Title: Kosinta : Yksinäytöksinen pila
Author: Chekhov, Anton Pavlovich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kosinta : Yksinäytöksinen pila" ***


KOSINTA

Yksinäytöksinen pila


Kirj.

ANTON TSHEHOV


Suomentanut

Reino Silva [Reino Silvanto]



Näytelmäkirjasto 45



Helsingissä,
Yrjö Weilin,
1908.



HENKILÖT:

TAPANI PIIPPURINEN, tilanomistaja,
NAIMA: hänen tyttärensä, 25-vuotias.
JUHANA LOMONEN, Piippurisen naapuri, terve, hyvin syötetty,
   mutta kovin luulosairas tilanomistaja.

Tapahtuu Piippurisen maatilalla.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Näyttämö:

Piippurisen vierashuone. Perällä ja vasemmalla ovi, oikealla ikkuna,
jonka edessä sohva, pöytä, tuoleja j.n.e.

Piippurinen ja Lomonen joka tulee perältä, on puettu frakkiin ja
Valkosiin hansikkaihin.

PIIPPURINEN (Mennen häntä vastaan). Kyyhkyseni, kenen tässä näenkään!
Naapuri Lomonen! Hyvin hauskaa! (Kättelee Lomasta). Tämä on kerrassaan
ilonen yllätys, kaunokaiseni... Kuinka jaksatte?

LOMONEN. Kiitoksia kysymästä. Mutta kuinka te oikein voitte?

PIIPPURINEN. Pikku hiljalleen, hyvä ystäväni. Mutta istukaa, pyydän
nöyrimmästi... Ei ole oikein noin unohtaa naapurinsa, hyvä... Mutta
miksi olette noin virallinen ja juhlallinen, kyyhkyseni? Frakissa,
hansikkaissa ja niin pois päin. Ehkä olette matkalla jonnekin, minun
kalleimpani?

LOMONEN. Ei. Tulin teille vain, kunnioitettava herra Tapani Piippurinen.

PIIPPURINEN. No, mutta miksi oikein frakissa, ihanaiseni? Aivan kuin
uuden vuoden tervehdyksellä!

LOMONEN. Niin, nähkääs, asia on siinä, että... (ottaa hiljaan hänen
käsivartensa ympäri kiinni). Minä tulin luoksenne, kunnioitettava
Tapani-naapurini, häiritäkseni teitä eräällä pyynnöllä. Tämä ei ole
ensi kerta kun minulla on kunnia kääntyä apua anoen puoleenne, ja te
olette aina, niin sanoakseni... mutta, suokaa anteeksi, minä olen
liikutettu. Minä juon ensin vähän vettä, kunnioitettava herra
Piippurinen. (Juo).

PIIPPURINEN (Syrjään). Tuli
pyytämään rahaa, mutta enpäs annakka! (Hänelle). Niin kaunoiseni, mitä
asiaa teillä olisi?

LOMONEN. Niin... niin, nähkääs. Kunnia Tapaninpoika... a-anteeksi, Tapani
Kunnianpoika... se tahtoo sanoa, minä olen kovin liikutettu, niinkuin
suvainnette nähdä... Sanalla sanoen, ainoastaan te voitte auttaa minua,
vaikka, tietysti, minä en millään lailla ole ansainnut ja... ja... enkä
omista oikeuttakaan luottaa teidän apuunne...

PIIPPURINEN. Ah, älkäähän nyt noin kierrelkö ja kaarrelko, kaunoiseni!
Puhukaa suoraan! No?

LOMONEN. Heti... heti paikalla. Asia on se, että minä tulin pyytämään
teidän tyttärenne, Naima neidin kättä.

PIIPPURINEN (Iloissaan). Pikku mukulani! Enkelini! Hyvä Juhana Lomonen!
Sanokaa se vielä kerta... minä en kuullut oikein, oikein selvään!

LOMONEN. Minulla on kunnia pyytää...

PIIPPURINEN (Keskeyttäen). Kyyhkyseni!... Minä olen niin iloinen ja niin
pois päin... Kas, juuri niin ja niin edespäin. (Syleilee häntä).
Kauan olen toivonut. Se on ollut minun ainainen toivomukseni. (Pudottaa
kyyneleen). Minä olen aina teitä, kalleimpani, rakastanut omana
poikanani. Antakoon Jumala teille rauhaa ja sopua, rakkautta ja niin
poispäin... minä olen sitä kovin toivonut. Mutta miksi minä seison tässä
kuin tolvana? Ällistyin ilosta, ällistyin aivan! Oh, minä kaikesta
sydämestäni... Käyn heti kutsumassa Naimaa tänne ja niin poispäin.

LOMONEN (Liikutettuna). Kunnioitettava herra Piippurinen, mitä te
luulette, suostuukohan tyttärenne?

PIIPPURINEN. Tuollainen kaunis mies, kuinka ei hän suostuisi! Hän on
jo varmaan rakastunut kuin kissa, ja niin poispäin... Heti! (Menee
sivulle).


TOINEN KOHTAUS.

    Lomonen (yksin).

LOMONEN. Kylmä... Minä vapisen aivan kuin olisi tutkinto tulossa. Mutta
pääasia on: tehdä luja päätös. Jos tuumailee kauan, horjuu epävarmana
sinne tänne, puhuu paljon ja odottaa ihannetta tai todellista
rakkautta, niin sillä tavoin ei tule naimisesta mitään. Brrr!... Kylmä!
Naima neiti on mainio emäntä, sivistynyt, eikä hullumman näkönenkään...
no, mitäs muulla väliä? Kas, kuinka mielenliikutuksesta minun
korvissani alkaa soida. (Juo vettä). Olla naimatta ei enää käy
päinsä... Ensiksi, olen jo kolmekymmentä viisi vuotias, ikä, joka,
niin sanoakseni, on arveluttava. Toiseksi, minä olen säännöllisen,
johdonmukaisen elämän tarpeessa... Minulla on sydänvika, kova
sydämentykytys, olen sitäpaitsi herkkätuntoinen ja melkein aina hyvin
liikutettu... Nytkin minun huuleni väräjävät ja oikeassa silmälautasessa
joku aivan hieno verisuoni hermostuttavasti hyppelee... Mutta kaikkein
kauheinta — se on uni. Tuskin olen mennyt vuoteeseen ja juuri
alkanut nukahtaa, kun vasemmassa kyljessä jokin yht'äkkiä rapsahtaa
ja olkapäässä ja pääkopassa alkaa takoa... Minä hyppään ylös kuin
mieletön, kävelen sitten jonkun aikaa edes ja takaisin, kunnes taas
menen maata. Olen juuri nukahtaa, kun kyljessä taas rapsahtaa. Ja sillä
tavoin saattaa kaksikymmentä kertaa...


KOLMAS KOHTAUS.

    Naima Piippurinen ja Lomonen.

NAIMA (Tulee sivulta). No, kas vaan! Tekö täällä olettekin ja isäni
sanoi: menehän sinne, kauppias tuli tavaroita hakemaan. Hyvää päivää,
herra Lomonen!

LOMONEN. Päivää, kunnioitettava neiti Naima!

NAIMA. Suokaa anteeksi, että minulla on esiliina yllä ja että muutenkin
olen näin kotoisessa komennossa... Me perkaamme herneitä kuivattaviksi.
Mutta miksi ette ole pitkään aikaan käyneet meillä? Istukaa!...
(Istuvat). Tahdotteko syödä vähän aamiaista?

LOMONEN. Ei kiitoksia, minä olen jo syönyt.

NAIMA. Pankaa tupakaksi... Täällä olisi tulitikkuja... Nyt on ihana ilma,
vaan eilen oli sellainen sade, etteivät työmiehet koko päivänä tehneet
mitään. Montako lapoota heiniä olette koonneet? Ajätelkaas, kun minä
niin ahnehdin, että niitätin koko niityn, vaan nyt pelkään heinien
mätänevän. Parempi olisi ollut vielä odottaa jonkun aikaa. Mutta
mitä tämä on? Tehän olette frakissa, kuten näyttää! Suuri uutinen!
Pitoihinko olette matkalla, vai? Mutta te olette tullut kauniimmaksi...
Todellakin, miksi olette noin keikarimainen?

LOMONEN (Liikutettuna). Nähkääs, kunnioitettava neiti... Asia on se,
että minä olen päättänyt pyytää teitä kuulemaan minua... Tietysti te
hämmästytte jopa suututtekin, mutta minä... (erikseen). Kauhean kylmä!

NAIMA. Mikä asia se olisi? (Äänettömyys). No?

LOMONEN. Minä koetan puhua lyhyesti. Te tiedätte kunnioitettava neiti,
että minulla jo kauan, aina lapsuudesta saakka, on ollut kunnia tuntea
teidän perheenne. Minun täti-vainajani ja hänen miehensä, joilta minä,
kuten suvainnette tietää, sain perinnöksi maatilan, käyttäytyivät aina
syvällä kunnioituksella teidän isäänne ja äiti-vainajaanne kohtaan.
Leinosten ja Pippuristen suvut elivät aina mitä ystävällisimmissä,
saattaapa sanoa, sukulaissuhteissa. Sitä paitsi, kuten tiedätte, minun
maani rajottuvat teidän maihinne. Jos suvaitsette muistella, niin minun
Härkähakani ulottuu aivan teidän Koivistoonne saakka...

NAIMA. Anteeksi, että keskeytän. Te sanotte "minun Härkähakani"...
Tokkohan se haka kuuluu teille?

LOMONEN. Minulle juuri...

NAIMA. No, älkäähän nyt! Härkähaka on meidän, eikä teidän!

LOMONEN. Eipäs, minun, kunnioitettava neiti Piippurinen.

NAIMA. Se on minulle uutinen. Mitenkä se olisi teidän?

LOMONEN. Mitä... mitenkä? Minä puhun siitä Härkähaasta, joka kiilana
pistää teidän Koiviston ja Palosuon väliin.

NAIMA. No, niin, niin... Se on meidän...

LOMONEN. Ei, te erehdytte, kunnioitettava neiti Piippurinen, se on
minun.

NAIMA. Muistelkaapas vaan tarkemmin, herra Lomonen! Onko se jo kauankin
ollut teidän?

LOMONEN. Mitä "kauankin?" Mikäli minä muistan, on se aina ollut meidän.

NAIMA. Tämän te otaksuttavasti pyytänette anteeksi!

LOMONEN. Papereistahan se näkyy, kunnioitettava neiti. Härkähaka on
joskus ollut riidan alaisena — se on totta; mutta nykyään kaikki
tietävät, että se on minun. Eikä siinä mitään riitelemistä voi
ollakaan. Tarkastelkaammehan vähän asiaa. Täti-vainajani iso-äiti
antoi tämän haan teidän isänne iso-isän talonpoikain määräämättömäksi
ajaksi ja korvauksetta käytettäväksi siitä, että polttivat tiilejä
iso-äidille. Teidän isänne iso-isän talonpojat käyttivät tätä hakamaata
maksutta noin neljäkymmentä vuotta ja tottuivat pitämään sitä omanaan,
vaan sitten, kun annettiin ohjesääntö...

NAIMA. Ei ensinkään niin kuin te sanotte! Sekä minun iso-isäni että
hänen isänsä laskivat, että heidän maansa ulottuu aina Palosuohon
saakka — siis Härkähaka oli meidän. No, mitä riitelemistä siinä olisi?
— en ymmärrä. Tämä on jo harmittavaa!

LOMONEN. Minä näytän teille talonkirjat, hyvä neiti!

NAIMA. Ei, te joko yksinkertaisesti laskette leikkiä tai ärsytätte
minua... Mikä yllätys! Me olomme hallinneet maata jo lähes kolmesataa
vuotta, kun yht’äkkiä ilmotetaan, ettei maa ole meidän! Herra
Lomonen, suokaa anteeksi, mutta niinä en saata uskoa korviani... Minä
en siitä haasta paljoakaan piittaa. Eihän siellä ole kuin kahdeksan
tynnörin-alaa, joka maa maksaisi siinä tuhannen markan paikoilla,
vaan minua kiusaa epärehellisyys. Puhukaa mitä hyvänsä, vaan
epärehellisyyttä en voi sietää.

LOMONEN. Minä rukoilen teitä, kuunnelkaa minua loppuun! Teidän isänne
iso-isän talonpojat, kuten minulla jo oli kunnia sanoa teille, polttivat
minun tätini isoäidille tiilejä. Tädin iso-äiti, tahtoen tehdä heille
mieluisan...

NAIMA. Iso-isä, iso-äiti, täti... en niinä siitä mitään ymmärrä!
Härkahaka on meidän, ja siinä kaikki.

LOMONEN. Minunpas!

NAIMA. Meidän! Vaikkapa te kaksi päivää todistaisitte ja pukisitte
yllenne tusinan frakkeja, niin se on meidän, meidän, meidän!... En
tahdo teidän omaanne, vaan en halua myöskään menettää omaani... Oli
miten hyvänsä!

LOMONEN. Minä, neiti Piippurinen, en tuota hakamaata tarvitse, vaan
minä olen periaatteen kannalla. Mutta jos haluatte sen, niin sallikaa
minun lahjottaa se teille.

NAIMA. Minä itse voin lahjottaa sen teille, se on minun!... Tämä on,
herra Lomonen, vähintäänkin kovin kummallista! Tähän päivään saakka
olemme pitäneet teitä hyvänä naapurina, ystävänä, viime vuonna me
lainasimme teille puimakoneemmekin, jonka tähden me puimme viljamme
vasta marraskuussa, vaan te siitä huolimatta käyttäydytte meitä kohtaan
aivan kuin me olisimme mustalaisia. Lahjotatte minulle minun omaa
maatani. Suokaa anteeksi, mutta tätä ei olisi odottanut naapurilta! Se
on julkeutta, jos niin tahdotte...

LOMONEN. Teidän mielestänne minä siis olen anastaja? Armollinen neiti,
minä en ole milloinkaan anastanut toisen maata enkä sentähden salli
kenenkään syyttää itseäni tästä... (Menee nopeasti karahvin luo ja juo
vettä). Härkähaka on minun!

NAIMA. Valhetta! Meidän!

LOMONEN. Minun!

NAIMA. Valhetta! Minä näytän teille! Tänään jo lähetän meidän
heinämiehet Härkähaan niitylle!

LOMONEN. Mitä?

NAIMA. Meidän miehet niittävät tänään jo hakaniityn!

LOMONEN. Mutta minä annan heille selkään!

NAIMA. Sitä ette uskalla!

LOMONEN (Tavottaa sydäntään). Härkähaka on minun! Ymmärrättekö? Minun!

NAIMA. Älkää huutako, olkaa hyvä! Kotonanne voitte huutaa ja sähistä
kiukusta, mutta täällä pyydän pysymään alallanne!

LOMONEN. Ellei, armollinen neiti, minulla olisi tätä kauheata,
tuskallista sydämen tykytystä, elleivät verisuonet jyskyttäisi
ohimoillani, niin minä puhuisin kanssanne toisin! (Huutaa). Härkahaka
on minun!

NAIMA. Meidän!

LOMONEN. Minun!

NAIMA. Meidän!

LOMONEN. Minun!


NELJÄS KOHTAUS.

    Edelliset ja Piippurinen.

PIPPURINEN (Tulee sivulta). No, mitä nyt? Mitä te huudatte?

NAIMA. Isä, selitä tälle herralle, kenelle Härkähaka kuuluu: meille vai
hänelle?

PIIPPURINEN (Lomoselle). Kyyhkyseni, Härkähaka on meidän!

LOMONEN. Hyvänen aika, herra Piippurinen, kuinka se olisi teidän?
Ajatelkaa nyt toki! Minun tätini iso-äiti antoi sen määrätyksi ajaksi
maksutta teidän isoisänne talonpoikain käytettäväksi, Talonpojat
käyttivät sitä neljäkymmentä vuotta hyväkseen ja tottuivat siihen,
niinkuin omaan, kun annettiin ohjesääntö...

PIIPPURINEN. Sallikaa, kalleimpani... Te unohdatte, että juuri
talonpojat eivät maksaneet teidän iso-äidillenne ja niin poispäin,
sillä Härkähaka oli silloin riidanalaisena ja niin poispäin. Mutta nyt
jokanen koiranleuka tietää, että se on meidän. Te ette, nähtävästi, ole
nähnyt karttaa.

LOMONEN. Mutta minä näytän toteen, että se on minun!

PIIPPURINEN. Ette näytä, rakkaani!

LOMONEN. Näytän varmaan!

PIIPPURINEN. Naapuri-kulta, miksi noin huudatte? Huudolla juuri te ette
mitään näytä toteen. Minä en tahdo teidän omaanne, enkä aio luopua
omastani. Ja miksi niin? Jos kerran niin pitkälle tullaan, armahani,
että te aiotte siepata hakamaan ja niin poispäin, niin minä mieluummin
lahjotan sen talonpojille kuin teille. Niin juuri!

LOMONEN. En ymmärrä! Mikä oikeus teillä on lahjottaa toisen omaisuutta?

PIIPPURINEN. Sallikaa minun itse tietää, onko minulla oikeus vai ei.
Minä en, nuorimies, ole tottunut siihen, että minun kanssani
keskustellaan tuohon tapaan ja niin poispäin. Niin, nuorimies, minä
olen puolet vanhempi teitä ja pyydän puhumaan kanssani ilman
kiihtymystä tai sentapaista.

LOMONEN. Ei, te pidätte minua vaan hölmönä ja teette minusta pilkkaa!
Sanotte minun maata teidän omaksenne ja sitten vielä tahdotte, että
olisin kylmäverinen ja puhuisin kanssanne ihmisten tavoin? Niin eivät
hyvät naapurit käyttäydy, herra Piippurinen! Te ette ole naapuri, vaan
väkivallan tekijä!

PIIPPURINEN. Mitä? Mitä te sanoitte?

NAIMA. Isä, lähetä heti miehet sinne hakaniitylle!
(Lomoselle).

PIIPPURINEN. Mitä te sanoitte, armollinen herra?

NAIMA. Härkähaka on meidän, enkä minä anna perään, en, en, en!

LOMONEN. Sen saamme nähdä! Minä näytän oikeudessa, että se on minun.

PIIPPURINEN. Oikeudessa? Haastakaa vaan oikeuteen, armollinen herra,
ja niin pois päin! Haastakaa! Minä tunnen kyllä teidät, te odotatte
vaan tilaisuutta päästäksenne vehkeilemään ja niin poispäin... Senkin
juonittelija! Koko teidän sukunne on ollut riidanhaluinen! Koko!

LOMONEN. Pyydän, älkää loukatko minun sukuani! Leinosten suvussa ovat
kaikki olleet rehellisiä, eikä ole ollut ketään, joka olisi joutunut
oikeuteen tuhlaamisen tähden, niinkuin teidän setänne!

PIIPPURINEN. Mutta teidän Lomosten suvussa kaikki ovat olleet hassuja!

NAIMA. Kaikki, kaikki, kaikki!

PIIPPURINEN. Iso-isänne oli juoppohullu ja nuorempi tätinne karkasi sen
arkkitehdin kanssa ja niin poispäin...

LOMONEN. Ja teidän äitinne oli ontuva (tavottaa sydäntään). Aih!
Kyljessä rapsahti... Päässä jyskyy... Herranen aika!... Vettä!

PIIPPURINEN. Vaan teidän isänne oli kova kortinlyöjä ja ahmatti!

NAIMA. Ja täti sellainen juoru-akka, että niitä on vähän!

LOMONEN. Aih, vasen jalka on puutunut... Te olette vehkeilijä... Oh,
sydän!... Eikä se ole kenellekään enää salaisuus, että te ennen vaaleja
kavalsitte... Silmissäni säkenöi.... Missä on minun hattuni?

NAIMA. Kurjaa, epärehellistä, inhottavaa!...

PIIPPURINEN. Ja te itse olette oikea luihu, viekas ja juonikas ihminen!
Niin juuri!

LOMONEN. Kas tuossa on hattuni... Aih, sydän... Minne mennä? Missä ovi?
Oh!... Kuolen, luultavasti... Jalkani on hervoksissa... (Menee ovelle
perällä).

PIIPPURINEN (Hänen jälkeensä). Älköön teidän jalkanne koskaan enää
astuko minun talooni!

NAIMA. Vetäkää oikeuteen, niin saamme nähdä!

LOMONEN (Poistuu horjuen).


VIIDES KOHTAUS.

    Piippurinen ja Naima.

PIIPPURINEN. Piru vieköön! (Käy kiihtyneenä edes takasin).'

NAIMA. Millainen lurjus! Uskoppas vielä hyviin naapureihin!

PIIPPURINEN. Ilkiö! Hernemaan pelotin!

NAIMA. Mokomakin epäsikiö! Anasti toisen maata ja kehtaa vielä kinata.

PIIPPURINEN. Ja tuo kummitus rohkenee käydä kosimassa ja niin poispäin!
Niin? Kosimassa?

NAIMA. Kosimassa?

PIIPPURINEN. No, kuinkas sitten! Tuli tänne juuri vartavasten sinua
kosiakseen.

NAIMA. Minua kosiakseen? Miks'et sinä aikasemmin sanonut tätä minulle?

PIIPPURINEN. No, sentähdenhän oli frakinkin ylleen pannut! Mokomakin
makkara! Rasvakuono!

NAIMA. Minua kosimassa? Ah! (Kaatuu voihkien nojatuoliin). Tuokaa
takasin! Takasin! Ah! Takasin!

PIIPPURINEN. Takasin? Kuka?

NAIMA. Pikemmin, pikemmin! Paha olla! Takasin! (Hysterinen kohtaus).

PIIPPURINEN. Mikä nyt on? Mikä sinua vaivaa! (Pitelee päästään kiinni).
Minä olen onneton ihminen! Ammun tai hirtän itseni! Minua kidutetaan!

NAIMA. Minä kuolen! Takasin!

PIIPPURINEN. Äsh! Heti! Älä kilju! (Juoksee perälle ulos).

NAIMA (Voihkien). Mitä me olemmekaan tehneet! Takasin! Takasin!

PIIPPURINEN (Tulee juosten takasin). Hän tulee heti ja niin poispäin!
Piru vieköön! Uh! Puhu itse hänen kanssaan, sillä minä en ainakaan
tahdo...

NAIMA (Voihkii). Takasin!

PIIPPURINEN (Huutaa). Hän tulee, hän tulee, etkö sinä kuule, kun
sinulle sanotaan! Oh, kyllä on hommaa olla täysikasvuisen tyttären
isänä! Minä leikkaan kurkkuni poikki! leikkaan varmaan! Lomosta
haukuttiin, häväistiin, ajettiin ulos, ja kaiken tämän sinä... juuri
sinä!...

NAIMA. Eihän, sinä, sinä!...

PIIPPURINEN. Minähän olen syyllinen, kas niin! (Lomonen näyttäytyy
perä-ovella). No, puhu itse hänen kanssaan.

    (Menee sivulle).


KUUDES KOHTAUS.

    Naima ja Lomonen.

LOMONEN (Tulee perältä uupuneena). Kauhea sydämentykytys... Jalka on
puutunut... ja kyljessä rapsaa...

NAIMA. Suokaa anteeksi, herra Lomonen, me taisimme kiivastua... Nyt minä
ymmärrän; Härkähaka on todellakin teidän.

LOMONEN. Sydämeni jyskyttää niin tavattomasti... Niin, Härkähaka on
minun... Kummassakin silmälautasessa räpyttää niin hermostuttavasti...

NAIMA. Niin, teidän se on, teidän... Istukaa!... (Istuvat). Me olimme
väärässä...

LOMONEN. Minä periaatteen kannalta... Eihän se maa niin kallis ole, vaan
periaate on kallis...

NAIMA. Niin juuri, periaate... Mutta puhutaan nyt jostaan muusta.

LOMONEN. Etenkin, koska minulla on todistukset siihen. Kun nimittäin
minun tätini iso-äiti antoi sen teidän isänne iso-isän talonpojille...

NAIMA. Riittää, riittää jo siitä... (Erikseen). En tiedä, mistä
oikein alkaisi... (Hänelle). Aiotteko piakkoin mennä metsästämään?

LOMONEN. Teirejä ampumaan aion mennä heti kun vaan saan viljat
korjuun, kunnioitettu neiti Naima. Mutta oletteko kuullut! Ajatelkaas
mikä onnettomuus minulle on tapahtunut! Minun koirani "Hessu", jonka
suvaitsette tietää, on alkanut ontua.

NAIMA. Mikä vahinko! Mutta mistä se on tullut?

LOMONEN. En tiedä... Mahdollisesti se on nyrjähtänyt tai toiset koirat
purreet... (huokaa). Minun paras koirani, puhumattakaan rahasta! Minä
maksoin Rauhalalle siitä kolmesataa markkaa.

NAIMA. Liikaa maksoitte, herra Lomonen!

LOMONEN. Minusta taas se oli vähän maksettu. Koira on kerrassaan mainio!

NAIMA. Isä maksoi "Ressu"-koirastaan vaan kaksisataa, ja onhan Ressu
sentään paljon parempi teidän Hessua!

LOMONEN. Ressu parempi Hessua! Mitä te nyt... (nauraa). Ressu parempi
Hessua!

NAIMA. Tietysti parempi! Ressu on vielä nuori eikä ole penikoinut,
mutta sen parempaa ei ole koko koiramaailmassa.

LOMONEN. Sallikaa, neiti Piippurinen, te vallan unohdatte, että
Ressulla on lyhyt alaleuka ja sellainen koira on huono käymään kiinni.

NAIMA. Lyhyt alaleuka! Tuon kuulen nyt ensi kerran!

LOMONEN. Vakuutan teille, että alaleuka on lyhempi kuin yläleuka.

NAIMA. Oletteko mitanneet sitten?

LOMONEN. Olen. Ajamaan se kyllä kelpaa, tietysti, mutta mitä tulee
hakemiseen, niin tuskinpa vaan...

NAIMA. Ensiksikin meidän Ressu on puhdasrotuinen, täysiverinen, se on
"Jehun" ja "Tossakan" penikka, mutta teidän kirjavanahkaisesta ei saa
selvää mitä rotua se on... Sitäpaitsi vanha ja kuiva kuin hevoskaakki...

LOMONEN. Vanha kyllä, mutta minä en sittenkään vaihtaisi sitä viiteen
Ressuun. Ja kuinka saattaisinkaan! Hessu — se on koira, vaan Ressu...
onpa naurettavaa edes kinastella Sellaisia kuin teidän Ressunne,
on jokusella koirakauppiaalla, niitä on kuin itikoita iltasin.
Neljänneksessä olisi kylliksi hintaa.

NAIMA. Teillä, herra Lomonen, on tänään pahuksenmoinen halu kinata
vastaan. Milloin pistää päähänne, että Härkähaka on teidän, milloin on
Hessu parempi Ressua. Minä en pidä siitä, että ihminen ei puhu sitä,
mitä ajattelee. Tiedättehän te kumminkin mainiosti, että Ressu on sata
kertaa parempi teidän... tuota pököä Hessua. Miksi te siis puhutte
vastaan?

LOMONEN. Minä huomaan, neiti Piippurinen, että te pidätte minua sokeana
tai peräti hölmönä. Käsittäkää nyt kuitenkin, että teidän Ressunne
alaleuka on lyhyt!

NAIMA. Valhetta!

LOMONEN. Lyhyt kun lyhyt!

NAIMA (Huutaa). Valhetta!

LOMONEN. Miksi te huudatte, armollinen neiti?

NAIMA. Mutta miksi te sitten puhutte pötyä? Tämä on kiusallista! Olisi
jo aika ampua teidän Hessunne ja kumminkin kehtaatte verrata sitä
meidän Ressuun.

LOMONEN. Anteeksi, mutta minä en jaksa jatkaa tätä riitaa. Minulla on
sydämen tykytys.

NAIMA. Minä olen huomannut: ne metsästäjät, jotka eniten riitelevät, ne
vähimmin ymmärtävät.

LOMONEN. Armollinen neiti, pyydän, olkaa vaiti... Minun sydämeni
halkea... (Huutaa). Olkaa vaiti!

NAIMA. En ole, ennenkuin myönnätte, että Ressu on sata kertaa parempi
teidän Hessuanne!

LOMONEN. Sata kertaa huonompi! Jospa se mätänis siihen paikkaan!
Aih!... rap... rapsaa!..

NAIMA. Mutta teidän rujossa Hessussa ei ole edes mätänemisen varaa,
sillä se on jo mätä!

LOMONEN (Itkee). Pitäkää suunne kiinni, sillä minulla on sydämenrepeämä!

NAIMA. En pidä!


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    Edelliset ja Piippurinen.

PIIPPURINEN (Tulee). No, mitä nyt taas?

NAIMA. Isä, sano suoraan, omantunnon mukaan: kumpi koira on parempi —
meidän Ressu vai hänen Hessu?

LOMONEN. Piippurinen, rukoilen teitä, sanokaa ainoastaan: onko teidän
Ressulla lyhyt alaleuka vai ei! Sanokaa: on vai ei?

PIIPPURINEN. Jos niin olisikin, niin, mitäs sitte? Sekö muka olisi
tärkeätä! Mutta näillä seuduin ei sen parempaa koiraa löydy ja niin
poispäin!

LOMONEN. Mutta onhan minun Hessu-koirani sentään parempi? Omantunnon
mukaan!

PIIPPURINEN. Älkää kiihtykö, ystäväni... Katsokaas teidän koirallanne
on kyllä hyvät ominaisuutensa... Se on rotukoira, vahvarakenteinen,
jyrkkälonkkainen ja niin poispäin. Mutta tällä koiralla, jos tahdotte
tietää, kaunoiseni, on kaksi korvaamatonta vikaa: se on vanha ja
lyhytkuonoinen.

LOMONEN. Anteeksi, minulla on sydämentykytys... Käykäämme tosi-asioihin...
Suvaitkaapas muistella miten Luikkarisen niityillä minun Kessuni
ajoi kreivin Hellu-koiran kanssa aivan rinnan, vaan teidän Ressunne oli
jäänyt kokonaisen virstan jälelle.

PIIPPURINEN. Niin jäikin, kun kreivin metsävahti löi sitä seipäällä.

LOMONEN. Ja se oli oikein, sillä kun muut koirat ajoivat kettua, alkoi
Ressu lampaita nylkeä!

PIIPPURINEN. Se on valhe!... Mutta, kyyhkyseni, jättäkäämme tämä riita,
sillä minä olen kovin tulinen. Hän löi sentähden, koska pisti kateeksi
katsella vierasta koiraa... Niin juuri! Kaikki ovat kateita! Ette
siis tekään, armollinen herra, ole ilman tätä syntiä! Tuskin olette
huomanneet jonkun metsämiehen koiran olevan paremman teidän Hessuanne,
kun heti alatte... tämä... tuo... hänen... minun... ja niin poispäin...
Muistanhan minä kaikki!

LOMONEN. Muistan minäkin!

PIIPPURINEN (Matkien). Muistan minäkin... No, mitä te muistatte sitten?

LOMONEN. Sydämenty... tyky... Ja-jalka on puutunut... En voi...

NAIMA (Matkien). Sydämenty... tykytys... Mikä metsämies te olette?
Teidän pitäisi maata tuvan uunilla ja surmata syöpäläisiä, eikä ajaa
kettuja takaa! Sydämentykytys...

PIIPPURINEN. Todellakin, mikä metsästäjä te olette? Teillä kun on
tuollainen sydämentykytys, tulisi teidän istua kotona, eikä kieppua
satulassa. Ja hyvä jos te todella metsästäisitte, vaan kun te ajatte
metsään saadaksenne riidellä ja häiritä muitten koiria ja niin
poispäin. Minä olen tulinen, jättäkäämme siis tämä sikseen, koska te
ette olekaan mikään metsämies?

LOMONEN. Entä oletteko te sitten metsästäjä? Te menette metsään
liehakoidaksenne itsenne kreivin suosioon jopa juonitellaksenne...
Sydän!... Te olette juonittelija!

PIIPPURINEN. Mitä? Minä juonittelija? (Huutaa). Suus kiinni!

LOMONEN. Juonittelija!

PIIPPURINEN. Lurjus! Koiranleuka!

LOMONEN. Vanha rotta! Jesuiitta!

PIIPPURINEN. Suus kiinni, tai minä ammun sinut jollakin pyssy-rähjällä
niinkuin peltokanan! Lörpöttelyä!

LOMONEN. Kaikki tietävät, että — oh, sydän! — että vaimovainajanne
tukisteli teidä... Aih! Ja-jalka... ra-rapsaa... Minä kaadun, kaadun!

PIIPPURINEN. Ja sinä olet emäntäpiikas tohvelin alla!

LOMONEN. No, kas, kas niin... Nyt sydän halkes! Olkapää helti... Missä
on minun olkapääni?... Kuolen! (Kaatuu nojatuoliin). Lääkäri! (Menee
tainnoksiin).

PIPPURINEN. Poika-nulikka! Keltanokka! Lörppösuu! Minun on paha olla!
(Tuo vettä). Paha olla!

NAIMA. Tuommonen metsästäjä! Ette pysy edes hevosen selässä!
(Isälleen), Isä! Mikä häntä vaivaa? Isä! Katsohan, isä! (Vaikeroi).
Lomonen! Hän on kuollut!

PIIPPURINEN. Minun on paha olla! Henkeä ahdistaa!... Ilmaa!...

NAIMA. Hän on kuollut? (Nykii Lomosta hihasta). Lomonen! Hyvä Lomonen!
Mitä me olomme tehneet? Hän on kuollut! (Kaatuu nojatuoliin).
Lääkäri, lääkäri! (Hysterinen kohtaus).

PIIPPURINEN. Oh!... Mitä nyt? Mikä sinun on?

NAIMA (Voihkii). Hän kuoli!... kuoli!

PIIPPURINEN. Kuka kuoli? (Katsottuaan tarkemmin Lomosta). Todellakin!
Kuoli! Herranen aika! Vettä! Lääkäriä!... (Tarjoaa Lomoselle vettä vieden
lasin suuhun). Juokaa!... Ei, ei juo... Hän on siis kuollut ja niin
poispäin... Onnettomin olen ihmisistä! Miksi en ammu kuulaa kallooni?
Miksi en vieläkään ole leikannut kurkkuani poikki? Mitä odotan? Antakaa
minulle veitsi! Antakaa pyssy! (Lomonen hievahtaa). Hän virkoo...
Juokaa vettä!... Niin...

LOMONEN. Säkeniä... Sumua... Missä minä olen?

PIIPPURINEN. Naikaa pian nyt — ja sitte hiiteen! Hän suostuu kyllä.
(Yhdistää Lomosen ja Naiman kädet). Hän suostuu ja niin poispäin.
Minä siunaan teitä ja niin poispäin. Mutta jättäkää minut vaan
rauhaan!

LOMONEN. No? Mitä? (Kohoten). Ketä?

PIIPPURINEN. Hän suostuu! No? Suudelkaa nyt ja... ja piru teidät
sitten vieköön!

NAIMA (Voihkii). Hän elää... niin, niin, kyllä minä suostun...

PIIPPURINEN. Suudelkaa!

LOMONEN. No? ketä? (Hän ja Naima suutelevat). Hyvin hauskaa...
Sallikaahan, mistä on kysymys? Jaa, niin, ymmärrän... Sydän... rapsaus...
Minä olen onnellinen, rakas Naima... (suutelee hänen kättään). Jalka on
puutunut...

NAIMA. Minä... minä olon myöskin onnellinen...

PIIPPURINEN. Aivan kuin raskas kuorma olisi pois hartioilta... Ah!

NAIMA. No.. . myöntäkää edes nyt, että Hessu on huonompi Ressua.

LOMONEN. Parempi!

NAIMA. Huonompi!

PIIPPURINEN. No, nyt alkaa perhe-onni! Samppanjaa!

LOMONEN. Parempi!

NAIMA. Huonompi, huonompi, huonompi!...

PIIPPURINEN (Huutaen muita kovemmin). Samppanjaa! Samppanjaa!

    Esirippu alas.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kosinta : Yksinäytöksinen pila" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.