Title: Karhu : Pila yhdessä näytöksessä
Author: Chekhov, Anton Pavlovich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Karhu : Pila yhdessä näytöksessä" ***


KARHU

Pila yhdessä näytöksessä


Kirj.

ANTON TSHEHOV


Suomentanut

R. W. S. [Reino Silvanto]



Näytelmäkirjasto 46



Helsingissä,
Yrjö Weilin,
1908



HENKILÖT:

HELENA PAPPINEN, tilanomistajatar, nuorenpuoleinen leskirouva,
   jolla on kuoppaset poskissa.
YRJÖ RAUHALA, keski-ikäinen tilanhaltija.
LUUKKAS, rva Pappisen palvelija.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Näyttämö:

Vierashuone leskirouva Pappisen maatilalla. Perällä ja vasemmalla ovi.
Oikealla ikkuna, jonka edessä on pöytä tuolineen. Vasemmalla etualalla
sohva, pöytä, tuoleja ja perällä naisten kirjoituspöytä peilineen.

Rva Pappinen (surupuvussa, istuu sohvalla katsellen hartaasti
valokuvaa) ja Luukkas.

LUUKKAS. Tuo ei ole oikein, hyvä rouva... Te vaan saatatte itsenne
turmioon. Sisäkkö ja kyökkipiika lähtivät marjoja poimimaan. Kaikki,
joilla henki on, iloitsevat olemassa olostaan, vieläpä kissakin
ymmärtäen mikä on hauskaa, hiipii pihalla lintuja vaanien, Mutta
te istutte vaan päiväkaudet kamarissanne aivan kuin luostarissa
ajattelematta ensinkään huvituksia. Niin, todellakin! Kun tarkemmin
muistelen, niin on siitä jo kokonainen vuosi kulunut, kun rouva
viimeksi kävi kylässä.

PAPPINEN. Enkä minä milloinkaan enää mene... Ja miksen? Siksi, että
elämäni on jo loppuun kulunut. Miesvainajani makaa haudassa ja minä
olen myöskin hautautunut neljän seinän sisään. Me olemme molemmat
kuolleet!

LUUKKAS. Siinä se nyt on! Tuota ei todellakaan kannattaisi kuunnella.
Niin, miesvainajanne makaa haudassa, mutta se oli Jumalan tahto,
levätköön hän rauhassa. . Koska rouva nyt on surrut häntä aikansa,
niin siinä kyllin, sillä liika on aina liikaa. Eihän koko ikäänsä voi
itkeä ja käydä surupuvussa. Kuoli minunkin akkani kerran. Minä surin,
itkin kuukauden päivät ja siinä kylliksi. Sitä pitempiin ruikutuksiin
ei akkani olisi maksanut vaivaa. (Huokaa) Te olette unohtanut kaikki
naapurinne, hyvä rouva. Ette mene minnekään, ettekä ota vieraita
vastaan. Pyydän anteeksi, kun sanon, että me elämme kuin hämähäkit
näkemättä armaan päivän kirkasta valoa. Minun kestipukunikin ovat
hiiret syöneet aivan rikki. Ja toista olisi, jollei löytyisi kunnon
ihmisiä, vaan kun koko seutu on täynnä herttaista herrasväkeä. Nykyään
majailee Nuottalahdella rykmentti, jonka upserit ovat niin koreita,
että silmää häikäsec. Ja leirissä on joka perjantai-ilta tanssiaiset
ja joka päivä soittaa sotilassoittokunta. Oi, rouva-kulta! Niin nuori
ja kaunis, maitoinen ja vertevä kun vielä olette, tulisi vain nauttia
elämästä... Kauneutta ei ole koko ijäksi suotu! Kun vuosikymmen on
vielä vierähtänyt, niin tekee jo mielenne kuoputella riikinkanasena
upseri-herroja lumotaksenne, vaan silloin se on jo oleva myöhäistä.

PAPPINEN (Päättävästi). Minä pyydän vielä kerran, ettet milloinkaan
enää puhuisi tästä! Sinä tiedät, että mieheni kuoltua minun elämäni
menetti kaiken arvonsa. Sinusta näyttää kuin minä vielä eläisin, mutta
se ainoastaan näyttää siltä. Minä olen tehnyt pyhän lupauksen, etten
enää eläessäni jätä tätä surupukuani enkä kamariani. Kuuletko nyt?
Nähköön hänen varjonsa kuinka minä häntä rakastan. Niin, minä tiedän,
ettei se ole sinulle mikään salaisuus, kuinka hän usein menetteli
väärin minua kohtaan, oli julma, vieläpä uskotonkin, mutta minä olen
uskollinen aina hautaan asti ja näytän hänelle kuinka osaan rakastaa.
Tuolla puolen hautaa on hän näkevä minut samanlaisena kuin olin hänen
kuolemaansa...

LUUKKAS. Mutta miksi te oikeastaan noin puhutte? Jospa nytkin menisitte
puutarhaan kävelemään tai käskisitte valjastaa Topin tai Jättiläisen ja
ajaisitte naapureille vieraihin.

PAPPINEN. Ah! (Itkee).

LUUKKAS. Rouva hyvä! Mitä nyt? Herran tähden!

PAPPINEN. Hän piti Topista niin tavattomasti! Aina hän ajoi sillä
vieraihin mennessä. Kuinka hän ajoi kauniisti! Kuinka hänen olentonsa
oli suloinen, kun hän pingotti ohjaksia! Muistatko? "Topi". "Topi"!
Käske tänään Topille antaa enemmän kauroja kuin tavallisesti.

LUUKKAS. Kyllä, kyllä!

    (Kova soitto).

PAPPINEN (Vavahtaen). Kuka se on? Sano, etten ota ketään vastaan!

LUUKKAS. Ymmärrän. (Menee perälle).


TOINEN KOHTAUS.

    Rva Pappinen (yksin).

PAPPINEN (Katsellen valokuvaa). Nyt sinä näet, kuinka minä osaan
rakastaa ja antaa anteeksi... Minun rakkauteni sammuu vasta silloin
kun minun sydän-parkani lakkaa sykkimästä. (Hymyilee läpi kyynelten).
Etkä sinä edes häpeä? Minä, rakkaani, sinun uskollinen vaimosi, olen
hautautunut kamariini ja olen sinulle uskollinen aina hautaan asti,
etkä sinä ensinkään häpeä, minun pikku mörököllini. Sinä petit minut,
teit ikäviä kohtauksia, jätit minut viikkokausiksi yksin kotiin...


KOLMAS KOHTAUS.

    Rva Pappinen ja Luukkas.

LUUKKAS (Tulee levotonna). Rouva hyvä, siellä eräs kysyy teitä. Tahtoo
tavata...

PAPPINEN. Sanoithan sinä, että mieheni kuoleman jälkeen en ota ketään
vastaan?

LUUKKAS. Sanoin. Mutta hän ei ota kuullakseen, vaan sanoo, että on
kovin tärkeää asiaa...

PAPPINEN. Mi-nä en o-ta vastaan!

LUUKKAS. Minä sanoin hänelle, mutta se piru alkoi haukkua ja tunkeutui
vaan sisään. Hän on jo ruokasalissa...

PAPPINEN. Hyvä! Päästä sisään se moukka!

LUUKKAS (Menee perälle).

PAPPINEN. Kuinka tuskastuttavia ihmiset saattavat olla! Mitä he minulta
tahtovat? Miksi pitää heidän häiritä minun rauhaani? (Huokaa). Ei,
nähtävästi minun todellakin täytyy mennä luostariin. (Miettien). Niin,
luostariin...


NELJÄS KOHTAUS

    Rva Pappinen, Luukkas ja hra Rauhala.

RAUHALA (Tulee. Luukkaalle). Senkin tolvana... paukutat siinä suutas...
Aasi! (Huomaa rva Pappisen; arvokkaasti). Hyvä rouva, minulla on
kunnia esittäytyä: entinen tykkiväen luutnantti, maatilan omistaja
Yrjö Rauhala! Olen pakotettu häiritsemään teitä hyvin tärkeän asian
johdosta...

PAPPINEN (Antamatta kättä). Mitä te tahdotte?

RAUHALA. Teidän mies-vainajanne, jonka minulla oli kunnia tuntea, jäi
minulle kahdessa vekselissä kaksi tuhatta kolme sataa markkaa velkaa.
Koska nämä huomenna laukeevat pankkiin maksettaviksi, niin minä
pyytäisiin teitä, hyvä rouva, maksamaan minulle rahat nyt.

PAPPINEN. Kaksi tuhatta kolme sataa... Mistä hän jäi teille velkaa?

RAUHALA. Hän osti minulta kauroja.

PAPPINEN (Huoahtaen, Luukkaalle). Niin, älä sinä Luukkaa, unohda sanoa,
että antavat Topille yhden mitan kauroja enemmän kuin tavallisesti.

LUUKKAS (Menee).

PAPPINEN (Rauhalalle). Jos miesvainajani on jäänyt teille velkaa, niin
on selvää, että minä sen maksan. Mutta, suokaa anteeksi, tänään ei
minulla ole liikoja rahoja. Ylihuomenna palaa pehtorini kaupungista
kotiin ja silloin minä käsken hänen maksaa teille kuuluvat rahat, mutta
nyt en minä voi toivomustanne täyttää. Sitäpaitsi on tänään tasan
seitsemän kuukautta mieheni kuolemasta, joten olen siinä mielentilassa,
etteivät raha-asiat voi minua huvittaa.

RAUHALA. Ja minä olen nyt siinä mielentilassa, että ellen minä
huomenna voi maksaa vekseleitäni, niin täytyy minun jalat pystyssä
lentää piipun kuutta ilmaan. Minun maatilani merkitään ulos-otettavaksi!

PAPPINEN. Ylihuomenna saatte rahanne.

RAUHALA. Mutta minä en tarvitse rahoja ylihuomenna, vaan jo huomenna.

PAPPINEN. Anteeksi, mutta tänään en voi teille maksaa.

RAUHALA. Enkä minä voi odottaa ylihuomiseen.

PAPPINEN. Mutta kun nyt juuri ei satu olemaan, niin ei ole!

RAUHALA. Ettekö siis voi maksaa?

PAPPINEN. En voi...

RAUHALA. Hm!... Onko se viimeinen sananne?

PAPPINEN. On, viimeinen.

RAUHALA. Viimeinen? Ehdottomasti?

PAPPINEN. Ehdottomasti.

RAUHALA. Kiitän nöyrimmästi! Kirjoittakaa se muistiin. (Kohauttelee
olkapäitään). Ja sitten vielä tahdotaan, että olisin kylmäverinen!
Kunnallisverojen kantaja kohtasi minut vastikään tiellä ja kysyi: "miksi
te yhä olette vihoissanne, herra Rauhala?" Hyvänen aika, kuinka en minä
suuttuisi? Minun täytyy saada rahat vaikka silmästä. Lähdin kotoa jo
eilen aamuhämärissä, ajoin kaikkien velallisteni luona eikä yksikään
heistä maksanut velkaansa! Silloin suutuin kuin rakki, olin yötä, niin
piru ties missä, — eräässä juutalais-kapakassa lähellä sitä tavallista
ryyppypaikkaa... Viimein tulen tänne aina seitsemänkymmenen virstan
päähän kotoa toivoen vihdoinkin saavani, mutta minulle kestitetäänkin
"mielentiloja"! Enkö siitä jo suuttuisi?

PAPPINEN. Minä luulen sanoneeni teille selvällä kielellä, että kun
pehtori tulee kaupungista, niin silloin saatte.

RAUHALA. Minä en tullut pehtorin, vaan teidän luoksenne! Mitä pirua —
anteeksi vaan — teidän pehtorinne minuun kuuluu!

PAPPINEN. Anteeksi, hyvä herra; mutta minä en ole tottunut tuollaiseen
puheeseen ja käytöstapaan. Minä en teitä enää kuuntele. (Menee nopeasti
vasemmalle).


VIIDES KOHTAUS

    Hra Rauhala (yksin).

RAUHALA. Hyvänen aika! Mielentila!... Seitsemän kuukautta sitten on
hänen miehensä kuollut! Ja tuleeko minun maksaa vekselit vai ei? Niin,
minä kysyn: tuleeko maksaa vai ei? No niin, miehenne on kuollut,
sitten se mielentila ja kaikellaiset konstit... Pehtori — piru hänet
periköön — on matkustanut jonnekin. Entä mitä minun tulee tehdä?
Lentääkö ilmapallolla velkojain luota vai mitä? Tai juosta päin seinää,
että luutkin menevät muruiksi? Tulen Pippurisen luo — ei ole kotona,
Rajuheimo on mennyt piiloon, Kanasen kanssa jouduin hurjaan sanasotaan
ja olin jo lennättää hänet ulos ikkunasta, Kasvanen makasi kuumeessa
ja tätä vaivaa — mielentila. Ei yksikään veijari maksa! Ja tämä kaikki
johtuu siitä, että olen heitä liiaksi hemmotellut, että olen akka,
nahjus, rääsy! Olen ollut heille aivan liian hienotunteinen! Mutta
vartokaapas! Kyllä minä vielä näytän! Piru vieköön, nyt ette enää
laske leikkiä kanssani! Tähän istun (Istuu) törröttämään siksi kun hän
maksaa! Brrr!... Kuinka minua sapettaa! Kiukusta väräjävät pienimmätkin
verisuonet selkänahassa ja henkeäni oikein ahdistaa... Hyi, hyvä
jumala, oikein on paha ollakseni! (Huutaa). Mies hoi!


KUUDES KOHTAUS.

    Hra Rauhala ja Luukkas.

LUUKKAS (Tulee). Mitä tahdotte?

RAUHALA. Tuo minulle kaljaa tai vettä!

LUUKKAS. (Menee).

RAUHALA. Jaa-a! On siinäkin järkeä! Toinen tarvitsee rahoja vaikka
silmästä kiskoen ja on jo valmis hirteenkin menemään, mutta tämä
vaan ei maksa, sillä, nähkääs, hän on siinä mielentilassa, etteivät
raha-asiat voi häntä huvittaa. Se on sitä akkaväen turnyyri-järkeä!
Senpätähdén en minä koskaan ole mielelläni puhunut naisten kanssa,
enkä tule sitä vastedes tekemäänkään. Minusta on helpompaa istua
vaarallisella ruutitynnörillä kuin keskustella naisten kanssa. Brrr!
Kylläpäs tuo roikale minut suututti, koska kylmät väreet kulkevat
pitkin selkänahkaani! Minun ei tarvitse kuin kaukaa nähdä noita
pullollisia olentoja, kun tunnen pohkeissa suonenvetoa. Eikä silloin
auta muu kuin huutaa apua.


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    Hra Rauhala ja Luukka».

LUUKKAS (Tulee ja tarjoo vettä). Rouva on sairas eikä ota vastaan.

RAUHALA. Mene hiiteen!

LUUKKAS (Menee).

RAUHALA. Sairas eikä ota vastaan! Eikä tarvitsekaan. Olkoon vaan
vastaanottamatta. Mutta minä jään tänne istumaan siksi kun antaa
rahat. Jos hän on viikon sairas, niin istun minä viikon täällä. Jos
on vuoden, — istun minä vuoden... Kyllä minä nyt vaan omani otan,
rouva-kulta. Minua ei sinun syvä surusi liikuta, eikä edes nuo
kuoppaset poskissa. Kyllä ne tiedetään! (Huutaa ikkunasta ulos)
Simooni, riisu hevoset valjaista! Ei täältä niin pian lähdetäkään! Minä
jään tänne! Sano tallirengille, että antaa kauroja hevosille! Senkin
nauta, kuu olet antanut vasemman hevosen sekaantua ohjaksiin! (Matkii).
Eihän tuo mittaan tie! (Luonnollisesti). Kyllä minä näytän pian mitä se
tekee! (Menee ikkunan luota). Oih!... tavattoman kuuma, kukaan ei maksa
velkaansa, nukuin huonosti yön ja sitten vielä tuo musta nunna ja hänen
mielentilansa. Päätäni särkee. Jos ottais ryypyn murheesen? Olkoon
menneeksi! (Huutaa). Hei, tänne!

LUUKKAS (Tulee). No, mitä nyt taas?

RAUHALA. Tuoppas ryyppy viinaa!

LUUKKAS. (Menee)

RAUHALA. Uh! (Istuu, katselee itseään). Eikös niitä! Muhkea mies,
vaikka on vain tomussa, saappaat savessa, naama pesemättä, tukka
kampaamatta, jakku täynnä oljen poroa. Armollinen emäntä luuli minua
roistoksi, mutta luulkoon vaan... (Haukottelee). Onhan se ehkä
hieman epäkohteliasta ilmaantua tällaisessa kunnossa vieras-huoneesen,
mutta... viis siitä. Enhän minä ole täällä vieraissa, vaan karhumassa,
eikä ole sanottu millaisessa puvussa karhun tulee olla...

LUUKKAS (Tulee ja tarjoaa ryypyn). Paljon te sentään suotte itsellenne,
armollinen herra.

RAUHALA (Äkäsesti). Mitä?

LUUKKAS. Minä... en minä mitään... minä vaan...

RAUHALA. Tiedätkö ketä puhuttelet? Pidä sitten suus kiinni!

LUUKKAS (Erikseen). Vieköön piru sen pahuksen meitä kiusaamasta.
(Menee).

RAUHALA. Aih! Kuinka olen vihanen! Niin vihanen, että koko maailman
mäsäksi hieroisin. Kovin on paha ollakseni!... (Huutaa). Mies, hoi!


KAHDEKSAS KOHTAUS.

    Rva Pappinen ja Rauhala.

PAPPINEN (Tulee silmät alas luotuina). Armollinen herra,
yksinäisyydessäni olen minä jo aikoja sitten vieraantunut ihmisääniä
kuulemasta enkä siis voi kärsiä huutoja. Pyydän sentähden hartaasti,
älkää häiritkö minun rauhaani!

RAUHALA. Maksakaa rahani ja minä heti korjaan luuni.

PAPPINEN. Sanoinhan minä teille jo aivan selvällä kielellä: nyt ei
minulla ole vapaita rahoja, odottakaa ylihuomiseen.

RAUHALA. Minulla oli kunnia sanoa yhtä selvällä kielellä: minä en
tarvitse rahoja ylihuomenna, vaan tänään. Ellette tänään minulle maksa,
täytyy minun huomenna hirttää itseni.

PAPPINEN. Mutta mitä minun tulee tehdä sitten, kun minulla ei ole
rahaa? Tämä on kerrassaan kummallista!

RAUHALA. Te ette siis heti maksa? Ette?

PAPPINEN. En Voi...

RAUHALA. Siinä tapauksessa jään minä tänne siksi kun maksatte.
(Istuutuu). Te maksatte siis ylihuomenna? Hyvä! Minä istuskelen täällä
ylihuomiseen. (Hypähtää ylös) Minä kysyn teiltä: tuleeko minun maksaa
vekselini vai ei?... Vai ajatteletteko, että laskisin leikkiä?

PAPPINEN. Hyvä herra, pyydän, älkää huutako! Tämä ei ole talli!

RAUHALA. Minä en kysy teiltä tallista, vaan siitä, tuleeko minun maksaa
vekselini vai ei?

PAPPINEN. Te ette osaa käyttäytyä naisten seurassa!

RAUHALA. Osaanpas kyllä, jos siksi tulee.

PAPPINEN. Ette osaa! Te olette sivistymätön, raaka ihminen! Kunnon
miehet eivät puhu noin naisille!

RAUHALA. Sepä merkillistä! Miten sitten suvaitsette puhua kanssanne'?
Ranskaksiko, vai mitä? (Puhuu vihotellen ja sopertaen). Madame, je
vous prie... kuinka minä olen onnellinen, kun ette maksa velkaanne...
Oi, pardon, että häiritsin teitä! Kuinka tänään on ihana ilma! Entä
tuo surupukunne, se sopii teille niin mainiosti! Aivan comme il faut!
(Kapaisee jalallaan).

PAPPINEN. Tuo on tyhmää ja raakaa.
***
RAUHALA (Matkien). Tyhmää ja raakaa! Minä muka en osaa käyttäytyä
naisten seurassa! Armollinen rouva, minä olen eläessäni nähnyt
enemmän naisia kuin te varpusia. Kolme kertaa olen naisten tähden
joutunut kaksintaisteluun. Kaksitoista naista olen hyljännyt,
yhdeksän on hyljännyt minut! Juuri niin! Oli aika, jolloin minä olin
narrin kirjoissa, puhuin suloisen makeita sanoja, kiemurtelin kuin
lasihelminauha kaapiskellen jaloillani kohteliaasti... Rakastin, kärsin,
huokasin kuutamossa, happanin, sulin, kylmenin, jäädyin... Minä rakastin
intohimoisesti, vimmatusti ja kaikkien muotien mukaan, minä nauroin
kuin harakka naisten viisasteluille ja tuhlasin hellien tunteiden
valtaamana puolen omaisuuttani, mutta nyt — nöyrin palvelijanne — nyt
ette minua petä. Tarpeeksi! Tummat, intohimoiset silmät, tulipunaset
huulet, kuoppaset poskissa, kuutamo, kuiskutus, arka hengähdys —
kaikesta tästä, armollinen rouva, en maksaisi enää penniäkään! En
puhu nyt erittäin läsnä olevista, vaan yleensä kaikista naisista; he
ovat pienimmästä aina suurimpaan saakka teeskentelijöitä, irvisuita,
juoruakkoja, valehtelijoita, maailmallisia, vihamielisiä,. pikkumaisia,
armottomia, vastenmielisiä, puhumattakaan tästä paikasta (Koputtaa
itseään otsaan), jossa on, anteeksi suoruuteni, yhtä paljon järkeä
kuin varpusen aivokopassa! Kun katsoo tuollaista runollista olentoa
— henkevä musliini-nukke, puolijumalatar, miljoona — ihastus, — mutta
katsopas sen sieluun — tavallisin krokotiili! (Tarttuu luolin selkään;
tuoli narisee ja särkyy). Mutta kaikkein inhottavampaa on se, että
tuo krokotiili jostakin syystä luulee hellien tunteiden olevan hänen
yksinomaisuuttaan, etuoikeuttaan ja ihanuuttaan. Piru vieköön, saatte
hirttää minut tuohon naulaan jos nainen osaa oikein rakastaa. Ei
hän osaa muuta kuin itkeä tillitellä! Kun mies kärsii ja uhrautuu,
silloin tahtoo nainen sulasta rakkaudesta heiluttaa häntäänsä ja vetää
miestä nenästä. Teidän osaksenne on tullut se kova kohtalo, että
olette nainen; te siis tunnette itsestänne naisen luonteen. Sanokaapas
nyt minulle omantuntonne nimessä, oletteko elämässänne nähnyt naista,
joka olisi ollut vilpitön, uskollinen ja vakava? Ette ole nähnyt!
Ainoastaan vanhat muijat ja akat ovat uskollisia ja vakavia! Helpompaa
on löytää sarvipäinen kissa kuin vakava nainen!

PAPPINEN. Sanokaa, olkaa hyvä, kutka siis teidän mielestänne ovat
uskollisia ja vakavia rakkaudessa?' Ei suinkaan miehet?

RAUHALA. Miehet juuri!

PAPPINEN. Miehet! (Nauraa ilkeästi) Se on suuri uutinen! (Kiivaasti).
Mikä oikeus teillä on puhua noin? Miehet uskollisia ja vakavia
rakkaudessa! Koska kerran siitä on kysymys, niin sanon teille,
että kaikista, joita koskaan olen tuntenut tai tunnen, oli minun
miesvainajani paras... Minä rakastin häntä intohimoisesti, koko
olennollani; niinkuin ainoastaan nuori ja ajatteleva nainen voi;
minä annoin hänelle nuoruuteni, onneni, elämäni, koko omaisuuteni,
rukoilin hänen puolestaan kuin epäjumalain palvelija ja... ja — miten
kävi? Tämä paras mies mitä hävyttömimmällä tavalla petti minut
yhtenään! Kuolemansa jälkeen löysin hänen pöytälaatikostaan ison pihkan
rakkauskirjeitä. Jo eläessään — on kauheata ajatellakin — jätti hän
minut viikkokausiksi yksin kotiin, hakkaili minun nähden toisia naisia,
tuhlasi rahojani ja pilkkasi tunteitani... Ja huolimatta kaikesta
tästä, minä häntä rakastin ja olin hänelle uskollinen. Olen ijäksi
sulkeutunut neljän seinän sisään enkä koskaan jätä surupukuani...

RAUHALA (Nauraa halveksivasti). Surupuku!... En ymmärrä kenä te minua
pidätte? Ikäänkuin minä en muka tietäisi miksi te käytätte tuota mustaa
nunnapukua ja sulkeudutte neljän seinän sisään! Vielä mitä! Se on niin
salaperäistä, runollista! Matkustaapa talonne ohi joku sotaherra tai
töppöhäntäinen runoilija, katsahtaa akkunoihin ja ajattelee: Täällä
asuu alaslaskettujen akkunaverhojen takana tuo salaperäinen Tamara,
joka rakkaudesta miestään kohtaan on hautautunut neljän seinän sisään.
Kyllä ne temput tiedetään!

PAPPINEN (Kiivastuen). Mitä? Kuinka te kehtaatte puhua minusta noin?

RAUHALA. Te olette elävänä hautautunut, vaan ette kuitenkaan ole
unohtanut maalata ja puuteroida poskianne.

PAPPINEN. Kuinka te uskallatte puhua minulle tuolla lailla?

RAUHALA. Älkää huutako, sillä minä en ole teidän pehtorinne! Antakaa
minun puhua asia niinkuin tulee. En ole nainen ja olen siis tottunut
lausumaan ajatukseni suoraan. Olkaa hyvä, älkää siis huutako!

PAPPINEN. En minä huuda, vaan te! Jättäkää minut heti rauhaan!

RAUHALA. Maksakaa rahat ja minä lähden.

PAPPINEN. En maksa!

RAUHALA. Mitä? Ette maksa?

PAPPINEN. Kiusallakaan ette saa penniäkään! Jättäkää minut vaan rauhaan

RAUHALA. Minulla ei olo iloa olla puolisonne, tai sulhasenne. Älkää
siis laittako mitään perhekohtauksia. (Istuutuu) Minä en siitä pidä.

PAPPINEN (Ollen läkähtyä vihasta). Te istuitte!

RAUHALA. Istuin, kuten näette.

PAPPINEN. Pyydän, menkää ulos!

RAUHALA. Antakaa rahat! (Erikseen). Kuinka olenkin paha.

PAPPINEN. En tahdo puhua tuollaisten hävyttömäin ihmisten kanssa! Ulos
heti! (Hiljaisuus). Ettekö mene? Ettekö?

RAUHALA. En.

PAPPINEN. Ette!

RAUHALA. En!

PAPPINEN. Olkoon niin! (Soittaa).


YHDEKSÄS KOHTAUS.

    Edelliset ja Luukkas (tulee).

PAPPINEN. Luukkas, aja tämä herra ulos!

LUUKKAS (Lähestyen Rauhalaa). Hyvä herra, menkää nyt ulos, kun
pyydetään!...

RAUHALA (Hypäten ylös). Suus kiinni! Kenen kanssa sinä puhut? Minä
hieron sinut mäsäksi!

LUUKKAS (Pidellen sydänalaansa). Herranen aika! (Putoa tuolille). Oh,
minä voin pahoin! Henkeä, ah-ahdistaa!...

PAPPINEN. Missä Maija on? Maija! (Huutaa). Maija-a! Stiina-a! Maija-a!
(Soittaa).

LUUKKAS. Oh! Kaikki ovat menneet marjalle. Ei ketään ole kotona. Oh,
kova olo! Vettä!

PAPPINEN (Rauhalalle). Menkää nyt heti paikalla ulos!

RAUHALA. Ettekö suvaitsisi olla vähän kohteliaampi?

PAPPINEN (Puiden nyrkkiä ja polkien jalkaa). Te olette moukka! Karhu —
mölli!

RAUHALA. Mitä te sanoitte?

PAPPINEN. Karhu, karhu, karhu...

RAUHALA (Lähestyen). Sanokaa, mikä oikeus teillä on loukata minua?

PAPPINEN. Jos loukkaan, niin... niin mitä sitten? Luuletteko, että
pelkään teitä?

RAUHALA. Kun te olette sitä runollista sukupuolta, niin luulette ehkä,
että teillä on oikeus loukata minua ilman rangaistusta? Niinkö?!
Otelkaamme!

LUUKKAS. Hyvä Jumala!... Vettä!

RAUHALA. Kaksintaisteluun!

PAPPINEN. Vaikka teillä onkin lujat nyrkit ja härjän niska, niin
iuuletko, että pelkään? Senkin karhu — mölli!

RAUHALA. Aseihin! En salli kenenkään loukata itseäni, enkä välitä
siitä, että olette nainen, heikompi astia!

PAPPINEN (Koettaen huutaa kovemmin kuin Rauhala). Karhu, karhu, karhu...

RAUHALA. On aika vihdoinkin heittää se turha luulo, että ainoastaan
miehen tulee sovittaa loukkaus. Tasa-arvoisuus, kun tasa-arvoisuus,
piru vieköön! Aseihin!

PAPPINEN. Tahdotteko ampua? Olkaa hyvä!

RAUHALA. Heti paikalla!

PAPPINEN. Hyvä on! Minä käyn heti hakemassa miesvainajani revolvereja.
(Menee kiiruusti ja kääntyy ympäri). Oi. millä nautinnolla olen ampuva
kuulan teidän karhun-otsaanne! (Menee vasemmalle).

RAUHALA. Minä ammun hänet kuin kananpojan! En ole enää mikään
poika-nulikka tai herkkätuntoinen koiran poikanen. Minä en tunnusta
noiden heikkojen olentojen valtaa!

LUUKKAS. Hyvä, rakas herra! (Polvistuen). Olkaa niin armollinen,
säälikää minua, vanhaa ukkoa ja menkää pois! Olitte jo pelottaa minut
kuoliaaksi ja sitten tahdotte vielä ampua!

RAUHALA (Kuulematta häntä). Kaksintaistelu, kas siinä
tasa-arvoisuutta! Siinä ovat molemmat sukupuolet todella tasa-arvoiset!
Periaatteen kannaltakin jo ammun hänet! Vaan millainen nainen!
(Matkii). "Piru teidät periköön... Olen ampuva kuulan teidän
karhun-otsaanne"... sanoi hän. Niin, millainen nainen?! Punastui, silmät
säikkyivät... Otti vastaan haasteeni! Kautta kunniani, ensi kerran
elämässäni näin tuollaisen naisen!

LUUKKAS. Hyvä herra, menkää pois. Menkää nyt, Herran tähden!

RAUHALA. Siinä vasta nainen! Sen minä nyt hyvin ymmärrän. Oikea nainen!
Ei mikään hapan-naama tai rutisuttu, vaan tuli ja leimaus! Käypä
sääliksi ampuakin!

LUUKKAS (Itkien). Herra-kulta, menkää nyt pois!

RAUHALA. Hänpä minua vasta miellyttää! Oikein hurjasti! Vaikka onkin
kuoppaset poskissa, niin miellyttää. Olen valmis antamaan velkani
anteeksi... ja vihakin on mennyt.. . Ihmeellinen nainen!


KYMMENES KOHTAUS.

    Samat.

PAPPINEN (Tulee revolverineen). Tässä on kaksi revolveria. Mutta
ennenkun alamme otella, niin pyydän teitä näyttämään miten pitää ampua.
Minä en ole kertaakaan elämässäni pitänyt revolveria kädessä.

LUUKKAS. Herra, ole armollinen ja armahda meitä... Hyvä Jumala, auta
meitä... Täytyy mennä hakemaan tallirenkiä ja muita miehiä avuksi...
Mistä tämä tuho meidän päällemme nyt tulikaan?... (Menee).

RAUHALA (Tarkastellen revolvereja). Niin, nähkääs, on olemassa
eri pistoli- ja revolvérilajeja. Niinpä löytyy Mortimerin
nallihatturevolvereja yksinomaan kaksintaisteluja varten. Mutta
nämä ovat Smith & Wesson rakennetta kolminkertaisella vahvistajalla
käsikahakkaa varten. Mainioita revolvereja! Ne maksavat vähintään
toista sataa markkaa pari. Revolveri on pidettävä kädessä näin
(Näyttää: erikseen). Mitkä silmät! Tulinen nainen!

PAPPINEN. Näinkö?

RAUHALA. Juuri niin. (Yhä asettaen). Sitten vedetään liipasin...
tähdätään näin... Pää vähän taaksepäin! Käsivarsi on kohotettava ylös
tällä lailla. Sitten pitää tällä sormella painaa tähän — ja siinä
kaikki. Mutta pää-asia: ei saa innostua eikä hätäillä tähdätessä... ja
on koetettava, ettei käsi vapise.

PAPPINEN. Hyvä on. Mutta sisällä on epämukava ampua, menkäämme
puutarhaan.

RAUHALA. Mennään vaan. Mutta minä sanon jo edeltäpäin, että ammun
ilmaan.

PAPPINEN. Se vielä puuttui! Miksi?

RAUHALA. Sentähden että... että... No, se on minun asiani!

PAPPINEN. Te ehkä pelkäätte? Aha-a! Ei, hyvä herra, älkää juonitelko!
Pyydän, seuratkaa minua! Minä en rauhoitu ennenkun saan lävistää teidän
otsanne... juuri tuon otsan, jota niin vihaan! Pelkäättekö?

RAUHALA. Pelkään.

PAPPINEN. Te valehtelette! Mutta minkätähden ette tahdo otella?

RAUHALA. Sentähden että... että... te minua kovin miellytätte!

PAPPINEN (Nauraa ilkeästi). Minä miellytän häntä! Hän uskaltaa sanoa,
että minä miellytän häntä. (Osottaen ovea). Saatte mennä!

RAUHALA (Panee revolverin vaieten pöydälle, ottaa hatun ja menee:
pysähtyy ovella; molemmat katsovat vaieten toinen toistaan jonkun
aikaa; sitten alkaa Rauhala puhua lähestyen epäröivästi rva Pappista).
Kuulkaahan... Oletteko vielä vihoissanne? Minä olen myöskin pirun
pahalla päällä, mutta, ymmärrättekö... kuinka nyt sanoisin... Se on nyt
niin, että... nähkääs... asia on sitä laatua, että oikeastaan... (Huutaen).
Niin, onko se minun syyni, että te minua miellytätte? (Tarttuu tuolin
selkään; tuoli narisee ja särkyy). Piru ties, miksi teidän huonekalunne
noin murenevat! — Te miellytätte minua! Ymmärrättekö? Minä... minä olen
melkein rakastunut!

PAPPINEN. Menkää pois, — minä vihaan teitä!

RAUHALA. Jumalani! Millainen nainen! En ole koskaan eläessäni nähnyt
edes tuon tapaustakaan! Olen hukassa! Jouduin satimeen kuin hiiri!

PAPPINEN. Menkää pois, tai minä ammun!

RAUHALA. Ampukaa! Te ette voi käsittää, kuinka suloista olisi kuolla
noiden ihmeellisten silmäin katsoessa ja sen revolverin kautta, joka
on tuossa pienessä pehmosessa kätösessä... Olen tullut hulluksi! Mutta
ajatelkaa ja päättäkää heti, sillä jos minä nyt lähden täältä, niin, ei
koskaan enää tavata! Päättäkää... Olen kunnon mies; minulla on kymmenen
tuhannen vuotuiset tulot... voin ampua vaikka pennin rahaan, joka on
heitetty ilmaan... minulla on mainioita hevosia. Tahdotteko tulla
vaimokseni?

PAPPINEN (Kiihottuneena heiluttaa revolveria). Taisteluun! Ampukaamme!

RAUHALA. Olen hullu... on ymmärrä mitään (Huutaa). Mies, hoi, tuo
vettä!

PAPPINEN (Huutaa). Taisteluun!

RAUHALA. Olen tullut hulluksi, rakastunut kuin poikanulikka. (Tarttuu
vahvasti rva Pappisen käteen; rouva huutaa kivusta). Minä rakastan
teitä! (Polvillaan). Rakastan hurjemmin kuin koskaan! Kaksitoista
naista olen hyljännyt, yhdeksän on hyljännyt minut, mutta yhtäkään
heistä en ole rakastanut kuten teitä. Nyt minä olen sekä hapan kuin
sitrona että makea kuin siirappi ja mieleni käy kuin taikina... olen
tässä polvillani kuin narri ja rukoilen kättänne omakseni... Mutta mikä
häpeä! Viiteen vuoteen en ole rakastunut. Vannoin valallani, etten sitä
koskaan tekisikään ja nyt yht'äkkiä kävin kuin kärpänen tervaan! Pyydän
kättänne! Jaa tai ei! Ettekö tahdo? Olkoon sitten niin! (Nousee ja
menee nopeasti ovea kohti).

PAPPINEN. Odottakaahan...

RAUHALA (Pysähtyen).

PAPPINEN. Ei mitään, menkää pois... mutta... odottakaa... Ei, ei, menkää
vaan! Minä vihaan teitä! Ei... Älkää menkö! Ah, jospa tietäisitte,
kuinka minä olen paha! (Heittää revolverin pöydälle). Sormeni ovat
aivan turvoksissa tuosta roskasta. (Repii rikki nenäliinansa kiukussaan).
Mitä te siinä töllistelette? Menkää matkoihinne!

RAUHALA. Hyvästi!

PAPPINEN. Niin, niin, menkää vaan! (Huutaa). No, mihinkä nyt?
Odottakaa... Menkää kuitenkin pois. Ah, kuinka olen paha! Älkää
lähestykö, älkää lähestykö!

RAUHALA (Lähestyen häntä). Kuinka olen vihoissani itselleni! Rakastuin
kuin koulupoika, ryömin polvillani... Kylmä vavistus kulkee lävitseni.
(Ankarasti). Minä rakastan teitä! Se nyt vielä puuttui, mutta minkäs
sille... Huomenna on maksettava vekselit, heinänkorjuu on alkanut ja
sitten vielä te... (Syleilee häntä). Milloinkaan en anna tätä itselleni
anteeksi...

PAPPINEN. Menkää pois! Kädet pois! Teitä minä vihaan... Aseihin!
(Pitkällinen suudelma).


YHDESTOISTA KOHTAUS.

    Edelliset, Luukkas (kirveineen) ja muita työmiehiä (seipäineen,
    köysineen j.n.e.)

LUUKKAS (Nähtyään suutelevan pariskunnan). No!... (Jää suu selällään
ihmettelemään).

    (Hiljaisuus).

PAPPINEN (Katse maahan luotuna). Luukkaa, sanohan tallissa, ettei Topi
tarvitse ensinkään kauroja.

    Esirippu alas.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Karhu : Pila yhdessä näytöksessä" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.