Title: Novelleja
Author: Keller, Gottfried
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Novelleja" ***


NOVELLEJA

Kirj.

Gottfried Keller


Suomentanut

V. A. Koskenniemi



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1908.



SISÄLLYS:

JURO JUKKA.
  Kokoelmasta 'Die Leute von Seldwyla'.
MAAKYLÄN ROMEO JA JULIA.
  Kokoelmasta 'Die Leute von Seldwyla'.
POLOINEN PARONITAR.
  Kokoelmasta 'Sinngedicht'.
EUGENIA.
  Kokoelmasta 'Sieben Legenden'.
PYHÄ NEITSYT JA NUNNA.
  Kokoelmasta 'Sieben Legenden'.



JURO JUKKA.


Rauhallisella paikalla laitakaupungilla lähellä Seldvylan muuria eleli
erään Seldvylalaisen leski, jonka mies jo aikoja sitten oli jättänyt
maat ja mannut ja lepäsi nyt maan mullassa. Hän ei suinkaan ollut
huonoimpia miehiä, päinvastoin oli hän tuntenut voimakasta halua olla
säännöllinen ja vakaa mies ja ne hairahdukset, joita hän nuorempana ei
ollut voinut välttää, vaivasivat häntä kovasti. Ja kun hänen voimansa
päivät olivat ohi ja hänen yleisen tavan mukaan täytyi väistyä tosi
työn ja teon tantereita, näytti koko elämä hänestä ilkeältä unelta ja
petokselta ja hän alkoi riutua ja kuoli pian.

Leskelleen jätti hän jälkeensä pienen rappeutuneen talon, perunamaan
portinpieleen ja kaksi lasta, pojan ja tyttären. Kehräämällä ansaitsi
leski maidon ja voin keittääkseen perunansa, joita hän viljeli, ja
pieni leskenapu, jonka vaivaishoidon esimies vuosittain suoritti,
sitten kun hän joka kerta oli jonkun viikon käyttänyt sitä omissa
asioissaan, riitti juuri vaatetukseen ja muutamiin muihin pieniin
tarpeisiin. Tätä apurahaa odotettiin aina mitä kipeimmin, sillä
lasten vaatepahaset olivat juuri tuota pitennettyä maksuaikaa ennen
menneet kokonaan voipytyn pohjan ilmestyminen oli yhtä säännöllinen
vuotuinen näky kuin minkäkin taivaallisen ilmiön ja muutti se aina
tämän perheen rauhallisen ja hiljaisen tyytyväisyyden todelliseksi
tyytymättömyydeksi. Lapset kiusasivat äitiään pyytäen runsaampaa ja
parempaa ravintoa, sillä he luulivat ymmärtämättömyydessään äidin
voivan sitä heille antaa, hän kun oli heidän kaikkensa, heidän ainoa
turvansa ja esivaltansa. Äitikin oli tyytymätön, joko sentähden
etteivät lapset saaneet enempää ymmärrystä tai siksi etteivät he
saaneet enemmän syötävää, tai myös molemmista syistä.

Lapsissa ilmenivät erilaiset luonteenominaisuudet. Poika oli vähäinen
nelitoistavuotias nulikka, jolla oli harmaat silmät ja vakavat
kasvonpiirteet. Hän loikoi aamusin kauvan vuoteella, luki sitten vähän
rikkonaista historian ja maantieteen lukukirjaa ja kapusi joka ilta
kesät talvet vuorelle katselemaan auringonlaskua, joka oli ainoa tapaus
mikä loistollaan ja juhlallisuudellaan saattoi häntä miellyttää. Se
näytti olevan hänelle kuin kauppiaille puolipäivän aika pörssissä,
sillä hän palasi aina vaihtelevalla tuulella näiltä retkiltään, ja
milloin hän oli saanut nähdä heleän punan tai keltasen pilven, joka
oli ollut kuin suuri ja juhlallinen veressä ja tulessa taisteleva
sotajoukko, silloin oli hän tositeolla tyytyväinen.

Silloin tällöin, kuitenkin harvoin, kirjotteli hän paperipalalle
omituisia viiruja ja lukuja, ja paperiliuskansa pani hän pieneen
kimppuun, jota piti pieni, taitetusta kultapaperista tehty vihkonen,
jossa paperin valkeat puolet olivat täytetyt kaikenlaisilla viivoilla,
kuvioilla ja pisteillä, joiden seassa näkyi savupilviä ja lentäviä
pommeja. Tätä kirjasta katseli hän usein suurella tyytyväisyydellä ja
teki uusia piirustuksia entisten lisäksi, enimmäkseen siihen aikaan
kuin perunamaa kukki. Hän makasi silloin kukoistavassa ruohossa sinisen
taivaan alla ja kun hän oli tarkastellut yhtä kirjotettua vihkosen
sivua, katseli hän aina kolme kertaa pitemmän ajan sitä vastassa olevaa
kiiltävää kultaista sivua, jossa auringonsäteet taittuivat. Muuten oli
hän itsepäinen ja jurottamiseen taipuva poika pahanen, joka ei koskaan
nauranut eikä yleensä jumalan luomassa maailmassa mitään tehnyt eikä
oppinut.

Hänen sisarensa oli kuvankaunis lapsi. Hänellä oli pitkä ja tuuhea
ruskea tukka, suuret ruskeat silmät ja lumivalkea ihonväri. Tämä
tyttönen oli sävyisä ja hiljainen, oli useimmiten hyvällä tuulella ja
nurisi paljon harvemmin kuin veljensä. Hänellä oli kirkas laulunääni
ja hän lauloi kuin satakieli. Ja kuitenkin, vaikka hän yleensä oli
paljon ystävällisempi ja rakastettavampi kuin veljensä, antoi äiti
jälkimäiselle etusijan ja suosi häntä sellaisenaan, sillä poika herätti
äidissä sääliä, hän kun ei mitään oppinut ja hänelle kun saattoi
kaikesta päättäen vielä käydä maailmassa hyvinkin huonosti, kun taas
tyttönen äidin mielestä ei juuri mitään tarvinnut ja jo senkin puolesta
voi helpommin tulla toimeen.

Tytön täytyi lakkaamatta kehrätä, jotta poika saisi sitä enemmän
syödäkseen ja voisi täydessä toimettomuudessa vartoa tulevaa
onnettomuuttaan. Poika piti tätä luonnollisena asiana ja käyttäytyi
kuin intiaani, joka antaa vaimojen tehdä työn, eikä hänen sisarensakaan
pannut sitä pahakseen vaan luuli, että niin tulikin olla.

Ainoan korvauksen ja koston sai tyttö niillä suututtavilla
vallattomuuksilla, joita hän syönnin aikana viekkaasti ja rohkeasti
harjotti. Äiti keitti jokaiseksi päivälliseksi paksua perunapuuroa,
johon hän kaatoi lihavaa maitoa tai ruskeata voisulaa. Tämän
voipuuron söivät he kaikki yhdessä samasta vadista läkkilusikoineen
ja kukin kaivoi itselleen syvennyksen perunavuoreen. Poika, joka muun
omituisuuden ohella osotti syöntiasioissa taipumusta sotilaalliseen
tarkkuuteen ja piti tarkoin huolta siitä, ettei kukaan saanut enemmän
eikä vähemmän kuin mitä hänelle oikeudella oli tuleva, katsoi aina
tarkkaan, että maito ja ruskea voisula, joka virtasi vadin laidoilla,
tasan juoksi kuhunkin kaivokseen. Sisar sitävastoin, joka oli paljon
leikillisempi, koetti, heti kun hänen lahtensa olivat kuivuneet,
kaikenlaisten taidokkaiden sulkujen ja kanavien kautta ohjata makean
purosen omalle puolelleen, ja kuinka huolellisesti veli sitä koettikin
vastustaa rakentaen hänkin yhtä taidokkaita sulkulaitoksia ja tukkien
huolellisesti petollisen aukeaman, missä sellainen alkoi näkyä, osasi
sisar kuitenkin aina avata salaisen voisuonen tai hyökkäsi suorastaan
julkisodassa hymyilevin silmin lusikoineen veljen täyteläiseen
kaivokseen. Silloin heitti poika aina lusikan luotaan, valitti ja ja
jurotti, kunnes äiti käänsi vadin laidalleen ja antoi voinsa valua
lastensa kanavien sokkeloihin ja sulkulaitoksiin.

Niin eli pieni perhe päivän toisensa jälkeen ilman että muuta muutosta
tapahtui kuin että lapset kasvoivat. Ei sattunut heille mitään
tilaisuutta puuttua maailman menoon ja päästä huomatumpaan asemaan
ja heidän yhteiselämänsä alkoi heistä tuntua entistä raskaammalta ja
painostavammalta. Jukka poika ei tehnyt eikä oppinut edelleenkään
mitään muuta kuin hyvin kehitetyn ja taidokkaan tavan jurottaa ja sillä
kiusasi hän äitiään, sisartaan ja itseään. Se oli hänelle säännöllisenä
ja mieluisana työnä, jossa hän ahkerasti viljeli joutilaita
sielunkykyjään panemalla toimeen satoja pieniä kotoisia murhenäytelmiä,
joissa hän aina mestarillisen uskottavasti osasi näytellä vääryyttä
kärsineen osaa. Ester sisar sai sentähden runsaasti syytä itkuun, jonka
takaa hänen iloisen luonteensa auringonsäteet pian taas paistoivat
esiin. Tämä välinpitämättömyys suututti ja loukkasi taasen Jukkaa, niin
että hän jurotti sitä kauvemmin ja itkikin salaa kuvitellen vääryyttä
kärsineensä.

Kuitenkin varttuivat tästä elämäntavasta merkillisesti hänen
terveytensä ja voimansa ja kun hän tunsi sen jäsenissään avarsi hän
vaikutuspiiriään ja samosi tukeva puunjuuri tai karanko kädessään
maita ja metsiä etsien tilaisuutta kunnon vääryyden harjottamiseen tai
kärsimiseen. Ja kohta kun hän luuli sellaisen löytäneensä, pieksi hän
vastustajansa pahanpäiväisesti ja tässä toimessa hankki ja kehitti
hän itselleen sellaisen kätevyyden, kestävyyden ja hienon tahdin
sekä vihollisen vainuamisessa ja löytämisessä että taistelussa hänen
kanssaan, että hän joko voitti itseään paljon voimakkaampia poikasia,
vieläpä kokonaisia joukkojakin, tai ainakin pääsi ehein nahoin heidän
kynsistään.

Kun hän palasi sellaiselta seikkailulta, maistui hänelle ruoka kahta
vertaa paremmalta ja hänen omaisensa iloitsivat siitä. Eräänä päivänä
oli hänelle kuitenkin käynyt niin, että hän, sen sijaan että olisi
voittanut, sai surkeasti selkäänsä, ja kun hän häpeissään ja vihoissaan
tuli kotia, ei Ester, joka koko päivän oli kehrännyt, ollut voinut
vastustaa kiusausta hänen poissa ollessaan anastaa ja syödä osan Jukan
varalle säästetystä ateriasta ja lisäksi vielä, kuten Jukasta näytti,
oli hän vienyt juuri parhaan osan. Suruissaan ja harmissaan, tuskin
pidättäen kyyneleitä tulvahtamasta silmiinsä, katseli hän vähäistä
kylmää ruuanjäännöstä, sillä aikaa kun sisar, joka taasen istui
rukkinsa takana, nauroi sydämensä pohjasta.

Tämä oli liikaa ja nyt täytyi jotain erinomaista tapahtua. Koskematta
ruokaan meni Jukka nälkäisenä huoneesensa ja kun hänen äitinsä
aamusella tuli häntä herättämään eineelle oli hän kadonnut eikä ollut
mistään löydettävissä. Päivä kului hänen palaamattaan takaisin, ja
toinen ja kolmaskin päivä. Äiti ja Ester joutuivat suureen tuskaan ja
hätään; he näkivät hyvin, että hän oli lähtenyt pitemmälle retkelle,
sillä hän oli ottanut kaiken omaisuutensa mukaansa. He itkivät ja
valittivat lakkaamatta, kun kaikki etsimiset osottautuivat turhiksi
eikä hänestä oltu löydetty jälkeäkään, ja kun puoli vuotta oli kulunut
Jukan katoamisesta, mukautuivat he surullisin mielin kohtaloonsa, joka
nyt näytti heistä kaksin verroin yksinäiseltä ja kurjalta.

Kuinka pitkältä tuntuukaan viikko, niin, yksi ainoa päiväkin hänestä,
joka ei tiedä missä ne, joita hän rakastaa, elävät ja oleskelevat,
sitä suuremmalla syyllä jos lisäksi ympärillään vallitsee sellainen
hiljaisuus ettei pieninkään hiiskaus heidän nimistään kuulu, ja
kuitenkin tiedetään heidän siellä jossakin olevan ja hengittävän.

Niin kului äidiltä ja Esteriltä viisi vuotta, kymmenen vuotta,
viisitoista vuotta, päivä toisensa perään eivätkä he tienneet elikö
heidän Jukkansa vai oliko hän kuollut. Se oli pitkä ja perusteellinen
jurotus-aika, ja Esteristä, joka oli kasvanut sorjaksi neidiksi,
teki se sievästi kauniin vanhanpiian, joka jäi äitinsä luokse yhtä
paljon lapsen uskollisuudesta kuin uteliaisuudesta, sillä hän tahtoi
olla kotona sinä hetkenä, kun veli vihdoinkin ilmestyisi, nähdäkseen
kuinka se tapahtui. Sillä hän oli hyväsydäminen nainen ja uskoi
lujasti, että hänen veljensä vielä kerran palaisi ja antaisi jotain
kunnollista naurun aihetta. Muutoin ei hänestä tuntunut vaikealta
jäädä naimattomaksi, sillä hän oli kyllin viisas nähdäkseen, ettei
Seldvylalaisten joukossa ollut monta, jotka olisivat voineet tarjota
pysyvämpää onnea, jotavastoin hän äitinsä kanssa pienissä oloissaan
eläen tuli hyvin toimeen ja oli ilman huolia. Sillä nyt oli heiltä yksi
vankka syöjä poissa ja itse eivät he puolestaan paljon tarvinneet.

Olipa sitten kerran kirkas ja kaunis kesäilta, keskellä viikkoa,
tuollainen ilta, jona ei juuri mitään merkillistä ajatella ja
ihmiset pienissä kaupungeissa tekevät ahkerasti työtä. Täysvaraiset
Seldvylalaiset olivat jok’ainoa vetäytyneet auringon laskussa puiden
varjostamalle keilaradalle kaupungin portin ulkopuolelle tai istuivat
he kaupungin viileissä ravintoloissa. Mutta konkurssintehneet ja
vanhukset takoivat, neuloivat, suutaroivat, liimasivat ja näpertelivät
voimiensa takaa käyttääkseen hyväkseen päivän pituutta ja voidakseen
viettää iltansa tyytyväisyydellä ja kaikessa rauhassa. Siltä paikalta,
missä leski asui, ei voinut nähdä muuta kuin hiljaiset ja kesäiset
auringonsäteet katukivityksellä. Avoimissa ikkunoissa työskentelivät
vanhukset ja leikkivät lapset. Kukoistavan rosmariinitarhan takana
istui leski laudalla kutoen ja hänen vieressään Ester kehräten.
Oli jo kulunut kappale iltapäivää, mutta vielä oli naapuristossa
kaikki hiljaa. Silloin arveli suutari todenmukaisesti ajan olevan
käsissä alkaa pienen huoahdushetken ja hän aivasteli niin ääneen
ja hartaasti, että kaikki ikkunat tärisivät ja vastapäätä asuva
kirjansitoja — joka oikeastaan ei mikään kirjansitoja ollut, vaan
tyhjäntoimittaja, joka ajankuluksi liimaili paperikoteloita ja oli
ovelleen ripustanut päivänpolttaman lasilaatikon, jossa oli auringon
lämpimästä kouristunut lakkatanko — huudahti: terveydeksi! ja kaikki
naapurit nauroivat. Toinen toisensa perästä pisti päänsä ulos
ikkunasta, jotkut tulivat ovellekin ja tarjosivat toisilleen nuuskaa
ja niin oli merkki annettu pienen iltapakinan alkamiseen ja iloisille
naurunpuuskille iltapäiväkahvin ääressä, joka jo joka talosta sikuriin
sekotettuna tuoksui. Nämä ihmiset olivat oppineet pääsemään vähästä
pilapuheen alkuun. Tuli siihen vielä iloa lisäämään muukalainen
posetiivinsoittaja ihka uusine posetiivineen. Tämä oli suuri
harvinaisuus, sillä Sveitsillä ei ole kotimaisia posetiivinsoittajia.
Hän soitti laulun kaukaisesta maasta ja sen ihmeistä, laulun, jonka
ihmiset yksimielisesti pitivät kauniina ja joka houkutteli kyyneleet
varsinkin lesken silmiin, hän kun ajatteli Jukkaansa, joka nyt oli
useita vuosia ollut kateissa. Suutari antoi miehelle pienen rahan,
soittaja lähti tiehensä ja katu kävi jälleen hiljaiseksi. Mutta ei
viipynyt kauvan, ennen kuin paikalle ilmestyi toinen maankiertäjä,
jolla oli mukanaan häkissä suuri outo lintu, jota hän ehtimiseen häkin
varpojen läpi kepillä ahdisti selittäen yleisölle, että tämä lintu ei
surussaan suonut itselleen mitään lepoa. Se oli amerikkalainen kotka;
ja ne kaukaiset maat, joiden yli lintu vapaudessaan oli lennellyt,
tulivat lesken mieleen ja tekivät hänet sitä surullisemmaksi, kun hän
ei lainkaan tiennyt mitä maita ne olivat, yhtä vähän kuin hän tiesi
missä hänen poikansa nyt oli. Nähdäkseen lintua oli naapurien pitänyt
tulla kadulle, ja kun mies oli lähtenyt, muodostui heistä joukkio, joka
töllisteli ilmaan ja tähyili uusia ihmeitä tuleviksi, sillä he olivat
nyt kerran saaneet halun viettää lopun päivästä joutilaina.

Heidän toivomuksensa tulikin täytetyksi, sillä ei viipynyt kauvan,
ennen kuin mitä ihmeellisin ilveilyjoukkue lähestyi suurella melulla
kaupungin koko lapsilauman seuraamana. Suuri kameeli astui huojuen
katua kantaen selässään useita apinoita: isoa karhua talutettiin
suupieliin pujotetusta renkaasta; kaksi kolme miestä täydensi seurueen,
sanalla sanoen täydellinen sirkus teki tuloaan ja karhu tanssi ja teki
hullunkurisia temppujaan, muristen silloin tällöin äreästi, niin että
rauhalliset kaupunkilaiset jo peljästyivät ja katselivat kaukaa ja
varovasti tuota raivoavaa eläintä. Ester nauroi ääneen ja oli huvitettu
karhun vallattomuudesta ja sen itsetietoisesta käynnistä keppineen,
itsetyytyväisen näköisestä kameelista ja apinoista. Äiti sitävastoin
itkeä tuhersi, sillä tuo vihainen karhu säälitti häntä ja hänen täytyi
taaskin ajatella kadonnutta poikaansa.

Kun vihdoin tämäkin matkue oli kadonnut näkyvistä ja kaikki kävi
jälleen hiljaiseksi ja kun kadulle kerääntyneet naapurit olivat
vetäytyneet asunnoihinsa viettämään iltaansa, sanoi Ester: "Minusta
tuntuu kuin tulisi Jukka varmaan tänään, kun niin paljon ihmeellisiä
asioita on tapahtunut ja sellaisia kameeleja, apinoita ja karhuja
on tänne ilmestynyt!" Äiti suuttui, kun tytär ikäänkuin asetti
Jukka-paran noiden petojen rinnalle, ja siten teki hänestä pilkkaa,
mutta sisimmässään ei äiti voinut kieltää itsekin tulleensa samaa
ajatelleeksi. Mutta hän sanoi huoaten: "Minä en ole näkevä sitä päivää,
jona hän palaa".

Hänen tätä sanoessaan tapahtui tämän päivän suurin ihme, sillä
avonaiset matkavaunut, joissa oli kuskin lisäksi ylimääräinen
palvelija, vierivät mahtavasti tälle hiljaiselle paikalle, jota
ilta-aurinko vielä puolittain valaisi. Vaunuissa istui mies, jolla
oli päässään samanlainen lakki kuin ranskalaisilla upseereilla, ja
samanlainen leuka- ja poskiparta sekä kokonaan auringon polttamat
kasvot, joissa lisäksi oli jälkiä luodeista ja sapeliniskuista. Hän
oli kääriytynyt sellaiseen kauhtanaan, jonkalaisia ranskalaisilla
sotilailla on tapana tuoda mukanansa Afrikasta ja jalkainsa ympärillä
oli hänellä tavattoman suuri leijonantalja, joka venyi vaunujen
pohjalla. Istuimella hänen edessään oli hänen miekkansa ja puolipitkä
arabialainen piippu sekä muutamia muita oudon näköisiä esineitä.

Huolimatta kasvojensa vakavasta ilmeestä tähysi tämä mies ympärilleen
ja etsi jotakin taloa kadun varrella ikäänkuin hän olisi vasta
herännyt raskaasta unesta. Melkein lentämällä hyppäsi hän vaunuista,
jotka olivat pysähtyneet keskelle katua, kuitenkin otti hän mukaansa
miekan ja jalopeurantaljan ja astui sitten varmoin askelin lesken
taloa kohden ikäänkuin hän vastikään olisi sieltä lähtenytkin. Äiti
ja Ester katselivat vierasta ihmetellen ja uteliaina ja kuuntelivat
hänen askeleitaan, kun hän astui portaita ylös; sillä vaikka he
juurikään olivat puhuneet Jukasta ei heillä tällä hetkellä ollut
aavistustakaan siitä, että se oli hän, ja heidän ajatuksensa olivat
äkkiä herätetyn uteliaisuuden vaikutuksesta kimmonneet kauvas hänestä.
Mutta äkkiä tunsivat he hänet siitä tavasta, jolla hän hyppäsi
ylimäisten portaiden yli tarttuen samalla oven salpaan, sitten kun
hän nuolen tavoin oli työntänyt ulkona riippuvan avaimen lukkoon,
mikä muutoin aina oli ollut hänen tapansa, jota hän joutilaisuudessa
kehittyneellä järjestyksen rakkaudella oli säännöllisesti noudattanut.
Äiti ja Ester kirkasivat kovaan ja jäivät kuin naulattuina tuoliensa
viereen seisomaan katsoen suu avoinna aukenevaan oveen. Ovella seisoi
Jukka kuin muukalainen, vakavana ja jäykkänä kuin ainakin vieraan
maan sotilas; ainoastaan silmissä huomasi kummallista räpytystä. Äiti
sitävastoin vapisi hänet nähdessään eikä tiennyt kuinka menetellä
ja itse Esterkin tunsi olevansa ensi kerran elämässään kokonaan
hämillään eikä uskaltanut liikkua paikaltaan. Tätä kesti kuitenkin
vain silmänräpäyksen ajan; herra eversti, se oli tuhlaajapojan arvo ja
asema, otti kohteliaasti ja kunnioituksella, jota elämän kova koulu
oli hänelle opettanut, heti lakin päästään, jota ei entisinä aikoina
ollut tupaan astuessaan koskaan tehnyt; sanomaton ystävällisyys, niin
ainakin tuntui hänen äidistään ja sisarestaan, jotka eivät koskaan
olleet häntä ystävällisenä nähneet, levisi hänen pelättäville, vielä
varsin nuorekkaille sotilaan kasvoilleen ja paljasti lumivalkeat
hammasrivit näkyviin, kun hän riensi naisten luo ja sulki molemmat
esiin puhkeavalla sydämentuskalla syliinsä.

Jos äiti oli ensin omituisesti vavissut sotilaallisen ja luulonsa
mukaan vieläkin ynseäluontoisen poikansa edessä, vapisi hän nyt ujosta
onnellisuudesta, kun hän tunsi lepäävänsä kotia palanneen poikansa
käsivarsilla. Jo pojan lakinotto hänen astuessaan tupaan ja omituinen
ystävällisyys hänen kasvoillaan, jollaista ainoastaan liikutus ja
katumus voivat saada aikaan, olivat äidin mieltä kuin taikavoimalla
liikuttaneet. Sillä ennen kuin poikanen oli seitsemänkään vuotta
vanha, oli hän alkanut vetäytyä pois äidin syleilyistä ja verhoutua
katkeraan tylyyteen ja ynseyteen, koskettamatta äitiään edes kädellään,
puhumattakaan siitä, että hän lukemattomia kertoja lähti nukkumaan
hyvää yötä toivottamatta. Sentähden tuntui tämä nyt äidistä niin
käsittämättömältä ja ihmeelliseltä hetkeltä, jossa tuntui olevan
koko elämä, hän kun nyt kolmenkymmenen vuoden päästä ensi kerran
tunsi poikansa syleilevän äitiään. Myöskin Esteristä näytti veljensä
muuttunut käytöstapa niin vakavalta, ettei hän, joka jurottajalle oli
nauranut tuhansia kertoja, saanut nyt naurulleen sijaa, vaan meni
kirkkaat kyyneleet silmissään istumaan tuolilleen ja katseli sieltä
lakkaamatta veljeään.

Jukka oli ensimäinen, joka jonkun ajan kuluttua tuli entiselleen ja
hyvän sotilaan tavoin toimitti käänteen ja ylimenon siten, että lähti
noutamaan kapineitaan. Äiti ja Ester tahtoivat auttaa häntä siinä;
mutta hän vei heidät hellästi takaisin tuoleilleen ja salli ainoastaan
Esterin tulla vaunujen luo ja ottaa niistä joitakin keveitä esineitä.
Tätä tehdessään sai Ester takaisin entisen leikkisän tuulensa eikä hän
voinut kauvemmin pidättää itseään, vaan tarttui leijonantaljaan ja
vetäen sen hännästä maahan ja riuhtoen sitä edes takaisin nauroi hän
katketakseen ja huusi väliin: "Mikä turkki tämäkin on? Mikä tavaton
hirviö?"

"Tämä oli", sanoi Jukka potkaisten taljaa jalallaan, "vielä kolme
kuukautta sitten elävä leijona, jonka minä tapoin. Tämä velikulta on
ollut opettajani ja neuvojani ja kahdessatoista tunnissa antoi se
minulle sellaisen läksytyksen, että minä mies poloinen sen jälkeen
kerta kaikkiaan heitin juroilemiseni ja ynseyteni. Muistoksi siitä
kuletan tätä taljaa aina mukanani. Se olikin kaunis juttu!" lisäsi hän
huokaisten.

Otaksuen, että omaisillaan, jos hän heidät elossa tapaisi, ei missään
tapauksessa olisi kotona mitään arvokkaampaa syötävää tai juotavaa,
oli hän ostanut ajaessaan viimeisen suuremman kaupungin läpi kopan
hyvää viiniä sekä kopan erilaisia herkullisia ruoka-aineita, jottei
Seldvylassa tulisi mitään juoksemista ja hän saattaisi äitinsä ja
sisarensa keralla syödä iltasensa kaikessa rauhassa. Äidin tarvitsi
vain kattaa pöytä ja Jukka purki kopastaan paistettuja kanoja, makeata
hillopiirakkaa ja käärön hienoja leivoksia. Ja vielä muutakin. Matkalla
oli hän muistellut, kuinka hämärästi aikoinaan kurja rasvalamppu oli
palanut ja kuinka usein hän oli suuttunut sen surkeaan valoon, minkä
avulla hän tuskin oli voinut hoidella piirustuksiaan, huolimatta siitä
että äiti, jolla sentään oli vanhemmat silmät, aina työnsi lampun hänen
nenänsä eteen, suureksi huviksi Esterille, joka koetti käyttää kaikkia
tilaisuuksia saadakseen keinotelluksi valon veljeltään. Kerrankin oli
hän vihoissaan sammuttanut koko lampun, ja kun äiti oli sen suruissaan
jälleen sytyttänyt, puhalsi Ester sen nauraen uudelleen sammuksiin,
jolloin hän oli särjetyin sydämin lähtenyt vuoteelleen. Tämä ja
monta muuta seikkaa oli tiellä johtunut hänen mieleensä ja samalla
kun epätietoisuus siitä, saisiko hän enää nähdä omaisensa elossa,
ahdisti ja masensi häntä, oli hän ostanut muutamia vahakynttilöitä, ja
sytytti nyt niistä kaksi palamaan, niin etteivät naiset voineet kyllin
ihmetellä kaikkea tätä komeutta.

Niin syntyivät lesken tuvassa kuin pienet häät, kuitenkin paljon
hiljaisemmat tavallisia häitä, ja Jukka käytti kynttiläin kirkasta
valoa katsellakseen äitinsä ja sisarensa vanhentuneita kasvoja ja
niiden tarkasteleminen liikutti häntä enemmän kuin kaikki vaarat, joita
hän oli katsonut silmiin. Hän vaipui syviin mietteisiin ihmisestä ja
ihmiselämästä ja ajatteli, kuinka juuri meidän pienet omituisuutemme,
ystävällinen tai tyly luonteenlaatu, eivät ainoastaan ratkaisevasti
vaikuta omaan onneemme ja kohtaloomme vaan myöskin niiden, jotka elävät
lähellämme, ja miten voimme toisten ihmisten silmissä tulla vikapäiksi
heidän onnettomuuteensa ilman että siitä itse mitään tiedämme, sillä
emmehän itse ohjaa tunteitamme. Näissä mietiskelyissä häiritsivät
häntä kuitenkin naapurit, jotka eivät enää voineet uteliaisuuttaan
hillitä, vaan tunkeutuivat tupaan toinen toisensa perästä, nähdäkseen
tuota outoa otusta, sillä kaupungilla oli jo ylt’ympäri levinnyt huhu
että kadonnut Jukka oli jälleen ilmestynyt ja vieläpä ranskalaisena
kenraalina nelivaljakolla ajaen.

Tämä oli hyvin ihmeellinen juttu ravintoloihin kokoontuneille
Seldvylalaisille, niinhyvin nuoremmille kuin vanhemmille, ja he
raappivat sentähden neuvottomina korvallistaan. Oli kokonaan vastoin
järjestystä ja hyvää tapaa, että joku Seldvylassa esiintyi kuin
taivaasta pudonneena mahtimiehenä ja kenraalina ja lisäksi siinä iässä,
jossa Seldvylassa tavallisesti alettiin olla aikamiehiä. Mitä aikoi hän
nyt ruveta tekemään? Mahtaisikohan hän todellakin jäädä paikkakunnalle
tuollaisena ylhäisenä herrana koko iäkseen? Ja kuinka oli hän päässyt
alkuun? Missä hitossa oli tuo mitättömän näköinen ja ujo nuorukainen
maleksinut nämä pitkät vuodet ja kuinka oli hän tullut toimeen? Tämä
kysymys pani liikkeelle kaikkien mielet eivätkä he löytäneet avainta
arvotuksen selittämiseen, sillä heidän ihmis- ja sieluntuntemuksensa
oli liian pieni käsittämään, että juuri hänen tyly ja jörö luonteensa,
joka hänelle itselleen ja hänen omaisilleen oli tuottanut niin paljon
surua, oli suojellut häntä kaikilta viettelyksiltä, niinkuin väkevä
etikka säilyttää lihapalan turmeltumattomana, ja auttanut häntä hänen
onnenaikansa yli, joka seldvylalaisille usein juuri toi turmion
mukanaan. Epäiltiinpä jo koko huhun todenperäisyyttä ja jotta varmuutta
saataisiin asiaan, lähetettiin muutamia vanhoja konkurssintehneitä
lesken luo, niin että Jukka näki itsensä kauttaaltaan uteliaiden ja
hyväntahtoisten vararikkolaisten ympäröimänä, niinkuin muinaisajan
sankari manalassa ohitse kulkevien haamujen keskellä.

Hän sytytti nyt turkkilaisen piippunsa, joka täytti huoneen itämaisen
tupakin hyvällä tuoksulla; varjot eli konkurssintehneet hiiviskelivät
entistä uteliaampina savupilvessä sinne tänne ja Ester ja äiti
kummastelivat kummastelemistaan sitä kevyttä ja ystävällistä tapaa,
jolla Jukka kohteli näitä ihmisiä, ja lopuksi sitä taitavuutta, jolla
hän hajotti väenpaljouden, kun aika näytti sitä hänestä vaativan.

Ilo, joka johtuu perheonnesta ja hauskasta tapahtumasta sukulaisten
kesken, tekee aina ihmiset pitkällistenkin kärsimysten jälkeen nuoriksi
ja virkeiksi, sen sijaan että se väsyttäisi, niinkuin ison maailman
huvitukset, ja niin ei vanha äitikään tuntenut vielä vähintäkään
väsymystä eikä unentarvetta, yhtä vähän kuin lapsensakaan, ja hyvän
viinin lämmittäminä, jota he tyytyväisinä olivat nauttineet, toivoivat
äiti ja tytär vielä saavansa jotakin kuulla Jukan vaiheista.

"Perinpohjin", alkoi Jukka, "en nyt voi ruveta surullista
tarinaani kertomaan, mutta kaiketi saan vielä tilaisuuden jutella
yksityiskohtaisemmin vaiheistani. Tänään aijon kertoa vain
muutamia yksityisiä piirteitä retkiltäni, niiden päättymisestä ja
paluumatkastani, kaikki jatkoa muinaiselle paolleni. Kun silloin niin
nurjalla tavalla kotoa lähdin, olin täynnäni leppymätöntä katkeruutta
ja pahaa mieltä; en kuitenkaan teitä kohtaan, vaan itseäni kohtaan,
tätä seutua, tätä toimetonta kaupunkia ja omaa nuoruuttani kohtaan.
Vasta jälestäpäin on kaikki tämä minulle selvinnyt. Kun aina, etenkin
syönnin aikana, tulin pahalle päälle ja aloin jurottaa, oli siihen
salaisena syynä kalvava tunto siitä, etten itse ansainnut ruokaani,
minä kun en mitään oppinut enkä mitään tehnyt; eikä minua yleensä
täällä mikään kiihottanut työskentelemään, joten ei ollut mitään toivoa
siitäkään, että vielä tapojani muuttaisin. Kaikki, mitä näin muiden
tekevän, tuntui minusta kurjalta ja turhalta; yksin teidän alituinen
kehräämisennekin, joka valmisti minulle tilaisuuden olla joutilaana,
tuotti minulle päänkipua. Niin karkasin täältä eräänä yönä sydän
täynnä katkeraa tuskaa ja juoksin aamuun asti ainakin seitsemän tuntia
yhtämittaa. Auringon noustessa tapasin ihmisiä, jotka olivat suurella
niityllä heinää tekemässä; sanaakaan sanomatta tai mitään kysymättä
asetin reppuni pientarelle, tartuin haravaan ja hankoon ja raadoin kuin
vimmattu muiden mukana; ja työtäni tein lisäksi suurella taidolla,
sillä olin täällä maleksiessani tarkoin pannut merkille kaikkien niiden
menettelytavat ja liikkeet, joiden näin työtä tekevän, ja olinpa
usein sitä tehdessäni ajatellut, kuinka he sitä tai tätä työkalua
käsittelivät taitamattomasti ja kuinka käsien oikeastaan pitäisi aivan
toisella tavalla liikkua, jos tahtoisi olla oikea työntekijä.

Ihmiset katsoivat hämmästyneinä minuun eikä kukaan estänyt minua
työstäni ja kun he rupesivat syömään aamiaistaan, tarjosivat he
siitä minullekin. Sen olin työlläni ansainnut ja niin työskentelin
edelleen päivälliseen saakka, jonka senkin söin suurella ruokahalulla.
Mutta nyt ällistyivät talonpojat vielä enemmän ja alkoivat hämillään
naureskella, sillä nyt minä, sen sijaan että olisin uudelleen
tarttunut heinähankoon, pyyhkäisin suuni, tempasin äkkiä reppuni
käteeni ja lähdin sanaakaan sanomatta jatkamaan matkaani. Tiheään
ja viileään metsään paneusin maata ja nukuin iltahämärään saakka;
sitten karkasin ylös, astuin ulos metsästä ja tähysin taivaalle,
jonne tähdet alkoivat syttyä. Tähtien aseman tunteminen kuului niihin
vähäisiin taitoihin, joita olin laiskotellessani oppinut ja kun olin
huomannut tähtien kulussa varman järjestyksen ja säntillisyyden, olivat
ne minua aina miellyttäneet, sitä enemmän, kun eivät nuo loistavat
olennot näyttäneet harjottavan sellaista täsmällisyyttä päiväpalkan
tai perunaliemen edestä, vaan tekivät kaikkiaan vain sen, mitä eivät
voineet olla tekemättä, ikäänkuin huvikseen. Koska osasin ulkoa
maantieteen oppikirjamme, tunsin, niin puutteellinen kuin kirjamme
olikin, myöskin maapallon ulkomuodon, ja niin taisin hyvin ohjata
kulkuni ja päätin heti samota pohjoiseen läpi koko Saksan kunnes tulin
meren rannalle. Niin juoksin koko yön tai runsaat kahdeksan tuntia ja
tulin auringon nousussa asumattomalle ja syrjäiselle paikalle Reinin
varrella. Heti sattui silmiini viljalla lastattu laiva, joka töytäsi
matalikolle, jossa osa lastia joutui veden varaan. Koska laivassa oli
vain kolme miestä eikä aamuvarhaisessa yksinäisellä seudulla näkynyt
olevan etäämpääkään apua odotettavissa, olin minä sangen tervetullut,
kun heti aloin auttaa laivamiehiä lastin kantamisessa rannalle
ja laivan irrottamisessa matalikolta. Kastuneen viljan puistimme
säkeistä laudoille kuivamaan auringon paisteeseen ja kohentelimme
sitä ahkerasti, ja lopuksi lastasimme aluksen uudelleen. Tätä kesti
kuitenkin suurimman osan päivää ja minä sain tilaisuuden sitä tehdessä
jakamaan laivamiesten kanssa useampia oivallisia aterioita; niin, kun
olimme työmme tehneet, antoivat he minulle vähän rahaakin ja veivät
minut toivoni mukaan mukanansa olleella pienellä venheellä joen
toiselle rannalle.

Toisella puolen jouduin suureen vuoriseen metsään, jossa nukuin
yöhön saakka, jolloin taasen sain jalat alleni ja juoksin päivän
koittoon asti. Sanalla sanoen: tällä tavoin saavuin pitemmässä
kuin kahden kuukauden ajassa Hampuriin, jolla matkalla, suuria
ihmisten kanssa puhumatta, tein aina työtä, missä sitä sattui
olemaan ja läksin matkaani kohta kun olin saanut kylläni lähteäkseni
taas yön selkään taivaltamaan. Minun käytökseni ihmetytti aina
suuresti ihmisiä, ja jos he alkoivat näyttää vastahakoisilta tai
uteliailta, olin heti tipotiessäni. Välttelin kaupunkeja ja hain
työtä aukeilla kedoilla, vuoriseuduissa ja metsissä, missä asuu vain
alkuperäistä ja yksinkertaista väkeä ja niin matkustelin todella perin
patriarkaalisella tavalla. En nähnyt missään jälkeäkään niiden maiden
hallituskomennosta, joiden läpi juoksin, ja ainoa ajatukseni oli päästä
kustakin paikasta kerjäämättä ja tarvitsematta jäädä kenellekään
kiitollisuuden velkaan välttämättömästä ravinnostani, mutta muutoin
tein mitä minua halutti, lepäsin milloin mieli teki ja kuljeskelin
taas, kun sen parhaaksi näin. Myöhemmin opin noudattamaan ankaraa
itseni yläpuolella olevaa järjestystä, ja samoin kuin olin yht’äkkiä
oppinut tekemään työtä, opin senkin heti ilman suurempia ponnistuksia,
kun minulle kerran kävi selväksi sen välttämättömyys.

Muuten tuntui minusta tämä elämä vapaassa ilmassa, alituisesti työtä
vaihdellen, hyvästi syöden ja rauhallisesti nukkuen erinomaiselta
ja minun jäseneni voimistuivat siitä niin, että saavuin voimakkaana
ja työhön pystyvänä miehenä suureen kauppakaupunkiin Hampuriin,
missä heti riensin satamaan ja liityin merimiehiin, joita siellä
oli ihan vilisemällä laivojaan lastaamassa. Olin erittäin työteliäs
ja tarkkaavainen olematta silti turhanpäisen utelias, en puhunut
sanaakaan enkä edes vetänyt suutani nauruun. Niin jouduin kohta
noiden yksitotisten merikarhujen suosioon ja heidän keskuudessaan
olin viikkokauden, minkä jälkeen he saattoivat minut englantilaiseen
kauppalaivaan, jonka kapteeni otti minut vastaan sillä ehdolla,
että auttaisin häntä matkan varrella hänen yksityisessä työssään.
Tämä työ oli kaikenlaisten pyssyjen ja pistoolien kokoonpanemista
ja sovittelemista vanhoista käytetyistä osista, joita kapteeni
osti suuret määrät joka kerta kun laiva laski ankkurinsa vanhan
maailman rannikolle. Ne olivat harvinaisia ja sangen eriskummallisia
ampuma-aseita, joita hän kuumeentapaisella kiihkolla liitteli yhteen ja
sitten tilaisuuden sattuessa vaihtoi raakalaisten luona arvokkaisiin
rauhan esineihin ja rehevän luonnon tuotteihin. Minä tein ahkerasti
työtäni, harjaannuin siihen vähitellen ja pian olin kauttaaltaan öljyn,
rasvan ja viilajauhon peitossa kuin ainakin innostunut pyssyseppä, ja
kun joku pistoolintapainen oli saatu pysymään koossa, koetettiin sen
kelpoisuutta vahvalla ruutipanoksella; kun se oli tehty, annettiin
ase semmoisenaan kaukaisten saarimaiden puna- tai mustaihoisille
asukkaille. Tällä kertaa kävi hänen matkansa kuitenkin vain New Yorkiin
ja sieltä Englantiin takaisin, missä minä, pyssyntekoon jo kyllin
harjaantuneena, hänestä luovuin ja annoin värvätä itseni sotaväkeen,
jonka oli määrä lähteä Itä-Intiaan.

New Yorkissa olin pikimältään käväissyt maissa ja katsellut muutamia
tunteja Amerikan elämää, jonka olisi luullut minua erikoisesti
miellyttävän, siellä kun jokainen teki mitä tahtoi, vaihtaen mielensä
mukaan toimialaa, aina sen mukaan kuin parhaaksi näki, häpeämättä
mitään työtä tai pitämättä toista työalaa toista parempana. En
kuitenkaan tiedä mistä se johtui, että pian taasen palasin laivaan,
ja jouduin niin, sen sijaan että olisin jäänyt uuteen maailmaan,
ikivanhaan Intiaan, ja lisäksi siivona punatakkisena englantilaisena
sotamiehenä. Enkä voi sanoa, että se uusi elämäntapani, joka alkoi
sillä suurella linjalaivalla, millä rykmenttimme kulki, olisi ollut
minulle vastenmielinen. Jo se seikka, että meitä kaikkia, niin monta
kuin meitä oli, ravittiin mitä suurimmalla täsmällisyydellä ja mitan
mukaan, niin että jokainen sai annoksensa yhtä varmaan kuin tähdet
kulkivat taivaalla, eikä kukaan saanut toistaan enemmän eikä vähemmän,
vaan kullakin oli oma varma osansa, miellytti minua suuresti, etenkin
kun ei mistään tarvinnut ketään kiittää, vaan kaikki lankesi kuin
itsestään meidän hyvin järjestetylle olemuksellemme. Vaikka meidän
nahkapoikain pitikin jo laivalla opetella temppuja ja harjotella joka
päivä, miellytti tuokin työ kuitenkin minua tavattomasti, meidän
kun ei tarvinnut harjotella käyttämään pajonettia oppiaksemme sillä
perunoita seivästämään, vaan teimme sen vain huvin vuoksi, ilman että
se oli missään yhteydessä syömisen kanssa. Sekä harjotuksissa että
syödessään tuli vaan olla täsmällinen ja huomaavainen eikä sen lisäksi
tarvinnut mistään välittää. Matkani toisena päivänä näin sotamiehen,
joka oli tehnyt itsensä syypääksi järjestysrikoksiin ja lisäksi
murissut esimiehelleen, saavan selkäänsä. Heti päättelin itsekseni,
ettei minulle saanut sellaista tapahtua, ja tässä päätöksessäni tuli
juro luonteeni minulle suureksi avuksi, se kun teki minulle varsin
helpoksi äänettömän täsmällisyyden ja tarkkaavaisuuden noudattamisen ja
yleensäkin kaikkinaisen järjestyksen seuraamisen.

Niin tuli minusta kuuliainen ja kunnollinen sotamies; minulle
tuotti iloa käsittää oikein määräykset ja tehdä niin, kuin oli
tehtäväksi säädetty, ja kun se minulle onnistui, tunsin itseni
jotenkin tyytyväiseksi, ilman että nytkään tuhlasin sanoja enemmän
kuin ennen. Ainoastaan silloin tällöin laskin pientä pilaa tai tein
jonkun koirankujeen, mikä antoi minulle täydellisen sotilaan leiman
ja esti toisia minua loukkaamasta. Ja niin oli tuskin vuottakaan
kulunut tuossa vieraassa maassa, kun jo rupesin ylenemään ja aluksi
pääsin hyvinarvoiseksi aliupseeriksi. Vuosien kuluessa tuli minusta
koko mahtimies, minä työskentelin pääasiassa rykmentinpäällikön
virkahuoneessa ja sain asiain hoidossa hyvän maineen, samalla kun
työssäni opin ilman suurempaa päänvaivaa kirjottamisen ja laskemisen
välttämättömät taidot. Kaikki kävi kuin höylällä vetäen ja minusta
tuntui kuin voisin olla itseeni tyytyväinen siinä saadessani ilman
huolia ja vaivoja elellä lämpimän sinisen taivaan alla; sillä kaikki
työni kävi kuin itsestään, niin etten tuntenut mitään erotusta siinä,
olinko palveluksessa vai kävelinkö jouten. Syöminen ei enää ollut
minulle niin tärkeä asia enkä pitänyt suurta väliä siitä milloin ja
mitä minä söin. Kaksi kertaa lähetin tällä ajalla teille kirjeen sekä
osan säästövaroistani; mutta kumpikin laiva joutui ihmeellistä kyllä
miehineen päivineen meren pohjaan, ja minä luovuin koko ajatuksesta,
suutuin ja päätin, että palaisin niin pian kuin suinkin kotia ja
käyttäisin siellä saavuttamaani kokemusta ja työkykyä. Sillä arvelin
siten tuovani jotain parempaa Seldvylaan kuin jos lähettäisin sinne
kokonaisen miljoonan ja kuvittelin jo mielessäni, kuinka kohtelisin
narreja ja tyhjäntoimittajia milloin niitä sattuisi tielleni.

Kuitenkin jäivät nämä tuumani toteutumatta, sillä minun piti vielä
kokea sellaisia asioita ja luonteessani piti tapahtua sellainen muutos
ja mullistus, että minulta peräti hävisi halu kohdella huonosti
lähimmäisiäni. Päällikkö oli omistanut minut kokonaan itselleen ja
minun täytyi viettää melkein kaiken aikani hänen luonaan. Hän oli
merkillinen, noin viidenkymmenen korvissa oleva mies, jonka puoliso
eli Irlannissa jossakin vanhassa tornissa ja kerrottiin hänen olevan
vielä omituisemman kuin miehensä. Kun he elivät yhdessä, olivat he
lakkaamatta olleet toistensa kimpussa kuin kaksi vihaista kissaa
ja kumpaakin heitä vaivasi se hullu ajatus, että he muka olivat
pettyneet toistensa suhteen, vaikka he olivat kuin toisiaan varten
luodut. Mutta he olivat terveitä ja iloisia ja viihtyivät hyvin tuossa
harhaluulossaan, jota ilman he eivät olisi saaneet aikaansa kulumaan,
ja kun he olivat kaukana toisistaan, pitivät he liikuttavalla tavalla
huolta toisistaan. Ainoa tytär, Lydia nimeltään, eli taas enimmäkseen
isänsä tykönä ja oli hänelle nöyrä ja kuuliainen ja naisena tunsi tytär
hellempää osanottoa isäänsä kuin äitiänsä kohtaan, vaikka he molemmat
olivat yhtä vähän tai yhtä paljon syypäät tuohon muka onnettomaan
väliin.

Päällikkö oli rakentanut loistavan ja tilavan asunnon kaupungin
ulkopuolelle palmujen, kypressien ynnä muiden puulajien varjostamaan
laaksoon. Näiden puiden alle keveän valkean päärakennuksen ympärille
oli järjestelty kasvitarhoja, joissa oli ympäri vuoden vereksiä
ruokakasveja ja muitakin kukkia, joita ukko tahtoi nähdä aivan
talonsa vieressä; niitä oli siellä niin paljon, sekä tulipunaisia
että valkeita kukkia, että ne ihan hehkuivat puiden varjossa. Kun ei
minulle sotaväessä enää ollut mitään työtä, sain osalleni uskottuna
sotilaallisena luottamusmiehenä pitää nämä kukkatarhat kunnossa sekä
lisäksi, jotten kovin veltostuisi, käydä everstin kanssa metsällä. Niin
tuli minusta taitava metsämies. Heti talon takana alkoi asumaton ja
hedelmätön seutu, joka lopulta muuttui kokonaan karuksi vuorimaaksi,
missä ei asustanut ainoastaan vaarattomia eläinlaumoja vaan aika-ajoin
raivoisa tiikerikin. Aina kun sellainen teki olemassa-olonsa
tunnetuksi, pantiin toimeen suuri sotaretki sitä vastaan ja näissä
tilaisuuksissa opin tuntemaan vaaran, ennen kuin vielä olin taistellut
ihmisten kanssa. Mutta jollei mitään muuta ollut tehtävää, täytyi minun
pelata shakkia vanhan herran kanssa ja siten korvata hänelle hänen
tyttärensä, jolla ei ollut mitään halua eikä taitoa siihen, vaan pelasi
pelin lapsellisesti eikä sen tähden voinut ukkoa tyydyttää. Minä taasen
harjaannuin niin pian siihen, että saatoin panna hänet ahtaalle, vaikka
en halunnutkaan häneltä useammin voittoa riistää, ja jolleivät toiset
seikat olisi kiinnittäneet mieltäni, olisin ennen pitkää tullut ukkoa
etevämmäksikin.

Näin oli minusta tullut mitä merkillisin otus maailmassa; minä astelin
arvokkaana ja äänettömänä palmujen varjossa punaisessa univormussani,
kevyt ruokokeppi kädessäni ja päässäni valkea huivi suojana auringon
paahdetta vastaan. Olin sotilas, taloudenhoitaja, puutarhuri,
metsästäjä, kestiystävä ja ajankuluttaja, joka oli ihmeellisintä
siihen nähden, etten puhunut sanakaan. Sillä vaikkakaan en enää
jurottanut vaan olin elämääni kutakuinkin tyytyväinen, olin niin
tottunut olemaan vaiti, ettei kieltäni enää mikään saanut liikkeelle
muu kuin komentosanan jako tai taitamattoman sotamiehen sadattelu.
Tällä tavoin palvelin päällikköäni, pysyen hänen luonaan viisi vuotta,
jona aikana toinen päivä oli tyyten toisensa kaltainen. Vapaa-aikoina
sain tehdä mitä itse halusin. Käytin sen lukeakseni useampaan kertaan
ne kaksitoista kirjaa, jotka vanhalla herralla oli, ja niistä opin
kustakin, ne kun olivat kaikki paksunlaisia nidoksia, tuntemaan
palan maailmaa. Minusta oli tullut hiljainen, innokas kirjatoukka,
joka itse muodosti itselleen viisautensa, minkä käyttökuntoisuudesta
ei kuitenkaan ollut mitään takeita, niinkuin sittemmin sain kokea;
sillä vaikka olinkin paljon nähnyt ja elänyt, oli se kuitenkin kaikki
palottaista ja paljon oli kokonaan jäänyt kokemuspiirini ulkopuolelle.

Päällikköni nimitettiin lopulta koko sen maakunnan kuvernööriksi,
missä olimme majailleet. Hän halusi pitää minut lähistössään ja sai
aikaan minun siirtoni siitä rykmentistä, joka taasen palasi Englantiin,
siihen, joka tuli sen sijalle, ja niin sain taasen tilaisuuden
niinhyvin sotilaana kuin muissa toimissani pysyä hänen luonaan, mikä
olikin mieleeni; sillä sen kautta pääsin varsin itsenäiseen asemaan
eikä minulla ollut muuta käskijää kuin lippuni.

Samoihin aikoihin tuli tytärkin irlantilaisesta tornistaan elääkseen
tästä pitäen isänsä, maaherran, luona. Hän oli soreavartaloinen,
sangen kaunis naisihminen; mutta hän ei ollut ainoastaan kaunis,
hän oli henkilö, joka toimi oman sievän päänsä mukaan ja teki sen
vaikutuksen, ettei sille, joka häneen kerran rakastuisi, olisi missä
muualla hyvänsä korvausta eikä lohdutusta tarjolla, sillä tuo tyttö
oli niin harvinaisen kokonainen ja itsenäinen personallisuus. Tämän
jalon itsenäisyyden rinnalla saattoi hänessä huomata yksinkertaista
lapsellisuutta ja luonteen hyvyyttä sekä hillitöntä iloisuutta, joka,
yhdistyneenä päättäväisyyteen ja täsmällisyyteen, antaa ihmiselle
todellisen ylemmyyden leiman silloinkin kun tuo kaikki riippuu vain
synnynnäisestä luonteenlaadusta. Hän oli sen lisäksi sivistynyt,
sillä tuollaisten luonteiden tapaan oli hän viettänyt lapsuutensa ja
varhaisen nuoruutensa opetellen kaikkea mitä suinkin oppia sopi, ja
niin osasi hän melkein kaikkia uusia kieliä, ilman että sitä hänestä
sen koommin huomasi, joten eivät oppimattomatkaan miehet joutuneet
hänen rinnallaan siihen ikävään asemaan, että olisivat näyttäneet
tietävän vähemmän kuin tuo koristekasvin tapainen nuori neitonen.
Yleensä esiintyi hänen terve ja valistunut järkensä etupäässä siinä,
että hän eteensä sattuneista vähemmistä tai suuremmista esineistä,
tapauksista ja asioista päätteli kaikin puolin sattuvasti ja sitä
tehdessään olivat hänen ajatuksensa ja sanansa yhtä rakastettavan
yksinkertaiset ja varmat kuin hänen äänensä ja hänen ruumiinsa
liikunnot. Ja tämän kaiken lisäksi oli hän, kuten sanottu, niin
lapsellisen avomielinen, ettei osannut pelata edeltäpäin harkittua
suunnitelmaa kysyvää shakkipeliä ja kuitenkin istui hän mitä suurimmalla
kärsivällisyydellä shakkilaudan ääressä antaen isänsä tavantakaa
yllättää hänet siirroillaan. Minusta tuntui kodikkaalta ja hauskalta
olo hänen läheisyydessään ja ehtimiseen tulin ajatelleeksi, että
hän oli oikea naisen esikuva, jonka veroista ei ollut toista koko
maailmassa. Hänen kauniit vaaleat kiharansa ja tummansiniset silmänsä,
jotka melkein aina katselivat eteensä suoraan ja vakavasti, tekivät
nekin vaikutuksensa. Vielä häikäisevämpi kuin hänen kauneutensa oli
hänen naisellinen kainoutensa ja siveytensä, jotka olivat ainokaista
laatuaan. Hän oli sanalla sanoen personallisuus. Tarkotan, että hän
näytti siltä, taikka oikeastaan, Jumala sen tietää, eikö hän sellainen
lopulta ollutkin ja eikö syy ollut minun, että sitten petyin hänen
suhteensa ja että hän tuntui pelkältä korealta kuorelta, lyhyesti —"

Tässä kohden unohti Jukka jatkaa kertomustaan, sillä hän vaipui
raskasmielisiin muisteloihin ja hänen kasvonsa saivat hyvin
epäsotilaallisen, melkeinpä yksinkertaisen ilmeen. Molemmat
vahakynttilät olivat palaneet yli puolivälin, äiti ja sisar olivat
antaneet päänsä painua alas, ja nyökyttivät nyt mitään näkemättä tai
kuulematta unisina päitään, sillä jo silloin kun Jukka oli alkanut
kertomuksen armaastaan, kuten he luulivat, oli heitä alkanut nukuttaa
ja nyt teki uni todella heille sen kepposen, että he molemmat
nukahtivat. Kaikeksi onneksi lukijan uteliaisuudelle ei eversti
sitä huomannut, sillä hän oli yleensä unohtanut, kenelle hän puhui,
ja jatkoi, kohottamatta alasluotuja silmiään, nukkuville naisille
kertomustaan, kuin ainakin se, joka oltuaan kauvan ääneti, lopultakin
käyttää tilaisuutta keventääkseen sydäntään.

"En ollut", jatkoi hän, "näihin asti ketään naista lähemmin tuntenut
ja ymmärsin ja tiesin heistä suunnilleen yhtä paljon kuin sarvikuono
kitaran soitosta. Ei silti, etten olisi kernaasti ennenkin heitä
katsellut, kun vaan saatoin huomaamatta ja vaivatta heitä tähystellä;
mutta olisi ollut kokonaan vastoin luonnettani antautua heidän
kanssaan vähimpäänkään sananvaihtoon, minusta kun aina tuntui, kuin
ei naisilla olisi ollut yhtään järjellistä, selvää ja oikeaa sanaa
sanottavana, kuin eivät he voisi kuudenkaan sanan aikana pysyä hyvässä
järjestyksessä asiassa, vaan että heidän tapansa oli, heti kun he
olivat saaneet sanotuksi jotain asiallista ja kelvollista, lausua
joku suuri mielettömyys mikä oli olevinaan naisellista viehkeyttä ja
sukkeluutta, mutta joka itse asiassa johtui heidän sekavuudestaan;
tämä oli mielestäni heissä sitä harmillisempaa, kun he tekivät sitä
puolittain tieten ja siinä tarkotuksessa, että he voisivat mukavammin
toimia tämän sekasorron turvissa. Sen tähden jurotin ja äkäilin
aina kaikille naisille enkä katsonut heidän ansaitsevan rehellistä
silmäystäkään. Intiassa, jossa olin olooni tyytyväisempi enkä heitäkään
enää vihannut, oli paljon naisväkeä, sekä intialaista että myöskin
englantilaista, sillä useilla kauppiailla, upseereilla ja sotilailla
oli perheet mukanaan. Kuitenkaan eivät nämä intialaisnaiset, jotka
olivat kauniita kuin kukat ja puheissaan makeat kuin sokeri, olleet
minusta muita parempia eivätkä he minua vähääkään liikuttaneet, sillä
kauneus ja hyvyys ilman suolaa ja terästä tuntuivat minusta ikäviltä,
ja minusta oli tuskallista ajatella, ettei tuollainen nainen, jos hän
olisi minun, voisi mitenkään pitää puoliaan minun huonoja tuuliani
vastaan. Europpalaiset naiset taasen, joita siellä näin ja jotka
pääasiassa olivat kotoisin Isosta-Britanniasta, näyttivät kyllä
puolustuskuntoisilta, mutta he eivät olleet niin hyviä, ja jos he sitä
olisivatkin olleet, harjottivat he hyvyyttään ja armeliaisuuttaan kuin
halpaa käsityötä; itse jaloa naisellisuuttaankin, jonka nojalla nämä
itserakkaat ja ylhäiset naiset tekivät niin paljon hyvää, hoitivat he
pikemmin makkarankauppiaiden kuin naisten tavoin. Jokainen punnitsi
tarkkaan pienet antimensa ja sitten käärittiin se turhamaisuuden
paperitötteröön. Muuten tuntui minusta kuin olisi näiden itämaisten
kaunottarien ja ei-kaunottarien elämässä ollut syvällä yksi yhteinen
piirre, aikamme yleinen sairaus, jonka he olivat voineet saada vain
meidän suvultamme, meiltä herroilta europpalaisilta, mutta joka heissä
näytti kehittyneen kaksinkertaiseksi pahaksi. Me elämme surkeata aikaa,
kun suvut vaihtavat tautejaan ja jakavat toisilleen heikkouksiaan. Tämä
oli minun valistumaton ja synkkä ajatukseni naisista ja se määräsi
suhteeni heihin; sen ohjaamana kuljin tietäni sen enempää mistään
välittämättä."

Kun nyt kaunis Lydia tuli luoksemme ja minä sain päivät päästään
olla hänen läheisyydessään, sai koko viisauteni ankaran iskun ja
särkyi sirpaleiksi. Minusta tuntui alun pitäen hyvältä, kun hän oli
läheisyydessäni, enkä tiennyt, kuinka olisin käyttänyt hyväkseni
hänen läsnäoloaan. Olin suuresti ihmeissäni, etten tuntenut äkää
enkä halveksumista tuota olentoa kohtaan enkä myöskään tuota halua
syrjästä ja salaa häntä tarkastella, jota olin ennen tuntenut naisia
kohtaan; minä päinvastoin iloitsin julkisesti hänen olennostaan ja
katselin häntä, olematta silti julkea, vapaasti ja ujostelematta
suoraan silmiin, milloin hän vaan ilmestyi läheisyyteeni. Tämä kävi
minulle sitä helpommin päinsä, kun en halpana sotilaana tarvinnut
sanoa hänelle sanaakaan, jollei minulta jotain kysytty; minun oli
menetteleminen vain kuten kunnollisen ja vakavan aliupseerin asemaan
sopi. Vaikeneminen olikin, varsinkin naisten läheisyydessä, tullut
minun toiseksi luonnokseni pitkällisen alakuloisuuteni aikana, niin
etten nyt olisi parhaalla tahdollanikaan voinut siitä tehdä poikkeusta,
jos se muutoin tähän neitiin nähden olisi sopinutkin. Kuitenkin tunsin
suurta ja harvinaista hyväntahtoisuutta häntä kohtaan, olin sydämessäni
sangen hyvä hänelle ja muutin hänen tähtensä huonot ajatukseni naisista
sekä arvelin itsekseni, etteivät he sentään mahtaneet niin huonoja
ollakaan, ja siitä pitäen saivat he tämän yhden tähden suuremman armon
minun silmissäni. Olin sangen iloinen, kun Lydia oli saapuvilla tai kun
sain tilaisuuden päästä sinne, missä hän sattui olemaan; kuitenkaan en
ottanut askeltakaan yli sen mikä kuului asiain luonnolliseen menoon.
En edes katsonut häneen enkä mennyt ilman todellista ja järjellistä
syytä hänen luokseen, jos hän sattui olemaan samassa huoneessa; yleensä
tunsin itsessäni sellaista tyyneyttä kuin viileä merivesi, kun ei
tuulenhenkäystäkään käy ja päivä paistaa veden pinnalle.

Tällaista suhdetta kesti noin puolen vuoden taikka vuoden ajan, taikka
hiukan enemmänkin, en muista enää tarkoin; ajanlaskuni siltä kaudelta
on kokonaan sekaantunut ja koko tuo aika väikkyy mielessäni kuin yksi
ainoa unelmien täyttämä kesäpäivä. Tämän suhteemme alkuosan aikana kävi
kaikki hyvin ja rauhallisesti. Neidillä, vaikkakin hänen piti usein
nähdä minut, ei ollut erittäin paljo tekemistä eikä puhumista kanssani,
mutta kun hän sen teki, oli hän erittäin ystävällinen; hänellä
oli silloin aina lapsellisen avoin hymy kauniilla kasvoillaan ja
vastalahjaksi olin minä rehellisen näköinen enkä vetänyt suutani hymyyn
sanoessani: "sangen hyvin, neiti!" tai väittäessäni vastaan, milloin
hän erehtyi, mikä kuitenkin tapahtui harvoin. Milloin hän taas ei ollut
saapuvilla ja minä olin yksinäni, ajattelin kyllä häntä usein, mutta en
lainkaan kuin rakastunut, vaan kuin hyvä ystävä tai sukulainen, joka
vilpittömästi piti hänestä huolen, toivoi hänelle kaikkea menestystä
ja joka tilaisuudessa ajatteli hänen parastaan. Tuskin lienee minussa,
jos muistan oikein, tapahtunut pienintäkään muuta muutosta kuin se,
että olin tästä puolin pidätetympi kuvernööriin nähden, että esiinnyin
enemmän sotamiehenä, joka ei tehnyt muuta kuin velvollisuutensa.
Muissakin toimissani säilytin suuremman riippumattomuuden ilmeen, minä
kun en ollutkaan kuvernööriin palkollisen suhteessa, sillä varsinainen
työni oli hänen virastossaan ja siitä maksettiin minulle palkka. Kaiken
muun minkä tein, tein hyvänä luottamusmiehenä ja joskus, kun tilaisuus
siihen sattui, söin ja joinkin kuvernöörin kanssa. Ja niin olin, kuten
jo sanottu, täydellisesti tyyni ja tyytyväinen, mikä kuitenkin ilmeni
minussa vain minun luonteelleni ominaisella tavalla.

Tapahtui sitten eräänä päivänä, kun minä työskentelin tuuheiden
palmupuiden varjossa, että Lydia tuli lyhyessä ajassa kolme kertaa
luokseni, ilman että hänellä oli siellä mitään toimitettavaa.
Ensi kerralla istuutui hän kumossa olevalle kopalle ja söi pienen
rasiallisen punaisia kirsikoita lakkaamatta minulle pakinoiden ja
pakottaen minutkin puhumaan. Toisella kerralla tuli hän ja asetti
kopan aivan lähelle sitä ruusupensasta, jota juuri puhdistin, sijottui
taasen istumaan kopalle ja alkoi ommella valkeata silkkinauhaa siroon
yömyssyyn, tai mikä se lie ollut; sillä selvään en sitä voinut nähdä,
minä kun tällä kertaa tuskin katsoin häneen ja otin hänestä muutenkin
varsin vähän vaaria, sillä olin hieman hämilläni. Hän lähti pian
ja tuli kolmannen kerran kantaen kädessään hienoa taiteellisesti
kaunistettua kiinalaista kärsivällisyyspeliä, asetti vanhan kopan
vähän kauemmaksi, istuutui sille selin minuun ja alkoi hiljalleen
ottaa selkoa pelistä. Nyt katselin lakkaamatta häneen, kunnes hän,
pistäen pelin taskuunsa, äkkiä nousi seisaalleen ja harvinaisen
kaunista säveltä hyräillen läksi pois minuun katsomatta. Tämä kaikki
tuntui minusta hieman ihmeelliseltä, ja sieluni nyrpisti kaikessa
hiljaisuudessa nenäänsä tälle tapaukselle. Mutta siitä hetkestä lähtien
olin rakastunut Lydiaan.

Mitä ihmeellisimmän ja suloisimman mielenliikutuksen valtaamana
jätin puuni silleen, noudin kaksipiippuisen pyssyni ja samoilin koko
iltapäivän avarassa metsässä. Useita otuksia näin kyllä tielläni, mutta
unohdin niitä ampua; sillä juuri kun aioin tähdätä, johtui mieleeni
tuon naisihmisen menettely ja otus katosi näkyvistä.

Mitä hän sinusta tahtoo, ajattelin, ja mitä tuo kaikki merkitsee?
Mutta sillä aikaa kun mietin sinne tänne, syntyi minussa jo salaa
suuri kiitollisuus kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta, joka siinä
saattoi piillä, samalla kun järjestysaistini ja tieto oman personani
mitättömyydestä ja vähäisestä viehätysvoimasta ankarasti kinasi
kaikenlaisia utukuvia vastaan. Kun en tällä kertaa tullut hullua
viisaammaksi, kääntyivät ajatukseni äkkiä siihen selityskeinoon, että
tämä näköjään niin suloinen ja siveellinen neiti lopulta olikin ihan
yksinkertaisesti kevytmielinen ja turmeltunut olento, joka antautuisi
tekemisiin kenen kanssa hyvänsä eikä halveksisi tilaisuutta alottaa
halvan aliupseerinkin kanssa huonoa juttua. Tämä kirottu ajatus tuotti
minulle sellaista tuskaa ja tapasi minut niin äkkiä, että raivoissani
ammuin kuoliaaksi tavattoman suuren ja äreän metsäkarjun, joka juuri
syöksyi esiin korkeiden vuoriyrttien seasta. Minun luotini osui melkein
samassa silmänräpäyksessä sen otsaan kuin tuo katala ajatus minun
päähäni, ja minusta tuntui jo, kuin olisi tuon petoeläimen kohtalo
ollut kadehdittava minun asemaani verraten. Istuin pedon kuolleelle
ruumiille; silmäini ohi väikkyi neidon sorja vartalo ja näin selvästi
ne kolme kertaa, jolloin hän tuli luokseni, näin jokaisen hänen
liikkeensä ja muistin joka sanan, jonka hän oli puhunut. Tämä suloinen
muisto täytti ajatuksissani ihmeellisellä tavalla koko sen ajan, jonka
olin ollut hänen läheisyydessään, myöskin sen, jolloin olin vielä
ollut täydellisesti levollinen. Samoin kuin aivan selkeällä säällä
sateen edellä voi nähdä kaukaisiltakin vuorilla useita yksityisiä
esineitä, joita ei muulloin voi huomata, ja samoin kuin hiljaisena yönä
kuulee kaukaisen kellon lyönnin, samoin havaitsin minä nyt ihmeekseni
hänen jokaisen liikkeensä ja toimensa tuolta ajalta, jokaisen eri
esiintymisensä tietämättäni painuneen muistooni, ja melkeinpä jokaisen
hänen sanansa, vähäpätöisimmänkin ja merkityksettömimmänkin, olin
kuulevinani selvästi kaikuvan korvissani tässä erämaan hiljaisuudessa.
Ne olivat kaikki ikäänkuin salassa uinuneet povessani ja tämänpäiväinen
kohtaukseni tytön kanssa oli niin sanoakseni vetänyt sulun niiden
edestä tai sytyttänyt tulen kuivaan lyhteeseen. Näissä mietteissäni
unohdin jälleen kehnon vihani ja aloin kaivella hyvää muistiani, enkä
jättänyt huomioonottamatta pienintäkään piirrettä siitä kuvasta, jonka
olin Lydiasta saanut. Tällä tavoin unohdin taasen aikeeni matkustaa
kotiin ja antauduin suloisten houreitteni valtaan; kuitenkaan en enää
voinut olla tytön läheisyydessä yhtä vapaa ja levollinen kuin ennen, ja
kun en osannut keksiä mitään parempaa, kartoin niin paljon kuin suinkin
hänen seuraansa askaroidakseni hänellä sitä enemmän ajatuksissa.
Niin kului kolme tai neljä viikkoa ilman että mitään muuta tapahtui
kuin että minä huomasin hänen kaikessa varovaisuudessaankin, jota
hän tästä lähtien noudatti, käyttävän hyväkseen jokaista tilaisuutta
tehdäkseen tai sanoakseen jotakin minulle mieleistä, rupesipa hän
kokonaan puhumaan minun suullani, käyttämään minun lausetapojani ja
arvostelemaan asioita samaan tapaan kuin minäkin. Tämä ei alussa
näyttänyt minusta mitenkään kummalliselta, koska ennenkin mielihyvällä
olin ollut huomaavinani hänellä olevan aivan samat mielipiteet kuin
itselläni; hän nauroi samoille asioille, joille minunkin täytyi
nauraa, ja suuttui milloin minäkin näin olevan syytä suuttua. Mutta
lopulta tuli se niin ilmeiseksi, että hän koetti elää mieliksi
minulle, joka tuskin puhuin hänelle sanaakaan, eikä niinkuin vallaton
teeskentelijä, vaan kuin yksinkertainen viaton lapsi, niin että jouduin
kokonaan hämilleni enkä enää tiennyt, miten minun piti menetellä.
Silloin keksin itseäni parantaakseni tehokkaan keinon vanhassa hyvin
esitetyssä jurotustaidossani ja paadutin itseni kokonaan siihen,
vaikka se ei juuri hauskaa ollutkaan. Nyt näytti hän käyvän todella
alakuloiseksi ja murheelliseksi, äänettömäksi ja araksi, mikä hänen
muutoin niin iloisessa ja vapaassa olennossaan teki erinomaisen
viehättävän vaikutuksen, juuri sentähden, ettei naisten yleensä, kuinka
vähäpätöisiä he sitten lienevätkin, näe esiintyvän niin pelokkaina
ja ujoina. Päinvastoin luulevat he, ettei mikään sovellu heille
niin hyvin kuin tavaton varmuus ja julkeus. Kun nyt muun lisäksi
vanha kuvernööri päästi ilmoille minulle käsittämättömän ja vähemmän
miellyttävän luonteensa ja alkoi pistellä ja ivailla hokien ainakin
kymmenen kertaa päivässä: "Totta tosiaan, Lydia, sinä olet rakastunut
Jukkaan!" niin kävi asema minulle kovin tuskalliseksi, sillä pidin
tällaista huonoa pilaa hänen tyttäreensä nähden kömpelönä ja mauttomana
ja itseeni nähden tunnottomana ja raakana, ja usein olin aikeissa sanoa
hänelle sen suoraan ja heittää hiton haltuun koko miehen. Jälkimäinen
aikeeni toteutuikin siihen nähden, että aloin vetäytyä kuoreeni,
elää kokonaan omaa elämää. Lydia kävi hiljaiseksi, niin jopa kävi
hän kalpean ja kärsivänkin näköiseksi, mikä minua suuresti suretti,
ilman että ymmärsin, miten asia olisi parannettavissa. Mutta kun hän
huolimatta minun käytöksestäni uudelleen alkoi kulkea jälessäni ja
hankkia itselleen tekemistä siellä, missä minä satuin oleskelemaan,
jouduin epätoivoon ja epätoivossani rupesin pitämään yllä katkonaista
ja merkityksetöntä pakinaa hänen kanssaan. Emme keskustelleet ollenkaan
mistään, annoimme vaan toisillemme sekavia ja kurjia viittauksia,
ikäänkuin olisimme molemmat olleet vähämielisiä. Mutta me emme
kumpikaan näyttäneet sitä huomaavan, vaan hymyilimme toisillemme
kuin lapset. Unhotin kaiken muun ja olin iloinen pakinoidessani
hänen kanssaan. Mutta tämä onni ei kestänyt monta minuuttia, sillä
levollisuuden ja järkevyyden puutteessa kadotimme kohta keskustelumme
juonen ja aloimme näyttää kahden lapsen kaltaiselta, joilta on auennut
helminauha ja jotka surumielin näkevät helmien putoavan maahan ja
joutuvan hukkaan. Siten kului taasen viikkokausia, ennen kuin uudelleen
antauduimme enempään kanssakäymiseen, enkä minä suinkaan ottanut ensi
askelta, sillä olin päättänyt pysyä huoneessani ja olla tekemättä
minkäänlaisia tyhmyyksiä näiden hiukan omituisten ihmisten kesken.
Satoja kertoja puuhailin lähtöä sieltä, mutta aika liukui niin nopeasti
käsistäni, että minun aina täytyi lykätä tuumani toimeenpano. Minun
ajatukseni olivat kokonaan kiintyneet suhteesemme ja sentähden kävikin
minun hullusti.

Kuvernöörin kirjat olin lukenut kannesta kanteen enkä enää voinut
niistä mitään oppia. Lydia, joka näki minun usein lukevan, käytti
tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseen ja antoi minulle luettavaksi omia
kirjojaan. Niiden joukossa oli paksu nide kuin käsiraamattu ja
sangen hengellisen näköinen, se kun oli sidottu mustiin kullalla
koristettuihin nahkakansiin. Mutta siinä olikin pelkkiä murhe- ja
huvinäytelmiä, painettuina hienoilla englantilaisilla kirjasimilla.
Kirjaa kutsuttiin Shakespeareksi, jonka kirjottama se oli ja jonka pää
oli kuvattu sen kansilehdelle. Tämä viettelevä väärä profeetta vei
minut koreasti satimeen. Hän kuvailee nimittäin maailmaa joka puolelta
ja totuudenmukaisesti, mutta vain sellaisena, jollaisena se yleensä
kaikissa ihmisissä esiintyy, jotka niin hyvässä kuin pahassa seuraavat
vain sisäistä olemustaan ja taipumustaan kukin luonnonlaatunsa mukaan
ja jotka sitä tehdessään ovat kristallinkuultavia kuin kirkkain vesi.
Kun huonot kirjamiehet vallitsevat keskinkertaisuuden ja värittömän
puolinaisuuden maailmaa ja vievät heikkoja päitä harhaan ja täyttävät
ne mielettömillä houreilla, niin tämä kirjailija sitä vastoin esittää
maailmaa kokonaisena ja ehyenä, se on sellaisena kuin sen tulisi olla,
ja siten saattaa hän järkevät harhaan, jos he maailmasta luulevat
tämän todellisen elämän löytävänsä. Niin saattaa kyllä tapahtua tässä
matoisessa maailmassa, mutta ei koskaan siellä, missä me olemme, eikä
silloin kun me elämme.

On olemassa vieläkin yllin kyllin pahanilkisiä naisia, mutta he
eivät kävele öisin niin kauniisti kuin lady Macbeth eivätkä hiero
yhteen niin pelokkaasti pieniä käsiään kuin hän. Ne myrkynsekottajat,
joita me tapaamme, ovat röyhkeitä ja rohkeita, mutta eivät kirjota
omaa elämäntarinaansa eivätkä perusta rihkamakauppaa, kun ovat
rangaistuksensa kärsineet. Vieläkin on olemassa ihmisiä, jotka ovat
olevinaan Hamleteja, ja kerskailevat siitä, ilman että heillä on
aavistustakaan todellisen Hamletin suurista sydämen aarteista. Täällä
on murhaaja ilman Macbethin pirullista ja kuitenkin inhimillistä
miehuutta ja tuolla Richard Kolmas ilman hänen sukkeluuttaan ja
kaunopuheisuuttaan. Täällä on Borgia, joka ei ole kaunis, tuolla
toinen, joka ei ole lahjakas, tuolla kolmas, joka on henkevä mutta
ei viisas ja ymmärtää kyllä tehdä ihmisiä onnettomiksi, mutta
ei itseään onnelliseksi. Meidän Shylockimme leikkaisivat kyllä
viipaleen lihaamme, mutta he eivät uskaltaisi sitä julkisesti myydä
eivätkä meidän aikaisemme Venetian kauppiaat saattaisi asemaansa
jonkun tyhjäntoimittaja-ystävän tähden vaaraan, mutta kyllä typerän
osakekeinottelun takia, eivätkä he häviön jälkeen pidä läheskään niin
synkkämielisiä puheita, vaan näyttävät vain nolon näköisiltä. Kuitenkin
on, kuten sanottu, sellaisiakin henkilöitä maailmassa, mutta ei niin
kauniisti vierekkäin kuin noissa runoelmissa. Milloinkaan ei tapaa
niin täydellistä konnaa täyskuntoisessa miehessä eikä niin täydellistä
narria nerokkaassa hulluttelijassa, että heistä voisi saada kunnollisen
murhenäytelmän tai hyvän komedian.

Mutta minä luin nyt kaiket yöt tätä kirjaa ja vajosin siihen kokonaan,
sillä se näytti minusta perusteellisesti ja asiallisesti kirjotetulta
ja minusta tuntui sellainen teos yhtä uudelta kuin arvokkaaltakin.
Kun nyt kaikki siinä esitetään oivallisena, todellisena ja eheänä
ja minä sitä kaikkea pidin todellisuuden maailmana, niin luotin
Lydian johdattamana ehdottomasti tähän runoilijaan, etenkin hänen
naiskuvauksiinsa, ja arvelin, että minä nyt löytäisin valon ja
selvityksen sekavalle epäilykselleni ja tuskalleni.

Hyvä, ajattelin, nähdessäni nuo kauniit kuvat Desdemonasta, Helenasta,
Imogeneesta ja muista naisista, jotka naisellisen itsetyytyväisinä
kulkivat kaikenkaltaisten tarhapöllöjen jälessä ja riippuivat heissä
kiinni ajattelemattomina kuin viattomat lapset, hyvinä ja uskollisina
kuin sankarit, nuhteettomina ja luotettavina kuin taivaan tähdet:
hyvä! tässä on meidän suhteemme kuvattuna! Sillä arvelin että Lydia
oli juuri tuollainen luja, kaunis ja kauvaskantava naishaaksi, joka
heittää ankkurinsa vain _kerran_ ja silloin tutkimattomaan syvyyteen ja
joka hyvin tietää mitä tekee. Tämä ajatus nousi minussa kuin loistavan
kirkas päivä, ja sen valossa muistin nyt tuon kauniin olennon jokaisen
liikkeen ja sanan, eikä kestänyt kauan, ennen kuin hän minun silmissäni
kohosi kaiken sen yläpuolelle, mitä tuo kelpo runoilija oli keksinyt,
kun näin hänen ikäänkuin elävän runoelman käyvän ympäri päivän valossa,
lihana ja verenä, hänen, jolla oli todelliset sydämen lyönnit ja
todellinen niska täynnä kultaisia kiharoita.

Salaperäinen arvotus oli nyt saanut selityksensä eikä minulla ollut
muuta tekemistä kuin antautua Shakespearen kanssa kilvan runoiltuun
autuuteen ja vaivalla tukea vähäpätöistä ja vähän viehättävää
personaani pysymään pystyssä tässä kohtalon tai kuninkaallisen
jalomielisen naisen minulle valmistamassa onnenkeikauksessa, ja
sadoittain suunnitelmia ja aikeita liittyi kohta ihanaan ilmalinnaani.
Sillä rajattomalla kiitollisuudella ja kunnioituksella, jota tällöin
rakastettuani kohtaan tunsin, oli juurensa suureksi osaksi minun
liehakoidussa itserakkaudessani. Minun selitystapani oli ainoa, joka
näytti minusta mahdolliselta pakottamatta minua halveksimaan ja
surkuttelemaan tuota rakasta olentoa, ja se syvä kunnioitus, jota häntä
kohtaan tunsin, oli tullut minulle elämäntarpeeksi ja sydämeni vapisi
hänen edessään niin kuin ei koskaan ennen kenenkään ihmisen tai minkään
villipedon edessä.

Niin samoilin minä puolen vuotta ympäri kuin unissakävijä, yhtä
täynnäni unelmia kuin omenapuu hedelmiä, tulematta askeltakaan
edemmäksi suhteessani Lydiaan. Minä pelkäsin pienintäkin tapahtumaa
kuin kunnon kristitty kuolemaa, jota hän vavisten kammoo, vaikkakin hän
tietää sen avulla pääsevänsä ijäiseen autuuteen. Mutta aivoissani oli
varsin kirjavaa, tositapahtumat ja mitä hirvittävimmät luulottelut,
kaikki mitä ihanimmassa sopusoinnussa kukoistivat siellä toistensa
vieressä. Minä laiminlöin tehtäväni enkä enää kelvannut mihinkään.
Enimmän suututti minua se, että minun täytyi ukon kanssa pelata
tuntikaudet shakkia, jota tehdessäni olin pakotettu kiinnittämään
huomioni peliin, ja vain hetken loma-ajan raskaille lemmenajatuksilleni
sain, kun peli oli loppunut ja nastoja jälleen asetettiin paikoilleen.
Minä annoinkin sentähden niin pian kuin suinkin, ilman että sallin sen
erikoisesti pistää silmiin, tehdä itseni "matiksi" ja työskentelin
sitten niin kauan kuninkaan ja kuningattaren, juoksijan, hevosen ja
talonpojan asettamisessa paikoilleen ja siirtelin torneja niin kauvan
sinne tänne, että kuvernööri jo arveli minun tulleen lapseksi uudelleen
ja huvikseni leikkivän nastojen kanssa.

Lopulta uhkasi kuitenkin koko elämäni liueta toimettomaan uneksimiseen
ja minä olin vaarassa joutua hullujenhuoneen asukkaaksi. Sen lisäksi
olin, huolimatta kaikista kultaisista unelmistani, sanomattoman
alakuloinen ja surullinen, ja todellisuus tuntui minusta, kuten aina
siltä, joka on kokonaan unelmiensa vallassa, perin jäähdyttävältä
ja kylmäkiskoiselta. Todellisen elämän ihania ruusuja ympäröi aina
suojeleva oasvarustus. Mitä ystävällisempi ja helpommin lähestyvä Lydia
oli, sitä epävarmemmaksi ja epäilevämmäksi kävin minä, koska itsestäni
tunsin, kuinka vaikeata on tuntea todellista rakkautta, nimittämättä
sitä kokonaan oikealla nimellään. Ainoastaan silloin, kun hän näytti
ankaralta, surulliselta ja kärsivältä, sain jonkinlaisen aiheen
järjelliseen toivoon, mutta se vaivasi minua sitten sitä kovemmin,
enkä pitänyt itseäni sen arvoisena, että hän olisi minuuttiakaan minun
tähteni kärsinyt, minun, joka olisin mielelläni laskenut pääni maahan
hänen tallattavakseen. Sitten suututti minua sekin, että hän tahtoi
minua näyttämään rakastuneelta narrimaiselta räätäliltä, vaikka en
sitä lainkaan ollut, ja minä tavallani olin jo päättänytkin häntä
miellyttääkseni muuttua lauhkeammaksi. Lyhyesti, olin joutumaisillani
kokonaan sekaannuksiin, en osannut enää toimittaa mitään tehtävää
oikeassa järjestyksessä sekä olin vaarassa tulla alennetuksi
sotamieheksi taikka kokonaan erotetuksi, jollen tahtonut liehakoivana
onnenonkijana, joka ei enää kelpaa mihinkään, takertua iäksi päiviksi
kuvernöörin taloon.

Kun sitten englantilaiset joutuivat arveluttavaan vihollisuuteen
intialaiskansojen kanssa ja niitä vastaan alkoi sotaretki, joka
myöhemmin kävi hyvin veriseksi, tein nopeasti päätökseni ja
astuin uudelleen komppaniaani kunnon aliupseerina otettuani eron
kuvernööristä. Tämä ei tahtonut ottaa eroani kuuleviin korviinsa, vaan
rukoili, pyysi ja mairitteli minua jäämään, tehden siinä samaa kuin
kaikki sellaiset ihmiset, jotka luulevat muiden ruumiineen sieluineen
päivineen olevan heidän käytettävissään kuluttamassa heille aikaa ja
pitämässä huolta heidän mukavuudestaan. Lydia tuskin näyttäytyikään
kolmeen neljään päivään, jolloin lähdöstäni oli puhetta. Ja kun se
tapahtui, ei hän lainkaan luonut katsettaan minuun tai heitti vain
lyhyen, ja kuten minusta näytti, vihaisen silmäyksen, mutta ainoastaan
silmät olivat vihaisen näköiset, sillä hänen kulkunsa ja muut
liikkeensä olivat niin hiljaiset, jalot ja hillityt, että hänen kaunis
vihansa oikein raateli sydäntäni. Sain myöskin kuulla, että hän tuli
aamuisin hyvin myöhään makuuhuoneestaan ja että hänellä oli päänsärkyä.
Se viittasi siihen, ettei hän öisin nukkunut, ja kun minä viime päivänä
sattumalta näin hänet ikkunassa, olin huomaavinani, että hänen silmänsä
olivat itkettyneen näköiset; hän vetäytyikin minun kulkiessani ohitse
nopeasti ikkunasta. Kaikesta huolimatta astelin minä tyynesti jäykillä
vääpelinaskeleillani ja toimitin asiani kuntoon katsomatta oikealle tai
vasemmalle. Iltapuoleen lähdin renkipojan kanssa käymään vielä kerran
istutusmaan halki neuvoakseni häntä sen hoidossa ja tehdäkseni hänestä,
niin hyvin kuin se kävi päinsä, väliaikaisen puutarhurin siksi kunnes
otollisempi henkilö ilmaantuisi. Seisoimme juuri minun kasvattamassani
kauniissa ruusumetsässä, puut ulottuivat juuri kasvoihin saakka ja
olivat niin tiheässä, että ruusut hosuivat puutarhassa kulkijaa nenään,
mikä oli varsinkin kuvernööristä erittäin hauskaa, hänen kun ei
tarvinnut kumartua ruusua taittamaan. Minun jakaessani neuvoja pojalle,
tuli Lydia sinne ja lähetti apulaiseni jollekin asialle sekä viipyi,
kaiken aikaa lähtöä tehden ja muutamia ruusuja poimien, luonani sen
ajan kuin poika oli poissa. Minä puistelin hetken ruusunoksaa ja kun
käännyin ympäri näin kyyneleiden putoilevan tytön silmistä. Minun oli
vaikeata itseäni hillitä, mutta teeskentelin, etten ollut mitään nähnyt
ja kiiruhdin paikalta. Mutta tuskin olin kulkenut kymmentä askelta, kun
kuulin ja tunsin, kuinka hän, väliin juosten, väliin taasen seisahtuen
tuli perässäni. Sitä tapahtui pitkän matkan. Minä en voinut tätä enää
kestää, käännyin äkkiä ympäri ja sanoin hänelle, hänen ollessa tuskin
kolmea askelta minusta: "Minkätähden kuljette jälessäni, neiti?"

Hän jäi seisomaan paikoilleen kuin käärmettä säikähtänyt ja kävi,
samalla kun hän loi katseensa maahan, tulipunaiseksi kasvoiltaan;
sitten muuttui hän kalpeaksi ja vapisi koko ruumiissaan, luoden samalla
sanaakaan sanomatta suuret siniset silmänsä minuun. Viimein sanoi hän
äänellä, jossa ilmeni loukattu ylpeys ja kevyt surumielisyys: "Luulenpa
saavani omalla maallani liikkua, missä tahdon!"

"Se on tietty", mutisin puoliääneen ja kuljin eteenpäin. Hän oli nyt
minun kohdallani ja kulki rinnatusten kanssani. Mutta minä astuin,
voimakkaasti liikutettu kun olin, pitkin, ripein askelin, niin että
hän huolimatta voimanponnistuksistaan ainoastaan vaivoin saattoi minua
seurata, ja kuitenkin teki hän sen. Minä katselin häneen jonkun kerran
syrjästä ja näin, että hänen silmänsä taaskin täyttyivät kyynelillä,
samalla kun ne surullisen alakuloisina olivat tähdätyt maahan. Minunkin
kasvojani poltteli ja minunkin silmäni kävivät kosteiksi. Asema oli
nyt kehittynyt huippukohtaansa, niin että minä olin tekemäisilläni
joko tyhmyyden tai sydämettömän teon, vaikka en ollut aikonut
kumpaakaan. Kuitenkin ajattelin siinä hänen vieressään astellessani
kurjassa sydämessäni: Jos tuo nainen sinua rakastaa ja jos sinä joskus
kunniallisella tavalla onnistut voittamaan hänen kätensä, niin pitääkin
sinun häntä palvella kuolemaan saakka uskollisena, olipa sitten että
hän olisi vaikka itse piru!

Samalla tulimme paikalle, missä kasvoi parikymmentä oranssipuuta, jotka
täyttivät ilman hyvänhajuisella tuoksullaan, kun tuuli puistutteli
siroja ja kauniita puunrunkoja. On kuin tuntisin vielä nytkin niiden
huumaavan tuoksun, kun sitä ajattelen; varmaankin teki se saman
vaikutuksen myöskin minun rinnallani kulkevaan olentoon, niin että hän
kuvitteli intohimonsa, joka itse asiassa oli rakkautta häneen itseensä,
olevan rakkautta mieheen, sillä hän istuutui rahille oranssipuiden alle
ja laski kauniin päänsä käsiinsä. Kultaiset kiharat valahtivat alas ja
runsaat kyyneleet virtasivat sormien välitse.

Minä seisahduin hänen eteensä ja sanoin aralla äänellä: "Mitä te
tahdotte, mikä teidän on, neiti Lydia?"

"Mitä te tahdotte!" vastasi hän. "Onko koskaan ketään kaunista
ja hienoa naista tällä tavalla rääkätty ja kidutettu! Mistä
raakalaismaasta olettekaan kotoisin? Minkälainen puupalikka teillä on
sydämen asemasta!"

"Miten minä sitten kidutan ja rääkkään?" kysyin kokonaan hämilläni.
Sillä olipa että hänellä oli hyvä sydän, niin ei tuollainen puhe
tuntunut minusta olevan paikallaan.

"Te olette raaka ja röyhkeä mies!" sanoi hän luomatta katsettaan maasta.

Nyt en enää voinut pidättää itseäni vaan sanoin: "Te ette puhuisi noin,
neiti, jos te tietäisitte kuinka vähän raaka ja röyhkeä sydämeni on
teitä kohtaan! Juuri minun kohteliaisuuteni ja alamainen mieleni ovat
syynä siihen, että —"

Kun minä lopetin, katsoi hän taas minua kohti ja kasvoillaan
tuskallisen rukoileva hymyily kysyi hän: "Kuinka?" Ja sitä tehdessään
loi hän minuun katseen, joka vei viimeisenkin arveluistani. Minä,
joka en luullut voivani langeta koskaan rakastamani naisen jalkoihin,
koska pidin sellaista hulluutena ja teeskentelynä, minä samanen en
tiennyt nyt mistä se tuli, että yht'äkkiä ryömin hänen edessään ja
kokonaan tunteideni vallassa kätkin pääni hänen hameensa laskoksiin,
joita kuumin kyynelin kostuttelin. Hän sysäsi minut kohta luotansa ja
käski minun nousta maasta. Kun sen olin tehnyt, hymyili hän entistä
sydämellisemmin ja kauniimmin, ja minä huudahdin: "Niinpä tahdon
teille sen sanoa j.n.e." ja kerroin hänelle koko tarinani sellaisella
kaunopuheliaisuudella, jollaiseen en ennen arvellut kykenevänikään.
Hän kuunteli uteliaasti kertomustani, enkä minä siitä unohtanut mitään
alusta tuohon hetkeen saakka, vaan loin hänestä yltäkylläisestä
sydämestäni kuvan, joka eli minun sielussani, ja kerroin, kuinka olin
yli puolen vuoden ajan uutterasti ja uskollisesti sitä sommitellut
ja täydentänyt. Hän hymyili itsekseen, loi silmänsä alas ja kuunteli
tyytyväisyydellä, nojaten poskensa käteen, ja hän näytti nyt siinä
istuessaan entistä enemmän onnelliselta lapselta, jolle on annettu
toivottu leikkikalu; hän sai kuulla, ettei mitään hänen hyveistään,
viehätyksestään ja sanoistaan ollut mennyt minulta hukkaan. Sitten
ojensi hän minulle kätensä ja sanoi, ystävällisesti punastuen, mutta
samalla itsetyytyväisellä varmuudella: "Minä kiitän teitä, ystäväni,
teidän sydämellisestä taipumuksestanne! Uskokaa minua, minua surettaa
suuresti, että te olette minun tähteni saanut kärsiä niin paljon tuskaa
ja surua. Te olette oikea mies ja minun täytyy teitä kunnioittaa siitä,
että olette kykeneväinen kauniiseen ja syvään tunteeseen!"

Tämä tyyni puhe putosi kuin jääpala kuumaan vereeni; kuitenkin
ajattelin antaa hänelle sydämestäni anteeksi, jos hän tahtoisi tekeytyä
kainoksi ja sievisteleväksi, ja mukautua kaikkeen, mitä ikinä sitten
hänen päähänsä saattoi pistää.

Vastasin hänelle kuitenkin murheellisena: "Välipä minusta, kaunis
Lydia. Mitä merkitsee kaikki, mitä minä kärsin, olen kärsinyt ja tulen
vielä kärsimään yhdenkin ikävän ja tuskallisen minuutin rinnalla, jonka
olen teille tuottanut? Miten voin minä arvoton poloinen sitä korvata
tai jälleen hyväksi tehdä?"

"Niin", sanoi hän, yhä katsoen maahan ja yhä vielä hymyillen, vaikkakin
hiukan toisella tavalla, "niin, minun täytyy myöntää, että teidän tyly
ja jäykkä käytöksenne on tuottanut minulle harmia, jopa suruakin, sillä
en ollut sellaiseen tottunut, sitä vähemmän, kun itse kaikkialla,
minne tulin, osotin kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä. Teidän
näköjään karkea kylmäkiskoisuutenne on minua kauheasti suututtanut,
sen vakuutan teille, ja vielä enemmän, kun isäni ja minä olemme teistä
paljon pitäneet. Sitä rakkaampaa on minulle nyt huomata, että teillä
sentään on hiukan tuntoa, ja ettei minun enää tarvitse epäillä omaa
arvoani, sillä minua loukkasi enimmän juuri epäilys omasta arvostani,
omasta personastani, joka jo alkoi nousta ankaraan kapinaan. Muuten,
hyvä ystävä, en tunne mitään rakkautta teitä yhtä vähän kuin ketään
muutakaan kohtaan, ja minä toivon, että te kaikkine ihastuksinenne ja
kohteliaisuuksinenne, jota nyt olette osottanut, mukaudutte siihen mikä
on välttämätöntä, olematta minulle vihainen."

Jos luulette, että tämän suoran tunnustuksen jälkeen raukesin
neuvotonna tyhjiin hänen edessään, niin olette erehtyneet. Sydämeni oli
vavissut naisen edessä, jota luulin hyväksi ja rakastettavaksi, mutta
tuon kavalan ja itserakkaan pedon edessä vapisin yhtä vähän kuin olin
tottunut vapisemaan tiikerien ja käärmeiden edessä. Päinvastoin, sen
sijaan että olisin joutunut hämilleni ja epätoivoon enkä olisi hennonut
luopua harhaluulostani, niinkuin usein tuollaisissa tapauksissa sattuu,
olin äkkiä niin kylmän järkevä kuin ainoastaan se mies voi olla, jota
on häpeällisesti parjattu ja loukattu, taikka niinkuin metsämies,
joka ajaessaan takaa jaloa ja arkaa metsäkaurista näkeekin edessään
hurjan villisian. Omituinen ilmeinen kylmyyden väristys valtasi minut
nähdessäni tuon kaunottaren silmieni edessä. Se oli vielä kauneuden
lumousta.

Jollen olisi ollut niin päivän paahtama kuin olin, olisin tällä
hetkellä näyttänyt yhtä valkealta kuin oranssin kukat pääni päällä,
kun hänelle lyhyen vaitiolon jälkeen vastasin: "Siis säilyttääksenne
korkeaa käsitystänne personallisesta viehätyksestänne oli teille
mahdollista tuhlata kaikkia rakkauden ja kiintymyksen merkkejä? Tätä
tarkotusta varten kuljitte perässäni kuin viaton lapsi, joka hakee
äitiään, puhuitte aina minulle mieliksi, kävitte kalpean ja kärsivän
näköiseksi, vuodatitte kyyneliä ja olitte niin hilpeän iloinen, milloin
puhuin sanankin teidän kanssanne?"

"Jos minun käytökseni on tuollaiselta näyttänyt", puhui hän yhä
itsetyytyväisen näköisenä, "niin lienee se sellaista ollut. Te olette
nyt pahoillanne, turhamainen mies, ettette sittenkään ole ollut noin
kaihoisan ja rajattoman naisellisen kiintymyksen esine ja etten
minä ole ollut sellainen kaipauksesta määkivä karitsa, jona olette
itserakkaudessanne minua pitänyt!"

"En ole ollut itserakas, neitiseni", vastasin minä. "Ja sitäpaitsi,
jos itse Kristus tunsi moninkertaista rakkautta ihmisiä kohtaan ja
jos ihmiskunta on aina tuntenut korkeimman onnensa olevan siinä, että
se on voinut olla tämän jumalaisen rakkauden arvoinen, ja on aina
sitä etsinyt, niin miksi pitäisi minun hävetä sitä, että luulin itse
olevani samanlaisen rakkauden esine? Tietäkää, neiti Lydia, minä
lasken sen itselleni kunniaksi, että jouduin teidän viehätyksenne
orjaksi, että ennemmin uskoin turmeltumattoman mielen yksinkertaiseen
rakkauteen ja hyvyyteen nähdessäni siitä niin selviä merkkejä kuin
että turmeltuneen tavoin siinä kaikessa olisin vainunnut vain tyhmää
narripeliä. Sillä tyhmä on tämä teidän juttunne! Mitä tukea antaa se
teidän itserakkaudellenne, kun olette käyttänyt sellaisia keinoja
voittaaksenne halvoista sotilaista halvimman, te, kaunis ja ylhäinen
englantilainen neiti?"

"Mitä tukea ja takeita?" vastasi Lydia, joka nyt vaaleni ja joutui
hämilleen, "ah, teidän rakkautenne, jonka olen vihdoinkin pakottanut
teidät ilmaisemaan! Ettehän toki kieltäne, ettette olisi ollut
rakastunut ja minullehan juuri kerroitte, kuinka teitä miellytin?
Miksi ette jöröydessänne antanut siitä pienintäkään merkkiä, niinkuin
kehnoimmallekin ja vaatimattomimmallekin miehelle sopii, olipa hän
sitten vaikka lammaspaimen, niin olisi koko tämä narripeli, joksi te
sitä nimitätte, meiltä säästynyt ja minä olisin ollut tyytyväinen!"

"Jos olisitte jättänyt minut rauhaan, kaunokaiseni", vastasin minä,
"niin olisitte sillä voittanut enemmän. Te näytätte unohtaneen, että
ihastukseni nyt muuttuu aivan toiseksi tunteeksi, katkeruudeksi."

"Se ei merkitse mitään", sanoi hän, "minä tiedän nyt kerta kaikkiaan,
että olen teidät hurmannut ja että asun veressänne! Olen kuullut
kertomuksenne ja tullut vakuutetuksi vallotuksestani. Kaikki muu on
yhdentekevää. Niin käy tässä maailmassa, hyvä herraseni, ja niin
rangaistaan niitä, jotka tekevät rikoksen kuningatar Kauneuden
valtakunnassa!"

"Se valtakuntapa näyttääkin olevan mustalaisliiton kaltainen. Kuinka
voitte kiinnittää hattuunne sulan, jonka olette varastanut kuin halvin
maantierosvo, vastoin oikean omistajan tahtoa?"

Hän vastasi: "Tällä alalla, hyvä herra omistaja, luetaan rosvous
varkaalle kunniaksi, ja teidän vihanne todistaa vain, kuinka syvään
olen teihin satuttanut".

Niin riitelimme runsaan puolen tunnin ajan tuoksuavassa oranssilehdossa
käyttäen mitä katkerimpia ja tylyimpiä sanoja ja minä koetin turhaan
tehdä hänelle selväksi, ettei tämä salassa punottu rakkausjuttu
lainkaan voinut olla hänelle sen arvoinen kuin hän sitä piti. Minun
todisteluni ei tapahtunut ainoastaan loukatusta ylpeydestä ja
tyhmyydestä, vaan oli sen pohjalla halu herättää hänessä edes rahtunen
tunnetta hänen menettelytapansa vääryydestä ja epäsiveellisyydestä.
Mutta turhaan! Hän ei ottanut ymmärtääkseen, että rakkaus ainoastaan
silloin syttyy täyteen ja hillittömään liekkiin, kun sillä on
toivon mahdollisuus, ja että jälkimäisen tunnoton teeskentely
aina on ja jää epäsiveelliseksi teoksi, sitä tunnottomammaksi,
kun petetty on yksinkertaisen luottava ja rehellinen. Aina palasi
hän siihen tosiasiaan, että olin tehnyt rakkaudentunnustuksen
ja hän, jolla muutoin tuntui olevan niin terve arvostelukyky,
heitteli nyt mielettömiä, pikkumaisia ja sopimattomia lauseita muka
todistuskappaleina sekaisin ja osotti sillä olevansa todellinen lapsi.
Koko sinä vuonna, jonka olimme yhdessä olleet, en ollut puhunut niin
paljon hänen kanssaan kuin tämän riidan aikana ja minä sain nähdä —
oi taivaan Herra! — että hän oli suurisuuntainen nainen, jolla oli
kaikki todellisen naisen liikkeet ja tuntomerkit ja ennen kaikkea
kamarineitsyen aivot — sellaisen, jollaisia sittemmin näin tusinoittain
Pariisin pikkuteattereissa! Tämän kinan kestäessä ahmin kuitenkin
häntä yhä silmilläni, ja hänen käsittämätön ja perusteeton, niin
personalliselta näyttävä kauneutensa vaivasi sydäntäni yhtä paljon
kuin meidän sanasotamme. Mutta kun hän lopulta alkoi puhua aivan
järjettömästi ja häpeämättömästi, huusin minä hänelle, samalla puhjeten
katkeriin kyyneliin: "Oi neitiseni, te olette suurin aasi, minkä
milloinkaan olen nähnyt!"

Hän pudisti suuttuneena kiharaista päätään ja hänen muutoin niin
kauniin suunsa ympärille ilmestyi raivostunut ja ruma piirre.
Sen piti kai esittää pilkallista hymyä, mutta se todisti suurta
hämillejoutumista.

"Niin", sanoin minä pyyhkien nyrkilläni kyyneleitäni, "ainoastaan
me miehet voimme muutoin olla aaseja, se on meidän etuoikeutemme,
ja kun teitä siksi kutsun on se eräänlainen kunnian- ja arvonosotus
teitä kohtaan. Jos olisitte vähänkin vähäpätöisempi kuin olette, niin
kutsuisin teitä aivan yksinkertaisesti kehnoksi hanheksi."

Nämä sanat sanottuani käännyin vihdoinkin ja lähdin kulkemaan pois, sen
koommin taakseni katsomatta, mutta sydämessäni asui tunne siitä, että
nyt olin ijäksi päiviksi jättänyt kaiken sen todellisen onnen, mikä
minulle elämässäni lieneekin aiottu, ja että tästä hetkestä oli minun
hurskas uskoni mokomiin olennoihin tipotiessään.

"Tässä on nyt seuraus onnettomasta juroudestasi!" sanoin itselleni.
"Jos alunpitäen olisit hetkisen ystävällisesti puhellut hänen kanssaan,
niin ei sinulta olisi jäänyt salaan, minkä hengen lapsia hän on, eikä
sinua olisi niin karkeasti vedetty nenästä. Hyvästi ijäksi, kaunis
ilmalinnani!"

Ottaessani sitten sekavin mielin kuvernööriltä jäähyväiset, katsoi
tämä minuun hilpeän veitikkamaisesti ja iski silmää. Huomasin, että
hän tunsi juttuni ja että hän oli jo ennakolta jotain aavistanut ja
tunsi nyt jonkinlaista vahingoniloa. Kun hän muutoin oli rehellinen
ja kunnollinen mies, ei hänen hilpeytensä voinut muuta olla kuin
samaa iloa, jota jokainen poroporvari tuntee julmastakin pilanteosta.
Entisinä aikoina huvittelivat suuret herrat sillä, että juottivat
narrejaan, kääpiöitään ja muita alamaisiaan juovuksiin ja sitten
valoivat vettä heidän päälleen taikka heitä muutoin rääkkäsivät.
Nykypäivinä ei tuo huvitus enää ole sivistyneiden herraimme mieleen;
sen sijaan huvittelevat he panemalla toimeen kaikenlaisia pieniä
häiriöitä, ja kuta vähemmän sellaiset poroporvarit itse ovat kykeneviä
suureen ja syvään intohimoon, sitä voimakkaammin tuntevat he tarvetta
enemmän tai vähemmän halpamaisilla keinoilla herättää sitä niissä,
joita he pitävät soveliaina menemään heidän sydämettömästi asettamiinsa
hiirensatimiin. Kun nyt ei kuvernöörikään pitänyt arvolleen
sopimattomana käyttää omaa tytärtään mokomana syöttinä, niin ei minulla
puolestani ollut siihen enää mitään lisättävänä, vaan otin, odottamatta
kuormavankkureita, jotka myöhemmin lähtivät samaan määräpaikkaan,
itsepäisesti raskaan laukkuni ja muskettini selkääni ja vein pienen
pääarmeijasta jälkeenjääneen sotilasparven yön halki rykmenttiin, mikä
oli lähtenyt jo varhain edellisenä aamuna.

Vaivaloisen ja sitkeän marssin jälkeen äkkäsin joutuneeni kokonaan
uuteen maailmaan, kun taistelut olivat alkaneet ja itäintialaisen
armeijan joukot ottelivat hurjien vuoristoheimojen kanssa
indobrittiläisen valtakunnan äärimmäisillä rajoilla. Muutamat
komppaniat meidän joukostamme olivat alinomaa eturinnassa. Mutta eräänä
päivänä joutuivat meidän miehemme tykkänään saarroksiin, me tapasimme
itsemme rosvonnäköisten ratsumiesten, elefanttien ja kirjavasti
maalattujen ja kullattujen vaunujen keskeltä, joissa viimemainituissa
istui hiljaisia ja kauniita intialaisia nimiruhtinaita, joita
heidän hurjat sotapäällikkönsä nukkeina kuljettivat mukana. Meidän
kaikki upseerimme kaatuivat tuona päivänä ja joukkomme suli puoleen
entisestään. Koska pysyin uskollisesti paikoillani ja tein muutamia
urhoollisuuden näytteitä, saavutin komppanian ensimäisen luutnantin
arvon ja aseman ja sotaretken päätyttyä olin korotettu kapteeniksi.

Kapteenina sain toimekseni kahden vuoden aikana noin
sadanviidenkymmenen miehen keralla vartioida pientä raja-seutua,
joka oli vallotettu alueemme täydennykseksi. Olin tällä ajalla ylin
valtijas tässä pakanallisessa maankolkassa. Olin nyt yksinäisempi
kuin koskaan ennen elämässäni olin ollut, epäluuloinen koko maailmaa
kohtaan ja ankara virantoimituksissani olematta silti pahanilkinen tai
oikeudeton. Minun päätehtäväni oli perustaa kristillinen poliisilaitos
ja suojella lähetyssaarnaajiamme heidän toimissaan. Mutta kaikkein
tärkeimpänä huolenani oli estää intialaisten vaimojen polttamista
heidän miestensä kuoltua, ja kun alkuasukkailla oli oikea kiihko rikkoa
englantilaisia lainmääräyksiä ja paistaa toisiaan elävältä aviollisen
uskollisuuden kunniaksi, niin täytyi meidän alinomaa olla jalkeilla
sitä estääksemme. He olivat siitä nyreissään ja tyytymättömiä kuin jos
hallitus olisi heiltä kieltänyt luvallisen huvituksen. Kerran olivat
he eräässä kaukaisessa kylässä viekkaasti ja salaa saaneet asian niin
pitkälle, että rovio jo paloi ilmitulessa, kun minä hengästyneenä
ratsastin paikalle ja hajotin väkijoukon. Roviolla makasi vanhan
kuivettuneen ukkorähjän ruumis, joka jo haisi hiukan käryltä. Mutta
hänen rinnallaan lepäsi kuvankaunis tuskin kuusitoistavuotias tyttönen,
joka hymyssä suin hopeankirkkaalla äänellä lauloi rukoustaan. Onneksi
ei tuli vielä ollut poloiseen tarttunut, niin että minä juuri ehdin
hevosen selästä hypättyäni tarttua hänen sievään jalkaansa ja vetää
hänet alas halkopinolta. Hän riuhtoi kuitenkin kuin riivattu ja tahtoi
kaikin mokomin tulla poltetuksi yhdessä vanhan ukkorähjän kanssa, niin
että minulla oli täysi työ häntä kiinni pitäessäni ja hillitessäni.
Tavallisesti eivät leskipoloiset paljon tällaisesta pelastuksesta
voittaneet, sillä he joutuivat omaistensa silmissä äärettömän häpeän
ja halveksunnan alaisiksi eikä hallitus puolestaan pannut rikkaa
ristiin tehdäkseen heille heidän pelastetun elämänsä kärsittäväksi.
Tämän pienen lesken tulevaisuudesta onnistui minun kuitenkin pitää
huoli siten, että hankin hänelle myötäjäiset ja naitin hänet kastetulle
hindulaiselle, joka palveli väessämme, ja tälle pysyikin pelastettu
uskollisena.

Mutta tämä kummallinen tapaus pani ajatukseni liikkeelle ja herätti
minussakin toivon päästä nauttimaan tuollaista ehdotonta uskollisuutta,
ja kun ei minulla ollut ketään naista tätä mielitekoani tyydyttämässä,
vajosin kokonaan vienoon kaipaukseen saada itse olla noin uskollinen,
ja samalla aloin tulisesti ikävöidä Lydiaa. Kun minulla nyt oli
upseerin arvo ja hyvät tulevaisuuden toiveet, ei minusta näyttänyt
mahdottomalta sittenkin vallottaa tuota kaunotarta, jos hän vielä oli
saatavissa, ja mielettömässä toivossa vahvisti minua sekin seikka, että
hän oli nähnyt niin paljon vaivaa pannakseen pääni pyörälle. Jotain
arvoa lienee sinulla sentään, ajattelin, ollut hänen silmissään, muuten
ei hän varmaankaan olisi pitänyt sinusta niin paljon lukua. Tuumasta
toimeen. Olin saanut päähäni hulluuden naida Lydia, jos hän minusta
huolisi, sellaisena kuin hän oli, hänen personallisen kauneutensa
tähden, jolla ei ollut vertaistaan, olla hänelle rajattoman uskollinen
ja nöyrä, pitää hänen oikkujaan ja huonoja ominaisuuksiaan hyveinä ja
nauttia niistäkin kuin parhaista herkuista. Niin, minä haaveilin niin
paljon, että hänen vikansa, yksinpä hänen silloin tällöin ilmenevä
tyhmyytensäkin muuttuivat kalliimmiksi kaikkia maallisia hyvyyksiä,
ja tuhansissa eri muunnoksissa vääntelin ja kääntelin mielessäni
tätä seikkaa ja kuvailin itselleni elämää, jossa viisas ja neuvokas
aviomies osasi muuttaa rakastettavan rouvansa oikut ja puutteellisuudet
joka päivä ja joka hetki sieväksi ja hupaiseksi leikiksi ja kullata
hänen tyhmyytensä rakkauden ja uskollisuuden loistolla, niin että
rouva saisi hymyillen lukea nekin ansiokseen. Herra ties, mistä sain
noin toimeliaan mielikuvituksen, arvatenkin taas tuosta onnettomasta
Shakespearesta, jonka tuo pieni noita oli minulle antanut ja jolla hän
oli minut kaksin kerroin myrkyttänyt. Sitä vain ihmettelin, oliko hän
koskaan itse hartaudella sitä lukenut!

Lyhyesti, kun unelmani taasen olivat saaneet minut valtaansa ja kun
pian sain vapautusta toimestani rajan vartijana, otin virkaloman ja
matkustin päätäpahkaa kuvernöörin luo. Hän vietti aikaansa vanhaan
tapaan ja otti minut ystävällisesti vastaan, myöskin hänen tyttärensä
oli edelleen hänen luonaan ja kohteli hänkin minua ystävällisemmin
kuin olin odottanut. Tuskin olin hänet nähnyt ja kuullut hänen puhuvan
jonkun sanan, kun jo olin kokonaan hänen vallassaan ja minun tuumani
sai siten uutta yllykettä. Minusta tuntui, etten voisi enää koskaan
olla iloinen, jollen saisi sitä toteutumaan.

Mutta hän harrasti nyt vallotustyötään kuumeenomaisella kiihkolla,
julkisesti ja mitä suurisuuntaisemmin. Hän oli suin päin joutunut
onnettoman itserakkautensa uhriksi. Häntä ympäröi nyt joukko jotenkin
raakoja ja turhamaisia upseereja, jotka tekivät hänelle oikeata
hovipalvelusta ja sanoivat hänelle vain sellaisia asioita, joita
hän mielellään halusi kuulla, välittämättä siitä kuinka tosia ne
olivat. Siinä oli kokonainen parvi narrimaisia ja sisällyksettömiä
olentoja, joiden rohkeimmatkin houkkiomaisuudet otettiin vastaan mitä
rakastettavimmalla tavalla, kunhan ne vaan osottivat palvelevaa mieltä
ja pitivät yllä tuon onnettoman uskoa itseensä. Olipa hän aikansa
kuluksi hurmannut yhden rummuttajaparankin, joka nyt haltioissaan
kuljeskeli ympäri ja kaikkialla asettui kaunottaren tielle; ja
suutarin, joka teki hänen kenkänsä, oli hän saattanut niin hulluksi,
että tämä hänelle kenkiä tuodessaan aina etehisessä otti esille harjan
ja pienen peilin ja silitteli huolella päätänsä kuin kissa, sillä
hän odotti aina että nyt jotakin varmaan tapahtuisi. Kun suutarin
nähtiin tulevan piiloutui koko joukko nähdäkseen tuon poloisen tekevän
hupaisia valmistuksiaan. Ihmeellisintä oli, ettei kukaan suuttunut
Lydian menettelystä ja ettei häneltä siis sen enempää odotettu, vaan
pidettiin hänen käytöstään hänen arvonsa mukaisena, joten minä siis
olin ainoa, jolla oli hänestä jaloja ajatuksia sydämessäni. Kaikki nuo
hovinarrit, joita minä halveksin, mutta jotka ottivat tytön sellaisena
kuin hän oli, näyttivät sentähden viisaammilta kuin minä syvällisine
rakkauksineni. Ei, hän on kuitenkin, ajattelin mielessäni, sellainen,
joksi olen häntä kuvitellut, ja juuri sentähden että nuo kaikki muut
ovat pässinpäitä, ovat he niin julkeita häntä kohtaan eivätkä tiedä,
mitä hänessä on ja mitä hänessä voisi olla. Ja levottomana odotin
tilaisuutta saadakseni asettaa hänen eteensä peilin, jossa hän näkisi
paremman kuvansa ilman kaikkea sitä arvotonta lisää, mikä oli häneen
tarttunut. Mutta ulkonainen siivous ja arvokkaisuus, josta en parhaalla
tahdollakaan voinut luopua, tekivät minulle mahdottomaksi heittäytyä
tuohon apinaparveen tai ottaa pienintäkään askelta Lydiaa kohti.
Kävin hajamieliseksi ja kärsimättömäksi, otin yht’äkkiä eron Intian
armeijasta lähteäkseni kotimatkalle ja unohtaakseni tuon onnettoman
naisen.

"Niin tulin Pariisiin ja viivyin siellä muutamia viikkoja. Kun siellä
näin paljon kauniita ja älykkäitä naisia, ajattelin, että paras keino
saada onneton lemmenjuttuni unohtumaan olisi tirkistellä kauniisiin
naisten kasvoihin ja sen tähden kuljeskelin teatterista teatteriin
ja muualle, missä heidän oli tapa oleskella; annoinpa viedä itseni
muutamiin hyviin perheisiin ja seuroihinkin. Niinpä näinkin useita
siroja vartaloja jaloine liikkeineen ja piirteineen ja silmiä, joissa
älykkäät ajatukset kuvastuivat, mutta kaikki mitä näin, toi vaan
mieleeni Lydian ja oli hänelle eduksi. En voinut häntä unohtaa ja niin
olin edelleen häneen onnettomasti rakastunut. Minussa liikkui mitä
salaperäisin ja ihmeellisin tunne, kun häntä ajattelin. Minusta tuntui
kuin olisi maailmassa välttämättömästi täytynyt olla nainen, jolla
oli täsmälleen Lydian ulkomuoto ja käytös, lyhyesti nainen, jolla oli
hänen paremmat puolensa, mutta myöskin hänen muut puolensa sellaisina
kuin minä niitä kuvittelin, ja minusta näytti mahdottomalta ennen
päästä rauhaan kuin olin löytänyt tällaisen todellisen Lydian. Taikka
tuntui minusta kuin olisi velvollisuuteni ollut etsiä oikea sielu
tuohon puolieräiseen olentoon. Sanalla sanoen, tulin jälleen sairaaksi
kaipauksesta häneen, ja kun ei käynyt päinsä palata takaisin Intiaan,
etsin uutta auringonhellettä, vaaroja ja toimintaa ja antauduin
ranskalais-afrikalaisen armeijan palvelukseen. Matkustin heti Algeriaan
ja olin pian tämän maan äärimmäisillä rajoilla, missä temmelsin
auringonpaahteessa hehkuvalla hiekalla ja taistelin kabylien kanssa."

Tällä hetkellä sattui juuri nukkuva Ester, ainainen kiusantekijä,
uneksimaan, että hän putosi portailta päälleen, ja tätä uneksiessaan
kolisteli hän tuolillaan. Nyt katsahti kertoja ympärilleen ja
huomasi kuulijainsa nukahtaneen. Samassa huomasi hän vasta heille
kertoneensakin ainoastaan lemmentarinansa, häpeili sitä ja toivoi,
etteivät he olisi mitään kuulleet. Hän herätti naiset ja pyysi heitä
menemään levolle ja itsekin etsi hän vuoteensa ja pitkään, mutta
rauhallisesti huokaisten nukkui hän sille. Hän venyi vuoteellaan yhtä
kauvan kuin muinoin laiskana ja toimettomana poikasena, niin että
äidin täytyi tulla häntä herättämään. Kun he sitten kaikki istuivat
aamiaispöydässä ja joivat kahvia, puhui hän kertomustaan jatkaen:

"Jollette olisi nukkuneet, olisitte saaneet kuulla, miten minä
Itä-Intiassa olin muuttumaisillani juropäästä erittäin sävyisäksi
ja ystävälliseksi mieheksi erään kauniin naisihmisen takia, mutta
kuinka jurouteni tekikin minulle pahan kepposen, se kun esti minua
pääsemästä lähemmin tuntemaan tuota naista ja sai minut sokeasti häneen
rakastumaan; kuinka sitten tulin petetyksi ja lähdin uutena jurottajana
Intiasta Afrikaan ranskalaisten palvelukseen pudottaakseni siellä
turbaanipäiden hupaisia tornimaisia olkihattuja ja halkaistakseni
heidän kallojaan, jota viimemainittua teinkin niin suurella innolla,
että pääsin kohoamaan myöskin Ranskan armeijassa ja tulin everstiksi ja
olen sitä yhä edelleen.

Olin taasen yhtä harvapuheinen ja yksivakainen kuin koskaan ennen ja
ainoat iloni olivat velvollisuuksieni täyttäminen ja leijonanajo.
Jälkimäistä harjotin ihan yksinäni, lähtien aina jalkaisin, ottamatta
mukaani muuta asetta kuin hyvän pyssyn, etsimään petoa, jonka
löydettyä sitten oli tarjolla vain kaksi mahdollisuutta, joko osata
hyvin, tai joutua itse surman suuhun. Tämän suuren vaaran alinomainen
uudistaminen ja lopullisen harhalaukauksen mahdollisuus sopi hyvin
luonteelleni eikä mikään ollut minusta hauskempaa kuin harhailla
ypöyksin päivänpaahtamilla ylängöillä väkevän ja hurjan pedon jälessä,
joka sekin oli minut huomannut ja alkoi saman jurottelun minun kanssani
kuin minä hänen kanssaan. Olipa sitten kerran noin neljä kuukautta
takaperin paikkakunnalla nähty tavattoman suuri jalopeura, tämä
samanen, jonka vuodan näette tässä; se harventeli beduinien karjoja,
ilman että sen kimppuun oli voitu päästä, sillä se näytti olevan perin
kavala veitikka. Se teki joka päivä pitkiä matkoja ristiin rastiin,
niin että minä, jonka tapana oli metsästellä jalan, sain kauan aikaa
sitä etsiskellä, ennen kuin sain sen näköpiiriini. Kun olin nähnyt sen
jo pari kolme kertaa pääsemättä ampumamatkalle, oppi se minut tuntemaan
ja huomasi hyvin, että minulla oli jotain kaunaa sitä kohtaan. Se
alkoi kauheasti karjua ja vetäytyi pakosalle kohdatakseen taas minut
jossain toisessa paikassa; ja niin kiertelimme toisiamme useita päiviä
kuin kaksi vihaista kissaa, minä äänettömänä kuin hauta, ja leijona
tavantakaa hurjasti ärjäisten.

Eräänä päivänä olin lähtenyt liikkeelle ennen auringonnousua ja
valinnut ennen kulkemattoman suunnan, koska leijona edellisenä
päivänä oli liikuskellut päinvastaisella taholla ja tehnyt siellä
epäonnistuneen ryöstöyrityksen; siihen nähden että sen seudun
asukkaat olivat karjoineen vetäytyneet pakosalle, arvelin, että
nälkäinen erämaan herra viime yönä lienee valinnut toisen suunnan,
niinkuin sitten todella olikin tapahtunut. Auringon noustessa
astelin verkalleen kukkulaista kullankeltaista ketoa, jonka nousut
heittivät pitkiä taivaansinisiä varjoja kellertävälle maalle. Taivas
oli tummansininen kuin Lydian silmät, jotka äkkiarvaamatta tulivat
mieleeni; kaukaisuudessa häämöttivät siniset vuoret, joille se
arabialainen kaupunki oli rakennettu, missä minä asuin, ja toisella
suunnalla näkyi taivaanrannalla metsää ja vihreitä kosteikkoja,
joista voi mustana pilvenä erottaa beduinien teltoista nousevan
savunkin. Kaikkialla vallitsi kuoleman hiljaisuus eikä yhtään elävää
olentoa ollut näkyvissä. Minä astuin kuilun partaalle, joka ulettui
yli koko tämän vuoriseudun, eikä ollut nähtävissä ennen kuin kulkija
oli saapunut sen reunalle. Sen pohjalla juoksi viileä ja kirkas puro
ja sillä kohdalla, missä minä seisoin olivat puron reunat kokonaan
kukoistavien oleanderi-pensaiden vallassa. Ei voinut mitään kauniimpaa
nähdä kuin näiden pensaiden kirkas vihreys ja niiden tuhannet
ruusunpunaiset kukkaset sekä niiden siimeksessä juokseva kuultava vesi.
Näköalan kauneus herätti minussa eloon monivuotisen kaipuuni ja minä
unohdin, miksi täällä samoilin. Halusin tunkeutua oleanderien läpi
juomaan purosta ja tässä hullussa aiheessani laskin pyssyni maahan
ja kapusin vikkelänä rinnettä alas puron reunalle, missä heittäysin
pitkälleni ja join purosta, kastelin kasvoni ja ajattelin kaikkea
tätä tehdessäni kaunista Lydiaa. Vaivasin päätäni mietiskelemällä,
missä hän oleskelee, missä hän kuljeskelee ja kuinka hänen yleensä on
käynyt. Silloin kuulin aivan läheltäni leijonan lyhyen karjahduksen,
joka pani maan tärisemään. Kuin salaman lyömä kapsahdin seisaalleni
ja aloin kavuta rinnettä ylös, mutta jäin kuin naulattu paikoilleni
nähdessäni tuon suuren pedon tuskin kymmenen askeleen päässä minusta
juuri pyssyni kohdalla. Ja samaan asentoon kuin olin seisahtunut jäin
seisomaan silmät kiinnitettyinä petoon. Heti minut nähtyään kyyristäysi
se maahan valmistautuen hyökkäykseen, juuri kaksipiippuisen pyssyni
päältä, joka makasi poikkipäin sen vatsan alla, ja jos olisin vähänkin
liikahtanut, olisi peto heti tehnyt loikkauksensa ja repinyt minut
armotta palasiksi. Mutta minä seisoin järkkymättä paikoillani pitkät
ajat, kääntämättä silmiäni siitä ja ilman että sekään hetkeksikään
hellitti pitämästä minua silmällä. Se heittäytyi mukavasti maahan ja
tarkasteli siitä minua. Aurinko kohosi korkeammalle, ja kun kauhea
kuumuuskin alkoi minua vaivata, kului aikani hitaasti kuin helvetin
iäisyys. Herra ties, mitä kaikkea aivoissani liikkui; minä kiroilin
Lydiaa, jonka pelkkä ajatteleminen oli saattanut minut tähän pulaan,
minä kun hänen tähtensä unohdin aseeni maahan. Tuhat kertaa aioin jo
tehdä kaikesta lopun ja syöstä pedon kimppuun paljain käsin; mutta
rakkaus elämään vei aina voiton ja minä seista jurottelin siinä kuin
kiveksi muuttunut Lotin vaimo tai auringonkellon viisari; minun varjoni
kiersi tunti tunnilta ympäri, pieneni jo aivan lyhyeksi ja alkoi
taasen pidentyä. Tämä oli katkerin jurotus, johon milloinkaan olen
antautunut, ja lupailin ja vannoin mielessäni, että, jos tästä vaarasta
pelastuisin, tulisin sävyisemmäksi ja ystävällisemmäksi, matkustaisin
kotia ja tekisin elämän itselleni ja muille niin mieluisaksi kuin
mahdollista. Hiki valui virtana ruumiistani, minä vapisin tuskallisesta
ponnistuksestani pysytellä yhdessä kohdin liikkumattomana, sillä
jos liikutin vain kuivettuneita huulianikin, niin nousi leijona jo
puolittain kohoksi, heilutti takaruumistaan ja murisi, niin että
taas nopeasti suljin suuni ja purin hammasta. Kun minun näin täytyi
minuutti minuutilta kulutella aikaani, katosi vähitellen minusta
kaikki viha ja katkeruus itse leijonaakin kohtaan, ja kuta heikommaksi
minä kävin, sitä kärsivällisemmäksi tulin samalla kantamaan rohkeasti
kaikki kärsimykseni. En olisi kuitenkaan, kun päivä jo alkoi kääntyä
loppuunsa, jaksanut kauvan kestää, jollei äkkiä odottamaton apu olisi
ilmestynyt. Leijona ja minä olimme niin toistemme lumoissa, ettei
kumpikaan meistä huomannut kahta sotamiestä, jotka tulivat leijonan
takaa ja olivat jo siitä korkeintaan kolmenkymmenen askeleen päässä.
He olivat päivän töiden päätyttyä lähetetyt minua hakemaan. Heillä oli
ordonanssikiväärinsä olkapäillään ja minä näin niiden välkynnän kuin
taivaallisen armon auringon hohteen samaan aikaan kuin vihollisenikin
kuuli sotilasten askeleet erämaan hiljaisuudessa. Miehet olivat jo
kaukaa huomanneet aseman ja lähestyivät niin hiljaa kuin suinkin.
Äkkiä huusivat he: "Leijona! Apua everstille!" Leijona kääntyi heitä
kohti, hyökkäsi ylös, avasi raivoten kitansa, vimmoissaan kuin itse
piru, ja näytti hetken ajan olevan epätietoinen, kenen kimppuun ensin
hyökkäisi. Mutta kun molemmat sotamiehet reippaina ranskalaisina
arvelematta hyökkäsivät sen kimppuun, loikkasi se niitä kohti. Samassa
silmänräpäyksessä makasikin jo toinen heistä pedon käpälän alla, ja
hänen olisi käynyt huonosti, jollei toinen samalla hetkellä olisi,
laukaistuaan pyssynsä petoa kohti, upottanut painettinsa puolikymmentä
kertaa sen kupeeseen. Mutta hänenkin tuhonsa olisi jo ollut
lähellä ellen minä vihdoin olisi päässyt pyssyni luo ja laukaissut
taistelupaikalle juosten enemmittä arveluitta molemmat panokset pedon
korvaan. Leijona ojentui suoraksi maahan, mutta karkasi kohta taasen
ylös ja täytyi vielä laukaista sitä kohti joku laukaus, ennenkuin se
jälleen kaatui ja lopuksi saimme lyödä kaikki kolme pyssynperämme
pirstaleiksi sen kalloon, ennen kuin se heitti sitkeän henkensä. Kukaan
meistä ei, ihmeellistä kyllä, ollut saanut mitään vammoja, ei hänkään,
joka oli maannut leijonan alla, lukuunottamatta revittyä nuttuaan ja
muutamia kelpo naarmuja hartioissa. Niin päättyi tämä asia onnellisesti
tällä kertaa ja me olimme vihdoinkin kaataneet kauvan etsityn pedon.
Nautittuani vähän viiniä ja leipää sain taasen entisen rohkeuteni
ja minä naureskelin kuin hupsu sotilasteni kanssa, jotka suuresti
ihmettelivät everstinsä ystävällisyyttä ja puheliaisuutta.

Vielä samalla viikolla panin lupaukseni täytäntöön, jätin
erohakemukseni ja nyt olen täällä."

Tämmöinen oli kertomus Jukan elämästä ja vaelluksesta ja hänen
omaisensa ihmettelivät suuresti hänen ajatuksiaan ja hänen tekojaan.
Hän jätti äitinsä ja sisarensa keralla Seldvylan ja asettui kanttoonin
pääkaupunkiin, missä hänellä oli tilaisuutta kokemuksineen ja
tietoineen tulla maalleen hyödylliseksi mieheksi, ja hänestä tulikin
työkuntonsa ja järkkymättömän levollisen ystävällisyytensä tähden
kunnioitettu ja rakastettu kansalainen; sillä hän ei enää koskaan
osottanut taipumusta entiseen käytöstapaansa.

Esteriä ja äitiä harmitti vaan se, etteivät he olleet kuulleet
tarinaa Lydiasta, ja he pyytelivät Jukkaa sitä heille kertomaan.
Mutta hän sanoi, että he olisivat sen saaneet kuulla, elleivät olisi
nukkuneet; hän oli sen kerran kertonut eikä sitä enää milloinkaan
tekisi, se oli ensimäinen ja viimeinen kerta, jolloin hän jollekin
tästä lemmenjutustaan oli kertonut, ja sillä hyvä. Lopputulos tästä
hänen kertomuksestaan oli se, että hän vieraalla maalla oli naisen ja
petoeläimen kautta vapautunut tavakseen tulleesta jurottelusta.

Hänen äitinsä ja sisarensa pyysivät saada tietää ainakin sen naisen
nimen, joka heille kaukaisen syntyperänsä tähden oli niin kokonaan
outo, ja utelivat alinomaa: "Mutta mikä oli edes hänen nimensä?" Mutta
Jukka vastasi yhtä taipumattomana:

"Olisitte olleet tarkkaavaisia! En lausu sitä nimeä enää!" Ja hän piti
sanansa. Kukaan ei kuullut hänen enää sitä nimeä lausuvan, ja hän
näytti itsekin sen lopulta unohtaneen.



MAAKYLÄN ROMEO JA JULIA.


Tämä kertomus olisi turhanpäiväistä jäljittelyä, ellei sen perustana
olisi tositapaus todistamassa, kuinka syvälle ihmiselämään jokainen
niistä taruista on juurtunut, joille vanhojen suurten mestarien teokset
ovat rakennetut. Sellaisten tarujen lukumäärä ei ole suuren suuri,
mutta tavantakaa esiintyvät ne uudelleen eri asussa ja pakottamalla
pakottavat huomion niissä pysymään.

Sen kauniin virran varrella, joka puolen tunnin matkan päässä juoksee
Seldvylan ohi, kohoaa laaja tiheään asuttu joentörmä, jonka takana on
viljava tasanko. Kaukana sen laidassa on kylä, jossa on monta suurta
talonpoikaistilaa ja kauniilla rinteellä on jo vuosia vierivieressä
ollut kolme muhkeaa pellonkaistaletta kuin kolme jättiläisvannetta.
Aurinkoisena syyskuunaamuna kynti kaksi talonpoikaa kumpaakin
laitimaista näistä pelloista; keskimäinen näytti jo pitemmän aikaa
olleen viljelemättömänä kesantona, sillä sen peittivät kivet ja rehevät
rikkaruohot ja kokonainen maailma siivellisiä pikkueläviä leijui
kaikessa rauhassa sen yllä. Talonpojat, jotka kumpikin puolellaan
kulkivat auransa jälessä, olivat pitkiä, jänteviä, noin neljänkymmenen
ikäisiä miehiä. Saattoi heti nähdä, että he olivat vakiintuneita,
hyvästi toimeentulevia talonpoikia. Heillä oli lyhyet polvihousut
sitkeästä palttinasta, jonka jokainen poimu pysyi muuttumattomana ja
pani heidän säärensä näyttämään kuin kivestä veistetyiltä. Kun he
jonkun esteen kohdatessaan tarttuivat kiinteämmin auraan, lepattivat
heidän kankeat paidanhihansa pienimmästäkin tärähdyksestä, sillä
aikaa kuin miehet kasvot vakavina, päivänpaisteessa hiukan silmiään
räpytellen, tyynesti mittailivat vakoja tai vilkaisivat ympärilleen,
kun joku kaukainen ääni häiritsi seudun hiljaisuutta. Hitaasti ja
eräänlaisella luontaisella notkeudella siirtelivät he jalkansa
toisen edelle, kumpikin sanaakaan sanomatta, paitsi silloin kun
he antoivat neuvoja rengeilleen, jotka ajoivat komeita hevosia.
Kauvempaa katsoen olivat he aivan toistensa näköiset; he esiintyivät
paikkakunnan alkuperäisessä asussa ja ensi silmänräpäykseltä ei heitä
olisi toisistaan muusta erottanut kuin siitä, että toisella riippui
myssynnipukka etupuolella, kun toinen taasen oli heittänyt sen
olkansa yli. Tämän eron huomasikin heissä helposti kun he kyntäessään
sattuivat kulkemaan eri suuntiin; sillä kun he mäen päällä tulivat
toisiaan vastaan, löi sitä, joka kulki rivakkaa itätuulta vasten,
päähineen lieve selkään, kun se toisella, joka kulki myötätuuleen,
pyrki eteenpäin. Sattuipa väliin niinkin, että heidän koreat myssynsä
liehuivat pystysuorassa taivasta kohden kuin kaksi liekkiä. Niin
kyntivät he molemmat kaikessa hiljaisuudessa ja hauska oli heitä
nähdä tyynessä ja kullanhohteisessa syyskuun maisemassa, kun he
mäellä kulkivat toistensa sivuitse ja sitten toisistaan vähitellen ja
yhtämittaisesti etenivät, kunnes kumpikin katosi mäenrinteen taakse
kuin laskeva tähti, jälleen tullakseen jonkun ajan kuluttua näkyviin.
Jos he vaossaan tapasivat jonkun kiven, viskasivat he sen voimakkaalla
heitolla välillä olevalle kesannolle, mikä temppu kuitenkin tapahtui
verraten harvoin, sillä viljelemätön pellonkaistale oli jo saanut
osalleen kaikki kivet, jotka naapuripelloissa oli tavattu. Niin oli
pitkä aamurupeama jo osaksi kulunut, kun kylästä päin pienet sirot
ajoneuvot lähestyivät, tuskin vielä huomattavat mäenrinnettä ylös
kavutessaan. Ne olivat pienet, vihreäksi maalatut vaunut, joissa
molempien kyntäjäin lasten, pojan ja pienen tyttöpahasen, oli tapana
tehdä yhteinen aamupäiväretkensä. Kummankin vieressä oli kaunis liinaan
kääritty leipä, viinikannu ja lasit sekä yhtä ja toista muutakin,
mitä hellät emännät olivat lähettäneet työteliäille miehilleen;
sitäpaitsi oli vaunuissa muodottomiksi purtuja omenia ja pääryniä,
joita lapset olivat matkansa varrella käsitelleet, sekä ihkasen
alaston yksijalkainen maalikasvoinen nukke, joka istui leipien välissä
mukavasti kuin mikäkin hieno neiti. Vaunut pysähtyivät monen jyräyksen
ja keskeytyksen jälkeen mäelle nuoren lehmuspensaan varjoon, joka oli
pellon laidassa, ja nyt vasta saattoi matkustajia lähemmin tarkastella.
Poika oli seitsemän vuotias, tyttö viiden, molemmat terveitä ja
iloisia, eikä heissä ollut mitään muuta silmiinpistävää kuin että
molemmilla oli sangen kauniit silmät ja että tytöllä sen lisäksi oli
ruskeahko ihonväri ja hyvin kihara tumma tukka, joka teki hänet tulisen
ja hellämielisen näköiseksi. Kyntäjät olivat taas saapuneet mäelle,
antoivat hevosille jotain syötävää, jättivät aurat keskeneräiseen
vakoon ja lähtivät hyvinä naapureina yhteiselle aterialle, nyt vasta
toisiaan ensi kerran tervehtien; sillä tähän asti eivät he olleet
sanaakaan vaihtaneet.

Kun nyt miehet hyvällä ruokahalulla söivät aamiaistaan ja sitä
hyvänsuovasti lapsillekin jakoivat, jotka eivät koko syönnin aikana
liikkuneet paikoiltaan, antoivat he katseensa liukua milloin lähelle,
milloin etäämmälle ja näkivät pienen kaupungin kohoavan vuorella savun
keskeltä. Runsas päivällinen, jonka seldvylalaiset joka päivä itselleen
valmistivat, sai aikaan tavallisesti kattojen yli kauvas näkyvän
savupilven, joka kodikkaasti liehui Seldvylan vuorilla.

"Seldvylan ryysyporvarit keittävät taas herkkujaan!" sanoi Manz,
toinen talonpojista, ja toinen, Marti, vastasi: "Eilen oli eräs
heistä minun luonani tästä pellosta puhumassa". "Piirineuvostostako?
minunkin luonani ovat he käyneet!" sanoi Manz. "Vai niin? ja
kaiketikin ovat he arvelleet, että sinä käyttäisit maan hyväksesi
ja maksaisit herroille vuokran?" "Niin, kunnes tulee ratkaistuksi,
kenelle pelto kuuluu ja mitä sille on tehtävä. Mutta minä olen
kauniisti kieltäytynyt, sillä olen ajatellut tuon kesannon toisin
käytettäväksi ja sanoin heille, että heidän pitäisi myödä pelto ja
kumota sopimus, siksi kunnes löydetään sille oikea omistaja, mikä
kaiketi ei tule koskaan tapahtumaan, sillä asia, joka on joutunut
Seldvylan kansliaan, saa kyllä odotella aikaansa ja sitäpaitsi on juttu
vaikeasti ratkaistavissa. Nuo lumppuporvarit haluaisivat niin kernaasti
saada vuokrarahat kalutakseen, sekä sitten koko myyntisumman samaan
tarkotukseen; mutta mepä pidämme varamme ja estämme hintaa kohoamasta
liian korkealle, sillä tiedämmehän hyvin, mikä tässä on kysymyksessä ja
kenelle maa kuuluu!"

"Aivan niin ajattelin minäkin ja olen asianajaja-hirtehiselle antanut
samanlaisen vastauksen!"

He olivat hetken ajan ääneti, sitten alkoi Manz uudelleen: "Vahinko
kuitenkin, että tuon hyvän maan täytyy noin joutilaana maata, vaikeata
on sitä nähdäkin, ja nyt on se semmoisenaan ollut jo kaksikymmentä
vuotta ilman että yksikään ristinsielu on sitä kysynyt, sillä tässä
kylässä ei ole ainoatakaan, jolla olisi siihen nähden joitakin
oikeuksia, eikä kukaan tiedä mihin maan ääreen rumpalivainajan lapset
ovat joutuneet."

"Hm!" sanoi Marti, "siinäpä se asia onkin! joka kerta kun katselen
sitä mustaa viulunvinguttajaa, jonka näkee milloin vetelehtivän
kaikenlaisten maleksijain kanssa milloin soittelevan kylän karkeloissa,
niin voisinpa vannoa, että hän on rumpalin pojanpoika, jolla ei ole
aavistustakaan siitä, että hän on pellonomistaja. Mutta mitäpä hän
sillä tekisikään? Kuukauden päivät juopottelisi ja sitten olisi kaikki
taas kuin ennen! Ja sitäpaitsi, kukapa menisi siihen suuntaan edes
viittailemaan, kun ei asiasta kuitenkaan mitään varmaa tiedetä!"

"Siitä voisi syntyä kaunis juttu!" vastasi Manz. "Meillä on kyllin
vaivaa koettaessamme kieltää tuolta hirtehiseltä kotipaikkaoikeutta
kunnassamme, missä hän on meidän kiusanamme. Koska hänen vanhempansa
kerran ovat lähteneet maailmanrantaa kiertämään, niin pysyköön hänkin
siellä ja vingutelkoon joutoväelle viuluaan. Mitenkä herran nimessä me
voisimme tietää, että hän on rumpalin pojanpoika? Mitä minuun tulee,
vaikka luulenkin tarkalleen tuntevani vanhusvainajan noissa tummissa
kasvoissa, sanon suoraan: erehtyminen on inhimillistä, ja pieninkin
paperipala tai kastetodistuksen laita saisi minut paremmin vakuutetuksi
kuin kymmenet syntiset ihmiskasvot!"

"Se on totta se", sanoi Marti, "hän tosin sanoo olevansa syytön siihen,
ettei häntä ole kastettu. Mutta pitäisikö kirkkomme kastekiven olla
kuljetettava ja olisiko sitä laahattava metsissä mokomien kulkurien
jälessä? Eipä suinkaan, se on paikallansa kirkossa, ja senpätähden
juuri ovat ne paarit kuljetettavat, jotka riippuvat kirkkomuurin
kupeella. Onpa kylässämme jo kyllälti väkeä ja pianaikaa tarvitsemme
kaksi koulumestaria!"

Tähän loppui sekä ateria että keskustelu ja miehet nousivat taas
lopettaakseen aamupäivän työn. Lapset taasen, jotka olivat päättäneet
lähteä kotia vasta yhtaikaa kuin heidän isänsäkin, sijottivat
vaununsa nuoren lehmuksen alle ja lähtivät sitten partioretkelle
autiolle kesannolle, jonka villiintyneet rikkaruohot, pensastot ja
kiviröykkiöt tarjosivat mitä merkillisintä ja harvinaisinta nähtävää.
Käyskenneltyään jonkun aikaa tämän viheriän erämaan keskellä käsi
kädessä ja huviteltuaan itseään heittämällä ojennetut kätensä korkeiden
ohdakepensaiden yli, asettuivat he viimein pensaan varjoon ja tyttö
alkoi verhota nukkeaan rikkaruohojen lehdillä, kunnes se sai ylleen
kauniin vihreän ja rääsyisen nutun; yksinäinen punainen unikukka,
joka vielä kedolla kukki, pantiin nukelle päähineeksi ja sidottiin
ruoholla kiinni ja niin näytti tuo pieni ihmispahanen noita-akalta,
etenkin kun se oli vielä saanut vyön ja kaulanauhan punaisista
marjoista. Sitten asetettiin se korkealle orjantappurapensaan nenään,
missä sitä jonkun aikaa yhdessä ihailtiin, kunnes poika oli sitä
kyllikseen katsellut ja heitti sen alas kivellä. Mutta siten joutui
sen puku epäjärjestykseen ja tyttö riisui sen kohta kaunistaakseen
sen uudelleen; mutta kun nukke oli jälleen alasti, niin että sillä
oli vain punainen päähine päässä, tempasi raju poika seuralaiseltaan
hänen leikkikalunsa ja viskasi sen korkealle ilmaan. Tyttö juoksi
valittaen sitä tavottaakseen, mutta poika sai nuken ennen käteensä ja
heitti sen uudelleen ilmaan ja sillä tavalla jatkoi hän pitkän aikaa
tytön turhaan tapaillessa leikkikalua. Mutta pojan käsissä viottui
nukke, vieläpä ainoan jalkansa polvesta, josta alkoi pienestä reiästä
vuotaa leseitä. Tuskin oli kiusantekijä tämän huomannut, kun hän kävi
aivan äänettömäksi ja alkoi suu innostuksesta avoinna kynsillään
suurentaa reikää saadakseen selville mistä leseet tulivat. Pojan
hiljaisuus tuntui tytöstä varsin epäilyttävältä ja hän tuli lähemmäksi
saadakseen selville pojan häijynilkiset hankkeet. "Katsohan!" huusi
poika heiluttaen nuken jalkaa tytön nenän edessä, niin että siitä
leseet lentelivät hänen silmilleen ja kun tyttö rukoillen ja huutaen
kurottautui nukkea kohti, juoksi poika tiehensä eikä levännyt ennen
kuin jalka riippui onttona ja tyhjänä kuin mikäkin kotelo. Sitten
heitti hän rääkätyn lelun luotaan ja asettui hyvin röyhkeään ja
huolettomaan asentoon, kun tyttö itkien heittäytyi nukkensa yli ja
kätki sen esiliinaansa. Tyttö otti sen jälleen esille ja tarkasteli
sitä surumielisesti ja nähtyään sen säären alkoi hän taas ääneen
valittaa, sillä sääripahanen riippui kokonaan erillään muusta ruumiista
melkein samaan tapaan kuin salamanderin häntä. Kun hän noin katkerasti
itki, alkoi pahantekijän mieli käydä synkäksi ja hän seisoi tuskissaan
ja katuen valittajan edessä; mutta kun tyttö hänet huomasi, herkesi
hän kohta itkemästä ja löi häntä jonkun kerran nukella, jolloin poika
teeskenteli iskun häneen kovastikin koskeneen ja kirkaisi "ai!" niin
luonnollisella äänellä, että tyttö tunsi itsensä taas tyydytetyksi
ja rupesi pojan kanssa yhdessä repimistä ja hävitystä jatkamaan. He
kaivoivat reiän reiän viereen rääkätyn ruumiiseen ja juoksuttivat
nukesta ulos kaiken täytteen, mikä sitten huolellisesti koottiin
yhteen läjään tasaiselle kivelle ja tarkkaavaisesti tutkittiin.
Ainoa mikä nukella oli eheänä säilynyt oli pää ja se veti nyt lasten
huomion puoleensa; he erottivat sen huolellisesti tyhjennetystä
ruumiista ja kurkistivat uteliaina sen onttoon sisustaan. Nähtyään pään
ihmeellisen onttouden ja samalla leseet kivellä, oli heidän läheisin
ja luonnollisin päähänpistonsa täyttää pää leseillä ja kohta olivat
lasten pienet sormet ahkerassa toimessa sulloen leseitä nuken päähän,
joten se nyt ensi kerran elämässään sai jotakin kalloonsa. Poika näytti
sitä kuitenkin pitävän vain kuolleena tietona, koskapa hän, saatuaan
suuren sinisen kärpäsen käsiinsä, huusi tytölle, pitäen surisevaa
hyönteistä kuperain kämmentensä välissä, että tämä tyhjentäisi nuken
pään. Kun se oli tehty, pantiin kärpänen pään sisään ja aukko tukittiin
ruoholla. Lapset pitivät päätä korvansa juuressa ja panivat sen sitten
sievästi kivelle; kun sillä yhä vielä oli punainen unikukka-myssynsä,
näytti se nyt siinä suristessaan viisaalta tietäjänpäältä ja lapset
kuuntelivat kyykyllään syvässä hiljaisuudessa sen ilmotuksia ja
tarinoita. Mutta jokainen profeetta herättää pelkoa ja kiittämättömyys
on hänen palkkansa; se pieni elämä, joka liikkui tuossa pääpahasessa,
kiihotti lapsissa inhimillistä julmuutta ja he päättivät haudata
pään. He kaivoivat haudan ja panivat pään siihen lainkaan kysymättä
vangitun kärpäsen mieltä ja rakensivat irtonaisista kivistä haudalle
komean muistomerkin. Sen jälkeen tunsivat he omantunnon soimausta siitä
että olivat luontokappaleen elävältä haudanneet ja he etenivät pitkän
matkan päähän tuosta kammottavasta paikasta. Tyttö heittäytyi selälleen
kentälle viheriöiden ruohojen keskelle, sillä hän oli väsynyt, ja alkoi
yksikantaisella äänellä lauleskella joitakin sanoja, niitä alituisesti
toistaen, ja poika oli polvillaan vieressä ja säesti parhaansa mukaan,
tietämättä oikein laskeutuisiko pitkälleen, sillä hänkin oli kovin
veltto ja väsynyt. Aurinko paistoi suoraan laulavan tytön avonaiseen
suuhun, valaisi hänen häikäisevän valkeat hampaansa ja teki hänen
pyöreät purppuraiset huulensa läpikuultaviksi. Poika näki hampaat
ja pitäen tytön päätä käsissään sekä tarkastellen hampaita, huusi
hän: "Arvaas, kuinka monta hammasta on ihmisellä?" Tyttö oli hetken
ääneti, ikäänkuin hän olisi tarkkaan mietiskellyt ja sanoi sitten
arviokaupalla: "Sata!" "Eipä, vaan kolmekymmentäkaksi", huudahti poika,
"odotappas kun luen vielä kerran!" Niin laski hän tyttösen hampaat
ja kun ei saanut niistä kolmeakymmentäkahta, alkoi hän alusta. Tyttö
pysytteli kauvan aikaa hiljaa, mutta kun innokas laskija ei tuntunut
koskaan tulevan loppuun laskussaan, ponnahti hän ylös ja huudahti: "Nyt
tahdon minä laskea sinun hampaasi!" Nyt laskeutui poika pitkälleen
ruohikkoon, tyttö hänen päälleen, poika aukaisi suunsa, tyttö otti
hänen päänsä käsiinsä ja alkoi laskea: Yksi, kaksi, seitsemän, viisi,
kaksi, yksi; pikku kaunotar ei vielä osannut laskea. Poika oikaisi
hänen erehdyksensä ja antoi neuvoja, kuinka hänen tuli lukea, ja niin
alkoi tyttö lukemattomia kertoja alusta, ja tämä leikki huvitti tyttöä
enemmän kuin mikään, jota he tänään olivat yrittäneet. Mutta lopulta
vaipui tyttö kokonaan nuoren laskennonopettajan rinnoille, ja molemmat
lapset nukahtivat kirkkaassa keskipäivän auringonpaisteessa.

Sillä aikaa olivat isät kyntäneet loppuun peltonsa ja muuttaneet ne
tuoreelta tuoksuaviksi ruskeiksi kentiksi. Kun toisen renki tultuaan
viimeisen vaon päähän tahtoi pysäyttää, huusi hänen isäntänsä: "Miksi
pysäytät hevosen? Käännä se vielä kerran!" "Olemmehan kyntäneet
loppuun?" sanoi renki. "Pidä sinä suusi kiinni ja tee kuten käsken",
ärjyi isäntä. Ja he kääntyivät ja kyntivät aimo vaon keskimäiseen,
omistajaa vailla olevaan peltoon, niin että ruohot ja kivet lentelivät
ilmassa. Kyntäjä ei kuitenkaan pysäyttänyt niiden tähden, hän kai
ajatteli, että siihen on aikaa vastakin, ja teki tänään sentähden vain
tärkeimmän puolen työstä. Niin edistyi kyntö rivakasti mäentörmää
pitkin loivassa kaaressa ja kun oli tultu mäelle ja suloinen
tuulenhenki uudelleen heitti olan taakse miehen myssynnipukan,
nähtiin toinenkin kyntämässä, tuulen heilutellessa eteenpäin hänen
päähinettään, ja hänkin uursi suuria vakoja naapuripeltoon, niin että
turpeet lentelivät auran tieltä. Kumpikin näki hyvin mitä toinen teki
mutta ei ollut näkevinään ja he katosivat jälleen toistensa näkyvistä,
samoinkuin tähtisikermä kulkee toisensa ohi ja vaipuu ympyriäisen
maapallon taakse. Niin käyvät kohtalon sukkulatkin toistensa ohi ja
"mitä kutoo ne, ei kenkään tiedä!"

       *       *       *       *       *

Elonkorjuu seurasi toistaan ja jokainen seuraava näki lapset suurempina
ja kauniimpina ja isännättömän pellon entistään kapeampana naapurusten
leveämmäksi tulleiden välissä. Jokaiselta kynnöltä menetti se vaon
puolelta ja toiselta, ilman että siitä oli sanaakaan sanottu ja
ilman että yksikään ihmissilmä oli tätä omankädenoikeutta huomannut.
Kivet kasaantuivat yhä kapeammalle alalle ja ne muodostivat jo aimo
röykkiön koko pellon pituudelta ja rikkaruoho kasvoi kesannolla jo niin
korkeaksi, että lapset, vaikkakin entisestään kasvaneet, eivät voineet
eri puolilla peltopalstaa kulkiessaan toisiaan nähdä. He eivät enää
käyneetkään yhdessä kedolla, sillä kymmenvuotias Salomo tai Sali, kuten
häntä kutsuttiin, pysytteli jo suurten poikain ja aikamiesten seurassa;
ja ruskeatukkaisen Vrenchenin, vaikka olikin tulinen tyttö, täytyi aina
käydä oman sukupuolensa turvissa, sillä muutoin olisivat toiset häntä
pilkanneet poikatytöksi. Elonleikkuun aikana, jolloin kaikki olivat
pelloilla, käyttivät he kuitenkin tilaisuutta hyväkseen ja kapusivat
sen kiviröykkiön yli, joka heidät erotti, toisiaan tavatakseen. Vaikka
he eivät enää muutoin seurustelleetkaan toistensa kanssa näyttivät he
säilyttäneen tämän jokavuotisen tavan sitä huolellisemmin, kun heidän
isänsä alueiden rajat eivät muualla missään sattuneet yhteen.

Kuitenkin oli pelto lopultakin myötävä ja sen isännättömyys kerta
kaikkiaan lopetettava. Huutokauppa tapahtui itse paikalla, jonne
saapui vain muutamia joutomiehiä lukuunottamatta talonpoikia Manzia
ja Martia, sillä kenelläkään ei ollut halua lunastaa itselleen tuota
epäilyttävää maapalaa ja joutua naapurusten väliin. Sillä vaikkakin
naapurukset kuuluivatkin kylän parhaiden talonpoikain lukuun eivätkä
olleet mitään muuta tehneet kuin sitä, mitä kaksi kolmannesta
muistakin olisi samoissa oloissa tehnyt, katseltiin nyt kuitenkin
merkitsevästi vaieten heidän menettelyään eikä kukaan tahtonut joutua
heidän väliinsä kavennettuine peltopalstoineen. Useimmat ihmiset
ovat valmiit ja taipuvaiset käyttämään tilaisuutta vääryydentekoon,
jos semmoinen osuu heidän nenänsä eteen; mutta niinpian kuin joku on
vääryyttä harjottanut, iloitsevat toiset siitä, ettei viettelys ole
heitä kohdannut, ja kohtelevat vääryydentekijää inholla, ikäänkuin
rikoksellista, jonka jumalat ovat ikiajoiksi häpeällä merkinneet,
vaikka heillä itsellään kihoo vesi suuhun ajatellessa, mitä etuja hän
on itselleen hankkinut. Manz ja Marti olivat niinmuodoin ainoat, jotka
tositeolla tekivät tarjouksia; melkoisen ylitarjouksen kautta joutui
pelto Manzille, jonka omaksi se vasaraniskulla merkittiin. Virkailijat
ja paikalle kerääntynyt joutoväki jättivät pellon; naapurukset, joilla
vielä oli pellollaan jotain toimitettavaa, tapasivat kotimatkalla
toisensa, jolloin Marti sanoi: "Kaiketikin sinä nyt yhdistät maasi,
uuden ja vanhan, ja jaat ne sitten kahteen yhtä suureen osaan? Niin
olisin minä ainakin tehnyt, jos olisi pelto langennut minun osalleni".
"Niin teenkin", vastasi Manz, "sillä yhtenä peltona olisi maa liian
suuri. Mutta mitä minun pitikään sanoman: Olen huomannut, että sinä
hiljattain tämän pellon alapäästä, joka nyt kuuluu minulle, olet ajanut
viistoon ja itsellesi leikannut aimo kolmikulman. Olet ehkä tehnyt
sen siinä mielessä että saisit koko pellon haltuusi ja silloinhan se
olisikin ollut kuin omasi. Mutta kun se nyt on minun omaisuuttani, niin
varmaankin myönnät, ettei minun sovi sallia sellaista omankädenoikeutta
eikä sinulla liene mitään sitä vastaan, että raja taasen saatetaan
entiselleen! Riitaisuuksia ei siitä voine syntyä!"

Marti vastasi yhtä kylmäverisesti kuin Manz oli puhunut: "Enpä minäkään
näe, mistä tässä riitaa syntyisi! Oletpa tiemmä ostanut pellon
sellaisena kuin se tuossa on, olemme sitä kaikin tarkastelleet eikä se
tällä ajalla ole hituistakaan muuttunut!"

"Joutavia!" sanoi Manz, "mikä ennen on tapahtunut, se jääköön silleen!
Mutta liika on aina liikaa ja kaikella pitää olla määränsä; nämä kolme
peltoa ovat muinaisista ajoista olleet vierivieressä kuin viivottimella
vedetyt; ja onhan merkillistä pilaa sinun puoleltasi, että sellaisen
naurettavan ja eriskummallisen viillekkeen tahtoisit siitä lohkaista
ja me kumpikin saisimme lisätyötä siitä kaarevasta nipukasta. Se on
hävitettävä!"

Marti nauroi ja sanoi: "Pelkäätpä toden totta merkillisesti ihmisten
naurua! Asia on kuitenkin helposti korjattavissa; minua ei tuo mutka
lainkaan häiritse; jos se sinua kiusaa, hyvä, oikaiskaamme se, mutta ei
minun puolelleni, siitä voin mennä takaukseen, jos haluat!"

"Kylläpä sinä leikkiä lasket", sanoi Manz, "mutka oikaistaan ja vieläpä
sinun puolellesi, siitä voit panna pääsi pantiksi!"

"Sepä nähdään", sanoi Marti ja miehet loittonivat eri suunnille
toisiinsa vilkaisematta; he tähysivät molemmat eri tahoille taivaan
sinistä lakea, ikäänkuin he olisivat siellä jotakin merkillistä
nähneet, joka kysyi kaikkia heidän hengenvoimiaan.

Jo seuraavana päivänä lähetti Manz renkipojan, palkkalaistytön ja
oman poikansa Salin rikkaruohoja kitkemään, jotta kivien poistaminen
sitten kävisi sitä helpommin. Hän oli poikennut entisistä tavoistaan
siinä, että oli vastoin äidin tahtoa lähettänyt yksitoistavuotiaan
poikansa työhön, vaikkei tämä vielä lainkaan ollut työhön tottunut.
Näytti siltä, kun hän vakavilla ja käskevillä sanoilla kehotti
poikaansa lähtemään työhön, kuin olisi hän ankaruudella omaa vertaan
kohtaan tahtonut lieventää sitä vääryyttä, jonka oli tehnyt, ja jonka
seuraukset vähitellen olivat tulevat näkyviin. Lähetetty pikkuväki
kitkikin mielellään rikkaruohoa ja repi maasta kaikenkaltaiset pensaat
ja loiskasvit, joita vuosien kuluessa oli peltoon kasvanut. Sillä kun
tämä oli harvinaista ja rajua työtä, missä ei tarvinnut noudattaa
mitään sääntöä eikä järjestystä, tuntui koko työnteko huvitukselta.
Kuivat risut koottiin kasaan ja poltettiin suurella riemulla, niin että
liekki loimusi korkealle ja nuori väki hyppeli kuin riivattu tulen
ympärillä. Tämä oli viimeinen ilojuhla tuolla kovanonnen pellolla ja
Martin tytärkin, nuori Vrenchen, tuli mukaan ja hääräsi reippaasti
toisten kanssa. Tilaisuuden harvinaisuus ja hilpeä mieliala antoivat
aihetta muistella lapsuudenkisoja ja nuoret olivatkin varsin onnelliset
ja iloiset nuotionsa ääressä. Toisiakin lapsia kerääntyi paikalle
ja niin oli vähitellen koolla rattoisa seura; Sali koetti kuitenkin
aina pysytellä Vrenchenin vieressä ja osasipa tyttökin tyytyväisesti
hymyillen aina keikahtaa hänen luokseen ja molemmista pikkuolennoista
tuntui kuin ei tämän ihanan päivän olisi tarvinnut koskaan päättyä.
Kuitenkin saapui vanha Manz iltapuoleen paikalle nähdäkseen, mitä
nuori väki oli saanut aikaan, ja vaikka he olivat tehneet työnsä
loppuun, torui hän kuitenkin heitä mokomasta iloisuudesta ja hajotti
seuran. Samaan aikaan ilmestyi Martikin pellolleen ja huomattuaan
tyttärensä vihelsi hän tälle kimakasti ja käskevästi sormien välistä,
niin että tyttö kiiruhti pelästyneenä isänsä luo, joka antoi hänelle,
tietämättä miksi, muutamia korvatillikoita; niin menivät molemmat
lapset murheellisina ja itkeä nyyhkytellen kotia eivätkä he kuitenkaan
tienneet, miksi he nyt olivat niin apealla mielellä yhtä vähän kuin he
tiesivät syytä äskeiseen iloisuuteensa. Isäin raakuus, itsessään aivan
uutta, oli näille viattomille olennoille kokonaan käsittämätöntä eikä
se sentähden voinut heihin syvemmin koskea.

Seuraavina päivinä oli jo kovempaa työtä, johon tarvittiin miesväkeä,
sillä silloin ajatti Manz kivet pellolta. Siitä työstä ei näyttänytkään
loppua tulevan, sillä tuntuipa siltä kuin olisivat kaikki maailman
kivet siihen keräytyneet. Manz ei kuitenkaan ajattanut niitä kokonaan
pellolta pois, vaan sijotti jokaisen kuorman riidanalaiselle
kolmikulmalle, jonka Marti jo oli huolellisesti kyntänyt. Manz
oli jo ennen vetänyt suoran viivan peltojen rajaksi ja kasasi nyt
väliin jääneelle maatilkulle kaikki kivet, joita he molemmat olivat
ikimuistoisista ajoista kesannolle heittäneet, niin että niistä
syntyi mahtava pyramiidi, jonka poiskuljettaminen kyllä jäisi hänen
kilpailijaltaan tekemättä, arveli Manz. Marti taasen ei ollut tätä
lainkaan odottanut; hän luuli toisen vanhan tavan mukaan käyvän auralla
työhön käsiksi ja oli sentähden odottanut, kunnes näkisi hänen lähtevän
auroineen pellolle. Vasta kun työ jo oli melkein lopussa sai hän kuulla
siitä komeasta muistomerkistä, jonka Manz oli pellolle pystyttänyt,
hyökkäsi paikalle, näki hävityksen, kiiruhti takaisin ja toi mukanaan
kunnan esimiehen panemaan vastalauseensa kivien kasaamista vastaan
ja virallisesti ottamaan maapalan takavarikkoon; ja tästä päivästä
käräjöivät nuo molemmat talonpojat eivätkä ennen levänneet kuin
molemmat olivat menettäneet maansa ja mantunsa.

Molempien näiden ennen niin järkevien miesten ajatuskyky oli käynyt
kovin rajotetuksi ja heidän oikeudentuntonsa oli niin alkeellinen kuin
ajatella saattaa, sillä kumpikaan ei voinut eikä tahtonut käsittää,
kuinka toinen saattoi olla niin tuiki kiero ja välttämättömästi
riidellä itselleen tuota kysymyksessä olevaa vähäpätöistä pellonpalaa.
Manzilla kehittyi lisäksi omituinen kiihko suoriin ja yhtäsuuntaisiin
viivoihin ja hän tunsi itsensä tositeolla loukatuksi sen järjettömän
itsepintaisuuden takia, jolla Marti suojeli itselleen tuota
hullunkurista ja harmillista maatilkkua. Siitä olivat kuitenkin
molemmat yhtä syvästi vakuutetut, että toisen, tehdessään noin julkeata
vääryyttä, täytyi pitää toista halveksittavana pöllöpäänä, koska
mokomata menettelyä uskalletaan yleensä harjottaa vain kurjaa vaivaista
kohtaan, mutta ei tolkukasta, rehtiä ja puoltansa pitävää talonpoikaa
kohtaan, ja kumpikin huomasi kunniansa pahasti kärsineen sekä suistui
päätäpahkaa käräjöimis-himoon ja sitä seuraavaan lankeemukseen.
Tästä pitäen oli heidän elämänsä kuin kahden mielipuolen, jotka
taistellen pimeässä kapealla virtaa myöten kulkevalla lautalla, hosuvat
ilmaan, satuttavat itsensä ja suistuvat veteen, luullen tehneensä
vastustajalleen suurenkin tuhon. Kun heidän asiansa oli niin mutkikasta
laatua, joutuivat he kaikenlaisten keinottelijain käsiin, jotka
kiihottivat tavattomaan touhuun heidän turmeltuneet mielikuvituksensa,
mitkä askaroivat mitä vähäpätöisimmillä pikkuasioilla. Varsinkin
oli tämä juttu Seldvylan kaupungin keinottelijoille mieluinen pala
ja tuota pikaa oli kummallakin riitapukarilla ympärillään lauma
välittäjiä, apulaisia ja neuvonantajia, jotka kaikki sadoilla eri
tavoilla osasivat itselleen keinotella heidän rahojaan. Sillä tuo
maatilkku kiviröykkiöineen, joilla taasen nokkoset ja orjantappurat
kukoistivat, oli vain ensimäinen alku ja perustus sille taistelulle,
joka oli saattava nuo molemmat viisikymmenvuotiaat luopumaan entisistä
tottumuksistaan, tavoistaan, periaatteistaan ja pyrkimyksistään.
Mitä enemmän rahaa he menettivät, sitä enemmän he sitä himoitsivat,
ja kuta vähemmän heillä sitä oli, sitä tarmokkaammin he pyrkivät
tulemaan rikkaiksi, siten kukistaaksen vastustajansa. He antoivat
houkutella itsensä kaikenlaisiin huijauksiin ja ottivat aina vuosi
vuodelta osaa kaikkiin ulkomaisiin arpajaisiin, joihin Seldvylassa
tukuttain kaupiteltiin arpoja. Mutta he eivät voittaneet taaleriakaan;
sensijaan kuulivat he vain puhuttavan muiden ihmisten voitoista
ja kuinka he itse olivat voittamaisillaan ja näin oli tämä heidän
intohimonsa tullut heille ehtymättömäksi rahaviemäriksi. Toisinaan
tekivät seldvylalaiset senkin kepposen, että panivat nämä kaksi
talonpoikaa heidän tietämättään osakkaiksi samaan arpaan, niin että
kumpikin heistä rakensi toivonsa toisen perinpohjaisesta kukistamisesta
saman arvan varaan. He viettivät puolet ajastaan Seldvylassa, jossa
kumpaisellakin oli kapakkapahasessa pääkortteerinsa ja siellä he
antoivat panna päänsä pyörälle ja vietellä itseään mitä kurjimpiin
kulutuksiin ja nautinnoihin, joiden kestäessä molempien sydämet
kuitenkin salaa vuosivat verta. Ja niinpä nämä miehet, jotka oikeastaan
kiivailivat vain siitä, ettei heitä pidettäisi pässinpäinä, nyt
tositeolla sellaisina esiintyivät ja joka mies heitä nyt sellaisina
pitikin. Toisen puolen ajastaan vetelehtivät he kotona taikka kävivät
työssä, jolloin he järjettömällä kiiruulla ja hoputuksella, jolla he
koettivat korvata sitä mikä oli laiminlyöty, karkottivat työstään
jokaisen kunnollisen ja luotettavan työmiehen. Niin meni heidän
varallisuutensa huimaa vauhtia alaspäin, ja ennen kuin kymmenen
vuotta oli kulunut olivat he velkaantuneet korvia myöten ja seisoivat
nyt kuin haikarat vain yhdellä jalalla talojensa kynnyksellä, josta
jokainen tuulenhenkäys uhkasi pyyhkäistä heidät maantielle. Mutta
kuinka heidän kävikään, kasvoi heidän keskeinen vihansa päivä päivältä,
sillä kumpikin piti toista turmionsa syynä, verivihollisenaan ja
mielettömänä vastustajanaan, jonka piru oli vartavasten lähettänyt
maailmaan toisen tuhoksi. He sylkäisivät, jos kaukaakin sattuivat
toisensa näkemään, ja kummankin perheen jäsenet, vaimot, lapset ja
palvelusväki olivat ankaran rangaistuksen uhalla kielletyt vaihtamasta
sanaakaan toisen perheen jäsenten kanssa. Heidän vaimonsa kulkivat
kukin tietään tässä yleisessä rappeutumisessa. Martin vaimo, joka oli
hyväluontoinen, ei kestänyt asiain kurjaa menoa, vaan suri itsensä
kuoliaaksi ennenkuin tyttärensä oli viidentoista ikäinen. Manzin
vaimo sitävastoin mukautui uuteen elämäntapaan; ja kehittyäkseen
huonoksi aviopuolisoksi ei hänen tarvinnut tehdä muuta kuin päästää
valloilleen muutamia naisellisia heikkouksia, jotka häneen jo ennemmin
olivat tarttuneet, ja antaa niiden kehittyä paheiksi. Hänen ahneutensa
muuttui kiihkeäksi nautinnonhimoksi, hänen kielenkerkeytensä peräti
kieroksi ja valheelliseksi liehakoinniksi ja teeskentelyksi, niin
että hän aina sanoi kokonaan toista kuin ajatteli, käänteli kaikki
toiseksi ja kuvaili omalle miehellensäkin korppia valkeaksi; hänen
alkuperäinen avosydämisyyteensä, joka ennen oli iloinnut viattomasta
lavertelusta, muuttui nyt paatuneeksi häikäilemättömyydeksi, ja hän
veti julkeasti miestänsä nenästä, sen sijaan että olisi ottanut osaa
hänen vastoinkäymisiinsä; jos mies menetteli hullusti, teki hän
asiat vieläkin sekavammiksi eikä yleensä jättänyt mitään tilaisuutta
käyttämättä kohotakseen kunniaan ja kukkeuteen tuon häviävän talon
emäntänä.

Asiain näin ollen oli lapsipoloisten tila mitä tukalin, sillä eiväthän
he voineet toivoa mitään hyvää tulevaisuudelta eivätkä iloita parhaasta
nuoruudesta, kun heidän ympärillään oli pelkkää toraa ja surua.
Vrenchenin asema oli selvästi vielä tukalampi kuin Salin, koska hänen
äitinsä oli kuollut ja hän siis oli yksin autioksi käyneessä talossa
alttiina villiytyneen isän hirmuvallalle. Täytettyään kuusitoista
vuotta oli hän pitkäkasvuinen, kaunis tyttö; hänen tummanruskea
tukkansa valui vallattomina kiharoina melkein hänen tulisiin ruskeihin
silmiinsä saakka, tummanpunainen veri kuulsi tummanruskeiden kasvojen
poskipäissä ja loisti heleänä punana terveillä huulilla, jonka
vertaisia harvoin saa nähdä ja jotka antoivat tälle tummaveriselle
lapselle omituisen harvinaisen ulkonäön. Tulinen elämänhalu ja iloisuus
värähteli tämän nuoren olennon jokaisessa hermossa; hän naureskeli
ja oli aina valmis pilaan ja leikkiin, jos sää suinkin antoi myöten,
se on, jollei häntä oltu liiaksi kiusattu ja jollei suru käynyt
ylivoimaiseksi. Mutta niin oli usein asianlaita; sillä hänellä ei ollut
kannettavanaan ainoastaan murhe kotinsa yhäti kasvavasta häviöstä, vaan
hänen täytyi myöskin pitää huolta itsestään ja kokikin hän pukeutua
niin säännöllisesti ja siististi kuin hänen oli mahdollista saamatta
siihen isältään pienintäkään rahallista apua. Niin oli Vrenchenillä
suuri huoli pitäessään viehättävää olentoaan edes jonkinlaisessa
asussa, hankkiessaan itselleen vaatimattomimmankin pyhäpuvun tai
kokoellessaan joitakin kirjavia, halpoja kaulaliinoja. Sentähden olikin
hänen levoton nuori verensä kaikin tavoin tyyntynyt ja hiljennyt eikä
se ainakaan voinut joutua ylpeydenhengen valtaan. Sitäpaitsi oli
hän järkensä puolesta kehittynyt nähdessään äitinsä kärsimykset ja
kuoleman, ja tämä surullinen muisto lisäsi sitä iestä, joka painoi tätä
iloista ja tulista olentoa, niin että nyt näytti kovin miellyttävältä
ja rakastettavan ajattelemattomalta, jos tämä hyvä lapsi kaikesta
huolimatta jonakin iloisena hetkenä riemastui ja koetti hymyillä.

Salin asema ei ensi katsannolta näyttänyt yhtä huonolta; hänestä
oli tullut uljas, voimakas nuorukainen, joka osasi pitää puoliaan
ja jonka ulkonainen olemus jo teki mahdottomaksi kaiken huonon
kohtelun. Hän näki kyllä vanhempainsa kurjan taloudenhoidon ja luuli
muistavansa, etteivät asiat olleet aina sillä kannalla olleet; olipa
hänellä säilynyt muistossa aikaisempi kuva isästä hyvinvoipana,
järkevänä, rauhallisena maamiehenä, samasta isästä, jonka hän näki
edessään harmaapäisenä narrina, käräjäpukarina ja tyhjäntoimittajana,
joka meluten ja kopeillen kulki hulluja, mielettömiä teitään ja
jonka jokainen askel vei taaksepäin kuin äyriäisen. Jos tämä poikaa
suututti ja herätti hänessä häpeätä ja pelkoa siitä kuinka asiat
päättyisivät, niin lievensi hänen suruaan se hellä huolenpito,
jota äiti häntä kohtaan osotti. Sillä saadakseen kaikessa rauhassa
harjottaa hulluuttaan ja voittaakseen itselleen liittolaisen sekä
myöskin tyydyttääkseen turhamaisuuttaan, antoi hän Salin saada mitä
ikinä hän toivoi, puetti hänet siististi ja komeasti sekä auttoi
häntä kaikessa mitä hän huvikseen yritteli. Poika otti tämän kaiken
vastaan osottamatta suurempaa kiitollisuutta äitiään kohtaan, joka
alinomaa lörpötteli ja naureskeli; ja hän teki ilman suurempaa halua
huolimattomasti ja ajattelemattomasti mitä hänen mieleensä johtui,
tekemättä kuitenkaan mitään pahaa, sillä häneen ei vielä ollut
vanhempiensa huono esimerkki vaikuttanut, vaan hän tunsi nuorekkaassa
mielessään vaistomaista tarvetta olla suora, tasainen ja kunnollinen.
Hän oli hyvin sen näköinen kuin hänen isänsä siinä iässä oli ollut, ja
isä kunnioittikin tämäntähden vaistomaisesti poikaansa, jossa hänen
sekaantunut omatuntonsa ja katkeroitunut muistinsa ihaillen näki
oman nuoruutensa. Vapaudestaan huolimatta ei Sali kuitenkaan ollut
tyytyväinen elämäänsä, vaan tunsi hyvin, ettei hän mitään kunnollista
tehnyt eikä mitään kunnollista oppinutkaan, sillä Manzin talossa ei
pitkään aikaan ollut puhettakaan yhtämittaisesta ja säännöllisestä
työstä. Hänen parhaana lohdutuksenaan oli sentähden ylpeillä
riippumattomuudestaan ja tähänastisesta nuhteettomuudestaan, ja tässä
ylpeilyssään antoi hän kuin uhalla päivän kulua toisensa jälkeen
kääntämättä silmiään tulevaisuutta kohti.

Ainoa pakko, jonka alle hänen oli alistuminen, oli isän vihollisuus
kaikkea kohtaan, joka kantoi Martin nimeä tai hänestä muistutti.
Kuitenkaan ei hän Martista muuta tiennyt kuin että tämä oli tuottanut
häneen isälleen vahinkoa ja että hänen talossaan oltiin yhtä
vihamielisiä heitä kohtaan, eikä Salin sentähden ollut vaikeata olla
näkemättä niinhyvin Martia kuin hänen tytärtään ja omasta puolestaan
näytellä tulevaa, joskin hiukan laimeaa vihamiestä. Vrenchen
sitävastoin, jonka täytyi kärsiä enemmän kuin Salin ja joka kotonaan
oli paljon suuremmassa määrässä jätetty omiin koteihinsa, tunsi
vähemmän halua suoranaiseen vihollisuuteen ja luuli hyvin puetun ja
näköään onnellisemman Salin häntä halveksivan; sentähden karttoi
hän Salia, ja jos hän joskus osui hänen läheisyyteensä, riensi hän
kiiruusti pois, ilman että Sali näki vaivaa edes luoda katsetta hänen
jälkeensä. Niin tapahtui, ettei Sali nähnyt pariin vuoteen tyttöä
läheltä eikä enää tiennyt miltä tämä nyt kasvaneena näytti. Kuitenkin
kummastutti häntä usein suhde naapuriin, ja kun tuli puhe Martista,
ajatteli hän aina väkisinkin tämän tytärtä, jonka nykyistä ulkomuotoa
hän ei tarkalleen voinut mieleensä palauttaa, mutta jonka muisto
hänelle ei suinkaan ollut vastenmielinen.

Manz oli näistä kahdesta vihamiehestä ensimäinen, joka ei voinut
enää pysyä pystyssä vaan täytyi luopua kodistaan ja konnustaan.
Tämän ennätyksen saavutti Manz kilpailijansa edellä sen kautta että
hänellä oli vaimo, joka oli häntä häviöön avustanut, ja poika, joka
kulutti osaltaan hänkin, kun Marti sitävastoin oli ainoana menettäjänä
horjuvassa valtakunnassaan ja hänen tyttärensä sai raataa voimiensa
mukaan, mutta ei kuluttaa mitään. Manz ei tiennyt muuta neuvoa kuin
seurata seldvylalaisten ystäväinsä kehotusta ja muuttaa kaupunkiin
kapakoitsijaksi. On aina surullista nähdä entisen maamiehen, joka
on pellollaan harmaantunut, muuttavan omaisuutensa rippeiden kera
kaupunkiin siellä perustaakseen kapakan tai ravintolan ja muuttuvan
hädässään ystävälliseksi ja nöyräksi kapakanisännäksi, sillä välin
kun hänen mielensä oli kaikkea muuta kuin ystävällinen. Kun Manzin
väki muutti majaa, näkivät ihmiset vasta, kuinka rutiköyhäksi hän
oli tullut, sillä kuormiin sälytettiin pelkkiä vanhoja rikkonaisia
huonekaluja, joista saattoi nähdä, ettei niitä oltu vuosikausiin
uusittu. Manzin vaimo pukeutui tästä huolimatta parhaimpaansa
kiivetäkseen rojukuormalle, ja hänen kasvonsa loistivat toivosta
hänen ajatellessaan, että hän tulevaisena kaupunkilaisrouvana voisi
halveksien katsella alas kylän asukkaihin, jotka säälien aidan takaa
seurailivat tuota surkeaa muuttoa. Sillä hän kuvitteli mielessään
suloisuudellaan ja viisaudellaan lumoavansa koko kaupungin, ja
mitä hänen yksinkertainen miehensä ei voisi tehdä, sen olisi kyllä
hän tekevä, kun hän vaan kerran istui komean ravintolan emäntänä.
Mutta ravintola osottautuikin ahtaan syrjäkadun viheliäiseksi
nurkkakapakaksi, jossa toinen kapakoitsija oli juuri joutunut häviöön
ja jonka seldvylalaiset vuokrasivat Manzille, koska hänellä vielä oli
muutamia satoja taaleria menetettävänä. He möivät hänelle myöskin pari
tynnyriä väljähtynyttä viiniä ja ravintolan taloustarpeet, joihin
kuului tusina valkeita halpoja pulloja, yhtä monta lasia ja muutamia
honkaisia pöytiä ja lavitsoja, jotka aikoinaan olivat veripunaisiksi
maalatut, mutta nyt pahanpäiväisesti kuluneet. Ikkunan päällä narisi
koukussa rautainen vanne, jonka sisällä läkkikäsi kaatoi punaviiniä
pienestä pullosta lasiin. Sitäpaitsi riippui kuiva rautapalmu oven
päällä. Tämän kaiken sai Manz vuokrakaupassa. Muutoin ei hän itse
ollutkaan niin hyvällä päällä kuin hänen vaimonsa, vaan hoputteli pahaa
aavistaen ja kiukkuisena laihoja hevosia, jotka oli lainannut talon
uudelta isännältä. Viimeinen nahjusteleva renkipoika, joka hänellä
oli ollut, oli joitakin viikkoja sitten lähtenyt talosta. Näin maansa
ja mantunsa jättäessään näki Manz hyvin, kuinka Marti ivallisena ja
vahingoniloisena oli asettunut askaroimaan tien oheen, ja hän kirosi
hänet ja piti häntä onnettomuutensa ainoana alkuna ja syynä. Mutta
Sali, niinpian kuin kuorma oli saatu matkaan, kiiruhti askeleitaan,
riensi edelle ja kulki yksin syrjätietä kaupunkiin.

"Tässä sitä nyt olemme!" sanoi Manz pysähdyttäessään kuorman
kapakkapahasen edustalle. Vaimo hämmästyi, sillä talo oli todellakin
surullisen muotoinen. Väki tunkeili ikkunoissa ja talojen edustalla
nähdäkseen uuden talonpoikaisen kapakanisännän ja oli seldvylalaisille
luontaisella ylevyydellään sääliväisen pilkallisen näköistä. Vihaisena
ja kyyneleet silmissä kapusi Manzin vaimo kuormalta alas ja juoksi,
edeltäpäin kieltään terottaen, sisälle, pysyen siellä ylpeästi koko
päivän, sillä häntä hävetti rapistunut huonekalusto ja risainen vuode,
joita juuri purettiin kuormasta. Salikin häpeili, mutta hänen täytyi
olla auttamassa ja tehdä isänsä kanssa omituinen varustus kadulle,
jossa konkurssintehneen entisen kapakoitsijan lapset juoksentelivat ja
tekivät pilaa ryysyisestä maalaisväestä. Mutta sisällä kapakassa näytti
vielä kurjemmalta, siellä muistutti kaikki todellista ryöväriluolaa.
Seinät olivat huonosti valkaistua kosteaa muurisavea; lukuunottamatta
pientä ja epäystävällistä vierastupaa muinoin veripunaisine pöytineen,
oli siellä vielä pari pahasta huonetta, ja kaikkialle oli edeltäjä
jättänyt toivottoman siivottomuuden ja likaisuuden.

Sellainen oli alku ja samanlaista oli jatkokin. Ensimäisinä viikkoina,
etenkin iltasin, täyttyi tosin siellä täällä joku pöytä uteliaista,
jotka tulivat katsomaan maalaiskapakoitsijaa ja hänen komentoaan.
Isännässä ei heillä ollut paljon katsottavaa, sillä Manz oli töykeä,
kuiva, epäystävällinen ja surumielinen eikä tiennyt miten milloinkin
menetellä eikä edes tahtonut tietää. Hän täytti hitaasti ja kömpelösti
tuopit, asetti ne kärtyisesti vieraiden eteen ja yritti jotain
sanoa, mutta ei saanut sanaa suustaan. Sitä innokkaammin heittäytyi
hänen vaimonsa kapakan hyörinään ja olikin vieraiden huviksi, mutta
aivan toisella tavalla kuin hän itse luuli. Tämä lihavahko emäntä
oli laatinut itselleen omituisen puvun, jossa hän luuli olevansa
vastustamaton. Liinaisen valkean maalaisröijyn päällä oli hänellä
vanhat liivit vihreästä silkistä, pumpulinen esiliina ja pahanen
valkea kaulus. Harventuneesta tukastaan oli hän ohimoilleen kiertänyt
hullunkurisia kiharoita ja niskaansa oli hän pistänyt korkean kamman.
Näin varustettuna leijui hän edestakaisin teeskennellyn viehkeästi,
nipisti suunsa suloiseen hymyyn, sipsutti pöytien väliä lasia tai
juustolautasta kantaen ja sanoi hymyillen: "Kas niin! Kas niin!
Oivallista, mainiota, herraseni!" ja muuta samanlaista puutaheinää;
sillä vaikka hän muutoin olikin liukaskielinen, ei hän nyt kuitenkaan
osannut sanoa mitään järkevää, kun oli vieras eikä tuntenut
paikkakunnan ihmisiä. Ne seldvylalaiset huonointa lajia, jotka siellä
vetelehtivät, pitelivät kättä suun edessä ja olivat kuolla nauruunsa.
He tyrkkivät toisiaan jalkoihin ja sanoivat: "Voi sun vietävä! Kuinka
suloinen olento!" "Kuinka taivaallinen!" sanoi toinen, "kannattaapa,
lempo vie, tänne tulla, mokomaa emme ole pitkään aikaan nähneet." Hänen
miehensä näki synkin katsein tuon kujeilun ja sysäsi vaimoaan kylkeen
sanoen: "Sinä vanha lehmä! Mitä peliä sinä pidät!" "Älä häiritse
minua", sanoi vaimo loukkautuneena, "sinä vanha kuhnuri! etkö näe
miten minä voimieni mukaan puuhaan ja pidän ihmisille seuraa? He ovat
kuitenkin vain sinun kaltaisiasi ryysyläisiä! Mutta jahka saan rauhassa
toimia, niin hankinpa tänne pian hienompaa väkeä!" Koko kapakkaa
valaisi vain yksi tai kaksi hienoa talikynttilää. Sali ei sietänyt
katsella tätä menoa, vaan meni kyökkiin, istui lieden ääreen ja itki
isäänsä ja äitiään.

Vieraat saivat kuitenkin pian kyllänsä tästä näytelmästä, jota tuo
kunnon emäntä oli heille toimittanut, ja pysyivät visusti poissa
siellä missä he saattoivat rauhassa naureskella uuden kapakan
ihmeelliselle komennolle; ainoastaan silloin tällöin ilmestyi sinne
yksinäinen vieras, joka joi lasinsa ja tuijotti tylsästi seiniin,
tai tuli poikkeustilassa kokonainen joukkokunta, jotka jonkun aikaa
kiusasivat noita ihmisparkoja hälinällä ja melulla. Heidän elämänsä
kävi kiusallisen kolkoksi ahtaassa luolassa, jossa he tuskin aurinkoa
näkivät, ja Manz, jolla ennen oli ollut tapana vetelehtiä päiväkausia
kaupungissa, tunsi elämänsä nyt tuiki ikäväksi. Ajatellessaan avaraa
ketoa, tuijotti hän synkeästi kattoon tai lattiaan ja juoksenteli
ahtaissa ovissa edestakaisin, kunnes naapurit rupesivat töllistelemään
kapakoitsija-pahusta, kuten häntä jo kutsuttiin. Ei viipynyt enää
kauvan ennenkuin he olivat rutiköyhät eivätkä omistaneet tämän
taivaallista; heidän täytyi, saadakseen jotain syödäkseen, odottaa
kunnes joku tuli ja nautti jonkun kolikon edestä vielä jälellä olevaa
viiniä, ja jos vieras pyysi makkaraa tai jotain muuta sellaista, oli
heillä tavallisesti mitä suurin vaiva ja huoli sen hankkimisesta.
Kohta oli heillä viiniäkin ainoastaan yhdessä pullossa, jonka he salaa
antoivat täyttää toisessa kapakassa, ja niin täytyi heidän pitää
ravintolaa ilman viiniä ja leipää ja olla tyytyväisiä, vaikkeivät
saaneet edes kunnollisesti syödä. He olivat melkein hyvillään, jollei
kukaan tullut, ja niin he värjöttivät yksin kapakassaan voimatta
kunnolla elää tai kuolla. Kun kapakan emäntä oli tehnyt tämän
surullisen huomion, otti hän yltään vihreän liivinsä ja teki vielä
kerran kokokäänteen, antaen nyt, kuten ennemmin vikojen, muutamien
naisellisten hyveiden tulla näkyviin ja enemmän kehittyä, nyt kun hätä
uhkasi hänen miestään. Hän koetti olla kärsivällinen ja yritti tukea
miestään sekä ohjata poikaansa hyveen tiellä; hän hääräsi joka paikassa
ja oli harjottavinaan jonkinlaista hyväntekeväisyyttä, joka ei tosin
pitkälle ulottunut eikä paljon parantanut, mutta joka kuitenkin oli
parempi tyhjää ja auttoi ainakin ajan kulumaan, mikä muutoin olisikin
käynyt tukalan pitkäksi. Osasipa hän nyt surkeissa oloissa antaa monta
neuvoa, parhaan ymmärryksensä mukaan, ja jos neuvo petti, otti hän
tyynesti vastaan miesten torat, lyhyesti sanoen, hän teki nyt vanhoilla
päivillään kaiken, mikä olisi enemmän hyödyttänyt, jos hän olisi sen
ennen tehnyt.

Hankkiakseen edes jotakin syötävää heittäytyivät isä ja poika
kalastelemaan, s.o. onkimaan joesta, mihin jokaisella oli lupa. Tätä
pitivätkin konkurssintehneet seldvylalaiset yhtenä päätehtävänään.
Kauniilla ilmalla, kun kala mielellään söi, saattoi heitä nähdä
tusinoittain kuleksivan onkivapa ja kalalippo kainalossa, ja joen
rantaa kävellessä tapasi aina vähän päässä jonkun istua kököttämässä
vapoineen; kenellä oli ruskea porvaritakki yllään ja paljaat jalat
pistettyinä veteen, kuka seisoi vanhalla puunrungolla sinisessä
suipossa hännystakissaan, hattukulu toisella korvallaan; kauvempana
saattoi nähdä jonkun onkivan rikkonaisessa isoruutuisessa yönutussaan,
koska hänellä ei enää muuta ollut, vapa toisessa ja pitkä piippu
toisessa kädessä; ja jos poikkesi erääseen joenpolvekkeeseen, sai
nähdä vanhan kaljupäisen möhömahan seisovan kivellä ja onkivan.
Viimemainitulla oli, huolimatta siitä että hän seisoi vedessä, jalat
niin mustat, että saattoi luulla hänen jättäneen saappaat jalkaansa.
Jokaisella oli vieressä pieni koppa tai lipas, jossa onkilierot
kiemuroivat. Niitä kaivelivat he väliaikoina maasta. Jos taivas
vetäytyi pilveen ja ilma kävi viileäksi, ennustaen sadetta, silloin
näki lukuisimmin näiden olentojen seisoskelevan virran rannalla,
liikkumattomina kuin mitkäkin pyhimysten tai profeettain kuvapatsaat.
Välinpitämättöminä kulkivat maalaiset karjoineen ja kuormineen heidän
ohitsensa ja laivamiehet eivät jokea laskiessaan edes katsoneet heihin,
kun he hiljakseen murisivat laivan synnyttämästä häiriöstä.

Jos joku olisi Manzille kaksitoista vuotta sitten, kun hän kauniine
parihevosineen kynteli mäellä joentörmän yläpuolella, ennustanut, että
hänkin kerran tulisi liittymään noiden hullunkuristen pyhimysten-kuvien
joukkoon ja kalastamaan heidän tavallaan, niin olisi ennustaja varmaan
saanut kuulla kunniansa. Nytkin kiiruhti hän heidän ohitsensa heidän
selkänsä taitse ja riensi joenrantaa ylöspäin, ikäänkuin joku Manalan
yksinäinen henki, joka hakee kadotukselleen mukavata ja syrjäistä
paikkaa pimeiltä vesillä. Seisoskelemaan onkivapa kädessä ei hänellä
eikä hänen pojallaan ollut kärsivällisyyttä, ja he muistivat, kuinka
talonpojat monella muulla tavalla pyytävät kaloja, jos ovat kyllin
rohkeita, etenkin käsin puroista, sentähden olivat he ottaneet onget
mukaansa vain näön vuoksi ja kuleskelivat puron reunoja ylöspäin, missä
he tiesivät olevan kalliita ja hyviä forelleja.

Maalle jääneen Martinkin kävi tällä välin yhä huonommin ja hänkin
pitkästyi niin aikaansa, että heittäytyi, sensijaan että olisi
työskennellyt laiminlyödyllä pellolla, kalastelemaan ja hääräsi päivät
päästään vedessä. Vrenchenin täytyi häntä kaiken aikaa seurata ja
kantaa sankoa ja kalastusvehkeitä pitkin kosteita niittyrantoja purojen
ja kaikenlaisten lätäkköjen poikki, sateessa ja auringonhelteessä,
sillä aikaa kun välttämättömimmätkin työt kotona saivat odottaa
tekijäänsä. Sillä heitä lukuunottamatta ei siellä enää ollut
ristinsielua eikä tarvinnutkaan olla, sillä Marti oli jo menettänyt
enimmät maansa ja omisti enää vain muutamia peltotilkkuja, joita hän
tyttärineen veltosti hoiteli, taikka jätti kokonaan hoitamattakin.

Sattuipa kerran, että hän, kulkiessaan eräänä iltana jotenkin syvän ja
vuolaan puron rantaa, jossa forelleja runsaasti vilisi, sillä taivas
oli pilvessä, odottamatta kohtasi vihamiehensä Manzin, joka tuli häntä
vastaan puron toista rantaa. Hänet nähdessään heräsi Martissa kauhea
viha ja ylenkatse; he eivät olleet moneen vuoteen tavanneet toisiaan
niin läheltä, lukuunottamatta oikeustuvan aidotettuja penkkejä,
joissa he eivät saaneet toisiaan haukkua, minkätähden Marti nyt
ärjyi vimmoissaan: "Mitä sinä täällä teet, koira? Etkö voi pysytellä
luolassasi, sinä Seldvylan ryysyporvari?"

"Pian sinne tulet sinäkin, senkin lurjus!" huusi Manz. "Kalastelemaanpa
jo olet sinäkin ruvennut, joten ei sitä sinun tarvinne enää pitkälti
odottaa!"

"Suu poikki, hirtehinen!" ärjyi Marti, kun puro tässä kohden heikonsi
hänen ääntään, "sinä olet syössyt minut onnettomuuteen!" Ja kun äkkiä
pensaatkin puron rannalla alkoivat kovasti tohista alkavan ukonilman
käsissä, täytyi Manzin ärjäistä vielä voimakkaammalla äänellä: "Jospa
niin olisikin, niin iloitsisinpa siitä suuresti, sinä kurja heittiö!"
"Koira!" huusi Marti toiselta puolen ja Manz vastaan toiselta: "Voi
sinua tyhmää vasikkaa!"

Ja Marti juoksi kuin tiikeri pitkin purontörmää koettaen päästä
toiselle puolelle. Syy siihen, että hän oli heistä raivoisampi, oli
se, että hän luuli Manzilla kapakanisäntänä olevan ainakin kyllälti
syötävää ja juotavaa ja niinollen varsin mukavan elämän, jotavastoin
hänellä itsellään rapistuneessa talossaan kävi aika kylläkin pitkäksi.
Manz kuljeskeli sillä aikaa vihoissaan hänkin puron toisella puolen;
ja hänen takanaan hänen poikansa, joka huolimatta kuunnella tuota
vastenmielistä sanasotaa, uteliaasti ja ihastuksella tähysti toisella
puolen olevaa Vrencheniä, joka kulki isänsä jälessä, häpeissään
katsellen maahan, niin että ruskeat kiharansa valahtivat kasvoille.
Hänellä oli puinen kalasanko toisessa kädessä, toisessa kantoi hän
sukkiaan ja hameensa helmat oli hän kosteuden takia käärinyt ylös.
Mutta Salin kulkiessa toisella puolen puroa oli hän kainosti antanut
niiden valua alas ja oli sentähden nyt kolmikertaisesti pulassa, kun
hänen täytyi samalla kertaa kantaa kapistuksiaan ja pitää ylhäällä
hamettaan sekä harmikseen kuunnella miesten ilkeätä toraa. Jos hän
olisi nostanut silmänsä maasta, olisi hän nähnyt, ettei Sali enää
näyttänyt keikarimaiselta eikä kopealta, vaan päinvastoin varsin
surulliselta hänkin. Vrenchenin katsellessa häpeissään ja hämillään
maahan ja Salin yhtämittaa tähystäissä tuota kaikessa alennuksessaankin
sorjaa ja viehättävää olentoa, joka niin ujostellen ja alakuloisena
asteli tietään, eivät he kumpikaan huomanneet, että heidän isänsä
olivat käyneet äänettömiksi ja riensivät nyt kiihtyneellä raivolla
puisille portaille, jotka vähän matkan päässä johtivat puron yli ja
jotka jo olivat näkyvissä. Samassa alkoi salamoida, ja hämärä, synkkä
vesimaisema valaistui oudolla tavalla; tummanharmaista pilvistä kuului
kumea jyrinä ja alkoi pudota raskaita pisaroita, kun raivostuneet
miehet yhtaikaa hyökkäsivät kaidalle, heidän askeltensa alla notkuvalle
sillalle, kävivät toisiinsa käsiksi ja nyrkeillään iskivät toisiansa
vihasta ja raivosta vaalenneihin ja vapiseviin kasvoihin. Ei ole
lainkaan hauskaa eikä kaunista, kun kaksi muutoin rehtimiestä keskellä
tuntematonta väkijoukkoa joutuu semmoiseen tilaan, että he ylpeydestä,
pikaisuudesta tai itsepuolustukseksi alkavat toisiaan rusikoida;
mutta se on kuitenkin lapsen viatonta leikkiä verrattuna siihen
syvään kurjuuteen, mikä pääsee vallalle kahdessa vanhassa miehessä,
jotka tuntevat toisensa ja ovat jo kauvan tunteneet, silloin kun he
koko sydämensä kyllyydestä ja kauvan hautuneella raivolla käyvät
toisiinsa käsiksi ja iskevät toisiaan nyrkeillään. Näin tekivät nyt
nämä harmaantuneet miehet; noin viisikymmentä vuotta sitten olivat
he poikasina viimeisen kerran tapelleet, mutta viidenkymmenen vuoden
aikana eivät he olleet kädelläkään toisiinsa kajonneet, lukuunottamatta
sitä, että hyvinvointinsa päivinä joskus olivat tervehtiessään lyöneet
kättä, mutta sitäkin olivat he, jäykkiä ja yksivakaisia kun olivat,
tehneet verrattain harvoin. Pari kolme iskua annettuaan jättivät he
nyrkkitaistelun ja kävivät hiljalleen vavisten painisille, voihkien
silloin tällöin ja raivoisasti hammasta purren sekä koettaen heittää
toisensa heikkojen kaidepuiden yli veteen. Nyt olivat lapsetkin
saapuneet paikalle ja näkivät tuon kauhean kohtauksen. Sali hyppäsi
isänsä luo auttaakseen häntä kokonaan tuhoamaan vihatun vastustajansa,
joka muutoinkin näytti heikommalta ja oli jo sortumaisillaan. Mutta
Vrenchenkin juoksi paikalle heittäen luotaan kaikki kannettavansa ja
päästäen pitkän tuskanhuudahduksen kietoi hän kätensä isänsä ympäri
häntä suojatakseen, vaikka hän täten olikin tälle vain esteeksi
ja haitaksi. Kyyneleet juoksivat hänen silmistään ja hän katsoi
rukoillen Salia, joka juuri oli aikeissa tarttua hänen isäänsä
hänet täydellisesti tuhotakseen. Vaistomaisesti laski hän kuitenkin
kätensä oman isänsä olkapäille ja koetti häntä voimakkaalla otteella
irrottaa vihamiehestään ja samalla rauhottaa, niin että taistelu
hetkeksi taukosi taikka oikeammin koko joukko laahautui läähättäen
edestakaisin voimatta kokonaan erota eri suunnille. Näin olivat
nuoret, tunkeutumalla vanhusten väliin, joutuneet aivan lähelle
toisiaan ja samassa hetkessä valaisi pilvenhalkeama, joka päästi
heleän iltaruskon näkyviin, tytön lähellä olevat kasvot, ja Sali näki
nyt nuo hänelle niin tutut ja kuitenkin niin muuttuneet ja entistään
kauniimmat kasvonpiirteet. Vrenchenkin huomasi pojan hämmästyksen ja
hymyili hiukan kauhunsa ja kyyneleidensä keskeltä. Isänsä ponnistusten
havahduttamana rohkaisi Sali itsensä ja erotti hänet hartailla
rukouksillaan ja päättäväisellä käytöksellään lopulta tykkänään
erilleen vihollisestaan. Molemmat vanhukset läähättivät kovasti ja
alkoivat uudelleen panetella toisiaan ja meluta, kääntyen kulkemaan
eri suunnille; mutta heidän lapsensa hengittivät tuskin ollenkaan, he
olivat hiljaa kuin hauta. He ojensivat erotessaan vanhusten huomaamatta
nopeasti toisilleen kätensä, jotka olivat vedestä ja kaloista kosteat
ja kylmät.

Riitaveljesten erottua eri tahoille sulkeutuivat pilvet taas, ilma
pimeni pimenemistään ja vesi valui virtanaan alas. Manz asteli poikansa
edellä pimeätä ja kosteata polkua, molemmat kädet taskussa ja selkä
kumartuneena sadetulvan alla, väristen ja hampaitaan kalistellen ja
vuodatellen salaa partaansa kyyneleitä, jotka saivat valua alas omia
aikojaan, jottei hän niitä pyyhkiessään olisi ilmaissut itkevänsä.
Mutta hänen poikansa ei ollut mitään huomannut, hän kulki tietään
hautoen onnellisia kuvia. Hän ei nähnyt sadetta eikä myrskyä, ei
pimeyttä eikä kurjuutta; kaikki oli hänestä kevyttä, kirkasta ja
lämmintä sisällisesti ja ulkonaisesti, ja hän tunsi olevansa rikas
ja turvattu kuin kuninkaanpoika. Hän näki yhä edelleen noiden häntä
lähellä olleiden kauniiden kasvojen sekunnin kestäneen hymyilyn ja
vastasi siihen nyt vasta, runsaan puolentunnin kuluttua. Hän hymyili
täynnä rakkautta yöhön ja sateeseen noita armaita kasvoja vastaan,
jotka hän oli joka paikassa pimeydessä näkevinään, ja hän uskoi, että
Vrenchenin täytyi nähdä hänen hymyilynsä ja tuntea se sielussaan.

       *       *       *       *       *

Hänen isänsä oli seuraavana päivänä kuin rikkiraadeltu eikä lähtenyt
minnekään kotoaan. Koko eilinen kohtaus ja monivuotinen kurjuus sai
tänään uuden, selvemmän muodon ja täytti uhkaavana kapakkapahasen
painostavan ilman. Mies ja hänen vaimonsa häälyivät molemmat raukeina
ja arkoina kuin aaveet, vaelsivat tuvasta kamariin, sieltä keittiöön
ja sieltä uudelleen tupaan, missä ei ollut ainuttakaan vierasta.
Lopuksi vaipuivat he kukin nurkkaansa ja alkoivat koko päivän kestävän
velton, puolikuolleen kinailun ja kiistelyn, jonka kestäessä he
joskus nukkuivat ja heräsivät taas rauhattomien unien ahdistamina,
mitkä johtuivat heidän huonoista omistatunnoistaan. Sali vaan ei
kuullut eikä nähnyt mitään tuosta kaikesta, sillä hän ajatteli vain
Vrencheniä. Hänestä tuntui, että hän oli äärettömän rikas ja että hän
nyt tunsi niin paljon kaunista ja hyvää, hän kun saattoi selvästi
palauttaa mieleensä, mitä hän eilen oli nähnyt. Tämä tieto oli hänestä
kuin taivaasta pudonnut ja se saattoi hänet kokonaan haltioihinsa;
ja kuitenkin tuntui hänestä kuin olisi hän oikeastaan jo ennenkin
tiennyt ja tuntenut sen, joka nyt teki hänet niin ihmeen onnelliseksi.
Sillä mikään ei ole sen rikkauden ja tutkimattoman onnen kaltainen,
joka astuu mieleen niin kirkkaana ja selkeänä ja jolle on annettu oma
nimensäkin, millä ei ole sama sointu kuin muilla nimillä.

Sali ei tuntenut olevansa tänään väsynyt eikä onneton, ei köyhä eikä
toivoa vailla; hän ei tehnyt muuta kuin kuvitteli mielessään Vrenchenin
kasvoja ja olentoa hetken toisensa perästä. Mutta noin hävisi hänen
muistostaan melkein kokonaan Vrenchenin kuva, se on, hän sommitteli sen
lopulta itse, tietämättä kuitenkaan enää miltä Vrenchen todellisuudessa
näytti; hänellä oli kyllä mielessään yleinen kuva hänestä, mutta jos
hän tahtoi sitä tarkemmin kuvailla, ei hän sitä voinutkaan tehdä. Hän
näki yhä edelleen tytön kuvan kuin jos olisi seisonut hänen edessään
ja tunsi siitä suloista vaikutusta, ja kuitenkin näki hän sen vain
siten kuin kerran nähtyä nähdään; hän oli sen vallassa mutta ei sitä
kuitenkaan piirre piirteeltä tuntenut. Hän muisti kyllä suureksi
mielihyväkseen tarkalleen kasvojenjuonteet, jotka tyttösellä kerran
oli ollut, vaan ei oikeastaan niitä, jotka hän eilen oli nähnyt.
Jollei hän olisi enää toiste saanut Vrencheniä nähdä, olisi hänen
muistovoimansa auttanut häntä sommittelemaan kokoon tytön kuvan, niin
ettei siitä olisi mitään puuttunut. Mutta nyt kielsivät ne harmillisen
itsepintaisesti häneltä apunsa, kun hänen silmänsä halasivat
oikeutettua tyydytystään. Ja iltapäivällä, kun aurinko kuumasti ja
kirkkaasti paistoi tummain rakennusten yläkertoihin, lähti Sali
kulkemaan kaupungista kohti vanhaa kotiaan, joka nyt tuntui hänestä
taivaalliselta Jerusalemilta, kaksinetoista loistavine portteineen, ja
hänen sydämensä alkoi kovasti tykyttää, kun hän sitä lähestyi.

Tiellä tapasi hän Vrenchenin isän, joka siis oli matkalla kaupunkiin.
Hän näytti hyvin raivostuneelta ja kiihkoiselta, hänen harmaaksi
käynyttä partaansa ei oltu viikkokausiin ajettu ja hänen ulkomuotonsa
muistutti suuresti hunningolle joutunut maamiestä, joka on menettänyt
maansa ja nyt menee toisille kiusaa tekemään. Kuitenkaan ei Sali,
heidän sivuuttaessa toisensa, katsonut häneen enää vihaisesti, vaan
pelokkaasti ja arasti, ikäänkuin hänen elämänsä olisi ollut tuon
miehen kädessä ja hän olisi sitä mieluummin häneltä rukoillut kuin
väkisin ottanut. Marti taasen mittasi Salia ilkeämielisellä katseella
kiireestä kantapäähän ja meni menojaan. Tämä kohtaus oli Salille
hyväksi, sillä nyt, nähdessään vanhuksen jättäneen kylän, selveni
hänelle, mitä hän oikeastaan kylästä etsi, ja hän hiipi vanhastaan
tuttuja polkuja kauvas ympäri kylää ja sen ruohoa kasvavia katuja,
kunnes seisoi Martin maatilan edustalla. Moneen vuoteen ei hän ollut
tätä seutua näin läheltä nähnyt, sillä heidän vielä asuessaan maallakin
esti molemminpuolinen vihamielisyys naapureita lähestymästä toistensa
tiluksia. Sentähden oli hän suuresti ihmeissään ja kummissaan sen
häviön johdosta, jonka hän edessään näki, saman, jonka todistajana
hän isänsäkin kodissa oli ollut. Marti oli pantannut pellonpalan
toisensa jälkeen eikä hänellä enää ollut muuta kuin talo pihoineen
ja hiukan ryytimaata sen vieressä sekä pelto mäentörmällä, jota hän
itsepintaisesti koetti vielä pitää hallussaan.

Säännöllisestä maanviljelyksestä ei enää ollut puhettakaan, ja
pellolle, joka aikoinaan viljan kypsyessä oli kantanut niin kauniita
ja tasaisia tähkiä, oli nyt heitetty kaikenlaisia jäännöksiä vanhoista
laatikoista ja rikkonaisista säkeistä, ja vain siellä täällä kasvoi
nauriita, ryytejä sekä vähän perunaa, niin että pelto muistutti perin
huonosti hoidettua kaalimaata — mainio kuva osottamaan, minkälaista
on elämä kädestä suuhun. Tuosta sai kourallisen nauriita, jos nälkä
ahdisti, eikä ollut muuta tarjolla, tuosta keitoksen perunoita tai
kaaliksia, ja kaikki muu sai kukoistaa tai kuihtua mielensä mukaan.
Täällä sai jokainen juoksennella niinkuin halusi, ja koko leveä
kaunis pellonkaistale muistutti nyt sitä isännätöntä kesantoa, josta
naapurusten riitaisuudet olivat saaneet alkunsa. Sentähden ei ollut
koko talossa jälkeäkään pellonviljelyksestä. Talli oli tyhjä, sen ovi
riippui ainoastaan yhdestä saranasta ja lukemattomat hämähäkit, kesän
mittaan puolikasvuisiksi päässeet, kutoivat auringon säteissä loistavia
verkkojaan oviaukolle. Avonaisessa ladossa, jonne kerran anteliaan
maan tuotteet oli koottu, riippui huonoja kalastusvehkeitä, todistaen
talossa tavaksi tulleesta vesillä maleksimisesta; pihalla ei näkynyt
kanaa, ei kyyhkystä, ei kissaa eikä koiraa; ainoastaan lähde antoi
itsestään elonmerkkejä, mutta sekään ei juossut enää torvesta, vaan
pulppusi maan tasalla olevasta raosta ja muodosti kaikkialle pieniä
lätäköltä, jotka erinomaisesti kuvasivat tätä yleistä kurjuutta. Sillä
vaikka isä vähällä työllä olisi voinut tukkia vuodon ja asettaa torven
paikoilleen, täytyi Vrenchenin nyt suurella vaivalla urkkia puhdasta
vettä tästä vuotavasta kaivosta sekä pestä vaatteensa mataloissa
pihalle syntyneissä lammikoissa, koska pesukaukalo oli rapistunut
ja halkeillut. Talokin oli yhtä surkean näköinen; ikkunat olivat
monin paikoin rikki ja paperilla paikatut, mutta ne olivat kuitenkin
hauskimman näköiset tässä yleisessä häviössä, sillä ne olivat,
särkyneetkin, kirkkaan kiiltäviksi pestyt, niin että ne loistivat kuin
Vrenchenin silmät, jotka saivat tytön köyhyydessä korvata kaiken muun
loiston. Ja samoin kuin Vrenchenin kiharat hiukset ja punakeltaiset
karttunihuivit sopeutuivat yhteen hänen silmiensä kanssa, samoin olivat
sopusoinnussa noihin kimalleleviin ikkunoihin vihreät villiintyneet
kasvit, jotka vapaudessaan kasvoivat talon ympärillä, kokonainen pieni
metsä huojuvia papuja ja punakeltaisia tuoksuavia kultaorvokkeja. Pavut
kiertelivät ensimäistä eteen sattunutta esinettä, missä haravanvartta,
missä luutaa, missä sotatapparaa, kuten erästä arvonmerkkiä
nimitettiin, jota Vrenchenin isoisä vahtimestarina oli kantanut, mutta
joka nyt muun puutteessa oli sijotettu paputarhaan sekin; toisaalla
kapusivat pavut lahonneita tikapuita, jotka ylimuistoisista ajoista
nojasivat rakennusta vastaan, ja riippuivat tikapuilta alas kirkkaiden
ikkunain yli kuin Vrenchenin kiharat hänen silmillään. Tämä enemmän
runollinen kuin toimelias talo oli vähän erillään muista, niin ettei
sillä ollut mitään läheistä naapuria, ja nyt ei siinä näkynyt yhtään
sielua liikkuvan. Sali nojasi sentähden kaikessa turvallisuudessa
vanhan aitan seinään ja katsoi uteliain silmin noin kolmenkymmenen
askeleen päästä tuota autiota taloa. Pitkän aikaa seisoi hän niin
nojaten ja taloon tähystellen, kun Vrenchen ilmestyi oven suuhun ja
katsoi pitkään ulos, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat olleet yhteen
esineeseen kiinteästi suunnatut. Sali ei liikahtanut paikaltaan eikä
kääntänyt silmiään tytöstä. Kun Vrenchen viimein sattumalta katsahti
aitalle päin huomasi hän seisojan. He katselivat hetken toisiaan,
ikäänkuin olisivat nähneet oudon luonnonilmiön edessään, kunnes Sali
lopulta ojentui suoraksi ja astui hitaasti pihan yli Vrencheniä kohti.
Kun hän oli tullut tytön luo, ojensi tämä hänelle molemmat kätensä ja
sanoi: "Sali!"

Poika tempasi hänen kätensä ja katsoi häntä pitkään silmiin.
Kyyneleet valahtivat Vrenchenin silmiin, hänen kasvonsa kävivät pojan
katseista tulipunaisiksi ja hän kysyi: "Mitä sinä täältä tahdot?"
"Ainoastaan nähdä sinut", vastasi Sali. "Emmekö voi taasen tulla
hyviksi ystäviksi?" "Ja meidän vanhempamme?" kysyi Vrenchen kääntäen
sivulle itkuisia kasvojaan, hänellä kun eivät kädet olleet vapaat
niitä peittämään. "Onko syy meidän siihen, mitä he ovat tehneet ja
mitä heistä on tullut?" sanoi Sali. "Ehkä voimme parantaa vielä kaiken
kurjuuden, jos me kaksi pidämme yhtä ja oikein rakastamme toisiamme!"
"Siitä ei tule mitään", vastasi Vrenchen syvällä huokauksella, "mene
Jumalan nimessä täältä, Sali!" "Oletko yksin", kysyi Sali, "enkö voisi
hetkeksi tulla sisään?" "Isä sanoi menneensä kaupunkiin sinun isääsi
hätyyttelemään; mutta sisälle et voi tulla, sillä myöhemmin et ehkä
pääse täältä niin huomaamatta lähtemään kuin nyt! Vielä on kaikki
hiljaa eikä ketään näy tiellä, minä pyydän, lähde jo!" "En, niin en
lähde! Olen sinua eilisillasta lakkaamatta ajatellut, en lähde pois,
meidän on puhuttava keskenämme ainakin puoli tuntia tai tunti, se on
tekevä meille hyvää!" Vrenchen mietti tuokion ja sanoi sitten: "Menen
illansuussa pellollemme, sinä tiedät mille, sillä meillähän on vain
yksi ainoa jälellä, ja noudan sieltä kaaliksia. Tiedän, ettei siellä
ole ketään, sillä väki on toisaalla viljanleikkuussa; jos tahdot,
niin tule sinne, mutta mene nyt ja varo, ettei kukaan sinua näe!
Sillä vaikka kukaan ihminen ei enää seurustele meidän kanssamme, niin
puhuttaisiin siitä kuitenkin niin paljon, että se tulisi pian isäni
korviin."

He päästivät nyt toistensa kädet, mutta tarttuivat niihin taas
uudestaan ja kumpikin kysyi yhtaikaa: "Kuinka onkaan sinun ollut?"
Mutta vastauksen asemasta tekivät he uudelleen saman kysymyksen ja
vastaus oli luettavana ainoastaan heidän paljon sanovista silmistään,
sillä he, kuten rakastavat tavallisesti, eivät enää voineet pitää
yllä keskustelua, ja sanaakaan sanomatta erkanivat he puolittain
onnellisina, puolittain surullisina toisistaan. "Mene sinä vaan heti
pellolle, minä tulen sinne kohta!" huusi Vrenchen vielä lähtijän
jälkeen.

Niin lähti Sali nyt tuolle hiljaiselle, kauniille mäelle, jonka
ylitse kaksi peltoa kulki, ja loistava kesäkuun aurinko, valkeat
vaeltavat pilvet, mitkä kiitivät kypsän aaltoilevan viljapellon
yli, välkkyvä sininen virta, joka vieri mäen juurella — kaikki tämä
täytti hänen rintansa ensi kerran monen pitkän vuoden jälkeen onnen
ja tyytyväisyyden tunteella sen murheen sijasta, joka häntä ennen
oli ahdistanut, ja hän heittäytyi pitkälleen ohran läpikuultavaan
puolivarjoon juuri siinä, missä Martin ruokkoamaton pelto alkoi, ja
tähysteli sanomattoman onnellisena taivaalle.

Vaikka ei kulunut edes neljännestuntia Vrenchenin tuloon ja vaikka Sali
sillä aikaa ajatteli vain onneaan ja sen nimeä, seisoi tyttö kuitenkin
tullessaan niin äkkiä ja niin odottamattomana hänen edessään, hymyillen
hänelle. Riemuiten karkasi hän pystyyn ja huudahti: "Vrenchenini!"
ja tyttö vuorostaan ojensi pojalle molemmat kätensä ja käsitysten
kulkivat he kahisevan ohrapellon laitaa joelle päin ja sieltä takaisin
puhumatta juuri sanaakaan; tämän kävelynsä uudistivat he kolme neljä
kertaa hiljaisina, onnellisina ja levollisina, joten tämäkin pari
muistutti tähtisikeröä, joka kulki mäen auringonpuoleista rinnettä ylös
ja toista alas, kuten muinoin heidän yksivakaiset isänsä auroineen.
Mutta kun he sattumalta nostivat silmänsä ruiskaunoista, joihin ne
olivat kiintyneet, näkivät he edessään toisen synkän tähden, mustan
miehen, joka heidän tietämättään oli äkkiä ilmestynyt heidän eteensä.
Hän lienee makoillut ohrapellossa. Vrenchen säpsähti ja Sali huudahti
hämmästyneenä hänkin: "Musta soittoniekka!" Mies kantoi viulua ja
käyrää kainalossaan ja oli todella mustan näköinen; paitsi sitä, että
hänellä oli musta huopahattu ja että hän kantoi ruosteista kattilaa,
oli hänen tukkansa pikimusta, samoin kuin hänen ajamaton partansakin;
kasvot ja kädet olivat niinikään mustuneet, hän kun toimitti
kaikenlaista käsityötä, enimmäkseen tosin kattilanpaikkaamista, mutta
autteli myöskin hiilenpolttajia ja tervankeittäjiä metsässä ja piti
viulua aina muassaan vain hyvän tavan vuoksi, siltä varalta että
sattuisi joskus talonpoikain ilonpitoon. Sali ja Vrenchen hiipivät
äänettöminä hänen jälessään luullen, että hän lähtisi pellolta taakseen
katsomatta, ja niin näyttikin tapahtuvan, sillä hän ei tuntunut
heitä lainkaan huomanneen. Mutta ikäänkuin salaperäinen lumous
olisi sitonut heidät tuohon mieheen, he eivät uskaltaneet poiketa
kaltaiselta polulta, vaan seurasivat ehdottomasti tuota mieronkiertäjää
pellon päähän saakka, missä kiviraunio, muistuttaen tapahtuneesta
vääryydenteosta, yhä vielä peitti riidanalaisen pellonnurkan.
Lukemattomat unikukat ja orjantappurat peittivät sen, jonka vuoksi
kiviröykkiö oli tulipunainen tähän vuodenaikaan. Äkkiä hypähti musta
viuluniekka yhdellä loikkauksella punapeitteiselle röykkiölle, kääntyi
ja katseli taakseen. Nuoret pysähtyivät ja katsoivat hämillään mustaan
hirtehiseen; hänen ohitsensa eivät he voineet kulkea, sillä se tie
vei kylään, eivätkä he voineet kääntyä ympäri ihan hänen silmäinsä
edessä. Hän katsoi heihin tuikeasti ja huusi: "Minä tunnen teidät,
teidän isänne ovat ryöstäneet minulta tämän maan! Minua ilahuttaa
nähdä, kuinka hyvin teidän on käynyt ja saanen vielä nähdä teidät
minun edelläni kulkevan kaiken maailman tietä! Katsokaahan minuun, te
varpustenpojat! Kuinka teitä minun nenäni miellyttää, häh?" Hänellä
oli todella kauhea nenä, joka törrötti kuin suuri kulmamitta hänen
kangistuneista mustista kasvoistaan, taikka oikeammin oli se tukevan
puupalikan kaltainen, joka oli viskattu noihin kasvoihin, ja sen
alapuolella oli pieni pyöreä reikä suuna, joka kummallisesti vetäytyi
kokoon ja kutistui ja josta alinomaa kuului läähätystä, vihellystä ja
kitinää. Lisäksi oli hänen pieni huopahattunsa oudossa asennossa ja
muodoltaan samoin kummallinen, se kun ei ollut pyöreä eikä kulmikas,
vaan näytti muuttavan joka hetki asuaan, vaikka se ei liikkunutkaan
paikaltaan. Miehen silmistä ei näkynyt paljon muuta kuin valkuaiset,
sillä silmäterät olivat alituisessa ja nuolennopeassa liikkeessä ja
juoksivat ristiin kuin jänikset. "Katsokaas minuun", jatkoi hän,
"isänne tuntevat minut kyllä ja jokainen tässä kylässä tietää kuka
minä olen, kunhan hän vaan näkee minun nenäni. He ovat vuosimääriä
julistaneet, että joku määrä rahaa on jäänyt perintönä tästä pellosta;
minä olen parikymmentä kertaa ilmottautunut, mutta minulla ei ole
kaste- eikä kotipaikkatodistusta, ja minun kodittomat ystäväni,
jotka ovat nähneet minun syntymäni, eivät kelpaa todistajiksi, ja
niin on valvonta-aika jo kauvan sitten kulunut umpeen ja minä olen
menettänyt kalliit rahat, joilla olisin voinut matkustaa ulkomaille!
Olen rukoillut isiänne, että he todistaisivat minun puolestani, sillä
heidän täytyy omientuntojensa mukaan pitää minua oikeana perillisenä;
mutta he ovat ajaneet minut talostaan ja nyt ovat he itse joutuneet
pirun ansaan! Mutta hiisi vieköön, sehän on maailman meno, minulle
on se voinut olla parhaiksi. Tahdonpa soittaa teille, jos milloin
haluatte tanssia!" Tämän sanottuaan hyppäsi hän kiveltä ja lähti
kulkemaan kylään päin, missä iltapuoleen oli vietettävä korjuujuhlaa,
jolloin talonpojilla aina oli jotain hyvää tarjona. Kun hän oli
mennyt, istuutuivat rakastuneet hyvin alakuloisina ja surullisina
kiville; he ottivat kätensä toistensa käsistä ja tukivat niitä vasten
murheellisia päitään. Viuluniekan ilmestyminen ja hänen sanansa olivat
temmanneet heidät siitä onnellisesta unohduksesta, jonka vallassa
he olivat kävelleet edestakaisin kuin kaksi lasta. Heidän taasen
tuntiessaan allaan kurjuutensa kovan perustan, himmeni heidän iloinen
luottamuksensa elämään ja heidän mielensä muuttui raskaaksi kuin kivi.

Äkkiä johtui Vrenchenin mieleen viuluniekan omituinen ulkomuoto
ja hänen nenänsä ja hänen täytyi purskahtaa ääneen nauramaan. Hän
huudahti: "Se mies poloinen on todella hassunkurisen näköinen. Mikä
nenä!" ja mitä viehättävin ja vilpittömin iloisuus kuvastui tytön
kasvoilla, ikäänkuin hän olisi odottanut juuri viuluniekan nenää
haihduttamaan surun raskaita pilviä. Sali katsahti Vrencheniin ja
näki hänen iloisuutensa. Tyttö unohti kuitenkin pian alkuperäisen
syyn iloonsa ja nauroi nyt täydestä sydämestä Salille vasten silmiä.
Sali taasen hämillään ja kummastellen tuijotti vasten tahtoansakin
samalla tapaa kuin nälkäänäkevä katsoo kaunista nisuleipää ja huudahti:
"Jumalani, Vrenchen, kuinka kaunis sinä olet!" Vrenchen nauroi vain
vielä enemmän ja päästi soinnukkaasti kurkustaan joitakin lyhyitä
kiljahduksia, jotka tuntuivat Sali parasta satakielen laululta. "Sinä
noita", huudahti hän, "mistä olet tuon oppinut? Mitä pirun temppuja
sinä taidatkaan?" "Hyvä Jumala", sanoi Vrenchen, "eivät ne mitään pirun
kujeita ole! Kuinka kauvan olenkaan toivonut saavani kerran sydämestäni
nauraa! Tosin on minun täytynyt yksinäni ollessani jollekin nauraa,
mutta ei se ole ollut oikeata naurua; mutta nyt saanen ikuisesti
hymyillä ja nauraa, aina kun sinut näen, ja sitä toivon saavani aina
tehdä! Pidäthän sinäkin pikkusen minusta?" "Oi Vrenchen", sanoi
nuorukainen ja katsoi tyttöä hellästi ja uskollisesti silmiin, "en
ole vielä katsonut kehenkään tyttöön, minusta on aina tuntunut, kuin
täytyisi minun rakastaa vain sinua, ja tahtomattani ja tietämättäni
olet sinä aina ollut mielessäni!" "Ja sinä minun mielessäni", sanoi
Vrenchen, "ja paljon enemmän kuin minä sinun; sillä etpä ole sinä
minuun edes katsonut etkä tiennyt, minkä näköiseksi olen tullut, kun
minä sitä vastoin olen sinua usein kaukaa ja joskus salaa läheltäkin
tarkastanut ja tiennyt aina minkä näköinen olit. Muistatko vielä,
kuinka usein me lapsina tänne tulimme? Muistatko vielä meidän vaunuja?
Olimme silloin pieniä ja kuinka kauvan siitä nyt on! Luulisinpä meillä
jo olevan ikää aika tavalla." "Kuinka vanha sinä olet nyt", kysyi Sali
täynnänsä suloista mielihyvää, "luulisin sinun olevan seitsemäntoista
vuotias." "Olen seitsemäntoista ja puolen vuoden ikäinen!" vastasi
Vrenchen, "ja kuinka vanha sinä olet? Tiedänpä jo, olet kohta
kaksikymmentä?" "Mistä sen tiedät?" kysyi Sali. "Sitäpä en sano." "Et
tahdo sitä sanoa?" "En." "Etkö todellakaan?" "En, en!" "Sinun pitää
sanoa!" "Tahdotko minua johonkin pakottaa?" "Sen saamme nähdä!" Tämä
yksinkertainen pakina antoi Salille aiheen ahdistaa tuota kaunista
tyttöä kömpelöin hyväilyin, joiden piti muka olla rangaistusta. Tyttö
taasen jatkoi itseään puolustaakseen itsepäisesti tyhjää sanakiistaa,
joka turhanpäiväisyydestään huolimatta tuntui molemmista sukkelalta
ja mieluiselta, kunnes Sali sai kyllin rohkeutta ottaakseen tytön
kädet vangiksi ja painaakseen hänet nurmikolle unikukkien sekaan.
Siinä hän nyt makasi räpytellen silmiään auringonpaisteessa; hänen
kasvonsa hehkuivat kuin purppura, ja hänen suunsa oli puoliavoin
sallien kahden valkean hammasrivin kuultaa esiin. Hienosti ja kauniisti
yhtyivät tummat kulmakarvat toisiinsa, ja nuori rinta kohosi ja
laski voimakkaasti neljän käden alla, jotka sen päällä kävivät sotaa
keskenään. Sali ei tiennyt ilonsa rajoja nähdessään tuon solakan ihanan
olennon edessään ja tietäessään omakseen sen, mikä hänestä tuntui
kokonaiselta kuningaskunnalta.

"Sinulla on vielä jälellä kaikki kauniit hampaasi", nauroi Sali.
"Muistatko vielä, kuinka usein niitä kerran laskimme?"

"Eihän ne enää samat ole, sinä lapsi", sanoi Vrenchen, "ne ovat aikoja
sitte pudonneet!"

Sali tahtoi nyt yksinkertaisuudessaan uudistaa vanhan leikin ja laskea
nuo loistavat hammashelmet. Mutta Vrenchen sulki äkkiä punaisen
suunsa, nousi istualleen ja alkoi sitoa orjantappuroista seppelettä,
jonka hän sitten pani päähänsä. Seppele oli täyteläisen leveä ja se
teki ruskettuneen tytön satumaisen viehättävän näköiseksi, ja niin
oli köyhällä Salilla omanaan se, josta rikkaat olisivat kalliisti
maksaneet, jos se maalarin maalaamana edes olisi riippunut heidän
seinällään. Tyttö kapsahti äkkiä seisoalleen ja huudahti: "Taivas,
kuinka kuuma täällä on! Istummehan tässä kuin houkkiot ja annamme
paahtaa itsemme! Tule, rakkaani, istukaamme tuonne korkeaan ohraan!"

He luikahtivat peltoon keveästi ja hiljaa, jättämättä tuskin mitään
jälkeä, ja rakentelivat itselleen ahtaan luolan kultaiseen viljaan,
joka ulottui heidän päittensä yli heidän istuessa, niin että he
näkivät vain tumman sinisen taivaan yllään eivätkä mitään muuta koko
maailmasta. He syleilivät ja suutelivat toisiaan vähäväliä, siksi
kunnes hetkeksi väsyivät, niinkuin kahden rakastavaisen suutelot
usein tuokioksi tai pariksi taukoavat ja antavat kesken riemun
yltäkylläisyyttä aavistaa kaiken katoavaisuutta. He kuulivat leivosten
laulavan korkealla ilmassa ja etsivät niitä tarkoilla silmillään, ja
kun he luulivat näkevänsä vilahdukselta jonkun välähtävän aurinkoa
vasten, kuin äkkiä siniselle taivaalle nousevan ja laskevan tähden,
suutelivat he taasen palkinnoksi toisiaan ja koettivat voittaa ja
pettää toisensa niin hyvin kuin voivat. "Näetkös, tuolla taasen välähti
yksi!" kuiskasi Sali ja Vrenchen vastasi yhtä hiljaa: "Kuulen sen
kyllä, mutta en näe sitä." "No pidäpäs nyt varasi, näetkö tuon valkean
pilven? Vähän oikealle siitä!" Ja molemmat tähysivät innokkaasti
taivaille ja aukaisivat suunsa kuin peltokanan pojat pesässään, ollen
heti valmiina antamaan toisilleen suuta kun olivat näkevinään leivon.

Äkkiä lopetti Vrenchen tämän leikin ja sanoi: "Se on siis varma asia,
että kummallakin meistä nyt on armaansa. Eikö sinustakin tunnu niin?"
"Kyllä, niin minustakin tuntuu", sanoi Sali. "Miten miellyttää sinua
armaasi", kysyi Vrenchen, "minkälainen hän on ja mitä voit hänestä
kertoa?" "Hän on hyvin siro olento, hänellä on kaksi ruskeata silmää,
punainen suu, ja hän juoksee kahdella jalalla; mutta hänen mieltään
tunnen vähemmän kuin Rooman paavia. Mitäs voit sinä armaastasi kertoa?"
"Hänellä on kaksi sinistä silmää, vallaton suu ja kaksi kelvotonta
voimakasta kättä; mutta hänen ajatuksensa ovat minulle tuntemattomat
kuin Turkin keisari!" "Se on totta", sanoi Sali, "että tunnemme
toisiamme vähemmän kuin jos emme olisi koskaan toisiamme nähneet,
niin vieraaksi on meidät tehnyt tämä aika, jonka kuluessa olemme
kasvaneet suuriksi. Mitä kaikkea onkaan sinun aivoissasi liikkunut,
rakas lapseni?" "Ah, eipä suuria. Kaikenkaltaisia hassutuksia on siellä
liikkunut, mutta minun on aina käynyt niin surullisesti, ettei niistä
koskaan ole totta tullut." "Tyttö parkani," sanoi Sali. "Mutta luulenpa
sinussa olevan vähän veitikkaa, eikö totta?" "Sen saat vähitellen
kokea, kunhan vain minua oikein rakastat." "Kun kerran tulet minun
vaimokseni?"

Vrenchen vavahti viime sanoja kuullessaan ja painautui syvemmälle
Salin syliin suudellen häntä jälleen pitkään ja sydämellisesti.
Samalla tulivat kyynelet hänen silmiinsä ja molemmat kävivät
äkkiä surullisiksi, sillä heidän mieleensä tuli heidän toivoton
tulevaisuutensa ja heidän vanhempiensa vihamielisyys. Vrenchen huokasi
ja virkkoi: "Tule, minun täytyy lähteä."

Ja niin he nousivat ja lähtivät käsi kädessä ohrapellosta, kun he
äkkiä näkivät Vrenchenin isän uhkaavana edessään. Työttömän elämänsä
synnyttämällä pikkumaisella epäluulolla oli tämä kohdattuaan Salin
vaivannut päätään sillä, mitä hän mahtoi kylästä hakea ja muistellen
eilistä kohtausta pääsi hän, yhä kävellä tallustellen kaupunkiin päin,
oikealle tolalle. Tuskin oli epäilyksensä herännyt kun hän täynnänsä
kiukkua ja häijyä mieltä kääntyi takaisin keskellä Seldvylan katua
ja riensi taasen kylää kohti, missä hän turhaan etsiskeli tytärtään
huoneista ja talon ympäristöstä. Kasvavalla uteliaisuudella riensi hän
pellolle, ja kun hän siellä näki Vrenchenin vasun, tähysteli hän juuri
naapurin ohraan, kun lapset peljästyneinä siitä nousivat.

He seisoivat kuin kivettyneet, ja Martikin seisoi alussa liikkumatonna
paikoillaan ja katseli heitä häijynilkein katsein kalpeana kuin lyijy.
Sitten nosti hän kauhean melun haukkuen heitä voimainsa takaa ja
hyökkäsipä jo julmistuneena nuorukaisen kimppuunkin tuhotakseen hänet.
Sali väistyi syrjään ja peräytyi muutaman askelen peljästyneenä miehen
raivosta, mutta hyökkäsi pian taas esiin, kun hän näki vanhuksen hänen
sijastaan tarttuvan vapisevaan tyttöön ja antavan tälle sellaisen
korvapuustin, että punainen seppel lensi päästä ja tytön hiukset
kiertyivät isän käden ympärille, joten häntä uhkasi uusi rääkkäys.
Enempää arvelematta tempasi Sali kiven ja löi sillä vanhusta päähän
yhtä paljon raivostuneena Vrenchenin puolesta kuin kostonhimosta.
Marti horjui hiukan ja kaatui sitten tainnuksiin kiviröykkiölle vetäen
surkeasti valittavan Vrenchenin mukanaan. Sali vapautti hänen hiuksensa
pyörtyneen kädestä ja nosti hänet seisaalleen. Itse jäi hän seisomaan
kuin kuvapatsas, neuvotonna ja tyrmistyneenä. Tyttö, nähdessään
kuolleen tavoin makaavan isänsä, vei kätensä vaalenneille kasvoilleen,
puisti päätään ja sanoi: "Oletko sinä hänet tappanut?" Sali nyökäytti
äänetönnä päätään ja Vrenchen huudahti: "Oi Jumalani, hän on isäni, tuo
onneton mies!" ja mielipuolen tavoin heittäytyi hän maassa makaavan
yli nostaen hänen päätään, josta ei enää kuitenkaan verta juossut.
Hän laski sen jälleen alas. Sali laskeutui Martin toiselle puolen
ja molemmat katselivat äänettöminä kuin hauta ja kädet hervottomina
riippuen noita elottomia kasvoja. Jotakin sanoakseen puhui vihdoin
Sali: "Ei hän toki vielä liene kuollut. Ei se niin äkkiä tapahdu."
Vrenchen otti orjantappuran lehden ja asetti sen isänsä vaalenneille
huulille. Lehti liikkui heikosti.

"Hän hengittää vielä", huudahti tyttö, "juokse nyt kylään noutamaan
apua." Kun Sali nousi seisaalleen ja alkoi juosta, ojensi Vrenchen
häntä kohti kätensä ja huusi hänen jälkeensä: "Mutta elä palaja tänne
enää eläkä kerro kuinka onnettomuus on tapahtunut; minä aion myöskin
siitä asiasta vaieta, niin ettei minulta saada mitään tietää." Tytön
kasvot, jotka olivat kääntyneet onnetonta ja neuvotonta nuorukaista
kohti, olivat tuskallisten kyynelten vallassa. "Tule, suutele minua
vielä kerran! Ei, mene, lähde, lähde! Se on iäksi lopussa, me emme voi
yhtyä!"

Ja tyttö sysäsi luotaan nuorukaisen, joka lähti sokeasti totellen
juoksemaan kylään. Hän kohtasi poikasen, joka ei häntä tuntenut; tälle
jätti hän toimeksi antaa sanan lähinnä oleville ihmisille ja selitti
tarkoin, missä apu oli tarpeen. Sitten lähti hän pois epätoivon
vallassa ja harhaili koko yön metsässä. Aamusella hiipi hän pellolle
urkkiakseen kuinka Martin oli käynyt ja kuuli ihmisten puhelevan
keskenään, että Marti vielä eli, mutta että he eivät tienneet mitään
muuta tästä oudosta asiasta, sillä kenkään ei tiennyt, kuka hänelle oli
iskun antanut. Vasta nyt palasi hän kaupunkiin ja sulkeutui pimeään
kurjaan kotiinsa.

Vrenchen pysyi sanassaan; häneltä ei saatu mitään muuta tietää kuin
että hän oli löytänyt isänsä siinä tilassa, ja kun Marti jo toisena
päivänä oli paljon parempi, tosin vieläkin tajutonna, ja kun sen
lisäksi ei ollut ketään kantajaa, niin tyydyttiin siihen otaksumaan,
että hän oli ollut juovuksissa ja satuttanut itsensä kiveen, ja asian
annettiin jäädä silleen. Vrenchen hoiti häntä eikä jättänyt häntä
muulloin kuin silloin kun hänen täytyi mennä noutamaan tohtorin
määräämiä lääkkeitä tai keittämään itselleen jotain huonoa keitosta.
Hän eli melkein tyhjästä, vaikka hän valvoikin yöt päivät eikä kukaan
häntä hänen tehtävissään avustanut. Viipyi melkein kuusi viikkoa
ennenkuin sairas tuli täydelleen tajuihinsa, vaikkakin hän jo sitä
ennen söi ja koko reippaasti liikuskeli vuoteellaan. Mutta hän ei
tullut entiselleen, sillä mitä enemmän aikaa kului, sitä selvemmin
näkyi kaikesta hänen puheestaan, että hän oli tullut heikkomieliseksi
ja vielä mitä omituisimmalla tavalla. Hän muisti vain hämärästi entisiä
aikoja kuin jotakin perin lystillistä, joka ei häntä enää liikuttanut,
naureskeli alituisesti kuin houkkio ja oli muutenkin hyvällä päällä.
Vielä vuoteessa maatessaan keksi hän kaikenlaisia hulluja ja
mielettömiä väitteitä ja sanansutkauksia, väänteli kasvojaan ja veti
mustan villaisen yömyssyn silmilleen, niin että hän näytti ruumiilta
paarivaipan alla. Kalpeana ja laihtuneena kuunteli Vrenchen häntä
kärsivällisesti, vuodattaen kyyneleitä mielipuolen hulluudelle, joka
tyttö parkaa kiusasi vielä enemmän kuin isän entinen pahanilkisyys.
Mutta kun vanhus teki jotain perin hullunkurista, niin täytyi tytön
keskellä suruaankin ääneen nauraa, sillä hänen masennettu luonteensa
oli aina valmis puhkeamaan ilmi-iloon niinkuin jännitetty jousi; mutta
hetkellistä iloa seurasi aina sitä syvempi suru. Mutta kun vanhus voi
nousta vuoteesta, oli hänen kanssaan vielä vaikeampi tulla toimeen,
hän ei tehnyt muuta kuin hulluuksia, naureskeli, kuljeskeli talossa
ylt’ympäri, istuutui auringon paisteeseen, pisti kielensä ulos suusta
tai piti pitkiä puheita papumaalle.

Mutta samoihin aikoihin hänen vähäisen omaisuutensa jäännökset
loppuivat, ja asiat olivat nyt kehittyneet niin pitkälle, että hänen
talonsa ja viimeinen aikoja sitten pantattu peltonsa joutuivat
oikeudellista tietä myytäviksi. Sillä talonpoika, joka oli ostanut
Manzin kaksi peltoa, käytti hyväkseen Martin täydellistä saamattomuutta
ja sairautta ja saattoi vanhan riidan kiistanalaisesta kivikkomaasta
pikaiseen loppuun. Marti menetti jutun ja karkotettiin maaltaan, hän
kun ei tylsämielisyydessään voinut seurata riidan menoa. Huutokauppa
tapahtui ja seurakunta toimitti Martin yleiseen mielenvikaisten
hoitolaan. Tämä laitos oli maakunnan pääkaupungissa. Tervettä ja
ruokahaluista mielipuolta ravittiin ensin hyvästi, sitten sijotettiin
hän härkien vetämiin vankkureihin, erään köyhän talonpojan matkaan,
joka teki retken kaupunkiin myödäkseen säkillisen tai pari säkillistä
perunoita. Vrenchen nousi isänsä viereen ajoneuvoihin seuratakseen
häntä tällä viimeisellä matkalla elävänä haudattujen tyyssijaan. Tämä
oli surullinen ja katkera matka, mutta Vrenchen hoiteli huolellisesti
isäänsä ja valvoi tarkkaan, ettei häneltä mitään puuttunut, hän
ei edes silmäillyt ympärilleen eikä tullut kärsimättömäksi, kun
mielipuolen ilveet herättivät ihmisten huomiota ja kun joutoväki
juoksi heidän vankkuriensa jälessä. Vihdoin saapuivat he kaupungissa
avaraan rakennukseen, missä pitkissä käytävissä, pihalla ja sievässä
puutarhassa joukko samannäköisiä olentoja liikuskeli, kaikki puettuina
valkeihin mekkoihin, päässä kovat nahkalakit. Martikin puettiin
Vrenchenin nähden samanlaiseen pukuun ja hän iloitsi siitä kuin lapsi
ja tanssi sinne tänne lauleskellen. "Jumala tervehtii teitä, te arvon
herrat!" huusi hän uusille kumppaneilleen. "Teillä on täällä komea
talo! Mene sinä kotiin, pikku Vrenchen, ja sano äidille, etten enää
koskaan tule kotia; täällä on minun, Jumala nähköön, hyvä olla. Hihhei!
Pensaissa juoksee siili, olen kuullut sen haukkuvan! Älä sinä tyttäreni
suutele vanhaa miestä, suutele sinä vain nuoria poikakultia! Kaikki
vedet virtaavat Reiniin, sinä luumusilmä! Joko lähdet, Vrenchen?
Sinähän näytät kalpealta kuin kuolema ja kuitenkin on minun käynyt
niin hyvin! Kettu huutaa kedolla: huhuu, huhuu! Hänen sydämensä on
niin surullinen. Huhuu!" Vartija käski hänen olemaan hiljaa ja vei
hänet keveään työhön; Vrenchen lähti ajoneuvoilleen. Hän istuutui
vankkureille ja otti esille leipäpalan ja söi sen; sitten nukkui hän
kunnes talonpoika tuli takaisin ja lähti hänen kanssaan paluumatkalle.
He saapuivat vasta yöllä perille. Vrenchen lähti taloon, missä oli
syntynyt, mutta jossa enää voi viipyä vain kaksi päivää, ja hän oli nyt
ensi kerran elämässään siellä ypöyksin. Hän teki tulen keittääkseen
kahvia niistä jäännöksistä, joita vielä oli tallella, ja istuutui
liedelle mieli apeana. Hän oli ikävissään ja huolissaan sen johdosta,
ettei hän ollut nähnyt Salia enempää kuin yhden ainoan kerran, ja hän
ajatteli ainoastaan häntä. Suru ja huoli katkeroittivat hänen kaipuunsa
ja tekivät sen vielä raskaammaksi. Niin istui hän mietteissään ja
nojasi päätänsä käsiään vasten, kun joku astui sisään avoimesta ovesta.

"Sali!" huudahti Vrenchen nousten paikoiltaan ja langeten nuorukaisen
kaulaan. Sitten katsoivat he molemmat peljästyneinä toisiaan,
huudahtaen: "Kuinka surkealta sinä näytätkään!" Sali oli yhtä kalpean
ja kuihtuneen näköinen kuin Vrenchenkin. Unohtaen kaiken muun veti
tyttö nuorukaisen vierellensä liedelle ja kysyi: "Oletko ollut sairas
tai onko sinunkin käynyt huonosti?" Sali vastasi: "En ole ollut sairas
muusta kuin ikävästä sinuun. Meillä käy kaikki taas loistavasti;
isäni pitää kapakkaa oudolle roistoväelle ja mikäli voin huomata,
on hänestä tullut varkaiden uskottu. Sentähden on ravintolamme
taasen väkeä täynnä, kuinka kauvan sitä sitten kestäneekin. Äiti
häärää mukana surkuteltavasta halusta nähdä edes jotakin talossaan
ja luulee jonkunlaisen silmälläpidon kautta voivansa lieventää tätä
surkeutta. Minusta ei vähääkään välitetä, enkä sitä paljon murehdi,
sillä voin ainoastaan ajatella sinua yötä päivää. Kun kaikenlaisilla
maankiertäjillä on tapana poiketa meille, olemme joka päivä saaneet
kuulla miten teidän on käynyt, ja siitä on isäni iloinnut kuin pieni
lapsi. Että isäsi on tänään viety hoitolaan, senkin saimme jo kuulla.
Arvelin, että olisit yksin ja tulin sinua tapaamaan."

Vrenchen kertoi Salille kaikesta mikä hänen mieltään painoi ja mistä
hän kärsi, mutta teki sen niin keveästi ja varmasti kuin jos olisi
kertonut suuresta onnesta, sillä niihin määrin tuotti hänelle iloa
nähdä Sali vieressään. Hän keitti sillä välin tuopillisen lämmintä
kahvia, jonka hän pakotti rakastettunsa juomaan kanssansa.

"Siis ylihuomenna täytyy sinun täältä lähteä", sanoi Sali. "Miten
käykään, taivaan nimessä, silloin meidän!" "Sitä en tiedä", vastasi
Vrenchen, "minun täytyy lähteä ulos maailmalle palvelusta etsimään.
Mutta minä en voi tulla toimeen ilman sinua, etkä sinä kuitenkaan voi
koskaan tulla omakseni, joskaan ei meidän välillämme olisi mitään
muuta kuin että sinä olet lyönyt isääni ja vienyt häneltä järjen. Se
olisi huono peruskivi meidän avioliitollemme eikä se jättäisi meitä
kumpaakaan koskaan rauhaan." Sali huokasi ja sanoi: "Minäkin olen
satoja kertoja ajatellut ruveta sotamieheksi tai rengiksi johonkin
vieraaseen paikkakuntaan, mutta en ole voinut lähteä niin kauvan
kuin sinä olet täällä — ja kun sinä olet lähtenyt, silloin olen minä
mennyt mies!" "Minä luulen, että onnettomuuteni tekee rakkauteni sinuun
lujemmaksi ja tuskallisemmaksi, niin että se tulee elämän ja kuoleman
asiaksi. Minulla ei sellaisesta ole ollut aavistusta!"

Vrenchen katsoi sydämellisesti hymyillen häneen. He nojautuivat
molemmat seinää vasten eivätkä enää puhuneet sanaakaan, vaan
antautuivat äänettöminä onnentunteensa valtaan, joka nosti heidät
kaikkien huolien yläpuolelle. He tiesivät niin varmasti pitävänsä
toisistaan ja olevansa toisilleen rakkaat. Ja he nukahtivat molemmat
rauhallisesti liedelle, jossa ei ollut tyynyjä eikä päänalaisia, ja
nukkuivat tyynesti ja hiljaa kuin kaksi lasta kehdossa.

Aamu koitti jo, kun Sali heräsi. Hän koetti herättää tytön niin
hellävaroin kuin voi, mutta tämä ei tahtonut herätä, vaan vaipui
takaisin unen valtoihin. Silloin suuteli nuorukainen häntä tulisesti
suulle. Vrenchen hypähti ylös, aukaisi silmänsä kokonaan ja huudahti
Salin nähdessään: "Herra Jumala! uneksin juuri sinusta. Näin sellaista
unta, että me tanssimme häissämme kauvan aikaa. Ja me olimme niin
onnelliset ja niin kauniisti koristetut eikä meiltä mitään puuttunut.
Sitten tahdoimme suudella toisiamme, me sitä oikein himoitsimme, mutta
joku esti meitä siitä aina. Ja nyt olet sinä itse sen estänyt! Mutta
kuinka hauska, että olet nyt täällä!" Tulisesti lankesi hän Salin
kaulaan ja suuteli häntä niin ettei siitä tahtonut loppua tulla. "Ja
minkälaista unta olet sinä nähnyt?" kysyi tyttö ja siveli nuorukaisen
poskia. "Minä olin kulkevinani loppumatonta tietä metsän lävitse ja
sinä olit aina kaukana edelläni; joskus katsoit taaksesi minuun,
viittasit minulle kädelläsi ja hymyilit ja silloin olin kuin taivaassa.
Siinä kaikki."

He astuivat avoimelle kyökin ovelle, joka vei suoraan pihalle, ja
naurahtivat katsoessaan toisiaan kasvoihin. Sillä Vrenchenin oikea
poski ja Salin vasen, jotka maatessa olivat toisiaan vasten, olivat
painuneet ihan punaisiksi, kun taas toisten vaaleus viileän yöilman
vaikutuksesta oli käynyt vielä enemmän silmiinpistäväksi. He hieroivat
hellästi toistensa kalvenneita poskia tehdäkseen nekin punaisiksi.
Raikas aamuilma, kasteessa välkkyvän seudun tyyneys, varhainen
aamunkajastus tekivät heidät iloisiksi ja huolettomiksi ja varsinkin
Vrenchenin näytti vallanneen herttainen suruttomuuden henki.

"Huomeniltana täytyy minun siis lähteä tästä talosta", sanoi hän,
"hakemaan toista kattoa pääni päälle. Mutta sitä ennen tahtoisin vielä
kerran, yhden ainoan kerran, pitää oikein hauskaa sinun kanssasi;
tahtoisin oikein sydämeni halusta tanssia sinun kanssasi jossakin,
sillä minun mielestäni ei lähde tanssi yöllisessä unessani." "Kaikissa
tapauksissa tahdon sinua saattaa ja nähdä mihin joudut", sanoi Sali,
"ja tanssia haluaisin minäkin mielelläni kanssasi, sinä herttainen
lapsi! Mutta missä?" "Huomenna ovat markkinat kahdessa paikassa, jotka
eivät ole kovin kaukana täältä", vastasi Vrenchen. "Siellä ei meitä
juuri tunneta eikä meistä välitetä. Odotan sinua tuolla rannalla
ja sitten voimme lähteä matkaan iloitsemaan sinne minne mielimme,
kerran, ainoan kerran! Mutta meillä ei ole lainkaan rahaa! Sittenhän
ei tuumastamme voikaan tulla mitään". "Ole huoleti", sanoi Sali,
"aion tuoda sitä tullessani!" "Mutta ethän isältäsi niitä — niitä,
varastettuja?" "En, ole rauhassa! Minulla on vielä jälellä hopeinen
kelloni. Sen tahdon myödä." "En voi sinua kieltää sitä tekemästä",
sanoi Vrenchen punastuen, "sillä luulenpa, että kuolisin, jos en saisi
huomenna tanssia kanssasi." "Olisikin parasta, jos me molemmat voisimme
kuolla", sanoi Sali. Ja he syleilivät toisiaan suruisesti jäähyväisiksi
ja erotessaan nauroivat he kuitenkin iloisesti ajatellen huomista
päivää. "Mutta milloin sinä tulet?" huusi Vrenchen vielä. "Viimeistään
yhdentoista aikaan päivällä", vastasi Sali. "Sitten syömme kahden
kesken kunnollisen päivällisen." "Hyvä, hyvä, tule, armaani, jo puoli
yhdentoista aikaan!"

Kun Sali jo oli menossa huusi tyttö hänet vielä takaisin ja hänen
kasvonsa osottivat nyt äkillistä epätoivoa. "Siitä ei kuitenkaan
tule mitään", sanoi hän katkerasti itkien, "minulla ei ole mitään
sunnuntaikenkiä; jo eilen piti minun ottaa nämä kenkärojut jalkaani
lähtiessäni kaupunkiin. En voi itselleni toisia hankkia." Sali seisoi
neuvotonna ja hämillään. "Jollei sinulla muita ole, täytyy sinun tulla
noissa!" "En, en, sitten en voi tanssia!" "No sitten täytyy meidän
ostaa uudet." "Missä, millä?" "Oh, Seldvylassa on kenkäkauppoja yllin
kyllin! Vähemmässä kuin kahdessa tunnissa saan rahaa." "Mutta minä en
voi tulla kanssasi kiertämään Seldvylaa eikähän rahat riitä kenkienkin
ostamiseen." "Niiden täytyy! Ostan kengät ja tuon ne huomenna
mukanani." "Sinä houkkio, eiväthän ne minulle sovi, jos sinä ostat!"
"Anna siis minulle mukaan joku vanha kenkäsi, taikka odotas, minä otan
mitan, sehän ei liene mikään mahdottomuus!" "Otat mitan? Todellakin,
sitä en ole tullut ajatelleeksi! Tule, tule, minä etsin sinulle
nuoranpalan!"

Hän asettui jälleen liedelle istumaan, nosti hiukan hamettaan ja
veti kengän jalastaan, jota eilisestä matkasta saakka valkea sukka
verhosi. Sali laskeutui polvilleen ja otti mitan niin hyvin kuin
taisi, mittaillen nuorallaan siroa jalkaa pitkin ja poikin ja tehden
huolellisesti solmut "Mokomakin suutari!" sanoi Vrenchen ja katseli
naureskellen ja punastuen alas Saliin. Nuorukainenkin kävi punaiseksi
ja piti tytön jalkaa käsissään kauvemmin kuin välttämätöntä olisi
ollut, niin että Vrenchen kävi vieläkin punaisemmaksi. Vielä kerran
syleili ja suuteli tyttö hämillään olevaa Salia ja päästi hänet sitten
menemään.

Tultuaan kaupunkiin vei Sali heti kellonsa kellosepälle, joka antoi
hänelle siitä kuusi seitsemän guldenia; hopeisista peristä annettiin
myöskin muutamia guldenia ja Sali piti nyt itseään koko rikkaana, sillä
suureksi tultuaan ei hänellä ollut vielä koskaan ollut niin paljon
rahaa samalla kertaa. Jospa nyt vaan tämä päivä kuluisi ja sunnuntai
koittaisi ja hän saisi rahoillaan odottamansa onnen, ajatteli hän;
sillä vaikka ylihuomen tulisikin synkkänä ja tuntemattomana, niin
oli kuitenkin huominen sitä ihanampi ja loistavampi. Hän sai aikansa
kutakuinkin kulumaan hakiessaan Vrenchenille kenkäparia ja tämä tuntui
hänestä hauskimmalta työltä, mitä milloinkaan oli tehnyt Hän kulki
suutarilta suutarille, näytätti itselleen kaikki kaupoissa olevat
naisten kengät ja osti viimein keveän ja hienon kenkäparin, niin siron,
ettei Vrenchenillä vielä koskaan ollut sellaista ollut. Hän kätki
kengät liivinsä alle eikä laskenut niitä koko päivänä luotansa; hän
otti ne mukaansa vuoteeseenkin ja asetti ne päänalusensa alle. Kun hän
oli tänään nähnyt tytön ja tiesi huomenna taas näkevänsä, nukkui hän
sitkeästi ja rauhallisesti, mutta oli jo varhain aamulla jalkeilla ja
alkoi kulunutta sunnuntaipukuaan laittaa kuntoon niin hyvin kuin taisi.
Äiti huomasi tämän ja hän kysyi ihmetellen, mitä hänellä oli tekeillä,
hän kun ei pitkään aikaan ollut niin huolellisesti pukeutunut. Hän
tahtoi lähteä maita kulkemaan ja jotakin toimittamaan, vastasi Sali,
muutoin tulisi hän sairaaksi tässä talossa.

"Onpa se ihmeellistä maankiertämistä", murisi isä. "Anna hänen vaan
mennä!" sanoi puolestaan äiti. "Se tekee hänelle hyvää, hänhän
näyttääkin niin kurjalta." "Onko sinulla rahaa kuljeksia? Mistäpä
sinulla sitä olisi?" kysyi vanhus. "En tarvitse mitään", sanoi
Sali. "Tuossa on sinulle guldeni", jatkoi isä ja heitti rahan pojan
eteen. "Voit mennä kylän ravintolaan ja syödä siellä jotain, niin
ettei luultaisi meidän olevan niin rutiköyhiä." "En mene kylään enkä
tarvitse rahaanne, pitäkää se itse!" "Mikä on tarjottu, se on annettu,
mutta olisipa vahinko, jos vielä joutuisit tarvitsemaankin, senkin
visapää!" huudahti Manz ja työnsi guldenin takaisin taskuunsa. Mutta
hänen vaimonsa, joka ei tiennyt, miksi hän tänään oli poikansa tähden
niin surullinen ja liikutettu, toi hänelle suuren mustan milanolaisen
punajuovaisen kaulahuivin, jota itse oli vain harvoin käyttänyt ja
jota Sali jo ennen oli halunnut. Poika sitoi huivin kaulaansa ja antoi
pitkien kulmien häälyä vapaina; myöskin asetti hän ensi kerran paitansa
kauluksen, jota tähän saakka oli pitänyt alas käännettynä, rohkeasti
ja miehevästi pystöön, niin että se maalaisen kopeasti ulettui korvien
yli, ja lähti, kengät nuttunsa povitaskussa, jo puoli seitsemän
aikaan matkaan. Tuvasta lähtiessään tunsi hän kummallisen halun
ojentaa isälle ja äidille kätensä jäähyväisiksi ja kadulle tultuaan
kääntyi hän vielä katsomaan kotiaan. "Luulenpa sittenkin", sanoi Manz,
"pojan kuljeskelevan jonkun naisen jälessä. Se meiltä vielä puuttui!"
Vaimo sanoi: "Suokoon jumala, että hän löytäisi onnensa, se tekisi
poikaparalle hyvää!" "Ah", huudahti Manz, "siinäpä se asia onkin. Hän
on todellakin saavuttava taivaisen onnen, jos hän vaan löytäisi sinun
kaltaisesi suukovun! Se tekisi poikaparalle hyvää, tietysti!"

Sali suuntasi ensin askelensa jokea kohti, jossa aikoi odottaa
Vrenchenin tuloa, mutta tiellä muutti hän mieltään ja hän kääntyi
suoraan kylään noutaakseen Vrenchenin kotoa, koska hänestä tuntui
odotus puoli yhteentoista liian pitkältä. "Mitä me ihmisistä
välitämme!" ajatteli hän. "Kukaan ei meitä auta, ja minä olen kunnian
mies, jolla ei ole mitään peljättävää!"

Niin astui hän odottamatta Vrenchenin tupaan ja ihmeekseen tapasi
hän tytön jo täydellisesti pukeutuneena ja somistettuna istumassa ja
odottelemassa sovittua aikaa. Ainoastaan kengät puuttuivat. Sali jäi
suu avoinna seisomaan tuvan keskelle nähdessään tytön, sillä niin
kummalta näytti hän pojasta. Hänellä oli yllään vain yksinkertainen
sinivärinen liinainen puku, mutta se oli uusi ja sopi hyvin hänen
solakalle vartalolleen. Sen päällä oli hänellä huivi lumivalkeasta
musliinista ja siinä olikin koko varustus. Ruskea kiharainen tukka oli
sangen taidokkaasti järjestetty, ja muutoin niin vallattomat suortuvat
olivat sievästi järjestyksessä ympäri päätä. Kun ei Vrenchen moneen
viikkoon ollut juuri liikkunut huoneesta, olivat hänen kasvonsa käyneet
kalpeiksi ja kuultaviksi, johon surullakin oli osansa; mutta tähän
kalpeuteen valoi nyt rakkaus ja ilo hellän punan. Rinnalla oli hänellä
kaunis kukkavihko rosmariineistä, ruusuista ja muhkeista astereista.
Hän istui avoimen ikkunan ääressä ja hengitti hiljalleen raikasta
aamuilmaa. Nähdessään Salin tulevan ojensi hän hänelle molemmat sirot
käsivartensa, jotka olivat paljaat kyynärpäihin asti, ja huudahti:
"Olipa hauska, että tulit nyt jo tänne! Mutta onko sinulla kengät
mukanasi? Varmaankin? Nyt en nouse ennen kuin minulla on ne jalassani!"

Sali veti kaivatut kengät taskustaan ja ojensi ne tuolle kauniille
tytölle, joka otti ne halukkaasti vastaan. Vrenchen heitti vanhat
luotaan, veti uudet jalkaansa, ja ne sopivatkin hänelle erittäin hyvin.
Nyt vasta nousi hän tuolilta, pyörähteli uusissa kengissään ja kulki
innokkaasti jonkun kerran tuvan halki ja poikki. Hän kohotti hiukan
pitkää sinistä hamettaan ja katseli mielihyvällä punaisia villalankoja,
jotka kaunistivat kenkiä, sillä aikaa kun Sali lakkaamatta tarkasteli
hänen siroa, viehättävää vartaloaan, joka liikehti niin miellyttävissä
asennoissa tuossa hänen edessään.

"Sinä tarkastelet kukkavihkoani?" kysyi Vrenchen. "Enkö olekin
laittanut siitä kauniin? Tiedätkös, nämä ovat viimeiset kukat, jotka
olen löytänyt tästä yleisestä autiudesta. Toisessa paikassa oli vielä
jälellä ruusu, toisessa asteri, ja tuossa kun ne nyt ovat kauniissa
kimpussa, ei niistä voisi aavistaa, että ne ovat kerätyt häviön
keskeltä. Onpa jo aika minun lähteä tästä talosta, ei kukkaakaan enää
puutarhassa ja koko talokin on jo tyhjä!"

Sali katsoi ympärilleen ja huomasi nyt vasta, että kaikki irtaimisto,
joka vielä eilen oli ollut jälellä, oli viety pois. "Vrenchen-parka",
sanoi hän, "ovatko he jo sinulta kaiken vieneet?" "Eilen", vastasi
tyttö, "ottivat he kaikki, mikä irtainta oli, ja jättivät minulle
tuskin muuta kuin vuoteeni. Mutta senkin olen myönyt ja nyt on
minullakin rahaa, katsos!" ja hän otti muutamia uusia kirkkaita
taalarinkappaleita hameensa taskusta ja näytti niitä Salille.
"Niillä", jatkoi hän, "sanoi vaivaisvouti, joka myöskin oli täällä,
minun pitävän lähteä kaupunkiin palvelusta hakemaan ja neuvoi minua
jo tänään matkalle." "Eipä ole tuoliakaan enää mitään", sanoi Sali
kurkistettuaan keittiöön. "En näe siellä halkoa, en kattilaa, en
veistä. Etkö ole tänään vielä syönyt aamiaista?" "En mitään!" sanoi
Vrenchen. "Olisin voinut jotain itselleni noutaa, mutta ajattelin, että
mieluummin tahdon olla nälkäinen, jotta voisin syödä oikein paljo sinun
kanssasi, sillä minä iloitsen siitä niin sanomattomasti. Et voi uskoa,
kuinka iloinen olen!" "Jos uskaltaisin sinuun edes koskea", sanoi
Sali, "niin näyttäisin kuinka minun laitani on, sinä ihana olento!"
"Sinä olet oikeassa, sinä turmelisit kokonaan minun varustukseni ja
jos hiukan armahdamme kukkiani tekee se hyvää minun pääraukallenikin,
jonka tavallisesti saatat epäjärjestykseen!" "Tule sitten, lähtekäämme
täältä!" "Meidän täytyy vielä odottaa, kunnes minun vuoteeni on
noudettu; sitten suljen tämän tyhjän talon enkä enää tänne palaa.
Pienen tavaramyttyni annan säilytettäväksi vaimolle, joka on ostanut
vuoteeni."

He istuutuivat vastatusten odottamaan. Kohta tulikin talonpojanvaimo,
korskea ja suulas emäntä, jolla oli renkipoika mukanaan vuoteen
kantamista varten. Kun hän näki Vrenchenin rakastetun ja tytön itsensä
niin siistittynä, jäi häneltä suu ja silmät selälleen ja pannen
kädet puuskaan huusi hän: "Katsos vaan Vrencheniä! Sinähän olet jo
hyvällä tiellä. Täällä on sinulla jo vieras ja itse olet puettu kuin
prinsessa." "Niin, mutta", sanoi Vrenchen ystävällisesti hymyillen,
"tiedättekö myöskin kuka hän on?" "Kyllä maar, Sali Manz, minun
tietääkseni. Vuoret ja laaksot eivät yhdy, sanotaan, mutta ihmiset!
Mutta ole varuillasi, lapsi, ja muista, kuinka teidän vanhempainne on
käynyt!" "Ah, asiat ovat muuttuneet ja kaikki on taasen parhain päin",
jatkoi Vrenchen hymyillen ja ystävällisen puheliaasti, "nähkääs, Sali
on sulhaseni!" "Sulhasesi! mitä sanotkaan!" "Kyllä, ja hän on rikas
herra, hän on voittanut satatuhatta guldenia arpajaisissa. Ajatelkaas
sitä, rouva!"

Talonpojan vaimo hypähti ilmaan, löi kauhistuneena kätensä yhteen
ja huusi: "Sa-sa-satatuhatta guldenia!" "Satatuhatta guldenia",
vakuutti Vrenchen vakavana. "Herra Jumala, se ei voi olla totta, sinä
narraat minua, lapsi!" "No niin, uskokaa jos tahdotte!" "Mutta jos se
on totta ja sinä menet naimisiin hänen kanssaan, mitä aiotte tehdä
rahoillanne? Aiotko todellakin ruveta ylhäiseksi rouvaksi?" "Se on
tietty, kolmen viikon sisään ovat häämme." "Heitä nyt tuo puhe, sinä
olet hävytön valehtelija!" "Hän on jo ostanut Seldvylan kauneimman
talon suurine puutarhoineen ja viinimäkineen. Teidänkin pitää käydä
minua tervehtimässä, heti kun olemme saaneet talomme kuntoon, luotan
siihen!" "Sinä peijakkaan lapsi, mikä oletkin!" "Saattepa nähdä, kuinka
kaunista siellä on! Kunnon kahvia aion laittaa ja tarjoanpa teille
vielä munakakkua voin ja hunajan keralla!" "Oh, sinä veitikka, luota
siihen, että minä tulen!" huudahti vaimo riemastunein kasvoin ja vesi
kihosi hänen suuhunsa. "Mutta jos tulette päivällisen aikaan ja olette
torilla väsynyt, niin on teille aina tarjona voimakas lihaliemi ja
lasi viiniä." "Oh, nepä vasta herkkuja!" "Ja hiukan sokerileivosta
ja vehnästä rakkaille lapsillenne." "Tehän viette pääni kokonaan
pyörälle!" "Sievä kaulaliina tahi silkinpalanen tahi kaunis nauha
hameeseenne tahi kappale kangasta uusiksi liiveiksi pitäisi myöskin
löytymän, jos kahdenkesken kaivamme laatikoitani ja lippaitani." Vaimo
kääntyi kantapäillään ympäri ja puisteli tyytyväisenä hamettaan. "Ja
jos teidän miehenne tahtoisi tehdä edullisen maanoston tai karjakaupan
eikä hänellä olisi siihen rahaa, niin tiedätte, minne teidän tulee
kolkuttaa. Rakas Salini on oleva iloinen saadessaan sijottaa osan
käteisiä rahojaan luotettaviin ja kiitollisiin käsiin. Minulla
itsellänikin tulee olemaan säästövaroja, joilla voin auttaa uskollista
ystävää."

Nyt ei vaimo enää voinut itseään hillitä, vaan sanoi liikutettuna:
"Olen aina sanonut, että sinä olet kunnollinen, hyvä ja kaunis lapsi!
Herra suokoon, että sinulle kävisi hyvin aina ja iankaikkisesti, ja
siunatkoon sinua siitä, mitä hyvää minulle teet!" "Niinpä vaadinkin
minä, että ajattelette hyvää minusta." "No sitäpä todellakin
voit vaatia." "Ja että te aina tuotte tavaroitanne, hedelmiänne,
perunoitanne, vihanneksianne ensin minulle tarjolle, ennenkuin menette
torille, jotta voin olla varma siitä, että saan olla tekemisissä
oikean talonpoikaisemännän kanssa, johon voin luottaa. Minä puolestani
maksan teille tavaroistanne suurimmalla ilolla sen minkä kuka toinen
hyvänsä, te tunnette minut. Niin, en tiedä mitään kauniimpaa kuin
jos varakas kaupunkilaisrouva, jonka neuvottomana täytyy istua
kotonaan ja kuitenkin on niin monen asian tarpeessa, ja rehellinen
kunnon maalaisemäntä, kokenut kaikissa tärkeissä ja hyödyllisissä
asioissa, ovat hyviä ja pysyväisiä ystävyksiä! Siitä koituu heille
hyötyä sadoissa eri tapauksissa, ilossa ja surussa, ristiäisissä ja
häissä, lapsia kouluttaessa, ripille laskettaessa, oppiin ohjattaessa
ja vieraisiin vietäessä. Kadon ja vesitulvan sattuessa, tulipaloissa
ja raesateissa, joista kaikista meitä Herra varjelkoon!" "Joista
kaikista meitä Herra varjelkoon!" säesti kunnon emäntä huoaten ja
pyyhki kyyneleitä silmistään nuttunsa liepeihin. "Kuinka ymmärtäväinen
ja syvämielinen morsian sinä oletkin, niin, jollei sinulle käy hyvin,
niin ei maailmassa ole mitään oikeutta! Kaunis, suloinen, viisas ja
neuvokas sinä olet, työteliäs ja taitava kaikissa toimissasi! Ei kukaan
ole sinua hienompi eikä parempi, ei tässä kylässä eikä sen ulkopuolella
ja joka sinut saa, hän varmaan tuntee olevansa taivaanvaltakunnassa
taikka on hän lurjus ja joutuu tekemisiin minun kanssani. Niin kuules,
Sali, olepas vain kohtelias minun Vrenchenilleni taikka näytän sinulle
ihmeitä, sinä onnenpoika, joka saat taittaa tuollaisen ruusun!"

"Niin, ottakaa nyt vielä tämä myttyni, kuten olette luvannut, ja
pitäkää se luonanne, kunnes noudatan sen teiltä. Ehkä tulen itsekin
vaunuissa sitä noutamaan, jollei teillä ole mitään sitä vastaan.
Lasillista maitoa ette varmaankaan silloin minulta kieltäne ja itse
tuon mukanani jonkun kauniin mantelitortun." "Tuhat tulimmaista tuota
lasta, anna tänne myttysi!"

Vrenchen pani kokoonkääritylle vuoteelle, jota talonpojan vaimo jo
kantoi päänsä päällä, pitkän säkin, johon hän oli sullonut kaiken
maallisen omaisuutensa, niin että emäntä parka jäi seisomaan huojuva
torni pään päällä. "Tämä käy sentään melkein liian raskaaksi kantaa
yhdellä kertaa", sanoi hän, "enkö voisi tuoda nyyttyäsi toisella
kertaa?" "Ette, ette, meidän täytyy aivan heti lähteä, sillä meillä on
pitkä matka edessämme ylhäisten sukulaisten luo, jotka ovat ilmaisseet
itsensä vasta kun olemme tulleet rikkaiksi. Tiedättehän, miten
tavallisesti käy:" "Kyllä, kyllä! Niinpä varjelkoon sinua Jumala ja
ajattele minuakin rikkaudessasi!"

Emäntä lähti liikkeelle nyyttytornineen, pitäen sitä vaivalla
tasapainossa, ja hänen takanaan kulki hänen renkipoikansa, joka oli
asettunut Vrenchenin kerran kirjavaksi maalatun sängyn alle ja nojasi
päänsä sen tähdillä kirjattuun katokseen ja tarttui, kuin muinen
Simson, voimalla kahteen etumaiseen somasti koristettuun patsaaseen,
jotka kannattivat sängyn katosta. Kun Vrenchen Saliin nojaten katseli
menijöitä ja näki tuon puiden lomitse vaeltavan temppelin, sanoi
hän: "Tulisipa tuosta sängystä sievä puutarhamaja tai lehtikoju, jos
asettaisi sen puutarhaan ja sijottasi sen sisään pöydän ja penkin
ja kylväisi humaloita sen ympärille. Tahtoisitko istua siellä minun
kanssani, Sali?" "Kyllä, Vrenchen-tyttöseni, varsinkin kun humalat
olisivat kasvaneet pitkiksi!" "Mitä seisomme vielä tässä", sanoi
Vrenchen. "Mikään ei meitä enää täällä pidätä." "Tule siis sulkemaan
talo!" "Kenelle jätämme avaimen?" Vrenchen katsoi ympärilleen.
"Ripustakaamme se tuohon tapparaan, se on ollut tässä talossa enemmän
kuin sata vuotta, niin olen kuullut isäni usein kertovan, ja seisoo nyt
tuossa talon viimeisenä vartijana."

He ripustivat ruostuneen avaimen vanhan aseen ruostuneeseen sakaraan,
jonka ympärille pavut olivat kietoutuneet, ja lähtivät talosta. Mutta
Vrenchen kävi vaaleaksi ja peitti hetkeksi silmänsä, niin että Salin
täytyi häntä ohjata, kunnes he pääsivät kymmenkunnan askeleen päähän.
Hän ei kuitenkaan katsonut taakseen. "Mihin menemme nyt ensiksi?"
kysyi hän. "Me teemme kunnollisen kävelyretken maalle", vastasi Sali,
"ja huvittelemme siten koko päivän ja iltapuolella löydämme kyllä
tanssipaikan." "Hyvä", sanoi Vrenchen, "koko päivän oleskelemme yhdessä
ja menemme mihin mieli tekee. Mutta nyt on minun jo nälkä, heti
juomme naapurikylässä kahvit." "Se on tietty", vastasi Sali, "mutta
kiiruhtakaamme jo tästä kylästä!"

Kohta olivatkin he aukealla kedolla ja kulkivat hiljaa rinnatusten
viljelysmaiden halki. Oli kaunis syyskuun pyhäaamu, taivaalla ei ollut
ainoatakaan pilveä, mäkiä ja metsiä verhosi ohut sumukerros, joka
teki seudun salaperäisemmäksi ja juhlallisemmaksi, ja joka taholta
kaikuivat kirkonkellot, toiselta suunnalta rikkaan paikkakunnan
soinnukas ja syvä ääni, toiselta suunnalta pienen köyhän kylän
kaksi lavertelevaa kellopahasta. Rakastava pari ei ajatellut päivän
loppua, vaan antautui kokonaan korkean sanattoman ilon valtaan,
saadessaan siististi puettuina ja vapaina kuin kaksi onnellista,
jotka laillisesti ovat toistensa omat, tänä sunnuntaipäivänä vaeltaa
luonnon helmassa. Jokainen pyhäpäivän hiljaisuudessa kajahtava
ääni tai kaukainen huuto kaikui väristen heidän sieluissaan; sillä
rakkaus on kello, joka kaukaisimmatkin ja vähäpätöisimmätkin seikat
kaiuttaa uudelleen ja muuttaa ne salaperäiseksi soitannoksi. Vaikka he
olivat nälkäisiä, tuntui heistä puolentunnin matka lähimpään kylään
kuin kissan hyppäykseltä, ja hitaasti astuivat he kylän rajalla
olevaan ravintolaan. Sali tilasi hyvän aamiaisen, ja sillä aikaa kun
sitä valmistettiin, katselivat he ääneti vakavaa ja ystävällistä
isäntäväkeään suuressa ja puhtaassa vierastuvassa. Isäntä oli myöskin
leipuri, ja vastaleivotun leivän tuoksu tuntui suloisesti yli koko
talon. Kaikenlaisia leipiä kannettiin täysinäisissä vasuissa tupaan,
sillä kirkonmenojen jälkeen noutivat kyläläiset täältä nisuleipänsä tai
saivat lientä eineekseen. Emäntä, kohtelias ja siisti rouva, puhdisti
huolellisesti ja iloisesti lapsiaan, ja niin pian kuin joku heistä tuli
valmiiksi, tuli hän tuttavallisesti juosten Vrenchenin luo, näytteli
hänelle tavaroitaan ja jutteli kaikesta mikä hänellä oli sydämellä. Kun
hyvähajuinen väkevä kahvi tuotiin, istuutuivat rakastavaiset ujoina
pöytään, ikäänkuin he olisivat olleet kutsuvieraita. He rohkaisivat
kuitenkin pian mielensä ja alkoivat kuiskutella varovasti mutta
onnellisina keskenään. Ah, kuinka maistuikin kukoistavasta Vrenchenistä
hyvä kahvi, lihava kerma, verekset, vielä lämpimät leivät, suloinen
voi ja hunaja, munakaakku ja mitä kaikkea herkkua siinä olikin! He
maistelivat kaikkea, ja Sali katseli lakkaamatta tyttöä, joka söi
niin halukkaasti kuin jos hän olisi paastonnut kokonaisen vuoden. Sen
lisäksi iloitsi Vrenchen ravintolan hienosta kalustosta ja hopeisista
lusikoista. Emäntä näytti pitävän heitä nuorena säädyllisenä parina,
jota täytyi kunnollisesti palvella, ja istahti itsekin lavertelemaan
heidän kanssaan ja kumpikin antoi hänelle ymmärtäväisiä vastauksia,
jotka emäntää miellyttivät. Kunnon Vrenchen tuli niin kummalliselle
mielelle, ettei hän tiennyt pitikö hänen ennemmin lähteä armaansa
kanssa samoilemaan ketoja ja metsiä taikka jäädä vieraanvaraiseen
tupaan, voidakseen edes hetken ajan uneksia tässä hyvinvoivassa talossa
olevansa kotonaan. Sali teki kuitenkin hänen valintansa helpommaksi
kehottamalla suoraan ja kiireesti lähtöön, ikäänkuin heillä olisi ollut
edessään joku määrätty tärkeä matka. Emäntä ja isäntä saattoivat heidät
talon edustalle ja ottivat heiltä mitä ystävällisimmät jäähyväiset,
huolimatta heidän silminnähtävästä köyhyydestään, mieltyneinä heidän
hyvään käytökseensä, ja nuo molemmat nuoret köyhät ihmislapset
erkanivat isäntäväestään mitä kohteliaimmin ja lähtivät sydämessään
kunnollisuus ja rehellisyys jatkamaan matkaansa.

Mutta vielä sittenkin kun he jälleen olivat tulleet vapaaseen
luontoon ja tuntikausia käyskennelleet tammimetsässä, kulkivat he yhä
samalla tavalla toistensa rinnalla suloisiin unelmiin vaipuneina,
ikäänkuin he eivät olisi lähteneet riidan ja kaikkinaisen kurjuuden
hävittämistä kodeista, vaan olisivat kunnon ihmisten lapsia, jotka
kulkivat iloisissa tulevaisuuden toiveissa. Vrenchen antoi päänsä
syvämietteisenä painua kukitetulle rinnalle ja kulki, käsillään
huolellisesti hoitaen hamettaan, kosteata liukasta metsäpolkua. Sali
sitävastoin astui suorana kuin salko reippaasti ja mietteissään,
silmät kiinnitettyinä tukeviin tammenrunkoihin kuin maamiehen, joka
punnitsee mielessään, minkä puun hän kaataisi. Lopultakin heräsivät
he turhista unelmistaan, katsahtivat toisiinsa ja huomasivat, että he
yhä kulkivat samalla tapaa kuin lähtiessään ravintolasta, hämmentyivät
ja laskivat punastuen päänsä alas. Mutta nuoruus ja vakavuus sopivat
huonosti yhteen, metsä oli vihreä, taivas sininen ja he olivat yksin
avarassa maailmassa, ja he antautuivat jälleen suloisten unelmiensa
valtaan. Kuitenkaan eivät he enää kauan olleet yksin, sillä kauniilla
metsäpoluilla alkoi vilistä huvittelevaa nuortaväkeä sekä yksinäisiä
pareja, jotka ääneen iloiten kuluttivat aikaansa kirkonmenojen jälkeen.
Sillä maalaiskansalla yhtä hyvin kuin kaupunkilaisilla on valitut
kävely- ja huvittelupaikkansa metsissä, ainoastaan sillä eroituksella,
ettei niiden ylläpito maksa mitään ja että ne ovat vielä kauniimmat; he
eivät kävele ainoastaan sunnuntaisin kukoistavien ja viljavien peltojen
halki, vaan tekevät usein pitkiä matkoja metsiä ja vihreitä rinteitä
pitkin, istuutuvat milloin kauniille kauvasnäkyvälle mäelle, milloin
metsänreunaan, kaiuttavat laulujaan ja nauttivat täysin siemauksin
kauniista villistä luonnosta. He eivät tätä tee vanhasta tavasta,
vaan huvikseen, ja he tajuavatkin hyvin luontoa muultakin kuin hyödyn
kannalta. Tavantakaa taittavat he itselleen jonkun vihreän oksan,
nuoret pojat niin hyvin kuin vanhat äidit, jotka hakevat nuoruutensa
tuttuja teitä, ja vieläpä kankeat, parhaassa miehuudenijässä olevat
maamiehetkin leikkaavat mielellään metsän halki kulkiessaan suoran
vesan ja karsivat lehdet pois, niin että päähän jää vain pieni terttu.
Sellaisia vesoja kantavat he kädessään kuin valtikkaa. Tullessaan
virka- tai kansliahuoneeseen asettavat he vesansa nöyrästi nurkkaan,
mutta eivät milloinkaan unohda, edes vakavimmankaan asiantoimituksen
jälkeen, ottaa sitä matkaansa ja viedä sitä kotia, jossa vain nuorimman
perillisen on lupa se kokonaan hävittää.

Sali ja Vrenchen, nähdessään niin paljon kävelijöitä, nauroivat
mielessään ja iloitsivat siitä, että hekin esiintyivät parina. Mutta
pian pujahtivat he kaitaisemmalle metsäpolulle ja katosivat kaukaiseen
yksinäisyyteen. He pysähtyivät missä heitä huvitti, riensivät
eteenpäin ja lepäsivät taas, ja samoinkuin taivas oli ilman pilviä,
oli heidän mielensä tällä hetkellä suruja vailla; he unohtivat mistä
olivat lähteneet ja minne olivat matkalla, mutta olivat kaiken aikaa
niin hienotunteisia toisiaan kohtaan, ettei huolimatta Vrenchenin
vallattomasta mielestä hänen yksinkertainen pukunsa vähääkään
rutistunut, vaan pysyi siinä kunnossa, jossa se aamulla oli ollut.
Sali ei käyttäytynyt tällä matkalla kuin maalaisnuorukainen tai
ravintolanpitäjän poika, vaan kuin hyvän kasvatuksen saanut nuori mies,
ja olipa melkein naurettavaa nähdä, kuinka hellästi ja kunnioittaen hän
katseli iloista ja suloista Vrencheniänsä. Näiden kahden ihmislapsen
oli määrä tänä ainoana päivänä, joka heille enää oli suotu, käydä
läpi kaikki rakkauden asteet ja vaihteet, samalla kertaa johtaa
mieleensä menneen kunniakkaamman ajan muistot ja aavistaa kohtalokkaan
tulevaisuutensa, joka oli vievä heidän elämänsä.

Niin kulkivat he, kunnes he taas tulivat nälkäisiksi ja ilostuen
näkivät he vuorenkummulta loistavan kylän edessään, jossa saattoivat
syödä päivällistä. He kulkivat nopeasti alas, mutta astuivat tätäkin
ravintolaa kohti yhtä ujoina kuin olivat edellisestä eronneet. He
eivät tavanneet ketään, joka olisi heidät tuntenut. Vrenchen ei
ollutkaan viime vuosina lainkaan esiintynyt ihmisten ilmoilla,
kaikkein vähimmin kotikylänsä ulkopuolella. He näyttivät syrjäisestä
kunnialliselta tyytyväiseltä parilta, joka oli jollakin tärkeällä
matkalla. He menivät kylän ensimäiseen ravintolaan, jossa Sali
tilasi runsaan aterian. Heille katettiin erityinen pöytä oikein
sunnuntai-tapaan, ja he istuivat taasen hiljaisina ja ujoina ja
katselivat kauniisti kirjailtuja pähkinäpuisia seiniä, maalaistapaan
varustettua mutta kiiltävää ja hyvin järjestettyä ruokakaappia, joka
sekin oli pähkinäpuusta, ja kirkkaan valkeita ikkunauutimia. Emäntä
tuli tuttavallisesti heidän luoksensa ja asetti lasin vereksiä kukkia
heidän eteensä. "Siksi kunnes keitto tulee, sanoi hän", "voitte, jos se
huvittaa, sillä välin ravita silmiänne kukilla. Kaikesta päättäen, jos
on lupa olla utelias, olette te nuori pariskunta, joka varmaankin on
matkalla kaupunkiin vihille?" Vrenchen kävi punaiseksi eikä uskaltanut
korottaa katsettaan, Salikaan ei vastannut mitään, ja emäntä jatkoi:
"No, olettehan molemmat kylläkin vielä nuoria, mutta, sanotaan, nuorena
nainut elää kauvan, ja te näytätte kauniilta ja kelpo ihmisiltä,
joilla ei ole syytä piilotella itseään. Säännölliset ihmiset voivat
niin nuorina yhteen tullessaan saada jotakin aikaan, kun he vaan ovat
ahkeroita ja uskollisia. Ja sitä täytyykin olla, sillä kuka tietää
minkälaiset päivät ovat edessä. Ei silti, etteivät ne voisi olla
suloisia ja kauniitakin, kunhan vaan osaa asiansa oikein järjestää.
Elkää panko pahaksenne, mutta minua huvittaa teitä katsella, niin soma
pari te olette!"

Palvelijatar toi keiton, ja kun hän kuuli osan emännän puheesta
ja olisi itse niin mielellään halunnut päästä naimisiin, katsoi
hän kierosti Vrencheniin, joka muka oli tuolla hänen mielestään
niin kadehdittavalla matkalla. Viereisessä huoneessa päästi tuo
epämiellyttävä olento huonon tuulensa ilmoille ja sanoi emännälle,
joka myöskin siellä askaroi, niin kovaan, että se kuului vierastupaan
saakka: "On tuokin kaunis pari, joka menee päätäpahkaa kaupunkiin
vihille, ilman ystäviä, ilman myötäjäisiä ja ilman muuta tulevaisuuden
toivoa kuin kurjuutta ja kerjuuta. Mikähän siitäkin tulee, kun
tuollaiset ihmisraukat menevät naimisiin, jotka eivät osaa tämän
taivaallista. Oikein käy säälikseni tuo nuori kaunis poika, joka
näyttää niin pahasti pikeyteneen mokomaankin hempukkaan!" "Sst!
oletko hiljaa, senkin suupaltti", sanoi emäntä. "Tuollaista en salli!
He ovat varmaankin kaksi kelpo ihmistä tuolta vuorilta, tehtailta;
puutteellisesti ovat he puetut, mutta siististi, ja jos he vaan pitävät
toisistaan ja ovat työteliäitä, pääsevät he varmaankin pitemmälle kuin
sinä ilkeine suinesi. Saat luultavasti kauvankin odottaa, ennenkuin
sinusta kukaan huolii, jollet tule siivommaksi, sinä äkäpussi!"

Niin tuli Vrenchenin osalle kaikki se, mikä yleensä sattuu morsiamelle
hänen häämatkallaan: ymmärtäväisen emännän hyväntahtoinen pakina ja
rohkaisu, naimahaluisen ilkeämielisen piian kateus, hän kun ylisti
ja surkutteli tytön rakastettua, ja herkullinen päivällinen tämän
rakastetun rinnalla. Hänen kasvonsa hehkuivat kuin punainen neilikka,
hänen sydämensä tykytti kovasti; mutta siitä huolimatta söi ja joi
hän hyvällä halulla, ja oli palvelevaa tarjoilijatarta kohtaan sitä
kohteliaampi, mutta ei voinut kuitenkaan olla vähäväliä hellästi Saliin
katsomatta ja kuiskaamatta suloisia sanoja hänelle, niin että hänenkin
päänsä kävi pyörälle. He istuivat kauvan ja mukavasti pöydässä,
ikäänkuin he tahallaan olisivat viivytelleet pelosta taasen herätä
suloisista mielikuvistaan. Emäntä toi jälkiruuaksi makeita leivoksia,
ja Sali tilasi lisäksi hienoa ja väkevää viiniä, joka tulisena virtasi
Vrenchenin suonissa, kun hän sitä vähän maistoi; mutta hän piti
varansa, maistoi vain silloin tällöin ja istui muuten pöydässä ujona
ja arkana kuin todellinen morsian. Osaksi näytteli hän tätä osaa
veitikkamaisuudesta ja halusta koettaa, miltä tuntui olla morsiamena,
osaksi oli hänen mielensä todella sellainen ja hänen sydämensä tahtoi
haljeta levottomuudesta ja palavasta rakkaudesta, niin että hänen
lopulta kävi tukahduttavaksi istua neljän seinän sisällä ja hän pyysi
Salia lähtemään. Oli kuin olisivat he kammoksuneet kulkea kahden
kaukana valtatieltä, sillä ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta lähtivät
he kulkemaan valtatietä ihmisjoukon keskellä eivätkä katsoneet oikeaan
eivätkä vasempaan. Mutta kun he olivat tulleet kylän päähän ja olivat
astumassa toiseen, missä kirkkojuhlaa paraikaa vietettiin, tarttui
Vrenchen Salin käsivarteen ja kuiskasi vapisevalla äänellä: "Sali,
miksi emme tahtoisi saada toisiamme ja olla onnelliset!" "En tiedä
minäkään, miksi emme tahtoisi!" vastasi Sali ja kiinnitti silmänsä
lempeään syysaurinkoon, joka paistoi ketojen yli, ja hänen täytyi sitä
tehdessään siristää kokoon silmiään ja kasvojaan. He seisahtuivat
suudellakseen; mutta samassa tuli väkeä paikalle ja he jättivätkin
sen tekemättä ja jatkoivat matkaansa. Suuri kirkonkylä, missä juhlaa
vietettiin, kajahti yleisestä ilosta; muhkeasta kestikievarista
kaikui tahdikas tanssimusiikki, sillä kylän nuoriväki oli alkanut
tanssin jo puolelta päivin, ja kievarin edustalla olivat pienet
markkinat; pöydillä oli tarjolla makeisia ja leivoksia ja parissa
kojussa leikkikaluja ja koruja, joiden ääressä lapset ja muukin kansa
tunkeilivat, toistaiseksi vielä tyytyväisinä siihen, mitä saivat silmin
nähdä. Sali ja Vrenchenkin astuivat näiden kauneuksien luo ja antoivat
silmiensä liukua niiden yli; kummallakin oli käsi taskussa ja molemmat
tahtoivat he toisilleen jotakin lahjottaa, he kun olivat nyt ensi
kertaa markkinoilla. Sali osti suurta taloa esittävän makeiskakun;
se oli sokerisulatuksella valkaistu ja varustettu vihreällä katolla,
missä istui valkealta kyyhkysiä ja piipun nenässä komeili amoriini kuin
mikäkin nokikolari; avonaisen ikkunan ääressä syleilivät ja suutelivat
toisiaan oikein imelästi kaksi pulleaposkista ihmislasta, joilla oli
ihmeellisen pienet suut, sillä käytännöllinen maalari oli yhdellä
vetäisyllä tehnyt kaksi suuta, jotka katosivat toisiinsa. Mustat pilkut
esittivät iloisia silmiä. Ruusunpunaisen oven päällä oli luettavana
seuraavat värsyt:

    "Käy tupahani, armas!
    Mut tiedä kuitenkin:
    tääll’ aika lasketahan'
    vain yksin suudelmin."

    Ja armas lausui: "Rakkain,
    et mua saa väistymään.
    Sen tiedän varmaan: sulta
    saan onnen yksinään.

    Ja siks oon tullutkin ma,
    jos tunnustaa sen saan!"
    "Siis sisään tupahani
    käy armas astumaan!"

Sinihännystakkinen herra ja sangen korkeapovinen nainen pyysivät
tällä tavoin toisiaan astumaan tupaan, he olivat maalatut kumpikin
puolellensa ovea. Vrenchen taasen lahjotti Salille sydämen, jonka
toiselle puolen kiinnitetyssä paperilipussa oli sanat:

    Tään syömen kuoren alla on kaunis manteli.
    Mut kaunihimpi kuiten on sinuun lempeni!

Ja toisella puolen:

    Kun syönyt olet tämän, sa muista sananen:
    kun sammuu silmät, sammu ei palo sydämen!

He lukivat innokkaasti näitä värsyjä eikä ole koskaan mitään
riimitettyä runoa tai painotuotetta pidetty kauniimpana ja suuremmassa
arvossa kuin näitä piparikakkuriimejä. He pitivät sitä mitä lukivat
ikäänkuin erityisesti heitä varten kirjotettuna, sillä niin hyvin
näytti se soveltuvan heihin itseensä.

"Ah", huokasi Vrenchen, "sinä olet lahjottanut minulle talon! Minä olen
sinulle myöskin antanut sellaisen ja vieläpä todellisen, sillä meidän
sydämemme on nyt meidän tupamme, jossa asumme, ja me kannamme kuin
simpukat kotimme mukanamme. Muuta ei meillä olekaan!" "Niinpä olemmekin
kaksi simpukkaa, joista kumpikin kantaa toisensa tupaa", sanoi Sali ja
Vrenchen jatkoi: "Siispä emme saa toisistamme erota, jotta kumpikin
voisi pysyä tupansa lähistöllä!" Heidän tietämättään muodostivat he
puheessaan samanlaisia sukkeluuksia kuin he olivat nähneet noissa
monenmuotoisiksi laadituissa leivoksissa, ja he jatkoivat tämän
yksinkertaisen ja äitelän lemmenkirjallisuuden lukemista, joka oli
levitettynä heidän edessään ja varsinkin oli kiinnitetty moneen tapaan
kaunistettuihin isompiin ja pienempiin sydämiin. Kaikki tuntui heistä
kauniilta ja tavattoman sattuvalta. Kun Vrenchen luki kullatusta
sydämestä, jolla oli lyyran tapaan kielet: "Ma syöntä vertaan kitaraan,
se soi kun siihen kosketaan", tuli hän niin musikaaliselle mielelle,
että oli kuulevinaan oman sydämensä soittavan. Siellä oli myöskin
Napoleonin kuva, jonka senkin täytyi kantaa imelää rakkausriimiä, sillä
siihen oli painettu sanat: "Ei urhoa ollut vertaistaan, oli terästä
miekka, syön savea vaan; on armaallain vain ruusunen, mut syön kuin
teräs uskollinen!"

Heidän ollessaan kiintyneinä tähän lukemiseen koetti kumpikin käyttää
tilaisuutta tehdäkseen salaisen ostoksen. Sali osti Vrenchenille
kullatun sormuksen, jossa oli vihreä lasinpala, ja Vrenchen taas osti
mustan pukinsarvesta tehdyn sormuksen, johon oli kiinnitetty kullattu
orvokki. Nähtävästi tahtoivat he kumpikin täten antaa toisilleen niukan
kihlajaismerkin.

Mutta kun he kumpikin olivat vaipuneina näiden esineiden tutkimiseen,
eivät he huomanneet, että vähitellen kokoontui kansaa heidän
ympärilleen, ja että heitä tarkasti ja uteliaasti katseltiin. Sillä
kun useita nuorukaisia ja tyttöjä heidän kylästään oli täällä, olivat
he tulleet tunnetuiksi ja kaikki seisoivat nyt jonkun matkan päässä
heidän ympärillään ja katsoivat ihmetellen tuota siististi puettua
paria, joka hartaassa keskenäisessä seurustelussa näytti unohtaneen
koko maailman. "Kas vaan", kuiskailtiin, "siinähän on todellakin Martin
Vrenchen ja ravintoloitsijan Sali kaupungista! Ovatpa he somasti
toisensa löytäneet ja tehneet liiton! Ja mikä sydämellinen ystävyys
heidän välillään vallitsee, katsokaahan vaan! Mihinkähän lienevätkin
matkalla?" Tämä katsojain ihmettely oli omituinen sekotus onnettomuuden
surkuttelemista, vanhempain rappion ja kehnouden halveksimista ja
kateutta nuoren parin onnea ja yksimielisyyttä kohtaan. Sali ja
Vrenchen olivatkin toisiinsa rakastuneet harvinaisella ja melkeinpä
ylimyksellisellä tavalla, ja ehdottomassa antautumisessaan ja itsensä
unohtamisessaan tuntuivat he heitä ympäröivästä raa’asta kansasta
yhtä vierailta kuin unohduksessaan. Kun he sitten lopulta havahtuivat
ja katsoivat ympärilleen, näkivät he ympärillään vain ällisteleviä
kasvoja joka taholla. Kukaan ei heitä tervehtinyt, eivätkä he tienneet
pitäisikö heidän ketään tervehtiä. Tämä tylyys ja epäystävällisyys
oli molemmin puolin enemmän neuvottomuuden synnyttämä kuin
tarkotusperäinen. Vrenchenistä tuntui asema tukalalta ja kuumalta, hän
kävi vuoroin kalpeaksi vuoroin punaiseksi. Sali tarttui hänen käteensä
ja vei tyttöparan pois. Vrenchen seurasi häntä tottelevaisesti kantaen
piparikakkutaloa kädessään, vaikka kievarista kuului hauska soiton
räminä ja tyttö olisi niin mielellään halunnut tanssia.

"Täällä emme voi tanssia", sanoi Sali, kun he olivat päässeet jonkun
matkan päähän. "Täällä saisimme me vähän iloa, kuten näimme." "Niin
kyllä", sanoi Vrenchen surullisesti, "niinpä lieneekin parasta, että
jätämme ilonpidon sikseen ja minä alan etsiä palvelusta." "Ei",
huudahti Sali, "sinun täytyy kerran tanssia, sitä vartenhan minä olen
tuonut kengätkin sinulle! Menkäämme sinne missä köyhä väki huvittelee,
siihen mekin nyt kuulumme, se ei varmaankaan ole meitä halveksiva.
Paratiisipuistossa tanssitaan myöskin aina silloin kun täällä on
kirkkojuhlat, sillä se kuuluu samaan seurakuntaan. Lähtekäämme sinne,
siellä voit sinä hätätilassa yöpyäkin." Vrencheniä kammoksutti ajatella
yöpymistä vieraassa paikassa; kuitenkin seurasi hän tahdottomasti
Salia, joka nyt oli hänen kaikkensa koko maailmassa. Paratiisipuisto
oli kauniilla paikalla sijaitseva ravintola yksinäisellä
vuorenkunnaalla, josta oli laaja näköala yli seudun, vaan jossa
tällaisina juhlapäivinä ainoastaan köyhempi kansa, pientilallisten
ja palkkalaisten lapset kokoontuivat samoinkuin kaikenlaiset
maankiertäjätkin. Sata vuotta sitten oli rikas erakko rakentanut sen
itselleen huvilaksi; hänen jälkeensä ei kukaan tahtonut siinä asua,
ja kun ei sitä muuhunkaan saattanut käyttää, joutui tämä kummallinen
talo rappiolle ja tuli lopulta kapakoitsijan käsiin, joka siinä piti
liikettään. Nimensä ja omituisen rakennustapansa oli talo saanut
pitää. Siinä oli vain maakerros, minkä päälle oli rakennettu avonainen
lava, jonka kattoa kannatti neljältä kulmalta rapistuneet hietakiviset
kuvat, jotka esittivät neljää pääenkeliä. Katon räystäällä istui
ylt’yleensä pieniä soittavia enkeleitä, joilla oli isot päät ja vatsat,
soittoneuvoina triangelit, viulut, huilut, symbaalit ja tamburiinit,
kaikki nämäkin hietakivestä, ja enkelien soittoneuvot olivat alkuaan
olleet kullatut. Katon sisäpuoli samoin kuin lavan aitaus ja talon
seinät olivat peitetyt haalistuneilla seinämaalauksilla, jotka
esittivät iloisia enkeliparvia ja laulavia ja tanssivia pyhimyksiä.
Mutta kaikki oli kulunutta ja epäselvää kuin unessa ja sitäpaitsi
rehevien viiniköynnösten peitossa, ja sinertäviä tuleentuneita
rypäleitä riippui kaikkialla pitkin seinustaa. Talon ympärillä kasvoi
villiintyneitä kastanjapuita ja okaisia ja vahvoja ruusupensaita,
jotka viihtyivät siinä omassa hoidossaan samoinkuin syreenipensaatkin.
Kun Sali ja Vrenchen saapuivat paikalle, näkivät he jo kaukaa parven
liikehtivän avoimen katoksen alla ja talon ympärillä hääri ja hyöri
joukko iloisia juhlavieraita. Vrenchen, joka pelokkaana ja alakuloisena
kantoi piparikakkutaloaan, oli vanhojen maalausten pyhän kirkkoäidin
kaltainen, joka kantaa kädessään sen kirkon tai luostarin mallia,
jonka hän on perustanut. Mutta siitä pyhästä kirkonvihkimisestä, joka
oli hänen mielessään, ei voinut tulla mitään. Mutta kun hän kuuli
sen riemuisen soiton, joka kaikui lavalta, unohti hän surunsa eikä
enää kaivannut muuta kuin saada tanssia Salin kanssa. He tunkeutuivat
juhlayleisön välitse, joka istui talon edustalla ja tuvassa,
ryysyistä väkeä Seldvylasta, joka oli lähtenyt huokealle matkalle
maaseudulle, köyhää kansaa kaikilta maanääriltä, astuivat portaita
ylös ja pian pyörivät he valssin tahdissa kääntämättä tanssiessaan
katsettaan toisistaan. Vasta kun valssi oli loppunut katsoivat he
ympärilleen, Vrenchen oli puristanut talonsa rikki ja alkoi juuri sitä
surkutella, kun hän hämmästyi perin, nähdessään mustan viuluniekan
ihan lähellään. Hän istui rahilla, joka oli asetettu pöydälle, ja
oli mustan näköinen kuten aina ennenkin. Päivän kunniaksi oli hän
pistänyt vihreän kuusenoksan hattuunsa. Hänen jaloissaan pöydällä oli
pullo punaista viiniä ja lasi, joita hän ei potkinut kumoon, vaikka
hän lakkaamatta löi soittaessaan tahtia jalallaan. Hänen vieressään
istui kaunis mutta surullisen näköinen nuorukainen, jolla oli torvi,
ja kyttyräselkä mies seisoi bassoviulun ääressä. Salikin säpsähti
nähdessään viuluniekan, mutta tämä tervehti häntä mitä ystävällisimmin
ja huudahti: "Tiesinpä että saisin teille vielä kerran soittaa!
Niin, pitäkää nyt hauskaa, ystäväni, siten teette minulle iloni" Ja
hän tarjosi Salille täysinäisen viinilasin ja Sali joi sen hänelle
mieliksi. Kun viuluniekka näki, kuinka peljästynyt Vrenchen oli, koetti
hän puhutella häntä ystävällisesti ja laski sievää pilaakin, joka sai
tytön nauramaan. Näin tuli Vrenchen taasen paremmalle tuulelle, ja
nyt ilostuivat he molemmat siitä, että heillä täällä oli edes yksi
tuttava, ja etenkin siitä, että he silminnähtävästi olivat soittajan
erikoisessa suosiossa. He tanssivat yhtämittaa unohtaen itsensä ja
koko maailman yleisessä hyörinässä, melussa ja laulussa, joka kuului
talon ulkopuolellekin ja kaikui takaisin vuorilta kauvas yli seudun,
joka ylt’yleensä lepäsi syysillan hopeisen usvan peitossa. He tanssivat
hämärään saakka, jolloin suurin osa iloisista juhlavieraista meluten
ja pauhaten hajaantui eri suunnille. Jälelle jäivät vain varsinaiset
maankiertäjät, joilla ei ollut mitään kotia ja jotka tahtoivat
hauskan päivän perästä viettää hauskan yönkin. Heidän joukossaan oli
useita, jotka näyttivät olevan hyvät tuttavat viuluniekan kanssa,
ja he näyttivät muuten oudon näköisiltä kirjavissa puvuissaan.
Erittäinkin pisti silmiin muuan nuori poikanen, jolla oli yllään vihreä
manchesternuttu ja päässään rikkinäinen olkihattu, jonka ympärille
hän oli sitonut seppeleen pihlajankukkia. Hän kuljetti mukanaan
vallatonta tyttöä, jolla oli yllään tummanpunainen, valkoisella
kirjailtu karttuunipuku ja päänsä ympäri oli hän solminut tuleentuneen
viinipensaan oksan, josta kaksi sinistä rypälettä riippui kummallakin
ohimolla. Tämä pari oli kaikista hurjin, tanssi ja lauloi väsymättä ja
oli samalla kertaa joka nurkassa. Siellä oli myöskin solakka kaunis
tyttö, jolla oli musta haalistunut silkkipuku ja päässä valkea liina,
jonka nurkka valui alas selälle. Liinassa oli punaisia kudottuja juovia
ja oli se hyvä pellavainen käsi- tai pyyhinliina. Sen alta loisti
kaksi heleänsinistä silmää. Kaulassa ja rinnalla riippui hänellä
kuuskertainen säikeeseen pistetyistä pihlajanmarjoista tehty ketju,
joka korvasi kauniimmatkin korallihelmet. Tämä olento tanssi kaiken
aikaa yksinään ja kieltäytyi itsepintaisesti tanssimasta kenenkään
nuorenmiehen kanssa. Siitä huolimatta liikkui hän solakkana ja
notkeana ympäri lavan ja hymyili joka kerta, kun hän kiertäessään tuli
surullisen torvenpuhaltajan kohdalle, joka taasen aina käänsi päänsä
pois. Siellä oli vielä muitakin iloisia naisia suojelijoineen, kaikki
kuluneissa puvuissa, mutta iloisia ja mitä parhaassa sovussa keskenään.
Vaikka oli tullut pilkkosen pimeä, ei isäntä suostunut sytyttämään
lyhtyjä, sillä hän väitti niiden sammuvan tuulessa ja sitäpaitsi piti
täysikuun pian nousta ja siitä hyvästä, mitä tämä herrasväki hänelle
tuotti, oli kuunvalo riittävä. Tämä ilmotus otettiin mielihyvällä
vastaan; koko seurue asettui tämän eriskummallisen tanssisalin
seinuksille tähyämään kuun nousua, jonka puna jo näkyi taivaanrannalla.
Ja niin pian kuin kuu oli noussut ja heittänyt valonsa Paratiisitalon
lavalle, alkoivat he kuun valossa uudelleen tanssia ja tekivät sitä
yhtä säädyllisesti ja sydämensä halusta kuin jos olisivat karkeloineet
sadan vahakynttilän valossa. Tämä harvinainen valaistus teki kaikki
tutummiksi keskenään ja niin eivät Sali ja Vrenchenkään voineet olla
heittäytymättä yleiseen iloon ja tanssimatta muidenkin kanssa. Mutta
aina, kun he olivat hetken ajan olleet erossa, riensivät he toistensa
luo ja tunsivat sellaista tapaamisen iloa, kuin jos he olisivat
vuosikausia toisiaan etsineet ja nyt vasta kohdanneet. Sali oli tympeän
ja kyllästyneen näköinen tanssiessaan jonkun toisen kanssa ja käänsi
aina päänsä Vrencheniä kohden, joka taasen ei katsonut häneen ohitse
pyöriessään, vaan oli punainen kuin ruusu ja onnellisen näköinen, kenen
kanssa hyvänsä hän sitten tanssikin. "Oletko mustasukkainen, Sali?"
kysyi hän Salilta, kun soittajat väsyttyään lakkasivat soittamasta.
"Jumala varjelkoon", sanoi Sali "enpä tiedä, kuinka siksi voisin
tulla!" "Minkätähden olet sitten niin pahoillasi, kun minä tanssin
toisten kanssa?" "En sitä sure, vaan sitä että minun täytyy tanssia
toisten kanssa. En voi sietää toisia tyttöjä, on kuin pitäisin puupalaa
kainalossani, kun tanssin jonkun muun kuin sinun kanssasi. Ja sinä,
kuinka on sinun laitasi?" "Ah, minä olen kaiken aikaa kuin taivaissa,
kun vaan saan tanssia ja tiedän, että sinä olet saapuvilla! Mutta
luulen, että kohta kuolisin, jos sinä lähtisit pois ja jättäisit minut
tänne!"

He olivat tulleet alas lavalta ja seisoivat talon edustalla. Vrenchen
löi molemmat kätensä Salin kaulan ympäri, nojasi solakan värisevän
ruumiinsa häntä vasten, painoi hehkuvat, kuumista kyynelistä kosteat
poskensa hänen kasvojansa vasten ja sanoi huoaten: "Me emme voi tulla
yhteen ja kuitenkaan en voi sinua jättää, en silmänräpäykseksikään,
en hetkeksikään." Sali syleili häntä, puristi hänet rintaansa vasten
ja peitti hänen kasvonsa suudelmilla. Hänen sekaantuneet ajatuksensa
tapailivat jotakin keinoa, mutta hän ei keksinyt mitään. Jos köyhyys
ja syntyperän toivottomuus olisikin ollut voitettavissa, niin ei
kuitenkaan soveltunut hänen nuoruudelleen ja kokemattomalle kiihkeälle
rakkaudelleen antautua sellaisen pitkällisen koetuksen alaiseksi. Ja
sittenkin olisi vielä ollut esteenä Vrenchenin isä, jonka hän oli koko
eliniäksi tehnyt onnettomaksi. Tunne siitä, että ainoastaan läpeensä
lujalle pohjalle rakennettu avioliitto saattoi olla onnellinen, oli
hänessä yhtä elävä kuin Vrenchenissä; näissä omaan varaansa jätetyissä
olennoissa eli tämä viimeinen kipinä siitä kunniasta, joka oli heidän
kodeissaan muinoin kytenyt ja jonka heidän isänsä melkein tietämättään
olivat hävittäneet, he kun, juuri tätä kunniaa omaisuuttaan
kartuttamalla lisätäkseen, olivat ajattelemattomasti, mutta oikeudella,
kuten he itselleen kuvittelivat, anastaneet tietymättömiin hävinneen
ihmisen omaisuuden. Sellaista tapahtuu luultavasti joka päivä; mutta
joskus ohjaa kohtalo muille varotukseksi asiat siten, että kaksi
mokomaa kotinsa kunnian ja omaisuuden kartuttajaa sattuu yhteen,
ja silloin repivät he auttamattomasti toisensa palasiksi ja syövät
sukupuuttoon kuin petoeläimet. Sillä eivät ainoastaan kruunupäät
valtakuntansa kartuttajat tee virheitä laskuissaan, vaan myöskin
matalissa majoissa sattuu sellaisia erehdyksiä ja vallottajat joutuvat
aivan vastaiselle äärelle kuin aikomuksensa oli, ja kunniankilpi
muuttuu häpeätauluksi. Mutta Sali ja Vrenchen olivat kuitenkin
varhaisempina lapsuusvuosinaan nähneet kotinsa kunnian ja muistivat
vielä, kuinka hyvin kasvatettuja lapsia he olivat olleet ja kuinka
heidän isänsä olivat näyttäneet ihan toisilta miehiltä, vakavilta ja
kunnioitetuilta. Sitten olivat he kauvan aikaa toisistaan erotettuina,
ja kun he taas toisensa tapasivat, näkivät he heti toisissaan
kotinsa kadonneen onnen, ja kumpikin kiintyi sentähden sitä lujemmin
toiseensa. He olisivat niin kernaasti olleet iloiset ja onnelliset,
mutta ainoastaan hyvällä pohjalla ja perustuksella, ja se näytti
heistä saavuttamattomalta, samalla kuin heidän kuohuva verensä olisi
mieluummiten halunnut heti yhtyä. "Nyt on yö", huudahti Vrenchen, "ja
meidän pitää erota!" "Minunko pitäisi lähteä kotiin ja jättää sinut
tänne yksin", vastasi Sali, "en, sitä en voi tehdä!" "Huomenna koittaa
uusi päivä, joka ei meille ole hituistakaan parempi."

"Minä annan teille hyvän neuvon, te hupakot", puhui kimeä ääni heidän
takanaan ja viuluniekka astui esiin. "Siinä te nyt seisotte", sanoi
hän "ette tiedä minne mennä ja tahtoisitte toisenne niin mielellänne.
Tulkaa minun ja hyväin ystäväini kanssa vuorille, siellä ette tarvitse
pappia, ette rahaa, ette kunniaa, ette muuta mitään kuin hyvän
tahtonne! Ei ole niinkään huonosti meidän luonamme, terveellistä
ilmaa on tarpeeksi ja syötävääkin, jos on ahkera; vihreät metsät ovat
kotimme, joissa toisiamme rakastamme miten mielimme, ja talveksi
rakennamme itsellemme hauskat luolat tai ryömimme talonpoikain
lämpimiin heiniin. Siis lyhyet tuumat, pitäkää pian häänne ja tulkaa
meidän kanssamme, silloin pääsette kaikista murheista ja saatte
toisenne ajaksi ja iankaikkisuudeksi, niin kauvaksi aikaa kuin teitä
huvittaa ainakin; sillä vanhaksi elätte te meidän vapaassa elämässämme,
sen saatte uskoa! Älkää luulko, että minä tahdon teille kostaa mitä
vanhempanne ovat minulle tehneet! En. Tosin tuottaa minulle tyydytystä
nähdä teidän tulleen siihen, missä nyt olette; mutta enempää en
halua, ja tahdonpa teitä auttaa ja palvella, jos minua seuraatte."
Hän sanoi tämän todellakin teeskentelemättömällä ja ystävällisellä
äänellä. "No, miettikää nyt, ja seuratkaa minua, jos olen antanut
teille hyvän neuvon! Antakaa palttua maailmalle ja ottakaa toisenne
älkääkä kysykö siihen keneltäkään lupaa! Ajatelkaa iloista häävuodetta
metsän syvyydessä tai heinäladossa, jos metsä tuntuu teistä kylmältä!"
Tämän sanottuaan lähti hän sisälle. Vrenchen vapisi Salin käsivarren
varassa ja viimemainittu sanoi: "Mitä sinä siitä ajattelet? Minusta
tuntuu siltä kuin ei olisi hullumpaa heittää koko maailma hiiteen
ja rakastaa ilman rajoja ja esteitä!" Hänen puheensa oli kuitenkin
enemmän epätoivoista pilaa kuin täyttä totta. Vrenchen vastasi hänelle
hellästi häntä suudellen: "En, sinne en tahdo lähteä, sillä silloin
ei asia menisi minun mieleni mukaan. Tuo nuori torvensoittaja ja
silkkihameinen nainen kuuluvat hekin sillä tavalla toisilleen, ja
sanotaan heidän paljonkin rakastaneen toisiaan. Nyt kuuluu tyttö viime
viikolla olleen uskoton torvensoittajalle, joka sitä kovasti suree ja
on sentähden niin murheellinen ja äkeissään hänelle ja muille, jotka
hänelle nauravat. Tyttö on nyt tekevinään katumusta siten että tanssii
yksinään eikä puhu kenenkään kanssa ja hymyilee vain torviniekalle.
Soittaja poloisesta näkee kuitenkin, että hän vielä tänään on tekevä
sovinnon tytön kanssa. Mutta siellä missä asiat ovat tuolla tolalla en
minä tahtoisi olla, sillä en koskaan haluaisi olla sinulle uskoton,
vaikka minun pitäisi kokea mitä hyvänsä omistaakseni sinut!" Näin
puhuessaan värisi Vrenchen parka vielä ankarammin nojautuessaan Salin
rintaa vasten; sillä päivällisestä lähtien, jolloin ravintolan emäntä
oli pitänyt häntä morsiamena ja hän ilman vastalauseita oli suostunut
semmoisena esiintymään, kummitteli morsion onni hänen mielessään, ja
mitä toivottomampi hän oli sitä kiihkeämmäksi ja hillittömämmäksi kävi
hänen mielihalunsa. Yhtä huono oli Salin laita, sillä soittajan pakina,
kuinka vähän hän sitä olikin kuulevinaan, oli pannut hänen päänsä
pyörälle, ja hän sanoi neuvottomana ja änkyttävällä äänellä: "Tule
sisään, meidän täytyy joka tapauksessa vielä jotain syödä ja juoda."

He astuivat sisään vierastupaan, jossa ei enää ollut ketään muita
kuin pieni joukko kodittomia, jotka istuivat jo pöydän ääressä ja
nauttivat niukkaa ateriaansa. "Tuossa tulee meidän morsiusparimme",
huudahti soittaja, "pitäkää nyt iloa ja ottakaa toisenne!" Heidät
pakotettiin istumaan pöytään ja he ottivatkin siinä itselleen paikan
siten paetakseen itseään; he olivat iloisia siitä, että olivat ihmisten
parissa. Sali tilasi viiniä ja runsaamman aterian ja suuret ilot
alkoivat. Äkeä torvensoittaja oli sopinut uskottoman tyttösensä kanssa
ja molemmat nauttivat he nyt täysin siemauksin lemmen ihanuutta;
toinen hurja pari lauloi ja joi eikä säästänyt toisiltaan rakkauden
osotuksia ja viuluniekka ja kyttyräselkä melusivat ja remusivat
sydämensä halusta. Sali ja Vrenchen pysyivät hiljaa ja pitivät toisiaan
vyötäisistä. Äkkiä kehotti viuluniekka läsnäolijoita olemaan hiljaa
ja piti iloisen toimituksen, joka oli esittävinään vihkimistä. Salin
ja Vrenchenin täytyi ottaa toisiaan kädestä ja koko seurue tuli
rivissä heidän tykönsä toivottamaan heille onnea ja tervehtimään heitä
tervetulleiksi heidän liittoonsa. He antoivat tämän tapahtua sanomatta
sanaakaan ja pitivät sitä pelkkänä pilana, vaikkakin vuoroin kylmät
vuoroin kuumat väreet heitä puistuttivat.

Tuo pieni seurue tuli yhä äänekkäämmäksi ja meluisemmaksi väkevän
viinin virratessa tulisena heidän suonissaan, kunnes viuluniekka äkkiä
kehotti lähtöön. "Meillä on pitkä matka", huudahti hän, "ja puoliyö on
jo ohi. Ylös! me toimitamme morsiusparille juhlasaaton ja minä kuljen
soittaen edellä, niin että se joltakin näyttää!" Neuvottomuudessaan
eivät Sali ja Vrenchen tienneet mitä tehdä, vaan sallivat sen tapahtua.
He saivat kulkea etumaisina ja kaksi muuta paria muodosti saattojoukon,
joka päättyi kyttyräselkään bassoviuluineen. Musta mies kulki edellä
ja soitti viuluaan kuin riivattu mäkeä alas kuljettaissa, ja toiset
nauroivat, lauloivat ja juoksivat perässä. Näin vaelsi tuo mieletön
öinen joukkue hiljaisten ketojen kautta Salin ja Vrenchenin kotikylän
ohi, jonka asukkaat jo nukkuivat sikeästi.

Tultuaan kotikylänsä hiljaisille kaduille ja käydessänsä vanhempiensa
menetettyjen talojen ohi valtasi heidät hurjan tuskallinen mieliala,
ja he tanssivat muiden kanssa kilpaa, suutelivat toisiaan, nauroivat
ja itkivät. He tanssivat vielä kun soittaja ohjasi heidät sille
kunnaalle, jossa nuo kolme peltoa olivat, ja mäen päällä hankasi musta
mies viuluaan entistä hurjemmin, hyppi ja tanssi kuin kummitus. Hänen
seuralaisensa eivät olleet häntä huonommat hurjassa vallattomuudessa,
niin että täydellinen hornan seurue näytti sijottuneen tälle
hiljaiselle mäelle; kyttyräselkäkin hyppeli läähättäen kuormineen eikä
kukaan näyttänyt enää toisestaan välittävän. Sali tarttui Vrencheniä
lujasti käsivarteen ja pakotti hänet seisomaan alallaan; hän oli
ensimäisenä tullut järkiinsä. Sali suuteli tyttöä, jotta tämä olisi
hiljaa, intohimoisesti suulle, Vrenchen kun oli kokonaan unohtanut
itsensä ja lauloi kovaan ääneen. Tyttö ymmärsi pian nuorukaisen
tarkoituksen, ja he jäivät seisomaan hiljaa ja kuunnellen, kunnes
heidän riemuinen hääsaattonsa oli syöksynyt peltoa alas, ja osaamatta
heitä kaivata, kadonnut joen törmälle. Mutta viulu, tyttöjen nauru ja
poikien pilapuheet kaikuivat vielä kauvan yön helmasta, kunnes lopulta
melu lakkasi ja kaikki kävi hiljaiseksi.

"Noista olemme päässeet eroon", sanoi Sali, "mutta kuinka pääsemme
itsestämme? Kuinka voimme toisistamme erota?"

Vrenchen ei voinut vastata, hän lepäsi syvään hengittäen Salin
kaulassa. "Eikö ole parasta, että vien sinut kylään ja herätämme siellä
ihmisiä, jotka ottavat sinut luokseen? Huomenna voit lähteä tiehesi ja
varmaankin on sinun käyvä hyvin, sinä pääset kaikkialla eteenpäin!"

"Tulla toimeen ilman sinua!"

"Sinun täytyy unohtaa minut!"

"Sitä en tee koskaan! Voisitko sinä sitten sen tehdä?"

"Se ei kuulu tähän, rakkaani!" sanoi Sali ja siveli hänen kuumia
poskiaan, sillä aikaa kun tyttö lepäsi intohimoisesti painautuneena
hänen rinnallaan. "Nyt on kysymys sinusta. Sinä olet vielä niin nuori
ja sinulle voi vielä kaikkialla minne joudutkin käydä hyvin!"

"Entä sinulle, sinä vanha mies?"

"Tule", sanoi Sali ja veti hänet mukanaan. Mutta he kulkivat vain
muutaman askelen pysähtyen taas toisiaan syleilemään ja hyväilemään.
Yleinen hiljaisuus lauloi ja soitti heidän sieluissaan; ei kuulunut
muuta kuin virran hiljainen ja raukea kohina.

"Kuinka kaunista on kaikkialla ympärillämme! Kuuletko tuon kohinan,
joka on kuin laulua ja kellojen soittoa?"

"Se on vesi, joka kohisee. Muuten on kaikki hiljaa."

"Ei, se on jotain muutakin, se kaikuu täältä, tuolta, joka paikasta!"

"Minä luulen, että me kuulemme oman veremme kohinan korvissamme!"

He kuuntelivat hetkisen tätä kuviteltua tai todellista kohinaa, joka
johtui heidän ympärillään vallitsevasta suuresta hiljaisuudesta tai
kenties sai alkunsa kuunvalon lumoavasta vaikutuksesta, joka ylt'ympäri
lainehti laaksonpohjassa makaavan sumumeren yllä. Äkkiä juolahti jokin
seikka Vrenchenin mieleen; hän haki jotain poveltaan ja sanoi: "Olen
vielä ostanut sinulle jotain, jonka aion sinulle antaa!" Ja hän ojensi
Salille yksinkertaisen sormuksen ja pisti sen hänen sormeensa. Salikin
otti esille sormuksen ja pisti sen Vrenchenin käteen sanoen: "Meillä
on siis molemmilla ollut sama ajatus!" Vrenchen piti kättään ylhäällä
kalpeassa kuunvalossa ja tarkasteli sormusta. "Oh, kuinka kaunis
sormus", sanoi hän hymyillen. "Nyt olemme siis kuitenkin kihlatut ja
vihityt, sinä olet minun mieheni ja minä sinun vaimosi; kuvitelkaamme
edes hetken ajan niin olevan, ainakin niin kauan kuin tuo sumupilvi on
kulkenut kuun ohi tahi me olemme laskeneet kahteentoista! Suutele minua
kaksitoista kertaa!"

Sali rakasti varmaan yhtä voimakkaasti kuin Vrenchenkin, mutta
avioliittokysymys ei kuitenkaan ollut hänellä yhtä kiihkeästi mielessä,
se ei ollut hänelle sellainen järkkymätön ja ehdoton joko-tahi, kuin
Vrenchenille, joka kykeni käsittämään vain tämän ainoan seikan ja
intohimonsa kiihkossa näki siinä joko elämän tai kuoleman. Mutta äkkiä
vaikeni asia nuorukaiselle ja tytön naisellinen tunne herätti hänessä
raivoisan ja kiihkeän mielihalun, ja hehkuva kirkkaus valaisi hänen
sielunsa. Niin intohimoisesti kuin hän olikin tyttöä syleillyt ja
hyväillyt, teki hän sen nyt paljon myrskyisemmällä tavalla ja tytölle
satoi suudelmia. Vrenchen tunsi omasta kiihkostaan huolimatta heti
tämän muutoksen ja ankara pudistus kävi koko hänen ruumiinsa läpitse,
mutta ennenkuin sumupilvi oli kulkenut kuun ohi, valtasi hänetkin
sama intohimo. Kiihkeässä hyväilyssä ja syleilyssä sattuivat heidän
sormuksilla kaunistetut kätensä yhteen ja tarttuivat lujasti toisiinsa
ikäänkuin vaistomaisesti toimittaakseen päätökseen vihkimisen. Salin
sydän jyskytti toisinaan kuin vasaralla lyöden, toisinaan oli se taas
aivan hiljaa. Hän hengitti syvään ja sanoi hiljaa: "Yksi keino meillä
on, Vrenchen; me pidämme häät heti ja eroamme sitten maailmasta —
tuolla on syvä vesi — siellä ei meitä kukaan enää erota ja me olemme
kuuluneet toisillemme — lyhemmänkö vai pitemmän ajan, se on meille
silloin yhdentekevä." —

Vrenchen vastasi heti: "Sali — mitä sinä nyt sanot, olen minä jo kauvan
itsekseni ajatellut, nimittäin, että me voisimme kuolla ja silloin
kaikki olisi ohi — vanno siis minulle, että tahdot sen tehdä minun
kanssani!"

"Se on melkein kuin tehty, nyt ei sinua kukaan vie minulta paitsi
kuolema", huudahti Sali haltioissaan. Vrenchen hengitti syvään ja
ilon kyyneleet virtasivat hänen silmistään. Hän riuhtasi itsensä irti
ja juoksi keveästi kuin lintu kedon yli alas joelle. Sali kiiruhti
hänen jälessään, sillä hän luuli, että tyttö tahtoi häntä paeta,
Vrenchen taasen luuli Salin tahtovan pidättää häntä. Niin juoksivat he
perätysten ja Vrenchen nauroi kuin lapsi, joka ei tahdo antaa ottaa
kiinni itseään. "Joko sinä kadut?" kysyivät he toisiltaan tultuaan joen
rannalle ja saavutettuaan toisensa. "En, iloitsen siitä yhä enemmän!"
vastasivat he kumpikin.

Kaikista huolista vapaina juoksivat he joentörmää pitkin ja voittivat
vauhdissa kiitävän vedenkin, niin kiihkeästi etsivät he paikkaa,
johon voisivat pysähtyä; sillä heidän intohimonsa näki vain sen
autuuden riemun, joka oli heidän yhtymisessään, eikä heillä ollut
mitään muuta ajatusta paitsi tätä ainoata. Mitä sen jälkeen tuli,
kuolema ja hävitys, oli heille tyhjän arvoinen, ja he ajattelivat sitä
vähemmän kuin kevytmielinen ihminen, joka on menettänyt viimeisenkin
omaisuutensa, ajattelee millä hän huomenna elää.

"Kukkani menevät minun edelläni", huudahti Vrenchen, "katso, ne ovat
kaikki virrassa lakastumassa." Hän otti ne rinnaltaan ja heitti veteen
ja lauloi kovalla äänellä: "Mut kaunihimpi kuiten on sinuun lempeni!"

"Seis", huusi Sali, "tässä on morsiusvuoteesi!"

He olivat tulleet ajotielle, joka vei kylästä joenrantaan, ja tällä
kohdalla oli maallenousupaikka. Siinä oli iso heinillä lastattu alus
rantaan kytkettynä. Hurjalla mielellä alkoi Sali heti irrottaa aluksen
vahvoja köysiä, jolloin Vrenchen tarttui nauraen hänen käsivarteensa
ja huudahti: "Mitä aiot tehdä? Varastaisimmeko siunatuksi lopuksi
talonpojilta heidän heinälaivansa?" "Tämä olkoon myötäjäiset, jotka he
meille antavat, uiva vuode, sellainen, jollaista ei vielä kenelläkään
morsiamella ole ollut! Sitäpaitsi saavat he omaisuutensa takaisin
tuolla alhaalla, jonne se kuitenkin joutuu, eivätkä he saa tietää mitä
sillä on tehty. Katsos, se liikkuu jo ja tahtoo matkalle!"

Laiva oli muutaman askelen päässä rannasta syvemmällä vedellä. Sali
nosti Vrenchenin käsivarsiensa varassa korkealle ilmaan ja astui veteen
laivaa kohden; mutta tyttö hyväili häntä kiivaasti ja räpisteli kuin
kala, niin että pojan oli vaikea pysyä pystyssä juoksevassa vedessä.
Vrenchen koetti saada kasvonsa ja kätensä kastetuksi veteen ja huusi:
"Minä tahdon myöskin koettaa miltä kylmä vesi tuntuu! Muistatko
vielä, kuinka kylmät ja kosteat kätemme olivat, kun ojensimme ne
ensi kerran toisillemme? Me saimme silloin kaloja, nyt olemme itse
pian kaloja, suuria, kauniita kaloja!" "Pysy hiljaa, sinä rakas
kiusankappale", sanoi Sali, jolla oli täysi työ pysytellä seisaallaan
telmivän rakastettunsa ja aaltojen välissä, "muuten vievät aallot
minut mukanaan!" Hän nosti kannettavansa laivaan ja hypähti sinne
itse jälessä; sitten asetti hän tytön korkealle hyvänhajuiselle
heinälastille ja kiipesi sinne itsekin, ja kun he olivat päässeet sinne
liukui alus hiljalleen virran keskiuomaan ja ui hitaasti kääntyen
laaksoa kohti.

Joki kulki välistä korkeiden tummien metsien läpi, jotka heittivät
varjonsa sen yli, välistä aukeiden maisemien kautta, välistä
hiljaisen kylän, välistä yksinäisten mökkien ohi; milloin tuli se
suvantopaikkaan, niin että se muistutti tyyntä järveä, ja alus pysyi
melkein paikoillaan, milloin hyökkäsi se kallioiden välistä ja jätti
nopeasti nukkuvat rannat jälkeensä; ja kun aamurusko syttyi, sukelsi
kaupunkikin tornineen esiin hopeanharmaan virran äyräiltä. Laskeva kuu,
punertava kuin kulta, heitti loistavan valojuovan virtaan, ja tätä
juovaa pitkin liukui laiva hiljalleen alas jokea. Kun se oli tullut
lähelle kaupunkia, liukui hallaisena syysaamuna kaksi kalpeaa olentoa,
jotka olivat kietoutuneet lujaan syleilyyn, tumman aluksen haamusta
kylmään virtaan.

Alus osui jonkun ajan päästä vahingoittumattomana laivasiltaan ja
pysähtyi siihen. Kun myöhemmin kaupungin alapuolelta löydettiin kaksi
ruumista, ja kun niiden alkuperä oli saatu selville, saatiin sanomissa
lukea: Kaksi nuorta ihmistä, rutiköyhän häviöön joutuneen perheen
lasta, joiden vanhemmat olivat toistensa leppymättömiä vihamiehiä,
on hakenut aalloissa surmansa, sitten kun he koko iltapäivän olivat
keskenään hartaasti tanssineet ja huvitelleet eräissä kirkkojuhlissa.
Tämä tapaus on luultavasti yhteydessä niiltä seuduin peräisin olevan
heinälaivan kanssa, joka ilman laivaväkeä on saapunut kaupunkiimme,
ja otaksutaan nuoren parin ottaneen laivan viettääksen sillä
epätoivoisia ja jumalattomia häitään. Tässäkin esimerkki levenevästä
tapainturmeluksesta ja villiytyneestä intohimosta.



POLOINEN PARONITAR

Brandolf, nuori oikeusopin tutkija, riensi porraskäytävää ylös talon
ensimäiseen kerrokseen, missä eräs hänelle tuttu perhe asui, ja
siinä ajatuksissaan loikatessaan astuimelta toiselle oli hän vähällä
kaataa naisihmisen, joka keskellä portaita istuen kiillotti veitsiä.
Hänestä tuntui kuin häntä olisi veitsellä pistetty kantapäähän; hän
katsahti taakseen ja näki allaan vihasta punaiset kasvot, jotka, mikäli
hän saattoi alasvedetyn pääliinan tähden huomata, olivat nuorehkon
naisen, jota hän piti palvelijattarena. Vihoissaan ja suutuksissaan
katseli nainen alas työhönsä, ja Brandolf astui sydämessään loukattuna
tuttavansa asuntoon. Siellä tarkasteli hän saappaansa korkoa ja
huomasi, että sen kantapään nahkaan oli todella syntynyt pieni naarmu.

"Kuinka surkeita olemmekin, me ihmiset!" huudahti hän. "Joka päivä
puhumme me rakkaudesta ja ihmisyydestä ja joka päivä loukkaamme teillä,
portaissa ja käytävissä jotakin lähimäistämme! Tosin emme tahallamme;
mutta täytyypä minun itselleni tunnustaa: jos tuo nainen olisi
atlaspuvussa istunut portailla, niin olisinpa varmaan hänet huomannut!
Kunnia tuolle veitsiä kiillottavalle, puolustuskuntoiselle olennolle,
joka on ainakin painanut kostavan tutkaimensa kantapäähäni, ja hyvä
sekin, ettei se ollut mikään Akilleenkantapää."

Hän kertoi tuttavilleen pienen kohtauksensa. Kaikki huudahtivat: "Se
oli paronitar!" ja perheenisä lisäsi: "Rakas Brandolf! tällä kertaa
on teidän humaaninen omatuntonne vienyt teidät harhaan! Tuo nainen
porraskäytävässä on todellinen paronitar, joka pelkästä ilkeydestä,
estääkseen siten kulkua porraskäytävässä, ja itaruudesta, hän kun
ei henno käyttää omia huoneitaan siihen tarkotukseen, sotkee ja
kiillottelee yleisessä porraskäytävässä eikä sen ohella aatelisessa
ylpeydessään meitä porvarillisia tervehdi eikä edes luo katsettaan
meihin!"

Ihmeissään tästä kummallisesta selityksestä uteli Brandolf lähemmin
paronittaresta. Hän oli muutamia viikkoja sitten muuttanut taloon
kerroksen toisella puolen olevaan pienempään huoneustoon ja oli heti
kiinnittänyt ovelle loisteliaan nimensä sekä samalla ripustanut
ikkunaan ilmotuksen, jossa hän tarjosi vuokralle kalustetun huoneuston.
Joitakin vuokralaisia oli siinä jo asunutkin, mutta kukaan ei ollut
voinut kestää paria päivää pitempää aikaa, kun he jo olivat maksettuaan
melkoisen laskun paenneet tiehensä. Se joka joutui mokoman vuokraajan
satimeen, ei saanut omassa huoneessaan tupakoida, ei maata upealla
sohvalla, ei kulkea koluten huoneessaan, vaan hänen täytyi ottaa
saappaat jaloistaan säästääkseen mattoja; hän ei saanut yönutussa
eikä edes paidanhihoissa oleilla ikkunan ääressä, jottei hän siten
häpäisisi tätä vapaaherrallista asuntoa, ja sen lisäksi oli hän kuin
avuton vanki, sillä paronittarella ei ollut mitään palvelusväkeä,
vaan teki hän itse kaikki tehtävät ja kieltäytyi jyrkästi jokaisesta
palveluksesta, mikä ei suorastaan kuulunut hänen velvollisuuksissa.
Joka aamu asetti hän vuokralaisensa huoneeseen pullon puhdasta vettä
ja täytti iltasin vesiastian, mutta muutoin ei hän suostunut tuomaan
lasiakaan, vaikka hänen vuokralaisensa olisi janoon nääntynyt. Kaiken
tämän teki hän epäystävällisin sanoin tai ei puhunut ollenkaan mitään.
Kukaan ei tuntenut hänen perhesuhteitaan eikä mistä hän oli tullut; hän
ei seurustellut kenenkään kanssa, ja kun hänen taloudelliset toimensa
pakottivat hänet menemään kaivolle ja pihalle piikain ja palvelusväen
keskuuteen, kulki hän heidän keskellään äänetönnä kuin joku pahahenki.

Lyhyesti, kaikki olivat yksimielisiä siitä, että hän oli ilkeämielinen
paholainen, joka piti epäystävällistä ja outoa peliään omaksi edukseen
ja oli muka laskenut, että hän menettelynsä kautta saisi aikaan sen,
että hänen vuokralaisensa alituisesti vaihtuivat ja hän siten sai
tilaisuuden maksattaa heillä useita pieniä, liioteltuja laskuja ja
kiskoa heiltä ylimääräisiä vuokrarahoja, jos he ennen määräaikaa
muuttivat tiehensä. Tämä suunnitelma, jos se oli totuuden kanssa
yhtäpitävä, ei ollutkaan huono, sillä talo oli kauniin liikekadun
varrella, joka houkutteli aina uusia varakkaita muukalaisia vuokraamaan
paronittaren huoneen, mistä he kuitenkin pian luopuivat ja jättivät
sijansa toisille.

Kun tämä kuvailu, monen merkillisen pikkupiirteen höystämänä,
oli päättynyt, tunsi Brandolf pikemmin salaista sääliä tuota
pahaa paronitarta kohtaan kuin vihaa tai halveksumista, ja kun
hänen tuttavansa pilalla kysyivät, eikö hän tahtoisi tulla heidän
naapurikseen ja asettua asumaan tuon merkillisen paronittaren luo,
vastasi hän vakavasti: "Miksi en? Olisipa hauska päästä hänen sisimmän
olentonsa perille ja vääntää hänen päänsä paikoilleen!"

Mutta kun hän näki, ettei talon emäntä pitänyt enemmistä puheista tässä
asiassa, vaikeni hän. Kadulle tullessaan johti vuokrailmotus, joka taas
oli ikkunassa, uudelleen paronittaren hänen mieleensä.

Brandolf ei voinut lainkaan käsittää, kuinka yleensä saattoi
pahanilkisten ja tyhmien ihmisten tähden joutua selkkauksiin' ja
ikävyyksiin. Niin hyväntahtoinen ja rauhaa rakastava kuin hän
pohjaltaan olikin, tunsi hän kuitenkin aina oikeata kaipuuta saada
torailla kaikenlaisten riitapukarien kanssa ja osottaa heille heidän
hulluutensa. Kun hän kuuli puhuttavan vääryydestä, suututtivat häntä
enemmän ne, jotka sitä kärsivät, kuin ne, jotka sitä harjottivat, koska
hänen mielestään jälkimäiset eivät milloinkaan pääse sokeudestaan,
jollei heille tehdä vastakynttä. Vain avoimen väkivallan jätti hän
silleen, se kun itse merkitsi itsensä eikä sentähden tarvinnut mitään
huomautusta esiintyäkseen täydessä surkeudessaan ja tuhotakseen itse
itsensä. Hän ymmärsi hyvin inhimillisiä olosuhteita ja luotti niin
suuresti inhimillisyyteen jokaisessa ihmisessä, että uskalsi yrittää
kaikkein jöröimmässäkin herättää eloon tämän perikuvan tai ainakin
saada syntiseen tietoisuuden siitä, että hänet jo oli opittu tuntemaan
sekä että hän tapaisi voittajansa. Mutta — olipa että se johtui siitä,
että kiukuttelijat jo kaukaa vainusivat hänen voitollisen varmuutensa,
tai ihmislasten yhteisestä kohtalosta, joka harvoin antaa meidän
toivojemme toteutua — niin ei Brandolfille tarjoutunut yhtään kunnon
tilaisuutta, ja missä ikinä joku pahanilkinen olento kukoisti, sinne
tuli hän aina liian myöhään ehtiäkseen taittaa toivomansa kukkasen.

Sentähden kulki hän paronittaren oven ohi kuin suljetun paratiisin
sivu, jonne hän täydestä sydämestään ikävöi taistelemaan sitä
vartioivien lohikäärmeiden kanssa.

Kun hänen tuttavansa perhe lapsineen palvelijoineen päivineen lähti
syyskuussa matkalle Italiaan viettämään talvea, tunsi Brandolf,
vaunujen verkalleen talonemännän silmälläpidon alaisina pois vieriessä,
ettei hänellä tässä talossa ollut oikeastaan enää mitään tekemistä ja
että hänen asiansa olisi ollut lähteä siivosti kotiinsa. Mutta hän
astuikin porraskäytävää ylös, soitti paronittaren ovelle, ja pyysi
nähdä hänen huoneitaan. Paronitar tunsi hänet heti siksi mieheksi,
joka oli häntä portaissa töytäissyt, ja naapuriväen jokapäiväiseksi
vieraaksi. Epäluuloisesti ja suurin silmin katsoi hän häneen puhumatta
sanaakaan ja piti käsin ovesta, ikäänkuin hän olisi tahtonut lyödä sen
kiinni toisen nenän edessä; kuitenkaan ei hän sitä uskaltanut tehdä,
vaan laski Brandolfin, annettuaan hänelle lyhyen vastauksen, sisään.

Happamen kohteliaasti vei paronitar hänet huoneita katsomaan; ne olivat
erittäin siististi ja kauniisti sisustettuja, ja Brandolf selitti
lyhyen tarkastelun jälkeen, jonka hän teki enemmän näön vuoksi, että
hän oli halukas vuokraamaan tämän huoneuston ja että hän jo seuraavana
päivänä muuttaisi siihen asumaan. Ilman vähintäkään ilonilmausta
kumarsi paronitar hiukan. Brandolf ei muutoin nytkään hänestä paljoa
nähnyt, sillä hänellä oli huivi käärittynä suojuksen tavoin pään ja
kaulan ympäri ja sitä paitsi oli hänellä yllään harmaa päällysvaate,
joka saattoi yhtä hyvin olla viitta kuin kotipuku. Brandolf riensi
ilmottamaan isäntäväelleen muutostaan. Nämä surivat sitä kovin, sillä
heillä ei ollut koskaan ollut niin rakastettavaa vuokralaista, ja kun
he itse olivat säännöllistä ja hyväluontoista väkeä, tuntui heistä
Brandolfin muutto kaksinkerroin selittämättömältä. He saattoivat
selittää sen ainoastaan siten, että Brandolfilla varakkaana ja
oppineena herrana oli omat mielitekonsa eikä mitään suruja, ja että hän
sentähden voi mielin määrin seurata päähänpistojaan.

Vasta kun Brandolf oli muuttanut kapineensa uuteen asuntoonsa
ja sinne sijottautunut, veti hänen huomionsa puoleensa näiden
huoneiden tavallisten vuokrahuoneiden sisustuksesta suuresti eroava
kalustus. Hänellä oli hallussaan kolme kadunpuoleista huonetta.
Niiden sisustus näytti järjestetyn koko perheen yhteisen neuvottelun
mukaan ja kaikki kalusto oli kallisarvoisesta aineksesta. Lattia oli
kauttaaltaan kirjavien mattojen peitossa, joita muutamin paikoin
oli kaksinkerroin; jokaisessa huoneessa oli kirjotuspöytä, hienoja
kaappeja, ylellisyyskaluja, pelipöytiä ja peilejä, sohvia ja pehmeitä
patjatuoleja loppumattomiin; komeat uutimet verhosivat ikkunoita
ja yksin seinilläkin tunkeili joukko tauluja, vaskipiirroksia ja
muuta sellaista, ikäänkuin olisi jonkun muuttaneen perheen kaikki
seinäkoristeet olleet siinä huutokauppaa varten näytteillä. Jos
tämän kautta näiden muutoin isonlaisten huoneiden koko jo näytti
suuresti pienentyneen, niin kävi asia vielä arveluttavammaksi nurkkiin
asetettujen hyllyjen tähden, joille oli kasattu suuri määrä maalattuja
ja kullattuja porsliinikaluja ja hienonhienoja lasikoruja, mitkä
vapisivat kuin haavanlehdet jokaisesta voimakkaammasta askeleesta.
Kaikille näille korutavaroille oli maalattu tai kaiverrettu sama
vaakuna, mikä myöskin komeili ulko-ovella paronitar Hedvig von
Lohausen-nimen yläpuolella. Myöhemmin maata pannessaan huomasi
Brandolf, että samainen vapaaherra-vaakuna oli kudottu myöskin ylen
loisteliaan vuoteen liinoihin, mikä näytti olevan toinen puolisko
muinaisista morsiusvuoteista. Kaikki kapineet näissä kolmessa täyteen
sullotussa huoneessa olivat mitä moitteettomimmassa kunnossa eikä
missään voinut nähdä tomuhiutaletta, ja Brandolfista näytti jo siltä,
kuin olisi vuokralainen vain määrätty kaiken tämän ihanuuden vartijaksi
ja kuin saisi hän pian tomupyyhkimen ja viuhkan käteensä. Sillä sen,
joka noiden huoneiden kunnossapidosta huolehti, tuli todennäköisesti
asua noissa huoneissa. Mutta on heti sanottava, ettei niin lainkaan
ollut asianlaita; puhdistus pantiin aina toimeen vuokralaisen
poissaollessa, ikäänkuin sen olisi tehnyt joku näkymätön henki, ja
lasi- ja porsliinikapineet olivat aina yhtä varmasti paikoillaan kuin
jos ei ihmiskäsi olisi niihin koskaan kajonnut ja kuitenkaan ei niillä
voinut keksiä pienintä tomuhiutalettakaan.

Nyt alkoi Brandolf tarkkaavasti odotella emännän huonoja tapoja ja
tottumuksia alkaakseen ihmisyyden nimessä sotaretken niitä vastaan.
Mutta hänen huono onnensa näytti täälläkin hänet tapaavan: vihollinen,
joka varmaankin aavisti uuden vastustajansa voiman, pysyi salassa.
Brandolf ei edes voinut tupakinsavulla ajaa vihollista luolastaan,
sillä hän ei polttanut, ja kun hän vartavasten osti itselleen sellaisen
pienen piipun, jota muurarit käyttävät työtä tehdessään, sekä vähän
huonoa tupakkia ja toi saaliinsa kotia ja sytytti piipun, täytyi hänen
jo kolme savua vedettyään heittää se ikkunasta ulos, niin pahalta se
maistui. Mattoja ja patjoja ei myöskään käynyt päinsä liata, sillä
hän ei ollut sellaiseen tottunut; niin ei hänellä ollut enää muuta
neuvoa kuin avata ikkuna ja siten saada aikaan vetoa. Lisäksi puki hän
ylleen flanellijakun, pani päähänsä mustasta silkistä tehdyn myssyn
ja asettui niin leveästi ikkunaan kuin mahdollista. Ei viipynytkään
kauan, ennenkuin vapaaherratar von Lohausen ilmaantui avoimeen
oveen, mainitsi katumelun tähden tavallista korkeammalla äänellä
vuokralaistaan nimeltä, ja kun tämä katsoi taakseen, osotti hänelle
suurta hevoskärpästä, joka lentäen kierteli huonetta. Naapurissa on
hevostalli, huomautti paronitar lyhyesti. Kohta otti Brandolf myssyn
päästään, ajoi kärpäsen huoneesta ja sulki ikkunan. Sitten pani hän
myssyn uudelleen päähänsä, mutta otti sen taas pois huomatessaan,
että nainen seisoi vielä huoneessa ja näytti katselevan häntä hänen
puuhassaan heikolla mielihyvällä. Niin, mikäli paronittaren totisista
ja surullisista kasvoista oli näkyvissä, saattoi niissä melkein huomata
kirkkaan iloisuuden välähdyksen, joka kuitenkin pian katosi, samoinkuin
itse rouvakin.

Toistaiseksi ei Brandolf tiennyt, millä nyt alottaa; hän kääriytyi
kauniiseen työnuttuunsa, pani jakkunsa ja myssynsä paikoilleen ja
istui sohvaan. Istuessaan keksi hän seinässä vihreistä ja kultaisista
lasihelmistä tehdyn soittonuoran ja veti siitä kohta voimalla. Kuin
tuulispää ilmestyi paronitar harmaassa puvussaan ja pää entiseen tapaan
huivin verhoamana. Brandolf pyysi lähettää sanan räätälilleen, joka
asui kaukana monen kadun päässä. Paronitar punasti; hänen täytyi itse
lähteä, sillä hänellä ei ollut palvelijaa, jonka olisi voinut lähettää.
Hetken kestävän vaitiolon jälkeen kysyi hän, oliko asialla kiire vai
saisiko se ehkä jäädä iltapäivään. Brandolf selitti, että asia oli
kiireellinen, sillä hän tahtoi ompeluttaa irti menneen napin takkiinsa,
jota juuri tänään aikoi käyttää. Paronitar katsoi häneen syrjästä
ja oli jo aikeissa lyödä oven kiinni, mutta kääntyi vielä kerran ja
kysyi, eikö hän voisi ommella nappia. "Epäilemättä, jos olette niin
ystävällinen", sanoi Brandolf, "nappi riippuu vielä yhdestä säikeestä
takissa. Mutta enpä voi teiltä sitä pyytää!"

"Onko parempi juosta puoli tuntia pitkin katuja?" vastasi hän ja meni
noutamaan pienen vanhan neulakorin, jossa oli neulatyyny ja muutamia
lankarullia. Brandolf ojensi hänelle takin ja hänen ylhäinen emäntänsä
ompeli kapein sorminensa napin kiinni. Kun hänen työnsä tähden täytyi
olla kirkkaammassa valossa, näki Brandolf nyt ensi kerran selvemmin
osan hänen kasvoistaan, pyöreän hienon posken, pienen varmapiirteisen
suun ja sen yläpuolella hiukan terävähkön nenän; syvään työn yli
painuneet silmät jäivät näkymättömiin päähineen varjoon. Mutta se
mikä oli näkyvissä oli läpikuultavan valkeaa ja muistutti vanhojen
saksalaisten kuvien nunnanpäitä, joiden esikuvina aina oli joku hiukan
riutunut ja samalla huolien painama nainen.

Kuitenkaan ei jäänyt paljon aikaa havainnontekoihin, sillä hän oli
kädenkäänteessä valmis ja kadonnut.

Näin oli Brandolf päässyt ensimäisen päivänsä päähän ja samalla
tavalla kului useita viikkoja ilman että sattui mitään, joka olisi
tarjonnut hänelle tilaisuuden puuttua asiain menoon. Hänen täytyi
sentähden tyytyä odottamiseen, tarkkaamiseen ja arvailemiseen; sillä
jokin salaisuus tämän kaiken takana piili, vaikkakin paronitarta oli
liiaksi pahanilkisyydestä paneteltu. Ensiksikin pani Brandolf merkille,
että se osa asuntoa, jossa paronitar asui, oli luoksepääsemätön ja
sulettu; hänellä oli hallussaan kyökki, yksi-ikkunainen kapea kamari
ja toinen pieni huone. Niissä oleskeli hän kaiket ajat ypöyksinään,
sillä lukuunottamatta leipuripoikaa ei hänen luonaan näyttänyt käyvän
ristinsielua. Yhden ainoan kerran oli Brandolf tilaisuudessa heittämään
pikaisen silmäyksen kyökkiin, jossa näkyi suuri paljous kauniita
keittokaluja; mutta mistään ei voinut päättää että siellä olisi koskaan
pidetty tulta tai keitetty. Koskaan ei sieltä kuulunut tulen rätinää
tai puun pauketta tai lihan ja vihannesten hakkuuta taikka paistuvien
makkarain surinaa voisulassa. Millä eli paronitar? Tässä alkoi
uteliaalle vuokralaiselle asia selvetä: varmaankaan ei millään! Hän
näkee nälkää — sillä aikaa kuin minä kulutan aikaa etsien syytä hänen
suruunsa! Kappale kurjuutta, köyhä paronitar, joka on joutunut yksin
maailmaan, ties minkä kohtalon oikun kautta!

Brandolf ei nauttinut asunnossaan muuta kuin aamuisin kahvia parin
tuoreen sämpylän keralla, josta hän tavallisesti jätti toisen
tarjottimelle. Eräänä päivänä luuli hän sitten huomanneensa että rouva
Hedvig von Lohausen noutaessaan pois tarjottimen, katsahti ahnaasti
lautaseen, nähdäkseen oliko toinen sämpylä jälellä, ja riensi nopeasti
tiehensä. Hänen silmänsä oli loistanut kuin tähti. Brandolfin täytyi
asettua ikkunan eteen tullakseen ajatustensa herraksi. Mitä on ihminen,
puheli hän itsekseen, mitä on mies ja nainen! Hehkuvin silmin pitää
heidän tavotella ravintoaan kuin metsän petojen!

Hän ei ollut koskaan tuota katsetta ennen nähnyt. Mutta kuinka kaunis
ja loistava olikaan hänen silmänsä ollut!

Eräänlaisella julmuudella jatkoi hän huomiontekojaan; erään kerran
pisti hän jälelle jääneen sämpylän taskuunsa ja vei sen mukanaan;
toisen kerran jätti hän vain puoli sämpylää ja kolmannen kerran
molemmat, ja aina luuli hän paronittaren alas- tai ylösluoduista
silmistä, nopeammasta tai hitaammasta käynnistä keksineensä kokeensa
vaikutuksen ja tuli viimein vakuutetuksi siitä, ettei tuo naispoloinen
syönyt sanottavasti muuta kuin mitä hänen eineestään jäi jälelle, pari
lasillista maitoa ja puoli sämpylää taikka koko sämpylän.

Nyt tuli Brandolfin muuttaa menettelyään; hänen tuli etsiä tilaisuutta
ruokkiakseen hiukan villikissaa, kuten hän nimitti paronitarta hänen
luoksepääsemättömyytensä tähden, vaikkapa vastoin hänen tahtoaankin,
mutta hänen oli meneteltävä varovasti ja harkinnalla. Hän ilmotti,
ettei hän enää viitsinyt lähteä kotoaan myöhemmälle eineelle, jota
hänen oli tapana nauttia muualla, ja tilasi joka aamu kotiinsa aterian,
johon kuului munia, sianlihaa, voita ja sämpylöitä. Tästä jätti hän
suurimman osan jälelle siinä toivossa, että tuo poloinen kirkonhiiri
käyttäisi sitä hyväkseen. Se tapahtuikin ehkä jonkun päivän aikana;
mutta sitten näytti paronitar jotain vainunneen, kävi epäluuloiseksi
ja huomautti eräänä päivänä Brandolfille, että tämän pitäisi tilata
vähemmän tai jollakin tavalla käyttää sitä, mikä jää jälelle, eikä hän
lopulta kajonnut edes niihin sämpylöihin, jotka Brandolf jätti. Nyt oli
Brandolf taas neuvoton.

Eräänä päivänä, kun hän palasi kaupungilta kotiansa, kohtasi hän
paronittaren eteisessä puhuttelemassa vihanneskaupustelijaa, jolla
oli myytävänä kärryissään komea neilikkakasvi, mikä huolimatta
myöhästyneestä syksystä kukoisti täynnä tulipunaisia neilikoita.
Paronitar taivutti kasvin latvaa kädellään ja kätki nopeasti kasvonsa
kukkiin, ilmeisesti haluten itselleen kukkasta; hän kysyi epäröiden
sen hintaa, puisti päätään, laski kukanlatvan kädestään ja kiiruhti
nopeasti tiehensä. Brandolf osti kohta kasvin toivoen saavuttavansa
paronittaren ja voivansa taivuttaa hänet ottamaan sen vastaan, mutta
tämä oli jo ehtinyt kadota luolaansa, ja Brandolf vei neilikan
huoneeseensa sekä asetti sen pienelle pöydälle ikkunan ääreen, missä
hänellä myös oli tuoli, jossa hänen oli tapana istua ja lukea.
Huolellisesti asetti hän kuitenkin pöytää säästääkseen nelitaitteisen
nidoksen kukkaruukun alle.

Myöhemmin lähti hän taasen tiehensä aterialle, ja kun oli alkanut
sataa, otti hän jalkaansa kummikalossit. Sentähden olivat hänen
askeleensa kuulumattomat, kun hän jonkun ajan kuluttua palasi ja astui
huoneeseensa. Avoimen oven kynnyksellä seisten näki hän rouvan istuvan
tuolilla neilikan edessä tomuviuhka kädessään. Hän nojautui väsyneenä
tuolin selkämystä vasten ja oli nukahtanut kädet ynnä tomuviuhka
sylissään. Hiljaa sulki Brandolf oven ja hiipi sohvalle, mistä hän
ristissä käsin tarkkaavasti katseli nukkuvaa naista. Ei voinut sanoa,
että hänen kasvonsa kuvastivat juuri erityisemmin surua, pikemmin
heijastivat ne kaiken elämänilon ja toivon puutetta. Vain suljetuissa
silmäripsissä näkyi kaksi kyyneltä, jotka siinä kuivuivat ilman
liikatunteilua kuin kaksi huomaamatta kadotettua helmeä.

Sitä liikutetummaksi tuli Brandolf tästä näystä; mitä kauvemmin hän
katsoi, sitä enemmän ahdisti hänen sydäntään; hän toivoi, että hän
olisi voinut kutsua tuon tuntemattoman onnettoman kohtaloa omakseen,
ikäänkuin se olisi ollut joku ihanasti kukkiva omenapuunoksa tai joku
kalleus. Hänessä oli koko elämänsä ajan ollut jotain narrimaista, jos
yleensä voi sanoa narrimaiseksi sitä, mitä kuka hyvänsä ei tee toisen
jälessä.

Äkkiä liikahti nukkuja kuin pahan unen ahdistama ja heräsi. Hämillään
silmäili hän ympärilleen ja kun hän huomasi huoneessa miehen
osanottavine kasvonilmeineen, hypähti hän tuolilta ja pyysi entistä
paljon lempeämmin sanoin anteeksi käytöstään. Vieläpä hän lisäksi
selitti, että neilikat olivat hänen lempikukkiaan ja ettei hän ollut
voinut vastustaa kiusausta viipyä hetken niiden ääressä, jolloin
hän oli nukahtanut. Hän kertoi ennen hoitaneensa enemmän kuin sataa
tuollaista kasvia, joista toinen oli toistaan kauniimpi ja joista
kullakin oli oma värinsä.

"Saanko tarjota tämän teille, rouva paronitar?" sanoi Brandolf, joka
oli kohta noussut seisomaan. "Olen sen ostanut sentähden, että näin
teidän tuolla alhaalla ottavan sen käteenne ja sitä mielihyvällä
katselevan."

Mutta kaunis sää oli jo ohi. Punastuen puisti paronitar päätään.
"Minun luonani on liian vähän valoa sille", sanoi hän, "täällä on sen
parempi!" Ikäänkuin hän olisi katunut, että oli puhunut liian paljon,
tervehti hän lyhyesti, lähti tiehensä sekä suvaitsi seuraavina päivinä
tuskin näyttäytyä.

Viimein toi hän kuukausilaskun, joka oli kirjotettu harmaalle
paperiliuskalle. Brandolf jätti tahallaan sen lähemmin tarkastamatta;
sydämessään toivoen, että se olisi hyvin korkea, maksoi hän summan,
mikä kuitenkaan ei millään tavalla noussut yli sen määrän, johon
Brandolf oli tottunut. Kun Brandolf laski rouvalle rahat, seisoi tämä
omituinen emäntä asennossa, joka pikemmin oli nöyrä kuin uhkaava,
ikäänkuin hän olisi odottanut tavallista vuokran irtisanomista. Mutta
itsekseen päättäen kerrankin keksiä valoa tähän salaisuuteen, antoi
hän rouvan lähteä ilman että hän mitenkään osotti haluavansa muuttaa.
Uteliaana tutki Brandolf sitten paperiliuskaa saadakseen selville,
miten oli laita paronittaren laskutaidon, ja hän huomasi, ettei siinä
ollut penniäkään yli määrän; sen sijaan oli joka kerta kun hän einettä
syödessään oli jättänyt toisen sämpylöistä jälelle, vain toinen
merkitty laskuun. Nyt ei Brandolf enää paljon ymmärtänyt koko juttua,
vielä vähemmän kun hän iltapuoleen, mennessään ulos, ensi kerran kuuli
kyökistä hiljaista pauketta kuin palavista puista ja tunsi hyvästi
kiehuneen jauhovellin tuoksun, ja häntä halutti kummasti saada nauttia
sitä hänkin. Nyt oli hän vakuutettu, että paronitar nyt vasta ensi
kerran keitti itselleen lämmintä ruokaa. Hän tekee, ajatteli Brandolf,
sitä kerran kuukaudessa, kun vuokralainen maksaa laskun, samalla
tavalla kuin työmiehellä maksupäivänä on tapana käydä ravintolassa.

Ja itse asiassa ei seuraavana päivänä enää näkynyt mitään merkkiä
eilisestä keittämisestä.

Lokakuun puolivälissä joutui Brandolf paronittaren kanssa lähempään
keskusteluun, samanlaiseen kuin kerran neilikoista. Rouva huomautti
Brandolfille, että talvi saattoi tulla minä päivänä hyvänsä ja tehdä
tarpeelliseksi uunien lämmittämisen, ja kysyi pitäisikö hänen tilata
puita ja kuinka paljon. Brandolf mainitsi niin suuren määrän, että
sillä saattoi lämmittää kaikki huoneuston uunit ja pitää iloista
takkavalkeaa aina toukokuuhun saakka. Samalla antoi hän rouvalle
pankkiosotuksen, pyytäen häntä huolehtimaan kaikesta, mikä oli tarpeen,
puiden ostamisesta ja särkemisestä; rouva otti pankkiosotuksen ja
toimitti asian suurella huolella ja ymmärryksellä. Ei viipynyt
kahdeksaa päivää, ennenkuin alkoi tuiskuta, ja nyt täytyi yksinäisyyttä
rakastavan emännän useammin näyttäytyä, hän kun itse sytytti tulet
vuokralaisensa kolmeen uuniin sekä kantoi niihin tarvittavat puut.
Hänen kasvonsa ja kätensä nokeutuivat tässä työssä ja hän oli pian
täydellisen tuhkimuksen näköinen.

Mutta jos Brandolf oli luullut, että hän lämmittäisi hiukan myöskin
omia huoneitaan, niin oli hän siinä erehtynyt, sillä yhtä vähän kuin
kesän aikaan saattoi Brandolf huomata, että niissä olisi poltettu
puita. Ja kuitenkin oli kylmyys jo käynyt varsin kovaksi; mutta
paronitar, toimitettuaan puiden oston vuokralaisensa puolesta,
oleskeli yksin kylmissä huoneissaan ja teki siellä Jumala ties mitä.
Hän kävi silmin nähden kalpeammaksi, hoikemmaksi ja väsyneemmäksi ja
näytti siltä kuin hän olisi päivä päivältä aina suuremmalla vaivalla
haalinut sisälle puukantamuksen. Se kuristi Brandolfin sydäntä, vaikka
hän muutoin olikin niin reipas ja huoleton mies. Mutta jokaisen
kokeen saada häntä puhumaan ja ottamaan vastaan apua torjui nainen
itsepintaisesti luotansa, ikäänkuin hän ehdon tahdoin olisi aikonut
raastaa itsensä kuoliaaksi. Brandolf oli puolestaan yhtä itsepäinen
ja odotteli vain sopivaa tilaisuutta, joka ei voinut olla pian
ilmestymättä.

Kuitenkin kävi aika hänelle hiukan pitkäksi. Hänen leskeksi jäänyt
isänsä oli suuri tilanomistaja ja sangen rikas mies, joka toivoi,
että ainoa poikansa olisi asunut hänen luonaan ja ottanut haltuunsa
tilojen hoidon. Toiselta puolen oli poika huomattava juriidinen kyky,
jota ylhäältäpäin oli kehotettu tavottelemaan valtion virkoja. Hän
olikin tullut pääkaupunkiin perehtyäkseen enemmän virkamiehen alaan ja
kerrankin ratkaistakseen suuntaan tai toiseen, ainakin joksikin aikaa.

Työskennellen joka päivä vapaaehtoisena jonkun tunnin ministeristössä
ja ollen muutoin hiukan mukavuuteen tottunut äidinpoika, soi hän
itselleen yllin kyllin aikaa vaaliaan varten. Kuitenkin sai hän uuden
aiheen kiiruhtaa, sillä häntä oli ajateltu erääseen toimeen, joka
olisi vaatinut häntä oleskelemaan syrjäisessä maankolkassa. Itse
puolestaan ei hän taas olisi tahtonut luopua asunnossaan alottamansa
jutun ratkaisusta, ja isä ahdisti myös vanhalla vaatimuksellaan. Asian
tällä kannalla ollen makasi Brandolf eräänä aamuna vuoteessa tavallista
kauvemmin ja mietiskeli, mitä hänen pitäisi tehdä. Lopulta tuli hän
siihen päätökseen, että hän vallan hyvin voisi käyttää juriidisia
tietojaan ja hänelle tarjottua virka-asemaa hyväkseen kootakseen
kaikessa hiljaisuudessa tarvittavat tiedot paronittaren menneisyydestä
ja nykyisyydestä ja tilaisuuden mukaan hankkiakseen tuolle hyljätylle
naiselle paremman aseman, taikka sitten karkottaakseen hänet kokonaan
mielestään ja jättääkseen koko jutun sikseen.

Tällä mielellä pukeutui hän ja kiiruhti toiseen huoneeseen nauttimaan
aamukahvinsa päästäkseen sitten heti matkaan. Mutta huolimatta siitä
että aamu oli jo kulunut pitkälle ei kahvitarjotinta näkynytkään
vanhalla paikalla; huoneet olivat kylmillään, sillä yhteenkään
uuniin ei oltu tehty tulta. Ihmeissään aukaisi hän oven eteiseen ja
kuunteli; mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Hän veti kauniista
kellonuorasta, mutta kaikki jäi edelleen kuolonhiljaiseksi. Huolissaan
astui hän käytävän toiseen päähän, kunnes tuli kyökin ovelle ja
koputti sille, ensin hiljaa, sitten voimakkaammin, saamatta mitään
vastausta. Hän aukaisi oven, kulki keittiön läpi toiselle ovelle, joka
vei paronittaren asuinhuoneeseen. Sille koputteli hän taasen varovasti
ja kuunteli, mutta ei kuullut muuta kuin keskeytymättömän kiivaan
hengityksen ja ajottaisia valituksia. Silloin aukaisi hän tämänkin
oven ja astui pimeään ja synkkään huoneeseen, jonka paljaat seinät
olivat kylmyydestä niin kosteat, että ne tihkuivat vettä; pihalle päin
olevan ikkunan peitti yksinkertainen valkea uudin sekä tiheä kerros
jääkukkia. Kurjalla vuoteella, jonka muodostivat olkisäkki, karkea
liina ja surkean ohut peite, makasi paronitar. Kapea, hieno vartalo
kuvastui peitteen läpi, kalpea pää lepäsi huonolla tyynyllä ja kostea
pähkinänruskea tukka ympäröi sekavissa kiemuroissa kasvoja, jotka
avoimin silmin tuijottivat kosteaan peitteeseen. Hänellä oli yllään
ohut flanellipuku; käsivarret ja kädet, jotka lepäsivät peitolla,
värisivät kuitenkin kylmästä ja kuumeesta ja koko muukin ruumis vapisi
silminnähtävästi peitteen alla. Säikähtyneenä astui Brandolf vuoteen
viereen ja puhutteli sairasta; tämä käänsikin silmänsä häntä kohti,
mutta ei näyttänyt häntä tuntevan; kuitenkin pyysi sairas heikolla
äänellä heti vettä. Brandolf juoksi kohta kyökkiin, löysi siellä vettä
ja täytti lasin. Hänen täytyi kohottaa sairaan päätä, jotta tämä
voisi viedä lasin suuhunsa; kaksin käsin piteli paronitar Brandolfin
kädestä ja lasista lujasti kiinni ja joi ahnaasti veden. Sitten laski
hän päänsä taasen alas, katseli hetken tuota vierasta miestä ja sulki
sitten silmänsä.

"Ettekö tunne minua? Kuinka teidän on?" sanoi Brandolf ja etsi
paronittaren ohkasesta ja valkeasta kädestä valtimoa, jonka pikainen
lyönti helposti tuntuikin ihon läpi. Kun sairas ei vastannut eikä
avannut edes silmiään, riensi Brandolf talonmiehen luo, joka asui
maakerroksessa ja käski tämän vaimon mennä sairaan luo pitämään hänestä
huolen, sillä aikaa kun hän itse meni hakemaan lääkäriä. Hän lähtikin
heti matkaan; hän oli tuttu erään sairashuoneen esimiehen kanssa ja
etsi nyt häntä hänen aamupäiväisestä toimestaan. Lääkäri lopetti niin
nopeasti kuin mahdollista välttämättömät tehtävänsä ja ajoi sitten
viipymättä ystävänsä kanssa vaunuissa viimemainitun asuntoon. "Sinä
olet valinnut itsellesi omituisen emännän", puhui lääkäri leikkiä
laskien, "jos hän kaiken päälliseksi kuolee, saat sinä laskuusi
hoitokustannukset, hautauksen ja hautakiven ennen kuin muutat muualle!"

"Ei, ei", huudahti Brandolf, "hän ei saa kuolla! Minä olen kerran
saanut nähdä hänen onnettoman kohtalonsa ja olen nyt kuin heikko
nainen, jonka lapsi on sairastunut!"

Hän kertoi lääkärille, niin paljon kuin tietä riitti, paronittaren
elämäntavoista. Lääkäri pudisti päätään ihmetellen. "Lohausen!" sanoi
hän, "jospa tietäisin, milloin olen tuon nimen ennen kuullut! Joka
tapauksessa, katsokaamme, mitä voimme hänen hyväkseen tehdä!"

"Mikä pahanpäiväinen luola!" huudahti hän astuessaan siihen kosteaan,
kylmään ja pimeään huoneeseen, jossa sairas makasi. Paronitar oli nyt
tiedoton eikä ollut talonmiehen vaimon sanojen mukaan liikkunut sen
jälkeen kuin Brandolf oli lähtenyt. Lyhyen tarkastelun jälkeen selitti
lääkäri, että tässä oli kysymyksessä joku vaikeampi hengenvaarallinen
tauti. "Ennen kaikkea täytyy hänen pois täältä", sanoi hän, "oikeaan
vuoteeseen ja terveeseen ilmaan! Minun sairassaleissani löydämme
hänelle helposti sijan, jos toimitamme hänet sinne; yksityis-huoneet
ovat tosin kyllä kaikki tällä hetkellä käytännössä."

"Me emme voi antaa tämän ihmisaran naisen herätä tajuntaan vieraassa
paikassa ja outojen ihmisten ympäröimänä", sanoi Brandolf, joka ei
tahtonut laskea talosta huolenpitonsa esinettä. "Ja sitäpaitsi", jatkoi
hän, "on tässä nähtävästi kysymyksessä häpeällä ja katkeruudella
salattu köyhyys, ja on meidän siihen nähden oltava hienotunteisia. Minä
voin vallan hyvin luopua laitimaisesta huoneestani; toimittakaamme
hänet sinne, hankkikaamme hänelle tilapäinen sairaanhoitajatar ja
sulkekaamme minun huoneisiini vievä ovi, niin emme kumpikaan ole
toisellemme haitaksi. Kun meillä vain ensiksi olisi vuode!"

"Olen kurkistanut tähän viereiseen huoneeseen", jutteli talonmiehen
leski, "ja näin siellä vierekkäin täydellisen kauniin sängyn osat.
Taivas tietäköön, miksi tämä ihmeellinen nainen nukkuu tuollaisella
kerjäläisvuoteella, kun hänellä on hallussaan niin hyvä vuode!"

"Sen voin minä sanoa", puhui Brandolf, "hän tekee sen säästääkseen
parempaa vuodetta voidakseen hätätilassa vuokrata huoneustonsa
kahdelle vuokralaiselle. Niin paljon olen nähnyt, että hän kaiketi on
koko elämänsä ajan tottunut kieltäytymään, ehkä ei hyvyydestä, vaan
sentähden että se hänestä on ollut välttämätöntä. Sillä tuo pieni ja
hento nainen tuossa peitteen alla on tinkimätön vaatimuksissaan itseään
ja muita kohtaan."

Lääkäri keskeytti hänet sanoen: "Niinpä tahdon heti itse lähteä
hakemaan erään hyvän hoitajattaren, jonka tunnen, ja lähetän
hänet tänne." Sen jälkeen lähti hän vaunuissaan luvattuaan antaa
sairaanhoitajattarelle tarpeelliset määräykset. Myöskin talonmiehen
vaimon täytyi lähteä omille asioilleen ja Brandolf jäi siten istumaan
yksin kuumesairaan vuoteen ääreen, kunnes hoitajatar talonmiehen vaimon
saattamana saapui koreineen ja kamppeineen. Ensiksi pantiin parempi
huone kuntoon ja sijotettiin siihen hyvä vuode, jonka jälkeen paronitar
kannettiin sinne. Kun molemmat naiset eivät kunnolla tahtoneet voida
muuttoa toimittaa, otti Brandolf kursailematta sairaan tuhkimuksen
peittoon käärittynä käsivarrelleen ja kantoi hänet hellävaroin, kuin
jos hän olisi ollut hauras onnenunelma, toiseen huoneeseen ja jätti
hänet sitten naisten huostaan. Hän antoi kummallekin tarvittavat rahat,
jotta he voisivat hankkia mitä välttämätöntä oli, ja kehotti heitä
pitämään sairaasta hyvää huolta. Itseään varten tilasi hän niinikään
erityisen siivoojattaren, joka tuli aamuisin ja oli saapuvilla koko
päivän, joten muuten niin hiljaisessa keittiössä kerrankin oli liikettä
ja elämää.

Enemmän kuin kahden viikon ajan pysyi sairas tiedotonna ja lääkäri
vakuutti monet kerrat, että tuossa hennossa ruumiissa täytyi piillä
voimakas luonto, jos sairas parantuisi. Se tapahtui kuitenkin;
kuumehoureet lakkasivat ja eräänä päivänä katseli hän hiljaa ja
rauhallisesti ympärilleen. Hän näki kauniin huoneen ja siinä oman
kalustonsa, ystävälliset hoitajattaret ja hauskan tohtorin, joka
lohduttavin kasvonilmein ja sanoin astui hänen vuoteensa luo; mutta hän
ei kysellyt mitään, vaan jättäytyi hiljaiseen rauhaan, ikäänkuin hän
olisi pelännyt sitä rikkoa. Vasta kolmantena tai neljäntenä päivänä
alkoi hän kysellä, mitä hänelle oli tehty ja kuka hänestä oli pitänyt
huolta. Kun hän kuuli vuokralaisena sen tehneen, vaikeni hän taas ja
makasi kauvan hiljaisissa mietteissä; mutta hänen uhkamielisyytensä
näytti murtuneen ja tuo tieto tuntui häntä enemmän elähyttävän kuin
huolettavan.

Kun Brandolf kuuli onnellisesta käänteestä, oli hän hyvin tyytyväinen
ja hän tunsi suunnilleen samanlaista mielihyvää kuin lapsi, jolla on
kotonaan rakas vieras ja jolla kaikenlaiset suloiset ja ihmeelliset
seikkailut kummittelevat mielessä. "Kuinka vähän tarvitseekaan
ihminen", ajatteli hän sydämessään, "valmistaakseen itselleen hauskan
kepposen, ja kuinka paljon hyviä tilaisuuksia tarjoutuukaan aina tien
varrella, kun vaan niitä osaa nähdä!"

Sillä välin oli kaupungilla levinnyt tieto Brandolfin hoitamasta
sairastuneesta aatelisesta vuokraemännästä ja huhu tuli niihinkin
piireihin, joissa Brandolf seurusteli, eikä tämä kulkupuhe häntä
mitenkään vaivannut. Hän naureskeli vain itse sitä, että hän oli tullut
taloon taltuttaakseen vihaisen lohikäärmeen ja saikin nyt toimia
sairaan- ja köyhänhoitajana. Kulkupuheiden kautta sai Brandolf tietää
pari niukkaa piirrettä hoidokkaansa entisyydestä. Naapurivaltiossa
eläneen ja kuolleen vapaaherra von Lohausenin tyttärenä oli hän
mennyt naimisiin ratsumestari von Schwendtnerin kanssa, mutta oli
kolmivuotisen onnettoman avion jälkeen hänestä eronnut, jonka perästä
Schwendtner oli joutunut huonoon asemaan. Brandolf tunsi kohta
kummallista mustasukkaisuutta tuota tuntematonta kohtaan ja suurta
rangaistuksen halua, aavistamatta, että hänen vielä täytyisi pitää
miehestä huoli, kun tämä oli joutuva hänen käsiinsä.

Edelleen noin kahdeksan päivän kuluttua oli paronitar jo ratkaisevasti
parantumisen tiellä, jollei mitään odottamattomuuksia sattuisi.
Brandolf paloi halusta saada nähdä tuota pelastamaansa olentoa, ja
antoikin hoitajattaren suoraan kysyä, ottaisiko rouva paronitar hänet
vastaan. Sillä hän tahtoi myöskin kohteliaisuuden kautta vaikuttaa
sairaan tilan paranemiseen ja hyvittää sen, mitä tämä palvelevana
emäntänä hänen mielestään oli saanut kärsiä. Lyhyesti, hän tahtoi,
että kaikki kävisi parhaalla ja hienoimmalla tavalla niin kauvan kuin
hänellä oli asia käsissään.

Kun hän sai sanan, että sairas odotti hänen käyntiään, puki hän ylleen
vieraspuvun ja veti hansikkaat käteensä astuessaan sairaan huoneeseen.

Hän hämmästyi aika tavalla nähdessään paronittaren makaavan sirosti
järjestetyssä vuoteessa, ja tuskin tunsi hänet entiseksi: hän oli
puettu puhtaihin valkoisiin liinavaatteihin ja hänen kasvonsa olivat
henkevän kalpeat ja taitavasti järjestetyn tukan ympäröimät. Paronitar
loi vakavasti silmänsä tulijaan, joka istuutui hoitajattaren vuoteen
viereen asettamalle tuolille. Sairaan katse oli samalla kertaa
hajamielisenä ja tarkkaavana kiintynyt Brandolfin kasvoihin ja näytti
niitä uteliaana tutkivan, sillä aikaa kun jälkimäinen kysyi sairaan
tilaa ja lausui ilonsa hänen paranemisestaan.

"Teidän ystävänne, hyvä herra tohtori", sanoi hän hiljaa, "luulee minun
parantuvan."

"Hän on siitä vakuutettu ja minä myös, sillä hän ymmärtää kyllä
asiani" vastasi Brandolf, ja paronitar jatkoi: "Teillä on ollut huono
onni asuntoa valitessanne! Sen sijaan että olisitte, niinkuin asiaan
olisi kuulunut, tullut palvelluksi, on teidän täytynyt pitää huolta
emännästänne, jota ette lainkaan tunne!"

"En olisi voinut valita asuntoani paremmin", vastasi Brandolf selvästi
näkyvällä mielihyvällä; "tehkää nyt meille mieliksi ja antakaa itseänne
vielä edelleen kärsivällisesti hoitaa älkääkä vaivatko itseänne
millään! Eikö totta, te lupaatte sen?"

Brandolf piti sairasta teeskentelemättömästi ja tuttavallisesti kädestä
ja tämä puolestaan ojensi hänelle melkein aineettoman kalpean ja
heikon kätensä, joka painoi niin kovin vähän. Samalla muodostui hänen
vakavan suunsa ympärille harvinainen, äärettömän liikuttava hymyily
kuin lapselle, joka ensi kerran oppii nauramisen taidon. Mutta hänen
hymyilynsä oli muuttumaisilla nyyhkytykseksi. Brandolf ahmi janoisin
silmin tämän pienen häipyvän näyn; mutta kun hän muisti, ettei hän
saanut kauvan läsnäolollaan kiihottaa sairasta, puristi hän keveästi
tämän kättä ja jätti hyvästit.

Mutta hän lähti huoneesta itsensäkin tähden, sillä hän kaipasi
vapaaseen ilmaan hyräilemään ilolaulua, jonka hän jo alkoi vetäessään
päälleen nuttua ja painaessaan lakin päähänsä lähteäkseen puoliselle.
Iloisesti tervehti hän jokapäiväisiä pöytäkumppaneitaan ja sai herrat
heti hyvälle tuulelle tilatessaan pullon tuoksuavaa reininviiniä.
Toinen toisensa jälkeen seurasi esimerkkiä; syntyi yleinen iloisuus
ilman että kukaan tiesi, mistä se oli saanut alkunsa. Lopulta
keksittiin Brandolf sen alkuunpanijaksi ja asetettiin ahtaalle.

"Ah", sanoi hän, "minun kissallani on poikia, ja kun tänään otin yhden
niistä käteeni, aukenivat siltä silmät samalla hetkellä ja minä näin
sen kanssa maailman ensi kerran."

Herrat puistivat hymyillen päätään mokomalle jutulle; mutta Brandolf
kävi jo samana iltapäivänä sangen tarkkanäköiseksi; sillä kun hän
tuli työnhaluisena virastoonsa, jossa hän sai tutkittavakseen erään
maaseudulla asuvan korkeamman lainviranomaisen asiakirjoja, työskenteli
hän niin tyynen kirkkaalla mielellä, että toimitti ankaran arvostelun,
jonka johdosta tuo kaukainen mies tuli sangen levottomaksi, sai
nuhteita ja lopuksi eronkin, kaikki tuon kissanpojan vuoksi, jonka näön
ilmestymisen päivää Brandolf oli viettänyt.

Seuraavana päivänä uudisti Brandolf käyntinsä ja toi paronittarelle
muutamia hienovärisiä ruusuja, jotka hän oli kokoillut erään
puutarhurin kasvihuoneesta. Sairas piti niitä peitteellä lepäävässä
kädessään. Tällaista kohteliaisuutta ei häntä kohtaan vielä oltu
osotettu eikä hän ehkä sellaista ollut kaivannutkaan. Se oli sentähden
ikäänkuin hänen ensimäinen kokemuksensa uudelleen alkavassa elämässään,
ja sen mukaan kuin hänen vielä heikko sydämenlyöntinsä sen salli,
levisi heikko puna, samanlainen kuin kädessään olevien ruusujen, hänen
kalpeille poskilleen. Samaan aikaan ilmestyi oikea hymyilykin hänen
kasvoilleen, sekin ensimäinen hänen uudessa elämässään. Hän johti
mieleen vanhan sananparren, joka kuuluu: Sa punaruusuks muuttaa voit
liljat valkoiset; jok’ kalpee neitsyt purppuroi, kun häntä suutelet!
Suutelemisesta ei tässä nyt kuitenkaan ollut puhetta.

Brandolf piti joka päivä huolta, ettei sairaalta puuttunut jotain
silmiä tai suuta virkistävää, aina sen mukaan kuin lääkäri antoi luvan,
eikä sairaskaan vastustellut, hän kun tiesi sairaudestaan jo pian
paranevansa. Noin viikon kuluttua ilmotti hoitajatar, että paronitar
oli jo noussut vuoteesta ja odotteli Brandolfia nojatuolissaan. Hänellä
oli yllään vaatimaton vanha silkkileninki ja päässään oli hänellä musta
pitsihuivi; saattoi selvästi nähdä, että hän tahtoi osottaa kunniaa
vieraalleen. Hän katseli lempeän vakavasti Brandolfiin, kun tämä onnea
toivottaen astui sisään ja paronittaren viittauksesta istuutui.

"Kun kerran pistin teitä veitsellä kengänanturaan", sanoi hän, "en
ajatellut, että tulisin vielä kerran näin istumaan teitä vastapäätä!"

"Se oli sangen rakastettava pisto; sillä se on alkusyy meidän hyvään
ystävyyteemme ja sitä ilman en minä varmaankaan olisi milloinkaan
tullut vuokralaiseksenne", vastasi Brandolf, "sillä minä tulin teitä
siitä rankaisemaan."

"Olettepa todella keränneet hiiliä pääni ympäri", sanoi paronitar, "te,
joka nähtävästi olette pelastanut elämäni! Mutta te joudutte vielä
pelastetunkin elämäni tähden kärsimään. Olen huomannut, etten voi tulla
toimeen tähänastisella itsenäisellä tavalla ja olen sentähden aikonut
päästä jonnekin taloudenhoitajaksi tai johonkin muuhun samanlaiseen
toimeen. Olen hoitajattaren ja talonmiehen vaimon avulla ottanut niin
tarkkaan kuin mahdollista selvän menojen suuruudesta, ja maksaakseni
niistä syntyvän laskun sekä hankkiakseni tarpeelliset varat lähintä
tulevaisuutta varten olen päättänyt myödä huonekalustoni, kaikki mitä
minulla on jälellä, niin pian kuin vaan olen täydellisesti entiselläni.
Sentähden täytyy minun pyytää teitä luopumaan nykyisestä asunnostanne
samalla kun toivon, ettette pyynnöstäni pahastu. Mutta sitä ette
varmaankaan tee, sillä te olette ensimäinen kunnon mies, joka tielleni
on sattunut, ja minä suren sitä, että niin pian teidät menetän!"

"Se menetys ei ole teille niin helposti onnistuva!" huudahti Brandolf
temmaten hänen kätensä ja pitäen sitä omassaan. "Sillä teidän
päätöksenne sopii mainiosti yhteen sen suunnitelman kanssa, jonka olen
teitä varten laatinut! Luuletteko, että noin ilman muuta sallimme
teidän jäädä turvattomaan yksinäisyyteenne?"

"Ah, Jumalani", sanoi paronitar ja alkoi itkeä, "en ole tottunut noin
ystävällisiin sanoihin, ne murtavat sydämeni!"

"Ei, ne tekevät teidät terveeksi!" jatkoi Brandolf, "kuunnelkaa nyt
ystävällisesti minua! Isäni elää vanhana leskimiehenä tiloillaan
ja hänen täytyy vielä jonkun aikaa odotella minua kotia. Meidän
hoitajattaremme on puoli vuotta sitten kuollut ja isäni kaipaa
tiloilleen naisellista silmälläpitäjää. Suostukaa sentähden lähtemään
hänen luoksensa, niin pian kuin olette täysissä voimissanne, ja
käyttäkää tätä tilaisuutta niin kauvan kuin se teitä huvittaa tai
kunnes teille ilmenee joku toivotumpi tilaisuus! Että te olisitte
meille hyödyksi, siitä olen vakuutettu; sillä pidän sitä kieltäytymisen
taitoa, jota olette täällä harjottanut, vain pohjaltaan terveen
taloudellisen vaiston sairaana ilmenemismuotona, ja minä tiedän, että
te pitäisitte palvelusväestänne hyvän huolen. Enkö olekin oikeassa?"

Hänen kätensä vapisi, kun hän hiljaa sanoi: "Tuntuu todella hyvältä
kuulla teidän puhuvan tuolla tavalla, eikä minun, jumalankiitos,
tarvitse kieltäytyä!"

Näin puhuessaan katsoi hän Brandolfiin, silmissä sydämellisen
kiitollisuuden ilme, niin että jälkimäisen rinta paisui tästä uudesta
rakastettavasta näystä.

"On siis päätetty, että tulette?" kysyi Brandolf nopeasti ja toinen
vastasi: "Minulla ei ole voimia torjua luotani teidän tarjoustanne,
mutta teidän täytyy kuitenkin sitä ennen kuulla, kuka olen ja mistä
olen peräisin."

"Huomenna pakinoimme enemmän, eihän asialla ole kiire", huudahti
Brandolf huolenpitonsa innossa, kun hän huomasi, että paronitar oli
liikutettu ja väsynyt, ja nousi päättävästi seisaalleen, huolimatta
siitä, että hän varsin vastenmielisesti luopui paronittaren kädestä.

Sitä terveemmältä näytti paronitar seuraavana päivänä. Hän nousi
nojatuolistaan ja astui lyhyin askelin Brandolfia kohti tämän tullessa.
Toinen pakotti hänet kuitenkin jälleen istumaan.

"Olen nukkunut hyvin koko yön", sanoi paronitar, "ja olen
nukkuessanikin tuntenut hyvinvointini, ikäänkuin olisin ollut tietoinen
siitä."

"Se on oikein!" vastasi Brandolf puutarhurin mielihyvällä, kun tämä
näkee kuihtuvan myrttipuun virkoavan ja puhkeavan ylt’ympäri vihreihin
lehviin. Sillä ihmetellen näki hän, kuinka viehättävän ilmeen nuo
kasvot voivat saada tyytyväisyyden ja huolettomuuden tilassa. Brandolf
otti käteensä pienen peilin, joka oli hänen läheisyydessään, ja piti
sitä rouvan edessä sanoen: "Katsokaahan vaan tänne!"

"Mitä!" huudahti paronitar hiukan säikähtäen, kun oli katsonut peiliin
eikä siellä huomannut mitään erityistä.

"Tarkotin vaan huomauttaa, kuinka kaunis te olette!"

"Minä? En ole koskaan ollut mikään kaunotar, ja nythän olen juuri
palannut haudan partaalta!"

"Ette kaunotar, mutta jotain parempaa!"

Hänen verensä läikehti jo hiukan voimakkaammin hänen poskilleen. Mutta
hän ei uskaltanut kysyä, mitä Brandolf oli tarkottanut, vaan otti
vaieten peilin hänen kädestään; mutta sisäisestä uteliaisuudesta loi
hän silmänsä maahan miettien, mitähän kaunotarta parempaa ja kuitenkin
peilissä näkyvää toinen oli mahtanut tarkottaa. Brandolf huomasi hänen
silmäluomiensa alla tuon miettivän ilmeen; hän näki, että oli sanonut
paronittarelle taaskin jotain, johon tämä ei ollut tottunut, ja kun se
ei näyttänyt olevan hänelle epämieluista, salli Brandolf hänen hetken
kaikessa hiljaisuudessa asiaa aprikoida, kunnes hän taasen kohotti
silmänsä. Huoneen läpi kulki enkeli, kuten on tapana sanoa. Estääkseen
itseään joutumasta hämilleen puhkesi paronitar puhumaan: "Olen nyt niin
rauhallinen mieleltäni, että luulen voivani teille haitatta lyhyesti
kertoa elämästäni; minulla ei olekaan paljon kerrottavaa.

Te näette minussa jälkeläisen suvusta, joka sitten vuosisadan
on elänyt yksinomaan naisten myötäjäisillä ilman minkäänlaista
työtä tai ansiota, kunnes viimein mitta täyttyi. Eräs tämän suvun
naisjäsenistä, isoäitini, sai nähdä kaiken omaisuutensa häviävän. Olen
hänet itse tuntenut ja nähnyt, miten isoisäni kaikessa mukavuudessa
kulutti hänen omaisuuttaan, sillä aikaa kuin heidän poikansa
kasvoi ja tuli naimaikään. Tälle hankki isoäitini ystäväpiiristään
itsesäilytysvaistonsa ajamana rikkaan perijättären, jolle tiedettiin
vuosien kuluessa vielä joutuvan lisää rikkautta, niin että se
ihmisellisesti katsoen oli erittäin edullinen naimiskauppa. Hän kuoli
kuitenkin varsin nuorena, synnytettyään maailmaan kaksi poikaa, ja kun
isoäiti arveli kahden tyhjäntoimittajan ilmestyneen sukuun entisten
lisäksi, ei hän levännyt, ennen kuin oli toiselle pojista, isälleni,
hankkinut toisen perijättären, joka sitten minulle antoi elämän. Mutta
elin vielä niin kauvan, että sain kuulla isoäidin ennen kuolemaansa
kiroavan huolenpitoaan, jonka kautta hän oli syössyt kaksi nuorta
naista turmioon.

Isä kulutti rahaa alituisilla matkoilla, hänen kun ei koskaan ollut
hyvä kotona. Ajan oloon sai hän päähänsä toisen hulluuden, hän kun
alkoi seurustella kevytmielisten naisten kanssa, joille antoi kaiken
rahan ja muun mikä saattoi rahasta käydä. Yksinpä viljan ja viinin,
puun ja polttoturpeen antoi hän viedä talosta noille naisille, jotka
puolestaan ottivat kaiken vastaan. Kasvavat pojat halveksivat häntä
sentähden, mutta oppivat pian hänen tapansa ja ryöstivät taloa hekin
käsirahoikseen. Kukaan ei heitä voinut kasvattaa eikä opettaa, ja
kun he olivat tulleet lailliseen ikään, pakenivat he sotapalvelusta,
vaikka olivatkin suuria ja terveitä miehiä. Isä vihasi heitä ja
himoitsi sitä perintöä, mikä heitä vielä äidin puolelta odotti,
saadakseen poikiensa luonnollisena holhojana ainakin pariksi vuodeksi
omaisuuden käsiinsä. Mutta pojat tulivatkin täysikäisiksi, ennenkuin
tuo odotettu tapaus sattui; ja silloin yhdistivät he omaisuutensa ja
lähtivät kahden matkaan ulos avaraan maailmaan saadakseen noudattaa
mielihalujaan, eivätkä he jättäneet penniäkään jälkeensä. He riippuivat
kiinni toisissaan kuin takkiaiset ja tekevät sitä kaiketi vieläkin, jos
elävät; sillä kukaan ei tiedä, missä he ovat.

Isä tuli sairaaksi ja kuoli, ja nyt eli äitini yksin minun kanssani
köyhtyneellä Lohausenin tilalla. Jo vuosia sitten oli hän koettanut
pelastaa, mitä pelastettavissa oli, ja nyt taisteli hän kuin sotilas
häviötä vastaan. Häneltä opin elämään melkein kuin tyhjästä ja
säästämään. Pysyimme muutamien palvelijain kanssa talossa, vaikka
se jo oli pahasti velkaantunut. Varhain ja myöhään oli äiti asiain
johdossa; mutta eräänä kostean-kylmänä syksyaamuna, kun hän vaelteli
istutuksilla valvoakseen itse hedelmien korjuuta, sai hän taudin, johon
hän muutamien päivien kuluttua kuoli.

Nyt olin yksin, mutta en kauvan aikaa. Viimeinen perintö, joka meidän
onnettoman sukumme osalle tuli, lankesi minulle, kokonaista kaksisataa
tuhatta taalaria. Niiden mukana ilmestyivät äkkiä veljetkin, näköjään
hyvissä varoissa, mutta tavoiltaan varsin villiytyneinä. He toivat
mukanaan ratsumestari Schwendtnerin, siron ja vakavan miehen, jolla
näytti heihin olevan hyvä vaikutus ja joka piti heitä jonkunverran
kurissa, kun he hurjistelivat yli rajojen. Hän oli neuvoineen aina
saapuvilla loukkaamatta silti talon tapoja. Palvelijat olivat iloisia
kuullessaan taitavan miehen jakavan heille käskyjään, sillä he
eivät itsestään ymmärtäneet paljon. Kuitenkin oli kaikessa jotakin
salaperäistä, joka minua kammotti ja teki minut levottomaksi. Kaiketi
juuri tämän pelkoni ja turvattomuuteni tähden jouduin ratsumestarin
kosintaan vastaamaan myöntävästi ja tulin siten hänen uhrikseen;
menin naimisiin kokonaan sokaistuna tuntematta miestä kohtaan mitään
hellempiä tunteita, ja silloin alkoi kärsimysteni kausi.

Sillä kaikki oli ollut edeltäpäin suunniteltua peliä. Omaisuuteni
keinoteltiin minun hallustani, en tiedä millä tavalla, ja sijotettiin
muka hyvään talteen erääseen pääkaupungin pankkiin. Veljet katosivat
taasen saatuaan sielunmyyntinsä palkan ja pidätettyään itselleen
oikeuden myöhemmin vielä ottaa ryöstöön osaa. Kolme vuotta vietin
sitten kidutuksen ja alennuksen tilassa. Veljiä en ole sen koommin
nähnyt. Mieheni oli aina tai melkein aina kotoa poissa. Eräänä päivänä
tuli hän puolijuopuneen miesseuran kanssa vaunuineen hevosineen
tilalle ja käski panna hyvän kestityksen toimeen. Minä tein voitavani,
sillä aikaa kuin miehet ammuskelivat pistooleineen. Minulla oli
vuoteessa sairas lapsi, jota poikkesin hetkeksi katsomaan; se oli
kauvan valitettuaan vihdoinkin nukahtanut. Silloin tuli Schwendtner
pistooli kädessä ja käski minun tuoda "hänen poikansa" seuralle
nähtäväksi. Huomautin hänelle, että lapsi-parka nukkui. Mutta hän
huusi: Tahdonpa sinulle näyttää, kuinka sotilaan poika herätetään!
ja laukaisi pistoolin lapsen kasvojen editse, niin että kuula osui
aivan lähelle seinään. Lapsi säikähti pahanpäiväisesti ja sai kauheita
suonenvetokohtauksia; kolmen päivän kuluttua oli lapsi kuollut. Mutta
tuona päivänä pakotti mieshirviö minut istumaan vieraiden kanssa
ruokapöytään. Päästäkseni rauhaan istuin jonkun hetken ja silloin sätti
hän minua koko seuran kuullen niin kunniattomasti kuin ainoastaan
omatunnoton ihminen voi vaimoaan sättiä. Minä nousin pöydästä ja kuljin
horjuen suonenvedossa kärsivän lapseni luo.

Koko seurue lähti kuitenkin pian samaa tietä kuin oli tullutkin. Kohta
sen jälkeen kuoli, kuten sanottu, lapseni; hautasin sen kaikessa
hiljaisuudessa antamatta miehelleni mitään tietoja siitä ja jätin
sitten koko tilan, jonka nimi minulle valitettavasti vielä on jäänyt.
Myömällä äidiltä perityt koruni sain varoja palkatakseni asianajajan,
joka vapautti minut miehestäni ja teki pesäeron, mikä päättyi siten,
etten saanut osalleni taaleriakaan omaisuudestani. Kaikki meni minulta
hukkaan, vaikkakaan se ei ollut voinut kulua niin lyhyessä ajassa.
Schwendtner erotettiin jonkun aikaa sen jälkeen upseerikunnasta ja
sanotaan hänen sittemmin kuljeskelleen veljieni kanssa soittoniekkoina
maita mantereita. Lopuksi kerrotaan heidän kaikkien joutuneen linnaan.
Lohausenin tila myötiin enkä minä saanut muuta kuin huonekaluston,
jonka avulla olen, kuten olette nähnyt, koettanut tulla toimeen
huoneiden vuokraajana, vaikkakin huonolla menestyksellä. Kaksi vuotta
olen asunut tässä kaupungissa, jota en milloinkaan ole voinut kärsiä,
muuttaen talosta toiseen, aina pelon ahdistamana, etten voisi maksaa
vuokraa. Niin on keskellä kirkkainta päivää tapahtunut se ihme, että
heikko nainen on saanut melkein nääntyä nälkään, sillä aikaa kuin kolme
vahvaa miestä jumalaties missä kuluttivat hänen laillisen perintönsä.
Sillä varmaankin ovat he osan siitä kätkeneet talteen, niin kuin
varkaatkin osaavat kätkeä saaliinsa, ja perivät sen kuritushuoneesta
päästyään."

Tässä keskeytti hän kertomuksensa, ei sen tähden, että se vielä olisi
ollut lopussa, vaan sen takia, että Brandolf kävi levottomaksi ja
hänen silmänsä alkoivat palaa suuttumuksesta. Kuitenkin hillitsi hän
pian kohoavan vihansa ja masensi raivonsa, jota hän tunsi roistoväkeä
kohtaan, jottei toipuva rouva olisi hänkin joutunut saman intohimon
valtaan, nyt kun hän juuri oli päässyt kertomasta onnettomasta
elämäntarinastaan kuin heräävä pahasta unesta.

"Tuo on nyt ohi, eikä enää palaja!" sanoi Brandolf levollisesti ja
tarttui hänen käteensä, jota hän hellästi siveli, sillä Brandolf alkoi
jo pitää paronitarta kuin voitettua kalleutta tai hänelle uskottua
omaisuutta, josta hän on vastuussa ja jota hän sentähden ei laskenut
käsistään. Niin alkoi hiljaa ja rauhallisesti uusi elämä, kunnes
lääkäri aurinkoisena maaliskuun päivänä selitti paronittaren jo
parantuneen ja voivan vaaratta lähteä matkalle.

Nyt myötiin kaikki talouskapineet, ennen muita lukemattomilla
vaakunoilla varustetut porsliiniesineet; ainoastaan sen, joka saattoi
olla jonakin muistona äidistä, piti paronitar itselleen, mutta kaiken
muun tahtoi hän hävittää muististaan.

Myöskin antoi hän muuttaa vaatimattoman pukuvarastonsa uudempaan, etsi
Brandolfin pyynnöstä tämän isälle siistin kamarineitsyen ja lähti
viimein, lukemattomien onnentoivotusten saattamana, kamarineitsyen
kanssa matkaan sitä maakuntaa kohti, missä Brandolfin isä, joka oli
häntä vastaanottaakseen ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin valmistuksiin,
asui.

Brandolf taasen lähti toiseen maankolkkaan, missä hän oli ottanut
toimekseen muutaman kuukauden ajan hoitaa väliaikaisesti tärkeänlaista
virkaa ja selvitellä eräitä sekaannuksiin joutuneita asioita.
Tahdottiin tämän toimen kautta koetella hänen voimiaan tulevia tehtäviä
varten; mutta Brandolf oli mielessään päättänyt palata tämän toimen
täytettyään takaisin vapauteensa.

Ei kulunut monta viikkoa, ennen kuin vanhalta herralta, Brandolfin
isältä, alkoi tulla kirjeitä, jotka olivat täynnänsä ylistystä rouva
Hedvig von Lohausenille ja kiitosta asiain nykyiselle hoidolle. Oli
kuin hänellä olisi ollut joukko haltioita palveluksessaan, niin
nopeaan ja hyvässä järjestyksessä kävi kaikki hänen tultuaan; hänen
kättensä töillä oli todellinen siunaus, ja liikuttavaa oli nähdä,
millä hiljaisella ilolla hän johti talon töitä. Varhaisesta aamusta
myöhäiseen iltaan liikkui hän, minkäänlaista melua pitämättä, paikasta
toiseen, ja rakastettavalta näytti, kun hän toisinaan soi itselleen
hetken levon, enemmän sentähden että toisetkin saisivat hiukan
henkäistä kuin itse levätäkseen. Myöskin sisäkkö oli toimeensa varsin
sovelias ja kyökki oli käynyt vallan mainioksi, lyhyesti, herra isä oli
kuin taivaassa ja tunsi nuorentuneensa. Kertoipa hän melkein ajatelleen
sitäkin hulluutta, että menisi naimisiin, pitääkseen tuon erinomaisen
naisen kaiket ajat luonaan.

Viimein tuli isältä kirje, jossa hän kirjotti todenteolla ajatelleensa
avioliittoa ja tulleensa siihen tulokseen, että pojan pitäisi panna se
toimeen. Sillä niin hellästi kuin rouva von Lohausen pitikin isästä
huolta, oli hänen sydämensä kuitenkin kiintynyt poikaan, sen saattoi
selvästi nähdä. Koskaan ei rouva pojasta puhunut; mutta kun tämän
nimi mainittiin, punastui hän aina vähän kuin nuori tyttö, jota hän
kapeine ja hienoine vartaloineen muistuttikin. Sentähden toivoi isä,
että Brandolf uskaltaisi tämän teon; isä ei puolestaan voinut toivoa
itselleen parempaa miniää.

Brandolf vastasi mielellään suostuvansa. Hän rakasti Hedvigiä
suojattinaan kuin jos tämä olisi ollut hänen lapsensa; mutta hän
saattoi häntä rakastaa myöskin vaimona ja siten sitoa hänet silkkisellä
siteellä, niin ettei hän enää päässyt hänen käsistään. Kuitenkin pyysi
hän isää kosimaan puolestaan ja ottamaan vastaan ne rukkaset, jotka
rouva joka tapauksessa muka tulisi antamaan.

Siihen vastasi isä, että hän oli kohta tehnyt työtä käskettyä ja
saanut heti myöntävän vastauksen. Se oli tapahtunut tiellä suureen
kasvitarhaan, jonka hän oli saattanut erinomaiseen kuntoon. Hän oli
ollut niin rehellinen ja avomielinen, ettei hän sekuntiakaan voinut
epäröidä, vaan oli heti ojentanut isälle molemmat kätensä samalla kun
hänen kasvonsa olivat saaneet ihmeellisen antautuvan ja sielukkaan
ilmeen. Niin, niin, kirjotteli isä, se pieni noita ei ollut ainoastaan
hyödyllinen vaan myös sangen suloinen ja niin edespäin.

Nyt alkoi Brandolf lähetellä valitulleen pieniä kirjelippuja ja suuria
lahjoja. Paronitar vastaili myöskin lyhyesti, mutta hänen kirjeidensä
kirjaimet vapisivat siitä tunteesta, joka niissä liikkui. Kihlauksen
päivä sovitettiin toukokuuhun ja sukulaiset ja ystävät kutsuttiin
sitä viettämään. Talonemäntänä oli Hedvigillä ilo tehdä juhlaa varten
tarvittavat valmistukset, vaikka hän itse oli morsian. Brandolfin
tullessa meni hän yksin häntä vastaan; he olivat sen niin edeltäpäin
sopineet. Brandolf astui hänen kanssaan yksinäisen kukkivan kedon
poikki, jonka keskelle tultuaan Brandolf valkeiden omenapuiden oksien
alla painoi morsiamensa lujasti rintaansa vasten ja tämä puolestaan
lankesi hänen kaulaansa. Tässä ei ole enää muuta sanottavaa kuin että
he saivat molemmat tuntea sitä suurta ilon ja surun vaihtelua, josta
meidän nykyaikaiset Shylockimme pitävät niin tarkkaa laskua.

Kun Brandolfin täytyi syyspuoleen saakka olla toimessaan ja kun hän ei
tahtonut enää häiden jälkeen jäädä virkaan, päätettiin viettää häät
viininkorjuun aikana, ja siten yhdistettiin siihen myöskin luonnon
juhla ja annettiin sen kautta tämän paljon kärsineen taloudenhoitajan
ja morsiamen häille eräänlainen symbolinen muoto. Myöskään ei
häämatkasta ollut puhetta vaan päätettiin alkaa avioelämä syksyn
työtouhulla.

Keskikesällä matkusti Brandolf vielä kotia pariksi päiväksi; opittuaan
tuntemaan morsiamensa tuimana talvisaikana ja mentyään kihloihin hänen
kanssaan keväällä, tahtoi hän nähdä hänet myöskin kesän loistossa,
ennenkuin syksy saapuisi. Hedvig oli jo täydellisesti voimistunut,
mutta oli vielä miettiväinen ja hiljainen, ja se kirkas lemmenilo,
mikä hänessä hehkui, oli saman näkymättömän käden vaalima kuin ne
kultaiset tähkät, jotka tuhansissa lyhteissä makasivat sidottuina
pellolla. Kahden avaran keltaisen pellonkaistaleen välille oli
istutettu rivi vanhoja tammia, joiden varjot muodostivat voimakkaan
vastakohdan ketojen ja poutapilvien häikäisevän valon rinnalla; kirkas
puro juoksi niinikään puiden varjossa. Täällä piti Hedvig majaa; hän
huolehti suuren työläisparven ravitsemisesta, ja jokainen tahtoi
syödä täällä; myöskin vanha herra oli tullut ulos. Ja vaikka kaikki
miellyttävästi tunsivat Hedvigin läsnäolon, oli kuitenkin kuin hän
ei olisi ollut siellä. Syönnin jälkeen jäi hän yksikseen läpinäkyvän
puutarhan laitaan, jonka puunrunkojen lomasta kaikkialla saattoi nähdä
peltojen yli. Hän meni solmimaan elonkorjuu-seppeleitä ja Brandolf teki
hänelle seuraa. Yksinkertaisessa kesäpuvussaan, kantaen kaulassaan
ohutta kultaketjua, joka kannatti kelloa, näytti hän kuin vapaan ilman
tyttäreltä, joka elää vain nykyisyydessä muistamatta menneisyyttä tai
tulevaisuutta.

"Oletko jo ennen elänyt jotain sellaista kuin tällä hetkellä?" kysyi
Brandolf tuttavallisesti seuraten hänen askarteluaan.

"En", vastasi Hedvig, "minulla ei ole mitään muistoa! Minulle on kaikki
uutta ja sentähden niin iloista ja ohitsekiitävää. Minusta tuntuu kuin
en olisi ennen koskaan elänytkään."

Paluumatkallaan virantoimitukseensa kohtasi sade Brandolfin ja hänen
täytyi sentähden useamman kerran poiketa majataloihin. Niin joutui
hän monen peninkulman päässä lähtöpaikastaan erääseen kestikievariin,
jonka suuri vierastupa oli täynnä kaikenlaisia matkustajia. Niiden
joukossa oli kolme pitkää karheapartaista ja huonosti puettua miestä,
joilla oli mukanaan vanhat ränsistyneet soittokoneet. Brandolf
huomasi, kuinka miehet aina sen mukaan kuin uusia miehiä astui tupaan
karkotettiin paloviinalaseineen pöydästä pöytään ja ajettiin viimein
kokonaan vierastuvasta. Muristen, mutta vastarintaa tekemättä, menivät
he pihalle, asettuivat siellä puukatoksen alle ja ottivat esiin
soittoneuvonsa, nähtävästi kostaakseen. He nostivatkin niin kauhean
melun, että väkeä tuli ulos tuvasta pyytämään, että he vaikenisivat.
Eräs hyväntahtoinen rihkamakauppias keräili muutamia kuparilantteja
noille onnettomille ja antoi heille tämän pienen palkkion, jonka
jälkeen he lopettivat melunsa ja kyyristyivät pihan nurkkaukseen
odottelemaan sateen lakkaamista. Brandolf kysyi eräältä palvelijalta,
mitä surkeita pelimanneja nuo olivat. "Niin", vastasi poika, "he eivät
suinkaan ole mitään toivottua ja rakastettua väkeä. Noita kahta hiukan
lyhempää sanotaan Lohauseniksi ja tuon pisimmän nimi on Schwendtner.
Huhu tietää kertoa, että he olivat muinoin rikkaita junkkareita, jotka
ovat joutuneet kuritushuoneeseen."

Hedvig olikin itse asiassa erehtynyt otaksuessaan, että osa häneltä
ryöstetystä omaisuudesta olisi vielä roistojen hallussa. Nämä olivat
suunnitelleet ruveta harjoittamaan rahoillaan koronkiskomista ja
olivat siten alottaneet toimintansa, mutta rahat joutuivatkin vääriin
käsiin ja nuo kolme lurjusta tulivat perinpohjin nyletyiksi. Tästä
suuttuneina koettivat he suurenmoisella vekselinväärennyksellä parantaa
asemaansa ja päästä taasen jaloilleen. Mutta se epäonnistui ja heidät
sulettiin vuodeksi linnaan ja saivat he pukea vanginvaatteet yllensä.
Kun he pääsivät vapaiksi, olivat he rutiköyhät; yksin heidän siistit
pukunsa ja silkkiset nuttunsa oli varas myönyt ja heidän täytyi
verhota itsensä niillä vaatimattomilla rääsyillä, joita hyväntahtoiset
ihmiset heille antoivat. Niin eivät he enää voineet esiintyä
soittajina edes kunniallisissa ravintoloissa ja luisuivat siten aina
alaspäin retkeillessään pitkin maanteitä. Nyt eivät he enää voineet
lainkaan elää toisistaan erossa; jos he milloin koettivat lähteä eri
suunnille tullakseen siten paremmin toimeen, olivat he kahden viikon
päästä taasen jo varmasti yhdessä. Pitkä ratsumestari Schwendtner
oli nuoruudenpäivinään oppinut soittamaan viulua ja osasi vielä
hät’hätää sillä jotain vingutella. Molemmat Lohausenit olivat poikasina
soittaneet torvea ja huilua, mutta olivat jo varhain jättäneet kaiken
työnteon muille.

Näistä ihanteellisista nuoruudenharrastuksistaan saivat he tekosyyn
solmia kestävän ystävyysliiton ja lähteä kiertämään maita mantereita
leivän tähden ja seikkailun halusta.

Brandolf, joka istui kestikievarin ikkunan ääressä ja tarkasteli
sateen rummuttaessa ikkunaan pihan yli noita kolmea harmaata veljestä,
ei voinut olla epätietoinen siitä, keitä hän näki edessään. Pelko ja
suru morsiamen tähden oli tämän vastenmielisen kohtauksen ensimäinen
vaikutus. Hedvig ei voinut aavistaa, että hänen huono kohtalonsa oli
näin lähellä häntä. Sitten nousi Brandolfissa voimakas suuttumus ja
hän tunsi halua noutaa ajurin piiskan ja lähteä sillä ruoskimaan noita
kolmea miestä. Mutta kuta kauvemmin hän katsoi sitä lempeämmäksi
kävi hänen mielensä ja lopulta valtasi hänet hilpeä tyytyväisyys,
kun hän näki miten huonosti noiden toverusten oli käynyt. Hän näki
Schwendtner-paran kerran toisensa jälkeen pyyhkivän punertuneita
silmiään ja käsittelevän läpikastuneita kenkiään, joihin hän työnsi
palan koivuntuohta, minkä löysi puuvajan edustalta, sillä aikaa kuin
Lohausenit ottivat evässäkistä muutamia leivänkannikoita ja alkoivat
niitä pureksia sekä senjälkeen, löydettyään pihan liasta sikarinpätkän,
puhdistivat sen ja sitä vuoroin polttelivat; sillä veljesrakkaus näytti
heissä yhä säilyneen.

Noin puolen tunnin jälkeen, jonka kestäessä sade valui virtanaan, oli
Brandolfin mielessä kypsynyt enemmän hupainen kuin väkivaltainen kosto-
ja vapautussuunnitelma, jonka ydinkohta oli se, että tuon kolmiapilaan
pitäisi omalla tavallaan olla läsnä häissä. Ja viipymättä ryhtyi hän
sitä toteuttamaan.

Hänellä oli kotitalosta mukanaan kekseliäs ja uskollinen renki, Jochel,
joka oli ollut hänen kasvinkumppaninsa ja jonka kanssa hän muinoin
oli pannut toimeen monta narrinkujetta. Tämän Jochelin kutsui hän
nyt syrjäiseen paikkaan ja pyysi häntä panemaan merkille nuo kolme
soittoniekkaa ja seuraamaan heidän jälkiään, liittymään sopivalla
hetkellä jonkun tekosyyn nojalla heihin ja houkuttelemaan heidät voiton
ja ihanan tulevaisuuden lupauksilla tilan läheisyyteen. Sillä oli
tärkeätä, että he häiden ja viininkorjuujuhlan aikana olisivat käsillä,
tietämättä mitä talossa tapahtui.

Kunnon Jochel onnistuikin niin hyvin, että hän aivan oikein saattoi
miehet sovittuun aikaan talon läheisyyteen, missä hän jo etukäteen
kestitsi heitä muutamalla ruukulla viiniä ja miehet taas puolestaan
tarjoilivat hänelle lasin paloviinaa.

Näin viettivät he suloisessa sopusoinnussa aikansa, sillä he luulivat
todenteolla saavansa näytellä jotain hyvin tärkeätä osaa pähkähullun
tilanomistajan luona ja heidän intonsa kohosi sävelissä kauvas yli
metsän, jonka takana he piileilivät. Viininkorjuu oli jo alkanut ja
läheni loppuaan. Lukuunottamatta talon omaa työväkeä oli pitoihin
kutsuttu useita iloisia maalaispoikia ja tyttöjä, herrasperheet
kyökkäreistä, rengeistä ja muista palkollisista lähtien; osa
varsinaisista juhlavieraista oli jo saapunut, mutta vielä odotettiin
hyvää tanssimusiikkia.

Tuli sitten suuri juhlapäivä kultaisen ja lempeän lokakuunauringon
saattamana, joka nosti maasta utuharson toisensa jälkeen ja jälleen
hajotti ne, kunnes koko seutu, puut ja kukkulat kiilsivät lämpimässä
väriloistossa ja taivaanranta kajasteli salaperäisen sinisenä
ikäänkuin onnellista tulevaisuutta luvaten. Päärakennuksessa tapahtui
aamupäivällä vihkiminen, jonka aikana hieno soittokunta soitteli
avointen ikkunain ääressä. Sitten seurasi häävieraiden juhla-ateria,
jonka kestäessä viininkorjaajat ja juhlaan kutsuttu maalaisväki
aterioitsi ulkona ja syötyään ryhtyi reippaan soiton kaikuessa
karkeloon. Iltapuoleen, kun aurinko yhä rakastettavampana kulki alas
rataansa, panivat viininkorjaajat toimeen suuren kulkueen, jota varten
nuo kolme maankiertäjääkin oli varattu. Kulkueen muodostivat melkein
yksinomaan viininkorjaajat ja -pusertajat, jotka kaikenlaisissa
valepuvuissa ja työaseitaan kolistellen soittokunnan kulkiessa edellä
samosivat herrasväen ohi, joka seisoi puiston laitaan pystytetyllä
lavalla, keskellään muratista valmistetussa suojassa morsian ja
sulhanen.

Kulkue näyttikin varsin hauskalta samotessaan korkeiden puiden
alitse, ja Brandolf oli pitänyt huolta, että siihen tuli väriä ja
vaihtelua thyrsussauvojen, kulkusrumpujen, satyrinnaamarien ja etenkin
sievien lastenpukujen kautta, jotka kuvasivat viinin kukoistusaikaa.
Kokonaisuus tulkitsi iloa hyvästä viinivuodesta; kulkueen loppupää
oli sitävastoin omistettu huonon viinivuoden tuottamalle harmille.
Sitä esitti kolme pirua: happamuuden, vetisyyden ja kestämättömyyden
pahat henget, joita kuletettiin hännästä takaperin ja jotka saivat
soitollansa esittää huonon viinin surkeutta ja kurjuutta.

Pirujen osa oli juuri uskottu kolmelle maankiertäjälle. Heille oli
avoimesti esitetty, kaiken epäluulon poistamiseksi, heidän osiensa
laatu. He tiesivät myöskin, että tässä olivat häät kysymyksessä,
mutta Jochel oli niin suurella varmuudella ilmottanut valheellisesti
morsiamen nimen, etteivät he aavistaneetkaan oikeata asemaansa.
Kuitenkin tahtoi heidän syntyperänsä ja aatelinen verensä nousta
kapinaan, kun pirujen puvut puettiin heidän ylleen ja heidät
koristeltiin kaikenlaisilla helyillä. Heidät verhottiin nimittäin
harmaan ja mustan kirjavaan vuohennahkaan, heidän kasvonsa mustattiin
ja asetettiin vuohensarvet heidän päihinsä. Kunkin takapuoleen
kiinnitettiin hyvin lujaan lehmänhäntä ja solmittiin kaikki kolme
häntää yhteen sekä jatkettiin niitä köydellä; tähän köyteen tarttui nyt
molemmin puolin kaksikymmentä voimakasta nuorukaista tynnyrintekijän
puvussa ja viinilehväseppeleet otsallaan ja he vetivät kolmea pirua
selittäin kaikkien nähtäviksi. Kuten sanottu, eivät nämä heti tahtoneet
tuohon peliin suostua, mutta ne viisi taaleria, jotka kullekin
luvattiin palkaksi, voittivat kaiken vastustuksen.

Niin tulivat he esiin hyppien ja kompuroiden, sillä he eivät saaneet
hetkeäkään olla paikoillaan; takanaan kuulivat he viininkorjaajien
laulun, soiton ja rummunpärinän tietämättä, mihin he olivat tulossa;
he kuulivat tien ohessa seisovan kansan huudon ja naurun ja näkivät
viimein rivissä juhlapukuiset häävieraat, jotka taputtivat heille
käsiään ja huutaen tulkitsivat mielihyväänsä. Hikipisarat nokisella
otsallaan vingutti herra ratsumestari von Schwendtner viuluaan ja
Lohausenit puhaltelivat haljenneita huilujaan, kunnes he tietämättään
olivat saapuneet murattisuojan eteen, missä morsian seisoi,
rakastettavan näköisenä liehuvassa harsossaan ja ilta-auringossa, joka
välkkyi hänen timanttikoruissaan. Jochel, joka kulki nuoran päässä,
käski hetkeksi heittää vetämisen, jotta sarvipäät saivat hetken
seisoa. Kaikki kolme tunsivat heti entisen vaimon ja sisaren; mutta
he luulivat uneksivansa. He antoivat soittoneuvojensa vaipua alas ja
katselivat kuin mielipuolet morsiameen, joka heille hymyillen nyökytti
päätään; sillä hän ei tiennyt, kenet hän näki edessään, vaan luuli,
että nuokin olennot olivat päättäneet viettää hänen muistopäiväänsä
tuolla hullunkurisella pilalla. Mutta Brandolf taputti lujaan käsiään
ja huusi: "Aivan niin, miehet, aivan niin!"

Kuin uneksien tarttuivat he sarviinsa ja sitten häntiinsä, joista
tunsivat olevansa kahlitut; ja he tähysivät uudelleen ylös petetyn
sisaren ja puolison lumottuun kuvaan; mutta heidän huono omatuntonsa
ei sallinut heidän avata suutaan, ja ennen kuin he ehtivät enempää
aprikoida, antoi Jochel jo vetää köydestä, niin että heidän täytyi
taasen jatkaa takaperoista kulkuansa. Joukkue kulki talon ympäri, jonka
takabalkongilla kaupungin soittokunta sitä tervehti. Sitten samosi se
taasen puutarhaan ja kulki uudelleen herrasväen ohi. Taaskin annettiin
noiden kolmen julmurin seistä hetken morsiamen edessä ja sitten saivat
he kompuroida eteenpäin melun ja ilon käydessä yhä äänekkäämmäksi ja
huumaavammaksi. Mutta Brandolf antoi viittauksen, ja kolmannen kerran
uudistettiin näytös. Paholais-parat huomasivat, että heitä uudelleen
tahdottiin viedä esiin ja he koettivat puolestaan väkivallalla
riuhtaista itsensä irti. Sillä rappiotilastaan huolimatta tunsivat he
entisten aikain ylpeydellä joutuneensa petoksen ja pilkan uhriksi.
Mutta köyden lahjomaton kestävyys piti heidät kahleissa ja he seisoivat
uudelleen morsiamen edessä ja tähyilivät uudelleen ylös häneen. He
kiristivät hampaitaan ja puristivat käsiään nyrkkiin. Silloin heitti
Brandolf heille muutamia luisdoreja kullekin paperiin käärittynä, ja
salaman nopeudella heittäytyivät he niiden yli kuin kolme apinaa,
joille heitetään makeisia. Heistä näytti kuitenkin todennäköiseltä,
ettei heitä tunnettu.

Brandolf viittasi taaskin kädellään, Jochel tarttui köyteen ja
ystävykset katosivat vihdoinkin. Mutta heitä ei päästetty vieläkään
vapaiksi eikä viety muun kansan sekaan, joka uudelleen lähti kemuihin
ja tansseihin, vaan ohjasi Jochel heidät ja tynnyrintekijät syrjäiseen
ravintolapaikkaan kestitäkseen siellä erittäin tätä pirunväkeä. Nyt
täytyi sarvipäiden kulkea edellä ja soitella ja tynnyrintekijät tulivat
jälessä pitäen kiinni köydestä. Sillä välin alkoi hämärtää ja kun
tämä ihmeellinen seurue vihdoin saapui anniskelupaikkaan, nähtiin
herraskartanon seutuvilla kauniin ilotulituksen kohoavan ilmaan.
Pirut päästettiin nyt vasta vapaiksi, mutta voimakkaat nuorukaiset
ympäröivät heidät samassa ja Jochel pysyi alituisesti heidän
rinnallaan, niin etteivät he saaneet pienintäkään tilaisuutta vaihtaa
sanaakaan keskenään. Kuitenkin antautuivat he, sisäisen alennuksensa
unohtaen, syömään ja juomaan siitä runsaasta pöydästä, joka heille oli
katettu, ja sitä jatkettiin, kunnes joku avasi ikkunan ja viittasi
herraskartanoon päin, jonka kaikki ikkunat loistivat valosta, sillä
aikaa kun komea tanssimusiikki hiljaisessa yöilmassa kajahti selvästi
vaikka hillittynä yli seudun.

Talon yläpuolella paloivat kauniit tähdet, mikä kuitenkaan ei voinut
piruja vähintäkään liikuttaa; sillä jos heillä olisi ollut tunnetta
sellaista kohtaan, eivät he nyt olisi täällä olleet. Ainoastaan
viulujen hento ja ylhäinen ääni haavotti heidän sydämiään, se kun
muistutti heitä paremmista ajoista ja heidän sitä kuullessaan täytyi
ajatella sisarta ja puolisoa, joka nyt leijui tanssissa.

Tätä sisäistä tuskaansa vaimentaakseen antautuivat he hillittömästi
nauttimaan väkijuomia, joita Jochel heille anteliaasti tarjoili. Kun
hän piti heitä kyllin juopuneina alkoi hän heitä ärsyttää ja kiihottaa
vihaan; toiset seurasivat hänen esimerkkiään ja repivät piruja
hännästä, ja siten syntyivät yleiset pieksäjäiset ja tappelu.

Tällä hetkellä ilmestyi kaksi santarmia, jotka olivat talossa tätä
odottamassa, ja ennenkuin neljännestunti oli kulunut, istui kolme
maankiertäjää sidottuna kuormavankkureissa ja kaksi tuntia myöhemmin
piirin pääkaupungin vankitornin pimeydessä. Heidän ei kuitenkaan
käynyt aivan huonosti. Päinvastoin kutsuttiin heidät aamulla esiin ja
heiltä kysyttiin, tahtoivatko he päällysvaatteilla ja liinaisilla,
matkarahalla ja tarpeellisilla papereilla varustettuina, poliisin
silmänpidon alaisina muuttaa Uuteen Maailmaan, ja kolme päivää
myöhemmin matkustivat he jo, poliisipalvelijan, jolla oli mukanaan
rahat ja passit, saattamana merisatamaan. Poliisipalvelija jätti heidät
vasta sillä hetkellä, kun laiva nosti ankkurinsa.

Hedvig sai kuulla koko tapahtuman eräänä päivänä, kun hän, vuoden
vanhaa poikaa sylissään kantaen, lausui pelkonsa siitä, että hänen
poikansa joskus voisi joutua pahojen enojensa käsiin tai inhottavan
Schwendtnerin tuttavuuteen. Vasta nyt kertoi hänen miehensä sen
pilan, jonka hän oli näiden enojen kustannuksella itselleen suonut.
Kauhistuneena katseli Hedvig häneen, painaen lapsensa, ikäänkuin
suojaan tuntemattomia vaaroja vastaan, rintaansa vasten; mutta
Brandolf lohdutti häntä ja sai hänet levolliseksi ilmottamalla
saaneensa tietää, että nuo kolme maankiertäjää olivat Amerikkaan
tultuaan kuin muuttuneina heti eronneet toisistaan. Niin, tämä ero
oli sitten saanut aikaan mitä ihmeellisimpiä seurauksia; jokainen
noista kolmesta ystävyksestä oli Amerikan kirjavassa ihmispyörteessä
päässyt varmalle pohjalle ja saavuttanut oman vaatimattoman asemansa.
Eräs heistä oli hiljainen oluenkaupustelija Newyorkin läheisyydessä,
toinen oli koulunpitäjänä Texasissa ja kolmas saarnamiehenä pienessä
uskonnollisessa laitoksessa.

Brandolfin isä eli kahdeksankymmenen kahdeksan vuoden ikään ja
vakuutti, että hän sai siitä kiittää yksinomaan sitä elämäniloa, joka
säteili hänen rouva miniänsä hiljaisesta ja terveestä olennosta.
Niin erilainen voi olla sen maaperän kiitollisuus, johon ihmissielu
istutetaan.



Eugenia.


    Vaimon ei pidä miehen asetta
    kantaman, eikä myös miehen pukeman
    yllensä vaimon vaatteita;
    sillä jokainen kuin sen tekee, on
    Herralle sinun Jumalalles kauhistus.

                  5. Moos. Kirj. 22, 5.

Kun naisten kunnianhimo jättää kauneuden, viehkeyden ja naisellisuuden
ja pyrkii muille aloille, päättyy asia tavallisesti sillä, että he
lopuksi pukeutuvat miesten vaatteihin ja alkavat niissä esiintyä.

Halu näytellä miestä ilmenee jo kristinuskon ensimäisen aikakauden
hurskaassa legendamaailmassa ja useammalla kuin yhdellä sen ajan
pyhistä naisista oli kiihkeä halu vapautua kodin tavoista ja
seuraelämästä.

Sellaisen esimerkin tarjoo m.m. hieno roomalaisneiti Eugenia, jonka
seikkailu kuitenkin päättyi tavalla, joka ei ole harvinainen, siten
nim., että hänen, jouduttuaan pahaan pulaan miehisten rakkausjuttujensa
tähden, täytyi turvautua luonnollisen sukupuolensa tarjoamiin
apukeinoihin pälkähästä pelastuakseen.

Hän oli ylhäisen roomalaisen tytär. Hänen isänsä asui perheineen
Aleksandriassa, missä oli niin kosolta filosofeja ja kaikenlaisia
oppineita. Niin sai Eugeniakin erittäin huolellisen kasvatuksen ja
hän mieltyi itse tieteeseen niihin määrin, että hän, kohta kun oli
lapsenikänsä kuluttanut, kulki jokaisen filosofin, skolastin ja puhujan
koulussa, kuin ylioppilas, jota tehdessään hänellä aina oli mukanaan
kaksi siroa ikäistänsä poikasta. He olivat hänen isänsä vapautetun
orjan poikia, jotka olivat kasvatetut hänen rinnallaan ja joiden täytyi
ottaa osaa kaikkiin hänen opintoihinsa.

Ajan mukaan tuli tytöstä mitä ihanin neiti, ja hänen
lapsuudentoverinsa, jotka molemmat, ihmeellistä kyllä, olivat nimeltään
Hyazinthus, kasvoivat niinikään solakoiksi nuorukaisiksi, ja missä
rakastettava Eugenia oli nähtävissä, siellä nähtiin myöskin aina hänen
molemmilla puolillaan kummatkin Hyazinthukset solakoina ja soreina
kulkevan hänen takanaan, sillä aikaa kuin heidän herrattarensa heihin
selin kääntyneenä väitteli heidän kanssaan.

Ei ole yhdelläkään sinisukalla ollut kahta sopivampaa seuralaista,
milloinkaan ei heillä ollut muuta mielipidettä kuin Eugeniallakin ja
aina olivat he tietämisessä hänestä tuumaa jälessä, niin että hänellä
aina oli oikeus puolellaan eikä hänen milloinkaan tarvinnut peljätä
sanovansa jotain ymmärtämättömämpää kuin seurakumppaninsa.

Kaikki Aleksandrian kirjatoukat tekivät elegioja ja mieterunoja tästä
runollisesta ilmiöstä ja kummankin Hyazinthin täytyi huolellisesti
kirjottaa nämä värsyt kultaiselle taululle ja kantaa niitä hänen
takanaan.

Joka puolelta vuodelta kävi hän vain kauniimmaksi ja oppineemmaksi, ja
hän samoili jo kaikessa rauhassa uusplatonilaisen opin salaperäisiä ja
eksyttäviä puistikolta, kun nuori prokonsuli Aquilinus häneen rakastui
ja pyysi hänen isältään häntä vaimokseen. Mutta isä kunnioitti ja
pelkäsi tytärtään niihin määrin, ettei hän roomalaisesta isänoikeudesta
huolimatta uskaltanut tehdä tyttärelleen mitään ehdotuksia, vaan
kehotti kosijaa itse toimimaan, vaikkakaan hänelle kukaan vävy ei ollut
tervetulleempi kuin Aquilinus.

Mutta Eugeniakin oli jo ehtinyt salaa iskeä silmänsä Aquilinukseen,
sillä tämä oli uljain, arvossapidetyin ja ritarillisin mies
Aleksandriassa ja sitäpaitsi pidettiin häntä sekä henkevänä että
hyväsydämisenä miehenä.

Kuitenkin otti hän vastaan rakastuneen konsulin rauhallisesti ja
arvokkaasti, pergamenttikääröjen ympäröimänä ja Hyazinthien seistessä
nojatuolin molemmin puolin. Toisella heistä oli yllään taivaansininen
puku, toisella ruusunpunainen ja Eugenialla itsellään lumivalkea, ja
heitä saattoi yhtä kernaasti luulla kolmeksi kauniiksi ja hennoksi
pojaksi kuin kukoistavaksi neitoseksi.

Tämän tuomioistuimen eteen astui nyt miehekäs Aquilinus pukeutuneena
yksinkertaiseen arvokkaaseen togaan. Hän olisi mieluimmiten halunnut
tunnustaa rakkautensa yksinkertaisella ja sydämellisellä tavalla.
Mutta kun hän näki, ettei Eugenia lähettänyt pois nuorukaisia,
istuutui hän tuolille hänen eteensä ja esitti pyyntönsä harvoin ja
miehekkäin sanoin, jota tehdessään hänen täytyi itseään tyynnytellä,
sillä hän katseli päätään kääntämättä Eugeniaa ja näki tämän suuren ja
rakastettavan sulon.

Eugenia hymyili tuskin huomattavasti eikä edes punastunut, sillä hänen
tieteenharrastuksensa ja henkinen sivistyksensä olivat opettaneet
hänet hillitsemään kaikki tavallisen elämän hennommat liikutukset.
Hän otti sentähden ylleen vakavan, syvämielisen katsannon ja vastasi:
"Sinun toivomuksesi saada minut vaimoksesi, oi Aquilinus, on minulle
mitä suurimmaksi kunniaksi, mutta ei voi saada minua kuitenkaan
menettelemään epäviisaasti; ja ajattelematonta olisi, jos me, toisiamme
koettelematta, seuraisimme ensimäistä raakaa pyydettä. Ensimäinen
ehto, joka tulevan puolisoni tulee täyttää, on se, että hän ymmärtää
ja kunnioittaa minun henkisiä harrastuksiani ja pyrkimyksiäni ja
ottaa niihin osaa. Niin ole tervetullut luokseni kilpailussa näiden
nuoruudentoverieni kanssa, minun kerallani tutkimaan korkeimpia
asioita. Silloin ei meiltä ole puuttuva tilaisuutta oppia näkemään
olemmeko toisillemme luodut vai emmekö, ja jonkun aikaa kestäneen
yhteisen henkisen harrastuksen jälkeen tunnemme toisemme niin tarkkaan
kuin kahden jumalanluoman sopii, jotka eivät halua vaeltaa pimeydessä,
vaan valossa."

Aquilinuksen sisässä alkoi jo salaa kuohua, mutta hän vastasi tähän
korkealentoiseen puheeseen ylpeän rauhallisesti: "Jollen sinua tuntisi,
Eugenia, en olisi sinua vaimokseni pyytänyt, ja minut tuntee suuri
Rooma yhtä hyvin kuin tämä maakunta! Jollei sinun tietosi nyt jo riitä
sinulle sanomaan mikä minä olen, niin pelkään, ettei se koskaan tule
riittämään. Enkä minä ole tullut tänne uudelleen koulua käydäkseni vaan
noutaakseni itselleni aviopuolison; ja mitä näihin kahteen poikaseen
tulee, niin olisi, jos minulle soisit kätesi, ensimäinen toivomukseni,
että heidät vihdoinkin laskisit luotasi ja antaisit heidät
vanhemmilleen takaisin, jotta he voisivat heitä avustaa ja olla heille
hyödyksi. Nyt pyydän, että annat minulle vastauksen, et oppineena, vaan
todellisena naisena."

Nyt oli jo kaunis filosofi kuitenkin käynyt punaiseksi kuin
purppurainen neilikka ja hän vastasi sykähtelevin sydämin. "Vastaukseni
on pian annettu, sillä huomaan sinun sanoistasi, ettet minua rakasta,
oi Aquilinus! Se olisikin minulle yhdentekevää, jollei olisi loukkaavaa
valehdella jalosukuisen roomalaisen tyttärelle."

"Minä en valehtele milloinkaan", sanoi Aquilinus kylmästi. "Jääkää
hyvästi!"

Eugenia käänsi päänsä pois vastaamatta tähän tervehdykseen, ja
Aquilinus astui hitaasti talosta kotiansa kohti. Eugenia aikoi,
ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ottaa esille kirjansa, mutta
kirjaimet tanssivat hänen silmissään ja Hyazinthien täytyi lukea
hänelle ääneen, sillä aikaa kuin hän täynnänsä tulista suuttumusta
ajatuksineen retkeili omilla teillään.

Sillä vaikka hän tähän päivään saakka oli pitänyt konsulia sinä
miehenä, jonka hän mieluimmiten ottaisi puolisokseen, jos hänen
kerran täytyi joku ottaa, niin oli konsuli nyt tullut hänelle
ylipääsemättömäksi loukkauskiveksi.

Aquilinus puolestaan hoiti kaikessa rauhassa tehtäviään ja suri
salaa omaa hulluuttaan, joka ei sallinut hänen unohtaa tuota
koulumestarimaista kaunotarta.

Kului sitten lähes kaksi vuotta, joiden aikana Eugeniasta tuli jos
mahdollista vielä merkillisempi ja todella loistava personallisuus,
ja Hyazintheistäkin oli tullut kaksi vahvaa parrakasta nuorukaista.
Vaikkakin joka suunnalla alettiin tätä kummallista menoa kaiheksia
ja vaikka ihailevien epigrammien asemasta ruvettiin sepittämään
ivallisia pilkkarunoja, ei Eugenia kuitenkaan saanut luopuneeksi
henkivartijoistaan; sillä vielähän eli Aquilinus, joka oli tahtonut
kieltää häntä niitä pitämästä. Aquilinus kulki levollisena tietään
eikä näyttänyt enää sen koommin immestä välittävän, mutta hän ei
katsonut ketään muutakaan naista, eikä enää kuultu hänen suunnittelevan
muutakaan kosintaa, niin että häntäkin alettiin soimata siitä, että
hän, korkea virkamies, edelleen eleli naimatonna.

Sitä enemmän varoi itsepäinen Eugenia lähettämästä luotaan pahennusta
herättäneitä nuorukaisiaan, koska se saattaisi näyttää sovinnon
merkiltä. Sitä paitsi viehätti häntä yleisen tavan ja julkisen
mielipiteen uhalla tehdä tiliä teoistaan vain itselleen ja säilyttää
näissä oloissa, jotka olisivat muille naisille olleet vaarallisia, jopa
sietämättömiä, sydämessään tietoisuuden puhtaasta elämästä.

Tällaiset tavallisuudesta poikkeamiset olivat niihin aikoihin ilmassa.

Kuitenkaan ei Eugenia tuntenut itseään onnelliseksi eikä tyytyväiseksi;
hänen seuralaisensa saivat filosofoida läpi taivaan, maan ja helvetin
tullakseen taas äkkiä keskeytetyksi ja saadakseen tuntikaudet samoilla
herrattarensa kanssa maita ja metsiä. Eräänä aamuna tahtoi hän ajaa
maatilalle; hän ohjasi itse vaunuja ja oli mitä herttaisimmalla
tuulella. Taivaalla loisti kirkas kevätpäivä ja ilma oli täynnä
balsamintuoksuja. Hyazinthitkin iloitsivat Eugenian iloisuudelle.
Niin ajoivat he pienen esikaupungin läpi, missä kristittyjen oli
sallittu pitää jumalanpalvelustaan. He viettivät juuri pyhäpäivää;
munkkiluostarin kirkosta kaikui hurskas laulu ja Eugenia pidätti
hevosia kuunnellakseen ja hänen korviinsa sattuivat psalmin sanat:
"Niinkuin naarashirvi vesilähteelle niin ikävöi minun sieluni, o Herra,
sinun tykösi! Minun sieluni kaipaa elävää Jumalaa!"

Näiden sanojen kaikuessa, hartaiden ja nöyrien äänten laulamana, kävi
hänen konstikas olentonsa äkkiä yksinkertaiseksi, hänen sydämeensä
oli satutettu ja se näytti nyt tietävän mitä tahtoi, ja verkalleen
sanaakaan puhumatta ajoi Eugenia edelleen maatilalle. Siellä pukeutui
hän miesten vaatteihin, viittasi Hyazinthit luoksensa ja jätti
maakartanon tapaamatta ketään palvelusväestä. Ja hän palasi takaisin
luostarin luo, kolkutti portille ja esitti abotille itsensä ja
seuralaisensa kolmena nuorena miehenä, jotka pyysivät tulla otetuiksi
munkeiksi luostariin, erota maailmasta ja elää Jumalalle. Hän oli
ottanut kaikesta niin hyvän selon ja osasi vastata niin täsmällisesti
abotin tutkaileviin kysymyksiin, että abotti otti heidät kaikki kolme,
joita hän piti hienoina ja ylhäisinä nuorukaisina, luostariin ja antoi
heidän pukea ylleen hengellisen puvun.

Eugenia oli kaunis enkelimäinen munkki, ja oli nimeltään Veli Eugenius,
ja Hyazinthitkin näkivät pyytämättään tulleensa muutetuiksi munkeiksi,
he kun olivat jo aikoja sitten tottuneet menettelemään kaikessa
naisellisen esikuvansa tahdon mukaan. Kuitenkaan ei munkkielämä ollut
heistä hullumpaa, sillä he saivat nyt viettää päivänsä verrattomasti
rauhallisemmin eikä heidän tarvinnut enää mitään tutkia ja he olivat
muuten jo ennestään tottuneet mukautumaan kuuliaiseen elämäntapaan.

Veli Eugenius sitävastoin ei levähtänyt, vaan hänestä tuli kuuluisa
munkki, jonka kasvot olivat kalpeat kuin marmori, jonka silmät
hehkuivat ja jonka käytös oli kuin arkkienkelin. Hän käänti useita
pakanoita, hoiti sairaita ja köyhiä, syventyi jumalansanaan, saarnasi
äänellä, joka oli kultaisen kellon ja tuli abotin kuoltua valituksi
hänen seuraajakseen. Niin oli nyt hento Eugenia seitsemänkymmenen
munkin, pienen ja suuren, päämies.

Hänen näin pysyessä seuralaisineen kadonneena, oli hänen isänsä
kysyttänyt orakelilta, mitä hänen tyttärestään oli tullut, ja tämä oli
ilmottanut, että jumalat olivat vieneet Eugenian ja asettaneet hänet
tähdeksi taivaalle. Pakanalliset papit tahtoivat täten kristityille
osottaa heidänkin tahollaan tapahtuvan ihmeitä, tietämättä että juuri
kristityillä oli heidän lintunsa satimessa. Jopa viitattiin erääseen
tähteen, jolla oli kaksi pienempää rinnalla kulkijaa, muka uutena
tähtikuvana, ja aleksandrialaiset seisoivat kaduilla ja talojensa
harjoilla ja katselivat korkeuteen, ja moni, joka kerran oli nähnyt
tytön katuja kulkevan ja muisti hänen kauneutensa, tositeolla rakastui
tuohon tähteen ja kurkisti siihen kostein silmin, sen rauhallisena
kulkiessa taivaan tummaa sineä.

Myöskin Aquilinus tähysi taivaisiin, mutta hän pudisti päätään eikä hän
tahtonut saada selvyyttä asiassa. Sitä lujemmin uskoi kadonneen isä
orakelin selitykseen ja tunsi itsensä siitä aika tavalla mairitelluksi
sekä osasi pappien avulla järjestää niin, että Eugenialle pystytettiin
kuvapatsas ja että hänelle osotettiin jumalallista kunnioitusta.
Aquilinus, jonka viran puolesta täytyi antaa suostumuksensa, teki sen
sillä ehdolla, että kuva tulisi aivan kadonneen näköiseksi; se oli
helposti tehtävissä, sillä hänestä oli olemassa suuri joukko veistoksia
ja rintakuvia, ja niin asetettiin hänen marmorinen kuvapatsaansa
Minervan temppelin esisaliin, ja kelpasi se yhtä hyvin jumalien
kuin ihmistenkin nähtäväksi, sillä se oli, huolimatta täydellisestä
yhdennäköisyydestä kadonneen kanssa, ihanneteos sekä pään ja ruumiin
asennon että vaatetuksen laskoksien puolesta.

Luostarin seitsemänkymmentä munkkia oli, saatuaan tietää tästä
uutuudesta, kovasti suutuksissa sen voiton johdosta, joka täten oli
pakanallisella taholla saatu, uuden jumalankuvan pystyttämisestä ja
kuolevaisen naisen julkeasta palvelemisesta. Kiivaimmin panettelivat
he naista itseään muka maankulkijana ja petollisena ilveilijänä ja he
melusivat päivällisen aikaan aivan tavattomasti. Hyazinthit, joista
oli tullut kaksi nöyrää pientä pappismiestä ja jotka pitivät abotin
salaisuuden haudattuna povessaan, katselivat tätä merkitsevästi, mutta
hän viittasi heitä olemaan vaiti ja panetteli ja melusi hänkin muiden
mukana rankaisuksi entiselle pakanalliselle ja syntiselle itselleen.

Mutta keskiyön aikaan nousi Eugenia vuoteeltaan, otti käteensä vahvan
vasaran ja lähti hiljaa luostarista särkemään omaa kuvaansa. Helposti
löysi hän loistavan marmorisen kaupunginosan, missä temppeli ja yleiset
rakennukset sijaitsivat ja missä hän itsekin oli viettänyt nuoruutensa
ajan. Ketään ei näkynyt liikkeellä tässä mykässä kivisessä kaupungissa;
juuri kun nuori munkki astui ylös temppelin portaita, kohosi kuu
yli kaupungin pimennon ja heitti päivänheleän valon temppelin
etusalin pylväskäytäviin. Silloin näki Eugenia kuvansa; valkean kuin
vastapudonnut lumi, ihmeellisen ihanan ja kauniin, olkapäät sirosti
alasvaluvan vaipan peitossa, silmät täynnä pyhää intoa uneksien
kaukaisuuteen tähyilevinä ja suu keveässä hymyssä.

Uteliaana astui kuvan luo kristitty nainen vasara kohotettuna
kädessään; mutta suloinen vavistus värisytti hänen sydäntään, kun
hän näki kuvan koko loistossaan; vasara vaipui alas ja hän iloitsi
sydämessään nähdessään edessään oman muinaisen olentonsa. Katkera
kaipuu valtasi hänet sitten, hänestä tuntui kuin olisi hän karkotettu
kauniimmasta maailmasta ja kuin hän nyt ilottomana varjona harhailisi
tyhjyydessä; sillä vaikka taiteilija oli kuvasta tehnyt ihannekuvan,
esitti se juuri sentähden Eugenian alkuperäisintä sisintä olemusta,
jonka hänen tieteelliset harrastuksensa olivat kätkeneet näkyvistä,
ja hän tunsi nyt eräänlaista ylevää turhamaisuutta tuntiessaan siinä
paremman itsensä kuunvalon lumoavassa loistossa. Hänen oli, kuin olisi
hän, puhuaksemme uudenaikaiseen tapaan, pelannut väärillä korteilla.

Äkkiä kuului reippaita miehenaskelia; Eugenia kätkeytyi vaistomaisesti
pylvään varjoon ja näki Aquilinuksen korkean vartalon astuvan esiin.
Eugenia näki, kuinka hän asettui patsaan eteen, katseli sitä kauvan
ja lopulta laski kätensä sen kaulaan painaakseen keveän suutelon
marmorisille huulille. Sitten kääriytyi hän mantteliinsa ja kulki
hitaasti pois katsoen useamman kerran taakseen hohtavaa kuvaa. Eugenia
vapisi niin, että hän itse sen huomasi; suuttuneena astui hän uudelleen
kuvan eteen vasara koholla tehdäksen lopun tästä synnillisestä pilasta;
mutta sen sijaan että hän olisi lyönyt rikki sen kauniin pään, painoi
hänkin, kyyneliin puhjeten, suudelman sen huulille ja kiiruhti pois,
sillä hän kuuli yövahdin askelten lähestyvän. Aaltoilevin povin hiipi
hän kammioonsa eikä nukkunut sinä yönä ennenkuin auringon noustessa, ja
aamurukouksen aikana uneksi hän nopeassa vaihtelussa asioista, jotka
olivat rukouksesta sangen kaukana.

Munkit kunnioittivat abotin unta pitäen sitä hartauden harjottelusta
johtuvan yövalvonnan seurauksena. Mutta lopulta näkivät he itsensä
pakotetuiksi murtautumaan Eugenian makuukammioon, sillä hänelle
oli tarjolla aivan erikoinen tehtävä. Muuan ylhäinen leski, jonka
kerrottiin makaavan sairaana kristillisen avun tarpeessa, oli
lähettänyt häntä noutamaan pyytääkseen abotti Eugeniuksen hengellistä
puolestapuhumista ja neuvoa, hän kun jo kauvan aikaa sitten oli oppinut
kunnioittamaan hänen toimintaansa ja hänen olentoaan. Munkit eivät
tahtoneet menettää tätä tilaisuutta vallotukseen, mikä kirkolle täten
oli tarjolla, ja herättivät Eugenian. Puolittain hämmennyksissä ja
posket punottavampina kuin pitkään aikaan tätä ennen lähti hän matkaan,
mietiskellen enemmän aamuista untaan ja viimeöistä pylväskäytävää kuin
sitä tehtävää, joka oli hänen suoritettavanaan. Hän astui pakanallisen
lesken taloon ja vietiin hänen huoneeseensa sekä jätettiin siellä
kahden kesken hänen kanssaan. Kaunis, tuskin kolmenkymmenen vuotias
nainen makasi leposohvalla pitkänään, mutta ei sairaana ja vaivaisena,
vaan ylpeydestä ja elämänhalusta loistavana. Tuskin saattoi hän pysyä
hiljaa ja rauhallisena, kunnes luuloteltu munkki oli hänen toimestaan
istunut aivan hänen lähelleen; sitten tarttui hän munkin molempiin
valkeihin käsiin, painoi päänsä niiden yli ja peitti ne suudelmilla.
Eugenia, jonka ajatukset olivat muualla, ei ollut huomannut naisen
kevytmielistä ulkonäköä vaan piti hänen menettelyään nöyryyden ja
hengellisen antautumisen merkkinä eikä häntä sentähden estellyt. Tästä
rohkaistuneena kääri pakananainen käsivartensa Eugenian kaulaan,
luullen syleilevänsä nuorta ja kaunista munkkia. Lyhyesti, ennen kuin
Eugenia tiesi tämän taivaallista tunsi hän itseään intohimoisesti
puristettavan ja suunsa peitettävän rajuilla suudelmilla. Hämmästyneenä
havahtui hän vihdoin hajamielisyydestään, mutta kului aikaa, ennen
kuin hänen onnistui päästä irti tuosta hurjasta syleilystä ja nousta
seisaalleen.

Mutta silloin alkoi pakanallisen saatanan kieli liikkua; myrskyisin
sanoin ilmotti pakanatar luulotellulle abotille rakkautensa ja
kaipuunsa ja koetti kaikin tavoin hänelle todistella, että hänen
kauneutensa ja nuoruutensa velvollisuus oli tyydyttää hänen kaipuunsa,
ja että hän juuri sentähden oli noudattanut hänet tänne. Sen ohella
teki hän uusia hyökkäyksiä ja suloisia viettelyksiä, niin että Eugenian
oli vaikea torjua hänet luotaan, mutta lopulta abotti kuitenkin
rohkaisi mielensä ja luki hänelle lakia hehkuvin silmin sekä ilmotti
hänelle niin voimakkain manauksin kuin munkille on mahdollista, että
jumalansana jo tunsi hänen huonon tuumansa epäonnistumisen, saman jota
Potifarin vaimo ja niin moni muu oli yrittänyt. Pakananainen hyökkäsi
kuin tiikeri Eugenian kimppuun, sulki hänet vielä kerran syliinsä kuin
rautaisin käsivarsin, veti hänet mukanansa vuoteeseen ja päästi samalla
sellaisen kiljunnan, että palvelijattaret syöksyivät joka taholta
huoneeseen.

"Auttakaa! Auttakaa!" huusi hän, "tämä mies tahtoo tehdä minulle
väkivaltaa", ja samassa laski hän vapaaksi Eugenian, joka peloissaan ja
säikähdyksissään kavahti jalkeille.

Ohi juoksevat naiset alkoivat pian kirkua vielä kauheammin kuin
heidän emäntänsä ja huusivat mieshenkilöitäkin paikalle. Eugenia ei
säikähdyksestä saanut sanaa suustaan, vaan pakeni talosta täynnänsä
häpeää ja inhoa joukon melun ja sadatusten seuraamana.

Nyt ei pirullinen leski kammonut juosta oikopäätä suuren kansajoukon
seuraamana konsuli Aquilinuksen luo muka valittamaan munkin
häpeällisestä menettelystä. Hän kertoi, kuinka munkki oli pyhänä
miehenä tullut hänen taloonsa tungetellen ensin käännytyshankkeineen
ja sitten, niiden epäonnistuttua, yrittäen riistää häneltä hänen
kunniansa. Kun koko hänen seurueensa todisti hänen puheensa todeksi,
antoi vihastunut Aquilinus sotaväen heti ottaa luostarin haltuunsa ja
tuoda abotin ja munkin hänen luokseen, jotta hän saisi tuomita.

"Näinkö te alatte toimintanne, te kurjat teeskentelijät?" puhui hän
heille ankaralla äänellä. "Oletteko jo niin röyhkeitä, että te, joiden
olemassaolo hädin tuskin suvaitaan, loukkaatte meidän naistemme kunniaa
ja hiivitte ympäri kuin raivoisat sudet? Onko teidän mestarinne, jota
minä kunnioitan enemmän kuin teitä, te valehtelijat, opettanut tai
sallinut sellaista? Ei suinkaan! Te olette kurjia raukkoja, jotka
olette ottaneet itsellenne väärän nimen voidaksenne kaikessa rauhassa
palvella pahetta! Puolustautukaa, jos voitte, syytöstä vastaan!"

Häpeämätön leski uudisti nyt, ulkokullaisten huokausten ja kyynelten
keskeyttämänä, valheellisen kertomuksensa. Kun hän oli lopettanut ja
jälleen sievästi kääriytynyt viittaansa, katselivat munkit pelolla
toisiaan ja abottiaan, jonka viattomuutta he eivät epäilleet, ja he
korottivat yhteisesti äänensä torjuakseen valheellista syytöstä. Mutta
sekä lesken palvelijat että useat naapurit ja ohikulkijat, jotka olivat
nähneet abotin häpeissään ja peloissaan pakenevan talosta ja jotka siis
pitivät häntä syyllisenä, todistivat nyt toinen toisensa perästä ja
äänekkäästi tehdystä häpeällisestä teosta niin että munkki-parkain puhe
hukkui kokonaan tähän yleiseen kirkunaan.

He katselivat nyt epäluulolla abottiinsa ja hänen nuoruutensa tuntui
monelle harmaaparralle heidän keskuudessaan antavan epäilyksiä.
He huusivat, että jos hän oli syyllinen, niin olisi Jumala hänet
rankaiseva, niin kuin hekin nyt antoivat hänet maallisen tuomarin
käsiin.

Kaikkien katseet suuntautuivat nyt Eugeniaan, joka seisoi yksin
ihmisjoukon keskellä. Hän oli maannut itkien kammiossaan, kun häntä
ja munkkeja tultiin noutamaan ja oli nyt kaiken aikaa seisonut
alas luoduin silmin ja munkkikaapu syvään pään yli vedettynä sekä
oli mitä surkeimmassa tilassa; jos hän säilytti syntyperänsä
ja sukupuolensa salaisuuden, niin täytyi hänen alistua väärän
syytöksen alle, ja jos hän ne tunnustaisi, niin nousisi myrsky
luostaria vastaan voimakkaampana kuin ennen ja sitä uhkaisi varma
perikato, sillä luostari, jolla abottina oli kaunis nuori nainen,
saisi luonnollisesti osakseen pahansuovan pakanamaailman pilkan ja
halveksunnan. Tätä pelkoa ja epävarmuutta ei hän olisi tuntenut,
jos hänellä, munkkikielellä puhuen, olisi ollut puhdas sydän; mutta
sitten viime yön oli epätietoisuus saanut sijan hänen mielessään, ja
onneton kohtaus synnillisen lesken kanssa oli saattanut hänet vielä
enemmän sekaannuksiin, niin ettei hänellä enää ollut rohkeutta esiintyä
päättäväisesti.

Mutta kun Aquilinus vaati häntä puhumaan, muisti hän tämän rakkauden
ja luottaen siihen keksi hän pakotien. Hiljaisella ja nöyrällä äänellä
vakuutti hän olevansa syytön ja sanoi tahtovansa näyttää sen konsulille
toteen, jos hän saisi puhua kahdenkesken hänen kanssaan. Hänen äänensä
sointu liikutti Aquilinusta, ilman että tämä tiesi minkä tähden, ja hän
suostui puhumaan kahdenkesken syytetyn kanssa. Hän antoi viedä hänet
talonsa sisimäisiin huoneisiin ja meni sinne hänen kanssaan. Nyt loi
Eugenia silmänsä häneen, heitti päähineen niskaan ja sanoi: "Minä olen
Eugenia, jota kerran olet pyytänyt vaimoksesi!"

Heti tunsi Aquilinus hänet ja oli vakuutettu hänen sanojensa
totuudesta; mutta samassa hänessä heräsi voimakas suuttumus ja
mustasukkaisuus, kun hän tapasi kadonneen lemmittynsä naisena, joka
koko ajan oli elellyt salaa seitsemänkymmenen munkin parissa. Hän teki
sentähden itselleen väkivaltaa ja uskotteli Eugenialle, samalla kun hän
häntä tutkien tarkasteli, ettei hän lainkaan uskonut hänen sanojaan, ja
puhui: "Sinä olet todella kevytmielisen neitsyen näköinen. Mutta se ei
minua liikuta; olen vaan halukas tietämään, mitä olet leskelle tehnyt."

Eugenia kertoi vavisten ja arkaillen koko tapahtuman, ja Aquilinus
huomasi kertomuksen koko laadusta syytöksen valheellisuuden ja
kehnouden, mutta vastasi kylmäverisyyttä teeskennellen: "Ja millä
tavalla olet sinä sitten, jos olet Eugenia, tullut munkiksi, missä
tarkotuksessa ja kuinka on se ollut mahdollista?"

Hänen näin puhuessaan punastui Eugenia ja loi silmänsä hämmentyneenä
maahan; kuitenkaan ei hänestä tuntunut vastenmieliseltä olla täällä
ja taas pitkästä ajasta puhua vanhalle hyvälle tuttavalleen itsestään
ja elämästään; sentähden ei hän vitkastellutkaan, vaan kertoi
yksinkertaisin sanoin kaiken mitä hänelle sitten hänen katoamisensa
oli tapahtunut, mutta Hyazintheistä ei hän ihmeellistä kyllä puhunut
sanaakaan. Kertomus miellytti Aquilinusta ja hänelle kävi hetki
hetkeltä vaikeammaksi salata jälleen löydetyltä kaunottarelta
mieltymystään. Kuitenkin hillitsi hän itsensä ja päätti vastaisen
kohtelunsa varalle ottaa selvää, oliko hänellä myöskin mitä siveyteen
ja tapojen puhtauteen tulee entinen Eugenia edessään.

Hän sanoi sentähden: "Kaikki tuo on hyvin kerrottua tarua, kuitenkaan
en pidä sitä tyttöä, joka sinä nyt sanot olevasi, omituisuudestaan
huolimatta, mahdollisena tuollaisiin sopimattomiin seikkailuihin;
ainakin olisi todellinen Eugenia pitänyt edullisempana ruveta nunnaksi.
Sillä miksi hyödyksi tai hurskaudeksi voi taivaan nimessä munkkikaapu
ja elämä seitsemänkymmenen munkin parissa olla oppineimmallekaan
ja hurskaimmallekaan naiselle? Sentähden pidän sinua yhä edelleen
parrattomana miehen lurjuksena, johon en lainkaan usko. Sitäpaitsi on
mainitsemani Eugenia selitetty jumalaiseksi ja tähdissä asuvaksi, hänen
kuvansa seisoo pyhitettynä temppelissä, ja sinun käy huonosti, jos
edelleen pysyt kiinni synnillisessä väitteessäsi."

"Tuota kuvaa on eräs mies viime yönä suudellut!" vastasi Eugenia
hiljaisella äänellä ja katsoi merkitsevästi hämmästyneeseen
Aquilinukseen, joka puolestaan tuijotti häneen kuin johonkin
yliluonnollisilla ominaisuuksilla varustettuun. "Kuinka voi sama mies
kiduttaa henkilöä, jonka mukaan kuva on tehty?"

Mutta Aquilinus voitti hämmennyksensä, oli kuin hän ei olisi noita
sanoja kuullut, ja jatkoi kylmästi ja ankarasti: "Lyhyesti sanoen,
kristittyjen munkkipoloisten tähden, jotka minusta näyttävät
viattomilta, en voi enkä tahdo uskoa, että sinä olet nainen! Valmistau
tuomittavaksi, sillä sinun selityksesi eivät ole minua tyydyttäneet!"

Silloin huudahti Eugenia: "Siispä auttakoon minua Jumala!" ja repäisi
munkkipukunsa kahtia, kalpeana kuin valkea ruusu ja lyyhistyen kokoon
häpeästä ja epätoivosta. Mutta Aquilinus otti hänet käsivarsillensa,
painoi hänet rintaansa vasten, kääri vaippaansa ja kyyneleet putoilivat
hänen silmistään tytön kauniille päälle. Aquilinus huomasi hyvin, että
Eugenia edelleen oli kunniallinen nainen. Hän kantoi hänet lähimpään
huoneeseen, missä oli rikkaasti varustettu vierasvuode, laski hänet
siihen hellävaroin ja peitti hänet purppuraisella peitolla poskiin
saakka. Sitten suuteli hän häntä suulle kolme tai neljä kertaa, lähti
ulos ja sulki oven jälessään. Sen jälkeen otti hän käteensä vielä
lämpimän munkinkaapun, joka makasi lattialla, ja lähti taasen ulos
valtavan kansanjoukon luo sekä puhui sille: "On tapahtunut ihme. Te
munkit olette viattomia ja voitte palata takaisin luostariinne. Teidän
abottinne oli paha henki, joka tahtoi teitä turmella ja vietellä.
Ottakaa tämä hänen kaapunsa ja ripustakaa se johonkin muistoksi
hänestä; sillä muutettuaan minun silmieni edessä ihmeellisellä tavalla
muotoaan, raukesi hän tyhjiin ja katosi näkymättömiin! Mutta tämä
nainen, joka käytti hyväkseen tätä pahaa henkeä teitä turmellakseen, on
epäluulonalainen noituudesta ja on heitettävä vankeuteen. Menkää nyt
kotia näine hyvinenne ja olkaa tyytyväiset!"

Kaikki hämmästyivät tätä puhetta ja katselivat peloissaan pahan hengen
kaapua. Leski puolestaan kalpeni ja peitti kasvonsa sekä paljasti
siten huonon omantuntonsa. Kunnon munkit iloitsivat voitostaan
ja lähtivät matkaan tyhjän kaapunsa kanssa aavistamatta, minkä
suloisen olennon se oli sisäänsä kätkenyt. Leski vietiin vankeuteen;
Aquilinus kutsui uskollisimmat palvelijansa tykönsä sekä lähti heidän
kanssaan kiertelemään kaupungin kauppiasten luona ostaen kantamuksen
kallisarvoisia naisten vaatteita. Ne toimitti orja niin nopeasti ja
salaa kuin suinkin taloon.

Hiljaa astui konsuli siihen huoneeseen, missä Eugenia oli, istuutui
hänen vuoteensa reunalle ja näki, että hän nukkui aivan tyynenä
niinkuin ainakin joku joka lepää vaikeiden ponnistusten jälkeen. Hänen
täytyi hymyillä Eugenian mustalle leikatulle munkinpäälle ja siveli
keveällä kädellä hänen lyhyttä paksua tukkaansa. Silloin tämä heräsi ja
avasi silmänsä.

"Tahdotko nyt vihdoin tulla vaimokseni?" kysyi Aquilinus, johon
kysymykseen Eugenia ei vastannut myöntäen eikä kieltäen vaan värisi
vain hiljaa purppuraisen peitteen alla, johon hän oli kääriytynyt.

Sitten toi Aquilinus hänen vuoteensa viereen kaikki ne vaatteet ja
kalleudet, mitä hieno rouva niihin aikoihin tarvitsi pukeutuakseen
kiireestä kantapäähän, ja jätti hänet yksin.

Auringonlaskun jälkeen samana päivänä ajoi hän Eugenian keralla,
ainoastaan muutamain uskottujen saattamana, eräälle maakartanoistaan,
joka oli yksinäisellä viehättävällä paikalla tuuheiden puiden varjossa.

Maakartanossa toimitettiin vihkiminen mitä suurimmassa hiljaisuudessa,
ja vaikka oli kulunut näin paljon aikaa, ennenkuin he tulivat yhteen,
ei heistä kuitenkaan tuntunut mikään aika hukkaan kuluneelta, päin
vastoin tunsivat he mitä vilpittömintä kiitollisuutta siitä onnesta,
jonka he olivat toisilleen valmistaneet. Aquilinus omisti päivät
työlleen ja ajoi iltasella nopeimmilla hevosillaan puolisonsa luo.
Myrskyisinä ja sateisina päivinä rakasti hän joskus kiiruhtaa
tavallista varemmin maakartanoon Eugeniaa ilahuttaakseen.

Eugenia ryhtyi puolestaan sen enemmittä mutkitta samalla
perusteellisuudella, jota hän oli osottanut filosofiassa ja
uskonnollisessa lihankidutuksessa, harrastamaan aviollista rakkautta
ja uskollisuutta. Mutta kun hänen hiuksensa olivat saaneet
tavallisen pituuden, vei Aquilinus hänet, keksien jonkun nerokkaan
tarinan selitykseksi, takaisin Aleksandriaan, saattoi hänet hänen
hämmästyneiden vanhempiensa luo ja vietti loistavat häät.

Isä tosin ällistyi suuresti tavatessaan kuolemattoman jumalattaren ja
taivaallisen tähtikuvan asemasta rakastuneen maallisen aviorouvan,
ja näki kaipuulla vihityn muistopatsaan vietävän temppelistä; mutta
kuitenkin kiitettävästi kyllä painoi enemmän ilo tyttären takaisin
paluusta, isä kun sai hänet nyt kauniimpana ja rakastettavampana kuin
koskaan ennen. Marmoripatsaan asetti Aquilinus talonsa kauneimpaan
huoneeseen; mutta hän varoi sitä enää suutelemasta, hänellä kun nyt oli
alkuperäinen taideteos lämminverisenä luonaan.

Kun Eugenia sitten oli tarpeeksi oppinut tuntemaan avioelämää, suuntasi
hän kasvatuksensa puolisonsa käännyttämiseen kristinuskoon, jota hän
edelleen tunnusti, eikä hän levännyt ennenkuin Aquilinus julkisesti
liittyi hänen uskoonsa. Legenda tietää vielä kertoa, kuinka koko perhe
sitten muutti Roomaan siihen aikaan, jolloin kristillisvihamielinen
Valerianus oli noussut hallitukseen, ja kuinka Eugenia tuli kuuluksi
uskonsankariksi ja marttyyriksi ja vasta silloin oikein osotti suurta
hengenvoimaansa.

Hänen vaikutuksensa Aquilinukseen oli tullut niin suureksi, että hän
saattoi ottaa hengelliset Hyazinthinsakin mukaansa Aleksandriasta
Roomaan, missä hekin voittivat marttyrikruunun. Heidän esirukouksensa
lienevät hyödyksi etenkin ahkeroille koulutytöille, jotka ovat jääneet
luvuissaan toisista jälelle.



PYHÄ NEITSYT JA NUNNA.


    Kuka antaa minulle kyyhkyn
    siivet, jotta voisin lentää pois ja
    löytäisin levon.

                         (Ps. 55. 7.)

Luostari oli korkealla vuorella ja sen muurit loistivat kauvas yli
seudun. Mutta sen sisällä oli naisia, enemmän tai vähemmän kauniita,
jotka kaikki ankaria sääntöjä seuraten palvelivat Herraa ja hänen
neitseellistä äitiään.

Kauneimman nunnan nimi oli Beatrix ja hänelle oli uskottu
lukkarintoimi. Ollen erittäin siro vartaloltaan, teki hän mitä
kauneimmalla tavalla tehtävänsä, piti huolta kuorosta ja alttarista,
kulki sakaristossa ja soitteli kelloja ennen aamuruskon syttymistä ja
iltatähden noustessa.

Mutta hän katseli myöskin usein kostein katsein kauvas sinertävälle
kedolle; hän näki aseiden kiiltävän, kuuli metsästä jahtimiehen
torventoitotuksen ja miesten huutoja, ja hänen sydämensä täyttyi
kaipuusta maailmaan.

Kun hän ei enää voinut ikäväänsä kukistaa, nousi hän kerran vuoteeltaan
kuutamoisena kesäkuun yönä, pani jalkaansa uudet lujat kengät ja astui
matkavalmiina alttarin luo. "Olen sinua jo useat vuodet uskollisena
palvellut", sanoi hän Neitsyt Marialle, "mutta ota nyt takaisin
avaimesi, sillä minä en voi enää kestää sydämeni paloa!" Ja hän laski
avaimensa alttarille ja lähti luostarista. Hän astui alas vuoren
yksinäistä rinnettä laaksoon ja saapui siellä tammimetsän keskellä
tienhaaraan, missä hän, epätietoisena, mille suunnalle kääntyisi,
laskeutui lähteen ääreen, joka oli ohikulkevia varten hakattu kiveen ja
varustettu istuimella. Siinä istui hän, kunnes aurinko nousi, ja hän
tuli märäksi laskeutuvasta kasteesta.

Sitten kohosi päivä puidenlatvojen yli ja sen ensimäiset säteet
sattuivat metsätiellä muhkeaan ritariin, joka tuli täysissä
varustuksissaan ypöyksin ratsastaen. Nunna tähyili häneen kauniine
silmineen niin hyvin kuin voi eikä jättänyt mitään tarkkaamatta tästä
miehekkäästä ilmestyksestä; mutta hän pysyi niin hiljaa, ettei ritari
olisi häntä nähnyt, jollei kaivon vedenkohina olisi sattunut hänen
korviinsa ja kääntänyt hänen silmiänsä sinne päin. Kohta kurkottausi
hän lähteelle päin, nousi hevosensa seljästä sitä juottaakseen,
sekä tervehti sitä tehdessään kunnioittavasti nunnaa. Ritari oli
ristiretkeilijä, joka oltuaan kauvan poissa palasi nyt yksinään kotia
menetettyään kaiken väkensä.

Huolimatta kunnioituksestaan ei ritari voinut kääntää silmiään
Beatrixin kauneudesta, eikä nunnakaan puolestaan välttänyt sotilaan
katsetta, vaan tarkasteli häntä niinkuin alussakin; sillä siinähän
hänellä nyt oli edessään melkoisen suuri osa sitä maailmaa, jota hän jo
niin kauvan oli kaikessa hiljaisuudessa ikävöinyt. Kuitenkin loi hän
äkkiä kainostellen silmänsä maahan. Lopulta kysyi ritari, minne hän
oli matkalla ja saattoiko hän häntä jotenkin palvella. Ritarin sanojen
kaiku havahdutti nunnan; hän katsoi kuitenkin ritaria silmiin, ja hänen
katseidensa huumaamana tunnusti hän karanneensa luostarista saadakseen
nähdä maailmaa, mutta sanoi jo pelkäävänsä ja olevansa kokonaan
neuvoton siitä mihin nyt kääntyä.

Ritari, joka ei ollut mikään jöröjukka, nauroi sydämensä pohjasta ja
tarjoutui saattamaan hänet toistaiseksi jollekin hyvälle tielle, jos
hän uskoisi itsensä hänen seuraansa. Hänen linnansa, lisäsi ritari, ei
ollut kauvempana kuin päivänmatkan päässä täältä; siellä voisi hän,
jos hänellä siihen on halua, turvassa tehdä valmistuksiaan ja vasta
järkevän harkinnan jälkeen lähteä avaraan ja ihanaan maailmaan.

Vastaamatta, mutta kuitenkin vastustamatta antoi Beatrix, edelleen
hiukan vavisten, nostaa itsensä hevosen selkään; ritari hyppäsi hänen
jälessään, ja punastuva nunna edessään ratsasti hän iloisesti halki
metsien ja ketojen.

Kahden- tai kolmensadan hevosenpituuden matkan istui Beatrix suorana
ja tähyili lakkaamatta etäisyyteen sekä piti kättään sydäntään vasten.
Mutta pian olivat hänen kasvonsa kääntyneet ritarin rintaa kohti ja ne
ottivat vastaan ne suudelmat, jotka sotaherra suulle painoi; ja vielä
noin kolmensadan askeleen päässä vastasi nunna niihin niin kiihkeästi,
kuin jos hän ei milloinkaan olisi soitellut luostarinkelloja. Näin
ollen eivät he nähneet mitään siitä maasta ja valosta, jonka läpi he
ajoivat, ja nunna, joka oli niin kaivannut avaraan maailmaan, sulki nyt
silmänsä sen edessä rajottuen vain siihen pieneen alaan, jonka hevonen
saattoi kantaa selässään.

Wonnebold, ritari, ajatteli tuskin hänkään isänsä linnaa, kun hän
jo näki sen tornien kuunvalossa loistavan edessään. Mutta linnan
ympärillä oli hiljaista ja vielä hiljaisempaa oli siellä sisällä
eikä mistään näkynyt valoa tuikkivan. Wonneboldin isä ja äiti olivat
kuolleet ja kaikki palvelusväki oli lähtenyt linnasta lukuunottamatta
ikivanhaa linnanvoutia, joka koputuksen jälkeen ilmestyi lyhtyineen ja
oli melkein kuolla ilosta nähdessään ritarin vaivalla avatun portin
edessä. Kuitenkin oli vanhus, iästään huolimatta, yksin pitänyt linnan
asuttavassa kunnossa ja ritarin makuuhuone oli kaiken aikaa ollut
valmis siltä varalta, että hän voisi heti levätä matkansa jälkeen
milloin hyvänsä hän palaisi. Siellä lepäsi nyt Beatrix hänen kanssaan
ja tyydytti sydämensä kaipuun.

Kumpikaan ei enää ajatellut toisestaan erota ja Wonnebold avasi äitinsä
lippaat. Beatrix pukeutui hänen loistaviin pukuihinsa ja koruihinsa,
ja niin elivät he edelleen ilossa ja riemussa. Beatrixilla ei ollut
mitään oikeuksia eikä nimeä ja hänen rakastettunsa kohteli häntä
orjattarenaan, mutta ei hän muuta toivonutkaan.

Kerran poikkesi eräs vieras paroni linnaan, joka taasen oli täynnä
palvelusväkeä, ja hänen kunniakseen pidettiin komeat kemut. Lopuksi
rupesivat herrat noppapelille, jonka kestäessä linnanherra voitti niin
paljon ja alinomaa, että hän onnensa huumauksessa ja ylenmääräisessä
luottamuksessa siihen uskalsi peliin parhaansa mitä hänellä oli,
nimittäin kauniin Beatrixin pukuineen päivineen vanhaa yksinäistä
vuorilinnaa vastaan, jonka hänen vastustajansa hymyillen asetti peliin.

Beatrix, joka oli halulla seurannut peliä, kalpeni, eikä syyttä; sillä
seuraava heitto jätti jo uhmailijan pulaan ja lahjotti paronille voiton.

Tämä ei vitkastellut, vaan lähti heti liikkeelle suloisine voittoineen
ja seurueineen; tuskin sai Beatrix aikaa kätkeä onnettoman nopan
povelleen, kun hänen jo täytyi kyyneliä vuodattaen seurata armotonta
voittajaa.

Kun pieni seurue oli hetken aikaa ratsastanut, saapui se kauniiseen
nuoreen metsikköön, jonka halki juoksi kirkas puro. Kuin kevyt,
vihreä silkkinen telttavaate leijuivat hennot lehvät korkeudessa kuin
hopeisten solakoiden lipputankojen kannattamana; ja kesäpäivä loisti
metsän yllä. Täällä tahtoi paroni saaliineen levätä. Hän käski väkensä
kulkea kappaleen matkaa eteenpäin ja laskeutui Beatrixin keralla alas
vihreälle nurmikolle sekä koetti hyväilyillä saada hänet suostumaan
itseensä.

Mutta Beatrix oikaisi itsensä ylpeänä ja heittäen leimuavan katseen
paroniin sanoi hän, että tämä kyllä oli voittanut hänen olentonsa,
mutta ei hänen sydäntään, joka ei ollut voitettavissa vanhaa
linnarähjää vastaan. Jos hän oli mies, pitäisi hänen uskaltaa jotain
enemmän sen puolesta. Jos paroni uskaltaisi henkensä peliin, suostuisi
hän heittämään noppaa sydämestään, joka kuuluisi paronille, jos hän
voittaisi, ikuisiksi ajoiksi; mutta jos hän itse voittaisi, niin olisi
paronin henki hänen käsissään ja hän saisi taasen täyden vapautensa.

Tämän sanoi hän täydellä todella ja katsoi sitä sanoessaan paroniin
niin ihmeellisesti, että tämän sydän nyt vasta alkoi jyskyttää ja hän
katseli hämillään Beatrixia. Entistään kauniimmalta näytti hän paronin
silmissä, kun hän hiljaisella äänellä, kysyvin katsein jatkoi: "Kuka
tahtoisi rakastaa ilman vastarakkautta ja kuinka voi nainen rakastaa
miestä, jonka rohkeudesta hän ei ole vakuutettu? Antakaa minulle
miekkanne, ottakaa noppa käteenne ja uskaltakaa heitto, niin olemme me
kuuluvat toisillemme kuin kaksi rakastavaista!" Ja hän painoi samalla
povessaan lämminneen norsunluisen nopan paronin käteen. Hurmaantuneena
antoi tämä Beatrixille miekkansa perineen ja heitti kohta yksitoista
silmää yhdellä heitolla.

Sen jälkeen tarttui Beatrix noppaan, puisteli sitä, salaa huokaisten
pyhän Marian, Jumalan äidin, puoleen, voimakkaasti ontossa kädessään ja
heitti kaksitoista silmää, joilla hän siis voitti.

"Minä lahjotan teille elämänne!" sanoi hän, kumarsi juhlallisesti
paronille, kokosi hameenliepeensä yhteen, otti miekan kainaloonsa
ja riensi nopeaan siihen suuntaan, josta oli tullut. Mutta kun hän
oli päässyt hämmästyneen herran silmien edestä, ei hän, varovainen
kun oli, kulkenut enää samaan suuntaan, vaan kiersi metsikön, astui
siihen uudelleen ja kätkeytyi tuskin viidenkymmenen askeleen päähän
paronista puunrunkojen taakse, jotka toisiinsa kietoutuneina riittivät
tällä etäisyydellä hät’hätää kätkemään neuvokkaan naisen. Hän pysyi
aivan hiljaa; vain yksi päivänsäde lankesi hänen kaulallaan olevaan
jalokiveen, niin että se hänen tietämättään välkkyi puiden läpi.
Paronikin näki sen loisteen ja katseli sitä hajamielisyydessään hetken.
Mutta hän piti sitä kiiluvana kastepisarana eikä kiinnittänyt siihen
enempää huomiota.

Lopulta havahtui hän kuitenkin tylsyydestään ja puhalsi voimakkaasti
jahtitorveensa. Kun hänen väkensä oli saapunut paikalle, hyppäsi hän
hevosensa selkään ja lähti ajamaan paennutta takaa saadakseen hänet
uudelleen haltuunsa. Kului runsas tunti ennenkuin ratsastajat palasivat
ja samosivat hiljalleen ja nyreissään tammimetsän läpi, tällä kertaa
siellä viipymättä. Niin pian kuin Beatrix piilopaikastaan näki tien
olevan vapaan, nousi hän ja lähti kulkemaan kotia kohti säästelemättä
hienoja kenkiään.

Wonnebold oli sillävälin viettänyt varsin tukalan päivän katumuksen
ja vihan vallassa ja hän tunsi häpeävänsä sitä, että oli niin
kevytmielisesti menettänyt rakastettunsa, samalla kuin hänelle kävi
selväksi, kuinka suuresti hän tietämättään oli häntä rakastanut ja että
hän tuskin saattoi elää ilman häntä. Kun Beatrix sitten äkkiä seisoi
hänen edessään, levitti Wonnebold, ennenkuin hän vielä ehti lausua
julki hämmästyksensä, käsivartensa häntä kohti ja Beatrix puolestaan
riensi ritarin syliin ilman valituksia ja nuhteita. Wonnebold nauroi
ääneen kuullessaan rakastettunsa kertomuksen hänen sotajuonestaan ja
hänen uskollisuutensa liikutti ritaria, sillä paroni oli sangen komea
ja kaunis nuoriherra.

Uusien onnettomien sattumien varalta teki Wonnebold kauniin Beatrixin
oikeaksi puolisokseen kaikkien säätyveljiensä ja omaistensakin
silmissä, niin että hänestä nyt tuli oikea ritarinrouva, joka etsi
vertaistaan niin hyvin metsästysretkillä, pidoissa ja tansseissa kuin
alamaisten silmällä-pidossa ja kirkon herrainistuimilla.

Vuodet vierivät vaihdellen toinen toisensa jälkeen, ja kun kaksitoista
syksyn satoa oli korjattu, oli hän synnyttänyt puolisolleen kahdeksan
poikaa, jotka kasvoivat kuin nuoret hirvet.

Kun vanhin oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, nousi Beatrix eräänä
syysyönä Wonneboldinsa vierestä tämän tietämättä, laski huolellisesti
kaiken maallisen omaisuutensa niihin lippaihin, joista hän kerran oli
sen ottanut, sulki lippaansa ja asetti avaimet nukkuvan puolisonsa
viereen. Sitten astui hän paljain jaloin poikiensa vuoteiden ääreen
ja suuteli keveästi kutakin heistä; lopuksi meni hän uudelleen
miehensä vuoteen luo, suuteli häntäkin, ja nyt vasta leikkasi hän
pitkän tukkansa, puki taas ylleen tumman nunnanpuvun, jonka hän oli
huolellisesti säilyttänyt, ja niin jätti hän salaa linnan ja vaelsi
syysyön vinkuvassa tuulessa ja pudonneiden lehtien kahistessa jalkain
alla siihen luostariin, josta hän muinoin oli paennut. Lepäämättä
nypläsi hän sormin rukousnauhaansa ja ajatteli mennyttä elämäänsä.

Niin kulki hän lakkaamatta, kunnes hän seisoi uudelleen luostarinportin
edessä. Hänen koputettuaan tuli vanhentunut portinvartijatar hänelle
avaamaan ja tervehti häntä tyynesti nimeltä, ikäänkuin Beatrix
olisi ollut poissa vain puolentunnin ajan. Beatrix kulki nunnan ohi
kirkkoon, heittäytyi polvilleen pyhän Neitsyen alttarin eteen ja Maria
alkoi puhua hänelle sanoen: "Oletpa viipynyt poissa jo pitkän ajan,
tyttäreni! Olen kaiken aikaa hoitanut sinun lukkarintointasi; mutta nyt
olen iloinen, että olet täällä ja otat jälleen avaimet haltuusi."

Neitseen kuva kumartui hiukan ja ojensi avaimet Beatrixille, joka tästä
suuresta ihmeestä iloisesti hämmästyi. Hän ryhtyi heti toimittamaan
virkaansa, ja kun kello soi päivälliselle, lähti hän ruokapöytään.
Useat nunnista olivat tulleet vanhoiksi, toiset olivat kuolleet,
toisia oli tullut sijalle ja toinen abbedissa istui ylinnä pöydässä;
mutta kukaan ei huomannut, mitä Beatrixille, joka istui tavalliselle
paikalleen, oli tapahtunut; sillä Neitsyt Maria oli nunnan omassa
hahmossa esiintynyt kaiken ajan hän sijassaan.

Kun sitten noin kymmenen vuotta oli kulunut, viettivät nunnat suurta
juhlaa ja sopivat, että kukin heistä antaisi Jumalan Äidille jonkun
lahjan ja että kukin valitsisi sen hienoimman vaistonsa mukaan.
Niin kutoi eräs kalliin kirkkolipun, toinen alttaripeitteen, kolmas
messupuvun. Eräs heistä runoili latinalaisen kiitoslaulun, toinen
sävelsi sen, kolmas piirsi ja kirjotti rukouskirjan. Se joka ei mitään
muuta osannut tehdä kutoi Kristuslapselle uuden paidan ja kyökkärisisar
leipoi hänelle vadillisen hedelmätorttuja. Ainoastaan Beatrix ei
ollut tehnyt mitään valmistuksia, sillä hän oli hiukan väsynyt ja eli
ajatuksineen enemmän menneisyydessä kuin nykyisyydessä.

Kun juhlapäivä sitten vaikeni eikä hän tuonut esiin mitään lahjaa,
kummastelivat toiset nunnat suuresti ja nuhtelivat häntä siitä, niin
että hän suruissaan asettui syrjään, kun kukilla kaunistetussa kirkossa
kaikki nuo kauniit lahjat asetettiin alttarin eteen nunnien kiertäessä
juhlakulussa kirkon ympäri, kellojen soidessa ja vihkisavun noustessa
pilvenä ilmaan.

Samaan aikaan kun nunnat juuri alkoivat laulaa ja soittaa, ratsasti
vanha ritarismies kahdeksan kuvankauniin asestetun nuorukaisen
keralla tietä pitkin, kaikki uljaiden hevosten selässä, ja yhtä monen
ratsastavan knaapin seuraamana. He olivat Wonnebold poikineen, joita
viimemainittuja heidän isänsä saattoi valtakunnan armeijaan.

Huomattuaan kirkossa vietettävän juhlamessua, käski Wonnebold poikiensa
nousta ratsailta ja astui heidän kanssaan sisään, rukoillakseen
hartaudessa pyhää Neitsyttä. Kaikki katselivat hämmästyksissään tuota
ihanaa näkyä, kun uljas vanhus polvistui kahdeksan nuoren sotilaan
keralla, jotka näyttivät kuin haarniskoiduilta enkeleiltä, ja nunnat
sotkeutuivat lauluissaan niin, että he hetkeksi taukosivat. Mutta
Beatrix tunsi lapsensa ja puolisonsa, huudahti ääneen ja kiiruhti
heidän luokseen, ja ilmaisten itsensä paljasti hän heille salaisuutensa
ja kertoi siitä suuresta ihmeestä, joka hänelle oli tapahtunut.

Nyt täytyi kaikkien tunnustaa, että hän oli tänään tuonut Neitseelle
rikkaimman lahjan, ja siitä, että se oli otettu vastaan, todisti
kahdeksan nuorta tammenlehväseppeltä, jotka äkkiä ilmestyivät
nuorukaisten päihin, taivaan kuningattaren näkymättömän käden painamina.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Novelleja" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.