Title: Sininen silmäpari
Author: Hardy, Thomas
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sininen silmäpari" ***






SININEN SILMÄPARI

Kirj.

Thomas Hardy


Suomentanut

J. Hollo





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924.




I


Elfride Swancourt oli tyttö, jonka tunnot liikkuivat hyvin lähellä
pintaa. Niiden varsinaisen, hitaasti vierivien ajan hetkien muunteleman
laadun tunsivat ainoastaan ne, jotka olivat näkemässä hänen elämänsä
vaiheita.

Hän itse oli koottu erittäin mielenkiintoisista ainesosista, joiden
erikoisuus kuitenkin piili pikemmin itse yhtymässä kuin yksityisissä
osissa. On tosiasia, että hänen kanssaan keskustellessaan oli
mahdoton saada selkoa hänen kasvojensa muodosta ja laadusta, ja tämä
viehättävä kyky estää keskustelijaa nimenomaisesti piirteitä tutkimasta
ei aiheutunut hiotun käytöstavan verhoavasta vaikutuksesta (hänen
käytöstapansa näet oli lapsellinen ja tuskin ollenkaan hiottu), vaan
itse lausumien tenhoisasta tuoreudesta. Hän oli elänyt ikänsä kaiken
hiljaisuudessa — joutilaiden miesten mielenkiinto ei ollut häntä
imarrellut, ja hänen sosiaalinen tajunsa ei ollut yhdeksäntoista tai
kahdenkymmenen vuoden iällä kehittyneempi kuin viisitoistavuotiaan
kaupunkilaisneidon.

Erään seikan hänessä sentään havaitsi: hänen silmänsä. Niissä näkyi
hänen olemuksensa ydin; ei tarvinnut katsella enempää, niissä hän eli.

Nuo silmät olivat siniset, siniset kuin syksyinen kaukaisuus —
siniset niinkuin se sini, jonka näemme väikkyvän etäisten kumpujen ja
metsäisten rinteiden välimaalla aurinkoisena syyskuun aamuna. Niiden
sini oli hämyinen ja epämääräinen, vailla rajaa ja pintaa, ja katse
tuntui pikemmin siihen uppoavan kuin sen kohtaavan.

Hänen läsnäolonsa ei ollut vaikuttava, se oli voimaton. Muutamat
naiset voivat saada vaikutuksensa tuntumaan kokonaisen juhlivan salin
ilmakehässä; Elfride ei ollut siinä suhteessa kissanpoikasta tehoisampi.

Elfridelle oli ominainen se mietteliäisyys, jonka havaitsemme Madonna
della Sedian kasvoissa, sen hurmiota vailla, se naiskasvojen lämpö
ja elämä, joka on mitä yleisin Rubensin kaunottarissa — kuolevaisissa
ja kuolemattomissa — heidän silmiinpistävää möyheyttänsä vailla.
Correggion kuvaamien naiskasvojen luonteenomainen ilme, joka puhuu
mieltäpolttavista mietteistä kyynelten saavuttamattomissa syvyyksissä,
oli toisinaan hänen, mutta harvoin säännöllisissä oloissa.

Se Elfride Swancourtin elämän tuokio, josta voi sanoa syvempien
tuntojen pysyväisen virran saaneen alkunsa, oli eräs talvinen
ehtoopäivä, jolloin hän havaitsi seisovansa emännän virkaa toimittaen
vastapäätä erästä miestä, jota hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt,
ja silmäillen vierasta mirandamaisen uteliaana ja harrastuneena, toisin
kuin ketään kuolevaista milloinkaan ennen.

Tuona päivänä hänen isänsä Ala-Wessexin merenhuuhtomilla äärillä
sijaitsevan seurakunnan sielunpaimen, poti leinin puuskaa. Päätettyään
talousaskareita koskevat tarkastelunsa Elfride kävi levottomaksi ja
lähti huoneesta kerran toisensa jälkeen, nousi ylikertaan ja koputti
isänsä huoneen ovelle.

»Sisään!» kuului aina sisäpuolelta vastattavan herttaisin ulkoilmaäänin.

»Isä», virkkoi Elfride eräällä kerralla hienolle, punaposkiselle,
kauniille, neljänkymmenen ikäiselle miehelle, joka tulikuuman kattilan
tavoin pihisten ja puhisten makasi vuoteessaan yönuttuun puettuna ja
silloin tällöin johtui tahtomattansa lausumaan jonkin äänteen tai sanan
tai muutamia sanoja, jotka kuulostivat melkein sadatuksilta, »isä, etkö
tule alas tänä iltana?» Hän puhui kuuluvasti, sillä isä oli verrattain
kuuro.

»Pelkäänpä, etten voi — p-puh! — pahoin pelkään, etten voi, Elfride.
P-pih! Tuo varvas peijakas ei siedä nenäliinaakaan, vielä vähemmän
sukkaa tai tohvelia — p-puh! Jo jälleen riipoo! Ei, minä en pääse tästä
nousemaan ennenkuin huomenna.»

»Niinpä toivon, ettei tuo Lontoon mies tule; enhän tiedä, mitä tehdä,
isä.»

»Hankalaahan se olisi, epäilemättä.»

»En oikein usko hänen tänään tulevan.»

»Miksi niin?»

»Tuulee tuimasti.»

»Tuulee! Mitä ajatteletkaan, Elfride! Onko koskaan kuultu tuulen
estävän miestä toteuttamasta aikomustansa? Että tuo varvas riivattu
alkoi niin äkkiä minua kiduttaa!... Jos hän tulee, niin eipä liene
muuta neuvoa, kuin että lähetät hänet tänne luokseni, annat hänelle
hieman ruokaa ja toimitat hänet levolle. Siunatkoon, millainen vaiva
tämä on!»

»Pitääkö järjestää oikea illallinen?»

»Se on liikaa väsyneelle miehelle kiusallisen matkan jälkeen.»

»Teetäkö siis?»

»Se ei ravitse.»

»Siis tee-illallinen? Meillä on kylmää kananpaistia, piirasia ja muuta
sellaista.»

»Se sopii.»

»Pitääkö minun kaataa hänelle teetä, isä?»

»Tietysti; sinähän olet talon emäntä.»

»Mitä! Minun siis pitää istua koko aika vieraan seurassa, ikäänkuin
hänet hyvinkin tuntisin! Eihän ole ketään, joka meidät toisillemme
esittelisi.»

»Joutavia, lapseni, mitäpä tässä esittelyistä; tiedäthän asian
muutenkin. Väsynyt ja nälkäinen käytännön mies, joka on ollut matkalla
varhaisesta aamusta, ei mieline jaaritella ja ladella kohteliaisuuksia
iltamyöhällä. Hän kaipaa ravintoa ja suojaa, ja sinun tulee pitää
huolta siitä, että hän niitä saa, siitä yksinkertaisesta syystä,
että minä olen äkkiä sairastunut enkä voi sitä tehdä. Eihän siinä
toivoakseni ole mitään kauhistuttavaa? Sinä saat päähäsi kaikenlaista
joutavaa alinomaa lukemistasi romaaneista.»

»Eipä suinkaan, asiassa ei tosiaankaan ole mitään pelottavaa, kun se
näin muuttuu ilmeiseksi välttämättömyydeksi. Mutta sinä, näetkös, olet
aina mukana, kun saapuu päivällisvieraita, tuttujakin, ja tämä on jokin
vieras lontoolainen, joka kenties asiaa oudoksuu.»

»Oudoksukoon; mitäpä siitä.»

»Onko hän Mr. Hewbyn kumppani?»

»Enpä oikein usko; mutta voi ollakin.»

»Kuinka vanha hän lienee?»

»En tiedä. Ulkohuoneeni pöydältä löydät minun Mr. Hewbylle
kirjoittamani kirjeen jäljennöksen ja hänen vastauksensa. Voit ne
lukea, ja sen tehtyäsi tiedät vieraastamme saman verran kuin minä.»

»Minä olen ne lukenut.»

»Mitä turhia sitten tutkailet? Ne sisältävät kaiken, mitä tiedän.
Uh-h-h!... Mitä teetkään, sinä junkkari! Ota pois siitä kaikki! Minä en
siedä kärpäsenkään painoa!»

»Suo anteeksi, isä. Minä unohdin, ajattelin, että sinua ehkä vilutti»,
virkkoi tyttö nopeasti nostaen pois peiton, jonka oli levittänyt
potilaan jalkojen yli. Sitten hän odotti, kunnes näki harmin ilmeen
haihtuvan isän kasvoista, lähti huoneesta ja palasi jälleen alakertaan.




II


Kun samana ehtoopäivänä vielä pari kolme tuntia oli painunut iltaan,
olisi erään karun yksinäisen kukkulan laella voinut havaita joitakin
liikkuvia hahmoja. Siinä oli kaksi miestä, jotka iltataivasta vasten
näyttivät varjokuvilta, kevyissä metsästysrattaissa ja pyrkimässä
eteenpäin vastatuuleen. Koko sillä autiolla nummella, jonka halki he
olivat kulkemassa, oli näkynyt tuskin yhtäkään asumusta tai ihmistä,
ja nyt, yön tullen, kirkasti heikkoa illan hämyä rauhallisena loistava
Jupiter, joka hetkittäin hohteli kirkkaammin heidän edessänsä, ja
samoin Sirius, joka kilpaillen valoi säteitänsä heidän selkänsä takaa.
Ainoat maanpinnalla näkyvät valot olivat muutamat himmeänpunaiset
kohdat, joita hehkui siellä täällä kaukaisten kukkuloiden laella.
Ajomies huomautti kysymättä, että ne olivat kyteviä nuotioita, joissa
poltettiin yhteisluhtain raiviolta koottua turvetta ja piikkiherneen
juuria. Tuuli puhalsi melkein yhtä hillittömästi kuin päivällä, ja
taivaalla näkyi muutamia pilven hattaroita, jotka ohuina ja kalpeina
painuivat etelään kohti Kanaalia.

Kuljettuaan neljätoista niistä kuudestatoista peninkulmasta, jotka
erottivat rautatieasemaa heidän matkansa päämäärästä, he alkoivat
liikkua muutaman peninkulman laajan laakson reunaa, missä rehevämmän
kasvullisuuden talviset luurangot ilmaisivat maaperän suurempaa
mehevyyttä. Mikään niistä rinteistä, joiden ohi he olivat aikaisemmin
kulkeneet, ei ollut niin huolellisesti hoidettu ja aidattu. Hieman
kauempana sukelsi tässä hedelmällisessä laaksossa kasvavien jalavien
välistä näkyviin herraskartano.

»Tuossa on lordi Luxellianin kartano, Endelstow», virkkoi ajomies.

»Lordi Luxellianin kartano, Endelstow», kertasi toinen konemaisesta
Sitten hän kääntyi syrjittäin ja tutki melkein näkymättömissä olevaa
taloa mielenkiinnoin, jota itse epäselvä kuva sinänsä ei suinkaan
näyttänyt voivan oikeuttaa. »Niin, se on lordi Luxellianin», sanoi hän
jälleen hetkisen kuluttua silmäillen yhä samaan suuntaan.

»Ajetaan sinne, vai kuinka?»

»Ei; Endelstow’n pappilaan, kuten olen sanonut.»

»Minä ajattelin, että olette ehkä muuttanut mieltä, kun suotta
tuijotitte niin pitkään sille taholle.»

»Enpä suinkaan; kartano on minulle mielenkiintoinen.»

»Se kuuluu olevan mielenkiintoinen melkein kaikille.»

»Ei samassa suhteessa kuin minulle.»

»Vai niin!... Sen asukkaat eivät ole ollenkaan kummempia kuin me muut.»

»Kuinka niin?»

»Aidanpanijoita ja ojanluojia oikeastaan. Mutta kerran entisinä aikoina
eräs heistä työssä ollessaan vaihtoi vaatteita kuningas Kaarle toisen
kanssa pelastaen hänen henkensä. Kaarle kuningas tuli hänen luoksensa
kuin tavallinen ihminen ainakin ja sanoi kohta: 'Kuulehan mies
työmekkoinesi, minun nimeni on Kaarle toinen, voit sen uskoa. Lainaatko
minulle vaatteesi?’ 'Mikäpä siitä estää', vastasi Luxellian, ja niin he
vaihtoivat pukua paikalla. 'Kuulehan nyt’, virkkoi pois astellessaan
kuningas Kaarle toinen kuin tavallinen ihminen ikään, 'jos minä joskus
tulevaisuudessa saan kruunun, niin tule hoviin, koputa ovelle ja kysy
arastelematta: Onko kuningas Kaarle toinen kotona? Sano nimesi, niin
päästävät sinut sisään, ja sinusta tehdään lordi.’ Master Kaarlo
menetteli varsin sievästi, eikö totta?»

»Epäilemättä, varsin sievästi.»

»No niin, kerrotaan sitten, että kuningas pääsi valtaistuimelle ja että
Luxellian muutaman vuoden kuluttua lähti matkaan, koputti kuninkaan
ovelle ja kysyi, oliko kuningas Kaarle toinen kotosalla. 'Ei ole’,
vastattiin. 'Entä Kaarle kolmas?’ tiedusteli Luxellian. 'On kyllä’,
virkkoi eräs veikko, joka seisoi siinä kuin tavallinen ihminen ikään,
se vain erona, että hänellä oli kruunu päässä, 'minun nimeni on Kaarle
kolmas.’ Sitten —»

»Luulenpa, että siinä täytyy piillä erehdyksen. En muista Englannin
historian kertovan mitään Kaarle kolmannesta», virkkoi toinen
leppoisasti nuhtelevaan sävyyn.

»Kyllä historia tosi on, vaikka sitä ei olekaan painettu; hän oli
hieman eriskummallinen mies, kuten muistanette.»

»Olkoon menneeksi, jatkahan.»

»Sitten, miten olikaan, Luxellianista tehtiin lordi, ja kaikki kävi
hyvin, kunnes hän joitakin aikoja myöhemmin joutui mitä kamalimpaan
kahakkaan neljännen Kaarlen kanssa —»

»Minä en voi sietää Kaarle neljättä. Totisesti, se on liikaa.»

»Kuinka niin? Olihan Yrjö neljäs olemassa, eikö totta?»

»Epäilemättä.»

»Ja Kaarlet ovat yhtä tavallisia kuin Yrjöt. Oli miten oli, minä en
kerro enää sanaakaan... Enpä ole merkillisempää maailmaa nähnyt, en
totisesti. Kuinka sellaista voikaan sattua!»

Heidän niin jutellessaan hämärä oli tihentynyt pimeäksi, ja kartanon
ääriviivat ja pinnat häipyivät vähitellen näkymättömiin. Ikkunoihin,
jotka olivat aikaisemmin esiintyneet tummina täplinä vaaleammassa
seinäpinnassa, ilmestyi valo, joka muutti ne hohteleviksi neliöiksi
mustassa öisessä maisemassa, jonka synkkään yksivärisyyteen rakennuksen
ääriviivat häipyivät.

Vähään aikaan ei lausuttu sanaakaan, noustiin kukkulalle, sitten
toiselle, edellisen laelle sijaitsevalle. Senjälkeen seurasi peninkulma
ylänköä, mistä käsin saattoi erottaa läheisellä rannikolla kaksi
majakkaa, jotka loivat taivaanrannalle tyyntä, lempeätä loistettansa.
Saavuttiin toiseen kosteikkoon; heidän edessänsä ja allansa lepäsi
pieni ahdas laakso, johon päin ajomies käänsi hevoset tien muodostaessa
äkkinäisen polvekkeen. Sitten laskeuduttiin jyrkkää rinnettä, joka
peittyi puiden alle kuin kaniininkolo. Ajoneuvot laskeutuivat
laskeutumistaan.

»Endelstow’n pappila on tällä puolen», virkkoi ohjaksia hoitava mies.
»Täällä on Länsi-Endelstow; lordi Luxellianille kuuluu Itä-Endelstow,
missä kirkko on. Kirkkoherra Swancourt on molempien kirkkoherra ja
kulkee kuin syöksin edestakaisin. Onpa, on ihmeellinen tämä maailma.
Siinä, missä rakennus nyt sijaitsee, oli luullakseni aikoinaan
kivilouhos. Rakentaja raapi kaiken mullan pappilan ympärille ja istutti
siten keräämäänsä maaperään pienen paratiisin kukkasia ja puita.
Mullattomat pellot eivät ole sen koommin mihinkään kelvanneet.»

»Kuinka kauan on nykyinen viranhaltija täällä ollut?»

»Vuoden verran tai puolitoista; kahta vuotta hän ei ole vielä ollut,
koska eivät häntä vielä härnää. Tavallisesti näet seurakunta alkaa
kiusata kirkkoherraa, joka on ehtinyt olla kaksi vuotta virassaan.
Mutta näillä on ollut hyvä onni, kun ovat saaneet hänet. Kirkkoherra
Swancourt tuntee minut varsin hyvin, olen näet usein ollut hänen
ajomiehenänsä, ja minä tunnen kirkkoherran.»

He ajoivat esiin metsiköstä, tekivät kierroksen, ja pappilan
uuninpiiput ja päädyt alkoivat häämöttää heidän nähtäviinsä. Missään
ei ollut valoa tietä osoittamassa. He astuivat alas, mies asteli
haparoiden portille ja soitti kelloa.

Kärsivällisesti odotettuaan kolme neljä minuuttia kuulematta
hiiskahdustakaan vastaukseksi vieras astui portille ja soitti
päättäväisemmin. Sitten hän oli kuulevinaan askeleita eteisestä ja
jonkinlaista liikehtimistä ovelta, mutta ketään ei ilmaantunut näkyviin.

»Eivät taida ollakaan kotona», huokasi ajomies. »Ja minä jo ajattelin
saavani vähän illallista kirkkoherran keittiöstä. Täällä saa mainiota
vatsan ja sydämen vahvistusta!»

»Kaikki kunnossa, veikkoset! Oletteko rikkaita miehiä vai köyhiä, kun
teidän täytyy välttämättä saapua maailman ääriin tähän yön aikaan?»
kuului samassa ääni. Kääntyessään katsomaan he näkivät raihnaisen ukon
kömpivän taka-ovesta, sarvilyhty kädessä kiikkumassa.

»Yön aikaan tosiaankin, vaikka kello on vasta yli seitsemän. Valaisehan
ja päästä meidät sisään, William Worm.»

»Kas sinäkö siinä, Robert Lickpan.»

»Eipä kukaan muu, William Worm.»

»Onko vieras tullut?»

»On», vastasi vieras itse. »Onko mr Swancourt kotona?»

»Epäilemättä, sir. Olkaapa hyvä ja tulkaa täältä takateitse. Etuoven
on kosteus paisuttanut kiinni, kuten toisinaan käy, ja sitä ei saa
auki turkkilainenkaan. Minä olen vain tutiseva mies parka enkä pysty
mihinkään, sir; mutta voinhan sentään opastaa teitä, sir.»

Uusi tulokas seurasi opastajaansa pienestä ovesta ja kulki sitten läpi
keittiön ennakolta kiinteästi sulkien silmänsä, koska synnynnäinen
urkkimisen kammoksuminen kielsi häntä katselemasta ympärillensä
suojissa, jotka sijaitsivat taloudellisten näyttämölaitteiden takana.
Halliin saavuttuaan hän oli parhaillaan joutumassa huoneeseensa
opastetuksi, kun etuoven sisäportailta näkyi syöksähtävän esiin
Elfride, joka oli mennyt sinne ottamaan selkoa viipymisen aiheesta.
Se seikka, että hän säpsähti nähdessään vieraan tulevan sisään
portaiston alitse, todisti, ettei hän ollut odottanut tätä yllättävää
sivustahyökkäystä, jonka ainoana aiheuttajana oli William Wormin
nerokkuus.

Elfride esiintyi mitä somimmassa asussa, runsaat kiharaiset hiukset
valuivat valtoiminaan hänen hartioillensa. Hänen kasvoissaan näkyi
levottomuuden ilme, ja yleensäkään hänessä ei näyttänyt oikein olevan
naista vallitsemaan tilannetta. Vieras otti hatun päästänsä, ja
ensimmäiset sanat lausuttiin. Elfride silmäili verrattain uteliaana
ja hieman hämmästyneenäkin henkilöä, jolle hänen oli osoitettava
vieraanvaraisuutta.

»Minä olen mr Smith», virkkoi vieras sointuvin äänin.

»Minä olen miss Swancourt», virkkoi Elfride.

Hänen mieltänsä ei enää ahdistanut. Hänen edessänsä seisova
todellisuus oli niin perin toisenlainen kuin se tumma, vaitelias,
juro, vanhanpuoleinen liikemies, joka oli välkähdellyt hänen
mielikuvituksessaan — mies, jonka vaatteet tuoksahtivat savuiselta
suurelta kaupungilta, iho oli kelmeä, kuten auringottomien paikkojen
asukkaan ainakin ja puhe pistävien huomautusten höystämää — että
Elfride helpotuksen tunteesta hymyili, melkeinpä nauroikin tulijaa
tervehtiessään.

Stephen Smith, jonka pimeys on meiltä tähän saakka salannut, oli
silloin nuorukainen näöltänsä ja vuosiltansakaan tuskin vielä mies.
Hänen ulkomuotoansa katsellessaan olisi kaikkein vähimmin voinut
kuvitella Lontoon olevan hänen toimintansa näyttämönä: sellaiset kasvot
eivät varmaankaan olleet voineet versoa savun ja loan ja sumun ja pölyn
keskellä, sellainen avoin ilme ei varmaankaan ollut milloinkaan kokenut
uuden Babylonin väsymystä, kuumetta ja harmia.

Hänen ihonsa oli yhtä hieno kuin Elfriden, hänen poskiensa puna yhtä
herkkä. Hänen suunsa oli kaunismuotoinen kuin lemmen jumalan jousi
ja samoin kirsikanpunainen kuin neidonkin. Hiukset vaaleat, kiharat,
silmät sinisenharmaat, kirkkaan sädehtivät, käytös ujo kuin poikasen.

Poskipartaa ei ollut enempää kuin viiksiäkään, ellei viimeksimainittua
nimeä ansainnut ylähuulen vaaleanharmaa kevyt haiven. Siinä se
lontoolainen ammattimies, jonka saapumista odottaessaan Elfride oli
tuntenut itsensä ylen levottomaksi.

Elfride kiiruhti ilmoittamaan, että mr Swancourt valitettavasti ei
voinut ottaa vierasta vastaan samana iltana, ja selitti syyn. Mr Smith
vastasi äänellä, joka oli luonnostaan poikamaisen nuorekas, mutta
kajahti miehekkäältä, selittäen kovin pahoittelevansa kuulemaansa;
mutta mikäli oli kysymyksessä hänen vastaanottonsa, se ei haitannut
vähääkään.

Stephen opastettiin huoneeseensa. Hänen poistuttuaan Elfride pujahti
salaa isänsä luo.

»Hän on tullut, isä. Kovin nuori mies ollakseen liikemies!»

»Niinkö tosiaan!»

»Hänen kasvonsa ovat — miten sanoisin — _sievät;_ ihan samanlaiset kuin
minun.»

»Hm! Entä sitten?»

»Ei mitään; muuten en hänestä toistaiseksi tiedä. Sangen somaa, eikö
totta?»

»Ehdimmepä tuon nähdä, kun häneen paremmin tutustumme. Lähdehän nyt
alakertaan ja toimita poikaparalle jotakin syötävää ja juotavaa,
Herran nimessä. Ja kun hän on ehtinyt aterioida, sano, että mielelläni
vaihtaisin hänen kanssaan muutaman sanan, jos hän viitsii vaivautua
tänne.»

Neito riensi jälleen alas, ja hänen odotellessaan nuoren Smithin
ilmestymistä, lienee parasta tutustua hänen saapumistaan koskeviin
kirjeisiin.

 1. _Mr Swancourt mr Hewbylle_.

 »Endelstow’n pappilassa helmik. 18:ntena 18—

 Hyvä herra, — me suunnittelemme seurakuntamme kirkon tornin ja
 sivulaivan korjaamista, ja lordi Luxellian, nykyinen isäntämme, on
 maininnut teidät luotettavana arkkitehtina, joka olisi yritettävä
 saada töitä valvomaan.

 Minä en ollenkaan tiedä, mitkä valmistelevat toimenpiteet tässä ovat
 tarpeen. Ensimmäinen tehtävä lienee kuitenkin se, että te (jos te,
 kuten lordi Luxellian sanoo, olette halukas meitä auttamaan) tai
 joku henkilökunnastanne tulee rakennusta tarkastamaan ja esittää
 seurakunnan jäseniä ja muita tyydyttävän ehdotuksen.

 Paikkakunta on kovin loitolla, rautatielle on kokonaista neljätoista
 peninkulmaa, ja lähin paikka, mistä voi löytää asuntoa on Castle
 Boterel — kaupungiksi nimitetty, mutta oikeastaan vain iso kylä
 — kaksi peninkulmaa kauempana, joten olisi teille mukavinta asua
 pappilassa, jonka mielelläni jätän käytettäväksenne, sen sijaan, että
 lähdette Castle Boterelin hotelliin ja palaatte aamulla takaisin.

 Me olemme valmiit ottamaan teidät vastaan sinä ensi viikon päivänä,
 jonka suvaitsette tulopäiväksenne ilmoittaa. — Kunnioittaen

                                   Christopher Swancourt.»

 2. _Mr Hewby mr Swancourtille_.

 »Percy Place, Charing Cross, helmik. 20:ntena 18—

 Kunnioitettu herra, — noudattaen t. k. 18:tena päivätyssä kirjeessänne
 lausuttua kehoitusta olen päättänyt ottaa kysymyksessä olevan työn
 valvoakseni ja toimittaa piirustetuksi seurakuntanne kirkon sivulaivan
 ja tornin ottaen huomioon rappeutuneet kohdat ja esittäen ehdotuksen
 kirkon korjaamiseksi.

 Apulaiseni mr Stephan Smith lähtee siinä tarkoituksessa Lontoosta
 huomenna varhain aamulla. Monet kiitokset ehdotuksestanne, että hän
 saa asua luonanne. Hän käyttää tarjoustanne hyväkseen ja saapunee
 luoksenne iltasella. Te voitte ehdottomasti luottaa häneen ja hänen
 kirkkoarkkitehtuuria koskevaan oivallukseensa.

 Rohkenen toivoa, että se korjaussuunnitelma, jonka valmistan hänen
 yksityiskohtaisen tutkimuksensa nojalla, tulee tyydyttämään Teitä ja
 lordi Luxelliania. — Kunnioittavimmin

                                                   Walter Hewby.»




III.


Ensimmäinen ateria Endelstow’n pappilassa oli nuorelle Stephen
Smithille sangen miellyttävä. Pöytä oli katettu, kuten Elfride oli
isällensä ehdottanut, teeillalliseen kuuluvilla erilaisilla aineksilla
— tervetullut virkistystapa kaikille niille, jotka ovat kaukana
ihmisistä ja kaupungeista, ja erikoisesti nuorten makua tyydyttävä.
Pöydälle oli sievästi sijoitettu talvikukkia ja lehtiä, joitten seasta
katsetta tervehtivät leikkeleet, kananpaisti, pasteijat ja kaksi isoa
piirakaista, jotka ilahduttavan runsaina paisuivat alustansa laitoja
avarammalle.

Pöydän päässä, tulisijan puolella, näkyivät teelaitteet, vanhamallista
Worcesterin porsliinia, ja niiden takaa kohosi Elfriden koruton hahmo
yrittäen luoda rouvamaista arvokkuutta teenkaatoliikkeeseensä ja
painokkaan huolekkaasti pitää silmällä hyydelmän, hunajan ja happamen
kerman tarjoilemista. Hän itse oli aterioinut jo ennen vieraan tuloa,
joten hän nyt joutui kovin hämille havaitessaan, ettei tarjoilemisen
väliaikoina ollut muuta tekemistä kuin jutella. Hän kysyi, salliko
vieras hänen kirjoittaa viereisen pöydän ääressä valmiiksi kirjeen,
jonka oli äsken aloittanut, ja istuttuaan sen ääreen hänessä oli kirpeä
oman epäkohteliaisuuden tunto. Mutta kun hän sitten huomasi, ettei
vieras katsonut hänen menetelleen mitenkään väärin ja että hänkin oli
hämmingin vallassa, kun toinen tarkkaavaisena valvoi hänen kupposensa
täyttämistä, niin Elfriden olo kävi helpommaksi. Kun nuori mies lisäksi
sattui kolahduttamaan pöydänjalkaa ja oli kumota teekupposensa, ihan
koulupoikien tavalla, niin Elfride tunsi vallitsevansa tilannetta ja
osasi jutella erittäin hyvin. Avomielisyys ja samanikäisyys sai heidät
_muutamassa tuokiossa unohtamaan, että_ olivat vasta äsken toisiinsa
tutustuneet. Stephen alkoi kaunopuheisesti kertoa ammatillisen
toimintansa aiheuttamista ylen vaatimattomista kokemuksista, ja
Elfride, joka ei voinut kokemuksiin varautua, kertoi varsin vilkkaasti
isältä kuulemiansa juttuja, — isä olisi varmaan hämmästynyt, jos
olisi kuullut, kuinka uskollisesti hänen eleensä ja äänensävynsäkin
säilyivät. Sinä iltana oli nähtävänä erittäin mielenkiintoinen
nuoruusiän idylli Swancourtin talossa.

Stephenin oli vihdoin lähteminen yläkertaan äänekkäästi juttelemaan
kirkkoherralle joka puuhkutustensa väliajoilla kovin pyyteli anteeksi,
että oli muitta mutkitta kutsunut hänet, vieraan, makuusuojaan.
»Mutta», jatkoi mr Swancourt, »minun teki mieli sanoa teille jo
tänä iltana muutama sana asiasta, jonka vuoksi olette tänne tullut.
Kärsivällisyys kerrassaan loppuu, kun päällekarkaava vihollinen —
minulle tosin uusi, en näet ole toistaiseksi tietänyt luuvalosta
juuri mitään — äkkiä pakottaa jäämään päiväkaudeksi vuoteeseen. Se on
kuitenkin siirtynyt toiseen varpaaseeni erittäin lievässä muodossa,
joten toivon sen huomenna olevan ihan tiessään. Toivottavasti teistä on
pidetty huolta alakerrassa?»

»Erinomaisesti. Ja vaikka asia onkin ikävä ja mieltäni pahoittaa nähdä
teidät sairaana, pyydän olemaan toistaiseksi ollenkaan välittäjättä
siitä, että minä olen talossa.»

»Enhän minä. Mutta huomenna minä jo kapuan alas. Tyttäreni on
erinomainen tohtori. Pari annosta hänen leppoisia sekoituksiansa saa
minut hyvään kuntoon nopeammin kuin kaikki maailman rohdot. Mutta
puhutaanpa nyt kirkonkorjauksesta. Istukaa, olkaa hyvä. Meidän täällä,
nähkääs, ei käy kursaileminen, ja syynä on se, että luoksemme saapuu
harvoin sivistyneitä inhimillisiä olentoja: jos tuhlaamme aikaa
lähenemiseen, niin hän ehtii poistua, ennenkuin olemme saaneet nauttia
hänen varsinaisesta tuttavuudestansa. Kuten tulette näkemään, on
kirkkomme torni kerrassaan mahdoton korjattavaksi, mutta itse kirkko
vielä kelpaa. Näkisittepä muutamia muita tämän kreivikunnan kirkkoja:
lattiat lahonneet, seinät muratin peitossa.»

»Jopa jotakin!»

»Se ei vielä mitään. Kun eräässä naapuriseurakunnassa sattuu myrskyinen
ja sateinen sää jumalanpalveluksen ajaksi, niin sanankuulijat nostavat
sateenvarjonsa suojaten niillä itseänsä, kunnes katosta ei enää
vettä pisartele. Niin, jos viitsitte ojentaa minulle tuolla pöydällä
olevat paperit ja kirjeet, niin näytän teille, kuinka pitkälle olemme
ehtineet.»

Stephen asteli lattian poikki niitä hakemaan, ja kirkkoherra näytti
erikoisesti havaitsevan vieraansa hoikan vartalon.

»Minä otaksun, että olette täysin pätevä?» virkkoi hän. »Olen kyllä»,
vastasi nuori mies lievästi punastuen.

»Te olette luullakseni hyvin nuori — te ette näytä minusta
yhdeksäätoista vuotta vanhemmalta.»

»Minä täytän pian yksikolmatta.»

»Täsmälleen puoli minun ikääni, minä olen neljänkymmenen kahden.»

»Muuten», virkkoi mr Swancourt vähän edelleen keskusteltua, »te
sanoitte täydellisen nimenne olevan Stephen Fitzmaurice ja kerroitte
isoisänne alkujaan tulleen Caxburystä. Tässä jutellessamme on johtunut
mieleeni, että tiedän teistä jotakin. Te kuulutte tunnettuun vanhaan
kreivikunnan sukuun — ette varmaankaan ole tavallisia Smithejä.»

»Enpä usko, että meidän suonissamme on heidän vertansa.»

»Mitä puhuttekaan, epäilemättä on. Ojentakaahan minulle »Aatelittomat
suvut». Katsotaanpa. Tuossa Stephen Fitzmaurice Smith — hän on haudattu
P. Maarian kirkkoon, eikö totta? No niin, siitä perheestä polveutuivat
Leaseworthyn Smithit, ja erääseen sivuhaaraan kuului kenraali Sir
Stephen Fitzmaurice Smith Caxburystä —»

»Niinpä kyllä; minä olen nähnyt siellä hänen muistomerkkinsä», huudahti
Stephen. »Mutta hänen perheensä ja minun sukuni eivät ole missään
yhteydessä keskenään, ne eivät voi olla.»

»Teidän tietääksenne luultavasti ei. Mutta silmätkää tänne, hyvä
herra», virkkoi Swancourt kopahduttaen vakuudeksi nyrkillänsä
vuoteenlaitaan. »Tässä näette: Stephen Fitzmaurice Smith, Lontoossa
asuva, mutta kotoisin Caxburystä. Te ja sukulaisenne voitte nyt olla
kaikin ammatinharjoittajia — minä en ole utelias; minä en sellaisia
asioita kysele, se ei kuulu minun tapoihini — mutta päivänselvää on,
että tässä on sukujuurenne! Ja minä onnittelen teitä, mr Smith, sukunne
johdosta, sinistä verta, sir; se on totisesti haluttu väri tässä
maailmassa.»

»Toivoisinpa, että voisitte onnitella minua jonkin ilmeisemmän hyvän
ominaisuuden johdosta», virkkoi nuori mies yhtä alakuloisesti kuin
vaatimattomastikin.

»Mitä joutavia! Siihen on aikaa tuonnempana. Te olette nuori; koko
elämä on edessänne. Nähkääs nyt, kuinka kaukaa menneisyyden hämärästä
minun oma sukuni juontaa juurensa. Tässä», jatkoi hän kääntäen lehteä,
»on Geoffrey eräs esi-isäni, joka menetti parooninarvonsa, koska tahtoi
laskea leikkiä. Sellaisia me olemme, Jumala paratkoon! Mutta juttu on
liian pitkä tässä kerrottavaksi. Minä olen köyhä mies — köyhä gentleman
tosiaankin: ne, joiden ystävä tahtoisin olla, eivät halua olla minun
ystäviäni, ne, jotka mielivät ystäväkseni, eivät minua houkuttele.
Toisinaan syön päivällistä muutaman virkaveljeni seurassa ja juttelen
hieman heidän kanssaan, toisinaan vietän jonkin hetken tuttavani lordi
Luxellianin seurassa, mutta muuten olen ihan yksinäni — kerrassaan.»

»Onhan teillä opintonne, kirjanne ja — tyttärenne.»

»Onpa, on kyllä, enkä minä köyhyyttäni valitakaan. No niin, mr Smith,
älkäähän salliko minun pidättää teitä kauemmin sairaan huoneessa.
Niin, tuostapa muistuu mieleeni eräs tarina, jonka kuulin nuoremmalla
iälläni.» Kirkkoherra naurahteli itsekseen, ja Stephen silmäili häntä
kysyvästi. »Ei, ei, se on liian paha juttu — liian paha kerrottavaksi!»
jatkoi mr Swancourt äänin, jossa kuului tuiman hilpeyden pohjasävel.
»Menkäähän nyt alakertaan; tyttäreni täytyy teitä huvittaa parhaansa
mukaan tänä iltana. Kehoittakaa häntä laulamaan — hän soittaa ja laulaa
sangen sievästi. Hyvää yötä; minusta tuntuu siltä, kuin olisin tuntenut
teidät jo viisi kuusi vuotta. Minä soitan kelloa, jotta joku tulee
opastamaan teidät alas.»

»Älkää huoliko», virkkoi Stephen, »minä kyllä osaan oikeaan». Hän
laskeutui portaita alas ajatellen, kuinka ilahduttavan vapaata käytös
oli kaukaisemmissa kreivikunnissa lontoolaisten pidättyväisyyteen
verrattuna.



»Minä unohdin teille sanoa, että isäni kuulee verrattain huonosti»,
virkkoi Elfride säikähtyneenä, kun Stephen oli astunut pieneen
seurusteluhuoneeseen.

»Älkää olko huolissanne, minä tiedän sen, ja me olemme hyvät ystävät»,
vastasi nuori liikemies innostuneesti. »Kuulkaahan, miss Swancourt,
ettekö laula minulle?»

Miss Swancourtista tuo pyyntö tuntui siltä, mikä se todellisuudessa
olikin, tavattoman suorasukaiselta, vaikka arvasi isänsä olleen sitä
osaltansa aiheuttamassa; hän näet tiesi isän useinkin muitta mutkitta
jättävän ikävät vieraat hänen huvitettaviksensa. Mutta kun mr Smith
samalla käyttäytyi niin avomielisesti, ettei moite tuntunut olevan
paikallansa, Elfride oli valmis suostumaan, joskaan ei erikoisen
mielellään. Etsittyään nuottisäiliöstä eräitä vanhoja laulelmia, joita
hänen äitinsä oli aikoinaan soittanut ja laulanut, Elfride istuutui
pianon ääreen ja aloitti sievällä kontra-altollansa: 'Oli tumma
talvi-ilta'.

»Miellyttääkö tuo vanha laulu teitä, mr Smith?» kysyi hän päästyään
loppuun.

»Miellyttää, miellyttää kovinkin», vastasi Stephen — ja hän
olisi vastannut samoin ja yhtä vilpittömästi, valitsipa Elfride
esitettäväkseen mitä tahansa piirilaulusta sielumessuun asti.

»Nyt saatte kuulla De Leyren pienen sävellyksen, jonka minulle antoi
eräs Endelstow’ssa asuva nuori ranskalainen neiti:

    ’Je l’ai planté, je i’ai vu naître,
    Ce beau rosier où les oiseaux jne.,

ja sitten minä otan viimeiseksi oman mielilauluni, Shelleyn 'Kun
särkynyt on lamppu’, jonka äiti parkani sävelsi. Minä laulan kovin
mielelläni sellaiselle henkilölle, joka _todellakin_ viitsii minua
kuunnella.»

Jokainen nainen, joka vaikuttaa mieheen pysyväisesti, muistuu
tavallisesti hänen mieleensä jossakin erityisessä tilanteessa,
joka tuntuu olevan määrätty hänen erikoiseksi ilmenemismuodoksensa
miehen muistojen kirjassa. Samoinkuin suojeluspyhimyksellä on oma
asenteensa ja omat varusteensa keskiaikaisessa kuvitustaiteessa, samoin
voidaan sanoa rakastetun esiintyvän uskollisensa mielikuvituksessa
erikoisessa hahmossa, jota vailla se sinne harvoin ilmestyy muuten kuin
pakottamalla. Ei auta, vaikka hän on aikaisemmin nähty monissa muissa
tiloissa, joiden luulisi paljoa paremmin soveltuvan lemmen nuoreen
unelmaan.

Elfriden kuva valitsi sen muodon, missä se nähtiin näinä muutamina
tuokioina, hänen laulaessaan, siksi alinomaiseksi asenteeksi, jossa se
myöhemmin ilmeni Stephenille hänen nukkuessaan ja valvoessaan. Siinä
näkyy sivusta päin nuori nainen vaaleanharmaassa silkkipuvussa, jonka
reunuste on joutsenenuntuvaa ja joka jättää näkyviin osan rintaa;
tuo viileä väri muodostaa ihastuttavan vastakohdan hänen niskansa
ja kasvojensa lämpöiselle raikkaudelle. Takimmainen pianon kynttilä
on hänen päänsä tasalla ja muuttaa, itse puolittain näkymättömissä,
tilapäisesti kähertyneet hiukset himmeäksi valousvaksi, joka sädekehänä
ympäröi hänen päälakeansa. Hänen kätensä lepäävät koskettimilla,
ja avoimilta huulilta helisee, _diminuendo_, alakuloinen säkeistö
kysellen, miksi rakkaus, joka valittelee kaiken katoamista, valitsee
kaikkein hauraimman kehdoksensa, kodoksensa ja ruumispaariksensa. Hänen
päänsä taipuu hieman eteenpäin, ja katse on tarkasti suunnattu hänen
edessään olevan nuottilehden ylälaitaan. Sitten katse siirtyy nopeasti
Stephenin kasvoihin ja vielä nopeammin takaisin, kasvoista häipyy
alakuloisuus ja sen sijaan tulee eräänlainen vallaton veitikkamaisuuden
ilme, joka väikkyy niissä vähän aikaa kumminkaan kehittymättä selväksi
hymyksi tai veikistelyksi.

Stephen siirtyi äkkiä hänen oikealta puoleltansa vasemmalle, missä oli
riittävä sija pienelle sohvalle pianon ja huoneennurkan välillä. Hän
sijoittui siihen kulmaukseen ja silmäili kaihoisasti Elfriden kasvoja.
Hänen katseensa oli niin pitkä ja vakava, että neidon poskien puna yhä
tummeni, mitä kauemmaksi hän laulussaan ehti. Lopetettuaan ja oltuaan
viimeisen sanan jälkeen muutaman tuokion liikahtamatta hän uskalsi
jälleen katsahtaa vieraaseen. Nuoren miehen kasvoissa oli sanomattoman
surumielisyyden ilme.

»Te ette varmaankaan kuule usein laulettavan, mr Smith, kun huolitte
välittää minun esittämistäni?»

»Minä kenties välitin laulun välineestä, tarkoitan: teistä itsestänne»,
vastasi toinen leppoisasti.

»Mitä sanoittekaan, mr Smith!»

»Se on ihan totta, minä en kuule usein laulettavan. Luulenpa, että
erehdytte, kun ajattelette, kuka olen. Minä saavun vieraana yksinäiseen
olopiiriinne, ja te otaksutte minun tulevan hälisevästä elämästä ja
tietävän nykyisten hetkien viimeiset uutiset. Niin ei kumminkaan ole
laita. Minun elämäni on yhtä rauhallinen kuin teidän ja yksinäisempi,
yksinäinen kuin kuolema.»

»Kuolema, joka johtuu elämän kukkuraisuudesta? Mutta vakavasti puhuen:
minä näen varsin hyvin, että te olette ihan toisenlainen kuin miksi
teidät olin ennakolta ajatellut. Te ette ole kriitillinen, ette
kokenut ettekä — kovin pelottava. Siitä syystä minä lautankin teille
lauluja, joita en kunnollisesti osaa.» Älytessään että tuo tunnustus
oli hänen tarkoittamattansa omansa harmittamaan nuorta miestä, hän
lisäsi herttaisesti: »Minä tarkoitan, että te olette sitä parempi, ette
huonompi, kun olette nuori ja liikoja kokematon. Te varmaan ajattelette
minun elämäni täällä olevan kovin kesyä ja tympeätä.»

»Enpä suinkaan», vastasi toinen kiihkeästi. »Sen täytyy olla
ihastuttavan runollista ja säkenöivää ja raikasta ja —»

»Tepä sen sanotte, mr Smith! Kun minä saan toisenlaiset miehet
tunnustamaan totuuden, niin käy ilmi, että he ajattelevat ihan
päinvastoin: että minun elämäni yleensä täytyy olla kauhean
ikävystyttävää, ja hupaista ainoastaan poikkeuksellisesti niinä
harvoina päivinä, jotka he viettävät täällä.»

»Minä voisin elää täällä aina!» huudahti nuori mies, ja ääni ja kasvot
ilmaisivat sellaista vilpittömyyttä, että Elfride säpsähti havaitessaan
sointujensa sytyttäneen palamaan pienen Troian, Stephenin sydämen. Hän
virkkoi vilkkaasti:

»Mutta te ette voi elää täällä aina.»

»Enpä tietenkään.» Hän vetäytyi arkana kuoreensa.

Elfriden tunteet syttyivät yhtä herkästi kuin hänen vieraanansa olevan
nuorukaisen, mutta vähäisin naisten vähemmistä puutoksista — ihailun
kaipuu — sai nuoren miehen syttyväisyyden näyttämään Elfriden mielestä
kiitettävältä siveän vaatimattomuuden leimatessa hänen oman, ihan
samanlaisen taipumuksensa luvattomaksi.




IV.


Seuraavana aamuna Stephen Smith nousi omia aikojansa kohta päivän
valjettua. Hän näki ikkunastaan ensinnäkin kaksi jyrkkää rinnettä,
jotka muodostivat ison V-kirjaimen. Alhaalla lepäsi meri harmaana
ja pienenä kuin neste suppilossa. Eräällä toisella kukkulalla, joka
oli naapuriansa hieman korkeampi, sijaitsi kirkko, jonka oli määrä
olla hänen toimintansa näyttämönä. Yksinäinen rakennus oli tumma ja
karu ja piirtyi taivasta vasten kukkulan korkeimmalta laelta. Siinä
oli neliskulmainen rappeutunut torni, vailla harjaa ja huippua;
se näytti yhdestä kivestä tehdyltä veistokselta, tuntui olevan
kallioperustuksensa osa pikemmin kuin sen yläpuolelle kohotettu
rakennelma. Kirkkoa kiersi matala kiviaita, jonka yli näkyi hautausmaa,
ei mikään tavallinen hautausmaa, joka kuuluu maisemaan saaden osansa
sen valosta ja varjosta, vaan pelkkä taivasta vasten piirtyvä pinta,
jonka sakaraisen ääriviivan muodostivat hautakummut ja muutamat
muistokivet. Siellä ylhäällä ei voinut kasvaa mikään puu, ainoastaan
yksitoikkoinen harmaanviheriä ruoho.

Viisi minuuttia tämän tilapäisen tarkastelun jälkeen makuuhuoneessa
ei enää ollut ketään; sen asukas oli kaikessa hiljaisuudessa lähtenyt
talosta.

Kahden tunnin kuluttua hän oli jälleen huoneessaan ja näytti
lämmenneeltä ja hehkuvalta. Nyt hän suoritti pukeutumiseen kuuluvat
taidokkaat yksityisseikat, jotka oli ensimmäisellä kerralla jättänyt
sikseen. Kukoistava nuorukainen hän olikin tuon salaperäisen aamuisen
retkensä jälkeen. Hänen suunsa oli aivan erikoinen lajiansa. Se
oli William Pittin hienosti piirretty, hivelevästi suipistunut suu
sellaisena kuin Nollekenin tekemä hyvin tai vähän tunnettu rintakuva
sen esittää — suu, joka sinänsä merkitsee nuoren miehen onnea, jos se
tulee oikein käytellyksi. Hänen pyöreä leukansa, jonka yläosa painui
sisäänpäin, jatkoi sen täydellistä ja täyteläistä kaariviivaa, näyttäen
yhtymäkohdassaan painavan alahuulen pohjan yhdeksi ainoaksi pisteeksi.

Kerran hän hiljaa mainitsi Elfriden nimen. Kas, tuollapa hän olikin!
Nurmikolla täydessä puvussa, ilman päähinettä, nopeasti kuin poika ja
samalla kevyesti kuin tyttö ajamassa juosten takaa kesyä kaniinia.
Hänen strategisista syistä huhuilemansa hyväilysanat sointuivat niin
huonosti kohta niiden jälkeen tapahtuviin epätoivoisiin rynnäkköihin,
että sellaisten lausumien onttous oli liiankin ilmeinen hänen
suosikillensa, joka syöksähteli ja väisteli, miten tilanne kulloinkin
vaati.

Näköala oli ihan toisenlainen kuin kukkuloilta. Pensaiden ja puiden
muodostama tiheikkö erotti suositun paikan ympäröivästä erämaasta;
tähänkin vuoden aikaan ruoho siellä rehoitti. Tuuli ei milloinkaan
tunkeutunut aina viheriöivän vyöhykkeen läpi, vaan tuhlasi voimansa
lehdon ulkolaitana oleviin korkeampiin ja vankempiin puihin.

Sitten hän kuuli jykevän henkilön tohvelien hiihtelyn ja miehen äänen:
»Mr Smith!» Smith lähti lukuhuoneeseen ja löysi sieltä mr Swancourtin.
Nuori mies ilmaisi ilonsa siitä, että näki isäntänsä alakerrassa.

»Niin, tiesinhän minä pian jälleen kohentuvani. Leiniin minä tutustuin
vasta kaksi vuotta sitten, ja puuska on tavallisesti ohi jo toisena
yönä. Missä olittekaan tänä aamuna? Luulenpa, että näin teidän tulevan
sisään ihan äsken!»

»Niin, minä olin kävelemässä.»

»Olitteko jo varhain matkassa?»

»Olin niinkin.»

»Hyvinkin varhain, luulen ma?»

»Niin, verrattain varhain.»

»Missä päin liikuitte? Meren rannalla luullakseni. Kaikki liikkuvat
siellä päin.»

»Ei, minä noudattelin jokea aina puiston muuriin saakka.»

»Te eroatte lajistanne. Sellainen asumaton paikka on varmaan teille
uutuus ja lienee senvuoksi houkutellut teidät pois vuoteestanne?»

»Eipä se juuri uutuus ole. Minä pidän siitä.»

Nuorukainen ei näyttänyt kärkkäältä selittelemään.

»Aivan varmaan, aivan varmaan, kun lähdette kukkoa kuuntelemaan aamulla
ani varhain, neljätoista tai kuusitoista tuntia kestäneen matkan
jälkeen. Mutta eihän maku ole kiistan asia, ja minua ilahduttaa, kun
näen, ettei teidän makunne suinkaan ole huono. Aamiaisen jälkeen,
mutta ei ennen, minä olen valmis lähtemään kymmenpeninkulmaiselle
kävelyretkelle, master Smith.»

Tuo väite ei tuntunut ollenkaan liioitellulta. Mr Swancourt osoittautui
päivänvalossa mieheksi, joka tosiaankin voi vaatia itselleen kauniin
nimeä samoinkuin kaksi muuta hänen kattonsa alla asuvaa henkilöä —
kaunis siinä merkityksessä kuin kuu on kirkas: ne rotkot ja laaksot,
jotka lähempi tarkastelu osoittaa sen pintaan piirtyvän, jäävät
huomioonottamatta. Hänen kasvojensa väri ei missään tapauksessa
tummentunut hänen poskissaan eikä vaalennut hänen otsassaan, vaan
oli hyvin ruokitun ja vain kohtuullisesti päätänsä vaivaavan miehen
tavanomainen lohenväri; jokainen huokonen oli ilmeisesti toiminnassa.
Hänen koko olemuksensa muistutti melkoisesti hienostettua maamiestä,
joka on saanut ylleen väärät vaatteet, tanakasti seisovaa pystyä
miestä, joka olisi kaatunut taaksepäin, jos olisi sattunut tasapainonsa
kadottamaan.

Kirkkoherran taustana oli nyt kirkkoherran oikea tausta, hänen
työhuoneensa. Mutta siihen asiain sopusointuisuus jo loppuu.
Uuninreunalla oli rivissä pulloja, jotka sisälsivät hevosten, sikojen
ja lehmien lääkkeitä, ja seinällä oli korkea, vanhasta tammisesta
veräjästä valmistettu pöytä. Siinä oli erilaisia täytettyjä huuhkaimia
ja kalalokkeja sekä niiden yläpuolella vehnän ja ohran tähkiä, joihin
oli kiinnitetty vuosilukuliput. Eräissä kaapeissa ja hyllyissä näkyi
kirjoja, joista huomattavimmat — tri Brownin »Roomalaiskirjeiden
selitykset», tri Smithin »Korinttilaiskirjeiden selitykset» ja tri
Robinsonin »Galatalais-, Efesolais- ja Filippiläiskirjeiden selitykset»
— sentään pelastivat huoneen luonteen huolimatta niiden yläpuolella
sijaitsevasta tyttösen nukkekaapista, ikkunalla olevasta akvaariosta ja
sen nurkasta riippuvasta Elfriden hatusta.

»Toimeen, toimeen!» virkkoi mr Swancourt aamiaisen jälkeen. Hän alkoi
havaita tarpeelliseksi toimia vauhtipyöränä vieraan voimien osoittaessa
jonkinlaista epäsäännöllisyyttä.

He varustautuivat lähtemään kirkkoon; mr Swancourt, mieltänsä
muutettuaan, mustan tammansa selässä, jottei jalka liiaksi rasittuisi.
Stephen sanoi, että hänen oli parasta ottaa joku avuksensa. »Worm!»
huusi kirkkoherra.

Parin minuutin kuluttua kuului rakennuksen nurkan takaa mutinaa:
»Ohhoh, olinhan minä ennen voimissani, mutta nyt on asia toisin! Ja
yhtä riippumaton minä olen kuin monet muut, vaikka kirjoittavatkin
nimensä jälkeen 'squire’.»

»Mikä on asiana?» kysyi kirkkoherra William Wormin ilmaantuessa
näkyviin ja huomautusten tultua uudelleen esitetyiksi.

»Worm sanoo toisinaan tosia asioita», virkkoi mr Swancourt kääntyen
Stephenin puoleen. »Niin, tuo sana 'esquire’, mr Smith, se on
tosiaankin joutunut hunningolle — sitä käyttelevät kirjeissään kaikki
nulikat, joilla on musta nuttu. Mitä muuta, Worm?»

»Ovat alkaneet jälleen paistaa!»

»Älähän veikkonen! Olen siitä kovin pahoillani.»

»Niin on laita», virkkoi Worm Stephenille, »minulla on päässä sellainen
pauhina, ettei tahdo tulla toimeen yöllä ei päivällä. Aivan kuin kaloja
päässäni paistaisivat: kärisee, kärisee koko pitkän päivän minun
onnettomassa päässäni, kunnes en tiedä, missä oikeastaan olen, siellä
vai täällä. Jumala kaikkivaltias sen kerran keksinee, toivon ma, ja
vapahtaa minut tästä vaivasta.»

»Minun kuurouteni», virkkoi mr Swancourt painokkaasti, »on kuollutta
hiljaisuutta, mutta William Wormista tuntuu siltä, kuin kaloja hänen
päässänsä käristettäisiin. Varsin merkillistä, eikö totta?»

»Minä kuulen paistinpannun kärisevän niinkuin ainakin», virkkoi Worm
vahvistaen.

»Se on tosiaankin merkillistä», sanoi mr Smith.

»Varsin ihmeellistä, varsin ihmeellistä», toisteli kirkkoherra. Sitten
he lähtivät kaikki noudattelemaan kukkulalle kohoavaa polkua, jonka
kummallakin puolella oli matalahko kiviaita. Siinä kiilteli kvartsin ja
veripunaisen marmorin kappaleita, jotka ruskeassa maatumakehysteessään
näyttivät hyvinkin arvokkailta. Stephen asteli miehekkään arvokkaasti
hevosen kupeella, Worm kompuroi kivenheiton päässä jäljessä, ja Elfride
ei ollut oikeastaan missään, mutta kaikkialla: toisinaan edellä,
toisinaan jäljessä, toisinaan sivuilla, liehuen kulkueen vaiheilla
kuin perhonen, ei oikeastaan mukana retkellä, mutta sittenkin silloin
tällöin toisten seuraan liittyen.

Kirkkoherra selitti asiaa heidän edetessään: »Seikka on se, mr Smith,
etten minä oikeastaan huolisi koko tästä kirkonkorjaushommasta, ellei
olisi välttämätöntä tehdä jotakin itseänsä puolustaakseen, noiden
kirottujen eriuskolaisten vuoksi — minä tietenkin käytän sanaa sen
raamatullisessa merkityksessä, enkä voimasanana.»

»Sepä outoa!» virkkoi Stephen niin huomaavasti kuin vakava
ystävällisyys vaatii.

»Outoa? Se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä Twinkleyn
seurakunnassa tapahtuu. Siellä ovat molemmat kirkonisännät — enpä tahdo
sanoa, mitä he ovat, ja esilukija ja suntio aivan samaa maata.»

»Sepä kummallista!» virkkoi Stephen.

»Kummallista? Hyvä herra, se ei ole mitään verrattuna siihen, kuinka on
laita Sinnertonin seurakunnassa. Mutta mitä omaan seurakuntaani tulee,
toivon pääsevämme pian hieman edistymään.»

»Täytyy luottaa olosuhteisiin.»

»Ei ole olemassa mitään olosuhteita, joihin kävisi luottaminen. Voimme
yhtä hyvin luottaa Kaitselmukseen, jos kerran johonkin luotamme. Mutta
jopa olemmekin perillä. Autio paikka, eikö totta? Mutta tällaisina
päivinä se minua miellyttää.»

Kirkkotarhaan noustiin tältä puolelta kiviportaita, joiden yli astuttua
oli yhä vielä karulla kukkulalla, sillä sisäpuoli ei suinkaan ollut
eroitettu ulkopuolesta niin tarkoin, että avoimen vapauden tuntu
olisi siitä hävinnyt. Miellyttävä paikka ihmisen hautauspaikaksi, jos
edellytämme, että mielihyvä yleensä voi seurata ihmistä hautaan. Tässä
kirkkomaassa ei ollut mitään kauhistuttavaa: ei ahtaita, aidattuja
kumpuja, jotka pikemmin kertovat vankeudesta kuin kuiskaavat levosta,
ei hoidettuja puutarhakukkia, jotka vain tuovat mieleen uuteen
mustaan harsokankaaseen ja valkoisiin liinoihin puettuja henkilöitä,
niiden hoitajia, ei pyöränjälkiä, jotka muistuttavat ruumisvaunuista
ja saattajien ajoneuvoista, ei kypressipensaita, jotka komeilevat
surulla, ei puiden takana lepääviä kirstunlautoja ja luita, jotka
osoittavat, että me olemme vain hautojemme vuokralaisia. Ei, ei mitään
muuta kuin korkeata, hoitamatonta nurmea, joka eri tavoin kattoi eri
hautakumpuja. Kummut olivat nekin epäsäännöllisiä, vailla kaikkea
vaikutuksen tavoittelua; muuntava taide ei ollut missään kohden
vaikuttanut siihen vanhaan vuoriperustaan, jolla tämä hautausmaakin
sijaitsi. Ulkopuolella oli samanlaisia rinteitä ja samanlaista nurmea,
ja puolen näköpiiriä täytti kirkas, tunteeton meri, joka näytti silmään
suurelta koverolta, kuin sinisen astian sisäpuolelta. Etäällä näkyi
yksinäisiä kalliokareja, joiden juurella kellui valkoinen vaahtoreunus,
ja sama valkoisuus hohteli niiden lukemattomien lokkien siivistä, jotka
rauhattomina leijailivat karien vaiheilla.

»Kuulehan, Worm!» virkkoi mr Swancourt terävästi, ja Worm paneutui
kohta tarkkaavaiseen asentoon kuunnellakseen määräyksiä. Stephen ja
hän jäivät sitten kahden kesken töitä toimittelemaan ja jatkoivat sitä
varhaiseen iltapuoleen asti, jolloin pappilan keittäjätär Unity juoksi
paljain päin kukkulalle ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis.



Elfride ilmaantui kirkkoon vasta myöhään iltapäivällä ja saapui
silloinkin Stephenin päivällisten aikana lausuman nimenomaisen
toivomuksen johdosta. Vanhaan, hiljaiseen rakennukseen tullessaan
hän näytti niin voimallisen eloisalta ja vilkkaalta, että nuoren
Smithin maailmaan alkoi valautua nimenomainen »purppuravalo». Wormista
vapauduttiin lähettämällä hänet mittaamaan tornin korkeutta.

Mitäpä Elfride voikaan muuta kuin tulla lähelle — niin lähelle, että
hänen helmansa tuokion ajan hipoi nuorukaisen jalkaa — ja tiedustella,
kuinka hän menetteli noita luonnoksia tehdessään, ja ryhtyä itse
oppimaan säännöttömiin rakennuksiin sovellettavan käytännöllisen
mittauksen periaatteita? Sitten hänen täytyi astua saarnastuoliin
kuvitellakseen sadannen kerran, miltä tuntuisi olla saarnamiehenä.

Nyt hän kumartui saarnastuolin laidan yli.

»Kuulkaahan, mr Smith, ettehän kerro isälle, jos sanon teille jotakin?»
kysyi hän haluten äkkiä saada tunnustaa jotakin.

»En, enpä suinkaan», vastasi toinen tuijotellen ylöspäin.

»Niin, minä kirjoitan varsin usein isän saarnat, ja ne luonnistuvat
hänelle paremmin kuin hänen omansa. Ja jälkeenpäin hän sitten kertoo
muille ja minulle, mitä oli päivän saarnassa sanonut, ja unohtaa, että
minä olin sen hänelle kirjoittanut. Eikö se ole hassua?»

»Kuinka taitava te olettekaan!» virkkoi Stephen. »Minä en osaisi
kuolemakseni kirjoittaa saarnaa.»

»Oh, se ei ole ollenkaan vaikeata», vastasi Elfride tullen alas
saarnatuolista ja selittäen likempänä seisten asiaa vieläkin
vilkkaammin. »Menettelette vain tällä tavalla. Oletteko koskaan
leikkinyt panttileikkiä 'Milloin se on? missä se on? mitä se on?’»

»En, en milloinkaan.»

»Sepä vahinko, sillä saarnan kirjoittaminen käy jokseenkin samaan
tapaan kuin tuon leikin leikkiminen. Otatte tekstin. Ajattelette,
miksi se niin on, mitä se on, ja niin edespäin. Kirjoitatte siihen
otsakkeeksi 'Yleensä'. Sitten ryhdytte jatkamaan: ensiksi, toiseksi
ja kolmanneksi. Isä ei halua mitään neljänneksi, hän sanoo, että
siihen tulee vain minun omia mielipiteitäni. Sitten sepitätte
kappaleen 'Sanalla sanoen’ ja asetatte suuren osan siitä mustiin
sulkuihin kirjoittaen viereen _'Jätä tämä lukematta, jos isäntiä
alkaa nukuttaa’_. Sitten seuraa 'Loppujen lopuksi’ ja 'Vielä muutama
sana ja minä olen sanonut sanottavani’. No niin, lisäksi olette
vielä kirjoittanut joka sivun takalaitaan 'Alenna ääntäsi’ — minä
tarkoitan», lisäsi hän itseänsä korjaten, »että minä menettelen siten
isän saarnoja kirjoittaessani, koska hän muuten käy yhä äänekkäämmäksi,
kunnes vihdoin huutaa kuin olisi vainiolla komentamassa. Isä on kovin
hassunkurinen eräissä asioissa!»

Tuon lapsellisen tunnustuksenpuuskan ohimentyä hän säikähti, ikäänkuin
olisi hänen innostuksensa hetkiseksi syrjäyttämä naisellinen vaisto
hänelle sanonut, että hän oli ollut liian avomielinen verrattain
vieraan henkilön seurassa.

Sitten Elfride näki isänsä ja lähti ulos tuuleen liikkuen ketterästi
ja sievästi rinnettä alas. Hän keskusteli tuokion ajan isänsä kanssa
ja lähti kotiinpäin. Mr Swancourt tuli kirkkoon Stephenin luo. Tuuli
oli raikastuttanut hänen lämpöisiä kasvojansa niinkuin se raikastuttaa
palon hehkua. Hän oli hilpeällä mielellä ja silmäili hymyillen alaspäin
karkelevaa Elfrideä.

»Sinä pieni tuulihattu, sinä näytät nyt kylläkin rajulta», virkkoi hän
kääntyen Stephenin puoleen. »Mutta hän ei ole ollenkaan raju tyttö,
mr Smith. Yhtä vakava kuin tekin; ja teidän vakavuutenne näkyy kyllä
siinä, että täällä ylen ahkerasti uurastatte.»

»Minä uskon, että miss Swancourt on erittäin taitava», huomautti
Stephen.

»Epäilemättä, epäilemättä», virkkoi isäukko soinnuttaen ääntänsä
mahdollisimman suuressa määrin puolueettoman arvostelun sävyyn.
»Kuulkaahan, Smith, minä kerron teille jotakin; mutta hänelle ei siitä
pidä kertoa — ei missään tapauksessa, sillä hän itse vaatii asiaa
pidettäväksi syvänä salaisuutena. Niin, _hän kirjoittaa varsin usein
minun saarnani_ ja hyvää jälkeä hän tekeekin!»

»Hän osaa tehdä mitä tahansa.»

»Hän pystyy siihen. Se pieni veitikka tuntee hyvin asian juonen. Mutta
muistakaa, Smith, ei sanaakaan hänelle tästä asiasta, ei sanaakaan!»

»Ei sanaakaan», virkkoi Smith.

»Katsokaahan», virkkoi mr Swancourt. »Mitä pidätte minun
kattorakennuksestani?» Hän osoitti kävelykepillänsä kuorin kattoa.

»Oletteko te sen tehnyt, hyvä herra?»

»Olen. Minä tein työtä paitahihasillani kaiken aikaa. Minä kiskoin alas
vanhat parrut, kiinnitin uudet, järjestin rimat, laskin liuskakaton,
kaikki omin käsin, Wormin toimiessa apulaisenani. Me teimme työtä kuin
orjat, eikö totta, Worm?»

»Kieltämättä, kiukkuisemmin kuin monet muut siellä ja täällä —
hehheh!» virkkoi William Worm ilmestyen jostakin näkyviin. »Kun orjat,
epäilemättä — hihii! Ja kuinka te kuohuittekaan, armollinen herra, kun
naulat vääristyivät! Totisesti! Mutta eihän ole niin vaarallista, jos
manailee mielessään, kunhan ei päästä sitä ilmi, eihän, armollinen
herra?»

»Mitä tarkoitat?»

»Nähkääs, armollinen herra, kun te olitte katonpanossa, niin te
manailitte ainoastaan mielessänne, mikä ei luullakseni ollenkaan
haittaa.»

»Minä en usko sinun tietävän, mitä minun mielessäni liikkuu, Worm.»

»Enkös tiedä, armollinen herra — hihii! Minä olen vain tällainen
nurkkaan nakattava, armollinen herra, enkä osaa oikein lukea, mutta
tavailla osaan yhtä hyvin kuin kuka tahansa siellä ja täällä. Ettekös
muista, armollinen herra, sitä myrskyistä yötä, jolloin käskitte minun
pidellä kynttilää työpajassanne, kun teitte uutta nojatuolia kuoria
varten?»

»Entäpä sitten?»

»Minä seisoin siinä pidellen kynttilää, ja te sanoitte pitävänne
seurasta, vaikka ei olisi muuta kuin koira tai kissa — minua näet
tarkoititte; ja tuolista ei tahtonut tulla mitään.»

»Muistanhan tuon.»

»Ei, tuolista ei tahtonut syntyä kerrassa mitään. Se näytti kyllä aika
sievältä, mutta hyvä Jumala —»

»Worm, kuinka monta kertaa olenkaan jo sinua muistuttanut
sopimattomasta puhetavastasi?»

»— Se näytti kyllä varsin sievältä, mutta te ette voinut siinä istua,
ei millään kurilla. Kaikki vääntyi ihan vinoon, kun siihen istuutui.
'Nouse, Worm’, sanoitte te, kun näitte tuolin vääntyvän kerrassaan
vikuraksi minun allani. Sitten te tempasitte tuolin ja kuin tuli
ja leimaus lennätitte sen työpajanne toiseen päähän. 'Piru tuolin
periköön!’ sanoin minä. 'Samaa minä tässä ajattelin’, sanoitte te,
armollinen herra. 'Minä näin sen teidän kasvoistanne, armollinen
herra’, sanoin minä, 'ja toivon, että te, samoinkuin Jumalakin, annatte
anteeksi, jos tulin sanoneeksi sen, mitä te kartoitte sanoa.» Te ette
voinut olla kuolemaksenne nauramatta, armollinen herra, kun tällainen
miespahainen niin selvästi luki teidän ajatuksianne. Onhan minussa älyä
sama verta kuin kenessä muussa tahansa siellä ja täällä.»

»Minä ajattelin, että on parempi, jos saatte apulaiseksenne tottuneen
miehen», sanoi mr Swancourt seuraavana aamuna Stephenille, »ja lordi
Luxellian lupasi lähettää sellaisen teidän saavuttuanne. Minä kehoitin
häntä saapumaan kymmenen aikaan. Hän on erittäin älykäs mies ja sanoo
teille, mitä ikänä tahdotte tietää. Hänen nimensä on John Smith.»

Elfride ei halunnut näyttäytyä jälleen kirkossa Stephenin seurassa.
»Minä odotan tässä, kunnes te ilmaannutte näkyviin tornin huippuun»,
virkkoi hän nauraen. »Minä näen teidät kuvastumassa taivasta vasten.»

»Ja minä, kun ehdin sinne, heilutan teille taskuliinaani, miss
Swancourt», vastasi Stephen. »Kahdentoista minuutin kuluttua tästä
hetkestä», lisäsi hän kelloansa silmäten, »minä olen tornin huipussa ja
katselen, mistä keksin teidät.»

Elfride kiersi puutarhan puolelle, mistä voi nähdä, kuinka Stephen
asteli rinnettä alaspäin sen kummun juurelle, missä kirkko seisoi.
Siellä näkyi olevan häntä odottamassa jokin valkoinen läikkä — muurari
työpuvussaan. Stephen kohtasi miehen ja seisahtui.

Elfride hämmästyi havaitessaan, etteivät he edenneetkään kirkkomaalle,
vaan istuutuivat kaikessa rauhassa eräälle läheiselle kivelle jääden
siihen nähtävästi tärkeihin keskusteluihin. Elfride katsoi kelloa;
kahdestatoista minuutista oli yhdeksän kulunut, ja Stephen ei ilmaissut
minkäänlaista liikkeellelähdön oiretta. Kului vieläkin minuutteja —
odotus sai hänet kylmenemään ja värisemään. Vasta neljännestunnin
kuluttua istujat alkoivat astella kukkulanrinnettä ylöspäin hitaasti
kuin etanat.

»Epäkohteliasta ja epähienoa!» virkkoi hän itsekseen närkästyksen
punatessa hänen poskiansa. »Voisipa luulla, että hän rakastaa tuota
kauheata muuraria eikä —»

Lause jäi loppuun lausumatta, joskaan ei ajattelematta.

Elfride palasi eteiseen.

»Onko se mies, jonka olette tänne kutsunut, laiska istuskella,
mihinkään kelpaamaton?» tiedusteli hän isältänsä.

»Eipä suinkaan», vastasi isä hämmästyneenä, »päinvastoin. Hän on lordi
Luxellianin mestari-muurari, John Smith.»

»Niinkö?» virkkoi Elfride välinpitämättömästi, palasi sitten autioon
tähystyspaikkaansa ja odotteli ja värisi jälleen. Olihan se oikeastaan
mitätön asia — lapsellinen juttu — silmäillä tornista alas ja heiluttaa
taskuliinaansa. Mutta hänen uusi ystävänsä oli luvannut sen tehdä, ja
miksi hän nyt noin kiusasi? Iskun teho riippuu sen esineenä olevan
olion tiiviydestä samoinkuin itse iskun voimakkuudesta, ja Elfride oli
siinä määrin haavoittumiselle arka, että pienetkin satutukset koskivat
häneen kipeästi.

Vasta puolen tunnin kuluttua näkyi kaksi hahmoa vanhan tornin
suojakaiteen vieressä, liikkumattomina kuin naakat raunioituneessa
moskeijassa. Silloinkaan Stephen ei tehnyt, mitä kohteliaasti kyllä oli
luvannut, vaan häipyi näkymättömiin antamatta minkäänlaista merkkiä.

Puolenpäivän aikaan hän palasi. Elfride näytti ärtyiseltä, kun ei
tietänyt olevansa Stephenin katseen esineenä; kun sen tiesi, ankaralta.
Hänen kylmäkiskoinen asenteensa oli paljoa pitkäaikaisempi kuin itse
kylmäkiskoisuus; hän ei enää kyennyt lausuelemaan teeskennellyn
välinpitämättömiä sanoja.

»Ei ollut ystävällistä, että annoitte minun odottaa kylmässä säässä ja
rikoitte lupauksenne», virkkoi hän vihdoin moittien, niin hiljaisin
äänin, ettei hänen isänsä voinut sitä kuulla.

»Anteeksi, anteeksi», virkkoi Stephen hämmästyneenä. »Minä unohdin,
kerrassaan unohdin! Mikä lienee minua estänyt muistamasta.»

»Eikö mitään muuta selitystä?» kysyi Elfride nyreissään.

Stephen oli hetkisen vaiti ja katseli syrjäsilmällä.

»Ei mitään», vastasi hän, niinkuin vastaa se, joka tahtoo salata
jotakin syntiä.




V


Oli aamiaisen aika.

Pappilan ruokasalista, johon lieden tuli loi lämmintä hohdetta,
ulkona vallitseva sää ja tarjoutuva näköala näyttivät jähmettyneen
epämääräisiksi harmauden vivahduksiksi. Kataja-, seetri- ja
mäntymetsiköt olivat mustanharmaat, lehtipuut ja nurmikko näyttivät
viheriänharmailta, ikuiset kukkulat ja niiden takaa kohoava torni
olivat ruskeanharmaat, ja kaiken yli kaartuvassa taivaanlaessa oli
ilmeisimmän alakuloisuuden harmaus.

Tuosta ilottomasta taiteellisesta vaikutelmasta huolimatta aamu ei
suinkaan ollut sellainen, että mieliala olisi siitä masentunut. Se oli
kerrassaan ilahduttavaan. Ei näet satanut eikä ollut todennäköistä,
että tulisi satamaan moneen päivään.

Elfride oli kääntynyt pöydästä lieteen päin ja kohotti varjostinta
kasvojensa suojaksi, kun samassa kuuli portin salvan kalahtavan.

»Ahaa, postinkuljettaja!» virkahti hän, toimekkaan miehen tulla
touhutessa pihan poikki. Elfride lähti, kohtasi hänet eteisessä ja
palasi kohta, kädet selän takana.

»Montako niitä on? Kolme isälle, yksi mr Smithille, ei yhtään miss
Swancourtille. Ja näetkös, isä, tässä on sinulle kirje — arvaatko,
keneltä? — lordi Luxellianilta. Siinä on jokin kova esine — mikä lienee
myhkyrä. Minä olen sitä tunnustellut kuoren läpi, mutta en saa siitä
selkoa.»

»Mitä mahtaneekaan Luxellian kirjoittaa?» virkkoi samalla kertaa mr
Swancourt. Hän ojensi Stephenille hänelle osoitetun kirjeen ja ryhtyi
avaamaan omaa kirjettänsä, kasvonsa tavallista juhlallisempina, kuten
sopiikin varattoman miehen, joka on lukemassa päärin lähettämää
kirjettä.

Stehpen luki kirjeensä aivan toisin ilmein kuin kirkkoherra.

 »Percy Place, torstai-iltana.

 »Kunnon Smith. — Ukko H, pauhaa ankarasti, kun viivyt niin kauan
 kirkkoa tarkastelemassa. Hän vannoo sinusta olevan enemmän vastusta
 kuin hyötyä. Käskee minua kirjoittamaan ja sanomaan, ettei sinun
 missään tapauksessa pidä jäädä kauemmaksi — että hän olisi helposti
 suoriutunut koko jutusta kolmessa tunnissa. Minä sanoin hänelle, ettet
 sinä ollut asiaan perehtynyt, kuten hän näytti erehtyneen luulemaan,
 mutta se ei asiaa paljoakaan korjannut. Meidän kesken sanoen olen
 kumminkin sitä mieltä, etten paljoakaan välittäisi päivästä tai
 parista, jos en mielisi vielä palata. Minä viipyisin täyden viikon
 ja oleilisin kyllikseni. Hän haukkuu yhtä vimmatusti, jos ilmestyt
 tänne perjantaina kuin jos olet poissa maanantaiaamuun asti. — Parhain
 terveisin

                                            Simkins Jenkins.»

»Sepä ikävä juttu!» virkkoi Stephen, pikemmin itsekseen ja sellaisen
hämmingin vallassa, jonka tuntee palvelevassa asemassa oleva henkilö
sattumalta esimiehensä toimiin päästyänsä ja verrattain karusti
kopsahdettuaan takaisin alkuperäisiin rajoihinsa.

»Mikä on ikävä juttu?» tiedusteli miss Swancourt.

Smith voitti sillävälin tasapainonsa takaisin ja sen keralla kokeneen
arkkitehdin ammatillisen arvokkuuden.

»Valitettavasti vaativat tärkeät tehtävät minua heti lähtemään
Lontooseen», vastasi hän.

»Mitä? Täytyykö teidän lähteä heti?» kysyi mr Swancourt silmäten
kirjeensä reunan yli. »Tärkeät tehtävät? Onko teidänlaisellanne
nuorella miehellä niin tärkeitä tehtäviä?»

»Asian laita on todellisuudessa niin», virkkoi Stephen punastuen ja
verrattain häpeissään senjohdosta, että oli vaikkapa ohimennenkin
vedonnut seikkaan, joka ei hänelle kuulunut, — »että mr Hewby on
käskenyt minua palaamaan ja minun täytyy totella häntä.»

»Minä ymmärrän; ymmärrän. Tarkoitatte, että on viisainta niin tehdä.
Mutta minäpä voin havaita enemmän kuin luulettekaan. Teidän on määrä
päästä hänen liikekumppaniksensa. Minä pidin asiaa selvänä jo luettuani
hänen taannoin minulle kirjoittamansa kirjeen ja huomattuani, kuinkahan
teistä puhui. Hän pitää teitä melkoisessa arvossa, mr Smith, muuten hän
ei olisi niin huolissaan palaamisestanne.»

Tuollaiset huomautukset eivät suinkaan voineet kuulostaa epämieluisilta
Stephenin korviin. Se ajatus, että pääsisi Lontoon suosituimpien
arkkitehtien joukkoon kuuluvan henkilön liikekumppaniksi, oli varsin
ilahduttava, miten kestämättömältä se hänestä toisaalta tuntuikin.
Hän oivalsi, että mr Hewbyn ajatuksia lukuunottamatta mr Swancourt
epäilemättä luotti häneen melkoisesti, kun muodosti itselleen
tuollaisen käsityksen perusteiden nojalla, jotka oikeastaan eivät
ollenkaan perusteiksi kelvanneet. Sitäpaitsi hänen kasvonsa hänen
puhuessaan ilmaisivat sellaista alakuloisuutta, jotta mainitunlaisen
onnellisen tapahtuman etäisyys olisi tuskin riittänyt aiheuttamaan.

Elfrideä tuo hänen ilmeensä hämmästytti, ja mr Swancourtkin havaitsi
sen.

»Eipä siitä nyt välitetä», virkkoi hän hilpeästi. »Teidän pitää
tulla jälleen omasta aloitteestanne, ei virkatoimien vuoksi. Tulkaa
vierailemaan luokseni, esimerkiksi loma-aikananne — onhan kaikilla
kaupunkilaisilla loma-aikansa niinkuin koulupojilla. Milloin te saatte
lomanne?»

»Luultavasti elokuussa.»

»Hyvä; tulkaa elokuussa, silloin teidän ei ole tarvis rientää pois.
Minä olen iloinen, kun saan soveliaan puhetoverin tänne syrjäiseen
_ultima Thuleen_. Muuten, ohimennen sanoen, ettehän toki tänään lähde?»

»En; tänään minun ei tarvitse lähteä», vastasi Stephen epäröiden.
»Minun on oltava välttämättä perillä vasta maanantai-aamuna.»

»Hyvä, niinpä minun sopii esittää ehdotukseni. Tässä on lordi
Luxellianin kirjoittama kirje. Luulenpa jo teille maininneeni, että hän
on näiden alueiden omistaja?»

»Minä — tunnen hänet.»

»Hän on nykyään Lontoossa. Näyttää siltä, että hän on lähtenyt sinne
päiväksi tai pariksi asioita järjestelemään ja on ottanut lady
Luxellianin mukaansa. Hän pyytää kirjeessään minua lähtemään kartanoon
ja etsimään hänen yksityisten paperiensa joukosta erästä asiakirjaa,
jonka hän on unohtanut ottaa mukaansa.»

»Mitä hän on lähettänyt kirjeen mukana?» tiedusteli Elfride.

»Sen pöydän avaimen, jossa paperit ovat. Hän ei mielellään usko
sellaista tehtävää kenelle tahansa. Minä olen jo aikaisemmin sellaisia
asioita hänelle toimitellut. Minä siis ehdotan, että lähdetään
sinne iltapäivällä — kaikki kolme. Ajetaan Targan-lahden kautta ja
tullaan takaisin Endelstowin kartanon tietä. Minun haeskellessani
papereita te voitte kuljeskella talon suojissa mielin määrin.
Minä käyn talossa varsin usein. Talo, joka ulkoapäin näyttää vain
rykelmältä siipirakennuksia, sisältää komean hallin, porraskäytävän ja
muotokuvakokoelman; onpa siellä eräitä oivallisia maalauksiakin.»

»Epäilemättä», virkkoi Stephen.

»Oletteko siis talossa käynyt?»

»Minä näin sen tänne tullessani», vastasi hän hätäisesti.

»Niin, mutta minä tässä viittailin sen sisäpuoleen. Ja kirkko siellä on
melkoista vanhempi kuin meidän. Minä toimitan niissä jumalanpalvelusta
vuorotellen, kuten jo lienen maininnut. Oikeastaan minä tarvitsisin
apulaisen; ei ole mikään ilo ratsastaa pari peninkulmaa puiston halki
jonakin märkänä aamuna. Ellei terveyteni olisi niin vankka kuin
se Jumalan kiitos on — samalla mr Swancourt silmäili etumustansa,
ikäänkuin hänen vankka terveytensä olisi ollut siinä nähtävissä —
niin minä saisin yskiä ja köhiä koko pitkän vuoden. Ja kun perhe on
matkoilla, minulla on siellä kuulijoina ainoastaan pari palvelijaa.
Niinpä siis teemme. Haluatko lähteä mukaan, Elfride?»

Elfride suostui, ja pieni aamiaisseurue hajaantui. Stephen, nousi ja
lähti suorittamaan vielä eräitä mittauksia kirkossa ja kirkkoherra
seurasi häntä ovelle, kasvoissa salaperäisen tutkiva ilme.

»Ette kai pane pahaksenne, vaikka ei tänä aamuna pidetäkään yhteisiä
rukouksia?» kuiskasi hän.

»Enpä suinkaan», vastasi Stephen.

»Totta puhuakseni», jatkoi mr Swancourt yhä hiljaisin äänin, »me emme
niitä säännöllisesti pidä, mutta kun luonamme on vieraita, minä pidän
ehdottomasti asiaankuuluvana, että ne pidetään. Minä olen siinä asiassa
erittäin tarkka. Mutta teidän kasvoissanne, mr Smith, on jotakin
sellaista, mikä saa minut tuntemaan olevani ihan kuin kotioloissani;
sanalla sanoen: teissä ei ole mitään nurinniskaista. Muistuupa tässä
mieleeni eräs juttu, jonka usein kuulin nuorena poikaviikarina — olipa
se juttu! Mutta,» — samassa kirkkoherra pudisti päätänsä ja nauroi
tuimasti.

»Oliko hyväkin juttu?» virkkoi nuori Smith, hänkin nauraen.

»Olipa kyllä, mutta se on liian villitty — aivan liian villitty! En voi
sitä mitenkään teille kertoa!»

Stephen asteli nurmikon poikki kuullen kuinka kirkkoherra itsekseen
nauraa hykersi muistumallensa.



Kolmen aikaan he lähtivät matkaan. Harmaa aamu oli muuttunut kirkkaaksi
ehtoopäiväksi, joka oli täynnä auringonvaloa, auringon itsensä silti
olematta näkyvissä. Vaunut liikkuivat kevyesti — pyörät pyörivät
melkein äänettömästi, hevosen kaviot kapsahtelivat, melkeinpä helisivät
korkealla valkoisella viertotiellä, joka suoraviivaisesti noudatteli
harjannetta ja näytti vihdoin häipyvän taivaan vaaleaan hämyyn.

Targan-lahti, jolla oli se ansio, että se oli helposti saavutettavissa,
sai asianmukaisen vierailun. Sitten he kiertelivät lukemattomia teitä,
joissa ei ollut monenkaan sylen mittaa suoraa ja tasaista, ja saapuivat
lordi Luxellianin tiluksille. Ulkoportin avasi kaksoisleukainen ja
tanakkaniskainen nainen, joka ilmeisesti muistutti Dahlin maalaamaa
kuningatar Annaa. Hänen takanansa seisoi pieni poika.

»Minä annan hänelle jotakin, tuolle poikarukalle», virkkoi Elfride
vetäen esiin kukkaronsa ja avaten sen nopeasti. Kukkarosta tulvahti
parvi paperilippuja, jotka valkoisten lintusten lailla leijailivat
ilmassa ja ajautuivat kaikkiin ilmansuuntiin.

»Sepä sukkela temppu!» virkkoi Stephen naurahtaen.

»Mitä hittoa tuo merkitsee?» kysyi mr Swancourt. »Eiväthän ne ole
setelien kappaleita, Elfride?»

Elfride näytti harmistuneelta ja syylliseltä. »Ne ovat vain minun
papereitani, isä», sopersi hän. Stephen hypähti sillävälin vaunuista,
kierteli pyörien ja hevosenkavioiden ympärillä ja keräsi kaikki
karkulaiset portinvartijan pienen pojan avustamana. Hän ojensi ne
Elfridelle ja nousi takaisin vaunuihin.

»Te varmaankin ihmettelette, mitä leikkeleitä nuo ovat», sanoi hän
vaunujen samassa kääntyessä sykomorikujalle. »On siis parasta, että sen
teille sanon. Ne ovat muistiinpanoja erästä tekeillä olevaa romaania
varten.»

Tunnustusta tehdessään hän ei voinut olla punastumatta, vaikka kovin
koetti.

»Kertomusta varten, tarkoitatte?» virkkoi Stephen. Mr Swancourt hieman
kuunteli ja tavoitti sanan silloin tällöin.

»Niin; sen nimi on _Kellyonin linnan hovi_, romaani viidenneltätoista
vuosisadalta. Sellainen kirjallisuus ei tosin enää ole muodissa, mutta
minä pidän siitä.»

»Romaani kukkarossa! Jos maantierosvo teidät ryöstäisi, niin hän
joutuisi siihen hänkin.»

»Niin, sillä tavalla minä käsikirjoitustani säilyttelen. Varsinaisena
syynä on se, että minä enimmäkseen kirjoittelen sen katkelmia
ratsastaessani ja mukavuuden vuoksi pistän ne kukkarooni.»

»Mitä aiotte tehdä romaanillanne, kun saatte sen valmiiksi?» kysyi
Stephen.

»En tiedä», vastasi hän kääntyen katselemaan näköalaa.

He saapuivat Endelstowin kartanon piiriin. Ajettuaan vanhan,
tummanruskeasta kivestä rakennetun, korkeaharteisella Tudor-tyylisellä
kaarella varustetun portin sisäpuolelle he havaitsivat olevansa
avaralla pihamaalla, jota kolmelta puolelta ympäröivät rakennuksen
julkisivut. Kartanon pääosat polveutuivat Henrik VIII:n ajoilta,
mutta tällä kiehtovalla ja suojatulla paikalla oli sijainnut rakennus
jo paljoa aikaisemmin. Edvard II oli antanut »jalosukuiselle Hugo
Luxellenille» luvan varustaa _mansum infra manerium suum_, mutta vaikka
vallituksen ja vallihaudan häipynyt ääriviiva olikin vielä paikoitellen
näkyvissä ei alkuperäisestä rakennuksesta ollut jäljellä minkäänlaista
merkkiä.

Ikkunat olivat kaikilla sivuilla leveät ja monijakoiset; räystäsviivaa
mursivat samanmalliset kattoikkunat. Kattoikkunoiden yläpuolella ja
samoin päädyissä oli omituisia, nousevaan, makaavaan tai astuvaan
hahmoon muovattuja koristekuvioita. Korkeat savupiiput kohosivat
ilmoille, mutta niitäkin ylemmäksi nousivat muutamat rakennuksen takana
kasvavat poppelit ja sykomorit, joiden leppoisasti tuutivat latvat
näkyivät katonharjan yli. Pihan nurkissa oli monikulmaiset ulokkeet,
joiden pinnan täyttivät pilarit ja ikkunat, ja talon pääsisäänkäytävän
yläpuolella näkyi kauas ulkoneva komero, jota kiersivät haaveelliset
koruvyöhytten sarjat.

Mr Swancourt sai omistajan poissaollessa liikkua vapaasti talossa,
kuten hän itse oli huomauttanut. Kun hän oli asiansa maininnut,
heitä kaikkia kehoitettiin astumaan kirjastohuoneeseen, jonne
heidät jätettiin omiin hoiviinsa. Mr Swancourt syventyi kohta
tutkimaan papereita, jotka oli ottanut kirjoittajan mainitsemasta
kirjoituspöydänlaatikosta. Stephenillä ja Elfridellä ei ollut muuta
neuvoa kuin kuljeskella kunnes tehtävä oli suoritettu.

Elfride lähti taulukokoelmaa katselemaan, ja Stephen seurasi häntä
ilmeisesti muissa mietteissä. Kokoelmasuoja oli vanha synkkä
huone, jonka sisustus oli suunnilleen vuosisataa nuorempi kuin
kartanon seinät. Renessanssipilarit kannattivat karniisia, josta
lähti ulkonemaan aikakauden muodin mukaan kömpelösti koristeltu
kattolaudoitus. Huoneen perällä olevien ikkunoiden yläosissa olivat
säilyneet vanhat goottilaiset ruudut; muualla oli niiden sijaan tullut
uudenaikaisempi lasi.

Stephen seisoi huoneen toisessa päässä silmäillen Elfrideä, joka seisoi
huoneen keskivaiheilla ja alkoi tuntea mielensä hieman masentuvan
niiden manallemenneiden Luxellianien seurassa, joiden kalmankarvaiset
kasvojenpiirteet olivat kankaaseen kiinnittäneet Holbein, Kneller ja
Lely ja jotka näyttivät katselevan häntä tutkivasti ja moittivastikin.
Hiljaisuuden, joka heidät melkein lumosi, keskeytti äkkiä huoneen
toisessa päässä avautuva ovi.

Sieltä syöksähti esiin kaksi pientä tyttöä kevyissä, mutta lämpimissä
pukimissa. Heidän silmänsä säteilivät, hiukset huiskivat ja punaisilla
huulilla väikehti häiriytymätön hilpeys.

»Ah, miss Swancourt, rakas Elfie, me kuulimme teidän tulleen. Jäättekö
tänne? Tehän olette meidän pikku äiti, eikö totta — meidän iso äitimme
on lähtenyt Lontooseen», sanoi toinen tulijoista.

»Saanko suudella?» tiedusteli toinen, näöltänsä suuressa määrin
sisartansa muistuttava, mutta kooltansa pienempi.

Heidän punaiset poskensa ja keltaiset hiuksensa painuivat pian Elfriden
hameen laskoksiin; hän kumartui ja syleili hellästi heitä molempia.

»Omituista», sanoi Elfride hymyillen ja Stephenin puoleen kääntyen. »He
ovat saaneet päähänsä nimittää minua 'pikku äidiksensä’, koska heistä
kovin pidän ja koska minulla hiljattain oli ylläni puku, joka hieman
muistutti lady Luxellianin pukua.»

Nuo nuoret olennot olivat nimeltänsä Mary ja Kate, lordi ja lady
Luxellianin ainoat lapset, jotka vanhempien tilapäisesti poissaollessa
oli uskottu hoitajan ja kotiopettajan hoiviin. Lordi Luxellian
oli sydämestään kiintynyt lapsiinsa, puolisoonsa sitävastoin
vähemmän, koska viimeksimainittu oli alkanut osoittaa taipumusta
välinpitämättömyyteen olemalla suomatta hänelle poikaa.

Kaikki lapset juoksivat vaistomaisesti Elfriden jäljessä, koska pitivät
häntä pikemmin harvinaisen sievänä ja suurena oman heimonsa jäsenenä
kuin täysikasvuisena henkilönä. Oli muuttunut vakaaksi säännöksi, että
hän, milloin hän heitä kohtasikin — sisällä tai ulkona, arkisin tai
sunnuntaisin — puristi heitä jokaista kasvojansa ja poveansa vasten
neljännesminuutin ajan ja hyväili ja helli heitä siihen ylenpalttiseen
tapaan, jota nuoret tytöt toisinaan noudattavat.

Pienokaisten pahaa-aavistava silmäys oveen, josta olivat tulleet,
kohdisti huomion erääseen palvelijattareen, joka ilmaantui näkyviin
samalta taholta ja lopetti jalosukuisten nuorten neitojen suloisen
vapauden.

»Kunpa te asuisitte täällä, miss Swancourt», piiskutti toinen
alakuloisen punatulkun tavoin.

»Niin, kunpa asuisitte täällä», piiskutti toinen melkein vieläkin
alakuloisemman punatulkun tavoin. »Äiti ei osaa leikkiä kanssamme niin
somasti kuin te. Hän ei varmaankaan ole pienenä ollenkaan leikkinyt.
Milloin saamme tulla teitä katsomaan?»

»Milloin haluatte, kultaseni.»

»Ja nukkua luonanne koko yön? Sitä minä tarkoitan, kun sanon, että
tulen teitä katsomaan. Minä en pidä ihmisistä, joilla on päässä hatut
ja myssyt ja jotka aina nousevat ja kävelevät.»

»Kunhan saamme luvan äidiltä, voitte tulla ja viipyä niin kauan kuin
mielitte. Näkemiin!»

Vangit kuljetettiin pois. Elfride kohdisti huomionsa jälleen
vieraaseensa, jonka oli jättänyt seisomaan huoneen toiseen päähän.
Nyt hän oli hävinnyt jäljettömiin. Elfride lähti takaisin kirjastoon,
koska arveli hänen palanneen sinne. Mutta mr Swancourt, jota nyt
sievästi valaisi kynttiläpari, istui yhä yksinään availlen kirje- ja
paperikimppuja ja sulkien niitä jälleen.

Koska Elfride ei ollut niin tuttavallisissa suhteissa mielenkiintonsa
esineeseen, että olisi voinut moitteettomana nuorena naisena ryhtyä
tehokkaasti häntä etsimään — kuten nuorekas virikkeellisyys kehoitti
tekemään — ja koska hän toisaalta, nuorukaisen ihanasti piirretyn
huuliviivan yhteydessä olevan parhaillaan viriävän syyn vuoksi, ei
mielellään värjötellyt kaukana hänestä, niin ei ollut muuta neuvoa kuin
lähteä ilman päämäärää tammisille portaille katselemaan, eikö jostakin
päin vilahtaisi näkyviin etsitty, nuori hahmo.

Vaikka huoneissa olikin vielä päivänvaloa, lepäsivät käytävät jo
syvässä varjossa — kylminä, kolkkoina ja hiljaisina. Ainoastaan siinä
tapauksessa, että taustana sattui olemaan valoisampi kohta, voi
niissä jotakin tai jonkun erottaa. Erään sellaisen valoisamman kohdan
muodosti sivuovi, jonka yläosa oli lasia. Elfride avasi sen ja astui
siitä sisemmälle pihanurmikolle, jota erotti varsinaisesta pihamaasta
pensaikko.

Samassa hänelle tarjoutui hämmästyttävä näky. Suorassa kulmassa siihen
siipirakennukseen, josta hän oli astunut ulos, ja muutaman askelen
päässä ovesta ulkoni toinen kartanon kylkirakennus, matalampi ja
rakennusmuodoiltansa vähäpätöisempi. Kylkirakennuksen seinässä, suoraan
hänen edessänsä, oli leveä ikkuna, jonka uudin oli laskettu alas ja
johon lankesi valo sisäpuolelta.

Uutimessa näkyi erään henkilön varjo. Selvästi piirtyvästi sivukuvasta
voi vaikeudetta tuntea Stephenin. Saattoi vielä erottaa, että hänen
kätensä olivat kohotetut ja että hän piteli jotakin esinettä.
Sitten ilmestyi toinen varjo — sekin sivusta nähtynä — ja tuli
lähelle Stepheniä, jonka kohottama ja tarjoama esine nyt osoittautui
hartiahuiviksi tai viitaksi. Hän puki sen huolellisesti — kovin
huolellisesti — naishenkilön ylle, hävisi näkyvistä, ilmaantui jälleen
hänen eteensä — viittaa kiinnittämään. Suuteliko hän? Varmaankaan ei.
Mutta hänen liikkeeseensä _olisi voinut_ sisältyä suutelo. Sitten
molemmat varjot kasvoivat jättiläismäisiksi, kävivät muodottomiksi ja
katosivat.

Kului pari minuuttia.

«Kas, miss Swancourt! Olen iloinen tavatessani teidät. Minä teitä
haeskelin», kuului ääni hänen vierellänsä — Stephenin ääni. Elfride
astui takaisin käytävään.

»Tunnetteko jonkun tämän talon asukkaan?» kysyi hän.

»En ketään», vastasi Stephen; »kuinkapa tuntisinkaan?»




VI


Stephenin lausuttua sanansa Elfride samassa kuuli ulko-oven sulkeutuvan
jossakin aivan lähellä. Sitten hän näki hämärtyvässä valossa henkilön,
jonka sukupuolta ei käynyt määritteleminen, astelevan hiekkapolkua
joelle päin. Hahmo häipyi yhä epämääräisemmäksi ja hävisi puiden
varjoon.

Mr Swancourt kuului kutsuvan käytävän perältä. He palasivat samaa
tietä, jota olivat tulleet, ja löysivät hänet lähtövalmiina
odottelemassa, hyvillä mielin siitä, että oli onnistuneesti suorittanut
tehtävänsä. Ajoneuvot saapuivat porrasten eteen, ja kolmihenkinen
seurue lähti viipymättä pois kartanosta. He ajoivat kumisevan
porttiholvin alitse ja lehdettömien sykomorien välitse tähtien alkaessa
sytytellä värjyviä valojansa oksaverkon takana.

Nuorukainen ja neitonen eivät virkkaneet sanaakaan. Neidon kokematonta
mieltä askarrutti lakkaamatta äskeinen tapahtuma. Nuori mies, joka
oli herättänyt hänessä aivan uudenlaisen tunteen, mies, joka oli
liikeasioissa saapunut hänen isänsä luo suoraan Lontoosta, oli
sattumalta Endelstowin kartanoon jouduttuansa päässyt tutustumaan
johonkin naishenkilöön ja osoittamaan hänelle nimenomaista
huomaavaisuutta — ja kaikki tuo oli ehtinyt tapahtua puolen tunnin
kuluessa.

Missä huoneessa he olivatkaan olleet? mietti Elfride. Mikäli hän
voi arvata, se oli lordi Luxellianin toimistohuone. Keitä talossa
olikaan? Ei ketään muita kuin kotiopettajatar ja palvelijoita, mikäli
hän tiesi, ja heitä Stephen ei ollut näyttänyt ollenkaan tuntevan.
Oliko sillä henkilöllä, jonka hän oli nähnyt talosta poistuvan, ollut
jotakin osaa tapahtumassa? Asiaa oli mahdoton ratkaista vetoamatta
syylliseen itseensä, ja sitä Elfride ei missään tapauksessa tahtonut
tehdä. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä varmemmalta hänestä
tuntui, että kohtaus oli ollut satunnainen eikä sopimukseen perustuva.
Käydessään vihdoin pohtimaan naishenkilöä itseänsä koskevaa pulmaa
Elfride kohta otaksui, ettei kysymyksessä voinut olla palvelevan luokan
jäsen. Stephen Smith ei varmaankaan välittänyt lemmenkohtauksista
oman olopiiriinsä kuulumattomien naishenkilöiden keralla. Vaikka hän
olikin hyvänluontoinen, näkyi hänen silmissään sentään kunnianhimon
väike, hänellä oli ilmeisesti suuret toiveet, tosin epämääräiset, mutta
kauaskantoiset. Elfride oli ymmällä, ja tytön tuntojen luonnollisesta
järjestyksestä johtui, että hän samalla oli Stephenille suutuksissa. Ei
tuntunut enää ilahduttavalta se tosiasia, että nuoreen poikamaiseen ja
viattomalta näyttäneeseen mieheen kohdistuva kiintymys oli muuttumassa
rakkaudeksi.

He saapuivat sillalle, joka muodosti seurakunnan itä- ja länsipuolen
välisen yhdyssiteen. Sijaiten laaksossa, jota ulkoapäin rajoitti meri,
se muodosti syvimmän kohdan, josta tie lähti jyrkästi nousemaan kohti
Länsi-Endelstowia ja pappilaa. Heidän ei olisi kummankaan tarvinnut
välttämättä nousta vaunusta, mutta kun kirkkoherran tapana oli armahtaa
juhtaansa tässä kaarteisessa nousussa, niin Elfride jäljittelyvaiston
yllyttämänä hyppäsi vaunuista Lauhkian parhaillaan paneutuessa siihen
tasaiseen askeltahtiin, jota se tällä taipaleita aina käytteli.

Nuori mies näytti mielellään käyttävän ensimmäistä tarjoutuvaa
tilaisuutta keskeyttääkseen vaitiolon. »Olettepa uskalias, miss
Swancourt!» huudahti hän hypäten samassa hänkin vaunuista.

»Oh, en ollenkaan», vastasi hän kylmäkiskoisesti, Endelstowin
kartanossa nähdyn kohtauksen yhä vallitessa hänen mieltänsä.

Stephen asteli hänen vierellänsä pari kolme minuuttia, verhoutuen
siihen jäykkään pidättyväisyyteen, jota Elfriden äänensävy edellytti.
Mutta johduttuaan sitten ilmeisesti ajattelemaan, että jurottaminen oli
yksinomaan tyttölasten asia, hän astui hilpeänä lähemmäksi ja Kastilian
miehille ominaista kohteliaisuutta osoittaen tarjosi käsivartensa.

Siinä oli kiusaus, Elfrideä ei oltu milloinkaan ennen kohdeltu siten,
ikäänkuin täysi-ikäistä, tarjoamalla käsivartta, jonka hän voi
hylätä, jos hyväksi näki. Tätä ennen hänen osaksensa ei ollut tullut
mieshenkilöiden puolelta muita huomaavaisuudenosoituksia kuin ne,
joita oli sisältynyt hänen isänsä huomautuksiin: »Elfride, annahan
kätesi», »Elfride, tartuhan käsipuoleeni», ja muihin samanlaisiin. Tämä
tapahtuma oli käänteentekevä hänen nuoren sydämensä historiassa; hän
tutkisteli tunnevoimiansa, puolelta ja toiselta. Kaikki ne yllyttivät
tarttumaan tarjottuun käsivarteen; yksi ainoa kaunantunto sai hänet
päättämään rangaista Stepheniä kieltäytymällä.

»Ei, kiitos, mr Smith; minä astelen paremmin omin neuvoin.»

Se oli Elfriden ensimmäinen arka yritys säikähdyttää rakastajaa.
Peläten teostansa johtuvaa tulosta enemmän kuin oikkujensa nuoressa
miehessä herättämää vaikutelmaa hän kohta senjälkeen päätti suvaita
muuttaa mieltänsä.

»Paremmin asiaa ajateltuani minä suostun», virkkoi hän.

He astelivat hitaasti kohti kukkulan lakea, muutamia askeleita vaunujen
jäljessä.

»Olettepa vaitelias, miss Swancourt», huomautti Stephen.

»Voipa olla, että tekin tunnutte minusta liian vaiteliaalta», vastasi
Elfride.

»Minulla voi olla syytä siihen.»

»Tuskinpa; surut ne saavat ihmisen vaiteliaaksi, ja eihän teillä suruja
ole.»

»Te ette voi tietää; minulla on eräs huoli. Toiset tosin voivat pitää
sitä pikemmin pulana kuin huolena.»

»Mikä se on?» tiedusteli Elfride vaistomaisesti.

Stephen epäröi. »Voisinhan sen sanoakin», vastasi hän, »mutta toisaalta
kenties sittenkin —»

Elfride heitti päättävästi hänen käsivartensa ja pudisti päätänsä.
Hän oli oppinut, että suuri osa arvokkuutta on menetetty, jos
esittää kysymyksen, johon kieltäydytään — vaikkapa kohteliaastikin —
vastaamasta, sillä jos kohteliaisuus onkin hyväksi avuksi vaatimuksia
esitettäessä ja sopimuksia tehtäessä, se ei kumminkaan paljoa auta,
kun on kysymyksessä suoranainen kielto. »Minä en ollenkaan halua
saada siitä tietoa, en ollenkaan», toisteli hän. »Vaunut odottavat
meitä mäellä; meidän täytyy kiirehtiä». Samassa Elfride jo pyrähti
juoksemaan. »Isä, tässä minä olen», hän huudahti vanhan herran
hämyiselle hahmolle, hyppäsi vaunuihin ja istahti hänen viereensä
välittämättä Stephenin tarjoamasta avusta.

»Tosiaankin!» huudahti kirkkoherra teennäisen virkeästi. Hän oli
herännyt mitä sikeimmästä unesta ja alkoi nyt äkkiä kavuta vaunuista.

»Mitä, mitä teetkään, isä? Me emme ole vielä kotona.»

»Emme tietenkään, emmehän me vielä kotona ole», virkkoi mr Swancourt
hyvin nopeasti yrittäen salaa painua entiseen asentoonsa ikäänkuin
ei olisi liikahtanutkaan. »Minä tässä olin niin mietteissäni, etten
tosiaankaan tietänyt, missä olemme.» Minuutin kuluttua kirkkoherra
jälleen kuorsasi.

Tämä ilta, joka oli yhdessäolon viimeinen, näytti heittävän Stephen
Smithin yli erinomaisen surumielisyyden varjon, ja kirkkoherran
uudistetut kehoitukset tulla kesällä jälleen heitä tervehtimään, eivät
ilmeisesti kyenneet kohottamaan hänen mielialaansa, vaan tuntuivat
pikemmin herättävän hänessä jonkinlaista pahaa aavistusta.

Stephen lähti talosta aamun hämärissä, maan värien vielä ilmetessä
himmeinä ja auringon piillessä idässä. Elfride oli valvonut koko yön
vuoteessaan peläten, ettei kukaan heräisi kyllin aikaisin matkamiestä
lähtöön saattamaan, ja samalla sitäkin peläten, ettei saisi enää nähdä
niitä kirkkaita silmiä ja kiharaisia hiuksia, joihin niiden omistajan
salaperäisyys loi sitäkin syvemmän romanttisen vivahduksen. Jossakin
määrin — niin pian kääntyy naisellinen harrastus huolestuneisuudeksi
— hän tunsi olevansa vastuussa nuoren miehen turvallisuudesta. He
nauttivat aamiaisen ennen päivänkoittoa; mr Swancourt, jota vieraan
vilpitön ulkomuoto yhä enemmän viehätti, oli näet päättänyt nousta
varhain lausuakseen hänelle ystävälliset jäähyväiset. Kirkkoherra oli
sentään hieman ihmeissään, kun näki Elfriden astuvan aamiaispöydän luo
palava kynttilä kädessään.

William Wormin suoriutuessa matkatamineisiinsa (jonka toimituksen
kestäessä pappilan asujaimet yleensäkin odottivat mallikelpoisen
kärsivällisesti) Elfride päämäärää vailla vaelsi kesämajaan. Stephen
lähti hänen jälkeensä. Sieltä näkyi tiheiden pensaiden peittämä laakso,
jossa nyt pitkin sen pituutta lepäsi usvaverho peittäen virtaa, joka
pilkahteli selkeässä ilmassa seisovien silmiin.

He seisoivat siinä vieretysten, nojaten siihen koruttomaan kaiteeseen,
joka rajoitti lehtimajan ulkoreunaa muodostaen jyrkän rinteen harjan.
Elfride ponnistautui osoittamaan muutamia vastakkaisella puolella
kohoavien etäisten ylänköjen epäsäännöllisiä ääriviivoja. Mutta
Stephenin taiteellinen silmä oli nyt joko luonnostaan tai olosuhteiden
vuoksi kovin heikko, ja hän kuunteli esitystä vain puolella korvalla,
ikäänkuin olisi säästellyt aikaansa jotakin muuta mielessä kytevää
ajatusta varten.

»Niin, jääkää hyvästi», virkkoi hän sitten äkkiä, »luulenpa, etten saa
nähdä teitä enää milloinkaan, miss Swancourt, vaikka minua onkin tänne
ystävällisesti kutsuttu.»

Hänen aito alakuloisuutensa helähdytti neidon mielen herkimpiä kieliä.
Tuntui hyvinkin mahdolliselta antaa nuorelle miehelle anteeksi jokin
salaisuus tai parikin sellaista. Kun nuorukainen sitäpaitsi oli niin
arka, ettei rohjennut katsoa puhuttelemaansa suoraan silmiin, niin
neidon silmät ja kieli kävivät sitä uskaliaammiksi.

»Tulkaa sentään toistekin, mr Smith!» lausui hän somasti.

»Mielelläni tulisin, mutta on varmaan parempi, jos luovun siitä
ajatuksesta.»

»Miksi?»

»Eräät minuun liittyvät seikat tekevät sen hankalaksi. Ei minun
tähteni, vaan teidän tähtenne.»

»Siunatkoon! Kuinka voisikaan mikään teihin liittyvä seikka minua
loukata?» virkkoi hän kirkkaan ylevästi. Mutta kun sitten huomasi
sellaisen käsittelytavan asiaan soveltumattomaksi, hän alkoi puhua
hillitymmin. »Niin, tiedänhän minä, miksi te ette tahdo tulla. Teitä ei
haluta. Te tahdotte lähteä takaisin Lontooseen, kaikkien sikäläisten
mielenkiintoisten henkilöiden luo, ettekä halua nähdä meitä enää
milloinkaan!»

»Tiedättehän, ettei minulla ole mitään sellaista syytä.»

»Ja kirjoittaa kirjeitä sille ladylle, jonka kanssa olette kihloissa,
aivan niinkuin ennenkin.»

»Mitä tarkoitattekaan? Minä en ole kihloissa.»

»Te kirjoititte kirjeen jollekin neidille; minä näin sen kirjehyllyssä.»

»Mitä vielä! Hän on vanhahko naishenkilö, joka pitää paperikauppaa,
ja minä kirjoitin hänelle kehoittaen häntä säilyttämään minun
sanomalehteni.»

»Teidän ei olisi ollenkaan tarvinnut sitä selittää; se ei kuulu minulle
vähääkään.» Mutta kaikesta huolimatta miss Elfride tunsi mielensä
melkoisesti keventyvän, kun tuon kuuli. »Ettekö siis tule enää isääni
tervehtimään?» tiukkasi hän.

»Mielelläni tulisin — teitäkin tervehtimään, mutta —»

»Ettekö ilmaise minulle tuota salaamaanne asiaa?» keskeytti Elfride
kärsimättömänä hänen puheensa.

»En; en tällä kertaa.»

Elfride ei voinut olla jatkamatta, miten jumalattomalta sellainen
menettely saattoikin näyttää.

»Sanokaa minulle», vaateli hän vavahtelevin huulin, »estääkö jokin
Endelstowissa sattunut kohtaus teitä — tuntemasta mielenkiintoa minua
kohtaan?»

Nuori mies hieman säpsähti. »Ei suinkaan», virkkoi hän sitten
painokkaasti, samalla katsoen puhuttelijaansa suoraan silmiin niin
vilpittömästi kuin ainoastaan rehellinen nuori mies voi katsoa.

Selitystä ei ollut tullut, mutta synkkä painostus oli väistynyt neidon
mielestä. Hän ei voinut, olla tuota lausumaa uskomatta. Millainen
arvoitus ikkunaverhon varjossa lieneekin piillyt, salaisen intohimon
arvoitus se ei missään tapauksessa ollut.

Elfride kääntyi takaisin taloon kulkien kasvihuoneen läpi. Stephen
kiersi ulko-ovelle. Mr Swancourt seisoi portailla aamukengissään.
Worm parhaillaan kiinnitti jotakin valjaiden solkea ja mutisi jotakin
pää-raukastansa, ja kaikki oli valmiina Stephenin lähtöä varten.

»Te sanoitte tulevanne jälleen elokuussa. Elokuussa teidän pitää
tulla, jos välitätte tällaisen vanhan vanhoillisen seurasta», sanoi mr
Swancourt.

Mr Smith vain epäröiden vastasi, että hän tulisi mielellään jälleen.

»Te sanoitte tahtovanne tulla, ja teidän pitää tulla», vakuutteli
Elfride, joka oli tullut ovelle ja puhui isänsä kainalosta.

Mikä lieneekin ollut se syy, jonka vuoksi nuori mies epäröi saapua
taloon vierailemaan, missään tapauksessa se ei enää ollut etualalla.
Hän lupasi, sanoi jäähyväiset ja nousi rattaisiin, jotka lähtivät
kiipeämään rinnettä ja kuljettivat hänet heidän näkyvistänsä.

»Minua ei ole eläessäni miellyttänyt kukaan siinä määrin kuin tuo poika
— ei milloinkaan! Kuinka lieneekään niin laita — en minä sitä ymmärrä»,
virkkoi mr Swancourt painokkaasti itsekseen ja lähti sitten sisään.




VII


Stephen Smith saapui lupauksensa mukaan uudelleen vieraaksi Endelstowin
pappilaan. Hänellä oli saapumiseensa todellinen taiteellinen aihe,
vaikka mikään sellainen ei näyttänyt olevan tarpeen. Eräässä kirkon
laivassa oli nopeasti rappeutumassa kolmekymmentäkuusi vanhaa
rahinpäätä, viidennentoista vuosisadan erinomaista tekoa, ja niin ollen
oli syytä piirustaen jäljentää niiden madonsyömät piirteet ennenkuin
niinsanotun korjaustyön myrskyt ehtivät ruhjoa ne olemattomiin.

Hän saapui taloon auringon laskiessa, ja maailma oli jälleen
miellyttävä kahdelle kaunotukalle. Elfride oli kumminkin tuntenut
hetkellistä pettymystä saatuaan sattumalta tietää, ettei hän ollut
saapunut aivan äsken kiireen kaupalla Lontoosta, vaan oli tullut
lähiseudulle jo edellisenä iltana. Tuohon tuntoon olisi liittynyt
nimenomainen hämmästys, ellei hän olisi muistanut, että tähän
vuodenaikaan kävi rannikolla lukuisa määrä matkailijoita ja että
Stephen oli mahdollisesti liittynyt heidän seuraansa.

Sinä iltana vain hieman juteltiin. Mr Swancourt kyseli vieraaltansa
yhtä ja toista, tarkasti, mutta isällisesti, varsinkin hänen
suunnitelmistansa ja toiveistansa siinä ammatissa, jonka oli itselleen
valinnut. Stephen vastaili epämääräisesti. Seuraavana päivänä satoi.
Illalla, neljänkolmatta tunnin ehdittyä täysin virittää Elfriden
ihailijan tunteiden hehkun, he ryhtyivät pelaamaan sakkia.

Peli auttoi osaltansa heidän tulevaisuutensa kehittelyä.

Elfride havaitsi varsin pian, että hänen vastustajansa oli pelkkä
aloittelija. Lisäksi hän huomasi, että hänellä oli varsin omituinen
tapa käsitellä napeloita. Aikaisemmin hän oli otaksunut, että kaikki
pelaajat välttämättä suorittavat samat otteet samalla tavalla,
mutta Stephenin menettelystä hän havaitsi, että kaikki tavalliset
pelaajat, jotka oppivat pelaajaan näkemältä, käsittelevät napeloita
stereotyyppiseen tapaan. Stephenin käsittelytavan eriskummallisuus
sai hänet lopulta lausumaan julki ihmettelynsä, kun hän näki hänen
juoksuria ottaessaan työntävän sen syrjään sen sijaan, että olisi sen
ennen siirtoa nostanut pois.

»Kuinka omituisesti te käsittelettekään napeloita, mr Smith!»

»Tosiaanko? Olen siitä pahoillani.»

»Se on suotta; mitäpä tuosta pahoillaan. Kuka on teitä opettanut
pelaamaan?»

»Ei kukaan, miss Swancourt», vastasi hän. »Minä olen oppinut eräästä
kirjasta, jonka minulle lainasi mr Knight, maailman jaloin mies.»

»Mutta olettehan nähneet pelattavan?»

»Minä en ole nähnyt ainoatakaan peliä. Tämä on ensimmäinen pelierä,
jonka saan pelata todellisen vastustajan kanssa. Minä olen oppinut
kirjoista monenlaisia pelilaatuja ja tutkinut eri siirtojen aiheet,
mutta siinäpä onkin kaikki.»

Tuo selitti täysin hänen maneerimaisuutensa, mutta se tosiasia,
että mies, joka halusi pelata shakkia, oli ehtinyt täysi-ikäiseksi
pääsemättä peliä näkemään tai sitä suorittamaan, hämmästytti häntä
kovin. Hän mietti seikkaa vähän aikaa tuijotellen tyhjyyteen ja
ehkäisten pelin edistymistä.

Mr Swancourt istui pelilautaan tuijotellen, mutta ilmeisesti muita
asioita ajatellen. Hän virkkoi puolittain itsekseen Elfriden
parhaillaan siirtäessä:

»’Quae finis aut quod me manet stipendium?’»

Stephen vastasi heti:

»'Effare: jussas cum fide poenas luam.’»

»Oivallisesti — sukkelasti — ilahduttavasti!» virkkoi mr Swancourt
tuntehikkaasti, laskien kämmenensä pöytään niin että kolme talonpoikaa
ja hevonen siitä järkytyksestä tanssivat yli rajojensa. »Minä
mietiskelin noita sanoja, jotka hyvin soveltuvat erääseen omituiseen
suunnitelmaani — mutta riittäköön siitä asiasta. Minä iloitsen teistä,
mr Smith, sillä harvoinpa tässä erämaassa kohtaa miestä, joka on kyllin
gentleman ja oppinut voidakseen jatkaa lauselmaa, olipa se kuinka
kulunnainen tahansa.»

»Minäkin sovitan nuo sanat itseeni», virkkoi Stephen rauhallisesti.

»Tekö? Luulisinpä, että teillä on kaikkein vähimmin syytä niin
menetellä.»

»Kuulkaahan», virkkoi Elfride nyreissään, »selittäkää asia minulle.
Kääntäkää, kääntäkää!»

Stephen katsoi häntä vakavasti silmiin ja virkkoi hitaasti, ääni
tulvillaan etäisiä merkitysvivahteita, jotka tuntuivat niin nuoressa
henkilössä kerrassaan varhaiskypsiltä:

»Quae finis _Mikä on oleva päätöksenä_, aut _tahi_, quod stipendium
_mikä sakko_ manet me _odottaa minua?_ Effare, _Puhu;_ luam _minä
olen maksava_, cum fide _vilpittömästi_ jussas poenas _vaaditun
rangaistuksen_.»

Kirkkoherra, joka oli kuunnellut tuota koulupojanlatelua kriitillisin
ilmein ja jolta heikkokuuloisuutensa vuoksi oli jäänyt havaitsematta
Stephenin lausumien englanninkielisten sanojen nimenomaisesti
realistinen sävy, virkkoi nyt epäröiden: »Ohimennen sanoen, mr
Smith (minä tiedän, että te suotte anteeksi uteliaisuuteni), vaikka
käännöksenne olikin harvinaisen tarkka ja täsmällinen, te äännätte
latinaa minusta nähden mitä merkillisimmällä tavalla. Kuolleen kielen
ääntäminen ei tietenkään suuria merkitse, mutta teidän korostuksenne
ja laajuusmittanne kuuluvat varsin kummallisilta minun korviini. Niin,
tahdon kysyä, onko klassillisten kielten opettajanne kenties ollut
Oxfordin tai Cambridgen miehiä.»

»On; hän oli Cambridgen miehiä — St. Cyprianin oppilas.»

»Tosiaanko?»

»Niin kyllä; siitä ei ole epäilystäkään.»

»Merkillisin juttu, mitä olen milloinkaan kuullut!» virkkoi mr
Swancourt ihan ihmeissään. »Kuinka voi sellaisen miehen oppilas —»

»Parhain ja taitavin mies koko Englannissa!» huudahti Stephen
innostuneesti.

— »Kuinka voi sellaisen miehen oppilas ääntää latinaa niinkuin te
sitä äännätte! Enpä ole kummempaa kuullut! Kuinka kauan hän on teitä
opettanut?»

»Neljä vuotta.»

»Neljä vuotta!»

»Asia ei ole niinkään merkillinen, kunhan sen selitän», kiiruhti
Stephen sanomaan. »Se näet tapahtui — kirjeellisesti. Minä lähetin
hänelle käännösharjoituksia kahdesti viikossa, ja hän puolestaan
palautti niitä samoin kahdesti viikossa korjattuina ja selittävillä
reunamuistutuksilla varustettuina. Sillä tavoin minä olen oppinut
latinani ja kreikkani, mikäli niitä osaan. Hän ei ole vastuussa
ääntämisestäni. Hän ei ole milloinkaan kuullut minun lausuvan
säettäkään.»

»Uudenlainen tapaus ja merkillinen kärsivällisyyden osoitus!» huudahti
kirkkoherra.

»Hänen puoleltaan, mutta ei minun. Henry Knightin laista ei tapaa
yhtä tuhannen joukosta! Minä muistan hänen puhuneen minulle tästä
samaisesta ääntämisseikasta. Hän sanoo ikäväkseen havaitsevansa sen
ajan olevan tulossa, jolloin jokainen henkilö on lausuva omankin
kielensä tavallisimmat sanat niinkuin ne hänen korviinsa soveliaimmilta
sointuvat olematta silti sen huonompi; hän sanoo, että puhumisen
aikakausi on loppumassa ja luovuttamassa sijaansa kirjoittavalle
kaudelle.»

Elfride ja hänen isänsä olivat odottaneet tarkkaavaisina saadakseen
kuulla tarinan mielenkiintoisimman osan, nimittäin selonteon siitä,
mitkä seikat olivat tehneet niin harvinaisen opetusmenetelmän
välttämättömäksi. Mutta mitään lähempää selitystä ei kuulunut, ja nuori
mies keskitti jälleen tarkkaavaisuutensa shakkilautaan osoittaen
haluavansa päästä asiasta.

Peli jatkui. Elfride pelasi tottuneesti, Stephen oppineesti. Elfridestä
tuntui kovin säälimättömältä voittaa hänet niin monien ponnistusten
jälkeen. Mihin viekkauteen viekoittelikaan hänet hänen myötätuntonsa?
Sallimaan hänen päästä voitolle. Seurasi toinen peli, ja ollen
tulokseen nähden kerrassaan välinpitämätön (hän pelasi paremmin
kuin naiset yleensä ja tiesi sen) Elfride salli Stephenin päästä
jälleen voitolle. Kolmannessa ja viimeisessä pelissä Elfride käytti
Muzio-gamqiittia ja voitti kahdennellatoista siirrolla.

Stephen katsahti häneen epäluuloisesti. Hänen sydämensä tykytti
kiivaammin kuin Elfriden, vaikka viimeksimainittukin oli hieman
kiihtynyt aloittaessaan viimeisellä kerralla vakavan toiminnan. Mr
Swancourt oli lähtenyt huoneesta.

»Te olette vain leikkineet kerallani tähän asti!» huudahti Stephen
sävähtäen punaiseksi. »Te ette pelannut täydellä todella ensimmäisissä
erissä?»

Elfriden syyllisyys kuvastui hänen kasvoissaan. Stephen muuttui
ärtymyksen ja alakuloisuuden kuvaksi, joka tosin hetkellisesti näytti
miellyttävältä, mutta jo seuraavana tuokiona sai Elfriden katumaan
tekemäänsä erehdystä.

»Suokaa minulle anteeksi, mr Smith!» virkkoi hän sievästi. »Vaikka en
aluksi asiaa oivaltanut, huomaan nyt selvästi, että menettelyni voi
tuntua teidän taitavuutenne halveksimiselta. Mutta minä en tosiaankaan
niin tarkoittanut. Minä en omaltatunnoltani voinut pelata voitokkaasti
ensimmäisissä erissä, teidän taistellessa niin epäsuotuisasti ja
miehuullisesti.»

Stephen huokasi syvään ja lausui hiljakseen, katkerasti: »Te olette
minua taitavampi. Te osaatte tehdä mitä tahansa — minä en osaa
mitään tehdä! Miss Swancourt!» huudahti hän rajusti, sydämen kurkkua
ahdistaessa, »minun täytyy teille sanoa, kuinka teitä rakastan!
Poissaollessani olen kaiken aikaa teitä sydämessäni palvonut.»

Ripeänä nuorukaisena hän syöksyi Elfriden viereen, kietoi käsivartensa
hänen vyötäisilleen ennenkuin toinen osasi arvatakaan, ja niin
molempien kiharat sekaantuivat toisiinsa.

Ilmi puhkeava rakkaus oli Elfridelle siinä määrin uppouusi, että hän
vapisi yhtä paljon tunteensa uutuutta kuin tunnetta itseänsä. Sitten
hän äkkiä irroitti itsensä ja nousi seisomaan harmissaan siitä, että
oli vastustelematta suostunut tähän hetkelliseenkään puristukseen. Hän
päätti pitää tätä mielenosoitusta ennenaikaisena.

»Te ette saa ryhtyä sellaisiin», virkkoi hän keimailevan kopeasti,
joskaan ei varsin vakuuttavasti. »Ja — ette saa tehdä niin toista
kertaa — ja isä tulee tuossa paikassa.»

»Sallikaa minun suudella teitä — edes kerran», virkkoi Stephen
hienotunteisesti kuten ainakin ja ollenkaan havaitsematta toisen
käytöksen teennäisyyttä.

»En; en kertaakaan.»

»Vain poskeen?»

»En.»

»Otsaan?»

»En missään tapauksessa.»

»Te siis olette suostunut johonkin toiseen? Ah, sitähän ajattelinkin!»

»En ole, tiedän, etten ole.»

»Ette minuunkaan?»

»Kuinka sen tietäisin?» virkkoi hän koruttomasti. Koruttomuus piili
pikemmin hänen käytöksensä ja puheensa leveissä ääriviivoissa. Äänen
vivahdukset ja katseiden puolittain salatut ilmeet olisivat tuntijalle
osoittaneet, kuinka kovin heikkoa vastustuksen jää tässäkin tapauksessa
oli.

Kuului askelia. Mr Swancourt astui huoneeseen, ja yksityiskeskustelu
oli lopussa.

Tämän osittaisen julkitulon jälkeisenä päivänä mr Swancourt ehdotti,
että lähdettäisiin ajelulle Targan Bayn takaisille rantakallioille,
kolmen tai neljän peninkulman päähän.

Puoli tuntia ennen lähtöä kuului takapihalta rasahdus, ja kohta tuli
näkyviin William Worm, joka lausui puolittain maailmalle ylipäänsä,
puolittain itsekseen ja jossakin määrin kuulijoillensakin:

»Totisesti! Tuo kalanpaistaminen tekee lopun William Wormista. Ne ovat
jälleen siinä puuhassa tänä aamuna — niinkuin aina ennenkin — kärisee,
kärisee, kärisee!»

»Onko päänne jälleen huonossa kunnossa, Worm?» kysyi mr Swancourt.
»Mikä rasahdus se sieltä pihalta kuului?»

»Herra hyvä, minä olen heikko, horjuva mies, ja kalanpaistaminen on
jatkunut pää-parassani pitkin yötä ja koko aamun niinkuin ainakin.
Minä olin siitä niin pöpperössä, että putosi halko aisalle ja iski sen
poikki.»

»Siunatkoon, vaunujen aisa poikki!» huudahti Elfride. Hän tunsi
pettymystä; Stephen kaksi verroin. Kirkkoherra osoitti suurempaa
kiivautta kuin tapaus näytti edellyttävän. Stepheniä se kiusasi
ja hämmästytti. Hän ei ollut otaksunut, että mr Swancourtin
suorasukaisuuteen ja hyvänluontoisuuteen saattoi liittyä niin paljon
piilevää ankaruutta.

»Te ette saa olla millännekään», virkkoi vihdoin kirkkoherra. »Tie
on hieman liian pitkä jalan kuljettavaksi. Elfride voi ratsastaa
ponyllansa, ja te saatte minun vanhan ratsuni, Smith.»

Elfride huudahti riemastuneena: »Te ette ole milloinkaan nähnyt minua
satulassa — teidän pitää se nähdä!» Hän loi katseensa Stepheniin ja
luki heti hänen ajatuksensa. »Ah, te ette ratsasta, mr Smith?»

»Valitettavasti en.»

»Ajatella, ettei mies osaa ratsastaa!» huudahti hän verrattain
nenäkkäästi.

Kirkkoherra tuli Stephenin avuksi. »Se on varsin tavallista; hänellä on
ollut muuta opittavaa. Minä suosittelen seuraavaa suunnitelmaa: Elfride
ratsastakoon, ja te, mr Smith, astelette hänen vierellänsä.»

Tämä ratkaisu herätti Stephenissä salaista iloa. Se lupasi kaikki
pitkän retken nautinnot, ja jalkamatkan väsymyksen tuottama
ikävystymisen vaara oli sekin vältetty. Ponihepo satuloitiin ja tuotiin
portaiden eteen.

»Kuulkaahan, mr Smith», virkkoi Elfride käskevästi — hän astui
alakertaan ratsastuspuvussaan ja ilmeni nyt, kuten ainakin puhua
vaihdettuansa, miellyttävän teoksen uutena painoksena — »te saatte
tänään tehtävän suoritettavaksenne. Nämä korvarenkaat ovat minulle
erikoisen rakkaat; mutta valitettavasti niiden kiinnittimet ovat niin
lyhyet, että ne pyrkivät putoamaan, kun liiaksi heilutan päätäni, ja
ratsastaessani minä en voi niitä tarkata. Tekisitte minulle ritarin
palveluksen, jos pitäisitte niitä silmällä ja tarkkaisitte niitä
alinomaa koko päivän ja sanoisitte minulle, kun niistä jommankumman
kadotan. Ne livahtavat niin helposti irti, eikö totta, Unity?» jatkoi
hän kääntyen puhuttelemaan sisäkköä, joka seisoi ovella.

»Niin tekevät, neiti, niin tekevät!» virkkoi Unity pyörein silmin
surkutellen.

»Kerran minä löysin toisen niistä pihanurmikolta», jatkoi Elfride
mietteissään.

»Ja toisen kerran vainion veräjältä», puuttui Unity puheeseen.

»Ja kerran huoneeni lattiamatolta», lisäsi Elfride hilpeästi.

»Ja kerran se killui alushameenne koruompeluksessa, ja kerran se oli
vierinyt pitkin selkäänne, neiti, eikö totta? Ja millaisessa hädässä te
olittekaan, neiti, ennenkuin sen löysitte, eikö totta?»

Stephen otti Elfriden hentoisen jalan käteensä. »Yksi, kaksi, kolme, ja
satulaan!» sanoi Elfride.

Valitettavasti ei käynyt niinkuin piti, Stephen horjahti nostaessaan,
ja ratsu käännähti pois. Elfride kopsahti takaisin maahan hieman
äkillisemmin kuin olisi ollut suotavaa ja miellyttävää. Smith näytti
ihan masentuneelta.

»Mitäpä tuosta», virkkoi kirkkoherra rohkaisten, »yrittäkää uudestaan!
Tuo pieni temppu vaatii harjoitusta, vaikka näyttääkin kovin helpolta.
Seisokaa lähempänä hevosen päätä, mr Smith.»

»Minä en salli hänen yrittää toista kertaa», virkkoi Elfride hitusen
harmistuneena. »Worm, tulkaahan tänne ja auttakaa minut satulaan.» Worm
astui esiin, ja Elfride oli kohta satulassa.

Sitten lähdettiin matkaan, aluksi mitään virkkamatta. Laakson kuuman
ilman pyyhkäisi toisinaan heidän kasvoiltansa viileä tuulenhenki, joka
kierteli eteenpäin rantamaan notkoja pitkin.

»Luulenpa», virkkoi Stephen, »että mies, joka ei itse osaa istua
satulassa eikä auttaa toista siihen nousemaan, tuntuu hyödyttömältä ja
haitalliselta; mutta minä opettelen kaiken tuon teidän tähtenne, miss
Swancourt, tosiaankin sen teen.»

»Teidän harvinaisia ominaisuuksianne», lausui Elfride opettavaan
sävyyn, kuten sopiikin ratsastavan naishenkilön tietämättömälle
jalankävijälle, »on se, että eräitä asioita koskeviin hyviin
tietoihinne liittyy eräitä toisia koskeva täydellinen tietämättömyys.»

Stephen loi häneen vakavan silmäyksen.

»Nähkääs», sanoi hän, »maailmassa on niin paljon muuta opittavaa, etten
ole huolinut hankkia itselleni tuota taidon palasta. Minä ajattelin sen
olevan itselleni hyödyttömän; mutta nyt en enää niin ajattele. Minä
opettelen ratsastamaan ja mitä siihen kuuluu, koska niin ollen pidätte
minusta enemmän. Pidättekö minusta nyt paljon vähemmän?»

Elfride silmäili häntä syrjäkatsein vaipuneena kriitillisiin
mietteisiin, joihin vastasi toisen hellä silmäys.

»Olenko minä mielestänne _La Belle Dame sans merci_?» aloitti Elfride
äkkiä vastaamatta hänen kysymykseensä. Ajatelkaahan, mr Smith, että
lausuisitte:

    »Ma nostin hänet satulaan
    ja muuta mitään nähnyt en;
    kun puoleeni hän kumartui
    tenhoisan laulun laulaen;
    hän löysi juuret makeat
    ja mannan villin hunajan,»

»Ja siinä kaikki, mitä hän teki.»

»Ei, ei», virkkoi nuori mies hiljakseen ja yhä enemmän punastuen.

    »Ja oudoin kielin lausui näin:
    Sua rakastan.»

»Ei ollenkaan», puuttui Elfride nopeasti puheeseen. »Nähkääs, kuinka
minä osaan ratsastaa täyttä laukkaa. No, Pansy, matkaan!» Elfride
läksi, ja Stephen näki hänen heleän hahmonsa pienenevän linnun
kokoiseksi hänen edetessään — ja hiuksien liehuessa.

Stephen asteli samaan suuntaan eikä voinut pitkään aikaan nähdä
merkkiäkään hänen palaamisestansa. Tympeänä kuin kukka vailla aurinkoa
hän istuutui kivelle tien viereen, ja neljännestuntiin ei kuulunut eikä
näkynyt ratsua enempää kuin ratsastajaakaan. Sitten Elfride ja Pansy
ilmaantuivat kukkulan laelle sievää vauhtia.

»Saimmepa oivan laukan!» virkkoi Elfride, kasvot punaisina ja silmät
säteillen. Hän käänsi hevosen, Stephen nousi, ja matkaa jatkettiin.

»No, mitä sanottekaan minulle pitkän poissaoloni jälkeen, mr Smith?»

»Muistatteko erään kysymyksen, johon ette voinut tarkoin vastata eilen
illalla? Minä kysyin, merkitsinkö teille enemmän kuin kukaan muu»,
sanoi Stephen.

»Minä en voi vastata siihen kunnolla nytkään.»

»Miksi ette voi?»

»Koska en tiedä, olenko _minä teille_ merkittävämpi kuin kukaan muu.»

»Tietysti olette!» huudahti Stephen, äänessä mitä hartaimman
arvossapidon ilme, ja kääntyi katsomaan häntä silmiin.

»Silmä silmää vasten», virkkoi hän leikkisästi; ja Elfride totteli
punastuen: katsoi puolestaan häntä suoraan silmiin.

»Ja miksi ei huuli huulta vasten?» jatkoi Stephen uskaliaasta

»Eipä suinkaan. Saattaisi joku nähdä, ja se olisi minun surmani. Voitte
suudella kättäni, jos haluatte.»

Stephenin katse ilmaisi, ettei käsineen, vieläpä ratsastuskäsineen
suuteleminen ollut niissä oloissa mikään suuri nautinto.

»Olkoonpa menneeksi; minä riisun käsineeni. Eikö käteni ole siro ja
valkoinen? Ah, te ette halua sitä suudella ettekä saakaan nyt!»

»Ellen sitä tee, niin enpä tahdo suudella enää milloinkaan, te ankara
Elfride! Te tiedätte, että minä pidän teitä suuremmassa arvossa kuin
voin sanoin lausua — että olette minun kuningattareni. Minä voisin
kuolla teidän tähtenne, Elfride!»

Nopea puna levisi jälleen Elfriden poskiin, ja hän silmäili Stepheniä
mietteissään. Kuinka ylväs tuo tuokio olikaan Elfridelle! Ensi kerran
eläessään hän vallitsi ehdottomasti erästä ihmissydäntä.

Stephen kävi salaa hänen käteensä.

»Ei, minä en tahdo, en tahdo!» virkkoi Elfride jurosti. «Ja te ette saa
minua yllättää.»

Seurasi hellityn käden ehdotonta omistusta koskeva lievä kiista,
joka ilmaisi pikemmin pojan ja tytön rajuutta kuin miehen ja naisen
arvokkuutta. Sitten Pansy kävi levottomaksi. Elfride paneutui omaan
asenteeseen ja muisti, mitä hänelle kuului.

»Te saatte minut käyttäytymään ikävällä tavalla!» huudahti hän, äänen
ilmaisematta nimenomaisesti iloa enempää kuin ärtymystäkään, mutta
vähän kumpaakin. »Minun ei olisi pitänyt suostua sellaiseen mellakkaan!
Me olemme liian iäkkäät sellaiseen leikkiin.»

»Toivottavasti ette pidä minua liian — liian kärkkyvänä miehenä»,
virkkoi hän katuvaisena, tietäen menettäneensä hieman arvokkuuttansa.

»Te olette liian tutunomainen, ja minä en voi sitä sietää, Kun ottaa
huomioon, kuinka vähän aikaa olemme tunteneet toisemme, mr Smith, te
uskallatte liikoja. Te ajattelette, että minä olen maalaistyttö, jota
sopii kohdella, miten hyväksi näkee!»

»Minä vakuutan teille, miss Swancourt, ettei mielessäni ollut vilpin
häivääkään. Minä tahdoin painaa sievän, vakavan suutelon käteenne;
siinä kaikki.»

»Ei, tuo on jälleen liehakoimista! Ja te ette saa katsoa minua silmiin
tuolla tavalla», virkkoi Elfride pudistaen päätänsä ja kiiruhtaen
muutamia askelia edelle. Niin hän ohjasi kulkua halki vainioiden
kohti rantakallioita. Vainioiden rajalla, lähellä meren rantaa hän
sanoi haluavansa nousta satulasta. Hevonen kiinnitettiin, ja molemmat
nuoret lähtivät kulkemaan epäsäännöllistä polkua, joka lopulta
päättyi kalliotasanteeseen meren ja korkeimman huipun keskivaiheilla.
Etäällä heidän aitansa ja edessänsä lepäsi valtameren ankara ulappa;
yksinäisten karien vaiheilla leijailivat valkoiset, kirkuvat lokit
alinomaa näyttäen aikovan laskeutua istumaan, mutta aina jatkaen
lentoansa. Molemmin puolin kohosivat rantakallioiden karut ja
myrskyn-murentelemat ääriviivat. Nuorukaisen ja neitosen takana
oli houkutteleva, luonnon muodostama komero, johon sopi pari-kolme
henkilöä. Elfride istuutui, ja Stephen istuutui hänen viereensä.

»Pelkäänpä, ettei ole oikein soveliasta tämäkään», virkkoi Elfride
puolittain kysyvästi. »Emmehän ole vielä tunteneet toisiamme riittävän
kauan näin menetelläksemme, emmehän!»

»Olemme kyllä», vastasi Stephen päättävästi, »aivan riittävän kauan.»

»Kuinka sen tiedätte?»

»Tuttavuutemme riittävyyden tai riittämättömyyden määrää tuokioittemme
sykähtely eikä suinkaan ajan pituus.»

»Niin, niinpä kyllä. Mutta toivoisinpa isän aavistavan tai tietävän,
kuinka _vallan uudella tavalla_ menettelen. Hän ei ajattelekaan mitään
sellaista.»

»Rakkahin Elfie, toivoisinpa, että olisimme naimisissa! Tiedän kyllä,
että on väärin niin sanoa, ennenkuin minut paremmin tunnette, mutta
sittenkin toivon, että olisi niin laita. Rakastatko minua syvästi,
sydämestäsi?»

»En!» kuiskasi Elfride.

Tuon ilmeisen kiellon kuultuansa Stephen käänsi päättävästi kasvonsa
toisaalle ja painui uhkaavan vaitiolon valtoihin. Ainoat hänen
mielenkiintoansa herättävät oliot näyttivät olevan ne muutamat kymmenet
merilinnut, jotka kaartelivat etäällä ilmassa.

»Minä en aikonut teitä kerrassaan torjua», sopersi Elfride hieman
säikähtyneenä. Havaitessaan toisen yhä vaikenevan hän lisäsi
pelokkaammin: »Jos sanotte sen vielä kerran, niin minä kenties en ole
ihan — ihan niin itsepäinen — jos — jos ette halua minun olevan.»

»Elfride, rakas Elfride!» huudahti Stephen suudellen häntä.

Se oli Elfriden ensimmäinen suutelo. Hän oli kömpelö ja tottumaton,
vastusteli — ei antautunut. Ei ollut kysymystäkään niistä
näennäisistä yrityksistä vapautua pyydyksestä, jotka vain johtavat
ahtaampaan sokkeloon, ei mitään lopullista vastaanottavaisuutta, ei
olkapään painumista olkapäähän, käden käteen, kasvojen kasvoihin ja
huulien asettumista oikeaan kohtaan ratkaisevana tuokiona kaikesta
kylmäkiskoisuudesta huolimatta. Puuttuipa vielä se siro, joskin
näennäisesti satunnainen asentoon vaipuminen, jonka monet ovat
havainneet ratkaisun enteenä ja lemmittyä vieläkin suloisemmaksi
muovaavana seikkana. Miksi tuo kaikki puuttui? Siitä syystä, ettei
ollut kokemusta. Naisen täytyy suudella monet kerrat ennenkuin hän
suutelee hyvin.

Huulten harjoittaminen näitä lemmentervehdyksiä varten noudattaa
todellisuudessa niitä periaatteita, joita silmänkääntäjät ovat
kehitelleet »kortin ajamista» koskevissa esityksissään. Kortti on
vaihdettava sievästi, huomaamatta, pistettävä alle ja tarjottava
vasta sinä silmänräpäyksenä, jolloin mitään aavistamattoman henkilön
käsi ehtii korttikasaa tavoittamaan. »Ajaminen» on toimitettava niin
vaatimattomasti ja kuitenkin niin pakottavasta että pilan esineenä
oleva henkilö tosiaankin luulee valitsevansa, vaikka hänelle työnnetään
käteen.

Sellaisia helpotuksia ei nyt ollut olemassa, ja Stephen oli siitä
tietoinen. Aluksi hän tuokion ajan pahoitteli sitä, että suutelon
pilasi hänen vastustelunsa, mutta sitten hän ilokseen havaitsi, että
hänen kömpelyytensä oli hänen sulonsa.

»Pidätkö siis minusta ja rakastatko minua?» kysyi Stephen.

»Pidän kyllä.»

»Paljonkin?»

»Niin.»

»Ja enkö saa kysyä, tahdotko odottaa minua ja tulla kerran vaimokseni?»

»Miksikä en?» virkkoi hän viattomasti.

»On olemassa eräs este, rakas Elfride.»

»Ei minun tietääkseni.»

»Otaksuhan, että minuun liittyy jotakin, mikä tekee sinulle melkeinpä
mahdottomaksi suostua tulemaan vaimokseni tai isällesi sopeutua
sellaiseen ajatukseen.»

»Mikään ei voi saada minua luopumaan rakkaudestani; sinun luonteessasi
ei voi olla minkäänlaista virhettä. Minä tiedän, että se on puhdas ja
jalo, ja kuinka voisinkaan niinmuodoin olla sinulle kylmäkiskoinen?»

»Eikö siis mikään muu ole meihin vaikuttava — eikö mikään minusta
itsestäni riippumaton seikka määrää minuun kohdistuvia tunteitasi,
Elfie?»

»Ei mikään», virkkoi hän helpotuksesta huoahtaen. »Siinäkö kaikki?
Ulkonaiset seikat? Mitäpä minä niistä?»

»Sinä voit tuskin asiaa arvostella, rakkaani, ennenkuin kuulet, mistä
on kysymys. Jätetään asia, kunnes palaamme kotiin. Minä luotan sinuun,
mutta en voi olla hilpeä.»

»Rakkaus on uusi ja tuore meille kuin kasteinen nurmi, ja me olemme
yhdessä. Rakastavaisten maailmassa se merkitsee paljon. Stephen, minä
luulen arvaavani välisemme eron — kenties miesten ja naisten välisen
eron yleensäkin. Minä olen tyytyväinen voidessani rakentaa onneani
jollekin sattumalta tarjoutuvalle läheiselle perustalle; sinä tahdot
muovata koko maailman onnesi mukaiseksi.»

»Elfride, sinä lausut toisinaan sellaista, mikä saa sinut viisi
vuotta vanhemmaksi itseäsi tai minuakin. Tuo huomautuksesi kuuluu
siihen lajiin. Minä en voisi ajatella niin _vanhasti_, yritinpä miten
tahansa... Ja eikö kukaan rakastaja ole sinua ennen suudellut?»

»Ei kukaan.»

»Minä tiesin sen; sinä olit niin tottumaton. Sinä ratsastat hyvin,
mutta et osaa ollenkaan sievästi suudella, ja ystäväni Knight sanoi
kerran, että se on naisessa erinomainen puutos.»

»Tulehan nyt; minun täytyy nousta jälleen satulaan, muuten emme ehdi
kotiin päivällisajaksi.» He palasivat Pansyn luo. »Enpä usko painoani
nuoren miehen epävakaisen kämmenen varaan», jatkoi hän hilpeästi, »vaan
käytän mieluummin portinpieltä tukikohtana. Kas niin — nyt olen jälleen
oma itseni.»

He lähtivät kotiinpäin samassa hitaassa tahdissa.

Elfriden hilpeys sai Stephenin luopumaan mietteliäisyydestänsä, ja
molemmat unohtivat kaiken muun paitsi hetken tuntojansa.

»Minkätähden sinä aloit minua rakastaa?» kysyi Elfride kauan
katseellansa seurailtuansa lentävää lintua.

»En tiedä», vastasi Stephen vitkaan.

»Varmasti tiedät», tutkaili Elfride.

»Kenties silmiesi vuoksi.»

»Mitäpä niistä? Älähän kiusaa minua huolettomalla vastauksella. Mitäpä
silmistäni?»

»Oh, ei mitään mainitsemisen arvoista. Ne ovat vain hyvät, en osaa
muuta sanoa.»

»Kuulehan, Stephen, minä en pidä sellaisesta. Minkätähden aloit minua
rakastaa?»

»Kenties sinun suusi vuoksi?»

»Mitäpä minun suustani?»

»Minä ajattelin, että suu on kylläkin mukiinmenevä —»

»Se ei ole kovinkaan lohdullista.»

»Siinä sievä jurotus ja suloiset huulet; mutta oikeastaan ei sen
enempää kuin kenellä muulla tahansa.»

»Älähän huoli keksiä kaikenlaista joutavaa, rakas Stephen. Sano
kerrankin: minkä-tähden-aloit-minua-rakastaa?»

»Kenties niskasi ja hiustesi vuoksi, mutta en ole kumminkaan varma
siitä. Tai kenties joutilaan veresi vuoksi, joka vain vaelteli pois
poskistasi ja jälleen takaisin; mutta enhän ole varma. Tai kättesi ja
käsivarsiesi vuoksi, koska ne saattoivat varjoon kaikki muut kädet ja
käsivarret, tai jalkojesi vuoksi, jotka karkeloivat hameesi helman alla
kuin pienet hiiret; tai kielesi vuoksi, joka soi niin herkän heleästi.
Mutta enhän ole ollenkaan varma.»

»Kaikki tuo on helposti sanottu; mutta enpä välitä rakkaudestasi, jos
se vain tuolla tavoin minua latteasti kuvailee eikä ole ollenkaan
varma ja järkeilee jaarittelee. Mutta mitä _tunsitkaan_, Stephen»
(samalla Elfride salaa nauraen loi häneen hilpeän katseen), »kun sanoit
itseksesi 'Minä varmaankin alan rakastaa tuota naista’?»

»Minä en ole milloinkaan niin sanonut.»

»Tai kun sanoit itseksesi: 'Minä en milloinkaan tule rakastamaan tuota
naista’?»

»En ole sanonut niinkään.»

»Niinpä sanoit: 'Luulenpa, että minun on rakastaminen tuota naista’?»

»Enkä sanonut.»

»Mitä sitten?»

»Se oli jotakin paljoa epämääräisempää — ei mitään niin nimenomaista.»

»Sanohan minulle, sano, sano!»

»Ajattelin, ettei ollut lupa sinua ajatella, jos oikein sinua rakastin.»

»Ah, tuota en ymmärrä. Sinusta ei saa selkoa. Ja minä en kysy sinulta
enää milloinkaan — en milloinkaan — en kysy, minkätähden syvimmässä
sydämessäsi aloit minua rakastaa.»

»Suloinen ahdistaja, mitäpä siitä hyötyä? Kaiken pohjalla on lopulta
tämä yksinkertainen asia: että oli aika, jolloin minä en ollut sinua
vielä nähnyt ja jolloin en sinua rakastanut; että sitten sinut näin ja
aloin sinua rakastaa. Riittääkö se?»

»Riittää; minä koetan saada sen riittämään... Minä luulen tietäväni,
minkätähden sinua rakastin. Sinä olet kaunis, tietysti; mutta minä en
sitä ajatellut. Syynä oli se, että sinä olet niin oppivainen ja kiltti.»

»Eivätpä nuo oikeastaan ole ominaisuuksia, joiden vuoksi miestä sopii
rakastaa», virkkoi Stephen, äänessä hieman tyytymätön itsekritiikin
sävy. »Mutta olkoonpa menneeksi. Kun ehdimme kotiin, niin minun täytyy
pyytää isääsi sallimaan meidän kohta kihlautua. Kihlausaika tulee
olemaan pitkä.»

»Minun mielestäni olisi parempi... Stephen, älä huoli puhua siitä
ennenkuin huomenna.»

»Miksi?»

»Näetkös, jos hän vastustaisi — minä en usko hänen sitä tekevän; mutta
jos hän kumminkin vastustaisi — niin meillä on tietämättömyydessämme
yksi onnen päivä enemmän... Mitä mietteitä nyt haudotkaan?»

»Minä ajattelin, kuinka hyvä ystäväni Knight iloitsisi tästä näkymöstä.
Kunpa hän voisi saapua tänne.»

»Hän näyttää kovin sinua askarruttavan», vastasi Elfride hieman
mustasukkaisesti niskaansa nakaten. »Hänen täytyy olla erittäin
mielenkiintoinen mies, koska hän siinä määrin ottaa tarkkaavaisuutesi
valtoihinsa.»

»Mielenkiintoinen!» virkkoi Stephen, kasvot innostusta hehkuen,
»sanoisit mieluummin jalo, ylevä.»

»Aivan niin, aivan niin; minä unohdin asian», virkkoi Elfride
puolittain ivallisesti. »Englannin jaloin mies, kuten meille eilen
sanoit.»

»Hän on hieno mies, nauroitpa miten tahansa, miss Elfie.»

»Minä tiedän, että hän on sankarisi. Mutta mitä hän tekee? Eikö mitään?»

»Hän kirjoittaa.»

»Mitä hän kirjoittaa? En ole milloinkaan kuullut hänen nimeänsä
mainittavan.»

»Koska hänen persoonallisuutensa, samoinkuin erinäisten toisten
hänen kaltaistensa, sulattaa itseensä eräs suuri ME, nimittäin se
käsinkoskematon olio, jonka nimenä on _Nykyaika_ — yhteiskunnallinen ja
kirjallinen aikakauslehti.»

»Onko hän ainoastaan aikakauslehden toimittaja?»

»_Ainoastaan_, Elfie! Minä voin vakuuttaa sinulle, että on hieno asia
kuulua _Nykyajan_ toimituskuntaan. Hienompi kuin olla huomattava
kaunokirjailija.»

»Tuo on piikki minulle onnettoman _Kellyonin linnani_ johdosta.»

»Ei, Elfride», kuiskasi hän, »sitä en tarkoittanut. Minä tarkoitan,
että hän todellakin on melkoinen kirjallisuuden mies eikä aivan
tavallinen toimittaja. Hän kirjoittaa arvokkaampia asioita, vaikka
toisinaan arvostelee kirjojakin. Hänen tavalliset tuotteensa ovat
yhteiskunnallisia ja eetillisiä kirjoitelmia — kaikki se, mitä
_Nykyaika_ kirjallisten katsaustensa ohella sisältää.»

»Minä myönnän, että hänen täytyy olla lahjakas, jos hän kirjoittaa
_Nykyaikaan_. Lehti tulee meille silloin tällöin. Minä haluaisin isän
sen tilaavan, mutta hän on kovin vanhoillinen. Mutta sitten eräs toinen
tuota mr Knightiä koskeva seikka — minä arvelen, että hän on erittäin
hyvä ihminen.»

»Erinomainen ihminen. Minä pyrin pääsemään hänen läheiseksi
ystäväksensä ajan mittaan.»

»Etkö jo ole?»

»En, en siinä määrin», vastasi Stephen, ikäänkuin sellainen otaksuma
olisi ollut liiallinen. »Näetkös, asia oli tällainen. Hän on kotoisin
samoilta seuduilta kuin minäkin ja opetti minua; mutta minä en ole
hänen läheinen tuttavansa. Olenpa iloinen, kun ehdin rikkaammaksi ja
maineikkaammaksi ja hyväksi veikoksi hänen kanssaan.» Stephenin silmät
säikkyivät.

Elfriden pehmeät huulet alkoivat nyrpistyä. »Sinä ajattelet alinomaa
häntä ja pidät hänestä enemmän kuin minusta!»

»Enpä suinkaan, Elfride. Tunne on ihan toista maata. Mutta minä pidän
hänestä, ja hän ansaitseekin enemmän kiintymystä kuin voin hänelle
tarjota.»

»Sinä et ole nyt kiltti, vaan teet minut mahdollisimman
mustasukkaiseksi!» huudahti Elfride itsepintaisesti. »Minä tiedän,
ettet koskaan voi puhua jollekin kolmannelle henkilölle minusta niin
lämpimästi kuin hänestä minulle.»

»Mutta ethän ymmärrä asiaa, Elfride», virkkoi Stephen kärsimättömin
elein. »Kunhan häneen kerran tutustut. Hän on loistelias — ei, se ei
ole oikea sana; hän on mietteliäs — mutta ei tuokaan hänen laatuansa
ilmaise — hän on sellainen, että sinua varmaan viehättäisi keskustella
hänen kanssaan. Hän on mitä haluttavin ystävä, ja siinä ei ole
puoletkaan siitä, mitä voisin sanoa.»

»Minä en välitä siitä, kuinka hyvä hän on. Minä en halua oppia häntä
tuntemaan, koska hän tulee meitä erottamaan. Sinä ajattelet häntä öin
päivin, paljoa enemmän kuin ketään muuta; ja kun häntä ajattelet, niin
minä olen suljettu pois mielestäsi.»

»Ei, rakas Elfie. Minä rakastan sinua hellästi.»

»Ja minä en voi sietää, että puhut minulle hänestä niin lämpimästi
parhaillaan minua rakastaessasi. Stephen, otaksuhan, että me olisimme
molemmat hukkumassa, tuo Knight ja minä, ja sinä voisit pelastaa
ainoastaan toisen meistä —»

»Niin — tuo tuhma vanha asetelma — kumman teistä pelastaisin?»

»Niin, kumman? Et minua.»

»Molemmat», virkkoi hän puristaen Elfriden vapaata kättä.

»Ei, se ei käy päinsä; ainoastaan toisen meistä.»

»En voi sanoa; en tiedä. On epämieluisa, kerrassaan kamala ajatus, että
täytyy toimia.»

»Ahaa, minä tiedän. Sinä pelastaisit hänet ja antaisit minun hukkua,
hukkua, hukkua; ja minä en välitä rakkaudestasi!»

Hän oli yrittänyt luoda sanoihinsa hilpeätä sävyä, mutta viimeisen
lausuman iloisuus oli sangen teennäinen.

Keskustelun ehdittyä tähän vaiheeseen hän lähti kiertämään erästä
tien käännettä, missä jalkapolku erosi tiestä yhtyäkseen siihen
jälleen hieman etäämpänä. Jälleen näkyviin ilmestyttyänsä Elfride yhä
suuntasi katseensa hänestä pois jättäen hänet epäsuosionsa kylmyyteen
värjöttelemään. Tässä välinpitämättömyyden pelissä Stephen joutui
piankin häviölle. Hän kiersi polkuansa ja ilmestyi pian Elfriden
näköpiiriin.

»Oletko vihainen, Elfie? Miksi et virka mitään?»

»Niinpä pelasta minut ja anna tuon mr Taitoniekan hukkua. Minä vihaan
häntä. Mitä siis tekisit?»

»Sinun ei tosiaankaan pitäisi asettaa niin ankaraa kysymystä, Elfie. Se
on naurettavaa.»

»Niinpä en halua olla enää kanssasi kahdenkesken. Menettelet
säälimättömästi minua niin loukatessasi!» Hän nauroi omalle
mielettömyydellensä, mutta jatkoi yhä.

»Kuulehan, Elfie, sovitaan pois ja ollaan ystäviä.»

»Sano, että pelastaisit minut ja antaisit hänen hukkua.»

»Minä pelastaisin sinut — ja myöskin hänet.»

»Ja antaisit hänen hukkua. Myönnähän, muuten et minua rakasta!» jatkoi
Elfride kiusoitellen.

»Ja antaisin hänen hukkua», huudahti Stephen epätoivoisena.

»Kas niin; nyt olen sinun!» virkkoi Elfride, ja naisellinen voitonriemu
säteili hänen silmistänsä.

»Toinen korvarengas on poissa, neiti, niin totta kuin elän», virkkoi
Unity heidän eteiseen astuessaan.

Elfriden kasvoihin kohosi onnettoman aavistuksen ilme, ja hänen kätensä
kimposi korvanlehteen kuin nuoli.

»Siinä sitä ollaan!» huudahti hän Stephenille silmäillen häntä
moittivasti.

»Minä tosiaankin ihan unohdin. Kunpa olisin muistanut!» vastasi hän
omantunnon pistoksia ilmaisevin kasvoin.

Elfride pyörähti takaisin ja kääntyi pensaikkoon. Stephen seurasi.

»Jos te olisitte pyytänyt _minua_ pitämään silmällä jotakin, Stephen,
niin minä olisin tehnyt sen mitä nuhteettomimmin», jatkoi Elfride
oikkuansa noudatellen, kun kuuli hänen tulevan jäljessä.

»Unohtaminen on anteeksiannettavaa.»

»Te löydätte sen, jos haluatte minun teitä kunnioittavan ja isän
antavan suostumuksensa kihlaukseemme.» Hän mietti hetkisen ja lisäsi
sitten vakavammin: »Minä tiedän nyt, missä sen kadotin, Stephen. Se
tapahtui kalliolla. Minä tunsin itsessäni jonkin hienon muutoksen,
mutta ajatukseni olivat siinä määrin muualla, etten tullut sitä
ajatelleeksi. Siellä se nyt on, ja teidän täytyy lähteä sitä hakemaan.»

»Minä lähden heti.»

Hän lähti astelemaan paahtavassa helteessä ja varhaisen ehtoopäivän
kuolemankaltaisessa hiljaisuudessa. Hän nousi huimaavan nopeasti sille
tuuliselle rantaäyräälle, missä he olivat istuneet, kopeloi ja kouri
kiviä ja kiven rakoja, mutta Elfriden kadonnutta jalokiveä ei näkynyt
missään. Sitten Stephen alkoi astella hitaasti takaisin, pysähtyi
tienristeyksessä hetkiseksi miettimään, lähti ylätasangolta vainioiden
halki Endelstowin kartanoon päin.

Hän kulki joen rantaa, jalkapolkua pitkin, ollenkaan suuntaa
hapuilematta, ilmeisesti aivan hyvin tuntien jokaisen askelenalan.
Varjojen alkaessa venyä pitkiksi ja auringonvalon käydessä
leppoisammaksi hän kulki kahdesta veräjästä ja saapui Endelstowin
puiston tienoille. Joki virtasi nyt puiston aidan vieritse sukeltaen
hieman kauempana lehdon peittoon.

Siinä sijaitsi aidan ja joen välimaalla hieman korkeammalla kohdalla,
jota joki kiersi, ihmisasumus. Tämän piilossa olevan rakennuksen
luonteenomaisimpana osana oli päädystä kohoava savupiippu, jonka
kulmikasta muotoa säläsi rehottava muurivihreä. Se oli versonut niin
runsaana ja avartunut niin kauas juuristansa, että savupiippu sai
melkein tornimaiset mittasuhteet. Vähässä matkassa rakennuksen takana
kohosi puiston aita, ja sen yläpuolelle kohosivat sykomorien latvukset,
joita leppoisa tuulenhenki hiljalleen häilytteli.

Stephen kulki etupuolella olevan pienen sillan yli, asteli rakennuksen
ovelle ja avasi sen koputtamatta ja minkäänlaista muutakaan merkkiä
antamatta.

Oven avautuessa kuului tervehdyksiä, sitten siirrettiin tuolia
kivipermannolla, ikäänkuin joku olisi pöydästä noustessaan työntänyt
sen loitommalle. Ovi sulkeutui jälleen, ja nyt ei kuulunut sisästä
muuta kuin vilkasta juttelua ja lautasten helinää.




VIII


Usvat kiiriskelivät lammista ja rämeistä yöllisille retkillensä, kun
Stephen saapui pappilan ulko-ovelle. Elfride seisoi portailla kellervän
lännen-taivaan valaisemana.

»Ette suinkaan ole koko aikaa etsinyt minun korvarengastani?» kysyi hän
huolestuneena.

»En ole; enkä ole sitä löytänyt.»

»Se ei haittaa. Vaikka asia minua kylläkin kiusaa. Ne olivat sievimmät,
mitä minulla on. Mutta mitä olettekaan tehnyt, Stephen — missä olette
ollut? Minä olen ollut kovin levoton. Minä pelkäsin, miten teidän
kävisi, kun ette tunne seutua tuumaakaan. Minä ajattelin, että olisitte
voinut pudota kalliolta! Mutta nyt tekee mieleni torua teitä siitä,
että minua niin pelotitte.»

»Minun täytyy nyt puhutella isäänne», virkkoi Stephen verraten
äkkiarvaamatta. »Minulla on paljonkin sanomista hänelle — ja teille,
Elfride.»

»Saattaako se, mitä teillä on sanottavana, vaaraan tämän kauniin hetken
ja onko se sama salaperäinen seikka, johon niin usein viittailette, ja
tekeekö se minut onnettomaksi?»

»Mahdollista kyllä.»

Elfride hengitteli raskaasti ja silmäili ympärillensä ikäänkuin
kuiskaajaa etsien.

»Siirtäkää se huomiseen», sanoi hän.

Stephen huokasi hänkin tahtomattaan.

»Ei, sen täytyy tapahtua tänä iltana. Missä on isänne, Elfride?»

»Kasvitarhassa luullakseni», vastasi Elfride. »Siellä hän iltaisin
mieluimmin oleskelee. Minä poistun nyt. Sanokaa kaikki, mitä on
sanottavaa — tehkää kaikki, mitä on tehtävää. Ajatelkaa, että minä
odottelen pelokkaana tulosta.» Elfride astui siitä takaisin huoneisiin.

Hän odotteli vierashuoneessa katsellen, kuinka valot himmenivät
varjoiksi, varjot painuivat pimeään, kunnes ei enää voinut hillitä
kärsimätöntä haluansa saada tietää, mitä puutarhassa oli tapahtunut.
Hän kiersi pensaikon, avasi puutarhan veräjän ja tähyili joka
puolelle hämyiseen tarhaan. Heitä ei ollut siellä. Hän nousi
pienille tikapuille, joita oli käytetty hedelmiä korjattaessa, ja
silmäili puutarhanmuurin yli vainiolle. Vainio ulottui aina pappilan
tilustenrajoille, missä oli pensasaita. Aidan viertä käyskeli mr
Swancourt edestakaisin ja jutellen ääneen — itsekseen, kuten aluksi
näytti. Niin ei kumminkaan ollut laita; aidan toiselta puolelta kuului
vastaavan ääni, joka tosin kaikui pehmeältä, mutta ei ollut Stephenin.

Toisen keskustelijan täytyi olla läheisen kartanon kauan hoitamatta
olleessa puutarhassa, joka siihen kuuluvine pienine tiluksineen oli
äskettäin siirtynyt erään Troyton-nimisen henkilön haltuun. Elfride ei
ollut milloinkaan häntä nähnyt.

Ei siis ollut mitään aihetta häiritä isää. Näytti siltä, ettei Stephen
sittenkään ollut ilmaissut asiaansa niinkuin oli halunnut ja aikonut.
Elfride lähti jälleen sisään ihmetellen, minne Stephen oli voinut
joutua. Keksimättä mitään parempaa tekemistä hän lähti yläkertaan omaan
pieneen huoneeseensa. Siellä hän istuutui avoimen ikkunan ääreen,
nojasi kyynäspäänsä pöytään ja posken käteensä ja vaipui mietteisiinsä.

Oli lämmin ja hiljainen elokuun ilta. Vähäisinkin melu kuului pitkien
matkojen päähän. Siinä hän istui ajatellen Stepheniä ja pahoitellen
sitä, että hän oli suotta lähtenyt hänen seurastansa. Elfride ajatteli,
kuinka hienotunteinen ja herkkä hän oli, mutta siitä huolimatta
riittävässä määrin mies omistaakseen oman salaisuutensa, joka
melkoisesti kohotti hänen arvoansa Elfriden silmissä. Tarkastellen
siinä asioita sisäisen näkemyksensä avulla hän ei enää tajunnut ajan
hupenemista.

Omituiset sattumat, varsinkin ne, jotka ovat laadultansa ylen
tavallisia ja jokapäiväisiä, ovat niin yleisiä, että me totumme niiden
selittämättömyyteen ja unohdamme kysyä, eikö niitä vastaan puhuva
erinomaisen suuri todennäköisyys melkein todista, etteivät ne olekaan
pelkkää sattumaa. Elfridelle sattui sellaista tänä hetkenä. Hän oli
kahdennen kymmenennen kerran eloisasti mieleensä kuvailemassa aamuista
suuteloa ja asettelemassa huuliansa siihen asentoon, jota toinen
samanlainen edellyttäisi, kun kuuli saman tempun suoritettavan pihalla,
ihan ikkunansa alla.

Suutelo ei ollut hiljaista ja salaista lajia, vaan päättäväinen,
äänekäs ja taitava.

Elfriden kasvot sävähtivät punaisiksi, hän katsahti ulos, mutta
tuloksetta. Taivaan kalpeata kajastetta vasten piirtyi ylänkömaan
tumma, alakuloinen viiva, jota katkaisi ainoastaan erään toisia
korkeammaksi kasvaneen seetripuun terävä ääriviiva.

Mahdollista oli, että jos pihan nurmikolla olisi seisonut ihmisiä,
Elfride olisi nähnyt heidän himmeät hahmonsa. Mutta pensasryhmät, jotka
aikaisemmin olivat vain olleet läikkinä aukiolla, olivat nyttemmin
kasvaneet tuuheiksi ja laajoiksi ja peittivät nyt ainakin puolet pihan
piiriä. Suuteleva pari oli voinut piillä jonkin pensaan varjossa;
missään tapauksessa ei ollut ketään näkyvissä.

Ellei Elfriden rakastajaan olisi milloinkaan liittynyt mitään
arvoituksellista seikkaa, hän ei olisi missään tapauksessa sallinut
mieleensä heräävän sitä epäilystä, että hänellä saattoi olla jotakin
osaa äskeisessä tapahtumassa. Mutta ne sanomatta jätetyt asiat, jotka
tosin lisäsivät sitä salaperäisyyttä, jonka puutteessa Elfride ei
olisi milloinkaan toden teolla häneen rakastunut, toisaalta herättivät
kaikenlaisia epäilyksiä, ja hienoista mustasukkaisuutta tuntien Elfride
kysyi itseltänsä, eikö Stephen voinut olla syyllinen.

Elfride asteli varpaisillaan portaita alas juuri siihen kohtaan, missä
oli Stephenistä eronnut hänen aikoessaan lähteä juttelemaan kahden
kesken isän kanssa. Sitten hän asteli kaikkiin niihin piilopaikkoihin,
joista suutelo oli voinut kuulua, mutta siellä ei ollut ketään. Sisään
palattuansa hän huusi sisäkköä.

»Hän on mennyt tätilään iltaansa viettämään», sanoi mr Swancourt
pistäen päänsä työhuoneensa ovesta ja antaen kynttiläinsä valon tulvia
Elfriden kasvoihin, joissa paloi mielenhämmingin puna.

»Minä en tiennyt, että olette sisällä, isä», virkkoi hän hämmästyneenä.
»Valoa ei varmaankaan näkynyt, kun olin pihamaalla?» Hän kääntyi
katsomaan ja näki uutimien olevan vielä sulkematta.

»Olenhan minä sisällä», virkkoi mr Swancourt välinpitämättömästi.
»Mitä Unityltä tahdot? Luulenpa, että hän järjesti illallisen ennen
lähtöänsä.»

»Tosiaanko? — Minä en ole ollut katsomassa. — En minä häntä senvuoksi.»

Nyt, kun nimenomaista syytä kysyttiin, Elfride tuskin tiesi, mikä se
oli. Hänen ajatuksensa siirtyivät erääseen toiseen, tosin mitättömältä
näyttävään seikkaan. Liedellä lepäsi hehkuva tulitikku, joka osoitti,
että huoneesta ei ollut näkynyt tulta, koska kynttilät vasta aivan
äsken oli sytytetty.

»Minä saavuin vastikään», sanoi kirkkoherra. »Minä luulin, että olit
jossakin ulkona mr Smithin seurassa.»

Kokemattoman Elfridenkin täytyi välttämättä ajatella, että hänen isänsä
oli ihmeen sokea, ellei havainnut, millaisia seurauksia hänelle ja
Stephenille koitui, kun heidät muitta mutkitta jätettiin toistensa
seuraan, ihmeen huolimaton, jos hän tuon näki, mutta ei huolinut sitä
ajatella, ihmeen hyvä, jos hän — kuten todennäköisintä — näki sen,
ajatteli sitä ja hyväksyi sen. Nämä mietteet keskeytyivät samassa,
kun portille ilmaantui Stephen, jonka päätä ja hartioita puiden takaa
kohoava kuu hopeoi.

»Liittyvätkö vaikeutenne jollakin tavoin siihen suuteloon, joka äsken
sattui pihamaalla?» kysyi Elfride äkkiä, melkein kiivaasti.

»Suuteloon pihamaalla?»

»Niin!» virkkoi hän, tällä kertaa käskevästi.

»Minä en käsittänyt tarkoitustanne enkä käsitä sitä oikein vielä
nytkään. Minä en varmaankaan ole suudellut ketään pihamaalla, jos
tosiaankin haluatte siitä tietoa, Elfride.»

»Ettekö tiedä mitään sellaisesta tapahtumasta?»

»En mitään. Mikä saa teidät kysymään?»

»Älkää pakottako minua kertomaan; se ei ole ollenkaan tärkeätä. Entä
oletteko puhunut isälle kihlauksestamme, Stephen?»

»En», virkkoi hän pahoitellen. »En löytänyt häntä heti, ja sitten aloin
ajatella, mitä sanoitte vastustuksesta, kiellosta — mahdollisista
katkerista sanoista ja onnemme raukeamisesta — ja päätin siirtää asian
huomiseen. Niin voitamme yhden ilon päivän, värähtelevän ilon päivän.»

»Niin, mutta olisi sopimatonta kauemmin vaieta», virkkoi Elfride
hellästi, siten ilmaisten, että hänen kasvonsa olivat lämmenneet.
»Minä haluan hänen tietävän rakkaudestamme. Miksi oletkaan omaksunut
viivyttelyä koskevan ajatukseni?»

»Minä selitän seikan. Mutta haluan ilmaista salaisuuteni ensin sinulle
— tahdon sanoa sen nyt. On vielä pari-kolme tuntia makuullemenoaikaan.
Lähdetään kukkulalle kirkon luo.»

Elfride myöntyi mitään lausumatta, he lähtivät pihamaalta eräästä
sivuportista ja etenivät kuutamoiselle alueelle.

Kirkon ovi oli lukossa. He kääntyivät portille ja kävelivät käsi
kädessä etsien kirkkomaalta istumasijaa. Stephen valitsi laakean
hautakummun, joka näytti uudemmalta ja valkoisemmalta kuin sen
ympärillä olevat, istuutui ja veti leppoisasti Elfriden kättä puoleensa.

»Ei, ei siihen», virkkoi Elfride.

»Miksi ei?»

»Muuten vain; mutta olkoon menneeksi.» Elfride istuutui.

»Elfie, rakastatko minua huolimatta kaikesta, mikä voi olla minua
vastaan?»

»Ah, Stephen, miksi tuota toistelet alinomaa ja alakuloisesti?
Tiedäthän, että rakastan.» Hän siirtyi lähemmäksi ja jatkoi: »Mitä
sinusta sanottaneenkin — ja mitään pahaa ei voida sanoa — minä pysyn
sittenkin sinulle uskollisena. Sinun tiesi ovat minun tieni aina
elämäni loppuun saakka.»

»Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, keitä vanhempani ovat tai
millaisessa seurapiirissä minä olen alkujaan liikkunut?»

»En, en erikoisesti. Olen havainnut käytöksessäsi muutamia seikkoja,
jotka ovat hieman omituisia — en mitään enempää. Arvelen, että olet
liikkunut niissä seurapiireissä, joissa ammattien harjoittajat yleensä
liikkuvat.»

»Entä jos otaksumme, ettei suvussani ole ketään muuta oppinutta
ammattimiestä kuin minä?»

»Siitä en välitä. Minua koskee ainoastaan se, mikä sinä olet.»

»Missä luulet minun käyneen koulua — tarkoitan: millaista koulua?»

»Olet kaiketi ollut jonkin herra tohtorin akatemiassa.»

»En. Olen käynyt aluksi kyläkoulua ja myöhemmin kansakoulua.»

»Eikö muuta! Mutta mitäpä siitä, minä rakastan sinua siitä huolimatta
yhtä paljon, Stephen, rakas Stephenini», virkkoi hän hellästi. »Miksi
kerrotkaan minulle näistä asioista niin tehostaen? Mitä ne minulle
kuuluvat?»

Stephen veti hänet lähemmäksi ja jatkoi:

»Minkä tuuletkaan isäni olevan — mitä luulet hänen tekevän, tarkoitan?»

»Hän luultavasti harjoittaa jotakin ammattia.»

»Ei, hän on muurari.»

»Vapaamuurariko?»

»Ei, vaan maalainen ja päiväpalkkalainen muurari.»

Elfride ei virkkanut aluksi mitään. Hetkisen kuluttua hän kuiskasi:

»Tuo ajatus tuntuu minusta oudolta. Mutta mitäpä siitä; eihän se mitään
haittaa?»

»Mutta etkö ole vihainen, etten ole sitä aikaisemmin sinulle kertonut?»

»En, en ollenkaan. Onko äitisi elossa?»

»On.»

»Onko hän ystävällinen?»

»On kyllä — maailman paras äiti. Hänen sukulaisensa ovat olleet
vuosisatojen ajat hyvinvoipia vapaatilallisia, mutta hän oli vain
maitotyttö.»

»Ah, Stephen!» kuului Elfriden hämmästynyt kuiskaus.

»Hän pysyi toimessaan pitkät ajat sen jälkeen, kun oli mennyt naimisiin
isäni kanssa», jatkoi Stephen enempää arkailematta. »Minä muistan
varsin hyvin, kuinka pienenä pahaisena olin hänen mukanansa, kun hän
maitoa kuori ja kirnusi, ja olin muka olevinani joksikin hyödyksi. Se
oli kylläkin onnellinen aika!»

»Eipä suinkaan — onnellinen varmaankaan ei.»

»Olipa varmaan.»

»Minä en voi käsittää, kuinka saattaisi olla onnea siellä, missä on
suoritettava rasittavaa ruumiillista työtä elääkseen - punaisin ja
sierautunein käsin ja jaloissa puukengät... Stephen, minä myönnän,
että tuntuu omituiselta ajatella, että olet nuoruudessasi ollut niin
— niin hienostumaton ja suorittanut sellaisia palvelijain tehtäviä.»
(Stephen vetäytyi tuuman tai pari loitommalle.) »Mutta minä _rakastan
sinua_ siitä huolimatta», jatkoi Elfride painautuen jälleen lähemmäksi
hänen olkapäätänsä, »enkä välitä mitään menneisyydestä. Olethan sitäkin
arvokkaampi, kun olet raivannut kaikesta huolimatta itsellesi tien
maailmassa.»

»Se ei ole omaa ansiotani; Knight se minua ajoi eteenpäin.»

»Oh, aina sama juttu — aina hän ja vain hän!»

»Niin, ja syystäkin. Nyt ymmärrät, Elfride, miksi olen nauttinut
kirjeellistä opetusta. Minä tunsin hänet jo aikoja ennen kuin hän
lähti Oxfordiin, mutta en ollut ehtinyt niin pitkälle, että hän olisi
uskonut minun ehtineen riittävän pitkälle klassillisten kielten
opinnoissa. Sitten minut lähetettiin pois kylästä, ja me kohtasimme
toisemme harvoin; mutta hän piti säännöllisimmin yllä kirjeellistä
opetusta. Minä kerron sinulle koko tarinan, mutta en nyt. Nyt ei ole
muuta sanottavanani kuin mainita paikat, henkilöt ja aikamäärät.» Hänen
äänensä aleni tässä kohden pelokkaasti.

»Ei; älä huoli sanoa enempää. Olet rakas kelpo poika, kun olet
sanonut, mitä olet sanonut; eikä se niin kovin pelottavaa olekaan.
Onhan muuttunut mitä tavallisimmaksi asiaksi, että miljoonainomistajat
aloittelevat lähtemällä Lontooseen työkojeet repussaan ja puoli kruunua
taskussaan. Sellainen alkuperä alkaa olla niin arvossapidetty», jatkoi
hän hilpeästi, »että siihen liittyy jonkinlaista normandilaisen
sukupuun tuoksua.»

»Kunhan olisin jo yrityksissäni onnistunut, en tuosta välittäisi. Mutta
toistaiseksi kaikki on pelkkää mahdollisuutta.»

»Se riittää. Tämäkö siis oli huolenasi?»

»Minä ajattelin tekeväni väärin, jos sallin sinun rakastaa itseäni
kertomatta sinulle tarinaani; ja toisaalta pelkäsin sitä tehdä.
Pelkäsin menettäväni sinut, ja olin siinä kohden pelkurimainen.»

»Kuinka kaikki sinua koskevat seikat selviävätkään tämän tiedon
nojalla! On kohta ilmeistä, miksi pelaat niin omituisella tavalla
shakkia, miksi äännät latinankieltä niinkuin äännät ja miksi
kirjaviisauteesi liittyy tavallisimpia sosiaalisia seikkoja koskevaa
tietämättömyyttä. Eikö tämä kaikki ole yhteydessä sen kanssa, mitä näin
lordi Luxellianin luona?»

»Mitä siellä näitkään?»

»Minä näin varjosi, näin kuinka puit viittaa naishenkilön ylle. Minä
olin sivuovella; te molemmat olitte huoneessa, jonka ikkuna oli minua
vastapäätä. Hetkisen kuluttua sinä tulit luokseni.»

»Hän oli äitini.»

»Äitisi _siellä_!» Elfride vetäytyi kauemmaksi silmäilläkseen häntä
mielenkiinnoin.

»Elfride», virkkoi Stephen, »minä ajattelin kertoa sinulle lopun
huomenna — olen jättänyt sen vielä sanomatta — mutta minun on se nyt
sittenkin sanominen. Se koskee vanhempieni asuinpaikkaa. Missä luulet
heidän elävän ja olevan? Sinä tunnet heidät — ainakin ulkonäöltä.»

»_Minäkö_ tunnen heidät!» virkkoi Elfride hämmästystänsä hilliten.

»Niin, minun isäni on John Smith, lordi Luxellianin muurarimestari,
joka asuu puiston muurin takana joen rannalla.»

»Stephen! Se ei voi olla mahdollista?»

»Hän rakensi — tai oli mukana rakentamassa sitä taloa, jossa te asutte,
vuosia sitten. Hän pystytti lordi Luxellianin portin kivipylväät.
Isoisäni istutti ne puut, jotka reunustavat pihamaatanne; isoäitini —
joka työskenteli vainiolla hänen kerallansa — piti pystyssä jokaista
puuta hänen luodessaan multaa juurille; he kertoivat tuon minulle, kun
olin vielä lapsi. Hän toimi myöskin suntiona ja haudankaivajana, ja
monet haudat tässä ympärillämme ovat hänen käsialaansa.»

»Kun arvaamattamme hävisit ensimmäisenä aamuna tulosi jälkeen, menitkö
silloin tapaamaan isääsi ja äitiäsi?... Nyt ymmärrän; eipä ihmekään,
että näytit tuntevan kylän tiet ja polut!»

»Eipä ihmekään. Mutta sinun tulee ottaa huomioon, etten ole täällä
asunut yhdeksännen ikävuoteni jälkeen. Siihen ikään ehdittyäni
minä muutin olemaan ja elämään setäni, seppämestarin luo Exonburyn
lähistölle voidakseni käydä kansakoulua; siihen aikaan ei ollut
yhtäkään koulua täällä kaukaisella rannikolla. Siellä minä tapasin
ystäväni Knightin. Kun sitten olin täyttänyt viisitoista ja saanut
hyvän koulutuksen koulumestarilta ja varsinkin Knightiltä, minä pääsin
oppilaaksi erään arkkitehdin konttoriin siinä kaupungissa, koska
käyttelin kynää taitavasti. Siellä minä olin vielä puoli vuotta sitten,
jolloin sain harjoittelijan paikan eräässä Lontoon konttorissa. Siinä
koko tarinani.»

»Omituista ajatella, että sinä, lontoolainen vieraamme, olet täällä
syntynyt ja tuntenut tämän seudun jo monta vuotta aikaisemmin kuin
minä. Kovin kummalliselta se minusta tuntuu!» virkkoi Elfride hiljaa.

»Äitini niiasi sinulle ja isällesi viime sunnuntaina», sanoi Stephen
kiusallisin tunnoin ajatellen asiain ristiriitaisuutta. »Ja isäsi sanoi
hänelle: 'Minua ilahduttaa nähdä sinut niin säännöllisesti kirkossa,
_Jane_.’»

»Minä muistan sen, mutta en ole milloinkaan hänen kanssaan jutellut.
Minä olen ollut täällä vasta puolitoista vuotta, ja seurakunta on kovin
laaja.»

»Ajattele nyt toisaalta», virkkoi Stephen alakuloisesti hymyillen,
»että isäsi uskoo suonissani virtaavan 'sinistä verta’. Sinä
iltana, jolloin tänne saavuin, hän välttämättä tahtoi todistaa
minun polveutuvan eräästä vanhimpien joukkoon kuuluvasta läntisten
kreivikuntien suvusta perustaen otaksumansa toiseen ristimänimeeni,
joka todellisuudessa on minulla vain senvuoksi, että isoisäni palveli
kolmekymmentä vuotta Fitzmaurice-Smithin perheen puutarhurina.
Nähdessäni sinun kasvosi, armaani, minulla ei ollut sydäntä väittää
häntä vastaan ilmoittamalla hänelle sellaista, mikä olisi estänyt minua
pääsemästä sinun ystävyyteesi.»

Elfride huokasi syvään. »Niin, nyt minä huomaan, kuinka tämä
epätasaisuus voi koitua meille vastukseksi», virkkoi hän hiljaa
ja jatkoi alakuloisesti kuiskaten: »Ei olisi minun puolestani
haitannut, jos he olisivat asuneet jossakin etäällä. Isä olisi
suostunut kihlaukseemme, jos sukulaisesi maalaiset olisivat eläneet
jossakin satojen peninkulmien päässä; etäisyys näet lievittää sukujen
ristiriitoja. Mutta hän ei varmaankaan pidä siitä. — Ah, Stephen,
Stephen, mitä voinkaan tehdä?»

»Mitä tehdä?» virkkoi Stephen kiusaukseen johdatellen, mutta synkin
mielin. »Hylkää minut; anna minun lähteä takaisin Lontooseen äläkä enää
minua ajattele.»

»En, en; minä en voi sinusta luopua! Suunnitelmiemme toivottomuus saa
minut pitämään sinusta sitäkin enemmän... Minä tajuan nyt, mitä en
aluksi havainnut. Stephen, miksi olisimmekaan huolissamme? Miksi isä
vastustelisikaan? Lontoolainen arkkitehti on lontoolainen arkkitehti.
Kukapa siellä sellaisia kyselee? Ei kukaan. Mehän asumme siellä, eikö
totta? Miksi olisimmekaan niin huolissamme?»

»Niin, Elfie», virkkoi Stephen, jonka toiveet syttyivät samalla kuin
Elfriden, »Knight ei ollenkaan ajattele sitä, että olen maalaispoika.
Hän sanoo, että ansaitsen hänen ystävyytensä yhtä hyvin kuin jos olisin
lordin poika, ja jos kerran ansaitsen hänen ystävyytensä, niin kaiketi
myöskin sinun, Elfride?»

»Minä en ole milloinkaan rakastanut ketään muuta kuin sinua», lausui
Elfride vastauksen asemesta, »enpä edes solminut mitään kiinteätä
ystävyysliittoa niinkuin sinä Knightin keralla. Toivoisin, ettet olisi
sinäkään sitä tehnyt. Se vähentää minua.»

»Ei, Elfride, eipä suinkaan», virkkoi hän anellen. »Eikö sinulla
tosiaankaan ole ollut ketään armasta?»

»Ei ketään, jota olisin armaakseni tunnustanut.»

»Mutta eikö kukaan ole sinua rakastanut?»

»On kyllä — eräs kerran; paljonkin, sanoi hän.»

»Onko siitä pitkäkin aika?»

»On, siitä on pitkä aika.»

»Kuinka pitkä, rakkaani?»

»Kokonainen vuosi.»

»Se ei ole _kovin_ pitkä aika» (verrattain pettyneesti).

»Minä sanoin pitkä, en kovin pitkä.»

»Ja tahtoiko hän mennä kanssasi naimisiin?»

»Luullakseni tahtoi. Mutta minä en nähnyt hänessä mitään. Hän ei ollut
kyllin hyvä, vaikka olisin häntä rakastanutkin.»

»Saanko kysyä, kuka hän oli?»

»Tilanomistaja.»

»Tilanomistaja ei ollut kyllin hyvä — kuinka paljon parempi kuin minun
sukuni!» lausui Stephen itsekseen.

»Missä hän nyt on?» jatkoi hän Elfriden puoleen kääntyen.

»_Tässä_.»

»Tässä! Mitä sillä tarkoitat?»

»Minä tarkoitan, että hän on tässä.»

»Missä tässä?»

»Meidän allamme. Hän on tässä haudassa. Hän on kuollut, ja me istumme
hänen haudallansa.»

»Elfie», sanoi nuori mies nousten ja silmäillen hautaa, »kuinka
omituiselta ja surulliselta tuo kuulostaakaan! Se kerrassaan masentaa
minua tänä hetkenä.»

»Stephen, minä en tahtonut istuutua tähän; mutta sinä vaadit.»

»Etkö häntä milloinkaan rohkaissut?»

»En milloinkaan katseella, sanalla taikka merkillä», lausui Elfride
juhlallisesti. »Hän kuoli hivutustautiin ja haudattiin sinä päivänä,
jolloin ensi kerran saavuit luoksemme.»

»Lähdetään pois. Minä en mielelläni ole hänen läheisyydessään, vaikka
et olisikaan häntä milloinkaan rakastanut. Hän oli _ennen_ minua.»

»Ikävyydet saavat sinut kohtuuttomaksi», virkkoi Elfride puolittain
nyreissään seuraten Stepheniä muutaman askelen päässä. »Minun olisi
kenties pitänyt se sanoa, ennenkuin istuuduimme. Niin, lähdetään.»




IX.


Uhkaavien vaikeuksien painostamina Elfride ja Stephen palasivat
kukkulalta käsikädessä. Ovella he pysähtyivät mietteissään, niinkuin
lapset, jotka saapuvat kouluun liian myöhään.

Naiset tyytyvät kohtaloonsa helpommin kuin miehet. Elfride oli nyt
sopeutunut siihen yllättävään ajatukseen, että hänen rakastajansa
alkuvaiheet olivat murheelliset; Stephen sitävastoin ei ollut unohtanut
sitä vähäistä ikävyyttä, että joku muu oli ihaillut Elfrideä ennen
häntä.

»Mikä oli nuoren miehen nimi?» kysyi hän.

»Felix Jethway; lesken ainoa poika.»

»Minä muistan sen perheen.»

»Hän vihaa minua nyt. Hän sanoo, että minä olen surmannut hänen
poikansa.»

Stephen painui mietteisiinsä, ja he astuivat sisään.

»Stephen, minä rakastan yksin sinua», kuiskasi Elfride vavahtavin äänin.

Stephen puristin hänen kättänsä, ja vähäinen varjo väistyi pois
päästäen jälleen vallitsemaan yhteisen ja ilmeisemmän huolen.

Kirkkoherran työhuone näytti olevan ainoa valaistu suoja. He astuivat
sisään, kumpikin yrittäen käytöksellänsä salata sitä salaamatonta
asiaa, että vastavuoroinen rakkaus oli heidän olemustensa vallitsevana
sävelenä. Elfride havaitsi miehen, joka istui häneen selin keskustellen
hänen isänsä kanssa. Hän aikoi vetäytyä takaisin, mutta mr Swancourt
oli huomannut hänet.

»Astu sisään», sanoi hän; »täällä on vain Martin Cannister, joka on
tullut hakemaan jäljennöstä mrs Jethway rukalle.»

Martin Cannister, suntio, oli Elfriden suosiossa. Hän tapasi herättää
neidon mielenkiintoa kertoelemalla merkillisistä kokemuksistansa:
kuinka hän monien vuosien kuluttua, kaivaessaan esiin tuttujen
henkilöiden ruumiita, tunsi heidät jostakin vähäisestä merkistä (vaikka
ei ollutkaan todellisuudessa milloinkaan ketään tuntenut). Hänellä
oli ovelat pienet silmät ja runsas kaksoisleuka, joka jossakin määrin
korvasi nenän huomattavaa niukkuutta.

Cannisterin kädessä oleva paperiliuska ja pöydällä lepäävät rahakolikot
osoittivat, että asia oli järjestyksessä, ja jatkuvan keskustelun
sävystä saattoi päättää, että kuntalaisen ja kirkkoherran mieltä nyt
kiinnittivät paikkakunnan uutiset.

Mr Cannister nousi ja kosketti sormellaan silmäkulmaansa, siten
kunnioittavasti tervehtien Elfrideä, soi puolen tervehdystä
Stephenille, (jota hän, enempää kuin kukaan muukaan kylänmies, ei ollut
ollenkaan tuntenut), istuutui ja ryhtyi jälleen juttelemaan.

»Kuinka pitkälle olinkaan ehtinyt, sir?»

»Paalun iskemiseen», vastasi mr Swancourt.

»Niin, paalustahan oli puhe. Kuten sanoin, Nat oli iskemässä
paalua maahan tällä tavalla.» Mr Cannister piteli kävelykeppiänsä
huolellisesti vaakasuorassa asennossa vasemmalla kädellänsä ja
iski sen nuppiin varsin voimallisesti oikean käden nyrkillä. »John
piteli paalua, tällä tavalla.» Samassa hän hieman heilahdutti
keppiä ja katsahti tiukasti ympärillä olevien henkilöiden silmiin
nähdäkseen, että he olivat hyvin tajunneet asian tähänastiset vaiheet,
ennenkuin hän lähti etenemään. »No niin, kun Nat oli iskenyt paalua
kuusiseitsemän kertaa, hän levähdytti käsivarttansa sekunnin tai parin
ajan. John, joka luuli hänen lopettaneen, nosti kätensä paalun päähän
koetellakseen, seisoiko se lujasti.» Mr Cannister levitti kämmenensä
kepin nupin yli. No niin, Nat ei ollutkaan ajatellut lakata lyömästä,
ja kun John oli nostanut kätensä paalun päähän, niin nuija —»

»Kauheata!» huudahti Elfride.

»Nähkääs, sir, nuija oli jo putoamassa. Nat havaitsi käden, mutta ei
kyennyt enää iskua ajoissa pidättämään. Nuija putosi John Smith paran
kädelle ja murskasi sen taikinaksi.»

»Siunatkoon! Siunatkoon! Mies raukka!» virkkoi kirkkoherra sillä
äänellä, joka kaikuu haavoitettujen suista »Pragin taistelun»
pianoesityksessä.

»Oliko se John Smith, muurarimestari?» huudahti äkkiä Stephen.

»Ei kukaan muukaan; ja hyväsydämisempää miestä ei Jumala kaikkivaltias
ole milloinkaan luonut.»

»Onko hän pahoin loukkaantunut?»

»Minä olen kuullut», virkkoi mr Swancourt Stepheniä huomaamatta, »että
hänellä on poika Lontoossa, erittäin lupaava nuori mies.»

»Hän on varmaan pahoin loukkaantunut!» toisti Stephen.

»Paalunuija ei voi kovin lievästi loukata. No niin, hyvää yötä, ja
hyvää yötä, sir, ja hyvää yötä, neiti.»

Mr Cannister oli kaikessa hiljaisuudessa ryhtynyt poistumaan, ja
kun jäähyväislausumat kuuluivat hänen huuliltansa, hän oli jo oven
ulkopuolella. Hän asteli järein askelin eteisen halki, kulutti enemmän
kuin minuutin ajan yrittäessään sulkea ovea kunnollisesti ja hävisi
sitten kuuluvista.

Stephen oli sillävälin kääntynyt päin ja virkkoi kirkkoherralle:

»Suokaa anteeksi, että poistun täksi illaksi. John Smith on minun
isäni.»

Kirkkoherra ei aluksi asiaa tajunnut.

»Mitä sanoittekaan?» kysyi hän.

»John Smith on minun isäni», virkkoi Stephen vakaasti.

Mr Swancourtin niska kävi entistä punaisemmaksi, rusotus tulvi sieltä
hänen kasvoihinsa, hänen piirteensä kävivät selvemmiksi, ja huulet
näyttivät ohentuvan. Ilmeistä oli, että sarja pieniä seikkoja, jotka
tähän asti olivat jääneet vaille erikoista huomiota, nyt kerääntyi
yhteen muodostaen mr Swancourtin mieleen kirkkaan kuvan, joka teki
kaikki muut Stephenin selitykset joutaviksi.

»Vai niin», virkkoi kirkkoherra kuivin ja värähtämättömin äänin.

Noiden sanojen merkitys riippuu kokonaan niiden sävystä, joten mr
Swancourtin lausuma merkitsi yhtä paljon tai yhtä vähän kuin lausumatta
jättäminen.

»Minun täytyy nyt lähteä», sanoi Stephen rauhattomin ilmein ja
ikäänkuin ei olisi oikein tietänyt, pitikö lähteä, vai jäädä. »Kun
palaan, sir, suonette minun keskustella kanssanne muutamia minuutteja?»

»Epäilemättä. Vaikka oikeastaan ei tunnukaan todennäköiseltä, että
meillä voisi olla mitään yksityisluontoista toisillemme sanottavaa.»

Mr Swancourt otti olkihattunsa, kulki läpi vierashuoneen, johon
kuu valoi hohtoansa, ja astui lasiovesta kuistikolle. Oli helppo
arvata, että mr Swancourtissa, jonka mielen luontainen syvä oli
kutoutunut sukuhistoriallisten tutkimusten, hyvien päivällisten
ja patriisi-muistelmien vaiheilla, ennakkoluulot olivat hänen
aulismielisyyttänsä voimallisemmat ja että Stephenin hetket hänen
ystävänänsä ja vertaisenansa olivat luetut.

Stephen liikahti eteenpäin, ikäänkuin olisi aikonut seurata
kirkkoherraa, peräytyi, oli kerrassaan ymmällä, minne kääntyä, ja
lähti alakuloisena ovelle. Elfride asteli verkalleen hänen jäljessään.
Ennenkuin hän oli ehtinyt kahden askelen päähän portailta, Unity ja
sisäkkö Anna palasivat kyläilyltänsä.

»Oletteko kuullut jotakin John Smithistä? Eihän vamma ole niin vaikea
kuin kerrotaan?» kysyi Elfride aavistellen.

»Ei suinkaan; tohtori sanoo, että se on vain pahanlainen ruhjevamma.»

»Niinhän ajattelinkin!» huudahti Elfride iloissaan.

»Hän sanoo, että vaikka Nat luuleekin, että hänen oli mahdoton pidättää
putoavaa nuijaa, hän kumminkin on niin tehnyt tietämättänsä — onpa
sitä melkoisestikin pidättänyt. Täysi isku näet olisi murskannut käden
kerrassaan, mutta todellisuudessa se on vain mustelmilla.»

»Kuinka kiitollinen olenkaan!» virkahti Stephen.

Ällistynyt Unity katseli häntä pikemmin suullaan kuin silmillään.

»Riittää, Unity», lausui Elfride käskevästi; ja molemmat
palvelijattaret lähtivät.

»Suotko minulle anteeksi, Elfride?» sanoi Stephen heikosti hymyillen.
»Kukaan ei ole moitteeton rakastaessaan». Hän tarttui kevyesti Elfriden
käteen.

Pää kallellaan kuin Greuzen maalaaman kuvan Elfride sanattomasti ja
hellästi moitti hänen epäilystänsä ja puristi hänen kättänsä. Stephen
vastasi puristukseen kolmin kerroin ja lähti sitten isänsä mökille
Endelstowin puiston liepeille.

»Mitä sanotkaan tästä, Elfride?» kysyi hänen isänsä, joka tuli kohta
Stephenin lähdettyä.

Naisellisen sukkelasti Elfride tarttui jokaiseen korteen, jonka nojalla
voi puhua Stephenin puolesta. »Hän on maininnut siitä minulle», sopersi
hän, »joten se ei ole minulle mikään uusi keksintö. Hän oli parhaillaan
aikeissa tulla ilmoittamaan siitä sinulle.»

»Tulla ilmoittamaan minulle! Minkätähden hän ei ole sitä jo aikoja
sitten ilmoittanut? Minä moitin hänen salakähmäisyyttänsä yhtä paljon,
ellen enemmänkin kuin asiaa itseänsä. Näyttääpä melkein siltä, kuin
hän haluaisi pitää minua narrinansa — ja sinua samaten. Te olette
seurustelleet ja vaihtaneet kirjeitä tavalla, jota minä en ollenkaan
hyväksy — mitä sopimattomimmalla tavalla. Sinun olisi pitänyt tietää,
kuinka mahdoton sellainen käytös on. Naisen tulee mitä huolellisimmin
välttää seurustelua Ties-kenen kanssa.»

»Olethan meidät nähnyt, isä, sanomatta koskaan sanaakaan.»

»Oma vikani, tietysti; oma vikani. Mitä lempoa lienenkään ajatellut?
Hän, maalaispoika, ja me Swancourtit, Luxellianien sukulaiset. Me
olemme kulkeneet kohti tyhjää jo vuosisatoja, ja nyt olemme luullakseni
päässeet perille. Kenen minä tänne tämän jälkeen kutsunen!»

Havaitessaan asioiden ylen epäsuotuisan laadun Elfride alkoi itkeä.
»Isä, isä kulta, suo anteeksi hänelle ja minulle! Me pidämme
toisistamme, isä! Ja hän aikoi tulla sinulta kysymään, sallitko meidän
mennä kihloihin, kunnes hän on gentleman samoinkuin sinäkin. Meillä
ei ole kiirettä, isä kulta; me emme ollenkaan tahdo mennä naimisiin
juuri nyt; vasta sitten, kun hän on rikkaampi. Mutta salli meidän mennä
kihloihin, sillä minä rakastan häntä kovin, ja hän rakastaa minua.»

Tuo vetoaminen koski hieman mr Swancourtin tunteisiin, ja hän
pahoitteli, että asiat olivat niinkuin olivat. »Enpä suinkaan!» vastasi
hän lausuen kieltonsa vitkaan ja soinnukkaasti.

»Ei, ei, ei; älä sano niin!»

»Mitä vielä! Onpa se sievä juttu. Ei siinä kyllin, että minä olen
joutunut häpeään pitämällä häntä täällä luonani — erään oman kylän
maalaisen poikaa — vaan nyt minun on vielä otettava hänet vävykseni!
Taivaan nimessä, Elfride, oletko mieletön?»

»Sinä olet nähnyt hänen kirjeittensä saapuvan minulle aina siitä
saakka, kun hän ensi kerran kävi luonamme, ja sinä tiedät, että ne
olivat eräänlaisia — lemmenkirjeitä; ja siitä asti, kun hän on täällä
ollut, sinä olet sallinut hänen olla kanssani kahden kesken melkeinpä
yhtenään. Ja sinä olet arvannut, sinun on täytynyt arvata, mitä me
ajattelimme ja teimme, ja sinä et ole häntä estänyt. Lemmenleikkiä
seuraa lemmenvoitto, ja sinä tiesit, että asiat kehittyisivät siihen
määrään, isä.»

Kirkkoherra torjui tämän terveen järjen varassa suoritetun hyökkäyksen.
»Koska minua ahdistelet, niin sanon sinulle, että tietysti arvasin
jonkinlaista lapsellista kiintymystä voivan kehittyä välillenne, ja
minä myönnän, etten huolinut sitä paljoakaan ehkäistä; mutta toisaalta
minä en ole sitä erikoisesti suosinut, ja kuinka voisitkaan toivoa,
että menettelen niin nyt? Se on mahdotonta; yksikään englantilainen isä
ei kallistaisi korvaansa moisille ehdotelmille.»

»Mutta onhan hän sama mies, isä; sama joka suhteessa, ja kuinka hän
voisikaan olla minulle vähemmän sovelias nyt kuin aikaisemmin?»

»Hän esiintyi nuorena miehenä, jolla on kelpo ystäviä ja joltinenkin
omaisuus; mutta kun hänellä ei ole kumpaakaan, niin hän on toinen mies.»

»Sinä et ole ollenkaan hänestä tiedustellut?»

»Minä nojauduin Hewbyn ilmoitukseen. Hänen olisi pitänyt asia minulle
ilmoittaa. Samaten olisi nuoren miehen itsensä pitänyt se tehdä,
luonnollisesti. Minä pidän mitä kunniattomimpana menettelynä saapua
toisen taloon kavalana Ties-kenenä.»

»Hän pelkäsi asiaa sinulle ilmaista, ja samoin olisin minä pelännyt
hänen sijassaan. Hän rakasti minua liian paljon uskaltaakseen käydä
sellaiseen uhkayritykseen. Mitä taas siihen tulee, että hän ensimmäisen
vierailunsa aikana puhui ystävistänsä, minä en käsitä, miksi hän ei
olisi saanut niin tehdä. Hän saapui tänne liikeasioissa; meitä ei
liikuttanut hänen vanhempiensa laatu. Sitäpaitsi hän tiesi, että
jos olisi sinulle kertonut, niin sinä et olisi milloinkaan häntä
tänne kutsunut, joten hän mahdollisesti ei olisi nähnyt minua enää
milloinkaan. Ja hän halusi nähdä minut. Kukapa voi soimata häntä siitä,
että hän pyrki, millä keinoin tahansa olemaan minun läheisyydessäni —
tytön, jota hän rakastaa? Rakkaudessa on kaikki sallittua. Minä olen
kuullut sinun itsesi niin sanovan, isä, ja sinä itse olisit menetellyt
ihan samoin kuin hän — ja niin olisi menetellyt jokainen mies.»

»Ja keksittyään, mitä minä olen keksinyt, tekisi jokainen mies niinkuin
minä ja välttäisi minun erehdystäni; toisin sanoen: vapautuisi hänestä
kohta, kun vieraanvaraisuuden lait sen sallivat.» Mutta sitten mr
Swancourt muisti olevansa kristitty. »Minä en tietenkään missään
nimessä aio ajaa häntä ulos ovesta», lisäsi hän, »mutta arvelenpa, että
hänellä on sen verran tahdikkuutta, ettei hän tämän jälkeen enää viivy
kauan luonamme.»

»Epäilemättä, sillä hän on gentleman. Tiedäthän, kuinka miellyttävä
hänen käytöstapansa on», jatkoi Elfride, vaikka Stephenin käytöstavan,
samoinkuin Euryaloksen tekojen miellyttäväisyys hänen silmissään johtui
pikemmin hänen oman persoonallisuutensa miellyttäväisyydestä kuin
käytöstavan erinomaisuudesta.

»Mitä vielä; ken hyvänsä voi olla miellyttävä, kunhan elelee vähän
aikaa kaupungissa ja pitää silmänsä auki. Hän on voinut poimia
gentlemannimaisuutensa käymällä kokoelmissa ja teattereissa ja
katselemalla, miten näyttelijät näyttämöllä seurustelevat. Hän
johdattaa mieleeni erään pahimpia juttuja, mitä olen milloinkaan
kuullut.»

»Mikä juttu se on?»

»Kiitän kysymästä, mutta minä en missään tapauksessa kertoisi sinulle
sellaista sopimatonta juttua!»

»Jos hänen isänsä ja äitinsä olisivat eläneet Englannin pohjois- tai
itäosissa», jatkoi Elfride urhoollisesti, vaikka nyyhkytykset alkoivat
keskeyttää hänen puhettansa, »missä tahansa muualla, mutta ei täällä —
niin — sinä — olisit — vain katsonut häntä — etkä heitä! Hänen asemansa
— olisi määrännyt — hänen ammattinsa — eikä hänen isänsä — vaatimaton
asema — ja eihän hän enää — pitkiin aikoihin — asu heidän luonansa.
Vaikka John Smith onkin kerännyt koko joukon rahoja ja kuuluu olevan
paremmissa varoissa kuin me — eihän hän muuten olisi voinut antaa
poikansa ryhtyä sellaiseen varoja kysyvään ammattiin. Ja Stephenille on
vain kunniaksi, että hän on perheensä etevin.»

»Niin. 'Kun eläin on eläimistä parhain, niin hänen seimensä sijaitsee
kuninkaan tallissa’.»

»Sinä loukkaat minua, isä!» huudahti Elfride. »Aivan varmaan loukkaat!
Hän on minun oma Stephenini!»

»Tuo voi olla totta, mutta voi se olla erehdyskin, Elfride», vastasi
jälleen hänen isänsä epämieluisan liikutuksen valloissa vasten
tahtoansa. »Sinä sekoitat toisiinsa tulevaiset mahdollisuudet ja
nykyiset tosiasiat — sen, mitä nuori mies voi olla, ja mitä hän
on. Meidän täytyy pitää silmällä, mikä hän on, eikä sitä, miksi
epätodennäköinen onnenoikku voi hänet tehdä. Seikka on tämä: Erään
seurakuntalaiseni työmiehen poika, miehen, joka kenties on minua
varakkaampi, kenties ei — nuorukainen, joka ei ole vielä edistynyt
maailmassa niin pitkälle, että hänellä olisi mainittavia omia tuloja
ja joka senvuoksi on arvoasemaltansa isänsä tasossa — haluaa kihlata
sinut morsiamekseen. Hänen sukulaisensa asuvat aivan samalla seudulla
kuin sinäkin, joten sinut tässä kreivikunnassa — joka meille merkitsee
maailmaa — aina tunnettaisiin muurari Jack Smithin pojan eikä suinkaan
jonkin lontoolaisen ammattimiehen vaimona. Puheen esineenä on aina
puutos eikä suinkaan sitä korvaava tosiasia. Riittää, älä huoli puhua
enempää. Sinä voit väitellä koko yön ja todistaa mitä tahansa; minä
pysyn sanoissani.»

Elfride silmäili vaieten ja toivottomana ikkunasta, silmät suurina ja
itkettyneinä ja poskipäät kosteina.

»Minä sanon sitä suureksi ajattelemattomuudeksi — ja haluaisin
nimittää sitä hävyttömyydeksi — Hewbyn taholta», alkoi jälleen hänen
isänsä puhua. »Enpä ole moista kuullut — antaa sellaiselle kömpelölle
maalaispojalle sellainen suositus minua varten! Sinä olet tietenkin
joutunut petetyksi samoinkuin minä. Sikäli en sinua ollenkaan
soimaa.» Hän lähti etsimään mr Hewbyn kirjettä. »Näin hän minulle
kirjoitti: 'Kunnioitettu herra. — Noudattaen t. k. 18:ntena päivätyssä
kirjeessänne lausuttua kehoitusta olen päättänyt ottaa kysymyksessä
olevan työn valvoakseni ja toimittaa piirustukset’ j.n.e. 'Apulaiseni,
mr Stephen Smith’ — hän nimitti häntä apulaisekseen, ja minä tietenkin
käsitin hänen tarkoittavan jonkinlaista liikekumppania. Miksi hän ei
sanonut 'sihteeri'?»

»Siinä ammatissa heitä ei milloinkaan nimitetä sihteereiksi, koska
he eivät kirjoita. Stephen — mr Smith — sanoi minulle; Mr Hewby siis
käytti yleisesti hyväksyttyä nimitystä.»

»Salli minun puhua, ole hyvä, Elfride!» 'Apulaisen! mr Stephen
Smith lähtee Lontoosta huomenna varhain aamulla... _Monet kiitokset
ehdotuksestanne, että hän saa asua luonanne... Te voitte,
ehdottomasti luottaa häneen_ ja hänen kirkkoarkkitehtuuria koskevaan
oivallukseensa’. Niin, minä sanon vieläkin, että Hewby saisi hävetä,
kun pitää sellaista melua mitättömästä nuoresta miehestä.»

»Lontoolaiset ammattimiehet», väitti Elfride vastaan, »eivät tiedä
mitään apulaistensa isistä ja äideistä. Heillä on apulaisia, jotka
toimivat vuosikausia heidän konttoreissaan ja liikkeissään heidän
kunnolla tietämättä, missä he asuvat. Lontoolaiset välittävät
ainoastaan siitä, mihin he kykenevät — mitä hyötyä voivat tuottaa
liikkeelle. Ja siinä suhteessa häntä auttaa se, että hän on aina
miellyttävä.»

»Alinomainen miellyttävyys on pikemmin puutos kuin hyve. Se osoittaa,
ettei ihminen kunnolla tajua, ketä hänen tulee halveksia.»

»Se osoittaa, että hän toimii luottamukseen eikä pelkkään ulkonäköön
nojautuen, niinkuin kuului niiden ohje, joiden jälkeläisenä haluat
itseäsi pitää.»

»Hän on varmaan tuonkin sinulle uskotellut! Niin, minä taivuin häntä
epäilemään, koska hän ei välittänyt minkäänlaisista kastikkeista.
Minä olen aina epäillyt henkilön gentlemanniutta, ellei hänen
kitalaessaan ole nimenomaisia makuja. Kehittelemätön kitalaki on
nousukkaan auttamaton pukinsorkka. Kauhistun, kun ajattelen, että
olisin noutanut pullon Martinezia vuodelta 1840 — minulla on niitä
enää vain yksitoista jäljellä — ja tarjonnut siitä miehelle, joka ei
olisi erottanut sitä kaikkein kehnoimmasta! Entä se latinankielinen
säe, jonka hän lausumaani liitti! Se oli tosiaankin ylen kulunnainen;
enhän minä, joka en ole viimeksikuluneiden kahdeksantoista vuoden
aikana klassikkoja avannut, olisi voinut sitä muuten muistaa, No niin,
Elfride, on parasta, että lähdet huoneeseesi; sinä kyllä vapaudut tästä
hullutuksesta ajan mittaan.»

»En, en, en, isä», huokaili Elfride. Kaikista onnettomaan rakkauteen
liittyvistä surkeuksista näet on surkein se ajatus, että se tunne, joka
on kaikkien niiden pohjana, voi häipyä olemattomiin.

»Elfride», virkkoi hänen isänsä karun ystävällisesti, »minulla on eräs
erinomainen suunnitelma, jota en voi nyt sinulle ilmaista. Suunnitelma,
joka on siunaukseksi sekä sinulle että minulle. Se on tyrkytetty
minulle joitakin aikoja sitten — niin, tyrkytetty — mutta minä tulin
ajatelleeksi sen arvoa vasta tänä iltana, kun asiat kävivät ilmi. Olisi
erinomaisen epäviisasta kieltäytyä sitä harkitsemasta.»

»Minä en pidä tuosta sanasta», vastasi Elfride väsyneesti. »Te olette
jo menettänyt ylen paljon suunnitelmienne vuoksi. Onko jälleen kysymys
noista onnettomista kaivoksista?»

»Ei, kaivossuunnitelmista ei ole kysymys.»

»Entä rautatiesuunnitelmista?»

»Ei niistäkään. Se muistuttaa niitä salaperäisiä ilmoituksia,
joiden mukaan aivan typeräkin herrasmies voi ansaita sievän summan
joka viikko, ilman vaaraa, vaivaa ja sormiansa likaamatta. Minä en
kumminkaan aio sanoa mitään, ennenkuin asia on päätetty, vaikka
virkankin tässä sen verran, että sinulla kenties piankin on muuta
tekemistä kuin ajatella Stephen Smithiä. Minä toivon, että olet
nuorelle miehelle ystävällinen etkä äkäinen; sinun tähtesi minä pidän
häntä tavallaan ystävänä. Mutta riittäköön; muutaman päivän kuluttua
sinä ajattelet aivan samoin kuin minä. Lähde nyt makuusuojaasi. Unity
tuo sinulle hieman illallista. En halua sinun olevan täällä, kun hän
tulee takaisin.»




X


Stephen lähti astelemaan takaisin mökille, jossa oli käynyt pari-kolme
tuntia aikaisemmin. Hän saapui lähelle, ja Endelstowin puiston
rajoilla kasvavien lehväisten puiden alla karkelivat kuutamon säteet
hänen vaiheillansa. Kuljettuaan lankkusillan yli ja ehdittyään
puutarhanportille hän näki vastakkaiselta puolelta erään henkilön
saapuvan asumukselle. Se oli hänen isänsä, käsi siteessä. Hän oli
kuutamon valossa vielä kerran tarkastellut puutarhaa ja varsinkin
kaikkein nuorinta naurismaata, ennenkuin sulki mökkinsä yöksi.

Hän tervehti poikaansa pontevasti kuten ainakin. »Hei, Stephen!
Kymmenen minuutin kuluttua olisimme jo olleet makuulla. Tulet kai
katsomaan, kuinka on minun laitani, eikö niin, poikaseni?»

Tohtori oli tullut ja mennyt, ja käsi oli todettu ainoastaan lievästi
loukkaantuneeksi, vaikka tapaus luultavasti olisikin ilmennyt paljoa
vakavampana, jos mr Smith olisi ollut melkoisempi mies. Stephenin
pelokkaasti asiaa tiedustellessa hänen isänsä ei ollenkaan valitellut
kipuansa, vaan sitä ikävyyttä, ettei hänestä ollut hyötyä parina
lähimpänä päivänä. He astuivat yhdessä sisään.

John Smith — iholtansa ruskea kuin syksy, vaatteitansa valkea kuin
talvi — edusti tyydyttävällä tavalla maalaista kivenhakkaajamestaria.
Samoinkuin useimmat muutkin maalaiset ammattilaiset oli hänkin liian
yksilöllinen ollakseen tyypillinen »käsityöläinen» — sellaisia
tyypillisiä ammattilaisia tapaa ainoastaan suurissa kaupungeissa, jotka
hiovat ihmistä niinkuin vesi rannan kiveä muuttaen itsenäisen yksilön
määrätyn luokan murto-osaksi.

Hänen työssään ei ollut sitä erikoistunutta sävyä joka on ominainen
kaupunkien käsityöläisille. Vaikka hän oikeastaan olikin vain
kivenhakkaaja, ei hän kumminkaan katsonut arvoonsa soveltumattomaksi
käsitellä tiiliä, jos tiilet sattuivat olemaan päiväjärjestyksessä,
tai liuska- ja kattotiililevyjä, jos oli korjattava katto ennen
märkien säiden tuloa, ja eipä ollut lähiseuduilla toista, joka olisi
pystynyt suorittamaan sellaiset työt paremmin. Olipa sattunut pari
kertaa sydäntalven aikana, jolloin pakkanen itsepintaisesti ehkäisee
muurilastan käyttelyn järkyttelemällä perustuksia, pakahduttelemalla
kiviä ja haperoittamalla muurilaastin, että hän oli käynyt puita
kaatamaan ja sahaamaan. Sitäpaitsi hän oli omalla konnullansa
harjoittanut puutarhanviljelystä jo niin monta vuotta, että olisi
vaadittaessa kyennyt ansaitsemaan elatuksensa siinäkin ammatissa.

Maalaisemme luultavasti ei ollut yhtä täydellinen taitoniekka
erikoisalallansa kuin hänen kaupunkilaiset virkaveljensä. Hän oli itse
asiassa sen kömpelön neulantekijän kaltainen, joka valmistaa yksin
koko neulan ja jota Adam Smith halveksii, Macaulayn sitävastoin häntä
kunnioittaessa — joka tapauksessa suuremmassa määrin taiteilija.

Kun hän nyt, huoneeseen ehdittyänsä, ilmeni kynttilän valaisemana,
niin hänen luja terveytensä oli näkemisen arvoinen. Hänen partansa oli
tuuhea ja takkuinen kuin taltan kuvaaman Herkuleen; paidanhihat olivat
osittain käärityt, liivi napittamatta. Lumivalkea palttina ja ruskeat
käsivarret muodostivat samanlaisen vastakohdan kuin munan valkuainen
ja keltuainen. Kuullessaan heidän astuvan sisään mrs Smith tuli esiin
ruokakomerosta.

Mrs Smith oli eukko, jonka ulkonäkö vetosi pikemmin mieleen kuin
silmään, joskaan ei ehdottomasti. Hän oli yhä vielä, elämänsä
proosallisena ehtooaikanakin, säilyttänyt persoonallisen raikkautensa;
mutta ennen kaikkea hänen piirteensä ilmaisivat niiden takana piilevää
tervettä järkeä.

Stephenin isä kertoi sitten tapahtuman yksityiskohdittain, siihen
draamalliseen tapaan, joka oli ominainen myöskin Martin Cannisterille,
toisille naapuriston yksilöille ja maalaismaailmalle yleensäkin. Mrs
Smith ilmaisi näytösten väliajoilla tunteitansa, niinkuin tragedian
koryfaios, tehdäkseen kuvauksen täydelliseksi. Tarina päättyi vihdoin,
niinkuin pisinkin tarina välttämättä vihdoin päättyy, ja Stephen
suuntasi keskustelun toisille urille.

»Kuulehan, äiti, nyt he tietävät kaikki minua koskevat seikat.»

»Hyvin tehty!» virkkoi hänen isänsä. »Nyt minun mieleni on rauhallinen.»

»Minä soimaan itseäni — en voi koskaan antaa sitä itselleni anteeksi —
kun en ole ilmoittanut asiaa heille jo aikaisemmin», jatkoi nuori mies.

Mrs Smith irroitti nyt ajatuksensa edellisestä aiheesta. »Minä
en käsitä, mitä sinulla on murehtimista, Stephen», sanoi hän.
»Henkilöiden, jotka sattumalta joutuvat ystäviksi, ei pidä heti
paikalla ryhtyä kertomaan sukunsa historiaa.»

»Sinä et varmaankaan tehnyt mitään vääryyttä», sanoi hänen isänsä.

»Enpä kylläkään; mutta minun olisi pitänyt puhua aikaisemmin. Tähän
vierailuuni sisältyy enemmän kuin arvaattekaan — hyvä joukko enemmän.»

»Ei enempää kuin _minä_ arvaan», virkkoi mrs Smith katsellen häntä
mietteissään. Stephen punastui, ja hänen isänsä silmäili vuoroin
kumpaakin kykenemättä mitään käsittämään.

»Onhan tyttö varsin sievä», jatkoi mrs Smith, »ja erittäin hieno ja
nokkelakin. Mutta vaikka hän muuten sinulle varsin hyvin soveltuukin,
miksi ihmeessä katselet vielä ollenkaan naishenkilöitä?»

John venytti luonnostaan lyhyitä huuliansa, kurtisti otsaansa ja
virkkoi: »Siitäkö kulmalta se tuuli puhaltaakin?»

»Äiti», huudahti Stephen, »kuinka mielettömästi haasteletkaan!
Arvostelet, soveltuuko hän minulle, vai eikö, ikäänkuin asia vielä
sietäisi jonkinlaista epäilystä! Hänen puolisokseni saaminen olisi
elämäni suurin siunaus — sosiaalisessa samoinkuin käytännöllisessäkin
suhteessa ja yleensäkin. Mutta pelkäänpä, ettei sellaista onnea ole
minulle suotu; hän on liian korkealla minun yläpuolellani. Hänen
sukunsa ei halua liittää itseensä minunlaisiani maalaispoikia.»

»Jos eivät sinua halua, niin minä sinun sijassasi heistä viisi
välittäisin, menisin parempiin perheisiin, jotka sinusta huolivat.»

»Niin; mutta minä tunnen auttamatonta vastenmielisyyttä sitä ajatusta
kohtaan, että minut ottaisivat mielihyvin vastaan sellaiset henkilöt,
joita tarkoitatte, hänen sukulaistensa sitävastoin kohdellessa minua
kylmäkiskoisesti.»

»Mitä hullutuksia päähäsi vielä pälkähtäneekään?» virkkoi hänen
äitinsä. »Mitä siihen asiaan tulee, hän ei ole hauistakaan liian
ylhäinen sinulle etkä sinä liian alhainen hänelle. Tiedäthän, kuinka
huolellisesti minä pidän silmällä arvoani. Minä en milloinkaan pysähdy
kauemmaksi kuin minuutin ajaksi juttelemaan päiväpalkkalaisten kanssa,
en kutsu vieraikseni muita kuin omillaan eläviä ihmisiä ja puhuttelen
monia kaikkein hienoimpia herramme vieraita nimittämättä heitä
armollisiksi rouviksi ja armollisiksi herroiksi, ja he tyytyvät siihen
nöyrinä kuin karitsat.»

»Te niiasitte kirkkoherralle, äiti; ja minun mielestäni olisi ollut
parempi jättää se tekemättä.»

»Mutta se tapahtui ennenkuin hän oli nimittänyt minua ristimänimelläni;
muussa tapauksessa hän olisi hyvinkin jäänyt kaikkea niiausta vaille!»
sanoi mrs Smith kiukkua kipunoiden, »Sinä, Stephen, ahdistelet
minua niinkuin pahinta vihamiestäsi! Mitäpä osasin muutakaan
tehdä päästäkseni erilleni tuosta miehestä, joka kertoi omasta
erinomaisuudestansa ja mitä oli tapahtunut hänen ollessaan vielä
koulupoika — mitä kaikkea lieneekään kertonut; kieli se pyöri suussa
niinkuin pesuriepu kirnussa. Eikö totta, John?»

»Sitä lajiahan se oli», vastasi hänen miehensä.

»Jokaisen naisen», jatkoi mrs Smith, »joka nykyaikana aikoo naimisiin
päästä, täytyy tyytyä appiukkoon, joka on arvoltansa alempi kuin hänen
isänsä. Miehet ovat ylenneet, ja naiset ovat pysyneet kohdallansa.
Jokainen mies, jonka kohtaat, on isäänsä melkoisempi; ja sinä olet ihan
hänelle sopiva.»

»Niin hän itsekin ajattelee.»

»Se vain todistaa hänen hyvää ymmärrystänsä. Minä olen tiennyt, että
hän sinua tavoittelee — olen sen tiennyt.»

»Minua tavoittelee! Hyvä isä, mitä vielä kuulenkaan!»

»Ja sanonpa vieläkin kerran, ettei sinun tule pitää sellaista kiirettä,
vaan odottaa muutamia vuosia. Silloin voit ehkä päästä korkeammalle
kuin vararikkoutuneen papin tyttöön.»

»Asianlaita on se», virkkoi Stephen kärsimättömästi, »ettet tiedä siitä
mitään. Minä en pyri korkeammalle, koska en halua pyrkiä enkä missään
tapauksessa pyrkisi, vaikka satavuotiaaksi eläisin. En siedä, että
sanot hänen minua tavoittelevan, sillä sellainen huomautus edellyttää
juonittelevaa naista ja miestä, jonka vuoksi kannattaa juonitella,
ja tässä tapauksessa on väärin, vieläpä naurettavaakin puhua mistään
sellaisesta. Eikö totta, isä?»

»Pelkäänpä, etten ymmärrä asiaa riittävän hyvin voidakseni lausua
mielipidettäni», virkkoi hänen isänsä sillä äänellä kuin foxterrieri,
jolla on nuha ja joka ei kykene haistamaan.

»Ei hän missään tapauksessa ole kovin ankarasti vastaankaan
hangoitellut, kun ottaa huomioon, kuinka lyhyen ajan hänet tunnet»,
sanoi hänen äitinsä. »Arvelen puolestani, että sinä viiden vuoden
kuluttua olet kyllin nuori ajattelemaan sellaisia asioita. Ja hän voi
tosiaankin varsin hyvin odottaa ja tekeekin sen, ole siitä varma.
Hänellä, joka elää tällaisessa syrjäisessä paikassa, on varmaan syytä
olla erittäin kiitollinen, että olet hänestä välittänyt. Hän olisi
varsin todennäköisesti kuollut vanhanapiikana, ellet sinä olisi tänne
ilmaantunut.»

»Päättömiä», sanoi Stephen, mutta ei kuuluvasti.

»Hän on sievä tyttö», jatkoi mrs Smith nyt hieman leppoisammin, kun
Stephen oli puheen voimalla kukistettu; »minä myönnän, ettei hänestä
käy sanominen mitään moitittavaa. Minä näen hänen toisinaan niin
koreana kuin markkinahevosen ja ihailen häntä senvuoksi. Täydellinen
pieni lady. Mutta ajatuksillensa ei mitään mahda, ja jos hänelle olisi
koulussa opetettu numeroiden eikä kirjainten käyttelyä, niin hänen
taskunsa olisi siitä hyötynyt. Kuten jo sanoin, ei hänenlaisilleen ole
milloinkaan ollut huonompia aikoja kuin nykyjään.»

»Etteköhän liioittele, äiti?» virkkoi Stephen hymyillen.

»En ollenkaan!» vastasi hänen äitinsä tuimasti. »Minä en suotta lue
sanomalehtiä; minä tiedän varsin hyvin, että kaikki miehet kohoavat
askelmaa korkeammalle mennessään naimisiin. Hänen luokkaansa kuuluvat
miehet, toisin sanoen papit, naivat tilanomistajien tyttäriä;
tilanomistajat naivat lordien tyttäriä; lordit naivat herttuoiden
tyttäriä, ja herttuat naivat kuningatarten tyttäriä. Aina askelmaa
korkeammalle, ja alin luokka naisia jää yksinäisiksi tai nai oman
luokkansa miehiä.»

»Mutta tehän sanoitte vastikään, äiti-kulta —» väitti Stephen
vastaan voimatta vastustaa kiusausta saada osoittaa äidin puhuneen
epäjohdonmukaisesti. Sitten hän vaikeni.

»No, mitä sanoinkaan?» Mrs Smith varusti huuliansa uuteen otteluun.

Stephenin, joka katui, että oli aloittanut, koska tuloksena saattoi
olla tulivuoren purkautuminen, oli pakko jatkaa.

»Te sanoitte äsken, että minä olin juuri hänen luokkaansa kuuluva.»

»Kas niin, kas niin! Tuo on sinun tapaistasi; niin menettelee minun oma
lihani ja vereni. Vannonpa, että keksit vikapaikkoja kaikessa, mitä
äitisi sanoo, Stephen. Siinä suhteessa sinä olet ihan isäsi kaltainen,
Stephen: yhdyt kenen mielipiteeseen tahansa, mutta et minun. Minun
jutellessani ja puhuessani ja yrittäessäni tehdä minkä voin teidän
hyväksenne te vain vakoilette, kuinka minut sanoissa solmisitte. Sinä
kuulut hänen luokkaansa, mutta _hänen_ sukulaisensa sanoisivat hänen
siirtyvän luokkansa alapuolelle. Älä huoli riidellä, Stephen!»

Stephen vaikeni varoen, ja samoin menetteli hänen isänsä. Muutamaan
minuuttiin ei kuulunut mitään muuta kuin vihreätauluisen kaappikellon
naksutus.

»Totisesti», virkkoi mrs Smith filosofisempaan tapaan ja lopullisesti,
»jos minun nuoruuteni aikoina olisi ollut niin vaikea saada itselleen
miestä kuin nykyjään, niin olisinpa mieluummin sotkenut savea
tiilikiveä varten, ennenkuin olisin alentunut sellaisiin yrityksiin.»

Keskustelu päättyi siihen, ja kun oli jo myöhä, niin Stephen
sanoi jäähyväiset vanhemmilleen, äidilleenkin yhtä lämpimästi,
huolimatta sattuneesta kiistasta. Vaikka näet mrs Smith ja Stephen
aina kiistelivätkin, he eivät kumminkaan koskaan olleet toisilleen
vihoissaan.

»Voi sattua», sanoi Stephen, »että lähden täältä jo huomenna; en
varmaan tiedä. Jos siis en käy enää katsomassa ennen Lontooseen
lähtöäni, niin älkää siitä säikähtäkö.»

»Mutta etkö ole tullut kahdeksi viikoksi?» kysyi hänen äitinsä. »Ja
eikö sinulla ole kaikkiaan kuukauden loma? Aikovatko ne siis sinut ajaa
pois?»

»Eivät suinkaan. Minä voin jäädä kauemmaksi ja voin lähteä, miten
mieleni tekee. Jos lähden, on parempi, ettette mainitse mitään minun
täällä olostani, hänen tähtensä. Mihin aikaan ajomies on aamusella
Endelstowin tiellä?»

»Seitsemän aikaan.»

Stephen lähti. Hän ajatteli, että jos kirkkoherra sallisi hänen menevän
kihloihin tai antaisi edes toivoa kihlauksesta, niin hän voisi jäädä
pitemmäksi ajaksi. Jos häntä kiellettäisiin sellaista ajattelemasta,
hän oli päättänyt heti poistua. Ja jälkimmäinen vaihtoehto tuntui
toiveikkaasta nuorukaisestakin todennäköisemmältä.

Stephen asteli jälleen takaisin pappilaan päin samaa tietä kuin oli
tullutkin, halki niittyjen. Pienissä tokeissa solisi vesi pehmeän
sointuisasti, kuu valoi leppoisaa loistettansa, ja niityiltä levisi
tuore kasteinen tuoksu. Oli se vuorokauden aika, jolloin pelkkä
näkeminen merkitsee mietiskelyä ja mietiskely merkitsee mielen lepoa.
Stephenissä tuskin oli riittävästi filosofia käyttääkseen hyväkseen
tätä luonnon suomaa mahdollisuutta. Hänen rakenteensa oli kokoonpantu
sangen yksinkertaisista ainesosista; hän oli eräs niitä henkilöitä,
joita ilmestyy yhä enemmän kansakunnan vanhetessa, yksilöllisyyden
kalvetessa ja kasvatuksen käydessä yleisemmäksi; toisin sanoen: hänen
aivojensa vastaanottavat kyvyt olivat erinomaiset, mutta niiden luova
voima ei ollut melkoinen. Hän silmäili ympärilleen keräillen nopeasti
kaikenlaista tietoa, hänellä oli herkkä sopeutumiskyky, joten hän
kameleontin tavoin vaihtoi väriä siirtyessään olopiiristä toiseen.
Hänellä ei ollut montakaan alkuperäistä ajatusta, mutta oli tuskin
olemassa sellaista aatetta, jolle hän ei olisi kyennyt asianmukaisen
koulutuksen saatuansa keksimään kelvollista rinnakkaismuotoa.

Tänä iltana hän ei havainnut mitään ulkopuolellansa, ja se mitä
hän näki mielessään, oli hänelle rasitukseksi. Puolueettomalle
tarkastelijalle hänen Elfrideä koskevat aivoituksensa, jotka tosin
olivat hieman ennenaikaiset, eivät kumminkaan voineet ilmetä
mahdottomina, ellei yksinkertaisten, mutta kunniallisten vanhempien
läheisyyden sopinut katsoa niitä sellaisiksi tekevän.

Kello löi yksitoista hänen saapuessaan perille. Elfride oli odottanut
melkein liikahtamatta siitä saakka, kun hän oli lähtenyt. Nyt Stephen
näkyi astuvan hänen isänsä keralla kansliahuoneeseen. Elfride arvasi
hänen jollakin tavoin onnistuneen saamaan tilaisuuden yksityiseen
keskusteluun, jota oli halunnut.

Stephenin poissaollessa oli herkkätuntoista tyttöä alkanut kiusata
päänsärky, ja nyt hän ei kyennyt tekemään muuta kuin astelemaan
huoneessaan edestakaisin, kuten oli aikaisemminkin tehnyt. Hän ei
mennyt makuulle, vaan istui ovea sulkematta pimeässä kuunnellen
jokaista alakerrasta kuuluvaa ääntä tykyttävin sydämin. Palvelijat
olivat menneet levolle. Vihdoin hän kuuli molempain miesten lähtevän
ruokasaliin, missä illallinen oli odottanut jo enemmän kuin tunnin
ajan. Ovi jäi auki, ja Elfride kuuli illallisen nauttimisen tapahtuvan
enemmittä puheitta; vain joitakin tavallisia huomautuksia, kurkkujen ja
meloonien viljelystä ja niiden terveellisyyttä koskevia, vaihdettiin
jäykkään ja muodolliseen tapaan. Tuo tuntui ennustavan epäonnistumista.

Pian senjälkeen Stephen tuli yläkertaan makuuhuoneeseensa, ja melkein
heti hänen jäljessään saapui kirkkoherra, joka hänkin vetäytyi
yösijalleen. Elfride istui puolipukimissaan vuoteessaan, kiduttavien
ajatusten vallassa, viettäen siten suunnilleen tunnin ajan. Kun hän
sitten nousi sulkeakseen ovensa ennenkuin täydellisesti riisuutui,
niin porrastasanteen toisella puolella näkyi valojuova. Hänen isänsä
makuusuojan ovi oli suljettu, ja nukkuja kuului säännöllisesti
kuorsaavan. Valo tuli Stephenin huoneesta, ja sieltä kuuluvat äänet
ilmaisivat selvästi, mitä hän oli tekemässä. Täydellisen hiljaisuuden
vallitessa Elfride kuuli jotain kantta suljettavan ja lukon naksahtavan
kiinni — Stephen sulki hattukoteloansa. Sitten kuului solkihihnoja
kiinnitettävän ja naksahti jälleen lukko — Stephen suori kuntoon
matkalaukkuansa. Yhä pahempaa aavistellen Elfride avasi hiljaa ovensa
ja astui Stephenin huoneen ovelle. Hän oli yhden ainoan mieltä
painostavan tunnon vallassa: Stephen, hänen kaunis nuori lemmittynsä
oli lähtemässä pois, ja hän ei kenties saisi häntä enää nähdä muuten
kuin salaa ja surussa — kentiespä ei enää milloinkaan Elfride ei
missään tapauksessa voinut odottaa aamuun asti saadakseen tietää
keskustelun tuloksen. Hän heitti harteillensa aamunuttunsa, koputti
kevyesti hänen ovellensa ja kuiskasi: »Stephen!» Stephen tuli heti,
avasi oven ja astui huoneesta.

»Sanohan, saammeko toivoa?»

Hän vastasi hämmentyneesti kuiskaten, ja kyynel oli tulvahtaa ilmi.

»Minä en ajattelekaan sellaista mahdotonta asiaa — niin hän sanoi.
Minä lähden aamulla. Minä olisin kutsunut sinut sanoakseni sinulle
jäähyväiset.»

»Mutta eihän hän sanonut sinulle, että sinun on lähdettävä, Stephen,
eihän?»

»Ei; ei nimenomaisesti. Mutta minä en voi jäädä.»

»Ethän toki lähde! Tulehan, niin juttelemme. Mennään alas saliin
vähäksi aikaa; täällä hän kuulee puheemme.»

Elfride lähti edellä alakertaan, kädessä kynttilä ja näyttäen
luonnottoman pitkältä ja hoikalta sinisenharmaassa aamupuvussaan. Hän
ei joutanut ajattelemaan, oliko tämä keskiöinen keskustelu sellaisissa
oloissa sovelias. Hän vain ajatteli, että hänen elämänsä murhenäytelmä
oli alkamassa, ja tunsi, oikeastaan ensimmäisen kerran eläessään, että
hänen elämällään saattoi olla synkkä puolensa, jonka varjo peitti
näkymättömiin tapojen ja muodollisuuksien hienot vivahdukset. Elfride
avasi hiljaa salin oven, ja he astuivat molemmin sisään. Elfriden
asetettua kynttilän pöydälle Stephen sulki hänet syliinsä, kuivasi
taskuliinallansa hänen kyynelensä ja suuteli hänen silmäluomiansa.

»Stephen, se on mennyttä — onnellisen rakkauden aika on ohi, ja nyt ei
ole enää päivänpaistetta!»

»Minä luon itselleni tulevaisuuden ja tulen jälleen luoksesi ja saan
sinut omakseni. Sen teen!»

»Isä ei siihen milloinkaan suostu — ei milloinkaan! Sinä et häntä
tunne. Minä tunnen hänet. Hän on aina nimenomaisesti joko asiaa vastaan
tai sen puolesta. Siinä eivät auta mitkään selittely-yritykset.»

»Minä puolestani en luule häntä sellaiseksi», sanoi Stephen. »Jos minä
jonkin ajan kuluttua saavun hänen luoksensa miehenä, jolla on tunnettu
nimi, niin hän hyväksyy minut — uskon varmaan, että hyväksyy. Hän ei
ole mikään paha mies.»

»Ei, paha hän ei ole. Mutta sinä sanot 'jonkin ajan kuluttua’ ikäänkuin
ei olisi mistään kysymys. Sinulle, joka elät kiihkeän toiminnan
keskellä, se on verrattain lyhyt aika, mutta minulle se on kolme kertaa
pitempi kuin todellisuudessa! Jokainen kesä on kokonainen vuosi — syksy
on kokonainen vuosi — talvi on vuosi! Ja sinä, Stephen, sinä voit minut
unohtaa!»

Unohtaminen: sehän se tekee odottamisen helläsydämisille naisille
ylen tuskalliseksi. Tuo huomautus herätti Stephenissä samanlaisen
pelon. »Sinut voidaan myös taivuttaa luopumaan minusta, kun aika on
ehtinyt halventaa muistoani sinun mielessäsi. Sinun tulee muistaa,
että rakkautesi tulee elää salassa; minä en voi olla usein enkä kauan
luonasi sinua tukemassa. Olosuhteet tulevat aina parhaansa mukaan
yrittämään häivyttää minua mielestäsi.»

»Stephen», virkkoi Elfride, omien pahojen aavistustensa vallassa ja
Stephenin viimeisistä sanoista välittämättä, »siellä, missä sinä elät,
on kauniita naisia — minä tiedän, että on — ja ne voivat riistää sinut
minulta.» Kyynelet kihosivat silmiin hänen kuvaillessaan mieleensä
rakastettunsa uskottomuutta. »Eikä se olisikaan sinun vikasi», jatkoi
hän katsellen kynttilää murheellisin silmin. »Ei! Sinä ajattelet,
etteivät sukulaiseni tahdo sinua perheeseemme, ja suljet minut
mielestäsi heidän kerallansa. Silloin on sydämesi vapaa, ja joku muu
pääsee sinne.»

»Se on mahdotonta. Kunpa et niin pahoja aavistelisi, Elfie.»

»Aivan varmaan», vastasi hän. »Ja sinä silmäilet heitä, aluksi heistä
välittämättä, mutta sitten he herättävät sinussa mielenkiintoa ja
jonkin ajan kuluttua sinä ajattelet: ’He tuntevat kaupungin elämän,
sen huvit ja seurat, ja Elfride rukka, jota minulta niin ankarasti
varjellaan, hän ei tunne muuta kuin pienen kotinsa ja joitakin
kallioita ja kappaleen meren ulappaa jossakin kaukana.’ Ja sitten sinä
kiinnyt heihin sitäkin enemmän, ja he saavat sinut syrjäyttämään minut,
sillä he ovat taitavia ja vihaavat minua. Ja minä vihaan puolestani
heitä, tietysti vihaan!»

Hänen vilkkaina pulppuavat sanansa herättivät Stephenin mielessä
ainakin tunnon siitä, että kaikki, mikä ei ole loppuun suoritettu,
on pakostakin epävarmaa. Ja tuota yleistä tuntoa pahempi oli se
alakuloisuus, jonka hänen oman asemansa erikoinen luonne aiheutti.
Olipa toivottu päämäärä kuinka etäällä tahansa, se pelkkä tosiasia,
että olemme sinne johtavalla polulla, herättää jonkinlaista iloista
ja toivorikasta tunnetta. Jos mr Swancourt olisi suostunut vaikkapa
kymmenen vuotta kestävään kihlaukseen, niin Stephen olisi verrattain
iloisin mielin odottanut; he olisivat tunteneet olevansa matkalla
Cupidon puutarhaan. Mutta nyt nyt ei ollut toivon hiventäkään. Mr
Swancourtin olisi pitänyt peruuttaa pelottavat lausumansa, jotta
liittoa olisi käynyt ajatteleminenkaan. Ja tuosta koitui epätoivo.

»Kunpa voisimme mennä naimisiin nyt», virkkoi Stephen, pitäen
lausumaansa mahdottomana kuvitelmana.

»Niin, kunpa voisimme», virkkoi Elfridekin ikäänkuin turhaa unelmaa
silmäillen. »Siinä on rakastavaisten ainoa onni!»

»Salaa kyllä voisimme mennä naimisiin, eikö totta, Elfie?»

»Niin, salaa voisimme; ja salaa olisikin parasta», virkkoi hän ja
jatkoi sitten mietteissään: »Emmehän tahdo muuta kuin tehdä kaikille
tulevaisille olosuhteille mahdottomaksi estää tulevaista onneamme;
nykyisestä onnestamme ei ole kysymys.»

»Aivan niin», hymisi Stephen. »Menisimme naimisiin salaa ja eläisimme
sitten aivan samoin kuin nytkin; olisimmehan vain tehneet mahdottomaksi
kenenkään saada sinua minusta erotetuksi.»

»Tai sinua minusta, Stephen.»

»Tai minua sinusta. On mahdollista ajatella sellainen olosuhteiden
voima, joka on kyllin ankara saadakseen naisen menemään naimisiin
vastoin tahtoansa; mutta mikään pakotus, kidutus tai puutekaan ei voi
saada rakastajaansa vihittyä naista menemään kenellekään toiselle
miehelle.»

Tähän saakka kumpikin oli pitänyt salaisen naimisiinmenon ajatusta
pelkkänä kestämättömänä hypoteesina, jonka avulla hetken onnettomuutta
peiteltiin. Mutta Stephenin viime huomautusta seuranneen vaitiolon
jälkeen välkähti kummankin mieleen kiehtova huomio ja sitten
houkutteleva vakaumus. Huomio oli se, että välitön naimisiinmeno oli
toteutettavissa; vakaumus se, että sellainen teko, uskaliaisuudestansa,
tulostensa arvaamattomuudesta, ja epävarmuudesta huolimatta oli parempi
sitä elämää jota heidän kaikissa muissa olosuhteissa oli viettäminen.

Nuorukainen puhui ensin, ja hänen ääntänsä värisytti heränneen
ajatuksen suurenmoisuus. »Kuinka voimakkaiksi tuntisimmekaan itsemme,
Elfride, kulkiessamme kumpikin latuamme, kuten tähänkin asti, mutta
pelkäämättä lopullista eroa! Ajattelehan, Elfride, ajattele!»

Varmaa on, että isän vastarinta lietsoi nuoren tytön rakkautta
saaden sen leimuamaan verrattomasti voimakkaammin kuin jos se olisi
jätetty omiin oloihinsa. Olosuhteet olivat mitä suotuisimmat tytön
ensimmäiselle ohimenevälle kiintymykselle, jonka esineenä olivat sievät
nuorukaisen-kasvot — kiintymykselle, joka perustui kokemattomuuteen ja
jota tytön eristetty elämä suosi — niin suotuisat, että se helposti voi
kehittyä rajuksi, mitään pelkäämättömäksi intohimoksi. Kaikki sellaisen
kehityksen ainesosat olivat olemassa, ennen muita toivottomuus —
aina välttämätön tekijä, kun toisiinsa liittyvien tunteiden on määrä
synnyttää se, mitä sanotaan mielettömäksi rakkaudeksi.

»Ilmoitammehan asian sitten pian isälle, eikö totta?» kysyi Elfride
arasti. »Kenenkään muun ei tarvitse siitä tietää. Silloin hän tulee
vakuutetuksi siitä, ettei sydämillä saa leikitellä. Jos naimisiinmeno
vastoin vanhempien tahtoa ollenkaan on puolustettavissa, niin eikö
sinunkin mielestäsi ainakin silloin, kun nuoria ihmisiä on aluksi
rohkaistu siihen määrään kuin meitä ja sitten äkkiä jätetty kaikkea
suosiota vaille?»

»Niin on laita. Me emme ole suinkaan alusta pitäen toimineet vastoin
isäsi toivomuksia. Ajattelehan vain, Elfie, kuinka ystävällinen hän oli
minulle vielä kuusi tuntia sitten! Hän piti minusta, kiitti minua eikä
milloinkaan estänyt sinua olemasta seurassani.»

»Uskon varmaan, että hän pitää sinusta nytkin», huudahti Elfride. »Ja
kun hän havaitsee minun auttamattomasti olevan sinun omasi, niin hän
suostuu asiaan ja auttaa sinua. Stephen, Stephen», huudahti hän jälleen
muistaessaan rakastettunsa matkavalmistelut, »minä en kestä sitä, että
lähdet näin pois! Se on liian kauheata. Kaikki toiveeni ovat surkealla
tavalla surmatut!»

Stephen sävähti punaiseksi kiihkeän ajatuksen viritessä hänen
mieleensä. »Minä en tahdo olla sinulle epäilyksenä — minä en tahdo
olla onneton sinua ajatellessani!» sanoi hän. »Me tulemme mieheksi ja
vaimoksi, ennenkuin pitkäksi ajaksi toisistamme eroamme!»

Elfride painoi päänsä hänen olkaansa. »Mitä hyvänsä, kunhan saamme
varmuuden!» kuiskasi hän.

»Minä en tahtonut sitä heti ehdottaa», jatkoi Stephen. »Se tuntui
minusta — ja tuntuu vielä nytkin — siltä, kuin yrittäisin väkisin saada
sinut — tytön, joka on maailmassa paremmassa asemassa kuin minä.»

»Mitä vielä! Olenko minä missään paremmassa asemassa? Mitä hyötyä on
olleista ja menneistä? Me olemme kenties joskus jotakin olleet; nyt
emme ole mitään.»

Sitten he kauan ja vakavasti kuiskuttelivat. Stephen esitteli epäröiden
suunnitelmia, joita Elfride muovaili, kiihkeästi hengitellen, poskipäät
punaisina ja silmät luonnottoman kirkkaina. Vasta kello kahden
tienoissa asia oli lopullisesti päätetty.

Elfride kehoitti sitten Stepheniä lähtemään ja antoi hänelle kynttilän,
jotta hän osasi mennä omaan huoneeseensa. He erosivat toisistaan
päättäen olla kohtaamatta toisiansa aamulla. Suljettuaan ovensa Stephen
vähän ajan kuluttua kuuli Elfriden hiljaa pujahtavan omaan huoneeseensa.




XI


Stephen makasi silmäillen Otavaa; Elfride katseli uutimen
yksitoikkoisia kuvioita. Kumpikaan ei nukkunut sinä yönä.

Varhain seuraavana aamuna — toisin sanoen: neljä tuntia heidän salaisen
keskustelunsa jälkeen ja varhaisimman palvelijan alkaessa liikkua —
Stephen Smith laskeutui alakertaan, matkalaukku kädessään. Koko yön hän
oli ajatellut vielä puhutella mr Swancourtia, mutta edellisen illan
ankara torjunta teki sellaisen keskustelun erikoisen vastenmieliseksi.
Olipa kenties eräs toinenkin, vähemmän vilpitön syy olemassa. Hän
päätti luopua ajatuksestansa. Kuinka paljon moraalista pelokkuutta tai
kieroutta tuossa päätöksessä lieneekin piillyt, missään tapauksessa hän
ei ajatellutkaan olla sitä noudattamatta. Hän kirjoitti huoneessaan
kirjelipun, johon lyhyesti merkitsi, ettei voinut mielellään jäädä
taloon mr Swancourtin äkkiarvaamatta esitettyä kieltonsa asiassa, jota
hän aikaisemmin oli suosinut, mutta että hän toivoi piankin tulevan sen
ajan, jolloin hän voisi olla mr Swancourtin vieraana yhtä mieluisin
tuntein kuin ennenkin.

Hän oli otaksunut alakerran huoneiden lepäävän harmaina ja ilottomina
niinkuin yleensäkin kaikki, mitä varhaisen aamun aurinko ei valaise.
Ruokasalissa hän havaitsi katetun aamiaispöydän, josta joku nähtävästi
oli aivan äsken noussut.

Stephen antoi palvelijattarelle kirjelappunsa ja sai kuulla mr
Swancourtin nousseen sinä aamuna varhain ja nauttineen varhain
aamiaisensa. Mikäli palvelijatar tiesi, ei kirkkoherran aikomuksena
ollut minnekään lähteä.

Stephen joi kupin kahvia, lähti rakastettunsa kodista ja kääntyi
maantielle. Oli niin varhainen, että varjopaikoissa oli yhä yön tuoksu,
ja aurinkoiset kohdat olivat tuskin aurinkoa tunteneet. Vaakasuorat
säteet saivat jokaisen maassa olevan syvennyksen näyttämään aimo
kuopalta. Tien raidekin loi varjoa, ja tiellä olevat, kivet heittivät
länttä kohti suippenevia tummentoja.

Kivenheiton päässä pappilasta sinne johtava tie leikkasi
valtamaantietä. Stephen saapui risteykseen, pysähtyi ja kuunteli.
Ei kuulunut mitään muuta kuin meren verkkainen hyminä läheiseltä
rannikolta. Stephen katsoi kelloansa ja nousi sitten veräjän
selkäpuulle istumaan ja odottamaan ajomiehen tuloa. Siinä istuessaan
hän kuuli pyörien kolinaa kahdeltakin suunnalta.

Oikealta puolelta saapuvat ajoneuvot hän piankin tunsi ajomiehen
omiksi. Tyynessä aamuilmassa kuului selvästi, kuinka ajomies äännähteli
ja viuhutti piiskaansa yllyttäen hevosiansa vastamäessä.

Toinen pyöräpari kuului tulevan tieltä, jota pitkin Stephen oli
vastikään saapunut. Tarkemmin tähyttyänsä hän havaitsi niiden saapuvan
pappilan naapurina olevan vanhan kartanon alueelta. Talon portista
lähtivät vaunut, jotka pian kiersivät täydellisesti näkyviin. Ne olivat
tavalliset matkarattaat vähine, ilmeisesti naishenkilölle kuuluvine
matkatavaroineen. Ajoneuvot saapuivat neljäntienhaaraan puoli minuuttia
aikaisemmin kuin ajomies siihen ennätti, ja kulkivat hänen ohitsensa
jatkaen matkaansa suoraan eteenpäin.

Stephen ehti näkemään vaunuissa istumassa vanhahkon naishenkilön ja
nuoremman naisen, joka näytti olevan edellisen palvelijatar. Tie,
jota pitkin he ajoivat, johti Stratleighiin, pieneen, kuudentoista
peninkulman päässä pohjoisessa sijaitsevaan kylpypaikkaan.

Stephen kuuli kartanon portin jälleen avautuvan ja näki sinne
silmätessään talosta lähtevän erään henkilön, joka kulki kohti
pappilaa. »Kunpa olisin minä tuolla astelemassa!» virkkoi hän
itsekseen. Henkilö oli pitkä, ja muistutti hahmoltaan ja asultaan mr
Swancourtia. Hän avasi pappilan veräjän ja astui sisään. Niinpä hän
olikin varmaan mr Swancourt itse. Mr Swancourt ei ollut tänä aamuna
jäänyt nauttimaan unta vuoteessaan, vaan oli ilmeisesti välttämättä
tahtonut nähdä uuden naapurinsa matkaan lähtemässä. Hän oli varmaan
tuntenut suurta mielenkiintoa tuota naapuria kohtaan menetelläkseen
niin tavattomasti.

Ajomiehen rattaat olivat saapuneet luo, ja Stephen ojensi
matkalaukkunsa ja astui vaunuihin. »Kuka on tuo rouvashenkilö tuolla
vaunuissa?» kysyi hän välinpitämättömästi ajomieheltä.

»Se on mrs Troyton; hänelle kuuluu koko se osa Endelstowia, joka ei ole
lordi Luxellianin omaisuutta. Hän on ollut täällä vasta vähän aikaa;
hän sai sen lain voimalla. Aikaisempi omistaja oli kamalan salaperäinen
— ei asunut täällä milloinkaan — ilmaantui tuskin näkyviinkään muulloin
kuin syyskuussa.»

Hevoset lähtivät jälleen liikkeelle, ja melu teki keskustelun
jatkamisen erittäin rasittavaksi. Stephen painautui vaunuihin ja vaipui
pian haaveisiinsa.

Kolmen ja puolen tunnin matkan jälkeen mäkiä ylös ja alas he saapuivat
St. Launce’iin, lähimmälle rautatieasemalle, josta Stephen oli
matkustanut yli hiekkasärkkien hänelle itselleen muistettavana ehtoona
saman vuoden alussa. Ajomies oli järjestänyt saapumisensa niin,
että Stephen voi kohta nousta lähtevään junaan. Pari-kolme tuntia
matkustettuaan halki lehväisten ja viheriöitsevien tammilehtojen, jotka
ulottuivat mäkien rinteille ja viehättäviin laaksoihin, ohi notkelmien,
joissa välkkyi vesiä kuin monihaaraisessa Ida-virrassa, hän sukelsi
niiden sadanviidenkymmenentuhannen ihmisen joukkoon, jotka muodostavat
Plymouthin kaupungin asujaimiston.

Kun hänellä oli hieman aikaa käytettävänänsä, hän jätti matkatavaransa
asemalle ja lähti jalkaisin Bedfordin katua pitkin lähimpään kirkkoon.
Siellä Stephen vaelteli monenlaisten hautakivien keskellä ja silmäili
kuorin ikkunaa uneksien asiasta, joka nähtävästi tulisi siellä
tapahtumaan seuraavan kuun aikana. Sitten hän kääntyi pois ja nousi
rantakalliolle tähyillen sieltä meren mahtavaa ulappaa ja jämeitä
niemekkeitä, mutta nimenomaisesti erottamatta yhtäkään vaihtelevan
näköalan piirrettä. Hänen edessään oli yhä tuo sisäinen näköala —
tapahtuma, jonka hän toivoi toteutuvan äskeisessä kirkossa. Laaja
salmi, Eddystonen etäinen majakka, tummat höyrylaivat, prikit, parkit
ja kuunarit, jotka osalta hiljalleen liukuivat, osalta keinuivat
paikoillaan, olivat kuin unennäköä, ja unelma oli todellisuutta.

Stephen palasi pian korkealta tähystyspaikaltansa ja lähti takaisin
asemalle. Hän osti matkalipun ja astui Lontoon-junaan.



Tuo päivä oli kovin rasittava Endelstowin pappilassa. Ei isä eikä
tytärkään viitannut sanallakaan Stephenin lähtöön. Mr Swancourtin
käytöksessä oli sitä tunnonvaivan leimaamaa ystävällisyyttä, joka
johtuu jonkin tehdyn teon oikeudenmukaisuuteen kohdistuvista
epäilyksistä.

Naiset, jotka joko ovat kykenemättömiä yhdellä silmäyksellä
havaitsemaan tapahtumien koko laajuutta tai luonnostaan kykenevät
paremmin osoittamaan eräänlaista stoalaista mieltä, käyttäytyvät
suoranaista tekoa kysymättömissä kriitillisissä tilanteissa
kylmäverisemmin kuin miehet. Mitä Elfrideen tulee, on luultavaa, että
hänen sokeutensa siihen nähden, mitä hänen itsellensä valmistelema
tulevaisuus kokonaisuudessaan sisälsi, teki hänelle mahdolliseksi
kysyä isältään rauhallisin äänin, saisiko hän pian vapaan päivän
ratsastaakseen St. Launce’iin ja käydäkseen Plymouthissa.

Hän oli ollut yhden ainoan kerran yksinään Plymouthissa, ja asia oli
niinmuodoin välttämättä jossakin määrin pulmallinen. Maalaistyttönä
ja hyvänä, tekeepä mieli sanoa, hurjana ratsastajattarena hän oli
ypöyksinään mielihyvin matkannut ne neljätoista tai kuusitoista
peninkulmaa, jotka erottivat hänen kotiansa St. Launce’in asemasta,
oli jättänyt hevosensa sinne ja matkustanut eteenpäin junassa palaten
samalla tavalla illan tullen. Vaikka tuo retki olikin onnellisesti
suoritettu, oli kumminkin päätetty, ettei se saisi toistua ilman
seuralaista.

Elfrideä ei sentään saa asettaa samaan tasoon tavallisten
ratsastajattarien kanssa. Hänen yksinkertainen ja rajoitettu
olopiirinsä teki välttämättömäksi, että hän ratsasti yksinään
lähiseuduilla, jos mieli ollenkaan ratsastaa. Tottumus teki sen
hänelle piankin aivan luonnolliseksi. Hänen isänsä, joka oli hankkinut
itselleen toisenlaisia kokemuksia, ei ollenkaan pitänyt siitä, että
eräs Swancourt, jonka sukupuu oli yhtä selvästi osoitettavissa kuin
lanka silkin suortuvassa, ajeli kuin maalaistyttö maita mantereita.
Mutta kun hän ei voinut tarjota tytölle alinomaista saattelijaa ja kun
hän muutenkin oli tottunut sietämään kaikkea, kunhan oma rauha säilyi,
niin asia muuttui tavanomaiseksi. Ja niin piintyi maalaisten mieliin se
käsitys, että kaikki vallasnaiset ratsastivat miss Swancourtin tavoin
ilman saattelijaa, lukuunottamatta muutamia harvoja, jotka toisinaan
vierailivat lordi Luxellianin luona.

»Minä en pidä siitä, että lähdet yksin Plymouthiin ja vielä vähemmän
siitä, että ratsastat St. Launce’iin asti. Miksi et lähde vaunuissa ja
ota miestä mukaasi?»

»Ei miellytä olla silmälläpidon alaisena.» Wormin seura ei olisi
pahasti häirinnyt hänen suunnitelmiansa, mutta hän oli saanut päähänsä
lähteä yksinään.

»Milloin haluat lähteä?» kysyi hänen isänsä.

Elfride vastasi vain: »Pian.»

»Mietitään asiaa», virkkoi isä.

Jo muutaman päivän kuluttua hän pyysi uudelleen lupaa. Stephen oli
hänelle kirjoittanut. Oli ollut sellainen sopimus, että kirje saapuisi
juuri sinä päivänä. Siinä Stephen mainitsi varhaisimman päivän, jona
he voisivat kohdata toisensa Plymouthissa. Elfriden isä oli käynyt
Stratleighissä ja palannut harvinaisen terhakalla tuulella. Siinä
tarjoutui hyvä tilaisuus, ja Stephenin lähdettyä isäukko oli yleensäkin
taipunut tekemään pieniä myönnytyksiä voidakseen välttää kaikkia
poisajettuun rakastajaan liittyviä suurempia.

»Viikko ensi torstaista minä lähden vastakkaiseen suuntaan», sanoi
isä. »Minä lähden täältä edellisenä iltana. Sinä voisit valita saman
päivän, koska haluavat täällä ottaa lattioista matot tai mitä sellaista
suunnitellevatkaan. Kuten sanottu, ei ole minulle mieleen, että lähdet
ratsain yksinäsi; mutta tee miten hyväksi näet.»

Viikko torstaista. Hänen isänsä oli maininnut saman päivän, jonka
Stephenkin oli nimennyt varhaisimpana mahdollisena — viisitoista päivää
siitä, jolloin hän oli Endelstowista lähtenyt. Viisitoista päivää —
aikamäärä, joka on saanut mielenkiintoisen yksilöllisen sävyn Englannin
avioliittolain yhteydessä.

Elfride silmäili tahtomattaan isäänsä niin omituisesti, että
hämmentyneenä kalpeni tullessaan siitä itse tietoiseksi. Hänen
isänsäkin näytti hämmentyneeltä. Mitä hän lieneekään ajatellut?

Ulkoiset olosuhteet näyttivät erikoisesti helpottavan Elfriden
aikeitten toteutumista, koska mr Swancourt oli sanonut lähtevänsä
kotoa kysymyksessäolevan päivän edellisenä iltana. Mr Swancourt
suoritti harvoin pitkiä matkoja ja yöpyi harvoin poissa kotoa, paitsi
silloin kun oli tarkastusmatkalla jossakin etäisessä seudussa. Elfride
ei tahtonut ylen uteliaana tiedustella tämän suotuisan tilaisuuden
aihetta, ja kirkkoherra ei ryhtynyt sitä omasta aloitteestansa
selittämään, vaikka sellainen menettely olisi ollut luonnollinen. Isän
ja tyttären kesken näet ei tosiaankaan ollut aikaisemmin ollut mitään
salaisuuksia, vaikka he yleensä eivät olleetkaan tuttavalliset sanan
varsinaisessa merkityksessä. Stepheniä koskevien tunteiden eroavaisuus
oli kumminkin aiheuttanut vierautumista, joka näinä aikoina ulottui
niinkin pitkälle, etteivät he keskustelleet kaikkein tavallisimmista
talousasioistakaan yhtä avoimesti kuin ennen.

Elfride tunsi melkeinpä helpotusta vakuuttaessaan itselleen, että isän
vaiteliaisuus oikeutti hänet salaamaan oman asiansa. Nuori omatunto on
niin kärkäs keksimään lievityskeinoja, että myöhästynytkin aihe varsin
hyvin kelpaa käytettäväksi.

Odotusajan Elfride vietti enimmäkseen käyskellen yksinään ulkosalla,
toisinaan valoisien toiveitten vallassa, mutta paljoa useammin pahoja
aavistellen. Kaikki hänen kukkasensa näyttivät värittömiltä, hänen
suosikkinsa eläimet silmäilivät häntä mietteliäästi, ikäänkuin eivät
enää olisi olleet yhtä ystävällisissä suhteissa häneen kuin ennen.
Elfride kantoi alakuloisia koruja, katseli auringonlaskua ja puhutteli
ukkoja ja eukkoja. Tapahtui ensi kerran, että hänellä oli sisäinen oma
maailmansa, hänen ympärillänsä näkyvästä eroava. Hän toivoi isänsä
osoittavan hänelle erikoista luottamusta eikä laiminlyövän häntä
tavallista enemmän — sanovan vaikkapa yhden ainoan sanan; silloin hän
kertoisi kaikki, senkin uhalla, että Stephen siitä pahastuisi. Niin
johduttuaan jälleen nuorukaista ajattelemaan hän näki hänet mielessään:
seisomassa lähellänsä, koskettamassa häntä, silmät täynnä murheellista
kiintymystä, toivottomana luopumassa yrityksestänsä, koska hän oli
luopunut omasta aikeestansa — ja tuon nähdessään Elfride ei voinut
peräytyä.

Keskiviikkona hänen oli määrä saada toinen kirje. Hän oli päättänyt
sallia isänsä nähdä tämän kirjeen saapumisen, seurasipa siitä mitä
tahansa, mutta se pelko, että menettäisi tämän rehellisyyden teon
nojalla rakastettunsa, sai hänet aikeestansa luopumaan. Viisi minuuttia
ennen postinkuljettajan odotettua saapumista hän pujahti ulos tielle
kohdatakseen hänet siellä. Hän tapasikin miehen kohta, kun oli
kääntynyt tien mutkaan, joka säläsi hänet pappilan suunnalta tulevilta
katseilta. Mies ojensi hänelle hymyillen kirjeen ja oli ojentamassa
toisenkin, joltakin kauppiaalta saapuvan kiertokirjeen.

»Ei», virkkoi Elfride, »viekää se sisään.»

»Kas vaan, neiti, te teette samoin kuin isänne on tehnyt kahden
viimeksikuluneen viikon aikana.»

Elfride ei käsittänyt.

»Niin, hän on tullut tähän kulmaukseen ja ottanut minulta joka aamu
yhden kirjeen — kaikki samalla käsialalla kirjoitettuja — ja antanut
kuljettaa kaikki muut sisään.» Samassa postinkuljettaja jo meni
menojansa.

Hän oli tuskin ehtinyt tien käänteen peittoon, kun Elfride kuuli isänsä
puhuttelevan miestä. Elfride oli pelastanut kirjeensä saapumalla kaksi
minuuttia aikaisemmin. Isäukko kuului menettelevän aivan samoin kuin
hän oli vastikään menetellyt.

Tuo salakähmäisyys oli lievimmin sanoen omituista.

Jos otaksumme virkeän, epäjohdonmukaisesti toimiskelevan tyttölapsen,
jonka sisäisen elämän kehityksestä vanhemmat eivät ole pitäneet huolta
ja jossa ovat vaikuttamassa alempana mainitut voimat, niin tulos on
välttämättä seuraavanlainen:

Ensimmäinen rakkaus, johon vaikuttaa kuolettava rakkauden esineen
menettämisen pelko; kokemattomuus, joka elättää kiihkeätä halua
päästä väistämään mainittua vaaraa; menettelyn soveliaisuuden
epäileminen, johon liittyy lopullisen pelastuksen toivo; närkästys,
joka johtuu siitä, että isä aluksi rohkaisi, sitten kielsi; kiusallinen
tottelemattomuuden tunto, jonka teki tyhjäksi omantunnon kieltäytyminen
rikkomasta lupausta miehelle, joka oli alusta pitäen pysynyt
kaikissa pääkohdissa muuttumattomana; siunattu toivo, että vastustus
osoittautuisi vääräksi tuomioksi; kirkas usko, että asiat siitä
paranisivat ja kaikki kääntyisi hyväksi.

Tulos olisi luultavasti sittenkin ollut olematon, ellei eräänä päivänä
aamiaispöydässä olisi lausuttu seuraavia huomautuksia.

Hänen isänsä oli entisellä sydämellisellä tuulellansa. Hän hymyili
itsekseen jutuille, jotka olivat liian villittyjä kerrottaviksi ja
nimitti Elfrideä pieneksi pakanaksi, koska hän oli salaa pelastanut
muutamia kissanpoikasia, jotka olisi pitänyt hukuttaa. Noiden lausumien
jälkeen Elfride äkkiä virkkoi:

»Jos mr Smith olisi jo perheeseemme kuulunut, niin ethän olisi ollut
onneton keksiessäsi, että hänellä oli köyhiä sukulaisia?»

»Tarkoitatko, että hän olisi naimisliiton nojalla tullut perheemme
jäseneksi?» kysyi mr Swancourt hajamielisesti kuorien kananmunaa.

Kasvojen tummeneva puna ja myöntävä vastaus osoittivat, että se oli
kysyjän ajatus.

»Minä olisin asiaan sopeutunut, epäilemättä», vastasi mr Swancourt.

»Sinä et siis olisi vaipunut toivottomaan alakuloisuuteen, vaan olisit
tehnyt, mitä tehtävissä oli?»

Elfriden harhaileva mieli oli nuoruudesta saakka alinomaa ällistyttänyt
isää asettamalla hypoteettisia kysymyksiä, jotka lepäsivät mahdottomien
edellytysten pohjalla. Äskeinen tiedustelu tuntui olevan niin
täydellisesti muovattu aikaisempien kaavaan, että mr Swancourt,
lähempien yksityiskohtien puuttuessa, vastasi leppoisasti kuten ainakin.

»Jos hän olisi auttamattomasti meihin liitetty, niin minä, samoinkuin
kuka järkevä mies tahansa, tyytyisin olosuhteisiin, joita ei käy
muuttaminen, enkä varmaankaan vaipuisi auttamattomaan alakuloisuuteen.
Uskonpa, ettei mikään maailmassa voisi saada minua auttamattomasti
alakuloiseksi. Pidä sinä huolta siitä, että laitasi on samoin.»

»Pidän kyllä, isä!» huudahti Elfride ilmaisten kirkasta hilpeyttä, joka
miellytti mr Swancourtia.

Mr Swancourtilla ei tietenkään ollut aavistustakaan siitä, että tuo
hilpeys johtui iloisesta aikeesta olla enää väistämättä suunniteltua
hurjaa suunnitelmaa.

Iltasella mr Swancourt lähti ajamaan Stratleighiin, ihan yksinään. Tuo
oli hänelle tavatonta. Elfriden tunteet olivat hänen ovella seisoessaan
olleet vähältä saada hänet sittenkin ilmaisemaan kaikki.

»Minkätähden lähdet Stratleighiin, isä?» kysyi hän silmäillen isäänsä
anelevasti.

»Minä sanon sen sinulle huomenna, palattuani», virkkoi isä lempeästi,
»en ennen, Elfride. Sinä et kerro, mitä et tiedä, ja sikäli minä sinuun
luotan, sinä kiltti Elfride.»

Elfride oli masentunut ja loukkaantunut.

»Niinpä minäkin kerron sinulle vasta palattuani, mitä asiaa minulla on
Plymouthiin», lausui hän tuskin kuuluvasti.

Isä lähti. Hänen leikkisyytensä sai Elfriden päätöksen tuntumaan
keveämmältä, ja hänen välinpitämättömyytensä kehoitti häntä sitäkin
enemmän toimimaan, miten hyväksi näki.

Oli tavallinen syyskuun ilta, tummansinisiä pilvenhattaroita
heleänkeltaisella taivaalla. Tällainen auringonlasku tavallisesti
houkutteli Elfrideä kulkemaan sitä kohti, niinkuin jokainen kaunis
olio herättää halua sitä lähestyä. Hän kulki vainion halki aina
pensasaidalle saakka, kiipesi sen keskelle ja nojasi tanakkoihin
oksiin. Kauan aikaa silmäiltyään länteen päin hän soimasi itseänsä
siitä, ettei katsellut itään, missä Stephen oli, ja kääntyi toisaalle.
Vihdoin hänen katseensa sattui maankamaraan.

Hänen alapuolellaan oli havaittavissa omituinen seikka. Pensasaidan
kummallakin puolella levisi viheriä vainio; toinen osa kuului
pappilan tiluksiin, toinen taas läheisen kartanon alueeseen. Pappilan
puolella Elfride keksi pienen polun, jonka erikoisena ja kerrassaan
poikkeuksellisena tuntomerkkinä oli sen lyhyys: se oli ainoastaan
suunnilleen kymmenen askelen pituinen ja päättyi aivan äkkiarvaamatta
kummallakin taholla.

Sellaista polkua, joka äkkiä alkaa ja äkkiä loppuu, joka ei tule
mistään eikä minnekään johda, Elfride ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.

Oli sittenkin nähnyt, kunhan tuli paremmin ajatelleeksi. Hän oli nähnyt
vahtisotilaiden kojujensa edustalla polkevan ihan samanlaisia polkuja.

Tuo muistelo selitti, miten polku oli syntynyt. Hänen isänsä oli sen
polkenut astelemalla edestakaisin, kuten hän kerran oli nähnyt hänen
tekevän.

Siinä istuessaan Elfride näki aidan kummallekin puolelle. Muutamia
minuutteja myöhemmin Elfride katsahti kartanon puoleiselle alueelle.

Siellä oli toinen vahtimiehen polku. Se oli ihan yhtä pitkä kuin
ensinmainittu ja alkoi ja päättyi tarkoin vastaavissa kohdissa, mutta
oli kapeampi ja epäselvempi.

Ero saattoi johtua kahdesta syystä. Tämän oli voinut polkea sama paino
kuin edellisen, mutta käyttäen vähemmän aikaa, tai oli sitä astuttu
ihan yhtä usein, mutta kevyemmin jaloin.

Jos etsivä poliisimies olisi sattunut olemaan paikalla, niin hän olisi
luultavasti pitänyt jälkimmäistä vaihtoehtoa todennäköisempänä. Elfride
ajatteli toisin, mikäli ollenkaan ajatteli. Hänen oma suuri Huomisensa
oli nyt ovella; kaikki ne ajatukset, jotka syntyivät katseen sattumalta
tavoittamista seikoista, liikuttivat ainoastaan aivojen kaukaisimpia
kulmia hävitäkseen kohta kokonaan.

Elfriden oli vihdoin pakko käytännöllisesti harkita yritystänsä. Jos
jätämme asiaan liittyvät tunneliikunnot huomioonottamatta, niin kaikki
hänen selvät mietteensä sisältyivät seuraavaan:

»Tunti ja kolme neljännestä, kun ratsastan St. Launce’iin.

Puoli tuntia, kun vaihdan vaatteita 'Kotkassa'.

Kaksi tuntia, kun odotan junaa päästäkseni Plymouthiin.

Puoli tuntia säästettävä kello kahteentoista.

Koko aika Endelstowista lähdöstäni kello kahteentoista viisi tuntia.

Minun on siis lähdettävä kello seitsemän.»



Palvelijat eivät osoittaneet minkäänlaista hämmästystä hänen
lähtiessään varhain ratsastamaan. Siinä yksitoikkoisessa elämässä, jota
ihmiset viettävät syrjäisissä seuduissa, on eräs poikkeus, joka saattaa
varjoon suurissa väestökeskuksissa asuvien kokemukset — nimittäin
matkustaminen. Jokainen matkustus on siellä enemmän tai vähemmän
seikkailun luontoinen; valitaan mitä merkillisimpiä lähtöhetkiä mitä
tavallisimmille matkoille suoriuduttaessa. Miss Elfriden piti lähteä
varhain — siinä kaikki.

Elfride toi ratsastusretkiltänsä aina kotiin jotakin — jotakin
löytämäänsä tai jotakin ostamaansa. Kaupungissa tai kauppalassa
käydessään hän sälytti mukaansa kirjoja. Kukkuloilta, metsistä ja
merenrannikolta hän toi ihmeellisiä sammalia, merkillisiä oksia,
taskuliinan täynnä märkiä näkinkenkiä tai meriruohoja.

Erään kerran, tokaisen sään vallitessa, kun Pansy kantoi häntä pitkin
Castle Boterelin tietä, eräänä markkinapäivänä, hänellä oli paketti
edessään ja paketti kainalossaan, ja sattui niin onnettomasti, että
paketit luiskahtivat alas. Hänen toisella puolellansa suuteli mutaa
kolme romaaninidosta, toisella puolella taas lukuisat värilliset
lankavyyhdit imivät sitä itseensä. Epämiellyttävät eukot hymyilivät
ikkunoissa onnettomuudelle, miehetkin pysähtyivät katselemaan, ja eräs
poika, joka valvoi makeiskojua sen omistajan mentyä saamaan ryypyn
janoonsa, nauroi ääneen. Siniset silmät tummenivat safiireiksi, ja
posket sävähtivät kiukusta punaisiksi.

Tuon onnettomuuden jälkeen hän otti koko älynsä käytäntöön ja hänen
onnistuikin keksiä sellainen vyö- ja solkijärjestelmä, jonka avulla
voi kuljettaa suuren määrän tavaroita varmasti ja vähällä tilalla. Nyt
hän otti mukaansa yksinkertaisen tumman kävelypuvun ja joitakin muita
vaatetuskappaleita. Worm avasi hänelle portin, ja hän hävisi näkyvistä.

Eräs myöhäiskesän kirkkaimpia aamuja valoi hohdottansa hänen
ympärillensä. Kanerva oli purppuraisimmillaan, väriherne heloitti
keltaisimmillaan, heinäsirkat sirisivät äänekkäästi kuin linnut,
käärmeet sihisivät kuin pienet koneet, ja Elfride tunsi aluksi mielensä
hilpeäksi. Istuessaan siinä mukavasti Pansynsä selässä asianmukaisessa
ratsastuspuvussa ja asiaankuulumattomassa hatussaan hän ilmaisi jo
asullansakin mielensä keveyttä. Mutta niiden päivien elohopea oli
viekas: laskeutui ihan äkkiarvaamatta. Aluksi hän tunsi ohimenevää
painostusta. Sitten tuli eräs iso pilvi, joka oli riippunut pohjoisessa
kuin musta vuota, ja sijoittui hänen ja auringon väliin. Se edisti
sitä, mikä oli jo muutenkin auttamatonta: Elfride painui harmaan
alakuloisuuden valtoihin.

Hän kääntyi satulassaan ja katsahti taaksensa. He olivat nyt avoimella
ylänteellä, mistä yhä vielä voi nähdä meren Endelstowin luona. Elfride
silmäili kaipauksen tuntein tuota paikkaa.

Tuon pienen käännöksen kestäessä Pansy oli astellut yhä eteenpäin,
ja Elfride arveli, että olisi järjetöntä kääntää pienen ratsun päätä
toiseen suuntaan. »Mutta», mietti hän, »jos minulla olisi äiti kotona,
niin minä lähtisin takaisin!»

Sitten hän suoritti erään niitä salaisia liikkeitä, joiden nojalla
naiset sallivat sydäntensä temppuilla aivojansa vastaan, käänsi
ikäänkuin huomaamattansa hevosensa pään toisaanne ja antoi mennä hyvää
laukkaa kotiinpäin ainakin peninkulman. Mutta samassapa jo taas muistui
eloisana mieleen Stephen, hän käänsi jälleen ratsunsa ja ajoi taasen
kohti St. Launce’ia.

Tuo surkea ajatusten taistelu alkoi nyt raivota aivan hurjana.
Ylenmäärin kiihtyneenä ja vapisten hän laski ohjakset Pansyn kaulalle
ja päätti mennä sinne, minne hevonen näki hyväksi hänet viedä.

Pansy hiljensi juoksuansa kävelyksi ja kulki kiihtyneine taakkoinensa
siten muutaman minuutin ajan. Sitten he saapuivat erääseen tien
kohtaan, mistä pieni polku johti vesilammikolle. Pansy pysähtyi,
silmäili lammikkoa ja lähti juomaan.

Elfride katsoi kelloansa ja havaitsi, että jos hänen piti ehtiä
St Launce’iin niin ajoissa, että kävi vielä vaihtaminen vaatteita
»Kotkassa» ja että sai tilaisuutta päästä Plymouthiin jollakin
varhaisella junalla — niitä oli ainoastaan kaksi mahdollista — niin oli
välttämätöntä pitää kiirettä.

Hän oli kärsimätön. Pansy ei näyttänyt aikovan ollenkaan lakata
juomasta, ja lammikon lepo, sen pinnalla liikkuvien hyönteisten ja
kärpästen laiskat liikkeet, hiljalleen häilyilevät kurjenmiekat,
lehtiruodit, jotka lepäsivät liikahtamatta pohjassa kuin genualaiset
filigraanityöt, kaikki nuo rauhalliset näyt tekivät vastakohtaisuutensa
vuoksi hänen kärsimättömyytensä sitäkin suuremmaksi.

Vihdoin Pansy kääntyi ja palasi jälleen valtatielle. Siihen ehdittyänsä
pony seisoi kahdenvaiheella arvellen, minne kääntyä. Elfriden sydän
tykytti kiivaasti, ja hän ajatteli: »Kun hevoset jätetään oman onnensa
nojaan, niin ne lähtevät sinne, missä niitä parhaimmin ruokitaan. Pansy
lähtee kotiin.»

Pansy kääntyi astelemaan kohti St. Launce’ia.

Kesän aikana Pansyllä ei ollut kotona juuri mitään muuta ravintoa kuin
ruohoa. St. Launce’iin laukattuansa se aina sai rouskutellakseen jyviä,
jotta jaksoi hyvin juosta kotiin takaisin. Koska nyt oli enemmän kuin
puoli matkaa kuljettu, niin se piti parempana lähteä St. Launce’iin.

Tuo ei kumminkaan nyt johtunut Elfriden mieleen. Hänen mielessään
eli vain se hämyinen haave, että tämän päivän ratkaiseva päätös
ei ollut hänen itsensä suorittama. Niin omituisesti kietoutuvat
toisiinsa vaikuttimet, ettei häntä niinkään pakottanut eteenpäin hänen
Stephenille antama lupauksensa, eipä edes hänen rakkautensakaan, kuin
se tunto, että oli oltava uskollinen sille olemattomalle valalle, jonka
hän oli vannonut kymmenen minuuttia sitten.

Hän ei enää epäröinyt. Kohta ilmaantuivat hänen näkyviinsä St.
Launce’in vanhanaikaiset päädyt ja sekavat kattorykelmät, ja ajaen
kukkulan rinnettä alas hän saapui »Haukan» pihamaalle. Mrs Buckle,
emäntä, tuli ovelle ottamaan häntä vastaan.

Swancourtit olivat täällä hyviä tuttuja. Isä ja tytär olivat tässä
majapaikassa useita kertoja muuttuneet ratsastajista tavallisiksi
rautatiellä matkustajiksi.

Ei kestänyt neljännestuntiakaan, kun Elfride jo ilmaantui ovelle
kävelypuvussaan ja lähti asemalle. Hän ei ollut maininnut mrs Bucklelle
mitään aikeistansa, joten hänen otaksuttiin menevän ostoksille.

Tunnin ja neljänkymmenen minuutin kuluttua hän oli Stephenin sylissä
Plymouthin asemalla. Ei asemasillalla, vaan aution odotussalin nurkassa.

Stephenin kasvot eivät ennustaneet hyvää. Hän oli kalpea ja masentunut.

»Mistä on kysymys?» tiedusteli Elfride.

»Me emme voi mennä naimisiin täällä tänään, Elfie! Minun olisi pitänyt
se tietää ja jäädä tänne. Tietämättömyydessäni en sitä tehnyt. Minulla
on lupa, mutta minä voin käyttää sitä ainoastaan omassa seurakunnassani
Lontoossa. Minä saavuin tänne vasta eilen illalla.»

»Mitä nyt teemme?» kysyi Elfride hämillään.

»Meillä ei ole muuta kuin yksi mahdollisuus, rakkaani.»

»Mikä se on?»

»Lähteä nyt heti Lontooseen ja vihityttää itsemme siellä huomenna.»

»Lontoon junan matkustajat paikoilleen!» kuului ääni asemasillalta.

»Lähdetkö, Elfie?»

»Lähden.»

Kolmen minuutin kuluttua juna oli liikkeessä kuljettaen mukanansa
Stepheniä ja Elfrideä.




XII


Aamuiset pilvenhattarat laajenivat ja yhtyivät, aurinko painui niiden
taakse eikä tullut enää sinä päivänä näkyviin, ja illan tullen
alkoi rankasti sataa. Sadepisarat rapisivat hauleina rautatievaunun
ikkunoihin.

Matka Plymouthista Paddingtoniin, suoritettiinpa se kuinka vinhasti
kiitävässä pikajunassa tahansa, suo riittävästi jäähtymisaikaa
millaiselle intohimolle tahansa. Elfriden kiihtymys oli lauennut, ja
hän istui toisen puolen matkaa jonkinlaisen turtumuksen vallassa. Hänet
herätti raideverkon räiske heidän saapuessaan asemalle.

»Olemmeko Lontoossa?» kysyi hän.

»Olemme, rakkaani», virkkoi Stephen näennäisen tyynesti. Stephenille
samoinkuin Elfridellekin todellisuus ilmeni melkoisesti toisenlaisena
kuin sen ennakkokuvitelmat.

Elfride tirkisti ulos ikkunasta, mikäli sadepisarat sen sallivat,
ja näki ainoastaan äsken sytytetyt lyhdyt ja lukemattomia rumia
uuninpiippuja, joiden himmeät ääriviivat kuvastuivat sateista taivasta
vasten. Elfriden mieltä ahdisti ajatus, jonka ilmi lausuminen
pakostakin olisi tuottanut ankaraa tuskaa. Hän ei tietänyt pahojen
kielten pistoista enempää kuin erakkosaaren lintu tiesi Crusoen
ensimmäisen laukauksen vaikutuksesta. Nyt hän näki hieman kauemmaksi,
ja vieläkin hieman kauemmaksi.

Juna pysähtyi. Stephen laski irti sen hentoisen käden, jota oli koko
päivän pidellyt ja ryhtyi auttamaan alas häntä asemasillalle.

Tämä vieraalle maaperälle astuminen näytti riittävän kypsyttämään
Elfriden mielessä kytenyttä päätöstä.

Hän loi sulhaseensa epätoivoisen katseen.

»Stephen!» huudahti hän. »Minä olen kovin onneton! Minun täytyy
päästä takaisin kotiin — minun täytyy — täytyy! Suo anteeksi surkea
horjuvaisuuteni. Täällä minun ei ole ollenkaan hyvä ollakseni!»

Stephen näytti ylen hämmästyneeltä eikä virkkanut mitään.

»Sallithan minun lähteä kotiin?» rukoili Elfride. »Sinun ei tarvitse
lähteä kanssani. Minä en tahdo sinua mitenkään rasittaa, kunhan vain
sanot suostuvasi siihen, että palaan, kunhan vain et minua senvuoksi
vihaa, Stephen! On parasta, että palaan heti paikalla, Stephen.»

»Mutta me emme voi nyt palata», virkkoi Stephen anelevalla äänellä.

»Minun täytyy! Minä tahdon!»

»Miten? Milloin tahdot lähteä?»

»Nyt. Voimmeko lähteä heti?»

Nuorukainen silmäili toivottomana asemasiltaa.

»Jos sinun täytyy lähteä, ja jos pidät vääränä jäädä, rakkaani»,
virkkoi hän alakuloisesti, »niin sinun tulee lähteä. Sinun tulee tehdä,
mitä ikänä parhaaksi näet, Elfride. Mutta onko tosiaankin parempi,
että lähdet tänään, etkä viivy huomiseen, jolloin voisit lähteä minun
vaimonani?»

»On — on kyllä — kunhan vain pääsen lähtemään. Minun täytyy, minun
täytyy!» huusi hän.

»Meidän olisi pitänyt tehdä joko niin tai näin», vastasi Stephen
synkästi. »Joko olla ollenkaan tänne tulematta, tai palata vasta
sitten, kun olemme vihityt. Minä en sano sitä mielelläni, Elfride, en
tosiaankaan, mutta sittenkin minun täytyy sinulle huomauttaa, että kun
lähdemme näin takaisin, niin sinun hyvä nimesi voi joutua vaaraan, kun
ihmiset asian kuulevat.»

»He eivät saa siitä tietoa, ja minun täytyy lähteä.»

»Elfride kulta! On minun syyni, että olen tuonut sinut tänne.»

»Eipä suinkaan. Minä olen vanhempi.»

»Kuukautta, mutta mitä se merkitsee? Mutta mitäpä tuosta nyt.» Hän
silmäili ympärilleen. »Lähteekö tänä iltana juna Plymouthiin?» kysyi
hän eräältä asemamieheltä. Mies asteli ohi mitään virkkamatta.

»Lähteekö tänä iltana juna Plymouthiin?» kysyi Elfride eräältä toiselta.

»Lähtee kyllä, neiti, kymmenen minuuttia jälkeen kahdeksan — se lähtee
kymmenen minuutin kuluttua. Te olette tullut väärälle asemasillalle; se
on tuolla toisella puolella. Bristolissa on muutettava yöjunaan. Noita
rappuja alas ja radan alitse.»

He juoksivat portaita alas — Elfride edellä — lippuluukulle ja vaunuun,
jonka ovella seisoi virkailija. »Matkalippunne, olkaa hyvät.» Vaunujen
ovi suljetaan — asemasillalla häärivät miehet liikkuivat yhä nopeammin,
kunnes suihkivat edestakaisin kuin sukkulat loimen lomassa — vihellys
— lippu heilahtaa — huuto — höyryn pauhu — ja niin he lähtevät jälleen
kohti Plymouthia.

Elfride pääsi hengästyksestään.

»Sinä olet tullut mukaan sinäkin, Stephen! Miksi?»

»Minä en jätä sinua, ennenkuin näen sinut onnellisesti St. Launce’iin
saapuneena. Älä pidä minua huonompana kuin olen, Elfride.»

Sitten he ajaa raksuttivat läpi yön samaa tietä kuin olivat tulleet.
Sää kirkastui, ja tähdet alkoivat välkkyä heidän yläpuolellansa. Ne
muutamat matkustajat, jotka olivat sijoittuneet samaan vaununosastoon
kuin he, istuivat enimmän osan aikaa suljetuin silmin. Stephenkin
toisinaan uinahti; Elfride yksin valvoi ja vapisi tunnin toisensa
jälkeen.

Päivä alkoi koittaa ja osoitti heidän ehtineen meren rantamalle.
Heidän yläpuolellansa riippui punaisia kallioita, jotka kauemmaksi
väistyessään muuttuivat lyijynharmaiksi harmaansinisessä ilmassa.
Aurinko nousi ja heitti teräviä säteitänsä heidän uupuneille
kasvoilleen. Vielä tunti, ja maailma alkoi vilkastua. He odottivat
vielä hetkisen, ja juna hiljensi vauhtiansa lähestyessään St. Launce’in
asemaa.

Elfride värisi ja oli alakuloisissa mietteissä.

»Minä en arvannut kaikkia seurauksia», virkkoi hän. »Asiat ovat
näennäisesti minua vastaan. Jos joku minut keksii, niin uskonpa, että
olen hukassa.»

»Näennäisyys on silloin valhetta; ja mitäpä voikaan merkitä, vaikka
niin tekisivätkin? Minä olen oleva sinun miehesi ennemmin tai
myöhemmin, aivan varmasti, ja niin minä takaan sinun moitteettomuutesi.»

»Kuulehan, Stephen, kun kerran olimme Lontoossa, niin meidän olisi
pitänyt mennä naimisiin», virkkoi Elfride vakavasti. »Siinä olisi ollut
ainoa varma pelastukseni. Minä käsitän nyt asiat paremmin kuin eilen.
Ainoa mahdollisuus on nyt siinä, ettei kukaan meitä keksi, ja siinä
suhteessa meidän tulee tehdä mitä suinkin voimme.»

He astuivat ulos. Elfride veti tiheän harson kasvoillensa.

Rahilla oven pielessä istui nainen, jonka silmänluomet olivat
tulehtuneet ja silmät omituisen kiiltävät. Hän suuntasi Elfrideen
katseen, jonka ilmehikäs voimakkuus oli eittämätön, mutta jonka
tarkoitus ei ollut selvä. Sitten hän pujahti siihen vaunuun, jossa he
olivat tulleet. Hän näytti lukevan näkemästänsä jonkin synkän tarinan.

Elfride väistyi taaksepäin ja kääntyi toisaanne.

»Kuka on tuo nainen?» kysyi Stephen, »Hän silmäili sinua tiukasti.»

»Mrs Jethway — leski ja sen nuoren miehen äiti, jonka haudalla me
taannoin istuimme. Stephen, hän on minun viholliseni. Kunpa Jumala
olisi ollut armollinen ja suojellut minut häneltä!»

»Älä huoli puhua niin toivottomasti», tyynnytteli Stephen. »En luule
hänen meitä tunteneen.»

»Rukoilen hartaasti, ettei ole niin laita.»

Stephen rohkaisi itsensä.

»Nyt me menemme nauttimaan hieman aamiaista.»

»Ei, ei!» aneli Elfride. »Minä en voi syödä. Minun täytyy päästä
takaisin Endelstowiin.»

Elfride näytti nyt käyneen vuosia vanhemmaksi kuin Stephen.

»Mutta ethän ole sitten eilisillan nauttinut mitään muuta kuin lasin
teetä Bristolissa.»

»Minä en voi mitään syödä, Stephen.»

»Viiniä ja biskettiä?»

»En.»

»Etkö teetä tai kahviakaan?»

»En.»

»Entä lasin vettä?»

»En. Minä tarvitsen jotakin sellaista, mikä tekee nykyhetkenä
tarmokkaaksi, sellaista, mikä lainaa huomisen voiman tämän päivän
käytettäväksi — huomisen päivän murheesta ollenkaan huolehtimatta;
vaikkapa kävisi niinkin, ettei huomenna enää elämää olisikaan, kunhan
vain pääsen tänään kotiin. Paloviinaa minä tarvitsen. Tuon naisen
silmät ovat syöneet minun sydämeni!»

»Sinä olet hurja, rakkaani. Tahdotko välttämättä paloviinaa?»

»Tahdon, jos suvaitset.»

»Kuinka paljon.»

»En tiedä. En ole milloinkaan juonut enempää kuin teelusikallisen
kerrallaan. Minä tiedän vain, että sitä tarvitsen. Älä hae sitä
'Haukasta’.»

Stephen jätti hänet vainiolle ja lähti lähimpään sillä suunnalla
olevaan majataloon. Hän palasi pian tuoden pienen pullon, joka oli
melkein täynnä, ja muutamia ylen ohuita voileipiä. Elfride otti pari
kulausta.

»Se nousee minun silmiini», virkkoi hän väsyneesti. »Minä en voi
nauttia enempää. Teen sen sittenkin; suljen silmäni. Ah, se menee
silmiin sisäistä tietä. Minä en tahdo enää; heitä se pois.»

Hän voi kuitenkin syödä ja söi. Hänen tärkeimpänä huolenansa oli,
kuinka saisi hevosensa »Haukan» tallista herättämättä huomiota. Stephen
ei saanut lupaa seurata häntä kaupunkiin. Hän toimi nyt päätösten
nojalla, joihin nuorella miehellä ei ollut minkäänlaista vaikutusta.

»On parempi, etteivät näe sinua minun seurassani, vaikka en olekaan
täällä kovin tunnettu. Me olemme aloittaneet salaa kuin varkaat, ja
meidän täytyy lopettaa salaa joka tapauksessa. Minun täytyy kertoa se
isälle; on kauheata, jos hän saa sen muualta kuulla.»

Niin käyskellen ja synkästi keskustellen he odottivat lähes kello
yhdeksään, jolloin Elfride arveli voivansa käydä »Haukassa»
herättämättä suurta huomiota. Rautatieaseman takana oli virta, jonka
yli johti vanha Tudorien aikainen silta, missä tie haarautui kahdelle
taholle. Toinen haara erkani kaupungin ulkolaidoille kiertääkseen
edelleen ja yhtyen Endelstowiin johtavaan valtatiehen. Stephen istui
tuon tien vieressä odottaen Elfrideä »Haukasta» palaavaksi.

Hän istui siinä ikäänkuin valokuvattavana, liikahtamatta, tähyillen
puunrunkojen valoja ja varjoja, lapsia, jotka leikkivät koulutalon
edustalla, leikkuumiehiä etäisellä vainiolla. Omistamisen varmuutta ei
ollut saavutettu, ja mikään seikka ei lievittänyt nuorukaisen mielen
synkkyyttä, jota lähenevän eron ajatus vielä lisäsi.

Vihdoin Elfride saapui ratsastaen, näennäisesti suuressa määrin
samanlaisena kuin tuona romanttisena aamuna, jona he olivat yhdessä
käyneet rantakallioilla, mutta vailla sitä säteilyä, joka silloin
oli väikkynyt hänen vaiheillansa. Hän oli kumminkin melkoisesti
rauhoittunut, koska ei tarvinnut enää pelätä mitään vaaraa eikä
häiriötä. Jos Elfride helposti haavoittui, niin vielä helpommin hänen
haavansa paranivat — ominaisuus, jota toiset joko oikein tai väärin
pitävät tunteiden yleisen vaihtuvaisuuden aiheuttamana.

»Mitä sanoivat sinulle 'Haukassa’?»

»Ei mitään. Kukaan ei näyttänyt minusta välittävän. He tiesivät minun
lähteneen Plymouthiin ja tiesivät, että olen aikaisemminkin viettänyt
siellä yön miss Bicknellin luona. Olin ottanut tuon huomioon.»

Nyt kohosi ero kuoleman kaltaisena noiden lasten eteen, sillä Elfriden
täytyi välttämättä lähteä heti. Stephen asteli hänen vierellänsä lähes
peninkulman. Siinä kävellessään hän lausui alakuloisesti:

»Elfride, on kulunut kokonainen vuorokausi, ja asia on jäänyt
suorittamatta.»

»Mutta olethan vakuuttanut, että se varmasti suoritetaan.»

»Mitä olenkaan vakuuttanut?»

»Ah, Stephen, sinä kysyt, mitä? Luuletko, että voin naida jonkun muun
miehen, kun olen mennyt niin pitkälle sinun kanssasi? Enkö ole aivan
eittämättömästi osoittanut, etten voi kuulua kenellekään muulle? Enkö
ole auttamattomasti sinulle antautunut? — ylpeydellä ei ole ollut
mitään sijaa minun suuressa rakkaudessani. Sinä olet käsittänyt väärin
minun palaamiseni, ja minä en voi sitä selittää. Oli väärin, että
lähdin ollenkaan mukaasi, ja vaikka olisikin ollut vielä pahempi, jos
menimme pitemmälle, niin se olisi sittenkin ollut parempaa politiikkaa,
kenties. Ole varma siitä, että kohta, kun sinulla on koti minua
varten — olipa se kuinka köyhä ja vaatimaton tahansa — ja sinä tulet
minua vaatimaan, minä olen valmis.» Hän lisäsi katkerasti: »Kun isäni
saa tietää tämän päivän tapahtumat, hän voi olla hyvinkin iloinen
antaessaan minun lähteä.»

»Hän kenties vaatii meitä menemään heti naimisiin!» vastasi Stephen
nähden toivon säteen leimahtavan keskeltä mustinta murhetta. »Minä
toivon hänen niin tekevän, vaikka minun pitäisikin lähteä pois, kunnes
olen sinulle kelvollinen, kuten mainitsit.»

Elfride ei vastannut.

»Sinä, Elfie, et näytä olevan sama nainen kuin olit eilen.»

»Enkä olekaan. Mutta jää hyvästi. Lähde nyt takaisin.» Hän hoputti
hevostansa. »Ah, Stephen», huudahti hän, »minä tunnen itseni ylen
heikoksi! En tiedä, kuinka voin hänet kohdata. Etkö sittenkin voi
lähteä takaisin kanssani?»

»Tahdotko minun tulevan?»

Elfride mietti.

»Ei; se ei ole hyväksi. Minä olen ylen hupsu, kun sellaista ehdottelen.
Mutta isä varmaan kutsuu sinut.»

»Sano hänelle», jatkoi Stephen, »että me teimme tämän äärimmäisen
epätoivon vallassa. Sano hänelle, ettemme halua hänen osoittavan meille
erikoista suopeutta — vaan kohtelemaan meitä oikeudenmukaisesti. Jos
hän sanoo, että meidän on mentävä heti naimisiin, niin sitä parempi.
Ellei, niin sano, että kaikki voi tulla oikealle tolalle, kunhan hän
sallii minun saada sinut, kun olen kyllin hyvä sinua varten — ja
sehän voi tapahtua piankin. Sano hänelle, ettei minulla ole hänelle
mitään tarjottavaa tästä aarteesta, mutta että kunniallisen miehen
koko rakkaus, koko elämä ja koko työ on kuuluva sinulle. Jätän oman
harkintasi ratkaistavaksi, milloin tuo kaikki on sopivimmin hänelle
sanottava.» Stephenin sanat saivat Elfriden niin hilpeäksi, että hän
voi laskea leikkiä asemastansa.

»Ja jos pahoja puheita kuuluisi, Stephen», virkkoi hän hymyillen, »niin
oranssipuun täytyy minut pelastaa, niinkuin se pyhän Yrjön ajalla
pelasti neitseet lohikäärmeen myrkylliseltä henkäykseltä. Suo anteeksi
kiireeni; minä lähden nyt.»

Sitten poika ja tyttö tyynnyttelivät itseänsä uskottelemalla, ettei ero
ollut sen vaarallisempi.

»Jumala sinua siunatkoon, rakkaani, kunnes jälleen toisemme kohtaamme!»

»Hyvästi, näkemiin asti!»

Ratsu lähti, ja keskustelu katkesi. Stephen näki Elfriden hahmon
pienenevän ja hänen sinisen harsonsa käyvän harmaaksi — se näytti
hitaan kuoleman mieltäahdistavalta kuvalta.

Siten erottuansa miehestä, joka oli hänelle ollut enemmän kuin
yksikään muu hänen tähän saakka tuntemistansa, Elfride ratsasti
nopeasti eteenpäin, kyynelen silloin tällöin pirahtaessa hänen
silmistänsä maantien hiekkaan. Se, mikä vielä eilen oli näyttänyt ylen
haluttavalta, lupaavalta, jopa vähäpätöiseltäkin, oli nyt muuttunut
murhenäytelmän luontoiseksi.

Hän näki kalliot ja merenulapan Endelstowin tienoilla ja huokasi
helpotuksesta.

Ratsastaessaan pappilan takana olevan pellon ohi hän kuuli Unityn ja
William Wormin äänet. He olivat ripustamassa mattoa nuoralle. Unity
lausui jotakin, mikä päättyi sanoihin »kun miss Elfride tulee takaisin».

»Milloin luulet hänen tulevan?»

»En ennen iltaa. Hän on aivan varmaan miss Bicknellin luona.»

Elfride ajoi ovelle. Hän ei koputtanut eikä soittanut. Kun ei kukaan
tullut hevosta ottamaan, Elfride talutti sen takapihalle, riisui
satulan ja ohjakset ja ajoi sen aitaukseen. Sitten Elfride pujahti
sisään ja tarkasti kaikki alakerran suojat. Hänen isäänsä ei siellä
näkynyt.

Salin uuninreunalla oli hänelle osoitettu isän kirjoittama kirje. Hän
otti sen ja luki astellessaan yläkertaan vaihtamaan pukua.

 Stratleighissä, torstaina.

 »Rakas Elfride, — Paremmin asiaa pohdittuani olen päättänyt olla
 tänään palaamatta; tulen vain Wadcombe’iin saakka. Minä saavun kotiin
 huomenna iltapäivällä ja tuon erään ystävän mukanani. — Kiireessä isäsi

                                                         C.S.»

Nopeasti pukeuduttuansa Elfride tunsi itsensä virkeämmäksi, vaikka
päänkivistys yhä vaivasikin. Lähtiessään huoneestansa hän kohtasi
Unityn portaitten yläpäässä.

»Miss Elfride! Me ajattelimme teidän aivan varmaan saapuvan eilen
illalla. Te ette virkkanut mitään siitä, että jäisitte yöksi.»

»Minä aioin palata samana iltana, mutta muutin suunnitelmaani.
Jälkeenpäin sitä kaduin. Isä on varmaan vihainen.»

»On parasta olla siitä mitään hänelle virkkamatta», arveli Unity.

»Minä pelkään sitä hänelle sanoa», virkkoi Elfride hiljaa. »Kerrotko
sen hänelle kohta, kun hän saapuu kotiin, Unity?»

»Mitä? Minäkö teille vaikeuksia tuottamaan?»

»Minä ansaitsen sen.»

»En missään tapauksessa», sanoi Unity. »Eihän asia ole mokomakaan, miss
Elfride. Minä ajattelen näin: herra on ottanut itsellensä lomapäivän,
ja koska hän ei ole ollut miss Elfridelle viime aikoina aivan
ystävällinen, niin —»

»Elfride menettelee samoin kuin hän. No niin, tee miten mielit. Ja
tuotko minulle nyt pienen välipalan?»

Tyydytettyään ruokahalunsa, jonka raikas meri-ilma oli aiheuttanut,
samalla hänen mielensä levottomuuden hälventäen, Elfride otti hattunsa
ja lähti puutarhaan ja kesätupaan. Hän istuutui sen nurkkaan, pää
käteen nojaten. Siihen hän sitten nukahtikin.

Puolittain hereillään hän kiireesti katsoi kelloansa. Hän oli ollut
siellä kolme tuntia. Samassa hän kuuli ulkoportin kimmahtavan kiinni
ja pyörien vierivän oven eteen; jokin samasta lähteestä koitunut ääni
lienee hänet herättänyt. Sitten hänen isänsä kuului huutavan Wormia.

Elfride lähti rakennusta kohti pensaikon suojaamana. Hän kuuli
isänsä keskustelevan jonkun henkilön kanssa, joka ei ollut kumpikaan
palvelijoista. Hänen isänsä ja vieras nauroivat yhdessä. Sitten kuului
silkin kahinaa, ja mr Swancourt kumppaneineen varmaankin astui sisään,
sillä mitään sen enempää ei enää kuulunut. Elfride oli palannut
takaisin ihmetellen, keitä vieraat saattoivat olla, kun samassa kuului
askelia ja hänen isänsä ääni:

»Elfride, täällähän sinä oletkin! Toivottavasti voit hyvin?»

Elfride tunsi pistoksen sydämessään eikä vastannut mitään.

»Tulehan kesämajaan hetkiseksi», jatkoi mr Swancourt; »minä kerron
sinulle, mitä lupasin.»

He astuivat kesämajaan ja nojasivat ryhmyiseen kaidepuuhun.

»No», virkkoi hänen isänsä hilpeästi, »arvaappas mitä minulla on
sanottavana.» Hän näytti vaipuneen siinä määrin omiin asioihinsa, ettei
ollenkaan havainnut, millainen ilme Elfriden kasvoissa oli.

»Minä en voi, isä», virkkoi Elfride alakuloisesti.

»Koetahan, rakkaani.»

»Mieluummin olisin koettamatta, tosiaankin.»

»Sinä olet väsynyt. Näytät uupuneelta. Ratsastus oli sinulle liikaa.
No, kuulehan, minkätähden minä lähdin matkaan. Minä lähdin mennäkseni
naimisiin!»

»Naimisiin!» sopersi Elfride tuskin voiden pidättää tahdotonta: »Samoin
minä.» Hetkisen kuluttua hänen tunnustamispäätöksensä raukesi kuin
kupla.

»Niin, ja kenen kanssa? Mrs Troytonin, joka omistaa vanhan kartanon
pensasaidan toisella puolella. Asia päätettiin lopullisesti minun
käydessäni Stratleighissä muutamia päiviä sitten.» Hän alensi ääntänsä
ja puhui leikkisästi. »Mitä äitipuoleesi tulee, huomaat kohta, ettei
hänessä ole paljoa näkemistä, joskin aika lailla kuulemista. Hän on
sitäpaitsi kaksikymmentä vuotta minua vanhempi.»

»Te unohdatte, että minä tunnen hänet. Hän kävi kerran meillä sen
jälkeen kuin me olimme olleet siellä, häntä kumminkaan tapaamatta.»

»Aivan oikein, aivan oikein. No niin, olipa hän minkä näköinen
tahansa, joka tapauksessa hän on kaikkein oivallisimpia naisia.
Hänelle on hiljattain jäänyt vapaasti käytettäväksi kolmetuhatta
viisisataa vuosittain, sitäpaitsi tämä tila — ja lisäksi suuri
testamenttilahjoitus.»

»Kolmetuhatta viisisataa vuodessa!»

»Lisäksi suuri — joka tapauksessa varsin tilava — huvila kaupungissa
ja sukupuu, tämän minun kävelykeppini pituinen; vaikka se näyttääkin
sangen kokoonhaalitulta — se on laadittu vasta suvun rikastuttua.»

Elfride vain kuunteli mitään virkkamatta.

Mr Swancourt jatkoi rauhallisemmin ja vakuuttavammin. »Niin, Elfride,
hän on meihin verrattuna varakas, vaikka hänellä ei olekaan paljon
vaikutusvaltaisia suhteita. Joka tapauksessa hän opastaa sinua hieman
seuraelämään. Me vaihdamme hänen Baker Streetin varrella olevan
talonsa Kensingtonissa sijaitsevaan, sinun tähtesi. Hän sanoo, että
nykyään kaikki muuttavat sinne. Pääsiäiseltä me siirrymme kaupunkiin
aina kolmeksi kuukaudeksi — minä pidän tietenkin täällä sijaista sen
ajan. Elfride, minun lemmenaikani on ohi, ja minä tunnustan suoraan
naineeni hänet sinun tähtesi. Jumala yksin tietää, miksi hänenlaisensa
nainen on minuun suostunut. Mutta luulenpa, että hänen ikänsä ja
koruttomuutensa olivat liian nimenomaiset kaupunkilaisille. Jos nyt
käyttelet hyvin korttejasi, voit hyvännäköisenä naida kenet tahansa.
Hieman kekseliäisyyttä siihen tietenkin vaaditaan, mutta minun
nähdäkseni ei mikään estä sinua saamasta aatelismiestä. Lady Luxellian
oli vain tilanomistajan tytär. Nyt varmaan huomaat, kuinka hupsu sinun
taannoinen päähänpistosi oli. Mutta tulehan, hän on sisällä sinua
odottamassa. Onhan se tämäkin pelin arvoinen asia», jatkoi kirkkoherra
astellessaan kohti rakennusta. »Minä kosiskelin häntä tuon pensasaidan
ylitse; en yksinomaan, kuten hyvin ymmärrät, mutta meillä oli tapana
kävellä siellä iltaisin — lopulta melkein joka ilta. Mutta minun ei
tarvitse nyt kertoa sinulle yksityiskohtia; minä vakuutan sinulle,
että kaikki kävi hyvin asiallisesti. Vihdoin, tavatessamme toisemme
Stratleighissä, me päätimme tehdä siitä totta viipymättä.»

»Etkä virkkanut minulle sanaakaan», sanoi Elfride äänen enempää kuin
ajatuksenkaan olematta vähääkään moittiva. Hänen tunteensa olivat aivan
toista maata. Hän tunsi mielensä keventyneeksi jopa kiitolliseksikin.
Kuinka hän olisikaan voinut edellyttää isän uskoneen hänelle
asioitansa, kun hän itse oli salannut omat asiansa?

Hänen isänsä käsitti väärin hänen tyyneytensä luullen sen takana
piilevän loukkautuneisuutta. »Minua ei käy kovin soimaaminen», sanoi
hän. »Minulla oli pari-kolme syytä asian salaamiseen. Eräs niistä oli
hänen sukulaisensa, testamenttaajan äskeinen kuolema, vaikka se ei
koskekaan sinua. Mutta muista, Elfride», jatkoi hän jäykempään tapaan,
»että olit joutunut tekemisiin noiden alhaissäätyisten ihmisten,
Smithien, kanssa — vieläpä nimenomaan siihen aikaan, jolloin me, mrs
Troyton ja minä, aloimme toisiamme ymmärtää — joten minä päätin olla
mitään sinulle sanomatta. Mistäpä tiesin, kuinka pitkälle olit mennyt
heidän ja heidän poikansa kanssa? Voihan olla niin laita, että sinä
kävit joka päivä välttämättä juomassa teetä heidän luonansa.»

Elfride esti tunteitansa ilmenemästä niin hyvin kuin osasi ja kysyi
väsyneesti, joskin samalla täsmällisesti:

»Suutelitko mrs Troytonia pihamaalla kolme viikkoa sitten? Minä tulin
sinä iltana työhuoneeseesi ja havaitsin sinun vastikään sytyttäneen
kynttilät.»

Mr Swancourt oli sangen punainen ja hämillään, niinkuin ainakin
keski-ikäinen rakastaja, joka yllätetään nuorempien temppuja tekemässä.

»Kyllä, luulenpa niin tehneeni», sopersi kirkkoherra, »hänen
mielikseen, näetkös.» Sitten hän malttoi jälleen mielensä ja nauroi
sydämen pohjasta.

»Ja koskiko lausumasi Horatiuksen säe sekin tätä asiaa?»

»Koski kyllä, Elfride.»

He astuivat kuistikolta saliin. Samassa tuli mrs Swancourt alakertaan
ja astui samaan huoneeseen.

»Näetkös, Charlotte, tässä on pikku Elfrideni», sanoi mr Swancourt
äänessä se lisätty hellyyden vivahdus, joka usein tulee äsken
hankittujen sukulaisten osaksi.

Elfride rukka, joka ei tietänyt, mitä tehdä, ei tehnyt yhtään mitään;
ottihan vain vastaan kaiken, mitä näkö, kuulo ja tunto hänen mieleensä
toivat.

Mrs Swancourt liikkui lähemmäksi, tarttui tytärpuolensa käteen ja
suuteli häntä sitten.

»Ah, kultaseni», virkahti hän hyväntuulisesti, »kun pari kuukautta
sitten opastit omituista vanhaa naista läpi puutarhan ja ylen somasti
selittelit hänelle kukkasia, et varmaankaan arvannut, että hän
ilmestyisi näin pian tänne aivan uusissa merkeissä. Eikä arvannut hän
itsekään.»

Mr Swancourt oli sangen todenmukaisesti kuvaillut uutta äitiä. Hän ei
ollut ulkonäöltänsä viehättävä. Hänen ihonsa oli tumma — hyvin tumma —
komeavartaloinen, tukka vielä melkoinen, siinä toinen puoli valkoisia,
toinen mustia hiuksia, jälkimmäiset todellakin mustia. Pelkkien näiden
huomioiden nojalla arvostellen häntä ei käynyt sanominen miellyttäväksi
naiseksi. Mutta voi havaita enemmänkin. Pintapuolisimmallekin
tarkastelijalle selvisi kohta, ettei hän ollenkaan yrittänyt salata
ikäänsä. Hän näytti ensi silmäyksellä kuudenkymmenen ikäiseltä, ja
lähempi tutustuminen ei missään tapauksessa osoittanut hänen olevan
vanhemman.

Eräs toinen ja vieläkin miellyttävämpi piirre ilmeni hänen
suupielissään. Hänen alkaessaan jotakin sanoa ne usein somasti
värähtivät: ei edes ja taaksepäin, mikä on hermostuneisuuden merkki,
ei myöskään alaspäin, leukaa kohti, mikä merkitsee päättäväisyyttä,
vaan ilmeisesti ylöspäin, nimenomaisesti pitkin sitä viivaa, jonka
nojalla koulupojat piirroksissaan ilmaisevat iloisuutta. Ainoastaan
tämä hänen kasvojensa piirre viittasi johonkin erikoiseen sisäiseen
ominaisuuteen, mutta oli samalla aivan eittämätön. Se osoitti huumoria,
sekä subjektiivista että objektiivista — se osoitti, että hän voi
tarkastella omia omituisuuksiansa yhtä leikillisessä valossa kuin
toisten eriskummallisuuksia.

Tämä kuvaus ei ole tyhjentävä. Mrs Swancourt oli ojentanut Elfridelle
kädet, joiden sormet olivat sananmukaisesti sormuksia täynnä, _signis
auroque rigentes_, niinkuin Helenan hame. Tuota sormusten paljoutta ei
nähtävästi kannettu pelkän turhamaisuuden vuoksi. Ne olivat enimmältä
osalta vanhoja ja kuluneita, vain muutamat olivat uusia.

_Oikea käsi_:

1. Koruttomasti kehystetty soikea onyx, joka kuvasi paholaisen päätä.
2. Viheriä jaspis-intaglio punaisine viiruineen. 3. Kultasormus,
siinä kammottavan aarnin kuva. 4. Meriviheriä jättiläisjalokivi ja
sen ympärillä pienempiä jalokiviä. 5. Antiikkinen karneoli-intaglio
ja siinä karkeloivan satyyrin kuva. 6. Kulmikas rengas; siihen
siselöityinä lohikäärmeenpäitä. 7. Särmätty karfunkkeli, johon liittyi
kymmenen pientä smaragdia j.n.e., j.n.e.

_Vasen käsi_:

1. Punaisenkeltainen konnankivi. 2. Paksu, värilliseksi emaljoitu
sormus ja siinä hyasintti. 3. Ametystinkarvainen safiiri.- 4.
Kiilloitettu rubiini, jalokivien ympäröimä. 5. Abbedissan kaiverrettu
sormus. 6. Tumma intaglio j.n.e., j.n.e.

Tätä verrattain merkillistä jalokivi- ja metallimäärää lukuunottamatta
mrs Swancourtilla ei ollut minkäänlaisia koruja.

Mrs Troyton oli heidän pari kuukautta aikaisemmin toisensa kohdatessaan
tehnyt Elfrideen edullisen vaikutuksen. Mutta toinen asia on pitää
miellyttävänä jotakin satunnaista tuttavaa, toinen mielistyä omaan
äitipuoleensa. Elfriden tunteenomainen epäröinti kesti kuitenkin vain
tuokion ajan. Hän päätti pitää hänestä yhä vieläkin.

Mrs Swancourt oli maailmannainen tiedoiltansa, toiminnaltansa taas
sellaisen vastakohta, kuten hänen naimaliittonsakin osoitti. Elfride
ja lady kietoutuivat kohta keskusteluun, ja mr Swancourt jätti heidät
kahden kesken.

»Miten saattekaan aikanne täällä kulumaan?» kysyi mrs Swancourt, kun
muutamia vihkimistä koskevia huomautuksia oli lausuttu. »Ratsastatte,
luulen ma.»

»Niin. Mutta en kovin paljon, sillä isä ei mielellään salli minun
liikkua yksinäni.»

»Teidän pitää saada joku, joka pitää teitä silmällä.»

»Sitäpaitsi minä luen ja kirjoitan hieman.»

»Teidän pitäisi kirjoittaa romaani. Ne henkilöt, jotka eivät liiku
maailmassa niin paljon, että voisivat romaanin elää, auttavat itseänsä
kirjoittamalla sen.»

»Minä olen niin menetellyt», virkkoi Elfride silmäillen arasti mrs
Swancourtia, ikäänkuin olisi pelännyt, että asia sillä taholla joutuisi
naurunalaiseksi.

»Se on oikein. Mikä onkaan sen aiheena, kultaseni?»

»Aiheena — niin, sen aihe on keskiajalta.»

»Kun ette tiedä mitään nykyisestä ajasta, jonka jokainen tuntee, te
varmuuden vuoksi valitsette ajan, jota ette tunne te enempää kuin
kukaan muukaan. Eikö niin? Ei, ei; en minä sitä tarkoita, kultaseni.»

»Minulla on ollut hieman tilaisuutta tutkia keskiaikaista taidetta
ja keskiajan tapoja Endelstowin kirjastossa ja yksityismuseossa,
joten ajattelin sepittää jotakin kaunokirjallista. Minä tiedän, että
sellaisten romaanien aika on ohi, mutta asia huvitti minua kovin.»

»Milloin se ilmestyy?»

»Ei suinkaan milloinkaan.»

»Mitä joutavia, tyttöseni. Julkaise se kaikin mokomin. Kaikki
naishenkilöt ovat nykyjään sellaisissa puuhissa; ei tietenkään ansion
vuoksi, vaan antaakseen tuleville miehilleen takeita kunnioitettavista
henkisistä kyvyistänsä.»

»Oivallinen keksintö meidän naisten tekemäksi.»

»Minä puolestani kyllä pelkään, että se muistuttaa erästä alakuloista
sotajuonta — heitetään linnanmuurien yli leipiä piirittäjien joukkoon
ja ilmaistaan sittenkin pikemmin epätoivoista tilannetta kuin varojen
runsautta.»

»Oletteko koskaan sitä yrittänyt?»

»En; minä olin mennyt niin pitkälle, etten voinut edes tuohon
turvautua.»

»Isä sanoo, ettei yksikään kustantaja huoli minun kirjastani.»

»Saadaanpa nähdä. Minä vakuutan sinulle, kultaseni, että kirjasi on
painettu ensi vuonna näihin aikoihin.»

»Niinkö tosiaankin!» huudahti Elfride osittain mielihyvän kirkastamana,
vaikka hänen mielensä syvyydet olivatkin varsin tummat. »Minä
ajattelin, että aivot ovat välttämätön, joskin ainoa edellytys, jos
haluaa päästä kirjallisuuden tasavallan jäseneksi. Minunlaiseni aivan
tavallinen olento piankin ajetaan jälleen ulos.»

»Eipä suinkaan. Kunhan kerran sinne pääset, olet kuin vesipisara
kristallimaljassa — ympäristösi juhlistaa sinun tavallisuutesi.»

»Se olisi erittäin mieluista», sopersi Elfride ajatellen Stepheniä ja
toivoen voivansa ansaita itselleen suuren omaisuuden kirjoittamalla
romaaneja, jotta voisi mennä hänen kanssaan naimisiin ja elää
onnellisena.

»Sitten me lähdemme Lontooseen ja sieltä Parisiin», sanoi mrs
Swancourt. »Minä olen puhunut siitä isällesi. Mutta meidän on sitä
ennen muutettava kartanoon, ja me ajattelemme jäädä toistaiseksi
Torquayhin. Emme huolineet lähteä kuherrusmatkalle kahden kesken,
vaan tulimme kotiin sinua noutamaan ja lähdemme kaikin kylpypaikkaan
pariksi-kolmeksi viikoksi.»

Elfride suostui mielellään, jopa iloisestikin; mutta hän oivalsi nyt
selvästi, että hän ja hänen isänsä tämän naimaliiton vuoksi olivat
lakanneet olemasta ne läheiset sukulaiset, joina olivat vielä muutama
viikko sitten olleet. Nyt oli mahdotonta kertoa hänelle Stephen Smithin
kanssa sattunutta hurjaa seikkailua.

Stephen asusti yhä vielä kaikessa rauhassa hänen sydämessään. Ero oli
suonut hänelle suuressa määrin takaisin sen pyhyyden sädekehän, joka
oli melkein täydellisesti himmennyt surullisen Lontoon-matkan aikana.
Kiintymys useinkin jäähtyy tullessaan kosketukseen aiheensa kanssa,
varsinkin jos se tapahtuu epäsuotuisissa olosuhteissa. Ja viimeinen
kohtaus ei suinkaan ollut asettanut Stepheniä erikoiseen loistoon hänen
silmissänsä. Hänen ystävällinen taipuvaisuutensakin lukeutui hänen
vahingoksensa. Elfride, samoinkuin hänen sukupuolensa yleensäkin, piti
nimenomaisen voimakkaista miehistä, olkoonpa että voiman käyttely ei
aina tapahtunut oikeassa suunnassa, ja tuona kriitillisenä tuokiona
Lontoon asemasillalla Stephen olisi voinut säilyttää sen etevämmyyden,
jonka hänelle olivat suoneet hänen sievät kasvonsa eivätkä suinkaan
hänen henkiset lahjansa, jos hän olisi tehnyt sen, mitä hän nuoruutensa
vuoksi ei kyennyt tekemään: olisi tarttunut Elfriden ranteeseen ja
kiskonut hänet jäljessään jonkin alttarin reunalle ja tehnyt hänet
auttamattomasti vaimoksensa.

Eräät tuon tapahtuman epämieluisat seikat olivat kuitenkin jo
unohtuneet, ja Stephen oli saanut takaisin useita mielikuvituksen
hänelle suomista värivivahduksista.




XIII


Lontoossa lokakuussa — kaksi kuukautta myöhemmin.

Beden majatalo on merkillinen siinä suhteessa, että sen valtakadun
puoleinen julkisivu ilmaisee erikoista varakkuutta ja arvokkuutta,
takaovi sitävastoin johtaa sellaisiin katusokkeloihin, joita tapaa
mistä muualta tahansa tästä suuresta kaupungista. Seurauksena on
ensinnäkin, että majatalon huoneiden asukkaat voivat nähdä paidattomia
olentojen tapoja ja huvituksia, kunhan kurkistavat ulos takaikkunasta;
sitäpaitsi he voivat kuulla jonkin karun äänen lausuvan terveellisiä,
joskin epämiellyttäviä sosiaalisia huomautuksia, heidän korviinsa voi
kantautua horjahtelevien askelten, lyöntien tai kaatumisen kaiku,
joiden aiheuttajana on jokin juoppo tai eukkonsakurittaja, joka
astelee kadun poikki häiriten sen rauhaa. Sellaiset henkilöt usein
kulkevat majatalon läpi käyttämällä hyväkseen sen takana olevalta
kadulta johtavaa ketunkoloa, mutta he eivät milloinkaan jää oleilemaan
majatalon piiriin.

On tuskin tarpeen huomauttaa, että kaikki ravintolalle ominaiset
näköalat ja liikunnot ovat mitä säännöllisimmät. Sinä kauniina lokakuun
iltana, jona seuraamme sinne astelevaa Stepheniä, leppoisa ovenvartija
istuu tuolillansa sykomoripuun alla pieni keppi kädessään. Puun oksissa
me havaitsemme paksun nokiverhon, joka riippuu oksista riekaleina,
niinkuin savupiipussa. Oksien mustuus ei nyt puuta korjaa eikä kaunista
— se on melkein lehdetön — mutta kevätaikana lehdistön raikas vihreys
näyttää senvuoksi kaksinverroin kauniilta. Aitauksessa on kukkatarha ja
siinä komeita georgiinejä ja krysanteemeja. Mies on poimimassa lehtiä
nurmikolta.

Stephen etsii oikean oven ja nousee vanhoja, mutta leveitä portaita
ja saapuu ensimmäiseen kerrokseen ovelle, jossa on mustin kirjaimin
painettuna »Mr Henry Knight». Seinä on paksu; sen kummassakin pinnassa
on ovi. Ulompi sattuu olemaan auki; Stephen astuu sisemmän luo ja
koputtaa.

»Sisään!» kuuluu jostakin etäältä.

Siinä on aluksi pieni eteishuone, jota erottaa sisäsuojista
parin-kolmen kyynärän levyinen laudoitettu kaarikäytävä. Sen edessä
riippuu pari tummanviheriää verhoa, jotka peittävät kaikki mitä
sisempänä on. Verhojen takaa kuuluu sulkakynän nopea, rapiseva
juoksu. Eteishuoneessa on sekasortoinen joukko erilaisia esineitä —
enimmäkseen vanhoja kehystettyjä painokuvia ja maalauksia — seinää
vasten nojaamassa. Kaikki näkyvissä olevat kirjat olivat niin suuria,
ettei niitä olisi varas voinut kuljettaa pois — toiset niistä lepäävät
nurkassa isolla tammisella pöydällä, toiset lattialla kuvien seassa, ja
niiden joukossa näkyy vielä vanhoja nuttuja, hattuja, sateenvarjoja ja
kävelykeppejä.

Stephen työnsi verhon syrjään, ja hänen edessään istui mies, joka
kirjoitti ikäänkuin olisi ollut henki kysymyksessä — kuten olikin.

Kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, tukka tummanruskea, parta kähärä,
viikset kummassakin suupielessä partaan yhtyvät, joten suun todellinen
ilme peittyi alinomaiseen näennäiseen jäykkyyteen.

»Tiesinhän minä, että sinä siellä olit, kunnon veikko», virkkoi Knight
hymyillen ojentaen kättänsä.

Knightin suu ja silmät tulivat nyt näkyviin. Ne olivat hyvännäköiset ja
näyttivät nuoremmilta ja raikkaammilta kuin kasvojen muut osat, joissa
ilmeni selvästi mietinnän kalvas karva. Suu ei ollut vielä täysin
menettänyt nuorekkaan kaarevia viivojansa, ja jos silmät olivatkin
kaksitoista vuotta kestäneiden ankarain lukujen aikana kadottaneet
poikaiän kirkkautta, niin niiden katseeseen oli sensijaan tullut
levollisuus, joka siihen hyvin sopi.

Naishenkilö olisi sanonut, että huoneessa oli tupakantuoksua,
mieshenkilö, ettei sitä ollut.

Knight ei noussut seisomaan. Hän katsahti uuninreunalla olevaan kelloon
ja kääntyi sitten jälleen kirjoittamaan osoittaen sormellansa tuolia.

»Minua ilahduttaa, että olet tullut. Minä palasin kaupunkiin eilen.
Nyt älä puhu, Stephen, kymmeneen minuuttiin; minulla on täsmälleen sen
verran aikaa viimeisen postin lähtöön. Yhdennellätoista minuutilla minä
olen teidän miehenne.»

Stephen, jolle tällainen vastaanotto ei suinkaan ollut outo, istuutui,
ja Knightin kynä jatkoi kulkuansa heiluen kuin laiva myrskyssä.

Cicero nimitti kirjastoa talon sieluksi; täällä oli koko talo pelkkää
sielua. Osa lattiaa ja puolet seinäpinnoista olivat tavallisten ja
tavattomien kirjahyllyjen peittämät; muun alan valtasivat erilaiset
taide-esineet, joita niiden omistaja oli keräillyt matkoillaan
Ranskassa ja Italiassa.

Ainoastaan yksi ilta-auringon valojuova lankesi huoneeseen nurkassa
olevasta pihanpuoleisesta ikkunasta. Ikkunalla oli akvaario. Päivän
useimpina hetkinä se oli pelkkä tympeännäköinen parallellopipedi, mutta
muutamina illan tuokioina, kuten nyt, harhaileva, lempeä säde valaisi
ja lämmitti siinä piilevää maailmaa, ja silloin moniväriset zoofyytit
avasivat ja ojentelivat ulottimiansa, vesiruohot kävivät heleän
läpikuultoisiksi, simpukankuoret hohtelivat kullankeltaisina, koko tuo
arka yhteiskunta ilmaisi iloa selvemmin kuin mitkään sanat.

Mainittujen kymmenen minuutin kuluttua Knight heitti kynän kädestänsä,
soitti poikaa viemään kirjeet postiin, sulki oven ja huudahti: »Kas
niin, Jumalan kiitos, kaikki on valmisna. No, Stephen, käännä tuolisi
tännepäin ja kerro, mitä olet koko tämän ajan tehnyt. Oletko pitänyt
vireillä kreikantaitoasi?»

»En.»

»Kuinka niin?»

»Minulla ei ole ollut riittävästi aikaa.»

»Mitä joutavia.»

»Minä olen sensijaan tehnyt yhtä ja toista. Ja olen tehnyt jotakin
erinomaistakin.»

Knight kääntyi katsomaan Stepheniä suoraan silmiin. »A-haa! Sallihan
minun katsoa sinua suoraan kasvoihin ja kysyä jotakin.»

Stephenin kasvojen puna tummeni.

»Kas vain, Smith», virkkoi Knight pideltyään tukevasti hänen
olkapäitänsä ja terävästi tutkien hänen ilmeitänsä minuutin ajan, »sinä
olet rakastunut.»

»Niin — seikka on se —»

»Annahan kuulua.» Mutta kun Knight sitten havaitsi Stephenin näyttävän
sangen alakuloiselta, hän muutti puheensävynsä ystävällisemmäksi.
»Kuulehan, Smith, poikaseni, sinä tunnet minut riittävän hyvin
tietääksesi, että jos haluat asian minulle seikkaperäisesti kertoa,
niin minä kuuntelen; ellet sitä tee, ei mieleeni suinkaan juolahda
vaatia sitä kuultavakseni.»

»Minä sanon sen verran, että olen rakastunut ja haluan mennä naimisiin.»

Knightin ilme ei ollut hyvääennustava.

»Älä tuomitse minua, ennenkuin olet kuullut enemmän», huudahti Stephen
huomatessaan ystävänsä kasvoissa tapahtuneen muutoksen.

»Minä en tuomitse. Tietääkö äitisi asiasta?»

»Ei mitään varmaa.»

»Entä isä?»

»Ei. Mutta minä kerron sen sinulle. Se nuori henkilö —»

»Älähän, tuo on kovin epäritarillista. Mutta minä kenties ymmärrän
hieman mielentilasi, niin että jatkahan. Sinun rakastettusi —»

»On säädyltään minua ylhäisempi.»

»Aivan niinkuin pitääkin.»

»Ja hänen isänsä ei halua kuulla asiasta puhuttavankaan asiain
nykyisellä kannalla ollessa.»

»Sekin varsin tavallista.»

»Ja nyt tahtoisin kysyä sinulta neuvoa. Hänen kotonansa on sattunut
jotakin sellaista, mikä tekee mahdottomaksi uudelleen pyytää lupaa
isältä. Niinpä olemmekin nyt vaiti. Tällävälin on eräs Intiassa toimiva
arkkitehti kirjoittanut mr Hewbylle tiedustellen, voisiko hän löytää
nuoren apulaisen, joka olisi halukas lähtemään Bombayhin. Palkaksi hän
ehdottaa 350 rupiaa kuukaudessa eli suunnilleen 35 puntaa. Hewby on
maininnut asiasta minulle, ja minä olen käynyt tri Wrayn luona, joka
sanoo minun suuremmitta vaaroitta voivan tottua sikäläiseen ilmanalaan.
Lähdenkö siis vai enkö?»

»Sinä tarkoitat: koska siinä tarjoutuisi mahdollinen keino nuoren ladyn
saavuttamiseen.»

»Niin; minä ajattelin, että voisin lähteä sinne ja ansaita hieman rahaa
ja sitten tulla takaisin ja pyytää häntä omakseni. Vuoden kuluttua
minulla on vapaus harjoittaa ammattiani itsenäisesti.»

»Voitko häneen luottaa?»

»Epäilemättä — elämän loppuun asti!»

»Mistä sen tiedät?»

»Mistä sen yleensäkään tietää? Hänestä olen varma.»

Knight paneutui mukavampaan asentoon ojatuolissaan. »Vaikka tunnenkin
hänet täydellisesti sellaisena kuin hän elää sydämessäsi, en
kumminkaan tunne häntä sellaisena kuin hän elää lihassa. Tahdon vain
kysyä sinulta; perustuuko tuon Intiaan lähtemistä koskeva ajatuksesi
yksinomaan siihen, että luotat hänen uskollisuuteensa?»

»Perustuu kyllä. Minä lähden yksinomaan hänen tähtensä.»

»Kuulehan, Stephen, sinä saat minut pahaan pulaan. Jos ilmaisen
todelliset ajatukseni, niin loukkaan sinun tunteitasi; ellen sitä tee,
niin loukkaan omaa arvostelukykyäni. Sitäpaitsi sinun tulee muistaa,
etten minä tunne naisia erikoisen hyvin.»

»Sinulla on sentään ollut kiintymyksiä, vaikka et niistä minulle paljoa
kerro.»

»Ja minä toivon sinun vain menestyvän, kunnes kerron sinulle enemmän.»

Tuo isku sai Stephenin säpsähtämään. »Minulla ei ole milloinkaan
ollut syvää kiintymystä», jatkoi Knight. »Minä en ole milloinkaan
löytänyt naista, joka olisi ollut sen arvoinen. En ole myöskään ollut
milloinkaan kihloissa aikoen mennä naimisiin.»

»Sinä kirjoitat ikäänkuin olisit ollut sata kertaa kihloissa, jos niin
on lupa sanoa», virkkoi Stephen, äänessä loukkaantunut sävy.

»Voipa niin olla. Mutta tiedätkö, Stephen, asioista kirjoittavat
ainoastaan ne, jotka niitä vain puolittain tuntevat. Ne, jotka
tuntevat ne perinpohjin, eivät huoli sellaiseen vaivaan antautua.
Sen, mitä tiedän naisista ja samoin miehistäkin, muodostaa joukko
ylimalkaisuuksia. Minä ahertelen ahertelemistani ja luon vain silloin
tällöin pikaisen silmäyksen näköpiirissäni oleviin ihmisiin — niinkuin
varis lentää vaapotellessaan, eikä mitään sen enempää.»

Knight vaikeni ikäänkuin olisi johtunut jotakin erikoista ajatuslatua
noudattelemaan, ja Stephen silmäili hartaan kunnioittavasti opettajaa,
jonka mielen uskoi yhdellä rupeamalla voivan ahmaista kaiken sen, mitä
hänen omaan päähänsä sisältyi.

Knightin ja Stephen Smithin kesken vallitsi tunteenomainen kiintymys,
mutta ei mitään suurta älyllistä toveruutta. Knight oli nähnyt nuoren
ystävänsä hänen ollessa kirsikkaposkinen onnellinen poikanen, oli
mieltynyt häneen, pitänyt häntä silmällä ja uhrautuvasti auttanut
poikaa kirjojen pariin, kunnes pelkkä suosiminen muuttui tuttavuudeksi
ja se vuorostaan kypsyi ystävyydeksi. Niinpä, vaikka Smith ei suinkaan
ollut se mies, jonka Knight olisi vapaaehtoisesti valinnut ystäväksensä
— eipä edes yhdeksi kymmenestä ystävästänsä — hän sittenkin oli
tavallaan hänen ystävänsä. Olosuhteet, kuten tavallista, ratkaisivat
asian. Kuinka moni meistä voikaan sanoa kaikkein lähimmästä alter
egostansa — kaikkia etäisempiä ystäviä ollenkaan lukuunottamatta —
että hän on juuri se ihminen, jonka olisimme valinneet, että häneen
sisältyy kaikki ne inhimillisen luonnon piirteet, joita rakastamme,
kaikki ne periaatteet, joita itse noudatamme, ja puuttuu kaikki se,
mitä vihaamme? Me olemme vain oppineet tuntemaan henkilön olemalla
pitkät ajat fyysillisesti hänen läheisyydessään, hän on voittanut
luottamuksemme ja vihdoin kiintymyksemmekin toimien jonkinlaisena
hätävarana.

»Mitä sinä hänestä ajattelet?» rohkeni Stephen hetkisen vaiettuaan
tiedustella.

»Vaikka uskonkin hänen hyviin ominaisuuksiinsa sinun lausuntosi
nojalla», vastasi Knight, »niinkuin uskomme niiden roomalaisten
runoilijain etevyyteen, joista emme tiedä muuta kuin sen, että he ovat
eläneet, minä sittenkin ajattelen, ettei hän pysy sinulle uskollisena,
jos vietät Intiassa — sanokaamme kolme vuotta.»

»Hän pysyy sittenkin!» huudahti Stephen epätoivoisena. »Hän on pelkkää
hienotunteisuutta ja kunniantuntoa. Ja yksikään sellainen nainen, joka
on uskonut itsensä jollekin miehelle niinkuin hän minulle, ei voi mennä
naimisiin toisen kanssa.»

»Millä tavalla hän on uskonut itsensä sinulle?» kysyi Knight uteliaana.

Stephen ei vastannut. Knight suhtautui hänen rakkauteensa niin
epäilevästi, ettei auttanut missään tapauksessa sanoa kaikkea, mitä oli
aikonut.

»Hyvä, ole sanomatta», virkkoi Knight. »Mutta sinä edellytät varmaksi
sellaista, mikä on kysymyksenalaista, kuten lemmenasioissa luullakseni
välttämättä joutuu tekemään.»

»Minäpä sanon sinulle erään toisen asian», väitti Stephen vastaan.
»Muistanet, mitä kerran sanoit minulle naisista, jotka suostuvat
suuteloon. Muistathan? Että meidän ei suinkaan pidä ihastua ikihyviksi,
jos he sellaisessa tilaisuudessa meitä viehättävät, vaan päinvastoin
kohta epäillä heitä, jos heidän hämmingissään ilmenee vähänkin sitä,
mitä mainitaan nimellä _grace_ — että kömpelö taitamattomuus on
sellaisen kohtauksen varsinainen sulo, koska se osoittaa, että me
olemme ensimmäisinä sellaista osaa heidän kanssaan näyttelemässä.»

»Se on aivan totta», virkkoi Knight mietteissään.

Sattui useasti, että oppilas siten muisti mestarin opetuksia
viimeksimainitun ne jo ehdittyä unohtaa.

»Juuri niin oli hänen laitansa!» huudahti Stephen riemuissaan. »Hän oli
niin hämillään, ettei tiennyt, mitä teki.»

»Mainiota, mainiota!» virkkoi Kngiht lepytellen. »Niinpä en tiedäkään
sanoa muuta kuin että voit mielestäni lähteä Bombayhin huolimatta
hiuksenhienosti selvitellä menettelysi syitä. Ei kukaan tiedä tarkoin,
millaisiin periaatteisiin kulloinenkin toiminta nojautuu tai mitä se
tarkoittaa.»

»Niin; minä lähden Bombayhin. Minä kirjoitan tässä pari riviä, jos
sallit.»

»Nuku, ennenkuin asian päätät — se on paras menetelmä — ja kirjoita
huomenna. Astu nyt tuonne ikkunaan, istu ja katsele näkymääni.
Minä aion mennä ulos aterioimaan tänä iltana ja pukeudun tässä
matkalaukustani käsin. Minä tuon, mitä tarvitsen mukanani tänne, jottei
ole tarvis vaivautua takaisin asuntooni Richmondiin ja sieltä takaisin.»

Knight astui keskelle huonetta ja avasi matkalaukkunsa, Stephen lähti
ikkunan luo. Auringon valojuova oli kiivennyt ylemmäksi, väistynyt
ja hävinnyt; zoofyytit nukkuivat; huoneessa vallitsi hämäryys. Mutta
sitten ikkuna jälleen välkähti valoisaksi.

»Kas niin!» virkahti Knight. »Missä on Englannissa muualla senvertaista
nähtävänä? Minä istun siinä katsellen joka ilta ennenkuin lähden
kotiin. Avaa hiljaa ikkuna.»

Ikkunasta avautui näköala pitkin vilkasliikkeistä pientä katua. Siinä
hyöri edestakaisin väkeä parvittain — enimmäkseen naisia. Teurastajien
myymäläin kaasulyhdyt valaisivat lihakappaleita värjäten ne oranssin ja
sinooberin värisiksi Turnerin myöhempien maalausten rajuun sävyyn, ja
lukemattomien äänten eriasteinen sorina kaikui tuossa ihmisryteikössä
niinkuin puron solina luonnollisessa metsässä.

Kului lähes kymmenen minuuttia. Sitten tuli Knightkin ikkunaan.

»Niin, nyt minä kutsun ajurin ja häviän katua pitkin Berkeley
Square’lle päin», virkkoi hän napittaen liiviänsä ja heittäen
aamupukunsa nurkkaan. Stephen nousi lähteäkseen.

»Millainen määrä kirjallisuutta!» huomautti nuori mies vielä kerran
silmäten ympäri huonetta, ikäänkuin alinomainen siinä oleskeleminen
olisi hänen elämänsä suurin nautinto, mutta samalla tuntien viipyneensä
jo kauemmin kuin oikeastaan olisi ollut sallittua. Hänen katseensa
pysähtyi erääseen nojatuoliin, joka oli täynnä sanomalehtiä,
aikakauskirjoja ja helakoita uusia nidoksia.

»Niin», virkkoi Knight hänkin niitä silmäten ja väsyneesti huoaten,
»jotakin täytynee tehdä muutamille niistä. Kuulehan, Stephen, sinun ei
tarvitse vielä muutamaan minuuttiin rientää pois, jos haluat jäädä;
minä en ole vielä ihan valmis lähtemään. Luo silmäys noihin nidoksiin
sill'aikaa kuin minä puen päällysnutun ylleni. Minä kävelen sitten
kerallasi vähän matkaa.»

Stephen istuutui nojatuolin ääreen ja alkoi kaivella kirjarykelmää.
Muiden muassa sattui hänen käteensä pieni nidos, jonka nimenä oli
_Kellyonin linna_. Tekijän nimeksi oli merkitty Ernest Field.

»Aiotko tätä arvostella?» kysyi Stephen näennäisesti välinpitämättömänä
kohottaen ilmoille Elfridin tuotetta.

»Mitä? Sitäkö! Mahdollista kyllä, vaikka en nykyjään kirjoitakaan
paljon keveitä arvosteluja. Mutta se kuuluu kyllä niihin, joita pitäisi
arvostella.»

»Mitä tarkoitat?»

Knight ei pitänyt siitä, että häneltä kysyttiin, mitä hän tarkoitti.
»Mitä tarkoitan! Minä tarkoitan, että suurin osa kirjoja on siltä
väliltä, ei kyllin hyviä eikä kyllin huonoja houkutellakseen esiin
kritiikkiä, mutta tuo kirja tekee sen.»

»Hyvyydellään vaiko huonoudellaan?» kysyi Stephen hieman peloissaan
pikku Elfriden puolesta.

»Huonoudellaan. Sen näyttää kirjoittaneen joku toisella kymmenellä
oleva tyttö.»

Stephen ei enää virkkanut sanaakaan. Hän ei huolinut puhua sen enempää
Elfridestä. Knightin ankaran rehelliseen kritiikkiin eivät voineet
millään tavoin vaikuttaa Stepheninlaisen nuoren ystävän nöyrät
toivelmat.

Knight oli nyt valmis. Kaasu sammutettiin, ovi iskettiin kiinni, ja he
lähtivät portaita alas kadulle.




XIV


Nyt on otettava huomioon, että lähes kolme neljännesvuotta on kulunut.
Sen syksyisen näkymön sijassa, joka muodosti edellisten kohtausten
taustan, on nyt nähtävissämme seuraavan vuoden kesä kukkeimmillansa.

Stephen on Intiassa, erään bombaylaisen arkkitehtitoimiston konttorissa
uurastamassa; toisinaan hän liikkui toisilla paikkakunnilla
liikeasioita järjestelemässä ja ihmetteli, miksi henkilöt, jotka olivat
olleet maassa kauemmin kuin hän, niin kovin valittelivat ilmanalan
vaikutusta. Milloinkaan ei nuori mies ollut aloittanut toimintaansa
loistavammin kuin Stephen. Hän saapui Bombayhin juuri niihin
aikoihin, jolloin liike-elämä siellä oli virkeimmillään. Rakennus-
ja insinöörityöt olivat silloin mitä parhaassa vauhdissa. Keinottelu
kukoisti päivä päivältä paremmin; ja ainoana siihen liittyvänä
ikävyytenä oli romahduksen mahdollisuus.

Elfride ei ollut maininnut isälleen mitään neljäkolmatta tuntia
kestäneestä karkuretkestänsä eikä se hänen tietääkseen ollut muitakaan
teitä tullut hänen korviinsa. Joitakin aikoja tuo oli tytön salaisena
huolena ja murheena, ja Stephenin lähtö muodosti uuden surunlisän.
Mutta Elfridellä oli erikoisia kykyjä vapautua huolista soveliaan
väliajan jälkeen. Hitaan luonnonlaadun imiessä onnettomuutta itseensä
vähitellen hän oli nielaissut sen koko tuskan kerrallaan ja oli
jälleen kirkastumassa. Hän kykeni heittämään pois alakuloisuutensa
ja korvaamaan sen toivolla yhtä helposti kuin sisilisko uudistaa
tärveltyneen jäsenensä.

Kaksi erikoista huvia oli tällävälin ilmaantunut. Ensinnäkin oli
romaani ilmestynyt, ja nyt oli huvittavaa silmäillä lehdissä
esiintyviä, tosin merkitsevän lyhyitä mainintoja. Sitten seurasi muutto
pappilasta mrs Swancourtin väljempään kartanoon, josta avautui näköala
samaan laaksoon. Mr Swancourtia ei aluksi oikein miellyttänyt se
ajatus, että hän joutuisi muutettavaksi naiselliseen maaperään, mutta
sellaiseen arvokkuuden uhraukseen liittyvät ilmeiset edut saivat hänet
asiaan suostumaan.

Mrs Swancourt avarsi melkoisesti Elfriden näköaloja aristokraattiseen
suuntaan, ja Elfride alkoi antaa isälleen anteeksi hänen poliittisen
naimaliittonsa. Varmaa on, etteivät moitteettomat neljänkymmenenkolmen
vuoden ikäiset kasvot olleet maallisessa katsannossa milloinkaan
tehneet miehelle parempaa palvelusta.



Kensingtonissa sijaitseva uusi talo oli valmis, ja he olivat kaikin
kaupungissa.

Hyde Parkin pensaat on jälleen sijoitettu asianomaisiin paikkoihinsa,
penkit asetettu riviin, nurmikot niitetyt, ja tiet näyttävät olevan
ankaraa ukonilmaa kärsimässä; mukavuutta rakastavat ajavat vaunuissa,
reippaat ratsastavat, ja tunnin ajan vallitsee iloinen meno. Me
silmäilemme näytelmää kello kuuden aikaan tänä kesäisenä ehtoopäivänä.
Swancourtien ajopelit ovat mukana tuossa vierivässä virrassa.

Mrs Swancourt oli kiihkeä juttelija, mutta hänen matala soinnukas
äänensä — ainoa kaunis kohta tuossa vanhassa naisessa — varjeli häntä
vaikuttamasta väsyttävältä.

»Näetkös», sanoi hän Elfridelle, joka ihastuneena silmäili loistavaa
näkymöä, niinkuin Aeneas Kartagossa, »sinä tulet huomaamaan, että
meidän seurattomuutemme suo meille tilaisuutta tutkimaan täällä
lähimmäistemme piirteitä. Tällaisissa paikoissa minä aina kuuntelen —
en naapurieni kielen, vaan heidän kasvojensa kertomia — ja olen siinä
edullisessa asemassa, että kuulen niiden puhuvan samaa kieltä, olinpa
sitten täällä, Boulevardilla, Rialtossa tai Pradossa. Minä, yksinäinen
ruma naisihminen, jolle kukaan ei ole tietoja tuonut, olen monien
vuosien kuluessa hankkinut itselleni jonkinlaista taituruutta. Asia
ei sinua niinkään kummastuta, kun muistat toisen siihen verrattavan
seikan: kuinka täsmällisesti ne henkilöt, joilla ei ole kelloa, osaavat
sanoa päivän hetken.»

»Epäilemättä osaavat», vahvisti mr Swancourt. »Minä olen tuntenut
Endelstowissa työmiehiä, jotka olivat sommitelleet kokonaisia
havaintojärjestelmiä siinä tarkoituksessa. Tarkkaamalla varjoja,
tuulia, lammasten ja härkien liikkeitä, lintujen laulua, kukon kiekunaa
ja satoja muita näkemiänsä ja kuulemiansa, joiden olemassaolosta ei
kellojakantavilla ihmisillä ole aavistustakaan, he voivat milloin
tahansa mainita ajan melkeinpä minuutilleen. Tuosta muistuu mieleeni
eräs vanha juttu, jonka kumminkin pelkään olevan liian villityn — liian
villityn kerrottavaksi.» Kirkkoherra puristi päätänsä ja nauraa muhoili
itsekseen.

»Kerro se — ole hyvä!» pyysivät molemmat naishenkilöt.

»Enpä tuota mielelläni kertoisi.»

»Joutavia», sanoi mrs Swancourt.

»Siinä oli vain puhe eräästä miehestä, joka samanlaisen huolellisen
havaintojenteon nojalla osasi enemmän kuin kahden vuoden ajan uskotella
toisille salaa pitävänsä silmällä ilmapuntaria, niin täsmällisesti hän
osasi ennustaa kaikki ilmojen muutokset aasinsa huutojen ja eukkonsa
mielialojen nojalla.»

Elfride nauroi.

»Aivan niin», virkkoi mrs Swancourt. »Ja aivan samalla tavalla kuin nuo
ovat oppineet tulkitsemaan luonnon merkkejä, minä olen oppinut lukemaan
sen sisarpuolen, teennäisyyden kieltä: valheellisesti välkkyvät silmät,
kopeat nenännipukat, silkin kahiseva nauru, julkeat askeleet ja kaikki
ne erilaiset tunneliikunnot, joita sisältyy kepin heiluttamiseen, hatun
kohottamiseen, päivänvarjojen avaamiseen ja sateenvarjojen asentoon,
ovat minulle selvät kuin aapinen.

Katsohan vain tuota tyttärensisarmaista mammaa tuolla vaunuissa»,
jatkoi hän Elfridelle viitaten vain silmäniskulla. »Hänen olemuksessaan
ilmenevä, ylhäisen aseman aiheuttama itsetietoisuus on kovin
nöyryyttävä tosiasia sille, joka maatansa rakastaa. Eikö ole melkein
uskomatonta, että hienoston jäsenet, joiden ilmeisin nolla on alhaisten
korkeinta astetta verrattomasti ylempänä, voi olla siinä määrin
tietämätön pidättyväisyyden alkeellisimmista vaistoista?»

»Kuinka niin?»

»Onhan heidän kasvoihinsa mitä ilmeisimmin kirjoitettu: 'Katsokaa
vaakunaa minun vaunujeni kupeessa, olkaa hyvä.’»

»Tosiaankin, Charlotte», virkkoi kirkkoherra, »sinä luet yhtä paljon
kasvoista kuin mr Puff lordi Burleighin nyökytyksestä.»

Elfride ei voinut muuta kuin ihmetellä kansansa naisten kauneutta,
varsinkin kun hänen itsensä ja harvojen tuttaviensa kasvot olivat tähän
vuoden aikaan aina olleet hienokseen auringon ruskettamat ja kädet
karhunvaaraimen raapimat.

»Kuinka somia kukkia ja lehtiä heillä onkaan hatuissaan!» huudahti
Elfride.

»Niin kyllä», vastasi mrs Swancourt. »Muutamat niistä ovat
helakampiakin kuin mitkään luonnolliset kukat. Katsohan tuon
ladyn hatussa olevaa ruusua. Soma viininlehti sijoitettuna siihen
kaunisteeksi, ja kaikki kasvamassa luontevasti ihan hänen korvansa
juuressa — minä sanon _kasvamassa_, sillä kukkalehtien puna samoinkuin
sievien poskienkin puna ovat luonnon lahja satunnaisimmankin katselijan
silmälle.»

»Hieman ylistystä he sentään ansaitsevat!» virkkoi jalomielinen Elfride.

»Olkoon menneeksi. Katsohan, kuinka —n herttuatar keinahtelee
istuimellaan käytellen hyväkseen avovaunujensa heilahtelua katselemalla
ympärilleen ainoastaan silloin, kun hänen päänsä huojahtaa eteenpäin,
kasvoissa passiivinen ylpeys, joka ei olosuhteille mitään mahda.
Katsohan tuon perhekunnan suupielissä ilmenevää sievää jurotusta,
joka on niin hyvin tavoitettu, ettei näy jälkeäkään ennakolta
tapahtuneesta asettelusta. Katso, kuinka kainosti pienet nyrkit
pitelevät päivänvarjoja, pieni nokkela peukalo norsunluista vartta
vasten ja päivänvarjon satiini aina sitä väriä, joka parhaiten soveltuu
sen alla oleviin kasvoihin — näennäinen sattuma, joka juuri tekee
asian viehättäväksi. Erikoisesti minä ihailen tuota toisella puolella
istuvaa tyttärillä runsaasti varustettua naishenkilöä — tarkoitan
hänen ulkomuotoansa, joka ei ollenkaan ilmaise tietoisuutta siitä,
että jalankävijät silmäilevät hänen tyttäriänsä, — ja ennen kaikkea
tyttäriä, joiden katseet uppoavat kauniiden miesten silmiin, ikäänkuin
he eivät ollenkaan havaitsisi, ovatko heidän katseittensa esineet
miespuolisten olentojen silmiä vaiko puiden lehtiä. Siinä on sinulle
ylistystä. Mutta minähän tässä vain lasken leikkiä, lapsukaiseni —
tiedäthän sen.»

»P-puh — onpa lämmin, totisesti!» virkkoi mr Swancourt, ikäänkuin
hänen mielensä olisi ollut aivan etäällä kaikesta siitä, mitä hän
näki. »Minun kelloni on tosiaankin niin kuuma, että tuskin voin sitä
koskettaa, kun haluan saada ajasta tietoa, ja koko maailma tuoksahtaa
hatun sisukselta.»

»Kuinka miehet sinua silmäilevätkään, Elfride», sanoi mrs Swancourt.
»Pelkäänpä, että sinä minut kerrassaan surmaat.»

»Surmaan?»

»Niinkuin timantti surmaa samassa kehysteessä olevan opaalin.»

»Minä olen huomannut eräiden gentlemannien minua silmäilevän», virkkoi
Elfride viattomasti, ilmaisten iloansa siitä, että hänet havaittiin.

»Nykyjään ei saa sanoa 'gentlemanni’, kultaseni», vastasi hänen
äitipuolensa ovelan vakuuttavasti, mikä ilme erinomaisesti sopi
hänen rumuuteensa. »Me olemme luovuttaneet 'gentlemannit’ alemmalle
keskiluokalle, jonka keskuudessa sana luullakseni on vielä kuultavissa
kauppasaksani tanssiaisissa ja maalaisissa teekutsuissa. Täällä se on
ollut ja mennyt.»

»Kuinka minun siis tulee sanoa.»

»Puhu vain aina _miehistä_.»

Samassa ilmestyivät vastakkaiseen suuntaan vierivässä ajoneuvojen
virrassa vaunut, joiden pinta oli ylipäänsä tummansininen kuin keskiyön
taivas, pyörissä ja reunoissa hienot kaunosini-viivat; palvelijoiden
liverit olivat nekin tummansiniset hopeisine punoskoristeineen,
ja housut olivat intianpunaiset. Koko ryhmä muodosti elimellisen
kokonaisuuden, ja sitä vetämässä oli kaksi ruskeata ruunaa, jotka
ravailivat huolettoman virkusti eteenpäin silloin tällöin värähdytellen
hoidettua pintaansa, ikäänkuin koko ajo ei olisi paljoakaan heitä
liikuttanut.

Noissa vaunuissa istui herrasmies, jossa ei voinut havaita mitään
muuta nimenomaisia luonnepiirteitä kuin sen, että hän jossakin määrin
muistutti paremmanpuoleista hyvänluontoista kauppamatkustajaa.
Hänen vieressään istui lady, jonka silmissä ja kasvoissa yleensäkin
oli kuoritun maidon tuntu, lady, joka kuului »mielenkiintoisten»,
sairaalloisuuteen taipuvien naisten luokkaan ja jonka suurimpana ilona
ilmeisesti oli olla mistään iloitsematta. Tätä pariskuntaa vastapäätä
istui kaksi pientä tyttöä valkoisine hattuineen, joissa hohtelivat
siniset sulat.

Lady huomasi Elfriden, hymyili ja kumarsi ja kosketti miehensä
kyynäspäätä. Herrasmies kääntyi ja vastasi Elfriden tervehdykseen
kohteliaasti hattuansa kohottamalla. Sitten molemmat tyttöset
heiluttivat kättänsä ja nauroivat hilpeästi.

»Kuka se on?»

»Kuka? Lordi Luxellian, eikö totta?» vastasi mrs Swancourt, joka
samoinkuin kirkkoherrakin oli istunut heihin selin.

»Niin», virkkoi Elfride. »Hän on ainoa mies kaikkien täällä näkemieni
joukossa, jota minä pidän isää kauniimpana.»

»Kiitos, kultaseni», virkahti mr Swancourt.

»Niin; mutta isäsi on paljoa vanhempi. Kun lordi Luxellian ehtii hieman
edemmäksi, niin hän ei ole läheskään niin kaunis kuin meidän miehemme.»

»Kiitos sinullekin, rakkaani», virkkoi mr Swancourt.

»Kas», huudahti Elfride yhä silmäillen vaunuihin, »kuinka nuo
pienokaiset tahtovat tavata minua! Toinen heistä huutaa minua tulemaan.»

»Mehän puhuimme tässä rannerenkaista. Katsohan lady Luxellianin
rannerengasta», sanoi mrs Swancourt paroonittaren kohottaessa
käsivarttaan tukeakseen toista lapsistaan. »Se luiskahtaa pitkin hänen
käsivarttansa — se on aivan liian väljä. Minusta on vihattavaa nähdä
päivän paistavan rannerenkaan ja ranteen välitse; kummastelen kovin,
ettei naisten maku ole parempi.»

»Ei asia siitä johdu», puolusteli Elfride. »Hänen käsivartensa se
on ohentunut, raukan. Ette voi uskoa, kuinka kovin hän on viimeksi
kuluneen vuoden aikana muuttunut.»

Ajoneuvot olivat nyt toisiansa lähempänä, ja molemmat perhekunnat
vaihtoivat tuttavallisempia tervehdyksiä. Sitten Luxellianit kääntyivät
ja ajoivat plataanien alle. Lordi Luxellian astui alas ja tuli luo
sointuisasti nauraen.

Se oli hänen viehätyskeinonsa. Nuo äänet olivat hankkineet hänelle
yleisen suosion; unohdettiin, ettei hänellä ollut minkäänlaisia
kykyjä. Tuttavat muistivat mr Swancourtin hänen käytöstavastansa, he
muistivat Stephen Smithin hänen kasvoistansa ja lordi Luxellianin hänen
naurustansa.

Mr Swancourt lausui joitakin ystävällisiä huomautuksia — muun muassa
hellettä koskevia.

»Niin», virkkoi lordi Luxellian, »me ajoimme tänään erään turkkurin
ikkunan ohi, ja se näky täytti meidät sellaisella tukehtumisen
tunnolla, että olimme iloiset päästessämme pakoon. Kah-hah!» Hän
kääntyi Elfriden puoleen. »Miss Swancourt, minä olen tuskin teitä
nähnyt tai kanssanne jutellut sen jälkeen kun kirjallinen saavutuksenne
teki teidät kuuluisaksi. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että
sellaisissa aikeissa teitte muistiinpanoja rauhallisessa Endelstowissa;
olisimmehan muuten, minä ja ystäväni, yrittäneet käyttäytyä niin
mallikelpoisesti kuin suinkin!»

Elfride kävi hämilleen, punastui, nauroi, sanoi, ettei se ollut
mainitsemisen arvoista j.n.e., j.n.e.

»Minun mielestäni _Nykyaika_ käsitteli teostanne kohtuuttomasti. Onhan
mieletöntä kirjoittaa painava kritiikki sellaisesta hienosta pienestä
teoksesta kuin _Kellyonin linna_.»

»Mitä?» virkkoi Elfride silmät suurina. »Onko minua arvosteltu
_Nykyajassa?»_

»Epäilemättä; ettekö ole sitä nähnyt? Se tapahtui jo neljä-viisi
kuukautta sitten!»

»En, minä en ole sitä ollenkaan nähnyt. Sepä ikävää! Kunnottomat
kustantajat! Ne lupasivat lähettää nähtäväkseni jokaisen ilmestyvän
maininnan.»

»Niin ollen pelkään antaneeni teille epämieluisia tietoja, joita
toiset ovat kohteliaisuudesta varoneet ilmaisemasta. He ovat varmaan
ajatelleet, ettei niiden lähettämisestä olisi mitään hyvää, joten eivät
tahtoneet teitä suotta kiusata.»

»Ei, ei; minä olen tosiaankin kiitollinen teille, lordi Luxellian, että
sen minulle mainitsitte. Se on pelkkää väärinymmärrettyä ystävyyttä
heidän puoleltansa. Onko aikakauskirja siinä määrin minua vastaan?»
kysyi hän värähtävin äänin.

»Ei, ei; eipä juuri — vaikka olenkin melkein kokonaan unohtanut sen
varsinaisen sisällön. Arvostelu oli vain — vain terävä, nähkääs —
epäjalo, tekisi mieleni sanoa. Mutta muistini ei tosiaankaan salli
minun puhua siitä nimenomaisemmin.»

»Me ajamme _Nykyajan_ toimistoon ja haemme numeron heti, eikö niin,
isä?»

»Jos välttämättä sen tahdot, niin teemme sen, tai lähetämme hakemaan.
Mutta ehdimmehän sentään huomennakin.»

»Tehkää minulle nyt pieni palvelus, Elfride», virkkoi lordi Luxellian
lämpimästi ja ollen sennäköinen kuin olisi pahoitellut tuomiansa
häiritseviä uutisia. »Minut oikeastaan lähettivät tänne sanantuojaksi
tyttöseni Polly ja Katie, jotka tiedustelevat, ettekö tule heidän
luoksensa vaunuihimme vähäksi aikaa. Minä tästä lähden käymään
Piccadillyn varrella, ja vaimoni jää yksin heidän seuraansa. Pelkäänpä,
että he ovat sangen hemmoteltuja lapsia; mutta minä lupasin heille,
että tulette.»

Astuin laskettiin alas, ja Elfride siirtyi toisiin vaunuihin —
pikku tyttöjen sanomattomaksi iloksi ja herättäen mielenkiintoa
punanahkaisissa ja pitkäkaulaisissa tyhjäntoimittajissa, jotka
silmäilivät tapahtumaa kävelykeppi huulillaan, toisinaan nauraen
syvältä kurkkujensa pohjasta ja silmillänsä, suiden ollenkaan ottamatta
osaa toimitukseen. Sitten lordi Luxellian käski ajomiehen lähteä
ajamaan, nosti hattuansa, hymyili hymyn, joka ei sattunut maaliinsa,
vaan erääseen ihan vieraaseen, joka hämmästyneenä kumarsi. Lordi
Luxellian loi Elfrideen pitkän silmäyksen.

Katse oli miehekäs, avoin ja aito ihastelun katse; sellainen uhri,
jonka jokainen englantilainen voi suoda kauneudelle tunnettansa
ollenkaan häpeämättä tai sallimatta sen vähimmässäkään määrässä loukata
hänen tunteenomaisia velvollisuuksiansa aviomiehenä ja perheenisänä.
Sitten lordi Luxellian kääntyi pois ja asteli mietteissään kohti
kävelypaikan yläosaa.

Mr Swancourt oli astunut vaunuista samalla kertaa kuin Elfride
jutellakseen pari minuuttia tuntemiensa ystävien keralla, joten hänen
puolisonsa oli jäänyt ainoaksi vaunuissaolijaksi.

Tämän pienen näytöksen tapahtuessa seisoi käyskelevien katselijoiden
joukossa mies, joka olemukseltansa hieman erosi kaikista muista. Hän
seisoi tungoksen takana puun runkoon nojaten ja silmäili Elfrideä
tyynin ja kriitillisin mielenkiinnoin.

Kolme tuossa taka-alalla pysyttelevässä henkilössä ilmenevää seikkaa
osoitti harjaantuneelle silmälle heti, ettei hän varsinaisesti kuulunut
siihen yleisöön, jonka joukossa nyt sattui olemaan. Ensinnäkin
näkyi hänen lievetakissaan pari ryppyä, jotka osoittivat, ettei
hän ollut kironnut vaatehtijaansa riittävässä määrin pakottaakseen
tuon ammattimiehen taitonsa huippusaavutuksiin. Toiseksi oli hänen
sateenvarjonsa hieman hoidoton, mikä seikka johtui siitä, että sen
omistajalla oli tapana voimakkaasti siihen nojautua ja käyttää sitä
todellisena kävelykeppinä, kun taas aito huvikseenkäyskelijä sallii sen
kärjen vain silloin tällöin mitä keimailevimmin suudella maankamaraa.
Kolmantena ja varsinaisena syynä oli se, että yrittipä miten tahansa,
hänen kasvojansa silmäillessään ei voinut olla otaksumatta, että katse
oli lähellä hyvinmuotoutunutta ihmismieltä eikä sitä hyvinhoidettua
ihoa _et praeterea nihil_, mikä on huvikävelijän nimenomaisena
tunnusmerkkinä.

Ellei mrs Swancourt olisi jäänyt yksin vaunuihin, on mahdollista, ettei
tuo mies olisi lähtenyt huomaamattomasta paikastansa. Mutta kun hän
huomasi, miten asiat kehittyivät, niin hän kohta astui vaunujen luo.

Mrs Swancourt silmäili mietteissään häntä neljännesminuutin ajan ja
ojensi sitten nauraen kätensä:

»Kasvain, Henry Knight — epäilemättä! Minun — toinen — kolmas — neljäs
— serkkuni — mitä sanonkaan? Joka tapauksessa minun sukulaiseni.»

»Niin, eräs niistä jäljelläolevista siteistä, joita ei ole
vielä katkaistu. Minäkään en ollut varma teistä tuolta etäämpää
katsellessani.»

»Minä en ole sinua nähnyt sitten kun ensi kerran lähdit Oxfordiin;
ajattelehan, kuinka monta vuotta siitä on kulunut! Sinä lienet kuullut
minun avioliitostani?»

Siitä koitui perhekunnallisia seikkoja, syntymiä, kuolemantapauksia
ja naimisiinmenoja koskeva keskustelu, jota ei ole tarvis
yksityiskohdittain esittää. Sitten Knight kysyi:

»Onko se nuori lady, joka siirtyi toisiin vaunuihin, teidän
tytärpuolenne?»

»On, Elfride. Sinun pitää tutustua häneen.»

»Entä kuka oli noissa toisissa vaunuissa istuva lady, näöltänsä niin
epämääräinen ja vetinen kuin olisi ollut vain oman itsensä lätäkköön
heijastuva kuvajainen?»

»Lady Luxellian; erittäin kivulloinen, sanoo Elfride. Mieheni on heille
kaukaista sukua, mutta mitään erikoista tuttavallisuutta ei vallitse
—. Miten hyvänsä, Henry, sinä käyt tietenkin meitä tapaamassa. Chevron
Square 24. Tule tällä viikolla. Me viivymme kaupungissa vain viikon tai
pari.»

»Saadaanhan nähdä. Minun pitää lähteä huomenna Oxfordiin, missä viivyn
muutamia päiviä; niin ollen minulle ei tarjoutune iloa nähdä teidät
Lontoossa tänä vuonna.»

»Niinpä tule Endelstowiin. Miksi et lähtisi mukanamme, kun sinne
palaamme?»

»Jos tulisin ennen elokuuta, niin pelkään, että minun olisi palattava
parin päivän kuluttua. Olisin iloinen, jos saisin olla luonanne
elokuun alussa; silloin voisin viipyä sievän ajan. Minä olen ajatellut
oleskella Lännen puolessa koko kesän.»

»Hyvä on. Mutta muista, että olemme asiasta sopineet. Etkö nyt odota,
kunnes mr Swancourt tulee? Hän ei viivy kauemmin kuin kymmenen
minuuttia.»

»En; pyydän anteeksi. Minun täytyy lähteä huoneisiini tänä iltana,
ennenkuin menen kotiin — on kertynyt tehtäviä juuri nyt aimo määrä.
Selitättehän asian hänelle. Näkemiin.»

»Ilmoitahan meille saapumisestasi niin pian kuin suinkin voit.»

»Sen teen.»




XV


Vaikka nimenomaiset ja selvästi tajutut murheet eivät lumoudukaan pois
vain sen nojalla, että ne uskotaan pelkille tuttaville, sellainen
menettely kumminkin lieventää eräitä pahantuulen laatuja. Sellaisiin
kuuluu muiden muassa hämmästynyt harmistuminen — ikävyyden laji, joka
virran tavoin käy sitä matalammaksi, mitä leveämmäksi sen uoma laajenee.

Puistossa sattuneen kohtauksen jälkeisenä iltana Elfride ja mrs
Swancourt juttelivat viimeksimainitun huoneessa. Elfride oli vastikään
saanut Stephen Smithiltä Bombaystä hellän kirjeen, joka oli lähetetty
edelleen Endelstowista. Mutta koska tämä asia ei suinkaan nyt
ollut keskustelun aiheena, ei ole tässä syytä lähemmin kurkistella
kirjeeseen; riittää, kun mainitsemme, että Stephen, uskaliaasti mutta
anteeksiannettavasti luottaen tuleviin aikoihin, puhutteli Elfrideä
tulevana rakkaana vaimonansa.

Miehen luonnonlaadusta — sangviininen vaiko varovainen? — voitaneen
tuskin saada helpommin selkoa kuin vastaamalla tähän kysymykseen:
mainitseeko hän, rakastetun morsiamensa kanssa kirjevaihdossa ollessaan
häntä ennen aikojansa vaimon nimellä?

Elfride oli ottanut epistolan omaan huoneeseensa, lukenut osan siitä
ja _säästänyt_ lopun huomiseksi, koska ei tahtonut tuhlaten nauttia
iloa kerrallaan. Hän ei kumminkaan voinut vastustaa haluansa lukea
vielä hieman, ja niin kirje otettiin jälleen käsille ja ahmaistiin
kokonaisuudessaan kaikista epäilyksistä huolimatta. Vihdoin hän luki
kirjeen vielä kerran ja pisti sen sitten taskuunsa.

Mikä tuo oli? Elfridelle itselleen osoitettu ristiside, joka oli
jäänyt huomaamatta hänen kiireesti kirjettä avatessaan. Se oli vanha,
tilauksen mukaisesti lähetetty _Nykyajan_ numero, se, johon sisältyi
hänen kirjaansa koskeva arvostelu.

Elfride luki sen hätäisesti, näytti lysähtävän pienemmäksi ja lähti
sitten aikakauskirja kädessään äitipuolensa huoneeseen keventääkseen
tai ainakin muovaillakseen harmiansa emintimän harkitsevan arvostelun
nojalla.

Nyt hän silmäili lohduttomana ulos ikkunasta.

»Älä tuota pane pahaksesi, lapsukaiseni», virkkoi mrs Swancourt
huolellisesti perehdyttyään kysymyksessäolevaan artikkeliin. »Minun
nähdäkseni arvostelu ei ole erinomaisen julma. Sitäpaitsi sen on
jokainen jo ehtinyt unohtaa. Alku on epäilemättä riittävän hyvä,
olipa kysymys mistä kirjasta tahansa. Kuulehan — se kuulostaa
paremmalta ääneen luettuna kuin hiljaa luettuna: »_Kellyonin linna.
Romaani keskiajalta. Kirjoittanut Ernest Field_. Siinä uskossa, että
pääsisimme hetkiseksi pakenemaan nykyaikaisen sosiaalisen näkymön
väsyttäviä yksityiskohtia, mielenkiinnottomien luonteiden erittelyjä
tai luonnotonta jännittävän juonen kehittelyä, otimme tämän nidoksen
mielihyvin käteemme. Olimme taipuvaiset pettelemään itseämme
kuvittelemalla, että linnantornit, ritarivarusteet, arpiset posket,
hentoiset, hovipojiksi puetut neidot, joista emme olleet pitkiin
aikoihin kuulleet, voivat esiintyä uudessa valossa.’ Tuo on mielestäni
erittäin hyvä alku, ja sopii olla ylpeä siitä, että sen on kirjoittanut
mies, joka ei ole milloinkaan sinua nähnyt.»

»Niinpä kyllä», hymisi Elfride surunvoittoisesti. »Mutta luehan
eteenpäin!»

»Seuraava kappale epäilemättä on sangen epäystävällinen, se minun on
myönnettävä», virkkoi mrs Swancourt ja luki eteenpäin.

»’Sen sijaan havaitsemme joutuneemme jonkin nuoren naisen
johdettavaksi, olennon, joka tuskin on ehtinyt älyn ja oivalluksen
ikäkauteen päättäen siitä typerästä valhenimestä, jonka on katsonut
tarpeelliseksi omaksua salatakseen sukupuoltansa.’»

»Minä en ole typerä!» virkkoi Elfride närkästyneenä. »Hän olisi voinut
nimittää minua miksi hyvänsä, mutta ei typeräksi.»

»Etpä tietenkään. No niin: — 'Nuoren naisen johdettavaksi... joka
täyttää teoksensa sivut mahdottomilla turnajaisilla, torneilla
ja karkauksilla, jotka tuntuvat mr G.P.R. Jamesin kirjoittamien
samantapaisten kohtausten ja _Ivanhoen_ haaveellisimpien osien
kalpeilta jäljennöksiltä. Näky on niin ilmeisen teennäinen, että
herkkäuskoisinkin rantatörö kääntyy pois.’ Kuulehan, kultaseni, minä en
huomaa tuossa paljoakaan valittamisen aihetta. Se todistaa sinun olleen
niin taitavan, että hänen on ollut pakko ajatella Walter Scottia, mikä
ei suinkaan vähää merkitse.»

»Niinpä niin; vaikka en kykenekään itse kirjoittamaan romaania, saan
kuitenkin hänen mieleensä palaamaan ne, jotka siihen pystyvät!»
Elfride aikoi singota nuo sanat purevan ivallisesti kohti näkymätöntä
vihollistansa, mutta kun hänessä ei ollut ivan voimaa enempää kuin
toukomettisessä, niin ne putoelivat vain hienona hyminänä hänen
nyrpeiltä huuliltansa.

»Epäilemättä; ja se merkitsee jotakin. Sinun kirjasi on kyllin
hyvä ollakseen huono tavallisessa kirjallisessa katsannossa; se
ei jää alakuloisen yksinäiseen asenteeseen, joka on huonompi
kuin hyökkäyksenalaisen. — 'Tuota historialliseen romaaniin
kohdistuvaa harrastusta sopii nykyaikana nimenomaisesti kannattaa,
on välttämätöntä, että lukija havaitsee olevansa jonkun jo melkein
sukupuuttoon kuolleisiin legendarunoilijoihin kuuluvan kirjailijan
opastettavana, joka luonnostansa taipuu muinaisolojen tutkimiseen
ja uupumatta uskoo keskiajan erikoiseen sädekehään ja jonka
keksintäkyvyssä tunteen herkkävaistoisuus joutuu verrattomasti varjoon
sen kyvyn rinnalla, jonka tehtävänä on punoa mielenkiintoiseen
kohtaukseen suuri määrä eloisia ja erilaisia, voimakkaita inhimillisiä
alkutuntoja.’ Tuo pitkäpiimäinen vuodatus ei koske ollenkaan sinua,
Elfride, se on siinä vain jonkinlaisena täytteenä. Annahan kun katson,
missä hän jälkeen alkaa puhua sinusta... vasta ihan lopussa. Tässä hän
sinulle antaa viimeisen sivelyn:

'Palaamme siihen pieneen teokseen, jota olemme käyttäneet tämän
artikkelin aiheena. Me emme suinkaan tahdo halventaa kirjoittajan
kykyjä. Hänen kirjassaan ilmenee eräänlainen sulavuus, jonka nojalla
hän kykenee tehokkaasti käyttelemään ominaista kertomistyyliänsä, jota
sopisi nimittää herkkien tunteenomaisten mitättömyyksien hyminäksi
— erikoinen lahja, suotu niille, jotka nauttivat jokapäiväisenä
leipänänsä rauhallisen ajan sosiaalisia sympatioja. Niinpä, kun
kotoisen kokemuksen voittoja ja henkilöitä elävöittäviä piirteitä käy
sovelluttaminen ilman ylen ankaroita anakronismeja, hän paikoitellen
onnistuu hyvinkin, ja niin ollen tunnemme olevamme oikeutetut sanomaan,
että kirjaa kannattaa silmäillä niiden kohtien vuoksi, jotka eivät ole
missään tekemisissä itse tarinan kanssa.’

»Minä otaksun, että se on tarkoitettu ivaksi, mutta älähän tuota
enempää ajattele, kultaseni. Kello on seitsemän.» Mrs Swancourt kutsui
kamarineitinsä.

Hyökkäys on kutkuttavampi kuin sopusointu. Stephenin kirje oli
pelkkää yhtä mieltä hänen kanssaan; arvostelu oli aivan toista. Ja
vieras, jolla ei ole nimeä eikä hahmoa, ei ikää eikä ilmestymää,
vaan joka esiintyy pelkkänä voimallisena äänenä, on tietenkin sangen
mielenkiintoinen uutuus naishenkilölle, jonka puoleen hän suvaitsee
kääntyä. Vaipuessaan uneen sinä iltana Elfride rakasti kirjeen
kirjoittajaa, mutta ajatteli arvostelun sepittäjää.




XVI


Suunnilleen kolme viikkoa myöhemmin Swancourtit istuivat mrs
Swancourtin kartanon salissa Endelstowissa jutellen ja rauhallisesti
muistellen pari kuukautta kestänyttä oleskeluansa kaupungissa —
väsyttävä asia sellaisillekin henkilöille, joiden sikäläiset tuttavat
olivat sormin laskettavissa.

Yksi ainoa kokeneen äitipuolen keralla Lontoossa vietetty kausi
oli kehitellyt Elfriden arvostelukykyä siinä määrin, että hänen ja
Stephenin välinen kuhertelu esiintyi hänelle tunteenomaiselta kannalta
mehuttomana ja oli väistynyt useiden vuosien taakse lapselliseen
menneisyyteen. Tarkastellessamme mielemme kokemuksia sisäisenä
näkökuvana meidän oma kehityksemme näyttää sen alinomaiselta kauemmaksi
häipymiseltä, mikä on kulloisenakin lähtökohtanamme.

Elfride istui matalassa nojatuolissa ensi kerran silmäillen romaaniansa
alakuloisen mielenkiintoisesti tutustuttuaan sitä koskeviin _Nykyajan_
huomautuksiin.

«Ajatteletko vielä tuota arvostelijaa, Elfie?»

»En häntä itseänsä, vaan hänen mielipidettänsä. Kun nyt, pitkän ajan
kuluttua nidosta silmäilen, minusta tosiaankin tuntuu siltä, että hän
on osittain arvostellut sitä varsin oikein.»

»Ei, ei; miksi rupeaisit nyt jänistämään! Olisipa se laitaa, jos tekijä
itse, eikä kukaan muu, siirtyisi vihollisen puolelle. Kuinka voivat
Monmouthin miehet taistella, jos Monmouth pakenee?»

»Minä en pakene. Mutta ajattelen, että hänen eräät väitteensä ovat
oikeat, vaikka taas toiset ovatkin väärät. Ja vaikka hän voikin
jossakin määrin vaatia minulta kunnioitusta, valitan kumminkin, että
hän parissakin kohdassa ajattelee ihan väärin minun vaikuttimistani.
On harmillisempaa joutua väärinkäsitetyksi kuin väärinesitetyksi, ja
hän on käsittänyt minua väärin. Minä en voi elää rauhallisin mielin
ajatellessani, että henkilö menee levolle iltana toisensa jälkeen
omistaen minulle tarkoituksia, joita minulla ei ole milloinkaan ollut.»

»Hän ei tiedä nimeäsi eikä mitään muutakaan sinusta. Ja hän on varmaan
jo unohtanut, että sellainen kirja on koskaan ilmestynytkään.»

»Minä puolestani olisin iloinen, jos joitakin hänen virheitänsä
korjattaisiin», virkkoi kirkkoherra, joka oli tähän saakka vaiennut.
»Arvostelijat ne kirjoittavat kirjoittamistaan, kukaan ei heidän
erehdyksiänsä korjaa eikä kiistele heitä vastaan, joten he eivät
milloinkaan paranna itseänsä.»

»Isä», huudahti Elfride ilostuen, »kirjoita sinä hänelle!»

»Miksipä en kirjoittaisi?», virkkoi mr Swancourt.

»Tee se! Ja sano hänelle, ettei se nuori henkilö, joka kirjan
kirjoitti, käyttänyt miehennimeä turhamaisuudesta tai itserakkaudesta,
vaan siitä syystä, että olisi pidetty julkeana, jos hän esiintyi
omalla nimellänsä, ja ettei hän ollut tarkoittanut kertomustansa
hänenlaisillensa henkilöille, vaan historian sulostuttajaksi nuorelle
väelle, jossa sen nojalla voi herätä mielenkiintoa sitä kohtaan, mitä
heidän omassa maassansa on tapahtunut satoja vuosia sitten, ja joka
siitä syystä voi tuntea houkutusta kaivaa syvemmälle. Siinä olisi
paljonkin selittämistä; kunpa voisin kirjoittaa itse!»

»Kuulehan, Elfie, minä sanon, mitä teemme», vastasi mr Swancourt, jonka
mielessä poreili eräänlainen bukolinen huumori hänen ajatellessaan
arvostelijan arvostelemista. »Sinä kirjoitat selvän esityksen siitä,
missä suhteessa hän on erehtynyt, ja minä jäljennän sen ja lähetän
perille omana kirjeenäni.»

»Tehdään se, nyt heti!» huudahti Elfride hypähtäen seisaalleen.
»Milloin sen lähetät, isä?»

»Päivän tai parin perästä, mikäli ymmärrän», vastasi hän. Sitten
kirkkoherra vaikeni ja haukotteli vitkaan. Hänessä, kuten
vanhanpuoleisissa henkilöissä yleensäkin, into alkoi jäähtyä asian
kehityttyä ratkaisevaan asteeseen. »Oikeastaanhan sillä ei ole kovaa
kiirettä», lisäsi hän.

»Isä kulta!» virkkoi Elfride kovin pettyneenä. »Sinä sanoit
kirjoittavasi ja nyt et sitä teekään. Tuo ei ole kaunista!»

»Mutta kuinka voimme sen lähettää, kun emme tiedä, kuka on
vastaanottaja?»

»Jos tosiaankin haluatte sellaisen kirjelmän lähettää, niin asia
on helppo», sanoi mrs Swancourt tullen tytärpuolensa avuksi. »Kun
kirjoitatte kuoreen '_Kellyonin linnan_ arvostelijalle _Nykyajan_
julkaisijan välityksellä’, niin kirje kyllä tulee perille.»

»Niinpä luulisin minäkin.»

»Miksi et kirjoita vastaustasi itse, Elfride?» kysyi mrs Swancourt.

»Voisinhan sen tehdä», vastasi Elfride epäröiden, »ja lähettää sen
nimettömänä; niin menetellen kohtelisin häntä niinkuin hän on minua
kohdellut.»

»Siitä ei olisi minkäänlaista hyötyä.»

»Minä en halua hänen tietävän minun oikeata nimeäni. Mitäpä, jos
kirjoittaisin vain nimeni alkukirjaimet? Mitä vähemmän ihmistä
tunnetaan, sitä enemmän häntä ajatellaan.»

»Niin, voisithan tuon tehdä.»

Elfride kävi kohta asiaan. Hänen kaksi viikkoa hautomansa toivo näytti
olevan toteutumassa. Hänen oli käynyt niinkuin herkkätuntoisten ja
sulkeutuneiden mielten yleensäkin; alinomainen asian miettiminen
oli paisuttanut suunnattoman suureksi sen tilan, jonka hän luuli
vallanneensa tuntemattoman arvostelijan mielessä. Hän oli päivin öin
yrittänyt saada selkoa siitä, miten arvostelija suhtautui häneen
tarkastellessaan häntä naisena eikä kirjailijana, halveksiko hän häntä
tosiaankin, pitikö hän häntä parempana vaiko huonompana kuin niitä
aivan tavallisia nuoria naisia, jotka eivät milloinkaan uskaltaudu
kritiikin tuleen. Nyt hän saisi tyydytyksekseen ainakin ajatella, että
arvostelija tuli tuntemaan hänen todelliset tarkoituksensa ja oppisi
kenties olemaan hieman halveksimatta hänen tuotettansa.

Neljä päivää myöhemmin saapui miss Swancourtille kirje, jonka osoite
oli vierasta käsialaa.

»Ah», virkkoi Elfride kovin säikähtäen. »Voiko se tulla tuolta mieheltä
— läksytys julkeudesta? Ja mrs Swancourtille toinen, samaa käsialaa!»
Hän pelkäsi avata kirjettänsä. »Mutta kuinka hän voisikaan tietää
nimeni? Ei, se on joltakin toiselta.»

»Joutavia!» virkkoi hänen isänsä äreästi. »Sinä lähetit nimesi
alkukirjaimet, ja osoitekirja oli käytettävissä. Vaikka hän ei
varmaankaan olisi huolinut sitä silmätä, ellei olisi ollut varsin julma
sinua kohtaan. Minä ajattelin sinun kirjoittaneen hieman tuimemmin
kuin pelkkä kirjallinen keskustelu vaatii.» Kirkkoherra esitti tämän
huomautuksen soveliaaseen aikaan ollakseen oikeassa, kävi miten kävi.

»No niin, olkoon menneeksi», sanoi Elfride epätoivoisena avaten sinetin.

»Niin, tietysti», huudahti mrs Swancourt luoden katseensa ylös
kirjeestänsä. »Kuulehan, Christopher, kun kerroin sinulle tavanneeni
etäisen sukulaiseni, Harry Knightin, unohdin kerrassaan sanoa, että
kutsuin hänet tänne niin pitkäksi ajaksi kuin hän voi sitä varten
uhrata. Nyt hän kirjoittaa voivansa tulla minä päivänä tahansa
elokuussa.»

»Kirjoita ja käske hänen tulla kuukauden ensimmäisenä päivänä», vastasi
mitään aavistamaton kirkkoherra.

Mrs Swancourt luki eteenpäin. »Siunatkoon — siinä ei ollutkaan
kaikki. Hän se onkin Elfriden kirjan arvostelija. Sepä hassunkurista,
tosiaankin! Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän arvostelee
romaaneja tai on minkäänlaisissa tekemisissä _Nykyajan_ kanssa. Hän on
lakimies — ja minä luulin hänen kirjoittavan ainoastaan oman alansa
aikakauskirjoihin. Oletpa sinä, Elfride, aiheuttanut suurenmoisen
sekaannuksen! Mitä hän sinulle kirjoittaa?»

Elfride laski kirjeen kädestänsä, ja hänen kasvoihinsa levisi
tyytymättömyyden puna. »En tiedä. Se seikka, että hän tuntee nimeni ja
kaikki minua koskevat asiat...! Ei hän mitään erikoista kirjoita; tässä
kaikki —

'Arvoisa Rouva, — vaikka pahoittelenkin, että huomautukseni ovat teistä
tuntuneet karuilta, minua kumminkin ilahduttaa, että ne ovat voineet
aiheuttaa niin nerokkaan vastaväitteen. Valitettavasti on kulunut
niin pitkä aika siitä, kun arvosteluni kirjoitin, ettei muistini
minua auta esittämään sanaakaan puolustuksekseni, edellyttäen, että
jotakin vielä olisi sanottavissa, mikä on epäiltävää. Mrs Swancourtille
kirjoittamastani kirjeestä te näette, ettemme ole toisillemme niin
vieraat kuin olemme kuvitelleet. Minulle kenties tarjoutuu pian
ilo saada nähdä teidät, ja silloin tulevat ne väitteet, joita ehkä
suvaitsette esittää, saamaan puoleltani osakseen mitä parhainta
tarkkaavaisuutta.’

»Tuo on salaivaa, — minä tiedän, että se sitä on.»

»Ei suinkaan, Elfride.»

»Sitäpaitsi: hänen huomautuksensa eivät tuntuneet karuilta — tarkoitan,
etten ole niin väittänyt.»

»Hän ajattelee sinun olevan pelottavalla tuulella», sanoi mr Swancourt
nauruansa pidättäen.

»Nyt hän tulee ja näkee minut ja havaitsee tekijättären yhtä
halveksittavaksi keskustelussa kuin hän on ollut julkea käytöksessään.
Toivoisinpa sydämestäni, etten olisi milloinkaan kirjoittanut hänelle
sanaakaan!»

»Älä ole milläsikään», sanoi mrs Swancourt, hänkin salaa naurahdellen;
»se tekee kohtauksen erittäin huvittavaksi. Onpa mainiota, että olemme
koko ajan puskeneet päin Harry Knightiä! Eipä ole kuultu kummempaa!»

Kirkkoherra oli kohta muistanut, että tuo nimi oli Stephen Smithin
opettajan ja ystävän, mutta koska asia ei enää hänen mieltänsä
askarruttanut, hän ei virkkanut mitään — yleensäkin hän vältti
viittaamasta mihinkään sellaiseen, mikä voi palauttaa muistiin
(hänelle) epämieluisan, Stephen paran sukujuurta ja yhteiskunnallista
asemaa koskevan erehdyksen. Elfride oli tietenkin havainnut saman
seikan, joka lisäsi pulmallisten suhteiden verkkoon vielä erään hänen
äitipuoleltansa salatun silmukan.

Tuo havainto tuskin lisäsi Knightin mielenkiintoisuutta, vaikka Elfride
vuosi sitten olisikin halunnut häneen tutustua yksinomaan senvuoksi,
että hän oli Stephenin ystävä. Knightille oli onneksi, että tuo
tervetulleisuuden aihe oli alkanut tuntua Elfridestä olemattomalta
vasta silloin, kun hänen itsensä herättämä mielenkiinto teki sen jo
tarpeettomaksi.

Nuo seikat, samoinkuin kaikki muukin häneen liittyvä, pyrkivät pitämään
Elfriden mieltä Knightiin nähden jännityksessä. Hän menetteli kuten
ainakin pulmallisessa tilanteessa: käyskeli puistossa, seisahtui ja
repi lehteä irroittamatta sitä ruodistansa, palautteli mieleensä
Stephenin lukuisia ystävän ylistämiseksi lausumia sanoja ja pahoitteli,
ettei ollut kuunnellut tarkkaavaisemmin. Yhä lehteä riipoen hän sitten
punastui kuvitellessaan jotakin nöyryytystä, joka tulisi hänelle
koitumaan Knightin sanoista heidän kohdatessaan — sen julkeuden vuoksi,
ajatteli hän nyt, että oli hänelle kirjoittanut.

Sitten hänen ajatuksensa alkoivat pohtia miehen ulkomuotoa koskevaa
kysymystä — oliko hän pitkä vai lyhyt, tumma vai vaalea, iloinen vai
juro. Hän olisi mielellään kysynyt asiaa mrs Swancourtilta, mutta
pelkäsi saavansa kiusoittelevan vastauksen. Lopulta Elfride virkahti:

»Millainen kiusa minulla onkaan tuosta arvostelijasta!» käänsi kasvonsa
sille taholle, missä kuvitteli Intian sijaitsevan ja hymisi itsekseen:
»Ah, sinä mies-kultani, mitä nyt tehnetkään? Missä lienetkään —
etelässä, idässä vai muussako ilmansuunnassa? Tuon kukkulan takana,
ylen kaukana!»




XVII


»Tuolla tulee Henry Knight, ihan varmasti!» huudahti mrs Swancourt
eräänä päivänä.

He seisoivat lähellä kartanoa, eräällä korkealla ulkonemalla, josta
käsin näkyi melkein kokonaisuudessaan meren rannalta ja Castle
Boterelin pienestä satamapaikasta sisämaahan päin johtava laakso.
Kallioulkonema muistutti ääriviivoiltansa miehen kasvoja, ja sitä
peitti väriherne parran tavoin. Tasanteella seisovia varjeli alas
vierimästä reunalla kasvava pensasaita, joka nyt suoritti ystävällistä
palvelustaan Elfridelle ja hänen äidillensä.

Kurkottautuen kauemmaksi Elfride sai näkyviinsä mainitun henkilön.
Tulija asteli verkalleen laakson pohjalla, virran vierellä kulkevaa
viheriää polkua, kirjalaukku oikealla lanteella, tukeva kävelykeppi
kädessään, ja valkaisemattomasta palttinasta valmistettu hellehattu
päässään. Laukku oli vanha ja kulunut, nahan kiilloitettu ulkopinta oli
murtunut ja murentunut.

Knight, joka oli saapunut kukkuloiden yli Castle Botereliin
rähjäisen onnibusvaunun katolla, oli pitänyt parempana astella
jalkaisin jäljelläolevat pari peninkulmaa ja jättää matkatavaransa
kuljetettaviksi perille.

Hänen jäljessänsä käydä vaapperoi eräs poika, jolta Knight oli lyhyesti
tiedustellut Endelstowiin johtavaa tietä. Sen luonnollisen fysikaalisen
lain nojalla, jonka voimasta pienemmät kappaleet pyrkivät kohti
suurempia, tuo poika oli pysytellyt lähellä Knightiä, juoksenteli kuin
pieni koira hänen kintereillänsä, vihelteli ja silmäili kiinteästi
Knightin kenkien säännöllistä liikettä.

Kun he olivat saapuneet vastapäätä sitä kohtaa, missä mrs ja miss
Swancourt olivat väijyksissä, Knight pysähtyi ja kääntyi.

»Kuulehan, poikaseni», sanoi hän.

Poika avasi suunsa, levitti silmänsä eikä vastannut mitään.

»Tässä on sinulle puoli shillingiä, jonka saat sillä ehdolla, ettet
tästä lähtien tule kymmentä syltä lähemmäksi minun kintereitäni.»

Poika, joka nähtävästi ei ollut ollenkaan huomannut katselleensa
Knightin kantapäitä, otti kolikon konemaisesti, ja Knight asteli
eteenpäin mietteisiinsä vaipuneena.

»Sievä ääni», ajatteli Elfride, »mutta merkillinen luonnonlaatu!»

»Nyt menemme sisään, ennenkuin hän ehtii perille», virkkoi mrs
Swancourt leppoisasti. He lähtivät, astuivat aidan yli johtavia
portaita, saapuivat pihamaalle ja sisään.

Mr Swancourt oli lähtenyt apulaispapin kanssa kylään, ja Elfride tunsi
itsensä liian hermostuneeksi voidakseen odottaa vieraan saapumista
salissa mrs Swancourtin seurassa. Kun siis vanhempi lady astui
huoneeseen, Elfride oli havaitsevinaan uuden karmosiininpunaisen
geraniumin lajin ja pujahti ulos kukkatarhaan.

Se ei kumminkaan paljoa hyödyttänyt, arveli hän itse, ja muutaman
minuutin kuluttua hän jo astui urheasti sisään sivuseinän lasiovesta.

Huoneen kulmaikkuna oli rakennuksen nurkkaa kiertävän
kahdeksankulmaisen kasvihuoneen puolella. Sieltä kuului keskustelevia
ääniä — mrs Swancourtin ja vieraan.

Elfride oli otaksunut hänen puhuvan loisteliaasti. Hämmästyksekseen hän
kuuli hänen kyselevän opiskelijan tavoin kukkia ja pensaita koskevia
seikkoja, jotka Elfride oli tietänyt jo vuosikaudet. Kun vieras sitten
puhui hieman kauemmin, Elfridestä tuntui kuin hänen lausumansa olisivat
olleet jyrkän ehdottomia, ikäänkuin ne, — aivan toisin kuin hänen
itsensä ja Stephenin muovaamat — eivät olisi sinä hetkenä rakennetut,
vaan siepatut jostakin valmiista varastosta. Nyt he lähestyivät ikkunaa
tullakseen jälleen sisään.

»Tuo on lohenvärinen muunnos», sanoi mrs Swancourt. »Mutta vaikka
oleanderit ovatkin niin tanakoita pensaita, ne toisaalta ovat niin
helposti haavoittuvia, ettei niitä käy oksastaminen — jättiläisiä,
herkkätuntoisia kuin nuoret naiset. Kas, tuossahan on Elfride!»

Elfride näytti kovin syylliseltä ja aralta. Mrs Swancourt esitteli
hänet puolittain leikillisesti, ja minuutin tai parin kuluttua Knight
istuutui nuoren ladyn viereen.

Erinäiset vaistot estivät Elfrideä sovinnaisesti hymyilemästä ja
osoittamasta vieraalle kuuluvaa ystävällisyyttä, ja hänen olonsa kävi
sitäkin tukalammaksi, kun mrs Swancourt kohta senjälkeen jätti heidät
kahdenkesken lähtiessään etsimään miestänsä. Mr Knight puolestaan ei
näyttänyt olevan millänsäkään, virkkoihan vain kevyesti:

»Niin, miss Swancourt, olemmepa vihdoin kohdanneet toisemme. Jos olisin
ehtinyt Lontooseen muutamia minuutteja aikaisemmin teitä tavoittamaan,
olisimme tavanneet toisemme jo siellä.»

»Niin; minä kuulin, että olitte tavannut mrs Swancourtin.»

»Ja nyt arvostelija ja arvosteltu ovat vastapäätä toisiansa», lisäsi
Knight huolettomasti.

»Niin; vaikka se seikka, että olette mrs Swancourtin sukulainen,
talttaakin asian kärjen. Olipa merkillistä, että te olitte hänen
sukuansa.» Elfride alkoi nyt tointua ja silmäili Knightiä suoraan
silmiin. »Minä vain halusin teille selittää, mitä _todella_ tarkoitin
kirjaa kirjoittaessani.»

»Minä voin varsin hyvin halunne ymmärtää, ja olin mielissäni, kun näin,
että huomautukseni olivat saapuneet perille. Pelkäänpä, että vain
harvoin niin käy.»

Elfride vetäytyi kuoreensa. Siinä tuo mies oli, pysyen mielipiteissään
niin jäykästi kuin ei ystävyys ja kohteliaisuus olisi ollenkaan
vaatinut niistä heti luopumaan.

»Te aiheutitte minulle aika lailla ikävyyttä siten kirjoittamalla!»
lausui hän hiljaa, äkkiä päättäen asianmukaiseen ensi tutustumiseen
kuuluvan jaarittelun ja puhuen siihen tapaan kuin vihakaunaa kantava
oppilas ankaralle koulumestarille.

»Se on vain rehellisen arvostelijan velvollisuus sellaisessa
tapauksessa. Ei aiheuttaa tarpeetonta mielipahaa, vaan 'saada teidät
murehtimaan oikealla tavalla’. Aiotteko kirjoittaa toisen romaanin?»

»Kirjoittaa toisen?» virkkoi Elfride. »Jotta joku voi kirjoittaa
tuomion ja viittailla siinä opiksi, nuhteeksi ja ojennukseksi
erinäisiin raamatun kohtiin?»

»Te voitte onnistua paremmin seuraavalla kerralla», vastasi Knight
leppoisasti, »aivan varmaan voitte. Mutta minä neuvoisin teitä
rajoittumaan kotoisiin kohtauksiin.»

»Kiitän teitä, mutta en aio enää milloinkaan sitä tehdä!»

»Niin, voittepa olla oikeassa. Se seikka, että nuori nainen on ryhtynyt
kirjailemaan, ei suinkaan ole parasta, mitä hänestä voi kuulla.»

»Mikä sitten on parasta?»

»Olen mieluummin sanomatta.»

»Tiedättekö sen? Siinä tapauksessa sanokaa, olkaa hyvä.»

»Olkoon menneeksi» — (Knight ilmeisesti muutti mielipidettänsä) —
»luullakseni se, että kuulee hänen menneen naimisiin.»

Elfride epäröi. »Entä jos hän jo on naimisissa?» kysyi hän vihdoin,
osittain päästäkseen itse olemasta pohdinnan alaisena.

»Olla enää mitään hänestä kuulematta. Kuinka sanoikaan Smeaton
majakastansa: kun sen virkaansa vihkimistä koskeva uutinen on ehtinyt
vanhentua, niin sen parhaana ylistyksenä on, ettei satu mitään
sellaista, mikä pitäisi vireillä sitä koskevia juttuja.»

»Niin, sen ymmärrän», sanoi Elfride leppoisasti. »Mutta miesten laita
on tietenkin ihan toisin. Minkätähden ette te kirjoita romaaneja, mr
Knight?»

»Sentähden, etten osaisi kirjoittaa sellaista, joka herättäisi
kenessäkään mielenkiintoa.»

»Miksi niin?»

»Monestakin syystä. Jotta romaani saavuttaisi suosiota, täytyy
esimerkiksi osata taitavasti jättää pois kaikki omat ajatuksensa.»

»Onko se tosiaankin välttämätöntä? Minä kyllä uskon, että te sen
käytännössä oppisitte», sanoi Elfride _ex-cathedra_-maiseen sävyyn,
kuten sopikin henkilön, jolla oli taiteellista kokemusta. »Te tulisitte
varmaan kuuluisaksi», jatkoi hän.

»Nykyjään tulevat niin monet kuuluisiksi, että on hienompaa jäädä
varjoon.»

»Sanokaahan minulle vakavasti — jättäen aiheen huomioonottamatta
— miksi ette kirjoita kokonaista teosta irrallisten kirjoitelmien
asemesta», virkkoi Elfride kiinteästi.

»Koska teitä huvittaa kuulla minun puhuvan itsestäni, niin sanon
sen ihan vakavasti», vastasi Knight, jota huvitti nuoren ystävän
toimeenpanema kuulustelu ja miellytti hänen ulkomuotonsa.

»Kuten huomautin, minulla ei ole halua. Ja jos olisikin, en voisi
nykyjään riittävässä määrin kehittyä. Meillä kaikilla on vain oma
annoksemme tarmoa, jota meidän on käytettävä parhaamme mukaan. Ja
kun tuo tarmomäärä on vuotanut pois viikko viikolta, neljännes
neljännekseltä, niinkuin on ollut laita minun viimeksikuluneiden
yhdeksän tai kymmenen vuoden aikana, niin myllyn takana ei ole
riittävää patoutuneen voiman määrää, jotta sen varassa voisi milloin
tahansa sepittää kokonaisen teoksen mistä aiheesta tahansa. Sitäpaitsi
tulee kysymykseen itseluottamus ja odottamisen kyky. Missä pian
saavutetut tulokset ovat käyneet tavanomaisiksi, ne eivät tue sellaista
toivorikkautta.»

»Niin, minä ymmärrän; te kirjoitatte mieluummin katkelmia...»

»En, minä en suorita mitään valintaa tarkoittamassanne mielessä:
en valitse kaiken maailman ammattien joukosta, jotka kaikki ovat
mahdollisia. Syynä oli pelkkä sattuman aiheuttama pakko. Ei niin, että
minä sattumaa soimaan.»

»Miksi ette soimaa — minä tarkoitan: miksi suhtaudutte asioihin niin
levollisesti?» Elfride hieman säikähti niin tutkistellessaan, mutta
jatkoi sittenkin, koska oli ylen utelias näkemään, mitä kirjallisessa
mr Knightissä piili.

Knight ei ollenkaan epäröinyt osoittaa hänelle avomielisyyttä. Jokainen
meistä muistaa varmaan, kuinka henkilöt, joilta ei puutu tunnetta,
mutta jotka ovat tottuneet pidättyväisyyteen, ovat siten menetelleet.
Löytäessään kuuntelijoita, jotka eivät voi mitenkään käytellä
hyväkseen kuulemiansa, kilpailla heidän kanssaan tai tuomita heitä,
pidättyväiset, jopa epäluuloisetkin miehet muuttuvat avomielisiksi ja
iloitsevat vilpittömästi avomielisyytensä sisäisestä puolesta.

»Se seikka, etten pane pahakseni satunnaista pakkoa», vastasi
hän, »johtuu siitä, että aloitellessa on satunnainenkin suunnan
rajoittaminen usein parempi kuin ehdoton vapaus.»

»Minä ymmärrän — tarkoitan, että ymmärtäisin, jos täysin käsittäisin,
mitä kaikki nuo ylimalkaisuudet tarkoittavat.»

»Mitäpä muuta kuin sitä, että mielivaltaisestikin valittu työn
perustus, jota mikään ajatuksen juoksu ei kykene muuttamaan, vapauttaa
tarkkaavaisuuden, joka niin ollen voi kiintyä työhön itseensä ja
suorittaa sen mahdollisimman hyvin.»

»Sivupaine lisäämässä korkeutta, kuten tuota kielipartta käytellen
sopisi sanoa», virkkoi Elfride vallattomasti. »Ja minä otaksun, että
sellaisissa tapauksissa, joissa ei mitään rajoja ole olemassa —
esimerkiksi kun on kysymyksessä rikas ja moniharrastuksinen mies, joka
haluaa jotakin tehdä — on parempi valita raja mielivaltaisesti kuin
jäädä kerrassaan sitä vaille.»

»Niin», virkkoi Knight mietteissään. »Minä voin mennä niinkin pitkälle.»

»Minä puolestani», sanoi Elfride, »arvelen, että on ihmisen luonnolle
parempi, jos hän ei tee mitään irrallista.»

»Voi sattua, että on velvollisuus sellaista tehdä.»

»Niinpä kyllä, minä tarkoitin, kun ei velvoittajana ole mikään muu syy
kuin toivoellun maineen aiheuttama ilo. Minä olen viime aikoina usein
ajatellut, että ohut, avara onni, joka alkaa nyt ja liittyy kiinteästi
elämämme hetkiin, on arvokkaampi kuin ennakoitu tulevaisuuden runsaus,
josta nyt ei ole mitään iloa.»

»Minähän lausuin äsken aivan saman asian kaikkien minunlaisteni
hetkellisten toimijoiden periaatteena.»

»Olen kovin pahoillani siitä, että teitä huonosti jäljentelen», sanoi
Elfride hieman hämillään. »Niin, tietysti. Sitähän tarkoititte,
kun sanoitte väistävänne kuuluisaksitulemista.» Sitten hän
lisäsi, ominaisin, sukkelasti sukeutuvin vakaumuksin: »Suuruuden
tavoittelemiseen sisältyy paljon pikkumaisuutta. Henkilöllä täytyy olla
melkoisen hyvät käsitykset itsestänsä ja hänen täytyy olla riittävässä
määrin turhamainen ollenkaan sitä yrittääkseen.»

»On kumminkin riittävän aikaista sanoa viaksi sitä, että henkilö
pitää hyviä ajatuksia itsestänsä, kun käy ilmeiseksi, että hän on
ajatellut väärin — onpa se toisinaan liiankin aikaista. Sitäpaitsi ei
sovi päätellä, että henkilö, joka vakavasti tavoittelee menestystä,
menettelee siten voimakkaasti tuntien oman arvonsa. Hän kenties
havaitsee, kuinka vähän menestys on arvon kanssa tekemisissä, ja hänen
vaikuttimenansa voi olla nimenomaan hänen nöyryytensä.»

Tuo käsittelytapa oli omansa Elfrideä ärsyttämään. Hän oli tuskin
ehtinyt suostua Knightin mielipiteisiin, kun viimeksimainittu jo näytti
sitä pahoittelevan ja kääntyi vastakkaiselle kannalle. »Ah», mietti
hän itsekseen, »minulla ei tule olemaan mitään tekemistä tuon miehen
kanssa, vaikka hän onkin vieraamme.»

»Luulenpa teidänkin havaitsevan», virkkoi Knight, jatkaen keskustelua
pikemmin saadakseen päätökseen omat ajatuksensa kuin kiinnittääkseen
Elfriden tarkkaavaisuutta, »että tuo pyrkimys etenemään on todellisessa
elämässä, mikäli seikka koskee miehiä, pelkkä vaiston asia. He heräävät
huomaavat, että ovat ilman ennakkomietteitä alkaneet yrittää jotakin,
ja sanovat itsellensä: 'Koska olen yrittänyt näin paljon, yritän
samalla vähän enemmänkin!’ He jatkavat, koska ovat alkaneet.»

Elfride puolestaan ei tuona hetkenä kuunnellut hänen sanojansa
erikoisen tarkkaavaisesti. Hänellä oli tietämättänsä tapana siepata
keskustelukumppaninsa huomautuksista jokin hänelle mielenkiintoinen
kohta ja pysähtyä siihen, ajatellen sen johdosta omia ajatuksiansa,
kerrassaan unohtaen, mitä puhuja oli voinut myöhemmin sanoa.
Sellaisissa tapauksissa hän silmäili viattomasti puhuvaa henkilöä, ja
sitten olisi ollut maalaajan aika ryhtyä työhönsä. Hänen katseensa
näytti sattuvan teihin ja teidän ohitsenne tulevaisuuteenne, ja
tulevaisuutenne ohi ikuisuuteenne — ei sitä lukien, vaan silmäillen
sitä tottumattomaan, tajuttomaan tapaan — hänen mielensä yhä
askarrellessa alkuperäisessä ajatuksessaan.

Niin hän katseli Knightiä.

Äkkiä Elfride tajusi, mitä teki, ja joutui kiusallisen hämmingin
valtaan.

»Miksi minua noin tarkkasitte?» kysyi Knight.

»Mikäli teitä ollenkaan ajattelin, minä ajattelin, kuinka älykäs
te olette», vastasi Elfride yhtään epäröimättä, hämmästyttävän
rehellisesti ja koruttomasti.

Niin harkitsematta haasteltuansa hän tunsi itsensä levottomaksi, nousi
ja astui ikkunan luo, mistä kuuluvat äänet ilmaisivat mrs Swancourtin
ja hänen isänsä astuvan pengermän viertä. »Täällä he ovat», sanoi hän
lähtien ulos. Knight lähti pihamaalle hänen jäljessään. Elfride seisoi
kivisen reunakaiteen kulmauksessa silmäillen kohti mailleen menevää
aurinkoa.

Knight ei voinut olla häntä katselematta. Aurinko oli kymmenen
asteen päässä taivaanrannasta, ja sen lämpöinen valo tulvi hänen
kasvoihinsa tummentaen hänen poskiensa heleää ruusunpunaa; niiden
luonnollinen punaväri näkyi vain siinä, missä poski pyöristyi
varjoon. Hänen kiharainsa kärjet liehahtivat leppoisasti eteen- ja
taaksepäin hiljaisen tuulenhengen niitä kosketellessa. Hänen pukunsa
nauhat ja reunukset, joita sama tuulenhenki häilytteli, nuoleksivat
kuin tulenliekit niiden ympärillä olevia tienoita, lehahtivat
esiin varjoisista laskoksistansa ja saivat nekin osansa heleästä
kellanpunaisesta hohteesta.

Mr Swancourt toivotti jo suunnilleen kolmenkymmenen askelen päästä
Knightin tervetulleeksi ja lausuttuaan muutamia sanoja johdannoksi
alkoi ankaran vakavasti käsitellä Knightin vanhaa, hienoa sukunimeä
sekä siihen liittyviä sukuperää ja naimisliittoja koskevia teorioja.
Knightin matkalaukun sillävälin saavuttua vetäydyttiin pian sisään
varustautumaan päivällistä varten, joka oli siirretty kaksi tuntia
myöhemmäksi tavanomaista aikaansa.

Vieraan saapuminen oli nyt, takaisin maalle muutettua, Elfridelle
merkittävä tapahtuma, ja Knightin tulo tuntui erikoisen
mielenkiintoiselta. Sinä iltana hän meni ensi kerran levolle ollenkaan
Stepheniä muistelematta.




XVIII


Endelstowin kirkon vanha torni oli ehtinyt olemassaolonsa viimeisiin
viikkoihin. Sen sijaan oli määrä rakentaa uusi arkkitehti Hewbyn,
Stephenin lähettäjän, piirustusten mukaan. Kirkkomaalle oli tuotu
lankkuja ja parruja, kellot oli otettu alas, yöpöllöt olivat hylänneet
tuon esi-isiensä kodon, ja kuusi valkoiseen parkkumiin puettua
ikonoklastia, joille luhistuva rakennus oli jonkinlainen Mumbo
Jumbo, oli sijoittunut kylään kohta aloittaakseen kivien paikoiltaan
siirtämisen.

Tämä oli Knightin saapumisen jälkeinen päivä. Nauttiakseen merelle
päin avautuvasta näköalasta viimeisen kerran mrs Swancourt, Knight
ja Elfride nousivat torniin. Mr Swancourt asteli edellä äänekkäästi
puhkuen, ja hänen puolisonsa yritti tulla perässä äänettömänä, mutta
yhtä ankaraa vaivaa nähden. He olivat tuskin ehtineet tornin huippuun,
kun suuri, synkeä pilvenlonka, jossa ilmeisesti piili sadetta, ukkosta
ja salamoita, näkyi lähestyvän pohjoisesta.

Varovaiset vanhemmat henkilöt ehdottivat välitöntä palaamista ja
ryhtyivät omalta osaltansa sitä toteuttamaan.

»Hyvänen aika», huudahti mrs Swancourt, »kunpa emme olisi tänne
nousseet!»

»Me astelemme alas hitaammin kuin te nuoret», sanoi kirkkoherra olkansa
yli, »joten teillä ei ole syytä lähteä, ennenkuin me olemme lähellä
maankamaraa; muuten törmäätte meihin ja taitatte niskanne tornin
pimeydessä.»

Elfride ja Knight siis odottivat, kunnes tie olisi selvä. Knight ei
ollut sinä aamuna puheliaalla tuulella. Elfride oli sangen juro hänen
osoittamansa huomaavaisuuden puutteen vuoksi, jonka puolestaan arveli
johtuvan siitä, ettei Knight katsonut hänen olevan sen arvoisen, että
kannatti hänelle mitään sanoa. Knightin seisoessa katsellen pilven
nousua hän lähti toiselle puolelle ja muisti erään huiman teon, jonka
oli edellisenä vuonna suorittanut. Hän oli kävellyt tornin kaidetta,
jossa ei ollut huippua eikä sakaraa ja joka suunnilleen kyynärän
levyisenä muodosti tasaisen askelten alan kaikilla neljällä taholla.
Vähääkään ajattelematta, mitä teki, hän astui kaiteelle kuten ennenkin
ja alkoi kävellä sitä pitkin.

»Me olemme alhaalla, Henry serkku», huusi mrs Swancourt tornin
juurelta. »Tulkaa jäljessämme, milloin haluatte.»

Knight kääntyi ja näki Elfriden aloittavan ylhäisen kulkunsa. Neidon
ajattelemattomuus kohotti hänen kasvoihinsa levottomuuden ja harmin
punan.

»Minä pidin teitä tosiaankin ymmärtäväisempänä», sanoi hän.

Elfride hieman punastui ja asteli eteenpäin.

»Miss Swancourt, minä vaadin teitä astumaan alas!» huudahti hän.

»Minuutin kuluessa. Ei tässä mitään vaaraa ole. En ole tässä
ensimmäistä kertaa.»

Sanojen aiheuttaman vähäisen järkytyksen johdosta Elfriden jalka
tarttui kivien raossa olevaan pieneen mättääseen, ja hän menetti
tasapainonsa. Knight hypähti luo, kasvoissa kauhun ilme. Näytti
huolehtivan Sallimuksen erikoiselta asiaanpuuttumiselta, että
hän horjahti kaiteen sisäkulmaan, eikä sen ulkopuolelle pudoten
lyijykatolle, pari-kolme jalkaa alaspäin.

Knight tempasi hänet kuin puristimeen ja sanoi läähättävin äänin:
»En ole milloinkaan nähnyt naista, joka olisi ollut kyllin hurja
ryhtyäkseen tuollaiseen tekoon! Hyvä Jumala, teidän pitäisi hävetä
itseänne!»

Kuoleman varjon läheisyys oli saanut Elfriden sairaaksi ja kalpeaksi,
ennenkuin Knight ennätti mitään sanoa. Knightin sanat vaikuttivat
häneen siinä tilassa ylen voimakkaasti, ja hän pyörtyi pitelijänsä
syliin.

Elfriden silmät eivät olleet suljettuina kuin neljäkymmentä sekuntia.
Hän avasi ne ja muisti heti tilanteen. Knightin kasvot eivät enää
ilmaisseet ankaraa harmia, vaan sääliä. Hänen tuimat lausumansa olivat
aika tavalla häntä säikähdyttäneet, ja Elfride pyrki irtautumaan.

»Jos kykenette seisomaan, niin miksei», virkkoi Knight irroittaen
käsivartensa. »Tuskin tiedän, mikä olisi oikeampaa: nauraako
päähänpistollenne, vai nuhdella teitä sen mielettömyydestä.»

Elfride vaipui kohta lyijytasanteelle. Knight nosti hänet jälleen.
»Oletteko loukannut itsenne?» kysyi hän.

Elfride sopersi vastaukseksi jotakin sekavaa ja yritti hymyillä. Sitten
hän äkkiä käänsi kasvonsa toisaanne ja sanoi: »Minä vain säikähdin.
Päästäkää minut!»

»Mutta ettehän kykene kävelemään», sanoi Knight.

»Te ette sitä tiedä; kuinka tietäisittekään? Minä vain säikähdin,
kuten jo sanoin», vastasi hän ärtyneesti ja nosti kätensä otsallensa.
Silloin Knight huomasi, että hänen ranteensa oli pahoin haavoittunut,
luultavasti johonkin terävään reunaan sattuessaan. Elfridekin näytti
sen huomaavan ja tuntevan vasta nyt, ja hän menetti jälleen tajunsa
minuutin ajaksi. Knight sitoi nopeasti haavan taskuliinallansa. Kaiken
muun lisäksi alkoi ukkospilvi sirotella suuria pisaroita. Knight
katsahti loitommalle ja näki kirkkoherran pyrkivän kotia kohti ja mrs
Swancourtin vaapottelevan hänen vierellänsä ahdistetun ankan tavoin.

»Kun olette niin heikko, on parasta, että sallitte minun kantaa teidät
alas», sanoi Knight, »tai ainakin sisäpuolelle suojaan sateelta.» Mutta
kun Elfride ei suostunut kannettavaksi, hänen oli mahdoton tukea häntä
enempää kuin muutamien porrasaskelmien verran.

»Tämä on mieletöntä, kerrassaan mieletöntä», huudahti Knight sallien
hänen istuutua.

»Niinpä kyllä!» sopersi Elfride kyynelsilmin. »Minä sanon, etten tahdo
minua kannettavan, ja te sanotte sen olevan mieletöntä!»

»Se on mieletöntä.»

»Ei, sitä se ei ole!»

»Se on mieletöntä minun nähdäkseni. Joka tapauksessa sen kaiken aiheena
on mielettömyys.»

»Minä olen toista mieltä. Ja teidän ei pidä olla minulle niin vihainen;
minä en ole sen arvoinen.»

»Epäilemättä olette. Te olette ruhtinaiden vihan arvoinen, kuten
eräästä toisesta samanlaisesta on sanottu. Kietokaa nyt käsivartenne
kaulaani, jotta voin kantaa teidät alas teitä loukkaamatta.»

»En, en.»

»On parasta, että suostutte, koska teille muuten ei jää varaa valita.»

Elfride keikahdutti päätänsä.

»Älkää nyt tempoko, kun yritän teitä kantaa.»

»En voi sille mitään.»

»Alistukaa siis rauhallisesti.»

»En huoli, en huoli», sopersi hän heikoin äänin ja silmät suljettuina.

Knight otti hänet käsivarsillensa, astui torninportaisiin ja alkoi
laskeutua hitain ja varovaisin askelin. Sitten hän tarkasti ranteessa
olevaa haavaa lempeästi kuin lastansa hoitava äiti. Hänen siinä
pyyhkiessään ja siteessään Elfriden kasvoista katosi kiusallisen
välinpitämättömyyden ilme, ja sen sijaan tuli jonkinlainen häveliäs
ihmetys, johon liittyi vähäisiä kivun värähtelyjä.

Kumpaankin kalpeaan poskipäähän ilmestyi pieni punainen täplä, joka
laajeni laajenemistaan. Elfride odotti mielettömyyttänsä koskevan
nuhtelun kohta toistuvan, mutta Knight sanoikin vain:

»Luvatkaa minulle, ettette _milloinkaan_ enää kävele kaidetta pitkin.»

»Se hajoitetaan aivan pian, joten lupaan sen.» Muutaman minuutin
kuluttua hän jatkoi hiljaisemmin ja vakavasti: »Te, kuten jokainen
muukin, varmaan tunnette sen oudon tunnon, joka meissä toisinaan on
siitä, että elämämme jonakin hetkenä esiintyy kahdesti elettynä.»

»Että olemme aikaisemmin eläneet saman tuokion?»

»Tai tulemme vasta elämään. Niin, minusta tuntui tuolla tornissa, että
me tulemme vielä yhdessä kokemaan jotakin tuon tapahtuman kaltaista.»

»Jumala siitä varjelkoon!» sanoi Knight. »Luvatkaa minulle, ettette
koskaan millään ehdolla kävele missään tuollaisessa paikassa.»

»Minä lupaan.»

»Me tiedämme, ettei sellaista tapahtumaa ole sattunut milloinkaan
ennen. Te vannotte, ettei se tule koskaan uudistumaan. Niin ollen en
ajattele enempää moista mieletöntä haavetta.»

Oli satanut melkoisen rankasti, mutta salamaa ei ollut näkynyt.
Muutaman minuutin kuluttua rajuilma taukosi.

»Tarttukaa nyt käsivarteeni, olkaa hyvä.»

»Oh, ei, se ei ole tarpeen.»

Tuo uusi jurouteen lankeeminen johtui siitä, että Knight oli jälleen
liittänyt häneen mainesanan mieletön.

»Joutavia; sataa jälleen tuossa paikassa, ja teillä ei ole puoltakaan
peittoa.» Knight tarttui muitta mutkitta hänen käteensä, veti sen
kainaloonsa ja piteli sitä niin kiinteästi, ettei hän olisi kyennyt
sitä vaivatta irroittamaan. Elfride tunsi olevansa ensi kerran kuin
varsa liekaköydessä, mutta pelkäsi osoittaa kiukkuansa ja tunsi
mielensä kovin keventyvän, kun näki kulman takaa vaunujen saapuvan
häntä hakemaan.

Elfriden loukkaantuminen selitettiin, mikäli oli välttämätöntä, heidän
ehtiessään sisään, mutta kumpikin varoi sanallakaan mainitsemasta,
mikä oli ollut onnettomuuden aiheena. Iltapäivän kuluessa Elfrideä ei
näkynyt, mutta päivälliselle hän ilmaantui niin hilpeänä kuin ainakin.

Seurusteltuaan sillävälin yksinomaan mrs Swancourtin ja kirkkoherran
kanssa Knight havaitsi myöhemmin joutuneensa jälleen saliin Elfriden
seuraan. Elfride oli silmäillyt eräässä kuvalehdessä esitettyä
sakkiongelmaa.

»Pidättekö sakkipelistä, miss Swancourt?»

»Pidän kyllä. Se on minun mieluisin älyllinen leikkini; tosiaankin
kaikkia muita verrattomasti mieluisampi. Pelaatteko te?»

»Minä olen pelannut, mutta en aivan hiljattain.»

»Haasta hänet kilpasille, Elfride», sanoi kirkkoherra leppoisasti. »Hän
pelaa erittäin hyvin ollakseen naishenkilö.»

»Pelaammeko?» tiedusteli Elfride.

»Epäilemättä. Minulle se on oleva ilo.»

Peli alkoi. Mr Swancourt oli unhottanut Stephen Smithin kanssa
edellisenä vuonna sattuneen samanlaisen tapahtuman. Elfride ei
ollut unohtanut; mutta hän oli alkanut pitää periaatteenansa
sitä ehdotonta totuutta, että pakko olla edelleenkin uskollinen
Stephenille epäilemättä yllytti horjuvaiseen käytökseen melkein yhtä
ehdottomasti kuin horjuvaisuus itse — tosiasia, joka tulisi suomaan
viimeksimainitulle ominaisuudelle hämmästyttävää etua, mikäli se tulisi
ilmenemään.

Erään parhaimmillekin pelaajille toisinaan sattuvan erehdyksen
vuoksi Knight sijoitti torninsa erään Elfriden sotamiehen syliin.
Se oli Elfriden ensimmäinen etu. Hän näytti riemuitsevan — jopa
armottomastikin.

»Pyhän Yrjön nimessä, mitä ajattelukaan!» virkkoi Knight rauhallisesti,
mutta ei sitten välittänyt sen enempää koko onnettomuudesta.

»Me kai noudatamme klubisääntöjä, eikö totta, mr Knight?» sanoi Elfride
suositellen.

»Epäilemättä», vastasi mr Knight, vaikka hänen mieleensä samassa
johtuikin, että hän oli sallinut Elfriden pari-kolme kertaa siirtää
takaisin hänen hartaasti vakuutettuaan, että sellainen siirto oli
ilmeinen erehdys.

Elfride tarttui kohta onnettomaan torniin, ja peli jatkui hänen
ollessaan pikemmin voiton puolella. Sitten Knight voitti korvauksen,
pääsi entiseen asemaansa ja ahdisteli häntä ankarasti. Elfride
hämmentyi ja sijoitti kuningattarensa Knightin jäljellejääneen tornin
riviin.

»Kas — kuinka typerää! Minä vakuutan, etten nähnyt teidän tornianne.
Täytyisihän olla ihan mieletön sijoittaakseen kuningattarensa siihen
tieten tahtoen!»

Hän puhui hermostuneesti, puolittain odottaen, että hänen vastustajansa
antaisi hänelle siirron takaisin.

»Epäilemättä», virkkoi Knight lempeästi ja ojensi kätensä kohti
kuninkaallista uhriansa.

»Niin ollen ei ole kovin mieluisaa käyttää sitä hyväkseen», sanoi
Elfride hieman ärtyisästi.

»Ellen erehdy, sanoitte seurattavan klubisääntöjä?» vastasi Knight
ystävällisesti ja otti armotta kuningattaren valtoihinsa.

Elfriden teki mieli alkaa jurotella, mutta hän häpesi sitä. Kyynelet
olivat tulvahtaa hänen silmiinsä. Hän oli yrittänyt kovin, ajatellut ja
yhä ajatellut, kunnes hänen aivonsa olivat yhtenä ainoana pyörteenä, ja
hänestä tuntui armottomalta joutua sellaisen kohtelun alaiseksi.

»Minun mielestäni on —» aloitti hän.

»Mitä?»

— »epäystävällistä käyttää hyväkseen minun tekemääni ilmeistä
erehdystä.»

»Minä menetin tornini samanlaisen pelkän erehdyksen nojalla», sanoi
vihollinen leppymättömällä äänellä, katsettaan kohottamatta.

»Niin, mutta —» Mutta koska hänen logiikkansa oli ehdottomasti
kestämätön, hän tyytyi pelkkään vastalauseeseen. »Minä en voi sietää
sitä kylmäkiskoista tapaa, jota viljelevät klubit ja ammattipelaajat,
esimerkiksi Staunton ja Morphy. Ikäänkuin se itse asiassa mitään
merkitsisi, oletteko irroittanut sormenne siirrettävästänne vai ettekö!»

Knight hymyili yhtä armottomasti kuin ennenkin, ja he pelasivat vaieten
edelleen.

»Sakki!» sanoi Knight.

»Uusi peli», virkkoi Elfride päättävästi ja näyttäen hyvin lämpimältä.

»Erittäin mielelläni», vastasi Knight.

»Sakki», sanoi Knight jälleen neljänkymmenen minuutin kuluttua.

»Uusi peli», virkkoi Elfride päättävästi.

»Minä annan teille ennakolta juoksijan», sanoi Knight ystävällisesti.

»Ei, kiitos», vastasi Elfride muka kohteliaan huolettomasti.

»Sakki», virkkoi hänen vastustajansa ilmaisematta vähintäkään
mielenliikutusta.

Olipa Elfriden mieli nyt toisenlainen kuin silloin, kun hän teki
tahallaan virheitä, jotta Stephen Smith voittaisi!

Oli makuullemenon aika. Elfride lähti huoneeseensa, mieli ylenmäärin
hämmentyneenä, täynnä nöyryytystä senvuoksi, että oli joutunut häviölle
kerran toisensa jälkeen, vaikka oli itse ollut hyökkääjänä. Nautittuaan
pari-kolme vuotta isänsä mielessä — joka muodostikin melkein koko hänen
maailmansa — erinomaisen pelaajan mainetta, hän tunsi häviönsä sitäkin
sietämättömämmäksi.

Vuoteessa ei tullut uni hänen lohduttajakseen; tuo suloinen olento
on siinä suhteessa ylen arka ystävä, pakenee pienintäkin häiritsevää
pilveä. Maattuaan valveillaan kello kahteen saakka hän johtui
kelvolliselta tuntuvaan ajatukseen. Hän nousi hiljaa, sytytti kynttilän
ja nouti kirjastosta sakkipelin oppikirjan. Palattuaan huoneeseensa
hän istui vuoteessaan ja tutki nidosta uutterasti aina kello viiteen
asti, jolloin hänen silmäluomensa tuntuivat ylen raskailta. Sitten hän
sammutti valon ja paneutui jälleen makuulle.

»Sinä näytät kalpealta, Elfride», sanoi mrs Swancourt seuraavana aamuna
aamiaispöydässä. »Eikö totta, Harry serkku?»

Nuori tyttö, joka on tuskin ollenkaan kipeä, tulee melkein välttämättä
kipeäksi, kun kaikki silmät jonkin huomautuksen nojalla alkavat häntä
vartioida. Kaikki silmäilivät Elfrideä. Hän oli tosiaankin kalpea.

»Olenko kalpea?» kysyi hän heikosti hymyillen. »Minä en paljoa
nukkunut. Minua ahdistelivat kokonaiset armeijat juoksijoita ja
hevosia, teinpä mitä tahansa.»

»Sakki ei ole mikään otollinen asia juuri ennen makuullemenoa,
varsinkaan ei sinunlaisillesi helposti kiihtyville henkilöille. Älä
pelaa milloinkaan enää myöhään illalla.»

»Sensijaan minä pelaan varhain. Serkku Knight», sanoi hän mrs
Swancourtia jäljitellen, »tahdotteko tehdä minulle palveluksen?»

»Vaikka puolen valtakuntaani vaatisitte.»

»Pelatkaa vielä yksi erä.»

»Milloin?»

»Nyt heti; kohta kun olemme ehtineet syödä aamiaisen.»

»Joutavia, Elfride», sanoi hänen isänsä. »Miksi teet itsesi tuolla
tavoin pelin orjaksi?»

»Minä tahdon, isä. Totta puhuen minä olen hermostunut senvuoksi, että
jouduin niin häpeällisesti häviölle. Ja mr Knight ei ole millänsäkään.
Mitäpä vahinkoa siitä niinmuodoin voi olla?»

»Pelataan kaikin mokomin, jos niin tahdotte», sanoi Knight.

Aamiaisen jälkeen taistelijat vetäytyivät kirjaston rauhaan, ja ovi
suljettiin. Elfride näytti kyllä arvaavan, että hänen käytöksensä oli
säännötön ja hämmästyttävässä määrässä sovinnaisuuden pakosta vapaa.
Pahinta oli se, että hän oli Knightin kasvoissa huomaavinaan hieman
ilostelevan ilmeen.

»Luulenpa, että pidätte minua mielettömänä», sanoi hän uhkarohkeasti,
»mutta minä aion nyt panna parastani ja nähdä, enkö teitä voita.»

»Niinpä kyllä; mikään ei ole luonnollisempaa. Vaikka pelkäänkin,
etteivät maailmannaiset käytä sitä keinoa jouduttuaan häviölle.»

»Miksi niin?»

»Koska he tietävät, että voiton veroinen on taito hälventää pois muisto
siitä, että heidät on voitettu, ja koska he suuntaavat siihen koko
tarkkaavaisuutensa.»

»Minä olen tietenkin jälleen väärässä.»

»Teidän väärässä-olonne voi olla mieluisampi kuin heidän
oikeassa-olonsa.»

»Minä en oikein tiedä, tarkoitatteko todellakin, mitä sanotte, vai
pidättekö minua vain pilananne», sanoi Elfride silmäillen häntä
epäluuloisesti, vaikka taipuikin omaksumaan imartelevamman vaihtoehdon.
»Olenpa melkein varma siitä, että te pidätte itsekylläisyytenä, kun
uskallan ryhtyä teidän vastustajaksenne. Mutta jos niin ajattelettekin,
niin minä olen sitä mieltä, ettei itsekylläisyys ole sellaisessa
tapauksessa mikään rikos.»

»Kenties ei. Vaikka ei suinkaan hyvekään.»

»On kyllä, taistelussa! Nelsonin urhoollisuus perustui hänen
itsekylläisyyteensä.»

»Tosiaanko! Silloin perustui siihen hänen kuolemansakin.»

»Ei, ei, ei! Sanoohan profeetta Shakespeare jossakin kirjassaan, ettei
ole kehnompaa taistelijaa kuin se, joka pelkää ja häviää, taistellen
kuoleva sitävastoin vie voiton kuolemastakin.»

He istuutuivat, ja ottelu alkoi, Elfriden siirtäessä ensiksi. Peli
jatkui. Elfriden sydän tykytti niin kiivaasti, ettei hän voinut istua
hiljaa. Hän pelkäsi Knightin sen kuulevan. Vihdoin hän sen havaitsikin
— sydämen tykytys näet värähdytteli pöydällä olevia kukkasia.

»Luulenpa, että olisi parempi jättää jatko toistaiseksi», sanoi
Knight, luoden häneen hyväntahtoisen silmäyksen. »Se on teille liikaa.
Kirjoitamme aseman muistiin ja lopetamme erän toiste.»

»Ei, minä pyydän, jatketaan», aneli Elfride. »Minä en saisi rauhaa,
ellen kohta tietäisi tulosta. Teidän siirtovuoronne.»

Kului kymmenen minuuttia.

Äkkiä Elfride säpsähti. »Minä tiedän, mitä teette!» huudahti hän
harmistuneena, kiivas puna poskipäissä ja silmät säihkyen. »Te aiotte
sallia minun voittaa tehdäksenne minulle mieliksi!»

»Miksipä en tuota tunnustaisi», vastasi Knight huolettomasti ja
näyttäen sitäkin levollisemmalta, kun toinen oli ylen hermostunut.

»Mutta te ette saa! Minä en tahdo.»

»Olkoon niin.»

»Ei, se ei kelpaa; minä vaadin teitä lupaamaan, ettette menettele niin
mielettömästi. Se loukkaa minua kovin!»

»Hyvä, arvoisa neiti. Minä en menettele niin mielettömästi. Te ette ole
voittava.»

»Se ei ole vielä todistettu!» vastasi Elfride ylpeästi; ja peli jatkui.

Nyt ei kuulunut muuta kuin vanhan kellon tikitys kirjakaapin päältä.
Kuluu kymmenen minuuttia; Knight voittaa hevosen, Elfride samoin ja
näyttää kokonaiselta Rhadamanthukselta.

Kuluu lisää minuutteja; Elfride ottaa talonpojan ja on voitolla,
verrattain ilmeisesti osoittaen sen tietävänsä.

Vielä viisi minuuttia. Knight voittaa juoksijan; Elfride tasoittaa
asian ottamalla häneltä hevosen.

Kolme minuuttia. Elfride näyttää terhakalta ja vie Knightiltä
kuningattaren; Knight näyttää tyyneltä ja vie kuningattaren Elfrideltä.

Kuluu kahdeksan tai kymmenen minuuttia. Knight vie talonpojan; Elfride
virkahtaa »puh!» mutta ei saa talonpojan varjoakaan korvaukseksi.

Kuluu kymmenen minuuttia. Knight vie taasen talonpojan ja sanoo:
»Sakki!» Elfride sävähtää punaiseksi, vapauttaa itsensä sieppaamalla
Knightiltä juoksijan ja riemuitsee tempauksestansa. Knight vie kohta
hänen juoksijansa; Elfride näyttää ällistyneeltä.

Vielä viisi minuuttia. Elfride suorittaa hyökkäyksen ja vie Knightin
jäljelläolevan juoksijan; Knight vuorostaan vie hänen ainoan hevosensa.

Kaksi minuuttia. Knight sakkaa; Elfriden mieli on nyt kiusallisen
jännityksen tilassa, ja hän varjostaa kasvojansa kädellään.

Vielä muutamia minuutteja. Knight vie häneltä tornin ja uhkaa jälleen
sakkia. Elfride kerrassaan vapisee peläten suunnittelemansa ovelan
yllätyksen tulevan estetyksi.

Viisi minuuttia. »Sakki kahdella siirrolla!» huudahtaa Elfride.

»Jos käy päinsä», vastaa Knight.

»Voi, minä laskin väärin; se on kauheata!»

»Sakki!» sanoo Knight, ja voitto on hänen.

Elfride nousi ja kääntyi pois sallimatta hänen nähdä kasvojansa.
Eteishalliin ehdittyänsä hän juoksi portaita ylös ja huoneeseensa ja
heittäytyi vuoteeseen katkerasti itkien.

»Missä on Elfride?» tiedusteli hänen isänsä väliaterialla.

Knight odotti jännittyneenä vastausta. Hän oli toivonut näkevänsä
Elfriden jälleen jo tätä ennen.

»Hän ei voi hyvin», kuului vastaus.

Mrs Swancourt nousi ja lähti yläkertaan Elfriden luo.

Ovella seisoi Unity, jonka asema uudessa talossa oli kamarineidin ja
sisäkön välimaalta.

»Hän nukkuu sikeästi, armollinen rouva», kuiskasi Unity.

Mrs Swancourt avasi oven. Elfride makasi vuoteessaan täysissä
pukimissa, kasvot tulikuumina ja käsivarret ojennettuina. Hän kääntyi
tavan takaa levottomasti kyljeltä toiselle ja sopersi sakkipelissä
käytettyjä sanoja.

Mrs Swancourtissa oli hieman tohtorin vikaa, ja hän tunnusteli nukkujan
valtimoa. Se surisi kuin harpunkieli, lähes sataviisikymmentä iskua
minuutissa. Mrs Swancourt siirsi nukkuvan tytön hellästi mukavampaan
asentoon ja lähti takaisin alakertaan.

»Hän nukkuu», ilmoitti mrs Swancourt. »Hän ei näytä voivan hyvin. Mitä
ajattelitkaan, serkku Knight? Eiväthän hänen aivonsa kestä sellaista
pieksemistä kuin sinun suuri pääsi. Sinun olisi pitänyt ehdottomasti
kieltää häntä enää pelaamasta.»

Kirjailijan kokemukset, mitä nuorten naisten olemukseen tulee, olivat
itse asiassa paljon suppeammat kuin hänen abstraktiset tietonsa hänelle
itselleen ja muille uskottelivat.

»Olen tosiaankin pahoillani», sanoi Knight vilpittömästi asiaa
valittaen. »Mutta nuori neiti varmaan tietää, mikä on hänelle parasta!»

»Siunatkoon, juuri sitä hän ei tiedä. Hän ei milloinkaan ajattele
sellaisia asioita, eihän, Christopher.» Hänen isänsä ja minun täytyy
jaella hänelle käskyjä ja pitää häntä aisoissa, aivan kuin pientä
lasta. Hänen lausumansa kelpaisivat usein jonkin nerokkaan ranskalaisen
sanoiksi, ja hän on vallaton kuin poikaviikari. Mutta ajattelenpa, että
on syytä lähettää hakemaan tri Gransonia — eihän haittaa.»

Mies lähetettiin heti ratsain Castle Botereliin, ja tri Gransoniksi
mainittu herrasmies saapui iltapäivällä. Hän sanoi Elfriden hermoston
olevan ilmeisesti epäkunnossa, määräsi joitakin rauhoittavia rohtoja ja
varoitti häntä missään tapauksessa enää pelaamasta sakkia.

Seuraavana aamuna Knight, kovin itseensä harmistuneena, odotti
omituisen sekavin tuntein häntä saapuvaksi aamiaiselle. Naispalvelijat
tulivat sisään toinen toisensa jälkeen, ja Knight ei voinut
kuolemakseen olla kääntämättä päätänsä, koska toivoi näkevänsä
Elfriden. Mr Swancourt aloitti aamurukouksen häntä odottamatta. Sitten
pujahti joku huoneeseen aivan hiljaa; Knight loi leppoisan katseen
tulijaan, joka oli vain keittäjätär. Knightistä tuntui rukoushetki
rasittavalta.

Hän lähti yksin ulkosalle, ja sattuipa kaiketi ensikerran, ettei
hänestä tuntunut todenperäiseltä se väite, jonka mukaan Luonnon
kauneuksien kanssa seurusteleminen ei ole yksinäisyyttä. Lähestyessään
jälleen taloa hän näki nuoren tuttavansa kulkevan polkua, joka vainion
kulmassa yhtyi hänen kulkemaansa. He kohtasivat toisensa. Elfride oli
riemuissaan ja hämillään; Knightin seuraan tuleminen vaikutti häneen
kuin kirkkoon astuminen.

Knightillä oli kädessään muistiinpanokirja, johon hän parhaillaan
kirjoitti heidän tullessaan toistensa näkyviin. Hän jätti lauseen
kesken ja ryhtyi lämpimästi tiedustelemaan Elfriden terveydentilaa.
Elfride sanoi voivansa aivan hyvin eikä tosiaankaan ollut milloinkaan
näyttänyt terveemmältä. Hänen terveytensä oli yhtä epäjohdonmukainen
kuin hänen toimintansa. Hänen huulensa olivat punaiset, mutta _vailla_
kirsikan kiiltoa, ja niiden punaa ja valkoista ihoa erotti toisistansa
selvä viiva, jossa ei ollut vähintäkään epämääräisyyden ilmettä.

»Muistiinpanojako?» kysyi hän, osoittaen vilkkautta, joka ei niinkään
johtunut asian herättämästä mielenkiinnosta kuin siitä, että hän halusi
saada suistetuksi puhekumppanin ajatukset pois itsestänsä.

»Niin, minä tässä aloittelin. Ja jos sallitte, suoritan sen loppuun.»
Knight seisoi paikallaan ja kirjoitti. Elfride jäi hetkiseksi hänen
viereensä ja asteli sitten eteenpäin.

»Tekisipä mieleni nähdä kaikki ne salaisuudet, joita teillä on tuossa
kirjassa», virkkoi hän hilpeästi olkansa yli.

»En luule, että löytäisitte paljoakaan mielenkiintoista.»

»Varmasti löytäisin.»

»Siinä tapauksessa minulla ei ole enempää sanottavaa.»

»Mutta tahtoisin ensin kysyä teiltä jotakin. Koskeeko kirjanne sisältö
vain matkoja ja kulunkeja, vai onko se mietekirja?»

»Totta puhuakseni se ei ole kumpikaan. Siinä on enimmäkseen
kirjoitelmien luonnoksia, hajanaisia ajatuksia, jotka eivät mitenkään
voi herättää mielenkiintoa kenessäkään muussa kuin minussa itsessäni.»

»Ne kaiketi sisältävät teidän kehiteltyjä ajatuksianne alkiotilassa?»

»Aivan oikein.»

»Jos ne ovat mielenkiintoisia kirjoitelmiksi avarrettuina, niin
epäilemättä paljon mielenkiintoisempia keskitetyssä muodossaan.
Puhdasta ydinmehua, ennenkuin se on muokattu ihmisten nautittavaksi:
'sanoja, jotka polttavat’».

»Pikemmin ilmapalloja, joita ei ole täytetty: hervottomia, muodottomia,
kuolleita. Te tuskin voisitte niitä lukea.»

»Saanko koettaa?» kysyi Elfride yllytellen. »Minä kirjoitin romaanini
siihen tapaan — tarkoitan: kappaleen kerrallansa, ulkosalla — ja minua
huvittaisi nähdä, käyttekö te asiaan käsiksi samoinkuin minä.»

»Tosiaankin vaikea pyyntö. En voine kieltää, kun pyydätte noin suoraan,
mutta —»

»Te pidätte pyyntöäni sopimattomana. Mutta eikö minua siihen oikeuta se
— että kirjoitatte minun seurassani? Jos olisin sattumalta tavoittanut
kirjanne, olisi asia toinen, mutta te seisotte edessäni ja sanotte
'Sallittehan', ollenkaan välittämättä siitä, sallinko vai enkö, ja
kirjoitatte edelleen ja kerrotte sitten minulle, etteivät ne ole
yksityisiä tosiasioita, vaan julkisia aatteita.»

»Olkoon menneeksi, miss Swancourt. Jos teidän tosiaankin täytyy
ne nähdä, niin seuraukset lankeavat teidän itsenne kannettaviksi.
Muistakaa, että minä neuvon teitä olemaan kirjaani perehtymättä.»

»Mutta saanko sillä ehdolla luvan?»

»Saatte.»

Elfride epäröi hetkisen, silmäili hänen kättänsä, joka piteli kirjaa,
alkoi sitten nauraa, tarttui kirjaan ja sanoi: »Minun täytyy se nähdä.»

Knight asteli kartanoa kohti jättäen hänet polulle kirjaa selailemaan.
Saavuttuaan veräjälle hän huomasi Elfriden lähteneen liikkeelle ja
odotti häntä.

Elfride oli sulkenut muistiinpanokirjan ja kantoi sitä halveksien
peukalon ja etusormen välissä; hänen kasvoissaan oli harmistunut ilme.
Hän ojensi kirjan vaieten Knightille kohottamatta katsettansa kättänsä
ylemmäksi.

»Ottakaa se», virkkoi Elfride nopeasti. »Minä en halua sitä lukea.»

»Ettekö saanut siitä selkoa?» kysyi Knight.

»Mikäli sitä silmäilin. Mutta minä en huolinut sitä paljoakaan lukea.»

»Miksi ette, miss Swancourt?»

»Vain siksi, etten halunnut — siinä kaikki.»

»Varoitinhan teitä.»

»Niin, mutta minä en voinut aavistaakaan, että olette _minusta_ siihen
kirjoittanut.»

»Teidän nimeänne ei ole siinä kertaakaan mainittu.»

»Nimeäni ei — sen tiedän.»

»Ei myöskään ulkomuotoanne eikä mitään sellaista, minkä nojalla kukaan
voisi teidät tuntea.»

»Minua lukuunottamatta. Entä mitä merkitsee tämä?» huudahti hän
siepaten Knightiltä kirjan ja avaten sen. 'Elokuun 7:nä'. Toisin
sanoen: toissapäivänä. Mutta enpä välitä sitä lukea», sanoi Elfride
sulkien kirjan jälleen, ylen kopeana näöltänsä. »Miksi lukisinkaan?
Minulla ei ollut mitään syytä pyytää kirjaanne nähtäväkseni, ja niin
ollen se oli minulle oikein.»

Knight tuskin enää muisti, mitä oli kirjoittanut, ja selaili nyt kirjaa
nähdäkseen. Hän osui tähän kohtaan:

»Elokuun 7:nä. Tyttö ehtii tyttö-ikään, ja hänen tajuntansa herää.
Elettyään jonkin aikaa lapsellisen avuttomuuden tilassa se alkaa
toimia. Aluksi yksinkertaiseen, nuorekkaaseen, kokemattomaan tapaan.
Tottuneet havaitsijat kykenevät sanomaan täsmälleen, kuinka vanha
tajunta on, tarkkaamalla, kuinka hyvin se hallitsee taitoa, joka on
sen menestymiselle välttämätön — itsensä salaamisen taitoa. Yleensä
sen toiminta alkaa tavoilla, joita kansanomaisesti nimitetään
koreilemiseksi. Käytetty menetelmä riippuu jokaisessa tapauksessa sitä
yrittelevän nuoren naisen luonnonlaadusta, yhteiskunnallisesta asemasta
ja olopaikasta. Kaupungissa kasvanut tyttö lausuu jonkin moraalisen
paradoksin muhkeista miehistä tai rakkaudesta. Maalaismiss käyttelee
käsinkoskettavia välineitä, viheltelee tai saa veresi jähmettymään
uhkaamalla taittaa niskansa (_Huom._ Endelstowin tornissa).

Sellaisten näytösten aiheuttajana on tietenkin viaton turhamaisuus.
'Katsokaa minua’, sanovat nuo naisellisen taituruuden aloittelijat
ollenkaan harkitsematta, onko heille eduksi näyttää itseänsä niin
paljon. (Laajennettava ja korjattava 'Teeskentelemättömiä taiteita’
käsittelevään kirjoitelmaa varten.)»

»Niin, nyt muistan», sanoi Knight. »Merkintöihini antoi epäilemättä
aiheen teidän temppunne kirkontornissa. Mutta teidän ei pidä antaa
liian suurta merkitystä tuollaisille satunnaisille muistiinpanoille»,
jatkoi hän rohkaisevasti, huomattuaan Elfriden loukkaantuneen ilmeen.
»Pelkkä mielijohteeni saa teidän silmissänne teennäisen merkittävyyden,
koska se on tehty säilyväksi kirjoittamalla se paperiin. Kaikki
ihmiset ajattelevat yhtä pahoja ajatuksia henkilöistä, jotka ovat
heille rakkaimmat maan päällä, mutta kun sellaisia ajatuksia ei
milloinkaan merkitä muistiin, niin lopulta otaksutaan, ettei niitä ole
ollut milloinkaan olemassakaan. Rohkenenpa väittää, että tekin olette
ajatellut minusta yhtä ja toista epämiellyttävää, mikä kirjoitettuna
näyttäisi ihan yhtä pahalta kuin tuo. Minä haastan teidät nyt sen
tunnustamaan.»

»Pahimman, mitä olen teistä ajatellut?»

»Niin.»

»En uskalla.»

»Uskaltakaa sentään.»

»Minä ajattelen, että teillä on sangen loivat olkapäät.» Knight näytti
hieman punastuvan.

»Ja että päälaellanne on pieni kalju kohta.»

»Heh-heh! Kaksi auttamatonta puutosta», virkkoi Knight, jonka ääni
kuulosti hieman kolealta. »Ne luullakseni ovat naishenkilön silmissä
paljoa pahemmat kuin se, että henkilöä pidetään itsetietoisena.»

»Erittäin hienosti sanottu», vastasi Elfride, joka oli liian kokematon
tajutakseen hänen tarkoitustansa ja niinmuodoin varsin valmis suomaan
anteeksi sanojan sävyn. »Te viittasitte tuossa luonnoksessa minuun,
ikäänkuin minäkin olisin sellainen lapsi. Kaikki tekevät niin. Minä en
sitä ymmärrä. Tiedättehän, että olen täysi nainen. Kuinka vanhana minua
pidätte?»

»Kuinka vanhana? Sanoisin seitsemäntoista. Kaikki tytöt ovat
seitsemäntoista vuoden ikäisiä.»

»Olette väärässä. Minä olen pian yhdeksäntoista. Kummasta lajista
pidätte enemmän: niistä naisista, jotka näyttävät nuoremmilta kuin
ovat, vaiko niistä, jotka näyttävät vanhemmilta?»

»Oikopäätä arvostellen taipuisin sanomaan: niistä, jotka näyttävät
vanhemmilta.»

Niin ei ollut Elfriden laita.

»Mutta onhan yleisesti tunnettua», virkkoi Elfride vilkkaasti — ja
hänen sanoissaan, jotka ilmaisivat teeskentelemätöntä halua esiintyä
hyvien ajatusten arvoisena, oli jotakin liikuttavaa — »että mitä
hitaampi luonto on kehittymään, sitä rikkaampi se on. Ne nuorukaiset
ja neitoset, jotka ovat miehiä ja naisia, ennenkuin ehtivät vastaavaan
ikään, ovat mitättömyyksiä, kun hitaammin kehittyvät ehtivät
ilmaisemaan täyttä sisältöänsä.»

»Niin», virkkoi Knight mietteissään, »tuohon huomautukseen sisältyy
jotakin. Mutta vaikka joudunkin vaaraan teitä loukata, muistutan
teille niinmuodoin pitävänne selvänä, että nainen, joka on määrättynä
ikäkautena ajastaan jäljessä, ei ole saavuttanut saavutettavaansa.
Hänen takapajullaolonsa ei tarvitse välttämättä johtua hänen hitaasta
kehittymisestään, vaan siitä, että hän on liian pian tyhjentänyt
kehittymiskykynsä.»

Elfride näytti pettyneeltä. He olivat ehtineet sisään. Mrs Swancourt,
jolle naittamissuunnitelmat olivat jokapäiväinen leipä, suunnitteli
nyt sellaista tämän parin varalle. Seurusteluhuone, jossa he toivoivat
hänet tapaavansa, oli tyhjä; vanha rouva oli yllämainitusta syystä
lähtenyt sieltä nähdessään heidän saapuvan.

Knight astui tulisijan luo ja tarkasteli huolettomasti paria sen
reunalla olevaa norsunluumaalausta.

»Vaikka näiden punaposkisten naisten piirteet ovatkin kovin
olemattomat, mikäli näistä kuvista voi päätellä,» huomautti hän,
»heillä on kieltämättä kauniit hiukset.»

»Niin, ja se merkitseekin kaikkea», virkkoi Elfride, kenties tietoisena
oman tukkansa koreudesta, kenties ei.

»Ei kaikkea, mutta varmaan varsin paljon.»

»Mistä väristä te eniten pidätte?» rohkeni Elfride kysyä. »Riippuu
enemmän niiden runsaudesta kuin väristä.»

»Jos runsaus on yhtä suuri, saanko kysyä, mikä on teidän mielivärinne?»

»Tumma.»

»Minä tarkoitan naisten hiuksia», sanoi Elfride silmäänsä
rävähdyttämättä ja toivoen tulleensa väärinymmärretyksi.

»Samoin minä», vastasi Knight.

Kukaan mies ei voinut olla huomaamatta Elfriden hiuksia. Jos on kysymys
naisista, joiden hiukset ovat sileästi kammatut, niin niiden väri voi
jäädä havaitsematta miehiltä, jotka eivät erikoisesti taivu silmillään
huomioimaan. Elfriden hiukset sitävastoin olivat aina välttämättä
nähtävissä, ja jokaisen silmiin pisti niiden ylen vaalea ruskeus. Hän
tiesi heti, että Knight, joka oli täysin siitä tietoinen, arvosteli
asiaa kerrassaan hänestä riippumatta.

Elfride oli kovin harmistunut. Häneen vaikutti voimakkaasti Knightin
mielipiteiden rehellisyys, ja pahinta oli, että mitä enemmän ne
suuntautuivat häntä vastaan, sitä enemmän hän niitä kunnioitti. Ja
nyt Elfride, häikäilemättömän pelaajan tavien, uskalsi viimeisen ja
kalleimman aarteensa: silmänsä. Hänellä oli enää vain ne.

»Minkä värisistä silmistä te pidätte eniten, mr Knight?» virkkoi hän
vitkaan.

»Tuleeko minun sanoa totuus, vaiko kohteliaisuus?»

»Tietysti totuus; minä en huoli kenenkään kohteliaisuuksista!»

Sittenkin Elfride tiesi asian olevan toisin: että tuon miehen lausuma
kohteliaisuus tai tunnustuksen sana olisi ollut hänelle kuin lähde
janoiselle beduiinille.

»Minä pidän eniten pähkinänruskeista», vastasi Knight tyynesti.

Elfride oli jälleen pelannut ja hävinnyt.




XX


Knightin puheessa ei ollut jälkeäkään siitä kevyestä tutunomaisuudesta,
joka älykkäin imartelun kosketuksin saa naishenkilön unohtamaan puhujan
abstraktiset mielipiteet. Niinpä ei kumpikaan heistä virkkanut enempää
hiuksista, silmistä eikä kehityksestäkään. Elfriden mielen vallanneet
oman vähäpätöisyyden tunnot olivat käyneet epämieluisan selviksi, ja
hänen paha mielensä ilmeni hänen kasvoissaan. Keskustelu oli kaiken
aikaa taipunut rauhallisesti mutta varmasti häntä halventamaan, joten
hän mielellään otti Stephenin jälleen suosioonsa voidakseen itseänsä
puolustella. Stephen, arveli hän, ei olisi ollut niin lemmetön, että
olisi ihastellut toisenlaisia piirteitä ja ominaisuuksia kuin hänen.
Totta kyllä, että Stephen oli selittänyt häntä rakastavansa; mr Knight
ei ollut milloinkaan mitään sellaista sanonut. Tuo ei oikeastaan
kumminkaan asiaa muuttanut, ja se tunto, että Knight piti häntä
mitättömänä, jäi yhä jäljelle. Jos tilanne olisi ollut päinvastainen —
jos Stephen olisi rakastanut häntä huolimatta erilaisesta maustaan, ja
jos Knight olisi ollut välinpitämätön huolimatta siitä, että Elfride
oli lähellä hänen ihannettansa, niin hänen ajatuksensa olisivat voineet
olla paljoa onnellisemmat. Asiain nykyisellä kannalla ollen Stephenin
ihailu saattoi johtua intohimon aiheuttamasta sokeudesta. Voihan olla
niin, että jokaisen älykkään miehen arvostelu koitui hänen tuomioksensa.

Lauantai-iltapäivänä he joutuivat vanhempien seuraan, joten ei syntynyt
enää kahdenkeskistä keskustelua heidän välillensä. Kun Elfride oli
sinä iltana mennyt makuulle, hänen ajatuksensa palasivat samaan
asiaan. Toisena hetkenä hän väitti olevan ilkeämielistä puhua niin
ratkaisevasti kuin Knight oli puhunut, toisena se taas ilmeni hänelle
aito rehellisyytenä.

»Onnetonta, millainen mitätön minä olen!» virkkoi hän huoaten.
»Hänenlaisensa henkilöt, jotka liikkuvat maailmassa, eivät välitä
vähääkään minun ajatuksistani enempää kuin ulkomuodostanikaan.»

Henkilö, joka on tuolla tavoin vallannut kokonaan naisen mielen, on
kenties puolimatkassa hänen sydämeensä; onhan noiden kahden aseman
välimatka tunnetusti varsin lyhyt.

»Lähdettekö tosiaankin pois tällä viikolla?» kysyi mrs Swancourt
Knightiltä seuraavana iltana, sunnuntaina.

He astelivat kaikin hitaasti kukkulalle kohti kirkkoa, jossa nyt oli
määrä pitää viimeinen jumalanpalvelus verrattain harvinaiseen aikaan
— illalla eikä iltapäivällä — ennen rappeutuneiden osien lopullista
hävittämistä.

»Minä aion lähteä Bristolista Corkiin», vastasi Knight, »ja sitten
menen Dubliniin.»

»Palatkaa tätä tietä ja viipykää sitten hieman kauemmin», sanoi
kirkkoherra. »Viikko ei ole mitään. Olemme tuskin ehtineet kunnolla
havaita teidän täällä olevan. Muistuupa tässä mieleeni eräs juttu —»

Kirkkoherra vaikeni äkkiä. Hän oli unhottanut, että oli sunnuntai, ja
olisi luultavasti noudatellut arki-ajatuksiansa, ellei tuuli olisi
heilahduttanut hänen virkapukunsa helmaa hänen näkyviinsä siten hänelle
asiasta muistuttaen. Hän ohjasi kertomuksensa kohta toiselle tolalle
niin taitavasti kuin olosuhteet vaativat.

»Kertomus Juudan Betlehemiin matkustavasta leviitasta, jonka otin
saarnani aiheeksi toissa sunnuntaina, sopii varsin hyvin tähän
asiaan», lausui hän niinkuin ainakin mies, joka ei suinkaan ole
vastikään aikonut kertoa arkista tarinaa, vaan on jo viikkomääriä
ajatellut ainoastaan sunnuntaisia asioita. »Mitä hän oikeastaan
levottomuudellansa voitti? Jos hän olisi jäänyt jebusiittien kaupunkiin
eikä olisi siinä määrin Gibeasta välittänyt, niin hänelle ei olisi
sattunut mitään vaikeuksia.»

»Mutta hän oli jo menettänyt viisi päivää», virkkoi Knight sulkien
silmänsä kirkkoherran kiitettävältä suunnanmuutokselta. »Hänen vikansa
oli siinä, että hän oli alunpitäen omaksunut viivyttelyjärjestelmän.»

»Aivan oikein; minun esimerkkini pettää.»

»Mutta ei se vieraanvaraisuus, joka oli tarinan aiheuttajana.»

»Sinä siis tulet joka tapauksessa», vaatieli mrs Swancourt, joka
oli havainnut tytärpuolensa kasvoihin kohonneen tuskin huomattavan
ikävyyden ilmeen Knightin ilmoittaessa aiheestansa.

Knight puolittain lupasi käydä talossa paluumatkallansa, mutta
hänen lupauksensa epävarmuus riitti saamaan Elfriden alakuloisen
mielenkiinnon kohdistumaan kaikkeen siihen, mitä hän jäljellä olevina
hetkinä teki. Kun apulaispappi oli toimittanut sinä päivänä jo kaksi
jumalanpalvelusta, niin mr Swancourt oli ottanut pitääkseen huolen
koko iltahartaudesta, ja Knight luki hänelle tekstit raamatusta.
Auringonvalo tulvi sisään rappeutuneesta lännenpuolisesta ikkunasta
valaisten kaikkia hartaushetken osanottajia kultaisella hohteellaan.
Lukevaa Knightiä valaisi sama pehmeä loiste. Urkujen ääressä istuva
Elfride silmäili häntä sykähtelevin alakuloisin tunnoin, jota elätteli
se vakaumus, että hänen elämänpiirinsä oli saavuttamattomissa. Knightin
harkiten lukiessa määrättyä kohtaa — kappaletta Eliaan historiasta —
hänen syvä äänensä kajahteli niin ilmeisesti Elfriden olemassaolosta
vähääkään välittämättä, että hänen läsnäolonsa herätti Elfridessä
sellaisen luoksepääsemättömyyden tunnon, jota hänen poissaolonsa tuskin
olisi kyennyt aiheuttamaan.

Kun Elfride sitten kääntyi hetkiseksi katselemaan painuvan päivän
loistoa, hänen katseensa sattui erääseen läntisellä parvekkeella
istuvaan naishenkilöön. Hänen näkemänsä kalpeat kasvot olivat Jethwayn
lesken, jota Elfride ei ollut monestikaan tavannut sen aamun jälkeen,
jolloin oli palannut Stephen Smithin seurassa. Tuo aivan vähävarainen
vaimo näytti viettävän aikansa matkustelemalla Endelstowin kirkkomaan
ja sen Southamptonin ympäristössä sijaitsevan maakylän hautausmaan
väliä, missä hänen isänsä ja äitinsä lepäsivät.

Hän ei ollut pitkiin aikoihin käynyt tässä kirkossa, ja hänellä näytti
olleen jokin erikoinen syy valitessaan istuinpaikkansa. Parvekkeen
ikkunasta näkyi selvästi hänen poikansa hauta — se oli lähimpänä
esineenä sillä näkymöllä, jonka ulkoreunaa kiersi muuttumaton
merenulappa.

Kirkkoon tulvivat säteet valaisivat hänenkin kasvojansa. Ne kääntyivät
nyt kohti Elfrideä jäykin ja katkerin ilmein, jonka paikan juhlallisuus
koroitti sille oikeastaan kuulumattomaan traagilliseen arvokkuuteen.
Tyttö paneutui jälleen alkuperäiseen asentoonsa entistä rauhattomampana.

Elfriden tunneliikuntojen luonteeseen kuului, että ne itsestään
kävivät yhä voimakkaammiksi ja purkautuivat piankin ilmi. Tarvittiin
vain vähäinen kosketus — jokin runo, auringonlasku, taitavasti
helähdytetty soittimenkieli, epämääräinen kuvittelu olivat tavallisia
laukaisijoita. Knightin kunnioituksen tavoittelu, joka oli johtamassa
hänen rakkautensa kaipuuseen, teki nykyisen tilanteen riittäväksi.
Polvistuessaan ennen kirkosta lähtöä, auringon säteiden kohottua kattoa
hiveleviksi ja kirkon alempien osien jäätyä pehmeään varjoon, hän ei
voinut olla ajattelematta Coleridgen synkkää runoelmaa »Kolme hautaa»,
ja kun hän ajatteli mrs Jethwayn häntä kiroavan, hän itki niin, että
hänen sydämensä oli pakahtua.

Heidän lähtiessään kirkosta aurinko parhaillaan meni mailleen, ja
maisema jäi ikäänkuin tasanteeksi, jolta kaunopuhuja on vastikään
poistunut, joten kuulijoilla ei ole muuta neuvoa kuin nousta ja lähteä
kotiin. Mr ja mrs Swancourt lähtivät vaunuissa, Knight ja Elfride
pitivät parempana astella jalkaisin, kuten taitava vanha naittajakin
oli toivonut. He lähtivät yhdessä alas kukkulalta.

»Teidän lukunne miellytti minua, mr Knight», havaitsi Elfride
sanovansa. »Te luette paremmin kuin isä.»

»Minä kiitän jokaista, joka kiittää minua. Te soititte oivallisesti,
miss Swancourt, ja sangen oikein.»

»Oikein — niin kyllä.»

»Teille on varmaan suuri huvi ottaa toimeliaasti osaa
jumalanpalvelukseen.»

»Mielelläni minä soittaisin tuntehikkaammin. Mutta minulla ei ole hyvää
nuottivarastoa, ei hengellisiä eikä maagisia sävellyksiä. Mielelläni
omistaisin pienen sievän kokoelman — hyvin valitun, ja minulle
lähetetyt uudet kappaleet saisivat olla yksinomaan todella arvokkaita.»

»Olen iloinen kuullessani toivelmanne. On merkillistä, kuinka harvat
naiset rakastavat musiikkia todellisena tarkoitusperänä eikä vain
välineenä — vaikka jätämme kerrassaan huomioonottamatta ne, joissa
ei ole mitään sisältöä. Enimmäkseen he rakastavat sitä sivuseikkojen
vuoksi. En ole milloinkaan tavannut naista, joka rakastaa musiikkia
niinkuin tusinanverta tuntemiani miehiä.»

»Kuinka vedätte rajaviivan, joka erottaa toisistaan ne naiset, joissa
on jotakin sisältöä, niistä, joissa ei mitään ole?»

»Niin», virkkoi Knight hetkisen mietittyään, »minä tarkoitan
sisällöttömillä sellaisia, jotka eivät välitä mistään perusteellisesta.
Tässä eräs esimerkki: Minä tunsin erään miehen, jolla oli nuori
naisystävä. Hän oli neitoon kovin mieltynyt; olipa heidän määrä mennä
naimisiinkin. Neito näytti harrastavan runoutta, ja mies tarjosi
hänelle valittavaksi kahden englantilaisen runoilijan teokset, joita
hän oli sanonut kovin mielivänsä. Mies kysyi: »Kumman niistä haluat
minun mieluummin lähettävän?» Neito vastasi: »Sievä korvarengaspari,
Bond Streetin varrelta ostettu, olisi niitä kumpaakin somempi.» Minun
mielestäni tytössä ei ollut paljoa muuta kuin turhamaisuutta, ja te
ajattelette varmaan samoin.»

»Niin kyllä», virkkoi Elfride väkinäisesti.

Knight sattui silmäämään hänen kasvojansa, havaitsi ilmeen
teennäisyyden ja näytti epäilevän.

»Te, miss Swancourt, ette olisi sellaisessa tapauksessa antanut
etusijaa helyille?»

»En, enpä tosiaankaan luule, että olisin niin tehnyt», sopersi Elfride.

»Minä asetan teidät kokeen alaiseksi», sanoi vääjäämätön Knight.
»Kumman haluatte näistä kahdesta jokseenkin samanarvoisesta esineestä:
hyvin valitun kokoelman parasta musiikkia, josta vastikään puhuitte
— safiaaniin sidottuna, pähkinäpuisessa kotelossa, lukkoineen ja
avaimineen — tai parin korvarenkaita, sievimmät, mitä Bond Streetin
ikkunoista löytyy?»

»Tietysti nuottikokoelman», vastasi Elfride teennäisen vakavasti.

»Oletteko ihan varma?» kysyi Knight painokkaasti.

»Aivan varma», sanoi Elfride hiljaa, »jos voisin varmasti ostaa
korvarenkaat jälkeenpäin.»

Knight, hieman moitittavasti, piti ilonansa kiistellä tuon
tykyttelevän, vilkasliikkeisen olennon kanssa, jonka kiihtyvä
luonnonlaatu teki sellaisen menettelyn eräänlaiseksi julmuudeksi.

Knight silmäili häntä verrattain oudosti ja virkkoi: »Hyi!»

»Suokaa anteeksi», sanoi Elfride hieman nauraen, hieman säikähtyneenä
ja ankarasti punastuen.

»Ah, miss Elfie, miksi ette sanonut kohta niinkuin jokainen luja nainen
olisi sanonut: 'Minä en ole häntä parempi, minä valitsen samoinkuin
hän?’»

»En tiedä», vastasi Elfride surkeasti, samalla haikeasti hymyillen.

»Minä luulen, että olette harvinaisen musikaalinen?»

»Niin olenkin, luullakseni. Mutta tuo koe on ankara — kerrassaan
kiusallinen.»

»Minä en ymmärrä.»

»Musiikista ei ole mitään todellista hyötyä, tai paremmin —»

»Mitä sanottekaan, miss Swancourt! Mitä sitten —»

»Te ette ymmärrä! Te ette ymmärrä!»

»Mitä hyötyä voi sitten olla helyhepeneistä?»

»Ei, ei, ei, ei!» huudahti Elfride harmistuneena. »Minä en
tarkoittanut, mitä te ajattelette. Minä pidän kaikkein eniten
musiikista, mutta minä pidän —»

»Vielä enemmän korvarenkaista — eikö totta!» sanoi Knight kiusoitellen.
»Luulenpa, että minulla olisi ollut moraalista uskallusta tunnustaa se
heti, pyrkimättä korkeuksiin, joita en kykene saavuttamaan.»

Elfriden laita oli samoinkuin ranskalaisen sotaväen: hän ei ollut
urhoollinen puolustautuessaan. Niinpä hän vastasikin melkein
kyynelsilmin ja epätoivoisena:

»Minä tarkoitan, että pidän korvarenkaista enemmän juuri nyt, koska
viime vuonna kadotin toisen kaikkein kauneimmasta paristani, ja isä
sanoi, ettei hän enää osta eikä salli minun ostavan, koska olin ollut
huolimaton — se on tarkoitukseni, mr Knight.»

»Pelkäänpä olleeni kovin karu ja kömpelö», virkkoi Knight pahoitellen
nähdessään, kuinka hämillään Elfride oli. »Mutta vakavasti sanoen:
kunhan naiset tietäisivät, kuinka he sellaisilla laitteilla tärvelevät
hyvän ulkonäkönsä, olen varma siitä, etteivät he milloinkaan niitä
haluaisi.»

»Ne olivat somat ja sopivat minulle mainion hyvin!»

»Varmaankaan eivät, jos olivat sellaiset kamalat esineet, joilla naiset
nykyjään korviansa varustavat — kuin höyrykoneen sääntelijä tai pari
vaakakuppia, taiteilijan palettia, kellon heiluria ja Herra ties mitä.»

»Ei, ne eivät olleet ollenkaan sellaiset. Ne olivat erittäin sievät
— tällaiset», sanoi Elfride kovin vilkastuen. Sitten hän piirsi
päivänvarjonsa kärjellä hiekkaan suurennetun, valitettuja lemmikkejä
esittävän kuvan käyttäen mittakaavaa, joka olisi soveltunut puolen
peninkulman pituiselle jättiläiselle.

»Epäilemättä, erittäin sievät — erittäin», virkkoi Knight kuivasti.
»Kuinka tulitte kadottaneeksi niin arvokkaan esineparin?»

»Minä kadotin ainoastaan toisen niistä — ei kukaan kadota molempia
samalla kertaa.»

Hän esitti tuon huomautuksen hämmentyneenä ja hermostuneesti sormiansa
liikuttaen. Kun otamme huomioon, että menetys oli tapahtunut Stephen
Smithin yrittäessä ensi kertaa häntä suudella, hänen hämminkiänsä
sopinee tuskin ihmetellä. Kysymys oli ollut taitamaton eikä saanut
mitään suoraa vastausta.

Knight ei näyttänyt huomaavan hänen käytöstänsä.

»Niinpä kyllä — kukaan ei kadota molempia — minä ymmärrän. Ja
kieltämättä se seikka, että kysymyksessä oli kadottaminen, vie
valinnastanne kaiken turhamaisuuden tuoksun.»

»Kun en milloinkaan tiedä, oletteko tosissanne, en tiedä», virkkoi
Elfride kysyvästi silmäillen oraakkelin kasvoja. Sitten hän
tuli hienosti oman itsensä avuksi: »Jos minä tosiaankin näytän
turhamaiselta, niin se johtuu siitä, että olen turhamainen vain
käytöksessäni — en sydämessäni. Pahimpia naisia ovat ne, jotka ovat
turhamaisia sydämessään, mutta eivät käytöksessään.»

»Sukkela erotus. Niin, ne ovat epäilemättä moitittavammat», vastasi
Knight.

»Onko turhamaisuus kuolemansynti, vai saako sen anteeksi? Tehän
tiedätte, mitä elämä on; sanokaa minulle.»

»Minä en suinkaan tiedä, mitä elämä on. Oikea elämää koskeva käsitys on
niin vaikea asia, ettei siitä suinkaan suoriudu sinä lyhyenä aikana,
joka kuluu meidän kulkiessamme sen läpi.»

»Voiko se seikka, että nainen pitää koruista, tehdä hänen elämänsä, sen
korkeammassa merkityksessä, pelkäksi harhaksi?»

»Kenenkään elämä ei ole pelkkää harhaa.»

»Te varmaan ymmärrätte, mitä tarkoitan, vaikka sanani ovatkin huonosti
valitut ja kulunnaiset», virkkoi Elfride kärsimättömästi. »Teidän ei
pidä ajatella, että minä ajattelen pelkkiä kulunnaisia ajatuksia,
vaikka lausunkin kulunnaisia sanoja. Minun vähäinen sanavarastoni on
kuin rajoitettu määrä karkeita valinkaavoja, joihin minun on heitettävä
kaikki ainekseni, hyvät ja huonot: ja aineksen uutuuden tai hienouden
hävittää usein kaavan karkeus.»

»Hyvä; minä uskon tuon nerokkaan esityksenne oikeaksi. Mitä tulee
käsittelemäämme asiaan — elämään, joka on harhaa — teidän ei tarvitse
olla huolissanne. Ihmisen elämä voi olla ihan yhtä romanttinen ja
merkillinen ja mielenkiintoinen, jos hän epäonnistuu kuin jos hän
onnistuu. Erona on vain se seikka, että tarinan viimeinen luku puuttuu.
Jos kyvykäs mies yrittää suorittaa jotakin suurta tekoa, joka häneltä
kumminkin jää suorittamatta jonkin hänestä itsestänsä riippumattoman
seikan vuoksi, niin hänen siihenastinen historiansa sisältää aivan
yhtä paljon kuin sellaisen miehen, joka on suuren tekonsa suorittanut.
Ihmiset menettelevät perin omituisesti pitäessään jonkin poikasen
koulunkäyntiä ja muita samanlaisia asioita joko mielenkiintoisena
romaanina tai pelkkänä joutavana riippuen siitä, millainen on myöhemmin
saavutettu maine.»

He astelivat auringonlaskun ja kuunnousun välimaalla. Auringon mennessä
mailleen oli melkein täysi kuu alkanut kohota taivaalle. Heidän
varjonsa, läntisen hohteen luomat, näyttivät vähitellen häipyvän
olemattomiin kuutamon alkaessa kuvata vastakkaiselle puolelle toista
yhä selvempää varjoparia.

»Minä pidän elämääni jossakin määrin epäonnistuneena», virkkoi Knight
jälleen vähäisen vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä hän oli havainnut
vastakkaiset varjot.

»Tekö? Kuinka niin?»

»En oikein tiedä, kuinka. Mutta jollakin tavalla minä olen ampunut
harhaan.»

»Todellako? Se, että on niin tehnyt, ei paljoa merkinne, mutta se
seikka, että tuon tuntee, on varmaan surun lähde. Olenko oikeassa?»

»Osaksi, joskaan ette täydellisesti. Se tunto, että on joutunut
syvästi kokemaan, on jonkinlaisena lohdutuksena niille henkilöille,
jotka ovat tietoiset siitä, että ovat erehtyneet väärille urille.
Miten ristiriitaiselta asia näyttäneekin, ei kumminkaan ole pätevämpää
totuutta kuin se, että henkilöt, jotka ovat aina osuneet oikeaan, eivät
tunne oikeaanmenemisen todellista luonnetta läheskään yhtä hyvin kuin
ne henkilöt, jotka ovat joutuneet harhaan. Mutta minulla ei ole missään
tapauksessa syytä tuoda hallaa teidän suviaikaanne käsittelemällä
enemmän tätä asiaa.»

»Te ette ole vieläkään minulle sanonut, olenko todellakin turhamainen.»

»Jos myönnän, niin loukkaan teitä; jos kiellän, niin ajattelette, etten
ole vilpitön», vastasi Knight silmäillen uteliaana hänen kasvojansa.

»Olkoon», virkkoi Elfride alakuloisesti huokaisten, »'sillä kuka taitaa
käsittää sen, mikä on ylen syvä’. Luulenpa, että minun täytyy suhtautua
teihin samoinkuin raamattuun — valita ja ymmärtää se, minkä voin, ja
sen nojalla nietosta kaikki muu yhtenä ainoana myhkyränä, pelkän uskon
nojalla. Ajatelkaa, että olen turhamainen, jos tahdotte. Maallinen
suuruus vaatii niin paljon pienuutta voidakseen menestyä, ettei jokin
lisäksi tuleva vajavaisuus ole suurikaan surun aihe.»

»En tiedä, kuinka on naisten laita», vastasi Knight huolettomasti,
»mutta miehelle, jonka on ansaittava elatuksensa, on epäilemättä
onnettomuudeksi, jos hän saa syntymästään jalon luonnonlaadun. Ylevä
sielu vie miehensä köyhäintaloon; voitte niinmuodoin olla oikeassa
pitäessänne turhamaisuuden puolta.»

»Ei, ei, sitä minä en tee», sanoi Elfride katuen. »Mr Knight, kun
olette poissa, lähetättekö minulle jotakin, mitä olette kirjoittanut?
Tekisi mieleni nähdä, kirjoitatteko niinkuin olette viimeksi puhunut,
vaiko paremmalla tuulella ollen. Mikä on teidän oikea itseytenne — se
kyynikko, joka olette ollut tänä iltana, vaiko se hieno filosofi, joka
olette aikaisemmin ollut?»

»Niin, mikä? Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä.»

Keskustelu viivytti heitä pihamaalla ja kuistikolla, kunnes tähdet
alkoivat välkkyä. Elfride kohotti katseensa ja virkkoi jotain
virkkaakseen —

»Tuolla on kirkas tähti ihan yläpuolellani.»

»Jokainen tähti on jossakin suoraan yläpuolella.»

»Onko? Niin, tietysti. Missä on tuo?» Hän osoitti sormellansa.

»Se vaappuu kuin valkoinen haukka erään Kap Verdin saaren yläpuolella.»

»Entä tuo?»

»Se silmäilee Niilin lähteitä.»

»Entä tuo levolliselta näyttävä?»

»Se vartioi pohjoisnapaa koko päiväntasaaja näköpiirinänsä. Ja tuo
joutilas tuolla alhaalla, jonka näkyvistä olemme kohta vierineet pois,
on Intiassa — erään nuoren ystäväni pään päällä. Hän kenties katselee
zenitissämme olevaa tähteä, joka siellä riippuu alhaalla näköpiirin
rajalla, ja ajattelee sen merkitsevän paikkaa, missä hänen uskollinen
lemmittynsä asustaa.»

Elfride katsahti Knightiin epäluuloisesti. Tarkoittiko hän häntä,
Elfrideä? Hän ei voinut nähdä miehen kasvoja, mutta hänen asenteensa
tuntui osoittavan, ettei ollut niin laita.

»Tähti on minun pääni päällä», virkkoi Elfride epäröiden.

»Tai kenen muun hyvänsä Englannissa.»

»Niin, niinpä kyllä.» Elfride huokasi helpotuksesta.

»Minä luulen, että hänen vanhempansa ovat tämän kreivikunnan asujaimia.
Minä en heitä tunne, vaikka olen ollut useita vuosia hänen kanssaan
kirjevaihdossa. Onnekseen tai onnettomuudekseen hän rakastui ja lähti
sitten Bombayhin. Sittemmin en ole hänestä paljoa kuullut.»

Knight ei jatkanut vapaaehtoista esitystänsä, ja vaikka Elfride
tuokion ajan taipui käyttämään hyväkseen hänen vast’ikään antamaansa
rehellisyyden läksytystä, hänen lihansa oli heikko, ja aie hajosi
hiljaisuudeksi. Knightin sokeissa sanoissa tuntui piilevän moitetta,
mutta Elfride ei kyennyt selvästi määrittelemään mitään vilpillisyyttä,
johon hän olisi tehnyt itsensä vikapääksi.



XX


Knight kääntyi pois Endelstowin seurakunnasta ja lähti Corkiin.

Päivät liittyivät toisiinsa, ja jokainen niistä lisäsi hänen
sydämellään lepäävää painoa. Hän eteni Killarneyn järville, harhaili
seudun rehevissä metsissä, katseli saarten, kukkuloiden ja laaksojen
runsautta ja kuunteli tuon romanttisen paikan ihmeellisiä kaikuja,
mutta jäi sittenkin vaille sitä unelmain hohteina, joka aikaisemmin oli
sellaisissa siunatuissa tienoissa lahjaksi koitunut.

Heidän seurustellessaan Elfriden tyttömäinen olemus ei ollut häneen
syvästi vaikuttanut. Hän ei ollut tietoinen siitä, että Elfriden
tulo hänen elämänkehäänsä oli tuonut siihen mitään lisää; mutta
nyt, hänen ollessaan poissa, hän tunsi ilmeisesti, että häneltä oli
paljon riistetty. Se, mikä varhemmin ilmeni ylimääräisenä, kävi nyt
välttämättömäksi; Knight oli rakastunut.

Stephen rakastui Elfrideen katsellessaan häntä, Knight lakattuaan häntä
katselemasta. Hän ei tietänyt, milloin tai miten tuo henki oli häneen
tullut; hän oli joka tapauksessa varma siitä, ettei hän Endelstowista
lähtiessään ollut tuntenut sellaiselle eroamiselle ominaista pistävän
alakuloisuuden hienoa suloisuutta. Oliko hän alkanut neitoa rakastaa,
kun katse kohtasi katseen tornissa sattuneen onnettomuuden jälkeen?
Hän oli vain ajatellut neidon olevan heikon. Oliko hän rakastunut
hänen seistessään pihamaalla ilta-auringon häntä kirkastaessa? Hän
oli ajatellut, että neito oli hyvännäköinen; ei enempää. Oliko hänen
keskustelunsa kylvänyt siemenen? Hän oli ajatellut, että neidon sanat
olivat älykkäät ja nuoren naisen lausumiksi varsin kunnioitettavat,
mutta eivät huomattavat. Oliko sakkipeli jotenkin asiaan vaikuttanut?
Varmaankaan ei; hän oli pitänyt neitoa sangen itserakkaana lapsena.

Knightin kokemus kumosi täydellisesti sen väitteen, että rakkaus aina
syntyy silmien katseista ja sormien myötätuntoisesta kosketuksesta,
että se liekin tavoin ilmaisee itsensä syntymisensä hetkenä. Vasta
sitten, kun he olivat eronneet ja muisti oli hänen kuvansa kirkastanut,
voi sanoa Knightin edes tarkkaavasti häntä silmäilleen.

Kun Knight siten tahtomattansa oli keräillyt kuvia, joita hänen
mielensä ei käsitellyt, ennenkuin niiden aiheuttaja oli poissa, hänestä
itsestään tuntui kuin hän olisi rakastunut neidon sieluun, joka oli
tilapäisesti eronnut ruumiistansa seuratakseen lähtenyttä hänen
retkellänsä.

Elfride alkoi nyt vallita häntä niin ehdottomasti, että hän,
itsensä erittelemiseen tottuneena, melkein vapisi ajatellessaan
niitä vaikutuksia, joita voi aiheuttaa tämä uusi voima hänen hyvin
järjestellyssä elämässään. Hän kävi levottomaksi; sitten hän unohti
kaikki sivuseikat mielihyvin ajatellessaan armastansa.

On kuitenkin sanottava, että Knight rakasti pikemmin filosofisesti kuin
romanttisesti.

Hän muisteli, miten Elfride oli käyttäytynyt. Koruttomuus taipuu
muuttumaan keimailuksi. Keimailiko Elfride? kysyi hän itseltänsä.
Mikään teennäinen selittely ei kyennyt sellaista teoriaa tukemaan.
Toiminta oli ollut niin moitteetonta, ettei se mitenkään voinut
olla teeskentelyä. Siinä ilmenivät kaikki ne puutokset, jotka
ilmaisevat tosi aitoutta. Taitavinkaan näyttelijätär ei olisi voinut
näytellä avomielisen tytön osaa niin hyvin kuin Elfride sen eli.
Hänessä ilmenivät ne pienet viekkaudet, jotka osaltansa muodostavat
vilpittömyyttä.

On oppineita, jotka ovat oppineita luonnostansa, ja toisia, jotka
ovat niitä olosuhteiden vuoksi. Knightia oli joka tapauksessa pidetty
edelliseen ryhmään kuuluvana. Miksi hän nyt oli muuttumassa? Oli
hänelle itselleen varsin omituista tarkastella omia rakkautta koskevia
teoriojansa uuden kokemuksensa täydessä valossa ja havaita, kuinka
hänen lausumansa todellisuudessa merkitsivät paljoa enemmän kuin hän
oli arvannut niiden merkitsevän niitä kirjoittaessaan. Ihmiset keksivät
usein jonkin kulunnaisen vanhan periaatteen koko voiman vasta silloin,
kun jokin satunnainen seikka pakottaa heidät sen havaitsemaan; mutta
Knight ei ollut milloinkaan ennen tuntenut tapausta, jossa mies olisi
sillä tavoin oppinut tuntemaan omien epigrammiensa koko kantavuuden.

Eräs asiaan kuuluva seikka tuotti hänelle erinomaista tyydytystä.
Häneen oli juurtunut lähtemättömäksi se vakaumus, että hänen täytyi
välttämättä olla ensimmäinen naisensa sydämeen tulija. Hän oli
keksinyt itsessään sen ehdon, että jos hän milloinkaan päättäisi mennä
naimisiin, se toteutuisi ainoastaan siinä tapauksessa, ettei tarvitsisi
pelätä mitään ilmitulevia vanhoja kirjeitä eikä jonkun sattumalta
kohdatun salaperäisen vieraan aiheuttamaa kumarrusta ja punastumista.
Knightin tunteet olivat hänen ikäisessään, vilpittömästi rakastavassa
miehessä yleensä tavattavat, joskin kenties hieman tavallista
voimakkaammat hänen harrastustensa vuoksi. Kun miehet rakastavat
ensi kerran nuorukaisina, he rakastavat koko sydämellänsä, minkään
muun tekijän asiaan vaikuttamatta. Vuosien lisääntyessä yhä useammat
kyvyt pyrkivät osallisiksi valtatunteeseen, kunnes Knightin iällä
äly mielellään pyrkii siinä tuntumaan. Se voidaan yhtä hyvin jättää
pois laskusta. Mies, joka rakastuneena asettaa aivojensa tilanteen
mittapuuksi, menettelee niinkuin se, joka yrittää määrätä aluksensa
maantieteellistä pituutta mastonhuipussa olevan valon nojalla.

Knight päätteli Elfriden tottumattoman käytöksen nojalla, joka oli
tosiasia, hänen rakkautensakin olevan tottumattoman, mikä oli pelkkää
abstraktista johtelua. _Incrédules les plus crédules_, ne jotka eniten
epäilevät, ne helpoimmin uskovat. »Elfride», mietti hän, »on tuskin
miestä silmäillyt, ennenkuin näki minut.»

Knight ei ollut unohtanut, kuinka ankarasti hän oli kohdellut neitoa,
joka piti korua parempana kuin mielenylennystä, ja oli sittemmin
sadat kerrat antanut hänelle anteeksi ajatellen kuinka luonnollinen
naishenkilölle oli koristautumishalu ja kuinka välttämätönkin oli
vähäinen persoonallisen turhamaisuuden lisä naisen mielen herkän ja
viehättävän värityksen täydentäjänä. Niinpä, kun oli ehtinyt kulua
viikko, joka oli kuljettanut hänet Dubliniin, hän päätti lyhentää
retkeänsä, palata Endelstowiin ja antautua muuttamalla todeksi tuon
sunnuntai-iltaisen hypoteettisen tarjouksen.

Vaikka Knight oli keittänyt kokoon suuren joukon sosiaalisia
miellyttävyyksiä ja nykyaikaisia käytöstapoja yleensäkin käsitteleviä
kirjoitelmia, käytännön erikoinen viimeistely puuttui, ja nyt Knight
ei kyennyt kuolemakseen muistamaan, pidettiinkö soveliaana lahjoittaa
nuorelle ladylle persoonallisia koruja, ennenkuin säännönmukainen
kihlautuminen oli tapahtunut. Mutta lähtönsä edellisenä päivänä hän
Dublinissa silmäili huolestuneesti ympärillensä keksiäkseen hienon
jalokiviliikkeen, josta voisi ostaa sellaista, minkä arveli Elfridelle
parhaiten sopivan.

Astuttuaan jälleen huoneeseensa, suljettuaan ovensa ja istuuduttuaan,
hän mitä kömpelöimmin ja tottumattomimmin tuntein avasi safiaanikotelon
ja piteli kultasepän valmistamia helposti rikkoutuvia tuotteita
nähtävissään. Yksinäiselle kirjallisuuden miehelle olivat monet
asiat muuttuneet vanhoiksi, mutta nyt käsilläoleva oli uusi, ja hän
käsitteli kuin lapsi erästä sivistyksen hedelmää, jota hänen sormensa
eivät olleet milloinkaan ennen kosketelleet. Sitten hänen mieleensä
yhtäkkiä johtui epäilys, että valittu malli kenties ei sittenkään
Elfridelle soveltunut. Hän nousi hämmentyneenä ja riensi kadulle
vaihtaakseen ne toisiin. Nähtyään melkoista vaivaa suorittaessaan uutta
valintaa, jonka aikana hänen mielensä joutui siinä määrin ymmälle,
että taide-esineiden arvosteleminen näytti olevan hänelle kerrassaan
mahdotonta, Knight otti mukaansa toisen korvarengasparin. Ne pysyivät
hänen hallussaan ehtoopuoleen saakka, jolloin hän, tarkasteltuaan niitä
viisikymmentä kertaa yhä enemmän peläten, että jälkimmäinen valinta oli
ensimmäistä huonompi, tiesi unen karttavan hänen pielustansa, ellei
hän vaihtaisi saalistansa vieläkin parempaan. Kerrassaan itseensä
harmistuneena hän lähti jälleen myymälän ovelle, mutta häpesi astua
sisään ja aiheuttaa lisää vaivaa, meni erääseen toiseen liikkeeseen
ja osti korvarengasparin, joka oli suunnattoman paljon kalliimpi,
koska se näytti ihan oikealta, kysyi kultasepältä, tahtoiko hän
ottaa vastaan toisen parin, sai kuulla, ettei voitu vaihtaa toisten
valmistajien tuotteita, maksoi hinnan ja lähti, hallussaan kaksi paria
korvarenkaita, ihmetellen kovin, mitä tekisi tuolla ylimääräisellä
parilla. Hän melkein toivoi, että se katoaisi tai että joku sen
häneltä varastaisi, ja samalla hänen mieltänsä rasitti se tunto,
että hänen, kykenevänä ja taloudellista elämää oikein arvioivana
miehenä, piti välttämättä se myydä. Vihdoin hän sen todellakin möi
ihan polkuhinnasta. Siihen tunteeseen, että koko päivä oli huvennut
hänen juostessaan kaupungilla tämän uuden ja tavattoman asian vuoksi
taitamattomuudessaan menettäen erinäisiä puntia, liittyi vähäinen
tyydytys, jonka aiheena oli se ajatus, että hän nyt oli kaikiksi
ajoiksi vapauttanut itsensä naisten koruja koskevasta äärettömästä
tietämättömyydestänsä sekä vihdoinkin hankkinut itselleen todella
taiteellisen tuotteen. Lopun päivää hän tutki jokaisen kohtaamansa
naishenkilön koruja arvioitsijan perin tottunein silmin.

Seuraavana aamuna Knight oli jälleen kulkemassa Pyhän Yrjön salmen
poikki — ei palatakseen Lontooseen Holyheadintietä, kuten oli alkujaan
suunnitellut, vaan kohti Bristolia — käyttäen hyväkseen mr ja mrs
Swancourtin kehoitusta käydä heitä tervehtimässä paluumatkallansa.

Me riennämme hänen edellänsä Elfriden luo.



Vaikka naisten vallitseva intohimo — saattaa viehätys- ja
vaikutusvaltansa alaisiksi niitä, jotka ovat heitä voimallisempia —
epäilemättä Elfridessä ilmeni, se kumminkin oli toiveeton. Aluksi hän
oli toivoellut itselleen uuden tuttavansa Knightin hyviä käsityksiä,
mutta nyt hän tuskin uskalsi itselleen tunnustaa, kuinka paljon noita
alkeellisia ystävyyden ainesosia korkeammalle hänen toivelmansa
kohosivat. Hän oli koko ajan tuntenut, että hänen halunsa voida
viehättää miesten parhaita ei suinkaan merkinnyt väärämielisyyttä
Stephen Smithiä kohtaan. Hän ei voinut — eivätkä kovinkaan monet
naiset yleensäkään voi — käsittää, mihin kaikkeen voi johtaa asia,
jonka alku on vähäpätöinen. Stepheniltä saapuvat kirjeet olivat
pakostakin harvalukuiset, ja Elfriden uskollisuudentunto kiintyi
aina viimeksisaapuneeseen, niinkuin haaksirikkoutunut merimies
kiintyy johonkin ajelehtivaan kappaleeseen. Nuori tyttö vakuutteli
itselleen iloitsevansa siitä, että Stephenillä oli sellainen oikeus
hänen käteensä (Elfriden mielestä karkauksen nojalla saavutettu). Hän
petteli itseänsä sanomalla: »Ellen olisi sillä tavoin itseäni hänelle
luovuttanut, niin kenties voisin rakastua mr Knightiin.»

Kaikki tuo teki Knightin lähdön jälkeisen viikon hänelle erittäin
synkäksi ja ikäväksi. Hän mainitsi edelleenkin Stephenin rukouksissaan
ja luki hänen vanhoja kirjeitänsä — todellisuudessa jonkinlaisena
lääkkeenä, vaikka yrittikin itsellensä uskotella, että se oli
todellinen nautinto.

Kirjeet olivat käyneet yhä toivorikkaammiksi. Stephen kertoi hänelle
päättävänsä jokaisen päivän työn sen miellyttävän tietoisuuden
vallassa, että taaskin oli siirretty pois yksi kivi heitä erottavasta
muurista. Sitten hän piirteli kuvia siitä, kuinka muhkean parin he
kerran muodostaisivat. Ihmiset kääntyisivät katsomaan ja sanoisivat:
»Onpa tuolla nuorella miehellä ollut hyvä onni!» Stephen varoitti häntä
sureksimasta heidän hurjaa karkausyritystänsä (Elfride näet oli useita
kertoja sanonut sen itseänsä vaivaavan). Ajattelipa kuka muu hyvänsä,
joka asiasta jotakin tiesi, mitä tahansa, Stephen tunsi varsin hyvin
hänen siveän luonnonlaatunsa. Ainoana moitteena oli se, ettei Elfride
ollut kirjoittanut aivan yhtä hellästi Lontoossa ollessaan. Hänen
kirjeissään oli tuntunut ilmenevän hilpeyttä, joka ei ollut johtunut
häneen, Stepheniin, kohdistuvista ajatuksista.



Knight ei ollut alkujaan vakavasti ajatellut palata Endelstowiin, ja
hänen lupauksensa oli ollut vieläkin epämääräisempi. Hän ei yleensäkään
luvannut enempää kuin voi täyttää. Kirkkoherra oli verrattain
hämmästynyt nähdessään hänen niin pian palaavan, mrs Swancourt ei.
Palattuansa Knight sai tietää, että sillävälin oli päätetty lähteä
kuukauden lopulla St. Leonardiin muutamiksi päiviksi.

Tänä ensimmäisenä iltana Knight ei keksinyt sopivaa tilaisuutta
tarjotakseen Elfridelle lahjaa, jonka hankkiminen oli tuottanut hänelle
suurta hankaluutta. Kun seuraavana aamuna sattui olemaan kaunis
ilma koko viikon kestäneiden pilvisäiden jälkeen, päätettiin kaikin
lähteä Barwith Strandiin tarkastelemaan paikallista nähtävyyttä, joka
oli vieras sekä mrs Swancourtille että Knightille. Knight vainusi
romanttisen tilaisuuden mahdollisuutta ennen illan tuloa.

Tie kulki yli vihreiden kukkuloiden, joilla pensasaidat kiertelivät
kuin köydet laiturilla. Vilahduksittain näkyi alempana sininen
merenulappa ja siinä siellä täällä vaahtopää aalto ja jokin valkoinen
purje. Sitten vaunut vierivät vuorensolaan. Kummallakin puolen
kohosivat tummanruskeat seinämät, ja toisesta lankesi tielle tumma
sakarainen varjo. Halkeamasta tuiskusi raikas vesisuihku, joka lirisi
alas vihreille lehdille ja muodosti rotkon pohjalle pienen puron.
Kummankin jyrkänteen otsalta riippuivat takkuiset kanervakiharat,
ja niiden keskeltä ulottihe toisin paikoin kauas keskitielle
karhunvaarain, joka linnunkynnen tavoin sieppoi heidän päähineitänsä.

He saapuivat viimeiselle huipulle ja sen lahdelman luo, joka oli heidän
vaelluksensa päämääränä. Valtameren siniväri tummeni sen jatkuessa
aina karien luo, missä sitä reunusti valkoinen vaahtojuova — kaukaa
katseltuna äänetön, joskin nouseva ja laskeva kuin levottoman nukkujan
peitto. Sinipunervien ja ruskeiden kallioiden varjoisia syvennyksiä
olisi tehnyt mieli sanoa sinisiksi, ellei niiden vierellä hohteleva
vesi olisi niin ehdottomasti vaatinut itselleen tuota vivahdusta.

Vaunut jätettiin pieneen taloon, ja tallirenki ja ajomies kantoivat
eväskorin alas rannikolle.

Knight löysi sopivan tilaisuutensa. »Minä en ole unohtanut
toivomustanne», aloitti hän, kun he olivat kahden kesken.

Elfride silmäili häntä ikäänkuin ei olisi mitään ymmärtänyt.

»Ja olen tuonut teille nämä», jatkoi Knight kömpelösti vetäen esiin
kotelon ja avaten sen, samalla sitä hänelle ojentaen.

»Oh, mr Knight!» virkkoi Elfride hämmentyneenä ja ankarasti punastuen,
»minä en tietänyt, että sanoissanne piili mitään tarkoitusta. Minä
pidin sitä pelkkänä oletuksena. Minä en niitä tahdo.»

Hänen mieleensä juolahtanut ajatus loi vastaukseen suurempaa
päättäväisyyttä kuin siihen muuten olisi tullut. Seuraavana päivänä oli
Stephenin kirjeen määrä saapua.

»Ettekö niistä huoli?» kysyi Knight tuntien vallitsevansa häntä
huonommin kuin tätä ennen.

»On parempi, etten ota niitä vastaan. Ne ovat kauniit — en ole
milloinkaan nähnyt niin kauniita», vastasi Elfride vakavasti luoden
puolittain halukkaita katseita houkutuksen välineeseen. Eeva lienee
silmäillyt omenaa sillä tavalla. »Mutta minä en huoli niitä ottaa;
suottehan anteeksi, mr Knight.»

»Ei mitään anteeksipyytämistä», vastasi mr Knight, jonka tämä
odottamaton asioiden käänne sai kerrassaan ymmälle.

Seurasi vaitiolo. Knight piteli avointa koteloa katsellen verrattain
surkeana niitä hohtelevia esineitä, joiden vuoksi oli suurta vaivaa
nähnyt; sitten hän käänteli ja silmäili niitä vieläkin tarkemmin,
ikäänkuin olisi yrittänyt itse erinomaisesti ihailla hyljeksittyjä
korujansa.

»Sulkekaa kotelo, älkää niitä minulle enää näyttäkö!» virkkoi Elfride
nauraen.

»Miksi niin, Elfie?»

»Ei Elfie teille, mr Knight. Vain siitä syystä, että minä muuten niitä
mielin. Kas niin, minä olen kyllin typerä sen sanoakseni! Mutta minulla
on syy olla niitä ottamatta — nyt.» Hän viivytteli hetkisen viimeisen
sanan lausumista, koska tahtoi ilmaista kieltonsa olevan ehdottoman,
mutta sana pujahti sittenkin ilmi ja kumosi kaiken edellisen.

»Otatteko ne tuonnempana?»

»En halua niitä ottaa.»

»Miksi ette halua, Elfride Swancourt?»

»Siksi, etten halua. Minä en huoli niitä ottaa.»

»Sanoissanne on masentavaa merkitystä», virkkoi Knight. »Koska
kerran niistä pidätte, niin haluttomuutenne täytynee johtua minuun
kohdistuvista tunteistanne?»

»Ei, niin ei ole laita.»

»Kuinka sitten? Pidättekö minusta?»

Elfriden posket tummentuivat, ja hän silmäili kaukaisuuteen, kasvoissa
ilme, joka muodosti hänen vastaukseensa kohdistuvan hienon kritiikin.

»Minä pidän teistä hyvinkin», virkkoi hän vihdoin hiljaa ja leppoisasti.

»Mutta ette aivan paljon?»

»Te kohtelette minua niin tuimasti ja lausutte niin purevia asioita,
että miten voisinkaan?» vastasi hän vältellen.

»Luulenpa, että pidätte minua jurottelijana?»

»Ei, sitä en tee — tarkoitan, että kylläkin — tarkoitan, etten
ollenkaan tiedä, mitä teistä ajattelen. Lähdetään isän luo», vastasi
Elfride.

»Niin, kerronpa teille, mitä lahjallani tarkoitin», virkkoi Knight
haluten kartoittaa Elfriden mielestä kaikki sellaiset ajatukset,
että hän, Knight, oli rakastunut. »Ymmärrättehän, että tavanomainen
kohteliaisuus sitä vaati.»

Elfride hämmästyi tuota selvää ilmoitusta.

Knight pisti kotelon taskuunsa ja jatkoi: »Minusta, samoin kuin
kenestä hyvänsäkin, tuntui siltä, että taannoiset valintaa koskevat
sanani olivat ilkeät ja epäoikeutetut, ja senvuoksi ajattelin, että
anteeksipyynnön piti pukeutua teon muotoon.»

»Niin, minä ymmärrän.»

Elfride oli pahoillaan — hän ei tietänyt miksi — siitä, että Knight
antoi niin pätevän selityksen. Hän tunsi itsensä pettyneeksi
ajatellessaan hänen toimineen sellaisista kylmistä vaikuttimista käsin,
jotka sopi ilmoittaa kenelle tahansa hymyilyä aiheuttamatta. Jos hän
olisi tietänyt, että ne oli tarjottu siinä mielessä, hän olisi varmaan
ottanut vastaan tuon houkuttelevan lahjan. Ja kaikkein kiusallisinta
oli, että Knight kenties otaksui hänen luulleen, että ne oli tarjottu
lemmenlahjana, mikä oli kylläkin masentavaa, ellei niin ollut laita.

Mrs Swancourt saapui nyt sinne, missä he istuivat, valitsemaan
laakakiveä levittääkseen siihen pöytäliinansa, ja tuota asiaa
koskeva keskustelu sysäsi hetkiseksi syrjään Knightin ja Elfriden
välillä ratkaisemattomana vaappuvan kysymyksen. Knight selitti
hänen kieltonsa varmasti johtuneen uuteen tilanteeseen joutuneen
tytön häveliäisyydestä, joten hän suurin piirtein katsoen voi
tyytyä sellaiseen alkuun. Jos Knight olisi tietänyt, että siinä
uskollisuudentunto taisteli uutta rakkautta vastaan, silti tekemättä
hänen lopullisen voiton toiveitansa vähemmän mahdollisiksi, niin hän
kenties olisi kerrassaan luopunut sitä tavoittelemasta.

Jonkinlaista jäykkyyttä oli havaittavissa kummankin käytöksessä
iltapäivän aikana. Vuoksi palasi, ja heidän oli pakko vetäytyä
korkeammalle. Päivä liukui kohti loppuansa niin uneliaasti kuin
ainakin sellaisissa tapauksissa — jolloin jokainen tehty teko ja
jokainen ajateltu ajatus tarkoittaa kaiken tekemisen ja ajattelemisen
karttamista. Joutilaina silmäillen alaspäin he näkivät pöytäkivensä
vähitellen uppoavan ja nousevan meren huuhtovan pois aterian
jäännöksiä. Kirkkoherra johteli tapahtumasta jonkin moraalisen
opetuksen, ja Knight vastasi samaan tyytyväiseen sävyyn. Sitten aallot
syöksyivät raivokkaasti ylemmäksi — viheriänsiniset vesikielekkeet
nuoleksivat rinnettä pärskähtäen vihdoin valkoiseksi vaahdoksi.

Sitten seurasi ankara sadekuuro, joka ajoi heidät etsimään suojaa
kallioluolasta, ja pian senjälkeen valjastettiin hevoset paluumatkaa
varten. Heidän ehdittyään ylemmäksi taivas oli jälleen kirkastunut ja
laskevan auringon säteet sattuivat heidän kulkemaansa tiehen. Vaunujen
pyöräin tiehen muodostamat raiteet — pari pienoiskanavaa — hohtelivat
sulana kultana häipyen etäällä olemattomiin. Sitten he kääntyivät pois,
ja yö levisi meren selälle.

Ilta oli kolea ja vailla kuutamoa. Knight istui Elfriden vieressä,
vieläpä erikoisen lähellä, kun illan pimeys oli ehtinyt tehdä henkilön
asennon epämääräiseksi. Elfride väistyi kauemmaksi.

»Minä toivon, että suotte paikan minulle vastustelematta», kuiskasi
Knight.

»Epäilemättä; vaatiihan sitä tavanomainen kohteliaisuus», vastasi
Elfride korostaen sanoja niin, että Knight voi tuntea ne taannoin
lausumikseen.

He tunsivat kumpainenkin hienosti häilyvänsä kahden mahdollisuuden
välillä. Niin he saapuivat kotiin.

Knightille tämä leppoisa kokemus oli mieluinen. Se oli hänelle somaa,
viatonta aikaa — aikaa, joka tosin ei välttämättä ole sisältörikasta,
mutta joka harvoin toistuu miehen elämässä ja tulee erikoisen rakkaaksi
jälkeenpäin muisteltuna. Hän ei ole painunut ylenmäärin syvälle
rakkauteen, ja hänen hellänä tuntijanansa on se rauhallinen tunto,
että hän kykenee lapsen lailla iloitsemaan kaikkein jokapäiväisimmästä
asiasta. Aallon liikahdus, kiven väri, mikä tahansa riitti tuona
päivänä vetämään puoleensa Knightin uneliasta ajatusta. Ne saarnailevat
latteudetkin, joita kirkkoherra oli ladellut — etupäässä siitä syystä,
että hän arveli virkansa niitä häneltä vaativan Knightinlaisen miehen
läsnäollessa — tulivat sellaisinaan nielaistuiksi. Elfriden läsnäolo
vaikutti, ettei hän vain sietänyt sellaista puhetta tavanomaisen
kohteliaisuuden vaatimuksesta, vaan kuuntelikin sitä — omaksui
ajatuksia mieluisasti itselleen uskotellen, että ne olivat oikeita ja
tarpeellisia, ja paneutui siihen konservatiiviseen tuntoon että asiain
ja olojen tila oli täysin hyvä.

Kun Elfride sinä iltana astui huoneeseensa, hän löysi pöydältä käärön.
Hän ei voinut arvata, kuinka se oli sinne tullut. Hän avasi vapisten
sitä peittävän paperin. Aivan oikein; siinä oli safiaanikotelo, johon
sisältyivät hänen päivällä hylkäämänsä korut.

Elfride asetti ne korviinsa hetkiseksi, katseli itseään kuvastimessa,
punastui ja irroitti ne jälleen. Hän uneksi niistä koko yön. Hän
ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin soreata eikä hänelle ollut
milloinkaan ollut niin selvää, että hänen tuli kunniallisena naisena
kieltäytyä ottamasta niitä vastaan. Sanokoot ne, jotka haluavat hänen
mieltänsä tuimemmin eritellä, miksi hänelle ei ollut yhtä selvää, että
velvollisuus vaati voimallisempaa vastaavaa käytöstä.

Seuraava aamu silmäili häntä kuin kummitus. Se oli Stephenin
kirjepäivä, ja hänen piti lähteä postinkuljettajaa vastaan —
suorittamaan varkain tekoa, josta hän ei pitänyt, varmentamaan
lopputulosta, jota hän oli lakannut toivomasta.

Hän lähti sittenkin.

Kirjeitä saapui kaksi.

Toinen oli St. Launcen pankilta, jossa Elfridellä oli vähäinen
talletus — se arvatenkin koski korkorahoja. Hän pisti sen toistaiseksi
taskuunsa, lähti yläkertaan ollakseen turvassa asiaankuulumattomilta
katseilta ja avasi vapisten Stephenin kirjeen.

Mitä merkitsikään se, mitä hän kirjoitti?

Elfriden piti mennä St. Launcen pankkiin ja ottaa vastaan rahasumma,
joka oli yksityiseltä taholta määrätty hänelle suoritettavaksi.

Summa oli kaksisataa puntaa.

Ei ollut mitään sekkiä, määräystä eikä minkäänlaista todisteen
tapaista. Tiedonanto sisälsi yksinkertaisesti vain tämän: rahat olivat
nyt St. Launcen pankissa hänen nimellänsä.

Elfride avasi kohta toisen kirjeen. Siinä oli talletuskuitti
kahdestasadasta punnasta, jotka oli sinä päivänä lisätty hänen
tilillensä. Stephenin tiedonanto siis oli oikea, ja siirto oli
suoritettu.

»Minä olen säästänyt tämän summan vuoden kuluessa», jatkui Stephenin
kirje, »ja mikäpä olisi ollut minusta oikeampaa tai miellyttävämpää
kuin lähettää ne sinulle käytettäväksesi? Minulle jää vielä aivan
riittävästi itselleni. Ellet halua antaa rahojen maata joutilaina
pankissa, pyydä isääsi sijoittamaan ne sinua varten hyviä takeita
vastaan. Se on pieni lahja sinulle enemmän kuin kihlatultasi. Isäsi
huomannee nyt, ettei kätesi tavoittelu ole vain typerän poikasen
unelma, jota ei kannata ottaa huomioon.»

Mainitessaan isänsä naimisiinmenosta Elfride oli luontaisen
hienotunteisuuden vuoksi ollut kerrassaan viittaamatta ladyn
varallisuuteen.

Käsiteltyään loppuun tuon käytännöllisen asian Stephen jatkoi hieman
poikamaiseen tapaansa:

»Muistatko, armaani, sen aamun, jolloin olin ensi kertaa luonanne
ja isäsi hartaushetken aikana luki kertomuksen halvatun miehen
ihmeellisestä parantumisesta — jossa hänen käsketään ottaa vuoteensa
ja käydä? Minä voin nyt erinomaisen hyvin käsittää tuon kohdan.
Aivan pieni matto on itämaalaisen vuoteena, ja minä näin eilen
erään alkuasukkaan siten menettelevän saaden siten aihetta asiasta
huomauttaa. Mutta sinähän olet lukenut enemmän kuin minä ja tiedät
kaikki tämän jo aikoja sitten... Eräänä päivänä minä ostin pieniä
alkuasukkaiden idoleja lähettääkseni ne nähtävyyksinä sinulle, mutta
jälkeenpäin, kun havaitsin, että ne olikin valettu Englannissa, tehty
vanhannäköisiksi ja kuljetettu tänne, minä heitin ne harmistuneena
menemään.

Tuosta puhuessani muistuu mieleeni, että meidän on tuotettava kaikki
rakennuksissa käytettävät rautaosat Englannista. Täällä täytyy toimia
aivan tavattoman huolellisesti taloa rakennettaessa. Ennen töiden
aloittamista meidän täytyy tilata jokainen pylväs, lukko, sarana ja
ruuvi. Me emme voi lähteä lähimmän kadun varrelle saadaksemme ne
valetuksi vähin huomautuksin. Mr L. sanoo, että jonkun meistä täytyy
aivan pian lähteä Englantiin valvomaan suuren tilauksen valikoimista.
Minä toivon olevani se mies, joka pääsee matkaan.»

Pöydällä Elfriden edessä lepäsi kahdensadan punnan talletuskuitti ja
sen vieressä Knightin hieno lahja. Elfrideä puistatti vilu — sitten
hän tunsi poskipäihinsä tulvahtavan kuuman verivirran. Jos hän olisi
voinut paperin repimällä tuhota koko asian olemattomaksi, hän olisi
mielellään uhrannut kysymyksessä olevan rahasumman. Hän ei tietänyt
mitä tekisi kummassakaan tapauksessa. Hän melkein pelkäsi sallia noiden
kahden esineen levätä siinä toisiansa vastapäätä — niiden edustamat
tarkoitukset olivat siinä määrin vastakkaiset, että sopi melkein
odottaa toisen niistä ihmeen nojalla tuhoutuvan.

Sinä päivänä Elfride ei ollut paljoakaan näkyvissä. Illan tullen hän
oli päässyt päätökseen ja toimi sen mukaisesti. Käärö sinetöitiin —
kaipauksen kyynelen vierähtäessä, kun somat korut sinne sulkeutuivat
— varustettiin osoitteella ja toimitettiin Knightin huoneeseen
kirjoituspöydälle. Sitäpaitsi Elfride kirjoitti Stephenille, että
hän tuskin oikein tajusi, miten hänen oli meneteltävä lähetettyihin
rahoihin nähden, mutta että hän edelleenkin oli valmis täyttämään
antamansa lupauksen ja menemään hänen kanssaan naimisiin. Kirjeen
kirjoitettuaan hän viivytteli sen lähettämistä, vaikka olikin yhä vielä
sen voimallisen tunnon vallassa, että teko oli tehtävä.

Kului muutamia päiviä. Elfridelle saapui Intiasta toinen kirje. Se
saapui odottamatta, ja Elfriden isä näki sen, mutta ei virkkanut mitään
— Elfride ei tietänyt sanoa, miksi ei. Tällä kertaa uutiset olivat
kerrassaan yllättävät. Stephen oli toivomuksensa mukaisesti saanut
tehtävän suorittaakseen, koska häntä oli pidetty siihen sopivimpana.
Velvollisuutensa täytettyään hänen piti saada kolmen kuukauden
loma. Hän kirjoitti tulevansa kirjeensä jäljessä viikon kuluessa ja
aikovansa käyttää tilaisuutta hyväkseen pyytääkseen hänen isäänsä
suostumaan heidän kihlaukseensa. Sitten seurasi sivu, jossa hän
ilmaisi jälleennäkemisestä itselleen ja Elfridelle koituvaa iloa, ja
lopuksi se tieto, että hän aikoi kirjoittaa laivanvarustajille pyytäen
heitä sähköteitse Elfridelle ilmoittamaan, milloin häntä kotimaahan
kuljettava laiva olisi näkyvissä — tietäen, kuinka tervetullut
sellainen ilmoitus olisi.

Elfride eli ja liikkui kuin unessa. Knight oli aluksi melkein
suuttunut hänen itsepintaisesti kieltäytyessään ottamasta lahjaa
vastaan — ja kieltäytymistapa oli loukannut häntä aivan yhtä paljon
kuin itse tosiasia. Mutta Knight huomasi, että Elfride alkoi näyttää
kiusaantuneelta ja sairaalta — ja hänen harminsa lieveni pelkäksi
neuvottomuudeksi.

Knight ei nyt enää pysytellyt talossa pitkiä tunteja, kuten
aikaisemmin, vaan teki sen muinaistieteellisten ja geologisten
retkeilyjensä keskukseksi. Hän olisi mielellään heittänyt korttinsa
menemään ja lähtenyt pois, mutta ei voinut sitä tehdä. Niin hän
käytteli hyväkseen sukulaiselle kuuluvia erioikeuksia ja kulki
kartanossa sisään ja ulos mielin määrin — kuitenkin yhä jääden.

»Minä en halua jäädä tänne enää päiväksikään, jos läsnäoloni on
epämiellyttävä», sanoi hän eräänä ehtoopäivänä. »Aluksi te valititte,
että minä kohtelin teitä liian ankarasti, ja nyt, kun olen teille
ystävällinen, te kohtelette minua ynseästi.»

»Ei, ei, älkää niin sanoko.»

Heidän omituinen alkututtavuutensa oli tehnyt heidän suhteensa
tavallisuudesta poikkeavaksi. Siitä aiheutui, että he mielellään
lausuivat julki kaikki erimielisyydet ja jättivät lausumatta kaikki
miellyttävämmät seikat.

»Minun tekee mieleni lähteä pois ja olla milloinkaan enää teitä
rasittamatta», jatkoi Knight.

Elfride ei virkkanut mitään, mutta hänen silmiensä ja kalpeiden
kasvojensa kaunopuheinen ilme riitti hyvin moittimaan Knightia hänen
karuudestansa.

»Haluatteko siis minun jäävän tänne?» kysyi Knight ystävällisesti.

»Haluan kyllä», kuului vastaus. Uskollisuus vanhaa ja rehellisyys uutta
rakkautta kohtaan olivat siinä vastakkain, ja rehellisyys voitti tällä
kertaa.

»Niinpä jään vielä vähäksi aikaa», sanoi Knight.

»Älkää olko harmissanne, vaikka minä pysyttelen melkoisen paljon omassa
seurassani; voihan käydä niin, että tapahtuu jotakin ja minä kerron
teille jotakin.»

»Pelkkää häveliäisyyttä», virkkoi Knight itsekseen ja läksi pois
keveämmin sydämin. Taito keksiä ne arvoitukselliset voimat, jotka
kulloinkin ovat naisissa vaikuttamassa, on eräissä miehissä erehtymätön
vaisto, mutta Knightinlaisilta vilpittömiltä luonteilta se useimmiten
puuttuu.

Seuraavana iltana, suunnilleen viiden tienoissa, ennenkuin Knight oli
palannut merenrannalle tekemältään retkeltä, saapui kartanoon mies. Hän
tuli viestintuojana Cameltonista, viiden peninkulman päässä olevasta
kaupungista, johon saakka rautatie oli kesän aikana edistynyt.

»Sähkösanoma miss Swancourtille ja puolineljättä shillingiä
erikoislähetille.»

Miss Swancourt lähetti rahat, merkitsi nimensä paperiin ja avasi
kirjeen vapisevin käsin. Hän luki:

 »_Johnson, Liverpoolista, Miss_ _Swancourtille, Endelstowiin, lähellä
 Castle Botereliä_.

 »_Amaryllis sähkötti Holyheadista kello neljä. Odotetaan saapuvaksi
 matkustajilleen Cannings Basiniin huomenna kello kymmenen aikaan
 aamulla_.»

Elfriden isä kutsui hänet huoneeseensa.

»Elfride, kuka lähetti sinulle tuon viestin?»

»Johnson.»

»Kuka on Johnson, Herran nimessä?»

»Minä en tiedä.»

»Mitä hittoa? Kuka sen sitten tietää?»

»En ole milloinkaan ennen hänestä kuullut.»

»Onpa se omituinen juttu, eikö totta?»

»En tiedä.»

»Kuulehan, miss! Mikä oli tuo sähkösanoma?»

»Haluatteko tosiaankin sen tietää, isä?»

»Haluan.»

»Muista, että minä olen nyt täysi-ikäinen nainen.»

»Entä sitten?»

»Koska olen nainen enkä enää lapsi, saanen omistaa jonkin salaisuuden,
luulen ma.»

»Sinä tahdot niin tehdä, mikäli havaitsen.»

»Naisilla on yleensäkin salaisuutensa.»

»Mutta älä sinä huoli sitä pitää. Kerro asia.»

»Ellet nyt minua pakota, annan sanani, että kerron sinulle jutun juonen
ennen viikon loppua.»

»Kunniasanasi?»

»Kunniasanani!»

»Hyvä. Mielessäni on eräs epäilys, ja minä olen oleva iloinen,
kun havaitsen sen vääräksi. Minä en pidä sinun viimeaikaisesta
käytöksestäsi.»

»Viikon lopulla, kuten sanoin, isä.»

Isä ei vastannut, ja Elfride poistui huoneesta.

Elfride alkoi jälleen pitää silmällä postinkuljettajaa. Kolme päivää
myöhemmin saapui kirje, jonka Stephen oli lähettänyt astuttuaan
maihin. Siinä ei ollut paljoakaan sisältöä, sillä se oli kiireesti
kyhätty, mutta sen tarkoitus oli kylläkin melkoinen. Stephen ilmoitti
suorittavansa erään tehtävän Liverpoolissa ja saapuvansa isänsä kotiin
East Endelstowiin jo samana iltana viiden tai kuuden aikaan, sanoi
hämärän tultua astelevansa edelleen seuraavaan kylään kohdatakseen
hänet, jos hän niin halusi, kirkon portilla, kuten entisinä aikoina.
Hän teki tämän ehdotuksen, koska piti epäviisaana tulla vierailemaan
taloon niin myöhään illalla, mutta ei voinut nukkua, ellei saanut
sitä ennen nähdä häntä. Hän sanoi, että minuutit tuntuivat hänestä
tunneilta, kunnes hän saisi sulkea rakastettunsa syliinsä.

Elfride oli yhä vakaasti sitä mieltä, että hänen oli kunniansa nimessä
välttämättä Stephen kohdattava. On luultavaa, että halu välttää häntä
sai hänen vakaumuksensa sitäkin ehdottomammaksi. Elfride näet oli
niitä, jotka huokailevat saavuttamattomia — joille toivo on kaikkein
mieluisin, koska se ei merkitse omistusta. Ja hän tiesi tuon niin
hyvin, että hänen älynsä taipui tuota puutosta hänessä ylenmäärin
lisäämään.

Niinpä hän silmäili päivän kuluessa velvollisuuttansa kiinteästi
kasvoihin, luki Wordsworthin tuolle jumaluudelle omistaman melkein
masentavan oodin, antautui hänen johdettavakseen ja tunsi yhä
satunnaisten toivelmien painoa.

Hän alkoi kumminkin tuntea alkuloista iloa ajatellessaan uhrautuvansa
miehelle, jota neitseellinen soveliaisuuden tunto pakotti pitämään
hänen mahdollisena puolisonaan. Hän tahtoi kohdata hänet ja tehdä
kaikki voitavansa mennäkseen hänen kanssaan naimisiin. Tehdäkseen
peräytymisen mahdottomaksi hän lähetti kirjelipun Stepheniä odottamaan
hänen isänsä luo mainiten siinä kohtauksen ajan.




XXI


Stephen oli ilmoittanut tulevansa Bristolin tietä ja sieltä
höyrylaivalla Castle Botereliin välttääkseen pitkää matkustusta St.
Launcesta yli kukkuloiden. Hänellä ei ollut tietoa siitä, että rautatie
oli jatkettu Cameltoniin asti ulottuvaksi.

Tämän iltapäivän kuluessa Elfride johtui ajattelemaan, että joltakin
rantakalliolta voisi nähdä höyrylaivan muutamia tunteja ennen sen
saapumista.

Hän oli kerännyt riittävästi uskonnollisia voimia voidakseen
suorittaa sellaisen ylimääräisen teon. Teko oli tämä: lähteä johonkin
kohtaan rannalle ja tähystellä laivaa, joka toi kotiin hänen tulevaa
puolisoansa.

Oli pilvinen ehtoopäivä. Useasti ennen oli Elfriden päätöksen kumonnut
harmaja taivas, ja vaikka hän tapasikin vakuutella itselleen, että
pilvien toisella puolella sää oli niin kaunis kuin suinkin sopi toivoa,
hän ei kumminkaan voinut johdella mitään käytännöllisiä tuloksia tuosta
haavelmastaan. Nyt hänen mielialansa oli sellainen, että se hyvin
sointui pilviseen taivaaseen.

Noustuaan kartanon takana olevalle kukkulalle ja asteltuaan sen
yli Elfride tuli pienen joen partaalle. Hän käytti sitä oppaanaan
rannikolle kulkiessaan. Se oli pienempi kuin heidän oman laaksonsa joki
ja virtasi korkeammalla. Sen uoman rinteet olivat pensaiden peittämät,
mutta alhaalla missä vesi virtasi, oli pehmeä, _viheriä_ ruohomatto,
neljän tai viiden jalan levyinen.

Talvella vesi virtasi yli ruohikon, kesällä, kuten nyt, se lirisi
pitkin kapeata kanavaa.

Elfridestä tuntui kuin olisi joku häntä katsellut. Hän kääntyi ja näki
mr Knightin. Hän oli tullut laaksoon kukkulan kupeelta. Elfride tunsi
ilon väristystä ja salli kapinallisesti sen vallita.

»Olettepa osunut yksinäiseen paikkaan!»

»Minä menen rannikolle noudatellen jokea. Minä uskon sen tyhjentyvän
verrattain lähellä hopeiseksi vesisuihkuksi korkeassa putouksessa.»

»Miksi kannatte tuota raskasta kaukoputkea?»

»Katsellakseni merelle», vastasi Elfride heikosti.

»Minä kannan sen matkanne määrään asti.» Hän otti kaukoputken Elfriden
vastustelemattomista käsistä. »Se ei voi olla puolta peninkulmaa
kauempana. Kas, tuolla on vesi.» Hän osoitti harmaata läikkää, joka
tasaisena kuvastui taivasta vasten.

Elfride oli jo tähynnyt valtameren pinnalle, mikäli sitä oli näkyvissä,
huomaamatta siellä mitään alusta.

He kulkivat toistensa seurassa, toisinaan joki välillänsä — se näet ei
ollut hyvää miehen askelta leveämpi — toisinaan vierekkäin. Viheriä
ruohomatto muuttui suoperäiseksi, ja he kiipesivät korkeammalle.

Toinen niistä harjanteista, joiden välissä he astelivat, kävi
matalammaksi ja hävisi pian olemattomiin. Heidän oikealla puolellansa
oleva sitävastoin kohosi yhä korkeammaksi heidän edetessään ja päättyi
selvästi valoa vasten kuvastuvaan huippuun, ikäänkuin se olisi äkkiä
sahattu poikki. Hieman kauempana puron uoma päättyi samalla tavalla.

He olivat saapuneet kohtaan, josta laaksoa ei enää näkynyt. Sen sijassa
oli taivas ja loputon avaruus, ja suoraan heidän alapuolellansa —
pienenä ja etäisenä — lepäsi valtameren rosoinen pinta.

Tässä saavutti pienen virran kuolema. Jyrkänteeltä alas syöksyttyään se
hajaantui hyyhmäksi jo ennenkuin oli ehtinyt puolitiehen pudotessaan
ja lankesi sateena ulkoneviin halkeamiin muodostaen niihin pieniä
mätäspaikkoja. Pohjalle ehdittyään vesipisarat imeytyivät kallion
murenemiin. Siinä oli joen loistoton loppu.

»Mitä te katselette?» kysyi Knight seuraten Elfriden katseen suuntaa.

Elfride katseli jäykästi erästä tummaa esinettä — lähempänä rantaa
kuin horisonttia — jonka huipusta tulviva savu levisi harsona yli
merenpinnan.

»Se on _Puffin_, pieni kesähöyry, joka kulkee Bristolin ja Castle
Boterelin väliä», sanoi hän. »Minä uskon, että se on se. Katsokaahan!
Annatteko minulle kaukoputken?»

Knight veti auki vanhanaikaisen, mutta voimallisen teleskoopin ja antoi
sen Elfridelle, joka oli katsellut raukein silmin.

»Minä en voi sitä kannattaa», sanoi hän.

»Asettakaa se olkapäälleni.»

»Se on liian korkealla.»

»Kainalooni.»

»Liian matalalla. Katsokaa mieluummin te», virkkoi hän heikosti.

Knight kohotti kaukoputken ja liikutti sitä, kunnes _Puffin_ sattui
näkökenttään.

»Niin, se on _Puffin_ — pieni alus. Minä näen sen kokan selvästi —
lintu, jonka nokka on yhtä suuri kuin pää.»

»Näettekö kannen?»

»Odottakaahan hetkinen. Näen, aivan selvästi. Näenpä matkustajiakin
tummina hahmoina sen valkoista pintaa vasten. Eräs heistä ottaa
toiselta jotakin — arvatenkin kaukoputken — aivan niin, ja suuntaa
sen tännepäin. Me olemmekin varmaan sangen näkyviä tässä taivasta
vasten seisoessamme. Nyt näyttää siellä satavan, he pukevat ylleen
päällysnuttuja ja kohottavat sateenvarjoja. Nyt he katoavat kannen alle
— jäljellä on ainoastaan se, joka lainasi kaukoputken. Hän on hoikka
nuorukainen ja katselee yhä meitä.»

Elfride kalpeni ja siirsi jalkaansa hieman levottomasti.

Knight laski kaukoputken.

»Luulenpa, että on parasta lähteä takaisin», sanoi hän. »Tuo pilvi,
joka valaa sadetta heidän niskaansa, saavuttaa pian meidätkin. Mutta
tehän näytätte sairaalta. Mitä tämä merkitsee?»

»Ilma vaikuttaa jollakin tavoin pahasti kasvoihini.»

»Nuo kauniit posket ovat kovin vaateliaat, pelkään mä», vastasi
Knight hellästi. »Tämä ilma tekisi rusottaviksi nekin, jotka eivät
ole milloinkaan ennen punaa tunteneet — kas vain millainen luonnon
hemmoteltu lapsi!»

Elfriden väri palasi.

»Takanamme on sittenkin enemmän näkemistä», virkkoi Knight.

Elfride käänsi selkänsä alukselle ja Stephen Smithille ja näki, heitä
ylemmäksi kohoavana, kukkulan oikeanpuolisen kohtisuoran etupinnan,
joka ei ulottunut niin kauas merta kohti kuin laakson uoma, vaan oli
näkyvissä koverana seinänä, joka taipui heistä käsin vasemmalle.

Valtavan kukkulan rakenne ilmeni luita ja ytimiä myöten tässä
rappeutuvassa äärimmäisessä kohdassa. Sen muodostivat laajat
tummanharmaan liuskakiven kerrostumat, johon ainoastaan varjo loi
erilaisia vivahduksia.

Kallioiden ja vuorten laita on niinkuin henkilöiden: niissä on
kaikissa yksilöllinen vaikutuksensa, joka ei riipu niiden todellisesta
suuruudesta. Pienikin kallio voi vaikuttaa teihin voimallisesti, suuri
ei ollenkaan. Se riippuu, kuten ihmisenkin ollessa kysymyksessä,
kallion hahmosta.

»Minä en voi sietää tuon kallion muotoa», sanoi Elfride. »Se vaikuttaa
kammottavalta ja saa minut värisemään. Lähdetään pois.»

»Osaatteko kiivetä?» kysyi Knight. »Jos osaatte, niin me nousemme
polkua yli tuon kolkon vanhan veikon otsan.»

»Koetetaan», sanoi Elfride halveksivasti. »Olen minä jyrkempiäkin
nousuja noussut.»

Siitä kohdasta, missä he olivat seisoneet, lähti ruohoinen polku
kiertelemään jyrkänteen harjalle ja sieltä kukkulaa pitkin kohti
sisämaata.

»Tarttukaa käsivarteeni, miss Swancourt», sanoi Knight.

»Minä pääsen paremmin ilman sitä, kiitoksia vain.»

Kun he olivat ehtineet neljänneksen matkaa, Elfride pysähtyi
hengähtämään. Knight ojensi kätensä.

Elfride tarttui siihen, ja he nousivat lopun matkaa yhdessä.
Saavuttuaan laelle he yhteisestä sopimuksesta istuutuivat levähtämään.

»Siunatkoon, kuinka korkealla!» huudahti Knight hengähdystensä välillä
ja silmäili kauas merelle. Rinteen alla oleva putous näytti korkeudesta
vain vaaksan kokoiselta.

Elfride katseli vasemmalle. Höyryalus oli jälleen täysin näkyvissä, ja
kun ylhäältä näkyi merenpintaa paljoa avarammalti, niin se nyt tuntui
olevan ihan lähellä rantaa.

»Tuon reunan tuolla puolen», sanoi Knight, »missä ei näytä olevan muuta
kuin tyhjyyttä, on liikkuva jäykkä massa. Tuuli puskee kallion kylkeä
vasten, syöksyy ylöspäin ja kohoaa suihkulähteen tavoin korkealle
päittemme päälle, kierii kaarena ylitsemme ja hajautuu takanamme. Siinä
on itse asiassa käännetty putous — yhtä täydellinen kuin Niagara, mutta
nouseva eikä putoava ja ilmaa veden sijasta. Katsokaahan nyt.»

Knight heitti kiven kallionreunan yli. Kun se oli niin kauas ehtinyt,
se kohosi ylös ilmoille niinkuin lintu, kääntyi takaisin ja putosi
maahan heidän takanansa. He itse olivat täydessä tyvenessä.

»Venhe kulkee Niagaran poikki putouksen alla, missä vesi on ihan tyven
pudonneitten määrien kuohuessa sen alapuolella. Me olemme aivan samassa
asemassa ilmaputoukseemme nähden. Jos siirrytte viidenkymmenen askelen
päähän, niin olette raikkaassa tuulessa. Mutta reunalla käy pieni
vastavirta.»

Knight nousi ja kumartui reunan yli. Hänen päänsä oli tuskin ehtinyt
reunalle, kun hänen hattunsa ikäänkuin imaistiin hänen päästänsä — se
liukui hänen otsansa yli merelle päin.

»Siinä se vastavirta, josta puhuin», sanoi hän painuen pienen vallin
taakse hattuansa hakemaan.

Elfride odotti minuutin; häntä ei kuulunut. Hän odotti toisen, mutta
hänestä ei näkynyt merkkiäkään.

Putosi joitakin sadepisaroita ja sitten kokonainen sadekuuro.

Elfride nousi ja silmäsi reunavallin yli. Toisella puolella oli parin
kolmen askelen levyinen tasanne, sitten lyhyt jyrkkä rinteen alku ja
vihdoin itse jyrkänne.

Knight oli rinteellä, hattu päässään. Hän oli nelin ryömin yrittämässä
kiivetä takaisin tasanteelle. Sade oli liottanut rinteen niljakkaaksi.
Kevyt maaperän kostuminen teki sen liukkaammaksi kuin jos se olisi
läpeensä kastunut. Sisäosat olivat vielä kovat ja kävivät pinnan
kostuessa livettäviksi.

»Minun on vaikea päästä takaisin», sanoi Knight.

Elfriden sydän valahti lyijynraskaaksi.

»Mutta pääsettehän takaisin?» kysyi hän kiihkeästi.

Knight ponnisteli kaikin voimin pari-kolme minuuttia, kunnes hikipisarat
alkoivat kihota hänen otsallensa.

»En, minä en pääse», vastasi hän.

Elfride poisti äkkinäisellä ajatuskäänteellä mielestään sen
vaikutelman, että Knight oli hengenvaarassa. Mutta apuun hänen piti
joka tapauksessa yrittää. Hän uskaltautui petolliselle rinteelle,
nojautui suljettuun kaukoputkeen ja ojensi Knightille kätensä,
ennenkuin viimeksimainittu havaitsi hänen liikkeitänsä.

»Elfride! Mitä teettekään?» huudahti hän. »Minä pelkään, että olette
vain saattanut itsenne vaaranalaiseksi.»

Ikäänkuin hänen lausumansa todisteeksi he molemmat samassa luisuivat
alemmaksi, ja sitten Knight jälleen pysähtyi. Hänen jalkansa puski
äkkijyrkänteen reunalla olevaan ukonkiven möhkäleeseen. Siihen
varautuen hän tuki Elfrideä, jonka pää oli jalan verran alempana
rinteen reunaa. Elfride oli pudottanut kaukoputken; se vieri jyrkänteen
reunalle ja hävisi alailmoihin.

»Pitäkää kiinteästi minusta kiinni», sanoi Knight.

Elfride kietoi käsivartensa hänen kaulaansa niin kiinteästi, että hänen
oli mahdoton pudota, jos vain Knight seisoi paikallaan.

»Älkää hämmentykö», jatkoi Knight. »Niin kauan kuin varaudumme tuohon
möhkäleeseen, olemme täydessä turvassa. Odottakaa hetkinen; minä
ajattelen, mitä tässä on paras tehdä.»

Hän kääntyi katsomaan alapuolellansa oleviin pyörryttäviin syvyyksiin
ja tarkasteli asiain tilaa.

Kaksi silmäystä riitti hänelle kaamean selvästi osoittamaan, kuinka oli
laita. Elleivät he voineet täsmällisesti kuin koneet nousta rinnettä
ylös, he joutuisivat piankin luisumaan yli jyrkänteen reunan syvyyteen.

Oli siis välttämätöntä, että hän sai hengähtää ja kerätä voimia, jotka
hänen edelliset ponnistuksensa olivat häneltä vieneet. Hän odotti
hiljaa, silmäillen vihollista kasvoihin.

Lähiseutujen asukkaat sanoivat tuon hirvittävän luonnollisen seinämän
harjan kohoavan seitsemänsataa jalkaa merenpinnan yläpuolelle.
Tarkat mittaukset olivat osoittaneet, ettei puuttunut jalkaakaan
kuudestasadasta viidestäkymmenestä. Yksi ainoa länsirannikon kohta
voittaa sen korkeudessa, mutta ainoastaan muutamalla jalalla — Great
Orme’s Head Caernarvonshiressä.

Tämä huomattava rantakallio ei kumminkaan muodosta mitään ulkoreunaa
— sen molemmilla puolilla sijaitsevat uloimmat niemekkeet ovat paljoa
mahtavammat. Kallion horisontaalinen läpileikkaus ei siis suinkaan
ole ulkoneva, vaan kovera. Meri, joka vyöryttelee aaltojansa suoraan
Pohjois-Amerikan rannikolta, on tosiaankin uurtanut kallion keskiosaa,
joten kalliojättiläinen seisoo kääpiömäisten tukijoittensa takana.
Omituisena seikkana on vielä mainittava, ettei kukkulalla, onkalolla
eikä jyrkänteellä ole minkäänlaista nimeä. Senvuoksi minä nimitän
jyrkännettä Nimettömäksi kallioksi.

Sen korkeuden aiheuttamaa kaameutta lisäsi sen mustuus. Ja noihin
tummiin kasvoihin olivat vielä tuhannet länsituulet luoneet
jonkinlaista härmää, jota tuntui leijuvan ilmassakin herättäen
kauhuntuntoa hengittäjässä.

»Tuo kvartsinkappale, joka jalkaani tukee, on ihan kallion reunalla»,
virkkoi Knight keskeyttäen vaitiolon jäykkäin stoalaisten mietteittensä
jälkeen. »Nyt teidän tulee menetellä seuraavalla tavalla. Kiivetkää
ruumiini varassa ylöspäin, kunnes jalkanne ovat olkapäilläni. Kun
olette siihen asti ehtinyt, niin luullakseni voitte kavuta tasanteelle.»

»Entä mitä te teette?»

»Odotan, kunnes te juoksette etsimään apua.»

»Minun olisi pitänyt tehdä se heti, eikö totta?»

»Minä olin liukumassa enkä luultavasti olisi ilman teidän painoanne
saavuttanut mitään tukikohtaa. Mutta suotta tässä puhumme. Olkaa
rohkea, Elfride, ja kiivetkää.»

Elfride valmistautui nousemaan sanoen: »Tätä silmänräpäystä minä
aavistelin silloin tornissa ollessamme. Minä ajattelin, että se oli
tuleva!»

»Tässä ei ole aikaa taikauskoon», sanoi Knight. »Jättäkää kaikki
sellaiset ajatukset.»

»Minä teen niin», vastasi Elfride nöyrästi.

»Astukaa nyt jalkanne minun käteeni; sitten toinen. Kas niin — hyvin
tehty. Nojatkaa olkapäihini.»

Elfride sijoitti jalkansa hänen kätensä muodostamaan tukikohtaan ja oli
kyllin korkealla päästäkseen näkemään kukkulan pinnan äyrään toisella
puolen.

»Voitteko nyt kiivetä tasanteelle?»

»Pelkään, etten voi. Minä koetan.»

»Mitä näette?»

»Kalliorinteen.»

»Mitä siinä?»

»Kanervaa ja hienoa ruohoa.»

»Ettekö näe mitään muuta — miestä tai jotakin inhimillistä olentoa?»

»En ketään.»

»Koettakaa nyt päästä ylemmäksi. Näettehän tuon mättään yläpuolellanne.
Tarttukaa siihen kiinteästi, mutta älkää siihen ehdottomasti varautuko.
Astukaa sitten olkapäilleni; minä uskon, että siten pääsette ylös.»

Elfride teki vapisevin jäsenin niinkuin käskettiin. Knightin käytöksen
yliluonnollinen levollisuus ja juhlallisuus vaikuttivat häneen antaen
hänelle rohkeutta, joka ei ollut hänen omaansa. Hän ponnistautui
hyppyyn Knightin hartioilta ja pääsi ylös.

Sitten hän kääntyi katsomaan taaksensa.

Onnettomuudeksi oli hänen ponnistuksensa Knightin oman painon lisäksi
tullen liikaa sille kvartsinkappaleelle, joka oli jalan tukena. Tuo
kappale oli alkujaan vieraana lisänä tukeutunut suunnattomiin mustiin
kerrostumiin, ja satojen vuosien sateet olivat vähitellen sitä
kulutelleet ja irroitelleet, niin että se nyt oli jokseenkin löyhässä.

Se liikkui. Knight tarttui molemmin käsin hänen ulottuvillaan olevaan
mättääseen.

Kvartsinkappale, joka oli hänet pelastanut, oli nyt ihan hyödytön. Se
vierähti pois näkyvistä samoihin alailmoihin, jotka olivat nielleet
kaukoputken.

Toinen niistä mättäistä, joihin hän nyt varautui, lähti irti
juurinensa, ja Knight alkoi seurata kvartsimöhkälettä. Hetki oli
kamala. Elfride päästi tuskan huudon, taivutti päätänsä ja peitti
kasvonsa käsiinsä.

Mättäiden peittämän rinteen ja jättiläismäisen äkkijyrkän kallion
välimaalla oli sarja sakaraisia kallionkielekkeitä, jotka muodostivat
edellistä rinnettä jyrkemmän vierun. Tuuma tuumalta hitaasti
liukuessaan niitä kohti Knight vihdoin epätoivoissaan tarttui alimpaan
kasvimättääseen. Se pysähdytti hänen liukumisensa. Knight riippui
nyt sananmukaisesti käsivarsiensa varassa, mutta kun vieru oli
sangen loiva, se riitti vapauttamaan hänen käsivartensa osasta hänen
painoansa, mutta ei suinkaan tarjonnut sellaista tasapintaa, joka olisi
voinut hänet kannattaa.

Tästä kamalasta ruumiin ja mielen jännityksestä huolimatta Knightillä
oli hetkinen aikaa tuntea kiitollisuutta. Elfride oli pelastettu.

Elfride makasi kyljellään hänen yläpuolellansa — sormet ristissä.
Nähdessään Knightin jälleen pysähtyneen hän hypähti seisaalleen.

»Minä voin teidät pelastaa ainoastaan juoksemalla hakemaan apua!» huusi
hän. »Kunpa olisin minä kuollut teidän sijastanne! Miksi yritittekään
niin kovin minua pelastaa?» Hän käännähti pois lähteäkseen juosten
etsimään apua.

»Elfride, kuinka pitkän ajan tarvitsette juostaksenne Endelstowiin ja
takaisin?»

»Kolme neljännestuntia.»

»Se ei käy päinsä; minun käteni eivät kestä kymmentä minuuttia. Eikö
ole ketään lähempänä?»

»Ei; ellei sattumalta joku ohikulkija.»

»Sellaisella ei olisi mitään keinoa minun pelastamisekseni. Eikö siellä
ylhäällä ole mitään seivästä tai keppiä?» Elfride silmäili ympärilleen.
Ei näkynyt mitään muuta kuin kanervaa ja ruohoa.

Minuutti — kenties enemmänkin — kului kummankin vaietessa. Yht'äkkiä
tuskan avuttomuus hävisi Elfriden kasvoista. Hän hävisi reunan yli pois
Knightin näkyvistä.

Knight tunsi olevansa henkilöistyneen yksinäisyyden valloissa.




XXII


Karut kalliot, kaiken korkuiset, ovat yhtä yleisiä kuin merilinnut
Exmoorin ja Land’s Endin välisellä rannikolla; mutta tämä sivuilta
saarrettu ja ympäröity yksilö oli niistä kaikkein rumin. Niiden huiput
eivät ole turvallisia ilmavirtojen tutkimispaikkoja, kuten Knight
kauhukseen oli havainnut.

Hän piteli yhä kiinni vierusta — ei hurjan epätoivoisena, vaan sitkeän
päättävästi, tahtoen mitä parhaimmin käyttää kaiken kestävyytensä
määrän ja tehdä siten Elfridelle mahdolliseksi toteuttaa aikeensa, mikä
se lieneekään ollut.

Hän oli nyt maailman lapsuusajan välittömässä läheisyydessä. Yhtäkään
nykyisyydestä muistuttavaa lehteä tai hyönteistä ei ollut hänen ja
menneisyyden välillä. Näiden mustien jyrkänteiden ja kaikkien elämän
taisteluun osaaottavien olentojen jyrkkää vastakohtaisuutta ei
ilmaissut mikään paremmin kuin viimeisillä tasanteilla tavattavien
ruohojen, jäkälien ja kanervien harvalukuisuus.

Knight mietti, miksi Elfride oli niin äkkiä hävinnyt näkyvistä, mutta
ei voinut ehkäistä sitä vaistomaista päätelmää, että hänellä tuskin oli
enää toivomisen syytä. Mikäli hän voi asiaa arvostella, oli ainoana
pelastuksen mahdollisuutena köyden tai seipään löytyminen, ja se
mahdollisuus oli tosiaankin vähäinen. Näiden korkeiden rantahietikkojen
maaperä oli jätetty siinä määrin viljelemättömäksi, että ne olivat
peninkulmamääriä aitaamattomat ja että niillä tuskin milloinkaan kukaan
kävi muulloin kuin koottaessa ja laskettaessa karjalaumoja, jotka
löysivät niistä niukan ravintonsa.

Aluksi, kun kuolema tuntui epätodennäköiseltä, koska se ei ollut
milloinkaan ennen ollut hänen vieraanansa, Knight ei voinut ajatella
tulevaisuutta eikä mitään menneisyyteen liittyviä asioita. Hän voi vain
jäykästi katsella Luonnon petollista yritystä, jonka tarkoituksena oli
hänen tuhoaminen, ja kokea sitä ehkäistä.

Sen seikan nojalla, että kallio muodosti sisäpinnan suuressa lieriössä,
jonka kärki oli taivaalla ja pohja meressä, hän voi nähdä äkkijyrkän
pinnan kaartumassa kummallakin puolellansa. Hän silmäili alaspäin ja
käsitti entistä selvemmin, kuinka tämä julma kallio häntä uhkasi.

Eräs niistä tavallisista asioiden yhteenpunoutumisista, joiden nojalla
eloton luonto houkuttelee ihmismieltä sen hetkiseksi pysähtyessä
epäröimään, Knightin silmien edessä oli kivettymä, kallion pinnasta
hieman ulkonemassa. Se oli silmillä varustettu olento. Silmät, kuolleet
ja kivettyneet, olivat häneen suunnatut. Se oli eräs niistä varhaisten
aikojen kuoriaisista, joita nimitetään trilobiiteiksi. Knight ja tuo
alkeellinen olento, jonka elämä oli sykähdellyt miljoonia vuosia
aikaisemmin, näyttivät nyt kohdanneen toisensa kuollessaan. Hänen
näkökentässään ei ollut mitään muuta sellaista olentoa, joka olisi
milloinkaan elänyt ja pyrkinyt pelastamaan ruumistansa niinkuin hän nyt.

Olento edusti alhaista eläinkunnan astetta, sillä noiden lukemattomien
liuskakerrostumien osoittamat tasanteet eivät olleet milloinkaan
kantaneet älyä, joka olisi sen nimen ansainnut. Zoofyytit, nilviäiset
ja kuoriaiseläimet olivat noiden muinaisten aikojen korkeimmat
kehitysmuodot. Ne suunnattoman pitkät aikajaksot, joita jokainen
noista kerrostumista edusti, eivät olleet tietäneet mitään ihmisen
ylevyydestä. Ne olivat suuria aikoja, mutta myöskin vähäpätöisiä, ja
vähäpätöiset olivat niiden jäännökset. Knight oli joutunut kuolemaan
vähäpätöisen ympäröimänä.

Knight oli geologi; ja niin voimakkaasti vallitsee tottumus satunnaisia
tilaisuuksia ohjaillen ihmisten ajatuksia, että hänen ajatuksellansa
oli aikaa tuossa kauhistuttavassa tilanteessa yhdellä silmäyksellä
havaita ne erilaiset näkymöt, jotka sijaitsivat tuon olennon aikakauden
ja nykyisen välillä.

Aika sulkeutui hänen edessään kuin viuhka. Hän näki itsensä
vuosien toisessa päässä, näkemässä alkua ja kaikkia välilläolevia
vuosisatoja samalla kertaa. Hurjat, eläintennahkoihin puetut miehet,
jotka puolustusta ja hyökkäystä varten pitelivät valtavia nuijia
ja kärjellisiä keihäitä, kohosivat kalliosta kuin haamut tuomitun
Macbethin eteen. He elelivät kallioluolissa, metsissä ja maakuopissa
— kenties läheisten kallioiden onkaloissa. Heidän takanansa oli
varhaisempi joukko. Siellä ei näkynyt yhtäkään ihmistä. Valtavia
norsumaisia hahmoja — mastodontti, virtahepo, tapiiri, suunnattoman
suuria antilooppeja, megatherium ja myledon — kaikki vieretysten.
Vieläkin taampana oli lintuja valtavine nokkineen ja hevosenkokoisia
sikaeläimiä. Vielä varjomaisemmat olivat synkät krokodiilimaiset
ääriviivat — alligaattorit ja muut kömpelöt hahmot, joiden päätekohtana
oli jättiläislisko, iguanodon. Niiden takana näkyi lohikäärmeiden
hahmoja ja lentäviä matelijoita, joiden joukot pimittivät taivaan;
vieläkin kauempana oli alemmalla kehitysasteella olevia kalaolentoja,
ja niin edespäin, kunnes hänen edessään olevan kivettyneen elinkauden
näyt olivat ilmeistä nykyisyyttä. Nuo kuvat kulkivat Knightin sisäisen
katseen ohi kymmentä minuuttia lyhyemmässä ajassa, ja hän tarkasteli
jälleen todellista nykyisyyttä. Oliko hän kuoleva? Se ajatus, että
Elfride jäisi maailmaan vaille hänen hellyyttänsä, sattui hänen
sydämeensä kuin isku. Hän oli toivonut pelastuvansa, mutta mitä voikaan
tyttö tehdä? Knight ei uskaltanut liikahtaa tuumaakaan. Ojensiko
kuolema tosiaankin kättänsä? Aikaisempi tunto, jonka mukaan oli
epätodennäköistä, että hän nyt kuolisi, oli käynyt heikommaksi.

Knight piti kuitenkin yhä kiinni kalliosta.

Mietteliäille ja karaistuneille länsirannikon asukkaille, jotka
viettävät suurimman osan päiviänsä ja öitänsä ulkosalla, Luonto ilmenee
mielialoiltansa vaihtelevana aivan toisenlaisessa mielessä kuin
runoniekoille: se näyttää suosivan eräitä tekoja eräinä määrättyinä
aikoina, minkään lain voimatta tehdä niiden ilmenemistä tajuttavaksi.
Sitä pidetään henkilönä, jonka mielenlaatu on eriskummallinen,
olentona, joka ei sirottele ystävällisyyksiänsä ja julmuuksiansa
vuorotellen, puolueettomasti ja järjestyksessä, vaan sydämetöntä
ankaruutta ja valtavaa jalomielisyyttä epämääräisten oikkujensa
mukaan. Ihminen on aina joko tuhlailijan suosikki tai saiturin elätti.
Epäystävällisinä tuokioina Luonnon kepposissa ilmenee jonkinlaista
kissamaista pilaa, jonka aiheuttaa uhrin nielaisemisen esimaku.

Sellainen ajattelutapa oli ollut Knightin mielestä järjetön, mutta
nyt hän alkoi sitä omaksua. Aluksi hänet oli isketty kiinni kallioon.
Nyt seurasi uusia kidutuksia. Sade yltyi ja ahdisti häntä tavattoman
kiinteästi, ja Knight johtui otaksumaan syynä olevan sen seikan, että
hän jo oli sellaisessa ylen kurjassa asemassa. Sateen näyttämölle
ilmestyttyä voi asioiden järjestyksessä havaita täydellisen muutoksen.
Sade ei pudonnut alaspäin, vaan nousi ylös. Voimakas nouseva ilmavirta
ajoi sadepisarat mukanansa jyrkännettä ylös, ja niiden vauhti oli
niin ankara, että ne pistivät hänen ihoonsa kuin kylmät neulat.
Jokainen pisara vaikutti kuin nuoli; nuolet tuntuivat kohottavan
häntä kärjissään. Putoava sade ei voinut milloinkaan vaikuttaa
niin kiduttavasi! Lyhyessä ajassa hän oli läpimärkä, kahta kohtaa
lukuunottamatta: olkapäitä ja hatunpohjaa.

Vaikka tuuli ei muuten ollutkaan voimakas, se puhalsi täällä vinhasti.
Se tempoi hänen nuttuansa ja kohotti sen liepeitä. Me olemme
enimmäkseen tottuneet pitämään kaikkea epäorgaanista vastustusta
älyttömän, tutkimattoman sattuman työnä, joka uuvuttaa pikemmin
kärsivällisyyttämme kuin voimaamme. Mutta ainakaan tällä kertaa
vihamielisyys ei paneutunut tuohon hitaaseen ja inhottavaan muotoon.
Se oli kosmillinen tekijä, toimelias, kurittava, voittoa himoitseva;
määräperäinen eikä vain mieletön ihmisen tielle esteeksi asettuva.

Knight oli arvioinut käsivarttensa voiman todellista suuremmaksi. Se
alkoi jo uupua. »Hän ei palaa milloinkaan, hän on ollut poissa jo
kymmenen minuuttia», virkkoi Knight itsekseen.

Tuo erehdys johtui hänen kokemuksensa tavattomasta kiinteydestä; itse
asiassa Elfride oli ollut poissa vain kolme minuuttia.

»Kun kuluu vielä sama verta, niin minä olen hukassa», mietti Knight.

Sitten ilmeni eräs toinen seikka, joka sekin osoitti, kuinka mahdotonta
on suorittaa vertailuja sellaisessa tilanteessa.

»Tämä on kesäilta», ajatteli hän, »ja minun eläessäni ei sade ole
kesäisenä päivänä milloinkaan ollut niin rankka eikä niin kylmä.»

Hän erehtyi jälleen. Sateen määrä oli ihan tavallinen ilman lämpö
samoin. Niiden voimaa lisäsi nyt, kuten ainakin, niiden uhkaava
esiintyminen.

Hänen jälleen alaspäin silmäillessään tuuli ja vesipärskeet kohottivat
hänen viiksiänsä, pyyhkivät pitkin poskia, silmäripsien alle ja
silmiin. Hän näki allansa merenpinnan — se näkyi siinä aivan hänen
jalkojensa alla, mutta todellisuudessa enemmän kuin neljäsataa jalkaa
niiden alapuolella. Me väritämme näkemämme esineet omien mielialojemme
mukaan. Jos katselija olisi ollut onnellisemmassa asemassa, niin meri
olisi hohdellut hänen silmiinsä syvän sinisenä; nyt se näytti ihan
mustalta. Kapean vaahtojuovan hän hyvin tunsi, mutta sen äänekäs
liikunto oli niin etäinen, että se tuntui pelkältä keinunnalta ja sen
loiske oli tuskin kuuluva. Valkoinen reunus mustassa meressä — hänen
paariliinansa päärmeineen.

Maailma oli tavallaan ylösalaisin. Sade nousi alhaalta. Hänen
jalkojensa alla oli ilmava avaruus ja tuntemattomuus; hänen
yläpuolellansa oli tukeva, tuttu maankamara ja sen pinnalla hänen
eniten rakastamansa.

Armoton luonto puhui kaksin äänin ja vain kaksin. Lähempänä kaikui
hänen korviinsa tuulen vihellys, etäämpänä humisi mittaamaton
valtameri, joka hieroi rauhatonta kylkeänsä Nimettömän kallion
kupeeseen.

Knight piteli yhä kiinteästi kiinni. Uskoiko hän Elfriden tulevan
avuksi? Kenties. Rakkaus on uskoa, ja usko, samoinkuin poimittu
kukkanen, elää vielä juurettomanakin.

Ei olisi voinut odottaa auringon paistavan sellaisena iltana. Se
ilmestyi kumminkin näkyviin, kaukana meren selällä. Ei tavanomaisine
kultaisine päärmeineen, maiseman etäisimpiä ääriä hyväillen, ei
omituisine valkoisine hohtoineen, jonka se toisinaan vaihteeksi
omaksuu, vaan veripunaisena läikkänä lyijyntummalla pohjalla —
punaisena naamana, jossa asui juopunut tuijotus.

Useimmat älykkäät henkilöt tietävät olevansa älykkäät, ja vain harvat
ovat kyllin tuhmat salatakseen asian itseltään tai toisilta, vaikka
kerskailevaa näyttelyä voidaankin nimittää itserakkaudeksi. Knight,
joka ei paljoa näytellyt, tiesi älynsä olevan keskimittaa paremman. Ja
hän ajatteli — hän ei voinut olla ajattelematta — että hänen kuolemansa
merkitsisi nimenomaista hyvän aineksen hukkumista ja että sellaisen
surmaamiskokeen esineeksi olisi voitu valita vähemmän kehittynyt elämä.

Katkeralla mielellä ollessaan muutamat ihmiset haaveksivat, että
auttamattomat olosuhteet vain yrittävät ehkäistä älyn tavoitteluja.
Jos luovut himoitsemasta kauan tavoittelemaasi asemaa ja siirryt
toiselle uralle, niin palkinto on piankin kädessäsi — kuten näyttää,
siitä syystä, että vastavoima pettyneenä havaitsee enemmän kidutuksen
mahdottomaksi.

Knight luopui kerrassaan ajattelemasta elämää ja kääntyi katselemaan
Tummaa Laaksoa ja tuonpuolista tuntematonta tulevaisuutta. Me emme
seuraa häntä niiden mietteiden hämäriin syvyyksiin. Riittäköön, kun
kerromme, mitä lopulta tapahtui.

Sinä hetkenä, jolloin Knight oli lakannut ajattelemasta elämäänsä,
hänen yläpuolellansa olevan rinteen reunaviiva häiriytyi. Siihen
ilmestyi tumma kohta. Se oli Elfriden pää.

Knight varustautui kohta jälleen lausumaan elämää tervetulleeksi.

Kun ystävä pitkistä ajoista ensi kerran silmäilee äärimmäiseen
yksinäisyyteen tuomitun henkilön kasvoja, niin niiden ilme on ylen
liikuttava. Kiitollisen kaunopuheinen on esimerkiksi yksitoikkoiseen
yksinäisyyteen suljettujen majakanasujainten ilme, kun he tervehtivät
heidän luoksensa saapunutta vierasta, kaunopuheinen ja kaikkein
huolimattomimmankin havaitsijan tunteita liikuttava.

Sellainen, mutta vielä verrattomasti ilmehikkäämpi, oli Knightin
Elfrideä kohti kohottama katse. Hänen kasvojensa piirteet olivat
syventyneet uurteiksi, ja jokainen niistä näytti kiittävän tulijaa.
Hänen huulensa lausuivat nimen »Elfride», vaikka tunneliikunto
ei kehittynytkään ääneksi. Mahdotonta on kuvata hänen silmiensä
ilmettä, jossa oli kaunopuheisuuden koko asteikko, rakastajan syvästä
rakkaudesta aina siihen kiitollisuuteen saakka, jota tuntee lähimmäinen
toisen häntä muistaessa.

Elfride oli palannut. Knight ei tietänyt, mitä hän oli tullut tekemään.
Hän kenties tuli vain katselemaan hänen kuolemaansa. Mutta hän oli joka
tapauksessa palannut eikä jättänyt häntä kerrassaan, ja se merkitsi
paljoa.

Oli äärimmäisen merkillistä nähdä Henry Knight kiitollisena siitä,
että sai katsella Elfrideä, jota hän vielä äskettäin oli pitänyt
pelkkänä lapsena, joka oli häälytellyt häntä niinkuin puu häälyttelee
linnunpesää — joka oli mestaroinut häntä ja saanut hänet mitä
katkerimmin itkemään omaa mitättömyyttänsä. Elfride silmäili puolestaan
häntä, kasvot sateen ja kyynelten kostuttamana. Knight hymyili heikosti.

»Kuinka tyyni hän onkaan!» ajatteli Elfride. »Kuinka suuri ja jalo hän
onkaan voidessaan olla noin tyyni!» Elfride olisi silloin mielellään
kuollut kymmenen kertaa hänen puolestansa.

Elfriden silmiin sattui höyryaluksen liukuva hahmo, mutta hän ei siitä
enää välittänyt.

»Kuinka kauan voitte vielä odottaa?» Tuuli kantoi sanat alas hänen
kalpeilta huuliltaan.

»Neljä minuuttia», vastasi Knight vielä heikommin äänin.

»Mutta jos on hyvä toivo pelastumisesta?»

»Seitsemän tai kahdeksan.»

Knight huomasi nyt, että Elfridellä oli käsivarrellaan käärö valkoista
palttinaa ja että hänen vartalonsa oli omituisesti ohentunut. Niin
sanomattoman hoikka ja taipuisa oli Elfride sinä hetkenä, että
sadenuolien kevyet iskut näyttivät häntä taivuttavan piestessään hänen
kylkiänsä ja poveansa ja särkyessään pärskeeksi hänen kasvoissaan.
Läpimäräksi kastuminen yleensäkin vähentää vaatteiden luomaa runsautta,
mutta Elfriden vaatteet näyttivät imeytyvän hänen ruumiiseensa käsineen
tavoin.

Varjelematta itseänsä sateen hyökkäykseltä muuten kuin kohottamalla
kättänsä ja pyyhkäisemällä pois pärskeen, milloin se sattui suoraan
hänen silmiinsä tuiskahtamaan, hän istuutui ja alkoi kiireesti
repiä palttinaa kaistoiksi. Ne hän solmi päästä yhteen ja palmikoi
kuin köyden. Lyhyessä ajassa hän oli siten punonut kahdentoista tai
neljäntoista jalan pituisen nuoran.

»Voitteko odottaa, kunnes sen sidon?» kysyi hän pelokkaasti silmäten
alas.

»Voin, ellei se kestä kovin kauan. Toivo on luonut minuun ihmeellistä
tarmoa.»

Elfride repi nyt jäljelläolevan aineksen aivan kapeiksi kaistoiksi,
solmi nekin yhteen ja kiersi nuoran toisen ympärille, koska se muuten
olisi taipunut liestymään.

Knight, joka tarkkaavasti silmäili tapahtumaa, oli nyt oivaltanut hänen
tarkoituksensa, ja virkkoi: »Minä voin odottaa vielä kolme minuuttia.
Käyttäkää te se aika koetellaksenne solmujen kestävyyttä, solmua
toisensa jälkeen.»

Elfride kohta totteli, koetteli jokaista asettamalla jalkansa nuoralle
ja kiskoen käsin. Yksi solmuista petti.

»Ajatelkaahan! Se olisi pettänyt, ellette olisi osannut varoa!»
huudahti Elfride säikähtyneenä.

Hän solmi solmun uudelleen. Nuora oli nyt kokonaisuudessaan luja ja
luotettava.

»Kun olette laskenut sen alas», sanoi Kinght, jo nyt paneutuen jälleen
johtajaksi, »peräytykää reunamalta niin kauas kuin nuora sallii.
Nojautukaa sitten alas ja pidelkää sitä molemmin käsin.»

Hän oli aluksi suunnitellut varmemman tavan pelastumisekseen, mutta
siihen sisältyi sen haitta, että Elfriden henki saattoi joutua vaaraan.

»Minä olen sitonut sen vyötäisilleni», huudahti Elfride, »ja minä
nojaan vieremän reunaan pidellen sitä käsin.»

Siinä oli se suunnitelma, jota Knight oli ajatellut, mutta ei tahtonut
ehdottaa.

»Minä nykäisen sitä kolme kertaa, kun olen äyrään takana», jatkoi
Elfride, »merkiksi siitä, että olen valmis. Olkaa varuillanne, olkaa
mitä parhaimmin varuillanne, minä pyydän teitä!»

Hän pudotti nuoran alas nähdäkseen kuinka paljon sitä oli tarpeen
äyrään sille puolen, kääntyi ja hävisi näkyvistä kuten aikaisemminkin.

Nuora hipoi Knightin hartioita. Aivan pian sitä nykäistiin kolme kertaa.

Hän odotti vielä sekunnin tai pari ja kävi sitten kiinni.

Jyrkänteen yläosan kalteva pinta, joka oli tyhjäkätiselle kiipeäjälle
hyödytön, oli nyt verrattoman arvokas. Ainoastaan puolet hänen
painostansa riippui nyt suoranaisesti palttinanuorasta. Muutamien
käsivarsi- ja jalkaliikkeiden avulla, nuoran tukemana, hän pääsi ylös
tasanteelle.

Hän oli pelastettu, ja pelastaja oli Elfride.

Knight ojensi kangistuneita jalkojansa ikäänkuin unesta herännyt ja
hyppäsi äyrään yli.

Hänet nähdessään Elfride hypähti jaloilleen melkein kiljahtaen ilosta.
Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja kertoivat puolen tuokion
kestäessä ihmeellisen tarinan salatusta tunteesta. Voimatta vastustaa
syttyvää virikettä he syöksyivät toistensa syliin.

Samana hetkenä Elfriden silmät tahtomattaan kääntyivät etsimään
höyryalusta. Se oli kiihtänyt vauhtiansa ja ehtinyt jo pois näkyvistä.

Elfriden sielua värähdytti yllättävä ilon puuska hänen ajatellessaan,
että oli pelastanut syvästi kunnioittamansa miehen mitä kamalimmasta
kuolemasta. Tuo tunne muuttui Stepheniin kohdistuvan velvollisuuden
uhmaamiseksi ja nimenomaiseksi vannotun uskollisuuden unohtamiseksi.
Jokainen hänen tahtonsa hermo totteli nyt orjallisesti hänen
tunnottansa — tahto johtavana voimana oli hänestä hävinnyt. Jäädä
mistään välittämättä, niinkuin hän nyt jäi, hänen käsivarsiensa
suojaan, oli riittävän täydellinen tulos — kaikkien hänen elämänsä
vuosien loistava kruunu. Knight kenties oli vain kiitollinen eikä
rakastanut häntä. Mitäpä siitä: oli äärettömästi suurempi asia olla
suuremman orjana kuin pienemmän kuningattarena. Vaikka sellainen tunto
ei koitunutkaan nimenomaiseksi ajatukseksi Elfriden herkässä mielessä,
se kuitenkin siellä eli.

Kahden henkilön on mahdoton mennä lähemmäksi suuteloa kuin Knight ja
Elfride noina vastustamattoman syleilyn tuokioina rankassa sateessa.
He eivät kumminkaan suudelleet. Knightin ominainen luonnonlaatu ei
sallinut hänen käyttää hyväkseen sitä tunnustusta, jonka Elfride oli
vaieten lausunut.

Elfride toipui ja yritti lempeästi vapautua.

Knight päästi hänet vastustellen ja silmäili häntä sitten kiireestä
kantapäähän. Elfride näytti pieneltä kuin lapsi. Knight havaitsi, mistä
hän oli nuoran saanut.

»Elfride, minun Elfrideni!» huudahti hän kiitollisen hämmästyksen
vallassa.

»Minun täytyy nyt teidät jättää», sanoi Elfride, kasvojen sävähtäessä
kaksin verroin punaisiksi ja ilmaistessa ilon ja häveliäisyyden
sekaista tunnetta. »Seuratkaa te minua, mutta vähän matkan päässä.»

»Sade ja tuuli viiltelevät teitä; kylmyys teidät surmaa. Jumala teitä
siunatkoon uhrautuvaisuudestanne! Ottakaa minun nuttuni ja pukekaa se
yllenne.»

»Ei, minä kyllä lämpenen juostessani.»

Elfrideä ei suojannut mikään muu kuin hänen hameensa. Naisen äly oli
saanut vihjeen ja oli keksinyt keinon. Knightin maatessa pyörryttävällä
jyrkänteellä kuolemaa odotellen hän oli riisunut kaikki vaatteensa
ja pukenut jälleen yllensä ainoastaan liivinsä ja alushameensa.
Kaikkien muiden vaatekappaleiden joka lanka makasi maassa villa- ja
puuvillanuorana.

»Minä olen usein ennenkin kastunut läpimäräksi», lisäsi hän.
»Pansyn selässä ratsastaessani minä olen joutunut kymmenet kerrat
rankkasateeseen. Hyvästi, kunnes jälleen kohtaamme toisemme, pukimissa
ja rauhoittuneina, kodin lieden ääressä!»

Sitten Elfride lähti juoksemaan hänen luotansa läpi rankkasateen kuin
jänis, tai pikemmin niinkuin fasaani, joka juoksee pyrstö matalana
ollen lentämisaikeissa, mutta ei kumminkaan lennä. Elfride oli pian
poissa näkyvistä.

Knight tunsi itsensä epämieluisan märäksi ja vilustuneeksi, mutta siitä
huolimatta hänen mielensä oli hehkua täynnä. Hän osasi antaa täyden
arvon Elfriden hienotunteisuudelle, mutta tunsi puoli tuntia kestävän
eron mitä ikävimmäksi häviöksi itselleen.

Hän poimi maasta solmitut ja liuskoiksi riistetyt palttinan, pitsin ja
koruompelun kappaleet ja heitti ne käsivarrellensa. Maassa hän havaitsi
kastuneen ja rypistyneen kirjekuoren. Yrittäessään levittää sitä
alkuperäiseen muotoonsa hänen käteensä jäi sen sisältämä paperi, joka
putosi ja joutui tuulen vietäväksi. Se liiti oikealle, liiti vasemmalle
— lensi kallion jyrkänteelle ja meren yläpuolelle, missä kohosi
korkealle ilmaan. Siellä se kiiriskeli, kunnes vihdoin lensi takaisin
hänen päänsä yli.

Knight lähti paperia tavoittamaan ja saikin sen haltuunsa. Hän katsoi,
oliko se ollut talteenottamisen arvoinen.

Se oli kahtasataa puntaa koskeva pankin talletuskuitti, miss
Swancourtin nimelle kirjoitettu. Epäkäytännöllinen tyttö oli kerrassaan
unohtanut ottaneensa sen mukaansa.

Knight taittoi sen huolellisesti kokoon, pisti taskuansa ja lähti
Elfriden jälkeen.




XXIII


Stephen Smith oli sillävälin astunut Castle Boterelin laiturille ja
hengitti kotiseutunsa ilmaa.

Hänen ihonsa oli tummunut, viikset kasvaneet ja parta alkanut menestyä
— siinä tärkeimmät hänen ulkomuodossaan tapahtuneet muutokset.

Huolimatta sateesta, joka oli hieman tauonnut, hän otti pienen
matkalaukkunsa käteensä, jätti muut matkatavarat majataloon ja lähti
astelemaan kukkulain yli kohti itäistä Endelstowia. Paikkakunta
sijaitsi omassa laaksossaan, kauempana sisämaassa kuin läntinen
kylä, ja vaikka olikin lähellä viimeksimainittua, se ei kumminkaan
suuressa määrin sitä muistuttanut. Itäinen Endelstow oli metsäisempi
ja hedelmällisempi; se saattoi kerskua lordi Luxellianin kartanosta
ja puistosta, ja siellä ei ollut niitä autioita ylänköjä, jotka
tekevät rannikon läheisyydessä sijaitsevat seudut kovin ilottomiksi.
Poikkeuksena oli kumminkin se pieni laakso, jossa sijaitsi pappila ja
mrs Swancourtin vanha kartano.

Stephen oli ehtinyt lähelle harjanteen huippua, kun alkoi sataa
rankemmin. Haeskellessaan tilapäistä suojaa hän alkoi astua
jyrkästi kohoavaa polkua, joka alaosassaan johti halki tiheiden
pähkinäpuulehtojen. Ylempänä se vei tasanteelle valtamaantien
välittömään läheisyyteen, missä ulkoneva ja pensaiden peittämä
kallionkieleke tarjosi etsityn suojan. Stephen käytti sitä hyväkseen
ja kääntyi vasemmalle katselemaan maisemaa, joka lepäsi hänen edessään
kuin avattu kirja.

Hänen nähtäviinsä levisi se laakso, jossa Elfriden asunto sijaitsi.

Tältä katselupaikalta näkymö esiintyi sikäli omituisena, ettei se
ilmennyt selväpiirteisenä etualana enempää kuin hämyisenä taustanakaan,
kun näet äkkijyrkkä rinne peitti näkyvistä koko keskiosan. Hänen
lähimmässä läheisyydessään kasvaviin puihin ja pensaisiin liittyvänä
näkyi etäinen seutu, jonka rajaviivan muodosti nimettömään — täältä
käsin katsottuna pieneen ja mitättömään — jättiläiseen päättyvä
kalliosarja. Stephenin olkapään vieressä olevan oksan lehti peitti
näkymättömiin kokonaisen kukkulan hänen vastassaan olevasta etäisestä
seudusta, viheriä pähkinäkimppu kokonaisen ylängön, ja itsensä suuren
vuoren sai näkymättömäksi kääpiömäinen kallio hänen vieressään. Stephen
oli katsellut kaikkea tuota jo sadat kerrat ennen, mutta ei ollut
milloinkaan silmäillyt näkymöä niin hellin tuntein kuin nyt.

Asteltuaan samaan suuntaan hieman kauemmaksi, hän voi nähdä
Länsi-Endelstowin kirkon tornin, jonka alla hänen oli määrä sinä iltana
kohdata Elfride. Samalla hän havaitsi rantakallioilta päin liikkuvan
valkoisen täplän. Aluksi se näytti matalalla lentävältä merilokilta,
mutta vihdoin kävi ilmi, että se oli nopeasti juokseva ihminen.
Hahmo kiiti eteenpäin huolimatta sateesta, joka oli saanut Stephenin
pysähtymään, painui kanervaista rinnettä alas, ehti laaksoon ja oli
poissa näkyvistä.

Miettiessään tuon ilmiön merkitystä hän hämmästyksekseen näki
samasta lähtökohdasta sukeltavan näkyviin toisen liikkuvan täplän,
mahdollisimman toisenlaisen kuin edellinen sikäli, että se oli
ainoastaan mustuutensa nojalla havaittavissa. Se noudatti hitaasti ja
säännöllisesti liikkuen samaa suuntaa, ja varsin varmasti voi päätellä,
että tämä oli mieshenkilö. Hänkin laskeutui vähitellen alemmaksi ja
hävisi laaksoon.

Sade oli jälleen laantunut, ja Stephen palasi tielle. Silmäillessään
eteenpäin hän näki kaksi miestä ja ajoneuvot. Pian heidät jälleen
pimitti korkea pensasaita. Ennenkuin he jälleen sukelsivat näkyviin,
hän kuuli keskustelevia ääniä.

»Hänen täytyy pian olla lähiseuduilla, jos hän kerran tulee», kuului
sanovan soinnukas ääni, josta Stephen heti tunsi Martin Cannisterin.

»Niinpä minäkin arvelen», virkkoi toinen ääni — Stephenin isän.

Stephen astui eteenpäin ja kohtasi keskustelijat. Hänen isänsä ja
Martin kävelivät, lähinnä parhaisiin vaatteisiinsa puettuina, ja heidän
vierellänsä asteli kimo kieseinensä.

»All right, mr Cannister, tässä on mies, jota kaipaatte!» huudahti
nuori Smith käyttäen heti vanhaa tervehdystapaa. »Tässä minä olen, isä.»

»All right, poikani, ja ilahduttaapa se mieltäni!» vastasi John
Smith ylen mielissään. »Kuinka voit? No, lähdehän tästä kotiin äläkä
enää täällä sateessa viivy. Tällainen sää on varmaan kamala nuorelle
miehelle, joka vasta palaa takaisin niin kuumasta maasta kuin Intiasta,
vai mitä arvelet, kuoma Cannister?»

»Totta kyllä. Entä kuinka kaikki tavarat kotiin kuljetetaan? Siinä
kaiketi on laatikkoa jos jonkinlaista, on huikeita kääröjä ja hienoja
vieraan maan varuksia, luulen ma?»

»Tuskinpa sentään kaikkea tuota», virkkoi Stephen nauraen.

»Me otimme rattaat mukaamme, koska ajattelimme lähteä suoraa päätä
Castle Botereliin ollaksemme siellä ennen maihin tuloasi», sanoi hänen
isänsä. »'Hevonen puihin’, sanoi Martin. Mikäpäs siinä, pistetään
vain, sanoin minä ja tein sen siekailematta. Eiköpä nyt ole parempi,
jos Martin lähtee rattailla hakemaan tavaroita ja me astelemme tästä
kotiin?»

»Minä olen kotona melkein samassa ajassa kuin tekin. Peggy astelee
vielä varsin hyvin, vaikka aika alkaa vaatia siltä veroansa niinkuin
meiltä muiltakin jokaiselta.»

Stephen kertoi Martinille, mistä tavarat olivat löydettävissä, ja
jatkoi sitten matkaansa kotiinpäin isänsä seurassa.

»Kun tulit päivää ennen kuin aluksi odotimme», sanoi John, »niin
havaitset, että kaikki on ylösalaisin. Me tapoimme sian tänä aamuna,
kun ajattelimme, että sinulle ruoka maittaa matkan jälkeen. Leikkaamme
sen vasta illalla. Joka tapauksessa saamme siitä kelpo liemen tai
paistin, joka menee mukiin sinapilla höystettynä ja hyvällä oluella
alas valeltuna. Äitisi se on hangannut koko talon puhtaaksi sinun
tuloksesi, pyyhkinyt pölyt ja ostanut uuden pesuvadin ja -kannun
kuljeksivalta ruukkukauppiaalta, joka sattui tulemaan meidän ovellemme;
kynttilänjalat on puhdistanut ja ikkunat kirkastanut! Ja ties mitä
kaikkea on tehnytkään. Ei täällä ole koskaan ollut sellaista menoa, ei
totisesti.»

Loppumatka kului tällaisissa jutuissa ja Stephenin tiedustellessa
äitinsä vointia. Tultuaan lähelle jokea ja sen takana olevaa mökkiä he
kuulivat muurarimestarin kellon lyövän päivän tunteja neljännesminuutin
väliajoin, joiden kuluessa Stephen kuvaili elävästi mieleensä, kuinka
hänen äitinsä etusormi vaelsi ympäri kellotaulua minuuttipuikon keralla.

»Kello pysähtyi tänä aamuna, ja äitisi tuntuu asettelevan sitä
kohdallensa», virkkoi hänen isänsä selitellen.

Heidän astuttuaan sisään ja Stephenin kunnioittavasti ja lämpimästi
tervehdittyä äitiänsä — eukolla oli yllään tummansininen puuvillahame,
jonka pintaa peittivät lukemattomat uudet ja täydet kuut, tähdet
ja planeetit, vieläpä siellä täällä vaihteen vuoksi jonkinlainen
pyrstötähden tapainen — kuultiin ulkoa rattaiden kolinaa, ja Martin
Cannister saapui nähtäviin — tai paremmin sanoen: saapui suuri laatikko
ja sen alla liikkuva jalkapari, jonka yläruumista ei ollenkaan näkynyt.
Kun kaikki tavarat oli purettu ja Stephen oli lähtenyt yläkertaan
vaihtamaan vaatteita, mrs Smithin mieli tuntui löytävän kadonneen
johtolankansa.

»Meidän kellomme ei tosiaankaan ole kymmenen pennin arvoinen», sanoi
hän kellon puoleen kääntyen ja yrittäen saada heiluria liikkeelle.

»Onko se jälleen seisahtunut?» tiedusteli Martin osaaottavasti.

»Tietysti», vastasi mrs Smith ja jatkoi samaan sävyyn, niinkuin
ainakin eukot, joiden kieli mieluummin käsittelee sellaisia asioita,
jotka soveltuvat kulloiseenkin mielialaan, kuin sellaisia, joiden
sopii sanoa sointuvan hetken tilanteeseen. »John kuluttaisi monta
puntaa vuodessa, jos kävisi päinsä, sen puhdistamiseen, vaikka sitä
voi tohtoroida itse aivan yhtä hyvin. 'Kello on jälleen seisahtunut,
John’, sanon minä hänelle. 'Parasta antaa se puhdistettavaksi’, kuuluu
hänen neuvonsa. Tekee viisi shillingiä. 'Kello jälleen korisee’, sanon
minä. 'Parasta antaa se puhdistettavaksi’, neuvoo hän jälleen. 'Kello
lyö väärin, John’, sanon minä. 'Parasta antaa se puhdistettavaksi’,
sanoo hän yhä. Rattaat olisi varmaan jo hangattu poikki, jos minä
olisin hänen neuvoansa kuullut, ja minä vakuutan teille, että olisimme
voineet ostaa koreankin uuden kellon niillä rahoilla, jotka olemme
viimeisten kymmenen vuoden aikana tuhlanneet tuohon viheriänaamaiseen
viheliäiseen. Niin, Martin, te olette varmaan kastunut. Poikani on
mennyt yläkertaan vaatteita vaihtamaan. John on kosteampi kuin minulle
on mieleen, mutta hän sanoo, ettei vähän mitään haittaa. Muutamia
mrs Swancourtin palvelijattaria on täällä käynyt — juoksivat sateen
suojaan ollessaan kävelyllä — ja minä vakuutan teille, etteivät heidän
päähineensä olleet parhaassa kunnossa.»

»Kuinkas täällä voidaan? Me olemme olleet Castle Boterelissä, ja tässä
Jumalan ilmassa on pää parkani joutunut aivan hunningolle; pihisee,
pihisee, pihisee; kalaa siinä paistetaan aamusta iltaan», kuului
samassa rämeä ääni ovelta.

»Jumal’antakoon; kuka se siellä?» kysyi mrs Smith ja näki kääntyessään
William Wormin, joka yritti saada itseään näyttämään kohteliaalta
ja ystävälliseltä levittämällä kasvoihinsa hymyä, joka ei tuntunut
olevan missään yhteydessä hänen mielialansa kanssa. Hänen takanansa
seisoi nainen, joka oli suunnilleen kaksi kertaa häntä kookkaampi, iso
sateenvarjo pään yli kohotettuna. Hän oli mrs Worm, Williamin vaimo.

»Käykää sisään, William», kehoitti John Smith. »Ei täällä joka päivä
sikaa tapeta. Samoin te, mrs Worm. Tervetuloa. Kirkkoherran luota
lähdettyänne te ette ole useinkaan näkyvissä.»

»Niin, totta puhuen en liiku paljon ulkosalla, kun kirkossakäyminen
ei ole enää velvollisuutena, niinkuin oli pappilassa palvellessani.
Mutta poikani kelpaa nyt puomia hoitelemaan, ja niin minä sanoin, että
'Barbara, käydäänpä katsomassa John Smithiä’.»

»Ikävä kuulla, että teidän päänne on aina vain kehnossa kunnossa.»

»Niin, saatte uskoa, että tuo kalan paistaminen jatkuu yöt päivät. Ja
tiedättekö, toisinaan ei siellä olekaan pelkkiä kaloja, vaan silava ja
sipuli siellä kärisee. Minä kuulen sen pihinän ja porinan niin selvästi
kuin ikänä, eikö totta, Barbara?»

Mrs Worm, joka oli koko tuon ajan askarrellut sateenvarjon
sulkemishommissa, vakuutti väitteen todeksi, ja osoittautui nyt,
huoneeseen astuttuaan, avarakasvoiseksi, hyvännäköiseksi naiseksi,
jonka poskessa olevasta syylästä törrötti esiin vähäinen karvatukko.

»Olettekos koettanut mitään keinoa metelinne parantamiseksi?»
tiedusteli Martin Cannister.

»Olenhan tuota, johan sitä on koetettu jos jotakin. Sallimus se on
armelias mies, ja minä olen toivonut, että olisi jo tuon huomannut, kun
olen niin monta vuotta pappilassakin elänyt, mutta eipäs vain ole siitä
vapahtanut. Ohhoh, minä olen raihnainen mies-rähjä, kyllä on elämässä
elämistä!»

»Totta, liiankin totta, William Worm. Niin on laita. Silmänsä siinä saa
pitää auki eläessään, muuten on kaikki piankin pitkin ja poikki.»

»Riisukaa toki päällysvaatteenne, mrs Worm», kehoitti mrs Smith. »Me
olemme aika mylläkässä, totta puhuen, sillä poikani on piskahtanut
kotiin Intiasta päivää aikaisemmin kuin odotimme, ja sianpistäjä tulee
tuossa paikassa paloittelemaan.»

Mrs Barbara Worm, joka ei tahtonut halpamaisesti käytellä hyväksensä
mylläkässä olevia ihmisiä heitä vartioitsemalla, riisui päähineensä ja
viittansa kiinnittäen samalla katseensa oven ulkopuolella kasvaviin
kukkasiin.

»Siinäpä kauniita tiikerililjoja!» virkkoi mrs Worm.

»Niin, ovathan ne, mutta niiden tähden on vastus lapsista, jotka
pyrkivät kätten välitse niistä marjoja poimimaan.»

»Ja ukonhatut ne näyttävät yhtä kopeilta kuin ainakin.»

»Niin», vastasi mrs Smith syventyen opettavaisesti asiaan, »meneväthän
ne mukiin toisten joukossa eivätkä kysy suurta vaivaa. Samaa sopii
sanoa noista päivänkakkaroista. Niistä kukista minä pidän paljon,
vaikka ovatkin yksinkertaisia. John sanoo, ettei hän välitä sellaisista
kukista, mutta miehillä ei ole silmää millekään somalle. Hän sanoo
pitävänsä eniten kukkakaalista. Ja minä vakuutan, että kevätaikana saan
pelätä ja vapista, sillä se on selvää murhaa.»

»Älkäähän toki, mrs Smith.»

»John kaivelee juuret ylt'ympäri, nähkääs. Ja niin se hänen lapionsa
liikkuu, kuinka kulloinkin sattuu, puhki juurien, sipulien ja kaiken,
mikä ei ole noussut pinnalle ihan näkyviin, ylösalaisin hän kääntää
kaikki ja leikkaa viipaleiksi. Viimeksi kun menin tulpaanejani
hoitelemaan, niin mitäs näinkään: kaikki sipulit nurinniskoin ja varret
väärinä. Hän oli ne keväällä mullistanut, mutta nuo ovelat luomukset
olivat pian havainneet, ettei taivas ollut siellä, missä se ennen oli
ollut.»

»Entä mitä ovat nuo pitkäkukkaiset tuolla aidan vieressä?»

»Nekö? Siunatkoon, ne ovat noita kauheita Jaakopin tikapuita! Niitä
en voi kiittää; minua hartaasti harmittaa, että ne niin mielellään
viihtyvät siinä, missä niitä ei kaivata. Ne saattavat olla hyviäkin
tavallansa, mutta minä en huoli sellaisista, joita hoidonpuute ei
tapa. Teinpä mitä tahansa, kaivoin, raavin, revin, aina niitä vain on
liikaa. Minä katkon niiden juuret, mutta pinnalle ne vain työntyvät,
kolmin kerroin voimallisempina. Jos heitän ne aidan taakse, niin siellä
ne kasvavat ja tuijottelevat minua päin, niinkuin nälkäinen koira
kartoitettuna, ja ryömivät takaisin viikon tai parin kuluessa. Niitä
on siellä ja niitä on täällä, ja jos istutatte niitä paikkaan, missä
mikään muu ei voi menestyä, niin saatte niitä yllin kyllin kuukauden
tai kahden kuluessa. John rakensi uuden tunkion tässä viime kesänä
ja sanoi: 'Kuulehan, Maria, jos sinulla on joitakin kukkia tai muuta
sentapaista, niin istuta minun tunkioni ympärille, jotta se hieman
peittyy näkyvistä, vaikka ei siinä suinkaan mikään erinomainen kasvi
viihtyne.’ Mitäs muuta: minä ajattelin, että onpahan tuossa Jaakopin
tikapuut; minä pistän sen sinne, eihän se sellaisessa paikassa voi
mitään haittaa matkaan saattaa.’ Ja niin minä niitä sinne istutin. Ne
kasvoivat kasvamistaan, tunkiossa ja tunkion vieressä, peittäen sen
kohta kokonaan. Kun joku sitten mieli sitä käyttää kasvitarhassaan,
niin mitäs hän sanoi: 'Peijakas sinun kukkasi periköön, Maria! Ovat
syöneet kaiken hyvän minun tunkiostani, niin ettei se ole hiekkakasaa
parempi!’ Niin olivat tehneet, ne ahnaat. Minä uskon, etteivät ne
oikeastaan kukkia olekaan, vaan mitä lienevät rikkaruohoja, jos totuus
tunnustetaan.»

Samassa saapui Robert Lickpan, sianpistäjä ja ajomies. Keittiössä
riippuva syötetyn otuksen ruho halkaistiin selkärankaa pitkin. Mrs
Smith keitteli sillävälin lientä.

Halkaisemisen ja paloittelun välillä pantiin olut kiertämään, ja Worm
ja sianpistäjä kuuntelivat John Smithin kuvausta siitä, kuinka hän
oli kohdannut Stephenin. He kuuntelivat, silmät tyhjinä tuijottaen
pöytäliinaan, jottei mikään ulkomaailman asia häiritsisi heidän
yrittäessään kohtausta tarkoin mieleensä kuvata.

Stephen tuli alakertaan kesken kertomusta, ja hänen saapumisensa sekä
tervehdysten aiheuttaman pienen keskeytyksen jälkeen tarina jatkui,
ikäänkuin ei hän olisi läsnä ollutkaan, ja se kerrottiin hänellekin,
kuten henkilölle, joka ei asiasta mitään tiedä.

»’Hei’, sanoin minä, kun sain hänet näkyviini, 'tuolla se poika
tulee, sillä minä tunnen hänet hänen isoisänsä käynnistä’; hän näet
astelee ihan samoin kuin isä-vainajani. Oli siinä sentään jotakin
'irti maasta’, joka minua kummastutti. Hän tuli lähemmäs, ja minä
sanoin: ’Se on poika; minä tunnen hänet mustasta laukustansa pitkän
matkan tulijaksi.’ Mutta tie on auki koko maailmalle, ja saattaahan
niitä matkamiehiä olla useampiakin. Mutta minä pidin silmäni kovana ja
sanoin Martinille: ’Se on poika, sillä minä tunnen hänet tuosta kepin
pyörittämisestä ja tutusta askelesta.’ Sitten hän tuli lähemmäksi ja
sanoi: 'All right’. Sitten jo sopi vannoa, että se oli hän.»

Nyt arvosteltiin Stephenin ulkomuotoa.

»Posket ovat nyt vähän laihemmat kuin silloin, kun näin hänet
pappilassa enkä ollenkaan miestä tuntenut, uskokaa pois,» sanoi Martin.

»Mitä ihmettä», virkkoi toinen kääntämättä katsettansa Stephenin
kasvoista, »minä olisin tuntenut hänet missä tahansa. Isänsä nenä ihan
pilkulleen.»

»Niin minulle on usein sanottu», virkkoi Stephen vaatimattomasti.

»Pitempi hän on aivan varmasti», sanoi Martin tarkastellen Stepheniä
kiireestä kantapäähän.

»Minä ajattelin, että hän on ihan saman kokoinen», virkkoi Worm.

»Siunatkoon, se johtuu siitä, että hän on samalla lihonut». Ja kaikkien
silmät suuntautuivat tutkivaisina kohti Stephenin liivejä.

»Minä olen vain tällainen vaivainen ukko-rähjä, mutta voinpahan tehdä
myönnytyksiä», sanoi William Worm. »Kuinka hän tulikaan vieraana ja
muukalaisena Swancourtin pappilaan, ja yksikään sielu ei häntä tuntenut
monien vuosien jälkeen! Elämä on kiperä ja kapera, Stephen — mutta
luulenpa, että minun pitää sanoa teille 'sir'?»

»Ei ollenkaan, se ei ole nyt tarpeen», vastasi Stephen, vaikka tekikin
mielessään päätöksen kartella tuon tutunomaisen veikon läheisyyttä
niinpiankuin tulisi anelemaan itselleen Elfriden kättä.

»Vai niin», virkkoi Worm mietteissään, »joku muu ei olisi tyytynyt
vähempään. Onpa ero miehillä.»

»Ja samoin sioilla», huomautti John Smith silmäillen oman sikansa
halkaistua ruhoa.

Robert Lickpan, sianpistäjä, tunsi tässä kohden olevansa kutsuttu
ottamaan osaa keskusteluun.

»Niin, onhan niillä oma luontonsa sioillakin», huomautti hän aluksi.
»Niitä on sattunut minun tielleni merkillisiäkin.»

»Sitä en epäile, mestari Lickpan», vastasi Martin, jonka äänensävy
ilmaisi, että hänen vakaumuksensa samoinkuin hyvä käytöksensäkin vaati
sellaista vastausta.

»Niin», jatkoi sianpistäjä, niinkuin ainakin henkilö, joka on tottunut
siihen, että häntä kuunnellaan. »Eräskin oli kuuromykkä, ja me emme
saaneet selville, mikä sikaa oikeastaan vaivasi. Se söi niinkuin
ainakin, jos näki ruuhensa, mutta jos oli selkä ruuheen päin, niin sai
kolistella sankoa vaikka koko päivän; sika-parka ei kuullut yhtään
mitään. Mutta hyvin se lihoi, ja minä en ole ikänäni nähnyt sian
paremmin aukeavan, kun se oli tapettu, ja mureata se oli syötävää, ei
paremmasta apua; vaikka höyhenenruodin läpi olisi sen imenyt.»

»Toinen taas», kävi pistäjä jatkamaan, kun oli sitä ennen antanut
kulauksen olutta lipua alas kurkusta aivan omia aikojansa ja oli
asettanut haarikkansa ihan samaan paikkaan, mistä oli sen ottanut —
»toinen tuli sekopääksi.»

»Sepä surullinen juttu!» hymisi mrs Worm.

»Niin sen kävi, raukan! Niin sekopääksi kuin ikänä voi tulla kristitty
ihminen. Aikaisemmin se oli ollut hyvin alakuloinen eikä sitä suinkaan
koskaan pidetty minään toivorikkaana sikana. Se oli Andrew Stainerin
sika — ei kenenkään muun kuin juuri hänen.»

»Minä muistan sian vielä varsin hyvin», todisti John Smith.

»Ja sievä porsashan se olikin. Ja tunnettehan kaikin farmari Bucklen
rodun? Jokaikinen niistä sairastaa reumatismia aina tähän päivään asti,
kun ovat porsaina asuneet kosteassa lätissä.»

»No, eikös nyt oteta ja punnita», ehdotti John.

»Jos ei se olisi sellainen poika, niin punnitsisimme kokonaisena;
mutta kun on, niin otetaan puolikas kerrallaan. Muistathan vanhan
leikinlaskun, John?»

»Muistanhan sen, vaikka onkin jo monta vuotta siitä, kun sen ensi
kerran kuulin.»

»Niin», sanoi Lickpan, »tuota vanhaa perhepilaa on viljelty suvussamme
jo miespolvien aikoja, valehtelematta. Isäni käytteli sitä sikoja
pistäessään enemmän kuin viisiviidettä vuotta — koko sen ajan, jona
ammattiansa harjoitti. Ja hän kertoi kuulleensa sen poikana pahaisena
isältänsä, joka käytti sitä ihan samoin, kun sattui siantappo, ja
siantappo oli siantappoa siihen aikaan.»

»Aivan varmasti.»

»Minä en ole pilaa vielä kuullut», sanoi mrs Smith houkutellen.

»En minäkään», yhtyi häneen mrs Worm, joka ainoana vaimovieraana tunsi
kohteliaisuuden vaativan olemaan kaikessa samaa mieltä kuin talon
emäntä.

»Olettepa, ihan varmaan olette», sanoi pistäjä silmäillen
epäluuloisesti tietämättömyyden pimeydessä vaeltavia naisia.
»Eihän se suurikaan asia ole — sitä en suinkaan tahdo väittää. Se
alkaa suunnilleen näin: 'Kölli kyllä sikanne painon sanoo’, sanon
minä. Ystävät ja kylänmiehet silloin luulevat minun tarkoittavan
poikakölliäni, vaikka minä tarkoitankin puntarinkölliä. Hah-hah-haa!»

»Heh-heh-hee!» nauroi Martin Cannister, joka oli kuullut tuon
yllättävän jutun selityksen jo sata kertaa.

»Hoh-hoh-hoo!» nauroi John Smith, joka oli kuullut sen tuhat kertaa.

»Hih-hih-hii!» nauroi William Worm, joka ei ollut sitä milloinkaan
kuullut, mutta pelkäsi asiaa ilmaista.

»Sinun isoisäsi ei ollut mikään tuhma poika, kun teki tuon jutun»,
virkkoi Martin Cannister siirtyen iloisen arvostelun ilmavampaan
piiriin.

»Olihan hänellä pää kohdallansa. Ja nähkääs, kun Lickpaneille on aina
siunautunut pojanköllejä, niin juttu on siirtynyt eteenpäin aina meidän
päiviimme asti.»

»Jooseppi raukka, teidän toinen poikanne, ei valitettavasti saa
milloinkaan tilaisuutta sitä seurassa esittää», virkkoi mrs Worm
mietteissään.

»Eipä kylläkään. Niin, isoisä oli nokkela poika, kuten sanottu; mutta
olen minä tuntenut vielä nokkelamman. Se oli Levi-setä. Levi-setä teki
nuuskarasian, jonka avaamisen piti antaa päänvaivaa hänen ystävillensä.
Hänellä oli tapana panna se kiertämään häissä, ristiäisissä ja muissa
hupaisissa seuroissa, ja antaa miesten koetella kekseliäisyyttänsä.
Siinä erinomaisessa nuuskarasiassa oli takana jousi, joka liikkui
edestakaisin, sarana siinä kohdassa, missä kansi näytti olevan,
toisessa päässä vetotappi, etupuolella ruuvi ja nuppeja ja pykäliä
kaikkialla. Toinen koetteli jousta, toinen tappia, mutta miten
lienevätkin yrittäneet, rasia ei auennut. Missä nyt luulette rasian
salaisuuden piilleen?»

Kaikki ilmaisivat kasvojensa ilmeillä, että heidän yhdistetyt
ajatuksensa eivät kyenneet pulmaa ratkaisemaan.

»Rasia ei auennut ollenkaan. Se ei ollut tehtykään aukeamaan, ja olisi
voinut yrittää aina tuomiopäivään asti, sillä rasian kansi oli tiukasti
kiinniliimattu.»

»Syvät oli miehellä meiningit, kun teki sellaisen rasian.»

»Niin oli. Se oli ihan Levi-sedän tapaista.»

»Oli. Minä muistan miehen varsin hyvin. Pisin mies, mitä olen koskaan
nähnyt.»

»Oli hänellä mittaa kotitarpeiksi. Poikaiän jälkeen hän ei milloinkaan
nukkunut sängyssä — ei löytänyt mistään riittävän pitkää. Asuessaan
tuossa pienessä mökissä lammen rannalla hän tapasi joka ilta jättää
huoneensa oven auki, kun makuulle meni, ja oikaista jalkansa eteiseen.»

»Kuollut on hänkin jo ja kuopattu, ja samoin käy meidän kaikkien»,
huomautti Worm täyttääkseen vaitiolon, joka seurasi Robert Lickpanin
esitystä.

Sian punnitseminen ja paloitteleminen tapahtui, ja samalla
keskusteltiin vilkkaasti Stephenin matkoista. Sitten päivän
teurastuksen ensimmäiset antimet, sipulin kerällä käristettyinä,
siirtyivät paistinpannusta pöydälle — höyryäviä ja sihiseviä
kappaleita, jotka vaivatta löysivät tiensä läsnäolijoiden suihin.

On myönnettävä, että talon herraspoika näytti sangen huonosti
soveltuvan näiden toimitusten yhteyteen. Hänen mielensä sitäpaitsi ei
ollut kyllin filosofinen tehdäkseen hänelle mahdolliseksi kaikessa
rauhassa seurustella noiden henkilöiden, isänsä ystävien kanssa. Hän
ei ollut milloinkaan elänyt pitkiä aikoja kotosalla — tuskin ollenkaan
lapsuutensa jälkeen. William Wormin läsnäolo oli asian hankalin
seikka, sillä vaikka Worm olikin lähtenyt pois mr Swancourtin luota,
tutunomainen seurustelu entisen palkollisen kanssa muistutti Stepheniä
liian voimallisesti siitä luokittelusta, jonka kirkkoherra aikoinaan
oli hänen, Stephenin, kaatamista silmälläpitäen suorittanut. Mrs Smith
oli tietoinen järjestelynsä puutteellisuudesta, joka oli asiaintilan
aiheuttanut. Hän puhui siitä Stephenille kahden kesken.

»Minä en välittäisi sellaisista vieraista, Stephen, mutta mitäs tehdä?
Ja isäsi on siinä määrin jalostumaton, että hän pitää niiden kanssa
seuraa enemmän kuin tarpeellista olisi.»

»Älkää olko millännekään, äiti», sanoi Stephen, »minä tyydyn siihen
nyt.»

»Kun eroamme lordin palveluksesta ja lähdemme sisämaahan — piankin,
toivon ma, — niin asia muuttuu. Me tulemme uusien ihmisten joukkoon ja
väljempään asumukseen ja pidämme itseämme vähän loitommalla.»

»Onko miss Swancourt kotona, tiedättekö?» kysyi Stedhen.

»On, isäsi on nähnyt hänet tänä aamuna.»

»Tapaatteko hänet useinkin?»

»Tuskin milloinkaan. Mr Glim, apulainen, käy toisinaan talossa, mutta
Swancourtit eivät tule kylään enää kuin läpiajaessaan. He aterioivat
lordin luona useammin kuin ennen. Niin, tässä on eräs paperilappu,
jonka joku poika toi tänne aamulla sinua varten.»

Stephen tarttui kiihkeästi paperiin ja avasi sen, hänen äitinsä
tarkastellessa häntä. Stephen luki, mitä Elfride oli kirjoittanut ja
lähettänyt, ennenkuin lähti rantakalliolle sinä ehtoopäivänä:

»Minä suostun. Olen kirkon luona yhdeksän aikaan tänä iltana. — _E.S._»

»Minä en tiedä, Stephen», sanoi hänen äitinsä painokkaasti,
»ajatteletko vielä miss Elfrideä, mutta jos minä olisin sijassasi,
en hänestä välittäisi. Sanotaan, ettei mrs Swancourtin rahoista tule
yhtään hänen tytärpuolensa osaksi.»

»Sää näkyy kääntyvän kauniiksi; minä lähden hieman katselemaan seutua»,
sanoi Stephen väistäen suoraa kysymystä. »Minun palatessani vieraat
kenties ovat lähteneet, ja me voimme keskustella vapaammin.»




XXIV


Auringon laskettua sade oli tauonnut, mutta yö oli pilvinen, ja
kuun valo, jota himmensi ja hajoitti sen usvakehä, valautui maille
mantereille haaleanharmaana.

John Smithin mökin ovelta lähti tumma hahmo, joka kevyin askelin eteni
nopeasti kohti Länsi-Endelstowia. Kohottuaan pian korkeammille maille
hän kääntyi seuraamaan rattaidenraiteita ja näki päämääränänsä olevan
kirkon selvästi piirtyvän taivasta vasten. Ei ollut kulunut puolta
tuntiakaan hänen lähdöstänsä, kun hän jo astui kirkkomaan aidan yli
johtavia portaita.

Säännötön aitaus oli yhä vielä vanhaan kallioon nimenomaisesti kuuluva
osa. Ruoho oli edelleenkin pitkää, ja haudat olivat siinä asussa, johon
kuluvat vuodet olivat suvainneet muuttaa Martin Cannisterin ja hänen
edeltäjänsä, Stephenin oman isoisän muovaamat vakinaiset muodot.

Ilmassa helähti ääni, joka kuului tulevan siltä suunnalta, missä Castle
Boterel sijaitsi. Siellä löi kirkon kello, ja sen ääni kaikui tyynessä
ilmassa niin selvänä kuin se olisi tullut viereisestä tornista, joka
yksinäiseen hiljaisuuteensa vaipuneena ei antanut mitään sellaisia
elonmerkkejä.

»Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan,
yhdeksän.» Stephen laski huolellisesti lyönnit, vaikka hyvin tiesikin
niiden luvun ennakolta. Kello oli yhdeksän. Oli se hetki, jonka Elfride
itse oli maininnut sopivimpana kohtaamisen hetkenä.

Stephen seisoi kirkon ovella ja kuunteli. Hän olisi kuullut toisen
henkilön hengityksen oven kaaren alla; siellä ei ollut ketään. Hän
painui syvemmälle oviaukkoon, istui kivirahille ja odotti sykkivin
sydämin.

Heikkoina kuuluvat äänet vain tehostivat hiljaisuutta.

Niistä huomattavin oli kaukaa rannikolta kuuluva meren nousu ja lasku.
Heikompana kuului loitolta yökehrääjän ääni. Kaikkein heikoimpia
vaikutelmia heikkojen joukossa aiheuttivat lentävät hämähäkinsiimat,
lähellä kirkonovea vaivalloisesti ryömivä konna, mato, joka yritti
kiskoa maahan lakastunutta lehteä ja tuulenhenki, joka saapui yhä
lähemmäksi ja vaimeni olemattomiin hänen eteensä, siivekäs siemen
taakkanansa.

Kaikkien noiden pehmeiden äänien joukossa ei ollut sitä ainoata
pehmeätä ääntä, joka yksin oli hänen ikävöimisensä esineenä — Elfriden
astunnan ääntä.

Stephen istui siten kokonaisen neljännestunnin kuulostaen, jäsentäkään
tukahduttamatta. Sitten hän asteli kirkon länsipuolelle. Hänen
ehdittyään tornin kulmaukseen häntä vastassa oli valkoinen hahmo. Hän
vetäytyi säikähtyneenä takaisin, mutta malttoi kohta mielensä. Siinä
oli nuoren Jethwayn hautapaasi, joka yhä näytti yhtä uudelta kuin sinä
päivänä, jolloin se oli pystytetty. Se valkoinen kivi, josta se oli
hakattu, vaikutti omituisen kaamealta paikkakunnan kivilouhoksista
peräisin olevien tummien paasien keskellä.

Stephenin mieleen johtui se yö, jona hän oli Elfriden keralla siinä
istunut, ja hän muisti varsin hyvin, kuinka oli silloin pahoitellut,
että Elfride oli, jospa vasten tahtoansakin, ottanut vastaan
lemmenpalvontaa jo ennen hänen tuloansa. Mutta nykyinen kouraantuntuva
pelontunne sai tuon entisen tunnon näyttämään aivan joutavalta, ja
niin hän asteli hautojen lomitse kirkkomaan rajalle, mistä päivän
aikaan saattoi selvästi nähdä pappilan ja Swancourtien nykyisen
asumuksen. Kukkulalle johtavalta polulta ei kuulunut askeltakaan, mutta
viimeksimainitun talon ikkunasta loisti valo.

Stephen tiesi, ettei voinut olla kysymystä mistään erehdyksestä aikaan
tai paikkaan nähden ja ettei lupauksen täyttämistä voinut estää mikään
vaikeus. Hän odotti vieläkin siirtyen kärsimättömyydestä sellaiseen
mielentilaan, jossa ajan kuluminen ei herättänyt mitään vaikutelmaa.
Hänet herätti haavelmistaan Castle Boterelin kello.

Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan,
yhdeksän, _kymmenen_.

Vasara iski vain kerran enemmän, mutta kuinka toisenlainen olikaan sen
herättämä tunnelma!

Stephen lähti kirkkomaalta vastakkaisesta portista ja asteli
kukkulanrinnettä alaspäin. Hän liikkui hitaasti kohti Elfriden kodin
veräjää, avasi sen hiljaa ja käveli hiekoitettua käytävää pitkin
ovelle. Siihen hän pysähtyi muutamaksi minuutiksi.

Sitten kuului hänen korvaansa miehen äänen hiljaa lausumia sanoja
avoimesta ikkunasta nurkan takaa. Niihin vastasi heleä, pehmeä nauru.
Elfride siellä nauroi.

Stephen tunsi tuskan sydäntänsä kalvavan. Hän palasi samaa tietä,
jota oli tullut. On olemassa pettymyksiä, jotka meitä kiduttavat,
ja on toisia, jotka iskevät meihin hautaan asti säilyvän haavan.
Viimeksimainitut ovat niin tuimia, ettei mikään saman toiveen myöhempi
tyydytys voi niitä täysin parantaa: ne merkitään onnen ikuiseksi
häviöksi. Niin oli nyt Stephenin laita: unelmaa kruunaavana sädekehänä
oli ollut heidän salainen kohtauksensa, ja vaikka Elfride olisikin
tullut hänen luoksensa nyt, kymmenen minuutin kuluttua, pettymys olisi
sittenkin yhä tuntunut.

Saavuttuaan kotiinsa nuori mies löysi sieltä kirjeen, joka oli saapunut
hänen poissaollessaan. Luullen sen sisältävän jonkin syyn Elfriden
poisjäämiseen, mutta voimatta kuvitella, kuinka se hänen tekonsa
oikeuttaisi, Stephen avasi nopeasti kirjekuoren.

Kirjeessä ei ollut sanaakaan Elfrideltä. Se sisälsi vain hänen
kahtasataa puntaansa koskevan talletustodistuksen. Toisella puolella
oli sekinkaava, johon Elfride oli merkinnyt saman summan, sekin
haltijalle maksettavaksi.

Stephen oli ymmällä. Hän yritti arvailla Elfriden vaikuttimia.
Kun ottaa huomioon, kuinka vähän Stephen tunsi hänen aikaisempia
tekojansa, on myönnettävä, että hän arvaili varsin älykkäästi: että
aamuisen tiedonannon ja illan sanattoman kieltäytymisen välimaalla oli
tapahtunut jotakin sellaista, mikä oli kerrassaan muuttanut Elfriden
suhtautumisen häneen.

Stephen ei tietänyt, mitä tehdä. Nyt tuntui mielettömältä lähteä
seuraavana aamuna Elfriden isän luo, kuten hän oli ajatellut, pyytämään
häntä suostumaan heidän kihlaukseensa, koska oli otettava huomioon
se mahdollisuus, ettei Elfride itse ollut enää hänen puolellansa.
Viisaalta näytti yksi ainoa menettelytapa: odottaa ja nähdä, mitä
päivät toisivat tullessaan, lähteä Birminghamiin suorittamaan hänelle
uskottu liiketehtävä, palata, ottaa selkoa, oliko mitään tapahtunut,
ja koettaa, mitä kohtaaminen voi vaikuttaa. Hänen peräytymisensä
aiheuttama hämmästys voisi kenties saada Elfriden osoittamaan piilevää
lämpöänsä yhtä nimenomaisesti kuin entisinä aikoina.

Tämä kärsivällisyyden näyte soveltui hyvin Stepheninlaisen miehen
luonnonlaatuun. Yhdeksän miestä kymmenestä olisi kenties menetellyt
ihan toisin: hyökännyt Elfriden läheisyyteen, hyviä tai huonoja keinoja
käyttäen, ja saanut aikaan jonkinlaisen ratkaisun — edukseen tai
vahingokseen.

Seuraavana aamuna hän lähti Birminghamiin. Vielä yksi kotipuolessa
vietetty päivä ei olisi asiaa haitannut, mutta hän ei voinut levätä,
ennenkuin oli aloittanut ja suorittanut loppuun sen ohjelman, jonka
oli itselleen asettanut. Ruumiillinen toimeliaisuus karkoittaa usein
pelontuskan yhtä täydellisesti kuin saavutettu varmuus.




XXV


Näinä poissaolon päivinä Stephen eli vaihtelevissa mielentiloissa.
Milloin hänen tunneliikuntonsa olivat toimeliaat, hän oli tuskan
vallassa. Milloin hän ei ollut tuskan vallassa, hänen toimitettavanansa
oleva liikeasia ajoi nimenomaisin väkivalloin hänen mielestänsä kaikki
Elfrideä ja rakkautta koskevat syvät mietteet.

Viikon lopulla lähtiessään paluumatkalle Stephen oli kypsytellyt
jokseenkin varmaksi sen päätöksen, että lähtisi näkemään Elfrideä
kasvoista kasvoihin. Hän käytti tälläkin kertaa mielireittiänsä —
pienellä kesähöyryllä Bristolista Castle Botereliin — koska rautateitse
kulkien nopeuden nojalla säästetty aika tuhlautui vaihdeasemilla
odottaessa ja radan kaarrellessa.

Oli kirkas hiljainen ilta syyskuun alussa, kun Stephen jälleen astui
maihin tuossa pienoisessa kaupungissa. Hän tunsi halua viipyä hetkisen
laiturilla, ennenkuin lähtisi nousemaan kukkuloille, sillä hänen
mielessään oli syntynyt romanttinen aie kulkea kotiin Elfriden asunnon
tietä, ja hän halusi liikkua sen läheisyydessä vasta sitten, kun illan
varjot suojasivat hänet riittävästi havaitsijoilta.

Niin odotellen yön tuloa hän silmäili rauhallista näkymöä, johon
lännen kalpea kajaste loi alakuloisen yksivärisen, hitaasti hämärtyvän
valaistuksen. Ilmaantui näkyviin tähti, sitten toinen ja kolmaskin.
Ne välkkyivät kahden satamassa lepäävän hiiliprikin raakapuitten ja
köysistön lomitse, ikäänkuin olisivat olleet niihin kiinnitettyjä
pienoisia lamppuja. Vuoksivetten hiljainen nousu keinutti uneliaasti
niiden mastoja pulpahdellen ja poristen joutilaan säännöllisesti
laiturin kulmissa ja koloissa.

Iltahämärä oli nyt kyllin taaja hänen tarkoituksiinsa, ja kun hän,
sangen alakuloisena, oli lähtemässä, liukui sataman keskiosaan pieni,
kahta henkilöä kantava venhe, kevyenä kuin varjo. Venhe saapui hänen
kohdallensa, lipui ohi ja laski maihin laiturin toisessa päässä,
Stephen oli havainnut airojen sulavasta liikunnosta, että toinen
venheessäolija oli mieshenkilö. Kun pari sitten nousi portaita tullen
paremmin näkyviin, Stephen voi erottaa, että toinen henkilö oli nainen,
ja että hänellä oli päähineessään jokin valkoinen koriste — nähtävästi
sulka. Tuo valkoinen täplä oli ainoa näkyvä kohta hänen vaatetuksessaan.

Stephen jäi heidän jälkeensä, ja he lähtivät menemään menojansa.
Stephen lähti hänkin astelemaan ja unohti pian koko seikan. Kuljettuaan
sillan yli, jätettyään valtatien ja aljettuaan edetä läntisen
Endelstowin laakson johtavaa polkua hän kuuli veräjän kilahtavan kiinni
muutaman askelen päässä edellänsä. Saavuttuaan veräjälle hän kuuli ihan
samanlaisen kilahduksen toiselta, kauempana sijaitsevalta veräjältä.
Ilmeisesti joku henkilö tai joitakin henkilöitä oli kulkemassa polkua
hänen edellänsä nurmipeitteen vaimentamin askelin. Stephen asteli nyt
hieman nopeammin ja havaitsi kaksi hahmoa. Toisen hatussa hohteli se
valkoinen sulka, jonka hän oli nähnyt naishenkilön hatussa laiturilla;
siinä oli sama pari, joka oli soutaen saapunut. Stephen jäi hieman
kauemmaksi jälkeen.

Laakson pohjasta, jota polku oli tähän saakka noudatellut, solisevan
puron vartta kulkien, lähti nyt toinen polku nousemaan vasemmalla
kädellä olevan kukkulan rinnettä. Tämä polku johti ainoastaan mrs
Swancourtin kartanoon ja pariin sen läheisyydessä sijaitsevaan
asumukseen. Se oli pitkät matkat vailla ruohopeitettä, ja Stephen tiesi
edellänsä kulkevan parin lähteneen tätä tietä, koska irralliset kivet
toisinaan narskahtelivat heidän jalkojensa alla. Stephen kulki samaan
suuntaan, mutta astui — itsekään tietämättä minkätähden — varovammin
kuin edellä kulkevat. Hänen mielensä askarteli vaistomaisesti
kysymyksessä, kuka tuo naishenkilö voi olla — joku kartanon vieras,
palvelijatar vaiko Elfride? Hän tiedusteli itseltänsä tiukemmin: voiko
tuo lady olla Elfride? Kiusallisen voimakkaana palasi mieleen Elfriden
taannoisen selittämättömän poisjäämisen mahdollinen syy.

He astuivat kartanon alueelle sivuveräjästä, josta lähtien polku —
nyt leveänä ja hyvin hoidettuna — johti haaveellisesti kierrellen
kahdeksankulmaiseen puistomajaan, jota nimitettiin Belvedereksi,
koska sen viheriäisiltä istuimilta avautui laaja näköala ympäristöön.
Polku johti tuon korkean kohdan yli sekä kartanoon että toisella
puolen sijaitsevaan puutarhurin asumukseen kääntyen sitten itäiseen
Endelstowiin. Stephen ei niin ollen arkaillut astua pitkin käytävää,
jota tuskin sopi sanoa yksityiseksi.

Hän oli kuulevinaan portin avautuvan ja sulkeutuvan takanansa, mutta ei
nähnyt ketään, kun kääntyi katsomaan.

Venheen väki saapui kesämajan luo. Toinen heistä sanoi:

»Pelkäänpä, että saamme nuhteita, kun olemme viipyneet näin kauan.»

Stephen tunsi kohta tutun äänen, joka nyt soi rikkaampana ja
täyteläisempänä kuin ennen. »Elfride!» kuiskasi hän itsekseen, nojaten
nuoren puun runkoon. Hänen sydämensä oli tauota sykkimästä; hän karttoi
etsimänsä selityksen löytämistä.

»Alkaa jälleen tuulla; saarni humisee!» virkkoi Elfride. »Kuuletteko
sen? Lieneekö jo myöhäkin?»

Stephen lähti puun luota.

»Minä otan tulta ja katson», kuului mies sanovan. »Mennään kesämajaan,
siellä on ilma tyyni.»

Tuo ääni kaikui Stephenin korvissa niinkuin pohjolan lintujen laulu
niiden palattua kotimaahansa, vanhana tuttuna, jota ei ollut havainnut
niin tutuksi, ennenkuin sen uudestaan kuuli.

He astuivat Belvedereen. Sen alaosan muodosti tiheänlainen
rimaristikko, ja ylempänä oli ikkunoiden asemesta aukkoja.

Kuului tulenraapaisu, ja rakennuksen sisäpuolelta säteili kirkas valo.
Samassa näkyi karkelevia lehdenvarjoja, runkojenvarjoja, hohtoisia
juovia, läikkiä ja kipunoita ja hopeisia lankoja. Se herätti hyttysiä,
jotka lensivät valoa kohti, toi näkyviin kirkkaita hämähäkinsiimoja
ja häiritsi kastematojen rauhaa. Stephen ei huolinut tarkata noita
ilmiöitä, vielä vähemmän ajan kulumista. Hän näki kesämajassa
voimakkaasti valaistun kuvan.

Ensinnäkin ystävänsä ja opettajansa Henry Knightin, josta hän
oli viimeksikuluneina aikoina vieraantunut; ei mistään muusta
nimenomaisesta syystä kuin poissaolon, lisääntyvän iän ja eroavien
kiintymysten vuoksi.

Hänen vieressään seisoi Elfride. Elfriden kasvot olivat nyt
naisellisemmat kuin silloin, kun Stephen oli häntä omaksensa
nimittänyt, mutta yhtä kirkkaat ja terveet kuin ainakin. Hänen runsaat,
kauniit hiussuortuvansa olivat nekin ennallaan; kampaustapa vain oli
hieman muuttunut.

Heidän otsansa olivat lähellä toisiansa, ja molemmat silmäilivät
alas. Elfride piteli kelloansa, Knight toisella kädellä tulta
toisen kiertyessä Elfriden vyötäisille. Osan kohtausta Stephen näki
vaakasuorain ristikkorimain lomitse, jotka luurangon kylkiluiden tavoin
leikkasivat heidän hahmojansa.

Knightin käsivarsi kiersi vieläkin kauemmaksi Elfriden vyötäisille.

»Puoli yhdeksän», sanoi Elfride hiljaisin äänin, jossa soi omituinen
musiikki. Sen aiheuttajana oli nähtävästi iloinen tietoisuus siitä,
että hän todellakin oli rakkauden esineenä.

Liekki pieneni ja sammui, ja kaikki peittyi pimeyteen, verrattomasti
tiheämpään kuin ennen valon syttymistä. Stephen kääntyi pois,
mieleltään masentuneena ja sairaana sydänjuuriaan saakka. Kääntyessään
hän näki kesämajan takana toisella puolella epämääräisen hahmon. Hänen
silmänsä tottuivat pimeään. Oliko tuo ihminen, vaiko taaja katajapensas?

Rakastavaiset nousivat, riensivät pois ja jatkoivat matkaansa kotiin
päin. Epäselvä hahmo oli lähtenyt liikkeelle ja kulki nyt Smithin ohi.
Henkilö oli niin tarkoin viittaan kääriytynyt, ettei hänestä erottanut
mitään muuta kuin ääriviivat. Hahmo liukui ohi äänettömästi.

Stephen astui esiin, koska pelkäsi jonkin onnettomuuden uhkaavan
toisia. »Kuka olette?» kysyi hän.

»Älä siitä huoli, kuka olen», kuului heikko kuiskaus viitan
laskoksista. »Se, _mikä_ minä olen, tulee hänenkin olla! Minä taisin
tuntea liiankin hyvin — ah, kuinka hyvin! — nuorukaisen, jonka sijan te
ryöstitte niinkuin tuo tuolla nyt ryöstää teidän sijanne. Tahdotteko
sallia hänen murtaa sydämenne ja saattaa teidät ennenaikaiseen hautaan
niinkuin sen, joka oli ennen teitä?»

»Te olette mrs Jethway, luulen ma. Mitä täällä teette? Ja miksi puhutte
niin hurjasti?»

»Siksi, että sydämeni on lohduton, ja kukaan ei siitä välitä. Käyköön
samoin hänen, joka on onnettomuuden minulle tuonut!»

»Vaietkaa!» huudahti Stephen pitäen kaikesta huolimatta Elfriden
puolta. »Hän ei loukkaa ketään tahallansa, ei milloinkaan! Kuinka
olette tänne tullut?»

»Minä näin heidän tulevan polkua ja halusin katsoa, eikö hän ollut
toinen heistä. Voinko olla häntä vihaamatta, kun ajattelen menneitä?
Voinko olla häntä vartioimatta, kun muistelen poikaani? Voinko olla
toivottelematta pahaa hänelle, kun toivoin pojalleni hyvää?»

Kumarainen hahmo lähti eteenpäin, kulki veräjästä ja painui vainion
varjoihin.

Stephen oli kuullut, että mrs Jethway oli poikansa kuoleman
jälkeen tullut vähämieliseksi, avuttomaksi naiseksi. Säälien häntä
ajatellessaan Stephen unohti hänen kärsimänsä kuvitellut vääryydet,
mutta ei Elfriden uskottomuuteen kohdistuvaa tuomiota. Se liittyi
niihin tuntoihin, joita hänen äskeinen kokemuksensa oli synnyttänyt.
Se tarina, jonka hänen näkemänsä pieni kohtaus oli kertonut, tuki
onnettoman naisen mielipidettä, joka tosin oli voinut olla aikaisemmin
pätemätön, mutta oli muuttunut varsin todeksi häneen nähden.

Hänen ruumistansa ja sieluansa ahdisti hiipivä epätoivo, joka oli
hillittömästä tuskanpuuskasta yhtä kaukana kuin nälkäännääntyminen
kuolettavasta laukauksesta. Se, mitä hän oli nähnyt, ei ollut ihan
odottamatonta, sillä hän oli viimeksikuluneiden ahdistuksen päivien
aikana taipunut selittämään epävarmuuden itselleen epäedulliseksi.
Toivo oli vain tilapäisesti keskeyttänyt hänen alinomaista pahaa
pelkoansa.

Hänen onnettomuutensa omituisena lisäseikkana oli sen merkillinen
muoto. Se tosiasia, että hänen kilpakosijanansa oli Knight, jota hän
oli ennen ihaillut, niinkuin nykyisinä aikoina vain harvoin mies toista
ihailee, lisäsi suruun syvää valittelua ja ivantuntua molempiin. Henry
Knight, jonka ylistystä hän oli alinomaa kaiuttanut Elfriden korviin,
mies, jota kohtaan Elfride itse oli tuntenut mustasukkaisuutta, koska
oli pelännyt hänen tähtensä menettävänsä Stephenin rakkautta, oli
luultavasti voittanut hänet sitäkin helpommin niiden ylistysten vuoksi,
joita esittämästä Stephen oli lakannut vasta Elfriden sitä vaadittua.
Elfride oli vallinnut häntä kuin kuningatar tässä asiassa samoinkuin
kaikissa muissakin. Vaikka Stephen olikin vain vilahdukselta nähnyt
hänen käytöstänsä ja kuullut ainoastaan muutaman hänen lausumansa
sanan, hän oli kumminkin ehtinyt huomata, että Knight oli aivan
toisessa asemassa kuin hän. Jos Elfride oli Stephenille hymyillyt
korkeudestansa, niin hän nyt näytti kunnioittaen seisovan Knightin
jalustan ääressä.

Elfriden mielenmuutoksen äkillisyys oli sekin uuden kidutuksen
aiheuttaja. Puolueeton tarkastelija voi sen selittää ainakin kahdella
eri tavalla. Se voi johtua joko siitä, että hän oli yrittänyt pysyä
uskollisena ensimmäiselle valinnalleen, kunnes nähty rakastaja
ehdottomasti sysäsi syrjään muistetun, tai siitä, ettei hän halunnut
menettää Stephenin rakkautta ennenkuin oli varma toisesta. Toiseen
vaihtoehtoon sisältyvä vaikutin teki sen kumminkin Stephen Smithin
mielestä kestämättömäksi selitykseksi, kun oli kysymyksessä Elfride.

Hän muisteli Elfriden hänelle kirjoittamia kirjeitä, joissa ei ollut
mainittu sanaakaan Knightistä. On kuitenkin huomattava, että hän olisi
voinut sen tehdä ainoastaan kahdessa kirjeessä. Toinen oli kirjoitettu
suunnilleen viikkoa ennen Knightin saapumista. Vaikka Elfride ei
siinä maininnutkaan Knightin luvanneen saapua, hänellä tuskin oli
nimenomaista syytä jättää se tekemättä. Seuraavassa kirjeessä hän oli
ohimennen Knightiin viitannut. Mutta sen kirjeen perille saapuessa
Stephen oli jo aikoja sitten lähtenyt Bombaystä.

Stephen silmäili taivasta vasten kuvastuvaa läheisen kartanon tummaa
hahmoa ja tunsi vihaavansa tätä paikkaa. Hän ei tuntenut asiaan
liittyviä seikkoja, mutta yhdisti vaistomaisesti toisiinsa Elfriden
häilyväisyyden, hänen isänsä naimisiinmenon ja heidän oleskelunsa
lontoolaisessa seurapiirissä. Hän avasi puutarhan rautaveräjän
yhtä hiljaa kuin tullessaankin ja lähti vainiolle. Sieltä hän voi
nähdä vanhan pappilan, rakennuksen, joka yksin liittyi hänen itävän
rakkautensa mieluisiin muisteloihin. Kääntyen alakuloisena pois
paikasta, joka ei enää ollut se tyyssija, johon hänen ajatuksensa
voivat kaukaa liitää, hän kääntyi kohti itäkylää saapuakseen isänsä
kotiin ennenkuin ehtivät siellä mennä levolle.

Suorin tie kulki puiston halki. Hän ei pitänyt kiirettä. Onni käskee
useinkin kiirehtimään, mutta murhe kaipaa harvoin erinomaista
ponnistusta. Toisinaan hän pysähtyi matalalla riippuvien puunoksien
alle, maahan tuijotellen.

Stephen seisoi siinä hämmentynein ajatuksin ja tylsin katsein, kun
ilmassa kaikui heleä ääni kiiriskellen kauas eteenpäin. Se oli
kellonääni itäisen Endelstowin kirkosta, joka sijaitsi alanteessa,
kivenheiton päässä lordi Luxellianin kartanosta, puiston muurin
sisäpuolella. Sitten tervehti hänen korvaansa toinen helähdys,
edelliseen liittyen, ja vihdoin niitä kaikui enemmän, hitaana sarjana.

»Joku on kuollut», virkkoi hän ääneen.

Siellä soitettiin jonkun itäisen seurakunnan asujaimen kuolinkelloja.

Soitto kuulosti sikäli merkilliseltä, ettei sitä ollut aloitettu
Endelstowin ja muiden naapuriseurakuntien yleistä tapaa noudattaen.
Oli näet tavallista ilmaista kuolleen sukupuoli ja ikä erikoisen
järjestelmän avulla. Kolmesti kolme lyöntiä merkitsi, että vainaja
oli mies; kolmesti kaksi, että hän oli nainen; kahdesti kolme: poika;
kahdesti kaksi: tyttö. Soiton säännöllisyys ilmaisi nyt, että kellot
olivat jo soineet joitakin aikoja ja ettei Stephen ollut ollut kyllin
lähellä kuullakseen soiton alkamista.

Vanhempiin kohdistuva hetkellinen pelko häipyi kohta. He olivat hänen
lähtiessään olleet ihan terveet, ja jos jokin vakava sairaus olisi
sattunut, niin tieto siitä olisi varmaan tätä ennen saavuttanut hänet.
Mutta koska hänen tiensä johti kirkkomaan marjakuusien alitse, hän
päätti ohimennen pistäytyä kellotapulissa puhutellakseen siellä olevaa
Martin Cannisteria.

Stephen saapui kukkulan laelle ja oli taipuvainen luopumaan
aikeestansa. Hän oli sellaisessa mielentilassa, että keskustelu
henkilön kanssa, jolle hän ei voinut ajatuksiansa ilmaista, pakostakin
muodostui rasittavaksi. Mutta ennenkuin nuori mies ehti mitään
päättää, hän näki puiden takaa hohtelevan kirkkaan valon, jonka säteet
pujahtelivat kuin neulat marjakuusten tuuheiden oksien lomitse. Valo
näytti tulevan kirkkomaan keskiosasta.

Stephen asteli konemaisesti eteenpäin. Kahden samaa tarkoitusta
palvelevan paikan välillä ei voinut olla suurempaa eroa kuin tämän ja
toisen kylän hautausmaan kesken. Täällä oli nurmikko hyvin hoidettu
ja muodosti oikeastaan osan kartanon pihanurmea. Kukkia ja pensaita
oli istutettu säännöttömästi kaikkialle, mutta ne harvat hautakummut,
jotka olivat nähtävissä, olivat matemaattisen täsmälliset muodoltaan ja
muistuttivat siloisuutensa vuoksi vasta-ajeltuja leukoja. Mitään muuria
ei ollut; Jumalan pellon ja lordi Luxellianin vainion välille oli vain
pystytetty säännöllisten välimatkojen päähän muutamia neliskulmaisia
paasia. Niistä henkilöistä, jotka ajattelevat romanttisin tunnoin
viimeistä olosijaansa, olisi luultavasti suurin osa valinnut tällaisen
paikan mieluummin kuin minkään muun; vain harvat olisivat moittineet
sen ylenmääräistä säännöllisyyttä ja olisivat asettaneet etusijalle
naapuriseudun karun kukkulan, missä luonto esiintyi kaikessa
alastomuudessaan.

Kirkkomaalta hohteleva valo näytti johtuvan jostakin kohdasta aivan
läheltä maankamaraa, ja Stephen ajatteli sen voivan tulla kaivettavana
olevassa haudassa riippuvasta lyhdystä. Lähemmäksi ehdittyhän hän
kumminkin havaitsi valolähteen sijaitsevan kirkon seinämällä,
oviaukon suulla. Hän kuuli ääniä, ja asian todellinen laita alkoi
hänelle selvitä. Astuessaan luo Smith havaitsi vasemmalla puolellansa
multakasan ja edessään porrasaskelmat, joilta multa oli poistettu ja
jotka johtivat rakennuksen alle. Siinä oli kirkon pohjoislaivan alla
sijaitsevaan avaraan hautaholviin johtava sisäänkäytävä.

Stephen ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sitä avoinna. Hän astui pari
askelmaa alaspäin ja kumartui katsomaan holviin. Se näytti olevan
täynnä ruumisarkkuja, lukuunottamatta avointa keskipalkkaa, joka oli
pidettävä vapaana, jotta päästiin holvin seinämille, missä kirstut
sijaitsivat kivialtaissaan tai komeroissaan.

Holvia valaisivat seiniin kiinnitettyihin pitimiin pistetyt kynttilät.
Astuttuaan vielä alemmaksi Stephen tunsi holvissa olevat henkilöt.
Siellä oli hänen isänsä, muurarimestari, eräs toinen muurari, Martin
Cannister ja pari-kolme nuorta ja vanhaa työmiestä. Rautakankia ja
moukareita näkyi siellä täällä. Koko seurue istui kirstujen kansilla
— kirstut oli siirretty paikoiltansa, nähtävästi jonkin holvissa
suoritettavan muutoksen tai laajennuksen vuoksi — syöden leipää ja
juustoa ja juoden olutta haarikasta, joka kiersi mieheltä toiselle.

»Kuka on kuollut?» kysyi Stephen astellen alas holviin.




XXVI


Kaikkien katseet suuntautuivat tulijaan, ja vanhoja tapojansa
noudatteleva seura silmäili Stepheniä tutkivasti.

»Kas, se on meidän Stephen!» virkkoi hänen isänsä seisaalleen nousten.
Sitten hän ojensi oikean kätensä tervehdykseen, vasemmassa yhä pidellen
vaahtoista haarikkaa. »Äitisi odottaa sinua — ajatteli sinun saapuvan
ennen pimeän tuloa. Mutta jääthän tänne tuokioksi, niin menemme
yhdessä? Minä olen tehnyt, mitä tänään oli tehtävä, ja ajattelin tästä
kohta lähteä.»

»Tosiaankin, master Stephen. Hauskaa tavata jälleen näin pian, master
Smith», virkkoi Martin Cannister hilliten sanoissaan ilmenevää
iloisuutta kasvojensa ankaralla levollisuudella saadakseen tuntonsa
mahdollisimman hyvin sointumaan hautaholvin juhlallisuuteen.

»Samaa sinulle, Martin, ja sinulle, William», vastasi Stephen nyökäten
toisille, joiden oli pakko tyytyä vastaamaan tervehdykseen vain
ystävällisesti rypistämällä silmäkulmiansa, koska näet heidän suunsa
olivat täynnä leipää ja juustoa.

»Entä kuka on kuollut?» kysyi Stephen uudelleen.

»Lady Luxellian raukka, niinkuin meidän kaikkien kerran kuolla pitää»,
vastasi muurari. »Niin, ja me tässä laajennamme holvia tehdäksemme
tilaa hänelle.

»Milloin hän kuoli?»

»Tänään, varhain aamulla», vastasi hänen isänsä ikäänkuin jotakin
vanhaa asiaa muistellen. »Niin, tänä aamuna. Martin on soittanut siitä
lähtien melkein lakkaamatta. Sitä saattoikin odottaa. Hän oli hyvin
heikko.»

»Niin, tänä aamuna se lähti, se sielu-parka», puuttui puheeseen
muurari, ihmeen vanha mies, jonka nahka näytti siinä määrin liian
väljältä hänen ruumiillensa, ettei tahtonut ollenkaan pysyä
kohdallansa. »Hänen täytyy nyt tietää, onko hän menossa ylös- vai
alaspäin.»

»Kuinka vanha hän oli?»

»Ei enempää kuin seitsemän- tai kahdeksankolmatta kynttilänvalossa.
Mutta päiväiseen aikaan hän varmaan oli ainakin neljänkymmenen.»

»Niin, yön tai päivän aika tekee kahdenkymmenen vuoden erotuksen, kun
on puhe rikkaista vaimoihmisistä», huomautti Martin.

»Hän oli yhdenneljättä», sanoi John Smith. »Minä olen kuullut sen
sellaisilta, jotka tietävät.»

»Eikö vanhempi!»

»Hän oli kovin huononnäköinen nais-raukka. Sopiipa sanoa, että hän oli
kuollut jo vuosia sitten.»

»Kuten isävainajani tapasi sanoa: 'kuollut, mutta ei vain maahan
varise’.»

»Minä näin hänet», virkkoi eräs työmies joidenkin paikoiltaan
siirrettyjen kirstujen takaa, »minä näin hänet viime Valentininpäivänä.
Lordin kanssa käveli käsi kainalossa. Minä ajattelin: 'kirkkomaahanpa
olet menossa, jalo lady, vaikka et itse sitä ollenkaan aavista.»

»Lordi arvatenkin kirjoittaa kaikille muille lordeille antaen heidän
tietää, että hän, joka oli olemassa, ei ole enää.»

»Se on jo tehty. Minä näin kimpun kirjeitä lähtevän matkaan, kun oli
kulunut tunti kuolemasta. Olipa niissä kirjeissä ihmeen leveät mustat
reunat — ainakin puolen tuuman levyiset.»

»Se on liikaa», huomautti Martin. »Eihän kukaan ihminen voi niin
armottomasti surra, että puolen tuuman leveydeltä mustaa. Minä olen
varma siitä, että ihmisten mielissä on hyvin kapea musta reunus, jos on
mitään.»

»Häneltä jäi kaksi pientä tyttöä, eikö totta?» kysyi Stephen.

»Sievät tyttöset — jäivät nyt äidittömiksi.»

»Tapasivat tulla Swancourtin pappilaan leikkimään miss Elfriden kanssa,
kun minä vielä siellä olin», kertoi William Worm. »Niin, niinpä
tekivät!» Jälkimmäisen lauseen William liitti lausumaansa saadakseen
siihen tarpeellista alakuloista sävyä, jota se sinänsä ei mitenkään
voinut sisältää. »Niin», jatkoi Worm, »ylös he juoksentelivat ja alas;
kaikkialla kirmailivat. Kovin ne pitivät Elfridestä. Niinpä niin!»

»Sanotaanpa, että pitivät hänestä enemmän kuin omasta äidistänsä»,
lisäsi eräs työmies.

»No, nähkääs, se on aivan luonnollista. Lady Luxellian oli heistä
loitolla — oli sellainen unelias, etteivät lapset voineet hänestä pitää
sillä iloisella tavalla, joka lapselle kuuluu. Vielä viime talvena minä
näin miss Elfriden juttelevan ladyn ja lasten kanssa, ja miss Elfride
pyyhki lasten nenät ylen huolellisesti — lady se ei ollenkaan havainnut
sitä tarpeelliseksi, ja mikäs luonnollisempaa kuin että lapset
kiintyvät ihmisiin, jotka ovat heidän parhaita ystäviänsä.»

»Olipa miten tahansa, se nainen on nyt ollut ja mennyt, ja meidän
täytyy valmistaa hänelle sija», sanoi John. »No, pojat, juokaa oluenne,
ja korjataan tämä nurkka, jotta pääsemme huomenna kohta päivän
valjettua siirtämään seinää.»

Stephen kysyi, missä lady Luxellian tulisi lepäämään.

»Tässä», vastasi hänen isänsä. »Me siirrämme tämän seinän tuonnemmaksi
ja rakennamme komeron, ja onhan meillä siinä ihan riittävästi tekemistä
ennen hautajaisia. Kun lordin äiti kuoli, niin hän sanoi: 'Kuulehan,
John, täytyy ryhtyä laajennustöihin, ennenkuin ketään muuta voidaan
tänne enää haudata’. Mutta eipä hän arvannut, että se kävisi niin pian
välttämättömäksi. Taitaa olla parasta siirtää ensin lordi George, vai
mitä arvelet, Simeon?»

Hän osoitti jalallaan raskasta kirstua, jonka samettipeite lienee ollut
alkujaan punainen, mutta jonka väri nyt oli tuskin erotettavissa.

»Niinkuin hyväksi näette, mestari John», vastasi ryppyinen muurari.
»Lordi George rukka!» jatkoi hän silmäillen mietteissään valtavaa
kirstua, »me olimme aikoinamme niin katkerat vihamiehet kuin ikänä
voivat olla lordi ja tavallinen kuolevainen. Mies-parka! Toisinaan
hän taputti minun olkapäätäni ja retuutti minua niin tuttavallisesti
ja naapurillisesti kuin olisi ollut aivan tavallinen veikko. Niin hän
toisinaan taputteli; mutta sitten hän taas hurjistui ja hänen uusien
hampaittensa kultaiset sinkilät kiiltelivät auringonpaisteessa kuin
messinkihaahlat, ja minä, vähäinen mies ja köyhä, en halunnut virkkaa
sanaakaan. Sellainen herra hän oli toisinaan! Mutta kun sattui, niin
minä pidin hänestä hyvinkin. Silloin tällöin, kun tulin silmäilleeksi
hänen huimaa pituuttansa, minä ajattelin omia ajatuksiani: 'Kyllä on
sinussa, lordi kulta, taakkaa meidän käsivarsillemme, kun kerran sinut
laskemme Endelstowin kirkon laivan alle!»

»Entä kuinka oli?» kysyi eräs nuoremmista työmiehistä.

»Olihan siinä. Kolmen miehen paino valehtelematta.

Ja siihen lisäksi lyijyt ja tammet ja kahvat ja muut» — vanha mies iski
kädellään kirstun kantta, niin että luut sisällä kalahtivat — »olipa
selkäni taittua, kun minä kannoin häntä jalkopuolesta tänne alas.
'Onnetonta’, sanoin minä silloin tälle Johnille — eikö totta, John? —
'että toisen miehen kunnia näin riivatusti rasittaa toista miestä!’
Mutta niinkuin sanoin, minä sittenkin pidin lordista toisinaan.»

»Merkillistä ajatella», sanoi toinen, »että tämä Luxellianien suku,
joka on sievästi koottu tänne saman katon alle, todellisuudessa on
hajallansa, peninkulmien päässä toisistaan, otollisten lampaiden ja
syntisten vuohten hahmoissa, eikö totta?»

»Totta kyllä, sitä ajatusta kannattaa pohtia.»

»Ja että mies, joka on lähtenyt ylöspäin, ei tiedä vaimostansa enempää
kuin mies kuussa, jos näet vaimo on lähtenyt alaspäin. Ja että jokin
onneton seilailee sieltä kuumasta paikasta päin ylhäällä pilvissä
asustavaa onnellista eikä ollenkaan muista, että heidän ruumiinsa ovat
koko ajan täällä ihan vieretysten.»

»Niin, ja onpa ajatus sekin, että minä voin tässä karskin lordi Georgen
vierellä huutaa: 'Hei poikaseni!’ ja hän ei minua kuule.»

»Ja että minä tässä syön sipuliani ylen hienon lady Janen nokan edessä,
ja hän ei haista mitään.»

»Miksikäs niiden kaikkien päät käännetään yhtäänne?» tiedusteli eräs
nuori mies.

»Siitä syystä, että sellainen on hautausmaan laki, sinä yksinkertainen.
Elävien lakina on se, että ihmisen pitää kävellä pää pystyssä, ja
kuolleiden lakina on, että vainajien pitää maata idästä länteen.
Jokaisessa yhteiskunnassa on omat lakinsa.»

»Muutamiin sielu-parkoihimme nähden meidän kumminkin täytyy se laki
rikkoa. Käykäähän käsiksi», sanoi muurarimestari.

Niin he ryhtyivät jälleen työhönsä.

Kirstujen ulkomuodosta saattoi aivan selvästi nähdä, missä
järjestyksessä ne oli holviin tuotu. Niissä, jotka olivat siellä
olleet ainoastaan yhden tai kahden sukupolven ajan, koristeet olivat
vielä jäljellä. Aikaisemmissa näkyi paljas puu ja joitakin risaisia
kangaskappaleita. Vielä vanhempien kirstujen puuosat lepäsivät
hajallaan komeron lattialla, ja kirstuna oli pelkkä lyijylaatikko, ja
kaikkein vanhimmissa oli lyijykin halkeillut kappaleiksi osoittaen
uteliaalle silmälle arkussa piilevän kourallisen tomua. Useiden
nimikilvet olivat kiinni ihan löyhästi, käsin irroitettavissa, ja
niiden kiillottomista pinnoista voi yhä vielä lukea vainajan nimen ja
arvon.

Pään päällä kaareutuivat holvit joka suuntiin madaltuen seinillä, missä
holvi oli vain niin korkea, että mies sopi seisomaan.

Georgen, neljännentoista paroonin, ja parin kolmen muun ruumiit,
jotka kaikki olivat äskeisemmät kuin kirstujen suuri enemmistö, oli
tilanpuutteen vuoksi sijoitettu holvin perälle eikä komeroihin, kuten
muut. Komerot täytyi hajoittaa, jotta voitiin niiden taakse rakentaa
kammio, johon ne piti lopullisesti sijoittaa. Stephen, jonka synkkään
mielialaan paikka ja tapahtumat tuntuivat hyvin sointuvan, jäi vielä
odottamaan.

»Simeon, muistathan lady Elfride rukan ja kuinka hän karkasi
näyttelijän kanssa?» kysyi John Smith hetkisen kuluttua. »Minä luulen
sen sattuneen siihen aikaan, jolloin isäni oli täällä suntiona.
Katsotaanpa — missä hän on.»

»Täällä jossakin», sanoi Simeon silmäillen ympärillensä.

»Tässähän minä syleilen ladyä itseänsä.» Hän laski maahan kirstun
kulman, jota oli nostanut, pyyhki kasvojansa, heitti kappaleen
lahoa puuta toisen kirstun kannelle merkiksi ja jatkoi: »Tuossa on
hänen miehensä. Siinä oli komea pari ja hyväsydäminen pari samalla
kertaa. Minä muistan sen vielä aivan hyvin, vaikka olinkin silloin
vain poikapahanen. Hän rakastui tähän nuoreen mieheen, ja heidät
kuulutettiin jossakin Lontoon kirkossa. Hänen isänsä, vanha lordi, oli
itse kuullut heitä kolme kertaa kuulutettavan, mutta ei havainnut hänen
nimeänsä monien muiden joukossa. Mentyään naimisiin hän ilmoitti asian
isällensä, joka kamalasti vihastui ja sanoi, ettei hän tulisi saamaan
äyriäkään. Lady Elfride sanoi, ettei hän ajatellutkaan mitään saada;
jos isä vain antaisi hänelle anteeksi, niin hän olisi tyytyväinen,
ja mitä elatukseen tuli, hän sanoi mielellään näyttelevänsä miehensä
kanssa. Siitä vanha lordi säikähti ja antoi heille talon, missä asua,
ja ison puutarhan ja pellonkappaleen tai kaksikin ja vaunut ja hyvän
joukon rahaakin. Niin, nais-rukka kuoli ensimmäiseen synnytykseen, ’ja
hänen miehensä — joka oli ylen helläsydäminen ja olisi kuollut vaimonsa
puolesta — meni päästään sekaisin ja mursi sydämensä (niin sanottiin).
Joka tapauksessa heidät haudattiin samana päivänä — isä ja äiti — mutta
pienokainen jäi elämään. Lordin perhe piti sittemmin miestä erittäin
hyvänä ja hautasi hänet tänne vaimonsa kerällä, ja tuolla nurkassa hän
nyt on. Seuraavana sunnuntaina oli hautajaissaarna, jonka kestäessä
miehet moneen kertaan pyyhkäisivät silmiänsä ja kaikki naiset parkuivat
ääneen.»

»Entä miten kävi lapsen?» kysyi Stephen, joka oli usein kuullut tarinan
kappaleita.

»Hänet kasvatti hänen isoäitinsä, ja kaunis tyttö hän olikin. Ja
hänen vuorostaan piti välttämättä karata hänenkin — apulaisen kanssa,
joka nyt on kirkkoherra Swancourt. Sitten hänen isoäitinsä kuoli,
ja arvonimi ja kaikki siirtyi kerrassaan toiselle sukuhaaralle.
Kirkkoherra Swancourt tuhlasi koko joukon vaimonsa varoja, ja vaimo
jätti hänelle miss Elfriden. Tuo karkaamisvillitys näyttää menevän
perintönä suvuissa samoinkuin heikkomielisyys ja luuvalo. Ja noiden
kahden naisen sanotaan olleen yhdennäköiset kuin kaksi hernettä.»

»Keiden kahden?»

»Lady Elfriden ja nuoren neidin, joka nyt on elossa. Samat hiukset ja
silmät; mutta miss Elfriden äiti oli koko joukon tummempi.»

»Elämä on merkillinen juttu», sanoi William Worm mietteissään. »Jos
näet lordin arvo olisi siirtynyt naisille eikä miehille, niin miss
Elfride olisi lordi Luxellian — lady, tarkoitan. Mutta toisinpa kävi;
hän ei ole lain mukaan ollenkaan Luxellianin sukuun kuuluva, vaikka
evankeliumin mukaan olisikin.»

»Nähdessäni, kuinka miss Elfride hyväili pikku ladykultia», virkkoi
Simeon, »minä ajattelin, että yhtäläisyyttä oli olemassa; mutta se kai
oli vain unennäköäni, sillä vuodet ovat varmaan muuttaneet suvun vanhaa
muotoa.»

»Nyt me vielä siirrämme nämä kaksi ja sitten kotiin», pisti väliin John
Smith, virkistäen, kuten mestarin sopikin, miesten työintoa, jonka
jutteluhalu oli ollut vähällä kerrassaan masentaa. »Olutpullon, jota
emme nyt tarvitse, jätämme tänne huomiseen; enpä luule kenenkään näistä
edesmenneistä sielu-paroista siihen koskevan.»

Niin päättyi päivän työ, ja seurue vetäytyi pois rauhallisten vainajien
tyyssijasta sulkien vanhan rautaoven ja lyöden lukon äänekkäästi
valtavaan kuparisalpaan — siten suotta voimallisesti salvaten sisään
olennot, jotka eivät pakenemista ajatelleetkaan.




XXVII


Rakkauden surmaa usein pelkkä aika — vielä useammin poissaolo.
Viimeksimainittu seikka vaikutti Elfride Swancourtiin sitä
voimallisemmin, kun uusi tulija oli edellistä melkoisempi mies.
Hänen Knightiltä saamiensa opettavaisten ja hivelevien nuhteiden
rinnalla tuntui Stephenin yleinen miellyttävyys laimealta;
Knightin pidättyväisyyden rinnalla vaikutti Stephenin alinomainen
purkautuvaisuus liikatunteelliselta. Elfride oli alkanut huokailla
jotakin korkeampaa miessukupuolen ilmestymää. Stephen ei ollut
riittävässä määrässä mies.

Elfriden luonnonlaadussa kenties piili taipumus epävakaisuuteen — mutta
niiden silmissä, jotka tarkastelivat samaista luonnonlaatua pitämättä
ollenkaan lukua tuosta epävakaisuudesta, se ilmeni taipuvaisuudessaan
ja herkässä myötätuntoisuudessaan mitä erinomaisimpana. Se seikka,
ettei Stephenin ollut onnistunut voittaa hänen sydäntänsä pysyväisesti
johtui osalta siitäkin, että hän liian pelokkaasti moitti itseänsä
— keino, joka tunneherkissä miehissä herättää nimenomaisempaa
kiintymystä kuin itsensä ilmeinen tehostaminen, mutta auttamattomasti
johtaa tuntehikkaimman naisen väheksymään sen käytttelijää. Mies
lakkaa olemasta suoranaisesti vallitsevassa asemassa, nainen alkaa
moitiskella; jokapäiväinen, mutta samalla varsin valitettava tosiasia
näet on, että hentoisempi olento harvoin osaa antaa oikeata arvoa
luonnollisen täydennyksensä puolelta saamalleen hyvälle kohtelulle.
Stephenin vanhempien olon ja elämän alinomainen näkeminen vaikutti
tietysti sekin hieman Elfriden menettelyyn. Sellaisille tytöille
köyhyys kenties ei merkitse rikosta, kuten kaikille maailmallisemmille
ihmiskunnan jäsenille, mutta se on sittenkin rikos sikäli, että sievät
ja hienostuneet käytöstavat harvoin viihtyvät sellaisessa ilmakehässä.
Harvoille vanhojen sukujen naisille voidaan saada selväksi, että
hieno sielu voi piillä työmekon peitossa, ja mies, joka yleisesti
tunnetaan aivan tavalliseksi ja on sellaiseen verhoon puettu, on heidän
silmissään maan matonen. John Smithin karheat kädet ja vaatteet, hänen
puolisonsa puheenparsi, heidän rajoitetut varansa olivat alinomaa
Elfriden havaittavina ja vaikuttivat vieroittavasti.

Saavuttuaan kotiin tuon meren rannalla sattuneen vaarallisen seikkailun
jälkeen Knight oli tuntenut itsensä pahoinvoivaksi ja oli melkein
kohta vetäytynyt huoneeseensa. Nuori lady, joka oli kouraantuntuvalla
tavalla häntä auttanut, teki samoin, mutta ilmaantui jälleen näkyviin,
moitteettomasti puettuna, kello viiden tienoissa. Hän vaelteli
rauhattomana talossa, mutta hänen levottomuuteensa ei ollut syynä
kestetty mielen jännitys. Myrsky, joka oli temmannut puun juurinensa,
oli vain taivuttanut kaislaa, ja kun Knight oli pelastunut, olivat
kaikki tapahtumaa koskevat syvemmät ajatukset hänen mielestänsä
haihtuneet. Se molemminpuolinen tunnustus, jota se oli jouduttanut,
askarrutti paljoa kauemmin hänen ajatuksiansa.

Elfriden rauhattomuus johtui tuosta onnettomasta Stephenin kohtaamista
koskevasta lupauksesta, joka palautui hänen eteensä alinomaa aaveen
tavoin. Häneen vaikutti yhä painostavammin se havainto, että Stephen
verrattuna Knightiin oli varsin vähäpätöinen. Hän ajatteli nyt, kuinka
oikein hänen isänsä oli tehnyt neuvoessaan häntä Stephenistä luopumaan,
ja hän pyrki nyt neuvoa noudattamaan yhtä intohimoisesti kuin oli
aikaisemmin sitä karttanut. Nuoren mielen sävyä ei voine mikään
muuttaa karummaksi siinä määrin kuin se huomio, että kyynillinen aika
vähitellen saattaa kalleimmat ja voimallisimmatkin toiveet tyytymään
joihinkin älynomaisiin laskelmiin, joita se on varhemmin halveksinut.

Sopimuksen aika tuli ja sen mukana käänne, ja käännettä seurasi
romahdus.

»Jumala minulle anteeksi antakoon — minä en voi kohdata Stepheniä!»
huudahti hän itsekseen. »Minä en rakasta häntä vähemmän kuin ennen,
mutta minä rakastan mr Knightiä enemmän!»

Niin: hän oli pelastava itsensä joutumasta miehelle, joka ei hänelle
sopinut — vannotuista valoista huolimatta. Hän oli totteleva isäänsä ja
luopuva Stephen Smithistä. Niin näytti hänen häilyväinen päätöksensä
saavan hyveen luonnetta.

Seuraavinakaan päivinä ei Knightin huulilta kuulunut nimenomaista
tunnustusta. Kävelyretkiä ja kohtauksia, sellaisia kuin Smithin
kesämajassa näkemä, sattui tuhkatiheään, mutta Knight kosiskeli
häntä niin hellävaroin, että ainoastaan sellainen herkkä havainto
kuin Elfriden voi siinä havaita kosintaa. Hänen aikansa alkoi nyt
tosiaankin tuntua suloiselta. Hänen aikaisemmista teoistansa hävisi
synnin leima tuokiotilojen vaikuttaessa vastustamattoman hurmaavasti.
Se tosiasia, ettei Knight nimenomaisesti tahtoansa ilmaissut, ei
ollut mikään haitta. Elfride, joka hänen tunteittensa väkivaltaisen
ilmenemisen jälkeen tiesi, että rakkautta todellakin oli olemassa, koki
sitä toistaiseksi mieluummin olemisena ja vältti mielellään puhumisen
karkeampaa välinettä. Koska heidän tunteensa olivat pakostakin
purkautuneet hieman ennen aikojaan, niin he molemmat sietivät
vastavaikutuksen.

Mutta Elfride oli tuskin ehtinyt vapautua uskottomuutta koskevista
omantunnonvaivoista, kun hänen kestettäväkseen tuli uusi kiusa. Hän
pelkäsi, että Knight sattumalta kohtaisi Stephenin ja että hän itse
joutuisi puheenaiheeksi.

Oppiessaan Knightin paremmin tuntemaan Elfride havaitsi, ettei Knight
tiennyt mitään siitä, että Stephen oli ollut hänen edeltäjänsä,
eikä aavistanutkaan, että hän oli aikaisemmin toiselle lupautunut.
Tavallisissa oloissa Elfriden kieli oli varsin sukkela ilmaisemaan
hänen mielensä koko sisältöä ja mieli kyllin avoin osoittamaan, mitä
sydämen syvimmässä lippaassa piili. Mutta nyt oli tullut muutoksen
aika. Elfride ei milloinkaan viitannutkaan siihen, että tunsi Knightin
ystävän. Kun naiset ovat salamyhkäisiä, niin he ovat todellakin
salamyhkäisiä, ja useimmiten käy niin, että toisen rakastajan
ilmaantuminen heissä tuon omituisuuden herättää.

Karkaaminen oli nyt entistä pahempi peikko ja kasvoi niinkuin tarinan
henki yhä suuremmaksi, kun yritti sitä manata. Hänen luontainen
rehellisyytensä yllytti häntä suhtautumaan Knightiin luottavaisesti ja
uskomaan, että hän tulisi jalomielisesti suomaan anteeksi; sitäpaitsi
hän tiesi, että olisi pelkän politiikankin kannalta parempi ilmoittaa
asia hänelle pian, jos aikoi sitä ollenkaan ilmoittaa. Mitä kauemmin
hän sitä salasi, sitä vaikeammaksi oli ilmaiseminen muodostuva. Mutta
Elfride siirsi toistaiseksi. Se kiihkeä pelko, joka nuorissa naisissa
säestelee kiihkeätä rakkautta, oli niin voimallinen, ettei suvainnut
vastakkaisen moraalisen voiman vaikutusta.

Suunniteltua uutta liittoa sopi pitää hänen isänsä ja äitinsä
aivoituksena. Kirkkoherra muisti Elfriden luvanneen ilmaista hänelle
saamansa sähkösanoman tarkoituksen ja kysyi sitä häneltä nimenomaisesti
kaksi päivää kesämajassa sattuneen kohtauksen jälkeen. Elfride vastasi
nyt peittelemättä.

»Minä olen ollut kirjevaihdossa Stephen Smithin kanssa siitä saakka kun
hän lähti Englannista ja aina näihin asti», sanoi hän tyynesti.

»Mitä!» huudahti kirkkoherra kauhistuneena. »Vielä mr Knightinkin
nähden?»

»Ei; kun huomasin pitäväni enemmän mr Knightistä, tottelin sinua.»

»Siinä teit hyvin, aivan varmasti. Milloin olet alkanut pitää mr
Knightistä?»

»Tuota kysymystä minä en voi pitää sopivana, isä; sähkösanoman
oli toimittanut laivatoimisto, ja sitä ei ollut lähetetty minun
pyynnöstäni. Se ilmoitti sen aluksen tulon, jossa hän palasi kotiin.»

»Kotiin! Mitä, onko hän täällä?»

»On; kylässä luullakseni.»

»Onko hän yrittänyt tavata sinua?»

»Ainoastaan luvallisin keinoin. Mutta älä kysele minulta noin, isä! Se
on kidutusta.»

»Minä sanon vain sanan vielä», vastasi mr Swancourt.

»Oletko hänet tavannut?»

»En ole. Minä voin sinulle vakuuttaa, ettei tällä hetkellä ole olemassa
yhteisymmärrystä minun ja sen nuoren miehen välillä, josta et ollenkaan
pidä, enempää kuin hänen ja sinun välillä. Sinä kehoitit minua
unohtamaan hänet, ja minä olen hänet unohtanut.»

»Hyvä niin; vaikka et minua aluksi totellut, olet kuitenkin hyvä tyttö,
Elfride, kun tottelet minua lopulta.»

»Älä sano minua hyväksi, isä», virkkoi Elfride katkerasti, »sinä et
tiedä — ja mitä vähemmän eräistä seikoista puhumme sitä parempi. Ota
huomioon, ettei mr Knight tiedä mitään toisesta. Surkeata, kuinka
väärää on kaikki! Minä en tiedä, mihin joudun!»

»Asiain nykyisellä kannallansa ollen minä taipuisin sen hänelle
ilmoittamaan tai en ainakaan olisi kovin huolissani siitä, ettei hän
sitä tiedä. Hän havaitsi tässä äskettäin, että nuoren Smithin isä asuu
tässä seurakunnassa — minkätähden olet sellaisen hämmingin vallassa?»

»En tiedä; mutta lupaa — minä pyydän, ettet hänelle ilmoita! Se olisi
minun tuhoni!»

»Joutavia, lapseni! Knight on kelpo poika ja älykäs mies; mutta
siitä huolimatta on mielestäni selvää, ettei hän ole sinulle mikään
iso saalis. Hänenlaisensa miehet eivät ole aviomiehinä ollenkaan
erinomaisia. Jos olisit viitsinyt odottaa, niin olisit voinut saada
paljoa äveriäämmän miehen. Mutta muista, etten minä sanallakaan
vastustele, jos hänestä pidät. Charlotte on mielissään, kuten tiedät.»

»Olkoon menneeksi, isä», virkkoi Elfride toivorikkain hymyin säestäen
huokaustansa, »on ilahduttavaa tietää, että suostuessani hänestä
pitämään teen sukuni mieliksi. Mutta minä en ole hyvä, en ollenkaan,
kaukana, kaukana siitä!»

»Kukaan meistä ei ole hyvä, valitettavasti», vastasi hänen isänsä
sukoillen, »mutta tytöille on taattu oikeus muuttaa mieltänsä,
tiedäthän sen. Sen ovat tunnustaneet runoilijat ikimuistoisista
ajoista. Catullus sanoo: 'Mulier cupido quod dicit amanti, in vento'
—» Onpa muistini hatara! Mutta olipa miten tahansa, siihen sisältyy
ajatus, että naisen rakastajalleen sanomat sanat ovat luonnollisesti
tuuleen ja veteen kirjoitetut. Älä ole tuosta huolissasi, Elfride.»

»Ah, sinä et tiedä!»

He olivat seisoneet pihamaalla, ja nyt näkyi Knight astelemassa pitkin
mutkaista polkua. Elfride kohtasi hänet paljoa keveämmin mielin; asiat
olivat nyt suoremmat. Hänen häilyväisyydestänsä johtuva vastuu tuntui
osalta siirtyneen hänen isänsä kannettavaksi. Mutta olihan vielä
vaikeuksiakin.

»Kunpa hän olisi tietänyt, kuinka pitkälle olen mennyt Stephenin
kanssa, ja siitä huolimatta sanonut, mitä sanoi, niin olisin paljoa
onnellisempi!» Tuo oli hänen vallitsevana ajatuksenansa.

Iltapäivällä rakastavaiset lähtivät yhdessä ratsastamaan tunniksi tai
pariksi. Vaikka he eivät halunneetkaan joutua nähtäviin, he kuitenkin
havaitsivat välttämättömäksi kulkea ohi Itä-Endelstowin kirkon,
johon lady Luxellian oli edellisenä päivänä haudattu ilman suuria
saattojoukkoja.

Holvin portaat, kuten sanottu, olivat rakennuksen ulkopuolella,
kirkonseinämällä. Satulassa ollen Knight ja Elfride voivat nähdä
kirkkomaata ympäröivien pensaiden yli.

»Kas, holvi näyttää olevan yhä avoinna», sanoi Knight.

»Niin, se on avoinna», vastasi Elfride.

»Kuka on tuo mies siinä lähellä? Arvatenkin muurari?».

»Niin on.»

»Lieneekö hän John Smith, Stephenin isä?»

»Luultavasti», vastasi Elfride huolestuneena.

»Onko se mahdollista? Tekisipä mieleni tiedustella, kuinka hänen
poikansa, minun laiskan suojattini laita on. Sen nojalla, mitä isänne
kertoi, täytyy holvin olla mielenkiintoinen. Mitäpä, jos käymme siellä?»

»Luuletteko olevan syytä? Eikö lordi Luxellian liene siellä?»

»Se on varsin vähän todennäköistä.»

Elfride myöntyi, kun ei muutakaan voinut. Hänen sydämensä, jota
aluksi oli kouristanut äkillinen pelko, rauhoittui, kun hän ajatteli
John Smithin luonnonlaatua. Tuo rauhallinen, vaatimaton mies tulisi
varmaan käyttäytymään aivan samoin kuin ennen hänen poikansa kanssa
sattuneita lemmenseikkoja, jotka olisivat voineet luoda häneen hieman
vaateliaampaa sävyä. Niinpä Elfride satulasta astuttuaan tarttui muitta
mutkitta Knightin käsivarteen ja lähti hänen kerallansa hautojen yli ja
välitse. Muurarimestari tunsi hänet ja nosti hattuansa kunnioittavasti
kuten ainakin.

»Minä tiedän, että olette mr Smith, aikaisemman ystäväni Stephenin
isä», sanoi Knight tarkasteltuaan Johnin ruskettuneita ja punakoita
kasvoja.

»Niin, sir, taidanpa olla.»

»Kuinka poikanne nyt voi? Minä olen kuullut hänestä vain kerran hänen
Intiaan lähdettyään. Luulenpa hänen puhuneen minusta — minä olen mr
Knight; tutustuin häneen joitakin vuosia sitten Exonburyssä.»

»Epäilemättä. Kiitos kysymästä, Stephen voi varsin hyvin ja on
Englannissa; hän on kotona. Sanalla sanoen, sir, hän on tuolla holvissa
katselemassa kirstuja.»

Elfriden sydän lepatti kuin perhonen.

Knight näytti ylen hämmästyneeltä. »Sepä merkillistä», virkkoi hän
hiljaa. »Onko hän tietänyt minun olevan paikkakunnalla?»

»Sitä en tosiaankaan tiedä, sir», vastasi John, joka olisi mielellään
päässyt eroon pikemmin aavistamastaan kuin täysin käsittämästään
selkkauksesta.

»Pitäisikö perhe tungetteluna, jos kävisimme holvissa?»

»Ei ollenkaan, sir; siellä on jo käynyt paljon väkeä. Se on tahallaan
jätetty auki.»

»Lähdetään sinne, Elfride.»

»Minä pelkään, että ilma on ummehtunut», sanoi Elfride anovasti.

»Ei ollenkaan, armollinen neiti», sanoi John. »Me olemme valkaisseet
holvit ja seinät sen avattuamme, kuten ainakin teemme, ja jälleen
hautajaispäivän aamuna; se on raikas kuin aitta.»

»Mielelläni näkisin, että lähdette mukaani, Elfie; olettehan tekin
alkujaan samaa sukua.»

»Minä en mielelläni käy paikoissa, joissa kuolema on niin painostavana
läsnä. Minä seison hevosten luona sen ajan; ne voivat päästä irti.»

»Mitä joutavia! Enpä osannut aavistaakaan tunteittenne olevan niin
haperoita, että jotkin vainajain maalliset jäännökset kykenevät niitä
hämmentämään. Mutta jos tosiaankin olette niin arka, niin jääkää ulos
kaikin mokomin.»

»Arka en ole; älkää sanoko niin.»

Elfride piteli onnettomana hänen käsivarttansa ajatellen, että kenties
oli yhtä hyvä, jos asia tuli ilmi kymmenen minuuttia aikaisemmin, sillä
Stephen tulisi varmaan saattelemaan ystäväänsä hevosen luo.

Holvi, jota valaisi ainoastaan pari kynttilää, oli aluksi niin pimeä,
ettei voinut selvästi erottaa mitään. Kauemmaksi astuessaan Knight
kumminkin havaitsi seinällä sijaitsevien tummien ryhmien edessä nuoren
miehen, joka seisoi kirjoittamassa jotakin muistikirjaansa.

Knight lausui yhden ainoan sanan: »Stephen!»

Stephen Smith, joka ei ollut yhtä tietämätön Knightin olosta ja
elämästä kuin Knight oli ollut häneen nähden, tunsi heti ystävänsä ja
arvasi vaikeudetta, kuka hänen takanansa seisova kaunis nainen oli.

Stephen astui lähemmäksi ja puristi Knightin kättä, sanaakaan sanomatta.

»Miksi et ole kirjoittanut, poikani?» kysyi Knight, millään tavoin
huomauttamatta Stephenille Elfriden läsnäolosta. Kirjailijalle Smith
oli edelleenkin maalaispoika, jota hän oli suosinut ja opettanut,
henkilö, jolle hän ei ajatellutkaan muodollisesti esitellä kihlattua
morsiantansa.

»Minkätähden et ole minulle kirjoittanut?» kysyi Stephen.

»Niin tosiaan. Minkätähden en ole? Minkätähden emme ole? Siinä se
kysymys, jota emme kykene milloinkaan tyydyttävästi ratkaisemaan ilman
ikävänlaista puutteellisuutemme tuntoa. Minä en kumminkaan ole sinua
unohtanut, Smith. Ja nyt, kun olemme kohdanneet toisemme, meidän on
välttämättä kohdattava toisemme jälleen ja juteltava kauemmin kuin
tässä voimme. Minun täytyy saada tietää kaikki, mitä olet tehnyt. Minä
tiedän, että olet menestynyt, ja sinun tulee minulle kertoa, miten.»

Elfride seisoi taka-alalla. Stephen oli kohta tajunnut tilanteen ja
arvannut, ettei Elfride ollut kertaakaan maininnut hänen nimeänsä
Knightille. Se tahdikkuus, jota Stephen yleensäkin osoitti väittäessään
jyrkkiä tilanteita, oli hänen älyllisyytensä huomattavimpia
piirteitä, ja siinä suhteessa hän oli verrattomasti etevämpi kuin
Knight. Stephen siis päätti, jos mahdollista, saada kohtauksen
päättymään rauhallisesti, Knightin enempää kuin Elfridenkään tunteita
loukkaamatta. Hänen vanha Knightiin kohdistuva kiitollisuudentunteensa
ei ollut kokonaan sammunut, ja Elfrideen kohdistuva rakkaus oli nyt
luonteeltaan jalomielinen.

Mikäli hän uskalsi silmäillä Elfriden liikkeitä, hän havaitsi, että
hänen oma käytöksensä tulisi määräämään Elfriden suhtautumisen: jos
hän käyttäytyisi ikäänkuin vieras, niin Elfride tekisi samaten. Koska
olosuhteet suosivat sellaista menettelyä, oli suotavaa olla varsin
pidättyväinen myöskin Knightiin nähden, jotta kohtaus muodostuisi
mahdollisimman lyhyeksi.

»Pelkäänpä, että minulla on liian vähän aikaa sellaiseenkaan huviin»,
sanoi hän. »Minä lähden täältä huomenna aamulla. Ja kun jo viikon tai
parin kuluessa matkustan mannermaalle ja sitten Intiaan, niin minulta
liikenee tuskin hetkeäkään.»

Tuon vastauksen aiheuttama pettymys ja tyytymättömät silmäykset
koskivat Stepheniin yhtä kipeästi kuin Elfriden näkeminen. Ajan
vähyyttä koskevat sanat olivat kirjaimellisesti todet, mutta niiden
sävy oli kaukana siitä. Stephen olisi kovin mielellään jutellut
Knightin kanssa niinkuin menneinä aikoina ja piti kuolettavana häviönä,
että täytyi tahallaan sysätä luotaan ystävä naisen tähden, joka ei
hänestä ollenkaan välittänyt.

»Sepä ikävää», virkkoi Knight toisin äänin. »Epäilemättä, jos sinulla
on tärkeitä tehtäviä, niin niitä ei suinkaan sovi laiminlyödä. Ja jos
tämä on meidän ensimmäinen ja viimeinen kohtauksemme, niin salli minun
toivottaa sinulle menestystä kaikesta sydämestäni!» Knightin ääni
kävi lausuman lopussa jälleen lämpöisemmäksi; ympärilläolevan näkymön
juhlalliset vaikutelmat alkoivat häneen vaikuttaa poistaen hänen
sydämestään sanojen aiheuttaman harmin, joka nyt tuntui lapselliselta.
»Omituisessa paikassa me toisemme kohtaamme», sanoi hän silmäillen
ympärilleen.

Stephen myönsi lyhyesti, ja syntyi vaitiolo. Mustat ruumiskirstut
näkyivät selvemmin valkaistujen seinien ja holvipintojen taustalla.
Tämä kohtaus jäi heidän kaikkien muistiin heidän tarinansa
kumoutumattomana rajamerkkinä. Knight, mietteisiinsä vaipuneena, seisoi
kumppaniensa keskellä, vaikka hieman heidän edessään, Elfride oikealla
puolella ja Stephen Smith vasemmalla. Hänen oikealta puoleltaan virtasi
sisään heikko valkea päivänvalo, ja seinällä olevien kynttilöiden
kellervä hohde sai sen näyttämään sinervältä. Elfride, joka pelokkaana
vetäytyi kohti sisäänkäytävää, sai osakseen eniten päivänvaloa, Stephen
taas oli melkein kokonaan kynttilöiden valaisema, ja hänelle portaiden
yläpuolelta näkyvä taivaankannen kappale oli pelkkä teräksensininen
täplä eikä mitään muuta.

»Minä olen ollut täällä jo pari-kolme kertaa», sanoi Stephen, »Isäni
näet on suorittanut täällä töitä.»

»Niinkö. Mitä sinä puuhailet?» kysyi Knight silmäillen Stephenin
muistikirjaa ja kynää.

»Minä olen luonnostellut eräitä kohtia kirkossa ja sitten olen
jäljentänyt joitakin kirstujen kansissa olevia nimiä. Vielä Englannissa
asuessani minä olin useinkin sellaisissa askareissa.»

»Niin; epäilemättä. Ah, tuossa on lady Luxellian-parka, ellen erehdy.»
Knight osoitti kevyestä silkkipuusta tehtyä kirstua, joka lepäsi
uudessa komerossa kivialustalla. »Ja muut suvun jäsenet ovat tuolla.
Keitä ovat nuo kaksi, jotka lepäävät aivan lähekkäin?»

Stephenin ääni hieman värähteli hänen vastatessaan: »Siinä ovat lady
Elfride Kingsmore — syntyjään Luxellian — ja hänen puolisonsa Arthur.
Minä olen kuullut isäni kertovan, että he — hän — karkasi hänen
kanssaan ja että he menivät naimisiin vastoin vanhempien tahtoa.»

»Tässäpä lienee 'teidän ristimänimenne alkulähde, miss Swancourt?»
sanoi Knight Elfriden puoleen kääntyen. »Ellen erehdy, kerroitte
minulle sukunne haarautuvan kolme tai neljä sukupolvea sitten
Luxellianeista?»

»Hän oli minun isoäitini», sanoi Elfride turhaan yrittäen kostuttaa
kuivia huuliansa. Elfride muistutti siinä Guidon Magdalenaa hieman
lapsellisempaan muotoon muovattuna. Hän käänsi kasvonsa syrjittäin
Knightiin ja Stepheniin ja silmäili ulkoa näkyvää taivaanlakea,
ikäänkuin hänen pelastuksensa olisi riippunut nopeasta sinne
pääsemisestä. Hänen vasen kätensä lepäsi kevyesti Knightin
käsivarrella, puolittain pois vedettynä, koska hän häpesi vaatia
Knightiä itselleen vanhan rakastajansa nähden, mutta toisaalta ei
halunnut hänestä luopuakaan — vain hänen käsineensä kosketti Knightin
hihaa.

Keskustelussa ei tuntunut olevan elonvoimaa; se jatkui hajanaisten
huomautusten muodossa. »Ajatus ajatuksen jälkeen johtuu mieleen tässä
juhlallisesti seistessä», virkkoi Knight rauhallisesti. »Kuinka
paljon onkaan kuolemasta sanottu aikojen kuluessa, ja kuinka paljon
voimmekaan sitä itse ajatella! Voimmehan kuvitella jokaisen täällä
lepäävän sanovan: 'Sinä nostit minut korkealle, jotta putoaisin sitä
syvemmälle.’ Mitä seuraakaan sitten, Elfride? Minä muistelen tässä
sadattatoista psalmia.»

»Niin, minä tiedän», sanoi Elfride ja jatkoi vieläkin hiljaisemmin
äänin, ilmeisesti peläten, että jokin hänen tunteensa värittämä sana
voisi kuulua Stephenin korvaan: 'Päiväni ovat kuin illan varjo, ja minä
itse kuihdun pois kuin ruoho lakastuessaan’.»

»Niin», virkkoi Knight mietteissään, »lähdetään heidän luotansa.
Tällaiset tapaukset tuntuvat pakottavan meitä väikkymään itsemme
ulkopuolella, kaukana siitä särkyväisestä majasta, jossa asustamme, ja
avartamaan tuntoamme siinä määrin, ettei ruumiillinen todellisuutemme
ole siihen minkäänlaisessa suhteessa. Me silmäilemme sitä heikkoa ja
vähäistä vartta, josta tuo runsas kasvu riippuu, ja kysymme 'Onko
mahdollista, että sellaisella kyvyllä on niin vähäpätöinen perustus?
Täytyykö minun jälleen palata jokapäiväiseen vaellukseeni tuohon
ahtaaseen vankikoppiin, ihmisruumiiseen, missä ajallisuuden mietteet
voivat minua kiduttaa? Eikö totta?»

»Epäilemättä», vastasivat Stephen ja Elfride.

»Tuntuupa väärältäkin, että tajuisen olennon mahdollisuudet suljetaan
ruumiiseen, tuohon hauraaseen lippaaseen. Mikä muu heikentääkään
tulevaisuuteen kohdistuvia suunnitelmia niinkuin tuo ajatus?... Mutta
olipa miten tahansa, käännytään hilpeämmälle mielelle, sillä meillä
jokaisella on vielä paljon suoritettavaa.»

Knightin siten puhutellessa nuorempiansa, mitään tietämättä siitä
petoksesta, jonka toisistaan erotetut sydämet hänen vieressään
toteuttivat, ja niistä kohtauksista, jotka olivat aikaisemmin heitä
toisiinsa liittäneet, kumpikin viimeksimainituista tunsi, ettei heidän
ja mietteliään ystävän välinen vastakohtaisuus ollut heille itselleen
eduksi. Vaikka Knightin kasvot sinänsä eivät olleetkaan niin sievät
kuin nuoren arkkitehdin tai papin tyttären, hänen perusteellisuutensa
ja eheytensä loi niihin sellaisen arvokkuuden hohteen, josta toisissa
ei näkynyt merkkiäkään. On vaikeata laatia sääntöjä, jotka soveltuvat
molempiin sukupuoliin, ja Elfrideä, kehittymätöntä tyttölasta, ei
kenties sovi rasittaa moraalisilla velvoituksilla, jotka kuuluvat
samassa asemassa olevalle miehelle. Johtuuhan naisten sulo sitäpaitsi
osittain siitä nokkeluudesta, jota he lemmenseikoissa ilmaisevat.
Mutta jos vilpittömyys on hyve sinänsä, niin Elfride, jossa ei sitä
nyt ollut nimeksikään, näytti kaiken kaikkiaan tuskin olevan kyllin
hyvä Knightille. Vaikka Stephen ei ollutkaan vilpillinen missään
arvottomassa tarkoituksessa, hän oli sittenkin vilpillinen, ja
millaiset hyvät tulokset lienevätkin sellaisen menettelyn palkkana sen
onnistuessa, se harvoin aiheuttaa ihailua, kaikkein vähimmin, jos se
epäonnistuu.

Tavallisissa oloissa Knight olisi tuskin viitannutkaan Elfrideen,
vaikka olisi ollut kahden kesken Stephenin kanssa. Mutta vallitseva
tilanne sai hänet tunnustustuulelle.

»Stephen», sanoi hän, »tämä lady on miss Swancourt. Minä oleskelen
hänen isänsä talossa, kuten ehkä tiedät.» Sitten hän astui pari askelta
lähemmäksi Stepheniä ja virkkoi hiljaisemmin äänin: »Voinhan yhtä hyvin
sanoa sinulle, että olemme kihloissa ja aiomme mennä naimisiin.»

Vaikka sanat lausuttiin matalalla äänellä, Elfride kuuli ne ja odotti
hiljaa Stephenin vastausta — jos hiljaisuudeksi sopii nimittää tilaa,
missä Elfriden sydän tykytti niin voimakkaasti, että sen liike oli
hänen poveansa verhoavassa vaatteessa havaittavissa. Hänen kasvoihinsa
sattuva päivänsäde sai ne sinervänkalpeiksi toisten kasvojen rinnalla.

»Toivotan onnea», kuiskasi Stephen ja lausui sitten ääneen: »Minä
tunnen miss Swancourtin — jossakin määrin. Sinun tulee muistaa, että
isäni on mr Swancourtin seurakuntalaisia.»

»Minä ajattelin, ettet kenties ole asunut kotonasi heidän tänne
tultuaan.»

»Minä en tosiaankaan ole kotonani asunut sinä aikana.»

»Minä olen nähnyt mr Smithin», sopersi Elfride.

»Syy on minun, epäilemättä. Jos olitte vieraita, niin minun kaiketi
olisi pitänyt teidät esitellä; kun olitte tuttavia, niin minun ei olisi
pitänyt niin itsepintaisesti seisoa välillänne. Mutta itse asiassa
sinä, Smith, näytät minusta poikaselta, vielä nytkin.»

Stephen näytti ylen voimallisesti tajuavan kohtalonsa julmuuden tuona
hetkenä. Hän ei voinut olla synkeän katkerasti lausumatta:

»Olisit sanonut, että minä näytän yhä vielä maalaisen käsityöläisen
pojalta ja olen senvuoksi soveltumaton esiteltäväksi.»

»Ei, ei, ei! Sitä en suinkaan tarkoittanut.» Knight yritti saada
vastauksensa soimaan leikilliseltä Elfriden ja vakavalta Stephenin
korvissa, mutta epäonnistui kummassakin suhteessa saaden aikaan
ainoastaan teennäistä puhetta, joka ei miellyttänyt kumpaakaan. »Niin,
lähdetäänpä tästä ulkoilmaan; miss Swancourt, te olette erinomaisen
vaitelias. Älkää panko pahaksenne. Minä olen tuntenut Smithin jo
vuosikausia, kuten sanoin.»

»Niin olette», vastasi Elfride.

»Omituista ajatella, ettei Elfride ole milloinkaan maininnut minua
tuntevansa!» mietti Smith ja ajatteli jonkinlaista omantunnonvaivaa
tuntien, kuinka suuressa määrin Elfriden käytös muistutti hänen omaa
käyttäytymistään hänen ensi kerran vieraana pappilaan saapuessaan.

He nousivat päivänvaloon, ja Knight ei välittänyt sen enempää Elfriden
käytöksestä, jonka arveli johtuvan nuoren naisen luonnollisesta
arkuudesta esiintyä hänen seurassaan jokseenkin läpinäkyvissä suhteissa
häneen. Elfride asteli hieman edellä halki hautausmaan.

»Sinä olet muuttunut melko tavalla, Smith», virkkoi Knight, »mutta
uskon mielelläni, että se oli odotettavissa. Sinun ei kumminkaan pidä
luulla, että tunnen vähemmän mielenkiintoa sinua ja sinun vaiheitasi
kohtaan, jos ne joskus haluat minulle ilmaista. Minä en ole unohtanut
sitä kiintymystä, jonka mainitsit Intiaan-lähtösi aiheena. Nuori
lontoolainen neiti, eikö totta? Toivottavasti on kaikki parhaalla
tolalla?»

»Ei; kihlaus on purettu.»

Sellaisissa tilaisuuksissa on ainakin vaikea tietää, pitääkö ilmaista
surua vaiko iloa — koska kaikki riippuu asian luonteesta — ja Knight
turvautui niin ollen näihin sanoihin: »Minä uskon, että on paras
niinkuin on käynyt.»

»Toivottavasti. Mutta minä pyydän sinua olemaan minulta enempää
tutkailematta; ei — ethän ole sitä tehnyt — sitä en tarkoita — mutta ei
tee mieleni siitä asiasta enempää jutella.»

Stephen puhui nopeasti.

Knight ei virkkanut enää mitään, ja he lähtivät seuraamaan Elfrideä,
joka vieläkin asteli muutamia askelia heidän edellänsä eikä ollut
kuullut Knightin häneen kohdistuvaa viittausta. Stephen sanoi
Knightille hyvästi kirkkomaan veräjällä lähtemättä sen ulkopuolelle ja
jäi odottamaan, kunnes hän ja hänen morsiamensa nousivat ratsuilleen.

»Siunatkoon, Elfride», huudahti Knight, »kuinka kalpea olettekaan!
Minun ei varmaankaan olisi pitänyt viedä teitä hautaholviin. Mikä teitä
vaivaa?»

»Ei mikään», vastasi Elfride heikoin äänin. »Minä toinnun tuossa
paikassa. Kaikki oli niin outoa ja odottamatonta, että aloin kerrassaan
voida pahoin.»

»Te olitte kovin vaitelias. Haenko hieman vettä?»

»Älkää huoliko.»

»Lieneekö vaaratonta, jos nousette satulaan?»

»Epäilemättä — ihan vaaratonta», vastasi Elfride anovin katsein.

»Mitäpä siis muuta — heilahdus vain!» kuiskasi Knight nostaen hänet
hellävaroen satulaan.

Hänen entinen rakastajansa katseli tapahtumaa muutaman sylen päästä,
veräjään nojaten. Satulaan päästyään ja saatuaan ohjakset kunnolla
käteensä Elfride käänsi päätään, ikäänkuin vastustamattoman lumouksen
voimasta, ja katsoi nuorukaista, joka oli ollut hänen ensimmäisen
rakkautensa esineenä, suoraan silmiin. Siinä oli nuori mies, joka oli
monta kertaa nimittänyt häntä uskolliseksi pikku vaimoksensa ja jota
hän itse oli sanonut mieheksensä. Heidän katseensa kohtasivat toisensa.
Elämän mittaamisessa olisi pikemmin otettava huomioon kokemuksen
intensiivisyys kuin sen todellinen pituus. Tuo katse, joka ajallisesti
oli vain häipyvä tuokio, merkitsi aikakautta heidän historiassaan.
Stephenin katseen tuskallinen syytös iski Elfriden sydämeen
sanomattoman kuolettavasti. Hän käänsi katseensa toisaalle äkillisin
ponnistuksin, hoputti hevostansa ja unohti sekavien muistelmiensa
sekasorrossa, että joku muu oli hänen seurassaan. Vilpin työ oli
täydellinen.

Saavuttuaan kummulle, missä puisto muodostui lehdoksi, Knight ratsasti
lähemmäksi Elfrideä ja virkkoi: »Voitteko nyt paremmin, rakkaani?»

»Voin.» Hän painoi kätensä silmilleen, ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkiä
olemattomiin Stephenin kuvan. Hänen kummassakin poskipäässään hohteli
nyt luonnottoman heleä punainen läikkä kasvojen muuten säilyessä
liljanvalkeina kuten ennenkin.

»Elfride», virkkoi Knight vanhaan opettavaan sävyyn, »te tiedätte,
etten ajattelekaan teitä moittia, mutta eikö johdu suuressa määrin
epänaisellisesta arkuudesta, että sallitte näyn, joka ei missään
tapauksessa ole teille mikään uutuus, siinä määrin itsenne yllättää?
Jokainen nainen, joka on nimensä arvoinen, kykenee luullakseni
silmäilemään kuolemaa jossakin määrin tyynesti. Te epäilemättä olette
samaa mieltä?»

»Niin; minä myönnän sen.»

Se seikka, ettei Knight kyennyt huomaamaan Elfriden pahoinvoinnin
syytä, osoitti, ettei hän ollenkaan aavistanut asiassa piilevän jotakin
salattua, ja samalla se, mistään oivalluksen tylsyydestä johtumatta,
ilmaisi, kuinka kykenemätön Knight itse oli mihinkään vilppiin.
Elfride, joka tuon selvästi tajusi, syytti itseänsä sitäkin tuimemmin
ja jumaloi Knightiä sitä enemmän heidän luonnonlaatujensa eroavaisuuden
vuoksi. Äskeinen Stephenin näkeminen ja hänen äänensä sointu, joka
hetkisen oli helähdytellyt vanhan kiintymyksen kieliä, ei sekään
kyennyt estämään ihailua nyt, kun hän oli jälleen poissa näkyvistä.

Elfride oli vastannut Knightin kysymykseen nopeasti ja kääntynyt sitten
käsittelemään muita asioita. Kun he olivat ehtineet kotiin, Elfride
pysytteli näkymättömissä aina päivällisaikaan asti. Päivällisen jälkeen
he olivat seurusteluhuoneessa viettämässä hämärähetkeä. Knight lähti
ulos kuistikolle. Elfride seurasi häntä varsin päättävästi, hyveikkään
päätöksen yllyttämänä.

»Minun tekee mieleni sanoa teille jotakin, mr Knight», lausui hän
tyynen päättävästi.

»Mistä on kysymys?» vastasi hänen rakastajansa hilpeästi. »Onnesta,
toivon ma. Älkää salliko minkään asian saattaa itseänne niin
alakuloiseksi kuin olette näyttänyt tänään olevan.»

»Minä en voi teille asiaa ilmaista, ellen kerro sitä
kokonaisuudessaan», sanoi hän. »Ja sen teenkin huomenna. Sain tänään
sitä koskevan muistutuksen. Se on jotakin, mitä olen tehnyt ja mitä
minun luullakseni ei olisi pitänyt tehdä.»

Tunnustaa täytyy, että tuo oli sangen lievä tapa viitata kiihkeään
intohimoon ja pakenemiseen, joka, olipa se sinänsä miten vähäpätöinen
seikka tahansa, pelkän sattuman nojalta oli välttynyt muodostumasta
häpeänhälinää aiheuttavaksi asiaksi.

Knight arveli kysymyksessä olevan jonkin mitättömyyden ja virkkoi
leppoisasti:

»Minä siis en saa kuulla tuota kaameata tunnustusta nyt?»

»Ette, ette nyt. Minä en tarkoittanut tänä iltana», vastasi Elfride,
ääni hieman epävarmempana. »Se ei ole niin helppo asia kuin te
ajattelette — se tuottaa minulle melkoista huolta.» Peläten oman
vakavuutensa vaikutusta hän lisäsi sitten väkinäisesti: »Vaikka te
kukaties pidätte sitä sittenkin helppona.»

»Mutta ettehän ole sanonut, milloin sen ilmoitatte?»

»Huomenna, aamulla. Mainitkaa jokin aika ja velvoittakaa minut. Tahdon
teidän niin tekevän, sillä olen heikko ja voin muuten yrittää välttää
sitä.» Hän lisäsi pienen teennäisen naurun, joka osoitti, kuinka
pelokas hänen päätöksensä yhä oli.

»Hyvä, sanokaamme aamiaisen jälkeen — yhdentoista aikaan.»

»Niin, yhdentoista aikaan. Minä lupaan sen tehdä. Velvoittakaa minut
ehdottomasti pitämään sanani.»




XXVIII


»Miss Swancourt, kello on yksitoista.»

Elfride katseli huoneensa ikkunasta, ensimmäisestä kerroksesta, ja
Knight silmäili häntä kuistikon kaidepuun vierestä, missä oli jonkin
aikaa joutilaana istunut — katsellen milloin kädessään olevan kirjan
sivuja, milloin heleitä kukkasia, milloin taas äskenmainittua avointa
ikkunaa.

»Niin on, minä tiedän sen. Minä tulen kohta.»

Knight siirtyi lähemmäksi ikkunaa.

»Kuinka voitte tänään, Elfride? Te ette näytä kohentuneen yön pitkän
levon avulla.»

Elfride ilmestyi pian ovelle, tarttui hänen tarjoamaansa käsivarteen,
ja niin he lähtivät yhdessä hitaasti astelemaan virralle johtavaa
hiekkapolkua.

Se päätös, jossa Elfride oli viimeksikuluneiden viidentoista tunnin
aikana pysynyt tarkoitti koko totuuden ilmaisemista, ja nyt oli
ratkaiseva hetki käsissä.

He etenivät askel askelelta, mutta Elfride ei virkkanut vielä mitään.
He olivat ehtineet melkein polun päähän, kun Knight keskeytti vaitiolon.

»Mikä olikaan tunnustus, Elfride?»

Elfride oli hetkisen vaiti ja huokasi syvään. Sitten hän lausui:

»Minä sanoin teille eräänä päivänä — tai pikemmin annoin teidän
ymmärtää — sellaista, mikä ei ollut totta. Minä luulen teidän luulleen
minun sanoneen, että olen yhdeksäntoista vuoden ikäinen seuraavana
syntymäpäivänäni, mutta todellisuudessa minä olin yhdeksäntoista jo
viime syntymäpäivänä.»

Hetki oli ollut hänelle liian vaikea. Nyt, käännekohtaan tultuaan,
Elfride oli jättänyt asian sittenkin ilmaisematta kaikista
omantunnonsoimauksista, kaikesta vilpittömyydenrakkaudesta ja kaikesta
siitä kaipauksesta huolimatta, jonka tarkoituksena oli lausua tunnustus
ja saavuttaa anteeksianto suudelman muodossa. Hän pelkäsi, ettei
Knight tulisi antamaan hänelle anteeksi, sitä enemmän, kun ajatteli
eilispäiväistä teeskentelyä, joka saattoi liittää inhontunteita hänen
pettymykseensä. Varmuus siitä, että saisi vielä yhden päivän ajan
nauttia rakkauden onnea, sysäsi syrjään alinomaisen onnen toivon, johon
liittyi kaiken menettämisen uhka.

Suunniteltua tunnustusta koskevien ajatusten aiheuttama mielenliikutus
värähdytteli hänen sanojansa niin luontevasti, ettei Knight hetkeäkään
epäillyt niiden todenperäisyyttä. Hän hymyili ja pudisti lämpimästi
Elfriden kättä.

»Rakas Elfie — niin, se te nyt olette — älkää ollenkaan väittäkö
vastaan — millainen hurmaava pikku nainen olettekaan — niin
omantunnontarkka kaikkein mitättömimmissäkin seikoissa! Minä en
tosiaankaan ole milloinkaan ajatellut, onko yhdeksännentoista vuotenne.
pää jo saavutettu, vai eikö. Ja eihän minun — pyhän Yrjön nimessä —
minun, kaksitoista vuotta vanhemman jurottelijan, sovi sellaisista
joutavista välittää.»

»Älkää minua kiittäkö — älkää kiittäkö! Vaikka mielelläni kuulenkin
sellaisia sanoja teidän huuliltanne, en kumminkaan niitä nyt ansaitse.»

Knight, joka oli harvinaisen hilpeällä tuulella, piti tuota alakuloista
huudahdusta pelkkänä vaatimattomuuden ilmauksena. »Niin», lisäsi hän
hetkisen kuluttua, »minä pidän teistä sitäkin enemmän tuon moraalisen
täsmällisyyden vuoksi, vaikka sanoinkin sitä joutavaksi.» Hän jatkoi
hellän vakavasti: »Eräästä seikasta minä näet naisessa pidän —
sielusta, joka on vilpitön ja kirkas kuin taivaan valkeus. Minä voin
sietää mitä tahansa, jos se minulla on, — minä en voi antaa mitään
anteeksi, ellei sitä ole. Elfride, teillä on sellainen sielu, jos
naisella konsanaan. Ja kun se kerran teillä on, niin säilyttäkää se,
älkää milloinkaan kuunnelko päivän muotiteorioja, jotka suovat naiselle
erioikeuden ja luontaisen oikeuden vilpin harjoittamiseen. Saatte
olla siitä varma, rakas tyttöni, että jalon naisen tulee olla yhtä
vilpitön kuin jalon miehen. Minä tarkoitan vilpittömyydellä erikoisesti
moitteettomuutta sekä liikeasioissa että sosiaalisissa seikoissa,
mutta myöskin kaikissa herkissä ja hienoissa lemmenvaiheissa, joita
sukupuolellenne myönnetty erivapaus koskee.»

Elfride silmäili hämillään puiden lehviä.

»Lähdetään nyt joelle, Elfie?»

»Mielelläni lähtisin, jos minulla olisi hattu», vastasi Elfride
ikäänkuin jotakin tuskaa salaten.

»Minä noudan sen teille», sanoi Knight varsin mielissään siitä, että
sai hänet kumppanikseen niin huokeasta hinnasta. »Istukaa tuohon
hetkiseksi.» Hän kääntyi ja asteli nopeasti takaisin kartanoon
noutaakseen puuttuvan esineen.

Elfride istuutui rahille ja tuijotteli ruohikkoon, sitten hän kohotti
katseensa kuullessaan kevyitä ja säännöttömiä askelia. Pitkin polkua,
joka leikkasi Elfriden ja Knightin kulkemaa, kulki farmarin leski,
mrs Jethway. Ennenkuin havaitsi Elfriden, hän pysähtyi katselemaan
kartanoa, josta osa oli pensaiden lomitse näkyvissä. Elfride väistyi
taaksepäin toivoen epämiellyttävän naisen kulkevan ohi häntä
huomaamatta. Mutta mrs Jethway oli jo hänet huomannut ja astui kohta
hänen eteensä.

»Ahaa, miss Swancourt! Minkätähden te minua häiritsitte? Eikö minun
pidä tästä ylitsekäydä?»

»Te voitte kävellä täällä mielin määrin, Mrs Jethway, Minä en teitä
häiritse.»

»Te häiritsette minun mieltäni, ja minun mieleni on minun koko
elämäni; sillä poikani on vielä siellä, ja hän on lähtenyt pois minun
ruumiistani.»

»Niin, poika rukka. Minä olin surullinen, kun hän kuoli.»

»Tiedättekö, mihin hän kuoli?»

»Hivutustautiin.»

»Ei, ei, ei!» huudahti leski. »Se sana sopii moneen paikkaan. Hän
kuoli siitä syystä, että te olitte hänen oma morsiamensa ja sitten
osoittauduitte petolliseksi — ja se hänet surmasi. Niin, miss
Swancourt», kuiskasi hän kiivaasti, »te surmasitte minun poikani!»

»Kuinka voitte olla niin väärä ja mieletön!» vastasi Elfride nousten
loukkaantuneena. Mutta loukkaantuminen ei ollut hänelle luontaista,
ja kun viimeaikaiset tapaukset olivat häntä kovin masentaneet, hän
menetti kaikki ne puolustusvoimat, joita tuo mieliala olisi voinut
hänelle suoda. »Minä en voinut mitään sille, että hän minua rakasti,
mrs Jethway!»

»Sillepä juuri olisitte jotakin mahtanut, miss Elfride. Tiedättehän,
kuinka asia sai alkunsa. Niin: te sanoitte pitävänne nimestä Felix
enemmän kuin mistään muusta koko seurakunnassa esiintyvästä nimestä
ja tiesitte sen olevan hänen nimensä ja tiesitte niiden, joille sen
sanoitte, tuovan sen hänen tietoonsa.»

»Minä tiesin, että se oli hänen nimensä — tietysti tiesin; mutta varmaa
on, mrs Jethway, etten ajatellut kenenkään sitä hänelle ilmoittavan.»

»Mutta te tiesitte, että he sen tekisivät.»

»En, minä en sitä tietänyt.»

»Sitäpaitsi, myöhemmin, kun olitte ratsastamassa meidän asuntomme ohi,
ja pojat olivat siinä koolla, ja te halusitte nousta satulasta, ja Jim
Drake ja George Upway ja kolme tai neljä muuta juoksivat pitelemään
teidän ponyanne, ja Felix seisoi ujona taka-alalla — miksi viittasitte
hänelle ja sanoitte haluavanne hänet sitä pitelemään?»

»Mrs Jethway, te ajattelette aivan väärin! Minä pidin hänestä enemmän
kuin muista — senvuoksi minä halusin saada hänet sen tekemään. Hän
oli kohtelias ja sievä — minä pidin häntä aina sellaisena — ja hän
miellytti minua.»

»Miksi sitten sallitte hänen suudella itseänne?»

»Se on erehdys; ihan varmaan se on erehdys!» huudahti Elfride
epätoivosta itkien. »Hän tuli taakseni ja yritti minua suudella, ja
siitä syystä minä sanoin hänelle, ettei hän saanut enää milloinkaan
tulla näkyviini.»

»Mutta te ette kertonut asiaa isällenne ettekä kenellekään, kuten
olisitte varmaan tehnyt, jos piditte tekoa sellaisena loukkauksena,
joksi sitä nyt kuvailette.»

»Hän pyysi minua olemaan sanomatta, ja minä typerästi kylläkin
tottelin. Toivoisin nyt, etten olisi niin menetellyt. Enpä ole osannut
odottaa, että minua rangaistaan hyvästätyöstäni. Lähtekää, olkaa hyvä,
mrs Jethway.» Tyttö asetti nyt jyrkän vaatimuksen.

»Niin, te hylkäsitte hänet säälimättömästi, ja hän kuoli. Ja
ennenkuin hänen ruumiinsa ehti kylmetä, te jo otitte toisen. Sitten
te huolettomasti lähetitte hänet asioilleen ja otitte kolmannen. Ja
ellette pidä tuota minään, miss Swancourt», jatkoi hän, lähemmäksi
astuen, »niin muistakaa, että se johti asioihin, jotka olivat varsin
vakavia. Oletteko jo unohtanut suunnittelemanne karkaus-avioliiton?
Te matkustitte Lontooseen ja palasitte seuraavana päivänä olematta
naimisissa, ja siinä on häpeätä kylliksi pilaamaan naisen hyvän nimen,
vaikka se ei olisikaan läheskään niin kuuluva kuin teidän. Kenties
olette sen unohtanut; minä en ole. Häilyväisyys rakastajaan nähden on
paha asia, mutta häilyväisyys sen jälkeen, kun on näytellyt aviovaimon
osaa, on rivoutta.»

»Tuo on väärämielinen, julma valhe! Älkää sanoko niin, älkää sanoko!»

»Tietääkö uusi miehenne tuon asian? Luulenpa, ettei tiedä, sillä muuten
hän ei olisi teidän miehenne! Sen verran kuin tarinasta tiedettiin, sen
verran siitä vieläkin kuiskaillaan lähiseuduilla; mutta minä tiedän
enemmän kuin kukaan muu, ja mitä syytä minulla on armahtaa teidän
rakkauttanne?»

»Minä uhmaan teitä!» huusi Elfride raivoissaan. »Sanokaa vain kaikki,
mikä voi minua tuhota; pankaa kielenne käyntiin; minä kehoitan teitä!
Minä uhmaan teitä, parjaavaa naista! Kas, tuollapa hän tuleekin.» Hänen
äänensä vavahteli ankarasti, kun hän lehvien lomitse näki rakastamansa
Knightin saapuvan, hattu kädessään. »Sanokaa se hänelle heti; minä sen
kyllä kestän.»

»En sano sitä nyt», virkkoi vaimo häviten polun käänteen taa.

Viimeiset kiihtyneet sanat olivat kohottaneet punan Elfriden poskiin.
Nyt hän nopeasti pyyhki kyynelensä ja asteli kauemmaksi, joten
Knightin hänet saavuttaessa mielenliikutuksen jäljet olivat melkein
täydellisesti hävinneet hänen kasvoistansa. Knight laski hatun hänen
päähänsä, tarttui hänen käteensä ja veti sen kainaloonsa.

Heidän oli määrä jo ylihuomisin lähteä St. Leonardiin, ja Knight
näytti päättäneen olla tänä päivänä mahdollisimman paljon Elfriden
seurassa. He kulkivat pitkin laaksoa. Oli se syksyn aika, jolloin aivan
tavallisen istutuksen lehvistö hyvin kykenee kilpailemaan taiteilijan
paletin väriloiston kanssa. Kaikkein hohtelevimpina esiintyvät pyökit,
joiden värit vaihtelevat oksien kärjissä ilmenevästä ruosteenpunaisesta
aina sisempänä loistavaan kirkkaaseen keltaiseen asti; nuoret tammet
ovat yhä viheriät, skotlanninkuuset melkein siniset; toisten lajien
täplät siellä täällä tuovat tauluun kastanjanruskeita ja purppuraisia
läikkiä kaikin eri vivahduksin.

Joki virtasi siinä kohden yli laakakivien, jotka sellaisinaan
olisivat kelvanneet katukäytävään, mutta joita erottivat erisuuruiset
ja epäsäännölliset välipaikat. Kesän kuivuus oli kaventanut veden
kristallinkirkkaaksi juovaksi, joka poimutteli talvisen virran
kallioisessa uomassa. Knight tunkeutui pensaikon läpi, joka tässä
kohden melkein peitti joen näkyvistä, ja juoksi kuivalle pohjalle.

»Elfride, enpä ole milloinkaan nähnyt tällaista näkyä!» huudahti hän.
»Pähkinäpuut muodostavat virran yli kohoavan holvin, ja permanto
on mainiosti kivetty. Paikka muistuttaa luostarin holvikäytävää.
Sallikaahan auttaa teidät tänne.»

Hän auttoi Elfrideä pääsemään pensaikon halki alas kiville. Sitten
he yhdessä kävelivät pienen, suunnilleen jalankorkuisen ja -levyisen
putouksen luo ja istuivat sen ääreen laakakiville, jotka yhdeksän
kuukauden aikana piilivät kihisevän kuohun alla. Heidän jalkojensa
vieritse lirisi ohut vesijuova, joka yksin oli kertomassa tämän
lehväkatteisen holvin tarkoitusta ja syytä, kulkien kaarrellen edelleen
ja häipyen varjoon.

Katseltuaan kaikkea tuota Knight nojasi kyynäspäähänsä ja silmäili
kriitillisin katsein Elfrideä.

»Eikö tuollainen upea hiusaarre hupene sekin ohueksi vuosien vieriessä
kahdeksastatoista kahdeksaankolmatta?» kysyi hän vihdoin.

»Ei, ei!» virkkoi Elfride vikkelästi, ilmeisesti ollenkaan haluamatta
ottaa omakseen ajatusta, jonka ankaraa vastenmielisyyttä miesten lienee
vaikea käsittää. Sitten hän lisäsi, epämieluisan tunteen yhä ollessa
mielessä kytemässä: »Luuletteko tosiaankin, että runsaat hiukset
ohentuvat helpommin kuin keskinkertaiset?»

»Luulen, todellakin. Minä uskon — olenpa melkein varmakin siitä —
että jos voitaisiin saada asiaa koskevia tilastollisia tietoja, niin
havaittaisiin, että niillä henkilöillä, joiden hiukset ovat kehnot,
on alkujaan ollut runsas tukka, ja että ne, joilla alunpitäen on vain
kohtalainen määrä, säilyttävät sen suuremmitta vaurioitta.»

Elfriden huolet sijaitsivat hänen kasvoissaan samoinkuin hänen
sydämessäänkin. Naishenkilölle on kenties yhtä kauheata ajatella
kauneutensa katoamista kuin maineensa menettämistä. Joka tapauksessa
hän näytti yhtä synkältä kuin konsanaan päivän kuluessa.

»Ei pidä olla niin huolissaan pelkän henkilökohtaisen kaunisteen
vuoksi», sanoi Knight, äänessä hieman sitä ankaruutta, joka oli ollut
alinomainen, ennenkuin Elfride vietteli hänet leppoisaksi.

»Minun mielestäni on naisen velvollisuus olla niin kaunis kuin voi.
Jos olisin oppinut, mainitsisin tässä yhteydessä erään roomalaisen
kirjailijanne lauselman. Minä tiedän, että sellainen kohta on olemassa,
sillä isä on siihen viitannut.»

»'Munditiae, et ornatus et cultus’ jne — sitäkö tarkoitat? Se on eräs
Liviuksen kohta, joka ei millään muotoa asiaa puolusta.»

»Ei, se ei ole se.»

»Olkoon sitten; minulla näet ei ole halua alkaa jälleen kinastella,
Elfie. Voitteko arvata, mistä syystä?»

»En, mutta olen iloinen sen kuullessani», virkkoi Elfride mietteissään.
»On kamalaa, kun puhutte sillä tavalla. Millaisen pahan nimen
heikkouteni ansainneekin, minun täytyy joka tapauksessa vilpittömästi
tunnustaa, että minua kauhistuttaa ajatella tukkani milloinkaan
ohentuvan.»

»Tietysti; herkkätunteinen nainen menettää mieluummin järkensä kuin
kauneutensa.»

»En välitä, vaikka ivailette ja minua säälimättömästi tuomitsette. Minä
tiedän, että tukkani on kaunis; kaikki sanovat niin.»

»Kallein miss Swancourt», vastasi Knight hellästi, »minä en ole
väittänyt vastaan. Mutta tiedättehän, mitä on sanottu kauniista näöstä
ja kauniista teosta?»

»Neiti Kaunisteko-rukka esiintyy neiti Kaunisnäön rinnalla
murheellisena hahmona kaikkien miesten silmissä, teidänkin, mr Knight,
vaikka suvaitsette toista haastella», virkkoi Elfride kirpeästi. Sitten
hän alensi ääntänsä: »Teidän ei olisi pitänyt vaivautua pelastamaan
minua jyrkänteeltä, koska ette suinkaan pidä elämääni paljonkaan
arvoisena.»

»Ajattelette kenties, että minun elämäni ei ollut teidän elämänne
arvoinen.»

»Se oli kenen hyvänsä elämän arvoinen.»

Hänen kätensä loiskutteli pienessä putouksessa, ja hänen silmänsä
suuntautuivat samalle taholle.

»Te puhutte ankaruudestani teitä kohtaan, Elfride. Te olette minulle
epäystävällinen, tiedättehän sen.»

»Millä tavoin?» kysyi Elfride keskeyttäen hetkiseksi joutilaan
askarruksensa.

»Minä olin vaivautunut etsimään koruja, ja te kieltäydyitte ottamasta
niitä vastaan.»

»Entä jos nyt suostun ottamaan?»

»Suostukaa!»

Knight veti taskustaan kotelon tarjoten sitä kolmannen kerran. Elfride
otti sen ilomielin. Este oli murtunut, ja merkitsevä lahja oli hänen.

»Minä riisun pois nämä rumat», huudahti Elfride, »ja asetan niiden
sijaan teidän antamanne — vai mitä ajattelette?»

»Olisin mielissäni.»

Vaikka saattaakin tuntua epätodennäköiseltä, kun ottaa huomioon, kuinka
pitkälle nämä kaksi olivat menneet keskusteluissaan, on sittenkin
totta, ettei Knight ollut vielä kertaakaan rohjennut suudella Elfrideä.
Hän oli paljoa hitaampi kuin Stephen Smith sellaisissa asioissa. Hän
ei ollut siinä suhteessa mennyt pitemmälle kuin Stephenin näkemässä
kesämajan kohtauksessa. Koska siis Elfriden poski oli hänelle yhä
kielletty hedelmä, hän virkkoi vilkkaasti:

»Elfie, minun tekee mieleni koskettaa tuota viekoittelevaa korvaanne.
Siinä ovat lahjani; sallikaa minun ne kiinnittää.»

Hän epäröi, siten toista yllyttäen.

»Sallitteko minun asettaa edes toisen niistä paikoilleen?» Elfriden
kasvot kävivät melkoista lämpöisemmiksi.

»Enpä luule, että se olisi tavanomainen ja oikea menettely», sanoi hän,
äkkiä jälleen alkaen askarrella pienessä putouksessa.

Tilanteen tyyntä rauhaa häiritsi lintu, joka tuli juomaan
purosta. Katseltuaan, kuinka se pisti nokkansa veteen, pärskytti
vettä höyheniinsä ja lensi puuhun, Knight vastasi kohteliaan
häikäilemättömästi — se tapa Elfrideä aina miellytti —

»Elfride, nyt voitte yhtä hyvin olla oikeamielinen. Te luullakseni
sallisitte minun sitä hieman asetella; sallikaa siis minun se tehdä.»

»Hyvä, minä olen oikeamielinen», virkkoi Elfride luottavaisesti ja
katsoi Knightiä suoraan silmiin. Hänelle oli erikoisen mieluista
suorittaa pieni vilpittömyyden teko ilman pelkoa. »Minä en välitä,
vaikka sen teettekin — minulle sellainen huomaavaisuus on mieluinen.
Mutta minä ajattelin, onko oikein sallia teidän se tehdä.»

»Niinpä minä sen teen!» huudahti Knight osoittaen vähäisessä
asiassa — joka naisten-miehen silmissä oli korkeintaan tilapäinen
mielistelytemppu — sellaista vakavuutta, joka tavataan ainoastaan
syvällisissä, naisten kanssa leikittelemään tottumattomissa miehissä ja
joka harvinaisuutensa vuoksi on sinänsä arvokkain vero, mitä voidaan
antaa, ja erinomaisin kunnianosoitus, mitä voidaan vastaanottaa.

»Olkoon menneeksi», kuiskasi Elfride vastustelematta ja sen enempää
tapoja ja tottumuksia ajattelematta. Sitten hän taivutti itseänsä kohti
Knightiä, työnsi hiuksensa syrjään ja kallisti päätänsä. Niin tehden
hänen käsivartensa ja olkapäänsä pakostakin nojasivat Elfriden poveen.

Molempien tunto näytti tuon kosketuksen johdosta keskittyvän
satutuskohtaan. Arkaa tehtäväänsä suorittaessaan Knight koko ajan
vapisi kuin nuori lääkäri ensimmäistä leikkausta suoritettaessaan.

»Nyt toinen», kuiskasi Knight.

»Ei, ei.»

»Miksi ei?»

»En oikein tiedä.»

»Sinun täytyy tietää.»

»Kosketus saa minut kovin levottomaksi. Lähdetään kotiin.»

»Älä sano niin, Elfride. Mitä se oikeastaan merkitseekään? Pelkkä
mitätön seikka. Käännyhän nyt, rakkaani!»

Elfridellä ei ollut voimia olla tottelematta; hän käänsi päätänsä.
Sitten, kummankaan nimenomaisesti sitä aikomatta, heidän kasvonsa
lähenivät toisiansa, ja Knight tuki hänen leukaansa ja suuteli häntä.

Knight oli samalla kertaa kaikkein tulisin ja kaikkein kylmäverisin
mies. Kun hänen tunteensa uinuivat, hän näytti melkein hidas veriseltä;
kun ne olivat hereillä, hän oli suorastaan kiihkeä. Vaikka hän ei
ollutkaan aikaisemmin suunnitellut pikaista naimisiinmenoa, hän esitti
nyt selvän kysymyksen. Se purkautui ilmi monien vuosien luonnollisen
pidättymisen luomin patoutunein voimin.

»Elfride, milloin menemme naimisiin?»

Nuo sanat olivat Elfridelle suloiset; mutta niiden suloisuudessa oli
katkera sivumaku. Knightin avomieliset teot, joiden huippukohtana oli
tuo suora kysymys, esitetty samana päivänä kuin mrs Jethwayn mieltä
korventavat moitteet, merkitsi Elfriden häilyväisyyden sietämättömäksi
asiaksi. Salainen rakkaus ei ollut tuntunut sellaiselta ehdottomalta
epävakaisuudelta kuin sama rakkaus uhkauksista huolimatta tunnustettuna
ja toteutettuna. Knight selitti hänen hämmennyksensä tottumattomuuden
ulkonaiseksi ilmaukseksi.

»Minä en vaadi sinulta ratkaisua nyt, kultaseni», sanoi hän,
huomatessaan ettei Elfride nähtävästi tulisi antamaan selvää vastausta.
»Ota itsellesi ajatusaikaa.»

Kunniallisempi mies kuin Knight ei varmaankaan ole koskaan kokenut
naisen rakkautta ja petollisuutta. Voipa sanoa, että hänen sokeutensa
sitä osaltaan todisti, sillä lemmenseikoissa ilmaistu oveluus osoittaa
useimmiten yleistä halpamaisuutta. Suuren tunteen kerran otettua hänet
valtoihinsa Knightin äly oli menettänyt kaiken vaikutusvoimansa. Knight
oli rakastajana harvasyisempi ja mutkattomampi kuin hänen ystävänsä
Stephen, joka muilta kyvyiltänsä oli häneen verrattuna pintapuolinen.

Virkkamatta enempää heidän avioliittoansa koskevasta asiasta, Knight
piti Elfrideä hieman loitommalla ikäänkuin suurta kukkavihkoa ja
silmäili häntä kriitillisin hellän kiintymyksen tuntein.

»Sopiiko kaunis lahjasi minulle?» kysyi Elfride, liikutuksen kyynelet
silmäripsissä.

»Epäilemättä, erinomaisesti!» vastasi hänen rakastajansa kevyempään
sävyyn saadakseen hänet rauhoittumaan. »Sinun pitäisi ne nähdä; sinä
näytät heleämmältä kuin milloinkaan ennen. Ajattelehan, että minä olen
voinut saada aikaan sellaisen hyvän muutoksen!»

»Olenko tosiaankin sievä? Olen iloinen sinun puolestasi. Tahtoisinpa
nähdä itseni.»

»Sitä et voi. Sinun täytyy odottaa, kunnes ehdimme kotiin.»

»Minä en mitenkään jaksa odottaa niin kauan», virkkoi Elfride nauraen.
»Näetkös: tässä on keino!»

»Niin tosiaan! Hyvin tehty, naisen äly!»

»Pitele minua!»

»Mielelläni.»

»Ethän anna minun veteen pudota?»

»En missään tapauksessa.»

Putouksen alla puro levisi pieneksi tyyneksi suvannoksi. Knight tuki
Elfrideä, joka kumartui katselemaan kuvajaistansa.

»Minä näen itseni. Tosiaankin, yritinpä kuinka hartaasti tahansa, minä
en voi olla ihailematta itseäni niiden kaunistamana.»

»Miksi et ihailisi. Mutta kuinka voitkaan olla niin mieltynyt koruihin?
Luulenpa, että saat minutkin siihen vikaan. Minä vihasin kaikkea
sellaista, ennenkuin opin sinut tuntemaan.»

»Minä pidän koruista, koska haluan ihmisten ihailevan, mitä omistat, ja
kadehtivan sinua ja sanovan: 'Tahtoisinpa olla hänen sijassaan’.»

»Minä otaksun, ettei minulla ole enää syytä väittää vastaan. Ja kuinka
kauan aiotkaan itseäsi siinä katsella?»

»Kunnes sinä väsyt minua pitelemään, eikö niin? Kuulehan, minun tekee
mieleni kysyä sinulta jotakin.» Hän kääntyi. »Sanohan nyt totuuden
nimessä: mikä hiusten väri on sinulle nyt mieluisin?»

Knight ei vastannut heti.

»Sano: vaalea, sano!» kuiskasi Elfride pakottaen. »Älä sano tumma,
niinkuin silloin.»

»Vaaleanruskea siis. Juuri se väri, jonka näen armaani hiuksissa.»

»Tosiaanko?» kysyi Elfride pitäen ilahduttavana totena sitä, minkä
tiesi olevan mielistelyä.

»Niin.»

»Ja samoin siniset silmät, eikä ruskeat? Myönnä, myönnä!»

»Yksi peruutus riittää tämän päivän osalle.»

»Ei, ei.»

»Olkoon menneeksi: siniset silmät.» Knight nauroi ja veti hänet
luoksensa ja suuteli häntä jälleen suorittaen sen niin hellävaroen kuin
hedelmäinkorjaaja, joka rypäieterttua koskettaessaan varoo tärvelemästä
sen pinnan härmää.

Elfride vastusteli hänen yrittäessään uutta suuteloa, heitti päätänsä
ja sai hatun ja hiukset hieman epäjärjestykseen. Tuskin tietäen, mitä
hetken hämmingin vallassa lausui, hän huudahti, vieden äkkiä kätensä
korvalleen:

»Ah, meidän pitää varoa! Minä kadotin toisen korvarenkaani tällaisessa
tapauksessa.»

Hän oli tuskin ehtinyt käsittää omat merkitsevät sanansa, kun hänen
kasvoihinsa levisi huolestunut ilme ja hän sulki huulensa, ikäänkuin
olisi yrittänyt saada sanat takaisin.»

»Millaisessa tapauksessa?» kysyi Knight hämmästyneenä.

»Oh, näin ulkosalla istuessani», vastasi Elfride nopeasti.




XXIX


On lokakuun alkupuolen ilta, ja mitä pehmein syksyinen auringonlasku
levittää valoansa yli Lontoon, aina sen etäisimpiin itäisiin kolkkiin
saakka. Silmän ja leimuavan lännen välimaalla kohoavat savupatsaat
tyyneen ilmaan kuin korkeat puut. Kaikki varjokohdat näyttävät hämyisen
sinisiltä.

Mr ja mrs Swancourt ja Elfride katselevat näitä hohtoisia ja synkkiä
vastakohtia erään London Bridgen läheisyydessä sijaitsevan suuren
hotellin ikkunasta. He ovat palanneet vierailulta St. Leonardsissa
asuvien tuttaviensa luota ja viipyvät kotimatkallaan pari päivää
pääkaupungissa.

Knight käytti saman ajan matkustamalla Jerseyn ja St. Malon kautta
Bretagneen. Sitten hän kulki halki Normandian ja palasi hänkin
Lontooseen saapuen sinne kaksi päivää myöhemmin kuin Elfride ja hänen
vanhempansa.

Tuo lokakuun ilta näki siis kaikki jälleen koolla mainitussa
hotellissa, josta he olivat ennakolta tilanneet itselleen asunnon.
Iltapäivän kuluessa Knight oli käynyt asunnossaan Richmondissa
vaihtamassa matkalaukkujensa sisältöä, ja kun hän sieltä palasi,
johdatti hotellin palvelija maailman onnellisimman miehen siihen
huoneeseen, jossa Elfride ja hänen äitipuolensa istuivat päivän
väsyttävien ostoretkien jälkeen.

Elfride oli matkasta huolimatta entisellään; Knight oli ruskea kuin
pähkinä. He olivat kohta kahden kesken eräässä huoneen nurkassa.
Nyt, kun kalliit lupauksen sanat oli lausuttu, nuori tyttö ei
ajatellutkaan tehdä itseään arvokkaammaksi käyttelemällä sellaista
varovaisuusjärjestelmää, jota kehittyneemmät neitoset viljelevät. Hänen
rakastajansa oli jälleen hänen luonansa, ja se riitti: Elfride oli
hänen koko sydämestään.

Päivällisestä suoriuduttiin aivan pian. Kun sitten oli aluksi juteltu
viimeksikuluneen ajan tapahtumista, he ryhtyivät jälleen käsittelemään
huomenna suoritettavaa kotimatkaa.

»Kuinka rasittava tuleekaan taas olemaan matka Etelä-Devonin
helteisessä ilmassa — minä olen kovin peloissani huomispäivän vuoksi!»
sanoi mrs Swancourt. »Toivoin jo sään viilentyvän.»

»Oletteko milloinkaan matkustaneet vesitse?» kysyi Knight.

»Emme milloinkaan — tarkoitan: emme koskaan rautateiden rakentamisen
jälkeen.»

»Jos voitte käyttää matkaan päivän lisää, niin ehdotan merimatkaa»,
sanoi Knight. »Kanaali on nyt tyyni kuin järvi. Me saavumme Plymouthiin
luullakseni neljässäkymmenessä tunnissa, ja laivat lähtevät ihan tästä
sillan alapuolelta» (hän viittasi olkansa taakse itäänpäin).

»Sitä kelpaa kuulla!» sanoi kirkkoherra.

»Käteenotettava ajatus, epäilemättä», virkkoi hänen puolisonsa.

»Rannikkoalukset ovat tietenkin sangen vaatimattomat», sanoi Knight.
»Mutta ettehän sitä pane pahaksenne?»

»Emme suinkaan.»

»Salonki niissä on sellainen kuin yhdeksännen luokan maaseutukaupungin
kalatori, mutta eihän sekään haittaa.»

»Mitäpä tuosta. Kun olisimme johtuneet aikaisemmin asiaa harkitsemaan,
olisimme voineet käyttää lordi Luxellianin huvipurtta. Mutta eipä
haittaa, lähdetään vain. Niinpä ei tarvitse huomenna retuuttaa junassa
halki koko Lontoon; puhumattakaan siitä, että rautatiellä on vaarassa
joutua ylimääräisten junien murskaamaksi — jos saa uskoa sanomalehtiä,
ei vaara ole tähän vuodenaikaan kovinkaan vähäinen.»

Elfridekin piti ajatusta oivallisena. Seuraavana aamuna siis nähtiin
kahdet ajurinrattaat pyrkimässä kohti virran rantaa.

Ensimmäisissä ajoneuvoissa olivat matkustajat itse, toinen kuljetti
heidän matkatavaroitansa, joita valvomassa oli mrs Snewson, mrs
Swancourtin — ja viimeksikuluneiden kahden viikon aikana myöskin
Elfriden kamarineiti. Vaikka näet nuorempi lady ei ollut milloinkaan
tottunut sellaiseen pukeutumista edistävään henkilöön, äitipuoli
pakotti hänet sellaisen virkailijan näennäiseen käyttelyyn heidän
ollessaan poissa kotoa.

Kuormarattaita, tavarakääröjä ja mitä erilaisimpia tuoksuja alkoi
vähitellen olla niin runsaasti, että ajoneuvot pääsivät vain
erinomaisen hitaasti etenemään. Toisinaan oli välttämätöntä kerrassaan
pysähtyä odottamaan, kunnes raskaat kuormarattaat, joita parhaillaan
purettiin, saatiin siirretyksi pois tieltä, mikä toimitus ei suinkaan
tapahtunut ilman melkoista sadattelua ja meteliä. Kirkkoherra pisti
päänsä vaunujen ikkunasta.

»Me olemme varmaan ajaneet väärään», sanoi hän kovin huolestuneena ja
vetäen päänsä takaisin. »Ei näy yhtään muuta kunnollista ajoneuvoa.
Minä olen kuullut, että tässä Lontoon osassa on kamalia luolia,
joihin ihmisiä houkutellaan surmattaviksi — ei suinkaan ajomies liene
sellaisessa juonessa?»

»Ei, ei. Kaikki on niinkuin olla pitääkin», virkkoi Knight, joka istui
Elfriden vieressä tyynenä kuin kasteinen ehtoo.

»Minä päättelen vain sen nojalla, mitä omin silmin näen», sanoi
kirkkoherra vieläkin huolestuneempana. »Tämä ei voi olla Lontoosta
Plymouthiin vesitse johtava valtatie, koska tämä tie ei johda
kerrassaan mihinkään. Me jäämme laivastamme ja samoin junasta — sitä
minä pelkään.»

»Voitte luottaa siihen, että olemme oikeassa. Nytpä jo olemmekin
perillä.»

Samassa ajuri aukaisi vaunujen oven.

Kohta vaunuista astuttuaan he havaitsivat ankaran kiistan olevan
käynnissä ajomiehen ja kantajajoukon kesken, joka oli hänet piirittänyt
yrittäen päästä käsiksi matkalaukkuihin. Mrs Snewsonin kädet näkyivät
taivasta kohti kohotettuina sekamelskan keskeltä. Knight kävi
urhoollisesti luo ja sai ankaran taistelun jälkeen joukon vähenemään
kahdeksi kantajaksi, joiden hartioille ladottuina matkatavarat
katosivat kohti laiturinreunaa hämmästyttävän nopeasti.

Sitten kuuluivat saman veljeskunnan toiset jäsenet huhuilevan
venhemiehille, joita saapui laiturin kupeeseen kolme. Kun kaksi heistä
oli kukistettu, vierivät matkatavarat jäljellejääneeseen.

»Enpä ole eläissäni nähnyt tuollaista kamalaa näkyä — en milloinkaan!»
sanoi mrs Swancourt venheeseen kömpien. »Ei miekka ja nälänhätäkään
voi olla hirmuisempi. Minä luulin tuollaisten tapojen vallitsevan
ainoastaan mannermaan satamissa. Etkö ole ihmeissäsi, Elfride?»

»En erikoisesti», vastasi Elfride hohtaen siinä ympäristössä niinkuin
sateenkaari sumuisella taivaalla. »Onhan se uutta ja sikäli huvittavaa.»

»Missä ihmeessä onkaan meidän höyrylaivamme?» tiedusteli kirkkoherra.
»Minä en totisesti näe mitään muuta kuin laivahylkyjä.»

»Tuolla takana», vastasi Knight. »Kohta pääsemme sen viereen.»

Heidän etsintänsä esine tuli pian näkyviin — suuri, kömpelö ruho,
joka ei näyttänyt viiteenkymmeneen vuoteen kokeneen värisiveltimen
kosketusta. Se lepäsi siinä toisen ihan samanlaisen vieressä, ja
kannelle johtavat portaat olivat niiden välisessä solassa, joka oli
tuskin puolentoista kyynärän levyinen toisesta päästä ja vähitellen
kapeni olemattomiin. Heidän saapuessaan tuohon ahtaaseen solaan
eräs loistavasti maalattu kilpailija ui virtaa alas kuin korska
ratsu aiheuttaen sellaisia aaltoja ja läiskeitä, että heidän hauras
ruuhensa keikkui kuin kaarnankappale, kirkkoherra ja hänen puolisonsa
heilahtelivat puolelle ja toiselle, ja laivain kupeista kimpoavat
laineet loiskivat heidän syliinsä.

»Kauheata! Kauheata!» mutisi mr Swancourt itsekseen ja virkkoi
sitten ääneen: »Minä luulin, että astumme alukseen laiturilta. Enpä
tosiaankaan tiedä, olisinko tullut, jos osasin tämän vastuksen
aavistaa.»

»Jos välttämättä pitää pärskyä, niin voisihan toki pärskyä puhdasta
vettä», sanoi vanha rouva pyyhkien vaatteitansa taskuliinallaan.

»Toivottavasti siihen uskaltaa nousta», jatkoi kirkkoherra.

»Isä kulta! Etpä ole kovin urhoollinen!» huudahti Elfride hilpeästi.

»Urhoollisuus osoittaa vain havainnon tylsyyttä», vastasi mr Swancourt
ankarasti.

Mrs Swancourt nauroi, ja Elfride nauroi, ja Knight nauroi, ja keskellä
tuota iloa kuului mies huutavan heille heidän yläpuoleltansa; he
havaitsivat olevansa _Julian_ kupeessa ja nousivat vaivalloisesti sen
kannelle.

Koska havaittiin, että luodevetten mataluus teki mahdottomaksi
lähteä ennenkuin tunnin kuluttua, niin Swancourtit, joilla ei ollut
muutakaan tekemistä, silmäilivät joutessaan sinipaitaisia miehiä, jotka
pikilankaa käytellen suorittivat salaperäisiä korjaustöitä. Sitten he
kääntyivät silmäilemään auringonlaskun aalloille luomia väriläikkiä,
jotka kuparinhohtoisina siinä karkelivat häikäisten katselijan silmää.
Sitten he kuuntelivat läheisen nostokurjen ratinaa tai ohikulkevien
höyrylaivojen puhkumista, joka häipyi kuulumattomiin niiden kauemmaksi
ehtiessä tai laivankansilta kuuluvia erilaisten ammattilaisten
työhuutoja, jotka kaikki noudattivat samaa kaavaa: »O-hii-o-hei!»

Puoli yksitoista; ei ole vieläkään lähdetty. Mr Swancourt huokasi
väsymyksen huokauksen ja alkoi tarkastella kanssamatkustajiansa. Heidän
kasvoissaan ei tosiaankaan ollut mitään katselemista. Odottamisen ilme
oli niissä niin ehdoton, ettei mitään muuta voinut erottaa. Elämä
tuntui pysähtyneen, kunnes Kaitselmus näkisi hyväksi antaa veden nousta
ja päästää heidät lähtemään.

»Olen tässä miettinyt», sanoi Knight, »että olemme joutuneet
kuningaskunnan harvinaisimpien henkilöiden joukkoon. On yleensä perin
vaikea löytää yksilöä, joka ei pidä omaa aikaansa kalliina. Täällä me
näemme suuren määrän sellaisia kärsivällisiä ja onnellisia olentoja.
Kulkijoita, jotka on tarkoin erotettava matkustajista.»

»Mutta ne ovat varmaan nautinnonetsijöitä, joille aika ei merkitse
mitään.»

»Eipä suinkaan. Ne nautinnonetsijät, joita valtareiteillä
tapaamme, pyrkivät syöksymään eteenpäin vieläkin nopeammin kuin
kauppamatkustajat. Mutta nämä henkilöt eivät menetä ainoastaan aikaansa
tätä tietä kulkiessaan, vaan hankkivat itselleen vielä tilaisuuden
meritaudista nauttimiseen.»

»Voiko se olla mahdollista?» kysyi kirkkoherra pahaa peläten.
»Varmaankaan ei, mr Knight, sillä olemmehan tässä Englannin kanaalissa
— oman kynnyksen edessä, jos niin sopii sanoa.»

»Salmet ovat sangen vetoisia paikkoja, ja Kanaali on toisten kaltainen.
Se pilaa merimiesten mielenlaadun. Filosofit ovat laskeneet, että
Kanaalista kaikuu ilmoille enemmän sadatuksia kuin kaikilta viideltä
valtamereltä yhteensä.»

Nyt he tosiaankin lähtevät, ja kaikkien matkustajien elottomat katseet
elpyvät kohta. Mies, joka on raivokkaasti vetänyt laivaan köyttä,
josta ei näyttänyt loppua tulevankaan, lopettaa työnsä, ja he liukuvat
Thames-virran mutkaista uomaa alaspäin.

Elfridelle avautui kaikkialla mielenkiinnon lähteitä; niin tässäkin.

»Käyhän se nyt päinsä», virkkoi mrs Swancourt, kun he olivat
ehtineet avoimelle merelle, »mutta enpä voi sanoa matkan minua tähän
saakka erikoisesti miellyttäneen.» Nyt oli alkanut hieman tuulla,
ja se virkisti häntä samoinkuin hänen nuorempia matkakumppaniansa.
Kirkkoherraan se valitettavasti vaikutti aivan toisin: hänen värinsä
muistutti aprikoosihyydelmää, missä siellä täällä näkyy vadelmaläikkiä,
hän valitti voivansa pahoin ja hävisi näkyvistä.

Iltapäivä kului. Mrs Swancourt istui ystävällisesti erillään lukemassa,
ja kihlattu pari sai olla kahden kesken. Elfride nojasi luottavasti
Knightin käsivarteen ja oli ylpeä saadessaan hänen kanssaan käyskellä
kannella edestakaisin tai mennä hänen kanssaan kokkaan ja nojata
siellä kaidepuuhun laskevan auringon vähitellen vaipuessa sitä
vastaan nousevaan valtavaan hallavaan pilveen, jonka päärme värjäytyi
kullanhohtoiseksi.

Elfride oli lapsellisen vilkas ja iloinen, vaikka tunsikin melkoista
hämminkiä siinä kulkiessaan Knightin kanssa toisten matkustajien
nähden, koska tämä oli ensi kerta, jolloin hän näyttäytyi julkisesti
sellaisen suojaajan seurassa. »Luulenpa, että he ovat kateellisia ja
juttelevat meistä», kuiskasi hän Knightille, salaa hymyillen.

»Eipä suinkaan», vastasi Knight huolettomasti. »Miksi he meitä
kadehtisivat ja mitäpä he voivat sanoa?»

»Ei mitään pahaa, tietenkään», sanoi Elfride, »korkeintaan jotakin
tämäntapaista: 'Kuinka onnelliset ovatkaan nuo kaksi! Tuo naishenkilö
on nyt varsin ylpeä.’ Pahinta on», jatkoi hän ylen tuttavallisesti,
»että kuulin noiden kahden kriketinpelaajan sanovan: 'Hän on hienoin
tyttö koko laivassa.’ Mutta ethän siitä nyt välitä, Harry?»

»Olisin tuskin luullut sinunkaan välittävän, vaikka et olisi sitä
minulle kertonutkaan», vastasi Knight ylen leppoisasti.

Elfride ei väsynyt kyselemään sulhaseltaan ja ihailemaan hänen
vastauksiansa, olivatpa ne hyviä, huonoja tai siltä väliltä. Ilta
pimeni ja yö saapui, ja he näkivät valoja välkkyvän taivaalta ja
taivaanrannalta.

»Katsohan nyt tuota edessämme näkyvää hopeista hohdetta. Odota hieman,
niin saat nähdä, mistä se tulee.»

Elfride odotti muutamia minuutteja ja näki sitten kaksi valkoista valoa
sukeltavan esiin kallion kupeelta.

»Ovatpa ne häikäisevän kirkkaat! Minkä merkkinä ne ovat?»

»South Forelandin; äsken ne olivat rantakallion peitossa.»

»Mikä on tuo tasainen tuikejuova — arvatenkin jokin kaupunki?»

»Se on Dover.»

Koko tämän ajan ja myöhemminkin valaisivat lauhkeat kalevantulet
aluksen reittiä, heittäen hohteina heidän kasvoihinsa heidän siinä
edestakaisin astellessaan, valaisten vedenpintaa ja osoittaen
taivaanrannan terävänä viivana.

Elfride nukkui sikeästi sen yön. Hänen ensimmäisenä mieltähivelevänä
ajatuksenaan oli aamulla se, että Knight oli aivan yhtä lähellä kuin
kotona Endelstowissa, ja hänen ensimmäinen näkemänsä, kun hän hytin
ikkunasta kurkisti, oli äkkijyrkkä Beachy Head, joka hohteli valkoisena
heleän aamuauringon valossa. Kaunis päivänkoitto muutti kuitenkin pian
näköänsä. Merelle laskeutui kylmä tuulenhenki ja haalea sumu, jotka
uhkasivat päivän muodostuvan kolkoksi.

Heidän lähestyessään Southamptonia mrs Swancourt tuli ilmoittamaan
miehensä olevan niin sairaan, että halusi päästä maihin ja suorittaa
lopun matkaa rautateitse. »Hän paranee ihan kerrassaan, kunhan pääsee
jälleen maankamaralle. Mitä teemme — lähdemmekö hänen mukaansa, vai
jatkammeko matkaamme niinkuin olimme ajatelleet?»

Elfride oli miellyttävässä paikassa sateenvarjon alla, jota Knight
piteli suojatakseen häntä tuulelta. »Emmehän lähde maihin!» sanoi hän
pelästyneenä. »Sehän olisi vahinko!»

»Varsin hyvin sanottu», virkkoi mrs Swancourt viekkaasti, kuin
lapselle. »Kas vain, tuuli on luonut hänen poskipäihinsä väriä, meri on
lisännyt hänen ruokahaluansa ja iloisuuttansa ja joku, kuka lieneekään,
hänen onneansa. Niin kyllä, olisi varmaan vahinko.»

»Minun onnettomuuteni on, että minulle aina puhutaan ikäänkuin
jalustalta», huokasi Elfride.

»Niin, me teemme niinkuin tahdotte, mrs Swancourt», sanoi Knight,
»mutta —»

»Minä itse jäisin mieluimmin laivaan», keskeytti vanha rouva. »Ja mr
Swancourt haluaa nimenomaan matkustaa yksin. Asia on niinmuodoin selvä.»

Kirkkoherra, jonka väri nyt oli kellervänharmaa, laskettiin maihin ja
parani ihan entiselleen.

Istuessaan yksin eräässä laivan kulmassa Elfride näki viimeisten
laivalle tulijoiden joukossa saapuvan erään hunnutetun naisen. Hänellä
oli yllään musta silkkipuku ja tumma hartiahuivi käsivarrellaan. Nainen
ei kääntynyt ollenkaan häneen päin, vaan suuntasi kulkunsa siihen
osastoon, jossa toisen luokan hytit sijaitsivat. Koko se verevyys,
jonka mrs Swancourt oli kiittäen maininnut, katosi Elfriden poskista,
ja hän vapisi.

Hän kiiruhti laivan toiselle laidalle, missä mrs Swancourt seisoi.

»Lähdetään sittenkin rautateitse isän keralla», pyysi hän vakavasti.
»Minä lähtisin mieluummin hänen kanssaan — emmekö lähde?»

Mrs Swancourt silmäili hetkisen ympärilleen, ikäänkuin ei olisi
tietänyt, mitä tehdä. »Liian myöhäistä!» huudahti hän sitten. »Miksi et
sanonut sitä aikaisemmin, kun meillä vielä oli aikaa yllin kyllin?»

_Julia_ oli parhaillaan lähtemässä, koneet olivat käynnissä, ja he
liukuivat hitaasti pois satamasta. Ei auttanut muuta kuin jäädä, ellei
tahtonut pysähdyttää _Juliaa_, ja se olisi ollut suuri häiriö. Elfride
luopui aikeestaan ja alistui tyynesti kohtaloonsa. Hänen onnensa oli
nyt pahasti häiriytynyt.

Se nainen, jonka saapuminen oli siinä määrin hänen mieltänsä
hämmentänyt, muistutti nimenomaisesti mrs Jethwaytä. Hän tuntui
ahdistelevan Elfrideä kuin varjo. Yritettyään vähän aikaa turhaan
selvittää itselleen, miksi mrs Jethway piti häntä silmällä,
Elfride päätti ajatella, että jos tulija tosiaankin oli leski,
kohtaus oli satunnainen. Hän muisti tuon rauhattoman lesken usein
käyvän Southamptonin lähellä sijaitsevassa kylässä, joka oli hänen
alkuperäinen kotipaikkansa, ja mahdollista oli, että hän oli valinnut
merimatkan säästääkseen kulunkeja.

»Mikä sinua vaivaa, Elfride?» kysyi Knight seisahtuen hänen eteensä.

»Eipä mikään; olenhan vain sangen masentunut.»

»Sitä en ihmettele; satama oli tosiaankin masentava. Tuntui siltä kuin
olisimme olleet kaikkea ympärilläolevaa alempana ja huonompia. Mutta
pian me jälleen pääsemme merituuleen, ja se virkistää sinua, rakkaani.»

Ilta tuli, ja pimeä taajeni heidän kulkiessaan pois Southamptonin
lahdesta ja läpi Solentin salmen. Elfriden mieli oli siinä määrin
hämmentynyt, ettei hänessä ollut jälkeäkään edellisen päivän
hyvätuulisuudesta. Sääkin oli käynyt synkemmäksi, sillä vaikka
aamuiset sadekuurot olivat tauonneet, taivasta peittivät yhä tiheät
lyijynharmaat pilvet. Kuinka kaunis olikaan ollut auringonlasku, kun
he edellisenä iltana kiersivät North Forelandin! Nyt oli mahdotonta
sanoa, milloin aurinko oikeastaan meni mailleen. Knight käyskeli hänen
kerallaan ja ollen jo tottunut hänen äkkinäisiin mielialanvaihdoksiinsa
jätti tutkimatta asian varsinaisen syyn.

Elfride silmäili salaa aluksen toiseen päähän. Mrs Jethway tai hänen
kummittelijansa istui perässä — katse kiinteästi Elfrideen suunnattuna.

»Lähdetään kokkaan», sanoi Elfride nopeasti Knightille. »Katsohan, tuo
mies sijoittaa lyhtyjä yöksi.»

Knight suostui. He katselivat, kuinka punaiset ja viheriät lyhdyt
kiinnitettiin laivan sivuille ja valkoinen valo kohotettiin
mastonhuippuun. Sitten he käyskelivät edestakaisin, kunnes kiihtyvä
tuuli teki sen huvin hankalaksi. Elfride katsahti toisinaan salaa perän
puoleen nähdäkseen oliko hänen vihollisensa tosiaankin siellä. Nyt ei
ollut ketään näkyvissä.

»Lähdemmekö alas?» kysyi Knight huomatessaan kannen melkein autioksi.

»Emme huoli lähteä», vastasi Elfride. »Jos viitsit noutaa minulle
peitteen mrs Swancourtilta, niin jäämme tänne, ellei sinulla ole mitään
sitä vastaan.» Hänen mieleensä oli äsken johtunut se pelko, että mrs
Jethwayksi otaksuttu henkilö voi olla ensimmäisen luokan matkustaja, ja
hän pelkäsi sattumalla kohtaavansa hänet.

Knight toi peitteen, ja he istuutuivat tuulenpuolelle suojaverhon
taakse Wight-saaren majakan kahden silmän parhaillaan vilkahtaessa
näkyviin pimeästä ja sen suippojen huippujen kohotessa haamujen tavoin
vasten taivasta. Oli lähdettävä alas aterioimaan, ja Elfride tunsi
erinomaista helpotusta havaitessaan, ettei mrs Jethwaystä näkynyt
siellä jälkeäkään. Sitten he jälleen nousivat kannelle, kunnes mrs
Snewson kömpi sinne tuoden mrs Swancourtilta sen viestin, että hänen
mielestään oli aika Elfriden lähteä makuulle. Knight saatteli hänet
alas ja palasi viettääkseen vielä vähän aikaa kannella.

Elfride riisui osan vaatteitansa, paneutui makuulle ja vaipui pian
tajuttomaksi, vaikka hänen unensa olikin kevyt. Hän ei tietänyt, kuinka
kauan oli nukkunut, kun hänestä vähitellen alkoi tuntua siltä kuin
olisi joku kuiskaillut hänen korvaansa.

»Te olette, hyvissä suhteissa häneen, minä näen sen. Hyvä, ärsyttäkää
minua nyt, mutta minun päiväni on tuleva, sen saatte nähdä.» Tuo näytti
olevan lausuman sisältönä, tai muut sentapaiset, mutta samaamerkitsevät
sanat.

Elfride kavahti valveille ja oli kauhuissaan. Hän tiesi, että nuo
sanat, jos ne todellakin oli lausuttu, voivat olla ainoastaan mrs
Jethwayn lausumat.

Lamppu oli sammunut; oli ihan pimeä. Viereisellä makuusijalla kuului
hänen äitipuolensa raskaasti hengittävän, kauempana mrs Snewson
vieläkin raskaammin. Siinä olivat hytin ainoat varsinaiset asukkaat,
joten mrs Jethwayn oli täytynyt tulla salaa sisään ja peräytyä jälleen
pois, ellei hän mahdollisesti ollut sijoittunut Snewsonin vieressä
olevalle tyhjälle sijalle. Peläten, että niin oli laita, Elfride joutui
sitäkin suuremman levottomuuden valtaan, sillä kuinka olisikaan laivan
toisessa päässä oleva vieras voinut hyttiin tunkeutua? Voiko se kenties
olla pelkkää unta?

Elfride kohottautui vuoteessaan ja katsoi ulos ikkunasta. Meri pauhasi
vasten laivan kylkeä hänen pääpuolessaan ulottuen siitä sumuisena
ja huokailevana epämääräiseen etäisyyteen saakka, ja kaukana kaiken
tuon yläpuolella paistoi kaksi valoa vilkkumattomien tähtien tavoin.
Melkein peläten kääntää kasvojansa, koska mrs Jethway saattoi ilmaantua
hänen viereensä, Elfride mietti, herättäisikö Snewsonin seurakseen.
Laivakello soi, ja hän kuuli ääniä saaden siitä hieman rohkeutta. Ei
ollut toistaiseksi syytä herättää Snewsonia.

Elfride ei missään tapauksessa voinut enää jäädä hyttiin ollen aina
vaarassa joutua tuon kamalan kuiskeen häiritsemäksi. Hän pukeutui
kiireesti, lähti käytävään, näki salongin ovella palavan heikon valon,
löysi sen avulla portaat ja nousi kannelle. Paikka oli kolkko, ihan
toisenlainen kuin päivän aikaan. Hän näki kompassihytistä kiiltelevän
valon ja ruorissa olevan miehen epämääräiset ääriviivat sekä erään
olennon laivan laidalla. Ketään muuta ei ollut koko kannella näkyvissä.

Olipa sentään — kaksi miestä kannenkatoksen luona. Toinen heistä
osoittautui Harryksi, toinen laivamieheksi. Elfride oli varsin iloinen
ja havaitsi lähemmäksi tultuaan, että he siinä hiljalleen haastelivat
meriasioista. Elfride tuli luo ja pisti kätensä Knightin kainaloon,
osittain hellyyden vuoksi, osittain tukea saadakseen.

»Elfie! Etkö olekaan nukkumassa?» kysyi Knight väistyttyään pari
askelta syrjemmälle hänen kanssaan.

»En; minä en voi nukkua. Saanko jäädä tänne? Alhaalla on niin synkkää
ja — ja minä pelkäsin. Missä nyt olemme?»

»Ihan Portlandin kärjen kohdalla. Tuolla välkkyvät valot meitä varten.
Tämä on kamala kohta myrskyisenä yönä. Ja näetkö oikealla puolella
tuon pienen valkoisen valon, joka nousee ja laskee? Se on loistolaiva,
joka sijaitsee vaarallisen särkän luona, missä moni hyvä alus on
pirstoutunut. Sen ja meidän välissä on alue, jossa vastakkaiset
merivirrat kohtaavat toisensa muodostaen pyörteitä — alue, joka on
kauneimmankin sään aikana hankala, mutta tuulella hirmuinen. Tuo tumma,
synkkä raja, jonka erotamme vasemmalla, on West Bay; rannempana on sen
jatkona Chesil Beach.»

»Mitä on kello, Harry?»

»Hieman yli kahden.»

»Lähdetkö alas?»

»En; en tänä yönä. Hengitän mieluummin raitista ilmaa.»

Elfride ajatteli, ettei Knight kenties ollut mielissään siitä, että
hän saapui niin ajattomalla ajalla. »Minäkin jäisin mielelläni tänne,
jos sallit», sanoi hän pelokkaasti. »Minun tekee mieleni kysyä sinulta
jotakin.»

»Jos sallin, Elfie!» virkkoi Knight kiertäen käsivartensa hänen
ympärilleen ja vetäen hänet lähemmäksi. »Minä olen kaksin verroin
onnellinen, kun sinä olet vieressäni. Niin, me jäämme tänne näkemään
päivänkoittoa.»

He lähtivät jälleen suojaiseen paikkaansa, istuutuivat ja kietoutuivat
peitteeseen kuten aikaisemminkin.

»Mitä ajattelit minulta kysyä?» tiedusteli Knight heidän siinä
keinuessaan.

»Oh, en mitään erinomaista — kenties sellaista, mitä minun ei pitäisi
kysyä», virkkoi Elfride epäröiden. Hänen äkillisenä halunaan oli
ollut saada tietää, oliko Knight milloinkaan ennen ollut aikeissa
mennä naimisiin. Jos oli ollut niin laita, niin Elfride aikoi
sen nojalla kertoa hänelle hieman Stephenistä ja itsestään. Mrs
Jethwayn merkitsevät sanat olivat vaikuttaneet tyttöön siinä määrin
masentavasti, että hän itsekin nyt kuvaili mieleensä pakoansa mitä
synkimmin värein ja halusi keventää tuntonsa taakkaa heti tapahtuvan
tunnustuksen avulla. Jos Knight itse oli joskus ollut varomaton, niin
Elfride toivoi hänen suovan hänelle kaikki anteeksi.

»Minä tahdoin kysyä sinulta», jatkoi Elfride, »oletko — oletko
milloinkaan ennen ollut kihloissa.» Sitten hän lisäsi värähtävin äänin:
»Minä toivon, että olet ollut — minä tarkoitan, etten ollenkaan välitä,
vaikka oletkin ollut.»

»En, minä en ole milloinkaan ollut kihloissa», vastasi Knight
viipymättä, sydämellisesti. »Elfride», — hänen sanoissaan oli
eräänlainen onnellisen ylpeyden sävy — »minä olen kaksitoista vuotta
sinua vanhempi, olen nähnyt paljon maailmaa ja tavallani myöskin
seuraelämää, aivan toisin kuin sinä. Mutta sittenkään minä en ole
sinulle niin soveltumaton kuin voivat kuvitella ankaramieliset
henkilöt, jotka otaksuvat ikäeron varmasti merkitsevän samanlaista eroa
lemmenkokemusten lukumäärään nähden.»

Elfrideä puistatti.

»Sinua viluttaa — onko tuuli liian kylmä?»

»Ei», vastasi Elfride synkästi. Se luulo, joka oli ollut hänen toivonsa
ankkurina, oli osoittautunut vääräksi. Tuo poikkeuksellisen luonteen
kokemuksia koskeva tiedonanto, joka olisi kaksi vuotta sitten saanut
hänet riemuitsemaan, koski häneen nyt kuin halla.

»Ethän moiti minua siitä, että kysyin?» jatkoi Elfride.

»Enpä suinkaan — en ollenkaan.»

»Etkö siis ole suudellut useita naisia?» kuiskasi Elfride toivoen hänen
tunnustavan suudelleensa ainakin sataa.

Hetki, olosuhteet ja näkymö olivat sellaiset, että ne saivat
pidättyvimmänkin tekemään tunnustuksia. »Elfride» kuiskasi Knight
vastaukseksi, »on omituista, että tuota kysyt. Mutta minä vastaan
sinulle, vaikka en ole milloinkaan ennen sellaisista asioista
puhunut. Minä olen ollut sangen omituinen vältellessäni naisia. En
ole milloinkaan suudellut ketään muuta naista kuin sinua ja äitiäni.»
Kahdenneljättä vuoden ikäinen mieleltään kokenut mies häpesi kuin
poikanen tuota tunnustaessaan.

»Mitä? Etkö ole suudellut ketään?» sopersi Elfride.

»En; en ketään.»

»Sepä kovin merkillistä!»

»Niin; vastakkainen kokemus lienee tavallisempi. Mutta niille, jotka
ovat huomioineet omaa sukupuoltansa niinkuin minä, tällainen tapaus
ei ole erinomainen. Kaupunkien miehet ovat naisten suosikkeja — se on
edellytys — ja pintapuoliset henkilöt eivät ajattele riittävän kauas
havaitakseen, että voi olla olemassa yksinäisiä poikkeustapauksia.»

»Ylpeiletkö siitä, Harry?»

»Enpä suinkaan. Joitakin vuosia olen toivoellut, että olisin kulkenut
teitäni ja saanut oman osani niinkuin kevytmielisemmät miehet. Olen
ajatellut, kuinka monta onnellista kokemusta olen menettänyt, kun en
ole milloinkaan kosinut.»

»Minkätähden siis olet pidättynyt?»

»Sitä en osaa sanoa. En luule, että se on johtunut luonnonlaadustani;
olosuhteet kenties ovat minua estäneet. Olen pahoitellut sitä
eräästä toisestakin syystä. Tuo suuri huolimattomuuteni on tehnyt
minuun vaikutuksensa. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä selvemmin
olen huomannut sen ehdottomasti estävän minua pitämästä kenestäkään
naisesta, joka ei ollut yhtä kokematon kuin minä, ja minä luovuin siitä
toivosta, että voisin yhdeksännentoista vuosisadan naisten joukosta
löytää sellaisen, joka olisi säilynyt samassa alkeellisessa tilassa
kuin minä. Sitten minä löysin sinut, Elfride, ja tunsin ensi kerran,
että vaateliaisuuteni oli ollut siunaukseksi. Ja se auttoi minua
tekemään itseni kyllin arvokkaaksi sinulle. Minä tunsin heti, että
olimmepa kuinka erilaisia tahansa muissa suhteissa, tässä kohden olimme
toistemme kaltaiset. Etkö ole iloinen sen kuullessasi, Elfride?»

»Olen kyllä», vastasi Elfride väkinäisesti. »Mutta minä olin aina
ajatellut, että miehet ovat useitakin kertoja kihloissa, ennenkuin
menevät naimisiin — varsinkin, jos he eivät mene varsin nuorina
naimisiin.»

»Niin ajattelevat luullakseni kaikki naiset — ja useimmissa tapauksissa
aivan oikein, kuten jo aikaisemmin sanoin. Mutta huomattava,
hidasliikkeisempi vähemmistö ei sitä tee — ja senvuoksi he ovat sangen
kömpelöitä, kun asiasta tulee tosi. Tässä tapauksessa se kumminkaan ei
haitannut.»

»Miksei?» kysyi Elfride levottomana.

»Siksi, että sinä tiedät kosiskelusta ja avioliiton edellä tapahtuvista
seikoista vielä vähemmän kuin minä etkä niinmuodoin voi toimeenpanna
ikäviä vertailuja, jos minä suoritan kosintani puutteellisesti.»

»Minun mielestäni sinä suoritat sen mainiosti!»

»Kiitos, kultaseni. Mutta», jatkoi Knight nauraen, »sinun mielipiteesi
ei ole asiantuntijan, joka tässä on yksin arvokas.»

Jos hän olisi vastannut »Onpa kylläkin» edes puolittain yhtä
voimakkaasti kuin hän sen tunsi, niin Knight olisi melko tavalla
hämmästynyt.

»Jos sinä olisit ollut aikaisemmin kihloissa tai naimisissa,» jatkoi
Knight, »niin mielipiteesi olisi luultavasti toisenlainen. Mutta siinä
tapauksessa minä en —»

»Mitä et, Harry?»

»Minä vain aioin sanoa, etten olisi siinä tapauksessa milloinkaan
suonut itselleni sitä mielihyvää, että olisin sinua kosinut, koska
juuri sellaisen kokeneisuuden puute oli viehätyksenäsi, rakkaani.»

»Sinä arvostelet naisia ankarasti, eikö totta?»

»Luullakseni en. Minulla oli oikeus noudattaa makuani, ja se kysyi
kokemattomia huulia. Miehet, jotka eivät kuulu minun lajiini —
havaitsevat sen makusuunnan hyväksi vasta vanhemmittain — mutta eivät
enää löydä Elfrideänsä —»

»Mikä kamala ääni se on, joka kuuluu tässä eteenpäin liukuessamme?»

»Potkuri — eivät löydä Elfrideänsä niinkuin minä hänet löysin.
Merkillistä ajatella, että minä tuolla Lännessä keksin sellaisen
piilevän kukkasen, jolle yksi ainoa mies merkitsee samaa kuin suuri
joukko eräille toisille naisille ja jolle pieni matka pitkin Englannin
kanaalia on kuin matkustus maapallon ympäri!»

»Entä olisitko», virkkoi Elfride värähtävin äänin, »olisitko hylännyt
naisen — jos olisit hänen kanssaan kihlautunut — ja olisit sitten
saanut tietää, että hän on suudellut _kerran_ ennen — ja olisitko —
mennyt pois — ja jättänyt hänet?»

»Kerran suudellut — en, tuskinpa senvuoksi.»

»Entä kahdesti?»

»Asiaa tuskin voi ratkaista siten — pelkän lukumäärän nojalla. Liian
monet sellaiset seikat epäilemättä kumminkin saisivat minut naista
karttelemaan. Mutta eikö ole parempi rajoittaa huomio itseemme ja
jättää ajattelematta, mitä olisi voinut olla?»

Niin Elfride oli sallinut ajatustensa »leikitellä väärillä
otaksumilla», ja jokainen Knightin sana putosi hänen mieleensä
paadenpainavana. Sitten he olivat vaiti pitkän aikaa, silmäilivät
mustalle, salaperäiselle merelle ja kuuntelivat rauhattoman tuulen
omituisia ääniä. Kun tuuli ei ole liian kiivas eikä kylmä, niin
aaltojen nousu ja lasku vaikuttaa tyynnyttävästi kiihtyneimpäänkin
mieleen. Elfride painui hitaasti vasten Knightin rintaa, ja kun
viimeksimainittu sitten loi katseensa alas, hän huomasi hänen nukkuvan
ja rauhallisesti hengittelevän. Knight ei halunnut häntä häiritä
ja tunsi suurta nautintoa saadessaan siten tukea nuorta, lämmintä
ruumista, jonka poven hengitys sai nousemaan ja laskemaan.

Knight vaipui hänkin unelmiin, vaikka olikin ihan valveilla. Oli
mieluisaa huomata, kuinka neito olennaisesti häneen luotti, ja
ajatella, kuinka viehättävä oli sen viattomuus, joka voi vaipua uneen
niin yksinkertaiseen ja koreilemattomaan tapaan. Ennen kaikkea tuo
mietteisiinsä vaipunut kokematon oppinut tunsi, millaisen suunnattoman
vastuun otti kantaakseen antautumalla sellaisen luottavaisen olennon
suojaajaksi ja oppaaksi. Elfriden sielun rauhallinen uni loi lepoa
hänenkin mieleensä. Sitten neito huokasi ja käännähteli rauhattomasta
Kohta hänen soperruksensa kävi kuuluvaksi:

»Älkää kertoko sitä hänelle — hän lakkaa minua rakastamasta... Minä en
tarkoittanut mitään häväistystä — en missään tapauksessa; älkää siis
kertoko Harrylle. Me olimme aikeissa mennä naimisiin — sentähden minä
karkasin... Ja hän sanoo, ettei huoli suudellusta naisesta... Ja jos
sanotte sen hänelle, niin hän lähtee pois, ja minä joudun kuolemaan.
Olkaa armollinen, minä pyydän — oi!»

Elfride hypähti rajusti seisaalleen.

Hänen oikealta puoleltansa olivat helähtäneet laivakellon lyönnit,
jotka herättivät hänet.

»Mitä se merkitsee?» huudahti hän kauhuissaan.

»Kello vain soi», vastasi Knight rauhoittaen. »Älä ole peloissasi,
pikku lintu, sinä olet hyvässä turvassa. Mitä olet uneksinut?»

»Sitä en voi sanoa, en voi sanoa!» virkkoi hän väristen. »Ah, minä en
tiedä, mitä tehdä!»

»Pysy rauhassa minun luonani. Kohta näemme päivän koittavan. Katsohan,
kointähti hohtelee tuolla. Sinun nukkuessasi ovat pilvet kerrassaan
hälvenneet. Mitä oletkaan uneksinut?»

»Minä uneksin eräästä seurakuntamme naishenkilöstä.»

»Etkö pidä hänestä?»

»En. Hän ei pidä minusta. Missä olemmekaan?»

»Exen eteläpuolella.»

Knight ei virkkanut sen enempää hänen unessa lausumistaan sanoista. He
katselivat taivasta, kunnes Elfride rauhoittui ja päivä koitti. Aluksi
näkyi vain valon kajastetta. Sitten tuuli muuttui, vaimeni leppoisaksi
läntiseksi. Tähti häipyi päivän valkeuteen.

»Tuolla tavalla minä tahtoisin kuolla», sanoi Elfride nousten
istuimeltaan ja nojautuen laivanreunan yli katselemaan tähden viimeistä
kimmellystä.

»Niinkuin säkeet sanovat», vastasi Knight —

    »'Kointähden lailla sammua kun saisin:
    ei vaivu tummentuvan lännen varjoon,
    ei piile alle tuiman myrskypilven,
    vaan taivaan valkeuteen hiljaa häipyy.'»

»Toiset siis ovat jo ajatelleet saman asian, niinkö? Niin on aina
laita minun keksintöjeni — ne eivät ole uusia kenellekään muulle kuin
minulle.»

»Niin ei ole yksin sinun laita. Aloitellessani arvostelijana minä
havaitsin saman seikan kamalaksi vaaraksi — johduin näet helposti
käsittelemään yksityiskohtaisen laajasti sellaisia asioita, jotka
olivat minulle itselleni uutuuksia, mutta joiden myöhemmin havaitsin
tulleen tyhjentävästi käsitellyiksi jo silloin, kun minä vielä käytin
leukalappua.»

»Sepä ilahduttavaa. Joka kerta, kun saan tietää sinun tehneen jotakin
mieletöntä, olen iloinen, koska sinä siten näytät tulevan hieman
lähemmäksi minua, joka olen tehnyt paljon sellaista.» Elfride ajatteli
jälleen vihollistansa, joka nukkui laivankannen alla.

Pitkin rannikkoa sukelsivat vuoriulkonemat näkyviin. Sitten kohosi
rusotus itäiselle taivaalle heittäen kajasteensa heleinä läikkinä
matalalla näkyvän rannikkoviivan seuduilla väikkyvien utuisten pilvien
kaunisteeksi. Jokainen ulkonema tuntui nyt sormen tavoin yrittävän
siepata itselleen hieman tuota taivaalle runsaasti valautuvaa
loistetta, ja kun sitten idän taivas oli ehtinyt hohdella haaveellisen
kellervänä, saivat rannan korkeammat kohdat osansa samoista
värisoinnuista. Start Pointin jyrkkä ja karu hahmo sai osakseen
kirkkaimman, varhaisimman hehkun, samoin valkoinen loistotorni,
joka sijaitsi tasanteella vuoren äkkijyrkässä kupeessa niinkuin
keskiaikainen pyhimys komerossaan. Niiden vasemmalla puolella oleva
ylhäinen naapuri, Bolt Head, pysyi vielä kultaamattomana harmaudessaan.

Sitten aurinko nousi, ikäänkuin tempauksittain, rannikon itäisimmän
kohdan vierestä, heittäen valosäihkeen Elfrideen ja Knightiin asti ja
kietoen heidät muutamassa hetkessä säteittensä kirkkaaseen vaippaan.
Rannikon vähäisemmät korkeudet — Froward Point, Berry Head ja Prowle.
— olivat kaikki saaneet jo sitä ennen osansa juhlavalaistuksesta,
ja vihdoin kävi samoin jokaisen pienimmänkin laineen, kallion ja
poukaman aina Dartin kauniin laakson sisimpiin sopukkoihin saakka;
ja päivänpaiste, joka nyt oli kaikkien yhteistä omaisuutta, lakkasi
olemasta se ihmeellinen ja kaipaeltu asia, jona se oli vielä puolisen
tuntia aikaisemmin ilmennyt.

Aamiaisen jälkeen nousi näkyviin Plymouth käyden heidän lähestyessään
yhä yksityiskohtaisemmin havaittavaksi Breakwaterin näkyessä
fosforihohtoisena valojuovana meren pinnalla. Elfride silmäili
salavihkaa ympärilleen nähdäkseen, oliko mrs Jethway läheisyydessä,
mutta ei keksinyt ketään hänen näköistänsä. Myöhemmin, maihinnousun
hälinässä, hän jälleen katseli, mutta samoin tuloksin. Nainen oli
nähtävästi ehtinyt pujahtaa laiturille hänen huomaamattansa. Elfride
huokaisi helpotuksesta odotellessaan siinä Knightiä, joka piti huolta
matkatavaroista, ja sitten hän näki isänsä lähestyvän väkijoukon
halki heiluttaen kävelykeppiänsä, jotta tulijat hänet huomaisivat.
Raivattuaan itselleen tien hänen luoksensa he kaikki lähtivät
kaupunkiin, joka hymyili Elfridelle yhtä aurinkoisena kuin toista
vuotta aikaisemmin, jolloin hän oli sinne saapunut täsmälleen samaan
aikaan Stephen Smithin valittuna morsiamena.



XXX


Elfride kiintyi Knightiin päivä päivältä yhä kiinteämmin. Miten
lieneekään muuten ollut laita, varmaa on, että tuo hänen kiintymyksensä
johtui koko hänen sielustansa ja olemuksestansa. Oli tullut toinen,
joka oli Stepheniä suurempi, ja hän oli jättänyt kaikkensa seuratakseen
häntä.

Avomielinen tyttö ei milloinkaan varonut ilmaisemasta, kuinka kovin hän
rakastettuansa ihaili. Hän ei milloinkaan puolustanut mielipidettä,
jota Knight vastusti, eikä osoittautunut milloinkaan itsepäiseksi. Hän
hyväksyi Knightin pienimmänkin päähänpiston kunnioittaen ja totellen
sitä lakina, ja jos hänen jotakin mielipidettä esittäessään Knight
alkoi puolustaa vastakkaista, hän kohta luopui omasta ajatuksestaan
pitäen sitä vääränä ja kestämättömänä. Elfriden kaksimieliset ja
kujeellisetkin lausumat olivat samanlaisia ilmaisukeinoja, näyteltyjä
arvoituksia, joiden sisällyksenä olivat hänen esikuvansa, Naomin hellän
ja herkän miniän sanat: »Salli minun löytää armo sinun edessäsi,
minun herrani; sillä sinä olet lohduttanut minua ja olet puhunut
ystävällisesti palvelijattarellesi.»

Eräänä sateisena päivänä Elfride oli kastelemassa kukkia
kasvihuoneessa. Knight istui hänen läheisyydessään toimitusta
silmäillen. Toisinaan hän katseli ulkona valuvaa sadetta ja sitten
jälleen Elfriden aikaansaamaa, joka suurina pisaroina putosi lehdille
ja niistä alas, riiputtuaan sitä ennen niiden reunoissa pieninä
hopeisina helminä.

»Minun täytyy antaa sinulle jotakin, jotta muistat minut tänä syksynä
omissa huoneissasi», sanoi Elfride. »Mitäpä sinulle antaisin?
Muotokuvat ovat pikemmin haitaksi kuin hyödyksi, koska valitsevat
kasvojen kaikkein huonoimman ilmeen. Hiukset tuottavat onnettomuutta.
Ja koruista sinä et pidä.»

»Jotakin sellaista, mikä tuo mieleeni ne monet kohtaukset, joita tässä
kasvihuoneessa on sattunut. Minä näen jo, mitä mielelläni ottaisin.
Tuon ruukussa kasvavan kääpiömyrtin, jota olet ylen huolellisesti
hoitanut.»

Elfride katseli mietteissään myrttiä.

»Minä voin varsin mukavasti kuljettaa sen hattukotelossani», sanoi
Knight. »Minä asetan sen ikkunaani, ja kun se on siinä alinomaa
nähtävissäni, ajattelen aina sinua.»

Sattui niin, että Knightin valitsemalla myrtillä oli erikoinen
historiansa. Se oli alkujaan ollut Stephen Smithin napinlävessään
kantama oksa, ja Elfride oli sen ottanut, istuttanut ruukkuun ja
sanonut, että jos se kasvaisi, hän pitäisi siitä huolta ja säilyttäisi
sen muistona, kun hän olisi kaukana poissa.

Elfride silmäili kasvia mietteissään, ja se tunto, että oli
kunnioitettava Smithin muistoa, sai hänet valittamaan Knightin
valintaa. Tuntui olevan enemmän kuin sydämetöntä antaa kukka pois.

»Eikö mikään muu miellytä sinua enemmän?» kysyi hän alakuloisesti. »Tuo
on vain tavallinen myrtti.»

»Ei; minä pidän myrtistä.» Huomatessaan, ettei ehdotus miellyttänyt
Elfrideä, hän jatkoi: »Minkätähden et tahdo sitä minulle antaa?»

»Tahdonhan kyllä — minä en ole suorastaan sitä vastaan — se oli
pelkkä tunne. Kas tässä on toinen nuori pistokas — parempaa lajia ja
lehdiltään kauniimpi — myrtus microphylla.»

»Se on erittäin soma. Käske tuoda se minun huoneeseeni, jotten sitä
unohda. Millainen romaani liittyykään tuohon toiseen?»

»Minä olen saanut sen lahjaksi.»

Asiasta ei puhuttu sen enempää. Knight ei sitä ajatellut, ennenkuin
illalla, makuuhuoneeseensa astuessaan löysi toisen myrtin pöydältänsä.
Hän seisoi hetkisen ihastellen kynttilänvalossa lehtien tuoreutta ja
muisteli sitten päivän tapahtumia.

Miehet samoinkuin naisetkin voivat rakastajoina tulla pilalle
hemmotelluiksi. Elfriden alinomainen alistuvaisuus oli saanut Knightin
käyttäytymään verrattain vaateliaasta »Minkätähden hän kieltäytyikään
antamasta sitä, jonka ensin valitsin?» kysyi hän nyt itseltänsä.
Elfriden osoittama heikkokin vastustus oli niin poikkeuksellinen, että
se herätti huomiota. Knight ei ollut suinkaan harmistunut; vain se
seikka, että Elfride oli tänään käyttäytynyt toisin kuin tavallisesti,
sai hänet asiaa miettimään, koska se häntä kummastutti.

»Hän on saanut sen lahjaksi» — niinhän hän oli sanonut. Jos niinkin
otaksuttiin, oli Knightin mielestä mahdotonta, että Elfride voi pitää
pelkkää ystävää suuremmassa arvossa kuin häntä, rakastajaansa, ja
kasvin uskominen hänen huostaansa ei olisi asiaa pilannut. »Korkeintaan
siinä tapauksessa, että sen lahjoittaja on ollut rakastaja», mietti hän.

»Lieneekö Elfridellä ollut rakastajaa milloinkaan ennen?» virkkoi hän
ääneen, ikäänkuin ihan uutta ajatusta tulkiten. Tuo ja muut siihen
liittyvät mietteet riittivät askarruttamaan häntä, kunnes hän vaipui
uneen — tavallista myöhemmin tänä iltana.

Seuraavana päivänä, kun he olivat jälleen kahden kesken, hän sanoi
Elfridelle verrattain valmistelematta:

»Pidätkö minusta enemmän tai vähemmän sen vuoksi, mitä sinulle kerroin
höyrylaivan kannella, Elfie?»

»Sinä kerroit minulle paljonkin asioita», vastasi Elfride kohottaen
katseensa häneen ja hymyillen.

»Tarkoitan sitä tunnustusta, jonka pakotit minun tekemään — etten ole
milloinkaan ennen ollut rakastajan asemassa.»

»Minä voin epäilemättä tuntea tyydytystä ajatellessani, että olen
sydämessäsi ensimmäinen», vastasi Elfride yrittäen edelleenkin hymyillä.

»Minä kysyn nyt sinulta jotakin», sanoi Knight, verrattain kömpelösti.
»Kysymykseni on pelkkä päähänpisto, eikä mikään vakava asia, Elfride.
Sinä kenties pidät sitä omituisena.»

Elfride yritti epätoivoisesti säilyttää väriä kasvoissaan. Hänen
yrityksensä ei onnistunut, vaikka hän huolestuneena ajattelijan,
että kalpeneminen ilmaisi syvemmän syyllisyyden tuntoa kuin pelkkä
punastuminen.

»En — en suinkaan», vastasi hän, koska täytyi jotakin sanoa
täyttääkseen kysyjän huomautuksen jälkeen syntyneen vaitiolon.

»Kysymys on tämä: onko sinulla ollut milloinkaan rakastajaa? Olen
melkein varma siitä, ettei ole ollut; mutta sanohan itse.»

»Ei oikeastaan rakastajaa; minä tarkoitan: ei ketään sellaista, jota
kannattaisi mainita, Harry», sopersi Elfride.

Knight tunsi sydäntään hieman kirvelevän.

»Mutta hän oli kumminkin rakastaja?»

»Niin, tavallaan kyllä rakastaja, luullakseni», vastasi Elfride
viivytellen.

»Minä tarkoitan: mies.»

»Niin, mutta oikeastaan vain —»

»Mutta todellinen rakastajasi?»

»Niin; rakastaja — epäilemättä hän se oli. Niin, häntä olisi sopinut
sanoa minun rakastajakseni.»

Knight oli vaiti pari minuuttia ja koputti sormellaan vanhan
seinäkellon tahtiin kirjastossa, missä tämä keskustelu tapahtui.

»Ethän pane sitä pahaksesi, Harry?» kysyi Elfride pelokkaasti siirtyen
aivan lähelle ja tarkastellen hänen kasvojansa.

»Enpä tietenkään erikoisemmin siitä välitä. Eihän oikeastaan käy
sanominen mitään sellaisesta mitättömyydestä. Minä vain olin ajatellut
toisin — siinä koko juttu.»

Elfriden pään yläpuolella hohtelevasta sädekehästä oli joka tapauksessa
yksi säde kadonnut. Mutta jälkeenpäin, kun Knight vaelteli yksinään
karuilla ja tuulisilla kallioilla, tuo säde yhtäkkiä jälleen löytyi.
Olihan näet Elfridellä voinut olla rakastaja, josta hän itse ei ollut
vähääkään välittänyt. Hän oli voinut käytellä sanaa soveltumattomassa
merkityksessä. Oli voinut tarkoittaa koko ajan »ihailijaa». Ihailijoita
hänellä luonnollisesti oli ollut, ja joku niistä oli kenties osoittanut
ihailuansa huomattavammin kuin muut — varsin luonnollinen seikka.

He istuivat puutarhan penkillä, kun Knight sai tilaisuuden asiaa
lähemmin tutkia. »Rakastitko sinä tuota rakastajaasi tai ihailijaasi,
Elfie, vaikkapa vain hiemankin?

Elfride virkkoi hiljaa ja hidastellen: »Rakastin: luulen rakastaneeni.»

Knight tunsi jälleen heikon ikävyyden tunnon. »Vain hiemanko?» kysyi
hän.

»En osaa varmaan sanoa, kuinka paljon.»

»Mutta sinä olet varma, kultaseni, että rakastit häntä hieman?»

»Luulen olevani varma siitä, että häntä hieman rakastin.»

»Mutta et kovin, Elfie?»

»Rakkauttani ei tukenut hänen kykyihinsä kohdistuva kunnioitus.»

»Mutta, Elfride, rakastitko häntä syvästi?» virkkoi Knight levottomana.

»En tarkoin tiedä, kuinka syvää rakkautta sinä syvällä rakkaudella
tarkoitat.»

»Tuo on mieletöntä.»

»Sinä käsität minut väärin; ja nyt heität minun käteni!» huudahti
Elfride kyynelsilmin. »Älä ole ankara minua kohtaan, Harry, äläkä
kysele minulta. Minä en rakastanut häntä niinkuin rakastan sinua. Ja
voiko se olla mitään syvää rakkautta, kun en pitänyt häntä itseäni
älykkäämpänä? Sitä näet en tehnyt. Sinä tuotat minulle surua, et
arvaakaan, kuinka paljon.»

»Minä en virka asiasta enää sanaakaan.»

»Etkä ajattelekaan sitä enää, ethän? Minä tiedän, että ajattelet minun
puutoksiani, kun en ole näkyvissäsi; ja kun en tiedä, mitä ajattelet,
en voi pitää puoltani. Melkein toivoisin luonnonlaatusi karkeammaksi,
Harry; tosiaankin! Tai paremmin sanoen: haluaisin, että minulla olisi
ne edut, joita sellainen luonnonlaatusi minulle tarjoaisi, ja että sinä
kumminkin olisit sellainen kuin olet.»

»Mitä etuja tarkoitat?»

»Vähemmän arkuutta ja enemmän varmuutta. Tavalliset miehet eivät ole
niin herkkätuntoisia kuin sinä, ja milloin rakastaja tai aviomies ei
ole vaatelias, hienostunut ja syvä luonne, asiat näyttävät luonnistuvan
paremmin — mikäli olen voinut havaita.»

»Niin, minä uskon, että olet oikeassa. Mataluudesta on se etu, ettei
siihen voi hukkua.»

»Mutta minä pidänkin sinusta sellaisena kuin olet; aivan varmaan
pidän!» lausui Elfride viehättävästi. »Käytännölliset aviomiehet
ja aviovaimot, jotka suhtautuvat asioihin filosofisesti, ovat
ikävystyttäviä, eikö totta? Niin, se minut kerrassaan surmaisi. Minä
pidän sinusta eniten sellaisena kuin olet.»

»Siinäkin tapauksessa, vaikka minä toivoisin, ettet olisi pitänyt
kenestäkään muusta ennen minua?»

»Niin. Mutta älä sitä toivo. Ethän?»

»Minä koetan olla toivomatta, Elfride.»

Elfride saattoi siis ajatella, ettei asia ollut hukassa, mutta hänen
sydämensä oli levoton. Jos Henry piti tuota seikkaa kovin tärkeänä,
niin mitä hän sanoisikaan, jos tietäisi kaikki ja suhtautuisi siihen
niinkuin mrs Jethway? Hän ei varmaankaan tekisi häntä, Elfrideä,
maailman onnellisimmaksi naiseksi ottamalla hänet omaksi vaimokseen
ikiajoiksi. Tuo ajatus sulkeutui häneltä kuin hauta joka kerta, kun hän
sitä hämmentyneessä mielessään käsitteli. Hän yritti uskoa, ettei mrs
Jethway milloinkaan tekisi sellaista julmaa vääryyttä, että lisäisi
hänen ajattelemattoman tekonsa huonoa vaikutelmaa vihjailuillaan,
ja päätti mahdollisuuden mukaan jatkaa salaamista, koska oli kerran
aloittanut. Pahana seikkana hän näet voi pitää vain sitä, että oli
aikaisemmin asiaa tahallisesti salannut.

Toisaalta Elfride tiesi, että mrs Jethway oli hänen vihollisensa. Oli
mahdollista, että hän tulisi menettelemään niin pahoin kuin suinkin
voi. Ja jos niin kävisi, niin kaikki olisi varmaan mennyttä.

Kuuntelisikohan tuo nainen järjen ääntä ja jättäisi tuhoamatta
henkilön, joka ei ollut milloinkaan tahallansa häntä loukannut?

Endelstowin ja rannikon välisessä laaksossa vallitsi yö. Puro, joka
lirisi siinä suunnassa kohti merta, solisi nyt kuuluvasti, ja sen
uoman yläpuolella alkoi leijua valkoinen usvanauha. Laakson vasemmalla
laidalla kuvastui kirkon tumma hahmo taivasta vasten. Toisella puolen
kohosi pähkinäpensaita, muutamia puita, ja missä niitä ei ollut,
väriherneviuhkoja, miehenkorkuisia ja rungoltaan melkein puiden
veroisia. Toisinaan kuului kirkaisevan jokin lintu, joka säikähtyneenä
lähti oksaltaan etsiäkseen itselleen uutta yöpuuta, missä voisi nukkua
häiritsemättä.

Laakson alaosassa, vaivaisten tammien alla, voi illan hämärässä erottaa
asumuksen. Se sijaitsi ihan yksinään. Rakennus oli verrattain iso, ja
muutamien huoneiden ikkunoihin oli ulkopuolelle naulattu lautoja, jotka
loivat koko asumukseen erikoisen autiuden leiman. Ulko-ovelta johtivat
karkeat ja epäsäännölliset, kallioon hakatut portaat puron rannalle,
joka oli siinä kohden koverrettu altaaksi, jonka läpi vesi lirisi.
Talon asujaimet ilmeisesti hakivat siitä tarvitsemansa veden.

Rinteeltä kuului lähestyviä kevyitä askelia. Polulle ilmaantui epäselvä
naishahmo, joka astui talon ovelle ja koputti. Kun ei kuulunut
vastausta, hän koputti vielä kerran, samoin tuloksetta, ja vielä kerran
kolmannenkin. Yhä ilman tulosta.

Toisesta laudoittamattomasta alakerran ikkunasta, jossa ei ollut
luukkuja eikä uutimia, näkyi valoa ulkona seisovan silmään. Sen
häilyvät läikät osoittivat sen johtuvan lieden tulesta. Koputettuaan
kolmannen kerran vierailija astui hieman vasemmalle päästäkseen
näkemään huoneeseen ja työnsi päähineen kasvoiltansa. Värjyvä kellervä
hohde valaisi Elfriden kauniita ja pelokkaita kasvoja.

Lieden tuli riitti valaisemaan huoneen ja osoittamaan, että asumuksen
sisustus oli parempi kuin sen vaatimattoman ulkoasun nojalla olisi
voinut arvata. Samalla kävi ilmi, että huone oli tyhjä. Paitsi tulen
väikettä ja liekkien heikkoa rätinää ei huoneessa näkynyt eikä kuulunut
mitään.

Elfride avasi oven ja astui sisään, riisui viittansa, eteni sitten
yläkertaan johtavien portaiden luo ja lausui selvästi, mutta hieman
pelokkaasti: »Mrs Jethway!»

Vastausta ei kuulunut.

Elfriden katse ilmaisi samalla kertaa helpotusta ja pettymystä:
edellinen tunne tuli hänen sydämensä, jälkimmäinen hänen aivojensa
osaksi. Sitten Elfride oli muutamia minuutteja aivan hiljaa, ikäänkuin
ei olisi tietänyt, mitä tehdä. Päätettyään odottaa hän istuutui.
Minuutit kuluivat, ja kun hän oli kärsimättömänä viettänyt puoli
tuntia, hän veti taskustaan kirjeen, josta repäisi tyhjän lehden.
Siihen hän kirjoitti lyijykynällä:

 »Parahin mrs Jethway. — Minä olen käynyt teidän luonanne. Olisin kovin
 mielelläni tahtonut tavata teidät, mutta en voi kauemmin odottaa.
 Minä tulin pyytämään, ettette toteuta niitä uhkauksia, joita olette
 minulle kerran toisensa jälkeen lausunut. Minä pyydän pyytämällä,
 mrs Jethway, älkää kertoko kenellekään, että minä karkasin kotoa!
 Se saattaisi minut turmioon ja murtaisi sydämeni. Minä teen teille,
 mitä ikänä tahdotte, kunhan olette minulle ystävällinen. Yhteisen
 naisellisuutemme nimessä rukoilen teitä olemaan saattamatta minua
 häpeään. — Teidän

                                                E. Swancourt.»

Hän taittoi paperiliuskan kulmittain, kirjoitti osoitteen ja jätti sen
pöydälle. Sitten hän jälleen veti päähineen kiharoilleen ja poistui
yhtä hiljaa kuin oli saapunut.

Sill'aikaa kuin tuo tapahtui mrs Jethwayn asumuksessa, Knight oli
lähtenyt ruokasalista seurusteluhuoneeseen, missä istui mrs Swancourt
yksinään.

»Elfride on hävinnyt yläkertaan tai minne lienee lähtenyt», sanoi
mrs Swancourt. »Minä olen tässä lukenut kirjoitusta eräästä vanhasta
_Nykyajan_ numerosta, joka sattumalta joutui käsiini. Se on kirjoitus,
jonka kerran mainitsit omanasi. Kuulehan, Harry, vaikka muuten
kunnioitankin kirjallisia kykyjäsi, salli minun sanoa, että tämä
vuodatus on minun mielestäni ihan tolkuton.»

»Mitä se koskee?» kysyi Knight ottaen lehden ja alkaen lukea.

»Kas tuossa; älähän punastu, kun siihen tutustut. Myönnä, että kokemus
on opettanut sinua olemaan lempeämpi. Minä en ole eläessäni lukenut
niin epäritarillisesti ilmaistuja tunteita — miehen kirjoittamia,
tarkoitan. Mutta minä annan sinulle anteeksi; se tapahtui ennenkuin
olit Elfrideen tutustunut.»

»Aivan niin», vastasi Knight, »nyt muistan. Tuon saarnan teksti ei
ollut laisinkaan minun omani, sen neuvoi minulle eräs Smith-niminen
nuori mies — sama henkilö, jonka mainitsin olevan kotoisin tästä
seurakunnasta. Minä pidin ajatusta silloin varsin nerokkaana ja
laajensin sen muutaman guinean laajuiseksi, kun ei sattunut olemaan
mitään muutakaan pääkopassani.»

»Mitä aatetta sinä siinä tekstiksi nimität? Tekisipä mieleni se tietää.»

»Sitä», vastasi Knight hieman haluttomasti, »että kokemus opettaa
morsiamenne, yhtä hyvin kuin räätälinnekin, suorittavan tehtävänsä
pakostakin ylen puutteellisesti, jos te olette hänen ensimmäinen
haltijansa; ja päinvastoin: sen sydänkäpysen, joka toimii sulavasti
ensimmäisen suudelman aikana, täytyy otaksua jossakin määrin tehtävään
harjaantuneen.»

»Tarkoitatko siis, että kirjoitit tuon asian toisen miehen huomautuksen
nojalla sitä itse käytännössä kokematta?»

»Tarkoitan.»

»Siinä tapauksessa pidän sitä tarpeettomana ja epäoikeutettuna. Kuinka
voit tietää, onko se totta? Toivottavasti sitä nyt kadut.»

»Koska pakotat minut keskustelemaan vakavasti, niin tahdon puhua
suoraan. Minä uskon, että tuo huomio on ihan oikea, ja kun kerran olen
sen kirjoittanut, puolustan sitä missä tahansa. Mutta useasti kadun,
että olen ollenkaan sitä kirjoittanut enempää kuin useita muitakaan
samanlaisia asioita. Olen senjälkeen saanut lisää ikää ja olen nyt
sitä mieltä, että sellainen kirjoitustapa on omansa tekemään vahinkoa.
Jokainen kirjallinen Kukatahansa tulee gentlemanin maineeseen, jos
kykenee piirtämään muutamia naissukupuolta koskevia olemattomia
satiireja, joten minä oikeastaan alan aika tavalla hävetä kumppanejani.»

»Kuulehan, Henry, sinä olet sittemmin rakastunut, ja se tekee eron
asiaan», sanoi mrs Swancourt hieman ivallisesti.

»Totta kyllä; mutta se ei ole syynä tässä tapauksessa.»

»Koska olet huomannut, että sinun kokemassasi tapauksessa niinsanottu
hanhi olikin joutsen, sinusta tuntuu mielettömältä väittää, etteivät
toiset miehet voi joutua samaa kokemaan.»

»Sinä kykenet satuttamaan niin että tuntuu, serkku Charlotte», sanoi
Knight. »Sinä olet kuin poika, joka pistää kiven lumipalloonsa,
ja minä en leiki enää kanssasi. Suo anteeksi — minä lähden tästä
iltakävelylleni.»

Vaikka Knight oli puhunut leikkisästi, tämä tapaus ja keskustelu sai
hänet sittenkin äkkiä masentumaan. Kun se oli tapahtunut kohta hänen
saatuaan selville, että Elfride oli jo aikaisemmin tietänyt, mitä
lämmin rakkaus merkitsee, niin hänen mielensä askarteli asiassa, ja
tuttu piippu, jota hän puiston käytävää astellessaan poltti, ei kyennyt
häntä lohduttamaan. Hän ajatteli jälleen noita — tällävälin kerrassaan
unohtuneita — tytön ensimmäistä suudelmaa koskevia sanoja, ja teoria
tuntui erittäin todennäköiseltä. Sanojen pistävyys johtui tällä kertaa
tietenkin siitä, että ne olivat Elfrideen sovellettavissa.

Knightin suudellessa Elfride epäilemättä oli ollut ihan toinen nainen
kuin Stephenin kerällä. Olipa se hyväksi tai pahaksi, joka tapauksessa
hän oli mainiosti oppinut näyttelemään kihlatun ladyn osaa, ja hänen
käyttäytymisensä viehättävä valmius tällä toisella kerralla johtui
varmaan siitä ehdottomasta rohkaisusta, jonka hän oli sallinut tulla
Stephenin osaksi. Mustasukkaisen herkkätuntoisuuden nopeita mieleen
johdatuksia noudatellen Knight osui ajattelemaan eräitä varomattomia,
korvarenkaan kadottamista koskevia sanoja, jotka Elfride oli tullut
ajattelemattansa lausuneeksi ja jotka hän silloin oli vain osittain
ymmärtänyt. Se oli tapahtunut ensimmäisen suudelman aikana pienen
vesiputouksen partaalla:

»Meidän täytyy varoa. Minä menetin toisen tällaisessa tapauksessa!»

Puna, joka ilmaisi yhtä paljon loukkaantunutta ylpeyttä kuin
surua, kohosi Knightin poskiin, kun hän ajatteli, mitä oli monesti
yksinkertaisuudessaan Elfridelle sanonut. »Minä olen aina tahtonut olla
ensimmäinen tulija naisen sydämeen; joko tuoreet huulet tai ei mitään!
Kuinka lapsellisen sokeana olikaan tuon tyttösen täytynyt häntä pitää!
Kuinka hän olikaan mielessään hänelle nauranut! Ilkeä tunne kerrassaan
kouristi häntä hänen ajatellessaan sitä tunnustusta, jonka Elfride oli
hänestä puristanut ilmi yön pimeydessä laivan kannella.

Se ainoa otaksuma, joka oli tukenut hänen arvokkuuttansa, kun hän siten
oli joutunut kuorestaan ulos kiskaistuksi — se luulo, että Elfride oli
viehättävän kokematon niissä asioissa — kuinka mieletön se olikaan!

Tämä mies, jonka mielikuvituksen olivat kehitelleet tavallista
avarammaksi yksinäiset opinnot ja hiljaiset kaltaisiansa koskevat
huomiot — jonka tunneliikunnot olivat hänen eristetyssä elämässään
kehittyneet laajoiksi ja herkiksi kuin kasvit kellarissa — oli nyt
ehdottoman tuskan vallassa. Sitäpaitsi olivat useita vuosia kestäneet
runolliset opinnot ja, jos totuus on tunnustettava, runolliset
yritykset pyrkineet yhä enemmän kehittelemään hänen olemuksensa
tunteenomaista puolta yhtä rintaa hänen toiminnallisten kykyjensä
keralla. Elfriden alkuperäisenä viehätyksenä oli ollut se usko, ettei
hän ollut milloinkaan ennen ollut mairittelun esineenä. Nyt Knight
alkoi ajatella, että on yhtä vaikea päästä ensimmäisenä naisen sydämeen
kuin Bethesdan lammikkoon.

Sen sijaan, että Elfriden toinen rakastaja olisi ollut ihmiskunnan
toimeliaaseen suureen enemmistöön kuuluva henkilö, joka ei olisi
paljoa välittänyt itsensähuomioimisesta ja jonka hyvänluontoisuus
olisi korvannut kaiken herkkävaistoisuuden puutteen, hän sattuikin
olemaan sellainen kuin oli Knight. Elfriden onnettomuutena oli, että
hänen sykähtelevä, hämmentyvä, varomaton sydämensä sai tehtäväkseen
avuttomana puolustautua sitä terävää tarkastelua ja loogillista voimaa
vastaan, jonka Knight nyt, hänen epäluulonsa kerran herättyä, oli
suuntaava häneen. Surkea ristiriitaisuus ilmeni siinä seikassa, että
voimakas mieli suuntasi erehtymättömän hyökkäyksensä kohti sydäntä,
jota tuon mielen omistaja rakasti enemmän kuin omaa sydäntänsä.

Elfriden nöyrä kunnioitus oli nyt oma vihollisensa. Ollen Knightiin
ehdottomasti kiintynyt Elfride opetti hänet piankin vaatimaan tuota
kiintymystä — ja miehet oppivat sellaisen läksyn varsin helposti.
Pieni satunnainen kapinallisuus ei olisi tehnyt toiselle haittaa, ja
Elfridelle itselleen siitä olisi ollut sanomatonta hyötyä. Elfride
jumaloi häntä ja oli ylpeä orjamaisuudestaan.




XXXI


Eräänä päivänä Knight ehdotti: »Lähdetään taas kerran rantakallioille.»
Huolimatta odottaa vastausta hän ryhtyi heti lähtemään.

»Sinnekö, missä koimme kamalan seikkailumme?» kysyi Elfride väristen.
»Se kallio tuijottelee minua kasvoihin kuin kuolema itse.»

Hän oli kumminkin siinä määrin luopunut itsenäisyydestänsä, ettei
lausunut tuota huomautusta minään vaatimuksena, vaan ryhtyi hänkin
kohta valmistautumaan matkaan.

»Ei, ei sinne», vastasi Knight. »Paikka on minullekin ylen kolkko. Minä
tarkoitin toista, mikä sen nimi olikaan — Windy Beak.»

Windy Beak oli korkeudeltaan toinen järjestyksessä rannikon kallioiden
joukossa ja — kuten usein on laita maapallon luonnonmuodostumien ja
samoin ihmisten älyllisten ominaisuuksien — oli ensimmäisen maineessa.
Sitäpaitsi se oli juuri se kallio, jolle Elfride oli ratsastanut
Stephen Smithin saattelemana hyvin muistettuna aamuhetkenä kesäisen
vierailunsa aikana.

Vaikka siis edellinen kallio olikin saanut hänet värisemään sen vaaran
vuoksi, johon hänen rakastettunsa ja hän itse oli siellä joutunut,
se sittenkään ei ollut niin vastenmielinen kuin Windy Beak, koska
muistutti ainoastaan Knightistä. Toinen paikka oli pelottavaa pahempi,
se oli Elfridelle alinomainen moite.

Haluamatta kumminkaan kieltäytyä hän sanoi: »Se on kauempana kuin
toinen kallio.»

»Niin; mutta sinä voit ratsastaa.»

»Ratsastatko sinäkin?»

»En; minä kävelen.»

Ihan samanlainen järjestys kuin Stephenin kanssa matkattaessa. Elfride
tunsi jonkinlaisen kohtalokkuuden väikkyvän yläpuolellansa. Mutta hän
lakkasi väittämästä vastaan.

»Hyvä, Harry, minä ratsastan», sanoi hän nöyrästi.

Neljännestunnin kuluttua hän oli satulassa. Mutta kuinka toisenlainen
hänen mielensä olikaan nyt kuin edellisellä kerralla! Hän oli
tosiaankin luopunut olemasta vähäisemmän kuningatar ollakseen
suuremman palvelija. Tällä kerralla ei tullut kysymykseenkään mikään
näytteille-asettaminen, ei mikään näkyvistä pois kiitäminen kumppanin
hämmästyttämiseksi ja ikävystyttämiseksi, eivät mitkään nenäkkäät
huomautukset, joiden esineenä oli _La Belle Dame sans Merci_. Elfriden
riittävänä taakkana oli hänen kiihkeä rakkautensa.

Knight puhui matkan kestäessä suurimman osan siitä, mikä puhuttiin.
Elfride kuunteli vaieten ja antautui tasaisesti astelevan ratsun
liikkeiden keinutukseen: nousi ja laski säännöllisesti kuin lintu meren
aalloilla.

Kun oli ehditty siihen kohtaan, missä nelijalkaisen kuljettava tie
päättyi, Knight nosti Elfriden hellästi satulasta, sitoi hevosen ja
lähti kumppanin seurassa kalliolla olevalle istuinpaikalle. Knight
istuutui, veti Elfriden sievästi viereensä ja loi katseensa merelle.

Pari-kolme astetta ylempänä alakuloista ja alinomaista tasaista viivaa,
meren horisonttia, riippui kuparinen aurinko näkymättömine säteineen
tuhkankarvaisella taivaalla. Sellaista taivasta aurinko ei kyennyt
kirkastamaan eikä värittämään, kuten muuten laskiessaan. Taivaaseen
näytti sulautuvan harmaiden suolaisten vetten paljous, jossa siellä
täällä näkyi valkoista. Toisinaan heidän kasvoihinsa nousi kostea
henkäys, arvatenkin kallion juurelle murtuvien aaltojen pärskeen
aiheuttama.

Elfride toivoeli, että olisi jo ehtinyt kulua pitempi aika siitä,
jolloin hän oli istunut samassa paikassa, Stephen armaanansa, ja oli
lupautunut hänen vaimoksensa. Tuon hetken läheisyys lisäsi osaltaan
niitä alinomaisia pelkoja, jotka häntä nyt ahdistivat.

Knight oli tänä iltana erittäin hellä ja piteli häntä lähellänsä heidän
siinä istuessaan.

Ei ollut lausuttu sanaakaan senjälkeenkuin he olivat istuutuneet, kun
Knight virkkoi mietteissään, yhä etäälle silmäillen:

»Lieneekö menneinäkin vuosina istunut tässä joitakin rakastavaisia,
niinkuin me nyt istumme? Luultavasti, sillä paikka on kuin istuimeksi
muovattu.»

Elfride muisti varsin hyvin erään parin, joka oli siinä istunut,
muisti kadottamansa korun ja kuinka nuori mies oli lähetetty sitä
etsimään. Elfride tuli senvuoksi silmänneeksi sivulleen ja taakseen.
Useat henkilöt tulevat jonkin korun kadotettuaan tahtomattansa sitä
silmillään etsineeksi siitä paikasta, mihin luulevat sen hukanneensa,
vielä kauan jälkeenkinpäin. Kääntäessään päätänsä Elfride näki jotakin
himmeätä kiiltoa kallion halkeamassa. Auringonvalo sattui ainoastaan
muutamina päivän hetkinä rantakallion sisimpiin rakoihin ja halkeamiin,
mutta nyt oli niiden hetkien aika, ja vaakasuorat säteet tekivät
Elfridelle hyvän tai huonon palveluksen osoittamalla, missä hänen
kadonnut korunsa piili.

Elfriden ajatukset palasivat silmänräpäyksessä niihin tarkoituksetta
lausuttuihin sanoihin, jotka olivat koskeneet korvarenkaan
kadottamishetkeä. Ja samassa hän alkoi pelätä, että Knight esineen
nähdessään muistaisi hänen sanansa. Senvuoksi hän vaistomaisesti yritti
salaa pelastaa kadottamaansa.

Koru oli joutunut niin syvälle halkeamaan, ettei Elfride saanut sitä
sieltä käsin, vaikka yrittikin useita kertoja.

»Mitä teetkään, Elfride?» kysyi Knight huomaten hänen yrityksensä ja
katsahtaen hänkin taaksensa.

Elfride oli luopunut aikeestaan, mutta liian myöhään.

Knight tirkisti rakoon, josta Elfride oli vetänyt kätensä, ja näki,
mitä hän oli nähnyt. Sitten hän heti otti taskustaan kynäveitsen ja
raapi sen avulla korvarenkaan esiin.

»Ei kai se sinun ole?» kysyi hän.

»On, on kyllä», vastasi Elfride rauhallisesti.

»Sepä ylen merkillistä, että sen tällä tavalla löydämme!» Sitten Knight
muisti enemmän asiaankuuluvia seikkoja: »Mitä, onko se se, josta olet
minulle maininnut?»

»On.»

Elfriden onneton, suudelmien aikana lausuttu huomautus johtui hänen
mieleensä. Hän yritti olla mitään sanomatta, mutta puhui kumminkin
edelleen asiasta, pikemmin saadakseen vakuuden siitä, että lausuman
näennäinen sisältö ei pitänyt paikkaansa, kuin päästäkseen saamaan
selkoa menneistä asioista.

»Olitko tosiaankin jo kihloissa sen rakastajan kanssa?» kysyi häh
silmäillen jälleen suoraan merelle.

»Olin — vaikka en oikein. Olin kyllä.»

»Elfride — sinä olit kihloissa aikoen mennä naimisiin!» lausui hän
hiljaa.

»Sitä olisi luullakseni pitänyt nimittää salaiseksi kihlaukseksi. Mutta
miksi näytät niin pettyneeltä; ethän ole minulle vihainen?»

»En, en.»

»Minkätähden sanot ’En, en’ tuolla tavalla? Ystävällisesti kyllä, mutta
niin kylmästi?»

Knight ei tuohon suoraan vastannut. »Kuulehan, Elfride», sanoi hän,
omia ajatuksiansa seuraillen, »minä sanoin sinulle kerran, etten ole
milloinkaan suudellut naista armaanani, ennenkuin sinua suutelin.
Suudelma ei suuria merkinne, ja vain harvojen nuorten ihmisten onnistuu
välttää kaikkia mairitteluja ja huomaavaisuuksia, kunnes löytävät
sen henkilön, jonka kanssa menevät naimisiin. Mutta minulla on omat
erikoiset heikkouteni, Elfride, ja koska olen elänyt erikoista elämää,
minun luullakseni täytyy siitä kärsiä. Minä toivoin — niin, minä
toivoin sellaista, mitä en saanut toivoa, kun olit sinä kysymyksessä.
Sinä olet tietenkin suonut aikaisemmalle rakastajallesi samat oikeudet
kuin minulle.»

Elfriden huulilta kuuluva myöntö oli kuin tuulahduksen viimeinen,
alakuloinen kuiskaus.

»Ja hänellä oli tietenkin tapana sinua suudella.»

»Niin oli.»

»Ja sinä kenties sallit hänen käyttäytyä vapaamminkin kuin minä olen
käyttäytynyt.»

»En, sitä en tehnyt.» Tuo lausuttiin paljoa vilkkaammin.

»Mutta hän käyttäytyi siten, vaikka et sallinutkaan?» »Niin.»

»Kuinka olenkaan pitänyt sinua arvossa, Elfride, ja kuinka olenkaan
pysytellyt loitolla!» virkkoi Knight syvin ja värähtävin äänin.
»Kuinka monta päivää ja hetkeä olenkaan rakentanut toivoani sinuun —
olen pelännyt sinua suudella enempää kuin nuo kaksi kertaa. Ja hän ei
ollenkaan arkaillut...»

Elfride painautui lähemmäksi ja värisi ikäänkuin vilusta. Pelätessään,
että koko juttu satunnaisine lisineen tulisi Knightin tietoon, hän
kävi niin levottomaksi, että Knight säikähtyneenä vaikeni. Elfriden
aito viattomuus, joka sai hänet ajattelemaan kauheaksi seikaksi sitä,
mikä todellisuudessa ei paljoakaan merkinnyt, lisäsi hänen näennäistä
syyllisyyttänsä. Knight lienee siitä päätellyt, että naisella, joka oli
niin hämillään, kun oli kysymyksessä jutun alku, täytyi olla kaamea
tarina kerrottavana.

»Minä tiedän», jatkoi Knight, omituisen hitaasti, »minä tiedän olevani
turhantarkka, kun on kysymys sinusta — tiedän tahtovani sinut liian
yksinomaisesti omakseni. Minä tahdoin ajatella, että olit jo ennenkuin
minua tunsitkaan — jo kätkyessäsi — minun. Tahdoin tehdä sinut
pakostakin omakseni, Elfride», jatkoi hän kiivaasti, »en voi mitään
tälle mustasukkaisuudelleni! Se kuuluu luontooni, niin täytyy olla, ja
minä _vihaan_ sitä tosiasiaa, että sinua on ennen hyväilty; niin, minä
vihaan sitä!»

Elfride hengähti syvään, melkein huoaten. Knightin kasvot olivat
jäykät, ja hän ei luonut katsettansa ollenkaan Elfrideen, vaan
tuijotteli yhä merelle, jonka aurinko nyt oli heittänyt varjojen
valtaan. Korkeilla paikoilla ei ole pitkä matka päivänlaskusta yöhön,
koska hämärää tuskin on ollenkaan. Siinä, missä he istuivat, oli vasta
ehtoo, laaksoihin sitävastoin oli levinnyt iltahämärä jo puoli tuntia
sitten.

Meren himmeällä pinnalla kehittyi vähitellen ilmi etäisen loistolaivan
väike.

»Kun tuo rakastajasi ensimmäisen kerran sinua suuteli, tapahtuiko se
tällaisessa paikassa, Elfride?»

»Tapahtui.»

»Sinä et kerro minulle mitään, ellen sitä väkivalloin sinusta riistä.
Minkätähden menettelet siten? Miksi et ole asiasta mitään maininnut,
vaikka minun satunnaiset tunnustukseni olisivat edellyttäneet
luottamusta sinun taholtasi? Miksi olit niin salaperäinen _Julian_
kannella? Tuntuupa melkein siltä kuin olisit pitänyt minua pilkkanasi,
kun ajattelen, että minun sinulle selittäessäni, kuinka toivottavaa on,
ettemme salaa toisiltamme mitään, sinä nimellisesti siihen suostuit,
mutta todellisuudessa toimit päinvastoin. Keskinäinen luottamus olisi
ollut paljon parempi onnemme takeeksi. Jos olisit minuun luottanut ja
vapaaehtoisesti asian ilmaissut, niin minä — olisin toisenlainen. Mutta
sinä salaat kaikki, ja minun on pakko sinulta kysellä. Asuitko siihen
aikaan Endelstowissa?»

»Asuin», vastasi Elfride tuskin kuuluvasti.

»Missä olitte, kun hän sinua ensimmäisen kerran suuteli?»

»Me istuimme tässä.»

»Sitä minäkin!» huudahti Knight nousten ja silmäillen Elfrideä. »Sepä
selittääkin kaikki — huudahduksen, jonka silloin selitit petollisesti,
ja kaikki! Suo minulle anteeksi karkea sanani, Elfride — suo se
anteeksi.» Hän hymyili pintahymyä jatkaessaan: »Millainen kehno
kuolevainen olenkaan, kun soitan aina toista viulua ja sallin pienten
valheiden petellä itseäni!»

»Älä sano niin, Harry, älä sano!»

»Missä hän vielä sinua suuteli?»

»Hautausmaalla — istuimme siellä — eräällä haudalla — ja muuallakin»,
vastasi Elfride hitaasti ja häikäilemättä.

»Älä pane pahaksesi», huudahti Knight nähdessään hänen kyynelensä ja
hämminkinsä. »Minä en halua pahoittaa mieltäsi. En siitä välitä.»

Mutta Knight välitti.

»Eihän se mitään haittaa», jatkoi hän, kun ei vastausta kuulunut.

»Minua viluttaa», sanoi Elfride. »Emmekö lähde kotiin?»

»Lähdetään; on liian myöhäinen vuodenaika istua kauan ulkosalla; meidän
pitää yrittää ehtiä täältä pois, ennenkuin tulee niin pimeä, ettemme
näe, mihin astumme. Hevonen on varmaan kärsimätön.»

Knight puhui nyt pelkkää joutavaa. Hän oli viimeiseen saakka toivonut
Elfriden esittävän vapaaehtoisesti ensimmäisen kiintymyksensä tarinan.
Hänestä alkoi tuntua yhä vastenmielisemmältä, että Elfridellä
oli sellainen salaisuus. Hän oli kuvitellut mitä täydellisimmän
luottamuksen vallitsevan itsensä ja sen viattoman nuoren naisen
välillä, joka oli kuunnellut ainoastaan hänen huuliltansa tulevia
lemmen ääniä — ja tämäkö nyt oli alku? Hän nosti Elfriden satulaan, ja
he kulkivat jäykkinä eteenpäin. Epäluulon myrkky teki hyvin tehtävänsä.

Tämän kotiinpaluun aikana sattui eräs seikka, jonka molemmat kauan
muistivat, koska se loi mustuutta jo ennestään tummaan mielialaan.
Knight ei voinut irroittaa ajatustaan siitä syytöksestä, jonka Aatami
lausuu Eevalle _Kadotetussa paratiisissa_, ja vihdoin hän kuiski
itsekseen: »'Olette pettäneet; hän sinut, sinä minut’.»

»Mitä sanot?» kysyi Elfride pelokkaasti.

»Muistui vain mieleeni jotakin.»

He olivat nyt ehtineet alanteeseen, ja kirkontorni kuvastui kalpeata
taivasta vasten sen alempien osien jäädessä piiloon muutamien välillä
olevien puiden taakse. Elfride, joka ei ollut saanut vastausta,
silmäili tornia ja yritti keksiä jotakin vastakkaista lausumaa, jota
voisi käyttää saadakseen hänet leppymään. Vähän aikaa mietittyään hän
sanoi viehättävään tapaan:

»'Sinä olet ollut minun toivoni ja vahva torni minun vihamiehiäni
vastaan’.»

He etenivät. Muutamia minuutteja myöhemmin näkyi tornista lentävän
kolme-neljä lintua.

»Vahva torni horjuu», virkkoi Knight ihmeissään.

Tornin eräs kulma horjahti eteenpäin, kaatui ja hävisi näkyvistä.
Seurasi äänekäs ryske, ja kirkkaaseen ilmaan kohosi pölypilvi.

»Sen ovat tehneet kirkon uudistajat!» sanoi Elfride.

Samassa näkyi mr Swancourt lähestyvän heitä. Hän saapui touhukkaana,
nähtävästi kovin innostuneena johonkin käsilläolevaan asiaan.

»Me olemme kaataneet tornin!» huudahti hän. »Se kävi sukkelammin kuin
olimme ajatelleetkaan. Aluksi, nähkääs, ajattelimme purkaa sen kivi
kiveltä. Sitä tehtäessä halkeama melkoisesti laajeni, joten ei enää
katsottu vaarattomaksi, että miehet seisoivat muureilla. Sitten me
päätimme sen miinoittaa, ja kolme miestä kävi työhön heikoimmalla
kulmalla tänään ehtoopuolella. He olivat lopettaneet työnsä tältä
päivältä, aikoivat suorittaa huomenna aamusella ratkaisevan iskun ja
olivat olleet kotona suunnilleen puoli tuntia, kun se jo romahti.
Onnistunut temppu — tosiaankin erittäin onnistunut temppu.. Mutta se
oli sitkeä, vanha veikko, halkeamastaan huolimatta.» Mr Swancourt
pyyhki nyt kasvoiltansa kiihtymyksen aiheuttamat hikikarpalot.

»Torni raukka!» virkkoi Elfride.

»Niin, minä valitan sitä», sanoi Knight. »Se oli mielenkiintoinen
kappale menneisyyttä — paikallisen rakennustaiteen paikallinen
muistomerkki.»

»Mutta, hyvä herra, mehän saamme sijaan uuden», huomautti mr Swancourt
tiukasti. »Komea torni — sen on piirustanut eräs Lontoon parhaita
ammattimiehiä kaikkein uusimpaan goottilaiseen tyyliin ja täysin
kristillistä tunnetta tyydyttäväksi.»

»Tosiaankin!» sanoi Knight.

»Epäilemättä. Ei tämän seudun barbaarisen kömpelön rakennustavan mukaan
— mitään niin karkeata ja pakanallista ette näe missään muualla koko
Englannissa. Kehoitan teitä työmiesten poistuttua käymään kirkossa,
ennenkuin siellä on mitään muuta tehty. Te voitte nyt istua kuorissa ja
silmäillä pitkin laivaa läntisen holvin alitse aina kauas merelle asti.
Jos niin sattuisi», lisäsi mr Swancourt merkitsevästi, »että alttarilla
suoritettaisiin huomisaamuna vihkimistoimitus, niin sitä voisi katsella
eteläisille merille purjehtivan laivan kannelta, jos olisi hyvä
kaukoputki käytettävänä. Menkää sinne joka tapauksessa itse näkemään
aterian jälkeen, kun kuu on ehtinyt nousta.»

Knight suostui kuumeisen auliisti. Hänelle oli viimeisten tuokioiden
aikana selvinnyt, ettei hän voinut enää jäädä yöksi keskustelematta
Elfriden kanssa seikasta, joka nyt erotti heitä toisistaan. Hän oli
päättänyt saada selville kaikki ja tyynnyttää levottomuutensa jollakin
tavalla. Elfride olisi mielellään välttänyt enempää seurustelua sinä
iltana, mutta asia ei näyttänyt olevan autettavissa.

He lähtivät kohta kuun noustua. Elfride tiesi yhtä hyvin kuin Knight,
ettei viimeksimainittu ollut suinkaan kehoittanut häntä matkaan
kuutamonäköalan vuoksi, joka oli heidän vaelluksensa nimellisenä
aiheena.




XXXII


Oli lokakuu, ja yöilma oli kolea. Pidettyään huolta siitä, ettei
Elfride lähtenyt matkaan liian ohuissa pukimissa, Knight asteli hänen
kerallaan rinteen polkua, jota he olivat kulkeneet monesti toistensa
seurassa, kun epäily oli heille vielä tuntematon asia. Saavuttuaan
kirkon luo he havaitsivat, että toinen puoli tornia oli tosiaankin
kerrassaan luhistunut ja makasi sorakasana heidän edessään. Tornin
itäinen puoli oli vielä luja ja olisi kestänyt sellaisenaan myrskyn
ravistelua ja vuosien hiljaista piiritystä monen sukupolven ajan. He
astuivat sisään sivuovesta ja istuutuivat alttarin porrasaskelmille.

Se jykevä kaari, joka liitti toisiinsa tornia ja kirkon laivaa,
esiintyi nyt tummana kehyksenä, johon sisältyi kauas länteen ulottuva
hämärä etäinen näköala. Kohta holvikaaren ulkopuolella oli mainittu
sorakasa, sitten näkyi kappale kuutamon valaisemaa kirkkomaata ja
vihdoin meren aava ja kupera pinta. Tämä näköala oli ollut peitossa
aina siitä saakka, kun keskiaikaiset muuraajat liittivät vanhan tornin
kirkkoon, jolle se antoi arvokasta leimaa. Senvuoksi sopii otaksua tuon
näkymön herättäneen mielenkiintoa muutenkin kuin pelkkänä kuutamoisena
maisemana — jollaisen mainitseminen lienee nykyjään muuttunut
sellaiseksi käenkukunnaksi, joka kuullaan, mutta josta ei välitetä.
Punaisia, sinisiä ja purppuraisia säteitä tulvi heidän takanansa
olevasta itäisestä ikkunasta, missä pyhimykset ja enkelit kilpailivat
keskenään alkeellisesti kuvattujen maisemien ja taivaan piirissä, ja
loi permantoon, istujien jalkojen eteen, samojen läpikuultoisten värien
pehmoisemman kuvan, johon Knightin ja Elfriden pään varjot liittyivät
tummempina täplinä. Sitten kuu peittyi pilveen, ja värihohtelu häipyi
olemattomiin.

»Kas niin, se on mennyttä!» virkkoi Knight. »Minä olen ajatellut,
Elfride, että tässä on paikka, johon me toivomme pian yhdessä
polvistuvamme. Mutta minä olen levoton ja huolestunut, ja sinä tiedät
minkätähden.»

Ennenkuin Elfride vastasi, kuutamo jälleen valaisi heidän näkyvissään
olevaa kirkkomaan osaa. Se kirkasti aluksi lähinnä olevan kaistan ja
taka-alalla, mistä pilvenvarjot eivät olleet vielä väistyneet, oli
kaikkea muuta kirkkaampana eräs valkoinen hautakivi — nuoren Jethwayn
haudalla.

Knight, jota yhä askarrutti Elfriden salaisuus, ajatteli hänen
suudelmaa koskevia sanojansa — että se oli kerran tapahtunut
hautakivellä kirkkomaalla.

»Elfride», sanoi hän teeskennellyn kevyesti ja leikkisästi voimatta
kumminkaan läheskään salata moitteen pohjavirtaa, »tiedätkö, minun
mielestäni olisit voinut vapaaehtoisesti kertoa menneisyydestä
— suudelmista ja kihlauksesta — aiheuttamatta minulle sellaista
ikävyyttä. Onko se hauta, johon viittasit?»

Elfride oli hetkisen vaiti. »On», vastasi hän.

Knight hämmästyi satunnaisen laukauksensa oivallista osumaa, vaikka se
itse asiassa ei ollutkaan kovin merkillinen, kun ottaa huomioon, että
melkein kaikki muut hautausmaan muistomerkit olivat pystyssä seisovia
kiviä, joilla istuminen ei olisi kenellekään luonnistunut.

Elfride ei ryhtynyt nytkään niihin lähempiin selityksiin, joita hänen
vaatelias rakastajansa halusi, ja hänen pidättyväisyytensä alkoi
kiusata Knightiä kuten ennenkin. Hänen teki mieli sanoa Elfridelle,
mitä ajatteli.

»Mitä, etkö kerro asiaa minulle ollenkaan?» sanoi hän hieman
harmistuneena. »Kuulehan, Elfride, ei ole mitään muuta seikkaa, jota
pidän tärkeämpänä kuin sitä, että kaikki on selvää kahden henkilön
välillä, jotka aikovat mieheksi ja vaimoksi. Sellainen menettely on
erinomaisen suotava ja viisas, koska sen nojalla vältetään myöhempien
ilmitulojen aiheuttamat ikävyydet. Näetkös, Elfride, mitätönkin
salaisuus voi muodostua jonkin kohtalokkaan väärinymmärryksen pohjaksi
vain sen nojalla, että se tulee tunnustamattomana ilmi. Sanotaan,
ettei ole ainoatakaan pariskuntaa, jonka toisella jäsenellä ei olisi
jotakin toiselta kätkettyä salaisuutta. Olipa tuo totta tai ei, joka
tapauksessa on varmaa, että jos se on totta, niin useat ovat onnelliset
pikemmin siitä huolimatta kuin sen vuoksi. Jos mies huomaa jonkun
toisen miehen silmäilevän merkitsevästi hänen vaimoansa, ja jos vaimo
sävähtää tulipunaiseksi ja näyttää hämmästyneeltä, luuletko, että mies
olisi hyvinkin tyytyväinen, jos vaimo totuudenmukaisesti selittäisi
kerran, valitettavasti, pyörtyneensä tuon miehen syliin, sen sijaan,
että olisi jo aikoja sitten vapaaehtoisesti asian kertonut, ennenkuin
sattui tapaus, joka pakotti hänet sen tekemään? Otaksukaamme, että se
ihailija, josta puhuit tuon haudan yhteydessä, sattuisi ilmaantumaan
minun kiusakseni. Se katkeroittaisi minun elämäni, jos olisin silloin
puoliksikaan niin pimeässä kuin nyt!»

Knight lausui viimeiset lausumansa yhä voimakkaammin.

»Niin ei voi käydä», sanoi Elfride.

»Miksi ei?» kysyi Knight terävästi.

Elfride oli pahoillaan havaitessaan hänen olevan niin synkän mielialan
vallassa, ja hän värisi. Sekoittaen ajatuksia, todennäköisesti mitään
tahallista veruketta tarkoittamatta, hän vastasi äkkiä:

»Kuinka voit hänet kohdata, jos hän on kuollut?»

»Onko hän kuollut? Silloinhan asia on aivan toinen!» virkkoi Knight
sanomattomasti huojentunein tunnoin. »Mutta maltahan — mitä sanoitkaan
tuosta haudasta ja hänestä?»

»Se on hänen hautansa», jatkoi Elfride heikoin äänin.

»Mitä! Oliko hän, joka lepää siihen haudattuna, sinun rakastajasi?»
kysyi Knight kuuluvin äänin.

»Oli; mutta minä en rakastanut enkä rohkaissut häntä.»

»Mutta sinä sallit hänen suudella itseäsi — niinhän sanoit, Elfride.»

Elfride ei vastannut.

»Kuinka olikaan» sanoi Knight, vähitellen palauttaen mieleensä asian
yksityiskohtia, »sinähän sanoit olleesi jossakin määrin hänen kanssaan
kihloissa — ja niin täytyi tietenkin olla laita, koska hän kerran sinua
suuteli. Ja nyt sinä sanot, ettet ole milloinkaan häntä rohkaissut.
Sitäpaitsi minä luulin sinun sanoneen — olenpa melkein varmakin, —
että istuit tuolla hautakivellä hänen kanssaan. Hyvä Jumala», huudahti
hän äkkiä vihastuen, »kerrotko minulle sellaista, mikä ei ole totta?
Minkätähden leikittelet kanssani tuolla tavalla Elfride, me emme tule
milloinkaan onnellisiksi! Meitä vainoo jokin noituus, joko minua tai
sinua, ja se on saatava pois tieltä, ennenkuin menemme naimisiin.»
Knight lähti kiivaasti liikkumaan, ikäänkuin olisi aikonut jättää
Elfriden.

Elfride hypähti seisaalleen ja tarttui hänen käsivarteensa.

»Älä mene, Harry — ethän!»

»Niinpä kerro se minulle», virkkoi Knight ankarasti. »Eikä enää mitään
pikku valheita, muista se, tai muuten vannon sinua vihaavani. Taivasten
tekijä! Että minun piti joutua tähän, valhettelevan tytön pilkkana
pidettäväksi —»

»Älä kohtele minua niin säälimättömästi! Armahda minua, Harry, ja
peruuta nuo kamalat sanasi! Minä olen luonnostani rehellinen enkä
ymmärrä, kuinka sain sinut ymmärtämään itseäni väärin! Mutta minä
pelkäsin!» Mielenliikutus vapisutti häntä niin, että hän tutjutti
Knightiakin kerallansa.

»Etkö sanonut, että istuitte tuolla hautakivellä?»

»Sanoin kyllä, ja se on totta.»

»Kuinka taivaan nimessä mies voi istua oman hautansa paadella?»

»Se oli toinen mies. Suo minulle anteeksi, Harry, suothan?»

»Mitä? Rakastaja haudassa ja toinen haudan päällä?»

»Ni-in!»

»Niitä oli siis kaksi ennen minua?»

»Minä — luulen niin.»

»Älä ole typerä nainen luuloinesi — minä vihaan kaikkea sellaista»,
virkkoi Knight melkein halveksivasti. »Niin, tässä saa kuulla
merkillisiä asioita. En tiedä, mitä olisin itse tehnyt — kukaan ei voi
sanoa, mihin hahmoon olosuhteet saattavat hänet muovata — mutta tuskin
luulen, että minulla olisi ollut omaatuntoa nauttia uuden rakastajan
hyväilyistä istuessani vanhan rakastajan maallisten jäännösten päällä,
totisesti en sitä usko.» Knight silmäili yhä mietteissään hautaa, jonka
paasi tuijotteli heihin kuin kostava haamu.

»Sinä teet minulle vääryyttä — katkeraa vääryyttä!» huudahti Elfride.
»Minä en mitään sellaista ajatellut; usko minua, Harry, minä en sitä
tehnyt. Sattui vain niin — ihan itsestään.»

»Niinhän otaksun minäkin, ettet sellaista _tarkoittanut_», jatkoi
Knight. »Kukaan ei milloinkaan sellaista tahallaan tee», jatkoi hän
alakuloisesti.

»Ja häntä, joka lepää haudassa, minä en ole milloinkaan rakastanut.»

»Luulenpa, että te, toinen rakastajasi ja sinä, siinä istuessanne,
vannoitte toisillenne ikuista uskollisuutta?»

Elfride vastasi ainoastaan kiihkein henkäyksin, jotka osoittivat hänen
olevan nyyhkytyksiin puhkeamassa.

»Sinä siis aiot edelleenkin olla mitään kertomatta?» virkkoi Knight
käskevästi.

»Tietysti vannoimme», vastasi Elfride.

»'Tietysti!’ Sinä näytät käsittelevän asiaa varsin kevyesti.»

»Se on ollutta ja mennyttä eikä merkitse meille nyt mitään.»

»Kuulehan, Elfride, se on sellainen mitättömyys, joka tosin voi saada
huolettoman miehen nauramaan, mutta joka vakavassa mielessä herättää
vain surua. Se saa aikaan kalvavaa tuskaa. Kerro minulle avoimesti
kaikki.»

»En milloinkaan. Harry, kuinka voitkaan odottaa, että kertoisin, kun se
pieni osa, jonka tiedät, jo saa sinut kohtelemaan minua ylen karusti?»

»Elfride, kuulehan, mitä sanon. Sinä tiedät, että se, mitä olet
kertonut, on vain omansa herättämään kaikenlaisia kuvitteluja. Sitä
koskeva tuntoni ansainnee pelkän herkkätunteisuuden nimen, ja minä en
suinkaan tahdo herättää sinussa sitä luuloa, että tavallinen aikaisempi
kihlaus voisi mitenkään vaikuttaa minun rakkauteeni tai avioliittoa
koskeviin suunnitelmiini. Mutta sinulla tuntuu olevan enemmän
kerrottavaa, ja siinä juuri piileekin vääryys. Onko sinulla vielä
sanottavaa?»

»Ei paljoa», vastasi Elfride väsyneesti.

Knight oli hetkisen vaiti kuin hauta. »'Ei paljoa’», virkkoi hän
vihdoin. »Eipä suinkaan!» Hänen äänensä kääntyi matalaksi ja jäyhäksi.
»Elfride, sinä et saa panna pahaksesi, jos sanon sinulle jotakin
sellaista, mikä kenties kuulostaa kummalliselta, sillä minun täytyy
se sanoa. Tarkoitan tätä: että _jos olisi_ vielä paljon lisättävää
kertomukseen, joka sinänsä sisältää kaikki purkautuvaan kihlaukseen
kuuluvat seikat, niin tuon lisän täytyisi olla jotakin erikoista, mikä
voisi tehdä minulle ja kenelle muulle tahansa mahdottomaksi rakastaa
sinua ja mennä kanssasi naimisiin.»

Knightin hämmentynyt mieliala vei hänet kauemmaksi kuin hän
rauhallisempana hetkenä olisi mennyt. Ja jos näinkin ollen Elfride
olisi esiintynyt edes jossakin määrin myönteisemmin, niin Knight ei
olisi ollut niin vääjäämätön; jos taas Elfride olisi ollut voimakkaampi
luonne — käytännöllisempi ja vähemmän kuvitteellinen — niin hän olisi
paremmin käytellyt hyväkseen Knightin sydämessä omistamaansa sijaa
häneen vaikuttaakseen. Mutta siihen luottavaiseen hellyyteen, joka
oli Knightin voittanut, liittyy aina jonkinlainen taipumus antautua
tapahtumien virran vietäväksi, joten sellainen naishenkilö aina
luottaa enemmän armeliaaseen kaitselmukseen kuin omien väitteittensä
tehoisuuteen.

»Olkoonpa menneeksi», virkkoi Knight hiljaa ja ivallisesti. »Minä en
tahdo väittää, että se on sinun syysi, koska se luultavasti on minun
huono onneni. Minulla ei ollut mitään todellista oikeutta sinulta asiaa
tiedustella — kaikki olisivat nimittäneet sellaista menettelyä liian
vaateliaaksi. Mutta kun kerran olemme jotakin väärin käsittäneet,
niin väärinkäsityksemme esine tuntuu meistä loukkaavalta. Sinä et
milloinkaan sanonut, että sinulla oli aikaisemmin ollut täällä kosija,
joten minulla ei ollut mitään syytä sinua moittia. Elfride, minä pyydän
sinulta anteeksi.»

»Ei, ei! Mieluummin saat olla minulle vihainen, kunhan et ole kylmän
kohtelias ja loukkaantunut. Miksi kohteletkaan minua noin? Se saattaa
minut takaisin pelkän tuttavuuden asteelle.»

»Sinä itse olet siihen syypää. Miksi et tarjoa luottamusta
luottamuksesta?»

»Niin; mutta minä en ole kysynyt sinulta mitään menneisyydestäsi. Minä
en halunnut siitä mitään tietää. Olitpa tullut mistä tahansa, olitpa
tehnyt mitä tahansa, rakastanut ketä hyvänsä, minulle oli tärkeätä vain
se, että olit vihdoin minun. Jos olisit alussa tietänyt minun jo ennen
rakastaneen, etkö olisi minusta mitään välittänyt, Harry?»

»Sitä en tahdo nimenomaan sanoa, vaikka myönnänkin, että
kokemattomuuttasi koskeva ajatus minua kovin viehätti. Mutta minä
ajattelen näin: jos olisin tietänyt, että entisessä rakkaudessasi on
ollut jokin vaihe, jota kieltäydyt minulle kertomasta, vaikka sitä
sinulta kysyn, en olisi milloinkaan sinua rakastanut.»

Elfride nyyhkytti katkerasti. »Olenko minä — sellainen — pelkkä
luonteeton lelu — ettei minussa ole — tuoreutta lukuunottamatta —
minkäänlaista viehätysvoimaa? Eikö minussa ole älyä? Sanoithan sinä —
että minun ajatukseni ovat notkeat ja nerokkaat, ja — eikö se mitään
merkitse? Enkö ole ollenkaan kaunis? Luulen olevani ainakin jossakin
määrin — niin minä tiedänkin, että olen! Sinä olet ylistänyt minun
ääntäni ja käytöstäni ja kykyjäni. Mutta kaikki tuo on nyt pelkkää
rihkamaa, koska — minä olen sattunut näkemään aikaisemmin jonkun
miehen!»

»Mitä sanotkaan, Elfride! 'Sattunut näkemään miehen’ — tuo on
verrattain kalseasti sanottu. Muista, että olet häntä rakastanut.»

»Ja rakastanut häntä vain hieman!»

»Ja kieltäydyt nyt vastaamasta selvään kysymykseeni, kuinka se päättyi.
Kieltäydytkö yhä vieläkin, Elfride?»

»Sinulla ei ole oikeutta minulta kysellä — sanoithan sen itse. Se ei
ole oikein. Luota minuun, niinkuin minä luotan sinuun.»

»Tuo ei ole yhtään mitään.»

»Minä en rakasta sinua, jos olet niin julma. On julmaa kiistellä tuolla
tavalla.»

»Voipa olla. Niin, se on totta. Minut tempasi mukaansa sinuun
kohdistuva tunteeni. Taivas tietää, ettei se ollut tarkoitukseni; mutta
minä olen rakastanut sinua niin, että olen kohdellut sinua pahoin.»

»Minä en siitä välitä, Harry», vastasi Elfride kohta painautuen
jälleen lähemmäksi häntä. »Ja minä en ajattele ollenkaan, että olet
minua pahoin kohdellut, jos annat minulle anteeksi etkä ole enää
minulle vihoissasi. Mielelläni olisin ollut ihan sellainen kuin sinä
luulit minun olevan, mutta enhän sille mitään voinut. Kunhan olisin
vain tietänyt sinun kerran tulevan, olisin elänyt kuin luostarissa
kelvatakseni sinulle!»

»Eipä tuosta huolita», virkkoi Knight ja kääntyi menemään. Sitten
hän yritti puhua leikkisästi: »Diogenes Laertius kertoo filosofien
tapana olleen sokaista itsensä, jotta voivat häiriytymättä vaipua
mietiskelyihinsä. Miesten, jotka ryhtyvät rakastajoiksi, pitäisi
menetellä samoin.»

»Miksi niin? — Mutta olkoon menneeksi, — minä en tahdo sitä tietää. Älä
puhu minulle niin kylmästi», sanoi Elfride pyytäen.

»Miksi? Siitä syystä, ettei heitä myöhemmin milloinkaan häiritsisi se
ajatus, että heidän epäjumalansa on jo ollut toisissa käsissä.»

Elfride loi katseensa maahan ja huokasi. Sitten he lähtivät
murenevasta, vanhasta rakennuksesta ja astelivat hitaasti kirkkomaan
portille. Knight ei ollut oma itsensä eikä voinut väittää se olevansa.
Elfride ei ollut kertonut kaikkea.

Knight auttoi häntä kevyesti portaista ja oli niin huomaavainen kuin
sulhanen ainakin. Mutta eräs sädekehä oli himmentynyt, ja unelma
ei ollut sellainen kuin se oli aikaisemmin ollut. Luonto kenties
ei ollutkaan luonut Knightiä menemään naimisiin. Se elinkautinen
pidättyväisyys naisiin nähden, jota hän itse oli pitänyt satunnaisena,
ei kenties ollutkaan mikään sattuma, vaan luonnollinen tulos
vaistomaisista toiminnoista, jotka olivat niin hienot, ettei hän
itsekään ollut kyennyt niitä havaitsemaan. Mahdotonta on sanoa,
vähentääkö jonkin kirkkaan, vaikkapa vain kuvitellunkin haaveen räikeä
hälveneminen sitä todellista ja liioittelematonta kirkkautta, joka
kuuluu sen perustukseen. Mutta varmaa on, että Knightin pettymys,
kun hän Elfriden satunnaisen, epäselvän lausuman ja hänen vaiteliaan
vilpillisyytensä nojalla havaitsi olevansa toinen tai kolmas
järjestyksessä, johti hänet kyynillisyyden rajoille.




XXXIII


Kun Knightiä ei suoranaisesti askarruttanut Elfriden seura, hänellä
oli tapana kävellä suunnilleen puoli tuntia aterian ja makuullemenon
välillä, ja tuo tottumus oli kaikkien hänen endelstowilaisten
tuttaviensa, muiden muassa Elfriden, tiedossa. Kun Knight oli auttanut
hänet hautausmaan aidan yli, Elfride sanoi ystävällisesti: »Minä voin
juosta yksin kotiin, jos tahdot lähteä kävelemään, kuten ainakin,
Harry.»

»Kiitos, Elfie; siinä tapauksessa minä sen teen.»

Elfriden hahmo häipyi tummaksi täpläksi kuutamossa, ja Knight, joka oli
jäänyt muutamaksi minuutiksi kirkkomaan aidalle, kääntyi jälleen kohti
kirkkoa. Tavallisesti hän näissä oloissa sytytti sikarin tai piipun
ja vaipui rauhallisiin mietteisiin. Mutta tänä iltana hänen mielensä
oli siinä määrin jännittynyt, ettei sellainen lohdutus käynyt päinsä.
Hän asteli takaisin kaatuneen tornin sijalle ja istuutui eräälle
niistä suurista paasista, jotka olivat sen muodostaneet aina tähän
päivään saakka, jolloin mr Hewbyn palveluksessa olevan Stephen Smithin
toimenpiteet olivat panneet alulle sen kukistumisen.

Knight mietiskeli Elfriden menneisyyden mahdollisia tapahtumia ja omia
virheellisiä otaksumiansa ja silmäili samalla siinä istuessaan nuoren
Jethwayn valkoista hautakiveä, joka nyt oli aivan hänen edessään.
Vaikka meri olikin verrattain tyyni, voi kumminkin kuulla, kuinka
se hyrskyi ja pauhasi rannikolla olevissa kallioriutoissa vanhojen
kallioiden vaivaisissa jäännöksissä, jotka eivät vieläkään ottaneet
hävitäkseen olemattomiin luode- ja vuoksivesien niitä hivuttaessa.

Päästäkseen ajatuksista, jotka eivät olleet laadultaan ilahduttavia,
Knight päätti ryhtyä ruumiilliseen ponnistukseen. Hän nousi ja aikoi
kiivetä rauniokasan huipulle, mistä näki kauemmaksi kuin maasta.
Hän ojensi kätensä tarttuakseen tavallista suuremman esiinpistävän
paaden kulmaan, kun hänen kätensä samassa sattui esineeseen, joka mitä
suurimmassa määrässä erosi siitä, mihin hän oli otaksunut tarttuvansa.
Se oli kuituinen ja sekava ja virui paaden pinnalla. Kirkon seinän
luoma syvä varjo esti häntä näkemästä mitään selvästi, joten hänen
oli pakko alkaa arvailla. »Se on jokin hiusmainen sammal tai jäkälä»,
mietti hän.

Mutta se oli irrallinen kiven pinnalla.

»Se on ruohotukko», arveli hän.

Mutta siitä puuttui hienoimmallekin ruoholle ominainen karheus ja
kosteus.

»Se on muurarin valkaisusivellin.»

Hän muisti, että sellaiset siveltimet olivat karheammat, ja jos niitä
käytettiinkin viljalti rakennuksia korjattaessa, niin rakennuksen
hajoittamistyössä niillä tuskin oli mitään virkaa.

Hän sanoi itsekseen: »Sen täytyy olla jokin silkkiripsu.»

Hän koetteli sitä jälleen. Se oli hieman lämmin. Knightin verta heti
hieman hyyti.

On kylläkin hämmästyttävää, kun edellytetyn lämmön sijassa tapaa
elottoman aineen kylmyyden; mutta koska tavalliset aineet yleensä ovat
ihmisruumista kylmemmät, se ei sittenkään vaikuta niin järkyttävästi
kuin lämmön löytäminen siitä, missä edellytetään olevan nimenomaista
kylmyyttä.

»Jumala yksin tietää, mikä se on», virkkoi hän.

Hän tunnusteli sitä vieläkin, ja hänen kätensä tapasi hetkisen kuluttua
ihmisen kasvot. Ne olivat lämpimät, mutta liikkumattomat. Kuituinen
massa oli hänen tukkansa — pitkä ja suortuvainen, mistä päättäen pää
oli naisen.

Knight seisoi hetkisen ymmällä ja keräili ajatuksiansa. Kirkkoherra
oli kertonut työmiesten kaivanneen kaiken päivää tornin perustuksia ja
jättäneen sen iltasella aikoen suorittaa loppurynnistyksen seuraavana
aamuna. Puoli tuntia myöhemmin oli osa tornia luhistunut. Naisen, joka
oli puolittain hautautunut, oli täytynyt olla tornin vieressä sen
sortuessa.

Knight ryhtyi poistamaan soraa käsin. Ruumista peittävä kasa oli
hienoa ja toimimaista, mutta sitä oli tavattomat määrät. Säästyisi
varmaan aikaa, jos juoksisi hakemaan apua. Knight lähti kirkkomaalta ja
kiiruhti kukkulanrinnettä alas.

Hieman alempana kulki toinen tie yli pienen harjanteen, joka nyt
kuvastui tummana kuutamon taustalle, ja tämä tie muodosti eräänlaisen
loven taivaanrantaan. Saavuttuaan teitten risteykseen Knight näki tien
korkeimmassa kohdassa miehen, joka asteli häntä kohti. Knight kääntyi
tulijaan päin.

»Kirkon luona on tapahtunut onnettomuus», sanoi Knight ilman
esipuheita. »Torni on kaatunut jonkun henkilön päälle, joka on maannut
raunioissa siitä lähtien. Tuletteko auttamaan?»

»Tulen», vastasi mies.

»Se on eräs nainen», sanoi Knight, kun he kiiruhtivat kirkon luo,
»ja minä luulen, että me kaksi voimme kaivaa hänet esiin. Tiedättekö
jossakin lapion?»

»Haudankaivajan lapiot ovat siellä jossakin. Niitä säilytettiin
aikaisemmin tornissa.»

»Ja täytyyhän siellä olla työmiehillekin kuuluvia aseita.» He etsivät
ja löysivät eräästä portin kulmauksesta kolme sinne huolellisesti
talletettua lapiota. Sitten he kiersivät länsipuolelle, ja Knight
osoitti onnettomuuspaikan.

»Meidän olisi pitänyt tuoda lyhty», huudahti hän. »Mutta ehkäpä
suoriudumme tästä ilmankin.» Hän ryhtyi poistamaan sorakerrostumaa.

Toinen mies, joka aluksi näytti hieman avuttomalta, noudatti nyt
Knightin esimerkkiä ja poisti soran seassa olevat isommat kivet. Vaikka
he ponnistelivat parhaansa mukaan, kesti kumminkin kymmenen minuuttia,
ennenkuin onnettoman olennon ruumis oli saatu ilmoille. He nostivat
sen niin huolellisesti kuin osasivat ja kantoivat hengästyneinä Felix
Jethwayn hautapaadelle, joka oli vain muutaman askelen päässä.

»Onko hän tosiaankin kuollut?» kysyi vieras.

»Näyttää olevan», vastasi Knight. »Mikä on lähin ihmisasumus?
Luullakseni pappila.»

»Niin; mutta kun meidän joka tapauksessa täytyy kutsua lääkäri Castle
Boterelista, pitäisin parempana kuljettaa hänet siihen suuntaan eikä
kaupungista poispäin.»

»Eikö lähin asumus sillä suunnalla ole paljoa kauempana kuin pappila
tai Swancourtin kartano?»

»Ei paljoa kauempana», vastasi vieras.

»Jospa siis kuljetamme hänet sinne. Minä luulen, että parhain tapa on
tämä, jos viitsitte liittää kätenne minun käsiini.»

»Tietysti; minä autan mielelläni»

He laskivat kätensä ristiin muodostaen siten eräänlaisen kätkyen ja
kantoivat sitten elotonta ruumista kulkien vieretysten polkua, jonka
osoitti vieras, ilmeisesti hyvin tuntien nämä seudut.

»Minä olin istunut kirkossa suunnilleen tunnin ajan», virkkoi Knight,
kun he olivat ehtineet pois kirkkomaalta.

»Sitten lähdin kaatuneen tornin sijalle ja löysin hänet. On kiusallista
ajatella, että hukkasin tietämättäni niin paljon aikaa tuhoutuvan
olennon läheisyydessä.»

»Torni kaatui hämärissä, eikö totta? Tasan kaksi tuntia sitten,
luullakseni?»

»Niin. Hän on varmaankin ollut siellä yksinään. Missä tarkoituksessa
hän lieneekään kirkkomaalle lähtenyt?»

»Sitä on vaikea tietää.» Vieras silmäili tutkivasti heidän
kannettavanansa olevan liikkumattoman hahmon kasvoja. »Tahdotteko
kääntää hänen päätänsä, niin että valo lankee hänen kasvoihinsa?»

He käänsivät kasvot kuutamoon, ja vieras silmäili lähempää vainajan
kasvojenpiirteitä. »Minä tunnen hänet!» huudahti hän.

»Kuka hän on?»

»Mrs Jethway. Asumus, johon hänet viemme, on hänen omansa. Hän on
leski; minä puhuttelin häntä vielä tänään iltapäivällä. Olin Castle
Boterelin postitoimistossa; ja hän tuli sinne tuomaan kirjettä. Sielu
parka! Pidetäänpä kiirettä.»

»Pidelkää ranteestani hieman kiinteämmin. Eikö se hauta, jonka kivelle
hänet laskimme, ole hänen ainoan poikansa hauta?»

»On. Niin, nyt ymmärrän. Hän oli siellä haudalla käymässä. Poikansa
kuoleman jälkeen hän on ollut yksinäinen, arka nainen — on alinomaa
surrut poikaansa. Hän oli farmarin leski, varsin sivistynyt —
luullakseni alkujaan kotiopettajatar.»

Knightin sydäntä liikutti myötätunto. Elfriden vaikutus häneen ja
lesken onnettomaan poikaan tuntui jollakin omituisella tavalla punovan
yhteen hänen ja tuon perheen kohtalot. Hän ei vastannut mitään, ja he
riensivät eteenpäin.

»Alkaa tuntua käsivarsissa», virkkoi vieras keskeyttäen hiljaisuuden.
»Luulen kohdanneeni teidät ennen, vaikka en nyt muista missä.
Sallitteko kysyä, kuka olette?»

»Epäilemättä. Minä olen lordi Luxellian. Kuka te olette?»

»Minä olen vieraana Swancourtin kartanossa — mr Knight.»

»Minä olen kuullut teistä, mr Knight.»

»Samoin minä teistä, lordi Luxellian. Olen iloinen, kun saan tavata
teidät.»

»Minä voin sanoa samaa. Olen usein nähnyt teidän nimenne painettuna.»

»Samoin minä teidän nimenne. Olemmeko perillä?»

»Olemme.»

Ovi oli lukossa. Knight mietti hetkisen, kaiveli sitten kuolleen naisen
taskua ja löysi sieltä avaimen, joka vaivatta avasi oven. Tuli oli
liedestä sammunut, mutta ikkunasta huoneeseen lankeava kuutamo kuvioi
permantoa. Kuun valossa voi nähdä, että huone oli varsin sievästi
sisustettu — se oli sama huone, jossa Elfride oli käynyt pari kolme
iltaa aikaisemmin. He laskivat hiljaisen taakkansa vanhanaikaiseen,
seinällä sijaitsevaan vuoteeseen, ja Knight alkoi etsiä lamppua tai
kynttilää. Hän löysikin hyllystä kynttilän, sytytti sen ja asetti
pöydälle.

Knight ja lordi Luxellian silmäilivät tutkivasti kalpeita kasvoja, ja
molemmat olivat jokseenkin vakuutetut siitä, ettei mitään toivoa ollut
olemassa. Heidän toimittamansa tilapäinen tarkastus ei osoittanut
minkäänlaisia väkivallan merkkejä.

»Kun tiedän, missä tohtori Granson asuu», sanoi lordi Luxellian,
»lienee parasta, että juoksen hänen luoksensa, ja te jäätte siksi aikaa
tänne.»

Knight suostui. Lordi Luxellian lähti, ja hänen kiireisten askeltensa
ääni häipyi pois. Knight tarkasteli yhä ruumista ja oli muutaman
minuutin kuluttua aivan varma siitä, että nainen oli leikkausveitsen ja
rohtojen saavuttamattomissa. Hänen raajansa alkoivat jo jäykistyä ja
kylmetä. Knight peitti kasvonsa ja istuutui.

Minuutit kuluivat. Knight mietiskeli edelleen yön tapahtumia. Hänen
katseensa suuntautui pöydälle, missä hän oli havainnut kirjoitusneuvoja
hajallaan. Nyt hän näki ne selvemmin; siinä oli mustepullo, kynä,
imupaperia ja kirjepaperia. Toisista erilleen oli työnnetty eräitä
kirjepaperiarkkeja, joihin oli aloiteltu kirjeitä ne kumminkin
keskeyttäen, ikäänkuin niiden muoto ei olisi kirjoittajaa tyydyttänyt.
Musta lakkatanko ja sinetti näkyivät siinä myös olevan, ikäänkuin
ei tavallista sulkemista olisi katsottu riittävän varmaksi. Kun nuo
hylätyt arkit lepäsivät avoinna pöydällä, niin Knight voi paikaltansa
lukea niihin kirjoitetut muutamat sanat. Eräs kirjeenalku kuului näin:

»Arvoisa herra. — Naisena, jolla oli kerran onnenansa rakas oma poika,
minä pyytämällä pyydän teitä kuulemaan varoitustani —»

Toinen:

»Arvoisa herra. — Jos suvaitsette saada varoittavan sanan vieraalta,
ennenkuin teidän käy mahdottomaksi peräytyä, niin kuulkaa —»

Kolmas:

»Kunnioitettu herra. — Minä liitän tähän kirjeeseeni toisen, joka
selityksiäni kaipaamatta kertoo teille hämmästyttävän tarinan.
Tahdon kumminkin lisätä puolestani muutaman sanan, jotta teille käy
selvemmäksi, kuinka teitä on petetty —»

Oli selvää, että näiden hylättyjen aloittelujen jälkeen oli kirjoitettu
ja lähetetty neljäs kirje, jota oli pidetty kelvollisena. Pöydällä oli
kaksi lakan pisaraa, ja lakkatanko oli asetettu pöydän reunalle; sen
pää oli venynyt pitkäksi, mistä näkyi, että se oli sijoitettu siihen
lämpimänä. Pöydän ääressä oli tuoli, jossa kirjoittaja oli istunut,
imupaperissa näkyi kirjeen osoitteen jälki, ja leski rukka, joka oli
noiden seikkojen aiheuttaja, lepäsi kuolleena siinä lähellä. Knight oli
nähnyt riittävästi päätelläkseen, että mrs Jethway, jolla oli ollut
tärkeä asia ilmoitettavana jollekin tuttavalle tai sukulaiselle, oli
kirjoittanut erittäin huolellisen kirjeen ja lähtenyt itse viemään sitä
postiin ja ettei hän senjälkeen ollut palannut kotiin, ennenkuin lordi
Luxellian ja hän itse olivat tuoneet hänet sinne vainajana.

Koko näkymön sanomaton alakuloisuus, hänen siinä odotellessaan, vaieten
ja yksinään, ei ollut nimenomaisessa ristiriidassa Knightin mielialan
kanssa, vaikka hän olikin kauniin ja viehättävän neidon sulhanen ja
oli vastikään ollut hänen seurassaan. Hävitetyn tornin raunioilla
istuessaan hän oli tullut ajatelleeksi, että se pitkä toimettomuuden
aika, johon hän oli Elfriden vuoksi joutunut, ei luultavasti ollut
hyväksi hänelle, miehelle, jolla oli työ suoritettavanaan. Se voitiin
nopeasti lopettaa, jos hän joudutti naimisiinmenoa.

Knigth oli omasta mielestään henkilö, joka ei ollut saavuttanut
tarkoituksiaan, koska oli tavoitellut liian paljoa. Koska hän nyttemmin
oli suurelta osalta luopunut aatteellisista tavoitteluistansa, hän
halusi vakavasti suunnata voimansa käytännöllisempiin uomiin siten
korjatakseen niitä itsehuomioivia taipumuksia, jotka eivät olleet
milloinkaan tuottaneet hänelle itselleen paljoa onnea eivätkä tehneet
hänen lähimmäisilleen mitään erinomaista hyvää. Se, ajatus, että hän
aloittaisi uuden suuntautumisen menemällä EIfriden kanssa naimisiin,
oli aikaisemmin tuntunut hänestä ylen viehättävältä, mutta tänä
iltana siinä ei enää ollut entistä tenhoa. On sangen luultavaa, että
Elfrideä koskevien haavelmien luhistuminen oli jossakin yhteydessä
tämän vastavaikutuksen ja ajantuhlaamista koskevien vanhojen tuntojen
palaamisen kanssa. Vaikka sydän olikin suuressa määrin Knightiä
vallinnut, ei sen valta kumminkaan ollut niin täydellinen, että se
olisi voinut helposti säilyä keskinkertaisen älyllisen virkoamisen
tapahduttua.

Hänen haaveensa keskeytyivät, kun ulkoa kuului pyörien ja hevosten
kavioiden ääni. Ovi aukeni, ja sisään astuivat lääkäri, lordi Luxellian
ja mr Coole, ruumiintarkastaja (joka oli samana päivänä ollut Castle
Boterelissa ja oli parhaillaan pakinoinut lääkärin kanssa, kun lordi
Luxellian oli saapunut); heidän jäljessään tuli vielä pari hoitajatarta
ja muutamia joutilaita.

Nopeasti ruumista tarkastettuaan mr Gianson selitti naisen kuolleen
tukehtumiseen, jonka oli aiheuttanut hengityselimiin kohdistuva ankara
puristus. Asiat järjestettiin siten, että tutkimus tulisi tapahtumaan
seuraavana aamuna, ennenkuin mr Coole palaisi St. Launceen.

Pian senjälkeen kaikki elossa olevat poistuivat lesken asumuksesta, ja
hän jäi kuoltuaan ihan yksin, niinkuin oli ollut yksin eläessään kaksi
viimeksikulunutta vuotta.




XXXIV


Kuusitoista tuntia oli kulunut. Knight astui naisten huoneeseen
palattuaan mrs Jethwayn kuolemaa koskevasta tutkimustilaisuudesta.
Elfride ei ollut huoneistossa.

Mrs Swancourt tiedusteli yhtä ja toista lauluntoa ja sivuseikkoja
koskevaa. Sitten hän sanoi:

»Postinkuljettaja tuli tänä aamuna kohta lähdettyäsi. Hänellä oli vain
yksi kirje sinua varten. Kas tässä.»

Mrs Swancourt ojensi kirjeen hänelle. Knight otti sen vastaan
hajamielisenä, mutta hämmästyi siihen katsahdettuaan, sopersi joitakin
sanoja ja poistui huoneesta.

Kirje oli suljettu mustalla lakalla, ja osoitteenkirjoittajan käsiala
oli ollut hänen nähtävänänsä riittävän pitkän ajan edellisenä iltana.

Knight oli kovin kiihtynyt ja haeskeli paikkaa, missä ei tarvitsisi
pelätä häiritsijöitä. Oli se vuodenaika, jolloin runsas kaste säilyi
varjoisten paikkojen ruohossa koko päivän. Siitä huolimatta hän lähti
pienelle, pensaikon piirittämälle nurmikolle ja luki siellä kirjeen,
jonka oli jo sinne astellessaan avannut.

Käsiala, sinetti, paperi, alkusanat ja kaikki muut seikat olivat
hänelle heti ilmaisseet, että kirjeen oli hänelle lähettänyt Jethwayn
leski, joka nyt lepäsi kylmänä ja kuolleena. Knight oli heti
oivaltanut, että ne päättämättömät kirjeenluonnokset, jotka hän oli
edellisenä iltana nähnyt, oli tarkoitettu juuri hänelle itsellensä.
Hänen mieleensä olivat johtuneet ne muutamat sanat, jotka Elfride oli
lausunut nukkuessaan höyrylaivalla — että jonkun henkilön ei pitänyt
kertoa hänelle jotakin, koska siitä koituisi hänen tuhonsa — seikka,
joka oli hänestä tähän saakka tuntunut niin mitättömältä, että hän oli
sen melkein unohtanut. Kaikki nuo asiat herättivät häneen voimakkaan
ja erittäin tuskallisen tunneliikunnon. Hänen kädessään oleva paperi
värisi hänen lukiessaan:

 »Kunnioitettu herra. — Nainen, joka ei voi maailmassa paljoa menettää,
 vaikka häntä kuinka moitittaisiin tästä teosta, haluaa antaa teille
 eräitä vihjauksia, jotka koskevat rakastamaanne naishenkilöä. Jos
 suvaitsette ottaa vastaan varoituksen, ennenkuin on liian myöhäistä,
 niin otatte huomioon, mitä tämän kirjoittajalla on sanottavaa.

 Teidät on petetty. Voiko sellainen nainen olla kelvollinen?

 Nainen, joka rohkaisi kunniallisen nuorukaisen rakkautta, mutta sitten
 ylenkatsoi häntä niin että hän kuoli.

 Nainen, joka sitten otti rakastajakseen aivan alhaissukuisen miehen,
 jota naisen oma isä kielsi käymästä talossa.

 Nainen, joka lähti salaa kotoansa mennäkseen naimisiin tuon miehen
 kanssa, ja matkusti hänen seurassaan Lontooseen.

 Nainen, joka jostakin syystä palasi kotiinsa olematta naimisissa.

 Nainen, joka myöhemmin samalle miehelle kirjoittaessaan meni niin
 pitkälle, että nimitti häntä puolisoksensa.

 Nainen, joka kirjoitti tähän liittämäni kirjeen minulle, joka paremmin
 kuin kukaan muu tunsin jutun, ja pyysi minua pitämään häpeällisen
 asian salaisuutenani.

 Minä toivon pian olevani kiitoksen ja moitteen tuolla puolen. Mutta
 Jumala on antanut minulle voiman kostaa poikani kuoleman, ennenkuin
 ottaa minut täältä pois.

                                     _Gertrude Jethway_.

Myötäseuraava kirje oli se, jonka Elfride oli kirjoittanut lyijykynällä
mrs Jethwayn asunnossa:

 »Parahin Mrs Jethway. — Minä olen käynyt teidän luonanne. Olisin kovin
 mielelläni tahtonut tavata teidät, mutta en voi kauemmin odottaa.
 Minä tulin pyytämään, ettette toteuta niitä uhkauksia, joita olette
 minulle kerran toisensa jälkeen lausunut. Pyydän pyytämällä, mrs
 Jethway, älkää kertoko kenellekään, että minä karkasin kotoa! Se
 saattaisi minut turmioon ja murtaisi sydämeni. Minä teen teille,
 mitä ikänä tahdotte, kunhan olette minulle ystävällinen. Yhteisen
 naisellisuutemme nimessä rukoilen teitä olemaan saattamatta minua
 häpeään. — Teidän

                                               E. Swancourt.»

Knight käänsi päänsä väsyneesti kohti kartanoa. Maaperä kohosi
nopeasti sitä pensaikkoa kohti, missä hän seisoi, joten se oli melkein
kartanon ensimmäisen kerroksen tasossa. Elfriden huone sijaitsi
sille puolelle ulkonevassa kulmassa, ja sitä valaisi kaksi ikkunaa,
jotka olivat sellaisessa asennossa, että Knight voi paikaltansa
nähdä huoneeseen. Elfride oli siellä; hän oli pysähtynyt ikkunoiden
keskivälille ja katseli itseänsä kuvastimessa. Hän katseli itseään
kauan ja tarkkaavasti, kääntyi, heitti päänsä taaksepäin ja silmäili
kuvajaistansa olkapäänsä yli.

Kukaan ei voi sanoa, mitä hän siinä lienee tarkoittanut tai haaveillut;
hän teki sen kenties syvän alakuloisuuden aiheuttaman hajamielisyyden
tilassa. Hän kenties huokasi sydämensä pohjasta: »Kuinka onneton
olenkaan!» Mutta Knightin saama vaikutelma ei ollut edullinen. Hän
siirsi katseensa harmistuneena toisaalle. Kuolleen naisen kirje
vaikutti hetken sattuman nojalla paljoa voimallisemmin kuin se sinänsä
olisi vaikuttanut. Olosuhteet loivat pahoihin sanoihin armottoman
oikeuden kaikua, joka kuului hänen korviinsa haudan syvyydestä. Knight
ei voinut pitää niitä hallussaan. Hän repi kirjeen kappaleiksi.

Hänen takanansa olevista pensaista kuului kahinaa, ja kääntyessään
katsomaan Knight näki Elfriden tulevan hänen jäljessään. Kauniin
tytön kasvoissa oli kaihoisa toivon hymy liian teennäisen toivorikas
voidakseen syrjäyttää sen pohjalla olevaa lujasti perusteltua pelkoa.
Knightin edellisenä iltana lausumat ankarat sanat painoivat vielä
raskaasti hänen mieltänsä.

»Minä näin sinut ikkunastani, Harry», sanoi hän arasti.

»Kaste saa jalkasi märiksi», huomautti Knight ikäänkuin ei olisi mitään
kuullut.

»Se ei haittaa.»

»Se on vaarallista.»

»Niin... Harry, mikä sinua vaivaa?»

»Eipä mikään. Onko minun ryhdyttävä jatkamaan eilistä vakavaa
keskustelua? Tuskinpa; lienee parempi olla se tekemättä.»

»En tiedä! Kuinka onnetonta kaikki onkaan! Kunpa olisit oma itsesi
jälleen ja olisit suudellut minua tullessani! Minkätähden et kysy sitä
minulta nyt?»

»Koko lailla liian vapaa käytös», kuuli Knight äänen mielessään
hymähtävän.

»Syynä on tuo ilkeä eilinen keskustelu», jatkoi Elfride. »Voi niitä
sanoja! Viime yö oli minulle musta yö.»

»Suudella! — Minä vihaan tuota sanaa! Älä puhu suutelemisesta, Jumalan
nimessä! Arvelenpa, että sinulle olisi ollut edullisempaa olla
puhumatta suuteloista, kun ajattelet entisiä.»

Elfride kalpeni, ja hänen kasvoihinsa tuli jäykkä ja eloton ilme.
Nuo kasvot olivat nyt niin herkät, että voi hyvin ajatella sormen
kosketuksen jättävän niihin valkean täplän.

Knight asteli eteenpäin ja Elfride hänen kerallaan, vaieten ja
vastustelematta. Knight avasi veräjän, ja he lähtivät kulkemaan
sänkipellon poikki johtavaa polkua.

»Häiritsenkö ehkä sinua?» kysyi Elfride hänen sulkiessaan veräjää.
»Pitääkö minun lähteä pois?»

»Ei. Kuulehan, mitä sanon, Elfride.» Knightin ääni kaikui matalana
_ja_ värähdellen. »Minä olen käyttäytynyt rehellisesti sinua kohtaan;
tahdotko sinä menetellä samoin? Jos jokin — omituinen — suhde on
vallinnut sinun ja jonkun edeltäjäni kesken, sano se nyt. On parempi,
että minä sen nyt tiedän, vaikka se meidät erottaisikin, kuin jos minä
saisin sen tietää vasta tuonnempana. Minussa on herännyt epäluulo. En
mielelläni sano, millä tavoin, koska halveksin sellaista keinoa. Jonkin
vanhan salaisuuden ilmitulo katkeroittaisi meidän elämämme.»

Knight odotti tyynen näköisenä. Hänen silmänsä olivat surulliset ja
käskevät. He astelivat eteenpäin pitkin polkua.

»Annatko minulle anteeksi, jos kerron sinulle kaikki?» huudahti Elfride
anelevasti.

»En voi luvata; se riippuu suuressa määrin siitä, mitä sinulla on
sanottavana.»

Elfride ei voinut sietää seuraavaa vaitioloa.

»Etkö rakasta minua?» puhkesi hän puhumaan. »Harry, Harry, rakasta
minua ja puhu minulle niinkuin ennenkin! Tee se; minä rukoilen sinua,
Harry!»

»Aiotko kohdella minua rehellisesti», kysyi Knight yhä
harmistuneempana, »vai etkö? Mitä olenkaan tehnyt, jotta kohtelet minua
näin? Minä olen kuin lintu paulassa; kaikki tahdotaan minulta salata!
Miksi niin, Elfride? Sitä minä sinulta kysyn.»

He olivat kiihdyksissään poikenneet polulta ja kulkivat nyt märässä ja
hankalassa sängessä sitä huomaamatta ja siitä välittämättä.

»Mitä olenkaan tehnyt?» lausui Elfride tukehtuvin äänin.

»Mitä? Kuinka voit niin kysyä, kun varsin hyvin sen tiedät? Sinä
tiedät, että minulta on tahallisesti salattu eräitä seikkoja, jotka
olisivat saaneet minut käyttäytymään toisin, jos olisin ne tietänyt. Ja
sinä kysyt, mitä?»

Elfride näytti masentuvan eikä virkkanut enää mitään.

»Minä en suinkaan usko pahansuopia kirjeitten kirjoittajia ja
kuiskailijoita. Minä tiedän, että sydämessäni oli rakentumassa
horjumaton luottamus sinuun. Minä katsoin silmiisi ja olin niissä
näkevinäni totuutta ja puhtautta niin täydellistä kuin Luoja on
konsanaan naiselle suonut. Täydellistä totuutta ei sovi odottaa, mutta
tavallisen totuudellisuuden minä vaadin, tai sitten ei mitään. Sano
siis: onko se asia, jota salaat, mitä tärkein, vai eikö?»

»En ollenkaan ymmärrä, mitä tarkoitat. Jos olen sinulta jotakin
salannut, olen tehnyt sen siitä syystä, että sinua sydämestäni rakastan
ja pelkäsin — pelkäsin — sinut menettäväni.»

»Koska et osoita minulle luottamusta, haluan esittää sinulle muutamia
selviä kysymyksiä. Sallitko?»

»Tee se», virkkoi Elfride, ja hänen kasvoihinsa tuli väsyneen
alistumisen ilme. »Sano karuimmat sanasi; minä kestän ne!»

»Ilmassa on sinua koskevaa häpeänhälinää, Elfride, ja minä en voi sitä
edes vastustaa, kun en nimenomaisesti tiedä, mitä se on. Se ei kenties
koske sinua yksin tai ei ollenkaan.» Knight laski leikkiä tunteensa
katkeruudesta huolimatta. »Ranskan vallankumouksen aikana mestattiin
erehdyksestä balettimestari Pariseau kuninkaan kaartin kapteenin
Parisotin asemesta. Minä toivoisin, että lähistöllä olisi toinenkin ’E.
Swancourt’. Katsohan tätä.»

Knight ojensi hänelle hänen mrs Jethwayn pöydälle jättämänsä kirjeen.
Elfride silmäili sitä tyhjin katsein.

»Se ei merkitse niin paljoa kuin voisi luulla!» selitti Elfride. »Se
näyttää nyt kovin petolliselta, mutta sen alkuaihe oli luonnollisempi
kuin osaat ajatella. Minun ainoana ajatuksenani oli varjella
rakkauttamme. Kuule, Harry, se oli ainoana ajatuksenani. Eihän siinä
ollut mitään erikoisempaa pahaa.»

»Niin, mutta tuon onnettoman olennon huomautuksia lukuunottamattakin
siihen näyttää sisältyvän jotakin — väärää.»

»Mitä huomautuksia?»

»Niitä, jotka hän esitti minulle kirjoittamassaan kirjeessä — minä
revin sen äsken kappaleiksi. Elfride, oletko karannut kotoasi
rakastettusi kanssa? Onko tuo syytös todenperäinen, Elfride?»

»On», kuiskasi Elfride.

Knightin kasvot synkkenivät. »Mennäksesi naimisiin hänen kanssansa?»
kuului käheästi hänen huuliltansa.

»Niin. Suo se minulle anteeksi, minä pyydän. Minä en ollut vielä nähnyt
sinua, Harry.»

»Lontooseenko karkasit?»

»Niin; mutta minä —»

»Vastaa minun kysymyksiini; älä sano mitään muuta, Elfride. Aioitko
asiaa harkiten mennä hänen kanssaan salaa naimisiin?»

»En; minä en ollut asiaa harkinnut.»

»Mutta aioit sittenkin sen tehdä?»

Elfriden kasvoihin levisi heikko puna.

»Niin», sanoi hän.

»Ja myöhemmin sinä kirjoitit hänelle nimittäen häntä mieheksesi, ja hän
nimitti sinua vaimoksensa?»

»Kuulehan, kuulehan! Se tapahtui —»

»Vastaa minulle; minä en tahdo kuulla mitään muuta!»

»Niin, me menettelimme siten.» Hänen huulensa värähtelivät; mutta
sitten hän jatkoi hieman arvokkaammin: »Olisin sen mielelläni sinulle
kertonut, sillä tiesin ja tiedän, että olin menetellyt väärin. Mutta
minä en uskaltanut; rakastin sinua liian paljon. Sinä olet ollut minun
kaikkeni — ja olet vieläkin. Etkö anna minulle anteeksi?»

On surullista ajatella, että miehet, jotka eivät aluksi salli
lausumaansa sydänkäpyjensä täydellisyyttä koskevaan arvosteluun
vaikuttavan isän Jumalankaan vastakkaisen todistuksen, myöhemmin,
aljettuaan heidän moitteettomuuttansa epäillä, moraalisesti heidät
hirttävät sellaisen todistuksen nojalla, jota häpeisivät hyväksyä, kun
on kysymyksessä koiran tuomitseminen.

Elfriden vaikeneminen, joka johtui siitä, että hän lapsellisessa
yksinkertaisuudessaan otaksui olevansa paljoa syyllisempi kuin
todellisuudessa olikaan, oli tehnyt kohtalokasta työtä Knightin
mielessä. Nyt, kun ensimmäinen mahdottomia tavoitteleva haave oli
särkynyt, tuo aaterikas mies häilähti liian kauas vastakkaiseen
suuntaan. Jokainen Elfriden ilme ja ele — jokainen säikähdys —
jokainen hämmennyksen sana — merkitsi Knightille hänen arvottomuutensa
todistusta.

»Kuulehan, Elfride, meidän täytyy jättää kaikki kohteliaisuudet»,
sanoi Knight. »Katso minua silmiin, ja niin totta kuin uskot taivaan
Jumalaan, sano minulle vielä yksi asia. Olitko karatessasi yksin hänen
kanssaan?»

»Olin.»

»Palasitko kotiin samana päivänä, jona olit lähtenyt?»

»En.»

Sana iski kuin ukonnuoli, ja maa ja taivaskin tuntui kärsivän. Knight
käänsi kasvonsa pois. Elfriden ilme osoitti äärimmäistä epätoivoa,
jonka aiheena oli se, ettei hän kyennyt esittämään asioita todellisessa
hahmossaan — epätoivoa, joka ei ainoastaan luovu tavoittelemasta
suoranaista selitystä, vaan väsyneenä jättää vielä mainitsematta kaikki
mahdolliset lieventävät seikat.

Tämä näky oli monet vuodet Knightin silmien verkkokalvoon piirtyneenä:
Kuollut, ruskea sänkipelto, siinä rikkaruohoja, ja etäällä rivi
pyökkejä, jotka peittivät kartanon näkyvistä ja joiden lehdet nyt
olivat punaiset ja kuolemansairaat.

»Sinun täytyy unohtaa minut», sanoi Knight. »Me emme mene naimisiin,
Elfride.»

Elfriden äärimmäisen kidutettu ilme osoitti, millaista pelontuskaa nuo
sanat hänen sielussaan aiheuttivat.

»Mitä tarkoitatkaan, Harry? Sinä vain sanot niin, eikö totta?»

Hän loi epäillen katseensa Knightiin ja yritti nauraa, ikäänkuin noiden
lausuttujen sanojen epätodellisuuden olisi täytynyt olla ihan varma.

»Sinä et puhu vakavissasi, minä tiedän sen — toivon sitä. Minä kuulun
varmasti sinulle, ja pidäthän sinä minut omanasi?»

»Elfride, minä olen puhunut sinulle liian karusti; olen sanonut, mitä
minun olisi pitänyt vain ajatella. Minä pidän sinusta; salli minun
antaa hyvä neuvo. Mene naimisiin miehesi kanssa niin pian kuin suinkin.
Kuinka lienettekin toisiinne kyllästyneet, te kuulutte toisillenne,
ja minä en aio astua teidän väliinne. Luuletko, että voisin sen tehdä
— että voisin sitä ajatellakaan? Jos et voi nyt mennä hänen kanssaan
naimisiin ja jos joku toinen ottaa sinut vaimoksensa, älä ilmaise
hänelle salaisuuttasi naimisiin mentyäsi, ellet ole sitä ilmaissut
aikaisemmin. Rehellisyys muodostuisi silloin kiroukseksi ja tuomioksi.»

Hänen lausumansa sai Elfriden yhä suuremman hämmingin valtaan. Elfride
huudahti:

»Ei, ei; minä en tahdo olla kenenkään vaimo, ellen ole sinun vaimosi;
ja minun täytyy kuulua sinulle!»

»Jos olisimme menneet naimisiin —»

»Mutta ethän voi tarkoittaa — että — että — lähdet pois ja jätät minut
etkä ole minulle enää mikään — ethän, ethän!»

Hänen sanansa hukkuivat suonenvedontapaisiin nyyhkytyksiin. Hän vaikeni
ja silmäili yhä edelleen Knightin kasvoja etsien niistä sitä toivon
sädettä, jota niistä oli mahdoton löytää.

»Minä lähden sisään», sanoi Knight. »Älä sinä lähde kanssani, Elfride;
minä en sitä halua.»

»En, enpä tietenkään.»

»Ja sitten minä lähden Castle Botereliin. Hyvästi.»

Hän lausui jäähyväisensä ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä yksi ainoa
päivä — kevyesti, kuten hän oli monesti ennen lausunut sellaisia
tilapäisiä jäähyväisiä — ja Elfride näytti ne sellaisiksi käsittävän.
Knightilla ei ollut voimaa sanoa hänelle avoimesti lähtevänsä iäksi;
hän tuskin tiesi itsekään varmasti, että oli niin laita, ei tietänyt,
tulisiko hän kenties syöksymään takaisin, vastustamattoman tunnevirran
viemänä, vai kykenisikö riittävässä määrin voittamaan itsensä — ja
Elfriden sellaisena kuin hän eli hänen sielussaan — voidakseen tehdä
tuosta erosta lopullisen ja esiintyä maailmalle jälleen kehenkään
naiseen sitomattomana.

Kymmenen minuuttia myöhemmin hän lähti kartanosta jättäen jälkeensä
määräyksen, että ellei hän palaisi illalla, hänen matkatavaransa tulisi
lähettää hänen huoneistoonsa Lontoossa, mistä hän aikoi kirjoittaa mr
Swancourtille selittääkseen äkillisen lähtönsä syyn. Hän laskeutui
laaksoon eikä voinut olla kääntämättä päätänsä. Hän näki sänkipellon
ja sen keskellä hoikan tytön — taivasta vasten kuvastumassa. Elfride,
totellen kuten ainakin, oli liikahtanut tuskin askeltakaan, koska
Hän oli käskenyt jäämään. Knight katsahti ja näki hänet jälleen —
näki hänet viikkoja ja kuukausia varten. Sitten hän käänsi katseensa
toisaalle, pyyhkäisi kädellään silmiänsä ikäänkuin olisi tahtonut
pyyhkäistä pois tuon näyn, huokasi tuskaisesti ja kulki eteenpäin.




XXXV


Endelstowista lähdettyään Knight oli seuraavan päivän iltana
huoneessaan Lontoossa. Vihmasade peitti kaupungin kosteaan vaippaansa
muodostaen alakuloisen hohtelun jokaisen hyvinvalaistun kadun
yläpuolelle. Sade ei ollut vielä kestänyt riittävän kauan saadakseen
nopeasti liikkuvat ajoneuvot raikkaasti kolisemaan puhtaaksi pestyllä
katukivityksellä, vaan teki käytävät ja ajotiet liukkaiksi ja jalkoihin
ja pyöriin tarttuviksi.

Knight seisoi tulisijan luona silmäillen sen sammuvaan hiillokseen,
ennenkuin lähti suorittamaan ikävää matkaa kotiinsa Richmondiin.
Hänellä oli hattu päässään, ja kaasuvalo oli sammutettu. Kadunpuolisen
ikkunan uudin ei ollut vedetty alas, ja valon mukana, joka lankesi
huoneen kattoon, tuli tavanomaisen jaarittelun asemesta vain nopeasti
lausuttuja sanoja, jotka olivat pikemmin välttämättömyyden kuin
valinnan aiheuttamia.

Hänen seisoessaan siinä odottamassa niiden muutamien minuuttien
kulumista, jotka hänellä vielä oli junanlähtöön, hänen korvaansa
kuuluviin ääniin sekaantui ovelta kuuluva kevyt koputus. Se oli aluksi
niin heikko, että kadun hälinä sen melkein hukutti. Kun se uudistui,
niin Knight lähti läpi eteishuoneen, joka oli täynnä kirjoja ja
rihkamaa, ja avasi oven.

Porrastasanteella, kaasulampun alla seisoi hento naishenkilö. Hän
syöksähti eteenpäin, kiersi käsivartensa Knightin kaulaan ja huudahti
pidätetyin, valittavin äänin:

»Harry, sinä surmaat minut! Minä en voinut olla tulematta. Älä aja
minua pois, ethän! Suo anteeksi, että Elfridesi on tullut — minä
rakastan sinua!»

Knight joutui hetkiseksi kiihtymyksen ja hämmästyksen valtoihin.

»Elfride!» huudahti hän. »Mitä tämä tarkoittaa? Mitä oletkaan tehnyt?»

»Älä loukkaa minua äläkä minua rankaise — ethän sitä tee! Minä en
voinut olla tulematta; tuska oli minut tappaa. Eilen illalla, kun sinä
et palannut, minä en voinut sitä kestää — en voinut! Salli minun vain
olla luonasi ja nähdä kasvosi, Harry, minä en pyydä mitään muuta.»

Hänen silmäluomensa olivat kuumat ja tulehtuneet ylenmääräisestä
itkemisestä, ja hänen poskiensa herkän ruusunpunan oli tärvellyt
alinomainen taskuliinan hankaus hänen pyyhkiessään runsaita kyyneliänsä.

»Kuka on sinun mukanasi? Vai oletko tullut yksin?» kysyi Knight äkkiä.

»Olen. Kun sinä et tullut illalla, minä istuin ja odotin sinua
tulevaksi — ja yö oli minulle pelkkää tuskaa — ja minä odotin
odottamistani, ja sinä et tullut! Kun sitten oli aamu, ja kirjeesi
sanoi, että olit mennyt, niin minä en voinut sitä kestää; minä karkasin
St. Launceen ja tulin tänne junalla. Olen matkustanut koko päivän, ja
ethän sinä lähetä minua takaisin, ethän, Harry, sillä minä rakastan
sinua aina kuolemaani asti?»

»On sittenkin väärin, jos jäät. Mitä oletkaan tehnyt, Elfride? Sinä
tärvelet hyvän maineesi, kun karkaat tuolla tavoin luokseni! Eikö
ensimmäinen kokemuksesi riittänyt pidättämään sinua?»

»Maineeni! Harry, minä kuolen pian, ja mitä hyötyä minulla sitten on
maineestani? Kunpa vain _minä_ olisin mies ja _sinä_ olisit nainen,
niin minä en hylkäisi sinua sellaisen pienen virheen vuoksi! Et saa
ajatella, että karkaamiseni silloin oli mikään erinomaisen paha asia.
Ah, kuinka toivonkaan, että sinä olisit karannut kahdenkymmenen naisen
keralla ennenkuin tunsit minut, jotta voisin sinulle osoittaa, etten
pidä sitä minään vikana, vaan olisin iloinen siitä, että olen sinut
vihdoin saanut omakseni! Kunhan vain tuntisit minut oikein, Harry,
kun tietäisit, kuinka vilpitön minä olen. Enkö voi olla sinun omasi?
Sano, että rakastat minua kaikesta huolimatta äläkä erota minua enää
itsestäsi, ethän. Minä en voi sitä kestää — pitkät tunnit ja päivät ja
yöt kuluvat, ja sinä et ole luonani, vaan poissa, koska vihaat minua!»

»Minä en sinua vihaa, Elfride», virkkoi Knight leppoisasti, tukien
häntä käsivarrellaan. »Mutta sinä et voi nyt jäädä tänne — minä
tarkoitan: juuri nyt.»

»Voipa niin olla — mutta toivoisin voivani jäädä. Minä pelkään, että
jos — sinä et enää minua näe — tapahtuu jotakin synkkää, ja me emme
enää kohtaa toisiamme. Jos en ole kyllin hyvä sinun vaimoksesi, Harry,
niin tahtoisin olla palvelijanasi ja elää luonasi, jotten joudu kauas
pois, missä en saa sinua milloinkaan nähdä. Kunhan vain saan olla
luonasi, en muusta välitä!»

»Ei, minä en voi lähettää sinua pois; en voi. Jumala tietää, millainen
synkkä tulevaisuus voi koitua tämän illan työstä, mutta minä en voi
lähettää sinua pois! Sinun pitää istua, ja minä koen koota ajatuksiani
nähdäkseni, mitä on paras tehdä.»

Samassa kuulivat molemmat ulko-ovelta voimakasta koputusta ja
kellonsoittoa, joka kaikui talon perustuksista aina ullakolle asti. Ovi
kuului kohta aukenevan, eteisessä lausuttiin joitakin kiireisiä sanoja,
ja sitten nousi joku raskain askelin portaita ylös.

Porrastasanteelle ilmaantuivat mr Swancourtin punastuneet, harmistuneet
ja ankarat kasvot. Hän nousi ylemmäksi ja tuli heidän molempien luo.
Närkästyneenä silmäten Knightin yli ja ohitse hän kääntyi vapisevan
tytön puoleen.

»Elfride! Löydänkö sinut vihdoinkin? Sellaisiako temppuja teetkin,
neitiseni? Milloin tuleekaan loppu typeryykseesi ja milloin alat
käyttäytyä niinkuin kunniallisen naisen tulee? Pitääkö minun nimeni
ja sukuni joutua häpeään tekojen vuoksi, jotka olisivat mahdottomat
pesijättären tyttärellekin? Tulehan, neitiseni, tule!»

»Hän on kovin väsynyt!» virkkoi Knight, äänessä äärimmäinen tuska.
»Älkää kohdelko häntä ankarasti, mr Swancourt — sallikaa minun pyytää
teitä olemaan hänelle hyvä ja rakastamaan häntä!»

»Teille, herraseni», sanoi mr Swancourt kääntyen hänen puoleensa
ikäänkuin nimenomaisesta olosuhteiden pakosta, »minulla on varsin
vähän sanottavaa. Voin vain huomauttaa, että mitä pikemmin pääsen
poistumaan läheisyydestänne, sitä iloisempi olen. En ymmärrä, miksi
ette voineet kohdella tytärtäni kunniallisen miehen tavoin. Minkätähden
hän — typerä, kokematon tyttö — on tähän mielettömyyteen houkuteltu, on
minulle käsittämätöntä. Jos hän ei olisikaan osannut paremmin menetellä
kuin karata kotoansa, niin teidän olisi pitänyt osata se estää.»

»Syy ei ole hänen; hän ei ole minua houkutellut, isä! Minä olen tullut
hänen tietämättään.»

»Jos halusitte kihlauksen purettavaksi, miksi ette sanonut sitä
suoraan? Ellette ensinkään ajatellut mennä naimisiin, miksi ette
jättänyt häntä rauhaan? Totisesti kirvelee sydäntäni, kun on pakko
ajatella niin huonoa miehestä, jota on luullut ystäväkseen!»

Knight, jonka mieli oli kuoleman-väsynyt, ei ponnistautunut tuohon
vastaamaan. Kuinkapa hän olisikaan voinut itseänsä puolustaa, kun hänen
puolustautumisensa olisi ollut Elfriden syyttämistä? Niin ollen hän
tunsi murheellista tyydytystä salliessaan Elfriden isän ajatella ja
puhua väärin. Heikko ilonsäde tuikahti hänen synkkään mieleensä, kun
hän ajatteli, että kirkkoherra tulisi aina luulemaan hänen vietelleen
Elfriden karkaamaan.

»No, tuletko?» sanoi mr Swancourt jälleen. Hän tarttui Elfriden
vastustelemattomaan käteen, pisti sen kainaloonsa ja talutti hänet
portaita alas. Knightin katse seurasi Elfrideä, viime hetkenä
synnyttäen hänessä kiihkeän toivon, että Elfride kääntyisi katsomaan
taaksensa. Mutta Elfride meni menojansa kertaakaan taaksensa
katsahtamatta.

Knight kuuli oven avautuvan — ja jälleen sulkeutuvan. Kääntyvien
ajoneuvojen pyörät raapaisivat väistökiveä, sitten kuului mainittavan
matkan päämäärä. Ovi iskettiin kiinni, pyörät lähtivät vierimään, ja he
olivat poissa.



Elfriden käynnin jälkeen Knightin mielessä raivosivat kamalan
ristiriitaiset tunnot. Hänen vaistonsa, tunteensa — tai miten sitä
nimitettäneenkään — yllytti häntä ottamaan Elfriden omaksensa ja
olemaan hänen hellänä suojelijanansa halki elämän. Sitten hänen
mieleensä johtui se hävittävä ajatus, että Elfriden lapsellinen,
harkitsematon ja varomaton hänen luoksensa pakeneminen vain osoitti,
kuinka se, mikä on soveliasta, ilmeni hänelle pelkkänä kuolleena
kirjaimena, että hänen piittaamattomuutensa merkitsi ainoastaan
sopivaisuuden laiminlyömistä ja että oli varsin luonnollista, jos
sellainen nainen oli joutunut aikaisemmin petetyksi. Hän sanoi
itsekseen, katkeran kyynillisesti: »Epäluuloinen, varovainen
nainen, joka kuvittelee lähimmäistensä taipuvan tekemään pimeitä ja
pahoja tekoja, on aivan liian ovela joutuakseen miehen pettämäksi;
Elfridenlaiset luottavaiset olennot ne lankeavat.»

Tunnit ja päivät kuluivat, ja Knight pysyi yhä toimettomana. Ajan
kuluminen, joka heikensi hänen läsnäolonsa sydäntä-avaavaa vaikutusta,
lisäsi ymmärryksen hajottavaa kykyä. Elfride rakasti häntä, hän tiesi
sen, ja hän puolestaan ei voinut lakata häntä rakastamasta, mutta
naimisiin hän ei ajatellut hänen kanssaan mennä. Kunpa hän olisikin
voinut jälleen olla hänen oma Elfridensä — se nainen, joka hän oli
näyttänyt olevan — mutta se nainen oli kuollut ja kuopattu, ja hän ei
tuntenut häntä enää! Ja kuinkapa hän voisikaan naida tämän Elfriden,
joka ei olisi ollut hänelle muuta kuin pelkkä mielenkiintoinen,
surkuteltava tuttavuus, jos hän olisi nähnyt hänet alunpitäen
sellaisena kuin hän oli.

Knightin mieltä kalvoi ajatus, että hänellä oli nyt mitä vereksimpänä
omana kokemuksena asiaintila, jonka veroista hän ei ollut milloinkaan
kuvitellut mieluisassa yhteiskuntafilosofiassaan enempää kuin
satiirisissa kirjoitelmissaankaan.

Tämän miehen elämän moraalinen moitteettomuus ansaitsi kaikkea
kiitosta, mutta älyllisestä terävyydestään huolimatta Knightissä oli
joltinenkin annos sitä vääräpäisyyttä, joka on ylen vilpittömissä
henkilöissä enimmälti havaittavissa. Hänen mielestään totuus oli
liian kirkas ja puhdas asia joutuakseen sekoitetuksi erehdyksiin niin
toivottomalla tavalla kuin käytännöllisten henkilöiden tapana on.
Huomattuaan nyt erehtyneensä otaksuessaan Elfriden moitteettomaksi,
mikään maailmassa ei voinut saada häntä uskomaan, ettei neito
sittenkään ollut niin kehno.

Knight viipyi kaupungissa pari viikkoa tuskin mitään muuta tehden kuin
häilyen tunteittensa ja mielipiteittensä välimaalla. Yksi ainoa ajatus
pysyi järkkymättömänä: että oli parempi Elfridelle ja samoin hänelle
itselleen, etteivät he enää toisiansa kohdanneet.

Kun hän silmäili kirjahyllyissään olevia nidoksia (joista vain
harvoja oli avattu senjälkeenkuin Elfride oli ottanut hänen sydämensä
valtoihinsa), niin niiden koskematon ja moitteeton järjestys soimasi
häntä nuoruutensa ja varhaisen miehuusikänsä uskon luopioksi. Ne
tuntuivat hänelle sanovan, että hän oli hylännyt pettämättömät
ystävänsä häilyvään naiseen kohdistuvan epävakaisen ilon vuoksi,
joka nyt oli kääntynyt katkeruudeksi. Se askeettisuuteen taipuva
itsekieltäytymyksen henki, joka oli elähdyttänyt Knightia entisinä
aikoina, oli luopunut hänestä lemmen syttyessä, ja sen mukana oli
hävinnyt se itsensäkunnioituskin, joka oli korvannut omiin saavutuksiin
kohdistuvan tyydytyksen tuntoa. Pikku Elfride rukka, jolla aikaisemmin
oli ollut sija hänen uskonnossaan, alkoi nyt saada kiusauksen sävyä.
Oli kenties inhimillistä ja täysin luonnollista, ettei Knight
milloinkaan tullut ajatelleeksi, eikö hänellä kenties olisi ollut syytä
pieneen uhrautumiseen sen pelkäämättömän antaumuksen vuoksi, jota
Elfride oli osoittanut pelastaessaan hänen henkensä.

Tuntien Antoniuksen tavoin suutelemalla menettäneensä kuningaskuntia ja
provinsseja Knight ryhtyi aprikoimaan, kuinka oli tullut ilmaisseeksi
Elfridelle syvempiä salaisuuksiansa ja tarkoituksiansa. Kenellekään
miehelle hän ei olisi milloinkaan sellaisia tunnustuksia esittänyt.
Kuinka olikaan mahdollista, ettei hän ollut kyennyt pidättymään
kertomasta hänelle suunnitelmista, jotka oli kätkenyt mielensä
salaisimpiin komeroihin?

Knightilla oli vankka äly, joka voi kohota sydämen ilmakehän
yläpuolelle ja havaita, että hänen samoinkuin toistenkin ihmisten
rakkautta kykenivät muuntamaan paikka ja olosuhteet. Samalla tuo
havainto oli surun lisänä:

    »Oi murhe viimeinen: voi kaipauskin kuolla!»

Mutta koska hän oli vakuutettu siitä, että tämän kaipauksen kuolema
oli parasta, mitä hänelle saattoi tapahtua, hän ei säikkynyt sen
edistämistä. Hän sulki huoneensa, katkaisi toistaiseksi suhteensa
kustantajiin ja jätti Lontoon lähteäkseen mannermaalle. Me jätämme
hänet vaeltelemaan — vailla tarkoitusta, ellemme ota huomioon
nimellistä seikkaa: Elfriden unohtumisen jouduttamista.




XXXVI


»En ollenkaan ymmärrä, mikä näitä St. Launcen asukkaita on alkanut
vaivata.»

»Tarkoitatko heidän 'hyviä päiviänsä’?»

»Juuri niitä, 'hyviä päiviä’ ja kädenpudisteluja, vieraaksi kutsumisia
ja sinun vointiasi koskevia helliä tiedusteluja, John.»

Nuo sanat muodostivat osan John Smithin ja hänen vaimonsa välisestä
keskustelusta eräänä lauantai-iltana Knightin Englannista-lähdön
jälkeisenä keväänä. Stephen oli jo aikoja sitten lähtenyt takaisin
Intiaan, ja tämä uuttera pariskunta oli muuttanut lordi Luxellianin
puistosta Endelsstowista mukavaan tien vieressä sijaitsevaan asumukseen
lähelle St. Launcea, missä John oli omissa nimissään avannut pienen
kiviveistämön.

»Kun tulimme tänne kuusi kuukautta sitten», jatkoi mrs Smith, »niin
kauppiaat puhuttelivat minua ainoastaan myymäläpöytänsä yli, vaikka
olinkin jo monena vuotena maksanut heille kauniit rahat ostoksistani.
Jos satuin tapaamaan heidät kadulla puolisen tuntia jälkeenpäin, niin
he tuijottelivat kasvoihini ikäänkuin olisin ollut heille ihan outo.»

»Katsoivat läpi kuin ikkunasta?»

»Niin tekivät, hävyttömät. Kylmäkiskoiset silmäilivät päälakeni
yli, sivuitseni, olkapäitseni, mutta ei erehdyksestäkään silmiini.
Hyvänluontoisemmat käänsivät kasvonsa etelään, jos minä tulin idästä,
pujahtivat poikkikadulle, jos minä uhkasin jakaa heidän kanssaan
katukivityksen. Korea nuori kirjakauppias teki samoja temppuja,
teurastajan tyttäret ja verhoilijan nuoret miehet niinikään. Ylen
ystävällisiä, kun ollaan kaupoissa kenenkään näkemättä, mutta viisi
välittäen vanhasta akasta, kun ovat ylhäisiä olevinaan».

»Totta kyllä, Maria!»

»Mutta nytpä on kaikki toiseksi käännähtänyt. Tuskin olin ehtinyt
torille, kun mrs Joakes kaiken kaupungin nähden syöksyi luokseni ja
sanoi: 'Mrs Smith kulta, te olette varmaan matkasta väsynyt! Tulkaa
sisään hieman haukkaamaan! Teidän pitää tulla, välttämättä, vanhan
tuttavan! Muistattehan, kuinka kävimme etsimässä pöllön höyheniä Linnan
raunioista?’ Kun ei voi koskaan tietää, mitä joutuu tarvitsemaan,
niin vastasin kohteliaasti. Olin tuskin ehtinyt kadunkulmaan, kun
lupaava nuori asianajaja, Sweet, joka on täysi teikari, hengästyneenä
juoksi jälkeeni. ’Mrs Smith’, sanoo hän, 'suokaa anteeksi
häikäilemättömyyteni, mutta hameenne helmassa on takkiainen, jonka
olette tuonut maalta mukananne; sallikaa minun ottaa se pois.’ Usko jos
tahdot, se tapahtui ihan kaupungintalon edustalla. Mitä tämä äkillinen
ystävällisyys oikeastaan tarkoittaa?»

»Enpä tiedä; ellei tuo liene katumusta.»

»Katumusta! Onko muuta sinunlaistasi hölmöä, John? Oletko kuullut
katuvan sellaisen miehen, jolla on rahaa taskussa ja viisikymmentä
vuotta elettävänä?»

»Niin tuota, olen sitä minäkin ajatellut», virkkoi John, syrjäyttäen
kysymyksen tuskin asiaankuuluvana, »että minun osakseni on tänään
tullut enemmän sydämellisyyttä kuin koko sinä aikana, jonka olemme
täällä asuneet. Vanha raatimies Tope astui keskelle katua pudistamaan
kättäni — totisesti. Minä kun oli työasussani, niin pidin tuota
merkillisenä. Niin, ja sitten tuli nuori Werrington.»

»Kuka se on?»

»Sieltä Hill Streetin varrelta; soittaa ja myy huiluja, torvia ja
viuluja. Hän jutteli Egliskerryn, sen erittäin pienen vanhanpojan
kanssa, jolla on rahoja osakkeissa. Minä olin kulkemassa ohi mitään
ajattelematta ja odottamatta päännyökkäystäkään sellaisilta pomoilta,
työasussani kun olin —»

»Aina sinä menetkin kaupunkiin työvaatteissasi. Pyysipä sinua
vaihtamaan kuinka koreasti tahansa, siitä ei ole mitään apua.»

»No niin, minä olin joka tapauksessa työasussani. Werrington näki
minut. 'Kas, mr Smith! Kaunis aamu, erinomainen työilma’, sanoo
hän niin äänekkäästi ja ystävällisesti kuin olisin hänet kohdannut
jossakin syvässä onkalossa, missä hänellä ei olisi ollut ketään muuta
puhekumppania. Se oli merkillistä, sillä Werrington on pomomiesten
ensimmäisiä.»

Samassa kuului ovelle koputettavan. Oven avasi kohta mrs Smith itse.

»Suotte varmaan anteeksi, mrs Smith, mutta tämä kaunis kevätsää
houkutteli meitä liiaksi. Niin, me emme pysyneet alallamme; minä
tartuin mrs Trewenin käsipuoleen kohta, kun olimme juoneet kupin teetä,
ja niin me lähdimme. Kun sitten näimme teidän krookuslavanne kauniissa
kukassa, niin uskalsimme käydä sisään. Me katselemme puutarhaa, ellette
pane pahaksenne.»

»Emme ollenkaan», sanoi mrs Smith; ja niin he katselivat puutarhaa.
Kohta heidän toisaalle käännyttyänsä mrs Smith kohotti hämmästyneenä
kätensä. »Siunatkoon!» sanoi hän.

»Keitä ne olivat?» kysyi hänen miehensä.

»Totisesti mr Trewen, pankinjohtaja, ja hänen rouvansa.»

Ällistynyt John Smith lähti ulos ja nojasi puutarhan aitaan,
ajatuksiansa keräillen. Hän ei ehtinyt siinä olla kahta minuuttia, kun
kuului pyörien kolinaa, ja pian tulivat näkyviin vaunut. Niissä istui
hienonnäköinen lady, asennollansa kreivittären kaltainen. Ehdittyään
Smithin veräjälle hän käski ajomiestä pysähdyttämään.

»Ah, mr Smith, olenpa iloinen nähdessäni teidät niin terveenä. En
voinut olla hetkiseksi pysähtymättä onnitellakseni teitä ja mrs Smithiä
siitä onnesta, joka on tullut osaksenne. Voit ajaa eteenpäin, Jooseppi.»

Vaunut vierivät kohti St. Launcea.

Mrs Smith syöksyi esiin laakeripensaan takaa, missä oli seisonut
mietteissään.

»Olinpa vähältä nostaa hattuani», virkkoi John, »ihan samoin kuin
olisin tehnyt lady Luxellianin kohdatessani vuosia sitten.»

»Hyvä isä! Kuka hän on?»

»Majatalon emäntä — mikäs hänen nimensä olikaan? Mrs — mrs — 'Haukan’
emäntä!

»Majatalon emäntä! Sitä Smithin suvun kömpelyyttä! Olisihan sopinut
sanoa Haukan hotellin rouva, koska kerran kohteliaisuutta harrastamme.
Ihmiset ovat kyllä naurettavia, mutta anna heille, mitä heille kuuluu.»

On mahdollista, että mrs Smith oli tahtomattansakin leppymässä noiden
St. Launcen väestön keskuudessa ilmenneiden ylen ystävällisten
seikkojen vuoksi. Ja niiden kannalta katsoen oli varsin toivottavaakin,
että niin kävi. Se harrastus, jota tuon kaupungin tottumattomat
asukkaat osoittivat ylen omituisella tavallansa, oli aito mielenkiintoa
ja sinänsä yhtä arvokas kuin laajempien yhteisöjen hiotummat hymyilyt.

Mr ja mrs Trewen palasivat nyt puutarhasta.

»Minä kysyn heiltä, paukautan», kuiskasi John eukollensa. »Minä sanon:
’Me vaellamme pimeydessä — sallinette minun kysyä jotakin, mr ja mrs
Trewen. Mistä johtuukaan, että olette kaikki tänään niin ystävällisiä?’
Mitä arvelet? Tuo kuulostaisi oikealta ja oivallettavalta, eikö totta?»

»Ei sanaakaan! Hyvä isä, oppiiko tuo mies milloinkaan oikein
käyttäytymään!»

»Täytyy varmaan olla ylpeä hetki teille, mr ja mrs Smith, kun poikanne
on tullut niin kuuluisaksi», virkkoi pankinjohtaja lähestyessään.

»Ahaa, Stephenistä on kysymys — sen arvasin!» sanoi mrs Smith riemuiten
itsekseen.

»Me emme tunne asian yksityiskohtia», sanoi John.

»Ette tunne!»

»Emme.»

»Siitähän puhuu koko kaupunki. Arvoisa pormestarimme viittasi siihen
puheessaan eilen illalla klubissa.»

»Mitä siis Stephenistä kuuluu?» tutkaili mrs Smith.

»Mitä? Teidän poikaanne ovat juhlineet varakuvernöörit ja
parsilaisprinssit ja ties kutka kaikki Intiassa. Hän on hyvä tuttava
nabobien kanssa, ja hänen tehtäväksensä on annettu piirustaa iso
palatsi, tuomiokirkko, sairaaloita, kouluja ja kaupungintaloja
ja linnoituksia hallitsevien valtojen, kristittyjen samoinkuin
pakanoidenkin, yhteisestä suostumuksesta.»

»Niinhän sille pojalle täytyi käydä», virkkoi mr Smith vaatimattomasti.

»Se oli luettavana eilisissä _St. Launcen Uutisissa_, ja meidän
hyvinarvoisa pormestarimme liitti asian puheeseensa eilen illalla
kerrassaan mestarillisesti.»

»Siinä hyvinarvoisa pormestarimme teki varsin kauniisti, epäilemättä»,
sanoi Stephenin äiti. »Minä toivon, että pojalla on älyä pitää, mitä
hänellä on; mutta miehet ne ovat niissä asioissa yksinkertaisia. Joku
nainen hänet varmaan onkii omaksensa.»

»Niin, mr ja mrs Smith, jopa joutuu ilta, ja meidän täytyy tästä
lähteä. Mutta muistakaa, että joka lauantai, kun tulette torille,
olette meillä aivan kuin kotonanne. Siellä on aina kupponen teitä
varten, niinkuin on ollut jo monta kuukautta, vaikka olette ehkä sen
unohtaneet. Minä olen suorapuheinen nainen ja sanon mitä ajattelen.»

Kun vieraat olivat lähteneet, aurinko oli laskenut ja kuu alkoi
valaista asumuksen seiniä, istuutuivat John Smith ja hänen vaimonsa
tutkimaan sanomalehteä, jonka olivat kiireesti hankkineet itselleen
kaupungista. Ja kun lukeminen oli päättynyt, he harkitsivat, kuinka
parhaalla tavalla sopeutuisivat heille asetettaviin uusiin sosiaalisiin
vaatimuksiin, ja mrs Smith arveli sen voivan tapahtua ainoastaan uusia
huonekaluja hankkimalla ja asumusta avartamalla.

»Ja sitten, John, paina mieleesi eräs asia», lausui hän lopuksi. »Kun
Stephenille kirjoitat, älä missään tapauksessa milloinkaan mainitse
Elfride Swancourtin nimeä. Me olemme siirtyneet pois paikkakunnalta
emmekä tiedä hänestä mitään, paitsi jos satumme jotakin kuulemaan.
Poika näyttää alkavan hänestä irtautua, ja minä olen siitä iloinen.
Pimeä oli se hetki, jona hän ensi kerran iski silmänsä tyttöön. Se
perhekunta ei ole kohdellut häntä ollenkaan hyvin, niin että pitäkööt
verensä, jos haluavat. Minä tiedän, että poika häntä vielä ajattelee,
mutta ei niin lohduttomasti. Älä siis yritä saada hänestä mitään
tietää; me emme osaa vastata pojan kysymyksiin. Sillä tavalla hän
vihdoin mielestä hälvenee.»

»Se tapahtukoon», sanoi John.




XXXVII


Knight lähti harhailemaan etelään muka tutkiaksensa mannermaan
muinaismuistoja.

Hän asteli Amiensin tuomiokirkon korkeiden holvikaarien alla, oleskeli
Ardennien apottiluostarin vaiheilla, kiipesi Laonin merkillisiin
torneihin, tutki Noyonia ja Rheimsiä. Sitten hän lähti Chartresiin
ja tarkasteli sen suomuisia huippuja ja omituisia veistokoruja ja
oleskeli Coutancen seutuvilla. Hän souteli Mont St. Michelin juurella
saaden näkyviinsä sen pintaa koristavien rappeutuvien rakennusten
vaihtelevat ääriviivat. St. Ouensissa ja Rouenissä hän viipyi
useita päiviä, samoin Vezelayssä, Sensissa ja monen muun pyhitetyn
muistomerkin luona. Sitten hän luopui varhaisranskalaisen taiteen
tutkimisesta yhtä tarkoituksettoman äkillisesti kuin oli sen aloittanut
ja lähti kauemmaksi, Ferraraan, Paduaan ja Pisaan. Keskiaikaisten
asiain kyllästämänä hän koki Rooman Forumin vaikutusta. Sitten hän
katseli kuun ja tähtien valon väikkeitä Napolin lahdella. Hän kääntyi
Itävaltaan, hermostui ja masentui Unkarin ja Böömin tasangoilla ja
virkistyi Karpaattien rinteiden raikkaissa tuulissa.

Sitten hän löysi itsensä Kreikasta. Hän kävi Maratonin kentällä ja
yritti kuvailla mieleensä persialaisten häviötä, nousi Mars-kukkulalle
kuvitellakseen Paavalin puhumassa muinaisille ateenalaisille, lähti
Thermopylain solaan ja Salamis-salmeen kerratakseen persialaisten
toisen hyökkäyksen tapahtumia — hänen tarkoitustensa ollessa sangen
sekasortoisia. Knight kyllästyi näihin seutuihin niinkuin kaikkiin
muihinkin. Sitten hän koki maanjäristyksen Joonian saaristossa ja lähti
Veneziaan. Siellä hän puikkelehti gondolassa pitkin Canale Grandea ja
oleili kaduilla ja toreilla yön aikaan, jolloin laguunit lepäsivät
rasvatyyninä eikä kuulunut muuta ääntä kuin keskiöiset kellonlyönnit.
Sitten hän vietti viikkoja Wienin, Berliinin ja Pariisin museoissa,
taidekokoelmissa ja kirjastoissa ja palasi vihdoin kotiin.

Niin me vierimme ajan keralla helmikuiseen ehtoopäivään, jota erottaa
viisitoista kuukautta siitä hetkestä, jolloin Elfride ja hänen
rakastajansa erosivat toisistaan ruskealla sänkipellolla lähellä meren
rannikkoa.

Kaksi miestä, jotka ilmeisesti eivät olleet lontoolaisia ja joiden
ulkonäössä oli jonkinlaista muukalaisuuden leimaa, kohtasivat
toisensa sattumalta käyskellessään erästä Hyde Parkin läpi johtavaa
hiekkapolkua. Nuorempi, joka silmäili ympärilleen enemmän kuin
vastaantulija, näki hänet hieman aikaisemmin kuin toinen kohotti
katseensa maasta, johon se näytti yleensä kiintyvän miehen ollessa
vaipuneena omiin mietteisiinsä.

»Mr Knight — totisesti!» huudahti nuorempi mies.

»Kas, Stephen Smith!» vastasi Knight.

Kummankin mielessä tapahtui nyt liikuntoja, joiden samanaikaisena
tuloksena oli, että heidän kasvojensa avoin ja ystävällinen ilme näytti
jähmettyvän. Seuraavat heidän lausumansa sanat ilmeisesti peittivät
molemminpuolista väkinäisyyden tuntoa.

»Oletteko ollut kauan Englannissa?» kysyi Knight.

»Vain kaksi päivää», sanoi Smith.

»Kaiken aikaa Intiassa?»

»Melkein kaiken aikaa.»

»Viime vuonna pitivät teistä melua St. Launcessa. Taisi olla lehdessä
jotakin sentapaista.»

»Niin, minä luulen, että kirjoittivat minusta jotakin.»

»Minun täytyy onnitella teitä saavutuksistanne.»

»Minä kiitän, mutta ne eivät ole mitään kovin erinomaista. Luonnollinen
asiainkulku ammattiuralla, kun ei satu mitään esteitä tielle.»

Sanat tuntuivat alkavan loppua, kuten ainakin, kun keskustelijoina
ovat nimelliset ystävät, jotka havaitsevat lakanneensa olemasta
todellisia, mutta eivät ole vielä vaipuneet pelkän tuttavuuden tasoon.
Kummankin katse harhaili pitkin puistoa. Knightin mielessä lienee
kuluneena aikana ollut Stephenin käytös heidän viimeksi kohdatessaan,
ja hän lienee yrittänyt tukahduttaa aikaisempaa Stephenin menestykseen
kohdistuvaa mielenkiintoansa, koska piti sitä asiaankuulumattomana.
Stepheniä taas varmaan vallitsivat tunteet, joiden aiheena oli se usko,
että Knight oli riistänyt häneltä rakastetun naisen.

Sitten Stephen Smith esitti kysymyksen, käytöksessä ja äänensävyssä
eräänlainen häikäilemättömyys, jonka piti salata sitä tosiasiaa, että
seikka oli hänelle paljoa merkityksellisempi kuin hänen ystävänsä oli
voinut milloinkaan kuvitella.

»Oletteko naimisissa?»

»En ole.»

Knight puhui sanomattoman katkeraan sävyyn, joka vaikutti melkein
jurolta.

»Enkä ole milloinkaan oleva», lisäsi hän päättävästi.

»Entä te?»

»En», virkkoi Stephen, alakuloisesti ja tyynesti, niinkuin sairaalassa
makaava henkilö. Ollenkaan tietämättä, tunsiko Knight hänen aikaisempia
Elfrideen kohdistuvia vaatimuksiansa, hän kuitenkin päätti uskaltaa
lausua vielä joitakin sanoja asiasta, joka häntä kiusasi ja viehätti
samalla kertaa.

»Kihlauksenne on siis purkautunut», sanoi hän. »Muistattehan, että
kohtasin teidät kerran miss Swancourtin seurassa?»

Stephenin ääni hieman petti, vaikka hän tarmokkaasti yrittikin sitä
estää. Toiminta Intiassa ei ollut vaimentanut hänen tunteitansa siinä
määrin, että hän olisi kyennyt niitä täysin vallitsemaan.

»Se on purkautunut», vastasi Knight nopeasti. »Useinhan kihlausten käy
niin, — onneksi tai onnettomuudeksi.»

»Niin, niinpä kyllä. Mitä olette viime aikoina toimitellut?»

»Toimitellut? En mitään.»

»Missä olette ollut?»

»Sitä osaan tuskin sanoa. Pääasiallisesti olen liikkunut Euroopassa, ja
teitä kenties huvittaa se tieto, että olen yrittänyt vakavasti tutkia
mannermaan keskiaikaista taidetta. Jokaista tutkimaani muistomerkkiä
koskevat muistiinpanoni ovat käytettävänänne. Minulla ei niistä ole
mitään hyötyä.»

»Olen kovin iloinen, kun saan ne nähdä... Siis matkustelemassa lähellä
ja kaukana!»

»Ei kaukana», virkkoi Knight harmistuneen huolettomasti. »Tiedättehän
luullakseni, että lampaat toisinaan joutuvat päästään pyörälle
— vesirakkulat syövät aivoja, ja eläin, omituista kyllä, pyörii
pyörimistään kehässä. Minä olen matkustellut samalla tavalla — pyörinyt
pyörimistäni niinkuin sairas pässi.»

Se häikäilemätön, katkera ja epävakainen tapa, jota Knight jutellessaan
käytteli — ikäänkuin olisi halunnut pikemmin vain ilmaista
mielikuviansa kuin esittää Stephenille ajatuksiansa — vaikutti nuoreen
mieheen kiusallisesti. Hänen aikaisemman ystävänsä päivät olivat
joutuneet jollakin tavoin piloille; Knight oli muuttunut mies. Hän itse
oli hänkin muuttunut, mutta ei siinä määrin kuin Knight.

»Minä tulin eilen kotiin», jatkoi Knight, »ja päässäni ei ole puolta
tusinaa uutta ajatusta, joita kannattaisi säilyttää.»

»Te voitatte hamletmaisessa synkkämielisyydessänne itsensä Hamletin»,
virkkoi Stephen alakuloisen avomielisesti.

Knight ei vastannut mitään.

»Ajatelkaahan» jatkoi Stephen, »minä olisin näkemäni nojalla ollut
melkein valmis vannomaan, että olette jo naimisissa.»

Knightin kasvot kävivät jäykemmiksi. »Niinkö?» sanoi hän.

Stephen ei kyennyt irtautumaan tästä masentavasta, houkuttelevasta
asiasta.

»Niin; ja minä kerrassaan ihmettelen sitä.»

»Kenen kanssa otaksuitte minun menevän naimisiin?»

»Sen henkilön kanssa, jonka näin seurassanne.»

»Minä kiitän teitä siitä ihmettelystä.»

»Pettelikö hän teitä?»

»Kuulkaa, Smith, minä en vastaa teille enää», virkkoi Knight
päättävästi. »Älkää milloinkaan minulta kyselkö tuota asiaa. Minulla
on syytä teiltä sitä pyytää. Ja jos sittenkin kysytte, niin minä en
vastaa.»

»Minä en suinkaan halua kysyä sellaista, mikä on teille epämieluista
— en suinkaan. Mutta minussa oli hetkellinen tunto, että mielelläni
selittäisin jotakin omasta puolestani ja kuulisin teiltä samanlaisen
selityksen. Mutta olkoon selittämättä.»

»Mitä tahtoisitte selittää?»

»Minä menetin sen naisen, jonka kanssa aioin mennä naimisiin; tekään
ette ole mennyt naimisiin niinkuin aioitte. Olisimme voineet vertailla
laskujamme.»

»Minä en ole milloinkaan kysynyt teiltä mitään asiastanne.»

»Sen tiedän.»

»Ja sen nojalla on helppo päätellä hieman enemmän.»

»Epäilemättä.»

»Totta puhuen, Stephen, minä olen jäykästi päättänyt olla milloinkaan
asiaan viittaamatta — ja minulla on siihen erittäin pätevä syy.»

»Sen uskon. Yhtä hyvä syy kuin siihen, ettette mennyt naimisiin hänen
kanssaan.»

»Te puhutte ilkeästi. Minulla oli hyvä syy — surkean hyvä!»

Smithin pelko sai hänet uskaltamaan vielä erään kysymyksen.

»Eikö hän rakastanut teitä riittävästi?» Hän pidätti henkeänsä ja
odotti vastausta pelon- ja toivonsekaisin tuntein.

»Stephen, te tosiaankin jännitätte ankarasti tavanomaista
kohteliaisuutta, kun vaaditte minua vastaamaan tuollaisiin kysymyksiin
senjälkeenkuin olen sanonut, mitä olen sanonut. Minun täytyy nyt
lähteä.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Stephen kiihkeästi. »Te puhutte ikäänkuin ette
olisi milloinkaan häntä riistänyt toiselta, joka voi vaatia hänet
omakseen paljoa paremmin kuin te!»

»Mitä tuolla tarkoitatte?» kysyi Knight hämmästyneen näköisenä. »Mitä
olette kuullut.»

»En mitään. Minunkin täytyy nyt lähteä. Hyvästi.»

»Jos tahdotte lähteä», virkkoi Knight, nyt vastahakoisena, »niin mikäpä
siinä auttaa. En tosiaankaan voi käsittää, miksi käyttäydytte tuolla
tavalla.»

»Minä ymmärrän yhtä huonosti teidän käytöksenne. Olen aina ollut
teille kiitollinen, ja mikäli asia minusta riippuu meidän ei olisi
tarvinnut milloinkaan vieraantua toisistamme siinä määrin kuin olemme
vieraantuneet.»

»Enkö sitten ole aina ollut teille suopea, Stephen? Tiedät varmaan,
että on ollut niin laita. Kylmäkiskoisuus alkoi sinusta; sinä tiedät
sen.»

»Ei, ei! Te ymmärrätte kerrassaan väärin suhteemme. Te olitte
alunpitäen pidättyväinen, vaikka minä käyttäydyin luottavaisesti. Se
luullakseni oli luonnollinen tulos erilaisesta asemastamme elämässä. Ja
kun sitten minä, oppilas, kävin yhtä umpimieliseksi kuin te, opettaja,
niin se ei teitä miellyttänyt. Joka tapauksessa ajattelin pyytää teitä
käymään luonani.»

»Missä te asutte?»

»Grosvenor hotellissa, Pimlicossa.»

»Samoin minä.»

»Sehän on mukavaa, tekeepä mieli sanoa merkillistä. Niin, minun täytyy
jäädä Lontooseen päiväksi tai pariksi; sitten lähden tapaamaan isääni
ja äitiäni, jotka nyt asuvat St. Launcessa. Käyttekö luonani tänä
iltana?»

»Mahdollisesti, mutta en tahdo lupautua. Minä ajattelin olla yksin
pari tuntia, mutta tiedänhän joka tapauksessa, mistä teidät löydän.
Näkemiin.»




XXXVIII


Stephenin mieltä askarrutti melkoisesti vanha ystävä ja rakastettu
esikuva. Hän oli pahoillaan, sillä viimeksikuluneiden vuosien
kirjavissa vaiheissa oli hänessä edelleenkin soinut hiljainen
uskollisuuden ääni Knightia kohtaan. Se kenties johtui siitä, että
Knight oli aina kohdellut häntä pelkkänä oppilaana, jopa toisinaan
häntä nuhdellutkin — ja oli vihdoin, joskin tietämättään, rangaissut
häntä mitä ankarimmin riistämällä hänen mielitiettynsä. Stephenin
olemuksen tunteenomainen puoli oli rakenteeltaan pikemmin naisellinen
kuin miehekäs, ja tuo Knightin käden iskemä haava oli kenties omansa
pitämään yllä lämpöä, jonka osaaottava huolenpito olisi tyystin
hävittänyt.

Knight puolestaan oli harmissaan siitä, ettei ollut kohdellut Stepheniä
hieman vanhaan tapaan. Ne jonkun henkilön aikaisempia vaatimuksia
koskevat sanat, jotka Stephen oli tullut lausuneeksi, olisivat
yllyttäneet jonkun nuoremman miehen sanomaan: 'Annahan kuulua, mitä
asiasta tiedät, veikkoseni’, ja Stephen olisi muitta mutkitta kertonut
kaikki, mitä tiesi.

Stephen, vilpitön nuorukainen, jonka tosin nyt ulkonaisesti himmensi
Stephen valmiina miehenä, palasi tuona iltapäivänä selvin piirtein
Knightin mieleen. Knight oleskeli nyt vain tilapäisesti Lontoossa,
ja kun hän oli toimittanut ne pari asiaa, jotka hänellä oli päivän
ohjelmassa, hän asteli hajamielisenä British Museumin synkissä
käytävissä puoli tuntia ennen niiden sulkemista. Smithin kohtaaminen
oli liittänyt toisiinsa nykyisyyden ja menneisyyden sulkien hänen
poissaolonsa aiheuttaman juovan ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan,
kunnes alkoi tuntua siltä kuin hänen aikaisempi oleskelunsa Lontoossa
olisi ollut eilispäivän asia. Elfride Swancourtia koskeva ristiriita
heräsi niinmuodoin jälleen eloon, unensa virkistämänä. Vaikka hän tuona
monta kuukautta kestäneenä poissaoloaikanansa olikin tukahduttanut
aikomuksensa ottaa hänet vaimokseen, hän ei kumminkaan ollut voinut
unohtaa, että Elfride oli juuri sellainen nainen, joka oli hänelle
soveltuva. Niinpä hän ei ollutkaan pyrkinyt häivyttämään pois kaikkia
häneen kohdistuvia ajatuksia, vaan oli alkanut pitää niitä heikkoutena,
joka täytyi sietää.

Knight palasi hotelliin paljoa aikaisemmin kuin tavallisissa oloissa.
Hän ei huolinut ajatella, johtuiko tuo ystävällisestä halusta
silloittaa se juopa, joka oli vähitellen auennut hänen ja hänen
varhaisimman tuttavansa välille, vai oliko ehkä syynä kiehtova toive
saada kuulla, mitä tarkoittivat ne hämärät sanat, jotka Stephen oli
nopeasti lausunut ja jotka osoittivat hänen tietävän Elfridestä enemmän
kuin Knight oli otaksunut.

Hän aterioi viivyttelemättä, tiedusteli Smithiä ja tuli opastetuksi
nuoren miehen luo, jonka tapasi istumassa miellyttävän liesitulen
luona pöydän ääressä, jolle oli levitetty muutamia tieteellisiä
aikakauskirjoja ja taiteellisia julkaisuja.

»Minä tulin kumminkin», sanoi Knight. »Minä käyttäydyin tänä aamuna
omituisesti, joten oli syytäkin tulla; mutta tiedän, että sinulla on
kyllin hyvä vaisto tuon tajutaksesi, Stephen. Voithan ajatella, että
syynä ovat vaellukseni Ranskassa ja Italiassa.»

»Ei sanaakaan siitä; istu, ole hyvä. Olen kovin iloinen saadessani
jälleen sinut nähdä.»

Stephen olisi tuskin mielellään kertonut Knightille, että oli vastikään
lukenut muutamia Elfriden vanhoja kirjeitä. Niitä ei ollut paljon,
ja ne olivat aina tähän iltaan saakka olleet sinetöityinä hänen
nahkaisen matkalaukkunsa pohjalla eräiden toisten muistojen keralla,
jotka olivat häntä seuranneet hänen retkillänsä. Lontoon tutut näyt
ja äänet ja ystävän kohtaaminen olivat herättäneet hänessä eloon sen
säilyvän jatkuvaisuuden tunnon Elfrideen ja rakkauteen nähden, jonka
hänen oleskelunsa maapallon toisella puolella oli jossakin määrin
heikontanut, mutta ei suinkaan täysin hävittänyt. Aluksi hän aikoi
vain silmäillä kirjeiden ulkopuolta; sitten hän luki erään niistä,
sitten toisen, kunnes ne kaikki olivat tulleet käytetyiksi alakuloisten
muistelojen virikkeinä. Hän taittoi ne jälleen kokoon, pisti ne
taskuunsa, unohti ryhtyä tarkastelemaan taiteellisen maailman nykyistä
tilaa ja jäi miettimään sitä merkillistä seikkaa, ettei Knight hänen
palatessaan ollutkaan Elfriden aviomies.

Jonkin tyydytyksen mahdollisuus saa sen tuntumaan vähitellen yhä
välttämättömämmältä. Stephen antoi kuvittelullensa täyden vallan ja
tunsi voimallisemmin kuin oli tuntenut moneen kuukauteen, ettei hänen
elämänsä ilman Elfrideä voisi milloinkaan muodostua suureksi iloksi
hänelle itselleen eikä kunniaksi hänen Luojallensa.

He istuivat lieden ääressä jutellen ulkokohtaisista ja satunnaisista
seikoista. Kumpikaan ei huolinut ensimmäisenä kosketella asiaa,
josta molemmat kovin mielellään halusivat keskustella. Pöydällä,
aikakauskirjojen vieressä, oli pari muistiinpanokirjaa, joista toinen
oli avoin. Knight, joka huomasi niiden sisältönä olevan pelkkiä
luonnoksia, alkoi huolettomasti käännellä lehtiä. Kun Stephen myöhemmin
oli poissa huoneesta, Knight ryhtyi silmäilemään luonnoksia tarkemmin.

Erinäisille sivuille oli karkein piirtein kuvattu kaikenlaisten
rakennusten perusviivoja. Muistiinpanoja oli jäljennetty: intialaisten
pylväiden ja jättiläiskuvapatsaiden osia, Elephantan ja Kennerin
temppelien omituisia ornamentteja ahdistelivat samoille lehdille
kuvatut uudenaikaiset ovet, ikkunat, katot, keittoliedet ja
talouskalustot, sanalla sanoen kaikenlaiset esineet, joita joutuu
näkemään avoimin silmin liikkuva käytännöllinen arkkitehti. Niiden
ohella näkyi siellä täällä karkein ääriviivoin kuvattuja keskiaikaisen
puunleikkaus- tai kuvakoristetaiteen tuotteita — pyhien neitsyiden,
pyhimysten ja profeettojen päitä.

Stephen ei ollut mikään nimenomainen vapaallakädelläpiirtäjä, mutta
hän osasi piirtää ihmishahmon moitteettomasti ja taidokkaasti. Lehtien
reunoissa ja sivuilla esiintyvissä henkilökuvissa Knight piankin
havaitsi erään omituisuuden. Kaikki naispuoliset pyhät henkilöt
muistuttivat toisiansa. Heidän kumartuneiden päittensä yläpuolella
oli suurempia ja pienempiä sädekehiä, mutta kasvot olivat aina samat.
Kuinka hyvin Knight tunsikaan tuon profiilin!

Jos tuo tuttu sivukuva olisi esiintynyt yhden ainoan kerran, niin hän
olisi voinut jättää sen satunnaisena huomiotta; mutta sen alinomainen
toistuminen merkitsi jotakin enempää. Knight ajatteli jälleen Smithin
edellisenä päivänä lausumia kiireisiä sanoja ja silmäili luonnoksia yhä
uudelleen.

Nuoren miehen astuessa huoneeseen Knight kysyi ilmeisesti levottomana:

»Kuulehan, Stephen, ketä nuo kuvat tarkoittavat?»

Stephen katsahti vihkoihin ylen huolettomasti: »Pyhimyksiä ja
enkeleitä; olen niitä joutohetkinäni piirrellyt. Ne olivat tarkoitetut
erään englantilaisen kirkon lasimaalausten malliksi.»

»Mutta ketä ihannoi tuo naistyyppi, jota olet aina käyttänyt Neitsyttä
kuvatessasi?»

»Ei ketään.»

Samassa syöksähti Knightin mieleen ajatus, ja hän katsahti ystäväänsä.

Stephen oli kuvannut Elfriden kasvojenpiirteitä siinä määrin
itsetiedottomasti, ettei hän aluksi ollenkaan käsittänyt, mitä hänen
ystävänsä tarkoitti. Kynä samoinkuin kielikin oppii varsin helposti
toistelemaan ulkomuistista, kutsumatta ensinkään ajatusta avuksensa, ja
niin oli ollut tässä laita. Nuoret miehet, jotka eivät osaa kirjoittaa
säkeitä Rakkaimmastansa, tavallisesti ryhtyvät häntä kuvaamaan, ja
Smith oli kiintymyksensä alkuaikoina väsymättä jäljentänyt Elfriden
piirteitä. Stephenin luonnosten jäsennukke teki nyt mahdolliseksi
asettaa paljonkin asioita paikoillensa. Knight oli hänet tuntenut.
Tilaisuus muistiinpanojen vertailemiseen oli tullut etsimättä.

»Elfride Swancourtia, jonka kanssa minä olin kihloissa», virkkoi hän
rauhallisesti.

»Stephen!»

»Minä ymmärrän, mitä tarkoitat noin puhuessasi.»

»Oliko hän Elfride? Ja _sinäkö_ olit se mies, Stephen?»

»Niin; ja sinä ajattelet, miksi minä salasin sinulta tuon asian silloin
Endelstowissa, eikö totta?»

»Niin — ja paljon muuta.»

»Minä tein sen kaikkein parhaassa tarkoituksessa; moiti minua, miten
hyväksi näet. Sanohan nyt itse, kuinka olisin voinut suhtautua sinuun
jälkeenpäin niinkuin olin suhtautunut aikaisemmin?»

»En tiedä; en osaa sanoa.»

Knight mietti yhä samaa asiaa ja lausui vihdoin hiljaa:

»Minä ajattelin tänään iltapäivällä, että voi piillä jotakin
tarkoitusta siinä, kun sanoit minun hänet riistävän. Mutta minä en
siitä välittänyt. Kuinka sinä tulit hänet tuntemaan?» kysyi hän
samassa, melkein jyrkästi.

»Minä olin siellä kirkon vuoksi, jo vuosia sitten.»

»Hewbyn luona ollessasi, niin, tietysti. Nyt sen ymmärrän.» Hän alkoi
puhua kuuluvammin. »Enpä tiedä, mitä sanoa siitä, että olet pitänyt
sidettä silmilläni näin pitkän ajan!»

»En tiedä ollenkaan pitäneeni sidettä silmilläsi.»

»Niin, niin, mutta —»

Knight nousi ja alkoi käyskellä huoneessa edestakaisin. Hänen kasvonsa
olivat sangen kalpeat ja ääni hämmentynyt, kun hän lausui:

»Sinä et menetellyt niinkuin minä olisin menetellyt, jos olit sinä
kysymyksessä sellaisessa tapauksessa. Minä tunnen sen syvästi ja sanon
sinulle suoraan, etten voi sitä milloinkaan unohtaa!»

»Mitä?»

»Käyttäytymistäsi kohdatessamme toisemme hautaholvissa, kun ilmoitin
sinulle, että aioimme mennä naimisiin. Petosta ja epärehellisyyttä
kaikkialla; koko maailma on samaa lajia!»

Stepheniä ei miellyttänyt tämä hänen vaikuttimiensa väärä
tulkitseminen, vaikka se olikin vain kiihkeän tunneliikunnon
hämmentämän ystävän hätäinen päätelmä.

»Minä en voinut menetellä toisin kuin menettelin, kun pidin silmällä
häntä», virkkoi hän jyrkästi.

»Niin tosiaankin!» sanoi Knight, äänessä mitä katkerimman moitteen
sävy. »Häntä silmällä pitäen sinä nähtävästi et myöskään voinut mennä
naimisiin hänen kanssaan! Minä olen toivonut — hartaasti toivonut
— että _hän_, joka nyttemmin on osoittautunut _sinuksi_, olisi sen
vihdoinkin tehnyt.»

»Minä kiitän sinua parhaimmin tuosta toivosta. Mutta sinä puhut kovin
salaperäisesti. Luulenpa, että minulla oli kaikkein parhain syy
maailmassa olla se tekemättä.»

»Mikä syy se oli?»

»Etten voinut sitä tehdä.»

»Sinun olisi pitänyt ottaa tilaisuudesta vaarin; sinun pitäisi tehdä se
nyt, yksin siitä syystä, että siten menettelet oikeamielisesti häntä
kohtaan, Stephen!» huudahti Knight voimatta itseänsä enää hillitä.
»Sinä tiedät sen varsin hyvin, ja minua loukkaa ja haavoittaa enemmän
kuin voit aavistaakaan, ettet nähtävästi ole milloinkaan yrittänytkään
hyvittää sellaista naista — niin luottavaista, niin taipuisaa
tottelemaan omia tunteitansa — pientä houkkiota; sitä pahempi hänelle!»

»Sinähän puhut kuin mieletön! Sinähän riistit hänet minulta, eikö
totta?»

»Sen poimaisemista, minkä toinen on viskannut pois, voidaan tuskin
nimittää 'riistämiseksi’. Mutta koska nähtävästi emme voi päästä
yksimielisyyteen tässä asiassa, lienee parasta, kun eroamme.»

»Mutta minä olen aivan varma siitä, että sinä käsität jotakin mitä
surkeimmalla tavalla väärin», sanoi Stephen, sydänjuuria myöten
järkytettynä. »Mitä olen tehnyt; sano se minulle! Olen menettänyt
Elfriden, mutta onko se suurikaan synti?»

»Johtuiko se hänestä vai sinusta?»

»Mikä?»

»Että erositte.»

»Sanon sen sinulle suoraan. Se johtui hänestä, yksinomaan hänestä.»

»Mikä oli hänen vaikuttimenansa?»

»Sitä tuskin tiedän sanoa. Mutta minä kerron tarinan peittelemättä.»

Stephen oli tähän saakka ehdottomasti uskonut, että Elfride oli
kyllästynyt häneen ja suostunut Knightiin; mutta nyt hän ei halunnut
tuota vakaumustansa ilmaista, eipä edes niin ajatellakaan. Toisenlaiset
mietteet soveltuivat paremmin siihen toivelmaan, jonka Knightin
vierautuminen oli Stephenissä synnyttänyt: ettei hänen ystäväänsä
kohdistuva rakkaus ollut vanhan rakkauden taukoamisen suoranainen syy,
vaan pikemmin sen seuraus.

»Sellaiset seikat eivät saa aiheuttaa epäsopua meidän välillemme»,
vastasi Knight painuen jälleen asenteeseen, joka kerrassaan säläsi
hänen todelliset tunteensa, ikäänkuin luottamus ei olisi voinut
nyt tulla kysymykseenkään. »Minä huomaan nyt, että hautaholvissa
minua kohtaan osoittamasi vaiteliaisuus saattoi johtua järkevistä
harkinnoista.» Hän päätti lausumansa teennäisesti: »Olihan se
kerrassaan merkillinen juttu; mutta näin pitkän ajan kuluttua se
luullakseni ei paljoa merkitse, ja eihän se minua nyt koskekaan, vaikka
kyllä mielelläni kuuntelen tarinaasi.»

Knight lausui nuo sanat nimenomaisin alistumisen- ja
välinpitämättömyyden ilmein ja yllytti siten Smithiä jatkamaan
— kenties hieman tyytyväisenä — kertomusta vanhasta salaisesta
kihlauksestansa. Hän kertoi sen alkuvaiheet ja ne jyrkät sanat ja teot,
joiden avulla Elfriden isä oli yrittänyt sammuttaa heidän rakkauttansa.

Knight säilytti asiaankuulumattoman katselijan sävyn ja käytöksen.
Oli käynyt entistä välttämättömämmäksi salata tunteensa Stepheniltä,
koska nuori mies muussa tapauksessa olisi vähemmän vilpitön ja heidän
kohtauksensa muodostuisi jälleen katkeraksi. Mitäpä auttoikaan esiintyä
kömpelön vilpittömänä?

Stephen oli nyt ehtinyt avomielisessä kertomuksessaan siihen kohtaan,
jossa hän lähti pappilasta Elfriden isän käyttäytymisen vuoksi.
Knightin mielenkiinto lisääntyi. Heidän rakkautensa näytti siihen
saakka aivan viattomalta ja lapselliselta.

»Onpa tosiaankin vaikea mennä lopullisesti ratkaisemaan, teitkö väärin
vai et, kun et kertonut Swancourtille, että sukulaisesi olivat hänen
seurakuntalaisiansa. Inhimillistä epäilemättä oli, ettet niissä oloissa
mitään virkkanut. Kuinka kävikään sitten, kun hän oli lähettänyt sinut
pois?»

»Me päätimme olla salaisuudessa toisillemme uskolliset. Ja asian
varmentamiseksi päätimme mennä naimisiin.»

Knightin jännitys ja levottomuus lisääntyi Stephenin alkaessa kertoa
tästä asian vaiheesta.

»Onko sinun vaikea jatkaa kertomustasi?»» kysyi hän yrittäen puhua
värähtämättömin äänin.

»Ei, ei ollenkaan.»

Sitten Stephen kertoi yksityiskohtaisesti, kuinka hän oli kohdannut
Elfriden rautatieasemalla ja kuinka heidän täytyi lähteä Lontooseen,
elleivät mielineet toimituksen siirtyvän tuonnemmaksi. Koko iltapuolen
kestävä pitkä matka, Elfriden arkuus ja hänen mielialansa vaihtuminen,
tilanteen kärjistyminen Lontooseen saavuttua, juoksu toisella
puolella olevalle asemasillalle ja välitön takaisinlähtö Elfriden
nimenomaisen toivomuksen mukaan, koko yön kestävä matkustus, heidän
pelokas päivännousun odottelunsa, saapumisensa St. Launceen — kaikki
tuo esitettiin seikkaperäisesti. Stephen kertoi vielä, kuinka eräs
Jethway-niminen maalaisnainen oli ainoa henkilö, joka oli heidät
tuntenut, ja kuinka tuo kamalasti pelotti Elfrideä. Hän kertoi, kuinka
oli odottanut vainiolla soimailevan sydänkäpysen lähtiessä hakemaan
ratsuansa ja kuinka hän suuteli häntä kaikkein viimeisimmän kerran
peninkulman päässä kaupungista, Endelstowiin johtavalla tiellä.

Nuo seikat Stephen kertoi tahallisesti. Hän uskoi niin menetellen sana
sanalta todistavansa, kuinka järjellinen oli hänen Elfrideen kohdistuva
vaatimuksensa.

»Kirottu olkoon hän! Kirottu se nainen! Tuo onneton kirje meidät
erotti! Hyvä Jumala!»

Knight oli jälleen alkanut astella huoneessa edestakaisin ja lausui nuo
sanat huoneen toisessa päässä.

»Mitä sanot?» kysyi Stephen kääntyen häneen päin.

»Sanoin? Sanoinko mitään? Minä tässä vain, ajattelin kertomustasi
ja sitä eriskummallista seikkaa, että minä mielistyin jälkeenpäin
samaan naiseen. Ja että minä nyt — olen hänet melkein unohtanut ja
ettei kumpikaan meistä nyt hänestä välitä, ajattelemmehan häntä vain
ystävänä, eikö totta?»

Knight viipyi yhä huoneen toisessa päässä, osittain varjossa.

»Epäilemättä», virkkoi Stephen salaa riemuiten, sillä Knightin käytös
oli tosiaankin hänet pettänyt.

Pettävänä tekijänä ei kumminkaan ollut niinkään Knightin teeskentelyn
totuudenmukaisuus kuin se vakuuttava voima, joka sisältyi siihen
tosiasiaan, ettei Knight ollut häntä koskaan ennen millään tavalla
pettänyt. Se otaksuma, että hänen kumppaninsa oli lakannut Elfrideä
rakastamasta, kevensi niinmuodoin sanomattomasti sitä painoa, joka oli
kallistanut vaakakupin hänen vahingoksensa.

»Jos otaksumme, että Elfride olisi voinut rakastaa myöhemmin jotakin
toista henkilöä», virkkoi Knight yhä edelleen verhoten sanansa
huolettoman kritiikin vaippaan, »niin kertomasi kokemukset eivät
suinkaan olleet häntä huonontaneet.»

»Huonontaneet? Kuinkapa ne olisivat häntä huonontaneet?»

»Oletko milloinkaan pitänyt hänen menettelyänsä hurjana ja
ajattelemattomana tekona?»

»En milloinkaan», vastasi Stephen. »Minähän hänet siihen suostuttelin.
Hän ei huomannut siinä mitään arveluttavaa, ennenkuin päätti kääntyä
takaisin, yhtä vähän kuin minäkään. Eikä siinä mitään arveluttavaa
ollutkaan; korkeintaan sopii puhua varomattomuudesta.»

»Niinpiankuin hän ajatteli sen olevan väärin, hän ei halunnut lähteä
kauemmaksi?»

»Niin oli laita. Minä olin itse vastikään johtunut samaa ajattelemaan.»

»Pahantahtoiset henkilöt olisivat voineet tulkita väärin sellaista
lapsellista karkaamista, eikö totta?»

»Olisivatpa kylläkin, mutta minä en ole milloinkaan sellaista kuullut.
Kaikkien asiaan liittyvien seikkojen tuntija olisi välttämättä vain
hymyillyt. Vaikka koko maailma olisi sen tietänyt, Elfride olisi
sittenkin ollut ainoa henkilö, joka piti menettelyänsä syntinä. Hän,
lapsi rukka, tahtoi välttämättä niin ajatella ja oli ylenmäärin
peloissaan.»

»Kuulehan, Stephen, rakastatko häntä vieläkin?»

»Minä pidän hänestä, epäilemättä, ja tulen aina pitämään», vastasi
Stephen vältellen ja käyttäen rakkauden sanelemaa oveluutta. »Mutta
on kulunut niin pitkä aika siitä, kun hänet näin, että voi tuskin
edellyttää minun häntä rakastavan. Rakastatko sinä häntä yhä vielä?»

»Kuinka vastaisin tuntematta häpeää? Millaisia häilyväisiä olentoja
olemmekaan me miehet, Stephen! Miehet kenties rakastavat kiihkeämmin
vähän aikaa, mutta naiset rakastavat kauemmin. Minä olen rakastanut
häntä — tavallani, tiedäthän sen.»

»Niin, minä ymmärrän. Minä olen rakastanut häntä minäkin omalla
tavallani. Minä rakastin häntä tosiaankin eräänä aikana; mutta
matkustaminen taipuu hälventämään varhaisempia kiintymyksiä.»

»Epäilemättä — niin on laita.»

Tämän keskustelun merkillisimpänä ominaisuutena oli se seikka, että
vaikka kumpikin keskustelija aluksi erinäisten pienten merkkien nojalla
epäili kytevän valtatunteen heränneen eloon toisessa, kumpikaan ei
tahtonut ottaa oivaltaakseen, että ystävä saattoi nyt puhua yhtä
petollisesti kuin hän itse.

»Stephen», virkkoi Knight, »kun asiat nyt ovat välillämme selvät,
luulen olevan parasta, että lähden. Ethän pane pahaksesi, vaikka
riennän tästä omiin suojiini?»

»Jäänethän illalliselle? Minkätähden et tullut päivällisaterialle?»

»Sinun pitää tosiaankin suoda minulle anteeksi tämä kerta.»

»Tulethan ainakin huomenna aamiaiselle?»

»Minulla ei taida olla paljoakaan aikaa liikenemään.»

»Varhaiselle aamiaiselle, joka ei muita suunnitelmiasi mitenkään
häiritse?»

»Minä tulen», sanoi Knight, niin alttiisti kuin suinkin oli
mahdollista, kun ei ollenkaan tehnyt mieli. »Niin, minä tulen varhain,
vaikkapa jo kahdeksan aikaan; se käynee päinsä, kun olemme saman katon
alla.»

»Milloin hyväksi näet. Sanotaan siis kahdeksan aikaan.»

Knight lähti. Naamioituminen, tunteittensa salaaminen, kuten viimeisen
surkean keskustelun aikana, oli sellainen piina, ettei hän voinut sitä
enää sietää. Ensi kerran elämässään Knight oli niin yksinomaisesti
esittänyt vierasta osaa. Ja hänen siten pettämänsä mies oli Stephen,
joka oli nuoruudestaan saakka kunnioittaen pitänyt häntä ehdottomimman
vilpittömyyden esikuvana.

Knight meni makuulle ja salli kiihtymyksensä kuumeen raivota
rajattomasti. Stephen — vain hän oli hänen kilpakosijansa — vain
Stephen! Siinä oli mielettömyyden huippu, jonka Knight onnettomana
ja omantunnontuskia potevana välttämättä havaitsi. Stephen oli
häneen verrattuna pelkkä poikanen. Syvän murheen aiheuttajana oli
se seikka, että nimenomaan Elfriden viattomuus — hänen pitäessään
pientä virhettänsä ylen ankarana — oli johtanut hänet, Knightin,
kohtalokkaasti harhaan. Jos Elfride olisi vähänkin tyynemmin
vakuuttanut, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa, niin mrs Jethwayn
myrkylliset vihjailut olisivat olleet tehottomat. Minkätähden hän ei
ollut yllyttänyt pientä tottelevaista tyttöänsä kertomaan enemmän?
Jos hän olisi siinä asiassa menetellyt yhtä käskevästi kuin kaikissa
muissa, niin kaikki olisi voinut selvitä. Hänen sydämeensä koski
kipeästi, kun hän muisti, kuinka sävyisästi Elfride oli sietänyt hänen
vitsovat puheensa lausumatta hänelle vastaukseksi yhtäkään moitteen
sanaa ja vain vakuuttaen hänelle rajatonta rakkauttansa.

Knight siunasi Elfriden sävyisyyttä ja unohti hänen vikansa. Hän
kuvaili eloisasti mieleensä kauniit kesäiset kohtaukset. Hän näki
hänet jälleen sellaisena kuin ensi kerran kohdattaessa: arastelevana,
mutta vasten tahtoansakin ajatuksiansa ilmaisevana, koska tahtoi
innokkaasti asioita selittää. Kuinka hän olikaan ulkosalla odottanut
toista tulevaksi osoittamatta naisen tavanomaista teeskentelyä tai
välinpitämättömyyttä! Kuinka ylpeä hän olikaan ollut, kun heidät
oli nähty yhdessä kävelemässä, ja kuinka ilmeisenä olikaan hänen
silmissänsä ollut luettavana se ajatus, että hän, Knight, oli maailman
suurin nero!

Hän teki päätöksensä, ja senjälkeen ei nukkumisesta voinut olla
puhettakaan. Hän nousi ja pukeutui ja istuutui odottelemaan
päivänkoittoa.

Stephenkin oli sinä yönä levoton. Ei senvuoksi, että hänen oli jälleen
sopeuduttava englantilaiseen ympäristöönsä, ei myöskään siitä syystä,
että hän tulisi pian kohtaamaan vanhempansa ja asettumaan vähäksi
aikaa maaseudun elämään. Hän eli haaveissa, joiden rinnalla Bombayn
tavaratalot ja Punahin tasangot ja linnoitukset olivat pelkkää varjon
varjoa. Hänen haavelmansa perustui tähän ainoaan tosiasiahituseen:
Elfride ja Knight olivat eronneet, ja heidän kihlauksensa oli rauennut
olemattomiin. Rikkoutumisen oli täytynyt tapahtua pian senjälkeen,
kun Stephen oli havainnut heidän liittonsa, ja Stephen ajatteli, että
syynä voi hyvinkin olla Elfriden harhailevan kiintymyksen kohdistuminen
jälleen häneen.

Stephenin ajatukset olivat tässä kohden rakastajan eivätkä
tyynesti arvioivan, puolueettoman tarkastelijan. Hänen luontainen
herkkämielisyytensä rakensi toivon toisensa varaan, kunnes hän oli
melkein varma siitä, että Knight oli jotenkin huomannut Elfriden
mielessä hänelle, Stephenille, kytevän hellyyden ja että tuo seikka oli
aiheuttanut välienrikkoutumisen.

Vastustamattomat virikkeet yllyttivät lähtemään Elfriden luo. Joka
tapauksessa hän päätti kiiruhtaa St. Launcesta Castle Botereliin ja
haamun lailla liikkua heidän entisissä olopaikoissansa salaa hänestä
tiedustellen. Siten hän ajatteli voivansa viehättävällä tavalla viettää
ne muutamat tunnit, jotka hänellä olisi käytettävinään ylihuomenna,
kotiin saavuttuansa.

Hän oli nyt rikkaampi mies kuin ennen ja riippumaton, ja hänen
saavuttamansa määrätty asema teki tyhjiksi vanhat paikalliset
luokittelut. Hänestä oli tullut kuuluisa, jopa _sanguine clarus_,
mikäli sai luottaa St. Launceen hyvinarvoisan pormestarin käyttelemiin
lauseparsiin.




XXXIX


Ystävät-kilpakosijat olivat yhdessä aamiaisella seuraavana päivänä.
Siitä asiasta, jota edellisenä iltana oli ylen liukkaasti ja
vilpillisesti käsitelty, ei kumpikaan virkkanut nyt sanaakaan.
Stephenia askarrutti suurimman osan aikaa se toivomus, ettei hänen
tarvitsisi jäädä kaupunkiin kokonaiseksi päiväksi.

»Minä aion lähteä St. Launceen vasta huomenna, kuten tiedät», sanoi hän
Knightille aterian päätyttyä. »Mitä sinä aiot tänään toimittaa?»

»Minulla on sopimus eräästä kohtaamisesta vähän ennen kymmentä»,
virkkoi Knight harkiten, »ja sitten minun täytyy käydä tapaamassa
muutamia henkilöitä.»

»Minä käyn luonasi tänä iltana», sanoi Stephen.

»Tee se. Voithan tulla päivällisellekin kanssani, kunhan tapaamme
toisemme. Voi sattua, etten jää yöksi Lontooseen; minä en tosiaankaan
tiedä, mihin tästä liikun. Joka tapauksessa on ensimmäisenä tehtävänäni
siirtää matkatavarani täältä Bede’s Inniin. Näkemiin asti! Minä
kirjoitan, ellemme voi toisiamme tavata.»

Kello oli nyt neljännestä vailla yhdeksän. Knightin mentyä Stepheniä
alkoi sitäkin enemmän ahdistaa se seikka, että kuluisi vielä hidas,
pitkä päivä, ennenkuin hän pääsisi lähtemään niille tienoille, missä
kenties vielä eli hellä ajatus hänen varallensa. Yhtäkkiä hänen
mieleensä johtui, ettei paljoakaan haitannut, vaikka hän siirsi
tuonnemmaksi sen sopimuksenteon, jonka vuoksi hän kaupungissa oleskeli.

Tuo ajatus oli tuskin ehtinyt syntyä, kun hän jo ryhtyi sitä
toteuttamaan. Katsoessaan kelloansa hän havaitsi, että oli
neljäkymmentä minuuttia kysymyksessäolevan junan lähtöön, joten hänelle
jäi neljännestunti asemallelähdön valmisteluja varten.

Hän kirjoitti nopeasti pari kirjelippua — toinen niistä siirsi
tuonnemmaksi liikeasian, toinen pyysi Knightiltä anteeksi, ettei
Stephen voinut tulla illalla häntä tapaamaan — maksoi laskunsa, jätti
suuremmat matkalaukkunsa tavarajunalla myöhemmin kuljetettaviksi,
hyppäsi pika-ajurin rattaille ja ajoi asemalle.

Pian senjälkeen hän jo oli junanvaunussa.

Junailija viivytti hieman vihellystänsä päästääkseen viereiseen
osastoon miehen, jonka Smith oli nähnyt vilahdukselta hänen viime
hetkessä juostessaan poikki asemasillan.

Smith painui paikalleen ankaran hämmästyksen valtaamana. Mies muistutti
Knightiä — oli merkillisesti hänen näköisensä. Oliko se mahdollista?
Tänne ehtiäkseen hänen oli täytynyt tuulen nopeudella kiitää
huoneistoonsa ja tuskin vaunuista astuttuaan jälleen ajaa pois. Mutta
eihän se ollut mahdollista; se ei ollut hänen tapaistansa.

Alkumatkan aikana Smith mietti erinäisiä asioita, kunnes hänen päätänsä
alkoi pakottaa. Eräs seikka koski hänen lähimpiä toimiansa. Hän saapui
päivää aikaisemmin kuin oli vanhemmilleen lähettämässään kirjeessä
ilmoittanut, ja hän oli aikaisemmin järjestänyt asian siten, että he
kohtaisivat hänet Plymouthissa. Tämä suunnitelma olikin arvoisalle
pariskunnalle erinomaisen mieluinen. Kerran aikaisemmin oli ollut
samanlainen sopimus, jonka hän sitten oli tehnyt mitättömäksi, kun
oli saapunut jo aikaisemmin. Tällä kertaa hän päätti lähteä Castle
Botereliin, kuljeskella tutussa seudussa illalla ja aamulla, asioita
tiedustellen, ja palata sitten Plymouthiin kohdatakseen siellä
vanhempansa sopimuksen mukaisesti. Sellainen järjestys ei tulisi
rikkomaan heidän hellimäänsä suunnitelmaa, mutta auttaisi toisaalta
häntä itseänsä kärsimättömyydestä vapautumaan.

Chippenhamissa pysähdyttiin vähäksi aikaa ja vaihdettiin joitakin
vaunuja.

Stephen katsahti ulos. Samassa pisti viereisestä ikkunasta esiin erään
toisen miehen pää. He katsahtivat toisiinsa.

Knight ja Stephen olivat siinä vastakkain.

»Sinäkö täällä!» virkkoi nuorempi mies.

»Niin. Ja näytätpä olevan sinäkin», vastasi Knight oudosti.

»Epäilemättä.»

Tuo hetki ilmaisi erittäin selvästi rakkauden itsekkyyttä ja
mustasukkaisuuden säälimättömyyttä. Kumpikin mies katseli ystäväänsä
niinkuin ei ollut milloinkaan ennen häntä katsellut. Kumpaakin häiritsi
ja kiusasi toisen läsnäolo.

»Minä luulin sinun sanoneen, että tulet vasta huomenna», huomautti
Knight.

»Niin sanoinkin. Mutta jälkeenpäin päätin lähteä jo tänään. Oliko tämä
matka se sopimus, josta puhuit?»

»Ei. Minäkin päätin jälkeenpäin toisin. Minä kirjoitin sinulle
selittäen, etten voinutkaan tavata sinua tänä iltana, kuten olimme
sopineet.»

»Samoin minä sinulle.»

»Sinä et näytä terveeltä; huomasin sen jo tänä aamuna.»

»Päätäni kivistää. Sinä olet tänään tavallista kalpeampi.»

»Minunkin päätäni on kivistänyt. Meidän pitänee odottaa tässä muutamia
minuutteja.»

He astelivat edestakaisin asemasillalla, kumpikin tuntien toisen
läsnäolon yhä rasittavammaksi. He saapuivat sillan päähän ja
pysähtyivät, tietämättä mitä sanoa Stephenin tyhjä katse kiintyi
eräiden asemamiesten puuhiin.

He olivat irroittamassa junan loppupäästä erästä mustaa ja
omituisennäköistä vaunua siirtääkseen sen edessä olevan vaunun
sivuraiteelle. Kun tuo oli tehty, palasivat kumppanit oman vaununsa
viereen.

»Etkö tule tänne?» kysyi Knight verrattain kylmäkiskoisesti.

»Minulla on peite ja matkalaukku ja sateenvarjo mukanani; on hieman
hankalaa ryhtyä nyt muuttamaan», virkkoi Stephen vastahakoisesti. »Etkö
sinä voi tulla tänne?»

»Minulla on myöskin kimpsuni. Ei maksane vaivaa ruveta niitä
siirtämään. Näemmehän toisemme kumminkin, eikö totta?»

»Epäilemättä.»

Kumpikin lähti omaan osastoonsa. Lähtöhetkenä eräs virkailija
asemasillalla kohotti kätensä ja pysähdytti junan.

Stephen katsoi ulos saadakseen selville, mikä oli syynä.

Eräs virkailijoista huusi toiselle: »Tuo vaunu on liitettävä jälleen
junaan. Ettekö näe, että se kuuluu päälinjalle? Pitäkää kiirettä!
Millaisia mielettömiä maailmassa onkaan!»

»Kirottu kiusa näistä pysähdyksistä!» huudahti Knight kärsimättömästi,
osastonsa ikkunasta kurkistaen. »Mitä ne nyt siellä?»

»Näyttävät epähuomiossa irroittaneen junasta sen omituisen vaunun,
jonka näimme», vastasi Stephen.

Hän katseli nyt, kuinka vaunu jälleen liitettiin junaan. Vaunu, jonka
hän nyt muisti nähneensä jo Paddingtonissa ennen lähtöä, oli pikemmin
juhlallinen kuin synkeä. Se näytti olevan ihan uusi ja nykyaikainen, ja
sen vaikuttava ulkomuoto herätti muidenkin henkilöiden huomiota. Hän
näki, kuinka kaksi miestä työnsi sitä hitaasti eteenpäin; se näytti
lähenevän hitaasti ja murheellisesti; sitten tuntui pieni sysäys, vaunu
kiinnitettiin, ja niin lähdettiin eteenpäin.

Stephen istui koko iltapäivän miettien Knightin odottamattoman lähdön
syitä. Oliko hän ehkä matkalla Castle Botereliin. Jos niin oli laita,
niin hänellä voi olla yksi ainoa tarkoitus: käydä Elfrideä tapaamassa.
Ja millainen ajatus se olikaan!

Plymouthissa Smith nautti jotakin virkistyksekseen ja siirtyi sitten
sille taholle, mistä junat lähtivät Cameltoniin, Castle Boterelin ja
Endelstowin läheisyydessä sijaitsevalle uudelle asemalle.

Knight oli jo siellä.

Stephen pysähtyi hänen viereensä sanaakaan virkkamatta. Samassa sukelsi
kaksi miestä esiin odottavan junan pyörien välistä.

»Eihän tuo vaunu paljoa paina», virkkoi toinen ilkeään sävyyn. »Se on
kevyt kuin turhuus; tyhjyyttä täynnä.»

»Jos ei siinä olekaan paljon painoa, niin on sentään koko joukko
merkitystä», vastasi toinen mies, puheeltaan ja käytökseltään
kirkkaampi.

Smith havaitsi, että heidän junaansa oli liitetty se tumma ja
juhlallinen vaunu, joka oli heitä seurannut koko matkan Lontoosta
lähtien.

»Sinä kaiketi matkustat eteenpäin?» virkkoi Knight kääntyen Stephenin
puoleen välinpitämättömästi silmäiltyään samaa esinettä.

»Niin.»

»Voimmehan yhtä hyvin matkustaa lopun matkaa yhdessä, eikö totta?»

»Tietysti.» He astuivat samasta ovesta.

Ilta läheni nopeasti. Sattui olemaan Valentinin päivän aatto — nuorille
rakastajille merkillinen — ja aurinko paistoi tumman pilvenlongan
alitse valaen maiseman korkeampiin kohtiin kullankeltaista hohdetta.
Junan eräässä käänteessä vaihtaessa suuntaa samat säteet tulvahtivat
sisään ikkunasta pakottaen Knightin avaamaan puolittain umpeutuneet
silmänsä.

»Sinä arvatenkin jäät St. Launceen?» lausui hän hiljaa.

»En», vastasi Stephen. »Minua odotetaan vasta huomenna.» Knight oli
vaiti.

»Entä sinä — lähdetkö sinä Endelstowiin?» kysyi nuorempi mies terävästi.

»Koska sitä kysyt, niin minä voin vastata ainoastaan myöntävästi,
Stephen», jatkoi Knight hitaasti ja päättävämmin kuin koko päivänä.
»Minä menen Endelstowiin näkemään, onko Elfride Swancourt vielä vapaa;
ja jos on niin laita, niin pyydän häntä vaimokseni.»

»Samoin minä», virkkoi Stephen Smith.

»Luulen, että vaivaudut suotta», lausui Knight päättävästi.

»On luonnollista, että niin luulet.» Stephenin äänessä oli ankarampi
katkeruuden sävy. »Olisit voinut sanoa paremmin sitä toivovasi», lisäsi
hän.

»Sitä en olisi voinut tehdä. Lausuin vain mielipiteeni. Elfride
Swancourt on kenties sinua kerran rakastanut, epäilemättä, mutta
se tapahtui hänen ollessaan niin nuori, että hän tuskin tunsi omaa
mieltänsä.»

»Kiitos vain», virkkoi Stephen lyhyesti. »Hän tunsi mielensä yhtä
hyvin kuin minä. Me olemme yhdenikäiset. Ellet sinä olisi tullut meitä
erottamaan —»

»Älä sano niin, Stephen — älä sano niin! Kuinka voitkaan väittää, että
minä olen teidät erottanut? Ole oikeamielinen!»

»Hän oli minun ennenkuin sinun, sinä tiedät sen!» virkkoi hänen
ystävänsä. »Ja katkeralta tuntui havaita, että hän oli sinun ja
että kaikki olisi voinut kääntyä hyväksi, ellei sinua olisi ollut.»
Stephen puhui pakahtuvin sydämin ja katseli ulos ikkunasta salatakseen
mielenliikutusta, joka ilmeni hänen kasvoissaan.

»On mieletöntä», sanoi Knight, »että katselet asiaa tuossa valossa.
Mitä sanon, sanon sinun hyvääsi silmällä pitäen. Sinä et tietenkään
mielelläsi suostu asiaan sellaisena kuin se todellisuudessa on: että
hänen kiintymyksensä sinuun oli vain tytön ensimmäinen mieltymys, jolla
ei ole juuria eikä elinvoimaa.»

»Se ei ole totta!» virkkoi Stephen kiihkeästi. »Sinä minut syrjäytit.
Ja nyt sinä jälleen aiot työntyä meitä erottamaan ja koetat riistää
minulta mahdollisuuden! Minun oikeuteni! Menettelet kovin epäjalosti
yrittäessäsi jälleen hänet minulta viedä! Kun olit hänet voittanut,
niin minä en asiaan kajonnut. Nyt voisitte te, mr Knight, menetellä
samoin!»

»Älä minua teitittele; maailmassahan olemme kumpainenkin.»

»Ensimmäinen rakkaus on syvin ja se oli minun.»

»Kuka sinulle sen on sanonut?» kysyi Knight kopeasti.

»Hänen ensimmäinen rakkautensa kuului minulle. Ja minun tähteni hän
sinusta erosi. Sen arvaan liiankin hyvin.»

»Niin teki. Ja jos minä ottaisin selittääkseni, millä tavalla se
vaikutti meidän eroamiseemme, tulisit varmasti vakuutetuksi siitä,
että teet aivan väärin käyttäytyessäsi nyt tungettelevasti — että
vaivaudut suotta, kuten jo sanoin. Minä en huoli asiaa selittää, koska
yksityiskohdat ovat kiusallisia. Mutta ellet tahdo minua kuulla, niin
tee tahtosi. Minua se ei liikuta, poikaseni.»

»Sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta näytellä herran osaa. Vain siitä
syystä, että minä poikasena pidin sinua mestarinani ja sinä minua
hieman autoit — josta hyvästä minä olin sinulle kiitollinen ja pidin
sinusta — sinä nyt esiinnyt liian vaateliaasti ja astut minun edelleni.
On julmaa — on väärin — että minua niin loukkaat!»

Tuo näytti kovin koskevan Knightiin. »Kuulehan, Stephen, nuo sanat
ovat liian väärät ja arvottomat kenenkään lausuttaviksi, ja ne ovat
arvottomat sinun sanoiksesi. Sinä tiedät minua loukkaavasi. Jos olet
joskus hieman hyötynyt minun opetuksestani, niin olen vain iloinen sen
kuullessani. Sinä tiedät, että olen sitä antanut mielihyvin, ja tiedät,
etten ole milloinkaan ajatellut senvuoksi pitää sinua velallisenani.»

Tuo vetosi Stephenin luontaiseen hyväsävyisyyteen, ja hän virkkoi
hämmentynein äänin: »Niin, niinpä kyllä. Minä menettelin siinä kohden
väärin — myönnän sen.»

»Tämä on luullakseni St. Launcen asema. Astutko junasta?»

Knightin palatessa varsinaiseen asiaan Stephen jälleen tointui.
»En, minähän jo sanoin sinulle lähteväni Endelstowiin», vastasi hän
päättävästi.

Knightin piirteet näyttivät turtuneilta, ja hän ei virkkanut enää
mitään. Juna vieri eteenpäin, ja Stephen painui nurkkaansa sulkien
silmänsä. Illan keltavärit olivat muuttuneet ruskeiksi, hämärän
varjot tihentyivät, ja toisinaan syöksyi ikkunasta sisään pölypilvi
— koillisesta puhaltavan kylmän viiman kiidättämänä. Aikaisemmin
kultautuneet, mutta nyt himmeät kukkulat alkoivat menettää päiväisen
pyöreytensä ja piirtyä sakaraisina taivasta vasten.

Pitkän vaitiolon jälkeen Stephen säpsähti hereille, ja kesti vähän
aikaa, ennenkuin hän kunnolla tointui.

»Aivan kuin todellisuudessa!» huudahti hän pyyhkäisten kädellään
silmiänsä.

»Mistä on kysymys?» tiedusteli Knight.

»Unesta. Vaivuin uneen muutamaksi minuutiksi, ja näin unen — eloisemman
kuin milloinkaan ennen.»

Hän silmäili väsyneesti pimenevää maisemaa. He olivat nyt
Cameltoniin saapumassa. Illan varjon takana näkyivät syttyvän lyhdyt
— ne välkähtivät esiin toinen toisensa jälkeen ja häilähtelivät
puuskapäisessä tuulessa.

»Millaista unta näit?» kysyi Knight.

»Enpä mitään kertomisen arvoista. Se oli jonkinlainen painajainen. Unet
eivät milloinkaan mitään merkitse.»

»Tuskinpa merkitsee mitään sinunkaan unesi.»

»Tietenkään ei. Mutta jos haluat kuulla, niin kerron sinulle, mitä
unessani ylen selvästi näin. Oli kirkkaista kirkkain aamuhetki itäisen
Endelstowin kirkossa, ja me, sinä ja minä, seisoimme kastemaljan luona.
Kaukana kuorissa seisoi lordi Luxellian yksinään, kylmäkiskoisena
ja aivan toisenlaisena kuin tavallisesti; mutta minä tiesin, että
henkilö oli juuri hän. Alttarinkaiteen luona seisoi omituinen
pappismies, kädessään avattu kirja. Hän loi katseensa ylös ja kysyi
lordi Luxellianilta: 'Missä on morsian?’ Lordi Luxellian sanoi: ’Ei
ole morsianta.’ Samassa astui joku sisään ovesta, ja minä tiesin hänen
olevan lady Luxellian-vainajan. Lordi kääntyi ja sanoi hänelle: 'Minä
luulin sinun olevan alhaalla hautaholvissa, mutta olenhan voinut
vain uneksiakin. Tulehan.’ Lady astui likemmäksi. Ja kun hän kulki
valitsemme, hänestä uhosi minuun sellainen kylmyys, että huudahdin:
'Minusta on henki lähtenyt!’ Samassa minä heräsin. Mutta nythän olemme
Cameltonissa.»

Juna vieri hitaasti kohti asemaa.

»Mitä aiot tehdä?» kysyi Knight. »Aiotko tosiaankin käydä Swancourtien
luona?»

»En suinkaan. Minä tiedustelen asioita aluksi. Sinä luullakseni lähdet
suoraa päätä Endelstowiin?»

»Tuskin voin sitä tehdä tähän aikaan päivästä. Et nähtävästi ota
huomioon, että perhe — joka tapauksessa hänen isänsä — kantaa kaunaa
minulle samoinkuin sinullekin.»

»Sitä en ole tietänyt.»

»Ja etten minä voi syöksyä taloon vanhana tuttavana paremmin kuin
sinäkään. Etäisen sukulaisen erioikeudet minulla luonnollisesti on,
olivatpa ne millaiset tahansa.»

Knight laski ikkunan alas ja katsoi eteenpäin. »Asemalla näkyy olevan
paljon väkeä», sanoi hän. »Näyttävät kaikki odottavan meitä.»

Junan pysähtyessä voivat puolittain vieraantuneet ystävykset
lyhtyjen valossa erottaa joutilaan joukon, jonka keskellä oli ryhmä
mustapukuisia miehiä. Asemasillan vierellä oli sivuportti auki, ja sen
ulkopuolella seisoivat tummat ajoneuvot, joiden laatua he eivät aluksi
saaneet selville. Sitten Knight näki sen yläosan kuvastavan taivasta
vasten seetrimäisiä sakaroita ja tunsi vaunut kohta ruumisvaunuiksi.
Vaunujen ovilla ei ollut montakaan henkeä ottamassa vastaan matkustajia
— useimmat olivat kerääntyneet junan toiseen päähän. Knight ja Stephen
astuivat alas ja kääntyivät hekin aluksi samaan suuntaan.

Kävi ilmi, että se synkkä vaunu, joka oli seurannut heitä koko päivän
Lontoosta lähtien, oli kulkenut kohti samaa päämäärää kuin he. Se oli
siirretty avoimen portin kohdalle. Katselijat peräytyivät muodostaen
selvän kujanteen veräjältä vaunun luo, johon mustapukuiset miehet
astuivat.

»Ne ovat luullakseni työmiehiä», sanoi Stephen. »Kummallista; mutta
minä tunnen kolme niistä Endelstowin miehiksi. Sangen merkillistä.»

Sitten miehet alkoivat tulla ulos, kaksi vierekkäin, ja lyhdyn valossa
voi nähdä heidän kantavan välissään vaaleata, kirkkaaksi kiilloitettua
ruumiskirstua, jossa ei näkynyt yhtäkään naulaa. Kahdeksan miestä
kohotti taakan hartioillensa, ja niin he hitaasti kantoivat sen
veräjälle.

Knight ja Stephen lähtivät ulkopuolelle ja tulivat lähelle saattoa sen
alkaessa liikkua. Eräät saattoon kuuluvat vaunut kääntyivät lyhdyn
alla. Valo sattui Endelstowin kirkkoherran mr Swancourtin kasvoihin.
Hän näytti monia vuosia vanhemmalta kuin heidän viimeksi kohdatessaan
toisensa. Knight ja Stephen vetäytyivät vaistomaisesti takaisin.

Knight puhutteli erästä lähelläseisovaa henkilöä. »Mitä on mr
Swancourtilla näiden hautajaisten kanssa tekemistä?»

»Hän on ladyn isä», vastasi puhuteltu.

»Minkä ladyn isä?» kysyi Knight niin kumein äänin, että mies ihmeissään
katsahti häneen.

»Kirstussa lepäävän ladyn isä. Lady, nähkääs, on kuollut Lontoossa, ja
hänet on tuotu tänne tällä junalla. Hänet viedään kotiin tänä iltana ja
haudataan huomenna.»

Knight tuijotteli tyhjin katsein siihen kohtaan, missä ruumisvaunut
olivat olleet, ikäänkuin olisi nähnyt ne tai jonkun henkilön siinä.
Sitten hän kääntyi ja näki Stephenin kumaraisena kuin vanhan miehen.
Hän tarttui nuoren ystävänsä käsivarteen ja kuljetti hänet pois lyhdyn
valokehästä.




XL


Puoli tuntia on kulunut. Kaksi onnetonta miestä on kulkemassa pimeätä
tietä Cameltonista Endelstowiin.

»Onko hän surrut niin, että hänen sydämensä on särkynyt?» virkkoi
Henry Knight. »Onko mahdollista, että minä olen hänet surmannut? Minä
kohtelin häntä säälimättömästi, Stephen, ja hän on kuollut! Eikö Jumala
voi minua ollenkaan armahtaa!»

»Kuinka olisitkaan surmannut häntä enemmän kuin minä?»

»Minä lähdin hänen luotansa — melkein karkasin — enkä sanonut hänelle,
etten tule enää takaisin; ja tuon viimeisen kohtaamisemme aikana minä
en edes suudellut häntä, vaan jätin hänet armottomasti. Minä olen ollut
mieletön — mieletön! Kunpa voisi kaikkein nöyryyttävin tunnustus,
lähimmäisteni kuullen esitetty, edes jossakin määrin korvata armaalleni
sitä kauheata julmuutta, jota minä olen hänelle osoittanut!»

»Armaallesi!» huudahti Stephen, äänessä jonkinlainen naurun vivahdus.
»Ken hyvänsä voi niin sanoa, ken hyvänsä. Minä tiedän, että hän
oli minun armaani ennenkuin sinun ja että hän oli minun jälleen
jälkeenpäin. Minulla, jos kenelläkään, on oikeus nimittää häntä
omakseni.»

»Sinä puhut niinkuin se, joka vaeltaa pimeydessä, kuten itse asiassa
vaellatkin. Tekikö hän milloinkaan mitään sinun tähtesi? Uskalsiko hän
esimerkiksi maineensa vaaralle alttiiksi sinun tähtesi?»

»Uskalsi kyllä», virkkoi Stephen painokkaasti.

»Ei ehdottomasti. Elikö hän milloinkaan sinua varten — osoittiko hän,
ettei voinut elää ilman sinua — nauroiko ja itkikö hän sinua varten?»

»Sen hän teki.»

»Ei milloinkaan! Uskalsiko hän milloinkaan henkeänsä sinun tähtesi —
ei! Minun armaani teki sen minun tähteni.»

»Se oli silloin pelkkää hyväntahtoisuutta. Milloin hän uskalsi henkensä
sinun tähtesi?»

»Pelastaessaan minut tuolta rantakalliolta. Lapsi rukka oli minun
kanssani katselemassa höyryalus Puffinin tuloa, ja minä luiskahdin
alas. Hädin tuskin siitä pelastuimme. Kunpa olisimme silloin kuolleet!»

»Maltahan», virkkoi Stephen kostein silmin. »Hän lähti rantakalliolle
nähdäkseen minun saapuvan kotiin; hän oli sen luvannut. Jo kuukausia
aikaisemmin hän oli sen minulle luvannut. Olisiko hän sinne lähtenyt,
ellei hän olisi minusta ollenkaan välittänyt?»

»Sinä kaiketi ajattelet, että Elfride on kuollut sinun tähtesi», sanoi
Knight synkän purevasti, mutta samalla hervottomasti.

»Olipa miten tahansa. Jos tulemme huomaamaan — että hän on kuollut
sinun tähtesi, niin minä en virka enää mitään.»

»Ja jos käy ilmi, että hän on kuollut sinun tähtesi, niin minä en virka
mitään.»

»Olkoon niin.»

Ne synkät pilvet, joihin aurinko oli uponnut, olivat alkaneet valaa yhä
enemmän sadetta.

»Voinemmeko odottaa täällä jossakin, kunnes sade on ohi?» kysyi Stephen.

»Kuten haluat. Mutta ei maksane vaivaa. Me otamme selkoa asian
yksityiskohdista ja palaamme takaisin. Älä salli kenenkään tietää,
keitä olemme. Minä en nyt paljoa merkitse.»

He olivat saapuneet tienhaaraan — toinen haara johti läntiseen kylään,
toinen itäiseen. Ehdittyään vähän matkaa kauemmaksi he huomasivat,
etteivät ruumisvaunut olleet kovinkaan paljoa heitä edempänä.

»Luulen niiden kääntyneen Itä-Endelstowiin. Voitko ne nähdä?»

»En. Olet varmaan erehtynyt.»

Knight ja Stephen saapuivat kylään. Tiellä lepäsi poikittain kirkas
valojuova, joka tulvi siihen pajan puoliavoimesta ovesta. Pajasta
kuului palkeiden puhallus ja vasaran kalke. Sade oli kiihtynyt, joten
he konemaisesti kääntyivät hakemaan suojaa tuosta lämpimästä ja
mieluisasta paikasta.

Aivan heidän kintereillään saapui eräs mies ilman päällysnuttua ja
sateenvarjoa. Hänellä oli käärö kainalossaan.

»Tulipa sateinen ilta», sanoi hän kulkiessaan ohi. Knight ja Stephen
seisoivat kauempana, mutta mies meni ahjon luo.

Seppä lakkasi takomasta ja alkoi jutella tulijan kanssa.

Mies nosti litteän käärönsä tulta vasten nähdäkseen oliko se sateessa
kastunut. Sitten hän asetti sen kulman ahjon reunalle, piteli
sitä toisella kädellä ja pyyhki toisessa kädessä pitelemällänsä
taskuliinalla kasvojansa.

»Taidattepa tietää, mitä minulla tässä on?» virkkoi hän sepälle.

»En, en tiedä», vastasi seppä lakaten jälleen palkeiden tankoa
liikuttamasta.

»Koska sade ei ole vielä tauonnut, niin näytän sen teille», sanoi mies.

Hän laski ohuen, leveän käärönsä tasaisesti alasimelle, ja seppä
lietsoi tulta, jotta olisi helpompi nähdä. Mies irroitti ensin
ruskean paperin, jonka levitti tasaiseksi. Sitten seurasi kappale
pörhökangasta, joka vuorostaan levitettiin paperin päälle. Kolmantena
peitteenä oli silkkipaperi, joka sekin silitettiin. Käärön sisältö oli
nyt paljaana, ja mies piteli sitä sepän nähtävänä.

»Ahaa — vai niin!» virkkoi seppä suurempaa mielenkiintoa osoittaen ja
astui lähemmäksi. »Nuori lady rukka — kamalan murheellinen asia — ja
vielä niin pian!»

Knight ja Stephen kääntyivät katsomaan.

»Entä mikä tuo on?» kysyi seppä.

»Se on vaakuna — erinomaista työtä, eikö totta? Se on varmaan maksanut
sievän summan!»

»Hienoa metallityötä, epäilemättä.»

»Se on peräisin samasta liikkeestä kuin kirstu, mutta ei ollut
kyllin aikaisin valmis, jotta se olisi voitu jo Lontoossa kiinnittää
paikoilleen. Minä olen saanut tehtäväkseni kiinnittää sen vielä tänä
iltana.»

Huolellisesti pidellyt esineet kuuluivat ruumiskirstuun.

Knight ja Stephen astuivat lähemmäksi. Mies, joka näki heidän yrittävän
lukea, mitä levyyn oli piirretty, käänsi sen kohteliaasti heihin
päin, ja he lukivat molemmat, melkein yht'aikaa, hehkuvien sysien
punertavassa valossa:

              Elfride
       Spencer Hugo Luxellianin
  viidennentoista paroni Luxellianin
             puoliso
    kuollut helmikuun 10:nä 18——

He lukivat, lukivat jälleen ja lukivat yhä uudelleen — Stephen ja
Knight — ikäänkuin yhden ainoan sielun elähdyttäminä, ja vetäytyivät
pois keltaisesta hohteesta, yhä kauemmaksi, kunnes kylmä pimeys sulki
heidät kehäänsä ja tyyni taivas levisi heidän yläpuolellansa harmaana
ja yksitoikkoisena.

»Minne menemme?» kysyi Stephen.

»En tiedä.»

Seurasi pitkä vaitiolo... »Elfride naimisissa!» kuiskasi sitten Stephen
aivan hiljaa, ikäänkuin olisi pelännyt lausua tuota julki.

»Uskoton», kuiskasi Knight.

»Ja kuollut. Kieltänyt meidät kummankin. Minä vihaan sanaa 'uskoton’ —
minä vihaan sitä!»

Knight ei vastannut mitään.

He eivät nyt kuulleet mitään muuta kuin valtimoittensa aikaa mittaavat
iskut, sadepisaroiden pehmeän kosketuksen vaatteissaan ja sepän
palkeitten hiljaisen puhkamisen.

»Seuraammeko Elfrideä kauemmaksi?» kysyi Stephen.

»Emme; me jätämme hänet yksin. Hän on rakkautemme saavuttamattomissa,
olkoon hän myös tuolla puolen meidän moitteemme. Kun emme tunne
puoliakaan niistä vaikuttimista, jotka ovat saaneet hänet menettelemään
niinkuin menetteli, niin kuinka voimme nytkään väittää, ettei hänen
sydämensä ollut puhdas ja vilpitön.» Knightin ääni oli muuttunut
leppoisaksi kuin lapsen. Hän jatkoi: »Voimmeko nimittää häntä
kunnianhimoiseksi? Emme. Olosuhteet ovat, kuten yleensäkin, kumonneet
tuon hennon ja herkän olennon aikomukset, jotka hetkellisen sattuman
karkea kosketus voi tehdä tyhjiksi. Minä tiedän, että on niin käynyt —
mitä sinä arvelet?»

»Mahdollista kyllä. Lähdetään eteenpäin.»

He alkoivat suunnata askeliansa Castle Botereliin päin, jonne olivat
lähettäneet matkatavaransa Cameltonista. He astelivat vaieten useita
minuutteja. Sitten Stephen pysähtyi ja laski kätensä kevyesti Knightin
käsivarrelle.

»Kuinka hän lienee joutunut kuolemaan», kuiskasi hän värähtävin äänin.
»Emmekö palaa ja koeta saada parempaa selkoa?»

He kääntyivät takaisin, saapuivat jälleen Endelstowiin ja eräälle
avoimelle ovelle. Siinä oli vanha tuttu majatalo, ja talo näkyi
äskettäin korjatun ja uudistetun. Nimi ei sekään ollut vanhan
omistajan, vaan Martin Cannisterin.

Knight ja Stephen astuivat sisään. Majatalo oli aivan äänetön, ja
he kulkivat käytävää, kunnes tulivat keittiöön, missä paloi valtava
takkavalkea luoden lattiaan, kattoon ja äskenvalkaistuihin seiniin niin
kirkasta hohdetta, että kynttilänvalo näytti ihan joutavalta. Mustaan
pukuun ja valkoiseen esiliinaan puettu naishenkilö seisoi siellä yksin
puhtaan ruokapöydän takana. Ensin Stephen ja sitten myöskin Knight
tunsi hänet Unityksi, joka oli ollut sisäkkönä pappilassa ja myöhemmin
kamarineitinä Swancourtien kartanossa.

»Unity», virkkoi Stephen leppoisasti, »etkö tunne minua?»

Unity silmäili häntä hetkisen tutkivasti, ja sitten hänen kasvonsa
kirkastuivat.

»Kas, mr Smith!» virkkoi hän. »Ja siinä on mr Knight. Istukaa, olkaa
hyvät. Tiedätte ehkä, että viime näkemänne jälkeen olen mennyt
naimisiin Martin Cannisterin kanssa.»

»Kuinka kauan olette ollut naimisissa?»

»Pian viisi kuukautta. Me menimme naimisiin samana päivänä, jona
rakkaasta miss Elfridestä tuli lady Luxellian.» Unityn silmiin
kihosivat runsaat kyynelet, jotka hänen ponnistuksistansa huolimatta
putosivat hänen poskillensa.

Molempain päättävästi tunteitansa hillitsevien miesten oli vaikea
vallita itseänsä, kun näkivät edessään tuskan lieventämisen esimerkin.
He kääntyivät kumpikin ja astuivat muutamia askelia loitommaksi.

Sitten Unity virkkoi: »Ettekö käy sisähuoneisiin, hyvät herrat?»

»Jäädään tänne hänen luoksensa», kuiskasi Knight ja sanoi käännyttyään:
»Ei, me tahdomme jäädä tänne. Haluaisimme levätä ja kuivata
vaatteitamme, jos sallitte.»

Surevat ystävykset istuivat sen illan valtaisan takkavalkean ääressä
emäntänsä seurassa, Knight uuninkamanan muodostamassa syvennyksessä,
missä hän peittyi varjoon. Osoittamalla hieman luottamusta he voittivat
Unityn luottamuksen, ja hän kertoi heille, mitä he olivat jääneet
kuulemaan — onnettoman Elfriden myöhemmän tarinan.

»Eräänä päivänä — senjälkeen kuin te, mr Knight, olitte lähtenyt meiltä
viimeisen kerran — hän oli poistunut kartanosta, ja hänen isänsä lähti
hänen jälkeensä ja toi hänet kotiin sairaana. En tiedä, minne hän oli
lähtenyt, — mutta hän oli sairaana viikkokausia. Ja hän sanoi minulle,
ettei välittänyt, kuinka hänen tulisi käymään, ja sanoi toivovansa
kuolemaa. Kun hän oli hieman toipunut, sanoin hänelle, että hänen
piti elää ja mennä vielä naimisiinkin, ja hän sanoi siihen: 'Niin;
minä teen mitä suinkin voin sukulaisteni hyväksi, jotta hyödyttömällä
elämälläni olisi jotakin käytännöllistä merkitystä.’ Niin, ja kuinka
olikaan, sitten alkoi lordi Luxellian häntä kosia. Ensimmäinen lady
Luxellian oli kuollut, ja lordi oli kovin huolissaan, kun pienet tytöt
olivat jääneet äidittömiksi. Vähän ajan kuluttua he alkoivat käydä
miss Elfrideä tervehtimässä, sillä he pitivät hänestä yhtä paljon tai
enemmänkin kuin omasta äidistänsä. Heillä oli tapana nimittää häntä
'pikku äidiksensä’. Lapset tekivät hänen elämänsä hieman hupaisemmaksi,
mutta hän ei ollut sama tyttö kuin ennen — minä sen kyllä näin —
ja laihtui melkoisesti. Niin, lordi tuli yhä useammin kutsumaan
Swancourteja päivällisille — ei ketään muita tuttavistansa — ja vihdoin
kirkkoherran perhe oli siellä alinomaa, kaikkina päivän aikoina.
Sanotaan pikkutyttöjen pyytäneen isäänsä ottamaan miss Elfriden
heidän luoksensa asumaan, ja hänen kerrotaan luvanneen, jos he olivat
kilttejä lapsia. Aika meni menojansa, ja eräänä päivänä minä sanoin:
'Miss Elfride, te ette näytä niin terveeltä kuin tavallisesti, ja
vaikka kukaan muu ei näytä sitä huomaavan, niin minä sen huomaan.’ Hän
naurahti ja sanoi: 'Minä ehdin vielä naimisiinkin, niinkuin sanoit.’»

'Niinkö, miss? Se ilahduttaa minua’, sanoin minä.

'Kenen kanssa luulet minun menevän naimisiin?’ kysyi hän.

'Arvatenkin mr Knightin kanssa’, vastasin minä.

'Oh!' huudahti hän ja kalpeni äkkiä, ja ennenkuin ehdin hänen luoksensa
hän vaipui permantoon kuin vaate ja siihen taintui. Vähän ajan kuluttua
hän tuli jälleen tajuihinsa ja sanoi: 'Unity, nyt voimme jatkaa
keskustelua.’

’On parempi, jos emme jatka sitä tänään’, sanoin minä.

'Jatketaan vain’, virkkoi hän. 'Kenen kanssa luulet minun menevän
naimisiin?’

'En tiedä’, sanoin minä tällä kertaa.

'Koeta arvata’, sanoi hän.

'Ehkä lordin kanssa?’ sanoin minä.

'Niin; oikein arvasit’, sanoi hän, kipeästi, rajusti.

'Mutta eihän hän tule useinkaan kosiskelemaan’, sanoin minä.

'Ah, sinä et tiedä’, sanoi hän ja kertoi sen tapahtuvan lokakuussa.
Sitten hän hieman kohentui — en tiedä, johtuiko se siitä, että hän
ajatteli pääsevänsä pois kotoa, vai mistä lienee johtunut. Saanen
puhua peittelemättä ja sanoa teille, ettei koti ollut hänelle enää
koti. Hänen isänsä oli katkera ja tyly, ja vaikka mrs Swancourt olikin
tavallansa hyvä, se oli kumminkin eräänlaista kylmää kohteliaisuutta,
joka ei ole juuri minkään arvoista, ja tyttö raukka siinä kiusasi ja
kidutti itseänsä. Kuukauden päivät ennen häitä Elfride ja lordi ja
molemmat tyttöset olivat usein ratsastamassa, ja soma heitä olikin
katsella. Ja uskokaa tai olkaa uskomatta, mutta minä en nähnyt lordia
milloinkaan hänen seurassaan, elleivät lapsetkin olleet mukana — ja se
sai koko kosinta-ajan näyttämään omituiselta. Lordi, kuten tiedätte,
on kaunis, ja lopulta miss Elfride luullakseni hänestä pitikin; minä
näin hänen hieman hymyilevän ja punastuvankin lordin hänelle puhuessa.
Lordi tarvitsi häntä sitä enemmän, kun hän oli lapsille tarpeellinen,
sillä jokainen voi havaita, että hänestä tulisi kaikkein hellin äiti
ja ystävä ja leikkikumppanikin. Ja lordi ei ole ainoastaan kaunis,
vaan anteliaskin kosiskelija ja tietää hyvin kaikki keinot. Hän
toi miss Elfridelle mitä hienoimpia lahjoja; erään niistä muistan
erikoisesti — se oli soma rannerengas, timanteilla ja smaragdeilla
kaunistettu. Kuinka hänen kasvonsa punastuivatkaan, kun hän sen näki!
Entiset ruusut silloin palasivat hänen poskipäihinsä parin minuutin
ajaksi. Minä autoin häntä pukeutumaan sinä päivänä, jolloin meidät
molemmat vihittiin — se oli viimeinen palvelus, jonka suoritin hänelle,
lapsirukalle! Kun hän oli valmis, juoksin yläkertaan ja sukaisin ylleni
oman vihkimispukuni, ja niin he lähtivät, ja niin lähdimme mekin,
Martin ja minä. Ja tuskin olivat lordi ja miss Elfride vihityt, kun
meidätkin jo vihittiin. Se tapahtui kaikessa hiljaisuudessa — tuskin
kukaan siitä tiesi. Niin, toivo se tahtoo pitää puolensa nuoressa
sydämessä, jos suinkin voi, ja ladymme virkistyi hieman, sillä lordi
oli _kovin_ sievä ja hyvä.»

»Kuinka hän joutui kuolemaan — ja poissa kotoa?» kysyi Knight hiljaisin
äänin.

»Nähkääs, sir, he eivät olleet kauankaan naimisissa, kun hän jo taas
alkoi riutua, ja lordi vei hänet vaihteen vuoksi matkoille. He olivat
palaamassa kotiin ja olivat ehtineet Lontooseen, kun hän sairastui niin
vaikeasti, ettei käynyt muualle siirtäminen, ja sinne hän kuoli.»

»Pitikö lordi hänestä hyvinkin?»

»Lordiko? Sen takaan!»

»Rakastiko hän häntä sydämestänsä?»

»Aivan rajattomasti. Ei heti aluksi, vaan vähitellen. Ladymme oli sitä
lajia, että ihmiset kiintyivät häneen sitä enemmän, mitä paremmin
oppivat hänet tuntemaan. Lordi olisi mennyt kuolemaan hänen edestänsä,
sen uskon. Lordi raukka, nyt hänen sydämensä on murtunut!»

»Ovatko hautajaiset huomenna?»

»Ovat. Mieheni on nyt muurarien kanssa hautaholvissa he avaavat portaat
ja valkaisevat seinät.»



Seuraavana päivänä kaksi miestä asteli pitkin tuttua laaksoa Castle
Boterelista itäisen Endelstowin kirkolle päin. Kun hautajaiset olivat
päättyneet ja kaikki olivat poistuneet nurmikkomaiselta hautausmaalta,
he astelivat hiljaa Luxellianien hautakammioon, niiden matalain
holvikaarten alle, jotka he olivat nähneet jo kerran ennen, valaistuina
samoinkuin nyt. Hautakammion uudessa komerossa lepäsi verrattain uusi
kirstu, joka oli ehtinyt hieman menettää loistoansa, ja sitäkin uudempi
arkku, jonka pinnan kirkkautta ei häirinnyt vähäisinkään himmentymisen
häivä.

Viimeksimainitun vieressä näkyi tummana hahmona mies, joka oli
polvillaan kostealla permannolla, kirstun yli heittäytyneenä, kädet
ristissä ja koko olemus ilmeisesti äärimmäisen murheen valtaamana. Hän
oli vielä nuori — kenties nuorempi kuin Knight — ja hänen ruumiinsa
esiintyi siinäkin asennossa soreana ja sopusuhtaisena. Hän hymisi
puoliääneen rukousta ollenkaan havaitsematta, että molemmat tulijat
seisoivat vain muutaman askelen päässä.

Knight ja Stephen olivat edenneet siihen kohtaan, missä he olivat
toisensa kohdanneet seisten Elfriden vieressä, ennenkuin hän oli
lähtenyt esivanhempiensa hiljaiseen lepoon iäksi sulkien kirkkaat
siniset silmänsä. Vasta siinä he näkivät polvistuvan hahmon
kynttilöiden himmeässä valossa. Knight tunsi hänet heti lordi
Luxellianiksi, Elfriden surevaksi puolisoksi.

He tunsivat olevansa tungettelijoita. Knight veti Stephenin takaisin,
ja he poistuivat yhtä äänettömästi kuin olivat tulleet.

»Lähdetään», virkkoi hän murtunein äänin. »Meillä ei ole mitään
oikeutta viipyä täällä. Eräs toinen on ennen meitä — lähempänä kuin me!»

Niin he kääntyivät yhdessä takaisin Castle Boterelin hiljaiseen
hämyiseen laaksoon.






*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sininen silmäpari" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.