Title: Boheemielämää
Author: Murger, Henri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Boheemielämää" ***


BOHEEMIELÄMÄÄ

Kirj.

Henri Murger


Suomentanut ja esipuheen kirjoittanut

Eino Palola



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1924.



SISÄLLYS:

   Lukijalle
   Esipuhe
     I. Kuinka boheemikerho perustettiin
    II. Sallimuksen lähetti
   III. Lemmenleikkiä paastoaikana
    IV. Ali Rodolphe eli turkkilainen vastointahtoaan
     V. Kaarle Suuren hopeakolikko
    VI. Neiti Musette
   VII. Runsauden virta
  VIII. Viisi frangia vaivan takana
    IX. Lumikukkia
     X. Myrskyjen niemi
    XI. Taiteilijakahvila
   XII. Kerhon jäseneksi ottaminen
  XIII. Tupaantuliaiset
   XIV. Neiti Mimi
    XV. Donec gratus...
   XVI. Kulku Punaisen meren poikki
  XVII. Sulotarten vaatteet
 XVIII. Francinen puuhka
   XIX. Musetten oikkuja
    XX. Mimi silkissä ja sametissa
   XXI. Romeo ja Julia
  XXII. Mimin loppu
 XXIII. Nuoria ollaan vain kerran



LUKIJALLE


Henri Murger syntyi 1822 Pariisissa, jossa hänen isänsä, ammatiltaan
räätäli, toimi myös portinvartijana talossa n:o 5 Trois-Frères-kadun
varrella. Murgerin isän kansallisuudesta ei olla oikein selvillä.
Jotkut arvelevat, että hän oli saksalainen, johon nimen toinen
kirjoitustapa, Mürger, viittaa, toiset taas sanovat hänen olleen
kotoisin Savoijin maakunnasta. Pariisiin hän oli joutunut otettuaan
Napoleonin armeijan mukana osaa useihin taisteluihin, ja tällöin kai
tiedot hänen syntyperästään olivat sekaantuneet.

Isä oli ankara käytännön ja työn mies, joka ei suvainnut mitään
turhanpäiväistä haihattelua eikä vähänkään epäsäännöllistä elämää. Äiti
oli puhdasverinen ranskatar, hiukan tunteellinen ja helläluonteinen.
Hänestä oli hirveää panna ainoa poikansa ruumiilliseen työhön, istumaan
päivät päästään räätälin pöydällä, ja hän teki parhaansa hankkiakseen
Henrille mahdollisimman paljon sivistystä. Sattui niin, että talossa
asui Garcian kuuluisa taiteilijaperhe sekä tunnettu akateemikko Jouy.
Näiltä äiti sai kannatusta puuhilleen, ja poikanen pääsi kouluun.
Keskikoulun kurssin suoritettuaan hän sai kirjurin toimen eräässä
asianajajakonttorissa ja tapasi siellä monta vertaistaan, jotka myöskin
harrastivat runoutta ja taidetta. Mutta tämä ala ei kauan miellyttänyt
nuorta Murgeria. Silloin kääntyi äiti herra Jouyn puoleen, ja tämän
välityksellä Henri pääsi 1839 Venäjän Pariisissa olevan lähettilään,
kreivi Tolstoin, palvelukseen. Täällä hän sai tehtäväkseen laatia
Ranskan kirjallisuudesta selontekoja, jotka sitten lähetettiin
Pietariin. Palkkaa tästä loimesta maksettiin 40—50 frangia kuussa,
sillä tuskin eli kunnollisesti.

Murgerin elämä sujui kuitenkin verrattain hyvin näinä aikoina.
Taiteeseen ja kirjallisuuteen ihastuneena hän sai usein tilaisuuden
keskustella samoin ajattelevien kanssa ja solmi taiteilijapiireissä
monia ystävyydenliittoja, jotka kestivät hänen elämänsä loppuun saakka,
vieläpä hän tutustui moniin kuuluisuuksiinkin, jollaisia siihen
aikaan olivat Alfred de Musset, Brizeux, Moreau ym. Mutta sitten äiti
kuoli. Henri menetti parhaan suojelijansa, ja hänen elämänsä muuttui
alituiseksi riidaksi poroporvarillisen ja karuluonteisen isän kanssa.
Tämä ei lainkaan suvainnut pojan viettämää vapaata taiteilijaelämää, ja
lopulta välit kiristyivät uin, että isä ajoi talvella 1841 Henrin pois
kotoa, pääsiallisesti erään rakkausjutun johdosta, johon nuorukainen
hyvän sydämensä vuoksi oli sekaantunut ja josta hänen osalleen ei
tullut muuta kuin elämän suurin pettymys. Hän kertoo sen hiljaa ja
yksinkertaisesti romaanissaan _Scènes de la vie de jeunes_, ja myös
Boheemielämässä siihen viitataan Musetten tarinassa.

Murgerille alkoi nyt se elämä, jonka runoilija ja kuvailija hänestä
tuli, »boheemin» koditon olo. Usein hän sai, niin kuin hän itse
sanoo, »mennä illallisetta vuoteeseen ja vuoteelta illalliselle».
Taistelu jokapäiväisestä leivästä kävi yhtä työlääksi kuin pyrkimys
kuuluisuuteen ja maineeseen. Niin raskasta oli hänen elämänsä, että
nälkä ja puute veivät hänet ensi kerran sairaalaan jo 1841.

Muuten hän ja hänen asemassaan olevat nuoret miehet koettivat tehdä
puutteenalaisen elämänsä niin miellyttäväksi kuin suinkin, ottaa
mahdollisimman keveästi sen vaivat ja vastukset. Niinpä he perustivat
oman yhdistyksen, »Vedenjuojat» (Buveurs d'Eau). Murger on kuvaillut
sen vaiheita samannimisessä romaanissaan. Se kokoontui säännöllisesti
kerran kuussa Murgerin pienessä huoneessa Tour d'Auvergne-kadun
varrella, jossa »saattoi istuakin vain moraalisesti». Kerhon
sääntöihin kuului, että kokouksissa juotiin vain vettä, keskusteltiin
kirjallisista ja taiteellisista kysymyksistä, mutta ei politiikasta.
Jäsenmaksu oli hyvin pieni, mutta jäsenet olivat velvolliset kaikin
lavoin auttamaan toisiaan. Uusia jäseniä hyväksyttäessä ei ollut muita
muodollisuuksia kuin kädenlyönti, ja jokaisen oli luvattava pitää
yhdistyksen ohjesäännöt ja keskustelut salassa. Monet tämän yhdistyksen
jäsenistä on ikuistettu Murgerin teoksissa.

Nuorukaisten keskinäinen apu ei kuitenkaan kyennyt torjumaan puutetta.
Murger sairasteli alinomaa, viettäen esim. suurimman osan vuotta 1842
ja seuraavan vuoden alun sairaalassa, ja eräät hänen läheisimpänsä,
kuten kuvanveistäjä Debrosse, »Francinen puuhkan» sankari, kuolivat
saavuttamatta ansaittua tunnustusta. »Hätää ja kurjuutta» sopisi
nimeksi kertomukselle tästä elämästä, mutta Murgerilla oli verraton
taito kietoa kaikki huumorinsa lohduttavaan verhoon, kärsiä ja odotella
parempia aikoja.

Hänellä oli tähän aikaan yhä vielä toimensa kreivi Tolstoin
palveluksessa, ja joskus kreivi ylimääräisestikin avusti häntä.
Kerran hän sai kokonaista 500 frangia, jotka ovat antaneet aiheen
erääseen »Boheemielämän» parhaista luvuista. Olipa hän jonkin aikaa
hattutehtailijoiden lehden, _Castorin_, päätoimittajana, saaden palkkaa
kokonaista 75 frangia kuussa. Tämä lehti lakkasi kuitenkin kohta, kun
Murger ei oikein kyennyt hankkimaan alaa käsitteleviä kirjoituksia,
ja kun myös hänen toimensa kreivi Tolstoin luona päättyi, oli hän
taas puilla paljailla. Hän sai tämän toimen kyllä myöhemmin takaisin,
pitäen sitä vuoteen 1848 asti, mutta 50 frangia kuussa ei paljon
merkinnyt. Hän yritti kirjoittaa Pariisin teattereita varten kevyitä
laulunäytelmiä, mutta onnistumatta, eivätkä hänen runonsakaan päässeet
julkisuuteen.

Vasta vuoden 1844 lopulla elämä valkeni hänelle jossain määrin.
Tunnettu runoilija Arsène Houssaye toimitti siihen aikaan
_Artiste_-nimistä aikakauskirjaa. Murgerin runot herättivät hänen
huomiotaan, ja hän julkaisi niistä muutaman. Kohta sen jälkeen Houssaye
pyysi häneltä suorasanaistakin. Lyhyet kertomukset miellyttivät
lukijoita siinä määrin, että itse _Figaro_ ja _Revue des deux Mondes_
avasivat hänelle palstansa. Tulot eivät kuitenkaan olleet kehuttavia,
mutta olihan ainakin pahin puute poissa.

Erityistä huomiota herätti Murger julkaistessaan pilalehdessä
_Corsaire_ 1846 ne kertomukset, joista Boheemielämää sitten on koottu;
ne miellyttivät niin, että Murger yhdessä Barrièren kanssa muovaili ne
draamaksi, joka esitettiin _Variétés_-teatterissa 1849 ja saavutti
suuren menestyksen. Kaksi vuolta myöhemmin hän julkaisi _Corsairen_
kertomukset kirjana _Scènes de la vie de Bohème_, joka teki hänet
suorastaan kuuluisaksi. Se käännettiin melkein kaikille Euroopan
kielille ja esiintyy nyt tässä suomalaiselle yleisölle, kuten siitä
sovitettu kuuluisa oopperakin on meille ehtinyt. Sen jälkeen Murgerin
tie oli avoinna kaikkialle, ja jokaisella uudella teoksella, joista
entisten lisäksi on mainittava romaani _Le pays latin_, näytelmä _Le
bonhomme Jadis_ ja useita runoja, oli taattu menekki.

1855 tapaamme hänet asumassa Pariisin ulkopuolella, Marlottessa, omassa
pikku talossaan. Mutta boheemi-aikana saadut tavat ja tottumukset eivät
lähteneet niin vähällä. Hän oli omaksunut kaksi turmiollista oikkua:
tehdä työtä öisin ja juoda suunnattomat määrät väkevää kahvia. Molemmat
tavat olivat häneen niin piintyneet, että hän ei päässyt niistä irti.
Samalla olivat nälkä ja puute suunnattomasti heikentäneet hänen
ruumistaan, niin että hän sairastui kovin vähästä.

Menestys ja maine ei enää voinut korjata sitä, mikä oli murtunut
puutteessa ja kurjuudessa. Murgerin nimi oli kyllä kaikkien huulilla,
hän pääsi 1860 Akatemiankin jäseneksi, mutta jo 28. päivänä tammikuuta
1861 saapui äkillinen kuolema. Valtio kustansi kuuluisalle vainajalle
suurenmoiset hautajaiset, ja yleisellä keräyksellä pystytettiin
boheemien maailmasta haudan turviin päässeen kummulle Milletin
valkoisesta marmorista veistämä patsas.

Kun kirjallisuushistorioitsijat teoksissaan luokittelevat
kirjailijoita, on heidän hiukan vaikea löytää Murgerille paikkaa
suuntien ja koulukuntien joukossa. Hän ei ole klassikko, ei romantikko,
ei realisti eikä naturalisti. Hän on vain oma itsensä, kertoen
elämästä omalla erikoisella tavallaan, muotisuunnista ja virtauksista
välittämättä. Miellyttävässä runoudessaan Murger on kyllä ilmeisesti
saanut vaikutuksia Alfred de Mussetilta, jota hän suuresti ihaili,
mutta proosakertomuksen alalla hän taas on keksijä ja uudistaja, joka
ei kuulu mihinkään kouluun eikä ole luonut koulua.

Murger oli kaikessa perin tunnontarkka. Hän ei voinut laskea käsistään
mitään puolivalmista eikä tehdä työtä vain ansaitakseen. Sen vuoksi
hänen teostensa lukumäärä on vähäinen ja niiden aihepiiri pieni, koska
kirjailija ei halunnut lähteä aloille, joilla hän ei ollut varma
itsestään. Hän sulkeutui omaan elämäänsä, omaan piiriinsä ja kertoi
kuulemansa, näkemänsä, milloin puhtaan realistisesti, milloin pitäen
todellisuutta mielikuvituksen vallattoman lennon lähtökohtana.

Murger on ehdoton humoristi, mutta sellainen, joka aina ja joka
paikassa tuntee elämän vakavuuden: hänen huumorinsa saattaa hyvin
helposti sulaa kyyneliin. Paljon kärsineenä hän myös ymmärtää ja antaa
mielellään anteeksi monet seikat yhden hyvän ominaisuuden takia. Hän
rakastaa naisia, mutta ei tunne onnellista rakkautta. Kaikki Murgerin
rakkaustarinat päättyvät onnettomasti, surullisesti. Kuitenkaan ei
Musettelle ja Mimille voi suuttua. Heidän kuvansa jäävät lukijan
mieleen surullisen herttaisina, viehättävinä, ja heitä on kaikesta
kevytmielisyydestään huolimatta vaikea tuomita.

Nuorena kuollut Murger lauloi huolettomasta nuoruudesta, joka uhmailee
elämän karuutta ja kylvää sen kalliot täyteen oman mielikuvituksensa
kukkia.

_Eino Palola_.



ESIPUHE


Niillä boheemeilla, joista tässä kirjassa on puhe, ei ole mitään
yhteyttä sellaisten kodittomien kanssa, joista bulevardin
näytelmänkirjottajat ovat tehneet taskuvarkaiden ja murhamiesten
veroisia. Eivätkä heidän piirinsä myöskään kuulu karhuntanssittajat,
miekannielijät, varmuusketjujen kaupustelijat, sen väitteen julistajat,
että »joka heitto voittaa», alimpien kerrosten välittäjähuijarit tai
tuhannet muut salaperäiset, määrittelemättömät keinottelijat, joiden
päätoimena on olla ilman mitään tointa ja jotka aina ovat valmiit
tekemään kaikkea muuta paitsi hyvää.

Se boheemilaji, josta tämä kirja kertoo, ei silti ole eilispäivänä
syntynyt; se on ollut olemassa kaikkina aikoina ja kaikkialla, ja
sen sopii vedota kuuluisiin esi-isiin. Jo muinaisessa Kreikassa
— ollaksemme kaivamatta näitä sukujuuria vielä syvemmälti — eli
maineikas boheemi, joka armoleipää syöden, jokapäiväinen toimeentulo
sattuman varassa, kierteli kukkean Joonian maita ja pysähtyi illoin
ripustaakseen vieraanvaraisuuden lieden ääreen helkkyvän kantelensa,
laulettuaan sen säestämänä Helenan lemmestä ja Troijan häviöstä.
Siirtyessään aikojen porraspuita tännemmäksi, tapaa nykyaikainen
boheemi edeltäjänsä kirjallisuuden ja taiteen kaikkina aikakausina.
Keskiaikana jatkavat homerolaista perinnettä kuljeksivat soittoniekat
ja tilapäisten laulujen laatijat, hilpeät trubaduurit, Tourainen
soittelevat maankiertäjät, harhailevat runoniekat, jotka kerjäläispussi
ja harppu selässä laulellen samoilivat pitkin kaunista Provencea
ja saivat siellä joka kevät kilpailla Clémence Isauren hopeisesta
metsäruususta.

Ritarikauden ja renessanssin aamunkoiton välisenä aikana boheemi yhä
edelleen kuljeksii kaikilla kuningaskunnan teillä, jopa hiukkasen
Pariisin kaduillakin. Mestari Pierre Gringoire, mieronkiertäjäin ystävä
ja paaston vihollinen, laiha ja nälkäinen kuin ainakin mies, jonka
elämä on vain pitkää paastoa, kiertelee kaupungin kaduilla nuuskien
ilmaa kuin ajokoira, vetäen sieraimiinsa keittiöiden ja ruokapaikkojen
tuoksua. Hänen silmänsä ahnas katse saa lihakauppiaiden koukkuihin
ripustetut liikkiöt laihtumaan vain niihin suuntautumalla, kun hän
mielikuvituksessaan — ah! valitettavasti ei taskussaan — helistelee
niitä kymmentä hopeaécutâ, jotka herrat neuvosmiehet ovat luvanneet
hänelle maksuksi oikeuspalatsin näytäntösalia varten laaditusta _hyvin
hurskaasta ja ylentävästä ilveilystä_.

Tämä kärsivä ja kaihoava Esméraldan ihailija saa boheemien
aikakirjoissa rinnalleen toisen, luonteeltaan vähemmän pidättyväisen
ja iloisemman näköisen kaverin; se on mestari François Villon, hän,
joka rakasti »monen morsiamena ollutta kaunotarta». Se mies oli
runoilija ja samalla kiertolainen, jos kukaan! Ja hänen laajalentoista
runouttaan vainosi aina erikoinen ennakkotuntu hirsipuusta — varmaankin
sellaisten aavistelujen johdosta, joita muinaisajan ihmiset uskoivat
tietäjillään olevan; olipa hän kerran saamaisillaan kaulaansa
hamppunarun, kun oli pyrkinyt liian läheltä katselemaan kuninkaan
kolikoitten väriä! Tämä samainen Villon, jonka hänen kintereillään
kiitävät järjestysmiehet olivat usein ajaneet henkihieveriin, tämä
Pierre-Lescot-kadun ilopaikkojen meluava vieras, tämä Egyptin herttuaan
hovin lautastennuolija, tämä runouden Salvator Rosa on sepittänyt
elegioita, joiden sydämeenkäyvä tunne ja vilpittömyys liikuttavat
kovapintaisintakin ihmistä ja saavat hänet unohtamaan veijarin,
mieronkiertäjän ja hulttion, omissa kyyneleissään kylpevän runottaren
vuoksi.

Muuten on François Villon kaikkien niiden joukosta, joiden vähän
tunnettuja teoksia selailleet tutkijat eivät välitä Ranskan
kirjallisuuden alkaneen vasta silloin, kun Malherbe ilmestyi, saanut
sen kunnian, että hänen aarrearkkuansa on enimmän kopeloitu, ja
tällaisina riistäjinä ovat esiintyneet nykyaikaiset Parnasson suuretkin
herrat. On hyökätty köyhän pellolle ja sieltä saadusta aarteesta lyöty
oman maineen muistorahoja.

Niinpä on monta balladia, jotka tuo boheemi-runoilija on sepittänyt
jonakin pakkaspäivänä jossakin portinpielessä tai räystään alla, monta
lemmenlaulua, jotka hän on laatinut hökkelissä »monen morsiamena
olleen» avatessa siellä sylinsä jokaiselle tulijalle, mutta jotka
nyt hienomman tyylin myski- ja ambratuoksuisen lemmenkaihon asussa
koristavat monen ylhäisen Khloriin vaakunoitua muistikirjaa.

Sitten alkaa renessanssin suuri aikakausi. Michelangelo kapuaa
Sikstuksen kappelin telineille katsellen huolestuneena nuorta Rafaelia,
joka nousee Vatikaanin portaita kainalossaan Loggia-maalaustensa
luonnokset. Benvenuto suunnittelee _Perseustaan_. Ghiberti
leikkaa Kastekappelin ovet ja Donatello kohottaa marmoripatsaansa
Arnon sillalle. Ja sillä aikaa kun Medicien kaupunki kilpailee
mestariteoksilla Leo X:n ja Julius II:n kaupungin kanssa, kohottavat
Tizian ja Veronese dogien kaupungin kunniaa; Pyhä Markus taistelee
Pyhän Pietarin kanssa.

Tämä nerouden kuume, joka äkkiä puhkesi Italian niemimaalla kuin
kulkutauti, levittää kohta kunniakkaan tartuntansa koko Eurooppaan.
Taide, jumalten kilpailija, kulkee kuninkaiden vertaisena. Kaarle V
kumartuu ottaakseen maasta Tizianin siveltimen ja Frans I odottelee
kirjapainon eteisessä, kun Etienne Dolet ehkä korjaa _Pantagruelin_
näytevedoksia.

Keskellä tätä älyn ylösnousemusta boheemi jatkaa kuten ennenkin, leivän
ja vuoteen hakua, käyttääksemme Balzacin sanontaa. Clément Marot,
päästyään tutuksi Louvren esikartanoissa, saa lemmitykseen kauniin
Dianen, jonka hymy kirkasti kolme hallituskautta — vieläpä ennen kuin
samasta lumoojattaresta oli tullut kuninkaan rakastajatar.

Diane de Poitiersin yksityishuoneesta runoilijan uskoton runotar
siirtyy Marguerite de Valoisin kammioon: vaarallinen suosio, jonka
Marot sai maksaa vankeudella. Melkein samaan aikaan joutui toinen
boheemi, jonka lapsuutta olivat Sorrenton hietikkorannoilla epiikan
runottaren suudelmat hyväilleet, Tasso, Ferraran herttuan hoviin
samalla tavoin kuin Marot Frans I:n; mutta kovaonnisempana kuin Dianen
ja Margueriten rakastaja, sai _Vapautetun Jerusalemin_ tekijä maksaa
järjellään ja neronsa menetyksellä sen, että oli rohjennut rakastaa
Este-suvun tytärtä.

Uskonsodat ja valtiolliset myrskyt, jotka Ranskassa ilmaisivat Medicien
tuloa, eivät pysäyttäneet taiteen lentoa. Samalla hetkellä kun luoti
tapasi Viattomia muovailevan Jean Goujonin, joka oli löytänyt Feidiaan
pakanallisen mestaritaltan, löysi Ronsard Pindaroksen kanteleen ja loi
seitsentähdistönsä avustamana Ranskan laulurunouden suuren koulun. Tätä
uudestisyntymisen koulua seurasi Malherben ja hänen kannattajiensa
taantumus, karkottaen kielestä kaiken ulkomaisen tuoksun, jota heidän
edeltäjänsä olivat koettaneet omalle Parnassolle kotiuttaa. Silloin
taas eräs boheemi, Mathurin Régnier, yhtenä viimeisistä puolusti
lyyrisen runouden valleja retorikkojen ja grammatikkojen falangia
vastaan, joka selitti, että Rabelais oli raakalainen ja Montaigne
hämärä. Sama kyynikko Mathurin Régnier teki uusia solmuja Horatiuksen
ivan ruoskaan ja huudahti aikansa tapoja katsellessaan närkästyneenä:

— Ei kunnialle nykyään tee kenkään kunniaa!

Seitsemänneltätoista vuosisadalta tavataan Ludvig XIII:n ja Ludvig
XIV:n ajan kirjallisuudessa joukko boheemin nimiä. Boheemeja on Hotel
de Rambouilletin kaunosielujen parissa, missä he avustavat _Julian
seppelettä_; heillä on pääsy kardinaalipalatsiin, missä he ottavat
osaa _Miramen_ murhenäytelmän kirjoittamiseen runoilijaministerin,
itsevaltias Robespierren kanssa. Boheemi lausuu myös Marion Delormen
makuuhuoneessa siroja madrigaalejansa ja kosiskelee Ninonia
Place Royalen puiden juurella. Hän syö aamiaista _Ahmattien_ tai
_Kuninkaanmiekan_ ravintolassa ja illastaa Joyeusen herttuan pöydässä;
hän käy kaksintaisteluun katulyhtyjen alla Uranian sonetin puolesta
Jobin sonettia vastaan. Boheemi rakastaa, taistelee, onpa hän
diplomaattinakin; ja vanhoilla päivillään, väsyneenä seikkailuihin,
hän pukee Vanhan ja Uuden Testamentin runomuotoon, pyrkii virkoihin ja
istuutuu runsaiden kymmenysten ruokkimana vihdoin piispanistuimelle tai
jonkun hengenheimolaisensa perustaman akatemian nojatuoliin.

Tänä siirtymäkautena kahdeksanteentoista vuosisataan ilmestyivät myös
ne kaksi ylvästä neroa, jotka kummankin oma kansa panee vastakkain
kirjallisesta kunniasta kilpaillessaan: Molière ja Shakespeare,
kuuluisat boheemit, joiden kohtalossa on niin monta yhtymäkohtaa.

Myöskin kahdeksannentoista vuosisadan kuuluisimmat nimet tavataan
boheemien luetteloista, jotka tämän ajan ansiollisten joukossa voivat
mainita Jean Jacquesin ja d'Alembertin, Notre-Damen kirkkotorin
löytölapsen, ja ansiottomien joukossa Malfilâtren ja Gilbertin, kaksi
liioiteltua kuuluisuutta, sillä toisen innoitus oli vain kalpeata
kajastusta Jean-Baptiste Rousseaun kalpeasta lyriikasta ja toisen
into vain raivoavan voimattomuuden sekoitusta vihaan, joka ei ollut
edes omaperäistä ja vilpitöntä, vaan erään puolueen juonien ja koston
pyyteiden maksettu väline.

Tähän lopetamme pikaisen silmäyksemme boheemien valtakuntaan sen eri
aikakausina; olemme vartavasten sijoittaneet rämän kuuluisia nimiä
sisältävän johdannon kirjamme alkuun estääksemme lukijaa tekemästä
vääriä ennakkopäätelmiä, joihin hän voisi hairahtua kohdatessaan siinä
boheemin nimen, sitä kun jo kauan on käytetty sellaistakin, joista
tässä kuvattavamme henkilöt pitävät kunnia-asiana pysyä erillään.

Nyt, kuten ennenkin, on jokaisen taiteen alalle antautuvan, jolla
ei ole muuta toimeentulon keinoa kuin taide itse, pakko kulkea
boheemien polkuja. Useimmat niistä aikalaisistamme, joilla on taiteen
kauneimpina vaakunakilpinä loistavat nimet, ovat olleet boheemeja;
ja keskellä vakiintunutta, suurta mainettansa he usein muistelevat,
ehkäpä kaipausta tuntien, sitä aikaa, jolloin heillä nuoruuden vihantaa
kunnasta kiivetessään ei kahdenkymmenen ikävuotensa loistossa ollut
muuta omaisuutta kuin rohkeus, joka on nuorten avu, ja toivo, joka on
köyhien miljoona.

Huolestuneelle lukijalle, pelokkaalle poroporvarille, kaikille niille,
jotka eivät koskaan löydä kylliksi pilkkuja jonkin määritelmän
i-kirjainten päältä, toistamme selviön muodossa:

»Boheemikausi on taiteilijan koeaikaa; se on alkutaival akatemiaan,
vaivaistaloon tai ruumishuoneelle.»

Lisäämme, että boheemi-elämää ei ole eikä se ole mahdollistakaan
muualla kuin Pariisissa.

Kuten kaikissa yhteiskuntaluokissa, niin on boheemienkin keskuudessa
erilaisia ryhmiä ja laatuja, jotka taas puolestaan jakaantuvat, ja
siksi lienee hyödyllistä niitä luokitella.

Aloitamme tuntemattomien boheemien luokasta, joka on suurilukuisin.
Siihen kuuluu niiden köyhien taiteilijoiden suuri joukko, jotka
kohtalo on tuominnut pysymään tuntemattomina, kun he eivät osaa taikka
eivät voi löytää mitään julkisuuden kolkkaa todistaakseen oievansa
taiteilijoita ja sen nojalla, mitä he jo nyt ovat, näyttääkseen mitä
heistä kerran saattaisi tulla.

He ovat itsepintaisten uneksijoiden rotua, jolle taide on pysynyt
uskontona eikä ammattina; innostuksen ja vakaumuksen miehiä, jotka
pelkkä mestariteoksen näkeminenkin saattaa kuumeiseen tilaan; heidän
vilpitön sydämensä tykyttää kiivaasti kaikelle, mikä on kaunista,
kysymättä tekijän tai koulun nimeä. Tätä boheemiluokkaa kartuttavat
ne nuorukaiset, joiden sanotaan herättävän toiveita, ja ne, jotka jo
täyttävätkin näitä toiveita, mutta jotka huolettomuudesta, arkuudesta
tai käytännöllisen elämän tuntemattomuudesta kuvittelevat, että kaikki
on kunnossa, kun teos on valmis, ja odottavat, että julkinen ihailu ja
varallisuus tulevat heidän luokseen väkirynnäköllä ja sisään murtautuen.

He elävät tavallaan yhteiskunnan ulkopuolella, eristyneinä ja
toimettomina. Taiteeseen kivettyneinä he käsittävät kirjaimellisesti
akateemisten ylistyspuheiden vertauskuvat, joiden mukaan runoilijain
otsaa ympäröi sädekehä, ja uskoen sen sädehtivän heidän pimennossaan
odottavat, että heitä tullaan hakemaan. Tunsimme kerran pienen
koulukunnan näitä tyyppejä, niin outoja, että on vaikea uskoa heitä
olevan olemassa; he sanoivat olevansa _taiteen_ oppilaita _taiteen
vuoksi_. Näiden lapsekkaiden nuorukaisten mukaan sisälsi taide
taiteen vuoksi sen, että heidän piti keskenään ihailla toisiaan, olla
auttamatta sattumaa, joka ei edes tiennyt heidän osoitettaan, ja
odottaa, että kunniakorokkeet tulisivat sijoittumaan heidän askeltensa
alle.

Se on, kuten näkyy, naurettavuuden stoalaisuutta. Mutta jotta
meitä uskottaisiin, vakuutamme vielä kerran, että tuntemattomien
boheemien keskuudessa on tällaisia olioita, joiden kurjuus herättää
myötätuntoista sääliä, vaikka terve järki pakottaa siitä luopumaan;
sillä jos huomautatte heille tyynesti, että elämme yhdeksännellätoista
vuosisadalla, että käteinen raha on valtiattarena ihmiskunnassa ja että
kengät eivät putoa valmiiksi kiillotettuina taivaasta, kääntävät he
teille selkänsä ja sanovat teitä poroporvariksi.

Muuten he ovat johdonmukaisia mielettömässä sankaruudessaan. He eivät
päästä huutoa, ei valitusta, vaan kestävät vastustelematta synkkää ja
kovaa kohtaloa, jonka he itselleen luovat. He kuolevat enimmäkseen sen
taudin murtamina, jolle tiede ei uskalla antaa oikeaa nimeä; kurjuuden
kukistamina.

Ja kuitenkin voisi moni, jos tahtoisi, pelastua tästä kohtalokkaasta
ratkaisusta, joka saapuu äkkiä päättämään heidän elämänsä siinä iässä,
jolloin elämä tavallisesti on vasta alkamassa. Siihen riittäisi vain
muutama välttämättömyyden ankaroille laeille tehty myönnytys, taito
jakaa kahtia luontonsa, pitää itsessään kahta olentoa: runoilijaa,
joka aina haaveilee korkeilla kukkuloilla, missä innoittuneiden äänien
kuoro laulaa, ja miestä, oman onnensa seppää, joka osaa hankkia
itselleen jokapäiväisen leipänsä. Mutta tätä kaksinaisuutta, jonka
melkein aina tapaa terveissä luonteissa, se kun on niiden oleellisia
ominaisuuksia, puuttuu useimmilta näiltä nuorukaisilta, jotka ylpeys,
väärä ylpeys, on tehnyt kaikille järjen neuvoille kuuroiksi. Niinpä he
kuolevatkin nuorina, jättäen joskus jälkeensä teoksen, jota maailma
myöhemmin ihailee ja jolle se epäilemättä olisi aikaisemmin antanut
tunnustuksensa, jollei teos olisi pysynyt näkymättömissä.

Taiteen taistelujen laita on jokseenkin samoin kuin sodankin: koko
saavutettu kunnia heijastuu päälliköiden nimiin; armeija jakaa
palkinnokseen muutamia päiväkäskyn rivejä. Taistelussa kaatuvat
sotilaat haudataan siihen, missä ovat kaatuneet, ja yksi ainoa
hautakirjoitus riittää kahdellekymmenelletuhannelle vainajalle.

Samoin yleisö, joka aina kohdistaa katseensa korkealla olevaan, ei
koskaan alenna silmiään maanalaiseen maailmaan, missä työntekijät
pimennossa taistelevat; näiden elämä päättyy tuntemattomana, ja he
poistuvat elämästä välinpitämättömyyden käärinliinaan verhottuina,
joskus saamatta edes sitä lohdutusta, että olisivat hymyilleet
valmiille työlle.

Näiden boheemien joukossa on toinenkin ryhmä. Siihen kuuluvat ne nuoret
miehet, joita on petetty tai jotka itse ovat pettäneet itseään. He
pitävät jotakin mielijohdetta sisäisenä kutsumuksena ja kuolevat kovan
kohtalon kourissa, toiset yhä intoutuvan ylpeyden uhreina, toiset
saavuttamattoman houreen tavoittelijoina.

Ja tässä sallittakoon meille pieni poikkeus syrjään.

Taiteen tiet, niin ahtaita ja vaarallisia kuin ovatkin, käyvät päivä
päivältä yhä ahtaammiksi tungoksesta, eikä boheemien joukko niin
muodoin ole koskaan ollut lukuisampi kuin nyt.

Tätä runsautta aiheuttavia syitä etsiessään saattaisi ehkä löytää
seuraavan.

Useat nuorukaiset ovat ottaneet vakavalta kannalta korulauseet, joita
on sepitetty onnettomista taiteilijoista ja runoilijoista. Gilbertin,
Malfilâtren, Chattertonin, Moreaun nimiä on liian usein, liian
ymmärtämättömästi ja etenkin liian turhanpäiväisesti singottu ilmaan.
Näiden onnettomien haudasta on tehty saarnastuoli, jonka korkeudesta
julistettiin taiteen ja runouden marttyyriutta:

    Hyvästi, päivä liian jäinen
    ja vaivat, liian karu maa!
    Saan loppuun asti vaeltaa
    kuin outo haamu yksinäinen.

Tämä Victor Escoussen epätoivoinen laulu, sen miehen, jonka päähän
aiheeton menestys oli nostanut ylpeyden häkää, oli yhteen aikaan
_marseljeesina_ taiteen tarjokkailla, jotka pyrkivät kirjoittamaan
nimensä keskinkertaisuuden marttyyriluetteloon.

Sillä kun tällaisilla hautajais-apoteooseilla ja
sielumessuhymistyksillä on heikkoihin ja kunnianhimoisiin turhamaisiin
sieluihin kuilun vetovoima, ovat monet sen vallassa ajatelleet, että
onneton kohtalo on puolet neroa: monet ovat haaveilleet sairashuoneen
vuoteesta, jolla Gilbert kuoli, toivoen, että heistä tulisi
runoilijoita, kuten hänestäkin neljännestuntia ennen kuolemaansa, ja
uskoen, että tie kunniaan välttämättömästi kulkee sitä kautta.

En voi kyllin ankarasti moittia näitä vastuuttomia valheita, näitä
turmiollisia paradokseja, sillä ne kääntävät niin monia pois siltä
tieltä, jolla he olisivat voineet menestyä, väärälle uralle, joka
heille päättyy surkeasti, ja siellä he vain häiritsevät niitä, joille
todellinen katumus antaa yksinomaisen oikeuden tälle uralle antautua.

Ne ovat vaarallisia saarnoja, nuo turhat kuolemanjälkeiset
ylistysvirret; ne ovat luoneet yleisön ymmärtämystä vaille jääneiden
ikuisten runoilijain naurettavan rodun, jonka runottaren silmät
aina ovat punaiset ja tukka kampaamatta, ja kaikki ne kyvyttömyyden
keskinkertaisuudet, jotka julkaisematta jäämisen tuskasta sanovat
runotarta syöjättäreksi ja taidetta teloittajaksi.

Kaikilla todella voimakkailla luonteilla on sanansa sanottavana ja sen
he ennemmin tai myöhemmin sanovatkin. Nero tai lahjakkuus eivät ole
aavistamattomia sattumia ihmiskunnan keskuudessa. Niiden olemisella on
syynsä, ja juuri sen vuoksi ne eivät voikaan iäti pysyä pimeydessä,
sillä vaikka yleisö ei menekään heidän luokseen, osaavat ne tulla
sitä vastaan. Nero on aurinko: koko maailma näkee sen. Lahjakkuus on
timantti, joka saattaa olla kauan kadonneena pimeässä, mutta joku
huomaa sen kuitenkin lopulta. Ei siis ole syytä antaa säälille valtaa
niiden turhanpäiväisten valittavien ja jankuttavien tunkeilijoitten
vuoksi, jotka ovat astuneet taiteen uralle vastoin taiteen tahtoa; he
ovat boheemien joukossa se osasto, jonka luonteen pohjana on laiskuus,
irstailu ja loiselämä.

»Tuntemattomilla boheemeilla ei ole uraa, vaan umpikuja.»

Tällainen elämä ei viekään minnekään. Se on tylsää kurjuutta, jonka
keskellä äly sammuu kuin lamppu ilmattomassa paikassa ja jossa sydän
kivettyy hurjassa ihmisvihassa; siellä tulee myös parhaista luonteista
kaikkein huonoimpia. Jos onnettomuudekseen joutuu olemaan siinä liian
kauan ja painuu liian syvälle umpikujaan, ei sieltä enää pääse ulos tai
pääsee vain vaarallisista murtokohdista joutuakseen taas viereiseen
boheemikuntaan, jonka tapoja ei enää voi laskea kuuluviksi kirjallisen
fysiologian alalle.

Mainitsemme vielä erään lajin boheemeja, joita voisi sanoa
asianharrastajiksi. He eivät suinkaan ole vähimmän omituisia. Heistä
on boheemielämä viehätystä täynnä. Olla usein päivällisettä, nukkua
taivasalla sateisen yön kyyneleiden valuessa, pukeutua nankiniin
joulukuussa — se tuntuu heisiä inhimillisen autuuden paratiisilta,
ja sinne päästäkseen töinen karkaa kotilieden äärestä, toinen
varmoihin tuloksiin johtavista opinnoista. He kääntävät äkkiä selkänsä
vakavaraiselle tulevaisuudelle syöksyäkseen seikkailuelämään.

Mutta kun vahvimmatkaan eivät kestäisi sitä elämäntapaa, joka
tekisi Herkuleesta keuhkotautisen, luopuvat he piankin pelistä
ja palattuaan taas hyvällä ruokahalulla syömään kotoista paistia
menevät naimisiin pikkuserkkunsa kanssa ja asettuvat asianajajiksi
johonkin pikkukaupunkiin, missä he sitten iltaisin lietensä ääressä
tyytyväisinä kertovat _taiteilijaelämästään_ liioitellen kuin
tiikerinpyyntiä kuvaileva matkustaja. Toiset ovat itsepäisempiä ja
jatkavat itserakkaudesta, mutta kun luotto, jota hyvien perheiden pojat
sentään aina voivat saada, on loppunut, ovat he onnettomampia kuin
oikeat boheemit, joilla, vaikkei heillä koskaan ole muita apulähteitä,
on kuitenkin älynsä. Tunsin erään tuollaisen »amatööriboheemin»,
joka näin elettyään kolme vuotta ja riitauduttuaan sukunsa kanssa
kuoli ja vietiin yhteiseen hautaan köyhien paareilla: hänellä oli
kymmenentuhannen frangin vuosikorot!

Tarpeetonta on sanoakaan, ettei näillä boheemeilla ole mitään yhteistä
taiteen kanssa ja että he ovat hämärimpiä tuntemattomien boheemien
joukossa.

Tulemme nyt varsinaiseen boheemikuntaan, siihen, joka osaksi on antanut
aiheen tälle kirjalle. Sen jäsenet ovat todella taiteen kutsumia,
ja heillä on myös edellytyksiä siihen, että taide valitsee heidät.
Tämänkin boheemiryhmän alue on täynnä vaaroja, kuten toistenkin;
molemmin puolin aukeaa kaksi kuilua: kurjuus ja epäilys. Mutta näiden
välillä johtaa kuitenkin tie johonkin päämäärään, jota boheemit voivat
koskettaa katseellaan odottaessaan, että pääsevät koskemaan siihen
sormellaan.

Tämä on virallinen Bohemia. Nimi johtuu siitä, että siihen kuuluvat
ovat julkisesti vahvistaneet olemassaolonsa, että he ovat ilmaisseet
esiintyvässä elämässä muuallakin kuin henkikirjoittajan luetteloissa,
että lopuksi, heidän oman kielensä sanontaa käyttääksemme, heidän
nimensä ovat julkipantuina, että heidät tunnetaan kirjallisilla
ja taiteellisilla markkinoilla, että heidän nimikirjoituksillaan
merkityillä tuotteilla on siellä menekkiä tosin kyllä vaatimattomiin
hintoihin.

Näille boheemeille ovat kaikki tiet hyviä, kunhan ne vain johtavat
päämäärään, joka heillä on täysin selvänä, ja boheemit osaavat käyttää
hyväkseen tien epätasaisuuksiakin. Sade tai tomu, yö tai päivä, mikään
ei pysäytä näitä rohkeita seikkailijoita, joiden vikoja painavampi on
yksi avu. Heidän henkeään pitää aina valveilla kunnianhimo, joka lyö
rumpua heidän edellään ja kannustaa heitä rynnäköllä valloittamaan
tulevaisuutta; herkeämätön kamppailu puutteen kanssa terästää heidän
kekseliäisyyttään, joka — ruuti aina kuivana — räjäyttää ilmaan esteen
melkein ennen kuin se ehtii heitä häiritä. Heidän jokapäiväiseen
toimeentuloonsa tarvitaan nerokasta taituruutta; se on hellittämätön
pulma, jonka he aina sentään saavat ratkaistuksi rohkeiden laskelmien
avulla. Nämä miehet saisivat Harpagoninkin lainaamaan rahaa ja
löytäisivät herkkusientä _Medusan_ lautaltakin. Tarpeen tullessa he
osaavat noudattaa kieltäymystä yhtä hyvin kuin mikä erakko tahansa:
mutta kun heidän käsiinsä sattuu vähänkin varoja, näette heidän heti
ajelevan oikkujen kalleimmilla ratsuilla, rakastavan nuorimpia ja
kauneimpia, juovan parasta ja vanhinta, eivätkä he koskaan löydä
kylliksi ikkunoita rahojen heittämiseksi kadulle. Kun sitten heidän
viimeinen kolikkonsa on 'kuollut ja haudattu', alkavat he taas syödä
vieraina sattuman pidoissa, missä heillä aina on paikkansa, ja kaikki
keinot koirina edellään he metsästelevät kaikkien taiteeseen liittyvien
toimintamuotojen alalla, ajaen aamusta iltaan petoa, jonka nimenä on
viiden frangin raha.

Boheemit tietävät kaikki ja käyvät kaikkialla sen mukaan, ovatko
heidän kenkänsä kiiltävät tai rikki. Tänään tapaan heidät nojailemassa
hienoston salongin tulisijaan, huomenna jonkin tanssikapakan lehtimajan
pöydän ääressä. He eivät voi astua kymmentä askelta bulevardilla
tapaamatta tuttavaa tai kolmeakymmentä — oli paikka mikä hyvänsä —
kohtaamatta velkojaa.

Bohemiassa puhutaan erityistä kieltä, joka on lainattu taiteilijain
työpajojen lörpötyksistä, näyttämön takaisista puheenparsista ja
sanomalehtien toimitushuoneiden keskusteluista. Kaikkien tyylien
valiosanoja tavataan tässä merkillisessä murteessa; siinä esiintyy
ilmestyskirjan käänteitä selvän siansaksan rinnalla, rahvaankielen
raakuus yhtyy taidokkaisiin lausejaksoihin, jotka ovat kuin Cyranon
sorvista lähteneitä. Paradoksi, nykyisen kirjallisuuden lempilapsi,
pitelee järkeä niin kuin pantomiimeissa on tapana kohdella Kassandraa;
ivalla on väkevimpien happojen voima ja niiden ampujain varmuus, jotka
silmät ummessa osaavat keskelle. Sanalla sanoen se on älykästä kieltä,
vaikka käsittämätöntä kaikille niille, joilla ei ole sen avainta,
ja niin rohkeata, että se voittaa vapaimmankin puhetavan. Boheemien
sanasto on vanhan retoriikan helvetti ja kielellisen uudistuksen
paratiisi.

Tällaista on ylimalkaan boheemi-elämä, hienoston puritaanien huonosti
tuntema, taiteen puritaanien parjaama, kaikkien arkojen ja kateellisten
keskinkertaisuuksien halveksima. Näillä ei ole kylliksi moitteita,
valheita ja parjauksia painaakseen alas niiden ääntä ja nimiä, jotka
liittäen taitoonsa rohkeuden astuvat maineen temppeliin tämän eteisen
kautta.

Kärsivällisyyden ja rohkeuden elämää, jossa voi taistella vain puettuna
vahvaan välinpitämättömyyden panssariin tyhmyyden ja kateuden vitsausta
vastaan ja jossa, ellei tahdo kaatua tielle, ei saa hetkeksikään jättää
itseluottamustaan, ainoata tukisauvaansa; ihanaa ja kammottavaa elämää,
jolla on voittajansa ja marttyyrinsa ja johon ei sovi antautua, ellei
ennakolta mukaudu alistumaan säälimättömään lakiin _vae victis_; voi
voitettuja!

Henri Murger



I

Kuinka boheemikerho perustettiin


Sattuma, jota epäilijät sanovat Jumalan asiamieheksi, toimitti
seuraavalla tavalla toistensa kanssa kosketuksiin ne henkilöt, joiden
toverillisesta liitosta sukeutui myöhemmin sellaisten boheemien kerho
kuin tässä kirjassa on otettu yleisölle esiteltäväksi:

Eräänä aamuna, kahdeksantena päivänä huhtikuuta, sattui Alexandre
Schaunard, joka harrasti kahta vapaata taidetta, maalausta ja
musiikkia, äkkiä heräämään aamusoittoon, jota hänelle kaiutti kellon
virkaa toimittava naapurin kukko.

— Helkkari! sanoi Schaunard, — höyhenikäs kelloni käy edellä. Eihän ole
mahdollista, että nyt jo olisi uusi päivä.

Näin sanoen hän hyppäsi lattialle perin nokkelasti kyhäämästään
laitteesta, joka öisin näytteli vuoteen osaa (eipä voi kieltää, että se
näytteli tätä osaa kovin huonosti); päivällä se vastasi kaikkia muita
huonekaluja, ne kun olivat kadonneet ankaran kylmyyden takia, joka oli
ollut edellisen talven tunnusmerkkinä, ja niin oli tämä laite, kuten
näkyy, jonkinmoinen yleiskone huonekaluna.

Varustautuakseen aamuisen viiman puremia vastaan Schaunard puki
kiireesti ylleen paljetein koristellun, punasatiinisen alushameen,
jota hän käytti kotinuttunaan. Tämän korukappaleen oli kerran yöllä
naamiaisten jälkeen unohtanut taiteilijan luo eräs hupakko, joka oli
ollut kylliksi hupsu joutuakseen Schaunardin petollisten lupausten
ansaan, kun tämä Mondorin markiisiksi pukeutuneena helisteli
viettelevästi taskussaan tusinaa hopeakolikoita — tekorahoja, jotka oli
leikattu lävistyskoneella metallilevystä ja lainattu erään teatterin
varastosta.

Saatuaan ylleen sisäpukunsa taiteilija avasi ikkunan ja luukun.
Auringonsäde tunkeutui kuin valonuoli huoneeseen ja pakotti hänet
siristämään unen sumun vielä verhoamia silmiään. Samalla kello löi
viisi läheisessä kirkontornissa.

— Aurora itse, mutisi Schaunard; — se on hämmästyttävää. Mutta,
hän lisäsi tutkittuaan seinään kiinnitettyä almanakkaa, — siinä
on kuitenkin erehdys. Tieteen ilmoitukset vakuuttavat, että tähän
vuodenaikaan auringon pitäisi nousta vasta puoli kuudelta. Kello
on vasta viisi, ja nyt se jo on ylhäällä. Moitittavaa virkaintoa!
Tähti on selvästi väärässä; pitääpä tehdä siitä valitus almanakkojen
laatijoille. Mutta muuten, hän jatkoi — minun tulisi olla hiukan
huolissani. Tänään on tosiaan eilistä seurannut päivä, ja koska
eilen oli seitsemäs, täytyy tänään olla kahdeksas päivä huhtikuuta,
mikäli Saturnus ei kulje takaperin. Ja jos saan uskoa tuon paperin
puheita, virkkoi Schaunard mennen uudestaan lukemaan seinään naulattua
kaupunginvoudin häätökäskyä, — tulee minun tänään tasan kello
kahteentoista mennessä tyhjentää tämä huone ja lukea herra Bernardin,
talonisännän, kouraan seitsemänkymmentäviisi frangia kolmen kuukauden
laiminlyötynä vuokrana, jota hän vaatii minulta kovin huonolla
käsialalla. Kuten aina, olin nytkin toivonut, että sattuma ottaisi
järjestääkseen tämän jutun, mutta näyttääpä kuin sillä ei olisi ollut
aikaa. No niin, onhan aikaa vielä kuusi tuntia; jos käytän ne hyvin,
niin ehkä... Liikkeelle... liikkeelle siis, lisäsi Schaunard.

Hän aikoi juuri vetää ylleen päällystakin, jota, vaikka se alkuaan
oli ollut pitkäkarvainen, nyt vaivasi paha kapitauti, kun hän äkkiä,
ikään kuin myrkyllisen hyönteisen pistämänä, alkoi hypellä huoneessaan
omaa keksimäänsä tanssia, joka julkisissa tanssipaikoissa usein oli
tuottanut hänelle huomaavaisuutta poliisien taholta.

— Kas, kas, hän huudahteli, — onpa merkillistä, kuinka aamuilma antaa
aatteita! Tuntuu todellakin, että nyt olen sävellykseni jäljillä.
Koetetaanpa...

Ja puolialastomana Schaunard istuutui pianonsa ääreen ja herätettyään
koneen myrskyisellä sointutulvalla alkoi yhä puhellen koskettimia
pitkin tavoitella sävelenpätkää, jota kauan oli turhaan hakenut.

— C, g, e, c, a, h, d, pum pum. F, d, e, d. Ai, ai; tuo d on kiero
kuin Juudas! äänsi Schaunard lyöden äkäisesti soinnultaan epäilyttävää
ääntä. — Koetetaanpa mollia... Sen pitäisi mainiosti kuvailla nuoren
tytön kaihoa, kun hän heittelee valkoisen päivänkakkaran terälehtiä
siniseen järveen. Siinä aate, joka ei ole alaikäinen. Mutta kun se
kerran on muotia ja kun en löytäisi kustantajaa, joka uskaltaisi
julkaista romanssin, missä ei olisi sinistä järveä, täytyy siihen
mukautua... C, g, e, c, a, h, c, a. Tämä ei ole niinkään huono, se
johtaa mainiosti satakaunon etenkin kasvintuntijoiden mieleen. A, h, c,
d... helkkarin d, juokse järveen! Nyt, jotta sinisen järven saisi hyvin
esille, tarvittaisiin jotakin kosteaa, taivaansinistä, kuutamoista
— sillä onhan kuu myös mukana — kas, se tuleekin; joutsenta ei saa
unohtaa... F, e, a, g, jatkoi Schaunard helskytellen korkean oktaavin
kristallisia ääniä. — Jäljellä on vain neidon hyvästit, kun hän
päättää syöksyä siniseen järveen, tavatakseen lumen alle hautautuneen
rakastettunsa. Loppukohtaus ei ole selvä, mutta mielenkiintoinen.
Tarvittaisiin jotakin hellää, surumielistä. Se tulee, tulee... Tässä
on tusina tahteja, jotka itkevät kuin Magdalena. Se ihan halkaisee
sydämen! Huh, huh, virkkoi Schaunard väristen tähdikkään hameensa
alla, — jospa se jaksaisi halkoa puita! Makuukomerossani on poikkipuu,
joka on pahasti tiellä, kun on vieraita... päivällisellä. Sytytänpä
hiukan tulta... a, a... d, f, sillä nyt tunnen, että innoituksella on
saapuessaan aika nuha. Viis siitä, sitä pahempi! Jatkanpa neitoseni
hukuttamista.

Ja sormien rummuttaessa värisevää pianoa Schaunard tarkkasi säveltä
silmät ja korvat jännittyneinä. Se liiteli kuin saavuttamaton sinipiika
soivassa sumussa, jota koneen värähdykset näyttivät levittävän
huoneeseen.

— Katsotaanpa nyt, jatkoi Schaunard, — kuinka sävelmäni soveltuu
runoilijani sanoihin.

Ja hän hyräili epämiellyttävällä äänellään runonpätkää, jota käytettiin
erityisesti koomisia oopperoita ja posetiivisäveliä varten:

    Tuo kaunis nuori neitonen
    pois otti kenkänsä
    ja puoleen taivaan tähtien
    loi kyynelsilmänsä.
    _Hopeisiin_ sitten aaltoihin
    hän järven _sinisen_...

— Kuinka, mitä? virkkoi Schaunard oikean suuttumuksen vallassa, —
sinisen järven hopeiset aallot? Enpä ole ennen huomannut tuota; se on
kyllä liian romanttista. Runoilija on vähäjärkinen; hän ei ole ikinä
nähnyt hopeaa eikä järveä. Muuten hänen balladinsa onkin typerä.
Runomitta haittasi säveltä. Vastedes laitankin runoni itse enkä
yhtään myöhemmin kuin juuri nyt. Koska olen sillä tuulella, laitan
värssynmallin, johon sävelmäni sopii.

Ja painaen päänsä käsiensä väliin Schaunard otti vakavan asennon kuin
ainakin runotarten kanssa seurusteleva kuolevainen.

Muutaman minuutin pituisen pyhän salayhteyden jälkeen hän oli saanut
valmiiksi erään niitä epäsikiöitä, joita librettojen laatijat täydellä
syyliä sanovat _hirviöiksi_, mutta joita he hyvin nopeasti keksivät
säveltäjän innoituksen väliaikaiseksi pohjaksi.

Schaunardin hirviöllä oli kuitenkin tervettä järkeä; se ilmaisi hyvin
selvästi sen huolen, jonka tuon päivämäärän, huhtikuun kahdeksannen,
töykeä saapuminen oli hänen mielessään herättänyt.

Näin se kuului:

    Kaks kertaa neljä on kahdeksan,
    pois siitä kolme on viis.
    Ah, jospa jostakin pohatan
    nyt kiinni saisin ma siis,
    joka lainata vois
    sata frangia pois,
    jotta maksaisin,
    jahka jaksaisin!
                             TOISTO
    Niin kello kaksitoista kun _lyö_
    tai vielä on pikkusen vailla,
    paha vuokravelka maksettu lie
    ja maksettu miehen lailla.

— Hemmetti, sanoi Schaunard lukiessaan sepitelmänsä läpi, — _lyö_ ja
_lie_ eivät loppusointuina ole juuri miljoonamiehiä, mutta ei ole aikaa
rikastuttaa niitä. Koetetaanpa nyt kuinka sävelet suostuvat tavuihin.

Ja hirveällä, luontaisella nenä-äänellään Schaunard alkoi jälleen
esittää romanssiaan. Kaiketi tyytyväisenä saavuttamaansa tulokseen hän
onnitteli itseään riemukkaalla irvistyksellä, joka asettui kahareisin
hänen nenälleen kuin haarukka, kun hän oli hyvällä tuulella. Mutta tätä
luottavaista autuutta ei kestänyt kauan.

Kello löi läheisessä tornissa yksitoista; Jokainen kumahdus tunkeutui
huoneeseen ja häipyi siellä ivalliseen värinään, joka tuntui sanovan
Schaunard-paralle: Oletko valmis?

Taiteilija hypähti tuoliltaan.

— Aika rientää kuin hirvi, hän virkkoi. — Nyt ei ole enää kuin kolme
neljännestuntia viidenkahdeksatta frangin hankkimiseen ja uuden asunnon
löytämiseen. Siitä en kai kykene suoriutumaan; sehän olisi jo selvää
noituutta. No, myönnänpä itselleni viisi minuuttia sen keksimiseen.

Ja upottaen päänsä polvien väliin hän vaipui mietiskelyn kuiluihin.

Nuo viisi minuuttia kuluivat, ja Schaunard nosti päätään, mutta ei
ollut löytänyt mitään seitsemänkymmenenviiden frangin näköistä.

— Minulla ei tosiaan ole kuin yksi keino täältä päästäkseni: mennä
tieheni ihan huolettomasti. Ilma on kaunis, ehkäpä ystäväni,
sattuma, kävelee auringonpaisteessa. Hänen pitää osoittaa minulle
vieraanvaraisuutta, kunnes olen keksinyt keinon suoriutuakseni herra
Bernardista.

Tungettuaan niin paljon tavaroita kuin suinkin mahtui päällystakkinsa
kaivonsyvyisiin taskuihin Schaunard kietoi liinaan hiukan alusvaatteita
ja lähti huoneesta, sanoen kuitenkin muutamin sanoin jäähyväiset
asunnolleen.

Kun hän astui pihan poikki, pysäytti hänet äkkiä portinvartija, joka
näytti väijyneen häntä.

— Hoi, herra Schaunard! hän huusi sulkien taiteilijalta tien. — Ettekö
muista, että tänään on kahdeksas?

    — Kaks kertaa neljä on kahdeksan,
    pois siitä kolme on viis,

hyräili Schaunard, — enhän muuta ajattelekaan.

— Muuttonne on hieman myöhästynyt, sanoi portinvartija. — Kello on jo
puoli kaksitoista, ja uusi asukas, joka on vuokrannut huoneenne, voi
saapua koska hyvänsä. Pitäkääpä kiirettä.

— Antakaa minun siis mennä hakemaan huonekaluvaunut, vastasi Schaunard.

— Kyllä vain. Mutta ennen muuttoa on täytettävä pieni muodollisuus.
Minulla on käsky, että te ette saa viedä pois hiuskarvaakaan ennen kuin
olette maksanut kolmen kuun vuokran. Sopiihan se teille?

— Tietysti! ärjäisi Schaunard astuen askeleen eteenpäin.

— No niinpä siis, jatkoi mies, — jos haluatte tulla kojuuni annan
teille kuitit.

— Otan ne palatessani.

— Mutta miksei heti? kysyi portinvartija itsepäisenä.

— Menen vaihtamaan... Ei ole pientä.

— Vai niin! arveli toinen epäröiden, — eikö ole pientä? No, sitten
suonette minun säilyttää täällä tuota pikku kääröänne, joka on
kainalossanne ja saattaisi rasittaa teitä.

— Herra portinvartija, Schaunard virkkoi arvokkaasti, — luuletteko,
että korjaan huonekaluni pois nenäliinassa?

— Anteeksi, hyvä herra, mies sanoi hiukan sävyisämmin, — sellainen
on käsky. Herra Bernard on erikoisesti selittänyt, että en saa antaa
teidän viedä mukananne hiuskarvaakaan, ennen kuin olette maksanut
vuokranne.

— No, katsokaa, sanoi Schaunard avaten käärönsä, — nämä eivät ole
hiuksia, vaan paitoja, jotka vien silittäjälle. Hän asuu rahanvaihtajan
vieressä, muutaman askeleen päässä täältä.

— Se on eri asia, portinvartija sanoi tutkittuaan käärön sisällön, —
Voin kai, olematta utelias, kysyä uutta osoitettanne, herra Schaunard?

— Asun Rivoli-kadu 11 a, vastasi taiteilija kylmästi ja lähti aika
vauhtia marssimaan kohta kadulle päästyään.

— Rivoli-kadulla, mutisi portinvartija nenäänsä kaivellen. — Onpa
outoa, että hän on saanut asunnon Rivoli-kadulla eikä edes ole tultu
tiedustelemaan, mitä miehiä hän on. Maksamatta hän ei kuitenkaan saa
viedä huonekalujaan. Kunhan toinen asukas ei vain toisi tavaroitaan
juuri herra Schaunardin muuttaessa! Siitä tulisi paha metakka
porraskäytävässä. No, kas niin, hän virkkoi äkkiä pistäen päänsä
kurkistusreiästä, — siinä se uusi asukas nyt on.

Eteiseen astuikin nuori mies valkea Ludvig XIII:n aikainen hattu
päässään. Häntä seurasi kantaja, joka ei pahoin kumartunut taakkansa
alla.

— Hyvä herra, hän puhutteli vastaansa kiiruhtavaa portinvartijaa, —
onko asuntoni vapaa?

— Ei vielä, hyvä herra, mutta ihan kohta. Siellä asuva henkilö
on mennyt hakemaan muuttovaunuja. Sillä välin voitte sijoittaa
huonekalunne pihalle.

— Pelkäänpä, että tulee sade, nuori mies vastasi, tyynesti pureskellen
orvokkikimppua, jota piteli hampaittensa välissä, — ja kalustoni voisi
turmeltua. Kantaja, hän sanoi sitten taemmas pysähtyneelle miehelle,
jonka kantamien esineiden laatu ei käynyt portinvartijalle oikein
selville, — jättäkää tavarat tänne eteiseen ja palatkaa entiseen
asuntooni hakemaan sinne jääneet arvokkaat huonekalut ja taideteokset!

Kantaja järjesteli seinää vasten useita kuuden tai seitsemän jalan
korkuisia kehyksiä, joiden toinen toistaan vastaan käännetyt, kankaalla
verhotut osat nähtävästi saattoi mielin määrin levittää auki.

— Katsokaa! nuori mies sanoi kantajalle, avaten puoleksi erään
liitoksen ja osoittaen repeytymää kankaassa, — nyt on käynyt hullusti:
olette särkenyt suuren venetsialaisen peilini. Koettakaa olla varovampi
toisella retkellänne, etenkin kun tuotte kirjastoni.

— Mitä se höpisee venetsialaisesta peilistä? mutisi portinvartija
kierrellen huolestuneen näköisenä seinää vasten pystytettyjen kehysten
ympärillä. — Enhän näe tuossa yhtään peiliä. Mutta se on kai pilaa, kun
en näe muuta kuin tavallisen kaihtimen. No, saammepa nähdä, mitä ensi
kerralla tuodaan.

— Eikö vuokralaisenne kohta tyhjennä paikkoja? Kello on puoli yksi, ja
haluaisin jo ottaa asunnon haltuuni, sanoi nuori mies.

— Enpä luule hänen enää viipyvän, arveli portinvartija. — Muuten se ei
haittaa mitään, koska huonekalunnekaan eivät vielä ole tulleet, hän
lisäsi korostaen viime sanojaan.

Nuori mies aikoi vastata, kun samalla pihalle ilmestyi muuan
sotilaspukuinen lähetti.

— Asuuko täällä herra Bernard? tämä kysyi ottaen kirjeen sivullaan
riippuvasta isosta nahkalaukusta.

— Asuu kyllä, vastasi portinvartija.

— Tässä on kirje hänelle, sanoi sotamies, — antakaa minulle kuitti.

Hän ojensi kuittikaavakkeen portinvartijalle, joka kirjoitti siihen
nimensä kojussaan.

— Anteeksi, että jätän teidät tuokioksi yksin, portinvartija sanoi
nuorelle miehelle, joka maltittomana käveli pihalla; — mutta tässä on
kirje ministeriöstä isännälleni, herra Bernardille, ja minun on vietävä
se hänelle.

Herra Bernard ajoi juuri partaansa, kun portinvartija astui sisään.

— Mitä asiaa, Durand?

— Herra Bernard, selitti tämä ottaen lakin päästään, — lähetti toi
tämän teille; se tulee ministeriöstä.

Hän antoi herra Bernardille kirjeen, joka oli suljettu sotaministeriön
sinetillä.

— Hyvä Jumala! huudahti herra Bernard niin liikuttuneena, että oli
leikata haavan leukaansa partaveitsellään, — sotaministeriöstä! Olenpa
varma, että se sisältää nimitykseni Kunnialegioonan ritariksi, kuten
olen kauan aikaa anonut. Viimeinkin annetaan oikea arvo ansioilleni.
Tässä on, Durand, hän jatkoi kaivaen liivintaskuaan, — tässä on viisi
frangia, jotka saatte juoda terveydekseni. Kas, minulla ei ole kukkaroa
mukana, mutta saatte heti. Odottakaa!

Portinvartija liikuttui tällaisesta ylenpalttisesta anteliaisuudesta,
joka ei kuulunut hänen isäntänsä tapoihin, että pisti lakin taas
päähänsä.

Mutta herra Bernard, joka muuten olisi ankarasti moittinut tätä
yhteiskunnallisen arvoasteikon lakien loukkausta, ei nyt näyttänyt
sitä huomaavankaan. Hän pisti silmälasit nenälleen, aukaisi kuoren
kunnioittavan liikutuksen vallassa kuin visiiri sulttaanin käskyn
saadessaan ja alkoi lukea kirjettä. Hänen ensimmäisiä rivejä lukiessaan
kaivoi hiukea irvistys punertavia viiruja hänen munkkimaisten poskiensa
ihraan, ja hänen pienet silmänsä sinkosivat kipunoita, jotka olivat
vähällä sytyttää hänen pörröisen tekotukkansa suortuvat.

Vihdoin olivat hänen piirteensä niin sekaisin, että olisi luullut
maanjäristyksen runnelleen hänen kasvojaan.

Tällaista sisälsi tuo sotaministerin leimalla varustettu paperi,
jonka sotamies oli niin kiireesti tuonut ja josta Durand oli antanut
hallitukselle kuitin:

 Arvoisa herra ja talonisäntä!

 Kohteliaisuus, joka, jos saa uskoa mytologiaa, on hyvien tapojen
 esiäiti, velvoittaa minut tekemään teille tiettäväksi joutuneeni niin
 onnettomaan pakkotilaan, etten voi tällä kertaa noudattaa tapaa, joka
 vaatii maksamaan vuokran, varsinkin kun on sen velkaa. Tähän aamuun
 saakka olin toivonut voivani viettää tätä ihanaa päivää lunastamalla
 kolme vuokrakuittiani. Houretta! Harhaluuloa! Ihannointia! Petollisen
 varmuuden untuvilla uinuessani paha onni — kreikaksi _ananke_ —
 paha onni tuhosi toiveeni. Rahaerät, joita odotin, helkkari kuinka
 kauppa nykyään käy huonosti!!! ovat jääneet tulematta, ja niistä
 huomattavista summista, joita minun piti nostaa, en ole vielä saanut
 kuin kolme frangia, jotka minulle on lainattu, ja joita en edes tarjoa
 teille. Parempia päiviä tulee kauniille Ranskallemme ja minulle, älkää
 epäilkö sitä, herra! Heti kun ne koittavat, otan siivet rientääkseni
 ilmoittamaan sen Teille ja korjaamaan talostanne sinne jääneet
 arvokkaat tavarani, jotka jätän Teidän ja lain suojelukseen, mikä
 jälkimmäinen kieltää Teitä myymästä niitä ennen kuin vuoden kuluttua
 siinä tapauksessa, että sitä tietä tahtoisitte yrittää päästä käsiksi
 niihin summiin, jotka minun rehellisyyteni tilikirjassa ovat merkityt
 Teidän hyväksenne. Etenkin pyydän Teitä pitämään huolta pianostani ja
 kookkaasta kehyksestä kuusinekymmenine suortuvineen, joiden eri värit
 esittävät kaikkia hiusvärien vivahduksia ja jotka on Amorin saksilla
 leikattu sulotarten ohimoilta.

 Te voitte siis, arvoisa herra ja talonomistaja, vapaasti käyttää sitä
 loistohuoneistoa, jossa olen asunut. Tämän Teille myöntämäni luvan
 vahvistan omakätisellä nimikirjoituksellani.

                                      _Alexandre Schaunard_

Luettuaan loppuun saakka tämän kirjeen, jonka taiteilija oli
sepittänyt erään tuttavansa, sotaministeriössä palvelevan virkamiehen
työhuoneessa, herra Bernard mykersi sen raivostuneena, ja kun hänen
silmänsä sattuivat ukko Durandiin, joka odotteli luvattua palkkiota,
kysyi hän äkäisesti, mitä tekemistä hänellä oli siinä.

— Odotan, herra Bernard.

— Häh?

— No sitä, mitä herra... hyvän uutisen johdosta... sopersi
portinvartija.

— Ulos! Kuinka sinä, tollo, uskallat seistä edessäni lakki päässä?

— Mutta, herra...

— Ei, nyt ei väitellä! Ulos ja pian!... Ei, odota. Menemme sen
taiteilijalurjuksen huoneeseen, joka on lähtenyt maksamatta.

— Mitä? Herra Schaunardko?

— Niin, jatkoi talonomistaja, jonka raivo kiihtyi kuin hyvän
näyttelijän. — Ja jos hän on vienyt mukanaan pienimmänkin esineen, ajan
sinut paikastasi, kuuletko? Ajan sinut pois!

— Mutta se on mahdotonta, se, änkytti portinvartija. — Herra Schaunard
ei ole muuttanut. Hän meni vain vaihtamaan rahaa maksaakseen herralle
ja tilaamaan rattaita viedäkseen pois huonekalunsa.

— Vai huonekalunsa! huudahti herra Bernard kiukun vallassa. — Juostaan,
sillä varmaankin hän on jo siinä puuhassa paraikaa. Hän on virittänyt
ansan saadakseen sinut pois kopistasi ja tehdäkseen temppunsa. Mikä
hölmö sinä olet!

— Voi, hyvä Jumala! Mikä hölmö olenkaan! huuteli ukko Durand peläten
esimiehensä olympolaista vihaa, kun häntä kiskottiin rappukäytävään.

Kun he ehtivät pihalle, huusi valkohattuinen nuori mies
portinvartijalle:

— Kuulkaapa, enkö kohta pääse muuttamaan asuntooni? Eikö tänään ole
huhtikuun kahdeksas päivä? Enkö ole täältä vuokrannut huonetta ja enkö
ole antanut teille käsirahaa? Olenko vai enkö?

— Anteeksi, hyvä herra, anteeksi, pyyteli isäntä. — Olen heti
käytettävissänne. Durand, lisäsi hän portinvartijalle, — minä selitän
itse tälle herralle. Juokse sinä sen penteleen Schaunardin huoneeseen!
Hän on kai palannut tavaroitaan keräämään. Sulje hänet lukon taakse,
jos tapaat, ja mene sitten hakemaan poliisia.

Ukko Durand hävisi porraskäytävään.

— Suokaa anteeksi, hyvä herra, sanoi isäntä kumartaen nuorelle
miehelle, jonka kanssa oli jäänyt kahden, — ketä minulla on kunnia
puhutella?

— Olen uusi asukkaanne, vuokrannut huoneen tämän talon kuudennesta
kerroksesta ja alan menettää malttini, kun asunto ei vielä ole vapaa.

— Siitä olen kovin pahoillani, hyvä herra, vastasi herra Bernard.
— Mutta nyt on sattunut pikku rettelö minun ja erään vuokralaiseni
välillä, juuri sen, jonka sijaan te tulette.

— Herra, herra! huuteli eräästä viimeisen kerroksen ikkunasta ukko
Durand, — herra Schaunard ei ole täällä... mutta hänen huoneensa on..;
Hölmö mikä olen... Tarkoitin, että hän ei ole vienyt mitään mukaansa,
ei hiuskarvaakaan, isäntä!

— Hyvä on, tule alas! vastasi herra Bernard. — Hyvä Jumala, jatkoi
hän nuorelle miehelle, — hiukan kärsivällisyyttä, sitä teiltä pyydän.
Portinvartija kantaa kellariin maksamatta menneen vuokralaiseni
tavarat, ja puolen tunnin kuluttua voitte asettua sinne. Eiväthän
huonekalunnekaan vielä ole saapuneet!

— Kyllä ne ovat, hyvä herra, vastasi nuori mies rauhallisesti.

Herra Bernard katseli ympärilleen ja näki vain nuo tavattoman isot
kehykset, jotka jo olivat huolestuttaneet portinvartijaa.

— Kuinka, anteeksi... kuinka? hän änkytti. — En minä näe mitään.

— Katsokaapa tänne, nuori mies vastasi levittäen puitteet ja näyttäen
ällistyneelle isännälle suurenmoisen palatsin sisustuksen, jossa
pylväät olivat jaspista, seinillä korkokuvia ja suurten mestarien
tauluja.

— Mutta huonekalunne, herra Bernard kiisti.

— Ne ovat tässä, selitti nuori mies osoittaen loisteliasta kalustoa,
joka oli maalattu palatsiin. Sen hän oli ostanut Bullion-hotellista,
missä se oli ollut myytävänä erään seuranäyttämön tavaroiden joukossa.

— Hyvä herra, jatkoi isäntä, — toivoakseni teillä on vakavampiakin
huonekaluja kuin nuo...

— Kuinka, nämähän ovat ihan puhdasta rokokoota!

— Käsitätte kuitenkin, että minulla pitää olla takeita vuokrasta.

— Helkkari! Eikö teille riitä palatsi ullakkohuoneen vuokran takuuksi?

— Ei, hyvä herra, haluan huonekaluja, oikeita mahonkisia huonekaluja.

—- Voi, hyvä herra! 'Ei kulta eikä mahonki tee meitä onnellisiksi',
on eräs vanhan ajan viisas sanonut. Enkä minä puolestani voi suvaita
mahonkia. Se on liian tavallista puuta, sitähän on kaikkialla.

— Mutta tottahan teillä on jonkinmoiset huonekalut, minkälaiset hyvänsä?

— Ei, ne vievät liiaksi tilaa huoneistossa. Kun on tuoleja, ei oikein
tiedä minne istuutua.

— Mutta onhan teillä ainakin vuode? Missä te muutoin lepäätte?

— Minä lepään luottamuksessa sallimukseen, hyvä herra.

— Anteeksi, vielä eräs kysymys, sanoi herra Bernard. — Mikä on
ammattinne?

Juuri samalla hetkellä palasi uuden vuokralaisen kantaja toiselta
matkaltaan ja tuli pihalle. Niiden tavaroiden joukossa, joita hänen
kantohihnaansa oli sälytetty, näkyi maalausteline.

— Voi, herra, huusi ukko Durand kauhistuneena, osoittaen
maalaustelinettä isännälle, — hän on maalari!

— Niin, taiteilija, sitä aavistelinkin! pääsi vuorostaan herra
Bernardilta, ja hänen tekotukkansa suortuvat nousivat kauhusta pystyyn.
— Maalari? Mutta miksi et tiedustellut, kuka hän oli, jatkoi hän
portinvartijan puoleen kääntyen. — Etkö tiennyt, mitä hän hommailee?

— Helkkari, älähti miesparka. — Hän antoi minulle viisi frangia
_juomarahaa_. Mistäs minä osasin epäillä...

— No pääsettekö te pian selville? nuori mies kysyi vuorostaan.

— Hyvä herra, aloitti herra Bernard kohottaen ponnekkaasti kakkuloita
nenälleen, — koska teillä ei ole huonekaluja, ette saa muuttaa tänne.
Laki antaa oikeuden hylätä vuokralaisen, jolla ei ole takuuta.

— Entä kunniasanani? kysyi taiteilija arvokkaasti.

— Se ei vastaa kalustoa... saatte hakea asuntoa muualta. Durand
palauttaa teille juomarahanne.

— Mitä? sanoi ällistynyt portinvartija. — Minä panin ne rahat jo
säästöpankkiin.

— Mutta, hyvä herra, väitti nuori mies, — en voi saada kädenkäänteessä
toista asuntoa. Päästäkää minut kattonne alle edes päiväksi.

— Menkää hotelliin asumaan, herra Bernard käski. — Mutta jos kuitenkin,
jatkoi hän äkillisen mielijohteen vallassa, — mutta jos haluatte,
vuokraan teille kalustettuna sen huoneen, jossa maksamattoman
vuokralaisen tavarat ovat. Tiedättehän, että tällaisissa tapauksissa
vuokra maksetaan etukäteen.

— Pyytäisin kysyä, mitä aiotte vaatia komerostanne, sanoi taiteilija,
jolla ei ollut muuta neuvoa.

— Mutta se asunto on perin siisti, ja vuokra on kaksikymmentäviisi
frangia kuussa, halpa olosuhteihin nähden Se maksetaan etukäteen.

— Sen te jo sanoitte. Moinen lause ei ole toistamisen arvoinen, virkkoi
nuori mies taskujaan kaivellen. — Onko teillä vaihtaa viisisataa
frangia?

— Mitä? kysyi isäntä ällistyneenä.— Kuinka sanoitte?

— Ei muuta kuin puoli tuhatta! Ettekö ole koskaan nähnyt tällaista,
sanoi taiteilija heiluttaen viidensadan frangin seteliä isännän ja
portinvartijan edessä, jotka sen nähdessään olivat menettäneet mielen
tasapainonsa.

— Annan teille siitä takaisin, jatkoi herra Bernard kunnioittavasti. —
Otan siis vain kaksikymmentä frangia, koska Durand on jo saanut teiltä
viisi frangia etukäteen.

— Hän saa pitää ne, ilmoitti taiteilija, — sillä ehdolla, että hän
joka aamu tulee ilmoittamaan minulle, kuinka mones päivä on, mikä kuun
neljännes ja minkälainen sää on ja minkä hallitusmuodon alaisina elämme.

— Voi, hyvä herra! huudahti ukko Durand tehden yhdeksänkymmenen asteen
kumarruksen.

— No niin, hyvä mies, saatte olla almanakkani. Menkääpä nyt aluksi
auttamaan kantajaani tavaroitteni toimittamisessa perille.

— Lähetän teille kuittinne, sanoi isäntä.

Samana iltana oli herra Bernardin uusi vuokralainen, maalari Marcel,
täysin kotiutunut karanneen Schaunardin huoneeseen, joka oli muuttunut
palatsiksi.

Sillä aikaa mainittu Schaunard harjoitti ympäri Pariisia rahan
metsästystä.

Schaunard oli korottanut vippaamisen taituruuden tasolle. Ottaen
huomioon sellaisenkin tapauksen, että hänen pitäisi »kiristää»
ulkomaalaisia, hän oli opetellut kaikilla maapallon kielillä, kuinka
viittä frangia pyydetään lainaksi. Hän oli perinpohjin tutkinut ne
temput, joita kolikot käyttävät päästäkseen pyydystäjiltään piiloon.
Ja paremmin kuin luotsi tuntee luoteen ja vuoksen ajat, hän tiesi ne
hetket, milloin »vuorovesi» oli korkealla tai alhaalla, ne päivät
jolloin hänen ystävänsä ja tuttavansa tavallisesti saivat rahaa.
Niinpä olikin sellaisia taloja, joissa, kun nähtiin hänen astuvan
sisään aamulla, ei sanottu: — Kas, herra Schaunard, vaan; — Näyttää
olevan ensimmäinen tai viidestoista päivä. Helpottaakseen tai samalla
tasoittaakseen tuota pakkoveroa, jota hän kävi kantamassa, kun hätä
siihen pakotti, kaikilta, joilla oli varaa maksaa sitä hänelle,
Schaunard oli laatinut kaupunginosittain ja piireittäin aakkosellisen
luettelon, jossa oli kaikkien hänen ystäviensä ja tuttaviensa nimet.
Joka nimen viereen oli kirjoitettu suurin summa, jonka heiltä saattoi
lainata heidän varallisuutensa mukaan, samoin ajat, jolloin he olivat
rahoissaan, ja talon ateriain aika ja ruokien laatu. Paitsi tätä
taulukkoa Schaunardilla oli vielä erinomaisesti järjestetty kirjanpito.
Siitä näki pienintä murto-osaa myöten hänelle lainatut erät, sillä
hän ei tahtonut velkaantua kuin määrättyyn summaan saakka, jonka
rahallinen vastine vielä oli erään hänen perittävänsä normandialaisen
sedän hallussa. Heti kun Schaunard oli velkaa jollekulle kaksikymmentä
frangia, hän- päätti tilin ja maksoi velan täydellisesti yhdellä
kertaa, vaikka hänen sitä varten olisi täytynyt lainata pienimmiltä
saamamiehiltään. Täten hän säilytti omassa piirissään jonkinlaisen
luoton, jota hän nimitti juoksevaksi velakseen, ja kun tiedettiin, että
hänellä oli tapana maksaa heti kun hänen omat varansa sen sallivat,
tehtiin hänelle mielellään palveluksia, jos vain sopi.

Mutta lähdettyään kello yksitoista liikkeelle koettaakseen saada kokoon
välttämättömät viisikahdeksatta frangia, hän ei vielä ollut kerännyt
enempää kuin kolme frangia, johon hänelläkin vuokra maksettavana,
ja hänelle oli olosuhteiden kirjaimet M, V ja R, sillä koko muulla
aapistolla oli kuten hänelläkin vuokra maksettavana, ja hänelle oli
olopakosta annettu kieltävät vastaukset.

Kello kuudelta soitti tuima ruokahalu vellikelloa hänen vatsassaan- Hän
oli silloin Mainen tulliportin luona, missä U-kirjain asui. Schaunard
päätti siis kiivetä U-kirjaimen luo, jossa hänellä aina oli varalla
paikka ruokapöydän ääressä, mikäli muuten satuttiin pöytää kattamaan.

— Minne herra menee? huusi portinvartija pysäyttäen hänet

— Herra U:n luo, vastasi taiteilija.

— Hän ei ole kotona.

— Entä rouva?

— Ei hänkään. He pyysivät minua sanomaan eräälle odottamalleen
tuttavalle, että he aikovat syödä kaupungilla. Jos te siis olette se,
jota he odottivat, on tässä heidän jättämänsä osoite.

Hän ojensi Schaunardille paperipalan, johan U-ystävä oli kirjoittanut:

— Olemme menneet päivälliselle Schaunardin luokse... katu n:o... Tule
sinne.

— Hyvä on, mutisi Schaunard itsekseen ja lähti tiehensä, — kun sattuma
sekaantuu asioihin, keksii se mainioita huvinäytelmiä.

Sitten Schaunard muisti olevansa vain muutaman askeleen päässä pienestä
kapakasta, jossa hän pari kolme kertaa oli aterioinut perin halvalla,
ja hän lähti tätä laitosta kohti, joka sijaitsi Mainen viertotien
varrella ja joka boheemien piirissä tunnettiin nimellä _la Mère Cadet_.
Se on pieni ravintola ja ruokala, jonka tavallisina vieraina ovat
Orléansin tien ajurit, Montparnassen laulajattaret ja Bobinoteatterin
nuoret näyttelijät. Kauniina vuodenaikana käyvät Luxemburgin
läheisyydessä olevien ateljeiden nuoret tuhertajat, julkisuudesta
osattomiksi jääneet kirjailijat, salaperäisten sanomalehtien
kynäilijät joukoittain syömässä _la Mère Cadetissa_, joka on kuuluisa
kanipaististaan, oikeasta hapankaalistaan ja piikiveltä tuoksuvasta
valkoisesta maalaisviinistään.

Schaunard asettui lehtimajaan. Tämä nimitys annetaan _la Mère
Cadetissa_ lautakatokselle, jonka alla pari kolme kuihtunutta puuta
levittelee sairaalloisen vihreitä, harvoja lehtiään.

— Kävi, miten kävi, tuumi Schaunard itsekseen. — Minä alan mässätä ja
tarjoan itselleni Belsazarin pidot.

Ja enempää viivyttelemättä hän tilasi lientä, puoli annosta hapankaalia
ja kaksi puolta annosta paistia. Hän oli huomannut, että kun annoksen
näin jakoi, sai ainakin neljänneksen enemmän kuin jos olisi tilannut
kokonaisen.

Tällainen tilaus kiinnitti erään nuoren tytön huomiota. Hänellä oli
yllään valkoinen puku, appelsiininkukkia hiuksissaan ja tanssikengät
jalassa. Jäljitelty pitsiharso heilui hänen olkapäillään, jotka hyvin
olisivat saaneet pysyä peitossa. Hän oli laulajatar Montparnassen
teatterista, jonka näyttämö ulottui melkein _la Mère Cadetin_
keittiöön. Hän oli tullut aterioimaan Lammermoorin Lucian väliajalla ja
lopetteli paraikaa puolella kahvikupillisella päivällistään, johon oli
kuulunut vain etikalla ja öljyltä kyllästetty artisokka.

— Kaksi annosta kaniininpaistia, jopa nyt jotakin! hän sanoi hiljaa
tarjoilijattarelle. — Se poika elää ylellisesti. Paljonko olen velkaa,
Adèle?

— Neljä souta artisokasta, neljä kahvista ja yhden leivästä. Yhdeksän
souta.

— Tässä on, sanoi laulajatar.

Ja hän lähti hyräillen:

    Se lempi, jonka Herra suo!

— Kas, siitähän lähtee korkea a, sanoi silloin muuan salaperäinen
henkilö, joka istui saman pöydän ääressä kuin Schaunard puoleksi
piilossa kirjamuurin takana.

— Minusta se päinvastoin tuntuu takertuvan kurkkuun, virkkoi Schaunard.
— Ja onkos kumma, hän lisäsi osoittaen sormellaan lautasta, jolta
Lammermoorin Lucia oli syönyt artisokkansa, — kun noin liottaa
äänijänteitään etikassa!

— Etikka on todella väkevää happoa, lausui keskustelun aloittanut
henkilö. — Varsinkin Orleansin kaupungissa valmistetaan täydellä syyllä
hyvässä maineessa olevaa etikkaa.

Schaunard katseli tarkasti tuota omituista veikkoa, joka pyrki hänen
kanssaan keskusteluun. Hänen suurten, sinisten, ikään kuin jotain
etsivien silmiensä kiinteä katse antoi hänen piirteilleen autuaan
rauhallisen ilmeen, jonka usein huomaa pappisseminaarien oppilailla.
Hänen kasvonsa olivat vanhan norsunluun väriset, lukuun ottamatta
poskia, joilla oli tiilijauheen värisiä täpliä. Hänen suunsa oli sen
muotoinen kuin sen olisi piirtänyt alkeiskoulun oppilas, jota oli
sysätty kyynärpäähän. Neekerien tapaan törröttävien huulien takaa
näkyivät metsästyskoiran hampaat, ja hänen kaksoisleukansa molemmat
poimut lepäsivät valkealla kaulaliinalla, jonka toinen pää tavoitteli
tähtiä, ja toinen pyrki pistämään maata. Hänen nukkavierun, hyvin
leveälierisen huopahattunsa alta suorastaan tulvi hänen tuuhean
tukkansa vaaleita suortuvia. Hänellä oli yllään pähkinänruskea,
leveäkauluksinen päällystakki, jonka ohueksi kulunut kangas oli
karkeaa kuin riivinrauta. Takin ammottavista taskuista pisti esiin
paperikääröjä ja vihkoja. Kiinnittämättä huomiota tarkasteluun, jonka
alaisena hän oli, mies ahmi annoksen hapankaalia päästäen tavantakaa
kuuluville äänekkäitä tyydytyksen ilmaisuja. Syödessään hän luki
edessään olevaa kirjaa tehden siihen aina vähän päästä merkintöjä
kynällä, jota piteli korvansa takana.

— Hoi! Schaunard huusi kilistäen veitsellä lasiinsa. — Missä paisti
viipyy?

— Hyvä herra, vastasi tyttö, joka juuri saapui vati kädessään, — paisti
on lopussa. Tämä on viimeinen annos, ja sen on tilannut tämä herra,
lisäsi hän laskien vadin kirjaa ahmivan miehen eteen.

— Ohhoh! pääsi Schaunardilta.

Ja tässä sanassa oli niin paljon synkkää pettymystä, että kirjamiehen
sydän heltyi. Hän siirsi syrjään kirjamuurin itsensä ja Schaunardin
väliltä, työnsi vadin heidän väliinsä ja sanoi sointuvan pehmeällä
äänellä:

— Saisinko pyytää teitä jakamaan kanssani tämän annoksen?

— Arvoisa herra, esteli Schaunard, — en tahdo toki riistää teidän
osaanne.

— Riistättekö minulta siis nautinnon saada osoittaa teille ystävyyttä?

— Jos niin on, hyvä herra...

Ja Schaunard kurotti lautastaan.

— Sallittehan, että en tarjoa teille päätä? sanoi vieras.

— Ah, hyvä herra, sitä en suvaitsisi, huudahti Schaunard.

Mutta vetäessään lautasta lähemmäksi hän huomasi vieraan antaneen
hänelle juuri sen osan, jonka sanoi haluavansa varata itselleen.

— Kas vain, mutisi Schaunard itsekseen, — tekeekö hän minusta pilaa
kohteliaisuudellaan?

— Jos pää on ihmisen jaloin osa, selitti vieras, — niin se on
epämiellyttävin kaniinissa. Niinpä onkin paljon ihmisiä, jotka eivät
voi sitä sietää. Minun laitani on toisin, minä sitä suorastaan jumaloin.

— Sitten olen kovin pahoillani, sanoi Schaunard, — että olette siitä
minun vuokseni luopunut.

— Kuinka... anteeksi, sanoi kirjamies. — Minähän olen pitänyt pään.
Minulla oli äsken kunnia huomauttaa teille...

— Suvaitkaapa katsoa, virkkoi Schaunard nostaen lautasensa hänen
nenänsä eteen. — Mikäs tämä pala on?

— Taivas! Mitä näen! Suuret jumalat! Toinenkin pää! Se oli bicephalinen
kaniini, huudahti vieras.

— Bice...? kysyi Schaunard.

— ... phalinen. Se sana johtuu kreikasta. Ja todella herra de
Buffon mainitsee reunamuistutuksessaan esimerkkejä sellaisista
ominaisuuksista. No niin, enpä tosiaan ole pahoillani, että olen syönyt
tätä ilmiötä.

Tämän sattuman johdosta keskustelu pääsi lopullisesti käyntiin.
Schaunard, joka ei halunnut jäädä takapajulle kohteliaisuudessa,
tilasi lisää viiniä. Kirjamies tuotti toisen pullon. Schaunard tarjosi
vihanneksia. Kirjamies tarjosi jälkiruokaa. Kello kahdeksan tienoissa
illalla oli pöydällä kuusi litran pulloa tyhjänä. Keskusteltaessa oli
viinin nauttimisen laukaisema avomielisyys saanut heidät molemmat
kertomaan elämänsä vaiheet, ja he tunsivat jo toisensa kuin eivät
milloinkaan olisi olleet erossa. Kuunneltuaan Schaunardin tunnustuksia
oli kirjamies ilmoittanut nimekseen Gustave Colline. Hän oli
ammatiltaan filosofi ja ansaitsi elatuksensa opettamalla matematiikkaa,
skolastiikkaa ja monta muuta iikkaa.

Ne vähät rahat, mitä Colline tällaisilla yksityistunneilla ansaitsi,
hän käytti vanhojen kirjojen ostoon. Hänen pähkinänruskean
päällystakkinsa tunsivat kaikki Seinen rantalaiturien
kirjankaupustelijat Concorden sillalta Saint Michelin sillalle saakka.
Mitä hän teki kaikilla noilla kirjoilla, joita oli sellainen määrä,
ettei ihmisen ikä olisi riittänyt niiden lukemiseen, ei kukaan tiennyt,
saatikka hän itse. Mutta tämä halu oli hänessä kehittynyt intohimoksi,
ja jos hän joskus illalla palasi kotiinsa tuomatta uutta kirjaa
mukanaan, sovelsi hän itseensä Tituksen lausetta: »Päiväni on mennyt
hukkaan!» Hänen ystävällinen käytöstapansa, hänen puheensa, joka oli
kuin kaikista tyyleistä koottua mosaiikkia, ja hänen keskusteluaan
koristelevat kamalat sanaleikit olivat viehättäneet Schaunardia, niin
että hän heti pyysi Collinelta lupaa merkitä hänen nimensä niiden
joukkoon, jotka muodostivat äsken mainitsemamme kekseliään luettelon.

He lähtivät _la Mère Cadetista_ kello yhdeksän vaiheilla illalla,
molemmat hienossa hiprakassa, kävellen kuten pullojen kanssa
keskustelleet ihmiset ainakin.

Colline kutsui Schaunardin kahville ja tämä myöntyi sillä ehdolla,
että saisi pitää huolta alkoholipuolesta. He menivät erääseen
Saint-Germain-l'Auxerrois-kadun varrella olevaan kahvilaan, jonka
tunnusmerkkinä oli Momuksen, leikin ja naurun jumalan, kuva.

Juuri kun he astuivat tarjoiluhuoneeseen, oli käynnissä kiivas väittely
kahvilan kahden vakinaisen vieraan välillä. Toinen oli nuori mies,
jonka kasvot peittyivät moniväriseen, suunnattomaan partapensaaseen.
Ikään kuin vastalauseena tätä leuan metsittymisen runsautta vastaan oli
pitkälle kehittynyt kalju paljastanut hänen otsansa, joka muistutti
polvea ja jonka alastomuutta turhaan yritti verhota niin harvalukuinen
hiusryhmä, että sen suortuvat olisi voinut yksitellen laskea. Hänellä
oli yllään musta, kyynärpäistä pahoin kulunut nuttu, ja kun hän nosti
kättään liian korkealle, näkyi kainaloiden alta pari ilmanvaihtoreikää.
Hänen housujansa olisi ehkä voinut vielä sanoa mustiksi, mutta kengät,
jotka eivät milloinkaan liene olleet uudet, näyttivät jo monta kertaa
kiertäneen maapallon ympäri Vaeltavan Juutalaisen jaloissa.

Schaunard oli huomannut, että hänen uusi ystävänsä Colline ja
isopartainen mies olivat tervehtineet toisiaan.

— Tunnetteko tuon herran? kysyi hän filosofilta.

— En lainkaan, vasusi Colline, — mutta tapaan hänet silloin tällöin
kirjastossa. Luulen, että hän on kynämiehiä.

— Sellaiset hänellä ainakin on vaatteet, tuumi Schaunard.

Henkilö, jonka kanssa parrakas nuori mies keskusteli, oli noin
neljänkymmenen ikäinen, tuomittu äkillisen halvauksen uhriksi, kuten
suoraan olkapäiden keskeen, ilman kaulan välitystä upotettu iso pää
todisti. Lyhytjärkisyys oli kirjoitettu isoin kirjaimin matalalle
otsalle, jota peitti pieni musta kalotti. Hän oli nimeltään Mouton
ja palveli neljännen piirin maistraatissa pitäen siellä luetteloa
kuolleista.

— Herra Rodolphe, hän huusi eunukin äänellä, pudistellen nuorta miestä,
jonka takinnappiin hän oli tarttunut, — haluatteko kuulla mielipiteeni?
No niin, sanomalehdet eivät ole mistään kotoisin. Ajatellaanpa, että
minä olen perheen isä, eikö niin?... Hyvät... Tulen pelaamaan dominoa
kahvilaan... Seuratkaa tarkoin selitystäni.

— Antaa mennä, kehotti Rodolphe.

— No niin, jatkoi isä Mouton korostaen jokaista lausettaan nyrkin
iskulla pöytään, niin että lasit ja pullot tärisivät. — No niin, minä
tartun sanomalehtiin, hyvä... Mitä näenkään? Toinen maalaa asian
mustaksi, toinen valkoiseksi, yksi puhuu yhtä, toinen toista. Mitä minä
siitä hyödyn? Olen kunnon perheen isä ja tulen tänne...

— Pelaamaan dominoa, täydensi Rodolphe.

— Joka ilta, jatkoi Mouton. — No, otaksukaamme: Ymmärrättehän...

— Aivan hyvin, vakuutti Rodolphe.

— Luen jonkin kirjoituksen, joka ei vastaa minun mielipiteitäni. Se
kiukuttaa minua, se saa minut pahalle päälle, sillä näettehän, herra
Rodolphe, kaikki sanomalehdet ovat valheita täynnänsä. Niin juuri,
valheita! hän kirkui kaikkein inisevimmällä kurkkuäänellään, — ja
toimittajat ovat lurjuksia, roskakirjailijoita.

— Mutta, herra Mouton...

— Niin juuri, lurjuksia, jatkoi virkamies. — He ovat syynä kaikkien
ihmisten onnettomuuksiin, he ovat tehneet vallankumouksen ja
assignaatit, siitä todistaa Murat.

— Anteeksi, oikaisi Rodolphe, — tahdotte kai sanoa: Marat?

— En, en suinkaan, intti Mouton. — Murat, koska näin hänen
hautajaisensa lapsena ollessani...

— Vakuutan teille..,

— Sama, josta on tehty näytelmä sirkuksessa... No!

— Aivan oikein, myönsi Rodolphe, — se on kyllä Murat.

— Mutta sitähän olen teille sanonut koko tunnin! huusi itsepäinen
Mouton. — Murat, joka työskenteli kellarissa, hah! Kuulkaas, mitä
arvelen. Eivätkö Bourbonit tehneet oikein mestauttaessaan hänet, kun
hän oli pettänyt heidät?

— Ketkä? Mestauttaneet! Pettänyt! Mitä? huusi Rodolphe tarttuen nyt
vuorostaan Moutonin nappiin.

— No, Marat

— Mutta ei, ei toki, hyvä herra Mouton, vaan Murat! Ymmärtäkäämme
toisiamme, pentele vieköön!

— Niin juuri, Marat, se lurjus. Hän petti keisarin vuonna 1815. Sen
vuoksi sanonkin, että kaikki lehdet ovat samanlaisia, jatkoi Mouton
palaten väitteeseensä, jota hän sanoi selitykseksi. — Tiedättekö, mitä
tahtoisin, herra Rodolphe? Kuulkaas, mitä arvelen. Tahtoisin hyvän
sanomalehden... En suurta... vaan sellaisen, joka ei puhu loruja...
Niin!

— Te olette vaativainen, sanoi Rodolphe. — Sanomalehti, jossa ei olisi
loruja!

— No niin, seuratkaa ajatustani.

— Koetan.

— Lehti, joka kertoisi vain kuninkaan terveydentilasta ja maan
menestyksestä. Sillä mitä hyötyä on kaikista teidän lehtisistänne,
kun niistä ei ymmärrä mitään? Kuulkaapa erästä otaksumaani. Minä olen
maistraatin virkamies, vai mitä? Pidän luetteloani, hyvä! No, ihan kuin
minulle tultaisiin sanomaan: Herra Mouton, te merkitsette luetteloihin
kuolemantapaukset; tehkääpä tästä lähin sitä, tehkää tätä. Mitä sitä ja
tätä, tätä ja sitä? No, sanomalehtien laita on ihan samoin, lausui hän
päätökseksi.

— Juuri niin, sanoi eräs naapuri, joka oli käsittänyt

Ja otettuaan vastaan onnittelut eräiden toisten vieraiden taholta,
jotka olivat yhtä mieltä hänen kanssaan, Mouton palasi jatkamaan
dominoaan.

— Olen antanut hänelle läksytyksen, sanoi hän osoittaen Rodolphea.

Tämä oli siirtynyt sen pöydän ääreen, missä Schaunard ja Colline
istuivat.

— Siinä vasta hölmö, sanoi Rodolphe molemmille nuorille miehille,
viitaten virkamiestä kohti.

— Mutu päärustinki hänellä on mainio, huomautti Schaunard. —
Silmäluomet kuin kärryjen kuomut ja silmät kuin lottopelin pallot. Ja
hän veti taskustaan hyväksi poltetun piippunysänsä.

— Hitto vie! sanoi Rodolphe. — Teilläpä on hyvä piippu.

— Minulla on toinen vielä komeampi, kun käyn hienoston piirissä,
vastasi Schaunard. — Antakaas tupakkaa. Colline!

— Kas, huudahti filosofi,— se on lopussa!

— Sallikaa minun tarjota, ehätti Rodolphe ottaen taskustaan
tupakkakäärön ja pannen sen pöydälle.

Tähän kohteliaisuuteen Colline piti välttämättömänä vastata tarjoamalla
jotakin.

Rodolphe suostui. Keskustelu kääntyi kirjallisuuteen. Kun Rodolphelta
kysyttiin hänen ammattiaan, jonka hänen pukunsa jo oli ilmaissut,
tunnusti hän seurustelevana runotarten kanssa ja tilasi uudet ryypyt.
Kun tarjoilija aikoi viedä pois pullon, pyysi Schaunard, että hän
jättäisi sen siihen. Hän oli kuullut Collinen taskusta kahden
viidenfrangin rahan hopeahelinän. Rodolphe oli pian saavuttanut sen
avomielisyyden asteen, jolla molemmat ystävät olivat ja kertoi omasta
puolestaan elämänsä tarinan.

He olisivat kaiketi viettäneet koko yön kahvilassa, jollei heitä
olisi pyydetty poistumaan. Tuskin he olivat astuneet kadulla kymmentä
askelta, kulutettuaan siihen vajaan neljännestunnin, kun heidät yllätti
rankkasade. Colline ja Rodolphe asuivat eri suunnilla Pariisissa,
toinen Ile-Saint-Louisissa, toinen Montmartressa.

Schaunard oli täydellisesti unohtanut, että hänellä ei enää ollut
asuntoa, ja tarjosi heille vieraanvaraisuuttaan.

— Tulkaa minun luokseni, ehdotti hän. — Minä asun tässä lähellä, ja
niin saamme viettää yön keskustellen kirjallisuudesta ja taiteista.

— Sinä saat soittaa, ja Rodolphe lausuu meille runojaan, tuumaili
Colline.

— Juur> niin, vahvisti Schaunard. — Pitäkäämme hauskaa, meillähän on
vain yksi elämä elettävänä.

Kun oli tultu sen talon eteen, jossa Schaunard oli asunut ja jota hänen
oli hiukan vaikea tuntea, istuutui hän hetkeksi katukäytävän reunalle
odottamaan Rodolphea ja Collinea, jotka olivat menneet vielä avoimeen
viinikauppaan hankkimaan tärkeimpiä illallistarpeita. Heidän palattuaan
Schaunard iski monta kertaa porttiin, sillä hän muisteli hämärästi,
että portinvartijan oli tapana antaa hänen odottaa. Lopuksi portti
aukeni, ja alku-unen helmoista herännyt ukko Durand, joka ei sattunut
heti muistamaan, ettei Schaunard enää asunutkaan siellä, ei hoksannut
kummastella, kun hän huusi nimensä porttikojun aukosta.

Kun he sitten kolmisin olivat saapuneet portaiden yläpäähän, vaikka
nousu oli ollut yhtä pitkä kuin vaikeakin, päästi etunenässä kapuava
Schaunard äkkiä hämmästyneen huudahduksen, nähdessään avaimen ovessa.

— Mikä nyt tuli? kysyi Rodolphe.

— En oikein ymmärrä, mutisi Schaunard, — avain, jonka aamulla otin
mukaan, on ovessa. No, saammepa nähdä. Pistin sen taskuuni. Mutta,
helkkarissa, siellä se on vieläkin! huusi hän avainta näyttäen.

— Se on noituutta!

— Silmänlumetta, sanoi Colline.

— Mielikuvitusta, selitti Rodolphe.

— Mutta, jatkoi Schaunard, jonka ääni ilmaisi alkavaa pelkoa, —
kuuletteko?

— Mitä?

— Mitä?

— Pianoni soittaa ihan itsekseen, c, a, e, c, a, h, g, d. Saamarin d,
se pysyy aina epäpuhtaana.

— Mutta emme kai olekaan teillä, sanoi Rodolphe, lisäten hiljaa häneen
raskaasti nojaavan Collinen korvaan: — Hän on päissään.

Niin onkin. Eikö tuo muuten ole piano, vaan huilu.

— Mutta, hyvä ystävä, taidat olla päissäsi itsekin, vastasi runoilija
filosofille, joka oli istuutunut porrastasanteelle — Viuluhan se on.

Viu... Puh! Sanohan, Schaunard, sopersi Coiline kiskoen toveriaan
jaloista. — On se tuokin... väittää, että se on viu...

— Voi vietävä! huusi Schaunard jo ihan kauhuissaan. Pianoni soi yhä
itsekseen; se on noituutta.

— Sil... mänlumetta, kirkui Colline pudottaen toisen kantamistaan
pulloista.

— Mielikuvitusta, äännähti vuorostaan Rodolphe.

Tämän melun keskellä aukeni huoneen ovi äkkiä, ja kynnykselle ilmestyi
mie kädessään kolmihaarainen kynttilänjalka, jossa paloi punaisia
kynttilöitä.

— Mitä te haluatte, hyvät herrat? hän kysyi tervehtien kohteliaasti
kolmea toverusta.

— Voi, taivas, mitä minä olen tehnyt! Olen erehtynyt. Eihän tämä
olekaan minun asuntoni, hätäili Schaunard.

— Hyvä herra, lisäsivät yhtaikaa Colline ja Rodolphe puhutellen oven
avaajaa, - suokaa anteeksi toverillemme; hän on ihan sikahumalassa.

Mutta silloin välähti selvänäköisyyden salama Schaunardin humalan läpi.
Hän oli nähnyt ovessa seuraavat liidulla kirjoitetut sanat:

 Olen käynyt kolme kertaa joululahjojani hakemassa.

                                              Phémie.

— Mutta sittenkin ollaan kotona, huusi hän. — Tuossa on käyntikortti,
jonka Phémie jätti uudenvuodenpäivänä. Tämä on minun oveni.

— Hyvä Jumala, puhkui Rodolphe, — minä olen todella sekaisin.

— Luottakaa siihen, lisäsi Colline, — että minä puolestani otan sadalla
prosentilla osaa toverini sekavuuteen.

Nuori mies ei voinut olla nauramatta.

— Jos haluatte astua sisään hetkeksi, ehdotti hän, — niin toverinne
epäilemättä huoneen nähtyään älyää erehdyksensä.

— Mielellämme.

Ja tarttuen kumpikin Schaunardin kainaloon runoilija ja filosofi
laahasivat hänet Marcelin huoneeseen tai pikemmin palatsiin, jonka
lukija lienee jo tuntenut.

Schaunard katseli hämärin silmin ympärilleen mutisten:

— Onpa minun tyyssijani kaunistunut!

— No, joko nyt uskot? kysyi Colline.

Mutta nähtyään pianonsa Schaunard oli rynnännyt sen luo ja alkanut
soittaa juoksutuksia.

— Äh, pojat, kuunnelkaas, sanoi hän lyöden muutaman soinnun. — Jopas
on koira tuntenut isäntänsä: h, a, g, f, e, d? Helkkarin d! Pysyt aina
samanlaisena! Sanoinhan, että tämä on minun pianoni.

— Hän pysyy väitteessään, sanoi Colline Rodolphelle.

— Pysyy, toisti Rodolphe Marcelille.

— Entäs tuo sitten? lisäsi Schaunard osoittaen tähdikästä hametta, joka
oli heitetty tuolille. — Eikös tuo ole minun hepeneitäni, häh?

Ja hän katseli Marcelia läheltä silmiin.

— Ja tämä? jatkoi hän kiskaisten seinältä aikaisemmin mainitun
häätökäskyn.

Hän luki:

— 'Joten herra Schaunard on velvollinen tyhjentämään huoneen ja
palauttamaan sen täydessä kunnossa huhtikuun 8. päivänä ennen kello
12 päivällä. Ja hänelle on annettu tieto tästä asiakirjasta, josta on
kuluja viisi frangia'. Vai enkö minä olisikaan herra Schaunard, jonka
kaupunginvouti on häätänyt ja jota on kunnioitettu viiden frangin
leimamerkillä? Entä nämä sitten, jatkoi hän nähdessään tohvelinsa
Marcelin jalassa, — eivätkö nämä ole minun turkkilaiset tohvelini,
rakkaan käden lahja? Selittäkää te puolestanne, hän kiivastui Marceliin
päin kääntyen, — läsnäolonne minun huoneessani?

— Hyvät herrat, virkkoi Marcel puhuen erityisesti Collineile ja
Rodolphelle, — tämä herra, ja hän osoitti Schaunardia,— on kyllä
kotonaan, tunnustan sen.

-— Ah, huudahti Schaunard, — sepä oivallista!

— Mutta, jatkoi Marcel, — minäkin olen kotonani.

— Mutta jos toverimme kerran, keskeytti Rodolphe, — jos toverimme on
huomannut...

— Niin, yhtyi Colline, — jos toverimme...

— Ja jos te omasta puolestanne, yritti Rodolphe, — muistatte, että...
niin kuinka on mahdollista...

— Niin, toisti Colline kaikuna, — kuinka on mahdollista...

— Olkaa niin hyvät, istuutukaa, ehätti Marcel, — niin selitän pulman.

— Kostuttaisimmekohan selitystä? uskalsi Colline ehdottaa.

— Ja haukkaisimme palan päälle, lisäsi Rodolphe.

Kaikki neljä istuutuivat pöytään ja kävivät käsiksi kylmään
vasikanpaistiin, jonka viinikauppias oli heille myynyt.

Marcel selitti sitten, mitä oli tapahtunut hänen ja talonomistajan
välillä, kun hän muutti taloon.

— Siispä, päätteli Rodolphe, — olette aivan oikeassa, ja me olemme
teidän luonanne.

— Olkaa kuin kotonanne, vastasi Marcel kohteliaasti.

Mutta perin työlästä oli saada Schaunard käsittämään, mitä
oli tapahtunut. Hullunkurinen sattuma teki tilanteen vielä
monimutkaisemmaksi. Etsiessään jotakin lipastostaan Schaunard löysi
sieltä kasan hopearahoja, jotka Marcel oli saanut takaisin päivällä
vaihtamastaan viidensadan frangin setelistä.

— Ahaa, siitä olinkin varma! hän huudahti. — Sattuma ei ole hylännyt
minua. Nytpä muistan... että läksin tänä aamuna sitä tavoittamaan.
Vuokran takia se lienee käynyt täällä poissa ollessani. Olemme
kulkeneet ristiin, siinä kaikki. Sattuipa hyvin, että jätin avaimen
lipastooni lukitsematta.

— Suloista hulluutta! mutisi Rodolphe nähdessään Schaunardin latovan
hopearahoja tasakorkeiksi pinoiksi.

— Unelmaa, valhetta, sitä on elämä, lisäsi filosofi.

Marcel nauroi.

Tuntia myöhemmin he nukkuivat kaikki neljä.

Kun he seuraavana päivänä kahdentoista tienoissa heräsivät, näyttivät
he perin hämmästyneiltä yhdessäolostaan. Schaunard, Colline ja Rodolphe
eivät näkyneet tuntevan toinen toistaan ja alkoivat jälleen teititellä.
Marcelin täytyi palauttaa mieliin, että he eilen olivat saapuneet
yhdessä.

Samassa ukko Durand astui huoneeseen.

— Hyvä herra, sanoi hän Marcelille, — tänään on yhdeksäs päivä
huhtikuuta vuonna tuhatkahdeksansataa neljäkymmentä... kaduilla on
kuraa, ja hänen majesteettinsa Ludvig Filip on yhä Ranskan ja Navarran
kuningas. Kas, huudahti ukko nähdessään talon entisen asukkaan, — herra
Schaunard! Mitä teitä te olette tullut?

— Sähköteitse, vastasi Schaunard.

— Älkääpä! epäili portinvartija. — Te olette aika vekkuli, te...

— Durand, keskeytti Marcel, — en halua, että palvelusväki puuttuu
keskusteluumme. Menkää viereiseen ravintolaan ja tilatkaa aamiainen
neljälle hengelle. Tässä on ruokalista, lisäsi hän ojentaen Durandille
paperilapun, jolle ruuat oli merkitty. — Menkää!

— Tarjositte eilen illallista minulle, sanoi hän kolmelle vieraalleen;
— sallikaa minun nyt tarjota aamiaista teille. Ei minun, vaan teidän
luonanne, lopetti hän ojentaen Schaunardille kätensä.

Aamiaiselta päästyä Rodolphe pyysi puheenvuoroa:

— Hyvät herrat, sallikaa minun erota teistä...

— Voi ei! sanoi Schaunard tunteellisesti. — Älkäämme erotko koskaan.

— Se on totta, täällä on oikein hyvä olla, vahvisti Colline.

— ... erota teistä hetkeksi, pääsi Rodolphe jatkamaan.

— Huomenna ilmestyy _Iriksen vyö_, muotilehti, jonka päätoimittaja
olen, ja minun pitää mennä lukemaan korehtuuria. Palaan tunnin kuluttua.

— Helkkari! huudahti Colline. — Mieleeni juolahtaa, että minun on
mentävä antamaan tunti eräälle intialaiselle prinssille, joka on tullut
Pariisiin arabiaa oppimaan.

— Menkää vasta huomenna, ehdotti Marcel.

— Ei sovi, vastasi filosofi. — Prinssi maksaa minulle tänään. Ja sitten
tunnustan, että tämä kaunis päivä menisi piloille, jollen tekisi pientä
kierrosta kirjakauppiaiden luona.

— Mutta palaathan? kysyi Schaunard.

— Kuin varman käden sinkoama nuoli, vakuutti Colline, joka mielellään
käytti hiukan erikoisia vertauksia.

Ja hän lähti Rodolphen kanssa.

— Mutta tosiaankin, sanoi Schaunard jäätyään kahdenkesken Marcelin
kanssa, — sen sijaan, että uinailisin suloisen toimettomuuden helmassa,
pitänee lähteä hankkimaan muutama muru kultaa herra Bernardin ahneuden
tyydyttämiseksi.

— Aiotteko tosiaan muuttaa? kysyi Marcel huolestuneena.

— Hitto vie! vastasi Schaunard, — täytyyhän minun, kun kerran
kaupunginvouti on viiden frangin maksusta minut häätänyt.

— Mutta, jatkoi Marcel, — jos muutatte, niin viette kai huonekalutkin
mukananne?

— Niin kyllä aion enkä jätä tänne 'hiuskarvaakaan', kuten herra Bernard
sanoo.

— Hemmetti, siitä on minulle haittaa! arveli Marcel. — Olenhan
vuokrannut huoneen kalustettuna.

— Ai, se on totta, myönsi Schaunard. — No, mitäs siitä, hän lisäsi
surumielisesti, — mikään ei todista, että löydän seitsemänkymmentäviisi
frangia tänään, huomenna tai ylihuomennakaan.

— Mutta malttakaas, huudahti Marcel, — mieleeni juolahti eräs aate.

— Antakaa kuulua.

— Asema on tällainen: Lain mukaan huone on minun, koska olen maksanut
vuokran etukäteen.

— Huone kyllä, mutta ei kalusto. Jos maksan, otan sen mukaani
täysin laillisesti, ja jos olisi mahdollista, veisin huonekaluni
laittomastikin, huomautti Schaunard.

— Siis teillä on, jatkoi Marcel, — kalusto, mutta ei huonetta; minulla
on huone, mutta ei kalustoa.

— Juuri niin.

— Tämä asunto miellyttää minua, tunnusti Marcel.

— Entä minua? sanoi Schaunard. — Minua se ei ole milloinkaan enempää
miellyttänyt.

— Kuinka sanoitte?

— Ei milloinkaan enempää kuin nyt. Kyllä minä tiedän, mitä puhun.

— No niin, tämän asian voimme järjestää, selitti Marcel. — Jääkää
luokseni. Minä annan asunnon, te huonekalut.

— Entä vuokra? kysyi Schaunard.

— Koska minulla nyt on rahaa, maksan tällä kertaa. Ensi kerralla on
teidän vuoronne. Miettikäähän.

— En mieti koskaan, etenkin kun hyväksyttävänä on minulle mieluinen
ehdotus. Hyväksyn kiireen kaupalla, ja ovathan maalaus ja musiikki
oikeastaan sisaruksia.

— Sisarpuolia, arveli Marcel.

Tällä hetkellä palasivat Colline ja Rodolphe, jotka olivat tavanneet
toisensa. Marcel ja Schaunard ilmaisivat heille aikeensa.

— Kuulkaas, pojat, huusi Rodolphe taskuaan helistellen, — minä tarjoan
päivällistä koko joukolle.

— Minulla oli kunnia aikoa esittää juuri samaa, virkkoi Colline ottaen
taskustaan kultarahan ja pistäen sen silmäänsä monokkeliksi. — Prinssi
antoi minulle tämän hindostanilais-arabialaisen kieliopin ostamiseksi.
Maksoin koko kirjasta kuusi souta käteisellä. —

— Ja minä, selitti Rodolphe, — otin _Iriksen vyön_ taloudenhoitajalta
etukäteen kolmekymmentä frangia mainiten, että minun piti rokotuttaa
itseni.

— Näyttää siis olevan palkkapäivä, tuumi Schaunard. — Mutta
nöyryyttävää on, että minä olen ainoa rahaton.

— Minä pysyn kuitenkin, jatkoi Rodolphe, — päivällistarjouksessani.

— Niin minäkin, sanoi Colline

— Pitänee kai, sanoi Rodolphe, — heittää arpaa nähdäksemme, kuka saa
maksaa.

— Ei, huudahti Schaunard, — minä tiedän paremmankin keinon,
verrattomasti paljon paremman, jolla pääsemme tästä pulasta.

— Anna kuulua.

— Rodolphe tarjoaa päivällistä ja Colline illallista.

— Siinäpä oikea Salomon tuomio, tunnusti filosofi.

— Voittaa Camachonin häätkin, Marcel lisäsi.

Päivällinen syötiin eräässä Dauphine-kadun provencelaisessa
ravintolassa, joka oli kuuluisa kirjallisuutta tuntevista
tarjoilijoistaan ja valkosipulistaan. Koska oli jätettävä tila
illallisellekin, syötiin ja juotiin hyvin kohtuullisesti. Collinen ja
Schaunardin sekä myöhemmin Rodolphen ja Marcelin kanssa eilen tehty
tuttavuus tuli läheisemmäksi. Jokainen nosti omien taiteellisten
mielipiteittensä lipun, ja kaikki huomasivat, että heillä oli yhtä
suuri rohkeus ja samat toiveet. Jutellessaan ja väitellessään he
huomasivat, että heidän taipumuksensa olivat yhtäläiset, että he
hengessään olivat yhtä taitavia sukkelassa miekkailussa, joka huvittaa
haavoittamatta, ja että kaikki nuoruuden kauniit hyveet eivät olleet
jättäneet tyhjää paikkaa sydämeen, joka helposti heltyi kauniin
näkemisestä tai kuulemisesta. Lähteneinä samasta pisteestä samaan
päämäärään pyrkiäkseen kaikki neljä olivat sitä mieltä, että heidän
yhtymisensä oli muutakin kuin sattuman jokapäiväinen temppu, että
mahdollisesti itse sallimus, hyljättyjen luonnollinen suojelija, oli
liittänyt heidän kätensä yhteen ja kuiskasi kaikkien korvaan niitä
evankeliumin sanoja, joiden pitäisi olla ihmiskunnan ainoana ohjeena:
Tukekaa ja rakastakaa toisianne.

Loppupuolella ateriaa, joka päättyi verrattain vakavaan tunnelmaan,
Rodolphe nousi juodakseen maljan tulevaisuudelle, ja Colline vastasi
pikku puheella, joka ei ollut mistään kirjasta eikä millään lailla
kuulunut kauniiseen tyyliin; siinä kajahti vain nuoren innostuksen
yksinkertainen kieli, tehden hyvin ymmärrettäväksi sen, mitä hän ei
osannut sirosti sanoa.

— Onko tuo filosofi hassu! mutisi Schaunard nenä lasissa? — Hänhän
pakottaa minut vuodattamaan vettä viiniini.

Päivällisen jälkeen mentiin kahville Momukseen, jossa edellinenkin
ilta oli vietetty. Tästä päivästä alkaen kävi oleskelu siellä kahvilan
muille kantavieraille sietämättömäksi.

Kahvin ja liköörin jälkeen palasi lopullisesti perustettu boheemikerho
Marcelin asuntoon, jota siitä lähtien sanottiin Schaunardin
Elyseumiksi. Sillä aikaa kun Colline kävi tilaamassa lupaamansa
illallisen, hankkivat toiset nalleja, raketteja ja muita välineitä,
ja ennen pöytään istumista järjestettiin ikkunasta oikein komea
ilotulitus, joka pani koko talon sekaisin ja jonka aikana kaikki neljä
täyttä kurkkua veisasivat:

    Vietetään, vietetään nyt päivää juhlaisaa!

Seuraavana aamuna he huomasivat yhä olevansa yhdessä, mutta eivät
tällä kertaa näyttäneet hämmästyneiltä. Ennen kuin kukin palasi omiin
puuhiinsa, söivät he yhdessä vaatimattoman aterian Momuksen kahvilassa,
jossa lupasivat tavata toisensa illalla ja jonne heidän pitkän aikaa
nähtiin joka päivä palaavan.

Tällaiset ovat ne päähenkilöt, jotka esiintyvät tämän kirjan pikku
kertomuksissa. Romaania siitä ei tule eikä sillä ole muita vaatimuksia
kuin mitä nimi ilmaisee. Sillä nämä kohtaukset boheemielämästä
ovat oikeastaan vain tutkielmia tähän asti väärin arvosteltuun
luokkaan kuuluvien henkilöiden tavoista, joissa suurimpana vikana on
epäjärjestys — tosin tämäkin heidän kannaltaan puolustettavissa sillä,
että itse elämä tekee sen pakolliseksi.



II

Sallimuksen lähetti


Schaunard ja Marcel, jotka olivat urheasti ryhtyneet työhön aamusta
alkaen, keskeyttivät sen äkkiä.

— Helkkari, kuinka on nälkä, sanoi Schaunard ja lisäsi huolettomasti: —
Eikö tänään murkinoidakaan?

Marcel näytti kovasti hämmästyvän tästä kysymyksestä, joka nyt oli
sopimattomampi kuin milloinkaan muulloin.

— Milloin on ruvettu syömään aamiaista kahtena päivänä perätysten? hän
kysyi. — Sitäpaitsi eilen oli torstai.

Hän täydensi vastaustaan lausumalla seuraavan kirkollisen käskyn ja
lyömällä tahtia maalauskepillään:

    Sä muista: perjantaina liha pois
    ja kaikki muu, mi sellaist' ois.
    ja kaikki muu, mi sellaist' ois.

Schaunard ei tiennyt mitä vastata ja kävi taas käsiksi tauluunsa.
Se esitti tasankoa, jolla kasvoi punainen ja sininen puu ojennellen
oksiaan toisiaan kohti ja siten varsin ymmärrettävästi viitaten
ystävyyden suloisuuteen. Myönnettävä olikin, että aihe todella oli
hyvin filosofinen.

Samassa talonmies kolkutti ovelle tuoden Marcelille kirjeen.

— Siinä menee kolme souta, sanoi hän.

— Tosiaanko? kysyi taiteilija. — Hyvä on, jäätte ne meille velkaa.

Ja hän sulki oven toisen nenän edessä.

Marcel oli ottanut kirjeen ja avannut sen. Luettuaan ensimmäiset sanat
hän alkoi hypellä ateljeessa kuin temppuilija ja laulaa täyttä kurkkua
seuraavaa kuuluisaa romanssia, joka ilmaisi, että hänen riemastuksena
oli huipussaan:

— Niinpä kyllä, virkkoi Schaunard ja jatkoi:

    Yksi vuode riitti kai,
    kun tiukkaan sullottiin.

— Sen tiedämme hyvinkin!

Marcel ei hellittänyt, vaan hoilotti lisää:

    Poiat siskon nähdä sai —
    niin, niin, niin!

— Jollet ole vaiti, huusi Schaunard, joka jo tunsi mielenhäiriön
oireita, — soitan allegron sinfoniastani Sinisen vaikutus taiteissa. Ja
hän lähestyi pianoaan.

    Neljä poikaa ankaraan
           kun tautiin sairastui,
             vietiin heidät sairaalaan —
           hui, hui, hui!

— Niinpä kyllä, virkkoi Schaunard ja jatkoi:

    Yksi vuode riitti kai,
    kun tiukkaan sullottiin.

— Sen tiedämme hyvinkin!

Marcel ei hellittänyt, vaan hoilotti lisää:

    Poiat siskon nähdä sai —
    niin, niin, niin!

— Jollet ole vaiti, huusi Schaunard, joka jo tunsi mielenhäiriön
oireita, — soitan allegron sinfoniastani Sinisen vaikutus taiteissa. Ja
hän lähestyi pianoaan.

Tämä uhkaus vaikutu kuin ryöppy kylmää vettä kiehuvaan nesteeseen.

Marcel tyyntyi kuin noiduttu.

— Luehan, hän sanoi ojentaen kirjeen toverilleen.

Siinä kutsui eräs parlamentinjäsen, taiteiden ja erityisesti Marcelin
valistunut suojelija, hänet päivällisille. Marcel oli näet kerran
maalannut taulun hänen maatalostaan.

— Kutsu on täksi päiväksi, virkkoi Schaunard. — Onpa vahinko, ettei se
ole kahdelle. Mutta tosiaankin, kuulehan, tuo edustajasi on hallituksen
kannattajia. Sinä et voi, et saa hyväksyä hänen kutsuaan: periaatteesi
estävät sinua syömästä kansan hikeen kastettua leipää.

— Älä huolii sanoi Marcel. — Tämä edustaja kuuluu keskustan
vasemmistoon ja äänesti eilen hallitusta vastaan. Sitäpaitsi
hän hankkii minulle tilauksen ja on luvannut esittää minut
vaikutusvaltaisille henkilöille. Ja olkoon tämä perjantai tai
ei, minulla tuntuu olevan sellainen ruokahalu kuin Ugolinolla
Nälkätornissa, ja aionpa syödä runsaan päivällisen, poika!

— Mutta vielä on muitakin esteitä, jatkoi Schaunard, joka ei saattanut
olla hiukan kadehtimatta toisen hyvää onnea. — Ethän voi mennä
vieraisiin punaisessa puserossa ja rantajätkän lakki päässäsi.

— Menen lainaamaan vaatteet Rodolphelta tai Collinelta.

— Älä hulluttele! Oletko unohtanut, että kuukauden kahdeskymmenes päivä
on jo mennyt ja että noiden herrojen vaatteet on tähän aikaan jo moneen
kertaan pantattu?

— No, onhan minulla aikaa löytää ainakin musta puku kello viiteen
mennessä, väitti Marcel.

— Minulta meni siihen kolme viikkoa, kun kävin serkkuni häissä, ja
silloin oltiin tammikuun alkupuolella.

— No niin, sitten menen tällaisena, jatkoi Marcel harppaillen pitkin
lattiaa. — Älköön sanottako, että mitätön pukukysymys ehkäisee
ensimmäisen askeleni seurapiireihin.

— Ja sitten, keskeytti Schaunard, jota suuresti huvitti kiusata
toveriaan, — mistä saat kengät?

Marcel hyökkäsi kuvaamattoman kiihkon vallassa ulos ja palasi kahden
tunnin kuluttua saaliinaan vain irtokaulus.

— Siinä kaikki, mitä sain, sanoi hän surkeasti.

— Eipä maksanut vaivaa juosta noin vähän takia, sanoi Schaunard; —
täällä on paperia vaikka tusinaan tuollaiseen.

— Mutta, huusi Marcel tukkaansa repien, — pitäähän meillä sentään olla
yhtä ja toista tavaraa, hitto vie!

Ja hän aloitti pitkällisen tarkastuksen molempien huoneiden joka
sopessa.

Tunnin hakemisen jälkeen hänellä oli koossa seuraavanlainen puku:

  skotlantilaiset housut,
  harmaa hattu,
  punainen kaulanauha,
  muinoin valkea hansikas
  musta hansikas.

— Siitä tulee kaksi mustaa hansikasta, jos tarvitset, arveli Schaunard.
— Mutta kun olet pukeutunut, loistat kuin auringon spektri. Mutta vähät
siitä, sinähän olet väritaiteilija!

Sillä välin Marcel koetteli kenkiä. Onnettomuudeksi ne kuuluivat
molemmat samaan jalkaan.

Epätoivoinen taiteilija keksi sitten nurkassa vanhan kengän, jossa
säilytettiin tyhjiä väriputkia. Hän sieppasi sen.

— Nyt jouduit ojasta allikkoon, huomautti hänen ivallinen toverinsa. —
Toinen on terävä ja toinen tylppä.

— Ei sitä näe, kun kiillotan ne.

— Se auttaa. Nyt sinulta puuttuu vain välttämätön musta nuttu.

Marcel pureskeli nyrkkejään.

— Jos sen saisin, selitti hän, — antaisin kymmenen vuotta elämästäni ja
oikean käteni.

Taas kolkutettiin ovelle. Marcel aukaisi.

— Onko herra Schaunard kotona? kysyi vieras pysähtyen kynnykselle.

— Minä olen, vastasi maalaileva soittoniekka pyytäen astumaan sisälle.

Vieras, joka oli kasvoiltaan niin rehellisen näköinen kuin oikea
maalainen konsanaan, esitti asiansa: — Serkkuni on usein paljon
puhunut taidostanne muotokuvamaalarina, ja koska juuri aion matkustaa
siirtomaihin, jonne minut on valittu Nantesin sokeritehtailijain
edustajaksi, haluaisin jättää muiston perheelleni. Sen takia olen
tullut teitä tapaamaan.

— Voi, pyhä kaitselmus! mutisi Schaunard. — Marcel, tarjoa tuoli, jotta
herra...

— Blancheron, täydensi vieras, — Blancheron Nantesista,
sokeriteollisuuden edustaja, V———n entinen pormestari, kansalliskaartin
kapteeni ja sokeriteollisuutta käsittelevän lentokirjasen tekijä.

— On suuri kunnia minulle, että olette valinnut juuri minut, sanoi
taiteilija kumartaen sokeritehtaitten edustajalle.— Millaisen
muotokuvan haluatte?

— Pienoiskokoa... tuollaisen, vastasi Blancheron osoittaen erästä
öljymaalausta, sillä hänestä, kuten monesta muustakin, sellainen
maalaus, joka ei vienyt ihan koko seinää, oli pienoiskokoa, eikä hän
tuntenut väliasteita.

Tämä tietämättömyys antoi Schaunardille kohta täyden käsityksen
henkilöistä, jonka kanssa hän oli tekemisissä, etenkin kun vieras
lisäsi toivomuksenaan, että kuva maalattaisiin »hienoilla väreillä».

— En koskaan käytä muunlaisia, selitti Schaunard. — Kuinka suuri
pitäisi itse kuvan olla?

— No tuollainen, sanoi Blancheron osoittaen kahdenkymmenen tuuman
kangasta. — Paljonko se maksaa?

— Viidestäkymmenestä kuuteenkymmeneen frangia; kuusikymmentä, jos kädet
näkyvät, viisikymmentä ilman.

— Peeveli, serkkuni puhui kolmestakymmenestä!

— Riippuu vuodenajasta, selitti maalari. — Väritavarat eri aikoina
erihintaisia.

— Vai niin, siis niin kuin sokerikin!

— Juuri niin.

— Olkoon sitten viisikymmentä frangia, myönsi Blancheron.

— Siinä teette väärin. Kymmenen frangia lisää, ja silloin maalaan
kätenne, joihin pistän kirjasenne sokerikysymyksestä. Sehän kuuluu
asiaan.

— Tosiaan, te olette oikeassa!

— Voi helkkari, mutisi itsekseen Schaunard, — jos hän jatkaa, niin
räjähdän ja lisäksi suututan hänet jollakin sutkauksellani.

— Oletko huomannut? supatti Marcel hänen korvaansa.

— Mitä?

— Hänellä on musta puku.

— Ymmärrän aivoituksesi. Anna minun jatkaa.

— No niin, virkkoi edustaja, — milloin alamme? Ei pitäisi viivytellä,
sillä minun on pian lähdettävä matkalle.

— Minunkin pitäisi lähteä vähän matkalle. Ylihuomenna pistäydyn poissa
Pariisista. Jos haluatte, niin aletaan vaikka heti. Hyvä alku helpottaa
työtä.

— Mutta nythän tulee pian pimeä, eikä lampun valossa voi maalata,
väitti Blancheron.

— Minun ateljeessani on sellaiset laitteet, että voi työskennellä koska
hyvänsä... selitti maalari. — Olkaa niin hyvä, riisukaa takkinne ja
asettukaa mieleiseenne asentoon Sitten aloitetaan heti.

— Pitääkö riisua takkini? Miksi?

— Sanoittehan antavanne kuvan perheellenne?

— Niin kyllä.

— No, silloinhan teidät tulee esittää kotiasussa, aamunuttu yllä.
Sellainen on muuten yleinen tapa.

— Mutta minulla ei ole aamunuttua mukana.

— Mutta minulla on. Ennakolta valmista, virkkoi Schaunard tarjoten
mallilleen maalitahraista räsyä, joka aluksi sai kunnon maalaisen
epäröimään.

— Tämä vaateparsi on vähän outo, tuumi hän.

— Ja hyvin arvokas, vastasi maalari. — Eräs Turkin visiiri lahjoitti
sen Horace Vernerille, joka antoi sen minulle. Olen hänen oppilaansa.

— Oletteko Vernerin oppilas? kysyi Blancheron.

— Niin olen ja ylpeilen siitä. Kauhistus! Minähän kiellän omat
jumalani, mutisi hän sitten itsekseen.

— Kannattaa kyllä ylpeillä, nuori mies, virkkoi edustaja kääriytyen
aamunuttuun, jolla oli niin ylevä alkuperä.

— Ripusta herran vaatteet naulakkoon, huusi Schaunard toverilleen
silmää iskien.

— Kuules, kuiskutti Marcel syösten saaliinsa kimppuun ja salaa
osoittaen Blancheronia, — tuopa on mainio äijä! Jospa voisit pitää
häntä täällä kyllin kauan!

— Minä koetan; mutta siitä ei ole nyt puhe. Pane pian yllesi ja riennä.
Mutta muista palata kello kymmenen; siihen saakka pidätän hänet täällä.
Ja ennen kaikkea, tuo minulle jotakin taskussasi!

— Tuon ananaksen, virkkoi Marcel häviten viereiseen huoneeseen.

Hän pukeutui siellä kiireesti, ja puku sopi kuin hansikas. Sitten hän
poistui ateljeen takaovesta.

Schaunard ryhtyi työhönsä. Kun oli tullut pimeä, kuuli herra Blancheron
kellon lyövän kuusi ja muisti, ettei hän ollut syönyt päivällistä. Hän
huomautti siitä maalarille.

— Niin on minunkin laitani, mutta teitä palvellakseni voin olla tänään
syömättä. Muuten minut oli kutsuttu Faubourg Saint-Germainiin, selitti
Schaunard, — mutta me emme voi nyt keskeyttää, sillä se vahingoittaisi
näköisyyttä.

Hän jatkoi työtään.

— Kyllähän me sentään, lisäsi hän sitten äkkiä, — voimme syödä ilman
häiriötäkin. Alhaalla on hyvä ravintola, josta tuodaan, mitä haluamme.

Ja Schaunard odotti kolme kertaa käyttämänsä monikkomuodon vaikutusta.

— Olen samaa mieltä, yhtyi siihen Blancheron, — ja vastapalvelukseksi
toivon, että kunnioitatte minua ottamalla osaa ateriaan.

Schaunard kumarsi.

— Hyvin käy, tuumi hän itsekseen. — Kelpo ukko, oikea sallimuksen
lähetti. Haluatteko laatia ruokalistan? hän kysyi miellyttävältä
vieraaltaan.

— Olisin hyvilläni, jos te pitäisitte huolen siitä, vastas toinen
kohteliaasti.

— Sitä saat katua, pöllöpää, lausui Schaunard itsekseen harpatessaan
alas neljä porrasta kerrallaan.

Hän meni ravintolaan, astui tarjoilupöydän luo ja laati ruokalistan,
joka sai nurkkaravintoloitsijan kalpenemaan.

— Oikeata bourdeaux'ta! — Mutta kuka maksaa?

— En kai minä ainakaan, vastasi Schaunard, — mutta setäni, jonka
tapaatte luonani, suuri herkkusuu. Koettakaa parastanne ja pitäkää
huolta, että saamme ruuan puolessa tunnissa... posliiniastioissa,
huomatkaa!

Kello kahdeksan tunsi Blancheron jo tarvetta selittää ystävälle
aatteensa sokeriteollisuudesta ja luki Schaunardille ulkoa koko
laatimansa lentokirjasen.

Schaunard säesti häntä pianolla.

Kello kymmenen Blancheron ja hänen ystävänsä tanssivat polkkaa ja
sinuttelivat toisiaan. Kello yksitoista he vannoivat, etteivät koskaan
erkanisi toisistaan, ja tekivät kumpikin testamenttinsa, jossa
luovuttivat toisilleen kaiken omaisuutensa.

Kun Marcel puoliyön tienoissa tuli kotiin, tapasi hän heidät loikomassa
lattialla toistensa sylissä, kasvot kyynelissä. Ateljeessa oli jo
puoli tuumaa vettä. Marcel törmäsi pöytää vasten ja näki suurenmoisen
juhla-aterian jäännökset Hän katseli pulloja: ne olivat tyhjät.

Hän yritti herättää Schaunardia, mutta tämä uhkasi tappaa hänet, jos
häneltä ryöstettäisiin Blancheron, jota hän käytti päänalaisenaan.

— Kiittämätön! virkkoi Marcel ottaen taskustaan kourallisen pähkinöitä.
— Ja minä kun toin hänelle päivällistä!



III

Lemmenleikkiä paastoaikana


Eräänä iltana paaston aikaan Rodolphe palasi kotiinsa varhain, aikoen
tehdä työtä. Mutta hän oli tuskin istuutunut pöydän ääreen ja kastanut
kynänsä mustepulloon, kun häntä häiritsi outo melu. Hän painoi korvansa
ohutta väliseinää vasten, joka erotti hänet viereisestä huoneesta.
Sieltä hän kuuli selvästi kahden ihmisen puhelua, joka tavan takaa
keskeytyi suuteloihin ja muihin rakkaudelle ominaisiin purkauksiin.

— Peeveli! ajatteli Rodolphe silmäillen seinäkelloaan. — Onhan vielä
aikaista.... ja naapurini on Julia, joka tavallisesti pitää Romeonsa
luonaan kauan leivosen laulun jälkeen. Tänä iltana en saa rauhassa
työskennellä.

Hän otti hattunsa ja lähti ulos.

Pistäessään avaimensa porttikojun seinälle hän näki, että
portinvartijan vaimo oli puoleksi vangittuna jonkun ihailijansa
käsivarsien puristuksessa. Naisparka säikähti niin, ettei kyennyt
viiteen minuuttiin vetämään nuorasta, jotta portti aukenisi.

— Todellakin on hetkiä, tuumi Rodolphe, — jolloin portinvartijainkin
vaimoista tulee taas naisia.

Avatessaan portin hän huomasi nurkalla palosotilaan ja palvelustytön,
jotka kävelivät käsi kädessä ja vaihtoivat keskenään rakkauden pikku
todisteita.

— No, pentele, äänsi Rodolphe tarkoittaen sotamiestä ja hänen rotevaa
toveriaan, — nuokin ovat kerettiläisiä, jotka eivät ollenkaan ajattele,
että nyt on paaston aika.

Hän kääntyi mennäkseen erään lähellä asuvan ystävänsä luo.

— Jos Marcel on kotona, puheli hän itsekseen, — kulutamme aikaa
puhumalla pahaa Collinesta. Pitäähän jotakin toimittaa...

Kun hän oli ankarasti kolkuttanut, raotettiin hieman ovea ja raosta
kurkisti nuori mies, jolla ei ollut yllään muuta kuin silmälasit ja
paita.

— En voi nyt ottaa vastaan, sanoi hän Rodolphelle.

— Mikset? kysyi tämä.

— Katso tuonne, selitti Marcel osoittaen verhon takaa pilkistävän
naisen päätä. — Siinä vastaus.

— Eipä ole kaunis, vastasi Rodolphe oven sulkeutuessa hänen nenänsä
edessä. — Hiisi vieköön, hän mutisi kadulle päästyään. — Mitähän
nyt tekisi? Entä jos menisin Collinen luo? Kuluttaisimme aikaa
panettelemalla Marcelia.

Mennessään Ouest-kadun poikki, joka tavallisesti on pimeä ja tyhjä,
Rodolphe huomasi ihmishahmon, joka käveli raukeasti ja kuului hokevan
joitakin riimejä.

— Heh, heh! naurahti Rodolphe, — mikä ontuva sonetinsepittäjä siinä
kuhnustelee? Kas vain, Colline!

— Sinäkö, Rodolphe! Minnekä sinä?

— Sinun luoksesi.

— Et tapaa minua kotona.

— Mitä sinä täällä teet?

— Odotan.

— No mitä odotat?

— Ah, huokasi Colline leikillisen tunteellisesti, — mitäpä saattaisi
odottaa, kun on ikää kaksikymmentä vuotta, kun taivaalla on tähtiä ja
ilmassa lauluja.

— Puhu proosaa.

— Odotan naista.

— Hyvästi, ärähti Rodolphe jatkaen matkaansa ja puhellen itsekseen:
— Huh, onko tänään pyhän Cupidon päivä ja enkö saa astua askeltakaan
kohtaamatta rakastuneita? 'Tämä on siveetöntä ja hävytöntä. Missähän
poliisi lurjustelee?

Kun Luxembourgin puisto vielä oli avoinna, lähti Rodolphe sitä kautta
lyhentääkseen matkaansa. Keskellä autioita käytäviä hän useinkin näki
salaperäisesti yhteen kietoutuneiden parien pakenevan tieltään kuin
hänen askeltensa äänen pelottomina ja hakevan, kuten eräs runoilija
sanoo, hiljaisuuden ja hämärän kaksinkertaista nautintoa.

— Onpa nyt oikea romaanista jäljennetty ilta, mutisi Rodolphe. Ja
kuitenkin vasten tahtoaan kaihoisan tenhon huumaamana hän istuutui
penkille ja katseli hempeämielisenä kuuta.

Jonkin ajan kuluttua hän oli täydellisesti harhanäkyisen kuumeen
vallassa. Hänestä tuntui, että puistossa asustavat marmoriset jumalat
ja sankarit laskeutuivat jalustoiltaan mennäkseen kosiskelemaan
naapureitaan jumalattaria ja sankaritaria. Hän kuuli selvästi, kuinka
paksu Herkules lauloi madrigaalia Velledalle, jonka viitta näytti
merkillisesti lyhentyneen.

Penkiltään hän näki lammikon joutsenen lähenevän reunustaa korostavaa
nymfiä.

— Kas vain, ajatteli Rodolphe, jolle mytologia muistui mieleen, —
tuossa tulee Jupiter kohtaamaan Ledaa. Kunpa vain vartija ei heitä
yllättäisi!

Sitten hän painoi päänsä käsiinsä ja upposi syvemmälle tunteittensa
orjantappuroihin. Mutta juuri unen ollessa kauneimmillaan herätti
Rodolphen äkkiä vartija, joka löi häntä olkapäälle.

— On aika lähteä, herra!

— Hyvä on, mietti Rodolphe. — Jos jäisin tänne vielä viideksi
minuutiksi, olisi sydämessäni enemmän _vergissmeinnichtia_ kuin Reinin
rannoilla tai Alpse Karrin romaaneissa.

Ja jatkaen matkaansa hän poistui kiireesti Luxembourgista, hyräillen
tuntehikasta laulua, joka hänelle oli rakkauden marseljeesi.

Puolta tuntia myöhemmin hän melkein tietämättään oli _Pradossa_,
punssilasi edessään pöydällä, ja keskusteli kookkaan nuoren miehen
kanssa, jolla oli kuuluisa nenä, kaareva sivulta, mutta tylppä edestä,
nenämestarin kanssa, jolta ei puuttunut sukkeluutta ja jolla oli ollut
kylliksi lemmenseikkailuja voidakseen moisessa tilanteessa antaa hyvän
neuvon ja olla hyödyksi ystävälle.

— Siis, sanoi Alexandre Schaunard, nenämestari — sinä olet rakastunut?

— Niin, hyvä veli. Se tarttui minuun äsken äkkiä... kuin kova
hammassärky sydämessä.

— Annahan tupakkaa, virkkoi Alexandre.

— Kuvittele, jatkoi Rodolphe, — että kahteen tuntiin en ole tavannut
muita kuin rakastuneita, miehiä ja naisia parittain. Päähäni pälkähti
mennä Luxembourgiin ja siellä näin kaikenlaisia kangastuksia. Se
järisytti sydäntäni merkillisesti. Siellä ihan pursuaa elegioita. Määin
ja kuherran, muutun puolittain lampaaksi, puolittain kyyhkyseksi.
Katsohan, eikö minulla jo ole villoja ja höyheniä.

— Mitä olet juonut? kysyi Alexandre kärsimättömästi. — Nyt sinä annat
minun odottaa kuin olisin mikäkin malli.

— Vakuutan, että olen ihan selvä. Tai en sentään. Mutta minua haluttaa
syleillä jotakin. Katsos, Alexandre, ihmisen ei ole hyvä olla yksinään.
Sanalla sanoen: sinun pitää auttaa minua löytämään puoliskoni...
Mennäänpä tanssisaliin, ja ensimmäiselle, jota osoitan, menet sanomaan,
että minä rakastan häntä.

— Mikset sanoisi itse? kysyi Alexandre komealla nenäbassollaan.

— En, hyvä veli, kun olen kokonaan unohtanut, kuinka sellaisista
asioista puhutaan. Ystäväni ovat aina kirjoittaneet lemmentarinoilleni
alkulauseet ja eräät loppuratkaisunkin. En ole koskaan osannut aloittaa.

— Riittää, kun osaa lopettaa, lohdutti Alexandre. — Mutta ymmärrän
tilasi. Tunnen erään nuoren neitosen, joka pitää oboesta. Ehkä sinä
sopisit hänelle.

— Sepä se, vastasi Rodolphe, — mutta tahtoisin, että hänellä olisi
valkoiset hansikkaat ja siniset silmät.

— Helkkari! Sinisiä silmiä on aina saatavissa, mutta hansikkaita...
eihän kaikkea voi saada yhdellä kertaa... No, mennään sentään ylimystön
tyyssijoille.

— Katsos tuonne, sanoi Rodolphe heidän astuessaan saliin, jossa
huvipaikan hienohelmat oleskelivat, — tuolla on yksi hyvin hempeän
näköinen... Ja hän osoitti verrattain hienosti pukeutunutta, nurkkaan
vetäytynyttä tyttöä.

— Hyvä on, sanoi Alexandre. — Pysy vähän taempana niin heitän hänelle
puolestasi lemmenkekäleen sydämeen. Ilmoitan, kun sinun on aika tulla.

Noin kymmenen minuutin ajan puhutteli Schaunard tyttöä, joka tavantakaa
purskahti iloiseen nauruun ja vihdoin katsahti Rodolpheen hymyillen,
ikään kuin sanoakseen: Tule, asianajajasi on voittanut jutun.

— No, yritä nyt, sanoi Alexandre, — voitto on sinun. Tyttö et juuri ole
paha luonnostaan, mutta ole sentään vähän kokemattoman näköinen näin
aluksi.

— Sitä sinun ei tarvitse minulle neuvoa.

— Anna ensin hiukan tupakkaa, lisäsi Alexandre, — ja mene istumaan
hänen viereensä.

— Herranen aika, huudahti neitonen, kun Rodolphe oli istuutunut
hänen viereensä, — kuinka hassu tuo toverinne on! Hän puhuu kuin
metsästystorvi.

— Niin, hän on musiikkimies, vastasi Rodolphe.

Kahta tuntia myöhemmin Rodolphe tyttöineen seisoi erään talon edessä
Saint-Denis-kaduIla.

— Tässä minä asun, sanoi tyttö.

— Milloin tapaan sinut taas, rakas Louise, ja missä?

— Luonasi, huomenillalla, kello kahdeksalta.

— Oikeinko totta?

— Tässä takaus, vastasi Louise tarjoten tuoreet poskensa Rodolphelle,
joka mielellään maistoi näitä terveyden ja nuoruuden hyviä hedelmiä.

Rodolphe palasi kotiin hulluna ilosta.

— Oi, hän äänsi mittaillen huonettaan pitkin askelin, — tässä pitää
tehdä jotakin! Rupeanpa rakentamaan runoa.

Seuraavana aamuna löysi portinvartija hänen huoneestaan
kolmisenkymmentä paperiliuskaa, joiden yläreunassa komeili yksinäisessä
majesteettiudessaan seuraava säe:

    Oi lempi, lempi, autuus nuoruuden!

Sinä päivänä Rodolphe oli vastoin tapojaan herännyt hyvin aikaisin ja
nousi heti makuulta, vaikka oli nukkunut kovin vähän.

— Ah! hän huudahti, — tänään on siis suuri päivä!... Mutta kaksitoista
tuntia odotusta... Millä voisi täyttää nämä kaksitoista ikuisuutta?

Ja kun hänen katseensa sattui kirjoituspöytään, näytti siltä kuin hänen
kynänsä olisi värähdellyt ja sanonut: Tee työtä!

— Mitä vielä, työtä!... Enhän voi viipyä täällä musteen hajussa.

Hän lähti erääseen kahvilaan, jossa varmasti ei tapaisi tuttavia.

— He näkisivät, että olen rakastunut, tuumi hän, ja pilaisivat jo
ennakolta haaveeni.

Hyvin niukan aterian jälkeen hän kiirehti asemalle ja nousi junaan.

Puolen tunnin kuluttua hän oli Ville-d'Avrayn metsässä.

Rodolphe käveli siellä koko päivän vapaana kevään nuorentamassa
luonnossa ja palasi Pariisiin vasta illalla.

Järjestettyään temppelinsä jumalatarta vastaanottamaan hän pukeutui
olosuhteiden mukaan ja surkutteli, ettei voinut olla kokonaan
valkoisissa.

Seitsemän ja kahdeksan välillä hän oli kiihkeän odotuskuumeen,
vitkallisen kidutuksen käsissä, joka muistutti entisiä päiviä, entisiä
lemmenseikkailuja. Sitten hän tapansa mukaan jo haaveili suuresta
intohimosta, kymmenniteisestä rakkaudesta, oikeasta lyyrillisestä
runoelmasta kuutamoineen, iltaruskoineen, kohtauksineen hopeapoppelien
juurella, mustasukkaisuuksineen ja kaikkineen, mitä asiaan kuuluu.
Sellainen hän oli aina, kun sattuma toimittaa naisen hänen ovelleen,
eikä yksikään ollut lähtenyt viemättä otsallaan pyhimyskehää ja
kaulassaan helminauhaa kyynelistä.

— Ne pitäisivät enemmän hatusta ja kengistä, sanoivat Rodolphen toverit.

Mutta Rodolphe oli itsepäinen, eivätkä tähän saakka hänen kokemansa
koulut olleet voineet häntä parantaa. Hän odotti yhä naista, joka olisi
kuin jumalatar, samettipukuista enkeliä, jolle hän voisi mielin määrin
kirjoittaa ihailevia sonettejansa. Vihdoin Rodolphe kuuli kellon lyövän
ja siis »pyhän hetken» tulleen. Ja kun viimeinen helähdys häipyi, luuli
hän näkevänsä pöytäkelloa koristavan Amorin ja Psyyken syleilevän
toistensa valkoisia ruumiita. Samassa koputettiin ovelle kaksi kertaa
arasti.

Rodolphe kiiti avaamaan. Siellä oli Louise.

— Pidän sanani, näethän, virkkoi tyttö.

Rodolphe verhosi ikkunan ja sytytti uuden kynttilän.

Sillä aikaa neitonen oli riisunut olkahuivinsa ja hattunsa ja laski
ne vuoteelle. Lakanoiden häikäisevä valkeus sai hänet hymyilemään,
melkeinpä punehtumaankin.

Louise oli pikemminkin siro kuin kaunis. Hänen raikkailla kasvoillaan
oli viehättävä lapsellisuuden ja veitikkamaisuuden leima. Hän oli
kuin Gavarnin jäljentämä Greuzen malli. Viehättävää nuoruutta korosti
puku, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan todisti synnynnäistä,
kaikille naisille jo kapalosta hääpukuun saakka ominaista keimailun
taitoa. Sitä paitsi näytti Louise erityisesti opiskelleen eri ryhtien
teoriaa ja siirtyi, Rodolphen katsellessa häntä taiteilijana,
toisesta hurmaavasta asennosta toiseen, joissa oli useinkin enemmän
siroutta kuin luontaisuutta. Hänen hienokenkäiset jalkansa olivat
kyllin pienet... andalusialaisiin tai kiinalaisiin pienoismuotoihin
ihastuneen romantikonkin mielestä. Käsien puhdas hipiä taas ilmaisi
joutilaisuutta. Eikä niiden tosiaankaan enää kuuteen kuukauteen ollut
tarvinnut pelätä neulanpistoja. Sanalla sanoen, Louise oli niitä
epävakaista muuttolintuja, jotka oikusta ja joskus tarpeestakin
rakentavat pesänsä päiväksi tai pikemminkin yöksi Latinalaisen
korttelin ullakkohuoneisiin ja viipyvät siellä mielellään jonkin
vuorokauden, jos osaa niitä pidätellä sopivilla mielijohteilla tai
silkkinauhoilla.

Puheltuaan hetken Louisen kanssa Rodolphe osoitti hänelle
noudatettavana esimerkkinä Amoria ja Psyykeä.

— Onko siinä Paul ja Virginia? kysyi tyttö.

— On kyllä, vastasi Rodolphe, joka ei tahtonut alussa loukata häntä
vastaväitteillä.

— Ne on saatu hyvin näköisiksi, arveli Louise.

— Ohhoh, ajatteli Rodolphe häntä katsellen, — lapsi parka ei tiedä
kirjallisuudesta mitään. Olenpa varma, että hänen taitonsa rajoittuu
vain sydämen oikeinkirjoitukseen, jossa ei ole välimerkeistä väliä.
Minun pitää ostaa hänelle kielioppi.

Kun Louise valitti kenkiensä puristavan, auttoi Rodolphe häntä
hyväntahtoisesti riisumaan ne.

Äkkiä tuli pimeä.

— No, kuka kynttilän puhalsi sammuksiin? kysyi Rodolphe.

Veitikkamainen nauru kuului vastaukseksi. — — —

Muutamaa päivää myöhemmin Rodolphe tapasi tuttavia kadulla.

— Mitä sinä puuhaat, kun sinua ei enää näy? kysyttiin.

— Kirjoitan intiimiä runoutta, vastasi Rodolphe.

Onneton mies puhui totta. Hän oli pyytänyt Louiselta enemmän kuin
lapsi-parka saattoi antaa. Hän oli vain kaislapilli, jolla ei ole
harpun kieliä. Hän puhui, niin sanoaksemme, rakkauden arkikieltä, ja
Rodolphe tahtoi välttämättä käyttää sen kaikkein juhlallisimpia sanoja.
Senpä vuoksi he eivät lainkaan ymmärtäneet toisiaan.

Viikkoa myöhemmin, samassa tanssipaikassa, jossa Louise oli tutustunut
Rodolpheen, hän tapasi vaalean nuoren miehen, joka tanssitti häntä
monta kertaa ja vei hänet illalla luoksensa.

Uusi rakastaja oli toisen vuoden ylioppilas ja puhui hyvin
huvipaikkojen proosaa. Hänellä oli kauniit silmät ja helisevä
rahakukkaro.

Louise pyysi mustetta ja paperia ja kirjoitti Rodolphelle seuraavan
kirjeen:

 »Älä enää odota mua yhtään. Suutelen sinua viimeisen kerran. Hyvästi.

                                                 Louise.»

Juuri kun Rodolphe illalla kotiin tullessaan luki tätä kirjettä, sammui
valo äkkiä.

— Kas, sanoi Rodolphe miettivästi — sama kynttilä, jonka sytytin
Louisen tullessa: siitä tuli loppu samalla kertaa kuin liitostammekin.
Jos olisin sen tiennyt, olisin ostanut pitemmän, lisäsi hän puoleksi
pahoillaan, puoleksi kaivaten.

Ja hän pisti armaansa kirjeen laatikkoon, jota hän joskus nimitti
rakkautensa katakombeiksi.

Kerran ollessaan Marcelin luona otti Rodolphe permannolta paperin
sytyttääkseen piippunsa. Hän huomasi siinä Louisen käsialalla
kirjoitettuja sanoja.

— Minulla on saman henkilön omakätinen kirje, sanoi hän. — Mutta siinä
on kaksi virhettä vähemmän. Todistaako se, että hän rakasti minua
enemmän kuin sinua?

— Se todistaa, että olet tyhmä, vastasi Marcel. — Kun on valkoiset
olkapäät ja valkoiset käsivarret, silloin ei tarvitse osata kielioppia.



IV

Ali Rodolphe eli turkkilainen vastoin tahtoa


Töykeän isännän häätämänä oli Rodolphe jonkin aikaa elänyt
harhailevampana kuin pilvet, täydentäen parhaansa mukaan taitoa mennä
maata illallisetta tai syödä illallista maata menemättä. Hänen kokkinsa
nimi oli Sattuma, ja hän asui usein Tähtitaivaan majatalossa.

Oli kuitenkin kaksi seikkaa, jotka eivät luopuneet Rodolphesta näiden
kiusallisten vastuksien keskellä: hyvä mieliala ja _Kostaja_-nimisen
draaman käsikirjoitus, joka jo oli turhaan jonottanut kaikkien Pariisin
teatterien ovilla.

Eräänä päivänä, kun Rodolphe oli viety putkaan, koska oli antanut liian
kaameita tanssitaidon näytteitä, hän odottamatta tapasi siellä enonsa,
herra Monettin, uunintekijän ja nuohoojan, kansalliskaartin kersantin,
jota ei ollut nähnyt ikipitkiin aikoihin.

Sisarenpoikansa onnettomuuksien liikuttamana eno Monetti lupasi
parantaa hänen asemansa, ja kohta saamme nähdä, miten se tapahtui,
jollei lukijaa pelota kiivetä kuudenteen kerrokseen.

Tarttukaamme siis kaiteeseen ja kiivetkäämme! Uh,
satakaksikymmentaviisi porrasta! Nyt ollaan perillä. Vielä askel ja
olemme huoneessa; yksi lisää, emmekä enää olisikaan siellä. Se on
pieni, mutta korkea; muutoin ilmava, ja näköala kaunis.

Huonekaluina on useita uuneja, kaksi kamiinaa, kaksi polttoaineita
säästävää tulipesää — etenkin silloin, kun niissä ei polteta tulta —
tusinan verta savesta valettuja tai peltisiä savutorvia ja koko joukko
kaikenlaisia lämmityslaitteita. Mainittakoon vielä sisällysluettelon
täydennykseksi kahdella naulalla seiniin kiinnitetty riippumatto,
yhden jalan menettänyt puutarhatuoli, alustansa vielä säilyttänyt
kynttilänjalka ja koko joukko muita taiteellisia tai omituisia esineitä.

Toisen huoneen taas, tavallisen parvekkeen, muuttaa kaksi ruukuissa
kasvavaa kääpiösypressiä puistoksi kauniina vuodenaikana.

Sisään astuessamme on koomillisen oopperan turkkilaiseksi pukeutunut
nuori mies, huoneen isäntä, juuri lopettamassa ateriaa, jossa hän
häikäilemättä loukkaa profeetan lakia, kuten liikkiön jäännökset ja
vastikään viiniä sisältänyt pullo osoittavat. Lakattuaan syömästä
nuori turkkilainen heittäytyi itämaiseen tapaan permannolle ja alkoi
vetelästi poltella nargilettaan, kahden soun liitupiippua. Näin
antautuessaan tämän aasialaisen huumauksen valtaan hän silitteli
tuon tuostakin komeaa newfoundlandilaista, joka kai olisi vastannut
hyväilyyn, jollei olisi ollut poltettua savea.

Äkkiä kuului rappukäytävästä askelten kopinaa, huoneen ovi aukeni ja
sisään astui henkilö, joka sanaakaan sanomatta meni kirjoituspöytänä
toimivan uunin luo, avasi pesän, otti sieltä paperikäärön ja silmäili
sitä tarkkaavasti.

— Mitä, huudahti vastatullut vahvalla piemontilaisella murteella, —
etkö vielä ole lopettanut lukua ilmarei'istâ?

— Suokaa anteeksi, eno, vastasi turkkilainen, — mutta kun ilmareiät
ovat kaikkein mielenkiintoisimpia teoksessanne, pitää tätä lukua
huolellisesti valmistella. Niinpä sitä paraikaa valmistelenkin.

— Mutta sinä, onneton, selität aina samaa. Entä esitykseni
lämpöjohdoista, missä se on?

— Lämpöjohto edistyy hyvin. Mutta kuulkaahan, eno. Jos voisitte
lähettää tänne hiukan puita, en olisi pahoillani. Tämä huone on pieni
Siperia. Minun on niin vilu, ett® saisin lämpömittarin laskeutumaan
alle nollan vain katselemalla sitä.

— Älähän. Oletko jo polttanut koko risukimpun?

—- Mutta eno, kimpuilla ja kimpuilla on ero, ja teidän risukimppunne
oli jokseenkin pieni.

— Lähetän sinulle saästöhalon. Se säilyttää lämpöä.

— Senpä vuoksi se juuri ei sitä annakaan.

— Olkoon menneeksi! myönsi viimein piemontilainen poistuessaan. —
Lähetän sinulle pienen kantamuksen pilkottuja puita, mutta luku
lämpöjohdoista sinun pitää laatia huomiseksi.

— Kun saan tulta, saan innostustakin, vastasi turkkilainen, ja eno
sulki oven ulkopuolelta, kiertäen avainta lukossa kahteen kertaan.

Jos nyt kirjoittaisimme murhenäytelmää, olisi aika antaa uskotun
astua näyttämölle. Hänen nimensä olisi Nureddin tai Osman, ja
samalla kertaa hienotuntoisen ja suojelevan näköisenä hän lähestyisi
sankariamme saaden hänet ilmaisemaan salaiset huolensa esimerkiksi
seuraavanlaisilla säkeillä:

    Mi raskas huoli teitä painostaa
    ja ylvään otsanne noin synkäks saa?
    Ah, oisko Allah vastaan aikeitanne?
    Ja lemmestänne oisko valtijanne
    jo vainun saanut, käskenytkö ois
    hän Alin viedä lemmittynne pois?

Mutta me emme kirjoitakaan murhenäytelmää, ja vaikka tarvitsisimme
uskotun, täytyy meidän tulla toimeen ilmankin.

Sankarimme ei olekaan se, jolta hän näyttää. Turbaani ei tee
turkkilaista. Tuo nuori mies on ystävämme Rodolphe. Hänet on
ottanut haltuunsa eno, jolle hän nyt laatii käsikirjaa _Ohjeita
nuohoojille_. Ammattiinsa innostunut Monetti oli omistanut elämänsä
uuniteollisuudelle. Olipa kunnon piemontilainen sovelluttanut omaan
käytäntöönsä Ciceron lauseen runoilijoista (poetae), ja innostuksensa
huippuhetkinä hän huudahti: _Nascuntur poè... liers_ (uunintekijät
ovat synnynnäisiä). Hänen päähänsä pälkähti kerran julkaista tulevien
sukupolvien hyväksi teoreettinen opas etevästi harjoittamansa ammatin
alalta, ja hän oli, kuten olemme huomanneet, valinnut sisarenpoikansa
sepittämään nämä ajatukset ymmärrettävään muotoon. Rodolphe sai ruuan,
asunnon, vuoteen jne... ja kun _Opas_ olisi valmis, piti hänen saada
palkkioksi kolmesataa frangia.

Innostaakseen nuorta sukulaistaan työhön Monetti oli ensi päivinä
antanut hänelle jalomielisesti viisikymmentä frangia etukäteen. Mutta
Rodolphe, joka ei vuoden päiviin ollut _nähnytkään_ moista summaa, oli
puolihulluna lähtenyt ulos rahoineen, pysynyt poissa kolme päivää ja
palannut neljäntenä, yksinään!

Monetti, jolla oli kiire nähdä _Oppaansa_ valmiina, sillä hän toivoi
saavansa siitä kunniadiplomin, pelkäsi uusia metkuja sukulaisensa
puolelta ja otti, estääkseen hänet karkaamasta kaupungille ja
pakottaakseen työhön, haltuunsa hänen vaatteensa, korvaten ne sillä
asulla, jossa hänet äsken tapasimme.

Mutta mainio _Opas_ edistyi sittenkin perin vitkallisesti, sillä
Rodolphelta puuttui täydellisesti taipumuksia tämänlaatuiseen
kirjallisuuteen. Eno kosti tällaisen uuneihin kohdistuvan velton
kylmäkiskoisuuden toimittamalla hänelle kaikenlaista mieliharmia.
Joskus hän pienensi ruoka-annoksia, joskus jätti ilman tupakkaa.

Kun Rodolphe eräänä sunnuntaina oli tuskallisesti hikoillut verta ja
mustetta ilmareikiä käsittelevän luvun kimpussa, taittoi hän lopulta
sormiaan polttavan kynän ja meni puistoonsa kävelylle.

Ikään kuin kiusakseen ja tupakantuskan kiihottimeksi hän näki, minne
katsahtikin joka ikkunassa tupakoivia ihmisiä.

Erään uuden talon kullatulla parvekkeella pureskeli aamunuttuun
pukeutunut teikari hienoa havannasikaria. Kerrosta ylempänä joku
taiteilija tuprutteli tuoksuvaa itämaista tupakkaa ambra-imukkeesta.
Kapakan ikkunan ääressä antoi lihava saksalainen oluensa kuohua ja
levitteli koneellisen säännöllisesti paksuja savupilviä, jotka lähtivät
oivallisesta Kulmer-piipusta. Toisella puolen marssi työläisjoukko
työpaikalleen piippunysät hampaissa. Vieläpä kaikki muutkin kadulla
kävelevät polttivat.

— Voi, voi, huokasi Rodolphe, — minun ja enoni uuneja lukuunottamatta
savuaa tällä hetkellä koko luomakunta.

Ja nojaten päätänsä parvekkeen rautakaiteeseen Rodolphe mietiskeli
tämän elämän katkeruutta.

Äkkiä kuului hänen alapuoleltaan heleä ja äänekäs naurunhelähdys.
Rodolphe kumartui hiukan ulommas nähdäkseen, mistä tuo riemunlähde
pulppusi, ja silloin hän äkkäsi, että alemman kerroksen asukas oli
huomannut hänet. Tämä oli neiti Sidonie, nuori ensimmäinen rakastajatar
Luxembourgin teatterista.

Neiti Sidonie asteli parvekkeellaan hieroen hyppysissään oikein
kastilialaisen näppärästi pientä paperipalaa täynnä vaaleata tupakkaa,
jota hän otti kirjailusta samettilaukusta.

— Kuinka sievä tupakkapussi! huokasi Rodolphe katsellen sitä ihailevin
silmin.

— Kukahan tuo Ali Baba on? ajatteli neiti Sidonie puolestaan.

Ja hän mietiskeli itsekseen tekosyytä saadakseen keskustelun käyntiin
Rodolphen kanssa, joka itsekin pyrki samaan suuntaan.

— Hyvä Jumala! huudahti neiti Sidonie kuin itsekseen puhuen. — Voi
sentään, minulla ei olekaan tulitikkuja!

— Sallitteko minun tarjota niitä teille? sanoi Rodolphe pudottaen
parvekkeelle pari kolme paperiin käärittyä tikkua.

— Tuhannet kiitokset, vastasi Sidonie ja sytytti savukkeensa.

— Arvoisa neiti, jatkoi Rodolphe, — rohkenisiko palkaksi mitättömästä
palveluksesta, jonka _hyvä enkelini_ on sallinut minun tehdä, pyytää...

— Kas, kas, hän pyytää jo, ajatteli Sidonie katsellen Rodolphea
tarkkaavammin. — Niin, ne turkkilaiset! Niitä sanotaan huikenteleviksi,
mutta miellyttäviksi. Puhukaa, hyvä herra, lisäsi hän ääneen, kohottaen
päätänsä Rodolphea kohti. — Mitä haluatte?

— Voi, hyvä neiti, antakaa minulle armosta hiukan tupakkaa! En ole
polttanut kahteen päivään. Piipullinen vain...

— Mielelläni, hyvä herra... Mutta kuinka se käy laatuun? Teidän pitää
vaivautua kerrosta alemmaksi.

— Se ei valitettavasti ole mahdollista, olen telkien takana. Mutta
onhan sentään keino, vieläpä hyvin yksinkertainen.

Hän kiinnitti piippunsa rihmaan ja laski sen parvekkeelle, jossa neiti
Sidonie täytti sen runsaasti. Sitten Rodolphe ryhtyi hitaasti ja
varovasti nostamaan piippuaan, ja se saapuikin hänelle kommelluksitta.

— Oi, neiti, sanoi Rodolphe, — kuinka paljon paremmalta tämä piippu
maistuisikaan, jos olisin saanut sytyttää sen silmien tulella.

Tämä oiva kohteliaisuus oli jo nähnyt ainakin sadannen painoksensa,
mutta neiti Sidonie piti sitä silti erinomaisena.

— Te imartelette, katsoi hän tarpeelliseksi vastata.

— Vakuutan teille, neiti, että olette mielestäni suloinen kuin runouden
kolme sulotarta.

— Ali Baba on tosiaan kohtelias, tuumi Sidonie. — Oletteko todella
turkkilainen? kysyi hän Rodolphelta.

— En kutsumuksesta, vaan pakosta, vastasi Rodolphe. — Muuten olen
draamakirjailija.

— Ja minä näyttelijä, jatkoi Sidonie.

Sitten hän lisäsi:

— Herra naapurini, haluatteko tehdä minulle sen kunnian, että tulette
luokseni päivälliselle ja vietätte tämän illan vieraanani?

— Kutsunne avaa minulle taivaan, hyvä neiti, mutta minun on mahdoton
suostua siihen. Kuten minulla on ollut kunnia huomauttaa, on enoni,
herra Monetti, muurarimestari, jonka kirjurina tällä kertaa toimin,
sulkenut minut tänne.

— Saattepa sittenkin syödä seurassani, väitti Sidonie. — Kuunnelkaahan
tarkkaan: minä menen huoneeseeni ja kolkutan kattoon. Siltä kohdalta,
johon kolkutan, löydätte tirkistysreiän jäljet Se on kerran ollut
siinä, mutta suljettu myöhemmin. Koettakaa keksiä keino irrottaaksenne
lattiasta puuta sen verran, että aukko paljastuu, ja vaikka olemme
kumpikin omassa huoneessa, olemme kuitenkin melkein yhdessä.

Rodolphe ryhtyi heti toimeen. Viiden minuutin kuluttua oli yhteys
huoneiden välillä kunnossa.

— Reikä on pieni, virkkoi Rodolphe, — mutta sittenkin kyllin iso, jotta
voin siitä lähettää teille sydämeni.

— Nyt syödään, sanoi Sidonie. — Kattakaa pöytänne, minä lähetän täältä
ruuat.

Rodolphe laski alempaan huoneeseen rihmaan kiinnitetyn turbaaninsa
ja nosti sen takaisin täynnä ruokavaroja. Sitten runoilija ja
näyttelijätär alkoivat syödä yhdessä kumpikin puolellaan. Hampain
Rodolphe ahmi piirakkaa ja silmin neiti Sidonieta.

— Voi, neiti, valitti Rodolphe aterian päätyttyä, — teidän ansiostanne
on vatsani kyllä tyytyväinen, mutta ettekö voisi tyydyttää isoavaa
sydäntänikin, joka on saanut paastota kovin kauan?

— Poika parka, myönsi Sidonie.

Hän kiipesi huonekalujen avulla ylemmäs ja nosti Rodolphen huulille
kätensä, joka heti peitettiin suuteloilla.

— Mikä vahinko, jatkoi Rodolphe, — että te ette voi kuin pyhä Dionysius
kantaa päätänne käsissänne!

Aterian jälkeen alkoi kirjallis-tunteellinen keskustelu. Rodolphe
puhui _Kostajasta_, ja neiti Sidonie pyysi häntä lukemaan sen ääneen.
Aukon ääressä loikoen Rodolphe alkoi lausua draamaansa tytölle, joka
ollakseen lähempänä oli nostanut nojatuolin pöydälle. Neiti Sidonie
arvioi _Kostajan_ mestariteokseksi, ja koska hänellä oli hiukan
sananvaltaa teatterissa, lupasi hän toimittaa kappaleen hyväksytyksi.

Hellimmällä hetkellä tuli tähän seurusteluun keskeytys, kun käytävästä
kuului eno Monettin askelia, niin kevyitä kuin Don Juanissa kuvernöörin
kuvapatsaan. Rodolphe ehti hädintuskin peittää aukon.

— Tässä on sinulle, sanoi eno, — kirje, joka on kiertänyt jäljessäsi
kuukauden päivät.

— Katsotaanhan, sanoi Rodolphe. — Ah, rakas eno! huudahti hän sitten, —
minä olen rikas! Tässä kirjeessä sanotaan, että olen saanut kolmensadan
frangin palkinnon eräältä kukkasjuhlien akatemialta. Tuo pian pukuni
ja tavarani, minä riennän hakemaan laakerini. Minua varrotaan
Capitoliumilla.

— Entä se luku ilmarei'istâ? kysyi Monetti kylmästi.

— Onko siitä nyt puhe, eno hyvä! Tuokaa tavarani. En halua lähteä
näissä laitteissa...

— Sinä et lähde, ennen kuin _Opas_ on valmis, vastasi eno sulkien
Rodolphen taas lukon taakse.

Jäätyään yksin Rodolphe ei miettinyt kauan, mitä olisi tehtävä. Hän
kiinnitti tukevasti parvekkeen kaiteeseen solmunuoraksi muutetun
lakanan ja laskeutui vaarasta välittämättä sitä myöten neiti Sidonien
parvekkeelle.

— Kuka siellä? huusi näyttelijätär, kun Rodolphe kolkutti ikkunaan.

— Hiljaa! vastasi Rodolphe. — Avatkaa!

— Mitä te haluatte? Kuka te olette?

— Voitteko vielä kysyä? Minä olen _Kostajan_ tekijä ja tulen hakemaan
sydäntäni, joka putosi huoneeseenne tirkistysaukosta.

— Onneton, tehän olisitte voinut tappaa itsenne!

— Kuulkaa, Sidonie... jatkoi Rodolphe osoittaen saamaansa kirjettä.
— Näettehän, että menestys ja kunnia hymyilevät minulle!... Tehköön
rakkauskin samoin!

Rodolphe pääsi seuraavana aamuna karkaamaan enonsa luota miehenpuvussa,
jonka neiti Sidonie oli hankkinut. Hän kiiti kukkasjuhlien akatemian
edustajan luo ja sai kultaisen ruusunkukan, arvoltaan kolmesataa
frangia, jotka elivät melkein yhtä kauan kuin ruusunkukat yleensä.

Kuukautta myöhemmin Monetti sai sisarenpojaltaan kutsun olla läsnä
_Kostajan_ ensi-illassa. Neiti Sidonien lahjakkaan näyttelemisen
ansiosta voitiin tämä esittää seitsemäntoista kertaa, ja se tuotti
tekijälleen neljäkymmentä frangia.

Hiukan sen jälkeen, kun kesä oli jo tullut, Rodolphe asui Saint-Cloudin
puistokadulla, kolmannessa puussa vasemmalla. Boulognen metsästä
tultaessa, viidennellä oksalla.



V

Kaarle Suuren hopeakolikko


Joulukuun loppupuolella saivat Bidauldn pikatoimiston juoksupojat
jaeltavakseen noin sata kappaletta kutsukortteja, joista tässä on
sananmukaiseksi ja oikeaksi todistamamme jäljennös:

 »Herra...»

 Herrat Rodolphe ja Marcel pyytävät Teitä suomaat heille sen kunnian,
 että tulette viettämään iltaa heidän luonaan ensi lauantaina,
 jouluaattona. Pidetään hauskaa!

 J.K. Kertahan vain eletään!!

 JUHLAN OHJELMA.

 Klo 7 salien avaus; vilkas ja pirteä keskustelu.

 Klo 8 Odéon-teatterin hylkäämän huvinäytelmän, _Synnyttävän vuoren_,
 henkevien tekijäin saapuminen ja kiertely saleissa.

 Klo 8.30 esittää kuuluisa taiteilija, herra Alexandre Schaunard,
 pianolla sinfonia-mukaelman, nimeltä _Sinisen vaikutus taiteissa_.

 Klo 9 luetaan ensi kertaa tutkielma murhenäytelmävitsauksen
 poistamisesta.

 Klo 9.30 herra Gustave Colline, hyperfyysillinen filosofi, ja
 herra Schaunard aloittavat väittelyn vertailevasta filosofiasta ja
 metapolitiikasta. Väittelijäin estämiseksi käymästä käsikähmään
 esiintyvät molemmat kiinnisidottuina.

 Klo 10 herra Tristan, kirjailija, kertoo ensi lempensä tarinan. Herra
 Alexandre Schaunard säestää häntä pianolla.

 Klo 10.30 luetaan tutkielma murhenäytelmä-vitsauksen poistamisesta
 toiseen kertaan.

 Klo 11 kertoo eräs ulkomaalainen ruhtinas kasuaarinpyynnistä.

 TOINEN OSA.

 Klo 12 yöllä antaa historiamaalari herra Marcel sitoa silmänsä
 ja sitten hän piirtää valkealla liidulla Napoleonin ja Voltairen
 kohtauksen Elysionin kentillä. Herra Rodolphe esittää niin ikään
 silmät ummessa vertauksen _Zairen_ ja _Austerlitzin_ taistelun
 tekijäin välillä.

 Klo 12.30 esittää herra Gustave Colline säädyllisesti riisuttuna
 neljännen olympiadin atleettileikkejä.

 Klo 1 aamulla luetaan tutkielma murhenäytelmävitsauksen poistamisesta
 kolmanteen kertaan ja kootaan kolehti murhenäytelmien kirjoittajille,
 jotka tulevaisuudessa jäänevät toimettomiksi.

 Klo 2 aloitetaan seurapelit ja katrillien tanssi, joita jatketaan
 aamuun saakka.

 Klo 6 auringon nousu ja loppukuoro.

 Koko juhlan ajan toimivat ilmanvaihtolaitteet

 _Huom!_ Jokainen, joka yrittää lukea tai lausua runoja, heitetään
 heti ulos salista ja jätetään poliisin käsiin. Pyydetään myös, ettei
 kynttilänpätkiä viedä mukana.

Kaksi päivää myöhemmin kierteli näitä kirjeitä kirjallisuuden ja
taiteen maailman kolmannen luokan keskuudessa aiheuttaen siellä suurta
hälinää.

Kuitenkin oli kutsuvieraiden joukossa eräitä, jotka epäilivät molempien
ystävysten lupaamaa loisteliaisuutta.

— Olen hyvin epäilevällä kannalla, sanoi eräs näistä
epäuskoisista. — Joskus olen käynyt Rodolphen keskiviikkokutsuissa
Tour-d'Auvergne-kadulla. Istua siellä saattoi vain aatteellisesti,
ja juotiin melko siivilöimätöntä vettä eri tahoilta haalituista
saviruukuista.

— Mutu tällä kertaa, väitti toinen, — heillä on vakaat aikomukset.
Marcel selitti minulle juhlan suunnitelman, ja siitä tuntuu tulevan
kerrassaan lumoava.

— Tuleekohan sinne naisiakin?

— Tulee. Vârjâri-Phémie haluaa olla juhlan kuningatar ja Schaunard
kuuluu tuovan hienostonkin naisia.

Alkuaihe tähän juhlaan, joka herätti niin suurta ällistystä siltojen
takaisessa boheemimaailmassa, oli muutamin sanoin kerrottuna seuraava.
Jo vuoden päivät olivat Marcel ja Rodolphe ennustelleet tätä
suurenmoista juhlaa, jonka aina piti olla _ensi lauantaina_. Mutta
kiusalliset olosuhteet olivat pakottaneet heidän lupauksensa siirtymään
eteenpäin viisikymmentäkaksi kertaa, niin etteivät he enää voineet
astua askeltakaan kohtaamatta jotakin ivasanaa ystäviensä puolelta,
joiden joukossa oli niinkin vähän hienotunteisia, että vaadittiin
kivenkovaan lupausten täyttämistä. Kun asia vihdoin alkoi käydä kovin
kiusalliseksi, päättivät molemmat ystävät lopultakin täyttää tekemänsä
sitoumukset. Niin he olivat lähettäneet edellämainitun kutsun.

— Nyt emme enää kehtaa peräytyä, oli Rodolphe sanonut. — Olemme
polttaneet laivamme ja meillä on nyt edessämme vain viikko
hankkiaksemme arvonmukaiseen toimeenpanoon tarvittavat sata frangia.

— Me saamme ne, koska ne tarvitaan, oli Marcel vastannut. Ja luottaen
tapansa mukaan kevytmielisesti sattumaan, molemmat ystävykset
nukahtivat varmoina siitä, että nuo sata frangia jo olivat tulossa.

Kun pari päivää ennen juhlaa ei vielä ollut saapunut mitään, niin
arveli Rodolphe, että ehkä olisi hyvä hiukan auttaa sattumaa, jottei
jouduttaisi häpeään juuri siiloin, kun kynttilät oli sytytettävä.
Helpottaakseen tehtäväänsä ystävykset vähitellen supistivat
esitettäväksi ottamansa ohjelman runsautta.

Ja kun näin yhä supistettiin ja kun etenkin makeispykälää oli aika
lailla karsittu ja virvokekohtaa oli tarkastettu ja rahoitettu, saatiin
tulokseksi, että menojen loppusumma oli kutistunut viiteentoista
frangiin.

Tehtävä oli siis yksinkertaistettu, mutta ei vielä ratkaistu.

— Tuumaillaanpa vielä, virkkoi Rodolphe. — Nyt pitää käyttää
äärimmäisiä keinoja. Ainakaan emme kehtaa peräytyä tällä kertaa.

— Se onkin mahdotonta! myönsi Marcel.

-— Kuinkahan kauan on siitä, kun viimeksi kuulin kertomuksen
Studziankan taistelusta?

— Noin kaksi kuukautta.

— Kaksi kuukautta. Hyvä, se on kohtuullinen väliaika. Enollani ei
ole syytä valittaa. Menen huomenna kuulemaan kertomusta Studziankan
taistelusta. Siitä tulee varmasti viisi frangia.

— Ja minä, sanoi Marcel, — menen myymään ukko Medisille jonkin
_Hyljätyn talon_. Siitä tulee toiset viisi frangia. Jos saan kylliksi
aikaa lisätä siihen myllyn ja kolme tornia, heltiää ehkä kymmenenkin,
ja siiloin on tuloarviomme kunnossa.

Molemmat ystävykset nukkuivat uneksien Belgiojoson prinsessan pyytävän
heitä muuttamaan vastaanottopäivänsä, ettei hänen tarvitsisi luopua
vieraistaan.

Herättyään aikaisin aamulla Marcel otti esille kankaat ja alkoi
nopeasti maalata _Hyljättyä taloa_, jollaista eräs Carrousel-torin
romukauppias oli erityisesti pyytänyt hänellä. Rodolphe puolestaan
lähti käymään enonsa Monettin luona, joka oli mainio kuvailemaan
pakoretkeä Venäjältä ja jolle Rodolphe viisi tai kuusi kertaa vuodessa,
kun sattui kovin kireä aika, toimitti sen ilon, että hän sai kertoa
sotamuistelmiaan, jolloin sotavanhus-muurari-mestarinuohooja ei ollut
kovin kitsas antamaan lainaksi pientä summaa, jos vain osattiin hyvin
innokkaasti kuunnella hänen kertomuksiaan.

Noin kahden aikaan kohtasi Marcel, pää painuksissa ja suuri taulu
kainalossa, Carrousel-torilla Rodolphen, joka oli tulossa enonsa luota.
Hänenkin ilmeensä kertoi huonoja uutisia.

— No, kuinka kävi, kysyi Marcel, — onnistiko?

— Ei, eno oli mennyt käymään Versaillesin museossa. Entä sinua?

— Se peevelin Medicis ei enää tahdo Linnan raunioita, hän pyytää
_Tangerin pommitusta_.

— Menetämme maineemme iäksi, jollemme pidä juhlaa, mutisi Rodolphe. —
Mitä ajattelisi ystävämme, vaikutusvaltainen kriitikko, jos annan hänen
ottaa ylleen valkoisen kaulanauhan ja käsiinsä keltaiset hansikkaat
tyhjän takia?

Ja molemmat palasivat ateljeehensa suuren huolen vallassa.

Silloin löi läheinen seinäkello neljä.

— Meillä on vain kolme tuntia aikaa, huokasi Rodolphe.

— Mutta, virkkoi Marcel toveriaan lähestyen, — oletko varma, ihan varma
siitä, ettei meille ole jäänyt rahaa tännekin... häh?

— Ei tänne eikä muualle. Mistä sellainen pyhäinjäännös tulisi?

— Entä jos hakisimme huonekalujen alta, nojatuolista? Kerrotaan, että
emigrantit kätkivät aarteensa Robespierren aikana. Kuka tietää!...
Nojatuolimme on ehkä kuulunut jollekin emigrantille. Ja sitten se on
niin kova... Olen usein arvellut, että siinä on metallia... Haluatko
suorittaa siinä ruumiinavauksen?

— Se on narripeliä, sanoi Rodolphe äänellä, jossa ankaruus yhtyi
suvaitsevaisuuteen.

Äkkiä Marcel, joka oli penkonut kaikki ateljeen nurkat, päästi kaikuvan
riemuhuudon.

— Me olemme pelastetut, huusi hän. — Olin varma, että täällä on jotakin
rahan arvoista... katsos!

Hän näytti Rodolphelle kolikkoa, joka oli taalerin kokoinen ja kokonaan
ruosteen ja homeen peittämä.

Se oli karolingien aikuinen raha, jolla oli jonkin verran
taiteellistakin arvoa. Onneksi säilyneestä kirjoituksesta saattoi lukea
vuosiluvun Kaarle Suuren hallituksen ajoilta.

— Tuosta saat puolitoista frangia, Rodolphe virkkoi halveksivasti
vilkaisten toverinsa löytöön.

— Sellainenkin erä hyvin käytettynä saa paljon aikaan. Marcel vastasi.
— Kahdellatoistasadalla miehellä Bonaparte pakotti kymmenentuhatta
itävaltalaista heittämään aseensa. Taito korvaa lukumäärän. Minäpä
menen heti ukko Medicisin luo vaihtamaan Kaarle Suuren kolikon. Eikö
täällä vielä ole jotakin myytävää? Mitä, jos ottaisin tuon kipsimallin,
venäläisen rumpalin Jakonowskin sääriluut? Siitä tulisi rahaa.

— Ota vain sääriluu. Mutta ikävää se on. Sitten tänne ei jää yhtään
taide-esinettä.

Marcelin poissaollessa Rodolphe, joka kaikesta huolimatta oli päättänyt
pitää kutsut, meni tapaamaan ystäväänsä Collinea, hyperfyysillistä
filosofia, joka asui lähellä.

— Pyytäisin sinulta pientä palvelusta, selitti hän. — Talon isäntänä
tulee minulla ehdottomasti olla musta frakki, mutta kun... sitä ei
ole... lainaa minulle omasi.

Colline epäröi:

— Tarvitsenhan minäkin vieraana frakkia.

— Minä sallin sinun tulla ylläsi vain tavallinen musta takki.

— Minulla ei koskaan ole ollut sellaista, kuten tiedät

— Kuules, voihan asian järjestää toisinkin. Hätätilassa voit jäädä
juhlasta pois, ja niin sinun sopii lainata minulle frakkisi.

— Eihän sekään käy päinsä, kun otan osaa ohjelman suoritukseen. Minun
ei sovi jäädä pois.

— Hohhoh, siitä jää pois paljon muutakin, huokasi Rodolphe. — Lainaa,
veikkonen, musta frakkisi, ja jos haluat tulla, niin tule kuinka
haluat... paitahihasillasi... ikään kuin esiintyisit uskollisena
palvelijana.

— Ei, eipä sentään, epäsi Colline punastuen. — Panen ylleni ruskean
päällystakkina. Mutta tämä kaikki on kyllä kovin ikävää.

Ja kun hän näki Rodolphen jo anastaneen kuuluisan frakin, hän huusi:

— Varrohan... sen taskussa on vähän tavaraa!

Collinen frakki ansaitsee erikoismaininnan. Ensiksikin se oli ihan
sininen, ja Colline puhui vain yleisen tavan mukaan mustasta frakista.
Ja koska hän tähän aikaan oli ainoa frakin omistaja koko joukossa,
oli hänen tovereillaankin tapana puhuessaan filosofin juhlavaatteista
sanoa: Collinen musta frakki. Muuten tämän kuuluisan vaatekappaleen
muoto oli erikoinen ja omituisin, mitä koskaan oli nähty. Hyvin
pitkissä hännyksissä, jotka liittyivät kovin lyhyeen selkäpuoleen,
oli kaksi taskua, oikeita rotkoja, joihin Collinella oli tapana
ahtaa kolmisenkymmentä kirjaa. Niitä hän aina kuljetti mukanaan, ja
hänen toverinsa olivat tästä saaneet aiheen sanoa, että kirjastojen
suljettuina ollessa tiedemiehet ja kirjailijat voivat tulla nuuskimaan
tietoja Collinen frakin hännyksistä, lukijoille aina avoinna olevasta
kirjastosta.

Tällä kertaa ei Collinen frakki ihme kyllä sisältänyt muuta
kuin nelitaitteisen niteen Baylea, kolmiosaisen tutkielman
hyperfyysillisistä ominaisuuksista, niteen Condillada, kaksi
Swedenborgia ja Popen _Tutkielman ihmisluonteesta_. Kun hän oli
tyhjentänyt pukukirjastonsa, salli hän Rodolphen ottaa sen ylleen.

— Maltas, tämä komensi, — vasen tasku on vielä melko raskas. Sinne on
kai jäänyt jotakin.

— Niin onkin, sanoi Colline. — Unohdin tyhjentää vieraiden kielten
taskun. Hän kiskoi sieltä kaksi arabian kielioppia, malaijilaisen
sanakirjan ja kiinankielisen karjanhoito-oppaan, mielikirjansa.

Kun Rodolphe palasi kotiin, hän tapasi Marcelin heittelemässä koppia
viiden frangin rahoilla, joita oli kolme. Ensi hetkellä Rodolphe työnsi
luotaan ystävänsä ojennettu käden. Hän tuli näet ajatelleeksi rikosta.

— Kiirehditään, kiirehditään, hoki Marcel. — Meillä on nyt tarpeelliset
viisitoista frangia... Näin se kävi: Tapasin Medicisin luona
muinaisesineiden tuntijan. Nähdessään kolikkoni hän oli pyörtyä. Se
oli ainoa, mitä hänen rahakokoelmastaan puuttui. Hän oli tiedustellut
kaikkialta täyttääkseen aukon ja menettänyt kaiken toivon. Kun hän
sitten tarkasteli taaleriani, ei hän epäröinytkään tarjotessaan
viisi frangia. Medicis tuuppasi minua kyynärpäällään ja hänen
katseensa selitti lisää. Hän tahtoi sanoa: Jaetaan voitto, ja minä
hieron kauppaa. Niin päästiin kolmeenkymmeneen frangiin asti. Annoin
viisitoista juutalaiselle, ja tässä on loput. Nyt saavat vieraat tulla,
ja me kykenemme häikäisemään heidät. Kas, sinulla on frakki?

— Niin on, myönsi Rodolphe, — Coilinen.

Ja kun hän penkoi taskuaan hakien nenäliinaa, putosi sieltä pieni
mantšunkielinen nide, joka oli unohtunut vieraiden kielten osastoon.

Ystävykset kävivät heti valmisteluihin käsiksi. Ateljee siivottiin,
uuniin sytytettiin tuli, kattoon ripustettiin kynttilöillä reunustettu
kehys toimittamaan kynttiläkruunun virkaa, huoneen keskelle
sijoitettiin pöytä puhujalavaksi, sen viereen ainoa nojatuoli
istuimeksi vaikutusvaltaiselle kriitikolle, ja pöydälle kasattiin
niitä kirjoja, romaaneja, runoutta, novelleja, joiden tekijät aikoivat
kunnioittaa illanviettoa läsnäolollaan. Kaikkien yhteentörmäysten
estämiseksi eri kirjailijaryhmien välillä oli ateljee vielä jaettu
neljään osastoon, ja kuhunkin ripustettiin kaikessa kiireessä laadittu
kilpi. Näissä luki:

  RUNOILIJAT          ROMANTIKOT
  PROOSAKIRJAILIJAT   KLASSIKOT

Naisille jätettiin tila keskelle.

— Hyvä juttu, mutta, hoksasi Rodolphe, — tuoleja puuttuu.

— Älä huoli, sanoi Marcel. — Niitä on koko joukko porraskäytävässä,
mutta ne on kiinnitetty seinään. Otetaanko ne?

— Pitää kai ottaa, Rodolphe myönsi lähtien anastamaan tuoleja, jotka
kai olivat jonkun naapurin omaisuutta.

Kello löi kuusi. Toverukset aterioivat kiireesti ja palasivat hoitamaan
salinsa valaistusta. Se häikäisi heidät itsensäkin. Seitsemältä saapui
Schaunard kolmen naisen kanssa, jotka olivat unohtaneet timanttinsa ja
hattunsa. Eräällä heistä oli punainen, mustapilkkuinen huivi. Schaunard
huomautti hänestä erityisesti Rodolphelle:

— Se on hyvin hieno nainen, englannitar. Stuartien kukistuminen ajoi
hänet maanpakoon. Hän elää vaatimattomasti antamalla englannintunteja.
Hän on kertonut, että hänen isänsä oli kanslerina Cromwellin aikana.
Hänelle tulee olla kohtelias. Älä sinuttele häntä heti.

Portailta kuului askelten kolinaa. Vieraat saapuivat ja näyttivät
hämmästyneiltä nähdessään tulen takassa.

Rodolphe astui musta frakki yllään naisia vastaan ja suuteli heidän
kättään vanhanaikaisen sirosti. Kun koolla oli parikymmentä henkeä,
kysyi Schaunard, eikö vähitellen aleta tarjota jotakin.

— Heti tulee, selitti Marcel. — Odotamme vaikutusvaltaisen kriitikon
saapumista tarjotaksemme punssia.

Kello kahdeksalta olivat kaikki kutsuvieraat saapuvilla ja ohjelman
suoritus aloitettiin. Jokaisen numeron jälkeen tarjottiin jotakin.
Kukaan ei tiennyt mitä.

Kymmenen tienoissa näyttäytyivät vaikutusvaltaisen kriitikon valkoiset
liivit. Hän jäi vain tunniksi ja oli hyvin kohtuullinen kuluttaessaan
virvokkeita.

Kun kahdentoista aikaan polttopuut loppuivat ja alkoi olla kovin kylmä,
vetivät istuimensa saaneet vieraat arpaa, kuka heittäisi tuolinsa
tuleen.

Kello yksi seisoivat kaikki.

Koko ajan vallitsi vieraiden keskuudessa kuitenkin miellyttävä hilpeys.
Ei sattunut mitään ikävää keskeytystä paitsi repeämää Collinen frakin
vieraiden kielten taskussa ja korvapuustia, jonka Schaunard antoi
Cromwellin kanslerin tyttärelle.

Tämä muistettava ilta oli viikon ajan yleisenä puheenaiheena koko
tässä kaupunginosassa, ja Vârjâri-Phémiellâ, joka oli ollut juhlan
kuningattarena, oli tapana sanoa puhuessaan siitä tuttavilleen:

— Siellä oli huikean hienoa, kynttilöitäkin, kultaseni.



VI

Neiti Musette


Neiti Musette oli sievä, kaksikymmenvuotias tyttö, josta pian sen
jälkeen kun hän oli saapunut Pariisiin oli tullut sellainen kuin
sievistä tytöistä tavallisesti tulee, jos heillä on siro vartalo,
paljon keimailunhalua, hiukan kunnianhimoa ja tuskin ollenkaan
oikeinkirjoitustaitoa. Kun hän oli aikansa ilahduttanut Latinalaisen
korttelin ilta-aterioita laulaen hyvin raikkaalla, vaikkei ihan
puhtaalla äänellä kansanlauluja, saaden niiden ansiosta nimen
[_Musette_ merkitsee »paimenpilli.. — _Suom._], joilla kaikkein
taitavimmat riimiensepittäjät ovat häntä sitten ylistäneet, jätti hän
äkkiä La Harpe-kadun muuttaakseen Brédan kaupunginosan kytereläisiin
korkeuksiin.

Ei kestänyt pitkääkään aikaa, ennen kuin hän kuului huvittelevan
ylimystön leijonattariin ja läheni vähitellen sitä kuuluisuutta, jonka
merkkinä on päästä mainituksi Pariisin lehdissä tai saada kuvansa
paperikauppojen näyteikkunoihin.

Neiti Musette oli kuitenkin poikkeus niistä naisista, joiden parissa
hän eli. Luonteeltaan vaistomaisesti hienona ja runollisena, kuten
oikein naiselliset olennot, hän rakasti ylellisyyttä ja kaikkia sen
tuottamia nautintoja. Hänen keimailussaan piili kiihkeä kauneuden ja
ylellisyyden halu, eikä hän kansan tyttärenä olisi joutunut eksyksiin
edes kuninkaallisimman loiston keskellä. Mutta neiti Musette, joka
itse oli nuori ja kaunis, ei olisi koskaan suostunut sellaisen miehen
rakastajattareksi, joka ei samoin ollut nuori ja kaunis. Hänen oli
kerran nähty urhoollisesti hylkäävä» viekoittelevat tarjoukset erään
upporikkaan vanhuksen taholta, jolla oli pilanimenä Chaussée d'Antinin
Kroisos ja joka olisi antanut hänen kaikille haluilleen ja oikuilleen
kultaiset siivet. Älykkäänä ja henkevänä hän ei myöskään suvainnut
tyhmiä ja hölmöjä, oli heidän ikänsä, asemansa tai nimensä mikä tahansa.

Musette oli siis kunnollinen ja kaunis tyttö, joka rakkaudessa
hyväksyi ensi puoliskon Champfortin kuulusta mietelmästä: »Rakkaus
on vuorovaikutusta kahden mielikuvituksen välillä.» Hänen
lemmenliittojensa edellä ei ollutkaan koskaan sattunut sellaista
häpeällistä kaupantekoa, joka halventaa nykyaikaista kuhertelua. Niin
kuin hän itse sanoi, Musette pelasi suoraa peliä ja vaati, että hänelle
maksettiin samalla mitalla.

Mutta jos hänen mieltymyksensä olivatkin vilkkaita ja välittömiä, eivät
ne koskaan päässeet kohoamaan intohimoon asti. Ja hänen oikkujensa
tavaton vaihtelevaisuus, samoin kuin hänen tapansa olla välittämättä
siitä, missä kunnossa olivat hänen ihailijoittensa kukkarot tai
jalkineet, tuottivat hänen elämäänsä ainaista vaihtelua. Milloin hän
ajoi omissa vaunuissa, milloin ajurin rattailla, asui milloin ensi
kerroksessa, milloin katonrajassa, yllään silkkipuku tai kohta taas
karttuunihame. Oi, sinä viehkeä tyttö, nuoruuden elävä runoelma!
Naurusi soi ja laulusi helisee! Sydämesi on säälivä, sykkien kaikille
ihmisille avokaulaisen puseron alla! Oi, neiti Musette, Berneretten ja
Mimi Pinsonin sisko! Tarvitsisin Alfred de Mussetin kynän kelvollisesti
kuvatakseni huolettomuutesi ja harhailevan kulkusi nuoruuden kukkivia
polkuja pitkin. Varmasti hän olisi halunnut ylistää sinua, jos
hän, kuten minä, olisi kuullut sinun laulavan sievällä ja hiukan
epäpuhtaalla äänellä tätä lempilaulusi säkeistöä:

    Helotti päivä herttaisin,
    kun lempiväni tunnustin
    sua tummatukka ystäväin,
    min sydän on
    kuin Cupidon
    ja hilkka hienoinen
    kuin siipi perhosen.

Aiheena siihen tarinaan, jonka nyt kerromme, on eräs kaikkein
viehättävimpiä kohtauksia tämän suloisen pikku seikkailijattaren
elämässä, joka niin monesti kuvasti hänen häikäilemätöntä luontoaan.

Musette oli antautunut erään nuoren valtioneuvoksen rakastajattareksi,
ja tämä oli kohteliaasti jättänyt hänen haltuunsa perintöosuutensa
avaimen, ja siihen aikaan oli Musettella tapana pitää joka viikko
iltakutsuja sievässä pikku salongissa Bruyre-kadun varrella. Nämä
illanvietot olivat samantapaisia kuin useimmat muut Pariisissa,
erotuksena vain se, että siellä oli hauskaa. Jos ei ollut kylliksi
tilaa, niin istuttiin toinen toistensa sylissä, ja usein sattui
niinkin, että parit käyttivät samaa lasia. Rodolphe, joka oli Musetten
ystävä eikä koskaan päässytkään ystävyyttä pitemmälle — kumpikaan
ei oikein tiennyt miksi — pyysi lupaa tuoda kerran mukaansa erään
ystävänsä, maalari Marcelin, »lahjakkaan pojan», lisäsi hän, »jolle
tulevaisuus paraikaa kutoo akateemikon pukua».

— Tuo vain! sanoi Musette.

Sinä iltana, jolloin heidän piti yhdessä mennä Musetten luo,
Rodolphe kiipesi Marcelin huoneeseen häntä halaamaan. Taiteilija oli
pukeutumispuuhissa.

— Aiotko lähteä vierailulle kirjava paita päälläsi? kysyi Rodolphe.

— Loukkaako se yleistä tapaa? Marcel kysyi tyynesti.

— Loukkaako? Ihan verisesti, onneton.

— Peeveli! pääsi Marcelilta, kun hän katseli paitaani, jossa siniselle
pohjalle oli kuvattu metsäkoiria ajamassa villisikoja. — Minulla ei
ole toista. No, viis siitä, minä otan korkean irtokauluksen, ja kun
Metusalemissa on napit leukaan saakka, ei paitani väriä näy!

— Mitä? kysyi Rodolphe huolestuneena, — käytätkö sinä yhä vielä
Metusalemia?

— Ei auta muu, vastasi Marcel. — Jumala tahtoo niin ja räätälini myös.
Muuten siinä on uudet napit ja äsken olen somittanut sitä mustalla
värillä.

_Metusalem_ oli näet Marcelin hännystakki. Hän oli antanut sille tämän
nimen, koska se oli hänen puvustonsa ikäpresidentti. Se oli teetetty
neljä vuotta takaperin silloisen muodin mukaan ja oli väriltään räikeän
vihreä, vaikka Marcel vakuutti, että se lampunvalossa saattoi käydä
mustasta.

Marcel oli viiden minuutin kuluttua valmis. Hän oli pukeutunut
mitä huonoimman maun mukaan, ikään kuin ensi kertaa juhlaan menevä
maalarinsälli.

Poroporvari ei varmaankaan ällisty niin perinpohjin, jos hänelle kerran
ilmoitetaan, että hänet on valittu Ranskan Instituutin jäseneksi,
kuin Rodolphe ja Marcel hämmästyivät saapuessaan neiti Musetten
kotiin. Hämmästyksen syy oli seuraava: Neiti Musette oli jokin aika
sitten riitaantunut rakastajansa, valtioneuvoksen, kanssa ja tämä
oli jättänyt hänet perin kiusallisella hetkellä. Velkojat ja talon
isäntä ahdistivat; hänen huonekalunsa oli takavarikoitu veloista
ja kannettu pihalle, mistä ne aiottiin kuljettaa pois seuraavana
päivänä myytäviksi. Tästä selkkauksesta huolimatta neiti Musette ei
hetkeäkään ajatellut seuran pettämistä eikä lähettänyt peruutusta
kutsutuille. Hän järjesteli parhaansa mukaan pihan salongiksi,
levitti maton kivitykselle, pani kaikki kuntoon kuten tavallisesti,
pukeutui vastaanottoa varten ja kutsui vielä talon vuokralaisetkin
pieneen juhlaan, jonka loistoa hyvä Jumala mielellään avusti täydellä
kuutamolla.

Tämä hullutus menestyi mainiosti, eikä Musetten iltakutsuissa ollut
milloinkaan ennen pidetty niin hauskaa. Vielä silloin, kun kantajat
aamulla tulivat ottamaan huonekalut, matot ja kaiken muun, tanssittiin
ja laulettiin yhä, mutta nyt oli lopultakin pakko hajaantua.

Musette saattoi vieraitaan laulellen:

    Puhetta kestää kyllä, la ri ra,
    mun torstai-illastani;
    puhetta siitä kestää, la ri ra.

Vain Marcel ja Rodolphe jäivät Musetten luo, joka oli mennyt vielä
kerran huoneistoonsa. Siellä ei ollut jäljellä muuta kuin vuode.

— Hohhoh! huudahti Musette, — tämä seikkailu ei enää olekaan kovin
hauska. Minun täytyy kai lähteä asumaan taivasalle. Sen majatalon
tunnen hyvinkin. Siellä vetää aina hirveästi.

— Ah, madame, sanoi Marcel, — jos minulla olisi Pluton rikkaudet,
tarjoisin teille kauniimman temppelin kuin Salomo, mutta...

— Ette olekaan Pluto, hyvä ystävä. Mitäs siitä, kiitän hyvästä
tarkoituksesta... Viis kaikesta, lisäsi hän sitten katsellen tyhjää
huoneistoaan, — täällä alkoi jo olla ikävä ja kalustokin oli kovin
vanha. Se oli minulla melkein kuusi kuukautta! Mutta siinä ei vielä
kaikki. Tanssiaisten jälkeen pitäisi syödä, ja minun onkin vähän nälkä.

Kun Rodolphe oli hiukan voittanut korttipelissä yön kuluessa, vei hän
Musetten ja Marcelin ravintolaan, joka juuri avattiin.

Aamiaisen jälkeen nämä kolme kumppanusta, joita ei ollenkaan
nukuttanut, päättivät viettää päivän maaseudulla. Ja kun rautatie
oli lähellä, nousivat he ensimmäiseen lähtevään junaan ja joutuivat
Saint-Germainiin.

He kuljeskelivat metsiköissä koko päivän ja palasivat Pariisiin vasu
seitsemän tienoissa illalla. Marcel väitti kyllä että kello oli vasta
puoli yksi ja että pimeyteen oli syyni vain taivaan peittyminen pilviin.

Juhlayön ja päivän kuluessa oli Marcel, joka oli yhdestä katseesta
korviaan myöten ihastunut Musetteen ja hakkaillut tätä »eri väreissä»,
kuten hän selitti Rodolphelle. Hän oli innoissaan luvannut ostaa
kaunottarelleen vielä kauniimmat huonekalut kuin entiset, saatuaan
myydyksi kuuluisan taulunsa: _Kulku Punaisen meren yli_. Niinpä hän
näkikin tuskan vallassa sen hetken tulevan, jolloin hänet pitäisi erota
Musettesta. Tämä oli kyllä antanut hänen suudella käsiään, kaulaansa
ja muutamia muitakin kohtia, mutta työnsi lempeästi luotaan aina kun
Marcel alkoi väkisin murtautua hänen sydämeensä.

Kun oli tultu Pariisiin, Rodolphe oli jättänyt toverinsa kahden kesken
Musetten kanssa, joka pyysi Marcelia saattamaan häntä kotiin asti.

— Sallitteko, että käyn luonanne? kysyi Marcel. — Minä maalaan
muotokuvanne.

— Hyvä ystävä, vastasi Musette, — en voi antaa osoitettani, koska
minulla ei kai huomenna vielä ole asuntoa. Mutta minä tulen tapaamaan
teitä ja paikkaan takkinne, jossa on niin iso reikä, että siitä voisi
muuttaa pois vuokraa maksamatta.

— Odotan teitä kuin Messiasta, intoili taiteilija.

— Ei kuitenkaan niin kauan, nauroi Musette.

— Mikä viehättävä tyttö, tuumi Marcel hitaasti toistuessaan. — Hän on
ilon jumalatar itse. Teenpä kaksi reikää Metusalemiini.

Hän ei ollut ehtinyt kulkea kuin parikymmentä askelta, kun tunsi
kosketuksen olkapäällään. Käännyttyään hän näki neiti Musetten.

— Hyvä herra Marcel, aloitti tyttö, — oletteko oikea ranskalainen
ritari?

— Olen. Rubens ja lemmittyni, siinä tunnuslauseeni.

— No lainatkaa sitten korvanne huolelleni ja suokaa sille osanottoa,
jalo herra, jatkoi Musette leikkiä, sillä hän tunsi hiukan
kirjallisuutta, vaikka olikin kieliopin kanssa hiukan kireissä
väleissä. — Isäntäni on vienyt huoneistoni avaimen, ja kello on
yksitoista illalla. Ymmärrättekö?

— Ymmärrän kai, vastasi Marcel tarjoten Musettelle käsivarteensa.

Hän vei tytön ateljeehensa, joka oli Fleurs-rantakadun varrella.

Musette oli perin väsyksissä, mutta hänellä oli vielä kyllin voimia
sanoakseen Marcelille puristaessaan hänen kättään:

— Muistattehan, mitä lupasitte.

— Oi, Musette, suloinen tyttöni, Marcel virkkoi hiukan väräjävällä
äänellä, — te olette täällä vieraanvaraisen peiton alla. Nukkukaa
rauhassa. Hyvää yötä. Minä lähden.

— Mutta miksi? kysyi Musette silmät melkein ummessa. — En pelkää
yhtään. Täällähän on kaksi huonetta, ja minä voin nukkua sohvalla.

— Sohvani on liian kova vuoteeksi. Siinä on kuin piikiviä patjana.
Jätän huoneeni teille ja pyydän itselleni yösijan toverilta tässä
lähellä. Se on viisaampaa. Pidän tavallisesti sanani, mutta olen vasta
kahdenkolmatta vanha ja te, Musette, kahdeksantoista... ja siksi minä
lähden. Hyvää yötä.

Seuraavana aamuna kello kahdeksan Marcel palasi kotiinsa tuoden
kukkakimpun, jonka oli käynyt ostamassa torilta. Hän tapasi tytön
nukkumassa vuoteella, johon tämä oli täysin pukeutuneena heittäytynyt.
Musette heräsi kolinaan ja ojensi kätensä Marcelille.

— Kelpo poika, hän sanoi.

— Kelpo poika, toisti Marcel, — eikö se merkitse samaa kuin naurettava?

Voi, miksi te sanotte niin? Se ei ole ystävällistä. Antakaa minulle nuo
kukkaset älkääkä puhuko ilkeyksiä!

— Teillehän ne on tuotukin, sanoi Marcel. — Ottakaa ne ja laulakaa
kiitokseksi vieraanvaraisuudestani jokin sievä laulunne. Ullakkosoppeni
kaiku säilyttää ehkä helähdyksen äänestänne, ja niin saan kuunnella
sitä, kun olette lähtenyt.

— Vai niin, haluatte siis ajaa minut pois? kysyi Musette. — Entä jos
en haluakaan lähteä? Kuulkaapa, Marcel, en kiipeä kuuttaneljättä
porrasta sanoakseni vain mielipiteeni. Te miellytätte minua ja pidätte
myös minusta, ja vaikkei se olekaan rakkautta, on siinä ehkä rakkauden
siemen. No niin, minä en mene. Jään tänne ja olen täällä, kunnes nuo
minulle antamanne kukat lakastuvat.

— Voi! huudahti Marcel, — nehän kuihtuvat parissa päivässä. Jos olisin
tiennyt, olisin ostanut ikivihreitä!

Musette ja Marcel asuivat jo kolmatta viikkoa yhdessä ja viettivät,
vaikka usein olivatkin ilman rahaa, mitä hauskinta elämää. Musette
tunsi taiteilijaa kohuan sellaista hellyyttä, jolla ei ollut mitään
yhteistä hänen entisten lemmensuhteittensa kanssa, ja Marcel alkoi
pelätä olevansa vakavasti rakastunut kultaseensa. Tietämättä, että
Musettekin kovin pelkäsi rakastuneensa häneen, hän tarkasteli joka
aamu niiden kukkien tilaa, joiden piti ratkaista, milloin heidän
liittonsa purettaisiin, ja hänen oli vaikea selittää, miksi ne aina
olivat tuoreita. Mutta pian hän pääsi arvoituksesta selville: eräänä
yönä herätessään hän ei löytänytkään Musettea viereltään. Hän nousi,
kiiruhti toiseen huoneeseen ja näki Musetten, joka oli joka yö
odottanut hänen nukkumistaan kastellakseen kukkia ja estääkseen niitä
kuihtumasta.



VII

Runsauden virta


Oli maaliskuun 19 p. 18.. Ja vaikka Rodolphe saavuttaisi yhtä korkean
iän kuin herra Raoul-Rochette, joka on nähnyt Niniven rakentamisen,
ei hän koskaan unohtaisi tätä päivämäärää. Sillä juuri tänä Pyhälle
Joosepille pyhitettynä päivänä ystävämme astui ulos pankkiirin luota,
miss oli nostanut viidensadan frangin suuruisen summan käypänä,
helisevänä rahana.

Rodolphe ei suinkaan ensiksi kiirehtinyt maksamaan velkojaan tällä
taskuunsa pudonneella Perun aarteitten sirpaleella, sillä hän oli
vannonut itsekseen rupeavansa tästedes säästäväiseksi, käyttämättä
mitään turhuuteen. Hänellä oli muuten tässä suhteessa perin jyrkät
mielipiteet, ja hän tuumi, että ensiksi oli pidettävä huolta
välttämättömistä tarpeista ja sitten vasta sopi ajatella ylellisyyttä.
Sen vuoksi hän ei maksanut velkojaan, vaan osti turkkilaisen piipun,
jota oli jo kauan himoinnut.

Tämä ostos mukanaan hän suuntasi askeleensa ystävänsä Marcelin asuntoa
kohti, jonka luona hän oli jonkin aika; oleskellut. Taiteilijan
ateljeehen tullessa Rodolphen taskuissa kävi helinä kuin kirkonkylän
kellotapulissa suurena juhlapäivänä. Kuullessaan niin oudon äänen
Marcel ajatteli, että sieltä oli kai tulossa hänen naapurinsa, suuri
pörssikeinottelija, pitäen paraikaa voittojensa katsastusta, ja mutisi:

— Siinä taas se juonittelija iankaikkisine pistosanoineen. Jos tätä
jatkuu, muutan pois. Mahdotonta on työskennellä moisessa melussa. Tekee
mieli heittää hiiteen koko taiteilijan ammatti ja ruveta katurosvoksi.

Ja osaamatta ollenkaan epäillä, että hänen ystävänsä Rodolphe oli
muuttunut Kroisokseksi, Marcel maalasi edelleen tauluaan _Kulkua
Punaisen meren poikki_, joka oli ollut telineellä jo melkein kolme
vuotta.

Rodolphe, joka ei vielä ollut virkkanut sanaakaan, mietiskeli
itsekseen, minkä kokeen tekisi toverilleen, ja arveli:

— Saammepa kohu nauraa! Voi helkkari, siitä tulee hauskaa! Ja hän
pudotti viiden frangin kolikon permannolle.

Marcel nosti silmänsä ja katsahti Rodolpheen, joka oli vakava kuin
jokin kirjoitus _Revue des Deux Mondesissa_.

Taiteilija kumartui hyvin tyytyväisen näköisenä sieppaamaan kolikon
ja soi sille kohteliaan vastaanoton, sillä vaikka hän olikin
värintuhertaja, hän osasi käyttäytyä ja olla säädyllinen kaikkia
vieraita kohtaan. Tietäessään muuten, että Rodolphe oli lähtenyt
rahanhakuun, ja nähdessään, että toveri oli onnistunut hankkeessaan,
Marcel tyytyi ihailemaan tulosta kysymättä, millä keinoin siihen oli
päästy.

Hän jatkoi siis sanaakaan sanomatta työtään ja hukutti lopullisesti
erään egyptiläisen Punaisen meren aaltoihin. Juuri kun hän viimeisteli
tätä miesmurhaa, pudotti Rodolphe toisen viisifrangisen. Ja
odottaessaan, minkä ilmeen maalari nyt ottaisi, hän alkoi salavihkaa
nauraa partaansa, joka oli kolmivärinen, kuten jokainen tietää.

Metallin kirkkaasti helähtäessä karkasi Marcel pystyyn kuin
sähköiskusta ja huudahti:

— Oliko viisussa toinenkin värssy?

Kolmas kolikko vieri pitkin permantoa, sitten taas yksi ja vielä yksi.
Lopuksi ne tanssivat katrillia huoneessa. Marcelissa alkoi ilmetä
selviä mielisairauden oireita, ja Rodolphe nauroi kuin permantoyleisö
Théâtre-Français»sa »Flanderin Johannan» ensi-iltana. Äkkiä ja
varoituksetta Rodolphe ammensi täysin kourin taskuistaan, ja kolikot
aloittivat satumaisen kilpajuoksun. Se oli runsauden virran tulva,
Jupiterin hurjastelu Danaensa luona.

Marcel seisoi hievahtamatta, mykkänä, silmät selällään. Hämmästys
sai hänessä aikaan melkein saman muutoksen kuin se, jonka uhriksi
uteliaisuus kerran vei Lootin vaimon. Ja kun Rodolphe heitti lattialle
viimeisen sadan frangin käärön, oli Marcelin toinen kylki jo suolana.

Rodolphe nauroi vain yhä. Tämän myrskyisän hilpeyden rinnalla olisi
herra Saxin orkesterin ukkonen tuntunut rintalapsen kirkunalta.

Häikäistynä, huumautuneena, mielenliikutuksesta tyrmistyneenä Marcel
luuli näkevänsä unta. Karkottaakseen ahdistavan painajaisen hän puri
sormensa verille, mikä teki niin kipeää, että hän oli huutamaisillaan.

Silloin hän tajusi olevansa täysin valveilla, ja nähdessään kahlaavansa
kullassa hän huudahti kuin murhenäytelmissä:

— Voinko uskoa silmiäni?

Sitten hän lisäsi tarttuen Rodolphen käteen:

— Anna minulle tämän salaisuuden selitys!

— Jos selittäisin, ei se enää olisikaan salaisuus.

— Mutta kuitenkin?

— Tämä kulta on hikeni hedelmiä, Rodolphe sanoi kooten rahat ja
järjestäen ne pinoiksi pöydälle. Perääntyen sitten pari askelta hän
katseli kunnioittaen tuota viidensadan frangin kokoelmaa ja ajatteli
itsekseen:

— Nyt saan siis toteuttaa unelmani.

— Siinä on kai kuusituhatta frangia, tuumi puolestaan Marcel tarkaten
pöydällä kimaltelevia kolikoita. — Mieleeni juolahtaa eräs aate. Koetan
saada Rodolphen ostamaan teokseni _Kulku Punaisen meren poikki_.

Äkkiä Rodolphe otti mahtipontisen asennon ja lausui taiteilijalle
juhlallisin elein:

— Kuuntele minua, Marcel. Rikkaus, jonka olen antanut loistaa silmiesi
edessä, ei ole alhaisen keinottelun tulos. En ole kehnosti myynyt
kynääni. Olen rikas, mutta kunniallinen. Nämä rahat on minulle
lahjoittanut antelias käsi, ja minä olen vannonut käyttäväni ne
hankkiakseni työllä kunnon ihmisen vakavan aseman. Työ on pyhin
velvollisuuksista.

— Ja hevonen jaloin eläimistä, lisäsi Marcel keskeyttäen Rodolphen.
— Mitä tuo puhe oikeastaan merkitsee, ja mistä mokoma proosapätkä on
kotoisin? Terveen järjen koulun louhoksesta kai?

— Älä keskeytä minua, vaan jätä pilailut sikseen, vastasi Rodolphe. —
Ne kilpistyvät kuitenkin haavoittumattoman tahdon rautapaidasta, joka
tästedes on ylläni.

— No, riittää jo esipuheita. Mihin sinä oikeastaan pyrit?

— Tällaiset ovat suunnitelmani: Elämän aineellisilta vaikeuksilta
suojassa aion työskennellä vakavasti. Päätän mestariteokseni ja hankin
lujan aseman yleisessä mielipiteessä. Ensiksi luovun boheemielämästä
ja pukeudun kuten muutkin ihmiset. Sitten hankin frakin ja käyn
salongeissa. Jos haluat vaeltaa samaa tietä kuin minä, asumme
edelleen yhdessä, mutta sinun pitää omaksua minun ohjelmani. Ankarin
säästäväisyys olkoon valtiaana elämässämme. Jos oikein järjestämme
olomme, meillä on edessämme kolmen kuukauden huoleton työaika. Mutta
säästäväisyyttä tarvitaan.

— Hyvä ystävä, väitti Marcel, — säästäväisyys on tiede, joka on vain
rikkaiden saavutettavissa, mutta siksi juuri me molemmat emme tunne
sen ensimmäisiä alkeitakaan. Voimmehan aluksi sentään käyttää kuusi
frangia ostaaksemme herra Jean Baptiste Sayn teokset. Hän kuuluu olevan
hyvin etevä taloustieteilijä ja ehkä opettaa meille, kuinka tätä taitoa
käytännössä sovelletaan... Kas, sinulla on turkkilainen piippu?

— Niin on, myönsi Rodolphe. — Ostin sen kahdellakymmenelläviidellä
frangilla.

— Mitä! Tuhlaat kaksikymmentäviisi frangia piippuun... ja puhut
säästäväisyydestä?

— Mutta tämä on varmasti sitä, puolustautui Rodolphe. — Rikoin
joka päivä kahden soun piipun, ja vuoden kuluessa siitä tulee
paljon suurempi menoerä kuin mitä nyt maksoin... Se on siis todella
säästäväisyyttä.

— Oletpa tosiaan oikeassa, myönsi Marcel, — enpä olisi tuota keksinyt.

Samassa löi läheisen kirkontornin kello kuusi.

— Aterioidaan nopeasti, Rodolphe virkkoi. — Haluan jo tänä iltana
aloittaa hommani. Mutta päivällisestä johtuu mieleeni, että me
tuhlaamme joka päivä kallista aikaa valmistaessamme ruuan itse. Koska
aika on työmiehen rikkaus, on sitä säästettävä. Tästä päivästä lähtien
syömme kaupungilla.

— Juuri niin, sanoi Marcel. — Ja parinkymmenen askeleen päässä onkin
oivallinen ravintola. Siellä on hiukan kallista, mutta kun se on
lähellä, on matka lyhyempi, ja saamme kulut takaisin aikaa voittamalla.

— Mennään sinne tänään, myöntyi Rodolphe, — mutta huomenna ja vastedes
koetamme keksiä vieläkin säästeliäämmän tavan... Emme käy ravintolassa,
vaan otamme keittäjättären.

— Ei, ei, muistutti Marcel, — vaan palkkaamme pikemmin miespalvelijan,
joka samalla on kokkimme. Siitä johtuvat seuraavat tavattomat edut:
Ensiksi on taloutemme sitten aina kunnossa. Hän kiillottaa kenkämme,
pesee siveltimeni ja toimittaa tarpeelliset asiamme kaupungilla.
Koetanpa vielä ajaa hänen päähänsä taiteen ymmärrystä ja teen hänestä
oppilaani. Täten saamme yhdessä säästymään ainakin kuusi tuntia
päivässä, kun ei tarvitse huolehtia monista eri hommista, jotka ovat
haitallisia työllemme.

— Sepä se, sanoi Rodolphe, — mutta minulla on toinenkin aate...
Puhutaan siitä vasta päivällisellä.

Viittä minuuttia myöhemmin toverukset istuivat eräässä läheisen
ravintolan yksityishuoneessa ja jatkoivat säästäväisyyden pohtimista.

— Minun aatteeni on tällainen: mitähän jos palvelijan sijasta
otettaisiinkin rakastajatar? uskalsi Rodolphe ehdottaa.

— Yksi rakastajatar kahdelle? virkkoi Marcel hirmustuneena. —
Silloin saituus veisi tuhlaukseen, ja me menettäisimme kaikki
säästömme ostaaksemme veitsiä toistemme murhaamiseksi. Ei, minusta on
miespalvelija parempi. Sitäpaitsi se on säädyllisempää.

— Todellakin, Rodolphe myönsi. — Me hankimme siis älykkään nuorukaisen.
Ja jos hänellä on vähänkin hajua oikeinkirjoituksesta, opetan hänet
kirjoittamaan puhtaaksi.

— Siitä tulee hänelle vanhan päivän vara, tuumi Marcel tarkastaen
laskua, joka nousi viiteentoista frangiin. — Kas kun tuli kalliiksi.
Tavallisesti olemme molemmat syöneet päivällistä puolellatoista
frangilla.

— Niin, mutta silloin söimme huonosti, selitti Rodolphe, — ja meidän
oli pakko haukata vielä illallistakin. Tämä on siis säästäväisyyttä,
jos kaikki otetaan lukuun.

— Sinä olet sentään viisaampi, taiteilija mutisi tämän järkipäätelmän
voittamana, — sinä olet aina oikeassa. Teemmekö työtä tänä iltana?

— Ei helkkarissa! Minä menen nyt enoni luo, ilmoitti Rodolphe. — Hän on
kunnon mies, ja kun selitän hänelle uuden asemani, antaa hän minulle
hyviä neuvoja. Entä sinä, Marcel, minne sinä menet?

— Ukko Médicisin luo kysymään, eikö hänellä olisi vanhoja tauluja
korjattavana. Kuule, anna minulle viisi frangia!

— Mitä varten?

— Ajaakseni Arts-sillan poikki.

— Äh, sehän on turha menoerä ja vaikkakin verrattain vähäpätöinen,
poikkeaa se periaatteistamme.

— Olen tosiaankin väärässä, vastasi Marcel. — Mutta voinhan mennä
Neuf-sillan kautta. Ajurin sentään otan.

Ja toverukset erosivat kumpikin eri taholle. Omituisen sattuman oikusta
he sittenkin joutuivat samaan paikkaan, missä taas tapasivat toisensa.

— No, etkö tavannutkaan enoasi? kysyi Marcel.

- Etkä sinä Médicisîa? uteli Rodolphe puolestaan. Ja he purskahtivat
nauruun.

Kuitenkin he palasivat kotiin hyvin aikaisin... seuraavana aamuna.

Pari päivää myöhemmin Marcel ja Rodolphe olivat kokonaan muuttaneet
muotoa. Puettuina kuin hienot, vastanaineet miehet he olivat niin
komeita, niin loisteliaita, että tullessaan kadulla vastatusten heidän
oli vaikea tuntea toisiaan.

Heidän säästäväisyysohjelmansa oli muuten täydessä voimassa, mutta
työn järjestelyä oli vaikea toteuttaa. He olivat ottaneet palvelijan.
Tämä oli isokokoinen kolmenkymmenenneljän ikäinen mies, kotoisin
Sveitsistä ja älyltään rajoittunut kuin huvinäytelmän hölmö. Muutenkaan
hän ei ollut syntynyt palvelijaksi, ja jos jompikumpi isännistä antoi
Baptistelle hiukankin huomiota herättävän käärön kannettavaksi, hän
punastui kiusaantuneena ja jätti sen jonkun lähetin huoleksi. Hänellä
oli sentään hyviäkin puolia. Jos hänelle esim. antoi jäniksen, valmisti
hän siitä hätätilassa kohtalaisen hyvää muhennosta. Kun hän sitä paitsi
oli ollut tislaajana ennen kuin rupesi palvelijaksi ja säilyttänyt
suuren mieltymyksen entiseen ammattiinsa, käytti hän melkoisen osan
isännilleen kuuluvasta palvelusajasta kokeisiin, keksiäkseen uuden
ja mainion suuveden, jolle hän aikoi antaa nimensä. Myös hänen
pähkinäviinansa oli erinomaista. Mutta yhdellä alalla Baptistella ei
ollut kilpailijaa, hän oli etevä polttamaan Marcelin sikaareja ja
sytyttelemään niitä Rodolphen käsikirjoituksilla.

Eräänä päivänä Marcel halusi käyttää Baptistea mallina faaraon puvussa
maalatessaan _Kulkua Punaisen meren poikki_. Tähän ehdotukseen Baptiste
vastasi ehdottomasti kieltäytymällä ja vaati lopputiliä.

— Hyvä on, vastasi Marcel. — Saatte palkkanne vielä tänä iltana.

Kun Rodolphe tuli kotiin, selitti Marcel, että Baptiste oli erotettava.
— Hänestä ei meillä ole vähintäkään hyötyä, väitti hän.

— Se on totta, myönsi Rodolphe, — hän on elävä taide-esine.

— Hän on tyhmä, vaikka paistettavaksi.

— Hän on laiska.

— Hänet on erotettava.

— No, erotetaan vain.

— Onhan hänellä sentään hyviäkin puolia. Hän valmistaa mainiota
jänismuhennosta.

— Entä pähkinäviinaa? Hän on pähkinäviinan suurmestari.

— Niin kyllä. Mutta muuhun hän ei kelpaakaan, eikä se riitä meille.
Kulutamme kaiken aikamme hänen kanssaan riidellessä.

— Hän häiritsee työtämme.

— Hänen syytänsä on, etten saa _Punaista merta_ valmiiksi näyttelyyn.
Hän on kieltäytynyt rupeamasta faaraon malliksi.

— Hänen takiaan en ole voinut lopettaa tilattua työtä. Hän ei halunnut
mennä kirjastoon tekemään tarpeellisia muistiinpanoja.

— Hän ajaa meidät vararikkoon.

— Emme totta tosiaan voi pitää häntä enää.

— Erotetaan siis... Mutta silloin hänelle pitää maksaa palkka.

— Maksamme, kunhan hän vain lähtee. Anna rahaa, että suoritan sen.

— Mitä, rahaa? Mutta enhän minä niitä hoida, vaan sinä.

— En suinkaan, vaan sinä. Sinähän olet ottanut talouden hoidon
huostaasi, väitti Rodolphe.

— Mutta minä vakuutan, ettei minulla ole rahaa! huudahti Marcel.

— Etteikö sitä enää olisikaan? Se on mahdotonta! Viittäsataa frangia
ei saa menemään viikossa, saatikka sitten kun elää, niin kuin me,
täydellisintä säästäväisyyttä noudattaen ja supistaen tarpeensa ihan
välttämättömimpään. (Ihan turhimpaan, olisi hänen pitänyt sanoa.) —
Pitää tarkastaa kirjanpitoa, jatkoi Rodolphe. — Kyllä me löydämme
erehdyksen.

— Niin kyllä, myönsi Marcel, — mutta rahoja emme löydä. Olkoon
menneeksi, tarkastetaan menopuoli.

Tällainen oli se mallikirjanpito, joka oli pantu alkuun pyhän
säästäväisyyden merkeissä:

— Maaliskuun 19. päivä. Saatu viisisataa frangia. Menoja: turkkilainen
piippu, viisikolmatta frangia, päivällinen, viisitoista, sekalaisia,
neljäkymmentä frangia!

— Mitä ne ovat nuo sekalaiset, kysyi Rodolphe Marcelilta, joka luki.

— Etkö muista, sinä iltana, kun palasimme kotiin vasta aamulla.
Siinähän muuten säästimme halkoja ja kynttilöitä.

— Entä sitten? Jatka.

— Maaliskuun 20. päivä. Aamiainen, yksi frangi viisikymmentä centimeä,
tupakkaa kaksikymmentä centimeä, päivällinen kaksi frangia, nenälasit
kaksi frangia viisikymmentä centimeä. Ahaa, lisäsi Marcel, — nenälasit
kuuluvat sinun tiliisi! Mitä sinä niillä teet, kun sinulla on hyvät
silmät...

— Muistathan, että minun piti arvostella taidenäyttelyä _Iriksen vyötä_
varten. Mahdotonta on arvostella maalauksia ilman nenälaseja. Se oli
ihan oikeutettu menoerä. Entä sitten?

— Ruokokeppi...

— Mutta se on sinun tiliisi, riemastui Rodolphe. — Et sinä keppiä
tarvitse.

— Siinä kaikki kahdennenkymmenennen päivän menot, virkkoi Marcel
vastaamatta. — Ensimmäisenäkolmatta söimme aamiaista, päivällistä ja
illallista kaupungilla.

— Silloin emme kai kuluttaneet paljon?

— Tosiaan hyvin vähän... Tuskin kolmeakymmentä frangia.

— Mutta mihin?

— En muista enää, vastasi Marcel. — Tänne on vain merkitty: sekalaista.

— Hämärä ja katala tilinimi! ärjäisi Rodolphe.

— Maaliskuun 22. päivä. Silloin tuli Baptiste palvelukseen. Annoimme
hänelle etukäteen palkkaa vastaan viisi frangia, posetiivin soittajalle
viisikymmentä centimea, neljän pienen kiinalaislapsen lunastukseksi,
jotka uskomattoman raa'at vanhemmat olivat tuominneet heitettäviksi
Jangtse-virtaan, kaksi frangia neljäkymmentä centimeä.

— Mitä ihmettä! huudahti Rodolphe. — Siinä on mielestäni jotakin
ristiriitaista. Ensin annat posetiivin vinguttajalle, mutta sitten
herjaat ihmisiä, joilla on positivistiset mielipiteet lapsistaan.
Ja mikä pakko meidän on lunastaa pikku kiinalaisia, pikemminkin
tarvitsemme kiinapillereitä?

— Olen kerta kaikkiaan jalomielinen, vastasi Marcel. — Tähän asti ei
ole paljonkaan poikettu säästäväisyyden periaatteesta. Siis eteenpäin.
Maaliskuun 23. päivänä ei ole merkitty mitään. Eikä myöskään 24.
päivänä. Siinä oli kaksi kelpo päivää. Maaliskuun 25. päivänä,
Baptistelle palkkaa vastaan kolme frangia. Minusta tuntuu kuin hänelle
olisi annettu kovin usein rahaa, lisäsi Marcel miettivästi.

— Vähemmän ollaan velkaa, vastasi Rodolphe. — Jatka.

— Maaliskuun 26. päivä: erilaisia taiteen kannalta hyödyllisiä menoja,
kolmekymmentäkuusi frangia neljäkymmentä centimeä.

— Mitähän niin hyödyllisiä lienemme ostaneet? kysyi Rodolphe. — En
ollenkaan muista. Lähes neljäkymmentä frangia! Mitähän siinä oli?

— Mitä, etkö muista? Silloinhan kiipesimme Notre Damen torniin
katsellaksemme Pariisia ylhäältä...

— Mutta torniin nousu maksaa vain neljäkymmentä centimeä, huomautti
Rodolphe.

— Niinpä kyllä, mutta sieltä tultuamme söimme päivällistä
Saint-Germainissa.

— No, silloin on asia liiankin selvä.

— Maaliskuun 27. päivä: ei mitään.

— Hyvä, se on säästäväisyyttä.

— Maaliskuun 28. päivä: annettu Baptistelle palkkaa vastaan kuusi
frangia.

— Nyt olen ihan varma, ettemme enää ole hänelle mitään velkaa. Sekin on
mahdollista, että hän on maksamassa meille... Saadaanpa nähdä.

— Maaliskuun 29. päivä: Kas, sitä ei olekaan merkitty. Menopuolen
kohdalla on alkuosa jotakin siveyssaarnaa. Maaliskuun 30. päivä:
Silloin meillä oli vieraita päivällä. Suuria menoja: kolmekymmentä
frangia viisikymmentäviisi centimea. Sitten 31. päivä, siis tänään,
emme ole nyt kuluttaneet mitään. Näethän, jatkoi Marcel, — että
tili on pidetty hyvin tarkasti. Loppusummaksi emme saa viittäsataa
frangia.

— Silloin täytyy olla rahaa kassassa.

— Voihan tuota katsoa, sanoi Marcel avaten laatikon. — Ei, lisäsi hän,
— ei enää mitään. Hämähäkki vain.

— Aamuinen hämähäkki tietää surua, muisti Rodolphe.

— Mutta hiiteenkö niin paljon rahaa on voinut mennä? ihmetteli
masentunut Marcel nähdessään rahaston tyhjänä.

— Helkkari, sehän on selvää, tiesi Rodolphe. — Kaikki on annettu
Baptistelle.

— Maltahan, huusi Marcel kaivellen laatikkoa, jossa näkyi paperinpala.
— Kuitti vuokrasta viime neljännekseltä!

— Mitä joutavia, epäili Rodolphe. — Kuinka se oli sinne tullut?

— Ja oikein allekirjoitettu, vakuutti Marcel. — Sinä siis olet maksanut
isännälle.

— Minäkö? Älä hulluttele! sanoi Rodolphe.

— Mutta mitä merkitsee...

— En varmasti ole...

— Mlk' on tää kumma siis? lauloivat he yhteen ääneen _Valkoisen naisen_
loppusävelellä.

Baptiste, joka piti musiikista, riensi heti saapuville: Marcel näytti
hänelle kuittia.

— Ah niin, sanoi Baptiste huolettomasti. - Unohdin mainita siitä.
Isäntä tuli tänä aamuna, kun te olitte ulkona. Maksoin hänelle, ettei
tarvitse tulla toiste.

— Mistä saitte rahaa?

— Otin tuosta laatikosta, selitti Baptiste, — kun se oli auki. Arvelin,
että herrat olivat jättäneet sen auki tahallaan, ja tuumin itsekseni:
isäntäni ovat lähtiessään unohtaneet sanoa: Baptiste, isäntä tulee
perimään vuokraa. Pitää maksaa hänelle. Tein, niin kuin minua olisi
käsketty... vaikkei oltukaan käsketty.

— Baptiste! Marcel karjaisi kalveten kiukusta. — Olette ylittänyt
määräyksemme. Tästä päivästä lähtien ette enää kuulu meidän talouteemme.

Baptiste otti päästään vahakankaisen lakin, joka teki liverin virkaa,
ja antoi sen Marcelille.

— Hyvä on, sanoi Marcel. — Nyt saatte mennä!

— Entä palkkani?

— Mitä te jupisette? Olettehan saanut enemmän kuin pitikään. Olen
maksanut neljätoista frangia vajaassa kahdessa viikossa. Mitä te teette
niin paljolla rahalla? Elätättekö tanssijatarta, vai?

— Nuoralla... lisäsi Rodolphe.

— Joudun siis palkattomaksi, valitti miesparka. — Ei jää kattoa pääni
päälle!

— Ottakaa lakaisin liverinne, sanoi Marcel heltyen vasten tahtoaankin
ja antoi lakin Baptistelle.

— Ja juuri tuo onneton on tuhonnut varallisuutemme, sanoi Rodolphe
nähdessään Baptiste-paran menevän. — Missä tänään syödään?

— Sen saamme tietää huomenna, vastasi Marcel.



VIII

Viisi frangia vaivan takana


Eräänä lauantai-iltana, silloin kun Rodolphe ei vielä asunut yhdessä
neiti Mimin kanssa, jonka kohta saamme nähdä esiintyvän, tutustui hän
ruokapaikassaan erään muotiliikkeen omistajattareen, nimeltä Laura.
Kuultuaan, että Rodolphe oli kahden muotilehden, _Iriksen vyön_ ja
_Castorin_, päätoimittaja, Laura alkoi tehdä hänelle jokseenkin
houkuttavia viittauksia, toivoen kai mainosta tavaroilleen. Näihin
yllytyksiin Rodolphe oli vastannut sellaisella kohteliaisuuksien
ilotulituksella, että kaikki keikaroivat Benseradet, Voituret ja
Ruggierit olisivat kalvenneet kateudesta, ja päivällisen lopulla
kuultuaan, että Rodolphe oli runoilija, neiti Laura antoi selvästi
tietää voivansa hyväksyä hänet Petrarcakseen, lupasipa liikoja
kursailematta kohtauksenkin seuraavaksi päiväksi.

— Totta tosiaan! Rodolphe mietiskeli saattaessaan neiti Lauraa kotiin,
— tuossa on varmasti miellyttävä nainen. Hän tuntuu perehtyneen
kielioppiin, ja hänellä näyttää olevan koko hyvä vaatevarasto. Niinpä
olen taipuvainen tekemään hänet onnelliseksi.

Kun saavuttiin Laura-neidin asunnolle, hän hellitti Rodolphen
käsivarren ja kiitti vaivasta, jonka oli nähnyt tullessaan saattamaan
niin kauas.

— Voi, neiti, vastasi Rodolphe kumartuen maahan asti, — olisin suonut,
että asuisitte Moskovassa tai Sunda-saarilla, saadakseni pitkällisemmän
ilon olla ritarinanne.

— Nuo paikat ovat hiukan liian kaukana, vastasi Laura sievistellen.

— Olisimme menneet bulevardin kautta, virkkoi Rodolphe. — Sallikaa
minun vielä suudella kättänne poskellanne, jatkoi hän suudellen neitoa
suulle, ennen kuin tämä ennätti vastustella.

— Hyvä herra, Laura huudahti, — te olette liian hätäinen.

— Saapuakseni pikemmin perille, selitti Rodolphe. — Rakkaudessa täytyy
ensimmäiset taipaleet kiitää täyttä neliä.

— Aika vekkuli, tuumi Laura noustessaan portaita myöten asuntoonsa.

— Sievä ihminen! mietti Rodolphe poistuessaan.

Kotiin päästyään hän nukkui pian ja näki kaikkein kauneimpia unia.
Hän oli olevinaan tanssiaisissa, teattereissa ja kävelypaikoissa,
kainalossaan neiti Laura, jolla oli yllään paljon kauniimpia pukuja
kuin mistä Tuhkimo milloinkaan oli uneksinut.

Rodolphe nousi seuraavana aamuna yhdeltätoista tapansa mukaan. Ensiksi
kiitivät hänen ajatuksensa Laura-neidin luokse.

— Hän on hyvin hieno nainen, jutteli hän itsekseen. — Olenpa varma,
että hänet on kasvatettu Saint-Denisin luostarissa. Vihdoinkin saan
tytön, joka voi sanoa pukuaan omakseen. Teenpä varmasti pienen
uhrauksenkin hänen takiaan. Nostan vähän palkkaani _Iriksen vyöstä_,
ostan hansikkaat ja vien Lauran syömään ravintolaan, jossa on oikeat
ruokaliinat. Pukuni ei ole oikein hyvä, mutta, tuumi hän pukeutuessaan,
— musta vaatettaa niin hyvin!

Ja hän lähti liikkeelle käydäkseen _Iriksen vyön_ konit rissa.

Kadun poikki mennessään hän huomasi raitiovaunu jonka sivukilpiin oli
kiinnitetty seuraava ilmoitus:

         TÄNÄÄN SUNNUNTAINA
  SUIHKULÄHTEET AUKI VERSAILLESISSA

Rodolphen jalkoihin lentänyt ukkosen vasama ei olisi tehnyt häneen
syvempää vaikutusta kuin tuo ilmoitus.

— Tänään, sunnuntaina!... Olinpa sen unohtanut, huudahti hän. —
Enkä nyt saa rahaa mistään. 'Tänään sunnuntaina!' Kaikki Pariisin
hopeataalerit ovat nyt matkalla Versaillesiin.

Mutta takertuen hupsun toivoon, jolla ihminen hädissään rohkaisee
mieltään, Rodolphe kiiruhti kuitenkin lehtensä konttoriin arvellen,
että siunattu sattuma ehkä oli tuonut rahastonhoitajan sinne.

Herra Boniface oli todella käväissyt siellä, mutta heti poistunut.

— Versaillesiin mennäkseen, sanoi juoksupoika Rodolphelle.

— Mitäs mahdan, tuumi Rodolphe. — Tässä sitä nyt ollaan. Mutta
sittenkin... Kohtaus on vasta illalla. Nyt on keskipäivä, ja minulla on
siis viisi tuntia aikaa viisifrangisen löytämiseksi. Frangi tunnilta
kuin Bois de Boulognen karusellissa. Eteenpäin!

Koska hän sattumalta oli siinä kaupunginosassa, missä
vaikutusvaltaiseksi arvostelijaksi mainittu sanomalehtimies asui,
juolahti Rodolphen mieleen yrittää lainata häneltä.

— Varmasti hän on kotona, mutisi hän rappuja kiivetessään. — Hänen on
kirjoitettava huominen alakerta, eikä siis tarvitse pelätä, että hän on
mennyt ulos. Lainaan häneltä viisi frangia.

— Kas, tehän siinä olette! huudahti toimittaja Rodolphen nähdessään. —
Saavutte parahiksi, aion pyytää pientä palvelusta.

— Sepä sattui! iloitsi _Iriksen vyön_ toimittaja.

— Kävittekö Odéonissa eilen?

— Minä käyn aina Odéonissa.

— Olette siis nähnyt uuden kappaleen?

— Kukas sitten? Odéonin yleisö olen minä.

— Se on totta, myönsi arvostelija. — Te olette tämän teatterin
tukipylväitä. Huhutaan muuten, että olette antanut sille avustustakin.
Niin, aionpa pyytää teiltä selostusta uudesta näytelmästä.

— Se on pikku asia. Minulla on muisti kuin koronkiskurilla.

— Kuka tuon kappaleen tekijä on? kysyi arvostelija hetken kuluttua
Rodolphelta, joka kirjoitti täyttä vauhtia.

— Onpahan vain eräs herra.

— Se lienee kai heikko.

— Heikompi kuin turkkilainen kylläkin.

— No silloin se ei ole kovinkaan tukevaa tekoa. Turkkilaisten
voimakkaan maine on väkisin anastettu. He kelpaisivat täällä tuskin
kengänkiillottajiksi.

— Mikä heitä estää kelpaamasta?

— Katsokaas, eihän turkkilaisia enää ole muualla kuin esikaupunkien
naamiohuveissa ja Champs-Elyséella taateleita myymässä. Turkkilainen on
ennakkoluulo. Eräs ystäväni on käynyt itämailla ja väittää, että kaikki
Turkin valtakunnan alamaiset ovat nähneet päivänvalon Coquenais-kadun
varrella.

— Tepä juttelette hauskasti, Rodolphe sanoi.

— Oikeinko? ihastui arvostelija. — Silloin pistän sen heti pakinaan.

— Tässä on selostukseni, ilmoitti sitten Rodolphe. — Se Kävi pian.

— Niinpä kyllä, mutta se on lyhyt.

— Kun lisäätte siihen ajatusviivoja ja kehittelette arvostelevia
mielipiteitänne, tulee siihen kyllä pituutta.

— Minulla ei ole aikaa hyvä herra, eikä oman kannan esitys vie kylliksi
tilaa.

— Liittäkää sopiva laatusana joka kolmanteen substantiiviin.

— Ettekö kuitenkin voisi tuhertaa selostukseenne pientä tai mieluummin
pitkää arvostelua kappaleesta? kysyi kriitikko.

— Miksei, vastasi Rodolphe. — Onhan minullakin mielipiteeni,
murhenäytelmästä, mutta ne olen jo kolmasti julkaissut _Iriksen vyössä_
ja _Castorissa_.

— Samantekevä. Montako riviä mielipiteistänne tulee?

— Nelisenkymmentä.

— Helkkari! Teillä on suurimittaiset mielipiteet, teillä! Lainatkaa
minulle nuo neljäkymmentä riviänne?

— Hyvä on, tuumi Rodolphe. — Jos kirjoitan hänelle tekstiä
kahdenkymmenen frangin arvosta, ei hän kehtaa kieltää viitosta. —
Minun pitää ilmoittaa teille, sanoi hän kääntyen arvostelijan puoleen,
— etteivät mielipiteeni ole ihan uusia. Niillä on hiukan kuluneet
kyynärpäät. Ennen kuin julkaisin ne, olen julistanut niitä kaikissa
Pariisin kahviloissa, niin ettei ole viinuri pahaista, joka ei osaisi
lasketella niitä ulkoa.

— Hittoako se tekee! Te ette näy tuntevan minua. Onko maailmassa
yleensä mitään uutta... paitsi hyvettä?

— Tässä on, sanoi Rodolphe, kun oli jälleen lopettanut kirjoittamisensa.

— Salama ja leimaus! Vielä puuttuu kaksi palstaa... Millä ihmeellä
täyttäisin tuon kaiken! huudahti toimittaja.

— Antakaa vielä joku paradoksi, kun kerran olette saapuvilla.

— Omia ei satu olemaan mukana, vastasi Rodolphe, — mutta voinhan
luovuttaa teille eräitä muualta saatuja. Ostin eräältä puutteessa
olevalta toverilta, viisikymmentä centimea kappale. Niitä on vasta
vähän käytetty.

— Sepä hyvä, sanoi kriitikko.

— Kyllä kai pyydän häneltä kymppiä, mietti Rodolphe alkaessaan taas
kirjoittaa. — Nykyään ovat paradoksit yhtä kalliita kuin peltopyyt.

Hän piirsi paperille kolmisenkymmentä riviä, täyteen lörpötystä
pianoista, kultakaloista, terveen järjen koulusta ja Reinin viinistä,
jota jostakin syystä nimitettiin pukeutumisviiniksi.

— Hyvin hupaista, sanoi kriitikko. — Mutta lisätkää vielä
ystävällisesti, ettei missään muualla tapaa niin paljon kunnon ihmisiä
kuin kaleereilla.

— Miksi niin?

— Että saataisiin kaksi riviä lisää. No niin, nyt se on valmis, päätti
vaikutusvaltainen kriitikko, kutsui palvelijansa saapuville ja käski
hänen viedä kyhäyksen kirjapainoon.

— Nyt, tuumi Rodolphe, — käydään härkää sarvista kiinni.

Ja hän esitti vakavasti pyyntönsä.

— Voi, hyvä veli! huudahti toinen, — minulla ei ole penniäkään kotona.
Lolotte vie minut vararikkoon hepeneillään, ja juuri äsken hän vei
viimeisen killinkini mennäkseen Versaillesiin katsomaan, kuinka
vedenneidot ja pronssihirviöt oksentavat vettä.

— Versaillesiin! Mutta onko se suorastaan kulkutauti? kysyi Rodolphe.

— Mihin te tarvitsette rahaa?

— Tällainen on tarina, selitti Rodolphe. — Tapaan tänään, kello viisi,
erään naisen, hienon henkilön, joka ajaakin vain raitiovaunussa.
Tahtoisin liittää kohtalomme yhteen muutamaksi päiväksi, ja minusta
tuntuu sopivalta antaa hänen kokea elämän nautintoja: ruokaa, tanssia,
huviretkiä ja niin edespäin. Tarvitsen välttämättä sitä varten
viitosen. Jollen sitä saa, joutuu Ranskan kirjallisuus minun kauttani
häpeään.

— Miksette lainaa tuota summaa naiselta itseltään? kysyi kriitikko.

— Eihän se ensi kerralla käy päinsä. Vain te voitte pelastaa minut
pulasta.

— Kaikkien Egyptin muumioiden nimessä vannon teille kunniani kautta,
ettei minulla ole rahaa edes savipiipun tai piikuuden ostoon. Onhan
tässä muutamia kirjoja, jotka voitte kiikuttaa panttiin.

— Tänään, sunnuntaina, mahdotonta. Mummo Mansut Lebigre, kaikki
Saint-Jacques-kadun purnut ovat kiinni. Mitä kirjoja teillä on? Runoja,
joissa on tekijän kuva rillit nokalla? Niitä ei kukaan hullu osta.

— Jollei valaoikeus siihen tuomitse, myönsi toinen. — Mutta malttakaa,
tässä on vielä lauluja ja konserttilippuja. Jos niitä osaa taitavasti
käsitellä, lähtee niistäkin rahaa.

— Jokin muu olisi parempaa. Pari housuja esimerkiksi.

— No, sanoi kriitikko, — tässä on vielä Bossuet ja Odilon Barrotin
kipsikuva. Se on jo lesken ropo, kunniasanalla!

— Tunnustan hyvän tahtonne, sanoi Rodolphe. — Otan ne aarteet mukaani,
mutta jos saan niistä puolitoista frangia, pidän sitä Herkuleen
kolmantenatoista urotyönä.

Taivallettuaan sitten noin neljä tuntia sai Rodolphe
kaunopuheisuudellaan, jonka salat hänelle suurina hetkinä selvisivät,
panttaamalla runokokoelmat ja Barrotin rintakuvan pesijättäreltään
lainaksi kaksi frangia.

— No niin, ajatteli hän paluumatkalla, — kastiketta jo on, mutta mistä
ottaisi paistin? Mitähän jos menisin tapaamaan enoa!

Puoli tuntia myöhemmin hän oli enonsa Monettin luona, joka
sisarenpoikansa kasvoilta heti luki, mikä oli asiana. Hän asettuikin
siis varuilleen ja ehätti pyynnön edelle kaikenlaisilla valituksilla:
— Aika on tukala, leipä kallista, velalliset eivät maksa, vuokra
on suoritettava, kauppa ei vetele, jne., luetellen kaupustelijan
ulkokultaiset ruikutukset alusta loppuun.

— Uskotko, että minun oli tänään pakko lainata kauppa-apulaiseltani
maksaakseni erään vekselin? lisäsi hän.

— Mutta olisittehan voinut lähettää hakemaan minulta, vastasi Rodolphe.
— Minä olisin kyllä lainannut teille. Sain kaksisataa frangia pari
päivää sitten.

— Kiitos, poikaseni, virkkoi ukko, — mutta sinä tarvitset omasi
itse... Kuules, kun nyt kerran olet täällä, voisit kaiketi kauniilla
käsialallasi kirjoittaa puhtaaksi muutamia laskuja, jotka lähetän
perittäviksi.

— Voi hitto, se viitonen käy kalliiksi, tuumi Rodolphe ryhtyen työhön
ja supistaen sitä mahdollisuuksien mukaan.

— Kuulkaahan, eno hyvä, sanoi hän Monettille, — tietäessäni, että te
pidätte paljon musiikista, olen tuonut teille muutaman konserttilipun.

— Sepä on kovin ystävällistä, poikaseni. Tahdotko jäädä luokseni
päivälliselle?

— Kiitos vain, eno, mutta minua odotetaan päivälliselle Faubourg
Saint-Germainiin. Sattuu vähän ilkeästi, kun en enää ehdi mennä kotiin
hakemaan rahaa ostaakseni hansikkaat.

— Eikö sinulla ole hansikkaita? Haluatko, että lainaan omani? kysyi eno.

— Suurkiitos, mutta meillä kahdella on erikokoiset kädet. Tekisitte
minulle palveluksen, jos lainaisitte...

— ... kaksikyhnmentäyhdeksän souta, hansikkaiden ostoon? Kyllä,
poikaseni, tuossa on. Kun menee vierailulle, pitää olla hyvin puettu.
Parempi on herättää kateutta kuin sääliä, sanoi tätivainajasi. Kas,
kas, sinä liikut siis hienojen ihmisten parissa, sepä hauskaa... Olisin
mielelläni antanut enemmänkin, mutta minulla ei nyt ole rahaa täällä
myymälässä. Pitäisi kiivetä asuntooni, enkä voi poistua, sillä ostajia
saattaa tulla koska hyvänsä.

— Sanoitte, ettei kauppa vetele.

Eno Monetti ei ollut kuulevinaan, vaan lisäsi, kun sisarenpoika pisti
rahat taskuunsa:

— Maksulla ei ole kiirettä.

— Voi sinua kitupiikkiä! tuumi Rodolphe kiiruhtaessaan tiehensä. —
Vielä puuttuu kolmekymmentäyksi souta. Mistä ne saan? Mennäänpä taas
kerran sallimuksen kohdalle.

Näin nimitti Rodolphe keskeisintä paikkaa Pariisissa, Palais Royalia,
jonka likellä on melkein mahdotonta viipyä kymmentä minuuttia
tapaamatta kymmentä tuttua, ensi sijassa velkojia. Rodolphe asettui
siis vartiopaikalleen Palais Royalin pylväskäytävään. Tällä kertaa oli
sallimus hidas saapumaan, mutta vihdoin Rodolphe sai sen näkyviinsä.
Sillä oli valkoinen hattu, vihreä päällystakki ja kultanuppinen
keppi... siis oivallisesti puettu sallimus.

Tavallisissa oloissa pidettiin tätä nuorta miestä varakkaana ja
herttaisena, vaikka hän oli hieman suulas ja pyrki filosofoimaan.

— Sepä hauskaa, että tapasin teidät, hän sanoi Rodolphelle. — Tulkaa
saattamaan minua, jutellaan vähän.

— Minun täytyy siis kärsiä sanatulvan kidutusta, mietti Rodolphe
mukaantuen valkohattuisen laahattavaksi ja kuunnellen joutavia
puheenparsia, niin että korvat olivat mennä lukkoon.

Kun he lähestyivät Arts-siltaa, sanoi Rodolphe toverilleen:

— Minun on nyt pakko erota teistä, sillä minulla ei ole mukanani rahaa
siltaveroon.

— Mitä siitä, virkkoi toinen heittäen kaksi vaskirahaa sillan
vartijalle.

— Nyt on hetki tullut, päätti _Iriksen vyön_ toimittaja sillan poikki
mentäessä.

Ja kun saavuttiin toiselle rannalle, Institut de Francen kellon
kohdalle, pysähtyi Rodolphe äkkiä, osoitti kiihkeällä viittauksella
kellotaulua ja huudahti:

— Helkkari, viittätoista vailla viisi, minä olen mennyttä miestä!

— No mitä nyt? kysyi sallimus ihmetellen.

— Teidän vuoksenne, kun olette vastoin tahtoani laahannut minut tänne
saakka, olen myöhästynyt eräästä kohtauksesta.

— Tärkeästä?

— Tietysti. Minun piti saada rahaa kello viideltä... Batignollesissa.
Nyt en ehdi sinne. Voi lempo sentään! Mitä tehdä?

— Kuulkaapa, tulkaa kotiini, niin saatte lainaksi.

— Mahdotonta. Te asutte Mont-Rougen puolella, ja minulla on kuuden
aikaan asiaa Chaussée d'-Antinille... Voi sun vietävä!

— Minulla on muutama sou taskussani, lohdutti sallimus arasti. — Hyvin
vähän...

— Jos saisin edes ajurimaksun, niin ehkä ehtisin ajoissa Batignollesiin.

— Tässä on kukkaroni koko sisällys, kolmekymmentäyksi souta.

— Antakaa tänne, pian, että pääsen lähteinään! huusi Rodolphe
kuullessaan kellon lyövän viittä.

Ja hän kiiti kohtauspaikalle.

— Sepä otti kovalle, hän tuumi rahojaan laskien. — Sata souta, kuin
kultavaa'alla punnittuna. Lopultakin olen kunnossa ja Laura saa
huomata olevansa tekemisissä miehen kanssa, joka ymmärtää elää. Mutta
sen vannon, etten tuo kolikkoakaan kotiin illalla. Pitää puolustaa
kirjallisuuden kunniaa ja osoittaa, ettei sen edustajilta puutu
rikkaudesta muuta kuin raha.

Rodolphe tapasi Laura-neidin odottamassa.

— Kas, vain! ihmetteli hän, — täsmällinen kuin vaarivainajan
kaappikello.

Hän vietti illan hauskasti Lauran kanssa ja uhrasi urhoollisesti
viitosensa tuhlaavaisuuden suuressa sulatossa. Neiti Laura oli niin
ihastunut hänen käytöstapaansa, että vasta silloin, kun Rodolphe
saattoi hänet oman huoneensa ovelle, hän huomasi joutuneensa muualle
kuin kotiinsa.

— Nyt teen erehdyksen, sanoi Laura. — Mutta älkää antako minun sitä
katua käyttäytymällä petollisesti kuten kaikki miehet.

— Madame, selitti Rodolphe, — minä olen kuuluisa uskollisuudestani.
Niin kuuluisa, että ystäväni sitä ihmettelevät ja nimittävät minua
rakkauden kenraali Bertrandiksi.



IX

Lumikukkia


Siihen aikaan oli Rodolphe korviaan myöten rakastunut serkkuunsa
Angèleen, joka ei voinut sietää häntä, ja insinööri Chevalierin
lämpömittari osoitti kahtatoista astetta nollan alapuolelta.

Neiti Angèlen isä oli uunitehtailija Monetti, josta meillä jo
on ollut monesti aihetta puhua. Muuten hän oli kahdeksantoista
ikäinen, äskettäin palannut Bourgognesta, vietettyään siellä viisi
vuotta erään tädin luona, jonka kerran saisi periä. Tämä sukulainen
oli vanhapiika, joka ei ollut milloinkaan ollut nuori ja kaunis,
vaan aina ilkeä, vaikka tai pikemmin koska hän oli uskovainen.
Siitä syystä Angèlekin, kotoa lähtiessään suloinen lapsi, jonka
nuppumaisuudessa jo piili viehättävän kukoistuksen lupaus, palasi
viiden vuoden kuluttua muuttuneena tosin kauniiksi, mutta jäykäksi,
kuivaksi ja kylmäkiskoiseksi neidoksi. Maaseudun yksinäinen elämä,
äärimmäinen jumalisuuden harjoitus ja hänen saamansa ahtaan kasvatuksen
periaatteet olivat täyttäneet hänen mielensä joutavilla, järjettömillä
ennakkoluuloilla, supistaneet hänen mielikuvitustaan ja tehneet
hänen sydämestään elimen, joka tyytyi vain täyttämään tehtävänsä
verenkierrossa. Angèlella oli, niin sanoaksemme, suonissaan vihkivettä
eikä verta.

Kotiin tultuaan hän otti serkkunsa vastaan jääkylmästi ja Rodolphe
epäonnistui aina, kun koetti saada tytössä väräjämään muistojen helliä
kieliä niiltä ajoilta, jolloin he olivat yhdessä leikkineet Paulin ja
Virginian rakkautta, kuten serkuksien välillä on tapana.

Rodolphe oli kuitenkin perinpohjin rakastunut serkkuunsa, joka ei
voinut sietää häntä. Kuultuaan eräänä päivänä Angèlen lähtevän
pian ystävättärensä häihin hän oli rohkaistunut niin, että lupasi
Angèlelle orvokkikimpun tanssiaisia varten. Kysyttyään isältään lupaa
Angèle hyväksyi serkkunsa kohteliaan tarjouksen, vaatien kuitenkin
ehdottomasti valkoisia orvokkeja, lumikukkia.

Perin onnellisena serkkunsa hyväntahtoisuudesta Rodolphe hyppeli ja
lauleskeli palatessaan _Pyhään Bernhardiinsa_. Se näet oli hänen
silloisen asuntonsa nimi, ja kohta saamme tietää miksi. Kävellessään
Palais-Royalin läpi, sivuuttaen rouva Provostin, kuuluisan
kukkakauppiaan, myymälän Rodolphe näki näyteikkunassa valkoisia
orvokkeja. Uteliaana hän poikkesi sisään kysymään hintaa. Kunnollinen
kukkakimppu maksoi kokonaista kymmenen frangia, mutta siellä oli
kalliimpiakin.

— Peeveli! ajatteli Rodolphe. — Minulla on vain viikko aikaa tuon
miljoonan haalimiseen. Hommaa siitä tulee, mutta samapa tuo: serkun
pitää saada kukkansa. Minulla on jo aate.

Tämä tapahtui Rodolphen kirjallisen uran alkuaikoina. Hänellä ei
silloin ollut muita tuloja kuin viidentoista frangin kuukautinen
apuraha. Sen oli hänelle lahjoittanut eräs toveri, suuri runoilija,
joka oleskeltuaan Pariisissa vuosikausia oli päässyt vaikutusvaltaisten
suhteittensa avulla kansakoulunopettajaksi maaseudulle. Rodolphe, jonka
kummina oli ollut tuhlaavaisuuden hengetär, teki tästä avustuksesta
lopun neljässä päivässä, ja kun hän ei tahtonut luopua pyhästä,
mutta vähän tuottavasta elegisen runoilijan ammatista, ei hänen
auttanut muu kuin tulla kuukauden viimeiseen päivään asti toimeen
satunaisella mannalla, jota sallimuksen kourasta hitaasti valuu.
Tällainen paastoaminen ei häntä kuitenkaan pelottanut. Hän kesti sen
hilpein mielin, noudattaen stoalaista kohtuullisuutta ja käyttäen
mielikuvituksensa aarteita, päästäkseen lopulta kuukauden ensimmäisen
päivän pääsiäiseen, joka lopetti kärsimykset.

Tähän aikaan Rodolphe asui Contrescarpe-Saint-Maratin kadun varrella,
suuressa talossa, joka ennen tunnettiin nimellä _Hänen harmaja
pyhyytensä_, koska ukko Josept Richeliuen kadotettu sielu kuului
siinä asuneen. Hänen huoneensa sijaitsi ylimmässä kerroksessa, joka
oli Pariisin kaikkein korkeimpia kohtia, ikään kuin näköalaparveke.
Se oli ihana asunto kesällä, mutta lokakuusta huhtikuuhun suorastaan
Kamtšatka. Neljä päätuulta tunkeutui sisään vastapäisistä ikkunoista,
esittäen siellä hurjia kvartetteja koko kylmän ajan. Huoneen kamiina
näytti näissä oloissa pelkältä ivalta, sillä sen ääretön suuaukko oli
kuin pohjoistuulelle ja koko seurueelle varattu kunniaportti. Kun
pakkanen ensi kertaa alkoi paukkua, oli Rodolphe keksinyt erikoisen
lämmitystavan; hän oli pilkkonut vähäiset huonekalunsa yhtä suuriin
kasoihin, ja viikon kuluttua hänen kalustonsa oli merkillisesti
supistunut: hänellä oli enää vain vuode ja pari tuolia. Totuuden
nimessä on sanottava, että nämä kappaleet olivat rautaa ja siten
tulenvaaralta turvassa. Rodolphe nimitti tällaista lämmitystä »uuniin
kautta muuttamiseksi».

Oltiin siis tammikuussa, ja lämpömittari, joka osoitti kahtatoista
pakkasastetta Lunetten rantakadulla, olisi näyttänyt kahta tai kolmea
enemmän, jos se olisi viety Rodolphen näkötorniin, jolle hän nyt oli
antanut nimet: _Pyhän Bernhardin vuori, Huippuvuoret, Siperia_.

Sinä iltana, jolloin hän oli luvannut lumikukkia serkulleen, joutui
Rodolphe kotiin palatessaan vihanvimmaan: neljä päätuulta oli taas
rikkonut ikkunaruudun hypellessään huoneen nurkasta toiseen. Tämä oli
kolmas samanlainen vahinko kahden viikon kuluessa. Niinpä Rodolphe
kirosikin kumeasti Aioloksen ja koko hänen perheensä. Täytettyään
aukon erään ystävänsä muotokuvalla hän heittäytyi täysissä pukimissa
nukkumaan kahden karkean villapeitteen väliin, joita hän nimitti
patjoikseen, ja näki koko yön unta valkoisista orvokeista.

Viiden päivän päästä Rodolphe ei vielä ollut keksinyt mitään keinoa
unelmansa toteuttamiseksi, ja ylihuomenna hänen jo piti antaa
kukat serkulleen. Sillä välin oli lämpömittari yhä laskenut, ja
onneton runoilija vaipui epätoivoon ajatellessaan, että orvokit yhä
kallistuisivat. Lopulta sallimus sääli häntä ja tuli seuraavalla
tavalla avuksi.

Eräänä aamuna Rodolphe meni pyytämään aamiaista ystävältään, maalari
Marcelilta, ja tapasi hänet keskustelemassa surupukuisen naisen kanssa.
Tämä oli leski. Hänen miehensä oli äsken kuollut ja nyt hän oli tullut
kysymään kuinka paljon maksaisi hänen miehensä hautakiveen maalattava
käsi, jonka alle kirjoitettaisiin:

    SUA VARRON, USKOLLINEN PUOLISO.

Saadakseen työn halvemmalla leskirouva huomautti maalarille, että kun
Jumala kerran kutsuisi hänet itsensäkin pois, hän saisi tehtäväkseen
maalata toisen käden, hänen oman kätensä, joka koristettaisiin
rannerenkaalla, ja johon liitettäisiin uusi kirjoitus:

    JUMALA MEIDÄT VIHDOIN YHTEEN VEI.

— Tämän määräyksen panen testamenttiini, lisäsi leski, — ja vaadin,
että se työ uskotaan teille.

— No, jos niin on, hyvä rouva, sanoi taiteilija, — niin hyväksyn
tarjoamanne hinnan... mutta kuten sanottu, jään odottamaan käsirahaa.
Älkää unohtako minua testamentissanne.

— Toivoisin vielä työn valmistuvan mahdollisimman pian, sanoi leski,
— mutta älkää kuitenkaan hätäilkö. Älkää myöskään unohtako peukalon
naarmua! Käden pitää olla elävän näköinen.

— Siitä tulee suorastaan puhuva, rouva, sen takaan, vakuutti Marcel
saattaen leskeä ovelle.

Mutta kynnyksellä tämä kääntyi vielä kerran.

— Minun pitää vielä kysyä teiltä erästä asiaa, herra maalari.
Tahtoisin pyytää piirtämään puolisoni hautakiveen yhden värssyn, jossa
kerrottaisiin hänen rehellisestä vaelluksestaan ja esitettäisiin
hänen viimeiset sanansa, jotka hän lausui kuolinvuoteellaan. Onkohan
semmoinen hienoa?

— Erinomaisen hienoa... semmoista sanotaan epitaafiksi... se olisi
verrattoman hienoa!

— Tietäisittekö ehkä ketään, joka voisi laatia sen minulle halvasta
hinnasta? Voisin kyllä kääntyä naapurini herra Guérinin puoleen, joka
on julkinen kirjailija, mutta hän pyytää hintana silmät päästäni.

Tällöin Rodolphe iski silmää Marcelille, joka heti ymmärsi.

— Rouva, sanoi hän viitaten Rodolpheen, — onnellinen sattuma on tuonut
tänne henkilön, josta voi olla teille hyötyä surullisessa asemassanne.
Tämä herra on etevä runoilija: ette voisi parempaa löytää.

— Minusta on tärkeää, että se värssy olisi jotakin hyvin surullista ja
että oikeinkirjoitus olisi täysin virheetöntä, sanoi leski.

— Rouva, sanoi Marcel, — ystäväni tuntee oikeinkirjoituksen
perinpohjin: hän sai koulussa kaikki palkinnot.

— Älkäähän, sanoi leski, — minun veljenpoikani on myös saanut
palkinnon, ja hän on vasta seitsenvuotias.

— Sepä on aikaisin kehittynyt lapsi, kiiruhti Marcel vastaamaan.

— Mutta osaako herra kirjoittaa suruvärssyjä? tiukkasi leski.

— Paremmin kuin kukaan, rouva, sillä hän on saanut kokea elämässään
paljon suruja. Sanomalehdetkin moittivat häntä siitä, että hän aina
vain kirjoittaa valitusvirsiä.

— Vai niin! huudahti leski, — vai on hänestä puhuttu sanomissa!
Silloinpa hän on varmaan yhtä oppinut kuin herra Guérin, joka on
julkinen kirjailija?

— Oh, paljon oppineempi! Kääntykää vain hänen puoleensa, rouva, sitä
ette kadu.

Selitettyään runoilijalle, mitä hän toivoi miehensä hautapatsaaseen
tulevan värssyn sisältävän, leski teki sopimuksen, jonka mukaan
Rodolphen piti saada kymmenen frangia, jos värssy olisi lesken mieleen;
ja kiire kuului värssyllä myös olevan.

Runoilija lupasi toimittaa sen hänelle ystävänsä välityksellä jo
seuraavaksi päiväksi.

— Oi, Artemis, sinä hyvä haltiatar! huudahti Rodolphe kun leski oli
mennyt, — vannon sinulle, että tulet hyvälle mielelle! Sepustan sinulle
kelpo annoksen hautajaislyriikkaa, eikä oikeinkirjoituksessa ole
moitteen sijaa. Sinä kunnon vanhus, suokoon taivas sinulle palkinnoksi
sata elinvuotta kuin hyvälle viinille!

— Vastustan jyrkästi! huudahti Marcel.

— Se on totta, sanoi Rodolphe, — unohdinpa, että sinun on maalattava
vielä yksi käsi hänen kuolemansa jälkeen ja että moinen pitkäikäisyys
tietäisi sinulle rahan menetystä.

Ja kohottaen kätensä korkeuteen Rodolphe pyysi taivasta pysymään
kuurona hänen äskeiselle rukoukselleen.

— Ah, sanoi hän sitten, — satuinpa tulemaan tänne onnellisella hetkellä!

— Mutta mitä asiaa sinulla oikeastaan olikaan? kysyi Marcel.

— Niin, minun oli tehtävä sinulle eräs pyyntö, ja kun minun nyt tämän
runon takia täytyy olla koko yö valveilla, niin en voi mitään peruuttaa
siitä, mitä aioin sinulta pyytää. Tarvitsen näet ensinnäkin syötävää,
toiseksi tupakkaa ja kynttilän ja kolmanneksi jääkarhu-pukusi.

— Menetkö ehkä naamiaisiin? Nyt muistankin, että tänä iltana on
ensimmäiset.

— Enkä menekään, mutta niin kuin minut nyt näet, olen yhtä viluissani
kuin suuri armeija Venäjältä peräytyessään. Vihreä lastinkipalttooni
ja skotlantilaiset merinohousuni ovat kyllä hyvin koreat, mutta ne
ovat liian keväisiä ja kelpaavat vain sillä ehdolla, että asuisin
päiväntasaajan kohdalla. Sellaiselle, joka asuu likellä pohjoisnapaa,
kuten minä, on jääkarhun talja paljon mukavampi, tahtoisinpa väittää,
suorastaan välttämätön.

— Tuolla se on, sanoi Marcel. — Muuten hyvä aate: se on turkasen lämmin
ja sen sisällä olet kuin leipä uunissa.

Rodolphe oli jo vetänyt karhunturkin ylleen.

— Nytpä saa lämpömittari kiukutella, sanoi hän.

— Aiotko oikein tosissasi mennä ulos kadulle tuossa asussa? kysyi
Marcel ystävältään, kun he olivat nauttineet epämääräisen aterian, joka
tarjottiin viiden centimen lautasilta.

— Viis minä julkisesta mielipiteestä! sanoi Rodolphe; — tänään alkaa
sitä paitsi karnevaali.

Ja hän asteli halki Pariisin yhtä vakavana kuin se nelijalkainen,
jonka turkki hänellä oli yllään. Sivuuttaessaan insinööri Chevalierin
lämpömittarin Rodolphe näytti sille pitkää nenää.

Asuntoonsa tultuaan ensin pahanpäiväisesti säikäyttäen portinvartijaa,
runoilija sytytti kynttilänsä ja kääri huolellisesti sen ympärille
läpinäkyvää paperia suojaksi yöperhosten ilkivaltaisuuksia vastaan,
ja sitten hän ryhtyi heti työhön. Mutta ennen pitkää hän sai havaita,
että vaikka hänen ruumiinsa olikin verrattain hyvin turvattu kylmää
vastaan, käsien laita oli toisin. Tuskin hän oli pannut paperille kaksi
säettä, kun jo alkoi kovasti särkeä kynsien alta ja kynä kirposi hänen
kädestään.

— Uljainkaan mies ei voi taistella luonnonvoimia vastaan, mutisi
Rodolphe vaipuen voimattomana tuoliinsa. — Caesar meni Rubiconin
poikki, mutta Beresinan yli hän ei olisi päässyt.

Äkkiä runoilija päästi karhunrintansa syvyydestä ilohuudon ja nousi
niin roimasti, että mustetta räiskähti hänen valkoiselle turkilleen.
Hän oli saanut erään aatteen, jonka Chatterton oli aikoinaan
toteuttanut.

Rodolphe veti vuoteensa alta melkoisen kasan papereita, joiden
joukossa oli tusina hänen mainion murhenäytelmänsä _Kostajan_
valtavia käsikirjoituksia. Tämä näytelmä, jota hän oli kirjoittanut
kaksi vuotta, oli niin monta kertaa uusittu ja korjattu, että se
kaikkine toisintoineen painoi seitsemän kiloa. Rodolphe pani uusimman
käsikirjoituksen syrjään ja laahasi muut uunin eteen.

— Olinhan varma, että kerran saisin nämä sijoitetuiksi, mutisi hän, —
kun vain malttaisin mieltäni! Onpa siinä sievoinen kasa proosapuita.
Jos olisin edeltäpäin tiennyt, kuinka käy, niin olisinpa kirjoittanut
vielä prologinkin! Enemmänhän olisi nyt tulenruokaa. Mutta eihän voi
kaikkea ennakolta arvata.

Hän sytytti tukun käsikirjoitusliuskoja palamaan ja verrytti niiden
hohteessa käsiään. Viiden minuutin kuluttua oli _Kostajan_ ensimmäinen
näytös lopussa ja Rodolphella kolme säettä hautakirjoitustaan valmiina.

Sanomaton oli neljän päätuulen hämmästys, kun ne huomasivat tulen
palavan kamiinassa.

— Varmaankin näköharha, puuskutti pohjatuuli kaivellen ja näykkien
Rodolphen turkkia.

— Sopisipa nyt puhaltaa savupiippuun ja savuttaa hieman kamiinaa,
tuhisi toinen tuuli.

Mutta juuri kun ne aikoivat ruveta kiusantekoon, huomasi etelätuuli
eräässä tähtitornin ikkunassa herra Aragon, joka heristi niille
sormiaan.

— Nopeasti matkaan! huusi etelätuuli silloin veljilleen, — almanakka
osoittaa tyyntä täksi yöksi. Tähtitorni on meitä vastaan ja ellemme
puoliyön aikana ole kotonamme, sulkee herra Arago meidät arestiin.

Sillä aikaa niitti _Kostajan_ toinen näytös tulisia suosionosoituksia.
Ja Rodolphe oli kirjoittanut kymmenen säettä. Kolmannen näytöksen
aikana hän ei kuitenkaan saanut valmiiksi useampia kuin kaksi.

— Sitähän aina ajattelin, että tämä näytös oli liian lyhyt, mutisi
Rodolphe, — mutta vasta esitettäessä virheet tulevat esiin. Onneksi
kestää seuraava näytös paljon kauemmin. Onhan siinä kaksikymmentäkolme
kohtausta, niiden joukossa se valtaistuinkohtaus, jonka piti tuottaa
minulle kunniaa...

Tämän valtavan kohtauksen viimeiset vuorosanat häipyivät liekkeihin,
kun Rodolphella oli vielä yksi säkeistö jäljellä.

— Ja sitten viides näytös, hän sanoi hohtavin kasvoin. — Kestänee
ainakin viisi minuuttia. Pelkkää yksinpuhelua.

Näytelmän loppuratkaisu leimahti ja sammui. Samalla hetkellä Rodolphe
puki suurenmoiseen runoasuun sen vainajan viimeiset sanat, jonka
kirkastamiseksi hän tässä oli työskennellyt.

— Jäipähän tuota polttoainetta vielä toisiakin töitä varten, sanoi hän
sitten työntäessään jäljelle jääneet käsikirjoitukset takaisin vuoteen
alle.

Seuraavana iltana kello kahdeksan astui neiti Angèle tanssiaisiin
kädessään upea vihko valkeita orvokkeja, joiden keskellä nuokkui
kaksi ruusua, valkeat nekin. Koko illan hän herätti huomiota tämän
kukkavihkonsa vuoksi. Naiset onnittelivat häntä, herrat imartelivat.
Angèle olikin kaikessa hiljaisuudessa kiitollinen serkulleen, joka näin
oli valmistanut hänelle tilaisuuden saada hiukkasen loistaa, ja hän
olisi ehkä enemmänkin ajatellut serkkuaan, ellei siellä olisi ollut
eräs morsiamen sukulainen, joka oli jo useita kertoja tanssinut hänen
kanssaan ja yhä ahdisti häntä kohteliaisuuksillaan. Tämä sukulainen
oli nuori, vaaleaverinen mies ja hänellä oli tuollaiset ihmeelliset
korkkiruuvin tapaan kiertyvät viikset, joiden satimeen kokemattomat
sydämet helposti takertuivat. Nuori mies oli jo pyytänyt Angèlelta
niitä kahta valkoista ruusua, jotka yksin olivat vielä jäljellä hänen
sinne tänne sirotellusta kukkavihkostaan. Angèle ei ollut kuitenkaan
täyttänyt hänen pyyntöänsä, mutta unohti tanssiaisten lopussa ruusunsa
eräälle jakkaralle, josta nuori mies pian kahmaisi aarteen huostaansa.

Rodolphen majassa oli sillä hetkellä neljätoista astetta pakkasta.
Rodolphe itse nojautui ikkunaansa ja katseli Mainen aitaukselle päin,
mistä loistivat tanssisalin valaistut ikkunat. Siellä tanssi hänen
serkkunsa Angèle, joka ei voinut ensinkään sietää häntä.



X

Myrskyjen niemi


Jokaisen uuden vuosineljänneksen ensimmäinen kuukausi sisältää
pelottavia ajankohtia: sellaisia ovat tavallisesti ensimmäinen ja
viidestoista päivä. Rodolphe, joka aina tunsi pelkoa ja vavistusta,
milloin toinen tai toinen näistä päivistä läheni, nimitti niitä
_myrskyjen niemeksi_. Tuollaisena päivänä ei aamurusko avaakaan idän
portteja, vaan velkojat, talonisännät, ulosottomiehet ja muut tällaiset
hirviöt. Sellainen päivä alkaa karhuamisten, laskujen ja vekselien
tihkusateella ja päättyy protestien raekuuroon, _Dies irae!_

Eräänä tällaisena huhtikuun 15. päivän aamuna Rodolphe nukkui
rauhallisesti ja näki unta. Muuan hänen sedistään testamenttasi hänelle
kokonaisen maakunnan Perun valtiosta, sikäläisine naisineen.

Näin uidessaan pitkin vedoin unelmiensa kultahiekkaisessa virrassa
herätti lukossa vääntyvän avaimen kilinä äkkiä luulotellun perillisen
keskellä unen heleintä kudosta.

Rodolphe kääntyi vuoteessaan ja katseli unenpöpperössä ympärilleen.
Huoneen keskeltä häämötti hänen silmäänsä mieshenkilö, joka juuri
näytti tulleen sisälle, mutta minkälainen mies?

Tällä oudonpuoleisella aamun airuella oli päässä kolmikolkkahattu,
selässä nahkalaukku ja kädessä pinkka kirjeitä. Hänellä oli yllään
harmaa hännystakki, ja hän näytti perin hengästyneeltä kavuttuaan tänne
viidenteen kerrokseen. Hänen käytöksensä oli ylenmäärin ystävällistä,
ja joka askelella kilahtelivat hänen taskunsa, ikään kuin jonkun
pankkiirin kassakaappi muuttaisi majaa.

Rodolphe pelästyi ensin ja miehen kolmikolkkahatusta ja puvusta
päättäen arveli näkevänsä poliisin edessään.

Mutta melkoisen pullean rahapussin näkeminen sai hänet toisiin
ajatuksiin.

-— Ahaa, hän ajatteli, — tuo mies tulee tietysti saarilta ja tuo
minulle ensi erän perintöäni — Mutta neekerihän hänen silloin pitäisi
olla?

Tästä epäilyksen häivästä huolimatta hän virkkoi vieraalle, osoittaen
rahalaukkua:

— Tiedän jo asianne. Pankaa se tuonne. Kiitoksia.

Tulija oli Ranskan pankin virkailijoita ja vastasi Rodolphen
kehotukseen ojentamalla hänen nenänsä eteen merkillisiä erivärisiä
merkkejä ja numeroita sisältävän paperin.

— Tahdotte varmaankin kuitin? kysyi Rodolphe. — Saamanne pitää.
Antakaapa minulle kynä ja mustetta. Ne ovat tuolla pöydällä.

— Ei, ei, vastasi toinen, — minä tulin perimään sataviisikymmentä
frangia. Tänään on viidestoista päivä huhtikuuta.

— Ah niin! vastasi Rodolphe tarkastellen paperia lähemmin. — Asettajana
on Birmann, minun räätälini... Voi turkanen! lisäsi hän katsellen
alakuloisesti vuoteelle heitettyä takkia ja sitten vekseliä, — syyt
katoavat, mutta seuraus pysyy. Mitä! Tänäänkö viidestoista päivä
huhtikuuta? Sepä merkillistä! Enhän ole vielä syönyt mansikoita!

Kyllästyneenä tähän jaaritteluun rahanperijä kääntyi ovelle, sanoen
Rodolphelle:

— Teillä on maksuaikaa kello neljään saakka.

— Rehellisille ihmisille ei panna määräaikoja, vastasi Rodolphe. —
Kiusankappale! hän mutisi itsekseen, seuraten murheellisin silmin
kolmikolkkahattuisen miehen lähtöä, — eikös vain viekin rahamassin
mukanaan!

Rodolphe veti kiinni vuoteensa uutimet, sulki silmänsä ja koetti
päästä uudelleen perintönsä jäljille. Mutta hän eksyi matkalla joutuen
ylvääseen uneen, jossa Théâtre Françaisin johtaja tuli hattu nöyrästi
kädessä hänen luokseen kärttämään näytelmää teatterilleen, ja Rodolphe,
joka tiesi tavat pyysi etumaksua. Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin
johtaja näytti aikovan täyttää hänen toivomuksensa, herätti hänet taas
uusi henkilö, huhtikuun 15. päivän ilmiöitä sekin.

Tulija oli herra Benoît, pahamaineinen mies, sen vuokrakasarmin
omistaja, jossa Rodolphe asui. Hän oli samalla kertaa vuokralaistensa
isäntä, suutari ja koronkiskoja. Tänä aamuna hänestä lähti huonon
paloviinan ja erääntyneiden laskujen kauhistuttava löyhkä. Kädessään
hänellä oli tyhjä kukkaro.

— Mitä pirua! ajatteli Rodolphe, — eihän tuo ole teatterin johtaja...
semmoisella herralla olisi valkea kaulanauha... ja täysi kukkaro!

— Hyvää huomenta, herra Rodolphe! lausui Benoît lähestyen vuodetta.

— Huomenta, herra Benoît! Mikä tuottaa minulle kunnian nähdä teidät
luonani?

— Tulin vain sanomaan, että nyt on viidestoista päivä huhtikuuta.

— Nytkö jo! Kuinka nopeasti aika kuluu! Se on todella merkillistä.
Täytynee tässä pian taas ostaa nankinihousut. Viidestoista huhtikuu tai
Lempo soikoon, enpä olisi ilman teitä tullut sitä huomanneeksi, herra
Benoît! Kuinka suuret kiitokset olenkaan teille velkaa!

— Niin, ja lisäksi vielä satakuusikymmemäkaksi frangia, vastasi Benoît.
— On jo aika selvittää tämä pikku lasku.

— Oh, minulla ei ole lainkaan kiirettä, herra Benoît. Olkaa huoleti,
myönnän mielelläni teille lykkäystä... Annetaan laskun vielä hieman
paisua!

— Mutta te olette jo niin monta kertaa pyytänyt minua odottamaan, sanoi
isäntä.

— No, selvittäkäämme sitten tilimme, herra Benoît; minulle on
yhdentekevää tänäänkö vai huomenna... Olemmehan sitä paitsi kaikki
kuolevaisia... järjestäkäämme se asia.

Isännän ryppyisille kasvoille levisi kirkas hymy, ja yksiöpä tyhjä
kukkarokin näytti ikään kuin pullistuvan toivosta.

— Paljonko olen velkaa? kysyi Rodolphe.

— Ensinnäkin kolmen kuukauden vuokra. Kahdenkymmenenviiden frangin
mukaan kuukaudelta se tekee seitsemänkymmentäviisi frangia.

— Sattuneet erehdykset oikaistaan, lisäsi Rodolphe. — Entä sitten?

— Toiseksi kolme paria saappaita, kaksikymmentä frangia pari...

— Silmänräpäys, herra Benoît, älkäämme sekoittako asioita. Tässä ei
ole enää puhe isännästä, vaan suutarista... tästä minun on saatava eri
lasku. Numerot ovat vakavaa väkeä, niitä ei sovi sotkea.

— Olkoon niin sitten, vastasi Benoît myöntyväisenä siitä toivosta,
että vihdoinkin saisi laskunsa kuitatuiksi. — Tässä eri lasku suutarin
töistä: kolme paria saappaita, kaksikymmentä frangia pari, tekee
kuusikymmentä frangia.

Rodolphe loi sääliväisen katseen vuoteen vieressä kyhjöttävään
raihnaiseen saapaspariin.

— Surkeata! hän ajatteli, — _Vaeltavan juutalaisenkaan_ jalassa ne
eivät olisi voineet pahemmiksi mennä. Ja kuitenkin ne ovat Marien
jäljessä juostessani kuluneet tuommoisiksi... Jatkakaapa, herra
Benoît...

— Siis kuusikymmentä frangia, toisti isäntä. — Sitten on vielä lainattu
käteistä kaksikymmentäseitsemän frangia.

— Seis, herra Benoît! Sovimmehan siitä, että kullakin pyhimyksellä
on oma komeronsa. Te olette ystävänä lainannut minulle nuo rahat,
jättäkäämme siis suutari syrjään ja siirtykäämme ystävyyden ja
luottamuksen alueelle, joka on laskutettava erikseen. Kuinka suuri on
ystävyytenne minua kohtaan?

— Kaksikymmentäseitsemän frangia.

— Kaksikymmentäseitsemän frangia! Teillä on halpa ystävä, herra Benoît.
No laskekaamme yhteen: seitsemänkymmentäviisi, kuusikymmentä ja
kaksikymmentäseitsemän... Mitä siitä tulee?

— Satakuusikymmentäkaksi frangia, sanoi herra Benoît ja ojensi
Rodolphelle kolme laskua.

— Satakuusikymmentäkaksi frangia, kertasi Rodolphe, — sehän on
eriskummaista! Kuinka somaa yhteenlasku onkaan! No niin, herra Benoît,
nyt kun tilimme on selitetty, voimme molemmat olla rauhallisia,
sillä nyt tiedämme, kuinka on asian laita. Ensi kuussa pyydän teitä
kuittaamaan, ja kun minua kohtaan tuntemanne luotumus ja ystävyys ei
tänä väliaikana voi muuta kuin kasvaa, voitte sitten myöntää minulle,
jos se on tarpeen, uudelleen lykkäystä. Jos kuitenkin isäntä ja suutari
menettävät malttinsa, niin pyydän ystävää pitämään heitä aisoissa.
Eikös ole merkillistä, herra Benoît, että joka kerta kun ajattelen
teidän kolminaista luontoanne ollessanne yhtaikaa isäntä, suutari ja
ystävä, tunnen kiusausta uskoa pyhään kolminaisuuteen.

Rodolphen puhuessa näyttivät isännän kasvot samalla kertaa punaisilta,
vihreiltä, keltaisilta ja valkoisilta, ja jokaista vuokralaisen
uudesta pilasta tämän vihan sateenkaari väritti hänen piirteitään yhä
räikeämmin.

— Arvoisa herra, sanoi hän vihdoin, — en salli tehdä itsestäni pilaa.
Olen odottanut tarpeeksi kauan. Sanon siis nyt huoneenne irti, ja
ellette iltaan mennessä ole maksanut, niin tiedän kyllä mitä teen.

— Rahaa, rahaa! huudahti Rodolphe. — Pyydänkö minä teiltä rahaa? Ja
vaikka minulla rahaa olisikin, en kuitenkaan antaisi teille mitään.
Tänään on perjantai, ja se tuo onnettomuutta.

Herra Benoîtin viha kiihtyi hirmumyrskyksi, ja ellei huonekalusto
olisi ollut hänen omansa, olisi hän varmasti taittanut jalat joltakin
tuolilta.

Hän poistui kuitenkin, uhkaillen hirveästi mennessään.

— Unohdatte rahapussinne! huusi Rodolphe hänen jälkeensä.

— Mikä viheliäinen ammatti! mutisi onneton nuori mies yksin jäätyään. —
Kesyttäisin mieluummin vaikka leijonia.

— Mutta enhän voi tänne jäädä, jatkoi hän hypäten vuoteestaan ja
pukeutuen kiireesti. — Liittolaisten hyökkäys ei päättyne tähän. Pitää
lähteä käpälämäkeen ja lisäksi syödä hiukan aamiaistakin. Mitähän, jos
menisin tervehtimään Schaunardia? Soisin hänen luonaan ja saman tien
lainaisin häneltä hiukan rahaa. Sata frangia riittää. Schaunardin luo
siis!

Laskeutuessaan portaita Rodolphe kohtasi jälleen herra Benoîtin, joka
nähtävästi oli muilta vuokralaisiltaan saanut saman vilpittömän
vastaanoton, päättäen hänen tyhjästä rahapussistaan, se oli tällaisissa
oloissa pelkkä ylellisyyskapine.

— Jos minua tullaan kysymään, niin sanotte, että olen mennyt maalle...
alpeille asti, sanoi Rodolphe. — Tai ei, sanokaa mieluummin, etten asu
enää täällä.

— Silloin puhunkin totu, murahti herra Benoît korostaen merkitsevästi
sanojaan.

Schaunard asui Montmartressa. Rodolphen täytyi siis kulkea koko
Pariisin läpi. Tämä vaellus oli hänelle mitä vaarallisin.

— Tänään ovat kadut täynnä karhuja, hän sanoi itsekseen.

Hän ei kumminkaan mennyt ulommaisia bulevardeja pitkin, kuten häntä
oikeastaan halutti. Mielettömän toivon rohkaisemana hän päinvastoin
päätti käyttää vaarallista reittiä suoraan Pariisin keskitse. Rodolphe
ajatteli, että tällaisena päivänä, jolloin miljoonat vaeltelivat ulkona
rahanperijäin selkärepuissa, joku tuhatlappunen hyvinkin saattoi
unohtua tielle odottamaan löytäjäänsä. Rodolphe käveli siis hitaasti ja
katse maahan luotuna, mutta ei löytänyt muuta kuin kaksi nuppineulaa.

Kahden tunnin kuluttua hän saapui perille Schaunardin luo.

— Kas vain, sinäkö! huusi tämä.

— Niin kuin näet. Tulin luoksesi aamiaista syömään,

— Voi veliseni, tuletpa pahaan aikaan. Tyttöni on tullut tänne minua
tervehtimään enkä ole nähnyt häntä puoleen kuukauteen, jos olisit
tullut kymmenen minuuttia aikaisemmin...

— No voit kaiketi lainata minulle sata frangia? kysyi Rodolphe.

— Mitä! Sinäkin? Schaunard huudahti ylen hämmästyneenä. — Sinäkin
pyydät minulta rahaa? Liityt siis vihollisiini!

— Saat maanantaina takaisin.

— Tai tuomiopäivän jälkeen! Etpä näy muistavan, veli hyvä, mikä päivä
meillä on tänään. En voi antaa sinulle penniäkään, mutta älähän silti
jättäydy toivottomaksi. Päivä ei ole vielä lopussa. Voit hyvinkin vielä
kohdata kaitselmuksen, joka ei koskaan nouse ennen keskipäivää.

— Kyllä kai, sanoi Rodolphe, — kaitselmuksella on liian monta pikku
lintua hoidettavanaan. Mieluummin menen tapaamaan Marcelia.

Marcel asui siihen aikaan Breda-kadun varrella. Rodolphe tapasi hänet
ylen murheellisena tarkastelemassa suurta tauluaan, jonka piti esittää
_Kulkua Punaisen meren halki_.

— Mikäs sinua vaivaa? kysyi Rodolphe astuttuaan sisään. — Sinähän
näytät kovin masentuneelta!

— Eipä ihmeellistä, sillä viisitoista päivää olen jo viettänyt
paastoviikkoa, huokasi maalari käyttäen kuvaannollista puhetapaa.

Rodolphe ymmärsi tämän vastauksen heti.

— Suolattuja silakoita ja retikkaa, kyllä sen muistan.

Rodolphella oli tosiaan perin suolaisia muistoja siltä ajalta, jolloin
hänen ruokalistansa rajoittui yksinomaan tähän kalaan.

— Sepäs hiton ikävää, hän sanoi. — Ja minä kun tulin lainaamaan sinulta
sata frangia.

— Sata frangia! huudahti Marcel. — Sinä elät siis yhä vielä kuvitelmien
maailmassa? Tulla pyytämään minulta sellaista mytologista summaa
ajankohtana, jolloin yhtä mittaa kykin puutteen puristuksessa!
Varmaankin olet nauttinut hassišta!

— Valitettavasti en ole vielä nauttinut mitään, vastasi Rodolphe ja
jätti ystävänsä Punaisen meren rannalle.

Kello kahdestatoista neljään saakka Rodolphe oli liikkeellä ja tuli
käyneeksi melkein jokaisen tuttavansa luona. Mutta kaikki oli turhaa.
Viidennentoista päivän vaikutus tuntui kaikkialla yhtä ankarana.
Päivällisen aika lähestyi, mutta ateria ei näyttänyt kiirehtivän hänen
luokseen ainakaan yhtä nopeasti. Rodolphesta tuntui kuin hän olisi
joutunut _Medusan_ lautalle.

Kävellessään Neuf-sillan poikki hän äkkiä sai erään päähänpiston.

— Lempo vie! hän huudahti kääntyen, — viidestoista päivä huhtikuuta...
mutta sittenhän minulla on päivälliskutsu.

Ja kaivellen laskujaan hän lopulta veti esiin kortin, josta tässä on
tarkka jäljennös.

      Villetten tulliportin likellä
      "SUUREN VOITTAJAN" HOTELLI
        Ruokasalissa tilaa 300 vieraalle.

           Vuosipäivälliset
      IHMISYYDEN MESSIAAN vuosipäivän kunniaksi
          Huhtikuun 15. p. 184-.

      Yhtä henkilöä varten.
  Muist. Oikeuttaa vain puoleen pulloon viiniä.

— En jaksa sulattaa Messiaan opetuslasten mielipiteitä, mutta kyllä
heidän ravintoansa, sanoi Rodolphe itsekseen. Ja nopeana kuin lintu hän
taivalsi sen matkan, joka hänet erotti mainitusta tulliportista.

Hänen saapuessaan _Suuren Voittajan_ ravintolaan oli siellä jo
tungokseen asti väkeä... Kolmelle sadalle vieraalle varatussa salissa
oli tällä hetkellä ainakin viisisataa henkeä. Rodolphen silmäin eteen
avautui valtava määrä vasikanlihaa ja porkkanoita.

Vihdoin alettiin tarjoilla lientä.

Aterioitsevien aikoessa juuri ruveta lusikoimaan tunkeutui saliin äkkiä
viisi tai kuusi siviilipukuista henkilöä ja joukko poliiseja komisarion
johtamina.

— Hyvät herrat, lausui komisario, — ylemmältä taholta tulleesta
käskystä ei juhlaa saa viettää. Pyydän teitä poistumaan.

— Voi turkanen! äkäili Rodolphe lähtiessään salista toisten mukana. —
Sallimus ei suo minulle tänään edes liemiruokaakaan!

Hän kääntyi murheellisena marssimaan kotia kohden ja saapui sinne
yhdentoista tienoissa illalla.

Herra Benoît odotti häntä.

— Siinähän te tulette, sanoi isäntä. — Oletteko ajatellut, mitä teille
aamulla sanoin? Tuotteko minulle rahaa?

— Saan rahaa tänä yönä ja huomenaamulla annan teille heti, vastasi
Rodolphe haparoiden hyllyltä avaintansa ja kynttiläänsä. Hän ei
löytänyt niitä.

— Herra Rodolphe, sanoi Benoît, — mielipahakseni minun pitää ilmoittaa,
että olen vuokrannut huoneenne jo muille ja ettei minulla tällä kertaa
ole muita huoneita vapaina. Teidän on pakko mennä muualle.

Rodolphe ei ollut mikään pikkusielu, eikä häntä pelottanut yön vietto
paljaan taivaan alla. Ruman ilman sattuessa hän sitäpaitsi saattoi
nukkua Odéon-teatterissa eräässä aitiossa lähinnä näyttämöä, kuten jo
ennenkin oli tehnyt. Hän pyysi sen tähden muitta mutkitta saada ottaa
_tavaransa_, joihin ei tosin kuulunut sen enempää kuin iso pinkka
papereita.

— Tietysti, vastasi isäntä, — minulla ei ole mitään oikeutta niitä
pidättää teiltä. Jätin ne huoneeseenne pöytälaatikkoon. Tulkaa
mukanani, ellei se henkilö, joka on vuokrannut huoneenne, ole vielä
mennyt levolle, voimme astua sisälle.

Huoneen oli päivällä vuokrannut eräs nuori tyttö, jonka nimi oli Mimi
ja jota Rodolphe muinoin oli armastellut.

He tunsivat toisensa heti. Rodolphe kuiskasi pari sanaa Mimin korvaan
ja puristi hellästi hänen kättänsä.

— Näettekö, kuinka siellä sataa! hän sanoi huomauttaen tytölle
rajuilmasta, joka juuri oli puhjennut.

Mimi meni suoraan herra Benoîtin luo, joka odotti huoneen nurkassa ja
sanoi hänelle osoittaen Rodolphea:

— Tämä herra on se, jota tänä iltana olen odottanut... Oveni on nyt
kiinni kaikilta muilta.

— Ahaa! huudahti herra Benoît happamesti irvistäen. — Kyllä ymmärrän.

Sillä aikaa kun Mimi kaikessa kiireessä valmisteli senpäiväistä
illallista, löi kello kaksitoista.

— Vihdoinkin, huokasi Rodolphe itsekseen, — on huhtikuun viidestoista
päättynyt ja myrskyjen niemi onnellisesti sivuutettu. — Rakas Mimi,
hän virkkoi sitten vetäen sievän tytön syliinsä ja suudellen niskaan,
— tiesinhän, että te ette olisi voinut jättää minua oven ulkopuolelle.
Teillä on vieraanvaraisuuden ihana elin hyvin kehittynyt.



XI

Taiteilijakahvila


Seuraavassa kerrotaan, mitkä asianhaarat johtivat siihen, että Carolus
Barbemuche, kirjailija ja platoninen filosofi, pääsi Boheemikerhon
jäseneksi elämänsä neljäntenäkolmatta ikävuotena.

Siihen aikaan kävivät Gustave Colline, suuri filosofi, Marcel, suuri
maalari, Schaunard, suuri säveltäjä, ja Rodolphe, suuri runoilija, niin
kuin he toisiansa nimittivät, säännöllisesti _Momus_-kahvilassa, jossa
heille, koska heidät aina nähtiin yhdessä, oli annettu nimi _Neljä
muskettisoturia_. He tosiaankin tulivat ja menivät yhdessä, pelasivat
yhdessä ja joskus myöskin jäivät yhdessä annoksensa velkaa, sanalla
sanoen sointuivat yhteen kuin konservatorion orkesteri.

Kokoontumispaikaksi he olivat valinneet salin, jossa olisi ollut
hyvää tilaa vähintään neljällekymmenelle hengelle, mutta jossa heidät
kuitenkin aina tavattiin yksinään, sillä he olivat loppujen lopuksi
tehneet olon siellä muille mahdottomaksi.

Satunnainen vieras, joka rohkeni tunkeutua tähän luolaan, joutui jo
ovella näiden neljän hurjimuksen uhriksi ja pötki tavallisesti niin
pian kuin mahdollista pakoon ennättämättä lukea loppuun lehteänsä tai
tyhjentää puolikuppostansa, jonka älymystön ennenkuulumattomat väitteet
taiteesta, mausta ja kansantaloudesta olivat hapattaneet. Näiden neljän
kumppanuksen keskustelut olivat sen laatuisia, että heitä palvellut
tarjoilija tuli kaistapäiseksi keskellä elämänsä kukoistavinta aikaa.

Asiat kehittyivät kuitenkin lopulta niin pitkälle, että kahvilan
omistaja menetti kärsivällisyytensä ja astui eräänä iltana saliin
tekemään ystävyksille seuraavat valitukset:

_Ensiksi_: Herra Rodolphe tuli jo aikaisin aamulla syömään ja vei
_omaan_ saliinsa kaikki kahvilan lehdet. Hän meni tässä niinkin
pitkälle, että osoitti julkisesti kiukkuaan, jos joku ennen häntä
oli sattunut avaamaan lehdet. Seuraus tästä oli, että kaikki muut
vieraat jäivät vaille näitä julkisen mielipiteen puhetorvia eivätkä
päivälliseen asti saaneet tietää tavuakaan politiikasta. Niinpä
Bosquet-seura tuskin tiesi viime hallituksen jäsenten nimiä.

Herra Rodolphe oli lisäksi pakottanut kahvilan tilaamaan
_Castor_-lehden, jonka päätoimittaja hän oli. Kahvilan omistaja oli
kyllä aluksi kieltäytynyt, mutta kun Rodolphe ja hänen toverinsa joka
Jumalan hetki kutsuivat tarjoilijaa ja huusivat: »_Castor_! Tuokaa
meille _Castor_! alkoivat jotkut toiset vieraat, joiden uteliaisuus oli
näistä itsepintaisista pyynnöistä herännyt, myös vaatia _Castoria_. Oli
siis tilattava _Castor_, nurkkalehti, joka ilmestyi kerran kuukaudessa.
Sitä somisti yksi puupiirros ja se sisälsi Gustave Collinen
haihattelevan filosofisen kirjoitelman.

_Toiseksi_: Mainittu herra Colline ja hänen ystävänsä herra Rodolphe
lepäsivät henkisistä ponnistuksistaan pelaamalla tammipeliä kello
kymmenestä aamulla puoliyöhön saakka, ja kun kahvilassa oli vain yksi
tammipeli, eivät muut vieraat saaneet ollenkaan tyydyttää pelihimoaan
näiden herrojen takia, jotka aina kun heiltä tultiin peliä pyytämään
vastasivat vain:

— Peli on tilattu, tulkaa uudelleen huomenna.

Bosquet-seuran täytyi siis tyytyä vain kertomaan toisilleen
lemmenseikkailuistaan tai pelaamaan pikettiä.

_Kolmanneksi_: Unohtaen, että kahvila on julkinen paikka, herra Marcel
raahasi kursailematta saliin maalaustelineensä, maalilaatikkonsa ja
muut kapistuksensa. Menipä hän joskus niinkin pitkälle, että käytti
mallinaan eri sukupuolta olevia henkilöitä, mikä vallattomuus tuotti
Bosqnet-seuran siveellisyydelle suurta vaaraa.

_Neljänneksi_: Seuraten ystävänsä esimerkkiä herra Schaunard aikoo
siirtää pianonsa kahvilaan ja on jo juljennut kuorossa laulattaa
sinfoniastaan lainattua teemaa: _Sinisen vaikutus taiteissa_. Herra
Schaunard on tehnyt enemmänkin: hän on siihen lyhtyyn, joka opastaa
kahvilaan, laittanut läpikuultavan ilmoituksen, jossa lukee:

  MAKSUTONTA LAULUN JA SOITON OPETUSTA
        MOLEMMILLE SUKUPUOLILLE
                         Kysyttävä konttorista.

Tästä on seurauksena ollut, että konttoriin työntyy joka ilta erittäin
puutteellisesti vaatetettuja henkilöitä tiedustelemaan, _mistä opetusta
sai_.

Herra Schaunard ottaa siellä sitä paitsi usein vastaan erään
naishenkilön, joka sanoo itseään Vârjâri-Phémieksi ja aina on unohtanut
päähineensä.

Herra Bosquet nuorempi on tämän johdosta julistanut, ettei hän aio
astua jalallaan kahvilaan, jossa luontoa näin poljetaan.

_Viidenneksi_: Vaikka mainitut herrat tilaavat yleensä perin vähän,
ovat he vielä tätä vähääkin koettaneet vähentää. Väittäen muka
huomanneensa kahvilan mokan pitävän rikollista yhteyttä sikurin kanssa
he ovat tuoneet mukanaan kahvinkeittovehkeen, jolla itse keittävät
kahvin, vieläpä ostaen sokerinkin muualta halpaan hintaan. Menettely
loukkaa ilmeisesti talon keittiön kunniaa.

_Kuudenneksi_: Näiden herrojen keskusteluista turmeltuneena on
tarjoilija _Bergami_ (saanut tämän nimen poskipartansa johdosta),
tyyten unohtaen alhaisen syntyperänsä ja kaikkea säädyllisyyttä
uhmaten, rohjennut omistaa kassanhoitajattarelle runon, jossa tätä
yllytetään laiminlyömään äidin ja puolison velvollisuudet. Kirjeen
sekavasta tyylisiä on havaittu, että se on syntynyt herra Rodolphen ja
hänen kirjallisuutensa saastaisen vaikutuksen alaisena.

Tämän johdosta, niin ikävää kuin se onkin, laitoksen johtaja katsoo
olevan aihetta pyytää Colline-seuraa valitsemaan toisen paikan
vallankumouksellisten istuntojensa tyyssijaksi.

Gustave Colline, joka oli liiton Cicero, otti nyt puheenvuoron
ja todisti isännälle _a priori_, että hänen valituksensa olivat
naurettavia ja huonosti perusteltuja, että hänelle suotiin suuri
kunnia, kun hänen kahvilansa valittiin älyn asunnoksi, ja että puhujan
ja hänen ystäviensä katoaminen täältä veisi vararikkoon liikkeen, jonka
he läsnäolollaan olivat korottaneet taiteellis-kirjallisen kahvilan
ylevään korkeuteen.

— Mutta te ja ystävänne tilaatte niin kovin vähän, huomautti kahvilan
omistaja.

— Tämä kohtuullisuus, josta te meitä syytätte, on todistus
siveellisyydestämme, vastasi Colline. — Onhan teillä sitä paitsi keino
saada meidät tilaamaan runsaammin. Avatkaa meille tili.

— Hankimmepa vielä teille tilikirjankin, lisäsi Marcel.

Isäntä ei ollut kuulevinaan, vaan pyysi eräitä lisätietoja tuosta
tulenarasta kirjeestä, jonka Bergami oli hänen vaimolleen lähettänyt
Rodolphe, jota syytettiin tämän luvattoman intohimon lietsomisesta
kirjeen laatijana, vakuutteli innokkaasti viattomuuttaan.

— Ja sitä paitsi, lisäsi hän, — oli puolisonne siveellisyys lujana
muurina, joka...

— Oh, keskeytti isäntä ylpeästi hymyillen, — vaimoni on kasvatettu
Saint-Denisissä.

Oli miten oli, Collinen onnistui lopuksi kietoa isäntä viekkaan
kaunopuheisuutensa verkkoon ja saada hänet tyytymään lupaukseen,
etteivät nämä neljä ystävystä enää kahmaisisi koko kahvilaa
itselleen, että kahvila tästä lähtien saisi _Castorin_ ilmaiseksi ja
että Värjäri-Phémie panisi hatun päähänsä. Lisäksi sovittiin, että
tammipeli jätettäisiin Bosquet-seuran käytettäväksi sunnuntaisin kello
kahdestatoista kahteen ja ettei etenkään uutta luottoa enää pyydettäisi.

Muutamia päivä kävi kaikki hyvin.

Jouluaattona tulivat nämä neljä ystävystä »puolisoineen» kahvilaan.

Siinä olivat neiti Musette, neiti Mimi, Rodolphen uusi lemmitty,
viehkeä olento, jonka ääni oli hopeanheleä, ja Värjäri-Phémie,
Schaunardin epäjumala, tänä iltana viimeksi mainitulla myös
hattu pääsään. Neiti Colline, jota ei yleensä koskaan nähty, oli
tälläkin kertaa jäänyt kotiin laittamaan välimerkkejä puolisonsa
käsikirjoituksiin.

Kahvin jälkeen, jota oli vastoin tavallisuutta ollut saattamassa
kokonainen pataljoona pikku laseja, vaadittiin punssia. Tarjoilijalle,
joka ei ollut tottunut saamaan heiltä näin suurisuuntaista tilausta,
täytyi toistaa määräys kaks kertaa. Phémie, joka nyt ensi kerran sai
kokea hienoa kahvilaelämää, näytti olevan seitsemännessä taivaassa
ryypätessään oikeista pikareista. Marcel väitteli Musetten kanssa
uudesta hatusta, jonka alkuperä näytti hänestä epäilyttävältä. Mimi
ja Rodolphe, jotka vielä viettivät kuherruskuukauttaan, vaihtoivat
keskenään mykkiä silmäyksiä ja äänekkäitä suudelmia. Colline taas
siirtyi naisesta naiseen tarjoillen parasta, mitä imelän sievistelyn ja
kohteliaisuuden alalta voi _Runo-Almanakasta_ löytää.

Sillä aikaa kun tämä hilpeä seura antautui nauttimaan elämän humusta,
tarkkaili eräs vieras henkilö, joka istui yksinäisen pöydän ääressä
salin perällä, omituisen tutkivin katsein silmiensä edessä esitettävää
näytelmää.

Parin viikon verran hän oli istunut siellä joka ilta. Hän oli kaikista
kahvilan vieraista ainoa, joka oli jaksanut sietää taiteilijoiden
pelottavaa metelöimistä, ja hurjimmissakin kohtauksissa hän pysyi
täysin kylmäverisenä ja tyynenä. Koko illan tuntematon istui
äänettömänä itsekseen, imaisten matemaattisen täsmällisesti savuja
piipustaan ja pitäen katseensa yhteen pisteeseen kiinnitettynä
ikään kuin hänen vartioitavanaan olisi ollut aarre, ja kuunteli
tarkkaavaisesti mitä hänen ympärillään puhuttiin. Hän näytti muutoin
hyväluontoiselta ja varakkaalta, sillä hänellä oli kello, joka oli
kultaketjulla kiinnitetty hänen taskuunsa. Ja kun Marcel eräänä päivänä
oli kohdannut kassaluukun luona tuntemattoman, oli tämä hämmästyttänyt
häntä vaihtamalla kultarahan maksaakseen laskunsa. Tästä hetkestä
alkaen nimittivät nuo neljä ystävystä häntä _kapitalistiksi_.

Äkkiä Schaunard, jolla oli hyvät silmät, huomautti, että lasit olivat
tyhjät.

— Voi pahus! huudahti Rodolphe. — Tänään on juhlailta ja me olemme
kaikki hyviä kristittyjä. Meidän pitää saada jotakin ylimääräistä.

— Oikein puhuttu, sanoi Marcel. — Harrastelkaamme yliluonnollisia
asioita.

— Colline, lisäsi Rodolphe, — soitapas tarjoilijaa.

Colline soitti vimmatusti.

— Mitäs otamme? kysyi Marcel.

Colline taivutti vartalonsa kaarevaksi kuin luokki ja sanoi osoittaen
naisia:

— Näiden naisten asia on määrätä virvokkeiden laatu ja järjestys.

— Minua, sanoi Musette maiskauttaen kieltään, — ei samppanja lainkaan
pelottaisi.

— Oletko hullu! huusi Marcel. — Samppanjaa?... Eihän se ole edes mitään
viiniä!

— Sitä pahempi, mutta minä pidän samppanjasta, se kuohuu niin kauniisti.

— Ja minä, sanoi Mimi katsahtaen veikistellen Rodolpheen, — tahtoisin
mielelläni Beaune-viiniä semmoisessa pikku koripullossa.

— Oletko päästäsi pyörällä! huudahti Rodolphe.

— En, mutta haluan päästä pyörälle, vastasi Mimi, jota tämä viinilaji
merkillisesti viehätti.

Rodolphe meni äänettömäksi.

— Minä, sanoi Värjäri-Phémie hytkytellen itseään joustavassa sohvassa,
— minä haluaisin _puhdasta rakkautta_. Se on hyvää vatsalle.

Schaunard puhisi nenä-äänellä muutamia sanoja, jotka saivat Phémien
vapisemaan perustallaan.

— Entäpä sitten! huudahti nyt Marcel päättäväisesti. — Pankaamme kerran
vaihteen vuoksi satatuhatta frangia likoon.

— Ja lisäksi, sanoi Rodolphe, — isäntämmehän aina marisee liian
pienistä tilauksistamme. Tämä ällistyttäisi hänet perinjuurin.

— Niinpä niin, myönsi Colline, — pitäkäämme oikein kuninkaan
kemut. Onhan meidän sitä paitsi osoitettava naisillemme ehdotonta
kuuliaisuutta. Uhrautuvaisuus on rakkauden ruokaa, viini on ilon
lientä, ilo on nuorison velvollisuus, naiset ovat kukkia, heitä on
kasteltava. Kastelkaamme siis! Hoi tarjoilija!

Ja Colline tarrautui kuumeisen kiihkeästi soittonauhaan.

Tarjoilija tuli vihurina paikalle.

Kun hän kuuli puhuttavan samppanjasta, Beaunesta ja likööristä,
kuvastui hänen kasvoillaan yllätyksen eri asteita.

— Vatsassani tuntuu niin tyhjältä, valitteli Mimi. — Ottaisin
mielelläni hiukan kinkkua.

— Ja minä sardiinia ja voita, lisäsi Musette.

— Ja minä retiisejä ja hiukan lihaa... sanoi Phémie.

— Sanokaa vain suoraan tahtovanne illallista! huudahti Marcel.

— Sitä me tosiaan suuresti kalpaamme, vastasivat naiset

— Tarjoilija, tuokaa meille illallista! sanoi Colline arvokkaasti.

Tarjoilijan kasvot olivat tyrmistyksestä kolmiväriset.

Hän meni hitain askelin kassaan ilmoittamaan kahvilan omistajalle tästä
ennenkuulumattomasta tapauksesta.

Isäntä piti koko juttua pilana, mutta kun kello uudelleen kilisi, meni
hän itse saliin ja kääntyi Collinen puoleen, jota kohtaan hän tunsi
eräänlaista kunnioitusta. Colline selitti nyt, että aikomuksena oli
viettää jouluaattoa kahvilassa, ja pyysi isäntää hyväntahtoisesti
toimittamaan, mitä oli tilattu.

Isäntä ei vastannut mitään, vaan poistui takaperin salista väännellen
solmuja lautasliinaansa. Neljännestunnin ajan hän neuvotteli vaimonsa
kanssa, joka Saint-Denisissä saamansa vapaamielisen kasvatuksen
vaikutuksesta ja ihaillen kaunokirjallisuutta ja taidetta lopulta
kehotti miestänsä täyttämään vieraiden pyynnön.

— No miksikäs ei, arveli isäntä, — saattaahan heillä kerran sattumalta
olla rahaakin.

Ja hän antoi tarjoilijalle käskyn viedä saliin mitä oli tilattu. Sitten
hän syventyi erään kantavieraan kanssa pelaamaan pikettiä. Turmiollinen
varomattomuus!

Kello kymmenestä kahteentoista saakka tarjoilija ei joutanut
muuta tekemään kuin juoksemaan portaita ylös ja taas alas. Joka
hetki pyydettiin häntä tuomaan lisää. Musette vaati tarjoilemaan
englantilaiseen tapaan ja otti joka suupalalta uuden ruokaliinan
käyttöön. Mimi joi eri viinilajeja kaikista eri laseista. Schaunardin
kurkku janosi kastetta kuin Saharan erämaa. Collinen silmät pitivät
yllä ristitulta joka suunnalle ja pureskellessaan ruokaliinaa hän
nipisti pöydänjalkaa luullen sitä Phémien polveksi. Mutta Marcel ja
Rodolphe pysyivät koko ajan kylmäverisinä, odottaen levottomasti
loppuratkaisun hetkeä.

Vieras tarkasteli tätä näytelmää vakavan uteliaana. Tuon tuostakin
vetäytyivät hänen huulensa hymyyn, ja sitten kuului kitinää kuin
ikkunaa suljettaessa. Se oli vieraan hillittyä hihitystä.

Neljännestä vaille kaksitoista lähetti kassarouva laskun. Summa oli
suorastaan huikea: viisikolmatta frangia seitsemänkymmentäviisi
centimea.

— Jaha! sanoi Marcel, — vetäkäämme arpaa, kenen on mentävä
neuvottelemaan isännän kanssa. Siitä on leikki kaukana.

Otettiin esille dominopeli: suurin lukumäärä silmiä ratkaisisi. Arpa
määräsi valitettavasti Schaunardin täysivaltaiseksi neuvottelijaksi.
Schaunard oli hyvä taiteilija, mutta huono diplomaatti. Hän astui
konttoriin juuri silloin kun isäntä tapansa mukaan oli saanut piketissä
selkäänsä. Kolme kertaa häviölle joutuneena ja siitä häpeissään
Momus oli kärtyisellä tuulella ja yltyi jo Schaunardin ensi sanoista
vihan vimmaan. Schaunard oli hyvä musiikkimies, mutta luonteeltaan
valitettavasti hyvin kiivas. Hän antoi sanan sanasta ja kaksi
parhaasta. Riita kävi yhä tuimemmaksi, kunnes isäntä lopulta hyppäsi
pystyyn kiljuen pidättävänsä seurueen siihen asti sisällä, kunnes lasku
oli maksettu. Colline koetti sävyisin puhein sovittaa riitaa, mutta
huomatessaan ruokaliinan, jonka Colline oli järsinyt repaleiksi, isäntä
kuohahti yli laitojensa ja meni niin pitkälle, että rohkeni kajota
alhaisine käsineen filosofin pähkinänruskeaan päällystakkiin ja naisten
turkiksiin, saadakseen edes jonkin pantin saatavansa vakuudeksi.

Taiteilijain ja isännän välillä sukeutui tästä oikein ilmisota.

Mutta nuo kolme naista lörpöttelivät sillä aikaa kaikessa rauhassa
rakkausasioistaan ja koruistaan.

Vieras oli luopunut puutumuksestaan. Vähitellen hän oli noussut,
astunut askeleen ja vielä toisenkin ja käveli lopulta kuin ihminen
ainakin. Hän meni isännän luo, veti hänet syrjään ja puhui hänelle
hiljaa Rodolphen ja Marcelin tarkatessa häntä katseellaan. Isäntä läksi
vihdoin sanoen vieraalle:

— Tietysti suostun, herra Barbemuche, tietysti. Järjestäkää vain asia
noiden toisten kanssa.

Herra Barbemuche palasi pöytänsä luo ottamaan hattunsa, pani sen
päähänsä, astui kolme askelta eteenpäin ja seisoi Rodolphen ja Marcelin
edessä. Kohottaen hattuaan hän kumarsi taiteilijoille, tervehti naisia,
veti nenäliinansa esiin, niisti ja alkoi sitten aralla äänellä:

— Pyydän anteeksi, herrat, rohkeuttani, sanoi hän. — Olen jo kauan
halunnut päästä tuttavuuteenne, mutta en ole tähän asti saanut
tilaisuutta. Sallitteko minun nyt käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni?

— Tietysti, tietysti, olkaa niin hyvä, vastasi Colline, joka oivalsi,
mitä vieras tarkoitti.

Rodolphe ja Marcel tervehtivät ääneti.

Mutta Schaunardin liiallinen hienotunteisuus oli vähällä turmella
kaikki.

— Sallikaa minun huomauttaa, monsieur, sanoi hän vilkkaasti, — teillä
ei ole kunnia tuntea meitä ja hyvät tavat vaativat, että.,. Voisitteko
muuten antaa minulle piipullisen tupakkaa?... Tietenkin olen samaa
mieltä kuin ystäväni.

— Hyvät herrat, jatkoi Barbemuche, — harrastan, kuten tekin,
kaunotaiteita. Mikäli teidän keskustelujanne kuunnellessani olen
itseeni nähden voinut todeta, käyvät mielipiteemme yhteen. Haluan
kiihkeästi saada lukeutua ystäviinne ja tavata teitä täällä joka
ilta... Tämän kahvilan omistaja on sivistymätön mies, mutta olen
puhunut hänelle pari sanaa... saatte täysin vapaasti joko lähteä tai
jäädä... Uskallan toivoa, ettette kiellä minulta keinoja, joiden avulla
voin jälleen saada tavata teitä tässä paikassa, ja ellette hylkää
vähäpätöistä palvelusta, jonka...

Suuttumuksen puna väritti Schaunardin kasvot.

— Hän käyttää hyväkseen meidän pulaamme! huudahti hän. Emme voi
hyväksyä hänen tarjoustansa. Hän on maksanut laskumme... hyvä, minä
pelaan kahdenkymmenenviiden frangin panoksella biljardia hänen
kanssansa ja annan hänelle muutamia pisteitä etukäteen.

Barbemuche hyväksyi ehdotuksen ja oli kyllin älykäs hävitäkseen pelin.
Tällä kauniilla teollaan hän nousi taiteilijoiden silmissä suureen
arvoon.

Vihdoin erottiin ja sovittiin kohtauksesta seuraavaksi päiväksi.

— Tällä tavalla, sanoi Schaunard Marcelille, — emme ole hänelle mitään
velkaa. Olemme säilyttäneet oman arvomme.

— Ja voimmepa melkein vaatia häneltä uutta illallista, lisäsi Colline.



XII

Kerhon jäseneksi ottaminen


Carolus Barbemuche oli samana iltana, jolloin hän kahvilassa oli omasta
kukkarostaan maksanut taiteilijoiden illallisen, osannut järjestää
niin, että Gustave Colline joutui saattamaan häntä kotimatkalla.
Ollessaan näiden neljän ystävyksen mykkänä kuuntelijana hän oli alusta
pitäen kiinnittänyt huomionsa Collineen ja tunsi jo merkillistä
myötätuntoa tätä Sokratesta kohtaan, jonka Platon hänestä itsestään
myöhemmin tuli. Tästä syystä hän oli päättänyt, että juuri Collinen
piti auttaa häntä pääsemään liiton jäseneksi.

Matkalla Barbemuche ehdotti poikettavaksi erääseen kahvilaan, joka
sattui vielä olemaan auki. Mutta Colline ei ainoastaan kieltäytynyt,
vaan vieläpä kiirehti askeleitaan kahvilan ohi mentäessä ja painoi
hattunsa huolellisesti syvälle silmien yli.

— Miksi ette halua tulla tähän kahvilaan? kysyi Barbemuche
moitteettoman kohteliaasti.

— Syynsä kullakin, vastasi Colline. — Tuossa kahvilassa on
kassanhoitajatar, joka harrastaa matemaattisia tieteitä, ja
välttääkseni joutumasta hänen kanssaan pitkälliseen väittelyyn kartan
tätä katua päivällä ja muulloinkin, milloin vain aurinko paistaa. Sehän
on muutoin perin luonnollista, lisäsi Colline avomielisesti. — Olen
näet Marcelin kanssa asunut tässä korttelissa.

— Olisin niin mielelläni tahtonut juoda kanssanne lasin punssia ja
hieman keskustella, sanoi Barbemuche — Tuntisitteko ehkä näillä tienoin
jonkin muun paikan, jonne voisimme pistäytyä tarvitsematta pelätä...
matemaattisia vaikeuksia? lisäsi Barbemuche, pitäen tätä lisäystään
melko sukkelana kompana.

Colline mietti hetkisen.

— Tosiaan, tuolla on semmoinen pikku paikka, jossa asemani on paljon
luontevampi, hän vastasi.

Ja hän osoitti pientä viinitupaa.

Barbemuche nyrpisti huuliaan ja näytti epäröivän.

— Onko se säädyllinen ja sovelias paikka? hän kysyi.

Vieraan kylmästä, hillitystä käytöksestä, hänen harvapuheisuudestaan
ja etenkin hänen kultavitjaisesta kellokaan Colline oli arvellut
Barbemuchen kuuluvan johonkin lähetystöön ja luuli hänen pelkäävän
ikävyyksiä moiseen kapakkaan menosta.

— Kukaan ei voi siellä nähdä meitä, sanoi hän. — Tällä hetkellä on koko
diplomaattikunta jo makuulla.

Barbemuche päätti vihdoin astua sisälle viinitupaan, mutta sisimmässään
hän toivoi, että edes hänen nenänsä olisi ollut väärässä. Varmemmaksi
vakuudeksi hän tilasi yksityishuoneen ja ripusti vielä ruokaliinan
oven lasiruudun eteen. Nämä varokeinot suoritettuaan hän näytti hiukan
rauhallisemmalta ja tilasi maljallisen punssia.

Kuumasta juomasta lämmenneenä Barbemuche tuli hiukan puheliaammaksi
ja annettuaan muutamia itseään koskevia tietoja rohkeni lausua sen
toivomuksen, että hänet virallisesti otettaisiin taiteilijaseuran
jäseneksi. Samalla hän pyysi Collinea auttamaan tämän kunnianhimoisen
päämäärän saavuttamisessa.

Colline vastasi olevansa täysin hänen käytettävissään, mutta ei muutoin
uskaltanut luvata mitään varmaa.

— Annan teille ääneni, hän sanoi, — mutta en voi sanoa toverieni
äänistä mitään ennakolta.

— Mutta mitä syitä heillä voisi olla kieltäytyä ottamasta minua
joukkoonsa? kysyi Barbemuche.

Colline laski pöydälle lasin, jota juuri oli ollut viemässä huulilleen,
ja hyvin totisen näköisenä alkoi tehdä tälle uskalikolle erinäisiä
kysymyksiä.

— Harrastatteko kaunotaiteita?

— Koetan kaikessa vaatimattomuudessa työskennellä näillä hengen
ylevillä vainioilla, vastasi Carolus, joka katsoi tarpeelliseksi
ilmaista tyylinsä värit.

Collinesta oli tämä vastaus hyvin tyylitelty, ja kumartaen hän jatkoi:

— Harjoitatteko musiikkia?

— Olen soittanut kontrabassoa.

— Se on filosofinen soittokone, arvokas ja syvä-ääninen. Jos siis
ymmärrätte musiikkia, niin käsitätte myöskin ettei harmonian lakeja
loukkaamatta voi liittää viidettä soittajaa kvartettiin, kvartetti kun
lakkaisi silloin olemasta kvartetti.

— Siitä tulee silloin kvintetti, vastasi Carolus.

— Mitä sanoitte?

— Kvintetti.

— Tietenkin! Samoin käy, jos kolmiyhteisyyden jumalalliseen kolmikkoon
lisätään yksi henkilö. Meillä ei silloin enää olisi kolmiyhteisyyttä,
vaan neliö, ja siiloinpa olisi uskonto perusteissaan järkytetty!

— Sallikaahan, vastasi Carolus, jonka järki alkoi jo kompastella
Collinen päätelmien mutkaisilla poluilla, — en oikein ymmärrä...

— Seuratkaa mukana, jatkoi Colline. — Tunnetteko tähtitiedettä?

— Jonkin verran. Olenhan suorittanut yliopistossa
baccalaureat-tutkinnon.

— Siitä on viisukin olemassa, sanoi Colline. — Kuinka se kuuluikaan:
'Lisetten baccalaureus...' En muista enää... Siispä tietänette, että on
olemassa neljä peruspistettä, jos ilmestyisi viides peruspiste, olisi
koko luonnon sopusointu nurin narin. Semmoista sanotaan kataklysmiksi.
Ymmärrättekö?

— Odotan loppupäätöstä.

— Juuri niin, loppupäätös on puheen loppu, niin kuin kuolema on
elämän loppu ja avioliitto rakkauden loppu. No niin, hyvä herra,
minä ja ystäväni olemme tottuneet elämään yhdessä ja pelkäämme, että
vieraan henkilön liittyminen seuraamme voisi häiritä tapojemme,
mielipiteittemme, makumme ja luonteemme sopusointua. Meistä tulee
kerran nykyisen taiteen neljä peruspistettä, sanon sen teille suoraan,
ja tähän ajatukseen tottuneina meistä tuntuisi ikävältä nähdä vielä
viides peruspiste...

— Mutta missä neljä on, siinä voi yhtä hyvin olla viisikin, uskalsi
Carolus väittää.

- Kylläkin, mutta sittenpä meitä ei enää olekaan neljä.

— Tuo veruke on joutava.

— Ei mikään ole joutavaa tässä maailmassa, kaikki on kaikessa, pienistä
puroista paisuu suuri joki, pienistä tavuista tulee säkeistöjä,
ja vuoret on koottu hiekkajyväsistä. Niin sanotaan _Kansakuntien
viisaudessa_, jota yksi kappale on näytteillä rantakadulla.

— Luulette siis, että herrat estelevät minua saavuttamasta läheisen
toveruutensa kunniaa.

— Pelkään perin, jopa juurin, sanoi Colline, joka mielellään käytti
tätä puolisukkeluutta, milloin vain sopi.

— Kuinka te sanoitte? kysyi Carolus ihmetellen.

— Anteeksi... se on vain tyhjänpäiväinen alkusoinnun tavoittelu,
vastasi filosofi ja jatkoi: — Sanokaapa, mikä on hengen ylevillä
vainioilla se vako, jota mieluimmin kynnätte?

— Suuret filosofit ja vanhat klassikot ovat esikuviani: heistä imen
ravintoa hengelleni. _Télémaque_ herätti minussa ensiksi sen intohimon,
joka nyt kalvaa minua.

— _Télémaque_, se kirja on rantakadun kaupassa usein esillä, sanoi
Colline. — Se on sieltä aina saatavissa. Vielä äskenkin ostin sieltä
yhden kappaleen viidellä soulla... mutta se olikin onnen kauppa.
Luovutan sen kuitenkin teille tehdäkseni mieliksi. Se on muuten
oivallinen teos ja sen aikuiseksi kirjaksi kerrassaan hyvä tyylin
puolesta.

— Niin, monsieur, jatkoi Carolus, — korkeampi filosofia ja klassillinen
kirjallisuus on minun henkinen ilmakehäni. Minun mielestäni taide on
uskontoa, pappiutta.

— Juuri niin, myönsi Colline, — ja siitä on laulukin.

Ja hän alkoi hyräillä:

    Pyhyyttä täynnä taide lie,
    mut meille tuttu on sen tie.

— Luullakseni se on _Robert Paholaisesta_, hän lisäsi.

— Sanoin, että taide on pyhää toimintaa, jatkoi Barbemuche, —
kirjailijan pitäisi siis lakkaamatta...

— Anteeksi, keskeytti Colline, joka kuuli tornikellon lyövän kovin
myöhäistä hetkeä, — pian on aamu käsissä ja pelkään viipymiseni
herättävän levottomuutta henkilössä, joka on minulle varsin rakas...
Sitä paitsi, mutisi hän itsekseen, — lupasin tulla kotiin... huomenna
on hänen nimipäivänsä.

— Onpa todellakin jo hyvin myöhä, myönsi Carolus. — Lähtekäämme siis.

— Asutteko kaukana? kysyi Colline.

— Royale-Saint-Honoré numero kymmenen.

Colline oli aikaisemmin sattunut kerran käymään tässä talossa ja
muisteli, että se oli erittäin komea.

— Puhun teistä ystävilleni, hän sanoi Barbemuchelle heidän erotessaan.
— Olkaa varma, että teen kaiken voitavani saadakseni heidät teille
suosiollisiksi... Mutta sallikaa minun antaa teille eräs neuvo.

— Antakaa kuulua.

— Olkaa rakastettava ja kohtelias neitejä Mimiä, Musettea ja Phémietâ
kohtaan. Heillä on suuri vaikutusvalta ystäviini, ja jos saatte nuo
mainitsemani neitoset tukemaan pyrkimyksiänne, on teidän helpompi
suostuttaa Marcel, Schaunard ja Rodolphe.

— Koetan parastani, lupasi Carolus.

Seuraavana päivänä putosi Colline kuin pommi keskelle taiteilijatarhaa.
Oli aamiaisen aika, ja aamiaista todella syötiin. Kolme paria istui
pöydässä ahmien artisokkaa pippurikastikkeen kera.

— Hitto vieköön! huudahti Colline, — kylläpäs täällä herkutellaan,
mutta eipä sitä pitkälle piisaa. Minä tulen, jatkoi hän sitten, — sen
jalon kuolevaisen lähettämänä, jonka eilen tapasimme kahvilassa.

— Mieliikö hän nyt jo vaatia takaisin rahansa? kysyi Marcel.

— Oh, huudahti Mimi-neiti, — enpä olisi sitä uskonut! Hän on niin
säädyllisen näköinen.

— Nyt ei ole lainkaan puhe siitä, vastasi Colline. — Tämä nuori mies
haluaa päästä joukkoomme, tahtoo ostaa yhtiömme osakkeita ja tietenkin
olla mukana osingonjaossa.

Kaikki kolme taiteilijaa kohottivat päänsä ja katsoivat toisiinsa.

— Niin on asia, lopetti Colline. — Neuvottelu voi siis alkaa.

— Mikä on suojattisi yhteiskunnallinen asema? kysyi Rodolphe.

— Hän ei ole minun suojattini, selitti Colline. — Eilen erotessamme
pyysitte minua saattamaan häntä, ja hänkin omasta puolestaan lausui
sensuuntaisen toivomuksen. Seurasin siis häntä. Huomaavaisuuksillaan
ja hienoilla likööreillään hän lyhensi minulta osan yötä, mutta minä
säilytin kuitenkin kaikesta huolimatta itsenäisyyteni.

— Erittäin hyvä, sanoi Schaunard.

— Hahmottele meille joitakin hänen luonteensa peruspiirteitä, pyysi
Marcel.

— Ylevä sielu, ankarat tavat, vieroo viinitupia, suorittanut
baccalaureat-tutkinnon, soittaa kontrabassoa, suora ja rehellinen,
muuten mies, joka joskus vaihtaa viisifrangisen.

— Hyvältä kuuluu, sanoi Schaunard.

— Mitkä ovat hänen toiveensa?

— Olen sen jo sanonut. Hänen kunnianhimonsa on rajaton. Hänen tekee
mieli sinutella meitä.

— Se merkitsee, että hän tahtoo meistä hyötyä, selitti Marcel, —
kerskailla meidän ystävyydellämme.

— Mikä on hänen taiteensa? kysyi Rodolphe.

— Niin, puuttui Marcel taas puheeseen, — mitä hän harrastaa?

— Hänen taiteensa? toisti Colline. — Mitä hän harrastaa? Kirjallisuutta
ja filosofiaa sekaisin.

— Mitä hän filosofiasta tietää?

— Hänen filosofiansa on hiukan yksinkertaista. Hän sanoo taiteen olevan
pappiutta.

— Pappiutta? toisti Rodolphe hämmästyneenä.

— Niin.

— Ja miten on kirjallisuuden laita?

— Hän tutkii _Télémaquea_.

— Hyvä sekin, sanoi Schaunard pureskellen artisokan juuripuolta.

— Mitä, onko se hyvä, ääliö? keskeytti Marcel. Älä missään nimessä
toista mokomaa puhetta, kun muita ihmisiä on lähellä.

Schaunard pahastui tästä ojennuksesta, niin että antoi pöydän alitse
potkun Phémielle, jonka hän yllätti lusikoimasta hänen kastikettaan.

— Vielä kerran, sanoi Rodolphe, — mikä on hänen asemansa maailmassa,
mistä hän elää, nimi, asunto?

— Hänen asemansa on arvokas. Hän on kaikenkaltaisten aineiden
professori rikkaassa perheessä. Hänen nimensä on Carolus Barbemuche,
hän tuhlaa tulojaan ylhäisen anteliaasti ja asuu Royale-kadun varrella.

— Kalustetussa huoneessa?

— Ei, kalusto on oma.

— Pyydän puheenvuoroa, sanoi Marcel. — Minusta Colline on
ilmeisesti lahjottu. Hän on jo edeltäkäsin myynyt äänensä muutamien
likööripikarien hinnasta. Älä keskeytä, puhisi Marcel nähdessään
filosofin nousevan panemaan vastalausettaan, — saat kyllä heti
vastata. Collinella on kauppiaan sielu, hän on esittänyt teille tämän
muukalaisen liian edullisessa valossa voidaksemme pitää sitä totena.
Olen jo sanonut teille arvaavani tämän muukalaisen kavalat aikeet.
Hän tahtoo keinotella meillä. Hän on sanonut itselleen: Kas tuossa on
kelpo miehiä, jotka tulevat menestymään maailmassa. Pitääpä ryhtyä
heidän kanssansa yksiin tuumiin kohotakseni heidän mukanaan maineen
kukkuloille.

— Hyvin sanottu, virkkoi Schaunard. — Vieläkö siellä on kastiketta?

— Ei, vastasi Rodolphe,— painos on lopussa.

— Toiselta puolen, jatkoi Marcel, — tämä kavala kuolevainen, jota
Colline suosittelee, tavoittaa nähtävästi toveruutemme kunniaa
rikollisin ajatuksin. Emme ole täällä yksinämme, herrat, jatkoi puhuja
luoden kaunopuheisen silmäyksen naisiin. — Tänä ventovieras, joka
_kirjallisuuden verhossa_ pyrkii lietemme ääreen, voi ehkä olla vain
ilkeä viettelijä. Harkitkaa tarkoin! Minä puolestani äänestän häntä
vastaan.

— Pyydän puheenvuoroa, huusi nyt Rodolphe, — vain erästä oikaisua
varten. Erinomaisessa, vaikka ennakolta valmistamattomassa puheessaan
Marcel sanoi, että tämä Carolus tahtoi meitä häväistäkseen tunkeutua
joukkoomme kirjallisuuden verhossa.

— Se oli puhetaidollinen kuvio, selitti Marcel.

— Hiiteen koko kuvio, se on huono. Kirjallisuudella ei ole verhoa.

— Koska kerran olen joutunut asian esittelijäksi, sanoi Colline
nousten, — niin tahdon myös suorittaa osani loppuun saakka.
Mustasukkaisuuden vallassa ystävämme Marcel näkee aaveita keskellä
päivää, suuri taiteilija on kaistapäinen...

— Järjestykseen! kirkui Marcel.

— ...kaistapäinen siinä määrin, että hän, niin erinomainen piirustaja,
käyttää puheessaan kuviota, jonka sopimattomuuden edellinen puhuja jo
on musertavasti osoittanut.

— Colline itse on päästä vialla! huusi Marcel läimäyttäen pöytään
nyrkiniskun, joka sai aikaan suurta meteliä läsnäolevissa lautasissa. —
Colline ei ymmärrä rahtuakaan tunteen asioita, hän ei ole pätevä niistä
puhumaan. Sydämen asemesta hänellä on madonsyömä kirjarämä rinnassaan!
(Pitkällistä naurua Schaunardin puolelta.)

Tämän metelin kestäessä Colline käänteli arvokkaasti valkoisen
kaulaliinan poimuihin verhottua puhe-elintään ja hiljaisuuden palattua
jatkoi puhettaan näin:

— Hyvät herrat, haihdutan yhdellä ainoalla sanalla mielestänne sen
turhan pelon, jonka Marcelin sanat ehkä ovat teissä herättäneet
Carolusta kohtaan.

— Sopiihan koettaa, sanoi Marcel ivallisesti.

— Se käy yhtä helposti kuin tämä, vastasi Colline sammuttaen yhdellä
puhalluksella tulitikun, jolla oli sytyttänyt piippunsa.

— Sano sitten, sano! huusivat kuorossa Rodolphe, Schaunard ja naiset,
joille väittely tuotti suurta hauskuutta.

— Hyvät herrat, aloitti Colline, — vaikka minun kimppuuni on tässä
seurassa hyökätty henkilökohtaisesti ja loukkaavalla tavalla ja
vaikka minun syytetään myyneen vaikutusvaltani, joka minulla tässä
seurassa voi olla, alkoholijuomista, niin tunnen kuitenkin olevani
viaton enkä sen tähden katso olevan aihetta vastata kunniallisuuttani,
rehellisyyttäni ja siveellisyyttäni vastaan tehtyihin syytöksiin.
(Melua.) — Mutta yhtä pyydän teitä kuitenkin minussa kunnioittamaan.
(Puhuja taputti kaksi kertaa vatsaansa.) — Viisauttani, jonka hyvin
tunnette, mutta jota nyt on tahdottu epäillä. Minua syytetään siitä,
että muka tahdon väkisin tyrkyttää teille muukalaista, joka ehkä
tuottaisi turmiota teidän rakkaudenonnellenne. Tämä olettamus on
loukkaus näitä naisia ja heidän makuaan kohtaan. Carolus Barbemuche
on hyvin ruma. (Värjäri-Phémien kasvoilla näkyi selvä vastalause.
Pöydän alta kuului kolinaa, kun Schaunard potkaisulla nuhteli nuorta
ystävätärtään liiallisesta avomielisyydestä.) — Mutta, jatkoi Colline,
— on vielä mainitsematta eräs seikka, joka lyö tomuun vastustajani
viheliäisen todistuksen Caroluksesta; Carolus on _platoninen_ filosofi.
(Eloisaa liikettä herrojen ja melua naisten tahotta.)

— Platoninen? Mitä se merkitsee? kysyi Phémie.

— Se on sellaisten miesten sairaus, jotka eivät uskalla suudella
naisia, selitti Mimi. — Minulla oli kerran semmoinen rakastaja, mutta
en pitänyt hänestä kauempaa kuin kaksi tuntia.

— Sehän on typeryyttä, se! huomautti Musette.

— Olet oikeassa, sydänkäpyseni, sanoi Marcel hänelle. — Platonisuus
on rakkaudessa kuin vesi viinissä, näetkös! Juokaamme viinimme
sekoittamattomana.

— Ja eläköön nuoruus! lisäsi Musette.

Collinen selitys oli saanut kaikkien mielessä toimeen Carolukselle
suotuisan käänteen. Filosofi tahtoi käyttää tätä taitavan ja
kaunopuheisen esitelmänsä vaikutusta hyväkseen.

— Nyt, hän jatkoi, — en voi nähdä, mitä oikeutettuja väitteitä
voitaisiin enää esittää tätä nuorta kuolevaista vastaan, joka ainakin
on tehnyt meille palveluksen. Minä puolestani, minä, jota syytetään
harkitsemattomasta ja kevytmielisestä menettelystä tahtoessani
otettavaksi hänet seuramme jäseneksi, pidän tätä väitettä hyökkäyksenä
arvoani vastaan. Olen osoittanut tässä asiassa käärmeen viisautta, ja
ellei tätä viisauttani palkita luottamuslauseella, pyydän eroani.

— Niinkö kovalle sinä otat? kysyi Marcel.

— Niin, vastasi Colline.

Muut kolme taiteilijaa neuvottelivat keskenään, ja yhteisestä
sopimuksesta suostuttiin palauttamaan filosofille se syvän viisauden
ominaisuus, jota hän vaati. Colline jätti sitten puheenvuoron
Marcelille, joka aikaisemmasta kannastaan peräytyen selitti voivansa
ehkä puoltaa selostajan esitystä. Mutta ennen lopulliseen äänestykseen
ryhtymistä, joka avaisi Carolukselle pääsyn boheemikerhoon, Marcel
ehdotti äänestettäväksi seuraavasta lisäyksestä:

— Koska uuden jäsenen ottaminen on vakava ja tärkeä asia, muukalainen
kun saattaa helposti aiheuttaa tulollaan epäsopua ja riitaa, ollen
tietämätön toveriensa tavoista, luonteista ja mielipiteistä, tulee
jokaisen jäsenistä viettää yksi päivä sanotun Caroluksen seurassa
ja tutkia hänen elämäänsä, makuansa, kirjallista kykyänsä ja hänen
vaatevarastonsa kuntoa. Tutkijat ilmoittakoot sitten toisilleen
yksityiskohtaiset havaintonsa ja vasta sen jälkeen tehtäköön joko,
hyväksymis- tai hylkäämispäätös, Caroluksen pitää siis olla yksi
kuukausi noviisina, alokkaana, se on: ennen tämän koetusajan loppua
hän ei saa oikeutta sinutella tovereitaan eikä käydä heidän kanssansa
käsikkäin kadulla. Jäseneksi ottamisen päivänä vietetään loistavat
kemut, jotka alokkaan tulee kustantaa, ja menoarvion on noustava
vähintään kahteentoista frangiin.

Tämä ehdotus hyväksyttiin kolmella äänellä yhtä vastaan. Colline näet
vastusti ehdotusta, koska se muka ilmaisi yhä vielä epäluottamusta
häntä kohtaan ja toukkasi jälleen hänen arvoaan viisaana miehenä.

Samana iltana Colline meni vartavasten hyvin aikaisin kahvilaan
saadakseen ennen toisten tuloa puhua Caroluksen kanssa.

Hänen ei tarvinnut kauan odottaa. Carolus saapui pian kolme valtavaa
ruusukimppua kädessään.

— Kas vain, sanoi Colline ällistyneenä, — mitä tämä yrttitarha oikein
tarkoittaa?

— Muistin, mitä eilen sanoitte minulle. Ystävänne saapuvat kai tänään
naisineen, ja sen tähden otin kukkia mukaani. Ne ovat hyvin sieviä.

— Erittäin, mutta ovat kai sievoisen summan maksaneetkin. Vähintään
viisitoista souta.

— Niinkö luulette, vaikka nyt on joulukuu? Kunpa olisitte sanonut edes
viisitoista frangia.

— No taivaan talikynttilät! huudahti Colline, — kolme kappaletta jaloa
metallia moisista Floran pikku lahjoista, mikä mielettömyys? Olette
siis Kordillieerien hopeakaivosten sukua? Pentele sentään, hyvä herra,
siinä on viisitoista frangia, jotka suoraan sanoen täytyy paiskata
ikkunasta ulos!

— Mitä! En ymmärrä, mitä tarkoitatte.

Colline kertoi sitten, mitä epäilyksiä Marcel oli hautonut mielessään
ja mikä kiivas väittely oli tapahtunut taiteilijoiden kesken hänen
asiassaan.

— Vakuutin heille, että tarkoituksenne olivat täysin puhtaat, lisäsi
Colline, — mutta vastustus oli siitä huolimatta perin ankara. Älkää
siis millään muotoa antako uutta virikettä epäluuloihin olemalla liian
kohtelias naisille, ja ennen kaikkea toimittakaamme nämä kukkavihot
pois tieltä.

Ja Colline otti ruusut ja pisti ne erääseen kaappiin, jossa
säilytettiin kaikenkaltaista kamaa.

— Mutta siinä ei ole vielä kaikki, jatkoi Colline — Ennen lähemmän
tuttavuuden tekoa haluavat herrat, jokainen erikseen, tutkia hiukan
luonnettanne, makuanne, taipumuksianne ynnä muuta.

Ja ettei Barbemuche joutuisi millään tavalla loukkaamaan hänen
ystäviään, piirsi Colline hänelle nopeasti kunkin taiteilijan
moraalista luonnoksen.

— Koettakaa erikseen päästä jokaisen suosioon, lisäsi filosofi, — niin
saatte lopulta heidät kaikki puolellenne.

Carolus suostui kaikkeen.

Ennen pitkää nuo kolme taiteilijaa saapuivat puolisoineen.

Rodolphe oli kohtelias Carolukselle, Schaunard tuttavallinen, Marcel
jäykkä ja kylmä. Carolus puolestaan oli miehiä kohuan ystävällinen ja
huomaavainen, mutta naisia kohtaan mahdollisimman hillitty.

Illalla erottaessa Barbemuche kutsui Rodolphen syömään kanssansa
päivällistä seuraavana päivänä ja pyysi tulemaan luokseen jo kello
kahdeksitoista.

Runoilija hyväksyi tarjouksen.

— Hyvä on, hän sanoi itsekseen, — minä saan siis aloittaa tutkimuksen.

Seuraavana päivänä, sovittuun aikaan, Rodolphe meni tapaamaan
Carolusta. Tämä asui tosiaan hyvin kauniissa talossa Royale-kadun
varrella, ja hänen huoneensa oli tavallaan ylellisesti kalustettu.
Rodolphea ihmetytti vain se, että ikkunaluukut kirkkaasta päivästä
huolimatta olivat kiinni, verhot oli laskettu alas ja kaksi kynttilää
paloi pöydällä. Ja hän kysyi Barbemuchelta, mikä siihen oli syynä.

— Opiskelu on salaperäisyyden ja hiljaisuuden tytär, vastasi Carolus.

Sitten istuuduttiin ja alettiin jutella. Kun oli hetkinen keskusteltu
onnistui Caroluksen, turvautuen tavattomaan kärsivällisyyteen ja
puhetaidolliseen mestaruuteen, saada sanotuksi lause, joka nöyrästä
muodostaan huolimatta ei sisältänyt enempää eikä vähempää kuin
kehotuksen Rodolphelle ystävällisesti kuunnella luettavan erästä pikku
teosta, joka oli sanotun Caroluksen valvomien öitten hedelmä.

Rodolphe oivalsi joutuneensa kiikkiin. Kun hän kumminkin oli
utelias tutustumaan Barbemuchen kirjoitussanontatapaan, kumarsi hän
kohteliaasti ja vakuutti olevansa ihastunut kunniasta saada...

Carolus ei odottanut lauseen loppua. Hän harppasi ovelle, väänsi sen
säppiin, kiersi avainta lukossa ja palasi sitten Rodolphen luo. Hän
veti ensiksi esille pikku vihon, jonka kapea muoto ja vähäinen paksuus
nostatti runoilijan kasvoille tyytyväisen hymyn.

— Siinäkö teoksenne käsikirjoitus? kysyi hän.

— Eihän toki, vastasi Carolus, — tämä on vain käsikirjoituksieni
luettelo. Nyt etsin siitä sen käsikirjoitukseni numeron, jonka saan
lukea teille... Tässähän se onkin; _Don Lopez eli kohtalo_, numero
neljätoista. Se on kolmannella hyllyllä, lisäsi Carolus.

Ja hän aukaisi pienen kaapin, joka Rodolphen hämmästykseksi sisälsi
kokonaisen varaston käsikirjoituksia. Carolus otti niistä yhden, sulki
kaapin ja asettui sitten istumaan runoilijaa vastapäätä.

Rodolphe loi salavihkaa silmäyksen yhteen niistä neljästä vihosta,
jotka teokseen kuuluivat. Paperin koko toi mieleen Mars-kentän.

— No niin, hän sanoi itsekseen, — ei sentään runoja., mutta nimi on Don
Lopez!

Carolus aukaisi ensimmäisen vihon ja alkoi lukea;

— Eräänä kylmänä talviyönä ratsasti kaksi viittojensa poimuihin
huolellisesti kääriytynyttä ritaria laiskain muulien selässä vierekkäin
eräällä niistä teistä, jotka vievät Sierra Morenan erämaiden pelottavan
autiuden halki...

— Voi hemmetti, ajatteli Rodolphe kerrassaan masentuneena tästä alusta.

Mutta Carolus luki edelleen ensimmäistä lukua, joka oli loppuun saakka
samaan tyyliin kirjoitettu.

Rodolphe kuunteli hajamielisenä ja mietti keinoja, millä pääsisi pakoon.

— Tuossa on kyllä ikkuna, sanoi hän itsekseen, — mutta paitsi sitä,
että se on suljettu, olemme lisäksi neljännessä kerroksessa. Ah, nytpä
käsitän kaikki nämä varokeinot!

— Mitä pidätte ensimmäisestä luvusta? kysyi Carolus päästyään sen
loppuun. — Pyydän, älkää säästäkö minua arvostelussanne.

Rodolphe muisteli kuulleensa katkelmia jostakin monisanaisesta
itsemurhan filosofiasta, johon ennenmainittu Lopez, kertomuksen
sankari, oli horjahtanut, ja vastasi umpimähkään:

— Don Lopezin mahtava hahmo on kuvattu erittäin tunnollisesti. Se
muistuttaa _Savoijalaisen papin uskontunnustusta_. Myöskin don Alvarin
muuli on mielestäni kuvattu erinomaisesti, luulisi ihan näkevänsä
jonkin Gérîcaultin luonnoksen. Maisemissa on oivallisia piirteitä.
Ajatuksista tahtoisin sanoa, että ne ovat Lesagen maaperään kylvettyjä
Jean Jacques Rousseaun siemeniä. Sallinette kuitenkin pari pientä
huomautusta. Te viljelette liiaksi välimerkkejä ja myöskin sanaa
'niin muodoin'. Onhan se kaunis ja paikallaan silloin tällöin väriä
antamassa, mutta sitä ei saa käyttää liian usein.

Carolus otti toisen vihkonsa ja luki vielä kerran teoksensa nimen _Don
Lopez eli kohtalo_.

— Olen kerran tuntenut erään don Lopezin, huomautti Rodolphe. — Hän
myyskenteli savukkeita ja Bayonnen suklaata. Lieneekö ollut teidän
sankarinne sukulaisia... Jatkakaahan.

Toisen luvun lopussa runoilija keskeytti Caroluksen.

— Eihän vain kurkustanne tee kipeätä? hän kysyi.

— Ei lainkaan, vastasi Carolus. — Saatte nyt kuulla Inesillen tarinan.

— Odotan hyvin uteliaana... mutta jos olette väsynyt, niin eiköhän
olisi parasta...

— Kolmas luku, julisti Carolus sointuvalla äänellä.

Rodolphe silmäili tutkivasti Carolusta ja pani merkille, että hänellä
oli hyvin lyhyt kaula ja punertava kasvojen väri.

— Yksi toivo minulla on vielä, ajatteli runoilija tehtyään tämän
havainnon, — halvauskohtaus.

— Nyt siirrymme neljänteen lukuun. Olkaa niin hyvä ja sanokaa sitten,
mitä pidätte rakkauskohtauksesta.

Ja Carolus jatkoi lukemistaan.

Luodessaan eräänä hetkenä sattumalta silmänsä Rodolpheen nähdäkseen,
minkä vaikutuksen rakastavaisten kaksinpuhelu häneen teki, Carolus
huomasi runoilijan kurottaneen kaulansa pitkälle kuin kuunnellen
etäisiä ääniä.

— Mikä teidän on? kysyi hän.

— Ssh! sanoi Rodolphe. — Ettekö kuule? Minusta tuntuu kuin
huudettaisiin, että on tulipalo. Emmeköhän mene katsomaan?

Carolus kuunteli hetkisen, mutta ei kuullut mitään.

— Korvani on varmaankin soinut, päätteli Rodolphe. — Jatkakaa! Don
Alvar herättää minussa suurta mielenkiintoa, hän on todella jalo
nuorukainen.

Carolus ryhtyi jälleen lukemaan ja keskitti kaiken äänielimensä
soinnukkuuden seuraaviin nuoren don Alvarin sanoihin:

— Oi Inesille, ken lienetkin, enkeli tai paholainen, mikä lieneekään
isänmaasi, elämäni on sinun ja sinua seuraan, käyköön tie taivaaseen
tai helvettiin!

Tällä hetkellä koputettiin ovelle, ja Caroluksen nimi lausuttiin oven
ulkopuolella.

— Se on ovenvartijani, huomautti Carolus nousten raottamaan ovea.

Se oli tosiaan ovenvartija, joka toi kirjeen. Carolus avasi sen
hätäisesti.

— Kiusallinen sattuma! hän huudahti silmäiltyään kirjettä, — meidän
täytyy lykätä tukemisemme toiseen kertaan. Tämän kirjeen takia minun on
pakko lähteä kaupungille heti.

— Sepä sattui hyvin, ajatteli Rodolphe — Tuo kirje putosi kuin
taivaasta; näen siinä kaitselmuksen leiman.

— Jos teitä haluttaa, sanoi Carolus, — niin lähdemme yhdessä liikkeelle
toimittaakseni kirjeessä mainitun asian. Sitten menemme syömään
päivällistä.

— Olen käskettävissänne, vastasi Rodolphe.

Saavuttuaan illalla omiensa joukkoon runoilijan piti vastailla moniin
kysymyksiin, jotka koskivat Barbemuchea.

— Oletko tyytyväinen? Kestitsikö hän sinua hyvin? kysyivät Marcel ja
Schaunard.

— Olen kyllä, vaikka kalliisti sain siitä maksaa, vastasi Rodolphe.

— Mitä, antoiko Carolus sinun maksaa? huudahti Schaunard närkästyneenä.

— Hän luki minulle romaanin, jossa puhuttiin don Lopezista ja don
Alvarista, ja nuoret ensikertalaiset sanoivat sydänkäpyjään joko
enkeleiksi tai paholaisiksi.

— Hirvittävää! huusivat taiteilijat yhteen ääneen.

— Mutta kirjallisuudesta puhumatta, mikä on mielipiteesi Caroluksesta?
kysyi Colline.

— Hän on kunnollinen nuori mies. Saatte muuten tilaisuuden tehdä
omakohtaisia huomioita. Carolus odottaa meidän kunkin vuoroonsa käyvän
häntä tervehtimässä. Schaunard on pyydetty aamiaiselle huomiseksi.
Neuvon teitä vain, lisäsi Rodolphe, — Barbemuchen luo mennessänne
visusti karttamaan käsikirjoituskaappia, sillä se on perin vaarallinen
huonekalu.

Schaunard saapui seuraavana päivänä sovittuun aikaan Caroluksen luo ja
suoritti tutkimuksen kuin valantehnyt arviomies tai kaupunginvouti,
joka panee täytäntöön laillisen ulosmittauksen. Hän oli kiinnittänyt
huomiota etupäässä Caroluksen irtaimistoon.

— No, miltä se mies tuntui? kysyttiin hänellä, kun hän illalla palasi
ystäviensä luo pää täynnä huomioita.

— Tämä Barbemuche, selitti Schaunard, — on tosiaan kokoelma hyviä
ominaisuuksia. Hän tuntee kaikki viinit ja kannatti eteeni pöytään
niin valikoituja herkkuja, ettei edes tätini nimipäivillä saa moisia
nähdä. Hän näytti minusta olevan perin hyvissä valeissa Vivienne-kadun
räätälien ja Panoraman suutarien kanssa. Panin vielä merkille, että hän
on melkein meidän kokoisemme, niin että tarpeen tullen voimme lainata
hänelle pukujamme. Hänen tapansa eivät ole juuri niin ankarat kuin
Colline on väittänyt Hän suostui mielellään tulemaan mukaani kaikkialle
minne halusin häntä viedä ja kustansi minulle aamiaisen, jossa oli
kaksi näytöstä; jälkimmäinen niistä suoritettiin eräässä kapakassa,
jossa minut erinäisten siellä viettämieni karnevaalijuominkien takia
hyvin tunnetaan. Carolus tuli sinne mukaani vähintäkään epäröimättä.
Siinä kerrottavani, paitsi että huomenna on Marcelin vuoro.

Carolus tiesi, että näistä kolmesta taiteilijasta Marcel oli kiivaimmin
vastustanut hänen ottamistaan liittoon. Hän kohteli siis Marcelia
erityisen huomaavasti ja sai hänet puolelleen etenkin sillä, että
lupasi hankkia hänelle oppilaansa perheessä muotokuvamaalarin töitä.

Kun Marcelin vuoro oli kertoa kokemuksensa, eivät hänen ystävänsä enää
havainneet hänessä aikaisempaa piintynyttä vihamielisyyttä, jota hän
alussa oli Carolusta kohtaan tuntenut.

Neljäntenä päivänä Colline ilmoitti Barbemuchelle, että tämä oli
hyväksytty kerhon jäseneksi.

— Mitä, oikeinko todella! huudahti Carolus riemuiten.

— Niin kyllä, mutta erinäisin korjauksin, vastasi Colline.

— Mitä se merkitsee?

— Sitä vain, että teillä on vielä koko joukko poroporvarillisia
tottumuksia, joista teidän pitää koettaa päästä eroon.

— Koetan kaikessa jäljitellä teitä, vastasi Carolus.

Koko alokasaikansa kävi platoninen filosofi joka päivä tervehtimässä
taiteilijoita. Näin saadessaan tilaisuuden tutkia syvemmin heidän
tapojaan ja tottumuksiaan hän joutui toisinaan väkisinkin ihmetyksen
valtaan.

Eräänä aamuna Colline tuli Barbemuchen luo ilosta säteillen.

— Vihdoinkin, ystäväiseni! huudahti hän. — Te olette lopullisesti
meikäläisiä. Koetusaika on lopussa! Nyt on vain määrättävä juhlan
viettopäivä ja paikka. Tulin siitä sopimaan kanssanne.

— No sehän sopii erinomaisesti, vastasi Carolus. — Oppilaani vanhemmat
ovat tällä hetkellä maalla. Nuori varakreivi, jonka opettaja minä olen,
antaa mielellään huoneiston käytettäväksemme. Sillä tavoin saamme olla
enemmän omissa oloissamme. Meidän pitäisi kuitenkin siinä tapauksessa
kutsua tuo nuori varakreivi myös ottamaan juhlaan osaa.

— Sepä olisi erinomaista, vastasi Colline. — Avaisimme hänelle hiukan
kirjallisia näköaloja. Mutta luuletteko hänen suostuvan?

— Olen siitä jo etukäteen varma.

— Sitten meidän tarvitsee vain määrätä päivä.

— Päätämme siitä tänä iltana kahvilassa, sanoi Barbemuche.

Carolus meni sitten tapaamaan oppilastaan ja kertoi hänelle päässeensä
vastikään erään huomattavan kirjallistaiteellisen seurapiirin jäseneksi
ja sen johdosta aikovansa pitää pienet kemut. Samalla pyydettiin nuorta
varakreiviä vieraaksi tähän juhlaan.

— Ja kun te ette saa olla liian myöhään kotoa poissa, mutta juhla
kumminkin kestänee pikku tunneille saakka, niin ehdotan omaa
mukavuuttanne silmällä pitäen, että järjestämme ja pidämme tuon juhlan
täällä kotona. Kamaripalvelijanne François ymmärtää pysyä vaiti,
vanhempanne eivät saa tietää asiasta mitään, ja te tutustutte Pariisin
henkevimpiin taiteilijoihin ja kirjailijoihin.

— Onko heidän kirjojaan painettu? kysyi nuorukainen.

— Tietysti! Yksi heistä on _Iriksen vyön_ päätoimittaja, sen
aikakauslehden, joka tulee teidän rouva äidillennekin. Nuo herrat
ovat eteviä, melkeinpä kuuluisia miehiä, ja minä olen heidän läheinen
ystävänsä. Heillä on viehättävät rouvat.

— Naisia tulee siis mukaan? kysyi varakreivi.

— Ihastuttavia, vakuutti Carolus.

— Kuinka kiitollinen olenkaan kutsustanne, rakas opettaja! Tietysti
vietämme sen juhlan täällä. Pannaan kaikki lamput palamaan, ja minä
käsken ottaa päälliset huonekaluista.

Illalla, kahvilassa, Barbemuche ilmoitti, että juhla vietettäisiin
seuraavana lauantaina.

Taiteilijat kehottivat naisiaan ajattelemaan pukujaan.

— Muistakaa, sanoivat he, — että astumme tällä kertaa todelliseen,
hienoon salonkiin. Varustautukaa siis sen mukaan: yksinkertainen, mutta
hieno vaatetus.

Samana päivänä sai koko katu tietää, että neidit Mimi, Phémie ja
Musette aikoivat mennä hienon maailman seurapiiriin.

Juhlapäivän aamuna tapahtui seuraavaa: Colline, Schaunard, Marcel ja
Rodolphe saapuivat miehissä Barbemuchen luo, joka näytti hämmästyneeltä
näin aikaisesta käynnistä.

— Onko ehkä jokin onnettomuus tapahtunut ja täytyykö juhla lykätä
tuonnemmaksi? hän kysyi hiukan levottomana.

— Sekä on että ei ole, vastasi Colline. — Asianlaita on nimittäin näin:
omiemme joukossa emme koskaan kursaile emmekä välitä ulkonaisista
seikoista, mutta joutuessamme vieraiden kanssa tekemisiin, haluamme
esiintyä kutakuinkin moitteettomassa asussa.

— Entä sitten? sanoi Barbemuche.

— No niin, jatkoi Colline, — koska meidän nyt illalla on tavattava
nuori aatelismies, joka avaa meille salonkiensa ovet, tulemme nyt,
kunnioituksesta häntä ja meitä itseämmekin kohtaan, kun jossakin
määrin huolimaton ulkoasumme voisi sitä loukata, kysymään, voisitteko
mahdollisesti täksi illaksi lainata salonkiin kelpaavia varusteita
Ymmärrättehän, ettemme voi pelkässä työnutussa ja päällystakissa
ilmestyä tämän talon komeihin saleihin.

— Mutta minulla ei ole neljää frakkia, huomautti Carolus.

— Noh, sanoi Colline, — koetamme tulla toimeen sillä, mitä teillä on.

— Katsotaan sitten, vastasi Carolus avaten heille oivallisesti
varustetun vaatekomeronsa.

— Mutta teillähän on täällä kokonainen vaatearsenaali!

— Kolme hattua! huusi Schaunard hurmaantuneena. — Kuinka voi olla kolme
hattua, kun on vain yksi pää!

— Entä saappaita! sanoi Rodolphe — Katsokaahan!

— Siellä on saappaita! kiljui Colline ihastuksissaan.

Tuokiossa oli jokainen valinnut itselleen täydellisen puvun.

— Illalla tavataan, he sanoivat lähtiessään Barbemuchen luota. —
Naisemme lupaavat olla viehättäviä.

— Mutta tehän ette ole minulle jättäneet mitään, sanoi Barbemuche
luoden silmäyksen tyhjäksi riistettyyn vaatekomeroon. — Kuinka minä
voin ottaa teidät vastaan?

— Teidän laitanne on ihan toisin, selitti Rodolphe. — Te olette talon
isäntä ja voitte jättää muodollisuudet syrjään.

— Mutta eihän minulla ole täällä enää kuin yönuttuni, yhdet
polvihousut, flanelliliivit ja tohvelit! Te olette ottaneet kaikki.

— Vähät siitä! Annamme teille jo edeltäkäsin anteeksi, vastasivat
taiteilijat.

Kello kuusi oli oivallinen ateria valmiiksi katettuna ruokasalissa.
Taiteilijat saapuivat. Marcel ontui hiukan ja oli pahalla tuulella.
Nuori varakreivi Paul riensi naisten luo ja johti heidät parhaimmille
paikoille. Mimi oli pukeutunut hyvin haaveellisesti. Musette oli pannut
parastaan herättääkseen huomiota. Phémie muistutti väriruutuista
ikkunaa eikä oikein uskaltanut istuutua pöytään. Ateria kesti kaksi ja
puoli tuntia yleisen ilon vallitessa.

Nuori varakreivi Paul lähenteli jalallaan innokkaasti Mimiä, joka
istui hänen vieressään, ja Phémie pyysi jokaista uutta ruokalajia
tarjoiltaessa tätä tai tuota lautasta toistamiseen. Schaunard
työskenteli uutterasti viinimäessä, Rodolphe tekaisi sonetteja ja särki
laseja lyödessään tahtia. Colline keskusteli Marcelin kanssa, joka oli
yhä vielä nyrpeä.

— Mikä sinua vaivaa? kysyi Colline.

— Jalkojani kivistää niin tuhannen vietävästi ja se häiritsee minua,
selitti Marcel. — Caroluksen jalat ovat pienet kuin naisen.

— Pitää huomauttaa hänelle, sanoi Colline, — että hänen on tämä asia
korjattava ja että hänen on ensi kerralla annettava jalkineistaan
hiukan isommat mitat. Ole rauhassa, minä kyllä järjestän sen asian.
Mutta siirtykäämme nyt saliin, jossa liköörit odottavat meitä.

Juhla sai uutta vauhtia. Schaunard istui pianon ääreen ja esitti
lennokkaasti uuden sinfoniansa, _Neitsyen kuoleman_, komean
_Kiskurimiesten marssin_ hän sai soittaa kolmeen kertaan, ja pianosta
katkesi tällöin kaksi kieltä.

Marcel pysyi yhä synkkänä, ja kun Carolus tuli lausumaan hänelle
valittelunsa, vastasi taiteilija:

— Hyvä herra, me emme tule koskaan toisillemme läheisiksi ystäviksi
Fyysilliset eroavaisuudet ovat näet melkein aina varma merkki
sielullisesta eroavaisuudesta. Lääkärit ja sielutieteilijät ovat siitä
yhä mieltä.

— Entä sitten? kysyi Carolus.

— Entäkö sitten? toisti Marcel osoittaen jalkojaan. — Teidän
jalkineenne, jotka ovat minulle liian pienet, ilmaisevat minulle,
etteivät luonteemme ole samaa maata. Muutoin oli pikku juhlanne hyvin
miellyttävä.

Kello yhden tienoissa aamulla sanoivat taiteilijat hyvästi ja läksivät
vaeltamaan kotia kohden, tehden matkalla pitkiä kierroksia. Barbemuche
oli päissään ja puheli järjettömiä oppilaalleen, joka taas puolestaan
uneksi Mimin sinisistä silmistä.



XIII

Tupaantuliaiset


Tämä tapahtui jonkin aikaa sen jälkeen kun runoilija Rodolphe ja
neiti Mimi olivat perustaneet yhteisen talouden. Jo viikon ajan oli
boheemikerho tuntenut ahdistavaa levottomuutta Rodolphen katoamisen
takia. Runoilija oli äkkiä kuin jäljettömiin hävinnyt. Häntä oli
tiedusteltu kaikista niistä paikoista, joissa hänen oli tapa käydä, ja
kaikkialta oli saatu sama vastaus:

— Emme ole nähneet häntä viikkokauteen.

Varsinkin Gustave Colline oli kovasti hädissään seuraavasta
syystä. Muutamia päiviä aikaisemmin hän oli jättänyt Rodolphelle
syvällisesti filosofisen kirjoitelman, julkaistavaksi »Niitä näitä»
osastossa hattuteollisuuden äänenkannattajassa _Castorissa_, jonka
päätoimittajana runoilija oli. Oliko tämä artikkeli jo ilmestynyt
hämmästyneen Euroopan luettavaksi? Näin kysyi itseltään onneton
Colline. Ja hänen tuskansa on hyvin ymmärrettävä, kun tietää,
ettei filosofi vielä ollut saanut osakseen painatuksen kunniaa ja
että hän palavasti halusi nähdä, minkä vaikutuksen hänen tekstinsä
cicero-kirjakkein painettuna tekisi. Hankkiakseen itserakkaudelleen
tämän tyydytyksen hän oli jo tuhlannut kuusi frangia käynteihin
Pariisin lukusaleissa löytämättä kuitenkaan mistään _Castoria_.
Jaksamatta enää pitemmälti kestää Colline vannoi, ettei hän lepäisi
minuuttiakaan, ennen kuin tavoittaisi käsiinsä tämän lehden kadonneen
toimittajan.

Erinäisten sattumien avulla, joiden selostaminen olisi liian
pitkällistä, filosofin onnistui täyttää valansa. Kaksi päivää myöhemmin
hän tiesi kuin tiesikin Rodolphen asuinpaikan ja ilmestyi hänen
luokseen kello kuusi aamulla.

Rodolphe asui matkustajakodissa erään syrjäisen kadun varrella kaukana
Faubourg Saint-Germainissa, viidennessä kerroksessa, kun talossa ei
ollut kuudetta kerrosta. Saapuessaan asianomaisen huoneen ovelle
Colline ei tavannutkaan, kuten oli odottanut, avainta lukossa. Hän
koputti kymmenisen minuuttia saamatta sisältä mitään vastausta.
Aikainen meteli hälytti vain portinvartijan, joka tuli paikalle ja
pyysi Collinea pitämään pienempää ääntä.

— Näittehän, että herra tuolla sisällä vielä nukkuu, huomautti hän.

— Mutta aikomukseni on juuri herättää hänet, vastasi Colline koputtaen
uudelleen.

— Hän ei sitten halua vastata teille, jatkoi portinvartija laskien
oven viereen parin sekä miehen että naisen kenkiä, jotka hän oli
kiillottanut.

— Odottakaahan hiukan, sanoi Colline tarkastellen kenkiä, kiiltonahkaa
ja lisäksi ihan uudet! Olen sittenkin erehtynyt ovesta. Tänne minulla
ei ole mitään asiaa.

— Ketä oikein etsitte? kysyi portinvartija.

— Naisten kengät! mutisi Colline puhuen itsekseen ja muistellen
ystävänsä ankaria tapoja. — Ei, varmasti olen erehtynyt Tämä ei ole
Rodolphen huone.

— Anteeksi, herra, kyllä se on tämä, vakuutti portinvartija.

— Sittenpä olette te erehtynyt, ukkoseni.

— Mitä tarkoitatte?

— Olette varmasti erehtynyt, lisäsi Colline ja osoitti kiiltokenkiä. —
Mitäs nuo ovat?

— Ne ovat herra Rodolphen kengät. Mitäs ihmeellistä siinä on?

— Entä nämä, jatkoi Colline osoittaen naisen kenkiä, — ovatko nämäkin
herra Rodolphen?

— Ne kuuluvat hänen rouvalleen.

— Rouvalleen! huudahti Colline tyrmistyneenä. — Voi, sitä elostelijaa!
Nytpä ymmärrän, miksi hän ei tahdo avata!

— Hitto vieköön! huudahti portinvartija, — nuori mies saa kai elää ja
olla niin kuin haluaa, mutta jos herra sanoo minulle nimensä, ilmoitan
sitten herra Rodolphelle teidän käynnistänne.

— Ei tarvitse, sanoi filosofi. — Kun nyt tiedän, missä hänet voi
tavata, palaan uudelleen sopivaan aikaan.

Ja hän riensi oikopäätä ilmoittamaan suurta uutista ystävilleen.

Rodolphen kiiltokenkiä pitivät ystävät kuitenkin Collinen rikkaan
mielikuvituksen tuotteina, ja yksimielisesti selitettiin, että puhe
hänen lemmitystään oli tuulesta temmattua.

Se oli kuitenkin totta, sillä vielä samana iltana Marcel sai kirjeen,
joka oli osoitettu kaikille ystäville yhteisesti. Kirje sisälsi
seuraavaa:

 »Herra ja rouva Rodolphe pyytävät herroja Marcelia, Collinea ja
 Schaunardia suosiollisesti saapumaan luokseen päivällisille täsmälleen
 kello viisi.

 Huom! Aterioidaan lautasilta.»

— Hyvät herrat, sanoi Marcel ilmoittaen kirjeen sisällön tovereilleen,
— uutinen osoittautuu todeksi. Rodolphella on rakastajatar. Vieläkin
enemmän: hän pyytää meitä luokseen aterialle, ja jälkikirjoituksessa
luvataan pöytäkalustoakin. En salaa teiltä, että tämä viimeinen sutkaus
on pelkkää lyyrillistä liioittelua, mutta saammehan nähdä.

Seuraavana päivänä sovittuun aikaan, Marcel, Colline ja Schaunard
saapuivat nälkäisinä kuin sudet Rodolphen luo, jonka tapasivat
leikkimässä punanauhaisen kissan kanssa nuoren naishenkilön kattaessa
pöytää.

— Hyvät herrat, sanoi Rodolphe puristaen ystäviensä käsiä ja osoittaen
nuorta naista, — sallikaa minun esitellä teille talon emäntä. Mimi,
jatkoi hän, — tässä ovat parhaimmat ystäväni. Tuopas nyt liemi pöytään.

— Ah, rouva! huudahti Schaunard rientäen Mimin luo, — te olette raikas
kuin villiruusu!

Otettuaan selville, että lautasia tosiaan oli pöydällä. Schaunard
tiedusteli, mitä ruokia aiottiin tarjota. Ja hänen uteliaisuutensa
meni niin pitkälle, että hän nosti kattiloiden kansia nähdäkseen, mitä
siellä kiehui. Hummerin läsnäolo teki häneen syvän vaikutuksen.

Colline puolestaan oli vetänyt Rodolphen syrjään kysyäkseen häneltä
filosofisen artikkelinsa kohtaloa.

— Se on painossa, ystäväiseni. _Castor_ ilmestyy ensi torstaina.

Luovumme kuvailemasta filosofin iloa.

— Hyvät herrat, sanoi Rodolphe ystävilleen, — pyydän anteeksi, että
olen ollut niin kauan antamatta tietoja itsestäni, mutta ymmärtänette
minua, kun sanon, että vietin silloin juuri kuherruskuukauttani.

Ja hän kertoi ystävilleen avioliitostaan tämän viehättävän tytön
kanssa, joka oli tuonut pesään myötäjäisinä kahdeksantoista ikävuottaan
ja kuusi kuukautta, kaksi posliinilautasta ja punanauhaisen
kissanpennun, jonka nimi myös oli Mimi.

— Ja nyt, herrat, lisäsi Rodolphe, — vietämme tupaantuliaisia. Ilmoitan
näin edeltäkäsin, että saamme syödä vain tavallisen porvarillisen
aterian, mutta tryffeleitä korvatkoon vilpittömin sydämellisyys.

Jämä rakastettava hengetär olikin koko ajan läsnä pöydässä. Vieraat
huomasivat kuitenkin, että tästä muka vaatimattomasta ateriasta ei
puuttunut siroa järjestelyä. Rodolphe ei ollut säästänyt kustannuksia.
Colline kiinnitti toveriensa huomiota lautasien vaihtoon ja julisti
kovalla äänellä, että neiti Mimi oli täysin ansiokas saamaan
palkinnokseen »kulinaaristen keisarinnojen taivaansinisen vyöhikön»,
mutta se oli nuorelle tytölle hepreaa, kunnes Rodolphe tulkitsi sen
sanoen, että »hän oli mestari keittotaiteessa».

Hummerin tulo näyttämölle herätti yleistä ihailua. Ottaen verukkeeksi
entiset opintonsa luonnonhistorian alalla Schaunard tarjoutui
leikkaamaan sen palasiksi. Hän käytti muutenkin tilaisuutta hyväkseen
katkaisemalla veitsen ja varaamalla itselleen isoimman annoksen,
herättäen pöytäkumppaneissa yksimielistä paheksumista. Mutta Schaunard
ei ollut lainkaan arkaluontoinen, varsinkaan kun oli puhe hummerista.
Ja kun vielä jäi yksi annos, kehtasi hän panna sen syrjään, selittäen
tahtovansa käyttää sitä mallina erääseen tekeillä olevaan tauluun.

Suopeudessaan ystävät olivat uskovinaan tätä valhetta, joka kuitenkin
oli vain kohtuuttoman herkuttelun tuote.

Colline puolestaan säästi myötätuntonsa jälkiruokaa varten ja töykeästi
kieltäytyi vaihtamasta osaansa rommikakusta Versaillesin yrttitarhaan
oikeuttavaan pääsylippuun, jota Schaunard hänelle tarjosi.

Keskustelu kävi nyt eloisammaksi. Kolmea punasineruista pulloa seurasi
kolme vihreää. Niiden keskelle ilmestyi isomahainen pullo, joka
hopeakypärisestä päästään tunnettiin kuninkaallisen samppanjakaartin
ritariksi. Se oli jäljiteltyä samppanjaa, jota viljeltiin Saint-Ouenin
viinitarhoissa ja myytiin Pariisissa kahdesta frangista pullo,
»liikkeen lopettamisen johdosta», kuten viinikauppias selitti.

Mutta viini kuin viini, ja taiteilijat antoivat mennä täydestä tämän
nesteen, jota heille tarjottiin erikoisissa laseissa. Ja vaikkei
korkki oikeastaan paukahtanut vähääkään, olivat kaikki ihastuksissaan
tästä rypälemehusta nähdessään vaahdon paljouden. Schaunard käytti
tajuntansa tähteitä ottaakseen kuin erehdyksessä Collinen lasin, ja
Colline puolestaan kastoi juhlallisesti keksiään sinappiastiassa,
selitellessään neiti Mimille filosofista artikkeliaan, jonka piti
ilmestyä _Castorissa_. Sitten hän äkkiä tuli kalmankalpeaksi ja pyysi
lupaa mennä ikkunan ääreen, katselemaan auringonlaskua, vaikka kello
oli kymmenen illalla ja aurinko jo pitkät ajat ollut tipotiessään.

— Vahinko, ettei samppanja ole jäähdytettyä, lausui Schaunard yritellen
yhä vielä vaihtaa tyhjää lasiaan naapurin täysinäiseen, mikä kuitenkin
epäonnistui.

— Madame, sanoi Mimille Colline, joka oli saanut kylliksi — samppanja
kylmennetään jäällä ja jää on taas tiivistettyä vettä, _aqua_
latinaksi. Vesi jäähtyy kahden asteen pakkasessa, ja vuodenaikoja on
neljä: kesä, syksy ja talvi; siitä johtui myös pakomatka Venäjältä.
Rodolphe, annahan minulle vielä hemistichium samppanjaa!

— Mitä sinun ystäväsi sanoo? kysyi Mimi Rodolphelta ymmärtämättä
Collinen pyyntöä.

— Se on eräs vieraskielinen sana, vastasi Rodolphe. — Colline haluaa
saada vielä puoli lasia.

Äkkiä Colline löi kovakouraisesti Rodolphea olkapäähän ja sanoi
sammaltaen, ikään kuin hänellä olisi puuroa suussa:

— Huo-men-na on tors-tai, eikö niin?

— Eihän, vastasi Rodolphe, — huomenna on sunnuntai.

— Tors-tai, sa-sa-non mi-nä...

— Eikä kun sunnuntai vielä kerran.

— Ah... sunnuntai... mutisi Colline pudistaen päätään, — ei...
huo-huo-men-na on tors-tai...

Ja sitten hän vaipui uneen painaen nenänsä pehmeään juustoon, jota oli
hänen lautasellaan.

— Mitä hän tuosta torstaistaan oikein tahtoi? kysyi Marcel.

— Ahaa, jopa arvaan, vastasi Rodolphe, jolle alkoi selvitä, mihin
filosofi niin itsepäisesti pyrki mielijohteensa vaivaamana. — Hän
tarkoitti _Castorin_ artikkelia... Kuulkaahan, hän uneksii siitä ihan
ääneen.

— Hyvä, sanoi Schaunard, — hän ei saa siis kahvia, eikö niin, madame?

— Jaha, hoksasi Rodolphe, — tuo siis meille kahvia, Mimil

Mimi aikoi juuri nousta, kun Colline, joka oli taas päässyt jonkin
verran tajuihinsa, laski äkkiä kätensä hellästi hänen vyötäisilleen ja
kuiskasi tuttavallisesti:

— Madame, kahvi on kotoisin Arabiasta, jossa sen keksi eräs
vuohi. Sitten sitä alettiin käyttää Euroopassa. Voltaire joi sitä
seitsemänkymmentäkaksi kuppia päivässä. Minä puolestani juon sitä
mielelläni ilman sokeria, kunhan se vain on hyvin kuumaa.

— Voi taivas, kuinka oppinut tuo herra on! ajatteli Mimi tuodessaan
kahvia ja piiput.

Sillä välin kului tunti toisensa jälkeen. Keskiyö oli jo aikoja sitten
ohitse, ja Rodolphe koetti saada toverinsa ymmärtämään, että oli aika
itsekunkin lähteä kotiinsa. Marcel, jolla järki oli tallella, nousi
lähteäkseen.

Mutta Schaunard huomasi, että eräässä pullossa oli viet jäljellä
rommia, ja selitti, ettei kello voinut olla kahtatoista, ennen kuin
pullo oli tyhjä. Colline puolestaan ratsasti hajareisin tuolillaan ja
hoilasi käheällä äänellä:

— Maanantai, tiistai, keskiviikko, torstai...

— Hemmetti sentään! sanoi Rodolphe pahassa pulassa — en voi mitenkään
majoittaa heitä tänne täksi yöksi. Ennen se kävi päinsä, mutta nyt ovat
olosuhteet toiset, lisää hän luoden silmäyksen Mimiin, jonka lämmin
katse näytti kutsuvan heitä kahta yksinäisyyteen. — Mitä hittoa teemme?
Sanohan, Marcel? Keksi jokin keino, jolla saamme heidät lähtemään.

— Ei, sanoi Marcel, — minä en aio keksiä, vaan jäljitellä. Mieleeni
muistuu eräs huvinäytelmä, jossa älykäs kamaripalvelija sukkelin
tempuin saa houkutelluksi kolme sikahumalaista lurjusta ulos herransa
huoneesta ja talosta.

— Nyt muistan minäkin, sanoi Rodolphe, — se kohtain esiintyy
_Keanissa_. Tilanne on tosiaan samanlainen.

— Hyvä, koettakaamme nyt, vastaako näytelmä todellisuutta, sanoi
Marcel. — Malta, aloitetaan koe Schaunardista. Hei, Schaunard! huusi
maalari.

— Häh, mikäs on hätänä? vastasi Schaunard näyttäen keinuvan suloisen
juopumuksen sinisillä laineilla.

— Se vain, ettei täällä ole enää tippaakaan juotavaa ja että meillä
kaikilla on hitonmoinen jano.

— Niinpä niin, mutisi Schaunard, — nuo pullot ovat pikku-ukkojakin
pienempiä!

— Rodolphe on kuitenkin päättänyt, jatkoi Marcel, — että meidän on
vietettävä yömme täällä, mutta silloin pitää meidän ensin hankkia lisää
tavaraa, ennen kuin puodit suljetaan...

— Minun viinikellarini sijaitsee tämän kadun kulmassa, lisäsi Rodolphe.
— Etköhän sinä, Schaunard, lähtisi hakemaan kaksi pulloa rommia minun
laskuuni.

— No tottahan toki! vastasi Schaunard rynnäten päällystakkinsa
luo, mutta erehdyksessä tulikin hänen ylleen väärä takki, jonka
oikea omistaja, filosofi Colline, nukkui pöydän ääressä ja piirteli
veitsellään vinoneliöitä pöytäliinaan.

— Numero yksi, sanoi Marcel, kun Schaunard oli mennyt — Nyt tulee
Collinen vuoro, mutta hänestä emme suoriudu yhtä helposti. Nytpä
tiedän!... Hei, Colline, huusi hän pudistaen voimainsa takaa filosofia.

— Mitä... mitä?

— Schaunard läksi äsken juuri ja otti erehdyksessä sinun palttoosi.

Colline silmäili ympärilleen ja havaitsi tosiaan, että sillä paikalla,
missä hänen päällystakkinsa oli ollut, riippui Schaunardin pieni,
ruudukas palttoo. Tämä huomio teki hänet hyvin levottomaksi. Colline
oli näet tänäkin päivänä tapansa mukaan käynyt nuuskimassa vanhoja
kirjoja ja ostanut viidellätoista soulia suomen kieliopin ja Nisardin
pienen romaanin, jonka nimi oli »Maitoeukon hautajaiset». Näiden
kahden ostoksen lisäksi sisälsi palttoo vielä seitsemän tai kahdeksan
nidosta filosofista kirjallisuutta, jota hän aina laahasi mukanaan
voidakseen mahdolliseen filosofiseen väittelyyn joutuessaan turvautua
niihin ja penkoa perusteita väitteilleen. Se ajatus, että hänen kallis
kirjastonsa oli Schaunardin käsissä, nostatti kylmän hien hänen
otsalleen.

— Voi sitä lurjusta! huudahti Colline. — Miksi hän vei minun palttooni?

— Sehän tapahtui vahingossa...

— Mutta kirjani?... Hän voi pidellä niitä huonosti.

— Ole huoleti, hän ei lue niitä, rauhoitti Rodolphe.

— Kyllä hänet tunnen, hän voi vaikka sytyttää piippunsa niillä!

— No jos sellaista epäilet, niin ehdit hyvinkin saada hänet vielä
kiinni. Hän läksi juuri äsken ja tavoitat hänet varmasti portailla.

— No sitten lähden heti ajamaan takaa, vastasi Colline vetäen päänsä
verhoksi lakin, jonka lieri oli niin leveä, että sillä olisi voinut
tarjota teetä vaikka kymmenelle hengelle.

— Numero kaksi, sanoi Marcel Rodolphelle. — Nyt olet vapaa. Ohimennen
sanon portinvartijalle, ettei saa avata, jos koputetaan.

— Hyvää yötä, vastasi Rodolphe, — ja suuret kiitokset

Palatessaan saattamasta ystäväänsä hän kuuli porraskäytävästä
pitkällistä naukumista, johon hänen punanauhainen kissansa hellästi
vastasi, koettaen samalla innokkaasti päästä raollaan olevasta ovesta
armaansa luokse.

— Romeo parka, surkutteli Rodolphe, — siellä huutaa hänen Juliansa. No,
ala laputtaa, lisäsi hän avaten oven, jolloin rakastunut kissa riensi
pitkin hyppäyksin lemmittyään tapaamaan.

Jäätyään vihdoinkin yksin Mimin kanssa, joka kuvastimen edessä
seisten palmikoi hiuksiansa viehättävän houkuttelevassa asennossa,
Rodolphe tuli hiljaa hänen luokseen ja kietoi hänet syliinsä. Sitten
hän, kuten soittaja ennen sävellyksensä esittämistä lyö muutamia
säveliä saadakseen varmuuden soittimensa kunnosta, istutti nuoren
tytön polvelleen ja painoi hänen olkapäähänsä pitkän suudelman, joka
äkillisesti värähdytti nuoren olennon raikasta vartaloa.

Soitin oli vireessä.



XIV

Neiti Mimi


Oi, ystäväni Rodolphe, mitä onkaan sinulle tapahtunut kun olet
noin muuttunut? Onko minun uskottava huhuja joita kerrotaan? Onko
onnettomuus tosiaan voinut niin perinjuurin masentaa miehekkään
filosofiasi? Kuinka voin noin iloisen, hupaisan boheemielämäsi
kuvaajana kertoa kylliksi alakuloisin sanoin sen tuskallisen
kokemuksen, joka on murheen huntuun käärinyt ainaisen iloisuutesi ja
äkkiä vaimentanut paradoksiesi helinän?

Oi, Rodolphe, ystävä, myönnän, että sydänsurusi on suu ri, mutta eihän
sen tähden tarvitse heti veteen hypätä. Neuvon sinua siis mitä pikimmin
vetämään ristin menneisyyden ylitse. Karta etenkin yksinäisyyttä
ja sen haamuja, jotka pidentäisivät surusi loppumattomiin. Pakene
hiljaisuutta, missä muistojen kellot soivat menneitä iloja ja suruja.
Heitä rohkeasti unohduksiin tuulien vietäväksi nimi, johon olet niin
rakastanut, ja sen mukana kaikki, mitä sinulla on vielä jäljellä sen
nimen kantajasta. Kiharat, joita huulesi kerran kiihkeästi suutelivat,
kristallipullo ja sen mukana sitä tuoksua, jota sinun tällä hetkellä
on vaarallisempi hengittää kuin kaiken maailman myrkkyjä; tuleen kaikki
kukat, harso-, silkki- ja samettikukat, valkeat jasmiinit, Adoniksen
verellä värjätyt vuokot, siniset lemmikit ja kaikki viehättävät
kukkavihot, jotka hän sommitteli lyhyen onnesi paenneina päivinä.
Siihen aikaan minäkin rakastin häntä, sinun Mimiäsi, enkä nähnyt
mitään vaaraa siinä, että häntä rakastin. Mutta seuraa neuvoani:
tuleen nauhat, nuo somat siniset, punaiset ja keltaiset nauhat,
joita hän solmi kaulaansa katseen viehätykseksi ja kahleeksi; tuleen
pitsit, myssyt liinat ja kaikki keimailevat hepenet, joita hän käytti
hurmatakseen herra Césaria, Jeromea, Charlesia tai jotakuta muuta
keikaria, sillä aikaa kun sinä odotit ikkunasi ääressä väristen talven
purevasta pakkasesta; tuleen, Rodolphe, tuleen ilman armoa kaikki,
mikä hänelle on kuulunut ja voisi vielä sinulle puhua hänestä; tuleen
rakkauskirjeet! Katsos, tässä on juuri niistä yksi, johon kyyneleesi
ovat tippuneet kuin suihkulähteen pisarat, onneton ystäväraukkani!

 Koska sinua ei kuulu takaisin, pistäydyn tätiäni katsomassa. Otan
 kaikki rahat mukaani voidakseni maksaa ajurin.

                                                  — Lucile.

Ja sinä iltana, oi Rodolphe, et ollut mitään syönyt, muistatko?
Sinä tulit luokseni säkenöiden leikkipuheita ja sukkeluuksia, jotka
todistivat sielusi olevan rauhallisen. Sillä sinä uskoit, että Lucile
oli tätinsä luona. Jos minä olisin sanonut sinulle, että hän oli
herra Césarin tai jonkun Montparnassen näyttelijän luona, olisit ehkä
vääntänyt niskani nurin. Tuleen tuo toinenkin paperipala, joka on
täynnä ensimmäisen kirjeen vähäsanaista hellyyttä.

 Menen tilaamaan itselleni kengät. Sinun on välttämättä hankittava
 rahaa voidakseni ylihuomenna mennä hakemaan ne.

Ah, ystäväni, niillä kengillä on tanssittu monta tanssia, joissa sinä
et ollut vastakumppanina. Tuleen kaikki nuo muistot ja tuleen niiden
tuhka!

Mutta sitten kohota itsesi jälleen, Rodolphe! Rakkaudesta ihmisyyteen
ja _Iriksen vyön_ ja _Castorin_ kunnian nimessä tartu jälleen lujin
käsin hyvän maun ohjaksiin, jotka surun itsekkyydessä päästit
käsistäsi, sillä muuten voi tapahtua kauheuksia, joista olet vastuussa.
Me voisimme vajota takaisin pussihihojen ja lämsähousujen käyttöön
ja saisimme jonakin päivänä nähdä hattuja, joiden muoto loukkaa
maailmankaikkeutta ja huutaa taivaan kostoa päällemme.

Ja nyt on hetki käsissä kertoa ystävämme Rodolphen ja neiti Lucilen eli
liikanimeltään Mimin rakkaudesta.

Rodolphe oli ehtinyt puoliväliin neljättäkolmatta vuottansa, kun hänen
sydämessään äkkiä syttyi tämä intohimo, jolla oli suuri vaikutus
hänen elämäänsä. Sinä ajankohtana, jolloin Rodolphe kohtasi Mimin,
hän vietti sitä liikkuvaa ja vapaata elämää, jota olemme koettaneet
edellä kuvata. Hän oli varmaankin iloisimpia miekkosia boheemien
suruttomassa seurakunnassa. Kun hän oli syönyt huonon päivällisen,
mutta lingonnut hyvän sukkeluuden, hän asteli ylpeänä kivistä katua,
joka usein oli hänen vuoteenansakin, ylpeänä kuluneessa mustassa
takissaan kuin keisari purppuraviitassaan. Siinä piirissä, jossa
Rodolphe eli ja vaikutti, käsiteltiin rakkautta, eräänlaisesta
huomionherättämishalusta, mikä nuorissa ihmisissä on verrattain
lavallinen ilmiö, ylellisyytenä ja ivattavana asiana. Gustave Colline,
jolla oli jo pitkät ajat ollut suhde erään neulojattaren kanssa ja
joka oli alinomaisilla käsikirjoitustensa ja filosofisten teoksiensa
jäljentämistöillä näännyttänyt häneltä sekä sielun että ruumiin, väitti
rakkauden olevan jonkinlaista purkausta, joka oli hyvä suorittaa
vuosineljänneksittäin ruumiin vapauttamiseksi liiallisista nesteistä.

Näiden väärien epäilijöiden joukossa Rodolphe oli ainoa, joka uskalsi
puhua rakkaudesta tavallaan kunnioittavasti, ja jos onnettomuudeksi
satuttiin joutumaan hänen kanssaan juttusille tästä aiheesta, saattoi
hän tuntikausia esittää elegisiä mietelmiä rakastettuna olemisen
onnesta, tyynen järven syvästä sinisyydestä, tuulen kuiskeesta,
taivaiden harmoniasta ja sen semmoisesta. Tästä tavastaan hän oli
Schaunardilta saanut lisänimen »harmonikka». Marcel oli samasta syystä
keksinyt hänelle toisen nimen, joka ei ollut vailla sukkeluutta
sekään; viittaillen hänen iänikuisiin germaanilaista vetisyyttä
ja hempeämielisyyttä uhkuviin puheisiinsa ja hänen aikaiseen
kaljupäisyyteensä Marcel oli antanut hänelle nimen _Myosotis calva_,
kalju lemmikki. Asianlaita oli todellisuudessa näin: Rodolphe uskoi
siihen aikaan vakavasti sanoneensa lopulliset hyvästit nuoruudelle
ja rakkaudelle. Hän lauloi ylimielisesti _De profundis_ sydämelleen,
jonka hän uskoi kuolleen, vaikka se vain nukkui herätäkseen taas
herkkänä iloille, herkkänä suloisille tuskille, joita Rodolphe ei enää
toivonut saavansa kokea ja jotka nyt olivat saattaneet hänet epätoivon
partaalle. Mutta itsepä niin tahdoit, oi Rodolphe, emmekä me surkuttele
sinua, sillä sairaus, joka sinua vaivaa, on niitä tauteja, joita aina
kaivataan, varsinkin silloin kun tiedetään, että siitä on iäksi päästy.

Rodolphe kohtasi nuoren Mimin, jonka hän jo aikaisemminkin oli
tuntenut, silloin kun tämä oli erään hänen ystävänsä rakastajatar.
Ja hän otti Mimin omakseen. Ystävien kesken nousi tästä aluksi aika
hälinä, mutta kun Mimi oli olemukseltaan varsin herttainen eikä
turhan kaino ja kun hän lisäksi sieti tupakansavua ja kirjallisia
keskusteluja, totuttiin häneen ennen pitkää ja kohdeltiin häntä
kuten toveria ainakin. Mimi oli viehättävä nainen ja sen luontoinen,
joka erityisesti tyydytti Rodolphen runollista ja plastillista
aistia. Hän oli kahdenkolmatta ikäinen, pieni, hento, veikeä. Hänen
kasvoissaan oli hiukan ylimyksellinen leima, mutta hänen piirteensä,
jotka olivat erittäin hienot suurten, sinisten silmien kirkastamat,
saivat eräinä ikävystymisen tai pahantuulen hetkinä kovan, melkeinpä
julman ilmeen, jonka sielutieteilijä ehkä olisi tuntenut varmaksi
itsekkyyden tai suuren tunteettomuuden merkiksi. Mutta useimmiten hänen
raikkaat kasvonsa hymyilivät viehkeästi ja hänen silmänsä ilmaisivat
hellyyttä tai ylpeää kiemailua. Nuoruuden veri virtasi kuumana ja
levottomana hänen suonissaan ja väritti ruusuiseksi hänen läpikuultavan
kamelianvalkoisen ihonsa. Tämä sairaalloinen kauneus otti Rodolphen
valtoihinsa, ja hän saattoi usein yöllä tuntikausia ihailla ja suudella
uneen vaipuneen rakastajattarensa kalpeata otsaa.

Mutta ennen kaikkea saivat Rodolphen mielettömästi rakastumaan Mimiin
hänen valkoiset kätensä, jotka hän taloustoimistaan huolimatta osasi
säilyttää valkeampina kuin joutilaisuuden jumalatar. Kuitenkin nämä
niin hennot, sirot ja suudeltaviksi suloiset kädet, nämä lapsenkädet,
joihin Rodolphe oli laskenut uudelleen elpyneen sydämensä, nämä
valkoiset kädet repivät ennen pitkää ruusuisilla kynsillään runoilijan
sydämen.

Kuukauden kuluttua Rodolphe jo huomasi olevansa tekemisissä tuulihatun
kanssa, jolla oli eräs ikävä virhe. Mimi oli »kyläluuta», kuten
sanotaan, ja saattoi viettää suuren osan ajastaan tässä kaupunginosassa
»elätettävien» naisten luona, joiden tuttavaksi hän oli päässyt. Pian
tulivat myös näkyviin ne seuraukset, joita Rodolphe oli pelännyt
havaittuaan rakastettunsa ylläpitävän moisia suhteita. Joidenkuiden
Mimin uusien ystävättärien vaihteleva rikkaus herätti Mimissä
sylintäyden kunnianhimoisia toivomuksia. Tähän asti hän oli ollut
vaatimuksissaan kohtuullinen ja tyytynyt siihen välttämättömään,
mitä Rodolphe parastaan pannen sai hankituksi. Nyt hän alkoi uneksia
silkistä, sametista ja pitseistä. Ja Rodolphen pyynnöistä ja kielloista
huolimatta Mimi jatkoi seurusteluaan noiden naisten kanssa, ja nämä
kaikki tietysti yksimielisesti koettivat taivuttaa häntä eroamaan
taiteilijasta, joka ei voinut antaa hänelle edes sataaviittäkymmentä
frangia verkahameen ostamiseksi.

— Noin kaunis tyttö kun te, sanoivat nämä neuvonantajat, — voi helposti
hankkia itselleen paljon paremman aseman. Pitää vain etsiä.

Ja Mimi alkoi etsiä. Nämä vierailut, joita Mimi taitamattomin tekosyin
turhaan koetti pitää salassa, johtivat Rodolphen luulevaisuuden
surulliselle tielle. Mutta joka kerta kun Rodolphe tunsi olevansa
löytämäisillään joitakin uskottomuuden todisteita, hän sulki silmänsä
päästäkseen mitään näkemästä, sillä kaikesta huolimatta hän yhä vielä
jumaloi Mimiä. Runoilija tunsi Mimiä kohtaan oikullista, haaveellista,
helposti riitaan johtavaa rakkautta, jota nuori nainen ei ymmärtänyt,
koska hän tunsi Rodolphea kohtaan vain yhdessäolon tottumuksesta
johtuvaa laimeaa kiintymystä. Ja sitä paitsi oli puolet hänen
sydämestään jo loppuun palanut hänen ensi rakkautensa aikana ja toinen
puoli oli vielä täynnä muistoja ensimmäisestä rakastetusta.

Kahdeksan kuukautta kului näin, hyvien ja pahojen päivien vaihdellessa
keskenään. Tänä aikana oli Rodolphe kymmeniäkin kertoja ajatellut erota
Mimistä, sillä tämä kohteli häntä säälimättömästi ja valmisti hänelle
tuhansia tuollaisia kidutuksen hetkiä, kuten nainen tekee miehelle,
jota hän ei rakasta. Elämä oli suoraan sanoen heille kummallekin
oikea helvetti. Mutta Rodolphe oli tottunut näihin jokapäiväisiin
taisteluihin eikä mitään pelännyt niin suuresti kuin heidän
yhdessäolonsa lakkaamista, sillä hän tunsi, että silloin lakkasivat
myös ainiaaksi nuoruuden kuumeiset nousuhetket ja ne mielenliikutukset,
jotka niin kauan olivat olleet hänelle vieraita. Ja sitä paitsi,
puhuaksemme kaikessa totta, oli myös niitä hetkiä, jolloin Mimi osasi
saada Rodolphen unohtamaan kaikki epäluulot, jotka hänen sydäntään
kalvoivat. Oli hetkiä, jolloin Rodolphe sinisten silmien lumoissa
istui Mimin jalkojen juuressa kuin lapsi, tämä runoilija, jolle Mimi
oli uudelleen avannut runouden aarteet, tämä nuorukainen, jolle hän
oli lahjoittanut uuden nuoruuden ja jonka sydämen hän oli uudelleen
sytyttänyt. Pari kolme kertaa kuukaudessa Rodolphe ja Mimi unohtivat
kuin yhteisestä sopimuksesta alituisen kinastelunsa ja astuivat
yhden rakkausyön viheriöitsevään keitaaseen. Silloin Rodolphe otti
käsiensä väliin rakastettunsa hymyilevän, suloisen pään ja saattoi
tuntikausia haastella lemmitylleen sitä ihmeellistä, mieletöntä kieltä,
jota intohimo tällaisina hurman hetkinä käyttää. Mini kuunteli ensin
tyynesti, pikemmin hämmästyneenä kuin liikuttuneena, mutta lopulta
Rodolphen sanat, hänen milloin iloinen, milloin hellän surumielinen
haastelunsa tempasi toisenkin mukaansa. Rakkauden kosketuksesta Mimin
kylmä ja välinpitämätön sydän suli, rakkauden hurma valtasi hänet, hän
heittäytyi Rodolphen kaulaan ja sanoi hänelle suudelmin sen, mitä ei
sanoin voinut lausua. Ja aamurusko yllätti heidät näin toinen toisiinsa
puristuneina, silmät silmissä ja kädet käsissä, kosteilla, hehkuvilla
huulilla yhä vielä se kuolematon sana,

    Jota öisin kaksi aina käyttää,
    kun kuuma lempi rinnat täyttää.

Mutta seuraavana päivänä saattoi mitä mitättömin asia taas nostaa
riidan, ja pelästynyt rakkaus pakeni loitolle.

Loputa kuitenkin Rodolphelle alkoi selvitä, että ellei hän olisi
varuillaan, painaisivat Mimin valkeat kädet hänet kuiluun, jonne
tuhoutuisi hänen tulevaisuutensa ja nuoruutensa. Eräänä hetkenä sai
hänessä kylmä järki voiton rakkaudesta, ja hän vakuutteli itselleen
selviin todistuksiin nojautuvin päätelmin, ettei Mimi häntä rakastanut.
Vieläpä hän arveli, että nuo hellyyden hetket, joita Mimi hänelle
silloin tällöin soi eivät olleet muuta kuin aistillista oikkuilua,
samanlaista, jota naimisissa olevat naiset osoittavat miehilleen
tarvitessaan uutta kashmirliinaa tai uutta hametta tai silloin, kun
heidän rakastajansa on poissa, kuten siitä sanoo sananlasku: »Kun ei
ole valkoista leipää, tyydytään mustaan.» Lyhyesti sanoen, Rodolphe
saattoi antaa rakastajattarellensa anteeksi kaikki paitsi sitä, ettei
saanut häneltä vastarakkautta. Hän päätti sen tähden astua ratkaisevan
askeleen ja ilmoitti Mimille, että tämän sopi hakea itselleen toinen
rakastaja: Mimi nauroi hänelle ja käyttäytyi uhmailevasti. Lopulta
nähdessään, että Rodolphe pysyi lujasti päätöksessään ja otti hänet
rauhallisesti vastaan hänen oltuaan vuorokauden poissa, Mimi alkoi käydä
levottomaksi tästä lujuudesta, johon hän ei ollut tottunut. Hän oli
nyt pari kolme päivää mitä rakastettavin. Mutta kun Rodolphe siitäkin
huolimatta pysyi sanassaan vieläpä kysyi häneltä, oliko hän jo ketään
löytänyt, vastasi hän:

— En ole vielä edes etsinytkään.

Mimi oli kuitenkin etsinyt, jopa aikaisemmin kuin häntä oli siihen
neuvottukaan. Parin viikon aikana hän oli tehnyt kaksi yritystä. Eräs
hänen ystävättäristään oli auttanut häntä ja aluksi toimittanut hänet
erään nuoren keltanokan pariin, joka lupaili Mimille kaikkea kaunista,
intialaisista kashmirhuiveista palisanterikalustoon saakka. Mutta Mimin
mielestä tämä nuorukainen, joka saattoi olla hyvinkin etevä algebrassa,
oli vallan taitamaton rakkausasioissa, ja kun Mimillä ei ollut halua
ruveta kasvattajaksi, jätti hän pojan kashmireineen, jotka vielä
vaelsivat Tibetin aroilla, ja ne palisanderihuonekalut, jotka vielä
huojuivat Amerikan aarniometsissä.

Kymnasistin korvasi pian eräs bretagnelainen aatelismies, johon Mimi
päätä pahkaa rakastui ja joka puolestaan oli valmis korottamaan hänet
kreivittäreksi.

Rakastettunsa vastaväitteistä huolimatta Rodolphe oli kuitenkin saanut
vihiä, että joitakin juonia oli tekeillä. Hän tahtoi ottaa asiasta
tarkan selon ja eräänä aamuna, Mimin oltua yön poissa, riensi sinne,
missä arveli tapaavansa hänet Täällä hän saikin tilaisuuden nähdä yhden
niitä kouraantuntuvia todistuksia, joita on väkisinkin uskottava. Hän
näki Mimin tulevan hekuman kiilto silmissään ulos talosta, jossa hänet
oli aateloitu, nojaten uuteen herraansa ja valtiaaseensa, joka tosin
ei näyttänyt tästä uudesta valloituksestaan lähimainkaan niin ylpeältä
kuin Paris, kaunis kreikkalainen paimen, ryöstettyään Helenan omakseen.

Nähdessään rakastajansa ilmestyvän Mimi hätkähti, mutta lähestyi
häntä kuitenkin, ja viitisen minuuttia he keskustelivat rauhallisesti,
erotakseen sitten kumpikin taholleen. Suhde oli ratkaisevasti lopussa.

Rodolphe meni kotiin ja vietti päivänsä sitomalla myttyihin kaikki
Mimille kuuluvat tavarat.

Eron jälkeisenä päivänä kävivät monet Rodolphen ystävistä tapaamassa
häntä, ja heille hän ilmoitti, mitä oli tapahtunut. Kaikki onnittelivat
häntä tämän tapahtuman johdosta, ikään kuin häntä olisi kohdannut suuri
onni.

— Kyllä me autamme sinua, ystävä, sanoi eräs hänen toverinsa, joka oli
usein tullut nähneeksi, mitä kärsimyksiä Mimi Rodolphelle tuotti, —
kyllä autamme sinua vapautumaan sydämesi ilkeän olennon kynsistä. Ennen
pitkää olet taas täysin terve ja valmis vaeltamaan jonkun toisen Mimin
kanssa Aulnayn ja Fontenay-aux-Rosesin viheriöitseviä polkuja.

Rodolphe vakuutti päässeensä ainiaaksi eroon kaihosta ja
toivottomuudesta, antoipa viedä itsensä Mabillen tanssiaisiinkin,
edustaen siellä kuitenkin laiminlyödyllä ulkoasullaan perin huonosti
_Iriksen vyötä_, joka oli hankkinut hänelle vapaalipun tähän ilon
ja huvitusten ihanaan tarhaan. Runoilija tapasi siellä joukon
uusia ystäviä, joiden kanssa hän alkoi juoda. Hän kertoi heille
onnettomuutensa kerrassaan yllättävin kääntein ja sutkauksin ja tunnin
ajan suorastaan pursusi eloa ja vilkkautta.

— Voi sentään, huokasi maalari Marcel kuunnellessaan ystävänsä huulilta
vuotavaa ivan tulvaa, — Rodolphe on kovin iloinen, liian repäisevä.

— Hän on ihastuttava, vastasi eräs nuori neito, jolle Rodolphe juuri
oli antanut kukkakimpun, — ja vaikka hänen pukunsa laita onkin vähän
niin ja näin, lähtisin sittenkin kernaasti tanssiin hänen kanssaan, jos
hän vain pyytäisi minua.

Kaksi sekuntia myöhemmin oli Rodolphe, joka oli kuullut hänen sanansa,
hänen jalkojensa juuressa ja pyysi häntä parikseen sanoilla, joissa
tuoksui kaikki Richelieun aikuisen korkean kohteliaisuuden jasmiini
ja myski. Puhuteltu joutui peräti hämmennyksiin tästä häikäisevien
laatusanojen ja valikoitujen sanakäänteiden paljoudesta, joka toi¹
elävästi mieleen holhoushallituksen ajan, että Rodolphe joka ei koskaan
ennen ollut esiintynyt niin täydellisenä vanhan ajan ritarina, melkein
tunsi kengänkorkojensakin punastuvan. Rodolphen pyyntö hyväksyttiin.

Rodolphe ei tiennyt tanssin aiheitakaan, yhtä vähän kuin päätöslaskua,
mutta erinomaisen rohkeuden innossa hän syöksyi suoraan tanssivien
sekaan ja tekaisi tanssin, joka oli tähän asti kaikilla maailman
tanssimestareille tuntematon. Sitä voisi nimittää »kaihojen ja
huokausten askeliksi», ja se saavutti alkuperäisyydellään suuren
menestyksen. Turhaan osoitti kolmetuhatta kaasuliekkiä hänelle
kieltään ikään kuin pilkatakseen häntä. Rodolphe tanssi yhä ja purki
suustaan tanssikumppanilleen vasten kasvoja toinen toistaan somempia,
ennenkuulumattomia kohteliaisuuksia.

— Tuopa on uskomatonta, sanoi maalari Marcel.

— Rodolphe näyttää minusta juopuneelta, joka horjahtelee
lasinsirpaleitten päällä.

— Kuitenkin hän on valloittanut komean naisen, huomautti toinen
nähdessään Rodolphen poistuvan tanssikumppaninsa kanssa.

— Etkö sano meille hyvästi? huusi Marcel hänelle.

Rodolphe riensi taiteilijan luo ja ojensi hänelle kätensä; se oli kylmä
ja kostea kuin märkä kivi.

Rodolphen tanssikumppani oli roteva, uhkea Normandian tyttö, jonka
synnynnäinen maalaiskömpelyys oli pian hävinnyt ja vaihtunut
ylimykselliseen hienouteen joutilaisuuden ja Pariisin aistikkaan
ylellisyyden vaikutuksesta. Hän nimitti itseään rouva Seraphineksi
ja oli tällä hetkellä erään luuvaloa potevan päärin rakastajatar,
saaden tältä kuukausittain viisikymmentä louisdoria ja jakaen se erään
konttoristin kanssa, joka antoi hänelle vain selkään. Rodolphe oli
miellyttänyt häntä, ja toivoen, ettei ainakaan tämä runoilija antaisi
hänelle mitään, hän vei Rodolphen mukanaan kotiinsa.

— Lucile, hän sanoi kamarineidolleen, — tänä iltana en ota ketään
vastaan.

Ja hän meni huoneeseensa, palaten sieltä kuitenkin viiden minuutin
kuluttua toinen puku yllään. Hän tapasi Rodolphen seisomassa äänetönnä
paikallaan, sillä heti sisälle tultuaan oli runoilija joutunut kumean
surumielisyyden valtaan.

— Tehän ette katsokaan minuun enää? Ettekä puhu enää minulle? ihmetteli
Seraphine.

— Hyvä on, tarkastakaamme häntä, mietti Rodolphe kohottaen katseensa, —
mutta vain taiteellisena arvostelijana.

Ja minkä ilmiön hän silloin saikaan nähdä! kuten Raoul sanoo
_Hugenoteissa_.

Seraphine on ihmeteltävän kaunis. Hänen täyteläinen vartalonsa, jonka
soreutta hyvin kuosikas puku vielä kiihotti, häämötti viettelevän
kauniina melkein läpinäkyvän vaatteen alta. Rodolphen suonissa hehkui
kuumana omistamisen hillitön himo. Hänen aivoihinsa nousi huumaava
sumu. Hän tarkasteli jo Seraphinea toisin kuin esteetikko ja otti
kauniin tytön kädet omiinsa. Ne olivat ihanat kädet, sellaiset, joita
kreikkalaisten mestarien taltta ennen muinoin loi. Rodolphe tunsi
näiden käsien vapisevan. Ja yhä vähemmän taidearvostelijana hän veti
syliinsä Seraphinen, jonka poskia jo väritti hekuman aamuruskoksi
valahtanut puna.

— Tämä olento on oikea nautinnon soitin, rakkauden stradivarius,
jolla voin ehkä soittaa pienen hymnin, ajatteli Rodolphe tuntiessaan
selvästi, että kaunottaren sydän löi kiihkeässä tahdissa.

Tällä hetkellä kuului rajua kellonsoittoa ovelta.

Lucile! Lucile! huusi Seraphine kamarineidolleen, — älkää avatko.
Sanokaa, etten ole vielä tullut kotiin.

Kuullessaan Lucilen nimen Rodolphe nousi.

— En tahdo millään muotoa häiritä teitä, rouva, hän sanoi. — Minun on
muutenkin jo aika lähteä, sillä nyt on myöhä ja minä asun kaukana.
Toivotan teille hyvää yötä.

— Mitä, te menette? huudahti Seraphine silmäillen runoilijaa yhä
tulisemmin. — Miksi, miksi te lähdette?... Minä olen vapaa... saatte
jäädä.

— Mahdotonta, rouva, vastasi Rodolphe. — Odotan luokseni tänä iltana
erästä sukulaistani, joka palaa Tulimaasta ja varmasti tekisi minut
perinnöttömäksi, ellen olisi kotona ottamassa hänet asianmukaisesti
vastaan. Hyvää yötä, rouva.

Ja Rodolphe poistui kiireesti huoneesta. Kamarineito tuli valaisemaan
hänelle tietä. Rodolphe sattui katsahtamaan häneen. Se oli nuori, hento
nainen, joka käveli hitain, laahustavin askelin. Hänen kalpeat kasvonsa
olivat viehättävä vastakohta hänen mustalle tukalleen, ja hänen siniset
silmänsä olivat kuin kaksi sammuvaa tähteä.

— Aave! huudahti Rodolphe peräytyen tuon olennon tieltä, jolla oli
hänen rakastajattarensa nimi ja kasvonpiirteet. — Takaisin! Mitä tahdot
minusta?

Ja Rodolphe syöksyt suin päin portaita alas kadulle.

— Kuulkaahan, rouva, sanoi kamarineito emäntänsä luo palatessaan, — tuo
nuori mies oli varmaankin päästä vialla.

— Sano mieluimmin häntä typeräksi! vastasi Seraphine katkerasti. — Oh,
sainpa hyvän opetuksen! Kunpa edes se Léon ääliö ymmärtäisi nyt tulla!

Léon oli se herrasmies, jonka hellyyteen kuului myös piiska.

Rodolphe riensi juoksujalkaa kotiinsa. Noustessaan portaita hän tapasi
punanauhaisen kissansa, joka naukui valittavasti. Se oli toista yötä
turhaan kutsunut uskotonta rakastajatartaan, angoralaista Manon
Lescautia, joka kiipeili naapurikattoja pitkin seikkailun haussa.

— Eläin parka, Rodolphe sanoi, — sinuakin on petetty... sinun Mimisi on
vetänyt sinua nenästä kuten minäkin. Mutta me koetamme lohduttautua.
Näes, kissaseni, naisten ja narttujen sydän on kuilu, jota meidän
miesten on turha tutkia.

Rodolphen astuessa huoneeseensa hänestä tuntui hiostavasta kuumuudesta
huolimatta kuin olisi kylmä jäävaippa laskeutunut hänen hartioilleen.
Se oli yksinäisyyden kylmyys, yksinäisen yön, jota ei mikään häirinnyt.
Hän sytytti kynttilän ja tarkasteli autiota huonettaan. Huonekalujen
tyhjät laatikot ammottivat aukinaisina, ja syvä surumielisyys täytti
lattiasta kattoon tämän pienen huoneen, joka näytti Rodolphesta
avarammalta ja autiommalta kuin erämaa. Hänen jalkansa sattui
myttyihin, joihin Mimin tavarat oli kääritty. Ilon liikutus värähdytti
häntä, kun hän huomasi, ettei Mimi vielä ollut hakenut niitä, vaikka
oli sanonut seuraavana aamuna tulevansa. Rodolphe tunsi, että kaikista
hänen ponnisteluistaan huolimatta vastavaikutuksen hetki teki tuloaan,
ja aavisti saavansa tuskallisella työllä sovittaa äskeisen ilonpitonsa.
Hän toivoi kuitenkin, että hänen uupunut ruumiinsa joutuisi unen
valtoihin ennen kuin tuska, jota hän niin kauan oli koettanut pidättää,
pääsisi hereille.

Kun hän lähestyi vuodetta ja veti sen verhot syrjään, tunsi hän,
nähdessään tämän leposijan, joka oli ollut jo kaksi päivää koskematon,
vierekkäiset pikku pielukset, joista toisen alta pisti vielä näkyviin
naisen yömyssyn pitsireunus, viiltävän tuskan kuristavan sydäntänsä,
äänettömän tuskan, joka ei pääse purkautumaan. Hän vaipui vuoteen
jalkopäähän, painoi käsillään otsaansa ja huudahti, luotuaan
toivottoman silmäyksen ympärillänsä asuvaan autiuteen:

— Oi, pikku Mimi, kotini auringonsäde, oietko tosiaan mennyt, olenko
tosiaan lähettänyt sinut pois, enkö saa sinua enää koskaan nähdä!
Sinä ihana ruskea pää, joka olet niin kauan levännyt tässä vuoteessa,
etkö koskaan enää tule siihen lepoa nauttimaan? Ja sinä oikullinen,
vivahduksista rikas ääni, joka hellyydelläsi ja vimmallasi minua
viehätit, enkö koskaan enää saa sinua kuulla? Ja te pienet valkeat,
sinisuoniset kädet, joihin niin usein huuleni painoin, olenko tosiaan
viimeisen kerran suudellut teitä?

Ja Rodolphe painoi huumaantuneena päänsä niihin pieluksiin, joissa
vielä tuntui hänen ystävättärensä tukan tuoksu, ja samalla hän oli
näkevinänsä makuukomeron perältä astuvan kun aaveen esiin sen olennon,
jonka kera oli viettänyt niin monta ihanaa yötä. Keskellä äänettömyyttä
kuului hänen korviinsa kirkkaana ja heleänä Mimin iloinen nauru, ja hän
muisteli sitä viehättävää ja tarttuvaa hilpeyttä, jolla Mimi oli niin
usein saanut hänet unohtamaan heidän epävarman elämänsä kaikki vaivat
ja vastukset.

Koko tämän yön hän vietti muistelemalla rakkautensa kahdeksaa
kuukautta. Kenties Mimi ei ollut häntä milloinkaan rakastanut, mutta
valheellisella hellyydellään hän oli palauttanut Rodolphen sydämeen
ensimmäisen miehuudenajan nuorekkaan voiman.

Aamurusko yllätti hänet silloin, kun hän väsymyksen voittamana ummisti
kyynelistä punoittaviksi käyneet silmänä. Se oli tuskallinen ja kauhea
yö, jollaisia kylmimmät ja epäilevimmätkin meistä ovat saaneet kokea
elämässään.

Kun ystävät aamulla tulivat hänen luokseen, pelästyivät he nähdessään
Rodolphen tuskien runtelemat kasvot.

— Sanoinhan sen, lausui Marcel, — hänen eilinen iloisuutensa on
koskenut sydämeen. Mutta tälläinen tila ei saa jatkua.

Ja yhdessä toveriensa kanssa hän alkoi nyt ladella Rodolphelle Mimistä
juttuja, joista jokainen tunki kuin oas runoilijan sieluun. Ystävät
todistivat hänelle, että Mimi koko ajan oli pettänyt häntä sekä kotona
että ulkona ja että tämä olento, kalpea kuin kuihtuva enkeli, oli vain
alhaisten tunteiden ja huonojen taipumusten tyyssija.

Jokainen koetti parastaan tässä mustaamistyössä, jonka tarkoituksena
oli saada Rodolphen rakkaus muuttumaan katkeraksi ylenkatseeksi, mutta
tämä tarkoitus saavutettiin vain puolittain. Runoilijan epätoivo
vaihtui vihaksi. Hän kohdisti raivonsa myttyihin, jotka hän edellisenä
iltana oli sitonut; ja pantuaan erilleen kaikki ne esineet, jotka Mimi
oli tuonut mukanaan taloon, Rodolphe pidätti itselleen kaiken sen, mitä
oli Mimille heidän yhdessäolonsa aikana antanut, siis suurimman osan
kaikista Mimin tavaroista ja etenkin monenlaiset pukutavarat, joita
Mimi viime aikoina täyttymättömässä keimailunhalussaan piti peräti
välttämättöminä.

Mimi saapui seuraavana päivänä tavaroitaan noutamaan, Rodolphe oli
yksin kotona. Hän tarvitsi kaiken malttinsa ja arvokkuutensa estyäkseen
heittäytymästä rakastajattarensa kaulaan. Hän pakottautui kuitenkin
vastaanottamaan Mimin äänettömin moittein, ja toinen vastasi puolestaan
sillä kylmällä pisteliäällä julkeudella, joka voi saattaa suunniltaan
heikoimmat ja arimmatkin luonteet. Tämä halveksiva ja häpeämätön
kopeus sai Rodolphen ihan silmittömästi raivostumaan. Kalpeana pelosta
Mimi jo hetkisen epäili, pääsisikö hengissä runoilijan käsistä.
Hänen pelästyneiden huutojensa johdosta riensi kuitenkin joitakuita
naapureita paikalle, ja nämä kiskoivat hänet ulos Rodolphen huoneesta.

Kaksi päivää myöhemmin saapui Mimin ystävätär kysymään Rodolphelta,
tahtoisiko hän luovuttaa pidättämänsä esineet.

— En luovuta, vastasi Rodolphe.

Ja sitten hän alkoi keskustella rakastajattarensa lähetin kanssa. Tämä
kertoi hänelle, että Mimi oli hyvin onnettomassa tilanteessa ja ettei
hänellä ollut edes asuntoa.

— Entä hänen rakastajansa, johon hän oli niin pikiintynyt?

— Se nuori mieskö? kysyi Amélie, Mimin ystävätär. — Hänellä ei ole
aikomustakaan ottaa Mimiä rakastajattarekseen, kun hänellä on jo kauan
aikaa ollut toinen eikä hän näytä paljon välittävän Mimistä, joka siten
on jäänyt minun niskoilleni ja tuottaa minulle suurta kiusaa.

— Selviytyköön miten parhaiten taitaa, vastasi Rodolphe,— itsepähän hän
tahtoi. Se ei liikuta minua.

Ja runoilija alkoi mielistellä Amélietâ ja ylistellä häntä maailman
kauneimmaksi naiseksi.

Amélie kertoi Mimille käynnistään Rodolphen luona.

— Mitä hän sanoi? Kuinka hän jaksaa? kysyi Mimi. — Puhuiko hän mitään
minusta?

— Ei halaistua sanaa. Hän on jo sinut unohtanut, rakkaani. Rodolphe on
ottanut itselleen uuden lemmityn ja pukenut hänet kerrassaan komeaksi,
sillä hän on saanut paljon rahaa ja pukeutuu itse kuin prinssi. Hän on
oikein miellyttävä nuori mies ja osoitti minulle mitä viehättävintä
kohteliaisuutta.

— Kyllä otan selvän, mitä tämä merkitsee, ajatteli Mimi.

Amélie tuli joka päivä jonkin tekosyyn nojalla tervehtimään Rodoiphea,
joka ei voinut olla puhumatta hänelle Mimistä.

— Mimi on hyvin iloinen, kertoi ystävätär, — eikä näytä enää ollenkaan
huolehtivan asemastaan. Hän väittää muutoin voivansa palata teidän
luoksenne milloin haluaa astumatta edes omasta puolestaan ensi askelta,
vain kiusotellakseen teidän ystäviänne.

— Koettakoonhan, niin saadaan nähdä, vastasi Rodolphe.

Ja hän alkoi jälleen mielistellä Amélieta, joka riensi kertomaan kaikki
Mimille ja vakuutti Rodolphen olevan häneen itseensä korvia myöten
rakastuneen.

— Hän suuteli kättäni ja kaulaanikin, sanoi Amélie; — näetkös, tässä on
vielä punaiset jäljet Huomenna menet hänen kanssansa tanssiaisiin.

— Rakas ystävä, vastasi Mimi ärtyneesti, — näen kyllä hyvin, että
tahdot uskotella minulle Rodolphen rakastavan sinua, muistamatta enää
minua. Mutta siinä sinä tuhlaat suotta aikaasi, koskekoon asia häntä
tai minua.

Totta puhuen Rodolphe oli mielistelevinään Amélietâ vain saadakseen
hänet useammin luokseen ja voidakseen puhua hänen kanssaan Mimistä.
Mutta käyttäen oveluutta, jolla oli ehkä oma tarkoituksensa, ja
huomaten varsin hyvin, että Rodolphe rakasti Mimiä yhä vielä ja että
Mimi pyrki uudelleen Rodolphen suosioon. Amélie keksi tuhansia mutkia
ja tekosyitä estääkseen näitä kahta lähestymästä toisiaan.

Tanssiaispäivänä Amélie tuli jo aamulla Rodolphen luo kysymään, pysyikö
hän sanassaan.

— Tietysti, vastasi Rodolphe, — sillä enhän halua laiminlyödä
tilaisuutta olla meidän aikamme kauneimman naisen ritarina.

Amélie otti kasvoilleen sen keimailevan ilmeen, joka hänellä oli ollut
ensimmäisen ja ainoan esiintymisensä aikana esikaupungin teatterissa
neljännen luokan sivuosassa, ja lupasi olla sovittuun aikaan valmiina.

— Ja sitten vielä, sanoi Rodolphe, — ilmoittakaa Mimi-neidille, että
jos hän tahtoo olla uskoton nykyiselle rakastajalleen ja tulla luokseni
yhdeksi yöksi, niin luovutan hänelle kaikki hänen tavaransa.

Amélie teki työtä käskettyä, mutta tulkitsi Rodolphen sanat toisin kuin
mitä oli käsittänyt niiden tarkoittavan.

— Sinun Rodoiphesi on huono mies, sanoi hän Mimille. — Hänen
tarjouksensa on häpeällinen. Tällä tempullaan hän tahtoo alentaa sinut
kanityttöjen tasolle. Jos menet hänen luokseen, ei hän ainoastaan anna
sinulle tavaroitasi, vaan tekee sinut myös naurunalaiseksi ystävilleen.
Tämä on sinua vastaan tehty salaliitto.

— En mene hänen luokseen, sanoi Mimi ja nähdessään Amélien ryhtyvän
pukeutumispuuhiin kysyi, oliko hän tosiaan lähdössä tanssiaisiin.

— Tietysti, vastasi toinen.

— Rodolphen kanssa?

— Kenenkäs muun? Hän odottaa minua tänä iltana parinkymmenen askeleen
päässä täältä.

— No pidä sitten hauskaa! toivotti Mimi.

Kun kohtaamisen hetki lähestyi, kiiruhti Mimi juoksujalkaa Amélien
rakastajan luo ja ilmaisi hänelle, mitä petollisia aikeita Améliella
oli Rodolphen, Mimin entisen rakastajan kanssa.

Mustasukkaisena ja vaarallisena kuin tiikeri ja häikäilemättömänä kuin
ryhmysauva tämä herrasmies riensi heti Amélien asuntoon ja ilmoitti
rakastajattarelleen aikovansa viettää tämän illan hänen luonaan.

Kello kahdeksan Mimi meni sille paikalle, jossa Rodolphen piti
tavata Amélie. Hän näki rakastajansa kävelevän siellä odottavaisen
näköisenä edestakaisin, ja Mimi meni kaksi kertaa hänen ohitseen
uskaltamatta puhutella häntä. Rodolphe oli pukeutunut hyvin hienosti
ja viikon kestäneet voimakkaat mielenliikutukset olivat antaneet
hänet kasvoilleen ylevän leiman. Mimi tunsi itsensä kummallisesti
liikuttuneeksi. Lopuksi hän päätti ryhtyä puheisiin. Rodolphe otti
hänet vastaan rauhallisesti, kyseli hänen vointiaan ja pyysi sitten
saada tietää, mitä asiaa Mimillä oli hänelle, puhuen kaiken aikaa
lempeällä ja hiukan surunvoittoisella äänellä.

— Tulin ilmoittamaan teille ikävän uutisen, vastasi Mimi. —
Amélie-neiti ei voikaan tulla tänään kanssanne tanssiaisiin, koska
hänen rakastajansa on tänä iltana tullut hänen luokseen.

— Menen siis yksin!

Mimi oli tällä hetkellä horjahtavinaan ja nojautui Rodolpheen, joka
tarttui hänen käsivarteensa ja pyysi saada viedä hänet kotiin.

— Se ei tällä kertaa käy päinsä, sanoi Mimi. — Minä asun Amélien luona,
mutta kun hänen rakastajansa on nyt siellä, en voi mennä kotiin ennen
kuin hän on lähtenyt.

— Kuulkaahan, sanoi runoilija silloin, — äskettäin pyysin Amélie-neitiâ
esittämään teille erään ehdotuksen. Onko hän puhunut teille siitä?

— On kyllä, myönsi Mimi, — mutta sellaisin sanoin, joita, minä senkään
jälkeen, mitä välillämme on tapahtunut, en voi uskoa. Ei, Rodolphe,
niin vähän ette voine tuntea sydäntäni, että uskoisitte minun voivan
siihen suostua.

— Te olette käsittänyt minut väärin tai on asia teille väärin esitetty.
Mutta mikä on sanottu, se on sanottu, jatkoi Rodolphe. — Kello on nyt
yhdeksän. Teillä on vielä kolme tuntia miettimisen aikaa. Jätän avaimen
oveni suulle puoliyöhön asti. Hyvästi tai näkemiin siis!

— Hyvästi! sanoi Mimi värisevällä äänellä.

Ja he erosivat.. - Rodolphe meni kotiinsa ja heittäytyi täysissä
pukimissa vuoteelle. Puoli kaksitoista astui Mimi hänen huoneeseensa.

— Tulen pyytämään vieraanvaraisuuttanne, sanoi hän. — Amélien rakastaja
jää yöksi, enkä minä siis voi mennä sinne.

Kello kolmeen asti aamulla he keskustelivat. Selitys seurasi toistaan,
ja tavan takaa sai virallinen te väistyä tuttavallisen sinuttelun
tieltä.

Kello neljä oli kynttilä palanut loppuun. Rodolphe tahtoi sytyttää
uuden.

— Ei kannata ottaa uutta kynttilää, sanoi Mimi, — on jo aika ruveta
nukkumaan.

Ja viisi minuuttia myöhemmin hänen kaunis ruskeatukkainen päänsä lepäsi
jälleen vanhalla paikallaan pikku pieluksella ja hellyyttä uhkuvalla
äänellä hän houkutteli taas Rodolphen painamaan huulensa pieniin
valkoisiin, sinisuonisiin käsiinsä, jotka tuskin erottuivat valkeata
lakanaa vasten. Rodolphe ei sytyttänyt uutta kynttilää.

Seuraavana aamuna Rodolphe nousi ensimmäisenä. Osoittaen Mimille
tavaramyttyjä hän sanoi lempeästi:

— Nuo kuuluvat teille, saatte ottaa ne; pidän sanani.

— Oh, olen niin väsynyt, nähkääs, enkä sitä paitsi voi kaikkia noita
suuria kääröjä viedä yhdellä kertaa. Tulen mieluummin toistamiseen.

Ja kun Mimi oli pukeutunut, otti hän vain pienen kauluksen ja parin
kalvosimia.

— Tulen hakemaan muut... sitten... vähitellen, lisäsi Mimi hymyillen.

— Ei, sanoi Rodolphe, — sinun pitää ottaa kaikki tai ei mitään, kunhan
tästä vain tulee loppu.

— Alkakoon se päinvastoin ja kestäköön iäti, sanoi Mimi syleillen
Rodolphea.

Syötyään yhdessä aamiaista he läksivät pienelle retkelle kaupungin
ulkopuolelle. Luxembourgin läpi mentäessä tuli heitä vastaan suuri
runoilija, joka oli alati osoittanut Rodolphelle hyväntahtoisuutta ja
ystävällisyyttä. Sopivaisuussyistä Rodolphe alkoi mennä hänen ohitseen
ikään kuin ei olisi huomannut häntä. Mutta runoilija ei antanut hänelle
siihen aikaa. Hän viittasi Rodolphelle ystävällisesti ja tervehti
hymyillen hänen nuorta seuralaistaan.

— Kukas se herra oli? kysyi Mimi.

Rodolphe sanoi hänelle nimen, joka sai Mimin punastumaan ilosta ja
ylpeydestä.

— Niin, sanoi Rodolphe, — tämä kohtaus runoilijan kanssa, joka on
niin kauniisti laulanut rakkaudesta, on hyvä enne ja tuo onnea meidän
jälleenyhtymisellemme.

— Minä rakastan sinua, kuuletko, sanoi Mimi puristaen ystävänsä kättä,
vaikka he olivat keskellä ihmisvilinää.

— Voi, ajatteli Rodolphe, — kumpi on parempaa, joutuako aina petetyksi,
koska on uskonut, vaiko olla koskaan uskomatta pelosta, että aina
petetään?



XV

Donec graius...


Olemme jo kertoneet, kuinka maalari Marcel oli tutustunut neiti
Musetteen. Eräänä aamuna oli heidät vihkinyt äkillisen rakkaudenpuuskan
pappi, joka samalla on kolmannentoista kaupunginosan pormestari
[Pariisissa oli riihen aikaan vain kaksitoista kaupunginosaa ja
siviiliavioliitontoimistoa; kolmannentoista vahvistettu liitto oli
siis boheemi-avioliitto. _Suom._], ja he olivat uskoneet, kuten
niin usein tapahtuu, menneensä naimisiin ilman sydänten yhteyttä.
Mutta eräänä iltana, kun he olivat kovasti riidelleet ja päättäneet
lopuksi erota viipymättä, huomasivat he, että heidän kätensä, jotka
olivat jäähyväisiksi liittyneet yhteen, eivät tahtoneet lainkaan
päästää toisiaan. Melkein heidän tietämättään oli heidän satunnainen
mielistymisensä kehittynyt rakkaudeksi. Puolittain nauraen he tekivät
toisilleen tämän saman tunnustuksen.

— Tämähän on perin vakavaa, sanoi Marcel. — Kuinka hiidessä se on
oikein tapahtunut?

— Olemme varmaankin olleet taitamattomia ja liian varomattomia.

— Mikä nyt on hätänä? kysyi juuri silloin huoneeseen astunut Rodolphe,
josta oli tullut Marcelin naapuri.

— Asian laita on niin, selitti Marcel osoittaen Musettea, — että
tämä neiti ja minä olemme tehneet hyvin sievän keksinnön. Me olemme
huomanneet rakastavamme toisiamme. Rakkauden lahja on varmaankin
annettu meille nukkuessamme.

— Oho, enpä oikein usko, että se tulee nukkuessa; sanoi Rodolphe.
— Mutta mikä todistaa, että te rakastatte toisianne? Ehkä olette
liioitelleet vaaraa.

— Hiisi vieköön! sanoi Marcel, — emmehän voi toisiamme edes sietää.

— Emmekä erotakaan, lisäsi Musette.

— No sitten, lapseni, on asianne selvä. Olette tahtoneet molemmat
pelata hienoa peliä ja molemmat olette hävinneet. Teille on käynyt
samoin kuin Mimille ja minulle. Me olemme jo pitkän aikaa riidelleet
keskenämme yötä päivää, ja juuri sillä tavalla avioliitto ikuistuu.
Yhdistäkää jaa ja ei, ja silloin teillä on oikea Philemonin ja Bauciin
perhe-elämä. Teidän kotinne kehittyy samanlaiseksi kuin minun, ja jos
vielä Schaunard ja Phémie muuttavat tähän taloon, kuten ovat uhanneet,
tulee meidän kolmen perheen elo ja olo täällä oikein mukavaksi.

Tällä hetkellä astui sisään Gustave Colline. Hänelle ilmoitettiin heti
Musettelle ja Marcelille sattunut onnettomuus.

— Mitä sinä, filosofi, ajattelet tästä? kysyi häneltä Marcel.

Colline nyki hattunsa karvoja ja mutisi:

— Tiesin sen jo edeltäkäsin. Rakkaus on uhkapeli. Joka siihen ryhtyy,
se siihen tarttuu. Ihmisen ei ole hyvä olla yksinänsä.

Illalla kotiin tullessaan Rodolphe sanoi Mimille:

— Minulla on uutisia. Musette on pikiintynyt Marceliin eikä tahdo häntä
enää jättää.

— Tyttöparka! vastasi Mimi. — Hänellähän on niin hyrrä ruokahalu!

— Ja Marcel omasta puolestaan on rakastunut Musetteen. Hänen
rakkautensa Musetteen on kolmenkymmenen kuuden karaattista, kuten
pilkkakirves Colline sanoisi.

— Poikaparka! sanoi Mimi, — hän on niin mustasukkainen!

— Se on totta, myönsi Rodolphe, — hän ja minä olemme Othellon oppilaita.

Jonkin ajan kuluttua muutti Marcelin ja Rodolphen lisäksi taloon
Schaunard Vârjâri-Phémiensâ kera.

Siitä lähtien nukkuivat talon muut asukkaat kuin tulivuoren laella ja
vuokraneljänneksen lopussa sanoivat kaikki yksimielisesti huoneiston
irti.

Vähänpä oli tosiaan päiviä, jolloin rajuilma ei olisi raivonnut
jossakin näistä perheistä. Milloin riehuivat Mimi ja Rodolphe, jotka
sanavaraston loputtua viskelivät toisiaan kohti mitä vain käteen
sattui, milloin taas — ja näin sattui useimmin — rajuilma nousi
Schaunardin luona, joka kepillään vahvisti alakuloiselle Phémielle
joitakin huomautuksia. Mutta Marcel ja Musette pitivät kiistansa
suljettujen ovien ja ikkunoiden takana, joten siltä taholta ei kuultu
erityistä rähinää.

Ja jos sattumalta vallitsikin rauha näiden kolmen perheen keskuudessa,
eivät talon asukkaat silti päässeet nauttimaan tästä satunnaisesta
sovinnosta. Väliseinien ohuus ilmaisi heille kaikki näiden kolmen
perheen salaisuudet, tutustuttaen vastoin tahtoakin mitä yksityisimpiin
asioihin. Siksi oli monesta naapurista _casus belli_ parempi kuin
rauhansopimuksen vahvistaminen.

Totta puhuen sukeutui varsin omituiseksi se elämä, jota tällä tavalla
vietettiin kuusi kuukautta. Mitä täydellisin veljeys vallitsi
kursailematta tässä piirissä, jossa kaikki oli yhteistä ja tasan
jaettavaa, niin onni kuin onnettomuuskin.

Joka kuussa oli jokunen juhlapäivä, jolloin ei olisi menty kadulle
ilman hansikkaita ja jolloin syötiin ja juotiin aamusta iltaan.
Oli toisia päiviä, jolloin olisi menty vaikka avojaloin pihalle,
paastopäiviä, jolloin ei syöty yhteistä aamiaista eikä siis yhteistä
päivällistäkään tai erinäisten taloudellisten sovittelujen avulla
onnistuttiin saamaan aikaan ateria, jossa lautaset ja pöytäkalut »eivät
näytelleet mitään osaa», kuten Mimi sanoi.

Mutta ihmeellisintä oli, ettei tässä seurakunnassa, jossa kuitenkin
oli kolme naista, nuorta ja kaunista, tullut kertaakaan epäsopua
miesten kesken. Nämä taipuivat usein noudattamaan rakastajattariensa
pienimpiäkin oikkuja, mutta ei ainoakaan heistä olisi hetkeäkään
epäröinyt valinnassa naisen ja ystävän välillä.

Rakkaus herää vapaasti, itsestään, ilman valmisteluja. Ystävyys sitä
vastoin niin sanoaksemme rakennetaan, se on tunne, jonka kehkeytyminen
vaatii ajattelua ja harkintaa. Se on hengen itsekkyyttä, kun taas
rakkaus on sydämen itsekkyyttä.

Nämä boheemit olivat jo kuusi vuotta tunteneet toisensa. Näin
pitkä aika, jonka kuluessa he päivittäin seurustelivat toistensa
kanssa, oli jyrkästi esiintyvää yksilöllisyyttä rajoittamatta luonut
heidän välilleen ajattelutavan yhtenäisyyden, jota he eivät olisi
muualta löytäneet Heillä oli omat omituiset tapansa ja erikoinen
mieli, jota vieraan oli turha koettaa ymmärtää. Se, joka ei
heitä tarkemmin tuntenut, nimitti ehkä heidän vapaata käytöstään
kyynillisyydeksi, vaikka se oli vain suoruutta ja avomielisyyttä.
Kaikkinaisen pahan vierojina he vihasivat valheellista ja halveksivat
poroporvarillisuutta, ja kun heitä syytettiin liiallisesta
turhamielisyydestä, vastasivat he esittämällä kaikkien nähtäväksi
kunnianhimonsa ohjelman; oman arvonsa tuntevina he eivät pitäneet
itsestään liian suuria, mutta ei myöskään liian pieniä luuloja.

Niin monia vuosia kestäneen yhteisen elämänsä aikana, jolloin he usein,
olosuhteiden pakosta olivat joutunet toistensa kilpailijoiksi, he
eivät olleet kertaakaan luopuneet ystävän kädestä. He olivat myös kuin
huomaamattaan onnellisesti päässeet kolahtamasta itserakkauden karille
niin usein kuin heitä sillä olikin koetettu saada eroamaa toisistaan.
Kukin heistä tiesi tarkalleen toisen todellisen arvon, ja ylpeys,
joka on kateuden vastamyrkkyä, varjeli heitä kaikkia pikkumaisesta
ammattikateudesta.

Kuusikuukautisen yhteiselämän jälkeen puhkesi kuitenkin avioeron
ruttotauti raivoamaan näiden kolmen perheet keskuudessa.

Schaunard teki alun. Eräänä päivänä hän huomasi, ett Vârjâri-Phémien
toinen polvi oli jalomuotoisempi kuin toinen, ja kun hän plastiikan
ansioissa oli äärimmäiset vaativainen, lähetti hän Phémien muitta
mutkitta pois, antaen hänelle yhdessäolon muistoksi sen kepin, jolla
hän usein oli tehnyt huomautuksia. Itse hän muutti asumaan erään
sukulaisensa luo, joka tarjosi hänelle vapaan asunnon.

Pari viikkoa myöhemmin Mimi hylkäsi Rodolphen noustakseen nuoren
varakreivi Paulin, Barbemuchen entisen oppilaan, vaunuihin. Tämä oli
näet luvannut lahjoittaa Mimille loistavia pukuja, silkkiä ja samettia.

Mimin mentyä livisti myös Musette ja siirtyi suurta huomiota herättäen
takaisin sievistelevän maailman ylhäisiin piireihin, joista Marcelin
takia oli luopunut.

Tähän eroamiseen ei tarvittu toraa, eipä edes harkintaakaan.
Ohimenevästä oikusta herännyt rakkaus ei ollut pysyväistä. Tuli toinen
oikku ja työnsi sen tieltään.

Eräänä karnevaali-iltana Oopperan naamiaistanssiaisissa, jonne Marcel
oli vienyt Mustuen, oli tällä tanssissa vastakumppanina nuori mies,
joka ennen muinoin oli häntä hakkaillut. He tunsivat toisensa ja
vaihtoivat tanssiessaan jonkun sanan. Kertoessaan nuorelle miehelle
nykyisestä elämästään Musette tuli ehkä tahtomattaan lausuneeksi
muutamia haikeita sanoja menneisyydestä. Niinpä sitten kävi, että
Musette katrillin lopussa erehtyi ja ojensi kätensä, ei Marcelille,
kuten hänen olisi pitänyt tehdä, vaan vastakumppanilleen, joka veti
hänet mukaansa ja hävisi hänen kanssansa tungokseen.

Marcel haki ystävätärtään hyvin levottomana. Tunnin etsiskelyn jälkeen
hän näki vihdoin Musetten nuoren miehen käsivarteen nojaten tulevan
saliin Oopperan kahvilasta lempilauluaan hyräillen. Huomatessaan
Marcelin, joka oli asettunut kädet ristissä rinnan yli nurkkaan
seisomaan, tyttö nyökkäsi hänelle jäähyväisiksi ja sanoi:

— Tulen pian takaisin.

— Se on: sinun ei tarvitse odottaa minua, tulkitsi Marcel.

Hän oli mustasukkainen, mutta järkevä ja tunsi sitä paitsi Musetten.
Hän ei siis kauemmin odottanut, vaan läksi kotiin sydän täynnä, vatsa
tyhjänä. Hän penkoi ruokakaappia tutkien, olisiko sinne jäänyt joitakin
tähteitä, ja sai käsiinsä palan kivikovaa leipää ja sillinruotoja.

— Enhän voinut taistella tryffeleitä vastaan, ajatteli hän. — Musette
on kumminkin saanut hyvän aterian.

Ja painettuaan nenäliinan kulmalla silmiään — muka niistääkseen — hän
asettui levolle.

Kaksi päivää myöhemmin Musette heräsi punaisella verhotussa huoneessa.
Katetut siniset vaunut odottivat häntä oven edessä kadulla, ja kaikki
muodin valtiattaret tunkeilivat hänen ympärillään, levitellen hänen
jalkojensa juureen ihanuuksiaan. Musette oli ihastuttava, ja tämä
hieno ympäristö taustanaan hänen nuoruutensa näytti käyneen yhä
raikkaammaksi. Hän palasi entiseen elämäänsä, otti osaa kaikkiin
juhliin ja saavutti pian takaisin kuuluisuutensa. Hänestä puhuttiin
kaikkialla, pörssin käytävillä, jopa eduskunnan tarjoilusaleissa. Hänen
uusi rakastajansa, herra Alexis, oli miellyttävä nuori mies. Tosin hän
usein moitti Musettea siitä, että tämä niin keveästi ja huolimattomasti
kuunteli hänen puhuvan rakkaudestaan. Silloin Musette silmäili häntä
nauraen, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

— Mitäpä sille voin, ystäväiseni? Olen kuusi kuukautta elänyt yhdessä
erään miehen kanssa, joka ruokki minua salaatilla ja vesivellillä,
verhosi minut karttuunilla ja vei minut usein Odéoniin, koska hänellä
ei ollut rahaa. Kun rakkaus ei maksa mitään, ja minä olin siihen
kummitukseen vimmatusti rakastunut, kulutimme melkoisen määrän
rakkautta. Tuskinpa minulla on enää muuta kuin vähän rippeitä jäljellä.
Kootkaa ne, en estä teitä siitä. En ole muuten sitä teiltä salannut
ja elleivät nauhat olisi niin kalliita, olisin varmasti yhä vielä
maalarini luona. Sydämeni taas on siitä lähtien, kun aloin käyttää
kahdenkymmenenneljän frangin kureliivejä, melkein ääneti, niin että
pelkään unohtaneeni sen johonkin Marcelin laatikon nurkkaan.

Näiden kolmen boheemiperheen häviämisen johdosta vietettiin siinä
talossa, jossa he olivat asuneet, oikea juhla. Talonomistaja tarjosi
komeat päivälliset, ja vuokralaiset panivat toimeen juhlavalaistuksen.

Rodolphe ja Marcel olivat muuttaneet asumaan yhteen. Molemmat olivat
tehneet itselleen epäjumalan, jonka nimeä eivät oikein tienneet. Joskus
sattui niin, että toinen puhui Musettesta ja toinen Mimistä. Siinä
oli heille ainesta koko illaksi. He muistelivat entistä elämäänsä.
Musetten lauluja ja Mimin lauluja, valoisia, valvottuja öitä, uneliaita
aamupäiviä ja unessa nautittuja päivällisiä. Yksitellen saivat
kaikki nuo häipyneet hetket nousta esille muistojen kätköistä, ja he
lopettivat tavallisesti vakuuttelemalla toisilleen, että he kaikesta
huolimatta olivat yhä vielä onnellisia, istuessaan näin yhdessä,
savuava piippu suussa, jalat uunia vasten, kohennellen iloisesti
rätisevää takkavalkeaa ja kertoellen toisilleen ääneen samoja asioita,
joita yksin ollessaan alinomaa ajattelivat: että he olivat suuresti
rakastaneet kadonneita olentoja, jotka olivat vieneet mukanaan osan
heidän nuoruuttaan, ja että heidän sydämessään ehkä vieläkin oli sama
rakkaus.

Eräänä iltana bulevardia pitkin kävellessään Marcel huomasi jonkin
askeleen päässä nuoren naisen, joka vaunuista laskeutuessaan jätti
näkyviin valkean sukan verhoaman, kerrassaan jalomuotoisen jalan.
Jopa ajurikin töllisteli silmät sirrallaan tätä viehättävää lisäystä
juomarahaan.

— Pentele, ajatteli Marcel, — siinäpäs on kaunis kappale jalaksi! Minua
tosiaan haluttaa tarjota hänelle käsivarteni. Mutta kuinka se parhaiten
kävisi päinsä?... Nytpä keksin... se temppu on ainakin uusi..

— Anteeksi, madame, hän sanoi lähestyen tuntematonta, jonka kasvoja ei
vielä nähnyt, — oletteko ehkä sattumalta löytänyt nenäliinaani?

— Kyllä monsieur, vastasi nuori nainen, — tässä se on! Ja hän ojensi
Marcelille nenäliinan, joka hänellä oli kädessään.

Marcel joutui perin hämilleen. Mutta äkkiä sai heleä nauru, joka
singottiin suoraan vasten hänen kasvojaan, hänet tointumaan; tästä
ilontoitotuksesta Marcel tunsi vanhan rakkautensa.

Se oli tosiaan Musette.

— Kas vain, hän nauroi, — herra Marcelko etsimässä rakkausseikkailuja?
Kuinka sinua tämä miellyttää, häh? Lystikkyyttä siitä ei puutu.

— Minusta se on hyvinkin siedettävä, vastasi Marcel.

— Minne sinä olet näin myöhään menossa? kysyi Musette.

— Tuohon rakennukseen, vastasi taiteilija osoittaa pientä teatteria,
johon hänellä oli vapaa pääsy.

— Rakkaudesta taiteeseenko?

— Ei, vaan rakkaudesta Lauraan. Mainio sutkaus muuten, ajatteli Marcel,
— voinpa myydä sen Collinelle, joka niitä keräilee. [»Lsure» (Laura) ja
»lor» (kulta) äännetään samoin. — Suom.]

— Kuka se Laura on? tutki Musette uteliaana.

Marcel jatkoi huonoa pilaansa.

— Haaveolento, jota ajan takaa ja joka näyttelee viattoman tytön osia
tuossa teatterissa, vastasi hän.

— Tänä iltana olette kovin sukkela, sanoi Musette.

— Ja te kovin utelias, Marcel huomautti.

— Puhukaa sentään hiljemmin. Koko maailma kuulee sanamme ja pitää meitä
ehkä riitaan joutuneina rakastavaisina.

— Eipä se sattuisi meille ensimmäistä kertaa.

Musette tajusi tässä lauseessa haasteen ja vastaisi nopeasti:

— Eikä kai viimeistäkään, vai?

Kysymys oli selvä; se vihelsi kuin luoti Marcelin korvissa.

— Te taivaan loistavat valot! hän huudahti luoden katseensa tähtiin,
— te olette todistajani, etten ampunut ensimmäistä laukausta. Nyt
nopeasti asepukuun!

Ja sitten alkoi ammunta.

Piti vain löytää yhdysside näille molemmille taipumuksille, jotka äkkiä
olivat leimahtaneet täyteen liekkiin.

Kävellessään eteenpäin Musette katseli Marcelia ja Marcel Musettea.
He eivät puhelleet, mutta heidän silmänsä, sydämen täysivaltaiset
lähettiläät, kohtasivat tuon tuostakin toisensa. Neljännestunnin
kestäneen neuvottelun jälkeen oli tämä silmien kongressi kaikessa
hiljaisuudessa järjestänyt asiat. Puuttui enää vain sopimuksen
hyväksyminen.

Keskustelu virisi uudelleen.

— Sanopas nyt suoraan, minne sinä äsken olit menossa? kysyi Musette.

— Olen sen jo sanonut: Lauraa katsomaan.

— Onko hän kaunis?

— Hänen suunsa on hymyjen pesä.

— Kyllä tunnetaan jo, sanoi Musette.

— Entä sinä sitten, mistä sinä tulit ajurin siivillä?

— Saatoin asemalle Alexista, joka matkusti tervehtimään omaisiaan.

— Mikä se Alexis on miehiään?

Nyt oli Musetten vuoro antaa uudesta rakastajastaan ylen kaunis kuvaus.

Bulevardin ihmisvilinässä näyttelivät Marcel ja Musette koko ajan
»Rakkauden paluun» ilveilyä. Säe säkeeltä he toistivat milloin
hellästi hyväilevällä, milloin veikeän kiusoittelevalla tavalla
sitä kuolematonta oodia, jossa Horatius ja Lydia niin viehättävästi
kuvailevat toisilleen uusien rakastettujensa suloja ja loppujen lopuksi
lisäävät jälkikirjoituksen vanhalle rakkaudelleen. Heidän saapuessaan
erään kadun kulmaan tuli äkkiä heitä vastaan joukko sotamiehiä.

Musette »järjesti» tästä itselleen pienen pelästyksen, tarrautui
Marcelin käsivarteen ja sanoi:

— Hyvä Jumala, näetkö, siellä tulee sotaväkeä! Nyt tulee varmasti
vallankumous. Paetkaamme heti, minua niin pelottaa. Tule saattamaan
minua!

— Mutta minne? kysyi Marcel.

— Kotiini, vastasi Musette. — Saat nähdä, kuinka sievä asunto minulla
on. Tarjoan sinulle illallista, ja juttelemme politiikasta.

— Ei, sanoi Marcel ajatellen herra Alexisia, — en voi tulla luoksesi,
vaikka saisinkin illallista. Minua ei haluta juoda viiniäni toisten
lasista.

Musette ei osannut tähän kieltoon mitään vastata. Mutta äkkiä nousi
muistojen sumusta hänen mieleensä kuva taiteilijan köyhästä majasta,
sillä Marcelista ei ollut vieläkään tullut miljoonamiestä, ja hän sai
uuden ajatuksen. Toinen patrulli sattui parhaiksi tulemaan paikalle, ja
siitä Musette otti sopivan aiheen uuteen pelonkohtaukseen.

— Nyt alkaa taistelu! hän huudahti. — En uskalla mitenkään mennä
kotiin. Marcel, ystäväni, saata minut erään ystävättäreni luo, joka
muistaakseni asuu siellä päin, missä sinäkin.

Neuf-sillan poikki käveltäessä Musette purskahti nauruun.

— Mitä nyt? kysyi Marcel

— Ei mitään, vastasi Musette, — muistui vain mieleeni, että
ystävättäreni onkin muuttanut. Hän asuu nyt Batignollesissa.

Nähdessään Marcelin ja Musetten käsikkäin astuvan sisälle Rodolphe ei
näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä.

— Huonosti haudattujen rakkauksien käy aina näin, hän sanoi.



XVI

Kulku Punaisen meren poikki


Jo viidettä tai kuudetta vuotta valmisteli Marcel tätä usein
mainittua tauluansa, jonka hänen omien sanojensa mukaan piti kuvata
Israelin lasten kulkua Punaisen meren poikki, ja yhtä kauan oli
näyttelylautakunta itsepintaisesi hylännyt tämän mestariteoksen värien
alalta. Monilta matkoiltaan taiteilijan ateljeesta museoon ja museosta
takaisit ateljeeseen tämä maalaus tunsi niin hyvin tien, että pyörien
päälle pantuna olisi varmasti yksinäänkin osannut Louvreen. Marcel,
joka oli kymmeniä kertoja korjaillut, muuttanut ja kokonaan uudistanut
puheena olevan maalaoksensa, luki lautakunnan jäsenten persoonallisen
vihamielisyyden ansioksi sen pannajulistuksen, joka säännöllisesti
joka vuosi sulki häneltä pääsyn näyttelysaliin. Tällaisina hukkaan
menneinä hetkinä hän oli laatinut Instituutin kerberosten kunniaksi ja
mielenylennykseksi pienen haukkumasanakirjan ja kaunistanut sen hyvin
purevilla ja myrkyllisillä kuvilla. Tämä kokoelma tuli tunnetuksi ja
saavutti ateljeissa ja Kaunotaiteiden opistossa samanlaisen suuren
menestyksen kuin Turkin suursulttaanin hovimaalarin, Jean Bélinin,
kuolematon valitusvirsi oli saanut; kaikilla Pariisin nuorilla
maalarinsälleillä oli sitä yksi kappale muistissaan.

Marcel oli pitkät ajat lannistumatta kestänyt hylkäystuomion, jonka
hänen taulunsa alati sai. Hän oli saanut päähänsä, että hänen
maalauksensa oli pienessä mittakaavassa mainio rinnakkaiskuva »Kaanaan
häille», jättimäiselle mestariteokselle, jonka väriloistoa kolmen
vuosisadan tomu ei ole kyennyt himmentämään. Niinpä hän joka vuosi,
näyttelyn tullessa, lähettikin taulunsa lautakunnan arvosteltavaksi.
Johtaakseen tutkijoita harhaan ja saadakseen poistetuksi
ennakkotuomion, joka heillä oli heti valmiina, kun _Kulku Punaisen
meren poikki_ tuli heidän näkyviinsä, Marcel kuitenkin aina teki
vähäisiä muutoksia tauluunsa ja antoi sille uuden nimen.

Kerran sillä oli nimenä _Meno Rubiconin poikki_, mutta Caesarin viitta
verhosi ylen huonosti faaraota, joka tunnettiin ja tungettiin ulos
asianmukaisin kunnianosoituksin.

Seuraavana vuonna Marcel siveli sinne tänne kankaalle valkoista väriä,
jonka piti kuvata lunta, istutti erääseen nurkkaan kuusen ja puki
jonkun egyptiläisen ylle keisarillisen kaartin krenatööriasun. Nyt oli
taulun nimenä _Pako Beresinan poikki_.

Mutta taidelautakunta oli sinä päivänä puhdistanut palmunoksilla
kirjaillun takkinsa liepeisiin silmälasinsa eikä antanut pettää
itseänsä. Se tunsi heti tuon itsepintaisen kankaan etenkin sen
etualalle sijoitetusta suuresta monivärisestä konkarista, joka
vauhkona kohosi pystyyn Punaisen meren laineen harjalle. Tämän hevosen
selkäpeitettä oli Marcel käyttänyt mitä erilaisimpiin värikokeiluihin
ja sanoikin sitä hienojen värien synoptiseksi taulukoksi, koska tässä
kohdassa oli tuonut esiin kaikki valo- ja varjoleikin moninaiset
väriyhdistelmät. Mutta ei edes tämäkään kaunis kohta vaikuttanut
lautakuntaan, jolla ei ollut tarpeeksi mustia palloja langettaakseen
hylkäävän tuomion _Paosta Beresinan poikki_.

— Hyvä, sanoi Marcel, — sitä odotinkin. Ensi vuonna lähetän sen uudella
nimellä _Käynti Panoraaman läpi_.

— Silloin jäävät kiikkiin, piikkiin, hyräili Schaunard uuden kamalan
aariansa sävelellä, joka oli kuin asteikko ukkosenjyrähdyksiä ja
kaikkien lähitienoon pianojen kauhu.

— Kuinka he kehtaavat hylätä tällaisen mestariteoksen ja miksi ei
Punaisen meren värikyllyys silloin nouse heidän naamaansa peittämään
sitä häpeän punalla? mutisi Marcel tarkastellen tauluaan... — Kun
ajattelee, että siihen on pantu satojen frangien arvosta värejä ja
miljoonien arvosta neroa, puhumattakaan kukoistavasta nuoruudestani,
joka tässä työssä on käynyt yhtä kaljuksi kuin huopahattuni... Vakava,
suurisuuntainen työ, joka avaa uusia uria lasuurimaalaukselle!
Mutta saavatpa he sen eteensä totta toisen kerran, sillä viimeiseen
hengenvetooni asti lähetän heille tauluni nähtäväksi. Tahdon ainakin
syövyttää sen lähtemättömästi heidän muistiinsa.

— Se tapa, jos mikä, syövyttää ikuisesti taulusi, pahoitteli Gustave
Colline. Ja itsekseen hän lisäsi; — Tämä sana on hyvin sattuva.
Käytänpä sitä hyväkseni tilaisuuden tullessa.

Marcel jatkoi sillä aikaa sadatuksiaan Schaunardin tekaistessa niihin
oikopäätä säestyksen.

— Ne vietävät eivät tahdo hyväksyä minua! huusi Marcel. — Ja hallitus
maksaa heille, antaa heille asunnon ja lahjoittaa kunniamerkkejä
yksinomaan sitä varten, että he kerran vuodessa, ensimmäisenä päivänä
maaliskuuta, saisivat hylätä minun tauluni! Näen kyllä hyvin, mihin he
pyrkivät, näenpä hemmetin hyvin: he tahtovat saada minut taittamaan
siveltimen!! Hylätessään _Punaisen mereni_ he toivovat ehkä, että
epätoivoissani hyppäisin alas ikkunasta. Mutta huonosti he tuntevat
sydämeni, jos luulevat minun puraisevan näin typerään ja kömpelöön
syöttiin. En enää jää odottamaan edes näyttelyaikaa. Tästä hetkestä
alkaen riippukoon tauluni kuin Damokleen miekka ikuisesti heidän päänsä
päällä! Lähetän sen kerran viikossa jokaiselle herralle kotiin, perheen
keskuuteen, yksityiselämän pyhitettyyn piiriin. Se saa hämmentää heidän
kotoiset ilonsa, hapattaa viinin, polttaa paistin ja katkeroittaa
heidän vaimonsa. Ja niin he tulevat ennen pitkää kaikki hulluiksi ja
astelevat pakkopaidoissa Instituuttiin istuntopäivinä. Se on hyvä aate.

Muutamia päiviä myöhemmin, jolloin Marcel jo oli unohtanut kauheat
kostosuunnitelmansa, hän sai vieraakseen ukko Medicisin. Tällä nimellä
mainittiin ystäviemme piirissä erästä Salomon-nimistä juutalaista,
jonka näihin aikoihin kaikki taiteilijat ja kirjailijat tunsivat ja
joka oli pysyvissä liikesuhteissa heihin. Ukko Medicis teki kauppaa
kaikenlaisilla tavaroilla. Hän möi täydellisiä kalustoja kahdestatoista
frangista tuhanteen taaleriin saakka. Hän osti kaikkea ja osasi saada
kaikesta voittoa. Proudhonin vaihtopankki on lastenleikkiä verrattuna
Medicisin käyttämään menetelmään, sillä tässä juutalaisessa oli
liikenerous niin huippuunsa kehittynyt, etteivät taitavimmatkaan
hänen uskontotovereistaan kyenneet kilpailemaan hänen kanssaan. Hänen
Carrousel-torin varrella sijaitseva myymälänsä oli ihmeiden tyyssija,
jossa tapasi kaikkea, mitä vain osasi toivoa. Kaikki luonnon ja taiteen
tuotteet, kaikki, mitä maa sisästään purkaa ja ihmishenki luo, kelpasi
Medicisin kaupusteltavaksi. Hänen liiketoimintansa piiriin kuului
kaikki, mitä on olemassa, jopa hän teki kauppaa aatteillakin. Medicis
osti näet aatteita, joko omaa tarvettaan varten tai muille myydäkseen.
Kaikkien kirjailijain ja taiteilijain tuttavana, niin paletin kuin
mustepullonkin ystävänä, hän oli kuin taiteiden Asmodeus. Hän vaihtoi
sikaareja romaaniluonnoksiin, tohveleita sonetteihin, ostereita
paradokseihin. Hän keskusteli tuntimaksua vastaan sanomalehtimiesten
kanssa, joiden tehtävänä oli kerätä ainesta häväistysjuttuihin;
hän hankki paikkoja parlamentin istuntoihin ja kutsuja yksityisiin
illatsuihin; hän majoitti luokseen yöksi, viikoksi tai kuukaudeksi
kuljeksivia taiteilijoita, jotka maksuksi saivat jäljentää hänelle
suurten mestarien tauluja. Kulissien takaiset asiat eivät olleet
häneltä salassa; hän välitti näytelmiä teattereihin ja suostutti
teatterien johtajia niitä esittämään. Koko Pariisin osoitekirja oli
hänen päässään ja hän tiesi kaikkien kuuluisuuksien — hämärimpienkin —
asunnon, nimen ja salaisuudet.

Muutamat hänen _memoriaalistaan_ otetut sivunäytteet valaisevat hänen
liiketoimintansa yleismaailmallista laajuutta paljon paremmin kuin
tarkimmatkaan selitykset.

                                            20 p. maalisk. 184-.

Myyty herra L———lle, muinaisesineiden kerääjälle, se harppi, jota
Arkhimedes käytti Syrakusan piirityksen aikana, 75 fr.

Ostettu herra V———ltä, sanomalehtimieheltä, Akatemian jäsenen herra
N———n kootut, aukileikkaamattomat teokset. 10 fr.

Myyty samalle Akatemian jäsenen herra N———n koottuja teoksia
käsittelevä arvosteleva kirjoitus, 30 fr.

Myyty herra N———lle, Akatemian jäsenelle, 12-palstainen hänen koottuja
teoksiaan käsittelevä sanomalehtileike, 250 fr.

Ostettu herra R———ltä, kirjailijalta, Akatemian jäsenen herra N———n
koottuja teoksia käsittelevä kriitillinen tutkielma, 10 fr, sitäpaitsi
50 naulaa kivihiiliä ja 2 kiloa kahvia.

Myyty herra D———lle posliinimaljakko, joka on kuulunut rouva du
Barrylle, 18 fr.

Ostettu pikku S———ltä hänen hiuksensa, 15 fr.

Ostettu herra B———ltä kasa tapoja koskevia artikkeleita ja kolme
viimeistä Seinen prefektin oikeinkirjoitusvirhettä, 6 fr., lisähintana
pari napolilaisia kenkiä.

Myyty neiti O———lle vaalea tukkalaite, 120 fr.

Ostettu herra M———ltä, laatukuvamaalarilta, sarja pilapiirroksia, 25 fr.

Ilmoitettu herra Ferdinandille aika, jolloin rouva paronitar R———
de P——— menee messuun. — Samalle vuokrattu yhdeksi päiväksi pieni
välikerros Faubourg-Montmartressa; kaikkiaan 30 fr.

Myyty herra Isidorelle hänen muotokuvansa Apollona, 30 fr.

Myyty neiti R———..e pari hummeria ja kuusi paria käsineitä, 36 fr.
(Saatu 2 fr. 75 centimea).

Hankittu samalle kuuden kuukauden luotto rouva P———n muotiliikkeestä.
(Hinta toistaiseksi määräämättä.)

Toimitettu muotiliikkeen omistajalle, rouva P———lle neiti R———
asiakkaaksi. (Maksuna saatu kolme metriä silkkikangasta ja kuusi
kyynärää pitsiä.)

Ostettu herra R———ltä, kirjailijalta, hänen 120 frangit suuruinen
saatavansa suoritustilaan joutuneelta lehdeltä, 5 fr., lisämaksuna
kaksi naulaa unkarilaista tupakkaa.

Myyty herra Ferdinandille kaksi rakkauskirjettä, 12 fr.

Ostettu herra J———ltä, maalarilta, muotokuva, joka esittää herra
Isidorea Apollona, 6 fr.

Ostettu herra H———ltä 75 kg hänen teostaan »Vedenalaiset
vallankumoukset», 15 fr.

Lainattu kreivitär de C———lle saksilainen pöytäkalusta, 20 fr.

Ostettu herra C———ltä, sanomalehtimieheltä, 52 riviä hänen _Courrier de
Paris_-lehdessään, 100 fr., lisähintana kamiinanreunuskoristeet.

Myyty herroille O... ja Kumpp 52 riviä herra C...n _Courrier de
Paris_-tehdessä, 300 fr., lisähintana kamiinanreunuskoristeeL

Vuokrattu neiti S. G———lle yhdeksi päiväksi vuode ja vaunut (maksutta;
kts. neiti S. G———n tiliä, pääkirja siv. 26 ja 27).

Ostettu herra Gustave C———ltä pellavateollisuutta käsittelevä
kirjoitelma, 50 fr., lisähintana harvinainen, vanha painos Flavius
Josephuksen teoksista.

Myyty neiti S. G———lle nykyaikainen huonekaluun. 5000 fr.

Maksettu saman puolesta apteekkilasku, 75 fr.

Samoin maitolasku 3 fr. 85.

Jne., jne.

Ylläolevasta voi jo nähdä, kuinka tavattoman laajalle ulotti toimiaan
Medicis-juutalainen, jota hänen tavattoman sekalaisesta, hiukan
lainvastaisesta liikkeestään huolimatta kukaan ei ollut hätyyttänyt.

Astuessaan ystäviemme huoneeseen, luonteva, älykäs ilme kasvoillaan,
juutalainen oivalsi heti saapuneensa otolliseen aikaan. Nuo neljä
ystävää olivat näet kokoontuneet neuvotteluun, ja tuiman ruokahalun
johtaessa puhetta käsittelivät vakavaa leipä- ja lihakysymystä. Oli
sunnuntai kuukauden loppupuolella. Kohtalokas ja synkeä päivä!

Medicisin tuloa tervehdittiin siis äänekkäin ilonhuudoin, sillä
tiedettiin, että juutalainen oli liian saita ajastaan tuhlatakseen
sitä kohteliaisuuskäynteihin. Hänen läsnäolonsa merkitsi aina jotain
liiketointa.

— Hyvää iltaa, herrat, sanoi juutalainen, — mitä kuuluu?

— Colline, huomautti Rodolphe, joka makasi vuoteellaan vaakasuoran
asennon suloudesta nauttien, — täytä vieraanvaraisuuden velvollisuudet
ja tarjoa tälle vieraallemme tuoli, sillä vieras on aina pyhä. Olkaapa
Abrahamin nimessä tervetullut, lisäsi hän juutalaisen puoleen kääntyen.

Colline työnsi esiin nojatuolin, joka oli kimmoinen kuin valurautainen
levy, ja sanoi juutalaiselle mitä kohteliaimmin:

— Kuvitelkaa hetkinen olevanne Cinna ja vallatkaa tämä paikka!

Medicis vaipui nojatuoliin ja aikoi juuri valittaa sen kovuutta, kun
hän samassa muistikin, että hän itse oli sen aikoinaan luovuttanut
Collinelle, saaden vastineeksi puhekyvytöntä kansanedustajaa varten
laaditun poliittisen uskontunnustuksen. Hänen istuessaan olivat
hänen taskunsa helisseet merkillisesti, mikä pani neljä ystävystämme
hautomaan suloisia unelmia.

— Kuunnelkaamme nyt laulua, kuiskasi Rodolphe Marcelille. — Alkusoitto
ei ollut niinkään huono.

— Herra Marcel, aloitti juutalainen, — olen tullut suorastaan avaamaan
teille onnen ovet. Tarkoitan, että tarjoan teille suurenmoisen
tilaisuuden päästä maineen kukkuloille. Nähkääs, herra Marcel, taide on
kuiva erämaan polku, jonka keitaana on maine.

— Ukko Medicis, vastasi Marcel, joka kärsimättömyydestä oli kuin
tulisilla hiilillä, — viisikymmenprosentin, teidän kunnioitetun
suojeluspyhimyksenne, nimessä olkaa lyhytsanainen.

— Niin, puuttui Colline puheeseen, — lyhyt kuin kuningas Pipin pieni,
joka oli ympyriäinen, sillä olettehan te kerrassaan ympärileikattu, te
Jaakopin poika!

— No, no! huudahtivat toiset boheemit kauhistuneina ja katselivat
ympärilleen kuin odottaen, että lattia avautuisi ja nielisi filosofin.

Mutta Collinea ei vielä nielty tällä kertaa.

— Näin on asia, jatkoi Medicis. — Eräs rikas taiteensuosija, joka kerää
paraikaa taulukokoelmaa pitkin Eurooppaa näytteille lähetettäväksi,
on antanut tehtäväkseni ostaa tätä varten joukon huomiota herättäviä
maalauksia. Tarjoan teille nyt mahdollisuuden päästä tähän kokoelmaan.
Sanalla sanoen tekee mieleni ostaa teiltä _Kulku Punaisen meren poikki_.

— Rahat pöytäänkö? kysyi Marcel.

— Pöytään, jatkoi juutalainen ja antoi kolikko-orkesterin taas soida.

— Kunpahan edes pöydälle, tokaisi Colline.

— Meidän pitää tosiaan hankkia tulppa kurkkuusi mokomien tyhmyyksien
tukkeeksi! huusi Rodolphe vimmastuneena. — Etkö sinä sen vietävä älyä,
että tässä on puhe suurista rahoista? Eikö sinulle jumalattomalle ole
mikään pyhää?

Colline kiipesi pöydälle ja otti äänettömyyden jumalan Harpokrateen
asennon.

— Jatkakaa, Medicis, sanoi Marcel viitaten maalaukseensa. — Saatte
kunnian itse arvioida tuon taulun hinnan, joka on arvaamaton.

Juutalainen latoi pöydälle viisikymmentä uuden uutukaista kolmen
frangin hopearahaa.

— Entä sitten, sanoi Marcel. — Tuo on vasta etujoukko.

— Herra Marcel, vastasi juutalainen, — tiedätte hyvin, että ensimmäinen
sanani on myös aina viimeinen. En lisää centimeäkään. Miettikäähän:
tuossa on sataviisikymmentä frangia. Se on kaunis summa!

— Mutta riittämätön, väitti maalari. — Yksistään faaraoni viitassa on
kobolttia sen summan arvosta. Jos maksatte minulle vielä lisäksi työn,
teette pinot yhtä korkeiksi ja pyöristätte summan, niin saatte minulta
nimen Leo X, Leo X numero kaksi.

— Se on viimeinen hintani, sanoi Medicis..— En lisää edes yhtä souta,
mutta tarjoan teille kaikille päivälliset, viiniä mielin määrin ja
jälkiruokaa syötäessä maksan kullassa.

— Tarjoaako kukaan enemmän? kiljui Colline lyöden nyrkillään kolme
kertaa pöytään. — Kiinni on!

— No sama se minun puolestani, myönsi Marcel.

— Tulen huomenna hakemaan taulun, sanoi juutalainen. — Ja nyt, herrat,
pöytä on katettu!

Laulaen _Hugenottien_ kuorolaulua: — Pöytään! Pöytään! ystävämme
laskeutuivat Medicisin kanssa portaita alas.

Ukko Medicis kestitsi boheemeja kaikin puolin oivallisesti. Hän tarjosi
heille ruokalajeja, jotka tähän asti olivat olleet heille tuntemattomia
suuruuksia. Näistä päivällisistä alkaen lakkasi hummeri olemasta
Schaunardille vain ihmeellistä tarua, ja hänessä heräsi siitä lähtien
tätä äyriäistä kohtaan oikea intohimo, joka joskus meni mielettömyyteen
saakka.

Neljä ystävystämme nousi tästä herkkupöydästä päihtyneinä kuin
viininkorjuujuhlassa. Siitä oli Marcelille vähällä tulla mitä
arveluttavin vahinko. Kun hän kahden tienoissa aamulla kotimatkalla
hoippui räätälinsä asunnon ohitse, tahtoi hän soittaa tämän velkojansa
hereille suorittaakseen osamaksun niillä puolellatoistasadalla
frangilla, jotka juuri oli juutalaiselta saanut. Pieni järjen hitunen,
joka vielä oli jäänyt Collinen päähän, pelasti maalarin syöksymästä
tähän kuiluun.

Viikkoa myöhemmin Marcel sai tietää, mihin taidegalleriaan
hänen maalauksensa oli joutunut. Harhaillessaan näet silloin
Faubourg-Saint-Honoréssa hän osui ihmisjoukkoon, joka näytti
uteliaasti töllistelevän nimikilven kiinnittämistä erään myymälän oven
yläpuolelle. Kilpi ei ollut mikään muu kuin Marcelin taulu, jonka
Medicis oli myynyt siirtomaatavarakauppiaalle. _Kulkua Punaisen meren
poikki_ oli vain hiukkasen vielä muutettu ja annettu sille uusi nimi.
Lisää oli maalattu höyrylaiva ja nimenä oli nyt _Marseillen satamassa_.
Ihailun hyminää kuului kokoontuneen kansan joukosta, kun taulu tuli
näkyviin. Mielissään tästä voitosta Marcel jatkoi matkaansa mutisten
mennessään:

— Kansan ääni on Jumalan ääni.



XVII

Sulotarten vaatteet


Neiti Mimi, jonka oli tapana nukkua myöhään aamupäivään saakka, heräsi
eräänä aamuna täsmälleen kello kymmenen ja näytti hyvin hämmästyneeltä
huomatessaan, että Rodolphe ollutkaan hänen vieressään eikä koko
huoneessa. Illalla ennen uneen vaipumistaan hän oli kuitenkin nähnyt
runoilijan syventyvän pöytänsä ääressä yötyöhön, laatimaan erästä
ylimääräistä kirjallista työtä, joka oli äskettäin tilattu häneltä
ja jonka valmistumista Mimi odotti erityisen kiihkeästi. Runoilija
oli näet luvannut tämän työnä tuloilla ystävättärelleen ostaa erään
kevätpuvun, jonka Mimi oli kerran huomannut »Kahdessa apinassa»,
kuuluisassa muotiliikkeessä, jonka näyteikkunoiden edessä hänen
keimailuhalunsa usein vietti hartaudenharjoituksiaan. Niinpä Mimi,
heti kun puheena oleva työ oli pantu alulle, tarkkasi sen edistymistä
hyvin innokkaasti. Välistä hän lähestyi Rodolphea tämän kirjoittaessa,
kumartui hänen olkapäänsä yli ja kysyi painokkaasti:

— No, kuinka pukuni edistyy?

— Ole huoleti, yksi hiha on jo valmis, vastasi Rodolphe

Eräänä yönä kuullessaan Rodolphen napsuttelevan sormiaan, mikä
tavallisesti merkitsi, että hän oli työhön» tyytyväinen, Mimi nousi
äkkiä istumaan vuoteessaan, pisti pienen ruskean kiharaisen päänsä
esiin vuodeverhojen raosta ja huusi:

— Onko pukuni jo valmis?

— Katsohan, vastasi Rodolphe näyttäen Mimille neljää suurta täyteen
kirjoitettua sivua, olen päässyt jo vyötäisiin saakka!

— Mikä onni! huusi Mimi. — Nyt puuttuu enää vain takki. Kuinka monta
sivua tarvitaan siihen?

— Aina asianhaarojen mukaan. Kun sinä olet kuitenkin kooltasi
verrattain pieni, kenties voimme kymmenellä sivulla, kun joka sivulla
on viisikymmentä riviä ja joka rivissä kolmekymmentäkolme kirjainta,
hankkia sinulle laatuunkäyvän takin.

— Niin, minua ei ole pituudella pilattu, se on totta, sanoi Mimi
miettiväisenä, — mutta ei kuitenkaan saa näyttää siltä kuin olisi
tahdottu kangasta säästää. Nykyään käytetään hyvin leveitä hameita, ja
minä tahtoisin saada oikein kauniisti ja runsaasti poimutetun hameen,
sellaisen, joka kävellessä panee _fru-fru_.

— Hyvä, hyvä, sanoi Rodolphe arvokkaasti, — panen kymmenen kirjainta
lisää kuhunkin riviin, sitten tulee kyllä _fru-fru_.

Ja Mimi painautui onnellisena jälleen levolle.

Kun hän kuitenkin oli tullut varomattomasti puhuneeksi ystävättärilleen
Musettelle ja Phémielle siitä kauniista puvusta, jota Rodolphe
hänelle valmisti, kiirehtivät nämä ilmoittamaan herroille Marcelille
ja Schaunardille heidän ystävänsä anteliaisuudesta rakastajatartaan
kohtaan. Ja Musetten ja Phémien puheesta kävi selvästi ilmi heidän
tarkoituksensa saada Marcel ja Schaunard seuraamaan runoilijan
esimerkkiä.

— Asia on niin, lisäsi Musette nykien Marcelia viiksistä, — asia on
niin, että jos tätä tämmöistä vielä jatkuu viikon, täytyy minun lainata
sinulta housut voidakseni mennä ulos.

— Minulla on vielä yksitoista frangia saatavaa hyvältä toiminimeltä,
vastasi Marcel. — Kohta kun olen perinyt tämän summan, ostan sinulle
viikunanlehden uusinta muotia.

— Entä minä? kysyi Phémie Schaunardilta. — Minun aamuröijyni (hän
tarkoitti aamunuttua) — hajoaa ihan käsiin.

Schaunard kaivoi silloin kolme souta taskustaan, ojensi ne
rakastajattarelleen ja sanoi:

— Tällä voit ostaa neulaa ja lankaa. Tilkitse röijyäsi, se laajentaa
tietojasi ja samalla huvittaa sinua. _Utile dulci_.

Erittäin salaisessa nurkkaistunnossa Marcel ja Schaunard kuitenkin
sopivat Rodolphen kanssa siitä, että kukin heistä voimiansa myöten
koettaisi tyydyttää rakastajattarensa oikeutettua ja luonnollista
viehätyshalua.

— Tyttö raukat, sanoi Rodolphe, — vähäpätöisinkin vaatekappale
kaunistaa heitä eikä tätä vähää saa heiltä kieltää. Taiteen ja
kirjallisuuden kysyntä on jo jonkin aikaa ollut hyvin vilkasta ja me
ansaitsemme jo melkein yhtä paljon kuin kantajat.

— Se on totta, myönsi Marcel. — Minulla ei ole mitään valittamisen
syytä. Taideteokset menevät kaupaksi kuin tuoreet sämpylät. Luulisipa
tosiaan elävänsä Leo X:n aikaa.

— Juuri niin, sanoi Rodolphe. — Musette on kertonut minulle, että sinä
lähdet aamulla ja palaat vasta illalla ja että sitä on jatkunut jo
viikon verran. Onko sinulla tosiaan työtä?

— No on, veliseni, mainio työ, jonka Medicis on minulle toimittanut!
Minä maalaan _Ave Marian_ kasarmissa kuvia kahdeksastatoista
krenatööristä, kuusi frangia kuvalta ja näköisyydestä vuoden takuu
kuten kelloilla. Toivon vielä saavani koko rykmentin kuvattavakseni.
Tarkoitukseni muutoin olikin värittää Musette uudelleen, sitten kun
Medicis hellittää rahat, sillä olen tehnyt sopimuksen hänen enkä
mallien kanssa.

— Minulla puolestani, huomautti Schaunard keveästi, — on kenenkään sitä
tietämättä kaksisataa frangia odottamassa etsikkoaikaansa.

— Hitto vie! huudahti Rodolphe. — Mutta anna sitten kolikkojen pyöriä
esille!

— Aion periä ne parin kolmen päivän kuluttua, sanoi Schaunard. —
En salaa teiltä, että rahat saatuani aion hieman höllentää jonkin
intohimoni ohjaksia. Rihkamakauppiaalla tässä vieressäni on ikkunassaan
nankinitakki ja metsätorvi, jotka jo kauan ovat hivelleet silmiäni;
ehkäpä osoitan huomiota niille.

— Mutta, kysyivät Marcel ja Rodolphe yhteen ääneen, — mistä sinä oikein
luulet tuon jättiläissumman saavasi?

— Kuulkaa minua, hyvät herrat, jatkoi Schaunard juhlallisen ja
arvokkaan näköisenä ja istuutui ystäviensä keskelle. — Meidän
ei tarvitse salata toisiltamme, että meidän ennen kuin pääsemme
Instituutin jäseniksi ja verovelvollisten joukkoon, on pureksittava
vielä moniaita hapanleipäpaloja ja että tämä jokapäiväinen leipämme on
työläästi hankittavissa. Emme sitä paitsi ole yksin, koska taivas on
antanut meille tunteet, on jokainen meistä sydämensä ääntä seuraten
valinnut itselleen toverin jakamaan elämän kohtaloita.

— Ja silliä, sutkautti Marcel.

— Niinpä kyllä, mutta vaikka eläisimme kuinka säästäväisesti hyvänsä,
on meidän, kun ei meillä ole mitään omaisuutta, perin vaikea panna
mitään kirstun pohjalle, etenkin kun suu on aina suurempi kuin säkki.

— Mihin sinä oikeastaan mielit päästä? kysyi Rodolphe.

— Siihen, vastasi Schaunard, — että jokainen meistä tekisi nykyisen
tilanteen vallitessa hyvin tyhmästi muikistamalla halveksivasti
suutaan, kun jolloinkin tarjoutuu tilaisuus, vieläpä ulkopuolella oman
ammattimme, panna numero nollan eteen, joka on meidän yhteiskunnallisen
asemamme perusluku.

— No no, sanoi Marcel, — ketä meistä voit syyttää moisesta
pölkkypäisyydestä? Enkö minä, niin suuri maalari kuin vastedes olenkin,
enkö minä, sanon, ole suostunut pyhittämään sivellintäni kuvaamaan
ranskalaisia sotilaita, jotka suorittavat maksun taskurahoistaan!
Luulenpa tällä osoittavani, etten pelkää laskeutua tulevan suuruuteni
portailta.

— Entäs minä sitten? sanoi Rodolphe. — Tokkopa tiedättekään, että minä
jo kolmatta viikkoa muovaan lääketieteellis-kirurgis-hammasopillista
runoa eräälle etevälle hammaslääkärille, joka ylläpitää luomisintoani
maksamalla tusinasta aleksandriineja hiukan enemmän kuin ostereista,
lyhyesti sanoen viisitoista souta? Enkä minä punastu siitä vähääkään.
Mieluummin kuin näkisin runottareni istuvan kädet ristissä riimittäisin
_Pariisin oppaan_. Kenellä kerran lyyra on, hän helskyttäköön sitä
myös, piru vieköön! Ja sitä paitsi Mimi tarvitsee uudet kengät.

— Silloinpa, sanoi Schaunard, — ette nähdäkseni suutu minulle
saadessanne kuulla, mistä lähteestä on pulpahtanut se Paktolus, jonka
tulvimista odotan.

Schaunardin kahdensadan frangin tarina oli tällainen:

Pari viikkoa sitten Schaunard oli käynyt erään sävelteosten kustantajan
pakeilla, joka oli luvannut hankkia hänelle asiakkailtaan työtä, joko
pianotunteja tai säestystehtäviä.

— Mainiota! huudahti kustantaja nähdessään Schaunardin tulevan sisälle,
— tulette kuin kutsuttuna. Minulta on juuri tänään tiedusteltu
pianonsoittajaa. Eräs englantilainen. Luulen, että saatte hyvän
maksun... Mutta oletteko tosiaan taitava?

Schaunard ajatteli, että liiallinen häveliäisyys saattoi vahingoittaa
häntä kustantajan silmissä. Vaatimaton musiikkimies, etenkin pianisti,
se on tosiaan harvinaista! Schaunard vastasi siis mahtipontisesti:

— Minä olen ensiluokkainen. Jos minulla vain olisi toinen keuhko
vialla, pitkät hiukset ja musta puku, loistaisin tänään kuin aurinko,
ja sen sijaan että nyt vaaditte kahdeksansataa frangia _Nuoren tytön
kuolema_ nimisen partituurini painattamisesta, tarjoaisitte silloin
polvillanne kolme tuhatta ja oikein hopealautasella. Mutta olkoon sen
laita kuinka tahansa, sormeni ovat jo kymmenen vuotta suorittaneet
pakkotyötä koskettimilla, niin että osaan käsitellä norsunluuta ja
eebenholtsia jotensakin taitavasti.

Henkilö, jonka puoleen Schaunardia kehotettiin kääntymään, oli
englantilainen nimeltä mr. Birn. Musiikkimiehen otti ensin vastaan
sininen lakeija, joka sitten jätti hänet vihreän lakeijan hoteisiin.
Tämä siirsi hänet mustalle lakeijalle, joka loppujen lopuksi ohjasi
hänet saliin, missä saarelainen istui. Schaunard näki edessään raukeaan
asentoon vaipuneen miehen, joka muistutti Hamletia mietiskelemässä
ihmisten mitättömyyttä. Taiteilija aikoi juuri ilmoittaa käyntinsä
syyn, kun äkkiä kuuluva kimeä huuto katkaisi hänen sanansa. Tämä korvia
viiltävä kirkuna lähti papukaijasta, joka kiikkui häkkinsä orrella
alemman kerroksen parvekkeella.

— Voi se elukka, se elukka! voivotteli englantilainen nytkähtäen
hermostuneesti nojatuolissaan. — Se vie minun henki.

Samassa lintu aloitti uudelleen ohjelmansa, joka oli tavallisten
papukaijojen läksyä paljon pitempi. Schaunard ihan tyrmistyi
kuullessaan, että tuo siivekäs erään naisäänen yllyttämänä alkoi lausua
_Théramènen_ kertomuksen ensi säkeitä musiikkiopistoissa tavanomaisin
korostuksin.

Tätä papukaijaa piti näet suosikkinaan eräs näyttelijätär, jonka kammio
oli silloin muodissa. Hän oli niitä naisia, joita ties mistä syystä
arvioitiin huimaavan korkealle sievistelyn ja keimailun kilparadalla
ja joiden nimiä tapaa kaikkien herrasmiesten ruokalistoissa elävänä
jälkiruokana. Tuottaahan meidän päivinämme kristitylle arvoa se, että
hänet nähdään näiden pakanoiden seurassa, joilla ei suinkaan ole muuta
antiikkista kuin heidän kastetodistuksensa. Jos he ovat kauniita,
ei vahinko sittenkään ole varsin suuri: korkeintaan voi itse joutua
puille paljaille, kun on hankkinut heille palisanterikaluston. Mutta
jos heidän kauneutensa on mittojen ja painojen välityksellä hankittu
rohdos- ja hajuvesikaupustelijoilta eikä kestä kolmea vesipisaraa tai
jos heidän henkevyytensä ydin on halpahintainen kupletti ja heidän
lahjakkuutensa turva on taputtajan käsissä, silloin on vaikea käsittää,
miksi hienot miehet, joilla joskus on nimi, älykkyyttä ja muodin
mukainen takki, menevät arkipäiväisen ja markkinarihkaman ihailussa
niin pitkälle, että korottavat muotiesineen arvoon olioita, joita
heidän palvelijansa eivät huolisi hentuikseen.

Puheena oleva näyttelijätär oli näitä hetken kaunottaria. Hän käytti
nimeä Dolores ja väitti olevansa espanjalaista alkuperää, vaikka oli
syntynyt siinä Pariisin Andalusiassa, jonka nimenä on Coquenard-katu.
Vaikkei tältä kadulta ole kuin kymmenisen minuuttia Provence-kadulle,
oli matka kuitenkin vienyt häneltä seitsemän kahdeksan vuotta, sillä
hänen tähtensä alkoi kohota vasta sitten kun hänen ruumiillinen
olemuksensa rappeutui. Niinpä sinä päivänä, jolloin hän laitatti
ensimmäisen tekohampaansa, hänellä oli hevonen ja toisen tekohampaansa
ilmaantuessa kaksi hevosta. Nykyään hän vietti suurellista elämää, asui
palatsissa, joka oli komea kuin Louvre, pysytteli Longchamp-päivinä
[kävely Longchampissa kunkin vuoden paastoviikkona määräsi kevätmuodin.
— _Suom._] keskellä viertotietä ja pani toimeen tanssiaisia,
joissa koko Pariisi oli läsnä, se on näiden naisten Pariisi:
häväistysjuttujen ja pilapuheiden joutilaat ritarit, kortinpelaajat
ja paradoksien metsästäjät, kaikenkaltaiset tyhjäntoimittajat,
oman ja muiden ajan tappajat; kirjailijat, jotka sepustelevat vain
käyttääkseen kyniksi selkäsulkiaan; elostelun sankarit; väärien
korttien aatelismiehet, tuntemattomien ritarikuntien jäsenet, kaikki
se tanssisalien mustalaiskansa, joka tulee ties mistä ja menee ties
minne; kaikki huonomaineiset ja merkityt olennot; kaikki ne Eevan
tyttäret, jotka aikaisemmin kauppasivat äidinpuolista perintöänsä
julkisissa myymälöissä ja nyt hienoissa salongeissa harjoittavat
vähittäisliikettä; koko se kehdosta hautaan turmeltunut suku, joka
Golcondan timantit otsallaan ja Tiibetin turkit selässään käy teatterien
ensi-illoissa, joille kuitenkin kukkii kevään ensimmäinen orvokki ja
nuoruuden ensi rakkaus. Kaikki nämä ihmiset, joita sanomalehdissä
nimitetään koko Pariisiksi, tapasivat toisensa neiti Doloresin,
mainitun papukaijan valtijattaren, salongissa.

Tämä lintu, joka puhelahjojensa nojalla oli tullut kuuluisaksi
koko kaupunginosassa, oli vähitellen saattanut lähimmät naapurit
suoranaisen kauhun valtaan. Se oli parvekkeelle ripustetun häkkinsä
orresta tehnyt itselleen puhujalavan, jolta se pärpätteli aamusta
iltaan. Muutamat sen valtiattaren tutuiksi joutuneet sanomalehtimiehet
olivat opettaneet sille eräitä parlamentaarisia puheenparsia ja
lintu oli hämmästyttävän perillä erittäinkin sokerikysymyksestä.
Se osasi lisäksi ulkoa näyttelijättären koko ohjelmiston ja lausui
osansa niin hyvin, että olisi saattanut, milloin sen emäntä oli
pahoinvoipa, esiintyä hänen sijaisenaan teatterissa. Niin kuin sen
emäntä oli moninainen tunteissaan ja vastaanotti vieraita kaikista
maailman kolkista, niin papukaijakin puhui kaikkia kieliä ja lausuili
joskus mitä erilaisimmilla murteilla sellaisia ruokottomuuksia, että
ne merimiehetkin, joita kuuluisa papukaija _Vert-Vert_ sai kiittää
ylen pitkälle kehittyneestä opistaan, olisivat niistä punastuneet.
Tämän linnun seura saattoi olla hyödyksi ja huviksi kymmenen minuutin
ajan, mutta kävi sitten suorastaan kiduttavaksi. Naapurit olivat
useita kertoja valittaneet, mutta näyttelijätär ei ollut ottanut
valituksia kuuleviin korviinsa. Pari kolme vuokralaista, kunniallisia
perheenisiä, kauhistuneina näyttelijättären huonoista tavoista,
joita avosuinen papukaija oli heille paljastellut, oli jättänyt
irtisanomisilmoituksensa talon isännälle, jonka näyttelijätär kuitenkin
oli osannut voittaa puolelleen.

Englantilainen, jonka luo näimme Schaunardin astuvan, oli kestänyt
kärsivällisesti kolme kuukautta.

Eräänä päivänä hän kätki kaiken kerääntyneen kiukun parhaimman
juhlapukunsa alle ja ilmoittautui neiti Doloresin luo niin komean
näköisenä kuin olisi saapunut Wîndsoriin suutelemaan kuningatar
Victorian kättä.

Nähdessään vieraan näyttelijätär luuli ensin, että tulija oli
_Hoffman_ lordi _Spleenin_ asussa, ja pyysi häntä ammattitoverina
aamiaiselle. Englantilainen vastasi totisena sillä ranskalla, jonka
eräs espanjalainen pakolainen oli hänelle viidessäkolmatta oppitunnissa
opettanut:

— Suostun tarjous... se ehto, että syömme tuo lintu... katala.

Ja hän osoitti papukaijaa, joka oli vainunnut saarelaisen ja tervehti
häntä kirkuen _God save the king_.

Dolores ajatteli naapurin tulleen tekemään hänestä pilaa ja oli
vastaamaisillaan kiivaasti, kun englantilainen lisäsi:

— Kun olen rikas, tahdon ostaa elukka.

Dolores vastasi pitävänsä paljon linnusta, niin ettei halunnut nähdä sen
siirtyvän toisiin käsiin.

— Oh, ei minä sitä käsiin, vaan... jalkojen alle, selitti
englantilainen ja näytti samassa vahvoja kengänkorkojaan.

Dolores vapisi vihasta ja oli ehkä vähällä riehaantua, mutta silloin
hän huomasi englantilaisen sormessa sormuksen, jonka timantti saattoi
kenties merkitä kahdentuhannenviidensadan frangin korkoja. Tämä huomio
vaikutti kuin vesiryöppy. Hän oivalsi olevan ajattelematonta riitaantua
miehen kanssa, jolla oli viisikymmentätuhatta frangia pikkusormessaan.

— Hyvä on, monsieur, vastasi hän, — koska Coco raukkani ikävystyttää
teitä, muutan sen perähuoneeseen. Silli tavoin pääsette sitä kuulemasta.

Englantilainen teki tyytyväisyyttä ilmaisevan liikkeen.

— Mutta, lisäsi hän osoittaen kenkiään, — olisin kuitenkin mieluummin...

— Olkaa huoleti, sanoi Dolores, — siitä huoneesta, johon sen siirrän,
se ei voi millään tavalla häiritä mylordia.

— Minä ei mikä lordi... vain esquire.

Sillä hetkellä, jolloin mr. Birn lyhyesti kumarrettuaan valmistui
lähtemään huoneesta, otti Dolores, joka piti alati omia etujaan
silmällä, eräältä nurkkapöydältä pienen käärön ja sanoi:

— Monsieur, tänä iltana on N———n teatterissa lahjanäytäntö minun
hyväkseni ja esiinnyn siellä kolmessa eri kappaleessa. Sallitteko
minun tarjota teille muutamia aitiolippuja? Paikkojen hinnat ovat vain
hiukkasen korotetut.

Ja hän pisti tusinan pääsylippuja saarelaisen käteen.

— Osoitettuani niin suurta suopeutta hänen toivomuksilleen, ajatteli
Dolores itsekseen, — hän ei voi, jos hän on sivistynyt mies,
kieltäytyä. Ja kun hän näkee minun näyttelevän ruusunpunaisessa
puvussani, niin kukapa tietää... Olemmehan naapurukset!... Timantti
hänen sormessaan on miljoonan etujoukko. Hän on tosin kovin ruma
ja ikävystyttävä, mutta saanpa siten tilaisuuden päästä Lontooseen
meritautia sairastamatta.

Saatuaan pääsyliput englantilainen pyysi selittämään vielä kerran sen
tarkoituksen, johon ne oli aiottu, ja tiedusteli sitten hintaa.

— Aitio maksaa kuusikymmentä frangia, ja niitä on kymmenen, vastasi
Dolores. — Mutta sillä ei ole mitään kiirettä, lisäsi hän nähdessään
englantilaisen ottavan esiin lompakkonsa. — Toivon, että te naapurinani
tahtoisitte silloin tällöin kunnioittaa minua pienellä vierailulla.

Mr. Birn vastasi:

— Minä ei miellytä tehdä velkakauppa.

Ja otettuaan esille tuhannen frangin setelin hän pani sen pöydälle ja
työnsi aitioliput taskuunsa.

— Annan teille heti takaisin, lausui Dolores avaten pienen laatikon,
jossa hän säilytti rahojaan.

— Oh, ei, sanoi englantilainen, — se olla juomaraha.

Ja vieras poistui Doloresin seisoessa kuin kivettyneenä viime sanasta.

— Juomaraha! huusi hän jäätyään yksin. — Mikä kollo! lähetän hänelle
heti takaisin hänen rahansa.

Mutta englantilaisen karkea menettely oli loukannut vain hänen
ylpeytensä ulkopintaa. Lähemmin mietittyään hän rauhoittui. Hän
ajatteli, että kaksikymmentä louisdoria oli kuitenkin perin kaunis
summa ja että hän oli aikaisemmin saanut sietää karkeaa käytöstä paljon
vähemmästä palkkiosta.

— Pyh! sanoi hän, — ei kannata olla niin ylpeä. Kukaan ei ole nähnyt
minua, ja sitä paitsi saan tänään liinavaatteeni pesusta. Kaiken
lisäksi tuo englantilainen osaa niin huonosti ranskaa, että hän ehkä
luuli lausuvansa minulle kohteliaisuuden.

Ja Dolores pani tyytyväisenä setelin laatikkoonsa.

Mutta illalla teatterista kotiin tullessaan Dolores oli raivoissaan.
Mr. Birn ei ollutkaan käyttänyt hyväkseen pääsylippuja, ja nuo kymmenen
aitiota olivat jääneet tyhjiksi.

Kun siis onneton lahjanäytännön saaja puoli kahdentoista aikaan illalla
astui näyttämölle, saattoi hän kulissiystävättäriensä kasvoista lukea,
kuinka suuresti nämä iloitsivi nähdessään salin niin tyhjänä.

Vieläpä hän kuuli erään ammattitoverinsa teatterin kauniita, tyhjiä
aitioita osoittaen sanovan toiselle:

— Dolores-raukka on saanut väkeä vain etupermannolle.

— Aitioissa on kovin vähän.

— Muualla on myös melkein autiota.

— Hyvänen aika, kun hänen nimensä on ilmoituksissa, vaikuttaa se saliin
kuin pneumaattinen laite!

— Niin, ja mitä järkeä oli korottaa paikkojen hinnat?

— Kaunis lahjanäytäntö! Lyön vetoa, että tulot tästä illasta mahtuvat
sormustimeen tai sukan kärkeen.

— Kas vain, tuossako se nyt on, se hänen kuuluisa punasamettinen
pukunsa?

— Hän on keitetyn jättiläisravun näköinen!

— Kuinka paljon sinä sait viime lahjanäytännöstäsi? kysyi eräs
näyttelijätär toveriltaan.

— Koko joukon, ystäväiseni. Se oli ensi-ilta ja talo oli tupaten
täynnä. Jakkaratkin maksoivat louisdorin. Kuitenkaan ei minulle jäänyt
kuin kuusi frangia. Muotikauppa vei kaiken muun. Ellen niin kovin
pelkäisi pakkasen puremia, menisin toden totta Pietariin.

— Mitä! Ethän vielä ole täyttänyt kolmeakymmentä ja kuitenkin jo
ajattelet lähteä Venäjälle?

— Mikä muukaan neuvoksi, sanoi toinen ja lisäsi: — Entä milloin on
sinun näytäntösi?

— Parin viikon päästä. Olen jo saanut myydyksi aitiolippuja
kolmentuhannen frangin arvosta, upseereille varattuja mukaan laskematta.

— Katsos nyt, koko permanto lähtee ovia kohden!

— Kuullessaan Doloresin laulavan!

Dolores siellä tosiaan purppuranpunaisena kuin hänen pukunsa
hellitti kurkustaan räikeätä kuplettiaan. Kun hän oli työläästi
päässyt sen loppuun, putosi hänen jalkoihinsa kaksi kukkavihkoa
kahden näyttelijättären, hänen ystävättäriensä heittäminä, jotka nyt
kumartuivat aitionsa reunan yli ja huusivat:

— Bravo, Dolores, bravo!

Helppoa on kuvitella Doloresin raivostusta. Heti kotiin tultuaan hän
avasi, vaikka jo oli puoliyö, ikkunan ja herätti Cocon. Tämä taas
herätti kunnioitettavan mr. Birnin, joka annettuun sanaan luottaen oli
nukahtanut.

Tästä päivästä alkaen vallitsi ilmisota näyttelijättären ja saarelaisen
välillä, hellittämätön, hengelle käypä sota, jossa ei säästetty
mitään keinoja. Asianmukaisesti opetettu papukaija oli täydentänyt
tietojaan Albionin kielessä ja huuteli päivät päästään vihlovimmalla
kurkkuäänellään parjauksia ja loukkauksia naapuria kohtaan. Se oli
tosiaan sietämätöntä. Dolores kärsi siitä itsekin, mutta toivoi, että
mr. Birn vihdoin pistäisi pillit pussiin ja karkaisi, sillä tämä oli
se päämäärä, johon hänen loukattu itserakkautensa pyrki. Saarelainen
puolestaan oli keksinyt monenlaisia kostotemppuja. Hän oli ensiksi
perustanut saliinsa rumpalikoulun, mutta poliisikomisario sekaantui
asiaan. Sitten oli englantilainen yhä kekseliäämpänä pannut toimeen
ampumaharjoituksia revolvereilla. Palvelijoineen hän lävisti päivittäin
viisikymmentä pahvilevyä. Komisario teki taas kiusaa ja kiinnitti
hänen huomionsa erääseen kaupungin järjestyssäännön kohtaan, jossa
kielletään käsittelemästä ampuma-aseita asunnoissa. Mr. Birnin täytyi
lopettaa ammunta. Mutta viikkoa myöhemmin neiti Dolores huomasi, että
hänen huoneistoonsa valui vettä. Talonomistaja meni mr. Birnin luo
ja tapasi hänet ottamassa merikylpyjä salongissaan. Tämän verrattain
suuren huoneen seinät oli näet verhottu peltilevyillä ja ovet
muurattu kiinni, ja tähän tilapäiseen altaaseen oli sitten kaadettu
noin sata tynnyrillistä vettä ja viitisenkymmentä sentneriä suolaa.
Se oli todellinen meri pienoiskoossa. Siitä ei puuttunut mitään,
ei kalojakaan. Altaaseen päästiin keskioven yläosaan laitetusta
aukosta, ja mr. Birn kylpi tällä tavoin joka päivä. Jonkin ajan
kuluttua alettiin alemmissa kerroksissa havaita luoteen ja vuoksen
tapaisia vaikutuksia, ja neiti Doloresilla oli puoli tuumaa vettä
makuukamarissaan.

Omistaja joutui tästä näystä luonnollisesti vihan vimmoihin ja uhkasi
vaatia mr. Birniltä oikeudellista tietä korvausta turmellusta huoneesta.

— Totta kai minun olla oikeus kylpeä luonani? kysyi englantilainen.

— Ei, monsieur.

— Ellei olla oikeus, mitäpä sitten sen enempi, sanoi englantilainen
täynnä kunnioitusta sen maan lakeja kohtaan, jossa hän asui. — Hyvin
ikävä, mutta minulle tämä niin suuri ilo.

Ja vielä samana iltana hän antoi määräyksen tyhjentää meren kuiviin.
Muuten olikin jo aika, sillä parkettilattialle oli kasaantunut
osterimatalikko.

Englantilainen ei ollut kuitenkaan millään muotoa luopunut sodasta,
vaan mietti laillisia välineitä, jatkaakseen tätä kummallista
taistelua, joka herätti koko joutilaan Pariisin ihastusta, sillä
tieto tästä kamppailusta oli jo levinnyt teatterilämpiöihin ja muihin
julkisiin paikkoihin. Dolores piti myös kunnia-asianaan suoriutua
voittajana tästä ottelusta, jonka päättymisestä oli jo lyöty erinäisiä
vetoja.

Mr. Birnin päähän oli lopuksi juolahtanut piano. Eikä se ollutkaan
huono ajatus. Kaikkein katalin soittokone taistelussa katalinta
lintua vastaan. Niinpä englantilainen ryhtyi heti tuumasta toimeen.
Hän vuokrasi pianon ja hankki soittajankin, joka oli juuri ystävämme
Schaunard. Englantilainen kertoi hänelle peittelemättä naapurittaren
papukaijan häijyydestä ja siitä kidutuksesta, jota se hänelle öin ja
päivin tuotti, ja ilmoitti samalla, mitä kaikkea oli koettanut linnusta
päästäkseen.

— Mylord, huomautti silloin Schaunard, — minä tiedän keinon, joka
vapauttaa teidät tuosta elukasta. Käyttäkää persiljaa. Kaikki kemistit
ovat yhtä mieltä siitä, että tämä sopparuoho on täydellistä arsenikkia
noille linnuille. Sirotelkaa vain persiljansilppua matoille ja käskekää
puhdistaa niitä sitten ikkunasta papukaijan niskaan. Se kuolee yhtä
varmasti kuin olisi ottanut osaa paavi Aleksanteri VI:n päivällisiin.

— Olen senkin ajatellut, vastasi englantilainen, — mutta lintu
vartioidaan. Piano olla parempi.

Schaunard katseli englantilaista eikä aluksi ymmärtänyt mitään.

— Olla suunnitellut näin, jatkoi englantilainen. — Komeljantteri ja
hänen elukka nukkua aina puolipäivään saakka. Kuulkaa nyt... Minä
tahdon häiritä kovasti hänen unta. Tämän maan laki antaa minun olla
oikeus soittaa aamusta iltaan. Käsitättekö, mitä nyt teiltä tahtoo?

— Mutta, selitti Schaunard, — näyttelijättärelle ei ole luullakseni
lainkaan vastenmielistä kuunnella minun soittoani päiväkaudet, vieläpä
ilmaiseksi. Olenhan ensiluokkainen kyky, ja jos vain toinen keuhkoni
olisi vialla niin...

— Oh, oh, keskeytti hänet englantilainen. — En pyydä teitä soittaa
kaunis musiikki, te pitää vain takoa kovasti instrumentti. Tällä
tavalla, lisäsi hän koettaen soittaa sävelasteikkoa, — ja aina sama
asia, hellittämättä, herra musiikeri, aina asteikko ylös alas, ylös
alas. Minussa olla hiukan lääkärin vika, siitä tulla hulluksi, aivan
hulluksi. Tuolla alhaalla tulla hulluja, siihen minä pyrki. Siis panna
vain käynti kone. Minä maksan hyvin.

— Sellaista siis, sanoi Schaunard kerrottuaan yllämainitut
yksityiskohdat, — on työni, jota olen jo pari viikkoa tehnyt
Asteikkoja, pelkkiä asteikkoja kello viidestä aamulla iltaan saakka.
Eihän sitä oikeastaan voi sanoa vakavaksi taiteeksi, mutta mitäs
sille voi, englantilainen maksaa minulle iästä metelistä kaksisataa
frangia kuukaudessa. Olisihan suorastaan itsemurha, jos hylkisi moista
aarretta. Olen siis hyväksynyt tarjouksen ja parin kolmen päivän päästä
menen kanssaan ensimmäistä kuukauttani kuittaamaan.

Näiden keskinäisten tunnustusten johdosta päättivät ystävykset käyttää
eri tahoilta tulevia rahojaan tyydyttääkseen rakastettujensa toiveet ja
lahjoittaakseen heille uuden kevätasun, jota he jo niin kauan olivat
kaivanneet. Samalla sovittiin, että se, joka ensinnä saisi rahansa,
odottaisi toisia, jotta ostot voisivat tapahtua yhtaikaa ja jotta
neidit Mimi, Musette ja Phémie voisivat yhdessä nauttia »nahkansa
luomisesta», kuten Schaunard sanoi.

Parin kolmen päivän kuluttua Rodolphe pääsi ensimmäisenä päämäärään.
Hän sai maksun hammaslääketieteellisestä runostaan; kahdeksankymmentä
frangia raskautti nyt hänen taskuaan. Kaksi päivää sen jälkeen
tuli Marcelin vuoro. Hän sai ukko Medicisiltä kahdeksastatoista
korpraalinkuvasta kuusi frangia kappaleelta.

Molemmilla ystävyksillä oli tuhannet tuskat aarteittensa pitämisestä
salassa.

— Minusta tuntuu kuin suorastaan hikoilisin kultaa, sanoi runoilija.

— Samoin minusta, yhtyi Marcel. — Jos Schaunard vitkastelee vielä
kauan, on minun mahdotonta näytellä tuntemattoman Kroisoksen osaa.

Mutta jo seuraavana päivänä taiteilijat näkivät Schaunardin saapuvan
loisteliaasti pukeutuneena kullankeltaiseen nankinitakkiin.

— Siunatkoon! huudahti Phémie häikäistyneenä, nähdessään rakastajansa
näin hienossa asussa, — mistä sinä tuon puvun olet löytänyt?

— Paperieni joukosta, vastasi musiikkimies ja antoi samalla ystävälleen
merkin seurata häntä.

— Olen saanut saatavani, ilmoitti hän, kun kaikki kolme olivat yksin. —
Tässä näette.

Ja hän veti taskustaan kourallisen kultarahoja.

— Hei vaan! huusi Marcel. — Nytpä nopeasti matkaan Muotikauppaa
ryöstämään! Kuinka onnelliseksi Musette tulee!

— Ja Mimi! lisäsi Rodolphe — Mars matkaan! Totta hän tulet mukaan,
Schaunard?

— Antakaahan minun ensin esittää pieni huomautus, vastasi Schaunard. —
Luulen, että teemme tyhmästi verhotessamme naisemme muodin tuhansilla
hepeneillä. Kun he sitten ovat sen näköisiä kuin _Iriksen vyön_
kuvapiirrokset, eiköhän tuo komeus vaikuta vahingollisesti heidän
luonteeseensa? Ja sopiiko yleensä meidänlaisten nuorten miesten
käsitellä naisia elähtäneiden ukkorähjien tavoin? En sano tätä sen
vuoksi, että epäröisin uhrata viisitoista tai kahdeksantoista frangia
Phémien vaatetukseen. Mutta minua pelottaa ajatella, ettei hän ehkä
uuden hatun saatuaan enää tahtoisikaan minua tervehtiä! Ja kuinka
kaunis hän on, jos hänellä on vain kukkakin hiuksissaan! Mitä sinä,
filosofi, tästä sanot? keskeytti Schaunard puheensa kääntyen Coilinen
puoleen, joka vähän aikaa sitten oli tullut sisälle.

— Riittämättömyys on hyvänteon tytär, vastasi filosofi.

— Toiselta puolen, jatkoi Schaunard, — ajatelkaa miltä te näytätte
naistenne rinnalla, sitten kun he ovat saaneet koreutta ylleen.
Kuluneissa vaatteissanne näytätte heidän kamarineitsyiltään! En puhu
omasta puolestani, keskeytti Schaunard sivellen nankininuttuaan. —
Minä, Luojan kiitos, voin nyt esiintyä missä hyvänsä.

Schaunardin vastustuksista huolimatta sovittiin kuitenkin uudelleen,
että seuraavana päivänä tyhjennettäisiin kaikki lähistön myymälät
naisten hyväksi.

Ja seuraavana aamuna, juuri sillä hetkellä, jolloin tämän luvun
alussa näimme Mimin heräävän perin ymmällä Rodolphen poissaolosta,
runoilija ja hänen molemmat ystävänsä nousivat asuntonsa portaita
ylös. Heitä seurasivat _Kahden apinan_ juoksupoika ja muotineiti kädet
täynnä kääröjä ja malleja. Schaunard, joka oli ostanut ennenmainitun
metsätorven, marssi edellä puhaltaen _Karavaanin_ alkusoittoa.

Musette ja Phémie, joille alakerroksessa asuva Mimi oli huutanut
hattuja ja hameita olevan tulossa, syöksyivät portaita alas nopeasti
kuin lumivyöry. Nähdessään moiset korut silmiensä eteen levitettyinä
olivat kaikki kolme naista tulla hulluiksi ilosta. Mimi hyppeli riemun
vallassa sinne tänne kuin vuorikauris heilutellen kädessään pientä
barègevyöhikköä. Musette riippui Marcelin kaulassa kädessään somat
vihreät kengät, joita hän takoi vastatusten kuin symbaaleja. Phémie
katseli kyynelsilmin Schaunardia eikä saanut muuta sanotuksi kuin:

— Ah, Alexandreni, Alexandreni!

— Hänestä ei ainakaan ole pelkoa, että hän hylkäisi Artaxerxeen lahjat,
mutisi filosofi Coiline.

Ensimmäisen ilonpuuskan asetuttua ja sitten kun valinta oli tehty
ja laskut maksettu, ilmoitti Rodolphe naisille, että heidän tuli
seuraavana aamuna panna uudet tamineet ylleen.

— Teemme pienen huviretken maalle, hän lisäsi.

— Se sopii mainiosti! huudahti Musette. — Eipä ole ensi kerta, kun olen
jonkin puvun yhtenä ja samana päivänä ostanut, sovitellut, ommellut ja
vetänyt ylleni. Ja sitä paitsi onhan meillä yö vielä aikaa. Aamuksi
olemme valmiit, eikö niin, hyvät naiset?

Heti he ryhtyivät työhön eivätkä kuuteentoista tuntiin laskeneet neulaa
ja saksia kädestään.

Seuraava päivä oli vapunpäivä. Pääsiäiskellot olivat jo jonkin aikaa
soittaneet kevättä hereille, ja nyt se puhkesi joka taholta rientävänä
ja riemuisana. Se tuli, kuten saksalaisessa kansanlaulussa sanotaan,
kevein askelin kuin nuori sulhanen, joka yöllä hiipii pystyttämään
kukkariukua rakastettunsa ikkunan eteen. Se väritti taivaan siniseksi,
puut vehreiksi ja koko luonnon loistokkaaksi. Se herätti unisen
auringon, joka nukkui sumuvuoteellaan nojaten päätään paksuun
pilvipielukseen, ja huusi sille:

— Hei, ystävä! Hetki on tullut! Minä olen täällä. Nopeasti työhön, pane
heti kaunein sadepuku yllesi ja tule parvekkeelle julistamaan minun
tuloani.

Ja aurinko oli tosiaan lähtenyt liikkeelle ja käyskenteli ylevänä ja
ylpeänä kuin hoviherra. Pääskyset, jotka olivat palanneet kaukaiselta
matkaltaan, halkoivat ilmaa kuin salamat. Orapihlaja oli verhonnut
pensaat lumivalkeilla kukillaan; orvokki levitti ihanaa tuoksuaan
metsässä, jossa nähtiin monien lintujen puikahtelevan pesistään
lauluvihkonen siiven alla. Oli tosiaan kevät; oikea runoilijoiden ja
rakastuneiden kevät, ei Matthieu Laensbergin [eräs hengellisen säädyn
mies 1600-luvulla julkaisi kalenterin, jossa oli mm. sääennustuksia.
— _Suom._] katala kevät, punanenäinen ja vilusorminen, joka värisyttää
köyhää lietensä ääressä, kun viimeisten halkojen viimeinen tuhka
on jo aikoja sammunut. Leuto tuuli puhalteli kirkkaan avaruuden
halki ja toi kaupunkiin läheisten niittyjen ja peltojen ensimmäisiä
tuoksuja. Kirkkaat ja lämpöiset auringonsäteet tulivat pilkistämään
ikkunanruuduista sisään. Sairaalle ne sanoivat: Avaa, me tuomme sinulle
terveyden! Ja ullakkokamarissaan kuvastimeen kurkistavalle tyttöselle,
viattoman ensimmäiselle kainolle rakkaudelle, ne sanoivat: Avaa,
kaunokainen, että saisimme kirkastaa kauneuttasi! Me olemme kevään
lähettejä, nyt voit panna yllesi kesävaatteet, olkihattusi ja pienet
kirjokenkäsi. Nurmikko, jolla tanssitaan, kantaa jo uusia kukkia ja
viulut viritetään tanssiin. Hyvää huomenta, kaunokainen!

Kun lähimmästä kirkosta kajahti rukoussoitto, olivat kaikki kolme
ahkeraa neitostamme, jotka tuskin olivat ehtineet nukkua muutamia
tunteja, jo kuvastimen edessä luomassa viimeistä tutkivaa silmäystä
uuteen pukuunsa.

He olivat viehättäviä kaikki, samalla tavoin puettuja ja kasvoillaan se
tyytyväisyyden heijastus, jonka kauan ajatellun toiveen toteuttaminen
antaa.

Varsinkin Musette ihan säteili kauneutta.

— En ole elämässäni ollut näin onnellinen, hän sanoi Marcelille. —
Minusta tuntuu kuin hyvä Jumala olisi tähän hetkeen pannut koko elämäni
onnen, ja minä pelkään, ettei minulle tämän jälkeen jää enää mitään.
Mutta vähät siitä, hän lisäsi syleillen iloisesti Marcelia, — kun ei
meillä enää ole onnea, osaammepa itse hankkia sitä... Meillähän on
valmis ohjelma sitä varten.

Phémie oli eräästä asiasta pahoillaan.

— Pidän kyllä vihreistä niityistä ja pikku linnoista, sanoi hän, —
mutta maalla emme tapaa ketään, kukaan ei saa nähdä kaunista hattuani
ja sievää pukuani. Emmekö voisi bulevardillakin olla kuin maalla?

Kello kahdeksan heräsi koko katu Schaunardin torvesta, jolla hän
puhalsi juhlallista lähtömarssia. Kaikki naapurit kerääntyivät
ikkunoihin katsomaan boheemien menoa. Colline, joka tietenkin tuli
mukaan, käveli viimeisenä naisten päivänvarjot kainalossaan. Tuntia
myöhemmin tämä iloinen joukko harhaili Fontenay-aux-Rosesin kentillä.

Kun he illalla myöhään palasivat kotiin, ilmoitti Colline, joka oli
sen päivän ollut rahastonhoitajana, että oli unohdettu tuhlata kuusi
frangia, ja pani nämä tähteet pöydälle.

— Mitä me niillä oikein tekisimme? kysyi Marcel.

— Entä jos ostaisimme niillä arvopapereita? arveli Schaunard.



XVIII

Francinen puuhka


I

Tunsin kerran oikeiden boheemien joukossa erään, jonka nimi oli Jacques
D———. Hän oli kuvanveistäjä ja näytti tällä uralla saavan vielä suuria
aikaan. Mutta hätä ja kurjuus eivät antaneet hänelle aikaa toteuttaa
näitä toiveita. Hän kuoli yleiseen heikkouteen maaliskuussa 1844
Saint-Louisin sairaalassa Sainte-Victoiren salissa, vuoteessa n:o 14.

Tutustuin häneen tässä sairaalassa, jossa silloin itsekin makasin
pitkällistä tautia potien. Jacquesissa oli, kuten jo sanoin, aineksia
suureksi taiteilijaksi, mutta hän oli omasta puolestaan hyvin
vaatimaton. Niiden kahden kuukauden aikana, jolloin seurustelimme
keskenämme ja hän tunsi olevansa lähellä kuolemaa, en kuullut hänen
kertaakaan valittavan tai antautuvan noihin tunteenpurkauksiin, jotka
ovat tehneet ymmärtämystä vaille jääneet taiteilijat niin naurettaviksi.
Hän kuoli ilman traagillisia eleitä, kuoleman kourissa kamppailevien
kaamea irvistys kasvoillaan. Siitä johtuu muuten mieleeni muuan
hirveimpiä kohtauksia, mitä milloinkaan olen nähnyt tässä ihmistuskien
kestikievarissa. Jacquesin isä, joka oli saanut kuolemantapauksesta
tiedon, oli tullut sairaalaan lunastamaan poikansa ruumiin ja kauan
tinkinyt sairaalan vaatimista kolmestakymmenestäkuudesta frangista.
Kirkollekin menevistä maksuista hän kiisteli niin itsepintaisesti,
että lopuksi sai kuusi frangia alennusta. Kun sitten ruumis piti
pantanaan arkkuun, otti sairaalan vahtimestari laitokselle kuuluvat
lakanat pois ja pyysi eräältä läsnäolevalta vainajan ystävältä maksua
käärinliinasta. Ihan rahattomana miesparka meni hakemaan vainajan
isää, joka saapui paikalle vimmoissaan siitä, ettei hänen kukkaroansa
vieläkään jätetty rauhaan.

Laupeudensisar, joka oli läsnä tässä kaameassa kiistassa, loi
silmäyksen ruumiiseen ja lausui nämä yksinkertaiset säälivät sanat:

— Voi hyvä herra, eihän häntä, poikaraukkaa, voi panna hautaan
tuollaisenaan, kun on näin kylmä. Antakaa hänelle edes paita, ettei
hänen tarvitse ihan alasti astua hyvän Jumalan eteen.

Isä kaivoi silloin kukkarostaan viisi frangia ja antoi ne ystävälle
paidan hankkimiseksi, mutta kehotti häntä ostamaan sen Grange aux
Belles-kadun varrelta eräästä rihkamakaupasta, jossa myytiin vanhoja
liinavaatteita.

— Se tulee halvemmaksi, hän lisäsi.

Sain myöhemmin kuulla selityksen tähän Jacquesin isän tylyyteen. Hän
oli raivoissaan siitä, että poika oli valinnut taiteilijan ammatin, eikä
hänen vihansa lauhtunut ruumisarkunkaan ääressä.

Mutta onpa jo aika puhua neiti Francinesta ja hänen puuhkastaan.
Neiti Francine oli ollut Jacquesin ensimmäinen ja ainoa lemmitty.
Jacques kun kuoli varsin nuorena, tuskin kolmen kolmatta ikäisenä
silloin, kun hänen saita isänsä tahtoi haudattaa hänet ilkialastomana.
Rakkaustarinansa hän kertoi minulle itse, ollessaan vielä numero 14,
samalla kun olin numero 16 Sainte-Victoiren salissa, joka oli perin
kolkko kuolinpaikaksi.

Mutta sallikaahan, lukijani, ennen kuin aloitan tämän kertomuksen,
joka olisi kaunis tarina, jos se esitettäisiin niin kuin sen kuulin
ystäväni Jacquesin huulilta, minun ensin sytyttää piippuni, vanha
savipiippuni, jonka hän minulle lahjoitti sinä päivänä, jolloin lääkäri
kielsi häneltä tupakoimisen. Yöllä kuitenkin, kun hoitajatar nukkui,
hän lainasi minulta piippunsa ja pyysi kipenen tupakkaa. Yöt ovat niin
pitkiä tuossa suuressa salissa, kun ei voi nukkua ja kun on tuskia!

— Vain pari kolme haikua, hän sanoi.

Täytin hänen toivomuksensa, eikä sisar Genoveva ollut tuntevinaankaan
tupakanhajua käydessään tarkastuskierroksellaan. Ah, sinä kelpo sisar!
Kuinka hyvä sinä olit ja kaunis, silloinkin kun tulit antamaan meille
vihkivettä! Sinun nähtiin tulevan kaukaa hitaasti ja hiljaa synkkien
holvien alitse, ylläsi valkoinen huntu, jonka kauniita poimuja Jacques
ystäväni niin suuresti ihaili. Sinä, sisar, olit tämän kärsimysten
tyyssijan hyvä hengetär. Lohduttavat sanasi olivat niin suloisia, että
potilaat alati valittivat saadakseen niitä kuulla. Ellei ystäväni
Jacques olisi kuollut, olisi hän muovaillut sinulle jonakin lumisena
päivänä pienen neitsyeen kuvapatsaan asetettavaksi kammioosi, sinä hyvä
sisar Genoveva!

_Ensimmäinen lukija_. No entä se puuhka? En näe siitä vielä mitään.

_Toinen lukija_. Ja neiti Francine? Missä hän on?

_Ensimmäinen lukija_. Tämä tarina ei ole lainkaan hauska.

_Toinen lukija_. Saa nähdä, kuinka se päättyy.

Pyydän teiltä anteeksi, hyvät herrat, Jacques-ystäväni piippu on
houkutellut minut syrjäpoluille. Enhän sitä paitsi ole ehdottomasti
luvannut kertoa teille vain hauskoja juttuja. Boheemielämä ei ole aina
iloista.

Jacques ja Francine kohtasivat toisensa eräässä Tourd'Auvergne-kadun
varrella sijaitsevassa talossa, johon he olivat huhtikuun alussa samaan
aikaan muuttaneet.

Vasta viikkoa myöhemmin joutuivat taiteilija ja nuori tyttö
naapuruustuttavuuteen, joka on melkein pakollinen saman eteisen
varrella asuvien kesken. Mutta ennen kuin he vielä olivat sanaakaan
vaihtaneet, he kumminkin tunsivat toisensa. Francine tiesi, että hänen
naapurinsa oli köyhä taiteilijaparka, ja Jacques oli saanut tietää,
että hänen naapurittarensa oli pikku ompelijatar, joka oli jättänyt
kotinsa pelastuakseen äitipuolen huonosta kohtelusta. Ihmeellisin
säästäväisyyskeinoin hän sai niukan ansionsa jotenkuten riittämään, ja
kun hän ei ollut milloinkaan tuntenut nautintoja, ei hän niitä lainkaan
kaivannut.

Heidän lähestymisensä kävi seuraavalla tavalla. Eräänä huhtikuun iltana
Jacques palasi kotiinsa nälän uuvuttamana ja syvästi murheellisena.
Häntä painosti se epämääräinen alakuloisuus, jonka syytä ei tiedetä
ja joka voi vallata mielen missä ja milloin tahansa, jonkinlainen
sydämen halvaantuminen, joka ahdistaa ennen kaikkea yksinään eläviä ja
asuvia. Tuntien tukehtuvansa ahtaassa huoneessaan hän avasi ikkunan
saadakseen raitista ilmaa. Ilta oli kaunis, ja laskeva aurinko verhosi
alakuloisen riutumuksen huntuun Montmartren kukkulat. Jacques nojasi
mietteissään ikkunaan ja kuunteli siivekkäitten keväänlaulajien kuoroa,
joka kaikui illan tyvenessä, ja siitä hän kävi yhä surumielisemmäksi.
Nähdessään korpin, joka vaakkuen lensi ohi, hän ajatteli sitä aikaa,
jolloin korpit toivat leipää Eliaalle, hurskaalle erakolle, ja teki
sen huomion, etteivät korpit nykyään enää olleet niin sääliväisiä.
Lopulta hän ei voinut enää kauemmin kestää; hän sulki ikkunan, veti
verhot eteen ja sytytti, kun ei ollut voinut ostaa öljyä lamppuunsa,
hartsikynttilän, jonka oli tuonut mukanaan Grande-Chartreusesta. Mitä
syvimpään alakuloisuuteen vaipuen hän täytti sitten piippunsa.

— Onneksi minulla on vielä riittävästi tupakkaa voidakseni verhota
pistoolini, mutisi hän.

Ja hän alkoi tupakoida.

Jacques ystäväni oli kaiketi tänä iltana hyvin masentunut ja
alakuloinen, koska hän puhui »pistoolin verhoamisesta». Suurten surujen
kohdatessa se oli hänen viimeinen keinonsa, ja tavallisesti se aina
auttoikin, Hän poltti näet tupakkaa, johon oli tiputtanut hiukan
oopiumia, ja jatkoi polttamistaan siihen asti, kunnes tupakansavu
peitti hänen silmiltään kaikki esineet ja varsinkin seinällä riippuvan
pistoolin. Siihen tarvittiin noin kaksitoista piipullista. Kun
pistoolia ei savun läpi enää näkynyt, kävi oopiumin vaikutuksesta
melkein aina niin, että Jacques vaipui uneen, ja tuskallinen mielentila
häipyi unelmien sumuun.

Mutta vaikka Jacques tällä kertaa uhrasi koko tupakkavarastonsa ja
pistooli oli savupilven peitossa, ei katkeruus ottanut lientyäkseen.
Neiti Francine sitä vastoin oli tänä iltana iloinen kuin leivonen
palatessaan kotiin. Eikä hänen iloonsa ollut sen selvempää syytä
kuin Jacquesin suruun. Se oli niitä iloja, joita hyvä Jumala antaa
viattomille sydämille. Neiti Francine oli siis hyvällä tuulella
ja asteli laulellen ylös portaita. Mutta hänen avatessaan oven
tuli tuulenpuuska eteiseen avatusta ikkunasta ja puhalsi kynttilän
sammuksiin.

— Voi kuinka kiusallista! huudahti nuori tyttö. — Nyt minun täytyy
uudelleen mennä alas ja taas kiivetä kuudet portaat.

Mutta kun hän näki Jacquesin ovenraosta valoa, kehotti velttous ja
eräänlainen uteliaisuus häntä pyytämään taiteilijalta apua. — Sellaiset
palveluksethan ovat naapurien kesken tavallisia, hän ajatteli, — eikä
siinä ole mitään pahaa. Hän koputti siis hiljaa Jacquesin ovelle.
Taiteilija tuli avaamaan hieman hämmästyneenä tästä myöhäisestä
vierailusta. Mutta tuskin oli Francine astunut sisälle huoneeseen kun
hän jo seisoi keskellä tukahduttavaa savupilveä ja voimatta sanoa
sanaakaan vaipui pyörtyneenä nojatuoliin pudottaen maahan avaimensa ja
kynttilän. Oli keskiyö, ja kaikki nukkuivat jo. Jacques ei katsonut
olevan paikallaan hakea apua, se kun saattoi olla vaarallista nuoren
tytön maineelle. Hän rajoittui siis vain avaamaan ikkunan päästääkseen
raitista ilmaa sisälle. Pirskotettuaan vettä tytön kasvoille Jacques
näki hänen aukaisevan silmänsä ja vähitellen tointuvan. Täysin
selvittyään Francine mainitsi syyn käyntiinsä ja pyysi tuloaan anteeksi.

— Mutta nyt olen tointunut, lisäsi hän, — ja voin mennä omaan
huoneeseeni.

Hän sai jo avatuksi oven, kun äkkiä muisti unohtaneensa sekä kynttilän
sytyttämisen että huoneensa avaimen.

— Olenhan ihan päästäni pyörällä, hän sanoi lähentäen kynttiläänsä
taiteilijan hartsikynttilään. — Tulin tänne tulta lainaamaan ja olin
poistua tyhjin toimin.

Mutta samalla hetkellä sammutti ikkunasta ovelle käyvä veto Liekin, ja
nuoret jäivät pimeyteen.

— Kylläpäs tämä on onnetonta, valitti Francine. — Pyydän tuhannesti
anteeksi, hyvä herra, kun näin vaivaan teitä, mutta ehkä sytytätte
hyväntahtoisesti tulen, että voisin löytää avaimeni.

— Tietysti, neiti, vastasi Jacques hapuillen tulitikkuja.

Hän löysikin ne varsin helposti. Mutta eräs omituinen ajatus juolahti
silloin hänen mieleensä. Hän pisti tulitikut taskuunsa ja huusi:

— Voi hyvä neiti, taas tuli uusi ikävyys! Minulla ei ole enää
ainoatakaan tulitikkua jäljellä. Sytytin viimeisen tullessani kotiin.

— Mikä verraton keksintö! hän ajatteli itsekseen.

— Hyvä Jumala! voivotti Francine. — Voisin kyllä mennä huoneeseeni
ilman valoakin, mutta avain minun täytyy ensin saada. Auttakaa minua
löytämään se. Sen täytyy olla lattialla.

— Etsikäämme, sanoi Jacques.

Ja nyt he molemmat ryhtyivät pimeässä etsimään kadonnutta esinettä.
Ja silloin sattui, että heidän kätensä kuin saman vaiston johtamina
kohtasivat samaa esinettä hapuillessaan toisensa ainakin kymmenen
kertaa minuutissa. Ja kun he molemmat olivat yhtä taitamattomia, eivät
he tietenkään löytäneet avainta.

— Kuu, joka tällä hetkellä on pilven peitossa, paistaa suoraan
kamariin, sanoi Jacques vihdoin. — Odottakaamme hetkinen. Se alkaa pian
paistaa.

Ja odottaessaan kuun nousua ha alkoivat keskustella. Kun puhellaan
pimeässä, pienessä huoneessa kevätyönä, alussa mitättömistä asioista,
mutta sitten yhä tuttavallisemmin, tiedättehän, mihin se lopulta vie.
Lauseet käyvät vähitellen sekaviksi ja katkonaisiksi, ään: hiljenee,
sanat ja huokaukset vaihtelevat keskenään. Kädet, jotka kohtaava
toisensa, täydentävät ajatuksen, joka nousee sydämestä huulille...
Mutta voitte arvata omien muistojenne nojalla te nuoret rakastavaiset.
Muistele, nuori mies, muistele nuori nainen, jotka nyt kävelette
käsikkäin ettekä kaksi päivää sitten edes tunteneet toisianne!

Vihdoin nousi kuu, ja sen valo virtasi huoneeseen. Neiti Francine
havahtui unelmistaan hiljaa huudahtaen.

— Mikä teidän on? kysyi Jacques kiertäen käsivartensa tytön vyötäisille.

— Ei mikään, sopersi Francine, — luulin, että ovelle koputettiin.

Ja Jacquesin huomaamatta hän työnsi jalallaan tuolin alle pimentoon
avaimen, jonka hänen silmänsä oli keksinyt lattialla.

Hän ei enää tahtonut sitä löytää.

_Ensimmäinen lukija_. Tätä tarinaa en jättäisi tyttäreni käsiin.

_Toinen lukija_. Tähän asti en ole vielä nähnyt karvaakaan neiti
Francinen puuhkasta, enkä tästä nuoresta tytöstä edes tiedä, onko hän
tumma vai vaalea.

Kärsivällisyyttä, lukijani, kärsivällisyyttä. Olen luvannut teille
puuhkan ja sen teille lopulta annankin, kuten Jacques ystäväni antoi
Francine-raukalleen, josta oli tullut hänen rakastajattarensa, kuten
jo tässä ylempänä olen pisterivillä selittänyt. Francine oli vaalea
ja iloinen, mikä ei ole ihan tavallista. Kahdenteenkymmenenteen
ikävuoteensa saakka hän ei ollut tietänyt mitään rakkaudesta.
Epämääräinen aavistus lähenevästä kuolemasta kehotti häntä kiirehtimään,
jos hän tahtoi oppia sitä tuntemaan.

Hän tapasi Jacquesin ja rakasti häntä. Heidän liittonsa kesti
kuusi kuukautta. He löysivät toisensa keväällä ja erosivat
syksyllä. Francinella oli keuhkotauti, hän tiesi sen, ja myös hänen
Jacques-ystävänsä tiesi sen. Kun oli kulunut pari viikkoa heidän
rakkaussuhteena alkamisesta, oli Jacques saanut kuulla sen eräältä
ystävältään, joka oli lääkäri.

— Hän kuolee kellastuvien lehtien kera, tämä oli sanonut.

Francine oli kuullut tämän ennustuksen ja huomannut, kuinka kovasti se
koski hänen rakastettuunsa.

— Mitäpä meitä kellastuneet lehdet liikuttavat, sanoi hän ilmaisten
yhdellä hymyilyllä koko rajattoman rakkautensa. — Mitä me välitämme
syksystä! Nyt on kesä ja vihreät lehdet, iloitkaamme ja nauttikaamme
siitä, rakkaani... Ja kun sitten näet minut valmiina eroamaan elämästä,
otat sinä minut syliisi, suutelet minua ja kiellät minua lähtemästä.
Minä olen kuuliainen, niin kuin tiedät, ja jään silloin sinun luoksesi.

Ja tämä viehättävä olento kesti viisi kuukautta boheemielämän
kurjuutta, laulu ja hymy huulillaan. Jacques antoi sen pettää itseänsä.
Hänen lääkäriystävänsä sanoi usein:

— Francinen tila on pahentunut, hän tarvitsee hoitoa.

Silloin Jacques samosi läpi koko Pariisin haalimassa rahaa lääkkeisiin.
Mutta Francine ei tahtonut kuulla niistä puhuttavankaan ja heitti
lääkkeet salaa ulos ikkunasta. Kun yöllä tuli yskänpuuska, meni hän
ulos käytävään, ettei Jacques kuulisi hänen yskivän.

Eräänä iltana, kun he olivat kävelemässä kaupungin ulkopuolella,
Jacques huomasi puun, jonka lehdet jo alkoivat kellastua. Hän katsoi
surullisesti Francineen, joka käveli hitaasti ja hiukan haaveilevana.

— Sinä tyhmä poika, sanoi hän suudellen rakastettuaan. — Olemmehan
vasta heinäkuussa. Lokakuuhun on vielä kolme kuukautta. Rakastaessamme
näin toisiamme yötä päivää lisäämme kaksin verroin sitä aikaa, jonka
saamme olla yhdessä. Sitä paitsi, jos tunnen itseni huonommaksi lehtien
kellastuessa, voimmehan muuttaa asumaan kuusimetsään; siellä ovat puut
aina vihreitä.

Lokakuussa Francinen täytyi pysyä vuoteessa. Jacquesin ystävä hoiti
häntä. Heidän pikku huoneensa oli talon ylimmässä kerroksessa, ja sen
ikkunasta näkyi piha, jossa kasvava puu päivä päivältä varisti lehtiään
yhä enemmän. Jacques oli ripustanut verhon ikkunan eteen salatakseen
sairaalta tämän puun. Mutta Francinen vaatimuksesta otettiin verho pois.

— Oi ystäväni, puheli hän Jacquesille, — minä annan sinulle sata kertaa
enemmän suudelmia kuin tuossa puussa on lehtiä. Muuten jaksan jo paljon
paremmin, hän vielä sanoi. — Voin pian taas lähteä ulos. Mutta kun
on näin kylmä ilma enkä tahdo käsiäni punaisiksi, sinun täytyy ostaa
minulle puuhka.

Koko sairauden ajan tämä puuhka oli hänen ainoa unelmansa.

Pyhäinmiesten päivän aattona Jacques oli surullisempi kuin koskaan.
Francine halusi lohduttaa häntä ja osoittaakseen voivansa paremmin
nousi vuoteesta.

Mutta lääkäri saapui samassa ja pakotti Francinen heti asettumaan
takaisin vuoteeseen.

— Jacques, hän kuiskasi sitten taiteilijalle, — ole rohkea! Loppu on
käsissä. Francine kuolee.

Kyyneleet tulivat Jacquesin silmiin.

— Nyt voit antaa hänelle kaikkea, mitä hän haluaa, jatkoi lääkäri. — Ei
ole enää mitään toiveita parantumisesta.

Francine »kuuli silmillään», mitä lääkäri hänen rakastetulleen sanoi.

— Älä usko häntä! huusi hän ojentaen kätensä Jacquesia kohden. —
Älä usko häntä, hän valehtelee! Me lähdemme huomenna ulos yhdessä,
silloinhan on pyhäinmiesten päivä. Mutta kun on niin kylmä, mene
ostamaan minulle puuhka... Mene, pyydän sinua... Pelkään niin kovasti
kylmän puremia.

Jacques aikoi lähteä ystävänsä kanssa, mutta Francine pidätti lääkärin
luonaan.

— Mene vain hakemaan puuhkani, Jacques, sanoi hän rakastetulleen. —
Valitse oikein hyvä, että kestäisi kauan.

Jäätyään yksin lääkärin kanssa hän sanoi:

— Voi, tohtori, minä kuolen pian, tiedän sen. Mutta antakaa minulle
jotakin, mikä palauttaisi voimani yhdeksi ainoaksi yöksi, ja sitten
kuolen mielelläni, koska hyvä Jumala ei salli minun enää kauemmin
elää...

Lääkärin kokiessa parhaansa mukaan häntä lohduttaa tuli tuulenpuuska
avonaisesta ikkunasta huoneeseen ja lennätti kellastuneen lehden
sairaan vuoteelle.

Francine työnsi uutimen sivulle ja näki puun seisovan täysin
lehdettömänä.

— Tämä on viimeinen, hän kuiskasi pistäen lehden pieluksensa alle

— Kuolema tulee vasta huomenna, sanoi lääkäri hänelle. —— Teillä on
vielä yksi yö aikaa.

— Ah, mikä onni! huudahti nuori tyttö... — Yksi syksyinen yö... siitä
tulee pitkä!

Jacques tuli sisään. Hänen kädessään oli puuhka.

— Oi kuinka kaunis se on! sanoi Francine. — Minä otan sen mukaani, kun
lähden kaupungille.

Yön hän vietti Jacquesin sylissä.

Seuraavana eli pyhäinmiesten päivänä, kun soitettiin päiväkirkkoon,
alkoi kuolinkamppailu. Francinen koki ruumis tärisi.

— Käsiäni palelee, hän sopersi, — anna minulle puuhkani.

Ja hän työnsi pikku kätensä turkisten sisään...

— Loppu on tulossa, sanoi lääkäri Jacquesille — Suutele häntä viimeisen
kerran.

Jacques painoi huulensa kuolevan huulille. Viime hetkellä tahdottiin
puuhka ottaa pois, mutta Francine puristi sitä suonenvedontapaisesti.

— Ei, ei, kielsi hän, — antakaa minun pitää, nyt on talvi... kylmä...
Voi Jacques raukkani! Kuinka sinun käy? Voi, hyvä Jumala!

Ja seuraavana päivänä Jacques oli yksin.

_Ensimmäinen lukija_. Sanoinhan, ettei tämä ole mikään iloinen tarina.

Niinpä niin, lukijani, ei aina voi nauraa.


II

Pyhäinmiesten päivän jälkeinen aamu. Francine oli äsken kuollut

Kaksi miestä valvoi kuolinvuoteen ääressä. Toinen seisoi, hän oli
lääkäri, toinen oli polvillaan vuoteen edessä painaen huuliaan vainajan
käsiin ja näyttäen epätoivoisella suudelmalla tahtovan lähtemättömästi
kiinnittää ne kuolleeseen, hän oli Jacques, Francinen rakastaja.
Enemmän kuin kuusi tuntia hän oli jo ollut tuskallisen tylsyyden
tilassa. Ikkunan alta kuuluvat posetiivin sävelet herättivät hänet
vihdoin.

Posetiivi soitti erästä laulua, jota Francine aamuisin noustessaan oli
hyräillyt.

Silloin heräsi Jacquesin mielessä eräs niitä mielettömiä toiveita,
joita vain suuri epätoivo voi loihtia. Hän siirtyi ajatuksissaan
kuukauden taaksepäin siihen aikaan, jolloin Francine oli vain
kuolemansairas, mutta ei kuollut. Unohtaen nykyisyyden hän kuvitteli,
että Francine oli vain nukkunut ja että hän tuossa tuokiossa heräisi,
tavallinen aamulaulunsa huulillaan.

Mutta posetiivin sävelet eivät olleet vielä lakanneet kuulumasta, kun
Jacques jo oli palannut todellisuuteen. Francinen suu oli ainiaaksi
vaiennut, ja se hymy, jonka hänen viimeinen ajatuksensa oli tuonut
esille, hävisi vähitellen hänen huuliltaan, kuoleman leiman levitessä
kalpeille kasvoille.

— Rohkeutta, Jacques, sanoi lääkäri, kuvanveistäjän ystävä.

Jacques nousi ja sanoi katsoen lääkäriin:

— Lopussa, eikö niin? Ei mitään toivoa enää?

Vastaamatta mitään tähän järjettömään kysymykseen ystävä veti kiinni
vuoteen uutimet ja ojensi sitten kuvanveistäjälle kätensä.

— Francine on kuollut, sanoi hän. — Eihän se tullut meille odottamatta.
Jumala tietää, että olemme tehneet kaikkemme pelastaaksemme hänet.
Hän oli kunnon tyttö, Jacques, hän rakasti sinua suuresti, enemmän ja
toisella tavalla kuin sinä rakastit häntä. Hänen rakkautensa ei ollut
muuta kuin rakkautta, sinun sitä vastoin oli sekoitettua. Francine on
kuollut... mutta kaikki ei ole vielä lopussa. Meidän pitää nyt ryhtyä
valmistamaan hautajaisia. Lähdemme yhdessä ja pyydämme naapurina asuvaa
naista valvomaan vainajan luona meidän poissaollessamme.

Jacques mukaantui ystävänsä tahtoon. Koko päivä kului heiltä moniin
eri tehtäviin, käynteihin maistraatissa, hautaustoimitsijan luona ja
kirkkomaalla. Kun Jacquesilla ei ollut yhtään rahaa, panttasi lääkäri
kellonsa, sormuksensa ja muutamia vaatekappaleita seuraavaksi päiväksi
määrättyjen hautajaisten maksuksi.

He palasivat myöhään illalla. Naapurin nainen pakotti Jacquesin syömään
hiukkasen.

— Niin, sanoi Jacques, — mielelläni syönkin hiukan. Minun on kylmä ja
tarvitsen jonkin verran voimia, silli minulla on vielä työtä ensi yönä.

Naapuri ja lääkäri eivät ymmärtäneet, mitä kuvanveistäjä tarkoitti.

Jacques istuutui pöytään ja ahmi ruokansa niin kiireesti, että oli
vähällä tukehtua. Sitten hän pyysi juomista. Mutta nostaessaan lasin
huulilleen hän äkkiä pudotti sen maahan sirpaleiksi. Tämä lasi oli
herättänyt taiteilijan sielussa muiston, joka uudelleen palautti hänen
hetkiseksi vaimentuneen tuskansa. Sinä päivänä, jolloin Francine ensi
kerran oli tullut hänen luoksensa, jo silloin kärsien taudistaan, ja
tuntenut pahoinvointia, oli Jacques antanut hänen tästä lasista juoda
sokerivettä. Myöhemmin, sitten kun he olivat muuttaneet yhteen asumaan,
he olivat tehneet siitä rakkautensa muistoesineen.

Harvoina rikkauden hetkinä taiteilija oli ostanut ystävättärelleen pari
pulloa vahvistavaa viiniä, jota lääkäri oli määrännyt, ja juuri tästä
lasista oli Francine aina nauttinut virkistävää nestettä, joka teki
hänen hellyytensä viehättävän iloiseksi.

Jacques katseli puolisen tuntia äänettömänä tämän hauraan ja rakkaan
muiston sirpaleita. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensäkin olisi
särkynyt ja sen pirstaleet repineet hänen rintaansa. Toinnuttuaan hän
kokosi lasinpalaset ja pani ne erääseen laatikkoonsa. Sitten hän pyysi
naapurinaista tuomaan kaksi kynttilää ja käskemään portinvartijan tuoda
huoneeseen sangollisen vettä.

— Älä mene, sanoi hän lääkärille, joka ei aikonutkaan vielä lähteä. —
Tarvitsen apuasi ihan heti.

Vettä ja kynttilöitä tuotiin. Ystävät jäivät yksin.

— Mitä aiot tehdä? kysyi lääkäri nähdessään Jacquesin kaatavan veden
puiseen kaukaloon ja sekoittavan siihen kipsiä yhtä isoina paloina.

— Mitäkö aion tehdä, toisti kuvanveistäjä. — Etkö jo arvaa? Aion
muovailla Francinen pään, ja kun rakkauteni pettää, jos jään yksikseni,
et sinä saa poistua.

Jacques veti sitten syrjään vuoteen uutimet ja otti pois liinan, jolla
kuolleen kasvot oli peitetty. Hänen kätensä vapisi, ja tukahdutettu
nyyhkytys tempoili hänen huuliaan.

— Tuo kynttilät, huusi hän ystävälleen, — ja pitele sitten
kipsikaukaloa.

Toinen kynttilä asetettiin vuoteen pääpuolelle, niin että koko sen
valo osui vainajan kasvoille; toinen kynttilä pantiin jalkopäähän.
Oliiviöljyssä kastetulla siveltimellä taiteilija kostutti kuolleen
silmäripset, kulmakarvat ja hiukset, jotka hän oli järjestänyt sillä
tavoin kuin Francinen oli tapana ne kammata.

— Sitten ei tee hänelle kipeätä, kun otamme naamion pois, hän mutisi
itsekseen.

Kun näin oli ryhdytty varokeinoihin ja vainajan pää sovitettu
suotuisaan asentoon, alkoi Jacques valaa kasvoille kipsiä, vahventaen
sitä tasaisesti, kunnes naamio oli riittävän paksu. Neljännestunnin
kuluttua oli työ suoritettu ja täydellisesti onnistunut.

Tällöin oli sattunut omituinen ilmiö: Francinen kasvot olivat
muuttuneet. Veri, joka ei ollut ehtinyt vielä täysin jähmettyä, oli
varmaankin lämmennyt vedessä kuumentuneen kipsin vaikutuksesta ja
virrannut ruumiin yläosiin. Hienon hieno rusotus kuulsi kalpealla
otsalla ja poskipäissä; silmäluomet olivat naamiota poistettaessa
puoleksi auenneet ja jättivät näkyviin tyynet, siniset silmät,
joiden katse ilmaisi hämärää ymmärtämystä, ja huulet, jotka olivat
auenneet ikään kuin vienoon hymyilyyn, näyttivät kuiskaavan viimeisen,
jäähyväisissä unohtuneen sanan, jonka vain sydän yksin voi kuulla.

Kuka voi väittää, että ymmärrys ehdottomasti katoaa samalla hetkellä,
jolloin tunnottomuus alkaa? Kuka voi sanoa, että intohimot sammuvat
järkyttämänsä sydämen viimeisten lyöntien keralla? Eikö sielu joskus
voi vapaaehtoisesti viipyä ruumiissa, joka on jo hautajaisia varten
vaatetettu, tuokion ajan tarkkaillakseen maallisen tomumajansa kätköstä
eloonjääneen kyyneliä ja kaihoa? Elämästä eroavilla on niin monia syitä
epäillä jälkeenjääviä.

Hetkellä, jolloin Jacques taiteensa keinoilla koki säilyttää rakkaansa
piirteitä, oli kukaties viimeinen maallinen ajatus herättänyt Francinen
ensimmäisestä ikuisen levon unesta. Ehkä hän oli muistanut, että se
mies, jonka hän oli jättänyt, oli samalla kertaa sekä taiteilija että
rakastaja, että hän oli kumpaakin, koska ei voinut olla toinen ilman
toista, että Jacquesille rakkaus oli taiteen sielu ja että hänen
lemmittynsä suuri rakkaus johtui siitä, että hän oli osannut olla
Jacquesille sekä nainen että rakastettu, tunne ja muoto. Ja silloin
ehkä, tahtoen jättää Jacquesille ne kasvot, joista oli tullut hänelle
ruumiillistunut ihanne, Francine oli voinut, vaikka oli jo kuollut ja
jäykistynyt, vielä kerran saada kasvoilleen rakkautensa säteilyn ja
nuoruutensa koko viehkeyden: hän elävöityi taideteoksen takia.

Ja kenties tyttö raukka olikin ajatellut oikein, sillä oikeiden
taiteilijain joukossa on tosiaan Pygmalioneja, jotka päinvastoin
kuin tuo vanhanajan taiteilija toivoisivat voivansa muuttaa elävät
Galateansa marmorihahmoiksi.

Nähdessään tämän kirkastetun olennon, josta kaikki kuolinkamppailun
jäljet olivat poissa, ei kukaan olisi voinut aavistaa niitä pitkällisiä
kärsimyksiä, jotka olivat olleet kuoleman esipuheena. Francine näytti
siinä jatkavan rakkaudenunta, ja hänet näin nähdessään olisi voinut
sanoa hänen kuolleen kauneuteen.

Lääkäri oli uupuneena nukahtanut huoneen nurkkaan.

Jacques puolestaan oli uudelleen vaipunut epäilyksiinsä. Hänen
harha-aistimuksille avoin henkensä uskoi itsepintaisesti, että niin
rajattomasti rakastetun naisen täytyi jälleen herätä eloon, ja kun
lievät hermojen värähdykset äskeisen kipsikäsittelyn seurauksena
välistä keskeyttivät ruumiin liikkumattomuuden, sai tämä näennäinen
elämän merkki Jacquesin pysymään onnellisessa harhaluulossaan aamuun
asti, jolloin eräs komissario tuli varmentamaan kuoleman ja antamaan
hautajaisluvan.

Jos muuten vain epätoivoisen hullu saattoi epäillä tämän kauniin
olennon kuolemaa, niin tarvittiin sen uskomiseen toisaalta tieteen
erehtymättömyys.

Sillä aikaa kun naapuri pani Francinen käärinliinoihin, vietiin
Jacques toiseen huoneeseen, jonne oli kokoontunut muutamia hänen
ystäviänsä hautajaissaattoa varten. Taiteilijat pidättyivät lausumasta
Jacquesille, jota he kuitenkin veljellisesti rakastivat, niitä
tavanmukaisia lohdutussanoja, jotka vain kiihdyttävät tuskaa ja joita
on niin vaikea keksiä ja yhtä raskasta kuunnella. Sen sijaan he vain
kukin puristivat ääneti ystävänsä kättä.

— Tämä kuolemantapaus on suuri onnettomuus Jacquesille, sanoi eräs
heistä.

— Epäilemättä, vastasi maalari Lazare, kummallinen mies, joka jo
varhain oli osannut voittaa kaikki intohimot asettamalla niitä vastaan
lujan, taipumattoman tahtonsa ja jossa taiteilija oli lopulta vienyt
ihmisestä voiton, — epäilemättä, mutta tämän onnettomuuden hän on
omasta tahdostaan ottanut vastaan. Siitä lähtien, kun Jacques tutustui
Francineen, hän on paljon muuttunut.

— Francine teki hänet onnelliseksi, huomautti toinen.

— Onnelliseksi! toisti Lazare. — Mitä te sillä tarkoitatte ja kuinka
voitte nimittää onneksi intohimoa, joka vie ihmisen Jacquesin
nykyiseen tilaan? Näyttäkääpä hänelle tällä hetkellä jotakin taiteen
mestariteosta. Hän ei loisi siihen silmäystäkään. Olen varma, että
hän, saadakseen vielä kerran nähdä rakastajattarensa, astuisi jonkun
Tizianin tai Rafaelin yli. Minun rakastajattareni on kuolematon eikä
petä minua koskaan. Hän asuu Louvressa, ja hänen nimensä on Joconda.

Lazaren aikoessa ryhtyä esittämään mielipiteitään taiteesta ja
tunteesta tultiin ilmoittamaan, että piti lähteä kirkkoon.

Muutamien hiljaa lausuttujen rukousten jälkeen saattue kääntyi
hautausmaata kohden... Kun juuri tänään oli vainajille pyhitetty päivä,
oli kirkkomaa täynnä väkeä. Monet kääntyivät katsomaan Jacquesia, joka
astui paljain päin ruumisvaunujen jäljessä.

— Poikaparka! surkutteli eräs joukosta, — siinä on kai hänen äitinsä...

— Varmaankin hänen isänsä, sanoi toinen.

— Hän saattaa sisartansa, arveli kolmas.

Ainoastaan eräs runoilija, joka oli tullut tutkimaan surevien ilmeitä
ja asentoja tässä vuosittain marraskuun sumussa vietettävässä
muistojen juhlassa, arvasi Jacquesin nähdessään, että hän saattoi
rakastajatartansa viimeiseen lepoon.

Saattueen tultua määräpaikkaansa asettuivat boheemit paljastetuin päin
haudan ympärille. Jacques seisoi sen reunalla lääkäriystävänsä tukemana.

Haudankaivajilla oli kiire, ja he tahtoivat saada kaikki käymään
nopeasti.

— Hautapuhetta ei pidetä, toinen heistä sanoi. — Sitä pikemmin pääsemme
Ei siis muuta kuin arkkuun kiinni, kaveri. Nyt nostetaan!

Heti vedettiin arkku vaunuista ja laskettiin hihnoilla hautaan.
Toinen kaivajista veti hihnat takaisin ja alkoi sitten toverinsa
auttamana lapioida hautaa umpeen. Työ oli pian tehty, ja hiekkakasalle
pystytettiin pieni puuristi.

Lääkäri kuuli Jacquesin kesken nyyhkytystään sopertavan nämä itsekkäät
sanat:

— Voi, minun nuoruutenihan nyt haudataan!

Jacques kuului erääseen seuraan, jonka nimi oli _Vedenjuojat_. Sitä
perustettaessa näyttiin jäljitellyn kuuluisaa Quatre-Vents-kadun
kirjailijaliittoa, josta puhutaan _Maakunnan suurmies_ nimisessä
romaanissa. Kuitenkin oli suuri ero tämän liiton sankarien ja
»_vedenjuojien_» välillä, jotka olivat, kuten kaikki jäljittelijät,
kehittäneet äärimmäisyyteen liiton järjestelmän. Ero tuli näkyviin jo
siinäkin, että Balzacin romaanissa liiton jäsenet lopulta saavuttavat
päämääränsä ja todistavat jokaisen järjestelmän olevan hyvän, kun
se vain onnistuu. Useita vuosia kestettyään Vedenjuojien seura sitä
vastoin hajosi luonnollisella tavalla, kaikkien jäsenten kuoltua,
eikä heistä yhdenkään nimi liittynyt teokseen, joka olisi voinut olla
todistuksena seuran olemassaolosta.

Asuessaan yhdessä Francinen kanssa Jacques kävi harvemmin tässä
seurassa. Elämän välttämättömät tarpeet olivat pakottaneet taiteilijan
rikkomaan eräitä ehtoja, jotka seuraa perustettaessa oli juhlallisesti
vannottu.

Alinomaa mielettömän ylpeyden puujaloille nousten nämä nuoret
miehet olivat panneet liitossaan ehdottomaksi periaatteeksi olla
koskaan laskeutumatta taiteen yleviltä huipuilta; se merkitsi,
että äärimmäisestä kurjuudesta huolimatta kukaan ei saanut alistua
pakkoon. Niinpä esimerkiksi runoilija Melchior ei ollut koskaan
suostunut jättämään lyyraansa laatiakseen esim. tilausilmoituksen
tai valtiollisen uskontunnustuksen. Tällaiset sepustukset kelpasivat
ystävällemme Rodolphelle, tyhjäntoimittajalle, joka osasi kaikkea
ja joka ei koskaan päästänyt viiden frangin kappaletta ohitseen
koettamatta kaikin mokomin sitä tavoittaa. Maalari Lazare, ylpeä
ryysyläinen, ei olisi koskaan tahrinut siveltimiään kuvatakseen
räätäliä, joka pitelee kädessään papukaijaa, kuten ystävämme Marcel
oli kerran tehnyt saaden vastalahjaksi kuuluisan Metusalem-takkinsa,
jota jokainen hänen rakastetuistaan oli saanut jo opetella paikkaamaan.
Koko sen ajan, jonka Jacques oli elänyt _Vedenjuojien_ aateyhteydessä,
hän oli alistunut noudattamaan seuran ankaria sääntöjä, mutta tultuaan
tuntemaan Francinen hän ei hennonnut pakottaa tätä jo siihen aikaan
sairasta tyttö-raukkaa elämäntapaan, jota yksinolonsa aikana oli
viettänyt. Jacques oli ennen kaikkea avomielinen, rehellinen luonne.
Niinpä hän meni tapaamaan seuran johtajaa, jyrkkää ja juroa Lazarea
ja ilmoitti aikovansa tästä lähtien ottaa vastaan mitä työtä hyvänsä,
josta olisi tuloja.

— Ystäväiseni, vastasi Lazare, — rakkaudentunnustuksesi oli samalla
taiteesta luopumisesi. Olemme edelleen ystäviäsi, jos niin tahdot,
mutta hengenheimolaisiasi emme enää ole. Harjoita ammattiasi mielesi
mukaan. Minulle et ole enää kuvanveistäjä, vaan kipsikuvien tuhertaja.
Sinä voit nyt juoda viiniä, mutta me, jotka edelleen juomme vain vettä
ja syömme sotamiehen leipää, me pysymme taiteilijoina.

Mitä kaikkea Lazare sanoikin, Jacques pysyi taiteilijana. Mutta
voidakseen pitää Francinen luonaan hän teki, kun tilaisuus
tarjoutui, ansiotyötä. Niin hän esimerkiksi työskenteli pitkän
aikaa koristetaiteilija Romagnésin ateljeessa Taitavana työssään
ja nerokkaana keksimään. Jacques olisi voinut tarvitsematta
luopua vakavasta taiteesta saavuttaa suuren maineen tällä alalla,
koriste-esineet kun ovat tärkeimpiä ylellisyystavaroita. Mutta
Jacques oli laiska kuten kaikki todelliset taiteilijat ja rakastunut
kuin runoilija. Nuoruus oli herännyt hänessä myöhään, mutta sitä
hehkuvampana, ja aavistaen sen pian loppuvan hän tahtoi kuluttaa sen
yhteen menoon Francinen sylissä. Sattui sen tähden usein, että jokin
edullinen työ kolkutti ovelle Jacquesin vastaamatta mitään, koska hän
ei tahtonut häiriintyä ja koska oli niin suloista haaveksia katsellen
lemmittynsä loistaviin silmiin.

Francinen kuoltua meni kuvanveistäjä tapaamaan vanhoja ystäviään,
_Vedenjuojia_. Mutta Lazaren henki vallitsi tässä piirissä, jossa
jokainen jäsen oli kivettynyt taiteen itsekkyyteen. Jacques ei löytänyt
täältä mitä oli tullut etsimään. Hänen epätoivoaan ei ymmärretty, vaan
koetettiin järkeilyllä rauhoittaa. Saadessaan niin vähän myötätuntoa
ja ymmärtämystä osakseen Jacques piti parempana kantaa suruaan yksin
kuin nähdä sen joutuvan väittelyn aiheeksi. Hän luopui siis kokonaan
_Vedenjuojista_ ja eli tästä lähtien yksinään omaa elämäänsä.

Viisi tai kuusi päivää Francinen hautajaisten jälkeen Jacques
meni tapaamaan erästä Montparnassen hautuumaan marmorikauppiasta
ja ehdotti hänelle seuraavaa sopimusta: marmorikauppiaan oli
valmistettava Francinen haudalle kehys, jonka piirustuksen Jacques
itse tekisi, ja annettava lisäksi taiteilijalle kappale valkeaa
marmoria; vastasuoritukseksi Jacques sitoutuisi kolmen kuukauden
ajaksi marmorikauppiaan palvelukseen joko kivien muovaajana' tai
kuvanveistäjänä. Hautakivien kauppiaalla oli juuri silloin useita
ylimääräisiä tilauksia suoritettavanaan. Hän kävi tarkastamassa
Jacquesin töitä ateljeessa ja sai useita tekeillä olevia veistoksia
nähdessään sen käsityksen, että sattuma oli hänelle Jacquesissa antanut
oikean aarteen. Viikkoa myöhemmin Francinen hautaa ympäröi kehys,
ja keskellä olleen puuristin tilalla seisoi kiviristi, johon oli
kaiverrettu Francinen nimi.

Jacques oli onneksi joutunut tekemisiin rehellisen miehen kanssa,
joka hyvin käsitti, että sata kiloa valurautaa ja kolme kuutiojalkaa
Pyreneitten marmoria oli naurettavan mitätön palkkio Jacquesin kolmen
kuukauden töistä, joilla kauppias oli ansainnut useita tuhansia
frangeja. Hän tarjosi taiteilijalle liikekumppanuutta, mutta Jacques
ei suostunut. Käsiteltävien aiheiden yksitoikkoisuus ei miellyttänyt
hänen kekseliästä, mielikuvitusrikasta luonnettaan. Sitä paitsi hän oli
saanut, mitä oli tahtonut, ison marmorimöhkäleen, josta aikoi valmistaa
mestariteoksen kaunistamaan Francinen hautaa.

Kevään tullessa Jacquesin asema parani melkoisesti. Hänen
lääkäriystävänsä tutustutti hänet ylhäiseen ulkomaalaiseen, joka
aikoi asettua Pariisiin ja parhaillaan rakennutti sinne suurenmoista
palatsia erääseen kaikkein kauneimpaan kaupunginosaan. Useita kuuluisia
taiteilijoita oli kutsuttu avustamaan tämän palatsin kaunistamista.
Jacquesilta tilattiin salongin uuni. Vieläkin olen näkevinäni edessäni
Jacquesin luonnokset. Suunnitelma oli mitä viehättävin. Talven kaikki
runollisuus kuvastui tässä marmorissa, josta piti tulla liekkien
kehys. Kun Jacquesin ateljee oli liian pieni, pyysi hän ja saikin
työnsä suoritusta varten käytettäväkseen huoneen vielä asumattomassa
palatsissa. Sitä paitsi annettiin hänelle etukäteen melkoinen summa
sovitusta palkkiosta. Jacques pystyi nyt korvaamaan lääkäriystävälleen
ne rahat, jotka oli häneltä lainannut Francinen kuollessa. Sitten hän
riensi hautausmaalle peittämään kukilla maan, jossa hänen rakastettunsa
lepäsi.

Mutta kevät oli ehtinyt ennen häntä: nuoren tytön haudalla viheriöitsi
jo nurmi tuhansine kukkineen. Taiteilija ei hennonnut repiä niitä pois,
sillä hän uskoi näiden kukkien sisältävän jotakin hänen rakkaimmastaan.
Kun puutarhuri kysyi, mitä hänen piti tehdä Jacquesin tuomilla
ruusuilla ja orvokeilla, käski hän istuttaa ne eräälle naapurihaudalle,
joka oli vastikään peitetty, köyhän ihmisen köyhälle leposijalle,
joka oli kehystä vailla ja jossa ainoana tuntomerkkinä oli hiekkaan
työnnetty puukappale, haalistunut paperikukkaseppele latvassaan —
köyhän surevaisen köyhä uhri.

Jacques poistui hautausmaalta toisena ihmisenä kuin oli sinne tullut
Hän tarkasteli uteliaana ja iloisena kevään kirkasta aurinkoa, tätä
samaa aurinkoa, joka oli niin monta kertaa kullannut Francinen hiukset,
kun hän niityillä ja nurmikoilla poimi valkoisilla käsillään kukkia.
Kokonainen kauniiden muistojen parvi lauloi Jacquesin sydämessä.
Kävellessään uloimmalla bulevardilla erään pikku ravintolan ohitse
hän muisti sen päivän, jolloin hän ja Francine rajuilman yllättäminä
olivat poikenneet tähän pikku tupaan ja aterioineet siellä. Jacques
astui sisälle ja käski kattaa itselleen aterian samaan muistorikkaaseen
pöytään. Jälkiruoka tarjottiin pienellä maalatulla lautasella; Jacques
tunsi sen ja muisti, että Francine oli puolituntisen miettinyt
lautaseen maalattua kuva-arvoitusta, ja myöskin erään laulun, jota
Francine oli hyräillyt, kun punaviini, joka ei ollut kallista ja
joka sisälsi enemmän iloisuutta kuin rypälemehua, oli saanut hänet
hyvälle tuulelle. Mutta tämä suloisten muistojen laine herätti hänen
rakkautensa herättämättä kuitenkaan hänen tuskaansa. Taikauskoisena
kuten kaikki runolliset ja haaveilevat sielut Jacques kuvitteli, että
Francine oli kuullut äsken hänen askeleensa ja nyt lähetti hänelle
haudastaan tämän kauniin muistosikermän, eikä tahtonut turmella sitä
kyynelillään. Hän poistui ravintolasta kevein askelin, pystypäin,
loistavin silmin ja sykähtävin sydämin melkeinpä hymy huulillaan, ja
hyräillen matkalla Francinen laulun kertosäettä:

    Käy lempi ympärilläin,
    oveni auki siis!

Tämä säe oli hänelle yhä vielä muisto, mutta samalla kuitenkin jo
laulu. Ja ehkä tietämättään hän tänä iltana astui ensimmäisen askeleen
sitä tietä, joka vie surusta kaihomielisyyteen ja siitä unohdukseen.
Ah, tehköön tai tahtokoon ihminen mitä tahansa, muuttuvaisuuden ikuinen
ja oikea laki määrää niin.

Kuten kukat, jotka ehkä olivat saaneet alkunsa Francinen ruumiista,
olivat puhjenneet hänen haudallaan, samoin virtasi nuoruuden mehua
Jacquesin sydämeen, jossa vanhan rakkauden muistot herättivät
epämääräistä uuden rakkauden kaipuuta. Hän oli sitä paitsi niitä
taiteilijoita ja runoilijoita, jotka tekevät intohimostaan
taiteensa työaseen ja joiden luomisinto alkaa toimia vasta sydämen
liikkeellepanevan voiman vaikutuksesta. Jacquesilla luova mielikuvitus
oli tosiaan tunteen tytär, ja hän pani palasen itseään pienimpäänkin
teokseensa. Hän tajusi, etteivät muistot enää riittäneet hänelle ja
että samoin kuin myllynkivi jauhettavan puutteessa hänen sydämensäkin
liikutusten puutteessa kulutti omaa itseään. Työ ei enää viehättänyt
häntä; ennen niin kuumeisen kiihkeä ja alati valmis mielikuvitus
työskenteli vasta pitkällisten ponnistusten perästä. Jacques oli
tyytymätön ja melkein kadehti entisten ystäviensä, _Vedenjuojien_,
elämää.

Hän koetti huvitella ja hankki itselleen uusia tuttavuuksia. Hän kävi
usein tapaamassa runoilija Rodolphea, johon oli tutustunut eräässä
kahvilassa. Heissä oli herännyt suuri myötätunto toisiaan kohtaan.
Jacques oli kertonut hänelle ikävästään, ja Rodolphe ymmärsi pian, mikä
siihen oli syynä.

— Tunnen tuon hyvin, ystäväiseni, hän sanoi kuvanveistäjälle.

Ja koputtaen häntä rintaan sydämen kohdalle hän lisäsi:

— Tuonne pitää kiireesti sytyttää uusi tulit. Hankkikaa viipymättä
pieni intohimo, silloin saatte taas uusia aatteita.

— Voi, sanoi Jacques,— minä rakastin liiaksi Francinea!

— Eihän se estä teitä aina rakastamasta häntä. Saatte suudella häntä
toisen huulilla.

— Oh, kunpa voisin löytää naisen, joka olisi hänen kaltaisensa! huokasi
Jacques.

Ja hän Iäksi Rodolphen luota ajatuksiinsa vaipuneena.

Kuusi viikkoa myöhemmin oli Jacques saanut takaisin entisen
luomisintonsa. Sen oli lempeillä katseillaan sytyttänyt sievä tyttö,
nimeltä Marie, jonka sairas kauneus hieman muistutti Francinea.
Totta puhuen Marie olikin varsin viehättävä, iältään kuusi viikkoa
vaille kahdeksantoista, niin kuin hän itse aina muisti sanoa. Heidän
rakkautensa oli virinnyt kuutamossa, kylätanssien puutarhassa, kimeän
viulun, käheän kontrabasson ja rastaan lailla kitisevän klarinetin
soidessa. Jacques oli kohdannut hänet illalla kävellessään tanssia
varten varatun kehän ympärillä. Nähdessään taiteilijan menevän
ohitse, jäykkänä, ainainen kaulaan asti napitettu musta puku yllään,
kuiskuttelivat jotkut vallattomat tytöt, jotka tunsivat hänet
ulkonäöltä:

— Mitä tuolla ruumiinkuljettajalla on täällä tekemistä? Onko hänellä
ehkä taas joku haudattavana?

Jacques asteli yhä muista erillään, samalla eräs muisto repi verille
asti hänen sydäntään, saaden lisää kirpeyttä orkesterin soittaessa
iloista kontratanssia, joka kaikui taiteilijan korviin surullisena kuin
_De Profundis_, Kesken näitä unelmiaan hän joutui näkemään Marien,
joka nurkasta tarkasteli häntä ja nauroi sydämensä pohjasta nähdessään
taiteilijan synkän ilmeen. Jacques käänsi päätänsä ja huomasi muutaman
askeleen päässä tytön, jolla oli ruusunvärinen hattu. Hän lähestyi
nuorta tyttöä ja lausui muutamia sanoja, jotka eivät jääneet vastausta
vaille. Sitten hän tarjosi Marielle käsivartensa pientä puutarhakävelyä
varten. Tyttö suostui. Jacques sanoi hänelle, että hän oli kaunis kuin
enkeli, ja tyttö antoi sanoa sen kaksikin kertaa. Kun Jacques oli
riipaissut vihreitä omenia puista, pureskeli tyttö niitä mielissään,
päästäen tuon tuostakin helisevän naurun, joka näytti olevan hänen
veikeän iloisuutensa ainainen loppukerto. Jacques ajatteli, muistaen
raamatusta esimerkin, ettei sopinut olla epätoivoissaan kenenkään
naisen seurassa, saatikka niiden, jotka pitivät omenista. Hän teki
ruusuhattuisen kanssa vielä yhden kierroksen puutarhassa, ja siitä
seurasi, ettei hän poistuessaan tanssiaisista enää ollut yksin.

Jacques ei ollut kuitenkaan unohtanut Francinea. Rodolphen neuvoa
noudattaen hän suuteli Francinea joka päivä Marien huulilla ja valmisti
salaa kuvanveistosta, jonka aikoi pystyttää kuolleen rakastettunsa
haudalle.

Eräänä päivänä rahoja saatuaan Jacques osti Marielle mustan puvun.
Tyttö oli hyvin tyytyväinen siihen, mutta hänen mielestään ei musta
väri oikein sopinut kesän heleyteen. Jacques sanoi pitävänsä hyvin
paljon mustasta ja saavansa suuren ilon, jos Marie käyttäisi tätä pukua
joka päivä. Nuori tyttö totteli.

Eräänä lauantaipäivänä Jacques sanoi hänelle:

— Tule huomenna hyvissä ajoin, teemme pienen retken maalle.

— Kuinka hauskaa! huudahti Marie. — Valmistanpa sinulle yllätyksen,
saat nähdä. Huomenna on varmasti kaunis ilma.

Marie valvoi koko yön kotonaan viimeistellen uutta heleätä, sievää
pukuaan, jonka oli omilla säästörahoillaan ostanut. Ja niin hän sitten
sunnuntaina saapui ilosta säteilevänä Jacquesin ateljeehen.

Taiteilija otti hänet vastaan kylmästi ja melkein töykeästi.

— Minähän luulin valmistavani sinulle iloisen yllätyksen tällä uudella
asullani! sanoi Marie, joka ei voinut ymmärtää, mistä Jacquesin kylmyys
johtui.

— Emme lähde tänään maalle, vastasi taiteilija — Saat mennä kotiisi,
minulla on työtä.

Marie lähti raskain mielin. Matkalla hän kohtasi erään nuoren miehen,
joka tunsi Jacquesin tarinan ja itse aikoinaan oli liehitellyt Marieta.

— Kas, neiti Marie, ettekö olekaan enää surupuvussa? kysyi hän.

— Surupuvussa? toisti Marie, — ja mistä syystä?

— Mitä! Ettekö tiedä? Onhan se kuitenkin yleisesti tunnettu asia. Se
musta puku, jonka Jacques lahjoitti teille...

— No?

— Niin, se oli surupuku: Jacques antoi teidän surra Francinea.

Siitä päivästä alkaen Jacques ei enää nähnyt Marieta.

Tämä ero tuotti hänelle onnettomuutta. Pahat päivät palasivat. Työt
loppuivat, ja hän joutui niin suureen kurjuuteen, että tietämättä
enää mitä tehdä pyysi ystäväänsä lääkäriä toimittamaan hänet johonkin
sairaalaan. Lääkäri näki jo ensi silmäyksellä, että tämä pyyntö oli
helppo täyttää, sillä Jacques, jolla ei ollut aavistustakaan tilastaan,
oli menossa Francinen luo.

Hänet vietiin Saint-Louisin sairaalaan.

Kun hän vielä jaksoi työskennellä ja liikkua, pyysi hän sairaalan
johtajalta lupaa saada muuttaa erääseen pikku huoneeseen, joka tällä
kertaa oli tyhjillään, ja tuotatti sinne muovailutelineen, talttoja ja
kipsiä. Parin ensi viikon aikana hän valmisteli kuvapatsasta Francinen
haudalle. Se esitti enkeliä siivet levällään. Tätä teostaan, jolla oli
Francinen piirteet, hän ei kuitenkaan saanut lopullisesti valmiiksi,
sillä hän ei jaksanut enää nousta portaita, ja pian täytyi hänen jäädä
kokonaan vuoteeseen.

Eräänä päivänä joutui alilääkärin vihko hänen käsiinsä, ja nähtyään
siitä, mitä lääkkeitä hänelle oli määrätty, hän ymmärsi olevansa
hukassa. Hän kirjoitti omaisilleen ja kutsutti luokseen sisar
Genovevan, joka hoiti häntä hellästi.

— Sisar, sanoi Jacques, — ylhäällä työhuoneessani on pieni kipsikuva.
Se esittää enkeliä ja oli aiottu eräälle haudalle, mutta minulla ei
ole aikaa hakata sitä marmoriin. Ja kuitenkin minulla on kotonani niin
kaunis kappale valkoista marmoria, jossa on vaaleanpunaisia juovia.
Niinpä jätän teille tuon pienen kuvapatsaan, pankaa se kappeliin.

Muutamien päivien kuluttua Jacques kuoli. Kun hautajaiset olivat samana
päivänä, jolloin taidenäyttely avattiin, eivät _Vedenjuojat_ olleet
saattamassa ruumista.

— Taide ennen kaikkea, oli Lazare sanonut.

Jacquesin omaiset eivät olleet rikkaita, eikä taiteilija siis saanut
erityistä omaa leposijaa. Hänet vain haudattiin jonnekin.



XIX

Musetten oikkuja


Lukijat ehkä muistavat vielä, kuinka maalari Marcel möi
Medicis-juutalaiselle kuuluisan taulunsa, nimeltä _Kulku Punaisen
meren poikki_, joka sitten joutui erään sekatavarakauppiaan kyltiksi.
Seuraavana päivänä tämän myynnin ja niiden loistavien illallisten
jälkeen, jotka Medicis lupauksensa mukaan tarjosi taiteilijoille
kaupanpäällisiksi, heräsivät Marcel, Schaunard, Colline ja Rodolphe
hyvin myöhään. Edellisen illan juopumuksen huumaamina he eivät aluksi
muistaneet, mitä oikein oli tapahtunut, ja kun läheisen kirkon kellot
soittivat keskipäivän hetkeä, katselivat he toisiansa alakuloisesti
hymyillen.

— Siinä kutsuu hurskasääninen kello ihmiskuntaa ruualle, sanoi Marcel.

— Tosiaan, vastasi Rodolphe, — on tullut se juhlallinen hetki, jolloin
kunnialliset ihmiset menevät ruokasaliin.

— Pitäisi siis koettaa päästä kunniallisten ihmisten kirjoihin, mutisi
Colline, jonka ruokahalu heräsi aina samalla kuin hän itsekin.

— Voi, te imettäjäni maitopullot, te lapsuuteni neljä ateriaa, minne
olette kadonneet? huokasi Schaunard. — Minne, oi minne? hän toisti
unelmoiden ja lempeän kaihomielisesti.

— Ja ajatelkaa, että tällä hetkellä on Pariisissa satoja tuhansia
kyljyksiä paistumassa! huomautti Marcel.

— Ja yhtä monta pihviä! lisäsi Rodolphe.

Sillä aikaa kun neljä ystävystä pohti keskenään tätä joka päivä
esiintyvää vaikeata aamiaispulmaa, huusivat talon alakerroksessa
sijaitsevan ravintolan tarjoilijat täyttä kurkkua ruokavieraiden
tilauksia.

— Eivätkö ne lurjukset osaa pitää suutansa kiinni! äkäili Marcel. —
Jokainen heidän sanansa on kuin pisto vatsaan.

— Tuulee pohjoisesta, huomautti Colline osoittaen naapurin katolla
lepattavaa tuuliviiriä. — Emme siis syö tänään aamiaista, sillä
luonnonvoimat ovat meitä vastaan.

— Kuinka niin? kysyi Marcel.

— Olen vain tehnyt säähavainnon, jatkoi filosofi. — Pohjoistuuli
merkitsee melkein aina kieltäytymistä, kun taas etelätuuli tavallisesti
ennustaa iloa ja hyvinvointia. Filosofiassa sanotaan tämmöistä
viittaukseksi ylhäältä.

Gustave Colline laski paastotessaan veristä pilaa.

Tällä hetkellä pääsi Schaunardilta, joka oli upottanut kätensä taskuun,
tuskanhuuto.

— Auttakaa, joku on minun palttoossani! hän kiljui koettaen irrottaa
sormeaan elävän hummerin saksista.

Schaunardin tuskanhuutoa seurasi äkkiä toinen huuto. Marcel oli
sattumalta myös pistänyt kätensä taskuun ja löytänyt sieltä Amerikan,
jota ei enää lainkaan ajatellut, ne sataviisikymmentä frangia, jotka
edellisenä iltana oli juutalaiselta saanut maksuksi taulustaan.

Kaikki neljä boheemia saivat nyt muistinsa takaisin.

— Tehkää kunniaa, herrat! sanoi Marcel levittäen pöydälle kourallisen
kolikoita, joiden joukossa kiilsi viisi tai kuusi uutta kultarahaakin.

— Luulisi niiden melkein elävän, arveli Colline.

— Mikä ihana ääni, sanoi Schaunard helistellen rahoja

— Kuinka kauniita kappaleita! lisäsi Rodolphe, — ikään kuin auringosta
kirvonneita. Jos olisin kuningas, enpä suvaitsisi mitään muuta rahaa.
Lyöttäisin niihin rakastettuni kuvan.

— Ja kuitenkin on maita, joissa näillä kolikoilla tuskin on piikiven
arvoa, sanoi Schaunard. — Ennen muinoin möivät amerikkalaiset näitä
neljä kappaletta kahdesta sousta. Eräs esi-isäni on käynyt Amerikassa,
missä villit alkuasukkaat pistivät hänet poskeensa. Siitä koitui
suvulle suuri vahinko.

— Kyllä kai, mutta mistä tämä eläin on tänne tullut? kysyi Marcel
katsellen hummeria, joka oli lähtenyt mönkimään lattiaa pitkin.

— Muistanpa pistäytyneeni eilen Medicisin keittiössä, selitti
Schaunard. — Tämä matelija on nähtävästi joutunut taskuuni
tietämättään, nämä eläimet kun ovat hyvin likinäköisiä. Mutta koska
olen sen kerran saanut, tahdon säilyttää sen myös. Kesytän sen ja
maataan sen punaiseksi, sitten se on hauskemman näköinen. Elämäni on
ollut niin surullista Phémien lähdettyä, mutta tuosta saan ainakin
seuraa.

— Hyvät herrat, huusi Colline, — huomatkaa, tuuliviiri näyttää etelään,
saamme aamiaista.

— Uskon sen, sanoi Marcel ottaen kultarahan käteensä.

— Tämän me paistamme runsaan kastikkeen kera.

Ruokalistasta virisi pitkällinen ja vakava keskustelu. Jokaisesta
ruokalajista väiteltiin, ja äänten enemmistö ratkaisi kulloinkin
kiistan. Schaunardin ehdottama munakas hylättiin tarkan harkinnan
perästä samoin kuin valkoviini, kun Marcel vastusti sitä, pitäen tuota
pikaa puheen, joka esitti hänen viinin tuntemuksensa mitä kirkkaimmassa
valossa.

— Viinin ensimmäinen velvollisuus on olla punaista, huudahti
taiteilija, — Hiiteen valkoviini!

— Entä samppanja? kysyi Schaunard.

— Häh, mokoma omenaviinikö? Kaatumatautista lakritsavettä! Antaisinpa
kaikki Epernayn ja Ain viiniholvit yhdestä tynnyrillisestä burgundia.
Eihän meillä sitä paitsi nyt ole tyttösiä vieteltävinä eikä
laulunäytelmiä laadittavina. Äänestän samppanjaa vastaan.

Kun ohjelma lopulta oli hyväksytty, menivät Schaunard ja Colline alas
ravintolaan tilaamaan aterian.

— Mitähän jos lämmittäisimme täällä hiukkasen, ehdotti Marcel.

— Eipä taitaisi tehdä pahaa, myönsi Rodolphe. — Lämpömittari on jo
kauan siihen neuvonut. Tehkäämme vain tulta. Saahan kamiinakin kerran
hämmästyä.

Ja hän riensi portaille ja pyysi, että Colline käskisi tuoda puita.

Jonkin ajan kuluttua Schaunard ja Colline palasivat mukanaan kantaja,
joka raahasi isoa säkillistä halkoja.

Kun Marcel penkoi laatikkoaan etsien papereittensa seasta sytykkeitä,
osui hänen käteensä eräs kirje, jonka käsiala värähdytti häntä ja jota
lukemaan hän siirtyi muista syrjään.

Kirjeen oli Musette lyijykynällä kirjoittanut siihen aikaan, jolloin
hän vielä asui yhdessä Marcelin kanssa. Se oli päivätty täsmälleen
vuosi takaperin. Sisällys oli seuraava:

 »Rakas ystävä.

 Älä ole levoton minusta, palaan pian kotiin. Lähden hetkiseksi
 kävelemään saadakseni itseni lämpimäksi, huoneessa kun on niin kylmä
 ja hiilikauppias on jättänyt meidät oman onnemme nojaan. Taitoin kaksi
 viimeistä tuolinjalkaa, mutta ne eivät palaneet edes niin kauan,
 että olisin ennättänyt keittää kananmunan. Ja tuuli puhaltaa, tulee
 ikkunasta sisälle kuin kotiinsa ja kuiskaa korvani täyteen huonoja
 neuvoja, joita noudattamalla tuottaisin sinulle surua. Parempi on
 mennä hetkiseksi kävelemään ja katselemaan lähimpiä myymälöitä. Kuuluu
 saavan samettia 10 frangilla metrin. Pitää mennä katsomaan. Palaan
 päivälliseksi.

                                                     Musette.»

— Tyttö-parka! mutisi Marcel mykertäen kirjeen taskuunsa.

Ja kätkien kasvot käsiinsä hän vaipui hetkiseksi syviin mietteisiin.

Boheemimme olivat tähän aikaan jo kauan eläneet leskeyden tilassa,
lukuun ottamatta Collinea, jonka rakastettu oli aina pysynyt
näkymättömänä ja tuntemattomana.

Myöskin Phémie, Schaunardin rakastettava toveri, oli tavannut
yksinkertaisen sielun, joka oli tarjonnut hänelle sydämensä,
mahonkikaluston ja sormuksen, punaisista hiuksistaan punotun sormuksen.
Parin viikon kuluttua tahtoi Phémien uusi lemmitty kuitenkin ottaa
takaisin sydämensä ja kalustonsa, koska oli huomannut rakastettunsa
kädessä hiussormuksen, mutta mustan, ja uskalsi epäillä häntä
petoksesta.

Mutta Phémie oli pysynyt siveellisenä. Hän oli vain värjännyt
sormuksen mustaksi, kun hänen ystävättärensä tekivät alinomaa pilaa
hänen punaisesta hiussormuksestaan. Herra tuli tämän kuultuaan niin
tyytyväiseksi, että osti hänelle silkkipuvun. Se oli ensimmäinen tytön
elämässä ja sinä päivänä, jolloin hän pani sen ylleen, hän huudahti:

— Nyt voin rauhassa kuolla!

Musettesta oli jälleen tullut melkein julkinen henkilö, Marcel ei ollut
häntä tavannut kolmeen, neljään kuukauteen.

Rodolphe puolestaan ei ollut kuullut kenenkään puhuvan mitään Mimistä,
itseään lukuun ottamalta, kun hän oli yksin.

— No! huusi Rodolphe äkkiä nähdessään Marcelin kyyröttävän ääneti
kamiinan edessä, — eikö tuli mielikään syttyä?

— Etkö näe, että se palaa jo? vastasi maalari sytyttäen puut, jotka
alkoivat iloisesti ritistä.

Sillä aikaa kun toiset terästivät ruokahaluaan aterian valmistuksissa,
oli Marcel jälleen vetäytynyt nurkkaan, missä pani sattumalta
löytämänsä kirjeen muiden Musettelta jääneiden muistoesineiden
joukkoon. Äkkiä hän muisti, missä asui eräs nainen, joka oli hänen
entisen rakastettunsa läheisimpiä tuttavia.

Nytpä tiedän! huudahti hän niin kovaa, että toiset kuulivat,— nyt
tiedän, mistä löydän!

— Mitä löydät! kysyi Rodolphe. — Ja mitä sinä siellä nurkassa tuherrat?
lisäsi hän nähdessään maalarin ryhtyvän kirjoittamaan.

— Enpähän erikoista, unohdin vain erään kiireellisen kirjeen. Malttakaa
nyt hetkinen, vastasi maalari ja hän kirjoitti:

 »Rakas lapsukainen!

 Huikean onnen potkauksen johdosta on minulla tällä hetkellä rahasumma
 pöytälaatikossani. Meillä on täällä tekeillä suurenmoinen aamiainen
 jalojen viinien kera, ja lisäksi on pantu kamiinakin palamaan kuin
 oikeiden porvarien kodeissa. Se pitää nähdä, kuten sinun tapasi ennen
 vanhaan oli sanoa... Tule siis hetkiseksi seuraamme. Tapaat täällä
 vain Rodolphen, Collinen ja Schaunardin. Jälkiruokaan päästyä, sillä
 jälkiruokaa tarjotaan myös, laulat meille lauluja. Kun nyt olemme
 yhdessä, pysymme todennäköisesti pöydän ääressä viikon päivät. Sinun
 ei siis tarvitse pelätä saapuvasi liian myöhään. Siitä on jo niin
 kauan, kun kuulin sinun nauravan, Rodolphe sepittää sinulle värssyjä,
 ja me juomme monenlaisia aineita haudattujen rakkauksiemme muistoksi
 ja ylösnousemiseksi. Sellaisen väen kesken kuin meidän... ei viimeinen
 suudelma koskaan jää viimeiseksi. Ah, ellei viime vuonna olisi ollut
 niin kylmä, et ehkä olisi ollenkaan lähtenyt luotani. Sinä petit minut
 halkotaakan vuoksi ja koska pelkäsit käsiesi sierettyvän. Siinä teit
 oikein, enkä moiti sinua tästä kerrasta tai muistakaan. Mutta tule nyt
 tänne lämmittelemään itseäsi niin kauan kuin tuli palaa.

 Suutelen sinua niin usein kuin vain haluat.

                                           MARCEL.»

Saatuaan valmiiksi tämän kirjeen Marcel kirjoitti vielä toisen rouva
Sidonielle, Musetten ystävättärelle, pyytäen tätä toimittamaan kirjeen
perille. Sitten hän meni alas portinvartijan luo, joka sai toimekseen
viedä kirjeet. Hänen maksaessaan palkkion etukäteen portinvartija
huomasi maalarin kädessä kiiltävän kultarahan. Ennen lähtöään kiiruhti
portinvartija ilmoittamaan tämän huomionsa talonomistajalle, jolle
Marcel oli vuokrasta velkaa.

— Herra, herra, huohotti hän hengästyneenä — se kuudennen kerroksen
taiteilija on saanut rahaa! Muistattehan, se iso mies, joka nauraa
minulle päin naamaa, kun tuon hänelle kuitin.

— Kyllä tiedän, sanoi isäntä, — sama lurjus, joka kehtasi pyytää
minulta lainaksi rahaa voidakseen maksaa minulle vuokran lyhennystä.
Olen sanonut hänet irti.

— Juuri niin, hyvä herra. Mutta tänään sillä oli taskut täynnä kultaa.
Oikein silmiä häikäisi äsken. Hän panee toimeen pidot. Nyt olisi
sovelias aika...

— Oikein puhuttu. Menen sinne itse pikimmiten.

Rouva Sidonie sattui olemaan kotosalla kirjeentuojan tullessa ja
lähetti kamarineitinsä heti viemään Musettelle osoitettua kirjettä.

Musette asui siihen aikaan upeassa huoneistossa Chantsée-d'Antin-kadun
varrella. Kun Marcelin kirje saapui, oli hänellä parhaillaan seuraa, ja
hän oli sitä paitsi samaksi illaksi järjestänyt juhlaillalliset.

— Ihmeitten ihme! huudahti Musette nauraen sydämensä pohjasta.

— Mitä se on sitten? kysyi kaunis nuori mies, joka seisoi hänen
edessään jäykkänä ja suorana kuin patsas.

— Eräs päivälliskutsu, vastasi Musette. — Mitä siitä ajattelette?

— Ajattelen, että se sattui hankalalla hetkellä, sanoi nuori mies.

— Kuinka niin?

— Aiotteko sitten mennä noille päivällisille?

— Luulen, että menen... koettakaa tulla ilman minua toimeen tänä iltana.

— Mutta, ystäväiseni, eihän se ole soveliasta... Menette joskus toiste.

— Kylläpä käskisi! Vai toiste! Vanha ystäväni Marcel pyytää minua
luokseen päivällisille, ja se on jotakin niin harvinaista, että minun
pitää nähdä se omin silmin. Toiste! Sanon teille, että kunnolliset
päivälliset siinä talossa ovat harvinaisempia kuin auringonpimennykset!

— Mitä, te syötte sananne mennäksenne tapaamaan _tuota_ henkilöä ja
vielä sanotte sen minulle!

— Kenelle minun pitäisi sanoa se? Turkin sulttaanilleko? Häneen se asia
ei kuulu.

— Mutta tämähän on merkillistä avomielisyyttä!

— Tiedättehän, etten ole samanlainen kuin muut, huomautti Musette.

— Mutta mitä te ajattelettekaan minusta, jos sallin teidän mennä tietäen
minne te menette? Ajatelkaa toki, Musette, se ei sovi minulle eikä
teille. Teidän pitää kieltäytyä tuon nuoren miehen kutsuista...

— Hyvä herra Maurice, sanoi Musette lujalla äänellä, — tunsitte minut,
ennen kuin tulimme yhteen, tiesitte, että olin täynnä oikkuja ja ettei
kukaan ole vielä voinut kerskua taivuttaneensa minut peruuttamaan
päähänpistojani.

— Pyytäkää minulta midi tahdotte, sanoi Maurice, — mutta tämä... ei...
oikuilla ja oikuillakin on eroa...

— Minä menen Marcelin luo, Maurice, nyt suoraa päätä, vakuutti Musette
pannen hatun päähänsä. — Saatte jättää minut, jos tahdotte, mutta minä
en sille mitään mahda. Hän on maailman parhain poika ja ainoa, jota
kaskaan olen rakastanut. Jos hänen sydämensä olisi ollut kultaa, olisi
hän sulattanut sen valmistaakseen minulle siitä sormuksia. Poikaparka!
lisäsi hän näyttäen kirjettä. — Katsokaahan, heti kun hänellä on
hiukkasen tulta kamiinassa, pyytää hän minua tulemaan lämmittelemään.
Ah, ellei hän olisi niin laiska ja ellei kaupoissa olisi ollut silkkiä
ja samettia! Hänen kanssansa olin hyvin onnellinen. Hän osasi antaa
minun kärsiä, ja hän juuri antoi minulle nimen Musette-laulujeni
vuoksi. Saatte kuitenkin olla varma siitä, että tulen hänen luotansa
takaisin teidän luoksenne... ellette lyö ovea kiinni nenäni edessä.

— Avomielisemmin ette voisi tunnustaa, että te ette rakasta minua,
sanoi nuori mies.

— Kas niin, rakas Maurice ystäväiseni, te olette liian älykäs mies
joutuaksenne vakavaan väittelyyn tästä asiasta. Te omistatte minut
kuten kauniin hevosen, ja minä rakastan teitä... koska rakastan
ylellisyyttä, juhlahumua, kaikkea, mikä soi ja säteilee. Älkäämme olko
tunteellisia, se on sekä naurettavaa että hyödytöntä.

— Sallikaa minun edes tulla mukaan.

— Mutta se ei teitä lainkaan huvittaisi, sanoi Musette — ja te
turmelisitte meiltä kaiken huvin. Ottakaa huomioon, että hän varmasti
suutelee minua.

— Musette, sanoi Maurice, — oletteko koskaan tavannut ihmisiä, jotka
ovat niin myöntyväisiä kuin minä?

— Herra varakreivi, vastasi Musette, — olin kerran Champs-Elyséesillâ
ajelemassa erään lordin kanssa. Silloin kohtasin Marcelin ja hänen
ystävänsä Rodolphen, jotka piippua poltellen kävelivät vastaamme, ylen
huonosti puettuina ja lokaisina kuin paimenkoirat. En ollut kolmeen
kuukauteen nähnyt Marcelia, ja minusta tuntui kuin olisi sydämeni
ponnistellut vaununovesta ulos hänen luokseen. Pysäytin ajoneuvot ja
sitten keskustelin puoli tuntia Marcelin kanssa koko Pariisin nähden,
joka vyöryi vaunuissa sivuitsemme. Marcel tarjosi minulle Nanterren
leivoksia ja yhden soun hintaisen kukkavihkon, jonka kiinnitti vyöhöni.
Kun olimme eronneet, tahtoi lordi huutaa hänet takaisin pyytääkseen
häntä syömään päivällistä kanssamme. Suutelin häntä siitä hyvästä.
Sellainen on minun luonteeni, rakas herra Maurice, ellei se teitä
miellytä, niin sanokaa se heti, jotta voin hakea tohvelini ja yömyssyni.

— On siis joskus hyvä olla köyhä! huokasi varakreivi Maurice surullisen
kateellisena.

— Ei sentään, sanoi Musette. — Jos Marcel olisi rikas, en olisi koskaan
jättänyt häntä.

— Menkää sitten, sanoi nuori mies puristaen Musetten kättä. — Näen,
että yllänne on uusi pukunne, se sopii teille erinomaisesti.

— Niin, todellako, myönsi Musette, — se vastaa aavistusta, joka minulla
oli tänä aamuna. Marcel saa ensimmäisenä ihailla tätä pukuani. Hyvästi,
menen syömään hiukkasen ilon siunattua leipää.

Musette oli sinä päivänä viehättävästi puettu. Hänen nuoruutensa
ja kauneutensa runo ei ollut koskaan esiintynyt niin viettelevässä
ulkoasussa. Hänellä oli muuten vaistomainen taito pukeutua aistikkaasti
ja hienosti. Kun hän tuli maailmaan, oli ensimmäinen esine, jota hänen
silmänsä hakivat, varmaankin ollut kuvastin, ja ennen kuin hänet
kannettiin kasteelle, oli hän jo tehnyt keimailun syntiä. Silloin
kun hänen asemansa oli ollut perin alhainen ja hänen oli täytynyt
tyytyä karttuunivaatteisiin, nauhamyssyihin ja pukinnahkakenkiin,
oli hän osannut esiintyä tässä ompelijattarien yksinkertaisessa ja
köyhässä puvussa ihastuttavan sirosti. Nämä hilpeät tytöt, jotka
olivat puoleksi mehiläisiä, puoleksi heinäsirkkoja, ja jotka tekivät
laulaen työtä koko viikon pyytämättä Jumalalta muuta kuin hiukkasen
päivänpaistetta sunnuntaiksi, tottelivat tavallisesti rakkaudessaan
sydämensä ääntä ja hyppäsivät joskus alas ikkunasta. Tämän lajin on jo
tyyten hävittänyt nuorten miesten nykypolvi, joka on turmeltunut ja
turmeleva ja ennen kaikkea turhamainen, typerä ja raaka. Saadakseen
huvin tehdä huonoja paradokseja he ovat pilkanneet näitä tyttöraukkoja
heidän työn pyhien arpien peittämien käsiensä takia, jotka pian eivät
enää jaksaneet ansaita tarpeeksi rahaa mantelisaippuan ostamiseksi.
Vähitellen onnistui miesten istuttaa oma turhuutensa ja typeryytensä
tyttöraukkoihin, ja silloin ompelijatartyyppi katosi. Sen sijalle
ilmestyi ilotyttö, sekasikiö, joka oli puoleksi lihaa, puoleksi
ihomaalia, julkea, kauneudeltaan keskinkertainen olento, joka
kammiossaan ikään kuin konttorissa myy palasittain sydäntänsä, kuten
myydään pihviviipaleita. Useimmilla näistä tytöistä, jotka tahraavat
nautinnon ja ovat häpeäksi nykyajan iemmenelämälle, ei ole edes järkeä
niin paljon kuin niillä eläimillä, joiden sulkia he pitävät hatuissaan.
Jos he joskus sattuvat tuntemaan, ei rakkautta eikä edes mieltymystä,
vaan tavallista himoa, kohdistuu se johonkin arkipäiväiseen tomppeliin,
jolle tyhmä rahvas julkisissa tanssiaisissa osoittaa suosiotaan ja
jota sanomalehdet, kaiken naurettavan hännystelijät, kehuskelevat.
Vaikka Musetten oli pakko elää tässä seurapiirissä, ei hän kuitenkaan
omaksunut sen tapoja ja tottumuksia, hänessä ei ollut ahnasta
matelevaisuutta, niin yleistä näissä olennoissa, jotka eivät lue
muuta kuin taskukirjaa eivätkä kirjoita muuta kuin numeroita. Musette
oli päinvastoin viisas ja sukkela tyttö, jonka suonissa virtasi
jokunen pisara Manon Lescautin verta. Kaikkea pakkoa vihaten hän ei
ollut koskaan voinut tai tahtonut vastustaa oikkujaan, mitä tahansa
seurauksia niistä koituikin.

Marcel oli tosiaan ollut ainoa mies, jota hän oli rakastanut.
Ainakin oli maalari ainoa, jonka tähden hän oli todella kestänyt
kärsimyksiä. Niinpä olikin tarvittu niiden voittamattomien ja
itsepintaisten vaistojen koko painostus, jotka vetivät häntä kaikkeen
»soivaan ja säteilevään», ennen kuin hän jätti Marcelin. Hän oli
iältään kaksikymmenvuotias, ja ylellisyydestä melkein riippui hänen
terveytensä. Hän saattoi kyllä olla jonkin aikaa sitä vailla, mutta
täydelleen hän ei voinut siitä luopua. Tuntien horjuvaisuutensa hän ei
ollut koskaan tahtonut kahlehtia sydäntään uskollisuuden valalla. Häntä
olivat tulisesti rakastaneet monet nuoret miehet, joita kohtaan hän
itse oli tuntenut suurta kiintymystä, ja hän oli aina kohdellut heitä
rehellisesti. Hänen tekemänsä liitot olivat yksinkertaisia, avomielisiä
ja kursailemattomia kuin Molièren maalaisten rakkaudentunnustukset. »Te
pidätte minusta ja minä teistä; hyvä, viettäkäämme häitä!» Kymmeniä
kertoja Musette olisi päässyt, jos olisi tahtonut, pysyvään asemaan,
voinut taata itselleen niin sanotun tulevaisuuden, mutta hän ei oikein
uskonut tulevaisuuteen ja yhtyi omasta puolestaan Figaron epäilevään
kantaan.

— Huominen, sanoi hän joskus, — on kalenterityhmyyksiä. Se on
jokapäiväinen veruke, jonka ihmiset ovat keksineet päästäkseen
toimittamasta asioitaan tänään. Huomenna voi ehkä olla maanjäristys
nyt, tänään, sitä vastoin olemme lujalla pohjalla.

Eräs keikari, jonka kanssa hän oli seurustellut lähes puoli vuotta
ja joka oli silmittömästi rakastunut häneen, ehdotti hänelle kerran
vakavasti avioliittoa.

— Mitä, minäkö antaisin avioliittosopimuksen vangita vapauteni? En
koskaan! sanoi hän.

— Mutta minä pelkään alati menettäväni teidät.

— Menettäisitte minut vieläkin pikemmin, jos olisin teidän vaimonne,
vastasi Musette. — Jättäkäämme se asia. Enhän sitä paitsi enää ole
vapaakaan, lisäsi hän, kaiketi ajatellen Marcelia.

Näin hän vietti nuoruuttansa. Suruttomana hän jättäytyi sattumuksen
tuulien valtaan ja teki monet onnellisiksi, melkeinpä itsensäkin.
Varakreivi Maurice, jonka rakastajatar hän tällä hetkellä oli, näki
paljon vaivaa, ennen kuin tottui tähän kesyttömään, vapaudenhurmaamaan
luonteeseen, ja Musetten mentyä Marcelia tapaamaan jäi odottamaan häntä
mustasukkaisen kärsimättömänä.

— Jääkö hän sinne? kysyi nuori mies itseltään koko illan, työntäen
tämän kysymyksen kärjen sydämeensä.

— Maurice-raukka, ajatteli puolestaan Musette, — hän pitää tekoani
hieman häikäilemättömänä. Vähät siitä, nuorisoa pitää kasvattaa.

Sitten hänen mielensä kääntyi äkkiä toisaanne. Hän ajatteli Marcelia,
jonka luo hän oli menossa. Ottaen käsille kaikki muistot, joita
hänellä oli entisestä ihailijastaan, hän kysyi itseltään, miten
ihmeessä Marcel oli nyt saanut pöytänsä katetuksi. Hän luki matkalla
uudelleen taiteilijan lähettämän kirjeen eikä voinut estää pientä
alakuloisuutta pujahtamasta sydämeensä. Mutta sitä kesti vain hetkisen.
Musette ajatteli ihan oikein, että nyt oli vähemmän kuin koskaan
syytä huolehtimiseen, ja kun samalla hetkellä tuli kova tuulenpuuska,
huudahti hän iloisesti:

— Kuinka kummallista, ellen tahtoisikaan mennä Marcelin luo, niin
työntää tuuli minut kumminkin sinne!

Ja hän jatkoi matkaansa nopein askelin ja iloisena kuin lintu, joka
palaa vanhaan pesäänsä.

Äkkiä alkoi kovasti sataa lunta. Musette katseli näkyisikö ajuria,
mutta ei nähnyt ainoatakaan. Kun hän oli juuri sillä kadulla, jonka
varrella hänen ystävättärensä, rouva Sidonie, asui, päätti hän
hetkiseksi pistäytyä sinne odottamaan lumisateen lakkaamista.

Sisälle tullessaan Musette tapasi rouva Sidonien luona paljon vieraita.
Siellä jatkettiin korttipeliä, joka oli aloitettu kolme päivää sitten.

— Älkää antako häiritä itseänne, sanoi Musette. — Viivyn täällä vain
tuokion.

— Oletko saanut Marcelin kirjeen? kysyi rouva Sidonie häneltä kuiskaten.

— Olen, vastasi Musette, — kiitoksia! Olen menossa hänen luokseen, hän
on pyytänyt minua päivällisille. Etkö halua tulla mukaan? Saat siellä
hauskaa.

— En pääse tällä kertaa, sanoi Sidonie osoittaen pelipöytää. — Suuriko
on peli? hän kysyi pankinpitäjältä, jolla oli kortit hallussaan.

— Kuusi louisdoria, kuului vastaus.

— Minä panen kaksi! huusi Sidonie.

— Hyvä, en ole ylpeä, minäkin alan kahdella, vastasi pankinpitäjä, joka
oli jo »passannut» useita kertoja. — Kuningas ja ässä! Selvä on, jatkoi
hän antaen korttinsa pudota, — kaikki kuninkaat ovat jo poissa pelistä.

— Ei politiikkaa täällä, huomautti eräs sanomalehtimies.

— Ässä on perheeni vihollinen, täydensi pankinpitäjä lyöden vielä
esille yhden kuninkaan. — Eläköön kuningas! huusi hän. — Hyvä Sidonie,
siirtäkääpä tänne kaksi louisdoria.

— Pane ne muistiisi, vastasi Sidonie äkäisenä häviöstään.

— Olette kaikkiaan velkaa minulle viisisataa frangia, ystäväiseni. Ja
velkanne nousee pian tuhanteen. Minä luovutan kortit.

Sidonie ja Musette keskustelivat hiljaa pelin jatkuessa.

Melkein samaan aikaan istuuduttiin boheemien luona ruokapöytään. Koko
aterian ajan näytti Marcel levottomalta. Joka kerta kun kuului askelia
käytävästä, liikahti hän levottomasti.

— Mikä sinua riivaa? kysyi Rodolphe. — Näyttää sillä kuin odottaisit
jotakuta. Eikö seuramme ole jo täysilukuinen?

Katseesta, jonka Marcel vastauksen asemesta häneen loi, runoilija
huomasi kohta, mikä hänen ystävänsä mieltä liikutti.

— Juuri niin, ajatteli hän itsekseen, — seuramme ei ole vielä
täysilukuinen.

Marcelin katse sanoi: Musette, Rodolphen taas merkitsi Mimiä.

— Mutta seurastamme puuttuvat naiset, huomautti äkkiä Schaunard.

— Pentele! murisi Colline, — pidä suusi kiinni äläkä puhu rivouksia.
Olemmehan sopineet, ettei puhuta mitään rakkaudesta; sehän hapattaa
kastikkeemme.

Ja ystävykset alkoivat ryypiskellä pitkin siemauksin puiden räiskyessä
iloisesti kamiinassa ja lumihöytyvien putoillessa ulkona yhä tiuhemmin.

Rodolphen hyräillessä ääneen erästä laulunpätkää, jonka hän oli
löytänyt lasinsa pohjalta, koputettiin äkkiä ovelle.

Kuten sukeltaja jaloillaan pohjasta ponnistaen kohoaa pinnalle, niin
Marcel, jota juopumus alkoi jo painostaa, ponnahti nojatuolistaan ja
riensi ovelle.

Tulija ei ollut kuitenkaan Musette.

Eräs herrasmies ilmestyi kynnykselle kädessään kokoonkääritty paperi.
Hän oli hyvännäköinen ukkeli ja ulkoasultaan miellyttävä, vaikka hänen
arkinuttunsa olikin kehnoa tekoa.

— Näen tapaavani herrat suotuisassa tilanteessa, sanoi hän nähdessään
pöydän, jonka keskeltä kohosi valtava lampaanpaisti.

— Talonomistaja! lausui Rodolphe. — Osoittakaamme hänelle sitä kunniaa,
joka hänelle kuuluu!

Ja hän alkoi rummuttaa lautastaan veitsellä ja haarukalla. Colline
tarjosi vieraalle tuolin, ja Marcel huusi:

— Schaunard, tuo puhdas lasi herralle! Tulette erittäin sopivaan
aikaan, lisäsi hän kääntyen talonomistajan puoleen. — Olimme juuri
juomassa maljaa omistusoikeuden kunniaksi. Ystäväni herra Colline piti
erittäin kauniin ja liikuttavan puheen. Koska olette täällä, esittää
hän teidän kunniaksenne puheen vielä kerran. Annahan kuulua, Colline.

— Anteeksi, herrat, sanoi talonomistaja, — en tahtoisi häiritä teitä.

Ja hän ojensi esiin paperin, joka hänellä oli kädessään.

— Mikä tämä painotuote on? kysyi Marcel.

Talonomistaja, joka oli tutkivasti silmäillyt ympärilleen huoneessa,
huomasi uunin reunalle jääneet kulu- ja hopearahat.

— Se on vuokrakuitti, sanoi hän nopeasti. — Minulla on jo aikaisemmin
ollut kunnia esittää se teille.

— Aivan oikein, myönsi Marcel, — tarkka muistini on säilyttänyt tämän
pikku seikankin täydelleen. Sehän tapahtui perjantaina, kahdeksantena
päivänä lokakuuta, neljännestä vailla kaksitoista. Hyvä on.

— Olen jo kuitannut sen, sanoi isäntä, — niin että jos teille sopii...

— Hyvä herra, sanoi Marcel, — aikomukseni olikin käydä puheillanne.
Minulla on paljon puhuttavaa teille.

— Olen käytettävissänne.

— Mutta ottakaahan hiukan virvokkeita, lisäsi Marcel kaataen lasin
täyteen ja tarjoten sen talonomistajalle.

— Viimeksi lähetitte minulle erään pienen paperin... siinä oli kuva,
jossa nainen pitelee vaakaa kädestään. Paperin oli allekirjoittanut
joku Godard.

— Hän on ulosottomieheni, selitti talonomistaja.

— Hänellä on ylen huono käsiala, jatkoi Marcel. — Tämä ystäväni
tässä, joka taitaa kaikkia kieliä, Marcel viittasi Collineen, — otti
hyväntahtoisesti kääntääkseen minulle tuon tiedonannon, jonka kuljetus
maksoi viisi frangia...

— Se oli irtisanomisilmoitus, selitti talonomistaja, — varokeino...
yleisen tavan mukaan.

— Irtisanomisilmoitus, sitäpä asiani juuri koskee, sanoi Marcel.
— Tahdoin tavata teitä neuvotellaksemme tästä asiakirjasta, jonka
haluaisin saada muutetuksi vuokrasopimukseksi. Tämä talo, nähkääs
miellyttää minua, porraskäytävä on siisti, katu hyvin eloisa
ja miellyttävä, ja sitä paitsi kiinnittävät minua tähän taloon
perhesiteet, tuhannet asiat.

— Mutta, huomautti talonomistaja ojentaen uudelleen kuittinsa, —
viimeinen neljännes on vielä maksamatta.

— Hyvä, me suoritamme sen, arvoisa herra. Se on minun vakava ja
järkkymätön aikomukseni.

Talonomistaja ei kuitenkaan hellittänyt silmistään uuninreunaa, jolla
näkyi rahoja. Tämän himoa uhkuvan katseen vetovoima oli niin suuri,
että kolikot näyttivät liikahtelevan ja siirtyvän tuijottajaa kohden.

— Olen onnellinen saapuessani hetkellä, jolloin teille ikävyyttä
tuottamatta voimme lopettaa tämän pikku asian, sanoi talonomistaja
ojentaen kuitin Marcelille, joka ei voinut hyökkäystä torjua muutoin
kuin poikkeamalla vielä kerran syrjään ja panemalla velkojansa kanssa
toimeen samanlaisen kohtauksen kuin don Juanilla oli herra Dimanchen
kanssa.

— Teillä on luullakseni kiinteistöjä maaseudullakin? kysyi taiteilija.

— Oh, jokunen, vastasi talonomistaja häveliäästi, — pikku talo
Bourgognessa, vähäpätöinen maatila, huono sijoitus... vuokraajat eivät
maksa!... Senpä tähden, lisäsi hän, ojentaen yhä kuittiaan, — tämä
pieni summa onkin minulle tervetullut. Kuusikymmentä frangia, kuten
tiedätte.

— Kuusikymmentä, ihan oikein, myönsi Marcel astuen uunin luo, jonka
reunalta hän otti kolme kultarahaa. — Kuusikymmentähän se oli.

Ja hän pani kolme louisdoria pöydälle jonkin matkan päähän
talonomistajasta.

— Vihdoinkin, mutisi tämä kirkastuvin kasvoin.

Ja hän puolestaan pani kuitin pöydälle.

Schaunard, Colline ja Rodolphe tarkkasivat levottomina tapausten
kehitystä.

— Mutta, hyvä herra, sanoi Marcel, — koska kerran olette
burgundilainen, ette kai kieltäydy vaihtamasta paria sanaa maanmiehenne
kanssa? Ja aukaisten pullon vanhaa Macon-viiniä hän kaatoi siitä
omistajan lasin täyteen.

— Oivallista juomaa! sanoi isäntä ryypättyään. — En ole koskaan juonut
parempaa.

— Niin nähkääs, eräs maalla asuva setäni lähettää minulle silloin
tällöin jonkun korillisen tätä lajia.

Talonomistaja nousi ja ojensi kätensä ottaakseen rahat, mutta Marcel
keskeytti hänet jälleen.

— Juottehan vielä lasillisen minun seurakseni, sanoi hän täyttäen
toisen lasin ja pakottaen velkojansa kilistämään sekä hänen että kolmen
muun boheemin kanssa.

Talonomistaja ei uskaltanut kieltäytyä. Hän joi uudelleen, pani lasinsa
pois ja valmistautui taas ottamaan rahat haltuunsa, kun Marcel huusi:

— Kuulkaapa, päähäni pälkähti jotakin! Olen tällä hetkellä hiukan
rahoissani. Burgundissa asuva setäni on lähettänyt hiukan lisäystä
vuosirahaani. Pelkään tuhlaavani nuo rahat... tiedättehän, nuoruus ja
hulluus... Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, maksaisin teille yhden
neljänneksen vuokran etukäteen.

Ja ottaen toiset kuusikymmentä frangia hän pani ne pöydälle äskeisten
viereen.

— Annan teille kuitin siitäkin, sanoi talonomistaja. — Minulla on
valmiita kaavakkeita taskussani, lisäsi hän vetäen esiin lompakkonsa. —
Minun ei tarvitse muuta kuin täyttää paperi ja merkitä siihen myöhempi
päivämäärä. Tämä vuokralainenhan on oikein miellyttävä mies, ajatteli
hän itsekseen, mitellen hellin silmin rahakasaa.

Tästä ehdotuksesta tyrmistyivät boheemit, jotka eivät enää ymmärtäneet
toverinsa juonta.

— Mutta tämän huoneen uuni savuttaa, ja se on hyvin ikävää se,
huomautti Marcel.

— Miksi ette ole ennemmin sitä minulle sanonut? Olisin heti toimittanut
sen kuntoon, vastasi isäntä, joka ei tahtonut jäädä suopeudessa
takapajulle. — Työmiehet saavat jo huomenna tulla korjaamaan uunin.

Saatuaan valmiiksi toisen kuitin hän liitti sen ensimmäiseen, työnsi
molemmat Marcelin eteen ja havitteli uudelleen rahoja.

— Ette voi uskoa, kuinka tervetullut tämä summa on, sanoi hän. — Minun
on maksettava monta talon korjauksista kertynyttä laskua ja olin
tosiaan jo rahapulassa.

— Valitan, että olen antanut teidän hieman odottaa, sanoi Marcel

— Oh, eihän siitä mitään haittaa ollut... Hyvät herrat, saan kunnian...

Ja hänen kätensä ojentui taas.

— No no, sallikaahan, keskeytti Marcel nopeasti, — emme vielä ole
lopussa. Tunnettehan sananlaskun: kun viini on kaadettu, on se myös
juotava, ja Marcel täytti taas isännän lasin.

— Totta kyllä, myönsi talonomistaja kohteliaisuuden vuoksi jälleen
istuutuen.

Silmäniskusta, jonka maalari tovereihinsa suuntasi, nämä vihdoin
huomasivat, mikä hänen tarkoituksensa oli.

Talonomistaja alkoi sillä välin perin omituisesti mulkoilla. Hän
heilutteli itseään tuolissaan, lasketteli tuhmia juttuja ja lupasi
Marcelille, kun taiteilija pyysi saada huoneeseensa vähäisiä korjauksia,
tehdä tämän asuinsijan satumaisen loisteliaaksi.

— Nyt raskas tykistö esiin! sanoi Marcel hiljaa Rodotphelle osoittaen
rommipulloa.

Ensimmäisen pikarillisen juotuaan talonomistaja ratkesi laulamaan
renkutusta, josta Schaunardkin punastui.

Toisen pikarillisen jälkeen hän kertoi onnettomista perheoloistaan, ja
kun hänen vaimonsa nimi oli Helena, vertasi hän itseään Menelaokseen.

Kolmas pikari viritti filosofisen puuskan, jolloin tuli kuuluville
tällaisia mietelmiä:

— Elämä on kuin virta.

— Rikkaus ei tuota onnea.

— Ihminen on katoavainen.

— Kuinka suloista on rakkaus.

Ottaen Schaunardin uskotukseen talonomistaja ilmaisi hänelle salaisen
suhteensa erääseen nuoreen tyttöön, jolle hän oli lahjoittanut
mahonkikaluston ja jonka nimi oli Euphémie. Ja hän antoi niin tarkan
kuvauksen tästä henkilöstä ja hänen yksinkertaisesta hellyydestään,
että Schaunardia alkoi kaivella outo epäluulo, joka muuttui
varmuudeksi, kun omistaja näytti hänelle erästä kirjettä, jonka oli
ottanut lompakostaan.

— Voi taivas! huudahti Schaunard nähdessään allekirjoituksen. — Sinä
julma tyttö, joka työnnät tikarin sydämeeni!

— Mitä nyt? kysyivät boheemit hämmästyneinä Schaunardin liikutuksesta.

— Katsokaa, sanoi Schaunard, — tämä kirje on Phémieltä. Tuossa on iso
mustepilkku, hänen tavallinen allekirjoituksensa.

Ja taiteilija pani kiertämään kädestä käteen vanhan rakastettunsa
kirjeen; se alkoi näin:

»Paksu pallukkani!»

— Paksu pallukka olen minä, selitti talonomistaja yrittäen nousta,
mutta onnistumatta.

— Erinomaista, huomautti Marcel, joka piti häntä silmällä, — nyt hän on
ankkurissa.

— Voi, Phémie, julma Phémie! mutisi Schaunard, — mitä tuskia minulle
tuotat!

— Olen vuokrannut hänelle pikku huoneiston, Coquenard-katu numero
kaksitoista, sanoi talonomistaja. — Se on sievä, hyvin sievä... maksoi
paljon rahaa... Mutta oikea rakkaus ei kysy hintaa, ja onhan minulla
kaksikymmentätuhatta frangia korkoja... Hän pyytää minulta tässä
kirjeessä rahaa, jatkoi hän ottaen kirjeen. — Pikku raukka!... Annan
hänelle nuo rahat pöydältä; siitä hän tulee iloiseksi...

Ja hän ojensi taas kätensä rahaläjää kohden.

— No hemmetti I ähkäisi hän hapuillen hämmästyneenä pitkin pöytää. —
Missä ne nyt ovat?

Rahat olivat kadonneet

— Kunnon mies ei saa avustaa moisia häpeällisiä rakkaussuhteita, oli
Marcel sanonut. — Moraali ja omatunto kieltävät minua antamasta rahojani
tämän vanhan elostelijan käsiin. En maksa siis vuokraani, silloin on
omatuntoni ainakin rauhallinen. Mitä tapoja! Mies jo kaljupäinen!

Talonomistaja oli tällä välin ehtinyt jo sikahumalaan ja piti kovalla
äänellä mieletöntä puhetta pulloille.

Kun hän oli ollut poissa kaksi tuntia, lähetti hänen vaimonsa
levottomana sinne palvelijattaren, joka päästi äänekkään kirkaisun
nähdessään isäntänsä.

— Mitä olette tehnyt isännälleni? kysyi hän taiteilijoilta.

— Ei mitään, selitti Marcel. — Hän tuli tänne joku hetki sitten
perimään vuokranmaksua, kun ei meillä ollut antaa hänelle rahaa,
pyysimme maksun lykkäystä.

— Mutta hänhän on humalassa, sanoi tyttö.

— Melkein sellainen hän oli jo tänne tullessaan, vastasi Rodolphe. —
Hän sanoi käyneensä tyhjentämässä viinikellarinsa.

— Ja hän oli niin sekaisin päästään, jatkoi Colline, — että tahtoi
jättää meille kuitit ilman muuta.

— Antakaa nämä hänen vaimolleen, lisäsi maalari ja luovutti tytölle
kuitit, — me olemme kunniallisia ihmisiä emmekä halua käyttää
hyödyksemme hänen tilaansa.

— Voi hyvä Jumala sentään! Mitä rouva sanoo? valitteli palvelijatar
laahaten ulos huoneesta isäntäänsä, joka ei enää voinut pysyä
jaloillaan.

— Vihdoinkin! huudahti Marcel.

— Hän tulee takaisin huomenna, sanoi Rodolphe. — Hän näki rahat.

— Kun hän tulee, sanoi maalari, — uhkaan ilmoittaa hänen vaimolleen,
mikä suhde hänellä on nuoreen Phémiehen, ja silloin hän varmasti
myöntää meille lykkäystä.

Kun talonomistaja oli viety ulos huoneesta, jatkoivat ystävykset
kemujaan. Marcel oli ainoa, jolta juopumus ei ollut vielä kokonaan
samentanut tajuntaa. Tavantakaa, vähimmästäkin porraskäytävästä
kuuluvasta kopinasta hän riensi aukaisemaan ovea. Mutta portaita
kiipeävät pysähtyivät aina alempiin kerroksiin, ja silloin taiteilija
palasi vitkalleen tuolilleen uunin ääreen. Kello löi jo kaksitoista
yöllä, eikä Musettea vieläkään kuulunut.

— Voihan olla niinkin, ajatteli Marcel, — ettei hän ollut kotona
kirjeen saapuessa. Hän saa sen tänä iltana, ja huomenna hän sitten
tulee, ja huomenna on meillä vielä tultakin. Mahdotonta on, ettei hän
tulisi. Huomenna siis.

Ja niine ajatuksineen hän vaipui uneen nojatuolissaan.

Sillä hetkellä, jolloin Marcel nukahti Musettesta uneksien, läksi tämä
ystävättärensä Sidonien luota, missä tähän asti oli viipynyt. Mutta hän
ei poistunut yksin. Eräs nuori mies saattoi häntä, ja ulkona odottivat
vaunut, joihin he nousivat. Sitten lähdettiin ajamaan täyttä vauhtia.

Rouva Sidionien luona jatkui korttipeli.

— Mutta missä Musette on! joku huudahti äkkiä.

— Ja missä pikku Séraphin? kysyi toinen.

Rouva Sidonie purskahti nauruun.

— He ovat karanneet yhdessâ, sanoi hän. — Se on merkillinen juttu. Tämä
Musette on hyvin kummallinen olento! Kuvitelkaahan...

Ja hän kertoi vierailleen, kuinka Musette, melkein riitaannuttuaan
varakreivi Mauricen kanssa ja lähdettyään tapaamaan Marcelia, oli
sattumalta poikennut tänne ja tavannut nuoren Seraphinin.

— Aavistin jotakin, sanoi Sidonie keskeyttäen kertomuksensa. — Pidin
heitä silmällä koko illan. Hän ei ole mikään tyhmyri, tuo pikku mies.
Lyhyesti sanoen, he ovat poistuneet yhdessä sanomatta kenellekään
mitään, ja terävä vainu täytyy olla sillä, joka aikoo heidät löytää.
Mutta samantekevää, se tuntuu vain niin hullunkuriselta, kun ajattelee,
että Musette on hullaantunut Marceliinsa.

— Jos hän rakastaa Marcelia, miksi hän sitten tahtoo Séraphinia, joka
lisäksi on vielä melkein lapsi? Hänellä ei ole vielä koskaan ollut
rakastajatarta, huomautti eräs nuori mies.

— Musette aikoo varmaankin opettaa häntä lukemaan, sanoi
sanomalehtimies, joka oli hyvin vitsikäs, kun oli menettänyt pelissä.

— Samapa se, jatkoi Sidonie, — mutta miksi hän menee Seraphinin kanssa,
jos kerran rakastaa Marcelia? Sitä en voi ymmärtää.

Niin, miksi?

Jo viisi päivää olivat boheemit asunnostaan poistumatta viettäneet
maailman iloisinta elämää. He istuivat pöydän ääressä aamusta iltaan.
Kerrassaan ihmeteltävä epäjärjestys vallitsi huoneessa, jonka täytti
oikein pantagruelilainen henki. Melkein yksinomaan osterinkuorista
kertyneessä isossa läjässä kyykötti kokonainen armeija erisuuruisia
pulloja. Pöydällä oli sikin sokin kaikenkaltaisia tähteitä, ja
kokonainen metsä paloi uunissa.

Kuudentena päivänä Colline, joka oli juhlamenojen järjestäjä,
valmisteli, kuten oli joka aamu tehnyt, aamiais-, lounas-, päivällis-,
ja illallisruokalistaa ja näytti sitä ystävilleen, jotka hyväksymisen
merkiksi piirsivät siihen nimikirjaimensa.

Mutta kun Colline avasi kassalaatikon ottaakseen päivän kesteihin
tarvittavat rahat, peräytyi hän kaksi askelta kalveten kuin Banquon
haamu.

— Mikäs hätänä? kysyivät toiset huolettomasti.

— Täällä on enää jäljellä vain kolmekymmentä souta, ilmoitti filosofi.

— Penteleen pentele! huusivat Marcel ja Schaunard.

— Meidän pitänee siis tehdä muutoksia ruokalistaamme, arveli Rodolphe.
— Onhan ainakin kolmekymmentä souta, jotka on käytettävä viisaasti.
Mutta tryffeleitä niillä tuskin saamme.

Hetkisen kuluttua oli pöydälle katettu kolme mitä sopusointuisinta
ruokalajia, nimittäin lautasellinen silliä, samoin perunoita, samoin
juustoa.

Uunissa hehkui kaksi nyrkinkokoista kekälettä. Ulkona satoi yhä lunta.

Boheemit istahtivat pöytään ja levittivät juhlallisesti ruokaliinansa.

— Kumma paikka, sanoi Marcel, — tämä silli maistuu fasaanilta.

— Se johtuu siitä, kuinka olen sen valmistanut, vastasi Colline.— Silli
ei ole tähän asti kelvannut.

Tällä hetkellä kaikui iloinen nauru porraskäytävästä, ja ovelle
koputettiin. Marcel, joka jo ensi sävelistä oli säpsähtänyt, syöksyi
ovelle.

Musette heittäytyi hänen kaulaansa ja piti häntä puristuksessa
sylissään viisi minuuttia. Marcel tunsi hänen vapisevan.

— Mikä sinun on? kysyi hän.

— Kylmä, vastasi Musette koneellisesti ja siirtyi uunin ääreen.

— Ah, meillä oli täällä niin kaunis takkavalkea, sanoi Marcel.

— Niin, virkkoi Musette luoden silmäyksen viisi päiväisten juhlien
jäännöksiin, — tulen liian myöhään.

— Mutta miksi? kysyi Marcel.

— Miksikö? toisti Musette punastuen. Ja vastaamatta mitään hän istuutui
Marcelin syliin. Hän värisi yhä, ja hänen kätensä olivat siniset.

— Et siis ollut vapaa? kysyi Marcel häneltä hiljaa.

— Minäkö en olisi vapaa! huudahti Musette. — Ah, Marcel, vaikka olisin
tähtien keskellä ja paratiisissa ja jos sinä antaisit minulle merkin,
tulisin luoksesi. Minäkö en olisi vapaa?

Häntä alkoi uudelleen värisyttää.

— Täällä on viisi tuolia, sanoi Rodolphe. — Se on pariton luku, ja
viides näyttää lisäksi perin viheliäiseltä.

Ja hän löi tuolin rikki seinään ja viskasi kappaleet uuniin. Tuli
leimahti iloiseen liekkiin. Sitten hän antoi merkin Collinelle ja
Schaunardille ja meni heidän kanssansa ovelle.

— Minne menette? kysyi Marcel.

— Tupakkaa ostamaan, vastasivat poistujat

— Havannaan, lisäsi Schaunard tehden Marcelille ymmärrystä osoittavan
merkin. Marcel kiitti häntä katseella.

— Miksi sinä et tullut aikaisemmin? kysyi maalari uudelleen Musettelta,
kun he olivat jääneet kahden kesken.

— Niin, olen todellakin tullut hiukan myöhään...

— Viisi päivää sinun kesti kävellä Neuf-sillan poikki! Olet siis
kiertänyt Pyreneitten kautta, sanoi Marcel.

Musette painoi päänsä alas ja oli vaiti.

— Voi sinua, paha tyttö! jatkoi taiteilija alakuloisesti ja kosketti
samalla kevyesti kädellään rakastettunsa kureliivejä.— Mitä sinulla
siis on täällä?

— Tiedäthän hyvin, vastasi Musette nopeasti.

— Mutta mitä olet tehnyt siitä lähtien kun sait kirjeeni?

— Älä kysy minulta, vastasi Musette kiihkeästi ja suuteli taiteilijaa
useita kertoja. — Älä kysy minulta mitään! Anna minun vain lämmitellä
vieressäsi niin kauan kuin on kylmä. Näethän, että olin ottanut ylleni
kauneimman puvun lähtiessäni sinua tapaamaan... Maurice-raukka ei
voinut käsittää, kuinka yleensä saatoin poistua hänen luotaan... mutta
en voinut sille mitään... läksin liikkeelle... Ah, kuinka hyvää lämpö
tekee, lisäsi hän pidellen kauniita käsiään likellä liekkiä.

— Jään luoksesi huomiseen saakka. Tahdotko? virkkoi Musette hetkisen
kuluttua.

— Täällä tulee olemaan hyvin kylmä, sanoi Marcel, — eikä meillä ole
mitään syötävääkään. Olet tullut liian myöhään.

— Pyh, sanoi Musette, — sitä paremminhan on entisen kaltaista.

Rodolphe, Colline ja Schaunard viipyivät tupakanostomatkallaan koko
vuorokauden. Kun he palasivat kotiin, oli Marcel yksin.

Varakreivi Maurice näki Musetten saapuvan kuusipäiväisen poissaolon
jälkeen eikä lausunut ainoatakaan moitteen sanaa, tiedusteli vain,
miksi hän näytti niin surulliselta.

— Olen riidellyt Marcelin kanssa, vastasi Musette, — ja sitten erosimme
vihassa.

— Ja kumminkin, sanoi Maurice, — palaat ehkä jonakin päivänä taas hänen
luokseen.

— Minkäpä sille voi, sanoi Musette. — Minun täytyy ajoittain saada
hengittää sen elämän ilmaa. Minun hurja olentoni on kuin laulu,
jokainen rakkaussuhteeni on säkeistö, mutta Marcel on loppukerto.



XX

Mimi silkissä ja sametissa


I

Ei, ei, ei, te ette ole enää Lisette, ei, ei, te ette ole enää Mimi!

— Te olette tänään varakreivitär ja ylihuomenna ehkä jo herttuatar,
sillä te olette astunut korkeuksiin johtaville portaille. Unelmienne
valtakunnan ovet ovat vihdoinkin avoinna teille, ja voitokkaana ja
riemuiten te astutte sisään. Olin edeltäkäsin varma, että te jonakin
yönä pääsisitte niin pitkälle. Ja niinhän pitikin käydä. Teidän pienet,
valkeat kätenne olivat luodut joutilaisuuteen ja kaipasivat jo kauan
ylimyksellisen liiton merkkiä. Vihdoinkin teillä on vaakuna! Mutta
meistä on yhä vielä parempi se, jonka nuoruus antoi kauneudellenne:
taivaansiniset silmät liljanvalkealla pohjalla. Ylhäisenä tai
alhaisena te olette aina viehättävä ja minä tunsin teidät heti, kun
taannoin kävelitte kaduilla siroissa kengissänne kiireesti sipsuttaen
ja kohottaen hansikoidulla kädellänne uuden hameenne helmoja osaksi
varjellaksenne niitä likaantumasta, mutta erikoisesti saadaksenne
näyttää kirjailtua alushamettanne ja hienoja sukkianne. Teillä
oli erinomaisen kaunismallinen hattu, ja te näytitte olevan kovin
hämillänne hattuanne ympäröivän kalliin pitsiharson vuoksi. Ja siihen
teillä tosiaankin olikin syytä! Olihan teidän ratkaistava, kumpi oli
parempaa ja keimailullenne edullisempaa: pitääkö harso kasvoilla vai
nostettuna? Laskiessanne harson joutuisitte siihen vaaraan, etteivät
ystävänne, joita olisitte sattunut kohtaamaan, olisi teitä tunteneet
eivätkä kymmeniäkään kertoja ohitsenne kulkeneina voisi aavistaa neiti
Mimin piilevän tämän ylellisen harson takana. Jos taas pitäisitte sitä
ylhäällä, voisi käydä niin, ettei sitä lainkaan huomattaisi, ja mitä
se silloin olisi teitä hyödyttänyt, koko harso? Olette sukkelasti
ratkaissut vaikeuden päättämällä vuoron perään laskea ja kohottaa
harsoa, tätä ihmeellistä kudelmaa, joka epäilemättä on peräisin
Flanderista, kutomoitten maasta, ja yksinään on maksanut enemmän kuin
kaikki teidän entiset pukunne yhteensä...

— Niin, Mimi, anteeksi: niin, kreivitär, näette nyt, että olin oikeassa
saneessani teille: Kärsivällisyyttä, älkää epäilkö. Tulevaisuuden
helmassa on teitä varten kashmirhuiveja, jalokiviä, hienoja pikku
illallisia ja niin edespäin. Te ette tahtonut uskoa sanojani, te
epäilijä! Niin nyt ovat ennustukseni käyneet toteen, ja toivoakseni
merkitsen teille nyt ainakin yhtä paljon kuin _Naisten oraakkeli_,
pikku noitakirjanen, jonka eräänä päivänä olitte viidellä soulla
ostanut Neuf-sillan muinaisesineiden myymälästä ja jonka neuvoja
ette väsynyt tutkistelemasta. Toistan vielä, enkö ollut oikeassa
ennustuksineni ja uskotteko minua nyt, jos sanon teille, että te
ette jää edes nykyiseen asemaanne? Jos sanoisin teille, että oikein
tarkatessani kuulisin jo heikosti tulevaisuutenne syvyydestä sinisten,
katettujen ajoneuvojen eteen valjastettujen hevosten kapsetta ja
hirnumista, näkisin puuteroidun ajurin laskevan alas astinlaudan ja
syvään kumartaen kysyvän teiltä: minne suvaitsette ajaa, armollinen
rouva? Uskoisitteko minua vielä, jos sanoisin, että te myöhemmin...
ah, kunpa se tapahtuisi mahdollisimman myöhään... saavutettuanne
päämäärän, jota kunnianhimonne on jo kauan haaveksinut, saatte pitää
ruokapöytää Bellevillessä tai Batignollesissa, ja että teitä siellä
liehittelevät vanhat sotilaat ja eläkkeelläeläjät, jotka kaikessa
hiljaisuudessa tulevat luoksenne pelaamaan kiellettyjä korttipelejä?
Mutta ennen kuin se aika tulee, jolloin nuoruutenne aurinko on jo
laskemassa, saatte vielä kuluttaa, uskokaa minua, monen monta kyynärää
samettia ja silkkiä, monta perintöä hupenee teidän oikkujenne ja
toivomuksienne sulatusuunissa, monta kukkaa kuihtuu hiuksissanne ja
monta myös jalkojenne juuressa, ja te itse ehditte useita kertoja
vaihtaa vaakunaa. Vuoron perään nähdään teidän päässänne paronittaren
helminauha, kreivittären kruunu, markiisittaren otsaripa. Teidän
tunnuslauseenanne on _Huikentelevaisuus_, ja te osaatte tyydyttää joko
oikusta tai pakosta vuorotellen tai yhtäaikaakin ne lukuisat ihailijat,
jotka jonottavat sydämenne eteishuoneessa, kuten jonotetaan teatterin
ovella ihmisten pyrkiessä katsomaan suosion saanutta näytelmää.
Jatkakaa tietänne, yhä eteenpäin, kun muistojenne sijalle olette pannut
kunnianhimon! Tie on kaunis, ja me toivomme, että se olisi pitkät ajat
tasainen ja miellyttävä teidän kävellä. Mutta ennen kaikkea toivomme,
ettei tänä komeus, nämä kauniit puvut liian aikaisin muuttuisi
käärinliinaksi, johon teidän iloisuutenne verhotaan.

Näin puhui maalari Marcel nuorelle Mimille tavattuaan hänet kadulla
kolme tai neljä päivää sen jälkeen kun hän oli toisen kerran eronnut
Rodolphesta. Vaikka maalari oli koettanut hillitä ivallisuuttaan Mimin
tulevaisuutta kuvatessaan, eivät hänen kauniit sanansa kuitenkaan
voineet pettää Mimiä, joka ymmärsi hyvin, että maalari, vähääkään
välittämättä hänen uudesta arvonimestään, oli tehnyt hänestä purevaa
pilkkaa.

— Te olette minulle häijy, Marcel, vastasi Mimi, — ja siinä teette
pahasti. Eläessäni Rodolphen kanssa olin aina hyvä teille, ja jos olen
eronnut hänestä, on se hänen oma syynsä. Hän itse lähetti minut melkein
ajamalla tieheni. Ja kuinka hän kohteli minua niinä viime päivinä,
jotka olimme yhdessä? Minä olen ollut hyvin onneton. Oh, te ette
tiedä, minkälainen mies Rodolphe on: pikavihainen ja mustasukkainen
olento, joka pala palalta surmasi minut. Hän rakasti minua, tiedän sen,
mutta hänen rakkautensa oli vaarallinen kuin ladattu ase. Minkälaista
elämää olenkaan viettänyt viidentoista kuukauden ajan! Näettekö,
Marcel, en tahdo tehdä itseäni paremmaksi kuin olen, mutta sanon
suoraan, että olen saanut paljon kärsiä Rodolphen kanssa eläessäni,
ja senhän tiedätte muuten itsekin hyvin. Kurjuus ei ollut kuitenkaan
syynä lähtööni, sen vakuutan, sillä siihen olin jo nuoresta tottunut.
Ei, toistan teille, että hän itse työnsi minut luotaan. Hän loukkasi
raa'asti itsetuntoani, sanoi, että olin tunnoton olento, jos vielä
jäisin hänen luokseen, ja ettei hän enää rakastanut minua ja että
minun oli parasta hankkia itselleni toinen rakastaja, jopa hän meni
niin pitkälle, että suorastaan osoitti minulle erään nuoren miehen,
joka liehitteli minua ja jonka sitten otinkin Rodolphen kiusalla ja
suorastaan pakosta, vaikken rakastanut häntä. Tiedättehän hyvin, etten
voi rakastaa niin nuoria miehiä, sillä he ovat ikäviä ja hempeämielisiä
kuin harmonikat. Mutta mikä on tehty, se on tehty, enkä sitä kadu, vaan
tekisin samoin yhä vieläkin, jos olisin samassa asemassa. Rodolphe on
nyt raivoissaan ja onneton, kun en ole enää hänen luonaan ja kun hän
näkee minut onnellisena toisen rinnalla. Sain sen kuulla eräältä, joka
oli hänet äskettäin tavannut: Rodolphella oli silmät punaisina. Se ei
minua hämmästytä. Olinhan varma, että näin kävisi ja että hän taas
pian juoksisi kintereilläni. Mutta te voitte sanoa hänelle, että se on
turhaa vaivaa ja että tällä kertaa asia on vakava ja meidän välillämme
kaikki lopussa. Onko kauan siitä, kun olette hänet viimeksi nähnyt,
Marcel, ja onko totta, että hän on paljon muuttunut? kysyi Mimi äkkiä
toisella äänensävyllä.

— Kyllä hän on muuttunut, vastasi Marcel, — paljon muuttunut.

— Varmaankin häntä surettaa, mutta mitä minä sille voin? Hän itse on
syypää, ja täytyihän sen kerran loppua kuitenkin. Lohduttakaa häntä.

— No, no, sanoi maalari tyynesti, — enimmältä osaltaan se asia on jo
kunnossa. Älkää hänestä huolehtiko.

— Nyt ette puhu totta, sanoi Mimi hiukan ivallisesti. Rodolphe ei niin
pian unohda. Missä tilassa hän olikaan illalla ennen eroamme! Se oli
perjantaipäivä. En tahtonut viettää sitä yötä uuden ystäväni luona,
koska olen taikauskoinen ja perjantai tietää pahaa.

— Siinä olitte väärässä, Mimi, sanoi maalari. — Perjantai on
päinvastoin hyvä päivä. Vanhat roomalaiset olivat sille antaneet nimen
_Dies Veneris_.

— En osaa latinaa, vastasi Mimi ja jatkoi: — Tulin siis takaisin
Paulin luota ja tapasin Rodolphen kadulla odottamassa. Oli myöhä, jo
yli keskiyön, ja minun oli nälkä, sillä olin syönyt heikonpuoleisesti.
Pyysin Rodolphea hankkimaan hiukan ruokaa. Hän lähti liikkeelle ja
palasi puolen tunnin kuluttua. Hän oli käynyt hyvin pitkällä tuomatta
kuitenkaan mukanaan varsin paljon: hiukan leipää, viiniä, sardiineja,
juustoa ja omenakakun, siinä kaikki. Hänen poissaollessaan olin
nukahtanut, ja hän siirsi sen tähden pöydän ihan vuoteen viereen,
En ollut näkevinäni häntä, mutta pidin häntä kuitenkin huomaamatta
silmällä. Hän oli kuolemankalpea, vapisi liikutuksesta ja käveli
edestakaisin kuin ihminen, joka ei enää tiedä mitä tehdä. Eräässä
nurkassa oli lattialla useita kääröjä, jotka sisälsivät tavaroitani.
Tämä näky teki hänelle nähtävästi pahaa, sillä hän siirsi irtoseinän
niiden eteen päästäkseen niitä näkemästä. Kun kaikki oli valmista,
aloimme syödä. Hän koetti saada minua juomaan, mutta minun ei ollut
enää nälkä eikä jano. Sydämeni puristui kokoon. Oli kylmä, sillä meillä
ei ollut polttopuita, ja vain tuuli vinkui kamiinassa. Surullinen yö.
Rodolphe tuijotti minuun jäykin katsein. Sitten hän tarttui käteeni,
ja minä tunsin, kuinka hänen omansa vapisi ja oli samalla kertaa sekä
kuuma että jääkylmä.

— Tämä on rakkautemme hautajaisateria, hän sanoi hiljaa.

— En vastannut mitään, mutta en myöskään rohjennut irroittaa kättäni
hänen kädestään.

— Minua nukuttaa, sanoin vihdoin. Nyt on jo myöhä, asettukaamme levolle.

Rodolphe katseli minua. Olin kietonut yhden hänen kaulaliinoistaan
pääni ympärille suojaksi kylmää vastaan. Sanaakaan sanomatta hän otti
minulta liinan pois.

— Miksi otat sen pois? kysyin häneltä. — Minun on kylmä.

— Oi, Mimi, sanoi hän silloin, pane täksi yöksi vielä kerran päähäsi
pikkuinen, soma yömyssysi. Eihän siitä sinulle ole suurta vaivaa.

— Hän tarkoitti erästä ruskean ja valkean kirjavaa hienoa yömyssyäni,
jota aina halusi nähdä minun pitävän, se kun toi hänen mieleensä eräitä
ihania öitä, jotka olimme yhdessä viettäneet ja joiden mukaan laskimme
hyvät päivämme. Muistaessani, että nyt nukuin viimeistä kertaa hänen
vieressään, en uskaltanut olla täyttämättä hänen pyyntöään. Nousin
hakemaan myssyäni, joka oli eräässä mytyssä. Takaisin vuoteeseen
tullessani unohdin sovittaa irtoseinän paikalleen tavaroitteni eteen.
Rodolphe huomasi sen ja meni uudestaan kätkemään kääröt.

— Hyvää yötä, sanoi hän sitten.

— Hyvää yötä, vastasin

— Odotin hänen suutelevan minua enkä olisi estänyt, mutta hän
tarttui ainoastaan käteeni ja painoi siihen huulensa. Tiedättehän,
Marcel, että käsieni suuteleminen oli hänellä oikea intohimo. Kuulin
hänen hampaittensa kalisevan ja tunsin, että hänen ruumiinsa oli
kylmä kuin kivi. Hän piteli yhä kättäni ja nojasi päätään olkaani
vasten, joka pian kostui hänen kyynelistään. Rodolphen mielentila
oli kauhea. Hän puri sänkyvaatteita voidakseen pidättää huutoaan
ja kuulin hänen kumeasti nyyhkyttävän samalla kun kyyneleitä yhä
tipahteli olkapäälleni, jota ne ensin polttivat ja sitten jäähdyttivät
Sillä hetkellä tarvitsin kaiken rohkeuteni. Jos olisin vain sanonut
sanankaan, hiukkasen kääntänyt päätäni, olisivat huuleni koskettaneet
Rodolphen huulia, ja me olisimme tehneet vielä kerran sovinnon. Ah,
hetkisen tosiaan pelkäsin hänen kuolevan käsiini tai että hän ainakin
menettäisi järkensä, kuten hänelle kerran uhkasi käydä, muistattehan?
Olin vähällä taipua, astua ensi askeleen, sulkea hänet syliini, sillä
vain sydämetön olento olisi voinut pysyä tunteettomana moisille
tuskille. Mutta äkkiä muistin, mitä hän edellisenä päivänä oli
sanonut: sinä olet tunnoton, jos jäät luokseni, sillä minä en sinua
enää rakasta. Ah, muistaessani nämä julmat sanat, vaikka olisin nähnyt
Rodolphen kuolemankielissä ja tiennyt, että yksi ainoa suudelmani
pelastaisi hänet, olisin sittenkin kääntänyt huuleni pois ja antanut
hänen kuolla. Väsymyksestä uupuneena vaivuin lopulta horroksiin.
Kuulin Rodolphen yhä nyyhkyttävän, ja vakuutan teille, Marcel, että
sama nyyhkytys ja huokailu kesti koko yön. Kun aamu sitten koitti
ja minä katselin vuodetta, jossa viimeistä kertaa olin nukkunut,
ja rakastettua, jonka nyt aioin jättää rientääkseni toisen syliin,
silloin pelästyin kauheasti nähdessäni, mitä hirveitä jälkiä tuska oli
Rodolphen kasvoihin uurtanut.

— Hän nousi äänettömänä, kuten minäkin, ja oli aluksi vähällä kaatua:
niin heikko ja voimaton hän oli. Hän pukeutui kuitenkin nopeasti ja
kysyi minulta vain, kuinka minun laitani oli ja milloin lähtisin.
Vastasin, etten tiennyt vielä mitään varmaa. Sitten hän läksi, hyvästiä
sanomatta, kättä puristamatta. Sillä tavalla meidän eromme tapahtui.
Minkä iskun hän saikaan sydämeensä, kun palatessaan ei enää nähnyt
minua!

— Olin saapuvilla, kun hän tuli kotiin, kertoi Marcel Mimille, joka
pitkästä puheestaan oli hengästynyt. — Kun hän kävi hakemassa huoneensa
avainta, sanoi portinvartijan vaimo hänelle:

— Pienokainen on mennyt

— Ah, niinkö? vastasi Rodolphe ja lisäsi: No, se ei minua hämmästytä,
sitä juuri odotinkin.

— Ja hän nousi asuntoonsa, jonne minä seurasin häntä, koska pelkäsin
jotakin mielenpurkausta. Mutta mitään sentapaista ei tullut.

— Kun tänään on jo liian myöhäistä lähteä hakemaan uutta asuntoa,
jääköön se huomiseksi, hän sanoi minulle. Silloin voimme mennä yhdessä.
Ja nyt syömään.

— Luulin hänen aikovan juoda itsensä humalaan, mutta siinä erehdyin.
Söimme verrattain niukan aterian eräässä ravintolassa, jossa te olitte
joskus käynyt hänen kanssaan. Huumatakseni hieman Rodolphea olin
tilannut Burgundin viiniä.

— Se oli Mimin mielijuomaa, hän sanoi minulle, olemme sitä usein
yhdessä juoneet tässä samassa pöydässä, jonka ääressä nyt istumme.
Muistan, kuinka Mimi eräänä päivänä, ojentaessaan täytettäväksi lasin,
jonka oli useita kertoja tyhjentänyt, sanoi minulle: Kaada vielä, se on
sydämelleni kuin palsamia. Niin, Mimi osasi juoda.

— Nähdessäni hänen näin vaipuvan muistoihinsa käänsin puheen toisaanne,
eikä teistä enää mainittu mitään. Hän oli koko sen illan minun
seurassani ja näytti tyyneltä kuin Tyynimeri. Enimmän minua kummastutti
se ettei hänen tyyneytensä ollut millään tavalla teeskenneltyä, vaan
tuntui ihan luonnolliselta. Keskiyön tienoissa menimme kotiin.

— Sinä varmaankin kummastelet, kuinka voin nykyisessä tilassani pysyä
näin rauhallisena, hän sanoi minulle. Mutta selitänpä sen vertauksen
avulla, joka tosin on hyvin arkipäiväinen ja kuitenkin perin sattuva.
Sydämeni on kuin vesisäiliö, jonka kansi on ollut koko yön auki:
aamulla siinä ei ole enää pisaraakaan jäljellä. Juuri niin on sydämeni
laita. Olen viime yönä itkenyt kyyneleeni loppuun. Kummallista, uskoin
voivani surra suuremmin ja syvemmin, ja nyt yksi ainoa kärsimysten yö
on tyhjentänyt minut kuiviin. Vakuutan kunniasanallani, että asia on
niin kuin sanon. Ja tässä samassa vuoteessa, jossa kivikovan naisen
vieressä olin vähällä menehtyä kuoliaaksi, aion tästedes, tuon naisen
pään levätessä toisen pieluksella, nukkua sikeämmin kuin kuuman
päivätyön suorittanut kantaja.

— Tyhjää puhetta, näyttelemistä, ajattelin. Niin pian kun olen
poistunut, juoksee hän päänsä seinään.

— Jätin hänet kumminkin lopulta yksin ja menin huoneeseeni, mutta
en pannut maata. Kello kolmen aikaan aamulla olin kuulevinani melua
Rodolphen huoneesta. Kiiruhdin oikopäätä sinne, odottaen tapaavani
hänet täydessä epätoivon kuumeessa...

— No kuinka oli laita? kysyi Mimi.

— Ei mitenkään. Rodolphe nukkui, vuode oli järjestyksessä, ja kaikesta
näkyi, että hänen unensa oli ollut rauhallista ja että hän oli
nukahtanut heti levolle mentyään.

— Mahdollisesti, myönsi Mimi. — Hän oli kai niin uupunut edellisen yön
tapauksista... Mutta kuinka kävi sitten aamulla?

— Aamulla tuli Rodolphe hyvissä ajoin herättämään minut, ja yhdessä
kävimme sitten vuokraamassa uuden asunnon, jonne saman päivän iltana
muutimme.

— Mitä hän teki jättäessään huoneen, jossa olimme yhdessä asuneet?
kysyi Mimi. — Mitä hän sanoi jättäessään sen huoneen, jossa hän oli
minua niin suuresti rakastanut?

— Hän pani tavaransa tyynesti kokoon, vastasi Marcel. — Ja löytäessään
erään laatikon pohjalta parin hansikkaita, jotka te olitte sinne
unohtanut, samoin kuin pari kolme kirjettänne...

— Kyllä tiedän, keskeytti Mimi hänet äänensävyllä, joka näytti sanovan:
unohdin ne tahallani, jotta hänelle jäisi jokunen muisto minulta. — No,
mitä hän teki niille? lisäsi hän.

— Muistaakseni, vastasi Marcel, — hän viskasi kirjeet uuniin ja
hansikkaat ikkunasta ulos, ja kaiken tämän hän teki luontevasti, kuten
on tapana tehdä esineille, jotka ovat täysin arvottomia ja hyödyttömiä.

— Hyvä Marcel, vakuutan teille, että kaikesta sydämestäni toivon hänen
pysyvän edelleen näin rauhallisena. Mutta suoraan sanoen en oikein voi
luottaa niin nopeaan parantumiseen ja kaikesta kertomastanne huolimatta
olen varma siitä, että runoilijani sydän on murtunut.

— Mahdollisesti, sanoi Marcel jättäen samalla hyvästi Mimille. — Mutta
ellen pahoin erehdy, ovat palaset vielä kelvollisia.

Sillä aikaa kun näin keskusteltiin kadulla, odotti varakreivi Paul
uutta rakastettuaan, joka tuntui viipyvän kovin kauan ja vihdoin
saavuttuaan kotiin oli hyvin nyrpeällä mielellä. Varakreivi laskeutui
polvilleen hänen eteensä ja viritti hänelle lempiromanssinsa, että Mimi
oli viehättävä, kalpea kuin kuu ja lempeä kuin karitsa, mutta että hän,
Paul, ennen kaikkea rakasti häntä hänen kauniin sielunsa takia.

— Ah, ajatteli Mimi päästäessään tumman tukkansa lainehtimaan
lumivalkeille olkapäilleen, — Rodolphe ei koskaan ollut niin
yksipuolinen!


II

Kuten Marcel oli sanonut, Rodolphe näytti täydellisesti parantuneen
rakkaudestaan, ja kolme tai neljä päivää eron jälkeen hänen nähtiin
ilmestyvän näyttämölle perinjuurin muuttuneena. Hän oli pukeutunut
niin aistikkaasti, ettei hänen oma kuvastimensa enää tuntenut
häntä. Ei mikään näyttänyt hänessä antavan aihetta pelkoon, että hän
syöksyisi tyhjyyden kuiluun, mitä Mimi sääliä teeskennellen koetti
kaikille uskotella. Rodolphe oli tosiaan ihan rauhallinen. Kasvojansa
värähdyttämättä hän kuunteli kaikkia niitä juttuja, joita hänelle
kerrottiin hänen rakastettunsa uudesta, ylellisestä elämästä. Erään
naisuskottunsa avulla, joka melkein joka ilta voi tavata Rodolphen,
Mimi piti huolta siitä, että tällaiset puheet tulivat Rodolphen korviin.

— Mimi on hyvin onnellinen varakreivi Paulin kanssa, kerrottiin
runoilijalle, — ja näyttää olevan suorastaan hullaantunut häneen. Vain
yksi asia tuottaa hänelle levottomuutta. Hän pelkää, että te ehkä
yrittäisitte vainota häntä ja häiritä hänen rauhaansa, mikä muuten
olisi teille kovin vaarallista, sillä varakreivi jumaloi rakastettuaan
ja on käynyt kaksi vuotta miekkailukoulua.

— Vai niin, vastasi Rodolphe, — levätköön Mimi rauhassa, minulla
ei ole pienintäkään halua kaataa etikkaa hänen kuherruskuukautensa
hunajaveteen. Ja hänen nuori rakastajansa saa rauhassa ripustaa
miekkansa naulaan. En missään nimessä tahdo saattaa päiviltä nuorta
ritaria, jolla on vielä onni saada elää harhakuvitelmien lumoissa.

Mimi sai tietenkin kuulla, kuinka rauhallisesti hänen entinen
rakastettunsa otti vastaan nämä jutut, eikä hän omasta puolestaan
unohtanut huomauttaa hartioitaan kohauttaen:

— Hyvä, hyvä, saadaanpa piankin nähdä, mitä tästä kaikesta tulee.

Enemmän kuin kaikki muut oli kuitenkin Rodolphe itse ihmeissään tästä
äkillisestä tyyneydestään, joka tavallisia surun ja alakuloisuuden
väliasteita sivuuttaen oli seurannut vielä muutamia päiviä sitten hänen
sisässään raivonnutta myrskyä. Unohdus, joka saapuu niin hitaasti,
varsinkin onnettomasti rakastuneille, se unohdus, jota he äänekkäästi
huutavat luokseen ja vielä äänekkäämmin koettavat torjua luotaan, jos
se lähestyy, tämä katkera lohduttaja oli äkkiä ja odottamatta vallannut
Rodolphen sydämen. Ennen niin kiihkeästi rakastetun naisen nimi voitiin
nyt mainita hänelle sen herättämättä mitään kaikua hänen sielussaan.
Kummallista, Rodolphe pystyi kyllä muistiinsa palauttamaan elämänsä
kaukaisimpiakin tapahtumia ja henkilöitä, joiden kanssa aikoinaan oli
joutunut kosketuksiin tai joilla oli ollut häneen vaikutusta, mutta
ei voinut, kuinka ponnistelikin, neljä päivää eron jälkeen tarkasti
muistaa rakastettunsa kasvonpiirteitä, Mimiä, joka oli haurailla
kätösillään ollut vähällä murskata hänen elämänsä. Hänen muististaan
oli tyyten häipynyt se säteilevä katse, jonka lumoissa hän niin usein
oli uinahtanut, eikä hän myöskään voinut muistaa sen äänen sointua,
jonka kiukku tai hellä hyväily oli hurmannut häntä.

Eräänä iltana hänet tapasi sattumalta muuan hänen runoilijatuttavansa,
joka Mimin lähdön jälkeen ei ollut häntä nähnyt. Rodolphe näytti
vaivaavan päätänsä jollakin pulmalla ja käveli pitkin askelin kadulla
keppiänsä heilutellen.

— Kas, sanoi runoilija ojentaen hänelle kätensä, — tekö siinä?

Ja hän tarkasteli uteliaasti Rodolphea, jonka raskasmielinen ilme
velvoitti hänet lausumaan lohdutuksen sanoja.

— Rohkeutta, ystäväiseni! Tiedän, että se on raskasta, mutta kerran se
olisi kuitenkin ollut edessä; parempi siis nyt kuin myöhemmin. Kolmen
kuukauden perästä olette täysin entisellänne.

— Mitä hittoa te puhutte? kysyi Rodolphe. — Enhän ole sairas,
ystäväiseni.

— No, no, älkäähän nyt tekeytykö urheaksi, sanoi toinen. — Tiedän, mitä
on tapahtunut, ja ellen tietäisi, voisin lukea sen teidän kasvoistanne.

— Olkaa varovainen, te erehdytte, sanoi Rodolphe — Tänä iltana
olen tosin ikävällä päällä, mutta sen syistä te ette tiedä tämän
taivaallista.

— Oh, älkää suotta kiistelkö! Onhan se sitä paitsi peräti luonnollista.
Suhdetta, joka on kestänyt lähes kaksi vuotta, ei pureta noin vain.

— Kaikki jankkaavat minulle yhtä ja samaa! puhkesi Rodolphe äkeissään
puhumaan. — Vakuutan teille kunniasanallani, että erehdytte, te niin
kuin muutkin. Olen huonolla tuulella, ja sen olen ehkä näköinenkin...
mutta se johtuu siitä, että odotin tänään räätäliäni, jonka olisi
pitänyt tuoda minulle tilaamani uusi puku, mutta joka ei kuitenkaan
tullut. Siinä syy huonoon tuuleeni.

— Pelkkiä verukkeita, toinen vastasi nauraen.

— Ei lainkaan, päinvastoin kaikki johtuu siitä, kuten sanoin. Jos vain
ajattelette, tuntuuhan esittämäni syy luonnolliselta.

— No hyvä, todistakaapa minulle, kuinka hiidessä voi näyttää noin
surulliselta vain siksi, ettei joku räätäli ole pitänyt sanaansa.
Antakaa kuulua.

— Tiedättehän, sanoi Rodolphe, — että pienet syyt voivat saada aikaan
suuria seurauksia. Minun piti tänä iltana tehdä eräs hyvin tärkeä
vierailu, mutta nyt minun täytyy luopua siitä, koska räätäli ei ole
tuonut pukuani. Käsitättekö nyt?

— En oikein. Tähän asti ette ole vielä esittänyt riittäviä perusteita
alakuloisuuteenne. Olette murheellinen... koska... no, se sikseen.
Olette hupsu koettaessanne moisilla syillä johtaa minua harhaan. Se on
minun mielipiteeni.

— Ystävä hyvä, huomautti Rodolphe, — kylläpä te olette itsepäinen.
Aina on syytä surra, kun lyö laimin onnen taikka vain nautinnonkin,
sillä tavallisesti ei sitä enää sitten saavuta, ja vain itsepetosta
on sanoa itselleen: no tapaahan toisen kerran. Esitän nyt lyhyesti
todisteeni. Minulla piti tänä iltana olla kohtaus erään nuoren naisen
kanssa. Minun piti tavata hänet talossa, josta olisin hänet ehkä vienyt
kotiini siinä tapauksessa, että matka sinne olisi ollut lyhyempi kuin
hänen kotiinsa, ja ehkäpä sittenkin, vaikka se olisi ollut pitempi.
Tuossa talossa on tänä iltana juhlat, ja juhliin mennään frakki yllä.
Minulla ei ollut frakkia, mutta räätälini piti tuoda se. Hän ei pidä
sanaansa, minä en voi mennä juhlaan, en tapaa nuorta naista, jonka ehkä
joku toinen kohtaa, en voi viedä häntä kotiini enkä hänenkään kotiinsa,
jonne joku toinen ehkä vie hänet. Minulta menee näin ollen hukkaan onni
tai nautinto. Olen siitä pahoillani, kuten päältänikin näkyy, ja onhan
se luonnollista.

— Olkoon sitten, sanoi runoilija. — Tuskin olette saanut toisen
jalkanne ulos helvetistä, kun jo toisella taas astutte sinne. Mutta
tavatessani teidät kadulla minusta näytti kuin olisitte odottanut
jotakuta.

— Niin teinkin,

— Mutta, jatkoi toinen, — nyt olemme juuri siinä kaupunginosassa, jossa
entinen rakastettunne asuu. Kuka voi sanoa, ettette odota juuri häntä?

— Vaikka olenkin erossa hänestä, Rodolphe vastasi — olen erinäisistä
syistä jäänyt asumaan tänne. Mutta vaikka asummekin lähellä toisiamme,
olemme silti yhtä kaukana toisistamme kuin jos hän asuisi pohjois-
ja minä etelänavalla. Juuri nyt sitä paitsi istua kököttää entinen
rakastettuni uuninsa ääressä opettelemassa Ranskan kielioppia
varakreivi Paulin johdolla, joka oikeinkirjoituksen avulla tahtoo
johdattaa hänet takaisin hyveen tielle. Hyvä Jumala, kuinka pilalle hän
hemmotteleekaan tytön. Muta se on hänen asiansa, sillä onhan hän nyt
oman onnensa seppä. Näette kai nyt, kuinka mielettömiä huomautuksenne
ovat ja että minä käymättä vanhan intohimon kuluneita jälkiä
päinvastoin saalistan uutta, jonka jäljillä jo olen ja jota lähenen
yhä enemmän, sillä olen valmis etenemään tyttöä vastaan niin pitkälle
kuin tarvitaan, ja jos hän puolestaan on valmis, ei mikään estä meitä
yhtymästä.

— Olette siis tosiaan jälleen rakastunut? kysyi runoilija.

— Semmoinenhan minä olen, vastasi Rodolphe. — Sydämeni on kuin asunto,
joka tarjotaan vuokrattavaksi heti kun entinen asukas on muuttanut
pois. Kun yksi rakkaus jättää sydämeni, ripustan näkyviin ilmoituksen
tarjoten tilaa toiselle. Ja asunto on muuten kunnollinen perinpohjin
korjattu.

— Ja kuka tämä uusi jumalatar on? Missä olette tutustuneet ja milloin?

— Ottakaamme asiat järjestyksessä, Rodolphe sanoi. — Kun Mimi läksi,
kuvittelin mielessäni, etten voisi enää milloinkaan rakastua ja että
sydämeni oli uupumuksesta, heikkoudesta tai mistä tahansa kuollut.
Se oli niin kauan, niin voimakkaasti ja niin nopeasti sykkinyt,
että kuvitelmani tuntui minusta todelliselta. Uskoin siis sydämeni
kuolleeksi ja ajattelin haudata sen, kuten herra Malborough. Silloin
pidin pienet hautajaiskemut, joihin kutsuin muutamia ystäviäni.
Vieraitten piti olla surevan näköisiä ja pullojen kauloihin oli pantu
surunauhat.

— Ettekä kutsunut minua?

— Anteeksi, en tiennyt sen pilven osoitetta, jossa te asutte! No
niin, eräs vieraista oli tuonut mukanaan nuoren tytön, jonka hänen
rakastajansa oli äskettäin hylännyt. Muuan ystävistäni, joka osaa
soittaa erinomaisesti tunteen selloa, kertoi hänelle tarinani. Hän
kuvasi nuorelle leskelle sydäntäni, tätä vainaja parkaa, jonka
hautajaisia juuri vietettiin, ja kehotti häntä lopuksi juomaan maljan
sen ikuiseksi levoksi. — »Kernaasti», sanoi tyttö, »mutu minä kohotan
lasini sen sydämen terveydeksi eikä kuolemaksi.» Ja hän loi minuun
silmäyksen, joka olisi herättänyt kuolleenkin, ja tässä jos missä
nämä sanat sattuivat paikalleen, sillä tuskin hän oli saanut maljansa
juoduksi, kun minä jo tunsin sydämeni veisaavan ylösnousemuksen hymniä.
Mitä olisitte tehnyt minun asemassani?

— Kysymys sekin!... Mikä hänen nimensä oli?

— En tiedä sitä vielä, kysyn häneltä sitä vasta silloin, kun
allekirjoitamme sopimuksemme. Eräiden ihmisten mielestä en tietenkään
ole viettänyt laillista leskeys- ja suruaikaa, mutta minä jätän
itselleni anomuksen ja myönnän erivapautuksen. Tiedän, että uusi
lemmittyni tuo myötäjäisiksi iloisuuden, joka on sielun terveyttä, ja
terveyden, joka on ruumiin iloisuutta.

— Onko hän kaunis?

— Hyvin sievä, ja etenkin hipiä on verraton. Voisi sanoa hänen aamuisin
pesevän kasvonsa Watteaun siveltimellä.

    Kun vaalealta neidolta mä katseen saan,
    sydämen joka soppi syttyy palamaan,

kuten minusta voitte nähdä.

— Vaalea? Sepä kummallista!

— Tietysti vaalea. Mustaa ja lumivalkoista minulla on ollut kylliksi;
nyt siirryn vaaleaan.

Ja Rodolphe alkoi hypähdellen laulaa;

    Ja yhteen ääneen laulakaa,
    jos teitä miellyttää:
    Rakastan niin vaaleaa
    kuin kaunein tähkäpää.

— Mimi-raukka! huokasi hänen ystävänsä, — niin pian unohdettu!

Tämä nimi lopetti heti Rodolphen ilonpuuskan, ja keskustelu sai toisen
käänteen. Rodolphe tarttui ystävänsä käsivarteen ja kertoi perinpohjin,
mistä syistä hän ja Mimi olivat eronneet. Hän kuvasi, mikä kauhu oli
hänet vallannut kun Mimi oli mennyt, ja kuinka syvästi suruissaan hän
aluksi oli ollut, koska oli uskonut, että Mimi vei mennessään kaiken
hänen nuoruutensa ja rakkautensa, ja kuinka hän pari päivää myöhemmin
huomasi erehtyneensä, sillä hän tunsi niin monien nyyhkytysten ja
mielenliikutusten järkyttämän sydämensä virkoavan ja syttyvän tuleen
kohta kun ensimmäinen hänen kohtaamansa nainen oli luonut häneen
nuoruutta ja intohimoa säteilevän katseen. Hän kuvasi ystävälleen,
kuinka äkillisen ja voimakkaan valtauksen unohdus hänen tahtomattaan
oli tehnyt hänen sydämessään ja kuinka tuska oli kuollut ja haudattu
tähän unohdukseen.

— Eikö olekin ihmeellistä? kysyi hän lopuksi.

Toinen, joka omasta kokemuksestaan tunsi kaikki onnettoman rakkauden
tuskalliset vaiheet, vastasi:

— Ei, ystäväni, nykyään ei enää tapahdu ihmeitä, ei teille eikä
kenellekään. Minun on käynyt samoin kuin teidänkin. Heti kun naiset,
joita rakastamme, tulevat omiksemme, he lakkaavat olemasta meille
sitä, mitä todellisuudessa ovat. Emme näe heitä ainoastaan rakastajan,
vaan myöskin runoilijan silmin. Niin kuin maalari pukee kurjan nuken
keisarilliseen purppuraan tai pyhän neitsyen tähtihuntuun, niin
on meillä runoilijoilla kokonainen varasto säteileviä viittoja ja
häikäiseviä valkeita vaatteita, joita heitämme typerien, häijyjen
tai alhaisten olentojen olkapäille. Ja kun tällä tavalla olemme
vaatettaneet heidät asuun, jossa olemme tottuneet näkemään unelmiemme
ihanteelliset rakastetut, annamme tämän valepuvun eksyttää itseämmekin.
Me olemme näkevinämme ihanteen missä tahansa naisessa, jonka kohtaamme,
ja puhumme hänelle kieltä, jota hän ei ymmärrä.

— Ja kun sitten tämä olento, jota jumaloimme, itse riistää yltään
sen jumalallisen verhon, johon olemme hänet pukeneet, ja näyttää
meille alhaisen luontonsa ja huonot vaistonsa ja kun hän vie kätemme
sydämelleen, joka ei enää syki eikä ehkä ole koskaan sykkinytkään,
ja vaikka hän itse vetää syrjään verhon ja näyttää meille sammuneet
silmänsä, kalpeat huulensa ja kuihtuneet kasvonsa, niin me peitämme
ne heti jälleen ja huudamme: — Sinä valehtelet, sinä valehtelet! Minä
rakastan sinua, ja sinä rakastat minua. Tämä valkea rinta kätkee
sydämen, joka on vielä täydessä nuoruuden voimassa, ja sinä rakastat
minua kuten minä sinua! Sinä olet nuori ja kaunis! Pohjimmaisena virtaa
sinussa kuitenkin rakkaus. Minä rakastan sinua, ja sinä rakastat minua!

— Mutta lopuksi... ah, aina vasta lopuksi!... huomaamme, kun olemme
turhaan pitäneet kolminkertaista sidettä silmillämme, että olemmekin
oman erehdyksemme uhreja, ja silloin työnnämme luotamme tuon kurjan,
joka päivää ennen oli epäjumalamme. Me riistämme häneltä runoutemme
kultahunnut antaaksemme ne taas seuraavana päivänä jollekin
tuntemattomalle, joka vuorostaan muuttuu sädekehän kruunaamaksi
jumalattareksi. Ja sellaisia olemme kaikki kamalan itsekkäitä muuten
— jotka rakastamme rakkautta sen itsensä vuoksi ja juomme tätä
jumalallista nektaria ensimmäisestä käsillä olevasta lasista, ajatellen
näin:

    Lasista siis, kunhan vain saa päihtymyksen!

— Mitä nyt sanoitte, on yhtä totta kuin että kaksi kertaa kaksi on
neljä, myönsi Rodolphe.

— Niin, sanoi toinen, — se on totta ja surullista kuten melkein kaikki
totuudet Hyvää yötä!

Kaksi päivää myöhemmin Mimi sai kuulla, että Rodolphella oli uusi
lemmitty. Mutta Mimi halusi saada tietää vain tämän: suuteliko Rodolphe
uudenkin rakastettunsa käsiä yhtä usein.

— Kyllä, yhtä usein, vastasi Marcel, — ja vielä enemmänkin Rodolphe
suutelee uuden kultansa hiuksia yksitellen ja heidän pitää pysyä
yhdessä niin kauan kunnes tämä työ on lopussa.

— Vai niin, vastasi Mimi, pistäen molemmat kädet hiuksiinsa, — onpa
hyvä, ettei hän saanut sitä oikkua minun aikanani, sillä silloin
olisimme jääneet yhteen koko elämämme ajaksi. Uskotteko, ettei hän
tosiaan enää vähintäkään rakasta minua?

— Pyh!... Entä te, rakastatteko te häntä yhä vielä?

— Minäkö! En ole häntä milloinkaan rakastanut.

— No no, Mimi, rakastittepa häntä sittenkin niinä hetkinä, jolloin
naisen sydän on oikealla paikallaan. Olette rakastanut häntä, älkää
koettako sitä kieltää, sillä siinä on myös teidän puolustuksenne.

— Vähät siitä, sanoi Mimi. — Hänhän rakastaa nyt toista.

— Totta kyllä, sanoi Marcel, — mutta eihän se muuta asiaa. Teidän
muistonne tulee hänelle olemaan niiden kukkien kaltainen, jotka vielä
tuoreina ja tuoksuvina pistetään kirjan lehtien väliin ja jotka sitten
aikojen kuluttua taas löydetään kuolleina ja vaalenneina, mutta yhä
vielä hiukan ensimmäistä raikkauttaan tuoksuvina.

Eräänä iltana, kun Mimi hyräillen käveli ympäri huonetta, kysyi
varakreivi Paul häneltä:

— Mikä laulu tuo on, rakkaani?

— Rakkautemme hautalaulu, jonka entinen rakastettuni Rodolphe on
viimeksi sepittänyt. Ja Mimi alkoi laulaa:

    Kun kukkaroni tyhjentyi, on siinä syy
    jo purkaa liittomme ja mennä pois.
    Ja tuskin kirkkaat silmäs silloin kyyneltyy,
    unohdus mielees kohta tulla vois.



XXI

Romeo ja Julia


Puettuna kuin aikakauskirjan _Iriksen vyön_ kuparipiirros, hansikkaat
kädessä, kiiltokengissä, viikset käherrettyinä, monokkeli silmässä ja
keppi kädessä seisoi runoilija Rodolphe nuortuneena ja säteilevänä
bulevardilla odottamassa vaunuja ajaakseen kotiin.

Rodolphe odottamassa vaunuja? Mikä mullistus oli siis äkkiä tapahtunut
hänen yksityiselämässään?

Samaan aikaan, jolloin tuntemattomaksi muuttunut runoilijamme kierteli
viiksiänsä, mahtava sikari hampaissa, ja herätti ohikulkevien
kaunottarien huomiota, tuli myös eräs hänen ystävänsä samaa bulevardia
pitkin, nimittäin filosofi Gustave Colline. Rodolphe näki hänen
tulevan ja tunsi hänet heti, sillä kukapa, jos kerrankin oli hänet
nähnyt, voisi olla häntä tuntematta! Collinella oli tapansa mukaan
kainalossaan pinkka vanhoja kirjoja. Yllään kuolematon pähkinänruskea
päällystakkinsa, jonka kestävyys saattoi epäilemään sitä roomalaisten
tekemäksi, ja päässään kuuluisa jättiläislierinen hattunsa,
lisänimeltään »Nykyajan filosofian Mambrinin kypäri», jonka huopakuvun
alla surisi hyperfyysillisten unelmien sekava parvi, Gustave Colline
asteli hitaasti tietään, hiljaa märehtien erään hänen päässään jo kolme
kuukautta hautuneen teoksensa esipuhetta. Lähestyessään Rodolphea hän
aluksi luuli tuntevansa runoilijan, mutta tämän erinomaisen hieno asu
saattoi filosofin kuitenkin epäilyksen ja epävarmuuden valtaan.

— Rodolphella hansikkaat ja keppi! mutisi hän. — Mahdotonta,
yliluonnollista! Ja tukka käherrettynä hänellä, jonka kallo on kalju
kuin biljardipallo! Onnettomalla ystävälläni on tällä hetkellä
sitä paitsi mieli lamassa, sillä hänen täytyy laulaa suruvirsiä ja
runoilla elegioita Mimin takia, joka kuuluu jättäneen hänet... Totta
puhuen pahoittelen minäkin kovasti nuoren tytön katoamista, sillä hän
osasi keittää oivallista kahvia, ajattelijoiden lempijuomaa. Mutta
toivon Rodolphen pian siitä toipuvan ja hankkivan itselleen uuden
kahvinkeittäjän.

Hän oli tällä välin tullut ihan likelle Rodolphea, ja nyt hänen täytyi
taipua tosiasian edessä. Rodolphe siinä sittenkin oli, ajeltuna,
hansikoituna ja keppi kädessä. Mahdotonta, mutta kuitenkin totta.

— No hitto vieköön! Colline huudahti. — Enhän erehdy, sinähän se
tosiaan olet! Siitä olen nyt varma.

— Minä samoin, vastasi Rodolphe.

Ja Colline syventyi tarkastamaan ystäväänsä, kasvoillaan sama
ilme, jota hovimaalari Lebrun oli käyttänyt ilmaisemaan yllätyksen
korkeinta astetta. Äkkiä hän huomasi kaksi kummallista esinettä,
joita Rodolphe raahasi mukanaan, nimittäin ensiksi nuoratikapuut ja
toiseksi linnunhäkin, jossa lenteli jokin lintu. Siitä levisi filosofin
kasvoille ilme, jonka Lebrun oli unohtanut intohimoja esittävässä
taulussaan.

— Kas vain, sanoi Rodolphe, — näenpä henkesi ylen uteliaana
kurkistelevan silmiesi ikkunoista. No, kyllä tyydytän uteliaisuutesi.
Poistukaamme vain ensin kadulta, sillä muuten tämä pakkanen jäädyttää
sekä sinun kysymyksesi että minun vastaukseni.

He poikkesivat erääseen kahvilaan.

Colline töllisteli koko ajan nuoratikkaita ja etenkin häkkiä, jossa
pikku lintu kahvilan lämmöstä virkistyneenä alkoi viserrellä, mutta
millä kielellä, sitä ei Colline ymmärtänyt, niin suuri kielimies kuin
olikin.

— Ensinnäkin, sanoi filosofi osoittaen tikkaita, — mitä tuo vehje
tarkoittaa?

— Se on yhdysside minun ja rakastettuni välillä, vastasi Rodolphe
äänessään hellä hivelevä sointu.

— Entä tuo sitten? kysyi Colline osoittaen lintua.

— Sekö? sanoi runoilija, ja hänen äänensä hymisi vienosti ja
hyväileväsi kuin iltatuulen henkäys. — Se on kello.

— Jätä vertaukset ja puhu tavallista suorasanaista kieltä, mutta
selvästi.

— Hyvä, oletko lukenut Shakespearea?

— Minäkö? _To be or not to be_. Hän oli suuri filosofi... Niin, kyllä
hänet tunnen.

— Muistatko _Romeota ja Juliaa_?

— Ettenkö muistaisi! vastasi Colline ja alkoi lausua:

    Niin monta onnenpäivää saimme, vaikka ei
    muistettaisi öitä ollenkaan.
    Iäksi kohtalo ne kaikki kauas vei:
    näin onni meitä pettää oikuillaan!

— Totta hiidessä muistan! Mutta entä sitten?

— No niin, vastasi Rodolphe osoittaen tikkaita ja häkkiä, — etkö
ymmärrä? Koko salaisuus on siinä, että olen rakastunut, hyvä ystävä,
rakastunut tyttöön, jonka nimi on Julia.

— No ja sitten? Colline jatkoi kärsimättömästi.

— Sittenkö? Katsos, koska uuden lemmittyni nimi on Julia, olen laatinut
suunnitelman näytelläkseni hänen kanssansa tätä Shakespearen draamaa.
Ensiksikään minun niineni ei ole Rodolphe, vaan Romeo Montague, ja
sinulle olen hyvin kiitollinen, jos tästä lähtien puhuttelet minua
vain tällä nimellä. Ja ettei kenenkään tarvitsisi olla epätietoinen,
olen painattanut itselleni uusia nimikortteja. Mutta tässä ei ole
vielä kaikki: aion käyttää hyväkseni sitä seikkaa, ettei vielä ole
karnevaalin aika, ja pukea itseni silkkiin ja samettiin ja sitoa miekan
vyölleni.

— Tappaaksesiko Tybaltin? kysyi Colline.

— Niin tietysti, vastasi Rodolphe. Ja näillä tikkailla pääsen
rakastettuni luokse hänen asuntoonsa, jossa sattuu olemaan parveke.

— No mutta lintu sitten? uteli Colline. — Lintu?

— Tämä lintu, joka muuten on kyyhkynen, esittää satakielen osaa
ja ilmoittaa joka aamu täsmälleen sen hetken, jolloin aikoessani
riistäytyä irti kultani sylistä hän kietoo kätensä kaulaani ja
suloisella äänellään lausuu minulle parvekekohtauksen mukaisesti: Se
oli vain satakieli eikä leivonen... se on: ei, kello ei ole vielä
yksitoista, kaduilla on kuraa, älä lähde, meidän on täällä niin hyvä
olla... Jotta kuvitelma olisi täydellinen, tahdon vielä hankkia
imettäjän, jotta rakastettuni saa komentaa. Toivon vielä, että
almanakka on kyllin hyväsydäminen suodakseen minulle hiukan kuutamoa
kiivetessäni rakastettuni parvekkeelle. Mitä sanot suunnitelmastani,
filosofi?

— Onhan se perin hyvä, myönsi Colline. — Mutta voitko vielä selittää
minulle, mistä olet saanut tuon loisteliaan ulkoasusi, joka tekee sinut
melkein tuntemattomaksi?... Onko sinusta tullut rikas?

Rodolphe ei vastannut, vaan viittasi luokseen tarjoilijan, antoi
hänelle huolettomasti kultarahan ja sanoi:

— Ottakaa tästä maksu.

Sitten hän taputti taskuaan, josta kuului helinää.

— Soittokelloko vai mikä sinun taskussasi kilisee?

— Oh, jokunen kultaraha vain.

— Kultarahojako? kysyi Colline tyrmistyneenä. Näyhän hiukan, että saan
nähdä minkä näköisiä oikeat louisdorit ovat.

Ystävykset erosivat sitten kumpikin taholleen: Colline kertomaan
ystäville Rodolphen uudesta rakkaudesta ja pohatanelämästä ja Rodolphe
mennäkseen kotiinsa.

Tämä tapahtui Rodolphen ja Mimin toisen eron jälkeisellä viikolla.
Rikottuaan välinsä Mimin kanssa Rodolphe tunsi ilman- ja
paikanvaihdoksen tarvetta ja muutti sen tähden ystävänsä Marcelin
seuraamana pois synkästä vuokralaiskasarmista, jonka omistaja ei
liikoja surrut heidän lähtöään. Kumppanukset ryhtyivät hakemaan
majaa muualta ja löysivät itselleen kumpikin huoneen eräästä talosta
ja vieläpä samasta kerroksesta. Rodolphen huone oli mukavampi kuin
yksikään hänen aikaisempi asuntonsa, sillä se oli tällä kertaa tosiaan
melkein kuin kalustettu. Erikoismaininnan ansaitsi sohva, jonka
punakankainen päällys oli olevinaan samettia, kuitenkaan noudattamatta
vanhaa sääntöä: »Tee tehtäväsi!»

Kamiinan reunalla oli kaksi posliinimaljakkoa kukkineen ja niiden
välissä alabasterikello, jonka somisteet suorastaan kauhistivat.
Rodolphe pisti maljakot kaappiin, ja kun isäntä tuli vetämään
pysähtynyttä kelloa, pyysi runoilija häntä jättämään vetämisen sikseen.

— Kello saa minun puolestani olla paikallaan, hän sanoi isännälle,
mutta vain taide-esineenä. Se osoittaa puoliyötä, ihanaa hetkeä, ja
pysyköön siinä. Sinä päivänä, jolloin kello näyttää viisi minuuttia
yli kahdentoista, minä muutan talosta... Kello, jatkoi Rodolphe, joka
ei ollut koskaan voinut alistua numerotaulun orjuuteen, — on katkera
vihollinen, joka leppymättä laskee olemassaolomme tunti tunnilta
minuutti minuutilta, ja sanoo meille joka hetki: Näetkös, taas on osa
elämääsi mennyt! Minä en tosiaan voisi nukkua huoneessa, jossa on
moinen kidutuskone, sillä sen läheisyydessä on huolettomuus ja haaveilu
mahdotonta... Kone, jonka osoittimet ulottuvat vuoteeseen asti ja
pistelevät meitä aamulla, kun vielä uinumme suloisessa horroksessa...
Kello, joka huutaa meille; kili, kili, kili!... Silloin pitää nousta
työhön, luopua näkyjen ja joskus myöskin todellisuuden hyväilyistä.
Hattu päähän, kengät jalkaan, satoi tai paistoi, työhön ja toimeen,
aika on, aika on, kili, kili, kili! Almanakassa on tarpeeksi... Kelloni
seisokoon siis liikkumatta, hiiskumatta, tai muuten...

Näin itseksensä puhellen runoilija tarkasti uutta huonettansa tuntien
salaista levottomuutta, jota melkein aina saa kokea astuessaan uuteen
asuntoon.

— Olen tehnyt sen havainnon, ajatteli hän, — että ympäristöllämme
on salaperäinen vaikutus ajatuksiimme ja myöskin toimintaamme. Tämä
huone on kylmä ja hiljainen kuin hauta. Jos ilo milloinkaan virittää
täällä virtensä, on se tuotava ulkoa tänne, eikä se silloinkaan viivy
kauan, sillä tämän matalan katon alla, joka on kylmä ja harmaa kuin
lumitaivas, kuoleutuu nauru ilman kaikua. Ah, millaiseksi sukeutuukaan
elämäni näiden neljän seinän sisällä?...

Muutamien päivien kuluttua oli tämä kolkko huone kuitenkin täynnä
kirkkautta ja iloa. Vietettiin tupaantuliaisjuhlaa, ja lukuisat pullot
ilmaisivat, mistä johtui vieraiden iloinen mieliala. Rodolpheenkin
oli tarttunut hänen vierastensa hyvä tuuli. Hän istui muista syrjässä
nuoren naisen kanssa, jonka sattuma oli tuonut hänen luokseen ja
jonka hän oli heti vallannut, puhellen tälle sekä kielin että käsin.
Ennen juhlan loppua hän oli saanut tytön suostumaan siihen, että he
tapaisivat toisensa seuraavana päivänä.

— No niin, sanoi hän itselleen, kun oli jäänyt yksin, ilta ei ollut
lainkaan hullumpi. Oloni täällä näyttää alkavan hyvin entein.

Seuraavana päivänä tuli Julia sovittuun aikaan. Ilta kului pelkissä
selityksissä. Julia oli kuullut, että Rodolphe äskettäin oli rikkonut
välinsä sinisilmäisen tytön kanssa, jota oli niin suuresti rakastanut
Hän tiesi myös, että Rodolphen ja entisen rakastajattaren ensimmäistä
välien purkautumista oli pian seurannut sovinto, ja pelkäsi joutuvansa
samanlaisen uuden sovinnon uhriksi.

— Katsokaas, selitti Julia viehättävin uhmaavin ilmein, — minulla
ei ole lainkaan halua näytellä naurettavaa osaa. Sanon teille jo
edeltäkäsin, että olen hyvin häijy. Jos minusta tulee tänne _emäntä_,
ja hän selvensi katseella tämän sanansa merkitystä, — silloin jään
tänne myös enkä luovuta paikkaani.

Rodolphe sai ottaa avukseen kaiken kaunopuheisuutensa vakuuttaakseen
tytölle, että tuollainen pelko oli aiheeton, ja kun tytöllä omasta
puolestaan oli hyvä halu päästä varmuuteen, seurasi loppujen lopuksi
yksimielisyys. Erimielisyyttä esiintyi vasta sitten, kun tuli keskiyö,
sillä Rodolphe toivoi Julian jäävän, kun Julia taas halusi mennä kotiin.

— Ei, sanoi tyttö, kun Rodolphe yhä pyysi häntä jäämään. — Mikä kiire
meillä on? Pääsemme kyllä ajoissa siihen, mihin pyrimme, ellette
matkalla pysähdy. Huomenna tulen tänne jälleen.

Ja viikon ajan Julia kävi joka ilta Rodolphen luona, mutta poistui aina
kahdentoista tienoissa.

Rodolphea ei tämä ratkaisun viivytys liioin suututtanut. Rakkaudessa,
vieläpä tilapäisissä lemmenpuuskissakin hän kuului siihen matkustavien
luokkaan, joka pidentää matkaa saadakseen sitä enemmän huvia. Tämä
pieni hempeä johdanto vei hänet kuitenkin lopulta pitemmälle kuin hän
oikeastaan oli halunnut, sillä Julia käytti tätä juonta kiihottaakseen
toista sille asteelle, jolloin vastarinnasta vahvistunut mieltymys
alkaa tuntua todelliselta rakkaudelta.

Joka käynnillään huomasi Julia Rodolphen sanoissa yhä suurempaa
sydämellisyyttä ja vilpittömyyttä. Jos Julia hiukkasen myöhästyi, sai
hän sitten nauttia Rodolphen oireellisesta maltittomuudesta, ja lisäksi
runoilija kirjoitti hänelle kirjeitäkin, joiden tyyli oikeutti hänet
_vakinaiseksi_ lemmityksi.

Marcel, Rodolphen uskottu, sai kerran käsiinsä erään näistä kirjeistä
ja sen luettuaan kysyi nauraen:

— Onko tämä tyylin harjoitusta vai ajatteletko tosiaan niin, kuin tässä
olet kirjoittanut?

— Kyllä, vastasi Rodolphe, — ja olen siitä itsekin vähän ihmeissäni.
Viikko sitten olin perin surkeassa mielentilassa. Tämä yksinäisyys ja
hiljaisuus, joka oli niin äkkiä astunut entisen, myrskyisen elämäni
sijalle, pelotti minua suuresti. Silloin tuli Julia odottamatta.
Kuulin kaksikymmenvuotiaan nuoruuden riemusoittoa, näin edessäni
raikkaat kasvot, hymyilevät silmät ja suudeltavat huulet, ja vähitellen
antauduin seuraamaan oikkua, joka minussa lienee jo muuttunut
rakkaudeksi. Rakastaminen on minusta mieluisaa.

Pian Rodolphe huomasi, että tämän pikku romaanin vieminen päätökseen
riippui enää vain hänestä itsestään, ja tällöin oli hänen päähänsä
juolahtanut jäljitellä Shakespearen _Romeon ja Julian_ lemmenkohtausta.
Hänen tuleva rakastettunsa oli ihastunut tästä keksinnöstä ja suostui
näyttelemään osaansa tässä pilailussa.

Parvekekohtaus oli määrätty siksi illaksi, jolloin Rodolphe oli
tavannut filosofi Collinen. Runoilija oli juuri ostanut silkkinuoraiset
tikkaat, joiden avulla hänen oli kiivettävä Julian parvekkeelle. Kun
lintukauppiaalla ei ollut varastossa satakieliä, oli Rodolphe ostanut
sen sijaan kyyhkysen, koska se, kuten kauppias hänelle vakuutti, joka
aamu lauloi auringon noustessa.

Tultuaan kotiinsa Rodolphe ajatteli, että kiipeäminen köysitikkaita
myöten ei ollut mikään helppo tehtävä ja että olisi hyvä edeltäkäsin
hieman harjoitella parvekekohtausta. Saattoihan hän siten oppia
välttämään putoamista ja myöskin pelastua vaarasta joutua kömpelyytensä
takia naurunalaiseksi odottavan kaunottaren silmissä. Niinpä hän
kiinnitti tikkaat kahteen koukkuun, jotka oli tukevasti lyöty kattoon,
ja käytti sitten ne kaksi tuntia, jotka vielä olivat jäljellä,
kiipeämisharjoituksiin. Lukemattomien yritysten jälkeen hän viimein
pääsi niin pitkälle, että kykeni auttavasti kiipeämään kymmenen puolaa.

— Kas niin, hyvä on, hän sanoi, — nyt olen asiastani varma, ja jos
muuten jään taivaan ja maan välille heilumaan, antaa rakkaus minulle
siivet.

Ja tikkaat ja kyyhkyshäkki mukanaan runoilija läksi Julian luo, joka
asui lähellä. Julian asunto oli pienen puutarhan keskellä, ja ikkunan
edessä oli kuin olikin eräänlainen parveke. Huone sijaitsi kuitenkin
valitettavasti ensi kerroksessa, joten parvekkeelle kiipeäminen ilman
mitään apuneuvoja oli maailman helpoin asia.

Rodolphe nolostui huomatessaan tämän paikallisen järjestelyn, joka teki
tyhjäksi hänen runollisen kiipeämissuunnitelmansa.

— No samantekevää, hän sanoi Julialle, — voimmehan silti näytellä
parvekekohtausta. Tässä on lintu, joka herättää meidät huomenna
ihanalla laulullaan ja ilmoittaa, milloin meidän on toisistamme
epätoivoisina erottava.

Ja Rodolphe ripusti häkin huoneen nurkkaan.

Aamulla kello viiden aikaan kyyhkynen täyttikin velvollisuutensa ja
kujersi niin kauan, että se olisi varmasti herättänyt rakastavaiset,
jos he olisivat nukkuneet.

— Kas niin, sanoi Julia, — nyt on hetki tullut, jolloin meidän on
mentävä parvekkeelle lausumaan toisillemme epätoivoiset jäähyväiset.
Mitä ajattelet?

— Kyyhkynen edistää, vastasi Rodolphe. — Me olemme marraskuussa, ja
aurinko nousee vasta kello kaksitoista.

— Sama se, sanoi Julia,— minä puolestani nousen.

— No mutta miksi?

— Minun on nälkä, ja suoraan sanoen tahtoisin hiukkasen syödä.

— Kummallista, kuinka yhtäpitäviä tunteemme ovat! huudahti Rodolphe.
— Minäkin olen nälkäinen kuin susi. Ja sitten hän nousi ja pukeutui
nopeasti. Julia oli jo sytyttänyt tulen ja etsi kaapistaan
ruokatavaroita. Rodolphe ryhtyi häntä tässä työssä auttamaan.

— Kas vain, hän sanoi, — sipulia!

— Ja silavaa, lisäsi Julia.

— Ja täällä voita.

— Ja tässä leipää.

Niin, siinä olikin kaikki.

Tämän etsinnän aikana jatkoi hyväuskoinen kyyhkynen huolettomana
aamuvirttään.

Romeo katsoi Juliaan ja Julia Romeoon, ja molemmat loivat sitten
katseensa kyyhkyseen.

He eivät sanoneet sanaakaan, mutta tällä katseella oli kyyhkyskellon
kohtalo ratkaistu. Jos lintu olisi vedonnut tästä äänettömästä
tuomiosta korkeimpaan oikeuteen, olisi se ollut turhaa vaivaa... nälkä
on julma neuvonantaja!

Rodolphe oli pannut tuleen hiiliä ja kappaleen silavaa käristymään
voisulassa juhlallisen ja totisen näköisenä.

Julia kuori sipuleja ja näytti alakuloiselta.

Mutta kyyhkynen lauloi yhä... joutsenlauluaan, jota rasva pannussa
rätisten säesti.

Viisi minuuttia myöhemmin rasva rätisi yhä, mutta kyyhkysen ääni oli
vaiennut. Romeo ja Julia olivat sen paistaneet.

— Sillä oli kaunis ääni, huomautti Julia, kun he istuutuivat pöytään.

— Niin, se oli hyvin hellä ja vieno, sanoi Rodolphe paloitellen
herätyskelloaan taiteen kaikkien sääntöjen mukaan.

Molemmat rakastavaiset katsahtivat toisiinsa ja yllättivät toistensa
silmäkulmassa kyyneleen.

Teeskentelijät! Heitä itketti vain sipuli!



XXII

Mimin loppu


I

Ensi päivinä lopullisesti erottuaan Mimistä, joka oli jättänyt
Rodolphen noustakseen varakreivi Paulin vaunuihin, runoilija oli
koettanut huumata itseään ottamalla uuden rakastajattaren.

Tämä uusi lemmitty oli se vaalea kaunotar, jonka vuoksi hän oli
pukeutunut Romeoksi eräänä hulluttelujen ja paradoksien päivänä.
Mutta suhde, jonka toinen oli solminut äkäpäissään ja toinen
pelkästä oikusta, ei tietenkään voinut kestää kauan. Julia oli
sittenkin vain kevytkenkäinen tyttö, joka osasi ulkoa naismetkujen
aapisen ja oli kyllin älykäs huomatakseen toisten mielijohteet ja
käyttääkseen niitä hyväkseen. Muuten hänellä oli sydäntä vain sen
verran, että hän tunsi pahoinvointia liiasta syömisestä. Sitä paitsi
hän oli rajattoman omahyväinen ja keimaileva, niin että jos hänen
rakastettunsa esimerkiksi olisi taittanut jalkansa, olisi se häntä
huolettanut vähemmän kuin jokin puute hänen puvussaan tai hatussaan.
Keskinkertaisena kauneudeltaan, arkipäiväisenä olentona ja jo
syntyessään huonojen vaistojen tyyssijana hän oli kuitenkin eräiltä
puoliltaan ja eräinä hetkinään viettelevä. Hän huomasi pian että
Rodolphe oli ottanut hänet vain voidakseen hänen avullaan unohtaa
edellisen rakastettunsa, mutta juuri Julian rinnalla kävi Mimin muisto
runoilijan sydämessä entistä elävämmäksi.

Kerran Julia puheli runoilijastaan eräälle lääketieteen ylioppilaalle,
joka jo jonkin aikaa oli häntä liehitellyt.

— Pienokaiseni, vastasi ylioppilas hänelle, — tuo mies käyttää teitä,
kuten käytetään tulikiveä haavoja parantamaan... hän tahtoo teillä
lääkitä sydäntänsä. Teette siis väärin, kun turhanpäiten pelkäätte
pientä uskottomuuden oikkua.

— Ha haa! nauroi Julia, — oikeinko tosiaan uskotte minun arastelevan?

Ja vielä samana iltana hän antoi ylioppilaalle todistuksen siitä, että
asian laita oli päinvastoin.

Erään niin sanotun ystävän avulla, joka ei mistään hinnasta tahdo
salata uutista, jos arvaa sen loukkaavan toista, Rodolphe sai asiasta
vihiä ja käytti sitä hyväkseen purkaakseen tämän väliaikaisen
rakkaussuhteensa.

Hän eristäytyi sitten täydelliseen yksinäisyyteen, jossa häntä pian
alkoivat vaivata kaikki ikävyyden yölepakot. Hän kutsui avuksi tytön,
mutta turhaan. Joka ilta puserrettuaan yhtä monta pisaraa hikeä
kuin oli tuhlannut mustetta hän sai kirjoittaneeksi parikymmentä
riviä, joissa kulunut ajatus väsyneenä kuin Vaeltava juutalainen ja
kirjallisiin ryysyihin ja lainatavaraan vaatetettuna tanssi kömpelösti
paradoksin ohuella nuoralla. Uudestaan lukiessaan näitä rivejä
Rodolphe tyrmistyi kuten ihminen, joka näkee nokkosia kasvavan lavassa,
vaikka on luullut siihen kylväneensä ruusuja. Hän repi rikki paperin,
johon oli tuhertanut moisia typeryyksiä, ja polki sitä raivoissaan.

— Niinpä niin, hän sanoi lyöden rintaansa sydämen kohdalle. — Kieli on
katkennut. Alistukaamme kohtaloon.

Ja kun kaikkia hänen kirjallisia yrityksiään pitkät ajat seurasi
sama pettymys, hänet pian valtasi se heikkous ja hervottomuus,
joka voi järkyttää voimakkaimmankin itseluottamuksen ja tylsyttää
pirteimmänkin hengen. Eikä tosiaan mikään ole niin pelottavaa kuin
yksinäiset taistelut, joita joskus sukeutuu itsepintaisen taiteilijan
ja vastaanhangoittelevan taiteen välillä, ei mikään järkyttävämpää kuin
ne milloin rukoilevat, milloin käskevät huudot, joilla luomisintoinen
taiteilija kutsuu ylenkatseellista tai pakenevaa runotarta.

Kauheimmatkaan sieluntuskat, syvimmätkään sydämenhaavat eivät tuota
sellaisia kärsimyksiä, kun saa tuntea maltittomuuden ja epäilyksen
hetkinä, jotka niin usein vaivaavat taiteen vaaralliselle alalle
antautuneita.

Näitä rajuja puuskia seurasi tuskallinen lamaannus. Tuntikausia saattoi
Rodolphe silloin istua tylsänä ja liikkumattomana kuin kivi. Kyynärpäät
nojasivat pöytään, silmät tuijottivat jäykkinä lampun valaisemalle
paperille, »taistelukentälle», jolla hänen henkensä joka päivä kärsi
tappion kynän väsyessä ajamaan takaa saavuttamatonta aatetta, ja hän
näki haaveellisia ilmestyksiä taikalyhtykuvien kaltaisina, joilla
lapsia huvitetaan, hitaasti siirtymässä silmiensä ohitse, valaisten
hänelle menneen elämän tapauksia. Siinä tulivat ensiksi työn ja toimen
päivät, jolloin jokainen tunti vaati jonkin velvollisuuden täyttämistä,
sitten opinnoille omistetut yöt, jolloin runotar piti hänelle seuraa,
kirkastaen lumollaan hänen yksinäistä ja kärsivällisesti kestettyä
köyhyyttään. Ja kateellisena hän ajatteli sitä ylpeätä itsetuntoa,
joka ennen oli häntä elähdyttänyt, kun hän oli saanut jonkin ottamansa
tehtävän valmiiksi.

— Oh, huusi hän, — ei mikään vedä vertoja sinulle, ei mikään voita
sinua, joka hyvin suoritetun työn jälkeen laskeudut sieluun, sinua
suloinen uupumus, joka teet joutilaisuuden patjan kaksin verroin
suloiseksi. Ei turhamaisuuden tyydytys eikä kuumeinen, salaperäisten
vuodekomerojen kätkössä nautittu aistihurma, ei mikään vedä vertoja
rehelliselle tyynelle ilolle, oikeutetulle itsetyytyväisyydelle, jonka
työ antaa tekijälleen ensi palkintona.

Hän kiinnitti katseensa uudelleen näkyihin, jotka jatkoivat kulkuaan,
ja nousi niiden mukana kuusi kerrosta ylös kaikkiin ullakkokamareihin,
joissa oli seikkailevan elämänsä aikana asunut ja jonne runotar, hänen
siihen aikaan ainoa, uskollinen ja alati läsnäoleva lemmittynsä, oli
häntä seurannut, hyvin viihtyen kurjuudessa, koskaan keskeyttämättä
toivehikasta lauluaan. Mutta sitten kohosi äkkiä tähän hiljaiseen,
rauhalliseen kolkkaan naisen hahmo, ja nähdessään naisen astuvan
sinne, missä oli itse tähän asti ollut yksin valtiattarena, runotar
poistui murheellisena, luovuttaen paikkansa vastatulleelle, jonka
arvasi kilpailijakseen. Hetkisen ajan runoilija epäröi, näyttäen
katseellaan pyytävän runotarta jäämään, samalla kun houkuttelevalla
kädenliikkeellä kutsui vierasta. Kuinka hän olisikaan voinut torjua
viehättävää olentoa, joka tuli hänen luokseen nuoruuden ja kauneuden
viehkeässä loisteessa, jolla oli soma pikku suu ja ruusuiset huulet
ja joka puhui niin yksinkertaista ja kuitenkin rohkeata kieltä,
lupauksen sanoja. Kuinka hän olisi voinut työntää luotaan pienen,
valkoisen, sinisuonisen kätösen, joka hyväillen ojentui häntä kohti?
Kuinka hän olisi voinut huutaa karkotuskäskyn näille kahdeksalletoista
kukkivalle vuodelle, joiden pelkkä läsnäolo jo täytti huoneen ilon ja
nuoruuden palsamituoksulla? Kaiuttihan tuo olento suloisella, vienosti
väräjävällä äänellään kiusauksen ihanaa laulua. Kauniilla, loistavilla
silmillään hän sanoi niin selvästi: »Minä olen rakkaus!» ja huulillaan,
joilla suudelma kukki: »Minä olen nautinto!» samoin kuin koko
olemuksellaan: »Minä olen onni!» että Rodolphe joutui hänen lumoihinsa.
Eikö tämä nuori tyttö ollut myös elävää, ruumiillistunutta runoutta?
Eivätkö juuri hänen ansiotaan olleet innoituksen raikkaimmat hetket?
Eikö hän ollut usein sytyttänyt ihastusta, joka kohotti niin korkealle
ihanteitten piiriin, että maa katosi näkyvistä? Ja vaikka olikin
pitänyt paljon kärsiä hänen tähtensä, niin eikö tämä kärsimys ollut
sovitusta niistä äärettömistä riemuista, joita nuori tyttö oli tuonut?
Eikö se ollut tavallinen kosto kohtalon puolelta, joka ei kenellekään
kuolevaiselle suo häiriintymätöntä onnea? Kun kristinusko antaa
anteeksi niille, jotka ovat paljon rakastaneet, suo se heille tämän
anteeksiannon vain sen tähden, että he ovat myös paljon kärsineet,
ja vasta kyynelkasteen kautta maallinen rakkaus tulee jumalalliseksi
intohimoksi.

Kuten joskus voi hurmautua jo kauan sitten kuihtuneiden ruusujen
tuoksusta, samoin Rodolphe hurmaantui muistellessaan entistä elämäänsä,
jolloin jokainen päivä toi mukanaan uuden elegian, järkyttävän
draaman tai naurettavan pilan. Hän eli hengessään vielä kerran kaikki
merkillisen rakkautensa eri vaiheet kuherruskuukaudesta kotoisiin
myrskyihin asti, jotka olivat syynä heidän lopulliseen eroonsa. Hän
palautti mieleensä entisen rakastettunsa viekkaat kepposet ja toisti
hänen leikkipuheensa. Rodolphe näki rakastettunsa liehuvan heidän pikku
asunnossaan lempilauluansa hyräillen, aina iloisena, aina huolettomana,
sekä hyvinä että pahoina päivinä. Ja lopuksi hänen täytyi myöntää,
että järki on rakkausasioissa aina väärässä. Mitä hän oikeastaan tällä
erolla oli saavuttanut?

Tosin Mimi petti häntä heidän yhteiselämässään... mutta tieto siitä oli
hänen oma vikansa. Miksi hän näki niin paljon vaivaa saadakseen sen
tietää, miksi alati vaani hankkiakseen todistuksia ja tällä tavalla
itse teroitti tikarin, joka lävisti hänen sydämensä? Eikö Mimi osannut
hätätilassa taitavasti todistaa, että hän oli erehtynyt? Ja lisäksi,
kenen kanssa tai millä Mimi osoitti hänelle uskottomuutta? Enimmäkseen
jollakin huivilla tai hatulla... siis esineillä, mutta ei ihmisten
kanssa. Ja oliko hän saanut sen rauhan ja levon, jota tästä erosta
oli toivonut? Ei, hän oli kaikkea muuta kuin levollinen. Ennen hän
saattoi ainakin purkaa tuskansa, puhjeta soimauksiin ja moitteisiin
ja osoittaa, kuinka hän kärsi, ja herättää sääliä Mimissä, joka oli
näihin kärsimyksiin syypää. Nyt hänen sitä vastoin täytyi sulkea tuska
sydämeensä. Hänen mustasukkaisuutensa oli muuttunut raivoksi, sillä
aikaisemmin hän saattoi epäillessään ainakin estää Mimiä menemästä ja
pitää häntä silmällä, mutta nyt hänen oli pakko nähdä, kuinka Mimi
käveli rakastettunsa taluttamana kadulla varmaankin onnellisena,
menossa johonkin huviin.

Tätä surkeaa tilaa kesti kolmisen kuukautta. Sitten Rodolphe vähitellen
rauhoittui. Sillä välin tuli Marcelkin, joka oli paljon matkustellut
saadakseen Musetten haihtumaan mielestään, takaisin Pariisiin ja
asettui uudelleen asumaan yhteen runoilijansa kanssa, niin että he
saattoivat lohduttaa toisiaan.

Kun Rodolphe eräänä sunnuntaina käveli Luxembourg-puiston halki, Mimi
tuli häntä vastaan hyvin hienosti pukeutuneena, matkalla tanssiaisiin.
Hän nyökkäsi ohimennessään, ja Rodolphe vastasi siihen kohteliaasti
tervehtien. Tämä kohtaaminen pisti Rodolphen sydämeen, mutta hänen
liikutuksensa oli vähemmän tuskallinen kuin muulloin. Harhailtuaan
jonkin aikaa puistossa hän palasi kotiin. Saapuessaan myöhään illalla
Marcel tapasi hänet työssä.

— Mitä! huusi maalari kurkistaen ystävänsä olkapään yli, — sinä olet
työssä... ja päällepäätteeksi runon teossa!

— Niin kuin näet, vastasi Rodolphe iloisesti. — Pikku kapine ei ole
rinnassani vielä ihan kuollut Istun tässä jo neljättä tuntia... olen
saanut takaisin entisten aikojen innoituksen. Tapasin Mimin!

— Niinkö! sanoi Marcel hieman levottomana. — Ja millä kannalla te kaksi
nyt olette?

— Älä ollenkaan pelkää. Olemme vain tervehtineet toisiamme... ei muuta.

— Todellako?

— Ihan totta. Meidän kesken on kaikki ainaiseksi lopussa, sen tunnen.
Mutta jos voin jälleen tehdä työtä, annan hänelle mielelläni anteeksi.

— Mutta miksi kirjoitat hänelle runoja, jos kerran välinne ovat
lopussa? kysyi maalari, joka oli lukenut Rodolphen kirjoittamat rivit.

— Mitä sillä on väliä? vastasi runoilija. — Minä otan runoni sieltä,
mistä löydän.

Viikon päivät Rodolphe työskenteli pikku runoelman kimpussa. Kun se oli
valmis, hän luki sen Marcelille, joka ilmaisi olevansa saavutukseen
tyytyväinen ja kehotti Rodolphea käyttämään jälleen elpynyttä
runosuontaan muihinkin tehtäviin.

— Sillä eihän kannattanut, lisäsi hän, — hylätä Mimiä, jos sinä aina
tahdot elää hänen haamunsa kanssa. Mutta, hän jatkoi hymyillen, —
tekisin kuitenkin paremmin, jos jättäisin muut rauhaan ja saarnaisin
itselleni enkä muille, sillä minun sydämeni on vielä täynnä Musettea.
No, luulen sentään, että kerran lakkaamme olemasta nuoria emmekä viitsi
tavoitellakaan riivattuja tyttöheilakoita.

— No no, sanoi Rodolphe, — eihän meidän tarvitse nuoruudelle antaa
matkapassia.

— Se on totta, vastasi Marcel, — ja kuitenkin on päiviä, jolloin
tahtoisin olla arvokas vanhus, Instituutin jäsen, useiden rintamerkkien
omistaja ja turvassa kaikilta tämän maailman Musetteilta. Ja vieköön
minut piru, jos koskaan niitä kaipaisin. Entä sinä, lisäsi hän nauraen,
— haluaisitko sinäkin saada kuusikymmentä vuotta niskoillesi?

— Haluaisin tänään mieluummin saada kuusikymmentä frangia, vastasi
Rodolphe.

Muutamia päiviä myöhemmin Mimi tuli varakreivi Paulin seurassa erääseen
kahvilaan. Sattumalta hän otti pöydältä käteensä aikakauskirjan
ja löysi siitä painettuna Rodolphen viimeksi kirjoittaman runon,
jossa kaihoten, mutta samalla vapautunein mielin esitettiin heidän
lemmentarinansa eri vaiheineen.

— Kas vain, hän huudahti nauraen, — entinen rakastajani panettelee
minua lehdissä!

Mutta luettuaan runon hän katseli ääneti ja uneksivana eteensä.
Varakreivi Paul arvasi hänen ajattelevan Rodolphea ja koetti kääntää
hänen huomionsa muualle.

— Ostan sinulle korvarenkaat, hän sanoi.

— Niin, vastasi Mimi, — teillä on rahaa, teillä.

— Ja italialaisen olkihatun, jatkoi Paul.

— Ei, sanoi Mimi, — jos tahdotte minua ilahduttaa, ostakaa minulle tämä.

Ja hän osoitti vihkoa, josta oli lukenut Rodolphen runon.

— En ikinä! vastasi varakreivi äreästi.

— Hyvä, sanoi Mimi kylmästi. — Ostan sen itse rahoilla, jotka itse
ansaitsen. Ja parempi onkin, etten käytä siihen teidän rahojanne.

Ja Mimi tuli tosiaan kahdeksi päiväksi takaisin ateljeehen, jossa ennen
oli työskennellyt kukkien valmistajana, ja ansaitsi siellä vihkon
ostamiseen tarvittavan summan. Sitten hän opetteli Rodolphen runon
ulkoa ja lausui sen varakreivi Paulia kiusatakseen melkein joka päivä
ystävilleen.


II

Oli 24. päivä joulukuuta. Quartier Latin tarjosi sinä iltana
omituisen näyn. Jo kello neljältä iltapäivällä olivat kaikki
panttilainakonttorit, rihkamakauppiaat ja kirjakojut tulvillaan
meluavaa yleisöä, joka myöhemmin illalla rynnäköllä valloitti liha-,
leikkele- ja siirtomaantavarakaupat. Ja vaikka kauppa-apulaisilla
olisi ollut sata kättä, kuten autuaalla Briareuksella, eivät he
sittenkään olisi ehtineet palvella kaikkia asiakkaitansa, jotka
sananmukaisesti tappelivat tavaroista. Leipuriliikkeet olivat
piiritystilassa viinikauppiaat möivät loppuun kolmen viininkorjuun
tulokset, eikä taitavinkaan tilastomies olisi kyennyt laskemaan kaikkia
niitä kinkkuja ja makkaroita, jotka tänä päivänä myytiin kuuluisassa
Borelissa Dauphine-kadun varrella. Ukko Cretaine, jolla oli liikanimenä
»Pikkuleipä», möi tänä iltana kokonaista kahdeksantoista uunillista
tunnettuja voikakkujaan. Kaikista taloista kajahteli laulu ja nauru,
ikkunat oli kirkkaasti valaistu, ja todellinen karnevaalitunnelma
täytti tämän kaupunginosan.

Vietettiin vanhan tavan mukaan jouluiltaa.

Marcel ja Rodolphe palasivat tänä iltana kymmenen tienoissa jokseenkin
alakuloisella tuulella kotiin. Kävellessään pitkin Dauphine-katua
he huomasivat erään liha- ja maustekaupan olevan tungokseen asti
täynnä väkeä ja pysähtyivät herkkutaituruuden tuotteiden viehättäminä
hetkiseksi näyteikkunan eteen. Tällöin muistuttivat molemmat
taiteilijamme erään espanjalaisen romaanin henkilöä, jonka katseesta
kinkut alkoivat kutistua kokoon.

— Tuota sanotaan tryffelikalkkunaksi, huomautti Marcel osoittaen
uhkeaa paistia, jonka punertavan, ohuen nahan läpi selvästi kuulsivat
tryffelien herkulliset möykyt. — Tunnen jumalattomia ihmisiä, jotka
julkeasti syövät tuommoisia, laskeutumatta edes polvilleen, jatkoi
maalari ja loi lintupaistiin katseita, jotka olisivat voineet vaikka
paahtaa sen.

— Ja mitä arvelet tuosta lampaanpaistista? sanoi Rodolphe. — Mikä väri!
Näyttää kuin se olisi peräisin juuri sellaisesta lihakaupasta, jota
kuvataan eräässä Jordaensin taulussa. Lampaanliha on muuten jumalien ja
myös sylikummini, rouva Chandlierin, lempiruokaa.

— Katsoppa noita kaloja sitten! huudahti Marcel osoittaen muutamia
taimenia. — Ne ovat ahtolan taitavimpia uimareita. Nuo pikku eläimet,
jotka eivät näytä juuri miltään, voisivat ansaita hyvästi rahaa
näyttelemällä temppujaan. Ajatteles, ne nousevat kuohuvaa koskea
ylös yhtä vikkelästi kuin me tänä iltana ottaisimme vastaan pari
illalliskutsua. Kerran olin vähällä päästä niitä syömään.

— Entä nuo suuret kullanväriset hedelmät, joiden lehvät muistuttavat
itämaan kansojen miekkoja! Niillä on nimenä ananas. Ne ovat kuuman
vyöhykkeen renettiomenia, sanoi Rodolphe.

— Vähät minä niistä, vastasi Marcel. — Jos on puhe hedelmistä, ottaisin
ennemmin tämän häränlihakimpaleen, tuon lampaanjalan taikka tuon pikku
kinkun, jonka hyytelö kuultaa läpi kuin merenvaha.

— Oletpa oikeassa, myönsi Rodolphe, — kinkku on ihmisen ystävä, kenellä
se kerran on. Mutta minä puolestani en hylkäisi tuota fasaaniakaan.

— Uskon sen, sanoi Marcel. — Fasaani on kruunupäiden ruokaa.

Jatkaessaan matkaansa he kohtasivat monia iloisia kulkueita menossa
kotiin juhlimaan Momusta, Bakkusta, Comusta ja kaikkia muita
us-päätteisiä pöytäjumalia, ja silloin he kysyivät toisiltaan, minkä
uuden Camachon häihin tarvittiin näin suuria ruokamääriä.

Marcel muisti ensimmäisen päivämäärän ja sen merkityksen.

— Tänäänhän on jouluilta, sanoi hän.

— Muistatko vielä, kuinka sitä viime vuonna vietimme? kysyi Rodolphe.

— Muistan kyllä, Marcel vasusi. — Olimme Momuksessa, ja Barbemuche
maksoi kemut. Enpä olisi uskonut, että niin hento olento kuin Phémie
saisi mahtumaan itseensä niin monta makkaraa.

— Vahinko, että Momus on ottanut meiltä pois pääsylippumme, huomautti
Rodolphe.

— Niinpä niin, sanoi Marcel, — päivät seuraavat toisiaan, mutta
erilaisina.

— Tahtoisitko viettää jouluiltaa? Rodolphe kysyi.

— Kenen kanssa ja millä? kysyi Marcel vuorostaan.

— Tietysti minun kanssani.

— Ja mistä rahat?

— Malta hiukan, sanoi Rodolphe. — Minä tunnen tuossa kahvilassa
muutamia miehiä, jotka pelaavat korkeilla panoksilla. Pistäydymme
sinne lainaamaan joltakin onnenpojalta pari sestertiota, jolla saamme
kostuttaa hiukan sardiineja tai porsaanjalkaa.

— Mene sitten, vastasi Marcel, — sillä totta puhuen olen nälkäinen kuin
susi. Odotan sinua tässä.

Rodolphe astui sisälle kahvilaan, jonka kantavieraista suurin osa oli
hänen tuttujaan. Eräs herrasmies, joka juuri oli voittanut kolmesataa
frangia luovutti hänelle oikein mielellään, kuten sanoi, neljäkymmentä
souta, mutta oli kuitenkin ärtyneen näköinen kuin ihminen on pelinhimon
riivaamana. Jonakin toisena hetkenä ja toisessa paikassa kuin vihreän
pöydän ääressä olisi tuttava lainannut Rodolphelle ehkä neljäkymmentä
frangia.

— No? kysyi Marcel, kun Rodolphe tuli ulos kahvilasta.

— Tässä koko saalis, vastasi runoilija näyttäen hopearahaansa.

— Sillä saamme palasen leipää ja pisaran viiniä, sanoi Marcel.

Ystävysten onnistui kuitenkin hankkia tällä vaatimattomalta summalla
leipää, viiniä, särvintä, tupakkaa, valoa ja tulta.

Sitten he menivät kotiin. He asuivat tähän aikaan eräässä talossa,
jossa heillä kummallakin oli oma huoneensa. Kun Marcelin huone, joka
samalla oli hänen ateljeensa, oli suurempi kuin Rodolphen, valitsivat
he sen juhlasaliksi ja ryhtyivät sitten yhteisvoimin puuhaamaan ateriaa.

Lopulta he istuutuivat pöytään. Mutta pian he saivat alakuloisen
pöytävieraan. Menneisyyden aave oli tullut pikku pöydän ääreen kamiinan
viereen, jossa märät halot hiiltyivät lämpöä levittämättä.

Melkein tunnin ajan istuivat ystävykset äänettöminä mietteissään.
Molempia painoi varmaankin sama ajatus, jota he koettivat salata.
Marcel ensimmäisenä keskeytti hiljaisuuden.

— Kas niin, Marcel sanoi, — siinä sitä taas ollaan.

— Mitä tarkoitat? kysyi Rodolphe.

— Äläpäs ole olevinasi, vastasi Marcel. — Sinä ajattelet tällä hetkellä
sitä, mikä sinun pitäisi unohtaa... ja minun laitani on samoin, hitto
vieköön... en salaa sitä lainkaan.

— Vaikka niinkin, mutta...

— Sanon vain, että tämä saa olla viimeinen kerta. Hiiteen muistot,
jotka tärvelevät viinimme ja tekevät meidät surullisiksi, silloin kun
koko maailma iloitsee! huusi Marcel, viimeisillä sanoillaan viitaten
siihen iloiseen meluun, jota kuului viereisistä huoneista. — Niin, tämä
olkoon viimeinen surullisten muistojemme hetki, ja nyt ajatellaan muuta!

— Niinhän me joka kerta sanomme ja kumminkin... vastasi Rodolphe
vaipuen haaveihinsa.

— Ja kumminkin palaamme aina yhteen ja samaan, jatkoi Marcel. — Mutta
se johtuu vain siitä, että me koettamatta täydellä todella unohtaa
päinvastoin käytämme pienempiäkin seikkoja verukkeena saadaksemme
muistot yhä uudelleen hereille. Pahinta on se, että elämme samassa
piirissä ja ympäristössä kuin nekin olennot, jotka niin kauan ovat
meitä kiduttaneet. Me olemme vähemmän intohimon kuin tottumuksen
orjia. Ja tämä kahle meidän täytyy murtaa, muuten joudumme tässä sekä
naurettavassa että häpeällisessä orjuudessamme suorastaan perikatoon.
No niin, menneisyys on mennyttä... irti kahleista, jotka meitä vielä
siihen sitovat! Hetki on tullut, jolloin meidän on astuttava eteenpäin,
katsomatta taaksemme. Meillä on ollut nuoruuden, kevytmielisyyden
ja hulluttelujen aika. Hyvä niinkin, voisihan siitä kirjoittaa
sievän romaanin, mutta tämä rakastuneitten hullujen huvinäytelmä,
tämä ajantuhlaus, jota olemme harrastaneet ikään kuin meillä olisi
ikuisuuksia käytettävänämme, pitää vihdoin lopettaa! Hyvällä
syyllä meitä silloin halveksittaisiin, jopa meidän täytyisi itse
halveksia itseämme, jos pitemmälti enää jatkamme tätä elämää syrjässä
yhteiskunnasta, melkeinpä syrjässä itse elämästäkin. Sillä voiko sitä
elämää, jota me vietämme, nimittää elämäksi? Ja tämä riippumattomuus,
tämä tapojen ja käytöksen vapaus, josta niin pöyhkeilemme, ovathan ne
perin vähäpätöisiä etuja. Todellinen vapaus on siinä, että voi tulla
toimeen yksin ja omin voimin. Mutta voimmeko me? Emme, sillä kuka
tolvana tahansa, jonka nimeä emme viittä minuuttiakaan haluaisi pitää,
kostaa pilkkapuheemme ja pääsee käskijäksemme sinä päivänä, jolloin
lainaamme häneltä sata souta hukattuamme tämän lainan saamiseen monen
sadan frangin arvosta sukkeluuksia tai nöyryytyksiä. Omasta puolestani
olen jo siihen kyllästynyt. Runoutta ei ole yksinomaan elämän
sekasorrossa, odottamattomissa onnenpotkauksissa, rakkaussuhteissa.
joilla on kynttilän elinikä, enemmän tai vähemmän huimapäisissä
hyökkäyksissä ennakkoluuloja vastaan, jotka kuitenkin iäti vallitsevat
maailmaa, sillä helpompaa on kumota jokin hallitus kuin piintynyt tapa,
vaikka se olisi naurettava. Ei ole vielä mikään neron tai lahjakkuuden
todiste, jos joulukuussa käyttää kesätakkia, ja voipa varsin hyvin
olla todellinen runoilija ja oikea taiteilija, vaikka syökin kolme
ateriaa joka päivä ja käyttää eheitä kenkiä. Mitä tahansa sanomme
tai teemme, jo» tahdomme päästä johonkin, niin meidän täytyy marssia
yleistä tietä pitkin. Nämä sanat ehkä hämmästyttävät sinua, Rodolphe,
ehkä syytät minua ihanteitteni pettäjäksi ja pidät minua turmeltuneena,
muta sittenkin puhun sisäisen vakaumukseni ja lujan päätökseni mukaan.
Tietämättäni on minussa hitaasti tapahtunut terveellinen muutos. Järki
on minussa päässyt voitolle, salakavalasti, jos niin tahdot, muta joka
tapauksessa tietämättäni ja ehkä tahtomattani. Mutta riittäköön jo,
järki on lopulta voittanut ja osottanut minulle, että olin väärällä
tiellä ja että edelleen sillä pysyminen olisi sekä naurettavaa että
vaarallista. Mitä meistä tosiaan tulee, jos pitemmälti jaksamme
tätä yksitoikkoista kulkurielämäämme! Lähenemme kolmeakymmentä
vuotamme ja olemme yhä vielä tuntemattomia, vailla suhteita,
tyytymättömiä kaikkeen ja omaan itseemmekin, kadehtien kaikkia niitä,
joiden näemme saavuttavan päämääränsä, ja pakosta turvautuneen
loiselämän häpeällisiin keinoihin voidaksemme pysyä hengissä. Älä
ajattele, että tämä on jokin haavekuva, jonka olen maalannut sinua
pelottaakseni. En näe tulevaisuutta yksinomaan pimeänä, mutta en juuri
ruusunvärisenäkään. Näen sen vain todellisuuden silmillä. Tähän saakka
oli se elämä, jota olemme viettäneet, olosuhteiden pakosta välttämätön,
ja se on puolustuksemme. Nyt meillä ei olisi puolusteluita, ja ellemme
nyt ala elää muiden ihmisten tavalla, on syy yksinomaan meidän, sillä
niitä esteitä, joita vastaan olemme taistelleet, ei ole enää olemassa.

— Vai niin, sanoi Rodolphe, — mihin sinä oikein pyrit? Mistä syystä ja
missä mielessä sinä yleensä pidät tätä saarnaa?

— Ymmärrät minut varsin hyvin, jatkoi Marcel yhtä totisena. — Äskenhän
näin, kuinka sinua niin kuin minuakin ahdistavat muistot, jotka
saivat sinut toivomaan menneisyyttä takaisin. Sinä ajattelet Mimiä,
kuten minä Musettea, ja olisit tahtonut saada rakastettusi istumaan
tänne viereesi. No niin, minä sanon sinulle, ettemme enää saa noita
olentoja ajatella. Me emme ole sitä varten luotuja ja maailmaan
tulleita, että uhraisimme koko elämämme mokomille arkipäiväisille
Manoneille, eikä ritari Desgrieux, niin kaunis ja runollinen luonne,
säästy naurettavuuden kiroukselta muutoin kuin nuoruutensa ja niiden
harhakuvitelmien avulla, joita hän osasi sielussaan tallettaa.
Kahdenkymmenen ikäisenä hän saattoi kyllä seurata rakastettuaan
siirtomaihin menettämättä myötätuntoamme, mutta viidenkolmatta vanhana
hän olisi yksinkertaisesti ajanut Manoninsa ulos ovesta ja siinä
tehnyt oikein. Koetamme sitä turhaan salata itseltämme, ystäväni,
mutta me olemme jo vanhoja. Me olemme eläneet liian paljon ja liian
nopeasti. Sydämemme on saanut säröjä, ja sen soinnissa on vikaa. Ah,
eihän voi rankaisematta olla kolme vuotta rakastuneena johonkin Mimiin
tai Musetteen! Mutta minun osaltani se on lopussa, ja koska aion
perinjuurin hävittää Musetten muististani, heitän nyt tuleen muutamia
pikku tavaroita, jotka häneltä ovat eri kerroilla jääneet ja alati
kääntävät ajatukseni häneen.

Marcel nousi ja otti eräästä laatikosta esille pienen pahvirasian,
jossa Musetten muistot, kuihtunut kukkavihko, vyö, nauhanpätkä ja
moniaita kirjeitä, olivat olleet säilössä.

— Niin, Rodolphe, tee sinä samoin!

— No, sama se! huusi Rodolphe väkinäisesti, olet oikeassa. Minäkin
tahdon päästä eroon valkokätisestä tytöstä!

Ja hän syöksyi huoneeseensa ja toi sieltä pienen käärön, joka sisälsi
Mimin muistoja, samankaltaista tavaraa kuin oli Marcelin rasiassa.

— Tämä sopii mainiosti, mutisi maalari. — Talla rihkamalla voimme
ainakin hiukan virkistää tulta, joka on jo sammumaisillaan.

— Niin tosiaan, Rodolphe huomautti, — kun on niin kylmä, että
jääkarhukin voisi kyntensä palelluttaa.

— Toimeen siis, sanoi Marcel, — aloittakaamme polttoduetto. Näetkö,
kuinka Musetten proosa liekehtii kuin sytytetty punssimalja! Se tyttö
pitikin punssista. Nyt on sinun vuorosi.

Ja muutaman minuutin ajan ystävykset viskelivät vuoronperään entisen
rakkautensa pyhiä jäännöksiä tuleen, joka leimahteli iloisesti rätisten.

— Musette-raukka, sanoi Marcel hiljaa ja katseli viimeistä kädessään
olevaa muistoa, pientä lakastunutta kukkavihkoa. — Hän oli sittenkin
oikein kaunis ja rakasti minua... eikö totu, pikku kukkavihkonen? Hänen
sydämensä sanoi sen sinulle silloin, kun koristit hänen vyötänsä?...
Näytät pyytävän armoa, pikku kukkavihko... no niin, se myönnetään
sinulle, mutta vain yhdellä ehdolla: et saa milloinkaan, kuuletko, enää
puhua minulle hänestä.

Ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin luuli Rodolphen huomion
kääntyneen toisaanne, Marcel pisti kukkavihon poveensa. — Olen
pahoillani, mutta en voi toisin tehdä, vaikka tämä onkin petosta,
ajatteli maalari.

Mutta luodessaan salaa silmäyksen Rodolpheen hän näki, että runoilija
polttouhrinsa lopussa kiihkeästi suuteli Mimille kuulunutta yömyssyä ja
sitten pisti sen taskuunsa.

— Kas vain, pohti Marcel, — hän on yhtä kehno kuin minäkin.

Juuri kun Rodolphe aikoi poistua huoneeseensa pannakseen maata,
koputettiin hiljaa Marcelin ovelle.

— Kuka hemmetissä sieltä vielä tähän aikaan tulee? ihmetteli maalari.

Kun hän oli avannut oven, pääsi häneltä hämmästyksen huuto.

Tulija oli Mimi.

Kun huoneessa oli jokseenkin pimeä, ei Rodolphe aluksi tuntenut
rakastettuaan. Hän näki vain naishahmon ja luullen, että siinä oli joku
hänen ystävänsä tilapäisiä valloituksia, tahtoi hienotunteisesti lähteä
tiehensä.

— Häiritsenkö teitä? kysyi Mimi, joka oli jäänyt seisomaan kynnykselle.

Tämän äänen kuullessaan Rodolphe vaipui kuin salaman satuttamana
takaisin tuoliinsa.

— Hyvää iltaa, sanoi Mimi hänelle astuen lähemmäksi ja puristaen hänen
kättänsä, joka pysyi velttona.

— Mikä hitto teidät tänne ajoi? kysyi Marcel. — Ja vielä tähän aikaan?

— Minun on niin vilu, vastasi Mimi väristen. — Kävellessäni tästä
ohitse näin vielä valoa teillä ja tulin tänne, vaikka onkin jo näin
myöhä.

Hän tutisi yhä. Hänen äänessään oli omituinen kristallisointu, joka
kaikui Rodolphen sydämessä kuin kuolinkello ja täytti sen synkillä
aavistuksilla. Hän katseli nyt rakastettuaan tarkemmin. Siinä ei ollut
enää Mimi, vaan Mimin haamu.

Marcel siirsi kamiinan ääreen tuolin ja sijoitti Mimin siihen istumaan.

Mimi hymyili nähdessään iloisesti häilähtelevän liekin.

— Ah, kuinka hyvää se tekee, hän sanoi lämmittäen laihtuneita,
pakkasesta sinisiä käsiään. — Niin, herra Marcel... tiedättekö, miksi
tulin luoksenne?

— En aavistakaan, vastasi maalari.

— Tulin vain kysymään teiltä, voisitteko ehkä hankkia minulle huoneen
tässä samassa talossa. Minun täytyi muuttaa asunnostani, kun kaksi
kertaa jäin vuokran velkaa, enkä nyt tiedä, minne oikein joudun.

— Pahus, sanoi Marcel päätään pudistaen, — emme mekään ole varsin
hyvässä sovussa isäntämme kanssa, ja meidän suosituksemme pikemmin
vahingoittaisi kuin hyödyttäisi teitä.

— Mitä minun sitten on tehtävä? valitti Mimi. — En tosiaan tiedä, minne
voisin mennä.

— Ettekö siis enää olekaan varakreivitär? kysyi Marcel.

— Voi hyvä Jumala, en.

— Mutta mistä alkaen?

— Jo kaksi kuukautta sitten.

— Olette siis liiaksi vaivannut nuorta varakreiviä?

— En lainkaan, Mimi vastasi salaa vilkaisten Rodolpheen, joka oli
vetäytynyt huoneen pimeimpään nurkkaan, — minulla oli vain kohtaus
hänen kanssaan erään runon takia, joka koski minua. Me riitelimme,
ja sitten annoin hänelle matkapassin. Hän on pöyhkeä keltanokka eikä
mitään muuta.

— Mutta hän oli kuitenkin pukenut teidät aika somasti, mikäli osasin
arvioida, kun teidät viimeksi lapasin, sanoi Marcel.

— Niin, mutta ajatelkaahan vain, että hän lähtiessäni otti minulta
kaikki taas pois ja antoi tavarani, kuten myöhemmin sain kuulla,
huutokaupalla myytäväksi kurjassa ravintolassa, jonne hänen oli tapana
viedä minut päivälliselle. Hän on rikas, mutta sittenkin mahdottoman
saita ja tyhmä kuin hanhi. Hän ei sallinut minun juoda puhdasta viiniä,
ja perjantaisin minun täytyi paastota. Ja uskotteko, hän tahtoi
pakottaa minua käyttämään mustia villasukkia, koska ne muka likaantuvat
vähemmän kuin valkoiset! Ette voi kuvitella, kuinka saita hän oli! Hän
oli vähällä piinata minut kuoliaaksi, niin että todellakin olin kuin
kiirastulessa.

— Ja tietääkö hän nykyisen asemanne? kysyi Marcel.

— En ole häntä sen koommin nähnyt enkä haluakaan nähdä, vastasi Mimi.
— Minua ellottaa, kun vain ajattelenkin häntä. Mieluummin kuolisin
nälkään kuin pyytäisin häneltä yhtä ainoata souta.

— Mutta, Marcel jatkoi kuulusteluaan, — ette tietenkään ole ollut
yksin, sitten kun jätitte varakreivin?

— Olen kuin olenkin, herra Marcel, vastasi Mimi vilkkaasti. — Vakuutan
teille, että olen koettanut työllä ansaita toimeentuloni, mutta kun en
voinut kukkia tekemällä ansaita kylliksi, otin toisen ammatin ja istun
nyt maalareilla mallina. Ehkä teillä sattuu olemaan minulle työtä, hän
lisäsi iloisesti.

Rodolphe liikahti kiivaasti näistä viimeisistä sanoista. Mimi, joka yhä
salaa oli pitänyt häntä silmällä, huomasi sen ja jatkoi nopeasti:

— Niin, mutta näytän vain päätä ja käsiäni. Minulla on työtä aika
paljon ja saatavia vielä parista kolmesta paikasta. Ylihuomiseksi on
luvattu maksaa, niin että vain siihen asti tarvitsisin yösijaa. Heti
kun olen saanut palkkani muutan takaisin entiseen asuntooni. Kas, hän
sanoi sitten huomatessaan pöydällä vaatimattoman aterian, johon ystävät
tuskin olivat koskeneet, — syöttekö illallista?

— Ei, sanoi Marcel,— meidän ei ole nälkä.

— Silloinpa olette onnellisia, huomautti Mimi avosydämisesti.

Rodolphe tunsi näistä sanoista suurta tuskaa sydämessään. Hän antoi
Marcelille merkin, jonka toinen heti ymmärsi.

— No niin, Mimi, sanoi maalari, — kun kerran olette täällä, ottakaa
ateriaamme osaa. Saatte kuitenkin tyytyä siihen, mitä pöydällä on.
Olimme oikeastaan päättäneet viettää joulua pienillä kemuilla, mutta...
saimme sitten muuta ajattelemista.

— Silloinhan tulinkin oikeaan aikaan, vastasi Mimi luoden melkein
ahnaan katseen ruokiin. — En ole vielä syönyt päivällistä, kuiskasi
hän sitten maalarille, niin ettei sitä kuullut Rodolphe, joka puri
nenäliinaansa ollakseen puhkeamatta äänekkääseen nyyhkytykseen.

— Istu sinäkin tänne pöydän ääreen, Rodolphe, sanoi Marcel. — Syödään
kolmisin.

— Ei, kiitos, murahti runoilija jääden nurkkaansa.

— Olenko suututtanut teitä, Rodolphe, tulemalla tänne? kysyi Mimi
hellästi. — Pitääkö minun ehkä poistua?

— Ei, ei, Mimi, vastasi runoilija. — Minua vain surettaa, kun tällä
tavalla näen teidät jälleen.

— Se on oma syyni, Rodolphe, en valita kohtaloani. Mikä on tapahtunut,
se on tapahtunut, älkäämme ajatelko sitä enää. Ettekö voi olla
ystäväni, oltuanne aikaisemmin jotakin muuta? Voittehan, eikö totta?
Älkää siis enää olko pahoillanne, vaan istuutukaa kanssamme pöytään!

Mimi nousi tarttuakseen runoilijan käteen, mutta oli niin heikko, ettei
jaksanut astua askeltakaan, vaan vaipui takaisin tuoliin.

— Lämpö on huumannut minut, hän mutisi, — en voi pysyä pystyssä.

— Kas niin, Rodolphe, tulehan nyt seuraamme, kehotti Marcel.

Runoilija istuutui vihdoin pöytään, ja ateria alkoi. Mimi oli hyvin
iloinen.

Kun vaatimaton illallinen oli syöty, sanoi Marcel Mimille:

— Hyvä lapsi, emme voi hankkia huonetta teille tässä talossa.

— Sitten minun täytyy lähteä, Mimi vastasi ja koetti nousta.

— Ei, ei suinkaan, sanoi Marcel. — Voimmehan järjestää asian toisin.
Te saatte asua tässä minun huoneessani, ja minä majailen sillä aikaa
Rodolphen luona.

— Siitä on teille hankaluuksia, esteli Mimi. — Mutta äitiä ei kestä
kauan, vain kaksi päivää.

— Ei mitään hankaluuksia, ei mitään, vakuutti Marcel.

— On siis päätetty, että te jäätte tänne, ja Rodolphe ja minä nukumme
Rodolphen huoneessa. Niinpä hyvää yötä sitten, Mimi, nukkukaa makeasti.

— Kiitän teitä, sanoi Mimi ojentaen Marcelille ja Rodolphelle kätensä.

Molemmat valmistuivat lähtemään.

— Tahdotteko lukita oven? kysyi maalari ovelle tullessaan.

— Miksi? vastasi Mimi katsoen samassa Rodolpheen. — Minä en pelkää.

Kun ystävykset olivat kahden kesken viereisessä huoneessa, sanoi Marcel:

— No, mitä aiot tehdä?

— En tiedä, mutisi Rodolphe.

— Mitä turhia, mene sinä vain takaisin Mimin luo! Sanon sinulle, että
jos nyt menet, olette aamulla jälleen päässeet sovintoon toistenne
kanssa.

— Jos Musette olisi tuolla, mitä sinä tekisit? kysyi runoilija.

— Jos Musette olisi tuolla viereisessä huoneessa, vastasi Marcel, — no
niin, suoraan sanoen, ei kuluisi neljännestuntiakaan, ennen kuin olisin
hänen luonaan.

— Minäpä olen sitten lujempi kuin sinä, sillä minä jään tänne.

— Sen saamme nähdä, arveli Marcel, joka oli jo riisuutunut. — Kai
sinäkin panet maata?

— Tietysti, vastasi Rodolphe.

Mutta kun Marcel yöllä heräsi, huomasi hän Rodolphen sijan tyhjäksi.

Aamulla maalari koputti hiljaa Mimin ovelle.

— Sisään! vastasi Mimi ja antoi sitten hänelle merkin puhua hiljaa,
ettei Rodolphe heräisi. Runoilija istui nojatuolissa, jonka oli vetänyt
Mimin vuoteen luo, pää painuneena pielukselle, Mimin pään viereen.

— Näinkö te olette viettäneet yön? kysyi Marcel hämmästyneenä.

— Niin, vastasi nuori tyttö.

Äkkiä Rodolphe heräsi ja suudeltuaan Mimiä ojensi ihmettelevälle
maalarille kätensä.

— Menen nyt hankkimaan rahaa, että saamme aamiaista, sanoi hän sitten.
— Pidä sinä sillä aikaa Mimille seuraa.

— No? kysyi Marcel jäätyään yksin Mimin kanssa. — Mitä on teidän ja
Rodolphen välillä yöllä tapahtunut?

— Voi, hyvin surullisia asioita, vastasi Mimi. — Rodolphe rakastaa
minua vielä.

— Tiedän sen, vastasi maalari.

— Niin, te tahdoitte saada hänet irtaantumaan minusta, Marcel. Mutta
en ole teille siitä vihainen. Te olitte oikeassa. Olen tehnyt hänelle
paljon pahaa.

— Entä te? Rakastatteko tekin häntä vielä? kysyi Marcel.

— Oi, rakastanko häntä! huudahti Mimi pannen kätensä ristiin. — Sehän
juuri kiduttaa minua. Olen niin muuttunut, eikä siihen ole tarvittu
pitkää aikaa.

— No hyvä, kun hän rakastaa teitä ja te häntä ettekä kumpikaan voi olla
ilman toistanne, liittykää jälleen yhteen ja koettakaa kerrankin pysyä.

— Se on mahdotonta, vastasi Mimi.

— Miksi mahdotonta? kysyi Marcel. — Tosin olisi järkevämpää, että
eroaisitte ikipäiviksi, mutta teidän täytyisi olla tuhansien
peninkulmien jäässä toisistanne.

— Voi, pian olen vieläkin kauempana, huokasi Mimi.

— Mitä sillä tarkoitatte?

— Älkää puhuko siitä Rodolphelle mitään, Marcel, se surettaisi häntä
liiaksi... Minä poistun pian ainiaaksi.

— Mutta minne?

— Voi, Marcel, sanoi Mimi nyyhkyttäen, — katsokaa tänne!

Näin sanoessaan Mimi veti peitettä hieman syrjään ja näytti maalarille
kaulaansa, käsivarsiansa ja hartioitansa.

— Hyvä Jumala! huudahti taiteilija järkytettynä. — Lapsi raukka!

— Eikö totta, ystävä hyvä, minä en ole erehtynyt? Minä kuolen pian?

— Mutta kuinka te olette joutunut noin onnettomaan tilaan niin lyhyessä
ajassa?

— Ah, vastasi Mimi, — sen elämän jälkeen, jota olen jo kaksi kuukautta
viettänyt, tämä ei ole ollenkaan ihmeellistä. Itketyt yöt, kylmissä
ateljeissa vietetyt jäivät, huono ravinto, huoli, joka kalvoi
sydäntäni... Ja saatte tietää kaikki: tahdoin myrkyttää itseni juomalla
kloorivettä. Minut pelastettiin, mutta ei pitkäksi aikaa, kuten näette.
En ole oikeastaan koskaan ollut täysin terve. Mutta kaikki on omaa
syytäni. Jos olisin rauhassa pysynyt Rodolphen luona, ei tilani olisi
nyt tämmöinen. Nyt joudun vielä kerran hänen niskoilleen... mutta sitä
ei kestä kauan. Viimeinen vaate, minkä hän minulle lahjoittaa, on
valkoinen, ja siinä minut haudataan. Ah, Marcel, jospa tietäisitte,
kuinka vaikeata minun on ajatella, että minun täytyy kuolla! Rodolphe
tietää, että olen sairas. Toista tuntia hän istui eilen sanattomana
nähtyään kuihtuneet käsivarteni ja hartiani. Voi, hän ei enää tuntenut
Mimiänsä... eihän kuvastimenikaan enää tunne minua! Ja kuitenkin olin
niin sievä, ja hän rakasti minua niin suuresti. Voi, hyvä Jumala,
valitti Mimi painaen kasvonsa Marcelin käsiin, — minun täytyy jättää
teidät, ystävä-raukka, teidät ja Rodolphekin!

Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.

— Rohkeutta, Mimi, sanoi Marcel, — älkää joutuko epätoivoon. Paranette
kyllä. Siihen tarvitaan vain lepoa ja huolellista hoitoa.

— Ei, ei, vastasi Mimi, — minä käyn loppua kohden, tunnen sen. Minulla
ei ole enää voimia. Eilen tänne tullessani tarvitsin ainakin tunnin
portaiden nousemiseen. Jos olisin tavannut toisen naisen hänen luonaan,
olisin hypännyt alas ikkunasta. Mutta kun en enää ollut hänen luonaan,
olihan hän vapaa... kuitenkin olin varma siitä, että hän rakasti
yhä minua. Ja sen tähden, tässä Mimi puhkesi jälleen itkuun, — vain
sen tähden en tahtoisi niin pian kuolla. Mutta minä olen mennyttä,
auttamattomasti hukassa. Katsokaas, Marcel, meidän ystäväraukkamme
täytyy olla oikein hyvä ihminen, kun hän on ottanut minut taas vastaan
välittämättä kaikesta siitä pahasta, mitä olen hänelle tehnyt. Ah, hyvä
Jumala ei ole oikeudenmukainen, kun ei suo minulle aikaa hyvittääkseni
mitä olen Rodolphea vasttaan rikkonut. Hän ei aavista, missä tilassa
olen. En tahtonut, että hän asettuisi viereeni, sillä minusta tuntuu
kuin ruumismadot jo tavoittaisivat minua, ja niin olemme itkeneet
koko yön ja muistelleet menneitä aikoja. Ah, kuinka surullista on
huomata onni vasta takanansa, kun on mennyt ohitse sitä näkemättä!
Rintaani polttaa kuin tulessa, ja jos liikahdan, tuntuu kuin jäseneni
murtuisivat... Marcel, antakaahan vaatteeni tänne. Minä tahdon katsoa
korteista, saako Rodolphe rahaa vai ei. Tahtoisin vielä kerran syödä
teidän ja Rodolphen seurassa aamiaista kuten aikaisemmin olemme yhdessä
aterioineet... se ei voi olla minulle vahingollista, sillä Jumala
ei voi minua tehdä sairaammaksi kuin nyt olen. Näettekö, hän jatkoi
näyttäen Marcelille ensiksi nostamaansa korttia, — tässä on pata,
kuoleman väri... Ja risti, hän lisäsi iloisesti. — Rodolphe tuo rahaa!

Marcel ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa tämän onnettoman olennon
ennustellessa, kun hän omien sanojensa mukaan jo tunsi ruumismatojen
läheisyyden.

Tunnin kuluttua Rodolphe palasi, mukanaan Schaunard ja Colline.
Musiikkimiehellä oli kesäpalttoo yllään. Kohta kun hän oli kuullut
Mimin sairastavan, hän oli myynyt talvipalttoonsa voidakseen lainata
Rodolphelle rahaa. Colline oli omasta puolestaan käynyt myymässä
kirjojaan. Mieluummin hän tosin olisi luovuttanut toisen kätensä tai
jalkansa, mutta Schaunard oli saanut hänet uskomaan, ettei hänen
kätensä tai jalkansa ollut minkään arvoinen, ja niin hän sitten oli
päättänyt uhrata lempiteoksiaan.

Mimi koetti näyttää iloiselta tervehtiessään vanhoja ystäviään.

— Minä en ole enää pahankurinen, ja Rodolphe on antanut minulle
anteeksi. Jos hän tahtoo pitää minut vielä luonaan, vedän jalkaani
aamukengät ja panen päähäni huivin... minulle se on samantekevää. Sillä
silkki ja sametti ovat minun terveydelleni varmasti vahingollisia, hän
lisäsi sydäntäsärkevästi hymyillen.

Marcelin kehotuksesta oli Rodolphe lähettänyt hakemaan erästä
ystäväänsä, joka vastikään oli valmistunut lääkäriksi. Se oli sama
mies, joka oli ennen hoitanut pikku Francinea. Kun hän tuli, hänet
jätettiin yksin sairaan kanssa.

Rodolphe sai Marcelilta kuulla, missä vaarassa hänen rakastettunsa
henki oli. Kun lääkäri oli tutkinut Mimin, hän kääntyi Rodolphen
puoleen sanoen:

— Ette voi mitenkään pitää sairasta täällä. Vain ihme voisi hänet
pelastaa. Hänet on siis vietävä sairaalaan. Minä järjestän niin, että
hän pääsee Pitiéhen. Sen sairaalan alilääkäri on tuttaviani ja valvoo
kyllä, että sairas saa huolellista hoitoa. Jos hän jää tänne teidän
luoksenne, on hän viikon kuluttua vainaja.

— En uskalla ehdottaa hänelle sairaalaan menoa, «anoi Rodolphe.

— Olen jo puhunut siitä hänelle, vastasi lääkäri, — ja hän suostuu.
Huomenna aamulla lähetän teille todistuksen, jolla hän pääsee Pitiéhen.

— Niin, rakas ystävä, sanoi Mimi Rodolphelle, — lääkäri on oikeassa.
Ette voisi hoitaa minua täällä. Sairaalassa minut ehkä parannetaan.
Toimittakaa minut siis sinne. Voi, tiedätkö, minulla on nyt niin suuri
halu elää, että mielelläni suostuisin pitämään toista kättäni tulessa,
jos toinen saisi eloni loppupäivät levätä sinun kädessäsi. Mutta
käythän minua usein katsomassa. Älä ole pahoillasi, saan siellä hyvää
hoitoa, lääkäri lupasi sen minulle. Sairaalassa syödään kananpoikia,
ja siellä on myös lämmintä. Sillä aikaa kun minä olen siellä, sinä
teet työtä ansaitaksesi rahaa, ja kun olen parantunut, tulen takaisin
ja jään luoksesi. Minä olen nyt hyvässä toivossa, ja tietysti saan
myös takaisin entisen kauneuteni. Jo siihen aikaan, jolloin en vielä
lainkaan tuntenut sinua, olin kerran hyvin sairas ja paranin kuitenkin.
Mutta silloin en ollut onnellinen, ja minun olisi ollut parasta kuolla.
Nyt, kun olen löytänyt jälleen sinut ja kun voimme olla onnellisia, nyt
minut varmasti koetetaan saada terveeksi ja itsekin koetan parhaani
mukaan taistella tautia vastaan. Lupaan niellä kaikki ilkeät lääkkeet,
joita minulle määrätään, ja kuolema voi ainoastaan väkisin temmata
minut sinulta. Anna tänne kuvastimeni, sillä minusta tuntuu kuin saisin
jälleen väriä. Tosiaankin, jatkoi hän tarkastellen kuvaansa, — kaunis
ihonvärini näyttää tulevan takaisin. Ja käteni, näetkö, ovat yhä vielä
sievät. Suutele niitä vielä kerran, Rodolphe, eikä se varmasti olekaan
viimeinen kerta.

Mimi kietoi kätensä rakastettunsa kaulaan ja hänen hiuksensa valahtivat
Rodolphen kasvojen yli.

Schaunard ja Colline aikoivat poistua, mutta sairas pyysi hartaasti,
että he viettäisivät tämän illan hänen vuoteensa vieressä.

— Koettakaa saada minut iloiseksi, hän sanoi, — sillä ilo on paras
lääkkeeni. Sairauteeni onkin syynä se kreivitomppeli. Ajatelkaahan,
minun piti hänen luonaan opiskella oikeinkirjoitusta! Mitä minä sillä
olisin tehnyt? Ja hänen ystävänsä, voi minkälaista seuraa! Kuin
kanatarha, jossa varakreivi itse pöyhkeili kukkona. Hän nimikoi itse
paitansa. Jos hän menee naimisiin, hän synnyttää itse lapsensa.

Ei mikään voisi olla järkyttävämpää kuin tämä iloisuus, joka ikään
kuin oli jäänyt eloon ruumiin kuoltua. Boheemit saattoivat töin tuskin
pidättää kyyneleitään ja jatkaa keskustelua samaan leikilliseen sävyyn
kuin onneton Mimi, jonka käärinliinaa kohtalo niin kiireesti kutoi.

Seuraavana aamuna Rodolphe sai sairaalalipun. Kun Mimi ei enää jaksanut
kävellä, täytyi hänet kantaa vaunuihin. Vaunujen tärinä tuotti hänelle
suurta tuskaa. Mutta se, mikä naisessa viimeksi kuolee, keimailuhalu,
voitti vielä nämä tuskat. Mimi käski matkalla pysähdyttää pari
kolme kertaa muotikauppojen kohdalle voidakseen tarkastella niiden
näyteikkunoita.

Kun hänet vihdoin oli viety siihen saliin, joka oli merkitty lippuun,
alkoi hänen sydäntänsä ahdistaa, kuin raskas kivi olisi pantu sitä
painamaan. Sisäinen ääni kuiskasi hänelle, että hän joutuisi päättämään
päivänsä näiden alastomien, kolkkojen seinien sisäpuolella. Kaikin
voimin hän koetti kuitenkin salata sitä synkkää vaikutelmaa, jonka oli
ensi silmäyksellä saanut.

Päästyään vuoteeseen Mimi syleili Rodolphea viimeisen kerran ja sanoi
jäähyväiset, pyytäen häntä tulemaan seuraavana sunnuntaina, jona
päivänä vieraat saivat sairaalassa käydä.

— Täällä tuoksuu niin pahalta. Tuo minulle kukkia mukanasi,
orvokkeja... niitähän on vielä.

— Kyllä tuon, vastasi Rodolphe, — jää hyvästi... ensi sunnuntaihin siis.

Ja hän veti sitten vuodeverhot kiinni. Mutta kun Mimi kuuli
rakastettunsa askelien loittonevan, hänet valtasi äkkiä melkein houriva
mielenliikutus. Hän työnsi rajusti verhot syrjään, kurotti itseään Ulos
vuoteesta ja huusi tukahtuneella äänellä:

— Rodolphe, ota minut mukaasi! Minä tahdon pois täältä!

Sairaanhoitajatar kiiruhti paikalle ja koetti rauhoittaa häntä.

— Oh, oh, voihki Mimi,— minä, minä kuolen täällä!

Sunnuntaiaamuna, jolloin piti mennä sairaalaan Rodolphe muisti
luvanneensa tuoda Mimille orvokkeja. Runollisen taikauskon vallassa hän
lähti siis rumasta ilmasta huolimatta jalkaisin Aulnayn ja Fontenayn
metsiin, joissa niin usein oli Mimin seurassa käynyt, poimiakseen itse
ne kukat, joita hänen rakastettunsa oli pyytänyt tuomaan. Seutu, joka
muuten on niin eloisa ja kaunis, kun kesäpäivien aurinko paistaa, oli
nyt äänetön ja autio. Kaksi tuntia hän vaelteli lumisissa pensastoissa
kaivellen pienellä kepillään tiheikköjä, kunnes vihdoin löysi muutamia
orvokkeja juuri siinä metsikön osassa, joka päättyy Plessisin
lammikkoon ja joka oli ollut heidän mielipaikkojaan huviretkillä.

Palatessaan Rodolphe meni Châtillonin kautta ja kohtasi siellä
kirkkotorin luona kastesaattueen, ja saattovieraiden joukossa oli muuan
hänen ystävänsä, joka yhdessä erään oopperalaulajattaren kanssa oli
kutsuttu kummiksi.

— Mitä ihmettä sinä täällä teet? kysyi ystävä hämmästyneenä nähdessään
Rodolphen.

Runoilija kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut.

Nuori mies oli myös tuntenut Mimin ja tunsi syvää liikutusta
kuullessaan Rodolphen kertomuksen. Hän pisti kätensä taskuun ja veti
sieltä pussillisen makeisia, antoi pussin Rodolphelle ja sanoi:

— Viekää tämä Mimi-raukalle ja myöskin terveiseni ja sanokaa, että käyn
pian häntä katsomassa.

— Jos aiotte niin tehdä, pitää teidän kiirehtiä, muuten voitte saapua
liian myöhään, vastasi Rodolphe poistuessaan.

Kun runoilija tuli sairaalaan, lensi Mimi, joka ei enää jaksanut
liikahtaakaan, katseellaan häntä vastaan.

— Ah, siinähän ovat kukkanikin! hän huusi hymyillen tyytyväisenä.

Rodolphe kertoi hänelle retkestään siihen seutuun, joka oli ollut
heidän rakkautensa paratiisi.

— Rakkaat kukat, sanoi Mimi suudellen orvokkeja.

Myös makeiset tuottivat hänelle iloa.

— Minua ei siis vielä ole kokonaan unohdettu, sanoi hän. — Ah, kuinka
hyviä te olette, te nuoret ihmiset Kaikki ystäväsi ovat minulle
rakkaita, Rodolphe kultani.

Tätä tapaamista saattoi sanoa melkein iloiseksi. Myös Colline ja
Schaunard olivat saapuneet. Sairaanhoitajattaren täytyi lopulta tulla
ilmoittamaan seuralle, että vierailuaika oli mennyt umpeen.

— Jääkää hyvästi! sanoi Mimi. — Torstaihin siis! Mutta tulkaa oikein
varhain.

Kun Rodolphe seuraavan päivän iltana tuli kotiin, odotti häntä siellä
kirje nuorelta alilääkäriltä, jolle hän oli sairasta erikoisesti
suositellut. Kirje sisälsi vain muutamia rivejä:

— Ystäväni, minun on ilmoitettava teille surullinen sanoma: n:o 8 on
kuollut. Mennessäni tänä aamuna salin läpi, näin vuoteen olevan tyhjän.

Rodolphe vaipui istumaan tuolille, mutta yksikään kyynel ei kostuttanut
hänen polttavia silmiään. Myöhemmin saapui Marcel ja tapasi hänet
yhä vielä tylsänä ja jäykkänä istumassa paikallaan. Lopulta Rodolphe
viittasi kirjeeseen.

— Tyttö-raukka, sanoi Marcel.

— Omituista, huomautti Rodolphe, — minä en tunne mitään. Sammuikohan
ehkä rakkauteni silloin, kun sain tietää, että Mimin täytyi kuolla?

— Kuka tietää! mutisi maalari.

Mimin kuolema herätti boheemien kesken syvää surua.

Viikkoa myöhemmin Rodolphe kohtasi saman nuoren lääkärin, joka oli
ilmoittanut hänelle Mimin kuolleen.

— Pyydän anteeksi, että olen liiallisella hätiköimisellä tuottanut
teille sellaista tuskaa, sanoi lääkäri runoilijalle.

— Mitä tarkoitatte? kysyi Rodolphe hämmästyneenä.

— Mitä?... Ettekö tiedä? Ettekö ole häntä sitten ollenkaan nähnyt?

— Ketä? huusi Rodolphe.

— Häntä... Mimiä.

— Mitä? sopersi Rodolphe kalveten.

— Taannoin erehdyin, selitti lääkäri. — Kun kirjoitin teille,
olin joutunut erehdyksen uhriksi. En ollut kahteen päivään käynyt
sairaalassa ja kun kolmantena menin sinne, lapasin Mimin vuoteen
tyhjänä. Kysyin sisarelta, minne sairas oli joutunut, ja sain
vastauksen: 'Hän kuoli yöllä'. Asianlaita oli kuitenkin näin: minun
poissaollessani oli Mimi siirretty toiseen saliin ja toiseen vuoteeseen
ja vuode numero kahdeksan oli annettu eräälle, joka vielä samana
päivänä kuoli. Erehdykseni käy siten ymmärrettäväksi. Päivää myöhemmin
tapasin Mimin toisessa salissa. Teidän poissaolonne oli saattanut hänet
hyvin vaikeaan tilaan. Hän antoi minulle kirjeen teille jätettäväksi ja
lähetin sen heti teidän asuntoonne.

— Voi, hyvä Jumala! huudahti Rodolphe, — saatuani tietää, että Mimi oli
kuollut, en ole lainkaan käynyt kotona, vaan nukkunut ystävieni luona.
Mimi elää siis vielä? Taivaan Jumala, mitä ihmettä hän ajatteleekaan,
kun en ole tullut? Tyttöraukka, tyttöraukka! Kuinka hän voi? Milloin
olette hänet viimeksi nähnyt?

— Aamulla pari päivää sitten. Hänen tilansa ei ole pahentunut eikä
parantunut, mutta hän on teidän takianne kovin levoton... hän pelkää
teidän sairastuneen.

— Viekää minut heti Pitiéhen. Minun täytyy nähdä hänet

— Odottakaa tässä hetkinen, sanoi lääkäri, kun he olivat tulleet
sairaalan ovelle, — minun pitää ensin pyytää johtajalta lupaa päästää
teidät sisälle.

Rodolphe odotti neljännestunnin sairaalan eteisessä. Sitten nuori
lääkäri palasi, tarttui runoilijan käteen ja sanoi surullisena:

— Otaksukaa, rakas ystävä, että kirje, jonka viikko sitten lähetin,
puhui totta.

— Mitä, voihkaisi Rodolphe horjuen ja nojautuen seinää vasten. — Mimi
on siis...

— Tänä aamuna... kello neljä.

— Viekää minut sisälle, jotta saan vielä kerran nähdä hänet, pyysi
Rodolphe.

— Hän ei ole enää siellä, vastasi lääkäri. Ja osoittaen suuria
katettuja vaunuja erään piharakennuksen edessä, jonka ovessa näkyi
nimikilpi: _Ruumishuone_, hän lisäsi:

— Hän on jo vaunuissa.

Siellä oli todellakin ruumisvaunut, joissa ruumiita vietiin
yhteishautaan, ellei kukaan omainen ollut saapunut huolehtimaan
hautauksesta.

— Jääkää hyvästi, sanoi Rodolphe lääkärille.

— Saatanko teitä? kysyi lääkäri huolestuneena.

— Ei tarvitse, vastasi Rodolphe, poistuen hitaasti. Kaipaan
yksinäisyyttä.



XXIII

Nuoria ollaan vain kerran


Mimin kuolemasta oli kulunut vuosi, kun Rodolphe ja Marcel, jotka eivät
olleet toisistaan eronneet, viettivät juhlan sen kunniaksi, että olivat
astuneet julkisuuteen. Marcel, joka vihdoinkin oli päässyt Salonkiin,
oli pannut siellä näytteille kaksi maalausta, joista toisen oli ostanut
eräs rikas englantilainen, Musetten entinen rakastaja. Tästä saadulla
summalla sekä eräästä hallituksen häneltä tilaamasta työstä maksetulla
palkkiolla maalari oli voinut suoriutua suurimmasta osasta vanhoja
velkojaan, kalustaa soman asunnon ja järjestää kunnollisen ateljeen.
Melkein samaan aikaan olivat myös Schaunard ja Rodolphe astuneet sen
yleisön eteen, joka pitää käsissään jokaisen taiteilijan mainetta
ja menestystä: Schaunard eräällä laulusarjalla, jota esitettiin
kaikissa konserteissa, ja Rodolphe kirjalla, joka antoi arvostelulle
kuukausimääriksi työtä. Mitä Barbemucheen tulee, niin hän oli jo aikoja
sitten luopunut boheemielämästä. Gustave Colline oli vihdoinkin saanut
periä ja lisäksi tehnyt edullisen naimiskaupan. Nykyään hän saattoi
panna toimeen illanviettoja, joissa tarjoiltiin leivoksiakin.

Eräänä iltana kun Rodolphe jalat _omalla_ matollaan istui _omassa_
nojatuolissaan, astui Marcel äkkiä ylen kiihtyneenä huoneeseen.

— Tiedätkö, mitä minulle on tapahtunut? huusi hän.

— En, vastasi runoilija. — Tiedän vain, että kävin sinua tapaamassa,
että sinä olit varmasti kotona ja ettei minulle sittenkään avattu.

— Kuulin kyllä äänesi. Arvaapas, kuka silloin oli luonani.

— Mistä minä tietäisin?

— Musette, joka eilen illalla ilmestyi luokseni rantajätkäksi
pukeutuneena.

— Musette?... Olet siis jälleen tavannut Musetten? huudahti Rodolphe
surkuttelevalla äänellä.

— Oh, älä ole huolissasi, me emme ole ruvenneet uudestaan riitelemään,
sanoi Marcel. — Hän oli vain tullut viettämään viimeistä boheemiyötä
minun luonani.

— Kuinka se on ymmärrettävissä?

— Hän menee naimisiin.

— Oho! huusi Rodolphe, — kenen kanssa, herraseni?

— Viimeisen rakastettunsa holhoojan, erään postimestarin kanssa, joka
näyttää olevan aika hölmö. Musette on hänelle suoraan ja rehellisesti
sanonut: »Hyvä herra, ennen kuin lopullisesti annan teille käteni ja
siirryn säätyynne, haluan olla vielä viikon päivät täysin vapaana.
Minun pitää järjestää asiani, tahdon juoda viimeisen lasini samppanjaa,
tanssia viimeisen katrillini ja antaa viimeisen suudelman vanhalle
rakastetulleni, Marcelille, joka on vähintään yhtä hyvä kuin kuka muu
tahansa.» Ja kokonaisen viikon on tuo rakas olento etsinyt minua,
kunnes vihdoin eilen illalla juuri sillä hetkellä, jolloin häntä
ajattelin, koputti ovelleni. Ah, olemme viettäneet hyvin murheellisen
yön... emme enää ole entistämme, emme ollenkaan. Usko minua, näytimme
molemmat siltä kuin olisimme jonkin mestariteoksen epäonnistuneita
jäljennöksiä. Olet kai nyt rauhallinen, lisäsi maalari. — Rakkauteni
Musetteen on kuollut, tyyten sammunut.

— Ystävä-raukka, sanoi Rodolphe. — Pääsi ja sydämesi ovat
kaksintaistelussa... pidä varasi, ettei jälkimmäinen saa surmaansa.

— Se vahinko on jo tapahtunut, vastasi maalari. — Meidän aikamme on
mennyt, vanha veikko, olemme kuolleita ja kuopattuja. Nuoria ollaan
vain kerran! Missä syöt tänä iltana?

— Jos haluat, sanoi Rodolphe, — niin syömme tänä ituna jälleen
tuollaisen kahdentoista soun aterian vanhassa ravintolassamme
Four-kadun varrella, jossa tarjoillaan savilautasista kuten maalla ja
nälkä kasvaa syödessä.

— Ei kiitos, vastasi Marcel. — Mielelläni muistelen menneitä aikoja,
mutta se tapahtukoon pehmeässä nojatuolissa hyvän viinipullon ääressä.
Minkä sille mahtaa? Minä olen pilaantunut. Pidän enää vain siitä, mikä
on hyvää!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Boheemielämää" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.