia
— ja sanomalehtien kaupustelijat silmäilivät minua karsaasti, kun aina
yritin lukea varkain.

Muistelen kuitenkin ylpeänä noiden vuosien nöyryytyksiä. Kuinka monet
kerrat astelinkaan edestakaisin näyteikkunan edustalla luoden ihailevia
katseita kauan kaivattuun teokseen, mutta rohkenematta astua sisään
tiedustelemaan sen hintaa! Ja kuinka usein hypistelinkään taskussani
harvoja kolikoitani, yhä uudelleen niitä laskien ja peläten, että
niitä oli liian vähän tai että olin niistä osan kadottanut, kunnes
vihdoin astuin myymälään, kasvot kalpeina, pelokkaana ja vaiteliaana,
ja odotin hetkeä, jolloin jäisin kahden kesken liikkeen omistajan
kanssa lausuakseni hänelle tekijän ja kirjan nimen... Kuinka he
halveksivatkaan minua silloin, myyjät, kauppiaat, toverit, sukulaiset,
kaikki! He näkivät laihan pojanhontelon, vaiteliaan ja huonosti puetun,
likinäköisine, tuijottelevine silmineen, taskut täynnä papereita,
sormet musteen tahrimat, äkeät ja murheelliset rypyt suupielissä — ja
keskellä otsaa se pystysuora kurttu, joka alkoi jo silloin syvetä.

Mutta sittenkin: mitä oikeastaan kaipasin? Halusinko kenties käydä
puettuna niinkuin opettavaisten kuvien pienet malliherrat kaikkine
koruineen ja kauluksineen? Vai halusinko ehkä syödä lihaa ja makeisia,
kunnes alkaisi kuvottaa ja ruoansulatus joutuisi epäkuntoon? Ikävöinkö
kauniita taloja, matkoja, pyssyjä, puuhevosia tai nukketeattereja?

Minä olin ruma ja ylenkatsottava — tiedän sen ja tiesin jo silloin —
mutta tuon rumuuden ja viheliäisyyden alla piili sielu, joka janosi
tietoa, pyrki tuntemaan totuutta, ottamaan vastaan valoa, ja tahraisen
hattureuhkan ja takkuisen tukan alla olivat aivot, jotka tahtoivat
käsittää jokaisen ajatuksen, alinomaa miettiä ja haaveksia — siellä
oli ihmismieli, joka oli jo varhain suunnannut katseensa siihen, mitä
toiset eivät näe, ja joka haki ravintonsa sieltä, missä useimmat eivät
löydä muuta kuin tyhjyyttä ja autiutta. Minkätähden ei kukaan tuota
käsittänyt eikä antanut minulle sitä, mikä oikeudenmukaisesti minulle
kuului?

Mutta sittenkään en valita tuota köyhyyttäni enkä häpeä kärsimiäni
nöyryytyksiä. Elämän helppous olisi kenties tehnyt minut
raukkamaisemmaksi, kiihkottomammaksi ja loppujen lopuksi köyhemmäksi.
Mitään omistamattoman ihmisen alinomainen mielikarvaus on pitänyt minua
loitolla toisista, on pakottanut henkeni kärsimyksen pikiteihin, joissa
se on hehkuttunut puhtaammaksi, takoutunut terävämmäksi ja koitunut
arvokkaammaksi.



VII

MINUN SEUTUNI


Kirjojen ja vainajien ohella ovat puut ja vuoret eniten auttaneet
henkistä kehitystäni. Maaseutu kasvatti minua yhtä suuressa määrin
kuin kirjasto. Eräs määrätty maaseutu: kaiken sen, mitä mielessäni on
runollista, alakuloista, harmaata ja yksinäistä, olen saanut Toskanan
maasta, Firenzen seuduista.

Isäni, vähäpuheinen mies, joka älyllisiltä harrastuksiltaan oli omaa
säätyluokkaansa korkeammalla, vei minut jo lapsuudessani joka sunnuntai
kaupunginporttien ulkopuolelle. Me lähdimme aterian jälkeen, yksin
ja sanaakaan vaihtamatta. Isäni tiesi eräitä yksinäisiä, autioita ja
syrjäisiä teitä, joita pitkin voi astella hiljakseen tuntikausia,
ketään kohtaamatta. Ei kumminkaan aina: toisinaan kohtasimme papin,
talonpojan tai vanhan eukon. Silloin tervehdittiin ja jatkettiin
matkaa, kukin taholleen.

Isä oli melkein aina mietteisiinsä vaipuneena — minä haudoin varhaisia
pettymyksiäni tai lapsellisia ajatusluonnoksiani. Samalla kuitenkin
katselin ympärilleni. Tietä reunustavien muurien harjalta riippuivat
haaleiden oliivien vääntyneet oksat tai seisoi rivissä hoidottomia
ruusupensaita, kääpiöpensaita, joiden kuihtuneet ja kalvenneet ruusut
karistivat lehden toisensa jälkeen ojaan mätänemään. Kuinka monia,
lukemattomia peninkulmia olenkaan viettänyt noiden muurien vaiheilla!
Näen ne vielä nytkin, matalat muurit, jotka tuskin ansaitsivat muurin
nimeä ja tarjoutuivat istumapaikoiksi ohikulkijoille, kosteutta
tihkuvat muurit, joiden päärmeenä oli harmaa jäkälä ja viheriä
homesieni ja joiden raoissa oli kostea tumma väike, valtavan korkeat
muurit, joiden yli kohosivat suurten puiden tuuheat latvukset ja
jotka olivat kuin riippuvia puutarhoja varten sommitellut, uudet
muurit kaupungin portin luona, äskettäin kalkitut ja käsityöläisten
suorittamilla koruttomilla sgraffitomaalauksilla kaunistetut. Tavan
takaa ilmaantui näkyviin huvilan ristikkoportti — suljettuja ja synkkiä
ristikotta, joita vasten hyökkäsi sisäpuolelta rajusti haukkuva
pihakoira, avoimia portteja, joiden pielessä seisoi sypressi kuin
vartijana ja joilta kujanne lähti kohoamaan pitkin rinnettä myrtti-
ja laakeripensaiden välitse. Toisinaan taas muuri avautui ja luovutti
sijansa eläville, korkeille ja okaisille pensasaidoille, joita talvella
peitti lumi ja huurre, keväällä kukkien valkoinen hohde ja kesän
lopulla marjojen tumma runsaus. Vieläkin kauempana hävisivät sekä
muurit että pensasaidat — yksinäinen, sorainen tie (kuin vuoriston
luostaritie) kohosi sypressien tai kuusien keskitse, ja alapuolellani
lepäsivät laaksot kuin jättiläismäiset vaot, siellä lepäsivät kosteat
luhdat, sumuinen taivaanranta ja äärettömyyden harhakuva.

Minusta tuntui kuin olisin uudestasyntynyt. Ainoastaan siellä ylhäällä,
tuulen puhaltaessa vasten kasvoja, astellessani paljain päin ja
mitään erikoista miettimättä, tunsin eläväni niinkuin olisin tahtonut
aina elää. Kun sitten lähdimme laskeutumaan palataksemme kaupunkiin,
valtasi alakuloisuus jälleen sydämeni, ja illan haikea hämärä
säesteli kaipaustani iltakellojen tuskin kuuluvin, häipyvin äänin.
Jotten täysin menettäisi tuota vapaata ja raitista maailmaa, minä
tavallisesti otin sieltä mukaani jotakin: mustan öljymarjan, ryppyisen
ja kiiltävän, lehtikasasta löydetyn, tammenterhon karheine maljoineen,
marmorikappaleen, jonka rosoinen reuna muistutti alppihuippujen
jonoa, viheriän, kiinteän männynkävyn, sypressinmarjan, intialaisen
kastanjan, kuusenhavun tai väriomenan... Minua miellytti kaikki se,
mikä oli yksinkertaista ja karua — kaikki se, jossa oli vuoriston ja
alkuperäisen luonnon tuntua — kaikki se, mikä vaikutti ankaralta,
erämaiselta, ja kertoi elämästä, jota eivät päässeet tärvelemään
puutarhurit.

Minä en ole luotu rikkaita, uhkuvia, kuumia etelän seutuja varten — en
ole syntynyt heleitä ja huumaavia kukkia, mehuisia hedelmiä ja aurinkoa
varten. Se seutu, jonka tunnen ja tunnustan, minun oma seutuni, on
Toskanan maa, missä olen oppinut hengittämään ja ajattelemaan: karu
maa, köyhä, harmaa, alakuloinen ja ahdas, vailla uhkeutta, vailla
väriloistoa, vailla pakanallisen runsaita tuoksuja ja kukkasköynnöksiä,
mutta sensijaan herkän läheinen, tuttavallinen, herkkiä vaistoja ja
erakkojen sisäistä elämää vastaava. Tässä seudussa on hieman luostarin
karun elämän ja fransiskaanisen kieltäymyksen leimaa, se on hieman
tuima ja tumma, siinä aavistaa kivisen luurangon maan viheriän kamaran
alla, ja suuret, ruskeat ja autiot vuoret kohoavat äkkiä kuin uhaten
yli lempeiden ja hedelmällisten laaksojen. Lapsuuteni tunnekylläinen
tienoo, nuoruuteni herättävä ja siveellisesti vaikuttava seutu,
Toskanan laiha ja karu maa, jonka muodostavat tyynenä ja lujana lepäävä
kivinen pohja, rehelliset vaatimattomat kukkaset, uljaat sypressit,
jäyhät tammet ja orjantappurapensaat, kuinka verrattomasti kauniimpi
oletkaan minulle ollut etelän mainehikkaita seutuja palmuineen,
oranssilehtoineen, intialaisine viikunapuineen, valkoisina pölyineen ja
kesän paahtavine aurinkoineen!

Me retkeilimme kaupungin ulkopuolelle kaikkina vuodenaikoina, mutta
kun nyt palauttelen mieleen muistojani, näen vain talven tai syksyn
tai sateisen kevään maisemia: taivas on pilvinen, yksitoikkoinen,
harmaa ja matala, maankamaralla, jonka peitossa elämä taistelee ja
kärsii, puhaltaa pureva viima tai lepää kylmä, tuima rauha. En näe
vilahdukseltakaan aurinkoa, en tunne pienintäkään lämmön kosketusta,
tai jos näen, niin vetinen aurinkoraiska pilkistää silloin tällöin
vaeltavien pilvien lomasta saaden maan näyttämään sitäkin mustemmalta
joka kerta, kun jälleen häipyy näkyvistä. Näen seudun kuin pohjoisen
taivaan alla, päättyvän vuoden aution ja itseensäkerääntyneen tunnelman
alaisena, viimeisen unohtuneen köynnöksen lakastuttua viinivesan
kuivuneella varrella.

Muistan vielä selvästi eräitä lyhyitä ja tuulisia tammi- ja helmikuun
päiviä, jolloin asteltiin nopeasti kohvettuneita, jäisiä teitä, jotka
narskuivat askelten alla, asteltiin kalseiden muurien välitse, jotka
kumeasti toistivat askelten äänet, asteltiin korkealla kiitelevien
valkoisten pilvenhattaroiden alla. Astuttiin niin tuimasti, että kotiin
palattuamme jalkojani poltti ja kasvojani kirveli, ja koko ruumis
vapisi voimantuntoa kuin jonkin saavutetun voiton jälkeen. Pimeä,
vaivainen asumuksemme ja kylmä, siistimätön kammioni, jota valaisi
vaskinen öljylamppu luoden siihen heikkoa, kellervää, kalmankarvaista
valoa, tuntui pakottavan minut jälleen peräytymään keskinkertaisuuteen,
orjuuteen ja — kuolemaan. Silloin otin kirjan ja istuuduin lukemaan
tuon hautalampun kaamean hämyiseen valoon, ruumiini jäähtyi vähitellen,
jalat jähmettyivät jäisiksi, mielenapeus äityi, minä heittäydyin
vuoteeseen haudatakseni uneen lausumattomat toivelmani ja epämääräiset
haaveeni, joiden esineenä oleva elämä erosi sanomattomasti silloisesta
elämästäni — ja elämästä yleensä.



APPASSIONATO


    Jäi taakseni elämä tasankojen.

                         _Ibsen_.



VIII

PAHAN HAVAITSEMINEN


Hoidottomasta ja varhaiskypsään tapaan sisäänpäin suuntautuvasta
lapsuudesta, arkuuden aiheuttamasta nöyryyttävästä erakkuudesta,
erilaisuudesta ja köyhyydestä, liian kunnianhimoisen kaikentavoittelun
toistuvista tappioista, eleegisestä lyyrillisyydestä, jota haudoskelin
harmailla teillä, mustuneiden muurien välissä tuhkankarvaisen taivaan
alla, sankarilliseen, ylevään, runolliseen elämään suuntautuvista
epämääräisistä puuskista, jotka äkkiä kielsi ja tuhosi ahtaan,
tukahduttavan ja kuolettavan provinssielämän kirottu jokapäiväisyys,
— kaikesta tuosta koitui epätoivoinen pessimismi, itseensäsulkeutunut
kuin ikkunaton varustus. Äly oli tuskin ehtinyt täysi-ikäiseksi —
nuoruuden ajan päättyessä — kun se jo vaati elämän tilille tiedustellen
sen tarkoitusta saamatta vastausta. Teoria muovasi apeamielisyyden
määrättyyn muotoon. Talvisten, pyhäisten iltapuhteiden ruumiillista
ja ehdotonta apeutta seurasi olemisten hyvän ja pahan tutkiminen, ja
ajatus vastasi kieltävästi jokaiseen valheelliseen unelmaan, jokaiseen
petolliseen nautintoon, ja sammutti viimeisenkin tenhon niinkuin
keskiyön tuuli sammuttaa huonosti onnistuneen ilotulituksen harvat
suitsevat liekit.

Riutuvia haavelmia unettomina öinä, jolloin tekee mieli valitella ja
sääliä itseänsä, ilman mitään aihetta, valitella haikeammin kuin kukaan
ihminen koskaan voi valittaa, seurasivat tutkimukset, joiden esineenä
oli tuskan olemus, kaikkien riemujen lyhytaikaisuus ja maallisen onnen
arvo; iltapuhteiden ja syyspäivien pateettisia sonetteja seurasi luja
päätös esittää elämän eläimelliseen hyväksymiseen kohdistuva julkinen
ja perusteellinen vastalause.

Siihen aikaan ilmaantui mieleeni alinomainen ja hyödytön kysymys siinä
muodossa, jossa se on esiintynyt elämäänväsyneille kaikkina aikoina:
Onko elämä elämisen arvoinen?

Mitäpä voinkaan siihen vastata? Elämä lupasi minulle vähän eikä antanut
mitään. Minä en voinut toivoa saavuttavani rikkautta — en opillisia
voittoja, koska olin puutteen pakottamana lähtenyt alun pitäen lyhyelle
ja vaativalle opin uralle — en naisten rakkautta, koska olin ruma ja
arka — en rajatonta tietoa, jonka ajattelemisenkin puolivalmiiksi
jääneet työni tekivät epämieluisaksi. Harvat ihmiset minusta
välittivät — hyvänsuopia olivat vain isä ja äiti, hekin liian etäällä
sielusta, joka oli heistä kotoisin, mutta tuntui heistäkin oudolta ja
muukalaiselta.

Ajattelu yksin oli minulla jäljellä: minä olin aina mielelläni
yleistänyt, suhteistanut toisiinsa etäisiä tosiasioita, aavistellut
lakeja, hajoittanut ja jälleen rakentanut teorioja. Hieman aikaisemmin,
vasta tutustuttuani _Uuteen tieteeseen_, josta en paljoa ymmärtänyt,
olin päättänyt sommitella kirjallisuudenhistoria-filosofian ja
kuvitellut keksineeni taiteen nousu- ja laskuvedet, kirjallisuuden
suuruuden ja rappeutumisen syyt. Niistä ajoista alkaen Taine valveutti
aivojani ja sai minut kadehtimaan itseänsä kevyesti liittämällä
kokoon selviä, havainnollisia ja tasasuhtaisia aatekaavoja, joiden
viivojen välimaalle loi heikkoa väritystä kourallinen tosiasioita.
Teorian riivaaja väijyskeli jo silloin runoilevaa nuorukaista
asetellen huulilleni kaavoja, mietelmiä ja hienosti johdettuja
rinnakkaisväittämiä.

Niin asestettuna ajatukseni kävi hyökkäämään viheliäistä maailman
elämää vastaan, johon ei luonut hohdetta karnevaaliriemu eikä majakan
opastava tuli, ja oivalsi kohta sen onttouden ja piilevän tuskan. Ja
siinäkö kaikki? Jokaista toivelmaa odotti jyrkkä kielto, jokaista
pyrkimystä pettymys, jokaista ponnistusta korvapuusti — koko sitä
onnenjanoa, joka valtaa kuuden-kahdeksantoista vuoden ikäisen, odotti
tyhjyyden lupaus. Tyhjyys sadoin eri tavoin naamioituna! Usko, maine,
taide, toiminta, paratiisi, voitto: kaikki tuo oli pelkkää kasvojen
peitettä, silmättömiä silmänonkaloita, kielettömiä suita, suuteloita,
jotka jäävät vaille vastausta.

Ollakseen siedettävää elämän täytyy olla kiihkeästi elettyä. Aistien
tiehyet täyttävät sen joka hetki, ja vaikka se onkin alinomaa
muuttuvainen kuin virtaava vesi, se kumminkin kuljettaa meitä niinkuin
kymi, joka voi näyttää aina samanlaiselta ja ikuiselta. Mutta jos
elämää eritellään, jos se raastetaan alastomaksi ja nyljetään
ajatuksen, järjen, logiikan ja filosofian asein, niin tyhjyys ilmenee
pohjattomana, tunnustaa avoimesti olemattomuutensa, ja epätoivo
laskeutuu ihmisen sieluun niinkuin enkeli Jumalan pojan tyhjän haudan
paadelle.

Niin tapahtui, että kiinnyin nuoren elämän koko kiihkolla elämän
kieltämiseen. Vastauksenani — ainoana silloin mahdollisena — kohtalon
ilkeään väärämielisyyteen ja ihmisten vaiteliaaseen vihamielisyyteen
oli se varma vakaumus, että kaikki on sanomattoman turhaa ja ihmissuku
luonnostaan kehno ja auttamattoman onneton.

Vaikka väitin ja uskoinkin pessimismini mitä perinpohjaisimmaksi,
se ei kumminkaan ollut johdonmukainen eikä vienyt niin pitkälle
kuin olisi voinut ja oikeastaan ollut velvollinenkin. Se oli
aluksi liikatunteellista, runollis-kirjallista pessimismiä. Tuima
kaikentietäjä ja aloitteleva lyyrikko jakoivat minussa työn
keskenänsä. Elämän viheliäisyyden havaitseminen oli sekin minulle
uusien keräelmien aiheena. Minä kokosin lukiessani kaikki ne
runoilijain kuohahdukset, dramaatikkojen hyökkäykset, puhujien
lausumat, saarnamiesten varoitukset, filosofipahasten ja varsinaisten
filosofien mietelmät, joissa peittäen tai peittelemättä todistettiin
tai valitettiin olemassaolon hyödyttömyyttä, pahan ylivoimaisuutta,
rauenneiden unelmien ja revittyjen harhakuvitelmien aiheuttamaa tuskaa,
auttamattoman menneisyyden koko haikeutta, epätoivoa, joka taittaa ja
murtaa sielua sen yritettyä joka suunnalta tavoittaa elämää — haurasta
ja himmeästi valaistua saarta tyhjyyden äärettömässä syöverissä.
Niin minulle kertyi murheellinen joukko sanaksi muuttunutta tuskaa,
kokoelma, jossa kohtasivat toisensa parisäkeet, paradoksit, valitukset
ja huokaukset yhtyen inhimillisen tyytymättömyyden tuskaiseksi
kuoroksi, niiden alkuperäisten esittäjien ollessa avaruuden, ajan ja
henkisen rakenteen kannalta katsoen ylen etäällä toisistaan.

Asian aiheena ei ollut pelkkä kirjallinen uteliaisuus: aikomukseni
oli vilpitön. Minä sain lisää rohkeutta havaitessani toisissa
samaa lohduttomuutta ja samaa kironalaisuutta. Minusta tuntui kuin
en olisi enää ollut yksin, kuin olisin löytänyt jälleen veljeni,
synnynnäiset kumppanini, lohduttavaiset vainajat. Minusta tuntui,
ettei kielteisyyteni voinut olla erehdys, ettei se ollut pelkkää
epämääräisten haaveiden tärvelemän poikasen vaivaista kiistelyä.

En kumminkaan rakentanut ainoastaan lainalauselmien keräelmää:
tarkoitukseni oli itse kirjoittaa kirja, todellinen elämää
käsittelevä teos, teos, jonka piti kerta kaikkiaan saada jokainen
ihminen suhtautumaan itseensä, toisiinsa ja koko olemistoon niin
ylenkatseellisesti kuin ne ansaitsivat. Siihen aikaan osui tielleni
ensimmäisen kerran suuri filosofi. Minä lueskelin ja mietiskelin,
tutkin Schopenhaueria, vähin erin, sieltä täältä ja useaan kertaan,
kumminkin riittävästi havaitakseni, ettei maanmuodostusta ja
kehitysoppia esittävien kirjasten keveä viisaus merkinnyt tutkivan älyn
äärimmäistä saavutusta. Minä yritin luonnostella pessimismin historiaa
ja kuljin pitkin päivämarssein halki filosofian historian, jossa
kielteisten ja synkkäin aatteiden ohella toisenlaisetkin herättivät
minussa mielenkiintoa ja uteliaisuutta.

Minussa ei elänyt enää yksin oppinut; teoreetikko kasvoi ja kukoisti.
Suunnitellessani pessimististä järjestelmääni, jonka pohja-aatteena
oli se laki, että kaikkein kaivatuimmat päämäärät ovat välttämättä
saavuttamattomissa, sain samalla kokea älyllistä iloa, josta
minulla tuskin oli ollut tietoa. Minä en suinkaan unohtanut aatteen
äärimmäisiä sovellutuksia ja kokonaisvaatimuksia. Minua ei miellyttänyt
Schopenhauerin vihamielinen suhtautuminen itsemurhaan. Minä puolestani
suunnittelin suuren teokseni viimeistä osaa varten stoalaista yleisen
itsemurhan ehdotelmaa. Se ei suinkaan tapahtunut vain hälinän vuoksi:
minulla ei ollut muuta keinoa. Yksilöllinen itsemurha ei kelvannut, se
oli naurettava ja joutava, piti tehdä joukkoitsemurha, tietoisesti ja
yksimielisesti harkittu, itsemurha, jonka tapahduttua maa jäisi yksin
ja autiona ajatuksettomasti taivaalle kiertelemään. Minä kuvittelin
kykeneväni perustamaan seuran, jonka jäsenluku kasvaisi vähitellen yhä
suuremmaksi kumoamattoman teokseni levitessä yhä laajempiin piireihin.
Kun tämä epätoivoisten liitto vihdoin käsittäisi koko ihmiskunnan,
olisi aika määrätä suuri päivä — yleisen kuoleman päivä! Olin ajatellut
välineitäkin ja minusta näytti siltä, että myrkky oli ehdottomasti
asetettava ensimmäiselle sijalle.

Tyhmyyksiä, lapsellisuuksia! Mutta tämä päähäniskeytymä, jonka mukaan
minun piti toimia tuon viimeisen suuren elämäntuhon apostolina, oli
muutamien aikojen kuluessa ainoa syy, joka kehoitti minua jäämään
elävien joukkoon. Minä suostuin elämään ainoastaan siinä naurettavassa
toivossa, että saisin kaikki ihmiset kuolemaan kerallani.



IX

TOISET


Mutta minä en ollut enää yksinäni. Jo kasvuvuosien lopulla olin
astunut ulos siitä epäluuloisesta lapsuuden-yksinäisyydestä, jonka
nojalla sieluni vältti sen ennenaikaisen pilaantumisen, jonka uhreiksi
poikakumppanini olivat joutuneet. Minullakin oli sydän. Minä tunsin,
että minulla oli jotakin sanottavaa, ja tahdoin puhua, tahdoin keventää
mieltäni. Siihen saakka olin suunnannut tukahdutetun rakkauteni koko
runsauden itseeni. Minua oli liikuttanut ainoastaan oma kohtaloni,
ainoastaan oma tarkoitukseton ja toivoton elämäni. Olin kutsunut
kuolemaa luokseni kehnoin ja mahtipontisin italian- ja ranskankielisin
säkein ja olin itkenyt läheistä ja kunniatonta kuolemaani. Öisin,
kun ajattelin viheliäistä kohtaloani, kun ajattelin olevani ihminen,
jolta oli suljettu jokainen tie ja kielletty kaikki ilo, vuodatin
kyyneliä. Päivisin oli väsyneissä silmissäni ja alinomaisessa mustassa
vaatetuksessani omaan manallemenooni kohdistuvan surun ennakkotuntu.

Minä kaipasin rakkautta. Tahdoin tuntea käden kädessäni, tahdoin jonkun
minua kuuntelevan ja tahdoin itse kuunnella, tahdoin löytää olennon,
jolle voin ilmaista salaa, sellaisin unohtumattomin antaumuksen
tuntein, jotka tuntee ainoastaan ensimmäisten ystävyysliittojen aika,
kaikki ne tunteet, kaipaukset ja ajatukset, joita ei käy ilmaiseminen
isälle eikä äidille. Tahdoin löytää jonkun vertaiseni, joka tekisi
työtä kerallani, jonkun edemmäksi ehtineen, jolta voisin oppia ja joka
minua opastaisi, jonkun jäljessäni kulkevan, jota saisin auttaa ja
opettaa.

Minä tutkin kasvoja ja sydämiä ja löysin enimmälti ainoastaan
surkuttelua tai ylenkatsetta tai — mikä pahempi! — sitä vastenmielistä
ja liian helposti voitettavaa toverillisuutta, jonka tarjoajat,
huonotapaiset nuorukaiset, heti tarttuvat käsipuoleesi ja alkavat
jutella bordelleista ja polkupyöristä. Koulutovereistani en suoraan
sanoen halunnut mitään tietää. Olipa se joukkoa! Huvinhaluisia
poroporvareita lyhyissä housuissaan, kelmeitä ja salasyntisiä
lukutoukkia, typeriä meluajia — ja lisäksi inhottava, tekopyhä ja
siloinen »luokan priimus»! Ei, ei. Minä kaipasin tuntehikkaita sydämiä
ja varsinkin herkkäliikkeisiä ja vastaanottavia aivoja. Itseni laista
väkeä: niitä, jotka eivät koulussa pidä melua itsestään, mutta lukevat,
ajattelevat ja miettivät, harrastavat harvinaisia asioita ja hautovat
merkillisiä haaveita. Koulussa oli yksi ainoa sellainen henkilö, mutta
ei oppilaiden joukossa; hän oli opettaja. Opettaja pakon vuoksi ja
luonnostaan runoilija. Nuorena ja ylevämielisenä hän osasi sanoistani
ja katseistani löytää sielun, joka oli mykkä kaikille muille.
Hänen saapumisensa elämääni oli kuin ensimmäisen tähden tuikahdus
hitaasti lankeavassa illan hämärässä. Hän rohkaisi minua runollisissa
yrityksissäni, osasi antaa arvoa suunnitelmattomille kirjallisille
tutkimuksilleni ja kohteli minua vertaisenaan, vaikka olikin paljon
edemmäksi ehtinyt. Hän oli ensimmäinen henkilö, joka osasi nähdä
ihmisen tuossa hylätyssä pojassa.

Mutta vaikka hänen isällinen ystävyytensä olikin erittäin harras, se
ei kumminkaan minulle riittänyt: minä etsin nuorukaisia, kaltaisiani,
ja etsin niin innokkaasti, että muutaman vuoden kuluessa olin mukana
useissa kerhoissa ja nurkkakunnissa, jotka ainakin alkuaikoina
tuntuivat minusta älyn juhlilta ja tyyssijoilta.

Aluksi liityin kahteen ylioppilaaseen, jotka olivat minua vanhemmat
ja oppineemmat (osasivat latinaa ja kreikkaa!) ja joiden keralla
perustamani kirjallinen veljeskunta sai nimen _Kolmiyhteys_.
Sommiteltiin oikea ohjesääntökin ja määriteltiin virat: kullakin meistä
oli veljeskunnassa jokin erikoinen asema.

Sääntömme määräsivät, että kunkin meistä piti vuorollansa puolustaa
jotakin väittämää ja kirjoittaa jonkinlainen esitys, joka molempain
toisten oli otettava lukeakseen ja keskustelussa käsitelläkseen,
vieläpä niin, että heidän piti välttämättä olla toista mieltä kuin
teesin esittäjä. Kun minun vuoroni tuli, kirjoitin nopeasti vihkoon
toista sataa sivua käsittävän hurjan saivartelevan kritiikin, jonka
esineenä oli _Kihlautuneet_. Minä näet vihasin tuota teosta aina
siitä asti, kun oli täytynyt koulussa kokonainen vuosi loogillisesti
ja kieliopillisesti eritellä Renzo Tramaglinon ja Lucia Mondellan
joutavanpäiväisiä onnettomuuksia. Tuo intohimoton maalaisnainen, tuo
typerä ja viheliäinen pappi, tuo iuostariveli, jolla oli kauhtanansa
alla aina valmiina saarna tai siunaus, tuo nimeltämainitsematon,
joka ensin tekee itsensä tietäen tahtoen kamalasti syylliseksi,
mutta antautuu sitten tekohurskaan plebeijinaisen nyyhkytysten
käännytettäväksi ja pyhän miehen kavalan puheen nöyryytettäväksi —
kaikki tuo minua joko ikävystytti tai raivostutti. Minä en tuntenut
enkä tunnustanut kaikkea sitä puhdasta ja suurta taidetta, jota
sisältyy tämän liian kuuluisan teoksen monille sivuille; siitä huokuva
kristillisen hurskauden henki, orjamainen alistuminen Herran Jumalan
tahtoon ja syntisten esimerkillinen rankaiseminen, jota säestelee
yksinkertaisten ja vaivaisten salainen voitonriemu, sytytti minun
saatanallisen ja carduccimaisen mieleni valtavaan kapinan lieskaan.

Minä luin kiistakirjoitukseni ulkona luonnon helmassa, kauniin kirkkaan
helmikuisen taivaan alla, ja se vaikutti mitä epäedullisimmin molempiin
kumppaneihini — joista myöhemmin sukeutui etevät ja kunnianarvoiset
valtion palvelijat. Mitä ihmettä! Kolminaisuuden pienin ja nuorin
jäsen rohkeni ivata, pilkata ja halventaa erästä italialaisen neron
mestariteosta! Rohkeus, pelkäämättömyys ja ennakkoluulojen puute ovat
kiitettävät, — mutta pitihän sentään pysyä jonkinlaisissa rajoissa!
Väittely muodostui tavallista purevammaksi ja kiivaammaksi. Minä näin
molemmat arvostelijani myöhemmin varsin usein ja juttelinkin heidän
kanssaan, mutta _kolminaisuudestamme_ ei enää hiiskahdettu, ei silloin
eikä myöhemmin.

Onneksi kohtasin pian senjälkeen miehen, — hän oli melkoisesti minua
vanhempi — joka oli äskenmainittujen nimenomainen vastakohta. Hän
oli runoilija (kirjoitti säkeitä, runomittaisia ja suorasanaisia),
musiikkimies (kaiutteli huilua), intomielinen, sydämellinen ja
ylenpalttinen olento, juuri sellainen jota kaipasin ja etsin. Hän
tunsi mielikirjailijani (Poen, Walt Whitmanin...), tutustutti minut
Baudelaireen ja antoi luettavakseni ihmeellisiä uusia kirjoja:
Flaubertin, Dostojevskin, Anatole Francen...

Hän eli kaksoiselämää: päivisin jonkinlaisena virkamiehenä ja iltaisin
ja sunnuntaisin kiihkeänä ja hillittömänä haaveksijana. Hän kirjoitti
suunnattoman paljon, ja oli saanut eräitä teoksiansa julkisuuteenkin
sanomalehtien välityksellä. Hän tutustutti minut ystäviinsä, jotka
olivat taiteilijoita tai taiteilijoiksi pyrkiviä. Heidän joukossaan
oli herkän hentoinen runoilija, mieli täynnä kuvia ja näkemyksiä,
kaiken maailman mielenapeuden ahdistama, Heinen ja samalla d’Annunzion
ihailija, kaikkien kirjallisuuksien kiihkeä lukija ja pohjaltaan
synnynnäinen kirjailija. Hän oli pitkä ja hoikka kuin liljanvarsi,
kalpea kuin mystikkonoviisi, siveä ja hauras kuin nuori neito; mutta
hänessä oli keuhkotauti ja hän kuoli pian.

Heidän seurassaan tutustuin vielä erääseen salamyhkäiseen ja synkeään
maalaajaan, joka oli Boecklinin kiihkeä ihailija, erääseen puolihulluun
viuluniekkaan, joka improvisoi (pianolla) rajuja riemumarsseja, ja
erääseen aloittelevaan säveltäjään, joka etsi alinomaa librettoja,
opetustunteja ja toisten vaimoja.

Myöhemmin tulin huomaamaan, etteivät nuo henkilöt voineet minulle
paljon antaa ja ettei heiltä sopinut odottaa mitään suurtöitä.
Heidän seuraansa tultuani pääsin kumminkin ensi kerran koskettamaan
taiteen lämmintä ja elävää maailmaa elettyäni siihen saakka kirjojen
jäisessä maailmassa. Tässä pikkukaupungin bohême-jäljennöksessä olivat
edustettuina kaikki henkiset pyrinnöt. Minä näin heissä ihmisiä, jotka
suorittivat luovaa työtä ja saattoivat jonakin kauniina päivänä kohota
kunnian kukkuloille — sensijaan, että olin siihen saakka tuijotellut
juhlallisten ja haudattujen suurten vainajien jäykkäpiirteisiä kuvia.

Näistä tuntemattomista, kiihkeästi eteenpäin pyrkivistä nuorukaisista
tulisi koitumaan uusia neroja, ikuisuuden valloittajia, uusien
kauneuksien onnellisia lahjoittajia. Ja minä tahdoin kuulua heidän
joukkoonsa, tuntea olevani osanottaja ja veli näissä maanalaisissa
kauneuden ja onnen etsinnöissä.

Me kohtasimme toisemme kaikkina pyhäisinä päivinä vanhimman kerhoveikon
kotona: juotiin kahvia, tupakoitiin (ensimmäiset savukkeet!),
keskusteltiin kiihkeän vilpittömästi jostakin uudesta kirjasta,
ilmaantuneesta uudesta kirjailijasta, jostakin kirjoitelmasta tai
muusta teoksesta; kiisteltiin, riideltiin, huudettiin. Runoilijat
lukivat, yleisen innostuksen keskeytteleminä, viikon varrella
syntyneitä säkeitänsä, sitten joku viritti huilullansa yksitoikkoisen
herkän pastoralen, toinen soitti Bachia tai kappaleen omaa
sävellystänsä.

Meissä kaikissa asui se varma toivo, että olimme valitut maineeseen ja
suuruuteen. Jokainen ihaili toisia ja sai vuorostaan ihailua osakseen.
Ei ollut olemassa mitään kademieltä eikä minkäänlaista kilpataistelua.
Me halusimme elää harhaluuloissa ja unelmissa; eräs taajimmin toistuvia
lausumiamme oli, että pitää »pitkin siemauksin tyhjentää khimairan
malja». En ole koskaan saanut selville, mikä oikeastaan oli ja mitä
merkitsi se kuuluisa khimaira, jota pyhäpäivinä niin määrättömästi
viljelimme.

Tässä viiden veikon kerhossa oli minullakin paikkani. Minä edustin
siinä kriitikkoa, tietoviisasta, filosofia. Minun puoleeni
käännyttiin, kun olivat kysymyksessä historialliset tosiasiat,
kirjojen nimet tai päivän huomion esineinä olevia teorioja koskevat
täsmälliset selostukset. Minä olin heidän keskuudessaan rajattoman
viisauden maineessa, jonka tunsin ansaitsevani ainoastaan osittain
ja toisten tietämättömyyden nojalla. Mutta tuo maine ja vain osalta
voittamani vaiteliaisuus tekivät minut enemmän kuin suotavassa määrin
arvovaltaiseksi ja peloittavaksi. Ja minä, joka tavallani säikyin
heidän minulle osoittamaansa suunnatonta kunnioitusta, en milloinkaan
lukenut heille mitään niistä elämän ja kuoleman vaikeimpia ongelmia
käsittelevistä tutkimuksista, joita juuri siihen aikaan kiihkein mielin
kirjoitin.

Mutta miten hyvin lienenkin viihtynyt tuossa tilapäisessä runollisessa
sekasorrossa, minä kuitenkin tunsin, ettei se minulle riittänyt,
että henkeni, joka oli tottunut ja mieltynyt abstraktioihin ja
käsitteellisiin rakennelmiin, pyrki saavuttamaan jotakin enempää.
Tuossa piirissä minä nautin pintapuolisen ja hieman arkipäiväisen
intomielen lämpöä, runous avarsi ja hienonsi aistielämääni, ja
musiikki, jota sain silloin maistaa ensimmäisen kerran, säesteli
kuvitteluni lentoa vakavammin rytmein.

Uusien ystävieni joukossa ei ollut ketään, joka olisi intohimoisesti
rakastanut pelkkää ajatusta, olisi tottunut järkeilemään ja mieltynyt
ja harjaantunut loogilliseen kahakointiin. Ja parin vuoden kuluttua
tapahtui luopumukseni: — minä hylkäsin heidät vähitellen löytäessäni
toisia tovereita ja toisia aivohekuman tilaisuuksia.

Uusia ystäviäni oli kaikkiaan kolme. Eräs lääketieteen ylioppilas,
vaaleaverinen ja kaunismuotoinen, joka tutki mieluummin Shelleyn ja
Musset'n teoksia kuin psykiatrian oppikirjoja ja viihtyi paremmin
Ufizi-galleriassa kuin anatomiasalissa; eräs tuleva kirjallisuuden
tohtori, kääpiömäinen ja kielevä, innokas kirjastojen tutkija ja
salassarunoilija, toisinaan kerskailija ja suurisuu, mutta pohjaltaan
kelpo poika; vihdoin eräs poikaviikari, meitä kaikkia nuorempi, kaikin
puolin säännötön, koulupoika vailla koulua, uuttera tyhjäntoimittaja,
kaiken kurin ja järjestyksen ehdoton vihamies, itseänsä epäilevä ja
sanomattoman kopea, kyynillinen ja apeamielinen. Minä tunsin heti, että
hänessä oli enemmän sielua ja sisältöä kuin molemmissa toisissa ja
liityin alun pitäen erikoisesti häneen. Samana päivänä, jona toisiimme
tutustuimme, jouduimme kiistaan keskenämme, mutta myöhemmin hän oli
liittolaiseni molempia toisia vastaan, jotka lukuisissa jokapäiväisissä
kohtauksissamme edustivat runoutta, kirjallisuutta, eleganssia,
keikarimaisuutta — sanalla sanoen sitä d’annunziomaista hengensuuntaa,
joka alkoi silloin paisuttaa ja ennen aikojaan tärvellä Italian
nuorisoa. Me kaksi sitävastoin puolsimme tosiasioita ja varmaa tietoa,
aatetta, yksinkertaista ja tasasuhtaista teoriaa, ankaraa filosofiaa.

Meidän onnistui pysytellä yhdessä useita kuukausia ja välttää
väittelyissämme liiallista kärkevyyttä. Yhdyssiteenä olivat eräät
yhteiset myötätunnot ja varsinkin eräät kaikissa voimallisina
elävät vastatunnot. Mutta lopulta johduttiin kumminkin pistelyjen
ja loukkausten asteelle; ivailusta siirryttiin pian pureviin
pistosanoihin, solvauksiin ja hyökkäyksiin. Yhdistyksemme hajosi
salaperäisesti: ilmassa oli jonkinlainen traagillinen tuntu. Vihdoin
me sovimme täydellisesti ja ainaisesti eroamisesta: kaksi sinne,
kaksi tänne. Muistan vielä selvästi kadunkulmauksen ja hetken, jona
päätettiin ja muutamin sanoin määriteltiin auttamaton ero. Me erosimme
hyvästi sanomatta ja kättä puristamatta. Ja minä jäin seisomaan illan
tihenevään hämärään, yksi ainoa ystävä vieressäni, koko elämäni ainoa
ystävä, ystävä, joka oli vain minua varten.



X

HÄN


Rakas Giuliano! On kulunut jo enemmän kuin kaksitoista vuotta siitä
painostavasta ja sateisesta syksystä, jolloin harhailevat sydämemme
kohtasivat ja löysivät toisensa. Me voimme puhua niistä ajoista
tyynesti ja hillitysti, ikäänkuin ei olisikaan puhe meistä, joilla on
vielä nyt samat ristimä- ja sukunimet ja paljon yhteisiä muisteloita.
Me emme ole enää entisemme. Minä en ole enää minä — sinä et ole sinä.
Eräässä kohdassa me lähdimme kulkemaan eri teitä. Sinä olet vakava,
arvossapidetty, uuttera mies; sinulla on ihailijoita, seuraajia,
ehkäpä oppilaitakin. Sinä olet suorittanut taistelusi, voit osoittaa
haavojasi, olet osannut luoda tyhjästä sellaista, mikä säilyy, kestää
ja kantaa hedelmää, olet tahtonut kätkeä monisyisen sielusi kipeät
kokemukset käsityöläisen puseron ja kirjanpitäjän silmälasien taakse.

Minä puolestani olen jossakin määrin säilynyt samana oikukkaana ja
tuuliajolla olevana kulkijana, joka niinäkin aikoina olin: — minulla ei
ole yhtäkään pysyväistä sijaa, ei ole varmuuden kalliota, jonka varaan
pääni kallistaisin, ei ole maailmassa sellaista paikkaa, jonka voisin
aidata sanoen: tämä on minun! Mutta olenhan minäkin muuttunut — kuinka
olenkaan muuttunut!

Me siis voimme puhua noista vuosista näennäisesti ihan tyynesti,
ikäänkuin olisivat kysymyksessä historialliset tapahtumat ja toisten
henkilöiden kokemukset. Mutta en voi olla niistä puhumatta; meidän
ystävyytemme ei ollut tavallista laatua, se ei ollut kevytmielinen,
hauras, liikatunteellinen. Sinä varmaan tunnustat, ettei se ollut
toistenlainen.

En tiedä, oletko koskaan syvästi ja täydellisesti tuntenut, kuinka
merkitsevä ja kaunis asia meidän pitkäaikainen veljeytemme oli. Minä
puolestani en voi muistella niiden vuosien elämää näkemättä samalla
uutteraa ja kiihkoisaa jakobiinihahmoasi. Näen itseni kulkemassa
kerallasi vasten talven tuulta ja kesän tomupilviä, näen, kuinka
rautakaiteeseen nojaten katselimme patoon murtuvien aaltojen turhaa
raivoa, näen, kuinka lepäsimme pitkänämme nurmikolla eräällä Mugellon
huipulla tai kumarruimme kaivelemaan vanhojen kirjojen kaupustelijan
rattaiden sisällystä tai istuimme kahden katetun pöydän ääressä
jossakin maaseudun osteriassa. Miten yrittänenkin, en näe itseäni
milloinkaan yksin. Muistan yhteisen elämämme, päivän toisensa jälkeen,
enkä mitään muuta sen ulkopuolelta.

Muistatko ensimmäisen asuntosi, hienon ja aution kadun varrella, jota
reunustivat tarkoin suljetut palazzot ja puutarhat ja jolla illan
tullen liikkui ainoastaan rakastavaisia ja ovenvartijoita? Talo oli
iso ja kellahtava, kenties ei vielä viidenkymmenenkään vuoden ikäinen,
mutta sittenkin omituista vanhuuden ja alakuloisuuden tuntua uhoava.
Muistatko ison, pimeän huoneesi, joka oli täynnä kirjoja, hienoimmat
italialaiset ja ranskalaiset teokset yhteen kerättyinä, muistatko
tiedonjanoni runsauttaan uhkuvan luvatun maan? Muistatko pitkät
keskustelumme huoneessasi, räiskyvien kuivien halkojen lämmössä,
illan nopeasti pimetessä ja kirkonkellojen soidessa lakkaamatta
jotakin unohdettua surua? ja muistatko sen aution puutarhapahasen,
kosteiden seinämuurien ja aina suljettujen ikkunoiden välimaalla, missä
ensimmäisen kerran liikutetuin mielin puhuimme Stirneristä ja minän
jumalallisesta vapaudesta? Tai muistatko, kuinka vaelsimme kukkuloille
odottamaan auringonlaskua, katselimme kaupunkia, joka lepäsi uneliaana
hitaasti virtailevan joen rannalla ja kysyimme: Oletko kerran oleva
meidän?

Toisinaan kuljimme kauemmaksikin, vuorille, mistä toivoimme löytävämme
yksinäisyyttä, tuulia ja karua luontoa. Tie ei tuntunut meistä
milloinkaan pitkältä. Me kuljimme eteenpäin kärsimättömien vaeltajien
nopein askelin, ja laulujen asemesta ilahduttivat matkaamme ajatukset
ja paradoksit. Nousut elähdyttivät meitä kuin voitettavat taistelut;
alamäet nöyryyttivät ja mykistyttivät meitä. Kohta pääsimme pois
kaupunginmuurien piiristä, rautalanka-aitojen ja peltojen luota, jotka
viivasuorine vakoineen muistuttivat kouluvihkoa. Me etsimme korkeutta
ja vapautta, teitä, joita eivät reunustaneet pensaiden säännölliset
päärmeet, polkuja ja oikoteitä, kitukasvuisia metsikköjä ja kivisiä
rinteitä, joita pitkin noustiin asumattomiin taloihin. Ja kun saavuimme
huipulle, jonkin suljetun luostaripahasen seinämälle tai luhistuneen
linnan raunioille, kajahdutimme marseljeesin helmikuun hyiseen
hiljaisuuteen, vastassamme autiot ja lohduttomat laaksot ja kaukaiset
vuorenharjanteet, joiden kupeet olivat köyhän tummat, mutta kohti
taivaan pilvihattaroita kohoavat huiput valon ja lumen kirkastamat;
ja poveamme avarsi keuhkojen syvä hengitys ja sydämen voimallinen
syke. Kuinka kaukana olimmekaan ahtaasta ja meluisesta kaupungista ja
kaikista jokapäiväisen nöyryytyksen pyhistä laeista! Meistä tuntui
kuin olisimme olleet yksin maailmassa, me maailman valtiaat, ainoat
arvokkaat ja jalot olennot maailmassa. Tuuli puhalsi pirahduttaen
kasvoihimme käpertyneisiin lehtiin jääneitä vesipisaroita, korkealla,
värittömällä taivaalla ajelehtivat kalseat valkoiset pilvet, puut
valittelivat pohjatuulen niitä säälimättömästi ravistellessa, ja
hallanpurema kelmeä ruoho odotteli kärsivällisesti kevättä ja orvokkien
tuoksuvia salaisuuksia.

Rakas Giuliano: me olemme nyt miehiä; poikaikä on jäänyt kauas
taaksemme. Me olemme naimisissa, ja meillä on lapsia, on monia
velvollisuuksia, on tavallaan sieluja paimennettavinamme. Mutta
sittenkin uskon, että jos mielessämme on syntynyt jotakin, missä
piilee hiemankin totuutta, jos meistä jää kuoltuamme jotakin toisten
sieluihin, niin saamme nyt ja aina kiittää siitä noita talven kylmiä
juhlahetkiä, noita kahdenretkiä karulle maankamaralle ja puhtaisiin
korkeuksiin.

Muistelehan iltojamme, kun tulin luoksesi uuteen asuntoosi, jossa
elelit yksin kirjoitellen ja odotit minua. Ikkunaisi edustalla kasvoi
sypressi, ja sen vieritse johti polku rinnettä ylös. Me pidimme tuosta
sypressistä, joka oli hieman takkuinen ja tomuinen, mutta seisoi
yksinään ja tummana siinä vanhan puutarhan kulmassa. Usein sattui
silmiimme kohoava polkukin. Meidän elämämme oli ja tahtoi olla sekin
nousua. Me olimme haaveksineet kaikki haaveemme korkealla, jalkojemme
alla maatuva ruoho ja ilmassa väriherneen tuoksu. Kaikki teostemme
luonnokset, sanomalehtiemme ohjelmat ja toimintasuunnitelmamme olivat
syntyneet ja kehittyneet korkealla, muutamia satoja metrejä meren
pintaa ja ihmisiä ylempänä. Ja mitä ajattelinkin ja ehdottelinkin, sinä
olit aina mukana; kaikista esittämistäsi piti minun saada osani, ja
kaikkeus oli jaettu yksinkertaisesti näin: me kaksi toisella ja kaikki
muu toisella puolella.

Siellä korkeudessa, lähellä sitä kohtaa, mistä lähtee San Leonardon
tie, oli kaksi suurta ja juhlallista, melkein tasapitkää sypressiä. Ne
seisoivat siinä vieri vieressä, vailla kumppaneita. Kerran johduimme
vertaamaan itseämme noihin sypresseihin, sanoimme, että samoinkuin
niiden juuret kiertyivät toisiinsa maankamaran alla ja oksat ilmoilla,
samoin tahdoimme mekin elää yhdessä nyt ja aina. Ja sanoimmepa
vielä, että sypressien kohtalo oli oleva meidänkin kohtalomme: jos
jommankumman kaataisi kirves tai salama, niin toisen meistä kävisi
samoin... Muistatko? Mutta molemmat sypressit seisovat paikallaan
vielä nytkin; rajusää ei ole niitä vielä pirstonut eikä kirves
kumonnut, ja yhä vielä lentävät sinne iltaisin varpuset tiukuttamaan
rakkautensa iloa. Ja me olemme yhä olemassa ja elämässä mekin, yhä
lähellä toisiamme, mutta mielessämme ei enää myllerrä hulluja suuruuden
haaveita, ja jos nyt satun kohtaamaan kaksi mustapukuista veikkoa,
taivutan päätäni ja tunnen — en tiedä miksi — sydäntäni kouristavan.

Etkö käsitä, kuinka tärkeä, kuinka kaunis asia silloinen ystävyytemme
oli? En tiedä, olenko yhä vielä muistissasi niin eloisana ja läheisenä
kuin sinä minun muistissani. En tiedä, missä määrin olet tietoinen
siitä, että se, mikä on parasta elämässämme, sai alkunsa silloin,
eikä varhemmin, että sielumme silloin muotoutui iäksensä ja mittasi
siipivälinsä laajuuden.

Me olemme lähellä ja kuitenkin kaukana toisistamme, ystäväni, minä en
tiedä mitään sinusta etkä sinä tiedä enää mitään minusta.

Mutta kun näen sinut jälleen istumassa kirjaston valtavan ja
mustetahrain peittämän pulpetin ääressä, aamu- tai iltapäivällä,
aina yhtä uutterassa työssä, pää kumartuneena avattujen kirjojen ja
odottavien paperiarkkien yli, kun kuulen jälleen äänesi, joka kysyy
minulta jotakin tai vastaa minulle (samalla kun varovasti silmäilemme
ympärillemme, jottei salissa edestakaisin asteleva ankara herra
havaitsisi kiellettyä jutteluamme), ymmärrän kaikki, ja sinä olet
jälleen minun, yksin minun, niinkuin noina kärsimättömän odotuksemme
kauas jääneinä päivinä.

Tai kun lähdimme kahvilaan, myöhään illalla, ja vetäydyimme suuren
raudasta ja lasista rakennetun oluttuvan perimmäiseen nurkkaan
pienimmän pöydän ääreen? Muistatko, kuinka kuljimme vaieten ja
halveksien, jäykästi kietoutuneina mustiin viittoihimme, ohi kelpo
perhekansan piirittämien pöytien, ohi yksinäisten poroporvarien,
jotka olivat pakahtua ikäviinsä kiinteästi tuijotellessaan tyhjiin
laseihinsa, ohi ivallisesti naureskelevien nuorukaisten, jotka olivat
hienopukuisia ja mitättömiä kuin viinurit? Millaisin tyydytyksen
tuntein sijoituimmekaan soppeemme ryypiskelemään kehnoa lämmintä
kahvia, palauttelemaan mieliimme päivän saavutuksia ja keskustelemaan
menneisyydestä ja tulevaisuudesta, lähimmän naapurimme sieluttomista
piirteistä ja maailman kohtaloista, maan vaivoista ja vastuksista
ja taivaaseen suuntautuvista toiveista! Kuinka monta kirjaa
murskasikaan ankara arvostelumme, kuinka paljon aatteita keksimmekään,
kuinka paljon kunnian loistoa himmensimmekään, kuinka monta
järjestelmää rikoimmekaan, kuinka lukuisiin teoksiin kirjoitimmekaan
sisällysluettelon ja alkulauseen, kuinka paljon paradokseja
sinkosimmekaan ilmoille ja kuinka paljon nuolia teroitimmekaan! Se
oli toista kuin absintti ja samppanja! Meidän humaltumisemme tapahtui
ilman viiniä, se oli nuoruuden jumalaista hurmiota, hekumaa ilman
naisia, juhlintaa ilman musiikkia ja tanssia. Se oli alinomaista
riemuisaa itseytemme, sisimmän ja omimman itseytemme ilmituomista, se
oli mietelyyrikkomielemme ja syvyyksiä luotaavan älymme keksimistä ja
alinomaista uudestimuovaamista.

Me löysimme yhdessä toisemme ja löysimme yhdessä ajattelun. Minä
ilmaisin sinulle oman sielusi, ja sinä avasit sieluni minulle. Yhdessä
me uskoimme kaikki ja epäsimme kaikki: me rakensimme ja revimme.
Vieretysten, käsi kädessä, me etsimme totuutta, ahmimme kirjojen
viisautta ja tutkistelimme kaikkein riidattomimpia elämänarvoja. Samana
tuokiona vapauduimme isiemme uskosta, heimon harhapalvonnasta ja
pelokkuuden esteistä. Me nukuimme samassa vuoteessa, aterioimme samassa
pöydässä ja piirtelimme merkkejä samoihin kirjoihin. Ja kumminkaan ei
ystävyydessämme ollut mitään hempeätä, mitään naisellista, pateettista
eikä — rehellisesti tunnustaen — mitään sydämellistä. Se oli kahden
kärsivän älyn ystävyyttä eikä kahden läheisen sydämen hellien tunteiden
sopusointua.

Me emme milloinkaan suudelleet toisiamme, emme itkeneet kertaakaan
yhdessä eikä kumpikaan ilmaissut toiselle kiihkeiden tunteittensa
kalleimpia salaisuuksia. Sinun rakastuttuasi kuulin asian toisilta, ja
tiedon avioliitostasi toi minulle _Corriere della Sera_. Emmepä olleet
suotta lukeneet niin kiihkein mielin _Punaista ja mustaa_ ja _Suden
kuolemaa!_

Niin, sinä sen varmaan tunnustat. Meidän ystävyytemme ei ollut
tavallista lajia. Se oli pelkkää aivojen ystävyyttä, ihan älynomaista
ja filosofista, mutta siihen sisältyi sentään sydänliittojen lämpöä
ja myrskyjä. En tiedä aivan varmaan, eikö sydämellä kumminkin ollut
siinä osaansa. Minä en ole pelkkä aivo-olento. Etkö tunne, millainen
kaipaus piilee näissä tutkisteluissa, näissä palaamattoman onnen
muisteloissa? Ja minkätähden tuo lukemisen, retkeilyn ja keskustelujen
täyttämä menneisyys — tuo työn ja vaitiolon yksinkertainen ja tyyni
menneisyys — liikuttaa minua enemmän kuin jonkin rakkauden muisto?
Minkätähden tunnen vielä nytkin sinuun kohdistuvaa hellyyttä, joka ei
ole milloinkaan ilmennyt, jota en ole kertaakaan osoittanut teoissani
enkä maininnut kirjeissäni? Ei, minä en tosiaankaan tiedä varmaan, eikö
sydämelläkin ole ollut siinä osaa.

Sinä yksin kenties voisit sen minulle sanoa, mutta minä en sitä
milloinkaan sinulta kysy. En tahdo sitä sinulta kuulla: olkoon se uusi
(ja viimeinen!) niistä salaisuuksista, jotka ovat säilyttäneet vieläkin
puhtaampana meidän miehekästä ystävyyttämme.



XI

YKSEYDEN KEKSIMINEN


Tähän asti oli ajatus toiminut tyytymättömyyden, apeamielisyyden ja
vilpittömän elämäänkyllästymisen todistajana. Se oli ollut pelkkä
kainalosauva, rakennusteline, tukipylväs. Minä kutsuin korkein äänin
filosofiaa ilmaisemaan ja puolustamaan erästä mielensuuntaani,
kutsuin sitä liittolaiseksi, apulaiseksi ja orjaksi, jota kiitin niin
kauan kuin se piti minun puoltani ja lainasi suojakseni oman kuvansa
— kunnianarvoisan, kuten silloin uskoin — jotteivät viholliseni
havaitsisi lapsellisten ja kuviteltujen murheitteni lyyrillistä
alastomuutta. Mutta siihen seikkaan, että valitsin tumman ja rumentavan
filosofinvaatetuksen ja hylkäsin shakespeareläisen koristellun
runoilijaviitan, sisältyi ensinnäkin se vihjaus, että taivuin
vaistomaisesti abstraktiseen ajatteluun, lisäksi se havainto — voin
sen nyt sanoa — että tuolla vaatetuksella oli arvo sinänsä, vieläpä
suurempikin kuin toisilla, ja vihdoin opastus oivaltamaan, että senkin
peitossa voi piillä voimakas ja elävä olemus.

Minä vapauduin tosiaankin tuskastani ajatuksen avulla. Menetelmä
sai minut unohtamaan tulokset, ja väline rikkoi tarkoitusperän.
Piintyneenä ajatuksenani, kuten sanottu, oli mitä varmimmin,
vastaansanomattomimmin, lopullisimmin todistaa, että elämä on paha —
todistaa se niin, ettei kukaan kykenisi väittämään vastaan, niin, että
kaikkien täytyisi sanoa: niin on asia eikä voi olla toisin!

Minusta näytti silloin, että sellaisen varmuuden voi antaa ainoastaan
filosofia, ja niinmuodoin suuntauduin sellaiseen filosofiaan, joka
juurtuu tieteisiin ja juontuu niistä. Tämä filosofia on kaikille tuttu:
sitä nimitetään meidän aikanamme positivismiksi. Tarkoituksenani oli
niinmuodoin positivistisesti todistaa pessimismi oikeaksi.

Minä syöksyin kahdeksantoistavuotiaan kiihkein innoin tutkimaan
antropologisia, psykologisia, biologisia ja sosiologisia teoksia, jotka
jo silloin rehoittivat pikaista alenemista ennustavassa puolenpäivän
korkeudessa. Minä kasasin tosiasioita, jäljensin numeroita,
sovelsin teorioja, yritin yleistyksiä, sommittelin kädenkäänteessä
orjamaisesti jäljitteleviä hypoteesejä ja järjestelmiä. Vähitellen
tuohon mielistyin, unohdin maailman traagillisuuden, leopardimaisen
kaiken turhuuden, Schopenhauerin alistumisen, vieläpä oman rajattoman
tyytymättömyytenikin. Minua ilahdutti tutkiminen tutkimisen itsensä
vuoksi, aate, joka synnyttää itseänsä suuremman aatteen, abstraktion
ihmeellisesti avartava voima. Menetelmät ja käsitteet voittivat
minut: en enää nähnyt tuskaani maailman heijastelematta, vaan tunsin
maailman ajattelevan itsessäni. Siitä saakka elämäni oli ajattelua ja
vain ajattelua. Aate oli minusta ainoa todellisuus, filosofia ainoa
täydellinen ilmaus.

Minä upposin tosiasioihin, mutta tosiasiat eivät minulle riittäneet.
Kuinka paljon niitä tutkin ja yhdistelinkin, ne eivät kumminkaan
tyhjentäneet äärettömyyttä. Tämä yksityiskohtaisen tiedon runsaus,
joka oli ollut ainoana rikkautenani huikentelevan oppineisuuteni
aikana, näytti minusta nyt epätoivoiselta köyhyydeltä. Mieleni,
joka himoitsi avaruutta ja täydellisyyttä, etsiskeli universaalisia
käsitteitä, joiden yksin otaksuin voivan lopullisesti tyydyttää
henkisen nälkäni. Teoriat miellyttivät minua enemmän kuin todistukset,
aatteet enemmän kuin kokemukset, ja kaksi tosiasiaa näytti minusta
riittävän järjestelmän perustukseksi. Edetessäni syleilemään yhä
avarampaa todellisuutta yhä harvemmin käsittein päädyin luonnollisesti
ja välttämättömästi monismiin. En kumminkaan siihen idealistiseen
monismiin, jonka opin myöhemmin tuntemaan, vaan monismiin sellaisena,
jollaiseksi sen täytyi muodostua silloisena tutkimusesineenäni olevien
karkean mekanististen oppien nojalla. Minä uskoin — _uskoin_ — yhteen
ainoaan substanssiin, joka oli kaikkeuden osien perustuksena ja
joka rajattomuudestaan huolimatta muistutti vanhaa aine-käsitettä
enemmän kuin mitään muuta.

Minulle tämä monismi, tämä kaikkeuden syvään ja oleelliseen ykseyteen
kohdistuva usko ei ollut pelkkä sana, lauseparsi, kaava. Minä koin ja
elin sen omassa itsessäni niinkuin koetaan intohimo ja rakkaus. Kaikki
eri oliot olivat minulle tosiaankin yksi ainoa; kaiken vaihtuvaisuutta
välttävä perussubstanssi ei ollut minun keksintöäni, vaan oli itse
todellisuus. Ja minä elin alinomaisessa hekumassa: uskoin tietäväni,
että kaikki ne oliot, jotka minua ympäröiville sokeille elukoille
ilmenivät ihan erillisinä ja ylen erilaisina, olivat minulle yksi ainoa
olio, yksi ainoa prinsiippi, yksi ainoa aines, joka oli aistiemme
mukavuutta varten muovattu ja väritetty tuhansin eri tavoin.

Uskoni oli niin voimallinen, että minusta tuli apostoli. Minä aloin
jo silloin jättää taakseni koulutoverien piirin ja liittyä johonkin
vanhempaan, älyllisiä harrastuksia viljelevään henkilöön (joka oli
tai tuntui olevan minua edemmäksi ehtinyt) sekä toisiin, jotka eivät
olleet oppineisuudeltansa veroisiani, mutta kävivät uteliaasti käsiksi
erilaisiin aatteisiin ja joiden avulla rohkenin hankkia ensimmäiset
kokemukseni opettajana. Muistissani säilyy aina eräs soiva ja säteilevä
kesäkuinen tuokio. Olin erään aloittelevan novellinkirjoittajan luona,
joka tahtoi kääntää minut uskovaiseksi. Äkkiä alkoi kuulua kellojen
keskipäiväsoitto, ja tuntui siltä, kuin ne olisivat luoneet aurinkoa
tulvillaan olevaan ilmaan erikoista heläjävää lämpöä.

»Kuulehan», sanoin minä hänelle pidellen kädessäni kynää, »ajattele,
että tämä kynä ja nuo sävelet ovat yhtä. Tämä on kiinteätä, joksikin
aikaa puuhun ja teräkseen vangittua voimaa, ja tuo toinen on voimaa,
joka parhaillaan vapautuu ja leviää avartuvina aaltoina taivaan sineen.
Missä onkaan syvempi ja suurenmoisempi totuus kuin tämä?»

Sinä tuokiona minä kuulin, näin ja koko sielussani kosketin jumalaista
ykseyttä ja havaitsin tosiaankin, kuinka erilaisuuden eripurainen
sekasorto kääntyi kohti ainoata alkulähdettä, ainoata alkuhyökyä,
virratakseen tulevaisuudessa takaisin panteistisen nirvanan
kaikkinielevään kurimukseen.



XII

MAAILMA OLEN MINÄ


Mutta minä en pysähtynyt monismiinkaan. Olin silloin, samoinkuin olen
nyt, vaeltaja ja epävakainen. Niinpä ei ajatukseni löydäkään lepoa.
Viimeisen sivun valmistuminen on vain uuden osan alku, ja jokainen
saavutettu huippu uusien kimmahduslauta.

Saavutettuani ykseydentunnon huomasin eteeni kohoavan alinomaisen
kysymyksen: Mitä se on, tuo ykseys? Mikä nimi on annettava sille
näkymättömälle ja kaikkialla läsnäolevalle substanssille, joka kaikki
luo ja kaikeksi muuttuu? Onko se aine? Vai eetteri? Vai energia? Vai
henki?

Minä elin mielessäni suurin piirtein filosofian draaman. Alkeellisia
naturalistisia väittämiä kumoamaan kohosivat ratsionalistiset
vastaväitteet. Veden tai tulen, pikkuosasten tai pyörreliikkeiden
maailma muuttui vähitellen järjen maailmaksi, ideain monimuotoiseksi
havainnollistumaksi, jumalallisen sanan kiteytymäksi, kuvien
vaihtuvaksi virraksi, ilmestyneen hengen valtakunnaksi. Minut sai
vakuutetuksi idealistinen ratkaisu. _Esse est percipi_. Aistimus
on välitön todellisuus. Aistimus on meidän toimintaamme, se kuuluu
sielullisten toimintojemme piiriin. Sen rajojen toiselta puolelta
meille ei tule mitään tietoa. Todellisuuden ainoa tutkija ja todistaja
on tajunnan _tilojen ja tapahtumien_ alinomainen nousu ja lasku.
Maailma on meidän mielikuvamme. Minun filosofini ei ollut enää
Schopenhauer, vaan Berkeley.

Onko mielikuvan takana jotakin? Onko tajunta kirkas ikkuna, jonka läpi
näemme todellisuuden sellaisenaan, vaiko kenties järjestelmä huuruisia
ja maalattuja ruutuja, joiden läpi siivilöityy mieleemme vain totuuden
vääristyneitä kuvia ja epämääräisiä varjoja? Ja onko tajunnan takana
tosiaankin jotakin, vai onko siellä tyhjyys, niinkuin elämän tuolla
puolen? Onko se kenties vain oman itsensä kuvastin, kuori vailla
runkoa, tyhjyyden hauras verho?

Nuo kysymykset, joita terve ihminen ei milloinkaan esitä ja jotka
ammattifilosofi vaientaa syvämietteisiltä tuntuvin sanarikkain
kääntein, aiheuttivat minussa ankaraa levottomuutta, pakottivat minut
lakkaamattomaan älylliseen leikkiin, epätoivoiseen todistelujen,
sofismien ja pakoteiden haeskeluun ja saivat minut niin kiihkeän
rauhattomaksi ja uupumattomaksi kuin olisi ollut henkeni kysymyksessä.

Nyt, vuosien kuluttua, ymmärrän hyvin, kuinka lapsellisesti
probleemat asetin ja kuinka kömpelösti ne ratkaisin, mutta silloin
olivat kysymyksessä vakavat asiat, sisäiset tapahtumat, jotka olivat
paljoa merkittävämmät kuin ensimmäinen rakkaus tai odottamaton rahan
ansaitseminen. Ajatus oli itse elämä, ja teorian valitseminen merkitsi
ihmiselämän suuntautumista.

Joka ilta, neljästä seitsemään ja kahdeksasta kahteentoista, minä
väittelin — väittelin ystävien ja vihollisten kanssa, äänekkäästi,
vakavasti ja kiihkeästi. Me kävelimme kellervän joen rannalla tai
korkeilla lehtokujilla, ihmisten joukossa, puiden varjossa, pehmeän ja
hämyisen ihastuvan taivaan, sadetta tihkuvien pilvien tai tähtivälkettä
väräjöivän korkean kumon alla, keskellä väentungosta, sumua ja
rattaiden rämyä, kosteilla katukivillä tai hohtelevan valkoisella
hiekalla, mitään näkemättä, mitään kuulematta, vähääkään välittämättä
ulkomaailmasta, jonka olemassaolo kiellettiin ja puolen tunnin
kuluttua jälleen vahvistettiin. Tietoteoria, aistimus ja mielikuva,
objektiivinen ja subjektiivinen, idealismi ja realismi, Kant ja Stuart
Mill, aistit ja järki, Platon ja Locke — koko gnoseologinen asevarasto
heilui ja säihkyi käsissämme. Sitten palattiin kotiin käheinä ja
hämmentyneinä, ilman mitään varmuutta, mitään varmaa tukikohtaa, ja
mielessä kalvava epäilys, että koko tuo määritelmien, dilemmain ja
päätelmäin sekasortoinen joukko oli vain naurettavan väärinkäsityksen,
yksinkertaisen ja nöyryyttävän sanoja koskevan kiistan aikaansaama
tulos.

Mutta idealismi piti puoliansa. Se näytti mielestäni ainoalta
loogilliselta opilta — ja loogillisuutensa nojalla se ei sallinut
minun pysähtyä yleensä otaksuttuun ulkoisen ja sisäisen väliseen
tasapainosuhteeseen. Maailma on minun mielikuvani, epäilemättä, mutta
minä en tunne kenenkään muun ihmisen mielikuvia. Toisten ihmisten
mielikuvat ovat minulle yhtä oudot kuin elottomien olioiden sisin
olemus. Toisten olentojen tajuinen elämä on olemassa ainoastaan oman
tajuisuuteni nojalla muodostettuna otaksumana. Maailma on niinmuodoin
_minun_ mielikuvani — maailma on minun tajuntani — maailma olen minä!

Mikä ihmeellinen keksintö, millainen arvaamaton kirkastuminen! Mikään
muu aate ei ole minua siinä määrin järkyttänyt ja muuntanut. En
välittänyt sen eriskummallisesta epätodennäköisyydestä, en ajatellut,
että se saattoi olla dialektista kaksimielisyyttä, pelkkä sanaleikki
eikä mitään muuta. Sen mielettömyys vain kiihdytti uskoani. Eikö kukaan
sitä usko eikä voi uskoa? Sitä parempi! Niinpä uskon minä. Syvin totuus
keksitään aina myöhään, kaikkien muiden keksintöjen jälkeen.

Minä uskoin siihen aivojeni koko voimalla, käsitin sen vakavasti,
kirjaimellisesti, kehitellen sen kaikkein etäisimpiin ja
mielettömimpiin johtopäätelmiin. Minun elämäni sukeutui haaveelliseksi
ja jumalalliseksi, vaikka mikään ympärilläni ei muuttunut.

Koko maailma oli ainoastaan osa minun itseyttäni: minusta, minun
aisteistani, minun tajunnastani riippui sen olemassaolo. Minun
liikkeistäni riippuen oliot syntyivät ja katosivat. Jos käännyin
jälleen, ne syntyivät uudelleen, jos poistuin, niin ne raukesivat
taasen olemattomiin. Kun suljin silmäni, niin kaikki värit katosivat,
kun suljin korvani, niin mikään ääni, mikään häly tai sävel, ei
häirinnyt avaruuden äänettömyyttä. Ja äärimmäisenä seuraamuksena oli
tämä: minun kuollessani tuhoutuu koko maailma. Viimeisenä epäilyksenäni
oli: kuolenko tosiaankin samoinkuin kaikki muut? Oliko ajateltavissa,
että ajatukseni lakkaisi ajattelemasta?

Entä ihmiset! Ohiliukuvia varjoja aistieni pintakudelmassa, tahtoni
ilmiloitsimia haamuja, sisäisen näyttämöni vaateliaita pelinukkia:
siinäpä aimo huvi! Kuinka paljon mitättömämmiltä ja naurettavammilta ne
näyttivätkään minusta nyt kuin ennen kaikessa puuhakkuudessaan! Minä
kuljin heidän keskellänsä ja ajattelin: nuo luulevat elävänsä, luulevat
olevansa omintakeisesti olemassa, uskovatsa kerrassaan — uskovaiset
raukat — olevansa kuolemattomat! He siis eivät tiedä olevansa pelkkiä
nopeastiliukuvia pikku kuvia minun silmäterässäni, minun tajuntani
haihtuvia vaikutelmia tai aavistamia, hauraita pisarpahasia siinä
kuvien virrassa, jonka lähde ja alkujuoksu sijaitsee yksin minussa.
Minun tarvitsee vain astua askel, ja siinä ne jälleen lepäävät
tyhjyyden helmaan heittyneinä, vaikka liikkuvatkin niin tyytyväisinä
kuin heitä olisi odottamassa täyteläinen ja loppumaton elämä.

Heitä nyt katsellessani nauroin enkä enää heitä vihannut, hävisipä
minusta tyyten heidän väärämielisen ylenkatseensa aiheuttama kaunakin.
Minä en ollut enää uhri: tunsin olevani herra ja valtias — ainoa elävä
olento varjojen maailmassa.

Minä uskon noina päivinä kokeneeni jotakin sellaista, mitä Jumala
varmaan aina tuntisi, jos hän tosiaankin olisi olemassa. Minä toimin
alinomaisena luojana ja tuhoojana, ja maailma oli minun käsissäni,
ikäänkuin olisin voinut vaivatta muovata sen ihan toiseksi tai
antaa sen palata itseeni. Tämä ajatus sai minut toisinaan sellaisen
metafyysillisen humaltumisen valtaan, että olin tuntevinani, kuinka
lakkasin olemasta se pienoinen minuus, jonka taakkaa kannoin, ja muutin
muotoa kasvaen suunnattoman suureksi, niinkuin Jumala, joka yhtäkkiä
urkenee ihmisen mitättömästä hahmosta.



XIII

MIKÄÄN EI OLE TOTTA — KAIKKI ON SALLITTUA


Täydellinen ja johdonmukainen solipsismi oli nuoruuteni ensimmäisten
aikojen mielettömin, joskaan ei pitkäaikaisin henkinen humala. Se kesti
vain vähän aikaa, niinkuin humala ainakin.

Herääminen oli murheellinen. Olin tottunut pitämään itseäni kaikkeuden
akselina, ainoana ykseytenä, joka kykeni luomaan muotoa ja kestävyyttä
siihen tyhjyyteen, joka himoitsi päästä olevaiseksi, ja nyt havaitsin
yhtäkkiä joutuneeni sanaleikin, loogillisen satimen, metafyysillisen
ivan esineeksi. Sellainen määrä innostusta, niin paljon hekumaa,
niin paljon hurmiota, ja aiheena pelkkä kehätodisteluun nojautuva
harhapäätelmä! Sanoessamme, että maailma on mielikuva, tahdomme
yksinkertaisesti sanoa, että mielikuvat ovat maailma ja että maailma
on olemassa — se usko, että toiset itseydet ovat olemassa, merkitsee
ainoastaan sitä, että on olemassa aistimuskomplekseja, joita johtaa
samanlainen tahto kuin meidän ja joita nimitetään ihmisiksi, ja kaikki
tuo on pelkkää _määrittelyä_, joka ei millään tavoin mitään muuta.
Sanasto jää entiselleen, ja ihmisiin meidän täytyy pakostakin suhtautua
samoin kuin ennen. Olioiden tahtooni kohdistamaan vastustukseen
liittyvät tahtoani vastustavat toisten henkilöiden tahdot, jotka eivät
suinkaan minua tottele, ja tämä osoittaa, etten suinkaan ole Jumala,
vaan houkkio.

Myöhemmin tuo vakaumus sai minut yrittämään saavuttaa toista tietä
jumaluutta: lisäämällä tahtoni kantavuutta. Mutta aluksi minun ylen
nöyryyttävä ja masentava heräämiseni vaikutti päinvastoin: heitti
minut vastakkaiseen äärimmäisyyteen. Minä lakkasin uskomasta mihinkään
ajatukseen, järkeen tai filosofiaan. Ajatus muuttui minulle pelkäksi
runolliseksi paradoksiksi, järki näytti minusta ulottuvaisuutta
puuttuvien viivojen geometriseltä ja symmetriseltä sommitelmalta,
ja filosofia ei ollut mitään muuta kuin erinäisten henkilöiden
myötä- ja vastatuntojen ja älyllisten ja siveellisten tarpeiden —
eikä suinkaan ruumiillistuneen maailmansielun — ilmausta. Logiikka,
joka oli omavaltaisen vääjäämättömästi ja pysähtymättä johtanut
minut aina tähän kohtaan asti, muuttui nyt minulle viisastelevaksi,
ovelaksi ja hajoittavaksi sofistiikaksi, jota käyttelin voimallisesti
jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa, olivatpa kysymyksessä millaiset
ajatukset tahansa. Minusta tuli eräänlainen kahvilan Gorgias, joka
menettämäänsä varmuutta ja masennettua ylpeyttään kostaakseen huvikseen
hajoitteli ja ehdytti toisten uskoa ja kumosi heidän yrityksensä
rakentaa teorioja ja väittämiä käyttäen hyväkseen sekä heidän
heikkouttaan ja tietämättömyyttään että myöskin omaa vilpillisyyttään
ja pahantahtoisuuttaan. Minua huvitti ajaa epäilyksiä dogmaatikkojen
päihin, saada intomieliset vaikenemaan, ivailla yltiöpäitä ja
nöyryyttää jaarittelijoita. Se oli katkeraa, pahaa, hedelmätöntä huvia
— mutta minä nautin siitä. Se oli minun ainoa kostoni. Nyt en lähtenyt
tapaamaan toisia saadakseni heitä jostakin vakuutetuiksi, kuten ennen,
vaan saadakseni heidät hylkäämään vakaumuksensa ja siis tehdäkseni
heidät jälleen itsenilaisiksi.

Ylen harvat kykenivät minua vastustamaan. Kiihkeä puheeni,
kekseliäisyyteni, dialektisen temppuiluni helppous, perehtyminen
erilaisiin filosofisiin oppeihin, bibliografisen tietorikkauteni julkea
käyttely auttoi minua useimmiten voitolle. Minä vallitsin menetelmää,
osasin järjestää taktillisia väijytyksiä, pettämättömiä sudenkuoppia ja
antaa ratkaisevia iskuja.

Kaikki on suhteellista. Erehdys samoinkuin totuuskin. Totuus toiselta,
valhe toiselta taholta. Kaikissa periaatteissa piilee sisäinen
ristiriita, jokainen metafysiikka on ainoastaan parin kolmen yleisen
kaavan merkitsemistä eri kielillä, ja nuo kaavat johtavat aina johonkin
mystilliseen ykseyteen — johonkin yhteen, jota ei käy käsittäminen,
joka ei ole mitään eikä mitään merkitse. Filosofisia järjestelmiä
rakennetaan ennakkoluulojemme, tunteittemme, elämäntarpeittemme,
kaikkein alhaisimpienkin, oikeuttamista varten: jos käännämme
filosofian elämän kielelle, näemme syntyvän sellaista, mikä muistuttaa
Carlylen luonnostelemaa sikojen metafysiikkaa. Ainoa todellisuus on
nykytuokio, aistimus: eläköön siis jokainen nykyistä hetkeänsä ja
antakoon pirun viedä kaikki kaavat ja uskonkappaleet. On vihdoinkin
vapauduttava tuosta vanhojen sairauksien rupeutumasta: vapauttakoon
jokainen itsensä ja uskokoon omaan itseensä ja hetkeen, joka häipyy,
mutta on kaunis juuri häipyväisyytensä vuoksi.

Ja koska ei ole ollut eläessäni tapanani jättää seikkailua
puolieräiseksi, tein nytkin viipymättä tuosta kaiken periaatteen
ja kaiken säännön kieltämisestä johtuvat päätelmät. Tutustuin
siihen aikaan Max Stirnerin teokseen, ja minusta tuntui, että olin
vihdoinkin löytänyt sen ainoan mestarin, jota kaipasin. Minä siirryin
tietoteoreettisesta solipsismista moraaliseen. Ei ollut olemassa
muuta jumalaa kuin oma itseni. Minä haaveksin eräänlaista egologiaa,
hävitin itsestäni kaikki sukulaistunteet, kaikki isänmaanrakkauden
siteet, tempauduin irti totunnaisen porvarillisen soveliaan käytöksen
ohjaksista. Olin anarkisti ja nimitin itseäni anarkistiksi; ainoana
arvoisenani elämäntehtävänä pidin itseni täydellistä vapauttamista —
ja sitten toisten. Minun vapauteni näet edellytti toistenkin vapautta.

Minä perustin kolmen ystävän keralla individualistisen kerhon,
kirjoitin Vapaiden henkien manifestin ja huumasin itseäni heidän
seurassaan viinillä, hašišilla ja mitä hurjimmilla mielettömyyksillä.

Mikään ei ollut minulle enää pyhää: ne kumoukselliset pyrkimykset
ja ihmisystävälliset uudistusohjelmat, jotka olivat aikaisemmin
tuntuneet minusta hieman jyrkiltä, muuttuivat nyt silmissäni
asiaanperehtymättömien ja kokemattomien uskovaisten typeriksi
lapsellisuuksiksi. Minä pyrin saavuttamaan aivan toista. Minun
päämääräni oli kaikkien ihmisten _sisäinen_, ideaalinen ja radikaalinen
vapauttaminen. Asiain niin vaatiessa sopi tulevaisuuden tien
raivaamiseksi räjähdyttää muutamia tynnöreitä oikeata dynamiittiäkin.
Niiden harvojen keralla, joihin olin liittynyt, suunnittelin
kaappausta, jonka avulla saisimme kaupungin valtoihimme, valmistauduin
yleiseen kapinaan, himoitsin päästä kaikkiin maailman maihin ja saada
kamppailla kaikkien kansojen seassa, hengitellä kuvotukseen saakka
itämaiden haihtumia ja häipyä Pohjolan usviin.

Ja koska en kumminkaan kyennyt mitään tekemään, tyydyin napisten ja
kiihtyneenä, ahnaana ja arkana purkamaan ylenkatseeni raivoisiin
aforismeihin ja lyyrillisiin ja pureviin hyökkäyksiin, Nietzschen
tyyliin, suunnittelin »Kaiken järjen kritiikkiä», jossa aioin ilmaista
filosofiaan ja sen arvoisaan parittajaan Kantiin kohdistuvan vihani,
lisäksi teosta, jonka nimeksi oli tuleva »Filosofian iltahämy»,
ja tunsin apostolista tarvetta vapauttaa toiset niinkuin otaksuin
vapauttaneeni itseni: paljaan ja uskaliaan teorian nojalla.

Kuinka olin sen toteuttava? Perustamalla sanomalehden.
Sanomalehden, jossa olisi tiedettä juuri senverran kuin tarvittiin
vanhan kumoamiseksi ja mahdollisimman suuri määrä sitä karua,
anti-idealistista ja muukalaista, joka oli minussa ja lähimmissä
ystävissäni.



XV

KUOHUNTAA


Joka kerta, kun uusi sukupolvi astuu elämän näyttämölle, tuntuu siltä,
kuin maailmansinfonian täytyisi alkaa soida uuteen tahtiin. Unelmia,
toiveita, hyökkäyssuunnitelmia, keksijän hurmiota, valloituksia,
taisteluhaasteita, ylimielisyyttä ja — uusi sanomalehti.

Jokainen kirjoitelma kajahtaa julistukselta, jokainen
kiistakirjoituksen rivi on suunniteltu voittosanoman tapaan,
jokainen otsake on ohjelma, jokainen kritiikki merkitsee Bastiljin
valloittamista, jokainen kirja on evankeliumi, jokainen keskustelu
saa catilinalaisten kokouksen tai sansculottien seuran luonteen,
ja kirjeetkin ovat kiihkeitä ja vauhdikkaita kuin apostoliset
muistutuskirjelmät.

Kaksikymmenvuotiaalle on jokainen vanhempi henkilö vihamielinen,
jokainen aate on epäiltävä, jokaisen suurmiehen täytyy alistua
uudelleen tutkittavaksi ja tuomittavaksi, mennyt historia näyttää
pitkältä pimeältä yöltä, jota vain salamat silloin tällöin valaisevat,
harmaalta ja kiduttavalta odotukselta, ikuisen pitkältä aamuhämärältä,
jonka päivä vihdoin koittaa meidän kerallamme. Kahdenkymmenen ikäiselle
hohtelee päivänlaskukin kauan odotetun sarastuksen vaalein ja vienoin
vivahduksin, vainajia saattelevat tuohukset ovat tulevaisuuden juhlien
iloisia tulia, ja tekopyhien kirkonkellojen haikeat äänet ovat
hänelle raikuvia malminiskuja, jotka ilmoittavat sielujen syntymistä
ja kastamista. Se on elämän ainoa kerskaileva kausi, jolloin ihmistä
vaivaa miehekäs vika, halu tarttua jokaista härkää sarviin, ja jolloin
hän astelee voimaurhon nopein ja täsmällisin askelin, lakki kallellaan
ja kirsikkapuinen ryhmysauva jäntevässä kädessä.

Jokainen nauha on silloin sotalippu, jokainen kaukainenkin hyminä
on kansannousun kumeaa pauhinaa, jokainen räjähdyslaukaus merkki
taistelun alkamiseen ja jokainen rankkasade uuden tuhotulvan alku.
Me kuuntelemme jännittyneinä tuulen huminaa luullen maailman tuossa
paikassa murskautuvan, ajurin hevosen kavioiden kopse saa meidät
syöksymään ikkunaan, ikäänkuin olisi saapumassa Antikristuksen musta
ratsu, ja laskevan auringon punahohde saa meidät aavistelemaan, että
siellä jossakin, kaukaisimpien vuorten takana, on tulen valtakunta,
missä elämä kenties on jättien liikehtimistä ja taivaan värinä ei ole
kristillinen sini, vaan tulipalon ja helvetin punahohde.

Syvimmän humaltumisen hetkinä täyttää ihmisen silloin se onnellinen
varma usko, että hän kuuluu maan ensimmäisiin ihmisiin — ajallisesti
ensimmäisiin — todellisiin Aatameihin, hän tietää kuuluvansa niihin,
joiden asiana on antaa olioille nimet, rakentaa kaupunkeja, perustaa
valtakuntia, julistaa uskonoppia ja valloittaa väkisin, mies miestä
vasten, tämän maailman täydellinen herruus. Yksinäisinä, viattomina,
koskemattomina ja puhtaina me silloin tunnemme itsemme oikeutetuiksi
kumoamaan kaikki historialliset muistot ja kyllin voimakkaiksi kutomaan
todellisuuden uudestaan uusin loimin ja uusin kudekuvioin.

Maailma näyttää huonosti kokoonpannulta ja elämä sopusointua ja
suuruutta puuttuvalta, ajatus vaikuttaa valtavalta aikomukselta,
joka on jäänyt keskeneräiseksi, käsivarrelta, joka on vasta iskuun
kohoamassa, tummalta ja epäselvältä luonnokselta, jota kukaan ei ole
kehitellyt valmiiksi freskoksi.

On ylen paljon tekemistä ja korjaamista! Me olemme valmiit — tässä
me olemme! Pois nutut ja lakit! Hyvästi, te leveäreunaiset kirjat
merkkeinenne, te, jotka herätitte meissä polttavan janon, mutta ette
neuvoneet meille lähteitä!

Tässä me tulemme, me reippaat pojat, joilla on hyvä halu tehdä
työtä. Paitahihaisilla, hiukset tuulen tuivertamina, kuokka kädessä
ja karhiini olkahihnassa, muuraajia ja sotureita, niinkuin Esran
heprealaiset. Millainen melu! Mikä pölyn paljous! Mikä valtava määrä
kalkkisoraa kaikkialla! Muurit kukistuvat paukkuen kuin pommit, meitä
ympäröivä pöly on sankka kuin muinaisissa taisteluissa, ja laulut,
jotka kohoavat ilmoille ja vastaavat toisilleen hajoitusmelun keskeltä,
ovat sotalauluja ja vallankumoushymnejä.

Tunnustaa täytyy, että meitä elähdyttävä henki on sotainen. Me emme
tahdo missään nimessä pukea yllemme sotilastakkia, mutta sota on meitä
elähdyttävä happi, jokainen rynnäkkö on juhla, ja me haluaisimme
jokaisen sanan olevan läheltä ammutun luodin ja jokaisen aatteen
linnoituksen pettämättömän pommin. Mutta säännöllinen sotaväki ei
miellytä meitä. Me kannatamme vapaaehtoisia, asestettuja sissijoukkoja,
maantierosvoja, torien vapaita partiolaisia, vaeltavia ritareita,
jotka etsivät miekan seikkailuja yhtä innokkaasti kuin Casanova
lemmenkohtauksia. Meidän suojeluspyhimyksemme on Don Quijote, ja vain
häneen kohdistuvan kiintymyksemme nojalla me siedämme Sancho Panzaa,
sensijaan leppymättömästi ahdistaen Sansone Carrascoa, kaikkien niiden
piintyneiden poroporvarien isää ja perikuvaa, jotka ovat hulluuden ja
kaiken sitä muistuttavan auttamattomia vihollisia.

Mekin olemme ritareita — viitan ja miekan jalosukuisia kantajia,
nopsat iskemään säilämme ylhäisten isien surkastuneeseen sydämeen ja
kiertämään viittamme vilusta värisevien ja säikähtyneiden Dulcineain
suojaksi. Sulka hatussa ja käsi miekankahvassa — riidanhaastajien katse
ja rosvoritarin eleet. Piruako te tässä teette, te muut! Astelkaa
virkummin, ellette tahdo joutua jalkoihin tallatuiksi — surmatkaa
itsenne, ellette halua joutua halkaistaviksi. Me kuljemme eteenpäin
— meidän täytyy kulkea eteenpäin! Kaikki lepää meidän hartioillamme,
kaikki riippuu meistä!

Ja matkalla on kaikki luvallista: korvapuusti, säilänpisto ja muu
samanlainen — pelkkänä harjoituksena. Mekin uskomme, että tuulimyllyt
ovat jättiläisiä, emmekä ollenkaan sitä uskoamme häpee. Ovatko ne
kenties vähemmän vaaralliset? Koettakaahan hieman hyökätä niitä
vastaan, te toiset, niin saatte nähdä, etteivät niiden puusiivet ole
Briareoksen käsivarsia pehmeämmät.

Kaikki tyhjästä: joko kaikki tahi ei mitään! Onko vielä maailmoja
löydettävinä, totuuksia paljastettavina, onko vielä olemassa torneja ja
muureja meidän torviemme äänen kukistettavaksi?

Me tahdomme vapautua kaikesta ja kaikista, itsensä Jumalan taivaan
pilvistä ja maan valtiaat istuimiltansa, ja meiltä eivät ole turvassa
hautausmaiden kukkasten ja hautalyhtyjen alla lepäävät vainajatkaan
eivätkä kivijalustoillaan seisovat vaateliaat pronssikuuluisuudet.

Me tahdomme vapautua kaikesta ja kaikista. Tahdomme tulla niin
_alastomiksi_ sielultamme kuin Aatami viattomuuden tilassa
ruumiiltansa. Tahdomme heittää pois kaikki uskonnon kauhtanat,
filosofian kaavut, ennakkoluulojen paidat, ihanteiden sidottavat
kaulanauhat, logiikan jalkineet ja moraalin alushousut.

On hierottava iho puhtaaksi, pestävä sielu, desinfioitava aivot,
heittäydyttävä virtaavaan veteen ja tultava jälleen lapseksi,
sellaisiksi viattomiksi ja luonnollisiksi olennoiksi, jollaisina
urkenimme äitimme kohdusta. Me emme enää siedä, että kuolleet käskevät
eläviä, että kirjat ovat elämän innoittajina, että Järki ja Uskonto
edelleenkin palvottuina vaativat meitä istumaan koulupenkissä,
selkä suorana ja suu avoinna ottamaan pala palalta vastaan leipää,
jota toiset suut ovat jo pureskelleet. Järjen tulee olla _meidän_
järkemme, ja historia alkaa tästä päivästä. Tämä on meidän ajanlaskumme
ensimmäinen vuosi. _Incipit vita nova_.

Uusi maa ja uudet taivaat. Näyttämölaitteet nimenomaan tätä tarkoitusta
varten. Palatseja, jotka on rakennettu yhden ainoan yön kuluessa.
Pitkiä julkisivuja, valoa tulvillansa, tuhansin ikkunoin, ja jokaisessa
ikkunassa lippu. Ja tiellä korkeat huudot: täytyy kohota ylemmäksi,
asua vuorilla, nähdä kaupungit jalkojensa alla, jotta voi ylenkatsoa
ihmisiä loitolta.

Ylenkatsoa ihmisiä, vieläpä vihata ja surmatakin heitä. Mutta
pohjimmalta: rakastaa heitä! Kaikki, mitä teemme, tapahtuu heidän
tähtensä. Sen, mitä puhumme, tulee heitä häikäistä ja säikyttää;
mutta meidän tekomme ovat kaikkia varten, kaikkien vapahdukseksi ja
riemuksi. Me taistelemme tehdäksemme heidät paremmiksi, me ulvomme,
jotteivät he unohda itseänsä, pelottamme heitä, jotta he ajattelisivat
omaa kohtaloansa. Meillä ei ole viime kädessä muuta kunnianhimoa
kuin saada toimia heidän opettajinansa, oppainansa, profeettoinansa,
ja me tyytyisimme kuolemaan kuin Mooses, näkyvissämme Luvatun maan
viinirinteiden runsaus. Ja kaikista näistä myrskyistä, kapinoista ja
ylimielisyyksistä koituu neljä, kahdeksan, kuusitoista sivua painettua
paperia: — tavallinen sanomalehti!



TEMPESTOSO


    Tulta minä olen tullut maailmaan tuomaan.

                                  _Luukas_.



XV

YÖLLINEN ESITYS


Sanomalehti, sen henkilön ajatuksen korkein esine, joka tahtoo syöksyä
valveuttamaan ja valistamaan tuhansia ja miljoonia ihmisiä, se kauan
uneksittu ja lupaeltu sanomalehti, joka tahtoo valloittaa maailman
rynnäköllä ja hyökätä ryövärien tavalla velton uneliaan nykyajan
kimppuun, se lukemattomia kertoja ehdoteltu ja suunniteltu sanomalehti,
jonka piti koota yhteen tuntemattomien kärsimättömyys, antaa ääni ja
hahmo kouralliselle taka-alalla olevia henkilöitä, ilmaista päivän
valtiaille, niille, jotka eivät olleet enää nuoria, kolmen- ja
neljänkymmenen vuoden ikäisille henkilöille, että nuoriso, todellinen
nuoriso, kahdenkymmenen vuoden ikäiset verekset voimat, olivat nyt nekin
tulleet täysi-ikäisiksi ja että nyt oli vihdoin puheenvuoro uudella
sukupolvella — tuo välttämättömän tarpeellinen sanomalehti, jonka
piti olla kuin vasta vapaaksi päässeen vangin ensimmäinen jäsentensä
ojentelu, ikäänkuin ensimmäinen laulu, kaikuva sellaisilta huulilta,
jotka olivat siihen saakka saaneet vain hymistä, tuo sanomalehti, jonka
piti, joka tahtoi ja voikin olla kaikkien apeamielisten ensimmäinen
kostotyö, kaiken vihamme rukoeltu purkautuma, kaikkien äkkiyllätystemme
ase, kaikkien taisteluhaasteillemme wagnerilainen pasuuna, unelmiemme
päiväkirja, räjähdyspatruuna, jonka piti aloittaa jo liian kauan
odotettu hävitystyö, kaikkein uhkarohkeimpien ajatusten suihkulähde,
jonka vesi oli välkkyvä kaikin sateenkaaren värein — tuo kuuluisa
sanomalehti syntyi vihdoin.

Siihen vaadittiin hieman uskallusta. Rahoja meillä ei ollut, ei
myöskään täsmällistä käsitystä siitä, mitä tulisimme puolustamaan
tai minkä kimppuun hyökkäämään; meitä oli vähän, ja me olimme kaikki
luonnostamme ja pyrinnöiltämme kovin erilaiset; emme tietäneet, mistä
kohdasta aloittaisimme. Mutta sanomalehti syntyi sittenkin.

Me emme voineet odottaa enempää! Meidän päivämme oli tullut. Olihan
asiasta jo puhuttukin! Ensimmäisessä kerhossa oli kulutettu kokonaisia
aamupuhteita kuvittelemalla sellaista kiihkeätä ja valkohehkuista
sanomalehteä. Sille suunniteltiin nimeksi _Lieska_, ja sen oli määrä
ottaa vastaan ainoastaan mestariteoksia. Kaikki keskinkertaiset
käsikirjoitukset ja tylsäjärkiset kirjat piti joka viikko koottaman
iloiseksi rovioksi jollekin kaupungin torille. Meidän piti sanoa suorat
sanamme vasten kasvoja kaikille, kuuluisimmillekin — ja erikoisesti
juuri kuuluisimmille — ja julkaisijaksi olimme valinneet erään karhean
kantajan, vaiteliaan jättiläisen, jonka piti ristimä- ja sukunimensä
asemesta painattaa sanomalehteen vakuudeksi oma muotokuvansa.

Myöhemmin, eräässä toisessa ystäväpiirissä, suunniteltiin
korkeasti-filosofista aikakauskirjaa, jonka piti astua taistelemaan
transcendentaalisten kamppailujen kentälle. _Sukeutuminen_ piti
olla sen nimenä, ja otsakkeen alle piti merkitä tämä Herakleitoksen
jumalainen lausuma: »Kaikki virtaa.» Kun vapautta hillittömästi
himoitsevat mielemme sitten joutuivat yhä valtavampaan kuohuntaan,
aljettiin puhua eräästä toisesta julkaisusta, joka olisi ollut ennen
kaikkea hyökkäysase ja taistelu elämästä ja kuolemasta myyttejä,
teorioja, uskonkappaleita ja henkilöitä vastaan. Sen nimi oli oleva
_Kuvainsärkijä_. Ja joka kerta me puhdistimme asevarastoamme,
teroittelimme myrkytettyjä nuolia ja hioimme hammasta, mutta joka kerta
havaitsimme sitten, syystä tai toisesta — ennen kaikkea aina rahan
puutteen vuoksi — että täytyi vetäytyä takaisin varjoon, luoliimme,
joissa vallitsi epätoivo.

Mutta tällä kertaa asia tosiaankin onnistui, ja mikään ei olisi voinut
saada meitä peräytymään. Muutamia satoja liiroja kyllä saataisiin
kokoon tavalla tai toisella, ja mitä aatteisiin tuli...

Aatteita oli liiaksikin. Tarvittiin vain joku, joka tarttuisi peräsimen
varteen ja suuntaisi aluksemme järkähtämättä kohti päämäärää. Toiset,
jotka aina antautuvat toimeliaan johdettaviksi, lähtisivät varmaan
meitä seuraamaan pelottomasti niinkuin ainakin ne, jotka eivät
tiedä, minne haluavat päästä. Niin kävikin. Ja minä olin se mies,
joka mainitsi tunnussanan, aatteen, ohjelman tuon pienen joukon
suuntaamiseksi.

Se tapahtui martaitten kuussa, mutta me tahdoimme aloittaa uudelta
vuodelta. Meillä ei ollut alkuaikoina mitään kokoontumispaikkaa, ja
kahvi oli meille liian kallista. Me kohtasimme toisemme kuitenkin joka
ilta auringonlaskun jälkeen eräällä torilla, josta sitten lähdimme
kaupungin melun ja valon keskitse valloitusretkellemme periaatteita ja
ihmisiä vastaan.

Satoi melkein joka ilta; katukäytävät olivat märät, likaiset ja
lätäkköiset, mutta kukaan ei siitä mitään huolinut. Me kuljimme
tietämme väentungoksessa, rattaiden ja jalankävijöiden meitä
toisistamme erottaessa, kerääntyen jälleen ja pysähtyen katulyhdyn
punertavaan, värähtelevään valoon, kun väittely kävi äänekkäämmäksi tai
jokin aate äkkiä sukelsi jonkun mieleen, emmekä välittäneet vedestä,
jossa kahlasimme, loasta, joka pärskyi vaatteisiimme, ohikulkijoista,
jotka kiiruhtaessaan meitä tyrkkivät, enempää kuin vihmasateestakaan,
joka siivilöityi sumun seasta mustille hatuille ja kupeville
sateenvarjoille, kiihdyimme ilman aikojamme, innostuimme jostakin
otsakkeesta, lausumasta, vasta sommiteltavan artikkelin aiheesta,
uhkaavalla tavalla ilmoitetusta murhaavasta kritiikistä, piirroksen tai
tilaajanhankinnan epämääräisestä lupauksesta.

Me humalsimme itseämme joka ilta pari kolme tuntia tällä sanaa ja
painopaperia koskevalla unelmalla. Koko ympäristössämme ei näyttänyt
olevan mitään tärkeämpää, ja me tarkastelimme ja arvostelimme kaikkea
suunnitellun sanomalehtemme näkökannalta. Meistä tuntui kuin koko
kaupungin, koko kansakunnan, koko maailmankin elämä olisi kiertänyt
meitä kuumeisen kiivaasti, oman odotuksemme mukaisesti, ja että
meidän joukostamme, meidän äänekkäästä kerhostamme, tuntemattomien
intomielten parvesta, oli yhtäkkiä leimahtava ilmi se valo ja liekki,
joka valaisisi ja polttaisi kaikki. Kuinka voivatkaan ihmiset pysyä
levollisina, kun valmisteltiin uusien aatteiden ja uusien sielujen
ilmituloa ja vanhojen harhaluulojen ja vanhojen ihmisten tuhoamista?

Oli tosiaankin eräitä, jotka asettuivat rintamaamme, vaikka eivät
meitä tunteneetkaan. Avointa salaliittoamme koskeva tieto levisi
nuorison keskuuteen, ja monia saapui luoksemme, joko uteliaisuuden
tai samanlaisen riehakkuuden ajamina kuin me. Me olimme alkaneet
keskustella sanomalehdestämme kolmen tai neljän miehen seurassa,
mutta jo muutaman päivän kuluttua oli meihin liittynyt uusia ystäviä.
Melkein joka ilta ilmaantui uusia kasvoja, tyyppejä, joita ei ollut
kukaan nähnyt eikä tuntenut, ja niin täytyi puristaa uusia käsiä ja
vakuuttaa ja innostuttaa uusia proselyyttejä. Saapui rappeutuneita
ylioppilaita mustiin puettuina, hekuman tai ylen ankarain opintojen
luomat tummat renkaat silmien alla, rutiköyhiä ja suuriäänisiä
taideniekkoja, arkoja nuorukaisia, joiden leuassa ei ollut haiventakaan
ja jotka hämmästyneinä ja mietteliäinä kuuntelivat vanhempien suuria
sanoja ja uskaliaita esityksiä; saapuipa vielä kypsempiäkin vaalea-
ja ruskeapartaisia nuoria miehiä, jotka liian pitkän hedelmättömän
odotusajan jälkeen tunsivat tämän kiihkeän nuoruuden puuskan vetävän
itseään puoleensa. Jokaisen uuden tulokkaan kanssa täytyi jutella
erikseen, puolittain salaa, tutkia, koetella ja ottaa heistä selkoa;
sitten koitui erinäisten kanssa lähempi tuttavuus, ja yleinen
tuttavallinen sinuttelu teki eilisestä tuntemattomasta tämänpäiväisen
valitun ystävän.

Kaikki nämä voimat oli koottava, liitettävä ja sulatettava yhteen
yhteistä voimanponnistusta varten kiidättääkseen heidät vihdoin
yksimieliseen ja voittoisaan hyökkäykseen vihollista vastaan, joka
oli vihollisemme tietämättään, tahtomattaan. Koko joukossa oli
yksin minulla jonkinlainen valta-aate, perussuunnitelma ja lisäksi
jonkinlaista teoreettista järjestelykykyä. Kaikki tunnustivat minut
jo suunnitellun yrityksen välttämättömäksi johtajaksi. Kun oli siten
kierrelty keskustellen ja kokousta pitäen enemmän kuin kuukauden aika
noina loppuvan vuoden kuumeisina päivinä, ajattelin sepittää suuren
puheen tai manifestin ja lukea sen kaikille, jotka olivat meihin
liittyneet, jotta he selvästi sanoisivat, tahtoivatko seurata meitä
loppuun asti vai ei. Kuten jo mainitsin, meillä ei ollut vielä omaa
huoneistoa, joten täytyi turvautua ateljeeseen, jonka omistaja, meihin
liittynyt, äskettäin Roomasta palannut maalaaja, kerrassaan säteili
hiljaista intomieltä. Mutta ateljee ei oikeastaan kuulunutkaan hänelle:
se oli erään maalaaja-akademian, joka oli sen hänelle »hyväntahtoisesti
luovuttanut» varmaan ollenkaan aavistamatta, millainen ystävien paljous
miehellä oli. »Sitä parempi!» arvelimme me. »Julistetaan sota kaikkia
akademioita vastaan akademian seinien sisäpuolella!»

Oli kumminkin päästävä sinne salaa, harmaan palatsin vartijoiden
mitään aavistamatta. Kokous oli muistaakseni määrätty alkavaksi
kymmenen tai yhdentoista aikaan illalla. Täytyi kulkea eräästä
sivuportista, joka sijaitsi syrjäisen kadun varrella. Portilla oli
vartijana eräs meikäläinen. Saavuttuaan perille kostean pimeyden
suojassa, päällystakkiin tai viittaan verhoutuneena, jokainen
tulija johdettiin varpaisillaan kulkien kiertoportaita ja pitkiä,
kierteleviä, seinälaudoituksella varustettuja käytäviä siihen
suurenmoiseen ullakkosuojaan, jossa juhlallinen perustamistoimitus
oli tapahtuva. Kolme tai neljä kynttilää, jotka oli pistetty seinästä
ulkoneviin koukkuihin tai tyhjien vernissapullojen suihin, loivat
salamyhkäistä valoa suureen huoneeseen, jonka jakoi valtava vuoliainen
vinossa suunnassa häipyen sen nurkkaan. Aloitetut taulut, pitkät
koristemaalaukset, joissa nähtiin punapukuisia naisia ja enkeleitä
hopeatorvinensa, sankarityyliin sommiteltuja alastomia hahmoja ja
hevosia esittävät piirustukset ja väsähtäneiden prerafaeliittisten
kaunotarten muotokuvat ympäröivät meitä tuijotellen meihin
lyijyvalkoisin katsein. Jokainen asettui niin mukavaan asentoon
kuin suinkin voi — nojatuoleihin, joiden täytteestä oli vain puolet
jäljellä, tyhjille taululaatikoille, paperien peitossa oleville
pöydille ja permannolle — ja neljännestunnin kuluttua huone oli täynnä
tupakansavua ja hillittyä juttelua.

Mutta kun sitten vedin taskustani esitykseni käsikirjoituksen,
vaikenivat kaikki ja minä aloin lukea. En mitenkään voisi nyt toistaa,
mitä puhuin tuona kuvitellun salaliiton ja iloisen odotuksen yönä.
Esitykseeni sisältyi varmaan melkoinen määrä kirjallista rihkamaa,
paljon intomieltä, ehkäpä hieman mahtipontisuuttakin, rajattomia
lupauksia, kamalia uhkauksia ja pyrkimys sitoa yhteen kimppuun kaikki
aatteet, aikomukset, kunnianhimoiset suunnitelmat ja voimat, joita eli
minua kuuntelevissa ja minuun ja itseensä luottavissa nuorukaisissa.
Meidän piirissämme oli maalaajia, jotka seurustelivat runoilijain
kanssa ja harrastivat runoutta, oli puhtaita kirjailijoita, jotka
samalla olivat tulvillaan kritiikkiä ja historiallisia tietoja, oli
kiihkeitä filosofeja, jotka himoitsivat väittelyä ja ylen mielellään
kohosivat ajatusten korkeuksiin tai painuivat niiden syvyyksiin,
oli pakanallisia koristemaalaajia ja kykenemättömiä mystikkoja, oli
uteliaita tyhjäntoimittajia ja ohjaksettansa järjestelmän-rakentajia,
ja näitä kaikkia varten oli keksittävä sana, vaalilause, päämäärä ja
toivo, joka liittäisi heidät yhteen, järkyttäisi heitä ja vihdoin
tempaisi heidät auttamattomasti toimimaan yhteisessä tehtävässä.

Oli löydettävä nimi, symboli, otsake, joka voisi kerätä yhteen heidät
kaikki: runoilijat ja ajattelijat, maalaajat ja uneksijat. Meidän
pyhien kotoisten, toskanalaisten ja italialaisten nimiemme joukosta
ei löytynyt toista, joka olisi soveltunut tarkoitukseen paremmin kuin
_Leonardo_.

Leonardo oli mies, joka oli paremmin kuin muut parhaimmat kuvannut
arvoituksellisia sieluja ja kallioita ja kukkia ja taivaita, hän
oli paremmin kuin mitkään viisaat kärsivällisesti etsiskellyt
totuutta koneista ja kuolleiden ruumiista, hän oli kirjoittanut
elämästä ja kauneudesta syvemmin sanoin ja mielevämmin kuvin kuin
ammattikirjailijat, hän oli mahdottoman rakastajana uneksinut
maan-ihmisen jumalallisista kyvyistä ja taivaiden valloittamisesta.
Meidän kaikkien mielessä olivat elävänä hänen mietteliäät, laajat
vanhuksenkasvonsa, joista näytti uhoavan ylen suuri tieto, joiden
huulet olivat terävästi painetut yhteen runsaan, hienon ja
kunnianarvoisan parran peittoon; hänen ajatuksensa (jotka oli juuri
siihen aikaan toimitettu köyhimpienkin saataviin) askarruttivat usein
mieltämme. Hänen nimensä siis pyhitti meidän poistumisemme hiljaisuuden
alueilta. Lehden piti saada nimi _Leonardo_ eikä mitään muuta.

Minussa syttyi uusi uskonlieska tänä taistelun aattona, tämän
hillittömän nuorison keskuudessa, joka oli valmis lähtemään mihin
seikkailuun tahansa. Tässä yöllisessä esityksessäni minä tehostin
täyttä ja tietoista pakanuuttamme vuosisataisen laumahenkisen
nazarealaisuuden, sen epämääräisyyden ja pelkurimaisuuden
vastakohtana, tehostin hurjaa individualismiamme (tai, kuten sanoimme,
personalismiamme) sitä solidaristista ja sosialistista mielettömyyttä
vastaan, joka kalvoi silloisen nuorison mieliä herättäen sellaista
kuvitelmaa, että ihminen oli kumouksellinen salliessaan typerän ja
kelvottoman joukkion vetää värittömyytensä rämeeseen, kehnontuneen
ja nöyryytetyn Italian viheliäiseen politiikkaan, oman erikoisen
persoonansa kirkkaine väreineen, ja tehostin vielä sitä leppymätöntä,
toissilmäistä idealismia, jonka nojalla meille filosofeille ei ollut
olemassa ulkomaailmaa, todellisuus ilmeni pelkkänä unen varjona,
kaikkeus oli tajuntamme luoma hajanainen katkelma, kaikki vanhat
totuudet olivat laumaa varten keksittyjä valheita, ristiriita oli ainoa
varma asia, alasrepiminen ainoa ilo ja mielettömyys ainoa valkeus,
ja tämän toisiansa kolhivien pyrkimysten, vaistojen ja reaktioiden
sekasorron yli minä asetin ylimmiksi kukkasiksi ja yhdistäväksi lipuksi
ennakkoluulottomaan älyyn, runouden jumalalliseen voimaan ja taiteen
ikuiseen ihmeeseen kohdistuvan uskon.

Silloin tällöin kohottaessani likinäköisiä silmiäni papereistani näin
edessäni, tummien varjojen ja punervien valovälkkeiden vaiheilla
kumppanieni tarkkaavaiset kasvot, sotajoukkoni järjestymättömät
rivit, ja olin lukevinani eräiden silmistä kiihkeää ja vavahtelevaa
myöntöä, kuulin sen kohisevan korviini kahden-, kolmenkymmenen sydämen
kiihtyneestä sykkeestä, ja lämmin myötätunnon aalto läikähti minuun
päin, tempasi minut kerrassaan mukaansa ja liikutti minua siinä
määrin, että viimeiset lauseet, jotka olin kirjoittanut sointuvimpia
ja hohtoisimpia sanojani käyttäen talvisen keskiyön koleassa
yksinäisyydessä, urkenivat huuliltani ikäänkuin eriskummallisen,
arvaamattoman heltymisen keskeyttäminä ja tukahduttamina. Tunsinko
kenties, että todellinen elämäni — elämäni apostolina ja seikkailijana
— alkoi siinä hiljaisessa huoneessa, noiden tulevaisuuden miesten
edessä, tuona hetkenä, joka oli ylen juhlallinen meille kaikille?

En oikein tiedä, mitä kuulijani ajattelivat raikuvasta ja
liikuttuneesta esityksestäni. Tosiasia on, että melkein kaikki kohta
senjälkeen kirjoittivat nimensä suureen paperiarkkiin, jonka joku
ennakolta varautunut sihteeri oli pöydälle asettanut. Nuorukaiset
puristivat kättäni toinen toisensa jälkeen, ja lehti päätettiin
lopullisesti perustaa. Jokaisen piti uhrata hieman rahoja ja paljon
työtä.



XVI

PALAZZO DAVANZATI


Jokainen meistä joutui maksamaan sotaveroa: kymmenen liiraa
kuukaudessa. Ja kaikki maksoivat. Yritettiinpä eräänlaista hierarkkista
järjestystäkin: me näet valitsimme sihteerin, jonka tuli pitää
huolta unelmamme muovaamisesta todellisuuden muotoihin. Me kävimme
joukolla kirjapainoissa, joiden johtajat ja faktorit silmäilivät meitä
epäluuloisesti, koska huomasivat kokemattomuutemme ja aavistivat
köyhyytemme. Ja vihdoin meidän onnistui hankkia itsellemme ihan oma
huone — oma toimitushuone!

Kuinka kaunis olikaan niinä aikoina Palazzo Davanzati jalosta
kivestä veistettyine korkeine julkisivuineen vastapäätä
rumaa kauppahallirauniota! Keskellä seinää ulkoni komeileva
seitsemännentoista vuosisadan vaakunakilpi vailla kruunua ja ruskeat,
kuperat pinnat tummenneina, ja ylinnä kiersi kaunis avoin loggia,
ilmava, vapaa, firenzeläinen, meille kuuluva, joka lupasi sitä alhaalta
silmäileville ohikulkijoille laajan näköalan yli marmoritornien,
auringonpaisteisten kukkuloiden ja seesteisten taivaiden. Se oli
tosiaankin rahakkaan ja sivilisoidun kauppaherran avara asumus,
yhtä vankka kuin hänen Ranskan ja Levantin pankkeihin sijoittamansa
omaisuus, yhtä synkkä kuin hänen toistaiseksi heltymätön sissisisunsa,
luja ja laaja niinkuin hänen elämänsä hienostuneena humanistina ja
uutterana porvarina. Syynä oli kenties pelkkä nimen varassa tapahtuva
mielleyhtymä, mutta palatsi johdatti aina mieleeni Davanzatin
Tacitus-käännöksen tyylin, sen kohtuullisen, kiinteän ja koruttoman,
mutta silti mehukkaan, elävän ja ytimekkään sanonnan, joka kelpaa
mainittavaksi Machiavellini kielen rinnalla.

Mutta jos olisitte nähneet palatsin sisäpuolen noina aikoina, olisitte
nähneet kaikkialla likaa ja pimeyttä, puolittain luhistuneita portaita,
rapistuneita seinämuureja, puolittain umpeen muurattuja parvekkeita
ja suuren pihamaan täynnä vinoja kulmauksia, haiskahtavia nurkkia ja
hylättyjä laatikoita. Nyt se on puhdistettu, pesty ja uudistettu, ja
siitä on tehty museo luetteloineen ja kultanauhuksisilla lakeilla
varustettuine vartijamiehineen, ja sen näkeminen maksaa liiran,
sillä sen sisäpuolella on kaikki kaunista, sievää ja siistiä:
huonekaluja, joita on hankittu antikvaarisista liikkeistä, suuria
tammisia istuimia, hyvien maalaajien tauluja ja juutalaisilta takaisin
ostettuja seinäverhoja. Kaikki on puhdasta, siroa ja viehättävää ja
nimenomaan muukalaisia, keikareita ja oppineita herroja varten, jotka
haluavat saada käsityksen kunnianhimoisen rihkamakauppiaan korjaamasta
viidennentoista vuosisadan firenzeläisestä talosta. Mutta se ei ole
enää meidän Palazzo Davanzatimme, minun likainen ja kehnontunut Palazzo
Davanzatini, joka oli täynnä elävää elämää ja jossa asui ihmisiä eikä
kudelmia, pieniä pystykuvia ja rahoja, kuten nyt. Ja varsinkaan se ei
ole enää se Palazzo Davanzati, joka muistettavan ensimmäisen kerran soi
suojaa meidän luomuksellemme, oli todistamassa myrskyisiä kiistojamme,
kaksintaistelujemme asehelinää, ilolauluja ja mieletöntä naurua, kun
ensimmäisen kerran kävimme ryntäämään maailman kimppuun.

Olimme vuokranneet siellä huoneen eräältä leppoisalta ja pyylevältä
kunnon mieheltä, joka elatuksekseen valmisti sirkkojen häkkejä ja
parturien uutimia. Huoneemme oli pienenlainen ja hyvin kalustettu? Me
siirsimme sieltä heti pois sängyn, yöpöydän ja lipaston ja jätimme
vain pari pöytää, rikkinäisen ja reikäisen sohvan ja muutamia rampoja
tuoleja. Mutta me tarvitsimme vain muutamia päiviä järjestääksemme
tämän aution porvarillisen asumuksen oman makumme mukaisesti. Isäntämme
näytti häpeevän likaisia seiniä, sillä hän toi meille suuren kimpun
laakerinoksia, jotka kiinnitettiin seiniin tai ripustettiin kattoon.
Me toimme sinne veistoksia ja maalauksia esittäviä valokuvia ja
piirroksia, ja pian havaittiin tummien lehtien lomitse Tizianin
alastomia naisia, Leonardon arvokkaita vanhuksia ja ilkeäin faunien ja
turhamaisten apollojen karkeloivia hahmoja. Seinällä riippui naulassa
kaksi florettia, ja oven yläpuolelle — meillä näet oli oma, yksinomaan
meidän käytettävänämme oleva ovi — oli kiinnitetty levy, johon oli
suuren, punaisen, joka suuntaan käärmeinä kiemurtelevia säteitä
heittävän auringon alle piirretty jumalaisen suojelijamme nimi korein
mustin kirjaimin. Ja siellä, siinä kehnossa, melkein autiossa huoneessa
oli juhla joka ilta. Kaikki tulivat sinne pariksi kolmeksi tunniksi
tapaamaan toisiansa, kiistelemään, juttelemaan ja innostumaan. Kaikki
kelpasi kokouksen tekosyyksi. Luoksemme saapui yhä uusia nuorukaisia,
kiihkeitä ja arkoja. Ystäväni Giuliano ei ollut silloin Italiassa:
minun tarvitsi vain kirjoittaa hänelle kertoen hehkuvin sanoin suuren
suunnitelmamme aloittamisesta, toiveistani ja ensimmäisistä otteluista,
ja hän syöksyi heti keskelle taistelun tuoksinaa joutuen kohta eräälle
johtavalle paikalle.

Käsikirjoituksia alkoi saapua (olipa niissä korjaamista, pyyhkimistä
ja hylkäämistä!), kärsivällisesti leikattiin ensimmäiset piirroslevyt
(kellervään ja kovaan puksipuuhun, jossa kaiverrin, kiukkuisimminkin
piirtäessään, tavan takaa luiskahti pois tummalta uraltansa),
lähetettiin kaikkiin ilmansuuntiin painettuja, lehtemme ilmestymistä
koskevia tiedonantoja (ensimmäinen sotasanoma, jossa jo kaikui iskujen
ja sotatorvien pauhu!). Millainen juhlahetki olikaan se, jolloin
ensimmäiset _korjausarkit_ saapuivat painosta! Ne olivat kosteat
ja kehnolle paperille vedetyt, painomuste oli vielä ihan märkä, ne
olivat täynnä virheitä ja naurettavia väärinkäsityksiä, mutta meidän
silmissämme ne sittenkin olivat kunnian ja maineen taivaallisia
sanansaattajia: olivathan ne ensimmäiset askelemme sillä tiellä,
jonka piti johtaa meidän mykkä joukkomme kohti ihmisiä ja kohti
kuolemattomuutta.

Me tahdoimme luoda lehden, joka oli kerrassaan toisista eroava joka
suhteessa, myöskin ulkoasultansa, ei missään tapauksessa nykyaikainen.
Tavanomaisen valkoisen ja sileän paperin asemesta käytettiin
karkeata, tummaa paperia; mekaanisesti valmistettujen sinkkilevyjen
ja persoonattomien verkkoviivojen asemesta itse valmistamiamme
puupiirroksia, nimikirjoitusten asemesta kuvioita ja symboleita;
runollisia ja sointuvia nimiä tuntemattomien ja epäsointuisten
sukunimiemme sijaan. Ja me työskentelimme kaikin yksimielisesti, jotta
lehtemme ilmestyisi kauniina, rikkaana, omalaatuisena ja yllättävänä
joka kohdaltaan. Ei ollut enää mitään työnjakoa: nähtiin runoilijoita
kirjoittamassa filosofisia tutkimuksia, filosofeja, jotka alkoivat
puuta kaivertaa, oppineita, jotka esittivät lyyrillisessä muodossa
metafyysillisiä oppejansa, maalaajia, jotka yrittivät luoda kritiikkiä
ja teoriaa.

Vallitsi iloinen hämminki ja häilyntä, hermostunut kiihko, ikäänkuin
meidän kaikkien ja jokaisen yksityisen elämä olisi ollut alkamassa
uudestaan, ikäänkuin ihmiskunta olisi parhaillaan herännyt
vuosisataisesta unesta tai päässyt jumalallisesta kurituksesta ja
ikäänkuin maailmankaikkeus olisi odottanut uudestimuovautumistansa.
_Sturm and Drang_-tuntojen tuuli häilytti hiuksiamme, kun istuimme
siinä korjausarkkien tai piirrosten yli kumartuneina tai seisoen,
kasvot punaisina, kiivaasti väittelimme taiteen valtavuudesta,
Michelangelon nerosta tai aineen olemassaolosta. Ja kun sitten
astuimme ulos pimeälle pihalle, syntyi kahakoita ja pidettiin
taisteluharjoituksia, jotka olivat välttämättömät purkaessamme sitä
voiman yltäkylläisyyttä, jonka niiden aikojen kiihtynyt mieliala
loi meihin kaikkiin. Kaikki aseet kelpasivat: floretit, kepit ja
nyrkit. Suoritettiin kamalia hyökkäyksiä, jotka toisinaan päättyivät
verenvuodatukseen, ja lähdettiin kotiin kädet piestyinä ja kasvot
naarmuisina, onnellisina ja nautinnon värisyttäminä, ikäänkuin
ruumiskin olisi saanut luvan päästä osalliseksi hengen juhliin.

Vihdoin odotuksemme loppui. Keskusteltuamme, huudettuamme ja
uurastettuamme kokonaista kaksi kuukautta, ensimmäinen numero
vihdoinkin meni painoon, ja myöhään eräänä iltana, hieman jälkeen
kuuden, ensimmäiset _Leonardon_, numerokasat nousivat palatsin pimeitä
portaita meidän luo, jotka odotimme rauhattomina ja vaieten tuota
kunniakasta hetkeä. Se tapahtui tammikuun neljäntenä 1903.



XVII

HYÖKKÄYS


Lehtemme ilmestyi tosiaankin aikomassamme hahmossa: toisista
kerrassaan eroavaisena. Ja sen elämä muodostui samanlaiseksi kuin sen
toimittajien: epäsäännölliseksi ja harhailevaksi.

Aluksi siinä oli kahdeksan suurta sivua palttinapaperia ja
puupiirroksiset vinjetit. Se ilmestyi joka kymmenes päivä ja käsitteli
kaikkea (politiikkaakin), mutta enemmän taidetta kuin filosofiaa,
ja sen filosofia oli laadultaan niin lyyrillistä, haaveellista ja
eriskummallista, ettei se enää kunnolla muistuttanut omaa itseänsä.
Muutamien kuukausien kuluttua taiteilijat ja kirjailijat lakkasivat
sekä kannatusmaksujansa suorittamasta että töitään antamasta.
Lehtemme kohtasi myötä- ja vastatuntoja (uteliaisuutta, innostusta,
suvaitsevaisuutta) ja sitä luettiin paljon, varsinkin nuorten
keskuudessa, mutta levittäjät puijasivat meitä ja tilaajia ei ollut
sataakaan. Niinpä kävi, että kesän tullen olimme jäljellä vain me,
kaksi filosofia: minä ja Giuliano. Ja me emme vääjänneet. Sanomalehti
muuttui aikakauskirjaksi, sen koko supistui, aljettiin käyttää
millaista kellervää paperia tahansa, numeroita ilmestyi harvoin,
mutta sivuluvultaan suurempia, taide joutui taka-alalle, kirjallisuus
ja politiikka karkotettiin tiehensä ja filosofia tuli vihdoin
yksinvaltiattareksi.

Tietenkin meidän erikoinen filosofiamme, joka nousi kiihkeästi ja
ivallisesti vastustamaan kaikkea perinnäistä filosofiaa, kaikkea
käsikirjojen, professorien ja yliopistojen filosofiaa. Me tahdoimme
kääntää nurin koko filosofian aatteen, luoda ajatukseen runouden
kuvallisuutta ja lennokkuutta ja valaa runouteen ja kirjailijoihin
(jotka olivat mielestämme vihattavia) hiivaa, käyteainetta, ajatuksen
ydinmehua. Filosofian piti jälleen alkaa elää ihmisten keralla, ihan
toisin kuin aikaisemmin. Se oli tähän saakka ollut ratsionalistinen,
ja me vastustimme kaikin voimin intellektualismia; se oli ollut aina
kontemplatiivinen, mutta nyt sen piti muuttua luovaksi ja ottaa osaa
maailman uudestirakentamiseen.

Oli siis mitä pikimmin lakaistava pois se laiskureille, sokeille ja
pelkureille soveltuva filosofia, joka oli siihen saakka rehoittanut.
Niinä vuosina oli Italiassa vallitsevana filosofisena suuntana
positivismi, ja me kävimme heti kiivaasti positivistien kimppuun.
Menneiden vuosien barbaariset vapauttajavaistot alkoivat jälleen meissä
elää ja voimistua: me aloimme raapia, repiä ja rikkoa oikealla ja
vasemmalla, toisinaan pyhän ja ehdottoman oikeamielisyyden mukaisesti,
toisinaan taas liian äkkinäisesti, mutta aina hyvässä uskossa ja
suuren rakkauden yllyttäminä. Kahakat ja taistelut olivat parasta
joka numerossa. Me järjestimme säännöllisiä sotaretkiä mitättömyyksiä
ja kuuluisuuksia vastaan, suunnittelimme oikeita verilöylyjä ja
skolastisten varustusten rynnäköllä valloittamista.

Tämän puhdistustyön ja poliisitoimen ohella meidän tuli ajatella
jälleenrakentamisen periaatteita: metafyysillisiä kaavoja, esitettäviä
ja selitettäviä teorioja, myytillisiä ja pindarisia maailmankäsityksiä
ja ennen kaikkea ohjelmia, ohjelmia ja vieläkin ohjelmia. Ajatuksia ja
pyrkimyksiä oli niin viljalti, ettei ollut aikaa kaikkea kehitellä,
avartaa ja kypsyttää, ja meidän sielulliset suunnanvaihdoksemme olivat
niin nopeat, että olimme tuskin ehtineet kirjoittaa jonkin järjestelmän
tai tutkimuksen ensimmäiset rivit, kun mielessämme jo iti ja kuohuili
runsas määrä uusia suunnitelmia.

Me emme kumminkaan yksinomaan repineet ja hajottaneet; emme suinkaan.
Me yksin Italiassa puhuimme monista meikäläisistä ja vierasmaalaisista
henkilöistä, unohdetuista tai vasta ilmaantuneista, joiden
lausumia nyt kaikki toistelevat, mutta joiden nimeäkään ei kukaan
silloin tuntenut, ja puhuimme heistä kunnioittaen, kiintymyksen ja
innostuksen tuntein. Me olimme ensimmäisinä tai melkein ensimmäisinä
levittäneet tietoa uusista aatteista, huonosti tunnetuista tai vasta
muotoutumassa olevista, koulukunnista, joista kukaan meillä ei
välittänyt ja joita kukaan ei ajatellut. Me valveutimme uudelleen
vanhoihin mystikkoihin kohdistuvan hartaan kiintymyksen, herätimme
monissa nuorissa henkilöissä aavistamatonta taipumusta matemaattisiin
tieteisiin, me esitimme ja pohdimme ongelmia, jotka tuntuivat olevan
ylen etäällä kansallisen kulttuurimme piiristä. Ja ikäänkuin tämän
ennenkuulumattoman ihanteellisen kiihkon eriskummallisen uutuuden
täydennykseksi taide toimi koko asian luonnollisena säestelijänä:
kaiverretut alkukirjaimet, tekstiin kuulumattomat kuvat, värilliset
vinjetit (siinä oli juoksevia hevosia, miekankahvoja, jyviä uhkuvia
tähkäpäitä, jättiläisiä linkoineen ja ritareita, peitset laskettuina)
olivat kuin kukkasade yli vakavan juhlan tai ilon toitotus
vapaaehtoisten tuimasti marssiessa.

Alkuaikoina olimme yksin, ja meidän täytyi lahjoittaa pois melkein
kaikki numeromme. Mutta vähitellen liittyi meihin yhä enemmän
nuorisoa innostuen yritykseemme etäisilläkin paikkakunnilla. Tuli
vanhempiakin, vakavia miehiä, jotka havaitsivat vilpittömän ja syvän
pyrkimyksen bakkanaalisesti hekumoivan idealistisen lyriikkamme ja
parrattomien conquistadorien hurjuuden takaa. Meille lahjoitettiin
rahaa, kirjoja ja artikkeleita. Niinpä kävikin, että taiteellisesti
koristelluilla avaroilla sivuillamme kohtasivat toisensa teräväjärkiset
lombardialaiset matemaatikot ja napolilaiset runoniekat, mainehikkaat
filosofit ja uutterat, erakkomieliset asianajajat, vanhat, ylen
täsmälliset ja ankarat tiedemiehet ja aivan nuoret ylioppilaat,
jotka näkivät nimensä ensimmäisen kerran painettuna. Tilaajia ja
ystäviä kertyi yhä enemmän, kaukana asuvat ulkomaalaiset lukivat
aikakauskirjaamme ja rohkaisivat meitä, italialaiset ja ulkomaalaiset
aikakauslehdet kirjoittivat meistä, joko vastustaen tai ihaillen.

Tuo oli _Leonardomme_ todellinen kulta-aika, jota kesti kaksi vuotta
tai hieman kauemmin. Me olimme kasvaneet sellaiseksi mahdiksi, joka oli
otettava lukuun, kaikkien huomio oli kiintynyt meihin, monet odottivat
kärsimättöminä vihkojamme, jotka olivat tulvillaan aatteita ja kaikuvia
korvapuusteja, muutamissa hämmästys muuttui innostukseksi ja ylenkatse
avoimeksi vihaksi; naisetkin — enimmälti kiihkotunteiset nuoret tytöt —
osoittivat meille, meitä henkilökohtaisesti tuntematta, niin lämmintä
myötätuntoa, että sen voi sanoa muistuttavan rakkautta.

Aikakauskirjamme oli filosofisten virtausten keskuksena ja välineenä,
se oli kaikenlaisten aloitteiden, kokoelmain ja jälkipainosten
lähtökohtana ja esiintyi yksinkertaisimmillekin tavallisten
sanomalehtien lukijoille elimellisenä ja tarkoin rajoitettuna
kokonaisuutena. Me kaksi, jotka olimme sen perustaneet ja luoneet, emme
olleet enää yksin ja tuntemattomia. Nyt alkoi ensimmäisten suurten ja
pienten, taidetta ja filosofiaa käsittelevien kirjojemme julkaiseminen.
Niiden tarkoituksena oli avartaa ja vakiinnuttaa toimintaamme; meitä
kehotettiin kirjoittamaan toisiinkin aikakauskirjoihin ja kutsuttiin
pitämään puheita ja esitelmiä eri paikkakunnille.

Meidän nimemme, jotka aina mainittiin yhdessä kuin veljesten, olivat
jo hyvin tutut nuorison keskuudessa, ja monet vetosivat meihin
pitäen meitä ylösnousseen hengen vapaan uskonnon henkisinä johtajina
ja apostoleina. Me elimme alinomaisessa kiihtymyksen, keksimisen
ja kaikenlaisen toimekkuuden tilassa: joka päivä oli löydettävä
uusia sieluja, luettava uusia kirjoja, oli korjattava loppumattomia
korjausarkkeja, pidettävä yllä polemiikkia, kirjoitettava vastauksia
tuntemattomille liittolaisille ja lujitettava vereksiä ystävyysliittoja.

Nyt meidän elämämme oli todellista elämää, täynnä yllätyksiä ja
väijytyksiä, luovaa, muovaavaa työtä, nousua ylöspäin. Mutta juuri tämä
elämämme kiihkeys ja sen suoma onni se meidät mursi. Kahden vuoden
kuluttua minusta luopui Giuliano, taistelutoverini ja ainoa todellinen
ystäväni, joka siirtyi toisiin liittoihin ja toisiin seutuihin. Minä
jatkoin kumminkin yksinäni, toisia henkilöitä tuli seuraani, ja
aikakauskirjassamme alkoi liikkua toisia virtauksia.

Mutta uudet kumppanini, viimeiset, eivät olleet yhtä innokkaat ja
epäitsekkäät kuin ensimmäiset. Minun omaa mieltäni ahdistivat toiset,
vaarallisemmat haaveet häiriten harkintaani. Minä astelin magian
sumuisen meren rantaa: uskoin löytäväni muinaisesta taikauskosta
ja uudistetuista esoterismeistä jumaluuteen johtavien tikapuiden
ensimmäiset askelpuut. Idealismi muuttui mystisismiksi, mystisismi
okkultismiksi, ja okkultismi olisi voinut muuttua suorastaan
teosofiaksi, ellen olisi ajoissa pysähtynyt.

Tarmo ehtyi vähitellen, hyöky laimeni, ja ulkoapäin tuleva myötätunto
kävi yhä heikommaksi. Aikaisemmasta rikkaasta ja henkevästä
vaihtelevaisuudesta me alenimme kohti pelkästään mielenkiintoisen
sekamelskan tasoa. Ulkoasukin muuttui. Aikakauskirja pieneni ja muuttui
yhä enemmän aikakauskirjaksi; taitehikkaat koristeet, karisivat
pois, ja kirjallisuus ilmaantui jälleen. Henkeni, joka oli häipynyt
rajattoman kunnianhimoisiin haaveisiin, joiden rinnalla muutamat
painetut sivut näyttivät sanomattoman naurettavilta ja joutavilta,
loittoni yhä enemmän työstäni. Sisäiset riitaisuudet ja ulkonaiset
etääntymiset kiiruhtivat lopun lähenemistä. Viisi vuotta minä olin
purkanut mieltäni, kironnut ja haaveksinut — toisten nähden, toisia
varten. Tuo ei minua enää tyydyttänyt: vaiva oli ylen suuri, ja samalla
alkoivat tavoiteltavat päämäärät näyttää minusta liian mitättömiltä.
Sielukin kaipaa monien kukintojen ja satojen jälkeen tilaisuutta
lepäämiseen ja toipumiseen. Minä tunsin uuden kerääntymisen ja uuden
yksinäisyyden tarvetta.

Viisi vuotta kestäneiden ponnistusten, sotien, löytöretkien ja
mielettömien yritysten jälkeen minä _surmasin_ vapaaehtoisesti oman
luomukseni, koko olemukseni rakkaimman lapsen. Oli täysi kesä, elokuu:
viimeinen numero ilmestyi varustettuna julmalla nuolikimpulla ja
tavallisessa veripunaisessa asussaan, mutta oli murheellinen, lohduton
ja painava kuin murhatun rakastajan paarit.



XVIII

PAKO TODELLISUUDESTA


Liiankin paljon muistelmia, liiankin paljon kaipausta! Mitä
merkitseekään tuo menneisyyden värikkyys ja lämpimyys, mitä
merkitsevät nuo ulkonaiset tosiasiat ja tapahtumat? Ne ovat runoutta,
kirjallisuutta, turhuutta. Tärkeä on tässä vain erään sielun historia,
minun sieluni historia eikä jonkin palatsin tai sanomalehden
tarina. Minun ei pitäisi langeta sellaisiin heikkouksiin, ja ellen
häpee siinä määrin, että hävittäisin niiden viimeisenkin jäljen,
niin se tapahtuu siitä syystä, että nekin ovat oireita, todistavat
olemuksessani piilevää pateettisuutta ja sentimentaalisuutta, jota
en kykene tukahduttamaan kaikkein dialektisimpienkaan kohtausteni
kestäessä. Onko mahdollista, etten kykene milloinkaan näkemään ideaa
ilman ruumista ja ilman varjoa enkä kykene käsittämään järjestelmää
muuten kuin aistien, tunteen ja jokapäiväisen käytännöllisen elämän
suoman kokemuksen muodoissa? Minä oivallan yhtä hyvin kuin kuka muu
tahansa, etteivät kuoret, kaarnat, vaatteet ja naamiot ole muuta
kuin kuorta, kaarnaa, vaatteita ja naamioita. Ne eivät ole mitään
enempää, mitään oleellisempaa, syvempää. Kuori putoo, vaatteet
riisutaan, naamiot haalistuvat, ja jäljelle jää käsite, todellisuuden
sisäinen ja häviämätön luuranko. Sen vaatetus on epäoleellista,
muuttuvaista, lyhytaikaista. Toisten vuoksi käytellyt ilmaukset, noiden
henkisten lähetystöjen kulkuneuvot — sanat, puhutut ja kirjoitetut
sanat, lehdet paineltuine sanoineen, lehdet kuvineen, lehdet, jotka
ilmestyvät määräajoin, lehdet, jotka sidotaan pieniksi kirjasiksi,
kirjoiksi, laajoiksi teoksiksi — kaikki ne ovat pelkkiä yrityksiä,
hapuiluja, vilahduksia, kuiskauksia: kieliä, jotka ovat muotoutumassa,
alkuasteillaan, kieliä, joita harvat ymmärtävät ja joita ei kukaan
tahdo tutkia. Jokainen meistä, joka elää todellakin _omaa_ elämäänsä,
— tarkoitan omaa persoonallista elämää, aistillista, älyllistä
ja metafyysillistä — on Aatami, jonka tulee vielä kerran nimetä
kaikki oliot, luoda itselleen sanavarasto ja perustaa kieli. Isien
sanat saavat hänen huulillaan toisen tuoksun, toisen soinninsävyn
ja sävelkorkeuden, toisen merkityksen. Hän puhuu valosta, ja hänen
mieleensä nousee pimeyden kuva, ja joka kerta, kun hän lausuu jonkin
yksinkertaisen ja tavallisen sanan, kaikkein yksinkertaisimman,
tavallisimman ja jokapäiväisimmän, — esimerkiksi sanan _ihminen_ —
hänellä on mielessään _oma_ ihmisensä, joka totisesti ei ole tuo
kadunkulmauksessa seisova ihminen, ei myöskään Platonin eikä Jumalan
ihminen, vaan hänen oma ihmisensä eikä mikään muu: hänen ihanteensa,
hänen tyyppinsä, hänen unelmansa, ihmisen myytti ja perikuva!

Ja jokaisen täytyy käsittää oma itsensä jälkeenpäin, kun se jo kuuluu
menneisyyteen ja iäksi kuolleisiin toisten kuolleiden joukossa,
kaikkien niiden minuuksiemme keralla, joita joka päivä surmaamme
unohduksen hitaasti tappavalla myrkyllä, ja kun sitten tahdomme
jälleen puhua hänestä, jota ei ole enää olemassa, meidän tulee
aloittaa omaksumalla hänen sanastonsa, kielioppinsa ja sielullinen
syntaksinsa; ja silloin ei auta kaivella niitä riepuja, jotka ovat
muinoin olleet hänen juhlapukunansa, tai tavailla niitä lausumia,
jotka hän aikoinaan saneli merkitäkseen muistiin (toisin sanoen:
tehdäkseen jähmeiksi, liikkumattomiksi: surmatakseen) intuitioitansa ja
pakenevasta ikuisesta saavuttamiansa häipyviä voittoja. Ruumis, aine
ei riitä: me etsimme henkeä, syvyyttä. Ja ellei siitä käy luominen
maalausta, — tyydymme geometriaan. En tahdo sentimentaalisena solistina
puhua omasta itsestäni. Haluatteko anatomista tutkimusta? Tehkää
mitä tahdotte: nylkekää, leikelkää ja kiskokaa liha irti luusta. Se
on minun ruumiini, minun lihani — mutta missä on elähdyttävä henki,
muovaava aate? Näistä pölyisistä muistelmistako, tästä laatikkojen
pohjalle jääneestä rihkamasta, näistä paperilehdistäkö, joita jo
peittää kymmenvuotinen home? Älkää huoliko etsiä: minä en ole siellä.
Minä yksin tiedän sanoa, mikä oli ajatusteni sisimpänä ytimenä tuona
kirjoittelun, pannajulistusten, hyökkäysten, vastahyökkäysten ja
meluisan apostolitoimen myrskyisenä aikana. _Sturm und Drang_ on mennyt
(se on pelkkää historiaa, tarinaa, maalausta), mutta tuon sekasorron
ja myrskyn lähde on siinä itseydessäni, joka säilyy, katoamattomassa,
absoluuttisessa itseydessä, joka koskettaa ikuisuutta ja jonka _täytyy_
olla siinä osallisena.

Ajatukseni sisimpänä ytimenä oli tuona aikana _pakeneminen
todellisuudesta_ — kieltäytyminen todellisuuden hyväksymisestä,
todellisuuden torjuminen. Radikaalinen pessimismi ei ollut enää
maailmankatsomukseni äärimmäisenä ja ainoana loppupisteenä, ja minä
olin jo aikoja sitten luopunut aikeestani ehdottaa kauhistuville
ihmisille yleistä, vapaaehtoista myrkkykuolemaa. Kosmillinen tuskani
oli kumminkin teoriana peräännyttyään muuttunut pysyväiseksi
mielentilaksi, häviämättömäksi pohjasakaksi vereeni ja sieluuni.
Minä en enää sitä itselleni määritellyt, mutta se väritti jokaisen
käsitteeni. »Ei synny mielessäni ajatusta, johon ei kuoleman taltta
ole iskenyt merkkiänsä», kirjoitti vanha Michelangelo, ja minussa ei
syntynyt yhtäkään olioihin kohdistuvaa mielikuvaa, jossa ei ollut
ylenkatseen katkeraa sivumakua. Sanotaan, että toivehikas seesteisyys
kuuluu nuorisolle. Se ei ole totta — ei ainakaan kaikissa tapauksissa.
Sillä jokaisella nuorukaisella, joka lähestyy elämää sen itselleen
valloittaakseen ja joka ei ole sielultaan auttamattomasti eläimellinen,
on mielessään suurenmoisia odotuksia ja suunnitelmia ja niin syvä
pian koittavaan ihanuuteen ja jumalallisen voiman saavuttamiseen
kohdistuva vakaumus, että todellisuus sellaisenaan, elämä tavallisessa
muodossaan, välttämättä ilmenee hänelle alinomaisena pettymysten
korvapuustisarjana. Hän on odottanut pääsevänsä paratiisiin ja
havaitsee joutuneensa helvetin löyhkäisimpään kehään; hän on luullut
tapaavansa veljiä, jotka ojentavat hänelle kätensä, ja löytääkin lauman
ahnaita eläimiä, jotka hiovat hampaitansa ja hyökkäävät kimppuun; hän
on kuvitellut elämän tarjoutuvan moitteettomana kivenä, hienojyväisenä
marmorina, johon hän voi tahtonsa kovalla taltalla iskeä kuvansa, ja
saa sensijaan käteensä liejuista ja lokaista taikinaa, jota ei käy
muovaaminen ja joka ei säily missään muodossa.

Liiallista ihanteellisuutta, sanovat viisaat, jotka ovat totuttaneet
nenänsä tunkioon. Epäilemättä: monien nuorten kuoleman aiheuttajana
on tuo »liian paljon» eikä se pieni lyijymäärä, joka lävistää heidän
rintansa. Mutta minä vakuutan, ettei tosiaankaan ole mitään varmempaa
kitukasvuisen sielun merkkiä kuin se, että ihminen on tyytyväinen
kaikkeen. Seesteisyys voidaan saavuttaa vasta nuoruuden mentyä, kun
ihminen lakkaa kiertelemästä olioita ja pyrkimästä niiden ytimeen
hakien lohtua rajattomaan turhuuteen maistamalla palaamattoman tuokion
makeutta.

Minussa eli niinmuodoin tuona aikana todellisuuteen kohdistuva
voimallinen vastenmielisyys. Minä en hyväksynyt olemistoa sellaisenaan.
Suhtautumiseni oli ylenkatseellinen ja ylpeä kuin maalliseen helvettiin
heitetyn titaanin. Minä pyrin kieltämään todellisuutta ja todellisuuden
jäljennöksiä, ylenkatsomaan todellisuuselämän lakeja ja luomaan omin
neuvoin, omalla tavallani, toisenlaisen ja täydellisemmän todellisuuden.

Mitäpä muuta olikaan tuo ihmisiin ja dogmeihin kohdistuva anarkistinen
raivokkuuteni ja julkea töykeyteni kuin mennyttä, määrättyä,
mainehikasta, kuriin totutettua ja säännönmukaista kohtaava
vastavaikutus? Mitäpä muuta olikaan hulluus ja mielettömään suuntautuva
kiihkeä taipumukseni kuin kaiken typerän, tavallisen, terveen
ihmisymmärryksen aiheuttamaa inhontunnetta? Ja etiikan sääntöjen, hyvän
kasvatuksen, suurten joukkojen epäjumalien, viisaanvarovien menetelmien
ja porvarillisten hyveiden halveksiminen, mitäpä se olikaan muuta kuin
muuttumattoman, kirotun tosiasian, kaikkien huomioonottojen, kaikkien
siteiden ja kaikkien uskonoppien aiheuttamaa uupumusta?

Minä taistelin positivismia vastaan, koska positivistit esiintyvät vain
todellisuuden kuuliaisina toteajina; — minua innostutti idealismi, ja
minä kehittelin sen äärimmäisiin johtumiinsa, koska tuo hengen ehdoton
tehostaminen ja mahdollisuus epäillä oman ruumiinsakin olemassaoloa
houkutteli minua eriskummallisuudellaan. Nykyisyyttä vihaten minä
sulkeuduin kammiooni muutamien harvojen nerokkaiden vainajien keralla;
olevaista vihaten antauduin haaveisiin, ihmisiä vihaten etsin maaseudun
yksinäisyyttä ja kasvien vaiteliasta seuraa. Mieluisin tunnussanani oli
siihen aikaan _vapautuminen_. Vapautuminen läheisestä ja etäisestä,
nykyisestä ja tulevaisesta, tästä samoinkuin tuostakin: vapautuminen
kaikesta...

Minä tahdoin riisua itseni ja muut: palata täydelliseen alastomuuteen,
radikaalisen ja universaalisen ateistin kaameaan vapauteen, ja kun
minusta sitten näytti siltä, kuin olisin ihan alaston, kuin tämän
maailman murheet ja mietteet eivät enää kuuluisi minulle, tahdoin käydä
rakentamaan omaa maailmaani. Välineitä minulla oli kaksi: henkinen
tarmo ja haaveellisen ilmiloitsiminen — tahto ja runous.

Kuuluisa pragmatismi, mikäli se oli tutkimusohje, etenemistä sääntelevä
varovaisuustoimenpide ja menetelmän hienonnus, ei minua suuresti
liikuttanut. Minä tähtäsin kauemmaksi. Minussa alkoi jo silloin
itää se haave, että voisin tulla ihmeitten tekijäksi: tarve, halu
puhdistaa ja terästää henki siinä määrin, että se kykenisi välineittä
ja välittömästi vaikuttamaan olioihin ja siten kohoamaan ihmeen ja
kaikkivoipaisuuden korkeuksiin. Viljelemällä »uskomisen tahtoa» minä
pyrin »toiminnan tahtoon» — toiminnan mahdollisuuteen. Mitäpä, jos
tahto kykenisi avartamaan valtakehänsä oman ruumiin rajoja kauemmaksi
ympäröiviin olioihin — jos se voisi käytellä kaikkeutta ruumiinansa,
jonka jokainen osa tottelisi sitä niinkuin nyt nämä muutamat
lihaskimput! Minä olin ottavinani lähtökohdakseni jonkin loogillisen
säännön (pragmatismin), mutta salaisin mieleni isosi ja janosi
ainoastaan jumaluutta.

Samanlainen vaisto johti minut taiteeseen. Minä en voinut sietää
kirjallisuutta: minua inhotti kaikki se valheellisuus, hienous,
teeskentely, asettelu ja koristelu, mikä siihen käsitteeseen sisältyi.
Ja vaikka olinkin hartaasti kiintynyt eräisiin jo manalle menneisiin
runoilijoihin, tunsin kumminkin voittamatonta vastenmielisyyttä niitä
henkilöitä kohtaan, jotka toisten huviksi ja omaksi hyödykseen parsivat
kokoon runoja, kertomuksia ja romaaneja.

Filosofia näytti minusta paljoa jalommalta ja ylhäisemmältä kuin
taide. Mutta juuri filosofia johti minut taiteeseen. Saadakseni
ilmaistuksi eräitä ajatuksiani kiihkeämmin ja tehokkaammin aloin
käytellä kohtuullisesti kuvia, yrittelin myytillistä esitysmuotoa,
siirryin myytistä legendaan, aloin sommitella keskusteluja ja näkyjä
ja sovittaa niihin runouden ja perintätiedon tarjoamia tyyppejä,
jotka pian alkoivat elää omaa elämäänsä, puhua, mitä itse halusivat,
ja kietoutua seikkailuihin omin päin. Minä johduin, itsekään oikein
tietämättä miten, lyyrillisistä purkauksista todelliseen, varsinaiseen
kertomukseen, ja aate, joka oli ollut kaikki kaikessa, muuttui erääksi
mielikuvituksen käyttelemäksi ainekseksi. Kävi ilmi, että synkät
mielihauteeni, pettymysteni aiheuttama katkeruus ja apostolimieleni
hillittömyys tulivat paremmin ja voimallisemmin ilmaistuiksi näissä
epämääräisissä runollisissa teoksissa. Niin syntyi vaiheilleni
tahtomattani kokonainen haaveellinen maailma todellisen maailman
vastapainoksi, tyyssija, jonne voin vetäytyä itkemään ja muistelemaan
ja jossa olin kaikkien lakien siteistä vapaa herra ja kuningas. Sinä
aikana opin tuntemaan meidän päiviemme kalpean Demonin, silloin
kuuntelin sairaan aatelismiehen ja Thulen kuningattaren tunnustuksia,
silloin kuulin kiusatun Hamletin huokaukset ja Giovanni Buttadeon
ja Giovanni Tenorien luottavat lausunnot. Vaikka astuivatkin esiin
epätodellisen varjosta, he näyttivät minusta elävämmiltä kuin ne elävät
olennot, joiden askelet kaikuivat viereltäni, ja vain heidän seurassaan
minun suotiin ymmärtää ja saada osakseni ymmärtämystä, rakastaa ja
saada rakkautta. Se oli himmeä ja suljettu maailma, jossa varjo
vallitsi valoa ja arkipäiväisyys uhosi traagillisuutta, maailma, jonka
asujaimina oli kalpeita, harhakuvitelmista vapautuneita nuorukaisia,
olentoja, joita riivasivat ja kiduttivat päähänpiintymät ja äkilliset,
odottamattomat kauhun näyt, maailma, jossa teot olivat harvinaiset,
mutta ajatukset kiersivät vihureina, ja jossa todennäköisen ja
kuvitellun, elämän ja kuoleman raja häipyi epämääräiseksi. Se oli
erikoinen maailma, _minun_ maailmani, tosin himmeä ja kaamea, mutta ei
kumminkaan _tämä_ maailma, kaikkien ihmisten maailma.

Siten valmistautuessani muovaamaan ja muuttamaan todellisuutta
jalostetun tahtoni suorittamien ihmeitten nojalla, minä loin itselleni
vähitellen tyyssijan väliaikaiseen todellisuuteen, jonka asujaimina
olivat unien kuuliaiset haamut. Runouden tikapuut johtavat jumaluuteen,
ja taiteellinen työ merkitsee luovan työn alkua. Tänään runoilija ja
profeetta — huomenna kenties Jumala!



XIX

KUOLLEET VELJET


Minä en hyväksynyt todellisuutta. Ei ole sanoja, jotka ilmaisevat
paremmin fyysilliseen, inhimilliseen ja ratsionaaliséen maailmaan
kohdistuvaa inhoani, maailmaan, joka minua painosti eikä jättänyt
riittävästi ilmaa ja avaruutta levottomille siivilleni. Mutta nuo
sanat eivät kumminkaan lausu asiaa niinkuin tahtoisin; ne eivät
ilmaise, eivät valaise kaikkea. Minä en tahtonut _tätä_ todellisuutta,
mutta syynä oli se, että vaadin itselleni _toista_ (puhtaampaa,
täydellisempää, autereisempaa, jumalaisempaa) ja ponnistelin parhaani
mukaan, jotta tuo kaivattu henkinen ja sopusointuinen maailma astuisi
ilmi niinkuin kuvapatsas, jonka taiteilijan silmä näkee äsken vuoresta
lohkaistussa karkeassa paadessa ja jonka hän tahtoo siitä esiin
kirvottaa. Minä en hyväksynyt tavallista, pinnallista todellisuutta,
koska tavoittelin parempaa, todempaa, syvempää todellisuutta; minä
kielsin menneisyyden ja kielsin nykyisyyden suunnatakseni katseeni,
kaipuuni, koko sieluni kohti arvokkaampaa ja ihmeellistä tulevaisuutta.

Tuon sanottuani en ole vieläkään sanonut kaikkea: mielessäni on
kuin omantunnon syytös, jota en osaa vaimentaa. Minä kiellän
menneisyyden — mutta eivätkö menneisyyteen kuulu ne suuret henget,
ne haudatut, mutta silti elävät ja läsnäolevat veljeni, jotka ovat
minua lohduttaneet yksinäisyyden ja maanpaon vuosina, jotka ovat
opastaneet minut vapautumisen tielle ja ovat antaneet minulle ne
ajatukset, kuvat ja sanat, jotka parhaiten edustavat todellista
minuuttani, ne henkilöt, jotka ovat tehneet minut, olinpa pieni tai
suuri, sellaiseksi kuin olin ja sellaiseksi kuin olen? Eivätkö he
ole olleet seuranani unettomina öinä, eivätkö he ole lohduttaneet
minua levon hetkinä, innostaneet minua taistelussa, eivätkö he ole
olleet parempien päivieni rohkaisevia varjoja? Yksin heitä minun on
kiittäminen siitä, että inhoan keskinkertaisuutta ja kiihkeästi kaipaan
täydellisyyttä, sankarillisesta tyytymättömyydestä ja ensimmäisestä
korkenemisvirikkeestä. He antoivat minulle tikapuut pakoa varten,
keihäät kapinaa ja rautakanget hajoitustyötä varten, vieläpä sen
ajatuksen, että on olemassa taivaallisempi olemista ja onni vailla
rasitusta ja saastaa. Kuinka voisinkaan kieltää heidät kieltämättä
itseäni ja elämäni parhainta osaa?

Minä hyväksyinkin heidät tosiaan, ja vielä enemmänkin: etsin heitä ja
rakastin heitä syvemmin kuin poika voi rakastaa rakastavaa isäänsä ja
olin kiintynyt heihin hellemmin sitein kuin veli voi kiintyä vanhempaan
veljeen. Nämä kuolleet ja seutuni kukkulat, nämä kuolleet ja vainajani,
nämä kuolleet ja minun etsivä henkeni — oliko siinä ristiriitaa? Eipä
suinkaan. Juuri tämä menneisyyteni osa (nämä kuolleet ihmiset, minun
mestarini ja liittolaiseni) opettivat minut ylenkatsomaan kaikkea
ja soivat minulle voimaa ja oivallusta päästäkseni siitä pois. Minä
hyväksyin nimenomaan sen osan, joka teki jäljelle jäävän minulle
mahdottomaksi. Minä rakastin heitä, koska he yllyttivät minua vihaan;
minä liityin heihin senvuoksi, että he auttoivat minua pakenemaan.

Mutta miksi tässä itseäni puolustelen? Kun asiaa oikein ajattelen, ovat
kaikki puolustelut ainoastaan omaehtoisen myötätunnon ja alkuperäisen
kiintymyksen jälkeenpäin tapahtuvaa ovelaa selittelyä. Minä viihdyin
heidän ja vain heidän seurassaan, näin maailman heidän näkijä-silmin,
ajattelin heidän ajatuksiensa vaikutuksen alaisena; he olivat minulle
yhtä välttämättömät kuin leipä, ilma ja vesi, kuin kaikki nuo kauniit,
puhtaat ja parhaat asiat, jotka eivät maksa mitään ja joita vailla
emme voi elää. Minä rakastin heitä, sanalla sanoen, enemmän kuin voi
rakastaa naista, sillä nainen suo meille ainoastaan kasvot ja sielun,
mutta he soivat minulle kymmenen sielua, tuhat sielua: sielun iloa ja
sielun murhetta varten, sielun voittamista ja sielun pyhitystä varten.
Minä rakastin heitä sanomattomasti, mielettömästi, hillittömästi.
Enkö ole jo sanonut, että olen aina tavoitellut suuruutta? Että olen
aina tahtonut — miten pieni, vaivainen ja mieletön lienenkin ollut
— olla suuri, tehdä itsestäni suuren? Ainoastaan heidän, ainoastaan
nerojen seurassa voin löytää ja tuntea koko sen kaipauksen, joka kantoi
minua kohti korkeuksia, tasankojen eläimellisen joukkion yläpuolelle.
He antoivat minulle sen ravinnon, joka yksin minulle sopii, he
oikeuttivat kaikki vaistoni, ajoivat minua eteenpäin, kun aloin uupua,
he hymyilivät minulle muotokuvien kuollein silmin, kun puristin
mustaa kynääni laihojen sormieni väliin yrittäen hajanaisin käsialoin
selvitellä jotakin aatetta tai esittää jotakin unikuvaa.

Minä tunsin heidät niin läheisiksi, että pidin heitä kerrassaan
ominani; he olivat niin elävinä mielessäni, etten ajatellut heitä
vainajiksi, ja jos joskus muistinkin, että heidän ruumiinsa olivat jo
maaksi maatuneet ja että heidän äänensä olivat ainiaaksi vaienneet,
minut valtasi suru siitä, että olin menettänyt heidät ennen aikojansa,
siitä, etten ollut tullut aikaisemmin maailmaan enkä oppinut tuntemaan
heitä. Milloinkaan muulloin en ole niin kiihkeästi vihannut kuolemaa.
En ole rakastanut ketään elävää, puhuvaa ihmistä niinkuin noita
kuuluisia vainajia, jotka lepäävät marmorin ja vuosisatojen peitossa.
Ja toisinaan minusta on tuntunut, että he olivat ihan lähelläni,
huoneessani, tai että kohtasin heidät rakkaimmilla poluillani
solisevien jokien tai rappeutuneiden muurien vaiheilla, ja silloin olen
yrittänyt puhua heille ja tunnustaa koko sen tunteiden kiihkon, joka
eli minussa, yksinäisessä rakastajassa. Mutta he silmäilivät minua
vaieten ja häipyivät pois, jos aioin heitä lähestyä.

Ne kirjat, joista ensimmäisen kerran opin tuntemaan heidän rakkautensa,
heidän ajatuksensa ja vihansa, ovat vieläkin eloisina muistissani
väreineen ja muotoineen ja kirjaimineen, vieläpä tahroineen ja
taitettuine kulmineenkin, niin eloisina, etten voi niitä milloinkaan
unohtaa. Ja tämä ei suinkaan ole pelkkää hempeätunteista leikittelyä
menneen rakkauden muistoilla! Ne ovat todellisia pyhäinjäännöksiä,
muistoja elämäni kauneimmilta ajoilta: halpoja, paksuja nidoksia,
huonosti painettuja ja täynnä virheitä, stereotyyppipainoksia, joiden
hinta oli pari soldoa nidokselta, pieniä antikvaarisia kirjoja,
joissa oli ylen runsaasti muste- ja lyijykynäviivoja, käpertyneitä
ja kuluneita nidoksia ja tanakoita nahkaniteisiä teoksia, joita
säilytettiin erikoisen huolellisesti pyhinä esineinä.

Muistanpa myös, missä ympäristössä ja minä hetkinä sammutin niistä
janoani ja tunsin ne läheisimmiksi ja omimmiksi niiden ilmetessä
minulle kirkkaimmassa ja räikeimmässä valossa. Dante liittyy
muistissani kesäisiin aamuhetkiin, jotka vietin pienellä kivipenkillä
korkeudessa kuunnellen sameavetisessä altaassa solisevaa uneliasta
suihkulähdettä. Shakespeareä olen lukenut ensimmäisen kerran myöhäisinä
talvi-iltoina, kylmässä ja koleassa huoneessa, kynttilän valossa;
Baudelairen olen käsittänyt Cascinen syksyisimmillä ja autioimmilla
lehtokujilla Arno-joen koristaessa aaltojensa hopeata purppuralla
auringonlaskun juhlaa varten; Shelley palauttaa mieleeni pienen polun
keväisessä akasia- ja saarnilehdossa, missä olen korkein äänin laulanut
Prometeuksen rinnasta kirvonneet tuskallisimmat kiroukset; Taine vie
minut takaisin kirjaston valtavaan saliin, jonka suurten pölyttyneiden
ikkunoiden kylmässä valossa väikähti toisinaan valkoisten kyyhkysten
lento; Stirnerin Ainoata olen mietiskellyt jossakin muurikomerossa,
tiilikivipenkillä, jalkojeni alla pehmeä nurmimatto ja suitsutuksen
tuoksu vaiheillani, jonkin kirkon vierellä, kukkulan laella, tuuhean
lehmuksen ilmavassa varjossa, ja Zarathustran säkeitä olen lausuellut
kiviseinän takana, jonka olin itse rakentanut suojakseni, lähelle
paimenmajaa, tuulisen Pratomagnon nurmisille ja yksinäisille ylänteille.

Mutta eivät ainoastaan nuo olleet kumppaneittani kammiossa valvoessani,
miettien käyskellessäni ja ihanasti levätessäni yrttien keskellä,
taivaankannen alla. En unohda yhtäkään teistä, kahdeksantoista-,
kahdenkymmenen- ja viidenkolmattavuotiaan sydämeni ystävistä, ja te
kuljette ohitseni toinen toisensa jälkeen tuoden mieleeni jonkin
päivänmäärän, jonkin maiseman, jonkin säkeen tai ajatuksen muiston.
Kaikille teille minulla on velka maksettavana, velka, jota yritän nyt
suorittaa pienin erin, kokien siirtää toisiin edes kipinän sitä henkeä,
jonka olette herättäneet ja ylläpitäneet minussa.

Ennen kaikkea olen velassa teille, te runoilijat, jotka Saatanan
tavoin veitte minut vuorten huipuille ja kuiskasitte korvaani: Katso,
kaikki tuo rikkaus, raikkaus ja kauneus voi olla sinun, kunhan näet
sen ja käsität! Sinua, taatto Dante, kiitän paratiisin kaipauksesta
ja jalon vihan rajusta ja plebeijisestä riehunnasta, sinua, veli
Leopardi, auttamattoman murheen hekumasta ja ihmisten naurettavan
kehnouden kirkkaasta, armottomasta näkemisestä, sinua, Shelley,
sydänten sydän, jonka minun mereni ahmaisi kuin jumalan, kiitän luonnon
pateettisesta sieluttamisesta, kultahohteisen maailman hienosta
runsaudesta ja kukistettuihin titaaneihin kohdistuvasta myötätunnosta,
sinua, veljellinen Baudelaire, luonnottomasta ja unohtumattomasta
taipumuksesta kirouksiin ja lihan elämän viheliäisiin kuiluihin,
vailla ulospääsyä ja vailla taivasta, ja jokapäiväisen halpamaisuuden
hurmioiseen kirkastamiseen, sinua, Heine, surun raikuvasta naurusta,
surun, joka ei tahdo näyttää kasvojansa, ja erilaisten mytologisten
pelinukkien hilpeästä puhkomisesta, sinua, varhaisen nuoruuteni
Walt Whitman, meren suurten joukkojen ja ihmiselämän avarasta
hengityksestä ja liikutetun ylevämielisestä kaikkien olentojen
ja kaikkien kansojen syleilemisestä, sinua, Maremman Carducci,
lepoon paneutumattoman jalopeuran voimallisista hyökkäyksistä ja
pohjoisten rajutuulten, leppymättömän kumoushengen, sotahuutojen ja
Italian suuruuden kaipuusta. Ja voinko sanoa, mitä kaikkea olenkaan
velkaa Shakespearelle, mitä kaikkea Goethelle? Olivatko he pelkkiä
runoilijoita, draamojen, murhenäytelmien ja mysteerien sepittäjiä?
Eivätkö he opastaneet minua tuntemattomiin maailmoihin, rajattomille
näkymöille, ruumiillistuneiden aatteiden, keskustelevien sankarien
ja onnellisten saarten ihmeitten keskelle; enkö oppinut heiltä, että
elämä on unennäköä ja unennäkö todellisuutta, ja etteivät vakavimmat,
kaameimmat ja kirkastavimmat ajatukset ole filosofien teoksista
löydettävissä? Enkö keskustellut useita kertoja kalpean Hamletin kanssa
ja etsinyt todellista elämää tohtori Faustin keralla? Eivätkö he
olleet, toinen yhtä hyvin kuin toinenkin, olemukseni eläviä ja läheisiä
osia?

He kohtasivat silloin kenties Don Quijoten ja Idiootin ja toisinaan
Julien Sorelin ja Peer Gyntin, mutta useammin tohtori Teufelsdroeckin
Didimo Chiericon ja Filippo Ottonierin seurassa. He ovat minut
luoneet, he minua tukevat, he innoittavat minua. Cervantesilta
olen saanut mielettömän ihanteenkiihkon ja Sancho-heimon karkeaan
terveyteen kohdistuvan ylenkatseen, Dostojevskiltä onnettomiin
suuntautuvan pyhän ja mielettömän rakkauden ja kaamean viehtymyksen
sisäisiin murhenäytelmiin, Stendhalilta stoalaisuuden, jonka
kannattaja kirkkaasti havaitsee maailman oliot, ja taipumuksen
siveään salaperäisyyteen, Ibseniltä oman itseyden kunnioittamisen,
etsinnän ja tehostuksen, Carlyleltä hengen keksimisen vertauskuvasta
ja eittämisessä piilevän myönnön havaitsemisen ja harjoittamisen,
molemmilta italialaisilta veljiltä apeamielisen, kontemplatiivisen
leikinlaskun, joka tuskin kykenee pidättämään nyyhkytystänsä.

Mutta miksi ei ole tässä mainitsemieni henkien sarjassa ennen
kaikkea Poe, joka opasti minut kauhujen ongelmien luo, ja Novalis,
jonka voimamystisismi minua viehätti? Entä filosofit? Platon:
kauniita nuorukaisia, notkeamietteisiä vanhuksia, myyttejä ja
sofismeja, pitoja ja pylväskäytäviä meren rannalla. Berkeley: Ila
ja Filonoous, jotka tuhoavat yleismielteet ja aineen astellessaan
englantilaisen puiston aamuisessa sumussa. Schopenhauer: ajatuksen
ja tuskan, tahdon ja alistumisen keksiminen. Nietzsche: aurinko
ja hävitys, ylhäisiä, valkeita vuoria ja vapautuneen neron hilpeä
karkelo. Stirner: dialektinen anarkia, kaamea yksinäisyys, egoismin
julistaminen ja aran ihmisen kaunopuheinen äärimmäinen kapina. Mutta
ennen kaikkea olen ajattelijoiden joukossa rakastanut tavanomaisuuden
tuhoajia, ennakkoluulottomia ihmistuntijoita, sankarillisia ja
tyyniä harhakuvitelmista vapautuneita, niitä, jotka raaputtelevat
idealismin freskoja paljastaen niissä piileviä kipsillä täytettyjä
ontelolta ja kaapivat pois hopeapinnan, jotta lyijystä maksetaan
lyijyn hinta. Minä rakastin ankaran järjen miehiä, ihanteettomia,
ihmiskunnan älyllisiä tullimiehiä. Etenkin ranskalaisia: Montaigneen
viisasta epäileväisyyttä, Diderot'n säihkyvää ja suitsuvaa laatua,
Täinen läpikuultoista ja henkevää kaavamaisuutta, vieläpä Voltairen
tulista skeptillisyyttä, Brewsterin moraalista polyteismiä ja Remy de
Gourmontin naturalistista kyynillisyyttä.

Tämä oli minun maailmani, todellinen kotimaani ja veljieni seura.
Tämän jumalaisen sisäisen kaupunkini taustana olivat Leonardon
vuorijonot, muistomerkit olivat Michelangelon sankareita, voittajinakin
murheellisia, ja tauluissa väräjöivät Rembrandtin valot ja varjot.
Siellä kaikui tavan takaa Bachin sonaattien juhlallisia kadensseja,
Beethovenin sinfoniain kiihkeimpiä tahteja ja Wagnerin kuorojen
sankarimotiiveja. Ainoastaan näiden ajatusten, kuvien ja sävelten
keskuudessa tunsin olevani maailmassa, joka oli arvoiseni.



XX

ELÄVÄT VÄHÄPÄTÖISET


Suuriin kohdistuvaa rakkauttani voimallisempi oli kumminkin elävien
vähäpätöisyyksien halveksiminen. Minä halveksin niitä kaikkia: niitä,
jotka tunsin, ja niitä, joita en ollut milloinkaan edes vilahdukselta
nähnyt, niitä, jotka minua häväisivät ja niitä, jotka osoittivat
minulle äänekästä suosiota, niitä, jotka tulivat minua vastaan ja
niitä, jotka minua karttelivat.

Minä en pitänyt ketään vertaisenani — kolmea tai neljää viha- ja
seikkailutoveria lukuunottamatta. Kukaan ei näyttänyt minusta kyllin
arvokkaalta toimimaan tuomarinani tai edes seisomaan vieressäni. Uskoin
tosiaankin olevani ainoa ennakkoluuloista ja silmänkaihtimista vapaa
olento, ainoa olento, jonka päässä ei vallinnut erehdys, typeryys ja
eläimellisyys, ainoa, joka kykeni paljastamaan petoksia ja kukistamaan
vallananastajia, karkoittamaan vanhojen jumalien ja nykyaikaisten
houkkioiden koko Walhallan, riisumaan jokaisesta asiasta, jokaisesta
aatteesta tottumuksen ja sovinnaisuuden parittajaverhot, vapauttamaan
ihmiskunnan sitä kahlehtivasta häpeällisestä hengenorjuudesta. Minä
tahdoin vapauttaa (ja niinmuodoin mielestäni auttaa) juuri niitä,
joita halveksin, ja halveksin heitä nimenomaan siitä syystä, etteivät
he olleet vapaat, ja juuri sen vuoksi, että olivat halveksittavia,
tahdoin heidät vapauttaa. Tahdoin kohottaa heidät omaan tasooni enkä
suinkaan painua heidän olokannallensa. Saadakseni heidät ihmisiksi
opetin heidät tietämään, että olivat eläimiä; rakkauttani osoittaakseni
heitä rankaisin. Jos laskeuduin heidän luoksensa, tein niin vain
heitä kurittaakseni, omaksi huvikseni. Tahdoin saada heidät itseni
arvoisiksi, sen ihanteeni arvoiseksi, joka edusti ihan vapaata, ihan
henkiseksi muuttunutta ja kaikkeen uskoon epäuskoisesti suhtautuvaa
ihmiskuntaa. Karun kasvattajan tavoin menetellen en yrittänyt viehättää
heitä soitannolla ja muulla sulolla, vaan koetin heitä herättää,
ravistella, kiihdyttää. Näinä aikoina olisin voinut kirjoittaa elämäni
otsalauselmaksi Petrarcan säkeen:

    Olen tullut vain toisia herättämään.

Mutta minä en tahtonut herättää heitä hyvyydellä ja hyväilyillä:
tahdoin heitä ravistaa, tarttua rinnuksiin ja työntää vasten seinää,
jotta tämän kovakouraisen herättämisen aiheuttama viha ja häpeä
saisi liikkeelle heidän tarmonsa, läikähdyttäisi heidän miehekästä
ylenkatsettansa. Minä käsittelin ihmisiä niinkuin kesyttäjät puolittain
typertyneitä, uneliaita sirkuseläimiä. Minä pistin niitä, poltin ja
piiskasin: pistin niitä säälimättömimmillä ivalauseillani, poltin
ankaroilla ja loukkaavilla sanoilla ja armahtamattoman avomielisillä
syytöksillä, piiskasin heitä osoittamalla kuinka pelkurimaisia
he olivat elämässään, kuinka viheliäisiä pyrkimyksissään, kuinka
alkeellisia ajatuksiltaan, kuinka kaikin puolin tietämättömiä ja
täysin kykenemättömiä käsittämään perusteellisesti ja harkitsemaan
säännöllisesti.

Kukaan ei voinut välttää nopeita hyökkäyksiäni. Ellei ollut kiistaa
olemassa, minä sen aiheutin saadakseni aikaan dilemmoja ja jakaakseni
säälimättömiä iskuja; jos riita oli jo käynnissä, ohjailin ja vääntelin
sitä, kunnes jäin yksin tanterelle sinkoamaan syllogismeja ja
haukkumasanoja kaikkia muita vastaan; jos ilmaantui joku arka raukka,
pakotin hänet puhumaan saadakseni hänet satimeen ja naurunalaiseksi;
jos taas kohtasin jonkun julkean suupaltin, oli sanomaton iloni hillitä
hänen häikäilemättömyytensä ja pakottaa hänet vaikenemaan.

Jos oli joku ilkeä totuus lausuttava vasten kasvoja, olin ensimmäinen
ja ainoa sanomaan sen suoraan ja kaunistelematta; jos havaitsin jonkin
vian, puutteen tai heikkouden, otin sen viipymättä syytöksen ja
hyökkäyksen lähtökohdaksi; joka kerta, kun oli selviydyttävä jostakin
ikävystyttävästä, ilkeästä, saivartelevasta tai typerästä olennosta,
ystävät vetosivat minuun, ja harvoinpa sattui, ettei asianomainen
mennyt menojaan ainiaaksi, hämillään ja häväistynä. Jos vain tiesin
jossakin henkilössä tarkoin salatun tumman pilkun, suuntasin
keskustelun juuri siihen syyttäen häntä arkailematta julkisesti,
ja jos sain vähänkin vihiä jonkin mielen arimmasta ja kipeimmästä
kohdasta, lausuin sen heti julki ja kosketin sitä viipymättä. Minä
osasin mainiosti johdella kaikkein viattomimmasta, kevyimmin esitetystä
lausumasta mitä arvaamattomimmat päätelmät, piilevät väitteet ja
arvostukset, joihin sitten kävin kiinni ahdistaen onnetonta, kunnes
hän rukoili armoa tai pakeni. En tarvinnut paljon tietoa ihmisestä
voidakseni sommitella hänen psykologiansa, ja kun se oli valmiina,
asetin sen hänen eteensä, jotta hän voisi nähdä itsensä siinä ikäänkuin
kuvastimessa ja punastuisi häpeästä.

Minulle kelpasivat kaikki aseet tässä alinomaisessa sissisodassa
kaikkia vastaan: oppineet lainalauseet ja uusi aate, tuntemattoman
auktoriteetin nimi, _argumenttiin ad hominen_, dialektinen erittely
ja sanallinen analyysi, lennosta tavoitettu ristiriita, pilapuhe,
leikinlasku, henkevä iva, pilkka, säälivä silmänisku, irvihampaanhymy,
irvistely, leveä nauru ja häväiseminen! Käyttelin niitä kaikkia
saadakseni nuo kelvottomat houkkiot tuntemaan koko sielullisen ja
opillisen etevämmyyteni, ja tämän päämäärän saavuttamiseksi oli minulle
jokainen keino ja yritys hyvä ja pyhä. Ja elleivät uhrini tulleet minun
luokseni, lähdin ahdistamaan niitä ulos pesistään ja pyrin tuntemaan
yhä enemmän ihmisiä, jotta minulla olisi mahdollisimman suuri valikoima
vaivaisia sieluja.

Siten tulin lyhyessä ajassa pelottavan ja häikäilemättömän ihmisen
maineeseen ja olin siitä mielissäni; minua pidettiin mielipuolena
kouhona ja ujostelemattomuuden apostolina, väistettävänä konnana
ja rehellisyytensä vuoksi kärsivänä marttyyrinä. Monet, kaikkein
kehnoimmat, välttelivät minua kuin ruttotautista, toiset, arvokkaammat,
etsivät minua, taistelivat minua vastaan ja valloittivat askel
askelelta ystävyyteni. Menettelyni näet ei ollut ainoastaan sissi-
ja sotilasvaistojeni välttämätöntä purkautumaa ja rajattoman
ylimielisyyteni luonnollista ilmausta, vaan sitäpaitsi menetelmä,
jonka nojalla koettelin ihmisiä, seula, jonka avulla valitsin
voimakkaimmat ja parhaat. Se, joka pani sanani pahakseen, poistui
luotani, ja sitä minä juuri halusinkin. Toiset alkoivat minua vihata,
ja sekin oli mieleeni, koska olen aina tuntenut kaipaavani enemmän
vihollisia kuin ystäviä. Muutamat kunnioittivat minua sitäkin enemmän;
väkivaltaisuuteni vain veti heitä puoleensa, ja he sietivät mielellään
moitteita ja loukkauksia, koska tunsivat, että olin useimmiten oikeassa
ja että niin karkeassa muodossa lausuttu totuus voi auttaa paljoa
enemmän toisia sieluja kuin omia tarkoituksiani. Muutamia ystäviä
hankin itselleni nimenomaan heitä kurittamalla ja käyttämällä ankaroita
sanoja. Heitä oli vähän, mutta he olivat terävänäköisemmät kuin toiset:
he havaitsivat ylenkatseeni alla piilevän rakkauden ja oivalsivat,
että hyökkääjän pelottavien varusteiden takana piili tuntehikas
runoniekka, joka kykeni ystävyyteen melkoista paremmin kuin kaikkein
moitteettomimmat kiltit nuorukaiset.

Sitäkin enemmän, kun suhtautumiseni kanssaihmisiini ei aina ollut
murhaavaa ja myrkyllistä. Minulle tuotti, esimerkin mainitakseni,
suurta huvia omientuntojen rauhattomaksi tekeminen esittämällä
odottamatta vakavia, ratkaisevia elämänkysymyksiä — jonkin niistä
kysymyksistä, joita kukaan ei milloinkaan esitä ja joita pidetään
mielettöminä ja hyödyttöminäkin, mutta jotka siitä huolimatta tekevät
kysymyksenalaisiksi kaikkein tavallisimmat periaatteet, kaikki arvot,
vieläpä koko elämän. Minä tahdoin pakottaa toiset harkitsemaan,
ajattelemaan, tutkimaan perinpohjin itseänsä, omaa sieluansa,
tulevaisuuttansa ja ihanteitansa, tahdoin ajaa jokaisen takaisin omaan
itseensä, niihin syvyyksiin, joihin ei kukaan vapaaehtoisesti laskeudu,
tahdoin asettaa jokaisen oman itsensä eteen, katselemaan itseänsä
kasvoista kasvoihin, jotta havaitsisi erehdyksensä, lähtisi kulkemaan
toista tietä, kiiruhtaisi eikä unohtaisi — jos oli vielä aikaa. Monet
ovat saaneet kiittää minua omantunnon herätyksestä, ratkaisevasta
mielenmasennuksesta, joka on tehnyt heidät jälleen ihmisiksi ja saanut
heidät kulkemaan tietänsä uusin voimin ja uskalluksin. Ikuisten ja
laiskojen nukkujien joukossa, joita nimitetään ihmisiksi, tarvitaan
tosiaankin joku, jolla on rohkeutta huutaa vahtisotilaan »Ken
siellä?», toitahduttaa ensimmäinen aamusoitto ja pyyhkäistä rievulla
punamaalin peittämiä naamoja, jotta jokainen saa nähdä oman rumuutensa
ja raihnautensa. Se, jolla ei ole uskallusta katsoa itseään suoraan
kasvoihin, voi jälleen teeskennellä, olla olevinaan moitteeton mies,
vaikka onkin lurjus, ja näytellä neron osaa, vaikka onkin houkkio.
Minua se ei liikuta: olen suorittanut velvollisuuteni!

Vihatkaa siis minua ja kirotkaa ja väistäkää minua. Ihmisiä ei muuteta
toisiksi iholaastarien ja homeopatian avulla. Siihen tarvitaan
perinpohjaisia ja ankaroita toimenpiteitä. On leikattava, missä
leikattavaa on, on poltettava, missä on mätäpesäke, on kiidätettävä
pois tottumuksen pehmoisesta pesästä jokainen, joka ei tunne myrskyn
raikasta raivoa ja lumen terveellistä viileyttä muuten kuin kotonsa
ikkunaruutujen läpi nähtyinä. Ja jos raikas ilma salpaa hengitystänne
ja teidät tukehduttaa, sitä pahempi teille ja sitä parempi
haudankaivajille.

Minä en kadu, että olen ollut liian suorasukainen ja liian
hyökkäyshaluinen. En osaa auttaa muuten kuin kiusaamalla, en voi
rakastaa halveksimatta.



XI

MINÄ JA RAKKAUS


Kahdenkymmenen vuoden ikä on saavutettu, nuoruus uhkuu jo täyttä
voimaansa, todellisempi elämä, elämä elävien ihmisten seurassa, on
alkanut, se ei enää tyydy omiin rajoihinsa, vaan näyttää tahtovan
tulvia ja levitä toistenkin, kaikkien toisten alueille — ja rakkaudesta
ei ole mainittu mitään. Kuinka se on mahdollista?

Juuri sinä ikäkautenahan romanttisten idyllien klassillinen kevät
saa versomaan ja kukoistamaan vastahakoisimmatkin sydämet, silloin
on kaikkien aistien pakanallinen kesä, hillittömän hekuman väkevä
heinäkuu, jolloin jokainen katse on nautinnon kaipausta, kaikki
kädet hapuilevat hyväiltäväkseen soreata vartaloa ja suudelmat ovat
kuumeisen polttavat huulilla, jotka eivät osaa, eivät tahdo eivätkä
voikaan irtautua toisistaan. Se on rakkauden valta-aika ihmisiän
lyhyessä vuodessa. Se on se aika, jolloin nainen — pikku serkku
pitkine palmikkoineen ja lyhyine hameineen tai puuteroidut — ah — jo
viidenneijättä vuoden ikäiset kasvot — astuu miehen elämään ja jättää
hänen lihaansa tai sydämeensä kaikkein lähtemättömimmät muistot. Siitä
pitäen mies ei enää ole yksin eikä ihan omansa: nainen, neitsyt tai
portto, ottaa hänet haltuunsa ja aloittaa muuntamistyön.

Nyt olisi siis vihdoin aika ryhtyä tunnustamaan arkoja kiintymyksiä,
tunnekylläisiä sydämen kokemuksia ja rajuja intohimoja. Minkätähden
siis ei ole puheena rakkaus?

Ei, signora — (otaksun, että sellainen ajatus voi syntyä ainoastaan
signorain aivoissa) — ei.

Jättäkää kaikki toivo. Rakkaudesta ei puhuta tässä eikä
tuonnempanakaan. Jos olet alkanut lukea tätä miehen elämäkertaa
epähienosti toivoellen kohtaavasi siinä jonkun naisen, voit yhtä hyvin
heittää kirjan heti kädestäsi huolimatta sitä ollenkaan enää ajatella.
Minä en kirjoita rakkaudesta enkä esittele naisia minkäänlaisia.

Jos tämä on romaani, niin se on romaani vailla rakkautta.

Jos tämä on romaani, niin se on kertomus vailla naisia. Olkoon ikävä,
rampa, epätodennäköinen, miten hyvänsä tahtonette sitä nimittää,
tuntehikas signora, mutta se on sellainen, sen tulee olla sellainen
ja minä tahdon sen sellaiseksi minä, joka olen elämäni, sieluni ja
tekojeni valtias.

Rakkaus ei ole suinkaan ollut elämääni vaikuttamatta, rakas signora:
eipä suinkaan. Minä puhun rakkaudesta sanan kaikissa merkityksissä;
platonisesta ja apinamaisesta, henkisestä ja ruumiillisesta,
tunteenomaisesta ja aistillisesta.

Elämässäni on ollut naisia: ei tietenkään paljon, koska en ole ollut
enkä ole voinut olla mikään Tenorio, mutta heitä on ollut ja he ovat
olleet todellisia aito naisia, lihaa ja verta, sellaisia naisia, joita
ihailemme suurissa romaaneissa ja kaipaamme elämässä.

On ollut nuoria naisia, intomielisiä ja ylen tulisia, on ollut
terveitä, kirjallisuuden vähimmässäkään määrässä pilaamattomia
tyttöjä, on ollut, ah onnetonta, älykkäitä neitejä, sivistyneitä,
intohimoisia ja ennakkoluulottomia, on ollut — ja minä en häpeä
tunnustaa — kyynillisiä ja apeamielisiä prostituoituja, jotka
harjoittivat ammattiansa kunniallisemmin kuin monet muut... Ja
muutamat heistä olivat kauniita, toiset vain siroja, miellyttäviä
ja mielenkiintoisia. Ja minä olen rakastanut heitä kaikkia, toista
toisensa jälkeen, sielullani ja ruumiillani tai vain sielullani tai
vain ruumiillani, ja olen ollut heidän seurassaan viaton ja uskalias,
hellä ja hyinen, ylevä ja halpamainen, niinkuin kaikki miehet kaikkien
naisten seurassa. Minäkin olen esittänyt uskaliaita tunnustuksiani
värisevin äänin, puristaen pieniä kätösiä ja yrittäen ennen aikojani
suudella niitä huulia, joiden toivoin hiljaa lausuvan myöntösanan;
minäkin olen viipynyt ikkunoiden alla auringon nuorena noustessa ja
illan riutuvissa hämärissä, odottaen käden antamaa merkkiä, uutimen
häilähdystä, valon tai liinan ilmaantumista; minäkin olen kirjoittanut
satoja lyyrillisesti ja epätoivoisesti huudahtelevia ja jumaloivia
kirjeitä, joiden sinettisanana on ollut rakastavien alinomainen ja
turha vakuutus: _iäti_; minä olen painanut poven vasten poveani, olen
suudellut useitakin suita ja saanut hyväilyilläni silmiä sulkeutumaan,
ja jokainen syrjäinen katu tuo mieleeni nimen, kukan, sanan — nimen,
jota en enää mainitse, kukan, joka lepää kuivana ja murenneena jossakin
unohtuneessa kirjassa; sanan, jonka tahtoisin unohtaa...

Niin, rakas signora. Minä olen ollut rakastunut minäkin, ja
muutamat naiset ovat — luullakseni — olleet minuun rakastuneet.
Ja minä olen aiheuttanut heille iloa ja kärsimystä niinkuin
toisetkin miehet, ja olen tuntenut kiihkeää, kuumeista kaipausta,
tuskallista epätietoisuutta, kiduttavaa epäilystä, odotuksen apeutta,
mustasukkaisuuden kidutuksia ja kiinteän syleilyn jumalaista
tajuttomuutta, kun näyttää siltä, kuin molemmat sielut tahtoisivat
tempautua irti toisiinsa puristuneista ruumiista muuttuakseen yhdeksi
ainoaksi.

Etten tahdo puhua rakkaudesta, se ei tapahdu senvuoksi, etten ole
oppinut tuntemaan kaikkia sen eri asteita ja lajeja. Minulla on sielu
minullakin, rakastettava Signorina, minulla on verta pulppuava sydän,
minä en ole aina ollut yhtä tylsätunteinen, en ole ollut syntymästäni
kykenemätön enkä ole menettänyt koskaan miehuuttani.

Tuskin poikaikään ehdittyäni tunsin viattomien lemmentunteiden
levottomuuden, myöhemmin menetin puhtauteni säännönmukaisesti
samoinkuin kaikki muutkin, elin sitten vapaiden lemmenliittojen ja
kiellettyjen nautintojen ja täysin luvallisten kihlausten vaiheet ja
päädyin vihdoin (minäkin!) pyhän avioliiton laillistettujen riemujen
helmaan. Ja te voisitte hyvinkin kysyä minulta: »Mitä sinulta vielä
puuttuu?...»

Kunpa tietäisitte, signorani, mitä minulta on puuttunut! Minulta on
puuttunut ainoastaan yhtä: ihannenaista, naista, joka tosiaankin valtaa
sielun ja muuttaa sen toiseksi.

Sanalla sanoen: minulta on puuttunut nainen, joka voisi saada sijan
erään hengen henkisessä historiassa, älynelämää käsittelevässä
älyllisessä romaanissa. »Ikinaisellinen vetää meitä ylöspäin.» Voipa
niin olla: minua ei nyt haluta käydä kiistelemään Wolfgang Goethen
kanssa. Mutta minun täytyy puolestani tunnustaa, ettei ikinaisellinen
ole kuljettanut minua ylös- eikä alaspäin, ei korkealle eikä matalalle
— ei milloinkaan.

Nainen ei ole minulle ilmestynyt Beatricenä, joka tarttuu käteesi ja
herättää sinut aineellisista unistasi johdattaakseen sinut taivaallisia
ihmeitä näkemään, ei myöskään Kirkenä, joka muuttaa hyvyyden ja tiedon
palvelukseen syntyneet miehet röhkiviksi sioiksi runsasta varjoa ja
runsaasti tammenterhoja tarjoaviin rehoittaviin puutarhoihin.

Naiset eivät ole minua pilanneet, mutta eivät myöskään puhdistaneet.
He ovat olleet syrjässä, ovat olleet tervetulleita tai rasittavia
vieraita levon hetkinä, virkistysvälineitä ikävyyden aikoina,
himoittuja nautinto- tai kidutuskeinoja, rakkaita ja rakastavia
vaivaisen olemassaoloni seuralaisia, hekuman tai raivon välituokioita
tyytymättömän työmiehen karussa elämässä, liioittelevia ja
väärämielisiä työni arvostelijoita, mutta, jos minun tulee olla karkean
rehellinen, eivät opastajiani, lahjoittajia tai innoittajia.

He ovat riistäneet, ovat vaatineet minulta — ja minä olen heille antanut
hieman elämääni, nuoruuttani, aikaani, harhakuvitelmiani, ajatuksiani,
— mutta en ole saanut heiltä milloinkaan mitään. Sieluni sisäistä
historiaa ei heidän läsnäolonsa ole rikastuttanut eikä muuttanut.

Minä en valita, päinvastoin. Olen antanut, koska oli antamista, ja
paljon — enin osa — on jäänyt itselleni. Heiltä en ole pyytänyt mitään
henkeäni varten — eivätkä he ole voineet minulle mitään antaa. Minä
tiedän erinomaisen hyvin, että nainen on olemukseltaan ja välttämättä
loiseläjä, kiskuri, varas. Olen hyväksynyt hänet sellaisenaan, olen
käsittänyt hänet hänen todellisen olemuksensa valossa, olen antautunut
ryöstettäväksi ja maksanut säännöllisesti veroni.

Ilojemme ja kärsimystemme tili on tasainen: jos olen nauttinut, olen
myöskin nautintoa tuottanut, jos olen aiheuttanut kärsimystä, olen
saanut itsekin kärsiä. Enempää en pyydä, ja mikä on annettu, on annettu
mielellään. Mutta mikäli tiedän, näen ja muistan, naiset eivät ole
milloinkaan antaneet minulle mitään, ei hitustakaan, ei yhtäkään
ajatusta, ei voiman hiukkaa, vielä vähemmän sysäystä kohti niitä
jumalaisia korkeuksia, joihin rauhaton henkeni on aina pyrkinyt.

Kenties ei naisilta pidäkään mitään sellaista odottaa? Kenties ei:
taivun itsekin siihen mielipiteeseen. Mutta niin ollen minulla on täysi
oikeus jättää heidät mainitsematta tässä, kun kirjoitan ainoastaan
ihmisen sielusta enkä koko ihmisestä.

Tai lieneekö virhe minun, joka en ole osannut löytää enkä ymmärtää
Beatriceä, joka saattoi kohottaa minut taivaisiin? Se on mahdollista,
erinomaisen mahdollista, ja jos on niin laita, niin asiaan kohdistuva
katumukseni on kaikkien syntieni katumista syvempi, sillä täytyyhän
hänen olla ihmeitten ihme, sen olennon, joka kirkastaa ja koroittaa jo
sinänsä, alkujansa korkeata miestä.

Mutta olipa miten tahansa, joko niin, etten ole häntä kohdannut tahi
niin, etten ole häntä ymmärtänyt, missään tapauksessa hän ei ole
liidellyt luokseni, ja minä en voi hänestä puhua.

Nyt siis olen — rakas kärsimätön signora — muutamin sanoin selittänyt
seikkaa koskevan vaiteliaisuuteni, joka teitä kovin rasittaa. Käsitän
hyvin, että vaikenemiseni vaikuttimet ovat loukkaavammat kuin itse
vaikeneminen; mutta miten voisinkaan asiaa auttaa?

Jos osaisin teeskennellä ja valhetella, olisin voinut väistää koko
seikkaa tai olisin voinut sinut tyydyttää liittämällä tähän sisäisten
tapahtumien koruttomaan kertomukseen sinne tänne lemmenmuisteloita.
Mutta on ihan hyödytöntä yrittää: en kumminkaan onnistu. Minä en voi
kirjontaa sellaista, mitä en tunne, enkä myöntää sijaa sellaiselle,
mitä ei ole ollut milloinkaan olemassa.

En kumminkaan halua auttamattomasti riitaantua kanssasi — ja kaikkien
niiden naisten kanssa, jotka kenties haluavat minua kuunnella.
Senvuoksi tahdon antaa näytteen — pienen pienokaisen näytteen — siitä,
millaisiksi voisivat muodostua tunteenomaiset muistelmani. Kysymyksessä
on varsin etäinen muistelo: _ensimmäinen_ lemmenmuisto, joka on jäänyt
mieleeni elämäni varrelta.

Elokuun ilta, kauan, kauan sitten! Me astelimme yhdessä
kukkulanrinnettä alaspäin erään sukumme keskuudessa tavallisen
huviretken jälkeen. Minun oli onnistunut jäädä toisten jälkeen _hänen_
kerallaan, joka oli tytöistä pienin, huomaamattomin, alakuloisin ja
eniten minunlaiseni.

Kuun valkea valo lankesi tien valkoiseen tomuun, valkoisiin
rakennuksiin, valkoisenharmaisiin öljypuihin äsken valkaistujen muurien
takana ja loi siihen hetkeen hieman teatraalista, unenluontoista sävyä.

Minä yritin kulkea varjossa, ja joka kerta, kun täytyi astua jälleen
valoon, kauan epäröivä käteni etsi hänen kättänsä ja päästi sen kohta
irti, ja mieleen kohosi tunto, että olin tehnyt jotakin sanomattoman
siveetöntä.

Sydämeni sykki ikäisekseen ylen kiivaasti, ja minä kuuntelin melkein
liikutettuna vainioihin hukkuneiden sirkkojen itsepintaista ja
pateettista siritystä. Olin näkevinäni pienet mustat päät ojennettuine
tuntosarvineen maareikien suulla, yökasteen jo viilentämässä nurmessa,
ja minusta tuntui kuin tuo sävel olisi ollut suotta toistuvaa rakkauden
ja onnen anelua.

Minäkin kaipasin jo silloin hieman onnea. Ja sinä iltana uskalsin
vihdoin sanoa _hänelle_, mitä olin mielessäni hautonut jo monet
kuukaudet: levottomien öitteni salaisuus alkoi vähitellen pirahdella
ilmi lyhyinä ja katkonaisina lauseina tuon unohtumattoman
elokuunkuutamon hohteessa. Hän kuunteli minua, vaaleat ja tyynet kasvot
olkihatun leveän reunan varjossa. Hän kuunteli minua kuin unissaan ja
virkkoi tavan takaa myöntösanan, aina vain myöntösanan, siihen mitään
lisäämättä.

Minä kuvaelin hänelle liikutetuin mielin poroporvarillisen unelmani
yksityiskohtia: »Kunhan ehdimme suuriksi, menemme heti naimisiin.
Asetumme asumaan pieneen tupaan, joka on meidän omamme, maaseudulle,
lähelle kaupunkia. Meillä on keittiötarha, isonlainen puutarha, siinä
paljon kukkia, keskellä allas, jossa ui kultakaloja, ristikon lomitse
näkyy keltaisten ruusujen runsaus. Me järjestämme itsellemme kauniin
salin, siihen seinäkellon somasti välkähtelevine messinkiheilureineen,
pyöreän pöydän punaisine, kukkaisine liinoineen, ja isiemme ja äitiemme
muotokuvat punaisine kultareunuksisine kehyksineen. Meillä on paljon
kotieläimiä: korea valkoinen kissa sinisine kaularuusukkeineen,
kyyhkysiä lakassaan, kolme neljä munivaa kanaa, häkissä kanarialintu
ja peippo, joiden viserryksestä nautimme, iso pihakoira ja kenties
vielä pieni marakatti, sellainen kuin lintukauppiaalla myymälän oven
suussa... ja me olemme koko päivän toistemme seurassa, huvittelemme ja
pidämme toisistamme...»

_Hän_ myönteli yhä edelleen, myönteli myöntelemistään. Hänelle
kaikki oli luonnollista, yksinkertaista ja helppoa. Hän ei ollenkaan
kummastellut sitä, että me kaksi — nimenomaan me kaksi! — eläisimme
yhdessä koko elämämme.

Minulle meidän tuleva elämämme ilmeni työläänä valloituksena, etäisenä
ihanteena, pitkällisenä ponnistuksena, vakavana tehtävänä. Hänelle ei.
Hänestä tuntui kuin olisi kysymyksessä ollut jokin huvilelu — uusi
keksimäni leikki: avioliittoleikki, elämänleikki. Hän oli tosin hieman
mietteliäs, mutta hänen kasvonsa, vähän hyväilyjä osakseen saaneen
lapsen kalpeat kasvot, olivat tyynet ja rauhalliset. Hän ei ymmärtänyt
minua. Me emme ymmärtäneet toisiamme. Hän myönteli minulle senvuoksi,
ettei minua ymmärtänyt. Ja kumminkin oli unelmani sanomattoman
mitätön, lapsellinen ja poroporvarillinen! Ja jostakin tuntemattomasta
syystä hänen myöntelynsä sai minut apeammaksi kuin olisi saanut hänen
kieltonsa. Niinpä en virkkanutkaan hänelle enää mitään.

Tuo oli ensimmäinen kerta, jolloin kohtasin naisen sielun. Toiset
kerrat olivat kovin erilaiset — mutta sittenkin...

Ja nyt en enää puhu rakkaudesta tässä kertomuksessa — en kertaakaan. Te
voitte, rakas signora, sulkea kirjan ja singota sen pois. Ja halveksia
minua syvästi — sydämen pohjasta.



SOLENNE


    Minä kysyn: kuka on se, joka kulki kauimmaksi?
    Sillä minä tahdon kulkea vieläkin kauemmaksi!

                                 _Walt Whitman_.



XXII

KUTSUMUS


Saavutettuani kolme neljä vuotta kestäneellä oikukkaalla ja
häikäilemättömällä toiminnalla sen, mikä jonkun (ja monien) mielestä
voi näyttää saavutukselta ja voitolta — minulla oli nimi, kirjojani
luettiin, minä olin kiistan esineenä, minulla oli seuralaisia, minua
pelättiin — minussa eli entistä voimallisempana hävettävän tyhjyyden
tunto.

Kuinka olikaan? Siinäkö kaikki? Tämäkö oli uutterain päivieni ja
öitteni työn tuloksena, tämäkö päätöksenä haparoidessani kohti
ylimaallista valkeutta, tämänkö vain lopulta saavutti se hehku ja
innostus, joka oli keskittynyt ja tihennyt pitkien vuosien kuluessa ja
yhtäkkiä leimahtanut lieskaan kuin kokkotuli vuoren huipulla? Tämäkö
vain? Eikö mitään muuta? Nähdä nimensä painettuna, omia sanojansa
toistettavan, omia kasvojansa kuvattavan, rakkaimpia ajatuksiansa
kuljetettavan torille, heitettävän kenen tahansa ravinnoksi herkimmät
tunnustukset ja arveluttavimmat intomielen ilmaukset. Entä sitten?
Sinulla on ympärilläsi muutamia apinoita, jotka matkivat eleitäsi, ja
joku papukaija, joka änkkäilee lausumiasi; sinä näet kirjoja, joiden
kanteen on painettu nimesi, artikkeleita, joiden alla on nimimerkkisi;
kuulet jonkun puhuvan itsestäsi sinua ymmärtämättä, sinua halveksien
tai kadehtien, mutta osaamatta edes tuottaa pientä mielipahaa.
Sinä tulet kirjailijaksi, tunnetuksi, ehkäpä arvossapidetyksikin
kirjailijaksi, sinua mielistelevät sanomalehtien toimittajat ja
toivoelevat itselleen kustantajat, sinua ahdistelevat kaunosielut ja
ammattiarvostelijat, teoksiasi käännetään kaikkiin kieliin, sinä olet
neljänkymmenen vuoden iän vankan kuuluisuuden kandidaatteja.

Entä sitten? Minä aloin saavuttaa kaikkea tuota ja tunsin nyt, ettei
se riittänyt eikä tulisi milloinkaan riittämään. Mitäpä huolin siitä,
että olin tai aloin olla »loistava» filosofi, »kirjallisessa maailmassa
hyvin tunnettu» kirjailija, henkilö, joka valmisti ja möi ajatuksia
saavuttaen toimissaan joltistakin menestystä. Mihin se kaikki saattoi
johtaa? Sitä ei ollut vaikea tietää. Vaikka suuntasi katseensa
niin mielettömän korkealle kuin keskinkertaisuus suinkin voi, ei
tuloksena kumminkaan ollut muu kuin tämä: että Treves ottaisi teoksen
painaakseen, että pääsisin opettajaksi yliopistoon, tulisin valituksi
jonkin akademian jäseneksi ja saisin vihdoin (vanhana, voimattomana)
Nobelin palkinnon...

Mutta eihän se minua houkutellut! Ei, minä tunsin syntyneeni aivan
toista varten, toisenlaisia päämääriä tavoittelemaan. Minussa ei elänyt
kunnianhimo, ei turhamaisuus, vaan ylpeys, hyvälaatuinen ylpeys,
saatanallinen ja jumalallinen. Tahdoin päästä todellakin suureksi,
eepilliseksi, rajattomaksi; tahdoin suorittaa jotakin jättiläismäistä
ja ennenkuulumatonta, mikä muuttaisi maan kasvot ja ihmisten sydämet.

Ellei se käynyt päinsä, tahdoin mieluummin luopua kaikesta. Silloin oli
parempi homehtua jonkin aliprefektinviraston tylsässä joutilaisuudessa
tai eläimellistyä ruumiillisessa työssä tai — kaikkein mieluimmin —
upottaa pettyneet unelmansa ja ruumiinsa taakan Arnon keltaisiin vesiin.

Vanha, ikuinen tarve tuntea itsensä päämieheksi, johtajaksi,
keskukseksi, mutta erikoisen voimallinen tänä nousun ja kiihkeiden
halujen aikana.

Minä tunnustan, ettei aihe minulle paljoakaan merkinnyt, kunhan sain
kaikkien katseet — vaikkapa vain hetkiseksi — suuntautumaan itseeni ja
kuulin kaikkien suiden toistelevan nimeäni!

Koulukunnan tai lahkon perustaja, uskonnon julistaja, ihmeellisten
teoriain tai koneiden keksijä, uuden puolueen johtaja, sielujen
pelastaja, satana painoksena leviävän kirjan tekijä, herra ja mestari;
mikä tahansa, kunhan vain olin ensimmäinen, kuuluisin, suurin jossakin
suhteessa.

Tulla erääksi niistä, jotka antavat nimen aatteelle, kokonaiselle
ihmisjoukolle, saavat selville uuden, arvaamattoman, merkillisen
totuuden, erääksi niistä, jotka kaikkien täytyy tuntea ja joita
kaikkien täytyy arvostella, joille historian on omistettava ainakin
yksi luku tai pykälä ja joilla on oma alueensa, oma kenttänsä,
kaikkialla tunnettu ja tunnustettu sotalippunsa.

En välittänyt siitä, miten tuo kaikki tapahtuisi — mutta en missään
tapauksessa halunnut jäädä syrjään, toiseen tai kolmanteen riviin, vain
mielenkiintoisten, sivistyneiden ja älykkäiden henkilöiden joukkoon.
Typeryys ja mielettömyyskin kävi päinsä — kunhan olin tuon typeryyden
keksijä, tuon mielettömyyden sankari!

Aluksi suuntauduin siihen toimintaan, joka puusta katsoen näyttää
vaikuttavimmalta: politiikkaan. Sosialismi tosin oli jo taantumassa,
mutta oli kuitenkin sinä aikana merkittävin aatteellinen liike
kotimaassani, ja koska olin kieltäymyksen ja vastavirran mies, asetuin
vastustamaan sosialismia.

Minusta tuli sosialisti — nurinkäännetty sosialisti: minä tunnustin
luokkataistelun välttämättömyyden. Mutta minä tahdoin sen olevan
todellista taistelua, totista sotaa, eikä vain nälkäisen uhkamielen
(kansan) kapinoimista vapisevaa ja myöntyväistä herraa vastaan. Ei,
vaan luokkien taistelua; toisin sanoen: toimeliaan ja voitokkaan
luokan puolustussotaa sitä luokkaa vastaan, joka tahtoo saada sen
ennen aikojaan luopumaan vallasta. Porvarillista puolustautumista:
mahdollisimman säälimätöntä, rautaista politiikkaa kaikkine siihen
kuuluvine aatteilleen, ekspansionismit (ts. natsionalismia — sotajoukko
ja laivasto!). Minusta tuli Italian ensimmäisen natsionalistisen
sanomalehden päätoimittaja; minä pidin puheen, jossa esitin uuden
kansallisen puolueen ohjelman. Jouduin joka viikko ottelemaan
kansanpuoluelaisia vastaan, heittäydyin kiistoihin, iskin hampaani
demagogisiin kuuluisuuksiin, viiltelin kumouksellisia ideologeja,
lupasin uutta arvoa ja uskallusta jokaiselle, joka tunnusti
joutuneensa häviölle. Me tahdoimme Italian kohoavan suureksi,
vaikkapa valloitustenkin nojalla. Ajattelimme Afrikaa, vaadimme uusia
panssarialuksia ja yritimme kohentaa sitä imperialistista henkeä, joka
vielä saattoi olla jäljellä Abessiniassa kärsittyjen häviöiden jälkeen.

Minä puolestani siirryin varsin pian tästä siirtokunnallisesta ja
sotilaallisesta imperialismista henkiseen natsionalismiin. Italia
tuntui minusta maalta, josta puuttui elämää, ihanteellista ykseyttä,
yhteisiä tarkoitusperiä. Kaikki oli lakastunutta ja uneliasta. Jokainen
eli itseänsä varten ja jokin camorra sai pitää huolta kaikista. Kysyin
itseltäni, mikä oli tänä hetkenä Italian elämäntehtävä ja kutsumus
maailmassa, enkä löytänyt vastausta. Silloin aloitin mazzinimaisen
ajattoman sotaretken pakollista herättämistä varten. Heikkoja huutoja
(artikkeleita, lentokirjasia, kirjeitä), jotka hukkuivat huvinhaluisen
maailman meluun. Minä tahdoin maani tekevän jonkin oman teon,
esittävän omaa osaansa toisten kansojen joukossa. Toivonani oli, että
italialaiset hylkäisivät edellisten renessanssiensa retoorisuuden ja
kerääntyisivät suuren yhteisen päämäärän, todella kansallisen tehtävän
ympärille. Vuoden 1860 jälkeen ei ollut olemassa yhtään ainoata
italialaista tunnetta eikä ajatusta. Oli aika lähteä jälleen matkaan.
Kansa, joka ei tunne messias-kutsumusta, on tuomittu häviämään.

Mutta mikä voi tuo kansallinen päämäärä olla? En tietänyt sitä oikein
itsekään. Huutelin ja kutsuin ja kyselin vihdoin niiltä, jotka olivat
saapuneet luokseni minun kutsuminani. Minä sanoin: tien valmistaminen
henkisyydelle, joka ottaa vallittavikseen kaikki oliot. Italiassa
henkisyys oli aina ollut erioikeutetussa asemassa: tässä maassa piti
hengen lopullisen herruuden saada alkunsa.

Mutta voiko tuo olla yhdistävä kansallinen side? Huomasin varsin pian,
ettei ollut niin laita. Tämä tahdon ehdottoman herruuden ongelma
kohosi kaikkein haaveellisintakin isänmaallisuutta verrattomasti
korkeammalle. Oli käännyttävä kaikkien ihmisten puoleen ja tehtävä
työtä kaikkien hyväksi. Silloin eivät olleet enää kysymyksessä jonkin
pienen maailmankolkan fyysilliset edut, vaan koko ihmiskunnan henkiset
vaatimukset.

Minä uskoin koko sieluni voimalla, että minulla oli tehtävä maailmassa
— oma suuri kutsumukseni. Joka päivä minusta tuntui kuin olisin
kutsuttu tekemään sellaista, mitä toiset eivät tehneet, kuin olisin
kutsuttu muovaamaan kerrassaan uudelleen ihmiset ja oliot, suuntaamaan
uudelle taholle historian rauhallisen juoksun.

Kuka minua kutsui? En tietänyt enkä tiedä. Minä en uskonut Jumalaan,
vaikka toisinaan tunsin olevani eräänlainen Kristus, jonka täytyi joka
tapauksessa ryhtyä uuteen lunastustyöhön; en uskonut kaitselmukseen,
vaikka näinkin itseni tulevaisuudessa maan kansojen messiaana ja
vapahtajana. Minussa puhuivat äänet: maanalaiset äänet, jotka
tuntuivat tulevan toiselta puolipallolta, jostakin toisesta maasta.
Minusta näytti siltä, että elämä täällä maan päällä oli jo _toista
elämää_ ja että maa on jo taivas niille olennoille, jotka kituvat
jossakin syvällä (kuolematta vielä sinne alas tai syntymättä vielä
tänne ylös), ja minusta tuntui kuin he olisivat huutaneet minua
pelastajakseen, kohottamaan heitä luokseni ja saattamaan heidät
osallisiksi jumalaisimpiin riemuihimme ja varmimpiin totuuksiimme.
Toisinaan minä mielentilaltani muistutin jumalaa, jolta lukemattomat
murheenrasittamat olennot hartaasti rukoilevat onnea ja vapahdusta,
kuolemaa ja lunastusta. Minä tunsin milloinkaan ennen kokematonta
liikutusta tutkiessani Markuksen, Luukkaan, Matteuksen ja Johanneksen
evankeliumeja, ja kerran itkin lukiessani korutonta ja karua Mazzinin
elämäkertaa.

Jokin salaperäinen mahti ajoi minua tekemään jotakin ihmisten, kaikkien
ihmisten hyväksi. Tuntui siltä, kuin olisin jo luvannut jotakin ja kuin
siirtämätön täyttämishetki olisi nyt saapunut.

Minä olin tehnyt itseni: nyt minun oli tehtävä toiset kuvani
kaltaisiksi. Olin hajoittanut: nyt piti rakentaa. Olin halveksinut
todellisuutta: nyt oli se muunnettava ja kirkastettava. Olin vihannut
ihmisiä: nyt minun piti heitä rakastaa, uhrautua heidän puolestansa,
saattaa heidät Jumalan kaltaisiksi.

Ellen niin tehnyt, miksi olinkaan maan päälle syntynyt? Mitä merkitystä
olikaan silloin tähänastisella säälimättömällä eittämisellä? Oli
joko muovattava kaikki uudestaan, aloitettava uudelleen, kohotettava
kaikki jättimäisin rakkauden- ja tahdonponnistuksin niin korkealle,
että todellisuus muuttuu siedettäväksi hienoimmille ja suurimmillekin
sieluille, tahi luovuttava kaikesta — alkaen joutilaan elämän
vaistomaisista iloista aina eurooppalaiseen ja amerikkalaiseen
puolikuuluisuuteen saakka. Siinä oli jälleen, toiminnan alueella,
lapsuuteni vaarallinen pulma: kaikki tahi ei mitään.

Minulle ei riittänyt enää tietäminen: minä tahdoin toimia.
Kirjoittaminen ei enää tyydyttänyt: tahdoin piirtää tahtoni olioihin
ja mieliin. Tahdoin luopua tuosta loputtomasta kontemplatiivisuudesta,
tuosta kuolleitten sanojen ja käsitteiden kilisyttämisestä, noista
häipyväin ideologisten periaatteiden ilotulitteluista, paradoksien
raketeista ja haaveellisuuden tulipyöristä. Olin väsynyt seisomaan ja
katselemaan, selittelemään ja arvostelemaan, mitä toiset tekivät,: olin
väsynyt pelkkään arvostelemiseen ja erittelemiseen. Pelkkä aivo-, sana-
ja paperimaailma, jossa olin riehunut, osoittautui hedelmättömäksi
ja toivottomaksi. Oli poistuttava siitä etsimään jotakin avarampaa,
hedelmällisempää, konkreettisempaa.

Ei suinkaan siinä mielessä, että syöksyisin ihmisten suuren lauman
alkeelliseen ja eläimelliseen elämään, tavallisiin toimiin,
jokapäiväisiin askareihin, toimintaan, joka on vain tappelua leivästä,
vuoteesta, kolikoista, naisesta ja vallasta. Minä tahdoin toimia,
mutta en niinkuin ihmiset yleensä — niinkuin toiset, niinkuin kaikki.
Aivan toisenlaiset tehtävät odottivat miestänsä, mutta kukaan ei
ollut kuulevinaan. Elää, epäilemättä, mutta ei totunnaista ja
ikuisesti samanlaista elämää; toimia, mutta ei vanhain tarkoitusperäin
hyväksi. Minun vaellukseni maan päällä piti jättää syvempää jälkeä
kuin vallankumous tai vedenpaisumus. Minä tahdoin, sanalla sanoen,
että _minusta, minun työstäni alkaisi uusi aikakausi ihmissuvun
historiassa_. Tahdoin aloittaa uuden aikojen vaiheen, ehdottomasti
uuden kauden, kolmannen valtakunnan. Ihminen oli aikojen alussa ollut
pelkkä eläin, vegetatiivista elämää elelevä peto. Sitten hän oli
kohonnut ihmisyyden kannalle: oli keksinyt työkojeita ja taltuttanut
totteleviksi palvelijoikseen eläinten, tuulen ja tulen voimat, oli
vähitellen irrottanut ajatuksensa pelkän elämänylläpidon kahleista; oli
valistunut ja kirkastunut taiteen valtapiirissä. Mutta eläimelliset
surkastumat saastuttivat yhä hänen elämäänsä; raakuus piili yhä
_gentlemanin_ vaateparren ja mekaanisen hienostumisen peitossa; ihmisen
ylimmät ja yleisimmät elämäntarkoitusperät olivat aivan samat kuin
ryöväri-esivanhempien; syödä hyvin, nauttia kauneimmista naisista,
käskeä heikompia ja riistää toisilta mahdollisimman paljon. Ylimmät ja
todella ylieläimelliset ilot, ajattelu ajattelemisen itsensä vuoksi,
puhdas ja epäitsekäs ajattelu, kontemplatio ja taiteellinen luova työ,
olivat olemassa vain harvoja varten ja rajoittuivat heissäkin muutamiin
tuokioihin. Ihmiskunta oli niinmuodoin petoeläimen ja sankarin,
Calibanin ja Arielin, eläimellisyyden ja jumalallisuuden välimaalla
sijaitsevassa tilassa. Se oli nyt temmattava tuosta kaksinaisuudesta,
tuosta sekaannuksesta. Oli surmattava, leikattava pois, temmattava
juurineen irti kaikki se, mitä ihmisessä oli ali-inhimillistä, jotta
hän tulisi yli-inhimilliseksi — ihmiseksi, joka ei ole enää ihminen.
Hänet oli likennettävä Jumalaan, istutettava häneen itse jumaluus, joka
lukemattomin muodoin elää hengessä ja hengestä.

Mikä inhimillisen olemuksen osa on korkein, jaloin ja puhtain? Sielu.
Jos tahtoo vaikuttaa ihmiseen kohottavasti, tulee vaikuttaa hänen
sieluunsa. Ainoastaan henkisessä suunnassa voi toivoa täydellistä
käännettä, kaikkien olentojen ja arvojen perinpohjaista muuttumista.
Ihmisen korkein osa on hänen ainoa tienviittansa kohti korkeutta.
Hengen nykyisessä elämässä piilee jo ihmisen tulevaisen jumaluuselämän
siemen ja alku. Filosofin mietiskely, mystikon hurmio, taiteilijan
luova työ — kaikki se, mikä loitontaa aineellisen toimeentulon
nöyryyttävästä välttämättömyydestä, maisten harrastusten inhottavasta
kurimuksesta — kuuluu hengen alueeseen. Ja henki on taipuisa,
muovautuva, täydellistyvä. Siinä piilee loppumattomia lupauksia ja
arvaamattomia yllätyksiä; siinä ilmenee ihan toisenlaisten kykyjen
siemeniä ja ihmeellisiin kehitysvaiheisiin viittaava alkuhyöky. Jos
ihmisen elämästä on koituva jotakin uutta ja suurta, niin se on versova
ihmisen hengessä; jos tahdomme saada ihmisen täydellisemmäksi, niin
meidän tulee tehdä täydelliseksi henki. Hengessä piilevät kaikki arvot,
kaikki ulkonaisen elämän perusteet ja kaikki tekojen vaikuttimet. Jos
se äkkiä muuttaisi hahmoansa, niin koko elämä siitä muuttuisi. Jos
se asettaisi itselleen toiset tarkoitusperät, jos se tukahduttaisi
eräitä taipumuksiaan ja hankkisi niiden sijaan toisia, niin ihmisen
olemassaolo järkkyisi ja uudistuisi. Kaikki kysymykset — kansalliset,
sosiaaliset ja moraaliset — ovat pohjaltaan vain sielullisia, henkisiä
kysymyksiä. Muuttamalla sisäistä muutetaan ulkonaista; kun sielu
uudistetaan, uudistetaan maailmakin.

Ja maailman tuli välttämättä uudistua. Ihmisten elämä — hidas,
kömpelö, unelias, alhainen, lihallinen, helvetillinen — inhotti
minua yhä enemmän. Minä tahdoin saada heidät itsekin sitä inhoamaan,
jotta saisivat voimia vapautuakseen, rajoittaakseen ja kieltääkseen
ruumiin elämää, perinnäistä, barbaarista ja raakaa elämää, jota rauta,
kivihiili ja sähkö huonosti naamioivat (ja tekivät sitäkin julmemmaksi).

Viimeinen kohoaminen oli välttämätön. Universaalisen historian
viimeisen osan täytyi vihdoinkin avautua. Ihminen oli aluksi ollut
pelkkää lihaa — Sitten lihaa ja henkeä toisiinsa liittyneinä — ja
nyt hänen piti olla pelkkää henkeä eikä mitään muuta. Eläimellisen
kauden ja inhimillisen kauden jälkeen oli tuleva — sankarillinen,
taivaallinen, jumalainen kausi. Voiman valtakauden jälkeen se kausi,
jona henki palveli voimaa — ja vihdoin vapaan hengen, hallitsevan
tahdon, kaikkea voimaa sääntelevän sielun valtakausi.

Ihmisten opastaminen kohti tuota valtakuntaa, uuden kauden lähestymisen
ilmoittaminen ja sen todellistaminen — siinä se tehtävä, jonka otin
vapaaehtoisesti suorittaakseni. Kutsumukseni oli kahtalainen: saada
ihmiset inhoamaan nykyistä elämää ja siitä loittonemaan ja toisaalta
valmistella ja tehdä näkyväksi sitä korkeampaa ja yli-inhimillistä
elämää, jonka vaistosin ja näin kuumottavan niinkuin vaistoaa ja näkee
ainoastaan valtavin, epätoivoisesti jännittynyt kaipaus.

Mutta miten tuo oli suoritettava? Ja olinko minä kyllin arvokas siihen
tehtävään? Ja tulisinko onnistumaan? Olinko itse siinä määrin sielun
läpäisemä ja vallitsema, että minulla oli oikeus herättää toisia
sieluja ja pakottaa toiset sellaiseen olokantaan, joka oli vähemmässä
määrin ruman ja pahan pauloissa?

Ja jos sieluni olikin puhdas, hyveellinen ja vapaa heikkouksista,
oliko ymmärrykseni kyllin suuri ja voimakas kyetäkseen taiteen nojalla
valamaan toisiin tahdon paeta tajuttomasta jokapäiväisyydestä ja
voidakseen toteuttaa satojen kansojen kohoamisen kohti jumalallisuuden
olokehää?

Voidakseni ryhtyä kutsumustani täyttämään minun täytyi ensin olla varma
itsestäni, puhdistaa itseni ja suurentaa itseni — saavuttaa moraalinen
täydellisyys ja älyllinen ylhäisyys: muuttua pyhimykseksi ja neroksi!



XXIII

TÄYDELLINEN


Kuinka onkaan laita? Eikö teidän joukossanne tosiaankaan ole ketään,
joka rohkenee astua luokseni, asettua minua vastapäätä ja puhua minulle
suoraa kieltä: säälimättä ja koristelematta sanoa minulle, kuka olen?
Eikö ole ketään, joka armahtamatta, todellisena ystävänä, sanoo, mitä
pahaa olen tehnyt, mitä olen jättänyt tekemättä sellaista, minkä
olisin ollut velvollinen tekemään, ja ilmoittaa minulle virheeni,
paheeni ja rikokseni? Oletteko kaikki tekopyhiä ja pelkureita niinkuin
ylenkunnolliset viisikymmenvuotiaat naishenkilöt? Pelkäättekö, etten
puhu totta? Pelkäättekö, että panen pahakseni teidän lausumanne,
puhkaisen kallonne ja heitän ulos uksesta sen sijaan, että teitä
syleilisin ja suutelisin?

Tulkaa vain, tuhat tulimmaista! Ettekö ole milloinkaan nähneet
rehellisen miehen kasvoja, miehen, joka puhuu totta. Minä kutsun ja
kehoitan teitä koko sieluni, koko onnettoman sieluni voimalla! Minun
täytyy saada tietää kaikki se paha, mitä olen tehnyt, jotta voin katua
ja korvata — minun täytyy oppia tuntemaan, joka tapauksessa oppia
tuntemaan vikani, jotta voin temmata ne pois juurineen, polttaa ne ja
vapautua niistä kerta kaikkiaan. Ettekö ole vielä käsittäneet, mikä
minua kiihdyttää ja jäytää yöt päivät?

Minä tahdon voittaa itselleni sielunsuuruuden — tahdon tulla suureksi,
puhtaaksi, jaloksi, _täydelliseksi_ ihmiseksi. Minä tiedän, että
minulla on vain tämä elämä elettävänä, ja tahdon elää sen hyvin. Se
elämä, jota te kaikki elätte, minua inhottaa. Tahdon joko olla suuri
tahi tuhoutua. Minunlaisellani ei ole muuta vaalia. Minun täytyy kohota
teitä korkeammalle voidakseni kohottaa teidät vielä korkeammalle.
Mutta suureksi tuleminen vaatii, että muovataan uudestaan, kidutetaan,
puhdistetaan ja avarretaan tätä ainoata sielua, joka on meille annettu
— kuka lienee antanut? — näitä lyhyitä matka- tai maanpakovuosia varten
maan päällä. Jos tahtoo kohottaa sielun suuruuteen, täytyy tuntea sen
koko mitättömyys — jos tahtoo sen puhdistaa, täytyy nähdä sen koko
likaisuus — jos tahtoo saada sen rohkeaksi ja voimakkaaksi, täytyy
tuntea sen pelontuska ja viheliäisyys.

Luuletteko minun vain vähän itseäni tarkanneen? Kuvitteletteko, etten
ole väijyskellyt sieluni kaikkein salaisimpia liikuntoja, välkähdyksiä,
erakkomajoja, piilopaikkoja, väristyksiä ja sykkeitä?

Ja sittenkään — ihmetelkää, miten paljon mielitte, ja pitäkää vain
minua valehtelijana! — en ole löytänyt mitään, ymmärrättekö, en ole
löytänyt mitään, mikä minua inhottaisi tai hävettäisi. En ole kyennyt
näinä pitkinä vuosina havaitsemaan itsessäni mitään varsinaista
virhettä, mitään nimenomaista pahetta — minun ei ole tarvinnut
kertaakaan pysähdyttää itseäni jonkin teon kynnykselle ja sanoa: se on
halpamaista! Ei ole sattunut kertaakaan, että olisi kuulunut mielessäni
katumuksen ääni jonkin täyttämättä jääneen tehtävän, jonkin vääryyden
tai jonkin inhimillistä tai jumalallista lakia loukkaavan teon vuoksi.

Mutta sanokaa minulle totuus edes kerran, äitienne nimessä sanokaa,
onko ollenkaan mahdollista, että maan päältä löytyy niin puhdas
ihminen! Olenko ehkä synnitön pyhimys, ainoa hyveellinen, tahraton
sielu, täydellinen ihminen? Älkää ajatelko sitä hetkeäkään: se on
mahdotonta, mahdottomin kaikista mahdottomista asioista. Minunkin
täytyy aivan varmaan olla kehno, epäpuhdas, pelkurimainen,
epärehellinen, heikko, teeskentelevä ja sydämetön! Minäkin epäilemättä
teen syntiä seitsemänkymmentä ja seitsemän kertaa joka päivä, ja
minunkin sieluni on musta ja löyhkäinen kuin lokaviemäri. Ellei
olisi niin laita, en olisi enää ihminen. Ellei olisi niin laita, en
varmaankaan tuntisi lakkaamatta koko olemuksessani tuota polttavaa
halua päästä suureksi, en pyrkisi niin sanomattomin innoin saavuttamaan
suurta ja kaunista sielua.

Ei, hyvät ystävät, turhaan te minulle kuiskitte lempeitä sanoja.
Minä en niitä usko enkä tule milloinkaan uskomaan. On mahdollista,
että olen puhdas ja täydellinen verrattuna teihin, lurjuksille ja
pettureille, häpeänpainamille pelkureille ja valepukuisille sioille
soveltuvan kierosilmäisen moraalin valossa. Mutta itselleni minä
en milloinkaan ilmene suurena enkä puhtaana; en myöskään sinuun,
elämäni kuvaamattomaan ihanteeseen, verrattuna ole sellainen kuin olla
tahtoisin ja kuin minun tulisi olla voidakseni häpeämättä kulkea kohti
kuolemaa.

Seikka on se, ettei kukaan kykene tuntemaan itseänsä — kukaan ei kykene
ankaran kirkkaasti näkemään eikä vilpittömästi lausumaan kaikkea,
mitä tuntee, ajattelee ja tekee. Ovela omahyväisyys, ylen kavala
turhamaisuus, harkittu oman edun harrastus, arka häpeäntunne ja julkea
ylimielisyys ovat aina saatavissa salaamaan, naamioimaan, peittelemään,
keksimään puolusteluja ja oikeutuksia. Siinä varmaan syy, etten
havaitse itsessäni piilevää mätää, vaan luulen olevani mahdottoman
täydellisyyden joutsen.

Käsittänette nyt vihdoin, kuinka teitä tarvitsen ja minkätähden en
tule toimeen ilman ankaraa arvosteluanne. Toiset ihmiset näkevät
kaiken henkilössä asuvan pahan: luontainen inhimillinen ilkeys on
teräväkatseinen ja herkkä havaitsemaan. Sen kirottua valppautta ei
väistä mikään. Se vainuaa, mitä ei näe, aavistaa, mitä ei vainua.
Ihmiset eivät ole vasta eilen oppineet kerkeästi huomaamaan valtavia
malkoja lähimmäistensä silmissä.

Älkää paneutuko viattomiksi varpusiksi! Tässä eivät auta verukkeet
enempää kuin kohteliaisuudetkaan. Te näette epäilemättä olemukseni
syvyyksiin, teitä inhottaa, ehkäpä kauhistuttekin. Mutta minkätähden
ei ole yhtään ainoata, joka puhuisi minulle; minkätähden _ei yksikään_
tule sanomaan minulle kaikkea? Sanon vieläkin, etten ole toisten
kaltainen. Kiitosta en kaipaa, vihaan imartelua enkä voi sietää
kiertelevää kaartelevaa puhetta.

Pelkäättekö kenties? Minä vannon teille, että ensimmäinen, joka
osoittaa minulle jonkin minussa piilevän virheen, on oleva vapahtajani,
rakkain ystäväni, aito veljeni.

Sieluni on kenties ylen kaamea, ja teidän henkeänne ahdistaa, kun
on selkeästi kuvailtava sen rumuutta ja raadollisuutta? Rohkaiskaa
mielenne ja puhukaa. Minä palkitsen teidät parhaani mukaan. Lahjoitan
teille kaikki, mitä omistan, lähden ryöstämään hankkiakseni teille
lahjoja, saavun luoksenne teitä palvelemaan ja ihailemaan.

Ettekö kykene keksimään pahaa? Silloinpa olette sokkoja ja hölmöjä,
sillä jos paha kerran on olemassa, niin teidän, ulkoapäin katseleväin,
täytyy se heti havaita. Teroittakaa katsettanne, paneutukaa
ilkeämmiksi, seurailkaa minua salaa ja kysykää minulta äkkiarvaamatta!
Tehkää, mitä tahdotte, kunhan vain täytätte pyyntöni: ilmiannatte minut
ja syytätte minua armahtamatta. Elämäni ja kuolemani, suuruuteni ja
viheliäisyyteni — kaikki on teidän kädessänne.

Mitä siellä keskenänne supisette? Minä tiedän, tiedän hyvinkin, ettette
osaa tehdä muuta kuin puhua pahaa ihmisistä kaikessa hiljaisuudessa,
parjata heitä matalin äänin ja syyttää heitä, kun eivät ole läsnä.
Mutta minua sellainen konnantyö älköön koskeko. Astukaa päivän
valkeuteen ja puhukaa kaikuvin äänin! Minä en häpee, en pakene. Tahdon
joutua syytetyksi ja häväistyksi, jotta pääsen kohoamaan, minne tahdon.

Mutta kenties... — anteeksi, jos teitä toukkaan — kenties tahdotte
peitellä paheitani ja syntejäni siinä tarkoituksessa, etten voi
puhdistaa henkeäni, etten saavuta kaipaamaani täydellisyyttä.

Minä pyydän ja rukoilen teitä, kaikkia ihmisiä, ystäviä ja vihollisia:
armahtakaa raukkaa, joka isoo ja janoo suuruutta! Älkää kieltäkö
häneltä syytöksen katkeruutta ja tuomion ankaruutta. Puhukaa
arkailematta ja tuomitkaa minut säälimättömästi. Älkää epäröikö, jos
näette minun itkevän, älkää heltykö, jos havaitsette minun kalpenevan.
Minä surmaan itseni, ellette minulle sano, millainen syntinen ja
rikoksellinen olen, ellette heti ilmaise minulle koko kehnouttani ja
viheliäisyyttäni. Minä rukoilen polvillani kaikkia maailman ihmisiä.
Olkaa säälistä kerran niin uskaliaat, että sanotte minulle totuuden
vasten kasvoja!



XXIV

KYKY


Ihmiset ympärilläni sanovat, että minulla on kykyä, ja luulevat siten
tuottavansa minulle suurta kunniaa ja erinomaista iloa, nuo kelpo
sielut! Menevätpä muutamat heistä niinkin pitkälle, että sanovat minua
erittäin kyvykkääksi, sanovat minulla olevan suuren aito kyvyn, ja ne
jotka niin sanovat, luulevat minua eniten rakastavansa ja olevansa
minua lähinnä.

Ihmiset rakkaat, minä kiitän kunniasta ja kumarran teitä ja toivon
Jumalan teitä palkitsevan! Te teette varmaan mitä voitte sekä sanoin
että teoin, ja teidän onnistuu kerrassaan voittaa oma itserakkautenne
ja minun säädytön karkeuteni.

Mutta eikö teidän joukossanne ole ketään, joka ymmärtää, kuinka minua
loukkaatte ja katkeroitatte puhumalla kyvystäni?

Piru sen periköön, teidän kykynne! Mitä joutavaa lorua? Luuletteko
tosiaankin, että voisin tyytyä olemaan kyvykäs ihminen, lupaava nuori
mies aina hautaani saakka, sukkela kelpo veikko, joka osaa herättää
ihmisten mielenkiintoa? Tuhat tulimmaista, millaisena olentona
oikeastaan minua pidätte? Ovatko kasvoni harmaat ja hymyilevät niinkuin
henkilön, joka tyytyy siihen, mitä on joka miehellä, ja joka on
iloinen, kun hänellä on kymmenen ajatusta kielellään ja sata frangia
taskussaan? Ettekö ole huomanneet, te pahaenteiset harakat, että
kyky on kaikkein tavallisin kaupankalu kaikilla maailman toreilla?
Ja erittäinkin Italiassa! Sanokaa minulle, jos osaatte, kenellä ei
ole kykyä tässä onnellisessa, jumalten siunaamassa maassa? Jos tuotte
minulle yhden ainoankin, maksan teille hänen painonsa hopeaa. Kyky,
kelpo houkkioni, juoksentelee pitkin katuja, täyttää talot, peittää
tulvallaan kirjat, uhoo kaikista suista, vieläpä kellareistakin.

— Siinäpä kyvykäs poika! Vahinko, ettei hän viitsi mitään tehdä.

— Tuo mies on pahantekijä ja juonikko, mutta kykyä hänellä on!

— Hän puhuu kaikkein karkeimpia tyhmyyksiä, se myönnetään. Mutta
kieltää ei sovi, että hän on erittäin kyvykäs.

Tuollaisia lausumia kuullaan alinomaa Italiassa, kaikilla
katukäytävillä, kaikissa kodeissa ja kaikissa ravintoloissa, missä
niinsanottu älystö toisensa kohtaa.

Jokainen, joka osaa sommitella kokoon jonkin balladintapaisen tai
jonkin miellyttävästi luistavan ja säällisesti sointuvan laulupahasen,
on kyvykäs. Henkilöllä on kykyä, jos hän osaa maalata melkein
todellisilta näyttäviä akvarellikukkasia — hänellä on kykyä, jos hän
osaa viehättävästi vasaroida pianoa kipsisen Beethovenin kasvojen
edessä — hänellä on kykyä, jos hän osaa tuntehikkaan hienosti kuvailla
maanjäristyksen aiheuttamaa hävitystä — kykyä on silläkin, joka
leikkelee kuvioita hevoskastanjasta, ja aikansa edelle rientelevillä
harrastelijoilla, jotka nauttivat toisten älystä puhallellen suustaan
aatteita ja havannasikarin sauhuja.

Kysyn teiltä vielä kerran: kenellä meistä ei ole kykyä?
Niilläkin, jotka eivät tee mitään, on kykyä — politiikoillakin —
sanomalehtimiehilläkin...

Olkoon siis sanottu kerta kaikkiaan: se, joka sanoo minulla olevan
kykyä, loukkaa minua, joka sanoo minua kyvykkääksi mieheksi, saa minut
apealle mielelle.

Minä hylkään teidän kykynne ja siirrän sen makkiin sanomalehtien
keralla. Minä sanon teille suoraan: minulle kyky ei merkitse mitään
muuta kuin kaikkein korkeinta keskinkertaisuuden astetta. Kyky on
sellainen korkeampi älynmuoto, jota kaikki voivat ymmärtää, arvostaa
ja rakastaa. Kyky on sujuvuuden, tutkivaisuuden, henkevyyden,
uusiin koruihin puettujen latteuksien ja hieman humaltuneen
poroporvarillisuuden makuisa seos, josta pitävät kaikki naiset,
professorit, asianajajat, maailmanmiehet ja kuuluisat kultivoidut
henkilöt, sanalla sanoen kaikki ne, jotka ovat siitä väliltä, häilyvät
taivaan ja maan, paratiisin ja helvetin välillä yhtä etäällä syvästä
eläimellisyydestä kuin suuresta nerosta.

(Kas, mitä johtuikaan mieleeni! Toskanankielinen kykyä merkitsevä sana
_ingegno_ ei merkitse ainoastaan onnellista ja yli keskinkertaisuuden
kohoavaa älyä, vaan vielä niitä rautaan muovattuja hampaita ja vakoja,
jotka havaitsemme avaimessa ja jotka lukon aukaisevat. Nuo kaksi
merkitystä eivät ole lähellä toisiaan ainoastaan sanakirjassa. Kykykin
on jotakin avaavaa. Kyvyn nojalla voi päästä kaikkialle, ymmärtää
melkein kaikki ja miellyttää monia. Se on elämän matkapassi. Se on
yleistiirikka kaikkiin kassakaappeihin ja kaikkiin paikkoihin, joissa
ihminen voi hankkia itselleen aseman. Toisella on kykyä luoda kauniita
asioita — toisella on kykyä uskotella toisille, että hänen luomuksensa
ovat kauniit. Ne ovat erilaisia kykyjä, mutta molemmat osaavat hyvin
menestyä.)

Jatkakoot vain samaan tapaan! Pitäkööt vain silmällä etujansa,
nauttikoot, huvitelkoot ja huvittakoot koko tuota kykyjen suurta sukua.
Minä en kuulu heihin enkä tahdo missään nimessä kuulua.

Ei auta: tekipä mitä tahansa, minua miellyttävät ainoastaan
äärimmäisyydet. Elävien olentojen joukossa minua miellyttävät
ainoastaan täydelliset eläimet ja kasvit, ne, jotka rehellisesti
suorittavat tehtäviänsä mitään muuta ymmärtämättä, liehumatta sinne
tänne suurta suukopua pitäen ja kunnianhimoisina — tai todellinen nero,
suuri sielu, sankari, joka on jättimäinen ja yksinäinen kuin öinen
vuori.

Talonpoika tai Dante — ja hitto vieköön kaikki siltä väliltä, pois
jaloista kyvykkäät, henkevät, taitavat ja inhoittavat älyniekat
ihmiset! Mitä olettekaan te kaikki verrattuina maankarvaiseen
maamieheen, joka pui viljaa teitä elättääkseen, tai verrattuina
runoilijaan, joka puristaa sielustansa sanoja, jotka saavat värisemään
ja ajattelemaan tuhansia sukupolvia? Mitä tuotattekaan te? Sanoja,
sanoja, petkutusta ja leluja!

Minä olen suorittanut valintani. En voisi, vaikka tahtoisinkin,
muuttua puuksi tai kuokaksi, mutta tahdon, tahdon epätoivoisesti tulla
todella suureksi mieheksi — lausuttakoon suoraan tuo pelottava sana:
neroksi! Ja jos uuvun keskitiehen pääsemättä toiveitteni perille, otan
napisematta kantaakseni kovan kohtaloni, itken itseäni enkä irstaile
niiden keralla, joita olen ylenkatsonut, vaan kuolen yksinäni jossakin
maan kolkassa, niinkuin pelkäämätön susi De Vigny.

Minä en ole mitään katuva: olen varma siitä, että epäonnistuessanikin
saan kokea sellaista riemua tuntiessani sieluni puhdistuvan ja
jännittyvän kohti jotakin mahdotonta ja majesteetillista, ettei jalkani
havaitse tien kiviä eikä korvani kuule niiden naurunrähäkkää, jotka
kultivoivat puutarhapahastansa luullen sitä maailmaksi.

Äläkä huoli hämmentyä, sinä pelkäämätön minuuteni, vaikka toisinaan
näytätkin typerältä ja tietämättömältä. Nero ei näyttele henkevyyttä,
ei muovaile makeaan muotoon sieviä mitättömiä ajatuksia eikä pyri
tarkoin tutustumaan kaikkein viimeisimpiin aikakauslehtien numeroihin
enempää kuin muotikirjoihinkaan. Ei, ei.

Nero on poika ja houkko ja on nero nimenomaan siitä syystä, että
uskaltaa olla poikamainen ja houkkomainen, eikä voi olla toisinaan
olematta tietämättömän ja typerän kaltainen, sen henkilön kaltainen,
joka ihmettelee kaikkea ja juttelee sekavasti ja vastoin tervettä
järkeä.

Mutta ah, minun minuuteni, yksin nero saa tuta noita ihmeellisiä
hetkiä, joina itse Jumala tuntuu puhuvan suullasi, jolloin kaikki on
kirkasta, kaikki avautuu, kaikki on läpikuultoista ja sopusointuista
kuin kauniin virran vesi — niitä hetkiä, joina sielu liekehtii kuin
tuli, leijuu kevyenä kuin ilma ja rakastaa kuin itse rakkaus — niitä
hetkiä, joina salaperäinen mielettömyys tekee kaikki mahdolliseksi ja
kaikki pyhäksi ja sinä et enää tiedä sanoa, mikä on maailmaa ja mikä
sieluasi.

Ettekö oivalla, millainen haalea ja hervoton ajanviete koko teidän
kykynne on sellaisten hetkien rinnalla? Yhdestä ainoasta sellaisesta
tuokiosta, yhdestä ainoasta, antaisin koko kykyni, kaiken teidän
kykynne, kaikkien maailman leikarien kyvyt, ja sittenkin minusta
kukaties tuntuisi siltä, että olen sen varastanut.



XXV

DIES IRAE


Epätoivon huutoja tyhjyydessä. Toisia kohti suunnattuja, mutta
itselle sanottuja. Ponnistuksia, itsekuria, omantunnontuskia. Yleviä
pyrkimyksiä, jotka hukkuivat nelipalstaiseen kirjoitelmaan. Kiihkeätä
puhtaudenkaipuuta, joka yhtäkkiä unohtui naisen valkoisten lanteiden
vaiheilla. Syöksymistä kohti korkeuksia, taivaiden kadehtimista,
vaarallisen seikkailun, _suuren yrityksen_ rakkautta (ihmisen
sinkoamista kohti toista, tuonpuolista elämää, Jupiterin suvun
kukistaminen, käärmeen lupauksen lopullinen toteutuminen, todellinen
lunastus ilman ristiä ja verta, joka tihkuu siunanneista käsistä);
pyörryttävää, voittamatonta thaumaturgista unennäköä — ja pikkuinen ja
pikkuhurskas jokapäiväinen elämä: pienoinen huone, pieni kahvila, pieni
kaupunki ja siinä ylen pieniä pikkuihmisiä.

Minä taistelin sittenkin. Taistelin hurjasti ja voimakkaasti,
sydän täynnä toivoa ja aivoissa ankara tahto. Tässä pelissä oli
panoksena koko olemukseni. Tulla sellaiseksi, tehdä _se_ — tai
tuhoutua. Minä puolustin itseäni kiusauksilta, jotka houkuttelivat
minua välttämättömään keskinkertaisuuteen, yritin luoda ympärilleni
säälimättömän yksinäisyyden, ainakin henkisen, ellei aineellista;
taistelin itseäni vastaan, kuritin itseäni, kasvatin itseäni
tuskan avulla kestämään tulevia kauheita koettelemuksia. Tunsin
välttämättömäksi täydellisen keräytymisen, keräytymisen oman
olemukseni syvyyteen, hiljaisuuteen, joka pakottaisi minut
kuuntelemaan ainoastaan itseäni — eikä mitään muuta. Minun piti olla
uuden ihmiskunnan ensimmäinen ihminen — minun piti olla puhtaasti
sisäisen, ruumiista, aineesta ja eläimellisyydestä kerrassaan
riippumattoman elämän esimerkiksi kelpaava aloittaja. Huomasin
olevani etäällä asettamastani päämäärästä, huomasin, etten ollut
vielä se tahraton ja heikkoudesta vapaa henki, joka oli määrätty
saattamaan ihmisiä heidän suurella retkellänsä nykyisen elämän
tuolle puolen. Mutta se ei lannistanut rohkeuttani. Tehtävän
mahdottomuuden synnyttämä intomieli, uskaliaisuus, joka sai kaikki
korkeat inhimilliset tarkoitusperät näyttämään vaivaisilta, kaukaa
viittovan voiton mieletön varmuus, suunnaton ylpeys siitä, että
tunsin olevani sellaisen ennenkuulumattoman ja mielikuvitusta
ihmeellisesti kiehtovan kutsumuksen täyttäjä, ehdoton tarve tempautua
irti tästä todellisuudesta, tästä maailmasta ja tästä inhimillisestä
olemassaolosta, kaikki tuo sokaisi minua yhä enemmän kulkiessani kohti
kamalinta heräämistä, mikä voi tulla ihmisen osaksi. Minusta tuntui
kuin kulkisin yli maan kuin näkymätön jättiläinen, joka astuu vuoren
huipulta toiselle, hyppää viheriöiden, autioiden merten yli ikäänkuin
ne olisivat pelkkiä lätäköitä, kohottaen päänsä taivaan tähtien
joukkoon, ja lämmittelee auringossa niinkuin köyhä mies risuvalkeansa
ääressä.

Uskomattomia suunnitelmia ja ilmestyskirjamaisia näkyjä liikkui noina
aikoina mielessäni, ja väkevämpi työnsi heikomman pesästään hillittömän
mielipuolisuuden yhä kasvavalla kiivaudella.

Ajatukseni oli kuitenkin suunnattu yhteen ainoaan kohtaan: alinomaa
vain siihen. Tehdä mahdolliseksi, toivottavaksi ja läheiseksi
ihmissuvun uudestisyntyminen, ihmiseläimen muodonvaihdos, ihmisjumalan
yleinen tuleminen. Mutta siinä tarkoituksessa oli ennen kaikkea
välttämätöntä, että toisetkin alkaisivat tuntea, mitä minä tunsin,
ja että kaksimieliseen ja amfibiseen elämäämme kohdistuva ylenkatse,
inho, häpeä ja kauhu eläisivät kaikissa samoinkuin minussa. Ja silloin
ajatukseni suuntautui taiteeseen.

Yksin taide kykeni sellaisen ihmeen tekemään. Ainoastaan runous voi
tuimentaa olevaisen elämän aiheuttaman kauhuntunnon, jonka usein
tukahdutti totunnainen tajuttomuus, se yksin kykeni luomaan kauhuihin
uutta voimaa, puhaltamaan kaikki murheet uuteen paloon, herättämään
häpeäntuntoa ja sytyttämään tuskaa siihen, missä totunnaisuuden lepo
on suloisin. Teoriat ovat vailla vaikutusvoimaa. Teoriat saavat
vakuutetuksi ainoastaan harvoja ja ikävystyttävät kaikkia muita, mutta
elävä taide, väkevä ja kiehtova (toisin sanoen: runollinen runous,
täysivärinen, sopusointuinen ja vastustamattoman välitön) saisi
varmaan ihmiset taivutetuiksi kuvastelemaan itseänsä inhimillisen
olemassaolon kuolleessa meressä ja peräytymään kauhistuneina — yhtäkkiä
tahtoen paeta, _olla toisin_. Kuvastellessaan itseänsä päivänkakkarain
reunustaman lammen kalvossa, Narkissos siten aiheutti itselleen
kuoleman; ihmissuvulle piti siitä aiheutua uusi elämä.

Runollinen luova työ ei voinut olla — minussa, sinä aikana —
yksityiskohdissa viipyvää, episodinluontoista, rajoitettua. Minä
elin suuruuden ilmakehässä, ajatellen suuria asioita: runoudenkin
(vaikka se olikin vain lunastustyön ensimmäinen väline eikä mitään
muuta) tuli senvuoksi olla suuri, valtava. Valtavan suuri ainakin
suunnitelmaltansa, — kuin maalattava pinta, taulu. Kosmillinen
runoelma, maailman draama, rajaton näkymö. Silmätessäni taaksepäin
havaitsin ainoastaan kaksi näkökannaltani huomionarvoista teosta:
_Divina Commedian_ ja _Faustin_. Ne olivat molemmat valtavia elämän ja
historian tutkisteluja: tämän- ja tuonpuolinen edustettuina. Danten
teoksessa maanalainen ja ylitaivainen maailma tuomitsemassa maallista,
Goethen runoelmassa myytin ja metafysiikan maailma tuomitsemassa
todellisuutta. Kärsimys ja rakkaus, ylä- ja alamaailma, pyhimykset ja
äidit, ja pyörretuuli, joka seuraa lunastusta kaipaavaa synnintekijää
hänen matkatessaan taivaan ja maan välillä.

Firenzeläisen priorin teos enempää kuin frankfurtilaisen neuvosmiehen
runoelmakaan ei kumminkaan vastannut kuvitelmiani. Nuo kaksi
legendaa — ikuisen elämän ja ikuisen nuoruuden — eivät riittäneet
motiiveina sisällyttämään itseensä kaikkien ihmisten koko elämää
kaikkine muotoineen ja vaiheineen. Vaadittiin enempää. Enempää,
vieläkin enempää. Kristinoppiin sisältyi eräs myytti, joka
sopi paremmin tarkoituksiin!: viimeisen tuomion myytti. Niinpä
suunnittelinkin silloin mielessäni ja paperilla ainoan tragedian,
joka tyydytti mielettömyyttäni. Se oli _Dies irae_, vihan, kauhun ja
hammastenkiristyksen suuri päivä, joka kutsuu viimeiselle tuomiolle
ihmissuvun ensimmäisen ja viimeisen jäsenen.

Kun aurinko oli kalpea kuin kuu taivaalla, joka näytti avartuvan
ja pimenevän, ja maa kuivui ja käpertyi kuin unohdettu hedelmä,
piiloutuivat ihmiset luoliin ja katakombeihin, olivat lähempänä
kuolleitansa kuin ennen ja keräytyivät yhteen niinkuin karja talven
tullen. Kevät saapui jälleen, mutta ei tuonut enää kukkia, viimeinen
satakieli kuoli autioon pesäänsä, tuhatvuotisen raadannan väsyttämät
juhdat olivat väin hylätyille vainioille lepoon laskeutuneita
valjenneita luita, ja kiviset, marmoriset ja rautaiset kaupungit
luhistuivat vähitellen hylättyinä äänettömässä hämärässä.

Yksi ainoa ihminen ei tahtonut luopua taivaasta. Kaikki hänen veljensä
olivat aikoja sitten jättäneet palestinalaisen taikauskon, joka johti
nimensä Kristuksesta; mutta hän yksin vielä uskoi. Viimeinen kristitty
odotti korkealla paikalla niitä merkkejä, joiden piti pyhien kirjojen
mukaan edeltää suurta loppua. Ja katso: hänen uskonsa oli voitollinen,
ja Johanneksen ilmestys kehittyi hänen valvomisesta väsyneiden
silmiensä näkyviin. Mustat hevoset tömistyttivät autioitunutta maata,
meret kuohuttivat vesiänsä taivaalle ja nuoleksivat vuorten kupeita;
vihdoin aukenivat taivaat, ja mustan holvin repeämistä satoi nopeita
ja lukemattomia nuolia, ikäänkuin upottaakseen vielä jäljellejääneet
maanosat tulitulvaan. Silloin, merkkien näyttäessä pettämättömiltä,
viimeinen kristitty lähti maanalaisiin luoliin ilmoittamaan loppua
veljillensä. »Pelätty päivä on tullut. Kirja ei valehdellut. David ja
Sibylla ovat todistaneet oikein. Nyt on varustauduttava kuolemaan.
Tuomio on lähellä: nyt on suuren vihan päivän aatto.»

Mutta ihmiset eivät tahtoneet kuolla; he eivät tahtoneet uskoa
kuolemaan, loppuun, tuomioon. Kristitty huusi liian äänekkäästi. Kukaan
ei tahtonut häntä kuunnella, mutta hänen sanansa saivat levottomaksi
jokaisen sydämen. Ja silloin muutamat muistivat, että hänen Jumalansa
oli kuollut ristiinnaulittuna, ja jotta hänen uskonsa saisi osakseen
sille kuuluvan pilkan, hänetkin naulittiin puuristiin — siinäpähän
vaikenisi. Raudan raadellessa hänen käsiänsä, veden tihkuessa
suurin pisaroin ja paljaan rintakehän kohoillessa kuolontuskissa hän
julisti vielä viimeisen kerran varmaa, lähestyvää loppua. Kuoleman
suljettua hänen suunsa kaikki ihmiset tunsivat itsensä vapautuneiksi
ja onnellisiksi, siellä maan uumenissa alkoi riehua hillitön hekuman
juhla, ja viimeinen päivä oli kuin pahojen himojen helvetti. Mutta pian
avasivat syvyydet kitansa heidän jalkojensa alla, vuoret järkkyivät ja
kukistuivat tuhansien ukkosten pauhuin; maanalaiset holvit sortuivat,
ja koko maa oli pelkkä luukammio vailla elämää ja ääretön hautausmaa,
jossa ei ollut yhtäkään eloonjäänyttä.

Kaikki vaikeni.

Muutamia tunteja (tai vuosisatoja?) vallitsi hiljaisuus — niinkuin
_alussa_. Hautapallo kiersi tyhjyydessä rauhallisine luukasoineen.
Kaikki äänet olivat vaienneet, kaikki ongelmat olivat ratkenneet, ja
kuolleet voivat vihdoinkin levätä, koska ketään ei ollut elämässä
heidän vierellänsä; kukaan ei heitä muistanut, itkenyt eikä surrut.

Silloin kajahtavat äkkiä pasuunat — ylösnousemusta julistavat kauheat
pasuunat, viiltävät, loihduiliset, haaveelliset: niiden ääni on niin
voimallinen, niin läpitunkeva, niin syvä ja käskevä, että se herättää
kuolleet — nekin, jotka nukkuvat tuhansien ja kymmenientuhansien
vuosien unta. Nyt pauhaavat taivaan pasuunat tuntemattomien suiden
puhaltamina, voimallisina kuin Kristuksen lempeimmät sanat, niin
väkevästi, alinomaisesti ja kiihkeästi, että ihmisten luut alkavat
vapista piilopaikoissaan maan alla ja meren syvyydessä, että liha
palaa takaisin luurankoon, henki ja liikunto kuolleiden äärettömään
sotajoukkoon.

Tuossa lepää Josafatin laakso, avarana kuin maailma, merestä toiseen
ulottuvana; sen peittää, täyttää suunnattomana kiehuvana joukkona
ylösnoussut ihmissuku, kaikkien maiden, kaikkien rotujen, kaikkien ikä-
ja aikakausien miehet, naiset, vanhukset ja lapset, jotka ovat kaikki
sisaruksia, samassa tähdessä syntyneitä, ja kohtaavat toisensa nyt
ensimmäisen kerran — ja huutavat, pelkäävät ja _odottavat_.

Useimmat eivät tiedä, minkätähden ovat siinä, kysyvät eivätkä ymmärrä.
Toiset itkevät syrjässä, toiset peittävät kasvonsa, jotteivät
näkisi. Muutamat tapaavat ja tuntevat toisensa ja muistavat. Alkavat
keskustelut — ihmisten ensimmäiset _todelliset_ keskustelut.

Unien toivelmat toteutuvat. Caesar voi keskustella Aleksanterin
kanssa, Dante tervehtii syleillen Vergiliusta, Kaarle V kysyy neuvoa
Salomonilta. Sotilaat kohtaavat sotilaita, kuninkaat liittyvät
kuninkaisiin, kauniit naiset löytävät kadottamansa rakastajat, vuorten
yksinäisyydessä syntyneet ja kuolleet etsivät toisensa ja tekevät
ristinmerkkejä.

Kaikki tiesivät vihdoin, minkätähden olivat herätetyt, ja tiesivät,
mikä heitä odotti. Totiset kristityt riemuitsivat. He saisivat vihdoin
nähdä Kristuksensa astuvan alas taivaan pilvistä tuomitsemaan ja
palkitsemaan. Siellä täällä kuului jo puolusteluja ja rukouksia, toiset
huusivat itselleen armoa, toiset anelivat epätoivoisina äärimmäistä
anteeksiantamusta. Muutamilla oli vielä rohkeutta uhata poissaolevia
jumalia. Toiset arvelivat, että tämä kuolemanjälkeinen markkinahuvi
oli kohtalon viimeinen iva ennen todellista tuhoa. Joku ehdotti, että
aljettaisiin rakentaa asumuksia ja nimittää hallitusmiehiä; nähtiin
miesten ja naisten syleilevän toisiansa maassa unohtaakseen syntisen
tungoksen kauhut.

Kukaan ei käsittänyt mitään; kukaan ei kyennyt enää ymmärtämään
toista. Joka hetki kohosi ääni pyrkien kuuluville; tuhannet toiset
äänet vastasivat, ja pauhu oli niin sietämätön, että se pakotti kaikki
vaikenemaan. Profeetat yrittivät yhä vielä tehdä tehtäväänsä; eräs
heistä oli kavunnut kummulle ja saarnasi vaahtoavin suin, lakkaamatta
ja kenenkään kuuntelematta.

Vihdoin kaikki uupuivat. Tuomio ei alkanut. Niin he odottivat vaieten,
pitkiä tunteja, pitkiä päiviä, — ehkäpä vuosiakin. Ja kukaan ei tullut.
Silloin huusivat kaikki yhteisesti:

_Kristus! KRISTUS! KRISTUS!_

Koko ihmiskunta, kaikki ihmiset, jotka olivat eläneet maan päällä
rakastaen, kärsien ja toivoen, koroittivat kohti taivasta äänensä —
kuin haasteen. He tahtoivat päästä tuomiolle: odotuksen epävarmuus oli
kauhistavampi ja tuskallisempi kuin helvetti.

Eräs köyhä kuvaili köyhien elämää ja pyysi saada kuolla vielä kerran,
eräs kuningas kertoi kuninkaiden elämästä, runoilija runoilijoiden,
työmies työmiesten, portto porttojen, merimies merimiesten elämästä.
Egyptin orjat, Kiinan maatyöläiset, Amerikan sotilaat, Rooman
legionäärit, Englannin kaivostyömiehet, kaikki kertoivat elämästänsä ja
anoivat armoa; kaikki pyysivät saada kuolla vielä kerran.

Kuka heistä oli ollut onnellinen? Kuka heistä oli ollut syyllinen?
Elämä ei ollut milloinkaan suonut kenellekään, mitä jokainen oli
rukoillut — ja useimmat olivat viettäneet elämänsä ihan varjossa.
Jumala oli puhunut ainoastaan valituillensa. Kuka oli tehnyt heidät
sellaisiksi? Ja mitä merkitsi tämä ylösnousemuskomedia? Ellei ollut
odottamassa kauniimpi elämä, niin kuolema oli parempi — verrattomasti
parempi!

Kun nämä miljardit onnettomat olivat siten huutaneet hätäänsä,
laskeutui jälleen hiljaisuus heidän ylitsensä. Kristitytkin joutuivat
epäilyksen valtaan. Minkätähden Kristus ei ilmestynyt kunniassaan
halkeavien taivaiden keskellä tulisella valtaistuimellansa, enkelien ja
pyhien ympäröimänä niinkuin vanhojen luostariveljien maalauksissa?

Mutta vihdoin kuului mykän joukon yläpuolelta ääni, joka sanoi: Kristus
ei ole taivaassa. Kristus on teidän seassanne nöyränä ja yksinäisenä.
Hänkin oli ihminen, hänkin oli syyllinen, hänkin odottaa tuomiotansa.
Tuomitkoon ihminen ihmisen ja saakoon jokainen, mitä odottaa. Ne,
jotka ovat uskoneet paratiisiin, tulevat autuaiksi, ja ne, jotka ovat
uskoneet ainoastaan kuolemaan, muuttuvat jälleen tomuksi ja tuhkaksi!

Ja ihmiset lepäsivät jälleen — ikuista lepoansa.

Kuinka moni seikka onkaan ehtinyt mielestäni häipyä! Kuinka naurettava
onkaan nyt tuo katkelmainen ensimmäisen ehdottomasti traagillisen
murhenäytelmän muistelma. Toista kuin _Faust!_ Tuhansia dialogeja,
satojatuhansia kohtauksia — ja koko elämä kaikkine noine tuhansine
henkilöineen. Maailmanhistoria muutettuna näytelmäksi; helvetin
tragedia ja jumalainen komedia kehiteltyinä täydellisyyteensä ja
avarrettuina mahdottomuuteen asti.

Minä uneksin saavani sen esitetyksi aavikonkokoisessa teatterissa,
näkymönä todelliset vuoret, sanoin, jotka kaikuisivat kauhistavina
kuin Danten, hahmoin, jotka muistuttaisivat Michelangelon luomia,
ja sävelin, jotka kaikuisivat jumalaisempina kuin Wagnerin. Olisin
tahtonut saada siihen hengityksen voimakkaan kuin tuulen, orkesteriksi
meren, kokonaisia kansakuntia kuoroiksi ja uuden kielen, peloittavan,
täydellisen ja selvän, josta löytyisivät kaikki maiset äänet, imeväisen
vaikerruksesta aina vesiputouksen valtavaan pauhinaan. Huokauksia,
jotka saisivat taivaat heltymään, polvilleen langenneiden kansojen
huutoja — ja hiljaisuutta, todellista, saavuttamatonta hiljaisuutta!

Kaikkien ihmisten olisi täytynyt vapista lukiessaan, nähdessään tai
kuullessaan teostani, ja jokaisen olisi täytynyt tässä äärimmäisessä
runoelmassa tuntea koko elämänsä, kaikki hyvä ja kaikki paha — kulku
ilman ylösnousemusta kohti tuota viimeistä hetkeä (vihan päivää)
jolloin kaikki tuomittaisiin — _tuomitsijoina he itse, aution taivaan
alla_.

Ja tuon suunnattoman näytelmän aiheuttamasta pelosta oli sitten koituva
uuden elämän — lupaamani elämän — välttämättömyys.



XXVI

TOIMISINKO?


Filosofia! Lepoa tuottavan varmuuden kaipuu ja toivo, vaikeiden
totuuksien pyhä portti, askeettisen intomielen taikajuoma järjestelmien
asumattomissa erämaissa, hukkaanmenneen elämän ylväs sulo, tavallisen
kokemuksenomaisen elämän, fysiologisten ilojen, maksettujen huvien
(lohdutusten?) dionyysinen sijake.

Filosofia! Lapsuuden viehätys, kasvuiän rakkaus, nuoruuden intohimo.
Usko vailla pyhiä kirjoja, jumalanpalvelus, josta puuttuvat juhlamenot,
palvonta ilman rukouksia — ja kumminkin sydämelleni rakkaampi ja
läheisempi kuin kaikki uskonnot! Abstraktinen ajatus, paljas kuin
ensimmäisten nerojen mestariteokset, kaikkea luotua sopusointuisempi ja
täydellisempi aate, virheetön käsiteverkko kuin luova piirros olemiston
koskemattoman kankaan pinnassa.

Filosofia! Aladinisia maailmoita, joiden haamut ovat elävämpiä kuin
elävät olennot, varjoja, jotka houkuttelevat väkevämmin kuin ihmiset,
sanoja, jotka ovat mehukkaampia kuin oliot itse, kaavoja, jotka
vaikuttavat sytyttävämmin kuin runonsäkeistö!

Minä opin sinut tuntemaan, rakastin sinua, tein sinulle väkivaltaa.
Sinä olit pidättyväisen elämäni lakkaamaton juhla, liiallisen
terveyteni' kuume, karun sydämeni unohtumaton riemulaulu. Aivoja,
aivoja, pelkkiä aivoja! Teorioja, periaatteita, dialektiikkaa,
abstraktioita ja vain abstraktioita! Minä elin systeemeistä, elin
systeemeissä, ravitsin itseäni metafysiikalla, uneksin metafysiikkaa.

Kaikkein okaisimpien ideologiain aarniometsät olivat minun paratiisini
— paratiisi, jossa ei ollut ainoatakaan viheriää lehteä. Taivaallisen
ykseyden häikäisevä aurinko loi säteitänsä päähäni, jota ilmankin
kuumensivat veri ja mietteet; se haavoitti huienneet silmäni ja sulki
ne liialla valollansa. Näissä okaiden ja pistävien piikkien erämaissa
minä jouduin erakon tavoin tuntemaan aistillisen ja maallisen kauneuden
lihalliset kiusaukset. Naiset katselivat minua tummin silmin, suurin,
avoimin ja liikkumattomin, ja meren aurinkoisella rannalla keinuivat
Goethen kultaoranssit suolan ja äärettömyyden kyllästämässä tuulessa.
Ja minä pysyin pitkät vuodet (monet monituiset vuodet, kuukaudet
ja päivät — ja monet monituiset yöt!) sinulle uskollisena niinkuin
_chanson de gesten_ ritari, ja minulla ei ollut ketään muuta Jumalaa
sinun edessäsi. Minä etsin sinua kaikista kirjoista, palvoin sinua
kaikissa muodoissa, vedin sinut ilmi jokaisesta sanasta, valloitin
sinut suurista, puolustin sinua pienissä. Jokainen löytö merkitsi
suurta hengen juhlaa, jokainen totuuden valtaaminen pitkää kamppailua
rinta rintaa varten, jokainen kirkastuminen mietehoureissa vietettyjä
pitkiä öitä!

Sinua, filosofiaa, minä kiitän kaikesta: puhtaampien maailmoiden
kaipauksesta, hurmioisesta kohonnasta yliaistilliseen, hävitystaidon
harjoittamisesta, siitä tunnosta, että olen kadun väkeä ylempänä. Minä
olin kokonaan sinun, ja sinä olit kokonaan minun.

Mutta sittenkin tuli hetki, jona osoittauduit minulle todellisessa
hahmossasi: tyhjyyttä kiertävänä masentavana lukutaikana, turhana ja
särkyvänä järjestelmänä tuiman ja tulvivan erilaisuuden yllä, ironisena
syöksymisenä kohti itsensätuhoamista.

Niin torjuin sinut luotani, halveksin sinua, ajoin sinut pois — petin
sinut. Siinä tehtävässä, jota suunnittelin, olit vain esteeksi. Sinä
et täyttänyt, mitä lupasit. Täyttämääsi en osannut käyttää hyväkseni.
Minä etsin toimintaa, tekoa, muuttamismahdollisuutta, — nykyistä
todellisuutta sen muuttuessa huomispäivän todellisuudeksi — ja sinä
soit minulle ainoastaan hyödytöntä kontemplatioa, lepoa absoluuttisessa
tai uuvuttavaa kuumetta kärsimättömästi rientäessäni kohti päämäärää,
joka väistyi väistymistään.

Filosofia oli ollut tiedoitsemistoimintaa (kontemplatioa) ja
universaalisen (ykseyden) etsintää.

Minä taas tahdoin toimintaa (muuttamista, luovaa työtä) ja niinmuodoin
todellisuutta (välitöntä, konkreettista todellisuutta: erikoista,
yksityistä). Minä kukistin filosofian tuhatvuotisen käsitteen,
kukistin sen kaikkea vallitsevasta asemasta olemattomuuteen, katkaisin
perintätiedon ja peräydyin filosofiaa edeltävälle ajatuksen asteelle.
Niin menetellen otaksuin hyödyttäväni filosofien filosofiaa. Jokainen
ongelma oli minulle välineitä, välineiden muuntamista koskeva ongelma.
Jokainen filosofi oli vain kokenut keksiä uusia ratkaisuja vanhoihin
probleemeihin, mutta kaikki ratkaisut, vanhat ja uudet, pohjautuivat
samoihin edellytyksiin, tottelivat samoja lakeja ja lankesivat
samoihin virhepäätelmiin — toisin sanoen: olivat erittäin suuressa
määrässä samanlaisen henkisen rakenteen tuotteita. Oli turhaa yrittää
kulkea kauemmaksi näitä ylen tallattuja teitä pitkin. Vuosisatojen
varrella kertynyt kokemus osoitti — tulosten turhuuden ja tyhjyyden
nojalla — ettei siinä suunnassa ollut enää mitään tehtävänä eikä
mitään saavutettavana. Sanaston parantaminen, menetelmien hiominen,
loogillisen koneiston osien korjaaminen, terminologian muuttaminen —
kaikki tuo oli vain keskinkertainen keino niitä henkilöitä varten,
jotka eivät uskalla poistua esi-isien valtateiltä. Jotta ajattelun
tulokset muuttuisivat toisenlaisiksi, jotta olisi oikeus toivoa
jotakin lopullista totuutta, joka tosiaankin perinpohjaisesti
eroaisi tavanomaisista, oli välttämättä tehtävä vaikea — mutta
ainoa mahdollinen — päätös aloittaa toiselta taholta. Filosofia
on rakennelma, joka on valmistettu välineiden avulla, filosofian
välineinä toimivat filosofien aivot, tuotteiden parantaminen edellyttää
välineiden parantamista: filosofian parantamiseksi on niinmuodoin
välttämätöntä parantaa ensin filosofien aivoja. On saatava sielut
muuttumaan.

Oli siis tehtävä jotakin, _toimittava_, muunnettava, — ei ainoastaan
tiedettävä, kuvailtava, perusteltava.

Filosofit (eivät suinkaan kaikki; vain ylen harvat) ovat ajatelleet
yhden ainoan välineen muuntamista: kielen, mutta ovat unohtaneet
kaikkein tärkeimmän: oman sielunsa.

Sama periaate oli sovellettavissa moraaliin. Mitä hyötyä oli normien,
käskyjen ja imperatiivien lukuistamisesta, kun ihmiset kumminkaan
eivät välittäneet mitään noista pitkistä eetillisistä saarnoista
ja pysyivät entisenlaisina lurjuksina, kenties hieman kesyttyen,
mutta epäilemättä muuttuen tekopyhemmiksi? Jos keksitte keinon
muuttaa luontaisia taipumuksia, sisäisiä, sielullisia arvoja, niin
hyveelliset teot kumpuavat esiin ihan itsestään, saarnoja, neuvoja ja
sääntöjä ollenkaan kaipaamatta! Muuttakaa ihmisen persoonallisuus,
välittömästi ja tehokkaasti, niin jokainen eetillinen järjestelmä,
kaikkein ytimekkäinkin, muuttuu samassa tarpeettomaksi! Saakaa ihmiset
muuttumaan omaehtoisesti hyveellisiksi sen sijaan, että ikävystytätte
heitä tutkistelemalla hyveen käsitettä!

Tätäkin tietä kulkien minä niinmuodoin johduin henkistä kumousta
koskevaan alinomaiseen unelmaani: on muutettava ihmiset, muutettava
heidän sielunsa. Mutta minä en tahtonut muuttaa vain sieluja, vaan
myöskin olioita. Oikeammin: muuttaa sielut, jotta ne voisivat yhä
nopeammin muuttaa olioita. Mutta niiden muuttamiseen ei riitä, että
niiden nimet on merkitty kirjoihin, ei riitä, että ne on luokiteltu
ja että niiden sukutaulu on selvillä, ei riitä, että ne on muunnettu
yleismielikuviksi ja yleismielikuvat yleiskäsitteiksi ja että on
osoitettu eri yleiskäsiteryhmien väliset kausaaliset suhteet. Ei riitä,
että ne on sijoitettu lasilaatikkoon ja jokaisen laatikon laitaan on
kirjoitettu (loukkaamaton?) lakipykälä. Todellisuuden muuttamiseen ei
riitä, että tunnemme sen ulkoapäin järkeispäätelmien nojassa toimivan
älyn ja sanakirjan symbolien avulla.

On sujuttauduttava, sijoituttava siihen, muututtava sen osaksi, sen
ainejoukon atomiksi, sen keston tuokioksi, sen liekin kipinäksi, sen
virran pisaraksi.

On päästävä koskettamaan sen kaikkia ilmenemismuotoja (kaikkein
salatuimpia, kaikkein häipyvimpiä, kaikkein näkymättömimpiäkin),
sulauduttava sen kyllyyteen, antauduttava sen äärettömyyteen,
muututtava eläväksi todellisuudeksi elävässä todellisuudessa. Ei pidä
pysähtyä sen eteen aivomekanismina, verkkomykiönä, nimiluettelona
tai mittaajana, vaan tulee heittäytyä siihen suin päin, antautua sen
läpäistäväksi ja läpäistä sitä itse, tuntea itsessämme sen ikuinen,
monivärinen, monisointuinen, monituoksuinen hyöky, soinnuttaa siihen
oman veren souto, oman sydämen syke. Saada se muuttumaan omaksi
verekseen ja lihakseen ja muuttua itse sen olennaiseksi osaksi.

Kukaan ei pyri eikä taivu tähän mystilliseen ykseytymiseen.

Eivät taiteilijatkaan: vaikka he ilmaisevätkin erikoista, he kumminkin
valikoivat, karsivat ja köyhdyttävät todellisuutta hekin. Olioissa on
tuokioita ja puolia, joita kukaan ei näe eikä kukaan etsi: toista kuin
monististen oppien akrobaattimainen kiipeily kohti tyhjiä ykseyksiä!
Sellainen kärsivällinen konkreettisten yksityisseikkojen etsiskely
olisi filosofeille soveliaampi kuin _a priori_-määritelmien ja
symmetristen rakennelmain lastentarha-leikit. Ne johtaisivat maailman
vallitsemiseen.

Ellei ihminen eroaisi todellisesta pitäen itseään sen arvostelijana
ja mittaajana, vaan sulautuisi todelliseen siinä määrin, että
tuntisi jokaisen atomin veljeksensä ja jokaisen ilmiön sisareksensa,
niin ihmisen rajoitettu ruumis häviäisi kaikkeuden mittaamattomaan
ruumiiseen, mikrokosmos muuttuisi tosiaankin makrokosmokseksi, ja
jokainen maailman osa olisi hänen olemuksensa osa — ja samoinkuin tahto
liikuttaa mielin määrin jokaista yksilön jäsentä, samoin voisi hän
silloin liikuttaa jokaista maailman osaa.

Tästä aatteellisesta käymistilasta sukeutui minussa se filosofinen
suunta, jota mainittiin pragmatismin nimellä ja joka todellisuudessa
oli alkuperältään ja luonteenlaadultaan varsinaisesta pragmatismista
eroava. Siitä huolimatta liityin pragmatisteihin ja ryhdyin levittämään
uuden opin totuuksia. Minussa se oli maagillista mystisismiä, toisissa
varovaisuuden metodiikkaa. Kumpikin oli jotakin epämääräistä, mutta
meidän onnistui kumminkin heittää hieman hiiva-ainetta vanhoillisten ja
perinnäisten oppien rauhalliseen taikinakaukaloon.

Teorian miehenä minä en voinut unohtaa teoreetikkoja. Ajatukseni
kääntyi ennen kaikkea heidän puoleensa; tarkoitukseni oli saada
heidät kumppaneikseni _suureen työhön_. Taiteen avulla olisin
säpsähdyttänyt hereille tunneihmiset; teorialla tahdoin valmistella ja
temmata mukaani älyn ihmisiä. Sellainen päämäärä ei sallinut ketään
jätettäväksi syrjään, ketään ei saanut ylenkatsoa. Minun täytyi saada
palvelijoikseni myytti ja intuitio, kuva ja käsite. Kaikki hengen
muodot hengen ylentämistä varten — ihmisen kaikki vaistot ja kyvyt
uuden ihmisen luomiseksi!



XXVII

KOHTI UUTTA MAAILMAA


Filosofinen johtaja: erään filosofisen suunnan lainlaatija, apostoli
ja ensimmäinen edustaja. Toiminnan filosofian, joka pyrki tekoon,
uudistukseen, muuntamiseen ja luomiseen. Ei ollut enää hukattava
aikaa ratkeamattomiin ongelmiin teillä, jotka eivät johda minnekään,
eikä näkyjänäkevien dialektikkojen verkkoihin ja satimiin. Se, mikä
on totta, on hyödyllistä. Tietäminen merkitsee tekemistä. Useiden
epävarmojen totuuksien joukosta on valittava se, joka eniten voimistaa
elämää ja lupaa meille säilyvimmät palkinnot. Ja sen, mikä ei vielä ole
totta ja jonka toivoisimme totta olevan, me teemme todeksi: uskomme
voimalla.

Siinä oli voiman ja uskalluksen evankeliumi, optimistinen,
amerikkalainen evankeliumi. Pelko pois: nyt oli uskallettava kaikki,
uskallettava hypätä. Ei enää epäilystäkään: jokainen suuri teoreettinen
seteli tuli voida vaihtaa yksityisten tosiasiain ja haluttavien
tulosten heliseviksi kolikoiksi. Pois metafysiikat ja tervetuloa,
uskonnot! Edelliset antavat meille maailman kuivina käsitteellisinä
ääriviivoina: jälkimmäiset tarjoavat meille elämää koskevia lämpimiä ja
lohdullisia näköaloja, jotka eivät voi himmentyä, arvoja, joita ei käy
kieltäminen.

Mitäpä hyötyä olisikaan sellaisesta tiedosta, joka ei opeta edes
tietämään ja joka sitäpaitsi ei edes huomaamatta sujuttaudu elämäämme
sitä hitustakaan muuttamaan? Me vaadimme teoriaa välineenä, aatetta
vasarana, teollista filosofiaa, ihmishengen käytännöllistä viljelyä.

Siten käsitettynä, sävyltään hieman lyyrillisenä ja asianmukaisesti
liioiteltuna, tuo koulukunta minua innostutti. Minä otin sen suojiini,
kehitin sitä, levitin sen oppeja laajoihin piireihin, pakotin toisia
sen kannattajiksi, kirjoitin kiivaasti sitä koskevia puolusteluja ja
selostuksia.

Mutta minä en tyytynyt siihen: se ei ollut minulle vielä kyllin. Minun
täytyi temmata se pois anglosaksisesta tyyssijastaan, poroporvarillisen
sisälähetyksen pietistisestä ilmapiiristä — temmata se ymmärryksen
ulkopuolella sijaitseviin ymmärkkeihin: tehdä siitä jotakin suurta tai
hylätä se.

Kävin siis käsiksi opin suggestiivisimpaan osaan — siihen, joka
opetti, kuinka kävi uskon nojalla luominen totuusarvoa sellaisiin
vakaumuksiin, jotka eivät pohjautuneet todellisuuteen. Mutta miksi
olisikaan toiminta rajoitettava sellaisiin uskomuksiin? Miksi olisikaan
luotava totuutta vain määrättyihin uskoihin? Hengen tuli olla kaiken
valtias; tahdon valtapiiri ei saanut olla rajoitettu. Samoinkuin
tieteellinen tieto tavallaan loi _tosiasiat_ ja tahtomisen usko loi
_totuuden_, samoin tuli hengen vaikuttaa kaikkeen, luoda ja muuntaa
mielin määrin, _välittömästi_. Toistaiseksi me tarvitsemme ulkonaisiin
olioihin vaikuttaaksemme toisia ulko-olioita välineiksemme, ja mielemme
täytyy käskeä lihaksiamme, joiden vuorostaan tulee saada liikkeeseen
toisia aineellisen todellisuuden osia voidakseen liikuttaa ja muuttaa
niitä todellisuuksia, jotka ovat silmämääränämme. Minä sitävastoin
tahdoin hengen voivan tehdä kaikki itsestään, pelkällä käskyllään,
ilman minkäänlaista välinettä. Minä ajattelin, että henkikin oli eräs
luonnonvoima, vieläpä kaikkein ylevin, täydellisin ja hienostunein.
Miksi siis ei kaikkein tehokkain? Tulee vain se oivaltaa ja osata
sitä johtaa. Samoinkuin voimme jo vaikuttaa välittömästi eräihin
todellisuuden osiin — niihin, jotka ovat oman olemuksemme osia tai
suoranaisemmin meistä riippuvat — samoin täytyy meidän voida vaikuttaa
koko todellisuuteen, sen koko alueeseen ilman minkäänlaista poikkeusta.
Vaaditaan vain tutkimusta ja harjoitusta: tulee vain tahtoa, toivoa
ja yrittää. Jos voitamme, niin koko maailma on meidän, se on tahtomme
plastillinen ja taipuisa aines, ja ensimmäisen käärmeen sanat
toteutuvat: Te tulette Jumalan kaltaisiksi!

_Olla Jumala!_ Kaikki ihmiset jumalia. Siinä suuri unelma, uskomaton
tehtävä, ylväs ja kaivattu päämäärä! Ja minä otin sen ohjelmaksi
— itselleni ja toisille. Jumalan seuraaminen: kaikkitietäväisyys
ja kaikkivalta. Ja päämäärään johtavana tienä oli täydellistetty,
jättimäiseksi kehitelty, uusilla ominaisuuksilla ja kyvyillä varustettu
henki.

Tuo unelma oli suuri, valtavan suuri, mutta ei suinkaan ehdottoman
toivoton. Kuka ihminen onkaan harkiten päättänyt tulla Jumalaksi?
Sarlataaneiksi, profeetoiksi ja ihmeittentekijöiksi tosin ovat
pyrkineet — mutta eivät jumaliksi. Muutamien on kyllä uskottu olevan
jumalia — mutta vasta _jälkeenpäin_, Ja uskojina ovat toimineet
toiset. Jumaluus ei ollut heidän tarkoitusperänänsä, vaan sattumalta
heitä ympäröivän uskon tuloksena. Rooman keisarit pitivät hiljaisessa
mielettömyydessään itseänsä jumalina — mutta luulivat jo jumalia
olevansa eivätkä asettaneet jumalaksipääsemistä tarkoitusperäkseen.
Minun laitani oli toisin: minä pyrin olemaan Jumala, hyvin tietäen,
että olin vielä kaukana päämäärästä.

On ollut ihmisiä, jotka pyrkivät uppoamaan Jumalaan — mystikkoja,
askeetteja, pyhimyksiä — mutta heidän tarkoituksenaan oli palata
Jumalaan osana, pisarana, atomina, siihen rajattomaan jumaluuteen, joka
synnyttää ja jälleen kerää itseensä, kehittelee ja imee takaisin kaikki
oliot hengityksensä rytmein.

Mutta minä en tahtonut olla osanen, vaan täysi itseni — en tahtonut
olla osahiukkanen, vaan tahdoin saada kaiken oman itseni osaseksi,
tehdä kaikki itselleni kuuliaisiksi, ikäänkuin vuoret ja tähdet ja
maailmat olisivat minun ruumiini jäseniä ja tottelevaisia jäseniä. Minä
en uskonut Jumalaan. Jumalaa ei ollut minulle olemassa, nyt enempää
kuin ennenkään. Minä tahdoin sen tulevaisuudessa luoda, tahdoin tehdä
itsestäni, heikosta ja viheliäisestä ihmisestä, ylimmän itsevaltiaan,
kaikkein rikkaimman ja voimallisimman olennon.

Tämän odotukseni ja Ihmis-Jumalan kehittämisen pohjalle minä
ajattelin perustaa uskonnon. Missä? En suinkaan vanhassa, köyhässä ja
jähmettyneen kulttuurin säikyttämässä Euroopassa. Amerikassa, avarassa
Pohjois-Amerikassa, rajattomien mahdollisuuksien maassa, missä kaikki
hyvä otetaan vastaan, missä jokainen usko saa temppelinsä ja jokainen
Mooses pääkaupunkinsa. Olin löytänyt kumppanin, joka oli yhtä mieletön
kuin minä ja valmis seuraamaan minua jakaakseen kanssani häpeät ja
voitot.

Olimme ajatelleet kaikkea: perusteellisia englanninkielen opintoja,
Amerikan oloihin perehtymistä ja asian alkuunpanon vaatimia
varoja. Olimme sopineet siitä, että viettäisimme muutamia vuosia
yksinäisyydessä valmistautuaksemme tehtäväämme ja tutkiaksemme
sielullisen voiman ongelmaa — kokeillen, voimistuttaen tahtoamme,
ottaen selkoa suoranaisen henkisen vaikutuksen salaisuuksista,
kyetäksemme esittämään merkkejä ja ihmeitä, jos noiden kaukaisten
seutujen ihmiset, kovina kuin Pietari ja epäileväisinä kuin
Tuomas, tulisivat niitä meiltä vaatimaan. Kaikki oli määrätty:
uuden kirkkokuntamme nimi ja ihmeellisen, maagillisen oppimme
jokainen yksityiskohta. Kaksi köyhää; italialaista filosofia oli
valmiina lähtemään sinne, valtameren toiselle puolelle, tarjoamaan
kaikille ihmisille kaikkivaltaa, rikkautta, mainetta, terveyttä ja
ikuista elämää, kaikkea sitä, mitä koko ihmiskunta kiihkeimmin ja
väsymättömimmin kaipaa ja tavoittelee. Me kaksi olimme lähtemässä meren
yli muovaamaan uudestaan tuota maata, jonka oli aikoinaan löytänyt
itsepäinen ja pelkäämätön italialainen. Ja sieltä meidän piti palata
Eurooppaan, seuranamme tuhansia uskovaisiamme, kunnian sädekehä
päätämme kiertämässä, varmasti tietäen, että voimme ainehitusemme
pohjalta heittää haasteen kaikille muille maailmoille ja taivuttaa ne
tahtoomme.



XXVIII

JUMALUUDEN VALLOITUS


Nyt eivät enää riittäneet kyky ja hyvyys — ei runous eivätkä
filosofiset järjestelmät.

Ennenkuin voin lähteä valtameren toiselle puolelle uuden valtakunnan
profeettana, minun täytyi _olla_ — todellakin olla — se, joksi olin
haaveillut itseni pitkän odotusajan kuluessa: minun täytyi olla
pyhimys, opastaja, puolijumala.

Nyt oli mennyt (sen olisi pitänyt mennä jo kauan sitten!)
suunnitelmien, haaveiden, lupausten ja toiveiden — sanalla sanoen
ohjelmien aika.

Voiko ajatella pyhimystä ilman ihmeitä, uskonnonperustajaa ilman
tenhovoimaa, Jumalaa vailla jumalallista valtaa? Jos elämäni ainoana
tarkoituksena tosiaankin oli tämä, niin minun oli viipymättä käytävä
sitä toteuttamaan. Taivaallisen perhosen piti murtaa harmaa kotero,
hedelmän tuli kypsyä kevyen ja tuhlaavaisen kukinta-ajan ohi mentyä.
Nyt ei ollut aikaa viivytellä, oli purettava sillat, käännyttävä uuteen
elämään, hankittava itselleen uusi luonne ja mieli, oli painettava teon
sinetti aikomusten monisanaisen rukouksen alle.

En kumminkaan voinut kuvitella tekeväni kaikki yksin, tyhjästä.
Ylväästä menneisyyden halveksimisesta huolimatta minunkin täytyi
suostua sujuttautumaan jonkin tradition uomaan, luottamaan toisten
opetuksiin, käyttämään hyväkseni toisten kokemuksia. Mutta minne
olikaan käännyttävä toivoessaan itselleen mahdollisimman suurta apua?

Välitön päämääräni oli vain tämä: tehostaa tahdonvoimaani äärettömiin,
saavuttaa mahdollisuus käskeä ja saada tottelemaan ihmisiä ja olioita
tarvitsematta käytellä apuna ulkoisia toimintoja. Sanalla sanoen: tehdä
_ihmeitä_. Ei mikään muu.

Pyhimykset ja maagit (tai ne, joissa oli hieman kumpaakin: heprealaiset
profeetat, intialaiset fakiirit) olivat omien väitteittensä mukaan
suorittaneet ihmetekoja. Edelliset yrittämättään, melkeinpä
tahtomattaan, jälkimmäiset antautumalla ankaran kurin alaisiksi
ja nojautuen vieraisiin voimiin. Ihmeet olivat joka tapauksessa
todistettavasti mahdolliset — ja oli jo olemassa ihmeentekotaiteen
perusteita. Pelkkä alku, vihjaus, rudimentti; nyt oli luotava tuo
taide, laskettava sille pettämätön perustus, löydettävä varmat säännöt
ja aljettava sitä soveltaa. Kaikki se, mitä pyhimysten elämäkerroissa
ja maagillisissa kirjoissa mainittiin ihmeitten nimellä, oli tuskin
aito ihmettä sanan ankarassa ja filosofisessa merkityksessä, mutta
se ei ollut minulle tärkeätä. Ne olivat kumminkin erinomaisia
tapahtumia, harvinaisten voimien esimerkkejä, tavattoman tahtotarmon,
jumalallisilla ominaisuuksilla varustettujen ihmisten ilmauksia, ja se
riitti minulle.

Tutkimalla noita ihmisiä, sujuttautumalla heidän elämäänsä, ottamalla
selkoa siitä, miten he olivat menetelleet voidakseen tehdä, mitä olivat
tehneet, täytyi vihdoin voida selvittää heidän salaisuutensa — ihmeiden
mekanismin sisin ja yleinen ponnin. Kaikki muu kysyi ainoastaan tahtoa
ja hellittämättömyyttä. Kunhan tie oli selvä, ei vaellus voinut
muodostua ylen vaikeaksi: missä toiset olivat päässeet kulkemaan,
pääsisin varmaan minäkin.

Pyhimykset johtivat minua kohti uskontoja, maagit kohti salatieteitä.
Nämä kaksi tietä johtivat vain näennäisesti eri tahoille: olivathan
uskonto ja magia syntyneet yhtaikaa, aikojen alussa. Pyhimykset
olivat olleet ihmeittentekijöitä (itse Kristuskin?), ja maagien (aito
maagien) oli täytynyt olla puhtaita ja askeettisia henkilöitä. Minä
tunsin ennestään molemmat tiet: taivaallisen, joka johti kohti pyhiä
paratiiseja, ja maanalaisen, kohti kirottuja kadotuksen maita.

_Valistusaikani_ kärsimän skeptillisen vararikon jälkeen olin
eräänlaisin myötätunnoin kääntynyt kohti uskontoja — myöskin kohti
kristinuskoa, katolisuutta. Olin lukenut uudelleen evankeliumeja
ilman varhaisen ikäni julkeata, voltairemaista ennakkoluuloisuutta,
olin alkanut jälleen käydä kirkoissa enkä suinkaan vain ihaillakseni
arkkitehtuuria tai katsellakseni alttaritauluja ja kappelien
freskomaalauksia. Olin lukenut uudelleen evankeliumit etsiäkseni niistä
Kristusta; olin astunut jälleen kirkkoihin löytääkseni Jumalan.

Jumalanpalvelus veti minua puoleensa — ja syynä ei ollut ainoastaan
juhlamenojen kauneus ja messujen laulu ja soitanto. Jokin epämääräinen
tunto — tarve uskoa, muuttua jälleen lapseksi, tuntea kuuluvani
kristikuntaan, josta olin eronnut — eli minussa hiljaisena tahtomatta
muuttua ilmeiseksi ja varmaksi. Minä luin pyhän Augustinuksen teoksia,
mietiskelin Pascalin lausumia, nautin _Kukkasista_. Johduinpa aina
_Hurskaan elämän valmistukseen_ ja _Henkisiin harjoituksiin_ asti.
Sielutieteellistä uteliaisuuttako? Vaiko tiedonjanoa?

Epäilemättä, suurelta osalta. Mutta samalla minussa epäilemättä iti
uskomisen tahto, hiljainen kaipuu päästä osalliseksi siihen valtavaan
uskonnolliseen kokemukseen, joka oli Jeesuksen ajoilta alkaen
synnyttänyt ylen monia sielullisia ja taiteellisia mestariteoksia.
Apologetiikka herätti minussa mielenkiintoa, mystisismi kiehtoi minua,
myöskin ystävien esimerkin nojalla. Tutkimukseni esineiksi tulivat
vanhat ja uudet mystikot: Plotinos ja Novalis ja mitä heidän välillään
oli. Ennen kaikkea saksalaiset (Meister Eckehart, Suso, Böhme) ja
espanjalaiset (Lullo, Santa Teresa, San Giovanni della Croce).
Spekulatiiviset samoinkuin sensuaaliset — enkä unohtanut erakkojakaan,
anakoreetteja, Jumalan epätoivoisia rakastajia, jotka ovat viettäneet
elämänsä vuoristoissa, alinomaa rukoillen. Kaikissa havaitsin jotakin
mikä soveltui omaan tapaukseeni: ylentymistä, olemistoon häipymistä,
antaumusta, korkeampien kohtaloiden toivoa.

Muutamat harhaoppiset mystikot — esimerkiksi Novalis — antoivat minulle
mitä nimenomaisimpia lupauksiakin, että olisin saavuttava, mitä
etsin, mutta lupauksia ja odotuksia kauemmaksi ei kumminkaan päästy.
Toiset taas veivät minut mukanaan abstraktisen rakkauden kaikkein
ilmavimpiin piireihin, mutta vaativat minua luopumaan tiedoistani,
tajunnastani, persoonastani. He kehoittivat minua sukeltamaan syvälle
ja häipymään, mutta ei monimuotoisen todellisuuden liikkuvaan ja
aaltoavaan valtamereen, vaan yhden ainoan ja jakamattoman Jumalan
äärettömään epämääräisyyteen. Muutamat heistä tosin olivat tuohon
määrittelemättömään ja sanoinkuvaamattomaan jumaluuteen häipyen
onnistuneet tekemään juuri sitä, mitä minä tahdoin: ihmeitä. Luopumalla
kaikesta, omasta yksilöllisyydestäänkin, he olivat saavuttaneet kaikki.
Sille, joka antaa kaikki, annetaan kaikki. Siinä oli eräs jumalallisen
voiman salaisuuksiin johtava tie — mutta se oli kapea ja epämääräinen.

Jo monimuotoisen todellisuuden teoriaa muovatessani olin oivaltanut,
että oli antauduttava kaikkeuden läpäistäväksi, jos mieli kaiken
käyvän itselleen tottelevaiseksi. Tuntiessamme itsemme _erillisiksi_
emme voi oikeudenmukaisesti käskeä sitä, minkä tunnemme olevan meistä
erotettua, ja jos käskemmekin, emme onnistu. Mystisismi on itse asiassa
raja-aitojen poistamista, erillistymisen kieltämistä, ehdotonta
ja ikuista erottamattomuutta kohti syöksymistä. Mystikko ei tunne
olevansa erotettu maailmasta, olemistosta — Jumalasta. Ja kun hän on
muuttunut maailman sisäisimmäksi ja oleellisimmaksi osaksi, niin koko
hänen jäljelläoleva tahtonsa kuvastuu olemistossa: erikoistahdostaan
luovuttuansa hän muuttuu eräänlaiseksi yleistahdoksi, ja fysiikan
jäykimmätkin lait murtuvat ekstaattisen hengen rakastavan kaipauksen
tieltä.

Mutta pyhimystenkin voima on rajoitettu ja katkonainen, ja jo sen
saavuttamistavassa piilee sen mahdottomuuden syy. Täydellinen voima
voitetaan ainoastaan täydellisesti luopumalla omasta itseydestään.
Mutta jos tuo luopuminen kerran toteutuisi, niin silloin sammuisi
jokainen ajatuksen muistelma, jokainen tahdon jälki ja jokainen
vietinkiihoke kykenemättä enää sukeltamaan esiin. Niinmuodoin olisi
jokainen käsky käsittämätön ja mahdoton. Se, joka saavuttaisi
korkeimman voiman, olisi juuri senvuoksi kykenemätön sitä käyttelemään.

Mutta minä en voinut enkä tahtonut luopua itseydestäni. Mitä
merkitsikään minulle kaikkivoipa kyky, joka hukkui tiedottomuuden
uumeniin? Minä tahdoin vaikuttaa yksityisiin olioihin: tuntea, tietää,
arvata ennakolta. En tahtonut kadottaa itseäni, en tuhota ajatusta. Ja
silloin käännyin sitäkin kiihkeämmin toisaalle: kohti okkultismia.

Se ei ollut ensimmäinen yritykseni tunkeutua kirotun temppelin
esikartanoihin. Ahnaan ensyklopedismini viime vuosista saakka
olin kokenut koputtaa sitäkin porttia. Ihmeellinen oli minua aina
houkutellut (oi _Tuhat yötä ja yö_, sinä kaiken runouden mestariteos!),
ja minua ei vieläkään inhottanut sitä etsiä pyöreän pikku pöydän
koputuksista tai puutteellisesti totutetun mediumin katkonaisista
puheista. Spiritististen istuntojen tallatuilla kaikenmaailman teillä
(naurettavia salonkeja, surupukuisia vanhoja hysteerikkoja, punaisia
lamppuja, toisiinsa sattuvia polvia ja jalkoja, pidätettyä naurua,
painostavaa hiljaisuutta kohtalokkaita koputuksia odotettaessa)
minä olin osaltani hieman tutustunut tuonpuolista oloa vakoileviin
henkilöihin. Muutamat — suurimmassa määrässä uudelleen lapseksi
muuttuneet — hakivat vain varmuutta siitä, että viimeisen hengenvedon
jälkeen vielä seuraa jotakin, mitä tahansa. Toiset, idealistisemmat,
pyrkivät tämän maailman moraaliseen uudestiluomiseen toisen
maailman lakien tuntemisen nojalla. Toiset, sankarillisemmat, tai
sarlataanisemmat sielut, huomauttivat, että kaikki mediumismin pienet
fyysilliset ihmeet ja teosofien sekasortoiset keitokset ja keräelmät
olivat pelkkää joutavaa: korkeintaan jonkinlaista alkua. He vihjailivat
korkeampiin oppeihin ja salaisiin perintätietoihin, näkymättömiin
tai etäisiin oppi-isiin, korkeimman asteen esoterismeihin, jotka voi
saavuttaa ainoastaan tuhansien kammottavien kokeiden kestäjä — ja
lupailivat epämääräisesti samaa mahtia, jota minä etsin kaikkialta.
Muutamien kanssa keskustelin kauan aikaa; tutkin heidän kokoonhaalitun
viisautensa sameita lähteitä, kävin muutamissa diabolisilta
tuoksahtavissa kokouksissa, tutustuin loitolta teosofiaan, koettelin
erilaisten indoamerikkalaisten joga-menetelmien hengitysharjoituksia,
tiedustelin kiihkeästi heidän salaisuuksiansa ja tarjouduin heidän
opetuslapsekseen. Minä en suinkaan erinomaisesti uskonut tuohon
teologiseen ja symbolistiseen sekamelskaan, josta sen kannattajien
väitteen mukaan piti valon koittaa (valon, jonka tuli luoda
meihin uusi elämä, _voimien_ runsautta uhkuva), mutta ajattelin,
että jotakin oikeata piili heidän tavallisuudesta poikkeavaan
sielulliseen (ja ruumiilliseen) harjoitukseen perustuvassa opetus-
ja kasvatusmenetelmässään. Sekasortoiset järjestelmät, apinamaisesti
matkitut juhlamenot ja konemaisesti toistellut kaavat minua tietenkin
vain naurattivat, mutta koko tuossa oppien ja kokemusten sankassa
parvessa, jota itä- ja länsimaat olivat keskenään vaihtaneet ja
koetelleet, täytyi kuitenkin olla jotakin paikkansapitävää. Ydin,
siemen, ensimmäinen katkelma ihmeidenteon taidetta varten. Kiihkeästi
kuten ennenkin syöksyin uusiin tutkimuksiin, lukuihin ja mietteisiin.
Henkisten syiden aiheuttamia fyysillisiä vaikutuksia oli nähtävissä,
ainakin siinä tapauksessa, etteivät kaikki nuo mediumit ja medianistit
olleet pettureita. Telepatia, kaukovaikutus, oli jo jonkinlainen
viittaus ihmisten tulevaisiin suhteisiin kaikkien jähmeiden ja
painavien välineiden hävittyä — etäisten esineiden liikuttaminen,
materialisation nimellä tunnetut ilmiöt (joita eivät kaikki
väittäneet mahdottomiksi) olivat transcendenttien mahdollisuuksien,
jäykkään aineelliseen maailmaan kohdistuvan suoranaisen sielullisen
herrauden ensimmäisiä esimerkkejä. Noita ihmeitä olivat tehneet
vain epänormaaliset ihmiset poikkeustapauksissa: oli tehtävä ne
mahdollisiksi kaikille, kaikkein tavallisimmissakin tapauksissa. Ne
olivat usein tahattomia: tuli muuttaa ne tahallisiksi. Ne olivat
harvinaisia: niiden piti muuttua yleisiksi.

Näiden voittojen saavuttamiseksi ja vakaannuttamiseksi oli
välttämätöntä menetellä järjestelmällisesti. Mitkä olivat noiden
ihmeellisten ilmiöiden toteuttajat ja tekijät? Pyhimykset, maagit,
mediumit: erilaisia nimiä noille yli-inhimillisesti mahdikkaille
ihmisille, jotka olivat erilaisiin uskontoihin kuuluen suorittaneet
ihan yhdenlaisia ihmetöitä. Salaisuus ei niinmuodoin piillyt
uskonopeissa: katolisen teologian täyttämä pyhimys, kabbalistisen,
aleksandriinisen, paracelsisen teologian vallassa oleva maagi,
mediumi, joka oli imenyt itseensä spiritualistista teologiaa Allan
Kardecin malliin, tekivät tai toivoivat ja lupasivat tehdä aivan
samanlaisia asioita. Varsinainen syy piili niinmuodoin näiden
erioikeutettujen henkilöiden sisimmässä olemuksessa, joka ainoastaan
sattumalta tai jonkin teoreettisen kiihkon yllyttämänä ilmaisi silloin
tällöin mahtiansa. Siinä oli varsinainen tehtävä: oli syvästi,
yksityiskohtaisesti ja perinpohjaisesti tutkittava noiden henkilöiden
elämää, heidän elämänjärjestystänsä, rakennettansa, taipumuksiansa ja
säännöttömyyksiänsä. Oli sommiteltava sellaisen _mahtajan_ fysiologia
ja psykologia. Kun tuo työ olisi saatu suoritetuksi, olisi sen nojalla
helppo johdella jonkinlainen metodiikka tahdon puhdistamista varten
ja tulisi niinmuodoin mahdolliseksi kasvattaa ja kehittää ihmiset
taidon varassa niin, että jokainen tulisi järjestelmällisesti saamaan
hänelle kuuluvan osan jumalallisuutta. Minä pysyin uskollisena
periaatteelleni: etsin työvälineitä enkä teoriaa; tahdoin muovata
uudestaan työvälineen sen sijaan että olisin vain esittänyt uusia
sanoja, vaihtanut sanastoa. Siten täsmällisesti määriteltyäni tehtäväni
ja noudatettavan menetelmän kävin epätoivoisen kiihkeästi työhön
käsiksi. Yleisiä psykologioita ja erikoistutkimuksia, normaalista ja
patologista sielunelämää koskevia, pyhimyslegendoja ja näkijöiden
itse sepittämiä elämäkertoja, mediumi-istuntojen selostuksia ja
salaisuuksien tietäjien katekismuksia, maagillisia alkeisoppeja ja
ihmeidentekijöiden historioita — kaikkea tuota minä ahmin ja nielin
yhtä ahnaan kärsimättömästi kuin entisiä opittaviani.

Minulle kertyi lukemattomia merkintöjä, minä seurasin vääriä jälkiä,
ryhdyin kokeisiin, luulin jo löytäneeni, epäonnistuin, luovuin
koko yrityksestä, aloitin uudelleen... Aika riensi, nuoruusikä
pakeni; velvoitus, koko elämän juhlallisin velvoitus oli solmittu.
Oli ehdottoman välttämätöntä saada selko salaisuudesta, oli kaikin
puolin saatava se haltuunsa — tai tuhouduttava. Minä elin alinomaisen
kiihkon vallassa, hämmentyneenä, hupsuna, uneksivana. Minua kiihdytti
alinomainen kuume; aivoni kieltäytyivät enempää toimimasta... Pääni
oli lakkaamattoman jyskyttävän tuskan täyttämä, minä pyörryin usein,
lakkasin tajuamasta suuntaa ja sanojen ja olioiden merkitystä.
Ystävät kauhistuivat; minä torjuin heidät luotani ilkein sanoin. Minä
näin kuoleman vaiheillani, etsin yksinäisyyttä; jokainen henkilö
näytti vihamieheltäni. Päätin lähteä pois, mitään hiiskahtamatta
yhdellekään elävälle sielulle. Ylhäällä vuoristossa, lähempänä
taivasta, kaukana kaupungin jaarituksista ja levottomuudesta, minun
olisi varmaan helpompi saada salat selville. Heikkouteni kävi yhä
huolestuttavammaksi, kamalat painajaiset ahdistivat minua joka yö,
mielipuolisuus väijyskeli valmiina käymään kimppuuni; kaikki kävi
värittömäksi ympärilläni, minun vaivalloisesti hapuilevan mieleni
vaiheilla, jota poltti kohti mahdotonta suuntautuva jännitys.

Minä lähdin yksinäni pois yrittääkseni viimeisen kerran — mieletön
haave sydämessäni. Minä tulisin astumaan vuorelta alas voittoisana ja
peloittavana kuin jumala — tai en tulisi palaamaan koskaan.

Mutta minä palasin...



LENTISSIMO


    Katso: tuolla alhaalla syövät korppikotkat sydämiä,
    joita ei tuhoa mikään.

                                   _Matteo Palmieri_.



XXIX

PALUU


Minä palasin... En voi ajatella sitä paluuta. En osaa sanoa, mitä se
elämässäni merkitsi. Helvetillinen häpeän hehku polttaa kasvojani.
Kylmä väristys kulkee pitkin selkäpiitä. Silmäni ovat hämärtyneet,
hampaat yhteen puristuneet, sydän tuntuu aikovan tauota sykkimästä,
mutta alkaa sitten uudelleen, sitäkin voimallisemmin takoen, ikäänkuin
tahtoisi tukahduttaa sisäistä tunnontuskan ääntä... Se ei ollut paluu,
vaan pako, tappio — loppu. Minä tunsin eläneeni elämäni parhaan osan,
tunsin, että minun maailmassa esitettäväni osa loppui siihen. Voisin
kyllä tulevaisuudessakin syödä, nukkua, kirjoittaa, vieläpä tuottaa
nautintoakin (herättää toisissa harrastusta, hankkia itselleni nimen
jne.), mutta metafyysillinen kulkuni oli auttamattomasti lopussa. Tässä
ei päättynyt kehityskausi, tässä päättyi henkilö. Ei tauonnut koe, vaan
sammui sielu.

Toivo, ylpeys, täydellisyys, jumalallisuus! Voi teitä, te unet,
todella uneksitut, voi teitä, te innon puuskat, jotka olen todella
tuntenut, voi teitä, te kyltymättömät ja kärsimättömät rakkauteni,
kuin keväät, joissa on jo elokuisen kuivuuden poltto! Se, joka ei
ole kokenut mitään sellaista, se, joka ei ole pitkinä öinä pimeässä
odotellut ovien aukenemista ja suuren valon tulvahdusta, se, joka ei
ole pusertanut kuivia ja tulehtuneita huuliansa vasten lähteensuonta,
josta oli kumpuava kirkas vesi, se, joka ei ole nähnyt itseänsä
suurena, korkeimman vuoren huipulla, Jumalan kilpaveikkona, ihmissuvun
valtiaana, maan herrana, pahan ja hyvän, hyödyllisen ja hyödyttömän ja
ihmisten kaikkien pienten ja suurten, alhaisten ja kiitettävien tekojen
tuollapuolen ja niitä korkeammalla, yksinäisenä, yksinään taivaassa —
ei voi käsittää, mitä tunnen, kun ajattelen tuota paluuta.

Minä astelin alas. Tulin korkealta, vuorilta, kukkuloilta. Mutta minä
en astunut alas niinkuin ylväs paimen palavasta pensaasta, totuuden
lait kaiverrettuina sydämeen ja kivitauluihin. En astunut alas
niinkuin hyvä paimen öisestä öljypuulehdosta, kohti ikuisista ajoista
luvattua kärsimystä, kohti kuolemaa, joka oli elämän alku. Astuin
alas yksin ja sokeana. En astunut, vaan syöksyin. Ei edes toivon hymy
valaissut kasvojani. Kaikki oli lopussa. Nyt alkoi uudelleen kaikki
keskinkertainen, alhainen ja kehno — ja alkoi _ainiaaksi_. Hyvästi,
nuoruus! Hyvästi, jumalainen suuruus! Hyvästi, sinä oikea elämäni!

Minä olin lähtenyt vuorille typerästi uskoen, että tuhannen tai
kahdentuhannen metrin korkeuteen ehdittyäni olisin lähempänä taivasta.
Olin sulkeutunut yksinäisyyteeni kuvitellen, että oli olemassa
toisenkinlaista yksinäisyyttä kuin se, jonka voi luoda omaan itseensä
väkevä itseensäkeräytynyt henki.

Pää ylätasankojen nurmea vasten lepäämässä, käsivarret ojennettuina
kuin ristiinnaulitun titaanin, nähden ainoastaan runouden ja uskon
rajattoman taivaankannen, avoin taivas silmieni edessä, alkaen
väristä, kun alkoivat värähdellä tähdet iltahämyn syvässä sinessä,
olin odottanut hetkeä, tuokiota, iskua, räjähdystä — häikäisevää
ilmestystä: ihmettä. Mutta kukaan ei ollut vastannut huutoihini; kukaan
ei ollut tullut minua odottavaa vastaan. Oliot olivat jääneet kuuroiksi
kehoituksilleni: kaikki oli jäänyt entiselleen. Ihmiset, vaikka
olivatkin kaukana, tuntuivat minulle nauravan. Minä kuulin heidän
äänekkään ivanaurunsa, joka soi melkein vahingoniloisesti.

— Tahtoi olla meitä melkoisempi. Astua pois ihmisten piiristä.
Kauhistui meidän viheliäisyyttämme. Mutta nyt täytyy hänenkin, jos elää
tahtoo...

(Vain eräs nainen itki, kaukana. Mutta itkikö hän tosiaankin?
Vilpittömästi? Vai oliko vain turhamaisuus tullut loukatuksi?)

Minä sairastuin. Menetin viimeisetkin voiman rippeet. Palasin
asumuksiin, omaan asumukseeni — lähimpieni, kaukaisimpieni luo. Palasin
niinkuin palaa vankien joukkoon se, joka hetken aikaa luuli itsensä
armahdetuksi. En ollut entiseni, en myöskään se, miksi olin toivonut
tulevani. Olin kummitus: onneton, jähmettynyt kummitus. Olin kalpea,
uupunut, haluton, ja karttelin kaikkia. Mikään ei kutsunut minua enää
tavanomaisten arvojen maailmaan. Minä hylkäsin ystävänikin. Sanoin,
etten tahtonut nähdä ketään, että tahdoin toistaiseksi vetäytyä
yksinäisyyteen, autioon yksinäisyyteen kuten nuoruusvuosinani.
Sulkeuduin huoneisiini. Muutin toiseen kaupunkiin. En tehnyt enää
mitään: en vastannut kirjeisiin, en puolustautunut, kun minua
herjattiin, en osoittanut vastarakkautta.

Mikä voikaan vallata ja viehättää mieltäni sen jälkeen, mitä olin
kokenut? Taideko? Maineko? Ajatteluko? Olinhan jättänyt taakseni
juuri nuo ilonlähteet, luopunut juuri noista onnenlahjoista, olinhan
rientänyt juuri noiden päämäärien ohi niitä saavuttamatta, koska ne
tuntuivat minusta liian läheisiltä ja liian vähäisiltä!

Kuinka voisikaan tyytyä vähään se, joka on tahtonut kaikkea? Kuinka
voisi viihtyä maassa se, joka on tavoitellut taivasta? Kuinka voisikaan
tyytyä ihmisyyteen se, joka on lähtenyt kulkemaan jumaluuden tietä?
Kaikki on lopussa, kaikki on suljettu, kaikki menetetty. Ei ole
enää mitään tekemistä. Lohduttautua? Ei sitäkään. Itkeä? Itkeminen
edellyttää jäljellejäänyttä tarmoa; se edellyttää hieman toivoa!
Minulla ei ole enää mitään, minua ei sovi enää ottaa lukuun, minä en
tahdo mitään: en liikahda paikaltani. Olen eloton olio enkä ihminen.
Koskettakaahan, niin havaitsette, että olen kylmä kuin kivi, kylmä
kuin haudan paasi. _Tähän on haudattu mies, joka ei kyennyt tulemaan
Jumalaksi_.



XXX

MINÄ SYYTÄN VAIN ITSEÄNI


Minä en napise sinua vastaan, Kohtalo, sinä inhimillisen verettömyyden
ja voimattomuuden ikuinen ja abstraktinen syntipukki, en myöskään syytä
typeriksi ja pahansuoviksi ihmisiä, jotka ovat ehkäisseet henkeäni
kukkimasta ja tekemästä hedelmää ja jotka eivät ole minulle suoneet
_kenties_ ansaitsemaani voitonriemua.

Tyytykäämme tuohon »kenties», ystäväiseni. Minä olen ollut heikko;
yrittäkäämme siis välttää väärämielistä arvostelua. Suokoon Jumala,
että minulla olisi äärimmäinen rohkeus: katsoa avoimin silmin omiin
avoimiin silmiini, lukea pysähtelemättä, verukkeitta ja vaikenemisitta
muistini kirjaa, kaivella haavojani pohjia myöten pelkäämättä tuskia
enempää kuin mätääkään.

Minun ei ole onnistunut tehdä, mitä olin aikonut, en ole täyttänyt,
mitä lupasin, en ole saavuttanut sitä sielun ylevyyttä, sitä
kunnianloistoa ja sitä mahtia, joista uneksin, joita kaipasin ja joihin
pyrin menneinä vuosina. Ketä syyttäisin? Olivatko kukaties aikeet,
lupaukset ja toivelmat liian suuret? Eivät suinkaan. Ei ole olemassa
liian korkeita korkeuksia, on ainoastaan liian voimattomia siipiä ja
kykyjä. Minä pyrin saavuttamaan sellaista, mikä mainitaan mahdottomana
ja mikä todellakaan ei ole ollut toistaiseksi mahdollista kenellekään;
mutta eikö juuri siitä johtunutkin ylimielisyyteni ja huumaukseni?
Enkö ollut vapaaehtoisesti ja pelkäämättä liittynyt mahdotonta ja
täyttämätöntä tavoittelevien pieneen joukkoon?

Ei, ei: ei sovi esittää puolusteina sellaisia joutavia. Vetoaisinko
sensijaan niihin voittamattomiin esteisiin, joita ihmiset ovat tielleni
asettaneet, köyhyyteen, aikojen keskinkertaisuuteen, lähimpien
kateuteen, etäisempien ylenkatseeseen, useimpien välinpitämättömyyteen?
Sekin on pelkkää juttua. Ei ole olemassa voimaa, jota ei voita
vieläkin suurempi voima, ei ole olemassa vihollista, jota ei
voi kukistaa väkevämpi, ei ole köyhyyttä, joka kykenee estämään
ihmeellisten rikkauksien hankkimista, ei ole olemassa jäätä, jota ei
käy sulattaminen, kuumentaminen, kiehuttaminen. Aloittaessaan tehtävää
ihminen on velvollinen ottamaan huomioon kaikki, mitä sen toteuttaminen
häneltä vaatii. Ellei hänellä ole riittävästi voimia, hänen tulee
ne itselleen hankkia, ennenkuin työhön ryhtyy, tai vetäytyä varjoon
tekemään sitä, mitä kaikki ihmiset tekevät.

Ei, veikkoseni: tuokaan ei kelpaa puolustukseksi. Virhe on siinä — voin
sen nyt sanoa — että kaikkein heikoimmat asettavat itselleen kaikkein
vaikeimpia tehtäviä, kaikkein pelokkaimmat kaikkein eniten rohkeutta
kysyviä ja ne, joilla on kapea rinta ja hentoiset sääret, kaikkein
pisimpiä juoksumatkoja. Minkätähden? Syitä on useitakin: vastakohdan
rakkaus, joka havaitaan kaikissa inhimillisissä asioissa, tarve saada
hurmata ja huumata itseänsä voimanpuuskilla ja suuruudenhumalalla,
se himmeä ennakkotunto, että voi epäonnistuessaan mukavasti syyttää
kaikesta itse yrityksen jättiläismäisyyttä. Ollen siten tahtovinaan
tehdä enemmän kuin muut, hän tekee vähemmän kuin muut ja järjestää
itselleen sitäpaitsi kauniin ja kunniakkaan häviön: hän oli asettanut
itselleen niin valtavat tehtävät, etteivät voimat riittäneet; kukapa
tietää, mitä hän olisikaan saanut aikaan, jos olisi hieman hillinnyt
kunnianhimoansa!

Minä tunnen kaikki nuo voitettujen keimailut ja puolustelut niin
hyvin, etten tiedä, mitä niillä tekisin. Älköön sanottako minusta,
että piilotan kehnouteni jonkin sofismin häikäisevään verhoon ja että
yritän koristella sielullista köyhyyttäni hyppysellisellä pateettista
ruusunpunaa.

Minä olen epäonnistunut senvuoksi, että minulta puuttui todellista
tahtoa ja taitoa onnistua: siinä puhdas, alaston ja yksinkertainen
totuus. Olen epäonnistunut senvuoksi, ettei minulla ollut riittäviä
voimia, senvuoksi, ettei ollut edes voimia tahtoa löytää ja luoda
niitä voimia, jotka minulta puuttuivat, ja senvuoksi, ettei se unelma,
jota sanoin ylistin, ollut aina, jokaisena tuokiona, elämäni akselina,
sieluni keskustulena.

Luuletteko, ettei minusta ole tuskallista tunnustaa näin karusti
elämäni heikkous ja teennäisyys? Mutta minkätähden yhä pettelisin
itseäni ja muita?

Kuinka monta kertaa onkaan sattunut, etten ole huolinut jäädä yksin
kammiooni mietiskelemään, vaan olen sallinut hetkellisen ikävystymisen
voittaa itseni ja olen karannut ulos, olen pysähtynyt katselemaan
näyteikkunoita, olen silmäillyt pääni päälle syttyviä valoja, olen
hypännyt kiliseviin ja kiitäviin raitiovaunuihin, olen istuutunut
kahvilaan katselemaan kaikkein poroporvarillisimman viikkolehden
kuvia; olen lähtenyt tapaamaan ystäviäni ja pitänyt heidän kerallaan
yllä lukemattomia keskusteluja, typeriä, inhottavia tai henkeviä, olen
käynyt vieraissa, juonut kahvia kullatuista kupposista ja jaaritellut
ulkomaalaisten naisten ja vanhojen hyväsydämisten tätien kanssa.

Ja useinpa olen lakannut lukemasta jotakin sivua, kun sattui eteen
jokin vaikeus, olen heittäytynyt sohvaan lukemaan jotakin kirjaa,
joka salli minun luulotella ajattelevani omintakeisesti, ja meninpä
niinkin pitkälle, että haeskelin sukkeluuksia sanomalehdistä.
Laiskuus, suloinen ja myrkyllinen laiskuus, jolla on sadat kasvot ja
sata kiehtovaa hymyä, on melkein alinomaa temmannut minut mukaansa,
vietellyt ja pilannut minut. Se on kuljettanut minut pois työni
äärestä, koska muka oli kylmä ja unetti tai puuttui paperia ja kyniä,
se on vuodesta toiseen viivyttänyt perinpohjaisia sielunparannuksia,
ratkaisevia päätöksiä. Vielä olen sallinut ruumiin, aistillisuuden
voittaa itseni: olen noudattanut vatsan ja kalun vaatimuksia.
Olen aterioinut niin hekumallisesti, etten ole senjälkeen kyennyt
tuntikausiin tekemään työtä, olen humalluttanut itseni väkijuomilla
siihen miellyttävään tilaan, jossa mikään ei enää näytä vakavalta, vaan
kaikki kevyeltä, hupaiselta ja kaukaiselta, ja olen tuhlannut tunteja,
iltoja ja öitä naisten vierellä, syleiltynä, hehkuvana, onnellisena.

Toisinaan taas on naurettavuuden pelko pysähdyttänyt minut keskitiehen,
kun olin häpäisemässä itseni jämeän ja rahakkaan maailman silmissä —
ja ihmisten ja mukavan porvarillisen kasuistiikan huomioonottaminen on
tehnyt minut pelokkaaksi, epävarmaksi, lenseäksi ja unohtavaiseksi — ja
aineelliset harrastukset, rahahuolet, ovat kääntäneet heikot voimani
toisaalle, ovat hämmentäneet henkeni, pakottaneet minut valheisiin,
kompromisseihin ja myönnytyksiin. Vähitellen ovat hurmion kauniit
tuokiot lakanneet ilmestymästä, uudet huolet ovat kerrassaan vallanneet
mieleni, joutilaisuus on pistänyt korviini vanutukot, jotten kuulisi
omantunnon kehoituksia ja moitteita, yhä alhaisemmat nautinnot ja yhä
mitättömämmät tarkoitusperät ovat pidättäneet minua siinä kaikkea
toimintaa vihaavassa hervottoman ja levottoman haaveksimisen tilassa,
jossa yhä lupailin sanoin, mutta jossa ei ollut jälkeäkään silloin
tällöin aikaisemmin ilmenneestä valtavasta tahdosta, ja menneiden
aikojen liekit olivat vain himmeätä hiillosta, josta toisinaan näkyi
punainen kimmellys harmaan tuhkan läpi.

Niin olen vähitellen oppinut katselemaan omaa voimattomuuttani
kasvoista kasvoihin, olen luopunut jumalallisista suunnitelmista ja
sankarivaloista ja käynyt alakuloisen vakavana kuvailemaan erään sielun
häviötä. Minä syytän vain itseäni ja toivon, että jokin menneisyyteni
kehnous annetaan minulle anteeksi tämän vilpittömyyteni vuoksi.



XXXI

HÄPEÄLLISIÄ PÄIVIÄ


Luulenpa olevani useasti eräs Italian jesuiittamaisimpia
tyhjäntoimittajia. Minä nukun kymmenen tuntia yhteen menoon, heräämättä
ja uneksimatta. Herätessäni pää tuntuu painavalta ja suu tahmealta,
minä lähden ulos viettelemään aikaani, tulen kotiin lepäilemään, syön
ahnaasti niinkuin poika, joka harjoittaa salaista syntiä joka yö,
ryypin tyhjäksi ison kahvikupin, poltan viisi tai kymmenen savuketta,
vetelehdin nojatuolissa, jalat toisen tuolin varassa, luen sanomalehden
alusta loppuun niinkuin kivulloinen eläkkeelläolija, lähden jälleen
ulos tavatakseni jonkin skeptikko-tuttavani, jonka kanssa harjoitan
hieman iroonista tuulenpieksemistä, typerää ja katkeraa, menen
kahvilaan, kumoan itseeni kupin jauhoisaa suklaata, syön etovin mielin
kolme neljä leivosta, joihin on sekoitettu tai pyyhitty likaisia
hedelmäsäilykkeitä, selailen rypistyneitä ja resuisia sanomalehtiä ja
melkein hymyilen katsellessani kömpelösti väritettyjä pilapiirroksia,
astun jälleen kadulle kaarilamppujen teatraaliseen valaistukseen,
seurailen valkoiseksi sivuttua ja punamaalilla kaunistettua
ilotyttöä, ikäänkuin hän olisi ensimmäinen rakkauteni esine, poikkean
kirjakauppaan tuhlaamaan muutamia soldoja aukileikkaamattomiin
kirjoihin, joita en milloinkaan lue, pysähdyn herkkukauppojen edustalle
ja silmäilen ahnaasti lihavia juustoja ja sardiinirasioita, lähden
vierailemaan johonkin perheeseen, jossa juon tarjottua teetä kokonaista
neljä kuppia toivoen siten kiihtäväni itseäni hieman kyvykkäämmäksi,
tai pujahdan johonkin bordelliin, jos sattuu olemaan halua tai ilmankin
vain — surmatakseni minuutteja ja tunteja, päästäkseni muistelemasta,
mitä minun pitäisi tehdä ja mitä en tee, eläimellistyäkseni ja
kehnontuakseni, viihdyttääkseni lepoon omantunnon soimaukset,
sammuttaakseni tajuisuuteni... Silloin tällöin, kun en mitenkään voi
sitä välttää, kirjoitan kirjeen tai kymmenen kirjettä, jotta vapaudun
niitä enempää ajattelemasta, ja jonakin iltana, kun tunnen itseni
tosiaankin ylentäydeksi ja lohduttoman apeamieliseksi, tartun isoon
mustaan kynääni ja kirjoitan paperille kaikki mitä mielessäni liikkuu,
täytän rajun nopeasti kymmenen, kaksikymmentä, neljäkymmentä valkoista
arkkia vuodatuksillani, katumuksilla™ ja hienostuneilla ja henkevillä
mahdottomuuksilla.

Mutta mitä tahdottekaan tulevan miehestä, joka viettää elämänsä unen
ja kahvin, pöydän ja vuoteen vaiheilla, toimettomana ja uneliaana,
kelvollisena vain lyömään aamurumpua, mutta valmiina lähtemään
käpälämäkeen, kun todellinen taistelu alkaa. Lämpöisistä lakanoista
tai pehmeistä nojatuoleista minä kohotan kotkanhuutoja, koska muka
henkeä häväistään, ja kuvailen kaltaisilleni yksinäistä, karua,
ylenkatseellista, jaloa ja michelangelomaista erakkoelämää!

Eipä edes sovi sanoa, etten ole tietoinen tämän kaksoiselämäni
häpeällisyydestä. Tunnen sen hyvinkin, ja mitä katkerammin sen
tunnen, sitä enemmän sille antaudun ja siihen vajoan viihdyttääkseni
häpeäntuntoani. Tunnustukseni minua hieman lohduttaa, mutta kun olen
heijastellut inhottavia itsensäpettäjän kasvoja kiihkeiden sanojen
kuvastimessa, jotta kaikki ne näkisivät ja niihin sylkisivät, luulen
löytäneeni anteeksiannon ja pelastuksen ja nousen jälleen riemukkain
ilmein, ikäänkuin tuo onneton näytös olisi minut puhdistanut ja
uudistanut. Ja seuraavana päivänä asia on entisellään: minä menen
aikaisin makuulle, nukun kymmenen tuntia uneksimatta ja kertaakaan
heräämättä, nousen tyhjin päin ja suussa karvas maku ja elelen sitten
koko pitkän päivän aina iltaan asti aivan samoin kuin olen häpeäntuntoa
väristen edellisenä päivänä tunnustanut. Ja — voi onnettomuutta! —
kun en enää kykene pidättymään, ryhdyn jälleen kouristuksentapaisesti
piirtelemään paperille sanoja ja laulamaan runsastavuisin säkein
kauheasta askeettisesta sankarista, joka katselee inhimillisiä asioita
jumalallisin silmin, ja olen niin kehno, ettei kertaakaan johdu
mieleeni pistää arsenikkia heikkoon ja ylen makeaan teeheni.



XXXII

MITÄ MINUSTA TAHDOTTE?


Sittenkin kaikki minua etsivät, kaikki tahtovat kanssani jutella,
kyselevät minusta itseltäni ja toisilta. Eräs tiedustelee minulta,
kuinka voin, olenko toipunut, onko ruokahaluni kohentunut entiselleen,
kävelenkö ulkosalla — eräs toinen tahtoo saada tietää, teenkö työtä,
olenko jo saanut valmiiksi kirjan ja aionko ryhtyä uutta kirjoittamaan.
Tuo laihankalpea saksalaisapina tahtoo kääntää teokseni kielellensä,
tuo hassahtava nuori venakko pyytää minua kirjoittamaan itseäni
varten oman elämäkertani, amerikkalainen neiti tahtoo välttämättä
saada minusta viimeiset tiedot, amerikkalainen herra lähettää vaunut
ovelleni, jotta lähtisin hänen kerallansa aterioimaan ja esittämään
hänelle tunnustuksiani, eräs koulutoverini ja kymmenen vuoden takainen
jaaritteluveikkoni haluaa saada minut lukemaan itselleen mitä kirjoitan
sitä mukaa kuin saan valmiiksi, maalaaja-ystäväni vaatii minua
istumaan liikkumatta hänen edessään tuntikausia, jotta hän voi minut
kuvata, sanomalehtimies tahtoo tietää, missä asun, mystikko-ystäväni,
millaisessa tilassa on sieluni, käytännöllinen ystäväni, kuinka on
lompakkoni laita, seuran presidentti määrää minut pitämään esitelmän,
henkevä signora kehoittaa minua käymään useammin hänen luonansa teetä
juomassa, jotta hän saa kuulla, mitä arvelen Jeesuksesta Kristuksesta
ja äskettäin paikkakunnalle saapuneesta kädenkatsojasta...

Minne hiiteen olenkaan joutunut! Mitä oikeutta on teillä toisilla
rasittaa minun oloani, varastaa aikaani, nuuskia sieluani, imeä
minusta ajatuksia, tahtoa minua kumppaniksenne, uskotuksenne ja
reportteriksenne? Kuka minä mielestänne olen? Olenko kenties palkattu
näyttelijä, jonka tulee joka ilta esittää älyn komediaa teidän
korvapuusteja kaipaavien naamojenne edessä? Olenko kenties ostettu
ja maksettu orja, jonka tulee totella teidän joutilaiden oikkuja ja
tarjota nöyrästi lahjaksi kaikki, mitä tiedän ja teen? Olenko kenties
bordellin ilotyttö, jonka tulee nostaa hametta ja kohottaa paitaa kenen
hyvänsä hyvinpuetun herrasmiehen viittauksesta?

Minä olen ihminen, joka tahtoi elää sankarillista elämää ja tehdä
maailman itselleen siedettävämmäksi. Jos minä jonakin heikkouden,
yksinäisyyden tai hädän hetkenä sinkoan maailmaan jonkin sanojen
puolittain sammuttaman kiihkeän vihanilmauksen, jonkin kuvahelyihin
puetun unelman, ottakaa se vastaan tai heittäkää pois — mutta älkää
minua kiusatko.

Minä olen vapaa ihminen, — kaipaan vapautta, minun täytyy saada olla
yksin, kahden kesken oman itseni kanssa haudoskella mielessäni kaikkia
häpeitäni ja kaikkia surujani, minun täytyy saada nauttia auringosta
ja tien kivistä ilman seuralaisia ja ilman keskusteluja, kasvoista
kasvoihin itseni kanssa, oman sydämeni soitantoa kuunnellen. Mitä te
minusta tahdotte? Minä painatan, mitä tahdon sanoa, annan, mitä tahdon
antaa. Teidän uteliaisuutenne etoo mieltäni, teidän kohteliaisuutenne
nöyryyttävät minua; teidän tarjoamanne tee myrkyttää minut. Minä en
ole velassa kenellekään, ja tilinteolle minun olisi käytävä ainoastaan
Jumalan kanssa, jos hän olisi olemassa.



XXXIII

KUNNIA


Ja vaikka onnistuisinkin, vaikka saisinkin heittää vasten kasvojanne,
vasten teidän kaikkien kasvoja, jotka olette minua ylenkatsoneet,
ahdistaneet, ivailleet, kiusanneet, vainonneet ja olleet minusta
mitään lukua pitämättä, mestariteoksen, joka saisi kyynelet kihoamaan
ahnaisiin, kuivuneisiin silmiinne, pakottaisi teidän häpeämättömästi
naureskelevat suunne sulkeutumaan ja saisi sykkimään pienen
sydänpahasenne, joka oli teiltä jo unohtunut liivinne peittoon, sanalla
sanoen: jos minun onnistuisi hämmentää, säikähdyttää ja kerrassaan
lyödä teidät neroni valtavalla ja salamaisella voimalla, niin mitä te
minulle antaisitte, mitä voisitte minulle tarjota, miten yrittäisitte
minua palkita?

Kaikki inhimillisen surun tarinat ovat täynnä teidän tunnustustanne.
Kaunis asia, totisesti, teidän suomanne kunnia!

Mitä! Minä olen antanut parhaan osan olemustani, kappaleen omaa
lihaani, sydänvereni, elämäni kaikkein syvimmän salaisuuden — ja te
ette keksi mitään muuta keinoa? Te ette osaa muuta kuin jaaritella
minusta sanomalehdissä minua ymmärtämättä, kiusata minua vierailuilla
ja kirjeillä, osoittaa minua sormella, kun lähden ulos hengittämään
raitista ilmaa tai istun teatterissa tai kahvilassa, pakottaa minua
kirjoittamaan silloinkin, kun minulla ei ole enää halua, silloinkin,
kun kykenen vain toistamaan ennen kirjoittamaani, joka taholta kerjätä
minulta kirjeitä, lausuntoja, autografeja ja artikkeleja, vakoilla
minua ja kertoa, minne menen, kenen kanssa seurustelen, mitä puuhailen,
jäljentää rumia kasvojani kaikkialle, kirjoihin ja sanomalehtiin,
kadunkulmauksiin ja postikortteihin, ja vihdoin, minun kuoltuani,
nuuskia papereitani, viedä torille elämäni salaisuudet, vetää esiin
elämäni viimeisetkin rievut ja jäännökset ja vihdoin pystyttää
marmoriin tai pronssiin muovatun ruumistani esittävän karkean kuvan
keskelle jotakin toria.

Turhamaisuus on väkevä suurissakin — sen tiedän. Mutta eikö ole
maailmassa hienotunteisiakin sieluja? Eikö ole olemassa sellaisia
henkiä, jotka tuntevat itsensä yksinomaan ja puhtaasti vain hengiksi
ja tuntevat tuollaisen tekopyhän palvonnan loukkaavaksi ja lokaavaksi?
Jos minussa on jotakin arvokasta, niin varmaan sielu: minkätähden
siis kuvaatte ja ikuistatte ruumistani? Jos minussa on suuruutta,
niin yksinomaan senvuoksi, että minulla on ollut voimia pysytellä
yksinäisenä: minkätähden siis keräännytte ympärilleni ja kiusaatte
minua hengityksellänne ja uteliailla villieläinten-katseillanne? Jos
olen ollut teille jonkinlaisena esikuvana, niin varmaankin sikäli,
että olen teille opettanut ihmisen parhaan saavutuksen olevan siinä,
että hän liittää luontoa luontoon, elämää elämään, sielua sieluun,
eikä nakertele, pureskele ja märehdi toisten teoksia; minkätähden
siis ponnistelette yrittäen selittää minun sanomaani sen sijaan että
tuntisitte sielunne kuohahtavan minua voittamaan tai tuhoamaan minua
toisilla luomuksilla?

Jos olen sanonut hyvin, mitä olen sanonut, minkätähden sanotte sen
uudestaan huonommin? Elleivät toiset sanojani käsitä, kannattaako
kenenkään yrittää saada heitä käsittämään? Ja voiko kukaan saada
heitä käsittämään niitä sellaisina, jollaisiksi olen ne muovannut ja
veistänyt hehkuvimpina iltahetkinäni?

Nämä valittelut ovat epäilemättä naurettavia, varsinkin minun
esittäminäni. Miksi etsisitkään ulkoa sitä korvausta, joka asuu
omassa povessasi? Ellei elämäsi työ, niiden henkilöiden elämä, jotka
ovat lihaasi ja vertasi, sinun luomasi rikas kuvamaailma, kykene
sinua tyydyttämään ja ilahduttamaan, niin mitä lähdetkään etsimään
ihmisten joukosta? Voivatko he, kylmäveriset, keskinkertaiset
kääpiöt, lahjoittaa sinulle, mitä oma nerosi ei ole kyennyt sinulle
lahjoittamaan? Tee luovaa työtäsi heitä ollenkaan ajattelematta, heitä
teoksesi ihmisten joukkoon heitä pelättääksesi tai lohduttaaksesi
ja jatka työtäsi niin kauan kuin sinulla voimia riittää. Ethän ole
muurari, joka odottaa viikkopalkkaansa joka lauantai-iltana, työnsä
päätettyään? Sinun rakennuksesi eivät ole kivestä ja kalkista, vaan
sanoista ja verestä sommitellut — ja niitä ei kykene maksamaan kunnia
eikä raha.

Ei kunnia eikä raha: mutta suloinen kärsimys ja sanaton kunnia.
Ah, jospa saisin joskus tosiaankin kohdata heidät — vaikka heitä
ei olisikaan enempää kuin kolme tai seitsemän tai kymmenen — jotka
lukevat koko sielullaan eivätkä vain silmillään, ne lukijat, jotka
elävät kirjoittajan keralla ja ajattelevat häntä myötätuntoisesti
kuin veljeänsä, vaikka eivät ole häntä milloinkaan nähneet, jotka
uneksivat hänestä, puhuvat hänestä alakuloisilla sunnuntaikävelyillään,
ravitsevat itseään hänen ajatuksillaan, humaltuvat hänen runoistaan,
vapisevat hänen kohtaloansa ja odottavat hänen lausumaansa niinkuin
profeetat odottavat jumalallista ilmestystä — silloin tuntisin itseni
onnelliseksi, tuntisin menneen vaitiolon ja nykyisen loukkaavan
jaarituksen tulleen runsaasti korvatuksi! Kunpa saisin painaa sinut
poveani vasten, sinä nuorukainen, kalpea, surumielinen, lohduton ja
lämminsydäminen lukijani, ainoa ja ensimmäinen, jolle olen yksin
ja kaikkein ensimmäisenä ilmaissut suuruuden katkeran ja kaivatun
huuman ja runouden kuumeisen hekuman! Sinun hymysi, sydämesi kiihtyvä
syke, avoin ja onnellinen katseesi, rauhaton unelmasi olisivat
minulle kalliimmat ja kestävämmät lahjat kuin kaikki papukaijamaiset
jaaritukset ja kaikki seppeleet kullattuine lehtineen. Minä en tahdo
kättentaputuksia, jalkojentöminää, avoimia suuaukkoja, väkinäisiä
kiitossanoja ja kateellista imartelua. En, en: olkoon minusta kaukana
se melu; uhratkaa se laulajattarillenne, tanssijattarillenne ja
turpeille tenoreillenne! Heittäkää tammenterhonne sioille, ellei teillä
ole jalokiviä sankareille.



XXXIV

JA VAIKKA...


Ja vaikka olisinkin saavuttanut tavoittelemani mahdin? Vaikka olisinkin
muuttunut jonkinlaiseksi maiseksi puolijumalaksi, taivaan ja maan
valtiaaksi, aineen ja kuoleman voittajaksi, ihmisten ja henkien
herraksi? Mitä olisinkaan tehnyt mahdillani? Kuinka olisin käytellyt
tätä universaalista valtiuttani?

Niin kauan kuin olin harjoittanut mystillisiä opintojani uneksittua
käskijävaltaani varten, olin tuskin milloinkaan ajatellut, mitä
_sitten_ tulisi. Minä tavoittelin välinettä tietämättä mihin
tarkoitukseen sitä käyttäisin. Tahdoin olla Jumala tietämättä mitään
luomistyöstäni ja laistani. Maailma oli jo luotu, ja sen laki oli
sellainen, että kaikki olisi hajonnut ja tuhoutunut, jos olisin siihen
koskettanut. Entä sitten?

Olla kaikkivoipa, ehdottomasti kaikkivoipa. Mutta mitä tuli tehdä?
Voidakseen toimia täytyy valita. Mutta kuinka olisinkaan voinut
valita taipumusteni äärettömästä joukosta? Sen, joka valitsee, tulee
asettaa jotakin etusijalle, rakastaa toista enemmän kuin toista, pitää
mielessään jotakin tarkoitusperää, mitä tahansa, tuntea uskovassa
sydämessään ihanteen polttoa. Silloin olisin voinut kumota, mitä
halveksin, ja saattaa voitolle sen, mitä rakastin, olisin voinut
suunnata olioiden virran kohti omaa päämäärääni, olisin voinut muovata
konkreettisuuden tottelevaan saveen oman ihanteeni kuvan.

Mutta minulla ei ollut mitään tuosta kaikesta: ei kiintymyksiä, ei
tarkoitusperiä eikä unelmia. Ainoana rakkautenani oli mahdin rakkaus;
se oli ainoa tarkoitusperäni ja äärimmäinen unelmani. Mutta _entä
sitten_, kun mahti olisi saavutettu? Minä olin tyhjä — tunsin itseni
kauhistavan tyhjäksi niinkuin lätäkkö, joka näyttää syvyyden kuilulta
vain senvuoksi, että siihen kuvastuu kaukainen, pohjaton taivas.

Mitä on tehtävä? Vastaus on vaikea jo hieman hieman keskinkertaista
paremmalle ihmiselle, jota joka puolelta rajoittavat mahdottomuuden
ja voimattomuuden aidat. Hän tietää, että täytyy luopua toista
samoinkuin toistakin tietä kulkemasta: se ura, joka jää jäljelle,
on lyhyempi, mutta turvallisempi. Mutta sille, joka ei millään
taholla kohtaa muureja eikä esteitä, joka on teoreettisesti vapaa,
teoreettisesti kaikkivoipa, on toimintaa koskeva kysymys tuhat kertaa
arvoituksellisempi ja uhkaavampi.

_Mitä on tehtävä?_ Voimieni harjoittamisen kannalta voi olla
yhdentekevää, tekipä niin tai näin. Sen silmissä, joka liian korkealle
kohonneena ei enää ole osallisena inhimillisissä harrastuksissa,
kiintymyksissä ja totuuksissa, kaikki esiintyy samassa tasossa.
Jonkin kansan hävittäminen tai uuden lajin luominen merkitsee
yhtä paljon. Onnettomien onnellistaminen ja elämästä nauttivan
syökseminen onnettomuuden kauhuihin näyttää niistä korkeuksista
samalta asialta. Oikea ja väärä, ylhäällä ja alhaalla oleminen muuttuu
merkityksettömäksi. Ne ovat tuskin ehtineet kasvaa inhimillistä määrää
suuremmiksi, kun niiden eri arvot sulautuvat toisiinsa ja häipyvät
olemattomiin. Kaikkien inhimillisten tunneliikuntojen vaikuttimena on
voimattomuus — ja tuskin olet voittanut itsellesi täyden mahdin, kun jo
menetät ihmisenkaltaisuutesi ja kasvat yli-ihmiseksi, samalla kumminkin
muuttuen tunteettomaksi, kuolleeksi; sinussa ei ole enää ponninta, ei
tahtoa eikä suuntaa. Kaikki on yhdenarvoista: linnunpesä ja kaupunki,
hiekkajyvänen ja niemimaa, hölmö ja nero ovat yhtä huomattavia ja
naurettavia ilmiöitä. Kuinkapa voisikaan jokin todellisuuden osa
olla minulle toista merkittävämpi, kun kaikki on minun, on minun
käytettävissäni, tottelee minua?

Suuri osa sitä nautintoa, jota ihminen tuntee onnistuessaan jotakin
suorittamaan — muovaamaan, hankkimaan omakseen jotakin — johtuu siitä
voimanponnistuksesta, jonka työ on vaatinut. »Olenpa aika mies! Onpa
minussa voimaa! Joku toinen ei varmaankaan olisi saavuttanut sitä,
mikä on minulle onnistunut!» Ja vaikka siten suurin vaivoin hankittu
esine onkin aivan joutava lelu — nainen, talo, maineen riepu — se
sittenkin tuntuu meistä joltakin erinomaisen arvokkaalta, se tuntuu
meidän voittoisan hikoilemisemme suloiselta palkinnolta. Mutta
jos vaikutusvoima on saavutettavissa ilman vaivaa, jos tarvitsee
vain hieman tahtoansa jännittää, kuiskata käskyn, silmäripsiänsä
liikahduttaa, jotta oliot välittömästi ja rajattomasti sinua
tottelevat, niin kuinka käykään silloin nautintosi, missä onkaan
silloin voiton suoma onni?

Ehkäpä — niin ajattelen — on ollut minulle suureksi onneksi, etten
kyennyt jumalallistamaan itseäni käyttämällä suunnittelemaani
aineellista ja sokeata menetelmää. Olisin vain tehnyt itseni entistä
onnettomammaksi. Ja onhan mahdollista, että olisin tyytynyt siihen
tietoon, että _kykenisin_ tekemään, mitä tahdoin — ja olisin juuri
senvuoksi ollut mitään tekemättä. Olisin jäänyt iankaikkisesti
liikkumattomaksi — liiallisen kyvyllisyyden kyvyttömäksi saattamana. Ja
olisin ajatellut epätoivoisin kaipauksin odotusaikani vaikeita päiviä,
jolloin vielä jotakin tahdoin, valitsin ja tavoittelin.

Mutta ovatko kaikki nämä selittelyt mitään muuta kuin suuren
epäonnistumisen jälkeen tapahtuvia lohdutteluja? Voi sinua,
kelvotonta Aatamia, joka karkotettiin pois, ennenkuin ehdit astua
sisään ristikkoportista: tahdotko riistää tuoksun ja maun niiltä
hedelmiltäkin, joihin et saanut hampaitasi iskeä?



XXXV

OLENKO TYLSÄMIELINEN?


Koko elämäni perustuksena on tämä usko: että olen nerokas ihminen.
Mutta entäpä, jos erehdyn, jos olenkin eräs niistä sokeista, jotka
luulevat muistumia korkeiksi mieleenjohdatuksiksi ja toivelmia
teoiksi, sanalla sanoen; jos olenkin tylsämielinen? Mitäpä siinä
olisi ihmettelemistä. Onhan sattunut jo monet kerrat, että joku hölmö
kuvittelee olevansa sankari, että joku kynäilijä luulee itseään
runoilijaksi ja joku idiootti pukeutuu suurmiehen vaatteisiin.
Eikö olekin mahdollista, tuhat kertaa mahdollista, että olen vain
kylmäverinen kirjatoukka, joka silloin tällöin lämmittelee vieraiden
liesien ääressä, lainaa henkevyyttä toisilta, henkeviltä, ja on luullut
kunnianhimoisen sielun hyminöitä johtuviksi lähteensuonesta, joka on
valmis solisten puhkeamaan ilmi virvoittamaan maata ja kuvastelemaan
taivaankantta? Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä tavallisemmalta,
todennäköisemmältä ja luonnollisemmalta se minusta tuntuu. Kuka minut
oikeuttaa luottamaan itseeni ja nerokkuuteeni? Niinhän olen tehnyt?
Mutta entäpä, jos ensimmäisenä itse sen kiellän ja sitä halveksin?
Kaikkien maiden kirjallisia pesuvesiä, ystävättömän salasyntisen
yöllisiä vuodatuksia, älyllisiä taidonnäytteitä... Ei enempää, ei
parempaa!

Koko nerouttani koskeva usko nojautuu pitkään ja turhaan kumoavan
ja voitokkaan inspirationpuuskan odottamiseen, alinomaiseen
levottomuuteeni, jota ei mikään miellytä, vaan kaikki inhottaa, kaikki,
lukuunottamatta erästä taivaallista ja platonista maailmaa, jonka
luulen joskus vilahdukselta näkeväni todellisen maailman pilviverhojen
takaa, se nojautuu niihin kirkastuneisiin tuokioihin, jotka kohta
häipyvät pois, heikkoihin lyyrillisiin mielenliikkeisiin, niihin
hyviksi lausumiksi muutettuihin kuvasarjoihin, jotka näen mielessäni,
kun ajattelen ajatustani tarkkaamatta iltaisin, kulkiessani yli
siltojeni, virran ja taivaan välillä, jotka ovat pelkkää valojen
värinää.

Mutta mitä tämä todistaa? Tyytymättömyys on usein kaikkein
kalvetustautisimman heikkouden veruke. Kunnianhimo on ylen tavallinen
kaikkein köyhimmissäkin sieluissa! Ja kaikista noista pienistä
haaveen puuskista ei kumminkaan koidu sitä hirmumyrskyn kaltaista
vihuria, joka puhdistaa maailman ja kohottaa ihmiset kohti enkeleitä
ja tähtiä; kaikki nuo hajanaiset vaikutelmat, kaikki nuo erilliset
ja erilaatuiset pikku aatteet, kaikki nuo ohuet suihkut, jotka kohta
valahtavat takaisin, kaikki nuo lyhytikäiset aloitteet, nuo pienet
onnelliset ilmaukset, jotka eivät kykene milloinkaan järjestymään,
elimöitymään, elämään yhdessä ja sulautumaan eläväksi mestariteokseksi,
rikkaaksi ja täydelliseksi luomukseksi, kaikki tuo ei hyödyttänyt eikä
merkinnyt mitään. Aivan toiset ovat vaatimukset, jos mieli sinutella
valtavia luovia henkiä ja nousta torniin tai vuorelle sylkemään tai
itkemään itserakkaiden ylvästelijöiden juhlakulkuetta. Pakenevat
kipinät, virvatulet, petolliset hohtelut, himmeät kimaltelut, kaukaiset
kajasteet, kipinät, jotka syttyvät ja sammuvat, eivät ole itse
liekki — ne ovat vain lupauksia, houkutuksia, imartelevia toiveita,
turhamaisuuden alinomaisia syöttejä, ne ovat kirotun hedelmättömän
hivuttava lohdutus, keskenmenon tuskallista kiemurtelua. Toivot ovat
turhia. Olisi parempi, jos ei mitään tuollaistakaan olisi olemassa. Nuo
voimattoman nerokkuuden puuskat ovat keskinkertaisuuden häpeällisenä
ja kiduttavana merkkinä — ne ilmaisevat keskinkertaista ihmistä,
joka ei ole täydellinen elukka eikä ylevä nero, ei mykkänä elelevää
kasvia eikä kiihkeästi luovaa sielua — ei jähmeätä ainemöhkälettä
eikä kansan edellä kulkevaa tulipatsasta. Minä olen keskinkertainen,
viheliäinen keskinkertainen, jota vihaan koko olemukseni voimalla; olen
olento, joka ei ole enää mikään, kun verenkierto lakkaa ja keuhkot
täyttyvät viimeisen kerran. Minä kenties olin jotakin, menneinä
aikoina, jonakin hetkenä, minä kenties tuhlasin kaiken osakseni tulleen
nerouden yhtenä ainoana yönä, yhden ainoan erän aikana pelissä, jota
en vallitse. Ja nyt olen kuin heprealainen, joka on maistanut luvatun
maan rypäleitä kiireellisenä korjuupäivänä ja jää sitten yksin ja
polttavin suin keskelle hiekka-aavikkoa — olen kuin taivaan ja maan
välillä riippuva, liian painava voidakseni kohota tähtiin saakka ja
liian kevyt ryömiäkseni loassa. Kulttuurin jättämät kerrostumat,
runouden muistumat, parveilevat ajatukset tekevät minusta ihmisen,
joka ei sovellu käytännöllisen ja konemaisen ihmisen jähmeään
elämään, mutta eivät riitä tekemään minua kyllin arvokkaaksi, jotta
voisin esiintyä sielujen valtiaana. Kunpa en olisi milloinkaan,
loitoltakaan, tuokionkaan aikaa, kokenut luovan työn kiduttavaa riemua!
Tai kunpa olisin syntynyt itsetiedottomaksi leppoisaksi hölmöksi,
vaatimattomaksi, tunnontuskista vapaaksi vähämieliseksi, kiltiksi,
nöyräksi idiootiksi, ja olisin vakavasti sellaisena pysynyt! Mutta
niin ei käynyt. Minä tiedän olevani tylsämielinen, tunnen olevani
idiootti, ja se kohottaa minut täydellisiä ja tyytyväisiä idiootteja
korkeammalle. Olen juuri sen verran korkeammalla, että käsitän
olevani liian vähän korkeammalla, siinä kaikki. Tylsyyteni kenties
syvenee vuosien varrella, ja minä pääsen rauhallisempaan, joskaan en
onnellisempaan oloon. Ja toivoni on, että muutun puuksi tai kiveksi ja
löydän vihdoin levon kaikkeuden autuaassa tajuttomuudessa.



XXXVI

... JA TIETÄMÄTÖN?


Ja sanottakoon vihdoin koko kirpeä totuus: minä olen tietämätön! Olen
kuljeksinut kaikkialla kaivelemassa, olen sekoitellut yhteen vähän
kaikkea, olen tunnustellut ja nuuskinut sitä, mikä on tiedettävissä,
olen iskenyt pääni siihen, mikä jää tietämättä, mutta en ole oppinut
mitään perinpohjaisesti. Ei ole olemassa mitään oppia, ei mitään
taidetta, ei yhtäkään filosofiaa, jota voisin sanoa ehdottomasti
vallitsevani. Minulla ei ole mitään erikoisalaa, ei pienoisintakaan
peltoa, eipä edes vähäisintä kotoista puutarhatilkkua, jossa tuntisin
olevani tosiaankin omalla pohjalla ja jossa voisin suhtautua ylpeästi
kaikkeen, mitä eteeni sattuu.

On mahdollista, että toisista, monistakin, tuntuu siltä, kuin olisin
eräs niitä amfibisiä eunukin ja kuohilaan kaltaisia olentoja, joita
nimitetään »kultivoiduiksi ihmisiksi» siten solvaten emäelinkeinoa
maanviljelystä eli agrikulttuuria. Minä olen lukenut erinäisiä kirjoja,
olen lukenut paljonkin, kenties liiankin paljon, mutta en kumminkaan
voi sanoa mitään lukeneeni. Minulla on mielessäni epälukuinen määrä
henkilöiden ja kirjojen nimiä, mutta niitä teoksia, jotka todellakin
perinpohjaisesti tunnen, joiden kirjaimeen ja henkeen olen perehtynyt
niitä kerran toisensa jälkeen lukien ja lukemaani vakavasti harkiten,
on erinomaisen vähän, niin vähän, että sitä häpeän, vaikka en olekaan
yksinäni tässä viheliäisessä tilassa, kuluttamassa aikaani kirjoittaen
hiekkaan sanoja, jotka tuuli heti häivyttää. Ihminen, joka tuntee
yhden ainoan kirjan, on murheellinen ja synkkä, mutta henkilö, joka
tuntee ylen paljon kirjoja, on kuin viemäri, johon jää kaikesta
siihen viskatusta vain kaikkein huonoin ja kelvottomin. Minä kuulun
viimeksimainittujen joukkoon. Oma syyni.

Minä olen synnynnäinen autodidakti, ja autodidakti on suuri ainoastaan
siinä tapauksessa, että hänen onnistuu kypsyä ja muotoutua. Minä olen
ensyklopedisti, sana- ja käsikirjojen mies, ja ensyklopedikko on
ihailtava, kun hän osaa valta-aatteiden rautarenkain liittää toisiinsa
niitä kukkineiden ja kuihtuneiden tosiasioiden kimppuja, joita poimii
sieltä täältä kirjastoista.

Minä kykenen hämmästyttämään useitakin bibliografisilla tiedoillani
ja kykenen pitämään yllä siedettävää keskustelua erikoisalojen
viljelijöidenkin kanssa. Mutta viiden minuutin tai viiden päivän
kuluttua olen kuivilla: varastoni on tyhjä. Minulla on kotona paljon
säkkejä, mutta yksikään niistä ei ole täysipainoinen. Aina puuttuu
jokin kappa, ja se, mikä siellä on, ei ole ollut viskimessä.

Minne kääntynenkin, milloinkaan en ole pelkkä maallikko, mutta en
myöskään asiantuntija. Minulla ei ole tunnustettua paikkaa oppineiden
seuroissa eikä nimi- ja osoitelappua otsassa. Olen ylimääräinen yksilö,
joka voi istuutua johonkin, kunnes hänet karkoitetaan.

Tiedon elämän vaeltavana juutalaisena en ole pysähtynyt mihinkään
maahan, en ole valinnut itselleni mitään kaupunkia pysyväiseksi
asuinsijakseni. Uteliaisuuden riivaajan yllyttämänä olen tutkinut
virtoja ja metsiä, ilman suunnitelmaa, kärsimättömästi, kiireesti ja
ohimennen. Minulla on paljon muistumia, mutta vähän perusteellista
tietoa. Olen kuin kuningas, jolla on suuri, maantieteellisten karttojen
muodostama valtakunta.

Olen aloittanut kaikkea, mutta en ole suorittanut mitään loppuun.
Tuskin olen lähtenyt kulkemaan jotakin tietä, kun jo poikkean pois
ensimmäisessä tienhaarassa, oikeaan tai vasempaan, johdun oikoteitä
kulkien poluille ja poluilta toiselle valtatielle.

Kun joku ihmettelee tietojani, »oppineisuuttani», niin minun tekee
mieli nauraa. Minä yksin tiedän, millaisia ammottavia tyhjyyksiä
aivoihini sisältyy. Minä, joka olen tahtonut tietää kaikki, yksin
tiedän, kuinka ahtaat tietämisen rajat todellisuudessa ovat.
Muinaisajan tapahtumat, suurten kansakuntien kuolleet kielet, valoa,
liikettä ja elämää koskevat tieteet ovat minulta melkein täydellisesti
suljetut. Minä tunnen sanaston ja joitakin yksityisiä seikkoja,
minulla on jonkinlainen kokonaiskäsitys, mutta minä en osaa astella
omin neuvoin. Minä olen tietämätön — äärettömästi ja auttamattomasti
tietämätön. Ja pahinta on, ettei tietämättömyyteni ole laadultaan
sitä korutonta ja luonnollista tietämättömyyttä, jollaista tapaa
vainioiden ja metsien asujaimissa, tietämättömyyttä, johon voi liittyä
raikkautta, rauhallisuutta ja eräänlaista kekseliäisyyttäkin. Ei: minä
olen kirjojen sekaan hukkunut tietämätön, kirjasto-aasi, olento, joka
on oppinut riittävästi kadottaakseen alkuperäisyytensä kykenemättä
kumminkaan hankkimaan todellista tietoa.

Kaikesta huolimatta olen rohjennut ajatella toisten ihmisten
opettamista, ruveta mestariksi, rastia toisille teitä ja polkuja.
Olen kirjoittanut teoksia, joihin olen liittänyt muistutuksia ja
kirjallisuusluetteloita, olen arvostellut toisten kirjoittamia kirjoja,
olen esiintynyt miehenä, joka vallitsee väittämiänsä ja tuntee
asiansa. Minä nautin jollistakin mainetta tietorikkaana, uutterana,
bibliografisesti sivistyneenä henkilönä. Kuinka valtava lieneekään
toisten tietämättömyys, kun he voivat uskoa minusta sellaista! Minä
yksin tiedän kertoa, kuinka helposti hankittu ja petollinen on se
maine, jonka monet oppineet hankkivat itselleen huokeasta hinnasta,
ihmisten sokeaa laiskuutta hyväkseen käytellen. Minä, joka tunnen
tietojeni oikean ja nurjan puolen, minä, joka tiedän, kuinka kevyt ja
hauras oppineisuuteni kudelma on, kuinka paljon valmistumattomuutta
piilee varmuuteni takana ja kuinka paljon pelokkuutta piilee julkeuteni
peitossa, häpeen omasta ja toisten puolesta, ja minun tekee mieleni
ripittäytyä kuuluvin äänin, jotta jokainen haluava voi sen kuulla.

Kuinkapa voisikaan milloinkaan tulla mitään suurta miehestä, joka minun
tavallani on tietämättömyyteen uponnut ja sen tahrima? Tietää ja voida:
oliko ihmekään, että maagillinen mahtini — mikä kiduttava ja omaatuntoa
järkyttävä muistelo! — jäi kuolleiden toivelmien rikkaläjään? Ja ketä
minun tulee syyttää tästä auttamattomasta häviöstä?

Itseäni, aina vain itseäni, ei ketään muuta kuin itseäni. Jos olisin
ollut heikompi (enkä olisi uneksinutkaan) tai voimakkaampi (ja olisin
voittanut), en seisoisi nyt tässä nöyryyttäen itseäni niiden edessä,
joita halveksin.



XXXVII

MINÄ EN TUNNE IHMISIÄ


Minun tietämättömyyteni ei koske ainoastaan olioita, vaan myöskin
ihmisiä.

Mikä olikaan elämäni suuri tarkoitusperä? Vaikuttaa ihmissukuun ja
muovata se perinpohjin toisenlaiseksi, kohottaa se petoeläimestä
ihmiseksi ja ihmisestä Jumalaksi, aloittaa uusi kausi maailman
historiassa, määrätä ihmiskunnan mystillinen hedžra. Mutta ihmisiin
vaikuttaminen edellyttää heidän tuntemista, heidän sielunsa muuntaminen
edellyttää, että osaa sujuttautua niihin, osaa sympatian ja rakkauden
tunnoin niihin perehtyä. Ellei seurustele välittömästi ja alinomaa
kaikkien kanssa, kaupunkilaisten ja maalaisten, koululasten ja
tehdastyöläisten, toivovien naisten ja kärsivien naisten, maailman
mahtavien ja paljasjalkaisten pyytelijäin kanssa, on mahdotonta saada
aikaan minkäänlaista liikettä, joka tempaa heidät tavanomaisesta
elämästä singoten heidät väkisinkin kohti jotakin korkeampaa. Jokaisen,
joka tahtoo löytää tien heidän sydämeensä ja keksiä heidän tekojensa
pontimen, täytyy ensin tutustua heidän salaisimpiin ajatuksiinsa,
heidän tärkeimpiin tarpeisiinsa ja piilevimpiin vaikuttimiinsa. On
olemassa filosofien ihminen, jota psykologia voi meille esitellä
kolmellasadalla kirjansivulla tai kolmekymmentä sanaa sisältävän
määritelmän nojalla, on olemassa ulkonainen ihminen, joka on pelkkää
julkipuolta, joka itse koristelee itseänsä toisten nähden ollakseen
kumppanien joukossa ensimmäisellä sijalla ja joka voidaan tutkia
muutamassa tuokiossa ja kuvata muutamin piirtein. Mutta varsinainen
ihminen, todellinen ja konkreettinen, ei ole filosofien symmetrinen
nukkekuvatus enempää kuin tuttaviemme ulkonainen verhokaan. Apostolin,
profeetan, messiaan tulee tuntea se ihminen, joka piilee sanojen ja
naamion peitossa: hänen tulee tuntea ihmiset eikä vain ihmistä — hänen
tulee tuntea tämä ihminen ja tuo, tuhansia ihmisiä, kukin erikseen,
kaikkein omimpine tunteenomaisine ja älyllisine kasvonpiirteineen.

Minä en heitä tuntenut ja olin senvuoksi tuomittu epäonnistumaan.
Henkilö, joka ei tahdo kuunnella toisia, ei saa heitä kuuntelemaan
itseänsä. Minä olin heidän silmissään muukalainen, ja he eivät ymmärrä
muukalaisen puhetta. He voivat rakastaa ainoastaan sitä, joka riutuu
heitä rakastaen. Ihmiskunta on nainen, joka heltyy ainoastaan sille,
joka sitä ihailee tai peloittaa.

Senvuoksi minäkin olen yrittänyt tutustua ihmisiin. Olen pakottanut
itseäni heidän seuraansa, tarttumaan heidän käsivarteensa, kuuntelemaan
heidän keskusteluansa ja ottamaan vastaan heidän tahattomia
tunnustuksiansa.

Minä tahdoin kokea kaikki. Lähdin köyhien hökkeleihin kerätäkseni
heidän syytöksiänsä, pysähdyin miehen viereen hänen kuokkiessaan,
höylätessään tai puidessaan, saadakseni selkoa siitä, millaiseksi hän
kuvitteli onnen, seurailin vilkasliikkeisillä kaduilla tuntemattomia
olentoja vakoillakseni heidän elämäänsä, minä tahdoin tutustua
hienoihin ja kohteliaisiin herrasmiehiin ja vapisin vilusta ja kiukusta
heidän lämpimissä saleissaan, juttelin viinurien ja kantajien kanssa,
houkuttelin lapsukaisia ja niiden äitejä keskustelemaan kanssani, kävin
kirkoissa ja istuuduin hartaiden, mustapukuisten naisten viereen, jotka
mutisivat lapsellisia rukouksiaan Madonnan kuvan edessä, kävin pappien
luona pappiloissa ja luostariveljien luona luostareissa, vierailin
suurten oppineiden kouluissa ja tuntemattomien maalaajien ateljeissa,
kumarruin kauppiaiden pääkirjojen yli ja jouduin kauppa-apulaisten
tuttavaksi, annoin ilotyttöjen kertoella elämästään ja hengittelin
halpojen trattoriain ja toisen luokan kahviloiden sankkaa ja löyhkäävää
ilmaa kuunnellakseni niiden olentojen keskusteluja, jotka tahdoin
lunastaa.

Minä yritin henkilökohtaisesti sujuttautua toisten ihmisten elämään,
kirjoitin koneella kirjeitä liikeapulaisten seurassa, merkitsin
muistiin luentoja ylioppilaiden keralla, nyljin ruumiitten osia
lääkeoppia opiskelevien kanssa, olin viljankorjuussa maaseudulla,
kiskoin aaseja ohjaksista kuorma-ajurien joukossa, nautin päivällistä
kohteliaasti jaaritellen markiisien ja herttuain kanssa, käyttelin
vatupassia muurarien ja muurilastaa apulaisten keralla.

Sittenkin oli kaikki turhaa. Minä lähestyin teitä, ihmisiä, mutta minä
en teitä rakasta. En voi teitä rakastaa. Te herätätte minussa kiukkua
ja vastenmielisyyttä. Ja koska en teitä rakastanut, en myöskään oppinut
teitä tuntemaan, ja koska en oppinut teitä tuntemaan, en voinut teitä
pelastaa. Olin yksin ja vain oma itseni teidän keskellänne, ja te
jätitte minut yksin. Sanani eivät saaneet teitä puhumaan, ja lupaukseni
eivät teitä liikuttaneet. Te menettelitte aivan oikein.

Minussa piilee kamala ristiriita, samoinkuin kaikissa niissä, jotka
yrittävät muuttaa kohtaloitanne. Minä lähestyn teitä oppiakseni teidät
tuntemaan, ja tuskin olen alkanut oppia teitä tuntemaan, kun jo inho
minut valtaa. Pelastuakseni tuosta inhosta minun täytyisi muuttaa
teidät toisenlaisiksi, mutta siihen en kykene, koska en tunne teidän
rakennettanne. Tässä on tuskallinen kehä, joka on tukehduttanut ja
tuhonnut monia. Jokainen meistä rakastaa ihmiskuntaa sanomattomalla
rakkaudella niin kauan kuin pysyttelee yksinäisessä kammiossaan. Mutta
tuskin ehdittyään ulos ovesta ja jouduttuaan tekemisiin Pietarin ja
Juudaan, puhuvien ja liikkuvien ihmisten kanssa, hän huomaa rakkautensa
muuttuneen ylenkatseeksi ja vihaksi. Silloin me jälleen loittonemme
heistä uhkuaksemme erämaassamme uudelleen rakkautta, joka kohdistuu
kaikkiin, Pietariin ja Juudaaseenkin.

Niin on minun laitani. Minä rakastan teitä, ihmiset, rakastan syvemmin
kuin useimmat muut. Tuo syvä rakkaus läpäisee koko sisäelämääni.
Tahtoisin nähdä teidät suurempina, onnellisempina, puhtaampina,
jalompina, mahtavampina. Ja rakkain unelmani on ollut päästä teidän
todelliseksi ja suurimmaksi lunastajaksenne.

Mutta rakkauteni on mustasukkainen, piilevä ja eriskummallinen. Olen
tuskin alkanut etsiä tunteelleni ilmausta, kun sanat jo hyytyvät
huulilleni, olen tuskin avannut teille sylini, kun rakkauteni
vaihtuu vastenmielisyydeksi, olen tuskin alkanut hengitellä teidän
hengittelemäänne ilmaan, kun rakkauteni jo myrkyttyy ja piiloutuu. Se
on ihan sisäistä, yksin minulle kuuluvaa rakkautta — arkaa, itsekästä
ja hervotonta. Rakastetun näkeminen ei sitä kiihdä, vaan himmentää
ja sammuttaa, se ei ilmene rakkaudellisina tekoina ja sydämellisinä
sanoina, vaan pukeutuu moitteen hahmoon ja heiluttaa herjauksen
piiskaa. Rakkauteni on pilkkaa ja iskuja. Te ette voi sitä ymmärtää
ettekä kykene ottamaan sitä vastaan.

Minä en voi teitä moittia näinä armottoman vilpittömyyden hetkinä.
Vika on itsessäni: olen liian lenseä voidakseni täysin sulautua teihin
niinkuin rakastaja rakastettuun. Te havaitsette hymyssäni ivan,
kädenpuristuksessani tuntuu vapiseva nyrkki. Ihmiskuntakin kuuluu
väkivaltaisille, ja minä en ole osannut rakastaa enkä kurittaa teitä
riittävästi.

Minussa on ainoastaan voimattomia aikeita, ja minun täytyy raadella
itseäni voimatta oikeudenmukaisesti pyytää teiltä yhtäkään lohdutuksen
sanaa. Olen kääpiömäinen Prometeus, jonka povea repii tunnontuskan
korppikotka, koska hän ei ole osannut käyttää varastamaansa tulta
muuhun kuin itsensä polttamiseen.



XXXVIII

HALTIOITUMINEN


Ah, jospa se yht'äkkiä kumpuaisi minussa ilmi, haltioitumisen valtava
ja syvä virta, kuin kauan padottuna ja väkivalloin pidätettynä ollut
suoni, jospa ajatukset syöksyisivät haaveellisina suihkuina taivaille
ja kuvat, tunteet ja rakkaat, lopulliset sanat lankeisivat virkistävänä
sateena sydämeeni, lohduttamaan, herättämään ja hellyttämään kaikkia
ihmissydämiä! Ah, jospa sieluni yht'äkkiä syttyisi lieskaan, kuin
sängen ja risukon peittämä pelto, kuin kuiva, tiheä metsä, ja jospa
ajatukset valaisisivat taivasta kuin rikkoutuvat raketit, sanat
hehkuisivat kuin todellinen tuli, aatteet sinkoaisivat kiitävän kynäni
tiestä niinkuin kipinäsade värähtelevästä palavasta rungosta, ja minä
saisin vihdoinkin valaista ja lämmittää kaikkia ihmissieluja! Miksi
olisikaan kielletty minulta, juuri minulta, tuo ilo, onni ja armo, jota
kiihkeästi odotan, toivon ja tahdon?

Ah, jospa kaikkien näiden kärsimättömän odotuksen ja hurjien
avuksihuutamisten vuosien jälkeen nyt, näinä päivinä, vihdoinkin
kumpuaisi esiin uusien sanojen lähde, tuntuisi uuden hyökyaallon
huuhtelu, lakkaisin kirjoittamasta samoja vanhoja tarinoita,
pujottelemasta nauhaan samoja vanhoja sanoja, vaeltelemasta
vaivalloisesti väsyneiden ja paikattujen ajatusten uria, ja huulilleni
kohoisi hyökynä odottamattomia totuuksia, ihmeellisiä kuvia, säveliä,
sointuja ja kiihkeitä tunteita, joita ei kukaan ihminen ole milloinkaan
keksinyt, löytänyt eikä kokenut! Monena, monena iltana olen kynttilän
punertavassa ja häilyvässä valossa tai varjonsa peitossa valkoisena
ja tasaisena palavan lampun hohteessa odotellut tuon taivaallisen
hetken tuloa, niinkuin alinomaa pettyneet rakastajat keskiyön tullen
odottelevat kaunoistansa, joka on vihdoin luvannut saapua. Silloin
revin irti lehden toisensa jälkeen, ennenkuin suuret ja kiireesti
piirretyt kirjaimeni olivat ehtineet ne kerrassaan täyttää, hieroin
silmiäni käsilläni, kunnes aloin tuntea kipua, tuijottelin typerästi
jotakin typerää esinettä, piirtelin puolinukuksissa hirviöiden ja
partaisten ukkojen profiileja, revin uusia lehtiä ja kirosin itseäni,
kunnes äkkiä hypähdin seisaalleni, heitin syrjään tuolin ja kynän ja
viskauduin vuoteeseeni, jonne jäin makaamaan voimatta nukkua, voimatta
nähdä unta, voimatta unohtaa.

Niin kävi satoja ja tuhansia kertoja: henki pysyi yhä jäykkänä ja
jähmeänä, sielu aina kylmänä ja kuolleena, paperi aina valkoisena,
kunnia ja maine aina etäisenä. Nero ei ilmaantunut, mikään kaiku
ei vastannut, minkäänlaista haltioitumista ei syntynyt: pimeyttä,
äänettömyyttä, kidutusta.

Mitä kaikkea olisinkaan uhrannut ja mitä uhraisinkaan vielä nyt, jos
heräisin edes hetkiseksi ja järkkyisin perinpohjin, jos yht'äkkiä
saisin ottaa vastaan jumalaisen ilmestyksen salaisen sanelun!

Yhdentekevää, haltioittiko minua Jumala vaiko pahahenki, kunhan vain
joku minua suurempi, minua terveempi, minua näkevämpi ja mielettömämpi
olento puhuu suullani, kirjoittaa kädelläni ja ajattelee ajatuksillani.



XXXIX

VELKANI


Mutta Jumala ei tahdo puhua minun suullani: minä en kirjoita mitään
pyhää kirjaa. Ja paholainen, jota huvittaa kirjallisuus, tempaa minut
kerallansa kauhujen kadotukseen.

Mutta minä pelkään kovin, että joku toinen puhuu minun suullani. En
vielä tunne itseäni. Olen tutkistellut itseäni niin uutterasti, että
sieluni nyt on jaettu ja paloiteltu, vailla elämää, kaikki säikeet
paljastettuina ja sikin sokin, niinkuin anatomisessa taulusarjassa. En
tunne itseäni. En tunne omaa ääntäni. Puhuessani en tiedä, johtuvatko
sanat tosiaankin minusta itsestäni, vai onko selkäni takana kenties
joku ilkeä suloinen kuiskaaja.

Minä tunnen olevani _velallinen_. Kaikki ihmiset ovat velallisia,
mutta ylen harvat tunnustavat velkansa ja useimmat eivät ajattelekaan
niitä maksaa. Inhimillisen hengen historia on täynnä protestoituja
vekseleitä. Me syömme vanhuksemme, niinkuin Tyynen valtameren saarten
villit asujaimet, emmekä aina kykene heitä sulattamaan. Omaksemme me
kuitenkin aina tunnustamme sellaista ateriaa seuraavat oksennukset.

Minä tunnen olevani äärettömässä velassa. Voin sanoa Paavalin kanssa:
»Minä olen velkaa kreikkalaisille ja roomalaisille, heprealaisille ja
pakanoille.» Voisin lisätä luetteloon vielä puoli tusinaa kansakuntien
nimiä saamatta sittenkään kaikkia mainituiksi. Olen kuin kulta-ajan
ihmiset: en erota sinun omaasi omastani. En ole varastanut nimenomaan
aikoen varastaa. Plagiaatit eivät minua miellytä: niitä voivat
viljellä vain kaikkein köyhimmät ja kaikkein rikkaimmat. Mutta olen
hengittänyt, olen imenyt itseeni, olen pureksinut ja sulattanut kaikki,
mitä on käsiini sattunut, ja nyt en enää kykene omaisuuksia toisistaan
erottamaan. Olen toisten teoriain läpäisemä, kirjojen täyttämä,
artikkelien kyllästämä, sanojen ja kuvien paisuttama. Olen kulttuurin
ja toisten ihmisten tuote, minä, joka tahdon olla nero ja oma itseni.

Tämä epämääräisyys minua kiduttaa: tahtoisin tietää, mikä oikeastaan
olen, mikä on persoonallinen osuuteni suorittamassani työssä. Tahtoisin
lahjoittaa jotakin toisille heiltä ryöstettyäni; tahtoisin lisätä
jotakin siihen sivistykseen, joka on minua ruokkinut. Tahtoisin löytää
itseni: laskea kassan ja poistua omine pikku osuuksineni, vaikka se ei
olisi kuin unssin painoinen. Minä painatan nimeni kirjojen kansiin;
mutta tahtoisin tietää, mikä tosiaankin on omani, ja minkä olen vain
toisilta vuokrannut. Minusta tuntuu kuin olisin kietoutunut toisiin
siinä määrin, etten enää saa selvää omista jäsenistäni. Minä laulan
kuorossa, ja minun ei onnistu erottaa oman ääneni sointia.

Olen kyllästynyt. Tämä yhteisyys kiusaa minua; varkautta koskeva
epäilys ei suo minulle lepoa eikä rauhaa. En tahtoisi olla velassa
kenellekään; mielelläni vapautuisin velvollisuudestani osoittaa
kiitollisuutta saamamiehilleni. Tahdon olla _minä_, vain oma itseni,
erikoinen, riippumaton, kahleeton, oman itseni ja omaisuuteni ainoa
laillinen omistaja. Olen Robinson vailla saarta.

Mutta kun ryhdyn lukemaan, mitä olen kirjoittanut, pelkään aina
joutuvani vieraille veräjille. Tuon sanan olen voinut ottaa joltakin
vanhan ajan kirjailijalta, tuo kuva voi olla erään toisen muistuma,
tuo aate voi olla vieraan teorian muunnos tai kehitelmä, tuo tyyppi
voi olla jäljennetty jostakin lukemastani romaanista tai elävästä
elämästä, tuon lauseparren olen voinut omaksua erään ystäväni kanssa
keskustellessani. Menneiden ja olevaisten varjot kertyvät vaiheilleni,
ja minä tahtoisin heittää kullekin kuuluvan saatavan vasten kasvoja
asiaankuuluvia korkojakaan unohtamatta. Toisia eivät nämä asiat
arveluta; ja minä kadehdin heitä.

En tahtoisi lainata mitään todellisuudestakaan; tahtoisin olla kuin
hämähäkki, joka kehrää kaikki teoksensa langat omasta ruumiistaan.
Mehiläistä minä vihaan; sen hunaja maistuu minusta varastetulta.
Tahtoisin olla velassa ainoastaan itselleni enkä kenellekään muulle.
Ei edes taivaan ja ihmiskasvojen ja metsän kasvien ja kaupungin
talojen tulisi antaa minulle mitään. En voi kumminkaan tulla toimeen
ilman niitä, vaikka häpeenkin havatessani ne itsessäni, teoksissani.
Minusta tuntuu kuin en olisi ilman tuota taivasta, noita kasveja,
tuota puuta ja taloa kyennyt mitään virkkamaan, ja tämä seikka
saa mieleni apeaksi. Tahtoisin luoda henkeni ympärille tyhjyyden
nähdäkseni mihin se kykenee, kun se jätetään oman onnensa nojaan. Se
on mieletön toive, naurettava halu, mahdoton aie: hyvinhän sen tiedän!
Mutta minä en voi kumota tuota tuonettani: minä, jos kukaan, olen
velallisuuden vastustaja, aina mielettömyyteen asti. Ja pahin on vielä
jäljellä: toisinaan minua kiduttaa sekin pelko, että se, mitä nimitän
kyvykseni, on jotakin minulle kerrassaan vierasta ja päälle päätteeksi
fyysillistä. Jos ajatukseni käy terävämmäksi, kun olen juonut kaksi
kuppia kahvia, jos mielikuvani liittyvät toisiinsa helpommin, kun olen
tyhjentänyt teekannun, jos ilahdun ja alan syytää suustani paradokseja,
kun olen nauttinut muutamia laseja samppanjaa, jos tunnen itseni
jalommaksi seisoessani vuorenhuipulla tuhannen metrin korkeudessa,
jos kahvilamusiikki, sotilasfanfaari tai sinfoniantahti saa minut
runollisemmaksi ja herättää minussa ajatuksia, mielikuvia ja lauseita,
joita en olisi saanut milloinkaan syntymään hiljaisuudessa, niin
mieleni täyttää typerä häpeäntunne, ja minut valtaa se kamala epäilys,
etten ole muuta kuin aivokone, joka tuottaa, mitä siihen pistetään,
joka tarvitsee polttoainesta ja rasvoja pysyäkseen käynnissä, ja etten
minä itse ajattele ja haaveksi, vaan että kahvi, tee, viini, happi
ja sävelet ajattelevat ja haaveksivat minussa. Se on kenties typerä
pelko: onhan henkilöitä, jotka juovat ja kuulevat, mitä minä juon ja
kuulen, silti tekemättä mitä minä teen. Mutta se ei asiaa muuta. Tuo
tumma tai vaalea, jonka ruumiini ottaa vastaan, vaikuttaa minuun: ellen
sitä saisi, en kirjoittaisi, mitä kirjoitan, enkä ajattelisi, mitä
ajattelen. Nuo fyysilliset ja vieraat ainekset ovat haltioitumiseni
tekijöitä, luovat osaltaan teoksiani, ja tämä seikka saa minut katkeran
kiukun valtaan. Shakespearen velkamiehenä oleminen on jo riittävän
sietämätöntä, mutta jos joutuu kiitollisuudenvelkaan portoricon ja
sandomingon sekoitukselle tai ceylonteelle, niin se on jo liian
nöyryyttävää.

En tiedä, joutuvatko muutkin ihmiset kärsimään tätä itsensä etsimisen
onnetonta kidutusta. Kreikkalaisten »gnothi seauton» ja Ibsenin »ole
oma itsesi» ärsyttävät minua sanomattomasti. Miten minun on meneteltävä
tunteakseni itseni, kun en kykene löytämään itseäni tästä ihmisten
paljoudesta, joka ahdistaa ja läpäisee minua joka taholta? Ja kuinka
voin milloinkaan päästä olemaan oma itseni, ellen kykene itseäni
tunnistamaan, ellen tiedä, mikä on persoonallisuuteni sisimpänä,
jakamattomana keskuksena, sen viimeisenä pohjasakkana?

Minä en etsi ihmistä, en etsi Ihmistä: tahdon vain itseäni enkä mitään
muuta. Ja minä en tiedä, mikä se on, tuo itseyteni, missä se sijaitsee
ja mitä oikeastaan ajattelee. Tämän minuuteni keralla, jota toiset ovat
kapaloineet, vaatettaneet ja ruokkineet, minun täytyy elää — täytyy
elää aina, ikäänkuin vieraana muukalaisena. Ja tämä on eräs — joskaan
ei ainoa — vaikean elämäni kiusa ja kidutus.



XL

ILVEILIJÄ


Ennenkuin kuolen nälkään ja viluun kuin kulkukissa, koettelen kaikkia
ammatteja. Lähden keräilemään riepuja kaduilta, säkki selässäni. Asetun
kirkkojen ja kahviloiden oville anelemaan almua Jumalan nimessä,
rupean julkisten makkilaitosten vartijaksi, tanssitan karhua maaseudun
toreilla, ja ellei jää mitään muuta neuvoa, lähden asianajajan
käskyläiseksi. Mutta on olemassa eräs ammatti, johon en milloinkaan
suostu, en, vaikka minua siihen vaadittaisiin pistooli kurkkuani vasten
ojennettuna.

Se on kirjallisen ilveilijän ammatti, kirjailijan, joka kirjoittaa
ihmisten huviksi, ikävystyneiden ja maankiertäjien ajanvietteeksi, se
inhottava ammatti, jonka harjoittaja vuodesta toiseen keksii juttuja,
rakentelee juonia, etsii seikkailuja, virkistää muistoja, keittää
kokoon romaaneja, sepittää kädenkäänteessä novelleja ja valmistaa
komedioja saadakseen nauramaan tai kyyneltelemään ne, jotka maksavat ja
taputtavat käsiänsä.

Turhaan nuo julkiset huvittajat puhuvat kauneudesta, silmäilevät
halveksivasti alhaisoa ja ottavat illalla viitan ja pimeyden suojassa
vastaan maksun kujeistansa. He ovat tahtoen tai tahtomattaan
yksinvaltiaan suuren lauman lakeijoja, lauman, joka tahtoo unohtaa
ruman arkielämän, he ovat kansan palkattuja narreja, porvarillisen
väen nöyriä harpun helkyttäjiä, jotka haluavat lukea jotakin
poltettuaan savukkeen ja ollen lähdössä kävelemään. Se, joka kaupitsee
kuvitelmiansa, palvelee sitä, joka on äveriäs ja ikävystynyt —
eräänlainen parittaja, joka tarjoaa kuviteltua vierasta elämää sille,
jossa ei ole riittävää elämää itsessään. Mikä on, vaikutukseen
nähden, sikarin ja kertomuksen, näytelmän ja viinipullon välinen ero?
Tupakoiden ja lukien vietetään ikävää odotusaikaa — komediaa katsellen
ja kelpo tavalla humaltuen päästään toiseen elämänpiiriin, uneksimaan
ja näkemään sellaista, mitä ei ole olemassa.

Eräs ero on epäilemättä olemassa: taide. Ja minä myönnän, että
sitenkin voidaan sanoa paljon kauniita asioita ja luoda teoksia,
jotka säilyvät ihmisten sydämissä ties kuinka kauan. Mutta kaikkien
sellaisten tuotteiden pohjalla on syvimmällä kuitenkin aina sama: se
ajatus, että on ennen kaikkea huvitettava ihmisiä ja pidettävä heitä
hyvällä tuulella ja että on hyvä kertoa heille tarinoita, jotteivät
joudu horroksiin, vaan hengittelevät vilkkaammin, koska siten voidaan
varmemmin koskettaa heidän sieluihinsa ja istuttaa niihin salavihkaa
jokin suuri totuus.

Mutta mitä välitän minä ihmisten huvittamisesta? Minä en tahdo
olla kenenkään narrina? Ja minä väitän, että romaanien, novellien,
kertomusten, komediain ja draamain kirjoittajat ovat kaikki olleet
ilveilijöitä, väkeä, joka kutkuttelee ihmisten mielikuvitusta niinkuin
musikantit hyväilevät heidän korviansa ja naiset heidän ruumistaan.

Ihmiset ovat melkein poikkeuksetta poikasia, vielä kuudenkymmenen
vuoden ikäisinä, ja he tarvitsevat sellaisia ikävänpelättimiä; he
kaipaavat tarinoita ja seikkailuja, kuvanomaista ja mahtipontista.
Kirjailijat, nekin, jotka eivät ole olleet itse nimenomaan poikasia,
ovat heitä tyydytelleet, ovat paneutuneet nelinkontin permannolle,
ja puhaltaneet torvea luudanvarrella ratsastaen. Mieltäni pahoittaa,
kun näen, että heidän joukossaan on sellaisia miehiä kuin Homeros,
Cervantes, Shakespeare ja Dostojevski, joihin suhtaudun sangen
myötätuntoisesti. Hekin ovat ilveilijöitä samoinkuin muut: mitäpä minä
sille mahdan? Lukiessani ja kuunnellessani heitä huvikseni minäkin olen
typerä poika, jolle äidin pitää kertoa yhä uusia tarinoita.

Huomaan itsekin olevani tyydyttämätön, sietämätön ja puritaaninen. Onko
kukaan koskaan johtunut ajattelemaan, että ne, joka ovat kirkastaneet
nuoruusaikaamme ja seuranneet meitä, mukanansa kokonainen kumppaniparvi
puhuvia luotujansa, kasvuikämme ja Huoruutemme alakuloisina ja
hekumallisina iltahetkinä, olivat hekin ilveilijöitä? Kun en ole
tämän synkän raivon vallassa, joka saa minut syytämään kirouksia
ja solvauksia, minäkin epäilen sanojani ja alan pitää itseäni
väärämielisenä, mielettömänä ja kehnona. Mutta sittenkin on niin
laita. Ajatelkaahan vain, mitä tarkoitetaan puhuttaessa ilveilijästä.
Henkilöä, joka huvittaa ihmisiä. Ja miten? Usein esittämällä
naurettavana toisten onnettomuuksia tai ainakin menetellen siten,
ettei käytä onnettomuuksia herättääkseen myötätuntoa ja kauhua, vaan
tyydyttääkseen uteliaisuutta. Kahden rakastavaisen säälittävä kohtalo,
kuolema ennen onnen saavuttamista, on vain väline, jonka nojalla
vältetään kymmenen haukotusta tunnin kuluessa — äidin epätoivo, vaimon
uskottomuus, kostonhimoisen julmuus, pettyneen suru, intomielisen
jalo mielettömyys, viattoman kamala kohtalo: ei ole koko maailmassa
asiaa, johon ei ammattikertoja kävisi käsiksi ja jota hän ei muovailisi
tarjottavaksi nuorille herroille ja neideille, joilla ei ole riittävää
purkautumistilaisuutta todellisessa elämässä, ja isille ja äideille,
jotka mielellään nauravat Don Quijoten kustannuksella ja vuodattavat
kyynelen kuningas Learin kohtaloiden vuoksi. Heidän koko taiteensa
(joka on toisinaan valtavan suuri) yrittää vain herättää mielenkiintoa
joutilaissa lukijoissa ja katselijoissa saadakseen heidät todella
temmatuksi pois ahtaasta, synkästä, surkeasta ja nöyryyttävästä
elämänpiiristänsä. Käsittäkää vain sana ilveilijä kaikkein jaloimmassa,
korkeimmassa ja sankarillisimmassa merkityksessä, miten mielitte, mutta
sallikaa minun mainita sillä nimellä kaikkia niitä, jotka jonkinlaista
palkintoa toivoen — olipa halun esineenä laakeriseppele tai suuri
jälkimaine, kättentaputukset tai kymmenentuhatta liiraa — kirjoittavat
siinä tarkoituksessa, että ihmisille siitä koituisi mieluisaa huvia.

Ja oletteko tosiaankin sitä mieltä, että tuollainen toiminta sopii
ihmisille, jotka ovat tietoiset asemastansa tässä salaperäisessä
ja ihmeellisessä maailmassa? Oletteko sitä mieltä, että ne harvat,
jotka näkevät vaaksanverran kauemmaksi kuin nuo lapselliset elukat,
ja käsittävät, mikä kohtalo meitä odottaa, ellemme kykene rohkeasti
voittamaan kohtaloamme luomalla puhtaampaa elämää tyhjyyden uhkasta
huolimatta, oletteko sitä mieltä, kysyn minä, että heidän pitäisi
kehoittaa ihmisiä tuohon lapselliseen leikkiin, yllyttää heitä
pysähtymään kirjanlehtinäyttämöiden eteen, missä liikkuvat unien
pelinuket, ja kuuntelemaan kuviteltujen haamujen kuviteltuja kohtaloita?

Minkätähden omistaisimmekaan niille suotta suurta myötätuntoa,
minkätähden tuhlaisimme ylen paljon nerokkuutta tuuditellaksemme
heidät uneen ja huvittaaksemme heitä, kun olisi paljon kauniimpaa
ja vaarallisempaa herättää heidät hurjin huudoin, kääntää heidät
silmäilemään pimeyttä, kiikutella heitä syvyyden kuilussa, pää
alaspäin, ja siten pakottaa heidät nousemaan, paljastumaan ja
muuttumaan murheellisemmiksi, mutta samalla ylevämmiksi sen kaikkeuden
edessä, joka nyt tuskin heitä sietää.

Hiiteen kaikki tarinat, legendat ja tragediat! Jos joku ikävystyy,
niin pelatkoon korttia tai heittäytyköön järveen. Ja älköön nero enää
tuhlatko itseänsä tarjoelemalla hupaista lukemista tyhjäntoimittajille
tai herättelemällä eloon niitä, jotka ovat joskus eläneet tai joita ei
ole ollut milloinkaan olemassa. Ryhtyköön hän sensijaan julistamaan
uusia ja parempia elämänmuotoja, valmistelkoon maata, joka tuntee
ainoastaan sielun kärsimyksiä ja jossa asuvaiset ihmiset eivät yritä
unohtaa, vaan muistaa ja luvata.



XLI

HIEMAN VARMUUTTA


Minä en pyydä leipää, mainetta enkä myötätuntoa. En anele naisilta
syleilyä, pankkiherroilta rahoja enkä neroniekoilta ylistyksiä. Tulen
toimeen ilman sellaista tai ansaitsen tai riistän sen itselleni omin
neuvoin. Mutta minä pyydän ja rukoilen, nöyrästi, polvillani, niin
voimakkaasti ja kiihkeästi kuin sieluni suinkin voi: antakaa minulle
hieman varmuutta, yksi ainoa, pienokainen, mutta järkkymätön usko,
yksi ainoa totuuden atomi! Minä rukoilen ja vannotan teitä kaiken
sen nimessä, mikä on teille rakkainta ja kalleinta, teidän oman
elämänne nimessä, hänen nimessään, jota tänään rakastatte, kalliimman
aatteenne nimessä: jos teidän joukossanne jollakin on se, mitä
etsin, jos on olemassa joku, joka on _varma_, joka _tietää_, joka
elää ja liikkuu _todessa_, niin sanokaa minulle. Ja jos sellainen
on olemassa, ellei hän harhaudu tai petä itseänsä, jos hän on yhtä
jalomielinen kuin onnellinen, niin sanokoon minulle, mitä tuntee ja
mitä tietää, ilmaiskoon sen minulle valan vannoen ja vaatikoon minulta
_totuudestansa_ mitä tahtoo, miten tahtoo.

Minä tarvitsen hieman varmuutta — tarvitsen hieman totta. En voi tulla
toimeen ilman sitä, en voi elää sitä vailla. En pyydä mitään muuta,
en mitään enempää, mutta se, mitä pyydän, on paljon, se on tavatonta:
sen tiedän. Mutta minä vaadin sitä joka tapauksessa, se on minulle
annettava, maksoi mitä maksoi, jos vain on maailmassa joku, jolle
elämäni jotakin merkitsee.

Sitä ainoata minä olen etsinyt. Lapsuudestani saakka olen elänyt
ainoastaan sitä varten. Olen kolkutellut kaikkia portteja, olen
kysellyt kaikilta katseilta, olen tiedustellut kaikilta huulilta ja
olen suotta tutkistellut tuhansia ja kymmeniätuhansia sieluja. Ja
turhaan olen syöksynyt elämään, kunnes olen tuntenut hengitykseni
salpautuvan ja mieleni etovan, ja turhaan, aina turhaan, olen tärvellyt
silmäni lukemalla vanhoja kirjoja ja viimeisiä uutuuksia täyttäen
pääni riitelevien filosofien huudoilla, ja turhaan, iäti turhaan olen
herätellyt sisäisiä ääniä ja nöyrästi valmistellut tietä ilmestykselle.
Mitään ei ole ilmaantunut, ei mitään, ja kukaan ei ole vastannut.

Kukaan ei ole vastannut niin, että olisi hävinnyt kaikki halu ja tarve
kysellä lisää, ei ole tullut ketään, joka olisi kyennyt tyynnyttämään
sydämen liiallisen levottomuuden ja sammuttanut sieluni erämaisen
janon. Kaikki pyrkimykset ja yritykset ja ponnistukset tosin eivät ole
olleet suotta: monet seinät ovat kaatuneet, monet muurit on revitty
maahan ja hajalle, — toiset niistä hajosivat hiljalleen, niinkuin
luhistuva hiekkakasa, toiset valtavin pauhuin, ikäänkuin vanhan maan
kohdusta urkenisi uusi. Mutta jokaisen seinän takana oli tyhjyys
vastassani, jokaisen muurin toisella puolen oli pimeys, ja kaiku oli
niin kummallinen, että jokaiseen toivon myöntösanaan vastasi väsynyt ja
loppumaton _ei_.

Kukaan ei voi sanoa, että minulta puuttuu rohkeutta. Muistan vielä
pitkät, tyynet yöt, jotka vietin valvoen ulkosalla, povessani
äärettömyyden harhatunto, noiden taivaiden ja tähtien alla, jotka
täyttävät ihmisen pyhyydellä ja puhdistavat ajatuksen päivän
eläimellisistä väreistä... Olen kumartunut mikroskoopin mykiön yli:
ja mitä siellä näin? Samaa kuin näen joka päivä paljain silmin:
pienoismaailman ja siinä pienoisia olentoja, jotka tuhoavat toisiaan.

Luokseni ilmaantuivat myöskin uskon miehet ja ne, joiden tehtävänä
on uskon säilyttäminen. Mutta heidän puheensa eivät kyenneet luomaan
minuun sitä uskoa, jota heidän sanansa sisälsivät. Siinä, missä oli
sanoja, ei ollut tosiasioita, ja missä oli sanoja, siinä minun onneton
henkeni keksi petosta, kopeutta, harhaluuloja, tietämättömyyttä,
kavaluutta, mukavuutta ja laskelmia, kaikkea sitä, minkä nojalla
yritetään tehdä Jumalasta ihmisen orja.

Filosofitkaan eivät minua auttaneet. Parhaimmat olivat grammatikkoja,
jotka hioivat viikatteitaan niin kauan, että vilja ehti karista maahan,
ennenkuin se niitettiin, ja toiset olivat harhaantuneita runoniekkoja,
ikävystyttäviä riivattuja, jotka piirustelivat yö- ja päiväkaudet
pitkiä, korkeita ja runsaskoristeisia julkisivuja kuviteltujen
kaupunkien rakennuksiin, joissa ei kukaan voinut asua.

Ei yhtään totuutta millään taholla. Minä tarkoitan sellaista totuutta,
joka jumalaisen salaman tavoin iskee ihmisen maahan kasvoilleen ja
kirkastaa sammumattomin valoin ulkoisen ja sisäisen: ihmisen ja
hänen kuvansa. Ei yhtään totuutta millään taholla. Kaikissa asioissa
havaitsin sen, mikä puhuu niiden puolesta, ja sen, mikä puhuu niitä
vastaan, sen, mikä puhuu kielteisen kannan puolesta, ja sen, mikä
puhuu myönteistä kantaa vastaan. Kaikki aatteet olivat timantteja ja
särmiöitä, nelikasvoisia hermespatsaita ja sfinksejä, jotka tarjosivat
tuhat vastausta kymmeneen kysymykseen. Kukaan ei voi sanoa mistään
asiasta: se on niin eikä toisin. Mitään ongelmaa ei voida ratkaista
yhdellä ainoalla tavalla ja ainoastaan sillä tavalla. Jokaisella
puhuvalla henkilöllä on omat perusteensa, ja sillä, joka puhuu vastaan,
on hänelläkin omat perusteensa, ja samoin on laita sen, joka vastustaa
ensimmäistä ja toista ja kenties vielä jotakin neljättä. Kerta
kerralta meidät pakotetaan myöntämään, että mielipuolellakin on omat
perusteensa, joita tulee viisaasti kuunnella.

Olenko epäilijä? Valitettavasti en. En epäilijäkään. Epäilijä on
onnellinen: hänellä on uskonsa; hän uskoo varmuuden mahdottomuuteen.

Hän voi olla aivan rauhallinen, voipa, jos haluaa, olla dogmaatikkokin.
Minä en voi. En edes usko kaiken tutkimisen turhuuteen enkä ole varma
siitä, ettei varmuutta ole olemassa. Mahdollisten asioiden joukossa on
tämäkin: että totuus on olemassa ja että joku sen omistaa.

Mitä merkitseekään, etten ole sitä löytänyt ja etten sitä omista?
En tahdo enää elää niinkuin tähän saakka, en tahdo enää häilyä
epäilyksen ja kieltämyksen välillä, alinomaa uudestisyntyvän pyyteen
hengästyttämänä ja alinomaa toistuvan häviön uuvuttamana. Tahdon jonkun
itseäni auttavan ja toivon sen, joka on tyyni, lahjoittavan minulle
hieman rauhaansa.

Mutta tyhjistä sanoista en huoli, en petoksista, verukkeista,
lapsellisista hurskaista toiveista enkä naisten jaaritteluista.

Tahdon saada varman varmuuden — vaikkapa yhden ainoankin! — tahdon
häviämättömän uskon — vaikkapa vain yhden ainoan! Mutta sellaisen
totuuden, joka sallii minun koskettaa maailman sisintä ydintä, syvintä,
järkkymättömintä perustusta, totuuden, joka itsestään sijoittuu
päähäni eikä salli syntyvänkään sellaista ajatusta, joka pyrkisi
sitä kumoamaan, sanalla sanoen totuuden, joka olisi totista tietoa,
täydellistä, lopullista, luotettavaa ja kiistämätöntä aito oivallusta.

Ilman sellaista tietoa en jaksa enää elää, ja ellei kukaan minua
armahda, ellei kukaan osaa vastata minulle, etsin kuolemasta rajattoman
kirkkauden autuutta tai ikuisen tyhjyyden rauhaa.



XLII

TOIVON PAHAA!


Sattuu hetkiä, joina minusta tuntuu kuin voisin hyvin, joina tunnen
itseni onnelliseksi, jolloin olen riittävässä määrin halpamaisen
uskalias unohtaakseni elämäni koko viheliäisyyden ja tuskan ja aivan
hiljaa, vähitellen, teeskennellen vajoan mukavuuteen, tottumuksiin,
siihen hyvinvoipaan, turpeaan ja levolliseen elämään, jota elätte
kaikki te, oi vihatut kumppanini. Se on häpeällistä, ja minua
värisyttää sitä tunnustaessani.

Minä en ole luotu iloitsemaan, minun ei tule etsiä nautintoa — voi
minua, jos vaivun onnen lämpöiseen ja nukuttavaan syliin! Jos tahdon
olla uskollinen sieluni syvimmälle laille — sille valalle, jonka
vannoin syntyessäni toisen kerran — sille sopimukselle, jonka tein
elämän ja kuoleman kanssa, en saa suostua yleisen ja jokapäiväisen
hyvinvoinnin höystetyn appeen veltostutettavaksi ja herpaistavaksi.

Elämässäni on jo liian paljon säännöllisyyttä, liian paljon rauhaa
ja tyventä. Ihmisten pojilla ei ole, mihin päänsä kallistaa, mutta
minulla on viisihuoneinen asumus vanhassa palatsissa, aivan lähellä
ainaviheriöiviä puutarhoja, sinne paistaa aurinko ja siellä on mukavia
sänkyjä maatakseni, leveitä nojatuoleja istuakseni, syviä lautasia
syödäkseni. Minä olen köyhä, mutta minulta ei puutu mitään. Joka
päivä höyryilee liemi pöydässäni, ja hyvin käristetty leipä narskuu
hampaissani. Onhan maailmassa hieman hymyä senkin varalle, joka tahtoi
lähteä pois niinkuin kirottu poika.

Elämäni on nyt kaikin puolin järjestetty ja säännöllinen. Minä menen
aikaisin makuulle, nukun aamunkoittoon asti, vatsani sulattaa ruokaa,
ystäväni suhtautuvat minuun suopeasti, naiset pyrkivät puheilleni,
pienet ja suuret nostavat hattuansa, kun kuljen ohi. Kaikki käy
hyvin — mitään ei puutu. Kaikki käy hyvin ja mitään ei puutu sen
mielestä, joka näkee ainoastaan pinnan ja arvostelee toisia itsensä
nojalla. Mutta enhän ole tullut maailmaan tätä varten, enhän ole
tämän tähden suostunut elämään, enhän ole tämän vuoksi kiduttanut ja
piiskannut sieluani kahdenkymmenen vuoden aikana niinkuin mielipuoli
munkki hartioitansa ja rintaansa. Olen jäänyt maailmaan, koska se
on kaameampi kuin tyhjyys, olen suostunut elämään, koska elämä on
kuolemaa kiduttavampi, olen puhkonut, nylkenyt ja raadellut itseäni
vain senvuoksi, että tuskasta koituu totuutta, vain senvuoksi, että
sielun sikiöt ovat kärsimyksen lapsia; onhan kaikki musiikki vain
mielen apeutta, ja yksin epätoivon pohjalla on se nautinto, joka ei
milloinkaan inhota.

En tahdo olla tyytyväinen, tyyni, onnellinen enkä rikaskaan. Kutsun
kannettavakseni kaikki onnettomuudet, rukoilen lukemattomia kovia
kohtaloita elämäni tielle. Kalvakoon tauti minua, kunnes hampaani
kalisevat, tyhjentäköön köyhyys kotini, pettäköön minut rakkaus,
hylätkööt ystävät minut, maan matoset minua kuolatkoot, taistelkoot
kuume ja hulluus aivoistani, vainotkoot minua viholliset iskien
iskun toisensa jälkeen, kuolkoot ne ainoat, joita rakastan, viereeni
yht'äkkiä, kertaakaan huokaisematta... Kohdatkoon minua maailman koko
tuska: ainoastaan siten käy ilmi, olenko ihminen vai riepu, pitääkö
minua yllä sielu vai pelkkä luuranko. Hiukset harmaantuvat, posket
kurtistuvat, otsaan ilmestyy syviä vakoja, ja kyynelet vuotavat. Mutta
mitäpä tuosta? Ainoastaan epätoivon yksinäisyydessä kasvavat ne kukat,
joita minä etsin — kasvavat ne kukat, jotka eivät milloinkaan lakastu
eivätkä milloinkaan nuokahda, vaan tuoksuvat ja elävät iät kaiket.



XLIII

RUUMIIN LOPPU


Ei ainoastaan sielu ole uupunut; ruumiskin on vahingoittunut ja kulkee
kohti loppuansa. Minä olen liian kauan huudellut »henki, henki!»
ollenkaan ajattelematta ruumista, jota olen pitänyt liikkeessä niinkuin
vikuria hevosta kannukseniskuin ja ohjaksista nykimällä. Toivoin
voivani sen kesyttää, uskoin voittavani, valloittavani sen sielun
taholta, ottavani sen haltuuni huolimatta siihen vilkaistakaan, ja nyt
se kostaa minulle: minä tunnen, että loppu lähestyy ja että tämä vähän
lihan peittämä luuteline alkaa hajota — muuttua mullaksi mullan alle.

Ennen kaikkea silmät. Olen tärvellyt niitä poikaiältäni asti lukemalla
yksinäisen kynttilän tai vakavammin, mutta sitäkin himmeämmin loistavan
öljylampun valossa, joka melkein säännöllisesti ja verkalleen sammui
keskiyön tullen jättäen minut pilkkopimeään ja hengittelemään kamalaa
löyhkää lampunsydämen savutessa ja sen eräiden kuitujen yhä heikosti
hehkuessa. Olen uhrannut ne talvisina päivinä, laiskoina hämyhetkinä
(mikä kiusa lakata lukemasta sivua, joka pitää mielenkiintoasi
vangittuna, ja nousta lämpimästä nojatuolista etsimään tulitikkuja!)
vanhanaikaisten kirjastojen himmeissä saleissa — itsepintaisesti
lukien, kunnes vain arvaamalla tunsin kirjaimet ja kirjoitin pikemmin
tunnon kuin näön varassa viivattomalle paperille! Ja aamulla oli usein
ensimmäinen sarastus tuskin ehtinyt ilmaantua ikkunaluukkuihin, kun jo
jälleen tartuin kirjaan, josta oli täytynyt edellisenä iltana luopua,
ja niin luin lukemistani, maaten yhä vuoteessani, kunnes lakanain
animaalisen lämmön aiheuttama inhontunne ajoi minut ulos kolealle
kadulle ja tavanomaisiin tehtäviin.

Yön niukassa punertavassa valossa ja aamun heikossa kelmeässä
hämärteessä silmäni jännittyivät ylenmäärin: silmäterät laajenivat
luonnottomasti, ja silmäluomet tulehtuivat. Niissä tuntui sitten kipu
pitkin päivää, ja kyyneliä valui poskilleni. En tuosta huolinut, mutta
nyt on jo monta vuotta kulunut siitä, kun vielä kykenin erottamaan
vuorenharjan yläpuolella näkyviä muotoja, ja minä kuljen ystävän ja
tuttavan ohi muutaman askelen etäisyydessä häntä tuntematta. En niitä
näe: näen ainoastaan likeltä ja mykevien lasien avulla. Maailma on
menettänyt silmissäni kirkkaimmat värinsä ja selvät, täsmälliset
ääriviivansa. Minä näen nyt kaikki epämääräisesti, kuin kevyen, mutta
kaikkialla ilmenevän ja alinomaisen sumun peitossa. Etäältä nähtyinä ja
iltaisin kaikki hahmot hämmentyvät silmissäni: viittaansa verhoutunut
mies voi näyttää minusta naiselta, pieni tyyni liekki pitkältä
punaiselta valojuovalta, virtaa alaspäin liukuva venhe tummalta
täplältä virran pinnassa. Kasvot ovat valkeita läikkiä, ikkunat tummia
pilkkuja talojen seinissä, puut kohoavat mustina taajoina täplinä
varjojen keskeltä, ja taivaan kannella tuikkii minulle vain kolme neljä
ensimmäisen suuruusluokan tähteä.

Ja kunpa asia edes pysyisi sillänsä! Mutta minä pelkään tulevani
sokeaksi. Pelkään näkeväni päivä päivältä yhä vähemmän — kunnes vihdoin
en näe mitään! Kuvittelen kauhistuneena, millaiseksi elämäni silloin
muuttuu. Minulla ei ole mitään muuta voimaa kuin älyni, ei muita
ystäviä kuin vainajat, ei muuta nautintoa kuin kirjat. Silloin en voisi
enää lukea! En voisi enää nähdä noita kauniita kirjakkeita, antikvaa,
elzeviriä, kursiivia, jotka ovat tuottaneet minulle paljon iloa, jotka
ovat minulle opettaneet kaikki, mitä tiedän, jotka ovat kertoneet
toisille, mitä minussa on vähimmin kehnoa. Minun täytyisi turvautua
toisten armoon, lukea vieraitten silmien avulla, tyytyä heidän
ehdonvaltaansa, kärsivällisyyteensä ja sääliinsä. Ja ympärilläni olisi
pimeys — kaikkialla! Mustaa ja pimeätä joka puolella — ikuisesti! Minä
yksin ajatuksineni pimeässä, aina kuolemaan asti. En voi sitä varmasti
uskoa, vaikka toisinaan ajattelenkin sitä niinkuin varmaa, jo päätettyä
asiaa — ikäänkuin olisi vain kysymyksessä aika, päivät tai vuodet.
Minä koetan elää ennakolta tuota aavistamaani onnettomuuden elämää:
toisinaan, kun katu on tyhjä, suljen silmäni ja astelen eteenpäin —
epäröin, en kulje suoraan; kupeeni tuntuu hipovan talon ulkonemaa tai
laastitusta ja jalkani katukivitystä, joka kaikuu askelteni alla.
Osaisinko kulkea kotiin? Yht'äkkiä kuulen hälyä: tulevat rattaat tai
joku jalankulkija. Avaan silmäni: maailma ei ole vielä menetetty. Minä
näen vielä hieman: olen pelastettu! Sitten suljen jälleen silmäni,
kuljen pimeässä ja iloisena eteenpäin ja saavun perille.

Mutta ei auta: minä tulen varmaan sokeaksi, tunnen sen. Avaruus
on jo rikkoutunut, auttamattomasti, eräissä kohdin. Pieniä tummia
pilkkuja häilyy ja kiertelee silmissäni, eikä ole olemassa sellaisia
silmälaseja, jotka saisivat ne häviämään. Kun ne kerran avartuvat
ja sulautuvat toisiinsa, niin minulta häipyy auringon ja värien
suurenmoinen maailma sokeuden mustan ja auttamattoman esiripun taakse —
ja kaikki on lopussa.

Ellen kuole sokeana, kuolen halvaukseen: hermonikin ovat hunningolla,
ja aivoni eivät ole terveet. Tunnen jo joitakin aikoja pahoja oireita:
toista jalkaa särkee ja se on turta, sormet värähtelevät tahtomattani,
päässä tuntuu kirpeitä pistoksia. Toisinaan on kuin jotakin sulaisi
pääkuoren alla. Jos aion ajatella, niin kaikki sekaantuu ja hämärtyy,
kaikki esineet näyttävät kiitävän pois pyörryttävän nopeasti, vaikka
pysyvätkin paikoillaan edessäni, ajatukset häviävät yht'äkkiä minun
onnistumatta niitä palauttaa, ja jokin typerä sana, jokin mitätön
mielikuva nousee ja juurtuu tajuntaan kieltäytyen painumasta takaisin
tajuttomuuden pimeyteen. Ilma painaa ja puristaa minua, ikäänkuin
minun täytyisi kannattaa taivaankantta, ja mielessäni on tyhjyys ja
tuska, ja minä en kykene ajattelemaan, en voi tehdä työtä, en tahdo
enää mitään tietää. Suunnaton joutilaan uupumus, henkinen ruokahalun
puute, niinkuin ainakin henkilössä, joka on juonut kaikki ja kaikki
oksentanut, viha, joka kohdistuu kaikkiin mielikuviin ja kaikkiin
kasvoihin ja tekee minut halveksittavaksi ja surkuteltavaksi omissa
silmissäni.

Minä olen pyörtynyt useita kertoja — kotona ja muualla. Ja sitten
pitkiä tylsän toipumisen, pakollisen levon, sanomattoman nöyryytyksen,
voimattoman raivon ja hapuilevien ponnistusten päiviä. Mikään ei
kykene minua galvanoimaan: ei kahvi, ei tee, ei viini, eivät ystävien
miellyttävät puheet eivätkä naisen hyväilyt. Inho täyttää mieleni, ja
tyhjyys tukehduttaa minut, ja ainoana toivonani on yö, vuode ja sikeä,
pitkä, eläimellinen uni, jota kestää aina valoisaan päivään asti.

Tavan takaa sattuu täydellisen menehtymisen tuokioita, oikkuja,
häiriöitä, päähänpiintymiä ja mikä kauheinta: sellaista hämmennystä,
painostusta, ahdistusta, joka ei ole vain pään kipua, vaan myöskin
sielun sairautta, henkistä verettömyyttä, vihatun ja välttämättömän
levon aiheuttamaa mykkää häpeäntunnetta. Toisinaan minusta tuntuu,
etten kykene vallitsemaan ajatustani enkä järjettömien mielteiden,
mahdottomien kuvien, katkelmien ja lauseiden kiivasta karkeloa, joka
tempaa minut mukaansa ja saa minut unohtamaan itseni omien luomuksieni
sekamelskassa — syttyvien ja sammuvien valonvälkkeiden kiitäessä ohi
pimeyden merellä — ja jälkeenpäin minut valtaa autio uupumus niinkuin
ihmisen, jolla ei ole enää mitään tekemistä oudoksi muuttuneessa
maailmassa ja joka tahtoo vain syödä pyrkien turvautumaan pelastavaan
lihalliseen terveyteen. Eräänä kauniina päivänä käännekohdasta ei enää
suoriuduta onnellisesti — jokin ruumiinosa jää iäksi jäykäksi, aivot
eivät enää toimi, eivät enää ajattele, eivät näe, mitä ovat ennen
nähneet, eivät muista, mitä näkevät, eivät kykene enää tunkeutumaan
toisten ajatuksiin, keräämään ja ilmaisemaan omia ajatuksiansa.
Silloin on mielessä ainoastaan muutamien joutavien, yhteydestään
temmattujen kuvien hidas kulkue, jotakin valkoista, valkaistuja
muuripintoja, hohtelevia esiliinoja, taivas vailla kaikkia salaisuuksia
ja koko tyyni meno maksavien hoidokkaiden asuttamassa kunnollisessa
hourujenhuoneessa. Tai hurjia huutoja ja suunnattomia kauhuja, öitä
täynnä aaveita ja kiljahduksia sielun ja huoneen pimeydessä? Tai
kenties hiljainen ja tiedoton sammuminen, jossa ei käsitä mitään, ei
ymmärrä mitään, ei tiedä mitään, ei mitään — ei edes käsitä, ettei
käsitä... Ja sitten loppu...



ALLEGRETTO


    Pitäkäämme pää pystyssä ja älkäämme jättäkö
    jälkeläistemme tehtäväksi mitään, minkä
    voimme itse suorittaa.

                                 _Goethe_.



XLIV

KUOLEMA


Mutta kuka on sanonut, että minun täytyy kuolla? Kuolla? Pitääkö siis
minunkin yht'äkkiä lakata hengittämästä, näkemästä, liikkumasta ja
kärsimästä? Pitääkö minun käydä samoinkuin kaikkien toisten? Samoinkuin
kaikkien muiden? Kaikki ihmiset kuolevat. Parhaat kiitokseni: mutta
onko tuo mielestänne tosiaankin pätevä syy? Kuolkoon vain, ken kuolla
tahtoo: minä olen minä enkä kukaan muu.

Ei, pois se! Tässä täytyy olla jokin erehdys, jokin suunnaton
väärinkäsitys. Mikä voisikaan olla syynä siihen, että minunkin täytyisi
tuhoutua, typerästi, niinkuin kuka tahansa? Ettekö tiedä, että
minussa on maailma kaikkinensa? Ettekö tiedä, että jos minä kuolen,
ei ole enää olemassa sadetta, joka pirahdellen putoo lehvistöön,
ei kaunista lämmintä aurinkoa, joka paahtaa ihoa, ei viheriän- ja
valkoisenkirjavaa niittyä, jossa varjot aaltoilevat, kun tuuli kulkee
sen yli, ei korkeata sinistä taivasta, ei levollista valkoista härkää,
ei kultakehyksisiä jumalanäidin kuvia kirkkojen pimennoissa, ei
hylkytyttöjen hurjia lauluja eikä niitä ihastuttavia koruja, jotka
säihkyelevät näyteikkunassa illan kellervässä sähkövalossa?

Koko maailma kauneuksineen ja kauhuineen, aatteineen ja olioineen, koko
maailma on tässä, on minussa, ja se tuhoutuisi, jos minä kuolisin.

Mitä? Pitäisikö minun samoinkuin toisten muuttua jäisen jähmeäksi
ruumiiksi, löyhkääväksi raadoksi, matojen ruoaksi, kouralliseksi
tomua, hyppyselliseksi liejua? Voisinko kuvitella itselleni sellaisen
kohtalon? Onko mahdollista, että maailma kuolee kerallani? Onko oikein,
että kaikki se, mitä on aivoissani ja sydämessäni, koko tuo ääretön
ajatusten ja muistojen, kuvien ja surujen vilinä, tuomittaisiin
seisahtumaan ja loppumaan iäksi? Kuinka voinkaan kuvitella, että
maailma säilyisi ennallansa, kun en voi sitä ajatella muuten kuin
_omalla_ ajatuksellani?

Poistukaa siis, kaikki te kavalat ja ilkeät petturit, te kuolleita
himoitsevat pedot! Minä en voi kuolla — en tahdo kuolla: minä en kuole
milloinkaan.

Luuletteko kenties, että riipun kiinni elämässä senvuoksi, että
olen varakas, onnellinen, tyytyväinen, että olen henkilö, jolta
ei puutu elämänmukavuuksia eikä rahoja. En unessakaan! Minä olen
maailman onnettomin ja viheliäisin olento: minulla ei ole rakkautta,
ei rikkautta eikä ystäviä; en ole kaunis enkä voimakas. Minä olen
maistanut vain vähän iloja maailmassa, harvoin olen nauttinut, olen
usein itkenyt ja melkein alinomaa kärsinyt. Mutta sittenkään en tahdo
kuolla. En missään tapauksessa: tahdon elää vielä, elää ikuisesti.

Suotta sinä, sielunpaimen, minulle lupailet uutta elämää toisissa
maailmoissa: kauniimpaa, tyynempää, valoisampaa elämää. Minä en usko
puheitasi. En tiedä mitään sinun maailmoistasi, en tahdo kuulla sinun
autuudestasi. Minä tunnen tämän maailman, tämän maan, tämän ruman,
rauhattoman ja pimeän elämän, ja juuri sitä minä toivoelen, kaipaan ja
vaadin itselleni. Minä tahdon nimenomaan tätä elämääni sellaisenaan,
onnettomana, tyytymättömänä, apeana, alakuloisena — nimenomaan tätä
tuskallista elämääni.

Näkyköön minulle taivas vain ikkunanpuolikkaasta, kunhan saan kuulla
linnun laulavan keväisenä aamuna, kunhan saan nähdä lapsen ja naisen
hymyilevän, kunhan saan kirjoittaa pari sanaa niille, jotka ovat
minulle hyvänsuovat, kunhan saan katsella puun väräjävää varjoa
elokuisen kuutamon valaisemassa seinämuurissa.



XLV

NIMENOMAAN SIITÄ SYYSTÄ


Luulenpa olevan vaikeata löytää toista henkilöä, joka on kärsinyt
elämässään ankaramman häviön kuin minä. Minulla ei ole enää mitään
menetettävää. Kaikki ne langat ja tuet, jotka pitävät yllä toisia, on
tuhottu. Kaikki ne, jotka laskeutuvat taivaasta (uskot ja uskomukset)
samoinkuin nekin, jotka naulitsevat maahan (dogmit ja periaatteet).
Minä olen onnettomuuden kuilun pohjassa; olen kieltäytynyt, minun on
ollut pakko kieltäytyä, olen hylännyt ja joutunut hylätyksi.

Tietäminen ei minulle riitä, miehet ovat minulle vastenmielisiä,
naiset vielä enemmän, kirjallisuus inhottaa minua, haltioitumista ei
tapahdu, maine etoo mieltäni, elämäni on kehnoa ja ikävystyttävää,
ruumiini alkaa rappeutua, ja kaipaukseni, ainoa, ensimmäinen ja
syvä kaipaukseni, maagillisen mahdin kaipuu, ei enää kaipauksen
nimeä ansaitse. Kaikki arvojen taulut ovat särkyneet sisäisissä
kouristuksissani, kaikki toivo on kalvennut kuluneiden vuosien
pimeydessä, kaikki mahdolliset pelastuksen ankkurit ovat pelkkiä
pikku koukkuja, joiden avulla voi tarrautua kiinni maahan ja elämään,
jotka eivät enää lupaa eivätkä houkuttele. Näytäntö on lopussa,
näyttämölaitteet on jälleen työnnetty seinälle, valot on sammutettu,
laulajattaret ovat riisuneet yltänsä kuningattaren korut ja lähteneet
ajamaan pois vaunuissaan, mustiin puettuina; soittimet lepäävät
hylättyinä ja äänettöminä suljettujen partituurien vieressä, joita
ei milloinkaan enää avata. Viimeinen juhla on ohi, ja viimeinen
sävel heläjää vielä ilmoille ikäänkuin antaen äänen tälle liian
tyhjälle äänettömyydelle. Vain kaksi mahdollisuutta on jäljellä: joko
täydellinen tylsyminen tai itsensäsurmaaminen.

Siitä huolimatta minussa on valtava halu elää. Minä en tahdo kuolla.
Tahdon uudistaa ja uudelleen aloittaa elämäni. Tahdon löytää uudet
elämän perusteet. Tahdon elää, vaikkapa tyhjyyden kuilun yllä riippuen,
ilman päälakeen kiinnitettyjä marionettilankoja, ilman selän tukea ja
kainalosauvoja — mutta elää, taivaan nimessä, elää niin täyteläisesti
kuin suinkin, silmineni, käsineni, aivoineni ja maksoineni, elää vielä
kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta, jotta opin hankkimaan
itselleni leivänkannikan maailman suuresta uunista ja änkyttämään omat
sanani ihmisten epäsointuisessa kuorossa.

Minä en tahdo kuolla, en kokonaan enkä puolittain, en sielullisesti
enkä ruumiillisesti. Minussa on jotakin kaikkia häviöitä voimakkaampaa;
keskellä sieluani kohoo kallio, joka uhmaa kaikkia viime aikoina
sielussani raivonneita myrskyjä. Minussa on eläin, joka tahtoo syödä,
on kaksi jalkaa, jotka tahtovat kävellä, on pää, joka tahtoo ajatella,
käsi, joka tahtoo kirjoittaa. Mutta mistä syystä? Minkä uskon nimessä?
Mihin tarkoitusperään tähdäten? Eläin ei sitä tiedä, eläin ei ole
älyllinen, eläin ei ole uskonnollinen olento — eläin ei käsitä mitään,
mutta ei tahdo tunnustaa joutuneensa häviölle. Vaikka liput on vedetty
alas, pysyvät muurit kuitenkin palkoillaan: jos sanat eivät enää vastaa
tosiasioita, niin hiiteen sanat ja eläkööt tosiasiat! Tosiasia pitää
puolensa ja säilyy, tosiasia on kiistämätön ja ylivoimainen, tosiasia
ei tahdo kuolla.

Seisahtumista ei karttele yksin veri. Itse itseys, joka sulkee
mahdollisuuden ikkunat toisen toisensa jälkeen ja jonka vihdoin täytyy
luopua viimeisestäkin, mahdottomuuden tiestä, ei tahdo poistua. Se elää
pimeydessä, se on voimaton ja haluton, mutta ei tahdo antautua tuhon
omaksi. Se odottaa yhä. Se ei toivo, mutta odottaa. Jos asiat kääntyvät
pahimmilleen, se taipuu, mutta ei tahdo syöksyä sinne, missä alkaa
tyhjyys ja missä ei ole tuskankaan toivoa.

Syvin itseys on murskattu ja kidutettu, mutta se nauttii
kidutuksestansakin, koska se merkitsee olemassaoloa, merkitsee jonkin
vastustamista. Se seikka, että sallimus sitä niin vainoaa, suo sille
varmuuden, että siinä piilee jotakin, mikä kelpaa tarkoitusperäksi,
suo sille tietoisuuden omasta tärkeydestään kaikkeuden osana. Hän on
ehtinyt kuilun syvimpään kohtaan. Hän ei kykene enää liikkumaan: joko
on kaivettava hänelle sinne hauta, tahi hän on jälleen kohoava kohti
valkeutta. Muuta mahdollisuutta ei ole. Ja silloin sammunut sielu
nousee jälleen, ja alkaa uusi luku.

Mutta tämä uusi luku ei vähimmässäkään määrässä muistuta edellisiä.
Ne asiat, jotka olen kieltänyt, pysyvät kiellettyinä, niitä unelmia,
joista olen luopunut, en kutsu takaisin, halveksimani kunnianhimoiset
pyrkimykset hylkään yhä vielä, ne ihmiset, jotka olivat minulle
vastenmieliset, pidän vieläkin loitolla itsestäni, ne päämäärät, jotka
aikoinaan häikäisivät silmiäni, ovat vieläkin etäiset. Mutta mitäpä
siitä! Uusi tie alkaa, salaisuus on selvinnyt. Viimeinen suuruuden
mahdollisuus ilmenee minulle, ja minä en työnnä sitä luotani. Vain
sen voimasta puhkee hiekka-aavikko hiljaa kukkimaan, ja häpeilevät
silmäterät alkavat jälleen säteillä tulehtuneiden luomien alla. Minä
voin vielä olla sankari. Minun täytyy voida kunnioittaa itseäni, jottei
kävisi välttämättömäksi tuhota itseäni — ja minut pelastaa se, minkä
nimenä on _ei mikään_.

Minulle ei ole enää mitään olemassa. Minä olen täydellinen nihilisti.
En usko enää mihinkään. Olen täydellinen epäilijä. En usko enää
mihinkään: olen täydellinen, auttamaton ateisti, ateisti, joka ei taivu
kumartamaan edes niitä maallikkomaisia, ratsionaalisia, filosofisia ja
ihmisystävällisiä uskomuksia, jotka ovat astuneet vanhojen mytologisten
uskontojen sijaan. Minä tiedän, etteivät ponnistuksemme johda mihinkään
tulokseen, tiedän, että kaiken loppuna on tyhjyys, tiedän, että
aikojen päättyessä on kaikkien tekojen palkintona oleva tyhjyys,
pelkkä tyhjyys. Tiedän, että kaikki rakennelmamme tulevat hajoamaan,
ettei tulipaloistamme jää tuhkaakaan jäljelle, että ihanteemme, nekin,
jotka olemme saavuttaneet ja joita vallitsemme, syöksyvät unohduksen
ja lopullisen olemattomuuden pimeyteen. Minulla ei ole sydämessäni
yhtään toivoa, minä en voi luvata mitään, en mitään, itselleni enkä
muille, en voi odottaa mitään korvausta teoistani, en mitään tulosta
ajatuksistani. Tulevaisuus, tuo kaikkien ihmisten lumooja, tuo kaikkien
vaikutusten alinomainen syy, ei ole minulle muuta kuin tuhoutumisen
alaston perspektiivi.

Ja sittenkään ei tämä kamala näytelmä, tämä julma epätoivo, tämä
syöksyminen kohti tyhjyyttä saa minua kääntämään päätäni eikä
peräytymään. Minä suostun elämään yhä vielä. Kaikki se, mitä tulen
tekemään, on oleva _hyödytöntä_, mutta _nimenomaan sentähden_ minä
tunnen halua toimintaan. Olemattomuus — oma olemattomuuteni, työni
ja koko maailman olemattomuus — on jokaista ponnistustani odottava
lopputulos, ja sittenkin, _nimenomaan siitä syystä_, minä olen
ponnisteleva, kunnes maa kutsuu minut tummaan lepoonsa.

Minä tahdon kieltää koko utilistisen menneisyyteni. Kaikki ihmiset
tavoittelevat korvausta, palkkaa, kaikesta tekemästään. Näennäisesti
kaikkein henkisimmistäkin toiminnoista — luovasta työstä, uskon ja
rakkauden teoista — odotetaan vastaavaa maksua, vaaditaan ennemmin
tai myöhemmin palkkaa. Kukaan ei tee mitään ilmaiseksi. Uskonnossa,
taiteessa ja filosofiassakin pohjautuu kaikki lopulta voitonhimoon.
Ihmisten työt ovat — poikkeuksetta — vekseleitä, joita vaaditaan
maksettaviksi. Eräytymisaika voi olla lyhyt tai pitkä — toiset
ulottavat sen aina toiseen elämään, taivaaseen, iankaikkisuuteen —
mutta lopulta tulee kumminkin aina maksupäivä. Jos ihmiset varmaan
tietäisivät yhden ainoankin tekonsa jäävän vaille palkkaa, nyt ja
tulevaisuudessa, niin kukaan ei liikuttaisi enää sormeaankaan.
Jumalakin tahtoo saada palkkansa rukousten ja uhrien muodossa, ja
helvetin ikuinen tyrmä on nimenomaan kehnoja maksajia varten.

Minä itse olin aikoinani kaikkein ahnain voitonetsijä. Tahdoin saada
kaikki vähästä, tahdoin saada muutamia vuosia kestävän erakkoelämän,
tutkimisen ja askeesin palkaksi ikuisen kaikkivallan. En etsinyt
henkistä sen itsensä vuoksi, vaan käytelläkseni sitä aineellisen
vipusimena, kaikkikäsittävän maallisen omistuksen välineenä.

Mutta nyt on kaikki luhistunut silmissäni, nyt on ainoa tuntemani
äärettömyyden perinpohjainen maksukyvyttömyys ja kaiken vaivannäön
turhuus, nyt minä hävitän itsestäni edunharrastajan, hyödynhakijan,
ahnehtijan, ryöstäjän, juutalaisen ja nylkyrin ja suostun elämään
nimenomaan siitä syystä, ettei elämässä ole mitään palkkaa, ja jatkan
ajattelemista nimenomaan siitä syystä, ettei ajatus voi milloinkaan
saavuttaa korvaustansa.

Epätoivoinen ihminen löytää epätoivonsa pohjalta uuden ponnahduslaudan,
jonka varassa kohoo itkujen kuilun yläpuolelle, ateisti, joka ei enää
usko mihinkään, löytää yksinäisen henkensä traagillisesta tyhjyydestä,
ilman minkäänlaisia jumalia, voiman uskoa itseensä oman elämänsä
tuokiona ja maailmassa, joka on hänen maailmansa. Tuskan hekuman
jälkeen syntyy kärsimyksistä uusi ilon mahdollisuus: koska en odota
mitään enempää, en enää kohtaa pettymyksiä tielläni eikä tosiasiain
petollisuus kykene enää ryöstämään mieleni rauhaa.

_Yksinäinen_, täysin yksinäinen ihminen, täysin riisuttu, joka ei
pyydä mitään, ei tahdo mitään, joka ei ole saavuttanut epäitsekkyyden
korkeinta huippua sokean alistumisen, vaan erinomaisen selvänäköisyyden
nojalla, kääntyy katsomaan maailmaa, joka ilmenee hänelle autiona
kuin poltettu kaski, kuin hävitetty kaupunki, maailmaa, jossa ei
enää ole kirkkoja, ei tienviittoja eikä tyyssijoja, ja sanoo sille:
Kuinka ehdottomasti kieltäytynetkin antamasta minulle mitään, minä
olen sittenkin yhä sinun, yhdyn yhä vielä sinun voimaasi, teen sinun
työtäsi, seuraan sinua, heijastelen sinua tielläsi.

Odottaessaan vielä jotakin maailmalta ihminen on kauppias, joka
yrittää hankkia itselleen voittoa, joka vaihtaa ja ostaa ja myy, on
raivoissaan, jos sattuu epäonnistumaan, ja surmaa itsensä, ellei saa
korvausta, ellei vekseliä makseta, jos kulungit ovat voittoa suuremmat.
Mutta ihminen, joka on hylännyt kaiken korvauksen ja tekee työtä sen
hyväksi, mikä on häviävä, _tietäen_, että se tulee häviämään, on
ainoa arvokas, ainoa todella arvokas ihminen asumaan tyynin mielin
kaikkeudessa. Hän yksin on _jalosukuinen_ kaikkien kaupustelijoiden
keskellä, miten puhtailta, ihanteellisilta ja metafyysillisiltä
kajahtanevatkin ne nimet, jotka komeilevat toisten myymäläkilvissä.

Hän toimii vaatimatta kumminkaan ketään toimimaan hyväksensä, hän
lahjoittaa tietäen, ettei saa milloinkaan takaisin, hän pyrkii
korkeimmille huipuille tietoisena siitä, ettei niille milloinkaan
saavu, hän tarjoo koko olemuksensa ja tietää, ettei kukaan maksa
siitä sen oikeata hintaa. Mutta juuri siinä onkin hänen traagillinen
suuruutensa, juuri siinä hänen ei-inhimillisyytensä, joka pidättää
häntä vielä toistaiseksi ihmisten joukossa. Toiset ilot ovat häneltä
evätyt: hänellä ei ole, niinkuin elämään, ihmisyyteen ja totuuteen
uskovilla, lohdutusperusteita, lupauksia ja kangastuksia, jotka
pitäisivät häntä pystyssä ja tekisivät tien hänelle keveämmäksi
käydä. Hän ei voi luottaa mihinkään muuhun kuin omaan voimaansa, ja
se tietoisuus, että hän voimakkaana voi tulla toimeen ilman kaikkia
muita, täyttää hänet tuimalla, mutta terveellisellä nautinnontunnolla.
Mitäpä rohkeutta vaaditaankaan sellaiselta eläjältä, joka varmaan
uskoo ihanteittemme toteutuvan ja jonkin paratiisin, maallisen
tai taivaallisen, olevan meitä odottamassa ja tarjoamassa meille
virkistystä vaivojemme jälkeen? Ihmisen todellinen aateluus, hänen
valtavin sankaruutensa on siinä, että hän voi elää vielä sittenkin,
kun kaikki elämisen syyt ovat hänestä tuhoutuneet, kun kapalorihmat ja
kainalosauvat, kaikkien ihmisten elinehdot, on kaikki heitetty syrjään.

Tämän sielunaateluuden, tämän suuruuden, tämän äärimmäisen ja
epätoivoisen sankaruuden nojalla minä pakenen samalla kertaa kuolemaa
ja keskinkertaisuutta.



XLVI

MINÄ PALAAN MAAHAN


Minä siis elän jälleen. Mutta _yksin_, kaamean _yksinäisenä_.
Ainoastaan minä — ei enää Jumala, mutta epäitsekäs, kuten hän, joskaan
en ole kyennyt kohoamaan hänenlaisekseen valtiaaksi. Minun täytyy
sommitella elämäni uudelleen uusien luonnosten mukaan — elämän,
joka on täysin omani, todellakin uusi elämä. Minulla ei ole ketään
muuta kumppania kuin oma itseni. Ei ole kättä, joka ojentuisi minua
auttamaan, jos ojennan oman käteni hapuilussani tukikohtaa jyrkässä
nousussa. Maailma on täynnä äänten pauhinaa, mutta kysymyksessä ovat
vain »hyvät uutiset», joita minulle tarjoiltiin aikaisemmin aamiaiseksi
ja päivälliseksi, mutta jotka eivät enää sano minulle mitään. Ne ovat
toisia, vapautumattomia varten.

Mutta elämäni uusi muotoutuminen, ryhdistäytyminen, uuden matkan
aloittaminen vaativat jonkinlaista tukikohtaa, jotakin kohtaa, johon
voin juurtua. Minulla on vain oma itseni, mutta tämä itseyteni on
kiinteämmin liitetty erääseen kaikkeuden osaan. Minä en ole mikään
metafyysillinen ja absoluuttinen ihminen, joka leijuu käsitteiden
ilmakehässä. Olen syntynyt määrätyssä paikassa, kuulun määrättyyn
rotuun, minulla on takanani historia, traditio. Itseeni keräytyminen
ja keskittyminen merkitsee ainoastaan sitä, että tulen jälleen
kosketukseen synnyinmaani, kansani ja sen kulttuurin kanssa, josta olen
lähtöisin, tahdoinpa tai en.

Minun siis täytyy aloittaa uudestaan, syntyä uudelleen — toisin sanoen
palata äidinkohtuun, ei äitini ruumiiseen, vaan siihen todellisempaan
ja suurempaan, jonka nimenä on synnyinmaa. Niin kauan kuin olin vain
aivokiihkoinen olento, oli maailma kotimaani ja kirjasto kansani, josta
löysin ainoat kunnioittamani lait. Mutta nyt, kun tahdon luoda luihini
uuden ytimen ja saada veren jälleen liikkeeseen, minun täytyy kääntyä
konkreettisen olemukseni syvimpiin juuriin.

Siinä tarkoituksessa olen tahtonut uudelleen perehtyä maahani, ja sen
jälleenlöytäminen on paljastanut minulle paremmin omaa sieluanikin.
Lääkärit määräävät eräissä taudeissa kotimaan ilmaa. Onnellinen kohtalo
on johtanut minut, toipilaan, takaisin kotiin: olen jälleen täyttänyt
keuhkoni kotimaan ilmalla ja tuntenut voivani siitä hyvin. Niin kauan
kuin olin uponnut universaaliseen ja teoreettiseen kulttuuriin, pysyin
huone- ja kaupunki-ihmisenä. Hylkäsin maan, tai jos lähdinkin sitä
tapaamaan, en sitä nähnyt, en sitä syleillyt, en sitä rakastanut.
Mutta Emon kasvot voi nähdä ainoastaan korkeudesta, etäällä kaupunkien
valkoisesta ihomaalista. Minä olen löytänyt ne nyt jälleen, ylhäällä
vuoristossa, olen nähnyt ne auringonlaskun kullassa, kuun kalvaassa
valossa, valkoisen lumiharson peittäminä, kukkasten kaunistamina,
tuulen värähdytteleminä — en milloinkaan vanhoina, aina nuorina, aina
samoina, vilpittömästi hymyilevinä äidinkasvoina.

Suotta minä vääntelisin tätä jäykkää itseyttäni tehdäkseni siitä
ateenalaisen jumalan tai skandinaavisen kolossin. Niin kauan kuin olen
pelkkä aivo-olento, keskustelen kiinalaisen ja sufin, saksalaisen
professorin ja englantilaisen esseistin, ranskalaisen jakobiinin ja
kreikkalaisen sofistin kanssa. Minä kuulun kaikkiin vuosisatoihin ja
kansanheimoihin: minä ymmärrän ja minua ymmärretään. Minun sanani ovat
kansainvälisiä pelimarkkoja, jotka voin kuluttaa millä maailman turulla
tahansa.

Mutta kun kuuristun kerrassaan itseeni, sieluin ja ruumiin, aivoin
ja sydämin, ja tahdon liittyä johonkin rotuun ja sujuttautua
johonkin vuosisataan, tunnen kuuluvani tänne, ainoastaan tänne ja
tähän aikakauteen. Tahdoinpa tai en, minä olen syntynyt Toskanassa,
toskanalaisten ihmisten, toskanalaisten maisemien ja aarteiden
keskellä, olen Toskanassa vuonna 1881 syntynyt mies, joka täytti
kaksikymmentä vuotta kahdennenkymmenennen vuosisadan ensimmäisenä
vuotena ja joka kirjoittaa tätä vuonna yhdeksäntoistasataakaksitoista.
Minä olen toskanalainen — enkä vain italialainen. Ihmisen todellinen
isänmaa ei varmaankaan ole se kuningaskunta tai tasavalta, jonka
alamainen hän on. Italia on liian suuri jokaiselle italialaiselle:
varsinaisen isänmaan täytyy aina olla pieni. Ranskassakin, joka
on keskitetty maa, jos mikään, Bretagnen mies pitää Provencen
asujainta muukalaisena, ja normandilainen ja lothringilainen pysyvät
normandilaisena ja lothringilaisena Parisin sydämessäkin.

Minä tunnen itseni syvästi toskanalaiseksi. Venezialaiset ja
napolilaiset ovat minulle vieraita: minä tunnen heidät eräitä
vierasmaalaisia etäisemmiksi. En viihdy heidän seurassaan, tunnen,
ettemme ole veljiä. Ihmiset eivät voi sanoa kuuluvansa samaan
isänmaahan vain sen nojalla, että kirjoittavat samaa kieltä ja
noudattavat samaa lakia.

Toskanalaistenkin joukossa minä tunnen itseni usein vieraaksi ja
muukalaiseksi. Puhuessani Toskanasta tarkoitankin ennen kaikkea
Toskanan maata, vuoria, kukkuloita ja jokia — sen maan näkörantoja,
joka leviää apuanien ruusunhohtoisista torneista aina laajaan ja
autioon maremmaan saakka, maata Apenniinien huikeiden huippujen ja
viheriänä hengittelevän Tyrrhenian meren välillä. Tarkoitan tätä
taivasta, joka on kaunis rumallakin säällä, tarkoitan haaleanhimmeitä
öljypuulehtoja ja sypressien tummia peitsiä, rinteiden vehmaita
viiniköynnöksiä ja autioita kivisiä laaksoja, joissa kukkii ainoastaan
tummansininen ohdake ja keltainen väriherne.

Sitten tarkoitan sitä Toskanaa, jonka muodostavat suuret toskanalaiset
ja heidän neronsa. Aina etruskilaisista esi-isistä, jotka lepäävät
vartiossa haudoissaan ja jotka olivat tyyniä ja teräväkatseisia
kuin näkijät, etruskilaisista, jotka toivat mukanaan itämailta
tulevaisuudenrakkauden ja varman taidevaiston, etruskilaisista, jotka
sivistivät roomalaisia ja joiden asuma-alueen rajoihin sisältyi
se maa, jonka oli määrä kerran tuottaa useimmat Italian suuret
henget — aina Danten voimaan, Macchiavellin kuivaan jäntevyyteen,
Michelangelon pelottavaan nerokkuuteen, Leonardon tiedonjanoon ja
Galilein terävä-älyisyyteen saakka. Heissä kaikissa tuntuu erikoinen
tarmo, erikoinen karu jämeän realismin, kohtuullisuuden ja selvyyden
vaisto, suuruus ilman paisuttelua ja turhaa mahtipontisuutta ja
karuus vailla tekopyhyyttä ja jäykkää vaateliaisuutta. On olemassa
erikoinen toskanalainen henki, joka liittyy kiinteästi maahan; jolla
on omat luonnepiirteensä, kaikesta muusta italialaisesta samoinkuin
ulkomaalaisestakin eroava, ja jonka kanssa tunnen olevani täydessä
sopusoinnussa.

Oman itseni löytäminen merkitsee niinmuodoin Toskanan, sen maan ja
tradition löytämistä. Nyt eivät ole enää kysymyksessä maantiet Firenzen
tienoilla, tiet, jotka ahdistuvat harmaiden muurien ja herrastalojen
aitaristikkojen väliin, vaan paimenten polut Apenniinien selänteillä,
missä ihminen on kahden kesken taivaan ja jalkojen alla leviävien
metsien kanssa. Eivät enää kaupungin kunnaat Vial dei Collin tai
Incontron luona, vaan Pratomagnon kyttyrät ja Kuualppien huiput. Olen
löytänyt piilevän ja tuntemattoman kukkulan, joka on samalla kertaa
Toskanani sydämessä ja sen äärillä. Se sijaitsee lähellä Tiberin
lähteitä, lähellä sitä metsää, jossa pyhä Fransiskus kärsi, sitä
linnaa, jossa Michelangelo syntyi ja sitä kauppalaa, jossa syntyi
Pier della Francesca. Muutaman askelen päässä asumuksestani oleskeli
nuoruudessaan tasavaltalainen Carducci. Ja jos nousen ylemmäksi, erotan
etäältä Romagnan meren ja Umbrian ylänteet.

Tällä kivisellä kukkulalla, missä tuuli ei milloinkaan viihdy lepoon,
henkeni on jälleen tyyntynyt ja löytänyt itsensä. Näiden tummien
ja teräväharjaisten vuorten piirissä, tällä niittymaalla, jossa on
niukasti kukkia ja ruohoja, mutta runsaasti kiviä, näiden jykevien ja
hoidottomien tammien varjossa, sen kapean, mutta kirkkaana solisevan
joen rannalla, joka saapuu Roomaan likaisena ja leveänä, tämän
tosiaankin taivaallisen taivaan alla, joka on läpikuultoinen ja lauha
silloinkin, kun pilvihattarat harhailevat sen pinnalla, olen jälleen
tuntenut maan todellisen tuoksun, ilman raikkauden, leivän maukkauden
ja kanto- ja risuvalkean rehdin lämpimän. Elämä on valloittanut minut
takaisin vähitellen koruttomalla kauneudellansa. Olen muuttunut
jälleen lapseksi ja alkukantaiseksi ihmiseksi, villiksi ja karuksi.
Olen liittynyt jälleen maalaisiin esi-isiini ja yksinkertaisiin kelpo
maamiehiin, jotka paimentavat karjojansa ja korjaavat viljaansa näillä
tienoilla. Olen tehnyt sulan sovinnon vanhan sukuni kanssa. Tälle
tuhlaajapojalle, joka on aterioinut kyllikseen kaikissa Euroopan
älyllisissä pidoissa ja paimentanut ja kurittanut vieraita sikoja,
vanha koti on valmistanut olosijan lähelle savuttanutta liettä,
honkaisen pöydän päähän, joka tuntee keltaisen maissipuuron, suolaisen
liikkiön ja lämpimät leipäkyrsät.

Alkuaikoina jälleenkohtaamisen tuottama nautinto oli niin suuri,
että tunsin tarvetta kantaa kotiin kappaleen tuota veljellistä ja
isällistä luontoa, jonka keksin uudelleen ja johon rakastuin joka
päivä: kiven, joka oli sakarainen kuin vuorenhuippu, ja tammenlehdestä
irroittamani kasvannaisen, kiiltävän ja kaunismuotoisen tammenterhon,
vihkon niityn kukkasia, sypressinmarjan tai maissintähkän. Kaikki nämä
yksinkertaiset, karkeat, hyödyttömät ja arvottomat oliot tuottivat
minulle erinomaista nautintoa: minä tunsin ne ystävikseni, sisarikseni,
oman itseni osiksi, oman maani ja sen traditioiden vertauskuviksi.

Samalla käännyin jälleen tutkimaan mestarieni ja maanmiesteni luomaa
kirjallisuutta. Ensimmäisten ahnaiden ja kaikkeatavoittelevien
lukuvuosieni jälkeen olin tuskin milloinkaan niihin palannut.
Olin imenyt itseeni ainoastaan vierasta kulttuuria, tuskin olin
lukenut ainoatakaan italialaista kirjaa ja jos olin lukenut, niin
teoreettisia mieluummin kuin lyyrillisiä, oppineita halukkaammin
kuin kuvitteellisia. Mutta siellä ylhäällä, missä kohtasin jälleen
kotimaani nykyisenänsä, tunsin voittamatonta tarvetta palata kotimaani
menneisyyteen. Ja niin luin jälleen vähitellen, pyökkien ja tammien
varjossa, mintun ja Vernian tuulen tuoksujen häälyessä vaiheillani,
kaikki ne kirjat, jotka olivat omiani syntymän ja uudestisyntymisen
oikeudella: Danten ja Compagnin, Boccaccion ja Sacchettin,
Macchiavellin ja Redin, Gino Capponin ja Giosué Carduccin. Nämä kirjat,
joita olin aikaisemmin lukenut velvollisuudentunnon ja uteliaisuuden
yllyttämänä, jotka olivat kuolettavasti minua ikävystyttäneet
kouluaikanani ja jättäneet minut aivan kylmäkiskoiseksi, teokset, joita
olin siitä saakka pitänyt kirjallisen kaunopuheisuuden tuotteina tai
historiallisina todistuskappaleina, avautuivat minulle nyt ystävinä
ja veljinä, saivat uuden värin, uuden mehun, heräsivät eloon täydessä
alkuperäisessä voimassansa. Nämä vanhat tuotteet nuorensivat mieleni.
Nämä jykevät ja ennakkoluulottomat vanhat henkilöhahmot näyttivät
minusta tavallaan uudenaikaisemmilta kuin minä itse. Minä tunsin
kuuluvani samaan kotiin, olevani samaa sukua kuin he, puhuvani heidän
kieltänsä tai voivani muisteloitteni nojalla käsittää senkin, mikä
saattoi näyttää eriskummalliselta ja alhaiselta vieraiden silmiin.

Minä olin kuin maanpakolainen kotiinsa palanneena. Kaikki kohosi
näkyviini samoinkuin ensimmäisen kerran kohdattaessa ja täytti mieleni
asioilla, jotka tuntuivat uusilta, mutta joille oli jo varattu
paikka ja sopivat kehykset. Helvetin kuilut, taivaan valovirrat,
Firenze täynnä torneja ja huippuja, hekumoivat viettelijä- ja
sarvisepponuorukaiset, ilvehtivät ja konnamaiset ukot, viekkaat ja
miehekkäät ruhtinaat, ihmisten luontainen kehnous, tähtien liikkeet
äärettömyydessä ja viinimehun käyminen tynnyreissä, Valdarno ja
Maremma, Casentino ja Mugello — koko Toskanan kaunis maa ihmisineen ja
puistoineen, taivaineen ja lähteineen, kommuunien rauhattomuuksista
aina vuoden 1859 kuohuntaan saakka, palasivat povelleni niinkuin äiti
syleillessään odotettua, vihdoin kotiin saapunutta poikaansa.

Minua ei lumonnut ainoastaan noiden kirjojen mehukas sisältö, vaan
ennen kaikkea niiden oiva taiteellinen tekotapa, se ihmeellinen
kieli, jota niiden tekijät olivat käytelleet. Siinä ei ollut mitään
turhaa korua, ei mitään tyhjää mahtipontisuutta, ei mitään joutavaa
pitsireunusta, ei milloinkaan huonoa makua eikä hervakkuutta —
kaikki oli lujaa tekoa, vähin keinoin tuotettua, varmapiirteistä ja
täyteläistä, pronssia ja kiveä eikä kermaa ja hunajaa. Piirtimen
jälki syvä, jopa karheakin, mutta varma, selvä ja vailla yhtäkään
turhaa viivaa. Kieli rikasta, aina uutta, ilmehikkäiden lyhennysten
ja käänteiden elähdyttämää, vailla täytesanoja ja korulauseita —
luontevaa ja kansanomaista, mutta silti ylevää ja majesteetillista.
Siinäkin, samoinkuin maiseman vuoristoissa, näennäistä köyhyyttä, karua
yksinkertaisuutta, juroa iloa — suuruutta ja vapautta.

Siten uudestaan rakentunut Toskana on _minun_ Toskanani, mutta
samalla kaikkein oleellisin ja kuuluisin Toskana — ei rappeutuneiden
firenzeläisten, ei hovinherrojen eikä siloisten, äiteläin
kirjailijakuohilaiden, jotka ovat seitsemännestätoista vuosisadasta
saakka saastuttaneet ja pettäneet isänmaatansa. Minä puolestani tahdon
pysyä uskollisena tälle jälleen löytämälleni suuremmalle Toskanalle,
koska minun täytyi itseäni uudistaessani aloittaa siitä hetkestä ja
paikasta, jossa olen syntynyt.

Aluksi minussa oli koko maailma. Sitten havaitsin olevani yksin ja
melkein vailla elämää. Voidakseni toipua minun täytyi jälleen turvautua
siihen maailman kolkkaan, joka oli minulle läheisin ja tutuin. Nyt, kun
olen jälleen imenyt ensimmäisen emoni nisiä ja jälleen kuullut hänen
puhuvan — nyt, kun tunnen veren jälleen kiertävän ruumiissani ja kielen
päässeen siteistänsä, voin lähteä taas kulkemaan kohti varsinaista
kohtaloani.



XLVII

KUKA OLEN?


Mutta mikä on kohtaloni? Mikä oikeastaan olen?

Nyt, kun minulla on vain omat uudistuneet ja uudestaan hankitut voimani
ja epätoivoinen hurmioni, en enää voi innostua vieraista ajatuksista
enkä nojautua ulkoisiin haavekuviin. Kaikki jumalat, pyhät ja
pakanalliset, aasialaiset ja eurooppalaiset, ovat minulta piiloutuneet.
Edessäni ei ole enää yhtäkään jumalaa. Olen säälimättömän Ainoan tavoin
asettanut asiani tyhjän pohjalle. Kaikkeus jakaantuu kahtia: minä — ja
kaikki muu.

Nyt on sisimmän ytimeni luotava elämää kaikkeen, sen on elähdytettävä
ja muunnettava kaikki ympärilläni, autettava minua sitä sietämään.
Tässä viimeisessä ja ratkaisevassa taistelussa minulla ei voi olla
liittolaisia. Jos kuolema astuu väliin eikä minua säästä, niin
se merkitsee, että olen pelkkä riepu, hyödyttömyyden rajattomaan
rikkaläjään heitettävä.

Me olemme niinmuodoin vastatusten, me kaksi, minä ja vihamieheni,
kaikkeus. Minä olen vaivoin noussut jälleen jaloilleni, tuntien vielä
kaikkialla kaatumisesta aiheutuvaa kipua, mutta olen yhtä suoraryhtinen
kuin ennenkin, valmis heittämään haasteen ja sylkemään tuohon helvetin
kehään, jossa lempeät Abelit armotta surmaavat jokaisen Kainin, joka
ei suostu tottelemaan suvun kirjoittamattomia lakeja. Egoistin elämä
on ankara, siinä ei ole ystävällisten seinien suojaa, ei suojaisten
poukamien rauhaa, ei lämpimästi ojennettuja käsiä eikä sydämellisyyttä.

Mutta minä en etsi itselleni sauvoja tueksi, vaan lyömäaseeksi, ja kun
tunnen itseni liian heikoksi, sulkeudun itseeni, en vuodata helliä
kyyneliä niiden nähden, joita halveksin ja jotka halveksivat minua,
vaan nautin mieluummin siitä, että saan omassa persoonassani häväistä
koko ihmissukua. Heikontava rakkaudellisuus menköön hiiteen sekin!

Kuka siis olenkaan? Mikä on omin pääomani, jota en ole keneltäkään
perinyt enkä ryöstänyt, vaan jonka olen kolikko kolikolta itselleni
ansainnut kokemuksen työpajoissa, se, joka on nyt minun ainoa aarteeni,
vähäinen mahtini — sanalla sanoen minun todellinen minäni?

Monet ovat yrittäneet minua määritellä, kuvailla, rajoittaa — ystävät
ja viholliset. Minä olen kuunnellut, vaiennut, hymyillyt. Saavuttuani
keskelle minulle suotua elämäntaivalta ja kestettyäni muutamia
koettelemuksia ja yksinäisyyden pitkän karanteenin uskon tuntevani
itseni paremmin kuin muut.

Minä en ole toiminnan mies enkä filosofi. Historia huvittaa minua,
mutta minusta ei tule milloinkaan ministeriä; teoriat houkuttelevat
minua, mutta minä en rakenna itselleni milloinkaan järjestelmää.
En ole kauppias enkä pyhimys. Haluan saada rahoja ollakseni vapaa,
mutta minulla ei ole uskallusta luopua kaikesta muusta ryhtyäkseni
vain ansaitsemaan rahaa, maksoi mitä maksoi; kadehdin suuria
maailmasta-luopujia, mutta en usko jumaliin enkä paratiiseihin. Minussa
on ainoastaan kaksi asennetta, jotka saattavat herättää toisten
mielenkiintoa — kaiken terveyden ja sairauden, poroporvarillisuuden ja
pahuuden sekavassa vyyhdissä, joka herättää vain omaa mielenkiintoani.

Minä olen — sanoakseni asian kahdella sanalla — runoilija ja hävittäjä,
haaveilija ja epäilijä, lyyrikko ja kyynikko. Kävisi liian pitkäksi
kuvaella, kuinka nuo kaksi erilaista luontumaa voivat viihtyä
rinnatusten. Mutta sellainen on sieluni tosiaankin pohjaltansa.

Minä olen toisin hetkin liikatunteellinen raukka, joka joutuu
liikutuksen valtaan kuullessaan öisellä kävelyretkellä suljettujen
kaihtimien takaa kidutetusta pianosta kaikuvan wieninvalssin
yksinkertaisen rytmin, olen lapsi, jonka sydämen täyttää hellyys, kun
nähtävissä on hämyinen, yksitoikkoinen taivas, sumuisen harmaa, vailla
yhtäkään lohduttavaa pilveä, mustaa tai valkoista, olen apeamielinen
olento, jonka täyttää rakkaudentuntein joku tuntematon ukko, joku
ystävä-vainaja, jokin taitettu kukka tai suljettu talo.

Toisinaan taas muutun Hobbesin sudeksi, jonka hampaiden täytyy
saada purra ja repiä. Mikään ei ole minulle pyhää: ei edesmenneiden
suuruus, eivät vuosisatojen vahvistamat maineet, eivät totuudet, joita
tuhatvuotinen kokemus on lujittanut, ei lakien pyhyys, ei kodeksien
pelottavuus, eivät moraaliset selviöt eivätkä syvimpien kiintymysten
siteet. Minä tahdon kumota kaikki, kääntää ylösalaisin uskomukset,
näyttää jokaisen upean julkisivun takana piilevän rumuuden, jokaisen
tähden tummat pilkut, jokaisen suuruuden mitättömät perusteet, jokaisen
palvotun laitoksen halpamaiset vaikuttimet, viisaiden sokeuden,
moralistien kataluuden, kehnojen olemisenoikeuden, pahan suloisuuden,
tyhjyyden valtavuuden. Tunnen nautintoa saadessani särkeä, kalvaa,
haavoittaa, kohottaa huntuja, ryöstää ruumiita ja poistaa naamioita.
Silloin en tunne pelkoa enkä häpeää, en kunnioita ketään, viihdyn
sekamelskassa, nautin siitä, että saan hämmentää ja säikyttää, olla
kehno ja näyttää kehnolta.

Mutta sellaisen ahnaan raivon jälkeen ilmaantuu jälleen haavemieli,
joka rakentelee mahdottomia tarinoita, vääristelee todellisuutta,
heijastelee mielikuvituksen mukavassa kuvastimessa kaikkein kehnoimpia
vaistojansa ja kaikkein mielettömimpiä himojansa, muovaten luonnottoman
suuriksi ne henkilöt, joita vihaa tai rakastaa, valiten itselleen
lähtökohdan todellisuudesta, mutta kehitellen ja paisutellen sitä
unessa.

Minua käyvät ahdistamaan muodottomat tarinat, eriskummalliset
suunnitelmat, uskomattomat seikkailut, mielipuolet ja rikolliset,
jotka eivät ole milloinkaan eläneet, mutta tahtoisivat elää minussa,
teennäiset ja mahdottomat lemmenvaiheet ja oudot, uskomattomat
kuolemankohtaukset. Minun on pakko rakentaa kerrassaan uusi maailma,
joka herättää itsessäni hämmennystä ja levottomuutta niinä pitkinä
väliaikoina, joina olen porvari ja realisti, kuten kaikki muutkin,
maailma, johon sisältyy syvän totuuden katkelmia ja säteitä, mutta
joka ei ole se elävä ja todellinen maailma, jonka me kaikki luulemme
tuntevamme. Siinä maailmassa minä liikun ihan esteettömästi, annan
luomuksilleni sellaiset kasvot kuin haluan, annan heidän puhua omalla
tavallani, asetan heidän elämälleen tarkoitusperiä, joita kukaan ei
itselleen aseta, ja sallin heidän kuolla äkkiä, vapaaehtoisesti,
sellaisista syistä, jotka näyttäisivät todellisista ihmisistä
naurettavilta.

Sanalla sanoen: minä olen yhä vieläkin _ihminen, joka ei hyväksy
maailmaa_, ja tämä itsepintainen suhtautumiseni muodostaa
ristiriitaisten sielujeni yhdyssiteen. Minä en tahdo hyväksyä maailmaa
sellaisenaan, ja senvuoksi yritän joko muovata sitä uudelleen
kuvittelun avulla tai muuttaa sitä toiseksi hävityksen tietä.
Minä muovaan sen uudestaan taiteen avulla tai yritän kääntää sitä
ylösalaisin teorian nojalla. Siinä on kaksi erilaista voimaa, mutta ne
ovat yksimieliset ja suuntautuvat kohti samaa päämäärää.

Sellaisena kuin olen ja tulen vastaisuudessakin olemaan tunnen olevani
minäkin luova ja hajottava voima, tunnen olevani määrätty arvo, tunnen
omaavani oikeutuksen osan, tehtävän ihmisten maailmassa. Ainoastaan
typerään elämäänsä tuomitut houkot voivat selittää olevansa tyytyväiset
maailmaan. Se, joka koettaa sitä liikahduttaa, elähdyttää, sytyttää
sitä lieskaan, uudistaa ja avartaa sitä, on oikeutettu vaatimaan — ei
tunnustusta, josta minä vähät välitän nyt ja aina, vaan puhumisen ja
olemisen vapautta. Jokainen ihminen kaipaa elääksensä sitä uskoa, ettei
hän ole aivan hyödytön. Minä en pyydä enkä tahdo muuta tukea — mutta
tuo vaivainen varmuus on minulle välttämätön, yhtä välttämätön kuin
heikoillekin. Minä elän ja toimin tietoisena siitä, että koko elämäni
ja työni on hukkuva tyhjyyteen, mutta tahdon toisten tietävän, että
minulla on oikeus olla heidän joukossaan ja loukata heitä, koska teen
sellaista, mikä voi olla heille hyödyksi.

Maailmassa, jossa kaikki ajattelevat ainoastaan syömistä ja rahan
keräämistä, huvittelua ja vallan hankkimista, on välttämätöntä, että
tavan takaa ilmaantuu joku, joka saa oliot näkymään kirkkaammassa
valaistuksessa, opettaa ihmisiä näkemään erinomaisia asioita
kaikkein tavallisimmissa, salaperäisyyttä jokapäiväisessä, kauneutta
rikkatunkiossa. Siinä valtavan suuressa ja mahtavassa joukkiossa,
jonka muodostavat mielipiteiden ja perintätapojen orjat, loismaiset ja
rikkiviisaat saivartelijat, vanhoja tarinoita märehtivät saamamiehet,
moralismin ja mystisismin vankiloiden vartijat, itsepintaiset
papukaijat, jotka alinomaa kukertelevat vanhoja yhteiskunnallisia
sääntöjä ja tavallisia latteuksia, tarvitaan yöllistä herättäjää,
puhtaan älyn valvojaa, lujalihaksista kuokkijaa, halukasta polttajaa,
joka hävittää vanhoja rakennelmia luodakseen sijaa valoisille toreille,
jälleen voitetun vapauden puille ja tulevaisuuden rakennuksille.

Minä olen eräs niistä henkilöistä, jotka ottavat suorittaakseen
kiittämättömimmän tehtävän ja vaarallisimman osan. Ja palkaksi siitä
hyvästä tai pahasta, mitä tahdon ja teen, minulla on oikeus hengitellä,
lämmitellä, kulkea tietäni pää pystyssä ja sylkeä kasvoihin — sanalla
sanoen: elää oman lakini mukaisesti.



XLVIII

TYYLIÄ KOSKEVA SELITYS


Minä en kirjoita ansaitakseni rahaa, en kirjoita itseäni
koristellakseni, en kirjoita toimiakseni jonkinlaisena parittajana
siveäin neitosten ja pyylevien keski-ikäisten herrojen välillä, en
myöskään voidakseni kiinnittää mustaan hattuuni kaupunkilaismaineen
karnevaalilaakereita. Kirjoitan ainoastaan purkautuakseni —
purkautuakseni kaikkein viemärimäisimmässä merkityksessä, minkä
kykenette ajattelemaan, te herrat herkkämielet. Huomatkaa, etten sano
»vapautuvani», kuten sankarinne ja puolijumalanne, kuten ylhäinen
poroporvari Wolfgang Goethe, Weimarin herttuan ja entisiin oikeuksiinsa
asetettujen prometeus-sielujen lähin neuvonantaja.

Hän vapautui Wertherin traagillisten mitättömyyksien nojalla
vapaaehtoisen etääntymisensä aiheuttamista vähäisistä epätoivon
puuskista, ja tuon vapautumisen tuote pääsi kukoistusikänsä
ohi ehtineiden sentimentaalisten kaunotarten yöpöydille ja
itsemurhakandidaattien pieluksille kuolettavana leluna, mutta kaikilla
hyväntapaisen kirjallisuuden kontrapunkteilla kaunistettuna.

Minä sitävastoin purkaudun ja ajattelen tuota sanaa käyttäessäni sen
kaikkein alhaisimpia ja mauttomimpia synonyymejä: ajattelen sylkeä,
joka sinkoaa tulehtuneesta kurkustani ja kuin taian tiestä lankee
loppumattomana vihmasateena kaikkiin niihin kasvoihin, joille olisin
arvokas antamaan korvapuustin — ajattelen oksentamaani sappea, jonka
elämämme katseleminen on erittänyt verestäni — ajattelen mätää, joka
vuotaa kaikkein tungoksisimpien sairaaloiden tartunnalle alttiin
epämoraalisen persoonallisuuteni kaikista paiseista, haavoista ja
kasvannaisista — ajattelen äkkinäistä ja kaikuvaa röyhtäystä, joka
nousee syvyyksistä kuin ylenkatse. Ei, hyvä herrasväki! Painakaa
mieleenne, ettei paperia pitkin kiitävästä kynästäni ole lähtevä mitään
herkän herkullista.

Mieluisempaa olisi minulle, jos teräskynän kärki tummansinisen musteen
asemesta juoksuttaisi tummaa ja höyryävää verta, sellaista kuin
sankarin poven hurme öisessä kahakassa — mieluisempaa olisi minulle,
jos teräs tulisen hehkuvana polttaisi ja hävittäisi paperin tieltänsä —
ja jos hehkuvista vaoista nousisi suoraan lukijan sieraimiin tuima ja
terveellinen katku.

Minä en kuulu niihin, kunnioitettava yleisö, jotka kirjoittavat nöyrin
ja mairittelevin ilmein kuin olisivat palvelijoita ja odottelisivat
herrasväkeä, viittaa tai turkkia tarjoten. On olemassa niitä, jotka
esittäytyvät kuvitellulle lukijalleen niinkuin kavala napolilainen,
joka nojaa muuriin, kitara poikkipuolin rinnalla ja suu haikeasti
levitettynä anteliaiden talvivieraiden asuttamien vieraskotien ikkunain
edustalla; on toisia, jotka heittäytyvät hänen jalkoihinsa kuin
mitkäkin pitkätukkaiset Magdalenat noutaen astioistansa palssameja
ja voiteita kaikkia sielun hankautumia ja liikavarpaita varten;
toiset vihdoin muistuttavat mielestäni pieniä kuoripoikia, jotka
sunnuntaisin valkoisiin paitoihinsa puettuina heiluttelevat messinkisiä
suitsutusastioita messun epäsointujen pauhatessa.

Minä olen toista rotua. Minä en ole syntynyt minkään härän tai
aasin rauhalliseen hengittelyyn, ja mitkään lempeät paimenet eivät
tulleet minulle kumartelemaan elämäni ensimmäisenä päivänä. Minä olen
synnynnäinen kumouksellinen, ja enpä varmaan tiedä, enkö jo verisestä
elämän uksesta ilmaantuessani virittänyt tavanomaisten huutojen
asemesta jonkin epämieluisan marseljeesin säveltä. Hallittiinpa
maailmaa miten tahansa, minä tulen aina kuulumaan vastustuspuolueeseen.
Vastalause on minun sielunelämäni luonnollinen ilmaus; ruumiini
luontaisin asenne on kuin pistinhyökkäykseen käyvän; mieluimmin
käyttelemäni esitysmuoto on hyökkäys ja herjaus. Jokainen lemmenlaulu
muuttuu minun huulillani kumoukselliseksi kertosäveleksi, herkimmät
tunnustukseni keskeyttää äkkiä naurunhohotus, ivallinen hymy tai
äreä hartiain kohotus. Kunpa jokainen sanani olisi vapaassa ilmassa
viuhuva karbiininkuula, jokainen lause tulinen suihku, jokainen luku
tarmokkaasti puolustettu katusulku, jokainen kirja jykevä ja painava
kivenmyhkyrä, jolla kävisi kopahduttaminen kokonaisen kansan karvaisia
pääkalloja!

On olemassa valkoisia sanoja, hauraita ja tuoksuvia kuin jasmiinit, on
toisia, jotka ovat imeliä ja tahmeita kuin köyhäin lasten makeisten
punainen sokeri, on toisia, hempeitä, lämpöisiä ja himokkaita kuin
neljänkymmenen vuoden ikäisten rakastajien ruumiit, on olemassa
niin taivaallisen ilmavia ja autereisia, että ainoastaan vanhojen
paastoavien pyhimysten hanhensulat kykenevät kiinnittämään niitä
paperille niinkuin tomussa leikkivien valoheijastumien väräjöiviä
perhoja, on vihdoin niin julkisia ja mehuttomia, että niistä rakennettu
proosa hajoaa sormiin kuin kuivan kannikan murenet.

Ne sanat, joita minä mieluimmin käyttelen, eivät ole sellaisia:
minun sanojeni tulee olla kovia kuin kiinteä kivi, niiden tulee olla
karheita, teräviä ja raapaisevia kuin säröt, joita syöksyy alas
vieremästä tai heittyy ylös kaivosten suulle: niiden tulee olla
pakanallisen, omaehtoisen ja häpeämättömän alastomia, sellaisia kuin
ne olivat kaikuessaan ilmoille hiovan kansankielen viininkostuttamilta
huulilta. Näistä karuista kotiseudun sanoista minä tahdon luoda
itselleni jykevän, kiinteän, vankan, terveen ja vaarumattoman proosan,
joka pakottaa häpeästä punastumaan kaikki maailman kirjallisimpien
kirjallisuuksien hajuvesikauppiaat ja orjasielut. Ja kun sitten olen
tyhjentänyt kaiken sylkeni, mätäni, sappeni ja pahentuneen vereni,
kun vihdoin olen purkanut itsestäni kaikki, mitä minulla on kullekin
sanottavaa, niin minäkin muutun lempeäksi kuin laakson lilja,
kuuntelen aamun sarastaessa hartain mielin varpusten tiukuttelua katon
irrallisilla tiilillä, ja liikutus valtaa mieleni, kun kellot alkavat
soida hoidottomien maalaiskirkkojen mataloissa ja rappeutuneissa
kellotapuleissa, ja minä käyskelen puistokäytävillä kaupunginporttien
ulkopuolella, katse maahan luotuna, jotten epähuomiossa tallaisi
kuoliaaksi suurta säästäväistä muurahaista. Silloin saatte kuulla
vapautuneesta povestani kohoavan laulun, niin autuutta ikävöivän,
niin hellyyttä uhkuvan, niin kyyneleistä rakkautta herkän, ettei
kukaan teistä voi sitä kuunnellessaan olla muistelematta nuoruutensa
aurinkoisimpia ja tunnekylläisimpiä tuokioita ylen kaihoisan ja autuaan
tunnon rintaa riipoessa.



XLIX

MINÄ EN OLE SAMMUNUT


Italiaa siis kiertelee huhu, että minä olen tyhjentynyt, loppunut,
_sammunut_ mies? Sanotaan siis tosiaankin, että olin vain syksyinen
sänkivalkea ja että kevättuuli on puhaltanut pois viimeisen
tuhkapeitteenkin?

Hiljemmin, veikkoset! Odottakaa hieman, minä pyydän. Sanotteko minun
palaneen loppuun! Mutta entäpä, jos en ole vielä syttynytkään!
Teidän tulee ajatella, että kaikki, mitä olen tehnyt — kaikki! —
on ollut pelkkää alkulausetta, johdantoa, ennakolta sommiteltua
sisällysluetteloa, ennustusta, julistusta, tai, jos niin haluatte, yli
laitojen kuohuvaa mehua ja vaahtoa, jonka poistuttua kypsyminen voi
paremmin tapahtua. Paras on tulossa: minä synnyn vasta tänään.

Sänkivalkea oli pelkkä ilon kokko, tulittelu, poikaiän aurinkopyörä,
naurun ja ilon aihe, mutta nyt minä tunnen sytyttäväni tulen, jota ei
käy enää sammuttaminen.

En tiedä, mihin tarkoitukseen tahtonette käyttää kuopan, jonka olette
minua varten kaivaneet (ehkäpä haudannette siihen joskus kirjalliset
keskosenne), mutta minä neuvon teitä tosiaankin heittämään nekrologinne
paperikoriin. Ei ole sellaista marmorilevyä, joka saisi minut
taivuttamaan pääni: teidän kuolemantuomionne herättävät minussa vain
hilpeyttä, halua hymyillä ja liikkua ja toimia, halua, jonka vertaista
en ole tuntenut pitkiin aikoihin.

Ei, painakaa mieleenne seuraavan kerran varalle: ei kelpaa luulla
hiljaisuutta kuolemaksi, keräytymistä loppumiseksi eikä valmistumista
itsemurhaksi. Minä olen kolmenkymmenen vuoden ikäinen, mutta hiukseni
ovat vielä vaaleat ja kiharaiset, minulla on vielä jäljellä muutamia
hampaita; käteni ovat jäntevät ja jalkani nopsat. Minä tunnen usein
veren jyskyttävän valtimoissani ja ohimoissani, ajatukseni ei vielä
minua petä, pikemmin se on käynyt kirkkaammaksi ja uskaliaammaksi.
Minulla on vielä jotakin sanottavaa ja aikaa käytettävänäni: kotonani
on aina valkoista paperia yltäkyllin, sileätä, valkoista, leikattua
paperia, jolla kynä liikkuu kevyesti ja nopeasti — on teräskyniä ja
täysiä mustepulloja, avaamattomia. Minulta ei puutu mitään; hetkeni
vain ei ole tullut, se ei ollut oikea, mutta se voi lyödä tuossa
tuokiossa. Minä en antaudu enkä peräydy. Minä seison paikallani, minä
itse, valmiina vastaamaan kaikille ja kaikkiin kysymyksiin.

Minulla on vielä paljon sanottavaa! Te ette aavistakaan, kuinka
lukemattomia vaikutelmia ja keksintöjä minun on kerrottava, ennenkuin
kuolen. En voi tuomita kuolemaan enkä tukahduttaa koko sitä
olemukseni osaa, joka on parhain ja joka yksin kykenee oikeuttamaan
kaikki muut. Minulla on velvollisuuksia itseäni, ihmisiä ja henkeä
kohtaan. Minä tunnen edustavani omassa maassani ja maailmassa erästä
aatesuuntaa, joka ei ole hyvin havaittu, ei laajalle levinnyt
eikä ymmärretty; tunnen ruumiillistavani vihamielisyyttä niitä
ajattelemis- ja kirjoittamistapoja vastaan, jotka ovat häpeällisiä,
turmiollisia ja typeriä. Ja minunko pitäisi hiljaa vetäytyä kammiooni
vaieten mietiskelemään tai lämpöiseen huoneeseen, jonka omistaja,
yhteiskunnallisen asemansa löytänyt mies, antaa maailman mennä
menojansa, kunhan ei itse jää vaille päivällisateriaansa?

Mieluummin kuolema kuin sellainen loppu! Minun täytyy saada sanoa,
mitä mielessäni on; minun velvollisuuteni on menetellä niin, että
lähimmäiseni eivät enää sano eräitä asioita eivätkä ajattele ja
kirjoita niitä niinkuin tähän saakka. Minulle on yhdentekevää, vaikka
tuo kaikki olisikin hyödytöntä — ihan yhdentekevää. Vilpittömästi
puhuen: minä en siitä vähääkään välitä. Se ei koske minua enää sekään.
Se on suuri ja arvokas uhraus, koska se on järjetön, ja se on uhraus
juuri siitä syystä, että se on järjetön. Mitään järjenomaista tekoa
ei ole milloinkaan nimitetty uhriksi. Minä tunnen itseni riittävän
voimakkaaksi tuhlatakseni voimani Tantaluksena ja riittävän rikkaaksi
viskatakseni parhaani ulos ikkunasta. Minä en ole suinkaan sammunut,
päinvastoin: olen sammumaton. Lieskani on kuin se tuli, joka nuoleksii
ylimielisiä katolisessa helvetissä: se ei sammu milloinkaan. Ja minusta
tuntuu siltä, että nuoruuteni täytyy olla ikuinen — niinkuin Hellaan
jumalien.

Minusta tuntuu, sanon: mutta en sitä usko. Minullekin on tuleva
se päivä, jona olioiden kultasuomukset karisevat kuin maalatut
kapalorihmat tomuksi muuttuneiden muumioiden ympäriltä, on tuleva se
päivä, jolloin aurinko näyttää silmiini vain eräältä tukehduttavan
taivaan valolta lukemattomien toisten joukossa, kevään palaaminen
merkitsee vain uutta almanakan sivua, kukat imevät suotta maasta
kaikkein suloisimpia värejä yrittäen saavuttaa taivasta, lämpöisten
iltojen satakielet ovat vain yön häiritseviä ääniä — ja kun aurinko
painuu virran puoleen, en enää nouse kukkulan porrastietä ylöspäin
vaieten hyvästellen katseellani painuvaa päivää. Vaaleaveriset,
hempeät, armaasti katsahtavaiset ja kaunismuotoiset naiset astelevat
ohitseni himon liikahtamatta lihassani: he eivät ole enää minua
varten, minä en ajattele enää voittaa osakseni lempeä. Ja koko elämäni
ikäänkuin liukenee välinpitämättömyyden ikävään, tummuneiden ja melkein
toistensa kaltaisten muisteloiden usvaan, jota ei halkaise himon
välkähdys eikä teon salama. Niin käy minun — kuten kaikkienkin.

Mutta ennen sellaiseen päämäärään ehtimistä tahdon puhaltaa ilmaa
kaikkiin kaikkeuden pasuunoihin, toimittaa kaikki tehtäväni, suorittaa
kaikki verikostoni ja jättää kirjoitetuiksi ja kiveen piirretyiksi
sanani ja tahtoni. Olen tuskin ehtinyt aloittaa. Lapsi syntyy yhdeksän
kuukauden kuluttua, mutta miehen elämä alkaa hänen täytettyään
kolmekymmentä. Kukka on kukkinut, mutta hedelmän tulee kypsyä ennen
mätänemisen aikaa.



L

UUDELLE SUKUPOLVELLE


Kolmekymmentä vuotta täytettyämme näemme selvästi, mihin kelpaamme,
sillä silloin astuvat esiin meitä nuoremmat. Kolmenkymmenen vuoden
ikään saakka me taistelemme vanhempia vastaan, ja se tehtävä on
helpompi. Olemme tuomareita ja pyöveleitä tulvahtavan epäkypsän
voimamme varassa, joka sekin tahtoo hieman aurinkoa voidakseen puhjeta
kukkaan. Viholliset ovat saavuttaneet, mitä ovat tavoitelleet, he ovat
kuuluisia ja väsyneitä ja kätkevät kyllyytensä halvan tyytyväisyyden,
katkeran vaitiolon ja happamen hymyn varjoon. He ovat sijoittuneet
_istumaan_ eivätkä tahdo nousta. He odottelevat ja sietelevät meitä ja
jos ovat kovin peloissaan, niin luovat meihin rakkaita silmäyksiä ja
yrittävät saada meidät sydämellisyyden loukkuun.

Mutta kun sitten saapuvat toiset, uudet, verekset, ensimmäiset
jälkeläisemme, pojat, jotka olivat kymmenen vuoden ikäiset ja
kävivät koulua, kun me olimme ehtineet kahteenkymmeneen ja otimme
osaa ensimmäisiin kahakkoihin, niin meille koittaa koettelemuksen ja
punnitsemisen päivä. Nämä nuorukaiset ovat saaneet ravintonsa meiltä,
ovat kulkeneet kintereillämme ja ovat seuranneet meitä hyvän matkaa,
mutta nyt on tullut sulkasadon ja täysi-ikäisyyden hetki. He tuntevat
tarvetta kapinoida lähimpiänsä vastaan ja valmistautuvat käymään
kimppuumme samoinkuin me aikoinamme hyökkäsimme niiden kimppuun,
jotka olivat meitä vanhemmat. Vaikka he eivät ahdistelisikaan meitä
julkisesti, he kumminkin tuomitsevat meidät keskenänsä — me olemme
heille jo historian ja arvioinnin ainesta. He tuntevat itsensä jo
meitä melkoisemmiksi, uskovat varmaan voittaneensa tai voivansa
voittaa meidät ensimmäisessä hyökkäyksessä. Meidän välillämme ei enää
vallitse se hellä luottamus, joka liittää meitä ikäisiimme, rohkaisee
meitä kilpaillessammekin ja saa meidät vastavuoroin oivaltamaan
työmme heikkoudet ja puutteellisuudet. Uudet tulokkaat eivät tahdo
meitä kuunnella: he kuuluvat toiseen aikaan, ovat kasvaneet toisessa
ilmapiirissä, heillä on toiset salaiset rakkaudet, toiset siteet ja
toiset vastatunnot. He astuvat esiin aivan kylmäverisesti mukaviin
ja käypiin kaavoihin muokattujen päivän dogmien nimessä ja ovat
säälimättömiä kuin lapset ja julkeita kuin ryövärit. He ovat toista
rotua ja puhuvat toista kieltä. Me voimme olla toistemme seurassa,
työskennellä yhdessä, jutella ja naureskella toistemme kanssa —
mutta me emme ymmärrä toisiamme. Minussa on selvä tunto siitä, ettei
välillämme vallitse hyvä sopu. Minä tunnen pääni päällä riippuvan
heidän halveksivan arvostelunsa ja kopean tuomionsa.

Mutta kas miten käy: minä en tahdokaan paneutua niin kuolleeksi ja
ylvääksi kuin useat meitä vanhemmat. En tahdo käyttäytyä ikäänkuin
en heitä huomaisi, en tahdo piilottaa päätäni kirjakasoihin tai
kietoutua tyytyväisen uhrin caesarintoogaan. Enpä suinkaan. Minä
olen minä, ja he ovat heitä. Käydäänpä tilille. Minä en ole pelännyt
vanhoja enkä aio pelätä nuoria. Olen valmis näyttämään kaikki korttini
ja puolustautumaan kynsin hampain, sanoin ja aattein, niinkuin
villi-ihminen ja niinkuin sivistynyt. Minä en väisty. En tunnusta
joutuneeni häviölle. Sanoinhan jo, etten ole sammunut. Kirjani nimenä
on väärä huhu, mutta mitäpä tuosta. Nimen takana on mies, joka on
päättänyt myydä nahkansa mahdollisimman kalliista hinnasta ja tahtoo
sammua niin myöhään kuin suinkin.

Minä en halveksi nuoria enkä heitä vihaa. Eräiden hyväksi olen
tehnyt, mitä olen voinut. En ole torjunut heitä luotani. Olen
pidellyt heitä pahoin, kun olen otaksunut heidät kyllin arvokkaiksi
kuuntelemaan miehen heille lausumaa totuutta. Olen odotellut heitä,
kaivannut heitä, olen katsellut, kuinka he astuivat kahdenkymmenen ja
viidenkolmatta vuoden kynnysten yli, nähdäkseni mihin he pystyivät,
mitä heissä piili. Olisin mielelläni nähnyt heidät väkivaltaisempina
ja persoonallisempina, vähemmän vakavina ja fonografisina. Mutta
eipä väliä: minä pidän arvossa ja kunnioitan heitä sellaisinaan. Jos
he jättävät keskinkertaista jälkeä tai kirjoittavat typeryyksiä, en
heitä tuomitse: on välttämätöntä tehdä useita huonoja töitä kyetäkseen
suorittamaan jonkin kelvollisen. Kahdenkymmenen vuoden ikään ehtivän
pöytälaatikosta ei vielä löydy mestariteosta. Minä toivon heidän
sen kerran kirjoittavan ja kulkevan ohitseni ilman minkäänlaisia
tunnonvaivoja.

En kumminkaan aio nöyryyttää itseäni heidän edessään. En tahdo
väistyä tekemättä vastarintaa viimeiseen hengenvetoon saakka. Jos on
joukossanne sellainen, joka luulee voivansa lyödä minua korvalle ja
tallata minut jalkoihinsa ennen aikojani, ilman oikeutta, niin hän ei
ole havaitseva edessään hervotonta vainajaa, vaan elävän asekelpoisen.
Hävittäjän tulee myöskin luoda, ja voittajan tulee vuodattaa verta
vihollisen iskujen tiestä.

Käykää päin, pojat! Minä olisin kenties voinut käyttää paremmin
nämä kolmekymmentä elämäni vuotta, nämä kaksikymmentä älyllisen
elämän, nämä kymmenen kirjallisen elämän vuotta. Mutta jotakin olen
sentään tehnytkin. Olen ollut mukana henkisissä liikkeissä ja olen
niitä aloittanut, olen perustanut aikakauskirjoja, julkaissut puoli
tusinaa kirjoja, olen levittänyt aatteita, mielettömiä, typeriä tai
syvämietteisiä, mitä lienevät olleet — oikeaan ja vasempaan. Minä olen
joku, merkitsen jotakin, minulla on menneisyys — ja minä tahdon voittaa
itselleni tulevaisuuden, maksoipa mitä tahansa.

Entä te? Mitä olette tehneet, mitä teette? Katsotaanpa: kirjoitelmia,
kirja-esittelyjä, arvosteluja, — arvosteluja, kirjoitelmia ja
kirja-esittelyjä. Teillä on epäilemättä kykyä ja kulttuuria, mutta,
ellen erehdy, te pysyttelette vielä vieraissa suojissa, elätte niiden
kustannuksella, jotka jotakin tuottavat, teette itsenne suuriksi
pinoamalla kantapäittenne alle toisten kirjoittamia teoksia. Teidän
joukossanne on eräitä, jotka ovat luoneet taidetta tai tulevat sitä
luomaan. Oivallista. Arvosteleminen on vaikeata, mutta tuottaminen on
vieläkin vaikeampaa. Saammehan nähdä.

Mutta toistaiseksi te ette suoriudu minusta noin vain, käden
käänteessä. Minä en suostu tallattavaksi vastustelematta. Ja teitä,
nimenomaan teitä varten olen kirjoittanut tämän dramaattisen tarinan,
jonka aiheena on aivojeni historia.

Tässä minä olen. Olen viiltänyt itseni auki ja leikellyt osat
erilleen; olen paljastanut sisukseni ja hermoni niinkuin ne nähdään
anatomisissa tauluissa paljastettuina. Jos haluatte, voitte tutustua
sisimpään olemukseeni ja siten välttää hätäistä arvostelua. Tämä ei ole
elämäkertani, vaan esittää täsmällisesti sisäisiä tapahtumiani. Kaikki
muut teokseni saavat tästä selityksensä ja avaimensa.

Tämä kirja ei ole mikään taideteos; se on tunnustus itseäni ja muita
varten. Tästä opitte tuntemaan hempeätunteisen ihmisvihaajan ja
kaunaajan, joka on, Jumala paratkoon, sangen monille erinomaisen
vastenmielinen. Minä jätän henkeni teidän käsiinne, esitän teille
asiakirjat ja puolustukseni. Tämän ja vain tämän nojalla tahdon saada
tuomioni. Minä toimin edelleenkin, teen työtä kerallanne, vieressänne,
mutta eräs elämäni kausi on nyt päättynyt, ja minä pyydän kiinnittämään
huomiota tähän hajanaiseen, viisikymmentä lukua käsittävään purkaukseen.

Minä astun teidän kylmien katseittenne eteen kaikkine kärsimyksineni,
toiveineni ja heikkouksineni. En pyydä osakseni sääliä enkä armottelua,
en ylistystä enkä lohdutusta, en pyydä muuta kuin kolme tai neljä
elämänne tuntia. Ja jos minua kuunneltuanne aikomusteni uhallakin
pysytte entisessä luulossanne pitäen minua tosiaankin sammuneena
miehenä, niin tunnustanette ainakin, että olen sammunut, koska sytyin
liian moneen liekkiin, ja etten ole enää mitään, koska tahdoin olla
kaikkeus.

1912.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sanovat miehen sammuneen" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.