Title: Maantietä pitkin
Author: Haanpää, Pentti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Maantietä pitkin" ***


MAANTIETÄ PITKIN

Kirj.

Pentti Haanpää



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.



SISÄLLYS:

Elämän valtatieltä
Hengen lähtö
Viimeinen hauta
Vaalenneiden luiden tarina
Äiti ja poika
Tilanomistajan aamu
Mäki autiolla mustassa yössä
Heinähelteisen kesäpäivän tapaukset sekä epilogi
Huhtikuinen yö



ELÄMÄN VALTATIELTÄ


Hiilakan sininen oli taivaan kumu, aurinko hehkui, helteinen ilma
ikäänkuin värisi, suhisi, kuten joku kesäinen valtias olisi pitkin,
näkymättömin sormin yritellyt soittaa sillä sävelen.

Nurmikoilla, vehreillä niityillä kaatui heinä väkevänä ja lemuavana,
kaatui, kuivui ja tungettiin kasoihin. Suuri oli siellä touhu!
Ruohon juuressa soitteli sirkka surunvoittoisesti; lieneekö sekin
sahannut sirisevin sahanlajein poikki makeanpunaisia apilannuppuja,
päivänkakkaran runkoa, harakankukkia, kirpeitä ja keltaisia, koko
kesäistä kasvikuntaa.

Mutta suuri talo seisoi jykevin, korkein seinin helle-hiljaisena.
Pääskyset, mustin, haarahelmatakein, punaisin leukalapuin, elivät vain
kiivasta elämää. Sata savimajaa oli niillä jyhkeän talon räystäitten
alla ja majoissa juuri päivänvalon nähneet jälkeläiset, paljaat, pienet
rääpisköt, olivat vailla ruokaa. Siksipä epälukuisten pääskysien
sakset leikkoivat ilmaa ja surma oli suuri iloisesti inisevien
sääskien, synkeästi pörisevien kärpästen ja kaiken ilmassa ahertavan
hyönteiskansan keskuudessa. Mutta takapihalla, lautakasoissa turisivat
ylettömästi paisuneet, kellanpuhuvat kärpäset huoletonna mässäten ja
nautiskellen. Onpa kuin niiden olisi hyvä elää maailmassa.

Ja täällä pihan liepeillä matalan, harmaan huoneen loukossa makasi
vaikerrellen vanha, keltainen ja kuivettunut, taudin kalvama
eukko. Tukahuttava on kuumuus, suuri on hiljaisuus, vanha eukko on
kuolemansairas. Hänen päänsä tärisee, laihat, ryppyiset jäsenet
värähtelevät. Mutta eipä ruumis liikahda, siinä ei ole voimaa. Kova,
kostea, ja likainenkin vuodevaate polttaa, syö ja kihelmöipi kuten
helvetin halstari. Eikä ole eukossa voimaa, että kierähtäisi ympäri
toiselle kyljelleen. Siksi on vuoteen kuuma väkevyys hautonut eukon
lihaiseen ruumiiseen haavoja, verestäviä, mätäneviä ja löyhkääviä,
joissa vonkertelee matoja, valkeita toukkia, jotka elävät lihavina ja
yltäkylläisinä. Eukon keltaisilla kasvoilla rypyt muodostavat kuin
salaperäisiä kirjoituksia, luut ponkottavat, hengitys pihahtelee,
sinertävät silmäluomet joskus lennähtävät auki ja oudosti välähtävät
tihruiset silmät. Koko hänen tajuntansa täyttää ääretön tuska ja
kipu, taudinhoure ja hätä. Elämä värisee vielä hänen hermoissaan,
jänteissään, vaaleissa veripisaroissaan, joissa mato ahnaana kylpee.

Aika lipuu, auringon pitkäsivuinen valoneliö lahoavilla lattiapalkeilla
venyy yhä kapeammaksi, kärpäset surisevat yksituumaisina sairaan
ympärillä etsiskellen paljaita jäseniä. Sittenpä askeleet narisevat,
saranat naukaisevat, ovi avautuu ja ummistuu. Hetkisen vain välähtää
sen rakosesta auringon valo, ruohon lemu, elävien turina, pääskysen
viserrys. Vaimoihminen liikuskelee lotisevalla lattialla, ja niinpä
kohennetaan päänalaista, jäseniä liikutellaan eri asemiin ja
valutetaanpa lusikalla vettä suuhun, tosin piisinpankolla lämminnyttä,
ytelää. Kyseleepä vielä, haluaisiko sairas ruokaa eli mitä haluaisi.
Mutta eipä ole tuolta mustanpuhuvasta suusta kuulunut enää älypuhetta
päiviin ja viikkoihin. Taisivathan nuo vuodevaatteetkin olla
virutettavia, sairas itsekin pestävä, kunhan tässä kerkiäisi. Ei ehdi
emäntä-ihminen parhaina luokopaivinä; yksin on kotona ja suuruksen on
jouduttava hetkelleen pöytään. Niinpä ovi narahtaa, vilahtaa kesäinen
ilma, kasvien haju, elävien äänet, ja askeleet etääntyvät.

Tomuhämärä tautihuone hehkuu kuumuutta, sairaan jäsenet värähtelevät,
hengitys pihisee, ähähtelee ja vaikeroi. Tuska, tuska täyttää
eukon elämänradan, tajunnan, koko ilmapiirin; eikä ole ketään ken
virvoittaisi, toisi lohdutusta.

Ulkopuolella hehkuu kesä. Jyhkeän talon asukkaat elävät omaa elämäänsä;
ähkyvät ja hikoilevat työn kimpussa, syövät ja nukkuvat. Kukapa
muistaisi vanhaa, lahoavaa muoria, jota tauti nuolee ja kaluaa vanhassa
huoneessa pihamaan liepeillä. Kuoltavahan kuolevan on, vanhan ja
aikansa eläneen kadottava. Eikö liene sama, syökö toukka puunrunkoa jo
silloin, kun se seisoo pystyssä, vaiko vasta sitten, kun se on murtunut
maahan. Kunhan vain syö, kunhan kulo katoaa kasvavan ja vihreän vesan
tieltä! Eikä kukaan sitä ajattelekaan. Eivätkö he ole aina nähneet
ruohon kulottuvan, männyn kalisevan luurangon kaatuvan, ihmisen
rapistuvan ja peittyvän maan multiin. Se on luonnon kulku! Onhan kesä,
onhan pöydässä suurusta syödä maha pullolleen, onhan pehmeiden vällyjen
alla öillä rasittuneen ruumiin hyvä levätä. Elävä on ja elää.

Mutta tautihuoneessa yksin ja unhoitettuna kituu loppuunsa vanha,
kellertävä eukko. Sitkeä on tuo kuivettunut ruumis ja tuska, tuska on
suuri.

Jolloinkin vuosikymmeniä sitten oli ilmestynyt ihmisen taimi matalaan,
likaiseen mökkiin surumielisen metsän liepeillä. Oli siellä entisiäkin
taimia, hieman jo varttuneita, ja tuli niitä yhä uusia. Kirvesvarresta,
kuokasta ja sihisevästä sahanlajista oli erään miehen määrä ottaa
ravinto itselleen ja näille kymmenkunnalle muulle. Ja oli sitä
tiukkunutkin, ellei nyt runsaasti, niin siksi, että henki pysyi ja voi
alkaa pitkä, yksitoikkoinen vaellus yli elämän raskaan valtatien.

Siellä hän sitten eli elämänsä ensimmäiset vuodet. Teuhattiinpa
talvella pirttipuurukassa, oli toisinaan vilu ja nälkäkin, ja äiti,
elämän ladulla kuivettunut, kiukkuinen akka, saattoi hutkia karankalla.
Mutta kesälläpä paistoi päivä leppeästi, oli leuto olla ja hiekka
lämmitti paljaita sääriä. Oli kuin olisi maailma ollut lempeä ja
hyvä, ja outo, surunvoittoinen raukeus, melkein kuin onnellinen hymy,
haamoittui eukon kasvoilla vielä vanhana päivänäkin, kun hän ne ajat
muisti.

Sittenpä hän joutui lapsenlikaksi harmaisiin taloihin, vihertävien
vainioitten keskelle. Niin alkoi hänen yksitoikkoinen elämänsä rata:
arki ja työ. Harmaat, myrtyneen näköiset isäntäväet hoputtivat työhön
hämärästä hämärään. Mutta olipa ruokaa, oli suurusta valkean, jyhkeän
pöydän päässä syödä maha täyteen.

Niin venyivät vuodet ja tämä ihmiseläjä oli jo vetreä, pyöreä piian
pullukka, jonka päivänpaahtaman ihon läpi kuulsivat punaiset veret. Hän
saattoi näyttää likimain onnelliselta ja nauraa kikattaa tolkuttoman
naurun, sillä nesteet kihisivät levottomasti nuoressa ruumiissa.
Saattoi silloin nousta mieleen ilo, riemu ja hurma, tunnultaan
kuin leivon liverrys, valoa helmeilevänä keskikesän sunnuntaina,
kun vanhat pihapihlajat kukkivat, lemusivat ja kukissa hörisivät
ampiaiset. Ollappa silloin viileässä iltailmassa yllä korean kirjava
karttuunimekko, kun pelimanni puhalsi pillistä kumman, hytkyttävän
lurituksen ja kuiva mäki kumisi tanssista. Tämän tyttöihmisen
päänupussa voi sietä ja vilahdella kuvitelma, että elämän ohdakkeisen
polun varrella odotti häntä ehkä oudon reheviä maisemia.

Ja oudosti huumasivat veriä syyskesän tummat yöt, kun pihlajien tertut
verestivät ja yökkö nahkasiivin lepatteli hämäryydessä. Avarassa,
hämärässä pirtissä kävi tanssi, viinoja maistellut soittaja-ukko,
korkein otsin ja synkein silmin, resotti loukossa selkä seinää vasten
ja juoksutti säveltä villiä, riemuahihkuvaa tai oudon kaihoilevaa. Ja
niin veret vetivät, kuten ne eläviä vetävät, kukkia kedolla, puita,
joissa mahla kuhisee, ja ihmisenlapsia, joita sama kiihko kietoo.
laajin, suvun on jatkuttava, vereksien vesojen putkahdeltava ilmoille.

       *       *       *       *       *

Taasen asui tämä ihminen metsän helmuksissa harmaassa tönössä ja
taasen oli erään miehen hankittava leipä laumalle likaisia pirpanoita.
Ei ollut hän enää pyöreä piian lyllykkä; oli liha poskista pudonnut
ja kasvoihin köyhyys, huolet ja murhe langettaneet varjonsa. Eikä
viheliäisinkään ilon kitupiikki lepattanut elämän synkeydessä, vaikka
olisikin päivä hymyillyt ja tuomen tertut tuoksuneet. Vaivoin heltisi
leipää, että henki pysyi, aika matoi eteenpäin ja entinen piian
lyllykkä alkoi olla iällinen akka. Katosi lapsilaumakin sitä mukaa kuin
kynnelle kykeni maailman avaralle rannalle; pari, kolme niistä oli
kuollut pieninä, ruuan ja hoidonkin puutteesta olivat taitaneet kuolla
surkeina, nimettöminä lihamöhkäleinä. Mitä varten he olivat ensinkään!
Mutta toisekseen: mitä varten nuo toisetkaan, eloon jääneet? Joku
heistä oli synkeä kulkusälli, teki töitä silloin kun ei muu auttanut,
löi korttia ja joi. Yksi oli joutunut Amerikan puoleen, jossa ovat
vainiot viljavat ja hengen elanto helppo, jossa pahimmastakin jätkästä
tehdään ikäänkuin herra.

Sielläpä he viittovat kaikki, missä lienevätkään, ja harmaa mökki on
tunnultaan kuin variksien hyljätty, risuinen maja hymisevän petäjän
latvassa, itkeskelevän syystaivaan alla... Kuolipa sitten torpanmies,
huonorintainen ukko, ja vanhentunut eukko häätyi mökistä pois taloisiin
kyliin toimittelemaan palkkatöitä. Niin valui hänen elämänsä uran
loppuosa: työtä karjapihoilla, läävissä, sekä pirteissä hyrisevän rukin
ääressä. Eikä ollut enää toiveita tulevista ajoista, ei veri levotonna
viekotellut, kuten ennen palkkapiikana samoilla tanhuvilla. Kaikki
entinen oli mennyt.

Mutta kun eukon raihnaisesta ruumiista ei ollut enää työhön, joutui hän
huudolle. Kulki talosta taloon, loukosta loukkoon. Sitten kaatoi tauti
hänet vuoteeseen, kun ulkona hehkui kesä, linnut ja itikat iloitsivat.

Ei ole sanomista, etteikö eukkoa hoidettaisi. On pestykin monet kerrat
ja ruokaa saisi mitä hyvänsä, vaikkapa viilipiimää ja voita — tosin
sitä ei kulukaan monta murua. Onpa emäntä istua nököttänytkin vuoteen
ääressä jonkun hetken, kun on vain ennättänyt.

       *       *       *       *       *

Oli aamu, niitetyt sänget kasteessa, ja auringon verestävä silmä
kurkisteli metsän sahareunan takaa. Sinä aamuna eukko tavattiin
liikkumattomana ja hiljaisena käpöttämässä vuoteestaan. Hänen
keltaiset, kurttuiset kasvonsa olivat ikäänkuin kokoon kopristuneet,
silmät hieman raollaan, kuten hän olisi tarkasti tirkistellyt, toinen
suupieli virnottaen auki, aivankuin olisi hän oudosti hymyillyt.
Kinnas kädessä nosteltiin hänet arkkuun, sillä lihakset pyrkivät
lonkahtelemaan irti, niin tarkoin oli tauti ja tuska hautonut tuon
ruumiin.

Hiilakan, helteisen taivaan alla uuvuttavassa kuumuudessa lapioi
hauturi soraa arkun päälle; ja vieressä istui vainajan poika,
reissumies, synkein silmin, tumma otsatukia hurrin harrin.
Itsepintaisen otsan alla liikkuvat usvaisina ja hämärinä mietteet
maailman menosta, kun somero rämisee ja jokin lintu visertää
särähtelevin äänin.

Miksi piti tämän eukon harmaan, seivässuoran elämän loppua tulisiin
tuskiin? Mitä oli hän tehnyt, että piti toukkia ruokkia hänen
ruumiillaan silloin, kun se ruumis vielä eli, kun hermot värisivät
tuskasta. Oliko hän tehnyt huonoja töitä tai ajatellut kapinoivia,
syntisiä aatoksia?

Mitä hän mietti, toivoi? Ei muuta kuin pirtin hiostavaa lämmintä, mahan
täyteen leipää; siitti, synnytti ja kasvatti miten voi puolentusinaa
lapsia. Parempi olisi tämän jätkämiehen mielestä, ettei hän olisi
ikäpäivänä elämän valoa nähnyt, sillä ei ole hyvä elää maailmassa,
missä on iloja vähän. Miksi hän kuitenkaan äitiään syyttäisi; se on
veren veto, luonnonpakko, minkäs mahtaa.

Niin, miksi eukolle, kuten monille muillekin, annettiin vain
täysinäiset kahmalot vaivaa, yksitoikkoisuutta ja tuskaa, miksi
pirautettiin onnea ja iloa ikäänkuin lusikankärjellä, tai ei ollenkaan?
Ja miksi muutamille annetaan vain iloa, herkullisuutta ja hekumaa ja
heidän päivänsä lopetetaan kivutta.

Myrtynyt, katkera jätkä miettii astellessaan valtatien soivaa
somerikkoa, miettii täynnä epäilystä ja tuskaa, että ei ole oikeutta
maailmassa. Mitään oikeuspuntaria ei taivaitten reunalla ole, kaikki
sattuu kuten sattuu.

Mutta siellä missä se vanha, keltainen eukkokin oli elänyt
surumielisten metsien keskellä, taloissa ja tölleissä istuskelee ukkoja
ja akkoja sunnuntaisin, kun kesäilma lemuaa, lukien vanhoista kirjoista
ja hautoen päänupuissaan, kuinka oikeus sittenkin asuu siintävässä
ylhäisyydessä. Kerran ovat kaikkien kuolleitten tutisevat sielut
tuomiolla, vaaka viippuu, teot todistavat, tapahtuu mikä oikeus ja
kohtuus on; maisen elämän onnet tai onnettomuudet tasoittaa helvetin
paahde ja taivaan ikuinen ilo.



HENGEN LÄHTÖ


Murheellisesti ulvahteli nurkan takana tuuli ja pimeyden synkeä
vaippa oli kääritty yli maisemain. Avaran, hämärän pirtin oviloukossa
olkikasalla makasi Hämä-Jöri maha auki viillettynä, suoliläjä vieressä
ja teki kuolemaa. Öljytuikun kähisevä, savuinen liekki vuoroin häilyi
ja väipähteli, vuoroin tuijotti värähtämättä kohti nokista lakea.
Rahilla istui ukko, kainalosauvat vierellään, kirja polvillaan, päälaki
kaljuna kuin munankuori, vetisenharmaat silmät rengaspyöreinä ja
suupielissä ainainen, irvistävä myhäily.

»Ruumis», sanoo hän oudolla, inisevällä äänellä, »ruumis on toukan
ruoka, maan multa. Sen tuskan aika on hetkellinen, kun se ravistaa
tutisevaa sieluasi irti tomumajastaan. Mutta se sielu, sielu on
kallis kapine — kaksi valtaa, kuin kaksi kissankäpälää on varuillaan
ottaakseen sen hoteisiinsa... Katso, Pyhä Jumala veisi sen taivaan
ikuisiin iloihin ja vanha Rienaaja häkäisiin saleihinsa. Ja katso,
sinun sielusi on äkisti temmattu vaakalaudalle vaappumaan, hetkesi ovat
lyhyet. Ponnistele parannukseen aikasi, sillä sitten kun ruumiisi on
kylmä, on se myöhäistä; rukoile, että sielusi osaksi tulisi taivaan ilo
eikä helvetin tuli.»

Kuoleva ei kuule ukon puhetta. Hän houraa, ääntelee, oihkaa ja
täristelee jäseniään.

Seinäkellon järkkymättömällä naamalla viisarit lipuvat vain eteenpäin,
heiluri lerkkuu, ruskeasiipiset russakat lymyävät rattaitten rakoloissa.

Kuolemaa tekevä kierähtelee, että veri pursuilee ammottavasta haavasta
suolien seasta.

»Voi, helvetin tulet! Vettä, vettä!»

Ukko kopeloi suonikkain, vapisevin sormin vesikupin ja antaa sairaan
siemaista sitä kuivaan suuhunsa. On kuin se virvoittavana suihkuna
nousisi kuolevan huuruiseen päähän ja selvittäisi tajun sotkeutuneet
langat.

»Voi, paholainen, että sen piti täten käydä, että piti joutua mahalta
halkaistavaksi. Miksi minun _nyt_ pitää kuolla! Ei ollut vielä minun
vuoroni, ei ainakaan tällä lailla. Minulla piti vielä olla elonaikoja!
Kirottu...»

Sanatulva tyrehtyi niiskutukseen ukon kaataessa taasen vettä kuolevan
kurkkuun.

»Kuoltava se on kerran kuitenkin.» Ääni tulee sähähtäen ukon
hampaattomien, nysäksi kuluneitten ikenien lomitse. »Sama sille,
tapahtuipa tuo jotakuta vuotta ennemmin tai myöhemmin. Äläkä kiiku
kiinni maallisissa! Hetkesi ovat luetut. Humsis vain, niin ei ole enää
Hämä-Jöriä, sielu vain iankaikkisuudessa. Pyri siis vain parempiin,
valkaise sieluasi, että se Herralle kelpaisi, eikä joutuisi piinan
paikkaan!»

Hämä-Jöri huokuu raskaasti henkeä. Hänen kuumeen sumentamat aivonsa
ovat hetkisen kylmät ja selvät. »Vaan ei ole oikein kuolla näin
rutosti», sanoo hän käheällä, hinkuvalla, särähtelevällä äänellä.
»Olisi pitänyt lähettää hivuttava tauti nuolemaan, että olisi aikaa
uskoa ja elää jumalisesti. Ja mitä minä olin tehnyt, että piti kyyditä
iankaikkisuuteen maha halkaisemalla.? Juuri kun tein hyvää työtä, otin
kiinni murhamiestä.» Veri syöksähtää taas kuumana ryöppynä kuolevan
päähän, takoo ohimosuonissa, pullistaa silmiä ja saa hänet narskuvasti
puremaan leukaluunsa yhteen. »Voi, helvetin otsakivi», kiroaa hän oudon
räsähtävin äänin, kuin taitettaisiin poikki pärekimppua. »Miksi pitää
ihmisten mennä muuttelemaan Jumalan ja Mooseksen lakia! Jos se olisi
voimassa, niin siltä murhamieheltä halkaistaisiin maha, hypittäisiin
suolten päällä, että veri kattoon roiskuaisi. Ja hornan lieska, niin
pitää tehdäkin, että oikeus täyttyisi, vaikka menisi sielunikin pirun
pihtien rakoon.»

Hämä-Jöri houraa, heittelee käsivarsiaan ja kiroilee. Ukko istuu lepoen
kirjansa lehtiä, lukien lauseita hymisevin äänin ja kaataen taasen
ryypyn vettä loppua tekevän kuumeiseen suuhun.

Tuuli tohahti uunin sieraimessa, tuikun savuinen liekki häälähti,
varjojen mustat siivet väipähtelivät seinustoilla. Sairas puuskuttaa,
haavasta pursuilevat suolet värähtelevät; ja kuoleva mies tuijottaa
lasinkiiluvin silmin hymisevää, nyökkyvää, valkokalloista,
kainalosauvojaan kalisuttavaa ukkoa.

»Älä», sanoo hän, »älä kiroa mies, kun kuolet, älä vaikka houraisitkin
— sillä houriossa tulevat ilmi sinun sydämesi aivoitukset. Varo, ettet
seuraavassa tuokiossa ole helvetin lieskojen nuoleskeltavana, missä
kukaan ei virvoita kuivaa kitaasi vesitipalla! Huomaa, että tämän
yön varjot eivät ehdi kadota ennenkuin sielu, joka sinussa asuu, on
jättänyt tuon kurjan majan, jonka kärsimyksiä et kärsivällisesti kanna.
Onko tajusi selkeä, ymmärrätkö?»

»Lähtöhän tässä tulla taitaa», urahti Hämä-Jöri, — »hengen lähtö.»

»Niin, lähtösi on lähellä. Älä siis enää haudo turhia ajukopassasi
ja sydänkarsinassasi. Älä mieti kostoa. Kosto on Jumalan. Ja kohta
kiikutte sekä sinä että murhamies puntarissa, joka on prikulleen
osoittava teidän sydämenne köykäisyyden.»

»Vaan minkäs ajatuksille mahtaa», läähätti kuoleva mies katkonaisella
käheällä, sihahtelevalla äänellä. »Ajatus leimahtaa vain näkyviin tajun
seinämälle — kuin taivaalle monimuotoiset pilvikuvajaiset. Voitko niitä
haravoida pois? Kuva menee ja toinen tulee.»

»Kukas käskee älyn kuvajaisia katsella», sanoo ukko pää täristen ja
leuka jätisten. »Rukoile, rukoile, että Herra sinua armahtaisi!»

»Eikös hänellä ollut aikaa aamulla armahtaa, eikä antaa sen murhamiehen
puukon sattua minuun? Mihin hän oli silloin hukannut oikeuspuntarinsa,
kun päästi monimurhaajan karkuun ja pani minut kitumalla kuolemaan?
Taivaan valtias, siksi sinulta poikakin ristiinnaulittiin, kun et pidä
lukua oikeudesta! En minä tarvitse sinun armoasi.»

»Helvetissä olet, jos...»

Hämä-Jöri voihkaa ja kiroilee, ukko rukoilee ja huokailee.

Tuuli hengittää murheellisesti asumuksen ympärillä, seinäkello tikuttaa
tasaisesti, tuiju sihahtaa ja kähähtää; sen heikko, horjuva valo
lankeaa ukon liidunvalkoiseen päälakeen, jossa sinipunaiset suonet
vongertelevat kuin onkilierot, kirjan likaisenharmaille lehdille, ja
punaiseen luteeseen, joka on rähminyt esiin sen saranoista.

Ukko rukoilee. Hänen äänensä väreilee heikkona ja hymisevänä mustan
laipion ja leveitten lattiapalkkien välillä. Sitten se lakkaa; ukko
unohtuu miettimään. Aju punoo ja kehrää rihmojaan hänen laajan, kaljun
päälakensa takana.

»Kummallista! Taivaassa istuu isä Jumala, ja on kaiken valtias, ja
ympäri luurailee rienaaja ja virittää syöttejä ja kaivaa kuoppia.
Siitä sitä syntyy tolkuttomia, tutkimattomia elämän juoksuja. Kuten
tämäkin vainaja — tai, joka on melkein kuin vainaja. Mitä varten eli
hän elämänsä? Hakkasi joitakin sylimääriä halkoja ja avarsi peltosarkaa
joillakuilla ristikyynärillä. Ja sitten eräänä päivänä saa mahansa
halki yrittäessään — kun oli pelkäämätön mies — siepata kiinni
murhamiestä ja metsäroistoa. Siinä nyt makaa olkikasalla ja siihen
on loppuva. Liekö se säätty siellä ylhäällä, vai piruko siinä pisti
sormensa sekaan?»

Hämä-Jöri on sangen heikko, hän kai kohta kuolee. Tajun selkeyttä
ei ole enää hänen aivoissaan, mutta silti ukko saarnaa, kuin
vaimentaakseen jotakin vaanivaa, pilkallista silmää, joka odottaa
pimeydessä. Kuoleva mies nytkähtelee, voihkaa, räväyttää harhailevat
silmänsä selkoselälleen. Sitten hän korahtaa raskaasti, punertava
vaahto pursuu rakkuloina hänen suupielistään ja viimeinen huokuva
puhallus värähdyttää hänen rintaansa.

Tuuli huokailee uunin sieraimessa, kellon heiluri lerkkuu ja tuijun
kituva liekki repäisee yön synkeätä vaippaa. Ruumiin ääressä istuu
ukko, kädet ristissä, pää nyököllään, suupielissä ainainen irvistävä
myhäily, tuijottaen leveisiin lattiapalkkeihin.



VIIMEINEN HAUTA


Töllien mustanjyhkeistä seinistä alkoi jo näkyä valojen välähdyksiä.
Toisista kirkkaina, rauhallisina loistaen, toisista hikihimmeinä ja
sammuvina ja joistakin levottomasti lepattavina tai kuin ilkkuen
vilkuilevina. Mutta kylän äärimmäisessä päässä, minne valtatie
ruskeana nauhana kiemurteli, jymötti mökki mustana ja äänettömänä kuin
kalliolohkare.

Se mökki oli haudankaivajan.

Melkein mökin takana häämöitti hautuumaan musta portti ja etäämpää
erotti ristien ja patsaitten tummat hahmot. Ylt'ympäri hengähteli syvä
hiljaisuus, jota säestivät lakkapäiden petäjien huokailut hautuumaan
kulmauksissa. Pimeys peitti metsän, hautuumaan ja mökin — pimeys ja
hiljaisuus, joka tällä hetkellä tuntui ulottaneen valtansa haudoista
hautojen päällekin.

Silloin tuikahti mökin seinästä jyhkeän puuluukun rakosesta pimeyteen
kalpea, riekaleinen valonsäde. Haudankaivaja oli sytyttänyt lyhdyn.
Se paloi sähisten madonsyömällä ristikkopöydällä valaisten huoneen
keskustan, mutta jättäen nurkat salaperäiseen hämärään. Joka sopesta
loisti valkea risti, ihmisen sääriluista muodostettu, näyttäen kovin
kammottavalta mustaa taustaa vasten. Pöydän yläpuolella riippui
keinuva pääkallo, jonka liidunvalkoiseen lakeen lyhty heitti valoaan,
silmäkuoppien ja irvistelevien hampaitten ollessa käännettyinä kattoa
kohti. Tämän omituisen kattokruunun vieressä killui nuorannenässä
kirkaskylkinen viinalekku. Muuna sisustuksena näkyi kiviuuni, jonka
loukkoon oli rovittu iso pino halkoja, jyhkeätekoinen seinäsänky ja
nurkkakaappi, jonka alaosassa oli pino leipiä ja voirasia. Yläosassa
taasen näkyi vanha, iänikuinen raamattu lautakansineen sekä tinainen
viinapullo.

Haudankaivaja — Hauta-Pekka — vanhahko, tummaverinen, kähäräpartainen
mies, tarkasteli etukumarassa kiiluvin silmin kattokruunuaan
— pääkalloa. Se liikahti, ja silloin kuului metallirahojen
ontonkumahteleva kilinä. Pääkallo oli haudankaivajan kassakirstu, jonne
hän tipautti työllä ansaitsemansa penningit.

»Hm», mumisi hän itsekseen, »vielä melkein puoleksi vajaa. Tuskin
kerkiän elonvuosinani tätä täyttää, vielä vähemmin päästä rahoista
nauttimaan. Isohan tuo kyllä on sattunutkin ontelo. Kenenkähän kallo
lieneekään. Hm, huonot ovat ajat! Kukaan ei kuole, vaikka sielu
suoraapäätä taivaaseen toimitettaisiin. Hyvä, että on saanut sen verran
kuoppia kaivaa, että on elänyt, mutta moniin aikoihin ei ole saanut
penniäkään pudottaa noitten hampaitten välistä. Kyllä olikin hauskaa,
kun täällä oli koleera. Valui silloin rahaa, kun sai kaivaa yötä
päivää, ja nopeasti kohosi metallikasa pääkallon kupurassa. Nyt tulee
hauta vain silloin toinen tällöin.»

Haudankaivaja otti tinapullonsa ja täytti sen kirkkaalla,
kimaltelevalla viinalla, painoi korkin kiinni, nuolaisi sen ympärillä
helmeilevät pisarat ja työnsi pullon taskuunsa. Sitten hän otti
nurkasta lapionsa, pöydältä lyhtynsä ja painui pimeään.

Tämä haudankaivaja on kumma mies. Ihmiset sanovat häntä toisinaan
vaihteen vuoksi Hulluksi Pekaksi, mutta mikään ei todista Hauta Pekkaa
hulluksi — ei mikään. Hän on vain sellainen kuin on.

Kukaan ei tiedä, mistä hän oikein on kylään tullut. Se entinen pappi —
itsekin samanlainen hullu — lienee hänet tänne toimittanut, kun entinen
hauturi kuoli. Ne olivat olleet oikein ystävykset tämä Hauta-Pekka ja
se pappi. Siinä se olikin sitten kaivellut kuoppia siitä saakka ja
makaillut kuolleitten luilla koristellussa mökissään. Ei hän liiku
mökistään, eikä toisille sanaa sano muutoin kuin tosi tingassa. Kerran
viikossa, lauantaina, tulee hän kylälle ostamaan ruokaa aina samasta
talosta.

»Vanha leiviskä leipää ja kilo voita», sanoo hän. Eikä koskaan sano
muuta. Saa leivät, voit ja menee menoaan. Niin hän on tehnyt joka
lauantai parikymmentä vuotta.

Mutta kerran kuussa tuo hän myös talon isännälle viinalekkunsa.

»Täyteen!» sanoo hän. Ja isäntä, jolla aina on ainetta Hauta-Pekan
varalta, täyttää astian välkkyvällä viinalla. Hauturi maksaa ja menee.

Tämän hän on tehnyt parikymmentä vuotta ja tulee tekemäänkin
kuolinpäiväänsä asti.

Kun oli kuollut se entinen pappi ja sijaan oli tullut toinen, oli hän
käynyt haudankaivajan mökillä tarkoituksenaan saada hauturi viemään
hautuumaasta löytämänsä omituiset koristeet takaisin ja heittämään pois
viinanmaiston. Rykösen oli viipynytkin mökissä, mutta apua ei siitä
ollut. Asiat jäivät ennalleen.

»Pääkalloko pois?» oli Hauta-Pekka ihmetellyt. »Ei suinkaan! Se on
koriste, kattokruunu, kuten kirkkoherra näkee. Koristavathan muutkin
huoneitaan, ja minun makuuni ovat juuri tällaiset koristeet.»

Pääkallo oli jäänyt paikoilleen.

»Ettäkö olisin liikoja ryyppinyt? Enpä! Tuon lekun kuussa vain! Jumalan
se on viljaa viinakin ja täällä hautain päällä on iloja vähän.»

Hauturi ryyppäsi kuten ennenkin.

Hän on äänetön kuin hauta ihmisten parissa, mutta toisinaan huuhkailee
yöt hautuumaalla mustan tähtitaivaan alla ja puhuu yksinään omia
mielihauteitaan. Joskus kuuluu myös istuvan mökissään se iänikuinen
raamattu edessä lukemassa sen kuluneita tahraisia sivuja.

Nyt kävellä toikkailee hän hautuumaan käytäviä mustassa pimeydessä
lyhdyn luodessa vipajavia valojuovia kellastuneelle nurmelle ja
kallistuneille risteille.

»Joo», ääntelee hän ja pysähtyy, »tässä on minun leipäsarkani. Tätä
olen kynnellyt yli parikymmentä ajastaikaa. Tuo kolkka on jo valmista
— lannoitettua. Siinä maa tiukkuu lihavuudesta ja ytimestä. Se pitäisi
ottaa pelloksi noille kylän peltopösöille...»

»Joo», jatkoi hän sitten valaisten lyhdyllään muhkeaa patsasta, jonka
mustassa pinnassa kultakirjaimet kiemurtelivat, »tuossa makaa rikas
mies. Tuo pösäkkä, koristeltu kivi on vielä hänen vallastaan muistona!
— Ja tuossa», puhui hän edelleen katsellen lahoa, kallistunutta
puukalikkaa, jonka aika oli sammaleilla kirjaillut, »siinä makaa
köyhä. Ero on, mutta ei enää iso! Yhtä hyvä on olo molemmilla! Alla
arkunlaudat, lihavilla madoilla mainio pesä itse ihmisessä, päällä
kolme kyynärää kylmää multaa. Olipa sitten haudalla kivi tai kalikka,
se ei kauas nakkaa. Kuinka sanookaan viisas Salomo: Rikas kuolee kuten
köyhäkin; mitä hyvää on hänelle ollut, että on tuuleen työtä tehnyt...
Joo, siihen sorttiin se viisas mies vatoo.»

Hauturi käveli nyt kiireesti perille, otti hyvän kulauksen pullostaan,
heitti sen maahan ja alkoi kaivaa. Nopeasti ja tottuneesti kävi työ
ja pian valmistui hauta hauturin jäntevien käsivarsien kiivaasti
lapiota käytellessä ja tinaputelin tulisten muiskujen hänen mieltään
kiihdyttäessä.

»Joo», jupisi hän nyt seisoen haudan reunalla ja nojaten lapioonsa,
»siinä on taasen yksi kamari valmis ja siitä saadut rahat saan pudottaa
kassakirstuuni. Kunpa se pian täyttyisi!»

Hauta-Pekalla on yksi kauas tähtäävä pyrkimys, yksi unelma, hänen
elämänsä tarkoitus.

Tämmöinen se on hänen unelmansa:

Kun hän on saanut mökkinsä katossa killuvan pääkallon täyteen rahaa,
niin täyteen, ettei ilkkuvista silmäkuopista eikä irvistelevien
hampaitten rakoloista saa sujutetuksi sisään ainoatakaan lanttia —
niin silloin hän sen tyhjentää. Ja näistä sisään sullotuista rahoista
joka ainoa penni oli vaihdettava viinaan, kirkkaaseen, kimaltelevaan
viinaan! Mutta pääkallosta hän oli tekevä juomakupin, pikarin,
jolla juoma oli tyhjennettävä. Sillä se oli koottu ja sillä se siis
oli kulutettavakin! Niin loikoisi sitten Pekka, hullu hauturi,
viheliäisellä nurmella, auringon paistaessa, kukkain tuoksuessa,
kärpästen surratessa ja lintujen laulaessa edessä pääkallo täynnä
helmeilevää runojuomaa, joka loihtisi hänen aivoihinsa punaisia kuvia.
Silloin olisi hänellä se onnen hetki, joka vuosikymmenien vaivat
palkitsisi!

Se oli Hauta-Pekan unelma. Sen hän aikoi toteuttaa ja sen hyväksi
elämänsä uhrata.

»Siihenpä tulikin hauta aika vauhtia», jatkoi hän yksinpuheluitaan.
»Kuta vanhemmaksi minä tulen, sitä pirummin kaivan. Olisipa edes
yksi hauta kaivettavana vielä! Miksi ei ole kuollut vielä yksi, niin
saisinpa rahaa taas. Mutta huomiseen kerkiää kuolla, varmaan kerkiää —
ja vaikka ei juuri huomiseenkaan, niin ainakin ylihuomiseen. Silloinpa
olisi hauta valmiina! Nyt on työtuuria ja kuoppa siis maahan vain!»

Alkoi kaivaa. Hyvin kävi nytkin alussa työ, mutta syvemmältä ei multa
enää tahtonut haudan reunalle noustakaan. Jäseniä herpaisi ja lapio
tuntui lyijynraskaalta.

»Tämäpä nyt pirua on», noitui haudankaivaja.

»Mikä minulta nyt voimat lappoi! Odotapas, sinä hengenheikkous!»

Hän otti viinaa aika kulauksia. Heti tuntui suonissa virtailevan verta
ja voimaa, lihakset pullistelivat tulimmaista tarmoa, lapio tuntui
kevyeltä kuin sukkapuikko. Vaivatta lennätteli hän tavattomia lohkoja
maata haudan reunalle. — Mutta kauan sitä ei kestänyt! Jäntereitä
herpaisi ja vaivoin jaksoi hän nostaa pullon suullensa. Viina virkisti
nytkin, mutta hetkeksi vain. Sitä peliä pitikin koko haudanluontiajan.
Ryyppäsi ja kaivoi taas, ryyppäsi ja yritti uudelleen.

Kauan kesti, mutta viimein valmistui. Hauta-Pekka heitti lapionsa ylös
ja kapusi itse vaivalloisesti perässä.

»Huh, huh», huhahteli hän istuen haudan reunalla lyhty vieressään.
»Olipa se aika urakka! Vanhuus tässä taitaa tulla, koska näin väsyttää.
Toki on tässä pullikassa vielä jäljellä tätä terveyspalsamia ja se on
tekevä minusta toisen miehen taasen...»

Pullonpohja keikahti pystyyn, ja neste virtasi sohisten hauturin
suureen kurkkuun. Oikein pärskitti ja ryitti.

»Ähäh... Siinä häntä on tulta! Tuntuupa soutelevan suonissa sadan
asteen voimavirran. Hyvä se olikin ryyppy! Ei ole enää kuin tilkkanen
pohjassa. Se vielä huljautetaan kurkkuun ja sitten mökille.»

Hän kohotti pullon suulleen ja imeskeli hitaasti. Mutta äkkiä hän
huitaisi käsivarsillaan ilmaa ja pudota retkahti haudanpohjalle. Siellä
hän makasi liikkumatta jäykistynein kourin pusertaen tinapullon kaulaa.
Pullon suusta tipahtelivat viimeiset viinat kuin kyyneleet.

Hauta-Pekka oli kuollut.

Mutta haudan partaalla paloi yhä kähisevä lyhty heittäen valojuovia
pimeyteen.



VAALENNEIDEN LUIDEN TARINA


Oli kuin sen elämä olisi alkanut paratiisin viheriäisestä laaksosta,
päättyäkseen piinaan, rasitukseen ja surkeaan loppuun lietteiselle
tielle. Silloin kuin sen aivot työskentelivät täydellä voimallaan tuon
kalkin valkoisen otsaluun alla, johon homesieni on sivellyt vihreitä
läikkiä ja viiruja, oli sen mielessä kangastellut ihanana aika,
jolloin se aloitti vaelluksensa jossakin kaukana, vapaana, onnellisena
kesäisillä tantereilla.

Heti kuin sen aivot olivat alkaneet toimia ja säilyttää kuvia
elämänjuoksusta muistin salaperäisissä komeroissa, oli sinne aivankuin
ymppäytynyt unohtumaton kuva lapsuuden laitumista. Se muisti suuren,
sekasortoisen kartanorykelmän kumisevan nummen laella, jossa
seinähirret olivat harmaat ja sammalen kirjavoimat ja ikkunalaseihin
oli kymmenien kesien auringon paisteesta iskeytynyt sateenkaaren värien
viloitus. Ja se muisti hiukan alempana nummen rinteellä hevoshaan
ja näki itsensä emänsä rinnalla virmana varsana, joka jymisti yli
helteeseen nääntyvän tantereen yhä alemmas puron rannalle, missä vesi
solisi, ja ruoho rehoitti pitkin veden äyrästä, ja tuuhean viidakon
sakea siimes tarjosi virvoittavan varjon. Taivas oli kaartunut kaiken
yllä, päivä paistanut, sateen virvoittavat pisarat tiukkuneet ja tuulen
suhisevat siivet pyyhkinee ylitse kentän... Ne olivat olleet onnen
päiviä, mitkä olivat painuneet samaan ikuiseen hämärään, mihin oli myös
kadonnut se silloisten päivien emo, tuo suojeleva, suuri eläin, jonka
hirnunta oli niin hieno ja karva kiilsi kuin silkki auringossa.

Sitten oli siihen tarttunut kovin kourin tuo omituinen kaksijalkainen
olio, herra ja valtias, jota vastaan kapinoiminen oli yhtä toivoton
yritys kuin tuon kovapintaisen, satoja vuosia vanhan valtatien
rikkipolkeminen. Kartanon vanhuudesta vihreiden seinähirsien luona se
oli opetettu kantamaan kuolaimia ja koko ruumiin ikuiseen ikeeseen
painavia länkipuita, raahaamaan perässään raskaita ajopelejä,
tottelemaan ohjaksen kipeätä suupielen nykäisyä tai ruoskan kihelmöivää
raiskausta pitkin pintaa.

Ja kaiken tämän se oli oppinut sen luonnon lannistumatta maan tasalle.
Se oli nuori, ja veri kiehui, se veti kuormaa, söi silppuaan ja katseli
vielä maailmaa kirkkain silmin.

Mutta sitten tapahtui jotakin outoa ja odottamatonta. Talvi oli,
ja pakkanen ritisi jäätyvissä oksissa. Reen jalas kitisi, ulisi ja
naukui, kun ajettiin johonkin kauas, missä talot seisoivat suorissa
riveissä ja ympärillä oli alituinen kuhiseva joukko hevosia ja heidän
kaksijalkaisia herrojaan. Nuo omituiset liukasliikkeiset oliot
liehuivat ympärillä, tutkivat, taputtelivat, kohottivat kaviota tai
väänsivät suun ammolleen silmäilläkseen hampaita.

Sen suitsiin tarttui toinen käsi, ja ruoska viuhahti selänpäällä
uudella äänellä. Ja silloin oli sen aivoissa syntynyt hämärä,
ounasteleva käsitys siitä, että oli tapahtunut jotakin repäisevää, että
ison, harmajan kartanon herra oli kadonnut kauas ja uusi ilmestynyt
tilalle. Pian, sangen pian, sen miehen kuva oli äkisti ikäänkuin
tulenhehkuvalla, sihisevällä poltinraudalla painettu sen aivojen
kudoksiin. Usein, usein yön pimeinä hetkinä, ollessaan loppuun rääkätty
luuska ja yrittäessään unenvaaluun pakottavin polvin ja repivin
jäsenin, oli tämä kuva leimahtanut eläväksi haamuksi sen aivoissa ja
saanut sen heräämään tärisevin lihaksin ja yltä päätä hiessä. Erilainen
oli tämä herra kuin oli ollut entinen, tämä kuormakonien herra ja
valtias Rahti-Riku, hevosen pahahenki, sen päivien hirmu ja unien
painajainen.

Pikkuinen, kuivankäppyrä ukko se oli, naama pyöreä kuin pöllöllä
ja pienien siansilmien katse kiukkuinen ja pistävä kuin kaksi
naskalia. Ohuen, kapean tikannenän alla törröttivät harvat, harmajat,
harjaskankeat viikset. Tiukasti sulkeutuvan suun takaa tuli ääni
ahtaasti, hinkuvana, vihankäheänä ja kiukkuisena. Suuri, alinomaa auki
pyrkivä turkki oli köytetty kiinni resuisella villahuivilla. Kaulassa
roikkui suuri ruoska, jonka siimanpäissä oli rautaketjun kappaleita
pienine, pistävine rautanauloineen ja äimänkärkineen. Sellainen oli
Rahti-Riku, kuiva, kiukkuinen ukko, jonka hulmuavien turkinhelmojen
alla jalat liikkuivat joustavasti kuin teräspontimilla.

Tämä oli Rahti-Rikun elämänjärjestys: hän junnasi rahtia, aina vain
rahtia, kesällä ja talvella, paahteella ja pakkasella tai oli sää
mikä tahansa taivaan ja maan välillä. Kuorma vain korkea, ja kuorman
päällä ukko, edessä sitkeä, naarmuselkä koni ja ilmassa viuhuva,
solmusiima ruoska, Ja konin täytyy vetää, jotta lähtisi ukolle leipä
ja tulisi tienatuksi ennen hengenlähtöä hänelle uusi ajokas. Sillä ei
ukko ennen hellitä konia aisojensa välistä, ennenkuin on kuotaissut
tuon pörrökarvaisen, riimuruoskan kolhiman nahan jalkojensa verhoiksi.
Eikä hän myöskään kuotaise nahkaa ennenkuin juhdasta on viimeinenkin
voiman hiven imetty ja kuoleva valmistanut paikan kumppanilleen samaan
kiskontaan.

Maantietä edessä ja maantietä takana, iättömiin loppumattomiin. Junnaa
vain kuormaa näännyttävä kilometri toisensa perästä, hien kihotessa
ja kohotessa kuohuvaksi vaahdoksi, johon sekautuu veren väri ruoskan
piikkien viiltelemistä haavoista. Niin kuluvat kesät kitisevien
rattaiden edessä ja niin talven pakkaset natisevan reen vedossa. Kisko,
kisko ja kestä — edessä aina vain sama sarja näännyttäviä, verta
imeviä ja hikeä valuttavia kilometrejä. Aina vain eteenpäin rikkeimin
längenlyömin olkapäin, valkonaamaisten kilometritolppien, tienposkessa
kyhjöttävien töllien ja maalailtujen kirkonkylien lipuessa sivuitse.
Joskus sai se seisahtua maantien partaalle nälviäkseen homeisia heiniä
tai purrakseen silppua ukon pistäytyessä johonkin noista harmaista
tönöistä. Aurinko sai paahtaa, sade valua, tuuli puhallella, pyry
riehua tai pakkanen iskeytyä tuohon luuskaan, jonka ainoana suojana oli
oma rikkihakattu nahkansa harvoine, pörhöttävine karvoineen. Sitten
ilmestyi ukko taasen: kiukkuinen, sähähtävä kirous hammasten lomitse,
ruoska roiskahti ja veri pirskahti, koni kiskaisi kerran kaksi länkien
ahnaasti painuessa verille lyöpyneisiin olkapäihin, ja kitkahtaen
lähtivät ajopelit liikkeelle.

Ja näin jatkui sen elämä lohduttomana, loputtomana kärsimysnäytelmänä
monta kesää ja monta kiukkuisen kylmää talvea. Sillä luonnottoman
sitkeät olivat ohuet lihakset ja suonikkaat jänteet ruoskitun nahan
alla, ja lujassa istui elinvoima tuossa rähjäisessä ruumiissa, jonka
kärsimyksillä ei näyttänyt olevan päätä eikä pistettä.

Märkä ja mykkä oli maa. Orpoina ja yksinäisinä ojentelivat harvat
koivut talojen ympärillä luurankomaisia oksastojaan kohti taivasta,
missä lyijynraskaat pilvet roikkuivat kuin repeämäisillään vetensä
painosta, jota ne herkeämättä roiskuttivat yli maiden ja metsien.

Raskaina kuin lyijyrakeet putoilevat pisarat tönön kattoon, jossa
Rahti-Riku ryysti kahvia kololaitaiselta vadilta. Mutta tienpartaalla
seisovalla juhdalla ei ollut, kattoa päänsä päällä, ja tuulen puuska
oli rieputtanut eteen viskatun heinätukon kauas resuisen aidan
reunustamalle tielle, minkä vesi oli liotellut liejuiseksi suoksi,
johon kärryn ratas oli uponnut rumpuaan myöten.

Rahtijuhta — mikä omituinen ilmestys! Pelkkää luuta, nahkaa ja
jänteitä. Lihaa ei liene kuin kielessä. Kuin vanteet haroittavat
kylkiluut korkealla ja nahka roikkuu löysällä niiden välillä. Pää
riippuu alhaalla polvien välissä, ja puoleksi suljetuissa silmissä on
sammunut, särkynyt ilme, ikäänkuin tuon töllin rikkeimessä päreillä
ritilöidyssä ikkunassa. Mitä se miettinee... Uneksiiko ehkä etäälle
jääneen paratiisinsa vihreistä niityistä tai ehkä uusista, jotka se on
joskus tapaava taivallettuaan kuormineen elämäntiensä päästä päähän...
Ei, sen kärsimyksen sumentamissa aivoissa ei väreillyt ainoatakaan
ajatusta — ne olivat tylsässä, tympeässä levossa. Sade vain hakkasi sen
rikkeimiä kylkiä ja valui alas jäykkiin, pattisiin polviin ja sai ne
tärähtelemään kylmästä.

Äkkiä se vavahtaa, liikahtaa ja nojaa koko painollaan valjaisiin
saadakseen kiinni liettyneet rattaat liikkeelle. Mökin ovi oli
rämähtäen auennut, ja ukko ilmestynyt pihalle vetäen hattuaan korville
ja kiristäen turkkiaan tiukemmalle. Luuska ponnistelee epätoivon
vimmalla, pörröinen karva tärisee ja jalat siirtyilevät sateen
turruttamina ja suorina kuin seipäät eteenpäin. Mutta eivät ehdi
rattaat vielä irtautua, kun jo kuuluu viuhaus, armoton ruoska putoaa ja
pari veripisaraa kierähtää esiin kylkiluiden välistä. Silloin rattaat
jo kierivät vaivalloisesti liejussa, mutta ruoska roiskahtaa kuitenkin
vielä kerran, ennenkuin ukko kiipeää kuormalle.

Sade valuu herkeämättä, ja syysillan sankka hämärä alkaa jo hiiviskellä
pitkin maita ja kenttiä.

Ukko nököttää keulalla, rattaat matavat eteenpäin, ja juhta ponnistelee
polvia myöten liejussa, selkä köyryssä ja pään nyökähdellessä sillä
voimalla, minkä ainoastaan epätoivo antaa. Sen mielen täyttää yksi
ainoa ajatus: ruoska, ruoska — tuo ulvahtava, luihin leikkaava ja
ytimiin pistävä esine, joka saa sen ähkymään tuskasta. Se ponnistelee,
horjahtelee, ja rattaat kierivät nytkähdellen perässä kyläaukean
jäädessä taakse ja eteen tullessa metsän, joka huokailee kiihtyvän
tuulen kourissa. Yhä vaivalloisemmaksi käy kulku, ja hiki kihoilee
pinnasta valkoisena vaahtona, jonka sade huuhtoo tielle.

Sitten, äkkiä: rattaat putoavat kuoppiin ja juuttuvat paikoilleen, ja
silloin hevonen seisahtuu kuin hengähtääkseen. Ukko kimpoaa keulalla
pystyyn, tarttuu kaksin käsin ruoskaansa ja roitelee raskaasti pitkin
selkää. Mutta ei sittenkään! Se seisoo paikoillaan huohottaen,
hämmentyneenä, osaamatta liikauttaa jäsentäkään. Silloin ukko hyppää
tielle ja sätkäyttelee mahan alle. Konin lerpattava alahuuli värisee
ja siltä pääsee ikäänkuin ähkäys hammasten lomitse, josta kielen pää
roikkuu. Se käpristyy kokoon, tempoo, ja kuorma lähtee kuin lähteekin
vierimään jyrkkää ylämäkeä, ukon kulkiessa rinnalla ja iskiessä
helähtelevällä ruoskallaan mahan alle ja polvimuhkuroihin. Luuska
kiskoo, nivelet natisevat, ja hiki kokoontuu reisille pyöreiksi
vaahtopalloiksi, jotka vierivät maahan.

Kulkue mataa vain mäkeä ylös, ja yhä sakeammaksi kutoutuvasta hämärästä
kuuluu konin ähkyminen ja huohotus sekä rautariimun helähdykset. Juuri
kun päästään mäen päälle, hevosen etujalat nytkähtävät kokoon ja se
vaipuu koristen tielle. Rahti-Riku näkee, ettei siitä enää taida olla
eläjää eikä kuorman vetäjää. Taisi kaatua taipaleelleen. Mutta ehkä se
sentään vielä vetäisi kuorman syrjään, tiepuoleen — ehkä sentään. Ukko
nilistää vesimärän turkkinsa yltään, tepastelee ympäri ja sätkäyttelee.
Ja katso — ihmeellinen on iskujen mahti — juhta nousee vielä kerran,
hoipertelee ja rynkäisee eteenpäin, nykäisee kuorman syrjään ja
nykertyy samassa tantereeseen kuin märkä rätti. Eikä Rahti-Riku yritä
enää iskeä. Hän päästelee valjaat ja nykäisee puukon tupestaan,
riisuakseen palvelijaltaan viimeisen verhon.

Seuraavan päivän koittaessa raskaana ja huolenharmajana kaivoivat
hohtavahöyheniset korpit hevosraadolta silmät päästä. Ja vaalenneet
luut kertoivat jonkun ajan kuluttua tarinaansa sille, joka sitä ymmärsi.



ÄITI JA POIKA


Hämyinen, haalea ja haikea oli syyskesän ilta. Ruutujen nelikulmiot
hehkuivat punakankeltaisina alhaalla notkelmassa, maalaillussa
kylärykelmässä, minkä keskellä vaalea tapuli kohotti hoikkaa,
reijitettyä nokkaansa.

Mutta ylempänä soraisella, luisevia kanervanvarpuja rehoittavalla
mäellä sihahti yötuuli pahankurisesti petäjien lehvistöissä,
punakuoristen, mukkurarunkoisten, ylen rehevien petäjien sakeassa,
sekaisessa latvaviuhkassa. Ihmekös, jos rehoittivat; imivät elonvoiman
vainajista, maalaillun kylän entisistä asukkaista, jotka lahosivat
hautamättäissään kivilaakojen ja ristien alla.

Hautuumaan perimmäisessä kolkassa, petäjän alla, nurmettuneen
hautakummun edessä istui rampa mies kainalosauvat vierellään,
kuivettuneet sääret alla säkkyrässä kuin sammakolla. Niin hän kyyrötti
ja mietti, hautoi mielessään jotakin tuijotellen ristiin, joka oli
salvettu kokoon kuorimattomasta koivusta.

Tuuli sähähti oksastoissa, maalikylän tulet heloittivat utuisen
hämärästä yöstä, ja jonkun kartanohurtan laiska luksahdus kaikui
laakson tummuudesta.

Rampa mies, paremminkin poikanen, oli naamaltaan kalvakka kuin
haavankelo, suurissa harmaissa silmissä suruinen ilme.

Tuossa koivuisen ristikalikan alla lahosi hänen äitinsä, se, joka
oli antanut hänelle pahan ja raskaan elämäntaakan; viedä retuuttanut
aikansa omaa taakkaansa ja kuollut pois — kuollut pois. Nyt tuolla
soran sisässä hänen jäsenensä hiutuivat mullaksi, ja itsepintainen
kanerva kasvoi haudan reunalla rehevästi.

Tuolla maalikylän multaisen laakson yläpuolella hiekkaisella,
hedelmättömällä kangaskumpureella oli ränstynyt, luhistuva mökki.
Seinät pullistelivat ja tihruinen akkuna tuijotti kuin samea, särkynyt
silmä alas maalikylän elämänkuhinaan. Mäellä asui taivaan tuulissa
parkkiintunut, keltainen, kurttuinen eukko, ja poika, rampa poika, se,
joka istui nyt hautuumaan petäjän alla syyskesän hämyisen haikeassa
yössä. Eukko otti elatuksensa itselleen ja pojalleen pesemällä pyykkiä
maalikylän emännille. Aika vieri; ja rampa poika kasvoi, ja oppi
henkensä pitimeksi korjata naputtelemaan kenkiä, jopa kuromaan aivan
uusiakin. Ja yhä valui ajan siima sileänä ja yksitoikkoisena, kunnes
eukko eräänä päivänä oli niin raihnas ja elämänkaluama, ettei enää
pystynyt vaatteitten hierontaan.

Murhe oli raskas varpuisella, kuivuuteen nääntyvällä mäellä.

Eukko istui, nyykötti ja tuijotteli ympärilleen ilmeettömin, älyttömin
silmin. Hänen surkastuneessa päänupussaan, matalan otsan takana ei
ollut milloinkaan ajatuksilla ollut otollisia viljelysmaita. Nyt
siellä oli vain yksi ainoa päähänpiintymä irti nykäisemättömänä kuin
ruosteinen raaspiikki: hänen tulisi elää loppuikänsä tässä lahoavassa
mökissä, kuten oli elänyt isoimman osan entistäkin. Mutta millä elää.
Sillä niukuinnaukuin heltisi pojalle leipä käsialoistaan. Ei ollut
hänestä eukon elättäjäksi. No, olisi ollut jos olisi naputellut renkaan
muotoisen työpäivän. Mutta eipä ollut työtä niin paljon. Oli vain juuri
siksi, että herui pojalle niukka ravinto. Kuntako, yhteiskunta? Olipa
tuolla maalikylässä peltopösöjä, kunnan miehiä, jotka toimeenpanisivat
huutokaupan ja antaisivat eukon sille, joka vähimmän vaatisi. Niinpä
istuisi eukko sitten ihmisten elättinä, pirttien loukoissa elämänsä
illan ilottomat, pitkät tovit.

Mutta hirmuna kangasteli eukon mielessä se tulevaisuus. Ei hän halunnut
kuulla siitä mainittavan. Ennemmin hän kuolla kutjahtaa mökkinsä
loukkoon ruuan puutteeseen.

Eikä mennyt kunnan miesten pakeille, eikä päästänyt poikaa.

Ja kalvakka poika tuhersi lestinsä ääressä, ja ajatukset itivät ja
versoivat hänen ajukopassaan.

— Siinä se istui, nyökkyi, hänen äitinsä, eikä muuta taitanut kuin
olla ja hengittää. Oliko sillä elämällä mitään merkitystä? Miksei sen
elämän viheliäinen kitupiikki tupsahtanut sammuksiin? Miksi hänen vielä
tuli taivaltaa se elon tien loppuosa, jota se itsekin tajusi kammota:
istua isompiosaisten pirtin nurkissa ja saada liemikuppi eteensä kuten
koira luun sirpaleen. Itse kärsiä ja olla muille taakkana, kun muka
ihmisyyden nimessä piti ylenkatseellisesti ylläpitää tuota hyödytöntä
hengenpihinää. Oliko se ihmisyyttä? Eikö ollut parempi, että tuo
aikansa elänyt eukko hiljaa nukkuisi pois? Sillä eihän hän, rampa
raukka, pystynyt äitiään elättämään.

Päivät kuluivat ja leipä oli lopussa.

Silloin eräänä iltana poika mennä rääpisti alamäkeä kainalosauvoineen
kuin siipiin satutettu närhi ja kun hän palasi, oli hänellä selässään
pienenläntä pussi. Niin ryhtyi hän keittämään iltapuuroa ja siihen
puuroon hän sekoitti pienen valkoisen pulverin.

Ajatukset polttivat hänen pääluutaan kuin sulatettu lyijy.

Mutta eukko söi ja nukkui, eikä siitä unestaan enää koskaan noussut.
Loput siitä puurosta oli poika haudannut syvälle maahan.

Niin oli eukko, hänen äitinsä, peitetty routaiseen someroon. Syksy
oli ja kolkko tuulenvinka pyyhki pohjan puolelta. Kolkosti rämähti
ja kumahteli arkku kivien tippuessa ja peittäessä maan rakoa, jonne
jokaisen ihmiseläjän tien viitat lopultakin johtavat.

Ne, jotka hautaa täyttivät, menivät pois, mutta rampa poika seisoi yhä
paikallaan kuuraisen petäjän alla. Hän hytisi vilusta ja hänen päänsä
oli paksu ja raskas ajatuksista.

— Äidinmurhaaja, myrkynsekoittaja... vilahti hänen päässään. — Kas,
niin nuokin sanoisivat, jotka menivät, jos tietäisivät, kuinka
kuoli se, joka multaan peitettiin. Ja humsis — välähtäisi isoisten
ihmisten oikeusmiekka, ja rampa pääsisi isojen kivien taa homehtumaan.
Vanhurskaat osoittaisivat sormellaan: hylkiö, julmuri... Ne samat,
joiden loukossa eukko parka olisi tylysti ja ylenkatseellisesti
kohdeltuna kärsien kuolemaa odottanut. Mutta onkos pakko huudella,
ilmoitella. Kukaan ei tiedä mitään, eikä tule tietämään.

Rampa poika huokasi raskaasti ja mennä kiikutti routaista, rauskuvaa
tietä, kalisevin kainalosauvoin, marraskuisen, kylmän tähtitaivaan
alla, hiljalleen hämärtyvässä illassa. Ränstyneen mökin saranat
naukaisivat kirpeästi ja musta ovi lupsahti kiinni.

Hämyinen, haalea ja haikea oli syyskesän yö.

Valot olivat sammuneet maalikylästä, joka häämötti laaksossaan tummana
ja epämääräisenä. Rampa mies mennä kapisutti halki öisen hiljaisuuden,
sihahtelevien petäjien alitse, kohti harmaata, luhistuvaa tölliä.



TILANOMISTAJAN AAMU


Valkoiset pilvihahtuvat verhosivat sinimustaa taivaan kumua, ikäänkuin
joku kehrääjämuija olisi kuljettanut villakarttaansa yli ilmapiirin
ja raastanut pilvet rikki kuten pumpulit. Aukoista vilkutti jokunen
tähti teräviä sakaroitaan, kuten olisi salaperäisellä ilmekielellä
selitellyt outoja asioita. Kuun kelmeä naama kulki tolaansa,
siivilöiden repaleisen pilviverhon lävitse valonsa kalpeanvihertävänä,
väikkyvänä ja aavemaisena aavoille, lumen peittämille kentille,
metsiin ja kyläsikermiin. Pakkanen asui ilmassa; se koristeli esineitä
kuurakiteillään, rapsahteli ja hyppeli pitkin aitoja ja asumuksen
nurkkia.

Mutta muuten oli kylänraiteilla hisahtamaton hiljaisuus, talviyön
kuolemanvakava hiljaisuus. Jääkukkaisista ruuduista kuu koki heitellä
valokuvioitaan pimeitten pirttien lattioille.

Avara oli Ison-Mahalan pirtti, jonka ovipuolen nurkissa rengit
raskaasti kuorsasivat, karjapiikojen nukkuessa perällä ja itse ukon,
talon isännän, lepäillessä lautalaverilla pankko-karsinassa. Syvällä
unten helmoissa oli palvelusväki. Tunnit lipuivat heiltä vaivatta
taakse. Mutta ukon aivoja ei uni yritellytkään kääriä pehmeisiin
pumpuleihinsa. Raskas on isännyyden taakka — Ison-Mahalan isännyyden.

Ehkä olikin aitan laarit täynnä ja navetassa kymmeniä maitoa valuttavia
nautoja, mutta kuka takasi, ettei se jonakin hetkenä vähentynyt,
kulunut ja hiutunut olemattomuuteen. Eikä tekisi lisä pahaa;
elinkeinoa tarvitaan — pitkä on elämäntie, monta on mutkaa... Silmät
on pidettävä auki, valvottava joka hetki, että olisi elinkeinoa tuskan
päivien varalta, että ei vanhana päivänä joutuisi käteen raskas puu,
kerjuusauva. Ei ole Ison-Mahalan isännälle penni ja mammona liian
rakas; on uskovainen mies, antaa köyhille ja auttaa viheliäisiä. Mutta
huoli ei heitä isännän sydäntä, raskasta on omistajan olla.

Rengit kuorsaavat. Hätäkös heillä! Ei huolta mitään. Ruoka eteen ja
töihin mihin määrätään. Ovat vain ja hengittävät!

Toista on isännän. Ei tule unta; kauan kuulee hän toisten erisointuiset
hengenvedot, seinäkellon tasaisen tikutuksen ja pakkasen risahdukset
pihamailla, ennenkuin vajoaa keveään unenvaaluun.

Sitten hän herää, kun pakkanen pamahduttaa halki nurkan pään, ja
vääntyy istualleen. Kuusi pitkäsivuista valoneliötä on lattialla, mutta
ne katoavat aaveen tavoin kuun sukeltaessa pilviin.

Ei liene yö vielä pitkällä, kiusallinen yö, joka ei anna Ison-Mahalan
isännälle rauhaa. Joutuisipa aamu ja alkaisi työn tohina; silloin on
Iso-Mahala ja Ison-Mahalan isäntä pönäkkä ja pystyssä. Yöllä on kaikki
epämääräistä, horjuvaa, aivankuin Ison-Mahalan multiaiset yrittelisivät
vapisemaan.

Ukko kurkistaa ulos karsina-akkunasta ja hätkähtää ja hieraisee
silmiään. — Onko, onko jo aamu? Tuli pilkoitti Yli-Puran akkunasta.
Miten pitkälle se uni lie hurauttanutkaan yön, ehkä jo viirasi, vei
liian myöhään...

Ukko kämyröi ylisillään hämäryydessä ja kopeloi uunin otsalta
tulitikkulaatikon. Tuli valaisee seinäkellon sameata lasia ja
kömpelöitä viisareita.

— Ensimmäistäkö se vasta käy. Kelloko tässä valehtelee, vai onko
Yli-Purassa tultu hulluiksi, kun keskiyöllä... vai silmäkö se
valehteli...

Isäntämies kuikisti akkunasta: oli siellä tuli; tarkasti kellotaulun
toisen kerran: puoli yhtä osoittivat viisarit ja heiluri lerkkui
tasaisesti, laiskanverkkaan. Oliko, oliko tuo uurmaakarintekele
ruvennut osoittamaan vääriä aikoja. Tuli pilkoitti Yli-Purasta.
Ukko kuuhki yli pirtin Alitalon puolelle. Mutta sieltä ei sopinut
näkymään kuin osa kattoa ja savupiippujen nokat. Nousiko savua. Taisi
höyrähdellä haikua, tai olisiko ollut pilvenlonka taivaan reunalla.
Mutta Yli-Purasta helottaa himmeä valo, kuun levoton valojuova väikkyy
lattiapalkeilla ja pakkanen natisuttaa pihamaalla rekipeliä.

Silloin tuntuu isäntämiehestä yht'äkkiä, että on aamu, että kohta
Yli-Puran rengit ajavat metsään. Eikö kuulunut tiun kilkutus?
Isossa-Mahalassa vain nukuttaisiin tunnit pitkät! Ei, ei käy päinsä!
Ukko nykäisee sarkahousut jalkaansa, tempaisee sahan naulakosta ja
loukosta halon ja nyökyttää, nyökyttää. Saha suhisee ja sirisee, ja
halon kappaleet putoavat kolisten lattialle. Taasen sukaisee hän
akkunaan, kaula on pitkällä, pukinparta vipajaa. Joko, joko ajavat
Yli-Puran miehet pitkällä kujalla?

Kaikki on ennallaan: valkea lumi, kuun jäävihreä valo, koivun karanko
akkunan alla, ja lumella harottaa sen kuvajainen, Yli-Puran tummat
seinät ja tulen tuike yhdestä akkunasta.

Taasen alkaa saha säristä äänettömässä tuvassa, ukon hartiat
nyökkäisevät, pukinparta tärisee, ja halonkappaleet tippuvat
kolisten lattialle. Nyt hän rakentaa tulen hellaan ja asettaa ison
köykkynokkaisen emaljipannun sijoilleen. Sitten vilkuilee ukko
kupeilleen kuten korppi, että vetävätkö renkimiehet vielä raskaasti
unia, ja lähestyy vanhaa, homekaappista kelloa roihuava päre
hampaissaan. Heiluri lerkkuu ainaista rataansa, taulun kuparinastainen
naama osoittelee näpisti yhtä. Mutta ukko kopeloi lasin auki ja kiertää
hurauttaa viisareita usean ympärystän, kunnes ne osoittavat neljää.

Ei ukko halua, niin hän miettii karstan tippuessa päreestä, liekin
pihistessä ja sinertäessä, kieräillä. Mutta renginkörrit ja piiantuikut
ovat paksupäisiä! Eivät he uskoisi, että tuolta vuosikymmeniä
tasaisesti lipuneelta kellolta on tänä yönä mennyt taito pois, että se
on useat tiimat jäljessä ihmisten ajasta.

Tuli leiskuu jo iloisesti hellan alla, ja ruskeasiipiset russakat
lymyävät muurin rakoihin. Ukko keittelee kahvia, kässehtii
sukkajalkoineen pitkin permannoita ja kuikuilee akkunan pielestä
ulkoilmaan; ehtiikö kuka liikkeelle ennen Ison-Mahalan väkeä... Viimein
saa hän kahvilekeet pöydälle, sytyttää sähisevän, savuavan tuijun ja
karkoittaa palvelusväen sängyistään.

Tuhrusilmäisinä, haukotellen ne nousevat. Ja eivätkös alakin inttää,
että eikö lie vielä keski-yö.

Vasta nukkumaan ruvettiin, ei ole vielä väsymys ruumista heittänyt...

Mutta ukko näyttää heille käryävän päreensä valossa kellotaulun viittä
viistävän naaman ja osoittelee Yli-Puran tulta-kiiluvan akkunan.

— Monta tuntia on siellä jo tuli tuikkinut; miehet jo rankapuita
vetävät, meillä vain unia vedettäisiin.

Niinpä nousevat rengit ja karjapiiat, horaisevat ukon keittämän kahvin
ja menevät töihinsä. Reet natisevat ja hevosten hengitys höyrähtelee
usva pilvinä, miehet nököttävät liisteillä kelsiturkeissaan ja katoavat
kuunpaisteista tietä yöhiljaisiin metsiin.

Mutta kerkesipä kulua tunti, toinen ja kolmaskin ja renkimiehet
ajaa monetkin kuormat ennenkuin taloissa tulet syttyivät ja savu
monipoimuisena, haalein, punertavin ja sinertävin kiemuroin tuprahteli
avaruuteen.

Silloin ajoivat vasta Yli-Puran miehetkin pitkin kujaa ohi Ison-Mahalan
talon.

Ja Ison-Mahalan isäntämies pälyili akkunan pielessä huuli törröllään ja
silmät pyöreinä kuten pikarit.

—• Jopa, jopa otti nyt kahvikeiton kypsyttäminen aikaa Yli-Puran
emänniltä.

Mutta sen Yli-Puran öisen tulen oli sytyttänyt talon isäntä
öiseksi seuralaisekseen hammasmadon nakertaessa ja kalutessa hänen
poskihampaansa juurta.



MÄKI AUTIOLLA MUSTASSA YÖSSÄ


Metsän korpien keskellä kohosi korkea, hiekkainen mäki. Hirsipetäjät
peittivät sen kamaran helmuksista laelle saakka, monenmuotoiset
petäjät, ryhmyrunkoiset ja vahvat sekä leinit, sirot ja pitkät kuin
pilarit. Rytöjä oli kaatunut sikin sokin ja isompien puiden alla
oli tiheää näreikköä. Oli kuin olisi korpi kohissut siinä maailman
ajan. Mutta mäen laella näkyivät pitkinä pengerminä ihmisasuntojen
muinaiset paikat, näkyivät korkeiksi rakennetut mukulakivikasat ja
ihmisen tonkimien ojien urat. Oli eräässä paikassa kokoon lusahtava,
laho hirsiröykkiö, sen alta pilkisti esiin ruosteinen alasin sekä
pajavasaran varren haamu. Ihmiseläjä oli entisinä aikoina lietsonut
siinä syttä, kuumentanut raudan, takonut ja käynyt tämän mäen kimppuun
pakottaakseen sen kasvamaan kellertävää viljaa. Mutta jäkälä, sammal ja
kanerva ja puiden rungot ja juuret olivat tulleet entisille sijoilleen
ja peittävät kaiken.

Ympärillä levisi metsiä, vesakoita, aavoja nevoja, rahkaisia soita,
rimpiä — murheinen maisema, joka toi mieleen hiutuvan ikävän,
alakuloisuuden.

Mutta oli syksyinen yö, musta, synkeä kuten olisi koko maan piiri
kääritty nokea pölisevään sysisäkkiin. Myrskyinen tuuli laahasi
ylitse erämaan jotakin, joka oli sangen raskasta, laahasi huohottaen
ja äheltäen. Kankaan laella paloi tuli kahdessa tervaisessa hongassa
vinokatoksen edessä, missä mies makasi paksulla, pehmeällä havukasalla.
Tulen kielet leiskuivat, nuoleskelivat toisiaan ja pölkynpintaa, josta
pusertui pihkapisaroita, jotka pihahdellen putoilivat tuhkaan. Oli
lämmin, havut tuoksuivat.

Merkilliset ovat metsän ja myrskyisen tuulen äänet. Joku itkee,
nyyhkii, turskuu, uikuttaa ja vaikertelee kuten kuoleva lapsi tai
nauraa kaamean, sihahtelevan naurun... Välistä siellä kuiskaillaan
kiihkein, nopein sanoin, soperrellaan lause, jonka luulee olevan
ihan tajuamaisillaan eikä ymmärrä kuitenkaan. Tai rääkäisee se
yht'äkkiä kuin paha henki, ulvoo ja ulisee täynnä tuskaa, epätoivoa ja
villiä riemua ja levottomuutta. Sitten siellä pitkät, jäykät sormet
kouristavat jotakin kurkusta, hengitys ähkyy ja pihahtelee, leukaluut
pureutuvat ratisten yhteen. Huokaistaan raskaasti, ja hullu metsä
huutaa suoraa huutoa kauan ja yksitoikkoisesti. Ja aina vedetään
raskasta taakkaa yli erämaan, vaivalloisesti, ähkyen ja läähättäen.

Tulen ääressä lojuvan miehen tajuntaan valuvat kaikki nämä metsän
äänet, oman talon hiljainen humu; levottomina elävät liekit,
valuvat kuten sulatettu metalli ahnaana ja raskaana, syövyttävänä
ja painostavana. Niissä on velhoutta, outoa, kaameaa tehoa! Kaikki
tulee sekavaksi, epämääräiseksi, hämäräksi. Herää outo, salaperäinen
tunne, kammo, voittamaton, mieletön kauhu, hirveä levottomuus. Kukapa
voisi sanoin selittää outoja, ihmeellisiä asioita: yksinäisyys,
erämaa, yö, musta pimeys, tuuli, metsän äänet — ne herkistivät
mielen, veivät yliluonnollisiin... Mies on likellä hulluutta, jotakin
alkuaikaista, sumuista ja syvää! Hän ei tiedä nyt omasta olemuksestaan;
hänen mielessään risteilevät kummalliset kuvat, tunnelmat, joita
määrittelemään ei ole muotoja, ei värejä. Ja kaiken ylitse nousi taasen
kauhu, mieletön pelko, kuin valtaisa yli hulahtava aalto! Yrittelevätkö
jotkut paksut, pöhöiset sormet haroa häntä pimeydessä? Kauhu lamauttaa
miehen jäsenet, muuten hän juoksisi metsään kuten hullu, hurjana,
kompastellen, mäsähdellen pitkäkseen hän säntäisi yli öisten maisemain,
kunnes menehtyisi... Mutta vielä valvoi taju hänen mielensä pohjalla:
hän tietää olevansa kuristavassa lumouksessa ja hänellä on se tunne,
ja entistä kokemustakin, että hän siitä vapautuisi, jos tapahtuisi
jotakin, joka säikyttäisi veret asemilleen.

Ja tapahtui! Kalikat rakovalkean pölkkyjen välissä ovat palaneet
kekäleiksi; ne murtuvat ja ylimmäinen hirsi jysähtää alas, niin
että säkeneet pölisevät. Mies säpsähtää, lumous alkaa laueta; hän
pöllistelee ympärilleen kuten metsänpeitossa ollut, pyöräpäinen,
eksynyt ihminen, joka alkaa tunnustella maisemia, hänelle perin
tuttuja, vaikka ne äsken lumouksessa näyttivät oudoilta, ikäänkuin
nurinkääntyneiltä. Niinpä tämä mieskin pian ennallaan, ainoastaan
jäsenissään outo turteus, korjailee tulensa ja heittäytyy havuilleen.

Mitenkä voisi sanoilla selittää ihmeellisiä, ounastelevia asioita,
jotka asustavat pimeässä ja syvällä kuten mykrä. Sanat ovat puisevia,
osapuilleen veisteltyjä kaluja. Tai ne ovat ikäänkuin kömpelö, raskas
piilu, jolla timperi veistää lohnittaa puusta karkeita lastuja...
Hienoihin leikkauksiin tarvitaan sujuvampi teräase!

Ääni, monin vivahtein, värein, nousuin ja laskuin, sävelin, voi kertoa
sellaisia mitä eivät sanat sano.

Ja tälle miehelle soitti metsä, myrskyinen tuuli, tulenliekit ja
pimeys, koko luonto soitti... Ja kuka voi vetää vertoja myrskyisen
metsän soitannolle? Se soitti siksi, kunnes mies oli _yhtä_ sen kanssa,
sama kuin se, kunnes mies huljui hetken tulena ja tuulena, metsänä.
Hän oli silloin alkuvoimainen luonto, tulvillaan samaa riehuntaa,
levottomuutta, tuskaa ja kauhua, kuin mikä siinä elää nytkin mustana,
myrskyisenä yönä.

Mutta nyt hän on jälleen siitä etääntynyt. Hän on jälleen rauhallinen,
tyyni. — Mikä oli tuo, joka äsken hänet valtasi? Pelkoko, heikkous?
Mitä pelko estää tapahtumasta. Ja mitäpä voisi tapahtua? Kuolema
pahinta, tai parasta — ainakin oudointa. Ja kerta kuolla syntyneen!
Niinpä hän loikoo havuillaan, tuijottelee tuleen ja pimeyteen ja
miettii, kuvittelee menneitä. Merkillisen selkeinä ajelehtivat
mielikuvat ja tunnelmat hänen aivoissaan, kun metsä elää ympärillä,
hengittelee levottomuutta.

Kerran, siitä lienee kauan, tulivat tänne ensimmäiset ihmiseläjät.
Nälkä, riistan puute lienee heidät karkoittanut alkuperäisiltä
asuinsijoiltaan. Niinpä he rakensivat majansa korkealle mäelle keskelle
matalia, tasaisia maita. Lihasta he lienevät etusijassa ravintonsa
ottaneet, havisevasiipisistä linnuista, nopeista nelijalkaisista, mutta
jos kalaa himoitsivat, niin saivat hakea kaukaa, päivämatkojen takaa.
Mutta riista hupeni, ja silloinpa on kaadettu huhta mäenrinteeseen. On
napsanut kirves, humisten ja rytisten kaatuneet puut, sitten kuivuneet
ja tuli on hursinut kohisten kautta ryteikön. Poroon on sirotettu
jyviä ja vilja on kasvanut, paikoin tiuha, paikoin harva, tuulessa
liehuva haikura. Heinikossa on mölähdellyt lehmä, jolta ihmiseläjät
ottivat maitonesteen. Kuinka kaikki onkaan kiertänyt samaa kiertoaan
muuttumatta, yksitoikkoisesti! Aurinko on noussut ja laskenut, ollut yö
ja ollut päivä...

Talvella on kaikki ollut valkeaa, huurteista ja totista. Savu on
noussut vain ihmisasunnon lakeisesta monin poimuin, punertavana ja
sinertävänä. Sitten on tullut kevät, maa paljastunut, suurilla soilla
solissut vesi. Ihmiseläjä on kaivanut ojanaveroa ja myllertänyt
maanpintaa. Kesällä on ollut leuto, aurinko paistanut, maasta noussut
huuru. Ihmisen sikiöt ovat telmineet mäellä, mäen juurella helissyt
lehmän kello, ehkä nainen hyräillyt lypsäessään kirkkaina iltoina.
Inisevät sääsket, paarmat ja hyttyset ovat syntyneet ja kuolleet pois.
Tullut syksy, riihessä jytissyt varsta ja karistanut oljista vähät
jyvät.

Siten on aika vitkaan matanut, ihminen elänyt ja kuollut. Kituuttaen,
kuten märässä puussa liekit, on elämänpihinä vaivoin pysynyt yllä. Tämä
mäki, muodoltaan kuin naisen povi, ei ole herkästi herunut ravintoa
imijälleen. On pitänyt pusertaa molemmin kourin ja sittenkin on ottanut
ahtaalle. Nokko, että toisinaan on henki pysynyt petäjien turvin, jotka
on kaluttu valkoisiksi. Lie kuoltu nälkäänkin. Niin he ovat eläneet:
tehneet työtä, nukkuneet ja syöneet, siittäneet lapsia ja kuolleet
surkeina majansa loukkoon vapisevin jäsenin, ryppyisin naamoin.
Heidän elämänsä pääsisällys on ollut vaiva ja tuska. Lienee ollut
jokin onnellinen hetkikin, jolloin he täysin vatsoin uneksivat pirtin
lämpimässä.

Niin kuokkia nyrritti monta miestä aikansa tätä mäkeä, kunnes kuokka
jäi heidän kourastaan jälkeentulevaisille. Ja jäihän vähän muutakin;
hieman isompi nokare peltoa, maasta väännetty kiviraunio — miehelle
muistopatsas. Toisille oli jo luonto leppeämpi, ei yhtä tyly ja kitsas.
Ei niin, että olisivat ilossa herkullisesti eläneet, mutta olihan
kuitenkin pälvi ennen aukaistu!

Vuodet kierähtelivät kokoon kuin tulessa tuohilevyt ja monta ihmistä
syntyi, eli ja kannettiin mustaan riiheen ja sieltä taasen pois, maan
hyviksi. Ja hiljalleen oli pelto avartunut, multa tullut mureammaksi.

Sitten syntyi mäellä mies, jonka sisässä istui himo rikastua, saada
runsaasti tavaraa. Mikäpä tiennee vanhat asiat, jotka ovat peittyneet
ajan huuruihin. Mutta käy taru, että tämä mies tappoi upporikkaan
matkustavaisen, tappoi majassaan yöllä ja hautasi suohon. Kukapa
vanhat asiat tosiksi takaa! Mistä tänne metsiin lie riittänyt rikasta
matkustavaista! Joka tapauksessa täytyi tapahtua jonkin repäisevän
hankkeen, sillä siitä lähtien talo rikastui, paisui ja lihosi aivan
ökytaloksi.

Silloinpa raivattiin peltoa monen miehen voimalla, rakennettiin
huoneita, ja kaukaiseen kylään tehtiin tie, soiden yli leveät, uusina
hohtavat kapulasillat. Kaikki menestyi. Mutta miehen mielestä ei
haihtunut menestymisen alkujuuri; se jäyti hänen ajukopassaan, jäyti ja
söi alinomaa, kunnes hänen mietteensä häipyivät siltä tolalta, jolla
niitten on pysyminen, että niitä nimitettäisiin järkeviksi. Hullupäinen
mies, täynnä tunnontuskia, voihki, pelkäsi ja puhui sekavasti
veritöistä.

Miehellä oli poika, joka oli ollut isälleen avullinen tämän hankkiessa
rikkauttaan. Tämän pojan pää oli kova ja luja kuin visainen pahka
aarnikoivun kyljessä. Hän ei heikkoillut. Huurupäisen isän, joka olisi
voinut saattaa kaikki ilmi ja tutkittavaksi, hän sulki huoneensa
lattian alle kellariin ja tiputti hänelle ruokaa pienestä luukusta.

Omituinen ja kaamea oli tuon miehen elämä niinä vuosikymmeninä, mitkä
hän vielä eli. Aina sama pimeys, hiljaisuus, ummehtunut, inhoittava
löyhkä. Pääluussa hupsut, sekasortoiset mielikuvat. Aina häntä ahdisti
sama kiduttava, tukehduttava kauhu... Hän kaivoi maata kynsillään,
tunki sinne päänsä tai naputti nupukivellä otsaansa, että veri tihkui.
Monenlainen saattaa olla ihmisen kohtalo maailmassa! Kun hänestä
viimein oli hengen ripe irtaantunut, oli poika peittänyt hänet
paikoilleen syvään luolaansa kivillä ja mullalla.

Sillä välin oli tälle mäelle tehty talo semmoinen, ettei vertaa.
Omituista! Tämä mäki, joka nyt on jylhää hirsikköä, lainehti silloin
vainioina laelta suonlaitoihin saakka. Yhdeksästä riihestä kuului
varstojen kumea jyske syysaamujen sumussa. Yli puolisataa nautaa
märehti laiskoin leuoin navetassa, jonka pitkällä paikalla kasvavat nyt
rehevät petäjät. Viisi vahvaa juhtaa käänsi ähkyen nurin kamaraa. Oli
pitkä luhtarivi, aittoja, joissa viljalaarit kasvoivat kattoihin asti
hyvinä, poutaisina vuosina. Humuten ryöpivät korkean tuulimyllyn siivet
ja honkaisella pöydällä pirtissä oli suurusta suurelle väelle.

Sellainen, isäntämies, oikea tunkiojuntta, oli se poika, jonka isä eli
huurupäisenä vankeudessa elämänsä loppupuolen. Monen vuoden kuluttua
tämä mies kuoli ja haudattiin.

Merkillisiä seikkoja saattaa tapahtua syvällä metsän korvessakin!
Kuolleella miehellä oli ollut kaksi poikaa. Toinen heistä oli elänyt
jossakin etäämmällä, maailmanrannalla, ehkä käynyt koulujakin; oli
tullut jonkinlainen herra, omituinen mies. Nyt hän tulee ja rakentaapa
mäelle kartanon, kaksikerroksisen, korkean kuin tornin ja maalaa sen
helein värein.

Omituista, tarunomaista!

Kerran on täällä murheisten metsien keskellä ollut humuisat juhlat,
iloin ja valoin on vietetty talon omituisen isännän häitä. On ollut
kuuvaloinen yö, lumen säihkyä, metsän juurilla valojen ja varjojen
kudelmaa... Luhtain edessä ovat hönkyneet orhit, mutta sisällä on
soitettu ja tanssittu. Akkunat loistaneet tuliriveinä yöhön, etäälle
nevojen aavoille kantautunut humu. Iloista on ollut monissa huoneissa,
satojen kynttiläin tuikkeessa, ruokain ääressä ja laseissa välkkyvien
ryyppy-aineitten, metisten ja päässä humisevien.

Ja sitten keskellä iloja on isännän pää äyskähtänyt seinään,
täysinäinen pikari pirahtanut lattiaan ja hän on kuollut. Kummitus on
kulkenut humahtaen kautta talon, ovia temmottu, seinäverhot heiluneet
ja ähisevä ääni kuiskannut kähein kurkuin: — Miksi on tultu minun
omaisuuteni päälle rylläämään? Äkkiä on tyhjentynyt talo, vieraat,
nuori morsian heidän mukanaan, ovat ajaneet pois halki yön, talvista
tietä, jota reunustivat huurteiset, totiset puut. Aution näköisestä
häätalosta ovat tulet heloittaneet yöhön.

Sitten oli toinen poika, kuolleen miehen veli, hiljainen, yksivakainen
mies, yrittänyt asua taloa. Mutta kaikki on ollut nyt kuin hervotonta,
halpautunutta, kaikki on vajonnut alaspäin, rapistunut. Kansa, joka
asui etäällä kylissä ja oli kuullut huihkeen tämän talon hämärillä
keinoilla tapahtuneesta rikastumisesta, se uskoi kuten ainakin, että
arvattava asia se oli: ei vääryys veso. Ylhäällä istuu joku, joka
jakaa oikeutta vissillä kyynärpuulla. Mikäpä vanhat asiat tietää!
Yht'äkkiä tämä talo vain köyhtyi, kuten oli rikastunutkin. Syyt olivat
ehkä monet. Se suuri kartano oli ehkä niellyt liiaksi varoja ja
monina kesinä auringon hehku oli ankara, mäki nääntyi kuivuuteen, ja
syksyisin nousi suurilta soilta halla, ruttokin kaatoi karjaa. Eikä
tästä yksivakaisesta miehestä tainnut olla isännäksi: palvelijatkin
kavalsivat häneltä varoja minkä kerkesivät.

Näihin aikoihin sattui muuankin merkillinen tapaus. Silloin kun talo
oli vauras ja iso, oli tuonne ympärille korpiin rakennettu kolmekin
mökkiä. Yhdessä niistä asui pyöveli, joka aina mestausajan tultua
levein kirvein ja punaisin kauhtanoin lähti kauloja katkomaan. Nyt
säädettiin, ettei rikollisilta pantu enää päätä pölkylle; heidät
rangaistiin muuten. Silloin tuli pyöveli Mäkitaloon murheellisena
ja nurkui, että oli viety häneltä leipä, että oikeus oli kuollut
maailmasta ja pyyteli, että joku iskisi häntä piilulla päähän. Kun
kukaan ei sitä tehnyt, meni hän pajaan ja hirttäytyi. Rengit kaivoivat
lattiaan kuopan ja peittivät hänet sinne punainen kauhtana yllä, kirves
vieressään. Siitä pitäen ei kukaan käynyt siinä pajassa.

Ja siitä pitäen alkoi pyöveli kummitella. Kulki muka, humsutteli,
punainen paita liehuen, piilu välkkyen olalla aina öisin ja kyseli,
miksi häneltä oli nostettu leipäkori taivaalle, kun kuitenkin oli
ihmisiä, joilta joutaisi pää pois...

Nyt ei kukaan tahtonut asua siinä talossa, ei kukaan muu kuin talon
isäntä, yksivakainen mies. Hänen päänsä oli samaa laatua kuin
isä-ukollaankin — visaa. Hän asua töyrötti yksin suuressa talon
ronissa, missä kaikki rapistui, kaikkialle laskeutui tumma, paksu
tomukerros. Istui, kiikkasi, usein soututuolissaan raasun edessä ja
laski pellot pensoittumaan. Parhaimmilla kohdilla viljeli sen verran
viljaa ja perunaa, että eli. Pitkän navetan loukossa hän lypsää
lirkutteli parista lehmästään maidon.

Sitten vuosien kuluttua löydettiin hänet kuolleena pihamaaltaan
kesäisenä päivänä. Tai oikeastaan löydettiin vain luuranko ja jokin
lihanriekale. Raiskaeläimet, rääkyvät, punakitaiset korpit ja muut,
olivat syöneet miehen. Semmoinen puhe, että olivat muka elävältä
syöneet, ei saa järkeä pönkkäpuukseen.

Kukaan ei tullut asumaan taloon. Sen omistajien suku oli sammunut.
Jotkut isäntämiehet kaukana kylällä saivat sen joillakin lain pykälillä
haltuunsa ja niittelivät sieltä kesäisin heinän. Mutta heinikon
valtasi metsä. Se hiipi pitkin ojia ja nostatti pian näreitä keskelle
sarkojakin. Höystetyssä maassa näreet hyötyivät ja kasvoivat äkäisesti.
Korkea, komea rakennus rapistui vesakon keskellä; sen katto vuoti ja
vesi tippui suruisasti soitellen huoneisiin, joissa metsäneläimet
asuivat ja pesivät. Viimein joku rohkaisi luontonsa ja veti huoneet
pois. Ainoastaan paja, pyövelin hauta, jäi paikoilleen. Ja taasen
humisee mäellä jyhkeä metsä. Kukapa sen kaataisi, kun uittoväylät ovat
penikulmien takana. Se, joka istuu ylhäällä ja jonka hyppysissä ovat
nyörit, tietää vain miksi hän kutsui mäelle rehevän, huolettomana
elelevän kasvikunnan ja eläimet ja karkoitti sieltä ihmiseläjät, jotka
vaivalloisesti vaeltavat hautaan outojen rakennelmiensa keskellä.

Rakovalkean tulenkielet nuoleskelevat yhä kuumemmin ja kuluttavammin
pölkkyjä, jotka ohenevat ja hiiltyvät. Joskus tuli roihahtaa ja
hulmahtelee, kun tuulensiivet osuvat sitä pyyhkäisemään. Metsästä
kuuluvat salaperäiset äänet, sokeltelu ja kuiske. Ja joku laahaa
raskasta taakkaansa yli salon, laahaa työläästi, suurella väkevyydellä
ja pauhulla, huokaa ja jatkaa matkaa, joka ei kuitenkaan tunnu
edistyvän.



HEINÄHELTEISEN KESKIPÄIVÄN TAPAUKSET SEKÄ EPILOGI


Koski lirisi, kohisi ja pihahteli alhaalla uomassaan, äkkijyrkänteen
alla, minkä partaita iänikuiset pihlajat reunustivat pursuilevassa
vihreydessään, jonka keskeltä joku yli-ikäinen, kuivunut ja musta
runko kohosi kuin kaliseva luuranko. Siinä pihlajien takana levisi
säännöttömänä, sekasortoisena sikermänä Mujulan kartano. Kumma kartano!
Epälukuinen määrä hökkeleitä, uusia vastaveistettyjä tai vanhoja, ajan
karistama vihreä sammal pinnassaan, sekaisin asuin- ja ulkohuoneet ja
karjaläävät paisuvine tunkioineen.

Yhden avaran aarniohirsistä hakatun väentuvan seinävierellä kyyhötti
matala, ajanhampaan kuluttama asuinkäähkänä — pieni pirtti ja
kamaripöksä. Julman suurien väkinaulojen tukemat parrat pönkittivät
pullistelevia seiniä, joista pienet akkunalasit tuijottivat ikäänkuin
silmät jonkun ruotiukon juhmukulmien alta.

Asuinkäähkänän ovenpielessä kivennökäleellä istui pieni, kuivettunut,
vuosien nuolema ukko. Pitkä, nuhraantunut hurstipaita oli hänen ainoa
vaatekappaleensa. Laaja päälaki oli paljas ja kalju kuin munankuori;
korkealla otsalla ja ohimoilla luikertelivat suonet punaisina kuin
onkilierot; solmunenän molemmin puolin tuijottelivat vesiharmaat
silmät ja leukaparta kärhötti tiukkaan imeytyneitten huulien alla kuin
lampunporsta.

Oli heinähelteinen keskipäivä. Taivaan siintävässä ylhäisyydessä
ui joku valkopalteinen pilvi, ilma väreili töllien seinustoilla,
lemu nousi kukkivasta ruohostosta, ja uneliaana lauloi koski vanhaa
huminaansa. Hökkelikylä oli väestä tyhjä. Joku emäntäihminen lienee
pyörinyt jonkin pirttihuoneen permannolla ruokapuuhissa ja solissa; ja
nurkkajuurissa mekasti lauma likaisia, pirpanoita.

Ukko kyyrötti päivänliekossa ikäänkuin olisi hautonut aivoissaan
jotakin ylen pulmallista. Mutta mikä tiesi, punoiko aju lankojaan.
Ehkä hän vain oli ja köllötti, kuten tuo sikapullukka, joka lotkotti
murassa lätin seinustalla. Joskus hänen rakosiksi sipristyneet
silmänsä avautuivat ja hipoivat yli avaran kartanomaan reunasta
alkavien perunasarkojen vainioille, missä ruis nuokkui tai otra tunki
esiin siikastaan. Niin — siinä olivat Mujulan pellot, jotka hänelle
tiukkuivat elinvoimaa ja olivat tiukkuneet seitsemän vuosikymmentä.
Vaikka ukko ei muuta kuin eli ja hengitti, oli ja köllötti. Olikin se
köllöttänyt elämänsä ajan tämä Mujulan maitten eläkemies, kartanon
kantavaari, Mitti Maskeli.

Ei elämänpäivänä ole Mitti Maskeli painanut auraa jankkoon, ei
elämänpäivänä ole hän ollut tuntiakaan työntouhussa, ei milloinkaan
ole hänen ajukopassaan itänyt ajatusta, josta olisi mitään hyvää
siunaantunut tavalliseen elämäntauluun. Häntä elättivät Mujula ja
Mujulan mailla työssä rylläävät sukumannit. Mutta ei se ollut armopala,
jota Mitti-vaari haukkasi! Lailla ja oikeudella on selkeät pykälät.
Mitti Maskeli omisti Mujulan, sukulaiset sitä viljelivät ja olivat
velvolliset valuttamaan ukolle eläkkeen, kuten olivat valuttaneetkin
viisi vuosikymmentä ja tulevat valuttamaankin ukon kuolinpäivään saakka.

Jolloinkin entisten aikojen hämärissä oli ensimmäinen Mitti saapunut
tähän törmälle, kun tämä hökkelikartano, nämä mureat pellot ja
penikulmainen piiri ympärillä oli humisevaa korpimaata. Singahti
sitten ensimmäinen lastu puun kyljestä, kohosi ensimmäinen hökkeli,
ensi kerran iskettiin kuokka kamaraan ja ensimmäinen viljankorsi
putkahti mullasta. Oli sitten elänyt epälukuinen sarja Mitiejä, jotka
kukin kohdaltaan rakensivat huoneen, kun oli tarpeen, tai avarsivat
pellon piiriä. Kunnes Mujula olikin mikä oli, ettei kellon kuuluvissa
vertaa. Oli aina tämä Mittien suku yrittänyt asustaa jotakuta pykälää
korkeammalla ympäristön kansaa. Olivat olleet kovia ruumiintyöhön, tai
oli pääkopassa älynlanka juossut tavallista joustavammin.

Ilmestyipä sitten taasen yksi Mitti näille tantereille, kepelä,
rotannaamainen naskalisilmäinen mies, Mitti Maskelin isäukko — Aarakki.
Aarakin aivoissa hautui alituiseen vain yksi ainoa, mutta varma ja
selkeä ajatus: haalia yhä ja yhä maata ja mammonaa. Ja sai! Äly siinä
pelasi kepelässä, rotannaamaisessa äijässä. Pulmallisina aikoina ovelat
konstit siirsivät hänen haltuunsa melkein koko kyläkunnan, joka ajan
lipuessa oli sikeytynyt Mujulan ympärille jokilaakson multiin. Konstit
olivat monet! Saattoi olla, että jos joskus tulisivat tilinpäivät, niin
ei vääryyden vaakakuppi olisi tyhjä. Mutta pirukos sen tajusi, missä
vääryyden ja oikeuden murtoviiva kulki, ja vähänkös sitä maailmassa
vääryyttä tehdään!

Niin — oli Aarakilla maita ja maanpäällistä. Mujula oli kuitenkin itse
ökä-talo ja Aarakki napa, jonka ympärillä kaikki kieppui. Niin eli
Aarakki aikansa — iso pösö, ihmisten ja jumalien lait tunteva mies —
kunnes vetäisi viimeisen henkäyksensä isoimman pirttinsä loukossa. Niin
vietiin viisas mies, mutta tavara jäi perinnöksi pojalle.

       *       *       *       *       *

Mutta ylen merkillinen vesa oli putkahtanut Mittien vanhasta
sukukannosta — Aarakin ainoa poika Maskeli. Jo pienestä pahasta se
oli ikään kuin irti elämän touhusta. Ei siihen tehonneet tavaran
kokoamisen, ei kunnian eikä menestyksen pirujen kuiskutukset kuten
isäukkoon ja muihin Mitteihin. Toikkaili vain tanhuvilla kuin
horteessa, kuin ei olisi maata jalkojensa alla tuntenut, ikäänkuin
olisi jysähtänyt raskaisiin mietteisiin. Mutta mikäs sen tiesi,
miettikö mitään, löyhkä, viinaanmenevä miehen alku... Ryyppimään oli
oppinut. Ei tehnyt työtä; söi, makasi, käveli. Hätäkös hänellä, kun isä
oli rikas!

Ei se isäukon kuoltua sen kummemmin elänyt, kolmattakymmentään
aloittava mies — Aarakin, isopösön, ainoa perijä. Ei välittänyt
koko mantujen ja tavaroiden paljoudesta — ikäänkuin olisivat
olleet yhtäkaikkisia. Mutta silloin ryhtyivät mailla mikä milläkin
kontrahdilla asuvat ja ahertavat suvun sivuhaarojen Mitit touhuun. Oli
saatava tuo hassu elatukselle, syytingille, ja manttaalit ja tavarat
järki-Mittien hoteisiin. Ja saatiin. Annettiin Maskelille ja hänen
akalleen — oli sillä sen verran muiden ihmisten metkuja, että oli akan
hommannut — asuinkäähkänä sekä kannu viikossa viinaa ja muu muona. Tämä
oli tehtävä siksi, kunnes Maskeli akkoineen oli kypsä kannettavaksi
kirkkomaahan. Kirjoitettiin kirja ja vahvistettiin puumerkillä.

Silloin oli Maskeli yhdenkolmatta vuoden vanha.

       *       *       *       *       *

Vuosisadan puolisko oli lipunut iäisyyteen. Maskeli oli pysytellyt
erillään ihmisten touhuista. Hän viis niistä, kun vain sai määrälleen
leipävartaan tönönsä kattoon, sonninkonkan pöytään ja lauantai-iltaisin
piripintaisen kannunsa viinaa. Päivä meni ja toinen tuli. Maskeli
vain hömäili hurstipaidassaan, sääret paljaina, lotisevat tuohivirsut
jaloissa; pakkasilla kun oli pistäydyttävä pihassa kuotaisi kelsiturkin
hartioilleen. Patisti usein talonväet lämmittämään saunan, kylpeä
hössytteli, naukkaili viinaa, nukkui tai istui pirtissään pöydän päässä
edessään kirja jyhkeä kuin lankunpää.

Paljon oli nähnyt tuo kahdeksattakymmentään aloittava mies elämisen
tohinaa hökkelikartanossa ja sen ympärillä avautuvissa maisemissa.
Kirkkaammin oli nähnyt jo pohjemmaksi kuin kukaan muu, vaikka näytti
aina unessa käyvän. Moni oli siinä elänyt ja tohissut, tonkinut
tunkiota kuin sontiainen ja nakutellut petäjiä kuin punapäinen tikka,
kunnes oli käpertynyt kuolemaan olkikasalle pirtin loukkoon... Mutta
aina oli toinen kaivaja ja toinen nakuttaja tullut tilalle, saanut otsa
märkänä leivän itselleen ja Maskelille — päältäkatsojalle. Kummallista!
Oliko elämänohjissa jokin pilvientakainen Isä Jumala. Miksi antaa hän
toisten rehkiä pitääkseen yllä henkensä pihinää ja miksi antoi hän
Mitti Maskelin elää huoletonna ja katsoa päältä. Miksi ei Maskelin
ollut elämänpäivänä tarvinnut tarttua kirvesnyökkään tai kiikkua auran
kurjessa? Maailma on kummallinen, elämäntoilaukset käsittämättömiä.

       *       *       *       *       *

Päivä kallistui iltapuoleen, varjot venyivät ja istuva ukko oli
vajonnut sameaan horteeseen, josta hänet herättivät lapsilauman ilon
rähähdykset, kun ne häiritsivät lätin luona nukkuvan sian rauhaa.

Vilahti siinä äijän aivoihin kuvitelma, että hän oli ikäänkuin
kuiva kelottunut oksankärhämä tuolla vesovassa viheriöitsevässä
pihlajapensaassa.

Mittien päärunko oli kuivunut, kun sivusuvuista putkahteli vesoja,
ja niitten elämä tuli jatkumaan etäisiin aikoihin. Ei ollut muori
osannut tehdä lasta Maskelille. Raihnas oli jo muori, haudan partaalla
vaappuva; tuolla makasi käähkänässä lammaspälsyjen alla, vilusta
hytisten helteisenä heinäkuun päivänä.

Mutta ei ollut siinä suremista, kuten mikään ei murehtien muuksi muutu.
Onni oli oikeastaan, ettei Maskeli ollut tullut antaneeksi kenellekään
elämäntaakkaa, ettei hän ollut lisännyt niiden lukua, jotka elinaikansa
ovat kuin porsas kärsä mullassa, kuin nauta nuoranpäässä.

Ukon aivoissa ajelehti aina ajatuksia, joita joutilaisuudessa sikisi,
viskattuna ikäänkuin syrjään elämänkuhinasta, katsellessa taivasta
ja maata ja maanpinnan monikirjavia elämänmuotoja. Juolahti mieleen
jos jotakin, kun ei tarvinnut ahertaa leivän eteen, ei ajatella maan
pehnaamisia ja sonnittamisia, ei huolehtia maista ja mammonasta. Niin,
mielikuviaan hän olikin vain hautonut yli viisikymmentä ajastaikaa,
kuvitteluja, joita viina väritteli ja puristeli jos johonkin muotoon.

       *       *       *       *       *

Pistäysi ukko käähkänäänsä, söi, napsutti, kesäisiä ruokia ja ryysti
piimää, puhui muorille muutaman sanan, haki viinahinkkinsä, nuristeli
siitä viimeiset pisarat, horaisi ne suuhunsa ja astui taasen ulos.
Huoneitten solitse läpsytellessään koskelle päin pyöri hänen mielessään
ensin sen viinahinkin rummunkumiseva tyhjyys, mutta olipa huomenna
lauantai, jolloin se täyttyisi aineella, selkeällä ja kimaltelevalla,
reunojaan myöten.

Siinä oli veden partaalla mylly, vanha ja harmaa, vaikka muisti
Maskeli nähneensä sen seinät uutuuttaan kiiltävinä. Vesi lorisi
ja lirisi jossakin siellä rännissä, kummasti lirisi, kolkosti ja
iloittelevasti... Sammaltuvalla katolla sipsutti västäräkki pyrstö
keikkuen, näykäten kiinni kärpäsiä! Pedon luonto se istui lujasti
koko luonnossa. Turhaan heitä erottelit ja lahkottelit, yksiä petoja
koko roska. Tuokin västäräkki, ulkonäöltään soma ja viaton, katkaisi
monen monien itikoiden kesäisten päivien kulun... Hm, luonto sopu,
viattomuus! Pinnalla asui kesän hehku, kuten olisi ollut rauha, vaikka
kaikki söivät ja kalusivat toisiaan aina ja alituisesti, että itse
eläisivät.

Rauha, rauha, vaikkei rauhaa olekaan! Hän, Maskeli, oli vain osunut
luiskahtamaan elämänsä iltapuoleen tappeluitta. Mutta ravinnon oli aina
heruttanut muiden hiki ja vaivannäkö.

Ukko astua läpsytteli alaspäin jokiäyrästä kosken mustaselkäisten
kivien jäädessä taakse ja joen muodostuessa ruohorantaiseksi
suvannoksi. Päivä paistoi, elävät turisivat niittämättömässä
ruohostossa, keskivirran vuolteessa vipajavien kaislojen yllä
lepattelivat mustanvihertävät sudenkorennot, vesi mulskahti kalan
siepatessa älyttömän vedenpinnalla helputtelevan perhosen.

Luhdalla kävi heinäväen työntohina. Särähtelivät viikatteet, kaatui
sara, hikiset selät kyökkäsivät ja akkaväen haravat heiluivat. Sitä
ne tekivät aamuvarhaisesta hamaan auringonlaskuun. Viikatteita
liipatessaan näkevät he ukon kohoavan ruohostosta likaisenvalkeana
haamupatsaana — pitkässä akanpaidassaan. Oli ikäänkuin se olisi unessa,
kuin ei koskisi tantereeseen... No, ihmekös tämä, jos oli kuin irti
ruohosta! Ryyppi viinaa aamusta iltaan, sehän se miestä maasta nostatti.

Mutta ukko seisoi ja katseli heinäväen liikettä ja maankasvujen
kuorintaa. Se Mujulan nykyinen isäntä koetti koota tavaraa työn
väkevyydellä omalla ja työmiesten hien kihoamisella. Kaikenlaisia niitä
on ihmisiä! Jos saikin navettaansa jonkin naudan lisää ja hinkaloonsa
hieman enemmän rukiita, mitä iloa hänelle siitä on? Olisi elänyt
vähemmälläkin. Mutta se nautti siitä, että oli, että näki ja omisti,
vaikka olikin jonkin vuosikymmenen päästä hautakankaan sorakuopassa
ja tavarat toisten takana... Omituisia ovat ihmiset! Rehkivät
ja rentsittävät minkä kerkiävät sinä aikana minkä elävät. Eivät
yritä tulla toimeen vähimmällä touhulla; vain kaikenlaiset kiihkot
heitä vetävät. Sitten siellä kankaan laella soran sisässä lihavat,
valkovatsaiset, punanokkaiset madot vonkertavat sisään silmäkuopasta,
syövät ja kaluavat. Siihenkö rauennee ihminen! Siihenkö meni koko
elämän kuhina, että haudanpäällä väkevä ja mustanpuhuva ruoho kasvaisi?

Ylen raskaisiin mietteisiin jysähtää Mitti Maskeli.

— Oliko niin, että hengenlähdössä irtausi ihmisestä jokin, jota
sieluksi sanottiin. Että avaruuksien mahtava valtias otti sen
hoteisiinsa ja pani sen nauttimaan ikuista autuutta, tai ikuista
kidutusta, sen mukaan, mitä se oli toimitellut maan päällä,
lyhyenä aikanaan yhtyneenä liha- ja luumajaansa. Miten oli silloin
käyvä Mitti Maskelin sielulle? Joutuisiko se piinan paikkaan,
koska Maskeli ei tehnyt työtä, maisteli viinaa ja sai aivoihinsa
omituisia älynväläyksiä? Hm, työtä... Mutta mitä se Jumalan mieltä
ilahduttaisi, vaikka hän pehnastaisi, tonkisi ja uurastaisi vainioilla
hämärästä hämärään? Mutta siten vain sanottiin raamatun lautakansien
välissä, että otsasi hiessä syö leipäsi. Hm, niin sanottiin, mutta
muiden otsalta oli hiki kihonnut sen leivän osalta, jota Maskeli
haukkasi... Hm, sielut, henget, haamut... Ei Maskeli uskalla hymähtää
huolettomasti, sillä paljon on outoa ja omituista maailmassa. Hän
melkein uskoo, että vielä sittenkin voi Mitti Maskeli, tai joku, joka
on melkein kuin hän, huuhkailla näillä tanterilla — hurstipaita hulmuaa
ja virsut ääntelevät lops, lops — vaikka hänen oikeastaan tulisi olla
mätänemässä Hautakankaan sorassa...

Ylen oudon unen näki ukko yhtenä yönä. Unikakkiainen kuvaili hänelle
helvetin selkäpiitä karmivalla väkevyydellä. Voi, helvetin otsakivi —
musta! Voi, helvetin peräseinä — punainen!

Ja leiskuvat ja nuoleskelevat tulenkielet ja sarviperkeleet
kohennusrautoineen. Joku äijäkin roikkui leuastaan helvetin katossa,
killui, killui! kuin sammakko koukussa. Hirmuista! Hoh, hintin verran
tiesi vain ihmiseläjä asioita menneitä ja tulevia. Mikä lie totta ja
mikä unikakkiaisen kuvajaisia?

Ukko näki entisen elämänsä, suoran ja sileän kuin nuoran ja siinä
päivien pitkän sarjan yhtäläisenä kuin räystäältä tippuvat pisarat.
Samanlaista vielä eteenkinpäin ja sitten hän, joka ei tee työtä, ei
kehrää, eikä kerjää tekisi yhden kirkkaan käänteen elämänsä taipaleella.

       *       *       *       *       *

Aurinko aleni, notkoista huokui iltojen viileys, karja ammui, kellot
kalisivat ja vintit vinkuivat hökkelikartanossa.

Raskaasti huokasi Mitti Maskeli hampaattomien, nysiksi kuluneiden
ikeneittensä lomitse:

— Hoh, maailma on kummallinen, elämäntoilaukset käsittämättömiä...

Hurstipaita heilahteli, virsut lotisivat lops, lops ukon astellessa
takaisin rannalle ja kiivetessä rantapaadelle, sammaleiselle ja
juormupintaiselle. Vesi kiitäessään kiven ohi mulahteli vihaisissa
häränsilmissä ja alenevan auringon säteet välkähtelivät vesikalvossa
punaisina ja verenkarvaisina.

Mitä etsinee vesikin, joka kiireellä kiitää alas ja humisee mennessään
kaihoisan sävelen? Ja aina riittää se, eikä sävel tule katkeamaan.

Äijän aivoissa iti kuvitelma, että ihmiseläjän elämä oli kuin virran
juoksu — humsis, se meni alas ja katosi. Mutta mitä se merkitsi; toinen
oli tilalla, elämä humisi ennallaan. Niin inisi ihminen aikansa kuin
sääski, elämän someroisella valtatiellä. Ja katosi kuin sääski! Kuka
siitä välitti: sääski kun sääski. Kohtalon nyörien juoksuttaja ei näytä
muuta välittävän, kunhan vain elämän uoma on täynnä kuhinaa.

Maskelin tajuntaan tulvahti ihmeellisenä ja raskaana kummallinen
kuvitelma, että nyt oli tullut hänen aikansa humahtaa alas elämänsä
koskesta. Ehkä siellä syvien, mustien suvantojen takana elämä taasen
kihisi äkkiputouksissa ja rannoilla rehoitti paratiisin vehreys...

Ukko, maaten vatsallaan paadella, kurkisti alaspäin veden vihaisesti
mulehteleviin silmiin, liukui ja hulahti veteen. Keskivirran
kiivas, käärmeenselkänä kiemurteleva vesi tempasi sen hoteisiinsa.
Ja ruohorantaisessa suvannossa, luhdalla, näkivät heinämiehet
likaisenvalkean paidan homottavan vesikalvossa.



EPILOGI


Luonto ei ole lihalle laupias. Kuumina kesäpäivinä se on äkkiä puuhassa
hajoittaakseen ja mädättääkseen sen aineen, mitä oli Mitti Maskelista
jäljellä, kasvattaakseen siitä ehkä vihreän ruohon, vieläpä heleän,
tylynkorean kukankin. Eikä isäntä kiireisinä heinäpäivinä jouda ylen
uhkeita saattajaisia pitämään. Vieköön Apsalo-huutoukko, jolta ei
kuitenkaan monta heinää katkea.

Vierivät rattaat kitisten suikertavalla tiellä. Somero ritisee
rattaiden alla, aurinko heloittaa, vihamieliset paarmat ja kärpäset
surisevat hevosen ympärillä, joka huiskauttelee häntäjouhiaan.
Mutta mustan arkun kannella nököttää Apsalo, jäkäläpartainen ukko,
nukkavierussa verkatakissaan ääneti, juhlallisena kuin varis
kuhilaalla. Savu leuhahtelee haaleina pilvinä hänen piipunnysästään ja
matalan otsan alla yrittävät elämän yksitoikkoisella uralla turtuneet
aivot ajatella juhlallisia aatoksia.

— Joo, tässä menee Mujulan eläkemies. Hyvästi eli. Mikäs eläissä,
kun isä oli rikas. Kuoltava kuitenkin oli, veteen kuoltava. Joo,
samasta veräjästä se on kuukittava sisälle ja ulos niin rikkaan kuin
köyhänkin...

Somero ritisee, paarma pörrää, hevonen huiskauttaa häntäänsä ja ukko
unohtaen juhlalliset mietteet, äyskäisee sille vihaisesti. Niin
vierivät rattaat ohi kylän, ohi korkean, valkean tapulin hiljaiselle,
helteiselle hautuumaalle, minkä keskellä tumma ruumishuone kohottaa
mustarististä kattoaan.

Ajopelit pysähtyvät hiekkaiselle käytävälle raatohuoneen eteen ja
Apsalo köpittää herättelemään kuoppakontiota pienestä punertavasta
mökistä. Puiden repaleiset varjot lankesivat maahan, lankesivat
karkean arkun kannelle outoina, vipajavina haamuina. Pensaassa yritti
leppälintu visertää kakertelevin kurkuin.

Silloin tulevat molemmat äijät, tulevat hiljaa köpitellen hiekkaista
tietä, haudankaivaja unisin, haukottelevin naamoin herätettynä
puolipäivän levostaan.

— Joo, se on sitten Mitti-vaarikin vainaja. No, eipä häntä talon
toimet kaivanne, työtöntä miestä, eikä jäänyt jälkeentulevaisia
turvattomiksi...

He aukaisivat narisevat ovet ja hilaavat työläästi arkun huoneeseen.
Sieltä se tulee ajallaan maahan siirrettäväksi ja siunattavaksi.

— Joo, Jumalan puntarissahan sitä ajan tullen tulee itse kukin
kiikkumaan.

Jäkäläpartainen, paksuin, tutisevin päin ajava ukko miettii, että nytpä
hän, jumalinen mies, tulee perimään vainajan raamattukirjan, vieläpä
viinahinkinkin, jossa ehkä, kukaties, on tilkkanen pohjalla, että saa
kumota maahanpanijaisryypytkin...

Hökkelikartanossa, ainaista kaihoaan pihisevän kosken partaalla, humisi
elämä ennallaan.



HUHTIKUINEN YÖ


Huhtikuinen, humiseva tuuli riipoi matalalla roikkuvia, monipoimuisia
pilviä, mustia taivaanlaenkalsakoita. Sade räiskyi. Tukkipuut seisoivat
sumassa Leväsuvannolla, sillä tuuli puhalsi vastaan, eikä virta niellyt
ollenkaan tällä hulevesien aikana järveksi paisuvalla aukealla suolla.

Ja suuressa vanhassa talossa, mikä yksinäisenä, harmaana, unisin,
kaihomielisesti katselevin akkunaruuduin kyyhötti peltojensa keskellä,
siellä vietti savotta rokulipäivää. Seisoi kaksi vanhaa pirttiä
vastakkain, välillään porstua. Toisessa myytiin kahvia: kilisevät kupit
ja kallisteli muhkea, mustavatsainen pannu. Mutta toisessa lauloi
haitari, kilkkarauta helisi ja märät jätkät, useimmilla yllään sininen
mekko ja leveä lippalakin luuhka, kiersivät tuimassa tahdissa huonetta.
Jytisi, narisi ja naukui, tuuti ja lonkahteli lattia...

Ja ulkona käytiin kauppaa aittojen luona, joiden sammaleisia
hirsivatsoja vuosikymmenien viljasadot pullistivat. Myytiin siellä
leipäkakkaraa, kullankeltaista voilohkoa, sonninselkää ja valkoista
sianpintaa, kauhottiin läkkituoppeihin voimallista piimänkokkaa. Saipa
jätkä ravintoa ja sai talo rahaa, kilisevää nikkeliä ja rapisevaa
seteliä. Kuukki portailla talon isäntä. Vanhahtava äijä, muhkurainen
sauva kädessään, kuukki ja kurkisteli, että kaikki kävi käskyjen
mukaan. Niin on ukko näöltään kuin pahin jätkä, kuin lokattu varis,
riekaleiset vaatteet yllä ja päässään likainen pannuhattu, pitkä
piippana, jonka nokassa on punainen tupsu.

Saituus se miestä sellaisessa puvussa käyttää, saituruus ja ylpeyskin:
kuinka hän rikas mies ei komeile vaatetuksella, kalliilla asulla, vaan
alentaa itsensä... Hurskas, nöyrämielinen mies, vähäväkisille esikuva —
niin uskoo ukko hänet ihmisiltä nähtävän, suuressa ylpeydessään...

Rikas on mies, rikas kuin pakana! Maita puolet pitäjästä, mureita
peltoja, kolkkoja hirsikköjä, kokonaisia pikkutiloja, nautoja ja
hevosia lauma. Rahaa lie hänellä arkun pohjalla kuin muuta paperia,
sekä kellastuneita velkakirjoja raamatun paksuinen pinkka. Kitsas on
mies, ahne, kinnari, nylkee maakunnan mailtaan köyhtyviltä talonpojilta
rahoja minkä ikinä ilkeää. Vihattu hän on, mutta vieläkin enemmän
pelätty, kunnioitettu! Minkä ympäristön kansa kaivaa vaivoin irti
karusta maaperästä auringon rävötyksessä tai talven tuimuudessa, siitä
enin osa valuu tälle mahtimiehelle — Kiia Hyypiölle, valuu kuin omasta
painostaan. Penni lienee tämän miehen jumala! Niin käy kansassa tarina,
että sitten kun maailma palaa, tonkii Hyypiö-ukko yhä tuhkassa, tonkii
esiin metallista lanttia.

Emäntä on talosta kuollut, mutta elääpä tytär, melkein yhtä mainittava
ihminen kuin isänsäkin. Eikä ainoastaan isänsä vuoksi mainittava.
Kaunis on Hyypiön Liina, kuten kedon kukat, kuten taivaan linnut
ovat sileitä, sopusuhtaisia kuten mehevässä hillassa rämeellä ei ole
moitteensijaa. Luonto on valanut hänet parhaimmilla vormuillaan, eikä
ole aine pursunut muoteista ulos, ei loppunut kesken. Iho hänellä on
maidonvalkea, ja silmät puhtaan siniset kuin huhtikuinen poutataivas.
Hyvä hän on myöskin, lempeä, ei harkittu, ajatellen, vaan luonnostaan,
koska ei voi olla muuta, kuten nauta jyystää vain ruohoa tietämättä
lihansa makeudesta. Äitiinsä liene hänestä sellainen tullut, nuorena
kuolleeseen naiseen, hentoon, hiljaiseen, kaihosilmäiseen, siipiä
vaille enkeliin.

Niin, käy kauppa aittojen luona, missä palkkapiiat hyörivät, talon
tytär kerää rahaa ja katselee päältä Kiia Hyypiö, resutakkinen,
mahtava, mainittava mies. Mutta kauppa käy myöskin tomuisessa
riihikartanossa peltojen reunassa. Kyssäselkäinen, mustamuotoinen mies
myy siellä pehkuläjän kupeella viinaa. Pulisee, holskuu valtainen
lekkeri ja kirkas viina juoksee lirittäen puteliin, rikkinäiseen
savikuppiin, puiseen saunakippoon — minkälaisen osuvat astian käsiinsä
saamaan. Ja mustaotsaisessa saunassa läiskyvät kortit...

Sitten lakkaa kauppa aittojen luona kun viimeinenkin jätkä on täyttänyt
mahansa ja reppunsa, sitten riihikartanossa kun kauppiaan lekku
kumisee tyhjyyttään. Tulevat nyt syöneet jätkät kohti tupia, mistä
kuuluu pirun ja paimenen valssin äläköivät, monipoimuiset lopputahdit,
tulevat röyhtäillen ja suitaan pyyhkien. Tulee myös toisia, väkeviltä
liikutettuja, hoippuvia, hörähteleviä. Kiivaasti ja humuten lipuu nyt
jätkiltä elämä! Kauas virtaa avonaisista ovenremppanoista hölinä ja
turina kuten ampiaispesästä. Hanuri puhkuu kuin tukehtumaisillaan,
rämisten soi tahtirauta. Joskus välähtää Kauhavan teräs juopuneen
jätkän kädessä, hän pyörähtää kannoillaan, hihkuu. Hiluu — aukesipa
piiri! Mutta siinä samassa ovat kourat kiinni hänen kalvosissaan,
puukko väännetään pois, lyödään korkealle seinään ja miestä talutellaan
syrjään.

Niinpä kuluu rokulipäivä murheellisen, vettä tippuvan taivaan alla.
Kuuluu polkan yksitoikkoinen jumputus, jytisevät lattiapalkit, joku
ryyppii vielä kahvin ruskeata nestettä, joku nuristelee viimeistä
viinatilkkaansa seinän takana...

Mutta kun on vitkalleen saapunut ilta, vaisu hämäryys, silloin makaavat
miehet luokonaan molempien pirttien lattioilla, kyljellään, tiukalle
sullottuina kuten silakat nelikossa. Ei ulotu siinä kaikkien ruumis
lattiaan, ei voi kukaan liioin liikahtaa ottaakseen unta toisella
kyljellään. Mutta vielä kurkistaa jätkän pää ovelta: — Hohoi! Mahtuuhan
tänne!

— Älä veikkonen, ei täällä ole kahta vuovinkia!

— Eihän ole hällälläkään ketään!

— Saat siinä paistaa lihasi, jos lystää!

Kuuluupa räsähdys. Mies kiskaisi porstua huoneesta lankun irti ja kohta
hän juosta sukaisee sukkasillaan makaavien ylitse, rimputtelee kuin
tukkisumaa, hihkaisee vielä viinanhöyryjä päässään ja kompuroi toisten
uhkaillessa ja sadatellessa lankkuineen kuumalle hällälle.

       *       *       *       *       *

Onpa jo remu vaiennut, kuuluu vain sateen sihinä ja tuulen tohahdukset.
Pihamaalla seisoo yksin kuin öinen haamu talon kaunis Liina katsellen
alakuloisia maisemia, märkiä, kulonkeltaisia maita, totisia metsiä.
Onpa kuin hän odottaisi jotakin, ikäänkuin haaveilisi... Sillä näissä
miehenpuolissa, joita litkottaa kuin mitäkin lihaa pirttien lattioilla
ja kuumassa saunassa, niissä on eräs, joka ehtimiseen haamiloituu
hänen tajuntaansa ja joka myös muistanee häntä. Kummallista, että
erään noista jätkistä, Soiniksi sanottavan miehen, piti olemuksensa
mahdilla ikäänkuin pensselillä sutien maalata kuvansa Hyypiön Liinan
mieleen, niin unhoittumattomaksi, että tarvittanee aikoja ennenkuin se
himmenee. Kummallista, että tyttö kun alkaa mieluilla miehenpuolta,
hän kaihoilee jotakin määrättyä niistä: tuo tuolta... Miksei tälle
Liinallekin yhtä hyvin joku muukin näistä rähjäisistä jätkämiehistä —
mies kun mies. Tai jos valitsemaan ruvettiin, niin olihan löydettävissä
näyttävämpiä, naamoiltaan nätimpiä, ihmisten mittapuikon edessä kaikin
puolin parempia, arvoissaan olevia miehiä, ennen tätä muutamaa Soinia.
Oudot ja torjuamattomat luonnon lait ne tekevät kuitenkin työtään
syvyyksissä, minne ihmisten luotausnuorat eivät ylety. Siksi tämän
tytön tajussa kangastelee muutaman jätkän kuva, joka märkänä litkottaa
tuolla hielle ja lialle haisevassa miesjoukossa, kangastelee niin
väkevänä, kuin ei mitään muuta olisikaan tässä maailmassa...

Mutta ei Liina Hyypiö näin ajattele. Kaikki asiat ovat hänelle
merkillisen selkeitä, helposti tajuttavia ja luonnollisia. Ei ole
mitään ounastelevia mielenkuvajaisia, ei asioissa hämäryyttä, utua.
Tämäkin asia on hänelle kirkas: Soini, pienenpuoleinen, valkoverinen
mies, tummin kiharaisin otsatukin, sinisin silmin, hymyilevin suin
ja välkähtelevin hampain. Mies, joka osaa puhua mukavia lauseita
hieman änisevin, hiljaisin äänin. — Oh, ettei tullut toimitetuksi sitä
paremmille makuupaikoille. Sinne se voi kaatua ties minne, saunaan
tai pirttiin. Eikä tullut tervehdityksi, vaikka näki hänet syömässä
kuistin loukossa — näkyi kuin nyreissään nakertavan kivikovaa leipää
ja ryystävän piimää. Sitten se taisi olla hiukan humalassa. Toikkaili
siellä jätkäjoukossa lakittomin päin, naureskellen ja silmissä viinan
hehkua. Mutta ei Liina tunnu siitäkään olevan erikoisemmin pahoillaan,
kuten saattaisi olla joku toinen. Hän ikäänkuin tietää, vaikkei sitä
ajattele, että mies lopultakin pitäisi hänet parempana kuin viinan...

Rämähtelivät toisen rakennuksen ovet, punertavan korkean törelön, jossa
pomomiehet ovat yritelleet levolle talonväen seurassa. Nyt ovat he
huomanneet tuulen tyyntyneeksi, joten suma voi hyvinkin ruveta lipumaan
alaskäsin. Liina hiipii takaisin huoneisiinsa samalla kun alkavat
kuulua herätyshuudot:

— Hohoi, pojat! Töihin tai tiliin! Rokuli ei tee rahaa!

Sitten sieltä kuuluu hämärtyvässä iltayössä lähdön sutakkaa ja kohta on
koko savotta liikkeellä marssien valkoisin, välkähtelevin hakovarsin
rantaan. Suurissa veneen lotjissa naukuvin, vingahtelevin airoin
soutavat he pois. Kympit huutavat. Miehet nököttävät hakavarsilla,
jotka ovat asetetut veneen laidoille istuimiksi, rannalla mösöttää
ukkoherra keltaisessa sadetakissaan. Kuovi kuikuttaa valittavasti,
haikein mielin, ja liipottelee yli veden suipoin, käyrin siivin...
Niinpä ollaan keskellä leveätä vettä ohjeen vieressä ja aletaan
tiputtaa miehiä ohjetukkien selälle kiinnitystolppien viereen.

Ohjeiden väli on täynnä ohuita tukkeja, propsin tölkkiä, paperipuita,
joiden kulkua miesten on autettava tönimällä niitä liikkeelle. Tuuli
henkäilee vielä veden selällä ja suhusade vihmoo herkeämättä. Mutta
hämäryydessä kaikuvat pilapuheet, huudot, laulun renkutukset, kimeät
vihellykset, joilla miehet kokevat ylläpitää iloista tuulta, sillä
yö tulee olemaan kurja. Joku laulaa levein syvin äänin laulun alusta
loppuun, asettuu siten laulelemaan yhtä värssyä ja jurnuttaa lopuksi
yhtä ainoata säettä:

    — Jurvalan uunin päällä hyvä oli olla,
    sun haittampa jekumija, rillumalei...

Sitä hän jurnuttaa yksitoikkoisesti, herkeämättä kunnes ääni viimein
hiljenee, sanoja ei erota, kuuluu vain nuotin alakuloinen, ikävöivä
kurnutus ja sitten sekin lakkaa.

Soinia vastapäätä, tolppa kainalossaan, keksi tukkiin lyötynä, seisoo
vanha ukko kokien pitää rikkeimiä kenkiään veden pinnan yläpuolella.
Tuuli puhaltelee hänen paitansa rintarakosesta ja mies kärvistelee
kylmissään, kärsivän näköisenä. Alkaa puhua, puoleksi Soinille,
puoleksi itsekseen, väläytellen talinkarvaisia, elottomia silmiään: —
Minkä vuoksi häntä pitänee ihmisen vielä vanhanakin näin elää...

Ja sitten hetken vaiti oltuaan: — No, pääsihän tästä, painuisi sumun
sekaan. Nokko tokko kukaan kysyisikään, että mihin se joutui! Mutta
täällä sitä pitää vain torjottaa, vaikka tässä elämä on samanlaista
kuin myllärin laulu: päähän kun pääsee niin alkaa se vielä.

On hetken hiljaista; kuuluu vain tukkien hiljaiset kolahdukset, veden
lipinä, sateen sihinä. Sitten kymppi huutaa:

— Hohoi, suma seisoo ja miehet makaa!

Alempaa jostakin hankalasta mutkasta kuuluu työn ähellys: keksit
kolahtelevat, vesi pärskähtelee. Huudetaan:

— Huupa menemään, aamulla pakkanen!

Soinia värisyttää. Sade on kastellut hänet läpikotaisin, märkä paita
takertuu ihoon. Jos nyt tuli aamuksi pakkanen, kuten saattaa sattua
huhtikuun oikukkailla ilmoilla, niin olipa silloin oltava.

Vaatteet kohmettuvat, eikä pyörivän, jääsilaisen tukin selässä saa
lämmintä. Eikä pääse ohjeelta pois ennenkuin kympit veneellä noutavat,
ei ole miestä kantavaa tukkia. Soini painautuu tolppaa vasten ja
tuijottelee pimeyteen.

— Hohoi, Soini! huhuaa joku lähellä.

Soini ei viitsi vastata: mitä huudellee joku ilman aikuisia.

— Hohoi, Soini, saatana, siellä sinä olet kuitenkin. Sitten joku juosta
sukaisee pitkin notkahtelevaa ohjelitkaa, menettää tasapainonsa,
pärskäyttelee vettä ja pääsee liikkeelle uudelleen.

Nyt törmää mies kiinnitystolppaan, johon Soini nojaa, niin hapeneesti,
että tämä horjahtaa pois ohjeelta vesivaraiselle sumalle. Puut ovat
pieniä ja mies polkee niitä nokkelasti ennenkuin kerkiää heittäytyä
hakavartensa varaan könöttämään ja siitä takaisin ohjetukille.

— Peijakas, mitä tämä merkitsee?

— St! Elä hiljaisemmin! Karataan. Täällähän paleltuu näillä ketineillä.

— Vaan jos huomaavat, niin toisinaan polttavat pois. Voi tulla hyviä
urakoita.

— Palttua polttajille! Ei tässä niin pilvien orjia olla.

— No eihän tuossa maaltaan hävitä.

Niinpä he vetelivät kolme tukkipuuta puomin alitse koettaen katsoa
jykevintä, sitaisevat ne vyöremmillä päistään yhteen ja alkavat solia
ja meloskella kohti rantaa. Sinnepä jäävät toiset ohjelitkalle öiseen
sateeseen katsomaan, että suma elää. Mutta nämä toiset saavat ehkä
samat rahatunnit saunan lauteilla lempeässä lämpimässä... Tai saattaa
pomomies lukea heille huomenna lantit nyrkkiin ja tulla muutto toiseen
savottaan.

On keskiyö ja Hyypiön rakennukset näkyvät tummin, epämääräisin
ääriviivoin sakeaksi kutoutuneessa pimeydessä. Toinen jätkistä on jo
pistäytynyt saunaan, mutta Soini on mennyt etsimään reppuaan pihan
puolelta. Silloin huudahtaa joku pimeydessä hiljaisella, hätkähtävällä
äänellä, joku jolla on sininen, tuulessa häilähtävä puku.

— Oh, sinäkö Soini! En ole nähnyt kuin silloin kesällä hein'aikana.
Ihanhan sinä olet likomärkä. Tule toki lämpimään! Minä olen valvonut —
paistanut kahvileipää teille uittomiehille.

Niinpä he ovat äkkiä pitkässä, pimeässä porstuassa. Tyttö vetää miestä
kädestä ja kuiskaa: St, hiljaa, etteivät herää! Ja samalla hänen
mieleensä välähtää kuva jostakin koreakantisesta romaanikirjasta, jossa
neito ohjailee miestä suuren, pimeän talon sokkeloissa... Soininkin
tajuun tulvahtelee joistakin ihmeellisistä, käsittämättömistä syistä
muisto harmaasta kotimökistä kaukana täältä pienellä mäellä, jossa hän
oli pieni poika, peukalon pituinen tapsukka. Siellä oli sininen arkku,
josta hän oli penkonut esiin vanhan, hiirien jyrsimän, repaleisen
kirjan, jossa oli kuvia, tarinoita. Ja nytpä hän eli itse näitä
tarinoita: prinsessa talutti häntä, repaleista kulkuria.

Täten he molemmat- todistavat kuvitteluillaan tämän öisen tapauksen
tähän heidän elämäänsä ikäänkuin muualta siirretyksi, oudoksi,
luonnottomaksi.

Ovi narahtaa ja he ovat kahden tuvassa, johon hiilistön sininen hehku
luo kajastusta. Hämyinen valo tekee kaiken oudoksi, pehmeäksi ja
haavemaiseksi. Soinin valtaa hyvä tunnelma, lohduttava, ihmeellinen
ja lauha. On kuin hän olisi elänyt tämän hetken ennenkin, joskus
muinaisina aikoina, sinihämärässä, satuisessa maassa. Tai tuntuu siltä
kuin tämä kaikki olisi perin tuttua ja kauan jatkunutta: kun hän
puhelee tytön kanssa hiljaisella äänellä, puhelee puheita, jotka eivät
tartu mieleen, hymyilee ja nauraa hyrähtelevän, visertelevän naurun.
Hän on riisunut puseron yltään kuivamaan ja istuu paitahihasillaan.
Lieskan hehkussa kuumentunut kostea paita höyryää, tyttö liikuskelee
öisissä talousaskareissaan. Hänellä on kahvia ja punertavia, höyryäviä
vehnäsiä. Sitten tyttö haluaa näyttää vieraalleen lintunsa, punatulkut,
jotka elävät kirkaslankaisessa häkissään tuvan peräkamarissa,
hänen kamarissaan. Niinpä Soini, kulkuri ja jätkä, näkee kynttilän
lepattelevassa valossa Hyypiön kuulun tytön kamarin, näkee punatulkut
nököttämässä yösijoillaan tylpin nokin, uros punaisin, upein vatsoin.
Tyttö kertoo linnuistaan, pahankurisesta, juonikkaasta naaraasta,
hyvälaatuisesta, hymähtelevästä uroksesta, niitten laulustakin,
hyrähtelevästä ja huiluäänisestä.

Silloin joku rykäisee ovella kuivakiskoisesti, ja ennenkuin kynttilä
heidän säikähdyksestä vavahtelevissa käsissään tupsahtaa sammuksiin,
kerkeävät he nähdä pitkän, repaleisen, römsyisen takin, sylttyiset
sukat, vanhat, varrettomat pieksurajat ja niiden yläpuolella valjut
kasvot ja likaisen piippalakin. Se on talon isäntä, hassunkurisessa,
naurettavassa asussaan. Kuitenkaan ei kukaan hymyile tai naura... Kiia
Hyypiö herättää aina ahdistavan, lamauttavan kunnioituksen tunteen,
on kaiken yläpuolella, kuten kokko-haukka ilman sinessä, leijailevin,
auringossa välkkyvin siivin. Ja nämä kaksi olivat kuin pienet,
älyttömät lintuparat ruohon juuressa.

— Luulin, alkaa hän puhua napsahtavan kuivin, pilkallisin äänin,
luulin, että täällä vielä elävät ne Kärnä-muorin kummitukset, hittuset.
Mutta toinenhan täällä on peli: tytöllä on sulhasia, yöpoikia.

He ovat pyörähtäneet takaisin tupaan ja ukko jatkaa:

— On totisesti löytänytkin kauniin sulhasen, likomärän jätkäräsyn!
Sillä mikä on tämä mies: silkka jätkä! Mitä hänellä on: likaiset silmät
ja räkäiset nyrkit!

Ja kimmastuneena, vihan sokea aalto päässään kohisten, tempaisee
ukko hiilistön vierestä kohennusraudan ja uhkailee sillä Soinia.
Tämä älyää tilanteen kiusalliseksi: tarttuako ukkoon ja lennättää
loukkoon kuten keuhkonipun — mutta mitä siitä sanoisi tytär... Ei
tehnyt myöskään mieli puittaa suinpäin pakoon. Hän aikoo nykäistä
ukolta raudan, sanoa jonkun tepsivän, varman sanan ja poistua sitten
verkalleen, kiirehtimättä. Mutta silloin hän älähtää tuskasta ja
säikähdyksestä. Kohennusrauta on hiilistössä kuumentunut ja hän on
polttanut kätensä pahoin. Hätäpäissään hän sieppaa puseronsa ja pakenee
ohi rämähtävän oven, ohi letiseväpalkkisen porstuvan, kintereillään
ukko kuin pahahenki haaruineen, sohien tulikuumalla raudalla ja
nauraen voitonriemuisesti ilkkuen: hä, hä, hampaattomalla, mustuneella
kidallaan.

Soini seisoskelee pihan liepeillä hiljaa kiroillen ja painellen
palaneeseen käteensä märkää maanpintaa ja sitoen tiukasti puseronsa
sen ympärille. Mutta ukko seisoo yhä asuntonsa ovella mölisten jotakin
kähein kurkuin, epäselvin sanoin, pudistellen ja heristäen rautaa,
jonka hehkuva kärki piirtelee yöhön outoja kiemuroita. Sitten ovet
rämähtäen sulkeutuvat ja Soini astelee kohti nokiotsaista saunaa.

— Likaiset silmät ja räkäiset nyrkit... Oikeinhan se sanoi! Miksi hän
sitten istui pohatan tyttären kanssa hiilistön hämyssä öisessä tuvassa
haaveillen ja puhuen joutavia... Mitä hän oikein aikoi: kotivävyksikö
isoon Hyypiöön, vai perustaa pienen mökin, samanlaisen kuin mistä
hän oli alkuisin, likaisen ja köyhän, metsän reunaan, vai halusiko
hän hyväillä tyttöä hetken kaihapaikassa ja astua sitten edelleen
pitkin solisevan joen rantaa, pitkin hiekkaista tietä... Soini ei
halua ajatella asioita, kuten ei milloinkaan ole halunnut. Ei hän tee
äkkijyrkkiä päätöksiä, ei repäiseviä ratkovia tekoja. Kulkekoon vain
aika, tulkoon ja menköön päivä ja tapahtukoon kunakin päivänä mitä
tapahtuu.

Hän astuu saunaan, missä löyhähtää mätäin lehtien ja vastain lemu,
palaneitten, murenevien kivien haju, imelä, herpaiseva lämmin. Toinen
jätkä nukkuu jo lavitsalla selällään, nyrkit lattialla. Soini kytkähtää
lauteille, ja hänen tajussaan haamoittuu mielikuva, haamoittuu ja
kirkastuu:

Hän vonkailee kosken reunalla Leväsuvannon alapuolella lepikon
tummanviheriässä siimeksessä, vonkailee kesän kaukaisimpia puita,
Jotapurolta tulevia. On ilta, kirkas ja tyyni. Koski elää ja solisee,
jokin tukki solahtaa sivuitse, ryhmyrunkoisessa haapapuussa lipisevät
lehdet. Metsän tumman sahareunan latvoilla möllöttää kuu kuin
ajettunein naamoin, punaisena ja paisuneena... Silloin tulee Liina
sinisin, häilähtelevin hamein lepikon hämärään, sinne missä valkea
hakavarsi sojottaa pystyssä. Niin he ovat kuin kahden koko maailmassa,
kesäyössä, kuin kaksi itikkaa suunnattoman, sinikirkkaan lasikuvun alla.

Tämä kuva häilyy Soinin aivoissa kuin jonkinlainen voide, palsami
hänen kihelmöivälle kädelleen, kunnes hän nukkuu ja ajan hetket
valuvat sivuitse ilman huolta ja vaivaa, kaikki on unhottunutta ja
onnellista... Miten selkeänä, kirkkaana paljastuukaan tässä ihmiselämän
koko surkeus, viheliäisyys, kun etsiessämme onnellisimpia hetkiä saamme
osoitella niitä, jolloin kaiken verhoaa unohduksen sumu.

       *       *       *       *       *

Kirjoitettu NVL:n hopeamerkkinäytteeksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Maantietä pitkin" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.