Title: Sywänne : Kuvauksia Chicagon pörssipiireistä
Author: Norris, Frank
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sywänne : Kuvauksia Chicagon pörssipiireistä" ***


SYVÄNNE

Kuvauksia Chicagon pörssipiireistä


Kirj.

FRANK NORRIS


Lyhennellen suomentanut

Yrjö Sirola



Viipurissa,
Viipurin työväen sanomalehti- ja kirjapaino osuuskunta,
1914.



1.


Kello kahdeksan odottivat Auditorium teatterin aitio-osaston eteisessä
Laura Dearborn ja hänen sisarensa Page tätinsä kanssa seurueen muun
osan tuloa. Iltapukuisten miesten ja naisten suuri, hiljalleen
liikehtivä tungos täytti huoneen, puheen sorinaa ja askelten kapsetta
kuului kaikilta tahoilta ja tuon tuostakin ovia avattaessa kävi viima
läpi huoneen tuoden tuulahduksen Chicagon helmikuunilmasta.

Italialainen Grand Opera esitti suositun kappaleen ja Cresslerit olivat
kutsuneet tytöt aitioonsa. Oli ollut määrä tulla neljännestä yli
kahdeksan, mutta aika oli jo kulunut eikä heitä vieläkään kuulunut.

"En ymmärrä", mutisi Laura huolestuneena, "mikä voi heitä pidättää.
Oletko varma, Page, että tämä on oikea paikka?"

Hän oli pitkän solakka tyttö kahdeksankolmatta iässä; pystypäinen
ja arvokas käytökseltään. Oopperaviitankin alta näkyi, että hänen
kaulansa ja hartiansa olivat kauniit. Huomattavin piirre oli kuitenkin
hänen solakkuutensa; vartalon viivat, hartiain piirteet, lanteen
kaari ja rinnan koho olivat matalat; ei ollut päästä jalkoihin asti
havaittavissa mitään erikoista täyteläisyyttä. Mutta ei myöskään
hintelää kulmikkuutta, vaan hieno sirous joka piirteessä.

Toinen huomattava piirre oli kalpeus. Se ei ollut väritöntä
kalvakkuutta, vaan oli se kuin norsunluu, lämpöisen valkoista vivahtaen
hieman ruskeaan kaulan puolella. Ja tältä kasvojen väripohjalta
loistivat kiinteäkatseiset ruskeat silmät. Ne eivät olleet suuret,
mutta selittämättömän merkilliset. Hänen tuttavansa olivat häntä
puhutellessaan pakotetut katsomaan noihin silmäteriin. Ja näitä
ruskeasilmäisiä vaalakoita kasvoja reunusti terävästi sysimusta
tukka, paksu ja välkähtelevä, kohtalokkaiden sankaritarten tukka. Sen
ylimmällä kiemuralla heilui hänen liikkeittensä mukaan valkea sukka.
Hän oli kieltämättömän kaunis. Suu oli kyllä hieman liian suuri, huulet
päättävästi puristetut yhteen eikä häneltä hevillä hymyä odottanut. Hän
teki vakavan vaikutuksen.

"Mutta ehkä ne odottavat ulkopuolella?" sanoi Laura taas. Mutta Page
pudisti päätään. Hän oli sisartaan viisi vuotta nuorempi, juuri
seitsemäntoista täyttänyt. Hänen tukkansa, ensi kertaa korkeaksi
kammattu, oli ruskea. Kaunis oli hänkin, mutta vakavuutensa oli vielä
huomattavampi kuin sisarensa. Hän oli ryhdikäs, mutta kypsymätön
vartalonsa ei paljoa eronnut pojan piirteistä.

"Ei", sanoi hän. "He tulevat tänne, kylmähän olisi ulkona. Eikö niin,
täti Wess?"

Mutta rouva Wessels, pieni keski-ikäinen hiljainen nainen ei osannut
sanoa mitään. Hän ei puuttunut koko juttuun, vaan joutessaan huvitteli
laskemalla lippujen jättöpaikan ohi virtaavain ihmisten lukumäärää.
Iso, järeä mies seisoi siellä hikoillen ja repäsi lipusta osan ja
alituiseen kuului hänen huulillaan ääni: "Liput valmiina, olkaa hyvä.
Liput valmiina."

"Kyllä on väkeä", mutisi Page. "Ja ihan tuntemattomia. Entäs nuo puvut."

Yhä virtasi väkeä, joka hitaasti tuuma tuumalta vain pääsi eteenpäin.
Naiset olivat miltei poikkeuksetta vaaleissa puvuissa, valkeissa,
vaalakansinisissä, niilinvihreissä, sinipunervissa, ja pukujen päällä
oli kaikilla kallisarvoiset oopperalasit. Kaikilla oli sulkatöyhdöt ja
satoja niitä nuokkui ja häilyi kantajainsa liikkeitten mukaan. Joka
taholla oli silmiä häikäisevää ylellisyyttä, hienon hienoja kudelmia
ja pitsejä, välkkyviä silkkejä ja hohtavia sametteja, kirjokankaita
ja plyshejä, valkeahohtoisia sähkövalojen loistossa. Herroilla oli
pitkät mustat päällystakit satiinikäänteineen ja oopperahatut, ja oli
heidän kätensä naisen kainalossa sekä johtivat he näitä tungoksen läpi
koettaen pitää seuraansa koossa. Valkohansikkaisissa käsissään oli
heillä pääsyliput valmiina. Huolimatta aika-ajottaisista viimoista
oli huone tukahuttavan kuuma ja tuntui sen höyryllä lämmitetyssä
ilmassa hajuvesien ja poltettujen kukkain tuoksu, väliin kostuneen
hylkeennahankin haju.

Ulkona oli pureva pakkanen. Koko päivän oli järveltä tuullut jäätävästi
ja viidestä asti satoi hienoa lunta. Loppumattomana jonona ohi
kulkevain vaunujen ajurit olivat silmiä myöten turkiksissa. Kuuraksi
jäätyi hevosten hengittämä höyry ja pyörät kulkivat tuhisten kuivalla
lumella. Siitä huolimatta oli väkijoukkoa kokoontunut katukäytävälle
katselemaan ja kadun toiseltakin puolen kurkisteli päitä poliisin
leveitten hartioitten välistä, — kurjaa, rääsyissä palelevaa joukkoa,
joka halusi katsella tätä loppumatonta miljoneeririviä.

Niin suuri oli ajopelien tungos, että niiden täytyi jo kahden
kadunvälin päässä asettua riviin, joka vain askel askeleelta saattoi
edetä. Jo tämän rivin vierellä juoksi joukko poikia, jotka huutaen
tarjoilivat oopperan tekstejä ja taitelijain valokuvia.

Mutta eteisessä väheni tungos. Alkusoitto kuului jo. Muut odottavat
olivat jo tuttavansa löytäneet. Yhä levottomammaksi kävi sen takia
Laura, jolle tämä ooppera-ilta oli tärkeä tapaus; hän oli sitä
odottanut kiihkolla, jota tuntee kaksikolmatta vuotias Massachusetsin
pikkukaupungissa elänyt tyttönen päästessään ensi kerran suureen
maailmaan. Hän ei ollut koskaan Suurta Oopperaa nähnyt eikä hän olisi
halunnut säveltäkään menettää.

"Onpa tämä nyt", huudahti hän levottomana. "Mikseivät ne jo tule?"

Page, joka parin suurkaupungissa viettämänsä vuoden takia oli vähemmän
utelias, koetti rauhottaa sisartaan.

"Et sinä paljoa menetä", sanoi hän. "Alkusoiton pääasiat kerrataan ensi
näytöksessä — olen kuullut sen kerran."

"Jos tässä nähdään ensi näytöstäkään", mutisi Laura vuoroon katsellen
myöhään tulevain kasvoja. Kukaan näistä ei näyttänyt välittävän
myöhästymisestään. Toiset odottelijatkin tarinoivat rauhallisina.
Aivan heidän takanaan oli kaksi herraa, joiden puheesta silloin
tällöin kuului kohtia — "luulenpa että on hyvä, jos hän voi maksaa
kolmekymmentä senttiä dollarilta; se oli aita romahdus". — — "Miksi hän
yritti kaapata koko maissisatoa. Voitonmahdollisuus oli liian pieni ja
tarjonta liian suuri".

Page kuiskasi sisarelleen: "He puhuvat Helmickin vararikosta. Landry
Court kertoi minulle siitä. Hän yritti saada käsiinsä kaiken maissin ja
romahti tänään tai ainakin pian romahtaa."

Mutta Laura tuskin ennätti kuulla. Täti laski laskuaan "kuusikymmentä
yksi, kuusikymmentä kaksi". Ja takaa kuului: "Sanotaan, että Portecus
aikoo naulata markkinat kahteenkymmeneen kuuteen".

"Kyllä maissi sen kestääkin."

"En koskaan ole nähnyt sellaista hinnan putoamista. Kahdeksan
senttiäkin mainittiin."

Page kysäsi tädiltään: "Katsos, täti, eikö tuo herra tuolla ole Jadwin,
joka tulee seuraamme tänään?"

"Kuka? Jadwin? En tunne häntä, en ole tavannut."

"Mutta minä luulen, että hän on. Rva Cressler sanoi hänen tulevan.
Varmasti hänkin odottaa heitä."

"Kysy häneltä sitten", sanoi Laura. "Meiltähän menee kaikki hukkaan."

Mutta Page pudisti päätään. "Olen tavannut hänet vain kerran
Cresslerillä. Ei hän tuntisi minua."

"Älkää nyt hätäilkö, tytöt", sanoi täti. "Kyllä ne heti tulevat."

Samassa käännähti tuo mies, josta he olivat puhuneet. Hänen ikäänsä
oli vaikea arvata, näytti olevan kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä.
Harmahtavat viikset, hyväntahtoiset silmät, hampaissa sytyttämätön
sikari.

"Kyllä tuo on hän, mutta ei näy tuntevan minua", sanoi Page.

Laura katsahti häneen ja sanoi: "Mikset sitten mene kysymään?"

"Mutta eihän se sopisi."

"Eikö sopisi, täti?" kysyi Laura.

Mutta täti ei ottanut vastuulleen sen asian päättämistä. "Ehkei pidä
olla tunkeileva", sanoi hän.

"Oh, eipä siksikään", sanoi Page. "Minä vain en voi, en kuolemakseni.
Ja mitä se sitten auttaisi?"

"Mutta meiltähän menee kaikki hukkaan", sanoi Laura vedet silmillä.

"Tehkää mitä haluatte tytöt", sanoi täti. "Minä vain en haluaisi olla
tunkeileva."

"Olisiko tunkeilevaa, jos Page tai jos — — minä puhuttelisin häntä?
Tapaammehan hänet pian kumminkin."

"Paras kai odottaa, Laura. Ehkäpä hän tulee tänne."

"Mutta eihän hän tunne", sanoi Laura. "Ja jos tuntisi, ei pitäisi sitä
kohteliaana."

"Mutta, tyttöseni, eihän sitten olisi kohteliasta sinunkaan mennä."

"Luulenpa, että se on naisen tehtävä. Minä menen."

"Kuinka vaan parhaaksi katsot, Laura."

Mutta Laura ei mennyt ja kului taas viisi minuuttia. Sillä välin Page
kertoi mitä oli Landry Courtilta kuullut. Jadwin oli rikas vanhapoika,
joka oli koonnut rahaa Chicagon tonttikaupoilla. Häneltä oli vieläkin
hallussaan parhaita paikkoja kaupungissa. Hän ei pitänyt keinottelusta,
kuten ei Cresslerkään. Vaikkei ollutkaan kauppakamarin jäsen, otti
hän sentään silloin tällöin osaa vehnä- tai maissikauppoihin. Hän oli
sitä mieltä, että koko markkinain kaappausyritykset olivat tuomitut
epäonnistumaan ja oli ennustanut Helmickin vararikon jo kuusi kuukautta
sitten. Hän oli hyvin tunnettu rahamiespiireissä ja hänen nimensä
yhtiön johtokunnassa oli varma takaus. Hän oli "voimakas" mies.

"En voi ymmärtää", sanoi Laura taas ajatellen Cresslereitä, joita ei
kuulunut. "Voisiko heille soittaa?"

"En tiedä", sanoi täti.

"Minä menen, jos eivät ne nyt tule kolmen minuutin kuluessa", sanoi
Laura päättävästi.

Ja odotettuaan tuon ajan hän veti viittansa paremmin ylleen ja meni.
Kun hän läheni Jadwinia ja näki tämän huomanneen hänet, havaitsi hän
tämän kasvoille tulleen epäluuloisen ilmeen. Mutta se katosi pian ja
hän otti sikarin suustaan. Laura päätti hänet gentlemanniksi ja täysin
itsensä halliten sanoi hän varmalla äänellä:

"Anteeksi, mutta olettehan hra Jadwin."

"Kyllä", vastasi tämä, ottaen hattunsa, hieman hämmentyneenä. "Nimeni
on Jadwin."

"Tietääkseni", jatkoi Laura, "tulemme tänä iltana Cresslerien vieraina
samaan seuraan. Mutta he eivät näy tulevan emmekä me — sisareni ja
tätini — tiedä mitä tehdä. — Olen neiti Dearborn, te kai tunnette
sisareni Pagen?"

Hän näytti aikaansaavan tuohon mieheen sen vaikutuksen, että jos hän
ei tunne sisarta eikä pidä tätä Lauran tuloa täysin sopivana, on se
kuolettava loukkaus ja vastasi:

"Neiti Page — sisarenne — neiti Page Dearborn? Kyllä varmaan tunnen
hänet. Ja tekin odotatte. Sehän on ikävää. — En tiennyt teidän olevan
täällä."

"En minäkään tiennyt teidän tulevan, ennenkuin Page sanoi." Lauran
varma käytös teki Jadwinin noloksi. Oli kuin olisi hän loukannut tätä
jollain tavalla; kuin olisi hänen syynsä, etteivät Cresslerit tulleet
ja että heidän täytyi odottaa vetoisessa eteisessä. Hän ei tiennyt mitä
tehdä.

"Ehkäpä te voisitte soittaa?" sanoi Laura.

"Heillä ei ole puhelinta, ikävä kyllä."

"Oh."

Taaskin tuntui Jadwinista kuin olisi hänen syynsä sekin, ettei
Cresslerillä ollut telefoonia, ja hän ajatteli lähettää juoksupojan
katsomaan. Samassa sanoi Laura kylmästi:

"Mielestäni olisi jotain tehtävä."

"En tiedä, mitä", sanoi mies avuttomana. "Paras kai odottaa. He tulevat
kyllä."

Taampana Page ja täti katselivat kohtausta peläten Lauran esiintyvän
kovin vähän rakastettavasti. Huolestuneena sanoi pikku sisar:

"Laura otti taas sen korskean ryhtinsä. Kyllä minä tiedän, miten hän
puhun. Mies tietysti vihaa hänen nimeään lopun ikäänsä." Ja samassa
huudahti hän: "Vihdoinkin. Jo olikin aika."

Saapuivat näet Cresslerit ja muu seurue — kaksi nuorta miestä. Ja
kuultiin hienoon kärpännahkareunaiseen viittaan puetun rva Cresslerin
lausuvan ratkaisevan sanan: "Silta oli auki." Cresslerit asuivat
pohjoisessa. Sillä oli se juttu ratkaistu.

Page ja täti Wess esiteltiin Jadwinille, joka riensi ilmoittamaan
muistavansa tytön varsin hyvin. Nuoret miehet olivat tuttuja, toinen
heistä oli lähempikin tuttava tyttöjen kanssa. Tämä oli kolmenkolmatta
ikäinen Landry Court, joka oli työssä suuressa Gretry, Conmerse ja K:nin
pörssivälittäjäliikkeessä. Hän oli hyvännäköinen, joustava, pirteä
mies, vaaleatukkainen, tummasilmäinen. Hän oli niitä onnenpoikia,
joihin miehet ja naiset yhtälailla mieltyvät. Hänen katseensa ja
pintansa raikkaus todisti tervettä ruumista ja mieltä. Hän olikin
avomielinen, tunteellinen ja innostuva. Kahdeksantoista vanhaksi asti
oli häntä innostanut ajatus päästä Yhdysvaltain presidentiksi.

"Silta oli auki", sanoi hän Lauralle. "Mahdoton päästä. Kolme alusta
kulki läpi, vaikka kaksi saisi lain mukaan. Otan huomenna selvän
siitä.." Päättävästi nyykäytti hän päätään.

"No", sanoi hra Cressler. "Mennäänpäs sisään. Pelkään, Lauraseni, että
menetimme alkusoiton."

Hymyillen tämä kohautti olkapäitään kuin sanoakseen, ettei sitä nyt
voinut auttaa.

Cressler, joka oli pitkän hintelä, parraton ja äkkiolkainen, kuuluen
samaan ihmistyyppiin kuin Lincoln — Keski-Lännen tyyppi — oli kuin
Dearbornin tyttöjen toinen isä, näiden vanhemmat kun olivat kuolleet.
Hän oli ollut kolmekymmentä vuotta sitten farmarina Massachnsettsissa
ja oli hän jauhattanut viljansa Dearbornin myllyssä. Oli myös myllärin
lapsuuden ystävä. Sitten oli juuri sodan aattoaikoina syntynyt suuri
Lännelle liike ja Cressler oli niitä, jotka jättivät "hyljätyn"
Uuden Englannin farmin ja perheineen lähtivät Mississipin maille. Hän
oli tullut Sangamon kauntiin Illinoisiin. Jonkun aikaa hän viljeli
vehnää, kunnes sota, joka kohotti kaikki elintarpeitten hinnat, oli
tehnyt hänestä rikkaan miehen — sen ajan mittakaavan mukaan. Hän
jätti farmin ja tuli Chicagoon, osti paikan kauppakamarissa ja oli
muutamassa vuodessa miljoneeri. Turkin-Venäjän sodan aikana onnistui
hänen kahden Milwaukeen miehen kanssa kaapata käsiinsä koko kevätvehnä
ja kuukaudessa oli heidän voittonsa miljoonana. Viikkoa myöhemmin voi
sen laskea jo puoleksitoista. Tämä meni heidän päähänsä ja he pitivät
hintoja korkealla hiukan liian kauan, ja kun heidän vihdoin täytyi
myydä, olikin hintaa laskettava. Ja kahdessa päivässä meni hinta
dollarista kymmenestä sentistä kuuteenkymmeneen senttiin. Milwaukeen
miehet menivät vararikkoon ja Cresslerin omaisuudesta hävisi kaksi
kolmannesta.

Mutta hän oli läksynsä oppinut eikä sen jälkeen enää keinotellut.
Vaikka pitikin paikkansa kauppakamarissa, rajotti hän toimintansa
välityskauppaan, johon hintavaihtelut eivät tuntuneet. Ja väsymättä
hän saarnasi keinottelua vastaan, peläten pörssipeliä kuin ruttoa. Hän
sanoi: "Ette voi kaikkea vehnää ostaa, sillä jossain maailman osassa on
joka kuukausi vehnänkorjuu; ja joka sellaista yrittää, saa kaikki muut
yrittelijät niskaansa. Ja sitäpaitsi on se väärin. Maailman ruoka ei
saa olla riippuva Chicagon pörssin mielivallasta."

Seurueen mennessä lämpiöön, laittautui toinen nuori mie§ Lauraa
lähelle. Tämän katseen häntä kohdatessa sanoi hän: "Te ette siis niitä
käyttäneet, kukkapahaisiani?"

Mutta tyttö näytti hänelle olkapäällä olevan kukkasen ja sanoi:

"Kyllä, herra Corthell, yhden valitsin, kauneimman. Oli vaikea valita,
mutta enkö onnistunut."

"Kun se on teidän yllänne, on se kaunein."

Hän oli hento, tumma mies, kolmissakymmenissä, parta suippo ja
ranskalaiset viikset. Hän oli taiteilija ja harrasti etupäässä
akkunamaalausta. Sillä alalla oli hänen kykynsä kieltämätön. Mutta
hän ei ollut työstään riippuva, sillä hän oli vanhemmiltaan perinyt
melkoisen omaisuuden. Hänellä oli kaunis atelieri Taidetalossa,
jossa hän piti vieraspitoja, joka toinen kuukausi tai kun oli hieno
lasimaalaus näytettävänä. Hän oli matkustellut, lukenut, tutkinut,
kirjoitellutkin ja lajin määrityksen alalla oli hän asiantuntija. Hän
kuului järven rannalle, vanhan näyttelyrakennuksen tilalle rakennetun
Taidegallerian johtokuntaan.

Laura oli tutustunut häneen joku aika sitten. Tämä oli näet
hänen edellisten vierailujensa aikana Pagen luona hankkinut
tilaisuuden tavata häntä, kerran oli hän jo kosinutkin, mutta
tyttö oli innostuneena opintoihinsa ja aikoen tulla suureksi
Shakespeare-näyttelijättäreksi sanonut, ettei hän välittänyt muusta
kuin taiteestaan. Mies oli hymyillen sanonut voivansa odottaa ja heidän
suhteensa oli outoa kyllä jäänyt ennalleen. He olivat kirjotelleetkin
toisilleen ja oli Corthell lähettänyt hänelle pienen akkunamaalauksen,
todellisen helmen, joka esitti kohtausta "Kahdennestatoista työstä."

Heidän antaessaan tassejaan lämpiössä oli Laura kuullut Jadwinin
sanovan Cresslerille: "Miten ovat Helmickin asiat?"

Toinen kohautti kärsimättömästi olkapäitään: "Kysy minulta sitä? Hullu
yritys kaapata kaikki."

Joitakin muita oli takkejaan jättämässä ja kaikki katsoivat
näihin kahteen. Helmick-juttu näytti olevan kaikkien aatoksissa.
Mutta teatterin paksun verhon takaa kuului soiton loppusävel ja
kättentaputusten räiske. Lauran kasvot sävähtivät kärsimättömyydestä ja
hän kiiruhti rva Cresslerin jälkeen. Corthell veti verhon syrjään ja
hän astui sisään.

Pimeästä lehähti vastaan kuuma, kukkain ja hajuvesien tuoksun sekä
kaasuhajun täyttämä ilma, teatterin tuttu haju, jota hän oli niin
harvoin nauttinut ja joka pani hänen sydämmensä sykkimään. Kaikki
paikat olivat täynnä ja yleinen aploodien pauke täytti ilman. Kuului
huutoja: "Hyvä. Uudelleen."

Ihmispäiden keskitse ja yläparvekkeen riippuvan reunan alitse näki hän
loistavan näyttämön. Se esitti puistoa, jonka taustalla oli linna,
vasemmalla puolella lehtimaja, oikealla paviljongi. Ramppivalojen luona
oli pojaksi puettu kontra-altto kumartamassa yleisölle syli kukkia
täynnä.

"Ikävä kyllä", sanoi Corthell heidän asettuessaan aitioon, "tämä on
jo toinen näytös. Teiltä meni hukkaan ensi näytös ja tämä laulu.
Mutta hän laulaa sen teille toistamiseen, jos minä otan johtaakseni
aploodeja. Tahtoisin että kuulisitte sen."

Aitiossa tuntui olevan ahdasta ja Jadwin ja Cressler saivat seista
nähdäkseen näyttämölle. Vaikkakin he puhelivat kuiskaten, kuului
ympäriltä "sh, sh" suhinaa. Rva Cressler asetti Lauran etuistuimille,
Jadwin otti hänen viittansa ja hän katseli ympärilleen. Hämärissä näki
hän vain hahmoja kuin liihoittelevia yöperhosia.

Mutta pian hän taas katsoi näyttämölle. Kätten räiske laantui ja
kontra-altto lauloi aarian uudelleen. Sävel oli yksinkertainen, tahti
helppo seurata. Se ei ollut erikoisen korkeata musiikkia, mutta
Lauralle se oli ilmestys. Hän istui jännityksessä ihmetellen tuota
ääntä, orkesteria, säveltä. Ei koskaan unohtaisi hän ensi iltaansa
Suuressa Oopperassa. Tämä tuoksujen ja erityisten pukujen, kauniiden
naisten ja komeiden miesten maailma huumasi häntä. Ahtaalta tuntui
sen pikkukaupungin elämä, jonka hän juuri oli jättänyt, sen rajotettu
näköpiiri, pikkuiset velvollisuudet, harvinaiset ja kuivat huvitukset
— — kirjasto, juhlat, harvakseen jatkuvat konsertit ja mitättömät
näytelmäkappaleet. Kuinka helppoa olikaan olla hyvä ja ylevä, kun
tällainen musiikki kuului elämään, ja kuinka haluttava onkaan rikkaus,
joka voi hankkia tällaisia nautinnon hetkiä. Jalous, puhtaus, rohkeus,
uhraus tuntuivat paljon arvokkaammilta nyt, kuin vielä äsken. Kaikki
näytti sankarihahmoiselta. Landry Court tuntui Galahad-ritarilta.
Corthell oli kuin Taiteen pappi Renesanssin ajalta. Jadwin oli
kaupparuhtinas, rahamaailman herra. Ja hän itse — — hän uneksi olevansa
toinen Laura, parempi, jalompi, kauniimpi Laura, jota jokainen hellästi
rakasti ja joka rakasti kaikkia ja joka oli kuoleva lempensä takia
jossain ihanassa puistossa. Ja kaikki maailma oli itkevä löytäessään
hänet kuolleena siinä ihanassa puistossa, jossa aina oli aikainen
aamu ja pehmeätä soitantoa. Ja halutessaan tulla hyväksi ja jaloksi
ja naiselliseksi vuotivat kyyneleet hänen silmistään hänen istuessaan
Cresslerin aitiossa tänä ihmeellisenä iltana.

Mutta kontra-altto oli poistunut ja tilalle tullut tenori —
vanttera lyhyt nuori mies punasessa plyshiviitassa ja harmaissa
silkki-ihokkaissa. Hän kurotti leukansa ja ojenti kättään painaen
toisella sydäntään vasten ja lauloi paviljongia kohti, joka hieman
huojui veden vaikutuksesta. Kolmasti oli hänen laulettava aariansa.
Corthellkin, joka oli ankara, nyhkytti hyväksyen päätään. Laura ja Page
taputtivat käsiään viimeiseen asti. Mutta Landry Court tahtoi olla
asiantuntija ja lausui: "Hän ei ole oikein äänessään tänään. Olisitte
kuulleet hänen perjantaina laulavan Aidaa."

Ooppera jatkui. Suuri sopraano, primadonna, lauloi osansa, sitten
hämärtyi näyttämö ja tulivat esille tenori ja soprano. Edellinen
pitäen naisen vyötäisillä kättään lauloi ja irtaantuen hänestä hiljaa
läheni näyttämön keskustaa yhä hänen kättään pitäen. Ja sitten alkoi
sopraano-soolo. Laura sulki silmänsä. Kostaan ei hän ollut tuntenut
niin tuudittavaa vaikutusta. Lempiä, lempiä kuin nuo! Liidellä pois
nykyajan elämästä kauas ruusupilvien maille tai lipua joutsenten
vetämässä hopeapurressa hiljaista virtaa myöten äärettömyyteen.

Mutta häiritsevä sivuääni kuului jostain läheltä eikä hän voinut
saada siitä huomiotaan käännetyksi. Ja laulun sekä orkesterin äänten
häipyessä tuskin kuuluvaksi hyminäksi kuuli hän miesäänen sanovan:

"Tarvitaan ainakin miljoona bushelia. Viime yönä tuli Milwaukeesta
kaksi sataa vaunua."

Epätoivoisella liikkeellä hän käännähti, mutta ei voinut nähdä ketään,
joka ei olisi tarkoin seurannut näyttämötapahtumia. Mikseivät miehet
voineet jättää liikeasioitaan ulkopuolelle!

Mutta samalla hukkui kaikki räiskyvään aploodiin. Tenori ja sopraano
kumartelivat. Sitten sopraano poistui ilmestyäkseen paviljongin
parvekkeelle ja hänen selittäessään, että tähdet ja linnut todistivat
heidän rakkauttaan, kuuluivat äänet taas:

"— sata kuusi vaunulastia —"

"— nolasi härät —" ["härkiä" ovat pörssissä rohkeat ostajat, "karhuja"
vakaisemmat pelaajat, hintojen alentajat. Suom. muist.]

"— viisikymmentä tuhatta dollaria —"

Sitten äkkiä valot syttyivät. Näytös oli ohi.

Laura tuntui pääsevän tajuunsa vasta viisi minuuttia myöhemmin. Hän
oli Corthellin kanssa lämpiössä. Kaikki jaloittelivat ja naisten
puhelun porina täytti ilman. Mutta hän oli kaukana, hän ja Corthell.
Tämän tumman romanttiset kasvot, silkkiparta ja eloisat silmät olivat
ainoat, mitä hän halusi nähdä ja korviin kuiski ääni kuin äskeisten
sävelten jatkona. Vaistomaisesti tunsi Laura, mitä oli tulossa, mitä
varten toinen häntä valmisti. Hän tunsi myös, ettei Corthell ollut
aikonut tehdä sitä tänä iltana. Tämä rakasti häntä ja siihen oli
ennemmin tai myöhemmin tultava, vaikka puhe rakkaudesta olikin nyt
kauan ollut heidän keskusteluistaan karkotettuna. Se oli ollut tuleva,
mutta jossain yksinäisessä paikassa eikä näin valoloisteisessa,
tuhatäänisessä teatterissa. Mutta on kuin nämä tärkeät seikat tulisivat
kuin syntymä ja kuolema, ajasta ja paikasta välittämättä. Ja niin
kuuluikin pian Corthellin huulilta:

"Tuskinpa minun tarvinnee sanoa enää, että rakastan teitä?"

Tyttö veti syvään henkeään.

"Tiedän, että te rakastatte minua."

He istahtivat käytävän päässä olevalle sohvalle ja Corthell, taitavana
seurustelun taidossa, esiintyi kuin koskisi juttelu vain jokapäiväisiä
asioita, mutta Laura tämän ihmeellisen illan hypnotisoimana tuskin voi
säilyttää ulkonäköä.

"Tiedän, että te rakastatte minua."

"Siinäkö kaikki? Eikö se, mikä on minulle kaikki, ole teille mitään?"

Laura tuli vähitellen tajuunsa. Rakkaus oli yhtä kaikki suloisempi
todellisena — vaikkapa tässä silkkikuhinaisessa, jalokiviloistoisessa
suuren seurapiirin näyttelypaikassa kuin jossain uneksitun satumaan
mystillisessä puistossa. Hän tunsi olevansa nainen taas uusaikainen,
elinhaluinen eikä minkään ritaritarinan tyttönen.

"Eikö mitään minulle?" vastasi hän. "En tiedä. Mieluummin haluan, että
rakastatte minua kuin ettette rakastaisi."

"Antakaa minun siis aina rakastaa teitä. Tiedätte mitä karkotan. Me
olemme ymmärtäneet toisiamme ensi hetkestä asti. Yksinkertaisesti,
minä rakastan teitä kaikesta sydämestäni. Te tiedätte minun puhuvan
totta, tiedätte, että voitte luottaa minuun, En pyydä teitä jakamaan
elämääni. Minä pyydän teiltä suurta onnea" — hän kohotti päätään
ylväästi — "kunniakasta tilaisuutta antaa teille kaikki mitä hyvää
minussa on. Jumala suokoon minulle nöyryyttä, mutta missä määrin olen
tullut paremmaksi, voimakkaammaksi, siitä saakka kuin teidät olen
tuntenut, johtuu se siitä, että te olette tulleet osaksi minusta, Olen
uudestisyntynyt. Ja kun tarjoan itseäni, niin tarjoan vain takasin
lahjan, jonka äskettäin vasta olette minulle antanut. Olen koettanut
sitä kirkkaana säilyttää. Se on teidän, jos haluatte."

Oli pitkä väliaika. Läheisestä ovesta tuli miehiä oopperahatuissa
ja valkeissa hansikkaissa. Kävelijäin aalto kokoontui ovien luo.
Sähkökellosta soi varotushelinä. Laura katsahti toveriinsa ja heidän
katseensa yhtyessä näki toinen, että hänen silmänsä oli kyyneleiset.
Tämä rakkauden tunnustus oli Lauralle ylin onnen huippu. Hän oli
rakastettu, kuten tuo oopperatyttökin. Ainakin tänä iltana oli elon
kauneus häiriintymätön eikä julma sana saanut sitä turmella. Maailma
oli kaunis. Kaikki ihmiset olivat hyviä ja jaloja. Kaukana oli
huomispäivä aineellisine velvollisuuksineen ja kylmine järkineen. Äkkiä
hän hetken mielijohteen vallassa, seurauksia ajattelematta huudahti:

"Ah, kuinka iloinen olen, että te rakastatte minua."

Mutta ennenkuin Corthell ennätti sanoa mitään ilmestyivät siihen
Landry Court ja Page. "Olemme etsineet teitä", sanoi tämä. Hän otti
asiat hirveän vakavasti ja hänen käsityksensä sopivaisuudesta olivat
vankat kuin kiintotähdet. Onpas tämäkin nyt menettelyä. Istua tuolla
tavoin kahden Sheldon Corthellin kanssa. Vähemmistäkin juttuja syntyy.
Muistaisi velvollisuutensa rouva Cressleriä kohtaan.

"Näytös alkaa", sanoi hän juhlallisesti. "Luulisin sinun jo menettäneen
kylliksi tästä opperasta." He palasivat aitioonsa. Muutkin saapuivat.

"No Laura", sanoi rouva Cressler heidän istuttuaan, "mitä pidät?"

"En tahtoisi koskaan täältä lähteä."

"Minä pidän enemmän siitä nuoresta miehestä", selitti täti Wess.
"Mutta miksi hän on niin surullinen. Miksei hän mene sen tytön kanssa
naimisiin? En muista hänen nimeään."

"Huono ääni", selitti Landry Court. "Oli kerran jo murtua. Hän on
huonossa kunnossa — — juo kuin kala. Philadelphiassa hän jo kerran sai
juoppohulluuskohtauksen ja tavotteli tikarillaan näyttämöpalvelijaa."

"Nyt sinä panet omiasi", sanoi rouva Cressler ja tästä syntyneeseen
nauruun yhtyi Landry itsekin.

"Tämä musiikki", sanoi Corthell, "tuntuu olevan sopiva välimuoto
Italian koulun naivien sävelten ja Wagnerin monimutkaisen musiikin
välillä, En voi auttaa sitä, että se vie mukaansa — — Huolimatta
paremmasta tunnostani."

"Kaipa se on hienoa", sanoi Jadwin, joka oli ollut polttamassa
sikarinsa väliajalla, "mutta mieluummin minä kuulisin vanhan opettajani
ottavan kitaran seinältä ja laulavan 'Oi isä mun kanssani kotihin käy',
kuin koko maailman oopperat yhteensä."

Mutta orkesteri palasi. Soittajat kiipesivät yksi kerrallaan pikku
ovestaan sisään. He istahtivat paikoilleen, korjasivat takinliepeensä
ja alkoivat koetella soittokoneitaan. Kuului siinä useitten äänien
sekava murina. Sitten äkkiä katsomon valot pienenivät ja ramppitulet
syttyivät. Yli teatterin kuului "sh, sh." Orkesterin johtaja
kohotti puikkonsa ja kun hän laski sen, kuului kaikista soittimista
hieno ääni, jota rummun hiljainen jyminä säesti ja esirippu nousi
esittäen keskiaikaisen torin. Soprano istui ikävöiden penkillä. Tässä
näytöksessä oli oleva hänen suuri kohtauksensa. Hänen tukkansa oli
hajalla ja hänellä oli yllään kermavalkea avara viitta, joka jätti
käsivarret paljaiksi. Vyötäisiltä oli se silkkivyöllä sidottu.

"Tämä on suuri näytös", kuiskasi rouva Cressler nojautuen Lauraa kohti.
"Hän on mainio."

"Jos nuo miehet vain voisivat olla puhelematta", sanoi Laura, sillä
taas hän oli kuullut musiikin lomasta sanat: "— — välityspankin
balanssi kolmesataatuhatta dollaria."

Sillä välin oli primadonna noussut ja alkoi pitkän esityksensä kulmain
alta katsellen ja käsi ojolla katsomoa kohti, barytoni tulee vasemmalle
raivoisasti syyttäen primadonnaa. Tämä ojentaa ristissä olevat kätensä
rukoillen häntä lähtemään, mutta äkkiä he lankeavat toistensa kaulaan.

"Mitäs ne nyt tekevät?" mutisi täti Wess. "Minä luulin, ettei tuo
partaniekka välittäisi tytöstä yhtään."

"Se on herttua", koetti Laura selittää. "Hän antaa anteeksi tytölle. En
oikein tiedä. Katsokaa tekstistä."

"— — karhujen salaliitto... seitsemänkymmentä senttiä... tietysti hän
sortui..."

Mezzo-soprano, primadonnan uskottu tulee ja lauletaan trio, joka
saavuttaa vain keskinkertaisen suosion. Lopuksi barytoni vetää
miekkansa ja primadonna lankeaa hänen jalkoihinsa.

"Nyt se suuttuu taas", kuiskasi täti Wess. "Kirjassa sanotaan tytön
laulavan: 'ma pelkään'. En ymmärrä miksi."

"Nyt tulee tenori", sanoi Laura. "Nyt ne selvittävät."

Tenori ryntää hatuttomin päin näyttämölle ja puhuu raivoissaan
barytonille painaen kätensä rintaansa vasten. Muut lauloivat italiaksi,
pariisilainen käytti ranskaa.

"En ymmärrä miksei hän nai tyttöä ja sillä hyvä", kertasi täti Wess.

Näytös läheni loppuaan, primadonna esitti suuren kohtauksensa, jossa
hänen äänensä kiipee C:hen altista, ja venytti ääntään niin, että täti
Wess alkoi pelätä. Kun hän lopetti jyrisi huone aploodeista ja kolme
kertaa hänet huudettiin esille. Seurasi sitten kaksintaistelu barytonin
ja tenorin kesken ja jälkimäinen kuolettavasti haavoittuneena kaatuu
ystäväinsä käsiin laulaen katkonaisia säveliä. Kööri, jonka muodostaa
kaupungin vahti ja väestö, kokoontuu näyttämön taustalle. Soprano ja
hänen uskottunsa palaavat. Basso, mustapartainen, häränniskainen mies,
jakaa köörin kahtia ja astuu rampin luo. Pojaksi puettu kontra-altto
ilmestyy. Soprano asettuu paikoilleen ja loppu alkaa.

Viulut riehuvat ja valittavat yksiäänisesti kaikki käyvät käyden
kuin tarkan koneen yhtenäiset osat. Muutamat jymähtelevät väliin,
johtaja riehuu ja ikäänkuin puikkonsa kärjellä vetää säveleet esille
ja torvet soivat, bassoviulu jyrää ja huilut ja pillit virittävät
monimutkaisen sävelkokoomuksen. Kaikki näyttämöllä olevat laulavat.
Soprano keskellä ylimmässä äänilajissaan koko ruumia väännellen ja
pään heilauksilla äänet ilmoille lähettäen. Oikealla basso jyräyttelee
väliin: "kirottu, riittämätön" ja sopranon vasemmalla puolella barytoni
mörää käsittämättömiä sanoja rintaansa lyöden ja miekallaan osottaen
kaatunutta tenoria, kauempana vasemmalla kontra-altto ojentelee käsiään
ja saa soinnun kuulumaan sopranon äänten välipaikoilla. Ja tenoori
nousten toisen käsivartensa nojasta ystävänsä varaan, kannattaa
sopranon ääntä. Hänen taakseen muodostaa kööri puoliympyrän, naiset
toisella miehet toisella puolen. Niissä olisi ollut paljon toivomisen
varaa. Näyttivät säästäväisyyssyistä kaikkialta kokoonhaalituilta.
Naiset olivat lihavia, vanhahkoja ja hirveän rumia; miehet laihoja,
luisevia, huonosti sopivissa puvuissa. Mutta ne oli hyvin harjoitettu
ja liikkeet tulivat yhtaikaisesti ja he lauloivat: "oi hirmu,
kauhistus."

Finalessa kaikki astuivat askeleen eteenpäin ja ottivat uudelleen
edellisen korkeammassa äänilajissa. Sopranon ääni kiipesi kattovaloihin
asti. Orkesteri yritti kaksinkertaisin voimin ja johtaja huhtoi koko
ruumiillaan. Vielä jyräytti basso kirouksensa ja soprano nousi altto
C:hen ja piti sitä yllä niin kauan että kööri ennätti neljä kertaa
julistaa: "oi hirmu, kauhistus."

Sitten laskeutui johtajan puikko jyrähdykseen kaikkien äänten ja
soitinten virittäessä mahtavan loppusäveleen, tenori kaatuu huudahtaen,
soprano pyörtyy ja — —- esirippu laskee.

Aploodit raikuvat. Uudelleen ja taas vaaditaan loppukohtaus. Tenori
nousee ja tarttuu barytonin ja sopranon käsiin, kaikki kumartuvat
yhä uudelleen. Sitten esirippu laski viimeisen kerran, kruunun valot
syttyivät ja pojat alkoivat huutaa: oopperakirjoja. Sanat ja säveleet!"

Tämän viimeisen väliajan Laura oli aitiossa rouva Cresslerin,
Corthellin ja Jadwinin kanssa. Toiset lähtivät katselemaan eräältä
parvekkeelta alas lämpiöön. Aitiossa Corthell kertoi, kuinka Pariisin
suuressa Oopperassa "L'Africainea" näytettäessä koko näyttämön yläosa
kääntyy ylösalaisin. Jadwinin arvosteluun, että vaikutus ei ole hyvä,
kun näyttelijät eivät käänny mukana, julistavat poroporvarilliseksi
rouva Cressler ja Corthell. Mutta juuri kun hän on vastaamassa,
kysäseekin rouva Cressler taiteilijalta, kuka on muuan punapukuinen
rouva keskipermannolla, Gretrykö?

Silloin jäävät Jadwin ja Laura sivuun ja kapitalisti rientää nopeasti
täyttämään tilaisuutta puhutellakseen häntä. Tyttö huomasi pian
hämmästyksekseen, että mies koetti miellyttää häntä, ja ennenkuin he
olivat kymmentä lausetta vaihtaneet, oli tämä jo lausunut kömpelön
imartelun. Ilmeisesti ei hän ollut tottunut nuorille tytöille seuraa
pitämään. Laura käsitti tehneensä häneen vaikutuksen. Hänkin tutkisteli
uteliaana miestä. Tämä oli vankkatekoinen kuin kaksi Corthellia, kädet
isot ja leveät, liikemiehen kädet, jotka osasivat tarttua ja pitää
kiinni. Nuo voimakkaat kädet ja tarkat tyyneet silmät voivat ajaa
määrättyä tarkoitusperää hirveällä voimalla ja ne saattoivat yrittää,
yrittää sitkeästi kunnes tarkoitus oli saavutettu. Ja kuinka laajoja
asioita nuo käsivarret voivat käsittää. Jonkun rahavaltiaan manööveri
oli tänään kaatanut toisen ja kuulun oopperan sävelten lomissa miehet
kuiskailivat siitä ja yksi heistä tänä hetkenä taisteli pelkän
olemassaolonsa puolesta. Jadwin oli sen kaiken nähnyt. Romahdukseen
koskemattomana oli hän kuitenkin ollut sitä lähellä aavistaen ja edeltä
nähden tapaukset, jotka romahdukseen johtivat. Taas kuuluivat nuo
häirinneet äänet:

"— —- pelottava oli se kohtaus Kauppakamarissa tänään. Herran poika. He
taistelivat keskenään, kun Karhut alkoivat työntää vehnää junamäärin."

Ja äkkiä tämän musiikkidraaman väliajalla tuli Lauran mieleen
ajatus, että samana hetkenä toinen suuri draama tapahtui lähimailla
yhtä värikkäänä, romanttisena, intohimojen kuohuttamana, mutta
todellisempana, uusiaikaisena, koskien elettävän elämän ytimiä. Ja
tässä istui Jadwin iltapuvussa hyvätuulisena kuunnellen kaunista
musiikkia, josta ei välittänyt, ja katsellen noita asentoja ja
liikkeitä. Kuinka vähäpätöiseltä tämän täytyikään hänestä tuntua.

Laura oli hämmästynyt. Hän oli ylpein ryhdin lähestynyt tätä miestä ja
päättänyt häntä nöyryyttää sen epäluuloisen ensi katseen takia. Ja nyt
hän istui häntä tutkien ja huomasi kiintyvänsä tutkimukseensa. Vaikka
hän tunsikin, ettei tämä mies voinut seurata hänen ensi liikutustaan
alkunäytöksen ajalta, oli hänessä kuitenkin jotain ihailtavaa. — Olipa
tämä hänen tapoistaan, sanoi Laura sitten itselleen. Aina hän oli
odottamaton, aavistamaton. Miehet ovat omituisia olentoja, arvoituksia
itselleenkin.

"Minusta on niin hauskaa, että tekin pidätte tästä", kuului Corthellin
ääni hänen takaansa. "Tiesin että te pitäisitte. Ei ole mitään, joka
niin vaikuttaa tunteisiin ja teidän luonnollanne — —."

Hän oli nainen taas kaikkine rajotuksineen ja hän tunsi, että
suhteensa Corthelliin oli aina oleva sukupuolisuhde. Jadwinin
suhteen oli asianlaita toinen. Hän oli tuntenut tämän miehekkyyden
voimakkaammin kuin oman naisellisuutensa. Heidän keskensä oli enemmän
antaa ja odottaa, toverillisempaa, tasa-arvoisempaa. Corthell puhui
vain hänen sydämestään ja hänen sydämelleen. Mutta Jadwin antoi hänen
tuntea, että häneltä oli pääkin.

Oopperan loppunäytös oli vetänyt niin tarkoin hänen huomiotaan.
Taiteilijat tulivat ja menivät, orkesteri valitti ja jyrisi, yleisö
aplodeerasi ja lopuksi tenori velvollisuuden tunnossa tempautui
sopranon käsistä ja vedoten säälittömään kohtaloon ja taivaaseen ja
julistaen elämän kunnian tyhjyyttä puhkesi kyyneliin särjetyin sydämin
ja ystävänsä basso vei hänet pois näyttämöltä. Viidennen kerran pyörtyi
soprano kärsivällisen uskottunsa syliin. — Yleisö muisti äkkiä hattunsa
ja takkinsa, alkoi hälistä ja monet seurueet olivat jo ulkona kun
esirippu lasti.

Cresslerit vieraineen olivat viimeisten joukossa eteisessä. Mutta
tuntiessaan ensi viiman ulkoilmasta kuului huudahduksia: "sataa."

"Sataa aika lailla."

Niin oli laita. Ilma oli lämminnyt nopeasti ja lumi oli muuttunut
rännäksi. Ne jotka eivät olleet tulleet vaunuissa tai joiden vaunut
eivät olleet vielä saapuneet, olivat hämmästyksissään. Monet
menettivät malttinsa. Naiset riitelivät miehilleen sateenvarjoista. Ja
kiihkeästi heilahtelivat sulat. Siellä ja täällä sadetakkiset miehet
sateenvarjoja käsissään etsivät herrasväkiään.

Kadulla ja katukäytävällä näytti vallitsevan selvittämätön sekamelska;
poliisit komentivat nuijat käsissä; nuoret miehet, hatut ja hansikkaat
märkinä, etsivät ajopelejään. Ja äänten yli kuului jättiläiskokoisen
kultareunuksisen miehen huudot. Ajurit vastasivat ja ajoivat esiin ja
märät sadetakit heijastelivat valoja heidän riidellessään poliisin
kanssa. Vaunun ovet läjähtelivät, pyörät solisivat kuin tykkien lavetit.

"Haen ajurinne, herra?", lausui ryysyinen puolikasvuinen poikanen
Cresslerille.

"Joudu sitten", vastasi tämä. Sitten kohottaen ääntään, sillä meteli
kasvoi yhtenään, huusi hän: "Mikä on numeronne, Laura? Tytöt ensin —
93. Kutsu tänne se, poika. — 93 — pian."

Vaunut tulivat. Nopeat hyvästit. Laura kiitteli rouva Cressleriä
hauskasta illasta. Corthell saattoi heidät vaunuihin ja tullen mukaan
sulki oven.

Laura nojautui nahka-istuimelle. "Millainen ilta", hän mutisi.

Matkalla tytöt pyytelivät taiteilijaa, joka tunsi oopperan hyvin,
hyräilemään tai viheltämään enimmin miellyttäneitä aarioita. Joka
kerran olivat he ihastuneet. Kaunista, ihanaa.

Mutta täti Wess oli yhä tyytymätön. "En ymmärrä", selitti hän,
"miksei se suippopartainen mies nainut sitä tyttöä, sillä hän siitä
olisi päässyt. Juuri kun olivat saada asian selväksi, hän taas alkoi
metelöidä ja takoi rintaansa ja meni pois. Minusta sellainen on hullua."

"Mutta herttua, nähkääs. Se joka lauloi bassoa — —." Page koetti
selittää.

"En voinut sietää häntä", väitti täti. "Hän riehui niin hirveästi."
Mutta yleisö oli kiinnittänyt hänen mieltään, avokaulapuvut varsinkin.

"En ole mokomia ennen nähnyt. Sekin nainen siinä vieressä.
Huomasitteko?" Hän kohotti silmäkulmansa ja puristi huulensa yhteen.
"Minä en sano mitään."

Vaunut vierivät himmeneviä katuja pitkin pohjoispuolelle, jossa
Dearbornit asuivat. Hevosen askeleet kuuluivat sattuvan loiskivaan
räntään, joka peitti katukivityksen. Vaunun valjussa valossa näyttivät
tyttöjen kasvot kalvakoilta. Sadepisarat jättivät sekaisia viivoja
akkunoihin. He ajoivat alas Wabashawanyä ja kulkivat yli tyhjeneväin
State ja Clark katujen.

Laura oli ajatuksissaan ja puhui vain vähän. Oli ollut suuri ilta
— — enemmän muun kuin musiikin takia. Corthell oli taas kosinut ja
hän oli hetken innostuksessa vastannut kehottaen. Heti sen jälteen
oli hän puhunut kapitalisti Jadwinin kanssa ja oli tyyntynyt. Kylmä
ilma ja sade olivat hänen polttavia poskiaan jäähdyttäneet. Hän kysyi
nyt itseltään, rakastiko hän rehellisesti tuota taiteilijaa. Ei. Ja
vaunujen kulkiessa läpi liikeosan sanoi hän itselleen, ettei hän voisi
mennä tämän kanssa naimisiin. Hän oli tehnyt vääryyttä tälle, mutta
hän piti niin siitä, että tämä rakasti häntä ja hän olisi halunnut,
että tuo mies olisi osottanut hänelle huomiotaan niillä lukemattomilla
pikku tavoilla, joita hän niin hyvin osasi.

Sana: "En rakasta teitä. En voi tulla vaimoksenne", oli nyt oleva
ratkaiseva. Hän menisi eikä Laura olisi sitä halunnut.

Mutta äkkiä hänen ajatuksensa keskeytyivät. Hän oli katsellut vaunujen
akkunasta pimeään ilmaan ja niiden kääntyessä Jacksonilta La Salle
kadulle näki hän konttorihuoneustojen kadun kummallakin puolella olevan
valaistut ja huudahti hämmästyksestä. Siellä olivat konttoristit ja
kirjanpitäjät täydessä työssä. Ja käytävillä oli väkeä miltei niin
kuin päivällä. Juoksupoikia kiirehti edes takaisin ja kadunkulmissa
seisoi miehiä vakavasti keskustellen. Koko seutu oli valveilla ja kello
oli yksi yöllä.

"Mitäs tämä merkitsee?", mutisi hän.

Corthell ei voinut selittää, mutta Page huudahti: "Minä tiedän. Landry
kertoi. Pörssikauppiaiden konttoreissa ollaan ylityössä..Helmick-juttu,
tiedättehän."

Laura hämmästyi. Siinä oli taas tuo toinen draama, tragedia, toimessa
läpi yön, samaan aikaan kun hän ja ne muut olivat kukkien ja musiikin
parissa. Tämä tuntui valtavalta, hirvittävältä. Tämä näytelmä oli
pörssiin kuuluva, jossa miljoonat viljabushelit virtana vilisivät
ja miljoonat dollarit kierivät ja tuhannet miehet täyttivät ilman
taistelun melskeellä. Niin, täällä oli draama kuoleman vakava ja sen
kaiku kuului taiteen pyhäkköön asti ja pistäytyi italialaisen musiikin
ja kohteliaan keskustelun lomaan ja maailman nukkuessa se piti hereillä
noita konttorirakennuksia. Hirveätä oli tämä työn touhu läpi yön. Se
oli kuin kenttäsairaala taistelun jälkeen, sairaala ja kenraalien
neuvosto. Päivän haavoja lääkittiin, kuolleet laskettiin ja samaan
aikaan kapteenit ja komentajat suunnittelivat päivän koittaessa alkavia
armeijan liikkeitä. —

"Siksi ne ovat täällä", jatkoi Page. "Tuossa on Rookery ja tuossa
Constable talo, jossa Helmickin konttorit ovat. Ja katsokaas tänne."
— hän kohotti taka-akkunan verhoa — "tuolla on Kauppakamari, jossa
viljapörssi on — siellä keinotellaan vehnällä ja maissilla."

Laura kääntyi katsomaan. Kummallakin puolella loistivat valaistut
konttoriakkunat. Mutta perällä kirkastuvaa taivaanrantaa vasten
näkyi synkkä rakennuksen otsikko. Se oli illan viime vaikutus.
Valaistut konttorit, tihkusade ja taustalla musta painava kivirykelmä,
pörssitalo, joka sokein kaamein silmin sfinksin lailla tuijotti
äänettömänä, elottomana sateiseen yöilmaan.



2.


Laura Dearbornin syntymäpaikka oli Barrington, Worcester-kauntissa
Massachusettsissa. Siellä olivat sekä hän että Page asuneet isänsä
kuolemaan asti, joka oli sattunut juuri kun Page oli keskikoulu-iässä.
Äiti, pohjois-KaroIinan tyttäriä, oli kuollut kauan ennen. Lauran
kasvatus oli ollut tavallisuudesta poikkeava. Keskikoulun jälkeen
oli isä pitänyt hänellä kotiopettajaa, jona oli eräs varaton
Harvardin jumaluusopillisen tiedekunnan tutkinnon suorittanut.
Tyttö oli kunnianhimoinen ja opettajan tehtävä oli vain ohjata
hänen lukujaan. Pian oppi hän ranskaa ja tunsi Racinen miltei yhtä
hyvin kuin Shakespearen. Kirjallisuus tuli hänen intohimokseen.
Hän ahmi Tennysonia ja Victorian ajan runoilijoita ja tunsi hyvin
Uuden Englannin runoilijat ja tieteelliset kirjailijat. Nykyajan
novellikirjailijoista ei hän välittänyt. Väliin hän alentui lukemaan
Howellsia.

Pikku myllyään hoidellen ei Dearborn ollut omaisuuksia voinut koota ja
kun Laura paikkakunnan lakimiehen kanssa selvitteli pesää, huomattiin,
että rahaa oli juuri niin paljon, että niillä sai Pagelle matkalipun ja
seminaarikurssin maksetuksi.

Cresslerit kuultuaan Dearbornin kuolemasta olivat kutsuneet tytöt
Lännelle ja olivat luvanneet ottaa turviinsa Pagen hänen kouluaikanaan.
Laura oli lähettänyt sisarensa heti, mutta oli itse viivytellyt.
Onneksi ei tyttöjen tarvinnut olla pelkän isänperintönsä varassa.
Dearbornilla oli sisar — täti Wessin kaksoissisar — joka oli naimisissa
ivarakkaan Bosionin kauppiaan kanssa ja tämä oli jo aikoja ennen
sijottanut tyttöjen varalta rahaa, jota oli maksettava heille isän
kuoltua. Vuosia oli tämä summa kasvanut korkoja, ja kun tytöt astelivat
kotikaupunkinsa hautuumaalta yksin maailmassa, tiesivät he että olivat
riippumattomat.

Kaksi vuotta Laura ajatteli asioitaan vanhassa vankassa
siirtokunta-aikaisessa talossa, jonka avoimien takkojen ääressä
Amerikan vallankumoussotilaat olivat kattiloitaan heilutelleet. Isä ja
äiti olivat kuolleet, Bostonin täti myös. Sukulaisista oli vain täti
Wess jälellä, Page oli koulussa Geneva Lakella parin tunnin matkan
päässä Chicagosta. Cresslerit olivat lähimmät ystävät. Täti Wess, leski,
asui myös Chicagossa. Kaikki viittasi lännelle päin. Hänen elämässään
oli yksi kausi päättynyt.

Sitten oli hänellä kunnianhimonsakin. Se tuskin oli hänelle
itselleenkään selvillä, mutta epämääräisesti hän kuvitteli itseään
jonain kaukaisena päivänä näyttelijättärenä, tragediennenä, esittämässä
jotain Shakespearen sankaritarta. Tämä oli enemmän toive kuin halu,
mutta sitä ei voinut toteuttaa Barringtonissa, Massachusettsissa.
Vuoden hän viivytteli, lykkäili ratkaisua päivästä toiseen, haluamatta
jättää vanhaa kotia ja hautaa tuolla Metodisti-Episkopaalisen kappelin
takana olevassa hautausmaassa. Kahdesti hän tällä ajalla kävi Pagen
luona ja kummallakin kerralla suuri kaupunki veti häntä lumouksellaan.
Kummallakin kerralla kotikaupunki pieneni hänen arviossaan. Se oli
sievä, mutta surkean ahdas. Elämä oli ikävää, Uuden englannin tapain
ankaruus painosti, se tuntui jonkinlaiselta uskonnolliselta menolta,
jonka papitar oli Vanha Neito ja harras sanankuulija Vanhapiika,
palvottava asia oli Suuri Rumuus ja jumalanpalveluksena loppumattomat
Kotitehtävät. Häntä inhotti.

Että hän oli episkopaali ja mieluummin luki rukouksensa kuin kuunteli
presbyteripapin niitä kirjoittamistaan papereista lukevan, sitä
pidettiin jonkinlaisena pakanuutena, miltei ihmissyöjäasteelle
kuuluvana. Kun hän otti siivojanaisen tai -miehen tekemään kotitöitä,
tunsi hän koko kylän tuomion niskassaan kuin olisi hän laskeutunut
jollekin alemmalle asteelle.

Ratkaisu tuli, kun Laura meni yksin Bostoniin kuulemaan Modessaa Maria
Stuartissa ja Macbethissa ja palattuaan antoi puolittain ymmärtää,
että hänellä oli halu tehdä jotain sentapaista. Joukko diakonissoja
saapui presbyteripapin johtamina hänen luokseen käännyttämään häntä. He
ennättivät tuskin sanoa asiataan, kun Lauran äidiltään perimä eteläinen
luonto nousi ja "komitean" jäsenet havaitsivat pian olevansa kadulla
katsellen toisiaan sen väkivaltaisen purkauksen hölmistyttäminä,
joka kauan pidätetyn kiukun voimaila oli syöksynyt heitä vastaan ja
pyyhkäissyt heidät ulos talosta.

Samaan aikaan Laura vuoteelleen heittäytyneenä itki niin
väkivaltaisesti, että ruumiinsa nytkyi kiireestä kantapäähän. Mutta
vähimmässäkään määrässä hän ei katunut sitä mitä oli sanonut eikä
kulunut kuukautta ennenkuin hän oli matkalla Chicagoon, tulevaan
kotiinsa. He ostivat talon pohjoispuolelta ja täti Wess tuli
asumaan heidän kanssaan. Muuttoaan odotellen he asuivat läheisessä
perhehotellissa. Cresslerin kutsu oli tullut kylläkin sopimattomaan
aikaan, juuri kun he olivat muuttohommissa. He olivat kyllä yhden yön
nukkuneet uudessa kodissaan ja oli heidän täytynyt pukeutua lampun
valossa sisustamattomissa huoneissa. Vain italialaisen oopperan ja
aition kiusaus oli heidät saanut suostumaan tällaisena aikana.

Oopperan jälkeisenä aamuna kun Laura heräsi vuoteessaan, joka oli
miltei ainoa huonekalu siinä huoneessa, oli ensi ajatuksenaan
tietoisuus siitä, että kova päivätyö odotti. Ulkona satoi vielä,
huone oli kylmä, vain öljykamiinin huonosti lämmittävä ja akkuniin
ripustettujen tilapäisverhojen kautta tunkeutui sisään Chicagon
sadepäivän himmeä valo.

Kaikki tuntui surkealta ja hän katui, ettei ollut pysynyt hotellissa,
kunnes uusi koti olisi kunnossa. Mutta kun sielläkin oli juuri kuu
täysi, oli pidetty parempana muuttaa. Hän oli luullut, että kaikki
olisi kunnossa viikon päivinä.

Hän nousi istualleen ja katseli hartiat väristen teatteripukua, joka
roikkui kaasulampun kannattimesta. Keittiössä kuului uusi palvelustyttö
laittavan aamiaistulta ja käry ilmaisi, että lämmittäjä kokeili uutta
lämmityslaitosta käyntiin. Huoneessa oli kaikki sekaisin, laatikoita,
paketteja ja muutteita lattialla ja tuoleilla.

Viereisessä huoneessa kuului täti liikuskelevan ja hän rupesi
herättelemään Pagea töihin. Tämä valitti kylmää, sanoi haluavansa vielä
nukkua, kunnes öljylämmityslaitos alkaisi lämmittää ja kehui eilisiä
hauskuuksia.

Mutta ennenkuin he ennättivät vetää pitkää tikkua siitä, kuka
lämmityslaitoksen sytyttäisi, tuli täti sisään täysin puettuna ja
laittoi lämmityksen kuntoon. Samalla hän moitiskeli uutta palvelijaa:
"En tiedä osaako se töitään tehdä, kun ei saa tulta syttymään. Minä
kehotin teitä ottamaan vain vuokratun kerroksen."

"Ei hätää, täti", sanoi Laura. "Kyllä minä sen kamiinin tunnen. Puen
pian ja tulen katsomaan."

Kello oli jo kymmenen, kun he saivat keittiön pöydän ääressä syöneeksi
aamiaisensa, jonka jälkeen Page sanoi: "Mihinkäs käydään ensin käsiksi?"

"Landry Courtilla ei ole työtä tänään ja hän lupasi tulla auttamaan
tänne", sanoi Laura ja täti hymyili. Landry oli ilmeisesti rakastunut
Lauraan ja kaikki tässä sen tiesivät. Täti piti juttua lapsellisena ja
puheli aina "siitä pojasta."

Mutta Page oli vakava, kun se juttu tuli esille. Landry oli siisti
poika, ahkera ja eteenpäin pyrkivä, ja jos Laura ei tarkottanut totta,
oli väärin pitää häntä tuolla tavoin roikkumassa.

"Pelkäänpä, että pikku tyttömme itse katselee erästä ahkeraa poikasta",
sanoi Laura iskien tädille silmää, kun siitä jutusta tuli puhe. Ja
vastaus kuului aina:

"Kyllä sinä tiedät, Laura, etten minä pidä tuommoisesta ja siksi sinä
niin sanotkin." Ja vedet tulivat hänen silmiinsä ja hän tavotteli
sanoja jatkaessaan: "Ei sinun tarvitse sanoa minun juoksevan kenenkään
miehen perässä, siksi paljon minulla on oman arvon tuntoa ja Landry
Court on hyvä ystäväni eikä muuta."

Ja Laura muisti Shakespearen lauseen: "Tuo vastalause on kovin kiivas,
neitisein."

Aamiaisen jälkeen Landry tulikin. Hän katsoi pitkään Lauraan, joka otti
paperikääreitä lasi-astiain ympäriltä ja sanoi Pagen juuri kulkiessa
ohi: "Minä myöhästyin vähän, kun toimittelin asioita ennen tuloani.
Minä ilmoitin lehden lähetettäväksi tänne, ja soitin hotelliin, että
toimittavat postin tälle osotteelle ja annoin sanan kaasuyhtiölle, että
avaavat johdon. — —"

"Se oli hyvä", sanoi Laura.

"Minä ajattelut, että niin pitäisi, ja mies tulee kohta tänne
laittamaan. Ja sitten minä tilasin jääpalan päivässä ja käskin
toimittamaan telefoonin. Ja maitopuodissa kävin sanomassa maidosta...
Mitäs olisi ensin tehtävää?"

Hän riisui takkinsa, kääri hihansa ylös ja kävi laatikoiden kimppuun,
joita oli joka paikka täynnä. Tytöt kuulivat hänen keittiövasaralla
aukoilevan niitä. Ja aika ajoin kuului huuto: "Mitäs tällä oviverholla
tehdään?... mihin tämä lamppu pannaan, Laura?"

Laura saatuaan lakiastiat esille tuli alas ja he ripustivat yhdessä
vastaanottohuoneen verhot. Landry hommasi apumieheltä ruuvitaltan ja
vasaran sekä kysyi messinkinauloja ja toi portaat, joita pitelemään
asetti Lauran. Tämän ohjeitten mukaan hän sitten asetti ruuvit. Sen
jälkeen he yhdessä kiinnittivät verhot puuhun. Siinä sattuivat heidän
kätensä yhteen. Page ja täti ainoat yläkerroksessa. Kokki ja apumies
kolistelivat keittiössä.

"Kylläpä teille", sanoi Landry, "tulee kaunis toti." Hän mietiskeli
kraakia, jota oli valmistellut sopivassa tilaisuudessa käytettäväksi.
Se koski Lauran silmiä ja tämän kykyä ymmärtää häntä. Näin oli
hän aikonut alkaa rakkautensa tunnustamisen. Mutta eilen oli tuo
taiteilija yrittänyt pitää Lauran itsellään koko illan. Nyt oli
hänen vuoronsa ja tämä kotoisten toimien päivä tuntui hänestä paljon
mielukkammalta kuin koko oopperakomeus. Tänä aamuna Lauran ja hänen
suhteensa tuntui vapaalta kaikista muodollisuuksista ja olevan täynnä
tilaisuuksia. Ei tosiaan ollut Laura näyttänyt hänestä kauniimmalta...
Hänellä oli punertava aamupuku ja tukkansa oli vapaissa kiemuroissa.
"En nähnyt sinua Ollenkaan eilisiltana", nutisi hän.

"Ethän koettanutkaan."

"Toisen vuoro oli. — — Sanos kuinka usein saan käydä täällä, kun saatte
kaikki kuntoon? Kahdestiko viikossa — — vaiko kolmasti?"

"Niin useinko muka sinä tahtoisit käydä minua katsomassa, Landry?
Minustahan on tulossa vanhapiika. Eihän sinun aikasi saa kulua
semmoisen kanssa."

Landry pani urhoollisesti vastaan. "Hän oli väsynyt nuoriin tyttöihin.
Hyvähän oli niiden kanssa tanssia, mutta kun pääsee siitä ijästä, niin
haluaa jutella jonkun kanssa, jolla on älyä. Niin älyä. Viisi minuuttia
sellaisen kanssa. — —"

"Ihanko totta, Landry?" kysyi Laura vilpittömästi.

Mies vannoi kämmentään iskien.

"Tällaisen vanhanpiiankin kanssa?"

"Vanhapiika", kertasi Landry. "Et näy ymmärtävän minua. Kun katson
silmiisi. — —"

Samassa toi tyttö kuitin ilmoittaen, että viimeinen kuorma kivihiiltä
oli saapunut. Lauran täytyi mennä keittiöön katsomaan, oliko uuni
jo kunnossa. Ja sitten tuli kaasumies tuoden mittarin ja Landry sai
näyttää hänelle paikan. Puolen tunnin päästä vasta he pääsivät Lauran
kanssa vastaanottohuoneeseen työhönsä.

"Niin paljon tehtävää", sanoi Laura. "Olipa hyvä että tulit auttamaan."

"Sinun tähtesi tekisin vaikka mitä, Laura", hän huudahti tytön sanain
rohkaisemana... "Mitä vaan. Sinä tiedät ken. En vain siksi, että
haluaisin sinun pitävän minusta, vaikka sitäkin sydämessäni haluan,
vaan siksi, että haluan olla luonasi." Ja osoittaen koko kalustoa sanoi
hän peloittavan vakavasti: "On kuin kaiken tämän tautta pääsisin sinun
elämääsi osalliseksi. Et usko, kuinka vaikuttaa mieheen tieto, että on
hyvän ja rakastettavan naisen toveri."

"Landry, mutta eihän minulla ole kaikkia noita ominaisuuksia. Pistäppäs
koukku tuohon."

Hän ojensi verhon reunaa tätä kohden, mutta Landry tarttuikin hänen
käteensä, kohotti sen huulilleen ja suuteli sitä. Tyttö ei sitä estänyt
ja kuin ei olisi huomannutkaan huudahti: "Oleppas nyt huolellinen,
poikaseni, ihanhan saat minut pistämään sormeeni. Kas mitä teit!"

Poika oli heti täynnä katumusta ja tarttuen tytön käteen sanoi:
"Olenpas minä kolho. Mihin sattui."

Laura näytti paikkaa ja toinen tietysti heti suuteli sitä.

"Kuinka hupsua", sanoi tyttö. "Niinkuin en olisi kyllin vanha.— —"

"Et sinä niin vanha ole, ja jonain päivänä sinä menet kanssani
naimisiin."

"Älä ole tyhmä, Landry. Päästä nyt jo käteni."

"Enpä päästäkään. Se on minun. En laske sitä, ennenkuin sanot, että
annat sen jonakin päivänä minulle."

"Ikäänkuin sinä totta tarkoittaisit", sanoi tyttö haluten pitkittää
näytelmää. Oli niin hauskaa tämän sievän poikasen rakkaus.

"Tarkoittaisit?" kertasi Landry. "Et aavista kuinka totta tarkotan.
Laura, en voi ajatella muuta."

"Pitäisikö minun uskoa tuota. Kuinka monelle tytölle olet sen jo tänä
vuonna sanonut?"

Landry puristi huulensa yhteen: "Neiti Dearborn, te loukkaatte minua."

"Ohoo", huudahti Laura vetäen kätensä pois.

"Ja nyt pilkkaat minua. Se ei ole kaunista. Ei ole."

"Enhän ole vastannut kysymykseesikään vielä."

"Mihin kysymykseen?"

"Siihen, kuinka usein saat tulla meille, kun kaikki on kunnossa."

"Eikös syödä jo?", kysyi Page ovelta. "Kello on yli kaksitoista."

"Tyttö on hankkinut jotain haukattavaa", sanoi Laura. "Nyt saadaan
syödä keittiössä."

"No mennään sitten, minun on aika lailla nälkä", selitti Landry.

Syötyä tunsivat kaikki väsymystä. Täti meni huoneeseensa. Mutta Page
selitti, ettei tästä koskaan päästä järjestykseen, jos ei tehdä työtä,
ja meni arkustaan vaatteitaan ottamaan. Hänen koiransa, Possu nimeltään
saapui samassa kylmästä väristen ja sai paikan keittiön hellan takana,
jossa vielä kauan vavisten makasi, oudoksuen tätä meteliä. Ilma oli
edelleen huono. Sade pieksi lunta, joka suli ilkeäksi rännäksi. Pilvet
roikkuivat lyijynharmaina ja paljaista puista valui vesi. Varpuset
istuivat suojapaikoissa höyhenet pörrössä, pallonympyriäisinä.
Ohiajavain vankkurien ajurit ja hevoset olivat öljyvaatteitten
verhoamat. Katu oli autio, poliisi vain siellä seisoskeli mietiskellen.
Väliin kuului joelta tai järveltä höyrylaivan vihellys.

Landry ja Laura olivat pienessä kirjastohuoneessa talon laitaosassa
järjestämässä kirjoja hyllylle. Laura seisoi portailla ottaen kirjoja
vastaan ja asettaen ne paikoilleen.

"Pyyhitkö ne huolellisesti?" kysyi hän ja toinen vastasi: "Kyllä
varmaan" ja jatkoi:

"Kuules, missä ovat uusaikaiset novellit? Täällä on Scott ja Dickens
ja Thackeray, tietysti, ja Elliot — niin, ja Hawthorne ja Poe. Mutta
myöhempää ei ole kuin Oliver Wendell Holmes."

Laura nosti nokkansa. "Uusaikaisia novelleja — ei kiitos. Kun vielä on
luettava 'Jane Eyre' ja olen lukenut 'Ivanhoen' ja 'Tulokkaat' vain
kerran."

Hän antoi ymmärtää, että hänen makunsa oli erittäin vanhoillinen eikä
hyväksynyt mitään, mikä ei ollut klassillista. Stevensoniakin hän
epäili.

"Onhan tässä 'Tuhoaja'", sanoi Landry. "Luin sen viime loma-ajallani ja
se ihan vei minulta pään."

"Koetin lukea sitä", vastasi Laura, "mutta en kiintynyt. Ei mitään
rakkautta. Ja niin raaka, epätodellinen."

Mutta äkkiä huudahti Landry: "Mutta mikäs tämä on? 'Wanda' kirjoittanut
Ouida. Eikö ole uusaikaista?"

Punastuen sieppasi Laura sen ja sanoi: "Page sen kuletti." Mutta
punastus kavalsi hänet ja Landrylta pääsi ärsyttävä huudahdus.

"Niin, luinhan minäkin sen", selitti Laura. "Enkä häpeä. Luin sen
kannesta kanteen ja itkin kuin lapsi. Se on kaunis rakkaustarina ja se
kertoo jaloista ihmisistä. Sillä on kai vikansa, mutta se antaa hyvän
tunteen, jota sinun 'Tuhoajasi' ei koskaan voi."

"Enpä minä paljoa ymmärrä näitä asioita", selitti Landry. "Corthell
ymmärtää. Hän voi puhua kirjallisuudesta tuntikausia ja hän sanoo, että
tulevaisuuden novelli on ilman rakkausjuttuja."

Mutta Laura pudisti epäillen päätään: "Silloin minä olen jo kauan ollut
kuolleena — se on lohdutukseni."

"Corthellilla on paljon hulluja ajatuksia", jatkoi Landry, yhä antaen
kirjoja Lauralle. "Hän on hyvä kylläkin, mutta hän saa maineensa siitä,
että repostelee rikki kaiken, mistä toinen voi pitää, ja että mainitsee
kehuen kirjoja ja kuvia, joista muut eivät ole kuulleet puhuttavankaan.
Mikä vain tulee suosituksi, heti kohottelee Sheldon Corthell sille
olkapäitään. Mutta jostain Archer avenyn panttikaupasta voi hän kaivaa
esille vanhan pronssikattilan ja kahvipannun, jonka joku Venäjän
juutalainen on puhaltanut, ja sen hän asettua atelieriinsä, palvelee
sitä ja puhelee 'Amerikan teollisuuden rappiosta.' Olen kuunnellut
hänen juttujaan. Pelkkää vaikutuksen hakua."

Mutta vähitellen oli kirjahylly täyttynyt ja Laura sanoi: "Riittää, ei
tänne sovi enempää." Hän oli noussut yhä ylemmä ja kun hän nyt lähti
alaspäin, sanoi Landry: "Varovasti. Anna tänne kätesi."

Laura ojensi kätensä ja hänen alas astuessaan oli Landryllä rohkeutta
kiertää kätensä hänen vyötäisilleen kuin tukeakseen. Hän ei ollut tätä
aikonut ja hämmästyi itsekin rohkeuttaan. Miten Laura sen ottaisi!
Mutta tämä ei näyttänyt sitä huomaavankaan, vaan kiinnitti kaiken
huomionsa onnelliseen alaspääsyynsä. Lattialla pudisti hän hameitaan
sanoen:

"Se on tehty nyt. Olenpas minä tomuinen."

Puol'avoimelle ovelle koputettiin. Kokki kysyi:

"Mitä tulee päivälliseksi, neiti Dearborn? Talossa ei ole mitään."

"Herranen aika", kuului vastaus. "En ajatellutkaan siitä. Eikö ole
mitään?"

"Vain joitakin munia ja kahvia."

Laura lähetti hänet pois ilmoittaen hommaavansa ja sanoi sitten:
"Mennäänpäs ostamaan jotain. En jaksa enää olla kotona."

"Mutta minäpäs tiedän paremman keinon", sanoi Landry. "Saanko tarjota
teille. Tiedän paikan, josta saa Amerikan parasta paistia. Ei enää
sadakaan."

"Mutta mehän olemme näin siistimättömät."

"Mennään heti, ei siellä ole vielä ketään ja me saamme oman huoneen."

"Mitähän täti ja Pagekin sanovat. Tädin on tietysti tultava mukaan."

"Tietysti, en muuten voisi teitä kutsuakaan."

Vähän myöhemmin astuivat sisarukset, täti ja Landry kadulle, mutta
ennen katuvaunuun nousua menivät he yli kadun katsomaan, miltä näytti.
Lauran mielestä olivat akkunaverhot sopivat, mutta Landry katseli koko
taloa ja sanoi: "Kaunein paikka koko korttelissa."

Siinä oli paljon perää. Talo oli nurkkatontilla Huron ja North
State kadun kulmassa. Sitä vastapäätä oli St. James kirkko ja oli
talo rakennettu pappilaksi, jonka takia sen tyylissä oli jotain
kirkkojuhlallista. Rakennusaine oli vankkaa ja seinät paksut. Talon
ympärillä oli nurmikko, viiniköynnös kierteli eteläpuolella ja kesällä
oli kurjenpolvia ja orvokkeja etupenkereellä, ja muutamia puita kasvoi
edustalla. Kaikki näytti hyvin kodikkaalta ja talo erosi edukseen
muiden yksitoikkoisten, Michiganin kellahtavasta kalkkikivestä
rakennettujen talojen loppumattomasta rivistä.

"Minä pidän siitä", huudahti Laura. "En ole kauniimpaa Chicagossa
nähnyt."

"Ei se näytä nousukasrikkaiden talolta", selitti Page.

Täti oli tyytymätön eikä ymmärtänyt, miten koko talon saisi yhdellä
laitoksella lämpimäksi.

Katuvaunujuna tuli ja Landry vei heidät alakaupungille. Laura katseli
koko ajan ulos kiintyneenä mietteisiinsä ja kadun nähtävyyksiin.

"Kaikkihan näkevät, että olet maalta", huomautti hänelle Page.

"Niin olenkin", kuului vastaus, "mutta ero on pelkän tavallisen
maaseudun ja Massachusettsin välillä enkä minä sitä häpeä."

Chicago, tämä suuri kaupunki, kiinnitti joka askeleelta hänen mieltään,
mutta ei hän osannut sanoa, pitikö hän siitä. Hän ei voinut antaa
anteeksi sen likaisia katuja eikä kurjia köyhäinkortteleita, jotka
syövän lavoin tunkeutuivat keskelle varakasten kaupunginosia. Häntä
painosti katujen synkkyys ja joka paikkaan tunkeutuva noki. Mutta
elämä oli valtava. Joka puolella ja kaikille suunnille tämän suuren
yhdyskunnan koneisto jyristi aamusta iltaan ja illasta aamuun. Nytkin
raitiovaunun kiidättäessä häntä liikeosaan tunsi hän joka hermossaan
sen liikkeen vaikutuksen. Joen mustat vedet vilahtivat yli sillan
kuljettaessa ja näkyi alusten paljous. Siinä Sheboyganin ja Mackinacin
puulasteja, vilja-aluksia Duluthista, kivihiililaivoja, jotta täyttivät
ilman mustalla tomulla, purjeveneitä, joissa lastina maan tuotteita
ja välillä soutuveneitä sekä taustana jättiläiskirjaimin merkityt,
ryhäselkäiset Viljasäiliöt.

Juuri ennen sillalle tuloa oli hän virran pohjoisrannalla nähnyt
suuren pääteaseman, jonka viereisellä ratapihalla lukematon joukko
kiskoja sikinsokin juosten näytti ulottuvan loppumattomiin. Ja
semafooreja, vaihdetorneja ja merkinantolaitteita kaikkialla. Tusinan
verta junia seisoi paikallaan tai odotti lähtömerkkiä. Koneita
lennätteli juniensa eteen tai siirteli vaunuja vaihdekiskoille. Kellot
kalkattivat, virkalakkiset miehet huutivat, heiluttivat käsiään ja
lippuja, kuormavankkurit ottivat tavaraa hevosten seistessä kaurapussit
suun edessä. Juna lähti juuri kiljahtaen. Ennen puol'yötä oli se jo
ennättävä pitkälle läpi Pohjois-Lännen kuljettaen kauppatavaraa,
kansojen elinnestettä oudoille paikkakunnille. Toinen juna saapui
räiskyvin jarruin, työnti vaunuistaan matkustajajoukon, palaavia
liikemiehiä, jotka toivat tilauksia kaikilta mantereen kulmilta.

Tai jos katsahti South Water kadulle, niin näki loppumattoman jonon
markkinakärryjä kadun kummallakin puolen ja vain kapea kuja jäi niiden
väliin. Kasviksia, hedelmiä, juurikasveja, vihanneksia laatikoissa,
säkeissä, kaikki paikat täynnä ja pitkin maata saalinlehtiä, mätiä
appelsiineja ja kaikenlaisia jätteitä. Ilma paksun kasvisten hajusta.
Ruokaa varastot tulvillaan, mutaankin tallattavaksi. Satojen
tuhanten vakojen tuotteita, vaan runsautta tyhjennettynä tänne kadun
asfaltille. Kuin kaupungin suu, joka äärettömiltä alueilta imi ravintoa
elättääkseen koko jättiläisruumiin kaikki solut.

Äkkiä selvisi Lauralle kaiken tämän merkitys. Tämä Suuri Harmaa
Kaupunki, jolla ei ole vertaa, ulotti vaikutuksensa maa-alueiden yli,
jotka ovat suuremmat kuin Vanhan Maailman kuningaskunnat. Tuhansien
mailien päähän sen vaikutukset tuntuivat. Pohjoisen Wisconsinin
lumihangissa kaadettiin honkia tämän kaupungin tarpeeksi. Etelässä
päin iskivät porat ja kaivoshakut kivihiilisuoniin tämän keskusvoiman
käskystä. Sen valta pani Iowan ja Kansasin kylvö- ja korjuukoneet
käymään. Se pyöritytti lukemattomain South Sainte Marien kanavalla
odottavain järvilaivain potkureita. Koko suuri Pohjois-Länsi oli
vilkasta liikettä täynnään: sahat järisivät, tehtaitten rattaat
kohisivat, savu pilvenä nousi, männät kirnusivat sylintereissä, ratas
tarttui rattaaseen, hihnat juoksivat jättiläispyörältä toiselle ja
valimojen kauhat syöksivät ilmoille sulan teräksen räiskeen.

Valtakunta tämä on, preerian ja järvien maailma johtoon
alistuva. Täällä keskellä maata sykki Kansakunnan sydän, jonka
välttämättömyydestä johtui sen mittaamaton valta, sen väsymätön,
loppumaton elinvoima. Täällä kuohui Amerikan tosi voima ja henki,
jättiläismäisenä, raakana nuoruuden kypsymättömyydessä, kilpailijoita
halveksuvassa yltiöpäisyydessä, terveenä ja virkeänä, rajuna
kunnianhimossaan, ylpeänä äsken havaitsemastaan vallasta tuhlaten
rikkauksiaan ja himoiten yhä uusia. Rajattomat ovat sen mahdollisuudet,
sen rohkeus pettämätön. Erämaan on se ihmispolvessa alistanut,
onnettomuudet voittanut, tulipalojenkin tuhkasta uudistuneena noussut,
jättiläinen.

Laura katseli vettynein silmin, kuunteli humaltuvin korvin, mutta
väsymättä.

"Pelottavaa tämä on", mutisi hän itsekseen, "kunnotonta,
epäinhimillistä, kuin suuri vuoksiaalto. Hyvä yksilölle niin kauan
kuin hän pysyy pinnalla, mutia kuinka pian kaatunut murskaantuukaan,
säälittä! Tuntuu kuin olisi jotain tulemassa, jotain näkymätöntä,
alkuperäistä, sivistys syntymässä — — tämä on kuin Genesiksen
alkusanat."

Tuo vaikutus pysyi kauan eikä iloisen ateriankaan hauskuus sitä
kokonaan karkottanut. Häntä pelotti tämän suurkaupunkielämän julma
koneisto ja ne miehet, jotka uskalsivat yrittää sitä hallita. Ne
tuntuivat vielä pelottavammilta kuin tämä kaupunki itse, nuo, joita
ei pelottanut tämän melskeen ja vilinän valtavuus. Eivätkö ne, jotka
tämän tarkotustensa välineeksi alistivat, olleet vielä hirvittävämpiä,
raaempia, säälimättömämpiä, Hän vavahti. Mitä naiset tiesivät miesten
elämästä lopultakaan? Landrykin, noin nuori ja reipas, niin viattomalta
näyttävä — hän kuuluu olevan hyvä liikemies. Hänelläkin siis toinen
puolensa. Häntäkin siis viehätti Kadun taistelu. Tuon poikamaisen
ulkomuodon alla oli miehen jäykkyys, tylyys, joka hyökkäsi ja torjui.

Ja mitä tiesivät naiset siitä elämästä, jota miehet — vaimon, äidin,
tyttären, sisaren vaikutuksista vapaina — viettivät kello yhdeksästä
aamulla iltaan asti. Ei siinä elämässä naisilla ollut osaa eivätkä
he siellä miestään eikä poikaansa, isäänsä eikä veljeään olisi
tunteneet. Toinen mies oli se hellä, puhdas mies, joka heidän kanssaan
aterioi, toisena hän taisteli liikekaupungin loassa, kovettuneena,
itsekkäänä, armoa pyytämättä, antamatta. Hyökkäysten liassa, alhaisten
liittolaisten ja hämäräperäisten tovereitten kyynärpäiden tahraamana
hän kulki vallotusteitään ja sekottui edestakasin marssivaan armeijaan;
nyt hyökäten ja armotta kaatunutta vihollista iskien, nyt peräytyen
eilisiä apujoukkoja taklaten, turvaan itse pyrkien, aina raakana,
itsekkäänä, säälimättämänä.

Täytyi verrata näitä miehiä sellaiseen kuin Corthelliin, jolle
liikekaupunki oli tuntematon maa, ja joka pysyttelihe poissa tuosta
tappelusta tahraamattomin kätösin, likaantumattomin jaloin. Hän eli
elämäänsä taiteen hienossa ilmapiirisiä, kauneuden palveluksessa,
maalaten, lukien tai pala palalta kauniita lasejaan asetellen. Häneen
voivat naiset tutustua, häneen kiintyä. Ja hän voi täysin tulla heidän
elämäänsä, auttaa ja innostaa heitä. Kummasta hän todella piti,
liike-elämästä vaiko taiteen tarhoista?

Hämmästyksekseen Laura havaitsi, että hän sittenkin oli rajalaisseudun
tytär, suonissaan niiden verta, jotka uutta maailmaa avasivat. Kyllä
Corthellin elämä oli kaunis, suuri oli himmeäväristen akkunain,
sopusointuisten atelierien, itämaisten esineiden, arabeskien viehätys.
Paikkansa oli silläkin. Aika-ajoin sekin viehätti hänen toisesta
luonnostaan huolimatta. Mutta ne miehet, joiden puoleen nainen hänessä
kääntyi, eivät ne olleet atelierien miehiä. Niin pelottava kuin olikin
kadun tappelu, oli se taistelua kumminkin. Vain voimakkaat ja rohkeat
sinne uskalsivat? Sitä hänen mielikuvitustaan hallinnut pehmytkäsinen
ja -puheinen taiteilija, sävelten, muotojen ja värien hienostunut,
tunteikas soinnuttaja, vaan taistelija, niin naisten tuntemattomissa
kuin hän olikin, kova, jämeä, sotisopaan pukeutunut, sotatorvien
räikynässä elävä, taistelun melskeessä viihtyvä, komentajahuudoista
innostuva.

Eivät he pitkää aikaa pöydässä istuneet ja puoli kuusi he jo olivat
valmiit lähtemään. Kadulla huomasivat he, että taaskin oli ilma
muuttunut. Lunta satoi taajaan, viiltävä järvituuli lakasi katuja.
Räntä jähmettyi ja jokaisen sähköpatsaan pohjoinen puoli oli jään
peittämä. Lisäksi oli heidän raitiotielinjansa epäkunnossa.

"Ei auta", selitti Landry. "Täytyy mennä Clark-kadun vaunuun ja seista
koko matka, nyt on se aika."

Epävarmoina pysähtyivät he hetkeksi kulmaan. Siinä oli vieressä
varastokauppa, vanhaan rantatyyliin rakennettu, maasta korkeaan
kattoon asti satojen akkunain peittämä, joiden läpi näkyi tuhanten
valojen loistossa maailman teollisuuden kaikkia tuotteita. Joka
ovesta tulvi ostajain, enimmäkseen naisten keskeytymätön virta, ja
kuuluen rikkaisiin luokkiin olivat nämä komeasti puetut. Useat heistä
pysähtyivät myrskyovien sisäpuolelle ja nostivat hylkeennahkatakkiensa
kaulukset, pistivät kätensä muhveihin ja kadulla kiiruhtivat
ajopeleihinsä. Näiden joukosta erosi yksi tullen muhviaan heiluttaen
heidän luokseen. Se oli rva Cressler.

"Laura, rakas tyttöseni! Hauska tavata." Ja hän suuteli tätä poskelle,
puristi toisten käsiä ja kysyi tyttösen uudesta kodista kuulumisia.
Voisiko hän jotenkin auttaa heitä? Samassa hän muisti jotain ja laskien
hansikoidun kätensä Lauran käsivarrelle sanoi:

"Minulla on sinulle asiaa." Hän katseli tätä merkitsevästi.

"Minulleko? Mitä se olisi?"

"Mihin menette nyt?"

"Kotiin, mutta vaunumme ei kulje. Täytyy mennä tuonne —— —"

"Joutavia. Te tulette kaikki meille syömään."

"Mutta mehän olemme juuri syöneet."

Page selitti aseman, mutta rva Cressler ei halunnut kuulla
vastaväitteitä.

"Minulla on hevoset täällä. Mieheni ei ole kotona. Tuli joku
Cincinnatin tuttava ja he syövät klubissa."

Ja niin tytöt ja täti nousivat vaunuihin. Landry selitti asuvansa
eteläpuolella, Michigan-aseman varrella, ja kun hän arveli heidän jo
saaneen tältä päivältä hänestä kyllänsä, jätti hän hyvästit.

Mitä puhumista rva Cresslerillä olikaan Lauralle, sen hän näytti
säästävän yksin hänen korvilleen. Kotona lähetti hän sanan tyttöjen
palvelijalle, että nämä eivät tule yöksi kotiin. Näiden asunto oli
kymmenen minuutin matkan päässä. Ja hän tarjosi heille kirjastosta
lämmintä teetä ja voileipiä, mutta vieraat selittivät olevansa
väsyksissä. Täti varsinkin halusi päästä levolle. Emäntänsä veikin
heidät heti huoneisiinsa ja täti sai Pagen kanssa yhteisen huoneen.

"Onpa tämä kaunista Lauralta", huudahti Page, kun he olivat jääneet
kahden tädin kanssa. "Jättää talo kahden tuntemattoman palvelijan
haltuun. Ja työtä olisi kylliksi. Kuinka tällä tavoin koskaan päästään
järjestykseen? Sekin Landry Court! Enemmän hänestä on harmia kuin
hyötyä. Ottaa kaikki esille ja sekottaa ja panee väärään paikkaan ja
sitten istuvat Lauran kanssa kuhertamassa. En ole mokomaa nähnyt. Ensin
Corthell, sitten Landry ja pian joku kolmas. Iso tyttö pitää tuollaista
peliä. Antaa jokaisen rakastaa itseensä. Ja kuin ei Landrylläkään olisi
muuta tehtävää kuin hullutella. Miehen pitäisi ottaa elämä vakavasti
eikä juosta parhaassa ijässään naisten jälessä, jotka ikänsä puolesta
kelpaisivat hänelle isoäidiksi, eivätkä totta tarkotakaan."

Talon otsikko-osassa olevassa huoneessaan Laura oli osaksi jo
riisuuntunut, kun rva Cressler koputti ovelle. Hän oli kukikkaassa
silkkiviitassa ja tukka läpinäkymättömässä verkossa".

"Toin sinulle pukeutumisviitan", sanoi hän ja laski sen vuoteen
kaiteelle ja istahti itse vuoteelle katsellen Lauraa, joka kuvastimen
ääressä oli avaamassa tukkaansa. Vähän väliä kilahti tukkaneula
hopearasiaan ja lopuksi heitti hän valtoimen tukkansa hajalle.

"Kuinka kaunis tukka sinulla on, lapseni", sanoi rva Cressler. Hän oli
tullut tarinoimaan turvattinsa kanssa ja keskustelu alkoi joutavista
asioista.

"Kertovat", alkoi rva Cressler, "että Gretryn tytär — he olivat
oopperasta — polttaa joka ilta kymmenen paperossia, ennenkuin menee
levolle."

Laura murisi jotain vastaan, kuljettaessaan harjaa hitaasti läpi
tukkansa. Rva Cressler kysyi: "Mikset pidä tukkaasi uudella tavalla,
alhaalla? niinhän nyt kaikki pitävät."

Kaikki oli hiljaa talossa. Kadulta kuului vain väliin jäätyneen lumen
kilahdus ja eteisessä helähti lämmityslaitos toisinaan.

"Kuinka kaunis huone tämä on", sanoi Laura. "Minäkin laitan meidän
vierashuoneen näin, valko- ja kultapohjaisen. Tukkani? En tiedä. Liian
alhaalla ollen tarttuu tukka kauluskoukkuihin. Ja sitäpaitsi pelkään,
että se tekee pään liian matalan näköiseksi."

Laura sai tukkansa kammatuksi ja heitti sen vapaalla liikkeellä
selälle. Rva Cressler ojensi hänelle tuomansa viitan ja haki vielä
kultakirjaiset satiinitohvelit. Takkavalkea oli juuri sytytetty ja se
räiskyi iloisesti. Laura istuutui sen eteen. Rva Cressler ojentautui
vuoteelle.

"No, Laura", alkoi hän, "luulenpa että olet tehnyt valloituksen."

"Minäkö?" mutisi Laura katsellen ympärilleen. Hän teeskenteli
hämmästystä, vaikka arvasi toisen karkottavan Corthellia.

"Hra Jadwinin, jonka tapasit teatterissa."

Kiihkeästi kavahti Laura ylös ja tuijotti puhujaan.

"Hra Jadwinin?" huudahti hän. "Mutta emmehän me minuuttiakaan puhuneet.
Tuskin tunnen miestä."

"Ei tee erotusta, Laura. Luota minuun kun sanon, milloin mies on
ihastunut naiseen, rakkaani, hän on käsissäsi."

"Kyllä te nyt erehdytte."

"En vähintäkään. Olen tuntenut Curtis Jadwinin nyt viisitoista vuotia
— en ketään tunne paremmin. Hän on vanha perhetuttavamme. Hänet tunnen
kuin kirjasta. Ja hän on rakastunut."

"Mutta ei hän kai ole sitä teille sanonut", huudahti Laura päättäneenä
suuttua, jos niin olisi laita, mutta rva Cressler riensi vakuuttamaan:

"Eipä suinkaan. Mutta kun hän tuli kanssamme kotiin viime yönä, puheli
hän sinusta lakkaamatta. Kyseli kaikenlaista ja sanoi, että sinulla on
enemmän älyä kuin kellään tytöllä, jonka hän on tuntenut."

"Entäs sitten", sanoi Laura kuin antaen ymmärtää, ettei tuo suuria
merkinnyt.

"Ja että olet kaunis. Ei ollut niin kaunista nähnyt."

Laura käänsi päänsä pois ja vasta vähän ajan kuluttua sanoi:

"Onko hän — hra Jadwin ollut naimisissa?"

"Ei, hän on vanhapoika ja rikas. Hän voisi ostaa ja myydä meidät. Olen
siksi paljon maailman nainen, että tiedän, ettei rakastunut mies tuota
pikaa lennä naimisiin kauniiden kasvojen ja sattuvan juttelun takia,
enkä minä tee päätelmääni niin sen perusteena, mitä hän puhui, vaan sen
mitä hän ajatteli. Ja hän ajatteli ääneensä. Ja Charlie sanoi hänen
aamiaisellakin puhuneen sinusta."

"No ei kai hän usko?"

"Uskoi kun muistutin, mitä hän oli illalla puhunut."

Laura veti jalkansa alleen ja tuijotti tuleen. Pitkään aikaan ei
kumpikaan puhunut mitään. Musta marmorikello ilmoitti ajan olevan puoli
yhdeksän. Rva Cressler sanoi:

"Tuo Sheldon Corthell tuntuu olevan miellyttävä nuori mies, eikö oletin?"

"Kyllä", vastasi Laura ajatuksissaan, "Hän on miellyttävä."

"Kyvykäs myös, mutta jotenkin minusta tuntuu, kuin ei olisi paljoa
hänessä."

"Oh", mutisi Laura, "en tiedä."

"Minä luulen, että hänkin pitää sinusta."

Laura kohautti hartioitaan vastaamatta.

"Charlie ei voi suvaita häntä", sanoi rva Cressler, "miehillä on
sellaisia ennakkoluuloja. Hän pitää häntä jonkinlaisena ylempilajisena
jäätikkönä. Curtis Jadwin tuntuu pitävän hänestä. — Mitä pidät hänestä,
Jadwinista?"

"En tiedä", vastasi tyttö katsellen tuleen. "Luulen, että hän on
voimakas mies — henkisesti, tarkotan, ja että hän voi olla ystävällinen
ja — ja — jalomielinen. Jotenkin minusta tuntuu, ettei hän ole
sellainen mies, johon naiset ensialuksi mieltyvät. En tiedä. Hän ei
tuntunut naisten mieheltä."

"Sen parempi", sanoi toinen. "Kuka haluaisi miehekseen naisten miestä?
En minä. Sheldon Corthell on sellainen. Sen sanon, että kun olet minun
ijässäni, niin ymmärrät, että sellainen mies, josta miehet pitävät,
siitä tulee hyvä aviomies."

Laura nyykytti päätään: "Niin kai on."

"Sanoit, että hän tuntui ystävälliseltä, jalomieliseltä mieheltä. Hän
on hyväätekevä lisäksi. Hän kannattaa sunnuntaikoulua länsipuolella ja
harrastaa sitä enemmän kuin liitettään. Hän haluaisi luoda Chicagon
suurimman pyhäkoulun. Mutta en tahdo antaa hänestä sellaista kuvaa kuin
olisi hän lellukkamainen mies, ei, hän on hieno mies. En kehu häntä
siksi, että sinä hänestä rupeisit pitämään, vaan kun me tunnemme hänet
ja rakastamme häntä. Saat itse nähdä. Hän kokoo rahan kirkossa."

"Tri Wendellin kirkossa?"

"Niin, toisessa preshyterisessä."

"Minä olen epissopaali."

"Tiedän. Mutta Jadwin ei ole sininokkaista lajia. Meillä on ollut
puhetta osaston kustantamisesta lasten sairaalaan hänen pyhäkoulunsa
lapsille ja hän on luvannut kohottaa kaksinkertaiseksi summan, jonka
saa muualta kokoon. Lapsia on kahdeksansataa eikä kulu viikkoakaan
ilman että joku loukkaantuu tai sairastuu. Ja niin me, Charlie ja minä
ja Gretryt, aiomme panna toimeen näytelmän saadaksemme rahaa kokoon.
Jadwin pitää tuumasta ja arveli, että mahtaisiko sen neiti Dearbornin
saada mukaan. Sopisit niin hyvin. Älä nyt vielä kiellä äläkä myönnä,
ajattele asiaa. Jadwin niin haluaisi saada sinut siihen."

"Kernaasti tulisin, mutta en tiedä saanko aikaa, on niin paljon touhua,
ennenkuin pääsee asettumaan, ja isossa talossa on huolta. Mutta annan
kyllä sanan."

Rva Cressler kertoi tarkemmin siitä hyväntekeväisyysjuhlasta. Landry
Court tulee mukaan ja Laura voisi saada Corthellinkin ottamaan osan.
Page oli jo luvannut auttaa. Mutta asia oli vielä valmistamaton, niin
ettei siitä voinut paljon puhua. Palattiin siis lähtökohtaan.

"Tiedättehän", sanoi Laura kun tuli puhe Jadwinin liikemieskyvystä,
"että minä en tiedä hänestä mitään."

Mutta rva Cressler oli valmis antamaan selityksiä. Curtis Jadwin
oli kolmenkymmenen viiden ijässä. Oli alkanut ilman penniäkään
taskussaan. Oli syntyisin michiganilainen. Työtä tekeväin kunniallisten
farmari-ihmisten lapsi. Saanut vain vaillinaisen koulukasvatuksen, jäi
keskikoulu lopettamatta, kun pääsi liikemiespuuhiin erään ajuriliikkeen
osakkaaksi. Aikaa myöten osti hän liikkeen haltuunsa ja hoiti sitä
yksin. Joku chicagolainen oli hänelle velkaa ja tarjosi maksuksi
muutamia tontteja Wabash-avenyn varrelta. Niin tuli hän kaupunkiin.
Tonttien arvo nousi. Hän myi ne ja osti maita muualta päin, myi ja osti
taas, kunnes hänen haltuunsa oli joutunut joitakin kaupungin parhaita
liikepaikkoja. Herra tiesi kuinka paljon hän saa niistä. Nyt ei hän
enää osta ja myy. Omaisuutensa hoito antaa hänelle tointa kylliksi.
Hänellä on konttori Rookeryssä. Siinä on likellä pörssi ja lienee se
saanut hänet silloin tällöin mukaan pieneen kokeeseen. Mutta muuten
hän ei hyväksy keinottelua. Ei hänellä kyllä, kuten Charliella ole
siinä suhteessa vankkaa periaatetta. Hän voi uskaltaa pienen kaupan.
Ei ole mennyt naimisiin. Pari juttua on ollut. Ei varsin vakavia...
Ei vaan ole tavannut sopivaa tyttöä. Asuu Michigan» avenyn varrella,
likellä 21:nnen kadun kulmaa, eräässä noista samankaavaisista
kalkkikivitaloista. Täti pitää taloutta ja veljen ja sisaren pojat
ja tyttäret juoksevat siellä häntä verottamassa. Pitävät seuraa ja
riitelevät palvelijain kanssa.

Kävi jo myöhäiseksi. Vihdoin rva Cressler nousi.

"Kas, jopas on myöhä. Ja minä kun olen pitänyt sinua hereillä, vaikka
sinä mahdat olla väsynyt."

Hän teki lähtöä, ovelta vielä muistuttaen siitä näytelmästä. Laura
vastasi, että hän koettaa. Ja oli pian yksin. Hän kiipesi heti
vuoteelle, mutta muisti samassa ettei ollut peittänyt hiiliä, joka
tapa hänelle oli jäänyt Barringtonista. Niinpä hän nousikin pimeässä
ja tehtyään sen, oli pitkän aikaa polvillaan tulen ääressä, tuijottaen
hiilustaan ja ajatellen viimeisten viidenkolmatta tunnin kokemuksia.
Hän oli kaikitenkin täällä tavannut enemmän kuin oli osannut odottaa.

Ensin Sheldon Corthell, tyyni, viettelevä, kaunopuheinen. Sitten Landry
Court, suurenteleva, poikamainen, ja nyt — odottamatta — uusi tekijä,
tämä maailmanmies, liike-elämän herra, kypsä, kokenut, jota hän tuskin
tunsikaan. Tämä oli ihanaa, kiihoittavaa, elämä ei koskaan ollut
näyttänyt näin ihastuttavalta. Hänen ympärillään oli romantiikkaa. Ja
rakkaus, kaikista rakkain hänelle, tuli etsimättä.

Suuren kaupungin ensi vaikutus alkoi hälvetä. Hän näki sen nyt
ystävällisemmässä valossa. Ja yhä tuijottaen tuleen sanoi hän itsekseen:

"Luulenpa, että tulen täällä hyvin viihtymään."



3.


Eräänä maanantai-aamuna kuukantta myöhemmin Curtis Jadwin laskeutui
Rookery-talossa olevasta konttoristaan ja lähti Gretry, Conmerse ja
K:nin pörssivälitysliikkeen konttoria kohti, joka sijaitsi ivan
lähellä, Kauppakamaritalon alakerroksessa. Kello oli yhdeksän,
ilma oli kaunis ja La Salle katu oli tulvillaan ihmisiä, jotka
juoksivat konttorien ovien väliä. Cikealla oli Illinois Trustitalon
eteinen täynnä kontturisteja, juoksupoikia ja pankin liiketuttavia.
Vasemmalla Kauppakamarin etusivu katkaisi kadun; sen edestakasin
lentävät ovet kuvasivat keskeytymätöntä liikettä. Tämä oli ristiin
rastiin käyväin virtojen yhtymispaikka, jonka keskusta oli yhtenä
väkikuohuna. Sen lähellä jokainen joudutti askeleitaan ja yli kadun
oli mentävä juoksussa lukemattomain ajopelien lomitse ja vihdoin imasi
Kauppakamarin ovipyörre tulijan kitaansa.

Jadwin oli usein tämän nähnyt, ja vaikka olikin vailla mielikuvituksen
lentoa, oli hän kuitenkin väliin ajatellut, että tuon talon sisällä
mahtoi olla mahtava voima, joka piti kadun virtaa hallussaan, sitä
sisäänsä vetäen ja ulos työntäen. Sen sisällä kuohui suurin pyörtein
syvänne, kuin syväin vetten kuohu, joka imi kaupungin virrat kuin
suuren viemärin suuhun ja oksenti ne ulos, taas heti ne sisäänsä
nielastakseen. Alinomaa, joka kuin tämä toistui. Pelottava oli
kuohuna keskellä, mutta kaupungin laitoja kohti se laimeni, virta
tuntui siellä lempeänä vierivän. Mutta eipä pysähtynyt se vain
kaupunkiin, vaan ulottui kauas sen rajain ulkopuolelle. Yli koko
Pohjois-Lännen tuntui sen pyörre. Tuon syvänteen veto vaikutti koko
keskeisellä vehnäalueella. Ja se veti, veti kunnes läntisen Iowan
vilja-elevaattorien varastot alkoivat liikehtiä ja New-Yorkin kaduilla
miehet tunsivat sen keskihakuisen pohjavirran vedon jalkainsa alla.

Mutta vaikuttipa se keskipakoisestikin. Äkillisen luodepuuskan
vaikutuksesta saattoi tusina Europan pörssiä ja pankkia väristä
paniikin käsissä ja sen oikusta voi nälän kynsissä kuohua pohjoisen
Italian viininviljelysseudut tai läntisen Preussin kivihiilialue. Tai
kun se täytti kaikki paikat, saattoi Venäjän arojen nälkäinen musikka
tai nääntyvä tuli Ganges-virran rantamilla äkkiä tuntea saavansa syödä
kylläkseen ja kantoi kiitosuhrin jumalankuvalleen.

Täällä Amerikan ytimessä, keskellä mannerta, Uuden ja Vanhan maailman
valtamerten välimailla, ihmisten tärkeimpäin asiain ydinten ytimessä
kohisi syvänne. Oli kuin olisi vehnä, kansain ravitsija, valtavassa
vyöryssään Länneltä Itään, täällä tavannut tiellään esteen ja
Niagaran lailla kuohahtanut alkuvoimaiseen ryöppyyn, maanjäristyksen
tai jäävyöryn tapaiseen, joka näytti raivoavan kiukuissaan, kun tuo
ihmiskourallinen uskalsi asettaa esteitä sen tielle.

Eipä ihme, että Cressler piti mahdottomana kenenkään hallita koko
vehnämarkkinoita ja kulkiessaan yli Jacksonkadun ajatteli Jadwin tätä
virtaa, joka sen ovien tautta virtaillen muistutti vehnätulvaa, joka
tämän paikan lautta virtaili Iowan farmeilta ja Dakotan maatiloilta
Europan myllyihin ja leipomoihin.

"Taitaapa olla perää siinä, mitä Charlie sanoo", ajatteli hän. "Kaapata
käsiinsä tämä virta — Herra Jumala."

Gretry, Conmerse ja K:ni oli aina hoitanut Jadwinin varovaiset
kauppavaihdot. Conmerse oli kuollut jo aikoja sitten, mutta liikkeellä
oli vielä vanha nimensä. Se olikin pörssin vanhimpia, ja oli se
tunnettu vanhoillisuudestaan, ollen enemmän Karhu- kuin "Härkä"-liike.
Se oli erittäin varakas ja merkitsevä. Se ei yllyttänyt maalaisia
eikä pikku seikkailijoita keinottelemaan, sillä se tiesi hyvin, että
ne eivät pysty maksamaan suuria tappioita, vaan jättävät välittäjän
niskoille epäonnistuneen yrityksen vastuun. Sen ystäviä olivat suuret
voimakkaat karhut, jotka saattoivat tanakasti karttua vankimpaan
härkään ja kaataa sen. Siten ei liike välittänyt "sivullisista",
"yleisöstä" — Lampaista. Nämä olivat arkoja hölmistyneitä, olijoita,
joiden olo La Salle-kadulla oli samanlaista kuin koiranpennun paikka
pantterin häkissä; lampaat, joista Härät yhtä vähän välittivät
kuin Karhutkaan, mutta jotka murskaantuivat heidän tuimasti yhteen
törmätessään.

Jadwin ei mennyt suorastaan Gretryn päätoimistoon, vaan poikkesi
sisään Kauppakamarin pääovesta, ja tullen ohi portaiden, jotka
kummallakin puolen nousivat "pörssin" permannolle, astui hän
liikkeen vierashuoneeseen. Kaikilla suuremmilla välitysliikkeillä
oli täten ovi kadulle ja toinen sisäänpäin pörssitaloon, Gretry
oli vakavasti haastanut häntä tulemaan ja hän halusi tietää, miten
vehnämarkkinat käyvät, ennenkuin tätä tapaisi. Huone oli iso ja
valaistu kaasuliekeillä. Koko sen ovea vastapäätä oleva seinä oli isona
mustana tauluna, jonka sarekkeilla oli liitunumeroita. Sen edessä
oli tuoleja, joilla istui epämääräisiä huonosti puettuja olentoja,
vanhoja ja nuoria, joiden silmät olivat väsyneen näköiset ja ulkomuoto
sairaloinen; he tupakoivat ja kuleksivat tai tarinoivat keskenään.
Taulun edessä olevalla parvekkeella seisoi poikanen paidanhihat ylös
käärittyinä ja vieressä tikittävän telegraafin mukaan pisteli hän
salaperäikiä, tuskin ymmärrettäviä taikamerkkejä sarekkeille, joiden
yllä seisoi osakkeiden ja obligatsionien nimikirjaimia tai sanoja kuten
"kaura", "silava" ja suurinna "kevätvehnä".

Huoneen ilma oli sakea tupakansavusta ja keskustelu kävi
vähä-äänisesti. Mutta kukaan ei näkynyt kiinnittävän huomiota mustaan
tauluun, jolla numerot alinomaa vaihtuivat. Huoneessa olijoista joku
istui siihen selin. Toinen tarkasteli lasejaan ja ryhtyi sitten
lukemaan kahden päivän vanhaa lehteä hitaasti, sana sanalta. Joka päivä
vetelehtivät nämä oliot täällä pureskellen sikarinpätkiä ja tavaillen
vanhoja lehtiä sekä kuunnellen katon läpi kaikuvaa pörssilattian
töminää ja huminaa. Muuan näistä, vanha, nukkavierutakkinen,
kuhmuhattuinen, siivoton vanhus tuntui Jadwinista tutulta, mutta hän ei
nähnyt tämän kasvoja, jotka olivat toisaalle kääntyneet ukon syödessä
vapisevin käsin voileipää.

Jadwin pani merkille, että vehnä oli 94:ssä ja poistui iloisena
päästessään huoneen tukahuttavasta ilmasta. Gretry otti heti vastaan.
Hän istahti ja hetkisen juttelivat miehet kaikenlaista. Gretry oli
iso, sileäposkinen mies, vankka kuin härkä. Pukunsa oli tietysti
sinistä sarkkia, hammastikku oli korvansa takana ja Ison Armeijan
nappi takinkäänteessä. He olivat läheiset tuttavat. Olivat samaan
aikaan tulleet Chicagoon, yhdessä kohonneet rikkaiksi, kuuluivat
samaan klubiin, aterioivat joka päivä yhdessä Kinsleyllä ja olivat
vuorolauantaisin toistensa ravurien rattailla. Keskikesällä ottivat he
vapaata ja lähtivät kalastamaan Geneva-järvelle Winconsiniin.

"Näin tuolla tuolla", sanoi Jadwin, "eteisessä vanhan miehen, joka
johti mieleeni Harguksen. Muistathan hänen yrityksensä juuri ennen
kuolemaansa! Kauanko siitä onkaan? Viisitoista, kaksikymmentä vuotia?"

Jadwinin mainitsema tapaus oli pörssitarinain säilyttämä miljoneeri
Harguksen tempaus, jonka tautta hän osti koko syyskuun vehnän ja
monisti omaisuutensa kolminkertaiseksi, sekä menetti sen seuraavana
vuonna joidenkin liittolaistensa juonen kautta. Hän oli kohottanut
vehnän kahteen dollariin ja ollut aikansa kaikkivaltias. Sen jälkeen
oli kauppoja arvioitu siihen verraten. Keinottelijat sanoivat: "Miltei
yhtä onneton kuin Harguksen juttu". "Aivan kuin Harguksen häviö".
"Suuri kuin Harguksen kaappaus".

"Jo siitä on kaksikymmentä", jatkoi Jadwin. "Jos Hargus eläisi, niin
ihmettelisipä hän nykyisiä liiketapoja. Kaksikymmentä vuotta. Me
vanhenemme, Sam."

"Luulenpa että näit itsensä Harguksen siellä", vastasi välittäjä. "Hän
ei ole kuollut, vanha savupiippuhattuinen, rasvatakkinen mies. Se on
Hargus."

"Mitä? Sama Hargus?"

"Sama tietenkin. Hän on täällä joka päivä. Saa konttoristeilta dollarin
silloin tällöin."

"Ettäkö tuo raunio olisi Hargus. En halua ajatella sitä enää." Ja
Jadwin istui hetkisen sanattomana.

"Niinpä niin", mutisi välittäjä jurosti, "Se oli Hargus."

Seurasi hetken vaitiolo, jonka jälkeen Gretry huudahti reippaasti:
"Halusin näyttää sinulle tätä." Ja hän jatkoi hiljentäen ääntään:
"Tiedäthän, että minulla on kirjeenvaihtaja Pariisissa, parikin —
kaikilla meillä on. Mutta minulla on ollut salainen lisämies jo puolen
vuotta. Sinulle voi sanoa, että hän on Yhdysvaltain lähetystön virassa.
Ja hän lähettää silloin tällöin tietoja, joiden hinnalla voisin
kustantaa huvijahdin itselleni. Mutta ne ovatkin parasta lajia. Sain
juuri tärkeitä sanomia."

Ja ottaen esille paperin luki hän: "Utica — pääkortteeri — muutos
— oleellinen — kuukauden kuluessa", joka merkitsee — ja hän ojensi
toisen lapun — — "Kuukauden kuluessa tulee Ranskan kamarissa tehtäväksi
ehdotus korkean tuontitullin säätämisestä ulkomaiselle viljalle."

"Ymmärrätkö?" kysäsi hän ottaessaan paperin takaisin ja polttaessaan
sen sylkyastian yllä.

"No, tuletko mukaan, veli?" lisäsi hän vielä. "Luulenpa, että
Borteouksen joukko saa vatsanväänteitä."

"Hm", mutisi Jadwin. "Kyllä sinulla on langat käsissäsi. Mutta totta
puhuen, Sam, olin ajatellut pysyä erilläni viime kauppani jälkeen. Mies
menee tähän peliin, menee kerran, toisen, kolmannen eikä enää pääsekään
pois, vaikka tahtoisikin. Saa naarmun nenäänsä, yrittää iskeä takasin
ja tapaa tyhjää ilmaa, menettää tasapainonsa ja suistuu suin päin. En
halua tehdä rahaa enempää. Olen saanut pikku kasani kokoon ja haluan
nauttia siitä ennenkuin vanhenen liiaksi."

"Mutta eihän tämä hiis vieköön ole keinottelua", kuului vastaus.
"Näethän itse kuinka varma kauppa on. En ole penikka näissä asioissa.
Tämähän on löytörahaa. Se, joka tämän perustalla myy viljaa, saa pitää
rahoja jo taskussaan olevina. Tietysti tulet mukaan. Jo Helmickin
jutusta asti olen pitänyt silmällä tätä härkäsaksia ja nyt minä ne
sain satimeen. Etkä sinä, Jad, rahaa menemään heitä. Kyllä sinä ostat
liikepaikan, jonka heti voit voitolla myydä. Tässä voi tehdä hyvän
karhu-tempun. Heti kun tämä uutinen pääsee tuolla liikkeelle, laskevat
hinnat huimaa kyytiä. Porteous joukkoineen ei voi niitä pitää yllä eikä
pelastu pesäselvittäjiltä minuuttiakaan."

"Tiedän, Sam", vastasi Jadwin. "Eikä olekaan kysymystä siitä, ettenkö
haluaisi keinotella. Liikaakin on halua. Ja siksi pysyttelen erilläni.
Ei minua siinä raha houkuttele, vaan se peli. Aina tulisi lisättyä
vähän, vähän vain ja sitten tulisi halu heittää suuri heitto, joka
heittäisi minut itseni kumoon. Tuo voileipää kaluava Hargus pani kylmiä
väreitä selkääni."

"Mutta enhän minä pyydä sinua riskeeraamaan rahaasi", väitti Gretry,
"en viidettäosaakaan, en kahtakymmentäkään. Älä ole tyhmä. Tämä on
vanhoillinen liike. Puhunko näin, jollen ole varma? Anna minun myydä
miljoona bushelia laskuusi. Suurempi määrä kuin mitä sinä koskaan olet
minulle toimeksi antanut. Mutia nyt haluan saada sinut heittäytymään
mukaan päistikkaa ja kengänkorot pystyyn. Otetaanpas nuo Porteousen
puskurit sarvista kiinni ja kierretään kumoon. Saimme satotiedon tänään
ja jos viljaa on niin paljon kuin luulen, niin hinta putoo ja markkinat
menevät sekasin. Minä myyn sinun laskuusi edullisimmin kuin voin ja
sinä pääset omillesi milloin tahansa toukokuun loppuun mennessä."

Jadwin mietti. Päätöksistään huolimatta tiesi hän, että tilaisuus oli
tullut. Taaskin joku outo kuudes aisti, synnynnäinen keinottelijan
vaisto, kehotti häntä. Väliin oli hänelle tullut sellainen aavistus,
että hänen oli tartuttava tilaisuuteen tai onni, joka niin kauan
oli häntä kannattanut, pettäisi. Ilmassa ympärillään tunsi hän oudon
kehotuksen, uusi voima, sattuman jumalatar lennähti hänen ohitseen
kimmeltävin siivin.

"Tällaista juttua on pideltävä kuin lasia", sanoi välittäjä hitaasti,
siristyvin silmin. "Tieto on neljänkolmatta tunnin kuluessa yhteistä
omaisuutta eikä siis ole aikaa hukattavana. En minä tahdo hintaa
pudottaa työntämällä niille miljoonia busheleita äkkipäätä. Minä ja’an
määräykset tarkoin. Meillä on hyvänä puolena se, että saamme myydä
vilkkaille markkinoille. Kun kaupantekijät tuolla ovat saaneet jostain
hupsun sotahuhun ja hälisevät siitä nyt kuin tyttökoululaiset rotasta.
Ja muutenkin markkinat ovat korkealla. Porteous on houkkio. Se sakki
on kohottanut hintoja mielettömästi. Yhdeksänkymmentä neljä toukokuun
vehnästä! Naurettavaa. Kahdeksissakymmenissä olisi kohtuus, pieninkin
temppu sen pudottaisi. Siis", sanoi hän äkisti, "käymmekin käsiksi? Jos
vanha onnesi on jälellä, niin teetpä taas jonkun verran. Kultalaitainen
Onni odottaa."

Jadwin nauroi. "Sam", sanoi hän, "mitähän jos heittäisimme rahaa."

"Mitä?" pani toinen vastaan, mutta elinikäinen pelurivaisto heräsi
hänessä ja hän huudahti: "All right. Kun sanasi annat, että pysyt
siinä, mitä heitto sanoo! Kruuna — sinä tulet, klaava — et. Annatko
sanasi?"

"Oh, enpä tiedä", nauroi Jadwin, mutta pyörittäessään puoldollarista
hyppysissään tiesi hän, että kruuna tulee. Hän oli varma siitä.

Tietysti kruuna tuli.

"All right", sanoi hän. "Minä tulen."

"Miljona bushelia?"

"Niin — miljona. Paljoko siihen tarvitaan välirahaa?"

Gretry laski hetkisen kirjekuoren selkäpuolella.

Sanoi sitten: "Viisikymmentä tuhatta."

Jadwin kirjotti shekin pöydän kulmalla ja ojentaessaan paperia lausui
hän sitte: "Hyvästi, en näe sinua enää."

Gretry ei nauranut. "Huh", mutisi hän, "hatullisia niitä näet ennenkuin
kuu on lopussa."

Samana aamuna oli Landry Court kello yhdeksän ajoissa Kauppakamaritalon
eteisessä. Hän oli juuri tullut Gretry, Commerse & K:nin konttorista,
jossa muiden mukana oli saanut päiväohjeensa. Hän osti joitakin
omenoita käytävän päässä olevasta lehtimyymälästä, kun tapasi Semplen
ja nuoren juutalaisen Hirshin, jotka olivat erään pikku liikkeen
edustajia.

"Halloo, Court, mitäs tiedät?"

"Halloo, Barry Semple. Halloo, Hirsh.." Landry tarjosi toisen omenansa
puolikuut näille ja he seisoivat hetkisen portaiden alapäässä
tarinoiden ja syöden omenoitaan kynäveistensä kärjestä.

"Tuntuu vähän päässä vielä", sanoi Semple suupalansa väliajalla.
"Olin liikkeellä myöhään. Tuli tuttava Europasta ja toverit pitivät
pienet illalliset. Tuo mies oli ollut vähän kussakin paikassa, enimmän
ajan Konstantinopolissa. Kertoili juttuja Turkista ja sulttaanista.
Politiikkaakin. Siitä Higgins Pasha jutusta, jonka takia Englannin
lähettiläs luki lakia sulttaanille. Kuuluu olevan se kaupunki kuin
oopperanäyttämö rapakossa. Kadut likasemmat kuin Chicagon."

"Älä hiidessä", sanoi Hirsh.

"Totisesti. Entäs koirat sitten. Tuttavani sanoi tietävänsä, mihin
kaikki sellaiset koirat menevät kuoltuaan."

"Mikä se Higgins Pasha juttu on?" kysyi Hirsh. "Minä luulin sen jo
aikoja sitten päättyneen."

"Oh, se on —" sanoi Semple huolimattomasti kelloaan katsoen. "Mutta
kas, on aika mennä ylös; lähes puoli kymmenen."

He nousivat portaita, pian sekottuen samaan suuntaan kulkemaan, yhä
kasvavaan joukkoon. Hirshin pysäytti hänen veljensä sanoen: "Hei, sain
sinulle sen sikarilaatikon."

"All right", sanoi toinen ja lisäsi: "Kuules, mikä oli se Higgins
Pashan juttu? Muistathan Turkin ja Englannin välillä. Kertovat, että
Englannin lähettiläs oli siitä tiukkana sulttaanille."

"Niinkö?" kysäsi toinen uteliaana. "Mutta ei se ole tuntunut
markkinoilla. Mutta tuollahan on Kelly, joka tietää. Hän on tuttu
Porteous-joukon kanssa. Kysy häneltä."

"Kysy sinä ja sano minulle. On kiire permannolle. Pian helähtää."

Hirshin veli tapasi Kellyn konttoristiryhmän keskellä ja kysyi: "Sanos,
mies, mitä Englannilla ja Turkilla on siinä Higgins Pasha-jutussa
pelissä? Kertovat Englannin lähettilään uhanneen ultimaattumilla. Se
voi vaikuttaa markkinoihin."

"Ei se ole mitään", vastasi Kelly. "Mutta voinhan ottaa selkoa, hiis
vieköön."

Sillä välin oli Landry päässyt portaiden yläpäähän ja oikealle kääntyen
tuli pörssin permannolle. Se oli suuri sali, jota kummaltakin puolelta
valaisivat värilasiset akkunat ja jonka kattoa kannattivat koristellut
rautapatsaat. Vasemmalla oli tiedotustaulut ja luoteislavalla Western
Union yhtiön sähkösanomapöydät. Oikealla puolella oli pöytiä, joilla
sievästi asetetuissa paperipusseissa oli viljanäytteitä, pöytärivi
ulettui itäseinän puolella ovisuun yhteishuoneesta perällä oleviin
puhelinkoppeihin asti.

Keskellä lattiaa oli syvennyksiä. Vasemmalle Landrystä katsoen oli
erilaisten tuotteiden kauppapaikka, oikealla maissi-syvänne ja taampana
pohjoispuolella vierasparvekkeen lähellä edellisiä toista vertaa
suurempi, itse vehnäsyvänne, pöytäkirjanpitäjän korkean telineen
merkitsemä.

Vierasparvekkeen vastapäätä oli korkealla eteläisellä seinällä suuri
kello, jonka osottaja ilmoitti vehnän hinnan kulloinkin pörssikauppain
vaihdellessa. Nyt osotti se 93 3/8, mihin eilen oli lopetettu.

Vielä olivat syvänteet tyhjät. Kello oli neljännestä yli yhdeksän.
Landry jätti hattunsa ja takkinsa ja raitaisessa sinitakissaan,
kädet taskuissa asteli yli lattian asettuen tuolille, joita oli
telegraafi-osaston edessä. Hän tutki uudelleen ohjelappunsa ja repi ne
pieniksi palasiksi sekä mietiskeli päivän taistelusuunnitelmaa.

Landry Court oli oikeastaan kaksoisolento. La Salle-kadun
vaikutuksista vapaana oli hän hajamielinen, epäkäytännöllinen
ja helposti kiihtyvä, mies jommoiselle ei liiketehtäviä uskota.
Mutta pörssin ilmapiirissä heräsi hänessä toinen mies, joka
kello puoli kymmenen, gongongin soidessa otti käytäntöön toisen
hermoston ja toisen aivokoneiston. Eikä kukaan pörssikauppias eikä
välittäjän apulainen pysynyt loppuun saakka niin selväpäisenä ja
ovelana kuin tämä nuorukainen, joka oli samana iltana niin nolo
seurapiirivelvollisuuksiensa suhteen. Se Landry Court, jonka Dearbornin
tytöt tunsivat, oli toinen kuin se, joka pörssin tuolilla istuen
siristynein silmin ja puristetuin huulin arvioi kauppakiihkon asteita
tänään.

Mutta permanto täyttyi vähitellen. Satoja sähköttäjiä saapui
paikoilleen. He ripustivat hattunsa ja päällystakkinsa osastonsa
peräseinälle ja kävivät leikkiä laskien paikoilleen paitahihasillaan
tai valkeissa pellavatakeissa. Toiset ryhtyivät heti naputtelemaan.
Portaita ylös ja eteläovesta sisään tulivat kauppiaat. Juoksupoika
kulki yli lattian huudellen jotain nimeä. Kaupantekijät asettuivat
vähitellen maissi- ja vehnäsyvänteille, jonka jälkimäisen portailla
istui kädet polvien ympäri pari miestä, toisella päässään musta
silkkinen kalotti.

Winston, iso, hartiakas, bassoääninen, viidenneljättä ikäinen mies,
joka myös oli Gretry-Commerse liikkeen palveluksessa, tuli Landryn luo
ja tervehtimättä, sanoi teennäisen hitaasti: "Mitä se Turkin-£nglannin
juttu tarkottaa?"

Mutta ennenkuin Landry ennätti vastata, tuli joukkoon kolmas
Gretry-yhtiön edustaja, Rusbridgeᵣ laiha, mustatukkainen mies, jonka
syvällä olevista silmistä ainainen kiihko loisti. Hän huudahti: "Mitä
sanotte, siinä on jotain takana."

"Mistä sen kuulit?" kysyi Landry.

"Joka paikassahan siitä puhutaan. Hirsh tuntui tietävän. Kuuluu olevan
puhetta Välimeren laivueen liikkeellepanosta."

"Olisi paras kysyä 'Inter Oceanin' reportterilta, esitti Landry. Tai
voisi soittaa Uutistoimistoon. Konttorissa eivät puhuneet mitään."

"Minä soitin jo", sanoi Winston. "Eivät voineet varmistaa huhua.
Sellaista se on. Saa kuluttaa puolen miljoonaa vuodessa johtojen
vuokraan ja erikoisuutisiin ja sittenkin saa kuulla huhut vasta
täällä permannolla. Muistattehan kun pohjois-Lännen myllyt myivät
sataviisikymmentä tuhatta tynnyriä kerralla? Täällä puhuttiin siitä jo
kolme tuntia ennen kuin sanomat tulivat. Olisimmepa silloinkin niitä
odottaneet."

"Se on se Higgins-Pasha juttu", sanoi Rusbridge.

"Kuulin siitä aamulla", sanoi Landry, "mutta se oli vain —"

"Kas niin! Mitä minä sanoin?" keskeytti Rusbridge. "Se on yleensä
liikkeellä. Ei savua ilman tulta. En ihmettele ollenkaan, vaikka
päivällä tuli tieto, että Englannin sotavirasto on lähettänyt
ultimaattumin."

Ja tietysti Winston joitakin minuutteja myöhemmin kuuli joltakin, joka
oli kuullut "luotottavista lähteistä", että Englannin sotaministeri
oli esittänyt Turkille ultimaattumin ja että diplomaattiset välit
jo olivat katkenneet. Ja hetken aikaan ei kuultu muusta kuin "Idän
kysymyksestä", "Turkin valtauksesta" y.m.s. ja pian alkoivat välittäjät
saada myyntimääräyksen peruutuksia ja he puolestaan tiedottelivat, että
markkinat alkoivat härkämerkeissä.

Mutta kello oli jo lähes puoli kymmenen ja Western Union koneista
kuului yhtämittainen tikutus. Juoksupoikain askeleet kävivät
kiireisiksi heidän puikkelehtiessään välittäjäin ja kauppiaiden lomissa
ja huudellessaan asianomaisia nimiä. Nämä joukkoutuivat kauppapaikoille
ja ääni kohosi sekaiseksi kohuksi.

Seisoessaan syvänteen yläreunalla näki Landry Cresslerin luisevan
hahmon saapuvan — vaikka tämä ei keinotellutkaan, tuli hän joka aamu
pörssiin, jossa meni akkunan luo, avasi sen ja ottaen taskustaan
näytepusseista kokoomaansa vehnää, levitti sen akkunalaudalle sekä
katseli huvikseen lukemattomain kyyhkysten siipien räpistelyä niiden
nopeasti sieppoessa jyviä keltaisilla nokillaan.

Landry katsoi kelloa, joka vielä uupui viisi minuuttia. Hän seisoi
paikallaan kauppasyvennyksen yläportaalla, ympärillään, allaan
kaupankävijäin kirjava joukko. Tuossa pelätty Leaycraft, jolla
sanottiin olevan enimmän kevätvehnää; mitätön flanellipaitaa käyttävä
juutalainen Grossman, jonka tarjouksille ei kukaan kiinnittänyt
huomiota, Fairchild, Paterson ja Goodlock, eroamaton kolmikko, joka
edusti Porteous ryhmää, vaikenevia keski-ikäisiä miehiä, jotka
viittauksella voivat ostaa tai myydä miljonan bushelia. Ja muut
lisäksi, Veteraaneja 1860-luvulta sekä harjottelevia nulikoita, eilisiä
hallitsijoita, jotka nyt tyytyivät kymmenen dollarin vaihtovoittoon.
Toiset rakentelivat suunnitelmia, jotka voisivat tehdä heistä
miljoneerejä viikossa, ja toiset peittelivät välinpitämättömän
kuoren alle eilisten tappioiden harmit. Kaikki olivat valmiina,
jännittyneinä kuulemaan pienimmänkin risahduksen, joka antaisi heille
tilaisuuden päästä kilpailijansa kimppuun tämän heikoimmalta kohdalta.
Grossman hikoili jännityksestä ja veteli värisevin sormin huuliaan.
Winston seisoi tanakkana, kädet selän takana, patsasvasamana, pitäen
silmällä Kellyä, jolla hän epäili olevan jotain "hulluja tuumia".
Ja Porteous-kolmikko naureskeli keskenään selät syvänteeseen päin
kääntyneinä.

Virallinen tiedottaja nousi ylävälle paikalleen. Poikain huudot olivat
nyt yhtenä kuorona. Joka taholta niitä tuli ristiin rastiin kantaen
keltaisia kirjekuoriaan. Puhelinkaapeista kuului yhtämittainen helinä.
Sähkötyskoneet naputtivat herkeämättä. Lakittomin päin juoksi nuoria
miehiä yhtenään, he tapasivat toisensa, ilmoittivat jotain ja taas
kiireen kaupalla erilleen. Ääneensä huudeltiin toisilleen yli salin.
Konttoristit pistelivät muistiin alkajaissummia, tarjonnan ja kysynnän
määriä.

Ja kaikki nämä äänet, telegraafien naputus, poikien huudot,
konttoristien ja kauppiaiden huudahdukset, satojen jalkain kapina,
puhelinkellojen kilinä, kuuluivat yhtenä kaikuna holveissa, ovissa
ja akkunoissa. Vehnäsyvänteessä alkoi jo näkyä kaupanteon merkkejä.
Grossman ojenti kätensä huudahtaen: "Myyn viisikolmatta toukoviljaa
95 1/8:lla", samalla kun Kelly ja Semple yht'aikaa huusivat: "Annan
seitsemän kahdeksannesta toukoviljasta."

Virallinen tiedottaja kuunteli ensi tarjouksia silmäten kelloa, jonka
viisarit muodostivat suoran kulman. Silloin kuului äkkiä gongongin
heläys. Ja silmänräpäyksessä pääsi hillitön meteli irralleen.
Käsivarret huitoivat ilmassa, merkkejä tehtiin ja keskustaa kohti
hyökkäilivät kaupantekijät sysien toisiaan ja viittoen. Kellon
yläpuolella oleva osottaja alkoi liikkua, kohosi, pysähtyi, värisi ja
ikäänkuin myrskyn kohottamana nousi aste asteelta. Ja sen pysähtyessä
sadat sähkötysavaimet naputtivat tietoja yli koko maan Atlannilta
Tyynelle merelle asti, Mackinac’ista Messikoon saakka, että Chicagon
markkinat olivat kohottaneet kevätvehnän 93 3/8:Sta 94 1/2:een.

Mutta mainittavampia myyntejä ei seurannut. Pelättävä Leaycraft ja
Porteous kolmikko, Fairchild, Peterson ja Goodlock, pudistivat päitään,
kun syvän®ne tarjosi 94 heidän varastonsa jostain osasta. Hinta pysyi
vankkana. Goodlock alkoi jo tarjoilla 94. Joka hetki valmiina oleva
Grossman huudahti: "Myyn viisikolmatta toukovehnää 95 1/4:llä."

Hän ojensi viittä sormea merkitäkseen "kontrahtien" hinnan eli joka
viiden tuhannen bushelin määrän, jonka halusi myydä.

Ja samalla alkoi myyntimääräyksiä tulla Gretry-Conmersen edustajille.
Toisetkin kauppahuoneet — — Teller ja West, Burbank & Co, Mattieson
ja Knight - — saivat osansa. Liike oli selittämätön, ällistyttävä.
Voimakas Härkäjoukko oli vallalla — — kuka uskalsi silloin myydä
"lyhyeen?"

Landry m.m. oli saanut määräyksen myydä kolmesataatuhatta bushelia
millä hinnalla vain yli 94. Hän piti silmällä Leaycraftia varmana
voivansa kohottaa hintaa. Mutta Porteous ryhmäpä alkoikin. Keskellä
syvännettä seisten Peterson äkkiä kohotti kätensä ja ojenti sen häntä
kohti viitaten ostomerkin.

"Yksi kahdeksannes lisää kevätvehnästä?"

Landry oli silmänräpäyksessä hänen luonaan ja kaksikymmentä ääntä
huusi: "Myyty" ja yhtä monta kauppiasta juoksi häntä kohti kädet
ojossa. Mutta Landry ennätti edelle ja hänen sysäyksensä vei Petersonin
hyvän mattaa syvänteen keskuksesta.

"Myyty, myyty."

Peterson nyykäytti ja Landry merkitsi kaupan ja viisari kohosi taas.
Mutta sitten laantui vilkkaus, kauppa kävi hitaasti. Mutta Landry oli
myynyt vain kymmenen "kontrahtia" Petersonille ja luotti siihen, että
toinen tilaisuus tuli. Nopeasti teki hän suunnitelman. Hän myisi toiset
viisikymmentä tuhatta bushelia, kun hinta kohoaisi yhdeksäänkymmeneen
neljään ja puoleen ja sitten hän "tunnustelisi" markkinoita antaen
pikkumääriä mennä sinne tänne ja kun tuntisi vankan pohjan sysäisi
satatuhatta kerrassaan, ennenkuin ennättäisi hinta laskeutua. Hän
tunsi ihan sormenpäissään miten markkinat vahvenivat ja heikkenivät.
Hän tunsi, kuinka niitä oli kiihotettava, tyynnytettävä, tiesi milloin
täyttää ne, milloin kiirehtiä, ja milloin ne olivat kaupantekoon
valmiit.

Grossman yhä teki tarjouksiaan kenenkään hänestä piittaamatta. Porteous
kolmikko ja Leaycraft yhä pitivät hintaa 94 1/8, mutta eivät halunneet
kohottaa.
                 
Viiteen minuuttiin ei mitään kauppaa ilmoitettu. Syvänne odotti
satotietoa. Ja tämän aamukaupan aikana suli tyhjiin se Englannin
ultimaattumin typerä juttu. Niin selittämättömästi kuin se huhu oli
kohonnut, se nyt haihtui. Kaikki nyt nauroivat sille. Englanti sotaan
Turkkia vastaan! Mokomakin pilanteko! Kuka sen vanhan kuluneen pelätin
olikaan liikkeelle laskenut? Mutta silti ei markkinoissa näkynyt
mäjähdyksen merkkejä, odotettiin vain tietoa sadon määrästä, jonka
vähetessä hinta oli valmiina kohoamaan.

Kiihko heikkeni hetkeksi, joukko harveni. Monet poistuivat.
Grossmankin vetäytyi vierasparvekkeen alle tuolille. Ja jälelle
jääneet alkoivat laskea leikkiä, mikä oudosti erosi äskeisestä
kiihkosta. Pelottava Leaycraft ja Porteous ryhmän Peterson tekivät
sähkösanomistaan heittopalloja ja katselivat niiden putoilemista.
Ja kun vierasparvekkeella joku Lännen farmari oli nostanut jalkansa
nojapuulle, huuti koko syvänne: "saappaat, saappaat."

Vähän myöhemmin tuli muuan välittäjä puhelimelta päin kiirehtien
syvänteen portaille huudahtaen tarjouksen.

"Hän on sairas", huusi ja sysäsi miehen keskelle syvännettä. Muut
yhtyivät huutoon sysien tulokasta joka taholle, revästen hänen
kravattinsa irti, pudottaen hänen hattunsa ja huutaen: "sairas, sairas."

Toisiakin kauppiaita tuli lähelle ja Grossman luullen myynnin alkaneen
säntäsi esille huutaen: "yhdeksänkymmentäviisi ja neljännes."

Mutta metelin uhri hyväntuulisesti asetti hatun paikoilleen ja uudisti
tarjouksensa.

"Mene levolle", nauroi Hirsh.

"Sehän iski Billy Patersonia."

Tuo tapaus näytti saaneen aikaan uuden huvituksen. Joukko kauppiaita
näet lähti kiertämään "kravatinvastustajakomiteana" yrittäen repiä
auki kravattisolmut. Grossman teki lähtöä suuttuneena "mokomaan
marakattileikkiin". Mutta hänen mutisten seisoessaan selin Leaycraftiin
pisteli tämä vakavasti puhellen naapurinsa kanssa hänen hattunsa nauhan
täyteen paperipaloja ja sytytti ne — - jutteluaan keskeyttämättä.

Ja silloin äkkiä ilman huomattavaa syytä huutojen kaikuessa vehnä
kohosi yhdeksäänkymmeneen neljään ja neljänneksen ja ennenkuin
ennätettiin henkeä vetää nousi se taas kahdeksanneksen, putosi
neljännekseen ja kohosi taas toiseen kahdeksannekseen. Ilmeisesti
vaikutti jo satotieto, vaikka sitä ei oltu julki asetettu. Ja
härkäisiksi kävivät markkinat. Muutamia hetkiä myöhemmin pantiin tieto
julki ja oli se tuntuva yllätys miltei kaikille. Ei kukaan luullut
varaston olevan niin suuren, kaikille riittävän. Silmänräpäyksessä se
tuntui syvänteessä. Vehnää alkoi tulvia joka taholta. Ostajat olivat
lujilla. Hinta alkoi laskea. Äkkiä se tipahti. Viisari putosi 93 7/8.

Landry ällistyi. Hän ei ollut tätä arvannut. Kirottu satotieto. Ja
hänellä oli vielä 50,000 myymättä. Kuinka alas hinta laskisikaan! Tässä
täytyi toimia nopeasti. Hän pääsi tappelemalla Porteous ryhmän luo ja
ojenti pienen juutalaisen olan yli kätensä äivän Patersonin nenän eteen
huutaen: "Viisikymmentä toukoa kolmella neljänneksellä.".

Toinen pudisti päätään. Äkkiä jokin vaisto varotti Landrya, että hinta
vielä oli tipahtava. Se oli jo ilmassa. Epätoivoisesti tarttui hän
Patersonia hartioihin: "viisikymmentä viidellä kahdeksanneksella."

"Sen saatte", äännähti toinen kuin haasteeseen vastaten.

Ja tämän sekamelskan keskellä, tässä hinnan alas syöksyssä liiteli
Sattumaonnen hengetär ja ennenkuin Gretryn konttorin tikittäjä oli
ilmoittanut hinnan alenneen, oli Landry merkityttänyt kaupan ja Curtis
Jadwinin oli hankittava vehnäpörssin suurille Härille miljoona bushelia
Vehnää ennen toukokuun loppua.

Mutta nyt olikin ohi aamun todellinen liike. Vain Grossman seisoi
paikallaan hokien tarjoustaan kenenkään kuulematta. Kauppiaat
seisoskelivat toisiaan katsellen voimatta lähteä, kun pelkäsivät
"jotain tapahtuvan", jos selkänsä kääntäsivät. Vähitellen meteli
laantui, ääni lakkasi Väliin kuulumasta, kohahti taas ja hiljeni.
Silloin tällöin joku teki tarjouksen, huutokin uusiintui, mutta äkkiä
kuului heläys ja kauppiaat tekivät hiljalleen lähtöä. Muuan virkailija,
vanha Virkapukuinen mies astui esille kohteliaasti painaen ovea kohti
ryhmiä, joissa vielä kauppoja hierottiin, ja lakkaamatta toisteli hän:
"Aika on kulunut, herrat. Ruoka-hetki. Poistukaa tai on minun tehtävä
ilmoitus. Aika on loppunut."

Virta painui ovia kohti. Parvekkeella olevat harvat katselijat
vetivät takkeja ylleen. Kauppiaat tungeskelivat takkinaulain luona
toistensa hartioin yli lippujaan tarjoillen. Ja yhä kasvavin joukoin
vyöryi väkeä ulos etelä- ja pohjoisovista. Kaupparaportteja vietiin
konttoreihin. Mutta pörssissä tyhjenivät vähitellen muutkin syvänteet,
sähkötyskoneet räjähtivät vielä kerran ja pojat huusivat. Ja aamulla
niin puhdas lattia oli täynnä viljaa, heinänkorsia, maapähkinäin
kuoria, omenanjätteitä, appelsiinin kuoria, reveltyjä sanomalehtiä,
muistilappujen palasia, keltasia sähkösanomapapereita tuhatmäärin
likasina, lukemattomain jalkain polkemina. Taistelukentän jätteistä,
murtuneita aseita, melskeessä kohonnutta tavaraa, jokapäiväisen
taistelun loppunäytös.

Vihdoin risahti viimeinen napsaus telegraafeissa ja sähköttäjät
kiiruhtivat pois takkejaan ylleen vetäen Ja kokkkapuheita heitellen.
Saliin tuli naisia höyryävin vesisangoin ja palvelijoita, jotka suurin
luudin näiden edestä lakasivat roskat pois. Vehnä- ja maissisyvänteen
välille ilmestyi joukko nuoria miehiä, muutamat miltei poikia. Ne
olivat konttoristeja, joiden tuli tasata kaupat, merkitä vehnämääräin
kiertokulku ehkä parissakymmenissä käsissä päivän mittaan. Ja seinästä
seinään kaikui heidän huutonsa "Vehnää myyty Teller ja Westille",
"Kevätvehnää myyty Burbank & Co:lle", "Kauraa myyty Mattieson ja
Knightille".

Harmaa, raitainen kissa, kaulassaan nikkelinen ja punanahkanen
koirankauluri, tuli takkihuoneesta ja hiipi yli lattian mitä
ystävällisimmässä mielentilassa, ja kun kauppiaat toinen toisensa
jälkeen sitä puhuttelivat ohikulkiessaan, kohotti se häntänsä korkealle
ja kihnutti selkäänsä tuolinjalkaa vasten. Tuli myös talonmies, joka
pitkällä seipäällä laski värilasiset akkunat ja alkoi kuulua sahain
kahnausta puuseppien korjatessa jotain näytepöytää.

Vihdoin lähtivät konttoristitkin ja hiljaisuutta häiritsi vain silloin
tällöin sahain kahina ja talonmiehen leikinlaskut pesijättärien
kanssa. Askelten ääni kajahteli kuin kirkossa. Naiset kaatoivat
saippuaista vettä lattioille. Neekeri lakasi bushelimäärin näyteviljaa
rikkakokoojaansa. Kello oli kaksi. Taistelu oli ohi. Viisari osoitti
93. Huomisaamuun asti oli oleva hiljaista tässä vehnä-Niagaran
ryöppypaikassa. Kim siivoojatkin poistuivat, vallitsi salissa
hiljaisuus. Läntisten akkunain tautta paistoivat sisään laskevan
auringon säteet suurina kimppuina. Ja hyljätyn syvänteen reunalla istui
ainoana elon merkkinä harmaa kissa nuollen huoletta turkkiaan käpälä
korkealla ilmassa.



4.


Cresslerin saliin oli kokoontunut pieni seurue — Laura ja Page
Dearborn, rva Wessels, rva Cressler ja nuori neiti Gretry, mitättömän
näköinen 19 ikäinen tyttö, puettuna ruskeaan avokaulaiseen
silkki-pukuun. Curtis Jadwin ja Cressler seisoivat poltellen avotakan
ääressä. Landry Court istui levottomana sohvalla ollen kuuntelevinaan
Gretry neitosen loppumatonta juttua jostain sukulaisissa käynnistä
Wisconsinissa, jossa oli nähnyt merkillisiä kanalajeja.

Sheldon Corthell, päivällispuvussa, sytyttämätön sikari sormissaan
keskusteli vesiväritaulunäyttelystä Lauran ja rva Cresslerin kanssa
Pagen ikävystyen kuunnellessa. Täti Wess käänteli valokuva-albumin
lehtiä laskien, montako kuvaa siinä oli.

Mustaa kahvia oli juuri tarjottu, oli määrä pitää kolmas
näytelmäharjotus Jadwinin pyhäkouIulasten sairaala-juhlaa varten ja
rva Cressler oli kutsunut sen esittäjät aterialle. Odotettiin vain
"ohjaajaa" hra Gerardya, joka aina tuli myöhään.

"Mielestäni", selitti Corthell, "menee vesivärimaalaus rajojensa
ulkopuolelle, jos se yrittää olla muuta kuin harjotelma. Viimeisteltyä
vesiväritaulua on arvosteltava samalla mitalla kuin öljytaulua, ja
miksei siis mieluummin maalata öljyvärillä?"

"Ja vaikka oli niin paljon kanoja, ei ainoatakaan munaa saata
aamiaiseksi", piipitti nti Gretry. Läsnäolevista oli hän ainoa, joka
esiintyi tanssiaispuvussa. Hän menettelikin aina päin mäntyyn, puhui,
pukeutui epäonnistuneesti; oli kehittymätön, kömpelö tytönletukka.

"Ei munaakaan, kolme tuhatta kanaa", jatkoi hän. "Eivät vaan munineet."

"Olisi pitänyt kutittaa niiden jalanpohjia", sanoi Landry vakavasti.

"Kutittaa!"

"Niin, se edistää munimista. Tunnettu asia."

"Ihmeellistä. Minäpä kirjotan Alice-tädille huomenna."

Cressler katkasi uuden sikarin pään ja sanoi Jadwinille: "Leaycraftkin
lienee menettänyt viisitoista tuhatta."

Hän tarkotti Jadwinin osuutta toukokuun vehnäkaupoissa, joiden tilit
oli tasattu edellisellä viikolla. Heti seuraavana päivänä tuon suuren
viljanmyynnin jälkeen oli räjähtänyt tieto Ranskan kamarin aikomasta
tullihommasta. Hinnat laskivat pelottavaa vauhtia. Härät säikähtivät.
Leaycraft yllätettiin heti. Porteous-kolmikko yritti pitää yllä
hintoja, mutta eivät jaksaneet. Ja niin vehnä, joka oli aamulla 93
6/8:ssa sekä 92 1/2:ssa putosi 92:een, roikkui siinä hetken ja putosi
91:een. Siitäkin askel askeleelta 88:aan. Silloin alkoi Jadwin ostaa.
Oli pelättävää, että hinta nousisi noin suurta määrää ostettaessa.
Mutta Gretry, taitava pörssitavoissa, jakeli ostomääräykset eri
tahoille ja osteli varovasti parin kolmen päivän kuluessa. Jadwinin
onni, tuo kultasiipinen, näytti ohjailevan asian kulkua. Tiedot
aikaisista sateista pitivät hintoja tasollaan kaupan loppuun saakka. Se
oli loistavaa ja Gretry hykerteli käsiään Porteous-joukkion tappioille.
Ystävänsä voittoa ei Jadwin tarkoin tuntenut, mutta tältä sai hän
50,000 dollarin shekin, joka edusti pelkkää voittoa.

"Enpä onnittele", jatkoi Cressler. "Olisin mieluummin suonut sinulle
tappion — jos se olisi pitänyt sinut erilläsi syvänteestä. Olet koppava
nyt, Kyllä tunnen. Omasta kokemuksesta. Tiedän miten mies kiertyy
keinotteluun —."

"Mutta, Charlie, eihän tämä ollut keinottelua", keskeytti Jadwin. "Asia
oli varma. Löytörahaa! Jos tiedän varmasti, että jonkun kiinteistön
arvo kohoo, niin enkö osta sitä, enkö?"

"Sitä pahempi, mitä helpommalta ja varmemmalta sinulle näyttää.
Niin, tiedätkö", lisäsi hän äkkiä, "että Leaycraft on mennyt erään
teollisuusliikkeen kirjanpitäjäksi Dubuqueen?"

Jadwin kierteli viiksiään. Hän katseli Laura Dearbornia yli Landryn ja
nti Gretryn päiden.

"En tiennyt, että mies oli huvijahdin hinnoissa", mutisi hän, ja
kiertäen kiivaasti viiksiään jatkoi hän: "Charlie, hiis vieköön, mutta
tuon tytön tukka on kaunis."

Laura oli kiertänyt korkealle läikähtävän mustat hiuksensa, ja piti
niitä koossa taiteellinen norsunluukampa, isoäidin peruja. Hänen
pukunsa oli mustaa taftisilkkiä, olalla yksi ruusu. Hän istui suorana
pää hieman kallellaan kuunnellen Corthellin puhetta.

Tähän aikaan oli Dearbornin tyttöjen talous jo kunnossa. Lauralle oli
ensi kuukausi tuonut yhtämittaisesti iloa. Seuraelämän muodollisia
velvollisuuksia ei hän harrastanut. — Page sai pitää niistä huolta,
ja heti paaston jälkeen alkoikin tee- ja tanssikutsujen, päivällisten
ja teatteri-iltojen vilisevä sarja. Täti Wess sai kulkea mukana
"förkkelinä" ja täyttikin hän halulla huoltajatoimensa. Joka perjantai
sai hän tanssikoulussa seurata Pagen pyörähtelyä ensi valssista
uusimpiin tansseihin asti. Hän piti tarkkaa lukua tanssijoista ja
selosteli Lauralle aina, kuinka monta kertaa kukin nuori mies oli
tanssittanut Pagea.

Laura oli käynyt vakavampiin asioihin käsiksi. Hän oli alkanut lukea;
ei novelleja vaan vankkoja teoksia, joissa oli mietelmiä "Ihmisestä"
ja "Kutsumuksesta". Otti myös ranskan tunteja. Corthellkin otti täti
Wessels’in avukseen saaden heidät konsertteihinsa ja luennoille. Kerran
viikossa luki hän atelierissään heille runoja sellaisia kuin "Aasian
valo" joiden salaperäisyys pani tädin pään pyörälle.

Laurasta olivat nämä illat ihanat. Atelieri oli kaunis ja avara, valo
himmeä, Corthellin ääni heijastui paksujen samettiverhojen poimuista
hillittynä huminana. Taiteilijan hieno käytös teki vaikutuksensa. Hän
ei muistuttanut siitä kohtauksesta teatterissa, antoi vain hienosti
ymmärtää, että edelleen rakasti ja odotti kärsivällisesti.

Landry Court tuli vieraisille niin usein kuin tyttö salli. Sai kerran
sisarukset huvioopperaan. Näytelmä oli hänestä mainio, eikä hän
huomannut kuinka vähän Laura siitä välitti. Joka tilaisuudessa hän piti
esillä rakkauttaan.

Mutta tilanne oli käynyt mutkikkaaksi uuden tulokkaan, Jadwinin,
takia. Hänen rakastumisensa oli myös ilmeinen. Liikemiehenä ei
hän osannut osottaa taiteilijan hienoa vaatimattomuutta eikä hän
Landry Courtin lailla tyttöä pelännyt, vaan kävi suoraan kohti.
Laura joutui heti alunpitäen puolustusasentoon. Landryn kierti hän
sormensa ympäri. Corthellin seurassa hämmentyi hän vain, kun tämä
tulkitsi rakkauttaan. Mutta Jadwin ei antanut hänelle aikaa luoda.
varustuksiaan, vaan tunkeutui hänen seuraansa joka paikassa. Sai
rva Cresslerin liittolaisekseen ja kohtaamiset seurasivat taajassa
tahdissa. Milloin oltiin oopperassa, milloin kutsuilla, milloin taas
ajelulla Lincoln-puistossa Jadwinin ravureilla. Tämä myös kutsui heidät
sunnuntaikoulunsa pääsiäisjuhlaan, jossa oli seinillä isokirjaimisia
tunnuslauseita, ja jossa seitsemänsatainen kuoro lauloi täydellä
voimalla ja kaiken läpi paistoi köyhyys ja lika.

Näin kului Lauran uuden elämän ensi kuukausi. Hän nautti siitä, että
oli päässyt ahdashenkisestä Uuden Englannin kylästä, eikä ajatellut
tulevaisuutta. Ei hän myöskään miettinyt, ketä noista kolmesta hän
oikein rakasti, vaan antoi asiain mennä menoaan. Hän ei halunnut vielä
mennä naimisiin. Landryn seura oli hauska, Corthellin atelieri-illat
viehättävät ja Jadwinin ajeluista hän myös piti. Ei hän halunnut luopua
mistään niistä, ja tädilleen hämmästykseksi hän usein sanoi.

Ja Page selitti yhteenpuristetuin huulin, että sisar oli koketti. Mutta
niin ei ollut laita, sillä Laura ei koettanut salata noilta herroilta
seurusteluaan toisten kanssa eikä hämmentynyt heidän kaikkien tavatessa.

Mutta vihdoin, klo 1/2 9 saapui hra Gerardy. Hän oli pöyhkeä, sillä
hän tunsi olevansa tarpeellinen. Näytelmän-ohjaajana oli hän ankara ja
komenteli kovin amatöörejä. Hän oli pieni, hermostunut mies, takki
ahdas, iso punanen kravatti ja isot mansetit, joissa meksikolaiset
jalokivinapit. Takinkäänteessä kuihtunut neilikka. Tuoksui hajuvesiltä
ja esiintyi taiteilijana. Maalaili näet. Corthell kohteli häntä kuin
ilmaa.

Keskellä lattiaa seisten, kirja kädessään hra Gerardy kumarteli
huoneessa olijoille nyökäyttäen päänsä syvälle kankeitten hartiain
väliin. Selitti viipymistään ranskanmurteisella englanninkielellä.

"Ehdotan että alamme heti", julisti hän. "Toinen näytös ja jos ehdimme,
kolmas. Ja pyydän, sanat tarkkaan!"

Kaikki paitsi Corthell olivat tarkkaavaiset. Tämä jutteli ääntään
hiljentämättä Lauran kanssa. Hra Gerardy vilkasi häneen päin ja kirjaa
kämmeneensä takoen huusi:

"Tulkaa nyt. Jätetään tytöt ja käydään työhön. Neiti Gretry! — Tässä on
lordi Glendalen maatalon kuisti."

"Tuo tuoli on kuisti,", kuiski Landry juhlallisesti Pagelle.

"Ja tässä on maalaispenkki ja pöytä", huusi johtaja muljauttaen katseen
Landryyn.

Page tirskui salavihkaa. Gerardy käänsi hänelle selkänsä. Näytelmään
kuulumattomat vetäytyivät sivulle.

Ja touhuten sekä hikoillen ryhtyi hän johtamaan.

Hän komensi ja arvosteli, otti uudelleen ja oli epätoivoinen, kun
nti Gretry ei oppinut. Ja vielä kun tämän nenästä alkoi tulla verta,
loukkaantui johtaja ihan. Tyttö itki ja ranskalainen metelöi. Mutta
silloin astui Laura esiin ja Page näki heti hänen ilmeestään, että
jotain oli tulossa.

"Herra Gerardy, siitä asiasta ei puhuta enää, jos suvaitsette."

Hiljaisuus. Hra Gerardy ei ollut kuulevinaan. Hetken kuluttua sanoi hän:

"Jatketaan. Ei hukata aikaa. Valmiit!"

Kun Lauran ei tarvinnut esiintyä tässä näytöksessä, vetäytyi hän
sivuun. Jadwin tuli hänen luokseen ja sanoi jotain nti Gretrystä.
Laura pani merkille, että kapitalisti oli erikoisen hyvännäköinen tänä
iltana. Ei hän pukeutunut niin mallikkaasti kuin Landry ja Corthell,
mutta ei Laura sitä häneltä odottanutkaan. Parasta mitä rahalla sai,
oli hänen pukunsa ainekset.

"Mennäänkö tänne vastaanottohuoneeseen", ehdotti Jadwin. "Charlie on
ostanut uuden kellon, joka on ihmelaitos. Teidän on se nähtävä."

"Ei mennä. Haluaisin nähdä Pagen esiintymisen."


"Pelkäänpä ettette sunnuntaina oikein viihtynyt siellä."

Hän tarkoitti pääsiäisjuhlaa. Laura oli lähtenyt aikaisin selittäen
syyksi kutsut ja päänsäryn.

"Kyllä", vastasi tämä. "Mutta päätäni särki vähän." Häntä hävetti,
ettei ollut ollut täysin ihastunut Jadwiniin sinä iltana. Tämä oli
puhunut tosissaan kyllä, mutta kaavallisesti. Ja hän oli lyönyt tahtia
kirjallaan ja laulun lomassa sanonut, että halusi kuulla kaikkien äänet
ensi värsyssä. Tämä ei oikein ollut Lauran makuun ja ajatellessaan,
miltä Corthell tuossa touhussa näyttäisi, täytyi hänen hymyillä.
Atelieri oli miellyttävämpi kuin sunnuntaikoulu.

"Ikävää se päänkipu. Ja kaipa minun pikku veitikkaini laulu oli enemmän
meteliä kuin musikkia."

"Ne olivat minusta aika hauskat."

"Tokkopa teistä. Mutta minä käyn mielelläni siellä. Moody sai minut
siihen viisi vuotta sitten. Kävin kuulemassa hänen saarnojaan. En
päässyt uskoon, niin sanoakseni. Mutta ymmärsin, että jotain oli
tehtävä ja että liikeperiaatteet ovat yhtä hyvin paikallaan uskonnossa
kuin — hm, La Salle kadullakin. Jos kirkkoväki panisi sielujen
pelastamiseen yhtä paljon huolta kuin dollarien kokoamiseen, niin
johonkin päästäisiin. Ja niin tartuin puolenkymmenen vararikkoisen,
toisiaan vastaan tappelevan pyhäkoulun asioihin ja järjestin ne
uusiksi. Panin liikeperiaatteet käytäntöön, kelvottomat pois,
kunnolliset tilalle eikä ole toista niin hyvin järjestettyä
pyhäkouluryhmää Chicagossa, ja jos Moody tulisi, sanoisi hän: Hyvin
tehty, Jadwin, sinä hyvä ja uskollinen palvelija."

"En epäile sitä", kiirehti Laura selittämään. "Älkää uskoko, etten
pitäisi sitä työtänne mainiona."

"Niin minä pidän siitä. Ja jos niistä veitikoista saan kunnollisen
käsiini, niin autan häntä eteenpäin. Neljä kuukautta sitten tapasin
yhden raamattuluokalta, Bill Bradleyn. Isä juoppo, äiti pesijätär,
sisko — ei puhuta hänestä. Mutta poika oli harras ja minä toimitin
hänet erääseen asiamieheni konttoriin kirjekuorien lajittelijaksi.
Nyt hänellä on oma pöytä ja on talon paras mies. Sain erottaa kaksi
kellonkatsojaa ja Bradley säästi siten minulle 20 dollaria viikossa,
tuhannen vuodessa. Siten sopivat liikeperiaatteet yhteen pyhäkoulun
kanssa. Kun viimeksi tapasin Moodyn, otin hänet ajeluille. Lizella osaa
juosta, mutta saarnamies ei sitä ymmärtänyt. Moody, sanoin minä, ei
hidastelua toimissa, harras hengessä Herraa kiittäen! Se on mottoni. Ja
Moody sanoi: Se on jutulle hyvä, pysy siinä; ei ole Amerikan miehelle
parempaa mottoa! Hän puristi kättäni ja sitä en unohda koskaan."

Hämmentyneenä oli Laura jäädä vastauksen velkaa, mutta sai sentään
laimeasti sanotuksi: "Varmasti se on oikea henki — — hyvä motto."

"Neiti Dearborn, ettekö rupeisi sinne opettajaksi. Ei ne veitikat niin
mahdottomia ole, kun niihin tutustuu."

"Minäkö!" huudahti Laura ällistyneenä, ja päätänsä pudistaen sanoi hän:
"Ei herra Jadwin. Minusta olisi vain vaivaa. Älkää ymmärtäkö väärin.
Hyväksyn sydämestäni homman, mutta en kykene — — en tunne kutsumusta.
Olen saanut niin erilaisen kasvatuksen", sanoi hän hymyillen. "Olen
episkopaali, fariseusten selvintä lahkoa. Minä opettaisin vain
kynttiläin ja juhlain ja synnin päästön merkitystä."

"En välittäisi siitä", kuului vastaus. "Minä ajattelen sitä suoranaista
vaikutusta, joka kauniilla, puhdassydämisellä, jalolla naisella on
kaikkeen, jonka keskellä liikkuu. Tiedän, että tekisi innostavan
vaikutuksen niin opettajiin kuin oppilaisiin, kun te vain taloonkin
tulisitte. Miehet tarvitsevat hyviä naisia, miehet, jotka tekevät
maailman työn. Minä uskon naisiin niinkuin Kristukseen. Mutta minä
en usko, että heidän olisi elettävä eristettyinä lasien takana vain
omia sielujaan hellien. Ei, se ei sopisi Yhdysvalloille eikä miehille,
jotka tekevät siitä maailman suurinta kansakuntaa. Miehillä on omat
kiihoittimensa, mutta he tarvitsevat naisia osottamaan suoraa tietä ja
sitä elämää, mikä ei ole pelkkää rehkinää. Opittuani teidät tuntemaan,
olen alkanut aavistaa sitä elämää, mutta en voi elää sitä ilman teitä.
Ei ole minkäänlaista elämää, mikä nyt olisi ilman teitä minkään
arvoinen. Minun ei tarvitse sanoa teille, että pyydän teitä vaimokseni.
Te tiedätte sen sanomattakin. Rakastan teitä kuin mies. En osaa sanoa,
kuinka vakavasti. Tulkaa vaimokseni, Laura, kallis tyttö. Tiedän että
voin tehdä teidät onnelliseksi."

"Kysymys ei ole", sanoi Laura hitaasti, "niin paljoa siitä."

"Mistäs sitten? En haluaisi panna toimeen mitään näytelmää. Ettekö
rakasta minua? Ettekö luule voivanne koskaan rakastaa minua?"

Laura mietti pitkän tovin. Hän oli ottanut ruusun olaltaan ja
poimiskellen sen terälehtiä pisteli hän niitä suuhunsa. Toiselta
puolen huonetta kuului hra Gerardyn metelikäs ohjaus. Rva Cressler ja
nti Gretry katselivat toimitusta ruokasalin ovelta. Täti Wess ja hra
Cressler keskustelivat sieluopillista tutkimuksista ja teosofisista
istunnoista. Hetken kuluttua Laura puhui.

"Ei ole kysymys siitäkään", sanoi hän valiten tarkoin sanansa.

"Mistäs sitten?"

"En tiedä — — tarkoin. En haluaisi mennä kenenkään kanssa naimisiin."

"Minä voin odottaa."

"Enkä haluaisi olla kihloissa."

"Mutta pian teidän kuitenkin on kihlauduttava ja mentävä naimisiin.
Kerran teidän on kysyttävä itseltänne rakastatteko miestä, joka haluaa
teitä vaimokseen. Miksette kysy itseltänne nyt?"

"Minä olen kysynyt."

"Kuinka vastaatte?"

"En tiedä."

"Ettekö luulisi Voivanne aikaa myöten rakastaa minua. Tiedän että
voisitte. Minä saisin teidät rakastamaan itseäni."

"En tiedä. Se on tyhmä vastaus. Mutta koetan olla rehellinen. Olen
onnellinen näin. Pidän teistä ja hra Cressleristä ja Corthellista — —
kaikista. Mutta hra Jadwin", sanoi hän katsoen tätä suoraan silmiin,
"naiselle on vakava asia mennä naimisiin. Mies ei sitä ymmärrä. Täytyy
olka varma. Jos olisinkin teistä varma, en olisi itsestäni. Usein
sanon, etten mene koskaan naimisiin. Olisi ikävää jos se olisi totta.
Onnekkain aatokseni on rakastaa kerran täydellä sydämellä jotain miestä
ja olla hänelle tosi vaimo. Mutta se päivä ei ole vielä tullut."

"Ja kun se tulee, saanko siitä ensinnä tiedon?"

Vakavasti hymyillen vastasi tyttö: "Ah, enpä itsekään ole tietävä,
milloin se päivä tulee, ennenkuin herään tietoon, että rakastan — — ja
sitten voi olla myöhäistä teille ilmoittaa!"

"Mutta — — ettehän nyt rakasta ketään muuta?"

"En — — en ketään."

"Ja rohkenenko odottaa?"

Äkkiä, oikun vallassa, Laura viehättyi epäjohdonmukaisuuteen ja pää
kallellaan katsellen kukkaa sanoi hän matalalla äänellä:

"Jos haluatte."

Mutia ennenkuin Jadwin ennätti vastata, vetivät heidät keskusteluunsa
täti Wess ja hra Cressler, jotka olivat toisilleen kertoneet
"kokemuksiaan" henkien maailmasta, ja Cressler sanoi: "Jadwin, onko
sinulle koskaan sattunut aavistuksia? Entä sinulle Laura?"

Tyttö pudisti päätään: "Ei, olen kai liian materialistinen."

"Entäs sinä, veli?"

"Joitakin päiviä sitten heitin rahalla Gretryn konttorissa, menenkö
mukaan, ja minulla oli sellainen tunto, että raha kääntyy niinkuin
ajattelin."

"Ja teitte hyvästi rahaa", sanoi Laura. "Hra Court kertoi. Se oli
mainiota."

"Se oli valitettavaa, Laura", sanoi hra Cressler painavasti. "Toivonpa,
että kerran saamme tältä mieheltä juhlallisen lupauksen, ettei hän
koskaan pelaa enää."

Laura katsoi pitkään. Sana 'pelaa' oli epäilyttävä. Se merkitsi jotain
pahaa. "Pelaa", mumisi hän. "Se tietää pahaa."

"Ne sanovat sitä myymiseksi ja ostamiseksi", jatkoi Cressler, "siellä
La Salle kadulla. Mutta vedonlyöntiä se on. Se on keinottelua viikkojen
ja kuukausien markkina-arvoilla. Lyötte vetoa siitä, että vehnän hinta
nousee. Minä väitän sen laskevan. Nuo syvänteen herrat eivät omista
sitä vehnää, eivät sitä näekään. Eivät tiedä, mitä sillä tekisivät, jos
sitä heillä olisi. Eivät välitä viljasta vähääkään. Mutta farmareita
on tuhansia Iowassa ja Kansasissa tai Dakotassa, jotka välittävät ja
satoja tuhansia köyhiä Europassa, joille se on tärkeämpi asia vielä
kuin farmareille. Tarkotan niitä, jotka viljan tuottavat ja niitä,
jotka sen syövät. Se on heille elämän ja kuoleman kysymys. Ja heidän
Välillään on Chicagon keinottelija, joka kohottelee ja alentelee sen
hintoja kukkaronsa täytteeksi. Ymmärrätkö, Laura mitä tarkotan?"
Cressler oli käynyt kovin vakavaksi. Laura kuunteli tarkasti.

"Katsos nyt, mitä tarkotan", jatkoi hra Cresssler. "Jos me poljemme
viljan hinnat kovin alas, niin kärsii viljaa kasvattava farmari.
Ja jos me sen ylettömästi kohotamme, niin kärsii köyhä, joka sen
syö. Ja Euroopan köyhäin ruoka on leipä, eikä liha ja perunat kuten
meidän. Kummankin kärsimyksien tasaamiseksi on vain yksi keino: pitää
hinnat keskitasolla. Jos ne siitä heilahtavat, kärsii jompikumpi. Ja
keinottelijat vain kohottelevat ja alentelevat. Ajatelkaa vain, että
satojen tuhanten leipä on pörssin keinottelijakourallisen käsissä.
Jos ei sitä voi maksaa, on nälkä vieraana. Ja farmarin täytyy myydä
viljansa, halusi tai ei, Chicagon herrain määräämään hintaan, vaikka se
toisi hänelle vararikon."

Laura nyykäytti päätään. Hän kuunteli mielenkiinnosta tätä ensi
läksyään talousopista.

"Ja se on vain asian toinen puoli", jatkoi Cressler huolimatta
Jadwinin säveistä vastalauseista. "Minä myönnän, että olen tässä
keinottelukysymyksessä ihan järkähtämätön. Pidän teille saarnan jos
suvaitsette. Olen itse keinotellut ja saattanut yhden ihmisen tuhoon.
Nuo pelurit, jotka sanovat tekevänsä kauppaa — kuinka monta lupaavaa
nuorta miestä olenkaan nähnyt sen vievän kumoon! Se on niin helppoa
kuin kadun yli käynti. Muutamassa tunnissa tekee kolme, neljä sataa,
tuhantisenkinen tuskin sormeaan kohottaen.

"Ajatelkaa mitä se merkitsee viidenkolmatta vanhalle pojalle, joka
saa konttoristin palkkaa 75 kuussa. Kymmenen vuotta saisi hän säästää
tuhatta dollariaan ja tässä se on saatavissa kädenkäänteessä. Miten
hän pysyisi erillään keinottelusta! Hän jättää kunniallinen toimensa
ja alkaa roikkuilla La Salle kadulla. Voittaa vähän, enemmänkin, ja
on kiinni niin ettei pääse irti ja jonain päivänä joku miljoneeri
sormenkoukistuksella heittää hänet nurin niskoin kumoon. Hän ei enää
kykene kunnon työhön ja maleksii pörssin vaiheilla kunnes vanhenee
ja on mennyt. Minä sanon, että tämä pörssipeli on niin kiehtovaa,
ettei kukaan kokematon voi sitä aavistaa. Se on pahempaa kuin viini,
morfiini. Se tarttuu ja vetää, vetää, kunnes ei pääse sen kurimuksen
kurtusta... Jadwin, pysy siitä poissa poikani."

Jadwin nauroi ja pannen sormensa Cresslerin rinnalle, kuin vaihdetta
kääntäen, sanoi: "Neiti Dearborn, käännetään hänet toiselle tolalle.
Hänellä on hyvä tarkotus, mutta joskus joku kääntää tämän ratavaihteen
auki."

Hyväntahtoisesti nauroi Cressler muiden mukana, mutta Lauran hymy oli
vakava. Samalla olikin harjotus edennyt niin pitkälle, että Page huusi:
"Laura — Beatrice — kolmas näytös!"

"Aijai, pitää juosta", sanoi Laura, kirjansa siepaten. "Herra Gerardy
on ankara."

Hän kiirehti huoneen toiselle puolelle, jossa ohjaaja jakeli neuvojaan.
Nti Gretry lausui juuri osaansa ja kesken hänen puhettaan oli
Lauran, herttuattaren, astuttava esille. Hän lausui ensi lauseensa
ja sai ohjaajalta ihastuneen, ranskankielisen kiitoksen. Laura oli
ruhtinaallinen ja hra Gerardy kierteli ympäri kuiskien: "Hän on mainio.
Menestyisi suuremmoisesti näyttämöllä."

Mutta täti Wess ei ollut oikein vakuutettu. Hän sanoi Corthellille:
"Se on hänen korskea ryhtinsä. Kyllä tunnen. Noin hän tervehtii nuoria
herroja, Pagen tuttavia, kotona."

"Minä olen ihan kuolla harmista", selitti Page nauraen. "Tuon
tuttaviani kotiin ja haluaisin, että he pitäisivät sisarestani. Ja
Laura tulee ylhäisesti astellen ja sanoo väärin heidän nimensä, kuin ei
asia olisi enemmän arvoinen eikä välitä kuunnella mitä he sanovat. Minä
saan hävetä niin että."

Kello 10 saatiin harjoitus loppuun, tarjottiin keveä illallinen. Sen
jälkeen alkoi Laura tehdä lähtöä itsekseen ihmetellen, kuka häntä
saattaisi Landry, Jadwin vaiko Corthell. Päivä oli ollut aurinkoinen,
mutta nyt kuului satavan. Rva Cressler pyysi heitä jäämään yöksi, mutta
Laura kieltäytyi. Jadwin ehdotteli Cresslerille vaunujen tilausta, kun
Corthell ilmoitti jo tilanneensa. Ja hän sai saattaa tytöt kotia.

Kun oli sanottu hyvästit, sanoi Page Landrylle: "Voithan tulla tädin ja
minun kanssa samoihin vaunuihin, niin saat sateenvarjon meiltä."

Poika aikoi ensin kieltäytyä. Hänellä ei ollut varoja tilailla vaunuja,
mutta hän oli liian ylpeä ajamaan toisen maksamissa. Mutta Page
piti hänelle rippisaarnan, ei sanonut ottavansa vastuulleen toisen
mahdollista keuhkokuumetta.

"Hyvä", sanoi hän, "Jos saan antaa ajajalle dollarin."

Page puri huulensa yhteen ja sanoi: "Mies, joka voi heitellä dollarin
juomarahoja, voi myös ottaa ajurin lähimmästä kulmasta."

"Seitsemänkymmentäviisi sitten, vähemmällä en voi tulla", sanoi hän
päättävästi. Ja Page sanoi: "Olkaa hyvä, herra Landry Court, ja
saattakaa minut ajuriin.." Ja sillä se oli päätetty.

Corthell saattoi Lauran alas portaita pitäen sateenvarjoa niin että
itse kastui. Hyvästit huudettiin ja taiteilija auttoi Lauran vaunujen
ovesta sisään.

Tyttö istuutui mukavasti, korjasi hameensa asentoa ja huudahti: "Onpa se
sadetta. Kuka olisi uskonut. — Pelkäsin ensin ettette tulisi. Teillähän
kuului olleen tärkeä komitean kokous. Taideinstituutin palkintoja, vai
mitä?"

"Olihan sitä", sanoi mies välinpitämättömästi. "Se taisi olla tärkeätä
sille laitokselle. Mutta minulle on nykyisin vain yksi asia tärkeä.
Olla teidän luonanne. Sen mutaan olen koko elämäni järjestänyt."

"Ja pitäisikö minun tuota uskoa?" ilakoi tyttö. Muilta rakastajiltaan
olisi hän tähän saanut innokkaita vastalauseita vastaukseksi, mutta hän
tiesi, että Corthell ei tekisi samaa kuin muut, ja se antoi hänelle
erityisen viehätyksen.

"Merkillistä", sanoi taiteilija. "Enhän ole enää poikanen. En innostu.
Olen tuntenut monia naisia ja nähnyt kylliksi sitä, mitä rakkaudeksi
sanotaan, tietääkseni, kuinka tyhjä se on. Olin luullut runoilijan
erehtyneen ihanteellisuudessaan ja uskotelleen vain toiveitaan. Mutta",
jatkoi hän syvään hengähtäen, "_tämä_ onniko _minulle_! Ja kuitenkin
on se ihme tapahtunut. Väärässä ovat runoilijat. Ne eivät ole olleet
kyllin ihanteellisia. Tahtoisin — — mutta mitäpä siitä."

"Mitä tahtoisitte?" kysyi Laura, kun toinen niin äkkiä keskeytti. Hän
tiesi jo ennen kuin ennätti sanoa, että olisi ollut parempi, jos ei
olisi kehottanut Corthellia jatkamaan. Ja myöntäessään itselleen, että
oli hallinnut että keskustelu kääntyisi tälle tolalle, hän havaitsi
koketeeraavansa ja se merkitsi hänen arvonsa alenemista omissa
silmissään. Itsekin ihmetteli hän sitä, että tämän miehen seurassa
häntä johtivat päähänpistot eikä järki. Landryn ja Jadwinin seurassa
hän hallitsi itsensä hyvin; edelliselle oli hän vanhempi sisar ja
jälkimäisen seurassa heräsi hänessä kaikki vakava. Mutta Corthell sai
liikkeelle hänen sisässään uinuvat salavoimat eikä hän hetkeksikään
sukupuoltaan unohtanut. Tuo pani hänet hieman pelkäämään, mutta
toiselta puolen halusi hän sitä. Sillä välin Corthell vastasi:

"Toivon, että te sanoisitte jotain, en tiedä mitä, minulle. Edes
vähänkin."

"Mutta mitä osaan minä sanoa, mitä?"

"Teidän on sanottava kyllä tai ei minulle. Tätä minä en kestä."

"Mutta miksi tehdä loppu? Miksei jatkaa näin? Hyvähän näin on? En
haluaisi muutosta. — — — Mutta mehän olemme perillä."

Vaunut ajoivat portaitten eteen. Täti ja Page olivat jo sisällä. Kun
vaunut vierivät pois, sanoi Laura:

"Tulkaa sisään. Kirjastossa on tuli pesässä."

Mutta Corthell ei tullut, veti vain hansikkaansa ja ojentaen kätensä
sanoi:

"Olen siis saanut vastauksen. Ette halua muutosta. Se merkitsee, että
ette rakasta minua. Jos rakastaisitte, haluaisitte muutosta, kuten minä
haluan, haluaisitte hartaasti uusia taivaita ja uutta maata."

Laura ei vastannut ja mies jatkoi: "Minäpä matkustan pois."

"Matkustatte?"

"Niin, New Yorkiin. Ehkäpä Parisiin. Siellä tutustun uuteen
lasimaalaustapaan. Eipä se erityisesti huvita — — nyt. Mutta paras on
mennä. Ja viikon kuluessa." Hän ojensi kätensä hymyillen.

"Hyvästi, neiti Dearborn."

"Mutta miksi menette?" huudahti Laura tyytymättömänä.

"Viivynkö? Tekö pyydätte?"

"Kyllä. Sehän turmelisi kappaleenkin, jossa näyttelemme vastakkain."

"Onko minun jäätävä teidän osanne takia? Ettekö saa ketään toista?"

He hymyilivät vastakkain ja tyttö sanoi:

"Enpä juuri haluaisi ketään toista."

Corthell tarttui hänen käteensä huudahtaen:

"Laura, tyttöseni. Lopetetaan tämä piilosilla olo. Rakas tyttö. Minä
rakastan teitä kaikella sydämelläni. Antakaa minun näyttää parhaani."

"Jos voitte saada minut rakastamaan."

"Ja te luulette että voisin?"

"Teillä on valta yrittää."

Laura toivoi, että nyt pääsisi pois, sillä hän pelkäsi Corthellin
seuraavia sanoja. Mutta tämä ojensikin kätensä sanoen:

"Siis hyvää yötä, ei hyvästi."

"Hyvää yötä."

Hän lähti ja Laura meni sisään helpotuksesta huoaten. Page ja Landry
olivat kirjastossa. Kolmisin puhelivat he hetkisen kappaleesta. Sitten
Page lähti suuremmoisin elkein jättäen heidät kahden.

"Muista sitten sammuttaa kaasu. Annie on jo kauan sitten mennyt
levolle."

"Täytynee sitten lähteä minunkin", sanoi Landry napittaen takkiaan ja
Laura lähti hakemaan hänelle sateenvarjoa.

"Olet hyvin kaunis tänä iltana", sanoi poika käsi oven kahvalla.
Ja hän lisäsi juhlallisesti: "Nyt näen kasvosi ja kuulen äänesi
kaiun kaiken yötä." Ja vielä selitti hän antaneensa ajajalle 75
senttiä, koska vaunut olivat Corthellin tilaamat. "En tahtonut joutua
kiitollisuudenvelkaan."

"Kyllä ymmärrän, Landry."

"Oh, etpä käsitä mitä minulle merkitsee katsella todella ymmärtäväisen
naisen silmiin."

Laura ihmetteli mitä hän tarkoitti ja pyysi Landrya sammuttamaan
kaasun, koska se oli hieman korkealla. Poika teki niin ja he seisoivat
pimeässä. Laura sanoi:

"Hyvää yötä, onpas nyt pimeä."

Landry ojensi kättään tavottaen tytön kättä mutta kohtasikin tämän
puseron ja samassa tunsi Laura käsivarsien kiertyvän ympärilleen ja
suukon poskellaan. Sitten sulkeutui ulko-ovi ja hän tuijotti yksin
pimeään. Hän oli ällistynyt ja hämmentyneenä tapaili sanoja: "Mitä — —
miksi?"

Sitten kääntyi hän ja juoksi ylös portaita vaatteiden silkin
kahistessa ja tempasi oven perässään kiinni niin että paukahti.
Hän pienensi kaasuliekin ja katsoi heti peiliin tietämättä miksi.
Samassa sai suuttumus vallan. Hän, Laura Dearborn, jonka korskea
ryhti oli sananpartena, häntä oli suudeltu kuin koulutyttöä tai
kamaripalvelijatarta pimeässä eteisessä. Ja sen oli tehnyt poikanen,
jota hän oli pitänyt tuolla alempana kunnioittavan matkan päässä. Ja
tuo, tuo oli uskaltanut.

"Minä hän minua pitää? Kuinka hän uskaltaa?"

Ja hän raivosi, mutta huomasi samalla kuinka se teki hänen asemansa
vain yhä nöyryyttävämmäksi. Samaahan olivat sanoneet puoti-, koulu-
ja palvelustytöt, joiden tasalle tuo poika oli hänet painanut. Nekin
huusivat, että heitä "ei ole koskaan suudeltu" ja vakuuttivat, että
"tulkoonpas vielä näkyvilleni." Tämä oli verisin loukkaus, mikä häntä
saattoi kohdata. Mutta kyllä hän näyttäisi ja saisipa poika tuntea,
että surullisin päivä hänen elämässään oli se, jona hän oli unohtanut
kunnioituksen, jota oli siihen asti teeskennellyt. Siksi, että Laura
oli sallinut jonkun verran tuttavallisuutta, tämä — — — miehet olivat
sellaisia. Selittävät väärin toisen oikosen avomielisyyden.

Tyhmä oli hän ollut, hän Laura. Keimaillut hän oli näille kolmelle
miehelle. Ehkäpä olivat hänestä puhelleet. Ehkä lyöneet vetoa, kuka
ensin saisi suudella häntä. Ei ainakaan kukaan olisi jättänyt sitä
tekemättä kun tilaisuuden sai. Mutta hän oli näyttävä. Hän oli
huvitellut houkuttelemalla näitä miehiä aina pitemmälle, kiemailemalla
heille. Nyt oli aika tehdä loppu. Hän oli arvonsa tunteva tyttö ja
rehellinen. Uuden elämänsä oli hän alkanut väärin, mutta hän oli
oikaiseva takasin, ja oli näyttävä näille miehille, ettei ollut
koskettava hänen pikkusormeensakaan.

Ja niin kiihtynyt hän oli, ettei jaksanut odottaa huomiseen asti. Jos
noilla herroilla oli ollut aihetta pitää häntä keimailijana, niin
oli paras antaa heille tieto asian oikeasta laidasta ja heti sekä
siekailematta. Hän kutsui Annien, joka oli naimisissa talonmiehen
kanssa ja pyysi, että tämän mies olisi valmiina viemään kirjeitä.

Puoliyö oli käsillä ja hän palasi huoneeseensa. Heitti pois hattunsa
ja harsonsa, sytytti toisen liekin ja istuutui kirjoituspöytänsä
ääreen, lapun osoitti hän Landry Courtille ja pani siihen päivämäärän
huomattavasti. Se kuului:

 "Ole hyvä äläkä koita tavata minua toista kertaa missään tapauksessa
 milloinkaan. Tuttavuutemme on loppunut.."

 Kirje Corthellille oli vaikeampi ja hän sai kirjoittaa sen useaan
 kertaan, ennenkuin oli siihen tyytyväinen.

 "Rakas hra Corthell. Te pyysitte tänään, että piilosilla olomme
 loppuisi. Olen samaa mieltä. Erotessamme puhuin mielijohteen vallassa,
 jota kadun. En haluaisi teidän ymmärtävän minua missään suhteessa
 väärin. Te pyysitte minua vaimoksenne ja, hyvin tyhmästi ja väärin
 tehden, minä annoin vastauksen, jota voi pitää kehotuksena. Pyydän
 nyt että te ette koittaisi saada minua rakastamaan itseänne. Sitä en
 toivo. En pidä enkä tule pitämään teistä sellaisella tavalla, että
 voisin tulla vaimoksenne. Pyydän ettette kajoa tähän asiaan enää. Se
 vain kiusaisi minua.

 Ystävällisesti

                                                 Laura Dearborn."

Miltei yhtä vaikea oli kirjoittaa Curtis Jadwinille, mutta sitä
kirjottaessaan hän tunsi tulevansa juhlalliseksi ja arvokkaaksi:

 Rakas herra Jadwin.

 Kun te tänä iltana pyysitte minua vaimoksenne, olisi teidän ollut
 saatava suora vastaus, mutta sen sijaan minä oikullisesti vastasin
 tavalla, jota pyydän anteeksi ja jonka pyydän unohtamaan. Sanoin
 sellaista, joka voi teille merkitä yllykettä. Olen pahoillani, että
 niin unohdin oman arvon tuntoni. Sallikaa minun korjata erehdykseni.
 Minun olisi totuuden mukaan ollut vastattava teille kieltävästi.

 Ja tämä on oleva siitä asiasta viimeinen sana, jos mieli meidän
 ystävyytemme jatkua.

 Ystävällisesti

                                            Laura Dearborn."

Hän sulki kirjeet. Kello oli kaksi. Mutisten itsekseen: "en voisi
nukkua, jos en saisi näitä postiin heti" soitti hän kelloa ja antoi
kirjeet talonmiehelle. Sitten istahti hän pää käsien varaan. Häntä
uuvutti niin ja sormet kostuivat vuotavista kyynelistä. Sitten
rauhottui hän ja tietäen että elämässään oli huomenna alkava uusi
kappale, nukahti hän rauhaisaan uneen. Aamiaisen syötyään siinä klo 11
aikana alkoi hän tuumia, "kuinka kukin oli sen ottanut".

Aikaisin iltapäivällä tuli Landry Courtin vastaus. Se oli kyyneleisten
itsesyytösten sekava vyyhti ja päättyi epätoivoon. Tyydytyksen tuntein
Laura repeli kirjeen kappaleiksi, jotka poltti. Sitten aikoi hän lähteä
LincoIn-puistoon, kun lähetti toi laatikon. Se oli täynnä ruusuja,
joitten varteen oli kiinnitetty Corthellin kirjelippu. Siinä olivat
vain sanat: "Siis hyvästi sittenkin".

Laura käski viemään kukat Pagen huoneeseen. Sitten meni hän puistoon,
jossa viipyi parisen tuntia. Kävelyn reipastuttamana tuli hän kotiin,
palvelija ojensi hänelle käyntikortin, jonka eräs herra oli jättänyt
kysyttyään häntä. Siinä oli nimi Curtis Jadwin.



5.


Kaunis oli tänä vuonna Chicagon kevät. Aurinko paistoi joka päivä
viikkokausia pilvettömältä taivaalta. Järvikin, jonka pinnalla
koillisen nostamat valkolakit olivat leikkiään lyöneet, rauhottuivat.
Puistossa esiintyivät kevään merkit. Puut lehdettyvät, mustalle,
sulavan lumen kastelemalle maalle kohosi nurmi, ja puutarhurit olivat
ahkerassa touhussa. Ilma oli täynnä kevään pursuvaa kasvuvoimaa.

Pohjoispuolella, Washington Squarella, Järvenrantakatua pitkin aina
Lincoln-puiston bulevardille ja pitkin Erie-, Huron- ja Superiorkatuja
sekä North Mark ja La Salle katuja kulki puhkeavien lehtien heleän
vihreä vyöhyke.

Yhä aikaisemmin joka aamu pilkisti aurinko Laura Dearbornin
makuuhuoneen itä-akkunoista sisälle. Joka puolen päivän aikaan oli se
entistä korkeammalla. Joka iltapäivä laajenivat akkunain edessä olevat
lehtiverhot. Talviakkunat otettiin pois ja kärpäsverhot asetettiin
tilalle. Katukäytävillä puhdistettiin huonekaluja ja vuodevaatteita;
"kevätsiivous" oli parhaillaan. Varpuset olivat pesänrakennustouhuissa
ja puistoissa kuului kerttujen viserrys. Kukkakauppiaan vaunut
kiertelivät katuja ja talojen edustalle ilmestyi laatikoita ja
ruukkuja, joissa kasvoi orvokkeja ja kurjenpolvia. Viiniköynnökset
kiertelivät seiniä.

Kun sitten tuli kolme sadepäivää ja niiden jälkeen täysi päivänpaiste
sekä eteläiset tuulet, työntyivät lehdet kuin taikavoimalla esiin
kuivimmistakin oksista, ja kaupungin ylle asettui kuumuus kuin
hirvittävä pilari, jonka ukkos-ilmat ja sateet vain hetkeksi kaatoivat,
mutta joka niiden jälkeen taas asettui paikoilleen painaen kaupunkia
korkonsa alle.

Ilmat olivat vielä ihanat. Oli liian aikaista lähteä kuumaa karkuun
Wisconsinin järville, mutta sisällä oloa ei ollut ajattelemistakaan.
Dearborninkin talon ympäristöllä oltiin joka talossa illoin kuisteilla
perheryhmissä. Tuoleja, peitteitä, riippumattoja. Ja avatuista
akkunoista kuului pianon säveleitä. Lapset leikkivät ääneensä
ilakoiden. Katukäytävillä oli liikkeellä neitosia puserosillaan ja
nuoria miehiä flanellipuvuissa. Pistäydyttiin naapurissa juomassa lasi
sitroonavettä tai viinimaljaketta. Paksuvatsaiset vanhemmat miehet,
kapitalistit, istuivat ruokiaan sulatellen keinutuoleissaan vankat
vatsat valkeitten liivien verhoomina, olkihatut polvilla ja sikarit
suussa.

Eräänä tällaisena iltana istuivat Dearbornin tytöt Cresslerillä ollen
seurue yleiseen tapaan kuistilla ja portailla. Kesä näytti vain
kohottavan sisarusten kauneutta. Pagen ruskea tukka ei koskaan ollut
loistavampi, hänen poskiensa väri helakampi eikä vartalon kypsymättömät
piirteet suloisemmat. Silmät tuntuivat tyventyneen ja niiden pitkien
ripsien alta katsoi kehittyvä naissielu. Laura oli ihan kuninkaallinen.
Arvokas oli hänen pitkän solakan vartensa ryhti. Sysimusta tukka oli
korkeana kuin kruunu. Kevätpäivät olivat hieman pehmentäneet hänen
kasvojensa tasasta kalvakkuutta ja ruskeista silmistä paistoi koko
juhannuskesän loisto.

Hänellä oli tullessaan yllään päällystakki ja vyössä kimppu orvokkeja.
Tervehdittyään antoi hän istuessaan takkinsa soljua alas hartioilta.
Samassa huomasi hän Landry Courtin seisovan puoliksi varjossa hra
Cresslerin tuolin takana.

"Hän on ensi kertaa täällä sen illan jälkeen", kiirehti rva Cressler
kuiskaamaan Lauran korvaan. "Hän kertoi minulle. Tänään oli hän täällä
päivällisillä ja sitten, poika parka, miltei itki minun sylissäni.
Kyllä hän on katunut."

Laura kohautti leukaansa kärsimättömästi, mutta itse asiassa oli hänen
suuttimuksensa jo lievennyt — ei hän osannut kauan vihata. Mutta hän
oli tervehtinyt poikaa vain mitä lyhyimmällä päännyökkäyksellä.

"Lämmin ilta.", sanoi hän löyhyttäen kasvojaan iltalehdellä. "Janottaa
niin."

"Lähetäppäs, tyttöseni, tänne sitä sitroonavettä", sanoi emäntä neiti
Gretrylle. Page otti halulla lasin, mutta Laura pyysi saada pelkkää
vettä. "Herra Court, toisitteko minulle?"

Landry lähti sitä hakemaan ja kaatoi puolet maahan innoissaan.
Laura kiitti häntä hymyillen, mutta nimitti häntä vain sukunimeltä,
osottaakseen, että vaikka tuo temppu oli unohdettu, ei suhde ollut
entisellään. Myöhemmin kun Page näpsäytteli mandoliniaan ja Landry
vihelti samaa säveltä, sanoi rva Cressler Lauralle:

"Näin tänään hra Corthellin nimen Pariisiin saapuneiden amerikalaisten
luettelossa. Hän viipyy kai kauan; tulleeko ollenkaan takasin.
Hänen lähtönsä kesken näytelmän harjotusten oli ikävä. Hän olisi
niin kernaasti näytellyt sen rakkauskohtauksen sinun kanssasi siinä
neljännessä näytöksessä, mutta kun et sinä ruvennut, ei hänkään. Jadwin
ei kai paljoa pahastunut, vai mitä?"

Laura murisi jotain vastauksen tapaista.

"Kyllä se oli pettymys hänelle", jatkoi rva Cressler. "Hän oli sen
tilaisuuden tarkottanut pyhäkoululaistensa hyväksi ja sen raukeeminen
oli ikävä hänelle, vaikkei hän mitään sanonut. Tuleeko hän tänne tänä
iltana?"

"Kuinka minä tietäisin", sanoi Laura.

Jadwin oli jokapäiväinen vieras Cresslerillä. Hän tuli
parivaljakollaan, neekerilakeija vierellään ja kaksi rotukoiraa takana
juosten. Hevoset eivät olleet huomiota herättävät eikä loistovaljaissa,
mutta asiantuntijat pysähtyivät niitä ihaillen katsomaan.

Hetken kuluttua alkoi rva Cressler taas puhua kertoen Lauralle, että
heillä on aikomus mennä kesäksi Oconomomac järvelle Wisconsiniin, ja
pyysi hän tyttöä mukaan, mutta Laura vastasi, että Page voi tulla.
"Minun suunnitelmani ovat vielä laatimatta", sanoi hän ja lisäsi
samassa, että haluaisi lainata erään kirjan, sekä lähti sitä sisältä
hakemaan.

"Merkillinen tyttö. Väliin en ymmärrä häntä ollenkaan", sanoi rva
Cressler miehelleen.

"Mikä häntä vaivaa?" mutisi hra Cressler. "Paras tyttö paikkakunnalla."

"Hänessä on jotain, joka panee pelkäämään, miten hänen käy."

"Oletko hupsu."

"Jotkut näyttävät syntyneen suruihin ja Laura on sitä lajia. Se näkyy
jo hänen sysimustasta tukastaan ja silmistään."

"Joutavia."

"Olen varma siitä että Sheldon Corthell kosi häntä ja siksi lähti."

"Ehkä, en välittänyt hänestä."

"Onhan hän lahjakas ja hieno. Hänen kätensä —"

"Parturin kädet. Panispa ne hallitsemaan Jadwinin ravurien ohjia!"

"Ja Landry Court parka", mutisi rouva hetken kuluttua. "Hän olisi myös
mennyt tytön kanssa naimisiin, mutta näyttää saaneen aika läksyn. Hän
on ihan murtunut."

"Jos te naiset jätätte sen pojan rauhaan, tulee hänestä jotain."

"Hän sanoi, että elämänsä on hukassa."

"Loruja."

"Se koski kovasti häneen."

"Tekisi mieli pudistaa hänestä pois kaikki naishulluus. Lahjakas poika
mutta ei koskaan osta mitään omin päin pörssistä. Ei halua keinotella."

"Laura vaan ei huolinut hänestä. Eivätkä he sopisikaan toisilleen.
Jadwininkin hän on hylännyt. Tyttö pitää taiteesta ja runoudesta,
joista Curtis ei välitä. Eipä hän ottanut Corthelliakaan, joka olisi
hänelle sopinut. Mutta vielä hän hänet ottaakin."

"Aina te naiset tahdotte naittaa ihmisiä. Jätä hänet rauhaan. Hän
hoitaa asiansa ja on tyytyväinen. Jos hän saa suruja, on se toisten
syy. Anna hänen soutaa omaa venettään, päätä häneltä ei puutu. —
Muuten, sivumennen sanoen, Curtis on keinotellut taa."

"Sepä itämä."

"Niin on. Ovat Gretryn kanssa asioissa joka päivä. Myyvät syysvehnää
ja maissiakin. Sanoivat hänen voittaneen kymmenisen tuhatta tänään.
Voittaa aina ja se vetää."

"Myikö hän Washington kadun maansa?"

"Ei, mutta hän vuokrasi sen sille suurkaupalle ja ne maksavat — arvaas
— kolme sataa tuhatta vuodessa. En ymmärrä, miksei hän pysy alallaan,
jolla varmasti rikastuu, vaan kieppuu siellä pörssin liepeillä."

Samassa ilmestyi Laura salin akkunaan sanoen, ettei hän löytänyt
hakemaansa kirjaa ja rva Cressler lähti sitä hakemaan. He jäivätkin
sisään istumaan sivusta-akkunan ääreen. Vaihdettuaan pari lausetta
ilmasta istuivat he vaiti hetken, jonka jälkeen Laura sanoi: "Minä
menen naimisiin heinäkuussa."

Sanattomana tuijotti rva Cressler häneen pimeässä. Sitten änkytti hän:
"Naimisiin? Tyttö kultani. Ja minä kun luulin, että hylkäsit herra
Corthellin ja että hän siksi lähti."

"Ei se ole hän. — Vaan Jadwin."

"Herran kiitos!" huudahti rva Cressler ja suuteli tyttöä molemmille
poskille. "Sanoinhan minä että te olitte toisillenne luodut. Mutta minä
luulin sinun hyljänneen hänetkin."

"Niin teinkin", vastasi Laura hiljaa, painavasti. "Vielä viime viikolla
sanoin, etten rakasta häntä."

"Mutta miksi sitten lupasit?"

"Ah. Ette ymmärrä. Voisiko sellaiselle miehelle vastata kieltävästi?"

"Eipä kylläkään", sanoi rva Cressler iloisesti. "Tämä on niin hänen
tapaistaan, Olisihan pitänyt tietää, että hän ajaa sen läpi."

"Hän näytti olevan halukas odottamaan vaikka kuinka kauan, minä kun
olin epävarma", jatkoi Laura, "mutta eräänä yönä kirjotin hänelle
selvän kiellon ja silloin hän alkoi. Eikä hän hellittänyt, ennenkuin
myönnyin ja heti oli sormus sormessani. Se oli ollut kai viikkoja hänen
taskussaan."

"Sitkeys on hänen luonnossaan."

"Hän ei tahtonut muusta puhua. Kuumeisenakin hän tuli. Oli eräänä
iltana päivällisillä. Sen jälkeen sanoin 'ei' sadannen kerran. Hän
lähi kello kahdeksalta ja minä luulin hänen vihdoinkin luopuneen
yrityksistään. Mutta hän tuli kymmeneltä tasasin samana iltana muka
tuomaan lainaamansa kirjaa. Satoi ankarasti ja hän oli vilustunut. Ja
minä en tahtonut toimittaa hänelle keuhkokuumetta, vaan lupasin että
hän saa käydä. Ja se alkoi taas."

"Mutta rakastathan sinä häntä?" tiuskasi rva Cressler.

"En tiedä", vastasi Laura hetken vaiettuaan.

"Tietysti sinä rakastat. Ethän olisi muuten suostunut."

"Kyllä kai... Hän tekee kaikki mitä toivon. Ei ajattele muuta kuin
miten minua miellyttäisi. Ja kun annoin suostumukseni, niin kyyneleet
virtasivat hänen poskiaan alas ja hän soperti: Jumala siunatkoon
sinua. Sitä ajatellessa tulee vedet silmiini."

"Mutta Laura, rakastatko häntä, Sinä olet niin kummallinen väliin. Puhu
minulle kuin äidillesi. Rakastatko häntä?

"Kyllä — minä luulen häntä rakastavani, väliin. Sitten taas en tiedä.
En osaa selittää. Minä luulin, että rakkaus tulisi ylentävänä kuin
Julian tai Margareetan. Ja väliin —" hän puristi nyrkkinsä rintaansa
vasten, "Minä luulin, että se oli minut musertava."

"Sellaista lorua sinä olet imenyt runoudesta. Varmaa on, että Jadwin
rakastaa sinua."

Hieman kirkastuen sanoi Laura: "Ei epäilystäkään. Ei mikään näytä hänen
mielestään olevan kyllin hyvää minulle. Ajatelkaas, että minä tässä
eräänä iltana tulin maininneeksi hänelle jotain hansikkaista ja hän sai
minut antamaan mittani ja sitten hän — sähköttää Brysseliin jollekin
kuuluisalle tehtailijalle tilaten en tiedä montako paria."

"Niin hänen tapoistaan", huudahti rva Cressler. "Kyllä sinä tulet
onnelliseksi, Laura rakas. Ei voi muuta, kun mies niin rakastaa."

"Minä haluaisin tulla onnelliseksi", sanoi Laura raskaasti. "En
haluaisi havaita että tämä kaikki on ollut erehdystä." Hän pyyhkäsi
silmiään.

"Jos et rakasta, älä mene naimisiin", sanoi rva Cressler.

"En ymmärrä. Minusta on hyvä olla rakastettu. Se mies joka enimmin
minua rakastaa, saa minut rakastamaan itseään. Rakastan häntä enemmän
kuin ketään muuta nyt. Luulenpa että minun pitää olla tyyni ja
kiihkoton."

"Mutta juurihan sinä sanoit, että rakkaus on oleva kuin Intian tai sen
'Faustin' tytön, tai että sen pitää murskata sinut ja nyt? En oikein
ymmärrä?"

"Sanoin että olen tänä hetkenä toinen ja seuraavana toinen, En tiedä
itsekään. Mutta — hänen hevosensa! Tunnen niiden kavioiden kapseen
vaikka kuinka kaukaa. Mennään ulos. Ja — tämä on salaisuutta kaikki."

"Tietysti, mutta — yksi seikka: vihitäänkö kirkossa?"

"Tulkaas ulos, täällä on Jadwin", huusi hra Cressler.

Laura pudisti päätään. "Kotona vain. Hyvin vaatimattomasti. Sitten
menemme Geneva järvelle."

Rva Cresslerin käsi Lauran vyötäisillä tulivat he ulos ja samassa
lennätti hra Jadwinin valjakko alas katua ravurien jalkain iskiessä
kivitykseen niin yhtä jalkaa kuin olisi ollut vain yksi hepo
juoksemassa.

"Mikäs on ennätys?" kysyi hra Cressler ja Jadwin annettuaan ohjat
lakeijalle otti kellonsa, jota valaisi sikarin hehkulla. "Yksitoista ja
neljännes", tiedotti hän, "ja silta oli auki."

Hän nousi portaita löyhytellen hatullaan ja istuutui tuolille, jonka
Landry oli hänelle tuonut.

"Totta tosiaan", huudahti hän. "Käsissäni on tuskin tuntoa. Nuo
veitikat vetävät ne vielä kerran sijoiltaan."

Mutta tuskin oli hän istahtanut, kun hän jo ehdotti, että lähettäisi
miehen kotiin ja ottaisi Lauran ajelulle Lincoln-puistoon. Lupasi tuoda
takasin tunnissa.

"Mutta minulla kun ei ole hattua", sanoi Laura.

"Eihän se saa estää", sanoi rva Cressler. Ja niin Laura lainasi Pagen
hatun. Katulyhtyjen valossa he pian vilahtivat, Jadwin leveäharteisena,
suussa uusi sikari ja ohjat kireällä; vierellään solakka Laura, jonka
kalpeille kasvoille musta tukka heitti traagillisen varjon.

"Kaunis pari", sanoi Landry Court hieman epävarmalla äänellä.

Toukokuun puolivälissä kihlaus julaistiin ja vihkiäiset määrättiin
kesäkuun alkuun. Tänä aikana oli Laura mitä vaihtelevaisin ja saattoi
ystävänsä epätoivoon.

Sitä ennen hän kertoi asian sisarelleen. Pagen kirjottaessa
päiväkirjaansa hän tuli tämän huoneeseen, istahti lattialle ja alkoi
koetella hansikkaitaan.

"Oletko joskus surullinen syytä tietämättä?" kysyi Page.

"En, kyllä minä aina tiedän syyn."

"Mutta minä en tiedä. Viime yölläkin nousin vuoteeltani ja istuin
akkunan ääressä pitkän aikaa. Kaikki oli niin kaunista mutta minun teki
mieli itkeä. Väliin haluaisin kuolla."

"Ei se ole terveellistä nuorelle tytölle."

"Luuletko että minä koskaan menen naimisiin?"

"Mikset menisi kultaseni."

"Minä ajattelen, että minun olisi mentävä nunnaksi."

"Kun löydät miehen, joka sinua rakastaa ja jota sinä ihailet ja
kunnioitat — rakastat. Mitäs sanot, lapsukainen, jos siskosi jonain
päivänä tässä menisi naimisiin?"

Page käännähti tuolillaan huudahtaen: "Laura, Laura, kerro minulle.
Kuka? Minä olen epäillyt —."

"Niin — herra Jadwin haluaa mennä kanssasi naimisiin."

"Ja mitä sinä sanoit? Kerro sisko kulta."

"Minä lupasin. Hän rakastaa minua. Eikö se riitä?"

"Ei. Sinun pitää rakastaa häntä."

"Minunko? Rakastaa? En minä rakasta ketään."

"Älä puhu noin, Laura, se ei ole hyvä."

"Minä en antaisi yhdellekään miehelle sitä tyydytystä. Mies saa
rakastaa naista enemmän kuin tämä rakastaa häntä. Hänelle saa riittää
kun nainen antaa hänen tuoda jalkojensa juureen kaikki mitä halajaa.
Mies saa palvella häntä kuin entisajan ritari — antaa koko elämänsä
naisen mielijohteen takia. Ja naisen asia on olla kylmä ja loitolla.
Niin ajattelen rakkaudesta."

"Mutta ne eivät olleet kylmiä sitten, kun ritari oli luvannut mennä
naimisiin niiden kanssa. Ne rakastivat ja menivät rakkaudesta
naimisiin."

"Rakkaudesta", pilkkasi Laura. "En usko rakkauteen. Noita juttuja saat
romaaneista. — Tyttöseni, minä saan kauniita pukuja, viimeiset mitä
neiti Dearborn laittaa itselleen. Ne tulevat olemaan ihmeelliset."

Samassa soi välipalakello ja Laura hypähti ylös huudahtaen, että koko
aamupäivä oli mennyt ja hänen piironginlaatikkonsa olivat vielä kesken
laittamisen. Ja juoksi pois. Page istui hetken aatoksissaan. Sitten
kirjoitti hän päiväkirjaansa: "Mailma ilman rakkautta — kuinka kurja se
olisi. Rakkaus on niin kaunis, että se tekee minut surulliseksi."

Sitten sulki hän vihkonsa pöytälaatikkoonsa. Pagen pöytä oli aina
täsmällisessä järjestyksessä. Siksi hurmistuikin hän nähdessään, että
Lauran jäleltä oli matolla nappeja ja langanpätkiä. Ne kokosi hän
huolellisesti ja heitti paperikoriin.

"Laura on niin huoleton", sanoi hän.

Kun Laura kertoi uutisen tädilleen, ei eukko hämmästynyt vähääkään.
Sanoi vain: "Sitä odotinkin. Jadwin on miesten mies. Totta puhuen,
luulin ensin, että se olisi Corthell. Tännekö te asetutte? Kyllä minä
tavarani pakkaan."

"Ei, ei", huudahti Laura. "Te pysytte täällä, Jadwin ostaa uuden talon
North Avenyn ja State kadun kulmasta, Lincoln-puiston luota."

"Mutta sehän on palatsi", huudahti täti.

"Niin. Siellä on musiikkisali urkuineen ja taidegalleria. Kaunis,
kaunis. Minä saan omat vaunut ja ratsun ja ooppera-aition ja huvilan.
Se on Geneva järvellä. Ja sievän höyryjahdin. Näin eilen sen kuvan. Kun
ajattelen, että vuosi sitten kuluttelin aikaani Barringtonissa niiden
vanhain sininokkain keskuudessa ja nyt: kaunis talo, palvelijoita,
tauluja, vaunuja. Nyt alkaa elämä."

"Mutta en minä ajattelisi niin paljon noita asioita", sanoi täti Wess
vakavasti. "Ethän sinä mene naimisiin hänen kanssaan vaunujen eikä
hevosten takia, vaan siksi että rakastat häntä. Eikö niin?"

"Oh!" huudahti Laura, "minä menisin murjaanin kanssa naimisiin, jos hän
antaisi minulle kaiken tämän siksi että hän rakastaa minua."

"En minä noin puhuisi", sanoi täti katsoen ihmeissään tyttöä. "En
leikillänikään."

Samana iltana odotettiin Jadwinia heille. Jonkun oikun vallassa
alkoi Laura jo kello neljältä pukeutumistouhuunsa. Sitten ensi
ooppera-iltansa ei hän ollut pannut niin suurta huolta ulkoasuunsa. Hän
tilasi kukkia ja vaati, että täti ja Page pukeutuisivat parhaisiinsa.
Itselleen valitsi hän mustan avokaulaisen silkkipuvun, pitsihihaisen
ja päätti ottaa ylleen jalokivensä. Kello viiteen asti oli hän mitä
parhaalla tuulella. Lauleli itsekseen ja ohjaili pöydän kattamista.
Mutta juuri silloin kun Jadwinia odotettiin joka hetki, muuttui
hänen mielialansa äkkiä ilman nähtävää syytä. Kun Page tuli hänen
huoneeseensa, oli hän pahatuulinen ja puhui yksin tavuin. Sanoi
olevansa ruma ja epäonnistuneesti puettu. Heitti ruusunsa menemään ja
heittäytyi tuoliin.

"En tule alas tänä iltana. Saat tädin kanssa pitää seuraa Jadwinille.
Sano että minä olen sairas ja vuoteessa."

Houkuttelu ei auttanut mitään. Hän vain kävi oikukkaaksi ja soimasi
Pagea kiittämättömyydestä. Vaati kunnioitusta. Käytti kovia sanoja,
kunnes hänen mainitessaan, että hän halusi rakkautta, siskonsa
heittäytyi hänen syliinsä ja heti itkivät yhdessä. Laura pyyteli
Pagelta anteeksi: "Rakastathan minua. Ole minulle hyvä näinä päivinä.
Minä olen kyllä omituinen ja hermostunut, mutta en voi auttaa sitä."

Samassa soi kello. Lauraa vain ei saatu tulemaan alas. Ja niin Page
ja täti saivat pitää seuraa hra Jadwinille parhaansa mukaan. Mutta
kahvia juotaessa hän ällistytti heidät ilmestymällä joukkoon puettuna
nunnamaisen yksinkertaisesti. Ei sormustakaan sormissa eikä ainoatakaan
jalokiveä näkyvillä. Hän oli hiljainen, puhui matalalla äänellä ja
sanoi tulleensa vain juomaan lasin vettä. Mutta toiset saivat hänen
ottamaan kupin kahvia. Sitten hän söi jälkiruokaa ja puheli siitä
huvijahdista. Söi lisäänkin.

Pöydästä noustuaan menivät he kirjastoon. Jadwin sytytti sikarin.
Ulkona satoi. He neuvottelivat jahdin nimestä. Laura ajatteli
klassillisia "Arethusa" tai "Nereid". Page ehdotti nimeksi "Artemis".
Jadwin sanoi: "Nuo nimet ovat kyllä kauniit painettuina, mutta mikä
lienee, kun ne eivät miellytä. Mutta jos sinä, Laura —"

Samassa alkoi täti kertoa nuoresta miehestä, jolla oli ollut vene
nimeltä "Fanchon", ja hän oli sillä hukkunut.

"Mutta se oli purjevene, täti", sanoi Laura. "Tämä on höyryjahti."

"Kyllä ne ovat vaarallisia, ne huviveneet", väitti täti vain.

Vähän myöhemmin tuli joku Pagen poikatuttava vieraisille ja hän meni
sen luo. Sitten puikahti täti pois.

"Kuinkas on päivä kulunut, tyttöseni?" kysyi Jadwin kumartaen hänen
olkansa taa hänen etsiessään kirjoista kaunista nimeä.

"Entiseen tapaan. — Minä kerroin tänään Pagelle ja tädille."

"Mitä he sanoivat?" sanoi Jadwin laskien kömpelön kätensä Lauran
tukalle ja lisäten: "Sinulla on ihmeellisin tukka kuin koskaan olen
nähnyt."

"Oh, eivät ne hämmästyneet. Curtis, älä —" Hän heilautti päätään
kärsimättömästi, mutta hymyili sitten lieventääkseen vaikutusta.
"Minä aina hermostun, kun joku koskettaa minun tukkaani. — Eivät ne
oudostelleet muuta kuin sitä kiirettä. Curtis, eikö lykätä talveen?"

Mutta Jadwin vältti kysymyksen ja kun Laura aikoi palata siihen asiaan,
veti hän taskustaan papereita, huvilan piirustukset, alkaen näytellä
niitä.

"Entäs ansari?" huudahti Laura innostuneena.

"Ei sitä voida saada täksi kesää", sanoi Jadwin viivytellen. "Mehän
haluamme kaikki valmiiksi siksi kun menemme sinne."

Laura myönti auliisti, mutta Jadwin näki, että hän oli pettynyt.
Hän purasi viiksiään ja sanoi sitten: "Ehkäpä se sittenkin kävisi.
Tingitäänpäs hieman. Kuules, me olemme olleet kihloissa, mutta —
sinä — et ole koskaan, et ole suudellut minua omasta alotteestasi.
Tyhmää puhetta, niinkö? Mutta olin ajatellut, että se olisi suloisinta
elämässä, kun oma tyttönen itse kiertäisi kätensä kaulaani ja suutelisi
—"

Laura hymyili epämääräisesti ja selaili kirjansa lehtiä, Jadwin jatkoi:
"Jonain lähipäivänä sinä teet sen, kun minä en muistakaan, ja minä
toimitan sen kukka-ansarin. Mitäs sanot?"

Laura oli hämmästynyt.

"Se on kauppa", sanoi Jadwin.

"No, jos se on, niin olkoon menneeksi."

"Älä vaan unohda, sillä minä en saa puhua siitä."

"En, en. — Annetaanko sille nimeksi Thetis?"

"Miksei Pääsky tai Nuoli?"

"Ei. Minusta on Thetis paras."

"Se on siis päätetty. Sinunhan se on."

Erotessaan sopivat he siitä, että seuraavana aamupäivänä mennään Geneva
järvelle sitä huvilatyötä katsomaan. Sitten Laura ojensi kätensä, mutta
Jadwin veti hänet syleilyyn ja suuteli monta kertaa hänen poskiaan.

"Curtis, älä nyt hupsuttele", saneli Laura taipuen kumminkin. "Etkö voi
rakastaa minua noin rutistelematta."

Hän vetäytyi taapäin ja näki hämmästyksekseen miehen kasvojen hehkuvan.

"Tyttö, kuinka sinua rakastankaan. Kätesi kosketus, tukkasi!
Ihmeellistä." — Mutta samassa oli hän oma herransa taas. "Hyvää yötä,
siunattu tyttö."

Heidät vihittiin kesäkuun viimeisenä päivänä klo 11 a.p. siinä
episkopaalikirkossa, joka oli tyttöjen kotia vastapäätä. Läsnä olivat
vain Cresslerit, nti Gretry, täti ja Page. Ukkosta oli ilmassa ja
satoi. Jadwin oli kiihtynyt eikä hänen katseensa hetkeksikään siirtynyt
Laurasta. Morsian oli tyyni. Hän oli puettu hienoon matkapukuun. Page
itki: "Siinä menee minulta sisar." Täti muisteli Lauran isää ja tätä
itseään pikku tyttönä.

"Rakkaat ystävät", kuului alttarilta. "Me olemme kokoontuneet Jumalan
kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa yhdistämään tämän
miehen ja tämän vaimon pyhän avioliiton siteellä." — — "Minä puhun
teille, niinkuin teille puhutaan tuomion kauhistavana päivänä, jolloin
sydänten salaisuudet paljastuvat."

Page tunsi hetken juhlallisuuden mielessään. Avioliitto oli vakava
asia ja hän, Page, oli pieni syntinen tyttö, joka oli ansainnut
rangaistuksen "tuomion kauhistavana päivänä". Vasta viime viikolla
oli hän petkuttanut tätiä poika-asioissa. Mutta hän katui ja lupasi
parannusta. Päätti alkaa uuden elämän. — —

"Tule nyt. Page, se on ohi jo", sanoi täti hänelle. "Tule suutelemaan
sisartasi." — Vieraat suutelivat morsianta. Samassa tuotiin esille
laatikko täynnä hienoja ruusuja. Lapulla seisoi: "Tulkoon osaksenne se
onni, jota te olette tuottaneet kaikkien tuttavainne elämään. Teidän
S.C."

Seurue kiirehti kirkosta tyttöjen kotiin, jossa matkalaukut odottivat.
Jadwinin ajopelit olivat jo odottamassa. Vielä kerran juoksi Laura
huoneeseensa, jossa oli elänyt elonsa onnellisimman ajan. Nyt oli hän
sen jättävä. Edessä oli tuntematon tulevaisuus. Ja kyyneleet silmissä
heitti hän rakkaalle neitokammiolleen hyvästit. Polvistui vielä
vuoteensa ääreen ja rukoili voimaa olla hyvä ja uskollinen vaimo.
Samassa tunsi hän voimakkaan käden olallaan. Ensi kerran katsoi hän
suoraan miestään silmiin.

"Tiedän — — ymmärrän", soperti tämä. Ja tuntien että tämä mies todella
ymmärsi häntä ja oli häntä lähempänä kuin kukaan koskaan oli ollut
hän kierii käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä monta kertaa
kastunein kasvoin.

Kyyneleet vuotivat miehenkin silmistä hänen sanoessaan: "Kaikki on
hyvin, rakkaani."

"Niin, niin, tähän hetkeen asti en ole sitä niin tuntenut. Alusta
alkaen rakastin sinua tietämättä sitä. Olen ollut sinulle kova ja kylmä
ja suren sitä. Minä rakastan sinua, kallis, kallis, enkä koskaan anna
sinun sitä unohtaa."

Samassa muisti Jadwin jotain ja sanoi: "Meidän kauppamme, ethän sitä
ole siis unohtanut."

"Unohdin minä sen, mutta sehän suloisinta onkin."



6.


Kuukaudet kuluivat. Jo oli kulunut kolme vuotta siitä, kun heidät
vihittiin St. James’in kirkossa.

Siitä asti kun Jadwin oli Ranskan tullin takia myynyt miljonan
bushelia vehnää, oli vehnän hinta alituiseen laskenut; 84:Stä se oli
laskenut alle 80. Valtavat sadot kaikilla maailman äärillä olivat
sitä hintain laskua edistäneet. Kukaan ei ollut halukas pörssissä
ostamaan. Karhu-johtajat olivat voimakkaat. Hinta laski jo 72:teen.
Satovyöryjä tulvi Chicagon syvänteeseen. Hyvä oli sato Argentiinassa
ja Venäjän aukeilla; Intiassa, Burmassn, Mysoren ja Sindin pikku
tiloilla tuli täysiä satoja. San Joaquinin laaksossa Kaliforniassa
oli maa yhtenä hedelmällisyyden tulvana. Ja kaikilta Yhdysvaltain
kulmilta, Nebraskasta, Iowasta, Kansasista ja Illinoisista, koko
vehnävyöhykkeeltä, tuli hyvän sadon tietoja.

Mutta alhainen hinta piti farmareita köyhinä. Uusia kiinnityksiä oli
otettava, sadotkin pantattava etukäteen. Uusia koneita ei kannattanut
ostaa. Keksi-Lännellä väheni ajokärryjen ja huoneurkujen menekki.
Jossain muualla maailman kulmilla halpa vilja helpotti elämää,
mutta Yhdysvalloissa vaikutti farmarien köyhyys koko liike-elämään
lamaannusta. Wall-kadulla olivat osakkeet alhaisessa hinnassa. "Huonot
ajat." Tätä kesti kolme vuotta. Chicagon pörssissä kävi sananparreksi
lause, että huoleti voi myydä niin paljon kuin kaupaksi sai, sillä
hinnat aina alenivat. "Karhumaisuus" pääsi niin valtaan, että se tuntui
loppumattomalta.

Jadwin oli taas kiertynyt syvänteen pyörrevirtain vaikutuspiiriin.
Karhu alkuaan oli hän taas kerran myynyt summassa ja voittanut. Kaksi
kuukautta myöhemmin he Gretryn kanssa suunnittelivat entistä suuremman
kaupan. Laura, joka ei juuri puuttunut miehensä liikeasioihin, näki
lehdistä että kauppa kerran jo horjui perusteitaan myöten. Mutta Jadwin
oli innostunut peliin. Hän ei enää tarvinnut Gretryn houkutuksia.
Hänestä oli tullut strateegi, rohkea mies, joka ei koskaan ollut niin
innoissaan kuin säälimättömän hyökkäyksen hetkinä. Kun toiset koittivat
häntä työntää pois markkinoilta, narrasi hän ne ottamaan yhden väärän
askeleen ja pannen koko omaisuutensa vaakaan iski kuolettavan iskun.
Vasta paljoa myöhemmin kuuli Laura, kuinka likellä häviötä hän oli
ollut.

Ja taas laski vehnän hinta. Huhtikuun ensi viikolla Jadwinin avioliiton
kolmantena vuonaa oli kevätvehnän hinta Chicagon pörssissä 64, kesäkuun
sato 65 ja syysvilja 66 1/8 senttiä. Helmikuulla Jadwin oli myynyt
satatuhatta bushelia. Gretryn y.m. mukana uskoi hän hinnan laskeutuvan
kuuteenkymmeneen. Mutta maaliskuulla ei alennut yhtään. Jadwin oli
vakava. Tuo kauppa ei häntä juuri huolettanut, niin rikas hän oli.
Häntä huolestutti "tilanne". Hän alkoi aavistaa, että jotenkin oli
talven kuluessa tapahtunut muutos. Ajat paranivat. Täällä Kansakunnan
Sydämessä, jossa ajan sairauden ja elon jysähdykset ensinnä tuntuivat,
Jadwin tunsi elon veren nopeammin liikkuvan. Raha oli helpommalla.
Ihmiset tuntuivat olevan rikkaita, arvopaperit vankemmat ja pantit
auliimmat. New Yorkissa jo osakkeet nousivat hinnoissa. Miehet tekivät
rahaa ja lainasivat, tuhlasivat sitä. Arkuista ja kassaholveista se
levisi yli maan.

Kevät tuntui kylmältä ja Jadwin alkoi epäillä, että niin monina
vuosina tullut runsas sato nyt voi pettää. Hän alkoi pitää silmällä
ilmatietoja. Ne näyttivät vahvistavan hänen luulojaan. Keokuk'ista
Iowasta tuli tieto, että viljaa haittasi kuivuus. 'Benedict, Yates
Centre ja Douglas Kansasissa ilmoittivat kylmäin tuulien vikuuttaneen
oraita. Illinoisissa oli halloja. Lunta ei ollut kyllin talvella.
Ohio kyllä oli lupaava, niin myös Missouri, mutta Indianassa ei ollut
kohtuullisenkaan sadon toivoa. Mitä sanoi Nebraska joka oli yhtä
vehnävainiota kokonaan? Sieltäkin tuli sangen huolestuttavia tietoja.

Mutta tästä ei vielä voinut mitään ratkaisevaa päättää. 'Muista
talvivehnän maista voi tulla toisenlaisia tietoja ja sitäpaitsi voivat
pörssin Karhut pitää hinnat alhaisina, vaikka vehnää tuli vähänkin. He
olivat voimakkaat. Ei yksikään Härkä heitä säikyttäisi.

Huhtikuun 10 p. tuli hallituksen satotieto. Se ennusti huonompaa
vuodentuloa kuin oli ollut kymmeneen vuoteen. Mutta Karhut väittivät,
että ulkomaiden sato kyllä puutteen korvaisi, ja että ilmat olivat
jo alkaneet parata. Huhtik. 10:n päivän iltana olivat Gretryt
Jadwinien luona näiden uudessa talossa North Avenuen varrella. Aterian
jälkeen jättivät herrat Lauran ja rva Gretryn saliin ja menivät
biljardihuoneeseen. Mutta vaikka pallot olivat pöydällä, eivät he
alkaneetkaan pelata heti.

"Mitä ajattelet hallituksen raportista?" kysyi Jadwin.

Välittäjä liitusi biljardikeppiään ja sanoi rauhallisesti: "Kai siitä
vähän taantumusta tulee, mutta pian se on ennallaan. Olen sanonut, että
vehnä menee 60:een ja siinä pysyn."

"En ajatellut vain satoa. Sam, tänä kesänä tulee olemaan paremmat ajat
ja korkeammat hinnat."

Gretry pudisti päätään ja alkoi pitkään todistella, että Jadwin oli
väärässä. Mutta tämä piti päänsä ja sanoi painaen kätensä pöytää
vaston: "Sam, me olemme päässeet pohjalle asti."

"Mutta minä sanon, että vehnä menee kuuteenkymmeneen." Ja pallokolmiota
osottaen sanoi hän: "Lyötkö hajalle?"

Jadwin löi ja yhden pallon jäädessä kolme tuumaa taskun suusta sanoi
hän: "Niin varmasti kuin teen tämän pallon, sanon ettei vehnä laske
senttiäkään." Ja hän löi pallon sisään. Gretry laski keppinsä pois ja
katsoi häneen hiljaa. Ei puhunut. Jadwin istui tuolilla kyynärpäät
polvilla ja sanoi:

"Sam, suuren muutoksen aika on tullut. Me emme voi enää pelata niin
kuin viime vuosina. Vehnä on nyt alle tuotantokustannusten, ja alemmas
sitä ei lyödä millään ihmeellä maailmassa. Meidän Karhumme eivät sitä
huomaa, mutta minä tiedän sen. Ennen syksyä vehnä nousee ja minä aion
ennättää sen edelle."

"Huonot markkinat syksyyn asti."

"Puhutaan siitä syksyllä. Huomenna sinun poikasi ostavat minulle
viissataatuhatta bushelia."

"Olet hullu. Odota kuukausi vielä."

"En päivääkään. Karhutappelu loppuu nyt."

"Ethän voi nyt erota pelistä, kun olet ollut mukana kolme vuotta."

"En eroakaan."

"Et kai — —."

"Kyllä. Minä alan ostaa. Huomenna ostan viisisataatuhatta syysvehnää.
Ja enemmän myöhemmin. En ole Karhu enää. Tästä asti on Curtis Jadwin
H-ä-r-k-ä."

"Teuraaksiko haluat, ja ihan selvin päin. Niitä kurkunkatkaisijoita
vastaan? Luuletko että vanha Crookes, tai Kenniston tai pikku Sweeny
antaa sinulle hetkenkään henqitysrauhaa, jos saavat sinut käsiinsä.
Osta mitä olet myynyt, herran nimessä. Mutta älä rupea ostelemaan
enempää. Odota. Jos markkinat ovat pohjaan koskettaneet, niin saan sen
selville pian. Nyt on kyllä pysähdys ja syytä varoa."

"Varottu on ja siinä se erehdys onkin. Vain rohkea voittaa. Ostat siis
huomenna minulle viissataatuhatta. Rahat olen sinulle varannut Illinois
Trustissa."

"Hm — hm", saneli Gretry hitaasti. "Sinä olet joko Napoleon tai suuri
idiootti."

"En kumpaakaan. Vähän älyä vain käytän... Sinun vuorosi."

"Hitto vie jos ymmärrän tätä."

"Uusi peli. Saat kuusi palloa ja minä voitan sinut ennen puoli
yhdeksää."

"Dollari peliin."

"En pelaa rahasta."

Puolen tunnin päästä Jadwin sanoi: "Mennään rouvain luo. Älä heitä
sikariasi. Me sovimme Lauran kanssa, että täällä saa polttaa."

"Montako huonetta teillä on?"

"En tiedä. Eilen löysin taas yhden."

He laskeutuivat hissillä alempaan kerrokseen ja pistäytyivät
katsomaan taidegalleriaa ja soittosalia. Kun he astuivat sinne
Jadwinin sytytettyä valot, pääsi Gretryltä pitkä vihellys. Sali oli
kahden kerroksen korkuinen, puoliympyrän muotoinen ja katossa oli
värilasinen kupu. Siellä täällä oli lasikaapeissa pikku veistokuvia ja
muinaisesineitä ja seinät täynnä tauluja. Ja yhdellä seinällä olivat
suuret kirkkourut.

"Onpa tämä". huudahti pörssiherra.

"Minä en noista paljoa ymmärrä, mutta Laura voi selittää. Ostelimme
niitä ulkomailta. Laura sanoo, että tämä on paras. Hän osotti suurta
Baurgerau'ta, joka kuvasi kylpevää nymphiryhmää.

"Tätä kai et näyttäisi pyhäkoulunopettajillesi. Pörssissä sanovat
tällaisia kapakkakuviksi."

Jadwin ei nauranut. "En ole sitä niin ajatellut", sanoi hän vakavasti.

"Hieno maalaus", riensi Gretry parsimaan.

"Tästä pidän", sanoi Jadwin näyttäen suurta Detaillen taulua, joka
esitti kyrassierejä täydessä lennossa.

"On se komea", yhtyi Gretry. "Somaa se taiteilijan työ. Likeltä katsoen
on vain väritahroja, mutta kauempana ollen tulee esille kaunis kuva.."
Ja ympärilleen katsellen sanoi hän: "Kai tässä on hyvästi rahaa?"

"En ole siihen itsekään vielä tottunut", vastasi Jadwin. "Olin täällä
viime sunnuntaina ja ajattelin tätä uutta taloa ja rahaa. Ovatpa
asiani kääntyneet, Sam. Muistanpa kuinka isäni farmilla oli noustava
aikaisin karjaa hoitamaan. Sisareni kanssa me lämmittelimme jalkojamme
heinissä. Sisko kuoli kahdeksantoista vanhana äkilliseen keuhkotautiin.
Kuinka häntä rakastinkaan. Sinä muistat hänet. Kävithän väliin Grand
Rapidsista meillä oravia ampumassa."

"En olo unohtanut."

"Haluaisimpa näyttää hänelle tämän ja hankkia hänelle iloa. Hän sai
aina tehdä työtä, työtä, työtä, aamuin, päivin, illoin. Minusta on
hauskaa hankkia toisille huvia."

"Sait hyvän vaimon — —."

Jadwin keskeytti sanoen puoliksi itsekseen: "Totta vie, sain." Gretry
hämmästyi ja sanoi sitten silmiään siristäen: "Kyllä ymmärrän."

"Katsoppas näitä urkuja", sanoi Jadwin. He menivät yli huoneen ja
Jadwin otti esille reikäisen rullan, jota Gretry katseli sillä
juhlallisella harrastuksella, jota amerikalainen liikemies tuntee
mekaanisia laitteita katsellessaan. Jadwin pani sen paikalleen ja
painoi polkusimia. Ensin kuului suhinaa ja sitten Carmenin alkusoitto.

"Mainiota", huusi Gretry. Hän kuuli Jadwinin puhuvan, mutta korviinsa
sattuivat vain sanat: "Toreador... hevosvoimaa...Madame Calve...
sähkömoottori... hieno laulu."

Samassa seisoi Laura Jadwin oviverhojen aukossa. Hän oli mustassa
pitsipuvussa, käsivarret ja kaula paljaina. Tukka korkealla ja
olalla yksi rimsu. Kaulassa ihana helminauha, Gretry ihmetteli hänen
kauneuttaan.

Sisään tulivat myös rva Gretry ja Page. Rouva oli pieni, eloisa,
sievänlainen vaalakka nainen. Hän oli sukkela ja kielas. Pagesta
oli tullut nuori nainen. Hänen vartalonsa oli kehittynyt, silmät
tyyntyneet. Mutta vakava oli hän edelleen. Katsoi elämää sen
juhlalliselta puolen.

"Kuulimme soittoa ja tulimme kuuntelemaan."

       *       *       *       *       *

Kuluneet vuodet olivat olleet mitä merkitsevimmät Laura Jadwinin
elämässä. Avioliittonsa jälkeen oli hän ihmeteltävän nopeasti kasvanut
älyllisesti ja siveellisesti. Ei ollut hän enää sama tuulimuutteinen
tyttönen. Uusi tekijä oli tullut hänen elämäänsä. Hänen rakkautensa.
Hän oli nähnyt suuren valkeuden. Rakkaus oli sen tuonut.

Geneva-järvellä olivat he olleet kymmenen päivää. He olivat yksin
jahtinsa kannella. Lämpimän takia ei’ hän ollut muuttanut illaksi
pukuaan. Se oli pitsistä kukkaisella silkillä. Curtis oli pitänyt sitä
kauneimpana.

Puoliyö läheni ja luonto oli' ihana. Jahdin koneenkäyttäjä istui
selin hengittäen ulkoilmaa ja tupakoiden sekä pistäytyi väliin
konehuoneeseensa.

Laura istui lepotuolissa likellä miestään, joka telttatuolilla istuen
voi hoitaa peräsimen ratasta.

"Oletko tyytynyt siihen, että menit kanssani naimisiin, neiti
Dearborn?" sanoi Curtis vihdoin. Ja Laura oli ottanut häntä kaulasta
ja kuiskinut: "Minä rakastan sinua, rakastan, rakastan.." Tämä oli
ratkaiseva hetki. Siihen saakka oli vaihdellut lempi ja epävarmuus. Nyt
tunsi hän, että hän kuului kokonaan miehelleen, ja että rakkaus, naisen
elämän suurin riemu, oli enemmän antaumus kuin voitto.

Siitä asti oli hänen onnensa ollut täydellinen. Ei ollut pilveäkään
hänen päivänsä tiellä. Hänellä oli kaikki: miehen rakkaus, rikkaus,
kauneus, terveys, raikas mieli, ystäviä, asema — kaikki. Jumala oli
kaikkea antanut hänelle ja hänen ansiottaan. Ja miehensä tiesi hän myös
olevan onnellisen. Heidän elämänsä oli yhtä jatkuvaa riemukulkua.

Laura tunsi vain, ettei hän ollut riittävästi sisar Pagelle. Hän oli
antanut tälle kodin, vaatteita ja tilaisuuden opiskella. Mutta hän
tunsi, että olisi pitänyt olla tälle enemmän äiti. Page kehittyi
nopeasti ja pian oli esiintyvä avioliittokysymys.

Mutta miestään hän enimmin ajatteli. Kuinka vähän hän oli tätä
tuntenut! Hän oli nyt kuin toinen mies. Olisi voinut olla mikä lurjus
tahansa, ilman että Laura olisi sitä voinut tietää. Mutta onneksi
oli hän paras ja hienoin mies, mitä Laura oli tuntenut. Joka kerran
kun he olivat hetkenkään erillään, toi hän Lauralle lahjoja. Ja
joulut, nimipäivät, hääpäivät hän aina muisti ja Laura löysi lahjoja
tyynynsä alta tai päivällislautaseltaan. Ja mies uhrasi nämä päivät
kokonaan hänelle. He kävivät yhdessä teatterissa. Mutta silti ei
Jadwin ollut hänelle mikään sankari, vaan ihminen heikkouksineen.
Hän voi esim. olla sangen epäjohdonmukainen ja puolustella itseään
kaikenlaisilla viisasteluilla. Yksi hänen heikkouksiaan oli jahti
Thetis. Juuri kun häntä olisi tarvittu ohjailemassa joitain töitä
muualla, olikin hän aluksella nokisena ja öljyssä konetta laittelemassa
tai maalaustouhussa. Rikkaana miehenä olisi hän voinut pitää miehistöä
tekemässä, mutta hän selitti juhlallisesti, että "se maksaa".
Mutta silti hän oli valmis tuhlailemaan uudistuksiin summia, jotka
hämmästyttivät Lauraakin. Kalastukseen hän myös saattoi tuhlata rahoja
ja aina kun siimat olivat ulkona vedessä, oli hän viideltä liikkeellä.
Ja kuumimpinakin päivinä hän rannan varjossa onkineen koetteli
onneaan. Laura ei voinut innostua kalastukseen. Veneen hidas liikunto
ja pitkä toimettomuus hermostuttivat häntä. Jos hän joskus suvaitsi
lähteä mukaan, oli Jadwinilla ja venemiehellä täysi työ miettiä,
miten hän vain kaikki haluaisi. Mutta mikään ei auttanut. Hän sanoi:
"Curtis rakkaani. Tämä on turhaa kaikki. Hukkaan te huvinne heitätte
saadaksenne minut viihtymään. Siitä ei tule mitään. Parempi kun menette
kahden."

Kerran he olivat käyneet Englannissa. Mutta se oli ollut Lauralle
pettymys. Jadwin ei voinut ollenkaan innostua museoihin eikä
kirkkoihin, vaikka urhoollisesti seurasikin Lauraa. Sillä matkalla
he olivat ostelleet taide-esineitä uutta kotiaan varten, jonka
sisustaminen lohdutti Lauraa ulkomaanmatkan pettymysten jälkeen. Kaksi
vuotta oli sitä taloa heitä varten sisustettu ja sen aikaa olivat he
asuneet hotellissa jättäen tyttöjen kodin Pagelle ja tädille.

Mutta kun he vihdoin pääsivät siihen palatsiin, ei se ollut aivan
Lauran mieleen, vaikka hän ei sitä ilmaissut. Ulkonaisesti se oli
mitä parhaalla paikalla puiston laidassa. Akkunoista näki kauas
Michigan järvelle, jolla suuret alukset kuljettelivat viljalasteja
ja kaikellaista tavaraa. Talli oli hyvä ja kukkia oli koko talveksi
kasvisalissa.

Sisustus ei ollut aivan moitteeton. Jadwin oli erehtyen arvellut
voivansa yllättää vaimonsa antamalla koko työn koristelijoille
kysymättä häneltä mitään. Onneksi kyllä oli koristelijoilla aistia
kyllin, niin ettei mitään suoranaista virhettä ollut, mutta Laurasta
tuntui, kuin ei tämä kaikki olisi ollut hänen. Sentään oli hän
ennättänyt ajoissa väliin ja saanut kirjaston, oman huoneensa ja
vastaanottohuoneensa mieleisikseen.

Vaikea oli ollut hänen totuttautua niin suureen elämään. Hän aina
ajatteli toriostoksia, vaikka ne olivat taloudenhoitajan huolena
kokonaan. Aamiaisen jälkeen teki hänen mielensä siivota huoneensa,
niinkuin oli lapsuudestaan oppinut tekemään. Hän pelkäsi hissiä eikä
tahtonut tottua puhelinverkkoon, joka yhdisti huoneet toisiinsa. Myös
oli hän peloissaan murtovarkaitten suhteen.

Enimmän häntä miellyttivät urut ja hevoset. Näitä oli mitä parhaita
eikä hän koskaan lähtenyt kaupungille muutoin kuin vaunuissa tai
keveillä ajorattailla. Kernaasti hän myös ratsasti palvelijan ja
Jadwinin rotukoirain seuraamana.

Suuret urut herättivät ensinnä pelkoa. Hän soitti hyvin pianoa ja
moitiskeli Jadwinin "itsesoittavaa". Mutta hän sai opettajan, joka
ohjasi soittoa ja oppiessaan aukeni hänelle uuden ihastuksen mailina.
Hänen musiikkimakunsa oli hieman kypsymätön — sen rajoina olivat Gounod
ja Verdi. Mutta mahtavain sävelten hallinta antoi hänelle suuremmoisen
valtatunteen.

Näyttelijälahjansa auttoivat häntä esittämään "mailman naisen" osaa
ja niin hän tottui asemaansa piankin. Hän palvelutti itseään kuin
vallasnainen konsanaan. Palvelijat ihailivat Jadwinia. Tämän toivomus
oli vaikuttavampi kuin Lauran tarkka käsky. Laura huomasi esimerkiksi,
että puutarhuri pani' kaikki taitonsa liikkeelle pitääkseen huolta
siitä, että Jadwinilla olisi aina tuore Gardenia kukka napinlävessä,
hän kun tuntui pitävän siitä. Rouvaa palveltiin kyllä täsmällisesti,
mutta ilman tuollaista antautumusta.

Lauran hauskin aika oli ilta. Päivä kului kaikenlaisissa touhuissa.
Jadwin lähti aina ennen kello puoli yhdeksää ja Laura tahtoi syödä
aamiaisen hänen seurassaan. Yhdeksästä yhteentoista hän ratsasteli
puistossa. Välipalan jälkeen luki hän etupäässä Browningin tai
Meredithin teoksia. Joskus kävi ajelemassa. Kaupoista tultuaan saattoi
hän pysähtyä Rookeryn eteen ja lähettää sanan miehelleen konttoriin,
että tämä pääsi hänen kanssaan kotiin. Tai haki hän rva Cresslerin
tai tädin tai rva Gretryn johonkin taulu- tai kukkasnäyttelyyn, tai
vieraisillekin, vaikka hän yleensä ei harrastanut seuraelämää.

Päivällisen jälkeen oli Curtis hänen kanssaan kotona. He sulkeutuivat
silloin kirjastoon, jossa Laura luki miehelleen tämän poltellessa
sikaria. Page seurusteli vieraittensa kanssa.

Jadwinin maku oli vankka. Laura oli yrittänyt tutustuttaa Meredithiään
hänelle, mutta kolme kappaletta kuultuaan sanoi mies: "mitä se hupsu
jaarittelee." Silloin oli Laura jättänyt sen ja alkanut lukea muuta.

"En minä paljoa ymmärrä taiteesta", selitti Jadwin, "mutta minun
mielestäni taide, joka ei tee maailmaa paremmaksi ja onnellisemmaksi,
ei ole taidetta ollenkaan."

Vihdoin Laura keksi, että Jadwin ymmärsi Howellsia. "Ei siinä tapahdu
paljoa", sanoi hän, "mutta minä tunnen kaikki nuo ihmiset." Hän ihaili
Bartey Hubbardia ja sanoi: "Tunnen viisikymmentä tuollaista poikaa La
Salle kadulla."

"Noin, juuri noin käy", huudahti hän usein kesken lukemista.
"Niin minäkin tuossa kohdin tekisin. Tämä on toista kuin se hullu
middletonilainen Dianoineen."

Väliin Jadwinit pitivät kutsut ja Curtis oli väsymätön näyttelemään
talon merkillisyyksiä. Sunnuntaisin olivat Cresslerit päivällisillä.
Täti Wess’iä ei ensin hevillä saatu taloon käymään.. Sen suuremmoisuus
säikäytti häntä. Lauralle sanoi hän: "Hienoa tämä on, mutta kai se
maksaakin. Mitähän isäsi sanoisi?" Ja hän laski sähkövaloja sekä
pudisteli päätään.

Näin oli kulunut kolme vuotta. Tavat vakiintuivat. Jadwin yhä rikastui.
Vuokrat tuottivat. Vehnäkeinotteluistakin hän voitti. Hänen Häräksi
kääntymisensä oli Gretryn mielessä heidän palatessaan saliin ja hän
sanoi vielä Jadwinille: "Jos olet päättänyt niskasi taittaa, niin
voithan ilmoittaa minulle, millä hinnalla sinulle huomena on ostettava."

"Markkinahinta, minä haluan päästä kiini nopeasti."

Samassa ilmoitti palvelija Landry Courtin saapuneen ja nuorukainen
astui huoneeseen kädessä kukkavihko ja makeislaatikko. Joitakin päiviä
aikaisemmin oli Page läksyttänyt häntä siitä, että hän vain harrasti
liikeasioitaan ja näännytti sieluansa. Hänen pitäisi lukea jotain.
Ja niin tämä pari vähän ajan päästä vetäytyi kirjastoon. Siellä Page
kysyi hänen mielikirjailijaansa ja sai! vastauksen, että hän luki
"uusimpia kirjoja". Page taas ei niitä harrastanut, eikä niin ollut
yhteistä pohjaa keskustelulle kirjallisuudesta, joten he alkoivat
puhella itsestään ja toisistaan. Se innostutti heitä kumpaakin.
Landry sanoi, että häntä aina oli innostanut halu päästä toisten
edelle. Niin pallopelissä, kuin muussakin. "Sinun vahvin puolesi on
ajastelevaisuus", sanoi hän Pagelle.

"Taitaa olla niin."

"Sinä et tarvitse kilpailun innostusta. Sinä olet parhaillasi yhden
seurassa. Et harrasta joukkoa."

"Vihaan sitä."

"Minulle taas joukko on kaiken kiihotin. Kun ympärilläni huudetaan ja
melutaan, olen parhaimmillani. Mutta niiden pitää olla miehiä." lisäsi
hän juhlallisesti, "en siedä naisjoukkoja."

"Mutta yhden älykkään naisen seura on yhtä innostava kuin miesjoukon.
Eikö se ole omituista?"

"On. Outoa. Minä uskon miehen ja naisen toveruuteen. Rakkaus — —", hän
katkasi lauseensa. "En tiedä."

"Rakkaus on suurin voima kaikkeudessa", sanoi poika juhlallisesti.

"En ole koskaan rakastanut", sanoi Page. "Se mahtaa olla mahtava voima."

"En minäkään ole koskaan rakastanut."

"Et rakastanut?"

"Minä vain luulin rakastavani", sanoi hän kättään heilauttaen.

"En minä ole edes luullut rakastavani."

"Uskotko aikaiseen avioliittoon?"

"Miehen ei pitäisi mennä naimisiin, ennen kuin hän voi antaa vaimolleen
kunnollisen kodin ja kaikkea. Minä en luule meneväni naimisiin."

"Mitä? Totta kai."

"En. Minä olen surumielinen ja vaitelias."

"Mitä se tekee. Olen minäkin joskus. Öisin."

"Mitä ajattelet pessimismistä? Carlyle oli pessimisti."

"Puhutaan rakkaudesta. Et voi uskoa rakkauteen ja pessimismiin
yhtaikaa. Sinä olet niitä naisia, jotka rakastavat vain kerran, mutta
syvästi."

"Se on naisen koko elämä", sanoi Page suurenevin silmin.

"Tekikö Enoch Arden oikein lähtiessään?"

"Oletko lukenut sen? Eikö se ollut jalosti tehty?"

"Minä vaan hitto soikoon, en olisi lähtenyt. Minä olisin mennyt siihen
taloon ja heittänyt sen toisen ulos."

"Niin itsekäs voi mies olla. Ajattelee vain itseään. Ei ymmärrä
rakkautta."

"Ymmärrän pitää kiinni siitä, mikä on minun. Pitäisikö minun antaa
rakastamani nainen toiselle!"

"Vaikka hän rakastaa toista?"

"Minä ottaisin tyttöni ensin ja sitten tutkisin, mitä hän siitä
toisesta ajattelee."

"Mutta ajattele, kuinka jaloa olisi uhrata hänet toiselle. Jos minä
olisin Emoch Ardenin tilalla ja minun mieheni luulisi minun olevan
kuolleen ja hän olisi onnellinen toisen kanssa, niin ilolla uhraisin
itseni hänen onnensa hyväksi. Sitten menisin luostariin."

"Minä antaisin sen toisen mennä luostariin. Jos minä rakastaisin
naista, en antaisi minkään maailmassa tulla väliin."

"Oletko niin päättävä?"

"Koettaisin ainakin parastani saadakseni omani."

"Minusta on hauskaa nähdä miehen olevan voimakkaan, päättäväisen."

"Ja mies haluaa nähdä naisen olevan naisellisen. Ethän pidä
voimakkaista nahista?"

"En rahtuakaan."

"Sinä olet naisellisin kaikista tuntemistani. Olet kaunis ja jalo. Se
innostaa minua. Tahdoin sanon sen sinulle."

"Tahdotko jotain luettavaa?"

"Otan mitä annat. Vaikka sen Ruskinin 'Venetsian kivet'. Ei ole juuri
aikaa lukea, mutta minä luen vaikka yöllä ja pidän itseäni hereillä
mustalla kahvilla."

"Olet taas päättävä. Minä uskon, että jos sinä päätät, voit tehdä
vaikka mitä."

"Kyllä minä yrittää osaan."

Seuraava päivä oli pääsiäissunnuntal ja Page tuli aamiaiselle kello
yhdeksän. Jadwin oli jo syönyt ja luki lehteään, Laura kaatoi toista
kuppia kahvia. Ruokahuone oli hauska ja ilmava. Paljon akkunoita, yksi
seinä avautuva kasvihuoneeseen. Jadwin oli sileäposkinen ja tuore kukka
oli napinlävessään. Hienon sikarinsavu kierteli hänen päätään. Laura
oli säteilevä valkeassa aamupuvussaan. Suuri orvokkikimppu oli hänen
edessään pöydällä. Näkö teki Pageen miellyttävän vaikutuksen.

Jadwin heitti lehtensä pois ja meni ulos katsomaan hevosiaan joita
juuri kävelytettiin ulkona. Page pisti lusikkansa grapefruitiin, mutta
kääntyikin samassa Lauraan sanoen: "Luuletko että minun luonnollani voi
mennä naimisiin?"

"Miksei, rakkaani?"

"Olenko mielestäsi naisellinen?"

"Minä luulen että sinä väliin otat kirjasi liian vakavasti. Olet nyt
ollut sisällä kolme päivää ja aina on kirja tai muistikirja kädessäsi.
Opinnot ovat hyviä, mutta — — —" S "Oh, opinnot. En välitä niistä.
Laura, mitä on naisellisuus?"

"En tiedä, rakkaani. Olla ystävällinen ja hellä. Rakastaa miestään ja
kotiaan ja kaikkia ihmisiä."

"Minusta naisellisuus on parempi kuin lukeneisuus."

"Molemmat ovat hyviä. Mutta jouduppas nyt, niin mennään kirkkoon."

"En välitä aamiaisesta. Tiedätkö, Landry Court puhui eilen - hän on
väliin tyhmä — mutta hän puhui siitä, kuinka hyvä on katsoa silmiin
sellaista naista, jota ymmärtää."

"Sanoiko hän niin?"

"Kyllä ja hän oli niin vakava. Mitä sinä luulet, oliko sellainen puhe
hullua?"

"Eipä suinkaan. Hän tahtoi sillä sanoa, että hän pitää paljon sinusta."

"Oh, en minä sitä karkottanut", huudahti Page. "Mutta hän tahtoo
kehittää henkistä puoltaan, ettei olisi vain rahakone. Ja hän tahtoisi
että minä auttaisin häntä, Et kai pahastu jos hän tulee tänne väliin ja
me luetaan yhdessä."

Toukokuun lopulla Jadwinit menivät Geneva järvelle ja ottivat Pagen
mukaan. Laura oli toivonut, että hänen miehensä voisi viettää siellä
aikansa kokonaan, mutta niin ei käynyt. Aluksi hän meni kaupunkiin vain
kahdesti viikossa. Sitten joka toinen päivä. Gretry kävi usein siellä
ja he puhuivat liikeasioista hiljaisella äänellä myöhään yöhön.

"Rakkaani", sanoi Laura vihdoin, "näen sinua yhä vähemmän ja minä kun
olin odottanut tältä kesältä niin paljon."

"En pidä siitä enempää kuin sinäkään, mutta en voi sille mitään."

"Mutta sanoohan Gretrykin, että voit hoitaa asiasi täältä käsin. Mutta
sinä et voi pysyä poissa pörssin kuuluviIta."

Oliko tuo totta? Aluksi oli Gretryn täytynyt kiinnittää hänen
huomionsa syvänteen kuohuihin, mutta nyt hän halusi sinne omasta
alotteestaan. Ja hän teki rahaa. Kuten hän oli ennustanut, olivat
vehnän hinnat nousseet. Kaunis kevät oli kuitenkin parantanut toiveita
ja pidättänyt häntäin nousua, niin että Jadwin oli myynyt 250 tuhatta
pienellä voitolla. Mutta kun tuli kuuma kesäkuu, osti hän lisää
viisisataatuhatta. Lisäsikin sitä. Tiedot kävivät epäedullisiksi. Kovaa
kuumuutta seurasivat rankkasateet. Sitten hyönteiset ja heinäsirkat.
Jadwinilla oli nyt hyvä varasto ja hinta oli 72, kaksitoista senttiä
yli alkajaissumman.

"Se laskee vielä", varotti Gretry. "Crookes ja Sweeny eivät vielä ole
käyneet käsiksi. Ranskassa tulee hyvä sato. Sinä leikit pyssyllä joka
potkasee."

"Sitä ladataan vasta — Karhujen varalta."

Heinäkuun raportti osotti, että ensi kerran kuuteen vuoteen oli
Yhdysvaltain sato oleva huono. Jadwin osti taas. Sitten väläytti
hänen onnensa taas kultasiipiään. Ranskan sato olikin huono. Saksassa
meni alle tavallisen. Unkarissa tuli vähän perunoita ja ruista.
Kuukauden keskivaiheilla Jadwin kutsui Gretryn maalle ja kuljetti häntä
Thetiksellä ympäri järveä. Hän ilmoitti tälle aikovansa ostaa yhä.

"Omalla vastuullasi", sanoi Gretry. "Hinta on korkea."

"Eipä juuri. 72 on alhainen hinta. Minä käyn kovin kourin käsiksi.
Tahdon olla riippumaton kauppalehdistä, jotka joku Crookes voi ostaa
milloin haluaa. Hankippas minulle luotettavia tiedottajia Europasta,
niitä pitää olla Liverpoolissa, Pariisissa ja Odessassa ja niiden on
ilmoitettava joka päivä."

Gretry mietti hetken. — "Kaipa sen saa aikaan. Minä toimitan."

Heinäkuun lopulla alkoi näiltä tulla tietoja. Koko Europassa kysyttiin
vehnää. Viljakauppiaat ostivat auliisti ja tekivät sopimuksia
tulevista hankinnoista. Elokuussa alettiin tilata Amerikan vehnää.
Ensin hajallisin tilauksin, sitten yhä taajemmin. Niin saapui syksy.
Europassa vallitsi levottomuutta talviruoan suhteen, ja Amerikassa oli
vain kohtalainen sato. Venäjä, Yhdysvallat ja Argentiina saivat elättää
mailman seuraavan kahdentoista kuukauden kuluessa.

Chicagon vehnäpörssin viisari osotti 75 senttiä ja sillä hinnalla myi
Jadwin koko syysvehnänsä sekä osti samassa kolme miljonaa bushelia
joulukuun satoa. Koskaan ennen ei hän ollut niin antautunut syvänteen
virtaan. Mutta jotain suurta oli tekeillä. Hän tunsi sen. Joka puolella
tuntui vilkastuva liike. Hitaus oli lähtemästä. Yhä nopeampana vilisi
virta. Ja hän oli aallon harjalla. Nyt alkoi edellisten päiväin
aavistus ja päättäväisyys kantaa hedelmiä. Luottavaisena sukelti Jadwin
syvyyteen. Viikko viikolta vilkastui syvänteen pyörre, joka viikko
kasvoivat Europan tilaukset, ja 75—78 sentissä kieppunut hinta
hyppäsi kuun lopulla ylös 80:een. Sinä päivänä osti Jadwin itselleen
paikan Kauppakamarista. Hän ei enää ollut "sivullinen".



7.


Eräänä marraskuun aamuna istui Laura aamiaisella miehensä kanssa. Hän
oli vakavan näköinen, ja kun Jadwin laski lehtensä työntäen kahvikupin
häntä kohti, käytti hän tilaisuutta sanoakseen: "Curtis."

"Mitä, tyttöseni?"

"Rakas... milloin pääset — tästä kaupastasi? ethän koskaan ole näin
ollut. Minä en enää saa sinua hetkeksikään yksikseni. Jos et tutki
lehtiä ja raportteja etkä keskustele tuntikausia Gretryn kanssa, niin
aatoksesi näyttää olevan siellä pörssissä. Rakkaani, en haluaisi
valittaa enkä olla itsekäs, mutta tuntuu kuin olisi ikävä. Eilen sanoit
että selviätte Gretryn kanssa yhdeksään ja minä odotin ja odotin. Kello
yksitoista menin vuoteelle, mutta minun oli ikävä. Ilta oli pitkä.
Minulla oli ylläni se puku, josta enimmin pidät..."

Pitemmälle ei hän päässyt, kun hänen miehensä otti hänet käsivarsiinsa
ja itseään piinaten puheli, kuinka hän oli itsekäs aasi, joka ei ollut
yhdenkään niiden kyyneleiden arvoinen, jotka nyt pirahtelivat Lauran
silmistä.

"Ei puhuta siitä enää. Minä olen niin itsekäs..." sanoi Laura.

"Mitä joutavia, minähän..."

"Mutta lopetathan sinä tämän keinottelun? Mitä hyötyä siitä on?
Olemmehan niin rikkaat, ettemme voi rahaamme kuluttaa. Miksi lisää?"

"Ei se ole raha, vaan se jännitys — —"

"Siinäpä se. Jännitys! Se muuttaa sinut. Olet jo usein niin hermostunut
ettet kuule kun sinulle puhun. Mielessäsi on vain vehnä, vehnä, vehnä.
Kuinka sitä vihaan ja pelkään."

"Se ratkaisee. En tahdo tehdä sinua onnettomaksi minuutiksikaan mailman
kaikesta vehnästä."

"Ja lopetat keinottelun?"

"Niin, katsos, enhän minä pääse heti pois, mutta niin pian kun
tilaisuus tulee. Mutta se ei saa olla meidän välillämme. Milloinkas me
viimeksi luimmekaan yhdessä?"

"Ei sitten kun maalta tulimme."

"Niin on, hitto vieköön. Täytyy päästä irti. Mutta et usko kuinka se
vehnäkauppa innostaa. Ja mitä olisi minun tehtävä? Mitä tekisimme me,
jotka jo olemme rahakassamme koonneet? Täytyyhän jotain toimia. Minä
en viitsi maleksia klubeissa enkä harrasta kilpa-ajoja enkä viattomain
kettujen kuoliaaksi ratsastusta. Pörssi on ainoa kunnon peli. Mutta
olen mennyt siinä pitkälle ja lupaan lopettaa. Mutta se on hienoa
huvia. Kun osaat laskea paremmin ja nähdä kauemmaksi kuin toiset ja kun
sitten juuri niin käy kuin olet laskenut, niin arvaatko —— —"

"Mutta ethän sinä puhu siitä minulle. En tiedä mitään asioistasi.
Kuulen Courtilta ja Gretryltä vähän, mutta en koskaan sinulta. Etkö
luota minuun? Etkö halua minun elävän mukanasi joka kohdassa? Kuule
mitä teet nyt?"

"Kyllähän minä puhuisinkin. Et tietenkään saa puhua kellekään näistä
asioista."

Laura lupasi ja Jadwin sanoi: "Minä olen niitä, jotka uskovat, että
vehnän hinta nousee. Viime huhtikuulla jo huomasin. Nyt ostin elokuulla
kolme miljoonaa bushelia."

"Kolme miljonaa! Mitä teet sillä?"

Jadwin koetti selittää, että hän oli vain ostanut oikeuden vaatia
määräpäivänä sen vehnämäärän, mutta Laura ei näyttänyt ymmärtävän. Hän
sanoi: "Jatka vaan."

"Katsos, sitten huomasimme että sateet Englannissa saattavat tuottaa
huonon sadon ja syyskuussa saimme kuulla, ettei Siperia jaksa kasvattaa
kyllin Venäjän eteläisiä läänejä varten. Siten jäivät Yhdysvallat ja
Argentina koko mailman hankkijoiksi. Se kohotti hintoja. Minä olen
laskenut, että pian Englanti ja Italia ja Saksa ovat valmiit maksamaan
hyvästi Amerikan vehnästä. Se on heidän ravintoaan."

"Miksei sitten anneta sitä niille ihmisparoille?"

Jadwin katsoi häneen ällistyneenä: "Annetaanhan niille..."

Mutta samassa toi palvelija kolme kirjelippua.

"Mitä nuo ovat? Saat ne joka aamu."

"Ne ovat sähkösanomia. Tämä on Odessasta. Salatieto, mutta minä selitän
sinulle." Hän käänteli avainkirjan sivuja hetken ja kirjotteli sanoja
kirjekuoren selkään kellonperissään olevalla kultakynällä. "Kas niin:
Liverpoolissa kohonnut sentin. Europan hinta on houkutteleva."

"Mitä se merkitsee?"

"Sitä että Venäjä ei voi viedä maasta vehnää ja Länsi-Europa saa ostaa
meiltä. — Sama sanoma Parisista, ja tässä on Liverpoolista. — Mitä? — —
Minun täytyy nyt lähteä."

"Mitä siinä oli? Kas nyt sinä unohdat minut. Ilmeesi on niin julman
ylpeä."

"Lue itse."

Laura luki: "Suuret liikkeet tarvitsevat. Argentiina huono. Voin myydä
viisi miljonaa. — Mitä tämä merkitsee?"

"Etkö ymmärrä? Se merkitsee sitä, että he saavat maksaa 80 senttiä
vehnästä, jota minä ostin 70:llä. 82:kin, jos tahdon. — Hitto vieköön."
Hän puhui kuin itsekseen. "Enpä heitä viljaani niin että hinnat alenee,
Gretry saa alennuksia rautateiltä. Ensi tieto Argentiinan huonosta
sadosta. Hinta nousee kattoon..."

"Vaunut", ilmoitti palvelijatar.

"All right Laura. Pyydä minua toistenkin lukemaan sinulle näitä. Hyvä
onni. Älä puhu tästä." Hän kiiruhti ulos. Laura katseli kauan ulos
akkunasta. "Ensi kerran hän unohti suudella minua lähteissään."

Ihana joulukuun päivä. Laura lähti ratsastamaan. Hiljaisessa puistossa
ratsasti hän kauemmin kuin tavallisesti. Leveällä tiellä läpsäytti
pikkusen ratsuaan, joka hypähti laukkaan. Ja niin lennettiin läpi
syystalvisen maiseman ja korvissa soi kylmähkö ilma pannen posket
hehkumaan ja silmät loistamaan. Hän kierii takasin pohjoisjärven
ympäri, ohi Linnén patsaan ja palmuhuoneen. Näkyvillä oli ollut vain
joku puiston vartija ja poliisi. La Salien patsaan luona sattui hän
yhteen erään herran kanssa. Laura pysäytti hevosen äkkiä ja tuijotti.
Siinä oli Sheldon Corthell. Ja ilakoivan tyttömäisesti huudahti hän:
"Kas — hyvänen aika."

Taiteilija ei ollut muuttunut. Hän oli yhtä nuorekkaan hieno kuin
konsanaan. Ilmeisesti oli Laura ollut enemmän hänen mielessään kuin hän
tämän. Hän huudahti: "En osaa sanoa kuinka iloinen olen."

"Milloin olette tullut?"

"Kolme päivää sitten ja aivan salavihkaa. Ei kukaan tiedä. Tulin
suoraan Toscanasta. Puistoista ja marmoripilaristoista."

"Tänne Chicagon talveen."

"Tuntui kuin tarvitsisi tämän kaupungin karheutta taas. Hyvää sekin
on. No miten voi miehenne? Kuulin hänestä New Yorkissa. Ja Page, se
juhlallinen posIiini-Minerva?"

"Hänestä on tullut nuori nainen."

"Entäs se Landry Court, joka oli aina kuin olisi tukkansa juuri
leikattu, ja täti ja Cresslerit?"

"Hyvin vaan. Cresslerit tulevat iloisiksi kuullessaan teidän palanneen."

"Entä te itse, rouva Jadwin? Mutta tehän näytätte niin onnelliselta,
ettei tarvitse kysyä."

"Ja herra Corthell näyttää myös iloiselta ja onnelliselta."

"Herra Corthell on iloinen ja — siedettävän — onnellinen. Hän on
menettänyt joitakin kuvitelmia, mutta säilyttänyt sen verran, että
niiden varassa voi vanheta."

"Eipä luulisi menettävän kuvitelmiaan Toscanan puistoissa."

"Eipä siellä. Jälellä olevatkin siellä virkistyvät. Mutta menetettykin
kuvitelma voi olla sangen kaunis — Chicagossa."

"Tulkaa meille päivällisille", sanoi Laura. "Miestäni tuskin tapaatte,
mutta joitain tauluja meillä on. Kutsutaan vanhoja ystäviä mukaan.
Tuletteko?"

"Ettekö ole saanut kirjelippuani? Kysyin saanko tulla tänään. Olen
täällä vain muutaman päivän. Huomenna menen St. Louisiin, jossa viivyn
viikon."

"Kirjettä? Nyt ymmärrän. Curtis kokosi kiireessä koko postin tänä
aamuna taskuunsa. Sinne meni teidänkin kirjeenne. Tulkaa tänään. Syömme
kello kuusi. Tiedättekö missä asumme?"

"Kyllä. Katsoin osotteen kalenterista ja kuljin siitä ohi. Tyyli on
hämmästyttävän hyvä."

"Mutta mitä olette tehnyt tällä Välin?"

"En mitään. Ollut jouten, vähän maalannut, katsellut 13:nnnen vuosisadan
lasimaalauksia Avignonissa ja Siennassa."

"Ja menettekö takasin?"

"Niin luulen. Kuukauden päästä. Mutta nyt minun täytyy mennä lupaamaani
paikkaan."

Hän heitti hyvästit ja Laura ratsasti kotiin iloisena. Corthell
puhui hyvin ja sai hänetkin puhumaan hyvin. Kotona hän heti soitti
Cresslerille ja pyysi näitä päivällisille, mutta sai tietää, että sinne
tulee vieras. Ja Page ja Landry kun menevät täti Wessille!

Ennen kuutta istui Laura kirjaston lieden ääressä mustassa
samettipuvussaan leikaten uutta kirjaa auki norsunluuveitsellä, joka
oli kuin hänen hienojen sormiensa jatkoa. Hermostuneesti katsahteli
hän väliin kelloa. Jadwin ei ollut tullut, vaikka tavallisesti tuli
viideltä ja ennenkin. Kun Corthell tuli viittä vaille, ei talon
isäntää vain kuulunut. Palvelija ilmoitti hänen soittaneen tulevansa
puolen tunnin kuluessa. Hevoset olivat tulleet jo ennen. Laura käski
viivyttämään ateriaa puolen tuntia. Corthellille selitti hän:

"Meidän täytyy odottaa hetkinen, Curtis soitti, että hänellä on asioita
eikä pääse vielä."

He istuutuivat kummallekin puolen takkaa ja kolme neljännestä Corthell
kertoili elämästään Italiassa. Sitten ilmoitettiin ateria.

"Eikö herra Jadwin ole tullut?" kysyi Laura.

"Ei, rouva."

Laura purasi huultaan. "En ymmärrä missä hän viipyy. Saamme siis tulla
toimeen näin", sanoi hän pyytäen vierastaan astumaan ruokasaliin.

Suuressa salissa, joka tuoksui laakson liljoilta, he aterioivat kahden.

"Herra Jadwinilla kai on kiireitä?"

"Ei erityisiä. Kiinteistöt hoitavat itsensä ja hra Gretry välittää
enimmät pörssiasiat. Tilapäisesti sattuu. Minä moitin häntä aamulla
pörssipelistä ja hän lupasi lopettaa. Se näkyy vievän miesten ajan ja
huomion."

"Miksi rajottaa harrastuksia vain liikeasioihin?" sanoi Corthell
viiniään maistellen. "Onko oikeutta antautua kokonaan millekään asialle
— taiteellekaan tai uskonnolle."

"Uskonnolle? — en tiedä."

"Kyllä se jonka teemme yli yksilöllisen työmme, on tärkeätä. Tietysti
meidän on koottava oma kasamme, mutta eikö ne korret, joita kannamme
naapurimme ketoon, edistä enimmin kasvua?"

"Mutta eikö uskonto ole enemmän kuin pari kortta?"

"Enpä tiedä. Jos ne ovat omasta työstä eikä ylijäämästä. Oma keko
ensin. Se on perusta. Uskonto, joka vaatisi kaiken kokoomaan toisen
kekoon, olisi tuhoisa. Sillä välinhän minun ketoni kasvaisi ohdakkeita."

"Mutta jos naapurinne keto kasvaisi kukkia?"

"Ikävä kyllä kasvavat rikkaruohot nopeammin ja nepä pian
tukahuttaisivat naapurinkin kukat."

"Tuo tuntuu itsekkäältä. Entäpä jos naapuri on rampa tai sokea? Hänen
ketonsa jäisi niin hoitamatta. Minun korteni silloin auttaisivat."

"Toisellakin puolen on naapuri. — Ei. Ensi velvollisuus on hoitaa oma
työnsä. Siten edistää paraiten yhteistäkin. Jos sen kustannuksella
teemme toiselle hyvää, autamme vain yksilöä ja riistämme kansaa.
Yhteisölle tehty hyvä on monta vertaa parempi kuin jollekin yksilölle
tehty."

"Alan käsittää. Minä, yksilö, siis merkitsen sangen vähän. Tärkeä on se
laji, johon kuulun, se jotain tuhanten Laura Jadwinien yhteiskuva. Mitä
minä olenkaan! Ne pikku seikat, jotka minut muista erottavat, siliävät
sangen pian. Mutta tyyppi pysyy. ja pysyvää täytyy rakentaa. Tyyppi
paranee aina."

"Ei ainakaan taannu."

"Se alkoi hyvänä eikä pääse siihen takasin. Mutta alle erään pisteen
ei se laske. Meidän on se kohotettava aina ylemmä, ja sitä estää
alenemasta Jumala."

"Tai luonto."

"Jumala ja luonto yhdessä. Hehän ovat sama asia."

"Niin yksinkertaista."

"Kaunista. Tämä panee ajattelemaan."

Innokkaasti keskustellen nousivat he pöydästä. Laura sanoi: "Kahvin
juomme tauIugalleriassa. Olkaa hyvä ja polttakaa vain."

Corthell sytytti paperossin ja he menivät lasikattoiseen ympyräsaliin.
Pysähtyen Bougereaun eteen sanoi Laura:

"Tästä pidän enimmän."

"Niinkö? Se johtuu kai siitä, että se helpoimmin tyydyttää teitä. Ei
vaadi mitään ponnistusta."

"En tiedä."

"Bourgereau täyttää aina paikkansa, mutta minä en voi ihailla hänen
taidettaan."

"Mutta eikö häntä pidetä parhaana — hänen liljamaalauksensa, piirustus,
väritys?"

"Mutta jos ajattelette, mitä se sanoo, niin... Katsokaas esimerkiksi
tätä."

"Tuotako? Sen ostimme New Yorkista. Jokin länteläinen taiteilija. En
ole pannut sitä merkille."

"Katsokaahan nyt. Tässä on enemmän kuin puita ja järvi ja iltarusko.
Taiteilija on tuntenut yön lähestyvän. Hän on kuullut sammakkojen
visertävän ja tuntenut yön sumut kasvoillaan. Ja hänen on ollut ikävä,
mieli synkistynyt. Noihin varjoihin on hän sen valanut. Ja tuo tyyni
musta järvi kuvastelee elämän synkkiä, salaisia suruja. Se on sydän. Ei
kukaan näe, kuinka syvä se on ja mitä uponneita toiveita ja haudattuja
haluja sen pohjalta löytyisikään. Se kuiskii epätoivoa. — Se on parempi
kuin nymphit."

"Ihan minua hävettää, kun en nähnyt tuota itse. Tulen usein sitä
katselemaan. Tästä huoneesta olen pitänyt enimmän, mutta etupäässä
urkujen takia."

"Kadehdin niitä. Noin mahtavat. Saanko soittaa teille? Jotain tuon
pikku taulun täydennykseksi?"

"Olisin hyvin iloinen."

Corthell pyysi saada pienentää valoja. Sitten istuutui hän johtajan
paikalle. Laura istui nojatuolissa sivulla. Taiteilijan varjokuva
kuvastui seinään ja koskettimilla olivat hänen pitkät, solevat
sormensa. Ja näistä tuntuivat suorastaan valuvan MendeIssohnin
"Lohdutuksen" säveleet.

"Kuuletteko", sanoi soittaja, "kuinka kiihkeitä kysymykset ovat ja
kuinka vastaus on aina tyyni, rauhottava ja arvokas."

"Ymmärrän", kuului kuiskaus paljon puhuvan huokauksen mukana.

"Tämä on yksinkertaista kuin Bourgereau, mutta vaikuttaa suoranaisesti.
Haluatteko kuulla Beethovenia?"

"Pelkään — —", kuului vastaus, mutta sitä odottamatta alkoi kuulua
"Appasionata" Sen loputtua rukoilivat Lauran silmät lisää.

"Tästä olen aina pitänyt. Se on Lisztin Mefisto-valssi. Se on vaikea
soittaa uruilla, mutta ehkä saatte käsityksen.." Ja soiton mukaan
huojuen saneli hän väliin selityksiään:

"Vilkasta ja eloisaa, eikö niin.... ja nyt oikukasta kuin nainen, joka
epäröi ja sitten ottaa askeleen. Jaloa, ihanteisin pyrkimystä... Ja
pohjana aistillinen tunnevirta... sitten kiihkeätä... ahnasta... ja
lopuksi kidutus, kuoleman ikävyys... Sama idea Wagnerilla."

Laura oli' kuin ylä-ilmoissa. Tämä oli enemmän kuin Gounod ja Verdi.
Hän ymmärsi musiikkia nopeasti ja nuo Lisztin venytetyt säveleet
tapasivat hänen sisällään ennen mykän kielen, joka alkoi soida
pannen koko hänen olemuksensa väräjämään ja kierii kyyneleet hänen
silmiinsä. Hänestä tuntui kuin olisi maailma auennut hänen eteensä
ja tietämättömänä oli hän noista asioista, joita Corthell selitteli
samalla kuin otaksuen hänen ne tuntevan. Kuinka kaukana olikaan hänestä
todellinen taiteen mailma, jossa Corthell liikkui. Hän päätti jättää
Bougereaun ja Verdin.

Hän ihmetteli. Totisesti oli kaksi Laura Jadwinia. Toinen tyyni
ja tasainen, joka rakasti hiljaista kotielämää, kävi kirkossa
säännöllisesti ja pelkäsi oman talonsa hissiä. Mutta väliin tuli
esille se toinen, se joka oli aikonut suureksi näyttelijättäreksi ja
jolla oli purkautuvan toimekas luonne. Tämä kulki yksin huoneissaan
korskearyhtisenä, luki Meredithiä ja ajoi täyttä laukkaa läpi puiston
mustalla hevosella, piiloutui mustaan samettiin, oli ylpeä valkeasta
ihostaan ja kauneudestaan. Tämä Laura Jadwin halusi istua nojallaan
taulugalleriassa, kuunnellen kultaisista uruista Beethoovenin ja
Lisztin kiihkeitä intohimoja.

Samassa lakkasi soitto ja hän veti pitkään henkeään.

"Ihmeellistä", sanoi hän. "Uutta kieltä, uusia ajatuksia, liian hienoja
kielen kertoa."

"Niinpä luulen. Kaikista taiteista on musiikki syvällisin. Rivin
toisessa päässä on rakennustaide, joka vetoaa tavalliseen joukkoon,
kansaan. Runous ja maalaus ovat luokkain asioita, ne ulottuvat
sivistyneiden piiriin. Mutta musiikissa puhuu sielu toiselle.
Säveltäjä tarkotti sen sinun ja itsensä väliseksi. Ei kellekään
sivulliselle. Koska hänen sielunsa on täynnä murhetta ja intohimoja
tai¹ epätietoisuuden raateleva, iljanteita hakeva, niin tulee hän
luoksesi, vain sinun, ja kertoo murheensa, tietäen saavansa lohtua
ja ymmärtämystä. Tietäen, että sinun sielusi on kokenut samaa ja
musiikissa ne yhtyvät henkiseen avioon."

Samassa leimahtivat liekit täyteen valoon ja sisään ryntäsi Curtis
Jadwin huudahtaen: "Missä olet tyttöni. Hiis vieköön. Nyt selvisin
siitä ja tein viissataa tuhatta!"

Laura ja taiteilija räpäyttivät silmiään niin äkillisen valon
välähtäessä ja Laura varjosti katsettaan.

"Oh, en tahtonut sinua sokaista, mutta en halunnut kertoa hyvää uutista
pimeässäkään."

Corthell nousi ja vasta nyt Jadwin huomasi hänet.

"Herra Corthell, muistathan?", sanoi Laura.

"Totta kai. Hauska tavata taas. En aavistanut teidän olevan täällä.
Tulin kai äkkiä. Mutta nyt muistankin tavanneeni postini joukossa
teidän korttinne vaimolleni. Tulin erehdyksestä sen avanneeksi."

"Sinä veit postini", sanoi Laura.

"Niin, olisin soittanut sinulle, mutta oli tulinen kiire koko
päivän. Kuten jo lörpötin, päätin tänään pienen kaupan eräiden
liverpooIilaisten kanssa ja aikaa vei niiden sähkösanoman odottaminen.
Soitinhan."

"Niin, mutta lupasit tulla puolessa tunnissa."

"Mutta sähkösanoma viipyikin. Se oli vehnäjuttu, Laura, josta aamulla
kerroin. Viisi miljoonaa bushelia ja viistoista senttiä voittoa
bushelilta. Laskimme juuri välittäjäni kanssa ja minulle tuli puolen
miljoonaa puhdasta. Hoh, kun uuvuttaa. Luuletko, että saisin ison kupin
teetä?"

"Etkö ole syönyt, Curtis?"

"Söimme Samin kanssa jossain seisaaltamme. Se olisi voinut olla vaikka
sahajauhoa, niin kiihtyneitä olimme. Kyllä tuntuu nahassa, herra
Corthell, kun tekee kymmenessä tunnissa puolen miljoonaa."

"Sen kyllä ymmärtää", vastasi tämä. Jadwin kääntyi vaimoonsa täynnä
riemuisaa huumoria, jota tuntee nopeasti rikastuva amerikalainen.

"Mitäs sanot, Laura?" kysäsi hän iskien kämmentään tuolin nojaan.
"Puolen miljoonaa yhdellä iskulla, eivätpä sano nyt La Salle kadulla,
etten minä tunne vehnää. Sam — hra Gretry, välittäjäni — sanoi tänään:
'kyllä minä paljastan pääni, Jadwin. Luulin sinun olevan väärässä,
mutta paremmin pelaat tätä peliä kuin minä’ ja hän on välittänyt
vehnää kolmisenkymmentä vuotta. Minä tiesin", sanoi hän tehden nopean
liikkeen, "tiesin että vehnä nousee. Kaikki nauroivat minulle. Tunsin
Europan asiat. Tiesin, että oli hyvä ostaa vehnää. Nyt kaikki ostavat.
Anteeksi, herra Corthell, en ole näin lörpöttänyt kuukausiin. En joka
päivä tee viittäsataatuhatta."

"Mutta tämä oli viimeinen — eikö?" sanoi Laura.

"Kyllä", sanoi Jadwin, vetästen nopean henkäyksen. "Nyt selvisin siitä.
En keinottele enää. Koettakoon joku muu. Saa nähdä, pitääkö viittä
miljoonaa bushelia kunnes tarvitaan. Kuinka on sen teen laita, Laura?"

"Mikä sinulla on kädessäsi?" vastasi tämä hymyillen.

Jadwin tuijotti kädessään olevaan kuppiin. "Jopa nyt", huudahti hän.
"Corthell, sen sanon, ostakaa toukokuun vehnää. Se maksaa."

"Ei kiitos", vastasi taiteilija. "Minä menettäisin pääni, jos
voittaisin, ja rahani, jos en voittaisi."

"Taitaa olla niin. Pysykää irrallaan siitä. Se on rikasten peliä.
Eikä siinä ole mitään huvia, jollei’ pane vaaraan enempää kuin mitä
liikenee. Mutta ei puhuta enää liikeasioista. Te olette taiteilija,
herra Corthell. Mitä pidätte talostamme?"

Kun sitten Corthell oli lähtenyt ja he tapansa mukaan tekivät
läpi huoneiden kierroksen, jota Jadwin ei olisi koskaan uskonut
palvelijoille, sammuttaen valot ja koetellen, ovatko akkunat kiinni,
sanoi Laura: "Ja nyt olet siis irti siitä?"

"Minulla ei ole jyvääkään vehnää."

Seuraavana päivänä hän vain pistäytyi keskikaupungilla. Ei edes mennyt
pörssitaloon. Puheli hetkisen kiinteistöjä hoitavan konttoristin
kanssa, kirjotti pari pientä kirjettä, pani nimensä muutamaan paperiin
ja oli kotona pian taas. Illalla vei hän Lauran, Pagen ja Landry
Courtin teatteriin. Toisena aamuna aamiaisen jälkeen pisti hän kädet
taskuihinsa ja sanoi: "No, mitäs tehdään?"

"Jos ajeltaisiin puistossa."

"M— M— yes. All right. Ajellaan vain."

"Ei, ei", riensi Laura sanomaan, kun huomasi ettei tuuma toista
miellyttänyt. "Et sinä siitä välitä."

"Totta sekin. Tunnen sen puiston. Onko aikakausIehdissä mitä luettavaa?"

Laura haki ne esille ja Jadwin istui mukavasti kirjaston nahkatuoliin
lähellään sikarilaatikko. Hetken kuluttua sanoi hän:

"Tämä on aika mukavaa. Toista kuin juosta La Salko kadulla pää täynnä
touhua. Tästä minä pidän."

Mutta kun Laura, joka oli jättänyt menemättä ratsastamaan, tuntia
myöhemmin katsoi huoneeseen, oli se tyhjä. Aikakauskirjat olivat
sekasin pöydällä ja maassa. Niitä oli hätäisesti silmäilty. Palvelija
sanoi, että herra oli tallissa. Pian tuli hän kuitenkin sisään ja
Laura tapasi hänet tupakoimasta kirja kädessä.

"Luin sen viime viikolla", riensi Laura sanomaan. "Eikö se ole hyvä?"

"Oo, jaa — eikö jo ole ruoan aika? Mennäänkös iltapäiväteatteriin? Ai,
nyt onkin torstai."

"Saanko lukea sinulle sitä?" sanoi Laura, ottaen kirjan.

"Minä luulen, että se ei vetele nyt. Tuntui kuivalta. Jos laki sallisi,
menisin Geneve-järvelle jääkalastukseen. Laura, mennäänkö Floridaan?"

"Minäpä sanon. Mennään jouluksi Geneva-järvelle."

Se oli päätetty. Cresslerit ja Gretryt sekä Corthell ja Court
kutsuttiin mukaan. Page ja täti Wess tietysti myös. Jadwin tuotti sinne
hevosia ja rekiä. Heillä oli iso joulukuusi ja Corthell laati säveleet
sekä sanat lauluun, joka miellytti kaikkia. Kaksi päivää uudenvuoden
jälkeen kun Landry Court tuli Chicagosta, kertoi hän pörssissä olleen
suuren päivän. Laura tapasi takan edestä seurueen, johon kuului Jadwin,
Cressler ja Gretry. Page istui käsi poskella innotta kuunnellen Landry
Courtin kuvausta. Nurkassa luki Sheldon Corthell italialaisia runoja.
Landry kertoi:

"Argentinan huono sato tuli tiedoksi. Se pani hinnan heti aluksi 83:een
ja kaikki tahtoivat ostaa, yleisö on mukana. Yhtä myyjää tohti on
kymmenen ostajaa, En muista niin kuumaa päivää olleen pörssissä."

Laura näki Jadwinin silmäin säteilevän.

"Sanoinhan sinulle, Sam."

"Vehnää on kyllin. Odotas kun päästään dollariin. Farmarit eivät ole
vielä myyneet kaikkia. Nostakaa hinta vain kyllin korkealle ja ne
kaapivat sitä kokoon vaikka kiven kolosta."

"Minä sanon, Sam." selitti Jadwin, "että liikavehnä menee Europaan ja
myyjät saavat pitää kiirettä."

"Crookes-joukkko näkyy luottavan siihen, että laskee", selitti Landry.
"Myivät rohkeasti tänä aamuna."

"Sepä aatos", huudahti Jadwin. "Myydä lyhyeen Argentiinan sadon
pettäessä ja kun Europasta tulevat nämä härkätiedot."

"Paljon on myyty", selitti Gretry. S Mitä Jadwin yrittikään, syvänteen
kuohu kuului hänen korviinsa joka hetki, yötä päivää. Tuo La Salle
kadun pyörre veti kovemmin kuin koskaan ennen. Ja hän, joka vehnän
retket tiesi, pitikö hänen olla poissa pelistä. Pitikö hänen olla
jouten, kun pikkumiehet sulkivat silmänsä vetten vyöryiltä niitä
ymmärtämättä ja osaamatta käyttää tilaisuuksia. Sitä suurta, mitä hän
odotti, ei oltu vielä nähty. Eiköhän se tulisi mestarikäden tarttuessa
asioihin? Eikö ollut päällikön aika astua esiin? Eikö kumous kutsunut
Napoleoniaan? Olisiko joku toinen astuva paikalle, jolle häntä ei
kuulunut? Tämä toimettomuus kalvoi häntä. Hän ajeli pitkiä matkoja
yksinään ajatellen, suunnitellen. Hänellä oli pörssipaikkansa yhä. Myös
Europan kirjeenvaihtajat. Joka aamu tulivat tiedot ja joka iltalehti
varmisti hänen arvionsa.

"Minä olen erilläni", sanoi hän vaimolleen, "mutta tiedänpä kuka voisi
ottaa sen Crookes joukkion tuohon kouraan." — hän iski pöytään — "ja
murskaisi ne kuin munan kuoren."

Kun he sitten olivat tulleet taas Chicagoon, kantoi Landry Court
Pagelle lehtiä ja puhui aina pörssin vilkkaasta liikkeestä. Hän luki
lehdistä, kuinka uusi tekijä oli astunut Chicagon viljapörssiin. Rohkea
Härkä-ryhmä oli ilmeisesti muodostunut ja oli se nopeasti nousemassa
pörssin kontrolliin. Sen vaikutuksesta nousi hinta taas. Äkkiä osti
se Tuntematon Härkä kaksi miljoonaa bushelia. Lehdet ihmettelivät
tämän salaisen tulokkaan rohkeutta. Newyorkilaisten epäiltiin olevan
pelissä, mutta — selitti eräs lehti — "sieltä käsin kielletään jyrkästi
osallisuus ja niin on, että se Tuntematon Härkä on 'Tuulten kaupungin'
omia asukkaita."

Page katsahti Landryyn ja tämä sanoi: "Emmeköhän molemmat ajatelleet
samaa?"

"Mutta hänhän lupasi siskolle lopettavansa kokonaan. Mitä luulet?"

"En luule mitään."

"Sano: en uskoisi."

"Olkoon niin sitten. Minun tehtäväni on täyttää hra Gretryn määräykset."

"Tiedän, että Jadwin on siellä taas kaiket päivät."

"Mutta ehkäpä hänen kiinteistöasiansa vaativat", arveli Landry.

"Laura on hyvin huolissaan", sanoi Page. "He viettivät iltansa ennen
kirjastossa ja Laura luki ääneensä. Mutta nyt tulee Curtis kotiin
niin väsyneenä, että hän menee nukkumaan yhdeksältäkin ja Laura lukee
yksin. Jadwin ei välitä kirjoista eikä pyhäkoulustakaan. Ja voihan hän
menettääkin?"

Mutta Landry pani vastalauseita: "Älä luule, että hra Jadwin laskee
ketään niskaansa. Ei häntä saa kumoon miesjoukkokaan. Hän on suurin
mies, mitä olen koskaan tuntenut."

Eipä ollut enää salaisuus Laura Jadwinille, että hänen miehensä oli
mennyt takasin vehnäkauppoihin vieläpä sellaisella voimalla, että oli
joutunut ihan pyörteen ytimiin. Koko La Salle kadun maailma seurasi
tarkoin tämän tuntemattoman Härän joka liikettä. Ensi temppunsa
oli ostaa myymäinsä viiden miljoonan bushelin tilalle toiset viisi
miljoonaa toukokuun vehnää. Tämä tapahtui tammikuussa ja sitä kesti
läpi koko helmikuun sekä maaliskuun alkupäiviin saakka, samaan aikaan
kuin Europan kymmenet kaupungit kiihkeästi kysyivät Amerikan vehnää.
Hän osti yhä. Hinta oli 87. Avosylin otti hän vastaan kaikki, mitä
tulvi syvänteeseen Iowasta ja Nebraskasta, Minnesotasta ja Dakotasta,
Illinoisin täysistä säiliöistä ja nopeasti tyhjenevistä Kansasin ja
Missourin elevaattoreista. Ja juuri kun Curtis Jadwinilla oli kymmenen
miljoonaa bushelia, tuli hallituksen raportti varastoista.

"Mitäs tuumaat?" sanoi Jadwin.

Hän oli Gretryn huoneessa Kauppakamaritalossa. Oli ilta ja valot olivat
sytytetyt. Kadulla riensi miesten virta sateessa poispäin, he menivät
levolle, väsyneinä päivän ponnistuksista. Nyt oli syvänne levossa.
Muta konttorissa istuivat johtajat. Siirtäen sytyttämättömän sikarin
suupielestä toiseen, sanoi Jadwin: "Mitäs tuumaat?"

Kasvot tilastoja päin vastasi toinen vain pään epämääräisellä
liikkeellä.

"Sam... farmareitten käsissä on vähemmän kuin sata miljoonaa bushelia."

"Eihän sitä niin mahdottomasti ole."

Vaieten tutkivat miehet raporttia edelleen. Gretry otti esille
tilastokirjan ja vertaili numeroita.

"Aatteles, että suuren osan tuota viljaa on mentävä Europaan ennen
heinäkuuta. Kuinka sitä menee?" sanoi Jadwin.

"Noin viisi miljoonaa viikossa."

"Siis kaksikymmentä miljoonaa kuussa ja — odotas — vielä on neljä kuuta
uuteen satoon. Kahdeksankymmentä siis menee siitä vajaasta sadasta maan
ulkopuolelle."

"Niin näyttää."

"Katsotaanpas numeroita", sanoi Jadwin. "Tässä on hintalista. Enpä
luule Chicagon varastojenkaan pakahtuvan. Mutta saapas ne välikuitit
sekä Pariisin ja Liverpoolin tiedot. — Lyönpä vetoa, ettei niillä ole
kymmentä miljoonaa niskainsa pelastimiksi."

Pian palasi Gretry esihuoneesta tuoden kirjasia ja kauppalehtiä.
Konttorit ympärillä olivat tyhjenneet. Kuului vain kyyhkysten
räpistely. Gretryn konttorissa nuo kaksi yhä tutkivat raportteja. Ja
kynät kävivät nopeasti tehden laskelmia paperilla.

"Ja huomaatko", sanoi Jadwin, "että nämä Pohjois-Lännen myllärit ovat
jauhattaneet kaiken viljansa?"

"Niin ovat. Laivaliike alkaa siellä ensi kuun jälkeen."

"Ja kaikki menee sieltäkin ulos. Etkö ole tyytyväinen, että sinulla on
nyt vehnää."

"Paljon on, joilla ei ole."

"Onko?"

"Crookesin seuraajia. Ovat myyneet pois."

"Mutta katsoppas tätä." Jadwin aukasi kauluksensa. "Minulla on kymmenen
miljoonaa ja Europa ottaa täältä kahdeksankymmentä. Toukokuulla ei ole
Chicagossa vehnää ollenkaan. Jos minä nyt ostan, niin mistä ne, jotka
ovat myyneet, ostavat silloin" Mistä?

"Totta tosiaan."

"Mistä ottavat?" kirkui Jadwin.

"Hitto tiesi", änkytti välittäjä.

Ja samassa olivat he jalkeilla. Se hetki, joka oli edellisinä
kuukausina valmistunut tulemaan, oli nyt lähestymässä. Kuin olisi verho
sen edestä reväisty, aukeni se heidän eteensä. Jadwin tarttui Gretryä
hartioihin huutaen:

"Sam. Tiedätkö mitä tämä merkitsee? Kuule, me kaappaamme markkinat!"



8.


Sinä huhtikuun aamuna alkoi kaupanteko Chicagon vehnäsyvänteellä jo
viisi minuuttia ennen gonqongin helähdystä ja huutajain määrä oli
niin suuri, että ne sekottuivat maissi-syvänteen joukkoon ja tunkivat
kauppiaita pois näiden vanhoilta paikoilta, Edellisenä päivänä oli
toukokuun vehnä ollut 98 5/8 ja Härät olivat ennustaneet, että
seuraavan neljänkolmatta tunnin kuluessa saisivat Western Union'in
sähköttäjät tiedottaa maailmalle taikaisen tarinan, että vehnä oli
dollarissa.

Merkit viittasivat vilkkaaseen liikkeeseen, joka kuuden viime viikon
aikana ei ollutkaan pysähtynyt. Syvänne oli sähköllä ladattu. Intoa
oli ilmassa. "Tuntematon Härkä" oli kaikesta päättäen vielä johdossa,
koko markkinat riippuivat hänen heittäessään vehnää ylöspäin.
"Häntäjoukko" pikku härät, olivat innoissaan. He riippuivat kiinni
tuntemattomassa ystävässään, joka joka päivä teki heidät rikkaammiksi.
Karhuja tuskin näkyikään. Se Suuri Härkä oli ajanut ne melkein pois
syvänteestä. Muristen olivat ne lähteneet ja kaukaa käsin tuskin
uskaltivat käpälää kohottaa. Ja samaan aikaan Liverpool, Pariisi,
Odessa ja Budapest yhä äänekkäämmin huusivat vehnää ruoaksi Eutopan
täysille kaduille ja kuiville farmeille.

Muutamia minuutteja ennen alkamista oli Charles Cressler kaakkoisessa
seurusteluhuoneessa lopettamassa aamusikariaan, mutta kun hän kuuli
salista alkavan metelin, heitti hän sen pois ja meni sinne astellen
otsikkoakkunain puolelle. Tapansa mukaan täytti hän näytepusseista
taskunsa vehnällä ja levitti sen kyyhkysille. Lintujen räpistellessä
siinä kuuli hän äänen takanaan toivottavan hyvää huomenta: "Näyttävät
tuntevan teidät?"

Cressler käännähti: "Halloo, tuntevat kyllä, varsinkin tuo valkean
punerva naaras; se loukkasi siipensä eilen, ja jos en sitä auttaisi,
työntäisivät toiset sen pois. Varsinkin tuo peto tuolla tahtoo kaiken
vehnän. Ei saa koskaan kyllikseen."

"Sellaisia näyttää olevan toisiakin." Niin, saneli Calwin Hardy
Crookes, pieni tummatukkainen mies, jolla oli kolmikulmainen
kissannaama; ohuet huulet, tiukasti suljetut; kasvot salaperäiset,
kylmät. Hän oli muodikkaasti puettu, kultaperät valkeilla liiveillä,
jalokivineula kravatissa ja sinettisormus. Vetäen puhtaan nenäliinan
jatkoi hän:

"Toisia on, jotka eivät tiedä miten saisivat kylliksi vehnää."

"Tarkotatte Tuntematonta Härkää."

"Tarkotan sitä tuntematonta kirottua hullua."

Charles Cressler ei ollut keikaileva, mutta hieman kohosi hänen
itsetuntonsa ja olisi hän halunnut, että ystävänsä olisivat nähneet. Ja
ensi kerran tavattaessa oli hän sanova: "Crookes sanoi minulle tänään
— sillä tämä mies oli La Salle kadun 'suurin'. Eipä edes salaperäisen
Härän esiintyminen saattanut pörssiä tyyten unohtamaan Suurta Karhua.
Monet tuon kanssa puskusilla ollen vilhuilivat häneen ihmetellen,
miksei hän tullut omiensa avuksi."

"Niin, hullu hän on", myönsi Cressler lyhyttä partaansa sivellen.

Miehet olivat täydet vastakohdat; toinen pitkä, kulmikas, hontelo,
toinen taas pieni, eheä ja kiinteä. Mutta juuri Cresslerin aikoessa
jatkaa sanoikin toinen: "Mitäs nyt?"

Vehnäsyvänteestä käsin kuului näet äkillinen meteli. Välittäjät
huusivat kuorossa, lakkeja lenteli ilmaan. Alimmalla asteella olevat
huusivat kädet torvena etäämmällä oleville ystävilleen ja yläportailla
seisovat huitoivat käsillään kauppatarjouksia. Joka taholta juoksi
miehiä ja poikia keskustaa kohti. Parvekkeelta kurottuivat katsojat
uteliaina yli käsinojan. Äkkiä kohosivat kaikkien katseet viisariin ja
kaikki, jotka siinä talossa toimivat, tunsivat värähdyksen käyvän läpi
ruumiinsa, kun se osotti — dollaria.

"Tulisitteko kanssani lnnchille Kinsleyhin? Haluaisin jutella", sanoi
Crookes Cresslerille. — Tämä lupasi.

Kinsseyllä olikin Crookesin seurassa tämän liikekumppani Sweeny,
ja ystävä Freye. Edellinen oli puhelias irlantilainen, joka aina
keskustellessaan kysäsi: "ymmärrättekö, herrat?", jälkimäinen taas
oli amerikalais-saksalainen, tyyni mies, jolla oli musta poskiparta
ja silmissä leikkisä vilkahdus. Nämä olivat Karhujen johtajat. He
olisivat, kuten Cressler sanoi, "voineet ostaa koko joukon Länsipuolta."

Aterian aikana nämä herrat avoimesti selittivät, että heillä oli
aikomuksena ajaa Tuntematon Härkä pois pörssistä, ja pyysivät häntä
mukaan. Sweenyn puhuttua itsensä väsyksiin aukasi johtaja Crookes vasta
suunsa ja sanoi silmät niin elottomina kuin kalan silmät:

"En tiedä kuka se suuri Härkä on enkä välitä tietää. Mutta haluan
saada hänet pois markkinoilta. Nyt on hän saanut pitää päänsä kolme
neljä kuukautta. — Laskin, että hän pääsisi dollariin. Tänään päättyi
toukovehnä dollariin kahdeksaan... Nyt on aika käydä käsiksi."

"Mutta te unohdatte", riensi Cressler huomauttamaan, "että minä en
keinottele."

Freye hymyili ja taputti ystäväänsä käsivarrelle sanoen: "Minä luulen,
Charlie, että tässä ei tule paljoa keinottelua."

"Herrat", huusi Sweeny, "me myymme hänet ulos markkinoilta. Ymmärrätte."

Cressler pudisti päätään: "Ei, älkää ottako minua lukuun. Jo vuosia
sitten lopetin keinottelun, ja sitäpaitsi, minun tuskin tarvitsee
teille sanoa, mitä merkitsee loppuun myynti teille."

"Mitä siinä on menettämistä, hittovie?" sanot Crookes.

"Minä selitän sinulle", sanoi Freye, ja toisten kahden vetäytyessä
keskustelusta sivuun hän puhui lähes puolitoista tuntia, jonka ajan
kuluttua pöytä oli tulvillaan numeroita täynnä olevia papereita.
Lopuksi sanoi hän: "No, Charlie, ymmärrätkö pelin?"

"Se on niin nerokas kuin voi olla ettekä te voi hävitä, kun Crookes on
takananne."

"Siis tulet sinäkin mukaan?"

"Älkää ottako minua huomioon."

"Mutta oletko ajatellut tätä?" sanoi Freye ryhtyen taas asiaa
selittämään. "Ja me teemme aika omaisuudet."

"En tarvitse omaisuuksia, Billy", sanoi Cressler. "Minä olen vanha
kukko, te vasta poikasia. Minulla on vähän rahaa ja tointakin ja haluan
olla rauhassa. Minä tein pikku heittoja silloin kun te, pojat, olitte
polvihousuissa. Antakaa minun nyt olla erilläni tästä."

"Emme hiis vieköön annakaan", huusi Sweeny, "pelkäätkö ettemme voi
ostaa sitä lehteä? Se on taskussamme. Kyllä Crookes voi laittaa
karhumielialan sormeaan koukistamalla vain. Hänenhän ovat lehtien
kauppapaikat. Kuules nyt kun selitän —"

"Et sinä enää voi siitä mitään uutta selittää", sanoi Cressler.
"Tietysti te voitatte. Crookes & K:ni on kuin Rotschild —
maanjäristyskään ei voi häntä järkyttää. Mutta minä olen luvannut
itselleni pysyä erilläni keinottelusta."

"Mitä hittoa, sinä pelkäät", sanoi Freye nauraen.

"Keinotteluako? Totta vie minä sitä pelkään, ja kun olette tässä ijässä
ja olleet mukana kolmessa paniikissa ja kun teidän kiertävänne kaappaus
ratkee, niin pelkäättepä hieman tekin."

"Mutta entäs jos me todistamme sinulle, että me emme keinottele vaan se
toinen, se hullu Härkä?"

"Minä voin olla mukana laillisessa kaupassa", sanoi Cressler nousten,
"ja jos voitte todistaa, että teidän temppunne on sellainen, — mutta
sitä ette voi.."

"Tuletko tänne huomenna?", kysyi Sweeny heidän vetäessään
päällystakkeja ylleen.

"Mitäpä hyötyä siitä olisi."

"Tule kuitenkin", ja Cressler lupasi sekä lähi menemään alas portaita.
Sweeny selitti tovereilleen: "Hän on jo mukana. Huomenna saan
lupauksen. Kerran keinotellut, aina keinottelee. Hän oli aikanaan kukko
tunkiolla ja se on veressä. Kun hän myönsi pelkäävänsä, tunnusti hän
olevansa sen vallassa."

"Hänet olisi saatava", sanoi Freye.

"Mutta miksi tahtoo Crookes saada hänet? Ei hän niin rikas ole."

"Ei, mutta hän on vankka käteisostaja eikä ole vuosiin keinotellut.
Crookes tarvitsee sellaisia, ennenkuin hän saa Stires & K:nin mukaan.
Meillä pitää olla aika kasa rahaa ja ne pankkiherrat ovat varovaisia.
Kyllä Crookes tietää."

"Luulin että Crookes kertoisi tänään. Hän tietää tietysti, kuka se
Suuri Härkä on."

"Tietysti ja kyllä hän sen sanoo. Mutta luulenpa osuvani oikeaan
minäkin. Tässä myytiin Liverpooliin aika lasti viljaa Gretryn
välityksellä ja hänhän on toimitellut Curtis Jadwinin asioita."

"Jadwin? Hei! Tässä taidetaan olla ison riistan jäljillä."

"Mutta siitä ei Cresslerille hiiskaustakaan, ennenkuin hän on lujasti
kiinni. Ovat ystävykset. — Tavataan taas huomenna."

Kun Cressler kääntyi La Salle kadulle, ropsahti alas aika sade ja hän
ennätti tuskin pistäytyä Illinois Trustin ovikäytävään. Sinne kokoontui
muitakin suojanetsijöitä ja Cressler näki Jadwinin juoksevan sitä kohti
Grand Pacific hotellin suunnalta. Hän huusi tälle: "Halloo, Jadwin,
tule pois märastä, sanoi varas Jounaalle."

Heidän hetken seisottuaan sadekuuroa katsellen takinkaulukset
ylöskäännettyinä sanoi Cressler: "No, jopa meni vehnä dollariin."

"Jo, dollariin meni."

"Sinun kai on paha mielesi, kun et ole mukana?"

"Oh, ei", sanoi Jadwin sikariaan purren. "Ei — irti olen."

"Kerta kaikkiaan?"

"Kerta kaikkiaan."

"Hm", jatkoi Cressler, "joku on jatkanut siitä, mihin sinä lopetit. Se
Tuntematon Härkä. Kaikki koettavat saada selville, kuka hän on. Crookes
— tiedäthän — sanoi minulle tänään, ettei välittänyt kuka se on. Hänkin
on nyt ulkopuolella — kunnes se Suuri Härkä väsyy. Kukahan se lienee?"

"Ei suinkaan sellaista olekaan", saneli Jadwin. "Paljon vain ostetaan
tai joku newyorkilainen ryhmä tekee kauppaa Gretryn välityksellä. En
minäkään välitä — kun olen erilläni. Minulla on aika työ maakaupoissa.
Ei tämä kaupunki ole vielä läheskään valmis. Kasvaa länteen päin ja
minä olen perustanut yhtiön sen puolen asuttamista varten. Kas, sade
näyttääkin hellittävän. Terveiset rouvalle. Näkemiin, Charlie."

Jadwin meni konttoriinsa, jossa telefooni heti soi. Teeskennellyllä
äänellä sanoi Gretry: "Minulla on tietoja siitä käteisvehnästä, jonka
Duluthista sinulle."

"Tarvitaan kai pitkä neuvottelu?"

"Niin. Tule Grand Pacificiin. Paras ettemme näyttäydy yhdessä. Älä kysy
minua. Mene tupakkahuoneeseen. Puoli kuusi saan tiedon Minneapoli§ta.
Voitko odottaa sitä?"

"Hm. Aioin mennä kotiin. En ollut eilen ja rouvani —"

"Tämä on hyvin tärkeä. Ja jos soitan sinulle kotiin, niin voi joku
kuunnella."

"Olkoon menneeksi sitten. Menen kotiin lunchille huomenna. Tapasin
juuri Cresslerin ja hän tuntui epäilevän —."

"Älä puhu tällaisia telefoonina. Terve."

Puoli tuntia myöhemmin soitettiin Lauralle kirjastoon. Hän huudahti:
"Et siis taaskaan tule kotiin? Miksi et?"

"Mahdotonta. Se maayhtiöni."

"Ei se voi olla se. Antaisit herra Gretryn hoitaa ne —"

"Nyt täytyy lopettaa, Laura. Hyvästi. Huomenna puolipäivältä tavataan
ja minä selitän... Laura... halloo." Mutta hän kuuli puhelintorven
rasahtavan ja hän tiesi vaimonsa suutuksissaan lyöneen telefoonin
kiinni sanomatta hyvästi.

Päivät kuluivat, viikkokin vierähti. Vehnämarkkinoilla oli hiljaisempaa
dollarirajän saavuttamisen jälkeen. Verhojen takana voimat mittailivat
"tilannetta", biljoonia dollareita pantiin liikkeelle miljoonia
vehnäbusheleita hallitsemaan. Kuun kolmannen viikon lopulla ilmoitti
Freye Crookesille, että Cressler oli "sisällä" ja heti alettiin
neuvottelut Stiresin suuren pankkiliikkeen kanssa. Mutta sillä aikaa
Jadwin ja Gretry vastustusta aavistamatta ostelivat hiljaa vehnää.
Maaliskuun lopulla oli Jadwin toukovehnäkaappauksensa varalta ostanut
yli puolet Duluthissa, Chicagossa, LiverpooliSsa ja Pariisissa olevasta
varastovehnästä — n. 20 milj. bushelia, ja sitä vastaan myynyt saman
määrän heinäkuun vehnää. Kun hänellä näin oli todella vehnää itsellään,
ei hän voinut menettää. Jos vehnä nousi, oli hänen 20 miljoonansa sitä
arvokkaammat. Jo» se laski, oli hänellä myymäänsä vastaava määrä. Ja
yhä hän osti, niin että Gretryn kirjat osottivat hänellä olevan yli 20
milj. toukokuun vehnääkin.

Mutta tämä veikin kaiken hänen aikansa ja ajatusvoimansa. Hän, jolle
äskettäin vielä viisi miljonaa bushelia oli ollut vaikea hallita, sai
nyt hoitaa 40 miljoonan varastoa. Mutta hän olikin eri mies nyt. Oli
huomannut omaavansa kykyjä ja voivansa hallita Chicagon markkinoita
— sellainen mies voi korskeilematta pitää itseään suurena. Hän tiesi
olevansa heidän yläpuolellaan — Gretryn, Crookes joukkion, kopeitten
karhujen, koko mailman pörssiväen. Hän oli heitä kaikkia suurempi,
voimakkaampi ja ovelampi. Muutaman päivän päästä saivat havaita, että
heidän hankittavakseen lupaamaa vehnää ei ollutkaan muualta saatavissa
tuin häneltä — ja hänen määräämällään hinnalla. Hän voisi kiskasta
vaikka sata dollaria bushelilta ja heidän oli maksettava tai mentävä
vararikkoon. Hän ajatteli vain vehnää —- vehnää. Niin pian kun hän
astui La Salle kadulle ja kuuli sen huminan, joka ilmaisi vehnän
mattaa Lännen farmeilta Chicagon myllyihin ja leipomoihin, tunsi
hän hallitsevansa sen 40 miljoonaista virtaa. Ja kun ilta tuli, oli
päivän kaupat arvioitavat ja suunniteltava seuraavan päivän tehtävät.
Kun hevoset lennättivät häntä kotiin päivälliselle, kopisivat niiden
kaviot: — vehnää — vehnää. Eikä hän voinut syödä. Joka askeleella hän
ajatteli: Oliko se veto ollut oikea? — Oliko heikkoa kohtaa jossain? —
Ja aterian jälkeen taas esille paperit, tilastot ja raportit ja usein
tuli Gretry ja kirjastossa he lukon takana suunnittelivat aamuyöhön.

Ja kun tämä hänen luutnanttinsa lähti, katseli hän kotiaan, jossa jo
kaikki nukkuivat ja tunsi uupumusta. Mutta samalla löi kello kuin
pörssin gongonpi ja taas alkoivat aivot jauhaa — vehnää — vehnää. Hän
sammutti tulet, sulki ulko-oven ja meni levolle, mutta nukkumatta
tuijotti hän vain pimeään aivojen suunnitellessa uusia vetoja ja
korvakalvojen väristessä: vehnää — vehnää — vehnää. Neljäkymmentä
miljoonaa bushelia vehnää!

Vain aamiaisella ja päivällisellä tapasi hän vaimoaan ja silloin oli
tämä usein vihanen, väliin taas surullinen ja näytti aavistavan,
ettei kaikki sentään ollutkaan Jadwinin syy. Mutta hän ei puhunut
siitä asiasta mitään, miehensä näki vain hänen tummien silmäinsä
loukkaantuneen katseen. Ennen se olisi saattanut hänet surulliseksi, nyt
hän vain huudahti: "Luuletko, että ilkeyksissäni näin menettelen. Et
voi aavistaa. Kaapatako vehnää? Ei, vehnä on minut kaapannut. Jouduin
olojen puristuksiin ja olin pakotettu tekemään, mitä tein. Enkä nyt
pääse irti parhaallakaan tahdollani. Mene teatteriin tänä iltana. Minä
en pääse. Ota se Corthell tilalleni."

Niin tapahtuikin ja taiteilija lähetti kimpullisen ruusuja kutsun
saatuaan ja näytännön jälkeen piti hän illalliset kotonaan seurueelle
sekä saattoi heidät, rva Cresslerin ja Pagen kotiin. Ihmeekseen
huomasivat he, että hän oli ainoa mies joukossa. Landryn oli lääkäri
kieltänyt mihinkään menemästä, hänen pörssityönsä vei kaikki voimat. Ja
hra Cresslerilläkin oli joitain asioita. "Hän on ihan vanhentunut näinä
kumina." selitti rva Cressler. "Ei hän kylläkään keinottele, mutta
hänen täytyy tavata liiketuttaviaan."

He jättivät rva Cresslerin tämän kotiin ja ajoivat sitten Jadwinille.

"Muistanpa", sanoi Laura Corthellille, "kun ensikerran tultiin näin
oopperasta. Silloin olin juuri tutustunut Jadwiniin."

"Se oli Helmick vararikon iltana", sanoi Page vakavasti, "ja konttorit
olivat valaistut. Kas, kirjastossa on valoa. Curtis on vielä valveilla
ja kello on yksi."

Laura oli vaiti. Hän mietti, kuinka kaikki oli päättyvä. Miehensä
kulkeutui kirjastoon tehden työtä eikä hän saanut tätä tavatakaan ja
hänen iltansa olivat pitkät.

"Oletteko kotona huomis-iItana?" kysyi Corthell. "Saanko tulla
soittamaan teille?"

"Tulkaa, minä olen kotona."

Lauran vaunut veivät taiteilijan kotiin ja koko matkan istui hän
ajatellen. Hänen paperossinsa sammui ja hän otti uuden, muttei
muistanut sitä sytyttää. Aatoksissaan nousi hän asuntoonsa, heitti
takkinsa ja hattunsa pois ja kaasua sytyttämättä astui lieden ääreen,
jossa puusylyksellinen paloi. Hänen palvelijansa, Evans, tuli kysymään,
halusiko hän jotain, toi hänelle iltalasin ja paperossilaatikon,
sytytti pronssilampun, jonka varjo oli painavaa silkkiä, veti verhot
akkunaan, pani lisää puita uuniin, sytytti herransa paperossin pienellä
alkoholisytyttimellä ja meni hiljaa mutisten: "Hyvää yötä."

Tämä oli Corthellin koti, atelierin yhteydessä Järvenrantakadun
varrella. Hän piti sen poissaollessaankin samassa kunnossa, uskollisen
Evansin hoidossa ja aina tunsi hän palatessaan pitkältäkin matkalta
kodissaan levon tunteen.

Asunnon sisustus oli huolella valittu. Kuparilevyillä oli seiniin
saatu vihertävä sävy sekä himmeän kullan hohto, joka antoi mäntymetsän
aurinkoisen tunnelman. Hyllyillä oli kahdeksannentoista vuosisadan
kirjoja ruskeissa nahkakansissa — Addison, "Spectator", Junius ja
Racine, Rochefoucould ja Pascal. Joka taholla näki silmä pieniä taiteen
ja ammattitaidon mestariteoksia. Tuossa oli pieni veistokuva Rooman
rappeutumisajalta, mustaa marmoria ja pronssitiara; tuossa kehyksiin
pantuna sivu neljännentoista vuosisadan "Li Quatres Filz d’Aymon’ista"
taitehikkaine alkukirjaimineen; tuossa renessanssin aikainen lippu,
ruskettunutta valkeaa silkkiä, jolla näkyi värikkäitä kirjailuja.
Akkunain välillä oli norsunluinen Venus-patsas. Vainehikkaan Lorenzon
ajoilta, alkuperäinen Cazin, Baudryn liitupiirros, Saint Gaudensin
pronssitaulu ja uunin vastapäätä seinäkudelma pohjois-ranskaIaisen
koulun parhaalta ajalta, esittäen siivellistä Haleyonea liitelemässä
Cenzin Aigeian meressä ajelehtivan ruumiin yllä.

Pitkän aikaa istui Corthell liikahtamatta tuleen tuijottaen. Sitten
nousi hän ja nojaten uunin kamanaa vaston yhä tuleen katsoen mutisi
hän: "Hän on onneton ja ikävissään. Hullu, hullu, kun jätin hänet, kun
olisi pitänyt pysyä. Hullu, hullu, kun ei nyt ole voimaa jättää, kun
pitäisi."

Seuraavana iltana tapasi hän Lauran taas yksin. Hän luki koko
illan mukanaan tuomaansa Rosettea. Heidän keskustelunsa oli täysin
muodollista, mutta kotimatkalla huomasi Corthell, ettei Jadwinin nimeä
oltu kertaakaan mainittu.

Heidän tuttavallisuutensa kasvoi yhä. Corthell heittäytyi virran
vietäväksi. Jadwinia hän harvoin tapasi. Mutta milloin tavattiin,
oli tämä aina mitä ystävällisin, kiittikin Corthellia siitä, että
tämä piti seuraa hänen vaimolleen, kun hänen täytyi jättää tämä niin
paljon yksin. Tuttavallisuus kävi yhä läheisemmäksi. He olivat yhdessä
teatterissa ja konserteissa ja Corthell kävi talossa pari kolme kertaa
viikossa. Mutta mitä Laura ajatteli, siitä hän ei saanut selvää. Väliin
oli hän varma, että tämän aviollinen elämä oli sietämätön. Mutta taas
tuli tapahtumia, jotka sekottivat hänen varmuuttaan. Kerrankin piti
hänen viedä Laura taidegalleriaan katsomaan joitain uusia tauluja,
kun tämän kotoa ilmoitettiinkin hänen lähteneen miehensä kanssa
Geneva-järvelle, ja sen jälkeen oli hän säteilevän iloinen.

Mutta yhä enemmän oli Jadwin poissa kotoa, öitäkin täytyi hänen
viettää alakaupungilla, ja kun hän oli kotona, meni hän uupuneena
levolle heti aterian jälkeen. Yhä useammin olivat Laura ja taiteilija
yksissä. Väliin oltiin sentään Cresslerilläkin vanhaan tapaan. Eräänä
tiistai-iltana tuli Jadwinkin ja oli hän luvannut seuraavan illan
Lauralle ja tämä ajatteli jo, mitä silloin tehtäisiin. Mutta kun hän
esitteli miehelleen suunnitelmiaan, saikin hän kuulla, ettei toisen
mitenkään sopinut.

"Mutta sinä lupasit —" sanoi hän.

"Kultani", vastasi Jadwin, "lupasin kyllä, mutta nyt minun täytyykin..."

Laura ei vastannut ja kun hänen miehensä aikoi selittää, sanoi hän:
"Oh, mitäpä siitä, jos kerran et jouda." Ja hän nousi sekä ehdotti
kotiin lähtöä. Miehensä lähti hakemaan juomavettä ja samassa tuli
Corthell huoneeseen sanoen: "Tulin sanomaan hyvää yötä."

"Hyvää yötä, odotan teitä huomisiltana."

Ja kun he kättelivät, kohotti Corthell hänen kätensä huulilleen.

Näinä päivinä ei Laura taas itseään tuntenut. Hänen tuulensa
vaihteli nopeasti hänen ympäristönsä hämmästykseksi. Hän oli
vuoroon helähtelevän hilpeä, vuoroon taas sulkeutui huoneisiinsa
ja itki katketakseen. Uskonnollisiakin puuskia sattui ja silloin
hän suunnitteli sairashuoneita ja "slummi"-työtä, mutta seuraavana
päivänä meni hän loistoisassa puvussa kilpa-ajoihin..Myös sai hän
halun näytellä, rakennutti näyttämön saliinsa ja esitti siellä yksin
Lady Macbethia, Juliaa, Portiaa ja Opheliaa, kaikkia asianomaisissa
puvuissa, ja säikäytteli täti Wessiä sanoen, että hänen "sittenkin
olisi pitänyt ruveta näyttelijättäreksi."

Myös suunnitteli hän sitä, että Corthell maalaisi hänet Lady Macbethinä.

Aina sukelsi taiteilija hänen ajatuksiinsa. Ehkäpä tämä rakasti
häntä vieläkin. Mitä pahaa siinä olisi? Ilman tämän seuraahan hänen
elämänsä olisi sietämätön. Ja pitäisikö hänen, Laura Jadwinin, kaikkine
kykyineen näivettyä hukkaan unohdettuna? Katsokoot ne, jotka hänet
laiminlöivät. Hän oli yhä nuori ja viehättävä.

Kun Corthell tuli hänen luokseen tuona keskiviikko-iltana, sanoi hän:
"Muistatteko sen pikku taulun, jonka te nimititte 'Epätoivoksi?' Minä
olen ripustanut sen huoneeseeni, sillä pidän siitä. Mutta en tiedä,
onko se oikeassa valaistuksessa. Tulisitteko katsomaan, olisiko sille
siellä sopivampaa paikkaa?"

He menivät pikku hissillä yläkertaan huoneeseen, jonka Laura oli
antanut sisustaa makunsa mukaan. Sen seinäin alapuoli oli tummaa puuta,
ylt'yleensä oli kirjahyllyjä, pronssilamppuja ja kukkia. Keskellä oli
mahonkipöytä kiinalaisposliinineen ja akkunan edessä iso lepotuoli.

"Kuinka kaunis huone!" huudahti Corthell, kun Laura sytytti sähköt.
"Täällä on aivan teidän leimanne. Vaikka olisitte tuhanten peninkulmain
päässä, niin tietäisin, että tämä on teidän huoneenne — ja se olisi
minulle rakas."

"Täällä on se taulu", sanoi Laura, "eikö sen paikka ole epäonnistunut?"
Mutta Corthell selitti, että paikka on hyvä, ja kunhan vähän vain
kallistaa taulua, tulee se oikeaan valaistukseen. Sitten istuutui Laura
tuoliinsa ja Corthell pöydän ääreen. Laura puhui:

"On hauskaa, että pidätte huoneestani. Täällä olen enimmän osan
aikaani, aterioinkin väliin. Eilen istuin yksin pitkät ajat pimeässä.
Oli lämmin ja minä kohotin akkunan auki sekä katselin järvelle.
Laineiden loiskina kuului kuin mereltä. Kaikki oli niin hiljaista ja
minä ajattelin olevani pikku tyttö Barringtonissa poimimassa marjoja,
ja muistin, kuinka kerran eksyin korkeitten maissien keskeen. Kuinka
onnellinen olinkaan, kun isäni otti minut heinäkuormalle ja minä olin
päivettynyt pikkuinen tyttö, jonka hame oli rikki ja kädet pensasten
repelemät."

Ja osaksi näytellen osaksi tosissaan kertoi hän edelleen: "Jospa vain
olisi silloin tiennyt, että ne olivat onnellisimmat päiväni... mitä
merkitsee koko tämä komea talo kauneuksineen? Kaiken antaisin ilolla,
jos jälleen pääsisin pikku tytöksi, jonka kädet olivat marjoissa, ja
jolla oli lemmitty, joka nimitti minua 'Kultasekseen' ja lahjotti
minulle sinisen tukkanauhan sekä suuteli minua myllyn takana."

"Ah", sanoi Corthell nopeasti, "Siinä se salaisuus olikin. Rakkaus —
pojan ja tyttöjen hupsu lempi — mutta rakkaus kumminkin teki elämänne
suloiseksi. Ettekö luule niin?"

Laura ei sanonut mitään, istui vain sormuksillaan leikkien pää
kallellaan. Mutta eivät mitkään sanat olisi voineet saattaa heitä
lähemmäksi toisiaan, kuin tämä sanaton hetki. Vihdoin Corthell
nojautuen häntä kohti kuiskasi: "Ette saa ajatella, että elämänne
on nytkään vailla rakkautta. Jos vain haluatte, voisitte havaita
rakkauden, joka vuosikausia on teitä ympäröinyt. Te olette sen
hyljänneet, mutta se on sittenkin ollut olemassa. Ovenne edessä on
se odottanut ja akkunoihinne on se kaihoten katsellut. Sillä ei ole
oikeutta puhua, se saa vain kärsiä."

Vieläkään ei Laura sanonut mitään. Kauan he istuivat siten ja kuului
vain järven kaukainen kohina. Vihdoin Laura kohennaikse nojaavasta
asennostaan ja sanoi: "Minä annan uudistaa tämän huoneen kesän aikana.
Eikö tuo puuosa olisi kohotettava korkeammalle?"

"Ei ole niin kaunista taustaa kuin puu."

"Yläreunaan laitatan kapean hyllyn."

"Mutta sinne ette aseta pronssilautasia, ettekä ruukkuja."

"Polttakaa vaan", sanoi Laura, "siellä on tikkuja pöydällä."

Mutta Corthell veti esille hopeisen laatikon, joka oli taideteos
sekin, sydämmen muotoinen, kultakruunuinen, ostettu jostain Wienin
panttilainastosta. Siihen oli hän kaiverruttanut nimensä. Kun se
Laurasta oli kaunis, näytti hän sitä lähemmin selittäen, että se oli
kai sisältänyt jotain hyvänhajuista Voidetta, jonka hieno tuoksu tuntui
vielä vuosisatain takaa.

Tuntia myöhemmin Corthell lähti. Laura saattoi hänet huoneen ovelle ja
palasi sitten paikalleen. Kuuli Landryn, Pagen ja tädin tulevan kotiin
ja valmistautui menemään levolle. Ohi mennessään näki hän Corthellin
tikkulaatikon jääneen pöydälle, mutta siihen huomiotaan kiinnittämättä
meni hän makuukamariinsa. Jadwin ei tullut sinä yönä kotiin ja Laura
oli emäntänä aamiaisella, jonka söi yhdessä tädin ja Landry Courtin
kanssa; ne olivat olleet heillä yötä.

"Onko asiaa herra Jadwinille?" kysyi Landry, "tapaan hänet aina
aamuisin herra Gretryn toimistossa."

"Ei ole", vastasi Laura yksinkertaisesti.

"Tapasimme herra Corthellin kulmassa, kun hän tuli täältä", sanoi täti.
"Ikävä ettemme olleet kotona, olisimme saaneet kuulla hänen soittavan."

"Ikävä kyllä", sanoi Laura ja jostain tuntemattomasta syystä lisäsi:
"Me olimme siellä salissa koko illan. Hän soitti niin kauniisti."

Yhdentoista aikana Laura lähti ratsastamaan. Mutta äkkiä muistuikin
hänen mieleensä, että Corthellin tikkulaatikko oli yhä hänen
pöydällään ja hän käänti kotiin kiiruhtaen hevostaan. Tosin hän
järjesti huoneen itse, muta palvelijat joskus kulkivat siitä läpi
ja väliin Page tai täti lukivat siellä, hänen poissa ollessaan. Nyt
hän lennättäessään kotia kohti muisti, ettei ollut koko huoneeseen
katsahtanutkaan aamulla. Ja hän joudutti ruoskalla hevostaan. Mutta
samassa hän hillitsikin sen vauhdin ja tuli hitaasti kotiin jälkeen
kahdentoista.

Sormet kireästi ratsuruoskan varressa nousi hän huoneeseensa ja sulki
oven. Meni suoraa päätä pöydän ääreen ja pysähtyi. Laatikko oli poissa
ja huoneen sohvalla nukkui Page kirja viereensä pudonneena.

Ratsusaappaansa kärjellä hermostuneesti mattoa polkien, huulet tiukasti
yhteen puristettuina seisoi Laura keskellä huonettaan. Hänen kurkkuaan
kuristi outo tunne. Oliko hän voinut erehtyä? Nöyryytys valtasi hänet
ja hän ryhtyi etsimään kiertäen huoneen ristiin rastiin. Ei löytynyt.
Hän istahti täydessä ratsupuvussaan pöytänsä ääreen, ja siinä tunsi
hän äkkiä katsomatta, että Page oli herännyt. Laura yskäsi ja sanoi:
"Oletko ottanut sinisen imupaperini?"

"En", sanoi tämä tullen yli huoneen sisartaan kohden. Samassa veti hän
taskustaan sydämmen muotoisen rasian sanoen: "Ehkä etsit tätä? Otin
sen. Arvelin, ettet tahtone Jadwinin sitä näkevän."

Laura sieppasi sen sisarensa kädestä, heitti sen menemään ja karkasi
ylös huudahtaen: "Minä otit sen! Kuinka uskallat! Mitä tarkotat? Miksi
minä en sallisi hänen tietää, että Corthell oli täällä, Tietysti hän
oli täällä."

Page oli kalpea, mutta tyyni sanoessaan: "Jos ei asia ollut arka, niin
miksi sanoit teidän olleen taidesalissa koko illan? Luulin tekeväni
sinulle palveluksen kätkemällä sen."

"Palveluksen? Mitä kätkemistä minulla on? Me olimme salissa, mutta
tulimme tänne hetkeksi katsomaan tuon taulun asentoa. Emme olleet
täällä kahta minuuttia."

"Hän oli täällä", sanoi Page, "kyllin kauan polttaakseen puolen tusinaa
paperosseja." Hän osotti hopeaista kukka-astiaa. "Sinä selität
huonosti."

Laura puristi ruoskaansa huutaen: "Älä saata minua unohtamaan itseäni."

"Minusta näyttää kuin olisit jo kyllin kauan itsesi unohtanut."

Laura heitti ruoskan maahan, risti käsivartensa ja sanoi leimuavin
silmin: "Mitä tarkotat. Istu ja puhu!" Mutta Page seisoi sanoen:

"Aiotko väittää, ettei sinulle merkinnyt mitään se, että Corthellin
tikkulaatikko oli täällä?"

"Ei vähintäkään."

"Miksi sitten hait sitä niin innolla? Minä näin."

"Koska — koska —." Sitten purkautui taas sanatulva: "Olenko minä
sinulle teoistani vastuussa? Tarvitseeko minun selittää? Koko ikäsi
olet yrittänyt minua komentaa. Nyt menee se liian pitkälle. Minä, minä
kiellän sen. Minä hoidan asiani ja teen mitä tahdon. Ymmärrätkö?." Ja
hän vaipui nyyhkien tuolille pöytänsä ääreen ja toisti: "Teen mitä
tahdon, mitä tahdon. Tahdon olla onnellinen. Tahdon, tahdon."

"Rakas sisko —", huusi Page rynnäten häntä kohti, mutta Laura työnsi
hänet pois: "Älä koske minuun. Minä vihaan sinua. Mene matkaasi.
Minä vihaan sinua. Minä vihaan tätä taloa. Minä vihaan tätä elämää.
Te tapatte minut. Kun saisin kuolla." Ja hän heittäytyi sohvalle
kasvoilleen valtavain nyyhkytysten puistaessa hänen ruumistaan. Page
polvistui hänen viereensä ja kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, mutta
hän huusi vain: "Älä koske minuun. Jätä minut yksin."

Mutta tuntien hänen tapansa Page alkoi hoidella häntä, Otti pois hänen
hattunsa ja kireän ratsupukunsa, hautoi hänen käsiään ja kasvojaan
kylmällä vedellä odottaen kohtauksen ohimenoa. Jo kului lähes tunti,
ennenkuin nyyhkytykset tasaantuivat syviksi henkäyksiksi ja vihdoin
sanoi hän hiljaa: "Sisko kulta, tuo hajuvettä. Päätäni särkee niin." Ja
kun Page lähti, sanoi hän: "Ja käsipeilini. Ovatko silmäni turvonneet?"

Eivätkä he siitä asiassa enempää puhuneet. — Kun samana iltana tuotiin
Lauralle kirjastoon Corthellin kortti, sanoi hän ensin: "En ole
kotona." Mutta samassa muuttikin hän mielensä ja sanoi: "Ei, tuo hänet
tänne."

Laura otti taiteilijan vastaan seisten suorana valkealla matolla tyhjän
takan edessä. Hän oli kalpea ja kätensä olivat selän takana eikä hän
astunut vierastaan tervehtimään. Hän sanoi: "En ensin aikonut ottaa
teitä vastaan. Mutta sitten päätin sanoa teille jotain.."

Mies seisoi häntä vastapäätä tyyneesti nojaten lieden reunukseen. He
olivat yksin. Laura sanoi: "Te ette saa tulla tapaamaan minua enää."

Corthell käännähti pois, mutta sitten kääntyen takasin hän kysyi
hiljaa: "Olenko jotenkin loukannut teitä?"

Laura pudisti päätään.

"En", sanoi toinen. "Tiesin, ettei niin ollut." Ja ison tuolin selustaa
vasten seisten jatkoi hän: "Tiesin että tämä oli tuleva, ennemmin tai
myöhemmin. Te olette oikeassa. Minun ei olisi pitänyt palata Amerikaan.
Minun ei olisi pitänyt luottaa voimaani. Siis", kuiskasi hän hiljaa,
"en enää saa nähdä teitä koskaan."

"Ette."

"Tiedättekö mitä se minulle merkitsee? Tiedättekö mitä merkitsee tämän
vähänkin menetys?" Hän meni akkunan luo. Hetkisen kuluttua palasi hän
ja taas oli hänen käytöksensä tyyni ja äänensä hiljainen.

"Mutta ennen kun menen, kysyn jotain. Siinä ei voi olla mitään pahaa,
minä kun lähden. Tiedän, että te sanotte totuuden: oletteko onnellinen,
Laura?"

"Teillä ei ole oikeutta sitä tietää", sanoi toinen silmät suljettuina.

"Te ette ole onnellinen. Jos olisitte, olisitte sen sanonut... Jos
lupaan mennä niin etten palaa, niin saanko vielä tulla jäähyväisille?"

Laura pudisti päätään.

"Niin vähänhän minä pyydän", rukoili mies. "Se merkitsee minulle niin
arvaamattoman paljon. En edes tahdo tavata teitä kahden enkä kiusata
teitä näytelmillä."

"Mitä hyötyä siitä olisi?" sanoi Laura väsyneesti. "Miksi tehdä minut
onnettomammaksi kuin olen? Miksi tulisitte takasin?"

"Koska", vastasi Corthell varmasti, "koska rakastan teitä enemmän kuin
mitään maailmassa." Hän pudotti nyrkkinsä tuolin selkämystään.

"Älkää sanoko sitä enää", huusi Laura. "Menkää nyt, olkaa hyvä."

"Jospa minä en olisi mennyt luotanne neljä vuotta sitten! Sitä olen
joka päivä katunut. Te olisitte rakastanut minua silloin. Tiedän sen ja
te voisitte rakastaa minua vieläkin —"

"Menkää nyt."

"Uskallatteko sanoa, ettette."

Laura sulki silmänsä ja painoi kätensä sormiinsa ja mutisi: "En voinut,
en voinut."

Äkkiä lähti Corthell häntä kohti. Hän ojensi torjuvan käsivarren, mutta
tämä tarttui siihen ja suuteli sitä useaan kertaan, ja Lauran paljaalle
olkapäälle painoi hän kiihkeän suudelman.

Äkkinäinen väristys kävi läpi Lauran ruumiin. Hän tempautui irti ja
seisoi suorana koko ruumiinsa hiljaa vavistessa. Väri palasi hänen
poskilleen ja hän huohotti: "Menkää."

"Ja saanko tavata teitä kerran vielä?"

"Kyllä, kyllä, mitä vaan, kun nyt menette."

Hän meni ja Laura kuuli ulko-oven kalahtavan.

"Curtis", sanoi Laura heidän ensi kerran tavatessaan. "Sinä et voinut
silloin olla kotona, kun viimeksi lupasit. Kuule, voitko viettää tämän
illan minun kanssani? Täällä kotona kahden? Tai, kyllä minä tulen
mihin vaan haluat. — Ei ole hauska naisen pyytää tällaista. Mutta
ymmärräthän?"

He istuivat aamiaisella seuraavana aamuna Lauran ja Corthellin
kohtauksen jälkeen. Jadwin löi kätensä pöytään sanoen: "Hitto vieköön,
minä olen kotona tänä iltana. Ja me luemme jotain. Me —"

Samassa Jadwin laski pois veitsensä ja katseli oudosti.

"Mikä sinun tuli?" kysyi Laura.

"Oh, ei mikään."

"Oletko sairas?"

"En juuri. Mutta väliin on alkanut tuntua tuossa jotain." Hän osotti
otsaansa.

"Särkyäkö?"

"Ei aivan. Sitä on vaikea kuvata. Tulee sellainen turtumus. Kuin
rautalakki puristuisi pään ympäri. Tänä kesänä minun täytyy levätä
hyvin, kun pääsen irti. Vielä kuukausi tai kuusi viikkoa ja sitten
päästään Geneva järvelle ja siellä minä vasta oikein lepään." Hetken
oli hän hiljaa päätään pidellen. Sitten katsoi hän kelloaan ja sanoi
tavallisella reippaudellaan: "Nyt on lähdettävä. En pääse syömään mutta
kahdeksalta tulen, varmasti."

Ja kun hän suuteli vaimoaan, kierii tämä kätensä hänen kaulaansa ja
sanoi: "Älä koskaan jätä minua, Curtis. Rakasta minua. Sinä olet minun
ainoani maailmassa. Olet isä ja äitikin. Tiedän että rakastat minua,
mutia väliin tuntuu. — Jos tietäisin että sinä et rakasta minua yli
kaiken, niin tuntuu kuin en voisi sinua rakastaa, Curtis. Älä keskeytä,
kuule. Sillä se on väärin, mutta minä olen vain nainen. Minä rakastan,
mutta minä haluan olla rakastettu myös. Me naiset olemme sellaiset.
Mene nyt toimiisi, älä myöhästy. Tuossa onkin Jarvis jo hevosineen.
Hyvästi ja — minä odotan illalla."

Uskollisena lupaukselleen hän tulikin määräaikaan ja lakeija selitti,
että rouva on taidesalissa. Tämä oli valmistanut hänelle pienen
yllätyksen. Kaikki muut sähköt olivat himmeät, mutta yksi liekki oli
kirkas ja se kohdistettiin Lauraa kohti, kun Jadwin astui sisään, ja
siinä seisoi urkujen edessä Laura täydessä "Theodoran" puvussa.

"Mitä hittoja", sanoi Jadwin ovelle pysähtyen.

Laura juoksi häntä kohti ketjujen ja koristeiden helistessä.

"Halusin valmistaa sinulle yllätyksen", nauroi hän. "Enkö ole komea?
Muistatko sen kohtauksen Justinianuksen aitiossa amfiteatterissa? Eikö
ole vaimosi kaunis? Sano?"

"Well, oletpa sinä tyttö."

"Sano, että olen kaunis."

"Kaipa sinä sitten olet."

"Kaunein mitä olet nähnyt? — Minä tahtoisin, että olisin ruma, mutta
sinä kuitenkin pitäisit minua kauneimpana. Enkö ole kaunein mitä sinä
olet nähnyt."

"Kaunein mitä olen nähnyt", kertasi mies. "Mutta mitä nyt aiot? Miksi
olet tuollaiseen asuun itsesi laittanut?"

"En tiedä, pisti päähäni. Olet nähnyt minut joka puvussani. Tänään
haetin tämän, kun olit lähtenyt. Curtis, jos et olisi saanut minua
niin rakastumaan, että rupesin vaimoksesi, olisi Laura Dearbornista
tullut suuri näyttelijätär. Sen tunnen sormenpäissäni." Ja kohottaen
päänsä niin, että kruunun helyt välkähtivät sanoi hän: "Minä olisin
ollut komea. Et uskoisi? Kuule. Näin puhuu Athalia, vanhan testamentin
kuningatar —"

"Odotas, mutta minä luulin, että sinä esität Theodoraa."

"Niin kyllä mutta ei se estä. Minä olen mitä tahdon. Kuule nyt.
Tämä on Racinen 'Athaliasta'. Se on ranskaa, mutta minä panen sinut
ymmärtämään". Ja hän lausui niin että Jadwin huudahti: "Suuri Jumala."

Laura iski kämmenensä yhteen: "Juuri niin sanoo Abnerkin."

"Abner?"

"Niin, siinä kappaleesta. Minä näyttelin niin, että sinä tunsit sen."

"Well", mutisi Jadwin päätään pudistaen. "Minulla on merkillinen vaimo."

"Kun sen ymmärrät, niin alat ymmärtää minua", sanoi Laura, koskaan ei
Jadwin ollut häntä iloisempana nähnyt. Hänen eloisuutensa oli ihan
hullaannuttava.

"Toivonpa", huusi Laura, "että olisin pukeutunut Carmeniksi ja
tanssinut sinulle. Ja sinä olisit pannut urkusi soimaan. Mutta
minullahan on puku ylhäällä. Odota! Pane urkuihin rulla. Ja ollaan
iloiset tänä iltana", sanoi hän syleillen miestään. "Tämä on minun
iltani ja minä olen niin hupsu."

Hän meni mutta palasi uskomattoman nopeasti puettuna Biset'in
sisarentytöksi, punaruusu mustassa tukassaan ja kastanjetit käsissä.
Jadwin alkoi boleron.

"Voitko nähdä minun tanssivan soittaissasi?"

"Kyllä, kyllä. Anna mennä, kuinka sinä osaat espanjalaisia tansseja?"

"Opettelin kauan sitten. Tänä iltana osaan mitä tahdon. Soita, soita
nopeasti!"

Hän tanssi väsymättä samalla intohimolla kuin oli lausunut Athaliaa.
Hänen keltainen hameensa leimahteli ja hänen ruumiinsa näytti liikkuvan
yhtä hurjasti kuin tulenliekki, kastanjetit rätisivät kuin räsähtelevät
tulipoukut ja hänen musta manttelinsa häilyi kuin pilvi. Hän oli kuin
ruumiillistunut tuli, oikullinen ja eloisa, väistyvä ja häikäisevä.

Sitten heitti hän kastanjetit toiselle puolelle huonetta, ja heittäytyi
sohvalle huohottaen ja nauraen.

"Nyt tuntuu hyvältä", huuti hän. "Sen piti purkautua. Tule nyt tänne.
Nyt kai myönnät, että minä osaan tanssiakin."

"Osaat tosiaan", sanoi Jadwin Lauran tehdessä hänelle tilaa tyynyjen
keskelle. "Se oli ihmeellistä, mutta, tyttöseni, samalla tuntuu minusta
niin —"

"Kuin mitä?"

"Kuin se olisi liian hurjaa ja luonnotonta. Minä pidän sinusta paraiten
kun olet itseäsi, tyyni ja arvokas. En tiennyt että sinussa on
tällaistakin. Sinä olet kiihoittava tänään."

"Anna minun olla sitä nyt. Minä olen nytkin itseäni, olen millainen
olen. Mutta nyt olen hiljaa. Puhellaan. Onko sinulla ollut kova päivä?
Ja kiusasiko päätäsi?"

"Ei, siellä oli helpompaa tänään. Mutta päässä tuntui kotiin tullessani
ja nyt särkee vähän."

"Särkeekö? Ja minä pahensin sitä hullutuksillani."

"Ei, ei, ei hätää. Minäpä sanon, mitä teemme. Minä makaan tässä
hetkisen ja sinä soitat. Jotain rauhallista, Laura. Minä väsyn niin
siellä La Salle kadulla."

Ja hänen maatessaan siinä pitkin pituuttaan soitti hänen vaimonsa
kappaleita, joista tiesi hänen pitävän, vanhoja lauluja, kuten "Kun
tähdet tyyneesti loistavat" tai "Oi aukaise akkunas, tyttönen".

Kun soitto hetkeksi keskeytyi, nyykytti hän tyytyväisenä päätään,
sanoen: "Se on mainiota. Kultaseni, se on kuin lääkettä. Opettajani
soitteli viulua. Olen näkeväni sen vanhan farmin keittiön niin
elävästi. Seinät olivat hirsistä ja raot rapatut. Nurkan pystypuun
ääressä me pojat mittailimme pituuttamme. Ja tuossa oli liesi ja
puulaatikko. Ja tuossa vanha vaatekaappi, jonka alla kissalla oli
pennut. Kultaseni, se oli onnellista aikaa. Sinä olet minulla nyt, ja
rahaa ja hieno koti, ja ylpeä minä olen näistä, mutta niin minusta
tuntuu, kuin että jos olisi se vanha koti ja sinä siellä, niin kyllä me
toimeen tultaisiin. Ja väliin tuntuu kuin olisimme onnellisemmat rinnan
raataissamme kuin nyt tehden paljon rahaa ja sitä tuhlaten... Mutta
jos sinä olet onnellinen, niin se ratkasee, ja jos kaikki tämä roju",
hän potkasi kohti tauluja ja komeuksia, "olisi onnemme tiellä, niin se
saisi mennä hiiteen. Tämä ei ehkä ole runoutta, mutta se on totta."

Laura tuli hänen luokseen, otti hänen päänsä syliinsä ja siveli hänen
otsaansa pitkillä, valkoisilla käsillään. "Jospa vain", kuiski hän,
"saisin pitää sinut tällä tavoin aina huolettomana ja ystävällisenä.
Tämä on minun puolisoni taas. Sinä olet mies, Curtis, suuri, voimakas,
helläsydäminen mies; et sinä osaa hienouksia etkä jokapäiväisiä
korupuheita, etkä teeskentelyä etkä näyttelemistä. Minä rakastan sinua,
rakastan, rakkahani."

"Tyttö kultani", sanoi Jadwin sivellen hänen kättään.

"Lukisinko sinulle jotain?."

"Anna olla nyt. Tämä juuri on parasta mitä olla voi."

Samassa kuului koputus ovelta. Laura kavahti ylös: "Minä sanoin niille,
ettei saa häiritä." — "Sisään", lisäsi hän.

"Herra Gretry haluaa tavata heti", sanoi palvelija.

"Sano hänelle", kiirehti Laura kuiskaamaan Jadwinille, "ettet ole
kotona — ettet voi tavata häntä."

"Täytyy mennä häntä tapaamaan; hän ei tulisi tänne, jos ei olisi jotain
todella tärkeätä."

"Saanko tulla sisään?" kysyi välittäjä jo oven takaa.

"Tule vaan", sanoi Jadwin. Punastuneena heitti Laura pukunsa ylle
sohvaverhon liepeen, kun Gretry hattu päässä astui sisään. Jadwin oli
puoliväliin vastassa ja Laura kuuli Gretryn sanovan: "No nyt ollaan
satimessa", johon Jadwin vastasi: "No, mikäs on?"

"Sain juuri selville", selitti Gretry, "että Crookes joukkoineen
tarttuu käsiksi huomenna. Siitä tulee helvetin kuuma leikki. Ne alkavat
heti kun helähtää."

"Ketä niitä on?"

"En tiedä. Ei kukaan tiedä tarkoin. Sweeny, tietysti, mutta hänellä on
joukkoa takanaan ja hyvä luotto pankeista. Sanoithan että häntä vastaan
on tapeltava ennen tai myöhemmin."

"No ei sitten hätäillä. Ei Crookes oio itse Iso Moguli."

"Pyhä Mooses, tahtoisinpa tietää, kuka sitten on."

"Minä olen. Ja hän on saava sen tietää. Ei ole Crookesille ja minulle
tilaa molemmille. Toisen on hallittava tätä peliä. Ja jos hän tulee
tielleni, niin hitto vie, minä kukistan hänet."

"Sitten on yhtä ja toista puhuttavaa. Sinun on tultava Grand Pacific
hotelliin heti, Court on siellä jo. Vikkelä poika. Hänpä se otti
selville sen Crookesin juonen. Voitko tulla heti? Hyvää iltaa, rouva
Jadwin. Ikävä kyllä, minun täytyy viedä hänet, mutta business on
business."

Mutta suuren pelaajan vaimolle ei tämä ollut pelkkää liikehommaa. Se
oli taistelua, jonka rintamasta tuli tiedontuoja. Kadun Taistelu oli
taas alkava. Taas soi sotatorvi ja tuhanten jalkain jyske kuului. Tänne
kodin rauhaankin, jossa hän piti miehensä päätä sylissään, kuului sen
kaukainen melske. Tuolla pimeässä valmistautuivat joukot taisteluun.

Huomenna hyökätään ja toinen kaatuu — hänen puolisonsa tai vihollinen.
Kuinka voisi pitää hänet, kun suuri taistelu odotti? Vaimo kuuli kuinka
kapteenien huudot kutsuivat hänen miestään. Hän oli nähnyt tämän
hyppäävän suoraan aseisiin hänen syleilystään. Hänen miehensä oli se
mies, joksi hän oli häntä kuvaillut, ja jos ei hän ollut niin voimakas,
rohkea ja taistelunhaluinen, niin ei hän häntä niin olisi rakastanut.
Mutta hän oli menettänyt hänet taas ja juuri sinä hetkenä kun luuli
hänet takasin vallottaneensa.

"Älä mene, älä mene, rakkaani", hän kuiski, "tämä oli minun iltani."

"Minun täytyy, täytyy, Laura, tyttöni. Hyvästi — älä viivytä, Sam
odottaa." Hän suuteli hätäisesti kaksi kertaa ja kääntyen Gretryyn
sanoi: "No niin, nyt mennään."

"Hyvää yötä, rouva Jadwin."

"Näkemiin, tyttöni."

He lähtivät ja kuului vain ääni sanovan: "Kas, Court oli pankissa ja
näki shekit —"

Äänet haihtuivat ja ulko-ovi kolahti. Laura istui puristaen nyrkkiään
suutaan vasten. Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään. Hän yhä puristi
sormiaan huuliaan vasten ja kuunteli itse tietämättään mitä. Hän
ajatteli miestään, joka riensi taisteluun, unohtaen hänet ja hänen
rakkautensa. Hän ajatteli Corthellia, jonka oli ajanut pois. Murtuneena
hautautui hän tyynyihin. Suuren salin pimeyttä valaisi vain pari
liekkiä heijastuen taulujen kuItakehyksistä ja urkujen piipuista.
Valtavuudessaan oli se hänelle kuin Bysanzium. Yksin sen kaamean pimeän
keskellä silkkihienouksissaan virui Laura Jadwin. Hän itki hiljaa ja
kuiskasi pimeyteen:

"Ah, kuinka olen yksin, yksin."



9.


"Siinä taitaa olla kaikki sitten", sanoi Gretry, kun vihdoinkin sai
työntää tuolinsa taaksepäin ja nousta pöydän äärestä. Hän oli Jadwinin
kanssa Grand Pacific hotellin kolmannessa kerroksessa ja kello oli
3 aamulla. Miehet olivat paitahihasillaan ja pöytänsä oli täynnä
papereita ja sähkösanomaliuskoja; Jadwinin kyynärpään ääressä oli
sikarinpätkiä tulvillaan oleva tuhkakuppi ja hotellin jäävesikannu.

"Kaikki on", myönsi Jadwin selaillen sähkösanomapinkkaa, "kunnes saamme
tietää enemmän Crookesin juonesta. Tulen konttoriin kello 8."

"Koetan tässä vähän nukahtaa", sanoi välittäjä. "Haluaisinpa tietää,
missä olemme huomisiltana tähän aikaan."

"Hitto soikoon, Sam", sanoi Jadwin kärsimättömästi. "Jos pelkäät niin
vetäydy pois."

"Älä nyt hermostu, vanha veikko. Ajattelin vain vähän tulevaisuutta.
Pitäisihän sinun tietää, etten minä pyri irti."

"Anteeksi, veikko", sanoi Jadwin pudistaen Gretryä hartioista. "Minä
olen vähän hermostunut. Viime yönä en nukkunut ollenkaan ja toissayönä
meni kahteen, kuten muistat."

"Niin, kuljet kiroten kuin merikarhu. Katso vain etten ilmianna sinua
pyhäkoulunopettajillesi."

"Eivätköpä nekin kiroaisi, jos olisivat ottaneet niskoilleen 40
miljoonaa bushelia vehnää ja saisivat joka hetki pitää silmällä, missä
joka hatullinen siitä on paraikaa. Kyllä sinä iltana oli helppo sanoa,
että me kaappaamme vehnän, mutta kylläpä se antaa työtä. Vieläköhän me
sitä voimme kauemmin salata?"

"Tuskinpa", sanoi välittäjä, pistäen papereita tassuunsa. "Jos me
repäsemme rikki tämän Crookesin verkon, tulee asia ilmi — eikä
väliäkään. Sitten on meillä kaikki ostovilja käsissämme."

"Minä pidän erikoisesti silmällä Dave Scannelia", sanoi Jadwin. "Ja
hitto soikoon minä ajan hänet vararikkoon tai ei nimeni ole Jadwin.
Jos sen rotan saan kynsiini, en jätä nahkaa niin paljoa, että saisi
peitetyksi sen syylän, jota sydämmekseen sanoo."

"Mutta mitä pahaa on Scannel tehnyt sinulle?"

"Eipä mitään, mutia sainpa selville tässä äskettäin, että Scannel oli
saattanut tuhoon puolinälkäisen Hargus-paran. Yhdessähän he sitä suurta
heittoa yrittivät ja Scannel petti toverinsa. Se oli likasin teko, mitä
tunnen. Ja Scannel sai kokoon kasansa, mutta Hargus on linnunpelätti
— elättää silti, ties millä keinoin, sisarentytärtään, joka on sievä
tyttö. Mutta kylläpä Scannel muistaa. Minulla on Harguksen hyväksi
varattuna 50 tuhatta bushelia ja muuta vielä lisäksi. Eikä nälkään jää,
jos minä elän. Ja jos Scannelin saan nurkkaan ajetuksi, niin kiljuupa
poika."

Gretry nyökkäsi päätään, sanoi: "Täytyy mennä vuoteelle, hyvää yötä,
Jad."

"Hyvää yötä, Sam. Aamulla tavataan."

Ja tuskin oli ovi sulkeutunut, kun Jadwin taas oli pöytänsä ääressä.
Huolellisesti kävi hän läpi suunnitelmat ja mumisi itsekseen: "Hm...
tuosta eivät pääse kimppuun... puoli miljoonaa... kolme kahdeksannesta
kertaa 80 tuhatta..."

Tunti kului. Vihdoin nousi Jadwin, siemasi lasin jäävettä ja meni
vuoteelle. Heräävän kaupungin melu kuului hänen korviinsa sekavana
humuna: "vehnää, vehnää, vehnää...." Eikä hän voinut nukkua. Päässä
tuntui taas tuo outo tunne ja hän mutisi: "Poltan kai liiaksi."
Viideltä ei hän enää voinut pysyä vuoteessa, vaan nousi, kylpi,
pukeutui, tilasi aamiaisensa ja laskeutui hotellin eteiskonttoriin
lehtiä silmäilemään. Ja siinä, istuessaan nojatuolissa lehti
kourassaan, vaipui hän torkuksiin, kuullen kuitenkin koko ajan humun:
"vehnää, vehnää, vehnää."

"Aamiaisenne on pöydässä, herra Jadwin", kuului tarjoilijan ääni ja hän
heräsi äkisti. Mutta ruokahalua ei ollut. Hän voi syödä vain jonkun
suupalan paahdettua leipää, ja aikaisin istui hän Gretryn konttorissa
odotellen tätä ja rakentaen suunnitelmaansa.

"Kas, Jadwin, jopa olet täällä. Crookes alkaa myydä heti", kuului
Gretryn ääni.

"Vai alkaa?" Jadwin oli pystyssä ja vireissä. "Vai koittaa hän myydä
meidät kylläiseksi? All right. Me myymme myös. Katsotaan kuka enemmän
myy."

"Myymme? Tarkotat tietysti että ostamme?"

"En. Olen ajatellut tarkemmin. Crookes luulee minun kohottaneen hintaa
ja että se heti alenee. Mutta vehnä on tänään hintansa arvoinen. Ja jos
hän sen hinnan alentaa vaikka kymmeneen senttiin, niin se kimmahtaa
korkealle taas kuin kumipallo. Minä myyn niin kauan kuin hänkin."

"Taivaat ja maat!" huudahti Gretry. "Sehän on samaa kuin yrittäisi
tyhjentää Englannin Pankkia. Joka sentiltä kuin hinta alenee, alennat
arvossa 40 miljoonan dollarin omaisuuttasi."

"Tee niin kuin käsken. Kutsu pojat tänne."

Ja taas alkoi miesmuistiin kiihkein kauppa, jota jännityksellä
seurattiin jokaisessa viljapörssissä valtamerten välillä. Se raivosi
kaiken aikaa neljä kokonaista unohtumatonta päivää. Tiistai-aamuna
alkoi Crookes myydä ja hinta tipahti pian puolen senttiä. Sitten tuli
päivän suuri yllätys. Landry Court, joka edusti hintoja kohotellutta
ja ostellutta liikettä, alkoikin myydä yhtä vapaasti kuin Crookesin
miehet. Sen kolmen päivän taistelun jälkeen katsottiin sen Suuren Härän
olevan voitettuna. Crookes tietää milloin iskeä, sanottiin.

Perjantaina olivat Crookesin miehet myyneet viisi miljoonaa bushelia,
"mennen lyhyeksi" s.o. he olivat myyneet viljaa, jota heillä ei ollut,
mutta jota aikoivat ostaa halvalla. Markkinat päättyivät sinä päivänä
95:een. Samana iltana istuivat Grand Pacificissa Jadwinin huoneessa
Gretry, Court ja pari muuta tämän luotetuinta apulaista sekä Jadwin
itse neuvottelemassa. Liverpoolista oli tullut kehotus ostaa niin, että
hinta nousee pennyn. Ja Court sekä muut apulaiset saivat käskyn ostaa
kukin miljoonan bushelia. Ja sinä lauantaina Crookes myi vapaasti,
toivoen saavansa sen Suuren Härän kumoon ennen Ioppukilahdusta. Mutta
heti aamupäivällä alkoikin hinta kohota. Ostomääräyksiä tuli eri
tahoilta. Viisari nousi. Hermostus kasvoi. Maanantaina jo monikin alkoi
ostella lupaamiaan viljamääriä.

"No, nyt on aika ottaa kiinni _lujasti_", sanoi Jadwin. Ja tiistaina
ostivat Gretryn miehet heti viisi miljoonaa bushelia. Hinta lennähti
ylös kuin vieterillä. Ne, jotka olivat myyneet yli määränsä,
hermostuivat ja alkoivat ostella. — Ehkei Crookes sentään olekaan
kaikkivaltias? — niin alettiin aatella. Ehkä Tuntematon Härkä
sittenkin hallitsi markkinoita? — Ja kaikki innostuivat taas ostamaan
ja hinta kohosi. Crookes ei uskaltanut ostaa eikä myydä peläten itse
kohottavansa hintaa. Masentuneena istui hänen joukkonsa sivulla
odotellen suurta vastavaikutusta, hintain äkkitipahdusta.

Mutta äkkiä kävikin vaikeaksi saada vehnää ollenkaan. Ei kukaan myynyt.
Jo tarjottiin dollari kaksi senttiä, puoli lisää, viisi kahdeksannesta.
Mutta vehnää ei "tullut esille". Landry Courtin ja hänen tovereittensa
nenän edessä huudettiin: "dollari kaksi ja 7/8, dollari 3 kolme ja
puoli." Mutta he pudistivat päätään. Viimemainitun hinnan kuultuaan
myönsi Crookes tappionsa. Jossain oli ollut löyhä ruuvi hänen
koneistossaan. Kun hänen apulaisensa myivät, laski hinta, mutta kun he
yrittivät ostaa, alkoi se nousta. Hänen joukkonsa oli nyt maksettava
monta senttiä korotusta lupaamiaan viljabusheleita kohti. Ja nyt hän
käsitti, mitä jo oli alkanut epäillä: "Toukokuun vehnä oli kaapattu."
Mutta hän ei puhunut toisille tovereilleen mitään, lohdutteli näitä
vain, mutta itse osti varovasti osansa ja pääsi pois markkinoilta,
häviten paljon kylläkin, mutta kestäen sen. Nyt ei ollut aikaa ajatella
"velvoituksia", vaan "pitäköön kukin puolensa".

Muutamia päiviä myöhemmin istui Crookes taas konttorissaan seuraten
sähkötyskoneen tikatusta. Hän oli kuulevinaan syvänteen pauhun, kun
"pojat" siellä tarjosivat yhdeksän senttiä toista dollaria sillä viljaa
saamatta. La Salle katu kuunteli, Amerika kuunteli, koko maailma
seurasi jännityksellä tämän taistelun kulkua. Samalla ilmoitettiin
hänen puheilleen hra Cressler. Tämä tuli epävakaisin askelin, laihana,
silmät syvällä päässä ja kasvojen luut ulospistävinä. Crookes osoitti
tuolia. Hän odotti toisen alkavan.

"Haluaisin sanoa, herra Crookes", alkoi Cressler, "että olen päättänyt,
päätin jo toissapäivänä, mutta odotin, että asiat kääntyisivät meille
päin. Mutta minä en kestä enää. Ei ole käteistä. Minun täytyy päästä
pois."

Hetken vaitiolon jälkeen jatkoi hän: "Minä haluaisin muistuttaa,
että ennen kuin yhdyin joukkoonne, Vaadin, ettei tämä saisi olla
keinottelua."

"Te tiesitte —"

"Oh, tiesinhän. Tiesin alunpitäen, että keinotteluahan se oli. Yritin
pettää itseäni. Mutta — eihän tämä huvita teitä. Mutta nyt minun täytyy
päästä heti irti. Olen — miltei vararikkoinen. Vielä puolen sentin
nousu ja minä olen mennyt. Kymmenen vuoden säästöt menevät sen vehnän
ostoon."

"Katsotaanhan. Kuinka paljon myinkään laskuunne. — Viisisataatuhatta."

"Niin. 98:lla ja nyt ollaan dollari yhdeksässä. Minun on heti päästävä."

Sanaa sanomatta tarttui Crookes pöytäpuhelimensa torveen sanoen:
"Ostakaa viissataatuhatta markkinahintaan heti."

"Sieltä tulee tieto pian; paras odottaa", sanoi hän.

Kului minuutteja äänettömästä odotuksessa. Vihdoin tuli juoksupoika ja
pisti lapun Crookesin kouraan. Tämä katsahti siihen ja sanoi sitten:
"Tässä se on. Te saitte dollarilla kymmenellä. Kiittäkää että saitte
ollenkaan."

"Kymmenen?" huudahti toinen, ottaen paperin.

Crookes käännähti katselemaan papereitaan asiaankuulumattoman näkösenä.
Cressler laski lapun pöydälle, ja vaikka Crookes ei häntä nähnyt,
voi hän ihan tuntea, kuinka mies kokosi kaikki voimansa itsensä
hallitakseen. Lyhyesti naurahtaen kuului tämä sanovan: "Näyttää siltä
kuin olisin nurin. Mutta kaipa meidän on vuoroomme puukkoa saatava —
eikö niin? Taitaapa mennä viisikymmentätuhatta minulta."

"Ja jos haluatte tietää, kuka sen saa, niin voin ilmoittaa, että
Gretry, Commerse ja K:ni sen myivät. Niillä on käsissään kaikki vehnä."

"Nehän ne ovat ostelleet — sille Tuntemattomalle Härälle..".. ±

"Se ei ole tuntematon enää. Minä tunnen hänet. Se on Curtis Jadwin.
Häntä vastaan on tässä tapeltu ja hän sortuu kolmen neljän päivän
kuluessa. On kaapannut markkinat."

"Jadwin! Curtisko? — ystäväni? Mutta hänhän sanoi olevansa irti
markkinoista. Mahtoiko hän tietää että minä olin mukana?"

"Ei, jos ette sanonut sitä hauelle."

Cressler nousi yskästen: "Teette minulle erikoisen palveluksen, herra
Crookes, jos pidätte salassa, että minä olin tässä renkaassa mukana."

Crookes käänti tuolinsa pöytäänsä päin sanoen: "Ette toki luule minun
puhuvan."

"Hyvästi sitten."

"Hyvästi."

Yksin jäätyään nousi Crookes, asteli keskelle lattiaansa ja sanoi
mietteissään maahan katsoen: "Jadwin! Luulet olevasi nyt kukko
tunkiolla... Kaapannut olet vehnän. Mutta muistapa, että 'joka kuuseen
kurkottaa, se katajaan kapsahtaa'. Enpä minä sinua halua kaataa,
poikaseni. Oma vehnäsi sen tekee."

Ja samaan aikaan levisi salaisuus kaikkeen maailmaan ja Curtis
Jadwinin nimi kohosi korkealle yleisön silmissä. Ei ollut enää vehnää
saatavissa. Tämä "La Salle kadun Napoleon" oli sen kaiken kaapannut.
Hän määräsi hinnan. Hänen kätensä hallitsi pörssin viisaria.

Sanomalehdet olivat täynnään juttuja hänestä. "Kaappaus" kerrottiin
yhä uuhelleen, kunnes tuhannet sen ulkoa osasivat. Ja "haastatteluja"
enimmäkseen lehti toimistoissa sepustettuja, julaistiin. Miestä
kuvasivat toiset kylmäksi, teräksiseksi, jolla oli harmaat silmät,
toiset taas mustasilmäiseksi peluriksi, oikein rosvosieluksi; erään
kuvauksen mukaan oli hän hiljainen, heikkoleukainen mies, ja toinen
esitti hänet elostelijana, joka mässäsi näyttelijättärien seurassa ja
kylpi samppanjassa. Demokraattilehdet pitivät häntä kansan sortajana,
joka eleli hyvin kiskomillaan miljonilla, mutta Republikaanipuolueen
lehdet julistivat, että uusi nousun aika oli tullut ja löivät rumpua
presidentinehdokkaansa hyväksi. Gretryn toimisto, jossa Jadwin nyt
piti pääkortteeria, oli koko päivän piirityksessä. Uutistenurkkijat
odottivat sanan tipahdusta hänen huuliltaan ja kaikenkarvaiset
"liikemiehet" hieroivat yhteen hartioitaan sen oven edessä, jolla
seisoi: "yksityinen".

Iowan ja Kansasin farmarit tulivat kaupunkiin myymään viljaansa ennen
aavistamattomaan hintaan, puristivat hänen kättään ja käskivät häntä
käymään katsomassa "Jumalan omaa maata". Tulipa kerran lähetystökin
tuomaan kunniasarvea Jadwinille ja sen johtaja piti änkyttäen
puheen kehuen koko Pohjois-Lännen hyvinvoinnin johtuvan tämän
vehnäkaappauksesta. Farmarit maksoivat kiinnitysvelkojaan, ostivat
koneita ja ajoneuvoja, avasivat uusia viljelysmaita ja hankkivat
karjaa. Naiset koristivat itseään ja koteja ja eräs farmari kirjotti
Jadwinille, ettei hänen pikku tyttönsä mene yhtenäkään iltana
nukkumaan, ennenkuin on rukoillut Jumalaa siunaamaan herra Jadwinia,
joka auttoi isää pelastamaan farmin.

Mutta toinenkin puoli oli, varjoinen, kaukana ollen voi Jadwin
jättää sen huomioon ottamatta. Mutta Corthellilta tuli, monen suun
kautta surkea tarina, jolle Jadwin vihelti uskomatta. Se kertoi
amerikalaisesta taideopiskelijasta, joka pohjois-Italiassa oli tavannut
parinkymmenen ikäisen nuorukaisen. "Hän ei tiennyt mitään maailmasta",
kertoi tarina. "Englannin luuli hän olevan Europan mantereella,
arveli Cavourin ja Mazzinin yhä elävän. Mutta kun kerroin olevani
amerikalainen, nousi hän heti ja sanoi: 'ahaa, amerikalainen, tunnenpa
yhden sieltä, herra Jadwinin Chicagosta; hänet joka on ostanut kaiken
vehnän. Meillä ei ole enää leipää. Kakkumme on pieni ja kallis eikä ole
rahaa. Itsestäni en välitä. Olen nuori. Voin syödä ruohoksia. Mutta
äitini, äitini'."

Jadwin väitti juttua valheeksi ja kun hän kohotti hinnan dollariin
kahteenkymmeneen, alkoivat Minnesotan ja Wisconsinin myllyt myydä
viljaansa jauhattamatta. Leivät pienenivät Chicagossakin ja köyhemmistä
kortteleista alkoi kuulua tyytymättömyyden murinaa.

Eräänä maanantaina toukokuun puolivälissä istui Jadwin Gretryn
tuolissa, jota hermostuneesti heilautteli aina väliin kelloa
katsahtaen. Oli yhdentoista aika ja yllään jyristi syvänteen lattia.
Odotushuone oli tavallista täydempi, miljoneerit ja kerjäläiset
siellä tungeksivat, pankinjohtajia ja rautatietirehtöörejä oli
reportterien joukossa. Gretry, tuon suuren miehen lähin, kulki läpi
huoneen ja hätäisimmät alkoivat toimitella hänelle asiaansa, mutta
päätään pudistaen ja anteeksi pyydellen meni hän ohi ja sulki oven.
Lukon rämähdys saattoi Jadwinin hypähtämään korkealle, mutta nähtyään
välittäjänsä istahti hän takasin sanoen: "Voisitpa kolauttaa ovelle,
Sam, ettet noin säikäyttäisi. Mitä kuuluu?"

"Hyvää vaan. Järjestin sen varastoasian ja hommasin lehdet, meillä on
nyt niiden toimitussivutkin. Onko Hargusta tai Scannelia näkynyt?"

"Hargushan on aina eteisessä, mutta Scannelia ei kuulu. Sinähän sanoit,
ettei hän kestä sitä kohotusta."

"Ei kesiäkään. Huomenna hän ainakin tulee tai seuraavana."

"Huomenna tai seuraavana", matki Jadwin. "Se ei kelpaa. Haluan iskeä
häntä tänään. Nosta hintaa sentillä ja hän tulee."

Gretry nyökkäsi päällään ja sanoi: "Sinun pelisi. Tavataan lunchilla."

Hetken kuluttua alkoi kone pöydällä naputtaa ja Jadwin kuuli melun
kiihtyvän salissa. Hän mutisi: "ähä, poikaseni, etpä nyt kestä kymmentä
minuuttia."

Ja hän kutsutti huoneeseen Harguksen, joka ällistyneenä katseli häntä
veristävin silmin.

"Istukaa", sanoi Jadwin. "Haluan jutella kanssanne. Tehän kerran
kaappasitte vehnän?"

"Oh... vehnän."

"Kauppauksenne, muistattehan?"

"Siitä on jo kauan. Seitsemänkymmentä kahdeksan se tapahtui.
Syysvehnää."

"Ja menetitte kaikkenne. Scannel, toverinne, petti?"

"Hm... se oli seitsemänkymmentä kahdeksan. Kello kymmenen ilmoitti
pörssin sihteeri, että me olimme erotetut —"

Hän jatkoi hetken edelleen yksitoikkoista, sekavaa jupinaa. Jadwin
keskeytti sanoen: "Mutta Scannel, toverinnehan, petti?"

Vanhus katsoi häneen höperösti. Sikäli kuin tuo nimi tunkeutui
hänen tylsyneisiin aivoihinsa, välähti silmissä hetkellinen liekki,
mutta sitten alkoi hän taa» sopertaa juttuaan seitsemästäkymmenestä
kahdeksasta ja kuinka hän hävisi kolmesataatuhatta. Jadwin keskeytti:
"Kuinka voi sisarenne tytär?"

"Tarkotatte Liggietä?... Hän voi hyvin. Minulla on hänen kuvansa." Ja
ukko alkoi kaivaa taskustaan likasia papereita.

"Te näytitte sen jo minulle", kiiruhti Jadwin sanomaan ja samassa
ilmoitettiinkin hra Scannel. Dania oli paksu punakka mies, jolla oli
valkea poskiparta. Hän tuli huoneeseen metelikkäästi huudahtaen: "Hei,
kapteeni!"

"Halloo", vastasi Jadwin jyrkästi.

Toinen istahti sekä nähtyään Harguksen sanoi:

"Tämäkö on teidän tyyliänne? — Minä olen niitä hulluja, jotka te olette
saanut apajaanne. Mitä maksaa tästä pääsy? Mikä summa?"

"Minulla on teille yhtä ja toista sanottavaa", lausui Jadwin yhä
jyrkästi. Hargus oli vihdoinkin löytänyt valokuvan ja antoi sen
Jadwinille. Tämä otti sen siihen katsahtamatta ja puhuessaan kopautteli
sillä pöytään. Hän puhui:

"Hyvä on, Hargus. Minulla on puhuttavaa teille, herra Scannel.
Tunnetteko tämän vanhan miehen?"

"Lopettakaa jo", mörisi toinen.

"Se on Hargus. Hyvin hänet tunnette. Kerranhan te yhdessä yrititte
suurta temppua. Hargus!" Kun vanhus katsoi, jatkoi Jadwin: "Tässä on
Scannel, josta puhelimme. Katsokaa, hän on rikas mies. Muistatteko
hänet?"

"Mitä peliä tämä on?" huudahti Scannel. "En minä ole tullut tänne
näyteltäväksi. Minä —."

Hänen lauseensa keskeytti lyhyt huokaus, joka äkkiä kohosi Harguksen
väriseviltä huulilta. Tämä tuijotti yli pöydän Scanneliin nopeasti
hengittäen ja sormet haparoiden leukaa. Jadwin sanoi: "Sellainen hän
on, Hargus", ja sitten kääntyen Scanneliin jatkoi hän: "Teillä oli
yhdessä iso kauppa ja te myitte hänet, petitte."

"Vale!" huudahti toinen.

"Te — petitte — hänet!" huusi Jadwin. "Minä tiedän, mikä te olette.
Te petitte hänet pelastaaksenne oman likasen nahkanne ja nyt on
mies saanut elää poikain armoilla tuolla. Ja hän on saanut elätellä
sisarentytärtään teidän maleksiessanne klubeissanne ja huvijahdeissanne
ja elättinaistenne seurassa häneltä varastamillanne rahoilla."

Scannel oikasi itsensä tuolillaan ja hänen pienet silmänsä säkenöivät.
Raivoisasti huusi hän: "Minä en halua kuulla tällaista puhetta
yhdenkään ihmisen suusta. Lopettakaa."

Jadwinin leuka sulkeutui kilahtaen; hyökkäävänä, komentavana nojautui
hän eteenpäin, sanoen: "Jos te vielä keskeytätte minua, menette tuosta
ovesta ulos vararikkoisena. Te kuuntelette ja noudatatte määräyksiä.
Sitä varten te olette täältä. Jos luulette saavanne vehnäänne jostain
muualta, niin koittakaa."

Scannel asettui äkkiä. Hän ei vastannut. Hargus katsoi epävarmana
vuoroon kumpaankin. Jadwin kirjotti jotain lapulle. Sanoi sitten: "Te
olette velvollinen toimittamaan meille kaksi miljoonaa bushelia vehnää
dollarilla bushelin."

"Eipä kuin puolentoista."

Jadwinin kasvoille tuli ivallinen hymy, kun hän huomasi kuinka helposti
Scannel meni ansaan. Hän jatkoi: "Siis puolentoista miljoonaa. Saatte
siitä kuusisataatuhatta puolellatoista dollarilla bushelin."

"Puolitoista dollaria", toinen levitti kätensä, "Tosiaankin minä lähden
täältä vararikkoisena."

"Ette lähdekään", sanoi Jadwin, heittäytyen takanojaan ja ristiten
jalkansa. "Minä tunnen teidän raha-asianne ja tiedän sentilleen, kuinka
paljon kestätte."

"Onpa tämä naurettavaa. Tuo kourallinen vehnää maksaa minulle kolme
sataa tuhatta dollaria."

"Ai-van."

Silloin veti Scannel esille shekkikirjansa ja Jadwin sanoi:
"Kirjoittakaa se haltijan perittäväksi." Saatuaan sen lisäsi hän,
antaen shekin Hargukselle: "Katsokaa nyt, Dave Scannel, velkanne
pääsumma on maksettu."

"Pääsumma?"

"Niin. Unohdatte korot. Jos ne olisin maksattanut, olisi se
saattanut kaataa teidät. Kas kuuden prosentin korko kolmelle sadalle
tuhannelle vuodesta 1878 asti, se tekee — 360 tuhatta, ja teidän on
vielä hankittava minulle 900,000 bushelia. Sen saatte dollarilla
neljälläkymmenellä. Kirjottakaa shekki edelleen sen haltijalle."

Mutisten raivoisasti hammastensa lomassa kirjotti Scannel shekin.

"Kiitos", sanoi Jadwin saadessaan sen. Samassa soitti hän ja sanoi
sisään tulevalle konttoristille: "Toimittakaa tänään herra Scannelille
puolentoista miljonan bushelin välityskuitit. Tilit ovat tasan." Sitten
antoi hän shekit Hargukselle sanoen: "Kas tässä. Ostakaa Liggielle
kultakello ja sanokaa terveisiä Jadwinilta... Joko menette, Scannel?
Hyvästi vaan, älkää heittäkö ovea mennessänne."

"Heitti se tumminkin", sanoi hän kääntyessään jälleen Hargukseen päin,
joka säikähtyneenä katseli häntä mutisten: "En tiedä. Olen vanha mies.
Tämä on paljon rahaa."

"Ettehän niitä hävitä nyt?"

"En, en. Panen ne Illinois Trustiin. Minä pyytäisin —"

"Minä lähetän konttoristin mukaanne."

"Sitä ajattelin pyytää. Mutta minun täytyy sanoa, herra Jadwin —"

Hän alkoi änkytellä kiitoksia, mutta Jadwin saattoi hänet ovelle ja
sanoi konttoristille: "Kinzie, oletteko hyvä ja menette herra Harguksen
kanssa Illinois Trustiin. Hän avaa siellä tilin."

Mutta ennenkuin Jadwin ennätti palata pöytänsä ääreen, tuli ukko
takasin pyytäen: "Te olette nyt vallassa. Antakaa minulle sana vain
ja minä teen viisikymmentä dollaria vuosipäivään mennessä."

"Mutta juurihan annoin teille lähes puoli miljoonaa shekkeinä!"
     
"Niin, shekit. Ne minä panen Illinois Trustiin. En kajoa niihin, mutta
pikku vihjaus vain."

"Ei sanaakaan. Viekää nyt hänet, Kinzie."

Viikkoa myöhemmin myi Jadwin Pariisissa valtavan määrän käteisvehnää
dollarilla kuudellakymmenellä sentillä bushelin. Ulkomaille meni
kuinka paljon tahansa, hinnasta ei väliä. Ja Chicagon pörssissä
hallitsi Jadwin täydelleen; kaikki pysähtyi, kun hän kätensä kohotti,
ja kaikki lennähti vauhtiin, kun hän päällään nyökkäsi. Hän ei aina
voinut rikkauttaan laskeakaan tästä kaappauksesta tuleva voitto oli yli
kaksikymmentä, ehkä lähes viisikymmentä mijoonaa dollaria. Vastustajain
leiristä ei kuulunut murahdustakaan.

"Sam", sanoi Jadwin välittäjälleen. "Nyt ei mikään voi minua pidättää.
Ne pitävät tätä suurena, mutta se on vasta alkutunnustelua. Nyt
näytetään mikä mies Curtis Jadwin oikein on. Minä siirrän tämän tempun
kesään. Minä ostan heinäkuun viljat."

"Nyt olet hullu", sanoi välittäjä.

"Hullu?" huuti Jadwin hypäten jaloilleen. "Mitä tarkotat, Sam? Älä sano
sitä sanaa minusta. Minä ostan heinäkuun vehnän. Luuletko, että minä
jättäisin kesken, juuri kun olen päässyt alkuun? Hullu olisin, jos
eroaisin, vaikka pääsisinkin, ja hinta nousee kahteen dollariin." Hän
iski nyrkillään polveensa. "Sanon kahteen dollariin, kuuletko?"

"Satotietoja alkaa tulla kesäsuussa." Gretryn ääni oli varottava.
"Hinta on nyt niin korkea, että lukuisat farmarit kylvävät enemmän kuin
ennen. Ajattele että tästä tulee ennätyssato."

"Kyllä minä tiedän. Olen laskenut itse."

"Sitten olet itse isä-jumala."

"En pidä tuollaisesta leikistä. Puhu sellaisista Crookesille. Mutta
se sato — katsos nyt." Ja pari tuntia Jadwin selitteli ja todisteli
ja näytteli tilastoja ja raportteja, osottaakseen olevansa oikeassa.
Mutta Gretry pudisti päätään ja sanoi tyyneesti: "Olet tehnyt suuren
tempun. Ja minä olin monasti väärässä viime vuonna. Mutta nyt olemme
jumalauta rajalla. Vehnä on nyt puolessatoista dollarissa. Jos kohotat
sen kahteen —"

"Se kohoo itse."

"— Jos kohotat sen kahteen, on se huipussaan ja pienikin potku pudottaa
sen nurinniskoin alas. Tyydy siihen, mitä olet saanut. Päätä toukokuun
kauppasi ja lopeta. Vaikka hinta nyt vähän tipahtaisikin, niin kyllä
sinä taskusi paikkaat. Mutta heinäkuuhun lykkääminen on varma turmio.
Olen ehkä joskus erehtynyt, nyt en. Jo eilen jotkut uskalsivat nousta
tätä kaappaustasi vastaan. Ne myyvät yhä ja jos ne myyvät kaikki,
ratkeat sinä. Olet saanut ne säikäytetyiksi, siksi pidättyvät. Mutta ne
odottavat nyt saavansa vehnää farmareilta, kun korjuu alkaa, ja sitä on
nyt yli maan kasvamassa."

"Pelkäät, Sam. Olet pelännyt alusta asti. Etkö näe."

"Näen farmarein kaikkialla kasvattavan vehnää. Sinähän taistelet itse
maata vastaan."

"No, vaikka sitäkin. Onhan meillä lehdet. Pannaan ne varottamaan
liiasta vehnän viljelyksestä."

"Ja sitten toinen seikka", sanoi Gretry. "Sinun pitäisi olla vuoteessa
paraikaa. Hermosihan ovat ihan lopussa. Et nuku yhtään. Ja kun joku
meistä koittaa vastustaa sinua, niin auta armias. Jos haluat pysyä
tässä pelissä, täytyy sinun olla kunnossa. Mene lääkäriin."

"Roskaa", sanoi Jadwin. "Ei minulla ole aikaa mennä lääkäriin. Eikä
minua mikään vaivaa."

Eikö? Samana yönä, ensimäisenä neljästä, jonka hän nukkui kotonaan,
hän luki kellon lyövän neljä ja teki saman kysymyksen itselleen. Ei,
kunnossa hän ei ollut ja yhä pahempi uhkasi. Hautakouristus hänen
päässään oli nyt miltei yhtämittainen ja vähäkin kävely pani hänet
huohottamaan. Ja väliin tuntui pyörrytys kuin menisi hän elevaattorissa
alaspäin huimaa kyytiä. Vain La Salle kadulla ja Gretryn toimistossa
hän saattoi unohtaa nämä oireet. Tuskaisat olivat pitkät yksinäiset
yöt, jolloin hän laski, kuinka pian taas voisi ottaa bromia. Hänen
ruumiissaan oli outo tunne ja väliin käsivartensa tuntuivat paisuvan
jättimäisiksi. Hän lykkäsi lääkärissä käynnin tuonnemmaksi selittäen
itselleen, ettei ole aikaa, mutta oikea syy oli se, ettei hän
uskaltanut kuulla lääkäriltä totuutta. Alkoiko hänen järkensä pettää?
Mikä onnettomuus uhkaa? — Ja aina vain soi korvissa sana: "Vehnää —
vehnää — vehnää — vehnää — vehnää." Ja aamulla nousi hän uuvuksissa,
tylsänä. Hiipi Gretryn toimistoon, kuuli gongongin helähtävän ja
syvänteen myllerryksen alkavan. Ja samassa järjestyivät hänen henkensä
voimat taas, hermot vetäytyivät vireeseen. Niin hän tunsi toimivansa
kuin sokean vaiston vallassa. Arvioimiskyky petti hänet usein.
Umpimähkäisiä määräyksiä ja ohjeita tuli annettua. Mutta kultasiipinen
onnetar oli yhä hänen seurassaan.

Toukokuu läheni loppuaan, sen 25—30 päivinä hän myi heinäkuun vehnää
Gretryn vastalauseesta huolimatta. Hän oli niin rikos, ettei mikään
näyttänyt häneen pystyvän. Joka päivä kasvoi hänen voittonsa ja mitä
enemmän Jadwin näki sortuneita keinottelijoita ympärillään, sitä
enemmän hän halveksi ihmisluontoa. Muutamat sortuneista ottivat
kohtalonsa jylhän huolettomasti tai keveän iloisesti, mutta useimmat
alentuivat ja nöyrtyivät, niin että Jadwin joutui itsekontrollin
rajoille. Mitä enemmän nämä matelivat, sitä kireämmin hän ruuviaan
puristi. Väliin hän heltyi ja myi vehnää jollekin onnettomalle, niin
että tämä pääsi tappioitta, mutta lopulla hänen sydämensä kovettui
ja hän otti voittonsa kuten Bourbonit veronsa kuin synnynnäisenä
oikeutena. Ja koulumuistojen lomasta pujahti hänen mieleensä
puheenparsi, jota hän väliin lyhyesti naurahtaen käytti, kun tuli puhe
pelin uhreista: "Vae victis — voi voitetuita."

Vaimoaan tapasi hän harvoin. Aamiaista väliin söivät yhdessä,
päivällistä useammin. Jadwinin elämä oli nyt käynyt niin säännöttömäksi
ja hänen lyhyet lepohetkensä niin kalliiksi ja hän itse niin helposti
häiriintyväksi, että hän asui talonsa eri osassa. Lauran elämästä hän
ei tiennyt mitään. Tämä ei enää valittanut yksinäisyyttään. Olipa
iloinenkin, vaikka se tuotti Jadwinille huolta. Läpi pörssin melunkin
saattoi hän aavistaa, etteivät Lauran asiat olleet oikein. Kerran
hän jo koittikin murtautua irti La Salle kadulta ja palata vanhaan
elämäntapaan, mutta seuraukset olivat niin tuhoisat, että hänen täytyi
pysyä siellä.

"Vehnäkaappaus", huudahti hän vaimolleen, "Vehnä on kaapannut minut. On
kuin pitäisi sutta korvista, paha on pitää, mutta pahempi olisi laskea
irti."

Mutta liike-elämän vilinässä ei Jadwin voinut käsittää, kuinka onneton
Laura oli. Sen illan jälkeen siellä taidesalissa, kun Gretry oli vienyt
hänen miehensä, oli hän herännyt näkemään, kuinka tyhjä elämänsä
oli. Corthellin oli hän karkottanut. Jadwin oli temmattu pois. Tämä
oli kehottanut häntä menemään maalle, mutta hän ei lähtenyt. Ja
nähdessään miehensä tilan, hän onnettomuutta aavistaen halusi olla
tämän rinnalla silloin. Ensin hän sai aikansa kulumaan suunnittelemalla
kesäpukujaan ja ajelemalla puistossa, kunnes täällä joka pensas
oli hänelle väsyttävän tuttu. Sitten aikoi hän harrastaa vanhoja
kirjoja ja harvinaisia painoksia, ostellen niitä huutokaupoista ja
antikvariaateista, mutta pian kyllästyi hän siihen. Rahaa oli hänen
käytettävänään niin paljon, että hänen tarvitsi vain lausua toivomus,
niin se jo täyttyi. Tämä ihan tuhosi harrastuksen ja jännityksen.
Pukunsa ja hevosensa sekä ajopelinsä, joita hän osteli rajattomasti,
täyttivät kaikki paikat, mutta hänellä ei ollut niistä iloa. Ja usein
hän venyttelihe sohvallaan sanoen itselleen: "Kuinka tyhjää ja typerää
on kaikki."

Edessään ei ollut mitään toivoa. Päivät olivat toisensa kaltaiset.
Tuttavuuksia ei hän juuri ollut solminut. Korskea tapansa ei ollut
omiaan ihmisiä lähentämään. Yksin hän istui iltansa lukien tai
kuunnellen pimeässä järven kohinaa. Ja hän ajatteli miehiä, joita oli
tavannut ja näiden rakkautta. Ensimäinen oli ollut hänen opettajansa,
jumaluusopin ylioppilas, joka oli houkutellut häntä Kiinaan
lähetyssaarnaajaksi. Sitten oli ollut nuori lakimies — "Worcester
kauntin lahjakkain mies" — joka otti hänet ajelulle vuokrarattailla
ja lähetti hänelle novelleja (joita hän ei lukenut) ja kirjotti hänen
tukastaan ja silmistään huonoja runoja. Sitten muuan nuori luutnantti,
joka rakastui häneen hänen käydessään Bostonin tädin luona. Tämä
antoi hänelle kuvansa sotilaspuvussa ja lauloi kitaran säestyksellä
lemmenlauluja.

Chicagossa sitten innostuva Landry Court, jota hän ei ollut ottanut
vakavasti, mutta suloista oli kuitenkin ollut tuntea tämän koko elämän
riippuvan hänen päännyökkäyksestään. Ja vihdoin Corthell ja Jadwin,
taiteilija ja liikemies. Hän muisti Corthellin tyynen, kärsivällisen
rakkauden ennen hänen avioliittoaan. Tämä siitä tuskin puhui, mutta hän
tunsi sen joka paikassa. Ja hänen pienet huomionosotuksensa sattuivat
juuri paikalleen, tulivat silloin kuin niitä tarvittiin. Milloin vain
hän oli tätä tarvinnut ja oikukkaasti kääntynyt hänen puoleensa,
niin oli tämä ollut juuri sen hetken varalta valmiina. Vuosikausia
muisti tämä hänen toivomuksensa ja tunsi hänen makunsa. Ei koskaan
hämmästynyt, oli aina varullaan. Ja pani liikkeelle toisen ajatus- ja
puhekyvyn. Tuo mies oli saattanut hänet yhteyteen kaiken miellyttävän
kanssa.

Ja hän oli lähettänyt hänet pois ja hän oli mennyt nurisematta. Ja
oli palannut yhtä lojaalina kuin ennenkin, hiljaisena, miellyttävänä,
rakkautensa vain syventyneenä, ja astunut hänen seuralaisekseen
silloin, kun hän oli kaikkein enimmin yksin. Nyt oli hän ajanut hänet
pois ja tällä kertaa ikuiseksi. Suuren lemmen ovi oli suljettu. Laura
järjesti tukkaansa hermostunein sormin.

Ja vihdoin oli tullut Jadwin, hänen miehensä. Laura nousi, meni akkunan
ääreen sekä seisoi kauan katsellen pimeään. Oli hiljainen yö. Joitakin
vaunuvaloja näkyi puistossa kuin tulikärpäsiä. Valkeita pukuja häämötti
ja kuului kaukaista naurua. Kuutamoisella järvellä näkyi joitakin
laivatulia. Talo oli hiljainen. Hän oli yksin koko kerroksessa. Oli
lukenut kaikki kirjansa. Myöhäistä mennä ulos, aikaista levolle. Hän
oli virkeä, toimihaluinen. Hän laskeutui taidesaliin ja soitteli
uruilla Bachia, Palestrinaa, ja Stuineria hetken. Heitti sen sanoen:
"Miksi tätä tyhmää musiikkia?" Hän kutsui palvelijan ja kysyi: "Onko
herra Jadwin tullut?"

"Hra Gretry soitti juuri, ettei herra Jadwin tule kotiin tänä yönä.."

Kun palvelija oli mennyt, seisoi hän kädet nyrkissä keskellä lattiaa,
pää pystyssä, silmät hehkuen. Hänen huulensa mutisivat samoja tavuja.
Äkkiä valtasi hänet huolettoman kapinoimisen henki, hän teki päättävän
liikkeen, meni kirjastoon, avasi kirjotuspöydän ja kirjotti lyhyen
lipun osottaen sen Taidetaloon Michigan avenuen varrella. "Käske
lähetti tänne", sanoi hän palvelijalle, joka tuli hänen soitettuaan.

Hän katseli kirjettä. Päänsä humisi. Hänestä tuntui kuin olisi hän
ottanut askeleen paikkaan, josta voi nähdä pelottavan ja kauniin,
tutkimattoman maan. Laura asteli huonettaan, painaen käsillään
sydämmensä kohtaa. Hän oli kiihtynyt, posket hehkuivat, hurja eloisuus
täytti hänet ja silmissä loisti raivoisa ilo.

Samassa astui lähettipoika ovelle isossa univormussaan. Laura ojensi
hänelle kirjeen ja rahan sekä käski odottamaan vastausta. Nyt ei ollut
aika epäröidä. Oliko tyhjempää ja turhempaa elämää kuin hänen? Poika
lähti. Oliko uusi elämä alkava hänelle huomenna? Mutta äkkiä hän
huudahtikin, kun pojan askeleet alkoivat poistua: "Seis! Tule takasin."
Kun poika tuli, sanoi hän: "Anna kirje tänne. Rahan saat pitää. Ei
tarvitse mennä."

Pojan mentyä luki hän kirjeensä eikä tuntenut sitä omakseen. Aina
tämän miehen tuttavuuden alusta asti oli Laura häneen nähden toiminut
mielijohteiden varassa. Kuinka kauan hän saisi hallituksi tällaiset
mielijohteet? Hän repi kirjeen palasiksi ja poltti palat.

Seuraavina viikkoina oli hänen tuskansa yhä kiihtynyt. Tuo
lähettämättömän kirjeen juttu antoi hänen aavistaa, mitä hän voisi
mielijohteen vallassa tehdä. Hän säikähti. Ja vielä kerran päätti hän
turvautua mieheensä. "Missä on mieheni?" huusi hän yksin huoneessaan.
"Hän on minun; minä olen hänen. Mikään ei saa viedä häntä minulta, ei
saa riistää minua häneltä."

Seuraavana sunnuntaina oli Jadwin valvotun yön jälkeen nukahtanut
hieman aamupäivällä. Nyt istui hän tupakkahuoneessaan nojatuolissa
yritellen lukea. Hänen vaimonsa tuli huoneeseen ja alkoi käännellä
kalenterin lehtiä. Lopuksi kohotti hän yhden esille sanoen: "Curtis."

"Mikäs on, tyttöseni?"

"Mäetkö tuon päivämäärän? Kesäkuun kolmastoista? Tiedätkö mikä se on?"

Ällistyneenä sanoi mies: "En — en tiedä."

Laura kirjotti jotain numeron alla olevalle muistiliuskalle ja ojensi
sen miehelleen, joka luki ääneensä: "Laura Jadwinin syntymäpäivä. Totta
tosiaan. Enkä minä hölmö muistanut. En voi nykyisin muistaa mitään."

"Mutta nyt sinä muistat? Et saa unohtaa. Sinä iltana alkaa uusi elämä.
Saat nähdä. Minä järjestän. Ja sinä rakastat sitten minua niin, ettei
raha eikä mikään voi sinua viedä minulta. Kesäkuun koImastoista on
minun päiväni. Päivän saat toimillesi aikaa, mutta kuudesta olet
minun." Hän tarttui miehensä käsiin sa polvistui hänen eteensä.
"Se päivä on minun, jos rakastat minua. Ymmärrätkö rakkaani? Sinä
tulet kello kuusi, vaikka La Salle katu palaisi poroksi ja kaikki
miljoonabushelisi vehnää sen mukana, sinä tulet etkä ajattele mitään
muuta kuin minua. Se ilta on minun. Mutta minä en muistuta toista
kertaa enkä puhu siitä asiasta. Mutta sinä tulet, _jos rakastat
minua_... Ymmärrätkö mitä tarkotan? Älä sano mitään. Siitä ei puhuta
enempää. Älä lupaa. Sinä kuulit mitä sanoin, siinä kaikki. Nyt puhutaan
muusta. Oletko äskettäin tavannut herra Cressleriä?"

"En ole tavannut Charlieta kuukauteen. Missähän hän onkaan?"

"Minä luulon hänen olleen sairaana. Täti on ihan huolissaan hänen
takiansa."

"Mikä häntä vaivaa?"

"Ei tätikään tiedä. Hän ei ole vuoteella, mutta ei käy toimillaankaan.
Hän kuuluu laihtuvan päivä päivältä."

"Mitähän", sanoi Jadwin, "jos menisimme sinne tänä iltana? Tai
kutsutaanko ne tänne? Olemme olleet yksissä siitä saakka, kun tulin
Chicagoon. Mennään sinne tänään."

"Ei mennä", sanoi Laura. "Sinun täytyy nyt levätä yksi päivä ja nukkua,
jos voit. Minä soitan sinne huomenna."

"Taitaa olla niin. Pitää koittaa nukkua. Ja Samkin tulee tänne
viideltä. Tuo joitakin rautatieherroja. Paljon touhua. Ja, Laura, tämä
on viimeinen tempaus. Kuukauden tai viimeistään viiden viikon päästä
olen lopettanut tämän kaupan ja sitten me vietämme hauskoja päiviä
loppuelämämme, kultaseni. Mutta nyt koitan levähtää."

Laura asetti tyynyt hänen päänsä alle, veti uutimet akkunoihin ja meni
ulos sulkien oven hiljaa jälkeensä. Ja kun hän puolen tunnin kuluttua
livahti sisään katsomaan, oli Curtis unessa, vihdoinkin! Väsyneet
silmät olivat kiinni ja Voimakas käsi pään alla. Kauan katseli Laura
häntä ja hiipi sitten taas hiljaa ulos kyyneleet silmäripsissä.

Mutta Laura ei soittanut Cresslerille seuraavana päivänä eikä
seuraavanakaan. Kolme päivää meni häneltä pikku hommissa kotona. Mutta
torstaina, aurinkoisena päivänä, soitti hän aikaisin iltapäivällä:

"Mitä kuuluu, täti? Tulen teille lunchille, jos sopii."

"Kiitos. Charlie on ennallaan. Ukko parka on kai ollut liian ahkera.
Tule pois ilahuttamaan häntäkin. Minä pistäyn Vähän kaupungilla, muita
ole kuin kotonasi, jos en ole vielä tullut. Minä vien ukon maalle ihan
heti ja häihin liput. Kuinka voi miehesi?"

"Kyllä hän hyvin voi. Väsynyt on."

"Sen ymmärtää kyllä. Mitä te kaikella sillä rahalla teette? Hehän
kertovat, että Curtis on tehnyt miljoonia viime kuukausina. Eräs sanoi
että tämä vehnäkauppa on suurin mitä La Salle kadulla on koskaan
tapahtunut. Sano hänelle terveisiä. Ja tule niin pian kuin pääset."

Tuntia myöhemmin pysähtyi Lauran valjakko Cresslerin talon eteen, siitä
hyppäsi pieni lakeija apinan kaltaisena ja seisoi portaiden vieressä.
Laura käski tulla noutamaan kello kolme ja juoksi ylös portaita.
Palvelija, joka tuli vastaan tomutusliina päässään ja tomuttaja
kädessään, ilmoitti ettei rouva ollut vielä tullut.

Laura riisui hatun ja hansikkaat ja astui sisään esihuoneeseen.
Sen seinillä oli teräspiirroksia seitsenkymmenluvulta, hyllyillä
kiinalaisporsliineja ja kaikenlaista pientä sälyä. Uunin
marmorireunustalla oli pronssikello. Vanhanmallinen piano
oli seinänvierellä ja Laura istahti sen ääreen soittamaan.
"Mefisto-valssia", jota oli opetellut sen jälkeen kun Corthell
soitti sen uruilla hänelle. Sitten nousi hän, sulki pianon ja astui
kirjastoon, jossa rva Cressler piti runoteokset. Hämmästyksekseen
huomasi Laura hra Cresslerin istuman siellä nojatuolista häneen selin.

"En tiennyt teidän olevan täällä", sanoi Laura ja laski kätensä tämän
käsivarrelle. Mutta Cressler oli kuollut ja kun Laura kosketti häntä,
tipahti hänen päänsä olkaa vasten ja ohimosta tuli näkyviin pieni
luodin reikä.



10.


Charles Cresslerin itsemurha tapahtui kesäkuun kymmenentenä päivänä ja
tarina siitä, sekä väritetty kuvaus, kuinka Cressler ei ollut voinut
vastustaa kiusausta, tuli Jadwinin silmiin seuraavan päivän aamuna. Hän
oli Gretryn kanssa tämän toimistossa ja näytti uutinen pimittäneen koko
auringon valon, joka niin täytenä virtasi leveästä akkunasta sisään.
Sanattomina tuijottivat miehet toisiinsa.

"Herra Jumala", voihki Jadwin. "Hän oli Crookesin mukana emmekä me
tienneet. Minä olen tappanut hänet, Sam. On kuin olisin sen pistoolin
itse ojentanut." Hän polki jalkaa ja takoi nyrkillä otsaansa.

"Herra Jumala — Charlie — paras ystäväni. Sam, minä tulen hulluksi."

"Rauhotuhan nyt", sanoi välittäjä, "Meidän täytyy tänään pysyä
kunnossa. Ajatellaan Charlieta myöhemmin. Nyt on... liikeaika.
Mathewson & Knight ovat pyytäneet meiltä välilainaa kaksikymmentä
tuhatta."

"Oh, se voi odottaa iltapäivään. En voi nyt puhua liikeasioista.
Ajatteles rouva Cressleriä!"

"Ei", sanoi pörssimies tyyneesti. "Asiat eivät voi odottaa. Tällaisiin
täytyy vastata heti."

Jadwin sanoi: "Puhut niinkuin pelkäisit minun sortuvan minä hetkenä
tahansa."

Gretry ei vastannut vähään aikaan. Sitten sanoi hän esimiestään silmiin
katsoen: "Sinä näit, kuinka vapaasti ne myivät eilen. Meidän on
ostettava, ostettava yhä pitääksemme pintaa ylhäällä. Kaikki viittaa
valtavaan satoon. Tässä lehdessä sanotaan, että Dakotoissa on kylvetty
kuustoista miljoonaa eekkeriä, joka lisättynä talvivehnäseutuihin tekee
neljäkymmentä kolme miljonaa eli lähes neljä miljonaa eekkeriä enemmän
kuin viime vuonna."

"Mitä vielä. Kaksi kolmannesta tuosta viljasta ei idä ja Europa ottaa
kaikki. Me panemme miehemme ostamaan vielä miljoonan, ostamaan niin
paljon kuin ne toiset voivat myydä. Ne pitää ostaa tyhjiksi."

"Siihen tarvitaan aika lailla rahaa", sanoi välittäjä. "Enemmän kuin
mitä meillä on tänä aamuna. Parasta on ostaa mitä tarjotaan ja pitää
tasalla markkinoita. Sinä hetkenä kun Karhut tarjoavat meille emmekä
me osta, silloin alkavat ne kaataa sitä päällemme junalastittain ja
silloin hinta ratkee."

"Mahdammeko saada tänään kaupaksi paljonkin?" kysyi Jadwin. Oli
käynyt elinkysymykseksi myydä pois varastoja, joiden vuokra ja
vakuutus nielivät pelottavia summia. Siksi olivat he ottaneet tavaksi
antaa ostomääräyksiä kauppa-ajan loppupuolella, ja kun pinta niiden
vaikutuksesta nousi, myydä äkkiä ennenkuin se ennätti laskea. Niin että
voidakseen myydä bushelin täytyi ostaa kaksi.

"Enpä tiedä", vastasi Gretry Jadwinin kysymykseen. "Suoraan sanoen en
luule voivamme myydä paljoa. Ne eivät enää näy pelkäävän meitä kuten
ennen. Uusi sato niitä rohkasee. Näkyvät jo korjaavan eloa joissakin
paikoin. Nyt ne saavat ostaa vehnää farmareilta. Hallituksen raportti
osottaa, että sato tulee hyvä."

"Eipä niinkään, vähän yli 86."

"Onpa siinäkin sen verran että pudotti hinnan dollariin
kahteenkymmeneen. Ja äsken olimme puolessatoista."

"Ja kymmenen päivän sisään olemme kahdessa dollarissa."

"Tiedätkö miten ovat raha-asiamme? Tätä heinäkuun kauppaa ylläpitämään
tarvitaan kaikki liikenevät rahat. Paperilla on voittomme miljoonissa.
Meillä on kymmeniä miljoonia busheleita vehnää, jonka arvo on toista
dollaria busheli, mutta jos emme saa sitä kaupaksi, niin mitä hyvää
siitä on — ja sen pitäminen maksaa meille kuusi tuhatta dollaria
päivässä. Mistä tulevat rahat? Et näy ymmärtävän, että me olemme aika
pulassa." Ja osottaen ylöspäin syvänteen lattiaa kohti jatkoi hän:
"Sinä hetkenä kun emme voi antaa pojillemme ostomääräyksiä, nielee
syvänne meidät."

"Mutta me ostamme", huusi Jadwin hammastensa välistä. "Minä näytän
niille. Tässä on rahaa: sinä sähkötät Pariisiin tarjoten kaksi miljonaa
kahdeksalla sentillä alle markkinain; ja Liverpooliin antaen samoin
kaksi pennyä alennusta. Ja lisäksi minulla lienee tässä kaupungissa
vähän maaperää, joka on jonkun arvoista."

"Aiotko kiinnittää osia maistasi?"

"En, vaan kaikki ja heti. Jos olemme pulassa, eivät puolinaishommat
riitä. Tänään kello kolme on meillä Illinois Trustissa enemmän rahaa
kuin mitä voit käyttää ja huomisaamuna minä survasen noita syvänteen
nautoja, niin että luulevat veturin puskeneen. Vai myisivät minut
pulaan? Mutta minäpä näytän niille, Sam Gretry. Minä nostan vehnän niin
korkealle, ettei Englannin Pankkikaan saisi sitä laskemaan ja ennenkuin
ne pääsevät heräämään, myyn koko pitkän linjamme ja voitolla. Tähän
asti on leikitelty. Nyt aletaan tehdä businessta."

Gretry ei vastannut. Sanoi vain hetken kuluttua: "Saadaan nähdä, mitä
siitä koituu."

"Minä menen nyt Illinois Trustiin", sanoi Jadwin ottaen hattunsa.
"Pojille sanotaan, että tänään on vain kannatettava markkinoita.
Jos paljon tarjotaan vehnää, niin on kai sitä ostettava. Ei ole
laskettava alle dollarin kahdenkymmenen. Kun palaan, niin laaditaan ne
kaapelisanomat."

Sinä päivänä Jadwin toteutti niin kiivaasti uhkaavansa ohjelman. Hän
otti joka maakappaleeseensa niin suuren kiinnityksen kuin se ikinä
kesti. Hän kiinnitti vanhan talonsakin Michigan avenuen varrella
ja homesteadinsa North State kadulla. Nyt oli iskettävä iso isku,
sen hän tunsi, koottava yhteen koko raskas tykistö. Vielä ei ollut
yksikään hänen pörssiliikkeensä epäonnistunut. Hän tiesi ettei
tämäkään. Onnetar, kultasiipinen, edelleen liiteli hänen vierellään.
Ja kiinnitystensä lisäksi hän kirjotti joukon promissorivekseleitä
verottaen vankan luottonsa äärimmilleen. Kootessaan sotakassaa ei
mikään summa ollut liian suuri eikä mikään erä liian pieni. Hän varusti
etuvartiot ja reservit kuntoon sekä yhdisti ne päärintaman kanssa
yhdeksi valtavaksi hyökkäyskiilaksi.

Tullessaan Gretryn toimistoon näki hän Harguksen tavallisella
paikallaan ja sai äkkiä päähänpiston. Hän kutsui miehen sivuun ja
sanoi: "Hargus, haluatteko sijottaa rahanne hyvää korkoa vastaan.
Antakaa minulle satatuhatta kymmenen korolla!"

Mutta Hargus katsoi häneen epäluuloisesti ja sanoi: "En minä lainaa
rahojani."

"Hupsu, saatte viisitoista prosenttia."

"En lainaa", sanoi mies ja meni.

Yhden lähteen oli Jadwin jättänyt käyttämättä, vaimonsa rahat. Mutta
olikin varma voitostaan, ei Jadwin jonkunlaisessa ylpeydentunnossa
halunnut kajota vaimonsa omaisuuteen. Mutia koko hänen oma omaisuutensa
oli vaakalaudalla. Tämä oli viimeinen taistelu, valtava yritys,
hyökkäys kootuin voimin ja voitonvarmuus väreili Jadwinin mielessä
hänen kierrellessään sinä yhdentenätoista päivänä. Jackson, Adams ja La
Salle kaduilla.

Mutta hän tiesi vaarankin, ja kun hän samana päivänä sattui joutumaan
likelle syvännettä, hämmästyi hänkin sitä myllerrystä, jonka kaiku
kuului laajalti sen uuden lumivyöryn, _vehnän_ alkaessa virrata
Illinoisin ja Iowan farmeilta, Kansasin ja Nebraskan rancheilta ja koko
Keski-Länneltä yhtenä suurena vuoksiaaltona tulvien yhä paisuvana
Kansain Ravitsijana edelleen, ylemmä. Syvänteessä jo kieppuivat sen
ensi pyörteet ja hetkeksi kohosi hänen ajatuksiin aavistus: Mitä
ovat nuo huitovat pörssin miehet? Ei hän niitä vastaan taistellut,
hän tappeli tätä Uutis-Satoa vastaan, vehnää vastaan, itseään Maata
vastaan — kuten Gretry oli sanonut. Mitä olivat nuo hajalliset
farmarisatamäärät, jotka korkean hinnan tähden viljelivät niin paljon
vehnää? Mitä he merkitsivät? Vehnä kasvoi, kasvoi totellen kysynnän ja
tarjonnan suuria lakeja. Hän oli uhmaten noussut näitä lakeja vastaan
ja herättänyt jättiläisen. Hän oli virittänyt vaivasen inhimillisen
ansansa Luomakunnan eteen ja maaäiti itse tuntien hämähäkin seitin,
jonka ihmismäkäräinen oli punonut, hieroi nyt silmiään ja ponnahutti
voimaansa murskatakseen sen röyhkeilijän, joka oli uhannut häiritä sen
tasasta kulkua.

Uutissatoa korjattiin ja se oli valtavan suuri; niin valtava, ettei
sitä mikään raha voinut ostaa, ja niin vuolas, ettei mikään taito sitä
voinut hallita.

Mutta Jadwin kiiruhti pois syvänteen lähettyviltä. Ei, ei. Onni oli
hänen mukanaan ja hän hallitsi syvänteen vuon kuten ennenkin. Kului
päivä loppuun, yö tuli ja seuraavana aamuna klo 9 liiketoverukset
taas tapasivat Gretryn konttorissa. Välittäjä käänti kalpeat
kasvonsa Jadwiniin sanoen: "Sain juuri vastaukset kaapelisanomiimme
Liverpoolista ja Pariisista. Tarjosimmehan sinne halvemmalla kuin ennen
vehnää."

"Mitä — vastasivat?"

"Eivät tarvitse", vastasi Gretry katsoen vakavasti Jadwinia silmiin.

       *       *       *       *       *

Kun Laura syntymäpäiväaamunaan astui ruokailuhuoneeseen, oli Page
jo siellä. Vaikka kello oli vasta puoli kahdeksan, oli sisar jo
kävelypuvussa seisoen akkunan edessä hermostuneesti hansikkaitaan
vedellen.

"Mitäs on tänään, Pagie?" sanoi Laura.

"Landry tulee hakemaan minua pörssiin, jonka katselijaparvekkeella
kuuluu olevan tänään jotain nähtävää. Onko Jadwin ollut kotona?"

Laura pudisti päätään sanaa sanomatta. Hänen kauhean Cresslerissä
käyntinsä jälkeen ei hänen miehensä ollut ollut kotona kuin korkeintaan
tunnin kaikkiaan.

"Landry sanoo", selitti Page, "että siellä on nykyisin hirveätä. La
Salle kadun suurin taistelu. Onko Jadwin puhunut sinulle."

"En tiedä siitä mitään."

Hän ihmetteli, oliko Pagekin unohtanut. Huoneeseen tullessaan oli
hän ensimäiseksi katsahtanut pöytäpaikkaan päin. Mutta siellä ei
ollut mitään, ei edes kirjelappusta eikä kukaan ollut hänelle onnea
toivottanut. Sisarenkin seuraavat sanat osottivat että tällä oli
mielessä muuta kuin syntymäpäivät.

"Laura, kuule... Landry ja minä... me menemme naimisiin."

"Sepä hauskaa. Hän on kunnon poika."

"Olen iloinen, että ajattelet niin. Ennenkuin sinä menit naimisiin,
tuntui minusta siltä, tuota noin, kuin sinä olisit voinut saada hänet,
— jos olisit halunnut."

"Oh", huudahti Laura. "Ei Landry koskaan minua tosissaan ajatellut.
Sellaista haikailua vain. Kun hän oppi sinut tuntemaan, en minä enää
merkinnyt mitään."

"Me otamme kortteerin Michigan avenuen varrelta. Olemme laskeneet
kaiken. Yhden palvelijan voimme pitää. Minä olen kyllä opetellut
keittämään. Mutta tuossahan hän onkin."

Landry tuli kädessään kukkavihko ja makeisrasia. Hän oli niin loistava
kuin sulhaspojan sopii, mutta hän näytti väsyneeltä ja hermostuneelta
Hän sanoi: "Täytyy kiirehtiä, Page, minun täytyy olla aikaisemmin
siellä."

"Kuinka voi Curtis?" kysyi Laura. "Miten käyvät asiat?" Landryn liike
osotti kohtaloon alistumista. "En tiedä", sanoi hän. "Tuskinpa kukaan
tietää. Eilen oli kova päivä, mutta kaipa me lopulta olimme voitolla.
Hintaa yhä kohotimme. Jos luulivat Jadwinin kukistuneen, niin kylläpä
erehtyivät. Me ihan ajoimme niitä edellämme. Mutta kun herra Gretry
lähetti sanan myydä, tulivat ne takasin kuin sudet. Ne pudottivat
hinnan viisi senttiä yhtä monessa minuutista ja meidän täytyi ostaa
jälleen. Silloin Jadwin iski taas. Hinta oli pysäytetty dollariin
viiteentoista, mutta me kohautimme sen dollariin viiteenkolmatta.."

"Mutta miten voi Curtis itse?"

"Näin hänet vain ohimennen. Kai hän terve on. Hermostunut tietysti.
Mutta Gretry on aivan sairas."

"Eikö meidän ole lähdettävä?" sanoi Page. "Oletko syönyt?"

"Jo aikoja sitten. Mutta tottakin, meidän on lähdettävä, jos sinun
mieli saada paikkaa. Onko mitään sanaa vietävä herra Jadwinille?"

"Hyvää onnea vain — Niin, kysykäähän, muistaako hän mikä päivä on — ei,
ei sitä. Siis, onnea vain."

Kello yhdeksän tienoilla Landry ja Page pääsivät La Salle kadulle.
Päivä oli vilpoisa ja kuulas. Aurinko valaisi pörssin otsikon, jonka
edessä kyyhkyset lentelivät.

"Herra Cressler niitä aina ruokki", sanoi Landry. "Miesparka, hänet
haudataan huomenna."

Page sulki silmänsä: "Ajatteles, kun Laura löysi hänet siten. Minä
olisin varmasti kuollut."

"Miten lie", sanoi Landry. "Minusta tuntuu kuin ei hän olisi siitä
kärsinyt. Olisi luullut hänen sairastuneen."

"Oh, Laura. En tunne häntä enää näinä päivinä. Hän on kuin kiveä. Hän
ikäänkuin pidättää jotain hirveää. Kun hän kertoi siitä tapauksesta,
oli hänen äänensä kuin jäätä. Ei kyyneltäkään. Oi, jos pääsisimme
kaikki pois Chicagosta ja voisimme ottaa Jadwinln mukaamme, niin että
hänestä taas tulisi sama hauska mies. Hän oli kuin isä minulle."

Landry tarttui hänen käsivarteensa heidän mennessään yli kadun ja
sanoi pörssin porstuassa: "Pysy nyt kiini minussa." Portaat olivat
näet aivan täynnä väkeä. Mutta Landry kertoi pyytäneensä vahtimestaria
pitämään yhden paikan tyhjänä ja lähti toimittamaan Pagea sisään. Koko
talo kaikui jo yhtenä huminana, vaikka kauppa ei ollutkaan alkanut.
Syvänteen pyörre tuntui tänä aikana valtavampana kuin koskaan. Pagen
korvissa kaikuivat outona nuo äänet: sähkötysavainten naputus,
keskustelun ja huutojen sorina, puhelinkellojen kilinä. Niitä kuului
kaikilta tahoilta. Syvänne alkoi kuohua ja sen ääni kuului kuin
valtameren pauhu kaukaa.

Askel askeleelta sai Landry avatuksi tietä, mutta he olivat vasta
päässeet puoliväliin portaita kun hän sanoi: "Ei, nyt täytyy minun
mennä, Tässä on korttini, näytä sitä vahtimestarille."

"Mene pian. Älä minun takiani viivy. Kun loppuu, käy minua katsomassa.
Odotan."

Landry lähti, raivasi tiensä läpi väkijoukon, heilautti hattuaan ja
katosi. Kului neljännestunti ja Page ei ollut päässyt askeltakaan. Hän
näki jo parvekkeen takaistuimet, mutta nekin olivat täynnä. Väkijoukon
keskellä kuuli hän keskustelun paloja. Iso, valkohattuinen mies sanoi:
"Onpa hän niitä ravistellut. Voitti hän tai hävisi, hyvin on tapellut."
Nuori mies nyökkäsi myöntymystä ja toinen jatkoi: "Aika poika se
Jadwin." — "Tänään yrittävät häntä kaataa taas." — "Kyllä kai. Mutta
hän näyttää." — "Saammeko nähdä hänet?" — "Emme, ei ne suuret tule itse
syvänteeseen."

Toisella puolen keskusteli kaksi naista: "Jadwin teki sisarestani
rikkaan. Hän osti vähän vehnää, noin vain huvikseen ja piti niin kauan,
että Jadwin kohotti hinnan nelikertaiseksi. Nyt hänellä on hieno talo
ja poika matkustaa Europaan taidetta tutkimaan. Vuosi sitten oli heillä
vain hänen miehensä palkka." — "Asialla on toinenkin puoli. Jos Jadwin
romahtaa tänään, niin — enpä tiedä miten Filipin käy."

Ja vielä yhdestä ryhmästä kuuli hän lauseita: "Jos Gretry-Conmerse
menee, niin menee Burbank mukana ja Keokukin pankki myös." — "Kyllä
Jadwin selviää." — "Toivonpa totisesti. Mutta kuinka sinä pääsit irti?"
— "Sanoppas se. Kyllä aikaa kuluu, ennen kuin minä vehnää ostan. Olin
niitä hupsuja, jotka luottivat siihen, että Crookes se itse Äijä on, ja
yhdyin hänen häntäänsä. Kyllä kai. Jadwin nylki selästäni kakstoista
tuhatta. Mutta emmekö me pääsekään — hoh — gongongi! Nyt ne alkoivat.
Oletkos tuollaista ääntä kuullut? Kun pääsisi näkemään."

Äkkiä kuului huutoja ja naisten kiljahduksia joukosta. "Älkää tunkeko
niin." — "Takasin, takasin." — "Ei pääse, sieltä tuntevat." — "Eräs
nainen pyörtyy. Eikö täällä ole poliisia?" — "Kuulkaa, hinta laski
jo kolme senttiä.." — "Kun vaan Jadwin kestäisi." — "Kestää kyllä." —
"Tuskin vaan."

Vihdoin tuli poliiseja. Ne avasivat tiensä ja huusivat: "Tyhjentäkää
portaat! Paikat ovat täydet." Page, joka oli päässyt jo miltei
yläpäähän, keksi hädissään pienen petoksen. Liehuttaen Landryn korttia
huusi hän: "Minulla on lippu. Olkaa hyvä, päästäkää." — "Antakaa
tietä, hänellä on kortti", sanoi muuan vahtimestari ja niin Page pääsi
ylös. Vahtimestari oli saanut säilytetyksi hänen paikkansa. Se oli
aivan kaiteen ääressä. Saattaessaan häntä huusi 'mies hänen korvaansa
metelin takia tuskin kuuluvat sanat: "Täältä näette hyvin. Olette herra
Jadwinin käly. Hurja päivä, neiti. Herra Jadwin pitää vielä puolensa."

Page istuutui paikalleen ja katseli alas syvänteeseen.

Landry oli hänestä päästyään juossut kiiruimman kautta Gretryn
toimistoon. Hänen kymmenkunta toveriaan olivat jo siellä. Jadwinia ei
näkynyt. Gretry tuli kalpeana.

"Mitkä ovat ohjeet?"

Landry näki Gretryn hätäisen ilmeen. Ja ennen kuin vastasi, joi tämä
siemauksen jäävettä, toisen, kolmannenkin. Nyt eivät asiat olleet
tolallaan, koska tyyni Gretrykin oli noin hermostunut. Vihdoin sanoi
hän: "Ohjeenne ovat samat kuin eilenkin. Pitää markkinoita yllä. Ei
laskea alle dollarin viidentoista. Älkää hyökätkö, jollen anna sanaa.
Kukin teistä voi ostaa puoleen miljoonaan busheliin. Jos sekään ei
pidä hintaa yllä, niin... tuota... jos vielä myyvät sittenkin, niin
annan minä sanan. Ja pojat, pää kylmänä nyt... asioita ratkee. Pitäkää
silmällä Crookesin joukkoa. He yrittävät jotain."

Miehet kiiruhtivat pörssiin. Landryn sydän sykki vakavasti, huulet
olivat tiukasti yhteen puristetut. Joka hermo oli jännityksissä.
Tämä oli viime ottelu. Kestäisikö hänen päänsä kaikki ne ansat ja
juonet, joita vastustajat virittelivät? Eikö nyt jo helähdä? Hän oli
Vehnäsyvänteen ylälaidalla. Se oli täynnä kauppiaita. Kaikki huusivat,
ei kukaan kuunnellut. Tarjouksia tehtiin jo, vaikkei aikakaan ollut.
Joko alkoi? Landry ei muista kuulleensa helähdystä. Mutta äkkiä hänet
siepattiin keskelle pyörrettä, joka tuhannen Niagaran voirnalla
tyrskyi hänen ympärillään. Syvänne oli mielipuoli, päihtynyt. Ei
kukaan tiennyt, mitä naapurinsa teki. Sen vain kaikki tunsivat, että
kauan kestänyt pohja petti, pudotti, kohahti taas, häilyi. Virallinen
tiedonantaja nojautui tuolinsa nojaan avuttomana. Viisari heilahteli
edestakaisin kuin masto myrskyssä. Heinäkuun vehnän hintaa ei kukaan
tiennyt kuin arviolta. Muutokset tapahtuivat kymmenin sentein,
kaksinkymmenin viisinkin. Toisella puolen myytiin busheli 90:llä
sentillä, toisella maksettiin vielä dollari viiskolmatta.

Ja yli kaiken tämän metelin näytti kuuluvan itse Vehnän vyörynä sen
tullessa vuoksiaaltona Iowan ja Kalifornian maatiloilta matkallaan
Itään — Europan leipäkauppoihin ja nälkäisiin suihin.

Landry tarttui erästä toveriaan käsivarresta: "Mitä tehdään? Ostin jo
kaikki. Markkinat eivät ole meidän vallassamme. Eikä sanaa tule."

"En tiedä. Kaikki menee helvettiin. Nyt on vika jossain."

Silloin lähti Landry hatutta päin juoksemaan Gretryn konttoriin.
Ulkotoimistossa ahdistelivat häntä sanomalehtimiehet: "Missä olette?" —
"Mikä on heinäkuun vehnän hinta?" — "Voittaako Jadwin vai häviää?"

Mutta hän riuhtasi itsensä irti huutaen: "Ei tiedä kukaan. Markkinat
ovat valloillaan. Helvetti irti." Hän tempasi oven auki ja säntäsi
sisään huutaen: "Mitä on tehtävä? Ei ole ohjeita."

Mutta kukaan ei kuullut, Gretryn pöydän ääressä istuvista ei kukaan
katsahtanutkaan häneen, Jadwin seisoi keskellä veristävin silmin.
Hänen käsivarrestaan piti kiinni Gretry. Vieressä oli liikkeen
vanhin konttoristi, suuren pankin johtaja ja joitakin mukana olevia
liikemiehiä.

"Mutta sinä et voi", huudahti Gretry. "Se tuskin jaksamme maksaa
marginaalimme. Ei ole rahaa."

"Se on vale." Ei koskaan Landry unohtanut sitä ääntä, millä Jadwin
noin huusi. "Ostakaa, sanon minä. Me pääsemme kahteen dollariin ennen
kahtatoista."

"Ei lähde ohjetta minulta", sanoi Gretry. "Kysy näiltä herroilta."

"Hyödytöntä", sanoi pankkiherra tyyneesti. "Kaksi päivää sitten te
olitte jo menettänyt pelin."

"Kuulkaa nyt järkeä, herra Jadwin", rukoili konttoristi. "Teidän
liikkeemme — —"

Jadwin tempasi Gretryn käden irti huudahtaen: "Teidän liikkeenne —
raukkoja te olette olleet alun pitäen. Minä tunnen teidät. Te olette
pettäneet minut. Crookes on ostanut teidät. Pois tieltä. Minä pelaan
yksin nyt."

"Kuule nyt vanha veikko", yritti Gretry sanoa, mutta Jadwinin ääni soi
kuin sotatorvi: "Syvänteeseen!"

"Odota... pidättäkää häntä, herrat. Hän ei tiedä mitä tekee."

"Jos ette täytä ohjeitani, niin toimin itse."

"Olet hullu, ystäväni. Etkö ymmärrä, että olet vararikossa?"

"Sitten kirottu sinä, Sam Gretry, joka petit minut pulassa." Ja
hän iski välittäjää vasten silmiä. Tämä heilahti taapäin ja kasvot
sävähtivät punasiksi, nyrkit puristuivat. Mutta sitten hänen kätensä
laskeutuivat ja hän sanoi: "Antakaa hänen mennä. Hän on hullu."

Ja Jadwinin työntäessä estelevät miehet sivuun ja rynnätessä ulos
istahti Gretry tuoliinsa, sanoen vain: "Loppu tuli." Ja hän otti
paperipalan ja kirjotti siihen joitakin sanoja. "Vie tämä pörssin
sihteerille", sanoi hän konttoristille.

Suoraan syvänteen pyörteeseen, voittojensa paikkaan, jossa vihollisensa
riehuivat, tuli itse Suuri Härkä. Ja samassa kulki uutinen jupinana
suusta suuhun. Parvekkeelta se huomattiin, teleqraafipöytäin ääressä
ja vihdoin itse syvänteessäkin, jonka läpi kulki vavahdus. Sillä niin
valtava oli ollut hänen pelinsä, niin suuremmoiset hänen iskunsa,
että tämä pelin viimeinen veto tyrehdytti ankarimmatkin vastustajat.
Itse Jadwin! Mitä tuleekaan tapahtumaan? Joko oli ennenaikainen hänen
tuhonsa odotus? Hetkeksi he pysähtyivät, mutta sitten tuntien takanaan
uuden painon he yhtyivät suureen hyökkäykseen ja tarjosivat vehnää
kaupaksi tuhansin bushelein. Ja Jadwinin seisoessa siinä keskellä
myllerrystä löi tämä sadon aalto, itse Vehnän Valtameri, häntä kasvoja
vasten.

Hän kuuli sen nyt, eikä hän muuta kuullut. Vehnä oli murtautunut
irti hänen hallinnastaan. Kuukausia oli hän käsivarren voimalla
sitä pidättänyt, mutta nyt oli se noussut valtavaksi patsaaksi,
joka möyryten purkautui hänen ylitseen ja jatkoi matkaansa itää
kohti nälkäisten kansojen suuhun. Ja samalla tapahtui jotain hänen
aivoissaan. Viime aikain hermojännitykset kokoontuivat nyt yhdeksi
ankaraksi iskuksi, joka tuntui pysäyttävän koko koneiston. Vain yksi
aatos kierti hirveällä voimalla huristen tuossa aivokoneistossa laulaen
pelottavaa säveltään: "Vehnää — vehnää — vehnää — vehnää."

Sokeana ja mistään välittämättömänä ponnisteli hän tätä vehnävirtaa
vastaan ja seisoi kuin nälkäisten sutten ympäröimänä, pää pystyssä,
luisevan vankka käsi korkealla, taisteluun vaativana ja huutaen kerran
toisensa jälkeen: "Annan dollarin heinäkuun vehnästä."

Samassa hyökkäsivät kaikki hänen kimppuunsa. Hänen miestensä pieni
joukko pyyhkäistiin pois. Vain Landry Court, uskollisena viimeiseen
asti pysytteli hänen rinnallaan kalpeana ja vavisten, nyyhkytysten
tyrehdyttäessä kurkkua. Mutta uusi vehnävyöry tuli heitä päin ja Landry
väistyi sen edestä herransa selän taa. Mutta Jadwin seisoi pystyssä
päin ja puristi Landryn kättä teräksen lujasti ja toinen käsi ojolla
julisti taisteluhuutoaan viimeiseen asti: "Annan dollarin heinäkuun
vehnästä."

Mutta äkkiä huomasi Landry Syvänteen melun heikentyvän. Kuului ääni:
"Järjestystä, herrat, järjestystä!" Mutta huudot kasvoivat taas yhä
uudelleen villiksi meluksi, kunnes äkkiä kaikki vaikenivat kuin
taikaiskusta. Pörssin lattialla lähellä syvännettä seisoi Kauppakamarin
presidentti, varapresidentti sekä joukko johtokunnan jäseniä. Kaikki
katsoivat heihin vaieten. Pienelle parvekkeelle katsojain parveketta
vastapäätä oli ilmestynyt pitkä mustatakkinen mies, Kauppakamarin
sihteeri, joka syvän hiljaisuuden vallitessa julisti: "Kaikki
kaupanteko Gretry, Commerse ja K:nin kanssa lakkaa heti."

Tuskin oli nuo sanat kuultu, kun kohosi vehnäsyvänteestä villi
voitonkiljunta. Kaadettu, kaadettu oli vihdoinkin Suuri Härkä! Kaappaus
ratkennut! Jadwin kumossa! He itse pelastetut, pelastetut! Huutoja ja
kiljuntaa. Hattuja lenteli ilmassa. Hulluina ilosta tanssivat miehet,
syleilivät, puristelivat toistensa käsiä, huutaen ja hurraten äänensä
käheiksi. Toiset vanhemmat miehet panivat vastalauseita. Huudettiin:
"Hävetkää, hävetkää." — "Järjestystä!" — "Jättäkää hänet rauhaan!
Hänhän on kukistunut."

Mutta riemu oli hillitön. Heitä oli niin puristettu, painettu. He
olivat tunteneet liian raskaina hänen kavionsa polkemiset, sarvensa
iskut. Nyt hän oli kumossa. "Jah-hah-haa. Uiii! Tuossa, maassa, hei!
Hip, hip, tiikeri!"

"Jumalan tähden, tulkaa, herra Jadwin", rukoili Landry, molemmin käsin
puristaen hänen käsivarttaan. Jadwin oli vaiennut. Hän ei näyttänyt
kuulevan eikä näkevän; painavasti nojasi hän nuoren miehen olkaa
vasten. Ja he lähtivät. Kauppiaat jakautuivat heidän edestään yhäkin
huutaen. Landryn oli itku kurkussa, ja kiukun kyyneleet silmissä huusi
hän: "Raukat, kirotut pedot. Viikko sitten juoksitte henkenne edestä
kun hän sormensa kohotti."

Mutta hänen äänensä hukkui kiljunaan, ja kun nuo kaksi astuivat
syvänteestä lattialle, kuului loppuheläddys julistaen Curtis Jadwinin
keinottelukauden päättyneen. Ja yli lattian ovea kohti talutti Landry
hävinneen kapteeninsa. Tämä oli kuin huumaustilassa. Hän antautui
johdettavaksi. Vieraat kurottuivat katsomaan ja kauppiaat, joutolaiset,
sivulliset, konttoristit, juoksupojat ja reportterit kiirehtivät
seuraamaan Suuren Härän viime askeleita hänen lähtiessään suurten
voittojensa ja valtavan häviönsä paikalta.

Vaieten he katselivat. Syvänteeltä päin vain kuului häipyvän
riemuhuudon kaiku. Mutta ovipielessä seisoi pieni, sileäkasvoinen,
hienopukuinen mies, suu kuin suljettu kukkaro ja ryhti häiriintymätön
kuin aina, kylmä, tyyni — Calwin Crookes itse.

Ja Jadwinin ohi kulkiessa kuuli Landry karhujohtajan sanovan:
"Huutakoot nyt voimainsa takaa. He sitä eivät tehneet. Vehnä itse hänet
kaati, ei sitä miesten liitto pystynyt tekemään — huutakaa nyt, hullut.
Hän oli suurempi kuin paraskaan meistä."

Gongongin helähtäessä ja joukon kiiruhtaessa ovia kohti nousi Pagekin,
veti pitkän henkäyksen ja painoi kätensä hehkuvia poskiaan vasten.
Hän oli nähnyt kaikki, mutta ei ollut ymmärtänyt. Koko aamupäivä oli
ollut yhtä humua. Hän oli katsellut miehiä, jotka kolmeen tuntiin
eivät olleet tehneet muuta kuin kiljuneet ja tapelleet. Hän oli nähnyt
Jadwinin tulevan ja kuullut riemuhuudot. Page ajatteli, että Jadwin oli
tai tehnyt noille jotain mieleistä. Ne olivat kai ystäviä. Ja hän oli
ehkä voittanut. Mutta sitten tuli tuo julistus. Mitä se merkitsi? Ja
astuessaan portaita alas kuuli hän jonkun sanovan: "Se riittää hänelle."

Ehkäpä sittenkin Jadwin oli menettänyt rahaa. Hän halusi kiihkeästi
tietää ja odotteli pitkän aikaa Landrya, mutta tätä ei kuuluut. Ei
kai päässyt. Tämä näytti olleen hirvittävän vakava. Kyllä hän kysyisi
Landrylta.

Hän palasi kotiin ja paljon jälkeen lunchin ajan astui hän ruokasaliin
kysyen sisartaan, mutta hänelle ilmoitettiin, että tämä oli huoneessaan
ja oli ilmoittanut päätänsä särkevän. Hän joi nopeasti suklaansa,
tilasi kupin väkevää teetä ja meni sitä vieden Lauran huoneeseen. Tämä
loikoi Madeira-tuolissaan kädet pään takana katsellen ulos akkunasta.
Hän oli tavallista kalpeampi ja näytti Pagesta jossakin suhteessa
ankaralta. Jokin varmasti vaivasi häntä. Hän näytti henkilöltä, joka on
pannut kaikki yhden kortin varaan ja kaikin voimin hillitsee itseään
tuota ratkaisua odottaen. Page oli tiennyt, että tähän oli vaikuttimena
Jadwinin täydellinen antautuminen liikeasioihin, mutta ei ollut
puuttunut siihen asiaan. Hän muisti "hoitaa omat asiansa" eikä Lauralla
ollut tapana huoliaan haastella. Vain kerran oli Page yrittänyt
sekaantua sisarensa asioihin, mutta tulos ei ollut houkutellut
uudistamaan sitä. Hän muisti hopearasiajutun.

Nyt kieltäytyi Laura juomasta teetä. Hän ei halunnut mitään. Päätä
vähän särki. Tahtoi maata vain rauhasia.

"Olin tänään pörssissä."

"Näitkö Curtiksen?" kysyi Laura nopeasti.

"Kyllä hän kerran tuli sinne. Siellä oli niin kiihkeätä tänään. Ei
kai siellä aina niin. Pelkään, että Jadwin hävisi aika lailla rahaa,
kuulin jonkun sanovan, mutten ymmärtänyt itse. Olen kuukausia koettanut
perehtyä vehnäkauppaan, kun se on Landryn ala, mutta tänään en
käsittänyt mitään."

"Sanoiko Curtis tulevansa tänään kotiin?"

"En puhunut hänen kanssaan."

"Mikset?"

"Älä nyt ole lapsellinen, Laura. Et ymmärrä mikä meteli siellä oli. En
koittanut saada tavata Landryakaan."

"Oliko hänellä hyvin kiire?"

"Landryllako?"

"Ei, ei vaan Curtiksella?"

"Varmasti. Kuule minä pelkään että vehnä meni alas hirveästi, ja ne
sanoivat, että se merkitsee hyvin paljon Jadwinille. Eikö se merkitse,
että hän menettää hyvin paljon rahaa? Ja Landry näytti niin rohkealta.
Teki oikein mieli mennä sinne hänen rinnalleen."

Laura kavahti ylös kärsimättömänä ja kirkui: "Mitä huolin minä vehnästä
ja tästä mielettömästä rahan kahmimisesta. Curtiksella siis näytti
olevan kiire?"

"Kaikilla oli." Ja sitten hän uskalsi lisätä: "En minä niin surisi,
Laura. Mieheltä tietysti menee paljon aikaa liikeasioihin. En surrut
vaikka Landry ei tullut mukaani kotiin."

"Oh — Landry", mutisi Laura.

Samassa sävähti Page. "Tuo oli tarpeetonta", sanoi hän. "Ja minä
sanon sinulle, Laura Jadwin, että jos sinä välittäisit vähän enemmän
vehnästä, miehesi liikeasioista — jos enemmän harrastaisit hänen
työtään, koettaisit syventyä hänen elämäänsä — ja — ymmärtäisit —." Page
pidätti henkeään tämän rohkeutensa säikäyttämänä. Mutta samassa hän jo
jatkoikin: "Ajatteles, että hän ehkä taistelee henkensä edestä siellä
La Salle kadulla etkä sinä tienä siitä mitään — et tahdokaan tietää.
Mitä välitän vehnästä, sanot vain. En minäkään siitä välitä sen itsensä
takia, mutta kun se on Landryn alaa, hänen työtään ja oikea tai väärä
—" Page hyppäsi ylös ja kädet nyrkistä punaisena kasvoiltaan sanoi:
"olkoon oikea tai väärä asia, minä panen molemmat käteni tuleen häntä
auttaakseni."

"Mitä asiaa —" alkoi Laura, mutta Page ei antanut keskeyttää itseään:
"Ja jos hän jättäisi minut yksin joskus, niin luuletko, että minä naama
pitkänä vain ajattelisin omia surujani. Hänellä on huolensa myös. Jos
minun mieheni olisi taistelussa, niin luuletko, että minä mököttäisin
siitä, että hän jättäisi minut kotiin; en, enpä. Minä auttaisin
hänelle miekan vyölle, ja kun hän tulisi kotiin, en minä vatkuttaisi
hänelle ikävääni, vaan hoitaisin hänen haavojaan ja kehottaisin häntä
rohkeuteen — ja auttaisin häntä."

Ja näin sanoen Page kyyneleet silmissä ja itku kurkussa juoksi ulos
huoneesta ja heitti oven kiini jälkeensä.

Lauran ensi tunne oli kiukku. Taas oli hänen nuorempi sisarensa noussut
häntä mestaroimaan ja juuri tänä päivänä! Hän katseli hetken ovea
kohti, sitten kohotti päänsä. Hän oli oikeassa ja Page, hänen miehensä,
kaikki olivat väärässä. Häntä oli loukattu, hyljeksitty. Hän asteli
muutamia kertoja yli huoneensa lattian, heittäytyi sitten sohvalle ja
asetti leukansa kätensä varaan.

Hän oli nähnyt pöydällä rva Cresslerin hautajaiskutsun täksi päiväksi
ja samalla oli tuo tapaus muistunut hänen mieleensä; kuinka hän sormet
suun edessä huudahdusta pidättäen oli seisonut kauhun värisyttäessä
hänen sydäntään, aivojaan. Yhä uudelleen oli tuon kauhean hetken
vaikutus uusiintunut ja tuonut katkeran surun. Mutta päättäväisesti oli
hän sen työntänyt syrjään, tärkeämpää oli hänellä aatoksissa. Kaikki,
kuolemakin saivat väistyä, kun hänen rakkautensa oli kokeella. Elämä
ja kuolema olivat vähäpätöisiä. Rakkaus vain oli olemasta; sortukoon
hänen miehensä liikeasiat; mitä se merkitsi, kun vain rakkaus kohosi
voittoisana taistelusta? Ja taas hän ajatteli vain itseään ja miestään.
Päivä kului, mutta tätä ei kuulunut eikä hän sanaakaan lähettänyt.

Vaikka olikin kiire, oli tämä syntymäpäivä — vaikka menettikin
miljoonia. Kun olisi edes lähettänyt jonkun mitättömän lahjan tai
vaikka paperilappusen. Mutta eihän päivä ollut vielä mennyt Curtis
tietysti Valmisti jotain yllätystä. Hänhän tiesi, mikä päivä nyt oli.
Eihän hän voinut unohtaa. Ja olihan hän luvannut tämän illan, — "jos
hän rakasti."

Laura oli käskenyt valmistaa aterian kello kahdeksaksi. He söisivät
sen kahden. Koko meluisa maailma olisi siitä suljettu. Hän halusi
pitää hänet kokonaan itsellään, ja hän oli oleva kaunis — loistava,
vastustamaton. Ja hän saisi sen miehen jalkainsa juureen, ihan omakseen
ja panisi hänet lupaamaan, vannomaan lopettavansa sen kadun taistelun,
koska se oli niin monasti hänet riistänyt. Syvänteen pyörre ei enää
saisi häntä temmatuksi rakkauden valloilta.

Kyllä hän, Laura, oli kärsinyt, hän oli tuntenut hyljeksityn naisen
nöyryytyksen. Mutta se oli päättyvä nyt. Hänen ylpeyttään ei enää
tultaisi loukkaamaan, hänen rakkauttaan ei enää hyljeksittäisi.

Mutta iltapäivä kului ja ilta läheni. Ei sanaakaan Jadwinilta.
Huolimatta huolestumisestaan matki Laura yhä uudelleen sanoja: "Hän
antaa janan hän antaa sanan."

Kello neljä hän alkoi pukeutua. Koskaan ei hän ollut huolekkaammin,
loistavammin kukaan huolitellut. Ei nyt ollut mitään teatteriosaa.
Nyt oli hän itse, Laura Jadwin. Mutta silti oli mitä tärkeintä valita
oikea puku ja saada se sopimaan. Hänen pukunsa, joka jätti käsivarret
ja taulan paljaaksi, oli yhtenä mustain helpeitten välkkyvänä
värinänä hänen astuessaan. Mustan tukan kiehkuroissa oli kaksi suurta
helmikoristetta ja kaulassa timanttinauha. Olalla kimppu Jacqueminot
ruusuja, hehkupunahia.

Kuudelta hän jo lähetti palvelustytön pois. Hetken seisoi hän yksin
peilin edessä eikä hän voinut pidättää hymyä eikä pään ylvästä
kohautusta. Kaikki, mitä hänessä naista oli, komeili nyt kauneutensa
tietoisuudessa. Antaa nyt kadun taistelumelskeen kaikua, antaa
syvänteen mylviä, Eeva oli vallitseva, Venus saava riemuvoiton.

Nuo Amerikan naiset, nuo toiset, jotka antoivat liike-elämän tyystin
viedä heidän miehensä ja alentuivat heille tungettuihin julmiin oloihin
sekä tyytyivät siihen, että saivat myrskyjen ja päivätyön uuvuttaman
raunion luokseen, väsyneen ruumiiltaan ja sielultaan — kuinka hän
säälikään heitä. He eivät olleet niin loistavat kuin hän eivätkä
kyenneet kutsumaan miehiään luokseen. Mutta hän, Laura, oli kaunis.
Ja se oli voimaa. Hän tunsi taistelijan ylpeyttä tämän koetellessa
aseitaan. Ja tänä iltana oli hänen kauneutensa loistavampi kuin
konsanaan. Hän tunsi olevansa vastustamaton. Ja Curtis oli tuleva,
Rakkautensa pantilla oli hän luvannut, ja rakkaudellaan oli Laura
voittava.

Mutta samalla kohosi hänen sielunsa syvimmistä onkaloista epäilyn
ensi värinä, soi se kieli, jota Page oli koskettanut. Rakkauttako
hän todella ajoi takaa vaiko itserakkautta? Oliko tämä tittelikään
paras tapa hänen voittaa takasin miehensä — tämä, kauneuden näyttely,
pukuparaati? Itse, itse! Oliko hän ollut itsekäs alun pitäen? Oliko
hän todellakaan harrastanut miehensä työtä? "Olkoon oikea tai väärä
asia, minä panen molemmat käteni tuleen häntä auttaakseni." Tämäkö
oli tie? Eikö tämä ollut ainoa tie? Mitä jos tarvittiin muuta miehen
takasin voittamiseksi? Kerran oli hän jo sanonut, että naisen rakkaus
oli enemmän antaumus kuin Voitto. Oliko hän tämän mukaan elämänsä
järjestänyt? Uskoiko hän edes siihen nyt? Mihin oli tämä julma itsensä
palvominen hänet vienyt?

Hämärästi alkoi Laura Jadwin aavistaa uutta elämän ymmärrystä. Mutta
se ei ennättäisi seljetä täksi iltaa. Nainen hänessä oli liian
monimutkainen ja kypsä muokkaantuakseen äkillisessä kumouksessa. Mutta
niin varmasti kuin uusi päivä koittaa, oli se uusi alkanut hänessä
rakentua. Tähän asti oli hän sanonut, että oli kaksi Lauraa. Nyt
tunsi hän kolmannen _kohoavan_ ja uhkaavan niitä kahta tarkotuksella.
Mutta tänä iltana mitä olikaan hän? Vain nainen, heikko, tunnehyrskyn
vallassa ja astumassa kuten luuli elämänsä juuren kriisiin.

Mutta aika kului. Laura meni kirjastoon muka lukeakseen. Eihän hän nyt
voinut miestään kuudelta odottaa. Päivä oli saattanut olla tärkeä,
kuten Page oli viitannut. Curtis voi myöhästyä, mutta hän oli tuleva.
"Jos minua rakastat —". — Mutta tunnin kuluttua vaelsi hän huonetta
edestakasin huulet puristettuna yhteen ja hehkuvin poskin. Hän oli
yhä yksin tänä päivänään eikä toinen ollut edes sanaa lähettänyt.
Hetken hän ajatteli, että ehkä miehensä oli suuressa onnettomuudessa.
Mutta hän hylkäsi tämän ajatuksen. Minuutit matelivat edelleen. Ei
kuulunut kärryjen kolinaa, ei askeleita. Talo oli tänä keskikesän
iltana aivan hiljaa kuin metsälampi. Vain lehtipoikain huuto kuului
sivummalta. Taasko hän jäisi unhoon? Ja tämä oli suurin koe! Tämä ilta
oli ratkaiseva hänen elämänsä — rakkausko vai ei? "Ja hän tiesi sen",
huudahti nainen kärsimättömänä. "Hän ei ole voinut unohtaa.."

Kun kello löi seitsemän, pysähtyi Laura jäykkänä keskelle huonetta.
Hänen tuskansa poltti tulena. Koko naisen intohimo värisytt:i häntä.
Hänen ylpeyttään oli loukattu. Eikä tämä ollut ainoa kerta. Kaikki
viime aikain nöyryytykset tulivat hänen mieleensä. — Mutta äkkiä käänti
hän päätään kuullakseen. "Vihdoinkin", huudahti hän. Askeleet kuuluivat
eteisestä ja palvelija oli menossa vastaan.

"Sano, että minä olen kirjastossa", huusi hän tälle.

Hän katsahti vielä kerran kuvastimeen, pyyhkäsi nopein sormin
tukkaansa, painalti kädellä otsaansa tyyntyäkseen ja istahti syvään
tuoliin lieden ääreen selin oveen. Hän kuuli toisen tulevan, mutta ei
käännähtänyt. Askeleet pysähtyivät lähelle. Hetken hiljaisuus. Sitten
Laura laskien kirjan helmaansa kääntyi hiljaa.

"Monta onnellista syntymäpäivää", toivotti Sheldon Corthell, ojentaen
kimpun syvänsinisiä orvokkeja.

Leimuavin silmin karkasi Laura ylös. "Te", huohotti hän, "tekö?"

Taiteilija hymyili: "Minä lähden huomenna, ainaiseksi. Tulin sanomaan
hyvästi ja toivottamaan onnea syntymäpäiville."

"Ja te muistitte. Minun piti tietää, että te muistaisitte."

Jadwin oli unohtanut ja tämä oli muistanut. Mullistus oli valtava. Se
kuristi kurkkua ja kierti kyyneleet silmiin. "Ah, te muistitte, te
muistitte", huusi hän ojentaen molemmat kätensä. Tämä tarttui niihin:
"Aina olen muistanut."

"Ette ymmärrä", sanoi Laura päätään pudistaen. "Ette ymmärrä."

"Kyllä, uskokaa minua. Minä ymmärrän teitä paremmin kuin itse itseänne
ymmärrätte."

Laura kiljasi: "Miksi sitten jätitte minut — kun ymmärsitte? Miksi
lähditte käskystäni? Miksi ette pakottanut minua rakastamaan itseänne?
Miksi ette opettanut minua itseäni ymmärtämään?" Hän painoi käsin
rintaansa ja kun toinen yritti astua häntä kohti, sanoi hän sopertavin
sanoin: "Älkää koskeko minuun. Se on myöhäistä."

"Ei ole myöhäistä. Kuulkaa."

"Miksette ollut kyllin mies ymmärtääksenne naisen heikkoutta? Nyt
voitte vain kiduttaa minua. Minä vihaan teitä."

"Te rakastatte minua", huusi mies kiihkeästi ja ennenkuin Laura ennätti
huomatakaan, oli hän toisen käsissä suu suuta vasten ja tämä suuteli
hänen hartioitaan ja kaulaansa.

"Sinä rakastat minua", huusi mies.

"Pakota minut rakastamaan itseäsi. Saata minut uskomaan."

"Etkö tiedä, kuinka olen rakastanut sinua? Heti alusta asti. Rakkauteni
on ollut elämäni, kuolemani, iloni ja katkeruuteni. Olen aina ollut
sinun, kalliini. Ja nyt olen sinut vihdoin löytänyt emmekä me enää
eroa.."

"Älä, minä rukoilen. Olen heikko nyt. Sana vain ja voisin unohtaa
kaikki."

"Ja minä sanon sen sanan ja sinun sydämmesi vastaa ja sinä unohdat
elosi onnettomuuden —"

"Älä, älä", alkoi hän, mutta samassa hän antautui: "Minä rakastan
sinua, minä rakastan sinua."

"Unohda onnettomuutesi, unohda suuri erehdyksemme. Muista vain, että me
rakastamme toisiamme."

"Älä anna minun muuta ajatella. Pakota minut unohtamaan kaikki, mitä on
ollut tätä ennen. Ja jos kerrankaan muistan, niin tapan sinut näillä
käsilläni. En tiedä mitä sanon. Olen mieletön." Samassa vetäytyi hän
erilleen tuosta miehestä ja tuijotti häneen avoammottavin silmin.

"Ette ole vielä sanonut, miksi olette täällä?"

"Minä olen täällä viedäkseni sinut pois ja antaakseni koko elämäni,
että unohtaisit koskaan olleesikaan onneton."

"Etkä koskaan jätä minua, et koskaan?"

"En koskaan."

Laura vetäytyi taapäin ja katseli huonetta näkemättömin silmin ja
revellen pukunsa poimuja sekä puhuen hennolla lapsenäänellä: "Minä
pelkään olla yksin. Minä kuolen."

"Et koskaan tule olemaan yksin. Ja tämä on minunkin syntymäpäiväni.
Olen uudestisyntynyt tänään."

Laura tarttui hänen käsivarteensa ja kuiski: "Ja sinä rakastat minua
aina, Sheldon? Kaikesta sydämmestäsi? Sheldon, kaikesta sielustasi ja
voimastasi?"

Kyyneleet silmissä sanoi Corthell: "Jumala armahtakoon sitä, mikä sinut
on tähän saattanut."

Ja kuin vastauksena heidän ajatukseensa kuului ulkoa kärryjen jyrinä
asfaltilla ja rautakavioiden kopse.

"Miehesikö?" kysyi Corthell äkkiä katsahtaen Lauran sekottuneeseen
tukkaan ja rutistuneisiin kukkiin. "Miehesikö?"

"Miehenikö — en tiedä." Hän katseli taas näkemättömin silmin. "Missä
on mieheni? Minulla ei ole miestä. Sinä saatoit minut muistamaan." Ja
tuskassa huusi hän: "Sinä muistutit minulle. Minä vihaan sinua."

Nopeasti suuteli mies häntä ja sanoi: "Tulen huomenna illalla taas.
Oletko silloin valmis tulemaan mukanani?"

"Valmis? Kyllä, tulemaan mihin vain."

Mies kuuli askelten kaiun ja sanoi: "Hyvästi siis. Jumala siunatkoon
sinua. Huomiseen." Ja niin hän meni. Ulko-ovi painui hiljaa kiinni.

Oliko hän tullut takasin? Laura kääntyi, tuntiessaan vedon läpi
kirjastohuoneen. Samalla veti epävarma käsi oviverhon sivuun, Jadwin,
hänen miehensä, seisoi siinä, silmät syvällä päässä, kasvot kalman
kalpeina, kädet väristen. Hän seisoi kauan katsoen, vihdoin sopertivat
hänen huulensa: "Tyttöni... kulta."

Laura nousi ja astui häntä kohti, sydän jyskyttäen ja kyynelten
virratessa kasvoja pitkin.

"Mieheni, minun mieheni."

Yhdessä he astuivat sohvan ääreen ja vaipuivat sille, pitäen kiinni
toisistaan, väristen ja pelokkaina kuin lapset yöllä.

"Tyttöni", kuiski Jadwin. "Kultani, on pimeä, pimeä. Jotain tapahtui...
En muista." hän tavotti päätään kädellään. "En muista hyvin; mutta on
pimeä — hieman."

"Pimeä on", vastasi Laura hiljaa. "Pimeä, pimeä. Jotain tapahtui. Minä
en saa muistaa."

He eivät enää puhuneet. Kului pitkä aika. Yhdessä istuivat Curtis
Jadwin ja hänen vaimonsa suuressa, komeassa huoneessa, vaieten ja
vapisten, nimittämättömäin kauhujen vallassa, hapuillen pimeässä.

Ja heidän siinä istuessaan, toisistaan kiinni pidellen, kohosi
valittava huuto kadulta, ja kaupungin läpi tähtien ja avaran
taivaankannen alla kuului: "Extra! Suuren vehnäkaappauksen sortuminen!
Curtis Jadwinin kukistus!"



Loppuluku.


Ilta oli märkä ja sumuinen. Koko päivän oli järveltä tuullut ja kun
Laura ja Jadwin tulivat autioon kirjastoon, satoi rankasti. Heidän
askeleensa kajahtelivat oudosti katottomalla lattialla. Laura sanoi:
"Annahan tänne matkalaukku. Istu tuolle laatikolle. Oletko väsynyt?
Pane hattu päähäsi, täällä vetää, huonekalut ja uutimet ovat poissa."

"Ei hätää tyttöseni. Joko ajuri tuli?"

"Ei vielä. Etkö ole väsynyt? Vastahan olet viikon ollut jalkeilla.
Muista mitä lääkäri sanoi —"

"Minulla oli hyvä hoitajatar", sanoi mies sivellen vaimonsa kättä.
"Minä olen kunnossa, mutta sinun täytyy olla väsynyt, Laura. Ethän
ollut jättänyt huonetta yöllä etkä päivällä."

Laura pudisti päätään kuin haluten siirtyä muuhun asiaan. Hän sanoi
laatikolle istahtaen: "Ihmettelenpä miltä Länsi tuntuu. Luuletko, että
tulen siitä pitämään, Curtis?"

"Kyllä se oudolta tulee tuntumaan", sanoi tämä varottavasti päätään
pudistaen. "Kovaa aluksi, pelkään mä."

Laura nauroi miltei halveksuvasti: "Kovaako! Nyt?" Hän tarttui miehensä
käteen ja kohotti sen poskeaan vasten.

"Sinunhan pitäisi vihata minua", alkoi mies. "Minähän olen sinua
loukannut ja vihdoin saattanut —"

Mutta Laura pani hansikoidun kätensä hänen suulleen, huudahtaen: "Seis!
Sinähän olet tuottanut minulle elämäni suurimman onnen." Ja hän lisäsi
ajatellen: "Antaumuksen sain, en voittoa, ja antautumalla minä voitin."

"Mitä, en kuullut", sanoi Jadwin.

"Ei mitään. Maailma on edessämme. Tämä suuri talo ja elämämme siinä oli
vain ohimenevä tapaus."

"Ei ole jälellä muuta kuin seinät. Mitähän näissä laatikoissa on?"

"Leimana on: kirjoja ja verhoja."

"Kukahan ne osti? Luulin että talon ostaja olisi nekin ottanut.
Halvalla meni kaikki, ja Thetis päällisiksi, hittovie. Mutta hyvä on
ollakseni, helpompi." Hän katsoi kelloaan. "Pitäisihän sen jo tulla."

"Mutta minullahan on kirje New Yorkista", sanoi Laura. "Minä luen, jos
haluat."

Jadwin sytytti sikarin ja Laura luki Pagelta tulleen kirjeen,
jossa tämä kertoili näkemiään. Siinä selitti Page myös täti Wessin
ilmoittaneen, että heidän sopisi asettua siihen taloon, jossa asuivat
Chicagoon muutettuaan. Ja hän kirjoittaa heidän palaavan kolmen
viikon kuluttua ja Landryn asettuvan rautatiealalle. "Hän puhuu aina
Jadwinista ja sanoo, että hän on nero, maan suurin rahamies, ja että
hän olisi voittanut, jos eivät kaikki olisi kääntyneet häntä vastaan
sinä päivänä. Hän sanoo, että Jadwin on ollut kuin isä hänelle,
jalomielisin mies mitä tuntee —"

"Loruja", sanoi Jadwin viiksiään vedellen. "Mitä muuta?"

"Hauska, ettei Gretry kukistunut, vaikka paljon menettikin. Landry
sanoo, että kahdeksantoista välitysIiikettä meni kumoon —"

"Ja niin edelleen", sanoi Laura. "Lopuksi kertovat nähneensä Corthellin
matkalla Europaan."

"Corthell — se taiteilijanulkki. Mitä hänestä tulikaan?"

"Hänhän meni — minähän kerroin kaikki." Hän yritti kääntyä poispäin,
mutta Jadwin sanoi, katsoen häntä suoraan silmiin: "Minä muistan — en
muista mitään muuta kuin, että olen syypää kaikkeen. Minä ymmärrän nyt
paremmin kuin koskaan. Me aloimme oikein, mutta jouduimme sitten pois
tolalta. Mutta sitten olemme käyneet suurten muutosten läpi ja alamme
uudestaan... Nyt tuli ajuri, luulen ma."

Heidän kokoillessaan tavaroitaan sanoi Jadwin: "Hoh, eipä ole
palvelijoita kaikkea kantamassa ja ovia avaamassa ja vuokrakärryt ovat
vaunujen tilalla."

"Mitä merkitsee kaikki tuo nyt minulle!"

Kun Jadwin tarttui oven ripaan, laskikin hän laukkunsa maahan ja otti
vaimoaan vyötäisiltä kiinni. Tämä tarttui hänen kaulaansa ja katsoi
häntä syvästi silmiin. Sitten he suutelivat.

Heidän ajurissa istuessaan sanoi Jadwin: "Katso nyt viimeisen kerran
taloa."

Mutta Laura ei halunnut katsoa. "Minä katson sinua vain", sanoi hän,
"ja tulevaisuuteemme, joka on oleva onnellisempi kuin menneet vuodet."

Jadwin ei vastannut, puristi vain hänen kättään ja he ajoivat läpi
kaupungin uutta elämää kohti. Yksi vaihe heidän elämästään oli mennyt.
Suuri kaappaus oli takanapäin onnettomuuksineen. Pienempiä sortumisia
oli sitä suurta romahdusta seurannut. Tärkeä pankki oli lopettanut
maksunsa ja sadat tallettajat olivat menettäneet rahansa. Koko
raha-asiain tila oli muuttunut. Raha oli "hukassa" taas, krediitti
kireä. Puhuttiin huonoista ajoista. Mutta Laura ei sallinut pitää
miestään syyllisenä; hän oli niin kärsinyt. Hän kertaili tämän sanoja:
"Vehnä kaappasi minut, en minä sitä."

Ja kaikki nuo miljoonabushelit vehnää olivat menneet nyt. Vehnä, joka
oli tappanut Cresslerin, joka oli nielaissut Jadwinin omaisuuden ja
riistänyt hänen miehensä taas syvänteen pyörteisiin, oli retkeillyt
vastustamattomana tietään Lännestä Itään jättiläisvirtana, joka jätti
jälkeensä kuolemaa ja hävitystä, mutta kuljetti elämää ja menestystä
Europan kaupungeille.

Hetkiseksi tuli Lauraan ahdistava tunne, hän kysyi itseltään, mitä
merkitsivät nuo kysynnän ja tarjonnan lait, jotka maailmaa hallitsivat.
Miksei tämä Kansain Hallitsija päässyt kansojen luo tehtäväänsä
täyttämään ilman tällaisia kärsimyksiä, kurjuutta? — Hän ei tiennyt.
Mutta siinä miettiessään alkoi hän tunnustella seutua, jonka läpi
juuri ajoivat. Sama paikka, joka kerran oli tehnyt häneen niin
valtavan vaikutuksen! Hän katsahti mieheensä, mutta tämä tutki juuri
rautatietaulukkoa. Hiljaa kääntyi Laura, kohotti kuomun taka-akkunan
verhoa ja näki korkeat konttorirakennukset, joissakin vielä tulet
akkunoissa ja perällä kohosi synkkä otsikko.

Se oli hänen viimeinen vaikutelmansa nyt päättyvästä elämänsä
vaiheesta; korkeat, harmaat konttorirakennukset, sade, valon kajastus
pilvissä ja tätä vasten Kauppakamarin, pörssitalon musta jyhkeä
rakennus, joka sakein silmin kuin sfinksi tuijotti häneen äänettömänä
ilman elämän merkkiä pimeänä iltana valuvan sateen varjopilven läpi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sywänne : Kuvauksia Chicagon pörssipiireistä" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.