Title: Sophokles
Author: Zilliacus, Emil
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sophokles" ***


SOPHOKLES

Kirj.

Emil Zilliacus


Suomensi

Tyyni Haapanen-Tallgren [Tyyni Tuulio]


Runot suomentanut

O. Manninen



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1920.



      Opettajalleni ja ystävälleni
          Ivar A. Heikelille



SISÄLTÖ:

    I. Kreikalainen tragedia.
   II. Aiskhylos.
  III. Sophokleen elämä ja toiminta.
   IV. Aias.
    V. Elektra.
   VI. Trakhiin naiset. Philoktetes.
  VII. Antigone.
 VIII. Kuningas Oidipus.
   IX. Oidipus Kolonoksessa.



I. Kreikkalainen tragedia.


Sophokleen murhenäytelmät ovat monessa suhteessa kreikkalaisen
tragedian huippukohta, pitkän kehityksen korkein saavutus. Ainoastaan
jos jonkun verran tuntee tätä kehitystä, voi niitä oikein arvostella,
samoinkuin yleensä, jotta oikein ymmärtäisi ja osaisi arvostaa
kreikkalaista murhenäytelmää, tulee muistaa että tragedia kehittyi
jumalanpalvelukseen kuuluvasta koorilaulusta. Lähemmät tragedian
syntyä koskevat asianhaarat ovat peittyneet hämärään. Antiikin omat
tiedonannot siitä ovat sekä niukat että keskenään ristiriitaiset, ja
huolimatta kaikesta vaivasta ja tarkkanäköisyydestä, jota nykyaikaiset
muinaistutkijat ovat omistaneet tämän kysymyksen tutkimiseen, odottaa
se vielä ratkaisuaan.

Aristoteleen mukaan »dithyrambin esilaulajat» panivat alulle
tragedian, ja toisessa paikassa hän sanoo, että tämä sai alkunsa
satyyrinäytelmästä; nämä lauseet ovat aina viime vuosiin asti olleet
kaikkien tätä kysymystä koskevien tutkimusten lähtökohtana. Dithyrambi
oli dionysolainen koorilaulu ja Dionysos itse kasvullisuuden ja
hedelmällisyyden jumala, jonka hurjamenoinen palvelus sisälsi siemenen
miimillisiin lauluihin, tansseihin ja kisoihin, jotka ylistivät ja
havainnollistuttivat hänen taisteluitaan ja kärsimyksiään, hänen
ilmestymisiään ja tuhoutumistaan. _Tragodia_ merkitsee pukkilaulua,
ja nimen on selitetty johtuvan koorin pukkia muistuttavasta
satyyripuvusta. Tosin ei satyyreilla, näillä Arkadian pukinmuotoisilla
metsän ja vuoren hengillä, ollut alkuaan mitään tekemistä Dionysoksen
kanssa, mutta on otaksuttu että satyyrikoorit myöhemmin astuivat
dionysolaisen dithyrambin palvelukseen. Kun sitten johtaja,
esilaulaja, vapautui koorista ja otti esittääkseen soolo-osia,
saattoi hänen ja koorin välillä sukeutua vuoropuhelu, ja kun edelleen
sisällystä laajennettiin käsittämään aiheita muistakin jumalais- ja
sankaritaruista, oli tragedia valmis ensimäisessä, alkuperäisessä
muodossaan.

Tämä on suurin piirtein se oikeaoppinen teoria tragedian synnystä,
joka on vallinnut meidän päiviimme asti ja vallitsee vieläkin,
joskaan ei enää kiistämättömänä. Se antaa nimittäin aihetta monelle
vastaväitteelle, se jättää monta tärkeätä kysymystä avoimeksi.
Tragedian kehitys satyyrinäytelmästä on ristiriidassa muiden antiikin
tiedonantojen kanssa, ja sitäpaitsi, voisiko sen korkea ja vakava
murhepaatos todellakin palautua rivoon ja koomilliseen satyyrikooriin?
Ja kuinka voi, kun tuntee sen vanhoillisuuden, joka aina on ollut
ominaista kulttimenoille, selittää, että tragedia niin nopeasti ja
suuressa määrin loittani dionysolaisesta aihepiiristä?

Nämä vastaväitteet ovat johtaneet uuteen tragedian nimen tulkintaan,
yhtäläisyysmerkin poistamiseen pukkikoorin ja satyyrikoorin väliltä.
Eräitten mukaan olisi »pukki» kulttinimitys, joka tarkoitti menoihin
osaaottavia henkilöitä, ja pukintalja haltioitumisen ja metamorfoosin
vertauskuva, joka merkitsi uskovan yhteenkuuluvaisuutta pukinnahkaan
puetun tai alkuaan pukinmuotoisen jumalan kanssa. Toiset taas eivät
näe traagillisten laulajain pukintaljoissa tai vuohennahoissa mitään
muuta kuin Kreikan maalaisväestön ikivanhan puvun, joka vielä meidän
päivinämme voidaan tavata samojen seutujen paimenilla ja talonpojilla;
tätä alkuperäistä vaatetusta olisivat jumalanpalveluksessa esiintyvät
koorit pieteettisyistä käyttäneet vielä kauan senjälkeen kun kaupunkien
asukkaat jo olivat vaihtaneet sen kudotuista villakankaista tehtyihin
pukuihin.

Mutta on menty vielä pitemmälle, on laadittu kokonaan uusi teoria,
joka kieltää tragedian dionysolaisen alkuperän ja etsii sen syntyä
kreikkalaisten sankaripalveluksesta ja kuolonvalituksesta, niistä
surulauluista ja tansseista, joilla vietettiin sankarien muistoa.
Tärkein asiakirjallinen tuki tälle teorialle on eräs Herodotoksen
tiedonanto: Sikyonin kaupungissa esitettiin noin 600 vuotta ennen
Kristusta traagillisia koorilauluja, jotka ylistivät Adrastos-sankarin
kärsimyksiä, mutta jotka sitten tyranni Kleistheneen käskystä
siirrettiin tarkoittamaan Dionysosta. Toisia todistuksia ovat
antaneet sekä vertaileva kansatiede ja uskontohistoria että säilyneet
kreikkalaiset tragediat itse. Sankarin hauta esiintyy monessa
kreikkalaisessa murhenäytelmässä, uhrimenot haudalla ja valituslaulut
näyttelevät tärkeätä osaa, eikä liioin puutu esimerkkejä tragedioista,
joissa kuolleitten sankarien henget manataan esiin ja ilmestyvät. Sekä
traagillinen aihepiiri että se kuoleman varjo, joka lankee yli koko
tragedian, saisi kieltämättä luonnollisen selityksensä tästä teoriasta.
Ja se tosiseikka, että tragedia myöhemmin oli Dionysoksen palveluksessa
ja muodosti osan siihen liittyvistä juhlamenoista, ei myöskään sodi
uutta olettamusta vastaan: kaikkialla Kreikassa tunkeutuivat uudet
olympolaiset jumalat vähitellen vanhojen, paikallisten jumaluuksien ja
sankarien tilalle ja omaksuivat niiden palveluksen.

Vihdoin on myöskin liitetty yhteen molemmat teoriat, vanha ja uusi,
ja etsitty tragedian alkuperää Dionysoskultin ja sankaripalvonnan
yhdistelmästä; eräs tämän yhteensovitusteorian kannattaja johtaa
tragedian miimillisen aineksen Dionysospalveluksesta, sisällyksen taas
ja kirjallisen muodon niistä valituslauluista, joilla sankarien muistoa
vietettiin.

Oli tragedian alku mikä tahansa, Dionysoskultti tai sankaripalvonta
tai — mikä tuntuu todennäköisemmältä — molempien yhtymä, joka
tapauksessa se on kahden erilaisen ja eri tahoilta polveutuvan
runolajin yhdistelmä: doorilaisen koorilyriikan ja joonialaisen
jambirunouden. Tämä yhdistyminen tapahtui Attikassa, ja tragedia
on niinmuodoin attikalainen luomus. Mutta nuo kaksi ainesta eivät
koskaan kokonaan sulautuneet yhteen, mikä myöskin ilmenee tragedian
kielellisen yhtenäisyyden puutteessa: koorin laulut säilyttävät
doorilaisen kieliluonteensa jossain määrin, kun taas vuoropuheluosat
ovat joonialaiselta, vivahtavaa Attikan murretta.

Kulttilaulusta syntyneenä ei tragedia koskaan vapautunut
uskonnollisista menoista; attikalainen murhenäytelmä oli
kunnianosoitus, uhri, jonka yhteiskunta Dionysosjuhlissa omisti
jumalalle. Seuraus tästä yhteydestä jumalanpalveluksen kanssa oli se,
että tragediojen esittäminen ei suinkaan ollut yksityisasia, vaan
julkinen toimitus, jota valtio valvoi ja piti huolenaan. Kun runoilijat
olivat ilmoittautuneet ja viranomaiset heidän keskuudestaan määränneet
ne tragedian kirjoittajat, jotka saivat kilpailla — esityksillä oli
kilpailujen muoto — oli näille hankittava tärkein apu suorituksessa,
koori. Koorien kustantaminen ja harjoittaminen oli rikkaimmille
kansalaisille kuuluva kunniavelvollisuus. Koorin kustantajaa sanottiin
khoregiksi (khoregos), ja yhdessä runoilijan kanssa jakoi hän kunnian
ja voittopalkinnon. Joka runoilija esitytti kolme tragediaa, mutta
koska niillä yleensä ei ollut mitään tekemistä Dionysoksen kanssa,
lisäsi hän niihin vielä neljännen kappaleen, n.s. satyyridraaman, jossa
koorin muodostivat »pukit» tavanomaisessa mielessä, satyyrit.

Niin kauan kun tragediat vielä olivat siksi yksinkertaisia ja
alkuperäisiä että eivät vaatineet enempää kuin yhden näyttelijän,
suoritti runoilija itse tämän osan, mutta myöhemmin aiheutti useampien
esittäjäin tarve varsinaisen näyttelijän ammatin. Yli kolmen ei
näyttelijäin luku noussut koskaan; tragediassa saattoi kyllä esiintyä
useampia henkilöitä, mutta enemmän kuin kolme ei milloinkaan samalla
kertaa ottanut osaa vuoropuheluun, ja sama näyttelijä saattoi senvuoksi
esiintyä useissa osissa. Näyttelijöillä oli naamio kasvoilla ja
jalassa eräänlaiset paksupohjaiset kengät, n.s. koturnit, sekä korkea
hiuskoriste päässä, jotta he sen kautta tekisivät sankarillisen,
yli-inhimillisen vaikutuksen ja ehkä myöskin paremmin näkyisivät sille
suurelle ihmisjoukolle, joka täytti valtavat ulkoilmateatterit.

Samoin kuin tragedia hitaasti kehittyi koorilaulusta, samoin kehittyi
teatteri vähitellen siitä avoimesta ympyränmuotoisesta paikasta,
jolla tämä koori lauloi ja tanssi. Jo varhain pidettiin silmällä
maaperäsuhteita: jos tanssipaikka — _orkhestra_ oli sen nimi —
asetettiin loivan vuoren tai kukkulan juurelle, oli suurellakin
katsojajoukolla hyvä näköala yli koorin liikkeitten ja akustisessakin
suhteessa edullinen paikka. Näyttelijät ja koorin jäsenet tarvitsivat
kuitenkin paikan, missä pukeutua ja vaihtaa vaatteita. Tätä
tarkoitusta varten pystytettiin orkhestran taakse teltta tai vaja;
tämän rakennuksen nimi oli _skene_, teltta; siitä m.m. ruotsin sana
_scen_. Koori ja näyttelijät esiintyivät alkuaan orkhestralla tämän
näyttämörakennuksen edessä, joka niin ollen muodosti taustan heidän
näyttelemiselleen; myöhemmin ruvettiin näyttelemään eräänlaisella
korokkeella, näyttämöllä sanan nykyaikaisessa merkityksessä.
Tragedian kukoistuskautena oli teatteri erittäin yksinkertainen,
sekä näyttämörakennus että katsojain penkit olivat puusta, mikäli
katsojat eivät asettuneet itse kalliopohjalle. Vasta myöhempinä
aikoina ruvettiin rakentamaan upeita teattereita; puuaineen korvasi
silloin kaikkialla marmori, ja teatterit koristettiin kallisarvoisilla
taideteoksilla. Vielä meidän aikojemme teatterirakennuksissa tunnemme
kreikkalaisen ulkoilmateatterin ikivanhan ja alkuperäisen kaavan: sali
riveineen vastaa koveraa vuorenrinnettä, ja näyttämölaitteet ovat
kehittyneet tanssipaikasta näyttelijävajoineen.

       *       *       *       *       *

Kreikkalainen murhenäytelmä on samalla kertaa taiteellisesti vapautunut
ja perimätapoihin sidottu; kaiken ajatussyvyytensä ja muotokauneutensa
ohella sisältää se useita sovinnaisia aineksia, jotka eivät voi
olla loukkaamatta makuamme. Ensiksikin koori: tuntuisihan koko tämä
ilmiö meistä selittämättömältä kasvannaiselta, jollemme tietäisi,
että tragedia on kehittynyt koorilaulusta ja että tämä koorilaulu
on ollut alkuperäisten tragediojen ydin. Tosin menetti koorillinen
aines sekä laajuutta että merkitystä sitä mukaa kuin tragedia eteni
kehityksessään ja draamallinen puoli kasvoi, mutta se jäi kuitenkin
ominaiseksi kaikelle kreikkalaiselle tragediarunoudelle. Koko esityksen
ajan oli näyttämöllä koori, joka suoritti lauluja ja tansseja, vaihtoi
vuorosanoja näyttelijäin kanssa- ja väliin yritti sekaantua toimintaan.
Ja jos lukee tragediaa, huomaa että suuren osan siitä muodostavat
koorin laulut.

Mitä merkitsevät sitten nämä koorikohdat tragedioissa, mitä osaa
esittää koori niissä? Teknillisesti merkitsevät koorilaulut
pysähdystä toiminnassa, jonkinlaisia levähdyskohtia, joiden aikana
välilläolevien tapausten ajatellaan sattuvan. Koorin muodostavat
tavallisesti henkilöt, jotka ovat alistetussa asemassa sankarin
tai sankarittaren suhteen: kuninkaan raatiherroja, sotapäällikön
sotureita, kuninkaantyttären leikkisisaria. Silloin koori usein
heijastaa sitä kohtaloa, joka tulee tämän henkilön osaksi; jos hänen
käy hyvin, iloitsee koori, ja kun onnettomuus kohtaa häntä, puhkeaa
se valitukseen ja vaikerointiin. Se ei siis usein ole muuta kuin
kokoontunut kansanjoukko intohimoineen ja ennakkoluuloineen, nopea
innostumaan ja nopea masentumaan. Mutta monessa tapauksessa on se
myös jotakin muuta ja enemmän. Se on useimmiten säilyttänyt jotakin
alkuperäisestä uskonnollisesta luonteestaan, ja pelkän kansanjoukon
sijasta tulee siitä silloin uskonnollisen ja siveellisen viisauden
julistaja; se voi silloin muuttua eräänlaiseksi valistuneeksi kansan
omaksitunnoksi, joka on toimivien ihmisten surujen ja taisteluitten
yläpuolella, joka tuntee sääliä kärsiviä kohtaan ja nousee jumalattomia
ja väärintekijöitä vastaan. Ja väliin koori on ennen kaikkea runoilijan
puhetorvi: se kuvaa hänen runoilijanäkemyksiään ja antaa muodon hänen
mietiskelyilleen elämästä ja kuolemasta, ihmisestä ja ihmiskohtalosta.

Toinen sovinnainen piirre on se, että tragedia melkein poikkeuksetta
ottaa aiheensa sankaritarustosta. Mutta sankarit, heerokset, olivat
kreikkalaisten silmissä vain eräänlainen suurennettu ja ihannoitu
ihmissuku. He elivät ja toimivat hämärässä muinaisuudessa, jolloin
kaikki tunteet ja intohimot olivat väkivaltaisemmat; he kohosivat
korkeammalle kuin tavalliset ihmiset, kun kohtalo oli heille myötäinen,
ja heidän lankeemuksensa oli syvempi, kun tuho tuli. Heidän ja
senaikuisten ihmisten välillä oli vain aste-ero; yleisinhimillisyytensä
varassa tämä tragedia — huolimatta mytologisesta ja sankaritarullisesta
sisällöstään — on säilynyt vanhenematta eikä koskaan vanhene. Vielä
tänään voimme sen henkilöissä havaita omia tunteitamme — suruamme ja
iloamme, toiveitamme ja pelkoamme.

Nykyaikaiseen näytelmään verrattuna ilmenee kreikkalaisissa
tragedioissa — niissäkin, jotka merkitsevät kreikkalaisen draaman
huippukohtaa — huomattava toiminnan yksinkertaisuus ja yhtenäisyys;
juoni oli harvoin monimutkainen, tragedia edelleen perustui
pääasiallisesti yhteen ainoaan suureen motiiviin. Tähän toiminnan
yhteyteen — niinkuin sitä on nimitetty — liittyy sittemmin kaksi muuta,
sovinnaista yhteyttä, joiden merkitystä kreikkalaiselle draamalle
uudempina aikoina kuitenkin on tuntuvasti liioiteltu: paikan ja ajan
yhteys.

Vaikka säilyneissä tragedioissa jonkun kerran tavataankin
näyttämömuutoksia, vaati kuitenkin perimätapa yleensä, että toiminta
tapahtui koko ajan samalla paikalla. Sensijaan että olisi niinkuin
nykyaikaisessa draamassa vaihdettu näyttämöä, sijoitettiin toiminta
johonkin puolueettomaan ja ihannoituun paikkaan, jossa näytelmän kaikki
henkilöt voivat esiintyä ilman että todenmukaisuus siitä häiriintyi; se
oli tavallisesti avoin paikka kuninkaanlinnan edustalla. Toinen keino
välttää näyttämön muutosta oli se, että sanantuoja sai kertoa yleisölle
tapahtumista, jotka sattuivat toisella seudulla. Tämä sanantuoja oli
tragedian tärkein ja tyypillisin sivuhenkilö: hänen kuvaustensa kautta
saatettiin niinikään katsojien tietoon väkivaltaiset kohtaukset —
taistelut, murhat, itsemurhat ja muut samantapaiset tapahtumat, joita
kreikkalainen teatterisovinnaisuus ei sallinut tragedian alkuaan
uskonnollisen luonteen vuoksi esitettävän yleisön nähden.

Ajan yhteyttä on myöskin katsottu kreikkalaisen tragedian
perussäännöksi, ja tavallisesti voikin traagillisen toiminnan ajatella
tapahtuvan yhden vuorokauden kuluessa. Mutta väliin on tämä yhteys
enemmän näennäinen kuin todellinen, kun kerran koorilaulut ikäänkuin
jakavat draaman näytöksiin ja voivat edustaa lyhyempää tai pitempää
keskeytystä toiminnassa; tragedian ulottuvaisuus ajassa tulee siis
riippumaan siitä väliajasta, joka sisällytetään koorilauluihin. Sama
koori seisoo samassa paikassa ja laulaa, mutta sillävälin liittyy
katsojan mielikuvituksessa tunti tuntiin, päivä päivään ja viikko
viikkoon, jos niin tarvitaan; vain sillä tavoin mielikuvituksen avulla
tulee tapahtumain kulku muutamissa tragedioissa mahdolliseksi.



II. Aiskhylos.


Yhtä hämärä kuin tragedian synty on myöskin sen varhaisin historia.
Vanhimmista tragediankirjoittajista tunnemme tuskin muuta kuin nimet,
ja tietomme kreikkalaisen murhenäytelmän alalla alkavat Aiskhyloksesta,
joka on tragedian varsinainen luoja ja maailmankirjallisuuden kenties
suurin luova henki. Lisäämällä näyttelijäin lukumäärän kahdeksi
teki hän tragedian kykeneväksi kannattamaan todellista toimintaa;
koorilaulusta oheenliitettyine puheosineen, jonka hän oli ottanut
vastaan edeltäjiltään, loi hän todellisen draaman.

Aiskhyloksen kotipaikka oli Eleusis, tuo pieni kaupunki kuuluisine
mysteeriopyhäkköineen parin peninkulman päässä Ateenasta. Hän kuului
persialaissotien sukupolveen; Marathonin taistelussa hän oli mukana ja
näki veljensä kaatuvan, Salamiin ja Plataiain taisteluihin otti hän
osaa. Paitsi tätä tiedämme hänen elämänvaiheistaan tuskin muuta kuin
että hän teki useita matkoja Sisiliaan, Syrakusan kuninkaan Hieronin
kutsumana, sekä sielläkin esitytti tragedioja. Ja siellä hän kuoli
vuonna 456 Gelan kaupungissa, noin seitsenkymmenvuotiaana. Aikakirjat
ovat säilyttäneet ne rivit, jotka piirrettiin hänen hautakiveensä.
Ne eivät mainitse muuta kuin hänen ja hänen isänsä nimen, hänen
attikalaisen syntyperänsä ja sankarillisen osanottonsa vapautussotaan.
Voiko ajatella kaunopuheisempaa kuvaa aikakauden luonteesta? Miehekäs
kansalaisvelvollisuuden täyttäminen oli niin Aiskhylokselle kuin hänen
aikalaisilleen olennaisinta, pääasia, jonka rinnalla kaikki runoilijan
mainetyöt kalpenevat.

Niistä noin 90:stä näytelmästä, jotka Aiskhylos antiikkisten tietojen
mukaan sepitti, on seitsemän tragediaa säilynyt meidän päiviimme.
Kreikkalaisen tragedian tuntemuksemme kannalta on tämä valikoima
erittäin onnellinen. Muutamat näytelmistä kuuluvat verrattain
varhaiseen kauteen Aiskhyloksen runoilijatoiminnassa, kun taas toiset
palautuvat hänen myöhäiseen vanhuuteensa; hänen säilyneistä teoksistaan
voimme siis tutkia tragediaa sen tärkeimpänä kehityskautena. Ja
sitäpaitsi muodostaa kolme murhenäytelmää yhdenjaksoisen traagillisen
trilogian, ainoan säilyneen. Saadaksemme jonkinlaisen käsityksen siitä
kehityksestä, jonka tragedia Aiskhyloksen käsissä suoritti, on meidän
hetkinen viivyttävä parissa hänen aikaisemmista murhenäytelmistään sekä
hänen vanhuutensa suuressa mestariteoksessa.

Se Aiskhyloksen säilynyt murhenäytelmä, jota yleensä pidetään
vanhimpana, on nimeltään _Hiketides_, »Turvanhakijat»; nimi
tarkoittaa sankarittaria, Egyptin kuninkaan Danaoksen tyttäriä,
jotka, välttääkseen pakko-avioliittoa serkkujensa, kuningas
Aigyptoksen poikien kanssa, vainottuina pakenevat Argokseen
Kreikanmaalle ja etsivät sieltä turvaa. Tässä näytelmässä omistamme
siis maailmankirjallisuuden vanhimman tragedian, ja se vaikuttaakin
erittäin vanhanaikaiselta. Koko toiminta on yksinkertaisesti siinä,
että pelästyneet Danaidit merenrannalla Argoksen edustalla rukoilevat
maan kuninkaalta apua ja suojaa, ja että tämä hiukan epäröityään
suostuu heidän pyyntöönsä; kappaleen draamallisen huippukohdan
muodostaa kohtaus, jossa egyptiläinen airut esiintyy ja turhaan vaatii
neitseitten luovuttamista. Toinen vanhanaikainen piirre on koorin
vallitseva osa: tragedian noin tuhannesta säerivistä on enemmän kuin
puolet pantu koorin suuhun, ja koori — pakenevat Danaidit — ei ole
ainoastaan toimiva henkilö, vaan suorastaan kappaleen päähenkilö.
Tämä tragedia, joka muuten ei ole itsenäinen draama, vaan trilogian
ensimäinen osa, on siis luonteeltaan lähinnä lyyrillinen runoteos,
eräänlainen kantaatti, ja aivan erikoinen, vanhanaikaisen kaunis on
se lyriikka, joka kaikuu Danaidikoorin hurskaista ja sydämellisistä
lauluista, joissa pelko ja neitseellinen arkuus on perussävelenä. Voi
hyvin kuvitella »Turvanhakijoita» esitettyinä itse orkhestralla, ilman
minkäänlaisia taustakoristeita.

Toinen Aiskhyloksen tragedia, joka tekee melkein yhtä vanhanaikaisen
vaikutuksen, on nimeltään _Persai_, »Persialaiset»; se muodosti
keskiosan erästä trilogiaa. Tämä murhenäytelmä ylistää Salamiin
taistelua ja esitettiin vuonna 472. Mies, joka khoregina kustansi
esityksen, ei ollut vähempi kuin Perikles; tässä siis Ateenan suurin
runoilija ja sen aikaa myöten suurin valtiomies yhdessä pystyttivät
runollisen muistomerkin eräälle vapaustaistelun suuria voittoja.

Tragediaa ei ole suotta käännetty sanalla murhenäytelmä: tragedia
ei voinut olla riemun ilmaisuna, ja niinpä tämä draama kuvaakin
enemmän persialaisten tappiota kuin kreikkalaisten voittoa. Siksipä
onkin näyttämö asetettu persialaisvaltakunnan pääkaupunkiin. Koori —
valtakunnan iäkkäät raatiherrat, kuningasvainajan uskotut — ilmaisee
lauluissaan synkkiä aavistuksia nuoren Xerxes kuninkaan Kreikan retken
johdosta, ja pahaenteinen tunnelma kohoaa yhä, kun leskikuningatar
Atossa esiintyy ja kertoo pahat unensa. Äkkiä syöksyy sanantuoja
näyttämölle ja antaa draamallisen kuvauksen Persian laivaston
musertavasta tappiosta Salamis-saaren edustalla. Koon puhkeaa
valituslauluihin, ja kuningatar manaa esiin Dareioksen hengen; tämä
ilmestyy ja puheissaan pitää tapahtumaa seurauksena pojan rikollisesta
ylimielisyydestä sekä ennustaa uusia onnettomuuksia. Lopuksi saapuu
Xerxes itse, ja tragedia päättyy valittavaan vuorolauluun koorin ja
onnettoman kuninkaan välillä.

Draamallisessa suhteessa merkitsee »Persialaiset» ratkaisevaa
edistysaskelta »Turvanhakijoista». Jo alusta saakka luovat
koorin aavistukset ja kuningattaren pahaenteiset unet raskaan
ukkosilmatunnelman, jonka painostus yltyy joka kohtaukselta, kunnes se
lopuksi purkautuu sanantuojan kertomukseen onnettomuudesta ja murtuneen
kuninkaan kotiintuloon.

Se valtava trilogia, jonka Aiskhylos esitytti pari vuotta ennen
kuolemaansa, käy tavallisesti Oresteian (_Oresteia_) nimellä, koska
Orestes on päähenkilö kahdessa tragediassa. Sarjan ensimäisen
murhenäytelmän nimi on _Agamemnon_, toisen _Khoephoroi_, s.o.
»Hautauhrin tuojat» tai »Hautauhri», »Uhri haudalla», niinkuin nimi
usein käännetään; trilogian loppunäytelmän nimi on _Eumenides_,
»Eumenidit».

Atridien verinen sukuhistoria, jolle Aiskhylos rakensi Oresteiansa, oli
sisällöltään suunnilleen seuraava. Atreus, Argoksen kuningas, karkoitti
veljensä Thyesteen, koska tämä oli vietellyt hänen puolisonsa ja vaati
valtaistuinta itselleen. Myöhemmin tapahtui näennäinen sovinto, ja
Thyestes palasi Argokseen. Mutta Atreus hautoi kostoa: annettuaan salaa
surmata kaikki veljensä pojat paitsi yhtä hän kutsui Thyesteen pitoihin
ja antoi hänen syödä omien lastensa lihaa. Silloin kirosi Thyestes koko
sen suvun, johon hän kuului, ja lähti sitten taas synnyinmaastaan. Jo
seuraavassa sukupolvessa näkyivät kirouksen seuraukset. Atreuksen pojat
Agamemnon ja Menelaos naivat kaksi sisarusta, kaunista mutta uskotonta
naista, Helenan ja Klytaimestran. Edellinen, Menelaoksen puoliso,
aiheuttaa Troian sodan; jälkimäinen menee naimisiin Agamemnonin kanssa,
jonka perheessä kirouksen vaikutus niinikään alkaa pian tuntua.
Matkalla Troiaan uhraa Agamemnon tyttärensä Iphigeneian lepyttääkseen
Artemiin ja hankkiakseen laivastolle suotuisan tuulen. Kotona antautuu
Klytaimestra rikolliseen suhteeseen Aigisthoksen kanssa, ainoan
Thyesteen pojan, jonka Atreus oli säästänyt. Kun Agamemnon sitten palaa
sotaretkeltä, murhaa Aigisthos hänet, mutta hänen poikansa Orestes
kostaa isänsä kuoleman ja surmaa vuorostaan Aigisthoksen.

Sellainen oli vanha taru pääkohdissaan. Aiskhylos on kuitenkin
muuttanut aihetta, antanut sille syvemmän ja kauhistuttavamman
tragiikan; hän antaa Klytaimestran omalla kädellään surmata puolisonsa,
ja silloin suuntautuukin kosto häneen. Eepillisessä sadussa ei Orestes
ollut traagillinen henkilö, mutta Aiskhylos vetää hänen päälleen
pimeimmän tragiikan, mitä elämä voi sisältää: kun Orestes täyttää
verilain käskyn ja kostaa isänsä kuoleman, tekee hän itsensä vikapääksi
rikokseen, jota kaikkina aikoina on katsottu pelottavimmaksi kaikista —
äidinmurhaan.

»Agamemnon» alkaa vartijan yksinpuhelulla; Åtridien kuninkaanlinnan
katolta Argoksessa tähystää hän sitä yöllistä tulimerkkiä, joka
vuorenhuipulta vuorenhuipulle on tuova sanoman Troian kukistumisesta.
Läheisellä kukkulalla leimahtaa äkkiä valkea, ja vartija rientää
linnaan ilosanomaa viemään. Koori, Argoksen vanhoja miehiä, saapuu
nyt näyttämölle, ja sen laulaessa astuu Klytaimestra linnasta ja
sytyttää uhrivalkeita alttareille talon edustalla. Saatuaan tiedon
uutisesta virittää koori laulun, joka alkaa voittohymninä, mutta loppuu
ihmetykseen ja epäilyyn, mietelmiin syyllisyydestä ja vastuusta. Tämän
tunnelman vaihtuminen ikäänkuin havainnollistuttaa ajan kulkua, ja
suuri onkin se ajanjakso, jonka ajatellaan mahtuvan lauluun: kun se on
vaiennut, ilmoittaa sanantuoja, että Agamemnon lähestyy.

Ja sitten kuningas saapuu näyttämölle, ympärillään sotilaita,
voittomerkkejä ja vankeja, niiden joukossa Priamoksen kaunis
tytär Kassandra, ja Klytaimestran tervehtimänä hän astuu isiensä
linnaan. Vangittu troiatar jää näyttämölle. Hän on tietäjänainen;
hänen tehtävänsä on valmistaa kooria tapahtuvaan verityöhön ja
asettaa teko oikeaan yhteyteensä sen kirouksen kanssa, joka aina
Atreuksen rikoksesta asti on painanut Argoksen kuninkaanlinnaa.
Kaikki linnan hirvittävät muistot saavat ilmauksensa hänen
hämärissä tietäjän-sanoissaan; se, mitä on tulossa, paljastuu hänen
haltioituneelle kaukonäköisyydelleen. Vihdoin hänkin menee linnaan,
vielä kynnyksellä vavahtaen niitä verihöyryjä ja sitä ruumiinhajua,
jota hänen tietäjävaistonsa tuntee tulvahtavan vastaan. Hetkinen
sietämätöntä jännitystä; sitten kuuluu Agamemnonin kuolinhuuto, ovet
aukeavat, ja näkyviin tulee kuninkaan ja Kassandran ruumiit. Ja
Klytaimestra itse astuu kooria kohti, julistaa riemuiten tekonsa,
kuvaa kylmäverisesti itse murhakohtausta, pelottavana rikollisessa
suuruudessaan; tämä oli korvaus Iphigeneian uhrikuolemasta!

Sarjan toinen osa,. »Hautauhri», tapahtuu samalla paikalla kuin
edellinen, Argoksen kuninkaanlinnan edustalla, mutta siellä näkyy
nyt hautakumpu, Agamemnonin hauta. Orestes, jonka Klytaimestra oli
lähettänyt pois isän kotiintulon ajaksi, seisoo uskollisen ystävänsä
Pyladeen kanssa haudalla ja toimittaa uhria, kun lähestyy kulkue
mustapukuisia naisia; hänen sisarensa Elektra siinä koorin — talon
palvelijatarten — kanssa tuo uhrilahjoja haudalle. Nuoret miehet
piiloutuvat, mutta hiuskiehkura haudalla ja jäljet ilmaisevat Oresteen
läsnäolon, ja järkyttävässä kohtauksessa ilmaisee hän itsensä
sisarelle. Delphoin oraakkelin käskystä hän on tullut kostamaan
isänsä kuolemaa, ja sisarukset tekevät murhasuunnitelman. Valepuvussa
kolkuttavat nuorukaiset palatsin portille ilmoittaen tuovansa sanaa
Oresteen kuolemasta. Sisällä linnassa surmaa Orestes ensin Aigisthoksen
ja sitten Klytaimestran. Loppukohtaus muodostaa täydellisen vastineen
edellisen tragedian lopulle: samoin kuin kuningatar siinä seisoo
Agamemnonin ja hänen jalkavaimonsa ruumiitten ääressä, on tässä
Orestes äitinsä ja hänen rakastajansa ruumiitten ääressä, kylmästi ja
pilkallisesti herjaten vainajia. Mutta kun hän seisoo siinä, tapahtuu
hänessä vähitellen muutos. Hän tuntee järkensä olevan pimenemässä,
kauhunäyt ahdistavat hänen hämmentynyttä mielikuvitustaan. Hän näkee
Erinyit, verikoston taipumattomat jumalattaret, mustine vaippoineen,
kyykäärmeitä hiuksissa, ja kauhun vallassa hän syöksyy pois.

Nykyaikaiselle lukijalle on Oresteen henkinen sortuminen tyydyttävä
päätös Atridein perhedraamaan. Meistä näyttää ristiriita
ratkaisemattomalta: verikoston laki pakottaa Oresteen surmaamaan
äitinsä, ja tunnonvaivat tuosta hirvittävästä rikoksesta syöksevät
hänet mielenvikaan. Mutta tähän ei Aiskhylos voinut tyytyä. Hänen
täytyy sovinnon tietä ratkaista ristiriita Apollonin ja Erinyitten
välillä, Apollonin, joka edustaa verikoston periaatetta, ajaa Oresteen
äidinmurhaan ja ottaa hänet suojiinsa, ja Erinyitten, jotka pitävät
murhatun äidin puolta ja vaativat kostoa. Tätä kiistaa ja sen ratkaisua
käsittelee kolmas tragedia, »Eumenidit», jossa Orestes joutuu olemaan
sen taistelun tahdottomana esineenä, jota nyt jumalvoimat käyvät
keskenään, Klytaimestran haamun yllyttäminä ajavat Erinyit Orestesta
takaa. Tämä pakenee Ateenaan, jossa hänet asetetaan Athena-jumalattaren
vastaperustetun tuomioistuimen eteen, Erinyit syyttäjinä ja Apollon
puolustajana; pitkien neuvottelujen jälkeen vapauttaa hänet
jumalattaren oma ääni, joka ratkaisee asian. Erinyit raivoavat, mutta
Athena lepyttää heidät. Hän lahjoittaa heille pyhäkön Ateenassa, ja
verenjanoisista kostottarista muuttuvat Erinyit nyt Eumenideiksi,
»armollisiksi», »suopeiksi» jumalattariksi. Että tuomioistuimessa
vapauttavat ja tuomitsevat äänet lankeavat tasan, näyttää tavallaan
tehostavan sisäisen ristiriidan ratkaisemattomuutta. Mutta Athena
edustaa ylevämpää siveysoppia, alkuperäinen verilaki joutuu
korkeamman oikeuden alaiseksi, yksityisen kosto väistyy yhteiskunnan
oikeudenkäytön tieltä.

Aiskhyloksen dramatiikkaa sanotaan usein kohtalotragiikaksi,
mutta fatalisti tavallisessa merkityksessä ei Aiskhylos ole.
Kohtalokäsite — _moira, ananke_ — ilmaisee hänen teoksissaan lähinnä
välttämättömyyttä siinä mikä tapahtuu, tunnetta siitä että jokainen
suuri ja kohtalokas tapaus on ehdoton seuraus aikaisemmin sattuneista
tapauksista. Kohtalo merkitsee niinmuodoin usein sitä tilannetta, jonka
ovat luoneet ihmiselle hänen omansa ja toisten teot ja jota vastaan
on turha ponnistella. Tavallisimpia muotoja, joissa tämä kohtalo
ilmenee Aiskhyloksella, on sukukirouksen perinnöllisyys, rikollisten
taipumusten siirtyminen sukupolvesta toiseen, rikoksen kyky synnyttää
uusia rikoksia. Vanhempain syyllisyys painaa myöskin lapsia, veri
huutaa verta.

Toinen Aiskhyloksen murhenäytelmän kantava ajatus on tuo vanha
helleeniläinen käsitys jumalattomasta ylimielisyydestä, rikollisesta
uhmasta — _hybris_ —: joka saa ihmisen unohtamaan asemansa ja
pyrkimään korkeammalle kuin sallittu on, mutta joka erehtymättä,
ennemmin tai myöhemmin, tuo mukanaan rangaistusta ja kostoa. Jokainen
voiman ja menestyksen ylimittaisuus sisältää vaaran; se ei uhmaa
ainoastaan ihmisiä, vaan myös jumalia. »Persialaisissa» esitetään
mahtavan vihollisvallan perikato seurauksena Xerxeen rikollisesta
ylimielisyydestä. »Agamemnonissa» näyttelee sukukirous suurta osaa,
mutta sen ohella kuninkaan ylimielisyys. Kun hän kotiin palatessaan
antaa kunnioittaa itseään tavalla, joka ei sovi kuolevaiselle
ihmiselle, kun hän Klytaimestran viettelemänä astuu purppuralle, joka
on varattu vain jumalille, on tässä vertauskuva, joka sallii meidän
katsoa tämän tragedian sisimpään tarkoitukseen. Useissa Aiskhyloksen
koorilauluissa kaikuu puhtaasti monoteistinen sävel, ja yleensä antaa
hänen maailmankatsomukselleen leiman usko jumalalliseen oikeuteen,
maailman ja ihmiskunnan kehitykseen kohti korkeampaa moraalia ja
korkeampaa kulttuuria.

Kaikessa on Aiskhylos runouden jättiläinen. Hän on yli-inhimillisten
luonteinen luoja, ja hänen kielensäkin on valtavampaa ja
väkivaltaisempaa kuin tavallinen runokieli. Hänen mestariteoksensa
saivat aikaisemmat draamalliset kokeet häipymään unhoon, ja kaikelle
dramatiikalle, joka myöhemmin on nähnyt päivänvalon, tuli niillä
olemaan ohjeita-antava merkitys.



III. Sophokleen elämä ja toiminta.


Kun Aiskhylos jo oli seppelöity ja vanhentuva runoilija, tapahtui
kerran että 30 vuotta nuorempi kilpailija voitti hänet. Ja antiikkinen
perimätieto kertoo että kiihtymys teatterissa oli tällöin ollut niin
suuri, vastakohta vanhan ja nuoren kannattajien välillä niin ankara,
että palkintotuomareita ei voitu asettaa totutulla tavalla, vaan
ratkaisu jätettiin Kimonille ja toisille sotapäälliköille, jotka juuri
silloin olivat palanneet voitokkaalta sotaretkeltä. Tämä nuori mies,
oppilas, joka oli kasvamaisillaan mestaria pitemmäksi, oli Sophokles,
Sophilloksen poika.

Tiedot Sophokleen syntymävuodesta horjuvat 497 a 495 välillä. Hän
syntyi aivan lähellä Ateenaa, pienessä Zolonos Hippioksen kylässä,
jota hän eräässä tragediassaan on niin kauniisti ylistänyt.
»Valkohohteiseksi» voi Kolonos-kukkulaa vieläkin nimittää maan ja
kallioperän valkean värin vuoksi, mutta meidän päivinämme se on autio
ja alaston, huipullaan kahden rinnakkain lepäävän muinaistutkijan,
saksalaisen ja ranskalaisen, valkeat hautapatsaat; satakielten
kotipaikkaa, laakerilehtoja, oliivi- ja viinitarhoja, etsii lähimmästä
ympäristöstä nyt turhaan. Mutta vähän etelämpänä Kolonos-alueella,
suunnilleen siinä missä Platonin Akatemia sijaitsi, kostuttavat
Kephisoksen vedet vielä tänään laajoja ja ikivanhoja oliivi-istutuksia,
joitten holvien alla kevään kukat puhkeavat ja maa suviseen
aikaan loistaa unikoista punaisenaan. Ja ryhmyisten runkojen ja
hopeahohtoisten lehvistöjen takana kohoaa temppelivuori pyhäkköineen
— verraton näky, vallitseva piirre maisemassa, jota ei Sophokleskaan
unohda panna merkille.

Isältään, joka oli rikas teollisuuden harjoittaja, luultavasti
asetehtaiden omistaja, sai Sophokles parhaan kasvatuksen, mitä siihen
aikaan oli tarjolla. Hänen kehityksensä oli tyypillinen nuorelle
yläluokan ateenalaiselle. Hän luki ahkerasti suuria kreikkalaisia
runoilijoita ja sai soitannossa opetusta eräältä ajan kuuluisimmalta
musiikkimieheltä; hän kykeni myöskin säveltämään musiikin
koorilauluihinsa, ja kerrotaan että hän mielellään itse esiintyi
sellaisissa osissa, joitten musikaalinen puoli oli vaativa. Tämän
henkisen kasvatuksen ohella kävi huolellinen ruumiin kehitys; samoin
kuin soitannollisissa kilpailuissa saavutti hän voittoseppeleen myöskin
urheiluleikeissä. Perimätiedon mukaan juuri 15—16 vuotias Sophokles
alastomana, lyyry kädessä, johti poikakooria, joka esiintyi Salamiin
voiton kunniaksi, ja myöhemmin hän esiintyi eräässä omassa draamassaan
palloalyövänä Nausikaana. Hevosiin ja hevosurheiluun näyttää hän
voimakkaasti kiintyneen; hänen kotiseutunsa, joka ei suotta kantanut
lisänimeä Hippios, oli tunnettu hevoshoidostaan. Kuten Aiskhylos näkyy
silmissämme hopliittina, raskasaseisena Marathon-urhona, kuvittelemme
Sophoklesta sitävastoin kernaasti ratsumiehen haahmossa.

Mutta mitä kaikkea sisältääkään se seikka, että Aiskhylos oli mukana
taistelemassa Marathonin luona ja että Sophokles nuorena poikana
otti osaa Salamiin voiton juhlimiseen? Edellinen oli mukana suuressa
taistelussa, joka laski perustuksen Ateenan kukoistukselle, ja hänen
tragedioissaan kuuleekin kaiun sodan pauhusta. Jälkimäinen oli
nuorempaa sukupolvea, jolle persialaissodat olivat sankarillinen
lapsuusmuisto, sukupolvea, joka säästyi vaivasta ja vaarasta, mutta
sai olla mukana korjaamassa voiton hedelmiä. Sophokleen miehuusikä
sattui attikalaisen kulttuurin suuruudenaikaan, jolloin Ateenasta
tuli mahtavan merivaltaliiton pääkaupunki, Kreikan valtiollisen ja
taloudellisen elämän keskipiste, ja samalla kreikkalaisen sivistyksen
keskus. Se oli aika, jolloin Kimon ja Perikles ohjasivat Ateenan
vaiheita, jolloin Iktinos rakensi Parthenonin ja Pheidias koristi sen
veistoksillaan.

Uskottavat tiedot Sophokleen elämästä ovat hyvin niukat ja tarjoavat
vähän ainehistoa »elämäkerralle». Sen tiedämme, että hän ei
kieltäytynyt suorittamasta kansalaisvelvollisuuksiaan. Kerran hän
toimi liiton rahastonhoitajana, ja kaksi kertaa hän täytti strategin,
sotapäällikön, paikan; tässä asemassaan hän otti osaa sotaan Samosta
vastaan, ja kerrotaan että »Antigone» oli se ansio, joka silloin hankki
hänelle sotapäällikön valtuudet! Vielä elämänsä lopulla valittiin hänet
kriitillisenä ajankohtana jäseneksi siihen kymmenen miehen neuvostoon,
jolle uskottiin valtion korkein johto. Hän ei kuitenkaan näytä
erityisesti kiinnittäneen mieltään näihin julkisiin tehtäviin eikä
kunnostautuneen niiden suorituksessa: poliitikkona — niin kuuluu eräs
senaikuinen arvostelu — hän ei ollut erikoisen taitava eikä tarmokas,
tavallinen hyvä Ateenan kansalainen vain.

Uskonnollisiin menoihin oli Sophokleen suhde läheinen. Pappina hän
palveli Amynosta, erästä lääketaidon jumalaa, jonka pyhäkkö oli
Akropolis-kukkulan juurella, ja tässä asemassaan hän jollakin tavoin
otti vastaan Asklepioksen, kun tämän kultti tuotiin Epidauroksesta
Ateenaan; siitä hyvästä palveltiin häntä itseään kuolemansa jälkeen
vuotuisilla juhlilla ja uhreilla Dexion »Vastaanottaja» nimisenä
sankarina. Erääseen toiseenkin kulttiin oli hän läheisissä suhteissa,
ja hän perusti »Muusain Thiasoksen», Runotarten seuran eli veljeskunnan.

Sophokleen ystävyyssuhteista tunnemme yhden: hän oli historioitsija
Herodotoksen ystävä. Meille on säilynyt ensimäinen rivi elegiasta,
jonka hän on kirjoittanut tälle, ja hänen tragedioissaan on luultu
huomattavan vaikutuksia tämän historiateoksista. Hänen perhesuhteistaan
omistamme muutamia antiikkisia tiedonantoja — osittain aika
räikeäsisältöisiä — jotka eivät kuitenkaan ole uskomisen arvoisia;
kaikesta päättäen ne ovat peräisin epäkunnioittavista ja karkeista
sepitelmistä, joilla attikalaisen komedian oli tapana koristella
suurten runoilijain elämäkertoja. Sen, mitä varmasti tiedämme hänen
yksityiselämästään, voi lausua parilla sanalla. Sophokles oli
naimisissa, ja hänen vaimonsa nimi oli Nikostrate; hänen poikansa
lophon ja pojanpoikansa Sophokles nuorempi toimivat molemmat
traagillisina runoilijoina. Jos — niinkuin muutamat kaskut tietävät —
vakavat perheriidat olisivat synkentäneet hänen elämänsä iltaa, olisi
kai se jälkimaininta, jonka hän sai samanaikuisilta runoilijoilta,
kuulunut toisin; silloin kai huvinäytelmänkirjoittaja Phrynikos ei
muutamissa säilyneissä riveissä olisi ylistänyt hänen samentumattoman
onnellista elämäänsä.

Kaikista Attikan runoilijoista oli Sophokles attikalaisin. Ei
ainoastaan siinä mielessä, että hänen personallisuutensa ja runoutensa
kuvastaa attikalaista luonnetta niin kirkkaasti ja sekoittamattomasti,
vaan myös siinä, että hän oli kiintynyt syntymäkaupunkiinsa lujemmilla
siteillä kuin kenties kukaan muu. Kun Aiskhylos ja Euripides usein
noudattivat vieraitten hallitsijain kutsua ja oleskelivat pitkiä
aikoja ulkomaalaisissa ruhtinashoveissa — he kuolivatkin molemmat
vieraalla maalla — ei Sophokles vapaaehtoisesti poistunut Ateenasta;
vain kansalaisvelvollisuuden kutsuessa astui hän kotimaansa rajan
yli. Ja erikoisesti hän oli mieltynyt aiheisiin attikalaisesta
paikallistarustosta.

Antiikin yksimielisen todistuksen mukaan oli Sophokles harvinaisen
sopusointuinen ja onnellinen luonne. Hän ei ollut mikään erakko, hän
ei kuulunut niihin runoilijoihin, jotka vetäytyvät syrjään maailmasta
ja ankarassa eristäytymisessä rakentelevat teoksiaan. Päinvastoin hän
oli seuraelämän ja seurailon ystävä, eikä hän ollut vieras millekään
antiikin elämännautinnolle, ei edes niille, joita meidän aikamme
on vaikea ymmärtää ja antaa anteeksi. Hänen olemuksessaan — niin
kertoo nimetön antiikkinen elämäkerta — oli sellainen viehätys, että
kaikki rakastivat häntä ja kaikkialla. Eläen onnen ja menestyksen
päivänpaisteessa ei hän koskaan oppinut tuntemaan kateutta eikä
katkeruutta toisia kohtaan. Runotarten lemmikki, yleisön seppelöity
suosikki, kaunis ja voimakas, hieno ja henkevä — sellaisena on
Sophokles meille todella terveen ja sopusointuisen ihmisyyden ihanne.
Ja sellaisena kohtaa hän meitä myöskin ihannoidussa antiikkisessa
veistoksessa, joka nähtävästi on sen pronssipatsaan jäljennös,
joka lähes sata vuotta runoilijan kuoleman jälkeen pystytettiin
Ateenan Dionysosteatteriin. Siinä näemme miehen ikänsä täydessä
kypsyydessä. Vartalo on kookas ja jalorakenteinen, kasvonpiirteet
kauniit ja sielukkaat, samalla kertaa vakavat ja lempeät, katse
syvä ja levollinen, hiukset ja parta kiharat ja hyvinhoidetut. Koko
olemuksesta henkii se ominaisuus, jota kreikkalaiset kutsuivat nimellä
_sophrosyne_: kohtuullisuus, itsehillintä, kaikkien ruumiin ja sielun
kykyjen kultainen tasapaino.

Sophokles eli jumalten lemmikkinä, ja jumalten lemmikkinä hän kuoli.
Loppuun saakka kestivät hänen sielunkykynsä murtumattomina, hänen
luomisvoimansa heikentymättömänä; 90-vuotiaana hän erkani elämästä,
vuonna 406, vähän ennen isiensä kaupungin lopullista kukistumista.
Hänen kuolemansa oli keveä ja tuskaton, ja kotiseudun mullassa sai hän
hautansa, jonka äärellä häntä palveltiin vuotuisin uhrein sankarina,
puolijumalana.

       *       *       *       *       *

Jos Aiskhylos on luonut kreikkalaisen tragedian, on se Sophokleen
kautta saavuttanut teknillisen täydellisyytensä. Tärkein tämän
teknillisistä uudistuksista oli epäilemättä se, että hän ratkaisevasti
vapautti tragediat niiden sisäisestä yhtenäisyydestä trilogiassa.
Aikaisemminhan oli ollut tavallista että ne kolme tragediaa, joilla
jokainen runoilija kilpaili palkinnosta, muodostivat yhtenäisen
kokonaisuuden. Murhenäytelmää sellaista kuin Aiskhyloksen »Prometheus»
voimme ymmärtää ainoastaan mikäli tunnemme kappaletta, joka seuraa
sitä ja muodostaa sille jatkon, ja Oresteiassahan meillä on
täydellinen trilogia, jossa eri murhenäytelmät tuntuvat näytöksiltä
jättiläistragediassa. Tästä periaatteesta Sophokles luopui. Emme tiedä,
että hän olisi kirjoittanut ainoatakaan yhtenäistä trilogiaa, ja hänen
säilyneissä murhenäytelmissään on yksinomaan vapaan tragedian leima,
ne muodostavat kukin erikseen päättyneen ja pyöristetyn kokonaisuuden.
Tämä pitää paikkansa myöskin molempiin Oidipus-draamoihin nähden,
jotka kuitenkin käsittelevät samaa tarua, saman ihmisen kohtaloita; ne
ovat runoillut kukin erikseen, toisistaan riippumatta, ja esitetyt eri
aikoina.

Triloginen sommittelu edellytti suuren yhtenäisen aatteen, joka yhdisti
eri tragediat kokonaisuudeksi, mutta Sophokles ei ollut aaterunoilija
niinkuin Aiskhylos. Toinen edellytys yhtenäisille trilogioille oli
yksityisten näytelmäin verrattain yksinkertainen rakenne — muutenhan
olisi ollut vaikeata hallita kokonaisuutta — ja tämä sepittämistapa oli
siis esteenä rikkaammalle ja monimutkaisemmalle toiminnalle. Luopumalla
siitä Sophokles saattoi tiivistää ja tehdä suppeammiksi tragediansa,
saattoi vähentää lyyrillistä ja eepillistä ainesta ja antaa puhtaasti
draamalliselle suuremman tilan.

Toinen keino tämän saman päämäärän saavuttamiseksi oli näyttelijäin
luvun lisääminen — toimenpide, johon Sophokles ryhtyi. Aiskhylos oli
tullut toimeen kahdella näyttelijällä, Sophokles otti käytäntöön
kolmannen. Tämä uudistus on hänen täytynyt panna toimeen jo varhain,
sillä mitään hänen säilyneistä tragedioistaan ei voi esittää vähemmällä
kuin kolmella näyttelijällä, ja Aiskhylosta ei myöskään arveluttanut
ottaa tässä suhteessa oppia nuorelta kilpailijaltaan: hänen viimeinen
trilogiansa, Oresteia, on nimittäin kirjoitettu kolmelle näyttelijälle.
Tämän uudistuksen kautta, joka teki mahdolliseksi monimutkaisemman
draamallisen juonen, saavutti kreikkalainen tragedia teknillisen
kehityksensä huippukohdan; tämän yli — kuten jo aikaisemmin on mainittu
— ei näyttelijäin lukua lisätty. Näytelmässä voi kyllä olla useampia
henkilöitä, mutta enemmän kuin kolme ei koskaan samalla kertaa ottanut
osaa vuoropuheluun.

Paitsi näitä kahta suurta ja merkitsevää uudistusta luetaan
Sophokleen ansioksi vielä muutamia vähemmän tärkeitä teknillisiä
uudistuksia. Myöskin koorin jäsenluvun lisäsi hän 12:sta 15:een,
ja näyttämöteknillisenäkin keksijänä ja uudistajana sanotaan hänen
toimineen.

Antiikkisten lähteitten mukaan oli Sophokles sepittänyt noin
120 draamaa; hän oli tuotteliain Kreikan kolmesta suuresta
tragediakirjailijasta, niinkuin hän myös oli menestyksestä rikkain, hän
kun saavutti useampia voittoja kuin kukaan hänen kilpatovereistaan.
Hänen sanotaan 24 kertaa voittaneen, s.o. saaneen ensi palkinnon, ja
useita kertoja toisen; kolmannelle sijalle hän ei joutunut koskaan.

Sophokleelta on meille säilynyt seitsemän tragediaa, siis yhtä monta
kuin Aiskhylokselta; lisäksi tulee joukko katkelmia, niiden joukossa
puolet erästä satyyridraamaa, joka aivan hiljan on tullut päivänvaloon.
Nuo seitsemän säilynyttä tragediaa muodostavat luultavasti valikoiman,
jonka joku myöhäisantiikkinen filologi on laatinut ja joka hänen
mielestään edustaa arvokkainta Sophokleen tuotannossa. Ikävä kyllä
voidaan ainoastaan kolmen näytelmän syntymävuosi jokseenkin varmaan
määrätä, kun taas toisten suhteen saa turvautua hypoteeseihin ja
olettamuksiin, joiden perustana ovat epävarmat antiikkiset lähteet ja
perinpohjaiset tragedian rakennetta, kielimuotoa ja runomittaa koskevat
tutkimukset; luonnollista on että sellaisilla perusteilla ei ole päästy
mihinkään ehdottomaan yksimielisyyteen tragediojen järjestysluvusta.
Emme siis myöskään voi muodostaa niin selvää käsitystä Sophokleen
draaman kehityksestä kuin Aiskhyloksen; tämä siitäkin syystä että hänen
varhaisin runoilijakautensa ei ensinkään näytä olevan edustettuna
valikoimassa. Itse sanotaan Sophokleen jakaneen kehityksensä kolmeen
eri kauteen. Hän alkoi — niin kuuluu arvostelu — jäljittelemällä
Aiskhyloksen mahtipontisuutta ja majesteettia; tässä kohden on tulkinta
kuitenkin jonkun verran epävarma, kun teksti on vahingoittunut. Sitten
seurasi hänen oman tyylinsä kova ja ankara, keinotekoinen kausi —
viimeisen laatusanan voi kuitenkin vaihtaa teknillisesti täydelliseen,
liiaksi muokkailtuun; kolmantena ja hänen omissa silmissään parhaana
kautena hän saavutti koruttoman ja luonnollisen ilmeikkyyden. Hänen
ensimäiseen, aiskhylolaiseen tyylikauteensa ei kuulu mikään säilynyt
tragedia; opimme tuntemaan hänen draamallisen taiteensa molempien
myöhäisempien kehityskausien ajalta.



IV. Aias.


Yleensä on tragedia _Aias_ yksimielisesti luettu Sophokleen vanhimpien
säilyneiden murhenäytelmien joukkoon; muutamien mukaan se on vanhempi
kuin »Antigone», toisten mukaan taas hiukan nuorempi. Tämän tragedian
aihe on troialaisesta satupiiristä, mutta kuuluu samalla attikalaiseen
paikallistarustoon; Salamiin saari oli liitetty Ateenaan, ja Aias,
salamiilainen kuninkaanpoika, laskettiin Attikan heimosankareihin.

Aias, Telamonin poika, esiintyy Iliaassa kreikkalaisen sotajoukon
suurimpana sankarina lähinnä Akhilleusta. Hän on päätä ja olkapäitä
pitempi kaikkea muuta kansaa, hän on »turva Akhaijein»; hänet määrätään
Akhilleuksen poissaollessa kaksintaisteluun Hektorin kanssa, hän
suojelee Patrokloksen ruumista ja pelastaa aseman, kun Hektor ryntää
kreikkalaista laivaleiriä vastaan ja valmistuu sytyttämään laivat
tuleen. Hän on ruumiillistunut rohkeus ja velvollisuudentunto,
harvasanainen ja itsepäinen urho. Hänen luonteensa on siis jo Homeros
suurin piirtein kehittänyt valmiiksi, mutta se osa Aias-tarua,
jolle Sophokles on rakentanut tragediansa ja joka kuvaa sankarin
onnettomuutta ja kuolemaa, ei esiinny Iliaassa. Se on peräisin
myöhemmästä kertomarunoudesta — sitä kosketellaan ohimennen eräässä
Odysseian nuorimpia osia — ja sen mukaan syntyy Akhilleuksen kuoleman
jälkeen Aiaan ja Odysseuksen välillä riita kaatuneen sankarin aseista.
Riita ratkaistaan niin että Odysseus saa aseet, mutta Aias näkee tässä
päätöksessä solvauksen, jonka jälkeen hän ei jaksa elää, ja aiheuttaa
itse kuolemansa.

Tapahtumapaikkana Sophokleen tragediassa on Aiaan teltan edusta
kreikkalaisten leirissä Troian lähellä. On aikainen aamu. Odysseus
hiipii väijyen teltan ympärillä. Kun Athena-jumalatar yllättää
hänet, sanoo hän vakoilevansa Aiasta, jonka epäillään yön aikana
suorittaneen erään ilkityön. Kreikkalaisen sotajoukon karjalaumat on
tavattu teurastettuina ja paimenet murhattuina; Aias on nähty yksinään
kentällä verinen miekka kädessä, ja Odysseus on seurannut hänen
jälkiään telttaan asti. Athena vahvistaa, että Aias on syyllinen, ja
kertoo kuinka kaikki on tapahtunut. Suunniltaan katkeruudesta siksi
että Akhilleuksen aseet oli tuomittu Odysseukselle, oli Aias yöllä
hiipinyt ulos kostaakseen vastustajilleen, ennen kaikkea Odysseukselle
ja Atreuksen pojille, mutta Athena vartioi heitä ja torjui vaaran.
Hän lähetti Aiaaseen mielenhäiriön, niin että tämä hyökkäsikin
karjalaumoihin uskoen vihollisten olevan siinä edessään; osan karjasta
hän tappoi, osan laahasi mukanaan telttaan. Nyt kutsuu jumalatar
Aiasta ulos, mutta asettaa niin että hän ei voi nähdä Odysseusta.
Mielenvikainen sankari astuu ulos verinen ruoska kädessään ja kerskuu
Athenalle teostaan: Atreuksen pojat hän on jo surmannut, Odysseus on
sidottuna teltassa, ja hänet Aias aikoo piiskata kuoliaaksi. Kun Aias
taas on kadonnut telttaansa, osoittaa jumalatar häntä Odysseukselle
varoittavana esimerkkinä: niin käy ylimielisen, joka ei kunnioita
jumalia. Mutta Odysseus tuntee sääliä vihollistaan kohtaan.

Nyt astuu koori sisään laulaen. Sen muodostaa Aiaan seurue, merimiehiä
ja sotureita Salamiista, jotka ovat samalla kertaa hänen palvelijoitaan
ja uskottujaan; heidän menestyksensä riippuu hänestä, hänen onnensa tai
onnettomuutensa on myöskin heidän. He ovat kuulleet tuon hirvittävän
huhun, mutta tahtovat nähdä siinä valheellisia parjauksia, joita
sankarin viholliset ovat levittäneet; jos hän todella olisi tehnyt tuon
työn, on se tapahtunut jonkun vihastuneen jumalan yllytyksestä, ei
koskaan vapaaehtoisesti. Että hän pysyttelee sisällä teltassa, antaa
huhulle lisää ravintoa: astukoon hän senvuoksi ulos ja pesköön itsensä
puhtaaksi.

Ulos ei astu Aias, vaan Tekmessa, hänen sotasaalis-puolisonsa, pienen
Eurysakeen äiti. Hän kuvailee koorille sankarin tekoa, mutta lisää
että mielenvikaisuus on jo parantunut, että hän on herännyt järkiinsä.
Nyt kuuluu Aiaan tuskanhuutoja teltasta, Tekmessa avaa oven, ja
sisällä näkyy sankari keskellä teurastettua karjaa. Tekmessan ja
koorin lohdutuksiin hän vastaa valitushuudoin ja epätoivon purkauksin.
Hän tietää olevansa jumalten vihaama, vastustajain vahingonilon
ja sotajoukon suuttumuksen esine; ei edes kotona voi hän saada
turvapaikkaa, sillä koskaan ei hän astu vanhan isänsä silmäin eteen
kunnia tahrattuna. Vain yksi tie on avoinna: parempi kuolla kuin
elää kunniatonna. Kun Tekmessa kuulee tämän, ahdistaa hän Aiasta
epätoivoisin rukouksin. Aias on hänen kaikkensa; kun tätä ei enää ole,
odottaa orjuuden osa häntä ja pientä Eurysakesta. Silloin Aias kysyy
poikaa ja ottaa hänet käsivarsilleen lausuen helliä jäähyväissanoja
— koko tämä kohtaus muistuttaa elävästi Hektorin ja Andromakhen
jäähyväisiä Iliaassa.

Kun Aias on vetäytynyt takaisin telttaansa, virittää koori taaskin
laulun. Salamiiseen liitävät ajatukset, mainehikkaaseen kotisaareen,
joka onnellisena lepää kaukana aaltojen keskellä, kun Aias on
syösty onnettomuuteen ja suru pian tulee kohtaamaan hänen iäkkäitä
vanhempiaan. Mutta nyt näyttää siltä kuin olisi koorin valitus
ennenaikainen: sankari tulee ulos ja selittää muuttaneensa mieltä,
Tekmessan rukoukset ovat pehmentäneet hänen tahtonsa karaistuneen
teräksen. Miekan, joka hänellä on kädessä, aikoo hän haudata maahan,
ja vihansa Atreuksen poikia kohtaan hän tahtoo unohtaa; nyt hän lähtee
meren rantaan puhdistautumaan.

    Kas — vallat suuret, peljättävät ylhäiseen
    alistuu järjestykseen. Talvi tuiskusää
    suvea saapumast’ ei estä satoisaa,
    yö väistyy päättäin retken pitkän, verkkaisen,
    kun valkovarsoillaan jo ajaa aurinko;
    ja tuulten tuimain herkee hengitys ja suo
    ulapan uinahtaa; ei uni kaikkivaltias
    iäksi kahlitse, vaan päästää vallastaan.
    Kuink' emme oppis malttamaan siis me?

Aias poistuu ja koori riemuitsee; se tanssii ilosta ja rukoilee Pania,
iloisen ja vallattoman tanssin jumalaa. Mutta ilo ei ole pitkäaikainen.
Sanantuoja saapuu ja kysyy Aiasta; tämän veli Teukros, joka hiljan on
palannut partioretkeltä, on saanut varoituksen Kalkhas-tietäjältä.
Jos vain sankari saadaan pysymään teltassaan tämän päivän, on hän
pelastettu, sillä Athenan viha ei kestä kauempaa kuin tämän yhden
päivän. Ja tietäjä on myös ilmaissut syyn sankarin onnettomuuteen —
hänen ylimielisyytensä. Kun hän lähti sotaan ja isä kehoitti häntä
voittamaan jumalten avulla, vastasi hän: »Jumalten avulla voi kuka
tahansa voittaa, mutta minä aion saavuttaa voiton ilman heidän
apuansa.» Ja kerran taistelussa hän sanoi Athenalle: »Jumalatar, auta
toisia kreikkalaisia! Missä Aias seisoo, siinä ei rivi murru koskaan.»
Tekmessa kutsutaan ulos, ja kaikki vaeltavat pois tähyilemään sankaria.

Nyt tapahtuu näyttämön muutos; paitsi tässä tavataan sellainen vain
yhdessä säilyneistä Kreikan tragedioista. Näyttämö esittää nyt autiota
seutua meren rannalla, ja siellä seisoo Aias miekkansa ääressä, jonka
hän on työntänyt maahan kärki ylöspäin. Pitkässä yksinpuhelussa hän
kääntyy jumalten puoleen. Pelastakoon Zeus hänen ruumiinsa joutumasta
heitetyksi koirille ja petolinnuille antamalla Teukrokselle sanan hänen
kuolemastaan; tehköön Hermes, varjojen saattaja, kuoleman nopeaksi ja
kevyeksi, ja vaatikoot Erinyit verisen koston Atreuksen pojilta.

    Sa, jonka vaunut taivaan jyrkänteitä vierivät,
    oi Aurinko, kun isieni maan sa näät,
    hepojas hetki kultasuitsin hillitse
    ja tuta kurja kohtaloni, kuoloni
    suo taaton vanhan, äidin murhetaakkaisen.
    Ah, koito tuo sen viestin konsa kuulla saa,
    hän voihkehellaan täyttää kaiken kaupungin!
    Mut turhaan tässä enää seison vaikertain,
    nyt, suotta viipymättä, toimeen viimeiseen!
    Oi Kuolo, Kuolo, tullos, käy mua katsomaan —
    mut ei, sun kanssas haastaa haudassa ma voin.
    Vaan sulle, päivän päilyväinen kirkkaus,
    ja sulle haastan, vaunuvälkky Helios,
    nyt kerran viimeisen, en sitten konsanaan.
    Oi valo, oi sa pyhä pohja Salamiin,
    perustus pettämätön lieden taattoisen,
    Ateena kuulu, armas heimokansani,
    te lähteet, virrat täällä, Troian tantereet,
    mua kauan ruokkineet, ma teitä tervehdin!
    Sanani tää on viimeinen. Täst’ edespäin
    vain varjoin kanssa Hadeen mailla haastelen.

Aias syöksyy miekkaansa. Tuntuu että tragedian nyt pitäisi olla
päättynyt, mutta niin ei ole laita; nyt alkaa eräänlainen jatko,
draaman toinen osa. Ensin astui koori sisään, jakautuneena kahteen
puolikooriin, jotka kumpikin tahollaan ovat turhaan etsineet sankaria.
Äkkiä kaikuu tuskan huuto: Tekmessa on löytänyt Aiaan ruumiin. Hän
peittää hänet vaipalla, ja koori virittää valituslauluja. Nyt tulee
Teukros paikalle. Hän lähettää Tekmessan hakemaan Eurysakesta,
paljastaa Aiaan kuolleen ruumiin ja vetää miekan pois. Mutta samassa
lähestyy Menelaos. Aiaan tarkoitus — sanoo hän — oli murhata
sotapäälliköt; senvuoksi on hänen ruumiinsa jätettävä hautaamatta,
ruuaksi meren linnuille. Teukros selittää tulevansa uhmaamaan kieltoa,
ja kun uhkauksia ja herjauksia on vaihdettu, poistuu Menelaos. Nyt
tulee Tekmessa pienen poikansa kanssa, joka asetetaan, uhrilahjoja
käsissä, vartioimaan isän ruumista, sillä aikaa kun Teukros menee
panemaan kuntoon hautaa. Koori valittaa kärsimyksiään ja vaivojaan
Troian edustalla; suojaton on se nyt, kun poissa on Aias, turva yön
kauhuja ja vihollisen nuolia vastaan; ah, jospa se Sunionin niemen ohi
voisi ohjata purtensa kohti Ateenaa!

Teukros palaakin kohta, sillä hän on nähnyt Agamemnonin vuorostaan
lähenevän. Nyt alkaa heidän välillään sanakiista, jonka
keskeyttää Odysseuksen tulo. Kuultuaan kiistan aiheen lausuu tämä
avoimesti mielipiteensä, osoittaen siinä puolueettomuutta ja
jalomielisyyttä, joka jyrkästi eroaa Atreuksen poikain kiihkeydestä
ja matalamielisyydestä. Aias oli hänen katkerin vihamiehensä — sanoo
hän — mutta siitä huolimatta kreikkalaisen joukon mainioin sankari
lähinnä Akhilleusta; hänen ruumiinsa häpäiseminen olisi rikos,
sillä kuolleen vihollisen herjaaminen sotii jumalten lakia vastaan.
Agamemnon ei ymmärrä sellaista mielen ylevyyttä, mutta jättää ratkaisun
Odysseukselle ja poistuu.

Odysseus kääntyy Teukrokseen ja selittää nyt olevansa Aiaan ystävä
yhtä suuressa määrin kuin ennen on ollut hänen vihollisensa sekä
tarjoutuu olemaan apuna hautaamisessa. Teukros kiittää hänen
oikeamielisyyttään ja jalomielisyyttään; hän on iloinen, jos Odysseus
on läsnä hautajaisissa, mutta ei uskalla antaa hänen ottaa osaa itse
toimitukseen, jottei vainaja vihastuisi. Odysseus mukautuu ja vetäytyy
pois. Teukros määrää ryhdyttäväksi hautausvalmistuksiin. Aiaan ruumis
nostetaan ylös ja kannetaan pois; omaiset ja salamiilaiset merimiehet
kulkevat perässä.

       *       *       *       *       *

Tämän draaman sommittelu on saanut osakseen ankaraa arvostelua. Se
osa tragediaa, joka seuraa sankarin kuoleman jälkeen ja käsittää
noin kolmannen osan koko näytelmää, on monen mielestä niin aiheeton,
että siinä on tahdottu nähdä myöhäisempi lisäys. Tämä ei kuitenkaan
ole todenmukaista, ja jos koettaa asettua antiikin kannalle, ei tämä
jälkinäytös mitenkään tunnu niin aiheettomalta kuin ensi näkemältä
luulisi.

Aias itse oli tietoinen siitä, että vihollisten kosto mahdollisesti
tulisi kohtaamaan hänen kuollutta ruumistaan; hautaamiskielto on
seuraus teosta, johtopäätös, jonka runoilija jo ennakolta on antanut
katsojan aavistaa. Mutta toisaalta tiedetään mikä merkitys haudalla oli
kreikkalaisille. Niin kauan kuin ruumis viipyi maanpäällä, ei vainaja
ollut vielä kokonaan eronnut elävien piiristä, hänen sielunsa ei ollut
vielä saanut astua varjojen valtakuntaan; vasta kun hänen tomunsa oli
ikivanhojen hautajaismenojen mukaan laskettu maan poveen, oli vainajan
satu päättynyt ja henki sai rauhan. Kysymys, saiko vainaja nauttia
haudan rauhaa vai eikö, painoi yhtä raskaana, jopa raskaampana kuin
kysymys elämästä ja kuolemasta. Ja ateenalaiselle runoilijalle ja
ateenalaiselle yleisölle sai tämä kysymys aivan erikoisen merkityksen,
kun puheena oli Aias. Tästä oli tullut attikalainen kansallisurho
ja suojelussankari; yleisen kansanuskon mukaan hän oli ottanut osaa
Salamiin taisteluun ja vaikuttanut onnelliseen päätökseen; hänestä
johti eräs Attikan heimo nimensä ja muutamat ylhäisimmät perheet
sukuperänsä. Tuliko hän asianmukaisesti haudatuksi vai eikö, oli
kysymys, joka koski hänen sankariksijulistamistansa, hänelle Ateenassa
omistetun kultin perusehtoa. Jos katsoo asiaa tältä näkökannalta, on
Aias vielä elämästä erittyäänkin näytelmän päähenkilö, jonka kohtalo
kuoleman jälkeen kiinnitti katsojain mieltä vähintään yhtä voimakkaasti
kuin se hirvittävä tilanne, jossa hän sitä ennen oli ollut.

Ei mikään Sophokleen säilyneistä tragedioista liity niin läheisesti
Homerokseen eikä ole saanut niin voimakasta vaikutusta Aiskhylokselta
kuin tämä. Aiskhylolainen piirre tulee näkyviin ennen kaikkea draaman
moraalissa, siinä syyllisyysaiheessa, joka on pantu tragediaan.
Sama _hybris_, sama ylimielisyys, joka vie niin monta Aiskhyloksen
sankaria perikatoon, kohdistaa myöskin Aiaaseen jumalten vihan,
ja harvoin on vanha käsitys uhkamielen turmiollisuudesta saanut
räikeämmän valaistuksen kuin siinä kohtauksessa, jossa Athena osoittaa
mielenvikaista ja raivoavaa sankaria. Ylpeys on peruspiirre Aiaan
luonteessa. Arkatuntoinen ja järkeä kuulematon ylpeys se muuttaa
tuon ritarillisen miehen salamurhaajaksi, joka yön pimeydessä
hiipii nukkuvien vihamiestensä telttaan. Ja kun hän sitten herää
tietoisuuteen, masentuneena häpeästä ja nöyryytyksestä, niin taaskin
ylpeys — mutta ylpeys paremmassa mielessä — käskee häntä kuolemaan
mieluummin kuin elämään kunnia tahrattuna; hänelle ei merkitse enintä
elämän pituus, vaan sen sisällys ja arvo. Hän kuolee taipumattomana
ja vihaa vihollisiaan viimeiseen saakka, mutta olisi kuitenkin
väärin nähdä vain teeskentelyä hänen maltillisissa sanoissaan
kauniine kuvineen, jotka on lainattu luonnon vaihteluista; omaisien
hyvästijättö on saanut syvät ja kenties unohdetut kielet väräjämään
hänen sielussaan, ja hän jättää elämän jossain määrin sovitettuna
ja kuuliaisena niille valloille, jotka ohjaavat maailmaa ja ovat
määränneet hänen kohtalonsa.

Mutta vaikka sekä sisällyksessä että runo- ja kielimuodoissa
tuntuukin jonkun verran Aiskhyloksen vaikutusta, on tällä tragedialla
jo nimenomaisesti sophoklesmainen sävy. Siinä ei ole jälkeäkään
Aiskhyloksen valtavasta paatoksesta, ja kun tämän kielellä
vuoropuheluosissa usein on sama lyyrillinen luonne kuin koorilauluissa,
on »Aiaassa» sitävastoin jyrkkä raja koorien lyyrillisyyden ja
vuoropuhelun levollisemman, yksinkertaisen ja notkean sanonnan välillä.
Niin jalo ja hillitty, niin luonnollinen on sävy Aiaan suuressa
yksinpuhelussa, niin kokonaan vapaa kaikesta retoorisesta palautuksesta!

Aito sophoklesmainen luomus on myöskin tragedian Odysseus-haahmo.
Eroten päähenkilön uhmailevasta soturinylpeydestä ja Atreuksen poikain
kovista ja kiihkeistä päällikköluonteista on hän kokonaan _sophrosyne_,
täynnä itsehillintää, malttia, viisautta; hänen ylevän mielensä
pohjana on yhtä hyvin terävä järki kuin tunne. Hän tulee kokonaan
näkyviin seuraavissa kauniissa ja surumielisissä säkeissä, joilla hän
vastaa Athenalle, kun tämä näyttää hänelle Aiaan keskellä kurjuutta
ja alennusta, ja jotka kuin väläyksessä ilmaisevat kreikkalaisen
murhenäytelmän sisimmän olemuksen, niinkuin Aristoteles sen
määrittelee: sen voiman puhdistaa mieltä herättämällä pelkoa ja sääliä.

    On vihamieheni hän, mutta koito mies,
    iäksi polo-kohtaloonsa kahlittu.
    Ma kärsin hänen kerallaan enk’ aattele
    enemmän hänen osaansa kuin omaani:
    kaikk’ olemme, sen nään, vain unihaamuja
    tai tyhjää varjoa, muut' emme enempää.



V. Elektra.


Jätämme tragedian »Antigone» tarkasteltavaksi Oidipusdraamojen
yhteydessä, joihin se sisällöltään kuuluu, ja siirrymme nyt näytelmään
_Elektra_. Tätä näytelmää ei ole voitu varmasti ajalleen määrätä,
mutta useista seikoista päättäen se on luettava säilyneitten draamojen
keskimäiseen ryhmään. Sophokles on siinä käyttänyt tarkalleen samaa
aihetta, jota Aiskhylos oli käsitellyt »Hautauhrissa»;' tulemme
näkemään, kuinka suuresti erilainen on molempien kirjailijain ote
aiheeseen. —

Varhainen aamu Atridein kuninkaanlinnan edustalla Mykenessä. Kolme
miestä astuu näyttämölle: Orestes, hänen uskollinen ystävänsä
Pylades sekä se vanha palvelija, joka Agamemnonin murhan tapahtuessa
pelasti pikku Oresteen ja vei hänet Pyladeen isän Strophioksen luo,
jossa hän sitten kasvoi. Palvelija osoittaa Oresteelle pääpiirteet
maisemassa, joka aukeaa heidän eteensä heidän seisoessaan Mykenen
linnavuorella, ja kehoittaa ystävyksiä viipymättä laatimaan
suunnitelmansa. Orestes kertoo nyt, että Delphoin oraakkeli on
käskenyt häntä yksinään rankaisemaan syyllisiä, ja hän on päättänyt
menetellä seuraavalla tavalla. Ensin on vanhan palvelijan mentävä
palatsiin ilmoittamaan, että hänet on lähettänyt eräs Aigisthoksen
ja Klytaimestran ystävä Phokis-maakunnasta; hänen tehtävänään on
tuoda sanoma, että Orestes tapaturman kautta on saanut surmansa
Delphoin juhlaleikeissä. Sillävälin Orestes ja Pylades toimittavat
uhrin Agamemnonin haudalla; sitten he ilmestyvät kuninkaanlinnaan
kantaen uurnaa, jonka he sanovat sisältävän Oresteen tomun. — Nyt
kuuluu äkkiä naisen valitusta sisältä talosta. Orestes on tuntevinaan
sisarensa Elektran äänen ja tahtoo jäädä paikalleen, mutta palvelijan
kehoituksesta vetäytyvät kaikki pois.

Orestes ei ole erehtynyt: se on Elektra. Tämä astuu ulos ja käy
kuvailemaan kaikkea sitä parantumatonta surua ja voimatonta vihaa, joka
on jäytänyt hänen sieluaan pitkinä päivinä ja unettomina öinä aina
siitä hetkestä saakka, jolloin hänen äitinsä ja Aigisthos kirveellä
halkaisivat Agamemnonin pään, »niinkuin puunhakkaajat kaatavat tammen».
Ja hän huutaa manalan jumalilta apua ja kostoa, Oresteen pikaista
paluuta, sillä hänen oma vastustusvoimansa on jo lopussa.

Nyt astuu koori sisään. Sen muodostaa joukko vapaasyntyisiä Mykenen
naisia ja se edustaa yhteiskuntaa, joka suhtautuu myötätuntoisesti
Agamemnonin lapsiin ja vain pakosta alistuu vallananastajien vihattuun
hallitukseen. Se kääntyy Elektraan osaaottavin sanoin, ilmaisee
inhoavansa hänen äitinsä rikosta; se lohduttaa häntä ja varoittaa
antautumasta surunsa valtaan. Kyynelet ja valitukset eivät voi herättää
Agamemnonia elämään, ne vain yhä enentävät vihollisten kiihkoa.
Puolustaakseen esiintymistään kuvailee Elektra niitä olosuhteita,
joissa hänen on pakko elää. Hänen asemansa isänkodissa on orjattaren.
Hänellä on tuskin vaatteita panna ylleen, tuskin ruokaa syötäväksi.
Ja aina hän on alttiina loukkauksille ja herjauksille. Äiti elää
julkisesti yhdessä Aigisthoksen kanssa, joka istuu Agamemnonin
valtaistuimella ja toimittaa uhreja sen lieden ääressä, jonka eteen
kuningas kaatui murhakirveen iskusta; sensijaan että tuntisi katumusta,
viettää Klytaimestra puolisonsa kuolinpäivää tansseilla ja ilouhreilla.
Koori saa edelleen tietää, että Aigisthos ei ole kotona: tämä selittää,
että Elektra on voinut poistua talosta.

Nyt tulee Elektran sisar Khrysothemis linnasta, käsissä uhrilahjoja.
Hän moittii Elektraa tämän alituisista ja liioitelluista katkeruuden
purkauksista; itse hän myöskin kärsii ja vihaa, mutta voimattomuus
on opettanut hänelle varovaisuutta. Silloin Elektra alkaa kiivaasti
herjata sisartaan. Tämä ryömiköön kernaasti murhaajaan edessä; Elektra
ei kadehdi sitä palkkaa, jonka hän siitä niittää, elämää rikkaudessa
ja ylellisyydessä. Khrysothemis sanoo puhuneensa vain varoittaakseen
Elektraa: jollei tämä muuta mieltään, ovat Aigisthos ja Klytaimestra
päättäneet lähettää hänet pois ja sulkea pimeään luolaan. »Tapahtukoon
se pian, niin pääsen vapaaksi teistä kaikista» — huudahtaa Elektra,
vihassaan asettaen sisaren murhaajain tasolle.

Khrysothemis tahtoo jatkaa matkaansa, mutta silloin Elektra kysyy
minne hän kantaa uhrilahjojaan. Agamemnonin haudalle — sanoo hän —
Klytaimestran käskystä, tämä kun on säikähtänyt erästä unta: hän näki
puolisonsa palaavan ja istuttavan kuninkaansauvansa lieden ääreen, ja
katso, sauvasta puhkesi viheriöivä oksa, joka varjosti koko Mykenen.
Nyt rohkaisee Elektra taaskin mielensä ja käskee sisartaan heittämään
pois Klytaimestran uhrilahjat ja sensijaan laskemaan haudalle toisia,
heidän omiaan, sekä huutamaan avuksi isän henkeä. Khrysothemis taipuu.

Laulussa, jonka koori nyt virittää, selitetään uni onnelliseksi
enteeksi. Oikeus valvoo; Agamemnonin henki ei ole unohtanut vääryyttä;
verisellä kuparikirveellä on hyvä muisti; koston jumalatar lähenee ja
ojentaa tuhannet käsivartensa kohti syyllisiä. Kun laulu on kaikunut
loppuun, astuu Klytaimestra ulos palvelijattaren seurassa, joka
kantaa uhrilahjoja. »Vai niin, sinä juoksentelet vapaasti ympäri, kun
Aigisthos on poissa» — tämä on hänen tervehdyksensä, kun hän huomaa
tyttären. Ja hän koettaa todistella syyttömyyttään: Agamemnonin
murha oli oikeutettu kosto, rangaistus Iphigeneian uhrikuolemasta.
Elektra puolustaa isäänsä: pakosta, vasten tahtoaan oli hän uhrannut
tyttärensä. Klytaimestran teko oli inhottava rikos, ja jos hän itse
olisikin pitänyt sitä oikeutettuna kostona, kuinka hän saattoi
puolustaa sitä että hän edelleen vietti yhdyselämää murhaajan kanssa
hyljeksien ja pidellen pahoin omia lapsiaan? Viha äitiä kohtaan
leimahtaa ilmiliekkiin; hän tunnustaa että hän olisi valmis auttamaan
Orestesta hänen verisessä kostossaan. Klytaimestra käskee häntä
vaikenemaan ja kääntyy Apollonin puoleen, jonka alttari seisoo talon
edessä; täyttäköön Apollon unen, jos se oli hyvä enne, ja kääntäköön
sen hänen vihamiehiinsä, jos se oli huono. Ja hänellä on vielä yksi
rukous, jota hän ei uskalla lausua, mutta jumala ymmärtää häntä kyllä...

Nyt saapuu vanha palvelija valepuvussa ja tuo tiedon Oresteen
kuolemasta kuvaillen, kuinka tämä oli joutunut onnettomuuden uhriksi
Delphoin vaunukilpa-ajoissa. Hänen runneltu ruumiinsa poltettiin
roviolla; kaksi Phokiin miestä on matkalla tuoden hänen tuhkaansa.
Klytaimestran sielussa taistelevat riemu ja tuska ylivallasta, sillä
äidintunteet eivät vielä ole kokonaan tukehtuneet hänen rinnassaan.
Mutta ilo voittaa pian, ja hän ilmaisee sen avoimesti. Nyt hän on
vihdoinkin vapaa siitä tuskasta, siitä tilinteon pelosta, joka öin
ja päivin on pitänyt häntä vallassaan, nyt hän voi elää levossa ja
turvassa! Ja pilkaten Elektran surua hän saattaa sanantuojan linnaan.
Elektra päästää epätoivonsa vapaasti valloilleen, koorin turhaan
koettaessa lohduttaa häntä.

Mutta nyt tulee Khrysothemis sisään, hengästyneenä ja ilosta
säteilevänä. Isän haudalta on hän löytänyt tuoreita jälkiä
maitouhrista, ja kummulla oli kukkia ja hiuskiehkuroita. Kukaan muu
kuin Orestes ei ole voinut panna näitä uhrilahjoja haudalle; hän
on siis läheisyydessä! Suruissaan ja säälien särkee Elektra hänen
harhaluulonsa: Orestes on kuollut, ja joku on kenties tahtonut
kunnioittaa nuorukaisen muistoa koristamalla hänen isänsä hautaa. Ja
nyt hän tekee epätoivoisen päätöksen ottaa koston omiin käsiinsä.
Tahtooko Khrysothemis auttaa häntä? Mutta tämän mielestä suunnitelma
on mieletön ja mahdoton ja johtaisi varmaan perikatoon ja kuolemaan;
varoittavin jäähyväissanoin hän jättää sisaren ja menee taloon.
Koorilaulu, joka nyt seuraa, ilmaisee surua sisarten erimielisyydestä
ja ylpeyttä Elektran sankarillisuudesta.

Nyt lähestyvät Orestes ja Pylades kahden palvelijan seuraamina, joista
toinen kantaa uurnaa. He kysyvät Aigisthosta, ja neuvottuina Elektran
luo he ilmoittavat tälle tuovansa mukanaan Oresteen tomun. Elektra
pyytää tätä, ja uurna käsissään hän tulkitsee suruaan kauniissa
yksinpuhelussa. Ajatuksissa hän palaa veljen lapsuuteen, kuvaa
sitä hellyyttä, joka yhdisti heitä, toiveita, joita hän kiinnitti
Oresteeseen ja jotka nyt luhistuivat; ei edes viimeistä palvelusta hän
saanut tehdä veljelleen, vieraat kädet pystyttivät rovion ja kokosivat
hänen tuhkansa. Niinkauan kuin hän oli elävien joukossa, jakoi Elektra
kaiken hänen kanssaan, nyt oli hänellä vain yksi toive, saada kuolla ja
jakaa hänen hautansa.

Orestes tulee liikutetuksi ja hillitsee itseään vaivoin. Ja nyt
seuraa verrattoman kaunis vuoropuhelu, jonka aikana hän vähitellen
herättää Elektrassa ihmetystä ja toiveita sekä vihdoin ilmaisee itsensä
näyttämällä isänsä sinettisormuksen. Elektra heittäytyy veljensä syliin
ja puhkeaa riemuun, mutta Orestes kehoittaa häntä varovaisuuteen.
Pian tulee myöskin vanha palvelija ulos ja moittii heidän
ajattelemattomuuttaan; jollei hän olisi pitänyt vahtia ovella, olisi
koko salaisuus tullut ilmi. Kun Elektra saa tietää, kuka tuo vanhus on,
tervehtii hän häntä perheen pelastajana. Mutta vanhus kiirehtii: nyt
on tullut toimimisen hetki, nyt on Klytaimestra yksinään palatsissa.
Orestes ja Pylades menevät sisään palvelijan seuraamina, ja lausuttuaan
lyhyen rukouksen Apollonille seuraa Elektra heitä. Koori laulaa lyhyen
laulun. Nyt on kostaja saapunut, nyt ovat Erinyit astuneet talon
kynnyksen yli.

Elektra astuu ulos ja kertoo koorille että Orestes ja Pylades ryhtyvät
toimimaan; Klytaimestra pitelee tuhkauurnaa ja kostajat seisovat
vieressä. Silloin kaikuu kuolinhuuto. »Voi minua, olen lyöty!» —
huutaa Klytaimestra sisällä palatsissa. »Lyö häntä vielä kerran, jos
voit!» — huutaa Elektra takaisin. Nuorukaiset tulevat ulos, ja Orestes
kuuluttaa: »Kaikki on hyvin talossa, jos Apollonin oraakkeli puhui
totta.»

Nyt lähestyy Aigisthos; nuoret miehet menevät sisään. Hän on iloinen,
sillä hän on kuullut huhun Oresteen kuolemasta; ja hänen ilonsa yhä
suurenee, kun hän Elektralta saa kuulla, että muukalaiset ovat tuoneet
kuolleen ruumiin mukanaan. Avattakoon palatsin ovet — käskee hän —
tulkoon Mykenen kansa itse saamaan varmuuden, että Orestes todella on
kuollut, ettei heillä ole enää mitään toivoa. Ovet avataan. Huoneessa
makaa peitetty ruumis, ja vieressä seisovat Orestes ja Pylades, miekat
kätkettyinä vaippojen alle. Aigisthos vetää peitteen pois — ja näkee
Klytaimestran. Hän tuntee nyt Oresteen ja ymmärtää, että koston hetki
on tullut. Orestes tarttuu häneen ja laahaa hänet talon sisäosiin,
jotta hän kuolisi samalla paikalla, jossa hän itse tappoi Agamemnonin.
»Oi Atreuksen suku» — puhkeaa koori laulamaan — »kuinka monien
kärsimysten kautta olet vihdoin saanut vapautuksen, kiitos sen teon,
joka tänään suoritettiin!»

       *       *       *       *       *

Verrattaessa Aiskhyloksen ja Sophokleen tapaa haahmoitella samaa
traagillista aihetta, sattuu ennen kaikkea silmiin se eri valaistus,
missä äidinmurha esiintyy heidän tragedioissaan. Aiskhylokselle
merkitsee tämä uutta ja pelottavaa rikosta, joka vuorostaan vaatii
kostoa ja rangaistusta. Järki hämärtyneenä, kauhunäkyjen ahdistamana
syöksyy Orestes hänen näytelmässään pois, ja koorin viimeiset sanat
kuuluvat: »Kuinka tämä on päättyvä? Koska tyyntyy kirouksen viha?»

Kuinka toisin Sophokleella! Mitään moraalista ongelmaa ei ole olemassa
hänelle. Hänen tragediassaan murhaaja ei epäröi ennen tekoaan
eikä kärsi, ei kadu sen tehtyään; siinä ei aukea mitään näköaloja
rangaistukseen eikä kostoon. Lyhyt koorilaulu, johon draama päättyy,
päinvastoin ylistää tekoa: nyt on Atreuksen suku vihdoinkin vapautunut
kärsimyksistään! Tätä tragedian perustunnelmaa ikäänkuin heijastaa
ja symbolisoi se seikka, että kun Aiskhylos antaa murhatyön tapahtua
hämärässä ja pimeän langetessa maahan, Sophokleella taas draaman alku
sattuu varhaiseen aamuun. Aurinko on jo hälventänyt yön varjot ja
herättänyt lintujen laulun, ja toiminta tapahtuu päivän kirkkaassa
valossa.

Tämä Sophokleen ote aiheeseen on yhteydessä hänen draamallisen
taiteensa koko laadun kanssa. Aiskhylos näki jumalallisen oikeuden
johtavan maailmaa, eikä suonut itselleen rauhaa ennenkuin oli saanut
kaikki käsittelemänsä aiheet sopusointuun tämän oikeuden vaatimusten
kanssa. Mutta Sophokles ei ole aaterunoilija niinkun Aiskhylos. Hän
on pikemmin sadunkertoja suurta mittaa, runoilija, joka kuvailee
elämän rajatonta rikkautta — hyvää ja pahaa, onnea ja kärsimystä —
enimmän kuitenkin - jälkimäistä, sillä hänhän kirjoitti tragedioja.
Siksi hän saattoi ottaa aiheikseen vanhat myytit sellaisinaan,
muodostelematta niitä omia tarkoituksiaan varten, koettamatta saada
niitä sopusointuun oikeuden vaatimusten kanssa. Hänen asianaan oli vain
tehdä ne todenmukaisiksi: antaa tapahtumain kehittyä johdonmukaisesti,
antaa tekojen sukeutua toimivien henkilöitten luonteista. Ja
hiljattain on osoitettu, että hänen silmämääränään ei niinkään paljon
ole luonnekuvauksen perinpohjaisuus ja uskottavuus ja toiminnan
ehdoton johdonmukaisuus kuin joka yksityisen tilanteen tekeminen
niin jännittyneeksi ja keskitetyksi, niin draamallisen vaikuttavaksi
kuin suinkin. Kun hän nyt sadun mukaan antaa Oresteen ja Elektran
äidinmurhan kautta kostaa isänsä, ei hän tässä näe mitään moraalista
ongelmaa, ei mitään ristiriitaa — tai oikeammin sanoen ei tahdo
nähdä; hän tyytyy kuvaamaan Elektran sellaiseksi, että katsoja uskoo
hänen kykenevän tekoon, ja äidin niin, että hän ansaitsee tuollaisen
rangaistuksen. Tässä tragediassa on paljon arkaismia, ei ainoastaan
muodon, vaan myös katsantotavan suhteen.

Ja ikäänkuin erikoisesti harrastaen naisluonteita on Sophokles
tehnyt Elektrasta, joka Aiskhyloksella oli sivuhenkilö, koko
draaman päähenkilön ja keskipisteen. Mutta tämän kautta on myöskin
eräs heikkous pujahtanut tragediaan, sillä se on Elektrasta saanut
sankarittaren, jolla ei ole mitään osaa toiminnassa; hän tekee
epätoivossaan päätöksen kostaa, mutta hänen ei tarvitse toteuttaa
sitä; ilman häntä on Orestes laatinut kostosuunnitelmansa, ja ilman
sisartaan voisi hän panna sen täytäntöön. Mutta se mikä auttaa meidät
tämän heikkouden yli, mikä tekee että me tuskin huomaamme sitä, on se
verraton taito, millä runoilija keskittää huomion Elektraan, niin että
hän itse asiassa koko ajan esiintyy todellisena päähenkilönä. Hän on
eheä vihassaan ja eheä rakkaudessaan. Viha kohdistuu äitiin, jossa hän
näkee vain aviorikkojan ja murhaajan, viha kohdistuu tämän rakastajaan
ja kanssarikolliseen; rakkaus taas isävainajaan ja nuoreen veljeen,
jota hän on vaalinut ja joka hänen unelmissaan ja toiveissaan aina on
ollut tuleva kostaja.

Antaakseen oikeutuksen tyttären vihalle on Sophokles riistänyt äidiltä
sen suuruuden, jonka tämä kaikesta huolimatta omaa Aiskhyloksen
draamassa. Aiskhyloksen Klytaimestrassa ei ole mitään pientä;
hirvittävässä rikollisuudessaankin hän on kuningatar kiireestä
kantapäähän. Sophokleen näytelmässä hän on alentunut kiihkoisaksi
ja pikkumaisen vihaavaksi naiseksi, joka ei säilytä suuruutta edes
ulkonaisessa muodossa. Hän herjaa tytärtä, väittelee hänen kanssaan,
ja kun hän Aiskhyloksen draamassa täydellisesti halveksii yleistä
mielipidettä, valittaa hän tässä Elektran muka jäytävän hänen
mainettaan kansan keskuudessa.

Ja pyrkimyksessään vastakohtavaikutuksiin, joka on niin suuressa
määrin ominaista hänen luonnekuvaukselleen, on Sophokles luonut
Khrysothemis-haahmon. Hän on nuorempi ja hennompi sisar, joka on omiaan
vieläkin tehostamaan Elektran vihaa ja uhmaa; hänkin jumaloi isänsä
muistoa ja inhoo murhaajia, mutta hänellä ei ole kylliksi rohkeutta
eikä vastustuskykyä osoittaa sitä avoimesti ja antautua alttiiksi
kieltäymyksille ja kärsimyksille.

Itse tapausten kulussa Sophokles on tehnyt erään vaihdoksen.
Aiskhyloksen näytelmässä surmataan Aigisthos ensin, minkäjälkeen
äidinmurha seuraa draaman huippukohtana; Sophokleella on järjestys
päinvastainen, ja Aigisthoksen kuolemantuska on kuvattu sangen
perusteellisesti. Ehkä hän on tehnyt tämän muutoksen ikäänkuin
päästäkseen helpommin äidinmurhan hirmuisuuden yli ja jossain määrin
lieventääkseen loppuvaikutelmaa antamalla murhenäytelmän huipentua
oikeutettuun rangaistukseen, joka kohtaa kaikessa halveksittavaa
rikollista.

»Elektra» antaa hyvän käsityksen Sophokleen keskimäisestä kaudesta,
siitä, jota hän itse on sanonut kovaksi, teknillisesti täydelliseksi
tyylikseen. Tuntijat kiittävät hyvää ja tasaista kieliasua,
luonnekuvaus on selvä, ja puhtaasti draamallisessa suhteessa
— mitä juoneen, jännitykseen tulee — merkitsee tämä tragedia
suurta edistysaskelta Aiskhyloksen murhenäytelmistä. Kun Orestes
»Hautauhrissa» ilmaisee itsensä sisarelle jo draaman alussa, syvenee
Sophokleen draamassa sankarittaren epätoivo syvenemistään mitä
lähemmäksi onnellinen ratkaisu tulee, ja harkitun taiteikkaasti
lykätään tunteminen siihen hetkeen, jona Elektra jo luulee pitävänsä
käsissään lopullista todistusta Oresteen kuolemasta, uurnaa, jossa
muka on hänen tuhkansa. Mutta kieltämättä yhtyy tähän teknilliseen
virheettömyyteen kovuutta ja tunteettomuutta, eräänlaista keinotekoista
arkaismia.



VI. Trakhiin naiset. Philoktetes.


Tragedia _Trakhiniai_, »Trakhiin naiset», on saanut nimensä koorista,
jona tässä on nuoria naisia Trakhiin kaupungista Thessaliassa; kun
koori kuitenkaan ei esitä mitään merkitsevämpää osaa draamassa, on
sangen aiheetonta nimittää sitä koorin mukaan. Näytelmän aikamääräystä
varten ei ole mitään varmoja kiinnekohtia, mutta eräiden piirteitten
perustalla, jotka tietävät Euripideen vaikutusta, voitanee katsoa
sen kuuluvan viimeiseen tai ainakin myöhäisempään osaan Sophokleen
runoilijatoimintaa. Kirjalliselta näkökannalta on tätä draamaa
arvosteltu hyvin eri tavalla; kokonaisuutena se on mielestäni heikoin
Sophokleen säilyneistä murhenäytelmistä. Aihe on Herakles-sadun
loppukohtauksesta: sankarin tuhoutuminen ja kuolema roviolla.
Tapahtumapaikka on Trakhiin kaupungissa, sen talon edustalla, jossa
Herakleen perhe asuu.

Jo toista vuotta on sankari ollut poissa kaukoretkillään hänen
puolisonsa Deianeiran saamatta mitään tietoa hänestä. Tämän levottomuus
ja tuska ovat jo käyneet sietämättömiksi, kun hän äkkiä saa sanan
että Herakles on tulossa; mutta nyt hän myöskin saa tietää, että tämä
on ollut hänelle uskoton ja että kilpailijatar on niiden vankien
joukossa, jotka sankari on ennakolta lähettänyt kotiin. Hädässään
Deianeira turvautuu kohtalokkaaseen keinoon voittaakseen miehensä
rakkauden takaisin. Kentauri Nessos, joka kerran oli yrittänyt tehdä
hänelle väkivaltaa, sai surmansa Herakleen myrkytetystä nuolesta;
kuolinhetkenään neuvoi kentauri Deianeiraa kokoamaan veren, joka vuoti
myrkytetystä haavasta; siitä hän muka saisi pettämättömän keinon
Herakleen rakkauden säilyttämiseksi. Nyt Deianeira etsii tuon nesteen,
voitelee sillä erään vaipan ja lähettää sen miehelleen. Hetken kuluttua
saapuu turman viesti: Herakles on pannut ylleen myrkytetyn puvun, hän
vääntelehtii pelottavissa tuskissa ja on mennyttä miestä. Deianeira
menee taloon ja ottaa omin käsin itsensä hengiltä; kuoleva Herakles
kannetaan näyttämölle, jossa hän loputtomassa yksinpuhelussa kuvailee
kärsimyksiään. Tämä viimeinen kohtaus täyttää neljännen osan koko
murhenäytelmää ja päättyy siihen että sankari taaskin kannetaan pois,
oman toivomuksensa mukaan poltettavaksi roviolla Oita-vuorella. —

Jos katsoo ohi suurimman sommitteluvirheen — pitkän, yhtä
yksitoikkoisen kuin tarkoituksettoman loppukohtauksen kärsivine
ja valittavine sankareineen — ei tältä tragedialta suinkaan puutu
ansioita. Kaikista Sophokleen naisluonteista edustaa Deianeira
hennointa ja pehmeintä naisellisuutta. Hän on rakastava ja
anteeksiantava nainen; huolimatta kaikesta mitä hän on saanut
kärsiä miehensä tähden, on hän säilyttänyt rakkautensa ja ihailunsa
vähentymättömänä. Elämä tuon väkevän rinnalla ei ole tarjonnut hänelle
sekaantumatonta onnea. Yksinään hän on viettänyt suurimman osan
elämäänsä; ainoat auringonpilkkeet ovat olleet Herakleen lyhyet käynnit
kodissa. Kaikille hänen virheilleen Deianeira on ummistanut silmänsä,
kaikelle raa'alle ja epävakaiselle hänen luonteessaan, vain sankarin ja
vapauttajan hän on nähnyt miehessään, vain hänen kykynsä taistella ja
kärsiä.

Vasta kun Herakles lähettää kilpailijattaren hänen oman kattonsa
alle, on mitta täysi. Mutta ei edes tämä loukkaus kykene surmaamaan
hänen rakkauttaan, hän ajattelee vain, kuinka voisi voittaa miehensä
rakkauden takaisin. Ei vihaa eikä suuttumusta herätä nuori ja kaunis
kilpailijatar hänessä, jo vanhentuvassa ja hyljätyssä; myötätuntoa,
sääliä on hänessä vain. Suurimpana hän esiintyy siinä kohtauksessa
— koko draaman järkyttävimmässä — jossa hän saa tietää lahjansa
seuraukset ja kun »murhaaja»-sana sinkoaa häntä vastaan hänen oman
poikansa huulilta. Vastaamatta sanaakaan hän alkaa käydä taloa kohti.
»Miksi vaikenet» — kysyy koori — »etkö ymmärrä, että hiljaisuutesi
syyttää sinua?» Mutta mykkänä jatkaa hän tietään, sanatonna,
valittamatta, kohti taloa ja kohti kuolemaa.

Jos Deianeira ensi hetkestä saakka herättää myötätuntoa, on
aivan päinvastoin Herakleen laita: hän on Sophokleen näytelmien
epämiellyttävimpiä ja tympäisevimpiä luomuksia. Tosin edellytetään,
että hän on tuo suuri sankari ja vapauttaja, viljelyksen esitaistelija,
mutta turhaan etsii suuruutta hänen personallisuudestaan ja
esiintymisestään tragediassa. Kaikki, mitä draamassa saamme kuulla
hänestä, virittää mielemme häntä vastaan, ja sinä aikana, jolloin hän
on näyttämöllä, vahvistuu tämä vaikutelma yhä. Hänen kärsimyksensä
jättävät meidät jokseenkin kylmiksi, huolimatta siitä väkivaltaisesta
ja pitkäaikaisesta paatoksesta, jolla niitä kuvataan. Herakles on
villi ja raaka voimaihminen, jonka ainoat myönteiset ominaisuudet ovat
rohkeus ja fyysillinen voima.

»Trakhiin naiset» vaikuttaa kahdelta eri tragedialta. Toinen kaunis
ja täysin kehittynyt, jossa Deianeira on päähenkilö, sitten toinen
— lyhyt, vain yksinäytöksinen tragedia — jonka sankari on kuoleva
Herakles.

       *       *       *       *       *

Vuonna 409, muutamia vuosia ennen kuolemaansa, ja ainakin 85 vuoden
iässä, esitytti Sophokles tragedian _Philoktetes_, joka monessa
suhteessa on hänen kauneimpia ja mielenkiintoisimpia murhenäytelmiään.
Satu, jolle näytelmä on rakennettu, kuuluu troiaiaiseen tarupiiriin ja
on sisällöltään seuraava. Thessalialainen kuninkaanpoika Philoktetes
oli kuolevalta Herakleelta saanut tämän jousen ja nuolet, jotka eivät
koskaan erehtyneet päämäärästään. Kun sitten kreikkalainen laivasto
Agamemnonin johdolla purjehti Troiaa kohti, oli Philoktetes mukana
laivoineen; matkan varrella pysähdyttiin toimittamaan uhria, ja tämän
toimituksen aikana pisti myrkyllinen käärme häntä jalkaan. Kun tuon
pahan haavan haju vaivasi tovereita ja haavoittuneen valitushuudot
häiritsivät uhritoimitusta, antoivat Atreuksen pojat ja Odysseus laskea
nuoren miehen maihin Lemnos-saaren asumattomalle ja kolkolle rannalle.
Niin kului kymmenen vuotta. Philoktetes eleli edelleen Lemnoksessa,
hyljättynä ja tuskien kalvamana, ja hänen entiset toverinsa piirittivät
edelleen Troiaa; Akhilleus oli jo kaatunut ja Aias tuhoutunut oman
kätensä kautta. Silloin eräs tietäjä ilmoitti, että Troiaa ei voida
valloittaa ennenkuin kaksi ehtoa on täytetty. Ensiksikin on Philoktetes
haettava Lemnoksesta, sillä vain jos hän Herakleen aseilla taistelee
Troiaa vastaan, voidaan tämä valloittaa. Ja toiseksi oli Akhilleuksen
pojan Neoptolemoksen tultava Troiaan ja isänsä aseilla otettava osaa
ryntäykseen. Niin tapahtuikin. Neoptolemos ja Philoktetes tuotiin
kreikkalaiseen joukkoon. Jälkimäisen haavan paransi sotajoukon lääkäri,
hän löi Pariin kaksintaistelussa, ja nuoret sankarit jakoivat kunnian
Troian lopullisesta kukistamisesta.

Sophokles on tragediassaan käsitellyt vain lyhyttä kohtausta tästä
tarusta, niinkuin aikaisemmin Aiskhylos ja Euripides hävinneissä
Philoktetes-draamoissaan: kertomusta siitä, kuinka Philoktetes saadaan
tulemaan inhoamiensa toverien avuksi. Jo Aiskhyloksen draamassa
uskotaan Odysseuksen tehtäväksi suostutella ja noutaa sankari, joka
vihasi juuri häntä kaikista enimmän; Sophokles kehittää juonta edelleen
panemalla mielevälle Odysseukselle avustajaksi Neoptolemoksen,
Akhilleuksen urhean ja ritarillisen pojan.

Siirrymme siis Lemnoksen karulle rannikolle. Odysseus ja Neoptolemos
ovat juuri nousseet maihin; edellinen huomauttaa, ettei hän ilman
hengenvaaraa voi kohdata Philoktetesta, ja laatii senvuoksi seuraavan
suunnitelman. Neoptolemoksen on ilmaistava itsensä Philokteteelle,
mutta uskoteltava jättäneensä kreikkalaisen sotajoukon jouduttuaan
riitaan Atreuksen poikien ja Odysseuksen kanssa, jotka vastoin
lupaustaan olivat pidättäneet häneltä hänen isänsä aseet; sitten,
tilaisuuden sattuessa, hänen on viekkaudella anastettava sankarilta
hänen jousensa ja nuolensa. Nuoren miehen rehellisyys nousee tätä
ehdotusta vastaan: hän on valmis käyttämään väkivaltaa, mutta ei tahdo
antautua petokseen. Silloin Odysseus osoittaa, kuinka mahdotonta on
väkivallalla voittaa miestä, jolla on hallussaan Herakleen aseet,
ja huomauttaa, että Philokteteen läsnäolo sotajoukossa on Troian
valtauksen ja Neoptolemoksen omien mainetöitten ehtona. Nuorukainen
suostuu vastahakoisesti, ja Odysseus katoaa näyttämöltä.

Nyt tulee Philoktetes näkyviin. Hän on iloinen kuullessaan
äidinkieltään, ja vielä suuremmaksi tulee hänen ilonsa, kun hän saa
tietää että Akhilleuksen poika on hänen edessään. Hän kuvailee tälle
kymmenvuotisia kärsimyksiään, saa puolestaan kuulla Odysseuksen
keksimän valhejutun, ja vannottaa Neoptolemosta ottamaan hänet
mukanaan kotiin. Tämä antaa suostumuksensa, mutta silloin lähestyy
äkkiä kaksi miestä, kaksi Odysseuksen lähettämää merimiestä, joista
toinen on puettu kiertäväksi kaupustelijaksi. Tämä sanoo tulevansa
varoittamaan: kreikkalaiset sotapäälliköt ovat lähettäneet ajamaan
takaa Neoptolemosta, ja Odysseus ja eräs toinen sankareista on saanut
tehtäväkseen ottaa vangikseen Philokteteen. Kun Philoktetes kuulee
olevansa vainottu, innostuu hän vieläkin enemmän jättämään saaren, ja
hänen myötätuntonsa Neoptolemosta kohtaan kasvaa, kun hän kuulee että
samat viholliset vainoavat tätäkin.

Mutta nyt sattuu eräs noita useasti uudistuvia kouristuskohtauksia,
jotka kuuluvat hänen tautiinsa, ja ennen tainnoksiinmenoaan hän
jättää jousen ja nuolet Neoptolemokselle, jotta ne eivät joutuisi
hänen vihollistensa käsiin; nuori mies ottaa ne vastaan pysyen
vilpillisessä tarkoituksessaan. Lopuksi Philoktetes vannottaa uutta
ystäväänsä olemaan hylkäämättä häntä. Nyt alkaa Neoptolemos tuntea
syvää ja todellista sääliä; hän lupaa ettei jätä sairasta ja vahvistaa
lupauksensa kädenlyönnillä. Philoktetes vaipuu horroksiin.

Kun hän taaskin herää tajuntaan, ei Neoptolemos enää voi jatkaa
ilveilyään. Häpeä ja katumus polttavat häntä, hän tunnustaa arvottoman
viekkautensa ja ilmaisee totuuden Philokteteelle. Tämä vaatii kohta
jousta ja nuolia, mutta Neoptolemos kieltäytyy antamasta niitä
takaisin. Philoktetes ilmaisee nyt epätoivoansa ja vihaansa; milloin
hän rukoilee Neoptolemosta, milloin syytää tälle moitteita ja
herjauksia. Tämä seisoo neuvottomana, säälin ja häpeän vallassa, ja
katsojasta tuntuu, että hän jo on valmis antamaan aseet takaisin, kun
Odysseus äkkiä hyökkää piilopaikastaan estämään häntä.

Nyt tahtoo Philoktetes heittäytyä kalliolta alas, mutta Odysseuksen
käskystä hänet sidotaan. Hän jääköön kernaasti Lemnokseen — selittää
tämä — kunhan vain hänen aseensa tulevat sotajoukkoon; löytyneehän
siellä miehiä, jotka osaavat käyttää niitä. Odysseus ja Neoptolemos
etenevät laivoja kohti päästettyään Philokteteen taas vapaaksi.
Tämä on jo hävinnyt luolaansa, kun Neoptolemos kiireissään palaa,
kintereillään Odysseus, joka kysyy häneltä mitä tämä äkillinen temppu
merkitsee. Nuori mies, jonka sielussa oikeamielisyys ja kunniantunto
ovat voittaneet, selittää aikovansa jättää Philokteteelle tämän
oikeudenmukaisen omaisuuden. Odysseus koettaa saada hänet luopumaan
aikeestaan, mutta kun mikään ei auta, poistuu hän lausuen uhkauksia.

Neoptolemos huutaa Philoktetesta, ja tämä tulee esiin, kysyen
mitä uusia ansoja hänelle nyt on pantu. Vastaukseksi ojentaa
Neoptolemos hänelle jousen ja nuolet. Odysseus, joka vain on jäänyt
väijyksiin läheisyyteen, syöksyy ottamaan aseet takaisin, mutta
vain Neoptolemoksen väliintulo estää häntä tulemasta ammutuksi. Hän
katoaa nyt eikä enää tule näkyviin. Neoptolemos koettaa vielä kerran
suostutella Philoktetesta tekemällä selkoa ennustuksesta, joka koskee
hänen parantumistaan ja osuuttaan Troian valtaukseen. Philoktetes
epäröi hetkisen, hän tekisi kernaasti ystävälleen mieliksi, mutta
ei voi olla yhteistyössä verivihollistensa kanssa, ja hän pyytää
Neoptolemosta nyt vain täyttämään lupauksensa ja viemään hänet kotiin.

Tämä suostuu, ja nuoren ystävänsä käsivarren tukemana Philoktetes alkaa
kävellä rannalle päin. Mutta nyt näyttäytyy ylimaailmallinen ilmestys:
Herakles. Hän ilmoittaa jumalten tahdon olevan, että Philoktetes,
taudistaan parantuneena, kaksintaistelussa surmaa Pariin ja yhdessä
Neoptolemoksen kanssa valloittaa Troian. Tämä jumalainen sanoma saa
Philokteteen taipumaan. Hän sanoo hyvästit Lemnokselle ja kulkee
Neoptolemoksen kanssa laivoja kohti. —

Kuten edellisessä tragediassa on tässäkin huomattu Euripidesta
muistuttava piirre siinä, että sankarin kärsimysten kuvaus useammin
kuin kerran lähentelee realistista ja patologista, ja vielä selvemmin
ilmenee Euripideen vaikutus draaman loppukohtauksen jumalaisessa
ilmestyksessä; tämä, tragediankirjoittaja nimittäin usein ratkaisee
murhenäytelmäinsä monisäikeisen juonen antamalla jonkun yliluonnollisen
olennon sekaantua asiaan. Että Herakleen esiintyminen merkitsee
rakenteellista heikkoutta, siitä ei ole epäilystäkään, mutta voi
hyvin ymmärtää, kuinka tällaisen keinon käyttäminen on houkutellut
runoilijaa. Sellaisena kuin hän oli kuvannut Philokteteen, ei tämä
voinut suostua sopimaan verivihollistensa kanssa, ja kuitenkin täytyi
tragedian päättyä siten, että hän lähti sotajoukkoon Troian edustalle:
niin vaati yleisesti tunnettu satu.

Mutta kaikesta tästä huolimatta on tällä harvinaisella juoninäytelmän
ja luonnedraaman yhdistelmällä aito sophoklesmainen hohde. Philoktetes
on Sophokleen selvimpiä ja perinpohjaisimmin kuvattuja luonteita,
sielullisesti hienommin piirretty kuin Aias, jonka kanssa hänellä on
useitakin vertailukohtia. Hänen tahdonvoimansa, hänen ylpeytensä,
sensijaan että olisi taipunut tai murtunut, on vain karaistunut
kymmenen vuoden keskeytymättömissä kärsimyksissä, ja runoilija antaa
niiden nyt joutua kovimpaan koetukseen mitä ajatella voi. Ilman
epäluuloa hän avaa sydämensä vanhan aseveljensä pojalle ja uskoo tälle
ainoan omaisuutensa, aseensa. Sitten hän huomaa joutuneensa häpeällisen
petoksen uhriksi. Hänellä on valittavana joko käydä kohtaamaan
nälkäkuolemaa tai unohtaa vääryydet, solmia rauha vihollistensa
kanssa ja niittää katoamatonta kunniaa — ja hän ei epäröi hetkeäkään.
Sitten tulee käytäntöön vieläkin harkitumman hieno keino. Hän saa
kernaasti jäädä saarelle — sanotaan nyt — Odysseus on hänen jousellaan
ja nuolillaan niittävä sen maineen, joka muuten olisi tullut hänen
osakseen. Mutta turhaan: ei edes ajatus verivihollisen voitosta
hänen omien aseittensa avulla saa häntä taipumaan. Vihdoin tulee
vaarallisin kiusaus. Rehellisyys ja jalomielisyys ovat tehoisampia
keinoja häntä vastaan kuin väkivalta ja viekkaus, ja kun Neoptolemos
katuu vilpillisyyttään ja antaa hänelle takaisin aseet, silloin hän
epäröi, joskin vain silmänräpäyksen. Mikään ihmismahti ei häneen pysty.
Tarvitaan yliluonnollinen voima taivuttamaan häntä: jumalten tahtoa
vastaan hän ei taistele, kohtalon päätökseen hän mukautuu.

Neoptolemoksen asettaminen tragediaan tekee sielullisen sisällön ja
mielenkiinnon kaksinkertaiseksi: draamaan Philokteteen ylpeydestä
ja lujuudesta kärsimyksessä liittyy vielä toinen, draama hyvän
ja pahan taistelusta kunnianhimoisessa, mutta turmeltumattomassa
nuorukaissielussa. Kunnianhimonsa houkuttelemana, viehättyneenä
ajattelemaan sitä katoamatonta kunniaa, joka on tuleva hänen osakseen
Troian valtauksessa, antautuu Neoptolemos käytettäväksi vilppiin,
mutta nähdessään syvästi onnettoman sankarin kärsimykset hän tajuaa
kavaltajatehtävänsä häpeän, ja hänen luonteensa oikeudentunto ja
jalomielisyys pääsevät oikeuksiinsa.

Jyrkkänä vastakohtana näille luonteille on Odysseus, ja pitkä on
välimatka häneen tuosta kauniin inhimillisestä Odysseus-haahmosta,
jonka opimme tuntemaan »Aiaassa». »Philokteteessa» hän kohtaa meitä
muodossa, joka näyttää olleen tavallinen myöhemmässä attikalaisessa
tragediassa ja jossa viekkaus ja kavaluus ovat pääpiirteinä; hän on
tunnoton juonienpunoja, joka ei häikäile mitään keinoja saavuttaakseen
päämäärän, jonka on asettanut itselleen.

Silmiinpistävä on se vähäinen osa ja merkitys, joka tässä tragediassa
on varattu koorille. Siinä on vain yksi koorilaulu varsinaisessa
merkityksessä; kooriosilla on usein vuoropuhelun luonne, ne
ovat monasti lyhyehköjä vuorolauluja, ja syvempiä mietelmiä ja
jälkikatsauksia ei ensinkään ole keskeyttämässä toimintaa. Koorilla
itsellään ei ole mitään korkeampaa tehtävää; sen muodostaa joukko
merimiehiä Neoptolemoksen laivasta, se palvelee häntä ja toimittaa
hänen asioitaan. Niin pitkälle olemme siis nyt tulleet tragedian
kehityksessä että, koori — vanhimpien tragediojen ydin ja pääasia — on
vain merkityksetön surkastuma.

Eräässä toisessa kohdin »Philoktetes» ei ainoastaan eroa useimmista
säilyneistä antiikin tragedioista, vaan sotii koko sitä käsitystä
vastaan, mikä meillä tavallisesti on murhenäytelmästä, vanhasta tai
nykyaikaisesta. Tavallisestihan ajattelee tragedian päättyvän sankarin
perikatoon, mutta tässä on meillä esimerkki siitä, että se ei ollut
mikään ehdoton sääntö antiikin tragedioille; »Philoktetes» tosin on
murhenäytelmä siinä mielessä, että se kuvailee surua ja kärsimystä,
mutta se päätyy onnelliseen loppuun.

Jos »Elektra» joka suhteessa on luonteenomainen Sophokleen kovalle,
keskimäiselle tyylille, edustaa »Philoktetes» taas erinomaisesti hänen
viimeistä kehityskauttaan, yksinkertaisuuden, luonnollisen ilmeikkyyden
aikaa. Tunteitten ja tapausten aaltoilun kuvailemisessa ei ilmene
mitään pingoitettua eikä teennäistä; kaikki kehittyy luonnollisesti,
kaikki ikäänkuin lankee itsestään. Harvinaisen ilmavaa runoutta
henkii tuo tuulinen maisema autiolla saarella, sen lähteet ja niityt,
rantakalliot ja kukkulat ja tulivuoret. Ja lähteensilmän tavoin kumpuaa
runo raikkaana, kristallikirklcaana ja laulavana.



VII. Antigone.


Nyt on jäljellä ne kolme Sophokleen tragediaa, joihin aiheen on antanut
thebalainen satupiiri, Labdakidien kauhistuttava sukuhistoria — toinen
noista kahdesta Hellaan vertatihkuvasta perhetarusta, jotka niin
suuressa määrin ovat herättäneet antiikin murhenäytelmänkirjoittajain
mielenkiintoa ja aina meidän päiviimme saakka kummasti viehättäneet
runoilijain mielikuvitusta. Theban kuningas Laios oli eräällä
rikoksellaan vihastuttanut jumalat, ja kun hänelle syntyi poika, antoi
hän viedä tämän autiolle vuorelle puhkaistuaan hänen jalkanivelensä
ja pistettyään puikon niiden läpi. Selvää ei ole, kuinka tätä tekoa
perusteltiin eepillisessä sadussa — oliko se sovitusuhri vai tapahtuiko
se Laioksen turvaamiseksi eräältä ennustukselta, jonka mukaan hän
oli kuoleva poikansa käden kautta. Pojan pelastivat kuitenkin eräät
paimenet, jotka veivät hänet kuningas Polyboksen luo Korinthokseen;
täällä hän kasvoi tuntematta syntyperäänsä, ja sai alati kipeitten ja
turvonneitten jalkojensa vuoksi nimen Oidipus, »Turpojalka».

Monen vuoden kuluttua hän kohtaa eräällä vuoritiellä muutamia outoja
miehiä, joutuu riitaan heidän kanssaan ja surmaa heidät; eräs niistä
oli hänen isänsä Laios. Myöhemmin hän tulee — vieläkään tietämättä
syntyperäänsä — Thebaan ja vapauttaa kaupungin Sfinksistä, hirviöstä,
joka jo pitkät ajat on ollut maan vitsauksena. Palkaksi hän saa maan
kuninkaankruunun ja leskikuningattaren käden, ja hän menee naimisiin
kuningattaren, oman äitinsä kanssa. Asian oikea laita tulee ilmi.
Kuningatar tekee itsemurhan ja Oidipus puhkaisee silmänsä. Hän on
kuitenkin edelleen Theban hallitsijana, menee uusiin naimisiin ja saa
tässä avioliitossa kaksi poikaa, Eteokleen ja Polyneikeen, sekä kaksi
tytärtä, Antigonen ja Ismenen. Iäkästä Oidipusta loukkaavat pahasti
hänen poikansa; rangaistukseksi hän kiroaa heidät ja ennustaa, että
he eivät sovinnossa tule jakamaan isänsä perintöä, vaan kaatuvat
kumpikin toistensa käden kautta. Isän kuoleman jälkeen Eteokles pääsee
valtaan Thebassa, Polyneikes taas lähtee Argokseen, josta myöhemmin
sotajoukon etupäässä marssii kotikaupunkiansa vastaan ja piirittää
sitä; taistelussa Theban muurien ulkopuolella kaatuvat molemmat veljet
toistensa iskusta. —

Tämän sadun pohjalle oli Aiskhylos rakentanut traagillisen trilogian,
josta viimeinen osa on säilynyt. Ensimäisen tragedian nimi oli _Laios_
ja siinä kuvattiin kuinka onnettomuus alkuaan tuli Labdakidein taloon;
toinen oli nimeltään _Oidipus_ ja kuvaili tämän kohtaloa; kolmannessa,
säilyneessä, nimeltään _Seitsemän Thebaa vastaan_, on aiheena
perhedraaman loppunäytös: veljestaistelu Oidipuksen poikain välillä.
Aiskhylos oli jonkun verran muutellut ja tiivistänyt eepillistä
aihetta, ja muutoksista kiinnittää huomiota varsinkin eräs, joka tekee
tuon hirvittävän sadun vieläkin kaameammaksi ja joka lujemmin liittää
kolmannen sukupolven, Oidipuksen lapset, sukukiroukseen: Aiskhylos on
kaikesta päättäen ensimäinen, joka antaa Oidipuksen poikien ja tytärten
olla hedelmiä hänen avioliitostaan oman äitinsä kanssa. Ei siis yksin
rikos isää vastaan ja tämän kirous tuota onnettomuutta pojille; he
ovat samalla jonkinlainen viaton sovitusuhri aikaisempien sukupolvien
syyllisyydestä.

Ne kolme tragediaa, joissa Sophokles vuorostaan on käsitellyt tätä
satua, ovat _Antigone, Oidipus Tyrannos_ (»Kuningas Oidipus») ja
_Oidipus epi Kolono_ (»Oidipus Kolonoksessa»). Nämä murhenäytelmät
ovat — niinkuin runoilijan muutkin — täysin irrallisia ja itsenäisiä
tragedioja, vaikka ne luonnollisesti meidän silmissämme tulevat
kuulumaan yhteen siksi että ne kuvaavat saman perhedraaman eri
vaiheita. Sisäisen aikajärjestyksen mukaan tulee »Antigone»
viimeiseksi, mutta me aiomme kuitenkin alkaa siitä. Se on vanhin
noista kolmesta draamasta ja yleensä Sophokleen vanhimpia säilyneitä
tragedioja, muutamien mukaan vanhin kaikista; oletetaan hyvillä syillä,
että se esitettiin vuonna 442 tai 441, siis yli 30 vuotta ennen kuin
»Oidipus Kolonoksessa». Ja olen tahtonut lopettaa esitykseni tuohon
viimeksimainittuun murhenäytelmään, johon Sophokles luultavasti
todellisuudessa lopetti pitkän runoilijauransa.

       *       *       *       *       *

»Antigonella» on Sophokles liittänyt Labdakidien sukutragediaan
vielä yhden renkaan, joka puuttui Aiskhylokselta ja luultavasti myös
alkuperäisestä sadusta. Tämä tragedia on jatkoa Aiskhyloksen näytelmään
»Seitsemän Thebaa vastaan». Ja jos Aiskhyloksen murhenäytelmän loppu
on alkuperäinen — mitä kuitenkin monet epäilevät — sisältää se jo idun
Antigone-tragediaan. Eteokles ja Polyneikes ovat kaatuneet taistelussa
toisiansa vastaan; heidän ruumiinsa makaavat näyttämöllä. Silloin tulee
airut tuoden käskyn kaupungin neuvostolta: Eteokles, joka on kaatunut
taistelussa maansa puolesta, on kätkettävä synnyinmaan poveen, kun
taas Polyneikes, joka on johtanut vihollisjoukkoa isiensä kaupunkia
vastaan, on hautaamatta heitettävä Theban muurien ulkopuolelle.
Mutta Antigone selittää tulevansa uhmaamaan kieltoa ja omin käsin
hautaamaan Polyneikeen. Thebalaisten neitseitten muodostama koori
on neuvoton ja jakautuu lopuksi kahteen puolikooriin, joista toinen
saattaa Polyneikeen ruumista, toinen taas neuvoston käskyä noudattaen
seuraa Eteoklesta. Ei siis edes kuolema voinut peittää sovintoon
tätä veljesriitaa, ja tässä muodossaan tragedia epäilemättä päättyy
epäsointuun. Tästä alkaa »Antigone», vaikkakaan tilanne Sophokleen
tragedian alussa ei ole aivan sama kuin hänen edeltäjänsä näytelmän
lopussa. —

Aikainen aamu Theban kuninkaanlinnan edustalla, päivää jälkeen sen
taistelun, jolloin vihollinen torjuttiin ja veljekset kaatuivat
toistensa aseista. Antigone tulee ulos sisarensa Ismenen seurassa ja
kertoo hänelle, mitä heidän enonsa Kreon, kaupungin uusi hallitsija,
on tehnyt ja määrää. Eteokleen hän on jo antanut haudata, mutta
Polyneikeen ruumiin hän on käskenyt heittää, hautaamatta ja itkemättä,
nälkäisten petolintujen saaliiksi; se, joka uhmaa käskyä, kivitetään
kuoliaaksi. Ja Antigone ilmoittaa aikovansa omin käsin haudata veljen
ruumiin. Turhaan koettaa Ismene kiellellä häntä, huomauttaen kuinka
vähän he, heikot naiset, ovat omiaan nousemaan miesten käskyjä vastaan.
Ismene tehköön niinkuin tahtoo — vastaa Antigone. Mutta hänen oma
päätöksensä pysyy lujana; kauniilta näyttää hänestä kuolema, kun
tehtävä on suoritettu, kaunis on lepo veljen rinnalla. Ja hän poistuu
yksin suorittamaan tekoansa. Ismene menee palatsiin.

Nyt saapuu koori, jonka muodostaa joukko ylhäisiä Theban vanhuksia,
ja tervehtii komealla hymnillä nousevaa aurinkoa. Koskaan ei päivän
kultainen silmä ole niin ihanasti säteillyt yli seitsenporttisen Theban
ja Dirken vuolteitten kuin tänä voiton suurena päivänä! Kotkan lailla
iski vihollisjoukko kaupunkiin, aukoen peitsihampaista kitaansa,
mutta se lyötiin takaisin, ennenkuin se oli ehtinyt täyttää kurkkunsa
thebalaisten verellä. Nyt on aika unohtaa menneet taistelut ja jumalten
temppelissä viettää voittojuhlaa lauluin ja tanssein.

Kreon astuu ulos. Hän ilmoittaa ottaneensa kaatuneitten
Oidipuksen-poikien sukulaisena haltuunsa Theban valtaistuimen; hän
kehittelee eräänlaista hallitusohjelmaa ja julistaa Polyneikeen
hautaamista koskevan kiellon, jonka jo tunnemme. Kun hän on lopettanut
esityksensä, syöksyy eräs niistä vahdeista, jotka hän on asettanut
vartioimaan ruumista, hengästyneenä ja järkytettynä sisään; hän tuo
uutisen, joka hänet vain vaivoin saadaan ilmoittamaan. Joku oli jo
suorittanut vertauskuvalliset hautausmenot peittämällä kuolleen ruumiin
mullalla, mutta työn tekijästä he eivät ole huomanneet jälkeäkään.
Kreon uhkaa vahteja häpeällisellä ja kauhealla kuolemalla, jos nämä
eivät pääse syyllisen perille. Kuningas menee palatsiin ja vahti
poistuu.

Nyt ilmaisee koori hämmästyksensä ja vavistuksensa kohtalokkaan
uutisen johdosta. Tämä laulu, joka on Sophokleen kuuluisimpia, kohoaa
kunniatemppeliksi ihmisen kekseliäisyydelle ja voimalle. Myrskyisen
meren yli käy ihmisen tie, maan hän kyntää aurallaan; ilman siivekkäät
laumat, metsän pedot, syvyyksien sukukunnat hän vangitsee; hevosia
hän kesyttää ja härkiä ja panee ikeensä niiden niskaan; kielen ja
ajatustaidon hän on oppinut, yksi vain on hänen voittajansa: Kuolema.
Suuri on hän totisesti niin hyvässä kuin pahassa, mutta korkeana kohoaa
lakiatottelevan ja oikeamielisen kaupunki, kun taas rikollinen ei
mitään kaupunkia omista.

Silloin koori saa nähdä jotakin, joka saa sen epäilemään silmiensä
todistusta: vartija palaa, laahaten mukanaan Antigonea. Hän kysyy
Kreonia, ja kun tämä on tullut ulos, kertoo hän missä olosuhteissa
Antigone vangittiin. Vahdit olivat taas paljastaneet ruumiin ja
asettuneet väijyksiin. Jonkun ajan kuluttua oli Antigone lähestynyt ja
nähdessään veljen paljastetun ruumiin puhjennut valitushuutoihin ja
kironnut ilkityön tekijää; sitten hän oli taas koonnut multaa ruumiille
ja vuodattanut juomauhrin vaskiuurnasta. Silloin vahdit ottivat hänet
kiinni, mutta hän ei säikähtänyt eikä liioin kieltänyt tekoaan. Ja
sitä hän ei tee nytkään, kun Kreon panee hänet tilille; hän vastaa
myöntävästi tämän kysymykseen, oliko hän tietänyt kiellosta.

    Niin, sill’ ei Zeus sit’ ollut säännyt; Dike ei,
    jonk’ istuin maili’ on Manan vakain, lausunut
    moist’ ihmisille lakia. Sun käskyjäs
    niin katsonut en korkeiks, että polkea
    sua kuullen tohtis kuolevainen jumalain
    lait pyhät, lakitauluun piirtämättömät.
    Ei tänäiset eik’ eiliset, vaan ainaiset
    ne on, ei tiedä kukaan, konsa syntyivät.
    Ja tulla vikapääksi niitten tuomioon
    en, ihmismieltä pelkäämällä, tahtonut.
    Mun ett’ on kuoltava, sit’ enkö tiennyt ois! —
    sun säätämättäskin. Mut ennenaikaiseen
    jos kuoloon käyn, sen voitoksi ma arvioin.
    Vai eikö oisi voitto sille kuolema,
    kell’ elo, niinkuin, mull’, on ani auvotont'.
    Jos onnen sen siis saavutan, ei huolta tuo
    se mulle. Vaan jos hautaa vaille heittänyt
    ma oisin oman äidin lapsi-vainajan,
    se toisi tuskan katkeran; mut tämä ei.

Kreon sanoo kyllä osaavansa nujertaa Antigonen, uhmatkoon hän miten
tahansa; rauta, jota on eniten karaistu, on haurainta ja taittuu
helpoimmin. Hän on saava rangaistuksensa, ja Ismene samoin, joka
varmaan on ollut hänen rikostoverinsa. Antigone pyytää Kreonia
kiirehtimään; enempää kuin hänen henkensä ei Kreon kuitenkaan voi
saada; sananvaihto ei hyödytä mitään. Kun Ismene on kutsuttu paikalle,
kysyy Kreon häneltä, oliko hänellä osuutta sisaren tekoon. Ismene,
joka on päättänyt olla jättämättä sisartaan, vastaa myöntävästi.
Mutta Antigone kieltää hänen osuutensa. Ylpeänä siitä että yksin on
suorittanut tekonsa, tahtoo hän myöskin yksin kantaa vastuun. Kreon
antaa henkivartijoitten viedä Antigonen ja Ismenen kuninkaanlinnaan ja
vartioida heitä tarkasti; itse hän jää näyttämölle.

Nyt laulaa koori Labdakidien sukukirouksesta; sisarusten kuolemantuomio
on sammuttanut suvun viimeisen toivon. Koori asettaa Zeuksen
kaikkivallan vastakohdaksi ihmisten voimattomuudelle ja lopettaa
lausumalla ikivanhan viisauden sanan: Se, jonka jumala on lyönyt
sokeaksi, näkee pahan jonakin hyvänä. Kun laulu on lopussa, tulee
paikalle Haimon, Kreonin poika ja Antigonen sulhanen. Kreon ottaa hänet
vastaan pitkällä puheella, koettaen lohduttaa poikaa ja puolustaa omaa
menettelytapaansa. On parempi menettää kihlattunsa kuin mennä naimisiin
huonon naisen kanssa; kuri ja lainkuuliaisuus ovat välttämättömät
valtiossa, kaikki kapinallinen uhma on rangaistava. Haimon puolustaa
kihlattunsa asiaa alussa alussa levollisesti. Hän koettaa vaikuttaa
isaänsä järkisyillä; hän kertoo että koko kaupunki paheksuu Kreonin
tuomiota ja ylistää Antigonen tekoa, hän huomauttaa kuinka paljon
viisaampaa olisi olla uhmaamatta kansan mieltä. Mutta Kreon vihastuu,
sananvaihto isän ja pojan välillä käy yhä kiivaammaksi, ja kun kuningas
uhkaa panna Antigonen kuolemantuomion täytäntöön Haimonin silmien
edessä, syöksyy tämä pois, huutaen ettei isä koskaan enää ole näkevä
häntä. Nyt julistaa Kreon mikä kuolema Antigonea odottaa: hänet
muurataan elävänä erääseen luolaan, kalliohautaan, ja siellä hän saa
hitaasti kuolla nälkään. Ismenen hän on päättänyt säästää, vakuutettuna
hänen viattomuudestaan.

Kreonin mentyä palatsiin virittää koori, ajatellen äskeistä kohtausta,
laulun rakkauden kaikkivallasta. Lannistamaton, vastustamaton on Eros,
joka väijyy neidon hienohipiäisillä poskilla; kukaan jumala ei voi
häntä välttää eikä kukaan kuolevainen, ja se, jonka hän on vanginnut,
raivoaa. Hän se nytkin on aiheuttanut riidan isän ja pojan välillä.

Koorin laulaessa tätä tuodaan Antigone ulos. Nyt ei koori voi
pidättää kyyneleitään, ja nyt, matkalla kuolemaan, on Antigonekin
toinen kuin äsken, seisoessaan uhmaten kuninkaan edessä. Hän puhkeaa
valituksiin ajatellessaan kaikkea sitä elämän ihanuutta, joka hänen
nyt on jätettävä; koskaan ei häälaulua ole laulettu hänelle, Akheronin
morsiameksi hänet vihitään. Seuraa lyyrillinen vuoropuhelu, vuorolaulu
hänen ja koorin välillä; tämän mielestä rangaistus on oikeudenmukainen,
mutta se koettaa lohduttaa häntä viittaamalla hänen kohtalonsa
kunniakkuuteen, mitä Antigone taas pitää pilkkana ja mihin hän vastaa
valituksin. Kreon tulee ulos. Hän arvelee, että valitusvirret voivat jo
riittää, ja käskee henkivartijoita viemään Antigonen pois. Vielä kerran
tulkitsee tämä niitä tunteita, jotka täyttävät hänen sielunsa, vielä
kerran tarkastaa hän tekoaan ja ilmaisee rakkautensa veljeen, ja hänen
viimeiset sanansa, kun sotilaat vievät hänet pois, kuuluvat: »Katsokaa
kuinka minä kärsin ja kenenkä kautta, siksi että olen pitänyt pyhänä
sitä mikä on pyhää!»

Kun koori on laulanut toisista sankarittarista, joita on kohdannut
yhtä pelottava kuolema kuin Antigonea, tulee paikalle vanha ja sokea
tietäjä Teiresias erään pojan taluttamana. Hänellä on Kreonille
tärkeätä asiaa. Hän on havainnut pahaa ennustavia merkkejä.
Lintuenteet ovat epäsuotuisat, ja uhriliekki ei tahdo palaa kaupungin
alttareilla; syynä tähän on, että linnut ovat saaneet syödä Polyneikeen
hautaamatonta ruumista ja saastuttavat alttareita. Kaupunkia uhkaa
turmio, ja Teiresias vannottaa kuningasta antamaan haudata Polyneikeen.
Kreon, joka kunnioittaen on ottanut vastaan tietäjän, vihastuu ja
syyttää tätä muka kansan lahjomaksi. Silloin Teiresias lausuu erään
ennustuksen, jonka hän tähän asti on pitänyt salassa: kuolemantapaus
Kreonin omassa perheessä on oleva rangaistus hänen kaksinkertaisesta
rikoksestaan, siitä että hän on antanut sulkea elävän hautaholviin ja
kuolleen hautaamatta virua maanpäällä. Kun tietäjä on singahduttanut
ennustuksensa, poistuu hän.

Kreoniin on sattunut. Kokemus on osoittanut hänelle, että Teiresiaan
ennustukset ovat tosia. Neuvoteltuaan koorin kanssa hetkisen hän taipuu
ja rientää pois miehineen, hautaamaan kuolleen ja vapauttamaan elävän.
Nyt herää koorissa toivo jälleen; lyhyessä ja eloisassa laulussa se
kutsuu avukseen Dionysosta, Theban suojelusjumalaa, puhdistajaa ja
ilontuojaa.

Mutta silloin saapuu airut, eräs niistä miehistä, jotka olivat
seuranneet kuningasta hänen poistuessaan. Koorille ja Kreonin vaimolle
Eurydikelle, joka on tullut ulos kuulemaan viestiä, kertoo hän mitä on
tapahtunut. Kreonin ensimäinen toimenpide koski Polyneikesta: häväisty
ruumis pestiin, poltettiin ja haudattiin. Kun he sitten lähestyivät
sitä luolahautaa, johon Antigone oli suljettu, kuului sisästä Haimonin
valittava ääni. He tunkeutuivat hautahuoneeseen ja löysivät Antigonen
kuolleena, hirttäytyneenä kierrettyyn huntuunsa; voihkien syleili
Haimon hänen ruumistaan. Kreon riensi hänen luokseen, mutta kun
nuorukainen näki isänsä, sylki hän tätä kasvoihin ja paljasti miekkansa
häntä vastaan. Kreon pakeni ja Haimon syöksyi miekkaan, tarrautuen
rakastettunsa ruumiiseen saadakseen edes kuolemassa yhtyä häneen.

Kun kuningatar on kuullut tämän, vetäytyy hän hiljaisena pois;
levottomana hänen äänettömyydestään seuraa airut häntä. Nyt palaa Kreon
miestensä seuraamana, jotka kantavat Haimonin ruumista paareilla;
kuningas vaikeroi myöhäisessä katumuksessaan. Airut tulee ulos ja
kääntyy Kreoniin. Yhden surun — sanoo hän — tuo kuningas mukanaan,
toinen odottaa häntä sisällä linnassa: kuningatar on surmannut itsensä,
kiroten puolisoaan. Ovi avataan, ja Eurydiken ruumis tulee näkyviin.

Kreon toivoo kuolemaa; täysin murtuneena antaa hän henkivartijain
taluttaa itsensä palatsiin. Ja murhenäytelmä päättyy koorin johtajan
mietelmään: Viisaus ja jumalanpelko ovat korkein hyvä, mutta
ylimielinen ja kopea saa rangaistuksensa.

       *       *       *       *       *

Sophokleen murhenäytelmistä on »Antigone» yleensä katsottu kuuluvaksi
parhaimpien joukkoon, ja tuskin minkään kreikkalaisen tragedian
aatesisällöstä on enemmän väitelty. Mitä on runoilija tahtonut sanoa
tällä murhenäytelmällään? Mitä periaatteita, mitä valtoja on hän tässä
esittänyt ristiriidassa keskenään?’

Lähtien nykyaikaisista tragiikan teorioista on eräällä taholla tahdottu
tässä murhenäytelmässä nähdä taistelu kahden pohjaltaan yhtä oikeutetun
prinsiipin välillä: valtion ja perheen. Tragedian päähenkilöillä olisi
siis kummallakin oikeus puolellaan, mutta samalla olisivat molemmat
tehneet itsensä syyllisiksi edustamalla väärin keinoin ja liioitteluin
itsessään oikeutettua periaatetta. Kreon pitää valtion puolta liian
häikäilemättä, Antigone puolustaa perhesiteitten pyhyyttä, mutta rikkoo
samalla yhteiskunnan lakeja vastaan ja unohtaa asemansa naisena. Tämän
teorian kannattajien tehtävänä on siis ollut jakaa syyllisyystaakka
tasan, mikäli mahdollista puolustaa Kreonia ja siirtää syytä myös
Antigonelle.

Tämä katsantotapa ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Se edellyttää, että
Sophokles olisi rakentanut tragediansa monisäikeisen yhteiskunnallisen
ja siveellisen ongelman pohjalle — aikomus, joka varmaan oli hänestä
kaukana. Yhtä väärin olisi kuitenkin kieltää kaikkea moraalista
sisältöä tältä murhenäytelmältä: suhtautui Sophokles aiheeseen miten
objektiivisesti tahansa, eräänlainen tendenssi seurasi jo itse
aihetta, jonka hän otti käsiteltäväkseen. Hän kuvaa nuorta tyttöä,
joka mieluummin käy kuolemaan kuin pettää pyhän velvollisuuden;
taistelu käydään kuninkaan mielivaltaisen mahtikäskyn ja niiden
kirjoittamattomien, pyhien lakien välillä, joiden äänen Antigone kuulee
sisimmässään.

Tämä tendenssi näkyy murhenäytelmässä päivänselvänä. Runoilija ei anna
minkään oikeutuksen varjon langeta kuninkaan kieltoon, joka koski
Polyneikeen hautaamista. Tämä kielto tuntuu meistä oikulta, ei viisaan
hallitsijan määräykseltä. Olemme jo aikaisemmin nähneet, mitä hauta
merkitsi kreikkalaisille, ja hautaamisoikeutta ei historiallisena
aikana kielletty edes pahimmilta vihollisilta; kiihkeimmät taistelut
keskeytettiin, jotta tämä velvollisuus vainajia kohtaan voitaisiin
täyttää. Ei edes suurimmilta rikollisilta riistetty tätä oikeutta:
maankavaltajia ja temppelinhäpäisijöitä ei saanut haudata maan rajojen
sisäpuolelle, mutta vieraalla maaperällä se sai tapahtua, itse hauta
heille myönnettiin. Että Kreonin kielto onkin katsottu rikokseksi,
käy selvästi ilmi murhenäytelmästä. Se on rikos ihmisten silmissä,
sillä saamme tietää, että koko kaupunki salaa paheksuu kuninkaan
tuomiota ja ylistää Antigonen tekoa. Että se on rikos myöskin jumalten
edessä, sen saamme kuulla Teiresiaalta: jumalat osoittavat selvästi
tyytymättömyyttään, onnettomuudet uhkaavat kaupunkia.

Ja niinkuin Kreon esiintyy rikollisena, niin esiintyy Antigone
viattomana. Tärkeimpänä todistuksena hänen rikollisuudestaan on
mainittu koorin suhtautuminen Kreoniin ja häneen: koori hyväksyy
kuninkaan toimenpiteet, on sanottu, ja tuomitsee Antigonen teon.
Kuitenkaan ei koori lausu mitään hyväksyvää sanaa Kreonin kiellon
johdosta; se ei myöskään pane vastalausetta, mutta sen tottelemista ja
alistuvaisuutta osoittavista sanoista ymmärtää kuitenkin, että asia
koskee siihen epämieluisasti. Kun sitten Antigone esiintyy näyttämöllä,
osoittaa koori myötätuntoa häntä kohtaan, mutta tosi on, että se
alussa pitää Kreonin puolta; vaikka se ymmärtääkin että hänen tekonsa
itsessään oli hurskas, on hän kuitenkin sen silmissä syyllinen, koska
hän oli rikkonut esivallan määräystä vastaan. »Sielun mielettömyyttä»
näkee koori hänen teossaan. Mutta heti Teiresiaan esiintymisen jälkeen
muuttaa se katsantokantaa ja asennetta. Nyt se ymmärtää, mitä Kreon
on rikkonut, ja juuri koorin nimenomaisesta kehoituksesta kuningas
rientää korjaamaan erehdyksensä. Ja kun hän myöhemmin syyttää itseään
koko onnettomuudesta, huudahtaa koori: »Voi sinua, kuinka myöhään ovat
silmäsi avautuneet totuudelle!»

Sen kautta että koori ensin asettuu Antigonea vastaan ja että se ja
Kreon myöhään ja samaan aikaan tajuavat tuon kohtalokkaan erehdyksen,
kohoaa draamallinen vaikuttavuus. Samanlaiselta näkökannalta ymmärtää
myöskin koorin kokoonpanon tässä tragediassa — mikä on poikkeus
yleisestä säännöstä. Antigonelta puuttuu sekin lohdutus, mikä on
jokaisen muun tragedian sankarittaren saatavilla: naisten muodostama
koori, joka tukee ja lohduttaa häntä. Asettamalla tuon impulsiivisen
nuoren tytön rinnalle järkevän ja varovaisen vanhuskoorin, on runoilija
vielä tehostanut hänen yksinäisyyttään ja eristymistään, vielä
enentänyt lohduttomuutta ja tragiikkaa.

Koskaan kalpenemattomana loistaa Antigonen ympärillä rakkauden ja
uhrautuvaisuuden sädekehä. Mutta mikään abstraktinen ja eloton
ihanneolento ei hän suinkaan ole. Epäilemättä hän tavallaan on —
käyttääksemme koorin sanoja — hurjan isänsä hurja tytär; muuten hän
kai vain olisi istunut lieden ääressä ja itkenyt. Taipumaton on hänen
uhmansa Kreonia kohtaan, ja sisarellekin tekee hänet kirpeäksi ja
kovaksi suuttumus kiellon johdosta ja pettymys siitä että Ismene
kieltäytyy olemasta hänen apunaan. Mutta kun jännitys on ohi, seuraa
vastavaikutus. Kun kamppailu on päättynyt, alkaa ajatus toimia, ja
hän miettii tekoaan; hän ei epäile sen oikeutusta, mutta hänet valtaa
hämmästys ja epävarmuus niiden mahtien edessä, jotka antavat kuoleman
olla palkkana siitä että hän on seurannut pyhien lakien käskyä.

Siinä lausunnossa, jossa Antigone viimeisen kerran harkitsee
tekoansa ja kohtaloansa, on paikka, joka on herättänyt paljon
huomiota ja väittelyä. Hän puolustaa siinä itseään yhtä uudella
kuin yllättävällä tavalla. Vain siksi, että oli kysymys veljestä,
hautasi hän Polyneikeen, sillä toista veljeä ei hän koskaan voinut
saada; puolison tai lapsen vuoksi ei hän olisi uhmannut kieltoa,
sillä hän olisi voinut mennä uusiin naimisiin tai saada uuden lapsen!
Muiden muassa loukkaantui jo Goethe tästä ja lausui Eckermannille
toivomuksensa, että jokin tutkija vakuuttavalla tavalla poistaisi
koko tämän kohdan. Useat hellenistit ovatkin selittäneet nämä rivit
Sophokleelle arvottomiksi ja epäperäisiksi; heistä on tuntunut
mahdottomalta ajatella, että runoilija olisi antanut sankarittarensa
alentua tuollaiseen viisasteluun puolustettuaan itseään niin kauniilla
ja jalolla todistelulla. Asia ei ole kuitenkaan niin vähällä kuitattu:
noin sata vuotta »Antigonen» esityksen jälkeen mainitsee Aristoteles
juuri tätä kohtaa. Senvuoksi ovat monet sitä puolustaneet ja eri
tavoilla selittäneet. Eräs aikamme etevimpiä hellenistejä näkee siinä
suorastaan piirteen Sophokleen neroutta, kohdan, joka suuressa määrin
lisää todellisuusvaikutelmaa; Antigone on vain seurannut vaistoaan eikä
ole selvillä menettelytapansa syistä, hän ei tiedä kuinka puolustaisi
itseään, hän ei osaa esittää järkisyitä, hän osaa vain tuntea. Tähän
voi kuitenkin huomauttaa, että aikaisemmin olemme kuulleet hänen
esittävän järkisyitä yhtä viisaasti kuin kaunopuheisesti. Toiset
puolustajat katsovat asiaa toisin. Antigone antautuu kokonaan yhdelle
tunteelle, yhdelle ajatukselle; puoliso ja äiti ei hän ole koskaan
ollut, rakkaus veljeen täyttää hänet kokonaan; että se velvollisuus,
jonka hän nyt on täyttänyt ja jonka puolesta hän on valmis uhraamaan
elämänsä, myöskin tuntuu hänestä pyhimmältä kaikista, on psykologisesti
oikein, ja siksi hän voikin vakuuttaa, hyvässä uskossa mutta kuitenkin
vasten totuutta, että hän ei olisi tehnyt samaa lapsen tai puolison
tähden. Useimpien korvissa lienee kuitenkin mainituilla säkeillä väärä
sointi, mutta emme saa unhottaa, että kreikkalaiset olivat suuresti
mieltyneet kaikenlaisiin dialektisiin viisasteluihin; eräänlaisia tämän
kohdan vastineita tavataan niin Sophokleella kuin jo Aiskhyloksella.
Ei voi muuta kuin yhtyä Goethen toivomukseen, niin vähän toiveita kuin
onkin sen toteutumisesta. Olen maininnut tämän yksityiskohdan vain
ollakseni lankeamatta ylistelyyn ja ihannoimiseen ja osoittaakseni,
että Sophokleenkin marmorilla voi meidän näkökannaltamme katsoen olla
pilkkunsa.

Oli miten oli — se muutos, joka on tapahtunut Antigonen mielentilassa
ja ryhdissä, kun hän viimeisen kerran esiintyy näyttämöllä, kuuluu
enimmin elävöittäviin ja tosiin piirteisiin, joita runoilija on
sankarittarelleen antanut. Niin kauan kuin jännitystä kestää, ei
hän heikkene silmänräpäykseksikään. Mutta kun tuomio on langennut,
Kreon poistunut eikä hänellä enää ole ketään vastustettavanaan,
silloin tulee hänestä vain hyljätty ja kuolemaantuomittu nainen, joka
ikävöi sääliä ja myötätuntoa. Janoten ymmärtämystä, jäähyväissanaa,
jäähyväiskatsetta, kääntyy hän kooriin, mutta vanhusten viittauksessa
hänen tulevaan maineeseensa näkee hän vain pilkkaa: sellaisia sanoja
ei hän ollut odottanut. Hän on valinnut kuoleman mieluummin kuin
rakkausvelvollisuutensa pettämisen, mutta hänen lämmin verensä hyytyy
sen edessä, hänen nuoruutensa riippuu kiinni elämässä, jonka rikkautta
hän vain aavistaa. Se valitus, joka on hänen huulillaan, kun hän
erkanee päivän valosta, ikäänkuin kruunaa hänen kauniin ihmisyytensä.

Myöskin Kreon on hienosti piirretty. Hän ei ole mikään tunnoton
tyranni, mutta hänen ensimäinen hallitustoimenpiteensä on
epäinhimillinen käsky, josta hän itsepintaisesti pitää kiinni, vaikka
näkeekin mitä kauhistavia seurauksia se tuo mukanaan. Jouduttuaan
kerran väärälle tielle ei hän osaa jättää sitä. Hän on väkivaltainen
ja kiivas ja itsepäinen mies, mutta hän ei ole alhaisten eikä
henkilökohtaisten vaikuttimien johtama. Valtion menestys vaatii
hänen silmissään esivallan määräysten sokeata tottelemista, olivat
ne sitten minkälaiset tahansa. Antigonessa, joka avoimesti uhmaa
hänen määräystään, vieläpä ylpeilee teostaan, hän näkee anarkian ja
kapinanhengen ruumiillistuneena; hänen vaikuttimiaan ei Kreon ymmärrä,
sillä heidän ajatuksensa ja tunteensa liikkuvat aivan eri tasoilla.

Tragediat »Elektra» ja »Antigone» ovat muutamissa suhteissa
vastineita toisilleen. Molemmat kohoavat muistomerkiksi voimakkaalle
ja intohimoiselle naissielulle; molemmissa pitää sankaritar rakkaan
vainajan puolta, toisessa isän, toisessa veljen; molemmissa on
lujatahtoinen ja tekoihin pystyvä sisar asetettu vasten heikkoa
sisarta. Mutta kuinka suuri onkaan sen ohella eroitus — toisaalla vihan
tragedia, toisaalla rakkauden ja uhrautuvaisuuden! »Antigone» lienee
uudempina aikoina ollut suosituin antiikin tragedioista, ja syystäkin:
se on niistä kaikista yleisinhimillisin ja yleispätevin.



VIII. Kuningas Oidipus.


Siirtyessämme tragediaan »Kuningas Oidipus», joka näytelmäin
sisäisen aikajärjestyksen mukaan tulee ensimäisenä Sophokleen
Oidipus-draamoista, otamme siis pitkän askelen ajassa taaksepäin;
Oidipus on kuninkaana Thebassa ja on vallan, onnen ja kunnian
kukkuloilla. Näyttämö on sama kuin »Antigonessa»: paikka
kuninkaanlinnan edustalla.

Vanhukset, nuoret miehet ja pojat, kaikki valkoisiin puettuina, ovat
laskeneet oliivipuun oksia alttareille linnan edustalla sekä asettuneet
niiden ympärille. Ovet avataan ja Oidipus itse astuu ulos; hän katselee
vaieten ryhmiä alttarien ympärillä, ja sitten hän alkaa puhua, kääntyen
vanhaan pappiin, joka on toisten johtajana. Savu-uhrit nousevat
kaikkialla kaupungissa — sanoo hän — kuuluu hymnien ja valitushuutojen
kohinaa; mitä kansa haluaa, tai mitä se pelkää? Pappi vastaa hänelle.
Kaikki ikäkaudet ovat lähettäneet edustajansa kuninkaan luo, sillä
maahan on iskenyt onnettomuus. Laihot näivettyvät pelloilla; laumat
menehtyvät laitumille; vaimojen kohdun hedelmä on kuollut jo syntyessä.
Ja kaupungissa raivoaa rutto. Kaikki ovat kiinnittäneet toiveensa
Oidipukseen.

Kuningas vastaa, että kaikki tämä ei ole hänelle mikään uutinen;
koko kaupungin kärsimys on patoutunut hänen hallitsijasieluunsa.
Hän on itkenyt ja miettinyt, ja ainoaa keksimäänsä pelastuskeinoa
hän on jo käyttänyt: lankonsa Kreonin hän on lähettänyt Delphoihin
kysymään neuvoa Apollonin oraakkelilta. Oidipus on tuskin lopettanut
puheensa, kun Kreon jo tuo vastauksen. Syynä Theban onnettomuuksiin on
sovittamatta jäänyt verivelka, kaupungin ainoa pelastus on syyllisen
maanpako tai kuolema; ja tämä syyllinen on se tuntematon mies, joka
kauan sitten surmasi kaupungin hallitsijan Laioksen. Oidipus saa nyt
kuulla, kuinka ryövärit hyökkäsivät kuninkaan ja hänen saattueensa
kimppuun ja kuinka vain yksi seurueesta pääsi pakoon hengissä; ettei
heti ryhdytty etsimään murhaajaa, johtui siitä että Sfinksi silloin
vainosi maata ja hetken kauhu sai tapahtuneen jäämään unhoon. Oidipus
lupaa ottaa asian omiin käsiinsä, hän kehoittaa lähetystöä poistumaan
ja kutsuttaa koolle kansankokouksen.

Lähetystön ja Kreonin poistuttua astuu koori näyttämölle. Sen muodostaa
tässä — kuten Antigonessa — joukko thebalaisia vanhuksia, se edustaa
Theban kansaa, joka on kokoontunut neuvotteluun. Suuressa laulussa
tulkitsee se hetken mielialaa: kauhua ja vastaheränneitä toiveita.
Mikään uusi elämä ei orasta kentillä eikä kaupungin taloissa;
hautaamattomia ruumiita makaa maassa levittäen ruttoa ympärilleen;
nuoret vaimot ja valkohapsiset äidit kohottavat valitushuutoja jumalten
alttarilla. Ja koori huutaa avukseen jumalia: Athenaa, Apollonia,
Artemista, Dionysosta, Theban suojelusjumalaa.

Kun laulu on vaiennut, kääntyy Oidipus lausumaan juhlallisen
kuulutuksen kansalle. Joka tietää jotakin Laioksen murhaajasta,
hänen tulee se ilmaista. Kukaan ei saa ottaa vastaan murhaajaa eikä
puhutella häntä, pyhäköistä ja taloista on hän karkotettava kuin
rutonsaastuttama. Kuningas huutaa taivaan kirousta murhamiehelle ja
niille, jotka eivät tottele määräystä: älkööt heidän peltonsa kantako
satoa älköötkä heidän vaimonsa lapsia, ja rutto heihin iskeköön!
Ja vihdoin sanoo hän jo kahdesti lähettäneensä noutamaan tietäjä
Teiresiasta, joka näkee syvimmälle salattuihin asioihin; häntä
ihmetyttää, ettei tämä vielä ole saapunut.

Mutta nyt lähestyy Teiresias. Vastahakoisesti on hän noudattanut
kuninkaan kutsua; tieto, joka hänellä on, mutta joka ei voi tuoda
mitään apua, painaa häntä raskaana. Hän vastaa hämärästi ja vältellen,
mutta kuningas ahdistaa häntä yhä selvemmillä ja kiivaammilla
kysymyksillä. Kun tietäjä itsepintaisesti kieltäytyy ilmaisemasta
mitään, menettää kuningas lopulta malttinsa ja syyttää Teiresiasta
itseään murhasta tai ainakin sen suunnittelusta.. Tämän syytöksen
kuullessaan ei tietäjä enää voi hillitä itseään, vaan kehoittaa
kuningasta tästälähin oman käskynsä mukaan olemaan puhumatta
kenellekään; se rikollinen, jonka syyllisyys saastuttaa maata, on
Oidipus itse. Mutta vielä eivät aukene kuninkaan silmät. Teiresiaan
sanoissa hän näkee vain sekapäisen mieletöntä julkeutta; hän alkaa
uskoa, että tietäjän takana on hänen lankonsa Kreon, että tämä punoo
juonia päästäkseen itse Theban hallitsijaksi; hän herjaa tietäjää,
sanoo tätä kerjäläispapiksi ja huijariprofeetaksi. Mutta nyt nousee
Teiresias koko loukatussa korkeudessaan, lausuen hämäriä sanoja
sukurutsauksesta ja tuntemattomasta syntyperästä ja rikoksesta omaisia
vastaan. Laioksen murhaaja on vielä kansan keskellä, mutta pian on hän
sokeana hoiperteleva vieraisiin maihin; hänet huomataan lastensa isäksi
ja veljeksi, äitinsä pojaksi ja puolisoksi, isänsä murhaajaksi. Näine
sanoineen poistuu Teiresias, ja Oidipus menee linnaan.

Suuressa laulussa tulkitsee koori niitä tunteita ja ajatuksia, joita
edellinen kohtaus on herättänyt. Kuka saattaakaan olla tuo syyllinen,
hän, joka nyt harhailee autioissa metsissä tai pitkin äkkijyrkänteiden
reunaa, rangaistustuomion yhäti suhistessa ympärillään? Jumalat ovat
kaikkitietäviä, mutta ovatko kuolevaiset tietäjätkin sellaisia?'
Sydämessään täytyy koorin julistaa syyttömäksi Oidipus, Sfinksin
kukistaja, kaupungin vapauttaja.

Nyt saapuu Kreon, joka on saanut kuulla niistä syytöksistä, joita
kuningas julkisesti on singahduttanut häntä vastaan. Oidipus tulee
ulos ja toistaa syytöksensä; hän on kiinnittänyt huomionsa omituiseen
seikkaan — ettei nimittäin Teiresiaan tietäjänsilmään turvauduttu heti
Laioksen murhan jälkeen — eikä siis voi muuta kuin epäillä salajuonia
tässä myöhäisessä vetoamisessa tietäjän taitoon. Kreon puolustautuu.
Hän ei ole koskaan tavoitellut kuningaskruunun vastuunalaisuutta ja
painoa; Oidipus voi Delphoista saada takeet siitä, että Kreon ei ole
väärentänyt oraakkelin vastausta; jos hänet huomataan vikapääksi
petokseen, tuomitsee hän kernaasti itsensä kuolemaan. Mutta kuningas on
kokonaan menettänyt malttinsa ja määrää, että Kreonin täytyy kuolla.
Tuima sananvaihto on sillävälin herättänyt kuningatar Iokasten huomion;
hän tulee ulos ja saa kuulla syyn. Hänen ja koorin pyynnöistä laskee
Oidipus vihdoin Kreonin vapaaksi, minkä jälkeen tämä poistuu.

Ja rauhoittaakseen kuningasta ja osoittaakseen hänelle, kuinka vähän
tietäjäin sanat ja ennustukset merkitsevät, huomauttaa kuningatar,
kuinka väärä oli se oraakkelilause, joka ennusti että Laioksen surmaisi
hänen oma poikansa: pojan, joka heille syntyi, antoivat he viedä
autiolle vuorelle, ja vieraat maantierosvot, niin kerrotaan, surmasivat
Laioksen tienristeyksessä, jossa kolme tietä yhtyy. Kun Oidipus kuulee
mainittavan tienristeystä, pimentää hirvittävä epäilys ensi kerran
hänen sieluansa; hän seisoo hetkisen kuin huumaantuneena, mutta sitten
hän alkaa tutkia tapauksen lähempiä asianhaaroja. Hän saa kuulla,
että Laioksen murha tapahtui Phokis-maakunnassa, sillä paikalla,
missä Delphoin ja Dauliin tiet yhtyvät, vähäistä ennen kuin Theban
kruunu annettiin Oidipukselle; että Laios oli kookas, harmaahapsinen
mies, että hänen saattueeseensa kuului viisi miestä ja että hän yksin
matkusti vaunuissa. Kaikki pitää yhtä erään Oidipuksen aikaisemman
elämyksen kanssa, ja hän seisoo kauhun lyömänä.

Kuningatar kysyy huolestuneena, mikä häntä vaivaa, ja hän kertoo tälle
eräistä tapahtumista, joita hän ei koskaan ennen ole maininnut. Kun hän
vielä oleskeli vanhempainsa Polyboksen ja Meropen luona Korinthoksessa,
tapahtui eräänä iltana ruokapöydässä, että eräs päihtynyt vieras
huusi julki, ettei Polybos muka ollut hänen oikea isänsä. Saadakseen
varmuutta asiasta lähti Oidipus Delphoihin. Siellä hän ei saanut
tietoa haluamastaan asiasta, mutta kuuli ennustuksen, joka täytti
hänen mielensä kauhulla: että hän tulisi surmaamaan isänsä ja naimaan
äitinsä. Hän pakeni silloin päinvastaiseen suuntaan kuin missä
Korinthos sijaitsi. Mutta matkalla — siinä tienristeyksessä, mistä
oli ollut puhe — hän kohtasi seurueen, josta yksi matkusti vaunuissa.
Muukalaiset tahtoivat tunkea hänet maantieltä pois, mutta hän löi
ajomiestä; vanhus, joka istui vaunuissa, vastasi lyömällä Oidipusta
päähän piiskallaan. Silloin tämä raivostui ja surmasi koko seurueen.
Jos matkustaja todella oli Laios, silloin on Oidipus murhannut hänet ja
mennyt naimisiin hänen leskensä kanssa, ja silloin hänellä ei ole muuta
tehtävää kuin tuomita itsensä maanpakoon; hän ei voi edes palata omaan
maahansa pelosta, että ennustus vielä täyttyisi, että hän joutuisi
surmaamaan Polyboksen ja menemään naimisiin Meropen kanssa.

Siis: Oidipus ajattelee kauhun lyömänä, että hän kaikesta päättäen on
tappanut Laioksen, mutta vielä ei hänellä ole heikointakaan epäilystä
siitä, että tuo hirvittävä oraakkeliennustus jo on toteutunut. Eikä hän
edes vielä ole menettänyt kaikkia toiveita syyttömyydestään Laioksen
kuolemaan. Hän tahtoo vielä kuulustella sitä Laioksen seuraajaa, joka
pääsi hengissä tapahtumasta. Jos tämä sanoo, että heidän päällensä
hyökkäsi yksi mies, silloin on Oidipus syyllinen; jos heitä sitävastoin
oli useita, niinkuin myöskin kerrotaan, silloin on hän viaton.
Tästä eloonjääneestä kertoo Iokaste, että hän jonkun aikaa Laioksen
kuoleman jälkeen saapui Thebaan, mutta tavatessaan siellä hallitsijana
Oidipuksen pyysi ja rukoili, että hänet lähetettäisiin paimeneksi
laidunmaille, ja kaukana vuorilla on hän vieläkin. Ja missään
tapauksessa — sanoo Iokaste — ei Laiosta ole surmannut hänen poikansa;
varhaisen kuolemansa kautta säästyi heidän lapsensa isänmurhaajaksi
tulemisen onnettomuudesta. Koskaan enää ei hän tule uskomaan
oraakkelilauseisiin. Oidipus myöntää hänen olevan oikeassa, ja kun
paimenta on lähetetty hakemaan, menevät he kuningattaren kehoituksesta
palatsiin.

Nyt ilmaisee koori sitä pelkoa ja vavistusta, jota siinä on herättänyt
kuninkaan ylimielinen esiintyminen Kreonia kohtaan ja kuningattaren
jumalattomat sanat oraakkelista. Osatkoon se itse aina välttää kaikkea
ylimielisyyttä! Kaikki jumalanpelko on loppunut, kukaan ei enää voi
kunnioittaen vaeltaa pyhiin paikkoihin, jollei vanha oraakkelilause
Laioksesta käy toteen.

Kun laulu on loppunut, astuu Iokaste linnasta ja laskee uhrilahjoja
Apollonin alttarille, jotta jumala pelastaisi, kuninkaan siitä kauhusta
ja epätoivosta, joka on vallannut hänen sielunsa. Mutta samassa
saapuu pitkämatkainen sanantuoja. Hän sanoo tulevansa Korinthoksesta
ja tuovansa tiedon, joka on tuottava kuninkaalle sekä iloa että
surua: Polybos on kuollut, ja Oidipus on huudettu kuninkaaksi myöskin
Korinthoksessa. Kuningas kutsutaan ulos ja saa kuulla uutisen. Siinä
nähdään — huudahtaa hän — minkä verran tarvitsee kiinnittää huomiota
Pythian sanoihin ja kirkuvien lintujen enteisiin! Oli ennustettu että
hän tulisi murhaamaan isänsä — nyt lepää isä jo mullan alla, ja itse
seisoo hän tässä tahrattomin käsin! Mutta sitten hän äkkiä tulee
ajatelleeksi, että hänen äitinsä elää vielä ja että ennustuksen toinen
puoli voi toteutua.

Nyt sekaantuu sanantuoja puheeseen: mikä on tuo nainen, josta he
puhuvat ja jota pelkäävät? Oidipus kertoo tuon kauhean ennustuksen.
Silloin selittää sanantuoja voivansa vapauttaa kuninkaan kaikesta
pelosta, sillä Polybos ja Merope eivät ole Oidipuksen vanhemmat
enemmän kuin hänenkään. Ja sitten hän kertoo että kuningas on
löytölapsi, jonka hän on löytänyt eräästä Kithairon-vuoren luolasta
ja vienyt Polybokselle, joka otti lapsen omakseen. Oidipus tahtoo
lähempiä tietoja, mutta sanantuoja vastaa että kaikesta tästä on
paremmin selvillä se, jolta hän lapsen sai, eräs paimen, joka oli
Laioksen palveluksessa. Kuningas miettii kuka se saattaisi olla, ja
koorin johtaja ilmoittaa, että se varmaan oli sama paimen, jota jo
on lähetetty hakemaan. Mutta varminta kai on kysyä kuningattarelta,
paremmin kuin kukaan muu on hän tietävä asian.

Iokastelle on totuus vihdoin valjennut kaikessa kaameudessaan. Hän
kärsii hirvittäviä tuskia, mutta ponnistaa äärimäiset voimansa
estääkseen Oidipusta jatkamasta tutkimuksia. Hän vannottaa tätä
antamaan asian levätä, olemaan kysymättä enempää. Mutta Oidipus
ymmärtää hänet väärin: jos hän itse huomataankin orjien pojaksi, on
Iokastella toki jalo syntyperänsä tallella! Ja totuudenetsijä kun on,
ei hän jätä löytämäänsä lankaa, vaan käskee heti tuomaan paimenen.
Voihkaisten menee Iokaste linnaan.

Nyt antautuu koori erääseen noita ilonpurkauksia, jotka Sophokleella
niin usein käyvät välittömästi loppukatastroofin edellä. Se ei
vielä aavista asiain yhteyttä; että sen hallitsija huomataan olevan
löytölapsi Kithaironilta, on sille riemun lähde. Oidipus ei siis ole
maahan muuttanut muukalainen, vaan synnynnäinen thebalainen, ehkäpä
vielä jumalaista syntyperää, sillä Kithairon on pyhä vuori, jossa
yliluonnollisilla olennoilla on tiensä.

Paimen, jota oli lähetetty hakemaan, tuodaan paikalle. Oidipus
kuulustelee häntä ja asettaa hänet vastakkain korinttolaisen kanssa,
jota hän alussa kuitenkaan ei sano tuntevansa. Mutta silloin muistuttaa
tämä hänelle, kuinka he yhdessä paimensivat laumojaan Kithaironin
ylätasangoilla ja talviksi ajoivat ne vuorelta alas, ja nyt herää
paimenen muisti. Silloin kysyy korinttolainen häneltä, muistaako hän
erästä lasta, jonka oli antanut tälle. Miksi tämä kysymys? — vastaa
paimen. Kas tässä — sanoo korinttolainen ja osoittaa Oidipusta — kas
tässä on tuo lapsi! Suunniltaan kauhusta koettaa paimen pidättää
häntä, mutta nyt on liian myöhäistä. Nyt aloittaa kuningas ankaran
kuulustelun, nyt syntyy hänen ja paimenen välillä sananvaihto, joka
ratkaisee Oidipuksen kohtalon.

  Oidipus.

  Jätitkö hälle lapsen, jota kysyy hän?

  Paimen.

  Sen tein. Josp’ oisin kuollut sinä päivänä!

  Oidipus.

  Nyt kuolet, ellet totta mulle haasta vain.

  Paimen.

  Tuhoni surmaa suurempi on, jos haastaisin.

  Oidipus.

  Hän verukkeita vetää, näämmä, haluaa.

  Paimen.

  Ei, ei! Ma tunnustinhan antaneeni sen.

  Oidipus.

  Sen mistä löysit? Kotoas vain muualta?

  Paimen.

  Omani ei se ollut. Muuan mies sen toi.

  Oidipus.

  Ken Theben kansasta? Ja mistä talosta?

  Paimen.

  Äl' enää, taivaan tähden, kysy, valtias!

  Oidipus.

  Sa kuolet, jos mun vielä täytyy kysyä.

  Paimen.

  Siis kuule: laps ol' asunnosta Laioksen.

  Oidipus.

  Laps orjan, vaiko omaa valtaheimoa?

  Paimen.

  Nyt siis se kauhea mun pakko virkkaa on!

  Oidipus.

  Ja mun se kuulla — sillä kuulla täytyy se.

  Paimen.

  Se hänen oma poikans' olleen sanottiin,
  mut tuoll' on talossas sen tarkin tietäjä.

  Oidipus.

  Ja hänkö lapsen antoi?

  Paimen.

                         Hän, oi valtias.

  Oidipus.

  Ja mitä varten?

  Paimen.

                  Jotta sen ma surmaisin.

  Oidipus.

  Sen oma äiti?

  Paimen.

                Ennuslause pakotti.

  Oidipus

  Mi lause?

  Paimen.

  Lapsest' että taaton surma sukeais.

  Oidipus.

  Mut miksi tälle miehelle sa annoit sen?

  Paimen.

  Ah, säälistä, oi valtias, hän että veis
  sen omaan kotihinsa, seutuun kaukaiseen.
  Niin säästyi surkeutehen sanomattomaan
  se lapsi. Sillä jos se liet, joks sanoo hän,
  niin totisesti olet koitosyntyinen.

  Oidipus.

  Voi mua, voi, nyt kaikki salat selviää!
  Nyt viime kertaa sinut nään, oi aurinko!
  Ma tiedän: kirottuna synnyin, sukesin
  isäni surmaks, avioksi äitini.

Kuningas rientää palatsiin. Nyt ovat suomukset pudonneet koorinkin
silmiltä, ja siinä laulussa, jonka se nyt virittää, yhtyvät Oidipuksen
kohtalon herättämään kauhuun ihmetys ja pelko ihmiskohtalon edessä.
Ihminen ei ole mitään, onni on tyhjä harha vain. Kuka oli suurempi
kuin Oidipus? Loistoon hän pääsi, valtaan ja kunniaan; kaupungin hän
pelasti, turva kuolemaa vastaan hän oli maalle. Mutta kenen nimellä on
nyt hirmuisempi kaiku, kuka kärsii syvemmin kuin hän? Ah, jospa koori
ei olisi koskaan tavannut häntä! Hänen kauttaan se virkosi elämään,
mutta hänen kauttaan on taas pimeys peittänyt sen silmät.

Nyt tulee eräs palvelija palatsista. Ei mikään maan jättiläisvirroista
— sanoo hän — voi pestä kuninkaanlinnaa puhtaaksi siitä häpeästä ja
onnettomuudesta, jota sinne on kasaantunut. Kun kuningatar oli tullut
sisään, sulkeutui hän vaikeroiden makuuhuoneeseen. Sitten syöksyi
Oidipus sisään tuskasta ärjyen; hän mursi oven huoneeseen, jossa näki
kuningattaren kuolleena riippuvan nuorasta. Kuningas avasi silmukan,
ja kun Iokaste makasi lattialla, tapahtui jotakin kaameata. Hänen
vaipastaan irroitti Oidipus kultaisen soljen ja puhkaisi neulalla
silmänsä; kerta toisensa jälkeen hän upotti neulan silmämuniinsa, ja
pimeän sateen tavoin valuivat veripisarat hänen poskilleen.

Ovet aukeavat, ja sokaistuna, kasvot veren tahraamina, hoippuu Oidipus
ulos. Koori ei voi sietää tätä näkyä, vanhat miehet verhoavat päänsä
vaipoillaan. Kuningas puhkeaa tuskanhuutoihin; lyhyin, katkonaisin
lausein valittaa hän kohtaloansa; pistojen poltto kirvelee hänen
silmiänsä, ja muiston kipu raatelee hänen sieluaan. Hän kiroaa sitä
miestä, joka kerran Kithaironilla avasi hänen jalkainsa siteet ja
pelasti hänet elämälle. Mutta vähitellen voittaa hänkin takaisin sen
itsehillinnän, joka antiikin traagillisilla sankareilla tavallisesti
levittää rauhansa ensimäisen sielunjärkytyksen yli, ja pitkässä
puheessa kääntyy hän Theban kansaan. Mitä hän oli tehnyt, oli parasta
mitä hän saattoikin tehdä. Olisiko lasten näkeminen, jotka olivat
syntyneet niinkuin hänen lapsensa, ollut hänelle suloinen näky? Olisiko
hän voinut katsoa kansaansa silmiin, olisiko hän jaksanut nähdä
kaupunkia torneineen ja pyhäkköineen? Nyt on hänellä vain yksi pyyntö:
että hänet vietäisiin jonnekin kaupungin rajojen ulkopuolelle tai
surmattaisiin.

Koori, joka näkee Kreonin lähestyvän, sanoo päätöksen kuuluvan hänelle.
Kreon selittää että hän ei ole tullut pilkkaamaan eikä soimaamaan
onnetonta, mutta hän antaa palvelijoille käskyn viedä Oidipuksen
sisään; ainoastaan omaisen silmä voi kestää tätä näkyä, on väärin
antaa auringon loistaa tuollaiseen verhoamattomaan kauhistukseen.
Mutta Oidipus uudistaa pyyntönsä maanpaosta. Tästä asiasta — vastaa
Kreon — on hän kysyvä neuvoa oraakkelilta, jonka ennustusten
todenperäisyyteen Oidipus kai on oppinut uskomaan. Silloin tämä pyytää
saada tavata pieniä tyttäriään, koskettaa heitä käsillään. Antigone ja
Ismene tuodaan ulos. Oidipus sulkee heidät syliinsä ja ottaa heiltä
jäähyväiset sanoilla, jotka värisevät isänrakkautta ja jaloa tuskaa.
Hän näkee edessään heidän ilottoman tulevaisuutensa; kukaan ei ota
avioksi heitä ja heidän häpeäänsä, he tulevat kuihtumaan kantamatta
hedelmää. Lopuksi hän uskoo heidät Kreonin hoitoon.

Ja kun Oidipus talutetaan linnaan, huutaa koori:

Katsokaa, tämä on Oidipus, hän, joka ratkaisi Sfinksin arvoituksen,
hän, joka oli mahtava hallitsija, kaikkien ihailema ja kadehtima!
Älköön ketään kuolevaista ylistettäkö onnelliseksi, ennenkuin hän on
ehtinyt elämän rajalle kohtaamatta onnettomuutta.

       *       *       *       *       *

Jo Aristoteles näki »Kuningas Oidipuksessa» mallikelpoisen draaman,
traagillisen mestariteoksen; kerta toisensa jälkeen käyttää hän tätä
tragediaa tukena esteettisille mietteilleen ja teorioilleen. Hänen
arvostelunsa on suurin piirtein katsottuna periytynyt myöhemmille
ajoille. Mitä tulee toiminnan johdonmukaiseen kehitykseen, draamallisen
jännityksen alituiseen nousuun ja päähenkilön majesteetilliseen
olemukseen, on tämä murhenäytelmä voittamaton antiikin draamallisessa
runoudessa. Siinä on ajatuksen ja tunteen syvyyksiä, ja säkeet ovat
kuin hiottua marmoria.

Erinäisiä epätodenmukaisuuksia tosin ilmenee näytelmän esihistoriassa —
antiikki itse ei ollut sokea tälle seikalle. Paimenen osa näytelmässä
on aika omituinen: hän pelastaa kuolemaantuomitun lapsen, hän on mukana
hyökkäyksen tapahtuessa ja selviää yksin hengissä, antaakseen myöhemmin
kohtalokkaan todistuksensa. Ja kieltämättä tuntuu mahdottomalta
selittää, ettei Oidipus koskaan ollut saanut tietää yksityiskohtia
edeltäjänsä Laioksen kuolemasta, ja ettei hän itse koskaan ollut
kertonut puolisolleen aikaisempia elämänvaiheitaan. Mutta tämä
kuuluu — niinkuin Aristoteles jo on osoittanut — tragedian toiminnan
ulkopuolelle.

Noudattamalla taannehtivaa sommitteluperiaatetta, jonka myöhäisempänä
aikana tapaamme Ibsenillä, on Sophokles tässä esittänyt vain lopullisen
katastroofin. Emme näe, kuinka traagillinen tilanne askel askelelta
muodostuu, jo draaman alussa se on täysin valmis; toimintana on
hitaasti tapahtuva, mutta johdonmukainen ja armoton tosiseikkojen
paljastus, tosiseikkojen, jotka jo kauan ovat olleet olemassa, mutta
nyt vasta tulevat ilmi.

Ensi kohtauksesta viimeiseen saakka vierii toiminta alituisesti
eteenpäin; siinä ei ole mitään pysähdyksiä, ei mitään kuolleita
kohtia. Tyvenesti ja juhlallisesti alkaa murhenäytelmä. Sitten saapuu
äkkiä oraakkelin vastaus, kehoitus puhdistamaan maan rankaisemalla
Laioksen tuntemattoman murhaajan, ja nyt lähtee toiminta viipymättä
liikkeelle ja muodostuu katkeamattomaksi syiden sarjaksi. Oraakkelin
määräyksen noudattamisen vaikeus aiheuttaa tietäjään turvautumisen;
tämän hyvinymmärrettävä kielto ilmaista salaisuutta herättää vihaa
Oidipuksessa, jonka kohtuuton kiukunpurkaus taas saa loukatun tietäjän
kaiken uhalla paljastamaan totuuden. On luonnollista, että kuningas
aavistaa rikollisia tarkoitusperiä Teiresiaan syytöksessä ja että
hänen epäluulonsa kohdistuvat Kreoniin. Tämä tulee puhdistautumaan, ja
kiihtynyt kohtaus hänen ja Oidipuksen välillä perustelee kuningattaren
esiintymisen. Tarkoituksenaan lohduttaa ja tyynnyttää kuningasta
herättää Iokaste ensimäisen epäluulon hänen sielussaan; Oidipus ei enää
jätä lankaa, josta on saanut kiinni, ja se johtaa hänet askel askelelta
kauhistuttavan totuuden paljastumiseen.

Monta Sophokleen draamalliselle tekniikalle ominaista piirrettä voi
tässä tragediassa tutkia niin sanoakseni puhtaiksi viljeltyinä. Missään
ei hän ole niin verrattoman taitavasti lykännyt ratkaisua viimeiseen
saakka. Aina Teiresias-kohtauksesta saakka riippuu salaisuuden
paljastumisen vaara Oidipuksen pään yllä, mutta isku torjutaan kerta
toisensa jälkeen. Ja vielä siinä kohtauksessa, jossa kuningas vihdoin
viimein tajuaa syntyperänsä salaisuuden, tapahtuu se vähitellen, askel
askelelta, pitkässä kysymysten ja vastausten vaihdossa, joka pitää
katsojan henkeäsalpaavassa jännityksessä.

Tämä murhenäytelmä tarjoaa edelleen mitä parhaita esimerkkejä n.s.
traagillisesta ironiasta, jota antiikki niin voimakkaasti tunsi ja
jota varsinkin Sophokles tragedioissaan niin usein käyttää. Tämä
ironia voi ilmetä sanontatavassa, vastakohdassa jonkun lausunnon ja
sen todellisuuden välillä, johon lausunto viittaa. Se voi silloin olla
tietoinen, niin että puhuja tahallaan sovittaa sanoihinsa kätketyn
tarkoituksen, jota puhuteltu ei ymmärrä. Mutta se voi myöskin olla
itsetiedoton, ja siinä tapauksessa vielä vaikuttavampi; puhujan
itsensä sitä ollenkaan aavistamatta saavat hänen sanansa kohtalokkaan
sisällyksen, aivan toisen merkityksen kuin mitä hän on tarkoittanut.
Oidipus voi tuskin avata suutaan ilmaisematta ajatuksiaan tuolla
traagillisella kaksimielisyydellä. Kaikki ovat surusta sairaina,
mutta kenenkään sairaus ei sentään ole niin vaikea kuin hänen omansa
— sanoo hän esim. näytelmän alussa tarkoittaen ainoastaan, kuinka
hän kärsii kansansa puolesta. Vähän kauempana hän selittää aikovansa
kokonaan antautua murhaajan etsimiseen ja rankaisemiseen, aivan kuin
olisi kysymyksessä hänen oman isänsä murha; ja jos murhaaja oleskelee
hänen kattonsa alla, langetkoon silloin hänen lausumansa kirous hänen
omaan päähänsä. Ja niin edelleen.

Toinen laji traagillista ironiaa on siinä, että jokin teko ei johda
siihen päämäärään, jota sillä on tarkoitettu, vaan toiseen ja aivan
päinvastaiseen. Tragedian koko esihistoria on täynnä tuota ironiaa.
Ennustusta peläten antavat Oidipuksen vanhemmat viedä vastasyntyneen
poikansa kuolemaan, mutta poika pelastuu, ja juuri siksi että hän
kasvaa vieraana vanhemmiltaan, käy isänmurha mahdolliseksi. Kun sitten
hän vuorostaan on Delphoissa saanut kuulla tuon oraakkelilauseen,
pakenee hän vieraaseen maahan välttääkseen ennustuksen toteutumista,
mutta juuri tämä varovaisuustoimenpide syöksee hänet suoraan kohtalonsa
syliin. Ja samanlainen ironia tuntuu kaikissa niissä teoissa, jotka
vievät draamallista toimintaa eteenpäin. Omaa perikatoansa Oidipus
valmistaa kirotessaan Laioksen murhaajan ja pyrkiessään kaikin tavoin
saamaan hänet ilmi. Rauhoittaakseen kuningasta tekee Iokaste lähemmin
selkoa Laioksen murhasta, mutta juuri siten hän kylvää ensimäisen
epäilyn Oidipuksen sieluun. Ja siinä kohtauksessa, joka johtaa
lopulliseen katastroofiin, saavuttaa ironia huippunsa. Aikoen vapauttaa
kuninkaan kaikesta pelosta ennustuksen täyttymisen suhteen ilmoittaa
sanantuoja hänelle, että hän ei ole Polyboksen ja Meropen poika, vaan
löytölapsi; kuningas tuntee olevansa pelastettu, ja koori riemuitsee.
Mutta heti sen jälkeen tulee totuus ilmi musertavan selvästi.

Se yhtenäisyyden ja eheyden tunne, jonka saamme tästä tragediasta,
johtuu ensi sijassa siitä että päähenkilön haahmo täyttää koko draaman.
Siitä hetkestä saakka näytelmän alussa, jolloin hän, tuo suuri ja
ihailtu kuningas, lähestyy kansaansa, aina loppukohtaukseen, jossa
hänet sokaistuna ja vertatihkuvana, henkisesti ja ruumiillisesti
murtuneena talutetaan palatsiin, on Oidipus se keskipiste, jonka
ympärillä kaikki tragediassa liikkuu. Hän on epäilemättä ylevimpiä
traagillisia henkilöitä, mitä inhimillinen mielikuvitus milloinkaan on
luonut; kukaan ei ollut suurempi kuin hän, eikä ketään ole syösty niin
nimettömään kurjuuteen.

Hallitsija hän on viimeistä solua myöten, ja todellinen maan isä,
huolehtiva ja hellä kansaansa kohtaan. Viisaus, terävä äly ovat
hänen luonteensa perusominaisuudet; niitä hän ilmaisee silloinkin
kun eniten joutuu harhaan. Vieläpä syytökset Teiresiasta vastaan
osoittavat hänen yhdistelykykyään. Kun kaikkinäkevä tietäjä syyttää
viatonta — omaa viattomuuttaan ei Oidipus tietenkään epäile —
tekee hän siitä sen johtopäätöksen, että tietäjän etujen mukaista
on olla mainitsematta syyllisen nimeä; ja onhan myöskin sangen
läheinen ajatus tässä yhteydessä epäillä Kreonia. Mutta eräässä
kohden hän on omituisen sokea: kun on kysymys hänestä itsestään.
Hänen totuudenjanonsa on lahjomaton, hän on totuudenetsijä, joka ei
anna minkään pidättää itseään. Hän seuraa järkähtämättömänä kerran
löytämäänsä lankaa, ja juuri tämä luonteenominaisuus, yhdistyneenä
toimintatarmoon ja tahdonvoimaan, vie hänet kohti tuhoa. Sillä kun hän
on ottanut tehtäväkseen jotakin, ei hän suo itselleen lepoa ennenkuin
on saavuttanut päämäärän; katsojasta, joka aavistaa mitä tulossa on,
tuntuu, koko hänen toimintansa kuumeiselta rientämiseltä perikatoa
kohti.

Oidipus on myöskin hurskas ihminen, ja tällä seikalla on merkitystä
näytelmän oikeaan ymmärtämiseen. Hän uskoo oraakkelin pyhyyteen, useita
kertoja hän on kääntynyt Delphoin pyhäkön puoleen. Myöskin Teiresiaassa
hän kunnioittaa tietäjää, vaikka kadottaakin uskonsa tämän pyhyyteen
hänen syytöksensä vuoksi. Kuningattaren todistelun eksyttämänä hän
tosin hetkisen epäilee oraakkelia, mutta kun sitten onnettomuus on
häntä kohdannut ja ennustuksista julmin osoittautunut todeksi, silloin
hän taaskin on hurskas mies, joka armotta käy tuomiolle itsensä kanssa
ja nurkumatta alistuu kohtaloonsa, vaikka tietääkin ettei ole ansainnut
sitä millään rikollisuudella.

Sillä syyttömänä hän pitää itseään, ja syyttömäksi on runoilija
hänet kuvannut. Lähtien nykyaikaisista tragiikan teorioista on
tosin koetettu löytää hänessä syyllisyyttä, joka oikeuttaisi hänen
kohtalonsa; mutta siihen ei ole aihetta. Lyömällä kuoliaaksi Laioksen
ja tämän seurueen ei hän antiikin katsantokannan mukaan mitenkään
ollut astunut itsepuolustus- ja hätävarjelusoikeutensa rajan yli.
Intohimoinen ja kiivas hän on, mutta se että hän antaa Teiresiaan ja
Kreonin kulkea vapaina, vaikka näköjään hyvillä syillä epäileekin heitä
kavaltajiksi, on varmasti enemmän kuin mihin monikaan oikeamielinen
antiikin kuningas olisi pystynyt. Entä peritty syyllisyys sitten —
kysytään — sukukirous? Koko tämän ajatuksen peritystä kirouksesta,
joka oli alkuperäisen sadun ydin ja jolle Aiskhylos oli rakentanut
Oidipus-trilogiansa, on Sophokles tykkänään jättänyt syrjään; »Kuningas
Oidipus» on täysin itsenäinen draama, eikä siinä mainita sanaakaan
peritystä syyllisyydestä. Päinvastoin käy täysin selvästi ilmi, ettei
Laios suinkaan ollut uhmannut mitään jumalallista määräystä, että
jumalat eivät olleet kieltäneet häntä siittämästä lasta: oraakkeli oli
vain ennustanut, että hänen poikansa surmaisi hänet. Ja että hän antoi
jättää esikoisensa kuolemaan, oli antiikin käsityskannan mukaan vain
hänen isänoikeutensa ja oikeutettu itsepuolustus-toimenpide. Laioksella
ei ollut mitään syyllisyyttä jätettävänä perinnöksi pojalleen;
viattomana eikä edes perinnöllisen syyllisyyden painamana joutuu
Oidipus uhriksi kaameimmalle kohtalolle, mikä ihmisen osaksi voi tulla.

Mitä on siis Sophokles tahtonut saada sanotuksi tällä tragediallaan,
mikä on murhenäytelmän aate? Sillä tässä kohden ei voi olla
kysymyksessä vanhan taru-aiheen ankaran objektiivinen ja persoonaton
käsittely, niin on runoilija asettanut ongelmansa. »Kuningas Oidipus»
on — niin kuuluu uskottavin vastaus — kauhistuttava murhenäytelmä
ihmisen voimattomuudesta ja mitättömyydestä jumalten edessä, ihmisonnen
epävarmuudesta ja epävakaisuudesta. Minkätähden jumalat tuomitsevat
viattoman ihmisen onnettomuuteen ja perikatoon, siihen kysymykseen ei
Sophokles kajoa. Hän osoittaa vain, kuinka ihminen — ja tässä suuri
ja jalo ihminen — pakotetaan eteenpäin sillä tiellä, jonka jumalten
tahto on hänelle määrännyt, kuinka kaikki hänen yrityksensä välttää
kohtaloaan vain varmemmin vievät hänet siihen. Kuin pimeässä hän
hapuilee, niinkuin sokea suljetussa huoneessa, ja joka kerta kun hän
luulee löytävänsä ulospääsyn, lyökin hän päänsä seinään.

Leikkipallo jumalten käsissä on ihminen. Ja mitä he lähettävätkin,
onnea tai kärsimystä, elämää tai kuolemaa, kuinka käsittämättömiltä ja
vääryydellisiltä heidän säädöksensä tuntuvatkin, vain yhtä voi ihminen
tehdä: nöyrästi mukautua heidän tahtoonsa, kysymättä syitä, vaatimatta
selitystä. Katsokaa Oidipusta — huudahtaa Sophokles — katsokaa kuinka
korkealla hän seisoi, katsokaa kuinka syvälle hän on sortunut! Jumalten
tahto on täyttynyt, heidän oraakkelinsa puhui totta.

Muutamat ovat sitäpaitsi tässä tragediassa luulleet huomaavansa selviä
viittauksia senaikuisiin oloihin. Kun runoilija — niin on sanottu —
antaa koorin valittaa Delphoin oraakkelin järkkynyttä arvovaltaa ja
epäuskon enentymistä, silloin suuntaa hän ajatuksensa todellisuuteen
ympärillään, uusiin henkisiin virtauksiin omassa Ateenassaan,
ratsionalismiin, »irti Delphoista»-liikkeeseen. Mahdotontahan ei tämä
ole, mutta omasta puolestani en pidä varmana että niin on laita.

Mikään lohdullinen ja kohottava ei totisesti ole se näytelmä, minkä
»Kuningas Oidipus» meille tarjoaa. Traagillisesta syyllisyydestä ja
sovituksesta, runollisesta oikeudenmukaisuudesta ei tässä voi olla
puhetta. Kaikki ihmissuvun surkeus, kaikki sen syytön kärsiminen on
ruumiillistunut thebalaiskuninkaan onnettomaan haahmoon. En tiedä
mihin esteettisiin teorioihin tämän murhenäytelmän voi sovittaa. Mutta
yhden tiedän: että se on suurta runoutta. Oma kokemus sanoo samaa kuin
toisten todistukset. Tätä tragediaa on voinut miettiä miten paljon
tahansa, sen on voinut lukea monen monta kertaa ja nähdä monen monta
kertaa näyteltävän — joka uudella lukemalla, joka uudella katsomalla
joutuu uudelleen saman väristyksen valtaan, sen väristyksen, jonka vain
todella suuri runous voi aiheuttaa.



IX. Oidipus Kolonoksessa.


Murhenäytelmässä »Oidipus Kolonoksessa» on Sophokles pitkän väliajan
jälkeen luonut jatkon, ja sovittavan jatkon, tragediaan Oidipuksen
onnettomasta kohtalosta. Hän osoittaa kuinka samat jumalat, jotka
olivat niin kovasti ja julmasti lyöneet viatonta, lopulta lahjoittavat
hänelle armonsa.

Antiikki näki tässä murhenäytelmässä vanhuudenteoksen, ja erään
tiedon mukaan esitettiin se vasta muutamia vuosia runoilijan kuoleman
jälkeen, hänen pojanpoikansa Sophokles nuoremman toimesta. Myöhempinä
aikoina ovat muutamat epäilleet tätä; on ajateltu että kyseessäoleva
esitys ei ollut ensimäinen ja että draama siis voisi olla lähtöisin
varhaisemmalta kaudelta. Tämä olettamus ei kuitenkaan ole saanut
vakuuttavien todistusten tukea, ja mielestäni voimme edelleen pitää
tätä tragediaa yhtenä Sophokleen runotaiteen viimeisiä tuotteita,
luultavasti kaikkein viimeisenä teoksena, jolla 90-vuotias runoilija
päätti pitkän uransa.

Huomattava ajanjakso — meidän on oletettava vähintään vuosikymmen,
mutta luultavasti enempääkin — on molempien Oidipus-tragediojen
toiminnan välillä. Oidipuksen toive päästä vapaaehtoiseen maanpakoon
ei ollut täyttynyt, vaan hänen oli edelleenkin pakko viipyä
Thebassa. Vaikka tämä tapahtui vasten hänen tahtoaan, oppi hän ajan
pitkään mukautumaan kohtaloonsa ja panemaan arvoa turvapaikkaansa
kuninkaanlinnassa. Mutta Kreon muutti vähitellen mieltä. Oidipuksen
oleskelu maassa alkoi tuntua hänestä ja toisista thebalaisista
kauhistukselta, ja hän päätti karkoittaa tuon onnettoman. Niin
tapahtuikin, ja katkerampaa kuin kaikki muu oli Oidipukselle se, että
hänen poikansa eivät vastustaneet karkoittamista. Yksi lohdutus oli
hänellä kuitenkin: tyttäret eivät hyljänneet häntä, Antigone jakoi
hänen kanssaan maanpaon vaivat, johti hänen horjuvia askeleitaan
ja hoiti häntä hellällä huolella. Myöskin Ismene pysyi hänelle
uskollisena, mutta jäi Thebaan seuratakseen tapahtumain kulkua ja
valvoakseen isänsä etuja. Kun myöhempi tragedia alkaa, on Oidipus jo
kauan harhaillut ympäri maita Antigonen kanssa, ja hänestä on tullut
vanha ja raihnas ukko.

Pitkinä vaellusvuosina hän on myöskin perinpohjin ajatellut
kohtaloaan ja päässyt samaan tulokseen mihin »Kuningas Oidipuksen»
ennakkoluuloton lukija pääsee: että hän ei ole siveellisesti
vastuunalainen niistä rikoksista, joita tietämättään on tehnyt. Hän
tuntee olevansa jonkinlaisessa poikkeusasemassa, hän on sekä epäpuhdas
että viaton, suuremmassa määrin kuin muut kohtalon merkitsemät, ja
tästä tietoisuudesta kasvaa hänessä pyhyyden tunne. Ja samassa valossa
näkevät kanssaihmisetkin hänet. Tekemiensä tekojen tähden hän on sitä
mitä kreikkalaiset ilmaisivat sanalla _miasma_, saastutettu mies,
tartunnan pesä ja häpeäpilkku. Mutta se ihminen, johon jumalten viha
oli iskenyt, oli kreikkalaisten silmissä myöskin jollain tavoin pyhä
ja loukkaamaton ja saattoi olla siunaukseksi sille maalle, jossa hän
oleskeli, suojana vihollisia ja tuhoisia voimia vastaan. —

Kevätpäivä Sophokleen kotiseudussa Kolonoksessa; taustana
Eumenidien lehdon pyhät laakerit, oliivipuut ja viiniköynnökset.
Korkeimmat vuorenhuiput ovat vielä lumen peitossa, mutta maa on jo
kukkia kirjavanaan, ja lehdosta kuuluu satakielten laulua. Tähän
valokylläiseen kevätmaisemaan astuu Oidipus Antigonen taluttamana.
Hän on puettu kerjäläisen kuluneeseen ja kehnoon pukuun, hänen
valkoinen tukkansa riippuu pitkinä suortuvina, ja puhkaistut silmät
tekevät kaamean näköisiksi kasvot, joihin kärsimys ja puutteet ovat
piirtäneet syvät uurteensa. Hän asettuu pyhäkön sisäpuolelle, mutta
eräs seudun asukas saapuu paikalle ja tahtoo karkoittaa hänet siitä,
koska Eumenidien pyhälle maaperälle ei kukaan saa astua. Oidipus sanoo
kuitenkin tuovansa viestin maan kuninkaalle Theseukselle, ja mies ei
voi olla tuntematta vaikutusta siitä majesteettiudesta, joka kaiken
alennuksen uhallakin puhuu sokean muukalaisen koko olemuksesta; hän
lupaa neuvotella Kolonoksen väestön kanssa.

Kun Oidipus kuuli Eumenidien lehtoa mainittavan, tiesi hän vihdoinkin
saavuttaneensa vaellustensa päämaalin. Oraakkelilause, joka oli
ennustanut hänen onnettomuutensa, oli myöskin luvannut hänelle lepoa ja
rauhaa, kun hän kerran on päässyt Eumenidien pyhäkköön; siellä olisi
hänen suotu päättää elämänsä ja tulla siunaukseksi sille maalle, joka
on osoittanut hänelle vieraanvaraisuutta, ja onnettomuudeksi niille,
jotka ovat ajaneet hänet maanpakoon.

Nyt saapuu koori — vanhoja miehiä Kolonoksesta — tähyillen muukalaista,
joka on loukannut paikan pyhyyttä. Kauhun huudolla tervehtii se
Oidipuksen kaameata olemusta, mutta lupaa hänelle turvapaikan, kunhan
hän vain jättää kielletyn alueen. Mutta kun se sitten kuulee hänen
nimensä, ei se enää voi hillitä inhoaan, vaan vaatii häntä kohta
jättämään maan. Oidipus huomauttaa kaunopuheisesti siveellisestä
syyttömyydestään ja vannottaa kooria, ettei se hänen karkoittamisellaan
tahrisi isänmaansa mainetta. Koorikaan ei voi olla tuntematta hänen
personallisuutensa vaikutusta; se tahtoo lykätä asian kuninkaan
ratkaistavaksi.

Nyt saapuu Ismene tuoden tärkeitä uutisia Thebasta. Oidipuksen pojat
ovat kukistaneet Kreonin ja taistelleet keskenään vallasta sillä
tuloksella, että Eteokles, nuorempi heistä, on karkoittanut vanhemman
veljensä Polyneikeen; tämä on lähtenyt Argokseen ja kokoo siellä
sotajoukkoa viedäkseen sen isiensä kaupunkia vastaan. Ja oraakkeli on
thebalaisille ilmoittanut että heidän menestyksensä on riippuvainen
Oidipuksesta, niin hänen elinaikanaan kuin kuoltuaan. He tahtovat
senvuoksi ottaa hänet haltuunsa ja pitää jossakin Theban lähistöllä
antamatta hänelle pääsyä kaupunkiin; Kreon on jo etsimässä häntä.

Maan hallitsija Theseus saapuu paikalle, tervehtii Oidipusta
myötätunnolla ja osaaottavasti sekä lupaa hänelle turvapaikan ja
haudan Attikassa. Tämän jälkeen hän taas poistuu. Kreon tulee näkyviin
asestetun seurueen kanssa. On häpeä Theballe — sanoo hän — että sen
entinen kuningas kerjäläisenä vaeltaa ympäri tyttärensä kanssa; on
aika hänen jo palata isiensä linnaan. Oidipus vastaa täynnä vihaa ja
katkeruutta ja paljastaa Kreonin kavalan suunnitelman. Silloin antaa
tämä naamion pudota: hän on jo käskenyt vangita Ismenen, joka isänsä
kehoituksesta on poistunut toimittamaan uhria, hän antaa panna kiinni
ja viedä pois Antigonen ja on valmis käymään käsiksi itse Oidipukseen,
kun Theseus äkkiä tulee näkyviin, metelin ja koorin hätähuutojen
kutsumana. Hän antaa ajaa takaa ryöväreitä ja pelastaa nuoret naiset.

Mutta vielä yksi yllätys odottaa Oidipusta: hänen poikansa Polyneikes
tulee tapaamaan häntä. Tämä soimaa itseään katkerasti, hän itkee isänsä
kohtaloa ja rukoilee häneltä anteeksi. Sitten hän esittää varsinaisen
asiansa. Hän on tullut pyytämään isänsä apua, sillä on ennustettu että
se tulee voittamaan, jonka puolelle Oidipus asettuu. Ja kun Theba on
vallattu, on hän vievä Oidipuksen takaisin isiensä linnaan. Mutta
vanhus on taipumaton. Jo aikaisemmin on hän useat kerrat kironnut
poikiaan, ja nyt hän vielä kerran huutaa Polyneikeelle pelottavan
kirouksen: tämä on surmaava veljensä ja itse kuoleva veljen käden
kautta!

Nyt puhkeaa ukonilma; toinen jyrähdys seuraa toista, salama leimahtaa
salaman jälkeen. Koori joutuu kauhun valtaan, mutta Oidipus näkee
tässä luvatun merkin siitä, että hänen vaelluksensa maanpäällä lähenee
loppuaan. Hän lähettää sanan Theseukselle, joka heti saapuu paikalle.
Oidipus selittää että hän itse on löytävä sen paikan, jossa hän tulee
kuolemaan ja lepäämään haudattuna, mutta kukaan muu kuin Theseus
ei saa tuntea sitä; sen tulee olla salaisuus, joka menee perintönä
toiselta Attikan kuninkaalta toiselle. Sillä tavoin tulee haudasta
siunaus maalle, turva vihollisia ja anastajia vastaan. Nyt tapahtuu
Oidipuksessa äkillinen muutos. Kaikki hapuileva ja epävarma katoaa
hänestä; hänen ilmeestään tulee itsetietoinen ja innoittunut, ja lujin
askelin poistuu hän näyttämöltä, hän, sokea, näyttäen tietä näkeville.

Pian saapuu paikalle sanantuoja, joka ilmoittaa että Oidipus on
kuollut. Kun he olivat tulleet pyhälle ja kauhuaherättävälle paikalle,
riisui Oidipus yltään kerjäläisryysyt, peseytyi lähdevedellä ja
pukeutui kuolinvaatteisiin. Kun kaikki pyhät menot oli suoritettu,
kuului äkkiä ukkosenjyrähdys. Oidipus sulki tyttäret syliinsä, kiittäen
heitä kaikesta hellästä huolenpidosta, jonka ainoa palkka oli ollut
hänen rakkautensa. Silloin kuului ylhäältä ääni, joka sai läsnäolijain
hiukset nousemaan pystyyn: »Oidipus, Oidipus, miksi viivyt?» Vanhus
uskoi silloin tyttäret Theseuksen huomaan ja jätti heille hyvästit;
sitten hän pyysi kaikkia poistumaan, paitsi Theseusta.

    Noin haastoi hän, ja kaikki muut sen kuulivat.
    Nyt kyynelsilmin seurasimme, valittain
    me neitoja. Mut käytyämme tuokion
    me käännyimme ja katsahdimme taaksepäin.
    Mut vanhust' emme enää nähneet; varjostain
    kädellä silmiänsä siinä yksinään
    vain kuninkaamme seisoi, niinkuin nähnyt ois
    hän kauhunäyn silmin katsomattoman.
    Vain tuokionpa tuota kesti. Tomuun hän
    koht'ikään heittyi, rukouksell’ yhdellä
    rukoili maata, taivast’ ylhäin jumalain.
    Mitenkä vanhus kuoli, Theseus yksin vain
    sen tietävi, ei kukaan kuolevainen muu.
    Hänt’ elon mailt’ ei taivahisen leimaus
    odottamattomasti ollut temmannut,
    ei meren pyörremyrsky äkkipuuskallaan:
    pois hänet joku jumal’ otti taikka maa,
    sylinsä syvän lemmekkäästi aukaisten.
    Sill’ ilman valitusta, vaivaa, tautia
    hän lepoon pääsi; totisesti loppu tuo
    ol’ ihmeinen, jos kuolevaisen kenenkään.

       *       *       *       *       *

Päätoiminta tässä tragediassa on siis hyvin yksinkertainen: Oidipus
tulee Eumenidien lehtoon Kolonoksessa, löytää rauhan ja kuolee.
Mutta täyttääkseen murhenäytelmän ja saadakseen siihen draamallista
jännitystä on runoilija tähän keskeiseen toimintaan lisännyt
kaksinkertaisen ulkonaisen juonen: Kreonin turha yritys viedä Oidipus
väkivallalla mukanaan ja Polyneikeen tulokseton ponnistus saada hänet
suostuttelulla palaamaan Thebaan. Puhtaasti draamalliselta näkökannalta
katsoen on »Oidipus Kolonoksessa» Sophokleen heikoimpia tragedioja; se
on venytetty ja hajanainen rakenteeltaan, eri osat eivät ole sulaneet
kokonaisuudeksi. Mutta sensijaan on siinä usein viehätystä, jonka
veroista on tuskin missään muussa hänen tragediassaan, se säteilee
syvää ja omituista kauneutta, ollen samalla kertaa uskonnollinen,
isänmaallinen ja personallinen runoteos. Uskonnollinen mystiikka
painaa leimansa suureen osaan murhenäytelmää. Näyttämönä on pyhä ja
kauhuaherättävä paikka; draama on täynnä rukouksia, uhritoimituksia
ja muita jumalanpalvelusmenoja ja päättyy jumalalliseen ihmeeseen:
Oidipuksen tuskattomaan ja yliluonnolliseen kuolemaan.

Mutta korkeampana kuin uskonnollinen sävel kaikuu isänmaallinen.
Tragedia on muistomerkki, jonka Sophokles on pystyttänyt kotiseudulleen
ja isiensä kaupungille. Hän kuvailee Ateenaa sinä muukalaisten ja
vainottujen turvapaikkana, jollaisena oleminen aina on ollut sen
kunniaa-asia; Theseuksen jaloon olemukseen hän on ruumiillistanut
attikalaisen vierasvaraisuuden ja ritarillisuuden, attikalaisen
kunnioituksen lakeja ja uskontoa kohtaan. Ja murhenäytelmän
kauneimmassa koorilaulussa — joka samalla on kreikkalaisen tragedian
ehkä kiitetyin — laulaa hän isänmaansa ylistystä ihanammin ja
sydämellisemmin kuin meidän tietemme kukaan muu kreikkalainen
runoilija. Hän kuvailee ensin kotiseudun vienoa kauneutta —
satakielenlaulua, lehtoja ja kukkia ja Kolonoksen virtaavia vesiä —
mutta sitten laulu laajenee ja nousee korkeammalle, siitä tulee hymni
Ateenan koko ihanuudelle ja mahdille, joka lähinnä ruumiillistuu
kolmessa seikassa: oliivinviljelyksissä, joille vihollisetkin ovat
osoittaneet kunnioitusta, Ateenan ratsuväessä ja Ateenan laivastossa.
Tragedia ei ole kirjoitettu paljonkaan ennen Ateenan kukistumista, ja
kuitenkin ylistää Sophokles kaupunkia voittamattomaksi; niin palava oli
hänen uskonsa isänmaahan, niin luja hänen luottamuksensa jumaliin.

Vain hyvin empien liittyy tähän koe tulkita tätä vaikeastikäännettävää
laulua. Tulkinta ei pyri muuta kuin ilmaisemaan sisällyksen osapuilleen
muuttumattomana; siinä lienee myöskin säilynyt jonkun verran
alkuteoksen poljentoa, vaikka alkuperäistä runomittaa ei ole noudatettu.

        I säkeistö,

    Vieras, nyt sua armahin
    tervehtii suloseutu maan,
    valkoinen, jalovarsainen,
    kuulu Kolonos; on aina
    helke siimehiköissä sen,
    tiukutus satakielen soi,
    muurikiertolas suojanaan
    tumma tai pyhät, viihtyisät
    vehmastot tuhatmarjaiset,
    miss' ei polttoa päivän,
    talven tuulia tunnu ei,
    vaalijattariensa vain
    taivaisten kera karkeloi
    temmeltäin Dionysos.

        I vastasäkeistö.

    Kasteen juottama taivaisen
    versoo kukkea narkissos,
    ammoin solmima seppeleeks
    ylhäin taivahatarten;
    krokos loistavi kultainen.
    Lähteet tääll’ ikiläikkyvät
    uhkuilee unetonna, maan
    rintaa raikkahin virtoineen
    viljavoittaen virkeät
    Kephison vedet vierii.
    Kuorot ei Runotarten pois
    konsaan karkkoa, vaunujaan
    ohjailee yhä kultaisin
    ohjin tääll’ Aphrodite.

        II säkeistö.

    Myös, mitä Aasia ei voi mainita aarteekseen,
    Pelopsin iso saar’ ei, doorilaisien maa,
    kasvaa kylvämätönnä täällä,
    mahtavimpana maasta nousee,
    peljätyksenä vainopeisten:
    öljypuu vesa-vehmas, harmaa.
    Kuunaan ei käsi nuoren, ei
    vanhankaan sitä turmele,
    katsein näät ikikaitsevin
    vaalii Zeus sitä, varjelee
    Pallas päilyväsilmä.

        II vastasäkeistö.

    Korkea kiittäminen mun viel’ on kunnia muu,
    valtias kuoloton min kotikaupungilleni soi:
    ratsastaito ja valtius merten.
    Meidän, suuri Poseidon, suitsin
    suistaa soit hevon ensimäisen
    seudun tään iki-ylpeydeksi.
    Sorja, sormienmyötäinen
    airo taas meren mahtavan
    vettä velloen kiiruhtaa,
    laumaa Nereun lapsien
    saatellen satajalkaa.

»Oidipus Kolonoksessa» tekee personallisimman vaikutuksen kaikista
Sophokleen tragedioista. Se on hyvin vanhan miehen teos, ja siinä
ilmenevä iltavalaistus näyttää olevan sama, joka lankesi yli runoilijan
myöhäisen elämänehtoon. Oli hän miten onnellinen ja sopusointuinen
tahansa, hän oli nähnyt isänmaansa onnettoman sodan kautta joutuvan yhä
lähemmäksi perikatoa, ja hartioillaan 90 ikävuotta oli hän itsekin jo
varmaan kypsä erkanemaan elämästä; lukijalla on varma tunne siitä että
hän väliin puhuu omasta puolestaan koorin vanhusten ja ennen kaikkia
elämään väsyneen ja onnettoman Oidipuksen suulla. Eräs koorilauluista,
joka kuuluu koko kreikkalaisen tragedian pessimistisimpiin ja
elämänkielteisimpiin, antaa järkyttävän kuvauksen vanhuuden suruista
ja vaivoista, joille kuolema on ainoa parannus; paras osa kaikista on
ettei koskaan synny, ja lähinnä paras varhainen kuolema. Mutta vielä
selvemmin luulee kuulevansa runoilijan oman äänen ja saavansa tietoa
hänen omista elämänkokemuksistaan näissä Oidipuksen surumielisen
kauniissa, ylevän hillityissä sanoissa Theseukselle:

    Oi armas Aigeun poika, jumaloilla vain
    ei ole vaivaa, vanhuutta, ei kuolemaa,
    mut ajan kaikkivalta murtaa kaiken muun.
    Kas, mannun mahti, ruumiin voima raukeaa,
    meilt’ usko uupuu, epäluulo elpyvi,
    eik’ yhä yksi mieli kestä milloinkaan
    välillä valtioitten eikä ystäväin.

Ja sama armo, jonka jumalat murhenäytelmässä lahjoittavat Oidipukselle,
tuli todellisuudessa runoilijan osaksi. Hän sai poistua ennenkuin oli
ehtinyt olla todistajana isiensä kaupungin kukistumisessa, ja hänenkin
kuolemansa sanotaan olleen helppo ja tuskaton.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sophokles" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.