Title: Afrikan viimeinen kuningas
Author: Buchan, John
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Afrikan viimeinen kuningas" ***
KUNINGAS ***

     



AFRIKAN VIIMEINEN KUNINGAS

Kirj.

John Buchan


Suomennos



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1926.



SISÄLLYS:

     I. Mies Kirkcaplen rannalla.
    II. Onnea etsimään.
   III. Blaauwildebeestefontein.
    IV. Matkani talvilaitumelle.
     V. Mr Wardlaw ennustaa tulevia onnettomuuksia.
    VI. Rummunpärinää auringon laskiessa.
   VII. Kapteeni Arcoll kertoo tarinansa.
  VIII. Saan jälleen nähdä hänen korkea-arvoisuutensa John Laputan.
    IX. Kauppapuoti Umvelosissa.
     X. Lähden etsimään aarretta.
    XI. Rooirandin luola.
   XII. Sanoma kapteeni Arcollilta.
  XIII. Letaban kahlaamo.
   XIV. Pappi Johanneksen kaulaketju on hallussani.
    XV. Aamu vuoristossa.
   XVI. Inandan kraali.
  XVII. Muuan vaihtokauppa ja sen seuraukset.
 XVIII. Kuinka miehen on välistä kokonaan pantava luottamuksensa
        hevoseen.
   XIX. Arcollin »paimentaminen».
    XX. Näen hänen ylhäisyytensä John Laputan viimeisen kerran.
   XXI. Kiipeän vielä kerran kallioita.
  XXII. Suuri vaara, jonka onnellisesti vältämme.
 XXIII. Enoni lahja paisuu moninkertaiseksi.



I.

MIES KIRKCAPLEN RANNALLA.


Muistan ensimmäisen kohtauksen hänen kanssaan niin selvästi kuin se
olisi tapahtunut eilen. Silloin en saattanut aavistaa kuinka kohtalokas
tuo tuokio oli, tai kuinka usein nuo kasvot, jotka olin nähnyt
kelmeässä kuunvalossa, kummittelisivat minulle öisin ja häiritsisivät
rauhaani päivällä. Mutta muistan vielä sen tuottaman lamauttavan pelon
tunteen, joka oli voimakkaampi kuin mikä oikeastaan sopii aikaansa
kuluttaville ja leikeillään sunnuntairauhaa häiritseville pojille.

Kirkcaplen kaupunki, jossa, samoinkuin siihen liittyvässä Portincrossin
seurakunnassa, isäni oli kirkkoherrana, sijaitsee kukkulalla pienen
Caple-lahden rannalla, näköalan avautuessa suoraan Pohjanmerelle.
Niiden niemekkeiden ympärillä, jotka sulkevat lahden, muodostuu
rannikko ikäänkuin rintavarustukseksi paljaista punaisista kallioista,
joilla ainoastaan pienet vuoripurot purkavat tiensä vedenrajaan.
Alhaalla on mitä hienoin valkoinen hiekkaranta, jossa me kaupungin
koulupojat kahlailimme kaikki lämpimät vuodenajat. Mutta pitkinä
lomapäivinä oli tapanamme pyrkiä etäämmäksi kallioille, sillä siellä
oli monta syvää onkaloa ja vesiallikkoa, joista saattoi pyydystää
arvokkaita kaloja ja etsiä kätkettyjä aarteita polvinahkansa ja
housunnappien kustannuksella. Monenmonituista lauantaipäivää olen
viettänyt jossain kallionkolossa, polttanut ajopuista rakennettua
nuotiota, ja ollut olevinani salakuljettaja tai juuri Ranskasta
maihiintunut jakobiitti. Meitä oli aina yhdessä muutamia Kirkcaplen
poikia, kaikki ikätovereitani, joukossa Archie Leslie, isäni kirjurin
poika, ja Tam Dyke, pormestarin veljenpoika. Me olimme vannoneet
verivalan vaietaksemme kaikista urotöistämme, ja kullakin meillä
oli nimi, joka oli kuulunut jollekulle kuuluisalle merirosvolle tai
merenkulkijalle. Minä olin Paul Jones, Tam oli Kapteeni Kidd, ja Archie
— se on itsestään selvä — oli Morgan! Meidän kohtauspaikkanamme oli
luola, jonka kautta Dyve Burniksi nimitetty vuoripuro oli uurtanut
uomansa kallioon matkallaan mereen. Siellä me kokoonnuimme kesäiltoina,
joskus myös lauantai-iltaisin talvellakin ja kerroimme mahtavia
juttuja urhoollisuudestamme, jotka kovin pullistivat meidän mieltämme.
Yksinkertainen totuus kuitenkin oli, että meidän urotyömme olivat
varsin vaatimattoman laatuisia: jokunen kala ja kourallinen omenoita
oli meidän saaliimme ja tappelu Dyven nahkuriliikkeen miesten kanssa
oli suurin sankaritekomme.

Kevätrippi sattui säännöllisesti huhtikuun viimeiseksi sunnuntaiksi, ja
tuona erikoisena sunnuntaina, josta on kysymys, päivä oli tavattoman
lämmin ja aurinkoinen vuodenaikaan nähden. Olin jo saanut tarpeeksi
torstain ja lauantain jumalanpalveluksista ja nyt tuli lisäksi vielä
kaksi sunnuntaina — se oli jo liikaa kaksitoistavuotiaalle, joka tuskin
jaksoi istua hiljaa, kun kevätaurinko paistoi ikkunain läpi lehterille.
Vielä oli jälellä ehtoopalvelus ja siitä uhkasi tulla kaksinkerroin
ikävä, koskapa Hänen Korkea-arvoisuutensa Mr Murdoch Kilchristiestä,
tunnettu pitkistä saarnoistaan, oli ottanut isäni saarnavuoron. Ei
ihme, että olin kypsä Archie Leslien ehdotukselle, jonka hän esitti
mennessämme kotiin teelle, että kehittämällä pienen määrän viekkautta
pääsisimme kaikesta tuosta. Ehtoollisellakäynnin aikana ei istuttu
kuten tavallista omissa penkeissä, vaan jokainen seurakuntalainen
otti paikan mistä halusi. Kirkkoherran penkki oli täynnä mr Murdochin
kirkcaplelaisia sukulaisia, jotka äitini oli kutsunut kirkkoon
kuulemaan Hänen Korkea-arvoisuuttaan, ja tämän vuoksi minun oli
helppo saada lupa istua Archien ja Tam Dyken kanssa lehterillä. Mutta
kun kellojen soitto oli loppunut ja me jalkojen kolinasta saatoimme
päätellä, että seurakunta oli asettunut paikoilleen kirkkoon, hiivimme
me alas lehterin portaita ja painuimme ulos erään sivuoven kautta.
Sekunnissa olimme kirkkopihan toisella puolen ja sitten juoksimme Dyve
Burnia kohti sen kuin kintuista lähti.

Kaikilla »paremman väen» pojilla Kirkcaplessa oli n.s. Eton-puku,
johon kuului pitkät housut, pieni lyhyt takki ja sylinterihattu. Minä
olin ollut yksi ensimmäisistä uhreista, ja koskaan en unohda, kun ensi
kertaa siihen puettuna juoksin kotiin pyhäkoulusta kaupungin kaikkien
katupoikien pommittaessa lumipalloilla korkeaa hattuani. Myöhemmin
joutui Archie saman kohtalon alaiseksi, sillä hänen vanhempansa
seurasivat uskollisesti esimerkkiä. Me olimme näinollen nyt puetut
näihin hankaliin tamineisiin, ja ensimmäinen huolemme oli piiloittaa
hatut johonkin helposti muistettavaan paikkaan katajapensaiden alle
kukkuloilla. Tam oli säästynyt muodin vaihtelusta, joten hänellä oli
päällään tavallinen puku polvihousuineen. Hän otti nyt esiin tähän
saakka kätketyn aarteensa, jonka tuli valaista tietämme retkellä,
nimittäin varsin voimakkaasti savuavan salalyhdyn.

Tam kuului Vapaakirkkoon, jossa rippi sattui toiselle päivälle kuin
meillä, eikä hänellä siis nyt olisi ollut pakkoa mennä kirkkoon, mikä
niin Archieta ja minua oli raskauttanut. Mutta kummallisia tapahtumia
oli tänä päivänä sattunut hänenkin kirkossaan. Eräs musta mies,
Korkea-arvoisa John Jonkunniminen oli saarnannut. Tam oli aivan täynnä
tätä kuulumatonta tapausta. »Neekeri», hän sanoi, »suuri mustaihoinen,
yhtä pitkä kuin sinun isäsi, Archie». Hän kuului hakanneen saarnapöytää
suurella menestyksellä, ja Tam oli aivan ihmeeksi pysynyt koko ajan
valveilla. Mies oli puhunut Afrikan pakanoista ja sanonut, että
Jumalan edessä musta mies on yhtä hyvä kuin valkoinen, ja hän oli
epämääräisin sanoin ennustanut päivää, jolloin englantilaiset saisivat
oppia halveksituilta neekereiltä yhtä ja toista sivistystä koskevaa.
Tällainen oli puheen kulku ollut ainakin Tamin mukaan, joka muuten ei
oikein tuntunut hyväksyvän puhujan mielipiteitä.

»Se oli silkkaa pötypuhetta, Davie. Raamattuhan sanoo, että Hamin
lasten tulee olla meidän palvelijoitamme. Jos minä olisin pappi,
en ainakaan päästäisi neekeriä saarnatuoliin. Vetäisin rajan
sunnuntaikoulun kohdalla.»

Alkoi hämärtää, kun saavuimme kanervan peittämille aukeille vuoriketjun
päällä, ja ennenkuin ehdimme loivasti laskeutuvalle niemekkeelle,
joka erottaa Kirkcaplen lahden kallioista, oli niin pimeää kuin
ylipäänsä saattaa olla huhtikuun iltana täysikuun aikana. Tam olisi
halunnut vieläkin pimeämpää. Hän otti esiin lyhtynsä ja onnistui
lopuksi haaskaamalla hirvittävästi tulitikkuja saamaan tulen pieneen
kynttilänpätkään, minkä jälkeen hän sulki lyhdyn ja paineli eteenpäin
iloisella mielellä. Emme tarvinneet mitään valaistusta, ennenkuin
saavuimme Dyve Burnin luo, jossa polku alkoi painua alas jyrkkänä
kallion halkeamaa pitkin.

Juuri tässä ensimmäisen kerran huomasimme, että joku oli kulkenut
ennen meitä. Archie hekumoitsi näihin aikoihin intiaanikirjoilla
eikä koskaan laiminlyönyt tilaisuutta harjaantuakseen vainuamisen
taidossa. Hän kulki aina katse maahan kiinnitettynä, mistä johtui
että hän usein löysi kolikoita, olipa hän kerran löytänyt pienen
koristeen, jonka pormestarinna oli pudottanut. Polun taipeessa on
pieni aaltojen heittämän paksun soran peittämä kohta maata. Archie oli
silmänräpäyksessä nelinkontin. »Pojat», hän huudahti, »tämä on ilmeinen
jälki» — ja lyhyen tutkimuksen jälkeen — »tästä on mennyt alas suuri,
pitkä ja latuskajalkainen mies, ja hän on sitäpaitsi aivan äsken ollut
tässä, sillä jäljet ovat kosteassa sorassa, eikä vesi ole täyttänyt
niitä vielä kokonaan».

Emme rohjenneet epäillä Archien teräviä huomioita ja ajatuksiamme
askarrutti, kuka vieras saattoi olla. Kesäisin voi sattua, että
tapasi täällä huvimatkalla ihmisiä, jotka olivat huomanneet kiinteän
valkoisen hiekan sopivaksi tarkoituksiinsa, mutta tähän vuoden- ja
vuorokauden aikaan ei kenelläkään, ken hän sitten olikin, pitänyt olla
mitään aihetta tunkeutua meidän alueellemme. Kalastajat eivät koskaan
tulleet tännepäin, sillä hummereita saatiin itäpuolella, ja jyrkkä,
alaston niemenkärki Red Nebin luona teki tien rantaa pitkin vaikeasti
kuljettavaksi. Nahkuriliikkeen pojat tapasivat silloin tällöin tulla
tänne päin kylpemään, mutta nahkuripoika ei ui koleana huhtikuun iltana.


Kuitenkaan ei ollut epäilystäkään, mihin tuntematon oli suunnannut
tiensä. Hänen askeleensa johtivat rantaan. Tamin lyhdyllään valaisemat
jäljet näkyivät selvästi vievän alas luikertelevaa polkua. »Ehkäpä hän
on löytänyt meidän luolamme. On parasta kulkea varovasti».

Salalyhty suljettiin ja parhain salakuljettajaelein hiivimme
kalliohalkeamaa pitkin alas. Koko juttu tuntui hieman ilkeältä, ja
luulen että me kaikki pohjimmalta olimme vähän peloissamme. Mutta
Tamiliahan oli lyhtynsä, eikä koskaan maailmassa kävisi päinsä
olla saattamatta päätökseen seikkailua, joka ilmeisesti oli juuri
oikeaa lajia. Puolimatkassa alasmentäessä on pieni kituvia leppiä ja
orapihlajia kasvava metsikkö, puiden muodostaessa ikäänkuin holvin
polun yli. Tiedän että _minä_ tunsin helpotusta sydämmessä, kun olimme
sivuuttaneet tämän paikan sen suuremmitta kommelluksitta kuin että
Tam kompastui vähän, jolloin lyhdyn ovi aukeni ja kynttilä sammui.
Emme pysähtyneet sytyttämään sitä, vaan jatkoimme matkaamme kunnes
tulimme niille pitkille, siloisille ja punertaville kallioille,
jotka reunustavat rantaa. Emme enää voineet nähdä jälkiä, minkä
vuoksi lakkasimme vainuamasta ja sensijaan kiipesimme varovasti
suuren vierinkiviröykkiön yli ja laskeuduimme edelleen alas siihen
kalliosyvennykseen, jota kutsuimme luolaksemme.

Luolassa ei ollut ketään. Sytytimme lyhdyn ja aloimme tutkia
kamppeitamme. Pari kolme huonokuntoista ongenvapaa, vähän siimaa,
pari puulaatikkoa, kasa ajopuita nuotiota varten ja muutamia
kvartsikappaleita, joissa luulimme näkevämme kultaa, — siinä koko
vaatimaton kalustuksemme. Tai ehkä minun täytyy vielä mainita ne
kamalalla sekotuksella täytetyt haljenneet savipiiput, joita me joskus
poltimme ollaksemme oikeita aikaihmisiä. Kun nyt kaikki valaveljet
olivat koolla, lähetettiin vahti ulos. Tam sai määräyksen kiertää
kallionkulman ympäri, mistä saattoi nähdä rantaan, ja tutkia oliko
rannikko selvä.

Kolmen minuutin kuluttua hän tuli takaisin ja lyhdynvalossa näimme
hänen silmissään tyrmistyneen ilmeen. »Rannalla palaa tuli», hän sanoi,
»ja sen vieressä seisoo mies».

Sepä vasta oli uutinen. Hukkaamatta aikaa puhumiseen me syöksyimme
ulos. Archie ensimmäisenä ja Tam, joka oli sulkenut lyhtynsä,
viimeisenä. Ryömimme kallion reunaan ja tähystimme sen ylitse, ja aivan
oikein, siellä vuoroveden huuhtomalla ja hiomalla hietikolla näimme
valopisteen ja tumman olennon liikkuvan sen tienoilla.

Kuu teki juuri nousua ja sitäpaitsi tuli mereltä päin tuo omituinen
hohde, jonka usein huomaa keväisin. Tulen kimmellys oli noin sadan
kyynärän päässä, pienen pieni liekki, jonka minä olisin sammuttanut
hatullani. Tulta ylläpidettiin rätinästä ja savusta päättäen
kuivalla meriruoholla ja metsiköstä otetuilla vielä puhkeamattomilla
puunoksilla. Miehen haahmo näkyi tulen vieressä, ja juuri kun me
tuijotimme sinne, hän alkoi kiertää tulta ensin etääntyen ja sitten
jälleen lähentyen.

Tämä näky oli niin odottamaton, niin kokonaan poikkeavaa siitä
mitä aikaisemmin olimme kokeneet, että olimme miltei jähmettyneitä
hämmästyksestä. Mitä saattoi tuolla kummallisella olennolla olla hyötyä
tulesta klo puoli 9 huhtikuisena sunnuntai-iltana rannalla Dyve Burnin
luona? Keskustelimme asiasta kuiskaten suuren kalliolohkareen takana,
mutta kukaan ei kyennyt ratkaisemaan arvoitusta. »Ehkä hän on tullut
maihin veneellä», ehdotti Archie, »hän voi olla ulkomaalainen». Mutta
minä muistutin Archielle jalanjäljistä, jotka hän itse oli keksinyt, ja
jotka osoittivat, että mies oli tullut maan puolelta kallioitten yli
alas rantaan. Tam oli vakuutettu, että kysymyksessä oli mielipuoli ja
äänesti että heti lähtisimme tiehemme.

Mutta kuin noiduttuina pysyimme kiinni tässä meren, rannan ja kuunvalon
hiljaisessa maailmassa. Muistan katsoneeni taapäin kohti mustia,
juhlallisia kallioita, ja tunsin silloin selittämättömällä tavalla
kuuluvani yhteen tuon tuntemattoman kanssa. Mikä sattuma olikaan tuonut
tuon asiaankuulumattoman olennon meidän alueellemme? Kummallista
kyllä, olin enemmän utelias kuin peloissani. Toivoin pääseväni tämän
salaisuuden syvyyksiin ja selvittäväni mitä tuolla olennolla saattoi
olla tekemistä tulensa kanssa.

Sama ajatus mahtoi olla Archiella, sillä hän heittäytyi maahan ja
alkoi hiljaa ryömiä rantaa kohti. Seurasin jälessä ja viimeisenä tuli
Tam päästellen yhtä ja toista vastalauseen tapaista. Kallioitten ja
tulen välillä oli ensin noin 60 metrin levyinen kappale vierinkiveä
ja liuskakiveä, nousuveden rajaa korkeammalla, lukuunottamatta ehkä
voimakkainta kevättulvaa. Etäämpänä oli rivi meriruohoa kasvavia
allikoita ja sitten tuli kova rantahiekka. Suurten kivien takana oli
monta hyvää piilopaikkaa, ja välimatkan sekä heikon valaistuksen
lisäksi ei meillä ollut vaaraa tulla huomatuiksi senkään vuoksi, että
mies oli liiaksi kiintynyt hommiinsa pitääkseen erityisesti huolta
tähystyksestä maan puolelle. Hän oli valinnut paikkansa hyvin, sillä
häntä ei juuri olisi voinut huomata muualta kuin meren puolelta.
Kalliot ovat altapäin uurretut niin, ettei ylhäältä tuskin voi nähdä
hiekkarantaa muuta kuin aivan äärimmäiseltä reunalta.

Archie, niin kokenut hiiviskelijä kuin olikin, oli kuitenkin
paljastaa meidät. Hänen polvensa lipesi meriruohoon, ja hän vyöryi
alas kivenlohkareelta pikkukivien rapisten seuratessa mukana. Olimme
hiljaa kuin hiiret peläten, että mies oli kuullut rominan ja lähtisi
nyt tutkimaan sen syytä. Mutta kun hetkisen kuluttua nostin päätäni
varovasti, huomasin, että hän ei ollut lainkaan häiriintynyt. Tuli
paloi vielä ja hän kiersi sitä kuten ennen.

Aivan allikoiden luona oli suuri punainen hiekkakivilohkare monine
halkeamineen. Tässä saatoimme vallata erinomaiset asemat ja kaikki
kolme ryömimme sen taakse niin että vain silmät jäivät sen reunan
yläpuolelle. Mies oli meistä nyt tuskin kahdenkymmenen kyynärän päässä
ja saatoimme selvästi erottaa hänen vartalonsa. Hän oli suuri ja
karkeatekoinen, niin ainakin puolipimeässä näytti. Hänen päällään ei
ollut muuta kuin paita ja housut, ja askelten äänestä hiekkaa vastaan
kuulin, että hän liikkui paljain jaloin.

Äkkiä päästi Tam Dyke hillityn huudahduksen. »Totta vieköön, sehän on
meidän musta pappimme», hän sanoi.

Näimme nyt kun kuu tuli pilvistä, että tulen ääressä todella oli
neekeri. Hänen päänsä oli painuksissa ja hän kulki tulen ympäri
mitatuin, säännöllisin askelin. Eri pitkien väliaikojen kuluttua
hän pysähtyi, nosti molemmat kätensä taivasta kohti ja kumarsi kuun
suuntaan. Mutta hän ei puhunut sanaakaan.

»Tuo on taikuutta», sanoi Archie. »Hän kutsuu parhaillaan paholaista.
Meidän täytyy jäädä katsomaan kuinka tässä käy, sillä jos nyt juoksemme
tiehemme, saa hän meidät kiinni. Kuu on liian korkealla.»

Mies jatkoi menojaan aivankuin hän olisi kuullut hiljaista musiikkia.
Luolassa ollessamme en ollut tuntenut pelkoa, mutta nyt kun seikkailu
oli tullut näin aivan päällemme, heikkeni rohkeuteni. Oli jotain
kammottavaa tuossa suuressa neekerissä, joka oli heittänyt pois
papillisen pukunsa ja nyt harjoitti jotain noituutta yksinään meren
rannalla.

Olin varma että se oli noituutta, sillä ilmassakin tuntui olevan
jotain salaperäistä, laitonta. Mutta ei aikaakaan kun hän pysähtyi
kierroksissaan ja heitti jotain tuleen. Siitä nousi paksu savu, jonka
aromaattisen tuoksun me saatoimme tuntea ja kun savu oli haihtunut,
paloi liekki sinertävällä kuunvaloa muistuttavalla hopeahohteella.

Mitään ääntä ei kuulunut, mutta nyt hän otti jotain vyöstään ja
alkoi piirustaa hiekkaan tulen ja sisimmän ympyrän välille joitakin
kummallisia merkkejä. Kun hän kääntyi, sattui kuunvalo aseeseen, ja me
näimme että se oli suuri veitsi.

Rupesimme nyt todella pelkäämään. Tässä olimme me kolme poikaa myöhään
illalla täydellisesti autiolla paikalla vain muutaman kyynärän päässä
suurikokoisesta villistä suurine puukkoineen. Minusta tuntui seikkailu
jo kaikkea muuta kuin houkuttelevalta, ja yksinpä urhea Archiekin oli
peloissaan, päättäen hänen puserretuista huulistaan. Mitä Tamiin tulee
kalisivat hänen hampaansa kuin puimakone.

Äkkiä tunsin jotain pehmeää ja lämmintä kivellä oikean käteni alla.
Tunnustelin lähemmin ja huomasin, että siinä olivat tuntemattoman
vaatteet, sukat ja kengät, pappisnuttu ja hattu.

Tämä pahensi tilannetta, sillä jäämällä paikalle siksi kunnes hän
lopettaisi uskonnolliset menonsa, emme voisi välttää paljastumista.
Toiselta puolen oli taas peräytyminen kivilohkareitten yli kirkkaassa
yhtä uskallettua. Huomautin tästä kuiskaten Archielle, mutta hän oli
halukas vielä viipymään. »Ehkä jotain tapahtuu», hän sanoi. Näin hän
sanoi muuten aina.

En tiedä, mitä olisi saattanut tapahtua, sillä emme saaneet aikaa
odottaa sitä. Tam Dyken hermot antoivat aivan äkkiarvaamatta perää. Kun
mies siellä alhaalla kerran kääntyi meidän suuntaamme taivutuksineen
ja kumarruksineen, syöksyi Tam äkkiä ylös ja huusi hänelle erään
koulupoikasukkeluuden, joka oli siihen aikaan muodissa Kirkcaplessa:
»Kuka sanoikaan sinua liitunaamaksi, ukkoseni!» ja pitäen kiinni
lyhdystään Tam pakeni hurjinta vauhtia Archien ja minun seuratessa
kantapäillä. Kiitäessämme vilkasin taakseni ja näin vilahduksen
kookkaasta olennosta, joka veitsi korkealla huhki perässämme.

Vaikka näin hänen kasvonsa vain silmänräpäyksen, en jälkeenpäin voinut
koskaan niitä unohtaa. Ne olivat mustat kuin ebenholtsi, mutta ei
tavallista neekerityyppiä. Huulet eivät olleet paksut eivätkä sieraimet
leveät. Ei, jos saatoin uskoa silmiäni, oli hänellä rohkeasti kaartuva
nenä, ja suun piirteet olivat tiukat ja täsmälliset. Mutta hänen
kasvonsa ilmaisivat tällä hetkellä sellaista hämmästystä, kauhua ja
pirullista raivoa, että sydämeni tuntui pysähtyvän.

Niinkuin olen maininnut, oli meillä noin kahden-, kolmenkymmenen
kyynärän etumatka. Kallioinen maasto oli meille eduksi, sillä poika voi
hyppiä sellaisellakin paikalla missä aikamiehen täytyy tunnustella.
Archie säilytti meistä parhaiten mielentyyneytensä. »Juoskaa suoraan
puroa kohti», hän huusi puoliääneen, »mäkeä ylös hän ei voi seurata
meitä».

Sivuutimme vierinkivilohkareet, kiisimme punaisen kallion ja
meriruohojen yli ja saavutimme Dyvestä erkautuvan pikku kanavan, joka
jätettyään uomansa virtaa piikivien yli. Tässä katsahdin taakseni,
mutta en voinut havaita mitään. Vasten tahtoanikin pysähdyin, mutta
tämä oli vähältä olla tuhoni, sillä vainoojamme oli ehtinyt purolle
ennen meitä, tosin jonkun matkaa alempana, ja tuli nyt mäkeä ylös
katkaistakseen meidän tiemme.

Ylipäänsä olen aika hätikkö ja siihen aikaan olin sitä vielä enemmän,
mikä johtui vilkkaasta mielikuvituksestani. Mutta luulen nyt tehneeni
sangen rohkean teon, joskin enemmän vaiston kuin järjen ohjaamana.
Archie oli eellimmäinen ja oli jo pulikoinut virtaavan veden toiselle
puolen. Hänen jäljessään tuli Tam, joka juuri hankkiutui virran yli,
kun huomasin mustaihoisen olevan niin lähellä, että hänen vain tarvitsi
ojentaa kätensä. Seuraavassa hetkessä Tam olisi ollut hänen kynsissään,
ellen olisi päästänyt varotushuutoa ja juossut suoraan penkereelle:
Tam putosi veteen — saatoin kuulla hänen purskutuksensa — mutta hän
pääsi yli, sillä kuulin Archien huutavan häntä, ja sitten he molemmat
katosivat tiheään metsikköön, joka kasvaa virran vasemmalla rannalla.
Kun vainoojamme näki minut omalla puolellaan kanavaa, jätti hän toisten
ajamisen, ja nyt syntyi kilpajuoksu meidän välillämme.

Olin kauhean peloissani, mutta en ollut toivoton, sillä kaikki
halkeamat ja piilopaikat jokiuoman oikealla puolella olivat minulle
hyvinkin tuttuja monilta löytöretkiltämme. Jalkani olivat keveät ja
hyvin treenatut, — pidettiinhän minua Kirkcaplen parhaana pitkänmatkan
juoksijana. Jos vain voisin säilyttää etumatkani, kunnes saavuttaisin
jonkun tutun käänteen, olisin pelastettu, sillä sellaiselta kohdalta
oli mahdollista poiketa sivutielle erään purossa olevan putouksen
takana ja päästä jollekin meidän salaisista poluistamme pensastoissa.
Minä suorastaan lensin ylös jyrkkiä vuorenloukkoja uskaltamatta
kääntyä, mutta ylhäällä, missä kalliot alkavat, näin vilauksen
vihollisestani. Mies osasi juosta, vaikka olikin raskasrakenteinen.
Minulla oli vain viiden kuuden kyynärän etumatka ja saatoin jo erottaa
välkkävät silmänvalkuaiset ja punaiset ikeneet. Huomasin vielä jotain
muuta — kiiltävän esineen hänen kädessään.

Kauhu antoi minulle siivet, — kuin kalalokki lensin kallioita ylös,
kiipesin ja loikin pyrkien tuota tuttua käännettä kohti. Vaistomaisesti
tunsin, että ahdistajani väsyi ja hetkeksi pysähdyin jälleen
vilkaisemaan taakseni. Mutta jo toisen kerran oli tämä liike jäädä
viimeisekseni.

Suuri kivi suhahti ilmassa ja tapasi kallioseinämän tuuman verran
päästäni niin että kivensirut olivat sokaista silmäni. Mutta nyt
minä raivostuin. Ryömin alemma, hiivin erään kielekkeen alle, kunnes
olin päässyt sopivaan kohtaan, mistä näin viholliseni kapuavan samaa
tietä kuin minä olin tullut kivien kauheasti ramistessa. Sain käteeni
irtonaisen kiven ja paiskasin sen kaikella voimallani häntä kohti.
Se murtui ennenkuin kerkisi perille, mutta suureksi ilokseni sai hän
sievoisen palan siitä vasten naamaansa. Mutta sitten sai kauhu minussa
ylivallan. Hiivin vesiputouksen taitse metsikköön ja aloin pyrkiä
huippua kohden.

Tämä viimeinen taival tuntui kaikkein raskaimmalta, sillä voimani
alkoivat olla lopussa, ja yhä edelleen luulin kuulevani takaa-ajavat
askeleet aivan kantapäilläni. Sydän oli kiivennyt kurkkuun kun
tunkeuduin orapihlajatiheikön läpi, välittämättä parhaiden vaatteideni
tärveltymisestä. Lopuksi löysin polun ja kohtasin suureksi
helpotukseksi Archien ja Tamin, jotka olivat hiljentäneet vauhtiansa,
ollen kovin huolissaan minun kohtalostani. Yhdyimme siis nyt ja pian
olimme saavuttaneet kallioiden laen.

Nyt rohkenimme katsoa taaksemme. Vainoojamme oli väsynyt ja kaukana
alhaalla kuulimme askeleiden äänen, jotka suuntautuivat rantaan päin.

»Sinähän olet verissäsi, Davie. Tuliko hän niin lähelle sinua, että
pääsi lyömään?» Archie kysyi.

»Hän heitti kivellä, jonka sirut sattuivat minuun. Mutta annoinpa
hänelle samalla mitalla takaisin. Hän kyllä muistaa tämän illan nenänsä
takia, ellei muuten.»

Emme uskaltaneet mennä kukkuloiden yli, vaan menimme suoraan lähimpään
ihmisasuntoon, erääseen maakartanoon vähän matkan päässä sisämaahan
päin, ja kun pääsimme sinne, heittäydyimme erään niitynveräjän viereen
lepäämään.

»Olen kadottanut lyhtyni», Tam sanoi, »Sinä kelvoton musta peto.
Odotapa kun kerkiän puhua hommistasi kotona.»

»Siitä ei tule mitään», sanoi Archie varmasti. »Asiain näinollen hän ei
tiedä mitään meistä, eikä voi kostaa meille millään tavalla. Mutta jos
hän jollain tavalla tietää, keitä me olemme, niin hän varmasti murhaa
meidät.»

Archie vaati meitä antamaan vaitiololupauksen, minkä me hyvin
mielellämme teimme, koska katsoimme, että hän oli aivan oikeassa.
Sitten etsimme maantien ja suuntasimme kulkumme kohti Kirkcaplea,
kotiintulon pelon vähitellen hälventäessä pelkoamme tuntematonta mustaa
miestä kohtaan. Kiihoittuneessa mielentilassamme unohdimme Archie ja
minä kokonaan, että hattumme lepäsivät erään pensaan alla kukkuloilla.

Kohtalo oli määrännyt, että meidän kepposemme ei jäänyt huomaamatta.
Huono onnemme tahtoi, että mr Murdochin piti saada pahoja vatsavaivoja
heti toisen virren jälkeen ja seurakunta oli nopeasti hajaantunut.
Äitini oli odottanut minua uloskäytävän luona ja kun minua ei
kuulunut, hän oli mennyt hakemaan minua lehteriltä. Näin tuli totuus
päivänvaloon, ja vaikkapa olisin tehnyt vain hiljaisen kävelymatkan
kallioille olisi luvaton poissaoloni tullut rangaistuksi. Kun tähän
lisäksi tuli, että saavuin kotiin naarmuja kasvoissa, hatutta ja monia
repeämiä parhaissa housuissani, niin voidaan helposti käsittää äidin
tunteet. Sain muutamia tuntuvia läimäyksiä ja sitten minut pantiin
vuoteeseen ja luvattiin oikein loistorangaistus heti kun isä tulisi
kotiin.

Seuraavana päivänä ennen aamiaista oli isä kotona ja sain nyt
kunnollisen selkäsaunan. Sitten läksin kouluun tavanmukainen
maanantai-alakuloisuus mielessä, jota vahvistivat lisäksi hellät,
pakottavat jäsenet. Alakadun kulmassa kohtasin Archien tähystämässä
eräisiin ajoneuvoihin, jotka tulivat katua alas. Vaunuissa istui
kaksi miestä, nim. Vapaakirkon pastori — hän oli nainut rikkaasti ja
saattoi pitää hevosta — joka kyyditsi eilistä mustaa saarnamiestä.
Kipasimme Archien kanssa äkkiä erään aitauksen taa, mistä täydessä
turvassa saatoimme heittää viimeisen silmäyksen viholliseemme. Hän
oli pappispuvussa, jotapaitsi hänen päällään oli paksut turkit ja
vieressä upouusi keltainen nahkalaukku. Hän puhui kovalla äänellä,
kun ajoneuvot ajoivat ohitsemme ja Vapaakirkon pastori kuunteli
tarkkaavaisesti. Kuulin hänen syvällä äänellään puhuvan jotain »Jumalan
hengen vaikutuksista tällä paikkakunnalla». Mutta minkä erikoisesti
panin merkille — ja tämä huomio pani minut unohtamaan yksin pakottavat
takamuksenikin — oli, että hänen toinen silmänsä oli pahoin ajettunut
ja toisen posken päällä oli kaksi laastariliuskaa ristissä.



II.

ONNEA ETSIMÄÄN.


Tässä vaatimattomassa kertomuksessani esiintyy enemmän kuin kylliksi
merkillisiä tapahtumia ennenkuin loppuun on päästy, jotta minun
sallittaneen tässä poiketa aivan arkipäiväisiin asioihin. Tahdon kertoa
lyhyesti mitä senjälkeen tapahtui, kun olin nähnyt »Miehen Kirkcaplen
rannalla» aina siihen saakka kuin päätettiin, että minä matkustaisin
Afrikaan.

Kävin vielä kolme vuotta kouluani, jossa edistykseni paremmin tuli
näkyviin urheilun kuin lukujen alalla. Toisen toisensa jälkeen näin
ikätovereistani jättävän poikavuotensa ja ryhtyvän ansiotoimintaan. Tam
Dyke seurasi kaksi kertaa luvatta erään hollantilaisen kuunarin mukana,
joka tapasi lastata hiiliä satamassamme, ja lopuksi antoi isä perään
pojan tahdolle Tamin saadessa alkaa kauppalaivastossa. Archie Leslie,
joka oli vuotta vanhempi minua, osoitti taipumusta lakitieteeseen ja
hänet lähetettiin senvuoksi erääseen asianajotoimistoon Edinburghissa,
missä hänen samalla piti kuunnella luennoita korkeakoulussa. Mutta minä
jäin koulun penkille, kunnes lopuksi istuin siellä yksinäni oman itseni
kanssa korkeimmalla luokalla ja tunsin itseni kokonaan hyljätyksi.
Olin kertakaikkiaan vankkarakenteinen nuorukainen ja etevyyteni
rugby-jalkapallossa oli kuulu muuallakin kuin Kirkcaplessa ja
Portincrossissa. Isälleni olin jossain määrin harhalaskelma, sillä hän
oli toivonut pojassaan kehittyvän saman hiljaisen kirjoja rakastavan
luonteen kuin mikä hänellä itsellään oli.

Yhden asian olin vakaasti hengessäni päättänyt: valitsisin joka
tapauksessa lukumiehen uran niin vähän kuin olinkin taipuvainen
opinnoihin. Nopea edistymiseni riippui yksinomaan pelostani joutua
mahdollisesti istumaan johonkin konttoriin tai muuhun sellaiseen, mikä
kohtalo jo oli kohdannut useita tovereitani. Ja niin päätin lukea
papiksi, ei kylläkään mistään vetovoimasta tähän pyhään kutsumukseen,
vaan ainoastaan senvuoksi että isänikin oli pappi. Tästä seurasi, että
minut lähetettiin kuusitoista vuotta täytettyäni vuoden jatkokursseille
Edinburghin korkeakouluun ja seuraavana vuonna alkoivat opintoni
yliopistossa.

Jos kohtalo olisi ollut minulle lempeämpi olisin voinut ehkä sittenkin
päätyä oppineeksi mieheksi. Olin alkanut elävällä harrastuksella
syventyä filosofian ja kuolleitten kielten opinnoihin, mutta sitten
isäni odottamatta sai halvauksen ja kuoli, ja minun täytyi ruveta itse
ansaitsemaan leipääni.

Äidilläni ei ollut paljoakaan elääkseen, sillä isäni tulot eivät olleet
riittäneet säästöihin. Kun kaikki oli järjestetty huomattiin, että
äitini tulisi saamaan vain noin viisikymmentä puntaa vuodessa. Kaikkein
pienimminkin vaatimuksin ei tämä olisi riittänyt talouteen, saatikka
sitten minun opintoihini. Juuri kun olimme päässeet näin pitkälle
asioissamme, teki eräs ijäkkäämpi sukulaisemme, varakas yksinäinen
vanhapoika, äidilleni ehdotuksen, että tämä muuttaisi hoitamaan hänen
talouttaan. Mitä minuun tulee hän lupasi hankkia minulle tointa
jossain suuremmassa toiminimessä, sillä hänellä oli paljon suhteita
liikemaailmassa. Mitäpä voimme muuta tehdä kuin kiittää ja ottaa
tarjouksen vastaan. Myimme huonekalumme ja taloustarpeemme, ja muutimme
hänen melkoisen synkkään asuntoonsa Dundas Streetin varrella. Pari
päivää myöhemmin hän ilmoitti päivällispöydässä, että hän nyt oli
saanut minulle toimen, joka voisi olla hyvänä alkuna.

»Tiedät toki itse, Davie», hän sanoi, »että et ymmärrä liike-elämän
yksinkertaisimpia aakkosiakaan. Koko maassa ei ole ainoatakaan
liikettä, joka voisi ottaa sinua muuhun kuin jollekin halpa-arvoiselle
paikalle ja yli 100 punnan tulisivat sinun tulosi vuodessa tuskin
koskaan nousemaan. Ei, ainoa mitä sinulla nyt on tehtävissä on,
että matkustat jonnekin missä valkoiselle miehelle annetaan arvoa.
Sallimuksen johdattamana tapasin eilen vanhan ystäväni Thomas
Mackenzien, joka oli lakimiehensä luona erästä maatilankauppaa varten.
Hän on erään kauppa- ja laivausliikkeen johtaja, joka on maailman
suurimpia — Mackenzie, Mure & Oldmeadoros — ehkä olet kuullut nimen.
Paljon muun ohella omistaa hän vähintään puolet kaikista Etelä-Afrikan
pikkukaupoista, joissa myydään kaikkea ajateltavissa olevaa,
raamatuista ongenkoukkuihin saakka.

Nyt näyttää kuin he kernaimmin pitäisivät noiden puotien hoitajina
omaa väkeä täältä kotimaasta, ja — päästäksemme asiaan — kun mainitsin
sinusta hänelle, lupasi hän sinulle paikan. Tänään sain sähkösanoman,
joka vahvistaa tarjouksen. Sinusta tulee apulaisliikkeenhoitaja
(tässä enoni hamuili jotain paperia taskustaan ja luki sitten)
Blaauwildebeestefonteinissa. No niin, nimessä on kai tarpeeksi sinulle.»

Tällä arkipäiväisellä tavalla kuulin ensi kerran puhuttavan siitä
paikasta, jossa minulle oli tapahtuva niin kummallisia asioita.

»Tämä on erinomaista sinulle», enoni jatkoi. »Aluksi sinä saat olla
apulaisena, mutta heti kun pääset asioista perille, saat oman kaupan
hoitaaksesi. Mackenzien liike maksaa sinulle 300 puntaa vuodessa ja kun
saat oman kaupan, seuraa siitä määrätty prosentti myynnistä. Sinulla on
täysi vapaus avata uusia liikehaaroja alkuasukkaiden keskuudessa. Olen
kuullut että Blaauw... — mikä se nyt taas olikaan — sijaitsee ylhäällä
pohjois-Transvaalissa ja kartasta näkee, että se on villiä, vuorista
seutua. Ehkäpä löydät siellä ylhäällä kultaa ja timantteja, ja sitten
kun palaat kotiin, ostat koko Portincrossin». Enoni hieroskeli käsiään
ja myhäili tyytyväisenä.

Sanoakseni totuuden olin sekä iloinen että suruissani. Kun minun
kerran täytyy keskeyttää lukuni, pidin parempana myymäläpöytää
Transvaalissa kuin konttorituolia Edinburghissa. Ellen olisi niin
syvästi tuntenut isäni menetystä, olisin varmaan yksinomaan iloinnut
päästessäni näkemään uusia maita ja kansoja. Asiain näin ollen tunsin
itseni jossain määrin maastakarkoitetuksi. Tuona iltana tein pitkän
kävelymatkan Braid Hillsin yli ja kun näin Fifen rannikon kirkkaassa
kevätauringon valossa ja muistin Kirkcaplen ja poikavuoteni, olisin
saattanut istua ja itkeä.

Neljätoista päivää myöhemmin matkustin. Äitini heitti surunvoittoiset
jäähyväiset, ja enoni, joka oli hankkinut minulle soveliaan puvun
ja maksanut matkalippuni, antoi minulle sitäpaitsi kaksikymmentä
sovereigniä lahjaksi. »Et olisi äitisi poika, Davie», hän sanoi, »ellet
palaisi kotiin mukanasi ainakin tuhat kertaa näin paljon». Muistan
ajatelleeni sillä hetkellä, että antaisin enemmän kuin 20,000 puntaa
saadessani jäädä Forthin tuulisille rannoille.

Olin valinnut laivan, joka meni Southamptonista suoraan perille ja
ollakseni säästäväinen matkustin välikannella. Onneksi kaikkosi
koti-ikäväni pian erään toisen taudin tiellä. Oli melkein myrsky jo
ennenkuin olimme kerinneet edes ulos Kanaalista, ja Ushautin luona
oli sellainen myräkkä että en ikinäni enää haluaisi joutua mokomaan.
Makasin kuolemansairaana hytissäni kykenemättä edes ajattelemaan ruokaa
ja liian heikkona nostaakseni edes päätäni. Toivoin, etten koskaan
olisi jättänyt kotiani, mutta niin sairas olin, että jos olisin saanut
valita kotimatkan ja pikaisen maihinpääsyn välillä, olisin valinnut
jälkimmäisen.

Vasta sitten kun pääsimme tyynempiin vesiin Madeiran luona, olin
kohentunut siksi paljon, että saatoin istua ylhäällä ja tarkata
kanssamatkustajiani. Meitä oli noin viisikymmentä välikannella,
etupäässä naisia ja lapsia, jotka matkustivat sukulaistensa
luokse, ja sitäpaitsi muutamia maastamuuttavia käsityöläisiä ja
maanviljelijöitä. Pääsin pian tuttavaksi erään hentokasvuisen miehen
kanssa, jolla oli keltainen parta ja silmälasit. Hän tuli luokseni ja
puhui säästä selvällä skottilaisella murteella. Hän oli Aberdeenista
kotoisin oleva mr Wardlaw, joka matkusti etelään astuakseen johonkin
koulunopettajan virkaan. Hän oli hyvän kasvatuksen saanut mies,
suorittanut jonkin yliopistotutkinnon ja palvellut muutaman vuoden
aliopettajana kotikaupungissaan. Mutta pureva itätuuli ei ollut hyvä
hänen keuhkoilleen, ja hän oli senvuoksi kiitollisena ottanut vastaan
kutsun laihasti palkattuun maalaiskouluun Etelä-Afrikassa. Kun kysyin
häneltä tarkemmin, minne hän aikoi, hämmästyin suuresti saadessani
vastaukseksi: »Blaauwildebeestefonteiniin».

Mr Wardlaw oli pieni kunnon mies, teräväkielinen ja iloluontoinen.
Hän tutki päivät päästään hollannin- ja kafferinkielisiä aapisia,
mutta illallisen jälkeen oli meillä tapana kävellä takakannella
ja keskustella tulevaisuudesta. Siitä maasta, jonne olimme
matkalla, hän ei tiennyt enempää kuin minäkään, mutta hän oli
sammuttamattoman utelias ja hän sytytti minunkin mielenkiintoni.
»Tämä paikka, Blauwildebeestefontein», tapasi hän sanoa, »sijaitsee
ylhäällä Zoutpansbergin vuoristossa ja sikäli kuin käsitän tuskin
yhdeksääkymmentä peninkulmaa rautatiestä. Kartan mukaan pitäisi siellä
olla runsaasti vesistöjä. Laivayhtiön pääasiamies sanoi minulle,
että ilmasto siellä on terveellistä, ja muutenhan en olisi ottanut
paikkaa vastaan. Tulemme keskelle alkuasukasheimoja; tässä on minulla
kokonainen luettelo päälliköitä; 'Mpefu, Sikitolu, Majinje, Magata';
ja itäänpäin meistä ei ole lainkaan valkoihoisia, kuumeen vuoksi näet.
Nimi merkitsee »sinisen villipedon lähde», mikä hirvittävä olio tuo
wildebeeste sitten lieneekin! Tämä tuntuu aivan seikkailunomaiselta, mr
Crawfurd. Te saatte käydä mustaihoisten taskuille, minä katselen mitä
mahdollisesti voin tehdä heidän sieluilleen.»

Välikannella oli vielä eräs matkustaja, johon kiinnitin huomioni
senvuoksi että hän tuntui minusta niin vastenmieliseltä. Hänkin oli
pienikasvuinen mies, nimeltään Henriques ja ulkonäöstä päättäen suurin
roisto joka koskaan on kenkäparia kuluttanut. Hänen kasvojensa väri
muistutti ranskalaista sinappia — likaisenvihreää — ja hänellä oli
veristävät, pallonpyöreät silmät, joiden valkuaiset olivat kuumeen
keltaamat. Hänen viiksensä olivat vahatut ja kävellessään hän vilkuili
ympärilleen varkain ja uteliaasti. Välikannella emme yleensä juuri
piitanneet ulkoasustamme, mutta hänellä oli aina hohtavan valkoiset
alusvaatteet ja teräväkärkiset keltaiset kengät, jotka soveltuivat
ihonväriin. Hän ei puhunut kenenkään kanssa, mutta poltteli suuria
sikareita pitkin päivää laivan peräpuolella ja tutki rasvaista
muistikirjaansa. Kerran törmäsin yhteen pimeässä hänen kanssaan ja hän
kääntyi puoleeni kiroten ja ilkeästi murahtaen. Vastasin melko jäykästi
ja hän näytti siltä kuin olisi tahtonut pistää veitsen sisääni.

»Lyön vetoa, että tuo olio on ollut orjakauppiaana joskus elämässään»,
sanoin mr Wardlawille, joka vastasi: »Herra armahtakoon siinä
tapauksessa hänen orjiaan».

Ja nyt minun täytyy kertoa eräs tapaus, joka saattoi loppumatkan
tuntumaan aivan liian lyhyeltä minusta ja joka ennusti tulevia
merkillisiä tapahtumia. Se sattui päivä senjälkeen kuin olimme
sivuuttaneet päiväntasaajan, ja ensiluokan matkustajat huvittelivat
kaikenmoisilla leikeillä kannella. Kaikkien kolmen luokan matkustajien
kesken oli järjestetty köydenvetokilpailu, ja puoli tusinaa
välikannen väkevimpiä miehiä, joukossa minä, oli kutsuttu ottamaan
osaa kilpailuun. Päivä oli polttavan kuuma, mutta kävelykannella oli
aurinkokatos ja raikas tuuli puhalsi. Ensi luokka voitti helposti
toisen luokan ja, kiihkeän kamppailun jälkeen, myös välikannen. Sitten
tarjottiin meille jääkylmiä juomia ja sikareita voiton kunniaksi.

Olin äärimmäisenä katsojain joukossa, kun katseeni osui erääseen
henkilöön, joka ei näyttänyt omistavan mitään huomiota urheilulle.
Suurikokoinen mies, papinpuvussa, istui kansituolilla ja luki. Hänessä
ei ollut muuten mitään erikoista enkä ymmärrä mikä päähänpisto sai
minut haluamaan nähdä hänen kasvonsa. Astuin pari askelta lähemmä
ja huomasin silloin, että mies oli mustaihoinen. Kun lähenin vielä
muutaman askeleen hän äkkiä loi katseensa ylös kirjastaan. Ja edessäni
olivat juuri ne kasvot, jotka vuosi sitten olivat vähällä pelottaa
hengen minusta Kirkcaplen rannalla.

Lopun päivää olin vajonneena aatoksiini. Oli selvää että tämä kohtaus
oli ennaltamäärätty. Tässä istui tuo mies kuin ainakin hyvinvoipa
ensiluokan matkustaja ja kaikki ulkonaiset merkit viittasivat
kunnioitettuun yhteiskunnalliseen asemaan. Yksin _minä_ olin nähnyt
hänen kuunvalossa uhraavan vieraille jumalille. Yksin minä tunsin
hänen sydämmensä pahuuden, ja että jonakin päivänä tulisi tästä
tietämyksestäni olemaan minulle hyötyä, siitä olin varma.

Olin toisen koneenkäyttäjän ystävä, ja pyysin häntä
matkustajaluettelosta ottamaan selvää tuon vanhan tuttavani nimestä.
Hänen kohdallaan oli merkittynä »Korkea-arvoisa John Laputa»,
määräpaikkana Durban.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja kukapa muu olisi valittu saarnaamaan
meille välikannen matkustajille ellei neekeripappi! Itse kapteeni,
tunnetusti hurskas mies, esitteli hänet ja puhui samalla siitä työstä,
jota tämä hänen veljensä oli suorittanut pakanoiden keskuudessa.
Muutamat loukkaantuivat eivätkä halunneet joutua mustan miehen
kaunopuheisuuden alaisiksi. Erikoisesti mr Henriques, jonka iho kaukaa
katsoen puhui sukulaisuudesta mr Laputan kanssa, pani kirouksilla
höystettyjä vastalauseita loukkausta vastaan. Lopuksi hän istuutui
köysikasan päälle ja sylkäisi halveksivasti saarnaajan läheisyydessä.

Mitä minuun itseeni tulee olin hyvin utelias ja myöskin hieman
ihastunut. Miehen kasvot herättivät yhtä paljon kunnioitusta kuin hänen
vartalonsa, ja hänen äänensä oli ihmeellisin mitä koskaan ihmissuusta
on lähtenyt. Se oli syvä ja kirkas, lempeä kuin ihana urkusävel.
Hänellä ei ollut mitään neekerien tavallisista piirteistä, vaan
sensijaan araabialainen haukannenä, tummat salamoivat silmät ja julma
päättäväinen suu. Hän oli yhtä musta kuin minun hattuni, mutta muussa
suhteessa kelpasi hän vaikkapa ristiritarin tyypiksi. Minulla ei ole
aavistusta siitä kuinka hän saarnasi, vaikka kuulinkin toisilta, että
saarna oli ollut erinomainen. Koko ajan tarkkasin häntä ja puhelin
itsekseni: »Sinä ajoit minua Dyve Burnin luona takaa, mutta annoinpa
minäkin muiston». Jopa minä kuvittelin havaitsevani ohuen arven hänen
poskessaan.

Seuraavana yönä minulla oli hammassärkyä, minkä vuoksi en voinut
nukkua. Oli niin lämmin, että tuskin saattoi hengittää katon alla.
Nousin senvuoksi ylös, sytytin piippuni ja menin peräkannelle
päästäkseni pahasta. Oli aivan hiljaista, — vain aaltojen kohina
propellien ja koneiden säännöllistä jyskytystä vastaan kuului. Ylhäältä
katseli minua suuri keltainen kuu ja lauma kalpeita tähtiä.

Kuutamo pani minut muistelemaan jälleen vanhaa juttua Dyve Burnilta, ja
kuten tavallista aloin ajatella Korkea-arvoista John Laputaa. Nautin
ajatuksesta, että olisin jonkun salaisuuden jäljillä, johon kenelläkään
muulla ei ollut avainta. Lupasin itselleni ottaa selvää papin hommista
kun tultaisiin Durbaniin, sillä siellä oli minulla sukulainen, jonka
saattoi otaksua tuntevan hänet. Kun sitten menin alas käytävän luo
alakannelle, kuulin ääniä, ja katsahdettuani kaiteen yli näin kaksi
miestä, jotka istuivat varjossa aivan luukun takana.

Luulin ensin että siinä oli kaksi laivamiestä vilvoittelemassa, mutta
jokin tuntui minusta toisen olemuksessa tutulta, minkä vuoksi katsoin
vielä toisen kerran. Ja samassa hetkessä olin hiipinyt peräkannen yli
juuri heidän yläpuolellaan olevalle kohdalle. Sillä nuo kaksi olivat
musta pappi ja ruma keltainen roisto Henriques.

Minulla ei ollut mitään tunnonvaivoja kuuntelemiseen nähden, mutta
paljoa en hyötynyt heidän keskustelustaan. He puhuivat hiljaisella
äänellä ja jotain kieltä, mikä saattoi olla kafferikieltä tai
portugalia — kummassakin tapauksessa yhtä outoa minulle. Makasin
kokoonkääriytyneenä ja levottomana monta minuuttia ja olin jo
väsymäisilläni koko juttuun, kun hyvin tuttu nimi sattui korvaani.
Henriques sanoi jotain, missä erotin sanan »Blaauwildebeestefontein».
Kuuntelin tarkkaavasti, eikä mikään erehdys saattanut olla
kysymyksessä. Pappi toisti nimen ja seuraavan parin minuutin aikana
esiintyi se usein heidän keskustelussaan. Hiivin takaisin hyttiini
ja ajattelin niin ankarasti että kipeä hampaani unohtui. Tiesin
ensiksikin, että Laputa ja Henriques olivat liittolaisia, ja toiseksi
että sillä paikalla, jonne olin menossa, oli jotain tekemistä heidän
suunnitelmiensa kanssa.

Mr Wardlawille en maininnut mitään, vaan omistin seuraavan viikon
hellittämättömälle työlle amatöörisalapoliisina. Hankin itselleni
karttoja ja kirjoja ystävältäni koneenkäyttäjältä ja luin kaiken mitä
vain sain käsiini Blaauwildebeestefonteinia koskevaa. Eipä silti että
paljoa sellaista olisin löytänyt, mutta muistan tunteneeni erikoista
liikutusta kun eräänä päivänä huomasin merikorteista, että olimme
samalla leveysasteella kuin yllämainittu paikkakunta. En saanut
kuitenkaan mitään selvää Hänen Korkea-arvoisuudestaan John Laputasta.
Portugalilainen sauhutteli tupakkataan edelleen peräkannella ja
hypisteli rasvaista muistikirjaansa, pappi istui kansituolissaan ja
lueskeli paksuja nidoksia laivan kirjastosta. Kuinka koetinkin valvoa
heitä, en sittemmin enää nähnyt heitä koskaan yhdessä.

Kapkaupungissa poistui Henriques laivasta eikä palannut enää. Pappi
ei liikkunut laivasta niinä kolmena päivänä, jotka olimme satamassa,
luulenpa että hän sitäpaitsi oli koko ajan hytissään. Missään
tapauksessa en nähnyt hänen korkeata vartaloaan kannella, ennenkuin
keinuimme möyryävällä merellä Kap Agulhasin luona. Jouduin jälleen
meritaudin kouriin, ja ellen ota lukuun lyhyitä pysähdyksiämme Port
Elizabethissa ja East Londonissa, makasin koko ajan yhtä kurjana
hytissäni, kunnes saimme näkyviimme jyrkän kalliorannikon Durbanin
luona.

Tässä oli minun muutettava laivaa, sillä säästäväisyyssyistä minun
piti matkustaa edelleen meritse Delagoa Bayhin, ja sitten ajaa halpaa
rautatietä Transvaaliin. Etsin ensiksi käsiini sukulaiseni, joka asui
kauniissa talossa Berean luona, ja löysin sieltä viihtyisän lepopaikan
niinä kolmena päivänä, jotka viivyin kaupungissa. Koetin kuulustella
jotain mr Laputasta, mutta en voinut saada mitään tietoja. Ei ollut
olemassa ketään sen nimistä alkuasukaspappia, sanoi serkkuni, joka
oli näiden seutujen tuntija. Kuvasin miehen ulkonäön, mutta sekään ei
auttanut. Kukaan ei tuntenut häntä — »luultavasti», sanoi serkkuni, »on
hän joku noista amerikalais-etiopialaisista veitikoista».

Etsin myös käsiini toiminimemme Durbanissa olevan osastopäällikön.
Hänen nimensä oli mr Colles, tanakka, suuri mies, joka otti minut
vastaan paitahihasillaan sikaari suussa. Hän oli erittäin ystävällinen
minulle ja vei minut mukaansa kotiin päivällisille.

»Mr Mackenzie on kirjoittanut teistä», hän sanoi. »Nyt aion puhua
teille aivan avoimesti, mr Crawfurd. Toiminimi ei ole lainkaan
tyytyväinen siihen tapaan, jolla asioitamme on viime aikoina hoidettu
Blaauwildebeestefonteinissa. Itse seutu tuolla ylhäällä ei ole lainkaan
hullumpi, ja siellä on suuria mahdollisuuksia miehelle, joka osaa
käyttää niitä hyväkseen. Japp, joka nyt on siellä, on jo vanha ja
alkaa tylsistyä, mutta hän on ollut palveluksessamme niin kauan, että
emme haluaisi loukata häntä. Joka tapauksessa täytyy hänen sangen pian
lähteä, ja silloin on teillä kaikki mahdollisuudet saada paikka, jos
nyt vaan osoittaudutte kelpo mieheksi.

Hän kertoi minulle yhtä ja toista Blaauwildebeestefonteinista,
etupäässä liikettä koskevia yksityisseikkoja. Kuin ohimennen hän
mainitsi, että mr Japp on viime vuosina varsin taajaan vaihtanut
apulaisiaan. Kun kysyin syytä tähän, hän vitkasteli vastausta
antaessaan.

»Niin, siellähän on kovin yksinäistä ja he eivät ole viihtyneet.
Siellähän ei ole keitään valkoihoisia lähistöllä ja he kai olisivat
halunneet seuraa. He tekivät valituksen ja saivat siirron. Mutta ei
heidän osakkeensa tästä nousseet toiminimen silmissä.

Kerroin hänelle, että olin laivalla seurustellut uuden koulunopettajan
kanssa.

»Aivan oikein», hän lausui miettiväisenä, »koulu on ollut viime aikoina
sangen usein tyhjänä. Millainen mies on tuo Wardlaw? Luuletteko hänen
pysyvän paikassaan?»

»Kaikesta kuulemastani päättäen», minä lausuin, »ei
Blaauwildebeestefontein tunnu olevan vallan kansanomainen paikka.»

»Ei, se on totta. Juuri senvuoksi olemme hankkineet teidät sinne.
Kenkään siirtomaissa syntynyt ei voi viihtyä tuollaisessa ympäristössä.
Hän haluaa paljon seuraa, eikä hän pidä siitä että alkuasukkaat ovat
aivan noin lähellä häntä. Siellä ylhäällä on vain alkuasukkaita ja
muutamia hollantilaisia farmareita, heissäkin sekaverisiä. Mutta te
kotimaan nuorukaiset viihdytte paremmin tuollaisessa ponnistuksia
vaativassa elämässä, muutenhan te ette tulisikaan tänne.»

Jokin mr Collesin äänessä saattoi minut tekemään vielä yhden kysymyksen.

»Mikä tuota paikkaa sitten oikein vaivaa? Jotain siinä täytyy olla
enemmän kuin yksinäisyys, ajattelen, koskapa kaikki niin äkkiä ovat
lähteneet sieltä. Olen varmasti päättänyt jäädä tänne ja aion myös
pysyä päätöksessäni, niin että teidän ei lainkaan tarvitse pelätä
kertomasta minulle kaikkea.»

Päällikkö katsoi tiukasti minua. »Kas tuollaisesta puheesta minä
pidän. Teillä näyttää olevan jäykkä selkä, ja katson näinollen voivani
puhua suoraan. Siellä _on_ jotain hullusti. Jotain mikä hermostuttaa
keskinkertaista miestä. _Mitä_ se on, sitä en tiedä, eivätkä sitä
tiedä edes ne jotka sieltä pois tulevat. Nyt tahtoisin, että te
ottaisitte selvän kaikesta. Tekisitte toiminimelle sanomattoman
suuren palveluksen, jos selvittäisitte asian. Ehkä se »jokin» on
alkuasukkaissa tai ehkä siihen on syynä »taakhaars», tai on se vielä
jotain muuta. Ainoastaan vanha Japp näkyy kestävän sitä, ja hän on
sitäpaitsi liian vanha ja tylsistynyt muuttaakseen pois. Koettakaa
nyt vain pitää silmänne avoinna ja kirjoittakaa minulle yksityisesti,
jos tarvitsette jotain apua. Huomaan että ette ole saapunut tänne
terveyssyistä, ja nyt on teillä mahdollisuus panna jalkanne astimelle.»

»Muistakaa, että teillä on ystävä minussa», hän sanoi myöhemmin kun
erosimme puutarhan veräjällä. »Noudattakaa neuvoani, älkääkä pitäkö
liikaa kiirettä. Puhukaa mahdollisimman vähän, älkää koskeko väkeviin,
opetelkaa mahdollisimman paljon kieltä, mutta olkaa kuin ette sanaakaan
ymmärtäisi. Varmasti pääsette perille jostakin. Hyvästi, poikani», ja
hän jäi huiskuttamaan minulle lihavalla kädellään.

Samana iltana astuin lastilaivaan, joka kiersi rannikkoa
Delagoalahteen. Maailma ei ole suuri — ainakaan meille kierteleville
skoteille, sillä kenenkäpä muun olisin ensimmäisenä laivaan tultuani
tavannut ellen vanhaa ystävääni Tam Dykeä, joka oli toisena perämiehenä
laivalla! Pudistimme kättä ja minä vastailin parhaan kykyni mukaan
hänen Kirkcaplea koskeviin kysymyksiinsä. Söin illallispalan hänen
kanssaan hytissä ja kiipesin sitten kannelle näkemään laivan
irroittamista rannasta.

Äkkiä syntyi jotain hälinää laiturilla, ja suuri mies näkyi
käsilaukkuineen avaavan itselleen tietä laskusillalle. Miehet, jotka
juuri olivat irroittamassa köysiä, koettivat estää häntä, mutta hän
tunkeutui eteenpäin selittäen, että hänen täytyi tavata kapteeni.
Tam meni esiin ja kysyi tulijalta kohteliaasti, jos hän etukäteen
oli tilannut matkan. Tulija myönsi, ettei niin ollut laita, mutta
sanoi selvittävänsä sen asian kapteenin kanssa kahdessa minuutissa.
Jostakin syystä, jonka hän itse parhaiten tiesi, lähti Hänen
Korkea-arvoisuutensa John Laputa Durbanista suuremmalla kiireellä kuin
hän oli sinne tullut.

Mitä hän kapteenille sanoi, sitä en tiennyt, mutta mukaan hän pääsi, ja
kaiken päälle sai Tam muuttaa hytistään tehdäkseen tilaa hänelle. Ja
tämä harmitti ystävääni aivan erikoisesti.

»Tuo musta elukka mahtaa olla rahoista tehty, sillä että hän on
maksanut ylimääräistä, siitä olen varma. Ukko ei rakasta mustia
veljiään sen enempää kuin minä. Huonosti ovat asiat, jos me nyt alamme
lastata neekereitä...»

Minä sain aivan liian vähän aikaa nauttia Tamin seurasta, sillä
seuraavan päivän iltana saavuimme jo Lorenzo Marquesiin. Tämä oli nyt
minun lopullinen maihinnousupaikkani Afrikassa, ja muistan, kuinka
innokkaasti tarkastelin laakeita viheriöitseviä rantoja ja mannermaan
pensaita kasvavia rinteitä. Meidät laskettiin maihin pienissä veneissä
ja Tam seurasi mukanani voidakseen viettää illan yhdessä kanssani.
Tällä hetkellä oli koti-ikäväni täysin parantunut. Minulla oli edessäni
tehtävä, joka lupasi koitua mielenkiintoisemmaksi kuin opinnot
Edinburghissa, ja nyt olin yhtä innostunut pääsemään määräpaikkaani
kuin olin ollut vastahakoinen jättämään Englannin. Pää täynnä kaikkia
salaisuuksia tarkastelin jokaista portugalilaista kerjäläistä ja
satamajätkää vakoojana, ja kun Tamin kanssa olin juonut pullon
Collares-likööriä kahvin päälle, tuntui minusta kuin vihdoinkin olisin
joutunut maailmalle.

Tam vei minut mukanaan erään ystävänsä, skotlantilaisen Aitken-nimisen
miehen luo, joka oli suuren Thea Randissa olevan kaivosliikkeen
asiamies. Hän oli kotoisin Fifestä ja tervehti minua sydämellisesti
tervetulleena, sillä hän oli nuoruudessaan kuullut isäni saarnaavan.
Aitken oli väkevä, leveäharteinen mies, joka oli palvellut Gordonin
rykmentissä ja sitten sodan aikana saanut erinäisiä salaisia tehtäviä
Delagoassa. Hän oli myöskin metsästäjä ja oli harjoittanut kauppaa
pitkin koko Mozambiquen rannikkoa, sekä taisi jokaista kafferimurretta.
Hän tiedusteli minulta, minne aioin ja saatuaan vastaukseni tuli
hänen silmiinsä sama ilme kuin minkä oli huomannut Durbanissa
osastopäälliköllä.

»Se on mutkallinen paikka jonne tulette, mr Crawfurd», hän sanoi.

»Niin, olen kuullut sanottavan sellaista. Tiedättekö jotain siitä? — Te
ette ole ensimmäinen, joka on näyttänyt salaperäiseltä kuullessaan tuon
nimen.»

»En ole koskaan käynyt siellä», hän sanoi, »vaikka olenkin ollut sangen
lähellä sitä portugalilaiselta puolelta. Se onkin juuri omituista
Blaauwildebeestefonteinissa, että kaikki ovat kuulleet puhuttavan
siitä, mutta kukaan ei ole käynyt siellä.»

»Ettekö haluaisi kertoa, mitä olette kuullut.»

»Niin, sen verran tiedän, että alkuasukkaat ovat hieman kummallisia
siellä ylhäällä. Siellä on joku pyhä paikka, jonka jokainen kafferi
Algoa Baysta Zambesiin saakka ja vielä etäämmällekin tuntee.
Metsästysmatkoillani olen joskus kohdannut kafferilaumoja mitä
etäisimmiltä seuduilta, ja kaikki he ovat olleet joko menossa
Blaauwildebeestefonteiniin tai tulossa sieltä pois. Se on niinkuin
Mekka on muhamettilaisille, pyhiinvaelluspaikka. Myöskin olen kuullut
kerrottavan jostain vanhasta miehestä siellä ylhäällä, jonka pitäisi
olla 200 vuoden ikäinen. Niin, jonkinlainen noitamies tai taikuri
siellä ylhäällä vuorilla varmasti on.»

Aitken tupakoi hetkisen hiljaisuuden vallitessa ja sanoi sitten:
»Erään asian tahdon lisäksi sanoa. Luulen myöskin että siellä
on timanttikaivos. Olen usein aikonut matkustaa sinne ja tutkia
olosuhteita.»

Tam ja minä pyysimme häntä selittämään tarkemmin, minkä hän myöskin
teki virkkaiseen tapaansa.

»Oletteko koskaan kuulleet puhuttavan L.T.K:sta — Laittomasta
Timantti-Kädestä?» hän kysyi. »Nähkääs, on tunnettu asia, että kafferit
timanttikentiltä usein karkaavat mukanaan paljon jalokiviä, jotka he
sitten myyvät juutalaisille ja portugalilaisille jälleenostajille. On
laitonta tehdä kauppaa heidän kanssaan, ja kun olin salaisen poliisin
palveluksessa täällä, oli meillä tavaton vaiva tuosta laittomasta
liikkeestä. Mutta tein erään huomion, nimittäin että miltei kaikki
kivet, jotka sain käsiini, olivat peräisin samalta seudulta —
lähempää tai etäämpää Blaauwildebeestefonteinista, eikä ole mitään
syytä otaksua, että kaikki olisivat varastetut Kimberleystä tai The
Premieristä. Muutamat niistä kivistä, jotka kulkivat käsieni kautta,
olivat sitäpaitsi aivan erilaisia kuin ne kivet, joita aikaisemmin
olin nähnyt Etelä-Afrikassa. En ollenkaan ihmettelisi, vaikka kafferit
Zoutpansbergissa olisivat löytäneet jonkun rikkaan suonen, ja ovat
kyllin viisaita vaietakseen. Jonakin kauniina päivänä minä vielä
matkustankin sinne ylös tervehtimään teitä ja samalla otan selvän
asiasta».

Keskustelu koski sitten muita aiheita kunnes Tam, joka ajatteli
kärsimäänsä vääryyttä, kysyi jotain omaan laskuunsa.

»Oletko koskaan tavannut erästä suurta, pitkää alkuasukaspappia,
jonka nimi on Laputa? Hän tuli väkisin laivaan, kun läksimme
Durbanista, ja minä sain luovuttaa hänelle hyttini.» Tam kuvasi miehen
perinpohjaisesti ja kostonhaluisesti, sekä lisäsi: »Varmaankaan hänellä
ei voinut olla hyvät aikomukset.»

Aitken pudisti päätään. »Ei, en tiedä kuka hän voisi olla. Sanoit
hänen nousseen maihin täällä. No niin, pidän kyllä vaarin hänestä.
Suurikokoisia alkuasukaspappeja ei nähdä joka paikassa.»

Sen jälkeen minä kysyin häneltä Henriquesista, josta Tam ei ollut vielä
kuullut mitään. Kuvasin hänen näkönsä, vaatteensa ja tapansa. Aitken
nauroi ääneen.

»Useimmat Hänen Majesteettinsa Portugalin Kuninkaan alamaisista
sopisivat noihin tuntomerkkeihin. Jos hän on kuten luulette roisto,
niin voitte olla vakuutettu että hän on mukana L.T.K:ssa, ja jos
otaksumani Blaauwildebeestefonteiniin nähden pitävät paikkansa,
niin saatte te kyllä vielä kuulla hänestä ennemmin tai myöhemmin.
Kirjoittakaapa minulle rivi tai pari jos hän sattuisi sukeltamaan
esiin, niin voin ottaa selvää hänen ennätyksistään.»

Seurasin Tamia laivalle keventynein sydämin. Olin tyytyväinen
asiaintilaan sellaisena kuin se oli. Olinhan matkalla paikkaan, joka
kätki jonkun salaisuuden, minkä olin päättänyt paljastaa. Alkuasukkaat
Blaauwildebeestefonteinin ympäristössä olivat hyvin epäiltäviä ja oli
mahdollista, että jossain seudulla oli timanttikenttiä. Henriquesilla
oli jotain tekemistä paikkakunnan kanssa ja niin myös John Laputalla,
josta viimeksimainitusta minä tiesin erään omituisen asian. Tiesihän
tosin Tamkin sen, mutta hän ei ollut tuntenut entistä ahdistajaansa
ja minäkään en ollut mitään puhunut. Tunsin kaksi henkilöä, Collesin
Durbanissa ja Aitkenin Lorenzo Marquesissa, jotka olivat valmiita
auttamaan minua, jos joutuisin vaikeuksiin. Suurin piirtein katsoen
näytti kaikki muodostuvan mielenkiintoiseksi seikkailuksi.

Keskustelu Aitkenin kanssa oli antanut Tamille aavistuksen
mietiskelyistäni. Hän hyvästeli minua kehottaen minua ilmoittamaan
hänelle, jos jotain sattuisi.

»Käsitän että olet joutumassa johonkin sotkuiseen juttuun käsiksi.
Annapa kuulua itsestäsi jos jotain puhkeaisi, tulen heti luoksesi,
vaikkapa jättäisin sitten paikkani laivalla. Lähetä kirje asiamiehelle
Durbaniin, jos sattuisimme olemaan satamassa. Et kai ole unohtanut Dyve
Burnia, Davie?»



III.

BLAAUWILDEBEESTEFONTEIN.


»Kristityn vaellus» oli nimeltään eräs lapsuuteni sunnuntailukeminen,
ja kun ensimmäisen kerran sain näkyviini Blaauwildebeestefonteinin,
muistui selvästi mieleeni eräs paikka siitä. Se oli se kohta, jossa
puhutaan, kuinka Kristitty ja Toivorikas monien vaarojen jälkeen
saavuttivat lopulta Suloiset Vuoret, joilta he saivat nähdä Kaanaan.

Monen pölyävän peninkulman jälkeen rautatiellä ja väsyttävän matkan
jälkeen Kap-kärryissä kuivien tasankojen ja hedelmättömien, kivisten
solien kautta, olin äkkiä saapunut suloiseen, viheriöitsevään satamaan.
»Sinisen villipedon lähde» oli kirkkaana kohiseva pieni koski, joka
virtasi sinisten kallioiden yli alas syviin järviin, joita reunustivat
saniaiskasvit. Yltympäri oli korkea ylätasanko, millä kasvoi mehevää
ruohoa, jossa upeili kehäkukkia ja liljoja kotoisten kaunokkien ja
voikukkien sijasta. Tiheitä, korkeita puita kasvavia viidakkoja oli
siellä täällä mäenrinteillä ja niityillä aivankuin koko maisemalla
olisi ollut puutarhuri, joka kaikki oli järjestänyt. Kauempana painui
laakso jyrkästi tasangolle, joka loittoni taivaanrantaa kohden
kuin paksu sumu. Pohjoisessa ja etelässä panin merkille vuoriston
muodostuksen: milloin se pisti ylös terävänä huippuna, milloin levisi
kuin vaakasuora sinertävä linnanvalli. Ylätasangon äärimmäisellä
reunalla, missä tie juuri rupesi menemään alaspäin, olivat ne majat,
jotka muodostivat Blaauwildebeestefonteinin. Raikas vuoristoilma
oli aivan huumannut minut ja nyt lisäsivät huumaustani illan ihanat
kukkaistuoksut. Tulipa täällä näyttäytymään mikä käärme tahansa, niin
joka tapauksessa olin totisesti tullut Edeniin.

Blaauwildebeestefonteinissa oli ainoastaan kaksi sivistyneen näköistä
rakennusta; kauppapuoti joen vasemmalla rannalla ja vastapäätä
sitä tien toisella puolella koulutalo. Muuten oli paikalla noin
kaksikymmentä alkuasukasmajaa, kaikki ylempänä rinteillä. Ne olivat
sitä lajia, jota hollantilaiset kutsuvat rondavelsiksi. Koulutaloa
ympäröi kaunis puutarha, mutta kauppapuoti oli paljaalla, pölyisellä
paikalla ympärillään vain muutamia ulkohuoneita ja suojuksia. Oven
edustalla oli pari vanhaa auraa ja tyhjiä tynnöreitä, ja erään
yksinäisen kumipuun alla oli puupenkki karkeasti veistettyine
pöytineen. Pieniä alkuasukaslapsia leikki hiekassa ja seinän vieressä
istui eräs vanha kafferi.

Minun vähäiset matkakapineeni olivat pian nostetut kärryistä ja minä
menin suoraan puotiin. Se oli tuota tavallista mallia: yhdessä nurkassa
tiski pullorykmentteineen ja seinähyllyillä joukko säilykepurkkeja ja
kaikenlaista pientä kauppatavaraa. Huone oli tyhjä ja sokerilaatikon
päällä oli ilma mustana kärpäsistä.

Huoneen peräosassa oli kaksi ovea. Avasin summamutikassa oikean
puoleisen ja jouduin jonkinlaiseen keittiöön, jonka yhdessä nurkassa
oli vuode ja pöydällä joukko likaisia lautasia. Vuoteella makasi
kovasti kuorsaava mies. Menin lähemmä katsomaan ja huomasin että hän
oli vanhahko, kaljupäinen ukko, puettuna vain paitaan ja housuihin.
Hänen kasvonsa olivat punaiset ja pöhöttyneet ja hän hengitti
epäsäännöllisesti. Huonon whiskyn haju tuntui huoneessa. Ymmärsin että
tässä oli mr Peter Japp, esimieheni, ja heti olin selvillä, miksi
kauppa kävi huonosti Blaauwildebeestefonteinissa: liikkeen johtaja oli
juopporatti.

Palasin takaisin puotihuoneeseen ja koetin nyt toista ovea. Se johti
pieneen makuuhuoneeseen, joka oli puhdas ja puoleensavetävä. Pieni
alkuasukastyttö — Zeetaksi kuuluivat häntä nimittävän — oli juuri
järjestämässä huonetta ja niiasi sievästi astuessani sisään. »Tämä
on teidän huoneenne, baas», hän sanoi hyvällä englanninkielellä, kun
tiedustelin asiaa. Hänellä oli kaikesta päättäen hyvä käsityskyky,
sillä kaapin päällä oli suuri ruukku täynnä kukkivia neriumeja ja
vuodevaatteet olivat moitteettoman valkoiset. Hän toi minulle pesuvettä
ja sitten kupin väkevää teetä kantaessani sisään tavaroitani ja
maksaessani ajomiestä. Kun sitten olin puhdistautunut matkapölyistä,
sytytin piippuni ja läksin tien yli etsimään mr Wardlawia.

Tapasin koulunopettajan oman viikunapuunsa alla, tutkimassa yhtä
monista kafferiaapisistaan. Kun hän oli tullut suoraan rautateitse
Kapkaupungista, oli hän jo ollut perillä viikon ja oli nyt
järjestyksessä paikan toiseksi vanhin valkoinen asukas.

»Oletpa saanut hienon esimiehen, Davie», olivat hänen ensimmäiset
sanansa. »Kolme viimeistä päivää on hän ollut täysi kuin Itämeri.»

En voi väittää, että mr Jappin pahe olisi tuottanut minulle mitään
syvempää surua. Toisen kuolema toisen leipä, ja jos hän osoittautuisi
mahdottomaksi, niin olisi se vain eduksi minulle. Mutta koulunopettaja
otti asian myöskin toiselta puolelta. »Meitä lukuunottamatta hän on
ainoa valkoinen mies koko paikkakunnalla», hän sanoi, »näyttää siltä
kuin ei hänestä tulisi erikoisempaa lisää seuraelämään.»

Koulu oli suorastaan ilveilyä. Siinä oli viisi valkoista lasta
vuoristossa olevista hollantilaisista farmariperheistä. Toinen osasto
oli paremmin varustettu, mutta näiden seutujen lähetyskoulut vetivät
kuitenkin enemmän puoleensa alkuasukkaita. Mr Wardlawin kasvatusinto
leimusi korkealla. Hän suunnitteli järjestääkseen työpajan ja
opettaakseen siinä puusepäntyötä ja hevosenkengitystä, joita kumpaakaan
alaa hän ei itse tuntenut tippaakaan. Hän ylisteli oppilaittensa älyä
ja valitti katkerasti puuttuvaa taitoaan heidän kielessään. »Davie»,
hän sanoi, »meidän molempien täytyy ankarasti tarttua kieliopinnoihin,
sillä se on meille eduksi. Hollanninkieli ei ole vaikeata, se on
ikäänkuin eräänlaista keittiökieltä, jonka selvittää itselleen
parissa viikossa. Mutta nuo kotimaiset kielet ne ovat kovaa purtavaa.
Pääkielenä täällä on sesuto, ja olen kuullut, että kun sitä vain osaa,
on helppo oppia zulua. Sitten on meidän opittava tämä jota shanquanit
puhuvat — sitä kai sanotaan barongaksi. Olen tavottanut majoista tuolla
ylhäällä erään kastetun kafferin, joka tulee joka aamu ja puhuu tunnin
kanssani. On parasta, että sinä tulet mukaan.

Lupasin ja menin senjälkeen tien poikki takaisin puotiin. Japp nukkui
vielä, minkä vuoksi annoin Zeetan tuoda huoneeseen kupillisen puuroa,
ja menin sitten vuoteeseen.

Seuraavana aamuna oli Japp selvä ja esitteli minulle jonkinlaisia
anteeksipyyntöjä. Hän selitti potevansa yhtämittaista selänkolotusta,
mihin paras lääke on lasillinen silloin tällöin. Sitten hän alkoi
perehdyttää minua tehtäviini liioitellun ystävällisellä äänellä. »Pidin
teistä heti ensi näkemältä», hän sanoi, »ja luulen, että meistä tulee
hyvät ystävät, Crawfurd. Te olette kunnon poika, joka ei siedä mitään
tyhmyyksiä, sen näen. Hollantilaiset täällä ovat ikävää joukkoa ja
kafferit vieläkin pahempia. Älä luota kehenkään, se on tunnuslauseeni.
Sen tietää toiminimemme ja niinpä onkin minulla ollut heidän
luottamuksensa jo neljäkymmentä vuotta.»

Päivän tai pari meni kaikki hyvin. Epäilemättä saattaisi liike,
jos sitä vain kunnolla hoidettaisiin, helposti kukoistaa
Blaauwildebeestefonteinissa. Sisämaassa päin oli alkuasukkaita tiheässä
kuin muurahaisia ja suuria joukkoja saapui usein Shanquan-alueelta
matkalla The Randin kaivoskentille. Sitäpaitsi saattoi tehdä hyviä
kauppoja hollantilaisten farmarien kanssa, varsinkin tupakalla,
josta mielestäni saattoi muodostua hyvä vientitavara, kun vain työtä
pantaisiin siihen. Rahaakin löytyi aika lailla ja möimme miltei
yksinomaan käteisellä, vaikka luottoa usein pyydettiin. Ryhdyin
työhöni suurella innolla ja parin viikon kuluessa olin käynyt kaikissa
maataloissa ja asumuksissa. Aluksi Japp kiitteli tarmoani, koska hän
senvuoksi sai hyvän tilaisuuden istua sisällä ja ryypätä. Mutta pian
hänen kehumisintonsa lauhtui, sillä hän alkoi pelätä että saattaisin
vallata hänen paikkansa. Hän oli hyvin utelias tietämään, olinko
tavannut Collesia Durbanissa ja mitä tämä oli sanonut. »Minulla on
itsensä Mackenzien lähettämä kirje», hän kertoi minulle lukemattomia
kertoja, »jossa hän kohottaa minut aivan pilviin. Ilman vanhaa Peter
Jappia ei kauppahuone tulisi toimeen, nähkääs.» Kun minulla ei ollut
mitään halua väitellä tuon vanhan lurjuksen kanssa, kuuntelin vain
äänettömänä hänen juttujaan. Mutta se ei hälventänyt hänen pelkoaan
ja pian tuli hän niin kateelliseksi, että oloni alkoi tuntua erittäin
epämiellyttävältä. Hän oli syntynyt siirtomaissa ja sitä hän ei
jättänyt koskaan painostamatta. Hän oli hyvillään taitamattomuudestani
liikeasioissa ja jos joskus tein virheen, saattoi hän jankuttaa
siitä monta tuntia. »Niin, mr Crawfurd, tästähän ei ole kerrassaan
mihinkään; te englantilaiset nuorukaiset pidätte itseänne hirveän
pätevinä, mutta kuinka onkaan, niin me vanhat täältä etelästä olemme
sittenkin toisinaan vähän parempia. Viidenkymmenen vuoden päästä
ehkä tekin olette oppinut yhtä ja toista pientä, mutta me tiedämme
kaikki jo ennenkuin alotamme.» Hän aivan ulvoi naurusta kun hän näki
minun sitovan kääröä, ja hän piti paljon hauskaa kustannuksellani
(eikä syyttä) kun hän näki minun yrittävän hoitaa hevosta. Säilytin
mielenmalttini sangen hyvin, vaikka toisinaan tekikin mieleni
perinpohjin pehmittää mr Japp.

Oikeastaan hän oli siivoton vanha törkimys, — sen huomasi parhaiten
siitä tavasta jolla hän kohteli Zeetaa. Tuo lapsiparka teki työtä
päivät pitkät taloudessa ja suoritti varmasti kahden palvelijan
askareet. Hän oli isätön ja äiditön, tullut tänne joltakin
lähetysasemalta. Jappin mielestä hän oli inhimillisiä oikeuksia vailla
oleva olento. Hän ei voinut puhutella tyttöä samalla kiroamatta
ja usein hän löi ja tyrkki tyttöä niin että vereni kuohahteli. Ja
sitten eräänä päivänä hän meni liian pitkälle. Zeeta oli siivotessaan
sattunut kaatamaan puoli lasillista wiskyä Jappin päälle. Tämä sai
käsiinsä jonkunlaisen ruoskan, jolla hän alkoi säälimättömästi hakata
Zeetaa, kunnes tytön huudot kutsuivat minut paikalle. Tempasin ruoskan
ukon kädestä, tartuin häntä kaulukseen ja paiskasin hänet nurkkaan
perunasäkkien päälle, jonne hän jäi retkolleen, puhkuen raivoa ja
tyhjentäen pahimmat haukkumasanansa päälleni. Sitten annoin vuorostani
hänen kuulla mielipiteeni asiasta. Sanoin hänelle, että jos tällaista
vielä kerran tapahtuisi, ilmoitan heti asiasta Collesille Durbaniin,
ja lisäsin, että sitä ennen hän saisi selkäsaunan, jota hän ei koskaan
olisi unohtava. Hetken kuluttua hän pyysi anteeksi, mutta huomasin
helposti, että hän oli ruvennut vihaamaan minua synkästi.

Oli vielä eräs asia, jonka olin havainnut Jappin suhteen. Hän kerskaili
kyvystään kohdella alkuasukkaita, mutta minun nähdäkseni olivat hänen
menettelytapansa valkoiselle miehelle arvottomia. Zeeta sai osakseen
kirouksia ja iskuja, mutta oli toisia kaffereita, joita hän otti
vastaan matelevalla ystävällisyydellä. Varsinkin eräs suuri musta
ilkimys patikoi usein puotiin ja hänet otti Japp vastaan kuin olisi
hän ollut kauan kadoksissa ollut veli. Monta tuntia he saattoivat
sitten puhua keskenään ja vaikka en alussa ymmärtänyt mitään, saatoin
kuitenkin nähdä, että valkoinen mies mateli mustan edessä. Kerran kun
Japp oli poissa kotoa, tuli tuo musta olio puotiin aivankuin se olisi
ollut hänen omansa, — mutta hän pääsi pihalle pikemmin kuin oli tullut
sisään. Jälkeenpäin Japp moitti kohteluani. »Mwanga on hyvä ystäväni»,
hän sanoi, »ja hankkii meille useita hyviä kauppoja. Pyydän että
olette kohtelias hänelle tästä lähin». Vastasin kuivasti, että aioin
heittää ulos Mwangan samoin kuin jokaisen muunkin joka ei käyttäytyisi
kunnollisesti.

Jappin suhde kaffereihin jatkui ja rupesin epäilemään, että
hän salaisesti hankki heille väkijuomia. Joka tapauksessa olin
huomannut muutamia päihtyneitä olioita alkuasukasmajojen ja
Blaauwildebeestefonteinin välisellä tiellä, ja tunsin pari niistä
Jappin ystäviksi. Puhuin asiasta mr Wardlawin kanssa ja hän sanoi:
»Luulen että tuolla vanhalla lurjuksella on joku ruma salaisuus, josta
mustat ovat selvillä, ja tästä johtuu heidän valtansa häneen.» Olin
valmis uskomaan, että ystäväni oli oikeassa.

Vähitellen aloin tuntea oloni yksinäiseksi, sillä mr Wardlawilla oli
kiire kirjojensa parissa, joten minulla ei ollut paljoakaan seuraa
hänestä. Senvuoksi päätin hankkia itselleni koiran ja ostinkin
sellaisen eräältä rutiköyhältä saarnaajalta, joka olisi ollut valmis
myymään vaikka sielunsa ryypystä. Koira oli suuri buurilais-jahtikoira,
mastiffin ja bulldogin ja ties mitä kaikkea sekotusta. Väri oli lähinnä
punajuovainen ja karva selässä kasvoi muuta turkkia vastaan. Joku oli
kertonut minulle, tai ehkä olin sen lukenut jostakin, tämännäköisen
selän koiralla merkitsevän sitä, että se ei anna minkään peloittaa
itseään, olipa sitten kysymyksessä vaikka kiljuva leijona. Ja juuri
tämän vuoksi minä kiinnitinkin tähän koiraan huomioni. Annoin
kymmenen shillinkiä ja saapasparin (jotka viimemainitut sain puodista
sisäänostohintaan) ja koiran omistaja heitti jäähyväiset kehottaen
minua varomaan koiran luonnetta. Colin — sen nimen annoin koiralleni —
alotti oleskelunsa luonani repimällä housuntakamukseni ja pelottamalla
mr Wardlawin puuhun. Neljätoista päivää kesti hellittämätön kamppailu,
ennenkuin sain Colinin suostumaan itseeni, ja vielä tänä päivänä on
vasemmassa käsivarressani todistus tästä. Mutta sittenpä tulikin
hänestä uskollinen varjoni, ja voi sitä joka uskaltaisi nostaa kätensä
Colinin herraa vastaan. Japp selitti, että koira oli paha henki, ja
Colin vastasi kohteliaisuuteen vilpittömällä inholla.

Colinin seurassa aloin nyt kuluttaa vähän vapaata aikaani tutkimalla
vuoriston kätköjä. Olin tuonut mukanani pienen haulikon, ja puodista
lainasin mauserkiväärin. Minulla oli synnynnältä tarkka silmä ja vakava
käsi, ja pian tuli minusta sekä hyvä haulikolla ampuja että — kuten
luulen — verraton tarkkuusampuja kiväärillä. Vuorijonon rinteillä oli
sekä peltopyitä ja metsäkanoja että erästä fasaanilajia, ja ruohoisella
ylätasangolla tapasin erästä meidän teeriämme muistuttavaa lintulajia,
jota hollantilaiset kutsuivat nimellä »rorkaan». Mutta parasta
urheilua oli sittenkin metsästää kääpiöhirviä metsiköissä, joissa
metsästäjällä on puolellaan hyvin vähän etuja tai ei lainkaan. Kerran
heitti haavoittunut kääpiöhirvi minut maahan ja ellei Colinia olisi
ollut, olisin saanut vakavia vammoja. Toisella kerralla kaadoin yhdellä
laukauksella kauniin leopardin eräässä rotkossa lähellä Letabaa,
ampumalla sitä aivan Colinin pään yli eräältä kallionkielekkeeltä.
Sen nahka on nyt tuossa takan edessä huoneessa, jossa tätä kirjoitan.
Colinin parhaat ominaisuudet tulin tuntemaan kuitenkin eräällä niistä
retkistä, joita tein lomapäivinäni alas tasangoille. Siellä oli meillä
jalompaa saalista: hollantilaisilta nimiltään wildebeest, hartebeest,
impala ja jonkun kerran myös noodoo. Aluksi olin aivan kelpaamaton
ja sain hävetä Colinin edessä. Mutta sitten opin vähitellen sitä
tarkkaavaisuutta jota vaaditaan alangolla, opin seuraamaan jälkiä,
arvostelemaan tuulta, ja hiipimään eteenpäin pensaiden suojassa.
Ja heti kun luoti oli osunut, oli Colin salaman nopeudella kiinni
otuksessa. Koiralla oli vinttikoiran nopeus ja bullterrierin voimat.
Siunasin sitä päivää, jona köyhä matkasaarnaaja oli kulkenut ohi.

Colin makasi öisin vuoteeni alla, ja hänen ansiotaan on eräs tekemäni
tärkeä huomio. Huomasin näet, että minua vakoiltiin lakkaamatta.
Ehkäpä sitä oli jatkunut aina siitä päivästä kun olin saapunut tänne,
mutta pääsin perille siitä vasta kolmantena kuukautena tuloni jälkeen.
Eräänä iltana kun kävin levolle, näin karvan nousevan pystyyn koiran
selässä, sen koko ajan haukkuessa levottomasti ikkunaa kohden. Olin
seissyt varjossa ja kun nyt astuin esiin katsoakseni ulos, sain nähdä
mustan olion häviävän aitauksen taa takapihalla. Ehkäpä tämä oli
vain pikkuasia, mutta tästä lähin olin joka tapauksessa varuillani.
Seuraavana iltana koetin jälleen tarkata mutta en huomannut mitään.
Kolmantena iltana, kun katsoin ulos, näin vilaukselta kasvot, jotka
olivat painautuneet aivan ikkunan ruutuun kiinni. Tämän jälkeen panin
ikkunan luukut kiinni pimeän tullessa ja siirsin vuoteeni toiseen
kohtaan huonetta.

Samanlaista oli ulkosalla. Kun kuljin tietä tunsin äkkiä, että minua
vakoiltiin. Jos olin aikovinani mennä pensaikkoon tien vieressä,
kuului sieltä heikkoa ratinaa, joka ilmoitti minulle että vakoilija
lähti tiehensä. Missä kuljinkaan — tiellä, ylätasangon niityillä
tai vuoriseudun karuilla rinteillä — kaikkialla oli samanlaista.
Minulla oli äänettömiä seuralaisia, jotka välistä paljastivat itsensä
oksien rapinalla, ja silmiä, joita en voinut nähdä, tuijotti alati
minuun. Ainoastaan silloin kun painuin tasangolle lakkasi vakoilu.
Tämä asiaintila ärsytti Colinia äärimmilleen, ja vaellukseni koiran
kanssa olivat yhtä murinaa sen taholta. Huolimatta ponnistuksistani
hillitä sitä, juoksi se kerrankin pensastoon, mistä heti kohta kuului
tuskanhuuto. Se oli tarttunut jonkun koipeen ja mentyäni paikalle, näin
verta ruohikoissa.

Sen jälkeen kun olin tullut Blaauwildebeestefonteiniin, olin unohtanut
kaiken sen salaperäisen, josta olin päättänyt ottaa selvää, uudessa
elämässäni esiintyvän jännityksen ja Jappin kanssa vallitsevien
vastenmielisten riitaisuuksien vuoksi. Mutta tämä alituinen väijyminen
toi jälleen sen mieleeni. Olin vartioitu senvuoksi, että joku tai
jotkut pitivät minua vaarallisena. Ensimmäinen epäluuloni kohdistui
Jappiin, mutta luovuin siitä heti. Minun läsnäoloni puodissa saattoi
olla hänelle vähemmän mieluista, mutta eivät vaellukseni ympäristössä.
Olisihan saattanut ajatella, että hän oli järjestänyt vakoilun
saadakseen siten minut pelkästä harmista jättämään paikkani, mutta
imartelin itseäni sillä, että Jappin piti tuntea minut liian hyvin
voidakseen toivoa tuollaisen menettelytavan onnistuvan.

Mikä minua suututti oli, etten voinut päästä vakoojistani selville.
Olin käynyt kaikissa ympäristössä olevissa leiripaikoissa ja olin
varsin hyvissä suhteissa kaikkiin päälliköihin. Ensiksikin oli siellä
Mpefu, likainen vanha veijari, joka oli viettänyt sangen pitkän
osan elämästään ennen sotaa buurivankilassa. Hänen alueellaan oli
lähetysasema, ja hänen väkensä tuntui siivolta ja hyvinvoivalta.
Majinje oli naispäällikkö, pieni tyttö, jota kukaan ei saanut nähdä.
Hänen kylänsä oli kurja paikka ja hänen heimonsa pieneni vuosi
vuodelta. Sitten oli pohjoisempana ylhäällä vuorilla Magata. Hänkään
ei ollut vihamieheni, sillä hän tapasi tarjota minulle aina jotain
virkistystä kun olin metsästämässä siellä päin, — kerrankin hän oli
kutsunut kokoon satakunta miestään ja minä sain nähdä suuren taistelun
villien koirien kanssa. Sikitola, etevin kaikista päälliköistä, asui
jonkun verran etäämpänä tasankomaalla. Tunsin vähemmän häntä ja hänen
miehiään, mutta jos vakoilijat olivat hänen miehiään, saivat he
viettää suurimman osan aikaansa melkoisen kaukana kraalistaan. Itse
Blaauwildebeestefonteinissa olivat melkein kaikki kafferit kristityitä,
hiljaisia, siivoja ihmisiä, jotka hoitivat pieniä puutarhojaan ja
pitivät varmasti enemmän minusta kuin Jappistä. Eräänä päivänä olin
jo vähältä matkustaa Pietersdorpiin neuvotellakseni siellä olevan
alkuasukasten valtuutetun kanssa, mutta sitten sain kuulla, että vanha,
joka tunsi seudun, oli poissa ja hänen seuraajansa oli nuorukainen
Rhodesiasta, joka ei tiennyt mitään. Muuten olivat alkuasukkaat
Blaauwildebeestefonteinin ympärillä tunnettuja rauhallisuudestaan,
minkä vuoksi he sangen harvoin saivat virallisia vierailuita. Silloin
tällöin näimme parin zulupoliisin ratsastavan ohi ajaessaan takaa
jotain halvempaa rikollista ja veronkantaja kävi myös kantamassa
majojen verot, mutta muuten emme antaneet hallitukselle paljoa
tekemistä, eikä heidän tarvinnut tulla levottomiksi meidän puolestamme.

Kuten jo olen maininnut aloin jälleen ajatella kaikkea sitä mikä oli
tapahtunut, ennenkuin tulin tänne, ja mitä enemmän ajattelin, sitä
kiihkeämmäksi tulin. Pidin tapana huvitella muistelemalla kaikkea mitä
tiesin.

Ensimmäisenä oli tietysti Hänen Korkea-arvoisuutensa John Laputa,
hänen esiintymisensä Kirkcaplen rannalla, hänen keskustelunsa
Henriquesin kanssa Blaauwildebeestefonteinista, ja hänen omituinen
käyttäytymisensä Durbanissa. Sitten seurasi kaikki mitä Colles oli
sanonut, että tämä paikka oli jollain tavoin »konstikas» ja että
kukaan ei tahtonut pysyä täällä enempää puodissa kuin koulussakaan.
Sitten tuli keskusteluni Aitkenin kanssa Lorenzo Marquesissa ja hänen
kertomuksensa suuresta poppamiehestä näillä seuduilla, jonka luo
kaikki kafferit pyhiinvaelsivat ja hänen epäilyksensä timanttilöydöstä
täällä. Viimeisenä ja tärkeimpänä mietiskelyissäni oli tämä alituinen
väijyminen, joka oli kohdistunut minuun. Oli päivänselvää, että täällä
löytyi jokin salaisuus, ja epäilin, että vanha Japp tuntisi sen. Eräänä
päivänä olin kyllin tyhmä kysyäkseni häneltä timanteista. Hän nauroi
halveksuvasti. »Tuosta huomaa heti asioita tuntemattoman brittiläisen»,
hän sanoi. »Jos kerrankin olisitte ollut Kimberleyssä, niin tietäisitte
miltä timanttiseutu näyttää. Täällä voisi yhtä hyvin löytää valtameren
helmiä kuin timantteja. Mutta menkää te vaan ja etsikää kernaasti minun
puolestani, ehkäpä löydätte joitakin granaatteja.»

Kuulustelin varovasti Aitkenin poppamiehestä — tämä tapahtui mr
Wardlawin avulla, joka nyt oli täysi taituri kafferikielessä — mutta
emme saaneet mitään tietää. Ainoa seikka, minkä perille hän pääsi, oli
että Sikitolan väki tunsi jonkun lääkkeen kuumetta vastaan, ja että
Majinje taisi jos halusi hankkia sadetta.

Lopuksi pitkän harkinnan jälkeen kirjoitin mr Collesille ja annoin
kirjeen varmuuden vuoksi eräälle lähetyssaarnaajalle, joka oli menossa
Pietersdorpiin. Kirjeessä kerroin avoimesti, mitä Aitken oli sanonut
ja puhuin myöskin väijymisestä. Vanhasta Jappistä en maininnut mitään,
sillä niin kelvoton kuin hän olikin, en kuitenkaan tahtonut että mies
siinä ijässä joutuisi paikattomaksi.



IV.

MATKANI TALVILAITUMELLE.


Collesilta tuli kirje, mutta osoitettuna Jappille eikä minulle. Sikäli
kuin käsitin oli vanhus kerran ehdottanut sivukaupan perustamista
eräälle paikalle tasangolla, jonka nimi oli Umvelos, ja toiminimi oli
nyt halukas toteuttamaan tämän suunnitelman. Japp oli tavattomasti
mielissään ja antoi minun lukea kirjeen. Siinä ei ollut sanaakaan
siitä asiasta josta minä oli kirjoittanut, vaan ainoastaan joukko
yksityiskohtaisia määräyksiä sivukaupan järjestämisestä. Minun
pitäisi ottaa pari muuraria mukaani, lastata kaksi vaunua tiilillä ja
puutavaralla, sekä matkustaa Umvelosiin ollakseni läsnä kun puotia
rakennettiin. Kaupan varustaminen ja hoitajan määrääminen sinne saisi
jäädä myöhempään. Japp oli riemuissaan, sillä paitsi että hän pääsi
minusta muutamaksi viikoksi, näkyi että hänen esimiehensä panivat
arvoa hänen neuvoilleen. Hän kerskui taas, että toiminimi ei voisi
tulla toimeen ilman häntä, ja minua kohtaan hän muuttui uuden itsensä
yliarvioinnin johdosta jonkun verran hävyttömämmäksi. Mutta sitten hän
otti iloonsa perinpohjaisen pöhnän.

Minun täytyy myöntää, että olin loukkaantunut siitä kun kirjeessä
ei mainittu mitään todella tärkeistä asioista. Mutta pian käsitin,
että jos Colles yleensä kirjoitti niistä, kirjoittaisi hän
minulle suoraan, ja niin aloinkin innokkaasti odottaa postia.
Mitään kirjettä ei kuitenkaan tullut, ja pian minulle tuli niin
kiire matkavalmistuksissani, että unohdin ajatella koko asiaa.
Pietersdorpista sain tiiliä ja muita rakennusaineita, sekä kaksi
hollantilaista muuraria, jotka ottivat työn suorittaakseen. Valittu
paikka ei ollut kaukana Sikitolan kraalista, joten minun oli helppo
saada alkuasukkaista työvoimaa. Liikeasioita ajatellessani pisti
päähäni lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Niiden maanviljelijäin
keskuudessa, jotka pitävät kiinni vanhoista tavoista ja tottumuksista,
on tapana ajaa karja ylämaasta tasangolle — jota he kutsuvat
talvilaitumeksi — talvisyöttöä varten. Tähän vuoden aikaan ei tarvitse
pelätä tulvia ja ylämaahan verraten on ruoho alangoilla tiheämpää ja
runsaampaa. Sain tietää, että muutamia suuria karjalaumoja tulisi
menemään ohi määrättynä päivänä ja että niiden omistajat perheineen
seuraisivat vaunuissa mukana. Annoin näinollen järjestää eräänlaisen
liikkuvan kauppapuodin ja liityin kaksine kuormavankkureineni
karavaaniin. Toivoin tekeväni hyviä kauppoja myymällä yhtä hyvää ja
kahta kaunista farmareille sekä matkalla että Umvelosissa.

Oli kirkas aamu, kun lähdimme matkaan vuorilta alas tasangolle. Minulla
oli aluksi täysi työ saadakseni raskaat vankkurit siitä hirvittävästä
jyrkänteestä alas, joka teki maantien virkaa. Sidoimme pyörät kiinni
ketjuilla ja ripustimme raskaita painoja taakse jarruiksi. Onneksi
osasivat ajomieheni ammattinsa, mutta eräs buurien vaunuista luiskahti
reunan yli ja tiukalle otti että kymmenen miestä jaksoi vetää ne
takaisin.

Etäämpänä tie parani, kun se alkoi noudattaa erään loivasti nousevan
notkon reunaa. Ratsastin vankkureitteni vieressä, ja sää oli niin
jumalainen, että olin tyytyväinen pelkästä olemassaolostani. Taivas
oli kirkkaan sininen, ilma lämmin, vivahtaen kuitenkin heikosti talven
raikkauteen, ja metsiköistä tunkeutui sieraimiin tuhansia tuoksuvia
henkäyksiä. Kirjavia lintuja, joita nimitetään kafferikuningattariksi,
leijaili tien yllä. Allapäin kohisi ja kuohuili Pikku Labongo pienine
koskineen ja putouksineen. Sen vesi ei ollut enää tuota heleää,
läpikirkasta »Sinisen villipedon lähteestä», vaan kävi yhä sameammaksi
mitä lähemmä se tuli lihavia alankomaita.

Härkävankkurit vaeltavat hitaasti, ja kun me illalla leiriydyimme,
oli meillä vielä puolen päivän matka jälellä Umvelosiin. Hetken ennen
auringonlaskua vietin loikoillen ja tupakoiden hollantilaisten kanssa.
Alkuaikoina he olivat yleensä kaihtaneet minua tulokasta ja olleet
vähäpuheisia, mutta nyt jo osasin puhua heidän kieltään joustavasti,
ja meistä tuli pian hyviä ystäviä. Muistan, että meille tuli väittelyä
eräästä tummasta esineestä, joka oli puussa noin 500 kyynärän päässä.
Minä luulin sitä korppikotkaksi, mutta eräs hollantilaisista väitti,
että se oli paviaani, minkä jälkeen vanhin seuruessa, Coetzee niminen
ukko tarttui kivääriinsä ja ampui edes tähtäämättä. Jotain putosi
oksalta ja vallan oikein, kun menimme paikalle löysimme paviaanin pää
lävistettynä. Vanha mies kysyi nyt minulta: »Kenen puolelle aiotte
asettua seuraavassa sodassa?» — mihin minä nauraen vastasin: »Teidän
puolellenne.»

Illallisen jälkeen, jonka särvinaineet olivat etupäässä minun
varastoistani, istuimme tupakoiden ja jutellen nuotion ympärillä,
kun taas naisilla ja lapsilla oli hyvä ja rauhallinen olo katetuissa
vankkureissa. Buurit olivat kaikki sävyisiä, toverillisia miehiä,
ja kun vihdoin olin sekottanut skottilaisen boolin vastamyrkyksi
iltakoleudelle, tuli meistä aivan erikoisen hyviä ystäviä. He kysyivät
minulta kuinka viihdyin Jappin kanssa. Vanha Coetzee säästi minulta
vastaamisen vaivan, sillä hän ehätti lausumaan: »Skellum, Skellum!» (=
kelmi). Pyysin häntä sanomaan mitä hänellä oli Jappia vastaan, mutta
en saanut häneltä irti muuta kuin että Japp oli liian hyvä ystävä
alkuasukkaiden kanssa. Varmaankin oli Japp joskus huiputtanut ukolle
huonon auran.

Juttelimme metsästyksestä ja minä sain kuulla monta seikkailua —
Limpoposta, Meshonamaasta, Sabista ja Lebombosta. Sitten siirryimme
politiikkaan ja sain kuulla kiivaita hyökkäyksiä uutta maaveroa
vastaan. Kaikki nämä miehet olivat vanhoja paikkakunnan asukkaita
ja aloin aavistaa, että heidän kauttaan voisin saada tietää jotain
merkityksellistä. Senvuoksi kerroin juurtajaksaen jutun, jonka
olin kuullut Durbanissa jostain mahtavasta poppamiehestä, ja
kysyin, tiesivätkö he mitään tästä. Mutta he pudistivat päitään.
Alkuasukkaat olivat jättäneet taikomiset ja loihtimiset ja pelkäävät
lähetyssaarnaajaa ja poliisia enemmän kuin jotain noitaa. Sitten
he alkoivat puhua vanhoista ajoista. Mutta Coetzee, joka oli
huonokuuloinen, keskeytti toiset ja pyysi minua uudistamaan kysymykseni.

»Kyllä», hän sanoi, »minä tiedän, Rooirandissa asuu paha henki.»

Enempää en hyötynyt hänestäkään kuin sen tosiasian, että siellä
varmasti oli paholainen. Hänen isoisänsä ja isänsä olivat nähneet sen,
ja itse hän oli kuullut sen karjuvan, kun hän poikana oli ollut siellä
metsästämässä. Muuta hän ei halunnut sanoa, vaan meni levolle.

Seuraavana aamuna, kun olimme aivan lähellä Sikitolan kraalia, erosin
hollantilaisista, ensin ilmoitettuani heille, että vaunupuotini
olisi ainakin kolme viikkoa Umvelosissa, jos heidän tarvitsisi
uudistaa varastojaan. Me jatkoimme sitten matkaa pohjoisemmaksi kohti
määräpaikkaamme. Heti kun olin jäänyt yksin, etsin kartan esiin ja
koetin etsiä siitä sitä paikkaa, mistä Coetzee-vanhus oli puhunut.
Kartta ei ollut hyvä, sillä vuoriston itäpuolella ei vielä ainoakaan
maanmittari ollut käynyt ja paikkain nimet oli pantu vain arvaamalla.
Mutta minä löysin kuitenkin nimen Rooirand ja oli se pantu merkitsemään
pohjoisen vuorijonon jatkoa itäänpäin. Varmaankin oli merkintä tehty
jonkun metsästäjän antamien tietojen mukaan. Lienee parasta, että
tässä kertakaikkiaan selitän tämän seudun maaston, sillä nämä seudut
näyttelevät tärkeää osaa kertomuksessani. Vuoristo ulottuu pohjoiseen
ja etelään ja siltä lähtevät useimmat niistä joista, jotka kastelevat
tasankoa. Jokien nimet ovat etelästä päin lukien: Olifants, Suuri
Letaba, Letsitela, Pikku Letaba ja Pikku Labonas, jonka tienoolla
Blaauwildebeestefontein on. Mutta tasangon suurin joki, johon kaikki
muut lopuksi yhtyvät, on Suuri Labongo, joka täysin itsenäisenä virtaa
saaden alkunsa jostakin maanalaisesta lähteestä lähellä sitä paikkaa,
jota nimitetään Umvelosiksi. Blaauwildebeestefonteinista pohjoiseen
päin pistää vuorijono vielä noin kaksikymmentä peninkulmaa, mutta
sitten se tekee jyrkän käänteen itäänpäin ja nimitetään karttani mukaan
Rooirandiksi. Mietiskelin näitä asioita, tuntien erityistä vetovoimaa
Suurta Labongoa kohtaan. Minusta tuntui uskomattomalta, että joku lähde
viidakossa saattaisi olla näin valtavan virran alkuna, ja päättelin
itsekseni, että alkujuoksun täytyy olla jossakin korkealla pohjoisilla
vuorilla päin. Minun otaksumani mukaan piti Rooirandin lähimmän osan
olla noin viidenkymmenen peninkulman päässä. Coetzee-vanhus oli
sanonut, että siellä asui paha henki, mutta minä arvelin puolestani,
että jos sitä lähtisi etsimään löytäisi kaikkein ensimmäiseksi vettä.

Keskipäivällä saavuimme Umvelosiin ja ryhdyimme järjestämään
kolmen viikon työtämme. Hollantilaiset saivat purkaa kuorman ja
puhdistaa paikan perustuksen kaivamista varten, sillä aikaa kun
minä menin Sikitolaan saamaan työväkeä. Sainkin tusinan verran
vankkoja mustaihoisia, ja pian oli leirimme valmiina ja työ edistyi
reippaasti. Itse rakentamiseen ryhdyttiin niin yksinkertaisesti kuin
suinkin. Kaikki mitä me halusimme saada, oli kahden huoneen puoti
ja aittarakennus, jossa voimme säilyttää varastojamme. Arkkitehtina
olin minä, valvoen perustuksen laskemista ja myös pari jalkaa seinien
nousua. Sikitolan väki oli kunnollista, niin että saatoin antaa itse
rakennustyön heidän käsiinsä, hollantilaisten toimiessa kirvesmiehinä.
Tiilit eivät riittäneet pitkälle, minkä vuoksi meidän täytyi ryhtyä
valmistamaan uusia Labongon rannalla ja lopettaa seinät viheriäisillä
tiileillä, mikä kaikki teki rakennuksemme omituisen kirjavaksi.
Itse en ollut mikään taitava rakentaja, ja kun ilman minuakin oli
tarpeeksi paljon miehiä, jäi minulle varsin runsaasti vapaa-aikaa.
Aluksi hoidin kauppaa vaunuista käsin, mutta se vähä mikä oli mukanani
meni pian kaupaksi. Olin juuri aikeissa lähteä kotiin hakemaan lisää
varastoa, kun pisti päähäni käyttää jokin osa vapaa-ajastani Rooirandin
tutkimiseen. Pohjoisessa päin saatoin selvästi nähdä vuoren selän,
ehkäpä päivän ratsastuksen päässä. Eräänä aamuna otin senvuoksi
ravintoa mukaani päivää paria varten, sidoin makuupussin satulaani
ja lähdin tutkimusmatkalleni, kun ensin olin antanut erään vanhemman
hollantilaisen tehtäväksi toimia poissaoloni aikana työn johtajana.

Oli varsin vaivaloista päästä eteenpäin alkuasukasten käyttämää polkua
pitkin, jota molemmin puolin reunusti läpitunkemattomat viheriäiset
viidakot. Onneksi en voinut eksyä tieltä, sillä suoraan edessäpäin
näkyi koko ajan Rooirand, ja sen mukaan kuin etenin, saatoin yhä
paremmin erottaa yksityiskohdat kallioissa. Kun olin päässyt noin
puolitiehen oli aika nauttia aamiaista ja senvuoksi heittäydyin
maahan zeiss-kiikareineni — äitini jäähyväislahja — ja ryhdyin
tarkastamaan jotain notkopaikkaa vuorissa. Mutta mitään sellaista
ei näkynyt. Purppuralta hohtava ja porfyyrilta näyttävä kallioseinä
oli aivan yhtäjaksoista. Rotkoja ja halkeamia kyllä oli, mutta ei
ainoatakaan niin suurta, että joelle olisi ollut tilaa. Ylinnä oli
jyrkkiä seinämiä, sitten seurasi irtonaisempia kerroksia, riveihin
järjestettyinä kuin katsomossa, ja vielä alempana näkyi tiheää metsää.
Tutkin kiikarillani koko vuoren löytääkseni jonkun läpipääsypaikan,
mutta löytämättä. »Tuopa näyttää huonolta», ajattelin, »sillä ellei
löydy vettä niin kuinka voin viettää yöni täällä.»

Siirryin yöksi erääseen suojaiseen koloon kallioiden juurella,
mutta sekä minä itse että hevoseni saimme käydä levolle saamatta
juomista. Aamiaisenani oli hiukan rusinoita ja muutamia korppuja,
sillä en uskaltanut lisätä janoani. Olin löytänyt kivensirpaleiden
ja lahonneiden puiden muodostaman korkean vallin kallioiden juurella
ja tiheä metsä peitti koko muun rinteen. Ruoho näytti merkillisen
tuoreelta, mutta vedestä ei näkynyt jälkeäkään. Ei edes kuivunutta joen
uomaa, josta kaivamalla olisi voinut sitä saada.

Aamulla oli minulla paha pulma ratkaistavana. Ellen löytäisi vettä, oli
minun ratsastettava kotiin. Minulla oli vielä aikaa keritä kotiin janon
pääsemättä pahemmin vaivaamaan, mutta siinä tapauksessa minun täytyisi
keskeyttää tutkimusmatkani. Olin kuitenkin jyrkästi päättänyt olla sitä
tekemättä. Mitä enemmän katselin punaisia kallioita, sitä kiihkeämmin
halusin päästä niiden salaisuuteen käsiksi. Vettä täytyi löytyä
jossakin, kuinka muuten kasvullisuuden rehevyys olisi selitettävissä?

Hevoseni oli buurilainen pony. Päästin sen irti nähdäkseni, minne päin
se lähtisi ja se alkoi heti nelistää Umvelosia kohti. Tämä oli huono
merkki, sillä se merkitsi, ettei eläin voinut vainuta vettä muulla
taholla. Jos täällä oli jokea, niin täytyi sen olla tuolla ylhäällä, ja
minä sain luvan harjoittaa hieman kipuamista.

Nyt keräsin kaikki rohkeuteni ja tein ratkaisevan päätöksen. Johdin
ponyni kotimatkalle ja nappasin sitä vähän selkään. Tiesin että se
ehtisi kotiin ainakin viidessä tunnissa ja näin päiväsaikaan sillä
ei ollut vaaraa petoeläimistä. Makuupussini sidoin satulaan ja otin
mukaani vain vähän ruokaa. Satulaan olin myöskin kiinnittänyt kirjeen
hollantilaiselle päällysmiehelleni pyytäen häntä lähettämään jonkun
alkuasukkaan ylimääräisellä hevosella minua vastaan iltapuolella. Ja
sitten läksin matkaan etsiäkseni tietä ylös.

Poikavuosinani Kirkcaplessa olin oppinut eteväksi vuorikiipijäksi,
ja Rooirandin porfyyri osoittautui erinomaiseksi tarkoitukseen.
Mutta monta väsyttävää askelta sain tehdä, ennenkuin tapasin sopivan
lähtöpaikan. Heti aluksi osoittautui vaikeaksi tunkeutua tiheikön
läpi rinteen alaosaan. Kaikki mahdolliset piikkikasvit vaanivat
minua, köynnöskasvit kietoivat minut lonkeroihinsa, korkeat puut
sulkivat minulta valon ja joka hetki pelkäsin, että joku musta »mampa»
ilmestyisi eteeni viidakosta. Hivuttavan kuuma oli myöskin ja olin
nääntyä janosta.

Ensimmäinen halkeama, josta yritin ylös, loppui äkkiä ja sain tehdä
vaarallisen paluumatkan. Toinen halkeama oli syvä mutta niin täynnä
teräviä kiviä, että oltuani jo murskata pääni minun täytyi heittää
tämäkin yritys. Jatkaen yhä kulkuani itäiseen suuntaan tapasin loivan
paaden, joka auttoi minut pengertyneelle ulkonemalle. Siitä lähti
kapea halkeama, jossa ylempänä näkyi kasvavan pieni puu. Kiikarini
näytti, että halkeama puun yläpuolella laajeni melkoiseksi onkaloksi
jatkuen vuoren lakea kohden. Kunpa vain pääsisin tuohon puuhun saakka,
ajattelin, olisin selvillä vesillä.

Halkeama ei ollut montakaan tuumaa leveä, mutta sen verran kuitenkin,
että siihen mahtui käsivarsi ja jalka, ja se kohosi kohtisuoraan
kallion seinää ylöspäin. Luulen etten ollut selvillä, kuinka vaikeaa
nousu sitä pitkin oli, kunnes jo oli liian myöhäistä kääntyä. Mutta
sitten jalkani puristui halkeamaan ja silloin sain luvan lepuuttaa
hetkisen jo aivan puutuneita käsiäni ja jalkojani. Muistan katsoneeni
länteen päin ja hikipisaroiden läpi, jotka valuivat silmiini, näin,
että noin puolen peninkulman päässä eräs kallio, joka alhaaltapäin
oli näyttänyt aivan sileältä, tekikin poimun oikealle päin. Kun poimu
näytti tummalta ymmärsin, että se oli syvä, ahdas kouru. Minulla
ei kuitenkaan ollut aikaa ajatella tarkemmin asiaa, sillä olinhan
keskellä kirottua halkeamaa. Tavattomalla vaivalla sain kiinni jostakin
myhkyrästä yläpuolellani ja irroitin jalkani. Sitten jatkui kipuaminen
muutaman kyynärän eteenpäin helpommin, mutta hetken kuluttua tartuin
jälleen kiinni.

Halkeama kapeni nimittäin, tai oikeammin sanottuna se tuli vähemmän
syväksi, ja samalla kallio päälläni yhä kovertui. Olin jo miltei
heittänyt kaiken toivoni, kun huomasin, että puu oli vain kolmisen
jalkaa yläpuolellani. Jos voisin saavuttaa sen ja tarttua siihen,
saattaisin nostaa itseni sille kielekkeelle, jolla se kasvoi. Tähän
tarvittiin kaikki rohkeuteni sillä saattoihan puu olla niin heikosti
kiinni, ettei se kestäisi painoani, missä tapauksessa minä sen kanssa
syöksyisin neljäsataa jalkaa alaspäin. Mutta tämä oli kaikissa
tapauksissa ainoa mahdollisuuteni, ja niinpä purin hampaat yhteen,
vipusin ruumistani muutaman tuuman ylöspäin ja tartuin puuhun. Jumalan
kiitos se piti, ja voimakkaalla ponnistuksella kohottauduin kallion
ulkonemalle — ja hengitin vapaammin.

Vaikeuteni eivät suinkaan olleet lopussa, mutta pahin oli voitettu.
Halkeaman jälelläoleva osa vaati sangen yksinkertaista kiipeämistaitoa
ja jonkun ajan kuluttua oli vuoren laella pitkällään maassa eräs hyvin
väsynyt ja loppuunkulunut olio. Vei vielä useita minuutteja, ennenkuin
taas saatoin hengittää rauhallisesti ja ennenkuin olin päässyt sen
väsymyksen herraksi, joka heti valtasi minut kun ponnistukset olivat
päättyneet.

Kun jälleen pääsin jaloilleni ja katsoin ympärilleni, kohtasi minua
ihmeellinen näköala.

Olin ylätasangolla, jota peittivät vain saniaiset ja pienet pensaat,
lähinnä muistuttaen pähkinäpensasta. Kolme neljä peninkulmaa etäämpänä
maa nousi jälleen ja näkyi pieni laakso. Mutta etualalla, vain noin
puolen peninkulman päässä oli järvi, joka kimalteli auringonpaisteessa.

Uskoin tuskin silmiäni, kun kiiruhdin sitä kohden, sillä pelkäsin että
se oli kangastus. Mutta mikään näköhäiriö se ei ollut, vaan todellinen
järvi, ympärimitaten ehkä kolme peninkulmaa. Rantatöyräillä kasvoi
saniaisia, pohjassa näkyi valkoisia piikiviä ja vesi järvessä oli
kirkasta, syvänsinistä. Tyydytin janoni ja riisuin sitten vaatteet ja
heittäydyin järven suloisen viileään syliin. Senjälkeen söin vähän
aamiaista ja paistatin itseäni auringossa muutamalla laakealla kivellä.
»Olen löytänyt Labongon alkulähteen», sanoin itsekseni. »Kun kirjoitan
nyt Kunink. Maantieteelliselle Seuralle, niin saan mitalin.»

Kiersin järven ympäri löytääkseni sen laskukohdan. Pohjoisessa
lirisi siihen pieni kaunis puro ylempää vuorilta ja etelässä, vallan
oikein, virtasi järvestä pois huomattava joki. Tutkimuskiihkoni
kaksinkertaistui, ja seurasin sen juoksua, aivan pää pyörällä
odotuksesta.

Virta oli ihana, kirkas kuin kristalli ja aivan erilainen kuin
sakeavetinen, troopillinen Labongo Umvelosin luona. Äkkiä, noin puolen
tunnin matkan päässä järvestä, näytti kuin maa olisi niellyt joen, ja
pyörryttävästi, kumeasti kohisten se syöksyi jättiläismäiseen pataan.
Kuljin vielä jonkun askeleen eteenpäin ja kuulin siiloin jalkojeni alta
mitä kauheinta kumua ja kohinaa. Nyt ymmärsin, mistä Coetzeevanhus oli
saanut paholaisensa, joka karjui ja ulvoi Rooirandissa.

Jospa vain olisin jatkanut matkaani kallion reunalle saakka, olisin
saanut tietää salaisuuden, josta minulla olisi ollut myöhemmin paljon
apua. Mutta aloin tulla levottomaksi alaspääsystäni ja seurasin
senvuoksi jälkiäni takaisin sen halkeaman suulle, josta olin kiivennyt
ylös. Mikään ei olisi saattanut minua palaamaan tuota kamalaa tietä
ja senvuoksi kuljin eteenpäin löytääkseni jonkun laskeutumiskohdan.
Minun onnistuikin hyvän matkaa kauempana löytää kallion repeämä,
joka vaikkakin kaukana helppoudesta kuitenkaan ei ollut erikoisen
vaarallinen, ellei ota lukuun epävarmaa pohjaa, joka oli täynnä
irtokiviä. Kun lopultakin olin alhaalla, oli aurinko jo laskemassa.
Menin sille paikalle, jossa olin käskenyt palvelijani odottamaan minua,
mutta kuten jo pelkäsin, ei hänestä näkynyt jälkeäkään. Näinollen
oli minun alistuttava kohtalooni ja vietin kolean yön vierinkivien
muodostamassa luolassa, sitä ennen vain hiukan syötyäni ja poltettuani
piipun.

Päivän sarastaessa nousin ylös kylmästä kankeana ja söin muutamia
rusinoita aamiaiseksi. Hevosta ei vieläkään kuulunut, minkä vuoksi
aikaa kuluttaakseni päätin mennä tutkimaan sitä kalliota, jonka olin
nähnyt eilen kauheasta halkeamastani, ja joka kätki omituisen poimun.
Tehtäväni oli vaikea, sillä päästäkseni näkemään kalliota sivulta päin
täytyi minun vielä kerran ryömiä rinteellä kasvavan tiheikön läpi,
vieläpä vähän ylemmäksikin. Lopuksi löysin kiintopisteen ja määräsin
aseman parin viidakossa olevan korkean puun avulla. Sitten astuin alas
ja lähdin länteenpäin.

Aivan odottamatta kuulin nyt, kun tulin lähemmä, mitä ihmeellisintä
ääntä kallioista. Se oli kumeaa kohinaa, niin mielikuvituksellista ja
yliluonnollista, että tunsin väristystä ruumiissani. Sitten muistin
eilisen jokeni. Varmaankin juuri tällä kohtaa se katosi vuoren sisään,
ja nyt hiljaisella aamuhetkellä oli ääni erikoisen voimakas. Ei
lainkaan ihmettä, että Coetzee oli pelännyt pahoja henkiä.

Seisoessani siinä kuuntelemassa, vieläkin hiukan vavisten, näin erään
olennon liikkuvan kallioille päin. Olin hyvin piilossa, niin ettei
hän ollut voinut nähdä minua. Hän oli hyvin vanha mies, pitkä, mutta
jo kumaraharteinen, ja hän kulki hitaasti pää painuksissa. Hän ei
ollut kolmeakaankymmentä kyynärää minusta, joten saatoin nähdä hänet
selvästi. Hän oli alkuasukkaita, mutta tyyppiä, jota en tuntenut. Pitkä
valkoinen parta putosi rinnalle ja hartioillaan hänellä oli komea
leopardinnahkainen vaippa. Hänen kasvonsa olivat kurttuiset ja syvissä
uurteissa, niin että hän tuntui yhtä vanhalta kuin itse Aika.

Hyvin varovasti hiivin hänen jälessään ja huomasin äkkiä olevani
vastapäätä etsimääni kalliota. Sinne johti viidakon läpi lukuisten
jalkojen tallaama polku. Seurasin sitä lahonneiden puiden yli,
kunnes se loppui kalliopoimun takana halkeaman luona. Olin syvässä
rotkossa, mutta edessäni oli sileä, jyrkkä paasi. Ylempänä näytti
halkeama syvemmältä ja pimeämmältä, mutta kuinka saattaisi päästä tuon
kalliomöhkäleen yli. Tutkin sivultakin päin, mutta sielläkin oli vain
jyrkkiä seiniä ilman mitään halkeamia.

Jos olisin ollut viisaampi, olisin mennyt takaisin ja katsonut missä
jäljet loppuivat. Mutta nyt minusta tuntui kaikki käsittämättömältä,
olin nälkäinen ja yritteliäisyyteni oli lamassa. Sitäpaitsi kaikui
korvissani lakkaamatta vangitun virran vaikea valitus. Häpeän sanoa,
mutta minä juoksin pois rotkon luota, aivankuin pimeyden ruhtinas
kaikkine enkeleineen olisi ollut kantapäilläni. Enkä hiljentänyt
vauhtia, ennenkuin olin jättänyt noita kolkkoja kallioita runsaan
peninkulman. Ja sitten lähdin kotiinpäin. Elleivät hevoset tahtoneet
tulla minun luokseni niin sain kai minä mennä niiden luokse.

Kuljin varmaankin viisikolmatta peninkulmaa ollen mitä huonoimmalla
tuulella, kiroten hollantilaisiani, alkuasukkaita ja kaikkia ihmisiä.
Syynä oli yksinkertaisesti vain se, että olin pelästynyt, mutta
ylpeyteni ei sallinut tunnustaa sitä itselleni. Päivä lämpeni yhä,
kuumuus jo tukahutti minua, mopanipuut väsyttivät minua tummalla
vehreydellään, kafferikuningattaret, närhit ja kaikki muut linnut
lentelivät ympärilläni aivankuin härnätäkseen minua. Puolimatkassa
kotiinpäin tapasin pojan kahden hevosen kanssa ja annoin hänelle
aikamoisen ripityksen. Pony oli tullut kotiin aivan oikein ja poika oli
lähetetty minua vastaan. Tähän kohtaan hän oli tullut jo edellisenä
iltana, ja siihen hän oli pysähtynyt. Pienellä vaivalla sain hänestä
selville, että hän oli ollut hassuna pelosta eikä ollut uskaltanut
tulla lähemmäksi Rooirandia. Tuo paikkahan on noiduttu, hän sanoi.
Paholaiset asuivat siellä ja vain noidat menivät sinne. Itselleni
myönsin, että minulla ei ollut oikeutta moittia poikaa. Mutta joka
tapauksessa oli minulla nyt jotain, mihin tarttua kiinni tämän maan
kaikkien salaperäisyyksien joukossa, ja koko kotimatkan ajattelin
itsekseni, olikohan minulla kylliksi luontoa jatkaa alkamallani tiellä.



V.

MR WARDLAW ENNUSTAA TULEVIA ONNETTOMUUKSIA.


Viikkoa myöhemmin oli rakennus valmis. Suljin uuden puotini, pistin
avaimen taskuuni ja lähdin väkeni kanssa kotimatkalle. Sikitolalle
olin uskonut paikan valvonnan, sillä tunsin häntä tarpeeksi
tietääkseni, ettei hän sallinut väkensä tehdä mitään ilkivaltaa.
Annoin tyhjien kuormavankkurien seurata jäljessä niin hitaasti kuin
tahtoivat ja ratsastin itse etukäteen sillä tuloksella, että saavuin
Blaauwildebeestefonteiniin jo kaksi päivää ennen kuin minua oli
odotettu.

Panin hevoseni talliin ja kiersin taloa tervehtiäkseni Colinia, joka ei
ollut saanut seurata mukana, koska pelkäsin sen tappeluja alkuasukasten
koirien kanssa. Löysin ystäväni hyvässä kunnossa, sillä Zeeta oli
hoitanut sitä. Äkillinen päähänpisto sai minut menemään ikkunan kautta
omaan huoneeseeni, jonka löysin siistinä ja järjestettynä, kiitos
Zeetan. Ovi puotihuoneeseen oli raollaan ja kun kuulin puhetta sieltä,
kurkistin sisään.

Japp oli myyntipöydän ääressä keskustellen vilkkaasti, mutta matalalla
äänellä suurikasvuisen alkuasukkaan kanssa — saman Mwangan kanssa,
jonka taannoin olin ilman erikoisia juhlallisuuksia potkinut ulos.
Huomasin että kaupan ulko-ovi oli huolellisesti suljettu, mikä ei ollut
tavallista näin keskipäivällä. Jappilla oli muutamia aivan pieniä
esineitä kädessään, ja heidän puheestaan ymmärsin, että oli kysymys
jostain hinnasta. Kun tarkoitukseni ei ollut salaa kuunnella, aioin
juuri avata oven, mutta jokin Jappin ilmeessä sai minut pysähtymään.
Hänellä oli varmasti paha mielessä, ja senvuoksi viivyin vielä hetkisen.

He jatkoivat keskusteluaan kafferinkielellä, ja senjälkeen näin Jappin
pitävän yhtä noista pienistä esineistä peukalon ja etusormen välissä.
Se oli pieni pyöreähkö kivi, ehkä noin pavun kokoinen, ja se levitti
ympärilleen heikkoa hohdetta.

Tällä silmänräpäyksellä työnsin oven auki ja astuin sisään. Molemmat
miehet hätkähtivät kuin heitä olisi ammuttu, ja Japp kalpeni niin
paljon kuin hänen epäterve ihonvärinsä suinkin salli. »Mitä, mitä...»
hän huohotti ja pudotti maahan kädessään olleen esineen.

Otin ylös sen ja panin tiskille. »Kas jalokiviä, mr Japp», sanoin.
»Olettepa tainnut löytää sen kaivoksen, jota minä hain. Onnittelen.»

Sanani antoivat vanhalle lurjukselle johtolangan. »Aivan oikein», hän
sanoi. »Niin olen löytänyt, tai oikeammin tämä ystäväni Mwanga. Hän on
juuri kertonut siitä.»

Kafferilla näytti olevan paha olla. Hän nosti milloin toista milloin
toista jalkaansa ja vilkuili kaihoavasti suljettuun oveen.

»Luulenpa että lähden», hän sanoi. »Voimmehan myöhemmin jatkaa.» Sanoin
hänelle, että minunkin mielestäni hänellä oli aika lähteä ja avasin
hänelle oven. Sitten suljin sen jälleen ja käännyin mr Jappin puoleen.

»Vai niin, tämäkö oli teidän pieni pilanne», sanoin. »Jo arvelinkin,
että teillä oli jotain omituista hommaa, mutta sitä en aavistanut että
te kuuluitte L.T.K:hon.»

Hän oli aivan sen näköinen kuin olisi tahtonut murhata minut. Viiden
minuutin ajan hän manasi ja noitui minua niin vaihtelevasti ja
kekseliäästi, etten olisi voinut uskoa sellaista hänenlaiseltaan.
Ei ollut kysymys mistään L.T.K:sta, hän vakuutti, vaan todellisesta
löydöstä, jonka Mwanga oli tehnyt.

»Tässä maassa», sanoin toistaen hänen omia sanojaan, »täällä voisi
yhtä hyvin löytää valtameren helmiä kuin timantteja. Mutta menkää
vain kernaasti minun puolestani etsimään, ehkäpä löydätte joitakin
granaatteja.»

Hän koetti voittaa vihansa ja antautui nyt toiselle tielle. »Kuinka
paljon haluatte pitääksenne suunne kiinni? Minä teen teistä rikkaan
miehen, jos pidätte yhtä minun kanssani.» Ja senjälkeen hän teki
minulle tarjouksia, jotka osoittivat, kuinka tavattomasti hän oli
ansainnut tällä kaupalla.

En jaksanut olla tarttumatta häntä kauluksesta. »Te vanha kadotettu
roisto», karjuin hänelle, »jos te vielä kerrankin uskallatte
hengäistäkään minulle jotain tuollaista, niin sidon teidät kuin härän
ja lähetän Pietersdorpiin.»

Nyt hän ei enää voinut pitää röyhkeää naamaa, vaan rupesi kyynelöimään
pelosta, niin että teki ilkeää katsella. Hän sanoi, että hän oli
vanha mies, joka aina oli viettänyt kunniallista elämää, ja jos hänen
maineensa nyt vanhoilla päivillä tulisi tahratuksi, murskaisi se
hänen sydämensä. Hänen siinä istuessaan kädet silmillä ja keinutellen
ruumistaan edestakaisin, saatoin nähdä hänen vaanivat silmänsä
kiinnitettyinä minuun, nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa
tekivät.

»Kuulkaa nyt, mr Japp», sanoin. »En ole mikään poliisi, eikä
velvollisuuteni ole ilmiantaa teitä. Jos tahdotte tehdä kuten määrään,
ei teidän tarvitse joutua vankilaan. Mutta ensimmäinen ehtoni on, että
te pyydätte eroa täältä. Te kirjoitatte nyt heti kirjeen mr Collesille
minun saneluni mukaan ja sanotte, että työ täällä tulee teille liian
raskaaksi. Toinen ehtoni on, että timanttihomma täydellisesti loppuu
sinä aikana kuin vielä viivytte täällä. Jos näen Mwangan tai jonkun
muun hänen joukostaan kerrankin vielä täällä kaupassa ja huomaan että
teillä on tuon jutun kanssa vielä jotain tekemistä, joudutte kiinni. En
halua pilata mainettani teidän käyttäytymisenne vuoksi. Kolmas ehtoni
on, että kun jätätte paikkanne, niin lähdette kokonaan pois täältä.
Jos senjälkeen tavoitan teidät kahdenkymmenen peninkulman piirissä
Blaauwildebeestefonteinista, annan teidät ilmi.»

Hän ähki ja valitti, mutta myöntyi lopuksi määräyksiini. Kirje
kirjoitettiin ja minä itse panin sen menemään. Mitään sääliä tuota
vanhaa kelmiä kohtaan ei minun tarvinnut tuntea — hän ei missään
tapauksessa jäänyt paljaille. Ei kumma että kauppahuoneen edut
olivat jääneet valvomatta, kun Jappin aika meni timanttien ostoon
alkuasukasvoroilta. Siten hän oli tullut riippuvaiseksi jokaisesta
kafferista, joka oli myynyt jalokiviä hänelle ja nyt ymmärsin hänen
matelevan ystävällisyytensä Mwangaa kohtaan.

Tämän tapahtuman jälkeen muutin pois puotirakennuksesta. Mr Wardlaw
oli jo ennenkin tarjonnut minulle huonetta koulurakennuksesta ja nyt
otin tarjouksen vastaan. En halunnut enää olla Jappin kanssa missään
kanssakäymisissä enempää kuin oli aivan välttämätöntä, sillä ei voinut
tietää mitä hänellä oli mielessä. Sitäpaitsi sain näin tilaisuuden
auttaa Zeetaa, jota en halunnut jättää suojatta tuon vanhan konnan
luo. Japp kävi alkuasukasmajoilla ja löysi sieltä erään vanhan noidan
hoitamaan talouttaan, minkä jälkeen hän kolmena seuraavana päivänä joi
itsensä täpötäyteen saadakseen lohtua murheisiinsa.

Samana iltana istuin mr Wardlawin kanssa keskustelemassa hänen
arkihuoneessaan, takan ääressä — illat täällä ylätasangolla ovat
kylmiä. Muistan tämän tilaisuuden erikoisesti senvuoksi, että
keskustelumme sai niin omituisen käänteen. Kuten jo olen maininnut, oli
mr Wardlaw työskennellyt kuin orja perehtyäkseen kafferikieliin. Itse
kykenin nyt jo puhumaan zulukieltä niin paljon että tulin toimeen, ja
ymmärsin sitä kuullessani puhuttavan, mutta Wardlaw oli tutkinut sitä
tieteellisesti ja tunsi sen kielioppia ja eri murteita. Sitäpaitsi hän
oli lukenut paljon kafferien historiaa, tunsi Chakan ja Mosilikatsen
ja Masheshin urotyöt ja kaikki vanhat kuninkaat. Kun hänellä ei ollut
paljoa tekemistä koulussa, hän oli sensijaan lukenut niin paljon kuin
oli ennättänyt. Hänellä oli tapana lainata kirjoja lähetyssaarnaajilta
ja ainakin puolet palkkaansa hän käytti ostaakseen uusia.

Istuessaan nyt siinä poltellen nojatuolissa mr Wardlaw kertoi joukon
kertomuksia eräästä Monsmotapa-nimisestä mahtavasta keisarista, jonka
portugalilaiset olivat löytäneet 16. vuosisadalla. Hän asui pohjoisessa
Mashonamaassa ja hän omisti kokonaisen kultavuoren. Portugalilaiset
eivät sen enempää hänestä piitanneet, mutta hänen poikansa he ottivat
mukaansa ja tekivät hänestä papin.

Huomautin väliin, että hän varmaankin oli ollut vain tavallinen pieni
heimopäällikkö, jonka urhoollisuutta sitten aikojen kuluessa oli
lisätty ja paisutettu, kuten oli tapahtunut Meksikossa cazique-heimon
keskuudessa. Mutta tätä ei koulumestarini hyväksynyt.

»Ei, Davie, hän oli todella ollut voimallinen mies. Tiedäthän nuo
vanhat rauniot Rhodesiassa, joita kutsutaan zimbabweksi, ja joiden
kauan luultiin olevan foinikialaista alkuperää. Minulla on tässä kirja
niistä. Mutta nykyisin uskotaan varmasti, että ne ovat alkuasukkaiden
rakentamia. Ja ne, jotka ovat voineet aikaansaada jotain tällaista» —
hän näytti kuvia raunioista — »niiden on täytynyt olla jotain parempaa
kuin pikkupäälliköitä, siinä käsityksessä minä olen.»

Kuinka olikaan huomasin nyt, mitä koulunopettajalla oikeastaan
oli sydämellä. Mr Wardlaw katsoi näet, että yleensä alkuasukkaita
aliarvioitiin liiaksi. Tämä katsantokanta oli ehkä hyvinkin
luonnollinen koulunopettajassa, mutta ei siinä muodossa, kuin mr
Wardlaw sen nyt esitti. Hänen käsityksensä mukaan se ei ollut
alkuasukkaitten äly, jota aliarvioitiin, vaan heidän kykynsä
vahingoittaa meitä valkoisia. Hänen perusteensa olivat seuraavat:
Heitä oli viisi tai kuusi yhtä valkoista vastaan, he olivat kaikki
laajasti katsoen samaa verta, samaa uskontoa; he olivat aivan viime
päiviin saakka olleet soturikansaa — ja mikä tärkeintä, he asuivat
ympäri ylätasankoa ja saattoivat, jos vain liittyivät yhteen, katkaista
valkoisilta yhteyden mereen. Huomautin, että olisi vain ajankysymys,
koska yhteys jälleen palautettaisiin. »Olkoon niin», hän sanoi, »mutta
ajattelepa, mitä sillä välin jo olisi kerinnyt tapahtua. Ajattele
monia yksityisiä taloja ja pieniä kyliä — ne olisivat yksinkertaisesti
pyyhkäistyt pois kartalta. Tästä tulisi vielä kauheampi kuin Intian
kapina.»

»En tahdo sanoa, että se on luultavaa», hän jatkoi, »mutta väitän,
että se on mahdollista. Otaksukaamme, että joku uusi Chaka esiintyisi,
jolla olisi kyky koota hajaantuneet heimot. Mikään konsti ei olisi
salakuljettaa aseita. Muista vain tuota pitkää vartioimatonta
rannikkoa, joka on Gazamaan ja Tongamaan välissä. Jos heillä vain olisi
johtaja, joka kykenisi järjestämään ristiretken valkoisia vastaan,
_mikä_ silloin voisi estää kapinaa.»

»Me saisimme tiedon siitä kyllin hyvissä ajoissa ja kukistaisimme sen
heti alkuunsa», minä sanoin.

»Siitä en ole niinkään varma. He ovat viekkaampia kuin luulemmekaan
ja heillä on apukeinoja, joista meillä ei ole aavistustakaan. Oletko
koskaan kuullut puhuttavan alkuasukkaiden telepatiasta? He kykenevät
olemaan tietoyhteydessä toistensa kanssa tuhansien peninkulmien
matkoilla ja nopeammin kuin me lennättimellämme, ja siinä ei ole mitään
lankoja katkaistavana. Jos he vain lyövät tuumansa yhteen voivat he
vaieta kuin hauta. Minun lähin palvelijani voisi olla juonessa mukana,
enkä aavistaisi mitään, ennenkuin jonakin aamuna olisin murhattuna
vuoteessani.»

»Mutta he eivät voi saada johtajaa. Jos todella löytyisi joku Chakan
suvun maanpaossa oleva ruhtinas, joka samoinkuin prinssi Charlie
palaisi vapauttamaan kansaansa silloin voisi juttu käydä uhkaavaksi,
mutta nyt ovat kaikki Heidän Kuninkaalliset Korkeutensa lihavia ukkoja
korkeine hattuineen ja pitkinetakkeineen ja erinomaisen siivottomine
asumuksineen.»

Wardlaw myönsi tämän, mutta sanoi, että on olemassa toisenlaisia
johtajia. Hän oli lukenut paljon n.s. Etiopian opista, jota sivistyneet
amerikkalaiset neekerit olivat levittäneet Etelä-Afrikassa. »Miksikä»,
sanoi hän, »ei vääristelty kristinoppi voisi olla lähtökohtana
myrskyyn. Kafferi rakastaa yleensä kristillisen intomielen yhdistämistä
pakanallisiin tapoihin. Katsopa vain, kuinka on käynyt Haitilla ja
muutamissa etelävaltioissa.»

Sitten hän sytytti piippunsa ja nojautui eteenpäin kasvot hyvin
vakavina. »Tahdon sanoa sinulle koko totuuden, Davie. Minä pelkään.»

Hän oli todella vakavan ja levottoman näköinen, istuessaan siinä ja
tirkistellessään minua likinäköisillä silmillään, niin että en voinut
olla tuntematta hänen puheensa vaikutusta.

»Mitä on tekeillä?» kysyin. »Onko jotain tapahtunut?» Hän pudisti
päätään. »Ei kerrassaan mitään, mihin voisin viitata. Mutta minulla on
tunne että jotain on tapahtumassa näillä vuorilla. Minä vain tunnen sen
itsessäni voimatta selittää.»

Vasten tahtoanikin tulin levottomaksi näistä sanoista. On muistettava,
että en koskaan sanallakaan ollut maininnut epäluuloistani mr
Wardlawille — olin vain kysynyt, oliko hän kuullut puhuttavan
jostakusta noidasta näillä seuduilla, ja sen kysymyksenhän olisi kuka
hyvänsä voinut tehdä hänelle. Nyt hän oli omin päin keksinyt jotain
salaperäistä Blaauwildebeestefonteinissa.

Halusin tietää, oliko hänellä joitain todistuksia, mutta niitä ei
ollut paljoa. Hänestä vain tuntui, että paikkakunnalla oli nykyisin
arveluttavan paljon mustaihoisia. Sikäli kuin käsitin, ei hän ollut
huomannut, että häntä vakoiltiin, mutta ihmetteli vain heidän
selittämätöntä oleskeluaan täällä.

»Vielä yksi asia», hän sanoi. »Kaikki alkuasukkaiden lapset ovat
jättäneet koulunkäynnin. Minulla on nykyisin vain kolme oppilasta ja
hekin ovat kaikki hollantilaisista taloista. Kävin Majinjen luona
kuulemassa mistä tämä johtui, ja eräs vanha vaimo sanoi, että seutu oli
täynnä pahoja miehiä. Davie, minä sanon sinulle: jotain on tekeillä ja
tämä jokin ei ole meidän parhaaksemme.»

Mitä Wardlawilla oli ollut kerrottavaa, ei ollut uutta minulle, ja
kuitenkin tunsin itseni tämän myöhään illalla sammuvan takan ääressä
tapahtuneen keskustelun jälkeen suorastaan pelokkaaksi, nyt jo toisen
kerran Blaauwildebeestefonteiniin tuloni jälkeen. Itselläni minulla
oli johtolanka ja olin valmistautunut salaisuuksiin, mutta se, että
joku toinen tunsi salaperäisyyden ikäänkuin ilmassa, teki asian minulle
paljon todellisemmaksi. Tietysti laskin leikkiä Wardlawin epäilyksistä.
Eihän ollut ajateltavissa, että hän saisi tehdä tyhjäksi suunnitelmani
keksimällään jutulla alkuasukaskapinasta, johon ei ollut mitään päteviä
perusteita.

»Oletko kirjoittanut tästä kenellekään?» kysyin. Hän vastasi, ettei hän
ole vielä ilmoittanut asiasta kenellekään, mutta että hän aikoi tehdä
sen, ellei asiaintilassa pian tapahtuisi parannusta. »Minun hermoni
eivät kestä tätä, Davie», hän sanoi, »minun täytyy lopettaa. Ja se on
vahinko, sillä ilmasto on erinomaisen sopivaa minulle. Mutta siihen
on minulla pakko, sillä tiedän liian paljon, ja minulla ei ole sinun
rautaisia hermojasi eikä täydellistä mielikuvituksen puutettasi.»

Sanoin hänelle, että kaikki oli pelkkää kuvittelua ja johtui vain
siitä, että hän luki liian paljon ja harrasti liian vähän liikuntoa.
Otin häneltä kuitenkin lupauksen, ettei hän kertoisi asiasta mitään
enempää suullisesti kuin kirjallisestikaan, kysymättä ensin minun
mielipidettäni. Sitten rakensin hänelle rommituutingin ja lähetin hänet
ainakin jonkun verran lohdutettuna vuoteeseen.

Ensimmäinen mihin ryhdyin huoneeseeni tultuani, oli vuoteen muuttaminen
sellaiseen nurkkaan, ettei se ollut ikkunan suunnassa. Kun ikkunassa
ei ollut mitään luukkuja, otin vanhan pöytälevyn ja asetin sen pystyyn
ikkunaa vasten. Panostin myös pyssyni ja laskin sen vuoteeni viereen.
Jos Wardlaw olisi nähnyt kaikki nämä valmistukset, olisi hän ehkä
saanut vähemmän korkean ajatuksen hermoistani ja päinvastoin taas
mielikuvituksestani korkeamman käsityksen. Oli aivan keventävää,
kun vuoteeseen käytyäni kättä ojentamalla pimeässä tunsin Collinin
takkuisen turkin.



VI.

RUMMUNPÄRINÄÄ AURINGON LASKIESSA.


Japp oli humalassa lähinnä seuraavina päivinä, joten sain yksin
hoitaa kauppaa. Olin tästä iloissani, koska näin minulle jäi enemmän
aikaa mietiskellä niitä monia selittämättömiä seikkoja, joita
tilanne tarjosi. Kuten jo olen tunnustanut, olin todella peloissani,
johtuen tämä kuitenkin enemmän kykenemättömyyden tunteesta kuin
todellisen vaaran pelosta. Olin ikäänkuin kietoutunut epävarmuuden
sumuun. Yltympäri tapahtui asioita, joiden laatua saatoin ainoastaan
arvailla, ja siinä olin voimattomana, kykenemättä tekemään mitään
puolustuksekseni. Se, että Wardlaw oli kokenut samaa saamatta mitään
viittausta minun taholtani, oli todistuksena, ettei minun pelkoni
ollut ainoastaan kuvittelua. Collesille lähettämääni kirjeeseen en
ollut saanut vastausta. Nyt piti Jappin irtisanoutumiskirje jo olla
perillä Durbanissa, ja kaipa siihen täytyi tulla joku vastaus. Jos
Jappin seuraaja olisin minä, niin toki kai Colles muistaisi mitä olin
kirjoittanut hänelle ja antaisi sen johdosta minulle määräyksiä. Siihen
saakka oli velvollisuuteni hoitaa toimiani kunnes saisin jotain apua.

Poissaollessani oli tapahtunut muutos. Alkuasukkaat olivat kokonaan
hävinneet näkyvistä. Lukuunottamatta niitä perheitä, jotka asuivat
Blaauwildebeestefonteinissa ja sen ympäristössä, ei ainoatakaan
alkuasukasta näkynyt teillä eikä liioin ainuttakaan poikennut kauppaan.
Joko he olivat sulkeutuneet majoihinsa tai olivat he lähteneet jollekin
pitkämatkaiselle asialle. Ottamatta lukuun muuatta pientä ryhmää, johon
kuului kolme Shangaani-heimon miestä, palaamassa The Randista, ei
puodissa käynyt ketään. Suljin senvuoksi ovet kello neljältä, vihelsin
Colinia ja lähdin kävelemään.

Mutta vaikka tiellä ei ollutkaan alkuasukkaita, niin oli niitä sitä
enemmän viidakoissa. Sain saman vaikutelman kuin Wardlaw, että seudun
alkuasukasväestö oli äkkiä tavattomasti lisääntynyt. Metsä aivan
kuhisi heistä. He vartioivat minua kuten ennenkin, mutta heitä oli nyt
niin paljon, että piiloutuminen oli heille vaikeampaa. Vähän väliä
näin vilauksen mustasta selästä tai jalasta, ja Colin, jota kuljetin
ketjusta, oli aivan hurjana kiihtymyksestä. Pian olin nähnyt kaiken
mitä halusin ja palasin kotiin päin hyvin miettiväisenä. Pitkäksi aikaa
jäin istumaan Wardlawin puutarhapenkille, voimatta ymmärtää mitä tämä
kaikki sisimmältään tarkoitti.

Mikä minua eniten ihmetytti oli, ettei minuun lainkaan oltu koskettu
matkallani Umvelosiin. Otaksumani mukaan oli seudun salaisuus, mikä
se sitten lieneekin, yhteydessä Rooirandin kanssa. Mutta siihen
suuntaan olin ratsastanut ja kaksi päivää tutkinut ympäristöä,
kenenkään välittämättä vakoilla minua. Tästä olin varma, sillä olin
tullut hyvin herkäksi havaitsemaan vakoilijat, ja tasangolla, missä
pensasmetsä ei ole niin tiheää, on vaikeampi piillä kuin ylätasangolla
läpipääsemättömine viidakoineen.

Näinollen he eivät piitanneet siitä, että pyrin heidän pyhäkköönsä.
Miksikä he sitten vartioivat minua niin tarkkaan silloin kun oleskelin
niin toisarvoisella paikalla kuin kauppapuoti oli? Mietin kauan,
ennenkuin keksin vastauksen kysymykseen. Syynä täytyi olla se, että
ollessani tasangolla, olin loitonnut sivistysseuduilta ja tullut
syvemmälle heidän omaan maahansa, mutta Blaauwildebeestefontein oli
lähellä rajaa. Varmastikin heillä oli jotain salajuonta, jonka perille
he pelkäsivät minun pääsevän. He tahtoivat saada selvää, aioinko minä
matkustaa Pietersdorpiin tai Wersersburgiin puhumaan mitä tiesin, ja he
olivat varmaankin päättäneet estää matkani. Nauroin ensin ajatellessani
että he olivat unohtaneet postilaukun, mutta sitten ajattelin, että
enhän voinut tietää, mitä postilaukulle saattoi tapahtua minä päivänä
tahansa.

Kun olin päässyt tähän pisteeseen mietteissäni, oli ensimmäinen
ajatukseni heti ratsastaa suurta maantietä länteenpäin. Jos asia olisi
kuten olin arvellut, pidätettäisiin minut tietysti heti. Mutta hetken
harkinnan jälkeen havaitsin, että tällainen menettely olisi samaa kuin
valtin lyöminen ennenaikaisesti pöytään, ja senvuoksi päätin odottaa
muutaman päivän.

Seuraavana päivänä ei tapahtunut mitään, paitsi että minun
yksinäisyydentunteeni kasvoi. Tuntui kuin olisin raakalaisten
ympäröimänä pimeyden valtakunnassa, suvustani erotettuna. Ainoa mikä
auttoi minua ylläpitämään rohkeuttani oli välttämättömyys esiintyä
mr Wardlawin edessä täysin rauhallisin kasvoin, sillä koulumestarin
hermot eivät olleet juuri kehuttavat. Usein olin ajatellut, että olisi
velvollisuuteni kehottaa häntä ottamaan eronsa ja toimittaa hänet
turvan taakse kotiin, mutta pidin sittenkin parempana säilyttää ainoan
ystävän lähelläni.

Olin myöskin ajatellut hollantilaisia farmareita lähimmässä
naapuristossa, mutta he asuivat niin hajallaan ylätasangolla, ja
sitäpaitsi heillä ei voisi olla mitään tietoa epäilyksistäni.

Kolmas päivä oli sisältörikkaampi. Japp oli selvä ja merkittävän
hiljainen. Hän toivotti hyvää huomenta oikein ystävällisesti ja alkoi
heti tutkia tilejä, aivan kuin ei koskaan elämässään muuta olisi
tehnytkään. Itse olin niin ajatusteni vallassa, että minäkin esiinnyin
jossain määrin lempeämpänä, ja aamupäivä kului kuin kuherruskuukausi,
kunnes menin tien toiselle puolelle nauttimaan päivällistä.

Juuri kun asetuin pöytään, muistin että olin unohtanut kelloni
konttoritakin taskuun ja aioin lähteä noutamaan sitä. Mutta ovessa
pysähdyin, sillä näin juuri kaksi ratsastajaa pysähtyvän kaupan eteen.

Toinen oli alkuasukas ja toinen pieni laiha mies, päässä hellehattu.
Hän astui juuri satulasta ja jokin hänessä tuntui minusta tutulta.
Hiivin tyhjään koulusaliin ja tähystin ikkunasta tien yli kaikin
voimin. Nyt kun vieras ojensi ohjaksia kafferille näinkin hänet
paremmin. Hän oli entinen matkakumppanini, Henriques. Hän sanoi jotain
seuralaiselleen ja astui sitten kauppaan.

On helppo ymmärtää, että uteliaisuuteni oli äärimmillään. Ensiksi aioin
mennä suoraa päätä paikalle noutamaan liiviäni ja päästä kolmanneksi
neuvotteluun Jappin ja Henriquesin kesken. Onneksi muistin ajoissa,
että portugalilainen varmasti tuntisi minut, koska en ollut antanut
partani kasvaa, eikä ulkomuotoni muutenkaan ollut muuttunut. Jos hän
oli yksi näytelmän konnista, joutuisin heti hänen kostonsa esineeksi,
jos hän kerran huomaisi, että olin paikalla, kun hän sensijaan nyt oli
kokonaan unohtanut minun henkilöllisyyteni. En liioin saisi tietää
mitään, jos nyt avoimesti menisin sinne. Japp ja hän varoisivat kyllä
puhumasta salaisuuksistaan minun läsnäollessani.

Toinen suunniteltuani oli hiipiä salaa entiseen huoneeseeni, mutta
kuinka pääsisin huomaamatta tien yli? Kafferi, joka piti hevosia, näki
hyvin tien kummallekin puolelle. Puotirakennus oli myöskin suojaton,
ja kun otin vielä kaikki vakoilevat silmät lähistöllä huomioon, en
saattanut huomata mitään keinoa päästäkseni entisen huoneeni ikkunasta
sisään.

Näinollen ei ollut muuta keinoa kuin hakea kiikari ja sen suuntasin
kohti kauppaa. Sekä ovi että ikkuna olivat avoinna. Etäimpänä sisällä
erotin Hernriquesin jalat. Hän seisoi myymäpöydän ääressä puhuen
Jappin kanssa. Nyt hän kääntyi ovelle, sulki sen ja tuli sitten
näkökulmaani ikkunaa vastapäätä. Siinä hän viipyi kymmenisen minuuttia
kärsimättömyyteni kasvaessa. Olisin antanut sata puntaa ollakseni nyt
vanhassa huoneessani Jappin luullessa minun olevan hyvässä tallessa
koululla.

Äkkiä hän nosti jalkansa ja hänen saappaansa vilahtivat tiskin yli.
Ilmeisesti oli Japp pyytänyt häntä astumaan huoneeseensa ja nyt minä
jäin kokonaan pois pelistä. Tämä oli jo enemmän kuin jaksoin kestää,
minkä vuoksi hiivin ulos takaovesta ja kiiruhdin mäellä olevaan tiheään
pensaikkoon. Tarkoitukseni oli mennä tien yli hyvän matkaa kauempana,
missä oli kapeampi paikka virrassa, seurata sitten virran rantaa ylös
kaupalle, ja pujahtaa sisään takaovesta.

Niin nopeasti kuin rohkenin tunkeuduin pensaikon läpi ja pääsin
päämäärääni neljännestuntia myöhemmin. Siellä hiivin takaisin tielle,
mutta en ollut päässyt vielä perille, kun hevoskavioiden kapse sai
minut pysähtymään. Varovasti tähystäen huomasin, että ystäväni ja
hänen kafferiseuralaisensa ratsastivat hyvää vauhtia tasankoa kohti.
Vaivaloisesti ja huonolla tuulella palasin samaa tietä kuin olin
tullut myöhästyneelle päivälliselleni. Mitä he sitten lienevätkin
keskustelleet, ei neuvottelu ollut vienyt pitkää aikaa.

Samana iltapäivänä ollessani kaupassa sanoin ohimennen Jappille, että
olin huomannut hänellä käyneen vieraita päivällisen aikaan. Hän katsoi
minuun osoittamatta mitään hätääntymistä, »Niin, mr Hendricks kävi
täällä», hän sanoi ja lisäsi, että tämä mies oli muuan portugalilainen
kauppias Delagoasta ja että hän Lebombon itäpuolella omisti useita
kafferikauppoja. Kun tiedustelin hänen asiaansa, sain vastaukseksi,
että Hendricks usein tapasi käydä tervehtimässä Jappia ohimennessään.

»No mutta otatteko aina vieraanne mukaan huoneeseenne ja suljette oven
perään?» kysyin nyt.

Japp kalpeni ja hänen huulensa vapisivat. »Jumalan nimeen vannon, mr
Crawfurd, etten ole tehnyt mitään väärää. Sen lupauksen, jonka teille
annoin, olen pitänyt aivan kuin olisin antanut sen äidilleni. Huomaan
kyllä, että te epäilette minua, ja ehkäpä teillä on syytäkin siihen,
mutta tällä kertaa olen rehellinen. Minulla on ollut timanttikauppoja
aikaisemmin Hendricksin kanssa, mutta kun hän tänään kysyi minulta
niitä, vastasin, että näihin asioihin en enää puutu. Minun huoneessani
hän kävi vain saadakseen ryypyn. Hän tahtoi sitä eikä puodissa ollut.»

Ylimalkaan en voinut paljoakaan uskoa Jappin puheisiin, mutta olin
vakuutettu, että hän nyt puhui totta.

— »Tiesikö mies mitään uutta?», kysyin.

»Hän sekä tiesi että ei tiennyt», sanoi Japp. »Hän on aina ollut
hapan herra, eikä hän koskaan puhu paljoa.» Mutta yhden asian hän
sanoi. Hän kysyi, enkö aikonut lähteä täältä tieheni, ja kun vastasin
myöntävästi, sanoi hän, että kylläpä jo olin viipynytkin kauan. Minä
sanoin, että olin aivan terve ja reipas, mutta hän nauroi silloin
epämiellyttävällä tavalla. 'Niinpä niin, mr Japp, mutta maa ei ole
niinkään terveellinen'. Ihmettelin mitä hän tällä saattoi tarkoittaa.
Muuten luulen, että hänestä tulee loppu muutamassa kuukaudessa, sillä
hän juo niin kamalasti.»

Tämän keskustelun jälkeen rauhoituin Jappin suhteen, joka ilmeisesti
kovin pelkäsi vihoittaa minua, eikä halunnut palata vanhoihin
synteihinsä. Mutta muuten täytyy minun tunnustaa, etten koskaan
vielä ole tuntenut itseäni niin hyljätyksi kuin tuona iltana. Oli
päivän selvää nyt, että meitä uhkasi joku vakava vaara, josta yksin
minulla oli aavistus. Nyt minulla oli jo aika joukko todisteita —
Henriquesin käynti oli yksi lisää — jotka kaikki viittasivat johonkin
salaperäiseen, mikä pian purkaantuisi. Olin varma siitä, että tämä
purkautuminen merkitsi verta ja valitusta. Ja kuitenkaan en täysin
varmasti tiennyt mitään. Jos englantilaisen joukko-osaston päällikkö
tällä hetkellä olisi astunut eteeni ja tarjonnut apuaan, olisin voinut
pyytää häntä vain odottamaan, aivankuin itsekin odotin. Onnettomuus,
mikä se sitten olisikin oleva, ei uhannut ainoastaan minua, vaikkakin
minä Wardlawin ja Jappin kanssa luultavasti olimme ensimmäisiä, joita
se kohtaisi, mutta suurin levottomuuteni johtui siitä tunnosta, että
minä olin ainoa, joka voisin tehdä jotain onnettomuuden torjumiseksi
— mutta mitä tämä jokin olisi, sitä en saattanut ymmärtää. En ollut
huolissani vain itse vaarasta vaan myöskin siitä, etten saisi
tilaisuutta osoittaa olevani todellinen mies. Olin yksin, tiesin paljon
ja kuitenkin vähän, ja mitään toivoa avusta ei näkynyt koko avaran
taivaankannen alla. Kirosin itsepäisyyttäni, etten jo viikkoja sitten
ollut kirjoittanut Aitkenille Lorenzo Marquesiin. Hänhän oli luvannut
tulla ja hän oli mies joka pitää sanansa.

Myöhään illalla laahasin Wardlawin mukaani kävelylle. Hänen
läsnäollessaan minun täytyi näytellä iloista naamaa, ja luulen että se
teki minullekin hyvää. Valitsimme vuorille nousevan polun, joka kulki
ebenpuita ja palmuja kasvavan lehdon läpi, mihin erään kuivuneen joen
uoma oli jättänyt mukavan kulkuväylän. Saattoi olla mielikuvitusta,
mutta minusta tuntui, että metsä oli nyt rauhallisempi, ja ettei meitä
vakoiltu niin tarkoin. Muistan että ilta oli suloinen, ja selkeässä,
tuoksuvassa hämärässä näkyi jokainen vuoriston uloke ja kärki
selvästi, kuvastuen tummaa pensasmerta vasten. Päästyämme ylätasangon
etäisimmälle reunalle, näimme auringon laskevan kahden kaukana
siintävän kukkulan taa Makapanin maassa, ja etelässä saattoi seurata
vuorijonon valtaisaa ääriviivaa. Tunsin epätoivoista kaipausta tuohon
maahan, missä valkoiset miehet asuivat kylissä ja kaupungeissa.

Seistessämme siinä kuului äkkiä omituista ääntä. Se alkoi mielestämme
ensiksi kaukana pohjoisessa — tumma kumu kuin aaltojen kuohunta
rantahiekalla. Vähitellen se voimistui ja tungeikse lähemmä — nyt
se oli jo yhtäjaksoista päryytystä, josta pisti väliin esiin joku
karkeampi ääni, muistuttaen jättiläispadan porinaa. Äänen edetessä
etelään päin se heikkeni, mutta voimistui aina uudelleen. Välistä
kuului sen kaiku korkeasta vuorenseinästä, joskus metsän tummista
syvennöistä. Koskaan en vielä ole kuullut niin selittämätöntä ääntä. Se
ei ollut inhimillistä eikä luonnollistakaan tuntui periintyvän siitä
maailmasta, joka on ihmissilmiltä ja korvilta kätketty.

Mr Wardlaw tarttui kovasti käsivarteeni ja samassa silmänräpäyksessä
käsitin mitä ääni oli. Se lähti alkuasukkaiden rummuista,
jotka lähettivät jotain sanomaa kaukaisesta pohjoisesta pitkin
vuorijonoa, kylästä kylään etelään saakka, missä asui suuret määrät
alkuasukasväestöä.

»Se merkitsee sotaa», huudahti mr Wardlaw.

»Ei lainkaan», sanoin lyhyesti. »Se on vain heidän yleinen tapansa
levittää tietoja. Se voi merkitä yhtä hyvin jotain muutosta säässä tai
eläintaudin puhkeamista karjassa.»

Kun tulin kotiin tapasin Jappin kasvoiltaan harmaana kuin käärepaperi.
»Kuulitteko rumpuja?» hän kysyi.

»Kyllä», vastasin. »Mitä ihmeellistä siinä sitten on?»

»Jumala armahtakoon sitten teitä, englantilaisparkaa», hän melkein
huusi. »Rumpujen pärinää voi saada kuulla missä hyvänsä, mutta
tämänlaista rummutusta olen kuullut vain kerran ennen eläessäni. Se
tapahtui vuonna 1879 Zetin laaksossa ja tiedättekö mitä tapahtui
seuraavana päivänä? Cetewayos-heimo tuli vuorten yli ja tuntia
myöhemmin ei ainoatakaan valkoihoista ollut hengissä koko laaksossa.
Kaksi vain pääsi pakoon, ja toinen niistä oli Peter Japp.»

»Meidän kohtalomme on Jumalan kädessä ja meidän täytyy tyytyä hänen
johdatukseensa», sanoin vakavasti.

Wardlawia ja minua ei sinä yönä nukuttanut tippaakaan. Me rakensimme
parhaimman rintavarustuksen mitä saatavissa oli, panostimme aseemme
ja kaikessa muussa luotimme Coliniin. Ennen illallista menin
noutamaan Jappia luoksemme, mutta tämäpä veikkonen oli etsinyt apua
vanhalta ystävältään, pullolta, ja makasi jo syvään uneen vaipuneena
huoneessaan, jonka sekä ovi että ikkuna olivat apoauki.

Olin jo päätellyt itsekseni, että meitä odotti varma kuolema, mutta
kuinka olikaan, en tahtonut päästä oikeaan tunnelmaan. Oikeastaan
tunsin entistä suurempaa rohkeutta kuultuani rumpujen pärinän. Nyt
en voisi minä eikä liioin kukaan muukaan estää tapahtumain kulkua.
Ajattelin myöskin, kuinka uskomattomalta alkuasukaskapina tuntui.
Missä olivat heidän aseensa, missä johtaja, missä järjestys?
Näihin mietteisiin nukahdin ennen aamunsarastusta ja klo 8 heräsin
huomatakseni, ettei mitään ollut tapahtunut. Aamuaurinko muutti kuten
ennenkin Blaauewildebeestefonteinin satumaaksi. Zeeta tuli tuomaan
aamukahvia aivan kuin tämä päivä olisi aivan edellisten kaltainen,
piippuni maistui yhtä hyvältä kuin tavallisesti, ja raikas aamutuuli
vuorilta oli yhtä vilvoittava ja tuoksun täyttämä kuin ennenkin. Aika
hyvällä tuulella menin tien yli kauppaan jättäen Wardlawin lukemaan
innokkaasti parannuspsalmeja.

Posti oli tullut ja minullekin oli yksityiskirje. Avasin sen
kiihkeästi, sillä kuorella oli toiminimen leima. Jokohan Colles
vihdoinkin suvaitsi vastata kirjeeseeni!

Kuoren sisällä oli arkki toiminimen kirjepaperia ja siihen oli
poikittain kirjoitettu Collesin nimikirjoitus. Sen alle oli joku
lyijykynällä kirjoittanut nämä kolme sanaa: »Pukit vaihtavat laitumia.»

Otin selvää, että Japp oli hengissä, suljin sitten kaupan ja menin
takaisin huoneeseeni miettimään näitä uusia salaperäisyyksiä.

Collesilta täytyi kirjeen joka tapauksessa olla, sillä paperi oli
Durbanin konttorin yksityistä paperia ja Collesin nimikirjoituksen
täytyi myöskin olla oikean. Mutta nuo lyijykynällä kirjoitetut
sanat olivat toista käsialaa. Tästä päättelin, että joku halusi
lähettää minulle sanoman, ja tämä joku oli Collesilta saanut paperin
jonkinmoiseksi johteeksi. Siksi en voinut käsittää kirjettä miksikään
vastaukseksi kirjeeseeni Collesille.

Edelleen oli minulle selvää, että jos tuo tuntematon henkilö katsoi
olevan syytä lähettää minulle jonkun sanoman, ei se olisi yksinomaan
varotukseksi käsitettävä. Collesin on täytynyt kertoa, että olen
varuillani, ja koska kerran olin Blaauwildebeestefonteinissa, olin
niinsanoakseni tapahtumain polttopisteessä. Senvuoksi täytyi sanomalla
olla tunnussanan muoto, jonka tuntisin heti, kun sen tästedes kuulisin.

Tällaiseksi muodostui asiaintila ajatuksissani, enkä huomannut
ainoatakaan aukkopaikkaa logiikassani. Pieni paperilappu oli rohkaissut
minua enemmän kuin saatan sanoa. Musertava eristettynä olemisen tunne
oli hävinnyt — en ollut salaisuuksineni enää yksin. Apu oli jo varmasti
matkalla ja kirje oli ensimmäinen merkki siitä.

Mutta kuinka lähellä tämä apu oli — se oli seuraava kysymys, ja nyt
vasta hoksasin katsoa postileimaa. Otin kirjekuoren paperikorista.
Postimerkki ei ollut Durbanista. Leima oli jonkun Kap-siirtokunnan
ja saatoin erottaa siitä vain kirjaimet T.R.S. Tämä antoi minulle
jälleen johtolangan ja täydellisesti tyrmistyneenä käänsin kirjekuoren.
Huomasin näet, että lähtöasemalta ei kuoressa ollut mitään postileimaa.
Kirjeet Blaauwildebeestefonteiniin tulivat Pietersdorpin kautta ja
leimattiin siellä. Vertasin kirjekuorta toisiin samanlaisiin. Kaikissa
oli ympyrä ja siinä »Pietersdorp» selvällä musteella painettuna. Tässä
kuoressa ei ollut mitään.

Salapoliisina olin vielä vasta-alkaja, ja kesti muutamia minuutteja,
ennenkuin asia kirkastui minulle: Kirjettä ei koskaan olekaan
postitettu! Postimerkki oli otettu jostain vanhasta kirjeestä. Vain
yhdellä ainoalla tavalla oli kirje saattanut tulla käsiini. Joku oli
pannut sen postilaukkuun postin ollessa matkalla Pietersdorpista.
Tuntemattoman ystäväni täytyi siis tällä hetkellä olla jossain 90
peninkulman sisäpuolella. Juoksin ulos saadakseni käsiin postintuojan,
mutta hän oli lähtenyt jo tunti sitten. Ainoa mitä saatoin tehdä oli
odottaa tuntemattoman tuloa.

Tänä iltana otin jälleen mr Wardlawin ulos kanssani. Minuun on syöpynyt
tapa, että en kerro kenellekään enempää kuin on aivan välttämätöntä
kaikesta mikä koskee liikeasioita tai muuta sellaista. Jo kuukausien
ajan olin säilyttänyt omina tietoinani kaiken mitä olin saanut
selville, enkä ollut henkäissytkään niistä kenellekään. Mutta nyt
tahdoin näyttää Wardlawille kirjeen, jotta hän saattaisi nähdä, että
meitä ei oltu unohdettu. Pelkään kuitenkin, ettei se erikoisemmin
rohkaissut häntä. Salaperäiset sanomat olivat hänen mielestään vain
todistuksena siitä kuolemanvaarasta, joka uhkasi meitä, ja tätä
käsitystä hänessä en voinut horjuttaa.

Kuljimme samaa tietä ylös vuorille kuin eilenkin, ja minussa vahvistui
vakaumus, että metsät nyt olivat tyhjät ja vakoilijat hävinneet
tiehensä. Siellä oli yhtä autiota kuin oli ollut Umvelosin metsissä.
Kun auringon laskiessa saavuimme vuorenhuipulle, kuuntelimme tuskaisina
rummun ääntä. Se kuuluikin jälleen, vieläpä voimakkaampana ja
uhkaavampana kuin ennen.

Wardlaw tarttui seisoessaan minua käsivarteen, kun raju pärinä kietoi
vuoriston ja ohikuljettuaan sammui jossain kaukana Olifantsin takana.
Mutta minulle eivät vuoret enää merkinneet seinää, joka erotti meidät
valkoisista veljistämme lännessä. Sanoma oli kulkenut yli muurin. Jos
pukit vaihtavat laitumia, niin luulenpa että metsästäjätkin ovat jo
koonneet koiransa ja ovat valmiina lähtemään.



VII.

KAPTEENI ARCOLL KERTOO TARINANSA.


Yöksi tuli voimakkaampi halla kuin mitä yleensä vuoristossa on laita
talvellakaan, ja kun aamulla menin tien yli kauppaan, oli tie härmän
peitossa. Minun entinen pelkoni oli kuin poispyyhkäisty ja odotukseni
oli äärimmilleen pinnoitettu. Neljä lyijykynällä kirjoitettua
sanaa voi oikeastaan tuntua sangen heikolta perustukselta toivon
rakentamiselle, mutta minulle oli niissä kylliksi, ja senvuoksi hoidin
tehtäväni liikkeessä keveällä sydämellä. Ensimmäinen tehtäväni oli
laskea asevarastomme. Meillä oli viisi yksinkertaista mauser-kivääriä,
yksi mauser-pistooli, yksi pikakarabiini, ja pieni nikkelihelainen
revolveri. Jappin haulikko oli myöskin, ja vanha, suusta ladattava
kivääri, sekä se pyssy, joka minulla entuudestaan oli ollut.
Panosvarasto oli sangen hyvä, ja sitäpaitsi oli irtaimistoluetteloihin
merkitty 400 pikapatruunaa, joita en kuitenkaan voinut löytää.
Pistoolin pistin taskuuni ja myöskin panin vyölleni hyvän tuppipuukon.
Jos tulisi taistelu, olisi parasta olla hyvin varustettu.

Koko aamun istuin jauhojen ja sokerien keskellä ja taistelin
kärsimättömyyttäni vastaan. Ketään tai mitään ei näkynyt koko
lännenpuoleisella valkoisella tiellä. Härmä suli auringossa, kärpäset
heräsivät ja surisivat ikkunassa. Japp ryömi vuoteestaan ja keitti
itselleen vähän väkevää kahvia, minkä päälle hän jälleen kävi levolle.
Aika kului, tuli päivällisaika. Minä menin Wardlawin puolelle ja ateria
syötiin hiljaisuuden vallitessa. Kun jälleen olin kaupassa, olin
varmaankin hieman nukahtanut piippuni kanssa, sillä en tiennyt mitään,
ennenkuin löysin itseni ovella, unisesti tirkistellen aurinkoa ja
kuunnellen askeleita. Äänettömässä hiljaisuudessa olin näet kuulevinani
heikkoa laahustamista hiekassa. Katsoin tielle päin ja siellä tuli
todellakin joku alaspäin.

Mutta se olikin vain joku kafferi, ja kaupanpäälle vielä oikein kurjan
raukan näköinen. Tuskin koskaan olin vielä nähnyt sellaista hoippuraa.
Hän oli vanha, käveli miltei kaksinkerroin ja oli puettu paitaan, joka
oli pelkkää lumppua, ja likaisiin khakihousuihin. Hänellä oli mukanaan
rautapata ja joitakin omaisuusosiaan käärittynä kauheaan nenäliinaan.
Hän oli varmaankin dachan polttaja, sillä hän yski hirvittävästi,
niin että koko ruumis vääntyi kouristuksista. Tunsin tyypin, tuon
vanhan, kuluneen alkuasukkaan, jolla ei ole mitään sukua eikä heimoa.
Hän kiertää teitään ja laittaa itse laihat ruokansa pienillä tulilla,
kunnes jonakin kauniina päivänä hänet löydetään jonkun pensaan alla
kuolleena.

Kafferi tervehti minua omalla kielellään ja pyysi tupakkaa tai
kourallista jauhoja.

Kysyin mistä hän tuli.

»Lännestä, Inkoos», hän vastasi, »ja sitä ennen etelästä. Se on raskas
matka vanhoille jäsenille.»

Menin kauppaan hakemaan jauhoja, ja kun tulin jälleen ulos, oli hän
laahautunut ovelle saakka. Ennen hänen silmänsä olivat olleet maahan
kiinnitettyinä, mutta nyt hän katsoi suoraan minuun, ja minusta tuntui,
että hänen katseensa oli ylen terävä kuuluakseen noin vanhalle raukalle.

»Yöt ovat kylmät, Inkoos», hän sanoi valittaen, »ja minun kansani on
hajonnut eikä minulla ole mitään kraalia. Korppikotkat seuraavat minua
ja minä voin kuulla pukkien jalkojen töminän.»

»Kuinka niin pukkien», kysyin hätkähtäen.

»Pukit vaihtavat laitumia.»

»Ja missä ovat metsästäjät?» kysyin edelleen.

»He ovat täällä ja minun jäljessäni», hän sanoi nyt englanninkielellä,
samalla kun hän ojensi kuppinsa jauhoja saadakseen ja hiljaa alkoi
laahustaa jälleen tietä eteenpäin.

Seurasin hänen perässään ja kysyin englanniksi, tunsiko hän erästä
Colles nimistä miestä.

»Tulen juuri hänen luotaan, nuori herra. Missä te asutte? Vai niin,
koululla. Pääseekö huoneeseenne ikkunan kautta rakennuksen takaa?
Katsokaa siis, että se on auki, sillä pian olen siellä.» Ja ääntään
korottaen toivotti hän sesutonkielellä minulle kaikkea siunausta
hyvyydestäni ja laahautui sitten tietä alaspäin, yskien kuin tulivuori.

Suuren jännityksen vallassa suljin kaupan ja menin Wardlawin luo.
Ainoatakaan lasta ei ollut saapunut kouluun tänä päivänä, minkä vuoksi
hän oli aivan toimeton ja kulutti aikaansa panemalla pasianssia. »Sulje
ovi ja tule sitten minun huoneeseeni», sanoin. »On tullut selitysten
aika.»

Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua kafferi ryömi ikkunan alla
olevien pensaiden keskestä esiin, irvisti minulle ja hyppäsi ketterästi
huoneeseen. Sitten hän tutki ikkunan ja veti verhot sen eteen.

»Onko ulko-ovi suljettu?», hän kysyi parhaimmalla ajateltavissa
olevalla englanninkielellä. »Kiitos, hankkikaa sitten minulle vähän
lämmintä vettä ja joitakin vaatteita, mr Crawfurd. Täytyy olla
inhimillisen näköinen, ennenkuin ryhdytään neuvottelemaan. Meillä on
koko yö käytettävissämme, niin että aikaa riittää. Mutta katsokaa, että
talo on tyhjä, ettei kukaan häiritse minua pukiessani. Olen hyvin ujo
ja tarkka ulkoasustani.»

Hankin hänelle mitä hän oli pyytänyt ja sain nyt nähdä hämmästyttävän
muodonvaihdoksen. Hän otti pienen lasipullon nyytistään ja hieroi
jotain nestettä kasvoihinsa, käsivarsiin ja kaulaan, niin että musta
väri hävisi. Ruumiin ja jalat hän jätti sellaisikseen, paitsi että
hän veti päälleen paidan ja alushousut liinavaatevarastostani. Sitten
hän otti päästään takkuisen tekotukan ja paljasti päänsä lyhyeksi
leikattuine, harmahtavine hiuksineen. Kymmenessä minuutissa oli vanha
kafferi muuttunut eloisaksi, noin viidenkymmenen vuoden ikäiseksi
mieheksi, jolla oli sotilaallinen ryhti. Mr Wardlaw tuijotti häntä kuin
näkyä.

»Lienee aika esitteleidä», hän sanoi, sittenkun pahin nälkänsä oli
tyydytetty. »Nimeni on Arcoll, kapteeni James Arcoll. Minulla on kai
kunnia puhutella mr Crawfurdia, Mackenzien kauppahuoneen edustajaa
täällä, ja mr Wardlawia, Blaauwildebeestefonteinin koulunopettajaa.
Mutta, anteeksi, missä on Petter Japp? Päissään tietysti? Niinpä niin,
se on aina ollut hänen tapansa. Muuten olemme täysilukuiset ilman
häntäkin.»

Päivä oli nyt jo laskussaan ja muistan terottaneeni korviani
kuullakseni rumpujen äänen. Kapteeni Arcoll huomasi tämän kuten kaiken
muunkin.

»Te kuulostatte rumpuja, mutta niitä ette saa enää kuulla. Täällä
ylhäällä on heidän tehtävänsä loppuunsuoritettu. Tänä iltana he
liikkuvat Swazimaassa ja alhaalla Tongan rajoilla. Ja ellemme me, te mr
Crawfurd ja minä, ole kyllin nopeita, saadaan heistä kuulla Durbanissa
jo kolmen päivän kuluttua.»

Vasta sitten, kun lamppu oli sytytetty, takka loimusi ja koko talo oli
huolellisesti suljettu, alotti kapteeni Arcoll kertomuksensa.

»Kaikkein ensinnä», hän sanoi, »haluan tietää, minkä verran te
tiedätte. Colles on sanonut minulle, että te olette varuillanne, ja
että olette päässyt jonkun salaisuuden jäljille. Te kirjoititte hänelle
vakoilemisesta, mutta kehotin häntä olemaan puuttumatta asiaan. Teidän
asianne, mr Crawfurd, sai luvan odottaa parin tärkeämmän asian vuoksi.
Sanokaa nyt minulle, mitä te arvelette?»

Koetin vastata niin tiiviissä muodossa kuin mahdollista, sillä
tunsin, että nuo kirkkaat silmät näkivät lävitseni. »Luulen, että
alkuasukkaiden keskuudessa on puhkeamaisillaan kapina.»

»Aivan niin», hän lausui hieman kuivasti, »se on selvä, ja todistuksina
siitä ovat väijyminen ja rumputus. Mitä muuta?»

»Olen saanut selville, että L.T.K:aa harjoitetaan paljon
paikkakunnalla. Alkuasukkailla on joku jalokivivarasto, josta he myyvät
vähitellen kiven toisensa jälkeen, ja näin hankkivat varoja aseisiin.»

Hän nyökkäsi. »Tiedättekö ehkä joitakin, jotka ovat mukana hommassa?»

Minulla oli jo Jappin nimi kielellä, mutta nielaisin sen
muistaessani lupaukseni. »Erään nimen voin mainita», sanoin, »pieni
likaisenkeltainen portugalilainen, jonka nimi on Henriques tai
Hendricks. Hän ajoi tästä ohitse toissapäivänä.»

Kapteeni Arcoll nauroi äänettömästi. »Panitteko merkille, että hänen
seurassaan olleella kafferilla oli mukanaan satulapussi? Hän kuului
minun joukkooni. Henriques saisi halvauksen, jos hän saisi tietää, mitä
noissa pusseissa on. Ne sisältävät yhden vaatekerroistani ja eräitä
muita pikkutavaroita. Henriquesin omat tavarat ovat jossain kuopassa
muualla. Eikö olekin mukavaa lähettää tavaroitaan etukäteen, vai
kuinka? Ne odottavat minua eräällä sovitulla paikalla.» Ja kapteeni
Arcoll nauroi jälleen. Mutta sitten hän taas sai vakavan ilmeen ja
jatkoi kysymyksiään.

»Siis kapina, johon varat on hankittu timanteilla, ja Henriques
välittäjänä. Hyvä! Mutta kuka on johtaja ja mikä on syynä nousuun?»

»Mitään varmaa en tiedä tämän enempää, mutta olen arvaillut yhtä ja
toista.»

»Antakaapa kuulua, mitä olette arvaillut», hän sanoi ja puhalteli
hienoja savurenkaita piipustaan.

»Luulen, että todellinen päähenkilö on eräs musta pappi, joka kutsuu
itseään John Laputaksi.»

Mutta nyt hätkähti kapteeni Arcoll miltei ylös tuolistaan. »Kuinka
ihmeessä olette sen voinut saada selville! Kertokaa nopeaan, mr
Crawfurd, kaikki, sillä tämä on kaikkein tärkeintä.»

Alusta pitäen rupesin nyt kertomaan, mitä oli tapahtunut Kirkcaplen
rannalla, kuinka sitten olin nähnyt hänet laivalla, hänen
keskustelustaan Henriquesin kanssa Blaauwildebeestefonteinista, hänen
kiireellisestä poistumisestaan Durbanista j.n.e.

Kapteeni Arcoll kuunteli tarkoin ja kun mainitsin Durbanin, hän
naurahti. »Meillä molemmilla on ollut samat harrastukset ja vähältä
on pitänyt, ettemme ole törmänneet yhteen. Luulin jo tuona iltana
Durbanissa, että minulla oli ystäväni Laputa käsissäni, mutta olin
asiastani liian varma, ja niin hän luikerteli aivan sormieni lomitse.
Tiedättekö, mr Crawfurd, te olette ollut oikeilla jäljillä jo paljon
ennen minua. Koska sanoittekaan nähneenne hänet harjoittamassa
noituuttaan? Seitsemän vuotta sitten! Siinä tapauksessa olette te
ensimmäinen ihminen, joka on tiennyt, mitä Hänen Korkea-arvoisuutensa
John Laputa on todella nahkaansa kätkenyt. Jo seitsemän vuotta sitten
te tiesitte, mistä minä vasta viime vuonna pääsin perille.»

»Niin, tässä on kertomukseni», sanoin. »Kapinasta en tiedä sen
enempää, mutta yhden asian voin vielä lisätä. Kaffereilla on joku pyhä
paikka, ja minä olen saanut selville, missä se on.» Kerroin lyhyesti
seikkailuni Rooirandissa.

Kapteeni Arcoll tupakoi äänettömänä jonkun aikaa, sittenkun olin
lopettanut. »Teillähän on ääriviivat kaikkeen aivan valmiina, ei
tarvitse muuta kuin täyttää mitä väliin jää. Ja kaiken tuon olette te
itseksenne saanut selville? Colles oli oikeassa, että Teiltä ei puutu
älyä, mr Crawfurd.»

Tuohan ei nyt ollut vallan suuri kohteliaisuus, mutta koskaan en ole
tuntenut itseäni niin tyytyväiseksi. Huomasin että hän ei ollut niitä,
jotka tuhlaavat ylistystä, ja ymmärsin, että hänen suustaan lähtenyt
tunnustus merkitsi paljon.

»Ja nyt on minun vuoroni kertoa», kapteeni Arcoll sanoi. »Juttuni
on pitkä ja minun täytyy mennä ajassa kauas taapäin. Olen tarvinnut
kokonaisen vuoden selvityksiini, ja ottakaa huomioon, että olen
koko elämäni kuluttanut alkuasukkaiden parissa, heidän tapojensa
ja olojensa tutkimiseen. Osaan puhua kaikkia heidän murteitaan ja
tunnen jokaisen heimon elämänsuhteet. Olen matkustanut ristiinrastiin
koko Etelä-Afrikan, peninkulma peninkulmalta, sekä myöskin Keski- ja
Itä-Afrikan. Olin mukana molemmissa Matabelen sodissa, ja olen nähnyt
yhtä ja toista muutakin kahakkaa, mistä ei koskaan ole tullut mitään
sanomalehtiin. Senvuoksi sanon, että kaikkeen siihen mitä nyt kerron,
voitte uskoa kuin evankeliumiin, sillä se on tietoutta, jota ei ole
hankittu yhdessä päivässä.»

Hän jatkoi polttamistaan ja kysyi sitten äkkiä: »Oletteko koskaan
kuulleet puhuttavan Pappi Johanneksesta?»

»Eräästä joka eli Keski-Aasiassa», kysyin muistutellen hämärästi jotain
kirjaa, jonka olin lukenut poikana.

»Ei, ei», Wardlaw puuttui puheeseen, »hän tarkoittaa sitä, joka oli
Abessinian kuninkaana 15. vuosisadalla. Olen lukenut hänestä. Hän oli
kristitty ja portugalilaiset lähettivät retkikunnan toisensa jälkeen
ottamaan hänestä selvää, mutta koskaan onnistumatta. Albuquerque tahtoi
tehdä liiton hänen kanssaan valloittaakseen takaisin Pyhän Haudan.»

Arcoll nyökkäsi. »Juuri häntä tarkoitan. Häntä ei tunneta paljoa,
ainoastaan portugalilaisten tarujen kautta. Hän lienee ollut kristitty,
mutta luulen, että hän käytännössä oli yhtä pakanallinen kuin konsanaan
hänen naapurinsa, Joka tapauksessa on varmaa, että hän oli ollut suuri
valloittaja. Etiopian keisarikunta laajeni hänen ja hänen seuraajainsa
aikana niin että se ulottui kauas eteläpuolelle Abessinian aina
Suurille Järville saakka.»

»Kuinka kauan heidän valtansa kesti?» kysyin kummeksuen minkälaisen
kertomuksen esipuhetta tämä mahtoi olla.

»Siihen kysymykseen ei vielä yksikään tutkija ole vastannut. Joka
tapauksessa siirtyi valtakeskus vähitellen etelään ja sotaisat heimot
seurasivat perässä. 16. vuosisadan lopulla olivat voimakkaimmat
alkuasukasheimoista asettuneet Zambesin ympärille. Mazimba- ja
Makaranga-heimot olivat siirtyneet sinne Nyassa-järveltä ja
Manicamaassa oli voimakas valtakunta. Siellä oli juuri Monomatapa,
jonka kanssa portugalilaisilla oli paljon tekemistä.»

Wardlaw nyökkäili innokkaasti. Tällä alalla hän oli kotonaan.

»Mitä meidän nyt lähinnä on muistettava, on että kaikki nämä pienemmät
valtakunnat luulivat olevansa Pappi Johanneksen vallan perijöitä.
Kesti kauan, ennenkuin pääsin tämän perille, ja olen istunut monta
päivää Europan parhaimmissa kirjastoissa tutkiessani näitä seikkoja.
Kaikki ne kohdistivat katseensa suureen hallitsijaan pohjoisessa, jota
he kunnioittivat kahdellakymmenellä eri nimellä. Sen olivat kaikki
unohtaneet, että hän oli ollut kristitty, mutta ei sitä että hän oli
ollut suuri valloittaja.

»Sanoakseni asiat lyhyesti, hävisi Monomatapa ajan kanssa ja uusia
heimoja tunkeutui pohjoisesta päin ja suuntasivat matkansa suoraan
Nataliin ja Kapiin. Näin selitetään zulujen ensimmäinen esiintyminen.
Heidän mukanaan kulki tarina Pappi Johanneksesta, mutta näihin aikoihin
oli tästä historiallisesta muistosta kehittynyt uskonto. He palvelivat
mahtia, jota he pitivät kantaisänään ja se nimitys, jota he hänestä
mieluimmin käyttivät, oli zulukielellä Umkulunkulu. Heidän uskontonsa
saattoi saada viisikymmentäkin eri muotoa, mutta ytimenä oli tämä:
Umkulunkulu oli heidän heimonsa alkulähde ja edelleenkin heidän
suojelijansa.

»Mutta heillä oli enemmän kuin pelkkä uskontunnustuksensa. Tavalla
tai toisella oli joku pyhä esine jäänyt jälkeen Pappi Johannekselta
ja säilytetty Mazimba-, Angoni- ja Makaranga-heimojen keskuudessa.
Mikä se on, sitä en tiedä, mutta se on aina ollut sillä heimolla, joka
kulloinkin on ollut mahtavin. Ne suuret sisällissodat, joista kerrotaan
Portugalin historiassa, eivät tarkoittaneet alueellisia valloituksia,
vaan johtaja-asemaa, ja ennenkaikkea tuon taikaesineen omistusta.
Mikäli tiedämme veivät zulut sen mukanaan etelään.

He nimittävät sitä Udhlondleloksi, mikä merkitsee »Suuri Käärme».
Minä kuitenkin luulen, ettei se ollut mikään käärme. Käärme on heidän
tunnuskuvansa ja on vain luonnollista, että he tahtoivat nimittää
kalleinta omaisuuttaan sen mukaan.

»Ja nyt tahdon kertoa teille erään asian, jonka vain harvat tietävät.
Olette kuulleet puhuttavan Chakasta. Voin sanoa, että hän oli
jonkinlainen musta Napoleon, ja hän nosti zulukansan Etelä-Afrikan
mahtavimmaksi, vaikkakin hän tämän päämäärän saavuttamiseksi vei
hengen noin parilta miljoonalta ihmiseltä. Hänellä oli tuo taikakalu,
millainen se sitten lieneekin, ja yleensä oltiin sitä mieltä, että hän
sai kiittää menestyksestään juuri sitä. Mosilikatse koetti varastaa sen
ja hänen täytyi senvuoksi paeta Matabelemaahan. Mutta se hävisi Chakan
mukana. Dingaanilla se ei ollut koskaan, ja Atewayo ei saanut sitä
milloinkaan, vaikka hän etsi jokaisen kappaleen maasta löytääkseen sen.
Se oli hävinnyt ja sen mukana toivo kafferien keisarikunnasta.»

Kapteeni Arcoll nousi ylös sytyttääkseen piippunsa, ja huomasin, kuinka
vakavalta hän näytti. Hän ei kertonut kaikkea tätä vain huvin vuoksi.

»Tässä on nyt kaikki mikä koskee Pappi Johannesta ja taikakalua. Ja
nyt tulen toiseen puoleen tätä kertomustani. Huolimatta kapinoista
siellä ja täällä ja huolimatta tilapäisistä julmuuksista ovat kafferit
pysyneet hiljaa puolen vuosisataa. Mutta se ei ole meidän ansiostamme.
Heillä on ollut paljon valittamisen aihetta, emmekä me ymmärrä heitä
sen paremmin kuin esi-isämme. Mutta he ovat hajonneet ja pirstoutuneet.
Keskellä heidän asuma-alueitaan me olemme rakentaneet laajoja valkoisia
siirtokuntiamme, ja me olemme ottaneet pois heidän aseensa. Mutta yhä
vielä on heitä kuusi kertaa enemmän kuin meitä, ja heillä on hyvä
muisti, niin että voimme täydellä syyllä kysyä, kuinka kauan on rauhaa
kestävä. Usein olen tehnyt itselleni tämän kysymyksen ja aivan viime
aikoihin saakka olen vastannut: Ainaisesti, sillä heillä ei ole mitään
johtajaa, jolla olisi tarpeeksi arvovaltaa, eikä heillä ole mitään
yhteistä asiaa minkä puolesta taistella. Mutta vuosi tai pari sitten
alkoi käsitykseni muuttua.

»Minun toimenani on olla siirtomaiden vakoilupoliisina alkuasukkaiden
keskuudessa. No niin, eräänä päivänä ilmestyi näkyviini omituinen
olento. Hän oli kristitty Laputa-niminen pappi, ja hän kävi kaikkien
heimojen luona Durbanista aina Zambesiin jonkunmoisena vaeltavana
evankelistana. Havaitsin, että hän herätti tavatonta huomiota, mutta
samalla olivat kaikki hyvin pelokkaita puhumaan mitään hänestä. Pian
huomasinkin, että hän puhui muutakin kuin pelkkää evankeliumia.
Hänen tunnuslauseenaan oli »Afrika afrikalaisille», ja hänen tärkein
lähtökohtansa oli, että alkuasukkailla oli muinoin ollut suuri
keisarikunta, ja he saattoivat vielä kerran tulevaisuudessakin perustaa
sellaisen. Hänellä oli tapana kertoa Pappi Johanneksen historia,
kaunistettuna useilla satunnaisilla lisäyksillä. Pappi Johannes sopi
hänelle erinomaisesti, koska hän oli ollut samalla kertaa kristitty ja
suuri päällikkö.

Etelä-Afrikassa kristittyjen kafferien keskuudessa on useina
aikaisempina vuosina esiintynyt samanlaista puhetta. Se on jotain mitä
kutsutaan etiopianismiksi ja opin etevimpinä apostoleina ovat Amerikan
neekerit. Itse puolestani olen pitänyt koko juttua täysin vaarattomana.
Jos alkuasukkaiden kristinoppi jossain määrin poikkeaa Englannin
emäkirkon opista, ja omistaa joitakin mielikuvituksellisia nimityksiä,
niin mitäpä se tekee! Mitä enemmän heillä on vapautta uskonnollisessa
elämässään, sitä vähemmän he ajattelevat politiikkaa. Mutta pian
huomasin, että Laputa ei ollut mikään tavallinen »sivistynyt» Amerikan
neekeri ja senvuoksi aloin pitää häntä silmällä.

Henkilökohtaisesti tapasin hänet ensi kerran eräässä herätyskokouksessa
Lontoossa, jossa hänellä oli tavaton menestys Hän tuli luokseni
ja alkoi puhua sielustani, mutta heitti kesken, kun muutin puheen
zulukielelle. Seuraavan kerran kohtasin hänet Ala-Limpopolla, ja oli
minulla tällöin kunnia koettaa ampua häntä laivasta käsin.»

Kapteeni Arcoll otti piipun suustaan ja nauroi muistellessaan
tapahtumaa.

»Olin näet päässyt erään L.T.K.-liiton jäljille, ja ihmeekseni
huomasin juttuun sekaantuneen myös tuon evankeliumin julistajan.
Mutta Hänen Korkea-arvoisuutensa John oli minua viekkaampi. Hän
hyppäsi krokodiileista välittämättä laidan yli ja onnistui veden
alla uiden pääsemään kaislikkoon. Olin kuitenkin tehnyt arvokkaan
havainnon, sillä se antoi minulle johtolangan. Sitten jälleen
tapasin hänet lähetyssaarnaajani konferenssissa Kap-kaupungissa, ja
senjälkeen Maantieteellisen Seuran Kokouksessa Lontoossa, ja silloin
oli minulla pitkä keskustelu hänen kanssaan. Minun maineeni ei ollut
kulkenut edelläni kotimaahan ja hän luuli minua englantilaiseksi
sanomalehtimieheksi, jolla oli erikoista harrastusta lähetysasiaan.
Ymmärrätte kai, että minulla ei ollut mitään todistuksia hänen
sekaantumisestaan L.T.K:aan, ja sitäpaitsi minulla oli varma vakaumus,
että hänen varsinainen päämääränsä oli korkeammalla. Senvuoksi odotin.

»Tein parhaani saadakseni selvää hänestä, mutta se ei ollut
helppoa. Jotain sain kuitenkin tietää. Hän oli saanut kasvatuksensa
Yhdysvalloissa, ja sitäpaitsi erittäin hyvän kasvatuksen, sillä mies
on todella oppinut ja erittäin lukenut, ja kaiken lisäksi hän on
etevin puhuja mitä koskaan olen kuullut. Zulukansaan hän kuuluu, mutta
mihin sukuun, siitä en ole saanut selvää. Ulkonäöstään päättäen hän on
kuitenkin jonkun hyvän suvun jäsen.

»Huomasin pian, että oli turha vaiva seurata hänen retkiään
sivistyneessä maailmassa. Siellä hän oli tavallinen valistunut kafferi,
lähetysseuran hellitty lempilapsi ja rakastettu puhuja hengellisissä
kokouksissa. Hänen lausuntojaan on painettuina erinäisissä
Sinisissä kirjoissa alkuasukkaita koskevista asioista, ja hänen
kirjeenvaihtajiensa joukossa on useita parlamentin jäseniä. Annoin
tämän puolen hänen toiminnastaan jäädä sikseen, ja päätin vaania häntä
käännytysmatkoillaan täällä alkuasukkaitten keskuudessa.

»Kuusi kuukautta yhtämittaa riipuin hänessä kuin iilimato. Olen sangen
vaikeasti tunnettavissa, jos niin tahdon. Hän ei koskaan aavistanut,
ken se surkea kafferi-ukko oli, joka istui tomuun painuneena uloinna
väkijoukossa hänen puheensa aikana, tai se sekarotuinen, joka ajoi
hänen kärryjään ja kutsui häntä herraksi. Olin mukana useissa
harvinaisissa seikkailuissa, — mutta ne eivät kuulu tähän. Lopputulos
tästä kaikesta oli, että puolen vuoden kuluttua, minä aikana hiukseni
harmaantuivat, sain kuitenkin aavistusta siitä mitä hänellä oli
mielessä. Hän puhui kylläkin kääntymyksestä alemmalle kansalle
kraaleissa, mutta indunoille (päälliköille) hän puhui jotain muuta.»

Kapteeni Arcoll vaikeni hetkeksi ja otti kulauksen lasistaan. »Voitte
kyllä arvata mitä hän puhui, mr Crawfurd. Täysikuun aikana, kun musta
kukko teurastettiin, Hänen Korkea-arvoisuutensa unohti, että hän oli
kristitty. Hän eli silloin neljä vuosisataa ajassa takanapäin ollen
mukana Mazimban sotaretkellä Zambesiin. Hän sanoi heille, että hän
oli Umkulunkulu, Pappi Johanneksen uusi ruumiillistuma. Hän sanoi
heille, että hän oli tullut johtamaan Afrikan kansat valloituksiin
ja voittoihin. Niin, hän sanoi heille jotain vieläkin enemmän: että
hänellä on hallussaan itse Suuri Käärme, Pappi Johanneksen kaulakäädyt.»

Kumpikaan meistä ei sanonut sanaakaan, sillä olimme liiaksi kiintyneet
sovittamaan tätä uutta rengasta tietämisemme ketjuun.

Kapteeni Arcoll jatkoi: »Nyt kun olin saanut tietooni hänen
tarkoitusperänsä, oli aika ryhtyä ottamaan selvää valmistuksista.
Ei kestänytkään kauan, ennenkuin keksin voimakkaasti levinneen
kiihotuksen olevan käynnissä Zambesista Kapiin saakka. Kaikki suuret
heimot olivat korviin saakka kietoutuneet salahankkeisiin ja kaikki
pienemmät lahkokunnat olivat vedetyt mukaan. Olen ollut mukana
neuvottelukokouksissa ja vannonut verivaloja heidän kanssaan, ja minä
olen käyttänyt salaisia tunnussanoja saadakseni lisää tietoja heidän
monissa piilopaikoissaan. Se oli vaarallista leikkiä, ja kuten sanottu
olen pannut paljon alttiiksi, mutta olen selvinnyt onnellisesti, —
juuri tietojeni avulla.

»Aivan alussa sain selville, että heimojen keskuudessa oli olemassa
suuria rikkauksia. Joskus ne olivat timantteja, joita työmiehet
varastivat kaivoksista, ja antoivat päälliköiden kätkettäviksi.
Miltei jok'ainoalla heimolla oli oma kätköpaikkansa, ja ystävällämme
Laputalla oli täysi käyttöoikeus niihin. Suurin vaikeus oli tietysti
jalokivien muuttamisessa rahaksi, ja hän sai senvuoksi luvan ryhtyä
L.T.K:aan suuressa mittakaavassa. Hänen huomattavin asiamiehensä oli
teidän tuttavanne Henriques, mutta Mozambiquessa ja Johannesburgissa
on sen lisäksi useita, jopa Lontoossakin, jotka kaikki ovat minun
luetteloissani. Rahoilla ostettiin kivääreitä ja ampumatarpeita ja
näyttää kuin yhteen aikaan kauppa olisi ollut erittäin kukoistavaa.
Etupäässä kauppa on käynyt maitse Portugalin alueiden rajan yli, mutta
on myös Johannesburgiin tullut lähetyksiä, joiden sisältö ei ole
pitänyt yhtä laskun kanssa. Kysytte tietysti, kuinka hallitus on voinut
sallia tällaisen jatkua. He ovat kaikki tyyni nukkuneet. He eivät
koskaan ole voineet kuvitellakaan mitään vaaraa alkuasukkaiden taholta,
ja sitäpaitsi Portugalin rajan vartioiminen on ollut vaikeaa. Laputa
tuntee heikkoutemme, ja sille hän on laskenut toiveensa.

»Ensimmäinen suunnitelmani oli saada Laputa vangituksi, mutta mikään
hallitus ei pitäisi minun tiedonantojani minään todistuksina. Miehellä
on voimakas tuki yleisessä mielipiteessä kotona Englannissa, ja
Etelä-Afrikan hallitus on jo pari kertaa liian usein toimituttanut
omavaltaisia pidätyksiä. Sitten koetin myös L.T.K:n kautta päästä
häneen käsiksi, mutta sain todisteeni häntä vastaan liian myöhään.
Durbanissa olin jo vähältä saada hänet kiinni, mutta hän pääsi
käsistäni ja toista tilaisuutta hän ei ole enää minulle antanut. Nyt
viimeisten viiden kuukauden aikana ovat hän ja Henriques pysytelleet
hiljaa samalla kun heidän suunnitelmansa ovat kypsyneet. Olen seurannut
heitä Zulumaan ja Gazamaan halki, ja olen nyt selvillä, että miina on
laskettu ja puuttuu vain sytytys. Kuukauden olen ollut hänen jäljillään
yhtämittaa, ja jos hänen miinansa on valmis, niin onpa minunkin.»

Arcollin eloisat, leikilliset kasvot olivat saaneet kovan ja
päättäväisen ilmeen, ja hänen silmänsä hehkuivat teräksensinisinä. Jo
pelkkä hänen näkönsä oli omiaan rauhoittamaan minua huolimatta kaikesta
mitä hän oli kertonut.

»Mutta mitä hän sitten oikeastaan voi toivoa saavansa aikaan?» kysyin.
»Vaikkapa hän nostaisi aseisiin jokikisen kafferin Etelä-Afrikassa,
tulisi hän lopulta lyödyksi. Sanoitte että hän on saanut kasvatusta.
Siinä tapauksessa hänen pitäisi toki ymmärtää, ettei hänellä pitemmän
päälle ole mitään mahdollisuuksia.»

»Sanoin, että hän on saanut kasvatusta, mutta että hän perimmältään
kuitenkin on kafferi. Hän saattaa nähdä eteensä kehityksen ensimmäisen
vaiheen ja vielä toisenkin, mutta ei sen pitemmälle. Sellainen on
alkuasukkaiden käsityskyky. Ellei niin olisi laita, olisi meidän
asemamme paljon huonompi.»

»Te sanoitte, että heidän suunnitelmansa ovat kypsät», sanoin,
»haluaisin tietää, kuinka kypsät?»

Arcoll vilkaisi kelloaan. »Puolen tunnin kuluttua on Laputa Mpefun
luona, viipyen siellä yön. Aamulla varhain hän menee Umvelosiin
tapaamaan Henriquesia, ja huomenna illalla alkaa kokoontuminen.»

»Vain yksi kysymys vielä», sanoin. »Kuinka suuri mies Laputa on?»

»Suurin mitä kafferikansa tähän mennessä on tuottanut. Pyydän vain
sanoa, että minun mielipiteeni mukaan hän on suuri nero. Jos hän olisi
ollut valkonen, olisi hänestä saattanut tulla toinen Napoleon. Hän on
syntynyt johtamaan ihmisiä tahtonsa mukaan, ja hän on urhoollinen kuin
leijona. Ei ole olemassa sellaista konnantyötä, johon hän ei olisi
tarvittaessa valmis, mutta kuitenkin epäilisin kutsua häntä konnaksi.
Niin, ymmärrän kyllä teidän ihmetyksenne, te epäuskoiset skottilaiset,
mutta minä olen niinsanoakseni elänyt hänen kanssaan yhdessä jo
kuukausia, ja tiedän, että hänessä löytyy myös hienoutta ja jaloutta.
Hän on peloittava, mutta oikeudenmukainen vihollinen. Hänellä on
runoilijan ja samalla kuninkaan sydän, ja on Jumalan kirous, että hän
on syntynyt Hamin lapsien joukossa. Toivon voivani ampua hänet jonakin
kauniina päivänä kuin koiran, mutta todistan silti kernaasti hänen
suuruutensa».

»Jos nousu alkaa huomenna», sanoin, »niin olisi hyvä tietää jotain
heidän suunnitelmistaan.»

Kapteeni Arcoll otti esiin kartan ja avasi sen. »Ensimmäinen
kokoontumispaikka on Sikitolan läheisyydessä. Senjälkeen he painuvat
etelään päin ja ottavat mukaansa kaikki joukot, jotka sattuvat tielle,
ja päävoimat kokoontuvat lopuksi Amsterdamin läheisellä ylätasangolla,
joka on lähellä sekä zuluja että swazeja. Mitä sitten tapahtuu, on
minulle tietymätöntä, mutta luonnollisesti kootaan edelleen joukkoja
pitkin vuoristoa Mashonamaasta Basutomaahan saakka.

»Mutta katsokaapa nyt tähän. Tullakseen Amsterdamiin, täytyy heidän
mennä rautatien yli Delagoa Bayssa. No niin, he _eivät_ pääse yli.
Jos he niin pitkälle kerkiävät, hajoitetaan heidät täällä. Kuten
sanoin, minullakin on miina valmiina. Meillä on poliisivoimaa
sirotettuna pitkin koko vuoriston rinnettä. Kaikki tiet alkuasukkaiden
asuma-alueilta ovat vartioidut, ja kaikki farmarit pitkin rajaa
ovat saaneet kutsun aseisiin. Meillä on patrulleja Delagoya Bayssa
ja Natalin linjoilla, ja kenttälennätin on järjestetty, niin että
me saamme voimien vahvistusta koska tahansa. Kaikki valmistukset
on suoritettu täydellisessä hiljaisuudessa ja itse me harhailemme
kuitenkin kuin pimeydessä. Sanomalehtiä lukeva yleisö ei tiedä mitään
kapinan uhasta, mutta kahden päivän kuluttua on täysi pakokauhu
jokainoassa valkoisessa perheessä Etelä-Afrikassa. Älkää antako johtaa
itseänne harhaan, mr Crawfurd, tämä on paha juttu. Me kyllä muserramme
Laputan ja hänen armeijansa, mutta siitä tulee ankara kamppailu
ja paljon viatonta verta vuotaa hukkaan. Ja sitäpaitsi se tulee
keskeyttämään tämän maanosan kehityksen puoleksi vuosisadaksi. Jospa
olisinkin voinut ampua kuulan hänen kalloonsa kylmäverisesti. Mutta
minä en voinut — se olisi liiaksi muistuttanut murhaa; ja nyt en ehkä
enää koskaan saa tilaisuutta siihen.»

»Yhtä asiaa en vieläkään ymmärrä», sanoin. »Miksi tulee Laputa kaikkein
ensimmäiseksi tänne ylös? Miksikä hän ei aiota Zulumaassa?»

»Herra ties miksikä ei jokin syy hänellä täytyy olla, sillä hän ei tee
mitään aiheettomasti. Ehkä huomenna saamme sen tietää.»

Mutta sillä aikaa kuin kapteeni Arcoll vielä puhui, näin minä kuin
salaman valossa todellisen syyn: Täytyyhän Laputalla olla Suuri
Käärme, Pappi Johanneksen kaulaketju, ennenkuin hän saattaa esiintyä
täydellä arvovallalla. Varmaankaan hänellä ei ole vielä sitä, sillä
muuten Arcoll kyllä olisi tiennyt sen. Hänen täytyy alkaa täällä,
koska taikakalu on jossain täällä. Olin vakuutettu siitä, että arvasin
oikein, mutta en lausunut ajatuksiani julki.

»Niin, huomenna kohtaavat Laputa ja Henriques toisensa Umvelosissa,
otaksuttavasti teidän uudessa kauppapuodissanne, mr Crawfurd. Ja sitten
alkaa tanssi.»

Olin äkkiä tehnyt päätökseni. »Luulen», sanoin, »että olen läsnä
neuvottelussa toiminimen edustajana.»

Kapteeni Arcoll katseli nauraen minua. »Olin itse ajatellut olla läsnä
kohtauksessa», hän sanoi.

»Silloin menisitte suoraan kohti kuolemaa, olittepa vaikka kuinka hyvin
naamioitu. Kauppaliikkeessämme ette voi tavata heitä yhtä luontevasti
kuin minä. Minulla on siellä tavanmukaiset toimeni, eikä heillä ole
mitään syytä epäillä minua. Jos haluamme saada jotain tietää, niin
juuri minä olen ne tiedot hankkiva.»

Hän katsoi minua pitkään ja vakavasti. »Luulenpa todella, että tuo
ei ole hullumpi aate. Minusta itsestäni olisi tällä hetkellä enemmän
hyötyä vuoristossa, ja kuten sanottu, onnistuisin tuskin saamaan
paljoakaan ongituksi. Te olette uljas poika, mr Crawfurd. Otaksun
teidän käsittävän, mille vaaralle panette itsenne alttiiksi?»

»Sen kyllä käsitän, mutta kun on tullut kerta ryhdyttyä tähän pyykkiin,
niin saa kestää sen loppuun. Meillähän on sitäpaitsi Laputan kanssa
vähän vanhoja kalavelkoja suorittavana.»

»Siinä tapauksessa on asia selvä, kapteeni Arcoll sanoi. »Vetäkää
tuolinne tänne lähemmä, jotta voin selittää, kuinka väkeni on
sijoittautunut. Sekin minun täytyy sanoa teille, että minulla on
palveluksessani miltei joka heimossa varmoja miehiä, joten voin saada
helposti luotettavia tietoja. Heidän telepaatiselle kyvylleen emme voi
panna vastaan muuta kuin kenttälennättimemme, mutta ei se ole hullumpi
sekään, ja ehkäpä hitusen verran luotettavampi.»

Aina keskiyöhön saakka istuimme kumartuneina karttojemme yli, ja
kapteeni painoi muistiini eräitä määrättyjä tietoja. Sitten kävimme
levolle ja nukuimme hyvin, yksinpä Wardlawkin. On vallan omituista,
kuinka kaikki levottomuus kaikkosi pienestä yhdyskunnastamme heti kun
olimme selvillä, mitä meillä oli pelättävänä ja kun olimme saaneet
taistelukelpoisen miehen rinnallemme.



VIII.

SAAN JÄLLEEN NÄHDÄ HÄNEN KORKEA-ARVOISUUTENSA JOHN LAPUTAN.


Poikana ollessani toivoin sotamieheksi ja ajattelin aina silloin,
että vähitellen kohoaisin kenraaliksi. Opittuani nyt paremmin
tuntemaan itseäni, en enää luule, että erityisen hyvin soveltuisin
tuohon asemaan, sillä yksinäisyys ja edesvastuu pelottaisivat minua.
Sitävastoin luulen, että alemman päällikön asema hyvin sopisi minulle,
sillä käskyjen täyttäminen oli koko elämäni ja itse tottelemisen
tunteessa on jo minun mielestäni jotain puoleensavetävää. Kolme päivää
sitten olin ollut hermostunut kuin kissanpoikanen yksinäisyydestäni,
ja senvuoksi, että seuraavan askeleen ottaminen riippui minusta. Nyt
sitävastoin, kun olin vain yksi hammas suuren puolustuskoneiston
yhdessä rattaassa, oli hermostuneisuuteni kuin poispuhallettu.
Luonnollisesti olin tietoinen, että se yritys, johon nyt antauduin, oli
täynnä vaaraa, mutta en tuntenut minkäänlaista pelkoa. Pikemminkin oli
mielentilani sama kuin pojan, joka läksyttömänä lauantai-iltana lähtee
suurelle retkelle. Kaipasin vain yhtä, Tam Dykeä, joka ei nyt saisikaan
olla mukana kaikessa odottavassa hauskuudessa. Muistaessani tätä
uskollista toveria, joka parhaillaan keinui jossain aalloilla, tunsin
äkillistä kaipausta hänen seuraansa. Kun ajoin partaani, pisti päähäni,
että jokohan tämä toimitus nyt tapahtui viimeistä kertaa, mutta ajatus
ei tuottanut minulle mitään tuskaa. Rauhalliselle mielelleni ei
nähtävästi mikään jännitys saattanut olla liian voimakas.

Tehtäväni oli matkustaa Umvelosiin aivan kuin vain tavallisissa
liikeasioissa, sekä siellä sitten jos suinkin mahdollista kaapata
joitakin tietoja vihollisen suunnitelmista illaksi. Nyt oli kysymys
vain siitä, kuinka saattaisin toimittaa sanomia Arcollille, jos
sattuisi jotain ilmoitettavaa? Emme keksineet aluksi mitään keinoa,
mutta sitten tulin ajatelleeksi Colinia. Olin totuttanut koiran
käskystäni juoksemaan kotiin, sillä metsästysmatkoillani usein sattui,
että halusin käydä jossain alkuasukaskylässä, missä koirasta olisi
ollut vain vastusta. Niinpä päätin ottaa Colinin mukaan ja tarpeen
vaatiessa lähettää sen kotiin tuomaan jotain sanomaa.

Kysyin vielä kapteeni Arcollilta, tiesikö Laputa mitään
valmistuksistamme. Arcoll puolestaan oli taipuvainen uskomaan,
ettei hän mitään epäillyt. Poliisivoimain komentaminen ja muu
liikekannallepano oli tapahtunut mitä suurimmassa salaisuudessa,
ja joukot liikkuivat ylätasangolla heimojen alueen ulkopuolella.
Sitäpaitsi ovat alkuasukkaat valkoisten toimiin ja hankkeisiin nähden
huonoja selvänottajia, sillä he eivät ymmärrä mitä tarkoitamme.
Toiselta puolen olivat Arcollin alkuasukasvakoojat hankkineet hänelle
erittäin hyviä ja tarkkoja tietoja kafferien liikkeistä. Hän arveli,
että koko viidakko alhaalla tasangolla oli hyvin vartioitu, ja että
kukaan ei pääsisi läpi ilman passia. Mahdollisesti tehtäisiin poikkeus
juuri minuun, kauppamieheen nähden, sillä hänen läsnäolonsa ei voinut
herättää kenenkään epäluuloja. Arcollin viimeiset sanat minulle
olivat, että kiirehtisin päätäpahkaa takaisin heti kun huomaisin pelin
menetetyksi tai joka tapauksessa heti kun olin saanut tietää jotain.
»Jos te olette siellä vielä silloin kun sotaretki alkaa, katkaisevat
he varmasti kaulanne.» Tunsin tarkoin poliisivartiot vuoristossa,
joten tiesin mihin suunnata matkani, jos en voisi päästä takaisin
Blaauwildebeestefonteiniin.

Kevyin mielin heitin jäähyväiset Arcollille ja Wardlawille, vaikka
koulunopettaja kokonaan kadotti mielenmalttinsa ja vannotti minua
heittämään matkani. Juuri kun ajoin alas vuorisolassa, kuulin hevosten
kavioiden kapsetta ja kääntyessäni näin valkoisia ratsumiehiä saapuneen
kylään. Jätin siis seudun hyvin vartioituna taakseni.

Keskitalven aamu oli kirkas, ja itse olin hyvällä tuulella
laskeutuessani ponyllani jyrkkää vuoripolkua alaspäin, Colinin
juostessa vierellä. Kuukautta aikaisemmin olin tehnyt saman matkan,
mutta aavistamatta silloin mitä tulevaisuus toisi helmassaan.
Muistelin hollantilaisia seuralaisiani, jotka nyt olivat karjoineen
kaukana alangolla ja tulin ajatelleeksi, mahtoiko heillä olla
mitään aavistusta uhkaavasta vaarasta. Koko notkotiellä en nähnyt
ainoatakaan inhimillistä olentoa. Tokkimukset räkättivät viidakossa,
pari vuorikorppia kierteli ilmassa, ja alituisena seuralaisenani oli
virran kohina. Kerran nousin ratsailta juodakseni, ja kun siinä seisoin
viherioitsevässä kukkien ja saniaisten täyttämässä laaksossa, viilsi
sydäntäni tunne inhimillisestä hulluudesta. Me surkeat ihmisraukat
vaanimme täällä toistemme elämää ja omaisuutta, häväisten ja turmellen
Jumalan ihanaa maailmaa...

Ajattelin käyttää erästä oikotietä. Umvelosiin välttääkseni Sikitolan
kraalia, minkä vuoksi minä joen erottua notkosta ratsastin sen yli ja
sitten suoraan pensasmetsään. Kauas en ollut ehtinyt kun huomasin, että
jotain oli tekeillä. Oli aivan kuin viikko sitten tuolla ylhäällä.
Vaisto sanoi minulle, että pensaisiin oli kätkeytynyt joukko ihmisiä,
näinpä joskus vilahduksenkin heistä. Ensiksi luulin, että he aikoivat
katkaista tieni, mutta sitten huomasin, että heillä oli kylliksi omissa
asioissaan välittääkseen minusta. Tavallaan he kylläkin pitivät minusta
vaarin, mutta huomasin kuitenkin pian, etteivät he olleet täällä minun
vuokseni.

Aluksi en tästä sen enempää piitannut, mutta kun aika kului ja
salaperäinen hääriminen edestakaisin jatkui ympärilläni, tuli ilkeä
ollakseni. Nuo viikot Blaauwildebeestefonteinissa väijymisineen olivat
tehneet minut hermostuneeksi. Nuo ihmiset eivät varmaankaan tahtoneet
mitään pahaa minulle eikä heillä näyttänyt olevan liioin aikaakaan
minua varten, mutta siitä huolimatta oli epämiellyttävää liikkua heidän
keskellään näkemättä heitä. Se oli melkein samaa kuin kulkea jyrkänteen
reunaa pilkkopimeässä. Tunsin hartioitteni nytkähtelevän juuri niillä
paikoin, mihin takaapäin ammutun nuolen voisi ajatella tunkeutuvan.
Taivas oli sininen ja aurinko säteilevä, mutta minusta tuntui pimeältä
kuin yöllä. Saatoin nähdä polun edessäni aivan vapaana, mutta siitä
huolimatta olin kuin yövaelluksella vaarojen uhkaamana joka puolelta.
Toivoin jo kaikesta sydämestäni, etten koskaan olisi lähtenyt matkaan.

Päivällisen nautin Tagui-nimisellä paikalla. Se oli avonainen ruohon
peittämä paikka metsässä, jossa pienenpieni lähde porisi esiin
suuren kivimöhkäleen alta, kadotakseen sitten hiekkaan. Istuin ja
tupakoin siinä puolen tunnin ajan, tuumiskellen kuinka tässä tulisi
käymään. Ilma oli tyyni, mutta lähettyviltä kuulin rapinaa ja salaista
liikehtimistä. Kaduin nyt, etten ollut sittenkin mennyt Sikitolan
ohi, nähdäkseni millaista nyt oli kraaleissa. Ne olivat varmaankin
aivan tyhjät, sillä kaikki nuoret miehet olivat lähetetyt pois. Niin
hermostunut olin, että otin esiin muistikirjani ja kirjoitin siihen
muutamia pieniä tervehdyksiä äidilleni, sekä kehotuksen viedä ruumiini
korjuuseen, ken sen sitten löytäisikin. Mutta sitten minä hätkähdin
hieman häpeissäni lapsellisuuksistani ja hyppäsin hevoseni selkään.

Kello kolmen aikaan iltapäivällä ratsastin matalan harjun yli ja
sitten tulikin jo näkyviin puodin katto ja pilkahdus Labongon vettä.
Tämä virkisti minua, sillä joka tapauksessa tämä merkitsi vaivaloisen
ratsastukseni päättymistä. Juuri tässä muuttui pensasmetsä korkeammaksi
puita kasvavaksi ja harjun takana tie painui syvään varjoon. Olin
hetkeksi unohtanut viidakossa piileksivät olennot ja kun nyt äkkiä
viidakosta astui eteeni mies, pysäytin hevosen äkillisellä nykäyksellä.

Hän oli pitkä, ylväsryhtinen alkuasukas. Hän katsahti minuun ja alkoi
sitten kulkea rinnallani. Hänen pukunsa oli epätavallinen, sillä
hänellä oli jonkinlainen liinavaatenuttu ja vyötäisiltä riippui lyhyt
leopardinnahkainen hame. Hänellä ei ollut tavanmukaista ring-kopia
(rengastukkaa) vaan hänen hiuksensa levisivät vapaina, ei kuten
kafferin villa, vaan pitkänä ja kiharana kuin kuuluisan taiteilijan.
Olin kyllä valmistautunut hänen ulkonäölleen, mutta kuitenkin kulki
kylmänväristys olentoni läpi. Sillä tunsin kaarevan nenän, syvän
säihkyvät silmät ja julman suun, jotka kaikki kuuluivat viholliselleni
Kirkcaplen rannalta.

Colin oli hyvin epäluuloinen ja seurasi häntä muristen kintereillä,
mutta hän ei kääntänyt päätään.

»Kuuma päivä, Isä», sanoin kafferikielellä, »onko vielä pitkältäkin
kuljettava, Isä?»

Hän hiljensi käyntiään, niin että hän joutui aivan käsivarteni luo.
»Vain pikkuisen matkaa, baas», hän vastasi englanninkielellä. »Pyrin
tuonne kauppaan.»

»Sattuupa hyvin siinä tapauksessa», sanoin, »sillä minä olen juuri
liikkeen johtaja. Paljoa ette siellä löydä, sillä se on vasta
perustettu, eikä vielä täysin valmiskaan. Olen matkalla katsomaan sitä.»

Hän kääntyi puoleeni: »Nepä olivat huonoja uutisia, sillä olin toivonut
saavani siellä jotain syödäkseni. Olen tullut pitkän matkan ja kylminä
öinä toivoisi katon päänsä päälle. Voiko baas antaa luvan minulle
nukkua yöni liikkeen ulkosuojassa?»

Olin nyt koonnut ajatukseni ja olin valmis näyttelemään sitä
osaa kuin olin alottanut. »Kernaasti», sanoin, »te voitte nukkua
varastohuoneessa, jos haluatte. Siellä on säkkejä ynnä muuta minkä
päällä voi maata, ja se on hyvä paikka ainakin jos yö on kylmä.»

Hän kiitti minua arvokkaasti. Katsellessani hänen komeaa vartaloaan
miltei unohdin kaiken muun hänen henkilöllisyyttään koskevan. Papin
puvussa hän oli näyttänyt raskaalta, mutta nyt näin, kuinka hieno hänen
olemuksensa oli. Hän oli varmasti yli kuusi ja puoli jalkaa pitkä,
ja kuitenkaan en tullut ajatelleeksi hänen pituuttaan, sillä niin
korkea oli hänen rintansa ja leveät hartiansa. Hän laski kätensä minun
satulalleni, ja muistan panneeni merkille, kuinka kapea ja hieno se
oli, enemmän muistuttaen ylhäisen naisen kuin miehen kättä. Omituista
kyllä herätti hän minussa määrätyllä tavalla luottamusta. »Luulenpa,
ettet tule pistämään minua kuoliaaksi», ajattelin. »Sinun pelisi on
liian korkeaa alentuaksesi alhaiseen murhaan.»

Puoti Umvelosissa oli aivan sellaisena kuin olin sen jättänyt. Tuossa
ikkunanreunuksella oli piiskanikin, jonka olin siihen unohtanut.
Ovesta leyhähti vastaan tuoreen öljyvärin raskas haju. Sisällä oli
pelkästään tuoleja ja penkkejä, ja nurkassa ne padat ja pannut, jotka
olin jättänyt tänne seuraavaa kertaa varten. Avasin kaapin ja otin
esiin joitakin tavaroita, avasin sitten makuuhuoneen ikkunan ja palasin
takaisin ulos, missä tapasin Laputan kärsimättömänä odottamassa minua
auringonpaahteessa.

Osoitin hänelle varastohuoneen, jossa olin luvannut yösijan. Se oli
rakennuksen suurin huone, mutta kokonaan kalustamaton. Muutamia
tynnöreitä ja pakkauslaatikoita oli yhdessä nurkassa ja tyhjiä säkkejä
oli kylliksi makuusijan laittamista varten.

»Olen juuri teenjuontihankkeissa», sanoin Laputalle. »Jos teillä on
ollut pitkä matka, niin ehkäpä kuppi teetä maistuisi, vai kuinka?»

Hän kiitti, ja minä tein tulen ja panin vesikattilan kiehumaan. Sitten
katoin pöydälle korppuja, sardiineja ja hilloa. Minun tehtäväni oli nyt
näytellä narrin osaa, ja luulenpa onnistuneeni verrattomasti. Punastun
vielä tänä päivänä muistaessani kaikkia tuhmuuksia mitä puhuin. Ensiksi
istutin hänet vastapäätäni pöydän toiselle puolen, teko, johon ei
ainoakaan valkoihoinen koko maassa olisi alentunut. Sitten puhuin
hänelle miltei lempeästi, että olin aivan hurmaantunut alkuasukkaisiin
heidän rehtiytensä vuoksi ja senvuoksi että he olivat paljon parempaa
väkeä kuin seudun valkoiset törkimykset. Kerroin että olin juuri tullut
Englannista ja että uskoin värillisten tarvitsevan samat oikeudet kuin
valkoisillakin on. Luulenpa, Jumala paratkoon, puhuneeni sellaistakin,
että toivoin saavani elää sen päivän, kun Afrika jälleen kuuluisi
alkuperäisille isännilleen.

Hän kuunteli minua järkkymättömän tyynesti; ja hänen vakavat
silmänsä tutkivat minua ilme ilmeeltä. Haluan lisätä vielä, että
hän söi vankasti ja joi kolme kuppia väkevää teetä, jota olin
valmistanut. Annoin hänelle vielä sikaarin, jonka olin saanut eräältä
hollantilaiselta farmarilta, joka kokeili sikaarinvalmistuksella.
Ja koko ajan lörpöttelin kaikenmoista itsestäni ja mielipiteistäni.
Sanoin viipyväni vain yön puodissa ja jo huomenna matkustavani takaisin
Blaauwildebeestefonteiniin ja sitten Pietersdorpiin hakemaan uutta
varastoa. Lopuksi huomasin, ettei hän enää välittänyt kuunnella
mitä sanoin. Hän oli päässyt selville, että olin täydellinen narri.
Sensijaan hän katseli Colinia, joka oli ovella nukkuvinaan, vaikka
toinen silmä oli tiukasti kiinnitettynä vieraaseen.

»Teillä on kaunis koira», hän sanoi.

»Niin kyllä», yhdyin viimeisellä voimainponnistuksella — »se on kyllä
kaunis katsella, mutta siltä puuttuu kaikki sisu. Mikä rakki hyvänsä
saa sen heiluttamaan häntää. Ja sitten on eläin kauhean tyhmä niin
ettei se osaa löytää edes kotiin itsekseen. Olen jo tuuminut päästä
eroon siitä.»

Laputa nousi ja hänen katseensa osui koiran selkään. Näin, että
hän kiinnitti huomionsa karvan vastasuuntaiseen kasvuun selässä ja
huomasin, ettei hän ollut arvosteluihini nähden samaa mieltä.

»Ruoka teki minulle hyvää, baas», hän sanoi. »Jos haluatte kuunnella
minua, voin palkita kestiystävyytenne hyvällä neuvolla. Te olette
vieras täällä. Levottomat ajat ovat tulossa, ja jos haluatte seurata
neuvoani, niin palatkaa vuoristoon.»

»En käsitä mitä tarkoitatte», sanoin onnistuen saamaan kasvoilleni
iloisen tyhmyri-ilmeen. »Mutta kyllä palaan vuoristoon heti ensi
töikseni huomenna. En viihdy täällä tasangolla.»

»Olisi viisaampaa, jos lähtisitte jo tänä iltana», hän sanoi uhkan
vivahdus äänessään:

»Ei, sitä en voi tehdä», sanoin ja aloin laulaa erästä renkutusta:

    »Kotona on kyllä hyvä, hei,
    mut kotiin ei mennä yöllä, ei!»

Laputa kohautti hartioitaan, kiipesi Colinin yli joka pyristeli itseään
ylös, ja meni ulos. Kaksi minuuttia myöhemmin kun katsoin ikkunasta,
oli hän jo hävinnyt.



IX.

KAUPPAPUOTI UMVELOSISSA.


Istuuduin tuolille ja ajattelin tilannetta. Laputa oli mennyt, mutta
palaisi ennemmin tai myöhemmin Henriquesin kanssa. Jos halusin
elää seuraavaan päivään, täytyi minun voida saada heidät molemmat
vakuutetuiksi vaarattomuudestani. Laputalla ei luultavasti ollut
mitään epäilyksiä asiasta, mutta Henriques tuntisi varmasti entisen
matkatoverinsa, eikä minulla ollut minkäänlaista halua antaa tuon
keltaisen roiston tutkia luonnettani. Vain yksi keino oli olemassa,
— minun täytyisi teeskennellä olevani sikahumalassa. Koko talossa ei
ollut tippaakaan väkijuomia, mutta löysin lopuksi tyhjän whiskypullon,
joka oli puolillaan denaturoitua spriitä, ja sen avulla minun onnistui
täyttää huone huonon whiskyn hajulla. Muuhun nähden oli minun
pakostakin luotettava vaatimattomiin näyttelijälahjoihini.

Edellyttäen, että välttäisin heidän epäluulonsa, oli minun löydettävä
sopiva paikka kuunnellakseni heidän neuvotteluaan, joka tulisi
tapahtumaan varastohuoneessa. Mutta se ei ollut helppoa. Ainoastaan
huoneen katossa oli yksi ikkuna ja oven he tietysti sulkisivat
huolellisesti. Voisinhan tosin piiloutua huoneessa olevien tynnörien
taakse, mutta, paitsi että he varmasti tutkisivat huoneen joka nurkan
ennen neuvotteluaan, oli aivan varmaa, että he haluaisivat olla varmoja
minun olostani talon toisessa päässä.

Äkkiä muistin sitten itse puodin alla olevan kellarin. Sinne pääsi
nostettavan luukun kautta myymäläpöydän takaa ja varastohuoneessa
oli toinen samanlainen luukku. Olin tosin unohtanut millä kohtaa
jälkimmäinen oli, mutta toivoin, että se olisi juuri tyhjien tynnörien
alla. Suljin ulko-oven, nostin luukkua ja hyppäsin alas kellariin,
joka oli tilapäisesti pohjattu vihreillä tiileillä. Valaisten tietä
tulitikulla minä konttasin toisen luukun luo ja koetin nostaa sitä. Se
ei liikahtanut, mistä arvasin, että sen päällä oli tynnöreitä tai muuta
tavaraa. Senvuoksi menin varastohuoneeseen ja huomasinkin, että raskas
tavaralaatikko oli luukun toisen puoliskon päällä. Työnsin sen syrjään
ja kohotin luukkua hiukan verran raolleen, jotta voisin kuunnella sen
kautta ja järjestin sitten kaikenlaista romua luukun päälle, niin
ettei kukaan voisi aavistaakaan sen olemassaoloa. Kun arvelin, että
liittoutuneilla pitäisi olla jotain istuinta työnsin pari laatikkoa
hieman etualalle, jotta he eivät rupeaisi liiaksi penkomaan huonetta.

Kun kaikki oli selvää, palasin puotiin ja alotin uudelleen
pukeutumiseni. Jo kellarissa olin tullut aika likaiseksi ja nyt
ryvetin kasvojani vielä lisäksi. Tukkani oli sangen pitkä ja kun nyt
työnsin sormeni sen läpi oli se kukonheltan näköinen. Sitten jaoin
spriin ympäri huonetta niin että haju varmasti tuntuisi. Osan sitä
poltin, osan kaasin myymäläpöydälle, huuhdoin käteni siinä ja liotin
vaatteitanikin. Viidessä minuutissa olin saanut huoneen haisemaan
kamalammin kuin pahin kyläkapakka. Otin vielä kauluksen pois, ja kun
nyt katsoin peiliin, näin siinä rentun perikuvan, joka olisi sopinut
erinomaisesti lauantai-iltana kapakkaa koristamaan.

Aurinko oli jo ehtinyt laskea, mutta en huolinut sytyttää valoa. Oli
täysikuun aika — Laputa oli varmaan juuri senvuoksi valinnut tämän
yön — ja tunnin kuluttua tulisi se valaisemaan maailmaa loihdutulla
hohteellaan. Minuutin minuutin jälkeen istuin myymäpöydällä ja
odotin. Tunnustan, että odotusaika koetteli aika tavalla rohkeuttani.
Hommailuni aikaisemmin olivat poistaneet hermostuneisuuden, mutta
toimettomuus pani minut jälleen pelkäämään. Pitihän Laputalla tänä yönä
olla vielä tarpeeksi puuhaa viipyäkseen näin kauan.

Ponyni oli pienessä vajassa, jonka olimme rakentaneet vastapäätä
puotia. Saatoin kuulla sen tömistelevän ja pärskyttelevän, kovempaa
kuin sammakot jaksoivat kurnuttaa Labongon rannassa. Mutta nyt
tunkeutui toinen ääni korviini — kavioiden kapsetta ja ohjasten
läiskettä. Hetkeksi se lakkasi kuulumasta, mutta sitten kuulin jo
puhetta. Ratsastajat olivat sitoneet hevosensa erääseen puuhun ja
tulivat nyt käyden lähemmä.

Ojennuin tiskille tyhjä whiskypullo toisessa kädessä, ja silmät
kiinnitettyinä ovenrakoon, josta tummansininen hämärä tunkeutui sisään.
Rako pimeni kun kaksi miestä katsoi siitä sisälle. Colin murisi
myymäpöydän alla, mutta pidin sitä tiukasti kiinni niskasta.

»Halloo», minä sanoin, »eikö siellä olekin musta ystäväni? Pahuksen
ikävää, mutta whisky on lopussa. Tyhjä, kuten näette, vaikka kuinka
kuristaisi», ja typerästi nauraen käänsin pullon ylösalaisin.

Laputa sanoi jotain mitä en ymmärtänyt. Henriques naurahti ilkeästi.

»On parasta, että teemme hänet äänettömäksi», hän sanoi. He tuntuivat
väittelevän ja Laputa selvisi voittajana. Ovi sulkeutui, ja avain jonka
olin jättänyt oveen, väännettiin kiinni.

Odotin viisi minuuttia antaakseni heille aikaa mennä varastohuoneeseen
alottamaan neuvottelun. Sitten avasin luukun, laskeuduin varovasti
kellariin ja ryömin toiseen päähän. Heikko valojuova näkyi raollaan
olevasta luukusta. Järjestin itselleni korokkeen kellarin permannolle
jääneistä tiilistä, niin että näin suoraan raosta huoneeseen. Saatoin
nähdä, että molemmat miehet istuivat juuri niillä laatikoilla, jotka
olin varannut heille. Heidän välissään oli lyhty ja Henriquesillä oli
pullo, mistä hän silloin tällöin otti kulauksia.

Hän otti nyt esiin jotain ja näytti sitä toiselle.

»Sotasaalista», hän sanoi. Olen antanut Sikitolan väen avata tulen. He
tarvitsivat sitä päästäkseen innostumaan. Nyt he ovat yhtä kiihkeitä
kuin umboonit.»

Laputa teki jonkin kysymyksen.

»Ne olivat vain hollantilaisia, jotka olivat Kovdovin luona
karjalaumoineen. Ei kannata olla hentomielinen. Luuletteko todellakin,
että nuo omahyväiset narrit suostuisivat sovitteluihin? Ellei tätä
olisi tapahtunut, olisivat he nyt hevosineen vuoriston toisella
puolella, varottamassa kaikkia, joita tapaisivat. Sanoinhan sitäpaitsi,
että Sikitolan väki tarvitsi kiihoketta. Coetzeen, tuon vanhan sian,
pistin minä itse lävitse. Hän yllytti kerran koiriansa kimppuuni ja
minä en koskaan unohda erästä loukkausta.»

Laputa ei varmaankaan hyväksynyt tätä, koska Henriques korotti ääntään.

»No, hoitakaa sitten asia kuten tahdotte», hän huusi, »mutta älkää
syyttäkö minua, jos koko jutusta tulee pannukakku. Hitto vieköön, mies,
luuletteko todella, että tulta voi sytyttää kurnaalilla? Jos kaikki
menisi nyt minun tahtoni mukaan, niin menisimme heti pistämään puukon
tuohon juopporattiin viereisessä huoneessa.»

»Hänestä ei ole mitään vaaraa», Laputa vastasi. »Annoin hänelle
tilaisuuden pelastaa henkensä, mutta hän nauroi minulle. Hän ei pääse
pitkälle kotimatkallaan.»

Tuo kaikki oli varsin mielenkiintoista kuultavaa, mutta minulla ei
ollut aikaa ajatella itseäni. Olin aivan hurjana raivosta tuota
murhanhimoista keltaista roistoa kohtaan. Laputaa kohtaan en tuntenut
mitään vihaa, sillä hän oli rehellinen vihollinen, joka pelasi
puhdasta peliä. Sormissani syyhysi päästäkseni portugalilaisen —
tuon kaksinkertaisen rotunsa kavaltajan — niskaan. Kun ajattelin
vanhoja kunnon ystäviäni, jotka nyt väkineen makasivat viidakossa
teurastettuina, tunkivat palavat kyyneleet silmiini. »Rakkaus
karkoittaa pelon», sanoo Raamattu, mutta — kaikella kunnioituksella
sanottuna — sen tekee myös viha. En mistään hinnasta enää olisi
halunnut luopua leikistä. Vain yhtä pyysin: että Jumala hyvyydessään
sallisi minun selvittää tilini Henriquesin kanssa.

Pelkään että osa keskustelua meni ohi korvieni, sillä niin olin
raivoni valloissa. Kun jälleen rupesin kuuntelemaan, olivat he
syventyneet suunnitelmiinsa. Heidän edessään oli karttoja ja Laputa
näytti kaunismuotoisella sormellaan tietä. Koetin teristää kuuloani,
mutta saatoin erottaa vain pari nimeä. Nähtävästi he aikoivat viipyä
tasangolla, kunnes olivat menneet Pikku Labongon ja Letaban yli. Olin
kuulevinani viimeksimainitun ylimenopaikan nimen. Se oli jokin Dupree
Drift. Myöhemmin kävi heidän keskustelunsa helpommin käsitettäväksi,
sillä Laputa selitti juuri aseman. Kaikki voimat lähtisivät yhtäaikaa
tasangolta, marssisivat vuoristoon Suuren Letaban laaksoa pitkin, ja
ensimmäinen pysähdys tapahtuisi eräällä paikalla, jonka nimi on Inandan
Kraali, missä eräs vuoriniemeke ylätasangolla pistää parin huipun
väliin, joiden nimet ovat Wolkberg ja Molnberg (Pilvivuoret). Kaikki
tämä oli hyvin selvää ja nimet painuivat mieleeni kuin leima vahaan.

»Sillä välin», sanoi Laputa, »me kokoonnumme Ntabakaikonjwassa. Sinne
on runsaan kolmen tunnin ratsastus.»

»Missä kummassa saattoi Ntabakaikonjwa olla? Se oli varmastikin
alkuasukasten antama nimi Rooirandille, sillä ei ollut luultavaa, että
Laputa käyttäisi hollantilaista nimeä pyhästä paikastaan.

»Mitään ei ole unohdettu. Miehet saavat kokoontua kallioitten
alapuolella, vain johtaja ja suuret päälliköt saavat tulla Käärmeen
Paikalle. Portti on hyvin vartioitu, eikä kenkään pääse sisälle ilman
tunnussanaa, jona on 'Immanuel', s.o. »Jumala kanssamme'.»

»No kun sitten olemme siellä, niin mitä tapahtuu, minkälaista noituutta
meille näytetään», kysyi Henriques nauraen.

Oli suuri vastakohta portugalilaisen puoleksi ivallisen ja sen
totisen äänen välillä, joka vastasi: »Käärmeen Vartija on avaava
pyhän säilytyskammion ja ottava esiin Isetembiso Samin (= hyvin pyhän
esineen). Kansani johtajana olen pukeutuva Umkulunkulun kaulaketjuun
Jumalan ja meidän suurten vainajittemme nimeen.»

»Mutta ette kai aijo johtaa marssia rubiiniketju kaulassa?» kysyi
Henriques äkkiä innostuen.

Jälleen Laputa vastasi vakavasti ja niinsanoakseni persoonattomasti.
Kuulin äänen, jonka omistajan sielu oli kaukaisten unelmien täyttämä.

»Kun minut on huudettu kuninkaaksi, palautan Käärmeen sen Vartijalle ja
vannon, etten ota sitä ennenkuin olen johtanut kansani voittoon.»

»Ymmärrän», Henriques sanoi. »Mutta mitenkä on puhdistuksen laita josta
puhuitte?»

Tästä en ollut vielä aikaisemmin kuullut, minkä vuoksi kuuntelin
innokkaasti.

»Ne lupaukset, jotka annamme Pyhällä Paikalla, sitovat meitä, kunnes
olemme tulleet pestyiksi ja kunnes meidät niistä vapautetaan Inandan
Kraalissa. Siihen hetkeen saakka ei verta saa vuodattaa eikä syödä
yhtään lihaa. Sellainen oli esi-isäimme tapa.»

»Niin, haluan vain sanoa, että tuo kuuluu sangen varomattomalta ja
vaaralliselta», Henriques sanoi. »Teillä on aikomuksena marssia sata
peninkulmaa, eikä teillä ole lupaa antaa yhtä ainoaa iskua. Sehän
merkitsee samaa kuin jättäytyä ensimmäisen poliisipatrullin armoille.»

»Mitään patrulleja ei tule eteemme», Laputa vastasi. »Meidän marssimme
on oleva yhtä salainen ja yhtä nopea kuin kuolema. Olen suorittanut
kaikki valmistukset.»

»Mutta otaksukaamme, että kohtaamme vastarintaa», intti
portugalilainen, »onko lupaus joka tapauksessa sitova?»

»Jos ken koettaa estää meidän matkamme, sidomme hänet käsistä ja
jaloista ja kuljetamme mukanamme. Hänen kohtalonsa on oleva kovempi
kuin jos hän kohtaisi kuolemansa taistelussa.»

»Ymmärrän», Henriques sanoi, viheltäen hampaittensa välistä. »No niin,
mutta ennenkuin alotamme nuo valanvannomishommat, menen ja teen lopun
tuosta kauppamiehestä.»

Laputa pudisti päätään. »Pysykää rauhallisena ja kuulkaa mitä sanon.
Meillä ei ole aikaa murhailla vaarattomia narreja. Ennenkuin lähdemme
täältä, täytyy teidän antaa minulle kaikki luvut ja tiedot joukoista
siellä etelässä. Muuta ei olekaan enää jälellä.»

Kieltämättä nämä numerot olisivat olleet varsin mielenkiintoisia, mutta
minä en saanut niitä koskaan kuulla. Olin näet saanut jonkinmoisen
kouristuksen jalkoihini seisoessani tiilien päällä ja nyt jalkani
liikahti vasten tahtoani. Tiilet hajosivat kolisten ja itse tartuin
luukkuun, mutta se ei kestänytkään, vaan putosi perässäni suurella
melulla.

Tilanne oli epämiellyttävä salakuuntelijalle. Hiivin niin huomaamatta
kuin suinkin toiselle luukulle ja nousin ylös puotiin, samalla kuullen,
kuinka Laputa ja Henriques rupesivat tutkimaan melun syytä. Sain kiinni
Colinia niskasta ja estin sen haukkumasta, mutta en voinut saada
kirottua luukkua kiinni. Jotain oli tullut väliin, niin että se jäi
noin puolen jalan verran auki.

Nyt kuulin heidän lähestyvän ovea, ja minä tein sen ainoan mikä
tehtävissä oli. Vedin Colinin aivan luukun päälle, heittäydyin itse
koiran päälle ja aloin kuorsata kuin nukkuisin humalaisen raskasta unta.

Avainta väännettiin ja lyhdyn valo sattui seinälle, kääntyen milloin
ylös- milloin alaspäin lyhdyn heilahdusten mukaan.

»Hän ei ole täällä», kuulin Henriquesin sanovan. »Hän on kuunnellut
keskustelumme ja lähtenyt sitten tiehensä, tuo koira!»

»Kauas ei hän ole mennyt», sanoi Laputa, »sillä hän kuorsaa tuolia
tiskin takana.»

Hetket eivät olleet minulle juuri miellyttäviä. Pidin lujasti kiinni
Colinia, mutta sittenkään en voinut estää murinaa tunkeutumasta
esiin, mikä kuitenkin sekaantui onneksi minun kuorsauksiini. Tunsin
lyhdynvalon kasvoillani ja ymmärsin, että molemmat miehet katsoivat
minua tietämättä mitä allani oli. Luulen että tuo tuokio oli kaikkein
pahin, sillä kuten jo olen sanonut, pysyi rohkeuteni yllä toiminnan
aikana, mutta toimeton odottaminen hälvensi sen kuin puhaltamalla.

»Hänhän on aivan rauhallinen», Laputa sanoi silmänräpäyksen kuluttua,
joka minusta tuntui ijäisyydeltä. »Melun aiheuttivat vain rotat tyhjien
laatikoiden joukossa.»

Kiitin luojaani, etteivät he olleet huomanneet toista kellarinluukkua.

»Joka tapauksessa haluaisin tehdä hänet vieläkin rauhallisemmaksi»,
Henriques sanoi.

Laputa varmaankin oli ottanut häntä käsivarresta. »Menkäämme jatkamaan.
Olen sanonut jo, etten tahdo lisää murhia, ja te teette, kuten minä
sanon, mr Henriques.»

Mitään vastausta en kuullut, mutta molemmat menivät ulos ja sulkivat
oven. Hyväilin loukattua Colinia ja nousin ylös pakottavin jäsenin.
Minulla ei ollut yhtään aikaa kadotettavana, sillä pian nuo kaksi
lähtisivät, ja minun täytyi välttämättä keritä ennen heitä.

Ikkunasta tulevan kuunsäteen valossa kirjoitin muistikirjan lehdelle
tiedonannon Arcollille. Kerroin mitä olin kuullut, erikoisesti
viipyen Dupree Driftin ja Letaban kohdalla. Lisäsin, että itse aioin
Rooirandiin saadakseni selvää luolan salaisuudesta ja pyysin lopuksi
Arcollia lukemaan lakia portugalilaiselle, mihin minulla itselläni
ei ollut aikaa nyt. Huolellisesti sidoin sitten paperilapun koiran
kaulanauhan alle.

Niin hiljaa kuin saatoin menin sitten vieressäolevaan makuuhuoneeseen
— siihen huoneeseen, joka oli kauimpana varastohuoneesta. Kuunvalo
virtasi sisään ikkunasta, joka oli avoinna, niinkuin sen aikaisemmin
olin jättänyt. Nostin Colinin äänettömästi ikkunalaudan yli ja
heilautin itseni perässä. Kiireessä jätin takkini ja pistoolini sisään.

Mutta nyt tuli ensimmäinen este. Hevosenihan oli lähellä
varastohuonetta olevassa suojassa. Jos menisin sitä hakemaan kuulisivat
Laputa ja Henriques sen heti. Luulin jo hetkisen, että minun täytyisi
muuttaa suunnitelmaani. Ehkä minun täytyisi hiipiä takaisin ja koettaa
ampua heidät molemmat, kun he tulivat ulos. Mutta ennenkuin selviäisin
molemmista, kerkiäisi toinen varmasti ampua minut. Sitäpaitsi tunsin
omantunnonpistosta ajatellessani Laputan surmaamista. Nyt ymmärsin,
miksi Arcoll niin monta kertaa oli hillinnyt itsensä ja aloin palautua
hänen käsitykseensä päävihollisestamme.

Äkkiä muistin molemmat hevoset. Toisen niistä voisin vaivatta ottaa.
Kuljin ruohikkoa pitkin metsän laitaan, missä hevoset olivat sidottuina
merulapuuhun. Molemmat olivat kauneimpia hevosia mitä Afrikassa olin
nähnyt. Valitsin paremman, afrikalaisen sinikimo-rotuisen oriin, joka
on tunnettu nopeudestaan ja kestävyydestään. Irrotin ohjakset oksasta
ja talutin hevosta kappaleen matkaa metsikköön Rooirandin suuntaan.
Sitten käännyin Colinin puoleen. »Kotiin!», sanoin sille, »kotiin,
niinkuin henki olisi kysymyksessä!»

Colin tuntui tyrmistyneeltä. »Kotiin!», sanoin vielä kerran, osoittaen
läntistä suuntaa vuoristoon päin. »Kotiin, poikaseni.»

Ja nyt hän ymmärsi. Hän haukahti hiljaa ja heitti soimaavan katseen
minuun ja kimoon. Sitten hän kääntyi ja painaen kuononsa maahan päin
lähti pitkin harppauksin samaa tietä takaisin, jota aamulla olimme
tulleet.

Hetkistä myöhemmin minä istuin satulassa ja ajoin pohjoista kohti sen
kuin kimon kintuista lähti.



X.

LÄHDEN ETSIMÄÄN AARRETTA.


Noin peninkulman verran pysyttelin metsässä, joka täällä oli harvaa ja
avointa ratsastettavaksi, ja käännyin sitten polulle. Kuu oli korkealla
ja koko maisema oli tummanviherjä, mutta polku loisti edessäni kuin
vanha norsunluu. Olin katsonut kelloa alottaessani matkan ja huomannut,
että se oli vähän yli kahdeksan. Hevoseni oli vahva ja matkaa oli noin
viisikymmentä peninkulmaa. Keskiyön maissa minun pitäisi olla perillä.
Tunnussanan avulla pääsisin sisään ja sitten odottaisin Laputan ja
Henriquesin tuloa. Jos onni suosisi minua, saisin nähdä kaikki niiden
salaisten menojen vaiheet, jotka minua jo Kirkcaplen rannalla niin
olivat tyrmistäneet. Epäilemättä minua kohdeltaisiin sitten varsin
kursailemattomasti, minut vangittaisiin ja sidottuna saisin seurata
mukana kun joukot lähtisivät marssimaan. Mutta Inandan Kraalille saakka
ei henkeni olisi uhattu, ja sitä ennen oli Letaban ylimeno. Colin veisi
kirjeeni Arcollille, ja kaalamon kohdalla saisi Laputa miehineen kokea
onnen vaihteluita.

Kun minä nyt kauan jälkeenpäin muistelen tätä ajatuksenjuoksuani,
tuntuu suoranaiselta hulluudelta laskea tuollaisiin
pelastumismahdollisuuksiin. Oli suuri määrä seikkoja, joista jokainen
riitti tekemään tyhjäksi laskelmani. Tunnussanahan saattoi olla väärä,
tai olisin kohdannut sellaisen, joka ei tuntenut sitä. Luolassa olevat
olisivat saattaneet pistää minut heti kuoliaaksi ilman muuta, ja Laputa
olisi voinut selittää tekoni sellaiseksi, että se vapauttaa hänet
juhlallisimmistakin valoista. Colin olisi saattanut eksyä matkallaan,
Laputa olisi saattanut muuttaa marssisuunnitelmaansa tai Arcollin
miehet olisivat saattaneet hävitä taistelun kaalamon luona. Niin paljon
vaaroja olen välttänyt ja niin suuri on Jumalan hyvyys ollut minua
kohtaan, että minä äskettäin Portincrossissa muistaessani kaikkea
tätä tulin niin liikutetuksi, että päätin rakentaa uuden suuren salin
seurakunnan kirkkoon, osoitukseksi kiitollisuudestani.

Ihmissuvulle onneksi on toimeliaassa elämässä ajatus enemmän kiinni
nykyisessä kuin siinä mitä tulevaisuudessa voi tapahtua. Ratsastaessani
kuun valaisemaa tietä pohjoiseen päin en tuntenut mitään pelkoa. Toden
sanoakseni olin melkein onnellinen. Pelin valtit olivat minulla. Tiesin
Laputasta enemmän kuin kukaan kuolevainen Henriquesiä lukuunottamatta,
ja minulla oli avain kapinan pesäpaikkaan. Edessäni oli kätkettyjä
aarteita — suuri rubiiniketju, niin oli Henriques sanonut. Täytyipä
siellä olla vielä enemmänkin, ajattelin. Luola Rooirandissa oli koko
liikkeen päämaja, ja siellä täytyi olla myöskin heidän aarreaittansa —
timantit ja se kulta, jota vastaan niitä oli vaihdettu. Luulen, että
jokaisella ihmisellä syvimmällä on aarteen etsimishimo, intohimo,
joka usein voi aran pelkurin johtaa arvaamattomiin urotöihin. Nyt
olin saanut tämän himon aarteisiin ja jalokiviin. Ennen olin ollut
ylevämielinen ja ajatellut velvollisuuttani maatani kohtaan, mutta
juuri tämän yöllisen ratsastuksen aikana pelkään ajatelleeni vain
velvollisuuttani David Crawfurdia kohtaan, niin että hän voisi tulla
rikkaaksi. Niin, yksi asia tämän lisäksi pyöri päässäni. Mieleni oli
täynnä raivoa Henriquesiä kohtaan. Luulenpa itse asiassa sen olleen
päävaikuttimena, sillä jo ennenkuin olin Laputan kuullut puhuvan
valasta ja puhdistuksesta, oli minulla ollut mielessä maksoi mitä
maksoi lähteä luolaan. Ylipäätään olen rauhallinen mies, mutta luulen,
että mieluummin haluaisin saada kynteni portugalilaisen kurkkuun kiinni
kuin yksinpä Pappi Johanneksen kaulaketjuun.

Mutta sisimmällä oli hallitsevana ajatuksena se, että Kaitselmus oli
antanut minulle tilaisuuteni juuri nyt, ja senvuoksi minun oli sitä
käytettävä hyväkseni. Kalvinismi, jossa minut oli kasvatettu, oli
tietämättäni kiinteästi juurtunut sieluuni. Ajattelin, että mitä on
ennalta määrätty, sen täytyi myös tapahtua, ja että ihminen on vain
leikkikalu Luojan kädessä. Viime kuukausien tapahtumia pidin minulle
osoitettuna suorana tienä, jota yksin minä saatoin seurata. En suinkaan
ollut vain sattumasta saanut avaimia kaikkeen siihen mikä oli tuleva.
Oli ennalta määrätty, että minä yksin lähdin Umvelosiin, ja omissa
heikon sydämeni toivomuksissa näin vain Kaikkivaltiaan päätöksen. Niin
itsekylläisiä me kuolevaiset olemme ja kuitenkin luulen, että ilman
sellaista omahyväisyyttä me ihmiset aivan liian usein tyytyisimme
istumaan tylsinä kotona lieden ääressä.

Olin nyt sivuuttanut sen paikan, jossa edellisellä kerralla tapasin
pojan hevosten kanssa ja tiesin, että puolet matkasta oli jo mennyt.
Olin usein kuunnellut takaapäin ääntä, mutta mitään ei kuulunut. Se
herroista, joka sai minun ponyni, huomaisi kyllä sen hieman hitaaksi
liikkeissään, ja teki pahaa ajatella eläinparkaa ärtyneen ratsastajan
käsissä. Vihdoin kohosi vähitellen eteeni purppuralle hohtava seinä
kaukaisessa etäisyydessä. Tunsin Rooirandin ja annoin kimolle lisää
vauhtia. Tunnin kuluttua minun pitäisi olla perillä.

Olin luottanut siihen, että tunnussanan tietäminen takaisi
turvallisuuteni, mutta sitten osottausikin, että elämästäni sain
kiittää hevosta. Kallioille oli vielä matkaa jälellä noin peninkulma,
kun äkkiä kohtasin kapinallisten etujoukot. Metsä vilisi miehiä, ja
minä näin hevosia aitauksissa ja suuren määrän Kap-kärryjä ja kevyitä
vaunuja. Näky muistutti uskonnollista jättiläiskokousta jossakin
hollantilaisessa kylässä paitsi että täällä jokainoa mies oli musta.
Näin, vaikka en ollut näkevinäni, että kaikilla oli kivääri, monella
sitäpaitsi keihäs ja kilpi. Ensiksi he aikoivat pysäyttää minut.
Kiväärit lensivät jo olkaa vasten ja piiput suuntautuivat minua kohti.
Katsoin, että rohkein peli oli tässä varminta, minkä vuoksi kiihdytin
kimoani ja huutamalla kehotin heitä hajaantumaan. »Antakaa tilaa»,
huusin heidän omalla kielellään. »Minulla on sanomia Inkululta. (Tätä
nimeä alkuasukkaat käyttävät ylimmästä johtajastaan). Tieltä pois,
koirat!»

He tunsivat hevosen ja vetäytyivät kunnioittavasti syrjään. En tiennyt
sitä vielä silloin, mutta tuo hevonen oli tuttu Zambesista Kapiin
saakka. Ratsastin heidän kuninkaansa taisteluhevosella ja kukapa olisi
uskaltanut asettua sellaista valtakirjaa vastaan. Kuulin, kuinka
sanoma tulostani levisi edelleen ja pitkin matkaa tästä lähtien minua
tervehdittiin kunnioittavasti. Kiitin hartaasti onnellista tähteäni,
että olin tullut ensimmäisenä, sillä toisena en olisi päässyt pitkälle.

Kallioiden juurella kohtasin kaksinkertaisen soturirivin, näköjään
kuninkaallisen henkivartioston, sillä kaikilla oli päällään leopardin
talja ja kaikki olivat pitkiä komeita miehiä. Heidän pyssyjensä piiput
hohtivat kuunvalossa ja nähdessäni heidät kulki kylmä väristys pitkin
selkäpiitäni. Ylempänä metsikössä ja vieläkin korkeammalla näin
jatkuvasti lukemattomia yhtä hohtavia piippurivejä. Käärmeen Paikka oli
tänä yönä vahvasti vartioitu.

Hyppäsin ratsultani ja huusin erästä miestä pitämään hevostani. Kaksi
henkivartijaa astui esiin äänettöminä ja ottivat ohjakset. Tie luolaan
oli vapaana edessäni, ja selkä suorana mutta synkästi sykkivin sydämin
marssin rivien lomitse.

Polkua reunustivat nämä vaikenevat ja liikkumattomat mustat soturit
kuin kuvapatsaat. Kulkiessani siinä luolaa kohden oli minulla ilkeä
tunne, että ulkonäköni ei ollut oikein sopiva kuninkaalliselle
pikalähetille, ratsastushousuissa, hatutta päin, likaisena, repaleisena
siinä tallustaessani kelpo soturien editse. Sisäinen olemukseni
vastasi ulkoista, sillä päästessäni näin pitkälle oli rohkeuteni
kuin poispuhallettu. Jos olisi ollut mahdollisuuksia paeta, olisin
lähtenyt, mutta nyt ei ollut muuta valittavana, sillä olin polttanut
kaikki laivani. Kirosin yltiöpäisyyttäni saattamatta käsittää
äskeisiä uhkarohkeita ajatuksiani. Olin nyt matkalla salaperäiseen,
tuntemattomaan pimeyteen, jonka täyttivät tuhannet mustat ja julmat
viholliseni. Polveni horjuivat, ja ajattelin, että tuskinpa kukaan on
vielä ollut näin epämiellyttävässä tilanteessa.

Ahtaan solan alkaessa loppui vartioketju, ja minä jatkoin yksin
matkaani. Tänne ei kuunvalo päässyt tunkeutumaan ja minä sain hapuilla
eteenpäin. Hyvin hitaasti se kävi ja joka hetki odotin, milloin
hulluuteni olisi saava sen lopun minkä se ansaitsi. Ratsastuksen
tuottama kuumuus oli haihtunut ja paitani tuntui hartioista märältä ja
kylmältä.

Äkkiä tunsin käden rinnallani ja ääni kysyi: »Tunnussana?»

»Immanuel», sanoin käheästi.

Silloin tarttuivat näkymättömät kädet käsivarsiini ja johtivat minut
syvemmälle pimeyteen. Hetkeksi toivoni virisi. Tunnussana oli joka
tapauksessa osoittautunut luotettavaksi, ja luolaan tulisin joka
tapauksessa pääsemään.

Mitään en voinut nähdä, mutta arvasin, että olimme pysähtyneet sen
sileän kallioseinän luo, joka kuten hyvin muistin, täytti vuorenonkalon
oikean sivun. Ohjaajani hapuili jotain oikealla päin ja sitten tunsin
että minua laahattiin jonkinlaiseen käytävään. Se oli niin ahdas, että
kaksi ei voinut kulkea rinnakkain, ja niin matala, että köynnöskasvit
ylhäältä tarttuivat hiuksiin. Jokin raksahti takanani, ikäänkuin
näyttelyn sisäänkäytävän edessä oleva ristiportti.

Sitten aloimme kiivetä rappusia, yhä edelleen pilkkopimeässä, ja
vihdoin kuului kumea kohina. Se oli varmastikin vuoreen katoava virta,
ja ihmettelin, etten ollut kuullut sitä jo aikaisemmin. Äkkiä loisti
sitten kuunsäde sisään, ja huomasin, että olimme nyt vuorensolassa,
korkealla laakean kallion yläpuolella. Kuljimme kapean pengermän
vasenta syrjää kunnes emme voineet päästä pitemmälle. Sitten teimme
jotain kauheaa. Kuilun yli, joka tällä kohdalla oli kapeimmillaan,
oli pantu kivilaatta. Syvällä, syvällä alhaalla näin kuunhohteessa
kuohuvan vesipaljouden. Kivi oli siltanamme, ja vaikka minulla muuten
on päätä, tunnustan tunteneeni huimausta, kun käännyimme menemään sen
yli. Ehkäpä se oli leveämpi kuin minusta näytti, mutta joka tapauksessa
seuralaisiani ei lainkaan pelottanut, vaan he menivät sitä kuin
maantietä minun seuratessani sydän kurkussa. Kuilun toisella puolella
minut ottivat vastaan uudet vahdit, jotka johtivat minut käytävään,
mikä vei suoraan vuoren sydämmeen.

Virran kohina kuului kumeammin ja selvemmin aina tien käännösten
mukaan. Pian näin valon pilkettä, mikä ei varmaankaan ollut kuusta
lähtöisin. Se paisui kunnes äkkiä katto korkeni ja minä huomasin
olevani tavattoman suuressa huoneessa. Niin korkea se oli, etten
voinut erottaa kattoa, vaikka salia valaisivat ympäriinsä seiniin
pistetyt soihdut ja suuri nuotio, joka paloi huoneen etäisimmässä
osassa. Mutta kaikkein hämmästyttävintä oli vasemmalla sivulla, missä
permanto katkesi muuttuen syväksi kuiluksi, ja luolan vasemman seinän
muodosti vesiputous, joka syöksyi jostain korkeudesta pohjattoman
kuiluun allamme. Soihdut ja tuli saivat leveän vesiryöpyn loistamaan
ja säteilemään kuin Taivaan kaupungin portti. En koskaan elämässäni
ole nähnyt ihmeellisempää ja vaikuttavampaa näkyä, se aivan salpasi
henkeäni.

Kaksisataa miestä tai ehkä enemmänkin oli kokoontunut saliin, mutta
niin suuri se oli, että he näyttivät vain pieneltä seuralta. He
istuivat maassa piirissä, silmät kiinnitettyinä tuleen ja johonkin
olentoon, joka oli heidän keskellään. Tulen loiste valaisi samaa vanhaa
miestä, jonka kuukausi sitten tuona aamuna oli nähnyt, juuri kun hän
oli luolaan menossa. Hän seisoi kuin jonkinlaisen hurmion vallassa,
suorana kuin keihäs ja kädet ristissä rinnalla. Hänen hartioiltaan
laskeutui hohtavan valkoinen vaippa, joka vyötäisten kohdalla oli
kiinnitetty leveällä kultavanteella. Hänen hiuksensa oli ajeltu pois ja
otsaan oli kiinnitetty kultalevy, jossa oli joitakin kaiverruksia.

»Kuka on tulija?» hän kysyi astuessani saliin.

»Inkulun sanatuoja», vastasin rohkeasti. »Itse hän tulee pian jäljessä
seurassaan Henriques, valkoinen mies.»

Senjälkeen istuuduin piirin etäisimpään osaan ja jäin odottamaan
tapahtumain jatkuvaa kehitystä. Huomasin, että naapurinani oli
Mwanga, sama mies, jonka olin potkinut ulos puodista. Onneksi olin
niin likainen, että hän tuskin saattoi tuntea minua, mutta käänsin
joka tapauksessa kasvoni poispäin hänestä. Valo ja lämpö, veden
kohina, ihmisten äänettömyys ja minun oma ruumillinen ja sielullinen
jännitykseni — molemmat yhdessä vaikuttivat minuun niin, että tulin
uneliaaksi ja olin aivan vaipua uneen.



XI.

ROOIRANDIN LUOLA.


Havahduin äkilliseen liikehtimiseen. Koko seura nousi ylös ja jokainen
kohotti oikean kätensä otsalleen ja nosti sen sitten ilmaan. Veden
kohinan yli kuului »Inkulu» nimen muminaa. Laputa astui saliin
Henriquesin liikaten seuratessa. Ilmeisesti he eivät saattaneet
epäillä läsnäoloani luolassa ja Laputa oli kuten aina järkkymättömän
rauhallinen. Mutta Henriques oli väsyneen ja ärtyneen näköinen.
Varmaankin juuri hän oli saanut ratsastaa ponyllani.

Vanha mies, jonka otaksuin olevan ylipapin, lähestyi Laputaa kädet
koholla pään yläpuolella. Päästyään lähemmä hän pysähtyi ja Laputa
polvistui hänen edessään. Pappi pani kätensä hänen päänsä päälle ja
lausui muutamia sanoja, joita minä en voinut ymmärtää. Kaikki muistutti
erästä kuvaa pyhäkoulukirjassani, jossa Samuel oli kruunaamassa
Saulia Israelin kuninkaaksi. Olin kokonaan unohtanut oman vaarani ja
olin paikan ja hetken majesteetillisen kauneuden lumoama — leiskuvat
soihdut, viheriän veden välkkyvä seinä ja keskellä salia Laputan ja
Käärmeen Vartijan korkeat haahmot, jotka tuntuivat nousseen jostain
antiikin maailmoista.

Laputa irroitti leopardintaljan ja seisoi nyt aivan alastomana jalossa
miehuudessaan. Pappi heitti joitakin yrttejä tuleen, josta nousi
ohut savu kattoa kohti. Tunsin tuoksut Kirkcaplen rannalta, tuntui
omituinen imelän ja katkeran sekainen haju, joka tunkeutui läpi luiden
ja ytimien. Ja tulta kiersi nyt pappi ympyröissä, jotka laajenivat
ja jälleen supistuivat, aivankuin Laputa oli tehnyt tuona keväisenä
sunnuntai-iltana.

Jälleen istuuduimme maahan, kaikki muut paitsi Laputa ja pappi.
Henriques oli kyyrysillään etummaisten joukossa, pienenä ja hintelänä
rotevien villien vieressä. Keskellä piiriä seisoi Laputa kumartunein
päin.

Sitten he alkoivat laulaa villiä hymniä, johon vähitellen kaikki
yhtyivät. Vanha pappi puhui jotakin ja vastaus tuli julmassa
musiikissa. Sanoja en voinut ymmärtää, sillä ne mahtoivat olla jotakin
jo kauan sitten sammunutta kieltä.

Mutta laulu puhui omaa kieltään. Se kertoi muinaisaikaisista
kuninkaista ja kovista taisteluista, komeista palatseista ja vankoista
varustuksista, kuningattarista, jotka olivat valkoisia kuin norsunluu,
kuolemasta ja elämästä, vihasta ja rakkaudesta, ilosta ja surusta. Se
kertoi myöskin hirveistä asioista, salaisista kauhuista, jotka jo kauan
olivat olleet maailmalle tuntemattomia. Noita juhlamenoja ei kukaan
kafferi koskaan ollut sepittänyt. Ne olivat varmasti kulkeneet polvesta
polveen aina Pappi Johanneksesta ja Saaban kuningattaresta saakka, tai
hänestä, joka oli hallinnut Afrikassa aikojen alussa.

Tunsin suoranaista kauhua. Kaikkinielevä uteliaisuus ja nimittämätön
kammo vallitsivat minua. Minun aikaisempi pelkoni oli hävinnyt. Nyt
en enää peljännyt kafferien kiväärejä, vaan sitä taikuutta, johon
Laputalla oli tunnussanat.

Laulu kuoleutui vähitellen, mutta yhä edelleen heitettiin tuleen
yrttejä, kunnes savu nousi suurena pilvenä, jonka läpi vanha pappi
häämötti hämäränä, mutta kunnioitusta herättävänä. Hänen äänensä
kuului savupyörteistä kummallisena vastakohtana putouksen jyminälle,
aivan samoin kuin uruissa avataan kesken matalia sointuja joku korkea
rekisteri.

Hän teki Laputalle kysymyksiä, joihin vastattiin samalla
kauniskaikuisella äänellä, jolla olin kuullut laivalla saarnattavan
Kristuksen evankeliumia. Kieltä en ymmärtänyt, enkä luule
naapurienikaan ymmärtäneen. Se oli jotain ikivanhaa pyhää kieltä —
foinikian- tai saabankieltä, mitä liekään — joka on säilynyt Käärmeen
uskonnollisissa menoissa.

Sitten seurasi hiljaisuus, jonka aikana tuli sammui ja savu pakeni
pyörteinä putoukseen päin. Papin huulet liikkuivat kuin rukouksessa;
Laputasta näin vain selän ja hänen paljaan päänsä.

Äkkiä kuului Käärmeen Vartijan hurmioitunut huuto: »Jumala on puhunut»,
hän sanoi. »Tie on valmistettu. Käärme palaa syntymissijoilleen.»

Eräs palvelija talutti esiin mustan, hiljaa määkivän vuohen. Vanha
pappi leikkasi suurella, vanhanaikaisella veitsellä sen kaulan poikki
ja keräsi veren kannuun. Osa siitä kaadettiin sitten tuleen, joka nyt
paloi heikkona ja matalana.

»Samalla tavalla», pappi huusi, »tulee kuningas verellä sammuttamaan
vihollistensa liedentulet.»

Hän piirsi verisen ristin Laputan otsaan ja hänen paljaaseen pintaansa.

»Täten annan minä sinulle sinetin», hän lausui »sinä Jumalan kansan
pappi ja kuningas.»

Kannua kannettiin ympäri salia ja kaikki kokoontuneet kastoivat
sormensa vereen ja tekivät merkin otsaansa. Siten sain minäkin uuden
tahran otsaani entisten lisäksi.

»Jumalan kansan Pappi ja Kuningas», näin puhui ääni jälleen, minä
kutsun sinua ottamaan vastaan Pappi Johanneksen perintöä. Hän oli
Pappi ja Kuningas, kuningasten kuningas, hallitsijain hallitsija, koko
maailman valtias. Kun hän astui korkeuksiin, jätti hän pojalleen Pyhän
Käärmeen, olemaan Jumalan lahjana ja valitun kansan liiton merkkinä.»

Jatkoa en käsittänyt. Luulen että se sisälsi pitkän rivin kuninkaiden
nimiä, jotka olivat kantaneet Käärmettä. En tuntenut niistä
ainoatakaan, mutta lopussa olin kuulevinani nimen Chaka Hirmuinen, ja
silloin muistin Arcollin kertomuksen.

Käärmeen Vartijalla oli nyt käsivarsillaan noin kaksi jalkaa pitkä
ja yhden jalan levyinen norsunluulaatikko, jossa oli omituisia
leikkauksia. Hän seisoi savu-uhrista jääneen tuhkan takana josta,
huolimatta siihen kaadetusta verestä, vielä nousi ohuita savupilareita.
Hän avasi laatikon ja otti siitä esiin jotain, joka heilui hänen
kädessään kuin säkenöivä tulenliekki.

»Katsokaa Käärmettä», ja kaikki läsnäolevat — Laputaa lukuunottamatta
mutta minä mukaanluettuna — kumarsivat kasvonsa maahan ja huusivat: Olv!

»Te, jotka olette katselleet Käärmettä», kuului ääni jälleen,; »Teidän
yllänne lepää vaitiolon ja rauhan lupaus. Yhtään verta te ette saa
vuodattaa, ei ihmisestä eikä eläimestä, yhtään lihaa te ette saa
nauttia, kunnes teidät vapautetaan tästä lupauksesta. Tästä puoliyön
hetkestä seuraavan päivän auringonnousuun saakka te olette sidotut
Jumalan nimessä. Ken valan rikkoo, hänen ylitsensä on lankeava kirous.
Veri on kuivuva hänen suonissaan ja liha on kuivettuva hänen luittensa
ympärillä. Hän on oleva rauhaton ja kirottu, henkeen ja vereen ovat
Käärmeen Kostajat häntä vainoavat. Valitse, minun kansani, lupaus sitoo
sinut.»

Koko ajan me olimme kaikki olleet painuneina kasvoillemme, ja nyt
kohosi voimakas suostumuksen huuto. Kohotin hieman päätäni nähdäkseni
mitä nyt olisi tapahtuva.

Pappi nosti suuren ketjun niin korkealle, että se loisteli hänen päänsä
päällä kuin verenpunainen gloria. En koskaan ole nähnyt tämänkaltaista
koristetta, ja luulen, että tuskinpa sellaista on vielä ollut olemassa.
Myöhemmin sain sen käsiini ja saatoin tyystin tarkastaa sitä, nyt
näin siitä vain vilahduksen. Siinä oli viisikymmentä rubiinia, suurin
niistä kyyhkysen munan kokoinen, pienin peukalonpään kokoinen. Niiden
muoto oli soikea, molemmilta puolilta hiottu ja kaikkiin niihin
oli kaiverrettu joitakin kirjaimia. Ehkä tämä vähensi niiden arvoa
jalokivinä, mutta vaikka nämä merkit olisi otettu pois ja kivet hiottu
faseteille, niin kuitenkin olisivat nämä rubiinit olleet maailman
kaikkein jaloimmat. En ollut mikään jalokivikauppias, enkä tuntenut
niiden raha-arvoa, mutta niin paljon ymmärsin, että sen täytyi olla
korkeampi kuin mitä yleensä tähän saakka on voitu aavistaakaan. Ketjun
molemmissa päissä oli suuri helmi ja kultainen solki. Unohdin kokonaan
vaarallisen tilani, niin valtoihinsa sai koriste minut. Se että minä,
David Crawfurd, 19-vuotias apulaiskaupanhoitaja afrikalaisessa kylässä,
saisin nähdä aarteen, jollaista ei mikään portugalilainen seikkailija
ollut onnistunut saavuttamaan, tuntui minusta käsittämättömältä.
Tuossa, ikäänkuin savukiehkuroissa leijuen, oli diadeemi, joka ehkä
joskus muinaisina aikoina on saattanut koristaa itsensä Saaban
kuningattaren otsaa.

Kun pappi kohotti käätyjä, valtasi seuran mahtava liikutus. Otsat
nousivat tuhkasta, ja katseet kohotettiin nöyrästi kunnioittavina, ja
rukoilevia puistattivat nyyhkytykset. Tällä hetkellä ymmärsin jotain
Afrikan salaisuudesta, Pappi Johanneksen keisarikunnasta ja Chakan
voitoista.

»Jumalan nimeen», kuului ääni, »minä luovutan Johanneksen perijälle
Johanneksen Käärmeen.»

Laputa otti kaulaketjun ja kietoi sen kahteen kierrokseen kaulansa
ympäri, niin että solki jäi riippumaan rinnalle. Tilanne oli muuttunut.
Pappi polvistui nyt hänen eteensä ja otti vastaan hänen kätensä päänsä
päälle. Tunsin tällä hetkellä selkeästi, että Jumala huolimatta
kaikesta tasa-arvoisuudesta oli määrännyt muutamat ihmisistä olemaan
kuninkaita ja toiset palvelemaan. Tuossa seisoi Laputa sellaisena kuin
hän tuli maailmaan. Rubiinit tummenivat hänen hohtavaa ihoaan vasten,
mutta loistivat kuitenkin edelleen hillityllä valolla. Verenpunaisen
ketjun yllä kohosivat hänen kasvonsa, itsetietoisen ylpeät kuin
roomalaisen keisarin. Vain hänen suurissa silmissään päilyi polttava
tuli, kun hän katseli alamaisiaan.

»Johanneksen perijänä», hän sanoi, »seison teidän edessänne pappina
ja kuninkaana. Minun valtakuntani tulee huomenna. Tänään olen pappi,
Jumalan ja kansani välimies.»

Hän rukoili — rukoili tavalla, jollaista en koskaan ennen ole kuullut
— ja Israelin Jumalaa. Hän ei osoittanut rukouksiaan millekään
pakanalliselle epäjumalalle, vaan samalle Jumalalle, jonka puoleen
hän niin usein kristillisissä kirkoissa oli kääntynyt. Tunsin
paikkoja Esaiaksesta, Psalttarista ja Evankeliumeista, ja varsinkin
Ilmestyskirjan kahdesta viimeisestä luvusta. Hän pyysi, että Jumala
antaisi hänen kansansa synnit anteeksi ja uudistaisi sen liiton, jonka
hän oli tehnyt Siionin kanssa. Hämmästyneenä kuuntelin, kuinka johtaja
vihki nämä villit Kristuksen lempeään oppiin. Hurmion hetkellä on
helppo pettää itseään, enkä epäillyt hänen vilpittömyyttään. Tunsin
hänen sisimpänsä, joka oli täynnä hillitsemättömän villiä pakanuutta.
Tiesin, että hänen tarkoituksensa oli upottaa tämä maa vereen. Mutta
tiesin myöskin, että tehtävä oli hänestä pyhä, ja että hän uskoi
taistelussa olevan mukanaan kaikki taivaan joukot.

»Heikoille Sinä olet ollut väkevyys», ääni lausui, »turva myrskyssä,
viihdytys tuskissa.»

Kuuntelin kuin noiduttuna hänen rukoustaan. Vanhat tutut sanat
kouluajoiltani Kirkcaplessa kaikuivat jälleen korvissani. Toisinaan
hänen äänenpainonsa muistutti aivan isäni ääntä, ja kun suljin silmäni,
saatoin luulla jälleen olevani lapsi. Niin paljon hän oli oppinut
papillisesta kutsumuksestaan. Mitäpä kaikki ne kunnon ihmiset, jotka
siellä kotimaassa olivat kirkoissa ja saleissa olleet hänen ihailevia
kuulijoitaan, olisivatkaan ajatelleet, jos he olisivat saaneet nähdä
hänet tässä tilaisuudessa. Mutta hänen rukouksessaan oli enemmänkin
kuin pyyntöä Jumalalta. Siinä kulki ikäänkuin pohjavirtana ylimielinen
ylpeys, miehen ylpeys, jonka edessä Kaikkivaltias on vain toinen ja
suurempi hallitsijain Hallitsija. Hän rukoili enemmän liittolaisena
kuin alamaisena. Tunsin omituista liikutusta, puoleksi pelkoa puoleksi
osanottoa. Vaistosin jälleen selvästi, että muutamat ihmiset ovat
syntyneet kuninkaiksi.

Rukous loppui siunaukseen. Sen jälkeen hän otti päälleen
leopardintaljan ja kilven käteensä. Nyt hän oli enemmän kuningas
kuin pappi, enemmän barbaari kuin kristitty. Ja nyt hän alkoi puhua
kuninkaana.

Olinhan kuullut hänen puhuvan ja pidin silloin hänen ääntänsä
ihmeellisimpänä mitä olen kuullut. Mutta tässä korkealle kaartuvassa
salissa kaksinkertaistui sen taikavoima. Hän vaikutti kuulijainsa
sieluihin aivan kuten halusi. Hän herätteli heissä yhtä helposti
ylpeyden ja ilon tunteita kuin vihan ja raivon. Milloin istuivat
kuulijat hiljaa henkeään pidättäen, milloin kaikui sali heidän
villeistä suosionosoituksistaan. Muistan kerran huomanneeni, että
naapurini Mwangan kasvot olivat kyynelistä aivan märät.

Laputa puhui Pappi Johanneksen suuruudesta ja monista muista
kuninkaista, joita en tuntenut. Hän kuvasi sankariaikaa, jolloin
jokainen hänen heimonsa jäsen oli soturi ja sankari, jolloin seudulla
oli rikkaita kraaleja, jotka valkoinen mies sitten oli häväissyt,
ja jolloin karja vaelsi tuhantisena kukkuloilla. Sitten hän kertoi
valkoisten konnantöistä, maasta joka oli anastettu omistajiltaan,
epäoikeudenmukaisista laeista, jotka pakottivat etiopialaiset
halveksittuun orjan asemaan, pilkallisesti osoittavista sormista ja
ivailevista sanoista.

Jos puhujan tehtävä yleensä on herättää kuulijainsa intohimoja, niin
varmaan oli Laputa etevin puhuja mitä maa on päällään kantanut.

»Mitä hyvää on valkoinen mies tehnyt teille?» hän huusi. »Kurjaa
sivistystä hän on antanut teille. Sivistystä, joka on imenyt teistä
kaiken ydinmehun. Väärän uskonnon, joka tahtoo pakottaa teidät orjan
kahleisiin. Te, maan entiset herrat, olette nyt sortajain palvelijoita.
Ja kuitenkin on sortajia vain harvoja ja sisimmässään he pelkäävät
teitä. He elävät yltäkylläisyydessä kaupungeissaan, mutta heidän
silmänsä ovat levottomina suunnattuina oveen, ettei vihollinen voisi
heitä yllättää.»

Mutta en koetakaan proosallisilla sanoilla toistaa tuota
ihmeellistä kaunopuheisuutta. Lauseparsia, joita kuulijat tunsivat
lähetyskokouksista, esiintyi puheessa, mutta ei valkoisten oppien
muodossa, vaan Jumalan sanomina omalle kansalleen. Laputalla oli avain
salaisuuksiin ja hän puhui selvästi. Hän lopetti puheensa kuvaamalla
sortajain kukistumista ja sitä kultaista aikaa, mikä sitten seuraisi
ennen sorretuille. Uusi Etiopian valtakunta oli syntyvä, niin mahtava,
että valkoinen mies tulisi kaikkialla vapisemaan sen nimen edessä, niin
oikeudenmukainen, että sen suojassa jokainen saisi elää rauhassa ja
onnessa.

Oikeastaan kai minun vereni olisi pitänyt kuohua kuullessani tällaista
maanpetoksellista puhetta. Häpeä tunnustaa, ettei näin ollut laita.
Olin täydellisesti tuon ihmeellisen miehen lumoissa. Kun muut huusivat
suosiotaan, huusin minä mukana. Olin proselyytti, jos niin voi sanoa,
ainoastaan kiihtyneiden tunteiden puhuessa, aivojen ja järjen kokonaan
nukkuessa. Sisässäni kuohui mieletön toivo kuulua Laputan joukkoon.
Tai oikeammin sanoen, halusin sellaista johtajaa, joka niin voi hallita
alaisiaan kuin tämä mies. Olen kai jo kerran ennen sanonut, että
minusta tulisi varmasti hyvä sotilas.

Kun Laputa oli päättänyt puheensa, syntyi syvä hiljaisuus. Kuulijat
istuivat kuin uneen uuvutettuina, silmät suunnattuina kuninkaaseensa.
Hermot olivat äärimmilleen jännittyneet ja kuvitusvoima hehkuva. Minun
itsenikin täytyi kamppailla lumousta vastaan, joka oli vallannut
minut samoin kuin yksinkertaisimman alkuasukkaan. Pakotin itseni
katsomaan muiden kasvoja, vesiputousta, soihtuja. Vihdoin silmieni
osuessa Henriquesiin, haihtui noituus. Hän oli ainakin yksi, johon ei
puhe ollut vaikuttanut. Näin hänen ahmivan himokkaan katseensa olevan
kiinnitettynä rubiineihin. Mielessäni vilahti ajatus, että Laputalla
oli vihollinen omassa leirissään, tuon kallisarvoisen pyhän esineen
tavoittelija, jonka ihailulla ei ollut mitään yhteyttä hurskauden
kanssa.

Tämän jälkeen muistan, että etummaisissa riveissä syntyi liikettä.
Päälliköt olivat valmiita antamaan uskollisuudenvalan. Laputa otti
ketjun kaulaltaan ja huusi Jumalan todistajaksi, että hän ei tulisi
kietomaan sitä kaulaansa, ennenkuin oli johtanut kansansa voittoon.
Senjälkeen astuivat esiin päälliköt toinen toisensa jälkeen ja
vannoivat uskollisuutta otsa norsunluulipasta vasten. Tällaista eri
rotujen kokoelmaa ei varmaankaan koskaan vielä ole nähty. Joukossa oli
rotevia zuluja ja scvazeja hiusrenkaineen ja liehuvine sulkineen. Oli
miehiä pohjoisesta raskaine pronssivitjoineen kaulassa ja pohkeissa:
miehiä, joiden korvien ja nenien läpi oli pistetty siipisulkia;
miehiä, joiden päät oli ajettu sileiksi ja toisia, joiden hiukset
olivat omituisilla palmikoilla: muutamien ruumiit olivat kokonaan tai
lähes kokonaan alastomat ja toisia joiden ruumiit olivat koristetut
taljoilla ja kaulanauhoilla. Muutamilla oli vaaleampi ihonväri, kun
taas jotkut olivat pikimustia, toisilla oli latteat neekerikasvot,
toisilla taas kapeat arabialaiset kasvot esiinpistävine sieraimineen.
Mutta kaikki olivat saman villin uskonkiihkon vallassa. He olivat tosin
vannoneet olevansa vuodattamatta verta parina ensimmäisenä päivänä,
mutta heidän silmistään ja hamuilevista käsistään näki, että heillä oli
tarkoituksena myöhemmin korvata vahinko.

Olin parin tunnin ajan elänyt kuin unien maassa, mutta nyt palasin
äkkiä todellisuuteen, sillä huomasin, että pian oli tuleva minun
vuoroni vannoa vala. Olin äärimmäisessä rivissä ja sangen lähellä
sisäänkäytävää, niin että minun vuoroni tulisi varmaan viimeisenä.
Ratkaiseva hetki läheni, ja tiesin joutuvani paljastetuksi, sillä ei
ollut mitään mahdollisuutta päästä valasta.

Luulen nyt ensimmäistä kertaa päässeeni selvyyteen, mikä vaara minua
uhkasi. Aikaisemmin olivat omituiset juhlamenot niin kiinnittäneet
mieltäni, että olin unohtanut kaiken muun. Nyt seurasi vastavaikutus
ja vavisten odotin lähestyvää kostoa. Tällä hetkellä tunsin elämäni
hirvittävimmän kauhuntunteen. Minulla oli vielä paljon kestettävänä,
mutta silloin myöhemmin olivat aistini ikäänkuin turtuneet. Nyt
sitävastoin olivat aistini ammollaan kaikesta näkemästäni ja
kuulemastani ja tunteeni olivat herkimmilleen kiihtyneet. Kaikki
jäseneni vapisivat kun Mwanga astui esiin. Luola keinui silmissäni,
näin kaikki päät moninkertaistuneina, ja käsitin vain hämärästi, että
naapurini palasi vannomasta.

Ellen olisi pelännyt Laputaa vähemmän kuin naapureitani, ei mikään
olisi saanut minua esiin. He saattoivat repiä minut kappaleiksi, mutta
hänelle oli vala peruuttamaton ja loukkaamaton. Horjuen nousin ja
vaapuin eteenpäin. Katseeni oli suunnattuna norsunluulippaaseen, joka
tanssi silmissäni ja lopuksi se hävisi.

Äkkiä kuulin äänen — Henriquesin äänen — huutavan: »Jumalan tähden,
urkkija.» Joku tarttui minua kurkusta, mutta en tehnyt vastarintaa —
olin ehtinyt sen asteen yli.

Kaulani vapautettiin ja sensijaan sidottiin käteni selän taakse. Minä
olin mahtanut seistä siinä kuin muissa maailmoissa oleva, narrimainen
hymy huulilla, irtipäästettyjen pahojenhenkien raivotessa ympärilläni.
Minusta tuntui kuin olisin kuullut Laputan äänen sanovan: »sehän on
meidän kauppamiehemme.» Laputan kasvot oli ainoa mitä näin ja ne olivat
järkkymättömän tyynet. Saattoi olla, että hänen huuliensa yllä leijui
ilakoivan hymyn häivähdys.

Miljoonat kädet tuntuivat tarttuvan minuun ja musertavan minut, mutta
melun yllä kaikui korviini tiukat komennussanat.

Sitten menin tainnuksiin.



XII.

SANOMA KAPTEENI ARCOLLILTA.


Joskus olen lukenut miehestä, joka yksinomaan tuhansien käsien
lakkaamatta toistuvasta kosketuksesta lopuksi meni murskaksi.
Hänen murhaajansa eivät olleet kovakätisiä, mutta heidän
hellittämättömyytensä tuotti lopuksi kuoleman tuolle uhrille. En luule,
että minua suoranaisesti pahoinpideltiin luolassa. Minut varmasti
sidottiin ja kannettiin ulos sekä jätettiin vartioiden haltuun. Mutta
sittenkin tuntui minusta, kun heräsin tajuttomuudesta, kuin minua olisi
julmasti piesty ja lyöty joka paikkaan. Kireät nahkaremmit hankasivat
ranteitani, nilkkojani ja hartioitani, ja kuitenkin johtui tästä vain
osa kärsimyksistäni. Yhtä hyvin saattaisi joutua jonkun villieläimen
raadeltavaksi kuin kafferijoukon käsiin. He itse ovat erittäin
tunteettomia kaikelle kivulle — olen itse kerran nähnyt zulun seisovan
hehkuvalla raudalla aivan huomaamattaan, kunnes tunsi palaneen nahkansa
hajua. Kuinka tahansa, niin joka tapauksessa tuntui minusta tultuani
sidotuksi kafferien käsillä ja kannetuksi kafferien hartioilla, kuin
olisin ottanut osaa villien härkien tappeluun.

Makasin aivan hiljaa ja katselin kuuta. Minut oli viety erään metsikön
reunaan ja kaikkialla ympärillä hääräsi joukkoja valmistautuessaan
marssikuntoon. Varmaankin kaikki tietävät, millä tavoin alkuasukas
loruilee ja puhua pälpättää ollessaan pienimmässäkin hommassa. Kun
kaikki nyt tapahtui syvän äänettömyyden vallitessa, oli se vain varma
todistus Laputan raudanlujasta hallituksesta. Kuulin vain hevosten
jalkojen töminää ja kärryjen kolinaa, kun he liikkuivat tiellä, joskus
kiirehtivää kuiskutusta ja silloin tällöin kuului joku terävämpi
komennussana.

Jos joku tämän lukijoista arvelee, ettei ole mitään erityisen
epämiellyttävää maata sidottuna, niin koetelkoon itse. Jättäytyköön
hän yksin saamatta tilaisuutta liikuttaa kättä tai jalkaa, ja puolen
tunnin kuluttua hän jo on huutava apua. Voimattomuuden tunne oli aivan
tukehduttaa minut, ja minusta tuntui kuin makaisin haudattuna, sen
sijaan että ylläni kaartui taivas ja yötuuli leyhkäili kasvoillani.
Koetin huutaa, mutta sain suustani vain heikosti pihisevän äänen.
Aivoissani alkoi pyöriä, ja kun katsoin kuuta, huomasin, että sekin
seurasi tahdissa mukana. Olin nääntyä ahdistukseen. Laitani oli kovin
huonosti.

Oikeastaan se oli Mwanga, joka pelasti minut tulemasta hulluksi. Hänet
oli pantu vahtimaan minua ja hän alotti palveluksensa kolhaisemalla
minua kovasti rintaan. Kierähdin ruohikoisella rinteellä muutaman
kerran. Musta elukka istahti sitten viereeni ja pisti minua
pyssynpiipulla.

»Halloo, baas», hän sanoi englanniksi murtaen. »Kerran te ajoitte minut
ulos puodistanne ja kohtelitte minua kuin koiraa. Nyt on Mwangan vuoro.
Nyt te olette Mwangan koira ja pian hän pieksää teidät hengiltä.»

Minun häipyvät aistini palasivat. Näin hänen verenkarvaisista
silmistään, mitä minulla oli odotettavissa. Rakastettava villi
jatkoi kuvaustaan siitä, millä tavalla pieksentäni tapahtuisi. Hän
pieksäisi niin kauan, että lihat erkaantuisivat ja loput hän heittäisi
shakaaleille.

Tämä oli tavallista kafferikerskailua ja se suututti minua. Mutta
katsoin viisaimmaksi olla olematta välittävinäni siitä.

»Jos aijot tehdä minusta orjasi, niin on tyhmää lyödä minua niin
kovasti. Enhän voisi senjälkeen enää tehdä työtä hyväksesi.»

Mwanga irvisti ilkeästi. »Te jäätte minun orjakseni vain yhdeksi
päiväksi ja yhdeksi yöksi. Sitten tapamme teidät — hitaasti. Teidät
poltetaan, kunnes luut putoavat maahan ja sitten teidät paloitellaan
veitsellä aivan pieniksi.»

Jumalan kiitos, tunsin kuinka rohkeuteni ja mielenmalttini alkoi
palautua.

»Mitä minulle huomenna tehdään», sanoin, »se on Inkulun asia, eikä
sinun. Minä olen _hänen_ vankinsa. Mutta jos sinä nostat kätesi minua
vastaan tänään, ja minä kadotan tipankaan verta, niin Inkulu antaa
sinulle nopean ja pikaisen tuomion. Vala sitoo sinua, ja tiedät aivan
hyvin, mitä tapahtuu, jos rikot sen». Ja minä toistin sangen hyvin
onnistuen matkimaan papin ääntä, sen kauhean kirouksen, jonka olin
kuullut luolassa.

Maksoi vaivan nähdä raukan kasvoihin nyt ilmestynyt kauhu. Olin
arvannut, että hän oli arka raukka, kun hän kerran oli kerskailija, ja
nyt tiesin sen. Hän vapisi ja piti käsiä silmillään.

»Mutta, baas», hän kähisi, »sehän oli vain leikkiä. Mitään pahaa ei ole
tapahtuva teille tänään. Mutta huomenna...» — ja hän tuli hiukkaista
iloisemmaksi.

»Huomenna saamme nähdä, kuinka käy», sanoin stooalaisella tyyneydellä,
samalla kuin rummunpärinä äkkiä täytti leirin.

Se oli lähdön merkki, sillä idässä näkyi jo kalpea kultainen kajastus
puiden yli. Käsiäni ja jalkojani kahlehtivat siteet irroitettiin ja
minut paiskattiin hevosen selkään. Sitten jalkani jälleen sidottiin
hevosen vatsan alitse kiinni toisiinsa. Hevoseni ohjakset yhdistettiin
Mwangan ohjaksiin, joten minulla ei ollut pakomahdollisuuksia, vaikkapa
jalkani olisivat olleet vapaat.

Ajatukseni olivat synkät. Kaikki oli mennyt laskujeni mukaan, mutta
kylmäverisyyteni oli kuin poispuhallettu, eikä minulla ollut enää
mitään luottamusta pelastumiseeni Letaban luona. Mitä Inandan Kraaliin
tulee, ajattelin sitä peittämättömällä kauhulla. Edellisenä yönä jo
olin saanut silmätä pimeyteen, joka hirvitti minua. Minkälaista osaa
saisinkaan näytellä tulevassa puhdistusjuhlassa? Varmaankin hyvin
tunnetun syntipukin osaa. Ruumiilliset tuskani olivat kuitenkin tällä
hetkellä ehkä vielä raskaammat kestää kuin henkinen masennukseni.
Tunsin itseni aivan väsymyksen murtamaksi ja päätäni pakotti hirveästi.
Emme olleet matkanneet vielä pitkälti, kun luulin katkeavani. Hevoseni
juoksi epätasaista ravia, laimeasti sanottuna, — tuntui aivan kuin
olisin ollut kidutustuolissa. Muistin että Ranskan Konventin aikoina
kuljetettiin vankeja tällä tavalla ja ymmärsin miltä heistä mahtoi
tuntua. Kun kuulen kerrottavan jostakusta, joka on suorittanut urhean
teon, haluan aina tietää, missä määrin kyseessäoleva henkilö sillä
hetkellä on ruumiillisesti voimissaan. Tällä seikalla on näet minun
mielestäni suuri vaikutus mielen rohkeuteen, ja vasta niitä, jotka
ruumiillisten kärsimysten alaisina suunnittelevat ja suorittavat
sankaritekoja, saatan kunnioittaa urheina miehinä. Itselläni ei tällä
hetkellä ollut enemmän rohkeutta kuin kananpojalla, laahautuessani
siinä Mwangan vieressä eteenpäin. Toivoin melkein, että hän jälleen
alkaisi solvata minua jollain tavoin, niin että saisin jotain
ajankulua, mutta hän pysyi itsepäisesti aivan vaiti. Hän oli yrmeä, ja
luulen että hän hieman pelkäsi minua.

Kun aurinko nousi, saatoin paremmin tarkastella joukkoja ympärilläni.
En väitä, että arvaan oikein, mutta luulen että heitä ei saattanut
olla kahtakymmentätuhatta vähempää. Jokainen mies oli parhaassa ijässä
ja jokainen oli varustettu hyvällä kiväärillä ja miekalla. Mukana ei
ollut lainkaan vanhanaikaisia norsupyssyjä, jollaisia olen nähnyt
kafferikraaleissa, vaan kaikki olivat hienoja mauserkiväärejä, ja
miehet kantoivat niitä tavalla, joka näytti, että he osasivat taidon.
Monen kuukauden harjoitus oli varmasti ollut kaiken tämän edellä, ja
ihaillen ihmettelin jälleen sitä miestä, joka oli kyennyt kaiken tämän
aikaansaamaan. Tykkejä en nähnyt, ja sekin ainoa kuormavaunu, joka
oli mukana, oli muonitusta varten. Ei edetty suorissa riveissä vanhan
mallin mukaan. Noin kolmasosa joukoista oli ratsain ja tämä muodosti
keskuksen. Molemmilla sivustoilla levisi jalkaväki melko laajalle
ulospäin, mutta kaikessa epäjärjestyksessä näytti olevan järjestelmää,
sillä tiheässä metsässä olisivat tiiviisti suljetut rivit olleet
mahdottomat. Joka tapauksessa pysyivät joukot koossa erinomaisesti, ja
kun rupesimme nousemaan erästä rinnettä, tuntui koko armeija liikkuvan
yhdellä kertaa. Huomasin olevani keskustan jälkijoukoissa, mutta
toisinaan jonkun korkeamman paikan päälle päästyämme saatoin selvästi
nähdä etummaisetkin joukot. Laputaa, joka ratsasti arvatenkin aivan
etupäässä, en voinut nähdä, mutta aivan joukkojen keskessä havaitsin
vanhan papin, Käärmeen Vartijan, aarteineen, jota hän kantoi vankan
vartioston ympäröimänä eräänlaisilla paareilla, joita portugalilaiset
nimittävät machilaksi. Papin vieressä ratsasti valkoinen mies,
Henriques. En voinut ymmärtää, kuinka Laputa saattoi luottaa tuohon
mieheen. En ollut unohtanut hänen kasvojensa ilmettä, kun hän näki
rubiinit. Ehkäpä saisin kuitenkin portugalilaisesta hänen roistomaisten
vaikuttimiensa vuoksi liittolaisen itselleni.

Päättäen auringon asemasta oli kello kymmenen, kun me sivuutimme
Umvelosin ja jatkoimme matkaa pitkin Labongon vasenta rantaa. Kaupassa
ei ollut paljoa ryöstämistä, mutta silti kafferit syöksyivät sen
kimppuun ja kiskoivat irti kaiken puuaineen polttopuiksi. Minut valtasi
perin omituinen tunne nähdessäni sen aterian jätteiden, jonka olin
tarjonnut Laputalle, nyt sujuvan kafferien suihin. Ajattelin niitä
pitkiä aurinkoisia päiviä, joita olin istunut kiertävässä puodissani,
ja hollantilaisten farmarien käyntejä ostoksilla. Nyt olivat he kaikki
vainajia ja itse olin matkalla kohti samaa kohtaloa.

Pian näkyi vuoriston siintävä ketju lännessä, ja saatoin nähdä Pikku
Labongon laskun häämöittävän. Ajattelin, mahtoiko Arcoll miehineen
todella olla siellä, meitä odottamassa. Tällä hetkellä tunsin
itseni niin kurjaksi, että lakkasin ajattelemasta tulevaisuutta.
Viimeksi olin syönyt seitsemäntoista tuntia sitten, ja olin pyörtyä
unenkin puutteessa. Jäseniäni pakotti niin ankarasti, että olisin
saattanut itkeä kivusta kuin lapsi. Kaikki tämä yhtyneenä hermojeni
ylirasitukseen teki, että en saattanut kestää enempää, ja ellei
juuri olisi annettu pysähdysmerkkiä, olisin jälleen vaipunut
tainnoksiin. Mutta päivällisaikaan, sitten kun olimme menneet
Blaauwildebeestefonteinista tulevan tien yli Portugalin alueen
rajan yli, saavuimme leveän, mutta matalan kaalaamon kohdalle
Pikku Labongossa. Kaffereilla on tapana levätä tähän aikaa ja nyt
leiriydyttiin joen rannalle.

Voin vieläkin tuntea kuuman maan ja raikkaan veden tuoksun, kun
hevoseni nousi ylös rantapengertä. Senjälkeen tuntui sieraimissani
sytytettyjen nuotioiden savu. Ijäisyys tuntui kuluvan, ennenkuin köydet
jalkojeni ympäriltä irroitettiin, ja minä sain paneutua pitkäkseni
maahan. Makasin kuin tukki ja nukuin kymmenessä sekunnissa.

Kaksi tuntia myöhemmin heräsin virkistyneenä, mutta viiltävää nälkää
tuntien. Jälleen olivat polveni ja nilkkani sidotut, mutta pahin
jäykkyys oli kuitenkin hävinnyt unen aikana. Kaikki alkuasukkaat
istuivat ryhmissä nuotioiden ympärillä, mutta kukaan ei lähestynyt
minua. Tämä yksinäisyys ei kuitenkaan antanut mitään tilaisuutta
pakenemiseen. Siitä tulin vakuutetuksi, riuhtaistessani siteitäni
turhaan. Kun joka tapauksessa halusin jotain syötävää, huusin Mwangaa,
mutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Ainoa mihin saatoin ryhtyä oli,
että kierittäydyin pahimmasta auringonpaahteesta erään pensaan varjoon.

Muuan kafferi oli pensaan toisella puolella, ja näytti irvistävän
minulle. Hitaasti hän siirtyi minun puolelleni ja seisoi nyt katsellen
minua ilmeisellä mielenkiinnolla.

»Jumalan tähden, hanki minulle vähän syötävää», sanoin. »Kyllä, baas»,
kuului vastaus, minkä jälkeen hän katosi palatakseen kohta mukanaan
kuumalla jauhopuurolla täytetty puukulho sekä astia, jossa oli vettä.

Kun en voinut käyttää käsiäni, kafferi syötti minua veitsensä terällä.
Sellainen suolaton puuro ilman maitoa ei ole mitään herkkua, mutta
summattomaan nälkääni olisin syönyt sitä vaikka sammiollisen.

Vähitellen huomasin, että kafferilla oli jotain sanomista minulle.
Syöttäessään minua hän alkoikin puhua minulle hiljaa englanninkielellä.

»Baas», hän sanoi, »minä tulen Ratitswanin luota ja minulla on teille
sanoma häneltä.»

Ymmärsin, että Ratitswan täytyi olla alkuasukkaitten käyttämä nimitys
Arcollista. Kenkään muu ei saattanut lähettää minulle sanomaa.

»Ratitswan sanoo», hän jatkoi, »että teidän on oltava varuillanne
Dupreen kaalamon luona. Itse pysyttelen teidän läheisyydessänne ja
katkaisen siteenne, ja sitten kun Ratitswan alkaa ampua, on teidän
uitava yli.»

Nämä uutiset nostivat taakan hartioiltani. Näinollen oli Colin saapunut
perille ja ystäväni olivat valmiit vapauttamaan minut. Niin helposti
tulee lohdutetuksi yhdeksäntoista vuoden ikäisenä, että mieleni kääntyi
nyt mustimmasta epätoivosta riemulliseen toivorikkauteen. Pidin
jo pelastustani aivan varmana ja koko kapinaa tyhjiin rauenneena.
Ajatuksissani näin aarteet käsissäni ja tunsin jo kuinka jalkani oli
Henriquesin niskalla.

»En tiedä nimeäsi», sanoin kafferille, »mutta sinä olet hyvä mies. Kun
kaikki tämä on ohitse, en ole unohtava sinua.»

»Minulla on vielä kirjallinen sanoma baasille», hän vastasi. »Se on
kirjoitettu jollakin vieraalla kielellä. Kääntäkää päänne pensaaseen
päin ja katsokaa, minä pidän paperia kulhon sisässä, jotta voitte lukea
sen.»

Tein työtä käskettyä ja näin likaisen puoliarkin suuruisen paperipalan,
jossa oli kafferin peukalon jättämät jäljet. Sille oli kirjoitettu
joitakin sanoja Wardlawin käsialalla ja — kuvaavaa miehelle —
latinaksi, mikä ei ollut niinkään hullumpi salakieleksi. Luin
seuraavaa: »Henricus de Letaba transeunda apud Duprei vada jam nos
certiores fecit.» (= Henriques on jo kertonut meille ylimenosta Dupreen
kaalamon luona).

Olin näinollen arvannut oikein. Henriques oli alkuasukkaiden asian
petturi. Arcollin sanoma oli antanut minulle uutta rohkeutta, mutta
Wardlawin tieto antoi minulle erittäin arvokasta lisävalaistusta.
Kaduin, etten ollut aina omistanut koulumestarille täyttä oikeutta. Hän
ei ollut turhanpäiten kotoisin Aberdeenista.

Kysyin kafferilta, kuinka pitkä matka oli Dupreen kaalamolle ja sain
tietää, että sinne oli kolmen tunnin marssi. Heti pimeän tultua pitäisi
meidän jo olla siellä. Hän oli saanut määräyksen ratsastaa minun
vierelläni Mwangan asemasta, joka ei ollut halukas tähän toimeen.
Kuinka hän oli järjestänyt tämän, en tiedä, mutta Arcollin miehillä
on oma tapa saada tahtonsa läpi. Hän lupasi vapauttaa minut heti kun
ensimmäinen laukaus kuuluisi. Siihen mennessä hänen täytyi epäluulojen
välttämiseksi pysytellä hieman etäämpänä.

On olemassa kertomus eräästä kuningas Arthurin ritarista — Sir
Percivalista muistaakseni — että hän kerran ratsastaessaan metsän
läpi tapasi leijonan taistelussa käärmeen kanssa. Hän veti esiin
miekkansa ja auttoi leijonaa, koska käärme oli vihattavampi noista
kahdesta. Minusta esitti Laputa nyt leijonaa ja Henriques käärmettä, ja
viihtymättä kummankaan kanssa erikoisesti tahdoin kuitenkin mieluummin
saada käärmeen pois pelistä. Hän oli ryhtynyt peliin yksinomaan
rubiinien vuoksi, mitään muuta hän ei koskaan ollut halunnut. Nyt hän
oli jollain tavalla päässyt perille Arcollin suunnitelmista ja oli
heti lähettänyt hänelle varoituksen, toivoen voivansa hävitä yleisessä
seka-melskassa Letaban luona siinä tapauksessa, että Laputan joukot
hajoitettaisiin. Jos hänen onnistuisi saada rubiiniketju haltuunsa ja
paeta Lebombon yli Mozambiqueen, olisi kapina hänelle senjälkeen aivan
yhdentekevä. Enempää ajattelematta päätin paikalla, että tämä ei saisi
hänelle onnistua — vaikkakaan en vielä tiennyt, kuinka minun olisi
meneteltävä. Jos minulla vain olisi ollut pistooli, olisin ampunut
hänet, mutta minullahan ei ollut mitään asetta. Minun oli mahdoton
varottaa Laputaa, sillä vaikka minua uskottaisiinkin, vahvistaisi se
vain minun kohtaloni. Laputan täytyi päästä Dupreen kaalamolle, siinä
oli minun ainoa pelastusmahdollisuuteni, mutta yhtä varmasti minun
täytyi keksiä joku keino portugalilaisen paljastamiseksi.

Varjo lankesi polulle ja katsahtaessani ylös, huomasi juuri sen miehen,
jota ajattelin seisovan edessäni. Henriquesin suupielessä riippui
savuke ja kädet olivat housuntaskuissa. Hän katseli minua omituisesti
hymyillen.

»No, herra kauppamies», hän sanoi, »mehän olemme tavanneet jo ennenkin
toisemme, vaikka tosin silloin hauskemmissa olosuhteissa.

En vastannut, sillä minulla oli tarpeeksi muuta ajateltavaa.

»Ellen erehdy, olimme matkatovereita laivassa», hän jatkoi. »Arvelenpa,
että teistä olisi miellyttävämpää loikoa lepotuolissa peräkannella
tupakkaa poltellen kuin tässä paahteessa.»

Vaikenin edelleen. Jos hänen tarkoituksensa oli tehdä pilaa minusta,
niin David Crawfurd ei alentuisi vaihtamaan ainuttakaan sanaa hänen
kanssaan.

»Teidän ei tarvitse lainkaan olla noin hapan. En ole tehnyt teille
mitään liikaa. Meidän kesken sanoen» — tässä hän alensi ääntään —
»koetin auttaa teitä, mutta te olitte nähnyt aivan liian paljon
voidakseni päästää teitä pakoon. Mikä paha henki ajoikaan teidät
varastamaan hevosen ja ratsastamaan luolaan? En puhu mitään siitä, että
te kuuntelitte, mutta jos teillä olisi ollut hyttysen verran järkeä,
olisitte kai lähtenyt vuoristoon uutisinenne. Mutta asiasta toiseen,
kuinka te menettelitte vakoillessanne? Arvaan että olitte hyvin
kätkeytynyt kellariin. Kunnon Laputamme oli narri, kun ei katsonut
tarkemmin perään, mutta minun täytyy sanoa, että te näyttelitte aivan
suurenmoisesti.»

Yhdeksäntoista vuotiaan turhamaisuutta voi helposti käyttää hyväkseen.
Tartuin koukkuun.

»Tiedän kyllä, millaisiin varovaisuustoimenpiteisiin te katsoitte
tarpeelliseksi ryhtyä», mumisin.

»Vai niin, te kuulitte? Niin, tunnustan, että kernaasti menen pohjaan
saakka silloin kun ryhdyn johonkin.»

»Kuten esimerkiksi Koodoon tasangolla», sanoin.

Hän istuutui viereeni ja nauroi hiljaa. »Vai niin, te kuulitte minun
kertomukseni. Te olette reima poika, herra kauppamies, mutta ette
kuitenkaan tarpeeksi. Ettekö usko minun voivan näytellä yhtä hyvin
osaani kuin te omaanne?» Ja sitten hän taivutti keltaiset kasvonsa
aivan lähelleni.

Luonnollisesti ymmärsin mitä hän tarkoitti. Enkä uskonut häntä
hetkeäkään, mutta älysin käyttää aikaa hyväkseni.

»Tahdotteko todella uskotella minulle, että te ette ole murhannut
hollantilaisia ja että te ette muka olisi aikonut tappaa minua?»

»Tahdon saada teidät uskomaan, etten ole mikään pöllöpää», hän vastasi
ja sytytti uuden savukkeen.

»Nähkääs, herra kauppamies, olen valkoinen ja valkoisten edut ovat
minun etujani. Minkä vuoksi luulette minun oikeastaan olevan täällä?
Yksinkertaisesti senvuoksi, että olen ainoa mies koko Afrikassa, jolla
oli kylliksi rohkeutta ottaakseen selvää tästä asiasta. Olen täällä
nitistääkseni Laputan ja niin tulen tekemäänkin, sen lupaan.»

En ollut valmistautunut tällaiseen uskomattomaan julkeuteen. Tiesin,
että hänen jokainen sanansa oli valhetta, mutta mies tyrmistytti minua,
ja halusin kuulla enemmän.

»Otaksun teidän tietävän, kuinka teidän tulee käymään», hän jatkoi ja
napautti tuhkan savukkeestaan. »Huomenna Inandan Kraalissa, kun valan
aika on mennyt umpeen, tulette saamaan esimakua kafferien tavoista.
Ei kuolemaa, rakas ystävä, se olisi liian yksinkertaista — ei, vaan
hidas vitkallinen kidutus. Olette tunkeutunut heidän pyhäkköönsä ja
teidät uhrataan Laputan jumalalle. Olen jo ennen nähnyt alkuasukkaitten
kidutustapoja, ja vakuutan, että teidän oma äitinne kääntyisi teistä
inhoten pois sittenkun olette saanut läpikäydä ne.»

Vaikenin, vaikka sisässäni kulki kauhun väristys.

»No niin», Henriques alotti jälleen, »asianne on sangen huono, mutta
ehkäpä voin auttaa teitä. Mitä sanotte siitä, herra kauppamies, jos
pelastan teidät elämään? Olette tässä kuin lintu häkissä voimatta
mitään tehdä. Minä olen ainoa, joka voin pelastaa teidät. Ja olen
myöskin halukas tekemään sen — määrätyillä ehdoilla.»

Minulla ei ollut halua kuunnella noita ehtoja, sillä saatoin sangen
helposti ajatella mitä ne olivat. Viha tuota miestä kohtaan kohosi
kurkkuuni saakka. Hänen viekkaissa silmissään ja julmassa suussaan
luin murhaa ja petturuutta. En edes pelastuakseni kauhistuttavimmasta
kuolemasta tekisi liittoa tuon roiston kanssa.

»Kuulkaa, herra portugalilainen», huusin. »Te sanotte minulle suoraan,
että olette vakoilija. Jos minä nyt huudan tämän asian koko leirille?
Silloin ei Laputa kauvoja aikaile kanssanne.»

Hän nauroi ääneen. »Olette suurempi aasi kuin luulinkaan. Kukapa teitä
uskoisi, hyvä ystävä? Ei ainakaan Laputa. Eikä ainoakaan mies koko
leirissä. Kiitokseksi vaivoistanne saisitte vain vähän lujemman köyden
koipienne ympärille.»

Nyt olin heittänyt kaikki ajatukset diplomaattisesta menettelystä.
»Olkoon niin, ja kuule nyt vastaukseni, sinä keltainen paholainen.
Vaikkapa minut keitetään elävältä, en halua jäädä kiitollisuudenvelkaan
sinulle vapaudestani. Tiedän että sinä olet valkoisten asian pettäjä,
likainen L.T.K:n huijari, heittiö, jonka nimeä kukaan kunniallinen mies
ei kehtaa mainita. Nyt tunnustat itse, että myöskin aijot kavaltaa
tämän järjettömän kapinan. Sinä olet murhannut hollantilaiset ja
Jumala tietää, kuinka paljon muita, ja minutkin sinä olisit tahtonut
tappaa. Rukoilen taivasta, että ne, joiden asian jo olet pettänyt ja
ne, joiden asian aijot pettää, yhtyisivät polkemaan hengen sinusta ja
lähettämään sielusi helvettiin. Tiedän mitä haluat minulta, ja minä
paiskaan tarjouksesi takaisin vasten naamaasi. Mutta yhden asian tahdon
sinulle sanoa — sinä olet tuomittu. Valkoiset ovat valmiina ja sinä et
tule koskaan pääsemään Lebombon yli. Sekä mustat että valkoiset tulevat
lyhyen ajan kuluessa jakamaan sinulle oikeutta ja sinun ruumiisi
jätetään metsään mätänemään. Ja lähde nyt kauas minun näkyvistäni, sinä
konna.»

Tällä hetkellä kasvoi vihani niin yli äyräittensä, että unohdin
kokonaan siteeni ja uhkaavan asemani. Olin innoittunut kuin vanha
profeetta ja minulla oli tunne lähenevästä kostosta. Henriques
kuunteli minua vaijeten, mutta hänen hymyilynsä muuttui ärtyneeksi
irvistykseksi, ja hänen keltaisille poskilleen nousi puna.

»Kuten herra haluaa», hän sanoi sitten ja sylkäisi kasvoilleni. Sitten
hän huusi kafferikielellä, että olin loukannut häntä, ja pyysi, että
minut sidottaisiin lujemmin ja pantaisiin kapula suuhun.

Arcollin sanansaattaja tuli ja noudatti hänen pyyntöään. Tuo mainio
mies syöksyi päälleni, kuten näytti, raivoissaan. Hän teki parhaansa
sitoakseen minut uudelleen aivan uusilla köysillä, mutta solmut olivat
hyvin höllät ja koko juttu oli pelkkää ilveilyä. Suukapulaksi hän otti
jotain mikä näytti puukappaleelta, mutta joka todellisuudessa oli
kuivanut banaanin kappale. Ja koko ajan kuin Henriques oli kuuleman
päässä hän vyörytti päälleni suurenmoista kiroustulvaa.

Rummut kuuluttivat marssiin, minut paiskattiin jälleen hevosen selkään,
ja Arcollin kafferi sitoi ohjakseni omiinsa. Kafferi ei vilkuta silmää,
mutta tällä minun saattajallani oli tapa siristää silmiään mikä tekee
saman vaikutuksen, ja ratsastuksen kestäessä kafferini vähän väliä
irvisteli minulle tuolla kummallisella tavallaan.

Henriques halusi minun apuani päästäkseen käsiksi rubiineihin, se
oli varmasti hänen ehdotuksensa, jonka hän aikoi tehdä minulle.
Mutta minä olin päättänyt mieluummin kuolla kuin nähdä rubiinit
portugalilaisen käsissä. Hän toivoi, että alkuasukasarmeija lähtisi
epäjärjestyksessä pakoon Arcollin ilmestyessä joen yli mentäessä, ja
aikoi sitten sekasorron aikana vallata rubiinilippaan itselleen. Minun
suunnitelmanani oli nyt päästä mahdollisimman lähelle vanhaa pappia,
ennenkuin lähestyimme ylimenopaikkaa, ja sanoin vartijalleni mitä
toivoin. Hän nyökkäsi ja sitten onnistui meidän vähitellen hinautua
lähemmä ja lähemmä. Erinäiset olosuhteet auttoivat meitä. Kuten jo
olen maininnut, eivät rivit olleet tiheät, ja kuin kun maasto oli
epätasaista, saattoi päästä lähinnä marssivien edelle. Kerran menimme
suoraan erään lammikon yli, jonka muut katsoivat tarpeelliseksi
kiertää. Muutaman tunnin kuluttua olimme niin lähellä päämääräämme,
että olisin voinut esimerkiksi kivellä tavoittaa Henriquesin pään, joka
ratsasti lähellä kalleutta kuljettavaa pappia.

Talvipäivä alkoi nopeasti painua hämäräksi. Kaukaiset kukkulat saivat
auringon laskiessa kirjavia värivivahteita ja varjot venyivät metsässä
pitkiksi. Me pyrimme yhä lähemmä pappia ja pian olimmekin vain noin
parinkymmenen kyynärän päässä kantopaareista. Kaukana edessäpäin näin
avaran, hohtavan vedenpinnan korkeine, metsääkasvavine rinteineen.

»Dupreen kaalaamo», saattajani kuiskasi. »Rohkeutta, Inkoos, (= suuri
ylimys), tunnin kuluttua olette vapaa.



XIII.

LETABAN KAHLAAMO.


Pimeys lisääntyi nopeasti lähestyessämme jokea. Ylempänä olevista
tyynistä vesistä, samoinkuin alempaakin nousi ohut valkoinen usva,
mutta itse pitkät matalikot joessa näkyivät selvästi. Sydämmeni alkoi
tykyttää voimakkaasti, mutta hallitsin kuitenkin itseni ja rukoilin
kärsivällisyyttä. Rohkeuteni heikkeni, kun tuijotin pimeyteen.
Lapsellisuudessani olin luullut saavani nähdä heti ystäväni, tai
ainakin vilahduksen heistä toisella rannalla, mutta kaikki oli tyhjää
ja hiljaista.

Kaalamo joessa tekee terävän kulman. En tiennyt tätä ja senvuoksi
ihmettelin nähdessäni etujoukkojen kääntyvän, kuten näytti, yläjuoksuun
päin. Laputan voimakas ääni kuului jakavan käskyjä, joita toistettiin
rivi riviltä eteenpäin, ja senjälkeen molemmat sivustat puristuivat
kokoon sille ahtaalle ajotielle, joka johti alas virtaan. Me saimme
pysähtyä, kun etummaiset rivit alkoivat kulkea yli.

Vapisin jännityksestä ja teristin silmiäni nähdäkseni pimeyteen. Vesi
säilyttää kauimmin hämärävalaistuksen, ja saatoin erottaa selvästi
mitä tapahtui. Etummaiset ratsastajat ajoivat Laputan kanssa jokeen.
Kahlaamo ei ole niinkään helppo, ja he saivat katsoa tarkasti eteensä,
mutta viidessä tai kymmenessä minuutissa he olivat päässeet yli.
Senjälkeen seurasivat sivustalta jalkamiehet. He kahlasivat yli, veden
noustessa vyötäisiin saakka, mutta he pitivät kiväärinsä pään päälle
kohotettuina. Vesi heidän ympärillään kohisi onnettomuutta ennustaen,
mutta ainoakaan ääni ei päässyt heidän huuliltaan. En koskaan ole saava
tietää, kuinka Laputan oli onnistunut saada maailman puheliain ja
meluisin kansa pysymään näin hiljaisena. Useita tuhansia jalkamiehiä
oli nyt varmaan seurannut ratsuväkeä joen yli ja hävinnyt metsään,
mutta vielä ei ollut kuulunut ainoatakaan laukausta vastapäätä olevilta
joen jyrkiltä töyräiltä.

Rohkeuteni painui sitä mukaa kuin aika kului. Arcoll oli varmaankin
epäonnistunut, ja siinä tapauksessa ei kahlaamon kohdalla syntyisi
mitään vastarintaa alkuasukasarmeijalle. Edessäni olivat siis Inandan
Kraalissa odottavat kauhut. Päätin kuitenkin taistella vapaudestani,
ennenkuin antautuisin, ja olin jo aikeissa pyytää Arcollin miestä
katkaisemaan siteeni, kun samassa eräs ajatus pälkähti päähäni.

Henriques tahtoi päästä rubiineihin käsiksi, ja hänen etunsa mukaista
oli saada Laputa menemään joen yli, ennenkuin alkaisi. Arcollin
tarkoituksena oli hajoittaa vihollisjoukot ja ennenkaikkea ottaa
päällikkö vangiksi. Henriques oli varmaankin sanonut tämän hänelle, ja
uskoi nyt varmaan itsekin, että Laputa ratsastaisi jossain keskellä
joukkoja. Näinollen ei mitään tapahtuisi ennenkuin vanha pappi
rubiineineen vietäisiin vuorollaan joen yli.

Täten oli hyvä, ettei siteitä oltu vielä katkaistu. Tuossa tuli
Henriqueskin minua kohti ratsastaen, kiihkeänä ja murhaavan näköisenä.
Hän pidätti hevostaan ja kysyi, olinko varmassa säilössä. Kafferini
näytti lujaan sidottuja käsivarsiani ja jalkojani, ja nykäisi vielä
itse köydestä osoittaakseen sen vahvuutta.

»Vartioi häntä hyvin», Henriques sanoi, »muista että sinun on
vastattava hänestä Inkulun edessä. Matkaan nyt hänen kanssaan ja pidä
huoli, että hän tulee joen yli». Tämän jälkeen hän kääntyi ja ratsasti
takaisin.

Näennäisesti totellen käskyä vartijani johti minut ulos rivistä ja
sitten metsikköön oikealla päin. Täällä pääsimme pian paarien kohdalle,
ehkäpä kaksikymmentä kyynärää niistä länteen. Vesi välkkyi puiden
välissä muutama askel kauempana. Saatoin nähdä suuren jalkaväkijoukon
kerääntyneenä kahlauspaikalle, ja kuulla ikäänkuin koskenkohinaa
joukkojen mennessä yli.

Äkkiä annettiin käsky toiselta rannalta. Se oli Laputan kova ja kimeä
ääni, jollaista kafferit käyttävät tahtoessaan saada äänensä kuulumaan
pitkän matkan päähän. Henriques toisti hänen sanansa ja jalkaväki
pysähtyi. Paarien edessä ollut ratsuväki alkoi nyt ajaa veteen.

Meidän piti seurata sitä, mutta sensijaan vetäännyimmekin hevosinemme
metsän pimeyteen. Näytti siltä kuin papin paarien ympärillä tapahtuisi
jotakin, Henriques oli jättänyt ne ja ajoi nyt niin läheltä ohitseni,
että olisin voinut koskettaa häntä. Jossain puiden välissä kajahti
laukaus.

Kuin vastaukseksi merkkiin muuttui vastapäätä oleva korkea rantaäyräs
yhdeksi ainoaksi tuliseinäksi. »Tuliseinä» kuulostaa hieman omituiselta
nykyaikaisessa sodankäynnissä. Ymmärsin, että meikäläiset käyttivät
haulikoita ja ampuivat mustalla ruudilla alhaalla vedessä olevia
joukkoja. Se oli inhimillistä ja samalla viisasta, sillä leimahdukset
harmaassa iltahämärässä tekivät sen vaikutuksen, kuin tykistöpatteri
olisi toiminnassa.

Jälleen kuulin Henriquesin äänen. Hän käänsi kolonnan marssimaan
oikealle päin. Hän huusi kehottaen etsimään suojaa ja kulkemaan joen
yli vähän ylempänä. Olin kuulevinani myös kaukaa Laputan äänen.

Hetket olivat kalliita. Olimme aivan liian pitkälle lykänneet siteideni
irroittamisen. Pimeässä täytyi nyt hapuilla solmuja ja kafferini puukko
oli uskomattoman tylsä. Nahkaremmit ovat aina sitkeitä ja ne, joilla
minut oli sidottu, täytyi sananmukaisesti sahata poikki. Käsivarret
vapautuivat nopeimmin ja minä aloin heti nykiä toisista paikoista
solmuja auki. Vaikeinta oli saada irti niitä siteitä, joilla nilkkani
olivat kiedotut yhteen hevosen vatsan alla. Kafferi kiskoi ja sahasi
satuttaen välistä hevostakin, niin että se hypähti. Olin aivan tukahtua
kärsimättömyyteeni, ja koetin rauhoittaa itseäni lukemalla rukouksia
itsekseni.

Miehet joen toisella rannalla olivat nyt alkaneet ampua kovemmilla
panoksilla. Saatoin eräästä puiden välisestä aukosta nähdä joen
keskelle, joka oli aivan täynnä kamppailevia miehiä ja hevosia.
Ihmettelin, ettei laukaustakaan oltu ammuttu vastaukseksi. Mutta sitten
muistin valan ja ihmettelin nyt entistä enemmän sen valtaa villien
joukkojen ylitse.

Joukot marssivat nyt ohitseni oikealle päin Henriquesin käskyä
totellen, mutta varsin suuressa epäjärjestyksessä. Luoteja vinkui
puiden välissä, ja eräs ratsumies, jota luoti oli tavannut olkapäähän,
putosi mätkähtäen hevosen selästä. Tämä lisäsi sekasortoa, sillä nyt
astuivat useimmat satulasta ja koettivat hevosia taluttaen päästä
metsän suojaan. Jalkaväki yhtyi näihin sivulta päin, ja nyt syntyi
suoranainen painiskelu pillastuneiden eläinten ja ihmisten välillä
ruusu- ja mopanipensaiden keskellä. Ja yhä edelleen jatkoi kafferini
nilkkojeni irroittamista niin nopeasti kuin levoton hevoseni salli.

Lopuksi oli kaikki selvää, ja minä tipahdin kuin tukki maahan
vatsalleni ja kouristuksesta nytkähdellen, ja kun vihdoin pääsin
nousemaan ylös, horjuin kuin juopunut. Myöskin nyt tein tyhmyyden.
Minun olisi pitänyt jättää hevoseni kafferille ja pyytää, että
hän seuraisi minua. Mutta olin liian innoissani ajatellakseni
varovaisuutta. Annoin hevosen mennä menojaan, kehotin kafferia
odottamaan minua ja juoksin sitten rubiinipaareja kohden.

Henriques oli tehnyt laskelmansa viisaasti. Suojelusvartio oli jättänyt
papin yksikseen ja paarien ääressä oli vain kaksi kantajaa. Ja
samalla hetkellä kun näin heidät, kaatui toinen heistä luodin rintaan
satuttamana. Mielettömänä kauhusta käänteli toinen päätään jokaiseen
ilmansuuntaan, mutta kun luoti vingahti nyt hänen päänsä ohi, oli se jo
liikaa hänelle, ja ulvoen hän juoksi tiehensä.

Seisoessani siinä, pensaistojen läpi tultuani, tutkin tarkkaan, miltä
suunnalta laukaukset oli ammuttu. Missään tapauksessa ne eivät olleet
ystävieni pyssyistä joen toiselta puolelta, sen saatoin vannoa. Luodit
olivat tulleet lähempää ja tiesin varmasti, kuka ne oli ampunut. Mutta
en saattanut nähdä ketään. Lähin tien osa oli tyhjä ja itse kahakka
tapahtui alhaalla vedessä. Näin kookkaan miehen hyppäävän hevosen
selästä jokeen matkalla takaisin tälle rannalle. Hän oli varmasti
Laputa, joka saapui hillitsemään pakokauhua.

Mutta minun asiani ei koskenut Laputaa, vaan Henriquesia. Vanha pappi,
joka oli nukkunut, alkoi nyt liikkua ja kääntyili hämmentyneenä
ympäriinsä näkemättä kuitenkaan mitään. Kauan hän ei kerinnyt katsella,
sillä pian tuli kolmas luoti metsästä, vain noin kymmenisen metrin
päästä ja lävisti vanhan papin otsan. Hän kaatui taapäin maahan
kuolleena ja norsunluulipas putosi hänen polviltaan.

Minulla ei ollut asetta, enkä tuntenut mitään halua saada neljättä
luotia omaan nahkaani. Henriquesin kanssa ampujana ei ollut
leikkimistä. Senvuoksi seisoin rauhallisesti varjossa, kunnes
portugalilainen tuli metsästä. Näin hänen kiiruhtavan esiin kivääri
kädessä. Kuului hirnumista, mikä ilmaisi, että hänen hevosensa oli
sidottuna läheisyydessä. Oli pimeätä, mutta olin kuitenkin näkevinäni
himon liekehtivän konnan silmissä hänen syöksyessään paarien luo.

Äänettömästi hiivin hänen taakseen. Hän nosti lippaan kantta ja veti
esiin jalokiviketjun. Silmänräpäyksen hän piti sitä kädessään, mutta
vain silmänräpäyksen. Syventyneenä hommaansa kun oli, hän ei huomannut
minua vaikka seisoin jo aivan hänen edessään. Vieläpä hän nosti päätään
ja antoi minulle täten erinomaisen tilaisuuden. Olin varsin taitava
nyrkkeilijä, ja nyt kerääntyi koko raivoni seuraavaan iskuun. Se tapasi
häntä leukaan ja hänen niskansa naksahti kuin kiväärin hana. Hän kaatui
hervottomana maahan ja jalokiviketju putosi hänen kädestään.

Nostin sen ja pistin housuntaskuuni.

Sitten otin hänen revolverinsa vyöstä. Se oli kuusipiippuinen ja
jälellä oli vielä monta luotia. Muistan, että tunsin itseni tavattoman
levolliseksi ja kylmäveriseksi, mutta sittenkin täytyi minulla sillä
hetkellä olla joku ruuvi irti, sillä muussa tapauksessa en olisi
toiminut kuten toimin.

Ainoa oikea tapa — ja sitäpaitsi Arcollin määräysten mukainen — oli
mennä joelle ja uida yli ystävieni luokse. Mutta siellä alhaalla
rannassa oli juuri takaisin palannut Laputa ja ennenkaikkea pelkäsin
törmäämistä yhteen hänen kanssaan. Kiihtyneille aivoilleni tuntui Kuin
Laputa olisi joka paikassa läsnä. Kuvittelin, että hän hallitsee koko
joen rantaa, mutta luonnollisesti olisi minun ollut helppoa vähän
alempana mennä joen yli ja nousta sitten rantaäyrästä pitkin ystävieni
luo. Oli ilmeistä, että Laputa koetti väistää joen takaa ampuvaa
patrullia, yrittämättä vastarintaa, minkä vuoksi olisin ollut siellä
hyvässä suojassa. Lähinnä oikeinta olisi minulle ollut koettaa löytää
jälleen Arcollin kafferi, joka oli tuskin kahdenkymmenen kyynärän
päässä, ottaa hevonen ja ratsastaa sillä metsän halki. Ennen aamua
olisin päässyt vuorille turvaan. Ja sitäpaitsi, jos halusin hevosta,
olihan Henriquesin ratsu muutaman askeleen päässä.

Mutta kaiken tämän asemasta tein hulluinta mitä saattaa ajatella.
Jalokivet toisessa taskussa ja portugalilaisen revolveri toisessa aloin
juosta samaa tietä takaisin kuin olimme tulleet.



XIV.

PAPPI JOHANNEKSEN KAULAKETJU ON HALLUSSANI.


Juoksin itseni hengästyksiin ainoastaan senvuoksi että kuvittelin
tukehtuvani, ellen jollain tavoin saisi erittäin voimakasta liikuntoa.
Viimeisten minuuttien tapahtumat olivat aivan nousseet päähäni.
Ensi kerran elämässäni olin nähnyt ihmisiä kuolevan väkivaltaisesti
— raa'asti tapettavan. Itse olin kerännyt kaiken voimani ja
tahdonlujuuteni siihen iskuun, jonka olin antanut Henriquesille, ja
vieläkin olin kuumana ylpeydestä onnistumiseni vuoksi. Ja kaiken
kukkuraksi oli taskussani koko mustan maailman talismani, onnenkalu,
olin vallannut heidän Liitonarkkinsa, ja tiesin varmasti, että
Laputa olisi pian jäljessäni. Pelko, ylpeys ja sokea kiihtymys
olivat järkyttäneet koko olemukseni. Olin juossut varmastikin kolme
peninkulmaa, ennenkuin tulin taas järkiini.

Painoin korvani maahan, mutta en voinut kuulla mitään, mikä merkitsisi
takaa-ajoa. Mikäli ymmärsin täytyi Laputalla vielä olla täysi työ
hoidellessaan joukkojen ylimenoa. Ehkäpä hän koetti piirittää ja ottaa
vangiksi patrullia, ehkäpä hän koetti päästä siitä eroon — vala joka
tapauksessa esti häntä ryhtymästä taisteluun. Kallistuin lopuksi siihen
otaksumaan että hän jättää patrullin rauhaan ja koettaa sensijaan
mahdollisimman nopeasti päästä Inandan Kraaliin. Kaikki tämä oli vievä
aikaa ja kaikki se, mikä koski vanhan papin kuolemaa, saisi odottaa
vuoroaan. Henriques tulisi herättyään tajuihinsa panemaan epäilemättä
kokoon sievän jutun, ja sitten ruvettaisiin seuraamaan minun jälkiäni.
Toivoin sydämessäni, että olisin ampunut portugalilaisen päästyäni
kerran vauhtiin. Sitä ei olisi voitu kutsua murhaksi, vaan ainoastaan
oikeudenmukaisen tuomion täytäntöönpanoksi.

Minun täytyi nyt joka tapauksessa poiketa tiestä. Tosin oli
koko sotajoukko juuri marssinut sitä, niin ettei minun jälkiäni
voitaisi helposti löytää. Mutta oli kuitenkin viisasta erota siitä
tiestä, jonka vainoojani helposti arvaavat minun valinneen, sillä
Laputa ymmärsi varmasti, että olin suunnannut matkani takaisin
Blaauwildebeestefonteiniin. Senvuoksi poikkesin suoraan metsään, joka
näillä paikoin oli sangen ohutta ja harvaa.

Vuorille oli tarkoitukseni päästä. Kun kerran vain pääsisin
ylätasangolle, olisin valkoisten alueella. Täällä alangoilla olin
vihollismaassa. Arcollin tarkoituksena oli taistella ylämaassa, jos
tosi tulisi kysymykseen. Musta mies saattoi riehua mielensä mukaan
alhaalla laaksoissaan, mutta meidän velvollisuutemme oli vartioida
vuoriston portteja. Näinollen täytyi minun päästä ennen aamun koittoa
rajalinjan yli, muussa tapauksessa olisi entisten lisäksi yksi kuollut
mies, joka ei taitaisi mitään kertoa.

Luulen itseasiassa jo nyt, ponnistusteni aivan alussa ollen, tunteneeni
tehtäväni mahdottomuuden. Noin kolmekymmentä peninkulmaa viidakkoa
ja järviä erotti minut vielä vuorijonon juurelta. Lisäksi tuli
kiipeäminen, sillä vastapäätä sitä paikkaa missä nyt olin, ei vuoristo
laskeudu jyrkkänä alangolle, vaan jakautuu useampiin pienempiin
ylänteihin Pikku Letaban ja Letsitelon laaksojen ympärillä. Siitä
kohdasta, mistä nämä joet lähtevät juoksemaan alamaalle ja siitä
ylätasangon huipulle on vähintään kymmenen peninkulmaa. Minulla tosin
oli ehkä tunnin etumatka, mutta ennen päivänkoittoa minun täytyisi
siis keritä kulkea noin neljäkymmentä peninkulmaa tuntemattomassa
ja vaikeassa maastossa. Ja jäljessäni ahdistaisivat minua Afrikan
parhaimmat sissit, jotka sitä paitsi tuntevat jokaisen tuuman alan
näillä mailla. Tämä oli uhkapeliä, mutta ainoa mahdollisuuteni ja
toivoni. Toistaiseksi olin vielä rauhallinen ja rohkea. Henriquesin
revolveri taskussa oli hyvänä lohdutuksena ja vielä eli mielessäni
tyydytys siitä, että olin sijoittanut terveellisen iskun aseen
omistajan leukaan.

Rubiinit työnsin nyt paidan sisäpuolelle. Kävin läpi ajatuksissani
ulkoasuni ja minun täytyi nauraa. Toisesta kengästäni oli korko
melkein kokonaan kulunut pois, paitani ja housuni olivat jo vanhat
ja perinpohjin pidetyt. Kaikki vaatevarusteeni olisi hyvin maksettu
viidellä shillingillä ja sanokaamme kuudella seitsemällä pencellä,
vyö mukaanluettuna. Lisäksi tuli portugalilaisen revolveri, arvoltaan
ehkä yksi guinea ja lopuksi oli paidan sisäpuolella Pappi Johanneksen
kaulaketju, arvoltaan erinäisiä miljooneja.

Mutta ikävämpää kuin huonot vaatteeni olivat huonot voimani. Edelleen
olivat jäseneni hellät siteistä ja kirotun hevosen epätasaisesta
lönkytyksestä, mutta liikunto oli pehmittänyt jo jäseniäni. Noin viisi
tuntia sitten olin nauttinut ravitsevan, joskin vähemmän voimakkaan
aterian, ja tunsin, että olisin selviytyvä perille aamuun mennessä.
Mutta minulla oli paljon velkaa unelle, ja kuitenkaan en saattaisi
varastaa minuuttiakaan lepoon, ennenkuin olin päässyt vuoristoon. Tästä
oli koituva kilpajuoksu itse ajan kanssa ja annoin itselleni lupauksen,
etten hellittäisi, ennenkuin viimeiset voimani olivat loppuunkuluneet.

Kuun nousuun oli vielä tunnin tai parin aika, ja lukemattomat tähdet
kimmelsivät taivaalla. Nyt ymmärsin vasta mitä tarkoitetaan tähtien
_valolla_, sillä maisemat olivat tarpeeksi valaistut löytääkseni
helposti tien. Tähtäsin Etelän Ristiin, sillä tiesin että vuoristo
kulkee pohjoisesta etelään, ja pitämällä sitä vasemmalla kädellä
täytyi minun ennemmin tai myöhemmin päästä perille. Metsä kietoutui
ympärilleni salaperäisine tummanvihreine varjoineen, ja puut jotka
päivänvalossa olivat ohuita ja hentoja, näyttivät nyt mahtavilta
rungoilta. Oikeastaan tuntui kolkolta yksinäisen ihmisolennon näin
liikkua tässä suuressa äänettömässä erämaassa, tähditetty holvi yllä
kuin joku taivaallinen katsomo, joka tuhansilla silmillään seurasi
jokaista askeltani. Muuten virkistivät tähdet minua suuresti. Sokeassa
intohimossani, pelontunteessani ja kuumeisessa kiiruussani ne puhuivat
minulle ihmissuvun ikuisuudesta ja pysyväisyydestä. Tunsin itseni
vähemmän yksinäiseksi kun käänsin katseeni noita valoja kohti, jotka
valaisivat niin hyvin tämän lumometsän kuin Kirkcaplen arkiset kadut.

Hiljaisuutta ei kestänyt kauan. Ensin kuului suden pitkäveteinen
ulvonta, johon vastattiin kaikilta neljältä ilmansuunnalta. Tätä
serenaadia kesti hetkisen häiriintymättä, mutta sitten yhtyivät
siihen shakaalit inhoittavalla haukunnallaan. Joskus ennenkin
metsästysretkilläni oli pimeys äkkiä yllättänyt minut vuoristossa,
enkä lainkaan pelännyt villejä eläimiä. Se on niitä vaaroja, joita
matkakuvauksissa aina liioitellaan. Luonnollisesti voi sattua, että
kohtaisin nälkiintyneen leijonan, mutta mahdollisuus oli kuitenkin
sangen pieni ja sitäpaitsi olihan minulla revolverini. Kerran tosiaan
joku suuri eläin hyppäsi tien yli aivan edessäni. Ensin luulin sitä
leijonaksi, mutta tarkemmin ajatellen tulin siihen tulokseen, että se
oli tavattoman suuri villikissa.

Nyt olinkin päässyt jo kaikkein tiheimmästä metsästä ja kuljin
jonkunlaista hakamaata pitkin, joka kasvoi korkeaa ruohoa, minkä
kafferit olivat myöhemmin polttaneet. Kuu nousi juuri, ja sen
ensimmäiset valjut säteet hopeoivat mimosapuiden latvat. Kaikkialla
ympärilläni alkoi eläinkunta herätä. Pari kertaa tunkeutui suuri pukki
— cloud tai noodoo — esiin suojaavasta viidakosta paetakseen heti minut
nähtyäni rinnettä alaspäin. Ja usean kerran tuli näkyviini suuria
laumoja pienempää riistaa — erilaisia pienempiä pukkeja, jotka täyttä
vauhtia painelivat ohitseni edes huomaamatta minua.

Tämä oli jotain harvinaista ja minä aloin miettiä syytä. Näiden arkojen
eläinten joukkopako ei saattanut johtua muusta kuin että ne olivat
perinpohjaisesti pelästyneet. Ja se, mitä ne olivat säikähtäneet, oli
varmasti tällä puolen Letaban. Tämä saattoi merkitä ainoastaan sitä,
että Laputan armeija, tai suuri osa siitä ei ollutkaan mennyt joen
yli Dupreen kaalamon luona, vaan seurannut virtaa jollekin ylempänä
olevalle kaalamolle. Tässä tapauksessa minun täytyi muuttaa suuntaa,
ja jatkoin nyt matkaa enemmän oikealle, samalla kun otin pääsuunnaksi
luoteen.

Tunnin kuluttua aleni maasto äkkiä ja näin edessäni joen kimmeltävän
pinnan. Tunsin kartan sangen hyvin, osaksi omien tutkimusteni
perusteella, osaksi Arcollin opetuksista. Joen täytyi varmasti olla
Pikku-Letaba, ja minun täytyi päästä yli, jos tahdoin vuorille. Muistan
että Majinjen kraali oli joen oikealla rannalla ja että Mpefa asui
korkealla eräässä notkossa vuorenrinteellä. Minun täytyi hinnalla
millä tahansa välttää asuttuja seutuja. Ensin joen yli ja sitten
pysyttelemällä Letsitelan toisella puolella, joka on Pohjois-Letaban
sivujoki, tulisin menemään vuoriketjun poikki sillä ylätasangon
kohdalla, jonne Arcoll oli ilmoittanut asettavansa päämajansa.

On helppo puhua joen yli kahlaamisesta, mutta suorittaa se on jotain
toista. Kun vielä tänä päivänä katselen kartalla sitä kapeaa juovaa,
jonka yli menin, en voi muuta kuin ihmetellä niitä kauheita tunteita,
jotka minut silloin valtasivat. Mutta totuus on, että harvoin olen
ollut niin haluton tekemään jotain kuin kahlaaminen tuon joen yli
oli. Vesi juoksi keltaisena verkalleen kirkkaassa kuun hohteessa.
Tämänpuolisella rannalla oli sangen tiheää metsää, mutta toisella
rannalla saatoin eroittaa suon tapaista, ja korkeaa kaislikkoa. Matka
joen poikki oli ainakin viisikymmentä kyynärää, mutta ennen olisin
kuitenkin uinut peninkulman syvässä vedessä. Koko seutu tuoksui
krokodiileille. Veden pinta oli aivan tasainen ja öljymäinen, vain
silloin oli siinä eloa, kun joku puunoksa liukui virran mukana. Itse
tuossa hiljaisuudessa, kummallisessa kuunvalon kajastuksessa vedessä
ja mätänevien kasvien tunkkaisessa tuoksussa oli jotain mikä teki
joen aavemaiseksi, juuri sellaiseksi kuin kuoleman virtaa saattaisi
kuvitella.

Istuuduin ja mietin hetkisen aikaa. Krokodiili oli aina tuottanut
minulle suurempaa kammoa kuin mikään muu luotu olento, ja kohdata
kuolema tuollaisen hirviön leukojen välissä tuossa kammottavassa
virrassa, tuntui minusta enemmän kuin kaamealta. Kuitenkin minun
täytyi päästä yli, jos halusin välttää vihollisiani. Muistin erään
sotakertomuksen muutamasta pakolaisesta, jota vapaudesta ei erottanut
muu kuin Komati-joki. Hän ei uskaltanut uida yli ja niin hän joutui
buuripatrullin käsiin ja vietiin takaisin vankeuteen. Sellaista
arkuutta ei saatettaisi panna minun syykseni, sen olin päättänyt. En
kuolisi, ennenkuin olisin käyttänyt kaikki mahdollisuudet. Tällaisilla
ajatuksilla vahvistin rohkeuttani ja etsin samalla sopivinta kohtaa
hypätäkseni veteen.

Metsästysmatkani ja vaellukseni olivat opettaneet minulle yhtä ja
toista, m.m. sen, että villieläimet sammuttavat janonsa öiseen
aikaan, ja että niillä on määrätyt juontipaikkansa. Kuvittelin,
että krokodiilit kernaimmin etsivät juuri näitä paikkoja ja päätin
senvuoksi valita ylimenopaikkani mahdollisimman kaukana tällaisista
juontipaikoista. Kuljin rantaa pitkin pannen merkille missä kapeat
polut laskeutuivat vedenrajaan. Joitakuita pieniä vuohieläimiä
pelotin hereille, ja kerran ilmoitti kiivas liikunta pensaissa, että
olin häirinnyt jotain suurempaa eläintä, enkä hartebeestiä. Edelleen
seuraten joen rantaa tulin erääseen kohtaan, missä metsä veden rajassa
oli koskematonta ja vesi tuntui syvemmältä.

Äkkiä — pelkään ehkä liiankin usein käyttäväni tätä adverbia, sillä
kaikki tapahtui tänä yönä äkkiä — näin suuren eläimen murtautuvan
kaislikon läpi joen toisella puolella. Se tuli veteen saakka ja jatkoi
kappaleen matkaa joko kahlaten tai uiden, en saattanut nähdä kummalla
tavalla. Se oli varmaankin nähnyt minut, sillä se kääntyi kohta ympäri
ja myristen palasi saman tien.

Tunsin sen suureksi villisiaksi ja aloin miettiä mitä tämä saattoi
merkitä. Päinvastoin kuin muut eläimet juovat siat päivällä eikä
yöllä. Näinollen oli eläin tullut joelle ei juodakseen vaan uidakseen
yli. Varmastikin se oli valinnut rauhallisen kohdan, sillä niin ruma
kuin villisika onkin, se on hyvin viisas. Mitä se uskalsi, täytyi kai
minunkin uskaltaa.

Tässä toivorikkaassa mielialassa valmistuin astumaan veteen. Suurimpana
huolenani olivat rubiinit, ja kun en pitänyt paitaa kyllin turvallisena
paikkana niille, ripustin ketjun kaulaani ja suljin lukon. Käärmesalpa
ei ollut mitään heikkoa nykyaikaista työtä, joten en lainkaan
huolehtinut, ettei se kestäisi. Revolverin pidin hampaiden välissä, ja
muistaen rukouksissa Jumalaa liu'uin sameaan veteen.

Uin hurjasti kuin vasta-alkaja, joka pelkää suonenvetoa. Virta oli
heikko ja vesi sangen lämmintä, mutta minusta tuntui kuin en pääsisi
lainkaan eteenpäin ja olin aivan kylmä pelosta. Suunnilleen joen
keskellä tuli matalampaa ja rintani törmäsi jotain mutavallia vastaan.
Ensimmäinen ajatukseni oli krokodiili, ja kauhistuksissani pudotin
revolverin, joka heti upposi.

Kahlasin muutaman askeleen ja tulin jälleen syvään veteen, ja tuskin
ennenkuin tiesinkään, olin jo vastarannan kaislikossa jalat liejussa.
Kuumeisella kiihkolla tunkeuduin kaislikon läpi, juurien ja kantojen
yli kiinteälle maalle. Olin siis onnellisesti päässyt yli, mutta voi,
olin kadottanut ainoan aseeni.

Uiminen ja levottomuus olivat väsyttäneet minua melkoisesti ja
huolimatta viivytyksestä en uskaltanut jatkaa matkaa vaatteiden ollessa
näin raskaina vedestä. Senvuoksi riisuuduin kokonaan, tyhjensin
jalkineeni ja väänsin veden paidasta ja housuista. Rubiinien hohtaessa
kaulallani, muistui mieleeni Laputan esiintyminen luolassa.

Vaatteiden kuivaus teki hyvää ja jatkoin nyt matkaa paremmassa
kunnossa. Vieläkään en ollut huomannut merkkiäkään takaa-ajosta.
Letsitela oli nyt ainoa jälelläoleva joki, ja mikäli muistin sen
juoksua lähempänä vuoristoa, ei sen pitäisi asettaa minulle suurempia
esteitä. Se ei ollut niin leveä kuin Pikku-Letaba ja sitäpaitsi se oli
pieni kohiseva koski, täynnä kivikkoja.

Juoksin kunnes paitani alkoi tuntua kuivalta jälleen. Sitten kätkin
jalokivet sinne missä olin niitä aikaisemmin pitänyt ja tunsin nyt
itseni rauhallisemmaksi. Seutu alkoi taas muuttua mäkisemmäksi.
Tasaista maata seurasi nyt pieniä kumpuja, jotka kasvoivat
banaanipuita. Jo paljon ennen kuin tulin Letsitelan rannalle, huomasin
että olin tehnyt oikeita otaksumia. Joki juoksi myllertäen kuin
todellinen koski kapeassa uomassaan viidakon halki. Menin sen yli
miltei kuivin jaloin hyppien kiveltä kivelle erään pienen putouksen
yläpuolella, ja pysähdyin vain juodakseni ja jäähdyttääkseni otsaani.

Joen toisella puolen muuttivat maisemat jälleen luonnettaan. Metsä
alkoi muistuttaa sitä mikä peitti vuoriston rinteitä. Täällä oli
korkeita mastopuita ja maa oli korkean ruohon ja kanervan peittämää.
Tämän näkeminen tuotti minulle ensimmäisen turvallisuuden tunteen.
Nyt lähestyin omaa maatani. Takanani oli pakanuus mustine kuumeen
täyttämine alankoineen. Edessäni olivat raikkaat, vilpoiset vuoret,
kirkkaat virrat ja minun omaa kansaani aseissa.

Tallustaessani siinä eteenpäin helline jalkoineni kuulin äkkiä outoa
ääntä takaapäin. Oli aivan kuin joku seuraisi minua. Pysähdyin ja
kuuntelin tuskaisen pelokkaana. Jokohan Laputan lähettämät takaa-ajajat
olisivat kerinneet jälilleni? Mutta ääni ei ollut ihmisjalkojen
aiheuttama. Se kuului siltä kuin joku raskas eläin tunkeutuisi viidakon
läpi. Pehmoista tassuttelemista ruohikossa kuului korviini, aina väliin
lakaten.

Siinä kai nyt oli mielikuvitusteni nälkäinen leijona, ja Henriquesin
revolveri oli syvällä Pikku Letaban pohjaliejussa. Ainoa pelastukseni
oli puu ja olin juuri kerinnyt juosta erään puun luo ja vaivaloisesti
kiivennyt sen alimmalle oksalle, kun suuri kellanruskea eläin ilmaantui
eteeni kuunvalossa.

Kaitselmus oli ollut suopea minua kohtaan, kun olin kadottanut
revolverini. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin alhaalla maassa Colinin
hyppiessä minua vastaan haukahdellen ilosta. Lankesin siunatun koiran
kaulaan ja painoin pääni sen takkuiseen turkkiin nyyhkien kuin pieni
lapsi. Kuinka Colin oli saattanut päästä jäljilleni, en käsittänyt. Sen
arvoituksen voi ratkaista vain hyvä ja uskollinen koirien Luoja.

Saadessani Colinin rinnalleni olin kuin toinen ihminen. Kauhea
yksinäisyydentunne oli hävinnyt. Tuntui aivan kuin ystäväni olisivat
lähettäneet sen viemään minua kotiin. Eläin ymmärsi varmasti mikä oli
kysymyksessä, sillä se juoksi vierelläni vilkaisematta oikeaan tai
vasempaan. Joku toinen tavallinen koira olisi tietysti nuuskinut joka
pensaan. Mutta Colin oli virantoimituksessa ja senvuoksi vakava ja
omantunnontarkka, ajatellen vain velvollisuuttaan.

Kuu alkoi painua ja tähtitaivas oli nyt ainoana valonlähteenä.
Maisemien yllä lepäävä paksu pimeys osoitti, että yö oli jo pitkälle
kulunut. Edessäni häämöitti vieläkin syvempi pimeä, mikä hyvin saattoi
olla vuoristo. Sitten seurasi se osa yötä, jolloin äärimmäinen
hiljaisuus vallitsee, jokainen ääni vaikenee ja maailma on kuin
kuollut. Meidän oli miltei vaikeaa pitää kiirettä tässä tavattomassa
äänettömyydessä, jossa ei edes lehti liikahtanut tai sammakko
kumahtanut.

Hetkistä myöhemmin, kun menimme erään kummun yli, tunsin viileän
tuulenhengen otsallani, ja samalla muuttui ilma sangen koleaksi. Tiesin
kokemuksesta, että tämä ennusti aamunkoittoa. Ja aivan oikein, kun
käännyin, näin heikon kajastuksen taivaan rannassa. Musta verho suli
pois maisemien yltä ja pian värisi sen tilalla sininen aamuilma. Nyt
saatoin nähdä selvästi eteenpäin ja siellä olivat vuoret, huiput vielä
sumun kietomina.

Xenofonin Kymmenen Tuhatta eivät olisi saattaneet suuremmalla ilolla
tervehtiä merta kuin minä nyt näitä Vuoriston etuvartioita.

Vielä kerran oli väsymykseni kuin poispuhallettu. Huusin Colinia
ja yhdessä kiisimme alas avaraan syvään laaksoon, joka on vuorien
juurella. Silloin juuri aurinko nousi taivaanrannan takaa ja tummat
vuorimassat muuttuivat smaragdin ja umbran värisiksi, kevyet usvat
alkoivat väistyä huippujen ympäriltä ja hehkuvan viheriät maisemat
avautuivat silmieni eteen. Pari riviä Shakespearea, jotka mielestäni
voittavat kaikki toiset, tuli mieleeni:

    »Night's candles are burned out and young day
    Walks tiptoe on the misty mountain tops.»

[Yön kynttilät ovat palaneet, päivä nousee sinisten vuorien yllä.]

Tuolla ylhäällä oli pelastukseni. Psalmistan tavoin kohotin katseeni
kohti noita korkeuksia, joista apu lähestyi.

Toivo on voimakas parannuskeino. Olla lähellä vuoria, tuntea niiden
raikas tuoksu, nähdä kaukana laaksojen takana vuoret, joilla valkoiset
miehet asuivat ja missä oli sivistys — kaikki tämä oli omiaan antamaan
uutta elämää ja uusia voimia. Colin ymmärsi mielialani ja otti
itselleen nyt pieniä vapauksia, m.m. tarkastaen silloin tällöin jonkun
pensaan tai maakolon. Jonkun matkan päässä näin puron pujottelevan,
Machudin, joka juoksee alas siihen laaksoon, jonka kautta tarkoitukseni
oli ensin ollut mennä. Pohjoista kohti Majinjen kraaliin päin näin
kafferien kyntämiä maakappaleita ja olin myös erottavinani savun
nousevan alkuasukkaiden majoista. Varmaankin valmistivat Majinjen
naiset parhaillaan aamiaista. Etelään päin kasvoi tiheää metsää, mutta
sen yli tunsin sen vuorenreunuksen, jota pitkin Wesselburgin maantie
kulkee. Raikas aamuilma vaikutti minuun kuin jalo viini. Tosin en ollut
vielä vapaa, mutta olin aivan vapauden kynnyksellä. Jos kykenisin
saavuttamaan ystäväni kaulaketju paidan alla, olisin suorittanut teon,
jota ei koskaan unohdettaisi. Minun kunniakas hulluuteni muodostuisi
historialliseksi. Nälkäisenä ja haavoittunein jaloin olin kuitenkin
ylpeä mies, kulkiessani siinä kohti Machudin laakson suuta.

Laskuihini oli kuitenkin taas tullut virhe. Colin alkoi tulia
levottomaksi ja rupesi nuuskimaan ja vainuamaan jotain. Minulla oli
vielä kappale tietä jälellä laakson suuhun, kun korkeassa ruohistossa
eteenpäin ahertaessani huomasin koiran käyttäytymisen. Hiljaisessa
ilmassa ääni kantautuu pitkälle ja seisahduin kuuntelemaan. Luulin
kuulevani askeleita viidakosta. Ääntä kuului sekä pohjoisesta että
etelästä, sekä metsästä että Machudin alajuoksulta päin.

Etsien suojaa puista ja juosten selkä köyryssä tulin pienelle metsää
kasvavalle kummulle. Ensimmäisenä näki viholliseni Colin. Se tähysti
tiukasti muuatta rakoa puiden välissä ja haukahti äkkiä lyhyesti. Näin
kahden miehen juoksevan ruohikon yli ja sukeltavan sitten jokeen.
Silmänräpäystä myöhemmin näin useita olentoja liikkuvan metsän reunassa
laakson suulla. Viholliseni eivät olleet seuranneet minua, he olivat
odottaneet minua sulkeakseen minulta tien. Hullu kun olin, olin
unohtanut kafferien ihmeellisen telepatian, kaukovaikutuksen. Laputalle
ei ollut mikään vaikeus lähettää käsky täällä oleville kaffereille
pidättää jokainen valkoinen mies, joka koetti pyrkiä vuoristoon.

Ja nyt tunsin, että olin hyvin väsynyt.



XV.

AAMU VUORISTOSSA.


Olin ehkä puoli peninkulmaa lähempänä laakson suuta ja saatoin keritä
sinne ensimmäisenä. Ja sitten? Voin nähdä polun mutkittelevan virran
suuntaan ja sitten kääntyvän erään kallioseinämän mukaan, joka antoi
joelle toisen suunnan. Tie näytti olevan vaikea ratsastaa ja väsyneelle
miehelle jalankäyden se olisi kovan työn takana. Luulen, että minulla
ei ollut enää mitään toivoa. Iloitseva mielialani hävisi yhtä pian kuin
se oli syntynyt. Näin jo itseni vangittuna ja takaisin vietynä Laputan
luo, joka nyt mahtoi olla jo lähellä yleistä kokoontumispaikkaa,
Inandan Kraalia. Minulla ei ollut mitään aseita, kun taas vihollisiani
oli paljon ja kaikki mitä parhaimmassa kunnossa. Muutaman minuutin
päästä olisin varmasti heidän käsissään.

Enemmänkin eräänlaisen virhelaskelmien synnyttämän itsepäisen raivon
kuin todellisen pelastuksen toivon ajamana minä sain pakottavat jalkani
nousemaan laakson rinnettä. Kymmenen minuuttia aikaisemmin olin
iloinnut kesän kauneudesta; yhä vielä paistoi aurinko yhtä kirkkaasti
ja värit olivat yhtä hehkuvia, mutta minulla, niiden näkijällä ei ollut
enää silmää luonnon ihanuudelle. Aluksi onnistui minun pakottaa itseni
jonkinlaiseen vauhtiin, osaksi pelosta, osaksi kiukusta. Mutta kohta
huomasin, että ruumiinvoimani olivat kuluneet aivan loppuun. Saatoin
laahustaa vielä jonkun aikaa eteenpäin, mutta juosta en olisi jaksanut
henkeni pelastamisen uhallakaan. Ken tahansa huonoinkin takaa-ajaja
saisi kiinni minut parinsadan kyynärän päässä.

Muistan, että polun yli longerteli köynnöskasveja, ja usein sain
vaivaloisesti tunkeutua saniaistiheikköjen läpi.

Lukuisia pieniä puroja juoksi vuorenrinnettä alas näyttäen hopeisilta
langoilta viheriässä kankaassa. Erosin pian joesta ja kiipesin
ylemmä, missä tie oli tuskin louhikkoa parempi. Jokainen askel tuotti
minulle tuskaa. Jaksoin tuskin laahata toista jalkaa toisen perässä,
ja sydämeni hakkasi kuin vasara. Välistä tunsin ankaraa kipua ja
tarvittiin koko päättäväisyyteni, etten paneutuisi tien oheen lepäämään.

Lopuksi olin eräällä kallionkielekkeellä ja uskalsin vilkaista
taakseni. Ketään ei näkynyt niin pitkälle kuin saatoin nähdä. Olikohan
ajateltavissa, että olin päässyt pakoon vainoojiltani? Alussa olin
ollut puiden varjossa ja saattoihan olla, että he olivat kadottaneet
minut näkyvistä ja päätelleet, että olin karttanut notkoa ja vetäytynyt
toiselle päin. Edessäni levisi avarana vihreä maljamainen syvennys,
jonka seinämät olivat veden uurtamat. Eräässä uurroksessa kuohusi
vesiputous valkoisena kuin lumi punaisia kallioita vasten. Olin
varmaankin sekaisin päästäni kun luulin sitä ensin lumeksi ja harkitsin
tuloksetta kuinka tämä vuoristo saattoi niin muistuttaa alppeja.

Heikko toivon säde johti minut tuohon viheriään laaksoon. Sananjalkoja
kasvoi tiheässä ja korkeina, ja ruohikossa oli suuret määrät pieniä
sieviä kukkia. Kokonaisuudessaan se muistutti kotoisia luhtaniittyjä,
missä minä poikana usein hain vesilinnun munia.

Nyt minä säikäytin kaikki linnut ympärilläni, hyppäsipä pikku pukkikin
aivan jalkojeni juuresta ja alkoi aika kyytiä viilettää kohti muuatta
vanhaa puronuomaa. Suoraan edessäni oli jyrkkä viheriä seinä, jonka
yläpuolella hohti sininen taivas. Tuolla etäällä oli pelastus, mutta
suunnatessani väsymyksen samentamin silmin sinne katseeni tunsin, etten
koskaan tulisi sitä saavuttamaan.

Nyt sain jälleen vainoojani näköpiiriin. Ylhäällä vasemmalla jyrkänteen
reunalla näin muutamia tummia olentoja. Jälkiäni he eivät olleet
seuranneet, mutta varmoina liikkeistäni he olivat kulkeneet omia teitään
ja nyt katkaisivat minun kulkuni. Nähdessäni heidän rohkeina liikkuvan
äkkijyrkänteen reunalla, tunsin itseni heidän rinnallaan kurjaksi
raukaksi. He eivät olleetkaan alangon asukkaita, vaan Machudin heimoon
kuuluvia miehiä, joita vielä eli pirstaleina vanhasta heimosta jäljellä
laaksossa. Machudi oli vanha viekas päällikkö, jonka buurit jo kauan
sitten olivat lyöneet eräässä alkuasukassodassa. Hän lienee ollut hurja
soturi, joka viimeiseen saakka oli tehnyt kiivasta vastarintaa, kunnes
lopuksi swazit ympäröivät hänet eräässä piilopaikassa metsässä ja
voittivat hänet. Kerrottiin, että eräällä buurifarmarilla ylätasangolla
oli hänen pääkallonsa, jota käytettiin juomamaljana juhlatilaisuuksissa.

Nähdessäni jälleen vainoojani oli mittani täysi. Heitin kaiken toivon,
ja koko ajatuskykyni keskitin nyt yhteen ainoaan kaikkinielevään
toivomukseen: jalokivien kätkemiseen. Suurisuuntaiset isänmaalliset
tunteeni, jotka olivat olleet aivan unhossa, heräsivät nyt jälleen
elämään. Tapahtuisipa mitä tahansa ei Laputa pääsisi kaulaketjun
omistajaksi. Joskin hän ajaisi maastaan valko-ihoiset, ei hän
kuitenkaan koskaan saisi kiertää Käärmettä kaulalleen.

Itse vihreässä laaksossa en havainnut mitään kätköpaikkaa, minkä
vuoksi käännyin erästä oikealla olevaa joenuomaa kohden. Sikäli kuin
saatoin päättää, oli vihollinen minusta vasemmalla sekä suoraan
edessäpäin, mutta joen rannassa löytäisin ehkä jonkun sopivan
kuopan pistääkseni kaulaketjun sinne. Epätoivoisesti ponnistaen
voimiani murtauduin tiheikön läpi ja pääsin uomaan. Aluksi en
huomannut mitään sopivaa piiloa. Joki virtasi alas pitkin rinnettä
kuin myllynkourussa ja sen reunat olivat kiviset ja paljaat. Mutta
kuljin edelleen pitäen kiinni Colinin turkista, sillä jalkani olivat
puutuneet väsymyksestä. Vähitellen uoma kapeni ja sitten tulin
eräälle tasaiselle kohdalle, jossa oli pitkulainen suvanto. Sen
yläpuolella oli pieni putous ja kun kiipesin ylös, huomasin, että sen
yläpuolella oli useita pikkuputouksia. Yksi niistä muodosti alleen
lammikon, jonka päällä riippui kuihtunut saniaispensas ja pieni
onkalo pisti syvälle kalliokielekkeen alle. Työnsin jalokiviketjun
niin pitkälle kuin ulotuin tuohon onkaloon, ja pudotin sen sinne
kiinteälle hiekkapohjalle. Tummansinisen veden läpi saatoin nähdä
rubiinien omituiset valovaikutukset. Nyt kapusin jälleen alas suvannon
luo ja katsoin ympärilleni nähdäkseni, oliko kukaan vainoojistani
vielä ehtinyt jokiuomaan. En nähnyt ketään, minkä vuoksi heittäydyin
maahan pitkälleni odottamaan. Päähäni pälkähti nimittäin äkkiä uusi
suunnitelma.

Saadessani jälleen hengähtää rauhassa palasivat sielunvoimani. Nämä
miehet oli lähetetty vangitsemaan minua, ei surmaamaan. Heillä ei
ollut mitään tietoa jalokivien katoamisesta, sillä siitä ei Laputa
uskaltanut antaa mitään tietoa. Näinollen he eivät voisi epäillä
mitään, vaan ainoastaan veisivät minut Laputan luo Inandan Kraaliin.
Mieleeni tuli myös mahdollisuus pelastaa ei ainoastaan itseni, vaan
myös maani kaikista kapinan kauhuista. Mitä enemmän mietin sitä
tyytyväisemmäksi tulin. Suunnitelma vaati paljon rohkeutta ja saatoin
luonnollisesti epäonnistua, mutta viime aikoina olin ollut niin monissa
vaaroissa, että mikään ei minua nyt enää tehnyt levottomaksi. Ja kun
oli valittavana varman kuoleman ja heikon pelastumisen toivon välillä
ei ollut vaikea tehdä ratkaisua.

Makasin sen vuoksi paikallani hiljaa, nauttien vain levosta ja tuntien
kuinka voimani vähitellen palautuivat. Sain noin puolen tunnin ajan
nauttia tästä rauhasta, ennenkuin näin ihmisolentoja laaksossa. Ja
vastapäisellä taholla näin useampia, jotka olivat tulleet toiselta
puolelta. Nousin ylös Colinin muristessa vierelläni, ja odotin heidän
lähestymistään niin liikkumattoman levollisena kuin minulle suinkin oli
mahdollista.

Kuten olin arvannut, he olivat Machudin väkeä. Tunsin heidät
punaisesta koristuksesta hiuksissa ja kuparisesta kaulanauhastaan.
He olivat kookkaita miehiä, joilla oli pitkät raajat ja voimakas
rinta, — synnynnäisiä vuoristolaisia. Ihailin heidän kevyitä, varmoja
askeleitaan liukkailla kallioilla. Ei ollut lainkaan ajateltavissa,
että voisi päästä näitä miehiä pakoon heidän omalla alueellaan.

Molemmat osastot yhtyivät nyt ja hiljaa seisten katselivat minua
muutaman kyynärän päästä. Heidän aseinaan oli vain ryhmysauvoja, ja
aivan ilmeistä oli, että he eivät kuuluneet Laputan armeijaan. Ymmärsin
heti mitä he tahtoivat.

»Seis», sanoin kafferikielellä, kun eräs heistä epäröiden astui
eteenpäin. »Keitä te olette ja mitä tahdotte?»

Kukaan ei vastannut, vaan kaikki katsoivat minua uteliaasti.
Eräs heistä liikautti keppiään. Colin murahti ja olisi varmaan
syöksynyt hänen päälleen, ellen olisi tarttunut sitä kaulanauhasta.
Varomaton mies astui taapäin ja kaikki seisoivat jälleen hiljaa ja
päättämättöminä.

»Pitäkää kätenne hiljaa sivuillanne», sanoin. »Tämä koira, joka
oikeastaan on paha henki, tulee muuten nielaisemaan teidät. Yksi teistä
puhukoon kaikkien puolesta ja sanokoon minulle, mikä tarkoitus teillä
on.»

Hetken välähti päässäni ajatus, että jos he olisivatkin ystäviäni,
kuuluen ehkä Arcollin sisseihin, jotta oli lähetetty avukseni. Mutta
heidän ensimmäinen sanansa teki tyhjäksi toivoni.

»Inkulu on lähettänyt meidät», sanoi kaikkein pisin miehistä. »Hän on
käskenyt meidän tuoda sinut hänen luoksensa.»

»Ja jos kieltäydyn lähtemästä mukaanne?»

»Silloin, baas, täytyy meidän viedä sinut vankina. Me olemme kaikki
Käärmeen tahdon alaisia.»

»Tyhmää puhetta», minä huusin. »Kummanko luulette olevan mahtavamman
päällikön, Inkulun vaiko Ratitswanin? Sanon teille, että juuri sillä
aikaa kun tässä puhumme, ajaa Ratitswan Inkulua kuin tuuli kuivia
lehtiä. Teille olisi parasta, te Machudin heimon miehet, että tekisitte
rauhan Ratitswanin kanssa ja veisitte minut hänen luokseen vuorille.
Jos teette sen, on hän palkitseva teitä ja myöskin minä, mutta jos
tottelette Inkulua, karkoitetaan teidät pian asumasijoiltanne.

He katselivat irvistellen toisiaan ja huomasin, että sanani eivät
olleet tehneet mitään vaikutusta. Laputa oli hoitanut hyvin asiansa.

Joukon johtaja kohautti olkapäitään kafferien tapaan.

»Emme tahdo mitään pahaa sinulle, baas, mutta meidän on käsketty viedä
sinut Inkulun luo ja me emme rohkene uhmata Käärmettä.»

Väsymys valtasi minut jälleen, en jaksanut puhua enempää. Vaivuin
maahan niin äkkiä, että olin vähältä joutua veteen.

»Viekää minut siis Inkulun luo», sammalsin, »en pelkää häntä», ja
sitten kaaduin selälleni puoliksi pyörtyneenä.

Minun täytyy sanoa, että he olivat kunnon väkeä, nuo Machudin miehet.
Eräällä oli mukanaan pullo olutta ja hän antoi minun juoda siitä. Se
oli laimeaa eikä lainkaan hyvää, mutta se ajoi minut jälleen hereille.
Ajattelin voimakasta unen tarvettani ja sanoin senvuoksi: »Päivä ei ole
pitkälle kulunut, ja olen vaeltanut pitkän matkan. Haluan nukkua jonkun
ajan.»

He eivät panneet vastaan ja painaen pääni Colinin turkille vaivuin pian
syvään uneen.

Kun he herättivät minut oli aurinko jo korkeammalla taivaalla.
Laskin, että kello oli 8 aamupäivällä. Miehet olivat tehneet tulen ja
paahtaneet muutamia maissikakkuja. Niitä he tarjosivat minulle ja söin
niitä kiitollisena. Tunsin oloni paljon paremmaksi ja ajattelin, että
piippu olisi nyt maistunut.

Mutta kun nousin ylös, huomasin, ettei voimissani ollut kehumisen
varaa. Jalkani olivat kuin oikein väsyneen hevosen, ne kieltäytyivät
tottelemasta tahtoani, ja hoipertelin kuin lapsi joka juuri on oppinut
kävelemään.

»Jos haluatte minut saada Inkulun luo, täytyy teidän kantaa minut»,
sanoin ja vaivuin jälleen maahan.

Miehet nyökkäsivät myöntäen ja alkoivat panna heti kokoon jonkinlaisia
paareja keppien ja köysien avulla, joita heillä oli mukanaan. Heidän
työskennellessään ja puhellessaan minä istuin ja katselin jokiuoman
vasenta sivua — vasenta siltä puolen katsoen kun noustaan ylös.
Sitä tietä olivat muutamat miehistä tulleet alas ja vaikka tie
näytti jyrkältä ja hengenvaaralliselta, käsitin kuitenkin, kuinka he
olivat menetelleet. Kappale kappaleelta ajattelin ylöskipuamista,
ei pakenemista varten, vaan ainoastaan pitääkseni ajatukset
kiinni jossakin. Paras tie kulki lammikon reunaa eräälle pitkälle
kielekkeelle, jolla kasvoi katajapensaita. Siinä tuli helposti
kiivettävä kohta, sitten olisi kiivettävä käsiä ja jalkoja käyttäen,
ja sitten oli vielä askelma, josta oli varsin helppo päästä huipulle.
Kaiken tämän ajattelin yhtä tarkkaan kuin kuolemaantuomittujen
kerrotaan laskevan ikkunain luvun niissä taloissa, joiden ohi heidän
tiensä johtaa mestauslavalle.

Paarit olivat pian valmiit ja miehet antoivat minulle merkin astua
niihin. He kantoivat minua ensin pitkin uoman reunaa ja sitten ylös
Machudi-puron rantaa ja viheriöitseviä rinteitä pitkin sen suulle
saakka. Ihailin heitä enemmän kuin koskaan ennen, sillä he kantoivat
minua tässä jyrkässä ja epätasaisessa maastossa tekemättä ainoatakaan
harha-askelta ja kulkien ristiinrastiin kuin ainakin todelliset
vuoristolaiset. Vähemmässä kuin tunnin ajassa olimme perillä,
ylätasanko edessämme.

Se lepäsi siinä niin kotoisena ja miellyttävänä — läntisellä
taivaanrannalla näkyi pehmeitä aaltoviivoja ja siellä täällä
metsiköitä. Jossain etäisyydessä näin nousevan savua, varmaankin
eräästä kylästä, jonka hyvin tunsin. Siellä oli minun oma maani, ja
vartijoillani oli täysi syy pitää tarkkaa vaaria minusta. He eivät
liioin olleet mitään vasta-alkajia, ja se tapa, jolla he taisivat
tehdä itsensä näkymättömiksi jopa paljailla kalliopoluilla, oli
jotain ihmeellistä. Arcollilla ei olisi ollut mitään opetettavaa
heille sisseinä. Eteenpäin he kiisivät uskomattoman nopeasti, milloin
jokilaaksoa pitkin, milloin metsän halki, milloin taas jyrkän kukkulan
ylitse.

Kerran he kyyristyivät odottamatta alas ja ryömivät eteenpäin
tiheikköjen suojassa. Senjälkeen he sitoivat käteni ja jalkani ja
peittivät suuni hellävaroin likaisella vaaterievulla. Colinia he
pitivät kiinni, kunnes olivat saaneet sille jonkinlaisen kuonokopan
pään peittävine pusseineen. Mutta tähän tarvittiinkin koko seurueen
yhdistetyt voimat. Arvasin, että lähestyimme nyt suurta tietä, joka
johtaa ylätasangolta alas Suuren Letaban laaksoa pitkin Wesselburgin
kaivoskaupunkiin alhaalla tasangolla. Ratsastava poliisi oli kai
lähettyvillä, ja oli vaaranalaista kulkea tien yli. Olinkin varmasti
kuulevinani sellaista ääntä kuin joukko miehiä olisi ratsastanut ohi
suurella kiireellä.

Pysyttelimme aivan hiljaa, kunnes lähetetyt tähystäjät palasivat
ilmoittaen, että tie oli selvä. Silloin mentiin tien yli ja alettiin
laskeutua sen toisella puolella Letaban laaksoon. Panin merkille tien
yli mentäessä, että se oli täynnä hevosen kavioiden jälkiä. Niin
lähellä olin siis ollut omaa väkeä ja kuitenkin niin kaukana, niin
kaukana...

Päästyämme Letaban kivikkoiseen laaksoseutuun, ei enää tarvittu niin
paljon varovaisuustoimenpiteitä. Nousimme nyt muuatta jyrkkää rinnettä
ja saavuimme sille pienelle ylätasangolle, josta Pilvivuoret kohoavat.
Mutta minä olin nyt niin väsynyt, että vaivuin uneen huolimatta
kantopaarien liikahteluista. Matkattiin ylöspäin, aina vain ylös, ja
kun seuraavan kerran katsahdin ympärilleni, olimme juuri menossa erään
vuorisolan läpi laaksoon, joka oli kukkuloiden keskellä. Tässä avautui
eteeni yhden tai parin peninkulman laajuinen pieni aukeama, jonka
ympärillä tummat, synkät kallioseinät kohosivat. Tämä oli varmastikin
Inandan Kraali, valloittamaton paikka, sillä kaikkia pääsypaikkoja
saattoi vain pari miestä puolustaa. Muistaessani, että olin
huomauttanut Arcollille tästä paikasta, ihmettelin, ettei oltu tehty
mitään yrityksiä sen valtaamiseksi. Ainoa tapa olisi pommittaa Kraalia
ylhäältä vuorilta. Muistan kuulleeni kerrottavan, että Beyers oli sodan
aikana vienyt tykistön Pilvivuorille ja sillä tavalla valloittanut
paikan. Saattoikohan Arcollilla olla mielessä jotain samantapaista.

Äkkiä kuului kovia huutoja ja paarit putosivat maahan.

Heräsin täysiin tajuihini keskellä hirmuista meteliä.



XVI.

INANDAN KRAALI.


Vala ei enää sitonut alkuasukkaita. Eilispäivän hiljaisen armeijan
sijasta ympäröi nyt minua villiintyneen roskajoukon metelöiminen.
Laulettiin villejä sotalauluja ja niiden tahdissa terotettiin
keihäänkärkiä ja heilutettiin kiväärejä. Heidän veristävistä silmistään
luin kaikki alkuvoimaiset, hillittömät intohimot ja sen murhahimon,
jonka Laputa tähän asti oli kyennyt järkkymättä pitämään aisoissa.
Muistin erään säkeen Laputan rukouksesta luolassa; siinä puhuttiin
»kauhuaherättävistä». Machudin miehet — nuo rehdit saattajani koettivat
pysyä tyyninä niin kauan kuin suinkin, mutta heidät pyyhkäistiin pian
sivuun ja tummat aallot löivät vastakkain pääni päällä.

Luulin viimeisen hetkeni koittaneen. Ja varmaan niin olisikin ollut
laita, ellei Colinia olisi ollut. Sen pää oli vapautettu ja se mies,
joka sitä oli taluttanut, oli ottanut nuoran pois sen kaulanauhasta.
Raivosta aivan hurjana heittäytyi koira ahdistajaini kimppuun. Vaikka
kaikki olivat asestettuja, he eivät silti kyenneet pitämään puoliaan.
Olen usein pannut merkille, kuinka kafferit pelkäävät valkoihoisen
koiraa kuin kuolemaa. Colin pysyi vaistonsa ohjaamana tiukasti
rinnallani ja muristen kuin lähestyvä ukkonen se piti paarien edustan
vapaana.

Tällaista ei tietenkään olisi voinut kestää kauan, mutta sain
kuitenkin aikaa päästä jälleen jaloilleni. Lopputaipaleella en ollut
ollut sidottuna ja tunsin nyt saaneeni tarpeeksi levätä. Nousin ylös
tietoisena, että elämäni oli nyt hiuskarvan varassa.

»Saattakaa minut heti Inkulun luo», huusin. »Te koirat ja hullut,
uskallatteko halveksia hänen käskyjään? Näyttäkää minulle heti tie
hänen luoksensa ja varokaa taivuttamasta hiuskarvaakaan päästäni!»

Pelkään, että ääneni murtui, sillä Jumala tietää, että pelkäsin, mutta
joka tapauksessa se mahtoi tuntua tarpeeksi käskevältä tehdäkseen
vaikutuksen. Machudin miehet muodostivat ikäänkuin vartioston taakseni
ja toistivat sanojani vilkkaasti elehtien. Mutta vieläkään ei minulle
annettu tietä. He eivät tulleet askeltakaan lähemmä, mutta eivät liioin
vetäytyneet hiukkaakaan taapäin.

Silloin keräsin kaiken rohkeuteni ja tein sen ainoan, mikä enää
tehtävissä oli. Menin suoraan keskelle joukkoa, selvästi tietäen, mihin
vaaraan antauduin. Olen kai jo usein maininnut, että rohkeuteni on sitä
laatua, että se ei siedä toimettomuutta. En minuuttiakaan kauempaa
olisi voinut istua siinä kaikkien noiden julmien silmien tuijottaessa
minua.

He väistyivät. Synkkinä he tekivät tietä, sulkien sen jälleen heti
perääni, niin että Machudin miehet jäivät jälkeeni ja hävisivät
vilinään. Yksin marssin sitten eteenpäin, koko ulvovan joukon
seuraamana.

Pitkälle minun ei tarvinnutkaan mennä. Inandan Kraaliin kuului
puolikuun muotoinen majaryhmä, — sen keskelle jäi avonainen paikka,
jolla kasvoi suuri merulapuu. Ympärillä oli sikinsokin pieniä
nuotioita, joiden ympärillä loikoi mustia sotureita. Siellä ja täällä
olivat miehet jo lopettaneet ateriansa ja kiertelivät ympäriinsä
reuhaten täyttä kurkkua. Minua seuraava joukko oli juuri sitä lajia,
ja huomasin useita muita samanlaisia leirin rajojen sisällä. Mutta
merulapuun ympärille näyttivät päälliköt kokoontuneen, päättäen
niiden miesten suuremmasta tyyneydestä ja arvokkuuden tavoittelusta,
jotka istuivat riveissä maassa. Muutamat seisoivat ja näiden joukossa
huomasin Laputan korkean varren. Sinne päin ohjasin nyt askeleeni
ennättäen ajatella, päästäisivätkö päälliköt minua ohitseen.

Saattueeni ei ollut juuri äänettömyydellä pilattu ja kaikkien katseet
kääntyivät heti minua kohti. Samalla hetkellä hyppäsivät kaikki äkkiä
pystyyn. Ainoa toivoni oli, että Laputa ehtisi luokseni ennen kuin
hänen ystävänsä kerkiäisivät keihästää minut, ja tähän toivoon tarttuen
keskitin katseeni erästä kaukaista kukkulaa kohden ja kuljin suoraan
eteenpäin näköjäni aivan tyynenä. Muutamia keihäitä ojennettiinkin jo
rintaani kohti.

Mutta Laputa ei halunnut nähdä minua keihästettynä. Yksi ainoa hänen
sanansa toi järjestyksen joukkoon ja silmänräpäystä myöhemmin olimme
vastatusten, hänen seisoessaan siinä Henriquesin ja parin ylemmän
päällikön kanssa suurimman majan edessä. Henriques oli kauhean näköinen
kirkkaassa aamuvalaistuksessa. Hänen päänsä ympärille leuan alitse oli
kiedottu valkoinen side, aivankuin hänellä olisi hammastauti. Hänen
kasvonsa olivat tuhkanharmaat, hänen silmänsä veristävät ja kun hän
katsoi minuun, puri hän hampaansa yhteen ja vei kätensä vyölle. Mutta
hän pysyi hiljaa, ja vain Laputa puhui. Hän katsoi minua tiukasti
silmiin, vaikka osoittikin ensimmäiset sanansa Machudin miehille.

»Olette tuoneet tänne vangin. Oikein hyvä. Ansionne palkitaan. Menkää
Mpefan leiriin tuonne kummulle niin saatte aluksi ruokaa.»

Miehet tottelivat ja heidän mukanaan hävisi koko joukko, joka oli
minua seurannut. Minä jäin paikoilleni, päästäni aivan sekaisin,
yksin Laputan ja hänen päälliköittensä kanssa. Kaikki pyöri
silmissäni. Jossain kaakatti kana, mikä toi mieleeni hassunkurisia
ajatusyhdistelmiä. Koko ajan koetin palauttaa muistiini sitä
suunnitelmaa, jonka olin pannut kokoon Machudin laaksossa. Kuin
papukaija toistin itsekseni: »Mustat joukot eivät tiedä missä pyhä
kaulaketju on. Laputa ei koskaan uskalla kertoa, että se on kadonnut.
Hänen täytyy antaa olla minun hengissä, jos lupaan, että hän saa sen
takaisin.» Kolme tuntia aikaisemmin oli kaikki tuo tuntunut hyvältä,
mutta nyt vaistotessani julmat kasvot edessäni, tunsin, että kohtaloni
riippui hyvin heikosta langasta.

Laputan katse, kirkas, tutkiva katse, joka sisälsi kysymyksen, kohtasi
minun katseeni.

Jotain hän tahtoi minulta, jotain mitä hän ei voinut pukea sanoiksi.
Minun ei ollut vaikea arvata, mitä tuo jokin oli, kun näin hänen
tarkastelevan paitaani ja tyhjiä taskujani.

»Petturuutesi on vähän hyödyttänyt sinua», hän sanoi. »Mieletön,
luulitko, että voisit päästä minua pakoon? Olisin saanut sinut
palaamaan vaikka maan ääristä.»

»Ei ole kysymys petoksesta», vastasin. »Voiko ihmetellä vankia, joka
koettaa saavuttaa vapauden? Kun ampuminen alkoi, huomasin jääneeni
yksin ja lähdin heti pakoon. Kysykää Machudin miehiltä ja he voivat
vakuuttaa, että seurasin vastustelematta kuin huomasin, että peli oli
menetetty.»

Hän kohautti hartioitaan. »Mitä te teitte tai ette tehnyt merkitsee
vähän, mutta nyt te olette täällä. — Sitokaa hänet ja viekää hänet
minun majaani», hän sanoi sitten henkivartijoilleen. »Minulla on jotain
puhumista hänen kanssaan, ennenkuin hän kuolee.»

Kun vartijat tarttuivat minuun, näin riemuitsevan irvistyksen
Henriquesin huulilla.

»Odottakaapa», sanoin. »Te puhutte petturista, mr Laputa. Mustin
kaikista pettureista on tuossa vieressänne. Tuo mies ilmoitti
Arcollille ylimenosta Dupreen luona. Lähtiessämme eilen hän tuli
luokseni ja tarjosi minulle vapautta, jos auttaisin häntä. Hän
tunnusti olevansa vakooja, mutta minä torjuin hänen tarjouksensa. Hän
juuri ampui Käärmeen Vartijan siellä joella, ja hän olisi varastanut
Käärmeen, ellen olisi lyönyt häntä maahan. Te kutsutte minua petturiksi
ja tuon kurjan te annatte elää, vaikka hän on murhannut ylipappinne ja
kavaltanut teidän suunnitelmanne. Surmatkaa minut, jos haluatte, mutta
tappakaa hänet Jumalan nimessä ensin.»

En tiedä, miltä muut näyttivät puhuessani, sillä minä tuijotin vain
portugalilaista. Hän otti askeleen minua kohti ja hänen kätensä
liikahteli suonenvedon tapaisesti.

»Sinä valehtelet», hän huusi särkyneellä, kummallisella äänellä, mikä
johtuu kovasta kuumeesta. »Sinä, sinä englantilainen koira juuri tapoit
Käärmeen Vartijan ja löit minua kun yritin pelastaa häntä. Jokainen ken
yrittää loukata minua, on kuoleman oma.»

Ja hän sieppasi vyöstään pistoolin.

Hyvä ampuja ei ammu harhaan kahden kyynärän päästä. En kai ole
koskaan ollut lähempänä kuolemaa kuin sinä sekunnin osana kun hän
nosti aseen minua kohti. Mutta se oli kylliksi pitkä aika Colinille.
Koira oli seissyt vieressäni koko ajan kuin Laputa puhui. Eläin oli
varmasti yhtä väsynyt kuin minä. Kun vartijat tarttuivat minuun murisi
Colin uhkaavasti, mutta kuullessaan jälleen ääneni, se rauhoittui.
Henriquesin ääni tuntui taas hälyyttäneen sen, sillä juuri kuin
portugalilainen nosti aseensa, teki koira hypyn. Luoti ei tavannut
minua ja seuraavassa silmänräpäyksessä kierivät mies ja koira maassa
hurjasti taistellen.

Tusinan verran käsiä tarrasi minuun estääkseen minua auttamasta
Colinia, mutta ihmeellistä kyllä ei kukaan noussut auttamaan
Henriquesia. Tuo konna säilytti mielenmalttinsa ja vaikka koiran
hampaat olivat kiinni hänen hartioissaan, onnistui hän vapauttamaan
toisen kätensä. Tiesin mitä hän aikoi tehdä ja karjaisin kamalasti.
Keltainen ranne taipui ja pistoolin suu painui koiran päätä kohden.
Kolme kertaa ase pamahti, ennenkuin Colinin ote heltisi ja se vaipui
raskaasti maahan paidan siekaleita leukojen välissä. Portugalilainen
nousi hitaasti pitäen kädellään päätään ja veren juostessa olkapäästä.

Kun näin uskollisen ystäväni silmien jäykistyvän ja tiesin, että olin
kadottanut ystäväni, parhaimman kaikista tovereistani, minut valtasi
hirvittävä raivo. Koko joukko, joka oli silmät selällään katsellut
taistelua, kaikkosi ympäriltäni kuin lehtikasa, ja minä syöksyin
portugalilaisen kimppuun, vakaasti päättäen kostaa ystäväni kuoleman,
niin aseeton kuin olinkin.

Ikääni nähden olin sangen vankkarakenteinen, mutta täysiin voimiini
tuskin olin päässyt, ja missään tapauksessa en tietenkään voinut
selvitä koko Laputan armeijasta. Pian minua paiskeltiin edestakaisin
kuin palloa. He pitivät tätä hauskana leikkinä ja saatoin kuulla
heidän irvokkaan naurunsa. Mitä minuun tulee, saattoi leikkiä kutsua
sokkosilla oloksi, sillä olin todella sokea raivosta. Löin summassa
joka suuntaan, usein ilmaankin, mutta joskus minun onnistui antaa
aimo iskuja johonkin mustaan selkään. Itse tulin hakatuksi aivan
muhennokseksi ja sain useita naarmuja keihäänkärjistä, kun minua
paiskeltiin. Mutta sitten sain taas odottamatta nähdä edessäni Laputan,
ja minä heittäydyin päättävästi häntä vastaan. Joku antoi minulle
ankaran iskun päähän ja minä pyörryin.

Kun jälleen tulin tajuihini, makasin pimeässä huoneessa oljilla.
Päätäni pakotti, minua ylenannatti, enkä jaksanut nostaa edes kättäni.

Kun liikahdin, kuului pimeydestä ääni, joka puhui englanninkieltä.

»Oletteko valveilla, herra kauppamies?»

Ääni oli Laputan, mutta nähdä en voinut häntä. Huone oli pilkkopimeä
lukuunottamatta auringonsädettä, joka lankesi yli lattian.

»Olen valveilla», sanoin. »Mitä minusta tahdotte?»

Joku astui esiin pimeydestä ja istuutui lähelleni. Auringonsäteen
kohdalla näin mustan paljaan jalan.

»Jumalan tähden tuokaa minulle jotain juomista», mumisin.

Olento nousi ja toi minulle läkkituopissa vettä. Saatoin kuulla veden
helskymisen. Käsi asetti astian huulilleni ja minä join vettä, johon
oli sekotettu melko paljon spriitä. Tämä pahensi vain kuvotusta ja minä
vaivuin voimattomana tilalleni, kunnes vihdoin kohtaus meni ohi.

Nyt kuulin jälleen äänen puhuvan, tällä kertaa aivan vierestäni.

»Nyt saatte sovittaa tyhmyytenne, herra kauppamies. Olette liian nuori
kuolemaan, mutta nuoruus onkin meillä mielettömin aika. Tunnin kuluttua
te tulette katumaan, että ette noudattanut hyviä neuvojani, jotka
annoin teille Umvelosissa.»

Koetin kaikin voimin käsittää, mitä hän sanoi minulle. Kuolema tunnin
kuluttua! Niin, jos kuolema tahtoi tulla nopeasti ja ratkaisevasti,
niin en paljoa piitannut siitä. Se suunnitelma, jonka olin tehnyt, oli
kokonaan hävinnyt muististani. Niin suuri oli ruumiillinen kurjuuteni,
etten toivonut parempaa kuin kuolemaa. Tuona hetkenä oli pääni aivan
tyhjä.

»Surmatkaa minut, jos haluatte», minä kuiskasin. »Tiedän että kerran
saatte maksaa siitä kalliisti. Mutta menkää nyt Jumalan nimessä ja
jättäkää minut rauhaan.»

Laputa nauroi, mikä kuului ilkeältä pimeässä.

»Te olette hyvin urhoollinen, herra kauppamies, mutta olen nähnyt monen
urhean miehen rohkeuden nopeasti haihtuvan sen kuoleman edessä, jonka
olen ajatellut teille. Ehkäpä te vähän haluatte kuulla, millaisiin
valmistuksiin on ryhdytty?»

Pehmeällä ja hiljaisella äänellä hän alkoi vihkiä minua nyt mitä
julmimpien kauhujen mysteerioihin. Ensin tuskin kuulin häntä, mutta
vähitellen heräsi sieluni uinailustaan. Minä kuuntelin ja veri
seisahtui suonissani. Hirveimmät mielikuvituskirjailijat eivät
ole keksineet vielä sellaista kuolemaa, ja vastoin tahtoani pääsi
huuliltani kauhun huudahdus.

»Ahaa, asia tuntuu teistä mielenkiintoiselta», Laputa sanoi. »Voisin
kertoa paljon enemmän, mutta täytyyhän teillä olla jotain jälellä omaa
mielikuvitustanne varten, mutta se saakin olla hyvin vilkas», ja hän
tarttui vapisevaan käteeni ja koetti suonta.

»Henriques tulee kyllä pitämään huolta, ettei todellisuus tule
jäämään jälkeen kuvauksestani», hän jatkoi. »Olen nimittäin valinnut
Henriquesin teidän pyöveliksenne.»

Tuo nimi saattoi järkeni kokonaan kirkastumaan.

»Tappakaa minut», sanoin, »mutta oikeuden nimessä tappakaa myös
Henriques. Jos olisitte oikeudenmukainen, antaisitte minun mennä
paistamaan tuon portugalilaisen elävältä. Ellei minua olisi, olisi
Käärme nyt Lebombon toisella puolella Henriquesin taskussa.»

»Mutta nyt se ei ole sitä, ystäväni. Nyt sen on sensijaan varastanut
eräs kauppamies, joka hyvin pian tulee toivomaan, että hän olisi saanut
kuolla jo ennen syntymistään.»

Suunnitelmani alkoi jälleen viritä mielessäni. »Jos panette jotain
arvoa Pappi Johanneksen kaulaketjulle, niin tekisitte viisaasti
säästämällä henkeni. Miten käy koko teidän yrityksenne ilman Käärmettä?
Luuletteko todella, että he seuraisivat teitä, jos he epäilisivät, että
Käärme on varastettu?».

»Vai niin, te uhkaatte», Laputa sanoi varsin lempeästi. Mutta vihan
puuskassa hän karjui hetken perästä: »He seuraavat minua vaikka
helvettiin minun itseni takia. Hullu, luuletko että valtani on
rakennettu yksinomaan tuon leikkikalun varaan? Kun sinun luusi lahoavat
haudassa, hallitsen minä valtakuntaani, mahtavinta maan päällä!»

Hän hyppäsi ylös ja vetäisi auki erään seinässä olevan luukun, niin
että valo äkkiä tulvahti sisään. Nyt näin, että hänellä oli käsissään
se norsunluulipas, jossa koriste oli ollut.

»Tätä lipasta minä kannan taisteluissa», hän huusi, »ja jos tahdon,
ettei sitä koskaan avata, niin kuka voi sanoa mitään vastaan? Olet
harhatielle joutunut houkkio, voidessasi luulla, että sinun kurja
varkautesi voisi jotenkin vaikuttaa minun kohtaloihini!»

Nyt hän oli kerskaileva villi ja minusta tuntui kuin hän tässä osassaan
olisi onnistunut parhaiten. Kaikki mitä hän sanoi, saattoi olla totta,
mutta pahoin erehtyisin, ellei hänen äänessään olisi ollut katkera sävy
ja hänen käyttäytymistavassaan selvä levottomuus havaittavissa. Hän oli
kiihkoilija ja kuten kaikki sellaiset myöskin taikauskoinen.

»Niin», vastasin, »mutta kun te astutte tuon mahtavan valtakunnan
valtaistuimelle, niin olisipa synti, ellei kaulallanne nähtäisi noita
jalokiviä, ainakin kaiken sen perusteella, mitä te vannoitte luolassa.»

Hetken aikaa luulin, että hän aikoi kuristaa minut, kun hän nyt
kumartui ylitseni murhanhimo silmissään. Senjälkeen hän paiskasi
lippaan lattiaan sellaisella voimalla, että se meni palasiksi.

»Antakaa minulle takaisin Ndhlondhlo!» hän huusi hemmoitellun lapsen
äänellä. »Antakaa minulle kaulaketju takaisin!»

Tätä juuri olin odottanut. »Kuulkaa nyt, mr Laputa», sanoin.
»Puhukaamme nyt järkevästi. Ennenkuin te aloitte tämän kapinan, te
olitte hyvän kasvatuksen saanut sivistynyt ihminen. No niin, koettakaa
nyt muistaa kasvatustanne hetkisen ja ajatelkaa sitten järkevästi
tätä asiaa. Minä en ole portugalilaisen tapainen. En halua varastaa
rubiinejanne. Henriques murhasi papin ja olisi lähtenyt pakoon
jalokivien kanssa, ellen olisi lyönyt häntä. Vannon Jumalan nimessä,
että puhun totta. Minä pakenin senvuoksi, että tiesin tulevani
surmatuksi tänään, ja otin kaulaketjun pelastaakseni sen Henriquesin
käsistä. Koskaan en olisi voinut ampua kuoliaaksi vanhaa miestä, sen
vannon teille. No, ja mitä sitten? Teidän miehenne ottivat minut
vangiksi ja minulla ei ollut muuta valittavana kuin antautua. Ennenkuin
he saavuttivat minut, kätkin kaulaketjun sellaiseen paikkaan, jonka
vain minä tunnen. Nyt aijon tehdä teille aivan liikemäisen ehdotuksen.
Saattaahan olla, että te selviätte ilman kaulaketjua, mutta huomaan
hyvin, että te haluatte saada sen takaisin. Minun laitani on varsin
huonosti, eikä minulle ole muu kallista kuin elämäni. Tehkäämme nyt
vaihtokauppa. Antakaa minulle henkeni ja korvaukseksi minä vien teidät
kätköpaikalle ja luovutan jalokivet teille. Muussa tapauksessa voitte
surmata minut, mutta silloin te ette näe koskaan enää pappi Johanneksen
kaulaketjua.»

Tämähän oli sangen rohkea minun asemassani olevan miehen tekemäksi
tarjoukseksi, mutta sillä oli vaikutuksensa. Laputa lakkasi olemasta
barbaarihallitsija ja vastasi kuin sivistynyt ihminen ainakin.

»Kuten sanotte, on tämä liikemäinen ehdotus. Mutta otaksukaapa, että
minä en suostu siihen? Otaksukaa, että minä ryhdyn toimenpiteisiin
— täällä kraalissa — saadakseni teidät puhumaan ja sitten lähetän
noutamaan jalokivet?»

»On olemassa vaikeuksia», sanoin miltei iloisesti, sillä tunsin, että
asiani alkoi luistaa. »Yksi niistä on se, että minun on mahdotonta
kuvata kätköpaikkaa ainoallekaan kuolevaiselle. _Minä_ tiedän missä
ketju on, mutta ainoallekaan muulle en taida ilmoittaa sitä. Toinen
vaikeus on siinä, että tämän paikan ja Machudien asuma-alueen välinen
seutu on sangen epäterveellistä teidän väellenne. Arcollin miehet
risteilevät siellä kaikkialla, ja luulen, että tuskin teidän miehenne
kauankaan voisivat välttää heidän huomiotaan. Mutta tärkein huomautus
on se, että jos te lähetätte jonkun etsimään jalokiviä, niin te
tunnustatte, että ne ovat kadonneet. Ei, mr Laputa, jos te todella
haluatte ne takaisin, niin teidän täytyy mennä yksin ja minun täytyy
olla teidän mukananne.»

Hetkisen hän seisoi äänettömänä otsa miettivästi rypyssä. Sitten
hän avasi oven ja meni ulos, saadakseen vakoojiltaan tietää — kuten
arvelin — kuinka vaarallista seutu Inandan Kraalin ja Machudin
laakson välillä oli. Toivo oli jälleen saanut jalansijaa minussa,
ja istuessani siinä aloin jo miettiä kuinka lopuksi tulisi käymään.
Jos Laputa kerran lupaisi jotain, niin hän myös pitäisi sanansa.
Päästessäni vain kerran vapaaksi tuolla ylhäällä, olisin tunnissa
tai parissa Arcollin etuvartioiden luona. Tosin en ollut tähän
mennessä mitään voinut toimittaa. Se sanoma, jonka olisin voinut viedä
perille, oli jo Henriquesin petturuuden kautta tehty mitättömäksi,
ja minä olin anastanut Käärmeen vain jättääkseni sen takaisin. Mutta
jos vain säilyttäisin henkeni, niin kyllä minulle löytyisi työtä
siinä Armageddonissa, jonka näin lähestyvän. Mutta säilyttäisinkö
sitten henkeni? Ken estäisi Laputaa lähettämästä miehiään perääni ja
vangitsemasta minua, ennenkuin pääsisin turvapaikkaan? Toivoni oli
siinä, että Arcoll olisi liikkeessä ja että hänellä olisi kylliksi
väkeä estämään Laputan kaffereita murtautumasta läpi. Mutta siinä
tapauksessa Laputa ja minä joutuisimme yhtä aikaa pidätetyiksi ja
silloin Laputa siekailematta tappaisi minut. Minä sekä toivoin, että
olin toivomatta, että Arcoll olisi miehittänyt kaikki pakotiet.
Näin mietiskellessäni alkoi toivoni vähitellen jälleen sammua.
Mahdollisuudet eivät olleet varsin suuret.

Laputa tuli takaisin kesken mietteitäni ja sulki oven jälkeensä.

»Tahdon selvittää asian omilla ehdoillani. Lahjoitan teille elämän
ja te puolestanne viette minut sille paikalle, jonne olette kätkenyt
kaulaketjun, ja laskette sen minun käsiini. Minä ratsastan ja te saatte
juosta vierelläni sidottuna satulan nuppiin. Jos meitä uhkaa joku vaara
valkoisten taholta, niin ammun teidät siihen paikkaan. Suostutteko
tähän?»

»Suostun», minä sanoin, kömpien vaivaloisesti jaloilleni ja tuntien
kiivasta kipua jaloissani. »Ottamalla kuitenkin huomioon, että jos
haluatte saada minut Machudien alueelle, niin on teidän ratsastettava
hitaasti, sillä minusta ei ole enää paljoa jälellä.»

Nyt Laputa otti esiin raamatun ja hän antoi minun vannoa, että tekisin
kuten olin luvannut.

»Vannokaa te nyt vuorostanne», sanoin, »että te todella annatte minun
elää, jos annan teille takaisin jalokivet.»

Hän vannoi suudellen raamattua. Olin aivan unohtanut, että mies kutsui
itseään kristityksi.

»Vielä yksi asia», sanoin. »Minun koiralleni on annettava kunniallinen
hautaus.»

»Se on jo tapahtunut», hän vastasi. »Se oli urhoollinen eläin ja minun
kansani ihailee urhoollisuutta.»



XVII.

MUUAN VAIHTOKAUPPA JA SEN SEURAUKSET.


Silmieni eteen pantiin side — hyvin kevyt — ja oikeaan ranteeseeni
sidottiin nahkaremmi, joka kiinnitettiin Laputan satulan nuppiin. Pääni
oli alttiina hehkuvalle iltapäiväauringolle ja lakkaamatta satutin
sääriäni runkoja ja kiviä vasten, mutta siinäpä olikin kaikki ilo, mikä
minulla oli ulkomaailmasta.

Vauhdista päättäen ratsasti Laputa kimolla, ja jos joku luulee olevan
helppoa silmät sidottuina juosta hevosen vieressä, niin voin vain
neuvoa häntä koettamaan. Pimeydessäni oli minun mahdoton arvata
kulloistakin nopeutta ja senvuoksi sattui vähänväliä, että kun minä
juoksin kulki hevonen hitaasti ja minä laahauduin takaperin — jos taas
väliin kuljin hiljaa, oli minulla vaara saada käteni sijoiltaan, kun
hevonen lisäsi vauhtiaan.

Runsaan tunnin ajan sain kestää tätä vähemmän lempeää käsittelyä. Tie
nousi jatkuvasti. Silloin tällöin kuului kosken kohinaa ja kerran
kahlasimme virran yli. Laputa ei tahtonut antautua tarpeettomasti
vaaraan. Koko hänen huomionsa oli kohdistettu siihen, etten minä
mitenkään voisi päästä vapaaksi, sillä hän kai ei juuri toivonut minun
pääsevän näyttämään Arcollille tietä hänen leiriinsä.

Mutta minun ajatukseni, kolutessani ummessa silmin kalliopolkuja
hevoseen sidottuna, eivät koskeneet Laputaa ja hänen suunnitelmiaan.
Koko sieluni oli täynnä surua Colinin kuoleman johdosta ja raivoa sen
murhaajaa kohtaan. Kun ensimmäinen hurja raivonpuuskani oli ohitse,
en ollut kerinnyt ajattelemaan ystävääni. Hän oli kuollut, mutta
parin tunnin kuluttua olisin sitä minäkin, ja silloinhan minulla ei
olisi mitään syytä toivoa häntä elämään. Nyt sitävastoin kun toivo,
joskin heikko, jälleen loisti minulle, vaati surukin osansa. Kun
he panivat siteen silmilleni, oli ainoa toivoni, että saisin nähdä
Colinin haudan. Seuratessani nyt Laputaa sanoin itselleni, että jos
pääsisin vapaaksi palaisin sodan jälkeen Inandan Kraaliin, ottaisin
selvään haudasta ja pystyttäisin kiven muistoksi koirasta, joka pelasti
henkeni. Siihen kiveen piirrettäisiin myöskin, että sen miehen, joka
ampui eläimen, surmasi sen isäntä sinä ja sinä päivänä sillä ja sillä
paikalla. En saattanut käsittää, ettei Laputa huomannut portugalilaisen
petollisuutta ja antanut minun taistella hänen kanssaan. Mitkä aseet
olisivat, se ei huolettanut minua — veitset, pyssyt tai nyrkit —
tiesin vain varmasti, että tulisin tappamaan hänet, ja sitten saisivat
kafferit tehdä minulle mitä tahtoisivat. Surun ja harmin kyyneleet
aivan kastelivat siteen silmilläni, ja ne nyyhkytykset, joita en voinut
pidättää, eivät johtuneet yksinomaan väsymyksestä.

Lopuksi pysähdyimme. Laputa astui alas ja otti siteen silmiltäni.
Huomasin, että olimme eräässä niistä laaksoista ylätasangolla, jotka
ovat lähellä Pilvivuoria. Päivänvalo häikäisi minua, enkä erottanut
paljoa muuta kuin kehäkukat, joita kasvoi jalkojeni juuressa. Silloin
sain silmiini vilahduksen Suuresta Letabasta syvällä allamme ja kaukana
idässä päin siintivät Lebombon kukkulat. Laputa antoi minun istuutua
hengähtämään ja lepäämään hetkiseksi. »Olipa tämä aika väsyttävää»,
hän sanoi. »Nyt voitte ottaa asian jo rauhallisemmin, sillä minulla ei
ole mitään halua kantaa teitä». Hän taputteli kimoaan ja kaunis eläin
käänsi lempeät silmänsä meihin molempiin. Itsekseni arvelin, että
mahtoikohan se tuntea minut, ratsastajansa kahta päivää aikaisemmin.

Olin nähnyt Laputan kristittynä pappina, pappina ja kuninkaana
luolassa, armeijan päällikkönä Dupreen kaalamon luona, ja villinä, joka
on heittänyt kaiken itsehillinnän, ja viimeksi kraalissa. Nyt sain
nähdä tämän ihmeteltävän miehen jälleen uudessa osassa. Hän esiintyi
nyt rakastettavana ja seurustelutaitoisena maailmanmiehenä. Hän antoi
hevosensa kävellä hiljaa ja keskusteli kanssani kuin olisimme olleet
vanhoja ystäviä pienellä huvimatkalla. Tällä tavalla hän kai keskusteli
Arcollinkin, »sekarotuisen», kanssa, joka oli ollut hänen ajomiehenään
Kap-kärryissä.

Machudin yläpuolella oleva metsää kasvava kallioryhmä näkyi etäällä.
Hän kertoi minulle Machudien sodasta, jonka minä jo ennestään tunsin,
mutta hän kertoi sitä kuin satua. Oli käytetty sotajuonta: eräs
buurien johtajista — kai Grobelaar-niminen — oli salakuljettanut
muutamia miehiään vihollisen leiriin piiloittamalla heidät erääseen
takavarikoituun kuormavaunuun.

»Troijan hevonen», sanoin vastoin tahtoanikin.

»Niin», vastasi matkatoverini, »sama vanha keino», ja hämmästyksekseni
hän lausui useita säkeitä Vergiliuksesta.

»Ymmärrättekö latinaa?» hän kysyi. Vastasin, että minulla oli ainakin
jonkinmoinen taito tässä kielessä, opiskeltuani sitä Edinburghin
yliopistossa. Laputa nyökkäsi. Hän mainitsi erään professorin nimen ja
puhui jotain hänen tiedemiesansioistaan.

»Mutta sanokaa minulle toki», huudahdin minä, »mitä te oikein teette
täällä alhaalla! Teidän kasvatuksellanne, ja maailmantuntemuksellanne,
kuinka saatattekaan koettaa kääntää kehityksen koneistoa taaksepäin?
Te haluatte tehdä tyhjäksi tuhatvuotisen kultuurin saavutukset ja
muuttaa meidät kaikki jälleen villeiksi. Teidänlaiseltanne mieheltä ei
todellakaan saattaisi odottaa tällaista.»

»Te käsitätte väärin minut», hän vastasi tyynesti. »Juuri senvuoksi,
että minä olen imenyt kaiken mehun sivistyksestä, olen myös tuntenut
sen sisimmän katkeran maun. Tahdon luoda paremman ja yksinkertaisemman
maailman, ja sen maailman tahdon luoda omaa kansaani varten. Olen
kristitty, ja te ette uskalla sanoa minulle, että teidän kultuurinne
paljonkaan seuraa Kristuksen oppia. Te sanotte olevanne isänmaan
ystävä! Miksi ette siis antaisi myös minun olla sitä?»

»Jos te olette kristitty, kuinka voitte sanoa kristinopin mukaiseksi
sitä, että maa upotetaan vereen?»

»Se on kaikkein parhainta kristinoppia», hän sanoi. »Talo täytyy
lakaista ja koristaa, ennenkuin Herra voi ottaa asuntonsa siinä. Olette
lukenut historiaa. Tällaisia puhdistuksen tulia on Kirkko saanut
läpikäydä monta, ja maailma on sitten herätetty uuteen toivoon. Niin
on kaikissa uskonnoissa. Temppelit kaatuvat ja ne täytyy puhdistaa, ja
sallikaa minun muistuttaa, että valittu on aina tullut korvesta.»

En kyennyt mitään vastaamaan, koska olin vielä liiaksi väsynyt
ajatellakseni selvästi. Mutta tartuin hänen sanaansa patriotismista.

»Missä ovat sitten teidän patrioottinne? Kaikki seuraajanne ovat
verenhimoisia kaffereita, joiden ainoana haluna on murhata ja
ryöstää. Vaikkapa te olisitte Oliver Cromwell, ette voisi tuollaisten
liittolaisten kanssa mitään suorittaa.»

»He ovat minun kansaani», hän vastasi yksinkertaisesti.

Tällä hetkellä olimme kulkeneet Suuren Letaban kaalamon yli ja
raivasimme nyt itsellemme tietä viidakkojen läpi ylätasangolle. Olin
pannut merkille, että Laputa koetti niin paljon kuin mahdollista
liikkua sivuteitä, ja aina valitsi mieluummin tiheikköjä ja metsikköjä
kuin tasaisia, avoimia seutuja. Puhuessaan hänen terävät silmänsä
tähyilivät koko ajan kaikkiin suuntiin. Tunsin sisäistä iloa siitä,
että ystäväni eivät olleet kaukana.

Kerran Laputa antoi minulle merkin vaieta, juuri kun olin
sanomaisillani jotain, ja äänettömästi kuljimme sitten erään virran
uoman yli. Senjälkeen kuljimme metsätaivalta, niin ettei hänen
tarvinnut terottaa huomiokykyään erikoisemmin.

»Jos te taistelette suuren asian puolesta», sanoin, »niin kuinka voitte
antaa sellaisen konnan kuin Henriquesin olla avustajananne? Pitäisihän
teidän toki ymmärtää, että sen miehen ainoana tarkoitusperänä kaikessa
on päästä käsiksi saaliiseen. Varotan teitä, että jollette ajoissa
taita käärmeen selkää, niin se vielä pistää teitä.»

Laputa katsahti minuun miettiväisen ja hiukan epäluuloisen näköisenä.

»Nyt käsitätte jälleen väärin, herra kauppamies. Portugalilainen on
huono valkoinen mies ja hänen varmin pakopaikkansa on meidän luonamme.
Sen verran kokemusta minulla on, että tiedän sellaisen — olkoonpa
vaikka vihollinen — jolla on huutavia vääryyksiä kostettavana _minun_
vihollisilleni, olevan hyvän liittolaisen. Teette Henriquesille
vääryyttä. Te ja teidän ystävänne olette kohdelleet häntä kuin kafferia
ja kafferi hän on kaikessa muussa paitsi hyveissä. Miksi olette levoton
siitä, että Henriques pettäisi minua.»

»Minä en ole 'huono valkoinen'», sanoin, »ja tahdon sanoa teille
totuuden. Niin totta kuin Jumala elää, tahdon nähdä teidät
kukistettuna, mutta tahdon että sen tekevät urholliset miehet, eikä
tuollainen keltainen paholainen, joka on murhannut koirani, ystäväni.
Ennemmin tai myöhemmin te tulette huomaamaan, että minä olen oikeassa,
ja jos hän silloin pääsee käsistänne, ei hän ole pääsevä minun
käsistäni, niin totta kuin taivaassa löytyy oikeutta.»

»Suuria sanoja», Laputa lausui nauraen, mutta seuraavassa hetkessä hän
istui aivan jäykkänä satulassaan. Olimme menneet erään niityn poikki ja
ratsastimme nyt erääseen metsään, jonka takana kulki suuri valtatie.
Luulen melkein, että hän oli laskenut väärin eikä tiennyt, että tie oli
niin lähellä. Kuinka tahansa, hän kuuli hetken kuluttua hevoskavioiden
kapsetta, ja myös minä kuulin. Metsä oli harvaa, eikä mitään suojattua
paikkaa ollut näkyvissä, mutta niitylle takaisin ratsastaminen olisi
ollut samaa kuin tulla täysin näkyviin. Laputa hyppäsi hevosen selästä,
irroitti uskomattoman nopeasti riimun, pisti sen uskomattoman nopeasti
suuhuni suukapulaksi, samalla kun hän kietoi ohjakset ympärilleni.

En kerinnyt saada sanaakaan suustani, kun jo oikea kätenikin oli
kiinnitetty satulannuppiin. Hänen voimakkaassa otteessaan olin aivan
avuton, ja lyhyemmässä ajassa kuin voin sen ilmaista, oli minut tehty
liikkumattomaksi kuin lyhtytolppa, samalla kun Laputa, pitäen vasenta
käsivarttaan minun molempien käsivarsieni päällä ja oikealla kädellään
peittäen kimon silmät, terotti kuuloaan aivan kuin antilooppi vaaraa
vainutessaan.

Raaempaa suukapulaa ei varmaankaan ole olemassa. Köysi miltei ruhjoi
nenäni ja puristi huuleni hampaiden sisään, jotapaitsi se oli vedetty
niin kireälle kurkkuni päälle, että tuskin saatoin hengittää. Kipu
oli niin tuima, että olisin varmaan pyörtynyt, ellei Laputa olisi
pitänyt minusta kiinni. Onneksi sain hampaani jonkun verran erilleen
toisistaan ja muuan köyden mutka liukui väliin, lievittäen siten
aavistuksen verran leukojen hirveää puristusta. Mutta kuitenkin oli
tilani niin vaikea, että raivoissani purin ja riuhdoin köyttä, ja olen
varma, että terävät etuhampaani olisivat saaneet köyden hetken kuluttua
poikki. Kaikki tämä esti minua näkemästä mitä tapahtui. Kuten jo olen
sanonut, oli metsä harvaa ja lehvistön läpi olin hämärästi erottavinani
loppumattoman kulkueen, johon kuului miehiä ja hevosia. Niitä ei
mahtanut olla kahtakymmentä enempää, mutta minuutit kuluvat hitaasti
köyden kuristaessa kurkkuasi. Kun Laputa vihdoin irroitti köyden, sain
uuden taintumiskohtauksen ja nojauduin avuttomana erästä puuta vasten.

Laputa viipyi kuunnellen, kunnes kavioiden ääni häipyi pois. Sitten
hiivimme äänettömästi tien yli, jossa alkoi tiheämpi pensasmetsä.
Hän ratsasti niin kiivaasti jyrkkää rinnettä ylös, että minun oli
pakko juosta, kunnes näimme yllämme ylätasangon vihreät niittymaat.
Laputan kasvoilla oli jälleen synkkä, vihamielinen ilme. Hän oli nyt
vihollismaassa ja metsästäjän asemasta hän nyt oli itse otuksena. Kun
pysähdyin, katsoi hän tyytymättömänä minua, ja kerran kun viivähdin
väsymyksen näännyttämänä, nosti hän uhaten kättään. Jos siinä olisi
ollut ruoska, olisi se pudonnut selkääni.

Jos Laputa oli hermostunut, niin olin myös minä. Yksin se tunne, että
olin kafferialueen ulkopuolella ja omassa maassani, oli jo jonkinlaista
vapauden esimakua. Kaitselmus, ajattelin, saattoi minä hetkenä tahansa
tarttua asioiden kulkuun minun edukseni. Tosin oli sopimusehdoissamme,
että Laputa ampuisi minut, jos päällemme hyökättäisiin, mutta kuinka
helposti voikaan laukaus mennä harhaan. Niin paljon kuin väsyneet
aivoni sallivat, aloin ajatella tulevaisuutta. Niin pian kuin hänellä
oli jalokivet käsissään, oli minun osuuteni asiassa selvä. Hän oli
luvannut minulle henkeni, mutta vapaudestani ei oltu sanaakaan
mainittu, ja sen verran ymmärsin, ettei Laputa koskaan sallisi minun,
joka olin nähnyt niin paljon, tulla tietoineni Arcollin luo. Mutta
millään ehdolla en antaisi viedä itseäni takaisin tuohon inhoittavaan
kraaliin. Hän oli asestettu ja minä aseeton, hän oli voimakas
ja minä heikko kuin lapsi, hän oli ratsain, minä jalan — suuria
pakenemismahdollisuuksia minulla ei ollut. Poliisipatrullista ei olisi
suurta apua, sillä jos meitä ahdistettaisiin, saisin minä luodin
päähäni, kun taas Laputa kimollaan pääsisi pakoon. Minulla ei ollut
muuta tehtävää kuin odottaa ja katsoa mitä aika toisi mukanaan. Ja jos
pahinkin tapahtuisi, niin olisi toki rehellinen luoti ylätasangolla
taistelussa elämästä parempi kuin kraalin tuntemattomat julmuudet.
Vakaasti rukoilin, että Jumala osoittaisi minulle laupeuttaan, sillä
minua jos ketään olivat pakanat kiduttaneet.

Hämmästyksekseni ei Laputa ollut yhtään varovainen vihreällä rinteellä.
Hän katsoi kohti Pilvivuoria ja nosti kätensä ylös. Se oli varmaankin
joku merkki ja kun katsoin taaksepäin sitä tietä jota olimme tulleet,
olin näkevinäni joitakin olentoja noin peninkulman päässä, lähellä
Letaban jyrkännettä. Laputa tahtoi olla varma minun läsnäolostani
myöskin paluumatkalla.

Kello oli varmaankin neljä iltapäivällä ja sää oli ihanin mitä voi
ajatella. Niityt olivat tulvillaan suloisesti tuoksuvia kukkia. Pienet
lammet ja kosket olivat yhtä läpinäkyvän kirkkaita kuin forellipurot
Lothianissa. Taivalsimme ripeästi eteenpäin, mutta nyt en enää ollut
väsynyt. Valmistauduin ratkaisuun, ja minussa vaikuttaa sielu niin
suoranaisesti ruumiiseen, että väsymykseni lisääntyy tai vähentyy
kilpaa toivon kanssa. Tiesin kyllä, että voimani jälleen helposti
voisivat murtua, mutta tiesin myöskin, että niin kauan kuin jokin
mahdollisuus oli olemassa, olisi minulla myös voimia käyttämään sitä
hyväksi. Ennenkuin tiesinkään olimme ratsastaneet kukkulan ympäri ja
näimme nyt edessämme Machudin maljanmuotoisen laakson. Jossain kaukana
etäällä puiden rajassa näin savupilven. Kafferit — tai ehkäpä Arcollin
miehet — olivat panneet metsän tuleen. Savu ajautui kevyen länsituulen
ajamana kaukaisten alankojen yli, jotka hohtivat opaalinvärisinä.

Laputa pyysi minua nyt ottamaan johdon käsiini. Näin aivan selvästi
punaisen onkalon jokiuoman toisella puolen, jonne kaulaketju oli
kätketty. Olisimme voineet tulla sinne ratsastamalla suoraan laaksoon,
mutta Kaitselmuksen lempeä johto saattoi minut valitsemaan laakson
yläreunaa pitkin vievän tien, kunnes olimme tulleet uoman ylemmän suun
kohdalle. Tämä oli se tie, jota osa Machudin miehistä oli käyttänyt,
ja lähemmin ajattelematta asiaa seurasin sitä. Kahdenkymmenen minuutin
ratsastus vei meidät paikalle, ja vieläkään ei minulla ollut mitään
pakosuunnitelmaa valmiina. Olin jättäytynyt Luojani käsiin ja, niinkuin
Vanhan Testamentin miehet, minä jäin odottamaan merkkiä.

Laputa astui satulasta ja katsoi alas uomaan.

»Tästä ei ole mitään tietä alas», minä sanoin. »Meidän täytyy ensin
päästä laakson pohjaan ja sitten seurata joenuomaa ylöspäin. On
parasta, että jätätte hevosenne tähän.»

Hän otti pari askelta alaspäin kalliolta, joka ylhäältä katsoen
näyttää äkkijyrkänteeltä, mutta tuntui hän sitten hyväksyvän minun
mielipiteeni, otti köyden kimon kaulalta ja sitoi sen hevosen jalkaan.
Tällä hetkellä sain minä erään aatteen.

Pitäen minuun kiinnitettyä remmiä kädessään hän kulki edelläni
jyrkännettä alas, kunnes pääsimme laakson pohjaan. Siellä minä näytin
tietä uomaan. Juuri lähtiessämme minä katsoin taakseni ja huomasin
muutamia tummia olentoja laakson toisella puolella — varmastikin
Laputan väkeä. Mitä aijoin tehdä, se oli tehtävä nopeasti.

Kiipesimme joen uomaa pikku putousten ohi, kunnes olimme tyynen veden
kohdalla, jossa Machudin miehet olivat ottaneet minut vangiksi tänä
aamuna. Heidän nuotionsa tuhka näkyi vielä selvästi kivissä. Tästä
paikasta täytyi meidän kiivetä vielä erään putouksen ohi päästäksemme
siihen pieneen poukamaan saakka kallion alla, jonne olin kätkenyt
rubiinit.

»Teidän täytyy irroittaa minusta tämä remmi», sanoin, »muuten en voi
kiivetä tässä. Pitäkää huoletta pistoolinne minua kohti, olenhan joka
tapauksessa koko ajan näkyvissänne.»

Laputa irroitti remmin, otti sitten esiin pistoolinsa, viritti sen ja
pani sen vasempaan käteensä. Näin olin nähnyt usein taitavien ampujien
tekevän, mutta se antoi minulle äkillisen toivon, että ehkäpä hän ei
nyt olisi niinkään osumisvarma.

Ei vienyt pitkää aikaa löytääkseni kätköpaikan, suoraan
sanijaispensaiden alla. Pistin käteni veteen ja vedin esiin jalokivet
viileältä hiekkapohjalta. Ne loistivat kuin leimuavat tulet ja
lävitseni kulki vavistus.

Varmastikaan ne eivät olleet mitään tavallisia jalokiviä, nämä, jotka
sulkivat sisäänsä niinsanoakseni helvetin sisimmän sydämen. Pitäen
niitä lujasti kiinni astuin Laputan luo.

Nähdessään jälleen Suuren Käärmeen Laputa huudahti ihastuksesta. Hän
tempasi ketjun minulta, piti sitä ojennettuna edessään ja suuteli sitä
kasvojen loistaessa intohimoisesta riemusta. Hän nosti kalleuden kohti
taivasta ja polvistui sitten sen edessä. Jälleen hän oli täydellinen
villi, joka unohtaa kaikki epäjumalansa edessä. Sitten hän kääntyi
minua kohti hehkuvin silmin.

»Polvillesi», hän huusi, »lankea maahan ja kunnioita Ndhlondhloa.
Polvillesi, uskoton koira ja rukoile armahdusta tekemäsi
pyhyydenryöstön vuoksi.»

»Ei», minä vastasin, »minä en polvistu minkään pakanallisen epäjumalan
edessä.»

Hän piti pistoolia päätäni kohti ojennettuna.

»Silmänräpäyksen kuluttua pamahtaa. Lankea maahan, hullu, tai kuole.»

»Te olette luvannut säilyttää henkeni», minä vastasin itsepäisesti,
vaikka taivas tietää, minkä vuoksi näin tein.

Hän heitti pistoolin pois ja syöksyi minun päälleni. Hänen käsissään
olin avuton kuin kehtolapsi. Hän pakotti minut maahan kasvot alaspäin,
sitten hän tempasi minut yhtä kiivaasti ylös ja paiskasi takaperin,
niin että olin vähältä pudota veteen. Onnistuin välttämään putoamisen
ja peräydyin sensijaan taapäin, niin että tulin seisomaan aivan alimman
kalliokielekkeen alla.

Tänä aamuna, kun Machudin miehet laittoivat aamiaistaan, olin ajatellut
pääsyä jyrkännettä ylös. Tämä etukäteen valmistelu oli nyt pelastuksen
ankkurinani. Laputa oli heittänyt pistoolin maahan ja vajonnut uuteen
hurmiotilaan kaulaketjun edessä. Nyt oli tullut hetkeni jos koskaan.
Minun täytyi päästä alimmalle kielekkeelle ja sitten kiivetä edelleen
kuin tuli olisi perässäni.

Olin olevinani hämmentynyt ja säikähtynyt: »Tehän lupasitte, että saan
pitää henkeni», valitin.

»Henkesi», hän sanoi. »Niin, sen kyllä saat pitää, mutta pian tulet
kerjäämään, että saisit kuolla.»

»Mutta minähän olen pelastanut teille kaulaketjun», puhuin edelleen.
»Henriques olisi varastanut sen. Minä sen saatoin varmaan paikkaan ja
nyt te olette saanut sen takaisin.»

Koko ajan hinauduin huomaamatta ylöspäin kielekkeelle ja irroitin
toisella kädellä erään vierinkivimöhkäleen, jonka helposti saattoi
pyöräyttää veteen.

»Sinä olet saanut palkkasi», hän sanoi julmasti. »Sinä et tule
kuolemaan.»

»Mutta elämällä ei ole minulle mitään merkitystä ilman vapautta», minä
sanoin, hommaten kiven kanssa, kunnes sain sen sopivaan asentoon.

Hän ei vastannut, sillä niin innokkaasti hän tutki, oliko ketju
kärsinyt mitään vahinkoa.

»Ei suinkaan jalokiviin ole tullut mitään naarmuja», sanoin. »Henriques
polki ketjun päälle, kun sain hänet kiinni.»

Laputa katsoi ketjua kuin äiti katselee lastaan, joka on loukannut
itsensä.

Mutta nyt oli minun hetkeni tullut. Kelpo töyttäyksellä vyöräytin
kiven kallionreunan yli veteen. Se sai aikaan tavattoman molskahduksen
ja vesi huuhteli kokonaan Laputan rubiiniketjuineen. Aikaansaamani
yllätyksen suojassa kapusin kielekkeelle ja tartuin katajapensaisiin.

Kuului laukaus ja luoti osui yläpuolellani olevaan kallioon. Nyt olin
jo saanut oksista kiinni ja jatkoin kiipeämistä halkeamassa ylöspäin.

Laputa ei ampunut enää. Ehkäpä hän epäili taitoaan, tai oli hän
keksinyt jonkun paremman tavan. Hän syöksyi veteen ja hyppäsi
kielekkeelle kuin pukki. Pikemmin tunsin kuin näin mitä tapahtui
takanani, ja sydän kurkussa keräsin kaiken jälelläolevan tarmoni
viimeistä kamppailua varten.

Joskus sattuu, että unessa luulee olevansa takaa-ajettu ja vaikka on
miltei sairaana kauhusta, ei saa jalkojaan tottelemaan, vaan tuntee
niiden riippuvan allaan raskaina kuin lyijy. Tällaista koin minä nyt
valveilla ollen tiheikössä. Olin oikeastaan mennyt jo jaksamiseni
rajojen yli. Edellisenä yönä olin vaeltanut viisikymmentä peninkulmaa
ja koko päivän olin kokenut mitä hirveintä hermojännitystä. Minut oli
sidottu, minua oli lyöty ja pahoinpidelty, kunnes olin aivan turta. Ja
ennen muuta olin saanut tuskin mitään syömistä ja unen puutteesta olin
vallan sekapäinen. Jalkani olivat puutuneet ja käteni jaksoivat tuskin
enää toimia. Kuinka säilyin vyörymästä veteen, sitä en käsitä, sillä
kaikki pyöri ympärilläni ja olin tukahtumaisillani. Joka hetki luulin
Laputan käsien iskevän minuun kiinni.

Ja kyllä minulla olikin syytä pelätä. Hän kerkisi halkeamaan paljon
ennen kuin minä olin päässyt siitä ulos ja hänen vauhtinsa oli kaksi
kertaa suurempi kuin minun. Kun vihdoin ryömin esiin ylimmällä
ulkonemalla oli hän tuskin kyynärää jäljessäni. Mutta juuri tässä
pysäytti hänen kookkaan olentonsa eräs esiinpistävä kivimöhkäle ja
se antoi minulle jonkun verran etumatkaa. Olinkin sen tarpeessa,
sillä viimeiset askeleeni ylöspäin muistuttivat enemmän vanhuksen
kuin nuorukaisen. Vain varma päämääräni ja kauhea pelkoni pani
minut nostamaan toista jalkaa toisen eteen. Puoleksi soaistuneena
saavuin jyrkänteen päälle ja näin edessäni kimon, kaikessa rauhassa
pureskelemassa ruohoa auringon paisteessa.

Pakotin itseni jonkinlaiseen horjuvaan juoksumarssiin. Kääntyessäni
puoliksi, saatoin nähdä Laputan hartioiden kohoavan jyrkänteen
reunalle, ja kauhukseni samalla huomasin, että hevonen oli sidottu
kiinni eikä minulla ollut veistä, jolla olisin leikannut riimun poikki.

Mutta silloin tapahtui ihme. Kun köyttä oli käytetty suukapulana,
olivat hampaani eräältä kohdalta purreet riimun miltei poikki, ja tätä
ei Laputa ollut huomannut sitoessaan hevosta kiinni. Kun kiipesin
satulaan säikähti hevonen ja riuhtaisi tuimasti päätään, jolloin köysi
katkesi. Jalustimia en löytänyt, mutta kun painoin kantapääni kimon
kylkiin, lähti se nelistämään hyvää vauhtia.

Juuri nyt Laputa alkoi ampua. Se oli epäviisaasti tehty, sillä jos hän
olisi juossut, olisi hän saavuttanut meidät, koska minulla ei ollut
kannuksia eikä ruoskaa ja irtonainen köydenpätkä hevosen jaloissa
haittasi sen juoksua. Joka tapauksessa, jos hän kerran tahtoi ampua,
olisi hänen pitänyt tähdätä kimoa eikä minua, koska hän näytti olevan
varsin huono ampuja. Mutta otaksun, että hän tahtoi säästää hevosta.
Luoti vingahti korvani ohitse, — se melkein auttoi minua juuri siten
kuin tarvittiin. Se suhahti olkapääni yli nojatessani hevosen kaulaa
vasten ja hipaisi eläimen korvaa. Tämä tuli tuskasta aivan hurjaksi
ja huolimatta laahaavasta köydenpätkästä se lisäsi vauhtiaan. Pari
alkuasukasta — varmaankin niitä, jotka olivat seuranneet meitä —
yrittivät estää menoamme, ja luulen, että keihäskin lensi ylitsemme.
Mutta salamana olimme ohitse ja heidän huutonsa häipyivät pian korvan
kantamalta. Löysin ohjakset, pistin jalkani jalustimiin ja sitten
ratsastin neliä suoraan kohti auringonlaskua ja vapautta.



XVIII.

KUINKA MIEHEN ON VÄLISTÄ KOKONAAN PANTAVA LUOTTAMUKSENSA HEVOSEEN.


Voimani olivat jo kauan sitten tyystin lopussa. Vain ankara jännitys,
pelko ja hurjasti leimuava toivo olivat ylläpitäneet minua näin
kauan, ja nyt kun vaara oli ohi seurasi taantumus. Selittämätöntä
on, kuinka pysyin hevosen selässä. Oli onneni, että hevonen oli hyvä
ja maasto helppoa, sillä ohjata en olisi voinut eläintä. Minä vain
istuin sen selässä puoliksi tiedottoman tyytyväisenä ja ratsastin
hiljaa kohti laskevaa aurinkoa, jonka näin kimmeltävän Rautakruunun
vuoren yläpuolella. Olin onnellinen kuin lapsi. Kolme päivää kestäneen
yhtämittaisen kuolemanvaaran jälkeen oli lumoavaa tietää, että oli
vapaa. Tuntui liian ihanalta ollakseen totta ratsastaa miehenkorkuisia
kukkia kasvavien niittyjen halki maailmassa, joka tuntui olevan pelkkää
tuoksua, väriä ja valoa. On muistettava, että olin vielä tuskin muuta
kuin poika, ja että viime aikoina kuolema oli ollut niin usein silmieni
edessä, että sen jo oli täytynyt nousta vähän päähäni. Antautuminen
jälleen toivon valtaan vaikutti minuun kuin ooppiumi. Niin heikko ja
väsynyt kuin olinkin, ui sieluni autuuden meressä.

Mutta kauan ei tällainen tunnelma voinut kestää. Kun kimo kompastui
kahlatessaan erään virran yli, palasin jälleen todellisuuteen.
Huomasin, että alkoi hämärtää ja pelko sai minut jälleen valtoihinsa.
Takanani olin kuulevinani ääniä; mutta kun käännyin, näin ainoastaan
tummat kukkulat.

Turhaan koetin muistutella mieleeni mitä Arcoll oli sanonut päämajansa
paikasta — muistini oli kuin poispyyhkäisty. Jossain suuren tien
läheisyydessä se varmastikin oli, mutta missä valtatie kulki sitä
en voinut itselleni selvittää. Ja sitäpaitsi hän oli lähellä
vihollista ja minähän tahdoin kauaksi pois, kaupunkeihin, niin kauaksi
taistelulinjoilta kuin suinkin. Ehkäpä löytäisin joitakin kyliä, joissa
voisin piiloutua. Tiedän että nämä ajatukset olivat arvottomia, mutta
täydellisesti murtuneet hermot olkoot minun anteeksipyyntönäni. Kun
mies juuri on pelastunut suuresta vaarasta, voi sattua, että hän ei
aivan heti hallitse itseään.

Mitä minuun tulee, niin tunsin äkkiä häpeäväni. Jumala oli auttanut
minut vaaroista, mutta ei suinkaan senvuoksi, että minä ryömisin
johonkin piiloon. Minun tehtäväni oli yhtä selvä kuin Laputan. Nyt
vasta minulle selvisi, kuinka mitättömään seikkaan pelastukseni
perustui. Tuo poikkipurtu riimu oli kuin Jumalan sormi. Olin varmasti
pelastunut jotakin erikoista tehtävää varten, ja ellen suorittaisi
sitä, joutuisin varmasti uudelleen turmioon. Olin aina ollut
kohtalonuskoja, ja nyt olin sitäpaitsi aika paljon mystikko.

Pakokauhuinen pelkoni hävisi nyt, muistini alkoi palata, ja miehekäs
levollisuus tuli tilalle. Suuntasin kimon askeleet vasemmalle päin.
Nyt muistin, missä valtatie kulki, ja nyt muistin myös jotain enemmän.
Sillä minulle selvisi äkkiä, että Laputa nyt oli minun vallassani.
Ilman pienintäkään ennakkolaskelmaa tai tarkoitusta olin tällä kertaa
saanut valtit käsiini. Hänen tiensä väkensä luo oli katkaistu, hänellä
ei ollut hevosta ja hän oli väärällä puolella sitä tietä, jolla
Arcollin patrullit liikkuivat. Ja ilman Laputaa oli kapina tuomittu
epäonnistumaan. Niin, taisteluita kyllä saattoi syntyä, ehkäpä
ankaroitakin, mutta vihollisemme olisi ilman johtajaa. Jos hänet vain
voitaisiin pakottaa etemmäksi pohjoiseen, olisi hänen pelinsä menetetty
ja me voisimme levossa ja rauhassa hoidella jäljelläolevan.

Olin nyt jälleen yhtä innokas pääsemään keskelle vaaroja kuin äsken
pääsemään turvalliseen paikkaan. Arcollille täytyi heti ilmoittaa
asiasta, muuten saattaisi Laputa pimeän suojassa päästä Inandan
Kraaliin. Kysymyksessä olivat minuutit, ja näistä minuuteista riippui
tuhansien elämä. Asia koski myös voimiani, jotka heikkenemistään
heikkenivät, sillä nyt kun järkeni oli kirkastunut, tunsin parhaiten
kuinka heikko todella olin. Jospa vain voisin saavuttaa tien, löytää
Arcollin tai hänen miehiään, niin olisin tehnyt maanmiehilleni
suuremman palveluksen kuin kukaan tällä hetkellä Afrikassa saattoi
tehdä. Mutta päässäni suhisi ja kohisi, horjuin satulassa ja sormeni
olivat aivan voimattomat. Saatoin vain maata turtuneena hevosen selässä
ja veltosti pitää kiinni sen harjasta. Muistan, että eräs Psalttarin
säkeistö pyöri mielessäni, että miehen ei tule panna luottamustaan
hevosiin. Rukoilin, että tämä hevonen saisi tehdä poikkeuksen, sillä se
kantoi enempää kuin Caesaria ja hänen onneaan.

Minun on mahdotonta muistaa mitään näistä viimeisistä minuuteista.
Tuskin tuntia oli siitä kulunut kun tulin tielle, mutta tuo tunti
tuntuu minusta monelta pitkältä kauhealta vuodelta. Hämärästi muistan,
ratsastaneeni erään ojan yli, minkä jälkeen tulin kummitusmaisen
valkoiselle tielle. Kimo kääntyi oikeaan, ja sitten tiedän vain sen
että joku tarttui ohjaksiini ja puhutteli minua.

Ensin kuvittelin että se oli Laputa ja huusin kauhistuksesta.
Horjuin varmaankin satulassa, sillä tunsin että käsivarsi kietoutui
vyötäisilleni. Ratsastaja veti hampaillaan korkin pullosta ja kaasi
suuhuni viinaa. Nielin sen ja avasin sitten silmäni. Edessäni oli
ratsupoliisi, joka hämmästyneenä tuijotti minua. Poliisiksi tunsin
hänet vihreistä olkaimista.

»Arcoll», onnistui minun sammaltaa esiin. »Jumalan tähden, viekää minut
Arcollin luo.»

Mies vihelsi sormillaan, ja paikalle ajoi toinen ratsastaja.

Tunsin hänen kasvonsa, mutta en voinut muistaa miehen nimeä.

»Mutta siinähän on Crawfurd poika», kuulin jonkun sanovan. »Crawfurd,
poika, etkö muista minua Lorenzo Marquesista? Aitkenia?»

Skottilainen murre vaikutti lumouksen poistajana. Se selvitti
käsitteitäni ja palautti jälleen yhteyden entiseen elämääni. Lopultakin
olin siis päässyt oman kansani luo.

»Minun täytyy tavata Arcoll. Minulla on tietoja hänelle — tärkeitä
tietoja. Viekää minut Arcollin luo, älkääkä kysykö minulta mitään.
Missä hän on? Missä hän on?»

»Sattuu niin onnellisesti, että hän on tuskin kahdensadan kyynärän
päässä tästä», Aitken sanoi. »Tuo valo, joka näkyy, tulee hänen
leiristään.»

Loppumatkan miehet ratsastivat kummallakin puolen minua ja kannattivat
kainaloista, muuten en olisikaan päässyt perille. Kaikki mitä minulla
oli sanottavana Arcollille, pyöri päässäni sekaisin, koettaessani
muodostaa ajatuksiani sanoiksi, sillä pelkäsin kauheasti, että
ratkaisevalla hetkellä jäisin mykäksi. Ja sitten oli minulla
niin hirvittävän kiire. Jokainen kuluva minuutti lisäsi Laputan
mahdollisuuksia päästä takaisin leirilleen. Hänellähän oli miehiä
matkassa, ja varmasti yhtä taitavia kuin Arcollin sissit. Ellei
Arcollilla olisi kylliksi miehiä ja parhaita hevosia, olisi kaikki
turhaa. Usein myöhemmin elämässä olen ihmetellen muistellut silloisia
mielialojani. Siinä seisoin, tuskin vapautuneena kaamoittavan kuoleman
kynsistä, enkä kuitenkaan ajatellut hetkeäkään vapauttani. Levottomuus
siitä, että Laputa pääsisi pakenemaan, oli suurempi kuin levottomuus
siitä, että David Crawfurd joutuisi turmioon.

Kesken kaiken minusta tuntui, että vähintään tuhat kättä auttoi minua
satulasta alas. Ja sitten tuli hyvin valoisaa, ikäänkuin suuri kuu
olisi paistanut, ja minä vain seisoin ja räpyttelin silmiäni. Minut
pantiin vuoteeseen ja minulle annettiin kuppi kuumaa teetä, mikä
virkisti minua enemmän kuin viina oli kyennyt tekemään. Ja sitten
minulle selvisi vähitellen, että joku piti kiinni molemmista käsistäni
ja puhui hiljaa, mutta hyvin selvään.

»Davie», ääni sanoi, »nyt olet jälleen ystävien luona, poikani. Sano
minulle, missä olet ollut.»

»Tahdon tavata Arcollia», minä vain valitin. »Missä on Ratitswan?» Ja
väsymyksen kyyneleitä valui poskilleni.

»Arcoll on tässä», ääni sanoi, »se on juuri hän, joka pitää sinua
käsistä, Davie. Koeta rauhoittua, poikani. Vaivasi ovat nyt lopussa.»

Koetin koota voimani ja löysinkin vihdoin silmät, jotka kuuluivat
puhujalle, ja sanoin sitten:

»Kuulkaa nyt. Minä otin Pappi Johanneksen kaulaketjun Dupreen kaalamon
luona. Minut vangittiin vuorilla ja vietiin kraaliin — en muista sen
nimeä — mutta minä olin kätkenyt rubiinit.»

»Niin», sanoi ääni, »sinä kätkit rubiinit, mutta kuinka sitten.»

»Inkulu tahtoi saada ne takaisin, minkä vuoksi tein vaihtokaupan hänen
kanssaan. Näytin hänelle tien Machudien alueelle ja annoin hänelle
ketjun, mutta hän ampui minua, ja minä kiipesin ja kiipesin, ja lopuksi
astuin hevosen selkään», lopetin lapsellisesti.

Kuulin äänen sanovan »niin?» kysyvällä äänenpainolla, mutta ajatukseni
lensivät nyt toiseen suuntaan.

»Beyers vei tykit Pilvivuorille», huusin kimeästi. »Niin voimme mekin
tehdä, hitto vieköön! Siinä on meillä kafferien koko armeija kuin
pienessä laatikossa.»

Näin hymyilevät kasvot edessäni. »Kelpo poika. Colles sanoikin, että
ymmärrystä ei häneltä puutu. No, mutta jos nyt olemme tehneet jo sen,
mitä sinä sanot, Davie!»

Mutta minä en kuunnellut häntä. Kaikin voimin koetin muistaa mitä minun
piti sanoa, ja sehän ei ollut mitään Beyersista ja hänen tykistöstään.
Hetket olivat kauheita minulle. Oloni oli samanlainen kuin puhujan,
joka on unohtanut puheensa punaisen langan tai sotilaan, joka pistin
kurkulla on unohtanut tunnussanan. Ja onnettomuuden kukkurana tunsin,
kuinka väsymys yhä enemmän tunkeutui suoniini ja että pääni alkoi
vaipua. Voimattomuuteni oli vähältä kiusata hengen minusta.

Arcoll piti vielä kiinni käsistäni ja toi itsensä lähemmäksi, niin että
hänen kirkkaat silmänsä hallitsivat minua.

»Katso minuun, Davie», hän sanoi. »Sinulla on jotain tärkeätä
kerrottavaa minulle, eikö niin? Se on varmaankin jotain Laputasta, vai
kuinka? Ajattele nyt tarkkaan. Sinä veit hänet Machudiin ja annoit
hänelle ketjun. Sitten hän varmaankin meni takaisin sen kanssa Inandan
Kraaliin. Hyvä, tykkini tulevat pitämään hänet siellä.»

Pudistin päätäni. »Ei, se ei käy päinsä. Armeijan voitte hajoittaa,
mutta ette pidättää Laputaa. Hän tulee menemään Olifantsin yli,
ennenkuin me kerkiämme ampua laukaustakaan.»

»Me ehdimme ennen häntä. Muutoin me voimme ottaa hänet kiinni
rautatiellä.»

»Mutta kiirehtikää sitten Jumalan nimessä», huusin. »Tunnin kuluttua
hän on kerinnyt yli ja päässyt takaisin kraaliin.»

»Mutta jokihan on kaukana,»

»Joki» toistin epävarmasti. »Mikä joki? En tarkoita Letabaa. Tarkoitan
tietä.»

Arcoll otti lujasti ranteistani kiinni.

»Jätit Laputan Machudin luona ja ratsastit tänne pysähtymättä. Se vei
aikaa noin tunnin. Oliko Laputalla hevosta.»

»Oli kyllä, mutta minä otin sen», sain sammalletuksi. »Voitte nähdä sen
tuolla jossain takanani.»

Arcoll päästi minut ja nousi innoissaan.

»Silloin on Laputa vallassamme», hän sanoi ja kääntyi toisten puoleen.
Muuan mies kiirehti ulos teltasta.

Silloin muistin mitä minun piti sanoa. Koetin nousta ylös ja laskin
käteni hänen hartioilleen.

»Laputa on meidän puolellamme tietä. Eristäkää hänet väestään ja ajakaa
häntä pohjoista kohti — pohjoiseen — aina Rooirandiin saakka. Älkää
huolehtiko Pilvivuorista ja tykeistä — ne voivat odottaa. Sanon teille,
että Laputa on koko kapina, ja hänellä on kaulaketju. Kun hänet on
raivattu pois, teette kaffereien kanssa kuten haluatte. Lähettäkää ulos
jokainen mies mitä teillä on pitkin tietä, sillä hänen täytyy joko
päästä tien yli tai joutua perikatoon. Voi, kiirehtikää, kiirehtikää,
älkää välittäkö minusta. Kaikki menee hyvin, jos vain ehdimme ennen
häntä. Kiirehtikää, muutoin täytyy minun itse tehdä se.»

Teltta tyhjeni ja paneuduin pitkäkseni tuntien epämääräisesti, että
minun velvollisuuteni oli nyt täytetty, ja saatoin siis levätä.
Voimakkaammat kädet kuin minun olivat ottaneet asian hoitaakseen. Olin
niin väsynyt, etten jaksanut nostaa jalkojani vuoteelle, vaan makasin
jalat laidan yli riipuksissa.

Liian suuri väsymys karkoittaa unen. Minulla oli kuumetta, enkä voinut
nukkua. Puoliunessa kuvittelin, että koko maailma oli täynnä miehiä
ja hevosia. Kuulin ääniä ja kavioiden kapsetta, räminää ja kitinää,
ja kaiken muun yli olin kuulevinani joukkojen marssintaa. Koko
maailma mahtoi olla täynnä sotaa. Sielun silmieni edessä oli suora ja
pitkä tie kuin valkoinen nauha, kulkien läpi ylätasangon niittyjen,
sitten kiertäen kuin korkkiruuvi alas Letaban laaksoon, edelleen läpi
tasangon ja kuun valaisemien metsien, kunnes se päättyi Wesselburgin
parakkeihin. Mutta sitten tuntui kuin se ei olisikaan tie, vaan
pikemminkin valli, marmorista rakennettu valli, Afrikan Suuri Muuri.
Näin Laputan astuvan esiin varjosta ja koettavan kavuta muurin yli,
ja alituiseen kuului naksahduksia, kuin kiväärin hanaa viritettäessä,
antautumisvaatimus ja pako. Juttu alkoi tulla mielenkiintoiseksi.
Alhaalla metsässä pensaiden keskellä olivat minun maanmieheni —
ratsuväkeä, jalkaväkeä ja tykistöä — koko meidän puolustuksemme.

Mikä kenraali olikaan Arcoll ja minkä suuren tulen olikaan David
Crawfurd sytyttänyt!

Joku tuli sisään — varmaankin tohtori. Hän riisui kenkäni ja sukkani,
saaden muuten leikata pois ne vertavuotavista jaloistani, mutta minä
en tuntenut mitään kipua. Hän koetti suontani ja kuunteli sydäntäni.
Sitten hän pesi minut ja antoi minulle lämmintä maitoa. Maidossa
oli varmasti jotain lääkettä, sillä tuskin olin nielaissut sen, kun
lävitseni tulvahti kokonainen unenaalto. Valkoinen muuri hälveni ja
minä nukuin.



XIX.

ARCOLLIN »PAIMENTAMINEN».


Nukkuessani kuumeuntani tapahtui merkillisiä asioita. Se mitä nyt
kerron ei ole sellaista, mihin itse olisin ottanut osaa, vaan mitä
myöhemmin keskusteluissa Arcollin ja Aitkenin kanssa sain kuulla.
Muutenhan kapina on saanut myöskin oman erikoisen historioitsijansa.
Siinä huoneessa missä nyt istun ja kirjoitan näen edessäni hyllyllä
kaksi sievoista sinikantista nidosta, jotka sisältävät mr Alexander
Uptonin (Timesin kirjeenvaihtajan) kertomuksen Sodasta Tasangon ja
Vuoriston välillä, kerrottuina tulevien sukupolvien rakennukseksi.
Hänen kuvauksessaan on sankarina kafferien puolella Umbooni, puolihullu
rumilas, jonka me sittemmin vangitsimme ja hirtimme. Laputan hän
mainitsee vain eräässä syrjähuomautuksessa kristinopin luopiona,
jolla oli ollut jotain tekemistä kuohuvan tyytymättömyyden kanssa.
»Inkulun», jonka hän usein oli kuullut, hän sanoo olevan zulujen
käyttämän nimityksen Jumalasta. Mr Upton on sangen terävä historian
kirjoittaja, mutta hänellä ei ole ollut aavistustakaan kaikkein
romanttisimmasta tapauksesta sodassa, nimittäin siitä, kuinka Arcoll ja
hänen säännöttömät joukkonsa eräänä keskiyön aikana »paimensivat» Pappi
Johanneksen perillistä ja hänen herrauttaan.

Bruderstromin luokse, siinä missä nyt olin, oli sijoitettuna 200
poliisimiestä, 63 basuto-sissiä erään Stephen nimisen miehen johdossa,
joka syntyjään oli puoleksi alkuasukas ja tavoiltaan kokonaan, sekä
kolme farmarikomennuskuntaa, jokainen niistä noin 40 miehen vahvuinen.
Nämä komennuskunnat olivat oikeastaan komppanioita Pohjois-Transvaalin
vapaaehtoisjoukoista, ja ne olivat pitäneet vanhan nimen ja myöskin
jotain näiden joukkojen vähemmän tiukasta muodosta. Edelleen oli
täällä kaksi patteria vapaaehtoisesta tykistöstä, molemmissa neljä
tykkiä, mutta ne olivat Pilvivuorten länsireunalla, seuraten
Beyersin historiallista esimerkkiä. Pari säännöllisten joukkojen
rykmenttiä oli tulossa Pietersdorpista, mutta ne eivät tulisi perille
ennenkuin seuraavana aamuna, jolloin ne jatkaisivat matkaa suoraan
Pilvivuorille liittyäkseen siellä tykistöön. Pitkin vuoristoa oli
strategisesti tärkeisiin paikkoihin sijoitettu poliisiosastoja mukanaan
alkuasukassissejä ja Blaauwildebeestefonteiniin oli sijoitettu melko
vahvoja voimia kahden kenttätykin kanssa, koska pelättiin, että
toinen kafferiarmeija voisi ehkä marssia sitä tietä Inandan Kraaliin.
Wesselburgissa tasangolla oli vahva poliisipatrulli ja pitkin tietä
täydellinen järjestelmä pieniä patrulleja, mukanaan varsin runsaasti
basutosissejä. Mutta niin hyvin kuin tie olikin vartioitu, ei se
ollut kokonaan suljettu, sillä Arcollin joukot olivat vain osa hänen
siirtomaa- ja vakoilupoliisistaan. Minun oma kokemukseni osoitti,
kuinka helppoa oli päästä poliisivartioiden ohi.

Laputalla ei ollut liikoja aikoja ja senvuoksi hän varmaan koettaisi
päästä tien yli mahdollisimman läheltä. Tärkeintä Arcollille senvuoksi
oli vartioida Letaban solan ja Bruderstroomin välistä linjaa. Osasto
parhaita ratsupoliiseja ohjasi matkansa kiivasta vauhtia solaa kohti ja
heidän perässään hajaantuivat muut pitkin tietä. Farmarit vartioivat
muuatta kohtisuorassa päätietä vastaan olevaa väliä estääkseen
pakoyritykset vasemmalla sivustalla. Basutosissit lähetettiin metsiin
etuvartioina tuomaan tietoja, jos jotain epäilyttävää näyttäytyisi.
Lopuksi otti eräs poliisipatrulli, mukanaan alkuasukasvakoilijoita,
haltuunsa tien siihen osaan Letabaa, missä on ylimenopaikka. Sitä
nimitetään Main Driftiksi ja löytyy kartallakin. Alkuasukkaiden
ensimmäisenä tehtävänä oli löytää Laputan olinpaikka ja sitten estää
häntä pääsemästä eteläänpäin, kukkuloiden ja metsien muodostamasta
kolmiosta Machudi-laaksoon, tien ja Letaban välillä. Jos hän
epäonnistui siellä, hänen täytyisi koettaa mennä Letaban yli kaalamon
alapuolelta ja sitten pyrkiä tien yli kaalamon ja Wesselburgin
välillä. Kun Arcollilla ei ollut tarpeeksi väkeä vartioimaan koko
linjaa, saattoi hän, jos Laputa kerran tulisi ajetuksi kahlauspaikan
alapuolelle, muuttaa miehensä kauemmas etelään. Luonnollisesti
oli erittäin tärkeää määritellä Laputan olinpaikkaa, ja tässä
tarkoituksessa lähetettiin alkuasukasvakoojia liikkeelle. Oli olemassa
mahdollisuuksia Laputan kiinnisaamisesta, mutta Arcoll tiesi liiankin
hyvin hänen ihmeteltävän vainunsa, hänen paikallistuntemuksensa sekä
hänen suuret ruumiinvoimansa, ollakseen lainkaan varma asiastaan.

Minuuttiakaan liian aikaisin ei oltu liikkeellä. Poliisin etujoukot
ratsastivat suoraan erään kafferin päälle, jonka Laputa oli jo
ennättänyt lähettää tutkimaan, oliko tie selvä. Kaksi minuuttia
myöhemmin Laputa olisi ollut tien toisella puolella ja päässyt
käsistämme, sillä Letaban metsäisissä seuduissa ei häntä mitenkään
olisi voitu tavoittaa. Kun kafferi näki meidät, sukelsi hän takaisin
ruohikkoon tien pohjoispuolella, mikä osoitti, että Laputa vielä oli
siellä.

Tämän jälkeen ei vähään aikaan tapahtunut mitään. Poliisi ennätti
kahlaamolle ja koko tie sen itäpuolella joutui tarkan vartioinnin
alaiseksi. Ne komppaniat, jotka huolehtivat sivustasta, muodostivat
ketjun pohjoisella suunnalla olevan poliisiosaston kanssa ja venyttivät
sitä sitten hitaasti linnoitukseen päin vuoristossa. He eivät tavanneet
ketään ja Arcoll saattoi siitä päättää, että Laputa oli mennyt
vuoristosta alaspäin metsäalueelle.

Jos basutomiehet olisivat olleet harjaantuneempia metsänkävijöitä,
olisimme saaneet parempia tietoja. Mutta he kun asuvat paljailla
vuoriseuduilla, he joutuvat jonkunverran neuvottomiksi metsässä.
Parhaimmat heistä olivat ’yliloikkareita’ Mpefusta ja nämä lähettivät
nyt sanoman — tavalla jonka vain Arcoll tunsi — että viisi kafferia
oleskeli metsässä peninkulman verran Main Driftin pohjoispuolella.
Kello oli nyt kymmenen ja kuu nousi. Nuo viisi etääntyivät sitten
toisistaan, ja tiedonannot tulivat hiukan epäselviksi. Mutta sitten
päästiin Laputan jäljille, joka oli pisin noista viidestä, Suuren
Letaban rantaäyräällä noin kaksi peninkulmaa Main Driftin eteläpuolella.

Nyt oli kysymys siitä, kuinka hän aikoi päästä joen yli. Arcoll piti
itsestään selvänä, että hän uisi joen yli ja sitten pyrkisi Main
Driftin ja Wesselburgin väliselle tielle. Mutta tässä otaksumassa
hän ei tehnyt täyttä oikeutta vastustajansa viekkaudelle. Laputa oli
täysin selvillä, että meidän oli mahdotonta vartioida koko maapuolta,
mutta tiesi myöskin, että joki antoi tilaisuuden halkaista maan kahtia
ja keskittää voimat toiselle tai toiselle puolelle. Tästä johtui,
että hän ei lainkaan mennyt Letaban yli, vaan ryhtyi tekemään pitkää
kiertomatkaa takaisin vuoristoon. Eräs hänen kaffereistaan ui virran
yli ja kun Arcoll sai tästä tiedon, hän alkoi vetää etuvartioita sieltä
alemma tielle. Mutta juuri tällä hetkellä pääsivät Mpefun miehet
perille Laputan valeliikkeestä ja kääntymisestä vasempaan. Arcoll antoi
nyt suurella kiireellä vastamääräyksen ja jäi jännityksellä odottamaan
Main Driftin luo.

Koko suunnitelman pelastivat farmarit ylhäällä vuoristossa. He
sytyttivät tulia ja panivat Laputan uskomaan, että siellä oli muka
kokonainen armeija. Hän ei uskaltanut Machudin laaksoon eikä Letsitelan
luo, vaan vetäytyi pohjoiseen päin pikku-Letaban laaksoon. Se nopeus,
jolla hän matkaa teki, oli hämmästyttävä, mutta olikinhan hänellä
pelissä panoksena keisarikunta. Hänellä oli vankka ruumis, joka oli
karaistunut pitkillä matkoilla. Kun nyt kartasta vertailen sitä matkaa,
jonka minä suunnattomalla vaivalla tein Dupreen kahlaamolta Machudiin,
niihin taipaleihin, jotka Laputan jalat tuona yönä kantoivat, on
ihailuni tuota miestä kohtaan rajaton.

Keskiyön paikkeilla hän oli varmaankin mennyt Letsitelan yli, mutta
tässä hän teki vakavan virheen. Jos hän olisi koettanut nousta
jollekin lähinnä olevalle huipulle, hän olisi päässyt ylätasangolle
ja joutunut Inandan Kraaliin vielä ennen päivänkoittoa. Mutta nyt
hän antoi farmarikomppanioille liian suuren merkityksen ja piti
suuntaa pohjoiseen, jossa hän luuli vartioinnin olevan heikompaa.
Noin kello yhden aikaan Arcoll päätti, väsyneenä toimettomuuteen
ja huomaten erehtyneensä Laputan taktiikan suhteen, tehdä rohkean
leikkauksen. Hän lähetti puolet poliisivoimastaan vuoristoon
farmarikomppanioitten vahvistukseksi ja määräsi nämä asettumaan
yhteyteen Blaauwildebeestefonteiniin sijoitettujen vartiojoukkojen
kanssa.

Vähän jälkeen kello kahden tuli ensimmäinen tiedonanto. Henriquesin
oli onnistunut päästä tien yli kolme peninkulmaa Main Driftistä
itään. Varmaankin hän oli lähtenyt kraalista aikaisemmin yöllä ja
koettanut kulkea tien yli kauempana lännessä, mutta oli joutunut
patrullien eteen. Main Driftin itäpuolella, missä poliisivartioita
oli harvemmassa, onnistui hän, mutta ei päässyt pitkälle, sillä
pian basutosissit pääsivät hänen jäljilleen. He ilmoittivat asiasta
Arcollille, joka heti käsitti, kuka vaeltaja oli. Valkoisia miehiä hän
ei uskaltanut lähettää pois, mutta hän antoi erään sissijoukon seurata
Henriquesin jälkiä. Nämä seurasivat häntä Dupreen kaalamolle saakka,
missä hän kulki joen yli ja asettui nukkumaan tien reunustalle, sissien
pitäessä hänen tietämättään seuraa hänelle. Hän oli hiottu konna, tämä
Henriques, voidessaan asettua nukkumaan juuri sillä paikalla, jossa
vähää aikaisemmin oli tehnyt murhan.

Aamuvarhaalla Laputa oli Pikku-Letaban laakson korkealla äyräällä
lähellä Mpefun kraalia. Hän hankki jotain syötävää eräästä asumuksesta
ja jatkoi heti matkaa metsää kasvavaa kukkulajonoa pitkin, joka pistää
ulos ylätasangosta. Hän oli varmasti väsynyt, sillä muutoin hän ei
olisi kiivennyt aivan suoraan eräälle farmarien vartiopaikalle. Oli
hiuskarvan varassa, ettei hän joutunut vangiksi, mutta hänen onnistui
pelastua perääntymällä nopeasti linnoituksen luota. Tiedonnannoista
päättäen hän oli sitten vetäytynyt eteläänpäin tiheämpään metsään ja
siellä jälleen kääntynyt pohjoiseen päin Blaauwildebeestefonteinista.
Senjälkeen hänen liikkeistään ei ole täyttä selvyyttä. Hänet
nähtiin Pikku-Labongon luona mutta huomattuaan vartioketjun
Blaauwildebeestefonteinin luona hän varmaankin tuli vakuutetuksi, ettei
edes villikana voisi päästä läpi sitä tietä. Seuraava tiedonanto minkä
saimme ilmoitti, että hän oli kohdannut Henriquesin.

Päivän koitossa Arcoll, joka tiedonantojen kautta tunsi Laputan retket
pääpiirteittäin, päätti ryhtyä hyökkäämään. Farmarit, jotka olivat
saaneet Pietersdorpista kolmen komppanian suuruisen vahvistuksen,
pysyivät paikoillaan ylätasangolla, mutta poliisivoimat valtasivat nyt
Suuren Letaban alueen. Arcollin suunnitelmana oli vartioida tätä jokea
sekä sen ja Labongon välistä pitkää maakaistaletta. Hän sai nyt tiheään
vahvistusjoukkoja, ja ratsupatrullit saattoivat vaikeudetta estää
kaikki pakenemisyritykset Wesselburgin itäpuolisella sivustalla.

Tästä johtui, että Laputan ajautuessa yhä itäänpäin vuoristosta,
Henriques kulki pohjoiseen, ja niin heidän tiensä yhtyivät. Olisin
kernaasti halunnut olla todistamassa heidän kohtaustaan. Nyt jos
koskaan piti Laputan ymmärtää, mitä pyöri Henriquesin mielessä.
Kuvittelen, että Henriques oli matkalla Rooirandin luolaan. Mitä tulee
Laputaan, oli hänen tarkoituksensa päästä Portugalin alueelle, tehdä
siellä laaja kaarros ja yhtyä sitten joukkojensa kanssa jossain leirin
ja Amsterdamin välillä.

Päivällisen aikaan nähtiin molemmatkin Blaauwildebeestefonteinin
ja Lebombon välisellä tiellä. Siellä heidät pidätti Arcollin uusi
vartioketju, joka oli Letaban ja Labongon välillä. Tämä pakotti heidät
uudestaan pohjoiseen ja heidän oli nyt uitava viimeksimainitun joen
yli. Sieltä kauas itään Rooirandiin, missä Portugalin raja kulkee, on
maa avointa, aaltomaista kukkulaseutua, kasvaen vain harvaa metsää
notkopaikoissa. Tällainen maasto ei tarjonnut paljoakaan suojaa
pakeneville, minkä he myös saivat kokea. Sillä nyt oli Arcoll muuttanut
voimansa lentäviksi eskadrooneiksi. Ne vartioivat ei vain linjoja,
vaan koko seutua. Nyt jälleen oli Laputalla vain verraton vainunsa
ja voimakas ruumiinsa apunaan ollakseen joutumatta vangiksi puolen
tunnin sisään. He kulkivat entisiä jälkiään takaisin, uivat jälleen
Labongon yli ja painuivat tiheään metsään Blaauwildebeestefonteinin
tien pohjoispuolella. Basutosissit, niin mainioita kuin olivatkin
avoimessa maastossa, kadottivat nyt jälleen jäljet. Laputa ja Henriques
narrasivat heitä, niin että vainoojien painuessa länteenpäin, luullen
pakolaisten aikovan Majinjen kraaliin, nämä olivatkin todellisuudessa
menneet Labongon yli ja ohjasivat nyt askeleensa Umvelosiin.

Kaiken tämän sain tietää jälkeenpäin, sillä sen tapahtuessa makasin
syvässä tiedottomuuden tilassa Arcollin teltassa. Vihollisiani ajettiin
takaa kuin peltokanoja, ja minä sain korjata siis hedelmät neljä päivää
kestäneistä vaivoista ja hirmuista. Metsästäjät olivat joutuneet
riistaksi, pyörä oli kääntynyt ja David Crawfurdin kärsimykset
korvattiin runsain määrin.

Nukuin kello yhteen, seuraavan päivän päivälliseen saakka. Kun heräsin
tuntui teltta kuumalta kuin leivinuuni kirkkaan keskipäiväauringon
helottaessa. Voin nyt paremmin, mutta jäsenet olivat jäykät ja hellät,
ja minua janotti sietämättömästi. Lähellä oli vesikorvo ja tinakuppi;
join useita kertoja peräkkäin. Senjälkeen paneuduin jälleen pitkälleni,
sillä olin vielä hyvin väsynyt.

Mutta toinen uneni ei ollut samanlainen kuin ensimäinen. Minulla oli
koko ajan villejä, houreisia mielikuvia. Tuskin olin sulkenut silmäni,
kun jouduin toiseen maailmaan ja aloin elää ja toimia siinä. Koko
tasankomaa pensasmetsineen oli edessäni ja minä katselin sitä kuin
olisin ollut ylhäällä pilvissä. Oli keskipäivän aika ja hiekka säkenöi
kuumuuttaan. Pensastoissa näin varovaisia liikkeitä, pukki pisti sieltä
päänsä esiin, paanu-eläin vaelsi juhlallisesti ruohistossa, krokodiili
ryömi liejupenkkaa myöten jokeen. Ja sitten näin selvästi Laputan
vaeltavan itää kohti.

Unessa en lainkaan ajatellut Arcollin toimenpiteitä. Vain Laputa oli
ajatuksissani. Hän kulki kuin olisi ollut väsynyt, mutta kuitenkin
hyvää vauhtia ja päätään hän käänsi alituisesti kuin villi eläin, joka
vainuaa tuulen mukana vaaran. Epäselvästi olin myös näkevinäni hänen
läheisyydessään jotain tummaa varjoa. Hänen kaulansa oli paljas, mutta
tiesin mitä hänen pussissaan oli kätkettynä.

Hän pysähtyi, kääntyi länteen, enkä sitten nähnyt häntä enää. Maailma
siellä alhaalla näytti aivan hiljaiselta, ja minä kiinnitin siihen yhtä
tarkan huomion kuin olisin ollut lentäjä, joka etsii laskupaikkaa.
Pitkään aikaan en nähnyt mitään, mutta sitten huomasin jotain liikettä
eräässä joen lähellä olevassa pensaassa: helmikana lensi sieltä ensin
kuin poispelotettuna ja sitten pukki syöksyi esiin. Siitä päätin että
Laputa oli siellä.

Kun sitten katsoin jokea, näin vedessä pään — ei, näin kaksi päätä,
toisen jonkun verran toisesta jälessä. Ensimmäinen uijista nousi maihin
toisella rannalla ja tunsin hänet Laputaksi, toinen oli lyhyempi ja
pienempi, ja minä tiesin että hän oli Henriques.

Muistan ilostuneeni siitä, että nuo kaksi olivat kohdanneet toisensa.
Nyt ei Henriques pääsisi pakoon. Joko Laputa pääsisi selville
totuudesta ja tappaisi hänet tai minä saisin itse hänet kiinni
ja kostoni suoritetuksi. Joka tapauksessa hän oli nyt kafferien
rajapyykkien ulkopuolella ja kulki omissa asioissaan.

Seurasin heitä tarkoin, kunnes he pysähtyivät erään puretun rakennuksen
lähellä. Varmaankin se oli minun Umvelosiin rakennuttamani kauppapuoti.
Tämä huomio pani minut epäilemään, että Laputa ja Henriques olivat
matkalla Rooirandiin!

Heräsin äkkiä otsa hiessä ja vieläkin kuumeisena, sillä hampaani
kalisivat. Mielessäni olin täysin selvillä siitä, että Laputa ja
Henriques pian olisivat luolassa.

Oli olemassa kaksi mahdollisuutta: joko Henriques tappaisi Laputan,
ottaisi haltuunsa rubiinit ja olisi pian Mozambiquessa, ennenkuin
ehtisin perille — tai voittaisi Laputa taistelussa ja itse päättäisi
niiden kulta- ja timanttiaarteiden kohtalosta, jotka oli koottu
luolaan. Jos hänen tarvitsi pelätä tappiota, tiesin, että hän upottaisi
jalokivet Labongon pohjaan, ja kaikki minun vaivani olisivat menneet
hukkaan. Nyt olin unohtanut kaiken isänmaallisuuden. Tällä hetkellä ei
maan kohtalo tuntunut minusta miltään, ja ajatus siitä, että Laputa oli
eristettynä armeijastaan ei tyydyttänyt minua. Ainoana ajatuksenani
oli, että aarre joutuisi kadoksiin, aarre, jonka edestä olin pannut
alttiiksi elämäni.

On olemassa eräänlaista rohkeutta, joka syntyy harmista ja
laskuvirheistä. Olin luullut, että yritteliäisyyteni oli lopussa,
mutta nyt huomasin, että menneet kärsimykseni eivät olleet kyenneet
tukahuttamaan uutta intohimoani. Levottomuuteni oli niin suuri, että
se ei suonut minulle hetkenkään rauhaa. Nousin ylös, ja pitäen kiinni
vuoteesta horjuin telttatuolin luo. Kyllä olin heikko, mutta en niin
heikko, etten kykenisi tekemään viimeistä ponnistusta. Tunne siitä,
että olin tehnyt jo niin paljon ja kuitenkin epäonnistunut, teki minut
aivan hulluksi.

Eräässä telttapaalun koukussa riippui pieni peilinpalanen, jota Arcoll
käytti parranajossa. Sain siinä näkyviin vilauksen kasvoistani. Ne
olivat valkoiset ja uurteiset, siniset pussit silmien alla. Lääkäri
oli pessyt minut edellisenä iltana, mutta hänen ei ollut onnistunut
saada pois kaikkia retkieni jälkiä. Erityisesti kiinnitin huomioni
veriläikkään vasemmassa ohimossa. Muistan saaneeni sen vuohen verellä
täytetystä kannusta tuona yönä luolassa.

Luulen että juuri tuo veriläikkä ratkaisi asian. Tahdoinpa tai en, niin
minä olen leimattu samalla merkillä kuin Laputan miehet. Valittavanani
oli: joko pelata peli loppuun tai olla tuntematta koskaan maailmassa
rauhaa. Viimeiset neljä vuorokautta olivat saaneet minut vanhenemaan
hyvin nopeasti.

Löysin erään Arcollin saapasparin, tilavat ja kuluneet, mutta niihin
pistin haavoilla olevat jalkani. Sitten ryömin ovelle ja huusin
erästä poikaa tuomaan hevoseni. Muuan basuto tuli esiin ja säikähtäen
ulkonäköäni kiiruhti hakemaan kimoa. Aika oli jo kulunut pitkälle
iltapuolella. Oli suunnilleen sama aika kuin päivää ennen paetessani
Machudista. Bruderstroomin leiri oli aivan tyhjä, lukuunottamatta
sisäänkäytäville asetettuja vahtisotilaita. Huusin luokseni ainoan
valkoihoisen minkä näin ja kysyin häneltä Arcollia. Hän vastasi, ettei
mitään uusia tietoja ollut saapunut, mutta että patrullit edelleen
vartioivat tietä aina Wesselburgiin saakka, ja tästä saatoin päättää,
että Arcoll oli saanut levittää ajojahtiaan laajalle metsiin. En
halunnutkaan tavata häntä juuri nyt ja vielä vähemmän halusin, että
hän tapaisi Laputan. Lähdin nyt ratsastamaan yksityisasioissani, enkä
halunnut keitään auttajia.

Joku tarjosi minulle kupin väkevää kahvia, jota en kuitenkaan saanut
kurkusta alas, ja auttoi minut sitten satulaan. Kimo oli levännyt ja
otti heti hyvän vauhdin lähtiessäni lyhyttä neliä ratsastamaan pölyistä
tietä. Koko maailma lepäsi hiljaisena ja kullankimmeltävänä iltapäivän
auringossa.



XX.

NÄEN HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ JOHN LAPUTAN VIIMEISEN KERRAN.


Pimeä lankesi, ennenkuin kerkisin Letaban solaan. Olin kohdannut
useita patrulleja, mutta harvat niistä puhuttelivat minua, eikä
ainoakaan yrittänyt pysäyttää minua. Muutamat ehkä tiesivät ken olin,
mutta paremminkin luulen, että ulkonäköni mykistytti heidät. Mahdoin
olla kalpea kuin kuolema, tukan pörröttäessä ja silmien loistaessa
kuumeisesti. Ja vielä tuo veriläikkä vasemmassa ohimossa.

Main Driftin luona tapasin melkoisen poliisivoiman vartioimassa
kaalamoa. Ajoin suoraan veteen ja joen toisella puolella pysähdyin
eräälle vartiomiesten nuotiolle. Muuan mies alkoi puhutella minua ja
sanoi, että nyt Arcoll oli saanut saaliinsa kiinni. »Sanotaan että hän
on kuollut. Hänet ammuttiin eräällä kukkulalla matkalla Limpopoon».
Mutta minä tiesin, että tämä ei ollut totta. Sielussani oli tulella
kirjoitettuna, että Laputa eli, niin, vieläpä odotti minua, ja että oli
Jumalan tahto, että me kohtaisimme toisemme luolassa.

Hetkeä myöhemmin saavuin kafferiarmeijan marssin kovettamalle polulle,
joka nyt muistutti leveää tietä pensasmetsässä, ja sitä seurasin, sillä
se johti Dupree Driftille. Koko ajan hoputin kimoa niin paljon kuin
jaksoin. Kaikki pelko oli kaikonnut minusta. Ei luonto eivätkä ihmiset
kyenneet tekemään minua levottomaksi. Dupree Driftin luona ratsastin
yli ajattelemattakaan krokodiileja. Täysin välinpitämättömänä katsoin
sitä paikkaa, missä Henriques oli murhannut Käärmeen Vartijan, ja
missä minä olin ottanut rubiinit. Tylsistyneissä aivoissani ei ollut
enään mitään mielenkiintoa tai mielikuvitusta, ja hermoni olivat
äkkiä tulleet tunteettomiksi kuin olisivat olleet raudasta. Jokaisen
ohikulkemani paikan merkitsin vain mielessäni askeleena lähemmä
päämäärää. Umvelosissakaan en suonut itselleni enempää aikaa kuin mitä
katse rakennuttamaani taloon vaati. Olin aivankuin unohtanut tuon
yön, jonka makasin kellarissa kuunnellen Laputan suunnitelmia. Kaikki
mihin näinä viimeisinä päivinä olin ryhtynyt, oli kokonaan hälvennyt
muististani. Vain yksi asia oli minulle selvä: kaksi miestä, toinen
kookas, toinen hintelä ja keltainen, hitaasti lähestymässä Rooirandia,
ja minä itse sääskenä hevosen selässä pyrkimässä heidän perässään läpi
pensastojen. Tämä taulu oli edessäni yhtämittaa niin selvänä kuin
olisin istunut teatterissa ja katsellut sitä, vain sillä lisällä, että
nuo kolme olentoa näyttivät vähitellen tulevan toisiaan yhä lähemmäksi.

En ollut mitenkään innoissa aikeestani. Luulen tuskin toivoneeni siitä
paljon, siliä jokin sisässäni tuntui kylmentyneen ja jäykistyneen, ja
tappaneen nuoruuden minussa. Sanoin itselleni, että Jumala tuomitsee
kaiken aarteiden etsinnän, ja että minä varmasti kuolisin. Että Laputa
ja Henriques tulisivat kuolemaan, sen tiesin. Todennäköisesti me
kaikki kolme jäisimme kuolleina makaamaan, meidän luumme valkenisivat
timanttien keskellä ja ennen pitkää loistaisi Pappi Johanneksen
kaulaketju yksinään tuhkakasassa. Kaikesta tästä olin jo mielessäni
täysin varma, ja kuitenkin minun täytyi päästä perille. Se ei merkinnyt
kerrassaan mitään, kunhan vain tapaisin Laputan ja Henriquesin ja
saisin tehdä välini heidän kanssaan selväksi. Se oli ainoa mikä
merkitsi minulle jotain maailmassa, sillä se oli kohtaloni.

Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia määritellä, kuinka kauan
ratsastin, mutta joka tapauksessa oli jo puoliyö ohitse, kun tulin
Umvelosiin, ja ennenkuin pääsin Rooirandiin, näkyivät jo ensimmäiset
aamunkoiton merkit. Olin arvatenkin ratsastanut niiden Arcollin
miesten itäpuolitse, jotka olivat ulottaneet ajojahdin Majinjeen
päin. Olin ratsastanut kilpaa yön kanssa, mutta en tuntenut itseäni
niinkään väsyneeksi kuin olisi saattanut luulla. Hevoseni kompasteli
silloin tällöin, mutta omia jäseniäni ei tällä kertaa vaivannut
väsymys. Tietenkin olin jäykkä ja kankea kuin puuhun veistetty, mutta
sellainenhan olin jo jättäessäni Bruderstroomin. Tunsin, että olisin
näin saattanut jatkaa ratsastusta vaikka maailman toiseen päähän.

Saapuessani metsikön reunaan nousin ratsailta ja päästin kimon
irralleen. Minulla ei ollut riimuja matkassa, vaan jätin eläimen
vapaana syömään ruohoa ja lepäämään. Oli kyllin valoisaa nähdäkseni
purppuranpunaisena hohtavan kallion. Tähdet tuikahtelivat vielä
heikosti, mutta kuu oli jo kauan sitten laskenut, ja idässä alkoi
taivaanranta punertaa. Kuljin luolaan johtavaa polkua pitkin aivan
erilaisena kuin se pelokas olento, joka oli mennyt sinne kolme yötä
sitten. Silloin oli minulla odotettavana kaikki kauhut, nyt olin
voittanut pelkoni ja katsonut vaaroja suoraan silmään. Olin vuosisataa
vanhempi kuin silloin.

Mutta tien vieressä oli jotain mikä pani minut pysähtymään. Siinä oli
kuollut ruumis pää poispäin käännettynä. Minun ei tarvinnut nähdä
kasvoja tietääkseni ken siinä oli. Silmissäni oli vain kaksi miestä ja
toinen heistä oli kuolematon.

Pysähdyin ja käänsin kuollutta. Sydämessäni ei ollut mitään iloa, ei
mitään tyydytettyä kostonhimoa tai viihdytettyä vihaa. Olin unohtanut
sekä Colinin murhan että kaikki muut Henriquesin ilkityöt. Katselin
kuolleen kasvoja vain vissillä uteliaisuudella, kasvoja, jotka olivat
pöhöttyneet ja näyttivät kammoittavilta varhaisessa aamuvalaistuksessa.

Mies oli kuristettu. Hänen niskansa oli katkaistu, kuten me
Skotlannissa sanomme, ja senvuoksi hän oli selällään, vaikka kasvot
olivatkin miltei maahanpäin. Varmasti hän oli ollut kuolleena jo ennen
puoliyötä. Kun tarkemmin tutkin ruumista, huomasin että paidassa ja
käsissä oli verta, mutta mitään haavaa ei näkynyt. Veri oli siis tullut
jostakusta muusta. Pari askelta etäämpänä polulla oli pistooli, jonka
molemmat piiput olivat tyhjät.

Mitä oli tapahtunut, ei ollut vaikea ymmärtää. Luolan sisäänkäytävän
suulla Henriques oli koettanut ampua Laputan anastaakseen sitten ketjun
ja luolassa olevat aarteet.

Laputa oli varmaankin haavoittunut — veren menetyksestä päättäen
vakavasti — mutta portugalilaisen nopeus ja ampumatottumus eivät olleet
voineet pelastaa häntä toisen rautaisista kourista. Kahden laukauksen
jälkeen Laputa oli tarttunut häneen ja vääntänyt hengen hänestä yhtä
helposti kuin joku toinen vääntää niskat nurin peltopyyltä. Ja sitten
Laputa oli mennyt luolaan.

Näin verisiä jälkiä maassa ja kiiruhdin askeleitani. Laputa oli jo
kerinnyt olla luolassa useita tunteja ja oli varmaan jo kerinnyt tuhota
aarteet, haavoittuneena ja raivoissaan kun tietenkin oli. Arvatenkin
hän oli tullut Rooirandiin levätäkseen pyhäkön hiljaisuudessa päivän
tai pari, mutta nyt, jos Henriquesin luoti oli tavannut maalinsa,
löytäisi hän luolassa ehkä vieläkin varmemman turvapaikan ja paljon
pitemmän levon. Kolmannen kerran elämässäni kiiruhdin kalliohalkeaman
kautta korkeiden, sileiden vuorenseinämien lomitse ja kuulin syvältä
sisältä kahlehditun virran kumean kohinan.

Rotkossa oli hyvin heikko valaistus, mutta kuitenkin riittävä
näyttääkseen minulle, että tie luolaan oli selvä. Salainen kääntöportti
oli raollaan — menin siitä sisään ja suljin sen enempää ajattelematta.
Se painui kiinni äänellä, mikä ilmoitti minulle, että se oli tiukasti
suljettu, ja kun en tuntenut sen avaamisen salaisuutta, niin — kuinka
olin pääsevä pois?

Tämä ajatus ei kuitenkaan huolettanut minua niinkään sen huomion
rinnalla, ettei minulla nyt ollut mitään valoa. Päästäkseni ylös
kalliorappuja minun täytyi ryömiä polvillani, ja tunsin, että astuimet
olivat märät ja niljakkaat. Se ei voinut olla muuta kuin Laputan verta.

Pian tulin kallioparvekkeelle. Taivas ylläni valkeni
aamunsarastuksessa, ja alhaalla syvyydessä välkkyi temmeltävä
virta. Keveä ja virkistävä tuuli puhalsi vuorilta ja tunkeutui alas
leyhähdyksinä rotkon kautta. Näin, että käteni olivat aivan veriset
ryömittyäni ylös portaita ja koetin saada verta pois hieromalla käsiäni
kallionkylkeen. Lihaksenkaan värähtämättä kuljin sitten kalliopaaden
yli, joka oli siltana syvyyden päällä, ja sukelsin edelleen pimeään
käytävään, joka vei sisimpään luolasaliin.

Kuten edelliselläkin kerralla näin valoa edessäni, mutta tällä kertaa
ei ollut hulmuavia soihtuja vaan ainoastaan yksi ainoa valopiste.
Varovasti hapuilin eteenpäin seiniä myöten, vaikka oikeastaan en
pelännytkään mitään. Kun nämä sivuseinät loppuivat, tiesin että olin
luolassa, siinä josta valopiste näkyi. Liikkuva vesiseinä loisti
viheriän välkkyvänä vasemmalla, kummituksenomaisesti, ja huomasin että
se sai valaistusta ylhäältä suoraan nielun suusta päin. Astuin muutaman
askeleen eteenpäin ja huomasin, että valopiste oli lyhty.

Silmäni olivat nyt tottuneet puolihämärään ja näin mitä lyhdyn vieressä
oli. Laputa oli polvillaan tuhkassa, juuri siinä missä Käärmeen Vartija
kolme vuorokautta aikaisemmin oli polttanut pyhää tulta. Hän polvistui
yksinkertaisen kivialttarin ääressä, puoliksi nojautuen sitä vastaan.
Lyhty oli maassa hänen vieressään, ja sen valossa näin jotain, mihin en
ollut valmistunut. Verta vuoti hänen kyljestään tippuen tuhkan viereen
jo syntyneeseen lätäkköön.

En tuntenut mitään pelkoa, vaan ainoastaan suurta osanottoa,
myötätuntoa hukkaanmennyttä romantiikkaa, turhaa vaivannäköä,
hedelmätöntä urheutta kohtaan.

»Ollos tervehditty, Inkulu», sanoin kafferikielellä, ikäänkuin olisin
ollut hänen omia miehiään.

Hän kääntyi ja nousi ylös silmiinpistävän vaivaloisesti. Nyt näkyi
selvästi, että paikka oli valaistu ylhäältäpäin; valkeni yhä enemmän.
Vesi oli kuin timanteista kokoonpantu esirippu, ylinnä läpinäkyviä
briljantteja, alempana loistavia smaragdeja. Myöskin luolan
äärimmäisessä sopessa oli kelmeänhämärä valaistus. Laputan kookas varsi
kohosi horjuen valkoisen tuhkakasan päälle käden painaessa kylkeä.

»Kuka siellä?» hän kysyi tarkastaen minua silmillä, jotka eivät nähneet
mitään.

»Umvelosin kauppamies», vastasin.

»Umvelosin kauppamies», hän toisti. »Jumala käyttää usein maailmassa
heikkoja tuhotakseen väkevät. Kuningas kuolee senvuoksi, että joku
rihkamakauppias asettui hänen tielleen. Mikä on nimesi? Se kannattaa
tulla muistetuksi.»

Vastasin hänelle hiljaa: »David Crawfurd.»

»Crawfurd», hän toisti, »sinä olet ollut se pieni salakari, johon
ihana laiva on haaksirikkoutunut. Sinä otit ketjun ja eristit minut
kansastani ja kun minä sitten olin väsynyt, tappoi portugalilainen
minut.»

»Ei», minä huusin. »Minä se en ollut. Te luotitte liiaksi
portugalilaiseen ja liian myöhään laskitte kätenne hänen kurkulleen.
Älkää sanoko, etten varottanut teitä.»

»Sinä varoitit minua ja minä tahdon palkita sinua. Teen sinusta
rikkaan, Crawfurd. Sinähän olet kauppias ja tarvitset rahoja. _Minä_
olen kuningas ja tarvitsen valtakunnan. Mutta minä kuolen ja minun
jälkeeni ei ole oleva koskaan mitään kuningasta Afrikassa.»

Puhe rikkauksista herätti minussa ilonväristyksen ja vastasi sitä mitä
olin odottanut, mutta viimeiset sanat sensijaan herättivät minussa
miltei tuskan tunteen. Tuo mies oli minut täydellisesti hypnotisoinut.
Hänen poismenonsa näkeminen oli samaa kuin nähdä mahtavan vuoren
sortuvan.

Hän ojentautui ja veti raskaasti henkeään, ja lisääntyneessä
valaistuksessa saatoin nähdä kuinka murtunut hän oli. Posket olivat
painuneet sisään ja synkät silmät olivat syvällä kuopissaan. Hän
muistutti loppuunkulunutta vanhaa miestä, seistessään siinä veren
tippuessa hänen kyljestään maahan. Nyt hän ei enää ollut kafferien
kuningas, ei liioin kristitty pappi tai mikään muu entisistä
ilmestysmuodoistaan. Kuolema riisui hänestä kaiken teeskennellyn
ja ihminen Laputa kohosi yli muun ja korkeammalle kuin kaikki
hänen entiset olomuotonsa, kumman liikuttavana, suurpiirteisenä ja
peloittavana.

»Kohtasimme toisemme kolme päivää sitten», hän sanoi, »ja sinä olet
viimeinen, joka saat nähdä Inkulun.»

»Ensimmäinen kohtauksemme ei tapahtunut Umvelosissa», huomautin.
»Muistatteko muuatta sunnuntaita kahdeksan vuotta sitten, kun te
saarnasitte Kirkcaplen vapaakirkossa? Se poika, jota te ajoitte takaa
rannalta ja joka heitti kivellä silmäänne, olin minä. Sitäpaitsi
matkustin Englannista yhtäaikaa teidän ja Henriquesin kanssa, ja sillä
laivalla, joka vei teidät Durbanista Delagoa Bayhin, olin myös minä
mukana. Me kaksi olemme tunteneet toisemme kauan, mr Laputa.»

»Se on siis Jumalan käsi», hän lausui juhlallisesti. »Sinun kohtalosi
on kiedottu minun kohtalooni, ja nyt olet sinä myös kuoleva minun
kanssani.»

Mitä hän tarkoitti tällä puheella kuolemasta en ymmärtänyt. Enhän
_minä_ ollut kuolettavasti haavoittunut, enkä luule, että Laputalla
enää olisi kylliksi voimaa surmata minua, vaikkapa hän tahtoisikin.
Mutta olin niin välinpitämätön, että tuskin kiinnitin huomiota hänen
sanoihinsa.

»Tahdon tehdä sinut rikkaaksi», hän huudahti. »Crawfurd, kauppias,
tulee Afrikan rikkaimmaksi mieheksi. Me olemme hajaantuneet ja meidän
aarteemme kuuluvat nyt toiselle. Hän on omistava kullan ja jalokivet —
kaikki muut paitsi Ketjua, sillä se seuraa mukanani.»

Hän horjui erääseen luolan pimeään soppeen, jollaisia oli useita,
ja minä seurasin häntä. Siellä oli joukko säiliöitä, lippaita,
patruunalaatikoita ja vanhanaikainen portugalilainen, messinkihelainen
raha-arkku. Laputa otti muutamia avaimia vyöstään ja avasi arkut
sormillaan, jotka vapisivat väsymyksestä. Kumarruin ja näin laatikoissa
kultarahoja ja pieniä pusseja, joissa oli jalokiviä.

»Jalokiviä ja rahaa», hän huusi. »Ne ovat kerran aijotut kuninkaan
aarteeksi, ja nyt ne joutuvat rihkamakauppiaan liikepääomaksi. Ei,
Ikuisen nimessä ei! Kamasaksan paikka on Kauhistuttavan luona». Hänen
käsivartensa kohosi ja hän tarttui kiivaasti hartioihini.

»Sinä varastit minun hevoseni. Senvuoksi minä nyt kuolen. Jos sinua ei
olisi ollut, olisin minä armeijoineni nyt jo mennyt Olifantsin yli.
Aijon tappaa sinut, Crawfurd», ja hänen sormensa kiertyivät olkapäihini
entistä tiukemmin.

Mutta minä seisoin aivan liikkumattomana. »Ei, sitä te ette aijo
tehdä, te ette voi. Te olette yrittänyt ja epäonnistunut. Samoin teki
Henriques ja nyt hän makaa kuolleena tuolla ulkopuolella. Minä olen
Jumalan varjeluksessa, enkä kuole, ennenkuin aikani on tullut.»

Kuuliko hän minua, en tiedä, mutta joka tapauksessa meni kohtaus ohi.
Hänen kätensä vaipuivat, ja kookas olento palasi hoippuen luolasaliin.
Hän astui kohti putousta, mutta kääntyi ja meni samaan käytävään, josta
minä olin tullut sisään. Kuulin hänen kompastuvan käytävässä, ja sitten
seurasi minuutin kestävä hiljaisuus.

Äkkiä kuulin kitisevää ääntä ja kohta senjälkeen kumeaa jymyä, mikä
syntyy kun raskas kivi putoaa syvään kaivoon. Ensimmäinen ajatukseni
oli, että Laputa oli itse pudonnut syvyyteen, mutta kun saavuin
paikalle, tuli hän juuri takaisin minua vastaan. Silloin tajusin mitä
hän oli tehnyt. Hän oli jättiläisvoimainsa viimeisillä rippeillä
pudottanut alas kuiluun sen kivipaaden, joka oli ollut siltana ja näin
hän oli katkaissut minulta paluutien.

Voin totuudenmukaisesti sanoa, että en välittänyt siitä lainkaan.
Vaikkapa minulla olisi ollut silta, en olisi päässyt mitenkään
kääntöportin kautta. Mitä kuolemanpelko on, sen olin kokonaan unohtanut.

Tarjosin sensijaan käsivarteni sen miehen tueksi, joka tahtoi tuhota
minut.

»Olen koonnut sinulle aarteita taivaassa», hän sanoi. »Sinun
maalliset aarteesi ovat noissa arkuissa, mutta pian sinä olet etsivä
katoamattomia aarteita syvällä, syvällä. Tuolla alhaalla on viileätä ja
hiljaista ja sinä olet unohtava nälän ja tuskan.»

Hän oli nyt lähellä loppuaan. Hulluuden epätoivo sai hänet jälleen
valtoihinsa ja hän heittäytyi tuhkaan.

»Kuolemme yhdessä Crawfurd», hän sanoi. »Jumala on sitonut
elämänlankamme yhteen ja yksi ja sama isku tulee ne myös katkaisemaan.
Sano minulle, kuinka on käynyt joukkojeni.»

»Arcoll on vienyt tykkejä Pilvivuorille», vastasin. »Joukkojen täytyy
joko antautua tai tuhoutua.»

»Minulla on useita armeijoita. Mutta ei, ne eivät kelpaa mihinkään.
Ne voivat vain kierrellä sinne tänne, tekevät virheitä ja joutuvat
lopuksi lyödyiksi. Ketään johtajaa ei ole olemassa. Ja minä olen
kuolemaisillani.»

Ei voinut enää erehtyä kuoleman lähestymisestä. Kysyin häneltä,
tahtoiko hän vettä, mutta hän vastasi kieltävästi. Hänen katseensa
tuli epämääräiseksi, saatoin melkein asettua hänen asemaansa ja tuntea
kuinka katkera hänen kaipauksensa täytyi olla. Omasta kohtalostani
olin täysin välinpitämätön, en tuntenut mitään riemua, vielä vähemmän
pelkoa. Seisoin äänettömänä, puoleksi katuvana romahduksen katselijana.

»Olisin opettanut maailmalle viisautta», Laputa puhui nyt englanniksi
ja oudon kovalla, epätodellisella äänellä. »Eikä ainoakaan kuningas
Kaarle Suuren jälkeen olisi ollut minunlaiseni». Nyt hän muutti
puheensa latinankielelle. Havaitsin sittemmin, että se mitä hän sanoi,
oli Kaarle Suuren hautakirjoitus niin muunnettuna, että se soveltuisi
hänen omiin olosuhteisiinsa.

»Sub hoc conditorio», hän messusi, »situm est corpus Joannis, magni et
ortodoxi Imperatoris, qui imperium Africanum nobiliter ampliavit, et
multos per annos mundum feliciter rexit».

(Tämän kiven alla lepää Johannes, suuri ja oikeamielinen keisari,
joka komeasti laajensi afrikalaista valtakuntaansa ja monta vuotta
onnellisesti hallitsi maailmaa»).

Muutaman silmänräpäyksen hän lepäsi pää painuneena käsivarsia vasten ja
rinta kohoili tuskaisasta hengityksestä.

»Ei ole ketään, joka voisi seurata minua. Minun rotuni on tuomittu,
ja kohta he ovat unohtaneet minun nimeni. Minä yksin olisin voinut
pelastaa heidät. Nyt he kulkevat samaa tietä kuin muut ja Johanneksen
sotureista tulee orjia.»

Hänen kurkkuaan ahdisti, hän hengitti kiivaasti ja kaatui kasvoilleen
maahan. Luulin, että hän oli kuollut. Mutta hän yritti jälleen
kohottautua. Kiiruhdin esiin, ja kaikin voimineni onnistuin auttamaan
hänet pystyyn.

»Riisuudu, Eros», hän huusi. »Pitkä päivätyö on täytetty». Kuolevan
tavattomin voimin hän riisti päältään leopardintaljan ja vyön,
ja seisoi alastomana kuten kruunausyönä luolassa. Pussistaan hän
otti kaulaketjun. Sitten hän horjui kuilun reunalle, edessään
viheriänkimmeltävä vesiseinä, joka jatkui alas synkkään syvyyteen.

Kuin noiduttuna minä näin kuinka hän käsillään, jotka olivat heikot
kuin lapsella, pani ketjun kaulaansa ja sulki lukon niskassa.
Viimeisiin saakka ponnistaen hän sitten seisoi pystyvartisena
päivänvalossa, joka tuli ylhäältä samasta aukosta kuin vesikin. Valo
taittui suuriin rubiineihin ja saattoi ne liekehtimään kuin tulen.

Vielä kerran hän antoi äänensä entisellä mahtavuudellaan kaikua
luolassa, niin että se kuului selvästi yli putouksen pauhun. Hänen
sanansa olivat samat kuin Käärmeen Vartijan kolme yötä aikaisemmin.
Kädet koholla ja Ketjun loistaessa kaulassa hän huusi:

»Käärme palaa syntymäsijoilleen.»

»Tule», hän huusi sitten minulle, »Johanneksen perijä palaa kotiin.»

Ja hän hyppäsi syvyyteen. Mitään ääntä ei kuulunut, sillä niin
ankara oli veden kohina. Putous paiskasi hänet varmaankin alas sinne
missä ennen oli kivipaasi ollut siltana, ja maanalainen virta veti
hänet sitten mukanaan sinne, missä Labongo viisikymmentä peninkulmaa
virtaa tuntemattomissa syvyyksissä. Kaukana kaikesta inhimillisestä
kilvoittelusta Laputa lepää viimeistä untaan, ja siellä myöskin
ovat vaalenneessa nikamassa kiinni jollakin aaltojen huuhtomalla
kalliosärmällä ne jalokivet, jotka kerran olivat loistaneet Saaban
kuningattaren hiuksissa.



XXI.

KIIPEÄN VIELÄ KERRAN KALLIOITA.


Muistan katselleeni reunan yli kuohuvaan kuiluun järkytyksen ja surun
sekaisessa mielentilassa. Mieluimmin olisin halunnut istua maahan ja
itkeä — miksi? Sitä en tiedä, — tunsin vain, että jotain valtaisaa oli
tapahtunut. Oma asemani oli melkoisen selvä. Tänne olin suljettuna,
vailla pakenemisen tai ravinnon saannin mahdollisuutta. Aivan lyhyessä
ajassa tulisin kuolemaan nälkään, tai sitten tulisin ehkä hulluksi ja
heittäytyisin Laputan perässä kuiluun. Mutta juuri nyt en välittänyt
kaikesta tästä, hermoni olivat kuluneen viikon aikana joutuneet aivan
liian kovalle koetukselle. Olin vastaanottamaton sekä toivolle että
pelolle.

Kauan istuin hiljaa ja katselin värileikkiä vesiseinässä, mietiskellen
minne Laputan ruumis mahtoi ajautua. Väristys kulki lävitseni ja
toivoin, ettei hän olisi jättänyt minua yksin, sillä pian tulisi
pimeä ja minulla ei ollut valoa. Vähitellen väsyin toimettomuuteen
ja aloin hapuilla raha-arkkuja. Kaksi niistä oli täynnä rahaa,
brittiläisiä sovereigneja, Kruegerin sovereigneja, napoleoneja,
espanjalaisia ja portugalilaisia kultarahoja ja paljon vanhempaakin
rahaa, aina keskiajalta ja vieläkin kauempaa. Eräässä kokoelmassa
oli hollantilainen tukaatti, ja seuraavassa raha Antonius Piuksen
hallituskaudelta. Aarre oli koottu monen vuoden aikana ja useilta
eri paikoilta, päälliköt olivat antaneet siihen lisiä ikivanhoista
aarreaitoistaan, ja L.T.K.-liitto oli avustanut sitä sekä puhtaalla
rahalla että jalokivillä. Avasin muutamia pienistä timanttipusseista
ja kaadoin sisällyksen kädelleni. Useimmat kivistä olivat pieniä,
sellaisia, joita työmiehet kätkevät vaatteisiinsa. Suuremmat —
muutamat olivat hyvinkin suuria — olivat säännöllisesti jossain määrin
virheellisiä. Mutta pari pussia sisälsi suuria kiviä, jotka yksin minun
harjaantumattomalle silmällenikin näyttivät olevan puhtainta lajia,
ja ajattelin ne nähdessäni, että varmastikin oli tavattu joku uusi
löytöpaikka, sillä niitä ei mitenkään olisi voitu varastaa mistään
tunnetusta kaivoksesta.

Sitten jälleen istuuduin ja katselin vettä. Se vaikutti minuun
rauhoittavasti, hälventäen kaiken levottomuuteni. Täysin tyynenä
odotin kuolemaa, sillä kuolema oli minulle vain tyhjä sana. Vihani ja
raivoni oli häipynyt pois, ja kuten ennen seurasi nytkin ylikiihtymystä
täydellinen välinpitämättömyys.

Ulkona oli varmaankin keskipäivä, sillä vesiputouksen yllä oleva nielu
oli kirkkaan auringon valaisema, ja myöskin synkkä luola heijasteli
tuota valoa. Istuessani siinä näin pienen linnun nopeasti kiitävän
alaspäin, niin että se miltei kosketti vettä. Se suuntasi tiensä luolan
sisään ja lenteli hämmennyksissään ympäri sen hämärissä sopissa.
Kuulin siipien koskevan kattoon sen epätoivoisena etsiessä ulospääsyä.
Jälleen se kosketti pauhaavaa putousta ja ajautui jälleen luolaan. Noin
kahdenkymmenen minuutin ajan se lenteli edestakaisin, kunnes se lopulta
löysi saman tien, josta se oli tullut sisään. Nuolena se kiisi ylös
kuilusta valoon ja vapauteen.

Alkaessani katsella lintua olin täysin tylsä, mutta lopuksi olin mitä
suurimmassa jännityksessä. Verho putosi silmiltäni. Tunsin jälleen
kaipausta vapauteen, rakkautta elämään sen itsensä vuoksi. Minulle
selveni äkkiä, että tämän kolkon kallioluolan takana oli valoisa,
ihana maailma, ja sinne aloin nyt kaivata. Niin, minä tahdoin elää.
Muistini valveutui, ja ajattelin kaikkea mitä viimeisinä päivinä oli
tapahtunut. Olin näytellyt varsin huomattavaa osaa suuressa näytelmässä
ja olin onnistunut. Laputa oli kuollut, aarre kuului minulle, ja Arcoll
oli puolestaan kukistanut kapinan. Kun vain pääsisin vapaaksi, tulisi
minusta sekä kuuluisa että rikas. Toivo oli palannut, mutta sitä
seurasi myös pelko. Jos en nyt onnistuisikaan pelastamaan itseäni?
Siinä tapauksessa minun täytyisi hitaasti ja surkeasti kuolla, vuoren
sydämeen suljettuna, — vaikka ystäväni kuinka etsisivät minua. Entistä
välinpitämätöntä, tylsää tilaani seurasi nyt kuumeinen levottomuus.

Ensimmäisenä huolenani oli tutkia se tie, jota olin tullut luolaan.
Kiiruhdin käytävää pitkin rotkolle, jonka yli kivipaasi oli muodostanut
sillan. Aavistukseni oli oikea, sillä se oli poissa. Laputa muistutti
todella Titania, joka vielä kuolemanhetkellä jaksoi vyöryttää pois
sillan, joka varmasti olisi antanut työtä kolmelle muulle miehelle
ainakin tunniksi. Rotko oli noin seitsemän kyynärää leveä, näinollen
liiaksi uskaltaakseni hypätä sen yli ja kallioseinä laski jyrkkänä ja
sileänä virran mukana 200 jalkaa. Kiertää rotkoa ei liioin mitenkään
voinut. Lisäksi olivat ihmiskädet auttaneet tehdäkseen pyhäkön
luoksepääsemättömäksi.

Ajattelin kyllä, että Arcoll ennemmin tai myöhemmin seuraisi Laputan
jälkiä juuri tänne. Hän löytäisi verisiä jälkiä ulkopuolella, mutta
suljetun kääntöportin salaisuutta hän ei koskaan kykenisi selvittämään,
ja ainoatakaan kafferia, joka olisi tuntenut salaisuuden, hänellä ei
ollut mukanaan. Ja kuitenkin, jos Arcoll kerran tiesi, että minä olin
sisällä, niin hän varmasti raivaisi tien luokseni, vaikkapa hän sitten
olisi pakotettu räjäyttämään koko vuoren ilmaan. Koetin huutaa, mutta
ääni hukkui vesiryöpyn pauhinaan, se oli vain heikko lisä-ääni villissä
orkesterissa, ja minä heitin kokonaan tällaiset yritykset.

Synkkänä palasin luolaan. Nyt tulisi siis osakseni kaikkien
aarteenetsijäin kohtalo: jalokivet loistaisivat ympärilläni, mutta
minulla ei olisi vähintäkään ravintoa ylläpitääkseni elämääni. Ei, niin
kurjaan kohtaloon en voisi suostua. Olin siihen liian itsepäinen ja
vastahakoinen. »Ek sal'n plan maak», sanoin kuten vanha hollantilainen.
Pahempia vaaroja olin onnellisesti välttänyt, ja minun täytyi löytää
tie ulos. En tahtonut nääntyä nälkään luolassa, — ei, mieluummin
seuraisin sitten vaikka Laputaa syvyyteen kamppailtuani miehekkäästä
vapaudestani.

Vasten tahtoanikin tunsin virkistyneeni itsepäisyydestäni ja
herkkyydestäni. Mihinkä olikaan nyt joutunut tuo nuori, piittaamaton
narri, joka äsken istui tässä ja vaikeroi! Sen sijaan olin nyt yhtä
sitkeä ja valmis seikkailuihin kuin sinä päivänä kun ratsastin
Blaauwildebeestefonteinista Umvelosiin. Tunsin samaa kuin kilpajuoksija
viimeisen pinnistyksen edellä. Neljä vuorokautta olin elänyt kauhun ja
pimeyden ilmapiirissä, nyt viittoi minulle päivänvalo, päivä ja nuoruus
uuteen maailmaan.

Vain kaksi pääsytietä luolasta oli olemassa — se tie jota olin tullut,
ja se tie, josta vesi tuli. Edellinen oli suljettu, jälkimmäistä oli
mitä mahdottominta ajatellakaan. Olin tutkinut luolan kaikki nurkat
ja sopet, ja siellä ei ollut jälkeäkään ulospääsytiestä. Istuuduin ja
katselin jälleen vesiseinää. Niinkuin jo olen maininnut, putosi se kuin
tiheä esirippu ja muodosti siten yhden luolan seinistä. Korkeammalle
kuin luolan katon tasalle en voinut seurata sen tietä; vain sen näin,
että aurinko paistoi siihen. Luolan permannon reunasta veteen oli noin
kolme kyynärää, mutta minusta näytti, kuin siellä ylempänä, katon
rajassa, välimatka vähenisi noin yhteen jalkaan.

En voinut tarkoin nähdä luolan seiniä, mutta ne tuntuivat olevan
sileitä, ja senvuoksi vaikeita kiivetä. Vaikka otaksuin, että voisin
keinotella itseni katon korkeuteen, niin oli jälellä kysymys, kuinka
voisin päästä kallioreunan ulkopuolelle? Monista kiipeilemisistäni
poikavuosinani tiesin, kuinka tavaton tällainen este on.

Istuessani ja katsellessani panin kuitenkin merkille jotain mitä tähän
saakka en ollut huomannut. Vasemmalla kädellä vesi ryöppysi alas kuin
sulusta luolan äärimmäiselle reunalle, niin että vesi melkein huuhtoi
lattiaa. Mutta oikealla kädellä putouksen voima ei ilmeisestikään ollut
niin suuri, ja kappaleen matkaa luolan katon alla näkyi se kalliosärmä,
joka mursi vedenjuoksun kiivauden. Särmä oli tosin veden alla, mutta
hyvin vähän sillä vesi murtui siinä moniväriseksi suihkuksi. Jos voisi
päästä tuolle särmälle ja saada jalansijaa niin ettei vesi veisi
mukanaan, niin olisi mahdollisuus, ainakin mahdollisuuden häivä, että
luolan yläpuolella olevalla vuorenseinällä saattaisi tehdä jotain. Ei
silti että minulla olisi ollut aavistustakaan seinämän laadusta, mutta
arvailujeni mukaan sen piti olla siloinen kuin kiillotettu puulevy.

Mietiskelyni loppuivat siihen, että päätin yrittää kiipeämistä
oikeanpuolista luolanseinää ylös aivan vesiputouksen äärelle. Mutta
ensiksi kiersin luolan sisimmät osat löytääkseni jotain hyödyllistä.
Eräässä nurkassa oli jonkinlainen kaappi, joka sisälsi muutamia kivi-
ja metalliastioita. Siellä olivat myöskin Käärmeen Vartijan vähät
tavarat, sekä eräitä lukittuja arkkuja, joita en mitenkään kyennyt
avaamaan. Aarre-arkkuja oli myös, mutta niissä ei ollut muuta kuin
aarteita, kultaa ja jalokiviä, joista minulle nyt ei ollut pienintäkään
hyötyä. Löysin myöskin eräitä pikkutavaroita — keihään, muutamia
taljoja ja kirveen. Sen otin siltä varalta, että tulisi tarvis lyödä
jotain rikki.

Mutta sitten, erään arkun takana, kosketti käteni jotain, mikä
teki minut aivan kuumaksi. Se oli köysi, tosin vanha, mutta täysin
luotettava, ja noin 40—50 jalkaa pitkä. Vedin sen esiin ja avasin
solmut. Siitä saattoi olla minulle arvaamatonta hyötyä, jos onnistuisin
pääsemään katon tasalle.

Aloin kiipeämisen paljain jaloin. Aluksi se oli hyvin vaikeata.
Kiintopaikkaa jalalle tai kädelle ei ollut muuta kuin aivan syvyyden
äärellä. Mahdollisesti on vesi tulvien aikana lyönyt luolan sisään,
niin että sisäpuoli on hioutunut, mutta ulkopuoli säilyttänyt
luonnollisen karkeutensa. Eräällä paikalla sain toisen käteni
mitättömään rakoon, samalla kun kirveen avulla raaputin erästä koloa
saadakseni oikean jalkani sisään. Mutta noin kahdentoista jalan
korkeudessa maasta tapasin rautaisen tapin, ja sitten useampia.

Tähän päivään mennessä ei minun ole onnistunut päästä perille, minkä
vuoksi nuo tapit olivat kalliossa. Ne olivat nelikulmaisia ja varmasti
vuosisatoja vanhoja. Niitä ei ole voitu lyödä sinne kiipeämistä varten,
sillä ne, jotka ovat oleskelleet luolassa, eivät varmasti koskaan ole
koettaneet päästä ulos tätä tietä. Ehkäpä niitä joskus menneinä aikoina
oli käytetty jonkinlaisen esiripun kiinnittämiseksi uskonnollisissa
menoissa. Ne olivat ruostuneita ja kuluneita, ja eräs niistä jäi
käteeni kun tartuin siihen, mutta joka tapauksessa ne helpottivat
suuresti kiipeämistäni.

Olin kiivennyt hitaasti, itsepäisesti ja varovaisesti, koko huomio
kiinnitettynä tehtävääni, ja ennenkuin havaitsinkaan, oli pääni aivan
luolan katossa kiinni. Nyt oli välttämätöntä ryömiä lähemmä putousta,
mutta tämä tehtävä tuntui mahdottomalta suorittaa. En nähnyt muuta
kiinnikettä kuin kaksi surkeata tappia, ja seinän ja katon taitteessa
oli liian sileää voidakseni puristautua siihen kiinni. Aivan katon
kohdalla — ehkä kahden jalan päässä — näin aikaisemmin huomaamani
kalliosärmän. Vesi murtui sitä varten, ollen vettä korkeintaan tuuman
verran kärjen päällä. Jos vain voisin saada jalansijan sillä, pysyisin
myös varmasti, voisin nousta seisomaan ja tavottaa luolan yläpuolella
olevan kuilun seinämän.

Mutta kuinka päästä sinne? Viivyttely oli vaarallista, sillä surkeat
tukeni saattoivat minä hetkenä tahansa antaa perään. Köysi oli minulla
joka tapauksessa moraalisena tukena ja senvuoksi heitin sen erääseen
melko lähellä kattoa olevaan tappiin, joka sitäpaitsi oli hiukan
ylöspäin taipunut niin että se miltei muodosti koukun. Köyden toinen
pää oli vyötäisteni ympärillä, toinen irtonaisena kädessäni, niin että
saatoin hellittää sitä liikkeitteni mukaan. Moraalinen tuki on joka
tapauksessa jonkin arvoista. Uskomattoman varovaisesti ryömin sitten
kuin kärpänen seinää pitkin, sormieni milloin tarttuessa johonkin
vähäiseen kyhmyyn, milloin hapuillessa kiinnikettä halkeamassa, joka
tuskin jätti tilaa kynsille. Koko juttu oli suurinta mielettömyyttä,
mutta kävi kuitenkin. Köysi ja katon läheisyys lisäsivät luottamustani
ja tasapainoa.

Parin kyynärän päässä vedestä luolaan päin loppuivat tapit. Kalliosärmä
näkyi melkein alapuolellani, ja minulla ei ollut mitään muuta
mahdollisuutta kuin hypätä. Irroitin köyden koukusta, tiukensin
irtonaista päätä ympärilläni ja — hyppäsin.

Hyppyni oli samaa kuin heittäytyminen keihäsriviä vastaan. Voimakas
vesimassa paiskasi minut takaisin ja alaspäin, mutta pudotessani
tartuin molemmilla käsillä kalliosärmän kärkeen kiinni. Ja siihen
jäin riippumaan veden vetäessä voimakkaasti jalkojani ulospäin. Veden
tippuminen päähäni kiusasi minua, mutta säilytin mielenmalttini ja
onnistuin saamaan pääni vesiryöpyn toiselle puolelle, niin että jälleen
saatoin hengittää.

Kapuaminen tästä pystystä, riippuvasta asennosta kallion särmälle,
vesiryöpyn kiskoessa minua toiseen suuntaan oli suurin voimainponnistus
mitä saatoin ajatella. Sen täytyi tapahtua mitä suurimmalla
varovaisuudella, sillä silmänräpäyksenkin varomattomuus voisi syöstä
minut kurimukseen. Jos annoin käsivarteni tai jalkani tulla tuumaakaan
lähemmäksi tuota kauheaa kuohuvaa seinää, irtaantuisivat käteni
tukikohdastaan. Hinasin jalkojani vähitellen niin pitkälle kuin suinkin
putouksesta lähelle kielekettä ja sitten piti minun koettaa kavuta ylös.

Se oli mahdotonta. Ponnistaessani jalkojani kalliolle siirtyisi
muu ruumiini samassa suhteessa liian lähelle vettä, ja se olisi
turmioksi. Tämä selvisi minulle silmänräpäyksessä ranteeni natistessa
jännityksestä. Jos minulla sensijaan olisi seinä takanani, voisin
ojentaa toisen käteni taaksepäin ja saada tukea. Seinä oli olemassa,
sen tiesin, mutta kuinka lähellä se oli, en tiennyt. Putouksen
lakkaamaton kohina hämmensi ja huumasi minua.

Silmänräpäys oli kauhea, mutta muuta ei ollut valittavana. Jos
seinä olisi liian kaukana minusta, syöksyisin alas, siitä olin
selvillä, sillä olin pakotettu panemaan koko painoni käteen, kun se
tavoitti otetta. Lykkäys ei olisi mitään hyödyttänyt, ja hiljaisin
rukouksin ojensin oikean käden taaksepäin, vasemman pitäessä
kouristuksenomaisesti kiinni kallion särmästä.

Seinä oli — se oli vain jalan tai kahden päässä minusta. Voimakkaalla
tempauksella sain jalansijan kielekkeellä ja käännyin nyt niin, että
sain molemmat käteni vastassaolevaa kallioseinää vasten. Siinä olin
nyt, poikkipäin pauhaavan vesimassan päällä ja näin luolan alhaalla
hämärässä ja poisheittämäni kirveen erään tumman läiskän vieressä, mikä
oli Laputan verta.

Minua pyörrytti, ja pelkäsin putoavani, ellen heti jatkaisi.
Kallioseinä ei ollut aivan kohtisuora, vaan yleni suunnilleen
kuudenkymmenen asteen kulmassa. Se oli sangen karkeapintainen, mutta
näköpiirissäni ei ollut mitään ulkonemaa, joka olisi tarjonnut sijaa
jalalle. Vielä kerran turvauduin köyteen ja minun onnistui heittää
silmukka erään kalliokärjen yli, joka parhaimmassa tapauksessa
saattoi tukea minua, jos alkaisin liukua alaspäin. Senjälkeen läksin
urhoollisesti ylöspäin käsien avulla, laahautuen muuatta pientä
reunamaa pitkin kunnes olin aivan suorassa kulmassa putoukseen
nähden. Tässä oli vesi kaikeksi onneksi matalampaa ja vähemmän
kiivasjuoksuista, ja jalat puoleksi kuohun peittäminä kapusin erääseen
nurkkaukseen. Vihdoinkin olin päässyt ylös luolan yläpuolella
olevalle kalliolle. Mitä ihmeteltävimmällä onnellani olin onnistunut
suorittamaan yhden kaikkein vaikeimmista vuorilla kiipeämisyrityksistä.
Olin tullut luolasta sen yläpuolella olevalle kalliolle.

Vaikeuteni eivät tosin olleet lopussa, sillä huomasin kiipeämisen
edelleen vuoren seinää pitkin kaikkea muuta kuin helpoksi. Putouksen
pauhu huumasi minua, veden roiske teki kallion liukkaaksi ja
vuoren kuve tuli yhä jyrkemmäksi mitä pitemmälle jouduin. Eräällä
esiinpistävällä kielekkeellä joutuivat hartiani jälleen miltei veden
valtaan. Mutta minä kiipesin sisukkaasti eteenpäin, kauhun pitäessä
vartiota sielussani, ja toivon loistaessa vain kalpeana sen takana.
En luottanut täysin ruumiiseeni, sillä tiesin, että väsymys saattoi
palata millä hetkellä tahansa. Kolmen vuorokauden jännityksen ja vaaran
aiheuttama kuume tuskin paranee yhden yön levolla.

Tällä hetkellä olin jo kyllin korkealla nähdäkseni, että joki erkani
maanalaiseen uomaansa noin viisikymmentä jalkaa yläpuolellani ja ehkä
noin kymmenen jalkaa poispäin siitä missä seisoin. Sen onkalon päällä,
mistä virta murtui esiin, oli liuskakivien ja soran sekainen rinne. Se
näytti epävarmalta, mutta sinne minä nyt siirryin, sillä kallioseinäni
tuli yhä mahdottomammaksi.

Lähdin eteenpäin, mutta jo ensimmäisistä askeleistani koko paikka
alkoi liukua. Muuan vierinkivimöhkäle lähti liikkeelle ja vaipui
huumaavalla pauhinalla syvyyteen. Heittäytyin eteenpäin ja puristauduin
epätoivoisesti kiinni jokaiseen ajateltavaan vierivään maakappaleeseen,
ja vasta sitten kuin olin aivan reunalla, sain vakavan otteen eräästä
kivipaadesta, joka esti alaspäin liukumiseni. Kaikki tämä nostatti
minussa hirveän pelon, mutta se oli kuitenkin tuota itsepäistä
vastahakoista pelkoa, joka oli hallinnut minua sitten Brudestroomilta
lähdettyäni, ajatellessani, että aarre saattaisi joutua minulta
hukkaan. En voinut kestää ajatusta, että joutuisin tuhon omaksi nyt kun
olin päässyt näin pitkälle.

Tämän mieltäni järkyttäneen tapahtuman jälkeen jatkoin matkaa, ei askel
askeleelta vaan tuuma tuumalta. Asemani oli nyt miltei horjuvampi ja
huimaavampi kuin riippuessani kallionsärössä veden rajassa, sillä
nyt minulla ei ollut luotettavaa tukea kädelle eikä jalalle. Minusta
tuntui kuin olisi kulunut viikkoja, ennenkuin vihdoinkin olin kerinnyt
mainittavan kappaleen matkaa pois maanalaisesta vesikuilusta.

Alaspäin en uskaltanut lainkaan katsoa, vaan kiinnitin katseeni
edessäni olevaan vieruun löytääkseni mahdollisesti varmaa maapohjaa.
Kerran pääsin erään suuren katajapensaan luo ja se auttoi minua
sievän kappaleen ylöspäin. Hetki senjälkeen astuin kuitenkin taas
vierinkivikerrokseen, joka vieri kanssani alaspäin oikealle, ja tämän
kautta kadotin kaiken mitä olin voittanut. Koko olemukseni suli siihen
hallitsevaan toivoon, että pääsisin ylös tästä kurimuksesta ja kaikesta
mikä siihen kuuluu.

Ja sitten, ei aivan äkkiä kuten romaaneissa, vaan mitä kovimman työn
ja heikenneen toivon jälkeen seisoin vihdoin muutamalla vakavalla
ulkonevalla kallionkielekkeellä. Kolme askelta vielä siitä ylöspäin,
ja silloin olin vihdoinkin ylätasangolla. Aloin juosta, mutta en
jaksanut pitkälle, voimat pettivät. Katsahdin taakseni ja näin syvän
mustan kuilun — mistä olin kiivennyt ylös! Siellä alhaalla ei ollut
näyttänyt aivan niin pimeältä, mutta täältä ylhäällä kirkkaassa
auringonpaisteessa näytti kuilu pikimustine aukkoineen johtavan
suoraan hornaan. Ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni minua rupesi
huimaamaan. Kuiluun takaisin putoamisen pelon kanssa taisteli mieletön
halu heittäytyä sinne alas, niin että tunsin suoranaista kipua, mutta
minun onnistui laahautua muutama askel eteenpäin pehmeässä sammalessa
ja kaaduin sitten maahan vatsalleni.

Kun jälleen kohotin päätäni, ihmettelin, että oli aikainen aamu.
Kastetta oli vielä ruohossa eikä aurinko ollut korkealla. Olin
luullut, että hyvinkin monta tuntia oli kulunut siitä kuin saavuin
luolaan, oleskeluuni siellä ja vaivaloiseen pakooni sieltä, mutta
todellisuudessa en ollut voinut viipyä enempää kuin kaksi tuntia. Oli
vielä aamu, raikas, suloinen, jollaista tapaa vain ylätasangolla.
Tuossa oli laakea, tuoksuvaa heinää ja sananjalkoja kasvava laakso,
tuolla näkyi virta kimmeltäen kiertelevän ja tuossa alla oli järvi,
vielä ympäröivien vuorenhuippujen varjoamana.

Mikä ihana maa, maa, jossa tahtoisi rakentaa ja asua, jossa tahtoisi
nähdä rattoisia koteja, iloisia lapsia ja satoisia hedelmätarhoja. Ja
äkkiä minulle selvisi, että nyt, nyt vasta olin pelastunut raakalaisten
käsistä.

Kuluneitten päivien taakka putosi hartioiltani. Olin jälleen nuori,
voimakas ja iloinen. Takanani oli musta yö ja sen synkät salaisuudet,
edessäni oli oma maani, sillä tämä tunturijärvi ja nuo sananjalkaryhmät
saattoivat yhtä hyvin kuulua Skotlantiin. Veri lauloi suonissani ilosta
nähdessäni edessäni aamun kauneuden. Muistin jälleen, että en vielä
ollut täyttänyt kahtakymmentä ikävuottani.

Ensimmäinen tehtäväni oli polvistua raikkaassa ruohossa ja kiittää
Luojaa, joka todella oli osoittanut minulle »hyvyyttään elävitten
maassa».

Hetken kuluttua menin ylätasangon reunalle. Siellä alhaalla, missä tie
pistääntyi esiin metsiköstä, oli Henriquesin ruumis hiekalla, ja kaksi
miestä, jotka juuri olivat hypänneet ratsailta, seisoivat ja katselivat
sitä miettivin ilmein. Huudahdin kovasti, sillä tunsin miehet. He
olivat Aitken ja koulumestari Wardlaw.



XXII.

SUURI VAARA, JONKA ONNELLISESTI VÄLTÄMME.


Minun täytyy nyt vielä tarttua muutamiin lankoihin, jotka aikaisemmin
olen jättänyt kesken. Kuten jo olen sanonut, ei tarkoitukseni ole ollut
kirjoittaa suuren kapinan historiaa. Etevämmät miehet kuin minä ovat jo
sen tehneet, ne miehet, jotka johtivat kokonaisuutta ja joilla oli sekä
teoreettisia että käytännöllisiä tietoja — minähän olin vain kokematon
poika, jota kohtalo oli suosinut, niin että hän sai seurata asiaa sen
alkujuurista saakka. Jos taitaisin, niin tahtoisin kernaasti runoilla
eepoksen Tasangosta ja Vuoristosta, laulaa kuinka tasanko kohtasi
vuoriston täysin valveilla, kuinka äly voitti lukumäärän ja kuinka
suuret tykit alkoivat heti soida, missä hyvänsä alkuasukasjoukot vain
yrittivät murtautua läpi. Mutta luulen, että siitä tulisi sankariton
runoelma. Laputan jälkeen ei ollut olemassa mitään johtajaa. Sissisota
jatkui kuukausia ja sen jälkeen seurasi kostotoimenpiteitä, jolloin
heimopäällikkö toisensa jälkeen pakotettiin antautumaan ja saatettiin
oikeuden eteen. Sitten tuli yleinen armahdus ja uusi lehti kääntyi.
Afrikan valkoihoiset hengittivät jälleen vapaasti ja saatiin aikaa
tehdä eräitä vakavia huomioita.

Itse asiassa olen hyvin iloinen, ettei velvollisuutenani ole kirjoittaa
mitään historiaa. Romantiikka kuoli »Johanneksen Perijän» kanssa ja
ristiretki muuttui jokapäiväiseksi kapinaksi. Laputa olisi hoitanut
kaiken niin kokonaan toisin, jos hän olisi elänyt: saatan kuvitella
kuinka nerokkaita ja aavistamattomia suunnitelmia hän koetti toteuttaa
ja kuinka hän olisi johtanut taistelut laaksoista ja tiheiköistä
ylätasangolle kyliin ja kaupunkeihin. Inkulun saadessa elää olisimme
saaneet käydä epätasaista taistelua, mutta Inkulun kuollessa laski
vaakakuppi raskaasti meidän eduksemme. Jätän marssien ja sodankäynnin
kuvauksen muille ja kiiruhdan täyttämään aukkopaikat omien kohtaloideni
historiassa.

Arcoll oli saanut sanomani Umvelosista Colinin mukana, tai
oikeammin paperilapun otti vastaan Wardlaw ja lähetti sen edelleen
vuoristolinnoitukseen, jonne Arcoll oli siirtynyt. Kohta jälkeenpäin
hän sai Henriquesin tiedonannon, jonka toi eräs hänen palveluksessaan
oleva shangaani. Sen täytyi olla lähetetty aikaisemmin kuin
portugalilainen tuli Rooirandiin, mikä osoittaa, että hän oli kätkenyt
miehiään puodin läheisyyteen, ja että oli onni päästessäni pakoon
Umvelosista. Jos Henriquesin tiedonanto olisi tullut yksinään, olisi
Arcoll pitänyt sitä varmasti ansana, mutta sen yhtäpitäväisyys minun
tietojeni kanssa hämmästytti häntä ja teki vaikutuksensa. Hän alkoi
ymmärtää portugalilaisen petollisuuden, mutta mitä tiedonantoon tulee,
ei hänellä ollut halua menetellä sen mukaan, koska se oli vastoin
hänen omia aikeitaan. Hän tiesi, että Laputa ennen tai myöhemmin
pyrkisi Vuoristoon ja hän oli katsonut viisaimmaksi odottaa vihollista
siellä. Tosin tuli tähän lisäksi kysymys minun hengestäni. Olihan
täysi syy epäillä, että olin mitä suurimmassa vaarassa ja Arcoll
tunsi eräänlaista vastuunalaisuutta minun kohtalostani. Mutta niillä
harvoilla miehillä, jotka hänellä siihen aikaan oli käytettävänään,
hän ei mitenkään voinut toivoa voittavansa koko kafferiarmeijaa, mutta
oli olemassa mahdollisuus pelastaa minut rohkealla tempulla. Henriques
oli kertonut valasta ja sanonut, että Laputa ratsastaisi joukkojensa
keskipisteessä. Nyt saattaisi pienikin mutta edullisesti Dupree Driftin
luo sijoittunut joukko aiheuttaa sekamelskaa kafferijoukoissa ja
kivääritulen suojassa minä voisin uida joen yli ja yhtyä ystäviini.
Ja luottaen valan kestävyyteen nämä taitavat ratsumiehet voisivat
helposti päästä pakoon vangiksi joutumatta. Tässä tarkoituksessa Arcoll
kokosi vapaaehtoisensa ja lähetti erään kaffereistaan ilmoittamaan
minulle mitä oli tekeillä. Itse hän asettui yrityksen johtoon ja lukija
tietää jo kuinka se onnistui, mutta huolimatta Laputan joukoissa
aikaansaadusta sekaannuksesta, josta oli seurauksena, että jälkijoukko
pakotettiin lähtemään Letaban pohjoista rantaa vievää tietä, ei
minusta voitu löytää jälkeäkään. Arcoll tutki joen rannat ja tuli
siihen paikkaan, missä vanha Käärmeen Vartija lepäsi kuolleena. Hän
ei voinut uskoa muuta kuin että minut oli surmattu jo ennen marssin
alkua, ja kafferikin, joka olisi voinut antaa oikeita tietoja, oli
epäjärjestykseen joutuneen armeijan kanssa kulkeutunut jokea ylöspäin.
Senvuoksi Arcoll miehineen ratsasti mahdollisimman nopeasti takaisin
vuorille Main Driftin yli ja pääsi Bruderstroomille ennenkuin Laputa
oli kerinnyt kulkea suuren tien yli.

Arcollin seuraava manööveri ratkaistiin myös minun tiedonantojeni
perusteella Colinin kautta, nimittäin mitä olin sanonut Inandan
Kraalista. Kuten minun muistui hänenkin mieleensä Beyersin esiintyminen
ja hän päätti tehdä samalla tavalla. Hän ei toivonut voivansa vangita
Laputaa, mutta hän uskoi voivansa soaista kafferien päävoimat ja
senvuoksi hän sijoitti tykkejä vuoriharjanteille kraalin ympärillä.
Jo aikaisemmin hän oli kutsunut tykistöä ja ensimmäinen läheteistä
tuli Bruderstroomille suunnilleen siihen aikaan kuin Machudin miehet
vangitsivat minut vuoren onkalossa. Vala ja puhdistusjuhlamenot saivat
aikaan sen, että Laputa ei tarpeeksi huolehtinut tähystyksestä,
ja seurauksena oli, että tykistö kaikessa rauhassa kuljetettiin
luoteiselle vuoriharjanteelle. Juuri saman tien oli Beyers valinnut
ja oikeastaan elikin yrityksen johdossa eräs Beyersin entisiä
alapäälliköitä. Työ kesti koko päivän Laputan matkatessa parastaikaa
minun kanssani Machudiin. Seurasi sitten ilta, jona minä uutisineni
saavuin leiriin. Arcoll, joka parhaiten tiesi, kuinka välttämätön
Laputa oli kapinan menestymiselle, päätti heti antaa kaiken muun
levätä ja omistautui kokonaan siihen tehtävään, että mustien johtaja
saataisiin eristetyksi joukoistaan. Kuinka tämä onnistui ja miten
Laputan kävi, lukija tietää jo.

Kun olin kavunnut alas kallioilta veivät Aitken ja Wardlaw minut
suoraan Blaauwildebeestefonteiniin. Minä olin sen näköinen kuin
juuri olisin tervehtynyt pitkällisestä taudista, olin parantunut,
mutta heikko ja lapsellinen, ja helppoa ei ollut minun ratsastaa
hevosen selässä Aitkenin takana Umvelosiin. Täällä tapasimme erään
poliisilähetin, joka oli juuri saanut kiinni kimon, sen kulkiessa
yksinään tien reunustaa pitkin. Viisas eläimeni oli heti kun olin
jättänyt sen luolan suulle yksinään, lähtenyt painaltamaan samaa
tietä takaisin kuin oli tullut. Aitken erosi meistä Umvelosissa ja
Wardlawin kanssa ratsastin seuraavana päivänä Pikku Labongon laaksoa
pitkin ylöspäin ja iltapäivällä saavuin jo vanhaan kotiini. Liike oli
jätetty oman onnensa nojaan, sillä Japp oli pari päivää aikaisemmin
päätä pahkaa matkustanut Pietersdorpiin, mutta Zeeta oli paikoillaan
parastaikaa pesemässä lattiaa, ikäänkuin ei koskaan olisi ollut
kysymystäkään kapinasta. Nukuin siellä yön ja seuraavana aamuna olin
sen verran virkeämpi, että voin heti lähteä tapaamaan Arcollia. Minulla
olikin paljon puhuttavaa hänen kanssaan, ennenkaikkea luolassa olevasta
aarteesta.

Bruderstroomiin oli tie helppo ylätasangon niittymaita pitkin.
Farmarien komennuskunnat olivat nyt kutsutut takaisin, mutta heidän
leirituliensa tuhka loisti vielä vaaleanharmaana sananjalkojen
keskessä. Kohtasin poliisipatrullin, joka vei minut erääseen paikkaan
ylisen Letaban varrella, leiristä vasemmalle, missä tapasimme Arcollin
nauttimassa parhaillaan myöhästynyttä aamiaistaan. Olin päättänyt
uskoa hänelle kaikki, ja kerroin senvuoksi tarkasti yöllisistä
seikkailuistani. Hän pauhasi minulle varomattomasta ratsastuksestani,
mutta tuli lempeämmäksi, ennenkuin olin päässyt kertomukseni
loppuunkaan.

Kertoessani oli kaikki niin elävänä edessäni, että aivan värisin
ajatellessani luolaa päivänvalon taittuessa sen vesiseinään ja Laputaa
kuolinhetkellään. Arcoll istui kauan äänettömänä.

»Hän on siis kuollut», hän vihdoin sanoi miltei kuiskaten. »Niin, hän
oli kuningas ja kuoli kuninkaana. Nyt on tehtävämme helppo, sillä hänen
rodustaan ei ole ainoatakaan jälellä koko Afrikassa.»

Sitten kerroin aarteesta.

»Se on sinun, Davie», hän lausui, »ja meidän täytyy pitää huolta että
sinä saat sen. Tämä sota kestää kyllä kauan vielä, mutta jos elät sen
yli, niin sinusta tulee rikas mies.»

Mutta tällä välin minä kysyin: »Mutta ajatellaanpa, että kafferien
päähän pälkähtää lähteä luolaan ja rakentaa uusi silta kuilun yli? Sen
perusteella mitä tiedän, he voivat olla parastaikaa niissä hommissa.»

»Minäpä asetan vartiat sinne», Arcoll huudahti ja hyppäsi pystyyn.
»Olkoon, että tämä ei ole mikään sotilastehtävä, mutta sinä olet
pelastanut tämän maan, Davie, ja ei ole ainakaan minun viakseni
luettava, että jäisit palkitsematta.»

Nyt tulen Arcollin käyntiin minun kanssani Inandan Kraalissa. Minun ei
oikeastaan tarvitsisi kertoa siitä mitään, sillä mr Upton on omistanut
asialle kaksi kokonaista lukua. Hän tekee pari virhettä, sillä hän
kirjoittaa nimeni o:lla, ja sitäpaitsi hän sanoo, että me lähdimme
leiristä vaaralliselle retkellemme »kasvot valkoisina ja hiljaisina
kuin ristiritarit». Tämä ei ole totuudenmukaista, sillä ensiksikään
ei meidän lähtöämme nähnyt kenkään, joka olisi voinut päättää mitään
ulkonäöstämme, ja sitäpaitsi me läksimme tupakat suussa ja tunsimme
itsemme täysin rauhallisiksi. Kotona pidettiin asiasta aika elämää
ja sanomalehdissä vaadittiin yleisesti, että meille piti antaa
Victoria-risti, mutta itse asiassa ei vaara ollut niin hirvittävän
suuri, eikä missään tapauksessa verrattavissa niihin vaaroihin, joiden
alaisena olin ollut koko edellisen viikon.

Sen verran kai saan sentään sanoa omaksi ylistykseksi, että alotteen
yritykseen tein minä. Kraalissa oleva armeija oli tosiasiallisesti
tällä hetkellä meidän käsissämme: kun Laputa ei ollut palannut,
he eivät olleet voineet tehdä mitään suunnitelmia. Alkuperäinen
tarkoitus oli ollut, että armeija heti seuraavana päivänä marssisi
Olifantsia kohti, ja tämän vuoksi joukkojen ruokavarastotkin olivat
hyvin pienet. Sitäpaitsi oli Umboonin ja parin muun pohjoisesta olevan
päällikön välillä riitaa ja kärhämää, ja oikeastaan uskon, että jos
olisimme pitäneet heitä suljettuna viikonkin kraalissa, he olisivat
tehneet lopun toisistaan puolueriidoillaan. Joka tapauksessa joukot
olisivat pian hurjistuneet ja koettaneet hyökätä ulos sekä pohjoisesta
että eteläisestä solasta. Silloin meillä olisi ollut valittavana
kaksi vaihtoehtoa: joko antaa tykkien soida, mikä olisi merkinnyt
joukkoteurastusta, tai antaa heidän mennä tekemään tihutöitään jollain
muulla taholla. Arcoll oli humaaninen ihminen ilman pienintäkään
tappamishalua, ja sitäpaitsi hän oli valtiomies ja sellaisena hänellä
oli omat ajatuksensa maan parhaasta sodan jälkeen. Mutta hänen
ehdottomana velvollisuutenaan oli eristää Laputan armeija ja estää
hintaan mihin tahansa sen yhtyminen etelässä koottujen joukkojen kanssa.

Näissä olosuhteissa ehdotin hänelle, että tekisimme samoin kuin
Rhodes kerran oli tehnyt Matopposissa: lähtisimme heidän luokseen
keskustelemaan. Ajattelin, että Laputan vaikutusvalta joukkoihinsa
oli nyt melkoisesti heikentynyt ja luolassa pidettyjen juhlamenojen
hehku jo puoleksi sammunut. Heidän varastonsa olivat pienet ja
heillä ei ollut johtajaa. Musta sotilas ei yleensä ole koskaan ollut
erittäin kiihkomielinen ja myöskin päälliköiden pitäisi jo olla varsin
taipuvaisia neuvotteluihin. Verta ei ollut vielä vuodatettu, mutta jos
tämä kerran saisi tapahtua, tarttuisi verenhimo varmasti heihin. Meidän
olisi parasta ottaa tilaisuudesta vaari, niinkauan kuin kafferit vielä
olivat ymmällään ja päättämättöminä.

Arcoll järjesti kaiken. Hän lähetti sanomat päälliköille ja kutsui
heitä neuvotteluihin, ja pian saimme vastaukseksi, että seuraavan
päivän puolipäiväksi kutsuttaisiin koolle indaba. Samana iltana saimme
kuulla, että Umboonin oli noin kahdenkymmenen miehen kanssa onnistunut
päästä sissiketjujemme läpi ja paeta etelään päin johtavaa tietä. Tämä
oli vain eduksi meille, koska lähestyvä indaba täten vapautui yhdestä
riidanhaluisimmasta päälliköstä.

Indaba ei ollut niinkään helposti tavoitettavissa. Arcoll ja minä
jätimme seurueemme erääseen kuivuneeseen jokiuomaan ja kävelimme sitten
jalkaisin kraaliin samaa tietä kuin minä sieltä olin poistunut. Oli
kirkas ja kuuma talvipäivä, ja kuinka vainuilinkin, en voinut uskoa
mihinkään vaaraan. Luulen, että juuri tässä mielentilassa suoritetaan
useimmat uroteot: kyseessä oleva henkilö on pelolle aivan tunteeton
ja hänen aivonsa täyttää joku ajatus, joka hälventää kaikki muut.
Ensimmäiset vahdit ottivat meidät vastaan kylläkin varsin yrmeinä ja
sulkivat rivinsä meidän takanamme samoinkuin he tekivät silloin kun
tulin leiriin Machudin miesten tuomana. Tuntui sitten hieman kolkolta,
kun meidän piti kulkea muutaman vihreän aukean poikki tuntiessamme
tuhansien silmien olevan kiinnitettyinä meihin. Sitten saavuimme
merulapuun luo, joka oli vastapäätä telttoja ja tapasimme sieltä
päälliköt istumassa piirissä ladatut kiväärit polvillaan.

Me olimme asestetut pistooleilla, ja Arcollin ensimmäinen tehtävä oli
ojentaa ne eräälle indunoista.

»Me tulemme rauhaa tarjoamaan», hän lausui. »Jätämme henkemme teidän
käsiinne.»

Senjälkeen alkoi indaba Arcollin pitämällä puheella. Hän puhui hyvin;
puhe oli parhaita mitä koskaan olen kuullut. Hän pyysi heitä kertomaan
mitä vääryyksiä he olivat kärsineet; hän kuvasi heille valkoisen miehen
valtaa ja lupasi, että kaikki vääryydet tultaisiin sovittamaan, jos he
vain tahtoisivat puhua rehellisesti ja rauhallisin tarkoituksin; hän
kosketteli heidän vanhoja legendojaan ja laulujaan ja vaati Englannin
kuninkaalle sitä valtaa mikä heidän entisellä hallitsijallaan oli
ollut. Puhe oli vaikuttava, ja kuitenkin huomasin, että se ei kyennyt
vakuuttamaan heitä. He kuuntelivat yrmeinä, joskin tarkkaavaisesti, ja
puheen jälkeen vallitsi kohtalokas hiljaisuus.

Arcoll kääntyi puoleeni. »Jumalan tähden, Davie», hän sanoi, »puhu
heille Laputasta. Vain siten selviämme.»

Koskaan ennen en ollut koettanut pitää puhetta, ja vaikka olin oppinut
heidän kielensä, en osannut sitä lainkaan niin hyvin kuin Arcoll. Mutta
kun tiesin, kuinka paljon oli kyseessä, tein parhaani.

Alotin sanomalla, että Inkulu oli ollut ystäväni, ja että hän oli
pelastanut henkeni Umvelosissa ennen kapinan alkua. Heti kun mainitsin
hänen nimensä, näin kuinka heidän silmänsä alkoivat loistaa, ja
ennenkuin olin päässyt loppuun kuuntelivat he henkeään pidättäen.

Kerroin Henriquesista ja hänen petollisuudestaan. Avoimesti ja
rehellisesti minä puhuin kaikesta mitä oli tapahtunut Dupree Driftin
luona, enkä lainkaan salannut omaa osaani.

»Minä taistelin elämästäni», sanoin. »Jokainen tosi mies teidän
joukossanne olisi tehnyt samoin.»

Senjälkeen kuvasin heille viimeisen ratsastukseni, ja sen näyn,
jonka olin nähnyt Rooirandin juurella. Koetin antaa heille kuvan
Henriquesista makaavana kuolleena taitetuin niskoin ja Inkulusta,
kuolettavasti haavoitettuna, luolassa laahautuen liikkuvana.

Korkean jännityksen hetkellä tulee varmastikin jokaisesta miehestä
puhuja. Huomasin itsessäni lahjoja, joista en koskaan ollut
uneksinutkaan. Arcoll sanoi minulle jälkeenpäin, että minä olin
hurmioitunut, ja varmaa on, että löysin avaimen päälliköiden sydämeen.
Kuvasin heille viimeistä näytelmää luolassa, kun Laputa oli paiskannut
kivisillan alas kuiluun ja sitten lausunut viimeiset sanansa: että hän
oli _Afrikan viimeinen kuningas_ ja että hänen mukanaan menisi kapina
nurin. Sitten kuvailin heille hänen kuolinhyppyään virtaan ja silloin
kuului ympärillä istuvien riveistä syviä huokauksia.

»Te näette minut täällä», sanoin, »yksinomaan Jumalan armon avulla.
Löysin tien putouksen ja kallioitten kautta pois luolasta, tien
jota kukaan ennen minua ei ollut kulkenut eikä tule minun jälkeeni
kulkemaan. Teidän kuninkaanne on kuollut. Hän oli suuri kuningas, sen
voin minä, joka seison tässä edessänne, todistaa, ja koskaan ette tule
näkemään hänen vertaistaan. Hänen viimeiset sanansa olivat, että kapina
on nyt lopussa. Muistakaa näitä sanoja, veljeni. Me olemme tulleet
tänne tuomaan ei sotaa vaan rauhaa, tarjoamaan teille anteeksiantoa ja
hyvitystä kärsimistänne vääryyksistä. Jos haluatte jatkaa taistelua,
niin teette sen varmasti tietäen häviävänne ja vastoin kuninkaanne
lausumaa tahtoa. Minä olen tullut tänne huolimatta uhkaavasta vaarasta
ilmoittamaan teille hänen käskynsä. Hänen henkensä hyväksyy varmasti
sen mitä teen. Miettikää tarkoin, ennenkuin uhmaatte Käärmeen käskyä ja
vedätte päällenne hirvittävän koston.»

Tunsin että olimme voittaneet. Päälliköt neuvottelivat yhdessä hiljaa
ja vilkuilivat minuun usein ihmettelevin katsein. Lopuksi tuli
korkea-arvoisin heistä esiin ja laski kiväärinsä jalkojeni juureen.

»Tahdomme uskoa rohkean miehen puhetta», hän sanoi. »Täytämme Käärmeen
toivomukset.»

Arcoll otti nyt päällikkyyden. Hän järjesti täydellisesti
aseistariisumisen ja antoi eri komppaniain miesten vuoronperään marssia
järjestyksessä pois Inandan Kraalista määräpaikkoihin ylätasangolla,
missä meikäläiset joukot ottivat vastaan heidän aseensa, ja heidät
varustettiin elintarvikkeilla. Sikäli kuin lukija haluaa lähempiä
kuvauksia näistä tapahtumista viittaan mr Uptonin teokseen. Meiltä meni
tähän kaikkeen useita päiviä ja se tuotti melkoista vaivaa, mutta noin
viikon kuluttua oli koko Laputan armeija jaettu eri paikkakunnille,
aseettomana, hyvin vartioituna ja odottamassa lupaa saada jälleen
palata kotiseuduilleen.

Senjälkeen matkusti Arcoll etelään sotaan, jota käytiin Swazi- ja
Zulu-maiden rajoilla useita kuukausia eteenpäin, samalla kun hän
uskoi minulle ja Aitkenille asuttamistyön. Käytettävissämme olevat
joukot olivat riittämättömät, ja ellei arvonanto meitä kohtaan olisi
ollut niin suuri ja Laputan muisto niin elävä, olisi usein saattanut
sattua ikävyyksiä. Työmme kesti kauan, sillä suuri osa joukoista oli
pohjoisesta päin ja muonituksen hankkiminen joukoille talvisaikana
oli vaikeata, kun maan suurimmat edut olivat valvottavina etelässä,
missä sota raivosi. Mutta minä puolestani olen kiitollinen niille
vaatimuksille, jotka minulle oli asetettu, sillä näihin aikoihin
minä kehityin ajattelemattomasta pojasta järkeväksi mieheksi. Opin
ymmärtämään valkoisen miehen tehtävän ja velvollisuudet. Hänen täytyy
alati kantaa vastuu, hän ei saa vähimmässäkään määrässä ottaa huomioon
henkeään tai omaisuuttaan, ja hänen täytyy tyytyä siihen palkkioon,
mikä sisältyy itse työn suoritukseen. Siinä on juuri ero valkoisen
ja mustan miehen välillä; vastuunalaisuuden tunne, johtamiskyky, ja
niinkauan kuin tiedämme nämä periaatteet ja elämme niiden mukaan,
tulemme hallitsemaan, ei vain Afrikassa vaan kaikkialla missä mustaa
rotua on olemassa, rotua, joka elää vain päivää varten ja joka
ajattelee vain ruumiillisia tarpeitaan. Toimintani sai minut myöskin
ymmärtämään alkuasukkaita ja ottamaan osaa heidän kohtaloihinsa.
Sain tietää paljon heidän keskuudessaan vallitsevista epäkohdista.
Ennenkuin olimme saaneet Laputan armeijan osat asettumaan rauhassa
kraaleihinsa, varustettuina riittävillä elintarvikkeilla, jotta he
pääsisivät yli kevään, olimme me, Aitken ja minä, saaneet tosiaankin
terveemmät valtiolliset katsantokannat kuin mitä tapaa kaupungeissa,
joissa istutaan toimistoissa ja katsellaan elämää sanomalehtien ja
asiakirjapinkkojen lävitse.



XXIII.

ENONI LAHJA PAISUU MONINKERTAISEKSI.


Meidän onnistui päästä aarteeseen käsiksi räjäyttämällä kääntöportti.
Vaikeudetta löysimme oikean paikan kallioseinässä, mutta portin
avaamisen salaisuus uhmasi tarkintakin tutkimusta. Senvuoksi
turvauduimme dynamiittiin, minkä jälkeen kivirappuset pian tulivat
esiin ja saatoimme seurata niitä kiviparvekkeelle. Kuilun yli
asetettiin lankkuja ja me Arcollin kanssa menimme ensimmäisinä yli.
Luola oli sellaisena kuin sen olin jättänyt. Veriläiskät lattialla
olivat tummuneet, mutta pyhän tulen tuhka oli vielä jälellä
muistuttamassa minua siitä näytelmästä, jossa itse olin näytellyt
niin suurta osaa. Kun katselin sitä tietä, jota olin kiivennyt ylös
paetessani, huimasi päätäni jo pelkkä ajatus, ja tiedän, ettei kaikki
maailman kulta saisi minua toista kertaa sellaiseen uhkayritykseen.
Mitä Arcolliin tulee ei hän voinut käsittää, kuinka minä olin saattanut
suorittaa tuon teon.

»Ei kukaan muu kuin pähkähullu rupeaisi tuollaiseen», hän lausui
siristäen silmiään vihreää kuohua katsellessaan. »Niin, Davie,
luulenkin, että sinä neljän vuorokauden ajan olit suunnilleen niin
hullu kuin sinä ylipäänsä voit olla. Erittäin onnellista muuten, sillä
sinun hulluutesi pelasti maan.»

Varsin suurella vaivalla kuljetimme aarteen tielle ja edelleen vankan
vartioston seuraamana Pietersdorpiin. Viranomaisilla oli paljon
tekemistä saadakseen kaikki hyvään järjestykseen sodan jälkeen, ja
kesti useita viikkoja, ennenkuin meidän asiamme ratkaistiin. Aluksi
minulle näytti käyvän huonosti. Yliprokuraattori vaati, että koko
aarre oli käsitettävä sotasaaliiksi, koska se — hänen lausuntonsa
mukaan — oli vihollisen sota-rahasto. En tunne, minkä verran laillista
tässä väitteessä oli, mutta minun asianajajani sanoivat, että se
oli heikosti perusteltu. Yleinen mielipide oli taas kokonaan minun
puolellani — minusta oli tullut jonkinlainen sankari kansan silmissä
esiintymiseni johdosta sodan aikana ja varsinkin Inandan Kraalissa, ja
viranomaiset huomasivat parhaaksi ajatella enemmän edukseni. Arcollin
vaikutusvalta oli myöskin suuri, ja se selvitys, jonka hän yksityisesti
jätti muutamille hallituksen jäsenille, saattoi heidät suopeiksi
minua kohtaan. Lopputulokseksi tuli, että luolan aarretta päätettiin
käsitellä tavallisena löytönä, josta puolet lankeaa löytäjälle ja
puolet valtiolle.

Kaikki oli näinollen järjestyksessä löydettyyn kultaan nähden, mutta
timanttien suhteen oli olemassa toinen vaikeus: suuri osa niistä oli
epäämättömästi työmiesten kaivoksista varastamia ja yhtiöt vaativat
niitä takaisin varastettuna tavarana. Minua kehotettiin olemaan
väittämättä tässä vastaan, ja sitten järjestettiin erityinen kokous,
eri kaivosyhtiöiden asiantuntijain ollessa läsnä, lajittelemaan
kaikki kivet. Osottautui kuitenkin, että tämä oli helpommin sanottu
kuin tehty, sillä asiantuntijat riitelivät keskenään hirvittävästi.
Lopuksi he yhtyivät eräänlaiseen sopimukseen, jako suoritettiin,
minkä jälkeen kaivosyhtiöt osoittivat minua kohtaan huomaavaisuutta
luovuttamalla minulle huomattavan summan kiitokseksi siitä mitä olin
tehnyt heidän omaisuutensa takaisin hankkimiseksi. Osuuteni kullasta,
tuo rahamäärä ja minulle jääneet omistajattomat timantit muodostivat
kauniin omaisuuden. Kaikki jalokivet myin De Beersille, sillä jos
olisin laskenut ne markkinoille, olisivat ne horjuttaneet timanttien
hintatasoa. Kun vihdoin pääsin selville tileistäni, huomasin olevani
enemmän kuin neljännesmiljoonan punnan omistaja.

Rikkaus ei häikäissyt minua, se saattoi minut pikemminkin juhlalliselle
mielelle. Minulla ei ollut halua tuhlata siitä pienintäkään osaa
hulluihin päähänpistoihin. Olin saanut omaisuuteni satumaisella
tavalla, se oli ostettu verellä, joka helposti olisi saattanut olla
omaani. Nyt halusin päästä rauhaan itsekseni ajattelemaan, sillä
viime aikoina oli elämäni ollut täynnä järkyttäviä tilanteita, ja
toiminnasta voi saada tarpeekseen kuten laiskuudestakin. Ennen
kaikkea halusin matkustaa kotiin. Asukkaat toimeenpanivat minulle
suurenmoisen jäähyväisjuhlan, laulettiin lauluja ja iloiset toverit
puristivat kättäni niin että sormia pakotti. Sanomalehdillä oli paljon
puuhaa minusta, ne järjestivät suuret juhlapäivälliset, joiden aikana
pidettiin puheita minulle. Mutta itse en voinut nauttia kaikesta
tästä kunniasta niinkuin olisi pitänyt, sillä tunsin itseni kuin
poistemmatuksi kaikesta mihin olin kiintynyt.

Vasta junassa kun lähestyin Kapkaupunkia, saavutin tasapainoni.
Menneisyyden taakka putosi yhtä äkkiä kuin sinä aamuna kun olin
kiivennyt ylös luolasta ilmoille. Koko elämä oli vielä edessäni, ja
kuitenkin oli minulla jo ollut sellainen myötäkäyminen. Ajattelin,
kuinka palaisin maahani, ensimmäistä vilahdusta Fifen tummista
rannoista, käyntiäni Kirkcaplessa ja kuinka jälleen saisin nähdä
äitini. Olin nyt rikas mies, vapaa valitsemaan itselleni minkä
elämänuran tahansa, eikä koskaan enää tulisi äitini olemaan minkään
puutteessa. Rahani olivat minulle sangen rakkaat, sillä jos toiset
hankkivat varansa lahjojensa tai työteliäisyytensä avulla, niin
olinhan minä hankkinut omaisuuteni omalla tavallani, tuimalla tavalla,
sillä olinhan pelannut niistä — panoksena elämä. Kun istuin yksikseni
vaunuosastossa, täytyi minun itkeä ilosta ja kiitollisuudesta, ja
kyyneleet tekivät minulle hyvää, sillä niiden jälkeen olin jälleen oma
itseni.

Viimeinen muistoni Afrikasta oli Tam Dyke. Sain hänet silmiini eräällä
Kapkaupungin kadulla ja juoksin hänen peräänsä. Kun tartuin hänen
olkaansa, tuijotti hän minua kuin kummitusta.

»Oletko se todella sinä, Davie», hän huudahti. »En koskaan uskonut
enää sinua näkeväni, vaikkakaan en tosin voi avata sanomalehteä
näkemättä jotain sinusta. Miksi et lähettänyt noutamaan minua? Tässä
olen möyrinyt merillä sillä aikaa kun sinusta on tullut kuuluisa. Ja
miljoonikkokin sinä taidat olla, vai miten?»

Pyysin Tamia syömään päivällistä kanssani hotellissa ja myöhemmin
kun sitten istuimme ja tupakoimme ravintolan parvekkeella katsellen
siipimuurahaisten hommia aloepensaissa, kerroin hänelle koko
historiani, sellaisena kuin se tässä on esitetty.

»Davie, vanha veikko», hän sanoi lopuksi, »sinä olet käyttänyt aikasi
ensiluokkaisella tavalla. Tuskin olet ollut kotoasi poissa puolta
vuotta, kun jo palaat mukanasi omaisuus. Mihin aijot nyt ryhtyä?»

Sanoin, että aluksi oli tarkoitukseni jatkaa lukujani Edinburghin
yliopistossa. Tam hörähti nauramaan.

»Tuo on vähän liian kesyä, Davie! Rahat pitäisi olla minulla sinun
asemastasi, sillä minulla on toki paljon enemmän mielikuvitusta. Mutta
sinähän olit ennenkin aina proosa henkilöitynä.»

»Ehkäpä niin», sanoin, »joka tapauksessa olen varma yhdestä asiasta.
Ellen olisi ollut proosa henkilöitynä, niin en istuisi nyt tässä tänä
iltana.»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Afrikan viimeinen kuningas" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.