Title: Sisäiset voimat
Author: Baudouin, Charles
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sisäiset voimat" ***


SISÄISET  VOIMAT

Kirj.

Charles Baudouin


Suomentanut

J. Hollo



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.



SISÄLLYS:

    I. Vaikutusvoimainen ajatus.
   II. Ruumiilliset perusteet.
  III. Persoonallisuus ja esteetön kehittyminen.
   IV. Sisäinen elämä ja individualismi.
    V, Keskittyminen.
   VI. Sydämen voimat.
  VII. Ponnistus ja rohkeus.
 VIII. Persoonallinen vaikutus.
       Viiteselitykset.



I.

VAIKUTUSVOIMAINEN AJATUS.


Ainetta tutkivien tieteiden alalla viimeksikuluneina kahtena
vuosisatana tapahtunut verraton kehitys johti mitä merkillisimpään
seuraukseen. »Tieto on valtaa», toistettiin mielellään Baconin ajoilta,
ja niinmuodoin näyttää luonnolliselta, että ihmisen olisi täytynyt
tieteen edistyessä alkaa yhä lujemmin uskoa omiin voimiinsa. On
kuitenkin käynyt aivan toisin. Mitä syvemmälle aineen salaisuuksiin
olemme tunkeutuneet, sitä selvemmin olemme alkaneet tajuta siinä
vallitsevaa ankaraa mekanismia.

Jo varhaisimpina aikoina varmaan tunnettiin taivaankappaleiden
lainmukaisuus, päivien ja öiden, vuodenaikojen ja vuosien jaksoittainen
toistuminen. Myönnettiin vielä, että järkähtämätön tapahtuminen voi
kahlita ihmisen vapauden ja että taivaankappaleiden lait voivat
kaikkeuden valtavassa ykseydessä vaikuttaa ihmisiinkin. Taivaan
tarhoissa havaittu päivän ja yön vaihtelu liittyi kiinteästi
elämämme valve- ja unitiloihin. Oliko siis kovinkaan uhkarohkeata
otaksua, että Onnen pyörän näennäisesti mielivaltaiset pyörähdykset
todellisuudessa johtuivat Eläinradan pyörän kierrosta? Niin
otaksui astrologia. Astrologinen kohtalousko ja muut fatalistiset
opit eivät kumminkaan olleet niin ankarat, ettei ihmisen omalle
aloitekyvylle jäänyt mitään liikkumisalaa. Tiedusteltiin jumalten
ennemerkkejä, mutta ne tarjosivat ainoastaan yksityisiä kiinnekohtia
tulevaisuutta arvattaessa, ja ihminen voi sentään kohdasta toiseen
siirtyessään jossakin määrin valita tietänsä. Siten johduttiin
rikkiviisaisiin keksintöihin, joiden avulla toivottiin voitavan,
tosin kunnioittavasti, kiertää sallimuksen lakia: jos oraakkeli
ennusti gallialaisten ottavan haltuunsa roomalaisten kyntömaata,
haudattiin maahan kiireen kaupalla muutamia gallialaisia oraakkelin
tyydyttämiseksi. Kristillinen katsomus, jonka mukaan Jumala tietää
ennakolta kaikki kohtalot, otaksui sekin tästä huolimatta, että
ihminen itse kykenee ohjaamaan vaiheitansa. Inhimillisen vapauden ja
jumalaisen ennaltatietämisen yhteensoinnuttaminen tarjosi kristillisten
ajattelijain järjenponnistukselle ylivoimaisen tehtävän. Mutta olipa
tämä käsitys kuinka epäloogillinen tahansa, ihminen tunsi vallitsevansa
kohtaloltaan Jumalan kaikkitietäväisyyden uhallakin, ja vain se
on tärkeätä. Kaikkein ehdottomimmin fatalistiset oppimuodostumat,
esimerkiksi Calvinin oppi ja jansenismi, myönsivät nekin hengen voivan
tuntea itsensä voimaksi, tosin välttämättömyyden vallitsemaksi,
mutta silti valtavaksi, sillä jos ajatuksemme ja tekomme toisaalta
ovatkin järkähtämättömän syyn — armon — vaikutusta, ovat ne kuitenkin
toisaalta väistämättömien vaikutusten syitä; ne ovat kohtalomme —
autuuden tai kadotuksentekijöitä, vaikka täyttävätkin ylhäältä tulevia
järkähtämättömiä käskyjä; juuri tämä seikka luo niiden jokaiseen
liikahdukseen arvaamatonta tärkeyttä ja vaatii meiltä pelokkaan
kiinteätä tarkkaavaisuutta. Niin saa selityksensä se usein todettu
ristiriita, että juuri fatalistiset opit ovat tehneet kannattajistaan
mitä tunnontarkimpia sisäisen elämänsä tutkistelijoita ja ovat
olleet erikoisessa määrässä, nykyisiä nimityksiä käyttääksemme,
itsensävallitsemista (self-control) ja moraalista tarmoa tähdentäviä
oppisuuntia. Niiden mukaan ihminen ei ole vapaa, mutta on voimallinen;
tuskin paradoksia hipoen voisi sanoa, että hän on sitä voimallisempi,
koska ei ole vapaa. Hänellä ei ole vapautta olla voimaton.

Uudenaikaisesta tieteestä johtuneet opit, joiden ei silti tarvitse
aina olla tieteellisiä, tarjoavat aivan toisenlaisen näytelmän. Onko
syytä mainita ne muutamat jättiläisaskelet, jotka on astuttu suurten
keksintöjen aloilla? Halley toteaa pyrstötähtien määräaikaisen
paluun, ja niin sulkeutuu lopullisesti viimeinenkin rako, josta
astronomiselle taivaalle näytti voivan pujahtaa jonkinlaista
mielivaltaa; Newton todistaa, että paino ja vetovoima ovat yhtä, ja
niin alkaa fysiikka näyttää, yhä selvemmin astronomian sisarelta, joka
sekin noudattaa ankaran järkähtämättömiä lakeja; Lavoisier kehittelee
kemian selväpiirteisempään muotoon, ja ihmishenget tottuvat yhä
enemmän pitämään aineellista maailmankaikkeutta kokonaisuudessaan
muuttumattomien lakien vallitsemana. Yhdeksännellätoista vuosisadalla
opitaan sitten näkemään ihmiselimistössä vain fysikaalis-kemiallisten
tapahtumien kenttä, mielisairauksia tutkimalla saadaan selville hengen
ja elimistön välillä vallitseva kiinteä yhteys ja katsotaan edellinen
jälkimmäisen tuotteeksi, siis fysikaalis-kemialliseksi tuotteeksi, joka
on samojen muuttumattomien lakien alainen.

Jo ennen tämän kehitysjakson päättymistä oli epäilemättä esiintynyt
lukuisia determinismin kannalla olevia ajattelijoita. Mutta nämä
filosofit — Spinoza, Leibniz, Kant — jäljittelivät tässä kuten monessa
muussakin kohdassa edeltäjiänsä, vanhoja kristillisiä ajattelijoita:
hekin osasivat determinismistään huolimatta suoda sijaa jonkinlaiselle
vapaudelle. Siitä he eivät tahtoneet missään tapauksessa luopua, vaikka
täytyikin, esimerkiksi Kantin, karkoittaa tämä vapaus »noumenaaliseen»
maailmaan, aistittavan maailman yläpuolella sijaitsevaan kerrokseen,
eräänlaiseen romuloukkoon, jossa säilytetään uudenaikaisen hengen
asutuista huoneistaan poislakaisemia kunnianarvoisia vanhoja käsitteitä.

Yhdeksännellätoista vuosisadalla esiintyvä uusi determinismi oli
laadultaan ankarampi. Tämä johtuu nähdäkseni kolmesta syystä. Se on
ensinnäkin radikaalisenapi, se ei huoli romuloukosta, vaan kieltää
avoimesti kaiken tahdonvapauden. Sitäpaitsi se ei tyydy pitämään
hengen tosiasioita syinä, jotka eivät ole vapaita, koska ovat toisten
määrättyjen syiden ehdottomia tuloksia, vaan väittää lisäksi, että ne
ovat pelkkiä vaikutuksia eivätkä kykene toimimaan vuorostaan syinä.
Noudatellen ylempänä esitettyä kehityslinjaa, joka johtaa aineesta
elämään ja elämästä henkeen, tämä oppi päättelee, että henki on
ketjun viimeinen rengas ja ettei kauemmaksi voida päästä. Henki ei
kykene mitenkään vaikuttamaan elämän ja maailman kulkuun, ei enempää
kuin veturin raiteille heittämä punainen kajaste junan liikkeeseen,
käyttääksemme vertauskuvaa, joka oli aikoinaan hyvin suosittu. Henki
on »epifenomeeni», se on pelkkä lisäilmiö, kaupanpäällinen. Kolmas ja
tärkein syy on se, että tänä yleisen oppivelvollisuuden ja tieteen
kansantajuiseksi tekemisen vuosisatana, tämä oppi tietenkin voitti
jalansijaa suuressa yleisössä, johon aikaisemmat deterministiset
teoriat eivät olleet milloinkaan vaikuttaneet. Ei olekaan suurta
vaaraa, vaikka filosofi tunnustautuu deterministiksi, vieläpä
»epifenomenistiksikin»; siinäkin tapauksessa, että hän on hävittänyt
talostaan Kantin ullakon, hän on henkilö, jonka eri kerrokset on hyvin
järjestetty ja väliseinillä erotettu, ja ellei hänen mielestään olekaan
olioiden pohjimmaisessa perustuksessa sijaa vapaudelle ja henkiselle
mahdille, hän kuitenkin myöntää, että asuinsijanamme olevassa
ilmiöiden, kerroksessa (jossa asuminen käy päinsä) »kaikki tapahtuu
ikäänkuin» henki ohjaisi toimintaamme joka päivä ja joka hetki. Siten
filosofi väistää pulman, hänen oma teoriansa, hänen epifenomenisminsa
on hänelle epifenomeeni, ylellisyyskäsite, joka ei mitenkään vaikuta
elämään.

Aivan toisin on laita suuren yleisön, kaikkien puolisivistyneiden,
kaikkien yleistajuiseksi muutetun tieteen ahmijoiden, kaikkien
»vapaa-ajattelijoiden», vieläpä paljon huomattavampien ja
mainehikkaampienkin henkilöiden. Tällöin teoria vaikuttaa mieliin
sitä voimakkaammin, mitä yllättävämpi se on; se saa koko tunne- ja
kuvitteluvoiman liikkeelle, se ymmärretään puutteellisesti, mutta
siihen suhtaudutaan erittäin vakavasti. Sellaiset teoriat vaikuttavat
nimenomaan siitä syystä, että juuri tällöin — auttamattomasti
— ajatukset toimivat vaikuttavina syinä. Hengen täydellisen
voimattomuuden ajatus kykenee tekemään hengen täysin kykenemättömäksi.
Huono muisti, arvellaan, johtuu aivojen kemiallisista tapahtumista,
joten sitä on turha yrittää korjata — ellei kenties turvauduta
rohtoihin. Koska laiskuutemme, virheemme ja, paheemme ovat samaisen
kemian vaikutuksia, perinnöllisyyden ja kerta kaikkiaan kohtalokkaasti
määrätyltä näyttävän rakenteemme tuloksia, niin miksi yrittäisimme
asiaa auttaa? Kalteva pinta johtaa kauas, ja vaikka onkin totta, ettei
teoreettinen materialismi estä julistajaansa olemasta tahdon sankari
(enempää kuin olemasta eräänlainen pyhimyskään), vaikuttaa sellainen
materialismi kuitenkin aivan toisin syvien rivien mieheen, koska
hän ei pysähdy teoriaan; varsinaisista moraalisista vaikutuksista
puhumatta viitattakoon tässä ainakin siihen, että sellainen vakaumus
ehdyttää useimpia tarmonlähteitä. Tämä teoriasta johtuva tuuliajolle
joutuminen voi hyvinkin olla epäloogillinen asia (yhtä epäloogillinen
kuin äskenmainittu jumalan kaikkitietäväisyyttä korostavaan dogmiin
liittyvä vapauden edellyttäminen), mutta kummassakaan tapauksessa ei
ole tähdellisenä seikkana logiikka, vaan uskomus, joka muuttuu elämän
todellisuudeksi. Ihminen, joka varmaan uskoo henkensä olevan pelkkää
»heijastusta», joutuu — loogillisesti tai ei — vaaraan sallia tuon
heijastuksen väikkyä virvatulena mielin määrin, ja itsensävallitseminen
ei merkitse sellaiselle ihmiselle mitään. Keskimääräisesti sivistynyt
nykyaikainen ihminen on tottunut pitämään maailmankaikkeutta valtavana
kellonkoneistona, jonka kaikki rattaat liittyvät täsmällisesti
toisiinsa, Eläinradan suuresta pyörästä sydämemme hiljaiseen sykkeeseen
saakka, ja henkeämme voitaisiin niin ollen verrata osoittajiin,
jotka näyttävät liikkuvan itsestään, mutta joita todellisuudessa
liikuttaa mekanismi, niiden kykenemättä mitenkään vaikuttamaan tähän
liikuttajaansa enempää kuin omaan liikkeeseensäkään. Olisi epäilemättä
viisaampaa jättää koko käsitys metafysiikan haltuun ja ottaa huomioon,
että olosijanamme olevassa kokemuksen maailmassa ajatuksemme aivan
ilmeisesti esiintyvät tekojemme synnyttäjinä; mutta kuinka voisikaan
ihmisten suuri enemmistö omaksua sellaisen hiuksenhienon erotuksen?

Mitä sanoisimmekaan maalaajasta, joka päättelisi, ettei värejä ole
olemassakaan ja heittäisi siveltimensä pois, koska näkee fysiikan
oppikirjan todistavan, että värit ovat matemaattisesti määriteltäviä
värähdyksiä? Hän menettelisi väärin, sillä fysiikantutkijan
kvantitatiivisen näkökannan ohella saa kieltämättä sijansa taiteilijan
kvalitatiivinen katsantokanta, ja värähdysten abstraktisen maailman
ohelle jää olemaan värien aistittava maailma. Useimmat positivistimme
menettelevät kuitenkin niinkuin maalarimme: he eivät osaa erottaa
toisistaan abstraktista maailmaa, missä kaikki on mekanismia, ja
konkreettista maailmaa, jonka alueella me kuitenkin pysymme tekojemme
tekijöinä. Onkin varsin ymmärrettävää, etteivät he tuota eroa havaitse;
he ovat ainakin vilpittömämmät kuin sadun kalkkuna ja useimmat
filosofit.

Asia johtaa kuitenkin aikalaistemme keskuudessa merkilliseen
taikauskoon. Henkilö, joka pyrkii sitä vastustamaan, koska on omaksunut
uusia aatteita ja oppeja, jotka tulevat tuonnempana puheeksi, joutuu
ihan ihmeisiinsä havaitessaan, kuinka varmasti ihmiset uskovat
olevansa ehdottomasti riippuvaisia tuhansista eri seikoista. Me
pelkäämme taikauskoisesti mikrobeja samoinkuin isoäitimme aikoinaan
noituutta ja mörköjä. On sinänsä epäilemättä varsin hyvä tuntea meihin
vaikuttavat aineelliset tekijät, joiden mekanismin tiede selvittää,
mutta toisaalta on suuri vahinko, jos uskomme olevamme täysin niiden
armoilla ja jätämme huomioonottamatta, että sielullinen suhtautumisemme
kykenee joka hetki melkoisesti lisäämään tai supistamaan niiden
toimintaa. Tämän vakaumuksen omaksuminen edellyttää kuitenkin, että
tiede astuu askelen kauemmaksi, ja koska tämä askel on astuttu vasta
aivan äskettäin, ovat vanhat tottumukset jääneet vallitseviksi.
Toistaiseksi alistuvat sivistyneet, jopa suuret oppineetkin, vieläpä
spiritualististen teoriain edustajatkin (teoria ei tässäkään
vaikuta mitään asiaan), orjamaisesti palvelemaan vatsaansa tai
pernaansa, perittyjä ominaisuuksiaan, tottumuksiaan, tupakoimis- tai
nuuskaamishimoaan ja monia arveluttavampia virheitään, ja osoittavat
lisäksi hämmästyttävää alistumista.

       *       *       *       *       *

Jo kauan sitten on kuitenkin havaittu vastavaikutuksen oireita.
Se esiintyi aluksi mitä oudoimmissa muodoissa, filosofisina ja
mystillisinä oppeina ja puoskareiden ihmemenetelminä, kunnes siitä
työntyi tieteeseen eräitä positiivisia keksintöjä, jotka pian
pakottavat meidät kerrassaan toisenlaisiin käsityksiin.

On olemassa ihmisiä ja kokonaisia kansoja, joiden järkkymätön terveys
vastustaa masentavia ja epämieluisia käsityksiä, niinkuin voimakas
elimistö vastustaa sairauttasynnyttäviä mikrobeja. Anglosaksilaisissa
on tämä hyve, ja amerikkalainen ajattelija Emerson esiintyy
uuden voiman-evankeliumin ennustajana. Emerson jättää mielellään
determinismin vallitsevaksi, mutta ei tunnusta henkeä pelkäksi
»epifenomeeniksi».

»Jos kohtalo», sanoo hän, »onkin väkevä, niin ihmisellä on kuitenkin
osansa kohtalossa ja hän voi nostaa sallimuksen sallimusta vastaan. Jos
ulkomaailma käykin kiivaasti meitä ahdistamaan, kykenevät toisaalta
omat atomimme yhtä väkevään vastustukseen. Ilmakehä murskaisi meidät,
ellei ruumiissamme oleva ilma olisi sen vastapainona. Kalvomaisen ohut
lasiputki kykenee vedellä täytettynä kestämään valtameren puristuksen».

Niin tehostetaan hengen voimaa, joka käyttää vipusimenaan juuri lakien
järkähtämättömyyttä:

»Kaikissa menestyksellisesti toimineissa henkilöissä ilmenee eräs
yhteinen piirre: he uskovat syyn ja vaikutuksen lakiin. He uskovat
varmaan, ettei olioita vallitse sattuma, vaan laki, ettei olioiden
alku- ja loppupäätä toisiinsa liittävässä ketjussa ole yhtäkään heikkoa
tai särkynyttä rengasta. Juuri kaikkein tarmokkaimmat ihmiset uskovat
lujimmin lakien voimaan.»

Ajatus noudattaa sekin lakejaan, sekin toimii syynä, ja Emerson
ammentaa tästä vakaumuksesta salaperäistä, hehkuvan seesteistä voimaa.

»Meidän täytyy ihailla», kirjoittaa hänen elämäkertansa sepittäjä Régis
Michaud, »hänen olemuksensa perusominaisuutta, hänen itseluottamustaan,
mestarillista varmuutta, joka johtuu salaisten aarteiden tunnosta.
Emerson kulkee läpi elämän majesteetillisen ryhdikkäästi. Hänen
rytminään oli alinomainen allegro.»[1]

Emerson tietää, että sellainen suhtautumistapa merkitsee voimaa:
»Ihmiskunnan kunnioitus», sanoo hän, »tulee vain niiden henkilöiden
osaksi, jotka esiintyvät vakuuttavasti. Vain he suunnittelevat ja
toteuttavat suuria asioita. Millainen voiman määrä olikaan keräytynyt
Napoleonin aivoihin!» Eräässä toisessa kohdassa hän vielä täydentää
lausumaansa: »Napoleon ansaitsi menestyksensä. Hän oli aina saavuttanut
voittonsa aivoissaan, ennenkuin saavutti ne taistelutanterilla. Hänen
suosijanaan ei ollut pelkkä sattuma.»

Tätä hengen syntyperäistä voimaa Emerson pitää ihmisen varsinaisena
vapautena. »Tämä väite on rajoituksitta tosi: Jokainen on oman onnensa
seppo. Me olemme ylpeät vapaasta tahdostamme. Mutta se voi merkitä
ainoastaan, että Jumala on jättänyt käytettäviksemme luonteemme
ainesosat: rautaa ja kuparia, kultaa ja hopeata, ja meillä on täysi
valta niitä valikoida ja muovata sellaiseen muotoon kuin haluamme.»

Emersonia ei askarruta vapauden ja determinisnin metafyysillinen
ongelma. Hänestä näyttää paljoa tärkeämmältä sellainen voittajan-asenne
ja se vakaumus, että tuo asenne tai sen puuttuminen varmasti ratkaisee,
onko tuloksena voima vai hervottomuus, menestys vai epäonnistuminen.

»Jokainen on tehokas ihminen vain sikäli kuin hän on tuon voiman
sisältäjä, ja kaikki historian sankarilliset ja merkittävät teot
on suoritettu yksin sen avulla... Maailma tottelee matemaattisia
lakeja, ja sen liikkuvassa kehässä ei ole missään sattuman sijaa.
Menestys syntyy yhtä lainmukaisesti kuin pumpuli- ja musliinikudelmat
kangaspuissamme... Kutomossa tärvelee katkennut tai muuten virheellinen
lanka sadan metrin saran; silloin otetaan selkoa, kuka on ollut sitä
kutomassa, ja asianomaisen palkkaa vähennetään... Jokainen meille suotu
päivä on kauniimpi kaikkia musliineja, sitä valmistavat kangaspuut ovat
rakenteeltaan verrattomasti hienommat, on mahdotonta salata velttoja,
valheellisia, turmeltuja tuokioita ja on turhaa pelätä, että mikään
moitteeton lanka ja kunnollinen kudelma jättää tekijänsä kiittämättä.»

Samoinkuin rahakappale, johon on lyöty hallitsijan kuva, joutuu
lukemattomien, usein epäilyttävienkin käsien kuluttamaksi, ovat
tällaiset ajatuksetkin, Amerikassa ja muualla, kadottaneet puhtaat
ja silmiinpistävät piirteensä. Siitä syystä on hyvä nähdä ne jälleen
alkuperäisinä ja vikautumattomina. Suuren amerikkalaisen sanat säilyvät
uuden viisauden ennustuksena, viisauden, jonka rakennukseen tiede on
kiiruhtanut tuomaan kiviänsä.

       *       *       *       *       *

Meitä tässä askarruttavan liikkeen alkuvaiheita tulee etsiä Mesmerin
»magnetismin» hämmästyttävistä, merkillisistä tosiasioista. Nämä
tosiasiat jäivät tosin ylen hämäriksi, mutta niiden nojalla voi siitä
huolimatta herätä eräiden henkilöiden mielessä se usko, että ihminen
on väkeväin salaisten voimain keskus. Niin on magnetismista johtunut
Amerikassa _Christian Sciencen_, mystillinen oppi ja Euroopassa
tieteellinen hypnotismi.

Eräs Mesmerin oppilas, Quimby, oli hoitanut amerikkalaista mrs
Eddyä, joka senvuoksi hartaasti halusi vuorostaan parantaa ihmisiä
salaperäisillä voimilla ja päätyi vähitellen »kristilliseen
tieteeseen.» Tämä oppi kieltää pahan ja aineen, otaksuu kieltämällä
ne hävittävänsä, koska henki on kaikkivoipa, luo sen, mitä vakuuttaa
olevaksi, ja tuhoaa sen, minkä kieltää. Opista irtautui sitten, samoin
Amerikassa, _New Thought_, »uusi ajatus», joka hylkäsi Christian
Sciencen omituiset opinkappaleet ja tahtoi säilyttää ainoastaan sen
filosofisen ytimen — siis eräänlaista yleistajuiseksi muutettua
emersonismiä.

Eräitä Mesmerin aavistamia tosiasioita liittivät tieteeseen
hypnotismin tutkijat Braid ja Charcot. Siitä syntyi toisaalla kahden
suuren psykologisen keksinnön lähde: suggestion ja psykoanalyysin.
Kehitellessään suggestion teorian suoritti Nancyn koulukunta aikanaan
ennenkuulumattoman työn. Tahdottiinhan silloin yleensä poistaa
psykologiset selitykset psykologiasta itsestäänkin ja johdella koko
hengenelämä ruumiillisista syistä; Liébault ja Bernheim sitävastoin
luopuivat ehdottomasti tavanomaisuudesta ja uskalsivat ulottaa
psykologisen selittämismenetelmän lääketieteeseenkin. »Suggestio on
mielikuva, joka muuttuu teoksi.» Siten on perustettu psykoterapia, joka
tahtoo — samoinkuin Christian Science, mutta kokeellisen tutkimuksen
pohjalla — saada aikaan parantumista hengen avulla, joten sielullisia
tosiasioita pidetään syinä sanan tieteellisessä merkityksessä (toisin
sanoen tosiasioina, joiden ilmetessä aina syntyvät samat vaikutukset).
Freud tutkii psykoanalyysin avulla salatajuntaa ja selvittää suuressa
määrässä syiden toimintaa; nyt aljetaan ymmärtää, millaisista toisiinsa
kutoutuvista tajuisista ja tajuttomista ajatuksista ja pyyteistä johtuu
hermotautinen halvautuminen, hajamielisen sanavirhe, typerä teko — tai
järkeväkin, mikä on sitäkin nöyryyttävämpi seikka.

Amerikassa suggestiota käytettiin suuressa mittakaavassa. Mystikot ja
mystifikaattorit kokivat vallata sitä omakseen. Mutta suggestio-opin
kiistellessä toisten oppien kanssa, jotka — kuten Christian Science ja
New Thought — väittivät hengen ehdottomasti vallitsevan ruumista meissä
kaikissa, oli tuloksena uusi ilmiö: suggestiosta, joka sosiaalisena
tosiasiana edellyttää vähintään kaksi henkilöä, suggeroivan ja
suggestion esineenä olevan, siirryttiin vähitellen autosuggestioon,
joka sulkee pois ensinmainitun. Erinomaisen hämärästi määritellyn
autosuggestion ottivat aluksi huostaansa meluisaa yleistajuistamista
harjoittavat amerikkalaiset; se tehtiin kansantajuiseksi, sen avulla
hankittiin itselleen hyötyä, ennenkuin asia oli tieteellisesti
tutkittu. Niin syntyi sekasortoinen joukko kirjoja ja kirjasia, joissa
bluffi kävi ahdistamaan tiedettä ja uskonto lähenteli bluffia. Vasta
Couén ja Nancyn uuden koulukunnan toiminnan nojalla kehittyi tästä
sekasorrosta tieteellinen ja mutkaton teoria, johon muuten toisaalta
johti Bernheimin aatteiden luonnollinen ja vaatimaton kehitteleminen.
Nyt voitiin jo määritellä muutamia lakeja. Autosuggestio siirtyi niiden
käsitysten joukkoon, jotka ihminen voi häpeämättään omaksua.

       *       *       *       *       *

Kaiken tämän perustuksella johdumme pitämään sielullisia tosiasioita
todellisina syinä, jotka eivät vaikuta ainoastaan toisiin sielullisiin
tosiasioihin, vaan luonnonlakien mukaisesti ruumiiseenkin. Tämä ei
ole metafysiikkaa, eikä tässä ole puheena vapauden ja deterministin
transcendenttinen ongelma. Nyt ei enää käy päinsä tylsän positivismin
nimessä väittää, että sellainen hengen vaikutus ruumiiseen on
käsittämätön. Sellaista — samoinkuin vastakkaisiakin — vaikutusta
pitävät käsittämättöminä metafyysikot, kerta kaikkiaan oletettuaan,
että henki ja aine ovat kaksi eri »substanssia», joiden vaikutus on
jo määritelmän nojalla mahdoton. Ilmeinen kokemus, jonka piirissä
pysymme ja jota positivisti väittää tarkkaavansa paremmin kuin kukaan
muu, ei kumminkaan tunne mitään substansseja; se tuntee ainoastaan
tosiasioita ja tosiasiaryhmiä, joista jokainen on erikoisen tieteen
tutkimusalueena. Psykologia tutkii erästä sellaista ryhmää, sielullisia
tosiasioita; kemia, fysiikka, fysiologia tutkivat toisia ryhmiä.
Vaikka metafyysikon »substanssit» eivät olekaan missään tekemisissä
keskenään, on tiedemiehen käsittelemien tosiasiaryhmien laita toisin.
Ne merkitsevät vain tehtävän jakamista, ovat enemmän tai vähemmän
tilapäisiä. Eri ryhmien tosiasiat vaikuttavat toisiinsa; lait ulottuvat
tieteestä toiseen. Kemiallinen reaktio synnyttää lämpöä, fysikaalisen
tosiasian; valo ja sähkö, jotka kuuluvat fysiikan alueeseen, saavat
elävässä kudoksessa aikaan nimenomaan fysiologisia tapahtumia. Se
seikka, että fysiologin ja psykologin alueiden välillä on olemassa
sellaista keskinäistä vaihtoa, on täysin säännöllinen ja hyvää
tieteellistä menetelmää vastaava. Kokemus ei tunne muuta syyperäisyyttä
kuin tosiasioiden suhteet ja niiden määrätyn peräkkäisyyden. Syynä
voi toimia ajatus yhtä hyvin kuin meteori. Tieteen hengen kanssa
ristiriidassa oli nimenomaisesti epifenomeenioppi. Tämä sekasukuinen
käsitys lainasi metafysiikasta sen ajatuksen, että on olemassa kaksi
toisiinsa vaikuttamatonta substanssia, kielsi sitten toisen substanssin
ja väitti yhä edelleen, ettei mitään vuorovaikutusta tapahdu
olemassaolevan ja olemattoman substanssin välillä, mikä on kerrassaan
käsittämätön väite.

On kuitenkin ymmärrettävissä, kuinka sellaista teoriaa on voitu
kannattaa: ainetta koskevat tietomme ovat runsaat ja täsmälliset,
henki sitävastoin on meille varsin vieras. Toisaalla lakeja ja
numeroita, toisaalla vain verrattain suurisanaista kuvailua.
Luonnontieteen edustajan silmissä täytyi hengen näyttää yhtä hämärältä
ja epätodelliselta kuin aine näytti lujalta ja kestävältä. Nykyjään,
tieteen ja lain tunkeuduttua hengenkin maailmaan, on tilanne kuitenkin
muuttunut. Me luotamme jälleen ja enemmän kuin milloinkaan ennen
ajatuksen, »aatteen» voimaan — »voima-ideaan», käyttääksemme Fouilléen
keksimää nimitystä — ja toivomme pääsevämme tämän sisäisen voiman
avulla paremmin itseämme vallitsemaan. Ja jos tämä onkin vain uskoa,
vastaa se kuitenkin Emersonin toivomusta: »Tieteellisen hengen tulee
omistaa usko, joka sekin on tiedettä... Me emme halua enää kiusaksemme
kuulla tyhjiä väitteitä ja puolinaistotuuksia, tunteisiin vetoavia
esityksiä tai honottelevia rukouksia.»

       *       *       *       *       *

»Ihminen on vain ruoko, mutta ajatteleva ruoko.» Pascal pitää
nimenomaan ajattelua keinona saattaa tasapainoon maailman suuruutta
ja ihmisen pienuutta. Tasapainon puute johtaa kuitenkin pitemmälle,
sillä jos ajatus esiintyy niin painavana tekijänä ihmisen ja maailman
välillä vallitsevassa naurettavassa epäsuhdassa, nousee esiin uusi
kysymys: mitä merkitsee tuo sama ajatus ihmisessä itsessään, suhteessa
hänen ruumiinsa aineeseen? Kaikkea tai ei mitään, riippuen siitä, miltä
kannalta asiaa tarkastellaan. Mitä enemmän ruumiin ja hengen välillä
vallitsevia suhteita havaittiin, sitä vähemmän tuntui mahdolliselta
pitää ajatusta transcendenttina. Auguste Comte kysyy leikkisästi
spiritualisteilta, miten kävisi kaikkein suurimmankin ajattelijan, jos
hän joutuisi muutamaksi minuutiksi seisomaan päällään ajatellessaan.
Kun tarkkaamme ajatuksen aineellisia ehtoja, kaikkea sen orjuutusta,
kuinka siihen vaikuttaa parin asteen lämpöero, lasi alkoholia,
paralysiamikrobi tai muu taudinsiemen, niin ajatus ilmenee kerrassaan
olemattomana. Jos sitävastoin pidetään silmällä ajatuksen vaikutuksia,
sen toimintaa, joka muuttaa aineellisen maailman muotoa, jos
ajattelemme tieteitä ja taiteita (torjumme tässä hyvinkin houkuttelevan
kaunopuheisuustilaisuuden), niin se näyttää olevan kaikki kaikessa.
Sitä voidaan verrata heikkoon liekkiin, joka lepattaa öisen vaeltajan
lyhdyssä: tuuli näyttää voivan puhaltaa sen sammuksiin milloin tahansa,
sen palaminen riippuu pienestä öljytilkasta. Siitä huolimatta se
valaisee yötä, nostattaa näkyviin olioita, jotka sen ohi liikuttua heti
häipyvät pois, ja sen muutamat säteet säpsähdyttävät etäällä asuvaisia.
9 Ne, jotka pitävät ajatusta olemattomana, arvostelevat sitä sen
edellytysten nojalla; ne, jotka julistavat sen suuruutta, tarkkaavat
arvostellessaan sen töitä. Ensinmainitut pitävät silmällä yksinomaan
syytä, jälkimmäiset vaikutusta ja toimintaa. Edellisiä uhkaa se
vaara, että joutuvat liikkumaan takaperin, vastoin elämän varsinaista
suuntaa; ne taas, joissa on itsessään tarmoa ja hyökyvoimaa, katselevat
mieluummin eteenpäin. Siitä syystä nämä viimeksimainitut, todella
pätevät henkilöt, luottavat ajatukseen. Tämä vähimmin kiistanalainen
tarkoitus sisältyy siihen Emersonin lausumaan, että kielteinen nero
on ristiriitainen käsiteyhdistelmä. Tässä ei tule, olennaisesti
kysymykseen metafyysillinen kielto tai myöntö, vaan myönteinen ja
kielteinen suhtautumistapa. Ihmisten välisissä ristiriidoissa ja
elämässä yleensäkin merkitsevät teoreettiset mielipiteet vähemmän
kuin mainittu suhtautuminen. Nietzschen kielloissakin piilee valtava
myöntövoima, merkillisesti vahvistava vaikutus. Kaikkinakin aikoina on
ollut kahdenlaisia ihmisiä: toisia, jotka arvostelevat puuta hedelmien
nojalla, kuten Evankeliumissa sanotaan, arvostelevat ja osaavat oikein
arvostella, ja toisia, jotka puhuvat vain puun kasvamista edistäneistä
lannoitusaineista. Viime vuosisadan tiede valaisi yksinomaisesti
ajatuksen edellytyksiä ja suosi jälkimmäistä asennetta, mikäli
tarkastajan mieli yleensä siihen taipui; meidän päivinämme alkaa
uudempi tiede valaista asioita toiselta taholta: se osoittaa, että
ajatuksen toiminnot ovat paljon voimallisemmat ja täsmällisemmät kuin
on milloinkaan aavistettu, ja yllyttää meitä etsimään siltä taholta
henkisen voiman lähdettä, sisäisen elämämme vallitsemiskykyä.

Tässä kohdassa voi kukin vakaumustensa mukaan tehdä erilaisia
johtopäätöksiä. Toiset havaitsevat näissä tosiasioissa suoraan
uskontoon johtavan valtatien, toiset sitävastoin pitävät niitä
välineenä, jonka avulla voidaan paremmin tulla toimeen ilman uskontoa.
Metafysiikka jää kuitenkin tämän kirjan sivuilla tutkittavien asioitten
kehän ulkopuolelle. Aikana, jolloin ne erilaiset ratkaisuehdotelmat,
joita metafysiikka esittää tai tyrkyttää, ovat entistä enemmän
kiistanalaisia ja ilmaisevat pikemmin levottomuutta kuin varmuutta, on
parempi rajoittaa tällainen tutkimus niin, että se pysyy kokemuksen
alueella, missä kaikki ajattelevat ihmiset voivat toisiaan ymmärtää.
Jokaisella on lupa täydentää tutkimukseni tuloksia tietämyksillä, joita
uskoo saavuttavansa jonkin syvemmän kokemuksen avulla.



II.

RUUMIILLISET PERUSTEET.


Ryhtyessämme luomaan sielullisen voiman ongelmaan uuden psykologian
valoa kohtaamme aluksi kysymyksen, jota on mahdoton väistää. Missä
määrin on ruumis sellaisen sielullisen voiman edellytys?

Eikö tämä voima ensinnäkin liity kiinteästi siihen, mitä nimitämme
ruumiinvoimiksi ja ruumiin terveydeksi? Jos kysymys muovataan tähän
ylimalkaiseen muotoon, on meidän joka tapauksessa pakko vastata
kieltävästi. Kaikkein yleisin kokemus vakuuttaa meille ensinnäkin,
ettei henkinen voima kuulu yksinomaisesti »väkevämmälle sukupuolelle»
(jonka ominaisuuksiin Flaubertin mukaan kuuluu nimenomaan pelkuruus)
eikä »parhaissa voimissaan» olevalle ikäkaudelle. Useammin kuin
uskommekaan osoittaa sankaruutta lapsi. Kuuluisin esimerkki on meille
säilynyt kertomuksessa nuoresta spartalaisesta, joka antoi nuttunsa
peitossa olevan revon pureksia rintansa puhki, jottei tarvinnut
ilmaista varkautta. Sellainen lapsen sankaruus palvelee usein ylpeyttä,
jonka vaikuttimet eivät ole moraalisesti arvokkaat, mutta se seikka ei
ole nyt kysymyksessä. Väitetään ehkä, että lapset ja naiset kykenevät
yleensä voittamaan itsensä vain siten, että jokin intohimo tai vietti
kehittyy heissä toisia väkevämmäksi. Mutta eikö ole aina niin laita, ja
emmekö yhä enemmän taivu myöntämään, että kaikki korkeammat pyrinnöt
— velvollisuuden palvontakin — ovat vaistonomaisten elementtien
kehkeytymistä ja saavat vaistoista kaiken voimansa?

Vieläkin tyypillisempiä ovat henkisen voiman ilmaukset kuolevissa,
joiden ruumiilliset voimat ovat tyrehtyneet vähimpään mahdolliseen
määrään; ne eivät ole mitään poikkeustapauksia, ja jos niitä
pidetäänkin harvinaisina, todistavat ne kuitenkin riittävästi, ettei
henkinen voima suinkaan ole auttamattomasti ruumiillisesta voimasta
riippuvainen.

Kuolettavasti haavoittunut upseeri kykenee taistelussa johtamaan
joukkoaan, kunnes sydämen syke lopullisesti taukoaa. Olen tuntenut
vanhan professorin, joka oli halvautunut useita vuosia sitten, mutta
yhä kirjoitti kädellä, joka ei tahtonut enää totella, otti vastaan
vieraita, joita hänen seuransa miellytti, koska hän osasi yhä jutella
hauskasti eikä milloinkaan lausunut valituksen sanaa, joten hänen
entiset oppilaansa pikemmin etsivät häneltä lohdutusta kuin sitä
hänelle tarjosivat. On huomattava, että tätä henkilöä kannatti hänen
harras uskonnollisuutensa, samoinkuin mainittu upseeri epäilemättä
uskoi asiaan, jonka puolesta taisteli (puhumattakaan taistelun
aikaansaamasta »vimmasta»). Ei saa kumminkaan halveksia näitä tunteen
tai intohimon ilmauksia; ilman niitä, sanottakoon asia vielä kerran,
ei voi olla puhettakaan itsensävoittamisesta. Ne havaitaan kaikkein
puhtaimmissa ja ylevimmissä tapauksissa. Siitä johtuu, että pyhä
Augustinus alinomaisesta sairaudesta huolimatta kykeni kirjoitetulla
ja eletyllä työllään pystyttämään kaksi valtavaa muistomerkkiä; samoin
on laita Calvinin, joka hänkin sairaalloisena tahtoi hintelöillä
käsillään muovata uudestaan koko kristikunnan ja voitokkaasti vastusti
ruumiillista heikkouttaan. »Antikristus» Nietzsche taisteli hänkin
alinomaa sairautta vastaan — jo kolmentoista vuoden ikäisenä hän
otti käteensä hehkuvan hiilen todistaakseen sankarillisuuttaan — ja
eikö hänen sankarillinen taistelunsa ollut uskon ja väkevän tunteen
työtä aivan samoin kuin suurissa kristityissä? Hän tosin oli puhtaan
tiedon sankari, mutta asetti sentään periaatteekseen, että tiedon
piti muuttua valtavammaksi tunteeksi.[2] Samaa tietämisen intohimoa
ilmaisee ranskalainen filosofi Guyau, joka keuhkotautisena, tietäen
kuoleman auttamattomasti lähestyvän, löysi nämä voimakkaat sanat,
jotka eivät olleet pelkkiä sanoja: »Tietäessään olevansa mennyttä,
havaitessaan itsensä melkein elottomaksi toisten elottomien esineiden
keskellä, ihminen oppii katselemaan itseään melkein persoonattomasti ja
tuntee kulkevansa kohti jotakin täysin tuntematonta. Jos tässä täysin
tietoisessa kuolemassa onkin oma katkeruutensa, täytyy sen kenties
sittenkin erikoisesti viehättää puhdasta filosofia, henkeä, joka tahtoo
viimeiseen hetkeensä saakka nähdä koko elämänsä täysin kirkkaana
ja harkittuna... Koska filosofi sitäpaitsi on kaiken tuntemattoman
ystävä, viehättää kuolema häntä vielä aivan uutta kokemusta tarjoavana
asiana... Viimeinen kärsimyksemme on samalla viimeisen tiedonhalumme
esine».[3]

Niin näyttää jo ensimmäinen tarkastelu selvittäneen erään totuuden.
Henkinen voima voi kasvaa vielä ruumiillisen voiman raunioilla, kunhan
sitä ruokkii intohimoinen hehku, väkevä tunne.

       *       *       *       *       *

Meidän täytyy kuitenkin tutkia ongelmaa perinpohjaisemmin. On olemassa
niinsanottu »ruumiillinen rohkeus», jonka nojalla ihminen kykenee
säilyttämään mielenmalttinsa, vaikka sattuu odottamaton järkytys,
joka saa hermostuneen naisen kiljaisemaan ja pyörtymään. Kun tämän
»heikomman astian» vastakohdaksi asetetaan yhtä klassillinen, isämäinen
ja hermojaan hyvin hallitseva aviomies, syntyy koomillinen vaikutus,
jota huvinäytelmien kirjoittajat ovatkin runsaasti käyttäneet
hyväkseen. Sellainen kylmäverisyys, sellainen »fyysillinen rohkeus» on
Fouilléen mukaan »koleeris-sangviiniselle» mielenlaadulle ominainen.
Vaikka temperamenttien koko jaoitus on verrattain mielivaltainen asia,
täytyy sille tässä tapauksessa myöntää oikeutusta. Tällöin on ennen
kaikkea kysymyksessä eräiden vaistomaisten, erilaisissa yksilötyypeissä
erilaisina ilmenevien reaktioiden tai refleksien estyminen. Yleisesti
tunnettuja ovat ne graafilliset esitykset, joiden avulla on
havainnollistettu esimerkiksi odottamattoman pistoolinlaukauksen tai
äkkinäisen magnesiumsalaman valtimon toiminnassa tai hengityksessä
aikaansaamia muutoksia. Tunnettu on myös psykogalvaaninen koe, jossa
senlaatuisen vaikutelman aikaansaama säpsähdys mitataan galvanometrin
avulla. Nämä graafilliset viivat ja galvanometrin osoittajan kulmat
ovat eri henkilöiden mukaan sangen erilaiset. Siten voidaan tavallaan
todistaa »fyysillisen rohkeuden» tai »fyysillisen pelon» olemassaolo.
Sellaista temperamentin rohkeutta ei kumminkaan saa sekoittaa (jo
Fouillée huomautti tästä seikasta) järjen ja luonteen pohjalla
lepäävään rohkeuteen; voi korkeintaan väittää, että se tasoittaa
viimeksimainitun tietä. Huot ja Voivenel, jotka ovat maailmansodan
aikana tutkineet sotilaallista urhoollisuutta itse sodassa, päätyvät
tähän nimenomaiseen tulokseen: »Kuinka monet muhkeat sangviinikot,
jotka mielellään pitävät suurta suuta ja ovat rakenteeltaan atleetteja,
osoittautuvatkaan todellisuudessa aivan tavallisiksi pelkureiksi!...
Toisaalta olemme nähneet henkilöitä, jotka kuuluivat Duprén 'helposti
hätääntyvään’ tyyppiin, mutta osoittautuivat taistelussa todellisiksi
sankareiksi... Aito rohkeus on henkinen ominaisuus. Arkamaisena
pidetty henkilö voi saavuttaa sen päivän tai tunnin ajaksi... Joka
tapauksessa käy miestä arvosteleminen vasta tulessa.»[4] Hienompi
erittely tosin voisi todeta, että sotilaallinen — ja siviilihenkilönkin
— rohkeus, mikäli ovat kysymyksessä arkamaiset yksilöt, voidaan
selittää siksi, mitä Paul Brulat sattuvasti nimittää »pakenemiseksi
eteenpäin». Tiedämmehän hyvin, kuinka paljon pelkoa piilee tuimassa
hyökkäyksessä (puhumattakaan alkoholin aikaansaamasta vaikutuksesta) ja
tiedämme myös, mitä merkitsevät rauhallisemmissa oloissa pelokkaitten
äkilliset rohkeudenpuuskat. Olisi kuitenkin liian paradoksaalista, jos
selitettäisiin kaikki sellaiset tapaukset »pakenemiseksi eteenpäin».
Voimme tyytyä Huot’n ja Voivenelin määritelmään, soveltaa sitä
vertauskuvallisesti elämän kaikkiin taisteluihin ja sanoa siinä
mielessä: »Joka tapauksessa käy ihmistä arvosteleminen vasta tulessa.»

Samat tutkijat tarkastelevat toisessa yhteydessä eräitä tapauksia,
joissa naiset ovat esiintyneet urhoollisesti, ja esittävät
mielipiteensä tähän merkittävään tapaan: »Nainen on herkkä, helposti
kiihtyvä, uhrautuva olento, jossa ilmenee rohkeutta, vaikka
Institut Mareyssä suoritetut kokeet ovat johtaneet hänelle erittäin
epäedullisiin tuloksiin.» On sangen merkillistä, että tässä heti
esiintyvät määreet »herkkä, helposti kiihtyvä» henkisen rohkeuden
selittäjinä, siis samat sanat, joita käytettiin ylempänä mainitussa
arkamaisen tyypin kuvailussa. Missä on pulman avain? Herkkä ja helposti
kiihtyvä on hermostunut, hienohermoinen (jota ei suinkaan saa muitta
mutkitta pitää hermosairaana). Eikö sen perustuksella sovi ajatella,
että henkisen rohkeuden pohjana on hermovoima? Havaitsimme jo ylempänä,
että ruumiillisesti heikot olennot saavat henkisen voimansa jäntevyyden
hehkuvasta tunteesta, ja liikuimme siten jo kohti tätä oivallusta.

Tässä olisi viitattava Abramowskin suorittamiin kokeisiin, jotka
valaisevat edellä kuvailtuja seikkoja toiselta taholta ja joita
olen toisessa yhteydessä selostanut.[5] Niissä suoritetaan
psykogalvaaninen koe täydellisemmässä muodossaan: tutkittava
sallii ensin refleksiliikkeen tapahtua ja yrittää sitten sitä
estää, onnistuen tai epäonnistuen. Refleksiliikkeen ehkäiseminen
ei kumminkaan onnistu parhaimmin sille, joka pahimmin ponnistelee,
vaan sille, joka täydellisimmin syventyy saavutettavan päämärän
mielikuvaan painuen siten eräänlaiseen autohypnoosin tilaan.
Abramowski päätyy siihen tulokseen, että henkilöt, jotka elämässä
yleensäkin osoittavat suurinta tarmoa, kykenevät myös helpoimmin
painumaan sellaiseen autohypnoottiseen tilaan. Niin johdumme jälleen
Nancyn uuden koulukunnan autosuggestiooppiin, joka edellyttää
kaikesta ponnistuksesta luopumista, lihasten hellittämistä ja vain
mielikuvan virittämän hermovoiman käyttelyä. Palaamme asiaan vielä
tarkkaavaisuudesta puhuessamme. Samalla on asianamme huomauttaa, että
uusi psykologia taipuu tahtotoimessakin korostamaan enemmän mielikuvaa
kuin liikunnollista ponnistusta, enemmän aikomusta kuin toteuttamista,
joten tahto tulee lähemmäksi autosuggestiota. Kaikki tämä viittaa
siihen, että meidän tulee pitää hermojen ja aivojen voimaa lihasvoimaa
merkittävämpänä. Niinmuodoin olisi henkisen voiman olennaisia
fysiologisia edellytyksiä etsittävä hermoston tilasta.

Tätä mielipidettä tukee pikainenkin silmäys tosin vielä aivan vähän
tutkittuun hermopatologiaan. Hermoston sairaalloiset tilat jaetaan
yleensä kahteen ryhmään, neurasteenisiin ja hysteerisiin tiloihin.
Ensinmainitussa ryhmässä ilmenevät hermostollinen herpautuminen ja
henkinen riutuminen toisiinsa liittyvinä; äärimmäisissä tapauksissa
sairas ei kykene enää suorittamaan kaikkein yksinkertaisimpiakaan
toimia, hän ei voi nousta jaloilleen, ei syödä eikä lähteä ulos.
Hysteriassa liittyy samoin hermostolliseen anarkiaan henkinen
sekasortoisuus; ruumiissa havaitaan toisen jäsenen täydellistä
turtumusta ja toisen ylenmääräistä herkkyyttä, ankaraa kiihtymystä ja
kohta sen jälkeen syvää masennusta; sieluelämässä vallitsee samanlainen
epäjärjestys: oikkuja, ristiriitoja, äkkinäisiä haltioitumisen ja
alakuloisuuden vaihteluita.

Jos siis tahdotaan aivan ylimalkaisesti todeta henkisen tarmon
ja »fyysillisen voiman» välillä vallitsevaa suhdetta, on kysymys
väärin muovattu. Ei ole olemassa yksi ainoa »fyysillinen voima»,
niitä on ainakin kaksi: lihasvoima ja hermovoima. Se seikka,
ettemme vielä paljoa tiedä viimeksimainitusta, ei oikeuta jättämään
sitä huomioonottamatta. Pierre Janet on hermosairaiden väsymystä
tutkiessaan[6] havainnut tämän erotuksen. Vaikka sellainen väsyminen
usein onkin enemmän tai vähemmän autosuggestiivista, myöntää Janet
kuitenkin — sikäli Dubois’n mielipidettä vastustaen — että on olemassa
fysiologisista syistä johtuvaa hermoväsymystä. Tarkastellessaan
sitten sellaisiin tapauksiin soveltuvaa »lepoparannusta» hän
sangen terävä-älyisesti huomauttaa, ettei tällöin tule niinkään
kysymykseen lihasten lepo (ruumiillinen liikkumattomuus) kuin hermojen
lepuuttaminen, ja etteivät nämä ilmiöt aina esiinny toimiinsa
liittyvinä. Siten voimme ymmärtää, kuinka se seikka, että henkilö on
»hermostunut» ja herkkätunteinen, voi tässä tapauksessa olla eduksi.

       *       *       *       *       *

Henkilön, joka haluaa kehitellä henkistä voimaansa, ei siis
pidä laiminlyödä mitään, mikä voi lisätä tai varjella hermoston
joustavuutta. Sivuutamme tässä varsinaiset lääkeopilliset menetelmät
(vesiparannuksen, ravintojärjestyksen ja muut sellaiset asiat) ja
toteamme samalla että hermoston fyysillinen hygienia on vielä sangen
haparoivaa.

Tässä ei ole syytä ryhtyä selittämään alkoholin tunnettuja vaikutuksia
hermostoon. Sitävastoin on tarkasteltava (siinäkin tapauksessa, ettei
tunnusteta oikeaksi Freudin mielipidettä, jonka mukaan hermotaudit
johtuvat sukupuolielämän häiriöistä) hermoelämän ja sukupuolielämän
välisiä suhteita. Eräiden sukupuolielämän säännöttömyyksien vaikutus
hermohäiriöiden syntymiseen on ilmeinen, ja toisaalta on otettava
huomioon, kuinka masentavasti vaikuttaa seksuaalinen kohtuuttomuus,
joka sangen todennäköisesti purkaa ja tyhjentää hermotarmon varastoa.
Sopii lisätä, että on syytä lukea sellaiseen kohtuuttomuuteen
kuuluviksi eräät keinotekoisesti aikaansaadut, vain mielikuvitusta ja
aivoja askarruttavat kiihoitukset. On jo huomautettu, millaisia vaaroja
piilee näennäisesti aivan viattomassa liehittelyssä. Joka tapauksessa
tulisi, ellei moraalisten, niin alkeellisimpien hygieenisten
näkökohtien vuoksi periaatteellisesti säilyttää sukupuolipuhtaus
täyteen kypsyysikään saakka; hermo- ja aivokoneisto, joka muovautuu
täydellisesti kaikkein viimeisenä (kenties vasta neljänkolmatta vuoden
ikään ehdittyä), siitä epäilemättä hyötyisi.

Sitäpaitsi tunnemme kokemuksesta tiloja, joissa koemme yhtä äkillistä
kuin hyödytöntäkin hermotarmomme purkautumista, jonka tapahduttua
tuntuu siltä kuin olisimme aivan tyhjät; niin vaikuttavat eräät ankarat
ruumiilliset kiihtymystilat, esimerkiksi viha ja pelko. Näyttää
niinmuodoin hyvinkin olevan syytä torjua kaikkea sellaista, jos
tahdomme säilyttää hermostollisen jäntevyytemme.

Näitä käyttäytymissääntöjä voidaan kuitenkin arvostella. Jos pyyteiden
ja intohimojen hillitseminen — niin kuuluu vastaväite — asetetaan
hermostollisen ja niinmuodoin henkisenkin voiman edellytykseksi,
niin eikö se silloin ole jo vakautuneen henkisen tarmon tuote ja
emmekö silloin kierrä virheellisessä kehässä — kehässä, joka on tosin
tarkoitukseltaan hyvettä palveleva, mutta sittenkin virheellinen?

Siten johdumme ratkaisevaan kohtaan. Hermostoa ja aivoja ei käy
toisistaan erottaminen; hermotarmosta puhuttaessa puhutaan samalla
aivotarmostakin. Ja jos hermoston fyysillinen terveydenhoito
esiintyykin vielä ylen hämäräpiirteisenä asiana, on sen sielullinen
hygienia sentään paljoa täsmällisemmin määritelty. Tietojemme
nykyisellään ollessa on hermohäiriöihin saatavissa tehokasta apua
ainoastaan psykoterapiasta. Kun siis tunnustamme hermovoiman henkisen
voiman todelliseksi perustukseksi, lausumme samalla, että se on
tosiaankin »henkinen», psyykillinen voima. Sen edellytykset sijaitsevat
ennen kaikkea sielussamme, hengessämme, tavanomaista lausepartta
käyttääksemme: »se riippuu meistä itsestämme». Meidän aikamme tiede
sointuu tässä kohden filosofisiin ja uskonnollisiin käsityksiin, jotka
ovat aina puoltaneet samaa periaatetta, kun sitävastoin pintapuolinen
»positivismi» on voinut herättää vastakkaista mielipidettä.

Hermoston sairaalloisia tiloja lukuunottamatta emme havaitse mitään
henkisen tarmon kehkeytymisen vakavaa estettä; mutta useimpia sellaisia
tiloja käsitellään niitäkin käyttämällä sielullisia parannusmenetelmiä.
Niin johtaa henkisen tarmon aineellisten edellytysten tutkiminen
sielullisiin edellytyksiin, jotka esiintyvät ilmeisesti tärkeämpinä.
Ryhdymme nyt tarkastelemaan niitä.



III.

PERSOONALLISUUS JA ESTEETÖN KEHITTYMINEN.


Tahtoessani hiukan perehdyttää psykoanalyysiin henkilöä, joka ei
siitä mitään tiedä, kerron mielelläni tri Odier’n suorittamasta
parannuksesta,[7] sillä tämä selostus tekee aina tehtävänsä. Nuori
tyttö potee hermostollista käsivarren halvautumista; analyysi
osoittaa, että halvautumisen syynä on salatajuinen ja järjettömän
epäloogillinen ajatusyhtymä, sarja analogiapäätelmiä, joiden mukaan
halvautumisen piti saattaa entiselleen purkautunut kihlaus. Siitä
päivästä, jona psykoanalyytikko paljastaa sairaalle tuon piilevän
syyn, käsivarsi kykenee jälleen ojentumaan, se on parantunut.
_Torjuminen_, pyrkimys poistamaan tajunnasta pyydettä, joka sitten
elää edelleen salatajuisesti, luopumus, joka ei nimeänsä ansaitse ja
joka salakavalasti kapinoi, riittää aikaansaamaan sellaisia hermoston
häiriöitä. Esimerkki ei ole ainoastaan tyypillinen, se on kerrassaan
symbolinen, sillä psykoanalyysi osoittaa meille, että sellainen
torjuminen on pohjana kaikissa niissä kykenemättömyystiloissa,
jotka ovat erehdyttävästi uupumustilojen näköisiä, niissä
näennäisesti aiheettomissa estymissä, joita voisi nimittää henkiseksi
halvautumiseksi ja jotka ovat enemmän tai vähemmän tuttuja jokaiselle.
Sellaisissa tapauksissa meiltä puuttuvaa voimaa pitää salatajunta
vankinaan. On tapahtunut mielikuvien torjumista, on muodostunut
salainen solmu, ja psykoanalyysin tehtävänä on juuri yrittää sitä
aukaista.

Kaikki sellaiset vangitut voimat ovat menetettyä henkistä tarmoa.
Mutta tämä tarmo esiintyy olennaisena voimana, jota mainitsemme
persoonallisuuden, »minuuden» nimellä. Puhuttaessa henkisestä tarmosta
ajatellaan taistelua meihin todella kuuluvien ja irrallisemmin
olemukseemme liittyvien voimien välillä. Se edellyttää keskusta, juuri
»minuutta» (meidän tarvitsematta silti ratkaista, onko tämä »minuus»
metafyysikkojen »substanssi» vai ei). Tämä ykseysprinsiippi ilmenee
meille vaistomaisesti niin oleellisena, että ylen liikkuvainen ja
epävakainen toiminta näyttää meistä henkisen voiman suoranaiselta
vastakohdalta; toisaalta voimme väärin luulla voimaksi vaivalloista
toimintaa, joka noudattelee jäykän tottumuksen latuja. »Vakaumusten
sidonnaisuus», sanoo Nietzsche, »tottumuksen voimasta vaistoksi
muuttuneena, johtaa siihen, mitä nimitämme luonteenlujuudeksi. Ihmisen
toimiessa harvalukuisten, mutta aina samojen vaikutinten pohjalla
tulevat hänen tekonsa tarmokkaammiksi».[8] On myös olemassa tylsää
itsepäisyyttä, joka jäljittelee todellista henkistä voimaa, koska
siinäkin ilmenee ykseyden hahmo.

Jotta voisimme olla väkevät, tulee meidän olla »minuus». Emmekö se
olekin? Varsin erilaisessa määrässä. Onhan olemassa sairaalloisia
tapauksia, joissa minuus kerrassaan hajoaa; silloin puhutaan
persoonallisuuden jakautumisesta. Lienee syytä lyhyesti tarkastella
niitä ehtoja, joiden vallitessa sellainen jakautuminen tapahtuu, sillä
ne osoittavat vastakohtina, mihin meidän tulee pyrkiä kehittyäksemme
voimakkaaksi persoonallisuudeksi.

Kun Ribot julkaisi teoksensa Maladies de la personnalité
(Persoonallisuuden sairauksia), olivat psykologiset selitykset
yleensä huonossa huudossa. Hän yrittikin ennen kaikkea selvitellä
häiriöiden fysiologisia edellytyksiä, ja niin hänen täytyi usein
jättää kysymys aivan avoimeksi. Seikka on sitä silmiinpistävämpi,
kun kysymyksessäolevia sairauskertomuksia lukiessamme havaitsemme
häiriöiden syinä olleen ilmeisten sielullisten järkytysten; nämä
tiedonannot ovat sitäkin arvokkaammat, kun niitä ei ole muovattu
teoriaa tukemaan, koska Ribot ei osannut niitä selityksissään
mitenkään käyttää. Niinpä mainitaan eräs nuori mies, V.L..., jonka
sielullisten häiriöiden historiaa tutkittaessa selviää, että hän oli
kerran joutunut kauhun valtaan molemmin käsin tartuttuaan risujen
alla makaavaan käärmeeseen. Eräs toinen kertomus koskee naista, jonka
hänen äitinsä oli hänen neljäntoista vuoden ikään tultuaan luovuttanut
paheen palvelukseen, mutta joka sitten yhtäkkiä joutui Hyvän Paimenen
luostariin Metzin. »Hänen sieluelämässään tapahtunut ylen jyrkkä
muutos», kerrotaan meille, »sai puhkeamaan eräänlaisen uskonnollisen
hulluuden, jota seurasi syvän tylsyyden kausi.» Potilas otaksui
myöhemmin olevansa vuoroin prostituoitu, vuoroin nunna.

Tässä ei ole tilaisuutta selostaa kaikkia niitä lukuisia tutkimuksia,
joita on myöhemmin omistettu samanlaisille tosiasioille: tri Azamin
potilaan (Félidan) jo klassilliseksi muuttunutta tapausta, Binet’n
teosta Altérations de la personnalité (Persoonallisuuden järkytyksiä)
ja amerikkalaisia tutkimuksia (James ja Hodgson, Sidis ja Goodhart,
Morton Prince), joissa kerrotaan merkillisistä tapauksista,
eräästäkin, jossa potilas jakautui neljäksi vuoroittain ilmeneväksi
persoonallisuudeksi. Huomautettakoon vain, että näissä uudemmissa
tutkimuksissa jo korostetaan enemmän psykologisia syitä. Vuonna
1910—1911 pitämissään luennoissa Bergson huomautti amerikkalaisiin
tutkijoihin nojautuen erittäin hienosti sellaisten syiden joukossa
esiintyvästä eräänlaisesta »halusta ottaa lomaa siveellis-henkisessä
olopiirissään.» Voi tosiaankin sattua, että henkilö toivoo vapautuvansa
tavanomaisesta persoonallisuudestaan. Mutta olipa sellaisessa
ikävystymisessä puheena henkilön itseensätuskastuminen, ankara
pelonkauhu, kuten Ribot’n mainitsemassa tapauksessa, tai liian
jyrkästä muutoksesta johtuva järkytys, kuten nuoressa ilotytössä,
josta tehtiin nunna, aina osoittaa psykoanalyysi pohjalla piilevän
saman syyn. Syynä on erinomaisen voimakas psyykillisen sisällön
_torjuminen_. Se ei näissä tapauksissa rajoitu pieneen määrään
erillisiä tiloja, kuten tavallisesti, vaan ulottuu laajaan ryhmään,
joka ei ainoastaan ole normaaliminuuden täysi vastapaino, vaan saa
lopulta oman vaakakuppinsa painumaan alemmaksi, kunnes taas tapahtuu
muutos vastakkaiseen suuntaan. Tällöin on olemassa kaksi psyykillistä
ryhmää, jotka torjuvat toisiansa, niinkuin kaksi poikaa, jotka vuoroin
tyrkkäävät toisensa katukäytävältä. Eri ryhmien ydinilmiöinä täytyy
olla kaksi (luontaista tai hankittua) erikoisen voimakasta taipumusta,
joita ei käy toisiinsa soinnuttaminen. Ilotyttö-nunnan tapauksessa
asian sisäinen koneisto ilmenee erikoisen selvästi. Kasvatuksen ja
tottumuksen kehittelemän paheellisen taipumuksen torjuu yhtäkkiä
luostariin siirtymisestä johtuva järkytys, ja luostarissaolo herättää
aivan toisenlaisen, edelliseen kerrassaan mukautumattoman taipumuksen.
Edellinen kuului kuitenkin niin kiinteästi henkilön elämään, oli
haarautunut niin avaralle alalle, oli ajatusyhtymien nojalla liittynyt
niin lukuisiin tosiasioihin, että siihen oli vähitellen kutoutunut
valtava sielullinen ainesjoukko, joka oli kyllin kiinteä muodostaakseen
toisen »minuuden». Tällaista tapausta voidaan verrata niihin, joita
uskonnonhistoria mainitsee »riivautumisen» nimellä. Mutta ne vuorostaan
johtavat tasaisin väliastein tiloihin, joita nimitetään »kiusauksiksi»
ja joista on lyhyt matka säännölliseen sieluelämään. Askeetissa,
joka uskoo itsensä pirun riivaamaksi, ei sen vuoksi vielä tapahdu
tajunnan jakautumista, mutta joka tapauksessa hän tulkinnallaan
henkilöi torjutut vaistonsa ja viettinsä, jotka sitten koroittavat
äänensä. Mitä tulkinta saa aikaan askeetissa, sen luo Goethessä pelkkä
mielikuvitus: Mefistofeles on Faustin mielessä tapahtuvan torjumisen
tuote. Uudemmista teoksista puhuaksemme on Franz Werfelin maagillisessa
trilogiassa _Spiegelmensch_ »kuvastinihminen» Thamalin mielen torjuma,
joka karkaa ja muuttuu voimalliseksi. Kavalana ja kiusaukseen
johdattavana palvelijana se paisuu paisumistaan herran sillävälin
laihtuessa ja riutuessa; eräänä kauniina päivänä se hyppää herran
yli ja anastaa vuorostaan herruuden. Tämä haaveellinen teos ilmaisee
luontevan symbolisesti syvää totuutta. Siinä nähdään sama heiluriliike,
jonka äsken totesimme patologisissa jakautumistapauksissa. Mefistofeles
kiikkui hänkin samoin, Faust vastapainonaan.

       *       *       *       *       *

On arvattavaa, että sen, joka tahtoo kehitellä voimakkaan
persoonallisuuden, täytyy sijoittua kannalle, joka on persoonallisuuden
hajoamiseen johtavan tilan suora vastakohta. Koska torjuminen riistää
meiltä osan voimaamme, koska näiden väkevien viettien torjuminen
voi johtaa kerrassaan minuutemme jakautumiseen, niin meidän tulee
kysyä, eikö sellaisten viettien vapaa kehkeytyminen ole yhtenäisen
persoonallisuuden ensimmäinen ehto. Jakautumistapahtumaa tutkiessamme
havaitsemme toisenkin seikan, joka puolustaa sellaista otaksumaa.
Tarkastellessamme toisen persoonallisuuden muodostumista havaitsemme
näet sen keräytyvän jonkin väkevän vietin ympärille, joka muodostaa
sen ytimen. Ei ole vaikea arvata, että normaalisen persoonallisuuden
muodostuminen tapahtuu samoin. Henkilöt, joiden huolena on
yksilöllisyyksien kehitteleminen, ovatkin jo aikoja sitten havainneet
viettien omaehtoisuuden ja voimakkaan persoonallisuuden välillä
vallitsevan yhteenkuuluvaisuuden. Maine de Biran, sisäisen elämän
hienovaistoinen erittelijä, on hyvin oivaltanut, että omaehtoinen,
vietinomainen toimintamme tarjoaa meille ensimmäisen kiintokohdan
minuutemme tuntemiseen. Mutta varsinkin Rousseau kävi ongelmaan
tuimasti käsiksi ja uskalsi siirtää sen kasvatuksen käytännölliselle
alueelle. Tämä individualismin apostoli oivalsi hyvin, paremmin kuin
kukaan ennen häntä, että johdonmukaisesti menetelläkseen täytyi
esiintyä luontoonpalaamisen apostolina — luonto ymmärrettynä vaistoa
ja omaehtoisia luontumuksia merkitseväksi. Nämä kaksi periaatetta,
yksilöllisyys ja vapaus, vallitsevat Rousseaun koko kasvatusoppia.
Niiden välillä vallitsee kiinteä yhteenkuuluvaisuus ja vastavuoroisuus:
jotta lapsi voi vapaasti kehitellä taipumuksiaan, ei niitä saa liiaksi
rajoittaa liian jäykillä ja persoonattomilla kasvatussuunnitelmilla;
kasvattajan tulee oppia tuntemaan hänen huostaansa uskotun lapsen
alkuperäiset luontumukset, erottamaan kehkeytyvän sielun erikoista
tuoksua ja tuntua, sanalla sanoen: kasvatuksen tulee olla niin
yksilöllistä kuin suinkin mahdollista. Tämä kaksoisperiaate —
yksilöllisyys ja vapaus — ilmenee yhtaikaa Émile-teoksessa, niin
luonnollinen on siirtyminen toisesta toiseen: »Jokaisella hengellä on
oma muotonsa, jonka mukaan sitä tulee johtaa, ja kasvatustyön menestys
riippuu suuressa määrässä siitä, noudatetaanko juuri tätä muotoa vai
jotakin toista. Järkevä kasvattaja, urki ensin kauan luontoa, tarkkaa
huolellisesti oppilastasi, ennenkuin lausut hänelle ensimmäisen sanan,
salli hänen luonteensa idun ilmaantua täysin vapaasti, älä ehkäise
häntä millään tavalla, jos tahdot nähdä hänet täysin sellaisena kuin
hän on.»[9]

Nämä molemmat kiinteästi toisiinsa liittyvät vaatimukset ovat sittemmin
säilyneet kaiken uudistavan kasvatusopin perustuksena. Pestalozzin
ja Fröbelin välityksellä ne siirtyvät aina Tolstoihin ja erilaisiin
»uusiin kouluihin» saakka. Ja siinä on enemmän kuin perintätapaa
ja -tietoa, siinä on perintätapaa, jonka kumouksellisetkin mielet
tahtomattaan omaksuvat; siinä on loogillinen yhdysside.

Lapsen esteetön toiminta, hänen luontumustensa ilmaisija, ei suinkaan
ole pettämätön tiedonantaja. Vaikka se on täysin taattu, voi sittenkin
arvostella väärin olennon taipumuksia. Rousseau, joka on erinomaisen
hyvin oivaltanut lapsen olemusta, on havainnut tämänkin seikan.
»Maailma on täynnä käsityöläisiä ja erittäinkin taiteilijoita,
joilla ei ole ollenkaan luontaista kykyä ammattinsa harjoittamiseen;
heitä on lapsuudesta asti yllytetty siihen, joko hyödyn vuoksi tai
näennäisen asianharrastuksen pettäminä; he näet olisivat aivan samoin
suuntautuneet mihin muuhun ammattiin tahansa, jos olisivat varhaiselta
iältään asti nähneet sitä harjoitettavan. Toinen kuulee rummunäänen
ja uskoo jo olevansa kenraali, toinen näkee rakennettavan ja tahtoo
tulla arkkitehdiksi. Jokaista houkuttelee nähtävissä oleva ammatti,
jos se tuntuu arvossapidetyltä.» Tässä yhteydessä Jean-Jacques
kertoo meille tarinan lakeijasta, jonka maalaamisinto saattoi johtaa
harhaan, koska hän kuuden helteisen kesäkuukauden aikana istui
keskipäivällä hievahtamatta eteishuoneessa kuvaten kerran toisensa
jälkeen pallokarttaa. Siitä huolimatta hän »ei kykene milloinkaan
maalaamaan muuta kuin oven vuorauslautoja.» Rousseau päättelee: »Työn
harrastaminen ja sen kunnollinen suorittaminen eivät ole läheskään sama
asia.»[10]

Aivan varmaan on olemassa jäljittelyn avulla hankittuja viehtymyksiä,
jotka eivät mitenkään kuulu henkilön varsinaiseen olemukseen. Väärän
kutsumuksen omaksuminen ei kuitenkaan ole niin paha onnettomuus
kuin aito luontumuksen väärinarvosteleminen. Niin tekee kuitenkin
tavanomainen kasvatuksemme lakkaamatta juuri senvuoksi, että se
jättää huomioonottamatta lapsen omaehtoiset luontumukset. On
yleisesti tunnettu tosiasia, että useat etevät miehet ovat olleet
koulussa huonoja oppilaita. Tästä seikasta johdeltiin suuremmassa
tai vähemmässä määrässä järkeviksi katsottavia päätelmiä: kuinka
vaikeata oli varhaisella iällä todeta nerollisuutta, joka arvatenkin
puhkee ilmi yhdellä iskulla. Olisi paljoa yksinkertaisempaa
todeta, että kasvatuksemme arvostelee merkillisellä tavalla väärin
kehkeytymistilassa olevia persoonallisuuksia, sallii niiden muodostua
omin valloin, ellei niitä suorastaan tukahduta. Tosin on olemassa
suuria miehiä, jotka ovat olleet ihmelapsia. Mutta sellaisia
tapauksia eriteltäessä luullakseni havaittaisiin jompikumpi näistä
mahdollisuuksista: joko on lasta kohdeltu todella ymmärtäväisesti tai
hänessä on jo ilmennyt se vääjäämätön ylpeys, joka usein esiintyy neron
tietoisuutena ja luonnollisena puolustautumiskeinona. Nuori Alfred
de Vigny, sellaisen ylpeyden oivallinen edustaja, voitti lukuisia
koulupalkintoja, mutta se ei vielä todista, että hänet kasvatettiin
oikeimmalla tavalla.

Puhun tässä painokkaasti luontaisista taipumuksista, koska ne ovat
persoonallisuuden erikoinen tunnus. Toisaalta on huomattava, että jos
ajattelemme suurta miestä — toisin sanoen miestä, jolla on suuret
luontaiset lahjat — emme mitenkään voi kuvitella häntä arkamaiseksi
tai veltoksi. Nerouteen tuntuu erottamattomasti kuuluvan jonkinlainen
sankaruus, samoinkuin putouksen korkeus auttamattomasti merkitsee
sen voimaa. Nerokkaiden ihmisten elämä on usein pelkkää taistelua.
Tässä tapauksessa tosin voidaan ajatella, että tarmo on syy eikä
vaikutus; sillä elleivät sellaiset henkilöt pystyisi taistelemaan tai
vaatimattomammin sanoen uupumattomasti tekemään työtä (joka sekin
on taistelua), niin heistä ei tulisi, mitä tulee. Nietzsche sanoi
näinkin: »Älkää huoliko puhua lahjoista, lahjakkuudesta, synnynnäisistä
kyvyistä! Voi mainita kaikenlaisia suuria miehiä, jotka eivät ole
olleet lahjakkaita. Mutta he hankkivat suuruuden, heistä tuli
'neroja’ (kuten sanotaan) sellaisten ominaisuuksien nojalla, joiden
puuttumisesta ei puhu mielellään kukaan, jos on itse niistä tietoinen;
heissä oli kaikissa se oiva akäsityöläis-vakavuus, joka kehoittaa
muodostamaan moitteettomasti osia, ennenkuin uskaltaa käydä suurta
kokonaisuutta rakentamaan.»[11]

Nuo sanat sisältävät enemmän totuutta kuin yleensä otaksutaan.
Sittenkään ei tuo edellytys riitä; jos se on ainoa, niin edessämme
on jälleen Rousseaun maalaja-lakeija. »Uutteruus voi määrättyyn
rajaan saakka korvata kykyä, mutta rajaansa kauemmaksi se ei
pääse.» Nerokkaassa taiteilijassa sellainen vääjäämättömyys johtuu
hartaasta kiintymyksestä työhön, ja sellainen kiintymys perustuu
juuri luonnollisiin lahjoihin. On muuten totta, ettei tämä luonteen
uutteruus merkitse aivan samaa kuin luonnollinen lahjakkuus; se on
tosin erikoinen voima, mutta sellaisenaan myös taipumus, vaistomainen
pyrkimys; samoin on rauhallisimpienkin taiteiden suurissa mestareissa
havaittava taisteleva laatu vain sublimoitua taisteluviettiä. »Minä
olisin sotilas, ellen olisi runoilija», sanoi Hugo, joka olikin
sotilaan poika. Sellainen polveutuminen on symbolinen; ajatuksen
sankarin vaisto on karumman sankarin vaiston poika ja perillinen.
Homeroksessa on aina hiukan Akhilleusta. Luonnollinen viettymys, joka
yllyttää ihmistä taiteelliseen luovaan työhön — käyttääksemme vieläkin
tätä esimerkkiä — ei sinänsä riitä tekemään neroa. Siihen vaaditaan
toisiakin voimia; mainitsimme jo uutteruuden ja taisteluvoiman (ne
yleensä puuttuvat taiteilijanaisista, joissa usein ilmenee rikkaampaa
luontaista kykyä ja tunneherkkyyttä kuin kaikkein suurimmissa luovissa
neroissa). Neron tunnuksena on, että kaikki voimat suuntautuvat samalle
taholle. Ne johtuvat kuitenkin kaikki luontumuksista ja vaistoista.
Nerokkuus edellyttää niinmuodoin voimakkaiden taipumusten hyvin
yhteensidottua kimppua. Luontumus, persoonallisuus, henkinen tarmo —
näiden kolmen asian kiinteän yhteenliittymisen todistaa nero, jossa
kaikki kolme kehittyvät yhdessä harvinaisen voimakkaiksi.

       *       *       *       *       *

Hyvin sidottu voimakkaitten taipumusten kimppu: tämä määritelmä
sisältää jo vastauksen erääseen auttamattomasti ilmaantuvaan
vastaväitteeseen. Kuinka voidaan henkisen tarmon edellytyksenä pitää
luontumusten ja viettien esteetöntä kehkeytymistä, vaikka mainitun
tarmon tärkeimpänä tehtävänä on juuri viettien ja taipumusten
hillitseminen? Kysymys on epäilemättä aiheellinen; mutta sellainen
tarmo voi toimia tehoisasti ainoastaan siinä tapauksessa, ettei se
johdu abstraktisesta »minuudesta», jonka jonkinlainen puhdas ajatus
liittää elävän tajunnan kokonaisuuteen. Minuuden itsensä tulee
muotoutua tästä elävästä todellisuudesta, jota sen tulee vallita,
niinkuin Adam muovattiin maasta maan valtiaaksi. Voidakseen vastustaa
vietin, luontumuksen ja intohimon alkuvoimia sen täytyy itsensä olla
vaistoa, luontumusta ja intohimoa. Vain hevosilla ratsastaen saadaan
kiinni villejä hevosia.

Sama vastaväite on useat kerrat esitetty kasvattajille, jotka
Rousseaun hengessä vaativat vapaata kasvatusta, ja vastaus on ollut
samansuuntainen. Eikö sellainen vapaus, sanotaan, merkitse ulkonaista
anarkiaa koulussa, sisäistä anarkiaa lapsen mielessä, eikö se tuhoa
kaikkea kuria, sosiaalista samoinkuin siveellistäkin? Siihen vastaavat
kasvattajat kokemuksensa nojalla, että sellainen vapaus oikein
ymmärrettynä on päinvastoin todellisen kurin lähde, nimittäin niiden
toimintaohjeiden, joita annamme itse itsellemme Kantin kategorisen
imperatiivin mukaisesti. Lapsi muuttuu tosiaankin samalla kertaa
»lainsäätäjäksi ja alamaiseksi»; tämä sisäinen kurinpito korvaa
toisten menetelmien aivan ulkokohtaiset ja muodolliset kurinpidolliset
toimenpiteet, ja juuri siihen varautuen on reformikouluissa voitu
suorittaa vakuuttavia itsehallintokokeita.

Joka tapauksessa on tunnustettava, että viettien esteetön
kehkeytyminen on vain eräs sisäisen kurin ja lujan persoonallisuuden
edellytys. Vapaat ja väkevät vietit eivät sinänsä riitä muodostamaan
persoonallisuutta. Jakautuneissa henkilöissä, joista vastikään
puhuimme, ilmenee heissäkin voimakkaita viettejä, mutta ne kiskovat
kukin taholleen, joten mitään hyvää tulosta ei voi syntyä. Toivotun
tuloksen saavuttaminen edellyttää, että voimat, kuten fysiikassakin,
järjestyvät yhdensuuntaisiksi. Luontumusten tulee muodostaa »hyvin
sidottu kimppu», ja sellainen elämänuran valitseminen muodostuu
onnelliseksi ainoastaan siinä tapauksessa, että se vastaa todellista
olemustamme. Perinnäisen moraalin erehdys on siinä, että sen
lähtökohtana on apriorinen käsitys ihmisen velvollisuuksista ja että
se tahtoo pakottaa kaikki sitä noudattamaan. Kant on siinä suunnassa
kehitellyt abstraktion pisimmälle merkitessään siveellisen toiminnan
tunnukseksi, että sitä voidaan pitää yleisenä lakina. Toisaalta
ei »minän palvonnan» tule johtaa meitä toiseen äärimmäisyyteen,
nimittäin siihen, että tehostamme paheitakin, kunhan ne vain ovat
meidän paheitamme. Oikea viljelys ei ole siinä, että vaaditaan
jokaista maaperää tuottamaan kaikkea hyvää, Pohjolan kuusesta Afrikan
taatelipalmuun saakka, ei enempää kuin siinäkään, että se pakotetaan
tuottamaan kaikkea, mitä se voi tuottaa, nokkosia ja vehnää. Samoin on
laita oman itsemme viljelemisen: on saatava aikaan jonkinlainen modus
vivendi objektiivisen ja subjektiivisen aineksen, velvollisuuden ja
kyvyn välille.

Varmaa on, että meidän tulee tuntea kykymme voidaksemme suorittaa
oikean valinnan. Ongelma esiintyy varsinkin silloin, kun on
kysymyksessä ammatin valitseminen, ja niinpä onkin kehittymässä
kokonainen uusi tiede, jonka tehtävänä on edistää ongelman
ratkaisemista.[12] Eri ammattien edellyttämien ja eri yksilöissä
todella esiintyvien ruumiillisten ja sielullisten taipumusten
määrääminen on yhtä hyödyllinen kuin arkaluontoinenkin asia.
Sellainen »ammatillinen suuntaaminen» valaisee muuten kysymystä
nimenomaisemmin ainoastaan ulkonaisessa ja kielteisessä katsannossa.
Vaikka joku suoriutuu hyvin kirjanpainajanammattiin pyrkiviä varten
järjestetyistä erikoisista tarkkaavaisuus- ja taitavuuskokeista
(esimerkiksi pyyhkimällä painetusta sivusta lyhyessä ajassa ja liikoja
poisjättämättä kaikki a-kirjaimet), vaikka hän sitäpaitsi osaa
selvästi kirjoittaa, vaikka hänen näkövoimansa on hyvä ja vaikka hänen
jaloissaan ei ilmene suonikohjun vikaa, joten hän kykenee seisomaan
pitkät ajat paikallaan, niin kaikesta tuosta ja monista muista hyvistä
ominaisuuksista huolimatta ei ole ollenkaan varmaa, että hänestä tulee
kelpo typografi, ellei ammatti herätä hänessä harrastusta. Lopultakin
tulee harrastuksen, luontumuksen tai kutsumuksen asia ratkaista, ja
ammatillinen orienteeraus nykyisessä muodossaan voi erikoisesti vain
pidättää halukkaita määrätyiltä toimialoilta, joihin he ruumiillisten
tai sielullisten vajavaisuuksien vuoksi eivät sovellu, ja esittää
heidän valittavakseen suuren joukon toisia ammatteja; mutta valinnan
tulee aina tapahtua taipumusten mukaisesti. On hyvä muistaa Rousseaun
lakeijaa ja »ettei työn harrastaminen ja sen kunnollinen suorittaminen
ole läheskään sama asia.» Mutta jos pelkkä halu ei ole riittävä, ei
toisaalta myöskään riitä pelkkä kehkeytymätön taipumus, jonka osoittaa
tutkimus tai kokeellinen tarkastus, »test». Victor Tangon suorittama
tutkinto osoitti, että hän voi loistavasti menestyä eksaktisten
tieteitten alalla, joten hänen olisi isänsä toivomuksen mukaisesti
pitänyt alkaa opiskella Teknillisessä korkeakoulussa. Uskaltaneeko
kumminkaan kukaan väittää hänen suuntautuneen väärälle uralle
vastustaessaan isäntä tahtoa ja totellessaan omaa kutsumustaan?

On aina vaarallista torjua vireä vietti ja antautua vieraalta
tuntuvalle toimialalle. Torjuttu luontumus jatkaa salaa taistelua,
herpaisee voimamme, ja psykiatrit tuntevat hyvin »ammatilliset
hermotaudit», joiden syytä ei tarvitse etsiä muualta. Nietzsche, joka
osasi hyvin tulkita sisäistä olemustaan, tajusi tämänkin seikan.
»Terveyteni», sanoo hän kerran Overheckille lähettämässään kirjeessä,
»on käynyt vuosi vuodelta huonommaksi; se on kuin herkkä kellolaite,
joka osoittaa minulle, vaellanko omia polkuja vai toisten teitä.»

Tulevaisuudessa muodostaa täydellisemmän ammatillisen orienteerauksen
pohjan vaistojen ja viettien tieteellinen tutkimus. Se selvittää,
mitä vaistonomaisia voimia meissä on, mitkä niistä voidaan kehitellä,
sublimoida, ja miten. Psykoanalyysi on sellaisen tieteen ensimmäinen
luonnos. Se on jo opettanut meitä selvästi tajuamaan itseämme,
kehittelemään voimiamme ilmi sen sijaan, että niitä torjuisimme.
Mutta käytettiinpä tieteellistä menetelmää tai vain vaatimattomampaa
sisäistä havaintoa (johon meidän on usein tyytyminen ja jota vain
pedantti voi halveksia), joka tapauksessa on itsetuntemus, varsinaisten
luontumustemme syvällinen oivaltaminen, valintamme ensimmäinen
edellytys.

Entäpä, jos olemme erehtyneet? Jos huomaamme erehdyksemme vasta
vuosien kuluttua, onko meidän käännyttävä takaisin? Asia ei ole
niinkään yksinkertainen, sillä kulkiessamme kauan tietä, joka ei
ollut omamme, olemme kuitenkin voineet tottumuksen nojalla hankkia
itsellemme uuden luontumuksen, »toisen luonnon». Ja vaikka se
onkin vain toinen ja hankittu, lienee sittenkin viisasta ottaa se
lukuun, jottei synny uusi torjuma — puhumattakaan siitä, että olemme
harjoituksen avulla hankkineet itsellemme taitoja, joita meiltä
toisille toimialoille siirtyessämme puuttuu. Lääkäri, joka havaitsee
olevansa luotu löytöretkeilijäksi, menettelee varmaan oikeammin
pyrkiessään lääkäriksi johonkin siirtomaahan kuin syöksyessään suin
päin johonkin aarniometsään. Vieläkin otollisempaa voi olla, jos hän
älyllistää löytöretkeilijän-vaistonsa ja alkaa tutkia toisenlaista
aarniometsää käymällä suorittamaan uraauurtavia tieteellisiä
tutkimuksia. Sellainen mahdollisuus tarjoutuu joka kerta, kun valinnan
hetkenä tunnemme useiden voimakkaiden viettien kilpailevan keskenään.
Ei ole hyvä torjua toista toisen eduksi; ihanteellinen tapaus on
siinä, että keksitään päämäärä, joka suo sopusointuista kehkeytymisen
tilaisuutta niille kaikille, huonoillekin, vaikkapa vain suuntaamalla
ne pois alkuperäisestä esineestään. Niin nimittivät Kiinan keisarit
sotajoukkojensa johtajiksi suuria rosvopäälliköltä ottaen siten
palvelukseensa voimia, jotka muuten olisivat järkyttäneet heidän
valtaansa.

Ammatillinen toiminta on muuten vain eräs elämänuran puoli. Elämänura
merkitsee oikeastaan ihmisen kaikinpuolisen käyttäytymisen linjaa,
hänen jokapäiväistä menettelyänsä suurissa ja pienissä asioissa, hänen
suhtautumistaan ihmisiin ja aatteisiin ja ihanteen tavoittelua. Juuri
kaikilla näillä aloilla meidän tulee valita, ja tulee valita oma
olemuksemme. Ammatillisen toiminnan liian yksinomainen arvostaminen,
kiusaus sekoittamaan toisiinsa ammattia ja elämänuraa (naiset
taipuvat tähän virheeseen vähemmän kuin miehet) on luonteenomaista
hyötyäpalvovalle sivilisatiollemme, joka pitää silmällä enemmän
tuottoa kuin luovaa työtä eikä ole taylorismeineen kyennyt tarjoamaan
kvalitatiivisia, vaan ainoastaan kvantitatiivisia suorituksia.

Meidän ei pidä sallia ammatillisen harjaantumuksen yhtenäisyydellään
ja täydellisyydellään johtavan itseämme harhaan. Siinä ilmenevä
yhtenäisyys ja voima on konemaista, aivan toisenlaista kuin tässä
tavoittelemamme, joka merkitsee tietoista, luovaa persoonallisuutta.
Nämä vastakkaiset ominaisuudet voivat muuttua kerrassaan
verivihollisiksi.

Tavoittelemamme persoonallisen ykseyden hyökyvoiman olemme havainneet
piilevän syvissä vieteissä, jotka saattaa keskinäiseen sopusointuun
tietoinen teko erään niistä sijoittuessa keskukseen ja vallitessa
toisia, jotka »hyvin sidottuna kimppuna» keräytyvät sen ympärille:
kirves pistämässä esiin liktorin raippakimpusta.



IV.

SISÄINEN ELÄMÄ JA INDIVIDUALISMI.


»Elämä on ekstaasia», sanoo Emerson, jonka olemme kuitenkin havainneet
voiman ja toiminnan hyvän sanoman ensimmäiseksi julistajaksi. Mutta
sellainen toiminta ei suinkaan ehkäise kuvastelua, vaan johtuu
siitä; sen jyrkin vastakohta on kouristuksentapainen ponnistus ja
hätäilevä puuhailu. Emersonin asennetta tukee merkillisesti nykyajan
psykologinen tiede, ja keskityksestä puhuessamme saamme kohta nähdä,
että henkinen voima on pikemmin käsitettävä autosuggestion, tyynesti
toimivan ajattelun, kuin ponnistuksen kaltaiseksi. Ja niin johdumme
väittämään, ettei ajatus ole mikään huomiottajätettävä tekijä voiman ja
toiminnankaan näkökannalta.

Huomautimme jo edellä, kuinka suuressa määrässä toisistaan eroavat
mekaaninen ja totunnainen toimiskelu ja persoonallinen, tietoinen
voima. Edellinen esiintyy ilmeisimmin tehdastyöläisen tuhansia kertoja
toistamassa otteessa hänen valmistaessaan tuhansia samanlaisia saman
esineen osia. Sellaisen työntekijän tuotto on kieltämättä melkoinen
ja hänen suorituksensa suuri. Mutta silloin ihminen muuttuu koneeksi
tai lievemmin sanoen alemmaksi olennoksi, koska hänen älyntoimintansa
riutuu pelkäksi heijastusliikkeeksi; missään tapauksessa emme voi
tällöin puhua henkisestä voimasta ja sen toiminnasta. Siitä jo
huomaamme, ettei sellaisen toiminnan ja sellaisen voiman tunnuksena
ole — kuten aineellisen voiman ollessa puheena — vaikuttavan liikkeen
määrä eikä ulkonainen tuotto. Sellaiseen tunnukseen kuitenkin nykyisin
usein vedotaan. Puhuttaessa toiminnan miehestä tarkoitetaan enimmäkseen
miestä, joka on aina levottomassa liikkeessä. Se merkitsee suunnilleen
samaa kuin jos tunnustettaisiin mainioksi puhujaksi mielipuoli, joka
purkaa suustaan loppumattoman määrän sekavia sanoja.

Henkistä voimaa, toimintaa sanan inhimillisessä merkityksessä, on
olemassa vain sikäli kuin kiihokkeen herättämä reaktio etääntyy
pelkästä heijastuksenomaisesta ja automaattisesta tapahtumasta.
Siinä ei tule kysymykseen teon kvantiteetti, vaan sen kvaliteetti,
ja tämä kvaliteetti sisältyy sen uutuuteen. Heijastuksenomainen teko
tapahtuu aina määrättyyn tapaan, sillä se johtuu yksinkertaisesta
syystä; älykäs teko sitävastoin on aina uusi, koska sen pohjana on
monisyinen kokonaisuus, itse persoonallisuus, johon tarkasteluissamme
aina lopulta palaamme. Se on keskustoimisto, jossa tiedonantoja aina
vertaillen tutkitaan, ennenkuin ne pääsevät ilmautumaan käskyinä ja
tekoina, jotka ovat sitä omalaatuisempia, mitä runsaampi vertailuaines
on käytettävänä. Nämä seikat ovat yleisesti tunnettuja. Seuraava
asia kuitenkin jää yleensä riittävää huomiota vaille. Sellainen
keskittyminen ja vertaileva tarkastelu edellyttää, että automaattinen
vaikutelmiin vastaaminen estyy, pidättyy, ennenkuin se johdetaan
uusille urille. Selkäydin ei kykene reaktioita pidättämään, vaan
sallii niiden vaikuttaa sellaisinaan, ja siten syntyvät puhtaat
refleksi- l. heijastusliikkeet. Aivojen tehtävänä sitävastoin on
nimenomaan pidättäminen ja kerääminen. Teko on siis todella älykäs
ja inhimillinen, se on todellinen teko vain mikäli se johtuu siten
pidätetystä ja kerätystä, ajatuksena ilmenevästä tarmosta. Niin käy
selväksi, kuinka pintapuolista on asettaa ajatuksen mies toiminnan
miehen vastakohdaksi. Aito toiminta pohjautuu aina ajatukseen. On
tosin olemassa nimenomaisesti kuvastelevia tyyppejä, jotka keräävät
milloinkaan purkamatta, mutta vieläkin varmempaa on, että kaikki
touhuavat henkilöt, jotka eivät milloinkaan kerää, tarjoavat ainoastaan
toiminnan irvikuvan. Eikö nykyaikainen sivilisatio lienekin varsin
usein sellainen irvikuva?

       *       *       *       *       *

Puhumme ajatuksesta. Mutta älkäämme erehtykö. »Ajatus» on tässä
ymmärrettävä avarassa, »tajunnan» merkityksessä eikä suppeassa
loogillisen harkinnan merkityksessä. Sitäpaitsi ei saa rajoittaa tätä
tajuntaa »selvien ja täsmällisten» käsitteiden hyvinjärjestettyihin
alueisiin, vaan on laajennettava sen kenttä niin suureksi kuin suinkin
mahdollista, jotta siinä käy vertaillen tarkasteleminen mahdollisimman
paljon eri tietämyksiä. Siihen tulee niinmuodoin kuulumaan koko joukko
sielullisia elementtejä, joita ei käy kerta kaikkiaan muuttaminen
selviksi mielikuviksi, esimerkiksi koko se vaikutelmien ja tuntojen
maailma, joka sisältyy kuvitteluun ja unennäköön. Tämä sekava ja
rehoittava maailma on otettava sellaisenaan, puolipimeänä. Ken
tahtoo liioitellen olla yksinomaan tietoinen ihminen ja hylkää tämän
maailman, köyhdyttää samalla tajuntaansa. Eikä siinä kyllin: tämä
hänen halveksimansa rikkaus siirtyy salatajuntaan, siitä muodostuu
torjuma. Jos asianomainen henkilö olisi sallinut näiden voimien
vaikuttaa luonnollisella tavallaan, olisi liittänyt ne ajatuksensa
muuhun kudelmaan, niin ne olisivat mielellään häntä palvelleet;
torjuttuina ne sitävastoin vaikuttavat kukin tahollaan ja tärvelevät
suuremmassa tai vähemmässä määrässä hänen tajuntaansa. Puhuessamme
tässä ajatuksesta, ajattelusta, tajunnasta, tarkoitamme siis koko
sisäistä elämää mietiskelyineen ja keräytymisineen, jotka eivät sulje
pois kuvittelua ja haavetta, vaan päinvastoin johtavat siihen. Olisiko
siis haave tosiaankin toiminnan lähde? Sellainen katsomus voi tuntua
uskomattomalta, mutta seikka sinänsä on verrattavissa jo aikaisempaan
huomioomme, että viettielämä on henkisen voiman edellytys.

Mikä onkaan uuden psykologian kannalta uneksimisen olemus? (Tarkoitamme
tässä mielikuvituksen valveunta pikemminkin kuin nukkujan unennäköä.
Mainitut tilat ovat toistensa sukua, ja varsinainen unennäkö,
luonteenomaisempi tapaus, on opettanut meitä ymmärtämään valveunta).
Uneksiminen on ylen runsaiden sisäisenä voimanamme olevien viettien
säiliö,[13] joten rikasta unielämää voitaisiin pitää sielullisen
elämämme rikkauden merkkinä. Unielämässä kohtaavat toisensa kaksi
viettivirtaa. Syvimmästä salatajunnastamme nousevat siihen kaikki
torjutut viettimme siten purkautuen ja pyrkien toimimaan. Ulkoa virtaa
alinomaa uneen vaikutelmia, jotka tosin säilyvät tajuisina eivätkä
joudu torjutuiksi, mutta jotka kuitenkin jollakin tavoin estetään,
pysähdytetään, pidätetään. Jälkimmäistä tapausta, joka ei ole siinä
määrin huomiotaherättävä kuin edellinen, ovat psykoanalyytikot
toistaiseksi vähemmän tarkanneet, mutta sitä ei kuitenkaan saa jättää
ihan huomioonottamatta. Tähän kuuluu esimerkiksi se mutkaton tapaus,
että lapsi kokee unessa nautintoa, joka siltä kiellettiin vähän
aikaisemmin, ja samoin on laita, kun nälkäinen uneksii mässäyksestä.
Uneksimisen alue olisi niinmuodoin sulkulaite, joka keskeyttää
viettiemme juoksun. Yläpuolelta, padon lukemattomista raoista,
virtaavat siihen keräytyneet vesimäärät, jotka alinomaa painavat siihen
suuntaan (estojen pidättämät torjutut sisällöt); alapuolella pidättää
ja kerää toinen pato vesiä, jotka pyrkivät tunkeutumaan sulkusäiliöön
(tyydyttämättömiä pyyteitä ja kaikenlaisia toimintoja, jotka alinomaa
estyvät). Siten uneksiminen vastaa kahdessa eri katsannossa toimivan
voiman edellytyksiä sellaisina kuin olemme oppineet ne tuntemaan.
Se edistää ensinnäkin vangittujen viettien vapautumista ja esiintyy
toisaalta estyneiden ja patoutuneiden toimintojen oireena, ja juuri
sellainen patoutuminen näytti meistä välttämättömältä, jotta voisi
syntyä arvokkaampaa toimintaa. Uneksiminen on niinmuodoin sekä
vapauttamansa että pidättämänsä nojalla voiman ja toiminnan edellytys.

Tämä päätelmä, joka voi hyvinkin tuntua hämmästyttävältä, ilmenee jo
paljoa hyväksyttävämpänä, jos muistetaan, että psykologia on todennut
unennäön ja leikin välillä vallitsevan sukulaisuuden.[14] Niillä on
yhtäläinen tehtävä: ne sallivat pidätetyille tai sukeutumistilassa
oleville vieteille purkautumistilaisuutta. Tämä ajatus, jonka lausui
leikkiä käsittelevässä tutkimuksessaan Karl Groos, on vasta äskettäin
uskallettu soveltaa unielämään. Uusi leikkiä koskeva käsitys on heti
vaikuttanut muodostumassa oleviin kasvatuksellisiin teorioihin, ja
samat kasvattajat, jotka tunnustavat välttämättömäksi luontumusten
esteettömän kehkeytymisen, ovat samalla joutuneet tunnustamaan kaikkiin
sisältyvän suuren kasvattavan voiman. Niin he ovat päätyneet siihen
oudolta tuntuvaan mielipiteeseen, että lapsi oppii parhaimmin tekemään
työtä leikkimällä, ja vaikka työ ja leikki perinnäisen käsityksen
mukaan erotetaan toisistaan, on mainittu paradoksi voittamassa
yleistä kannatusta. Leikkitanhua ja luokkahuone pyrkivät lähemmäksi
toisiaan, ja ummehtuneisiin suojiin virtaa yhä enemmän raitista
ilmaa. Mutta se, mikä Groosin teorian mukaan koskee leikkiä, voidaan
nyt, Freudin tutkimusten nojalla, soveltaa unielämään. Niin vaatii
itselleen kannatusta uusi paradoksi: samoinkuin leikki on luonnollista
valmistumista työhön, on uni luonnollista valmistumista toimintaan.
Unielämä, jota on tahdottu pitää vain pienenä virkistyskenttänä, tulee
siis sekin tuulettamaan ja valaisemaan sitä synkänlaista suojaa, jossa
vakavat miehemme suorittavat vakavia tehtäviänsä. Coué esittää muuten
hänkin asiaa hipovan paradoksin sanoessaan kerran toisensa jälkeen:
»Toimintamme pontimena ei ole tahto, vaan mielikuvitus.»

On vielä huomattava eräs seikka, jonka assosiatiopsykologit ovat
saattaneet lopullisesti havaituksi: että mielikuvat ovat kaiken
ajattelumme raaka-aines, arvostelma- ja päätelmätoiminta mukaan
luettuina. Siinä on eräs lisäsyy, joka sekin kehoittaa meitä lukemaan
mielikuvituksen sisäiseen elämäämme kuuluvaksi. Mielikuvitus on
sisäisen elämän käyteaine, sillä sen toimesta ilmaantuvat sisäiset
voimamme, vietti ja vaisto, älyn alueella. Niinpä onkin mielikuvitusta
juuri toiminnan vuoksi viljeltävä, ja sellaista viljelyä, jonka paras
väline on taide, ei suinkaan saa pitää ylellisyytenä; se näet kuuluu
elämän välttämättömiin tekijöihin.

Jos nämä muutamat totuudet, joita olemme rinnastaneet, kaikesta
huolimatta tuntuvat vielä hiukan oudoilta, niin syynä on, että ne
ovat pätevät ainoastaan määrätyissä rajoissa, mikä lienee selvää
sanomattakin. Jos pidämmekin viettiä henkisen voiman edellytyksenä,
emme silti suinkaan väitä, että se on sinänsä, muitta mutkitta,
henkistä voimaa. Eihän leikkikään, joka on työn edellytys, ole
silti vielä työtä, enempää kuin unielämä ja sisäinen elämä on vielä
toimintaa. Toiminta edellyttää niiden kosketusta, mutta ei niihin
uppoamista, samoinkuin kulutukseen tarvitaan pääomaa, mutta ei
sellaista pääomaa, joka muuttuu omaksi tarkoituksekseen ja johon ei
kajota. Voi muuten olla hyvä, jos kerää varastoon. Aito mystikko ja
aito taiteilija keräävät. He ovat tavallaan hengen pankkiireja, pitävät
toimenaan ajatuksen puhtaan kullan keräämistä ja jättävät kuluttamisen
ja toiminnan toisten asiaksi.

       *       *       *       *       *

Persoonallisuus ja sisäinen elämä, nämä kaksi edellytystä, joihin
olemme päätyneet, liittyvät kiinteästi toisiinsa. Kummankin ytimenä
on viettiemme elävä voima, tajuntaamme purkautuvat vaistot.
Persoonallisuus merkitsee tajunnan ykseyttä, sisäinen elämä on
sen rikkaus ja runsaus. Ykseyttä on kuitenkin olemassa ainoastaan
sellaisessa tajunnassa, joka välttää torjumista ja omistaa täyden
kyllyytensä, ja toisaalta on tajunta sitä rikkaampi, mitä paremmin
se kykenee vertaillen rinnastamaan rikkauksiansa, toisin sanoen mitä
yhtenäisempi se on. Persoonallisuus ja sisäinen elämä tukevat toisiaan
ja ovat erottamattomat. Niiden molempien kehittelemisen ongelma
on edessä, jos tahdotaan muovata yksilöitä. Mutta siten ongelmaa
määriteltäessä asetutaan sosiaaliselle näkökannalle, sillä yksilön
käsite tulee ymmärrettäväksi nimenomaan yhteisön vastakohtana. Jatkamme
siis tätä ajatusjuoksua, sillä vastakohta ei piile ainoastaan sanoissa.
Yksilön pelastaminen on tosiaankin vaikea ongelma yhteiskunnassa, jota
täydellisesti vallitsevat laumavaistot. Sosiologisissa tutkimuksissa
on itse tutkimusesineen, yhteiskunnan olemus usein saanut aikaan, että
tutkija on unohtanut yksilön tärkeyden. Englantilainen sosiologi W.
Mac Dougall on anglosaksilaisten perinnäiselle individualistiselle
katsomukselle uskollisena korostanut mainittua tärkeyttä.[15] Hän
otaksuu voivansa ehdottomasti väittää, että yhteiskunta typistää
ihmistä, (vaikka ihminen on olemassa ja säilyy ihmisenä ainoastaan sen
piirissä, mikä johtaa ratkaistavaan pulmaan). Mutta mitä tarkoittaa
tutkijamme »typistämisellä?» Että yhteiskunnan olemus saa aikaan
vakavaa häiriötä kehityksen luonnollisessa kulussa. Luonnollisen
valinnan korvaa se, mitä voimme nimittää _sosiaaliseksi valinnaksi_,
asia, joka eroo edellisestä ja vaikuttaa usein kerrassaan vastakkaiseen
suuntaan. Tämä sosiaalinen valinta, joka uhraa korkeamman tyypin
keskimääräisen tyypin hyväksi, on sanan täydessä merkityksessä
_taannuttamista_. Se on kaupungin, valtion, kirkon ja taloudellisen
elämän aikaansaamaa taantumista. De Laponge on moittinut varsinkin
kaupunkien suorittamaa valintaa. Mac Dougall yleistää ja päätyy
huolestuttavampaan väitteeseen. Näiden kahden valintamuodon toisistaan
erottaminen saa meidät tosiaankin tajuamaan selvemmin luonnollisen
kehityksen ja inhimillisen edistyksen välillä vallitsevaa eroa.
Viimeksimainittua emme saa pitää biologisena edistyksenä; se on
aivan ulkokohtaista kojeiden, elämän teknillisten välineiden
täydellistymistä, johon voi varsin hyvin liittyä olemuksen kehityksen
seisahtuminen, jopa taantuminenkin. Tiedon määrä on erinomaisesti
lisääntynyt, mutta älylliset kyvyt eivät ole historiallisen ajan
kuluessa kasvaneet, vaan ovat — Mac Dougallin mielipiteen mukaan —
pikemmin typistyneet.

Eikä siinä kyllin: yksilö esiintyy itse yhteiskunnan erinomaisen
tärkeänä tekijänä. Synnynnäiset rodulliset eroavaisuudet ovat
vähäiset; jokaisen sukupolven aikana kasautuu hankittuja vaikutuksia,
jotka suuntaavat kansansielua määrätylle taholle. Sellaiset hankitut
vaikutukset johtuvat osaksi ympäristöjen erilaisuudesta, mutta myöskin
etevissä yksilöissä ilmenevistä spontaanisista muuntumista. Suuri
henkilö (leader) on rodun ja kansallisen ykseyden rakentaja. Jos
tämä tekijä puuttuu, kuten on laita esimerkiksi Afrikan neekerien
keskuudessa, ei kansakuntaa ole voinut muodostua, vaikka rodullinen
tasalaatuisuus on olemassa. Jos sitävastoin ilmaantuu voimakas
yksilöllinen tekijä, niin sen onnistuu sulattaa yhteen hyvinkin
erilaatuisia aineksia, kuten Israelin profeetat ja Mohammed osoittavat.
On vielä huomattava, että Le Bonin selostamien kallomittausten
mukaan niissä roduissa, jotka eivät muodosta kansallista ykseyttä,
yksilölliset eroavaisuudet ovat pienimmät; johdumme siis toisin sanoen
siihen hämmästyttävään päätelmään, että kansallinen ykseys on melkein
kääntäen verrannollinen rodun tasalaatuisuuteen. Seikka johtuu siitä,
että yksilölliset eroavaisuudet ovat etevien yksilöiden ilmaantumisen
edellytys; sellaiset yksilöt näet ovat ykseyden välttämättömiä
tekijöitä.

Meidän tulee siis jo yhteiskunnan edun nimessä suojella yksilöä,
aivan samoin kuin havaitsemme olevan välttämätöntä toiminnan vuoksi
viljellä ajattelua ja unielämää ja siveellisten periaatteiden eduksi
viettien omaehtoisuutta. Niin kohtaamme jokaisessa tienristeyksessä
saman, pahoin laiminlyödyn totuuden: jos tahdotaan taata ihmiselle
ulkonaisessa elämässä (sosiaalisessa, toiminnallisessa tai
siveellisessä) määrätty tehtävä ja todellisuus, on ennen kaikkea
viljeltävä sisäisen ihmisen vapaata yksilöllisyyttä.

       *       *       *       *       *

Sellaisina aikoina ja sellaisissa maissa, joissa sivistys on kehittynyt
korkealle ja yhteiselämän muodot ovat hienostuneet, uhkaa kultivoitua
yksilöä eräs kaikkein vakavimpia herpoutumisen syitä, nimittäin hienon
maailman seuraelämä. Se voi olla kauniin kulttuurin kehyksenä, mutta
sellainen kulttuuri on kuitenkin laadultaan erikoinen, se edellyttää
jonkinlaista älyllistä pidättyväisyyttä. Seuraelämää vallitsee
täydellisesti muoti, henkisellä alalla samoinkuin vaatetuksessakin:
muoti määrää, miten on pukeuduttava iltakutsuihin ja samoin, mitä
niissä sopii puhua. Mutta jos muistamme sanan johtumisen, niin
havaitsemme, että se — muoti, la mode, modus — merkitsee alkujaan
jonkinlaista mittaa, »vakkaa», jolla kauppias mittaa ostajalle
papuja. Muoti merkitsee siis mittaa, keskimäärää, kohtuullisuutta.
Seurallinen elämä pakottaa ihmisen ajatukset ja liikkeet hyvän
käytöksen rajoihin, kunnes hän tottuu varomaan niiden yli astumista,
ei uskalla enää niin menetellä eikä siis myöskään ajatella ja toimia
itsenäisesti. Ja jos muoti ilmeneekin mielellään eriskummallisena
ja outona, niin syynä siihen on epäilemättä tarve luoda vaihtelua
sen luonteeseen olennaisesti kuuluvaan yksitoikkoisuuteen; mutta
silloinkin tämä »äänen» antaja, joka vaatii yhdelle ainoalle
muodolle ja muodille ratkaisevaa määräämisvaltaa, voi jäädä vain
»yksiääniseksi», yksitoikkoiseksi. Se vaatii toisinaan omaksumaan
jotakin eriskummallista, mutta omaksumaan sitä kaikkien toisten
keralla; se kieltää syvän omalaatuisuuden, ja sen eriskummallisuus
onkin vain kykenemättömyyttä omalaatuisuuteen. Voisiko ollakaan toisin
laita? Seuraelämä edellyttää hioutumista, aivan samoin kuin somerkivet
hienosti hiovat toisiaan, kunnes ovat kaikki yhdenlaisia; kaikki ylen
omalaatuiset särmät, jotka voisivat loukata ja vikuuttaa, kuluvat pois.
Tuloksena on miellyttävä ja hieno pinta, joka muodostaa moitteettoman
seuraihmisen esteettisen viehätyksen ja tosiaankin muistuttaa somerikon
yhdenmuotoisuutta merenrannikolla, jonne hieno maailma muuten
kokoontuukin joka kesä. Mutta sattuupa laakealla rannallakin, että
ihmisen tekee mieli siirtää katseensa kauemmaksi, aavalle merelle,
missä villinyksinäiset luodot ovat säilyttäneet kaikki sakaransa,
sen omalaatuisen ja karun hahmon, joka on vain persoonallisuudelle
ominainen. Seuraihmisen ajattelua rajoittaa erittäin miellyttävästi
kaartuva, mutta samalla ankarasti rajoittava käyrä, nimittäin
sosiaalinen ennakkoluulo. Hänen älynsä voi kulkea rajaviivan yli, mutta
se on pelkkää leikkiä, johon hän ei voi suhtautua vakavasti. Hänen
mielensä on syvästi orjamainen, ja siitä johtuu, että hän melkoisesti
liioittelee velvollisuuksiensa, ei moraalisten, vaan sosiaalisten,
merkitystä. Niinpä voimmekin määritellä seuramaailman olokehäksi, jossa
seurallisuus ei enää ole sitä, mitä sen tulisi olla, nimittäin ihmisen
olemuksesta johtuva tarve, vaan muuttuu velvoitukseksi. Tässä yhä
lisääntyvien velvollisuuksien tihentyvässä verkossa ihmisen sisäinen
elämä sitten kerrassaan tuhoutuu.

Ranskalainen henki on omaksunut kaikki seurallisen hengen hyvät
ja huonot puolet. Mutta juuri niissä maissa ja juuri niinä
aikakausina, joina sellainen henki ehdottomimmin vallitsee, esiintyy
voimakkaita persoonallisuuksia, jotka ovat tajunneet sen heikot
puolet ja tuomitsevat niitä mitä traagillisimpaan sävyyn. Juuri
seitsemännellätoista vuosisadalla, Preciosain ja Hotel de Rambouillet’n
aikana La Bruyère ajattelee hiukan kauhistuen kaikkia niitä ihmisiä,
jotka »unohtavat elää». Samaan aikaan kirjoittaa Pascal voimalliset
sivunsa »huvittelusta» osoittaen, kuinka tyhjiä ovat ihmiset, jotka
syöksyvät seuraelämän syviin pyörteisiin vain pelastuakseen omalta
onttoudeltaan. Muistammehan seuraavan kohdan hänen Ajatuksistaan:

»Siitä johtuu, että ihmiset ovat niin mielistyneet hälinään ja
levottomuuteen, siitä johtuu, että vankila on niin hirmuinen
rangaistus, siitä syystä ei ymmärretä, että yksinäisyys voi tuottaa
nautintoa. Ja hallitsijan asemaa pidetään ylen onnellisena ennen
kaikkea sen vuoksi, että häntä yritetään alinomaa huvittaa, hankkia
hänelle kaikenlaisia nautintoja... Kuninkaan ympärillä on yksinomaan
henkilöitä, jotka ajattelevat hänen huvittamistaan ja estävät häntä
ajattelemasta itseään. Vaikka hän näet onkin kuningas, on hän sittenkin
onneton, jos sitä ajattelee.»

Kahdeksannellatoista vuosisadalla paha on äitynyt. Kristillinen usko,
jota Pascal suositteli ainoana apukeinona, on menettänyt voimaansa;
rappeutumista havaitaan koko yhteiskunnassa, joka rientää kohti
vallankumousta, mutta seurallinen elämä hienostuu siitä huolimatta
yhä enemmän. Se on huvien aikaa, huvien, joiden tulee pelastaa
auttamattomasta ikävystymisestä. Mutta juuri silloin kajahtaa Rousseaun
valtava ääni, eräs hartaimpia kehoitushuutoja yksilön ja sisäisen
elämän hyväksi; molemmat seikat kuuluvat näet tässäkin kiinteästi
yhteen. Rousseau, joka havaitsi voimakkaan persoonallisuuden lähteenä
olevan omaehtoisen viettielämän, oivalsi senkin, että sisäisen elämän
tulee kehitellä ennen kaikkea mielikuvitusta ja haavetta. Ainoastaan
siten sielu löytää itsestään sen kyllyyden, jota on turhaan etsinyt
kevytmielisen seuramaailman teennäisistä huveista ja jota Rousseau
kuvailee mystillisen hartaasti »Yksinäisen uneksijan kävelyretkissä»:

»Suurimmissakaan nautinnoissa on tuskin yhtään tuokiota, jona sydän
voisi vilpittömästi sanoa: Tahtoisin tämän kestävän iäti. Ja kuinka
voisimmekaan nimittää onneksi häipyvää tilaa, joka jättää sydämemme
levottomaksi ja tyhjäksi ja saa meidät kaipaamaan jotakin mennyttä
tai ikävöimään jotakin tulevaa? Mutta jos on olemassa tila, josta
sielu löytää sellaisen tasapainon, että voi levätä siinä kaikkineen
ja kerätä siihen koko olemuksensa tarvitsematta silmäillä taaksepäin
menneisyyteen tai ennakoida tulevaisuutta, jos on olemassa tila,
jossa aika ei ole sielulle mitään, tila, jossa nykyinen hetki kestää
iäti silti merkitsemättä kestoansa ja jättämättä mitään peräkkäisten
tapahtumien jälkiä, tuntematta mitään puutetta tai nautintoa, iloa
tai murhetta, pyydettä tai pelkoa, eläen vain oman olemassaolonsa
tunnossa, joka täyttää sen reunoja myöten, niin sellaisen tilan
kestäessä voidaan sitä, jonka osaksi se tulee, mainita onnelliseksi,
ei siinä puutteellisessa ja suhteellisessa merkityksessä, jonka sana
'onni' saa silloin, kun sillä tarkoitetaan elämännautintojen tuottamaa
tilaa, vaan onnelliseksi siinä merkityksessä, että tämä riittävä,
moitteeton, täydellinen oleminen ei jätä sieluun mitään tyhjyyttä,
jonka se haluaisi täyttää. Sellaisessa tilassa olen usein ollut
Saint-Pierre-saaressa siellä yksin haaveillessani, joko maatessani
venheessä, jonka annoin lipua laineiden mukana, tai istuessani
ankarasti aaltoilevan järven rannalla tai kauniin joen tai somerikkonsa
yli solisevan puron partaalla.»

Sellainen uneksiminen ei suinkaan ole mikään tarmokas tila, ja Rousseau
tietää tämän seikan varsin hyvin. Haaveksimisesta koituva vaara on
kuitenkin toiminnankin näkökannalta pienempi kuin se, joka aiheutuu
tyhjästä ja hajottavasta levottomuudesta. Haave muuttuu teoksi paljoa
helpommin kuin yleensä otaksutaan. Sitä todistaa romantiikka, joka
johtuu suoraan Rousseausta, erittäinkin »Haaveiden» kirjoittajasta.
Lamartine ja Hugo osasivat hyvinkin heittää haaveensa käydäkseen
puhumaan julkisissa kokouksissa. Tai oikeammin: eivätkö heidän
haaveensa muuttuneet siten elämän todellisuudeksi? On hyödyllistä
havaita, että juuri nämä suuret haaveksijat uskoivat lujimmin
runoilijan sosiaaliseen, toiminnalliseen kutsumukseen. _Méditations_ ja
_Contemplations_ olivat heille valmistautumista toimintaan, ikäänkuin
taisteluun varautumista.

       *       *       *       *       *

Vallankumouksen luoma uusi yhteiskunta, jonka rakentajina
romanttiset individualistit itseään pitivät, nostatti kuitenkin
uuden uhkan yksilöä vastaan. Haaveksijan Rousseaun rinnalla
esiintyy »Yhteiskuntasopimuksen» kirjoittaja, mutta hän, enempää
kuin vallankumous tai romantiikkakaan, ei havainnut näiden kahden
kehittymässä olevan suuntautumisen vastakkaisuutta, jonka oli määrä
kasvaa ja esiintyä vihdoin ehdottomana: individualismi sosialismin,
vapaus tasavertaisuuden vastakohtana. Vaara ei ollut enää uhkaava
ylenhienostuneessa aristokraattisessa yhteiskunnassa, mutta ilmeni sitä
suurempana demokratiassa, yhtäläistyneiden suurten joukkojen saadessa
yhä enemmän valtaa ja valtiojärjestelmän keskittyessä, jotka molemmat
mahdit taipuvat sortamaan riippumatonta ja »vastaanhangoittelevaa»
yksilöä. Mitä kiinteämmiksi ja järjestelmällisemmiksi sosiaaliset
siteet muodostuvat, sitä välttämättömämpää on tehostaa vapaan
yksilön arvoa ja varjella sitä tuhoutumasta. Sellaisina varoittajina
esiintyvät, kukin tavallaan, Carlyle ja Nietzsche, laumahengen kiivaat
vastustajat, ja Ibsen, jonka _Kansanvihollisessa_ lausutaan: »Väkevin
on se, joka on yksinäisin.»

Tässä kuulemme jälleen viisaan Emersonin voimakkaan ja rauhallisen
äänen. Hän puolestaan ei syydä uudenaikaista yhteiskuntaa vastaan
kiihkeitä soimauksia, vaan tavoittelee tasapainoa. »Täydellinen
yksinäisyys on mahdoton», sanoo hän, »ja elämä yhteiskunnassa muodostuu
kohtalokkaaksi. Meidän tulee pitää päätämme toisessa ja käsiämme
toisessa olokehässä. Se käy päinsä, jos säilytämme riippumattomuutemme
silti sallimatta myötätuntomme riutua». Samalla hän kuitenkin vaatii
yhtä ehdottomasti yksilön suojelemista. »Jokaisen tulee seisoa
lasijakkarallaan, jos tahtoo säilyttää sähkönsä.» Hän kirjoittaa vielä:
»Olkoon kaupunki olemassa erikoisia tilaisuuksia varten; tottumustenne
tulee muovautua yksinäisyydessä. Keskinkertaiselle yksinäisyys tarjoo
suojan, mutta nerokkaalle se on ankara ystävä, kylmä, pimeä kammio,
missä kasvavat ne siivet, joiden tulee kantaa hänet aurinkojen ja
tähtien taakse... Varmaa on, etteivät Platon, Plotinos, Arkhimedes,
Hermes, Newton, Milton ja Wordsworth ole eläneet ihmisten suuressa
joukossa, vaan ovat hyväntekijöinä laskeutuneet toisinaan sen luo.
Viisas kasvattaja pitääkin huolen siitä, että nuorelle sielulle
tarjoutuu ajan ja elämän ohjelmassa yksinäisyyden kausia ja että ne
muuttuvat tottumukseksi. Yliopistoelämän suurena etuna on usein se
niin sanoakseni pelkästään fyysillinen etu, että opiskelijalla on oma
huoneensa ja lietensä; sen suovat vanhemmat arvelematta pojalleen
Cambridgessa, vaikka eivät kotona pitäisi sitä tarpeellisena.»

Emersonin nuoruusajan päiväkirjassa soi kiihkeänä sama sävel, joka on
harkitummissa ja kypsemmissä teoksissa hillitympi. »Kukaan ei suostuisi
elämään yhteiskunnassa, jos olisi pakko päästää luokseen kaikki
ihmiset, jotka haluavat tulla. Sata kertaa mieluummin eläisi Robinsonin
saarella kuin kaupungissa, jossa täytyisi antautua kenen seuraan
tahansa.»

Emerson ei silloin aavistanut, että kasarmielämä, joka täydellisesti
vastaa hänen mahdottomiksi kuvailemiaan olosuhteita, tuli pian
useimmissa maissa pakolliseksi kaikille ja että ihmiset suostuivat
siihen vastustelematta. Se seikka, että ihmiset ovat omaksuneet aivan
luonnollisena asiana tuon ennenkuulumattoman rasituksen, yleisen
asevelvollisuuden, osoittaa selvästi, kuinka arveluttavassa määrässä
»laumahenki» on lisääntynyt nykyaikaisten kansojen keskuudessa.

Yksilön herättäminen on nykyjään tärkeämpää kuin milloinkaan ennen, ja
Romain Rolland on menetellyt erinomaisen jalosti käydessään innokkaasti
asiaa ajamaan. »Yleinen kehitys demokratian suuntaan, jota peittää eräs
maatunut käsite, muodoton ja mahdoton valtiosyy, on saattanut Euroopan
henkiset edustajat tunnustamaan sitä uskonkappaletta, ettei ihmisellä
ole korkeampaa ihannetta kuin yhteisön palvelijana oleminen. Ja tätä
yhteisöä mainitaan Valtion nimellä... Maailma kaipaa nykyjään kipeimmin
vapaita sieluja, lujia luonteita. Mitä erilaisimpia teitä kulkien,
kirkkokuntain tylsän alistumisen, kansalliskiihkon tukahduttavan
suvaitsemattomuuden ja sosialismin tyhjentävän tasoitustyön nojalla,
me palaamme laumaelämään... Rohkaiskaa siis mielenne te, jotka ette
usko ikuisen vielä päättäneen kehityksensä kehää! Uskaltakaa irtautua
laumasta, joka vie teitä mukanaan! Jokaisen aito ihmisen tulee oppia
olemaan yksin kaikkien keskellä, ajattelemaan yksin kaikkien puolesta
ja tarvittaessa kaikkia vastaan.» ¹

       *       *       *       *       *

Valtion holhous- ja pakkovalta ja tasavertaisuuden henki eivät
muuten ole ainoat yksilöä ja sisäistä elämää uhkaavat vaarat.
Koko nykyaikainen järjestys vaikuttaa siihen suuntaan: kehittynyt
suurteollisuus ja kansallistunut työ, joka tekee suorittajastaan
koneiston osan, numeron tehtaaseen, työn-kasarmiin; määrän suosiminen
laadun vahingoksi kaikessa tuotannossa; tuotannon ja elämän
kiireellisyys. Nykyaikainen ihminen on nousukas. Tieteen hänelle
lahjoittama keksintöjen runsaus on hänet tavallaan huumannut; hän
ei käsittele keksintöjä niinkään tarpeittensa tyydyttämisvälineinä
kuin aiheena tarpeiden kiihtämiseen. Nopeuden mahdollisuus saa
hänessä aikaan kuumeentapaisen nopeushimon, kaikki muuttuu hänelle
levottomuuden tekosyyksi, ja levoton hapuileminen on toiminnan suora
vastakohta. Hän edustaa jo aikaisemmin mainitsemaamme tyyppiä, joka
kuluttaa lakkaamatta eikä kerää milloinkaan. Paljon melua tyhjän[16]
vuoksi. Sivistyskautemme säilyvimmän arvon muodostaa lähinnä
tiedemiehen laboratoriossaan suorittama kärsivällinen työ, taiteilijan
askarrus ateljeessa ja äidin valvova toimi pienokaisen vaiheilla.
Missä on aitoa voimaa, siinä on myöskin rauhaa. Kylväjä astelee hitain
askelin; anturoihin tarttuvat multakokkareet hidastuttavat hänen
kulkuansa.

On terveellistä joskus lukea se Nietzschen kirjoittama sivu, jonka
nimenä on »Nykyaikainen levottomuus»: »Mitä kauemmaksi länteen
siirrytään, sitä ankarammaksi muuttuu uudenaikainen levottomuus.
Amerikkalaiset pitävät kaikkia Euroopan asukkaita rauhaarakastavina
ja nauttivina olentoina, vaikka he todellisuudessa risteilevät kuin
mehiläiset ja muurahaiset. Levottomuus kehittyy niin suureen määrään,
ettei korkeampi kulttuuri enää voi kypsyttää hedelmiänsä; tuntuu siltä
kuin vuodenajat seuraisivat toisiaan liian nopeasti. Levon puute saa
sivilisatiomme päätymään uuteen barbaarisuuteen. Milloinkaan ennen ei
ole toimeliaita, t.s. levottomia, pidetty suuremmassa arvossa kuin
nykyään. Ihmiskunnan yleisen laadun välttämättömiin korjauksiin kuuluu
senvuoksi kuvastelevan aineksen melkoinen lisääminen. Jokaisella
yksilöllä, jonka pää ja sydän ovat rauhalliset ja vakaat, on kuitenkin
jo nyt oikeus uskoa, että hänelle on suotu hyvä luonnonlaatu, vieläpä
eräs yleistä hyötyä tuottava hyvekin, ja että hän tätä hyvettänsä
säilyttämällä täyttää kerrassaan korkeampaa tehtävää.»[17]

Ajatus on kuin korkealla vuoristossa sijaitseva pieni järvi, josta
alinomaa tulvii virmoja puroja. Järvi voi pysyä aina sellaisenaan; sen
tahtomatta ja arvaamattakin siitä urkenee lakkaamatta voimaa, joka
liikuttaa laakson pyöriä. Ajattelummekin voi näyttää hyödyttömältä,
kelvolliselta vain kuvastelemaan jotakin etäistä taivaankulmaa, mutta
jos sen kuvastin sijaitsee kyllin korkealla, niin siinä asuu suuri
voima.



V.

KESKITTYMINEN.


William James on esittänyt tahtoteorian, joka on voinut herättää
ihmetystä, mutta johon sisältyy suurta käytännöllistä totuutta. »Jos
järjellinen mielikuva siirtyy tajunnan keskukseen ja jos se siinä
säilytetään, niin se välttämättä vaikuttaa, sillä tajuntamme ja
hermostomme lainmukaisen yhteyden perustuksella tulee siten alulleen
mielikuvasta johtuva toiminta. Varsinainen henkinen ponnistuksemme on
niinmuodoin siinä, että kiinteästi säilytämme soveliaan mielikuvan.
Jos siis kysytään, mikä on henkinen teko yksinkertaisimmin ja
alkeellisimmin ilmaistuna, niin voidaan vastata ainoastaan näin: se
on jännitettyä tarkkaavaisuutta, joka säilyttää kiinteästi miellettä,
jonka muuten karkottaisivat tajunnasta henkistä elämää vallitsevat
vietit. Ajatteleminen on siis tahdon samoinkuin muistinkin salaisuus.»
Sitten James kerää ajatuksensa lapidaariseen määritelmään: »Niinkuin
vaaka lepää hienon teränsä varassa, on sisäinen kohtalomme tahallisesta
tarkkaavaisuudesta riippuvainen.»[18]

On helppo havaita, missä kohden tämä teoria eroaa yleisestä
tahdonilmiöitä koskevasta käsityksestä. Jokainen tahtotoimi esiintyy
kahdessa vaiheessa: aikeena ja suorituksena. Tavanomainen käsitys
tarkkaa toista vaihetta, suoritusta, joka esiintyy yleensä näkyvänä
lihasponnistuksena, James sitävastoin huomauttaa, että asian olennainen
puoli sisältyy ensimmäiseen vaiheeseen. Teon laita on niinkuin lapsen:
todellinen luova tapahtuma on huomaamaton sikiäminen, eivät synnytyksen
huudot ja tuskat. Synnytys on vain sikiämisen luonnollinen seuraus.

James on siis opettanut psykologin oivaltamaan, että itse tahallisessa
teossa mielikuva on tärkeämpi kuin toteuttava ponnistus (vaikka
viimeksimainittuakaan ei saa jättää huomioonottamatta). Mutta ei
siinä kyllin: Nancyn uusi koulukunta on osoittanut, ettei tahto siten
ymmärrettynä, kaksivaiheisena tapahtumana (mielikuva, toteuttaminen),
ole tajunnan ainoa toimimistapa. On olemassa tapauksia, joissa voimme
vaikuttaa itseemme, sekä ruumiilliseen että henkiseen olemukseemme,
pelkän mielikuvan avulla, pyrkimättä mitenkään sitä toteuttamaan.
Sellaisissa tapauksissa puhumme autosuggestiosta. Aluksi sekoitettiin
yleisesti toisiinsa autosuggestio ja tahto, pidettiin edellistä vain
jälkimmäisen voimakkaampana muotona. Niinpä tri Paul-Emile Levykin
vielä antaa autosuggestioa koskevalle tutkimukselleen nimen »Tahdon
järkiperäinen kasvattaminen.» Kuten toisessa yhteydessä[19] olen
huomauttanut, on Coué hedelmällinen ja omalaatuinen siinä, että hän
on osoittanut autosuggestion aivan erikoiseksi tapahtumaksi; siinä on
asian »sikiäminen» kaikki kaikessa, todellistuminen on salatajuinen
eikä vaadi mitään ponnistusta, ja itse ajatuksen edellyttämä ponnistus
voi käytännössä olla kerrassaan mitätön.

Tunnemme siis kaksi toiminnan lajia, tahdon ja autosuggestion. Toisessa
on mielikuva etusijalla, toisessa se on kaikki kaikessa. Mielikuvan
vaikuttava voima, joka kävi ilmi jo Jamesin tutkimuksista, havaitaan
siis vielä selvemmin Nancyssä suoritettujen kokeiden jälkeen.

James sanoo vielä, että mielikuvassa on sellainen voima vain sikäli
kuin tarkkaavaisuus sitä kiinteästi säilyttää. Tarkkaamiskyky
ilmenee siis sisäisen voimamme varmana takeena. Hengen tulee oppia
kiintymään todellistettavan asian mielikuvaan sallimatta itseään
häiritä; siinä on toiminnan suuri salaisuus. Amerikassa julkaistut
yleistajuiset esitykset, jotka kaikin äänilajein saarnaavat ajatuksen
tai autosuggestion voimaa, tarkoittavat aivan samaa neuvoessaan
»keskittymään». Keskittyminen merkitsee heidän oppinsa mukaan
tarkkaavaisuuden korkeampia asteita.

Nancyssä saavutettujen tuloksien nojalla on meillä kuitenkin aihetta
erottaa tarkemmin toisistaan keskittyminen ja tarkkaavaisuus.
»Keskittyminen» olisi varattava tiedesanana merkitsemään »tahallisen
tarkkaavaisuuden vastinetta, josta puuttuu ponnistus».[20] Se on
se erikoinen tarkkaavaisuuden tila, jonka nojalla varsinainen
autosuggestio syntyy.

Jos jokapäiväinen kielenkäyttö tahtoo edelleenkin nimittää
tarkkaavaisuuden korkeampia asteita keskittymiseksi, ei meillä ole
mitään muistutuksen aihetta. Siinä tapauksessa tulee vain muistaa,
että tahallinen tarkkaavaisuus on ponnistusta, että se väsyttää ja
ettei se voi jatkua kovin kauan. Tarkkaavaisuuden korkeampia asteita
ei siis voida saavuttaa, ellei onnistu jonkin tempun avulla supistaa
sellaista ponnistusta vähimpään mahdolliseen määrään. Tavoiteltavana
päämääränä on, että ajatus ja sen esine liittyvät toisiinsa kiinteästi;
tavanomaisessa tarkkaavaisuudessa ajatus ponnistelee esineensä
säilyttämiseksi, keskittyminen sitävastoin merkitsee tilaa, jossa
esine kiinnittää ajatusta melkein sen tahtomattakin. Hypnoottiset
menetelmät, joiden tarkoituksena on mieltä tuudittaa tai lumota, ovat
olennaisesti sellaisia temppuja, ne vakaavat tarkkaavaisuuden sen
tarvitsematta ponnistella, vieläpä sen vastustuksestakin huolimatta.
Tarkkaavaisuusharjoitukset, määrättyjen kaavojen toistaminen ja muut
amerikkalaisten suosittelemat reseptit, samoin eräät rytmilliset
harjoitukset, rukousnauhat ja litaniat, jotka ovat jo vuosisatojen
kuluessa kuuluneet jumalanpalvelusmenoihin, puhumattakaan intialaisten
yogien menetelmistä, tähtäävät kaikki keskittymiseen, josta kaiken
ponnistuksen tulee puuttua siinä määrässä, että se tapahtuu melkein
tajuttomasti.

Selvää on, ettei sellaisia menetelmiä saa käyttää ylenmääräisesti;
ne voivat lopulta uinuttaa hengen mieluisaan totunnaisuuteen. Niitä
tulee kumminkin koetella, samalla selvittäen itselleen, että tehokas
keskittyminen on lähempänä niitä kuin jännitettyä ponnistusta.

Lumoutuminen, piintymä, riivaus edustavat eräänlaista tahatonta
keskittymistä, joka syntyy vastoin tahtoammekin, mutta voi tavallaan
olla meille esikuvana. Meidän tulee niin sanoaksemme lumota itsemme
sillä, minkä lumoihin haluamme joutua. Kiinteästi tarkattu päämäärä
alkaa lopulta vetää meitä ehdottomasti puoleensa, tai oikeammin: meistä
tuntuu siltä kuin itse sitä lumoisimme ja vetäisimme puoleemme. Teko,
johon keskitämme ajatuksemme, muuttuu helpommaksi ja tapahtuu toisinaan
tietämättämme. Viitattakoon tässä vain jo klassilliseksi muuttuneeseen
esimerkkiin: henkilö etsii illalla turhaan ongelman ratkaisua, ja
ratkaisu tapahtuu unessa. Useat tekomme syntyvät siten; tietämättämme,
tahtomattamme ne todellistavat äkkiä jonkin vanhan vääjäämättömän
ajatuksen, joka on kypsynyt salatajunnassa.

Siten, harkitun keskittymisen avulla, me kykenemme käyttelemään
valtavaa voimaa. Niin tarkkaavaisuuttamme vallitsemalla tulemme
tosiaankin tekojemme määrääjiksi, saavutamme kyvyn suorittaa aikeemme
täydellisesti. Emme sano enää niinkuin vanhan ajan runoilija »Video
meliora, proboque, detériora sequor» (Oivallan, mikä on hyvää
ja hyväksyn sen, mutta noudatan pahaa). Nyt pidämme päinvastoin
saavutettavana tilaa, jossa hyvän oivallettuamme sen teemme ja
päämäärän nähtyämme sen saavutamme. Niin tapahtuu, kun osaamme nähdä
päämäärän siten, että se ottaa hypnoottisesti meidät valtoihinsa.
Näkeminen merkitsee silloin melkein samaa kuin omistaminen. Victor
Hugo, joka varmaan osasi keskittyä, lausuu tuon ajatuksen lyhyen
sanaleikin muodossa (le voir c’est l’avoir) ja kirjoittaa eräässä
toisessa kohdassa: »Ei ole sellaista taivaan syvyyksissä piilevää
hämärää seikkaa eikä lukujen maailmaan sisältyvää laskuongelmaa, joka
kykenisi uhmaamaan silmien tyyntä ja vakaata katsetta.»

Sinä päivänä, jona käsitämme keskittymisen voiman, olemme kuin
lapsi, joka suurennuslasilla leikkiessään sattuu asettamaan sen
auringonsäteitten tielle. Se huomaa, että säteet taittuvat samaan
pisteeseen ja että siihen sijoitettu oljenkorsi syttyy liekkiin.
Lapsi on ihmeissään. Mutta me ihmettelemme ainakin saman verran
havaitessamme, että ajatus muuttuu teoksi kulkiessaan keskittymisen
suurennuslasin läpi.

       *       *       *       *       *

Tämä voima ei ainoastaan tehosta jokaista yksityistä tekoamme; se
uurtaa syvemmäksi koko elämämme uraa. Me kuljemme kohti päämääräämme
sitä varmemmin, mitä paremmin olemme keskittäneet siihen henkemme.

Siihen perustuu varmaan Napoleonin laisen henkilön voima, ja
keskittymistä koskevassa tutkimuksessa ei voida käyttää valaisevampaa
esimerkkiä kuin hänen valtava hahmonsa. Tulee lukea ne sisältörikkaat
sivut, joilla Taine, useihin yhtäpitäviin todistuksiin varautuen
piirtää keisarin psykologisen muotokuvan.[21] Siinä on ensinnäkin
se mestarillinen todistus, jonka antaa Roederer. »Hänen erikoisena
ominaisuutenaan on tarkkaavaisuuden voima ja vääjäämättömyys. Hän
kykenee tekemään työtä kahdeksantoista tuntia, samaa tai vaihtelevaa
työtä. En ole milloinkaan nähnyt hänen henkeänsä herpautuneena. En
ole milloinkaan nähnyt hänen henkensä menettävän joustavuuttaan, en
väsymyksen, en tuimimman voimain käyttelyn enkä vihankaan vallitessa.
En ole milloinkaan nähnyt toisen asian häiritsevän häntä toisen
suorituksessa, esimerkiksi siten, että hän olisi jättänyt parhaillaan
käsittelemänsä seikan käsitelläkseen jotakin aikaisempaa tai tulevaista
tehtävää. Mitkään Egyptistä saapuvat hyvät tai huonot uutiset eivät ole
milloinkaan häntä häirinneet hänen tehdessään työtä Siviililakiteoksen
hyväksi, eikä lakikirja ollut hänelle ollenkaan haitaksi, jos oli
asiana Egyptin säilyttämistä koskevien toimenpiteiden suunnitteleminen.
Hän osasi paremmin kuin kukaan tehdä tehtäväänsä ja jakaa aikansa
suoritettavien asioiden kesken. Kukaan muu ihminen ei ole kyennyt niin
jäykästi torjumaan askarrusta tai ajatusta, joka ei soveltunut päivään
ja hetkeen, kukaan ei ole niin innokkaasti tavoittanut, eloisasti
tutkinut, taitavasti kiinnittänyt ajatusta, kun oli tullut sen
käsittelemisen hetki.»

Viittaan vielä siihen _Memorial_-teoksen kohtaan, jossa Napoleon itse
sanoo eri asioiden ja tehtävien olevan järjestettyinä hänen päässään
»kuin kaapissa». »Kun tahdon keskeyttää jonkin askarruksen», sanoo hän,
»suljen sen laatikon, johon asia kuuluu, ja avaan toisen. Ne eivät
joudu milloinkaan sekaisin eivätkä minua rasita tai väsytä. Tahtoessani
nukkua suljen kaikki laatikot ja samassa jo nukunkin.» Toisin sanoen:
hän noudatti ihmeen uskollisesti vanhaa sääntöä _age quod agis_, tee
mitä teet.

Taine johtuu tähän päätelmään: »Ei ole milloinkaan nähty niin
kuriintottuneita ja käyttökelpoisia aivoja, jotka olivat aina valmiit
mihin työhön tahansa ja kykenivät keskittymään silmänräpäyksessä ja
täydellisesti.»

Meidän ei tarvitse etsiä muualta avainta saadaksemme selkoa tästä
hengestä, jolla oli oikeus uskoa tähteensä, koska hän tavallaan kykeni
määräämään kohtaloansa ja runoilijan sanojen mukaan »muovaamaan
maailmaa suunnilleen haaveensa kaltaiseksi.» Vaikka sellainen elämä
on ankaran realistisen logiikan vallitsema, se kuitenkin saa eräissä
suhteissa ajattelemaan unissakävijän peloittavan varmaa kulkua; se
kehittyy kuin valtava autosuggestio.

»Se, mitä hän sotilaallisista asioista oli lausunut pari kolme
kuukautta aikaisemmin», sanoo Taine, »tapahtui melkein päivälleen,
juuri hänen mainitsemassaan paikassa.» Mistä se johtuu? Siitäkö vain,
kuten Taine tuntuu otaksuvan, että hänen erinomaisen täsmälliset ja
todellisuusvaistoiset aivonsa tiesivät kaikki shakkilaudan tosiasiat
ja niiden perustuksella loogillisesti päättelivät, millainen
seuraava siirto tuli olemaan? Vai johtuiko se, kuten Heinrich Heine
arvelee, intuitiivisesta hengestä, joka tavoittaa kaikki pidellä
ainoalla silmäyksellä? Sellaiset selitykset ovat hyväksyttäviä ja
osalta oikeitakin, mutta samalla riittämättömiä, koska vetoavat
ainoastaan passiiviseen toteamiseen, ikäänkuin olisi kysymyksessä
auringonpimennyksen ennustaminen. Ne unohtavat, että ennustaja on ennen
kaikkea toimija, joka ei ainoastaan ennusta, vaan ratkaiseekin. Eikö
tässä ilmene kaikkein kauneimmassa muodossaan se autosuggestion laji,
joka posthypnoottisten suggestioiden tavoin suuntaa kaikki salatajuiset
toimintomme kohti asetettua päämäärää niin täsmällisesti, että näyttää
ohjaavan itse tapahtumia?[22] Niin ihminen itse muovaa elämänsä ja
tulee omia ajatuksiansa vastaavaksi olennoksi. »Mitä nuoruudessa
toivomme, sitä saamme vanhuudessa runsaat määrät», sanoo Goethe. Ja
Alfred de Vigny vastaa kuin kaiku Cinq-Marsin suulla: »Mitä onkaan
suuri elämä muuta kuin nuoruusiän ajatus, jonka miehuus toteuttaa?»

Sellainen tulos on sellaiseen ajatukseen keskittyneen elämän
hedelmä. Kukaan ei ole oivaltanut asiaa paremmin kuin Emerson, joka
kirjoittaa: »Älä avarra kohtaloasi, sanoi oraakkeli, älä yritä tehdä
enempää kuin osaksesi tullut velvollisuus vaatii. Elämän viisaus on
keskittyminen, onnettomuutena on hajautuminen, ja olivatpa hajoittavat
huvimme karkeita tai hienostuneita, esiintyivätpä ne omistuksemme ja
siitä johtuvien askarrusten, ystävien, sosiaalisten tai poliittisten
tottumusten, soitannon tai kemujen muodossa, se ei saa aikaan mitään
eroa. Hyvää on kaikki, mikä riistää meiltä turhia leluja ja tuhoaa
onttoja haaveita, siten palauttaen meidät omaan itseemme, jotta
voimme jälleen käydä suorittamaan rehellistä työtä. Ystävät, kirjat,
maalaukset, toisarvoiset velvollisuudet, pienet kyvyt, imartelu,
toivelmat, kaikki tuo vain hajoittaa mieltämme, häilyttää kevyttä
palloamme ja tekee mahdottomaksi tasapainon ja suoran nousun. Teidän
tulee valita tehtävänne, teidän tulee ottaa suorittaaksenne, mitä
aivonne kykenevät kannattamaan, ja jättää kaikki muu. Ainoastaan
siten voi keräytyä elämän voimaa, jonka avulla ihminen kykenee
siirtymään tietämisestä taitamiseen. Ei auta, jos ihmisellä on avara
näkökenttä vain hervotonta katselua varten, sillä siirtyminen tiedosta
tekoon tapahtuu silloin vain harvoin. Mutta vain siten astutaan
kyvyttömyyden alueilta hedelmällisen työn piiriin. Moni taiteilija,
jolta se kyky puuttuu, jää täydelliseen mitättömyyteen; hän katselee
epätoivoissaan miehekästä Michelangeloa ja miehekästä Celliniä. Hänkin
on ajatuksissaan luonnon ja sen alkuvoimien tasalla, mutta hänessä
ei ole välttämätöntä keskittymiskykyä, hän ei voi heittäytyä koko
olemuksellaan suoritettavaan tekoon. Politiikassa, sodassa, kaupassa,
sanalla sanoen kaikissa inhimillisissä asioissa, on voiman salaisuutena
keskittyminen.»

       *       *       *       *       *

Elämällämme täytyy siis olla päämäärä, ja koko tarkkaavaisuutemme tulee
kohdistua siihen. Tässä on kuitenkin vältettävä kahta väärinkäsitystä.

Ensinnäkään ei riitä pelkkä päämäärän asettaminen eikä valitseminen
saa tapahtua onnen kaupalla. Sen tulee vastata meidän tunteitamme,
olemuksemme syviä viettejä. Psykologit ovatkin osoittaneet, että
tarkkaavaisuutemme lähde piilee tunne-elämässämme, viettiemme alueella.
Omaehtoinen keskittyminen kiinnittää henkeämme harrastuksemme
esineeseen, asiaan, joka koskettaa meissä olevia kieliä. Jos yritämme
kääntyä vastakkaiselle taholle, saamme aikaan sisäistä taistelua ja
menetämme parhaan osan voimiamme. Muistettakoon, mitä edellä sanoimme
sielullisten sisältöjen torjumisesta. Ei saa tavoitella asiaa, jos
syvimmässä sydämessään tahtoo saavuttaa sen vastakohtaa. Jos niin
menettelee, toimii samalla tavalla kuin se henkilö, joka kansanomaisen
kuvallisen lausuman mukaan »etsii työtä rukoillen hyvää Jumalaa,
ettei työtä suinkaan löytyisi» ja joka ei tietenkään sitä löydä.
Toinen väärinymmärrys syntyy, jos keskittymistä verukkeena käyttäen
rajoitumme niin ahtaaseen ja yksinomaiseen esineeseen, että siitä
koituu se, mitä yleensä mainitaan keppihevon nimellä. Keskittyminen ei
merkitse päähänpiintymää, ja äsken Napoleonista puhuessamme näimme,
kuinka hän osasi tarpeen mukaan vaihtaa keskittymisensä kohdetta.
Tässäkin opastaa herkkävaistoinen tarkkaavaisuuden psykologia meitä
oikeaan. Ribot huomauttaa aivan oikein, että tarkkaavaisuustila, joka
näyttää tasaisesti jatkuvalta, on todellisuudessa vuoroileva: esine
on tarkkaavaisuudelle vain »keskus», johon se palaa ja josta alinomaa
jälleen poistuu, yhä avartaen kehäänsä; jokainen esineen osa ja samoin
sitä koskevat mietteemme vangitsevat vuoroin mielenkiintoamme. Kaikkein
vähäisimpäänkin aineelliseen olioon kohdistuessaan tarkkaavaisuutemme
menettelee samoin.

Monet »keskittymistaidon opettajat» neuvovat harjoittelemaan siten,
että katselee esimerkiksi sormenpäätä, mitään muuta ajattelematta.
Sellaisessa tapauksessa tarjoutuu kaksi mahdollisuutta: joko vaivun
siten hypnoottiseen tajuttomuuteen tai jään tajuiseen tilaan; mutta
viimeksimainitussa tapauksessa tajunnantila on aina moniosainen.
Ensinnäkin näen sormenpääni, ja siihen vaikutelmaan kuuluu jo lukuisia
väri- ja muotoaistimuksia; lisäksi tulee sekavampi ja kuunkehää
muistuttava vaikutelma, joka on tietoa tarkatun kohdan ympäristöstä;
vihdoin vielä tekemääni kokeeseen kohdistuva ajatus ja (ainakin
tajunnan taka-aloilla) se muisto, että toimintaohjeet kieltävät minua
ajattelemasta mitään muuta.

Jos kaikkein mitättömimmässä tarkkaamistoimessa on niin laita, niin
sitä vähemmin voi olla mahdollista käsittää kokonaista elämän päämäärää
päähänpiintymän muodossa. Sikäli kuin ihmisen elämänpäämäärä muuttuu
suppeammaksi ja lähentelee piintymää, köyhtyy hänen elämänsä, ja hän
menettää sitäpaitsi suhteidentajun, kadottaa kykynsä havaita olioita
sellaisinaan ja vaikuttaa niihin; hänen voimansa kuluu hukkaan
tai, käyttääksemme jälleen kuvaavaa kansanomaista lausepartta,
hän puskee päänsä seinään. Eläinsuojelusyhdistykset ansaitsevat
epäilemättä kiitosta siitä, että vaativat vetojuhtien silmälappuja
poistettaviksi, mutta yhtä tärkeätä olisi poistaa samat laitteet
eräiltä kaksijalkaisilta. Ihanteenamme ei saa olla ihminen, joka elää
yksinomaan postimerkkikokoelmansa hyväksi.

Päämäärämme tulee olla tarkoin määrätty, mutta samalla avara.
Oikeastaan ei tule puhua päämäärästä, vaan päämäärien järjestelmästä,
jonka eri osat sointuvat toisiinsa niinkuin elävän elimistön osat.
Olemme nähneet, että persoonallisuutemme kehittäminen merkitsee
viettiemme asteikon hyvää järjestämistä. Päämääränämme tulee olla
yksinomaan persoonallisuutemme heijastaminen tulevaisuuden valkoiselle
kankaalle. Meidän tulee löytää siitä itse persoonallisuudessa piilevä
monipuolinen ja järjestetty runsaus. Sen tulee olla edellämme liikkuva
varjo, oman itsemme suurennettu ja yksinkertaistettu kuva.

Yksinkertaistamista ei kuitenkaan saa kehittää liian pitkälle.
Puhuessamme »järjestetystä runsaudesta» kosketamme arkaa kohtaa.
Järjestäminen merkitsee köyhdyttämistä, mutta se, joka tahtoo
saavuttaa kaikki, joutuu sekasorron vaaraan. Keskittyminen järjestää
ja köyhdyttää. Se on välttämätön toimintaa ja todellistamista varten
(sanan henkisemmässäkin merkityksessä), mutta todellistaminen merkitsee
aina monien mahdollisuuksien uhraamista. Kun valonheittäjästä leviävä
valokeila keräytyy yhdeksi ainoaksi kirkkaaksi säteeksi valaistakseen
määrättyä kohtaa, niin kaikki muu sen kehään kuulunut painuu pimeään.
Sellaista uhria edellyttää siirtyminen haaveesta toimintaan,
avartuneesta keskittyneeseen ajatukseen. Siinä mielessä tekeminen
merkitsee hiukan vähempää olemista.

Meidän tulee uskaltaa siten uhrautua, mutta tulee samalla tietää,
millaisen menetyksen vaaraan silloin suostumme. Liikemies, josta
ammatin harrastukset ovat hävittäneet kaikki muut inhimilliset
kyvyt ja jonka aivoissa ja sydämessä ei enää ole sijaa muulle kuin
etujen yhdistelmille, voi olla keskittymisen mallikuva, mutta
elämänkäytön esikuva hän ei varmaankaan ole. En puolestani tiedä
mitään masentavampaa kuin se ihanteeksi ylennetty keskinkertaisuus,
jota Amerikan lukemattomat keskittymisoppaat suosittelevat. Runsas
epäjärjestys on sentään parempi kuin sellainen vaivainen sopusointu.

Ilmapallon nouseminen edellyttää epäilemättä painolastin vähentämistä;
toisinaan täytyy heittää pois arvokastakin. Sellaisen hinnan vaatii
elämä; tulee tietää, mihin uhriin tahtoo suostua, tulee antaa elämänsä
pelin panokseksi, kuten William James sanoo. Siinä on kenties eräs
niistä syistä, jotka saavat meidät kaipauksen tuntein muistelemaan
nuoruus- ja lapsuusaikaa; niinä aikoina meissä ilmeni lukuisia
mahdollisuuksia, joista monet täytyi myöhemmin uhrata muutamien
hyväksi. Missään tapauksessa ei saa keskittymistä verukkeena käyttäen
laiminlyödä sisäistä elämäänsä. Jos meidän tuleekin tehdä työtä
olemuksemme tihentämiseksi, on siinäkin osattava noudattaa kohtuutta.
Emerson sanoo, että jos maapallo olisi riittävässä puristuksessa,
niin se voitaisiin sijoittaa munankuoreen. Mutta miten kävisi silloin
maailman elävän kauneuden? Meidän tulee hyvin harkita, ennenkuin
luovumme eräistä jumalista, jotka pyrkivät meissä syntymään. Vaali on
yhtä vakava kuin kihlaus; se koskee koko elämää.

       *       *       *       *       *

Elämän keskittäminen ei kumminkaan ole yhden ainoan päivän työ. Asiaa
ei saa käsittää niin, että henki kohdistaa valintansa kerta kaikkiaan
johonkin esineeseen monien joukossa; sen on alinomaa vääjäämättä
siihen palattava. Tämä kihlaus on uudistettava joka aamu. Ellei elämän
keskittyminen olekaan väkivaltaisen ponnistuksen tulos, edellyttää
se ainakin itsepintaista kestävyyttä. Tämän vääjäämättömyyden vakaan
ja varman mahdin on Emerson oivallisesti kuvaillut: »Kuormajuhta
liikkuu tavanomaista latuansa taitavammin kuin arabialainen varsa.
Kemiassa osoittautuu jatkuva heikko sähkövirta yhtä vaikuttavaksi
kuin sähkökipinä ja on suoritettavissa töissä verraton apukeino.
Samoin voimme inhimillisen toiminnan alueella asettaa hyökyilevän
tarmon vastapainoksi jatkuvan harjaantumisen. Me ulotamme saman
voimamäärän pitempään aikajaksoon tahtomatta sitä tihentää yhteen
ainoaan tuokioon. Siinä on sama kultaunssi, kerran pallona ja kerran
lehtenä. Yli-insinööri Buford hakkasi West-Pointissa vasaralla kanuunan
vääntötappeja, kunnes ne katkesivat. Hän laukaisi tykin sata kertaa,
kunnes se räjähti rikki. Mikä isku rikkoi tapit? Jokainen isku. Mikä
laukaus sai tykin räjähtämään? Jokainen laukaus.»

Sellainen vääjäämättömyys ei kumminkaan saa olla pikkumaista eikä
jäykistyä sairaalloisuudeksi. Tulee muistaa, että elämä on liikettä,
tulee joka hetki sopeutua siihen uudestaan eikä sallia mekaanisten,
kaiken tarkoituksensa kadottaneiden tottumusten päästä loisina
rehoittamaan tai pieksemään pelkkää tuulta kuin tyhjän myllyn siivet.
Jähmettynyt ihanne ei kykene tehokkaasti ohjaamaan askeleitamme;
itämaiden kuninkaitten edellä vaelsi kirkas tähti. Mutta jos elämä
välttää sellaisen jäykän jähmeyden ja säilyy todella elävänä, niin se
vääjäämättömästi päämääräänsä suuntautuen saavuttaa korkeimman mahtinsa.

»Vääjäämättömät ovat toisia oivallisemmat», kirjoittaa Hugo.
»Henkilölle, joka on yksinomaan uskalias, tarjoutuu suuruus vain
tuokioittain, urhoollisuus on vain luonnonlaatuun kuuluva seikka; se,
joka on vain rohkea, omistaa yhden ainoan hyveen, mutta suuri on se,
joka vääjäämättä pysyttelee todessa. Suurten sydänten salaisuus piilee
melkein kaikkinensa tässä sanassa: hellittämättä. Hellittämättömyys
suhtautuu urhoollisuuteen niinkuin pyörä vipusimeen: tukipiste
vaihtuu siinä lakkaamatta. Olipa päämäärä sijoitettu maan päälle tai
taivaaseen, päämäärään pyrkiminen on kaikki kaikessa; edellisessä
tapauksessa ihmisestä tulee Kolumbus, jälkimmäisessä Kristus.»[23]

Newtonilta kysyttiin, kuinka hän oli johtunut suuriin keksintöihinsä,
ja hän vastasi: »Niitä aina ajattelemalla.» Muistuu mieleeni, että
Bergson vaatimattomasti määritteli eräässä Collège de Francen luennossa
filosofisen neron alinomaiseksi tarkkaavaisuudeksi, samoinkuin jo
Buffon aikoinaan sanoi: »Nero on jatkuvaa kärsivällisyyttä.»

Tämä säyseä määritelmä, joka esittää neron meille suunnilleen
kelpo työjuhtana, on herättänyt oikeutettua vastustusta, varsinkin
romantikkojen keskuudessa, jotka kuvittelivat Pegasoksen
riehakkaammaksi ja hankkivat itselleen ansiota ainakin alkuperäisen
hyökyvoiman ilmaisijoina. Mutta vaikka hellittämätön keskittyminen
ei riittäisikään tekemään neroa, ei silti pidä unohtaa, että vain
se kykenee tempaamaan neron pelkän mahdollisuuden esikartanoista ja
siirtämään sen toiminnan kentälle. Alfred de Vigny osuu epäilemättä
oikeaan kuvaillessaan Cinq-Marsissa Richelieun keskittymiskykyä:

»Sinä päivänä havaitsivat hänen palvelijansa, ettei hän vuorokauteen
nauttinut mitään ravintoa ja että hän jännitti kaikki sielunvoimansa
ohjattavien tapausten harkitsemiseen siinä määrässä, että voitti
ruumiilliset kipunsa, ikäänkuin olisi ne unohtamalla voittanut. Tämä
tarkkaamiskyky ja tämä melkein alinomainen mielenmaltti koroittivat
hänet melkein neroksi. Hän olisi ollut täysi nero, ellei hänestä olisi
puuttunut synnynnäistä sielun ylevyyttä ja sydämen jaloa lämpöä.»

Niin johdumme tässä toista tietä kulkien asiaan, jota käsittelimme
puhuessamme persoonallisuudesta.

       *       *       *       *       *

Ei voi kyllin korostaa sitä totuutta, että hengen keskittäminen on
voiman tärkein edellytys. Se on valtava vahvistaja seuraavista syistä.

Keskittyminen on tarkkaavaisuuden korkein aste. Mutta tarkkaavaisuus
(sen tietävät kaikki psykologit, eikä tarvitse olla psykologikaan
kyetäkseen sen oivaltamaan) on itse älyn edellytys, vieläpä siinä
määrässä, että voisi melkein sanoa, asioille liikaa väkivaltaa
tekemättä: äly on tarkkaavaisuutta. Jos siis tarkkaavaisuus, kuten
näimme, on myös voiman varmin edellytys, niin siitä johtuu, että
älykkäimmät ovat myöskin voimakkaimmat, ainakin mahdollisuuden
näkökannalta, ja että heidän tarvitsee edetä vain askel kauemmaksi
muuttuakseen siksi todellisuudessakin. Se askel on keskittyminen,
tottumus yhtenäisempään, tehokkaampaan ja tyynempään tarkkaamiseen,
joka muuntaa valonsäteet polttopisteeksi. Siinä on rohkaisevaa
varmuutta. Älyn ei sovi epäillä itseänsä; sen tulee kerta kaikkiaan
tietää, että voima piilee siinä. Siten tulee varmennetuksi Carlylen
suurenmoinen uskontunnustus:

»Sittenkin pysyy aina totena, että äly on ihmisten lasten keskuudessa
varsinainen kunnioituksen esine, hartaiden rukousten, pyhien lupausten
ja kiihkeän etsinnän oikea esine, kaiken kaikkiaan ainoa sellaisten
pyrkimysten esine. Ihmisille suo ymmärryksen Kaikkivaltiaan innoitus.
On näet lausuttava kerta toisensa jälkeen, kunnes kuolevaisraukat
alkavat asiaa oivaltaa ja ravistautua hereille kohtalokkaasta
horroksestaan ja häpeällisen kirouksen ikeen alta: että ihminen, jossa
on aito äly eikä vain näennäinen, on luonnostaan välttämättä jalo
ihminen, rohkea, vilpitön ja jumalaisella voimalla varustettu ihminen,
joka voi saada selkoa kaikkeutemme laeista juuri siitä syystä, että on
ja on ollut niin uskollinen sen laeille; hän on taivaan sanansaattaja,
ja ihmisille on onneksi, jos seuraavat häntä, mutta suureksi
onnettomuudeksi, elleivät niin tee. Ihmisen äly on tarkkaan harkiten
hänen arvonsa täsmällinen mitta, ja siihen kohdistuva kunnioitus on
kaikkien valioiden ja kaiken valikoimisen ydin.»



VI

SYDÄMEN VOIMAT.


Jos pidämmekin keskittynyttä tarkkaavaisuutta sisäisen voimamme
varmimpana takeena, ei kumminkaan tule otaksua, että siten
tunnustaudumme hedelmättömän intellektualismin kannattajiksi.
Tutkiessamme hiukan lähemmin tarkkaavaisuustointa kohtaamme piankin
erään aivan toisenlaisen kerrostuman, nimittäin sydämen voimat, jotka
ovat elämänhyökymme ehtymättömin lähde. Palautamme tässä mieleemme,
mitä psykologit ovat opettaneet tarkkaavaisuudesta.

»Ihminen samoinkuin eläinkin», kirjoitti jo Ribot, »kiinnittää
spontaanisesti tarkkaavaisuutensa ainoastaan siihen, mikä sitä jotenkin
liikuttaa, herättää siinä mielenkiintoa, saa aikaan mieluisan,
epämieluisan tai sekalaisen tilan. Mielihyvä ja mielipaha osoittavat
kuitenkin vain, että jotkin viettimme tulevat tyydytetyiksi tai
ehkäistyiksi; mutta koska viettimme ilmaisevat sisintä, ominta
olemustamme, luonnettamme, niin siitä seuraa, että spontaaninen
tarkkaavaisuutemme pohjautuu olemuksemme syvimpään perustukseen.»[24]

Äskeisempinä aikoina on Rignano suorittanut vieläkin syvemmälle
tunkeutuvan analyysin johtuen siihen tulokseen, että tarkkaavaisuus
on affektiivinen tila tai oikeammin kaksi affektiivista tilaa, jotka
pitävät toisiaan tasapainossa. Yleisesti tunnettu on tämä akvaariokoe:
Hauki sijoitetaan säiliöön, jota erottaa toisesta lasinen väliseinä,
ja viimeksimainitussa säiliössä on kivikaloja. Hauki syöksyy niitä
tavoittamaan, mutta myöhemmin se muistaa tuloksettomat yrityksensä
ja ehkäisee ensimmäisen virikkeensä. Sellainen on Rignanon mukaan
tarkkaavaisuus: halun hyöky, jota estää älykäs varovaisuus tai pelko
(vaikkapa vain erehtymisen pelko). Ristiriidasta johtuu pysähdys,
tasapaino, joka juuri onkin tarkkaavaisuutta.[25] Mutta olipa tämän
nerokkaan teorian laita miten tahansa, tarkkaavaisuuden tunneperäinen
olemus on varma asia.

Käsittäessämme persoonallisuuden versovien viettien sopusointuiseksi
yhdistelmäksi pidimme jo silloin affektiivista elämää olemuksemme
ytimenä. Korostamalla sitten tarkkaavaisuuden merkitystä herätimme
kenties sellaista käsitystä, että oli kysymyksessä aivan toinen
voima; mutta niin ei suinkaan ollut todellisuudessa laita. Jos siis
keskittyminen onkin elävän lyhteen side ja luo siihen muotoa, on
kuitenkin huomattava, että side on samaa olkea kuin lyhde ja että ne
molemmat ovat saman ydinmehun kasvattamat.

       *       *       *       *       *

Ei saa suinkaan väittää, että jokainen tunnetila on voiman lähde;
sellaisen mielipiteen todeksinäyttäminen olisi suorastaan mahdotonta.

Eikö sisäisen elämän ja hengen keskittämisen vaatimus edellytäkin
samalla eräänlaista rauhan ilmakehää ja niinmuodoin eräänlaista
tunne-elämämme vallitsemista? »Pudisteltava ennen käyttöä» — tämä
eräiden lääkepullojen kupeesta luettava määräys ei sovellu siihen
eliksiiriin, joka muodostaa henkisen voimamme. Toisaalta ei sellainen
rauha saa muuttua välinpitämättömyydeksi tai turtumukseksi; vaaditaan
liikkuvaa rauhaa, niinkuin tyynesti eteenpäin kiitävässä suuressa
virrassa. Meidän tulee varjella itseämme yhtä hyvin herpoutuneen
epäröivältä kuin levottomalta, häilyvältä ja hätäilevältä
mielentilalta. Edellisessä tapauksessa on kiintyminen mahdoton, koska
puuttuu harrastusta, jälkimmäisessä on liian monenlaisia harrastuksia,
joten mikään niistä ei pääse vallitsemaan mieltä, joka tahtoo kiintyä
kaikkeen eikä kiinny mihinkään. Niin ollen koskettavat äärimmäiset
vastakohdat tässäkin toisiaan, molemmat vastakkaiset tunne-elämän
muodot ovat toistensa kaltaiset sikäli, ettei kumpikaan niistä kykene
saamaan mitään aikaan. Kummassakin tapauksessa on liian vähän eikä
suinkaan liian paljon tunnevoimaa; on näet hyvin epäiltävää, sopiiko
Don Juania moittia rakkauden yltäkylläisyydestä.

Epäröintiä ja hätäilyä tulee kumpaakin varoa yhtä tarkoin. Sisäisestä
elämästä puhuessamme viittasimme jo hätäilemiseen, nykyaikaisen
sivilisation yleiseen tautiin. Epäröinti on yhtä haitallinen.
Epäröivä, samoinkuin hätäinenkin, liikkuu lakkaamatta, mutta ei
pääse milloinkaan perille. Hänen elämänsä kuluu hänen kävellessään
edestakaisin tienristeyksessä tietämättä mihin suuntaan tulee
lähteä, ja niin hän tuhlaa suotta voimansa. Hän kenties väittää,
ettei hänellä ole riittäviä valinnan perusteita. Mutta onko meillä
milloinkaan riittäviä perusteita? Punnitessamme syitä puolesta ja
vastaan me ennakoimme tulevaisuutta, pidämme silmällä mahdollista
ja todennäköistä; jos tarvitsisimme ratkaisuamme varten välttämättä
varmuutta, ratkaisisimmeko milloinkaan? Sittenkin täytyy valita,
vaikkapa vain heittämällä höyhenen ilmoille, ja valinnan jälkeen täytyy
sanoa itselleen, että arpa on heitetty. On parempi ratkaista väärin
kuin pidättyä kaikesta ratkaisusta. Eräänlainen uskaliaisuus, kiintymys
vaaralliseen leikkiin, voi silloin tukea horjuvaa tarmoamme. Toiminta,
jota olemme velvolliset suorittamaan määrätyllä hetkellä, ammattimme
tai oman valintamme vuoksi, voi sekin olla avuksi, koska se estää
meitä peruuttamasta päätöstämme. Mutta jo pelkkä keskittymistottumus,
joka tietoisesti kiinnittää meitä päämääriimme, tarjoaa hyvää suojaa
epäröintiä vastaan.

Hätäily ja epäröinti voivat turmella koko toimintamme, jopa älymmekin.
Siinä hätäily muuttuu siksi arvostelmien »äkkinäisyydeksi», josta
Descartes viisaasti varoittaa teoksessaan _Discours de la Méthode_.
Jokin määrä tieteellistä sivistystä on siinä paras lääke; mutta
epäsuotuisimpina olosuhteina täytyy pitää elämää sanomalehtien
ja päivänpolitiikan piirissä, siis niitä olosuhteita, joissa
aikalaisemme valitettavasti parhaiten viihtyvät. Älyn epäily tekee
sairaalloisessa muodossaan ihmisen kykenemättömäksi mihinkään
toimintaan; kotoa lähtiessään hän ei muista, onko lukinnut ovensa,
ja palaa kymmenen kertaa asiaa toteamaan. Epäily herpaisee. Terve
äly, joka välttää äkkipikaisuutta, joutuu helposti epäilyn vaaraan,
koska oivaltaa ongelmien äärettömän monisyisyyden. Sellaisissa
tapauksissa vaikuttaa äly, joka periaatteellisessa katsannossa on
voiman edellytys, lamaavasti elämään ja toimintaan. Silloin on parasta
suorittaa valtiokaappaus: menetellä keskellä epäilyä ikäänkuin ei
ollenkaan epäilisi. Tulee uskaltaa valita ajatuksensa ja asettaa
panoksensa hypoteesin varaan. Itse älyn elämä vaatii sitä, mutta
elämä sinänsä vaatii enempää. Siinä on Pascalin kuuluisa veto; siinä
on taasen vedottava uskallukseen ja palauduttava jälleen kaiken älyn
tuollepuolen, niihin sydämen syihin, »joita järki ei ollenkaan tunne».

       *       *       *       *       *

Meidän pontimenamme on vaisto. Mutta kaiken vaiston ilmauksena on
mielenliikutus. Siitä syystä emme saa ylenkatsoa näitä tunnetiloja.

On kuitenkin olemassa sellaisia mielenliikutuksia, jotka voivat koitua
turmioksi ja ovat pikemmin heikkouden kuin voiman ilmaus. Kukapa ei
ole kokenut vihan tai pelon aikaansaamaa vahinkoa? Molemmat voivat
epäilemättä olla meille avuksi; varsinkin viha voi närkästymisen
muodossa toisinaan kannustaa meitä suuriin saavutuksiin; viha ja pelko
pohjautuvat samoinkuin kaikki muutkin mielenliikutukset vaistoihimme
ja niillä on siis biologista merkitystä, ne ovat hyödylliset elämässä.
Edellinen on eläimessä valmistautumista hyökkäykseen, jälkimmäinen
järjestelee sen puolustustoimenpiteitä, joko niin, että eläin pakenee,
tai siten, että se teeskentelee kuollutta. Siinä havaitsemme molemmat
muutenkin tutut pelon lajit: toinen saa lähtemään käpälämäkeen, toinen
herpaisee polvet. Sellaiset reaktiot kuuluvat kuitenkin oikeastaan
kehitysvaiheeseen, jossa emme aina ole, ja useasti ne eivät enää
ollenkaan sovellu elämämme olosuhteisiin. Jos otaksutaankin oikeaksi
Darwinin ja Spencerin selitys, jonka mukaan vihalle luonteenomainen
ylähuulen kohoaminen merkitsee kulmahampaiden paljastamista, jotta
ne voivat heti käydä puremaan, ja karvojen heristymisen tulee saada
eläin näyttämään suuremmalta ja peloittavammalta, on joka tapauksessa
varsin varmaa, etteivät sellaiset refleksiliikkeet ole meille enää
miksikään hyödyksi, ja samoin on useimpien vihan ja pelon fyysillisten
ilmausten laita: ne tekevät meidät yleensä pikemmin naurettaviksi kuin
kunnioitustaherättäviksi, ja pilapiirtäjät tietävät asian varsin hyvin.

Lakattuaan olemasta hyödyllisiä, sellaiset mielenliikutukset muuttuvat
suorastaan vahingollisiksikin. Niiden aikaansaama reaktio ei saa
enää tilaisuutta purkautua tavanomaista tietänsä, vaan »kääntyy
takaisin» ja niin sanoaksemme tärisee voimatonna paikallaan. Siinä on
epäilemättä syy niihin ruumiillisiin ja sielullisiin häiriöihin, joita
viha ja pelko saavat usein aikaan. Ne eivät purkaudu taisteluna tai
pakoonjuoksemisena, vaan nousevat aivoihimme, ja me joudumme »päästä
pyörälle».

Sellaiset esimerkit eivät kuitenkaan oikeuta meitä menettelemään
niinkuin Larguier des Bancels kerrassaan tuomitsemaan mielenliikutukset
ja pitämään niitä pelkkinä »vaiston hukkalaukauksina»,[26] sillä
viha ja pelko ovat hukkalaukauksia ainoastaan edustaessaan vaistoja,
jotka eivät enää sovellu muuttuneisiin olosuhteisiimme. On kuitenkin
toisaalta myönnettävä, etteivät vaisto ja tunne ansaitse sokeata
luottamustamme, ja syynä on, että kehityksen tapahtuessa muutamat
vaistot lakkaavat olemasta elämääedistäviä ja muuttuvat vaarallisiksi.
Ajateltakoon vain usein esiintyvää esimerkkiä: vanha vaisto saa
perhosen liikkumaan kohti valoa, mutta tämä vaisto ei ollut arvannut,
että rakennamme lamppuja, jotka kärventävät perhoselta siivet.

Meidän tulee siis varoa mystillistä luottamista vaiston
kaikkitietävyyteen; älyn asiaksi jää aina tutkia virikkeittemme arvoa,
suunnata luonnon sille tarjoamaa voimaa; mutta tämä voima johtuu
epäilemättä vaistosta ja tunteesta. Eikö kristillisyyden käytännöllinen
etevämmyys stoalaisuuteen verraten olekin siinä, että edellinen lisää
tunnetta, jälkimmäinen sitävastoin sen surmaa?

       *       *       *       *       *

Tuhoisain mielenliikutusten torjuminen ei ole ylen vaikea asia; muun
muassa vaikuttaa autosuggestio tässä erittäin tehokkaasti. Vaikeampaa
lienee kehitellä itsessämme tunnevoimia, joita pidämme toivottavina.
Mielenliikutuksen erikoisuus ja arvo näet piilee sen omaehtoisuudessa;
käskyä totteleva mielenliikutus on sinänsä ristiriitainen käsite. Joka
tapauksessa on ainakin eräänlainen kielteinen työ tässä mahdollinen.
Mielenliikutus, joka ilmenee meissä vaiston heijastumana, on ennen
kaikkea luontainen asia samoinkuin vaistokin; lapsessa sitä on
runsaat määrät. Kysymys, miten voimme hankkia itsellemme teennäisiä
tunnevoimia, on niinmuodoin sinänsä teennäinen; tehtävänä voi olla
ainoastaan estää tunnevoimaa häviämästä tai korkeintaan pyrkiä sitä
jälleen saavuttamaan. Tässä siis joudumme taaskin vain toteamaan,
että on välttämättä väistettävä tai tuhottava torjuttuja sielullisia
sisältöjä, jotka tylsyttävät alkuperäisten reaktioittemme eloisuutta ja
herkkyyttä.

On siis ylen vaikeata tarkoin vallita tunne-elämäämme sen kiivaassa
ja villissä muodossa, _mielenliikutuksena_; mutta melkoista helpompi
on siihen vaikuttaa sen esiintyessä tyynemmässä muodossa, tunteena.
Varsinainen mielenliikutus ilmaisee vaiston alkutilaa, sen niin
sanoaksemme eläimellistä astetta; tunne sitävastoin edustaa jo
kehittynyttä ja muotoutuvaa viettiä ja vaistoa. Tunteen kasvattaminen
on mahdollinen asia; jokainen kasvattaja on sen kysymyksen ratkaissut
omalla tavallansa.¹

       *       *       *       *       *

Niiden kysymysten joukosta, jotka erikoisesti tukevat voimiamme
ja ovat arvokkaimmat kehiteltäviksi, on mainittava ennen kaikkea
luottamus. Olemme voineet suurin piirtein katsoen pitää henkisen voiman
hankkimista eräänlaisena koko elämäämme koskevana autosuggestiona;
mutta toisaalta havaitsemme, kuinka arvokas apukeino luottamus on
kaikessa autosuggestiossa.

Luottamus voi olla välitöntä tai harkittua. Minä nimitän välittömäksi
luottamukseksi sitä, joka kohdistuu yksinomaan päämäärään, ollenkaan
kysymättä, millä keinoilla se on saavutettavissa. Harkittu luottamus
koskee välineitä; se vaatii takeita. Niinpä luottaa lapsi välittömästi,
spontaanisesti siihen tosiasiaan, että päivä koittaa huomennakin;
tämä luottamus muuttuu harkituksi, kun voimme sitä perustella
vetoamalla luonnonlakeihin. Roland ei tyydy luottamaan menestykseensä
välittömästi; hän luottaa jäntereiseen käsivarteensa ja kelpo
miekkaansa Durandaliin.

Nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa eivät luottamuksen eri lajit
ole yhtä tärkeät. Välittömän luottamuksen laita on samoin kuin
uskonnollisella alalla niin sanotun sokean uskon, jonka väitetään
periaatteellisessa katsannossa olevan toisen veroinen, mutta joka
todellisuudessa riittää vain sille, joka suostuu silmänsä ummistamaan.
Henkilö, joka on tottunut ajattelemaan ja tiedustelemaan asioiden
oikeutusta, havaitsee varmaan sellaisen liian lapsellisen luottamuksen
ajan pitkään kestämättömäksi. Suggestio sinänsä luo meihin epäilemättä
tuottavampaa asennetta, mutta tämän asenteen kestävyys edellyttää, että
voimme pitää sitä järkevänä.

Terve luottamus itseemme, ihmisiin ja elämään ilmenee erittäin
arvokkaana kaikelle toiminnallemme. Kun on kysymyksessä sen
hankkiminen, tulee kuitenkin tutkia niitä perusteita, jotka voivat sen
mielestämme oikeuttaa.

Onneksi ei sellaisista perusteista ole puutetta. Oivaltaessamme
henkisen voiman todelliset ehdot, keskittymisen merkityksen, ja
alkaessamme varmasti uskoa, että »asia riippuu meistä itsestämme»,
olemme epäilemättä selvittäneet useita syitä, joiden nojalla voimme
luottaa omaan henkeemme, omaan voimaamme. Ja toisaalta: mitä lujemmaksi
luottamuksemme kehittyy, sitä selvemmin näemme sen siunaukselliset
vaikutukset ja alamme kohta luottaa luottamukseemme, mikä vuorostaan on
omansa sitä vieläkin lisäämään.

Tässä ei kumminkaan ole kysymyksessä ainoastaan oma voimamme; tuhansien
muiden kaltaistemme voimat vaikuttavat meihin tuhansin tavoin, niinkuin
jalankävijät hipovat ja tyrkkivät toisiaan suurten kaupunkiemme
valtakaduilla. Emme ole niin lapselliset, että uskoisimme olevamme
voimakkaammat kuin kaikki muut; on olemassa eräs raja, jonka yli
siirryttyään itseluottamus muuttuu julkeudeksi ja oikean mittakaavan
puuttuessa saattaa meidät alttiiksi kaikenlaisille pettymyksille.
Emme menettele niinkuin kehoittavat menettelemään amerikkalaiset
yleistajuisten käsikirjojen sepittäjät, jotka typerän pöyhkeästi
saarnaavat meille uutta ja käsittämätöntä hyvää sanomaa: että julkea
keskinkertaisuus on vaatimatonta ansiollisuutta parempi. Ja vain
epäilevän suvaitsevasti hyväksymme heidän lukijoilleen suosittelemiansa
typeriä kaavoja: »Minun aivoni ovat yhtä hyvät kuin kenen muun tahansa;
minä kykenen siis suorittamaan yhtä suuria tekoja kuin kuka muu
hyvänsä.» Sellainen kaava tosin voi vaikuttaa edullisena suggestiona
henkilöön, jonka aivot eivät ole erinomaiset ja jota sellainen
lapsellinen väite ei loukkaa.

Opittuamme tuntemaan voimiemme rajat varjelemme elämämme vakaata kulkua
parhaimmin siten, että opimme luottamaan toisiin, varmasti uskomaan,
etteivät lähimmäisemme ainakaan muodosta tiellemme ylipääsemättömiä
esteitä ja että useat heistä päinvastoin edistävät elämämme hyökyä.
Henkilö, joka on tottunut liikkumaan suurilla bulevardeilla, keksii
aina keinon päästäkseen lipumaan ihmisvirtain mukana, ja totta on,
että eräänlainen luottava huolettomuus auttaa sellaisessa pulmassa,
kun sitävastoin uusi tulokas, joka lisäksi pelkää sellaista vilinää,
astuu väärän askelen toisensa jälkeen ja joutuu armottoman tyrkkimisen
esineeksi.

Jokseenkin samoin on laita elämässä yleensä: eräänlainen luottamus
toisiin tekee esiintymisemme luontevammaksi ja levollisemmaksi.
Mutta onko sellainen luottamus oikeutettu? Onko meillä takeita,
että toisten ihmisten voimat vaikuttavat meihin edistävästi? Tämän
kysymyksen kunnollinen selvittäminen edellyttää perehtymistä
persoonallisen vaikutuksen ongelmaan, jota käsittelemme tuonnempana.
Saamme nähdä, että vaikutuksemme toisiin riippuu suuressa määrässä
itsestämme, omasta henkisestä voimastamme ja samalla herättämästämme
luottamuksesta, kun meitä elähdyttävänä voimana on rakkaus. Rakkauden
mahti on usein julkilausuttu tosiasia, ja me kohtaamme tässäkin erään
sen ilmennyksen. Selvää on, että mitä epäitsekkäämmät päämäärämme
ovat, sitä vähemmän joudumme vaaraan loukata toisia. Loukkaamisen
välttäminen tosin edellyttää vielä, etteivät päämäärämme ole kovin
paljon korkeammalla keskimääräistä käsityskykyä, sillä kaikki kansat
ristiinnaulitsevat niitä, jotka rakastavat ihmisiä liian ylevässä
hengessä. Toisiin kohdistuvan luottamuksen laita on siis samoin kuin
itseluottamuksemme: siinäkään ei saa mennä määrättyä rajaa kauemmaksi,
eikä ole viisasta liiaksi luottaa toisten ihmisten suomaan apuun, ei
silloinkaan — tai: varsinkaan ei silloin — kun heidän pitäisi meitä
auttaa kaikkein puhtaimpien päämäärien saavuttamiseen. Parempi on
kuitenkin heihin luottaa kuin heti pukeutua epäluulojen panssariin,
sillä viimeksimainittu menettely herpaisee kaikki yrityksemme.

Mutta jos voimmekin pelkäämättä luottaa itseemme ja toisiin ihmisiin,
nousevat vielä ihmisten olopiirin tuolta puolen kaikki luonnonvoimat
meitä vastaan. Me olemme pelkkänä atomina maailman armoilla. Tämä
ajatus on masentava, ja hyvä on, jos voimme asettaa sen vastapainoksi
vieläkin suuremman luottamuksen, nimittäin luottamuksen elämään
ja maailmaan itseensä. Tiede osoittaa sellaisen luottamuksen
melkoisesti oikeutetuksi. Se tekee meille mahdolliseksi yhä paremmin
vallita luontoa lisääntyvän luonnontuntemuksen perustuksella ja
paljastaa meille sitäpaitsi lain, jonka mukaan elävä olento sopeutuu
ympäristöönsä, siten antaen meille vakuuden, että elämme soveliaassa
maailmassa; ellei tämä maailma olekaan luotu meitä varten, olemme
ainakin me luodut sitä varten.

Uskonnollisessa mielessä tämä kosmillinen luottamus voi epäilemättä
kehittyä eheämmäksi ja hartaammaksi. Tässä ei ole tilaisuutta käydä
tutkimaan, onko uskonnollinen luottamus perusteltu, sillä siten
joutuisimme kehittelemään kokonaisen metafysiikan. Joka tapauksessa
pysyy varmana, että sellainen luottamus on voiman lähde.

Meidän tulee siis kehitellä itsessämme kaikin mahdollisin keinoin
luottavaista asennetta. Ei haittaa, vaikka luottamus ei olekaan aina
harkiten perusteltua; meidän tulee muistaa, ettei luottamusta voida
milloinkaan vastaansanomattomasti perustella, koska se silloin ei
olisikaan enää luottamusta, vaan varmuutta. Kaikkeen luottamukseen
(eikä vain uskonnolliseen) sisältyy jokin määrä uhkarohkeutta,
vedonlyöntiä Pascalin esittämään tapaan. Luottamus ei ole loogillista
päättelyä, se on iloista antautumusta, luottava ihminen astuu kevyen
uskaliaasti ensimmäisen askelen, tarjoo iloisin mielin elämälle
sovinnon kättä. Siinä on kysymyksessä paljoa enemmän sydämen kuin
järjen teko. On siis nojauduttava järkiperusteisiin, mikäli suinkin
mahdollista, mutta perusteiden puuttuessa täytyy uskaltaa syöksyä
tuntemattomille aloille; järkisyyt ovat silloin pelkkä ponnistuslauta.
Vasta siten syöksyessään tuntemattomaan luottamuksemme on todella oma
itsensä; silloin se on samalla enimmin lapsen luottamuksen kaltainen.

Evankeliumin kehoitus, jonka mukaan meidän pitää tulla niinkuin lapset,
koskee varmaan ennen kaikkea juuri luottamusta. Ja eikö meitä kehoita
sellaiseen asenteeseen Zarathustrakin julistaessaan hengen kolmea
muodonmuutosta:

»Mutta sanokaa minulle, veljeni, mitä voi lapsi, jos ei jalopeurakaan
ole sitä voinut? Minkätähden täytyy raatelevan jalopeurankin lapseksi
muuttua?

Lapsi on viattomuutta ja unohdusta, uusi alkaminen, leikki, itsestänsä
pyörivä pyörä, alkuliike, pyhä myöntösana.

Niin, veljeni, luomisen leikki vaatii pyhää myöntösanaa; henki tahtoo
nyt omaa tahtoansa, maailmasta kadonnut voittaa oman maailmansa.

Kolme hengen muuntumaa minä teille nimesin: kuinka henki muuttui
kameeliksi ja jalopeuraksi kameeli ja jalopeura vihdoin lapseksi.»[28]

Luottavainen myöntö on tosiaankin leikin ja olettamuksen sukua,
niiden seikkojen, joissa lapsi on mestari. Hän ei tahdo ilmaista,
mitä on, vaan tahtoo keksiä. Mutta olettamuksesta, fiktiosta, on vain
askel varsinaiseen luovaan työhön. Ja vaikka luottamus olisikin vain
perusteetonta myöntöä, on se kuitenkin samalla luovaa myöntöä.

Adèle Kamm, sankarillinen sairas, jonka tarinan Paul Seippel on meille
kertonut, kirjoitti sairasvuoteeltaan: »Jos minulta kysyttäisiin,
mikä on tuottanut minulle enimmän onnen, niin vastaisin: luottamus...
Jokaisen ihmisen sydän kaipaa lämmittämistä. Tässä maailmassa on
ylen paljon jäisiä sydämiä, jotka ikävöivät lämpöä, mutta eivät
löydä armasta sädettä ja sen vuoksi hyytävät toistenkin sydämiä,
riistäen niistä luottamuksen. Niin vallitsee talvisää koko tienoossa,
seurapiirissä, perheessä! Sattuu usein toisinkin, ja silloin on
vaikutus ihmeellinen. On kaikenlaisia kulkutauteja, mutta luottamuksen
kulkutauti on kaunein, ilahduttavin, kaikkein paras. Se oli Kristuksen
työ, sillä hän on lämmittänyt palelevan ihmiskunnan.»

Elämäkerran kirjoittaja lisää: »Luottamuksen hyve on nykyaikana mitä
harvinaisin. Kuinka paljon onkaan nuoria, terveyttä ja voimaa uhkuvia
olentoja, jotka epäilevät itseänsä, toisia ja elämää! Onko ihmekään,
jos elämä, johon he eivät luota, väistyy heidän askeltensa alta ja he
tuntevat vaipuvansa lentohiekkaan? Adèle Kamm ei epäillyt mitään. Hän
uskoi kättensä töihin. Hän uskoi hyvään. Hän uskoi hyviin aikomuksiin
kaikissa niissä, joiden kanssa joutui tekemisiin, ja uskoi niin, että
heidän oli mahdoton pettää hänen luottamustaan.»[29]

Mutta koska luottamus on ennen kaikkea lapsen hyve, tulee varsinkin
pitää huolta siitä, ettei lapsi sitä kadota, tulee hiukan paremmin
perehtyä sen pieneen, herkkään sydämeen ja erittäinkin varoa sitä
milloinkaan pettämästä; jo siten tehdään paljon, jotta se säästyisi
tuolta menetykseltä.

       *       *       *       *       *

Tuntiessamme luottamuksen arvon opimme samalla tuntemaan optimistisen
ja iloisen mielenasenteen merkityksen. Sellaiset tunteet ovat tavallaan
sydämen myöntösanoja ja edistävät hengen myönteistä asennetta. Tässä
käy ilmi, kuinka suuressa määrässä hengen keskittyminen on samalla
sydämen teko. Jokainen tunne kohdistuu johonkin esineeseen, jonka kuva
tunkeutuu mieleemme, kun tunne mieltämme liikuttaa. Kuinka voisimmekaan
kärsiessämme ajatella mitään muuta kuin kärsimyksemme syytä? Jos meitä
kehoitettaisiin sellaisena hetkenä keskittämään henkemme iloisiin
ajatuksiin, sopusointuisiin päämääriin, niin neuvo tuntuisi meistä
naurettavalta, vaikka sen noudattaminen on erinomaisen helppoa hilpeän
mielialan vallitessa. Mutta ilomme ja murheemme riippuvat meistä
itsestämme ja suggestioistamme paljoa suuremmassa määrässä kuin
luulemme. Amerikkalaiset ovat oikeassa puhuessaan »velvollisuudesta
olla onnellinen». Kärsimyksen palvominen on saanut aikaan paljon pahaa;
tulee kiittää kaikkia niitä, jotka tahtovat perustaa ilon uskonnon.

»Eikö se, joka puhuu onnesta», kysyy Maeterlinck, »samalla jo hiukan
siihen opasta? Enkö kutsu sitä luokseni, jos joka päivä lausun sen
nimen? Ja eikö eräs onnellisten kaunis velvollisuus ole siinä, että
he opettavat toisille, kuinka ihminen voi olla onnellinen? Varmaa on,
että ihminen sen oppii: mikään muu ei ole niin helposti opittavissa.
Jos elätte sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka siunaavat elämäänsä,
alatte kohta itsekin siunata elämäänne. Hymy tarttuu yhtä helposti
kuin itku, ja ne aikakaudet, joita nimitetään onnellisiksi, ovat usein
aikoja, joina ihmiset ovat osanneet pitää itseään onnellisina.»[30]

Sen seikan, että kärsimystä on liian paljon kiitetty, ei kumminkaan
pidä meitä harhauttaa sitä liiaksi moittimaan. Jos ilo ilmaisee sitä,
että vietti tai vaisto omistaa esineensä ja on saavuttanut päämääränsä,
niin kärsimys puolestaan osoittaa, ettei vietti tai vaisto ole löytänyt
tyydytystään. Se todistaa, että meissä elää jokin vaatimus. Eikö
tämän äänen väkivaltainen mykistäminen merkitsisi vaiston torjumista,
olemuksemme väärentämistä? Tunnustaessamme vaiston arvaamattoman
merkityksen tunnustamme samalla kärsimyksen arvon. Ne kuuluvat yhteen,
ja romantiikka menetteli loogillisesti ylistäessään niitä yhtä rintaa.

Jos meissä on salaisia vapautettavia voimia, niin kärsimys on niiden
huuto, jota meidän tulee kuunnella. Harhateille joutuu vain se, jolle
varoittaja muuttuu palvonnan esineeksi, varoittaja, joka on vain meissä
vankina piilevän jumalan ääni. »Durch Leiden Freude», kärsimyksestä
iloa, sanoo Beethoven. Kärsimyksen olemisenoikeus perustuu siihen, että
se on korkeampaan iloon johtava tie.

       *       *       *       *       *

Sydämen voimat ovat hengen voimien alinomaisena tukena. Tunne,
mielenliikutus, jopa intohimokin ovat pikemmin liittolaisiamme kuin
vihollisiamme, kunhan emme antaudu sokeasti niiden valtaan. On hyvä,
jos voimakas intohimo meitä kuljettaa, mutta sen tulee sittenkin olla
hevonen, joka tottelee suitsissaolijaa. Se ei olekaan mahdotonta:
intohimo muodostuu kohtalokkaaksi ainoastaan siinä tapauksessa, että
uskomme sen kaikkivaltaan. Vähentämätön on ainoastaan sitä elähdyttävä
voima, joka saa sen tuntumaan suurelta ja kohtalokkaalta, mutta meidän
vallassamme on ohjata tätä voimaa, ja se, mitä nykyisin nimitetään
sublimatioksi, on asian todistuksena.

Meidän ei pidä pelätä sydämen voimia. Meidän tulee oppia niitä
jalostamaan ja oikein suuntaamaan. Kun ylen monet viisaudenopettajat ja
uskonnot ovat lujasti uskoneet rakkauden merkitykseen ja yksimielisesti
pitäneet sitä elämämme lakina, niin eikö syynä ole ennen kaikkea, että
rakkaus tarjoaa alinomaista lopullisen sublimoimisen tilaisuutta, tien,
jota pitkin voivat kulkea kohti päämääräänsä muuten ehkäistyt voimamme
sointuen silloin toisiinsa ja vielä toistenkin ihmisten iloisesti
niihin liittyviin voimiin.

Meidän tulee kuitenkin pitää mielessämme, että luottamuksesta
puhuessamme johduimme puhumaan rakkaudestakin. Rakkaus näet on ensin
luottamusta, se on ensimmäinen iloisin mielin uskallettu askel, ele,
joka kutsuu ilmi tuhansia vastaavia eleitä, mutta joka näyttää aina
aluksi uhkarohkealta. Toisten rakastaminen alkaa siitä, että ensin
luotamme heihin.



VII

PONNISTUS JA ROHKEUS.


Uskomme löytäneemme voiman lähteet aloilta, mistä niitä yleensä ei
etsitä. Enemmän kuin tekoa itseään olemme tarkanneet sen sielullista
syntyä. Tahdosta ja ponnistuksesta on puhuttu liiankin paljon;
me olemme sensijaan puhuneet vaistoista, persoonallisuudesta,
keskittymisestä. Olemme sukeltaneet sisäiseen elämään syvemmälle
kuin henkisen tarmon teoriat yleensä. Tämän useimmiten laiminlyödyn
näkökannan, joka jo siitä syystä on kiinnittänyt mieltämme, ei
kuitenkaan pidä houkutella meitä unohtamaan perinnäiseen käsitykseen
sisältyvää pätevää ainesta. Niinmuodoin on vielä vastattava
kysymykseen, kuinka johtopäätöksemme ovat soinnutettavissa vanhemman
viisauden määräyksiin. Tunnustettuamme ajatuksen voimalle ja sydämen
voimille ratkaisevaa merkitystä meidän tulee selvittää, millaiseksi
niin ollen muodostuu ponnistuksen osuus.

Sitä ei saa missään tapauksessa väheksyä. Autosuggestiossa meille
tosin tarjoutuu toiminnan muoto, joka vapauttaa meidät ponnistuksesta
laskemalla meidät salatajuntamme varaan, joka kantaa meitä kuin
älykäs ja tottelevainen juhta osoittaen usein hämmästyttävää vaistoa
ja vainua. Mutta vaikka meillä onkin käytettävänämme kotieläimiä,
emme silti tule toimeen ilman lihaksiamme, ja yhtä vähän kykenemme
suorittamaan kaikkea autosuggestion avulla. Tämä merkitsee, että
varsinainen tahdollinen toimi kaikesta huolimatta säilyttää täyden
arvonsa.

Eikä siinä kyllin. Kun ajattelemme suggestioa itseänsä, keskittymistä,
joka on suoritettava ilman ponnistusta, niin herää kysymys: kuinka voi
henki siten kiintyessään välttää kaiken ponnistuksen? Kaikenlainen
toimi tapahtuu ponnistuksetta vasta sitten, kun sen suorittamisen
edellyttämää ponnistusta on kauan harjoitettu; hyvä keino välttää
ponnistusta on siinä, että perinpohjin harjoittaa sitä, ja tämä koskee
sekä tarkkaavaisuuttamme että muita toimiamme.

       *       *       *       *       *

Viivymme hiukan tässä seikassa, sillä se on tärkeä ja sen
väärinkäsittämisestä johtuvat monet tahdonkasvattamisessa tehdyt
virheet.

Ponnistus edellyttää estettä. Ponnistusta on olemassa, kun toimintamme
»takertuu» johonkin, kun koneisto ei toimi. Ponnistus osoittaa,
ettemme ole vielä tilanteeseen sopeutuneet. Kun olemme joitakin aikoja
harjoitelleet samaa tointa, niin ponnistus vähenee ja häviää. Jos
rasvaa lukon, niin avain aluksi takeltuu, mutta liikkuu sitten joka
kierroksella yhä liukkaammin.

Ponnistuksetta tapahtuvat sitävastoin sellaiset toimet, joita
varten meissä on joko luonnon lahjoittama tai harjoituksen tuottama
täydellinen mekanismi. Tämä koneisto on luontainen refleksitoimissa
ja harjoituksen avulla hankittu kaikissa niissä, joita nimitämme
totunnaisiksi (tunnettua on, että totunnainen voi lopulta tapahtua yhtä
helposti ja tiedottomasti kuin jokin heijastusliike). On vielä olemassa
sekalaisiakin tapauksia, joissa luonto ja harjoitus vaikuttavat
kumpikin osaltaan; sellaisia ovat vaistomaiset ja suggeroidut teot.
Spalding ja William James ovat asian todistaneet vaistoon nähden.
Palautan mieleen Spaldingin suorittaman hupaisen kokeen: munasta
tulevien kananpoikien pää pistetään huppuun muutamaksi päiväksi, joten
ne eivät voi seurata emoansa, ja kun niiden silmät sitten paljastetaan,
eivät ne enää opi juoksemaan mukana, sillä siihen yllyttävä vaisto
elää vain muutamia päiviä — ja jos se näyttääkin kestävän kauemmin,
niin syynä on vain tottumuksen kehittyminen. Mitä suggestioon tulee,
tiedämme varsin hyvin, että sitä voidaan melkoisesti kehittää
menetelmällisen harjoituksen avulla. Niinmuodoin perustuu eräiden
toimien ponnistukseton suorittaminen ennen kaikkea harjoitukseen,
tottumuksen muodostumiseen.

Ponnistuksiin kasvattaminen merkitsee siis vain, että kehitellään
tottumuksia, joiden tarkoituksena on tehdä ponnistus tarpeettomaksi.
Tämä seikka luo sellaiseen kasvatukseen erikoisen, ristiriitaiselta
tuntuvan sävyn ja johtaa teoreetikkoja kaikenlaiseen sekaannukseen.
Tarkkaavaisuutta, muistia ja mielikuvitusta kasvatettaessa on
aina kysymyksessä kykyjen lisääminen; ponnistusta kasvatettaessa
sitävastoin voi olla puheena ainoastaan sen •vähentäminen. Havaitsemme
siis, että sana »kasvatus» merkitsee näissä kahdessa tapauksessa
jyrkästi vastakkaisia asioita, ja sellainen seikka ei ole omansa
tehtävää selvittämään. Mutta kun sitten käydään puhumaan »tahdon
kasvattamisesta», päädytään täydelliseen sekasortoon. Tahtoa
käsitellessämme havaitsimme siinä suurin piirtein katsoen kaksi
momenttia: toisen, joka on tarkkaavaisuuden sukua, ja toisen, joka
on ennen kaikkea ponnistusta. »Tahdon kasvattaminen» merkitsee
niinmuodoin, että on kasvatettava tarkkaavaisuutta ja ponnistusta
samalla kertaa, ja se merkitsee, että on lisättävä tarkkaavaisuutta
ja vähennettävä ponnistusta. Niin sisältyy tuossa näennäisesti aivan
viattomassa kaavassa »tahdon kasvattaminen» sanaan »kasvattaminen»
petollisesti kaksi merkitystä, jotka ovat toistensa äärimmäiset
vastakohdat.

Tältä näkökannalta käy muuten helposti ymmärrettäväksi ponnistuksen
ja minkä hyvänsä muun kyvyn välillä vallitseva vastakohtaisuus.
Ponnistus ei ole mikään toiminta siinä merkityksessä kuin esimerkiksi
tarkkaavaisuus ja muisti; se on kaikkia aktiivisia toimintojamme
kannattava ydin. Ei ole olemassa ponnistusta sinänsä, on vain
tarkkaavaisuuden, muistin ja muiden toimintojen ponnistusta. Jos
vertaus sallitaan, niin sanon, että ponnistus on eri toimintoihin
verraten samassa asemassa kuin peukalo sormien joukossa; peukalon
erikoinen asema on siinä, että se on niitä kaikkia vastassa tehden
siten niiden toiminnan mahdolliseksi.

Kaikissa henkisissä toiminnoissamme tulee erottaa toisaalta toiminnan
esine, toisaalta tämän esineen saavuttamiseen tarvittava ponnistus.
Toiminnan kasvattaminen merkitsee, että se tehdään kykeneväksi
tavoittamaan yhä laajempaa ja rikassisältöisempää esinettä —
ja senvuoksi tavoittamaan samanveroista esinettä yhä vähemmin
ponnistuksin. Esineen (muistin tai tarkkaavaisuuden) avartumista vastaa
ponnistuksen väheneminen. Ne ovat asian erottamattomat eri puolet,
tavallaan jokaisen kyvyn kasvattamisen oikea ja nurja puoli. Voi siis
sanoa, ettei oikeastaan ole mitään ponnistuksen kasvatusta, mutta
toisaalta voi, jos tahtoo, yhtä hyvin väittää, että kaikkien kykyjen
kasvattaminen tarkoittaa ponnistukseen kasvattamista; tulee vain
tietää, mitä sanat oikeastaan tarkoittavat.

Määrättyyn ponnistukseen kasvattaminen — olipa sitten kysymyksessä
juokseminen tai käveleminen, tarkkaavaisuus tai muisti — merkitsee
vain vastaaviin toimiin totuttamista. Mutta voidaanko ajatella, että
»ponnistus sinänsä» on kehiteltävissä? Käykö sanominen (kuten usein
tosiaankin sanotaan), että tulee »tottua ponnistukseen»?

Eri aloilla suoritetut ponnistukset ovat kieltämättä jossakin määrin
toistensa sukua, niissä ilmenee kaikissa eräänlainen jännitys,
jonka hyvin tunnemme, omalaatuinen tajunnantila. Sitäpaitsi ne ovat
erikoiset vielä sikäli, että esiintyvät aina silloin, kun meidän
tulee suorittaa teko, johon emme ole tottuneet. Mutta jos kerran
on niin laita, ei lauseparsi »tottua ponnistukseen» enempää kuin
»tahdon kasvattaminenkaan» ole niin helposti tajuttava kuin näyttää.
Ponnistukseen tottuminen voi niinmuodoin merkitä ainoastaan tottumista
siihen, mihin emme ole tottuneet. Onneksi ihminen tottuukin kaikkeen,
kuten kansojen viisaus sanoo. Hän tottuu tottumuksia välttämäänkin,
ja sekin on jälleen tottumus, harjoituksen nojalla saavutettu. Hän
tottuu matkustamaan, siirtymään majatalosta ja ilmanalasta toiseen,
tottuu saamaan yhä uusia vaikutelmia. Samassa mielessä voi sanoa,
että ihminen »tottuu ponnistukseen». Se käy päinsä, jos hän usein
suorittaa erilaisia ponnistuksia ja, se lisättäköön, niin erilaisilla
aloilla kuin suinkin mahdollista. Tottumus ponnistukseen — jos sanoihin
liitetään jonkinlainen määrätty merkitys — on yritteliäisyyden
läheinen sukulainen. Se edellyttää, että ihmisen aloitekyky on aina
valveilla, valmiina sopeutumaan kaikkeen mahdollisesti esiintyvään
uuteen. Mutta aloitekin menettää tottumukseksi muuttuessaan yhä enemmän
ponnistuksenomaista luonnettaan. Ja arvaamatonta asiaa, jota ihminen
väijyen odottaa, ei oikeastaan käy enää odottamattomaksi nimittäminen.

       *       *       *       *       *

Menettelisi niinmuodoin sangen mielivaltaisesti, jos suosittelisi
erikoisia harjoituksia ponnistuksen kasvattamista varten. Voi
ainoastaan sanoa, että ruumiinharjoitukset tarjoavat siinä suhteessa
lujan pohjan. Lihasponnistus on kaiken ponnistuksen perikuva, ja
tarkkaavaisuus saa sekin — kuten Ribot on osoittanut — aikaan
lihastyötä. Ruumiillinen harjoitus tosin harjoittaa ainoastaan
määrättyjä lihaksia; urheilijain ei tarvitse välttämättä harjoittaa
kaikkia ruumiinosiaan, muutamat niistä ovat toisinaan kerrassaan
surkastuneet, ja heidän älynsä on usein vieläkin surkastuneempi. Siitä
selviää, ettei sellaisissa tapauksissa ole läheskään aina kysymyksessä
kasvattaminen »ponnistukseen yleensä». On kuitenkin helppo havaita,
että lihasharjoitus on valmistuksena toisiin; tulee vain ne suorittaa
toinen toisensa jälkeen eikä erikoistua — kuten atleetit — pieneen
määrään liikkeitä, jotka pian muuttuvat tavallaan loismaisiksi.
Sopusointuinen »ruumiillinen kulttuuri» on epäilemättä samalla
hyvää kasvatusta ponnistukseen, ja spartalaiset menettelivät oikein
pyrkiessään voimistuttamaan sielua karkaisemalla ruumista.

Kristillinen keskiaika, joka järjestelmällisesti halveksi ruumista,
jätti pakostakin rappeutumaan kaikki sellaiset menetelmät. Tullessaan
uudella ajalla jälleen käytäntöön ne näyttivät aluksi suurelta
uutuudelta, ja Locke, joka uskaltaa aloittaa kasvatusopillisen
tutkimuksensa käsittelemällä niitä, katsoo tarpeelliseksi menettelyään
puolustaa: hän näet pitää ruumiin karaisemista tarmokkuuteen
kasvattamisen olennaisena puolena. Rousseau oivalsi täysin tämän
ajatuksen arvon:

»Ruumiin tulee olla voimakas voidakseen totella sielua», sanoo hän;
»hyvän palvelijan tulee olla roteva. Minä tiedän, että kohtuuttomuus
kiihoittaa intohimoja ja riuduttaa vähitellen ruumistakin:
lihankidutus ja paastoaminen saa usein aikaan saman vaikutuksen
vastakkaisesta syystä. Mitä heikompi ruumis on, sitä käskevämpi; mitä
voimakkaampi, sitä tottelevampi. Kaikki aistilliset intohimot asustavat
veltostuneessa ruumiissa ja kiihtyvät sitä enemmän, mitä vähemmän
kykenevät sitä tyydyttämään.»[31]

Ei ole syytä enää erinomaisesti korostaa »ruumiillisen kulttuurin»
arvoa, sillä se on saanut elämässämme varman (ja usein liioitellunkin)
aseman. On vain lisättävä, että jos tahtoo saada tästä »kulttuurista»
täyttä hyötyä henkiselle tarmolle, ei ole hyvä sitä harjoittaa
liiallisen nykyaikaisen mukavuuden piirissä, ylen turvallisesti
ja veltosti. Tässäkin on asian suorittamistapa erittäin tärkeä.
Baden-Powellin erikoinen ansio on siinä, että hän on keksinyt oikean
tavan; »partiolaisliikkeen» alullepaneminen on tosiaankin suuri
kasvatuksellinen saavutus. Puhumattakaan yhteishengen viljelemisestä
kehittelee »scoutismi» lihasten ohella vielä kestävyyttäkin,
askarruttaa ja ohjaa lapsen taisteluhalua ja ylläpitää aloitehenkeä,
jonka ylempänä totesimme ponnistuksen toiseksi ilmenemismuodoksi.
Lyhyesti sanoen: se yhdistää yhteen ainoaan elävään toimintaan useita
tarmon tärkeimpiä tekijöitä.

       *       *       *       *       *

Ei saa kumminkaan unohtaa, että kaikenlaisen ponnistuksen kasvattaminen
merkitsee ponnistuksen vähentämistä tottumuksen avulla. Se on
valmennusta, treenausta, harjaannuttamista. Älykkään harjaannuttamisen
olennaisena piirteenä on, että se jakaa tehtävää ja lisää vaatimuksia
vähitellen. Asian oleellisen puolen on lausunut ja lausunut hyvin
Benoist-Hanappier:

»Hajoita ja hallitse. Olkoon se sinunkin vaalilauseesi, sinun, joka
pyrit itseäsi kasvattamaan. Sinulla on paljon vihollisia, niitä on
ulkopuolellasi, lähimmässä ympäristössäsi, ja vielä paljon enemmän
ja peloittavampia omassa itsessäsi. Toisaalta ovat nämä sisäiset
viholliset suoranaisemmin ja tehokkaammin tahtosi saavutettavissa.
Sinun ei pidä toivoa voivasi suoriutua niistä kaikista kerrallaan ja
muuttua tästä päivästä huomiseen siirryttäessä uudeksi ihmiseksi. Malta
mielesi ja käy niitä ahdistamaan kutakin vuorollaan.

Älä unohda sitäkään, että on hyvä vahvistaa tahtoasi pienillä
jokapäiväisillä harjoituksilla, ennenkuin ryhdyt vaikeisiin ja
pitkäaikaisiin tehtäviin. Jos tekee mielesi polttaa savuke, niin päätä
se polttaa vasta puolen tunnin kuluttua. Ja noudata päätöstäsi. Älä
yritä päästä etenemään ylen nopeasti. Älä sano: minä odotan kaksi
tuntia. Jos niin teet, joudut kiusaukseen sytyttää savukkeesi jo ennen
kahden tunnin kulumista. Sellainen tappio lannistaisi rohkeuttasi,
saisi sinut epäilemään itseäsi, menettämään aluetta, jonka olet jo
valloittanut. Älä jäljittele niitä, jotka muka marssiin treenautuen
suorittavat kaksinkertaisia päivämarsseja ja saapuvat päämääräänsä
uupuneina. Sellainen menettely muodostaa ilmeisen vastakohdan oikealle
harjoittautumiselle, joka edellyttää, että kuljetaan väsymättä yhä
pitempiä matkoja.

On vielä tärkeätä, ettet taistele tuulimyllyjä vastaan. Tarkoitan,
ettei harjoituksesi tule olla hyödyllinen ainoastaan harjoituksena,
vaan että sen tulee samalla palvella jotakin käytännöllistä
tarkoitusta; se ei silti vaadi suurempaa ponnistusta. On parempi
karaista lihaksiaan peltotöissä tai halkoja sahaamalla kuin punttien
ja Sandow’n harjoitusten avulla. On parempi, jos lapsi oppii oikein-
tai kaunokirjoitusta jäljentämällä »Cherbourg on sotasatama» tai
»ilman muodostavat happi ja typpi» kuin jäljentämällä seuraavanlaisia
lauseita: »Jumala on hyvä, tämä kukka on punainen, naapurin koira on
kuollut.»

Vielä eräs seikka: sinun tahtosi tulee ennen kaikkea noudattaa
Napoleonin taktiikkaa!»[32]

       *       *       *       *       *

Ponnistuksen psykologian tulee olla rohkeuden psykologiankin pohjana.
Kummassakin tapauksessa kohtaamme saman vaikeuden. Tässä muistuu
jälleen mieleeni eräs Benoist-Hanappier’n kirjoittama sivu. Se esittää
kursailematta ja sykähdyttävällä tavalla kysymyksen, jota tulee hyvin
pohtia, jos tahtoo kehitellä jonkinlaisen rohkeusteorian.

»Rohkeuttako vai pelkuruutta? Ajatellaan, sanotaan: jos sellainen
tai sellainen onnettomuus, jota olen aina pelännyt enemmän kuin
mitään muuta, minua joskus kohtaisi, en kykenisi sitä sietämään,
en jaksaisi edes valittaa, vaan kuolisin epätoivoon tai surmaisin
itseni. Älkää sanoko niin! Voi tulla päivä, jona juuri se onnettomuus
iskee teihin salamana. Te huudatte Jumalaa avuksenne, ja asia on
niin sydäntäkalvava, niin surullinen, niin armottomasti murskaava,
niin uskomattoman ilmeinen, että ensi hetkenä tuntuu kuin olisitte
suunniltanne, melkeinpä mieletönkin, ettekä tahdo, ette voi uskoa
sitä todeksi. Ensi hämmästyksen hälvettyä kuitenkin siihen vähitellen
sopeudutte, terästätte itsenne, yritätte pitää puolenne. Te sepitätte
perusteita voidaksenne kaikesta huolimatta jäädä elämään, keksitte
puolusteluja ja lieventäviä asianhaaroja. Niin, taakkanne painon alla,
kalpeina ja vapisten, horjuen ja huokaillen, mutta kaikin puolin
alistuneina, tyydytte olemisen yhä raskaampaan ikeeseen, tahdotte elää
vielä, maksoi mitä maksoi, ja lähdette jälleen matkaan. Rohkeuttako vai
pelkuruutta?»[33]

Omituinen kysymys. Mutta omituisinta se, että meillä tosiaankin
on oikeus se itsellemme esittää ja epäröidä vastatessamme. Onhan
asia yleensä niin, että jotakin esinettä katsellessamme voimme olla
epävarmat sen vivahduksista; mutta missään tapauksessa ei herää
kysymys, onko se musta vai valkoinen. Rohkeuden laita on toisin, ja
lainaamallamme sivulla mainittu esimerkki ei ole suinkaan mikään
poikkeus. On olemassa useita tapauksia, joissa on esitettävä sama
kysymys, vieläpä pakostakin, ja johdutaan toisinaan kiivaisiin
kiistoihin.

Kaksintaisteluun haastettu kieltäytyy. Onko se kuolemanpelkoa vai
yleistä mielipidettä uhmaavaa rohkeutta? Ihminen tekee itsemurhan.
Onko hän rohkea uskaltaessaan ¹ kuolla vai pelkuri pelätessään jäädä
elämään? Kuinka monet kerrat olemmekaan sodan kestäessä kuulleet
sellaisia kiistoja! Eräs kenraali ampui itsensä, koska ei tahtonut
luovuttaa linnoitusta viholliselle. Toisinaan taas herättivät
vieläkin kiihkeämpää väittelyä niinsanotut »conscientious objectors»,
jotka omantuntonsa nimessä kieltäytyivät lähtemästä sotaan. Heidän
menettelynsä oli toisten mielestä kaikkein häpeällisintä pelkuruutta,
toisten mielestä mitä harvinaisinta sankaruutta.

Sellaiset tapaukset ovat erittäin opettavaisia. Erilaiset moraaliset
vakaumuksemme eivät riitä selittämään vastauksiemme erilaisuutta.
Sellainen ristiriitaisuus osoittaa ennen kaikkea, ettei rohkeutta voida
arvioida ulkokohtaisesti, koska se ei sisälly tekoon; sama teko voi
toisen suorittamana ilmaista rohkeutta, toisen suorittamana sitävastoin
pelkuruutta. Rohkeuden määränä näet on sisäisen ponnistuksemme
määrä. Rohkeus edellyttää vaikeata sisäistä taistelua, ja sitä
pidetään erinomaisen ansiollisena juuri siitä syystä, että se on
vaikea. Ponnistus ei kumminkaan ole minkään teon erioikeus. Tiedämme
päinvastoin, että jokainen teko vaatii meiltä melkoista ponnistusta,
ellemme ole siihen tottuneet; sen muututtua meille erinomaisen
tutuksi tarvitaan ponnistusta pikemmin siitä pidättymiseen. Mikään
tekomme, mikään »suhtautumisemme» ei siis ole sinänsä rohkea; se on
rohkea sikäli kuin sen suorittaminen on vaatinut sisäisten estojen
voittamista, ja sen seikan arvosteleminen edellyttää teon suorittajan
»nahoissa» olemista.

Rohkeutta — samoinkuin tahdon kasvattamista — koskevat teoriat
harhaantuvat usein esineestään, koska tässä, samoinkuin ponnistuksen
ongelmassa, jätetään huomioonottamatta asian luonnosta johtuva
rohkeuden erikoinen asema. Sellaiset teoreetikot eivät oivalla
rohkean toiminnan erikoista laatua; parhaassa tapauksessa he
sekoittavat toisiinsa sen ja itsehillinnän, ollenkaan havaitsematta,
että viimeksimainittu merkitsee vakautettua valloitusta, rohkeus
sitävastoin äskeisimpänä hetkenä saavutettua voittoa, jossa vielä
hehkuu taistelun kuumuus. Sama perusvirhe ilmenee mitä erilaisimpien
ajattelijoiden esityksissä ja lääkärien samoinkuin filosofienkin
teorioissa. Huot ja Voivenel määrittelevät rohkeuden tilaksi, jossa
itsekkään itsesäilytysvietin vastapainona toimii sosiaalinen vaisto,
tai asettavat rohkeuden äkkinäisen virikkeen vastakohdaksi,[34] ja
kaikki tuo on kaunista ja hyvää, mutta sitä voitaisiin melkein yhtä
hyvin käyttää henkisen voiman, jopa siveellisen teonkin määritelmänä.
Samanlainen muistutus voidaan kohdistaa Emersoniin (joka muuten on
erittäin selvänäköinen kaikissa sisäistä tarmoa koskevissa asioissa),
kun hän nimittää rohkeaksi sitä, joka on kohtaamansa ongelman tasalla.
Parempi olisi sanoa rohkeaksi sitä, joka ei ole sellaisen ongelman
tasalla, mutta kohoo niin korkealle yhtäkkiä, tarmon ihmeen avulla. Me
tarvitsemme rohkeutta, mikäli ruumiimme ja sielumme ei ole sopeutunut
suoritettavaan tekoon. Se on meitä teostamme erottavan matkan mitta.

Ei siis voi oikeastaan puhtia rohkeuden kasvattamisesta. Rohkeuden
laita on samoin kuin ponnistuksen. Sen harjoittaminen merkitsee
sen hyödyttömäksi tekemistä. Jos sopeudumme tekoihimme, kohoamme
harjoituksen nojalla tehtäviemme tasalle, emme enää tarvitse rohkeutta
niitä suorittaessamme. Samoinkuin harjoitus voi kiihkeä intohimokin
tehdä meidät kykeneviksi yli-inhimillisiin tekoihin, jotka eivät
silloin ole enää rohkeuden tekoja, itsensä voittamista, koska tunnemme
vastustamattoman voiman itseämme niihin ajavan — mikä ei suinkaan
vähennä niiden arvoa. Tiedämmehän, millaisia ihmeitä saa aikaan äidin
vaisto ja millainen haltioituminen elähdyttää marttyyrejä.

Ihminen ei kumminkaan kykene aina toimimaan sellaisen hehkun
vallitessa, ja kaikkiin tekoihin varautuminen on kärsivällisestä ja
vääjäämättömästä harjoituksestakin huolimatta mahdotonta. Olemme
sanoneet, että odottamaton asia aina vaatii meiltä ponnistusta; sopii
lisätä, että se vetoo rohkeuteemmekin. Mitä syvemmin käsitämme,
että elämä on ylen runsas, taaja, ennalta-arvaamaton, sitä paremmin
oivallamme tarvitsevamme rohkeutta aina, kaikkein rauhallisimmassakin
olokehässä. »Kuinka köyhä onkaan elämänkäsityksemme», sanoi Jaurès,
»jos luulottelemme, ettei ihmisille sotien loputtua tarjoudu
tilaisuutta harjoittamaan ja koettelemaan rohkeuttansa!»

»Rohkeuden harjoittaminen», samoinkuin »ponnistuksen harjoittaminen»,
on sinänsä sekaannusta aiheuttava sanayhdistelmä, mutta nyt tiedämme,
kuinka se on ymmärrettävä. Rohkeus on aina vallankaappaus, hetken
innoitus, _fiat lux_. Sen harjoittaminen merkitsee, että totumme
arvaamattomaan, aavistamme aavistamattoman, että pysyttelemme sisäisen
väijynnän tilassa ja vainuamme vaaraa ja ettemme, jos niin saa sanoa,
tunne oloamme ylen kotoiseksi hienostuneen sivilisatiomme kehässä.

       *       *       *       *       *

Alinomainen harjoitus on »tahdon kasvattamisen» tärkein periaate. Sen
nojalla toimintamme muuttuu miehekkään jänteväksi ja notkeaksi kuin
voimistelijan harjoitettu lihas. Itseään vallitseva voima näet on norja
ja malttavainen. Se ei syöksy sokeasti päin estettä kimmahtaakseen
uupuneena siitä takaisin. Se tietää määränsä, mutta säilyttää samalla
jäntevyytensä niinkuin kreikkalaisen veistokuvan selvä ja tiukka viiva.



VIII

PERSOONALLINEN VAIKUTUS.


Kun sanotaan, että henkilö on voimakas, sanan fyysillisessä
merkityksessä, voidaan tarkoittaa kahta eri asiaa: toisaalta, että
hänellä on lujarakenteinen ruumis, jota ei sairaus hevin kukista ja
joka todennäköisesti saavuttaa korkean iän, toisaalta taas ajatellaan
voimaa, joka ilmenee taistelussa vihollisia vastaan, puun kaatamisessa
tai vihollisen lyömisessä. Edellisessä tapauksessa on kysymyksessä
säilyttävä, jälkimmäisessä avartava voima. Varmaa kuitenkin on, että
jälkimmäinen on edellisen luonnollinen seuraus.

Samoin puhutaan henkisestä voimasta tarkoittaen itsensähillitsemistä;
mutta siinäkin tapauksessa, että persoonallisuuden säteily elähdyttää
tai tempaa mukaansa toisia, puhutaan henkisestä voimasta. Tässä
näyttävät olevan kysymyksessä aivan erilaiset asiat; mutta mahdollista
on, etteivät ne ole niinkään erilaiset kuin näyttää, vaan että kielen
niille antama yhteinen nimi osuu oikeaan. Tarkastamme nyt lähemmin
persoonallista vaikutusta.

       *       *       *       *       *

Heti aluksi tarjoutuu pohdittavaksi mielenkiintoinen kysymys. Olemme
havainneet, että henkinen tarmo ja hermotarmo liittyvät kiinteästi
toisiinsa. Kyetessään vallitsemaan itseään, saattamaan sisäiset
voimansa sopusointuun, ihminen osoittaa hermotarmoa. Niinmuodoin
sopii kysyä: Kun henkilö muuttuu ihan itsestään johtajaksi, johon
toiset mielellään liittyvät ryhmänä tai kokonaisena kansakuntanakin,
niin eikö se edellytä, että hänestä säteilee hermovoimaa, vieläpä
sanan aineellisessa merkityksessä? Sellainen otaksuma koskee
niinsanottua »animaalista magnetismia», jonka mukaan hermovoima —
sitä mainitaan toisinaan myös verrattain vanhanaikaisella »fluidumin»
nimellä — voi siirtyä henkilöstä toiseen; niinmuodoin kykenisivät
ensinmainitun aivot, joskin heikommin, johtamaan toisia samoinkuin
omiansa. Tämän otaksuman mukaan on luonnollinen synnynnäinen johtaja,
vaikutusvaltainen henkilö, leader, vain »magneettinen ihminen».

Tyydymme tässä pelkkään kysymyksen esittämiseen, sillä sen lähempi
pohtiminen edellyttää ennen kaikkea, että sellainen magnetismi
tunnustetaan kiistämättömäksi tosiasiaksi; mutta sellaista
yksimielisyyttä ei ole vielä lähimainkaan saavutettu. Persoonallisen
vaikutuksen fysiologisia perustuksia koskevat ennenaikaiset väitteet
toisivat asiaan vain näennäistä varmuutta, ja asiain nykyisellä
kannalla ollen on viisaampaa tyytyä tarkastelemaan ongelmaa ainoastaan
sen psykologiselta puolelta. Siinä on välittömin, parhaiten havaittava
ja konkreettisin tosiasia.

       *       *       *       *       *

Tässä on kuitenkin torjuttava kaksi väärinkäsitystä.

Toinen on siinä, että pidetään persoonallista vaikutusta toisaalta
arvovaltaisena toimintana, toisaalta sellaisen toiminnan herättämänä
pelkona. Sellaista pakkovaltaa on kieltämättä olemassa, mutta se
on varsin tilapäistä ja lepää heikoilla perustuksilla. Arvovalta,
jota pakosta suostumme tottelemaan, voi ohjata toimiamme, mutta
ei sydäntämme; teot, jotka eivät kumpua sisäisestä elämästämme,
ovat mekaanisia eleitä eivätkä ole paljoa arvokkaampia kuin
heijastusliikkeet. Ken luulottelee siten johtavansa ihmisiä,
liikuttelee itse asiassa vain marionetteja, itse ihminen jää häneltä
tavoittamatta. Sellainen vallitseminen on äärimmäisen pintapuolista.
Siihen alistuva henkilö odottaa vain soveliasta tilaisuutta siitä
vapautuakseen, ja mitä ankarampi ies, sitä kiihkeämpi kapina.

Toinen erehdys, jota ovat levittäneet varsinkin amerikkalaiset
yleistajuiset esitykset, on siinä, että kuvitellaan persoonallinen
vaikutus ulkonaisten seikkojen aikaansaamaksi. Vakuutetaan, että
ulkomuodon tulee olla miellyttävä, sanotaan, että on hyvä, jos ihminen
voi vaikuttaa toisiin jo suurella koollaan. Sitäpaitsi on otettava
taide luonnon avuksi ja suostuttava tarvittaessa liehittelemäänkin.
Samalla kuitenkin huomautetaan, että liehittely on vain hätävara;
tärkein keino on siinä, että heitetään ihmisten silmiin hiekkaa,
vieläpä sangen karkeatakin hiekkaa, sillä niiden ylensivistyneiden
silmät, joille sellaiset neuvot ovat tarkoitetut, eivät varmaankaan
ole kovin tarkkanäköiset. Yksinomaan liike-elämään perustuvan
sivistyksen koneisto on varmaan vaikuttanut perinpohjin tylsentävästi,
koska sellaisia oppeja ei sivuuteta vain olkapäitä kohauttamalla.
Tässäkin koskettavat äärimmäisyydet toisiaan, ja käytetyt välineet
muistuttavat villien värillisiä sulkia ja karkeita lasihelmiä. Se on
bluffin uskontoa. Sen julistajien muotokuvat nähdään vanhan ja uuden
maailman suurten jokapäiväisten sanomalehtien ilmoitusosastossa, ja he
vakuuttavat meille, että heidän kultainen vasikkansa, jos se yleisesti
hyväksyttäisiin, saisi aikaan kumouksen ihmiskunnan siveellisten
käsitysten alueella. Uskon sen mielelläni, uskonpa sen jo tehneenkin
kumoavaa työtänsä, mutta en katso olevan syytä siitä iloita.

Bluffi kieltämättä menestyy. Kukapa uskaltaisi asiaa epäillä
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla? Mutta mitä merkitsee sen
menestyminen? Sen laita on suunnilleen samoin kuin pelkoa herättävän
pakkovallan; se on yhtä pinnallinen ja hauras, ehkäpä enemmänkin.
Ihminen näet suostuu helpommin tottelemaan kuin joutumaan petetyksi.
Bluffin avulla voi helposti vaikuttaa henkilöön, joka ei bluffin
käyttäjää tunne tai jonka kanssa ollaan tekemisissä ainoastaan tuokion
aika. Jos sitävastoin keskustelu jatkuu tunnin ajan, niin asia on jo
hankalampi; silloin alkaa julkipuoli rapistua niinkuin ihomaali sulaa
auringossa. Silloin havaitaan todellinen tai kuvallinen, mutta joka
tapauksessa kasvoihin kuulumaton väri inhoittavaksi naurettavuuden
lähteeksi.

Jokainen, jossa on hiukankin psykologia, havaitsee heti bluffin,
vainuaa sen etovan tuoksun. Silloin sen käyttelijä karkoittaa meidät
luotaan eikä suinkaan vedä puoleensa. Silloin arvostellaan väärin
hänessä mahdollisesti piilevää todellisen arvon hiventäkin.

Jos pyritte hipomaan vain olioiden pintaa, kullan ja kunnian kilinää
ja sellaisia inhimillisiä suhteita, jotka eivät koske syvempään
kuin mainittu kymmenen minuuttia kestävä keskustelu, niin uusi
uskonto on teille sovelias. Mutta silloin teidän tulee tietää, että
liikutte kaikkein tyhjimmän näennäisyyden piirissä ja että sellainen
vaikutuskin on pelkkää näennäisyyttä. Mahdollista, että pääsette siten
hallitsijaksi varjojen valtakuntaan. Mutta Homeros sanoo, että on
parempi olla koira elävien kartanoissa kuin kuningas varjojen mailla.

Luonnon lahjoittama miellyttävä ulkomuoto kieltämättä edistää
vaikutustamme, mutta ei kumminkaan ole sen olennainen edellytys.
Napoleon oli varreltansa vähäinen ja vaikka ei ollutkaan muotopuoli,
antoi kuitenkin pilapiirtäjille aihetta ivailuun. Kaksi Ranskan
vallankumouksen vaikutusvaltaisinta miestä, Mirabeau ja Danton, olivat
suorastaan rumat; Sokrateen rumuus on jäänyt sananparreksi; Tolstoi ei
ollut kaunis.

On kuitenkin olemassa eräitä ruumiillisia ominaisuuksia, jotka
näyttävät mitä kiinteimmin liittyvän persoonalliseen vaikutukseen.
Mutta jos asiaa tarkemmin tutkimme, niin havaitsemme, että sellaiset
ominaisuudet vaikuttavat meihin, koska pidämme niitä eräiden henkisten
ominaisuuksien vertauskuvina. Sellainen tekijä on silmä, joka uskaltaa
katsella suoraan, kiinteästi, vilpittömästi ja ilman julkeutta. Samoin
ääni. Ihmiselle ei tietenkään ole aina suotu sellaista katsetta
ja ääntä kuin hän haluaa, eipä edes aina sellaistakaan kuin hän
ansaitsisi. Epävarma, laahustava, yksitoikkoinen ääni ilmaisee joka
tapauksessa epävakaista ja keskinkertaista ajattelua. Änkyttäminen
osoittaa, ettei henki vallitse itseänsä; se ilmaisee taipumusta
arkuuteen ja pelonpuuskiin. Pälyilevä katse ilmaisee samanlaista
taipumusta, mikäli se ei ole vilpillisyyden merkkinä. Kaikki ne
ryhdissä, katseessa, äänessä ilmenevät seikat, jotka meistä tuntuvat
persoonallisen vaikutuksen voittamattomilta esteiltä, me selitämme
vaistomaisesti joko teeskentelyn tai sisäisen heikkouden merkeiksi.

Niin olemme tahtomattamme joutuneet persoonallisen vaikutuksen
ruumiillisia edellytyksiä tutkiessamme käsittelemään sen psykologisia
ehtoja: todellista etevämmyyttä, vilpittömyyttä ja vihdoin ja ennen
kaikkea itsehillintää. Lähtökohtanamme ollut otaksuma osoittautuu
siis oikeaksi; kieli oli oikeassa nimittäessään itsehillintää ja
toisiin kohdistuvaa vaikutusta kumpaakin »henkiseksi voimaksi»;
jälkimmäinen on tosiaankin toisen aikaansaama seuraus. Toisin sanoen:
molemmat riippuvat meistä itsestämme. On kuitenkin mahdollista, että
»magnetismin» puolustajien suuntaa noudattaen keksitään toistaiseksi
tuntemattomia persoonallisen vaikutuksen fysiologisia edellytyksiä,
mutta varmaa on, että kysymys on laadultaan lähinnä psyykillinen ja
että tämä psyykillinen puoli on meidän voimamme. Trine sanoo: »En
ole milloinkaan nähnyt pelokkaasti, kielteisesti, kriitillisesti,
itsekkäästi ajattelevan ihmisen kykenevän miellyttävästi harjoittamaan
sitä, mitä nimitämme persoonalliseksi magnetismiksi».

Kukaan ei moittine Demosthenesta siitä, että hän uupumatta pureskeli
pieniä kiviä vapautuakseen änkytysviastaan. Me voimme vaikuttaa
eleihimme, katseeseemme ja ääneemme sinänsä, mutta siitä ei ole suurta
apua, jos siten vain omaksumme puuttuvien ominaisuuksien naamion.
Sellainenkin teeskentely havaitaan teeskentelyksi, ja jo ylempänä
mainittiin, mitä tulee ajatella etevämmyydestä, joka perustuu pelkkään
näennäisyyteen. Napoleon on opiskellut Talman johdolla, mutta ellei
hänessä olisi ollut hämmästyttävää henkistä voimaansa, ei parhaankaan
traagillisen näyttelijän taito olisi voinut siinä auttaa.

Tärkeä on olemus eikä näennäisyys. Jos olemus on, niin vaikutus
säteilee siitä itsestään; se voi tapahtua huomaamatta, mutta samalla
syvällisesti. Ihminen, jossa asuu voimakas persoonallisuus, jossa
on todellista henkistä voimaa, säteilee sitä ympärilleen alinomaa,
ja sen kokee jokainen, joka tulee hänen läheisyyteensä. Silloin ei
haittaa, vaikka hänen toimintansa ei tapahtuisikaan siinä olokehässä,
joka on hänen kunnianhimonsa varsinaisena esineenä. En tiedä, onko
kukaan lausunut asiaa vaikuttavammin kuin Benoist-Hanappier kirjassa,
josta olemme jo ylempänä lainanneet kappaleita ja johon hän keräsi
ennenaikaisen ja aavistamansa kuoleman aattona kaikkein salatuimmat
mietteensä:

»Olitpa kuka hyvänsä, näyttipä asemasi kuinka keskinkertaiselta ja
halvalta tahansa ja otaksuitpa suorittaneesi kuinka vähän hyvänsä, älä
kumminkaan ehdätä sanomaan: 'Mitä hyötyä on koko elämästäni?’

Älä ehdätä sanomaan: 'Kuinka vähäpätöinen onkaan saavutukseni ja kuinka
suurenmoiseksi olin sen haaveksinut!’ Ero voi olla pienempi kuin
luuletkaan.

Sinä valitat hukkaanmennyttä elämääsi, lukemattomia voimia, jotka
sinussa itsessäsi liikkuvat, mutta jäävät osalta käyttämättä, koska
ruumiisi on kehno juhta, vikuroi tai uupuu. Siihen kytkettynä et
uskalla lähteä kilpakentälle, syöksyä taistelun temmellykseen.
Mieltäsi kalvaa kärsimättömyys ja harmi, kun näet toisten, huonompien
ratsumiesten, mutta parempien ratsujen selässä istuvien, taistelevan ja
voittavan eturiveissä, kunniakkaimmalla sijalla.

Sinä olisit voinut, sinusta olisi pitänytkin tulla suuri runoilija,
suuri puhuja, suuri aatteiden ja ihmisjoukkojen liikuttaja, 'arvojen
luoja’. Sinun täytyy jäädä varjoon, koska sallimus soi sinulle, hyvälle
ratsumiehelle, kehnon luuskan.

Ole rauhallinen! On olemassa useita toimintatapoja ja useanlaista
olemassaolon oikeutusta. Kaikkein pienin tekijä voi saada aikaan
odottamattoman tuloksen, jos sen lisää monikertaiseksi ylväs, ylpeä
tahto. Jos olet aito ihminen, jos sielusi metalli on puhdasta, niin
olosi täällä ei voi jäädä huomaamatta, se ei voi olla tehoton... Älä
unohda, että vaikutat tietämättäsi, tahtomattasi puheellasi, eleilläsi,
hymylläsi, vaikenemisellasi, koko minuudellasi niihin, jotka tulevat
lähellesi.

Jos kohtalosi ja toimesi saattaa sinut kosketuksiin lukuisain
henkilöiden kanssa, varsinkin nuorison ja erikoisesti lasten kanssa,
niin voit tuottaa paljon hyvää pelkän kosketuksiinjoutumisen,
'endosmoosin' avulla, ollenkaan ponnistelematta, vain olemalla oma
itsesi ja säilymällä omana itsenäsi kaikissa olosuhteissa.»[35]

Benoist-Hanappier, joka oli opettajani Nancyn yliopistossa, vaikutti
itse sellaisen säteilyn avulla. Perustuiko hänen »henkisen osmoosin»
nimellä mainitsemansa tosiasian analysoiminen omiin kokemuksiin? Joka
tapauksessa on hänen kuvauksensa oivallinen. Hän arvaa erittäinkin sen
salatajuisen laadun ja käsittää, että tahdon vaikutus voi pikemmin
ehkäistä sellaista spontaanista tapahtumaa, kuten yleensäkin sattuu,
kun joudumme tekemisiin salatajuisten voimien kanssa (autosuggestion
tutkiminen on jo aikoja sitten asian meille varmasti selvittänyt).

»Me emme suinkaan vaikuta yksinomaan sanoillamme ja esimerkillämme.
Yksilöisyytemme vaikuttaa sinänsä ja yksinään yhtä epäämättömästi kuin
salaperäisestikin. Kahden inhimillisen olennon joutuessa kosketuksiin
syntyy ilmiö, joka on verrattavissa fysiikantutkijain osmoosiksi
nimittämään tapahtumaan... Opettajan ja oppilaiden välille muodostuva
kiinteä side ei johdu niinkään itse opetuksesta kuin opettavan
persoonallisuudesta.

Tee itsesi voimakkaaksi, tee itsesi yhä paremmaksi ja salli sitten
yksilöisyytesi säteillä ympäristöösi. Se luo toisiin omaa hyvyyttänsä
ja voimaansa. Pyrkimättäsi ja tahtomattasi olet silloin kasvattaja ja
hyväntekijä.

Minä sanon: salli sen säteillä, en sano: pidä huolta siitä, että se
säteilee. Sellainen itsetiedoton toiminta näet on usein tahallista,
tarkoituksellista yritystä tehoisampi.»[36]

       *       *       *       *       *

Jos persoonallinen vaikutus on kahden olennon välillä tapahtuvan
henkisen kosketuksen spontaaninen tulos, on ymmärrettävää, että se
voi vaihdella äärettömiin. Sitäpaitsi on ilmeistä, ettei sama henkilö
vaikuta samoin kaikkiin.

Ensinnäkään ei vaikutus riipu yksin sen lähettäjästä, vaan myöskin
vastaanottajasta, ja varsinkin viimeksimainitun kiintymyksestä
ensinmainittuun. Siltä näkökannalta ovat psykoanalyytikot tutkineet
tätä »siirroksi» nimittämäänsä tapahtumaa.[37]

Sitäpaitsi tiedämme, että vaikutustamme määrää henkinen voimamme ja
lisäksi hyväntahtoisuutemme ja vilpittömyytemme. On siis luonnollista,
että se voi vaihdella riippuen kaikista näistä eri tekijöistä.
Me emme ole aina yhtä vilpittömät, ja jos vilpittömyytemme määrä
vähenee, vähenee samalla toimintakykymmekin. Me emme ole aina yhtä
hyväntahtoiset, ja kun emme rakasta, emme kykene yhtä voimakkaaseen
toimintaankaan. Vihdoin on huomattava, että voimammekin on vaihteluiden
alainen. Siinäkin tapauksessa, että luotamme erittäin varmasti
itseemme omalla alueellamme, voi esiintyä tilanteita, joihin emme ole
varautuneet ja joissa tunnemme itsemme avuttomiksi kuin pienet lapset.
Omphalen jalkojen edessä Herkules kadottaa yhtäkkiä kaikki voimansa.

Henkilö vaikuttaa valtavasti toiseen, mutta on vastustelematta
kolmannen vaikutuksen alainen. Persoonallista vaikutusta ei saakaan
pitää mahtina, joka kuuluu joillekin määrätyille henkilöille heidän
erioikeutenansa toisten kykenemättä sitä milloinkaan saavuttamaan.
Meissä on jokaisessa sitä jokin määrä, ja me voimme kehitellä sitä
kykyjemme mukaan.

On olemassa sellaisen vaikutuksen alinomaisia ja jokapäiväisiä muotoja:
vanhempien vaikutus lapsiin, vanhemman vaikutus nuorempaan, ystävän
vaikutus ystävään. Korkeammilla tasoilla havaitaan vielä varsin usein
sellaista vaikutusta, kumminkin epäsäännöllisempää ja suuremmassa
määrässä persoonallisuudesta riippuvaa. Niin vaikuttaa kasvattaja
oppilaaseen, päällikkö alempaan virkamieheen, pappi uskovaiseen,
kansanjohtaja suuriin joukkoihin. Jokainen on epäilemättä joutunut myös
joko antajana tai vastaanottajana kokemaan sielun toiselle suomaa apua.
Se voi olla laadultaan arkipäiväistä, mutta voi myös muodostua erääksi
persoonallisen vaikutuksen harvinaiseksi ja puhtaaksi muodoksi.

       *       *       *       *       *

Eikö _neroa_ voida pitää persoonallisen vaikutuksen korkeimpana
asteena? Vaikka emme oikeastaan ole vielä ehtineet teosta arvostella,
vaikka olemme pahassa pulassa, jos tulee mainita vaikutelman
perusteita, olemme kuitenkin jo sen lumoissa, tunnemme voiman, joka
ottaa meidät valtoihinsa. Sellaisessa tapauksessa puhumme nerosta.

Se, mitä muuten nerosta tiedämme, mitä havaitsemme sitä
analysoidessamme, sointuu varsin hyvin tähän katsomukseen. Onhan nero
ensinnäkin kutsumus, kaikkivaltias vietti ja intohimoinen vaisto.
Se on persoonallisuutta, vallitseva luontumus suuntaa koko olennon
elämää ehdottomasti määrätylle taholle; se on vihdoin hengen kiinteätä
keskittymistä siihen suuntaan, joka kokoo kaikki voimat: toiselle
musiikkia, toiselle kemiaa. Nero omistaa (kuten jo ylempänä näimme)
mitä korkeimmassa määrässä edellytykset siihen henkiseen voimaan, jonka
spontaanista säteilyä persoonallinen vaikutus on.

Samalla käy toisaalta ymmärrettäväksi, minkätähden nero, omaa laatuansa
noudattaen, mielellään rajoittuu omaan olokehäänsä. Usein jää sille
kerrassaan vieraaksi kaikki, mikä sijaitsee jyrkän rajaviivan toisella
puolella. Juuri nerokkaat henkilöt arvostelevat toisiaan väärin mitä
perusteellisimmin. Hugo ei ymmärrä Racinea, Toistoille ovat Shakespeare
ja Wagner kerrassaan käsittämättömät. Sellainen luonnollinen rajoitus
on neron heikkous, hänen panssarinsa tuottama haitta. Siitä johtuu,
että hänen vaikutuksensa ihmiskuntaan on epätasainen ja epävakainen.
On kuitenkin ajateltavissa, että nerokas henkilö, joka tuntee tämän
luonnollisen puutoksensa, sen korjaa, varsinkin siinä tapauksessa,
ettei kysymyksessä ole ylen impulsiivinen, vaan melkoisessa määrässä
älyllinen nerokkuus. Tietoisemman keskittymisen varassa hän voi
lähennellä sitä universaalisuuden ihannetta, joka oli ominainen
renessanssin suurille hengille ja väikkyi Goethenkin mielessä. Silloin
nero tosiaankin saavuttaa täyden vaikutusvoimansa.

Nerollisuuden eri muodot eivät muuten vaikuta yhtäläisesti.
Pelkän tiedemiehen työ voi merkitä erinomaisen paljon, mutta
hänen persoonallisuutensa häipyy työn taakse; suuren taiteilijan
persoonallisempi ja samalla voimakkaammin tunne-elämään vetoova työ
sitävastoin saa aikaan persoonallisempia värähtelyjä. Toisaalta
on, kuten jo näimme, kuitenkin suotavaa, että taiteilijan nero on
laadultaan melkoisessa määrässä älyperäistä, jos toivotaan sen
saavuttavan suurempaa yleispätevyyttä. Hänen ei myöskään pidä
sulkeutua siihen norsunluiseen torniin, jolla on nimenä »taide taiteen
vuoksi», vaan tulee säilyttää inhimillinen myötätuntonsa. Olennaisesti
myötätunnosta ja toimivasta hyvyydestä muodostunut nerollisuus on ollut
suurten uskonnonperustajien erikoispiirteenä, ja he ovat kieltämättä
vaikuttaneet kaikkein voimallisimmin. Kirjailijan neroa voi toisinaan
ruokkia samanlainen lähde, ja silloin se säteilee voimaansa tavallista
väkevämmin: lähin esimerkki on Tolstoi.

On ainakin varmaa, että persoonallinen vaikutus johtuu ihmisen
olemuksen syvimmistä voimista. Me emme voi hankkia sitä omaksemme
viljelemällä sitä; meidän tulee sen saavuttamiseksi viljellä itseämme.
Siihen voidaan vielä suuremmalla syyllä sovittaa Stuart Millin lausuma
onnesta: ainoa keino sen saavuttamiseksi on olla sitä etsimättä.



Viiteselitykset:


[1] Johdanto Emersonin »Autobiografiaan».

[2] _Nietzsche_: Briefe an Overbeck.

[3]² _J.M. Guyau_: L'Irréligion de l’avenir, III, V.

[4] _Trit Huot ja Voivenel_: Le Courage (Alcan, Paris 1917), III kirja,
III luku.

[5] Suggestion et Autosuggestion, II, VIII (Suomennoksessa Ajatuksen
voima s. 176 ss,).

[6] _Pierre Janet_: Les Médiations psychologiques, II nidos. Alcan,
Paris, 1919.

[7] Kts. Archives de Psychologie, Genève, 1914.

[8] _Nietzsche_: Menschliches, Allzumenschliches, § 228.

[9] _Rousseau_: Émile, 2. kirja.

[10] _Rousseau_: Émile, 2. kirja.

[11] _Nietzsche_: Menschliches, Allzumenschliches. I. § 103.

[12] _Fontègne_: L’Orientation professionnelle (Delachaux et Niestlé,
Neuchâtel, 1921).

[13] Vrt. _Baudouin_: Études de psychanalyse, II, 3.

[14] _Baudouin_: Études de psychanalyse, III, 1.

[15] _W. Mac Dougall_: The Group Mind, University, Cambridge 1020.

[16] _Romain Rolland_: Clérambaultin johdanto.

[17] _Nietzsche_: Menschliches, Allzumenschliches, § 285.

[18] _William James_, Talks to Teachers, V: The Will.

[19] Suggestion et autosuggestion (suomennettuna: Ajatuksen voima), II,
1.

[20] Suggestion et autosuggestion, II, 4.

[21] _Taine_: Origines de la France contemporaine, le Régime moderne. I.

[22] Vrt. Suggestion et autosuggestion, I, 6.

[23] _Hugo_: Les Travailleurs de la mer.

[24] _Ribot_: Psychologie de l’attention.

[25] Rignano: Psychologie du raisonnement, Alcan, Paris, 1920, II ja III

[26] _Larguier des Bancels_: Introduction a la psychologie. Payot,
Paris, 1921. Olen teoksessani Études de psychanalyse (III, 2)
seikkaperäisesti asiaa pohtinut.

[27] Vrt. _Baudouin_: Suggestion et autosuggestion, II, 7.

[28] _Nietzsche_: Zarathustra I, Von den drei Verwandlungen.

[29] _Paul Seippel_: Adèle Kamm. Payot, Lausanne 1915.

[30] _Maeterlinck_: La Sagesse et la Destinée, LII,

[31] _Rousseau_: Émile. I kirja.

[32] _Benoist-Hanappier_: En marge de Nietzsche: Tactique de la
volonté. Figuière, Paris, 1912.

[33] _L.-B. Hanappier_: A l’ombre de la mort. Vogue, Paris, 1900.

[34] _Huot et Voivenel_: Le Courage. Alcan, Paris, 1917.

[35] _Benoist-Hanappier_: En marge de Nietzsche: Exhortations.
Figuières, Paris, 1912.

[36]¹ Main, T.: L’Osmose spirituelle.

[37] Vrt. _Baudouin_: Études.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sisäiset voimat" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.