Title: Avioliittoilmoitus : Pilakuvaus 2:ssa kohtauksessa
Author: Heisalo, Lauri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Avioliittoilmoitus : Pilakuvaus 2:ssa kohtauksessa" ***


AVIOLIITTOILMOITUS

Pilakuvaus 2:ssa kohtauksessa


Kirj.

LAURI HEISALO



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1910.



Henkilöt:

 _Asarias_, kitsas, rikas vanhapoika; vähän rappeutuneessa puvussa;
    30 vuotias.
 _Riikka_, vähän vanhempi, vanha piika, asianmukaisessa puvussa.
 _Kalle_, vekkulimainen nuori mies. (Tyttönä: hattupäinen, hauskan
    näköinen).
 _Juoksupoika_.
 _Kirjeenkantaja_.

Näyttämö: Tavallinen vanhan pojan kamari, vähintään kaksiovinen.


Ensimäinen kohtaus.

    Henkilöt: Asarias, Kalle ja Juoksupoika.

_Asarias_: (Kirjoittaa hieman hermostuneena paperille, sanellen
samalla.) "Yksinänsä ihmisparka alkoi maata asumaan." — Eiköhän tällä
tapaa sopisi alottaa. (Miettii.) Miksei! (Koomillisen haikeasti.) Oi,
niin, yksinhän olen täällä kuin lehti järven jäällä. Mitenkä kumman
oudot säveleet rinnassani soivat häntä, pikku Riikkaa, aatellessani.
Mutta yrittää täytyy jatkaa tätä värsyä, jolla kirjeeni hänelle alotan.
(Miettien.) Niin, mitenkähän tuo oikein sopisi. (Kertaa entiset
säkeet.) Hm. "Siis hän ei saa olla..." Niin, mitä hän ei saa olla?
Pitäisi keksiä joku tulinen loppusointu, joku fraasi, joka muistuttaa
"parka"-sanaa. "Sarka"! Ei se sovi ja markka-sanassa on kaksi k:ta,
eikä sitäpaitsi myöskään tähän sopisi. (Hoksaten.) No, nyt löysinkin.
Arka! Siinähän se nyt ihan itsestään tulla tupsahtikin. "Siis hän ei
saa olla arka, jos on yksin toisinaan." Oh, mikä lennokas runohepo
minulla on, voisinpa totta vie tulla toiseksi Runebergiksi, jos ei
tuota... (Näyttää sormella otsaansa.) — Varmaankin Riikan sydän heltyy,
kun hän lukee tämän kirjeeni alkusoitonkin vaan. Rukkaset, jotka hän
minulle eilen illalla heitti, ottaa hän varmasti takasin, sen saatte
vielä nähdä. Mutta pitäisi tuota runoani vielä vähän jatkaa, olen
nähkääs tullut siihen kokemukseen, että naiset pitävät runollisista
kirjeistä, ja varsinkin Riika. — Voisihan toisen värsyn johtaa esim.
seuraavaan tapaan: "Yksinänsä täältä muuttaa kerta tuonne tuonelaan."
(Huokasee.) Niin, sinnehän sitä menemme minä ja Riikakin. — "Siis hän
kyllä olla saattaa täällä yksin toisinaan". Kas siinä runo oikein
"extra prima" lajia. (Lukee koko runon uudestaan, pyrskähtää ivalliseen
nauruun, hermostuen.) No, mutta mitä totisesti olen kirjoittanut.
Yksin, yksin, yksin on joka toisena sanana ja kuitenkin olen
täyttäpäätä ollut kirjoittavanani kahdesta, itsestäni ja Riikasta. No,
mutta mitä hittoa minä tässä runoilen sitten! Tiedänhän varsin hyvin,
ettei Riika minusta huoli, koska tiuskasi eilen lähtiessään, etten
välitä Asarias sinusta sittenkään, vaikka kultatarjottimella eteeni
tuotaisiin. Ja varma olen, että se sinetti sittenkin pitää...

_Kalle_: (On tullut sisälle peräovesta, veittikkamainen. Mennen A:n
luokse lyö häntä olalle.) No, mitä sinä veli hyvä, nyt taasen tuumailet
ja murjottelet? Ahaa! Yhä vieläkö pojalla naimakuume aivoja polttaa,
vaikka rukkaset saitkin niin komeasti, että koko kaupunki tietää Riikan
Asariakselleen (osottaa) pitkää nenää näyttäneen. Voi sinua, kovan
onnen myyrää! No, paina aisasta vaan, ehkä vielä joskus itselles siipan
saatkin. Mutta kuulepa veli. Heitä nyt jo tuo Riikka mielestäsi ja ala
katsella parempia ja tulisempia...

_Asarias_: Vai vielä tulisempia!

_Kalle_: No, no, kuule ensin mitä sanon. Sillä sinä aikana, kun noita
lemmen leyhkäyksiä povessasi haudot, alkaa päähäsi kasvaa harmaita
hiuksia (koomillisesti näyttäen) noin pitkää tuppuratukkaa, joka vie
sinut...

_Asarias_: (Naurahtaen). Sinä olet oikein sanasi mittainen, kala
todellakin. Mutta se minua sapettaa, kun aina vitsailet naimapuuhiani.
Paljon parempi olisi, että antaisit minulle jonkun tepsivän neuvon,
jolla...

_Kalle_: Jassoo, neuvon. Sitäkö oletkin odotellut? Semmoisia olisin
voinut toimittaa sinulle, vaikka tusinakaupalla, jos ennemmin olisit
ymmärtänyt kääntyä minun, etevän lääkärisi puoleen.

_Asarias_: Annappa nyt kuulua yksikin kappale sieltä tusinaluvustasi.

_Kalle_: Aivan yksinkertaisesti. Jos minä seisoisin sinun housuissasi
ja olisin lemmen pauloissa, niin — ja jos vielä kaupan päälliseksi
olisin saanut rukkaset — niin viisi minä välittäisin. Panisin
naimailmoituksen sanomalehteen, jossa kuuluttaisin, että ne immet,
jotka haluaisivat elämän sulostuttajaa, olkoot hyvät ja lähettäkööt
tähän ilmoitukseen vastauksen, ynnä valokuvan ja 5 mk rahaa, no tuota
viimemainittua ei sinun kannattaisi siihen lisätä, rikas kun olet.
(Its.) Minulle se viitonen olisi tervetullut! Saa nähdä ansaitsenko
tässä pelissä sen.

_Asarias_: Luulisitko, että siten pääsisin niinkuin sanotaan
akottumaan, sillä se on minun nykyinen "periaatteeni".

_Kalle_: Aivan varmasti. Kyllähän ihmiset katsovat tuommoista menoa
liian epäsympatisesti, mutta viisi me välitämme heidän lörpötyksistään,
kunhan sinä vaan saat aviosiipan (Its.) ja minä viitosen.

_Asarias_: No, mutta miten tässä sitten alottaisimme.

_Kalle_: Kuten sanottu, pannaan ilmoitus vielä tämänpäiväisiin
iltalehtiin. Kaikki lehdet eivät niitä julkaise, mutta luulen, etteivät
"Sorretun siipi" eikä "Heiluvat sanomat" sitä kieltäytyisi ottamasta.

_Asarias_: Mitäpä pitkistä puheista. Täällä on kynää ja paperia. Ala
piirtää siis, sinä, joka äsken näytit taitoasi, lukemalla värsyn ulkoa.

_Kalle_: Sama tuo. Mutta miten kallis siitä tehtäisiin?

_Asarias_: Tämmöisissä asioissa en rahoja laske. Taksan saat itse
määrätä.

_Kalle_: Onko 10 mk. liikaa?

_Asarias_: Ei tietenkään.

_Kalle_: (Syrjään.) Arvasinhan, että tästä ansaitsen viitosen. Summassa
on jo puolet liikaa, vaikka komeammaksikin teen. (A:lle, katsoen
kelloa.) Kello joutuukin. Ilmoitukset pitää olla painossa jo ennen
k:lo 3:a. Siis! (Kirjoittaa sanellen.) "Hei ihanat immet! Kun näitä
rivejä silmäilleet olette, kirjoittakaa vastaus eukkolaan pääsemistä
odottavalle nuorelle miehelle. Vastaukset osotettakoot nimimerkille
A.K. Karhunkatu 17, porras oikealle. Naimisen tarkoituksella. Pila
kielletään. Joka tämän huomioonsa ottaa, lähettäköön valokuvansa ja
osotteensa, sillä heti vastataan."

_Asarias_: Jospa nyt sitten luonnistaisi! Minä rakastin Riikaa, mutta
(koomillisen surullisesti) hän...

_Kalle_: (Its.) Sehän näkyy taas Riikaansa muistelevan. (A:lle.) Minä
pistäydyn tämän viemässä "Sorretun Siipeen". (Its.) Mutta minäpä
tulenkin tämän ilmoituksen nojalla poikaa tyttönä riiaamaan. Siitä
tulee soma juttu.

_Asarias_: Varropa. Täältä saat kympin maksuksi.

_Kalle_: Minä pyydän lähettämään sinulle ilmoituksesta korjausvedoksen,
että saat edeltäpäin nähdä, miten komea siitä tulee.

_Asarias_: Tee niin. No mene nyt jo, ettet myöhästy.

_Kalle_: Menen menen. (Kiiruhtaa pois.)

_Asarias_: Kunpa nyt onnistuisin. (Lukee sanomalehteä.) Kuivaltapa
tämäkin tänään tuntuu. Politiikkaan väsyy ajan pitkään. Eikä minua
yleensä tuollaiset jonnin joutavat kysymykset, joita eduskunnassa
pohditaan, liikuta. Ei, nyt on pojalla toiset meiningit. Mutta kyllä
pitäisi pistäytyä vähän jaloittelemassa, ehkäpä se maittaisi. Ai,
mutta minähän en voikaan mennä ennenkuin tuovat korehtuurin. (Ottaa
sanomalehden lukeakseen.)

_Kalle_: (Hetken perästä sisälle.) No nyt se on viety. Sanoivat
lähettävänsä 10 minuutin kuluttua. Mutta nyt minä menen. Ehkäpä
pistäydyn tänään vielä katsomassa, josko iltapostissa jo ehdit saada
morsiamien kuvia. Voi hyvin.

_Asarias_: Kiitos nyt vaivoistasi. Voi paksusti. (Kalle menee.)

_Juoksupoika_: (Töytäsee sisälle.) Tämä kirje lähetettiin herralle.
(Tokasee.) Meille on ruukattu antaa juomarahaa myös.

_Asarias_: Tästä saat. (Avaa kuoren, lukee.) No, mutta mitä hittoa
tämä on "Villakoira on karannut herralta, jolla on valkoinen pilkku ja
mustat jalat silmien välissä. Joka tästä tietoa voi antaa, soittakoon
telef. k:lo 8-12 n:o 66:een"! (Purskahtaa nauruun.) Mitä vietävän
sekamelskaa tämä on: "herralta, jolla on valkoinen pilkku ja mustat
jalat silmien välissä". Milloinka olette kummempaa kuulleet? Extra
primaa todellakin! (Nauraa.)

_Poika_: Mikäs herraa naurattaa? Eikö se kuulukaan tänne.

_Asarias_: Mitä sinä minulle tämmöisiä ilmoituksia tuot. Ei tämä kuulu
tänne.

_Poika_: Jassoo, vai ei kuulu, no sitten mie oonkin erehtynnä talon
numerossa.

_Asarias_: Lähde nyt kiiruumman kaupalla takasin ja toimi minun asiani
ensin.

_Poika_: Kyl mie koitan. (Menee.)

_Asarias_: (Nauraa.) Oli se koko veikeä ilmoitukseksi. "Villakoira
karannut eräältä herralta..."

_Poika_: (Pistää päänsä ovesta.) Kuulkeepas herra, että, mikkee sen
kuuloituksen nimi ol'kaan...?

_Asarias_: No, vieläkö sinä nyt täällä olet. Se oli naimailmoitus.

_Poika_: Vai se se olikin. (Its.) Se näämmä aikoo mennä akkaloihin.

_Asarias_: Pane nyt jo koivet koukkuun ja ala laputtaa!

_Poika_: (Juoksee pois.)

_Asarias_: (Hetken totisena; purskahtaa nauruun.) Herralla on mustat
jalat ja valkonen pilkku silmien välissä ja telefooni soi yhtämittaa
k:lo 8-12:een!

Esirippu.


Toinen kohtaus.

    (Sama huone.)
    Henkilöt: Asarias, kirjeenkantaja, Kalle ja Riika..

_Asarias_: (Tulee ulkoa.) Eiköhän posti pian tule. Olen kuin
tulisilla hiilillä. Mutta kyllähän on toiselta puolen hauska olla
jännityksessä näin tärkeän askeleen edellä. (Istuu, ottaa pöydällä
olevan sanomalehden.) Miltähän se ilmoitukseni näyttää? (Lukien
sieltä täältä.) Juoksupoika karannut — Konkurssipesän velkojat —
Oravan nahkoja ostaa — Lumpuista korkea hinta — Villakoira karannut
(Nauraa.) Ahaa, siinäpä tuo villakoirajuttukin on. Näkyy olevan sentään
"parannettuna painoksena". (Purskahtaa nauruun.) Oli sekin juttu.
(Jatkaa lukuaan.) Naisten kesähattuja — Tampereen sikuria — Hei ihanat
immet! Siinähän se onkin, ja oikein komeasti...

_Kirjeenkantaja_: (Tuo kolme kirjettä.)

_Asarias_: Jopa vihdoinkin. (Tarjoo sikarin.) Lundström on hyvä.

_Kirjeenkantaja_: (Itsekseen.) Mistähän tämä kunnia lie puhjennut.
(A:lle.) Kiitos ja — hyvästi.

_Asarias_: (Ryhtyy päällekirjoituksia lukematta avaamaan kirjeitä.)
Tuossahan on varmaan valokuva, koska tuntuu niin raskaalta. Miten
kaunis liekään. (Lukee.) Helsingissä t.k. 26 p:nä — Rakas veli. — Ash!
Onko tämä nyt naimatarjous. Vekseliinkö minä nimiä panisin kaiken
rakkauden nimessä. (Heittää kirjeen syrjään.) Entä tämä sitten. (Avaa
ja lukee.) Täällä t.k. 27 p:nä K. Herra. Pyydän että heti. (Viskaa
kirjeen menemään.) Hiton räätäli kun pitää kiirettä. Pelkää kai,
etten maksaisi ennen maanantaita, jolloin äijällä on tavanmukainen
krapulapäivä. (Ottaa kolmannen kirjeen, lukee päällekirjoituksen.)
Ja senkin hunsvotin suutari, kun ei lakkaa siitä saapasparista
elämää pitämästä... Eikä yhtään naimatarjousta, ei ensimäistäkään.
— Jo nyt menivät hukkaan hyvät humalat, havana sikarini ja tuolle
Kalle-juupelille suorittamani kymppi. (Ovelle koputetaan.)

_Asarias_: Sisälle!

_Kalle_: (Tytön puvussa.) Hyvää iltaa. Asuuko tässä nimimerkki
A.K., jolla oli ilmoitus tämän päivän lehdessä. Suokaa anteeksi.
Tulin tapaamaan herraa persoonallisesti, minulla kun ei sattunut
olemaan kirjoitusvehkeitä kotona. (Aina kun Asarias ei huomaa, tekee
ilveitään.) Nimeni on Anna Aisa, ent. kotiopettajatar.

_Asarias_: (Hämmentyneenä.) Vai niin. Suokaa anteeksi. Mistä olette
kotosin ja kuinka vanha jo olette, sillä olisihan hauska tietää...
(Syrjään.) Kerrassaan hurmaava nuori neito!

_Kalle_: Olen naapuripitäjästä. Ensi toukokuussa täytän 25. Minä
pelkään niin vanhan piian aikakautta, että päätin oikein tulla teitä
läheltä katsomaan.

_Asarias_: (Syrjään.) Tavattoman suorasanainen hän on, melkein kuin
Riikkakin. (K:lle.) Niinkö todellakin. Mutta olkaa niin hyvä Anna
(syrjään) -ni. — Käykää tänne istumaan, niin saamme tehdä lähempää
tuttavuutta. Katsokaa (lähentelee tuon tuostakin) minä olen jo kauvan
kaivannut — —

_Kalle_: (Syrjään.) Ettei vaan tuntisi, että haisen tupakalle.

_Asarias_: — — sellaista elämän toveria, jonka kanssa voisin jakaa ilot
ja surut, sillä sellaisia, herra paratkoon, on tällaisella vanhaksi
pojaksi tulijalla.

_Kalle_: (Syrjään.) Sen kyllä uskon. (A:lle.) Niin kai, niin kai.

_Asarias_: (Syrjään.) Mitenkä kiipelissä hänelle puhettani jatkaisin.
(K:lle.) Anteeksi...

_Kalle_: (Kiemalllen.) Ei mitään anteeksi pyyntöjä. Tiedänhän minä,
että olette kunnon mies. Minulla kun sattuu olemaan kiire, niin...

_Asarias_: Ai, anteeksi. Minähän vallan unohdin, mistä oli kysymys.
(Syrjään.) Mutta sanokaa, hyvät ihmiset, mitä minä hänelle sanoisin.
(K:lle.) Niin, olkaa hyvä ja istukaa.

_Kalle_: Mutta minähän jo istunkin.

_Asarias_: Ash. Kuinka hajamielinen olenkaan. Tästä pitäisi tulla
jotakin, tulla kauppa.

_Kalle_: Niin, niin...

_Asarias_: Oh, armas neitiseni! Oletteko milloinkaan tunteneet
rinnassanne sulaa rakkautta.

(On vaipumaisillaan K:n kaulaan, kun samassa ovelle naputetaan.)

_Asarias_: (Syrjään.) No, mutta kuka siellä. Juuri kun asian pitäisi
nousta polttopisteeseen...

_Kalle_: (Samaten.) Voi sun suutari! Kukahan sieltä nyt tulee ja minä
olen täällä tällaisessa pukimessa... (Koputus uudestaan.)

_Riikka_: (Ulkoa.) Oletko Asarias kotosalla?

_Asarias_: (Syrjään.) Oh, Riikan ääni! Mitähän tämä tietää?

_Kalle_: (Syrjään.) Riikka! Mitähän tästä tulee?

_Asarias_: (Avaa.)

_Riikka_: (Lentää A:n kaulaan, koomillisen haikeasti.) Voi Asarias
kulta! Annatko anteeksi? Kun näin sanomalehdestä ilmoituksesi, tuli
minun niin paha olla, niin että päätin heti lentää kultasiivin
luoksesi. Oletko vielä paholliasi? En luullut sen sinuun noin koskevan.

_Asarias_: (Syrjään.) Tämä nyt vielä puuttui.

_Riikka_: Niin annatko anteeksi? (Huomaa Kallen.) Mutta kuka tämä
fröökinä on? Ai, antakaa vettä... vettä... minä pyörryn — —

_Asarias_: (Rientää hakemaan vettä, juoden itse ensin hädissään.)

_Kalle_: (Omalla äänellä.) Kuule Asarias. (Syrjään). Ai, peijakas.

_Asarias_: (Pelästyen.) Mitä? Sinäkö, Kalle, se oletkin!?

_Kalle_: (Tempaa peruukin päästään.) Minä niin.

_Asarias_: (Naurahtaa.) No sinäpä vasta! Mutta tule nyt pian auttamaan
Riikaa, jotta saadaan hänestä ensin tolkku. Tehdään sitten sinusta
selvää.

_Kalle_: (Syrjään.) Lyhyeen loppui leikki. Mutta olkoon menneeksi.
Kunhan tuo juutas ei vain muistaisi sitä kymmenmarkkasta!

Esirippu.



"Rahalla on taivaallinen voima."


Seuraavat seikkailut tapahtuivat kaksikymmentä vuotta sitten, eli
toisin sanoen: niinä aikoina, jolloin talonpojat metsäkaupoilla
äveriäisyydelleen perustuksen laskivat. Syrjäisemmät seudut olivat
nim. niihin aikoihin asti saaneet olla rauhassa — nyt jo maanvaivaksi
käyneiltä "tukkiherroilta". Takamaille ei omien tarpeidenkaan vuoksi
tarvinnut mennä, kun metsää oli yllin kyllin lähempänäkin. Ainoastaan
silloin tällöin kaadettiin joku kaski suurilla saloillakin, ettei aivan
läpipääsemättömiksi olisi kunnaat käyneet. Mutta siitä huolimatta
löytyi melkein jokaisen talon maalla sellaisia metsäpalstoja, joista
isäntämiehet kehahtelivat: "Ei ole sieltä sittemmin kirveen kalinaa
kuulunut, kun Ukko-Noa aikoinaan joitakuita arkunhirsiä raastoi."

Näin oli laita Kuurilassakin, eräässä pitäjän perukoilla olevassa
talossa. Mutta jopa osasivat 'saksat' sinnekin ja joillakuilla
tuhansilla markoilla itselleen parhaimmat metsäkappaleet keinottelivat.
Käsirahoiksi tukun seteleitä tunkivat; jälelle jääneen, suurimman
osan summasta saisi isäntä itse, avoveden tultua, noutaa kaupungista
'ruukin' konttorista.

Talven tultua kävi sitten ryske ja räiske Kuurilan sydänmailla.
Lellahteli routainen maa, tuoksahteli kuiva lumi, kun satavuotiset
petäjät kumahdellen ja humahdellen kaatuivat. Nujertui nuoret kuuset,
raiskautui sirot männyt, kun ne järeät jättiläiset, joiden huminaa
olivat tähän asti kuunnelleet, viimeiset voimansa ponnistelivat,
kamppailunsa kamppailivat. Metsot ja koppelot kotkottaen, ketut ja
jänikset pemahdellen rauhallisempia asuintiloja etsimään lähtivät.

Tulipa kevät. Vedet jo vapaina velloivat. Mutkaista jokea myöten uida
kelluttelivat uhkeat tukit kohti maailman markkinoita.

Sopimuksen mukaan lähti Kuurilainen nostamaan lopputiliä. Käsirahat
olivatkin jo kohta lopussa. Ulkolaiseen konjakkiin oli niistä
suurin osa mennyt, Kuurilainen oli ryyppymiehiä, osa muihin
ylellisyystavaroihin, komeisiin huonekaluihin y.m. — Kuka sitä nyt
enää viitsisi tavallisten talonpoikain tavalla elää kituutella, kun on
kerran päässyt varoihinsa, niin aprikoi ukko.

No niin! Hän kerkesi kaupunkiin ja meni suoraa päätä konttoriin
nostamaan rahoja. Herrat kohteliaasti kumartelivat, puumerkin
vedättivät ja paksun pinkan seteleitä Kuurilaisen eteen kantoivat,
taskut täyteen tunkivat, koska ei hänellä ollut rahalaukkua matkassa.
Veivät siitä sitten sisälle. Siellä ryyppyjä kallistelivat ja uusia
metsäkauppoja ehdottelivat. Lypsivät, lypsivät, kun huomasivat, että
olivat saaneet oikean maankollon heruteltavakseen. Ja tuli kun tulikin
kaupat tehtyä. Kuurilainen myi kaiken jälellä olevan metsänsä ja sai
taasen kasan kultakolikolta käsirahoiksi. "Setelit loppuivat", sanoivat
herrat, "kun yhdelle miehelle pitää koko kassa tyhjentää."

Kuurilainen hymyili humalaisen leveätä, hillitöntä hymyä, ahtaassaan
heliseviä rahoja vielä tyhjinä oleviin taskuihinsa. Herroihinkin hyvä
tuuli karkasi; hekin partaansa naureskelivat, mutta omalla tavallaan
tietysti. — -Rupesi siitä sitten ukko pois hankkiutumaan. Kiitteli,
kosteli, painoi 'Mustin' nahasta tehdyn lakin korvilleen ja niin ikään
astui kadulle. Herroilta remakka pääsi, kun hänen jälkeensä oven
sulkivat.

"Sellaisia poikia minulla on", sanoi joku heistä. "Kunhan vaan sanoissa
sopii, niin kyllä rahoissakin." Olivat ne aika poikia nekin!

Kuurilainen katuja käveli ristiin rastiin, katsellen ja kaihkaillen,
mihin sopisi poiketa ostoksille. Huomasi viimeinkin kultasepän
kyltin. Siinä mieleen pällähti, että joutaisi se olla minunlaisella
miehellä oikein kultakellokin, hopeaisiahan niitä on jo jokaisella
poika-sompulalla. Kävi siitä sisälle. Kultaseppä kysyi: "Mitä saisi
olla isännälle?"

"Näyttäkääs paremman puoleisia kultakelloja", sanoi Kuurilainen.

"Jaha, jaha! Heti paikalla. Tässä olisi, sata markkaa vain."

"Eikö ole tyyriimpiä?"

Kultaseppä hölmistyi ja heitti tutkivan silmäyksen ostajaan. Näkipä
silloin ihmeekseen setelipakan syrjän taskusta. Silmät välähtivät.

"Olisi täällä yksi 250 markan kello, mutta kun sellaisten kysyntä on
harvinaista, niin en..."

"Eikö ole tyyriimpää?" tokasee Kuurilainen vieläkin ja roiskauttaa
samalla pitkän tupakkasyljen puhtaalle lattialle.

Yhä enemmän hämmästyi myyjä, mutta keksi kuitenkin keinon.

"Jaa! Kaupassa ei nykyään ole sen kalliimpia, mutta jos sovitaan
kauppoihin, niin voisinhan minä myydä omani. Se ei kyllä ole enää
vallan uusi, se on ollut jo jonkun kuukauden, mutta käynti on tarkka
sen voin vakuuttaa."

"No tuollaista sitä jo kehtaisi kantaa", tuumii ostaja. "Mitähän tuolla
on hintaa?"

"Se on maksanut 400 mk."

"Jokohan tuo kolmella sadalla lähtisi?"

"Ei hyvä isäntä, eihän toki. Mutta koska se on ollut jonkun ajan
piteissä, niin olkoon viimeinen hinta 375 markkaa."

"Eikö parane enää takaamisesta?"

"Ei penniäkään. Olen sen hankkinut itseäni varten, mutta voisinhan sen
teille antaa tutunvuoksi."

"No sama se. Mutta hyvät ryypyt harjakaisiksi!"

"Olkoon menneeksi!"

Niin se tehtiin kellokauppa ja harjakaiset ryypättiin. Kuurilaisen
lähdettyä hykerteli kultaseppä käsiään: "Kaksi sataa puhdasta voittoa.
Aika tomppeli oli se mies."

Sen jälkeen tapaamme Kuurilaisen huonekalukaupassa. Hän katseli siellä
kultakehyksistä, korkeata jalkapeiliä.

"Mitäs toi maksaa?" kysyi hän.

Myyjä tarkasteli Kuurilaisen kulunutta, sarssipäällistä turkkia ja
rajaintuneen näköisiä saapaskopeloita. Sanoi sitten nokkaansa nostaen:

"Se maksaa paljon. Ette te voi sitä ostaa."

Kuurilaisen luonto kihahti. "Minä kysyn: mitä se maksaa?"

Myyjäkin suutahti.

"Äsh! kaikkiakin tuhmureita! Ette te voi ostaa mitään, turhanpäiten
vaan kyselette. Menkää ulos!"

Kuurilaisen sappi paisui, viinanhöyry kohosi päähän. Kovakorkoinen
saapas kohosi. Kuului heläys ja peili oli pieninä palasina myymälän
lattialla. Myyjä riensi ovelle ja huusi poliisia. Liikkeen omistaja
tuli tuimana esille kilinän kuultuaan ja kohta saapui poliisikin. Yhä
vielä uhmaten, sanoi potkasija:

"Tottahan nyt sanottanee mitä se maksaa!"

"Jaa! Sen arvo on 150 markkaa, mutta millä te sen luulette korvaavanne,
senkin roisto", kivahti kauppias.

Poliisi aikoi käydä Kuurilaisen käsikoukkuun kiinni, mutta kun tämä
vetäsi setelitukon povestaan, tulivat kaikki kuin puulla päähän
lyödyiksi. Luettuaan rahat pöytään, astui hän ulos. Kuka tielle sattui,
sitä sivumennen kädellään tölmäsi.

"Pois köyhät tieltä!"

Kadulle päästyään tuumi Kuurilainen:

"Kyllä maarin kannattaa ottaa hyvät napsut tämän asian päälle."

Ja hän ohjasi kulkunsa kapakkaan.

       *       *       *       *       *

Juna vihelsi, vaunut heilahtivat ja lähtivät vyörymään pengertä
pitkin. Kuurilainen oli jo istunut vaunuissa hyvin rauhallisena,
mutta vasta viimeisellä hetkellä muisti hän, että kapsäkkinsä, jossa
oli viinalekku, oli unohtunut odotussalin penkille. Hän juoksi sitä
hakemaan, mutta sillä ajalla lähti juna, ja hän jäi kun Jämsän äijä
taivaasta.

"Nyt jäitte!" virkkoi asemamies.

Kuurilainen kynsäsi korvallistaan.

"Senkin vietävät, kun kehtasivat jättää. Siellä oli tavaroitakin jo
minulla."

"Kyllä ne saatte takaisin, kun teette ilmoituksen, ellei pitkäkynnet
ehdi niitä korjata", lohdutteli asemamies.

"Sepä se! Minun täytyy päästä vaikka lentämällä Nostolan asemalle siksi
kuin tuo äsken lähtenyt junakin. Sinne tulee hevonenkin vastaan."

"Jaa, miks'ei! Voihan sen saada ylimääräisen junan", sanoi asemamies,
puoliksi leikillä.

"Mitä se maksaa?"

"Asemapäälliköltä voitte kysyä."

Kuurilainen meni luukulle.

"Ylimääräinen juna Nostolaan, mitä se maksaa?"

Asemapäällikkö kurkisti luukusta ja nähtyään kysyjän, nauroi hän että
lellui ihravatsa.

"Vai niin! Se maksaa kuusisataa markkaa."

Kuurilainen kaivoi esille riittävän kasan kultaa ja hopeaa; ja
ylimääräinen juna lähti, mikäs siinä auttoi.

Nostolan asemalle oli sähkötetty: Herra Kuurila saapuu ylimääräisellä
junalla viittä minuuttia ennen postijunan tuloa.

Jo olivat ihmeissään pienellä maaseutu-asemalla. — Se on vähintäin
kuvernööri, arvelivat ihmiset. Tavallista suurempi joukko kansaa oli
asemalle kerääntynyt.

Juna saapui. Ihmiset tunkeilivat, nähdäkseen edes vilahdukselta sitä
"suurta herraa", jonka tuleman piti. Mutta aikalailla he ällistyivät,
kun Kuurilainen astui vaunusta viinalekku kainalossa, kapsäkki kädessä.
Useimmat tunsivatkin hänen. Joku kysäsi:

"Mitä kaupunkiin kuuluu?"

"Eipä erinomaisia! Mutta, pojat, kyllä rahalla on taivaallinen voima!"

Se oli siihen aikaan. Nyt kuulemma on hän "siinä keinossa voimaton"
kuin Eno-Sakeri 'Nummisuutareissa'. Eläkkeestäänkin ovat velkamiehet
osan pantanneet.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Avioliittoilmoitus : Pilakuvaus 2:ssa kohtauksessa" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.