Title: Arizonan öitä
Author: White, Stewart Edward
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Arizonan öitä" ***


ARIZONAN ÖITÄ

Kirj.

Stewart Edward White


Suomentanut

P. K. [Paavo Kesäniemi]



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1926.



SISÄLLYS:

  1. Tiukka paikka.
  2. Siirtolaiset.
  3. Tyhjäntoimittaja.
  4. Karjavarkaat.
  5. Karjan ko'onta.
  6. Erottelu.
  7. Hevoskauppoja.
  8. Karjan merkintä.
  9. Vanha mies.
 10. Texasin kävijät.
 11. Yksikätinen merimies.
 12. Murha rannalla.
 13. Kätketty aarre.
 14. Pureksittu sokeriruoko.
 15. Meloonimuhennos.
 16. Honk-Honk rotu.



Ensimmäinen luku.

TIUKKA PAIKKA.


»Mistä olet saanut nuo hevoset?» kysyy kenraali epäluuloisena.

»Syöttelin niitä tuolla vuorilla», vastaa Gerosimo.

»En voi ottaa kaikkia hevosia mukaan», sanoo kenraali. »Luulen, että ne
ovat varastettuja.»

»Väkeni ei pääse minnekään ilman hevosia», sanoo Gerosimo.

Ja niin ne menevät rajan yli ja sitten intiaanialueelle. Viikon sisällä
saapuu kyllä viitisenkymmentä meksikolaista rasvamekkoa, jotka raivosta
vavisten kysyvät hevosiaan, mutta kukapa niistä mitään tiesi. Armeija
ei juuri olekaan muuta kuin varastettujen hevosten maahantuoja, se
tietää sen varsin hyvin, vaan ei voi asiaa auttaa.

No niin, kuten tiedätte, oleilin aivan rajaseuduilla, Apachileirin ja
Meksikon rajan välissä, joten jokainen puhdistusretkikunta kulki aivan
minun ohitseni. On huomattava, että oleskelin tuhatkunta jalkaa laaksoa
ylempänä ja luopioilla oli siihen aikaan niin tuhannenmoinen kiire,
ettei heillä ollut aikaa kiivetä vuoria saadakseen minua käsiinsä.
Usein katselin heitä, kun he laaksossa ratsastivat niin, että pöly
pilvenä tuiskusi. Sitten saattoi saapua osasto ratsuväkeä ja leiriytyä
vesipaikkani ääreen päiväksi tai pariksi. Heillä näet oli tapana
lähettää sotilaita vartioimaan jokaista seudun vesipaikkaa, jotta
luopioille ei jäisi tilaisuutta veden saantiin. Jonkun ajan kuluttua
arvelinkin, ettei minun enää tarvinnut välittää heistä sen enempää.

Minä ja Jonny Hooper uurastimme siihen aikaan Ole Virginian kaivoksen
teossa. Olimme päässeet noin kuudenkymmenen jalan syvyyteen, joka
tuuma kunnollisesti tuettuna ja olimme jo aikeissa ruveta kaivamaan
vaakasuoraan. Eräänä päivänä lähti sitten Jonny kaupunkiin ja samana
päivänä unohdin minä työn kiireessä pyssyni leiriin.

Työskentelin koko aamun kaivoksen pohjalla ja huomattuani auringosta,
että rupesi jo olemaan puolipäivän aika, asetin kolme lujaa panosta
reikiin, tukkesin ne tarkasti, sytytin langat ja lähdin kiipeemään ylös.

Ei ole erikoisen miellyttävää pommin sytyttäminen kaivoksessa, kun
sitten on kiireesti noustava kuutisenkymmentä jalkaa pitkät portaat,
tuon rumilaan sähistessä ja sihistessä alapuolellaan. Minä en
puolestani koskaan oikein tottunut siihen. Te tietenkin ajattelette,
että annappas jos sytytyslangassa sattuu olemaan jokin vika tai muuta
sellaista sattuu, että panos räjähtääkin seitsemässä sekunnissa, sen
sijaan, että siihen pitäisi mennä kaksi minuuttia, missä silloin luulet
tapaavasi itsesi. Kyllä se varmastikin antaisi tavallista sukkelamman
kyydin kotia kohti tuolla korkeuksissa.

Niinpä kiipesin nopeasti, vilkaisematta ympärilleni ja pistin jo
pääni maanpinnan yläpuolelle, kun olin jähmettyä kauhusta. Aivan
viidenkymmenen jalan päässä kapusi vaivaloisesti mäkeä ylös tusina
rumimpia chiricahua-intiaaneja, mitä ikänäni olin nähnyt ja heidän
joukossaan vielä eräs meksikolainen luopio, nimeltä Maria, joka oli
pahin heistä kaikista. Näin heti että heidän hevosensa olivat lopen
väsyneet ja että heillä oli aikomus leiriytyä vesipaikkani ääreen,
tietämättä vähääkään Ole Virginiä kaivoksestani.

Mielelläni olisin hypännyt takaisin tikapuineni päivineni, luottaen
lujaan kallooni, mutta silloin kuulin alhaalta suhinaa ja pihinää
ja hiuskarvani nousivat pystyyn niin voimakkaasti, että tunsin
tuulenviiman lakkini alla. Muutaman sekunnin seisoin siinä kuin
hölmö, miellyttävästi hymyillen. Silloin ilmaisi eräs intiaaneista
eriskummallisella röhkinällään, että hän oli huomannut Setä Jimin
alkuperäisessä haahmossaan.

Apachit sanoivat »un dah», joka merkitsee »valkoinen mies.»

Minun oli niin vaikea kääntyä, kuin olisi minulla ollut kihti joka
jäsenessäni, mutta vihdoin se onnistui ja silloin huomasin, että
kultahietakasari oli noin kymmenen jalan päässä minusta. Olin vähällä
loikata sen yli. Seuraava, minkä tajusin, oli, että minä olin toisella
puolen kasaani ja apachit toisella. Arvatenkin olin sinne lentänyt,
ainakaan en muista, että olisin hypännyt.

Se ei kuitenkaan paljoa parantanut asemaani.

Luopiot irvistelivät ja nauroivat mielihyvästä, ajatellessaan, kuinka
helposti heidän saaliinsa oli saatavissa. Enkä minäkään oikeastaan
voinut sitovasti todistaa heidän käsitystään asiasta vääräksi —
ainakaan heidän kannaltaan katsottuna. He neuvottelivat keskenään
meksikonkielellä Marian etuoikeuksista. Oh, he jakoivat siinä minut
keskenään aivan housun nappeja myöten! Ja minä istuin kyyristyneenä
kultakasani takana, kauhuissani kuin jänis pensaassa.

Silloin räjähti kaivoksessa äkkiä yksi panoksistani. »Pum-räiskis»
pani se oikein voimalla ja pilvenä syöksähti aukon suusta kalliota
ja kiveä, putoillen sitten sinne tänne näyttämöllä. Itse sain pienen
tärskähdyksen lapaluuhuni ja muistan siinä hötäkässä kerinneeni toivoa,
että kultakasani yllä olisi ollut katos. Mutta luopiot saivat panoksen
suoraan keskelleen ja yksi heistä menetti tajuntansa useammaksi
minuutiksi, saadessaan sievän kallionlohkareen likaiseen kalloonsa.

»Otra vez!» huusin minä. Se merkitsee »uudestaan.»

»Pum», vastasi Ole Virginia kuin tilauksesta. Minä olin varuillani
ja hypähdin syrjään, ja kun taas sain tilaisuuden käyttää silmiäni,
huomasin, että kaikki apachit olivat hakeutuneet suojaan ja olivat
pelästyneen näköisiä.

»Otra vez» kiljuin minä taas.

»Pum-räiskis» haastaa Ole Virginia. Se oli suurin ammuksista ja
varmasti teki se hyvää jälkeä kaivoksessa. Minun olisi pitänyt olla
puolimatkassa mäellä, saadakseni katsoa asiain menoa turvallisen matkan
päästä, mutta minähän en ollut. Onneksi oli kaivosaukko hieman vino,
joten se ei ampunut suoraan minua kohti. Mutta sen sijaan se jakeli
tonnin verran tavaraa luopioitten niskaan. He tulivatkin ikäänkuin
jaloiltaan hieman epävarmoiksi.

»Otra vez» karjasin vielä kerran, niin rohkeasti, kuin olisin voinut
jatkaa ampumista koko päivän.

Se oli kerrassaan karkea ja kylmä petos ja jos se olisi epäonnistunut,
niin voisin varmasti nyt ihailla itseäni seinäkoristeena intiaanien
vastaanottosalissa. Mutta se onnistui. Intiaanit päästivät surkean
ulvonnan ja livistivät. Se oli totisesti soma näky, kun he, päästyään
väsyneitten kaakkiensa selkään, koettivat kannustaa niitä juoksuun,
johon ne eivät enää pystyneet.

Minähän en kuitenkaan jäänyt nauramaan nauruani loppuun, vaan hyppäsin
penkereeltä alas ja lähdin juoksemaan, minkä käpälistä lähti. Enpä
luule, että raviori olisi voittanut minua mökille viilettäessäni.
Sieppasin sieltä vanhan tuliluikkuni ja kiipesin mäkeen, aikoen
odottaa pimeän tuloon, painaakseni sitten Bensoniin. Onneksi ei
Jonnya tarvinnut odottaa palaavaksi ennen huomista. Piilopaikastani
saatoin nähdä, että apachit leiriytyivät jonkin matkaa kaivokseltani,
enkä epäillytkään, että heillä oli aikomuksenaan palata sinne. Siinä
auringon laskun maissa lähtivät he sitten kaikki leiriltään ja
arvelin silloin olevan parasta livistää ennen pimeän tuloa. Pujahdin
piilostani, kiersin vuoren ja kiiruhdin poikki maitten eteenpäin.
Kuljettuani puolisen virstaa, tapasin Jonny Hooperin tuoreet jäljet,
jotka veivät leirille päin.

Sydämeni hypähti kurkkuun asti sen huomatessani. Siinä oli nyt
Jonny rukka, päivää liian aikaiseen, muulineen ja ruokavaroineen,
tietämättömänä kuin mullikka menossa suoraan vihollisen kynsiin. Jäljet
näyttivät aivan tuoreilta ja kun taival Bensonista kuormamuulin kanssa
on hyvänlainen päivämatka, toivoin saavuttavani hänet vielä, ennenkuin
hän joutuisi hätään. Niinpä läksin juoksemaan jälkiä takaisin minkä
suinkin pääsin. Aurinko oli nyt laskenut ja rupesi jo hämärtämään. En
tavoittanut häntä kuitenkaan enää ja kun pääsin laakson reunaan, hiivin
varovasti tähystellen eteenpäin. Luonnollisesti odotin näkeväni kaikki
tuhkana, mutta olin ilosta hihkaista, kun näin ettei mikään ollut
rauhaa häirinnyt ja että vanha Sukey, kuormamuuli ja Jonnyn hevonenkin
seisoivat levollisina aitaan sidottuina.

»Kaikki on hyvin» ajattelin minä, »he ovat taas leirissään, eivätkä ole
huomanneet vielä Jonnya. Minäpä sieppasen hänet mukaani sieltä.»

Juoksin alas rinnettä ja sitten suoraan mökkiimme. Jonny istui
tuolillaan — se nimittäin, mitä hänestä enää oli jäljellä. Hänen oli
täytynyt tulla perille pari tuntia ennen auringonlaskua, sillä heillä
näytti olleen runsaasti aikaa askarrella hänen kanssaan. Siksi he niin
kauan viipyivät mäellä. Jonny parka. Olin oikein iloinen, että oli
pimeä ja että hän oli aivan kuollut. Apachit ovat pahimpia kiduttajia,
mitä intiaaneissa on. Hehän nylkivät vanhalta Wilkinsiltäkin
jalkapohjat ja asettivat hänet sitten seisomaan muurahaispesään — — —.

Hetken perästä toimivat aivoni taas. »Miksi eivät he polttaneet mökkiä»
ajattelin itsekseni, »ja miksi hevonen ja muuli ovat niin rauhallisesti
aidassa kiinni?» Ei ollut vaikea vastata noihin kysymyksiin, kun hyvin
tunsin intiaanien metkut. Koko juttu oli tietysti asetettu minulle
ansaksi ja minä olin mennyt siihen kuin tuhma preeriakoira!

Syöksyin ulos — nyt oli aivan pimeä — ja kuuntelin. Sitten vetäydyin
nopeasti takaisin jälkiäni.

Kaikki näytti olevan, kuten pitikin, kunnes pääsin särmäkalliolle.
Silloin kuulin kavionkapsetta edessäni ja kun katsoin taakseni, näin jo
muutamien intiaanien mökin luona virittävän nuotiota.

Pahassa pinteessä on ihminen usein taipuvainen pelkäämään, kunnes
tilanne on toivoton. Silloin vasta hän on tyyni ja kylmäverinen. Niin
kävi minunkin. En voinut jatkaa matkaani eteenpäin, sillä siellä
olivat ratsut. En päässyt taaksepäinkään, sillä siellä olivat taas
intiaanit tulenteossa. Pyörin paikallani kunnes sain kirkkaan tähden
aivan edessäni olevan polun kohdalle ja asetin vanhan lihaluikkuni
tähtäimen sitä kohti, tuumien laukaista juuri silloin, kun tuo tähti
joutuisi piiloon. Sitten makasin hiljaa odottaen. Pianpa ilmestyikin
jokin tähden eteen ja minä vetäisin liipasinta, mutta vanha luikkuni
ei lauennutkaan — sitä kolttosta se ei ollut tehnyt koskaan ennen eikä
liioin sen jälkeenkään. Luulen että patruunat — — —.

No niin, en tiedä oikein, mistä intiaanit lienevät tulleet, mutta
tuskin oli pyssyn hana napsahtanut, kun kolme, neljä kappaletta
syöksyi kimppuuni. Minä panin toimeen sellaisen tappelun kuin suinkin
voin, sillä en ajatellutkaan antautua elävänä heidän käsiinsä ja
sitäpaitsi raivostutti minua tuo epäonnistunut laukaus. Kyllä heillä
siinä oli vilkas ja lämmin työpaikka, sen takaan. Odotin joka hetki
saavani tikarinpiston selkääni, mutta kun sitä ei ruvennut kuulumaan,
niin arvasin, että he aikoivat ottaa minut elävänä kiinni ja se sai
minut tappelemaan yhä hurjemmin. Tulisessa ottelussa pyöriskelimme ja
vieriskelimme rinnettä alas aina puoliväliin laakson. Silloin huusi
eräs heistä: »Maria».

Minä ajattelin heti tuota meksikolaista luopiota ja mitä olin hänestä
kuullut ja taisteluintoni yltyi moninkertaiseksi. Mutta kun olimme
tapellen tulleet aivan laakson pohjaan asti ja olimme hanganneet kaiken
nahkamme nilelle, hyökkäsi kimppuuni ainakin puolitusinaa punanahkoja
lisää ja pari sekuntia rimpuiltuani olivat he sitoneet minut. Sitten
he nostivat minut maasta ja kantoivat aitauksen luo, jonne he olivat
tehneet suuren nuotionsa.

Setä Jim pysähtyi kertomuksessaan, aivan kuin se olisi siihen päättynyt
ja rupesi hitaasti täyttämään piippuaan. Avonaisesta takasta otti
hän sitten palavan kekäleen. Ulkona pieksi sade kuuroissa kattoa,
päivällisen auringon kehän ennustuksen mukaan.

»Se oli tiukin paikka, mihin koskaan olen joutunut», virkkoi hän
vihdoin.

»Mutta, Setä Jim», huusimme kaikki sekavana kuorona. »Miten sinä pääsit
heidän kynsistään? Mitä intiaanit tekivät sinulle? Kuka sinut pelasti
pälkähästäsi?»

Setä Jim nauroi partaansa.

»Ensimmäinen mies, jonka huomasin istuvan nuotion ääressä», sanoi hän
»oli luutnantti Price, Yhdysvaltojen armeijasta ja hänen vieressään oli
Tom Horn». »Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän ja Tom Horn puhui jotakin
intiaaneille apachikielellä. »He sanovat vanginneensa Marian», kääntää
Tom Horn vastaukseksi.

»Ei Mariasta puhettakaan, tämähän on Jim Fox. Tunnen hänet hyvin.»

Sitten laskivat he minut vapaaksi. Näytti siltä kuin sotilaat olisivat
karkoittaneet luopiot paikalta pari tuntia sitten.

»Entä intiaanit, setä Jim, jotka ottivat sinut kiinni! Sinähän sanoit,
että he olivat intiaaneja?»

»He olivat Tonto Basin apacheja, hallituksen tiedustelijoita, Tom
Hornin johdossa.»



Toinen luku.

SIIRTOLAISET.


Kun sade oli pidättänyt meitä päivän Double Roverissa, kävimme
keskustelemaan mitä nyt oli tehtävä.

»Alamaat ovat liian vetiset kuljettavaksi ja sitäpaitsi oleksii karja
joka tapauksessa ylävillä mailla», päätteli isäntämme, karjanomistaja.
»Me upottaisimme varusvaunumme liejuun kattoa myöten, jos yrittäisimme
takaisin J. H:hon. Mutta nyt pitäisi sateen perästä tulla kaunis ilma.
Mitäs tehdään?»

»Oletteko koskaan olleet Jackson-maassa», kysyi Setä Jim. »Se on
Arizonan autiointa seutua. Se on laaja ja vaikeakulkuinen eikä siellä
elä ainoatakaan sielua, mutta siellä on runsaasti vuoristo-jalopeuroja,
karhuja ja peuroja. Koiranikin ovat täällä. Mitähän, jos lähtisimme
metsästämään!»

»Hyvä» sanoimme muut.

Hyvän aikaa hääräiltyämme löysimme hyljätyn sotilas-kuormasatulan ja
vanhan pukkisatulan varusteineen. Näille onnistuimme sijoittamaan
muona- ja tarvevarastomme. Kun hevosia oli runsaasti käytettävänämme,
sidoimme makuuvehkeemme niiden paljaita kylkiluita vastaan ja lähdimme
matkaan.

Sinä päivänä me toden teolla saimme kokea mihin arizonalainen
hevonen pystyy. Tiemme kulki alussa syvän kanjonin pohjaa, joka oli
täynnä liukkaita ja heiluvia vierinkiviä ja kalliolohkareita. Suurta
poppeli- ja tammimetsää kasvoi kanjonin molemmin puolin, niin, että
jyrkät kallioseinämät aika ajoin kokonaan peittyivät niitten taakse.
Repeytynyt kallio oli täynnä salaperäisiä onkaloita ja penkereillä ja
halkeamissa kasvoi kauniita riippuvia puutarhoja, joille pitkä heinä ja
puusaniaiset antoivat mitä ihmeellisimpiä värejä ja muotoja.

Me sivuutimme pienempiä kanjoneja, joihin karjavarkaat olivat tehneet
aitauksensa, piilottaakseen puhaltamansa eläimet.

Karjanomistaja pudisti päätään nähdessään ne. »Moni miekkonen on tullut
tänne Texasista ja koonnut suuren karjalauman, vaikka ei tullessaan
omistanut muuta kuin pari vaivaista konia ja polttoraudan», virkkoi hän.

Sitten me vähitellen nousimme vedenjakajalle, josta saatoimme nähdä
jonon autioita ja rikkinäisiä vuoria oikealla kädellämme. Ne nousivat
viettoina ja penkereinä, jyrkkinä ja vaikeapääsyisinä, päättyen
tuhannen jalan korkuisiksi kalliohuipuiksi ja jatkuen yhtäjaksoisina
peninkulmamääriä. Ne pysyivätkin matkamme varrella ainoina tovereinamme
ollen aina näkyvissä pienempien huippujen, äkkijyrkkien kanjonien ja
monimutkaisten vuorimuodostumien sekasorrossa, joka meitä kaikkialla
ympäröi.

Taivas oli sateen jälkeen vuoroin kirkas, vuoroin pilvinen.

»Mitä kummia, eihän Arizonassa juuri koskaan sada» virkkoi Jed Parker.
»Ja jos se sitä yrittääkin, niin se loppuu jo ennen alkuaan.»

Siitä huolimatta peittyi Galiuros vuori yläpuolellamme puolen päivän
aikaan paksuun pilveen. Sen hajoitti melkein heti tuulenpuuska,
mutta kun huippu taas tuli näkyviin, näimme sen hämmästykseksemme
kietoutuneen valkoiseen lumivaippaan. Oli kuin taikuri olisi peittänyt
sen verhollaan lyhyen silmänräpäyksen, toimittaakseen valtavan
muutostyön. Pian tummeni taivas taas ja alkoi sataa.

Kulku oli tähän saakka vaatinut suurta varovaisuutta, mutta nyt
lisääntyivät vaikeudet rajattomasti. Mukulakivien alla oleva savimaa
muuttui liukkaaksi ja tahmeaksi. Vuoren kupeella oli miltei mahdotonta
pysyä liukastelematta. Me kastuimme pian läpikotaisin, kätemme
turposivat ja punoittivat kylmästä, ja vaatteitamme pitkin soljuva vesi
kasteli saappaamme likomärjiksi.

»Seuraavan harjanteen toisella puolella», lupasi Setä Jim, »on vanha
kämppä, jonka panin pystyyn seitsemän vuotta sitten. Me sovimme siihen
kaikki.»

Niinpä sitten tulimme liukuen ja liukastellen harjanteen toiselle
puolelle, kiittäen luojaamme joka kymmenestä askeleesta, minkä
onnellisesti pääsimme etenemään. Rupesi tulemaan kylmä. Kallioita ja
vuorenseinämää tuskin näkyi sateelta. Niitten yllä nousivat ja laskivat
utuiset myrskypilvet, joiden takaa vuoret mahdottomina jättiläisinä
häämöittivät, kadotakseen taas hetken kuluttua.

Syvällä kanjonien rotkoissa alkoi joen uoma täyttyä ja vesiputousten
kumea jyminä kaikui lukemattornilta jyrkänteiltä. Koko maailma tuntui
hukkuvan veden pauhinaan.

Ei voi juuri kuvitella mitään lohduttomampaa eikä myös suurenmoisempaa.
Me ratsastimme vilusta väristen eteenpäin. Kukin tuumi itsekseen:
»Tämän kestän, juuri tällä hetkellä. Niinpä niin. Sen teenkin enkä
ajattele viittä minuuttia eteenpäin, mitä vielä on kestettävä».
Sellainen ajattelutapa onkin vaikeitten hetkien oikeata filosofiaa ja
ainoa tepsivä keino kestää ne.

Onneksi pääsimme kanjonin pohjalle putoamatta. Se oli laaja, kasvoi
runsaasti tammia ja siinä oli hevosmuonaa mahaa myöten — ihanteellinen
leiripaikka, ellei siinä olisi virrannut tuuman vahvuinen vesi, joka
peitti laakson pohjan kauttaaltaan. Me kannustimme epätoivoisina
eteenpäin lämpimän nuotion ja keittomahdollisuuden toivossa.

Kämpän katto oli painunut sisään ja lattia oli kuuden tuuman paksuisen
savikerroksen peitossa.

Emme laskeutuneet edes satulasta — satulamme olisivat siinä kastuneet
— vaan teimme huomioitamme hevosen selässä istuen. Lopulta Setä Jim
esitti uuden ehdotuksen.

»Tiedän erään luolan», sanoi hän — »aivan vuoren huipun alla. Se on
avara luola, mutta sen lattia on niin viettävä, että en ole varma
voimmeko jäädä siihen ja se on takamatkassa harjanteen tuolla puolen».

»En tiedä miten pääsemme harjanteen yli takaisin päin, se oli kyllin
niljakka tännekin tullessamme, mutta tahtoisin mielelläni edes nähdä
kuivan paikan», vastasi karjanomistaja.

Olimme kaikki samaa mieltä ja niin lähdimme jälkiämme takaisin.
Puolivälissä tuonpuoleista rinnettä kääntyi Setä Jim äkkiä oikealle
ja sianselän kohotessa takanamme, jouduimme vuoriston jyrkimmälle
rinteelle, kohtisuora vuorenseinämä oikeallamme ja raivoava, kohiseva
joki syvällä allamme vasemmalla, sateenkuurojen piestessä astuttavamme
mukulakivet ja lohkareet liukastakin liukkaammiksi. Hevosemme
välttyivät hädin tuskin liukumasta syvänteeseen ja edetessämme
taaksemme jättämästä harjanteesta tuntui meistä kuin olisimme
kulkemassa kuilun yli pingotettua köyttä myöten. Vaaran tuntu oli
yhtäkaikki enemmän harhakuvitelmaa, jonka rankkasade, lisääntyvä hämärä
ja syvänteessä jo vallitseva pimeys aikaansai.

Vihdoin pysähtyi Setä Jim kallionkielekkeen alle, joka hät'hätää esti
veden valumasta niskaamme.

»Tässä se on», sanoi hän.

Me laskeutumaan innokkaasti. Kuusipeura loikkasi huipun juurelta.
Luola nousi jyrkästi, kuten kalteva tunneli pimentoon. Meidän täytyi
upottaa kengänkärjet syvälle ja kulkea nelinkontin päästäksemme perille
ensinkään, mutta me huomasimme sen kuivaksi ja vähän aikaa etsittyämme
löysimme istuimeksi sopivan maapengermän.

»Hyvä on», virkkoi Jed Parker. »Nyt hakemaan makuupaikkoja».

Me hajaannuimme. Setä Jim ja Charley anastivat heti pienen katoksen
tapaisen, josta peura oli lähtenyt. Se oli tällä hetkellä kuiva, mutta
me ennustimme heille vähemmän miellyttävää oloa siellä, jos tuuli
sattuisi kääntymään. Tom Richillä ja Jim Lesterilla oli pieni teltta ja
he päättivät kaikin mokomin painua kanjonin pohjalle.

»Täytyy keittää joka tapauksessa», inttivät he ja lähtivät
kuormamuuleineen ja vuodehevosineen.

Niin jäimme karjamies, Windy Bill, Jed Parker ja minä jäljelle. Hetken
kuluttua tuli Windy Bill luoksemme kuiskutellen ja salaperäisenä.

»Ottakaa hevosenne ja lähtekää mukaani», sanoi hän.

Me seurasimme neuvoa. Hän johdatti meitä pari sataa jalkaa toiseen
luolaan, joka oli noin kaksikymmentä jalkaa korkea ja viisitoista
jalkaa läpimitassa ja tasainen kuin lattia.

»Miltäs tämä tuntuu?», huudahti hän voitonriemuisena. »Löysin sen
juuri, etsiessäni neekerinpäitä nuotioksi».

Hymähdellen hyvästä mielestä purimme vuoteemme ja levitimme ne
huolellisesti luolan suojaan. Paitsi reunojaan, olivat huopapeittomme
ja alustamme säilyneet verrattain kuivina purjekankaisten suojuksien
alla. Silloin tällöin pisti pahan omantunnon oka meitä.

»Tuntuu hieman hävyttömältä tämä mukavuus noihin toisiin nähden», tuumi
Jed Parker.

»He saivat valita ensin», huusimme kaikki yhteen ääneen.

»Setä Jim on vanha mies», huomautti karjamies.

Mutta Windy Bill oli muistanut häntä.

»Puhuin hänelle ensin tästä luolasta, mutta hän sanoi olevansa täysin
tyytyväinen siihen, missä oli».

Me päätimme vuoteen tekomme ja tulos näytti meistä hyvältä. Kaikki
purskahdimme iloiseen nauruun.

»Kyllä käy sääliksi nuo pojat tuolla», sanoi karjanomistaja.

Me sidoimme hevostemme jutat ja laskeuduimme laaksoon, tulen loimun
ääreen syvässä syyllisyydentunnossa. Siinä söimme nopeasti lihaa ja
leipää ja ryyppäsimme kahvia päälle, pelkästään ruumiin ravinnon
vuoksi. Sillä iloa siitä toimituksesta ei juuri heltinyt. Taivaasta
tuleva, puista tippuva ja lakin räystäiltä vuotava vesi täytti
nimittäin maljamme paljon nopeammin kuin kerkisimme niitä tyhjentää.
Astiat paiskasimme purjekankaitten alle. Rich ja Lester päättivät jäädä
telttoihinsa emmekä nähneet heitä ennenkuin vasta aamulla.

Hakkasimme seläntäyteiset takat mesqviteä ja lähdimme raatamaan vuorta
ylös. Sen korkeus tuntui luissamme vähemmän miellyttävältä. Luolan
suulla paiskasimme taakkamme maahan ja kuljetimme polttoaineemme
pienissä erissä kapean penkereen läheisyyteen, viritimme hyvän valkean
ja istuuduttuamme riviin sen ääreen, sytytimme piippumme.

Hetken perästä nousi loimu korkealle ja kylmän väreet asettuivat
nahoissamme. Nuotion liekit valoivat aavemaista loistettaan kallioitten
kohoumiin ja repeytymiin ja varjot leikkivät nousten ja laskien,
lähestyen ja paeten kuin kisailevat pedot penkereillä ja luolan
kaarikatossa. Korkealla yläpuolellamme näkyi pieni yksinäinen aukko,
josta savu imeytyi ulos kuin piipusta. Tulenlieskat punasivat miesten
kasvot. Ulkopuolella vallitsi synkkä pimeys ja nousevan veden solina
ja kolina kaikui korvissamme. Huomautimme Windy Billiä lupaamastaan
jutusta. Nojasimme selkämme mukavasti kaltevaan kallioseinämään,
nostimme jalkamme nuotiota kohti, panimme tupakaksi ja kuuntelimme
Windy Billin kertomusta.

       *       *       *       *       *

Ympärillämme on huima määrä vettä käytettävissämme, mutta olen
elänyt aikoja ja paikoissa, joissa tuo tippuva vesikin olisi ollut
kultakaivannon arvoinen. Se oli siirtolaiskuumeen aikana. He tulivat
tavallisesti etelästä käsin, niin kutsutun Siirtolais-solan kautta,
matkallaan Kaliforniaan. Minä olin pojanlopes siihen aikaan, siinä
kahdeksantoista korvilla eikä minulla ollut vielä aavistustakaan
intiaaneista eikä karjan ryöstöistä. Minulla oli lapsen varusteet,
jouhista punotut suitset kaikenmoisine hopeahelyineen ja ratsastelin
usein apupoikana kaikenlaisissa asioissa, ennenkuin noita kulkijoita
rupesi ilmestymään.

He olivat kummallista väkeä, enimmäkseen Missourista ja etelän
vesipuolelta ja he olivat tavallisesti peräti kyllästyneet matkustamaan
tullessaan Siirtolais-solan seuduille.

Santa Féhen he tavallisesti tulivat kaikenlaisia vanhoja teitä pitkin,
mutta siellä he yhtyivät parikinkymmentä vankkuria käsittäviksi
jonoiksi vanhojen ystäviemme Gerosimon ja Locon kehoituksesta.
Sangen monella heistä oli sarviniekat vetäjät vankkureittensa edessä
ja ne matelivat pari virstaa tunnissa helvetillisessä kuumuudessa,
näkemättä viikkomääriin muuta kuin vuoriston huippuja, suolaerämaata,
salvia»pensaita ja kalkkarokäärmeitä, mutta sangen harvoin vettä.

Niin, pojat, tehän tunnette seudun tuolla alempana. Chiricagua
vuoriston ja Siirtolais-solan välillähän on teillekin härännylkijöille
kolmen, neljän päivän ratsastus.

Kyllähän he enimmäkseen täyttivät mahansa ja lekkerinsä ennen lähtöään,
toivoen sen riittävän sille välille, mutta varmasti he huomasivat
matkan vielä kuivemmaksi kuin korkkijalka ja tavallisesti jo kauan
ennenkuin he pääsivät lähteille, riippui heillä kieli jalan päässä
suusta.

Huolimatta sisukkaasta halustaan päästä eteenpäin, eivät he
näet tunteneet menettelytapoja. He olivat peräti tietämättömiä
veden kuljetuksesta ja intiaaneista ja muusta sellaisesta. Ja ne
pitkätukkaiset, pukinnahkaiset kelmit, joita he Santa Féstä saivat
oppaikseen, eivät juuri olleet sen viisaampia.

Niillä mailla Texas Pete harjoitti murhatöitään.

Texas Pete oli vanttera porvari Lone Starista. Hän oli suunnilleen
yhtä leveä kuin pitkäkin ja hänellä oli suuret viikset ja paksut
kulmakarvat. Hänen sydämensä oli paha. Mahdotonta oli arvata missä
Texas Pete milloinkin putkahti esiin. Hän oli oikea sala-ampuja,
kieroselkä ja kalkkarokäärme. Luulenpa että Texas Pete otti
kanssaihmiseltään hengen yhtä kepeästi kuin hän otti ryypyn. Ja
ryyppääminen kävi häneltä tuiki vaivattomasti. Rauhaarakastavat
kansalaiset yleensä puhuivat hänestä hiljaisella äänellä ja hoitivat
omia asioitaan; rauhattomat kansalaiset hän kylvi marunapensaikkoihin
kaupungin ulkopuolella.

Nyt sattui Texas Pete löytämään lähteensilmän aivan keskellä erämaata.
Hän omisti itselleen lähteen heti, kaivoi sen hyvään kuntoon, varusti
sen oikein puuarkulla ja rupesi odottamaan siirtolaisia. Hän kiskoi
kaksi dollarin kolikkoa päätä kohti — oli se sitten ajaja tai vetäjä
— eikä kukaan saanut suuntäyteistäkään maksamatta kovassa rahassa.
Ajatelkaa, mitä summia hän haali kokoon siinä. Minulla oli usein
tapana tehdä laskelmia hänen tuloistaan, luulenpa miltei pelkästään
kadehtimisen ilosta. Tavallinen parinkymmenen vankkurin matkue saattoi
tuottaa hänelle aina viiteenkymmeneen dollariin ja sitäpaitsi oli
hänellä kaupan vettä väkevämpääkin neljään dollariin lasilta. Ja
matkueita tuli siihen aikaan hieman taajempaan kuin vesisateita.

Meillä oli tapana silloin tällöin käydä katsomassa heidän saapumistaan.
Huomatessaan pienen kangasteltan ja tuon lähteen hihkasivat he ilosta
ja kiirehtivät kulkuaan. Mutta kun he näkivät taulun jossa seisoi:
»Vettä, kaksi dollaria päätä kohti», muljottivat heidän silmänsä kuin
kaksi raakaa osteria.

Silloin alkoi aina ryty. Peijakas, mikä meteli siinä nousi. Mutta
huutamisesta ei ollut mitään apua. Texas Pete ei liikahtanutkaan, vaan
istui ja poltteli piippuaan, äreä ryppy toisessa silmäkulmassa. Hän ei
edes viitsinyt vastata, mutta hänellä oli winchesterinsä poikkiteloin
polvillaan. Hänen mielestään ei tilanteessa ollut leikille sijaa.

»Paljonko vetenne maksaa ihmistä kohti», kysyy eräs siirtolainen.

»Ettekö pysty lukemaan taulusta?» murahtaa Texas Pete kysyjälle.

»Mutta ettehän voi tarkoittaa kahta kolikkoa ihmistä kohti», kiljaisee
mies. »Sillähän saa jo whiskyä mahan täydeltä!»

»Etkö osaa lukea tekstiä, vai mitä?» murahtaa Texas Pete.

»Kyllähän minä lukea osaan», sanoo mies, yrittäen uutta menettelytapaa,
»mutta minulle on kerrottu, ettei siitä tarvitse uskoa kuin toisen
puolen».

Mutta ei mikään auta, joten Herra Siirtolainen yhtyy muitten rähinään.

En voi moittia heitä siitä, että he sellaisen metelin siitä nostivat.
Nähkääs, siihen aikaan ei valtion ylläpitämillä kaivoillakaan otettu
kuin viisi centtiä hengeltä rahdinvetäjiltä ja siitäkin sanottiin aina,
että »Lopeta jo, Setä Samuli».

No niin, silloin tällöin joku matkue jatkoi raivoissaan matkaansa
kuivin suin, mutta matka oli kammottavan pitkä seuraavaan vesipaikkaan
ja kuumuus ja pöly oli tukahuttava.

Texas Pete ja hänen lähteensä tekivät huimia kauppoja.

Kerran sitten eräänä iltapäivänä, minä ja gentlemanni Tim ratsastaa
körötimme Texas Peten lähteen seutuvilla. Päivä oli helkkarin kuuma
— piti oikein pinnistää saadakseen syljen ruiskautetuksi — ja olimme
paluumatkalla Huachua linnakkeesta, jonne olimme vieneet hieman
naudanlihaa varusväelle. Matkamme kulki siirtolaisten käyttämän tien
poikki. Se oli kulunut aivan syvänteeksi, niin että vieläkin voi
eroittaa pyörän jäljet siinä. Noustessamme eräälle mäentöyräälle näimme
pienen matkueen laahustavan tietä pitkin.

Se oli tuollainen yksinäinen pikku kuunari, jota veti kaksi vanhaa
hevoskaakkia, jotka tuskin olisivat jaksaneet vetää lakkia päästäni.
Kieli riippui niillä pitkällä ja vähän väliä ne pysähtyivät, pyörän
joutuessa kuoppaan. Silloin hyppäsi aina mies vankkureilta ja pani
olkapäänsä pyörää vasten. Sitte nykäsivät kaikki yht'aikaa ja ylöshän
sieltä tultiin, joskin vapisten heikkoudesta. Tim ja minä ratsastimme
sulasta uteliaisuudesta heidän luokseen. Heikon näköinen mies — ja
taisi olla kyttyräselkäinenkin — ajoi valjakkoa.

»Hei vieras», sanoin minä, »ettekö pelkää intiaaneja?»

»Pelkään», vastasi tämä.

»Miksi sitten matkustatte intiaanialueen kautta ja ypö yksinänne?»

»En voinut odottaa. Saako täällä vettä?»

»Eiköpähän», vastasin minä.

Hän ohjasi hevosensa vesiruuhelle Texas Peten lähteellä ja minä ja
gentlemanni Tim seurasimme perässä, koska meidän tiemme kulki samanne
päin.

»Hevostesi juotto maksaa neljä kovaa», virkkoi Texas Pete.

Mies katsoi häneen hieman ällistyneenä.

»Ikävä sanoa, mutta minulla ei ole neljää kovaa. Ryöstivät minulta
dollarini.»

»No sitten ei tule vettäkään», ärähti Texas Pete hänelle.

Mies katseli ympärilleen avuttomana.

»Kuinka pitkältä on lähimmälle vesipaikalle?» kysyi hän minulta.

»Kaksikymmentä virstaa», kerron minä hänelle.

»Jumala!» sanoi hän ikäänkuin itselleen.

Sitten hän kohautti olkapäitään lopen väsyneenä.

»No niin, nythän tulee iltaviileä, ehkä me kestämme sinne asti.»

Hän kurkisti vanhan kuunarinsa sisäpuolelle ja sanoi: »Annahan minulle
kuppi sieltä.»

Kalpeakasvoinen nainen, joka näytti meistä kolloista oikein kauniilta,
avasi suojuksen ja antoi miehelle tina-astian, jonka hän sitten ojensi
täytettäväksi.

»Montako teitä on?» kysyy Texas Pete.

»Kolme», vastaa mies ihmetellen.

»No, kuusi dollaria sitten. Tänne raha.»

Mies jäykistyi hieman.

»En pyydä vettä eläimilleni», sanoo hän, »mutta vaimoni ja lapseni
ovat olleet koko päivän tässä kuumuudessa ilman veden pisaraakaan.
Vesileilistämme irtaantui vanne ja se hajosi juuri tällä puolen Dos
Cabesasia. Lapsi parka on aivan janoon nääntyä.»

»Kaksi dollaria miestä päälle», sanoo Texas Pete.

Samalla vaimo astui rattailta, pidellen pienen pientä lasta
käsivarrellaan. Pienokaisella oli keltainen pörrötukka ja sen kasvot
punottivat ja kiilsivät kuivuuttaan.

»Ettehän toki kieltäne sairaalta lapselta tilkkaa vettä, sir», pyysi
hän.

Mutta Texas Petellä taisi olla erikoisen paha tuuli. Luulen että hän
juuri oli pääsemässä kuparisepistä, jotka hänen ottelunsa whiskypullon
kanssa oli aiheuttanut.

»Mitä helvettiä te kaikki maanteitä kuljette, kun ei teillä ole
rahaakaan?» ärisi hän: »Ja miten te luulette pääsevänne eteenpäin.
Tuollaiset keltanokat erämaassa aivan väsyttävät minua.»

»Hyvä», sanoo mies, yhä sovinnollisena.

»Kun minulla ei ole rahaa, annan teille kuuden dollarin arvosta jauhoja
tai muuta kauppatavaraa, mitä minulla on.»

»Minä en ole mikään vankkurikauppias», säväytti Texas Pete, kääntyi
kantapäillään ympäri ja meni tuolilleen istumaan.

»Onko sinulla kuutta dollaria mukanasi?» kuiskasi gentlemanni Tim
minulle.

»Ei centtiäkään», vastaan minä.

Gentlemanni Tim kääntyi Texas Peten puoleen.

»Anna heille juotavaa Pete, maksan sinulle kun tulen tänne seuraavan
kerran.»

»Maksa raha heti», murisee Texas Pete.

»Sinä olet kurjin mies, minkä ikänäni olen tavannut», huomautti Tim.
»En tahtoisi puhutella sinua, vaikka tapaisin sinut helvetissä suuri
jääkappale kädessäsi.

»Sinä olet pehmoisin mies, mitä minä olen tavannut», virnisteli Texas
Pete. »Eikö siellä teilläpäin olekaan oikeita texasmiehiä.»

»Ei ainakaan niin paljoa, että ne tekisivät elämän epämiellyttäväksi»,
sanoi Tim.

»Sitten sinulla ei ole tässä asiassa mitään tekemistä», murisi Pete
vihamielisin elein ja hypisteli pyssyään.

Sillä välin seisoi mies epätietoisena, kuppi riippuen sormessa.
Viimein hän toivottoman näköisenä kumartui maahan ottaakseen kupillaan
vieressään olevasta lätäköstä sen vähäisen märkyyden, mikä siihen
auringolta oli säästynyt. Samalla hevoset, jotka olivat jääneet
valloilleen ja olivat kuivemmat kuin sieni, työntyivät eteenpäin ja
pistivät turpansa vesiruuheen.

Gentlemanni Tim ja minä istuimme hevostemme selässä hieman sivussa.
Näimme Texas Peten hypähtävän tuoliltaan, tähtäävän nopeasti ja
laukaisevan rihlansa. Se oli meille ratki odottamatonta. Ampuminen ei
ollut tullut mieleemmekään ja omat kuuspanoksisemme olivat satulaan
sidotut epätasaisen maaston vuoksi härkiä kuljettaessamme.

Mutta gentlemanni Tim, joka oli irroittanut köytensä, aikoessaan auttaa
vaunuparia tien syvänteestä, otti sen satulan tapista ja siroimmalla
heitolla, minkä ikänäni olen nähnyt, kietoi Texas Peten lassoonsa aivan
vyötäisten kohdalta pyssyineen päivineen.

Tuo vanha roisto teki parastaan vääntääkseen itsensä irti ja
päästäkseen ampumaan meitä, mutta sehän ei käynyt.

En ole eläissäni nauttinut naudan nujertamisesta niin sydämellisesti
kuin Texas Peten köyttämisestä. Sitten käännyimme katsomaan mitä
vahinkoa hän oli aikaansaanut.

Tunsimme hyvänlaista helpotusta huomatessamme, että perhe voi hyvin,
mutta Texas Pete oli lävistänyt kuulallaan toisen variksensyötin
näköisistä hevosista. Keskelle päätä se oli osunut.

»Olipa sinun onnesi, ettei se sattunut mies parkaan», virkkoi
gentlemanni Tim erikoisen rauhallisesti ja kohteliaasti.

Tämä gentlemanni Tim oli nimittäin irlantilainen ja olin ollut hänen
kanssaan kyllin paljon aroilla, tietääkseni, että kun hän asettui ylen
kohteliaaksi ja tyyneksi, silloin oli aika painua turvan taakse.

»Toivon, sir», sanoi hän muukalaiselle, »että annatte vaimollenne ja
lapselle niin paljon vettä kuin he haluavat. Mitä hevoseenne tulee,
niin älkää olko millännekään siitä. Ystävämme Texas Pete tässä on
hyväntahtoisesti suostunut täyttämään kaikki vajavaisuudet omasta
hevostallistaan.» Tim osasi, veitikka, puhua korkealentoisesti ja
sirosti, kun hän vain tahtoi.

Muukalainen yritti sanoa jotakin, mutta minä sain hänet pidätetyksi ja
viedyksi hieman syrjempään.

»Antakaa hänen olla!» kuiskasin hänelle. »Kun hän puhuu tuolla tavalla,
on hän raivoissaan ja silloin on parasta antaa luonnon syöttää
ukkosenjohtoa.»

Hän näytti heti tajuavan tilanteen ja niin teimme itsellemme pienen
nuotion ja rupesimme aterioimaan, gentlemani Timin kävellessä
edestakaisin ylhäisenä ja tuikeana.

Vihdoin näkyi hän päässeen johonkin päätökseen. Hän meni Texas Peten
luo ja irroitti hänet lassosta.

»Nouse ylös, senkin koira» sanoo hän. »Kuuntele nyt mitä sanon. Jos
yrität lähteä karkuun tai jos kieltäydyt tekemästä mitä minä käsken,
niin en ammu sinua, mutta marssitan sinut ylämaahan ja pidän huolen
siitä, että Gerosimo saa sinut käsiinsä.»

Hän valikoi sitten vankan kuokan ja lapion, antoi Peten kantaa ne noin
neljänneksen verran tien viereen ja pani hänet kaivamaan hautaa.

Texas Pete kävi lujasti työhön, Timin istuessa ääressä hevosen selässä,
kuuspiippuinen vieressä ja lasso vyyhdellä. Mies ja minä seisoimme
lähellä, uskaltamatta virkkaa sanaakaan. Parin minuutin kuluttua rupesi
Peten työ sujumaan hitaammin. Vihdoin hän pysähtyi kokonaan.

»Kuulehan» sanoo hän »onko tämä hauta minua varten?»

»Minä pidän vain huolta siitä, että toimitat tuon herrasmiehen
hevoselle kunniallisen hautauksen», sanoo gentlemanni Tim hyvin
kohteliaasti.

»Hevonenko tarvitsisi hautaa!» murisee Texas Pete.

Mutta pitemmälle hän ei jatkanut. Tim kohotti kuuspiippuistaan.

»Eiköhän ole parasta, että lopetat huokailemisen ja sen sijaan hikoilet
hieman», sanoo hän.

Texas Pete työskenteli ravakasti pitkän aikaa, sillä Timin rauhallisuus
alkoi peloittaa häntä äärimmilleen. Kun hän vihdoin oli päässyt noin
neljän, viiden jalan syvyyteen, hyppäsi Tim satulasta.

»Luulen että se riittää», sanoo hän. »Billy, poikani, pidä häntä
silmällä. Nyt mister Texas Pete», sanoo hän, kylmänä kuin teräs,
»siinä on hauta, hautaamme hevosen siihen. Sitten minä aion ampua
sinut ja asettaa sinut hevosen viereen ja kirjoitan sitten sinulle
hautakirjoituksen, joka on tuleva lohdutukseksi niille tämän tien
kulkijoille, jotka ovat kunniallisia ja peloitukseksi niille, jotka
sitä eivät ole. Voin yhtähyvin ampua sinut tunnin kuluttua kuin
hetikin, joten, jos sinua haluttaa, niin toimita asiasi siihen
mennessä.»

Sitten hän kumartui tarkastamaan hautaa. Minun mielestäni hän katseli
sitä oudon kauan ja kun hän taas nosti päänsä, olikin hänen ilmeensä
muuttunut täydellisesti.

»Mars!» sanoi hän rivakasti. Menimme kaikki takaisin asunnolle.
Aitauksesta otti Tim Texas Peten parhaan hevosen ja valjasti sen vanhan
kuunärin eteen.

»Kas niin», sanoi hän miehelle. »Nyt on parasta lähteä matkalle.
Ottakaa tuo whiskylekkeri evääksenne. Hyvästi.»

Istuimme siinä hetken aikaa kuunarin lähdettyä sanaakaan vaihtamatta.
Sitten Tim sanoi aivan äkkiä.

»Olen muuttanut mieleni.»

Hän nousi.

»Kuulehan Billy», sanoi hän minulle. »Jätämmekin ystävämme sidottuna
tähän. Huomenna tulen takaisin ja vapautan sinut kahleistasi. Mutta
sillä aikaa ei sinulle ole vähääkään vahingoksi, vaikka olosi onkin
hieman epämukava ja saat nähdä nälkää ja tuntea hieman — janoa.»

Me ratsastimme pois auringonlaskun aikaan ja jätimme Texas Peten
lujasti sidottuna sinne.

Minä olin aivan ymmällä päästäni tästä asian käänteestä ja sanoinkin
sen, mutta gentlemanni Timiltä ei heltinyt sanaakaan selitykseksi.
Ainoa vastaus minkä sain, oli heikko naurahdus.

Saavuimme karjatalolle lähes keskiyön aikaan, mutta seuraavana aamuna
oli Timillä pitkä keskustelu esimiehen kanssa ja tuloksena siitä oli,
että koko miehistö sai käskyn varustautua kuokalla ja lapiolla kukin ja
lähteä Texas Peten asunnolle. Tulimme sinne vähän puolenpäivän jälkeen,
toimme Texas Peten teltastaan — ilman tuliaseita — ja rupesimme
kaivamaan Timin osoittamalla paikalla aivan Texas Peten kaivaman haudan
vieressä. Kolmessa tunnissa oli meillä valmiina hienoin kaivo, minkä
voi toivoa näkevänsä. Sitten esimies pystytti taulun kaivon viereen,
jossa luki —

  Yleinen kaivo. Vesi maksuton.

»Ja nyt sinä vanha raato», sanoi hän Texas Petelle. »Kisko niin paljon
kuin mielesi tekee oman kaivosi vedestä, mutta jos minä kuulen, että
yrität hoitaa tätä toistakin, niin minä varmasti panen sinut ilmaa
haukkomaan.»

Me ratsastimme kotiin.

Nähkääs, kun gentlemanni Tim tarkasteli tuota kaivostaan, huomasi hän
että sen pohjalta tihkui vettä. Hänen päähänsä pälkähti silloin, että
olisi somempaa tehdä tuo vanha roisto kykenemättömäksi vesikauppaansa
jatkamaan, kuin vain ampua hänet.

Joku heitti uuden mesquiten nuotioon. Liekki lehahti taas korkealle
ja sen valossa näimme pienen vesivirran lipuvan luolan toisella
seinämällä. Äänettömyyden palattua kuului taas yhtenäisen sateen lotina
selvästi.

»Mitä Texas Pete sen jälkeen teki?» kysyi karjanomistaja.

»Texas Pete?» naurahti Windy Bill. »No, hänellehän jäi aikaa mihin
hyvänsä, mutta Timin hän jätti rauhaan.»



Kolmas luku.

TYHJÄNTOIMITTAJA.


Windy Billin lopetettua kertomuksensa arvelimme ajan tulleen ruveta
yöpuulle. Setä Jim ja Charley liukuivat putouksen tapaista käytävää
luolasta ja katosivat pitkän kallionkielekkeen suuntaan, jonka alle he
olivat levittäneet makuuvehkeensä. Hetken perästä revimme itsellemme
pitkiä neekerinpään lehtiä, sytytimme niitten pihkaiset kärjet ja
käyttäen niitä soihtuina lähdimme kiertämään kallion huippua toiseen
luolaan. Päästyämme nuotion valopiiristä, näimme selvemmin ympäristömme
soihtujemme avulla. Huolellisesti tutkimalla jalansijani, pääsin
vaurioitta luolan suulle. Katsoin taakseni. Siellä täällä loistivat
räiskyen tovereitteni soihdut. Kunkin valokehän kohdalla näkyi sade
pitkinä viivoina. Kaikki muu oli synkkää pimeyttä, paitsi heidän ja
minun välillä oleva heikko kajastus, joka punaili likomärkiä kallioita.
Käännyin luolaan.

Sen pohjalla olevasta tomumaisesta maasta päättäen oli luola ollut
kuiva Noakin ajoista asti. Eikä ihme, olihan sen katto tuhannen jalan
vahvuinen. Mutta levitettyämme aikaisemmin makuuvaatteemme, oli
alituinen veden tulo läpäissyt katon. Tuhannen jalan katto oli ruvennut
vuotamaan. Kuin rännistä tuli vettä useammasta kohdasta. Alensin
soihtuani. Purjekankainen päällys loisti kosteudesta ja sen keskellä
kimmelsi kolmen tuuman syvyinen ja kahden jalan laajuinen lätäkkö.

»Hyvä, minäpä — —» aloin, mutta muistin samassa kolmea toveriani,
jotka onnellisina ja rauhallisina lämpimän ja kuivan peiton toivossa
tarpoivat märkää ja vaarallista tietään. Nauroin partaani ja kyykistyin
kantapäilleni veden ulottuvilta.

Ensinnä tuli Jed Parker, pää kumarassa, pitääkseen piippunsa kuivana.
Hän tuli aivan keskelle luolaa ennenkuin nosti päätään. Sitten hän
silmäsi vuoteisiin ja sitten minuun. Hänen vakava kotkannaamansa venyi
pitkäksi. Hieno hymy väreili pitkien viiksien alla. Sanaakaan sanomatta
kyykistyi hän viereeni.

Sitten tuli karjanomistaja. Hän katseli ympärilleen koomillinen
kauhistuksen ilme kasvoillaan ja räjähti sydämelliseen nauruun.

»Muistelin säälineeni noita toisia», huomautti hän.

Windy Bill tuli viimeisenä. Hän taivutti päätään sisään tullessaan,
oikaisi pitkän ruhonsa ja tutustui tilanteeseen ilmettään muuttamatta.

»Kas niin, tämäpä on somaa», virkkoi hän. »Rupesin jo tulemaan
peloittavan kuivaksi ja luulin täytyväni lähteä laakson pohjaan asti
tässä sateessa».

Hän kumartui ja joi peiton keskellä olevasta lätäköstä. Mutta nyt
rupesivat meidän soihtumme lyhenemään arveluttavasti. Luolan suulla
kasvoi pieni kuiva pensas. Me sytytimme sen palamaan ja sen valossa
sieppasimme kukin huopapeittomme ja korjasimme muut vehkeet veden
ulottuvilta.

Paluumatkamme ilman soihtuja oli muistelemisen arvoinen. Pimeys oli
niin tiukka, että tunsit sen painon hartioillasi, ja vuori oli jyrkkänä
kuiluna vasemmalla puolellamme ja täynnä paasia ja vierinkiviä. Vähän
päästä törmäsimme niihin ja lensimme nurin niskoin. Kerran minä tulin
kuuden, seitsemän jalan penkereeltä suinpäin, mutta pääsin jutusta
vain hieman ohuemmalla selkänahalla. Ja koko ajan pieksi sade meitä
armottomasti, kastellen viimeisenkin kuivana säilyneen pisteen.

Vihdoin näimme valon pilkottavan luolastamme ja minuuttia myöhemmin
olimme taas ankarassa kiipeämisen touhussa pitkin viettoa luolan
pohjaa, jota pääsimme penkereellemme ja sen alapuolella olevalle
nuotiollemme.

»Peijakas vie», läähätti Windy Bill, »kyllä pitäisi olla koukut
silmäkulmissa tällaista kiivetessä.»

Lisäsimme voimaa nuotioon ja siunasimme mesquite-taakkoja, jotka
olimme aikaisemmin illalla raahanneet sinne. Kiedoimme huopapeittomme
hartioillemme, paiskasimme jalkamme pengermän yli loimua kohti ja
nojasimme selkämme viistoon kallioseinään. Meillä oli aika hyvä olla
siinä. Sateen lotina tunki hiljaisuuden olemattomiin, se kasvoi vain
voimassa kuten ratsastajan kavionkapse kovalla maalla. Vähitellen
vaivuimme torkuksiin.

Pitkän aikaa tuntui kaikki mieluisalta. Unikuvat saapuivat, sekoittuen
todellisuuteen; nuotio häipyi tietoisuudestamme ja palasi sadunomaisena
kuin horrostilassa oleville, suloinen raukeus valtasi väsyneet
ruumiimme. Loimu leiskui, varjot hyppelehtivät, sulivat todellisuuteen,
muuttuivat taas luonnottomiksi aaveiksi. Vaivuimme uneen.

Jonkun ajan kuluttua tunkeutui unitajuumme himmeä tietoisuus
siitä, että kovan kallioseinämän paine oli ehkäissyt säännöllisen
verenkierron. Me liikehdimme levottomasti, hakien mukavampaa asentoa.
Se oli heräämisemme ensi oireita.

Uusi asento ei tuntunut mukavalta. Kylmänväreet kiirivät ruumiissamme
eikä peittojen kohautteleminenkaan estänyt niitten jatkumista.
Vihdoin riuhtasin lakin päästäni ja katselin ympärilleni. Jed Parker,
kirjavaksi paikkailtu »lohduttaja» hartioillaan, seisoi ääneti valkean
ääressä. Pysyttelin hiljaa, jotten herättäisi muita. Kohta huomasin,
että toiset tekivät aivan samoin. Me purskahdimme nauruun, heitimme
huopapeittomme pois, ojentelimme itseämme, haukottelimme ja syötimme
nuotiota.

Sakea, kirpeä katku täytti ilman. Karjanomistaja nousi kävelemään
ja jätti jalkineistaan hehkuvat jäljet. Tutkimme nopeasti asiaa ja
huomasimme, että otaksumamme maa luolan pohjalla olikin guanoa, lepakon
jättämää guanoa ja tonnimitalla. Tuli oli levitessään sulattanut sen
kestämättömäksi velliksi. Tunsimme elävämme tulivuoren päällä. Kauanko
mahtoikaan pengermämme, joka oli samaa ainetta, kestää tulen loimua.
Sitä oli mahdoton tietää. Meidät valtasi yhtäkaikki uneliaisuus ja
otimme taas peitteemme käytäntöön, päättäen käyttää hyväksemme niin
monta torkahdusta kuin mahdollista, ennenkuin tämäkin majapaikka meiltä
riistettäisiin.

Se tapahtui kuitenkin pikemmin ja aivan toisella tavalla kuin olimme
odottaneet. Windy Bill herätti meidät tietoisuuteen kiljahtamalla
mielettömästi. Ja tietoisuuden palattua osui korviimme omituinen,
sohiseva ääni, kuin hiljainen yhtämittainen rummutus.

Tutkimus osoitti, että tämänkin luolan katto oli saanut vuodon. Mutta
ilman mitään varoittavaa tipahtelua, äkkiä, kuin tynnörin tappi olisi
auennut. Kymmenessä sekunnissa oli oikea pieni joki syövyttänyt
itselleen monta tuumaa syvän uoman guanoon, viilettäen ohi nuotion ja
alas jyrkkää viettoa. Kohtalon oikku oli määrännyt, että tuo vuoto —
ainoa vuoto koko suuren luolan valtavassa katossa — sattui juuri meidän
pienen pengermämme kohdalle.

Karjanomistaja naurahti.

»Tuosta muistuu mieleeni vanha farmari ja hänen rakas ystävänsä»,
virkkoi hän ja jatkoi sitten:

»Se rakas ystävä tavoitti vanhan farmarin kylällä.»

»John», sanoi hän, »minulla on sinulle surullisia uutisia, navettasi on
palanut.»

»Siunatkoon!» sanoi farmari.

»Mutta se ei ole pahinta. Lehmäsi paloi myös.»

»Siunatkoon!» valitti farmari.

»Sekään ei vielä ole pahinta. Hevosesikin paloivat.»

»Herra siunatkoon!» huokaili farmari.

»Ei sekään ole vielä pahinta. Navetasta syttyi talosi ja sekin paloi
kokonaan.»

»Siunatkoon!» valitteli yhä farmari.

»Mutta vieläkään ei ole pahin sanottu. Vaimosi ja lapsesikin menettivät
henkensä.»

Silloin farmari puhkesi hillittömään nauruun.

»Hyvä Jumala, mies!» huudahti hänen ystävänsä hämmästyneenä. »Mitä
nauramisen aihetta sinä tässä voit huomata?»

»Etkö sinä huomaa?» vastasi farmari. »Näet, sehän on kaikki niin
perinpohjaista.»

»Niin», lopetti karjanomistaja. »Se mikä tässäkin minua enimmän
huvittaa, on tuo kirottu perinpohjaisuus yörauhan häiritsemisessä.»

»Mikä aika nyt on yöstä?» kysyi Windy Bill.

»Puoliyön», ilmoitin minä.

»Kirottua, kuusi tuntia vielä päivän nousuun», huokaili Windy Bill.
»Kuinkahan teitä miellyttäisikään rauhallinen puutarhatyö idässä, jossa
te voisitte vaeltaa kapakkaan säännöllisesti joka ilta, juoda lämpimän
puol'kupposen ja polttaa oikein tehdastekoisen sikarin?»

»Sehän ei miellyttäisi teitä vähääkään», ehätti karjanomistaja
varmuudella ja sitten hän kertoi seuraavan jutun.

Windy mainitsi taannoin gentlemanni Timin nimen ja se toi mieleeni
ajan, jolloin ensi kerran näin samaisen miehen. Tim oli aivan oikein
irlantilainen, mutta hän oli kasvatettu Englannissa ja lukuunottamatta
hänen korostustaan, oli hän enemmän englantilainen kuin mitään muuta.

Eräs rahtilaiva toi hänet Tusconiin Santa Fésta ja paiskasi hänet
torille, jossa kaupungin joutokansa kokoontui häntä joukolla
töllistelemään.

Totisesti oli hän keltanokkamaisin otus, minkä ikänäni olen
sillä seudulla nähnyt. Hänellä oli housut, leveät kuin pallot ja
norfolkilainen takki yllään ja hänellä oli siinä ympärillään ainakin
puolen tusinaa lapsellisia matka-arkkuja. Hän oli punaposkinen ja
aivan suututtavan puhdas kasvoiltaan ja silmät paloivat kirkkaina kuin
lapsen. Suurin osa läsnäolevista olikin sitä mieltä, että ne ilmaisivat
lapsellisuutta, mutta minä näin heti, että se oli äärimmäistä
itsetietoisuuden puutetta.

Näytti siltä kuin hän olisi lähtenyt oikein suurapajan ajoon, ja hän
aikoi painautua hopealöytöjä tekemään sikäläisiin vuoriseutuihin.
Luonnollisesti hänelle suositeltiin lukemattomia hyviä neuvoja ja
arvatenkin hän olisi piankin tehnyt sitoumuksia, joita sitten olisi
saanut katkerasti katua, ellen minä olisi tuntenut erikoisen voimakasta
mielenkiintoa häntä kohtaan.

»Ystäväni», sanoin minä, vetäen hänet syrjään. »En tahdo olla utelias,
mutta mitä teette kotona ollessanne?»

»Minä olen talon nuorin poika», vastasi hän. Olin itsekin silloin
keltanokka, enkä tiennyt mitään esikoisuudesta ja siihen kuuluvista
asioista.

»Se on sukuhistoriallisesti mieltäkiinnittävä juttu», sanoin minä,
»mutta se ei anna vastausta kysymykseeni.»

Hän hymähti.

»No niin, enpä osannut arvata. Mutta vastauksesta se kyllä käy. En tee
mitään.»

»Hyvä», sanoin ujostelematta. »Jos näkisitte minun koettavan olla
nuorin poika ja näyttävän unohtaneen sen ja tekevän jotakin,
tarkoittamatta oikeastaan tehdä sitä, ettekö silloin tuntisi olevanne
velvollinen varoittamaan minua?»

»No kunniani kautta, tepä olette kummallinen poika. Mitä oikeastaan
tarkoitatte?»

»Tarkoitan vain, että jos aiotte palkata nuo miehet oppaaksenne
vuoristoon, niin tulette häpeällisesti petetyksi ja voitte kiittää
erikoista onneanne, ellette joudu intiaanien käsiteltäväksi.»

»Harjoitatteko itse myös opastamista?» kysyi hän mitä viattomimmalla
naamalla.

Mutta minä suutuin.

»Kirottu, kiittämätön penikka», sanoin minä, »menkää helvettiin omia
teitänne», ja tein koroillani täyskäännöksen.

Mutta nuori mies oli äkkiä käsipuolessani ja pani kätensä olkapäälleni.

»Oo, älkäähän toki, antakaa anteeksi. En oikein käsittänyt. Odottakaa
hetkinen, kunnes saan arkkuni järjestykseen. Sitten pyydän kunnian
saada jatkaa tuttavuutta kanssanne.»

Hän sai pari meksikolaista rasvamekkoa viemään matka-arkkunsa hotelliin
ja tarttui sitten mitä ystävällisimmin käsipuoleeni.

»Nyt, rakas ystävä, menemme etsimään jostakin naukun ja voileivän ja
tutkimaan toisiamme hieman».

Me olimme molemmat nuoria ja suulaita. Me vaihdoimme mielipiteitä,
tulimme veljiksi ja puhuimme salaisuuksiamme ja ennen puoltapäivää
olimme sopineet metsästämisestä yhdessä. Minulle jäi retken
varustaminen.

Tuloksena hommastamme oli, että kunnianarvoisa Timoteus Clare ja minä
teimme kuukauden kestävän suurenmoisen eräretken, jolla ammuimme
useampia komeita karhuja ja jolta palasimme Tusconiin parhaimpina
ystävinä.

Tusconissa oleskeli Schiefflein ja hän kertoi suurista kultalöydöistä
alempana, apachien maassa.

Ei auttanut mikään, meidän täytyi myös päästä koettamaan onneamme.
Yhdyimme toiseen retkikuntaan — ryömimme kaivannoissa, ja vietimme
peruskiven laskijaisia ja autoimme siten Tombstone-kaupungin
perustamista. Emme tehneet mitään työtä, emme edes yrittäneetkään.
Kumpainenkaan meistä ei tiennyt mitään kullankaivamisesta, mutta
molemmat janosimme seikkailuja ja me iloitsimme kuin koulupojat
leikkiessämme elämää ja kuolemaa chiricahua-intiaanein kanssa.

En todellakaan ole nähnyt kenenkään innostuvan villiin elämään niin
sydämen pohjasta kuin kunnianarvoisa Timoteus Clare. Hän halusi koettaa
kaikkea. Hän oli niitä miehiä, jotka tuskin ennättivät nähdä jotakin
uutta, ennenkuin jo olivat yrittäneet sitä ja hänellä oli niin valtava
varasto innostusta, että hän tavallisesti onnistui. Pallohousut
menivät pian sen tien ja kuukauden kuluttua ei hänen entistä pukuaan
kukaan olisi tuntenut. Hänellä oli tapana tutkia meitä tuntikaupalla,
syventyen aivan yksityiskohtaisesti varusteisiimme, vähäpätöisimmästä
kaikkein tärkeimpään saakka. Sitten hän teki kysymyksiä. Innossaan
päästä sikäläisten kaltaiseksi kaikessa, ei hän vähääkään ujostellut
myöntää tietämättömyyttään.

»Pojat, eikö teidän mielestänne sentään ole hullua käyttää noin
korkeakorkoisia saappaita?» saattoi hän kysyä. »Minun mielestäni se
näyttää hyödyttömälle turhamaisuudelle.»

»Siinä ei ole mitään turhamaisuutta, Tim», selitin minä. »Ensinnäkin
estyy siten jalka irtautumasta jalustimesta ja toiseksi se tarttuu
tukevasti maahan kun täytyy astua jalan.»

»Kautta Jupiterin, se on totta!» huudahti hän.

Sitten hän hankki itselleen saapasparin. Jonkin aikaa näytti hän
tyytyvän vain omistamaan uutuutensa. Hän iloitsi kuusipiippuisestaan
ja lassostaan vain kaunistuksena itselleen ja hevoselleen. Mutta se ei
häntä kauankaan tyydyttänyt. Hänen piti oppia niitä myös käyttämään.
Kun hänen esimerkiksi piti oppia pistoolilla ampumaan, syventyi hän
siihen kokonaan. Hän räiskytteli päiväkaudet yhteen mittaan ja punoi
yöllä uusia teorioja.

»Tuo heittomenetelmä ei oikein tepsi», saattoi hän valittaa. »Luulen,
että venyttämällä peukaloa pitkin rumpua estyy tuo sivunykäys.»

Hän käytti aina tähtäämistä ja liipasimesta vetoa. Aikaa myöten tuli
hänestä tarkka ja nopea ampuja.

Samoin oppi hän lasson heiton, lehmän kaadon ja muut metkut.

»Mitä hyötyä tuosta kaikesta on» oli minulla tapana sanoa hänelle.
»Jos aikoisit karjapaimeneksi, niin et kovempaa treenausta kaipaisi.»

»Minä pidän siitä», oli hänen ainainen vastauksensa.

Hänellä oli yksi ainoa todellinen vika, mikäli saattoi huomata. Hän
pelasi mielellään. Hevospookkeri oli hänen lempipelinsä. En ole
vielä koskaan nähnyt brittiläisen pelaavan hyvin pookkeria. Usein
viekoittelin hänet pois pelipöydästä ja hän oli aina kiitollinen siitä,
mutta pelinhimo pysyi hänessä voimakkaana yhä.

Palattuamme perustamasta Tombstonea olin minä tyhjä ja täytyi ruveta
työhön.

»Minulla on yllin kyllin», sanoi Tim, »ja se on kaikki käytettävissäsi.»

»Tiedän sen, vanha veli», sanoin hänelle, »mutta en voi käyttää sinun
rahojasi.»

Buch Johnson ryhtyi siihen aikaan onneaan koettamaan ja valmistautui
viemään siitoskarjaa Soda Spring-laaksoon. Jokainen nauroi hänelle,
he sanoivat sen olevan chiricahua-intiaanien pesäpaikan ja sehän oli
totta. Mutta Buch oli käynyt siellä aikaisemmin karjahommissa ja hän
luuli olevansa asiastaan perillä. Hän kokosi miehistön matkaa varten,
osti hieman karjaa lisäksi Oregonista ja rakensi kotikarjatalonsa
kolmen jalan paksuiseksi savitiililinnaksi, jossa oli ampuma-aukot.
Minä yhdyin retkeen ja tavalla tai toisella sai kunnianarvoisa Timoteus
luvan seurata mukana omana miehenään.

Matka oli pitkä. Saimme kärsiä janoa ja hellettä, karja pakoili ja
intiaanitkin säikyttelivät meitä.

Mutta sinä kesänä vallitsivat sellaiset ilmastolliset suhteet, etten
koskaan ole nähnyt erämaata niin ihanana. Oli kuin olisi herännyt
näkemään Luojan valtavan kunnian, kun aamuisin nousi katsomaan värien
vaihtelua kuivilla aavikoilla.

Kotikarjatalolla hankki Tim taas itselleen luvan jäädä sinne. Hän
piti itsellään omat ratsut, hoiteli niitä itse, metsästeli ja otti
kaikin tavoin osaa karjahommiin. Intiaanit ryöstivät meiltä karjaa,
luonnollisesti, mutta se oli liian lähellä heidän reservatiotaan, joten
he eivät voineet koota suurempia eriä, vaan kulkiessaan seudun läpi,
anastivat hajallaan olevia yksilöitä. Ratsupatrullit olivat heti täyttä
neliä heidän jälessään, joten he eivät kerinneet tehdä edes pihviä
saaliistaan. Mutta tietenkin meidän alituiseen täytyi olla varuillamme,
sillä muutoin saatoimme menettää päänahkamme ja moni karjapaimen
pääsikin, nelistäen vimmatusti, aivan viime tingassa kotitaloon.
Se oli kunnianarvoisalle Timoteus Clarelle kuin mettä kielelle,
paljon hauskempaa kuin hopean hapuileminen ja hän nautti siitä aivan
rajattomasti.

Niin kului jonkun aikaa, kunnes eräänä iltana, kun olin laskemassa
hevosia laitumelle, korkeapyöräiset rattaat ajoivat kartanolle ja
niistä astui Tony Briggs ja pieni, vilkasliikkeinen herrasmies, mustiin
puettuna ja silkkipytty päässä.

»Luulenpa että tuo silkkipytty on asettanut tulonsa juuri perjantaiksi,
kun pojat eivät ole kaupungissa», kuiskasi Tony korvaani.

Kun satuin olemaan ainoa puhuteltavissa oleva, kääntyi muukalainen
minun puoleeni.

»Olen tullut tapaamaan», sanoi hän omituisella laulavalla äänellä,
jonka sittemmin olen huomannut olevan ominaista englantilaisille,
»kunnianarvoisaa Timoteus Clarea. Onko hän täällä?

»Oo, vai häntä te etsitte, niinkö? sanoin minä. »Ja kukas te sitten
olette?»

Nähkääs, olin oppinut pitämään Timistä enkä aikonut saattaa häntä
mahdollisiin ikävyyksiin.

Mies sieppasi silmälasinsa vatsaltaan, jossa ne olivat roikkuneet
hienoissa ketjuissa, istutti ne nenälleen ja töllisteli minua. En
mahtanut näyttää erikoisen lupaavalta haastateltavalta, sillä muutaman
sekunnin kuluttua nyrpisti hän nenäänsä niin tuimasti, että kakkulat
putosivat vatsalle takaisin, tunnusteli liivintaskuaan ja veti sieltä
kortin esille. Otin sen vastaan ja luin:

   Jeffrie Case
  asianajaja.

»Lakimies siis!», sanoin epäluuloisena.

»Hyvä ystäväni», vastasi hän hieman kärsimättömästi. »En ole tullut
tänne aikaansaamaan ikävyyksiä nuorelle ystävällenne. Totuus on se,
että toiminimeni on ollut sukupolvia hänen perheensä asianajajana.»

»Hyvä on», suostuin minä ja johdin hänet Timin ja minun asumalle yhden
huoneen asumukselle.

Jos olisin odottanut, että Tim olisi riemulla tervehtinyt
poikavuosiensa kodin ystävää, niin olisin pettynyt pahasti. Hän istui
selin oveen ja luki vanhaa aikakauskirjaa. Sisään tullessamme vilkaisi
hän olan takaa meitä.

»Ah, Case» virkkoi hän ja jatkoi lukemistaan. Päätään nostamatta hän
hetken kuluttua sanoi: »istukaa.»

Pieni mies otti asian tyynesti, istuutui nojatuoliin, asetti pienen
laukkunsa jalkojensa väliin ja tarkasteli hienotunteisesti hieman
karkeaa ympäristöään. Nousin lähteäkseni, mutta Tim pani lehtensä
syrjään, haukotteli, ojenteli käsiään päänsä yli ja huokasi.

»Älä mene, Harry» pyysi hän. »No, Case», kääntyi hän asianajajan
puoleen, »mikäs nyt on kyseessä tällä kertaa. Mahtaa olla pirun tärkeä
asia, joka on saanut teidät tulemaan — kuinka monta tuhatta peninkulmaa
sitä lieneekään — tällaiseen maanpaikkaan.»

»Se on tärkeä, mr Clare», totesi lakimies kuivalla, laulavalla
äänellään. »Mutta olisin säästynyt tältä matkalta, jos olisitte
vähänkään kohdistanut huomiotanne kirjeisiini.»

»Kirjeisiin!» toisti Tim, silmät selällään. »Rakas ystävä, en minä ole
saanut mitään kirjeitä.»

»Osoitettuina, kuten tavallista New Yorkissa käyttämäänne pankkiin.»

Tim nauroi hiljaa. »Ja jossa ne siis ovat yhdessä vuosirahani kahden
viimeisen neljänneksen kanssa. Minähän erityisesti pyysin heitä olemaan
lähettämättä mitään postia. Tässä maankolkassa ei kukaan menetä rahaa.»

Hän vaikeni hetkeksi, väännellen viiksiään.

»Olen todella pahoillani, että teidän täytyi tehdä näin pitkä matka»,
jatkoi hän sitten, »ja jos teidän asiananne on taas, kuten epäilen,
tuo vanha juttu, koettaa saada minua palaamaan rakkaan setäni syliin,
niin vakuutan teille, että tehtävänne tulee osoittautumaan täysin
hedelmättömäksi. Setä Hillary ja minä emme koskaan voi asua samalla
seudulla, kahden samassa talossa.»

»Ja kuitenkin piti setänne teistä hyvin hellää huolta», uskalsi Case.
»Teidän vuosirahanne — —»

»Oh, myönnän mielelläni, että hän oli jalomielinen raha-asioissa — —»

»Hän on jatkuvasti ollut jalomielinen testamenttimääräyksissään, joista
juuri olen tullut ilmoittamaan teille.»

»Setä Hillary on siis kuollut!» huudahti Tim.

»Hän lähti pois kuudentenatoista viime kesäkuuta.»

Seurasi lyhyt äänettömyys.

»Olen valmis kuulemaan teitä» sanoi Tim, tullen vihdoinkin järkiinsä.

Asianajaja kumartui ja alkoi sormiella laukkuaan.

»Ei, ei, ei niitä, huudahti Tim hieman kärsimättömästi. »Kertokaa omin
sanoin asia.»

Lakimies painautui selkäkenoon ja asetteli yhteen sormensa päitä vatsan
kohdalla.

»Kreivivainaja», sanoi hän, »on armollisesti suvainnut määrätä teille
läänityksenä koko Staghurstin linnan rakennuksineen, vuokratuloineen
ja etuineen. Tämä sekä asunto-oikeus nousee noin kymmeneen tuhanteen
puntaan sterlinkiä vuodessa.»

»Vähän vähemmin kuin viisikymmentä tuhatta dollaria vuodessa, Harry»,
laukasi Tim minulle olkansa yli.

»Siinä on yksi ehto», jatkoi lakimies.

»Oh, onko niin!» huudahti Tim masentuneena. »Mutta kun tuntee setä
Hillaryn — — —»

»Ehto ei ole kohtuuton», pisti lakimies vikkelästi väliin. »Se
vaatii ainoastaan jatkuvaa asumista Englannissa ja siitä vähintään
yhdeksän kuukautta itse tilalla. Tämä määräys on ehdoton, tila
peruutuu niin pian kuin määräystä ei noudateta. Mutta sallittakoon
minun huomauttaa, että useimmat ihmiset ja minä niitten joukossa,
tyytyvät elämään suurimman osan elämäänsä ei ainoastaan kuningaskunnan
rajojen sisäpuolella, vaan vieläpä neljän seinän sisällä paljon
vaatimattomammasta summasta kuin kymmenen tuhatta puntaa vuodessa.
Englanti ei sitäpaitsi ole vailla viehätystä englantilaiselle ja
Staghurst omaa maaseutupaikaksi suuria mahdollisuuksia.»

Kunnianarvoisa Timoteus oli tointunut ensi hämmästyksestään.

»Ja ellei ehtoja täytetä?», tiedusteli hän.

»Tila peruutuu kaikkineen lain mukaisille perijöille ja te saatte
vuotuisen, neljänneksittäin maksettavan sadan punnan elinkoron.

»Saanen kai kysyä syytä näihin erinomaisiin ehtoihin?»

»Hienotunteinen päämieheni ei koskaan puhunut siitä minulle», vastasi
lakimies, »mutta» — ja silmissä välähti veitikka — »ehkäpä satunnainen
rahapula — Monte Carlo — —»

Tim purskahti nauruun.

»Oh, mutta siinä tunnen setä Hillaryn taas», huudahti Tim.

»Mr Case, varmastikin voi Mr Johnson, tämän karjakartanon omistaja,
antaa teille yösijan ja huomen aamuna lähdemme.»

Hän palasi muutaman minuutin kuluttua ja tapasi minut istumassa ja
polttamassa surumielisenä piippuani. Pidin Timistä ja surin oikein
hänen lähtöään. Sitäpaitsi häiritsi minua, nuorten tolkuttomaan tapaan,
jossakin määrin se korkea asema, johon äkkiä muuttuneet omaisuussuhteet
olivat hänet paiskanneet. Hän seisoi keskellä huonetta, katsellen
minua, sitten hän astui lattian poikki ja pani kätensä olkapäälleni.

»No», urahdin minä nostamatta päätäni. »Olette hyvin äveriäs mies nyt,
Mr Clare.»

Silloin nosti hän minut ilmaan istuimeltani, asetti minut keskelle
lattiaa ja välähytti hieman irlantilaista silmänvalkuaistaan.

»Kas niin, ei mitään sellaisia», säväytti hän, »sinä helkkarin hupakko.
Älä sinä mr clarittele minua!»

Sitten me viisi minuuttia keskustelimme asiasta. Tim oli aikalailla
innostunut tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän tunsi Staghurstin hyvin
ja kertoi minulle suuresta kivisestä päärakennuksesta, puistoteistä,
pensasaidoista, nurmikoista riikinkukkoineen, pyöreistä, viheriöivistä
kukkuloista ja työväen asunnoista.

»Se on koti», virkkoi hän, »enkä aikaisemmin tullut kuvitelleeksikaan
kuinka mielelläni sen taas näen. Minusta tulee siellä mahtava mies,
Harry, ja se tekee oikein hyvää.»

Me teimme kaikenlaisia suunnitelmia, kuinka minä tulisin vierailemaan
hänen luokseen, niin pian kuin vain saisin kokoon tarvittavat rahat.
Hän oli niin hienotunteinen, ettei tarjoutunut kustantamaan matkaani ja
se vain lisäsi luottamustani ja kiintymystäni häneen.

Seuraavana päivänä hän sitten lähti matkaan Tonyn ja pienen, vilkkaan
lakimiehen kanssa.

En häpeä, vaikka tunnustankin seuranneeni katseillani heitä, kunnes
korkeapyöräiset ajopelit häipyivät kuin kangastus taivaanrannalle.

Olin Buch Johnsonin töissä koko sen kesän ja seuraavan talvenkin.
Meillä koottiin ensi kerran koko karja tarkastettavaksi ja teimme sen
huomion, että luonnollinen lisääntyminen oli suurenemassa, huolimatta
intiaanein tuottamasta vahingosta ja laajensimme toiminta-aluettamme
aina Rock Creekin toiselle puolelle. Olimme todistajana monen
intiaanisodan alkurytäkässä, otimme osaa muutamaan kahnaukseen
chiricahua-intianein kanssa ja näimme karjan ryöstöjen alkuleikin.

Sikäläisellä miehellä ei ollut tilaisuutta muihin mietteisiin, kuin
mikä kulloinkin oli käsillä, mutta minulle jäi kuitenkin hieman aikaa
ajatella Timiä.

Kummastelin mielessäni, miltä hän nyt mahtoi näyttää, mitä hän teki
ja millä hiton keinoilla hän sai kulutetuksi viisikymmentuhantensa
vuodessa.

Ja sitten eräänä kesäkuisena sunnuntaina, maatessani vuoteellani,
työnsi Tim oven auki ja astui sisään. Olin nuori, mutta olin jo nähnyt
yhtä ja toista ja tunsin hänen kasvonilmeensä, joten painuin takaisin
enkä virkkanut sanaakaan.

Minuutin kuluttua avautui ovi uudelleen ja Buch Johnson itse tuli
sisään.

»Hyvää päivää», sanoi hän. »Näin teidän ratsastavan taloon.»

»Päivää», vastasi Tim.

»Tunnen juttunne kokonaan; neuvonantajanne Case kirjoitti minulle
siitä», sanoi Buch ilman minkäänlaisia esipuheita. »En tunne syitänne,
enkä välitä tietääkään — sehän ei ole minun asiani. En myöskään aio
kertoa teille, mikä saakelin hölmö te mielestäni olette. Sekään ei ole
minun asiani. Mutta minä tahdon, että te kyselemättä käsitätte asemanne
karjatalolla.»

»Aivan oikein, sir», sanoi Tim hyvin rauhallisesti.

»Kun te taannoin oleskelitte täällä, olin oikein iloinen saadessani
pitää teitä jonkinlaisena vieraanani. Sittemmin olette ollut, kuten
kuulin sitä nimitettävän, joutilas herrasmies. Nyt ette ole muuta kuin
tyhjäntoimittaja. Rahanne eivät merkitse minulle mitään, mutta periaate
on tärkeä. Maa on kerrassaan tyhjäntoimittajain myrkyttämä, miesten,
jotka eivät yritäkään mitään ja minä en aio pitää epäkelpoja kattoni
alla. Minulla oli kerran herttuan poika ajomiehenä, ja hän ei pystynyt
lyömään naulaa edes lumikinokseen. Niin että on turhaa kuvitella
mielessänne, että te voitte tulla karjatalolleni vetelehtimään.»

»En halua vetelehtiä», vastasi Tim, »tahdon jotakin hommaa.»

»Annan teille työtä, mutta se on oikeata karjapaimenen tehtävää,
neljäkymmentä dollaria kuussa. Mutta ellette pysty satulaanne
täyttämään, niin menee toimi jollekin muulle.»

»Minä tyydyn siihen.»

»Hyvä on», lopetti Buch, »se on siis sovittu. Ystävänne Case pyysi
minua antamaan teille joukon hyviä neuvoja. Mielestäni on miehisellä
miehellä yhtä paljon hyötyä neuvoista, kuin lehmällä neljästä
takajalasta.»

Hän meni ulos.

»Herran nimessä! mikä nyt on?» huudahdin minä hypäten vuoteeltani.

»Hei Harry!» sanoi hän, aivan kuin olisi nähnyt minut eilen. »Tulin
takaisin.»

»Mitenkä takaisin? kysyin. »Luulin ettet voisi jättää tilaasi. Ovatko
he rikkoneet testamentin?»

»Eivät», sanoi hän.

»Ovatko rahat sitte loppuneet?»

»Eivät.»

»No mitä sitten?»

»Koko juttu on siinä, ettei minun kannattanut pitää tilaa ja rahoja.»

»Mitä sinä tarkoitat, mies?»

»Olen jättänyt kaiken.»

»Jättänyt! Mitä varten?»

»Päästäkseni tänne takaisin.»

Minun oli vaikea käsittää häntä.

»Tim Clare», sanoin vihdoin, »tarkoitatko, että hylkäsit englantilaisen
suurtilan ja viisikymmentä tuhatta dollaria vuodessa päästäksesi
tyhjäntoimittajaksi viiden sadan dollarin tuloilla ja karjapaimeneksi
ehkä yhtä suurella summalla lisää?»

»Pilkulleen.»

»Tim», vannotin häntä vakavana, »sinä olet kirotun hullu.»

»Mahdollisesti», myönsi hän.

»Miksi teit niin?» rukoilin minä.

Hän meni ovelle ja katseli erämaata, jossa vuoret kohosivat kuin
saippuakuplat taivaanrantaa vastaan. Pitkän aikaa hän siinä katseli ja
kääntyi vihdoin minuun päin.

»Harry», sanoi hän matalalla äänellä, »muistatko leiriä, jonka
pystytimme vuoren kupeelle tuona yönä, jolloin olimme menehtyä? Ja
muistatko miten kauniina päivä nousi korkeille lumipeitteisille
vuorenkukkuloille vastapäätä — ja rotkon allamme, joka häipyi
tanssivaan sumuun — ja nuo teräksenkirkkaat tähdet, jotka katosivat
näkyvistämme — yksi toisensa jälkeen. Missä sain kyllin tilaa
sellaiselle Englannin nurmikentillä? Ja muistatko sitä päivää, kun
matkasimme Yuma erämaan poikki, kuinka aurinko poltti päätämme ja
kuivat, hauraat kukkulat näyttivät pieneltä kohokartalta ja harmaat
salviapensaat juoksivat vuoren huippuja kohti. Ja sitten tuli
auringonlasku, kovat, kuivat vuoristot kävivät utuisiksi, niinkuin
monivärinen harso, sulaen, hehkuen, vaaleten siniharmaaksi ja
tähdet tulivat esiin. Englannin kukkulat ovat pyöreitä, vihreitä ja
ruokottuja; taivas on matala ja tähdet vain muutaman mailin päässä. Ja
muistatko vielä tuota tummaa yötä kun vanha Loco ja hänen sotilaansa
olivat leiriytyneet Cochise linnakkeen juurelle ja me hiivimme sametin
pehmeässä pimeydessä heidän lähellään ja arvailimme, milloin he meidät
huomaisivat, kun suumme olivat tahmeina jännityksestä ja vienot tuulet
puhaltelivat?»

Hän kulki edestakaisin lukemattomia kertoja ja hänen rintansa paisui.

»Ihmiselle, joka on vartavasten kasvatettu ja joka ei ole nähnyt muuta,
se käy päinsä. Case voi elää neljän seinän sisällä, sillä hän on siihen
tottunut eikä tunne toisenlaista elämiä. Mutta minun kaltaiseni. —
He tahtoivat minua nelistämään kasviaitausten välissä — minua, joka
olin ratsastanut erämaissa, joissa ylläni taivas ja allani maa ovat
suuremmat kuin islantilaisen maailmankaikkeus! He tahtoivat minua
hoitamaan kurjaa maatilkkua — minua, joka olen nähnyt auringon nousevan
yli puolen maailman. Puhu sitten kymmenestä tuhannesta vuodessa ja mitä
sillä voi ostaa. Sinä tiedät Harry, miltä tuntuu kun härkä jännittää
lassoasi ja heposi asettuu vastarintaan! Missä voin Englannissa ostaa
sellaista? Sinä tunnet päivän nousun ja laskun ja ne rajattomat
lakeudet, joilla sydän paisuu suureksi. Sinä tunnet erämaan janon ja
pitkän taipaleen nälän, sinä tunnet auringon, joka loistaa ja täyttää
koko taivaan kirkkaudellaan ja tuulenhengen, joka raikkaana puhaltaa
avarilta asuinsijoiltaan? Missä palstoitetussa, siistissä, vihreässä ja
tiheään asutussa Englannissa voin ostaa näitä kymmenellä tuhannella,
niin, sata kertaa kymmenellä tuhannella? Ei, ei, Harry, se omaisuus
tulisi minulle liian kalliiksi. Olen nähnyt sen, hyljännyt sen ja
huomannut sen mahdottomaksi. Olen tullut takaisin Suureen Maahan, missä
palkka on pieni, raadanta kovaa ja mukavuudet vähäiset, mutta missä
ihminen ja hänen sielunsa tapaavat Luojansa kasvoista kasvoihin.»

Karjanomistaja lopetti kertomuksensa. Pitkään aikaan ei kukaan puhunut.
Ulkopuolella tuntui sade harvenevan. Windy Bill ilmoitti, että joku
tähti pilkisti pilvien lomista. Aamukylmä pakotti meidät niin lähelle
nuotiota kuin sulava guano suinkin salli.

»En tiedä oliko hän oikeassa vaiko väärässä», tuumi karjanomistaja
hetken perästä. »Mies voi aikaansaada niin paljolla rahalla yhtä ja
toista. Ja kuitenkaan ei vanha »alkali» tunne itseään onnelliseksi
missään muualla kuin täällä. Mutta yhden asian tiedän», lopetti hän
painostavasti, »huolimatta sateesta, vilusta, nälästä, epämukavuudesta,
kirouksista, potkuista ja väkivaltaisesta kuolemastakin, ei teistä
juroniekoista yksikään viihtyisi noissa puutarhahommissa, joista kolme
tuntia sitten haastelitte.»



Neljäs luku.

KARJAVARKAAT.


Päivä koitti ja me laskeuduimme laakson pohjaan. Siellä me suurella
vaivalla onnistuimme virittämään nuotion ja söimme aamiaista,
sateen yhä piestessä meitä. Siinä yhdeksän korvissa veden tulo kuin
taikatempulla lakkasi. Alkoi tulla kylmä. Karjanomistaja ja minä
päätimme kiivetä vuoren huipulle ampumaan vähän lihaa, joka meiltä oli
loppunut. Se oli raskasta kiipeämistä, mutta päästyämme paljaitten
kallioitten yläpuolelle, jouduimme aaltoilevalle, ruohoisalle
ylätasangolle, joka oli puolitoista mailia pitkä ja noin puoli mailia
leveä.

Heinä kasvoi korkeana, siellä täällä, aivan kuin puistoistutuksina
nousi pieniä elinvoimaisia tammiryhmiä ja pikku puroja solui
pyöristyneitä kallioita alas. Takaisin tullessamme yhtyivät penkereet
toisiinsa yhtenäiseksi kuin pöytä. Syvät rotkot, jotka tähän saakka
olivat olleet hallitsevina nähtävyyksinä, katosivat kokonaan. Näytti
siltä kuin olisimme olleet laajalla, aaltoilevalla tasangolla,
johon vuorenharjanteet antoivat hieman vaihtelua ja joka ulottui
yhtämittaisena aivan lumipeitteisen Galiuroksen juurelle saakka.
Ja kuitenkin tiesimme, että kymmenen minuutin kävely veisi meidät
hirvittävän kuilun partaalle, niin syvän, että sen pohjalla virtaavan
veden liikettä tuskin saattoi eroittaa; se oli niin koluinen, että
hevosmies tuskin ensinkään saattoi liikkua siellä ja kuitenkin niin
vanha, että sen pohjalla kasvoi metsää ja runsas heinä somilla,
pyöristyneillä kummuilla. Se oli perin hämmästyttävä kaksoisilmiö.

Onnistuimme ampumaan lihavan, valkohäntäisen vuoripukin ja palasimme
onnellisina leirille. Kaivoimme ojat, järjestimme suojuksen ja keitimme
lämpimän aterian. Seuraavaksi päiväksi suunnittelimme karhunmetsästystä
jalan erään kanjonin varrella, jossa Setä Jim tiesi olevan »asuttuja»
luolia.

Kun herättyämme seuraavana aamuna, erinäisin vaikeuksin vedimme
suojuksemme syrjään, olikin maa lumen peitossa. Lumivaippa painoi
puitten oksia maantasalle ja ilmassa leijaili vielä hiutaleita.

»Ei mitään karhuja tänäpäivänä», virkkoi karjanomistaja.

»Ei», myönsi Setä Jim kuivasti. »Ei mitään karhuja ja mikä tärkeämpää,
ellette aio jäädä tänne pitemmäksi aikaa, niin on parasta lähteä tänään
takaisin.»

Me keittelimme palelevin sormin, söimme, vähäväliä hypäten
syrjään puista tulevien lumivyöryjen alta ja kokosimme tavaramme
vastenmielisesti. Köydet olivat jäässä, kytkimet jäykät ja kaikki
kalisevaa tai märkää. Vihdoin työ oli suoritettu. Lämmitimme viimeisen
kerran kohmettuneita käsiämme valkean ääressä ja lähdimme matkaan.

Maailma oli lumisine puineen ja pengermineen erinomaisen kaunis. Mutta
se oli myös erinomaisen liukas.

Lumi oli tarpeeksi nuoskaa takertuakseen hevosten kavioihin ja
eläinparat luistelivat ja kävelivät kuin puujaloilla.

Täten me vaelsimme takaisin maita, jotka mielestämme olivat kyllin
pahoja ennestäänkin, mutta joita nyt lisäksi peitti petollinen
valkovaippa. Kuvittelehan ratsastavasi viettävää kalliota, joka
laskee niin jyrkästi, että hevosesi täytyy tehdä aivan taiturimaista
nilkkatyötä, välttyäkseen liukumasta sivulle. Tuollaista kalliota
laskeutuessasi istut mieluimmin hyvin keveästi satulassa. Peitä
sitten tuo kallio muutamalla tuumalla lunta, aseta lumipallot kunkin
kavion alle ja yritä uudestaan. Kun olet tehnyt sen parikymmentä
kertaa, niin valitse itsellesi jyrkkä vuorenkuve, sirota se täyteen
pääsi kokoisia vierinkiviä ja peitä se taas tuolla samaisella, kaikki
salaavalla liukkaalla aineella — no niin, sinullahan on valta vaihdella
kokeilujasi miten mielikuvituksesi vain sallii.

Päästyämme viimein vedenjakajan yli, jouduimme uusiin vaikeuksiin,
muistamatta, että meidän tulomatkallamme oli kuljettava jonkin matkan
erästä kapeaa joenuomaa. Silloin oli meidän kiivettävä hyvin jyrkkää
nousua ja silloin tällöin poukettava aika korkeille penkereille. Nyt
tapasimme aikaisemmin kuivan uoman vetevänä jokena. Jyrkänteet olivat
muuttuneet koskiksi ja pengermät vesiputouksiksi. Kun saavuimme niiden
kohdalle, oli meidän »laskettava kosket» niin hyvin kuin taisimme ja
pulskahdimme tavallisesti niiden alla oleviin, epämääräistä syvyyttä
osoittaviin patoumiin. Muutamat kuormahevosista pyörähtivät nurin
niskoin, liottaen huono-onniset makuuvaatteemme perinpohjin, mutta
onneksi ei yksikään ratsuhevonen menettänyt tasapainoaan.

Vähitellen leveni rotko ja tulimme leveään puitakasvavaan kanjoniin.
Täällä vesi tasoittui leveämmälle alueelle ja oli siten ainoastaan
kolmen tuuman vahvuinen.

Me kahlasimme räiskytellen iloisesti eteenpäin, sillä lukuunottamatta
joitakin pehmeitä hiekkapaikkoja tai suoniemekkeitä olimme päässeet
huolistamme.

Jed Parker ja minä satuimme ratsastamaan rinnan, muodostaen
hännänhuipun ja pitäen huolta, etteivät kuormajuhdat lähteneet omille
teilleen tai viivästelisi. Kulkiessamme ensimmäisen karjavarkaitten
aitauksen ohi, kiinnitti hän huomiotani niihin.

»Menehän vilkaisemaan niitä, siitä ei ole kuin kaksi vuotta kun
karkoitimme heidät täältä.»

Ratsastin paikalle. Sillä kohdalla aukeni kapea kuilun tapainen laakso
pääkanjoniin. Ratsastettuani vähän matkaa tuota laaksoa näin, että se
päättyi äkkiä kohtisuoraan kallioseinään. Kun sen sivut myöskin olivat
jyrkät, ei tarvinnut muuta kuin rakentaa aita kanjonin puoleiselle
suulle ja niin oli mitä täydellisin karja-aituus valmis. Kun ajattelin
kuinka täydellisesti näkymätön tuollainen syvä kanjoni on, ellei
ratsasta aivan sen partaalle ja kuinka äärimmäisen vaikeapääsyinen ja
kaukainen seutu oli, niin käsitin kuinka ihanteellinen kätköpaikka se
oli.

»Siitä on oikein jännittävä juttukin, tuosta rosvojoukosta, joka käytti
tätä omanaan», sanoi Jed Parker, palattuani hänen luokseen. »Minäpä
kerron sen sinulle joskus.»

Kiipesimme vuorelle, laskeuduimme Double R:ään, viritimme tulen
takkaan, kuivattelimme ja olimme onnellisia. Vähän syötyämme, — kuivaa
ruokaa vaan — muistutin Jed Parkeria lupauksestaan ja niin hän istuen
jalat ristissä peittonsa päällä keskellä lattiaa, kertoi meille
seuraavan tarinan.

       *       *       *       *       *

Paljon romaaneja on kirjoitettu »pahasta miehestä» ja suurin osa niistä
on pötyä. Paha mies on yksinkertaisesti murhaaja, ei enempää eikä
vähempää. Hän ei koskaan antaudu suoraan, rehelliseen aseenkäyttöön,
jos vain voi sitä välttää. Hän suorittaa tekonsa salaa tai sitten
saatuaan edes lain varjon puolelleen. Siitä on hyvänä esimerkkinä
Sam Cook. Te olette kaikki kuulleet hänestä. Kyllä hänellä sisuakin
oli. Kun hän joutui umpikujaan, toimi hän kunnollisesti — hän
saikin äkkikuoleman pyssynluodista. Mutta kun hän harkiten kyttäsi
miestään, niin ei hän jättänyt mitään sattuman varaan. Hän oli
jonkun aikaa järjestysmiehenä Willetsissä. Sangen pian tehtiin se
huomio, että ilmeni kovin monta tapausta, joissa oli vastustettu
vangitsemismääräystä, jolloin Samin oli käytettävä ampuma-asetta ja
että nuo tapaukset poikkeuksetta kohdistuivat hänen henkilökohtaisiin
vihamiehiinsä. Tietenkin kaikki saattoi olla kuten pitikin, mutta
asia näytti epäilyttävältä. Sitten hän eräänä päivänä ampui Max
Schmidt paran aivan tämän salongin takana. Kutsui vain hänet ulos ja
paukautti vatsaan. Sanoi Maxin vastustaneen vangitsemismääräystä, jonka
oli aiheuttanut salongin aukipito yli määräajan. Olipa sekin muka
syy vangitsemiseen Willetsissä! Rouva Schmidt väitti aina nähneensä
koko tapauksen kulun ja sanoi että Cook, heidän aivan rauhallisesti
keskustellessaan, ampui korkeintaan kahden jalan päästä.

Joka tapauksessa tulimme siihen päätökseen, että me tarvitsimme uuden
järjestysmiehen. Niin. Muuta ei sitten tehtykään, sillä silloin
ei vielä ollut perustettu valvojakuntaa eikä yksityisen, siivon
kansalaisen tehnyt mieli tulla tuota lajia olevan pahan miehen
silmätikuksi. Paitsi ehkä, jos hänkin rupesi käyttämään samoja keinoja
ja harrastamaan pientä salakyttäämistä omaan laskuunsa.

Pääasia on että nuo pahat miehet ovat matalamielisiä, kurjimuksia ja
yksinkertaisesti kylmäverisiä murhamiehiä, jotka odottavat otollista
tilaisuutta ja tekevät tekonsa ilman minkäänlaisia omantunnon
tuskia. Paha mies tavoittaa sinut aavistamattasi, nukkuessasi,
keskustellessasi, tai tuumiessasi millainen päivä tänäänkin tullee.

Hän ei anna sinun saada vihiäkään asiasta ja ennemmin tai myöhemmin
hän sinut nutistaa itselleen turvallisimmalla ja helpoimmalla tavalla.
Siinä ei ole vähääkään runollisuutta.

Ja ennenkuin olet nähnyt jonkun miehen, jota on pyydetty mökistään
rauhalliseen keskusteluun, ammuttavan, kun hän sattuu katsomaan
muualle; tai kun häneltä on pyydetty juotavaa ja hän on tapettu
kumartuessaan sitä ottamaan; tai huoneeseen mennessään on saanut
piston selkäänsä; ennenkuin olet sen nähnyt, on sinun kerrassaan
vaikeaa uskoa, että keneltäkään mieheltä saattaisi siinä määrin puuttua
suoruutta tai sääliä tai alkuperäisintä inhimillisyyttä.

Kuten tiedätte pojat, tulin Texasista Buch Johnsonille noin kymmenen
vuotta sitten. Minulla oli muutamia hyviä ratsuhevosia ja minua
harmitti myydä niitä siihen hintaan, jota niistä silloin tarjottiin,
joten päätin ratsastaa poikki maitten ja tuoda ne mukanani. Matka ei
ollut niin hirvittävän pitkä ja arvelin, että olisi hauska nähdä miltä
Uusi Meksikokin näytti.

Albuquerquen mailla yhdytin toisen matkueen, joka oli menossa samaan
suuntaan. Heitä oli viisi henkeä, kolme miestä, nainen ja vuoden vanha
lapsi. Heillä oli puolen tusinaa hevosia ja se olikin kaikki mitä
näin. Niistä vain kaksi kuormahevosta eikä mitään vankkuria. Luulenpa
että koko talous - kupit, pannut ja kattilat — olivat korkeintaan
viiden dollarin arvoiset. He olivat juuri illallisella, kun pääsin
heidän luokseen eikä minun tarvinnut muuta kuin kerran vilkaista, niin
huomasin, ettei heillä ollut matkassaan muuta muonaa kuin jauhoja,
kahvia ja sokeria. Puoleksi nyletty mullikan ruho oli heidän lähellään
ja paistinpannu oli täynnä lihaa.

»Hyvää päivää, muukalaiset», sanoin minä ratsastaen paikalle. He
nyökkäsivät hieman päätään, mutta eivät virkanneet sanaakaan. Hevoseni
rupesivat syömään, minä paneuduin mukavasti satulaan ja kierasin
itselleni palturin. Miehet olivat pitkiä, hoikkia roikaleita, kasvot
tympeät ja silmät ovelat ja pälyilevät. Nainen oli likainen ja kaikin
puolin epämiellyttävä. Tunsin sen lajin erinomaisesti. Texas alkoi olla
sellaisille liian ahdas paikka.

»Illallista syödään», sanoin iloisesti.

Joku heistä murahti minulle: »niinhän sitä». Ja hetken kuluttua kysyi
pisin heistä hyvin vastenmieliseen sävyyn, enkö haluaisi levätä ja
syödä. Vastasin heille kieltävästi ja selitin aikovani jatkaa matkaani
iltaviileässä.

»Teillä näkyy olevan enemmän lihaa kuin tarvitsette», sanoin minä.
»Minäkin voisin käyttää vähän siitä.»

»Ottakaa itse», sanoivat he. »Se on merkitön hieho, joka sattui
vastaamme.

Leikkasin paistin itselleni ja huomasin, että nahka oli kyljestä
leikattu aivan kaistaleiksi ja että pää oli kokonaan poissa.

»Kas niin», puhelin ruholle, »ei kukaan pystyne vannomaan, oletko
merkitsemätön vai etkö, mutta uskaltaisinpa lyödä vetoa, että tunnet
poltinraudan varsin hyvin.»

Sanoin heille suurkiitokset ja nousin satulaan taas. Hevoseni
teeskentelivät hieman hämmästystä, kun heidän taas täytyi lähteä, mutta
en voinut auttaa asiaa.

»Tämä näyttää tosin aivan rangaistukselta, hevosparat», puhelin niille,
»mutta olen varma, ettei teillä ole suurempaa halua yhtyä tuohon
seuraan kuin minullakaan enkelien joukkoon, mutta jos leiriydymme
tähän, niin luultavasti kumpikin tapahtuu.

En nähnyt heitä sen koommin, ennenkuin satuin Lazy Y:hen ja olin
alkanut karjanpidon Soda Springin laaksossa. Larry Eagen ja minä
ratsastimme yhdessä niihin aikoihin ja siten tulin tuntemaan hänet
sangen hyvin. Eräänä päivänä, kaukana Elm Flatilla, tapasimme
arvaamatta tuon samaisen teksasjoukon taas, matkalla pohjoiseen.
Sillä kertaa olin omalla alueellani ja tunsin asemani, joten saatoin
tyydyttää uteliaisuuttani hieman suuremmassa mitassa. »Kas, olettepa te
tulleet kauaksi», sanoin minä.

»Niin olemme», sanoivat he.

»Ja minnepäin matka?»

»Tuonne vuorille päin.»

»Ja mitä siellä?»

»Farmia me vain, hieman kauppapuutarhaa, ehkäpä ostelemme vähän
karjaakin.»

He jatkoivat matkaa.

»Kauppapuutarhan piti kai olla hieno homma näillä seuduilla», virkoin
Larrylle.

Hän istui satulassa, katsellen heidän jälkeensä.

»Melkeinpä säälittää», sanoi hän. »Sen täytyy olla kovan työn takana.»

No niin, me paimensimme niillä mailla lähes kaksi vuotta. Sillä ajalla
näimme teksasilaiset ystävämme — Hahn oli heidän nimensä — pari, kolme
kertaa ja kuulimme heistä vähän väliä. He ostivat polttomerkillä
varustettua karjaa Steve Mc Williamsilta seitsemälläkymmenelläviidellä
dollarilla, ehkäpä yhteensä kuusi tai kahdeksan päätä. Sittemmin
kuulimme, että he ostelivat pari kolme päätä yhdeltä ja saman verran
toiselta. He merkitsivät ne kaikki Mc Williamsin raudalla — TO — ja
pian alkoi niitä näkyä piirissämme.

Hyvä karjamieshän tuntee eläimet aivan yhtä hyvin kuin tekin erotatte
ihmiset toisistaan. Tavallisesta ihmisestä näyttävät kaikki sarvipäät
samanlaisilta, mutta sellaisessakin piirissä, joka käsittää tuhansia
eläimiä, voi ammattinsa tunteva karjapaimen tuntea miltei jokaisen
yksilön niin kaukaa kuin silmänsä kantaa. Luonnollisesti siinäkin
toinen on etevämpi kuin toinen. Luulenpa melkein, että siihen täytyy
olla kasvatettu. Niinpä me Lazy Y:n pojat panimme merkille jokaisen
TO:lla poltetun ja voimme päättää sangen tarkkaan, että Hahnin karja
käsitti korkeintaan kolmekymmentäviisi päätä.

Kaikki oli kuten pitikin eikä kukaan arvannut mitään rettelöitä
tulevaksi. Mutta sitten, eräänä keväisenä päivänä tapasimme ensimmäisen
»unikeon». Mitäkö unikeko on? Unikeko on vasikka, joka on merkitty
korvaan, mutta ei polttomerkillä. Kullakin karjanomistajalla on
oma polttomerkkinsä, kuten tiedätte ja sitäpaitsi hän leikkaa ja
muodostelee korvan omalla tavallaan. Siten hänen ei tarvitse katsoa
polttomerkkiä, paitsi vahvistaakseen huomionsa korvamerkkiin nähden.
Kun nyt karja tavallisesti nostaa korvansa ikäänkuin kysyvinä
pystyyn ratsun lähestyessä, on helppo tuntea omansa korvista,
ensinkään tarkkaamatta polttomerkkiä. Silloin kun karjamies tapaa
merkitsemättömän vasikan, eikä voi tehdä tulta, hän vain merkitsee
siltä korvan ja jättää polttamisen tuonnemmaksi. Mutta se ei tapahdu
usein ja meidän taloudessamme oli ankarasti kielletty koskaan tekemästä
unikekoja.

No niin, kuten sanoin, ratsastimme Larry ja minä eräänä keväisenä
päivänä ja tapasimme Lazy Y:n lehmän vasikoineen. Tuo pieni veitikka
oli asianmukaisesti korvamerkillä varustettu ja me jatkoimme
ratsastusta, emmekä olisi huomanneet mitään, ellei pensasjänis
sattumalta olisi hypähtänyt esiin ja säikähdyttänyt vasikkaa niin,
että se juoksi aivan meidän edestämme. Silloin emme voineet olla
huomaamatta, että siltä puuttui polttomerkki. Tietenkin me heti otimme
sen kiinni ja poltimme merkin siihen. Tarkastin sen korvaa samalla ja
huomasin että se oli aivan vasta merkitty, joten tullessamme illalla
kotiin, ilmoitimme Buch Johnsonille, että joku merkitsijöistä oli
ruvennut laiskottelemaan ja tekemään unikekoja.

Tietysti syyllistä etsittiin tiukasti, mutta joka merkitsijä vannoi
pitkin ja poikin, taivaan ja manalan kautta merkinneensä joka vasikan,
minkä sinä kevännä oli lassoonsa kietonut.

Päätimme että heistä joku valehteli ja annoimme asian painua silleen.

Ja viikon kuluttua ilmoittivat sitten toiset paimenet taas tavanneensa
kolmitahkoisella H:lla merkityn unikeon. Kolmitahkoinen H oli
Goodrighin merkki, joten meillä ei sen kanssa ollut mitään tekemistä.

Arvelimme että heikäläistenkin joukossa joku merkitsijä oli huolimaton.
Kolme muuta samanlaista tapausta huomasimme sinä kevännä.

Asia oli sillä hyvä. Unikekojen esiintyminen noin lukuisina oli hieman
hämmästyttävää, mutta se ei vielä herättänyt epäluuloa. Karja menestyi
hyvin sinä kesänä, ja kun ennen sadekautta kokosimme karjan, erotimme
ehkäpä tusinan verran noita TO elukoita, jotka olivat harhautuneet
Hahnin laitumilta. Tuosta tusinasta oli viisi täysikäistä lehmää ja
seitsemän hiehoa.

»Siunatkoon», sanoi Buch minulle, »kuinka merkillisen paljon vieraita
hiehoja tunkeutuu meidän puolellemme.»

Mutta kun nuori karja tavallisesti helpommin eksyy joukostaan kuin
vanha, joka jo on piiriinsä tottunut, ei asia herättänyt sen enempää
huomiotamme. Hahnit ottivat omansa ja sillä oli asia järjestetty.

Mutta seuraavana kevännä me tapasimme yhä useampia unikekoja ja eräänä
päivänä löysimme lehmän, joka oli kokonaan kykenemätön liikkumaan.
Sellaistakin sattuu usein, mutta Buchilla, joka oli kanssani, oli
jotakin mielessään. Vihdoin hän palasi takaisin, sitoi lehmän ja kaatoi
sen.

»Katsohan tänne Jed, sanoi hän, mitäs tästä arvelet.»

»Näyttää siltä kuin joku olisi lassottanut sen takajalasta» sanoin minä.

»Mahdollisesti», virkkoi hän, »mutta kun se on noin halvattu, näyttää
minusta kuin lehmää olisi pidetty jalkakytkyessä.»

Enempää ei asiasta puhuttu, kunnes tapasimme aivan sattumalta toisen
samanlaisessa tilassa olevan lehmän. Kaadoimme senkin.

»No, mitäs nyt sanot?» kysyi Buch minulta.

»Jalassa näkyy olevan syvä haava, mutta olen nähnyt lehmien
haavoittuvan pahemminkin tullessaan vuorilta alas.»

Ymmärrättehän mitä tuo merkitsi. Karjavarkaat ottavat näet kiinni
lehmän ja panevat sen jalkakytkyeen tai vioittavat sitä muulla tavalla,
niin ettei se pääse muitten mukana, vievät sitten vasikan pitkän matkan
päähän ja merkitsevät sen omalla merkkiraudallaan. Jos siis löytäisimme
jonkin vasikan, joka seuraisi toisella merkillä varustettua lehmää,
niin olisi helppo arvata mitä oli tapahtunut.

Me ratsastimme eteenpäin syviin mietteisiin vaipuneina. Ei voinut
olla epäilystäkään siitä, että karjavarkautta harjoitettiin. Unikeot
he merkitsivät siinä toivossa, ettei kukaan huomaisi puuttuvaa
polttomerkkiä. Sitten kun vasikka olisi vieroitettu eikä enää
seuraisi imettäjäänsä, aikoi tietysti karjavaras polttaa siihen
oman merkkinsä ja muuttaa korvamerkin sen mukaiseksi. Se oli sievä
ja vaivaton keino koota itselleen hyvänlainen karjajoukko halvalla
hinnalla. Mutta oli sangen vaikeata ilman muuta päättää, keitä
karjavarkaat olivat. Meksikon rajan puolella oleskeli paljon luopioita,
jotka tekivät ryöstöretkiään silloin tällöin ja vuoriston juurilla
sijaitsevien vesipaikkojen läheisyydessä oli myös muutamia rasvamekkoja
meksikolaisia ja sittenhän niillä mailla vielä oli yksi ja toinen pieni
karjahommissa toimiva joukko, kuten Hahnin esimerkiksi, eikä niistä
mikään pannut pahakseen pientä unikekojen tekoa, sivuhommanaan. Buch
Johnson käski meitä kaikkia pitämään silmämme auki ja lähetti sanan
suurille karjanomistajille, että he tarkastaisivat kenellä sattuisi
olemaan liian paljon vasikoita lehmälukuun nähden.

Tuo teksasjoukko, josta teille puhuin, oli asettunut Double R:n
kanjoniin, siihen luonnon tekemään aitaukseen, jota näytin sinulle
tänä aamuna. He olivat rakentaneet itselleen savimajan, peranneet
vähän maata ja istuttaneet muutamia puita sekä kastelivat pienen alan
alfalfan viljelyä varten. Ei juuri kukaan ratsastanut siellä päin,
sillä maasto oli liian vaikea karjan kulkea ja meidän piirimme oli
enemmän etelään käsin. Nyt rupesimme kuitenkin ulottamaan retkiämme
vähän kauemmaksi. Minä kävin aina Dos Cabesasissa saakka katsomassa
karjaa siellä ja Larry lähetettiin tavallisesti Double R:n seuduille.
Eräänä iltana vei hän minut hieman syrjään.

»Kuulehan Jed», sanoi hän, »minähän tunnen sinut aika hyvin enkä häpeä
tunnustaa, että olen vielä kokematon näissä karjahommissa, enhän
ole ollut tässä kuin vasta vuoden ajan. Mutta mikä on tavallisesti
vasikoitten suhde lehmien lukumäärään?»

»Niitä pitää olla noin puolet lehmien lukumäärästä», selitin minä.

»Siis viisikymmentä päätä käsittävässä lehmäkarjassa ei voi olla yhtä
monta vuoden vanhaa hiehoa?»

»Sanoisinpa ei», vastasin minä. »Mihin sinä pyrit puheellasi?»

»En mihinkään vielä», sanoi hän.

Muutaman päivän perästä kävi hän taas kimppuuni.

»Jed», sanoi hän. »En osaa yhtä hyvin kuin te muut pojat, erottaa
lehmiä toisistaan, mutta tuolla on eräs TO:lla merkitty vasikka, jonka
voisin vannoa nähneeni kuukausi sitten erään XY:llä merkityn lehmän
seurassa. Tahtoisin, että lähtisit mukaani sinne.»

Me huomasimme asianlaidan olevan niinkuin hän oli kertonut ja
kiertelimme koko seuraavan kuukauden tuossa vaikeakulkuisessa seudussa
etsien todistuskappaletta. Näin tarpeeksi ollakseni siveellisesti
varma asiastani, mutta poliisiviranomaiselle siitä ei ollut, emmekä
tietenkään voineet ampua rauhallista karjamiestä pelkän epäluulon
nojalla. Mutta vihdoin eräänä päivänä yhdytimme nelikuukautisen,
yksinäisen vasikan, joka oli merkitty TO:lla — oikein hyvässä kunnossa
se olikin.

»Ihmettelenpä missä tämän emä on?» sanoin minä.

»Ehkäpä se on 'penikka'», sanoi Larry Eagen — me sanoimme penikaksi
sellaisia vasikoita, joitten emä oli kuollut.

»Ei», sanoin minä, »sitä en voi uskoa. 'Penikka' on aina kitukasvuinen
ja heikko ja se makailee vesipaikkojen läheisyydessä ja sillä on aina
suuri, turvonnut vatsa. Ei, se ei ole mikään 'penikka' ja jos se on
rehellinen vasikka, niin täytyy tässä lähellä olla TO:lla merkitty
lehmäkin.»

Me erosimme tutkiaksemme tarkemmin seutua.

Larry ratsasti ylös pienemmän kallion penkereelle. Äkkiä näin
hänen hevosensa hypähtävän taakse» päin — ehkäpä säikähtävän
kalkkarokäärmettä tai muuta sellaista — ja sitten häviävän näkyvistä.
Hypäytin ratsuni jyrkänteen reunalle, odottaen näkeväni vain rippeitä
miehestä ja hevosesta. Se oli vain noin viisitoista jalkaa syvä, mutta
en nähnyt pohjaa siellä kasvavilta pensailta.

»Oletko hengissä?» huusin minä.

»Olen, olen», huusi Larry, »mutta Jumalan rakkauden tähden, joudu tänne
niin pian kuin voit».

»Vahingoittunut?» sanoin minä laskeutuessani alas.

»En vähääkään, mutta katsoppa tänne.»

Siinä oli kuollut lehmä, Lazy Y:n merkki kyljessä.

»Ja kuulan reikä otsassa», lisäsi Larry. »Ja katsopas, tuo TO vasikka
oli läsipää ja niin on tämäkin lehmä.»

»Luulenpa että olemme selvillä unikeoistamme», sanoin minä.

Niin, siinä sitä nyt oltiin.

Larryn täytyi taluttaa ratsuaan kuilun pohjaa pääkanjoniin. Minä
seurasin kallion reunamaa, odottaen sopivaa kohtaa, jossa pääsisin alas
hänen luokseen tai hän ylös minun seuraani. Me keskus»telimme silloin
tällöin kulkiessamme, kunnes Larry äkkiä taas huudahti:

»Nytpä saamme suurriistaa. Täällä on luola, jossa mekastaa
vuorileijona.»

Laskeuduin hänen luokseen. Heti vedimme kuusipiippuisemme esille ja
menimme luolan suulle, joka oli aivan kallion pengermän alla. Siellä
oli todella tuoreet leijonan jäljet ja saatoimme kuulla heikkoa naisen
itkua muistuttavaa ääntä.

»Minulla etuoikeus», omisti Larry itselleen ja laskeutui nelinkontin
luolan suulle.

Hän ryömi sisään heti, välittämättä vähääkään kehoituksistani
varovaisuuteen. Minuutin kuluttua tuli hän takaperin ulos, kolmivuotias
tyttölapsi käsivarrellaan.

»Me olemmekin tänään oikein seikkailuilla», sanoi hän. »Mistä luulet
tämän tulleen ja miten hän on tänne voinut joutua?»

»Olen seurannut leijonan jälkiä, kun se on kantanut selässään hiehoa,
niinkuin kettu haukea», vastasin minä. »Ne ovat pelottavan voimakkaita
otuksia.»

»Mutta mistä tämä on saattanut tulla?» ihmetteli Larry.

»No selvähän se on», vastasin minä. »Etkö muista että tuolla TO
joukolla oli vuoden vanha lapsi tullessaan näille seuduille?»

»Se on oikein», sanoi hän. »Tästä on vain mailin matka heidän
mökilleen. Minä vien hänet kotiaan. He mahtavat olla hyvinkin hädissään
lapsesta.»

Kiipesin vuorelle, jossa hevoseni odotti. Koville otti kapuaminen eikä
olisi ollut haitaksi, vaikka olisi ollut kynnet silmäkulmissakin. On
helpompi laskeutua kuin kiivetä. Pudotin aseeni vyöltäni ja se vieri
aivan pohjalle saakka, mutta en olisi palannut sitä ottamaan, vaikka
niitä olisi ollut viisi kappaletta. Larry otti sen huostaansa.

Niin me jatkoimme matkaamme, minä korkealla kallion päällä ja Larry
syvänteen pohjalla.

Vihdoin tulimme karjamökille ja minä pysähdyin odottamaan.

Heti kun Larry tuli näkyviin, tulivat kaikki ulos ja muutamassa
hetkessä oli lapsi äitinsä sylissä. He eivät nähneet minua ensinkään,
mutta saatoin selvästi kuulla mitä he sanoivat. Larry kertoi, miten
hän oli löytänyt lapsen luolasta ja leijonan jäljistä ja vaimo itki ja
puristi lastaan rintaansa vasten ja kiitteli häntä kymmeniä kertoja.
Toinnuttuaan sitten vähän, vei hän lapsen tupaan ja ruokki sitä ja mitä
lie tehnyt muuta.

»Kas niin», sanoi Larry naurussa suin, »täytyy lähteä taas.»

»Sanoitte löytäneenne lapsen Double R:ssa?» kysyi Hahn. »Oliko luola
lähellä kolmea poppelipuuta?»

»Niin oli», sanoi Larry.

»Missä laskeuduitte kanjoniin?»

»Oh, hevoseni luiskahti kuiluun juuri niitten yläpuolella.»

»Niitten yläpuolella olevaan kuiluun?» toisti Hahn katsoen häntä
tiukasti silmiin.

Larry otti askeleen taaksepäin.

»Teidän pitäisi toki olla mahdollisimman kiitollinen siitä, että joudun
kanjoniin ensinkään.»

Hän tuli kohti ja ojensi kätensä.

»Se on totta», sanoi hän. »Teitte meille hyvän työn.»

Larry tarttui ojennettuun käteen. Samassa ojensi Hahn aseensa ja ampui
häntä keskiruumiiseen.

Kaikki kävi niin äkkiä ja odottamatta, että jäin seisomaan kuin
halvattuna paikoilleni. Larry kaatui eteenpäin, kuten ihminen
tavallisesti tekee, kun häntä on ammuttu vatsaan, mutta jotenkin sai
hän aseensa vyöstään ja laukasi sen vielä kahdesti. Se ei sattunut
kehenkään ja luulenkin, että hän oli kuollut jo ennenkuin ennätti
maahankaan.

Hänellä oli minun aseeni, joten minusta ei ollut enempää hyötyä kun
taskusta paidanhelmassa!

Ei, sir, puhukaa niin paljon kuin tahdotte, mutta murhaaja on alhainen
kurjimus, joka ei epäile käyttää petosta ja kiittämättömyyttä,
pelastaakseen haisevan raatonsa.

       *       *       *       *       *

Jed Parker lopetti kertomuksensa.

Pieneen huoneeseen tunki hämärä ja tuskin pystyi erottamaan
huopapeitoissaan makaavia miehiä.

Karjakartanon esimies istui suorana kuin seiväs, jalat ristissä.
Piipustaan hehkuva heikko tuli valaisi hänen kasvojaan.

»Miten karjavarkaiden kävi?» kysyin häneltä.

»Niin, sir, sillä on oma juttunsa. Hahn itse, joka oli murhan tehnyt,
pakeni. Me hankimme tosin vangitsemismääräyksen, mutta sillä emme
tehneet mitään. Hän oli senjälkeen jonkinlaisena puolihenkipattona
ja menetti vihdoin henkensä vuonna 97 toimeenpannussa etsinnässä.
Mutta toiset tuomittiin karjavarkaudesta. Meillä ei ollut paljoakaan
todistusaineistoa silloisen lain perusteella, ja he olisivat päässeet
koko jutusta, ellei vaimo olisi todistanut heitä vastaan. Murha oli
hänestäkin liian paljon. Ja kun tästä tuli ennakkotapaus muihinkin
karjavarkauksiin nähden, alkoi oikeastaan Larryn kuolemasta laki ja
järjestys karja-asioissa tulla voimaan.

Tupakoimme. Viimeiset päivänsäteet valoivat likaisen akkunan
punaiseksi. Windy Bill nousi ja meni ovelle katsomaan ilmoja.

»Pojat», sanoi hän palattuaan, »selkenee jo, voimme huomenna palata
karjatalolle.»



Viides luku.

KARJAN KO'ONTA.


Heräsin huutoon. Oli vielä pimeä kuin konsanaan yöllä. Kuu vaelsi
pääni yllä, tähdet paloivat tuikkimatta kuin kynttilät ja kylmä viima
viiletti erämaan avonaisista veräjistä. Kohottauduin kyynärpäilleni
ja heitin peittoni ja sadekankaani syrjään. Neljäkymmentä muuta,
epäselvää, muodotonta myttyä ympärilläni liikehti samaan verkkaan
tapaan. Neljä haamua tuli ja meni minun ja nuotion väliä. Tunsin heidät
molemmiksi ruuan laittajiksi ja hevosrengiksi. Toinen viimemainituista
toraili.

»En kerinnyt leiriin ennen kuun nousua viime yönä. Yhtä hyvin voisin
vaihtaa makuuvehkeeni lyhtyyn ja päästä niistä ainaiseksi.»

Juuri kun ojentelin käsiäni ja värisin hieman, paiskasivat rengit
tinalautasensa pesuastiaan, nousivat satulaan ja ratsastivat noin
tuhannen akren alueelle päin, joka kävi laitumen nimellä.

Vetäisin äkkiä vaatteet ylleni, vyötin peurannahkaisen takkini ja
puikahdin nuotion ääreen. Tusina miehiä oli siellä jo minua ennen.

Oli tuima pakkanen. Itäinen taivas oli hieman vaalennut, mutta kuu
ja tähdet loistivat yhä urhoollisesti heikentymättömin voimin.
Preeriasusilauma ulvoi toivottomia herjauksiaan uuden päivän koitolle
ja hajallaan oleva karja heräili ja alkoi mylviä ja ammua.

Lähellä nuotiota oli kaksi tulivuoren tapaista leivinuunia, jotka
olivat ääriään myöten täynnä paistettua lihaa, niitten vieressä
törrötti kaksi tinattua vesisaavia, täynnä korppuja ja kaksi
suunnatonta kahvipannua seisoi kuin henkivartijat rivin kummassakin
päässä. Otimme kukin tinakupin ja lautasen varusvankkurien takaosassa
olevasta laatikosta, kävimme leivinuunilla, saavilla ja kahvipannulla
ja palasimme nuotiolle kyykistyen kantapäillemme niin lähelle valkeaa
kuin suinkin. Ne miehet, jotka tulivat liian myöhään, lainasivat
lapiota hieman, kokosivat hiiliä ja tekivät oman tulensa, jonka ääreen
pian muodostui uusi ryhmä.

Syödessämme valkeni yhä itäinen taivas. Sarastuksen puoleiset vuoret
näyttivät harmaasta paperista leikatuilta varjokuvilta, lännen puoliset
taas hieman kirkkaammilta. Ympärillämme olevat esineet alkoivat
heikosti häämöittää. Saatoimme erottaa tuulimyllyn ja karjakartanon
saviseinät sekä karja-aitauksen. Karjapaimenet nousivat toinen toisensa
jälkeen, heittivät ruoka-astiansa pesualtaaseen ja alkoivat etsiä
köysiään. Kaikki oli epäselvää ja salaperäistä harmaassa aamuhämärässä.
Katselin Windy Billiä kun hän askaroi tervakankaansa ääressä. Hän
kumartui peittääkseen makuuvehkeitään. Hänen taivuttaessaan itseään
maahan oli vielä hämärä, mutta kun hän oikaisihe, oli jo täysi päivä.
Oli aivan kuin joku olisi ojentanut kätensä, vääntääkseen koko maailman
valonpiiriin taas.

Itäiset vuoristot näyttivät haurailta, aavikko oli satumainen kuin
pehmeä usvameri.

Laitumelta kuuluivat renkien huudot ja saatoimme erottaa siellä korkean
pölypilven.

Hetken perästä tuli ensimmäinen osa hevoslaumasta näkyviin, juosten
vapaana ja kuormattomana hevosen jaloa ja kevyttä ravia. Toiset
seurasivat perässä, läheisemmät selväpiirteisinä ja terävinä,
taimmaiset pölyn hämärtäminä, milloin esiintyen selvempinä, milloin
taas kadoten kuin aaveet. Johtajahepo kääntyi arvelematta aitaukseen.
Sen perässä tulvi koko jälessä tuleva hevoslauma — kaksisataa
viisikymmentä ratsuhevosta — loppumattomassa kavion kapseessa.

Leiri tyhjeni silmänräpäyksessä. Paimenet astuivat aitaukseen. Hevoset
alkoivat kiertää sen ääriä kuin sirkuksen ympyrää. Miehet asettuivat
keskelle, ja etsivät tarkkaavina kukin jo ennakolta valitsemaansa
ratsua. Miltei heti olivat he löytäneet omansa ja vetäen silmukkaa
perässään, astuivat he sitä pyörivän kehän osaa kohti, jossa heidän
hevosensa pälyili. Muutamat pyörittivät lassoaan päänsä päällä, mutta
useimmat heittivät sen vikkelällä käden liikkeellä.

Oli ihmeellistä nähdä, millä varmuudella silmukka lensi, ohi tusinan
levottomia päitä ja yli saman verran selkiä, suoraan ja pysyvästi,
aivan keskellä laumaa olevan eläimen kaulaan. Mutta jos ensimmäinen
heitto epäonnistui, oli mielenkiintoista nähdä, kuinka tuo tarkoitettu
eläin rupesi väistelemään, kääntyilemään, pyörimään ja piiloutumaan,
välttääkseen toista heittoa. Ja yhtä hauskaa oli nähdä, kuinka toiset
hevoset tarjosivat apuaan toverilleen. Ne näkyivät ymmärtävän,
ettei niitä tällä kertaa tarvittu ja puskeutuivat paimenen ja hänen
haluamansa hevosen väliin aivan ihmeteltävällä rohkeudella. Huolimatta
heti pilvenä nousevasta tomusta ja huumaavasta kavion jyminästä,
ryntäävien eläinten huminasta ja äkillisistä ryhmäin muutoksista, jossa
omansa tunteminen näytti mahdottomalta, oli kukin uskomattoman lyhyessä
ajassa saanut ratsunsa ja muut hevoset seurasivat nöyrästi renkien
ohjausta takaisin laitumelle. Siellä ne sitten, hevosten vaihtoon
saakka, saivat syödä mielinmäärin, vapaina, eri ryhmiin hajaantuneina,,
vaatimatta juuri minkäänlaista paimentamista. Pakoonko? Siunatkoon, ei,
se ajatus kai viimeiseksi olisi pälkähtänyt niiden päähän.

Sillä välin kiinnitettiin satulat ja sovitettiin päitset päähän.

Esimies määrää aina lehmäpaimenelle, tälle kuuluvasta kuudesta
kymmeneen ratsuun käsittävästä »nipusta» pari kolme kappaletta
harjoitettavaksi karjatyöhön. Siksipä me joka aamu näimme puolen
tusinaa miestä, jotka varovasti taluttivat pieniä, ilkamoivia hevosia
hiekkakentälle taltuttaakseen ne siellä. Eräs pieni, musta hevonen,
joka kuului Tuomariksi kutsutulle lehmäpaimenelle, tarjosi tavallisesti
yli odotusten huvia.

»Käyhän kiinni, Tuomari», sanottiin hänelle aina.

»Ellei se aio antautua, niin jätän sen», nauroi Tuomari, heittäytyen
satulaan.

Musta ravasi matkaan rauhallisesti ja kylmästi, aivan kuin saattaakseen
häpeään kaikki, jotka epäilivät sen lampaanluontoa. Mutta niin pian
kuin läsnäolevat käänsivät sille selkänsä, kiljahti se kerran, painoi
päänsä alas ja silloin alkoi leikki. Se teki aikamoisia pukin hyppyjä
ja suoritti oikein koristeellisia loikkauksia, mutta sen paras temppu,
jolle se vaati alkuperäisyyden patenttia, oli siinä, että se nousi
takajaloilleen niin peloittavan pystyyn asentoon, että ratsastajan
täytyi otaksua sen kaatuvan taaksepäin ja sitten se äkkiä heittäytyi
eteenpäin ja pomppi jäykin koivin sarjan pukin hyppyjä. Ensimmäinen osa
tempusta pakoitti ratsastajan istumaan höllästi satulassa, ollakseen
valmis hyppäämään alta pois ja toinen osa heitti hänet suinpäin
satulasta, ennenkuin hän ennätti uudistaa otettaan.

»Ja sanotaan, ettei hevonen osaisi ajatella!» huudahti eräs katsojista,
mutta koska ne olivat taltutettuja hevosia — kuten näkyy! — oli näytös
pian ohi, kun kukin oli tehnyt pienen lentokokeensa.

Me nousimme satulaan ja ratsastimme pois, juuri kun läntiset vuoristot
saivat rinteilleen auringon lämpimät säteet, joista me emme vielä
runsaaseen puoleen tuntiin saisi iloita.

Minulla oli viisi hevosta »nipussani» ja ratsastin hevosella, jonka
nimi oli Ruskea ruukku. Se oli voimakas, kaunisrakenteinen eläin,
noin neljätoista ja kaksi korkea ja oli suunnattomasti innostunut
karjahommaan. Kun aamu oli kylmä, oli sen hyvä olla.

Juottoaitauksen veräjällä jakaannuimme kahteen ryhmään. Pienemmän
osaston tuli Jed Parkerin johdolla koota karja mesquitepensaikkoa
kasvavilta aavoilta tasangoilta. Toisen osaston taas, Homerin,
kokoomistyön kapteenin, komennossa, piti kiertää seudut aina Mont
Grahamin lähellä olevia mäkiä myöten. Niinpä lähdimmekin täyttä neliä
pitkälle ratsastuksellemme.

Mailin toisensa perästä jymistimme ravakkaa kyytiä. Välistä väistelimme
puoleen ja toiseen mesquitepensaita, hajaantuen ja tullen yhteen taas.
Sitten lensimme rajattomilta näyttävien ruohotasankojen yli, välistä
taas ponnahtelimme ja hyppelimme ojien, kuilujen ja muiden esteiden
poikki ja yli — mutta aina kiristämättä ohjaksia. Miehet ratsastivat
vaivattomasti, tietä ajattelematta ja jalansijasta välittämättä.

Ilma puski vastaamme pistävänä. Lämmin veri, huiman menon
kiihdyttämänä, virtasi nopeasti. Tunsimme elähyttävän lämmön
ruumiissamme. Aamupakkasesta tunsivat ainoastaan sormenpäät ja nenämme
hieman rippeitä. Aurinko paistoi jo matalalla yli tasankojen. Laaksojen
varjot muovailivat vuorten tähän saakka tasaisilta näyttäneitä rinteitä.

Jonkun ajan kuluttua saavuimme lähelle matalia mäkiä, joitten huiput
päättyivät jyrkkiin kalliokypäriin. Näihin saakka olivat ne näyttäneet
Mont Grahamin ääriviivoilta, mutta nyt, ratsastettuamme niiden ympäri,
huomasimme molempien välillä vielä olevan viitisen mailia kaltevaa
tasankoa. Myöhemmin katsahdimme taaksemme ja olisimme voineet vannoa
niiden olevan osan Dos Cabesas vuoristoa, ellemme olisi tienneet, että
ne olivat ainakin kahdeksan mailin päässä tuosta kalliolouhikosta.
Niin käy aina Arizonassa. Välimatkat muuttuvat aivan arvaamattomasti.
Laaksot ja preeriat ovat kätkeytyneet näennäisesti yhtämittaiseen
tasaiseen pintaan. Yhdellä silmäyksellä voit nähdä kokonaisen itäisen
valtion pinta-alan, mutta jos lähdet sitä jalka jalalta tutkimaan, niin
huomaat, että siinä onkin rajattoman paljon muuta kuin mitä tuo näky
tarjoaa.

Vuorten juurella pysähdyimme. Siinä jakautui joukkomme taas
kahtia, toinen oikealle ja toinen vasemmalle. Tähän saakka olimme
ratsastaneet suoraan leiristä poispäin, mutta nyt kuljimme kaaressa,
jonka keskipisteenä samainen leiri oli. Seutu oli miellyttävää,
heinää kasvavaa mäkimaata. Siellä täällä kasvoi suopaheinää. Kaukana
näkyi ohut, tumma, aron poikki kulkeva viiva. Sen tiesimme olevan
mesquitepensaikkoa ja tiesimme myös, että jos menemme sen luo, niin
se laajenee suunnattomasti. Ja silloin näyttäisi se heinäinen vietto,
jolla nyt olimme, vain mitättömältä keltaiselta juovalta. Se on myöskin
Arizonan mukaista. Olen ratsastanut yhteen mittaan vuoroin heinämaita,
pensasmaita, kukkanurmia ja erämaata ja kukin niistä näytti ajallaan
täyttävän koko vuoristojen välisen alan.

Silloin tällöin pysähdytti Homer meidät ja otti yhden miehen erilleen.
Hänen tehtäväkseen jäi ratsastaa suoraan leiriä kohti, ajaen koko
kohdallaan olevaa karjaa edellään. Kukin oli sekä vasemman että
oikeanpuoleisen naapurinsa näkyvissä. Täten muodostui vetonuotta, jonka
silmät pienenivät sitä myöten kuin koti läheni.

Minut lähetettiin suoraan leiriä kohti, kun joukostamme enää oli
jäljellä vain karjanomistaja ja Homer. He aikoivat hoitaa sivustat. Se
oli kunniapaikka ja vaati raskainta ratsastusta, sillä niinpian kuin
karja huomaisi takaa-ajon, yrittäisi se murtautua viimeisen ohi ja
painua laaksoa ylös.

Ruskea ruukku ja minä onnittelimme toisiamme saadessamme niin
mieltäkiinnittävän aamutyön.

Villi karjahan tuntee varsin hyvin mitä ajo merkitsee, eikä se
mielellään antaudu kierrettäväksi, jos se suinkin voi sen välttää.
Ellei olisi olemassa kahta tosiasiaa, nimittäin että eläimet pelkäävät
ratsastavaa miestä ja että ne eivät voi juosta yhtä nopeasti kuin
tämä, en tiedä miten karjanhoitoa ensinkään voisi harjoittaakaan. Heti
kun osa heistä huomasi jonkun meistä, nostivat ne häntänsä pystyyn
ja lähtivät juosta viilettämään kepeästi ja pitkin askelin, tavalla,
jota meidän kotoinen lehmämme olisi kateudella katsellut. Siitä
ei kuitenkaan mitään haittaa ollut, sillä itsehän me kiljuimme ja
kajahuttelimme kaikenlaisia karjahuutoja pitääksemme niitä liikkeessä.
Mutta sangen pian saattoi tuosta monipäisestä, edessämme kiitävästä
joukosta erota pienempi ryhmä ja painua yhä kauemmaksi itään.

Kun ne oman arvelunsa mukaan onnistuisivat saamaan aukon nuottaan, niin
ne äkkiä kääntyisivät takaisin ja ryntäisivät vapauteen. Luonnollisesti
lähin lehmäpaimen silloin kannusti hevostaan ja ajoi niitä takaa.

Se oli huimaa menoa. Karja juoksi hyvin kepeästi, pitkin loikkauksin ja
eteni nopeammin kuin ensinäkemältä arvasikaan. Paimenhevonen taas turpa
ojossa, korvat taaksepäin ja silmät takaa-ajon ilosta säihkyen, lensi
todella »vatsa maata viistäen.» Ratsastaja istui hieman etukumarassa
ja lehmäpaimenten tapaan kevyesti satulassa. Tomupyörteet nousivat
korkealle kiitävien ryhmien jäljissä. Äkkiä ne katosivat syvänteeseen,
ilmestyäkseen seuraavassa hetkessä toisella puolella, mutta vauhti
aina muuttumattomana. Ratsastaja kohottautui vain hieman ja nosti
kyynärpäitään, lieventääkseen epätasaisen uoman aiheuttamia sysäyksiä.

Ensi alussa näytti karja pitävän puoliaan kilpajuoksussa, mutta pian
alkoi hevonen saavuttaa sitä. Kohta se olikin johtavan elikon rinnalla.
Viimeksimainittu pysähtyi äkkiä mörähtäen, hypähti taaksepäin ja lähti
kiitämään suorassa kulmassa entisestä suunnastaan. Huimasta vauhdistaan
pysähtyi myös hevonen parilla syöksyllä, kääntyi kuin väkkärä ja
kiiti tuulena perässä. Tottumaton ratsastaja olisi siinä ehdottomasti
lentänyt satulasta. Toinen ryntäys loppui lyhyeen. Ikäänkuin
toivottomalla päänpudistuksella kääntyivät naudat oikeaan suuntaan,
karjatalolle päin. Hevonen antautui hiljaiseen hölkkäjuoksuun.

Kauas kaartui kiertävänä ketju. Etäisin ratsastaja näytti pieneltä
pilkulta ja karja hänen edellään muistutti toukkia, jotka etenivät
nopeasti ja tasaisesti. Toistaiseksi ei se vielä ollut muodostunut
yhtenäiseksi laumaksi, se oli vielä liian hajallaan. Sen yksilöt,
pienten ryhmien muodossa, lisääntyivät joka hetki. Kaukainen tasanko
kuhisi pientä eläintä, joka pyrki yhteistä keskusta kohti.

Aivan meidän edessämme oleva karja käyttäytyi alussa oikein siivosti.
Sitten näin hiljalleen alenevalla mäellä rajun yrityksen pelastautua
laakson suojaan.

Nukke, joka edusti Homeria, muuttui äkkiä vielä pienemmäksi kun hän
lähti pakenijoita ajamaan takaa. Karjanomistaja siirtyi Homerin
alueelle, kunnes hän palaisi ja minä vuorostani muutin kauemmaksi
oikealle. Silloin yritti toinen ryhmä karkuun. Karjanomistaja kiiti
niin nopeasti kuin käpälistä pääsi pidättämään sitä ja ennen pitkää oli
hän kadonnut kaukaiseen mesquitepensaikkoon. Minä huomasin jääneeni
aivan yksin hoitamaan kolmen mailin pituista rintaman osaa.

Lähin karja oli hieman minun edelläni ja se ravasi hyvää kyytiä
eteenpäin. Se ei ollut vielä huomannut odottamattomien tapausten
aiheuttamaa edullista tilaisuutta. Laskeuduin maahan ja kiristin
satulavyötä kun siihen vielä oli aikaa. Juuri kun nousin satulaan,
huomasin kokeneen hevoseni kärsimättömästä liikkeestä, että karja oli
havainnut heikon kohdan.

Kiristin ohjaksia ja puhelin hevoselle. Se ei tarvinnut muuta ohjausta,
vaan kiiti hyvin lasketussa, laajassa kaaressa pidättämään niskureita.
Ruskea ruukku oli voimakas eläin. Sen juoksu oli kimmoisaa kuin
valaan luu. Keltainen maa alkoi lipua ohitseni kuin vesi. Vauhti
yltyi yhä kavioiden kuminan kasvaessa. Näytti siltä, kuin ei mikään
olisi voinut estää meitä etenemästä, ei mikään kyennyt pysäyttämään
silmittömästi lentävää elävää voimaa. Satulantupsut vinkuivat siimana
takanani. Ilmavirta puserti kyyneleet silmiini. Hevosen harja hyväili
ohjaskättäni. Olin hämärästi tietoinen suopaheiniköstä, sacatonesta ja
mesquitepensaista, kiitäessäni niitten yli. Olin niitten kohdalla ja
samalla ohi, ennenkuin ennätin ajatella kuinka niitä väistäisin. Pari
antilooppia hypähti syrjään vasemmalle ja lintuja nousi vikkelästi
ruohosta. Äkkiä kuului kaikkialta ympärilläni sik, sik, sik»ääntä.
Olimme aivan keskellä preeriakoira-yhteiskuntaa, mutta ennenkuin ehdin
muodostaa mielessäni minkäänlaista kuvaa kolojen mahdollisuudesta ja
poikkinaisista reisiluista, kuului tuo sik-sikkaus jo kaukaa takanani.
Ruskoni oli menestyksellä välttänyt kolot.

Lähestyimme karjaa. Se kiiti nopeasti ja itse»päisesti, ilmeisesti
haluttomana kääntymään aina viimeiseen mahdollisuuteen saakka. Sen
itsepäisyys sai meidät molemmat kuumeiseen raivoon. Laaja räme joutui
eteemme, mutta me syöksyimme häikäilemättä sen läpi, suuttuneina
pienimmästäkin viivytyksestä. Me tervehdimme ilolla kovaa tannerta sen
toisella puolella, Rusko oikein pärskähteli mielihyvästä.

Äkkiä tunsin kuin pääni olisi tärskähtänyt ruumiista irti.

Huomasin katsovani hevosen pään yli syvään ja jyrkkään kuiluun,
jonka reuna oli niin heinän piilossa, että se olisi minun vetisiltä
silmiltäni jäänyt kokonaan huomaamatta. Mutta Ruskea ruukku huomasi
sen aivan viime hetkessä ja oli suorittanut tuollaisen ihmeellisen
äkkipysähdyksen, johon vain karjahepo pystyy.

Mutta karja oli jo löytänyt sopivan kulkupaikan ja oli menossa alas
ja poikki kuilun. Ruskea ruukku ja minä liu'uimme melkein pystysuoraa
seinämää alas, tosin kohtuullista vauhtia, ja sitten toiselta puolelta
ulos.

Samalla olimme jo karjan rinnalla. Naudat kääntyivät ja tarvitsematta
antaa mitään ohjeita kääntyi Ruskea ruukku niiden mukaan ja se tapahtui
niin nopeasti, että jalustimeni todella viisti maata. Mutta silloin
olimme myös aseman herroja. Me ajoimme karjan, tosin pitkään kiertäen,
oikeaan suuntaan ja kuljimme käyden, saadaksemme hieman hengähtää.

Mutta nyt me huomasimme toisen joukon, joka oli menossa Mount Grahamin
suunnalle, samoille seuduille, josta juuri tulimme. Tulinen ratsastus
saattoi ne oikealle tielle. Käännyimme takaisin. Yhä lappoi uusia
vuorilta. Ryhmiä juoksenteli joka taholla edessä ja takanamme. Rusko ja
minä kävimme taas työhön.

Ollen erottamaton yksi, emme voineet hätyyttää enempää kuin yhtä
joukkoa kerrallaan ja ajaessamme takaa sitä, koettivat muut joukot
käyttää tilaisuutta hyväkseen. Meidän täytyi peräytyä. Joka joukkoa
ajaessamme tuli matka aina pitemmäksi. Vähitellen jouduimme yhä
kauemmaksi, mutta kykenimme kuitenkin pitämään linjamme murtumattomana.
En koskaan unohda sen aamuista menoa ja jytinää. Emme kumpikaan
ajatelleet itsemme säästämistä eikä varovaisuutta. Me ryntäsimme
aina suorinta tietä, emmekä vähääkään välittäneet siitä, mikä sattui
eteen kulloinkin. Kuumeinen vastustushalu valtasi meidät. Se oli kuin
puskemista vastatuuleen tai jotakin muuta luonnonvoimaa vastaan. Ja me
olimme aivan yksin. Karjanomistaja ja Homer olivat kokonaan kadonneet.
Vasemmalla kädellämme oli miehillä täysi tekeminen johdattaessaan
yhtenäistä ruskeaa laumaa, joksi se vähitellen oli kokoontunut, sillä
minun vastustajani olivat vain rippeitä epälukuisesta joukosta.

Luulenpa, että Ruskoni oli nelistänyt parikymmentä mailia seisahtuen
ainoastaan kerran välillä. Sitten jouduimme erästä yksinäistä lehmää
ajaessamme kuivaan joen uomaan ja siinä se äkkiä hyökkäsi raivokkaasti
meidän kimppuumme. Onneksi eivät sen sarvet käyneet muuhun kuin
satulanahkaan, mutta jätimme sen siihen, sillä kun lehmällä kerran on
järkeä asettua puskusille, niin on viisainta olla jatkamatta ajoa.
Emme saaneet karjaa kokoon ja meidän oli yhä peräännyttävä, mutta me
onnistuimme kuitenkin ylläpitämään järjestyksen varjoa jossain määrin,
niin ettei karja kuitenkaan päässyt karkaamaan ja hajaantumaan ylen
laajalle.

Aurinko oli jo noussut korkealle ja alkoi polttaa. Rusko juoksi siitä
huolimatta kuin leikkiä tehden ja oli yhtä innostunut kuin ennenkin,
mutta alkoi ilmeisesti väsyä. Olimmekin molemmat hyvillämme nähdessämme
Homerin Harmon, mesquitepensaikon laidassa.

Yhdessä me sitten pian onnistuimme saamaan lehmät pääjoukon yhteyteen.
Ja omituista kyllä, heti kun ne olivat yhtyneet tuohon yhtenäiseen
suureen laumaan, hävisi niistä villi luonto kokonaan ja ne asettuivat
tarmokkaasti sivustamiesten johdattamina tarpomaan kotikartanoa kohti.

Kun hevoseni oli aikalailla väsynyt, jättäydyin jälkijoukkoon. Tänne
kokoontui luonnollisen siivilöimisen voimalla koko laiskurien,
hiljaisten ja sairasten lehmien sekä pienten vasikoitten joukko. Oli
sangen vaikea estää niitä vitkastelemasta ja jäämästä jälkeen.

Täällä me herkuttelimme monivivahteisilla ja kuvaavilla lehmihuudoilla,
joita lehmäpaimenilla on erikoinen varastonsa. Eräskin löysi vanhan
peltikannun, heitti siihen muutamia kiviä ja sai sillä aikaan hyvinkin
terveellisesti vaikuttavan metelin.

Pöly nousi valtavina pyörteinä auringon valossa.

Me vetelehdimme mukavasti satulassa. Lehmäpaimenet väittelivät
merkeistä, joita he olivat nähneet karjassa. Hevosemme laahustivat
hiljalleen, leväten, mutta aina valmiina uusiin ponnistuksiin jos
jokin härkävasikka tai hieho yritti toteuttaa omia ajatuksiaan
riippumattomuudestaan.

Siten me kuljimme koko seudun poikki, pitkin loivaa alamäkeä laakson
pohjalle, josta toinen yhtä loiva alamäki vei toisen syöttöalueen
rajoille. Lähellä ja kaukana näimme toisten laumojen nostaman
tomupilven ja erotimme sen keskeltä toveriemme ja Jed Parkerin osaston
kokoomat eläimet. He kulkivat kohti yhteistä keskusta, hitaasti,
märehtimistä muistuttavin liikkein ja niiden nostattama tomu meni
niiden mukana.

Askel askeleelta näkyivät ne selvemmin ja kotitalo, joka tähän saakka
oli näyttänyt himmeältä, ruskealta täplältä, alkoi saada määrätyn
muodon, tuulimyllyn, karja-aitauksen ja kartanon hahmossa.

Saattoi nähdä pienoisratsuja, jotka nelistäen kiiruhtivat karjan
kokoomispaikaksi määrätylle valkoiselle kentälle. Sitten tulimme
keskelle mesquitepensaikkoa ja me aloimme olla voitonpuolella. Ainoaksi
huoleksi jäi meille vielä laiskurien silmälläpito, etteivät ne jäisi
pensaikkoon. Vihdoin saavuimme tuon samaisen valkoisen kentän reunaan.

Siinä oli enemmänkin karjaa, tuhansia niitä oli. Tomupilvet aaltoilivat
korkeina, karja mylvi ja ratsastavia haamuja kiiti ja huusi lauman
edessä. Vihdoin saivat he johtavat eläimet kääntymään ympäri. Nämä
aiheuttivat sekasorron niitä lähinnä olevien keskuudessa ja muutamassa
hetkessä oli koko karjalauma pysähtynyt. Joukko ratsumiehiä asettui sen
ympärille yhtä pitkien välimatkojen päähän ja kiersi sen kuten elävään
aitaukseen.

»Aika hyvä apaja», virkahti minua lähinnä seisova, »hyvä joukko
viidettä tuhatta päätä.»



Kuudes luku.

EROTTELU.


Siinä puolenpäivän maissa olimme koonneet pensaattomalle ja
preeriakoirien koloista vapaalle, tasaiselle kentälle neljä,
viisituhatta päätä käsittävän lauman ja pidimme sitä siinä ratsuketjun
saartamana. Kukin istui leväten satulassaan, kasvot karjaan päin ja
katseli laiskasti pölyn lainehtimista ja levottomana liikehtiviä
eläimiä, mutta joka hetki valmiina ajamaan takaisin jokaisen vapauteen
pyrkijän.

Tomupilvestä sukelsi esiin Homer, ko'ontatyön kapteeni, hiljaista
hölkkää ajaen. Sivuuttaessaan vuoroon vartioratsut, antoi hän kullekin
määräyksen hiljaisella äänellä, mutta vauhtiaan muuttamatta, toiset
puhutelluista käänsivät hevosensa ympäri ja ratsastivat pois, toiset
taas jäivät paikalleen ja alkoivat kääriä palturiaan.

»Vaihda toinen hevonen ja mene syömään», sanoi hän minulle. Minä
käännyin toisten jälkeen, jotka jo pitkässä rivissä nelistivät kentän
toisella puolella olevaa mäkeä ylös.

Hevoslauman olivat sen johtajat vieneet rautalanka-aitauksen ympäröimän
laitumen erääseen nurkkaukseen. Tullessaan sinne hyppäsi kukin
ratsastaja hevosen selästä, riisui satulan ja laski eläimensä irti.
Sitten hän teki lassoonsa silmukan ja katosi temmeltävään hevoslaumaan.
Vapautunut hevonen hirnahti muutaman kerran, piehtaroi itsensä
kylläiseksi ja ravisteltuaan itseään voimakkaasti käveli hitaasti pois.
Työ oli sen päivän osalta tehty ja se tiesi sen eikä välittänyt edes
väistää lassojaan heiluttelevia miehiä.

Mutta toista oli levänneitten hevosten. Niillä ei ollut vähääkään
aikomusta antautua, jos ne suinkin taisivat välttää sen, vaan
pakoilivat ja väistelivät, pujottelivat ja piiloutuivat tovereittensa
muodostaman liikkuvan suojan taakse. Viimeksimainitut tiesivät kuten
tavallista, ettei heistä ollut kysymys ja liikkuivat rohkeasti aivan
miesten läheisyydessä.

Saatuamme haluamamme hevoset kiinni, satuloimme ne niin pian kuin
mahdollista ja ratsastimme täyttä laukkaa syöneillä ja innokkailla
ratsuillamme varusvaunujen luo. Siellä heittäydyimme satulasta ja
hyökkäsimme lihan ja leivän kimppuun kuin nälkäiset heinäsirkat
oraspellolle. Hevosemme seisoivat paikoillaan siinä, mihin olimme ne
jättäneet »turpeeseen sidottuina», kuten karjanhoitomaassa on tapana.

Heti kun kukin oli varustanut vatsansa iltapäivää varten, ratsasti
hän pois. Toiset olivat siinä toimessa tovereitaan vikkelämpiä, joten
kentän poikki muodostui loppumaton jono palaavia ja heidän vartiotyöstä
vapauttamiaan nälkäisiä miehiä.

Tullessamme oli lauma rauhallinen. Muutamat makasivat, märehtien
palojaan yhtä rauhallisesti kuin kotoinen lypsylehmä. Mutta enimmät
joko seisoivat tuumiskellen murjottavina tai vaelsivat hitaasti edes
takaisin ratsujen sallimain rajojen sisäpuolelle, joten koko lauma
näytti kaukaa katsoen ruskealta matolta, jonka kuviot alituiseen
vaihtelivat — tomuiselta ruskealta matolta jota piiskataan. Vapautin
yhden vartijoista ja asetuin itse tilalle.

Lähemmin tarkastaessa huomasi selvemmin kuinka suuri ero eläinten
luonteessa saattoi olla. Lehmät ja vasikat käyttäytyivät yleensä
rauhallisesti. Vasikka makasi tavallisesti pitkällään ja emo seisoi
vieressä vartijana.

Nuoret härät taas olivat levottomampia. Ne olivat alituisessa
kulussa, tunkien lauman keskelle ja taas pois, pysähtyivät tyhmän
ja hämmästyneen näköisinä tultuaan laitaan ja kääntyivät takaisin
jatkaakseen kiertokulkuaan. Vanhat sonnit, jotka olivat kiukuissaan
siitä, että heidät oli yksinäisestä elämästään pakoitettu näin
lukuisaan seuraan, mylvivät uhmaansa toisilleen, kunnes ilma aivan
tärisi. Joskus koettelivat ne toistensa otsaluitakin. Silloin työnsivät
ja väänsivät nuo voimakkaat eläimet toisiaan, hakien tilaisuutta
puskemiseen. Kysymys yliherruudesta ratkesi muutamassa minuutissa ja
vaikein vaurio oli tavallisesti verinen otsanahka. Hävinnyt puoli
asteli nopeasti ja kömpelösti ulottuvilta ja marssi matkoihinsa.
Suurimman osan aikaamme ei meillä ollut muuta tekemistä, kuin istua
satulassa ja katsoa näitä asioita, iloita Arizonan auringon lämpimästä
kylvystä ja jutella lähimmän naapurimme kanssa. Aniharvoin yritti joku
uhkarohkea lehmä lähteä pyrkimään vapauteen, huomattuaan aukon miesten
välillä. Muita saattoi lähteä seuraamaan sitä, kunnes syntyi yleinen
vaellus. Silloin joku meistä heitti säärensä satulanupin yli ja johti
hevosen kääntämään ne takaisin. Ne palasivat rauhallisesti laumaan.

Mutta eräs nupupää musta lehmä, jolla oli yhtä musta ja sarveton
vasikka, oli itsepäisempi. Uskomattomalla sitkeydellä yritti se vähän
väliä uudestaan, heti kun sille vain selkänsä käänsi. Koetin ajaa sen
aivan keskelle laumaa. Siitä ei ollut apua, se palasi yhä takaisin.
Piiska ja kivet eivät vaikuttaneet mitään sen hiljaiseen ja lempeään
itsepintaisuuteen.

»Se on eräs San Simonin lehmiä» virkkoi naapurini, »kaikki tuntevat
sen. Se panee joka kokoomistilaisuudessa helvetillisen metelin toimeen.»

Kun viimeinen mies oli palannut syömäretkeltään, ryhtyi Homer toimiin
eläinten erottamiseksi. Siellä oli läsnä noin kolmekymmentä miestä
lähimmistä karjakartanoista ja kaksikymmentä edusti kauempana asuvia
karjanomistajia. He olivat kokoamassa harhautuneita eläimiään, joita
joka vuosi oli sangen paljon. Ko'onta-kapteeni määräsi kaksi miestä
erottamaan vasikalliset lehmät ja kaksi muuta tekemään saman tempun
härille, muutamat meistä ratsastimme karjan sekaan, muitten jäädessä
paikoilleen pitämään koko joukkoa koossa.

Minä pikku G:n kanssa ratsastin hiljakseen karjan keskellä tähystellen
joka suunnalle. Karja väisti meitä laiskaan tapaansa ja sulkeutui
takanamme taas yhtä laiskasti, joten me aina olimme tiukasti sen
puristuksessa. Moniväristen, sileitten selkien yli saatoin tomun läpi
himmeästi erottaa tovereitani, jotka liikkuivat hitaasti, nekin,
näennäisesti päämaalia vailla.

Meidän tehtävänämme sillä kertaa oli koota J.H. vasikoita. Koska niin
tiheään sullotussa karjassa oli mahdotonta nähdä polttomerkkejä, täytyi
meidän kokonaan kohdistaa huomiomme korvamerkkeihin.

Oletteko huomanneet, kuinka kaikki eläimet, olkootpa ne kesyjä tai
villejä, aina kääntävät korvansa siihen suuntaan, jossa ne huomaavat
jotakin mieltäkiinnittävää tai pelättävää. Korvat ovat sillä
hetkellä niiden huomattavimmat nähtävät. Kun siis polttomerkki on
näkymättömissä, kuten nyt, karjan ollessa kylki kyljessä tai talvella,
karvan kasvettua tavattoman pitkäksi, puhuvat erimuotoisiksi leikatut
korvan nenät selvintä kieltä omistajalle. Kun siis kukin eläin on
poltettaessa myös merkitty korviin, on selvä, että merkitsemätön
korvapari tietää sitä, ettei kyseenalainen eläin koskaan ole maistanut
polttoraudan suloa.

Meidän oli etukädessä etsittävä sellaisia vasikoita, joilla ei ollut
korvamerkkiä. Tavatessamme sellaisen, oli meidän määrättävä sen
omistaja tutkimalla emän korvamerkkejä, ja näin pelottavan suuressa
seurassa oli vasikka aina uskollisimmasti emänsä kyljessä.

Vasikoita oli paljon ja J.H. lehmiä näki kaikkialla, joten vähemmässä
kuin kymmenessä sekunnissa olivat minun silmäni iskeytyneet
sanotunlaiseen lehmään vasikoineen. Käänsin heti pikku G:n heidän
suuntaansa. Läimäyttäessäni piiskaani jalustintani vasten väistyivät
kaikki ympärilläni olevat lehmät epäluuloisina syrjempään. Pikku
G. astuskeli sirosti eteenpäin, sieraimet laajallaan ja vilkuttaen
korviaan edestakaisin, koettaen parhaan kykynsä mukaan arvata minkä
eläimen olin valinnut.

Lehmä kääntyi vasikoineen kulkemaan lauman keskustaan päin. Pieni
painahdus ohjaksiin johti hevosen jäljille. Se ymmärsi heti asian ja
sen koommin se ei enää tarvinnut minkäänlaista ohjausta. Varovasti,
kärsivällisesti ja erinomaisella taidolla pakotti se lehmän tungoksesta
lauman ulko-osiin. Työ täytyi toimittaa hyvin rauhallisesti, askel
askeleelta, jotta eivät ajettavat eikä niiden naapurit säikkyisi.
Lehmän kääntyessä päin miten hyvänsä oli pikku G. jollakin
ihmeellisellä tavalla aina sen tiellä. Ennenkuin se arvasikaan, oli
se jo lauman ulkopuolella. Siinä se yht'äkkiä tapasi itsensä parin,
kolmen muun toverinsa seurassa, menossa avonaiselle arolle päin.
Vaistomaisesti haki se heti suojaa. Minä tunsin pikku G:n lihasten
jännittyvän allani. Toiminnan hetki oli koittanut. Ennenkuin lehmä
ennätti piiloutua tovereittensa taakse, ryntäsi hevonen salamana
sen kimppuun. Lehmä säikähti ja koetti turhaan välttää hyökkäystä.
Seurasi jännittävä kaksinottelu piiloutumisineen, äkkikäännöksineen
ja viekkaine mutkitteluineen; joka käänteessä oli pikku G. edessä.
Muutamat sen liikkeistä olivat kerrassaan ihmeelliset. Minun ei
tarvinnut muuta kuin pysytellä satulassa ja ehkä ikäänkuin viimeisenä
silauksena käyttää inhimillistä arvostelukykyäni, joka eläinten
suurenmoisesta älystä huolimatta, heiltä kuitenkin puuttuu. Aika ajoin
sen käänteet olivat niin huimat, että jalustimeni hipoi maata. Vihdoin
lähti lehmä, tultuaan vakuutetuksi yritystensä hyödyttömyydestä, juosta
hölkyttämään aavaa aroa kohti. Vartavasten määrätyt miehet pysäyttivät
sen siellä ja niin siitä tuli se kerän pohja, jonka ympärille uusi,
harhautuneista eläimistä muodostettu lauma kerääntyi. Pikku G. lähti
viivyttelemättä takaisin päälaumaan, liikutellen kyvystään tietoisena
vilkkaasti korviaan ja valmiina uuteen yritykseen.

Sitten kun harhautuneitten laumaan oli saatu kootuksi pari tusinaa
lehmiä, kävi työ yksinkertaisemmaksi. Heti kun ajettava lehmä
huomasi uuden lauman, lähti se tavallisesti häntä suorana ja pää
ojossa juoksemaan sitä kohti. Suoritettuani lyhyen alkutemmellyksen,
pakottaakseni sen laumasta ulos, ei minulle jäänyt muuta tehtävää kuin
antaa sille alkusysäys oikeaan suuntaan ja pitää sitä siinä, kunnes se
oli päätöksensä tehnyt. Jos sen liian aikaiseen jätti oman harkintansa
varaan, niin palasi se jotenkin varmasti takaisin. Kokenut karjamies
tietää aivan sekunnilleen milloin hän voi jättää sen omiin hoteisiinsa.
Joskus saattoi lehmä, pontevimmistakin yrityksistämme huolimatta,
onnistua kaartamalla välttämään meidät ja pääsemään takaisin
päälaumaan. Silloin oli viekoitus suuri rynnätä päistikkaa perässä
ja väkivoimalla tuoda elukka mukanaan. Mutta sitä viettelystä täytyi
ponnella vastustaa. Tuollainen päätäpahkainen syöksy lauman keskelle
saattoi hajoittaa koko karjan. Omasta alotteestaan rupesikin pikku G.
hiljalleen käymään ja me ryhdyimme uudelleen ajamaan laumaa hiljalleen
edessämme.

Tämä oli kaikki suhteellisen helppoa, sillä mikä hevonen hyvänsä
oli kyllin nopea pystyäkseen vasikan ajoon. Mutta nyt antoi Homer
määräyksen härkien ajon alkamiseen. Ja ne ovat nopeita ja kekseliäitä
sekä täynnä luontaista pirullisuutta. Windy Bill vapautti meidät nyt ja
me kävimme hänen tilalleen ulkovartioon.

Täällä meillä oli hyvä tilaisuus nähdä sitä työtä, jota juuri olimme
tehneet. Karjalauma, jonka sen sekaan ilmestyvät ratsut saivat
levottomaksi, kääntyili ja väisteli, laajeni ja vetäytyi kokoon, niin
että se alituisesti vaihtoi muotoaan ja kokoaan ympyrässä vartioivien
lehmäpaimenten muodostaman rajan sisällä. Sen liikehtiminen nosti
pilvenkorkuiset tomulaineet, jotka nousivat ja laskivat, tihenivät
ja ohenivat tuulenhenkäysten mukaan. Yhdellä hetkellä katosi niihin
kaikki muu paitsi lähinnä olevat eläinhahmot, toisella saattoi
niihin repeytyneistä aukoista nähdä ratsastajia tulevan ja menevän.
Sitten kohosivat ne korkealle ja me voimme taas nähdä koko lauman
vartiomiehineen sekä kaukana häämöttävät tasapäiset vuoret. Illan
tullen sattuivat auringon säteet vinosti tomupilviin. Ne leikkivät
salaperäisesti miesten ja nautojen keskellä, milloin venytellen
niitä jättiläismäisiksi olennoiksi, milloin taas kokonaan sulkien ne
näkyvistä.

Me ulkopuolella olijat tunsimme kuinka keskipäivän helle vähitellen
vaihtui iltakylmäksi. Karja väsyi vähitellen seisomiseen, ehkäpä se
tunsi jo nälän ja janonkin esimakua, joka tapauksessa se alkoi käydä
levottomaksi. Ratsastimme lakkaamatta edes takaisin. Silloin tällöin
tuli joku erikoisen uhkarohkea eläin siihen päätökseen, että yksi tai
toinen uusista harhautuneitten laumoista sopi sille paremmin kuin
tuo oma levoton mylly. Varmana saattoi se lähteä juoksemaan häntä ja
pää pystyssä, sai suurimmalla varmuudella jonkun ratsun jälkeensä ja
itsepäisenä kuin synti pakotti se takaa-ajajansa tekemään pitkän ja
tulisen ratsastusretken, ennenkuin se suvaitsi palata tovereittensa
luo. Täytyipä välistä käyttää lassoakin ja vetää karkuri perässään
laumaan. Sillä tietäkää, että lehmä täytyy osata ajaa laumaan niin
sievästi ja varmasti, ettei se pääse lämpiämään ja hengästymään.
Silloin se nimittäin asettuu vastarintaan ja käy puskusille.

Muistan varsin hyvin kuinka se asia minulle ensi kerran selveni.
Sitäpaitsi tapahtui se minulle, kun jo olin sangen kauan toiminut
karjatyössä. Minulla oli luonnollisesti sellainen ajatus lehmistä,
jollaisina aina olin tottunut näkemään ne — toisin sanoen, että ne
pelkäävät ratsumiestä, että ne helposti sai kääntymään takaisin hevosen
avulla ja että ne mielellään antoivat ajaa itseään niinkauan kuin
asianhaarat vaativat. Ei minulle kukaan ollut vihjaissutkaan muista
mahdollisuuksista. Eräänä päivänä olimme kokoomassa karjaa erittäin
vaikealaatuisessa maastossa. Olin tuomassa pientä ryhmää, jonka olin
löytänyt eräästä vuorenkätköstä ja minua suututti silmittömästi eräs
vanha lehmä, joka itsepäisesti uudisti karkaus-yrityksiään. Suuremman
kokemuksen puutteessa arvelin viisaudessani, että sillä mahtoi olla
vasikka jossakin. Vihdoin pääsi se kokonaan käsistäni. Saatuani muut
talteen lähdin tuota karkulaista ajamaan takaa.

No niin, nelistimme melkein rinnan ainakin puoli mailia mitä tulisinta
kyytiä, mutta se kieltäytyi kerrassaan kääntymästä ja viimein se kaatui
ja oli niin hengästynyt, ettei päässyt enää jaloilleen. »No, vanha
piika, sainpas sinut viimeinkin!» sanoin sille ja koetin parastani
ajaakseni sen ylös.

Hevoseni käyttäytyi hieman hämmästyneenä ja epäluuloisena siinä
työssä. Se tiesi siinä suhteessa hieman enemmän kuin minä. Mutta minä
olin itsepäinen ja kuten hyvän hevosen sopi, myöntyi se tahtooni.
Huusin lehmälle, heilauttelin lakkiani ja käytin piiskaani. Kun se
oli täydellisesti saanut hengityskykynsä takaisin, nousi se hitaasti
pystyyn ja kävi päättäväisin elein minun kimppuuni.

Sonnia tai härkäähän on varsin helppo väistää. Se painaa päänsä alas,
sulkee silmänsä ja hyökkää suoraan kohti. Mutta lehmä katsoo mitä se
tekee. Sen silmät ovat auki joka hetki ja se nauttii erinomaisesti
tehdessään sivupiston juuri kun olet onnistunut väistämään sen kohti
tekemän hyökkäyksen.

Hevonen, jolla ratsastin, teki ehdottomasti parastaan, mutta ei
sittenkään voinut välttää voimakasta työntöä, joka olisi ratkonut
sen vatsan auki, ellei nahkasatulani olisi sattunut väliin. Sitten
peräännyimme vähän matkan päähän suunnittelemaan uusia menettelytapoja,
mutta meidän ei onnistunut saada tuota lehmää tarkistamaan kantaansa,
joten jätimme sen oman onnensa nojaan. Kun sitten vähän harmissani
mainitsin kokoomistyön kapteenille, että olin epäonnistunut tuon elikon
suhteen, nauroi hän vaan.

»Niin, poikani», sanoi hän, »kun lehmä rupee puskusille kanssasi, niin
et voi sille mitään muuta kuin heittää silmukan kaulaan ja mitäpä
olisit voinut sille siellä kaukana, vaikka olisit senkin tehnyt.»

Ja siten opin yhden asian lisää karjakomennossa.

Sitten kuin härkien erotteleminen oli saatu suoritetuksi, kävivät
naapuri-karjatalojen edustajat tarkastamaan harhautuneitten laumoja
nähdäkseen oliko heidän merkkejään niiden joukossa. Näistä muodostui
taas uusia laumoja, jotka sitten lähtivät lisäämään omistajiensa
kantakarjoja eri tahoilla. Työ sujui nopeasti ja iltapäivä läheni jo
loppuaan.

Me olimme siinä määrin työhömme kiintyneet, että meiltä jäi kokonaan
huomaamatta synkkä ukkospilvi, joka teki nousuaan Dragoon vuoriston
seuduilla ja kohosi nopeasti poikki taivaanlaen. Ennenkuin tiesimmekään
alkoi jo sataa, kymmenessä sekunnissa oli siitä tullut täydellinen
vedenpaisumus ja kahdenkymmenen sekunnin perästä olimme kaikki
karjan edessä tuulen alla, koettaen epätoivon vimmalla pidättää sitä
kulkemasta tuulen mukana. Teimme kaiken voitavamme pysäyttääksemme sen,
mutta turhaan.

Piiskat läiskivät satuloita vasten ja kuusipiippuiset paukkuivat,
mutta sittenkin jatkoi karja, päät alhaalla, hitaalla ja synkällä
itsepäisyydellä kulkuaan eikä sitä mikään mahti pystynyt pysäyttämään.
Jos me pysyimme paikallamme, niin ne kulkivat molemmin puolin meitä.
Askel askeleelta täytyi meidän peräytyä — harva ketju hermostuneesti
hypähteleviä hevosia tuhatlukuisen tiheään sulloutuneen karjan tieltä.

»Ei, ei siitä pakokauhua synny», huusi Charley kysymykseeni. »Siellä
on lehmiä ja vasikoita joukossa. Jos ne olisivat vain härkiä ja
täysikasvuisia, niin saattaisivat ne kyllä sen tehdä.» Noitten
muutamien hetkien vaikutelma oli sangen eloisa. Myrskytuulen sokaiseva
hehku kasvoissani, keskeymätön rivistö sarviniekkoja päitä tullen kohti
minua vastustamattomana kuin kohtalo ja viistona valuva sade, jonka
takaa aurinko kirkkaana paistoi.

Äkkiarvaamatta ryöppy taukosi. Puistimme veden lakeistamme ja ajoimme
karjan takaisin erottelupaikalle.

Mutta nyt oli maanpinta muuttunut sangen liukkaaksi ja hevosten nopeat
käänteet vaativat äärimmäistä varovaisuutta. Välistä pyllähtivät
hevoset aivan istuvilleen ja luistivat eteenpäin koettaessaan äkkiä
pysähtyä, kun taasen nopea käännös vaati kaiken sen sukkeluuden, mikä
vain lehmäkomentoon tottuneella hevosella on käytettävissään. Kaikesta
huolimatta kävi työ keskeytymättä.

Toisten karjatalojen miehet kuljettivat löytämänsä eläimet
harhautuneitten laumoihin, jotka jo alkoivat olla kunnioitettavan
suuria, sillä ko'ontatyö jatkui jo kolmatta viikkoa.

Vihdoin olivat kaikki tyytyväisiä osaansa. Valtavasti pienentynyt
alkuperäinen karjalauma ajettiin huutojen kaikuessa ja piiskojen
vinkuessa takaisin laitumilleen. Karja oli liiankin halukas lähtemään.
Pienellä kummulla seisten, lähellä erästä harhautuneitten laumaa,
näin kuinka johtavat eläimet nostivat päänsä korkealle lähtiessään
juoksemaan vapautta kohti. Ylätasangon puoleiset vartijaratsut
väistyivät syrjään rauhallisesti ja karja virtasi valtavana aaltona
näin muodostuneen aukon kautta tasangolle. Sivulla olevat lehmäpaimenet
seurasivat laumaa jonkun matkaa jouduttaen sitä matkaan. Äkkiä
kääntyivät he takaisin ja koko lauma jatkoi juoksuaan ottamaansa
suuntaan, hajaantuen vähin erin koko laajalle lakeudelle erillisinä
pieninä ryhmäkuntina. Hitaimmat ja nälkäisimmät erosivat miltei
heti muista ja rupesivat syömään kun taas varovaisimmat väistyivät
mahdollisimman kauaksi oikealle ja vasemmalle. Nyt vasta, kun työ itse
asiassa oli loppuun suoritettu, tapahtui ensimmäinen onnettomuus. Erään
Dos Cabesasista olevan nuorukaisen hevonen kompastui ja pyörähti aivan
ratsastajan yli. Se nousi silmänräpäyksessä taas jaloilleen ja lähin
mies otti sen kiinni. Mutta Dos Cabesasin mies makasi liikkumattomana,
kädet ja jalat hajallaan maassa ja pää vääntyneenä pahaa ennustavassa
asennossa. Me hyppäsimme satulasta. Kaksi miestä oikaisi hänet
suoraksi, sillä aikaa kuin muut huolellisesti tutkivat maassa näkyviä
jälkiä.

»Ei mitään hätää», huusi heistä eräs, »nuppi ei ole sattunut häneen.»

Hän osoitti satulanupin jättämää syvennystä maassa ja viiden minuutin
perästä tuli nuori mies i todella tajuihinsa. Hän valitti vääntynyttä
selkäänsä. Homer lähetti noutamaan paarivaunuja ja sillä vietiin sairas
oitis leiriin. Viikon lopulla istui hän taas satulassa. Minua on aina
ihmetyttänyt, kuinka miehet pääsivät tuosta laatuaan tavallisesta
tapaturmasta niin vähillä vaurioilla. Hevonen vierähtää sananmukaisesti
ratsastajansa yli ja kuitenkin näyttää siltä kuin kuolema tai vaikea
loukkautuma olisi maailman harvinaisin tapaus siinä rytäkässä.

Joka miehellä oli sitten tilaisuus tarkastaa J.H:lla merkityt eläimet
nähdäkseen, jos hänen omiaan sattumalta olisi joutunut erotettujen
joukkoon. Kun kaikki olivat lausuneet tyytyväisyytensä asiain
järjestelyyn, ajettiin eri laumat aitauksiin. Mäennyppylältä, jolle
olin asettunut, oli minulla hyvä tilaisuus iloita illan näyistä. Kaikki
eri laumat, kunnioitettavan välimatkan päässä toisistaan, vaelsivat
hiljalleen aitauksiaan kohti. Lehmäpaimenet istuivat lepoasennossa
satulassaan lakki takaraivolla ja keskustelivat huutamalla toisilleen
päästyään päivän työstä. Tomupilvien läpi singautteli ilta-aurinko
vielä voimakkaita sädekimppujaan, joitten valossa kaikki elävät olennot
pienenivät mitättömiksi kääpiöiksi aavikon äärettömyyden rinnalla.



Seitsemäs luku.

HEVOSKAUPPOJA.


Oli musta yö. Harhautuneitten lauma mylvi mielettömästi yhdessä
aitauksessa ja lehmä- ja vasikka lauma toisessa.

Hevoslauma, joka oli tuotu aavikolta, oli hajallaan tuhannen akren
laitumellaan. Ellei aitauksia olisi ollut, olisi miesten täytynyt olla
vartioimassa koko yön. Nyt he sensijaan olivat kaikki kokoontuneet
leiritulen ääreen.

Siinä oli koolla suunnilleen neljäkymmentä karjapaimenta, jotka
edustivat kaikkia mahdollisia tyyppejä, alkaen vanhasta Johnista, joka
oli kulkenut karjassa Rio Grandesta aina Tyynelle merelle saakka ja
loppuen Poikaan, joka olisi antanut autuutensa, jos vain olisi voinut
saada kaikki uskomaan, että hän oli kymmentä vuotta vanhempi kuin oli.
Paraillaan keskusteli Jed Parker ystävänsä Johnny Stonen kanssa eräästä
toisesta vanhasta ystävästä, joka sinä iltana oli yhtynyt leirille.

»Johnny», tiedusteli Jed teennäisen vakavana ja kokonaan
huomioonottamatta kyseenalaisen läsnäoloa, »mikä se tuo otus on tuolla
nuotion toisella puolella?»

Johnny katsahti olkansa yli muka tullakseen varmaksi asiasta.

»Tuo», vastasi hän. »Oh, koirat näkivät jonkin juoksevan maakoloon ja
kaivettuaan jonkin aikaa saivat tämän esille.»

Vastatullut irvisteli.

»Teidän kanssanne on oikein vaikea seurustella, kun olette niin
perinpohjin maalaistuneet, ett'ette enää tunne todellisesti hienoa, kun
sen joskus satutte näkemään.»

»Se on aivan paikallaan», lisäsi Windy Bill kuivasti. »Hän tulee New
Yorkista.»

»Eihän vain!» huudahti Jed. »Aivanko totta? Tuliko hän yhdessä vai
kahdessa laatikossa.»

Naurunräjähdysten suojassa kierteli tulokas paisti- ja leipävarastojen
ääressä ja täytettyään lautasensa, kyykistyi hän kantapäilleen ja kävi
käsiksi myöhästyneeseen illalliseensa. Hän oli pitkä, vankkasivuinen
mies, pienikasvoinen ja ahavoittunut, ja hänellä oli pitkät valkoiset
viikset ja totiset, hieman ivalliset silmät. Hänen nahkahousunsa olivat
yksinkertaiset ja kuluneet ja hänen lakkinsa oli pitkäaikaisesta
palveluksesta ja ajan hampaan vaikutuksesta saanut varsin omistajansa
mukaisen muodon. En vähääkään hämmästynyt kun kuulin häntä nimitettävän
Socatone Billiksi.

»Kysyhän häneltä, mistä hän on saanut tuon leikkisän jalkansa»,
yllytti minua hiljaisella äänellä Johnny Stone. Mutta sitähän minä en
kuitenkaan tehnyt.

Sittemmin kertoi minulle joku, että sen viallisuus oli johtunut hänen
kieltäytymisestään kerran palaamasta erään joen poikki hyvinkin
arvovaltaisesta vaatimuksesta huolimatta. Mr Socatone sattui sillä
kertaa ratsastamaan vieraalla hevosella.

Karjanomistaja istuutui viereeni hetkistä myöhemmin.

»Toivoisinpa, että saisimme tuon pojan kertomaan juttujaan», sanoi hän
hiljaa minulle. »Hän on merkillinen mies. Ilmeisesti hyvän kasvatuksen
saanut. Väittää kirjoittavansa muistelmateosta. Välistä hän kertoilee
omasta alotteestaan, mutta sitten hän taas vaikenee kuin muuri. Ei
auta pyytää häntä suoraan siihen, ja hän on ujo kuin vanha varis,
jos häntä koettaa johtaa kertomaan. Meidän täytyy vartoa ja luottaa
kaitselmukseen.»

Eräs miehistä soitti paraikaa huuliharppua. Hän teki sen erittäin
hyvin, muunnostellen ja luritellen kaikenlaisia koristuksia. Me
polttelimme hiljalleen, karjan kumea mylvinä täytti ilman omilla
soinnuillaan. Yhä kuului preeriakoirien raivonta mesquitepensastoista.
Socatone Bill oli lopettanut aterioimisensa ja meni istumaan Jed
Parkerin, vanhan ystävänsä viereen. He puhelivat hiljaa keskenään.
Ilta piteni ja itäinen taivas vuoriston yllä peittyi hopeahohtoon kuun
nousua odotellessaan.

Socatone Bill heitti äkkiä päätään taaksepäin ja naurahti.

»Tämä muistuttaa niin elävästi aikaa, jolloin läksin Coloradoon»,
virkkoi hän.

»Nyt hän on juonessa», kuiskasi karjanomistaja.

Syntyi kuoleman hiljaisuus leirivalkean ympärillä. Jokainen korjasi
hieman asentoaan kuullakseen paremmin Socatone Billin tarinaa.

       *       *       *       *       *

Kymmenkunta vuotta sitten rupesin aivan sairaaksi asti kyllästymään
lehmän paimentamiseen omalla puolikunnallani. Ei ollut satanut
sitten Noakin aikojen ja olin kokonaan unohtanut minkälaista vesi
oli muualla kuin ämpärissä tai altaassa. Niinpä tutkin tarkkaan
munaskuuni, päästäkseni selvyyteen, minnepäin maailmaa minun oikeastaan
oli sopivinta lähteä ja kun minusta tuntui, että tiesin yhtä vähän
Coloradosta ja kullankaivamisesta kuin kaikesta muustakin, niin syntyi
papurokka pahasessani, joksi aivojani nimitän, päätös lähteä sinne.
Hankin Bensonissa ostajan ja niin vaihtoi pieni karjani äkkiä omistajaa
ja minä valmistauduin matkaan. Viimeisenä päivänä nostin parikymmentä
täyttä sankoa vettä kaivostani ja nakkasin sen tupani katolle. Ostajani
seisoi siinä hevosineen ja odotti minun valmistumistani. Hän ei
virkkanut sanaakaan ennenkuin olimme kulkeneet kymmen»kunnan mailia.

»Mr Hicks», sanoi hän sitten, hieman epäröiden. »Olen huomannut
tässä maassa varsin hyväksi säännöksi olla puuttumatta ihmisten
päähänpistoihin, mutta pitäisin suurena ystävyyden osoituksena, jos
selittäisitte, mitä nuo äskeiset vesitemppunne merkitsivät.»

»Mr Jones», sanoin minä, »asia on aivan yksinkertainen. Rakensin tuon
mökin viisi vuotta sitten ja sen koommin ei ole kertaakaan satanut.
Halusin ainoastaan saada selville vuotiko sen katto, vai eikö.»

Niin jätin siis Arizonan ja viikkoa myöhemmin näin kuvani erään
Coloradon vuoristossa sijaitsevan Cyanide nimisen paikan akkunoissa.

Pojat, se oli kumma laitos. Ei ainoatakaan hevosta näkynyt missään eikä
neliöjalkaa maanpintaa, joka ei olisi ollut joko katua tai pystysuoraa.
Se teki oikein surumieliseksi minut, joka juuri olin tullut mailta,
jossa sai nähdä ainakin kauaksi joskaan ei niin kovin paljoa. Ja näin
aikaisin illalla siellä ei ollut edes ihmisiäkään enää liikkeellä.

Silmäsin mustia, synkännäköisiä vuoria hetkisen, haistelin
tuulenhenkeä, joka olisi voinut jäädyttää vaikka toivon viikset ja
läksin lähinnä olevaa valaistua akkunaa kohti. Sen yläpuolella oli
kyltti, joka yksinkertaisesti ilmoitti että —

  Tämä on salonki.

Olin oikein iloinen tuosta kirjoituksesta. Muutoin en olisikaan sitä
osannut arvata. Heillä oli viidentoista vuotias tyttö hoitamassa
kapakkaa, ei mitään peliä ollut käynnissä eikä ainoatakaan sielua
vieraana.

»Mieleni on paha, kun minun täytyy häiritä rauhaasi, nuppuseni», sanoin
minä, »mutta koetahan katsoa löytäisitkö ryytivarastostasi sopivan
sekoituksen ryyppyaineeksi.»

Otin lasin ja sitten toisenkin, jottei sille tulisi ikävä ja aloin
jo tuntea yksinäisyyteni sangen miellyttäväksi. Sitten vaelsin
takahuoneeseen, jossa piti olla jonkinlaisen pelitoosan, ja istuihan
siellä todellakin tyttö pianotuolilla ja toinen nojatuolissa sekä
sileän kiiltävä juutalaisnulikka, heilutellen jalkojaan pöydän
kulmalta. He katsahtivat ylös astuessani sisään ja jatkoivat taas
keskusteluaan.

»Hei tytöt!» sanoin minä. Silloin loppui heiltä puhe kokonaan. »Mitä
pannaan iloksi?» kysyin minä.

»Kuka tuo karvainen ystävänne on?» kysyi sileän kiiltävä juutalainen
tytöiltä.

Katsoin häneen minuutin ajan, mutta huomasin, että hän oli oikea
mammanpoika ja sitäpaitsi olin seurankipeä, joten saatoin sietää pienen
piston tai parikin.

»Sinä et taida ihailla näitä lehmämiehiä?» ärsytteli toinen tytöistä.

»Soita jotakin, sisko kulta», sanoin minä pianon ääressä istujalle.

»Esitä minut hänelle», sanoi juutalaishölmö sellaisella tavalla, että
kaikki räjähdimme nauruun.

»Annahan kuulua pari ääntä», pyysin minä, koettaen minäkin olla iloinen.

»Hän ei osaa ainoatakaan kappaletta», sanoi juutalainen.

»Niinkö?» kysyin minä silloin ponnella.

»En», vastasi hän.

»Hyvä, mutta minä osaan» sanoin minä. Menin hänen luokseen, vetäsin
molemmat pistoolini vyöstäni ja ojensin ne molemmin puolin häntä pianoa
kohti. Vetelin pistoolin piippuja pari, kolme kertaa koskettimia pitkin
päästä päähän ja ammuin niitä sitten puolen tusinaa palasiksi.

»Tämän kappaleen minä osaan», sanoin minä.

Mutta toinen tytöistä oli kadonnut kuin tuhka tuuleen juutalaisen
kanssa.

Pianon ääressä istuva nauroi vain ja osoitti akkunaa, jossa riippui
jäljellä muutamia lasin siruja. Hän oli äärettömästi huvitettu.

»Kas niin, Susie, sinä olet oikea tyttö», sanoin minä, »mutta sinun
ystäväsi ovat pötyä. Olen mahdollisesti hieman karkea, sillä minua
ei olekaan polvia korkeammalta parkittu, mutta minuun on kuitenkin
turvallisempi liittyä, kuin noihin juutalaisroistoihin.»

»Minä uskon sen», sanoi hän.

Niinpä me sitte otimme lasin kapakan puolelle ja lähdimme sitten
tutkimaan Cyaniden ihmeitä.

Se yö olikin ihmeellinen. Susie katosi kolmannen lasin perästä, mutta
minusta se ei tuntunut haittaavan. Minä jouduin toiseen salonkiin, jota
piti eräs laiha saksalainen. Lihava saksalainen on tyhmä, mutta laiha
käy varsin hyvin laatuun.

Kymmenessä minuutissa oli minulla enemmän ystäviä kuin helvetissä
on viulunsoittajia. Minusta rupesi tuntumaan kuin Cyanide ei olisi
niinkään ikävä paikka. Siinä neljän maissa tuli sitten salonkiin pieni
irlantilainen, jolla oli enemmän ylähuulta kuin nupupää lehmällä ja
niin paljon punaista tukkaa, että se olisi riittänyt keinotekoisiin
revontuliin. Hänellä oli suuret, punaiset kädet, jotka olivat täynnä
pisamia ja niitten pienoiset karvat seisoivat jäykkinä kuin yksinäiset
tienviitat. Sitäpaitsi hänellä oli väärät sääret.

Hän sai lasinsa kuten muutkin, astui pari askelta tiskin luota ja huusi:

»Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisen hukkua!»

Sehän ei ollut minun kotikaupunkini, joten poistuin tiskin päästä ja
vetäydyin sellaiseen paikkaan, jossa en ollut lyijyn tiellä. Ampuminen
ei alkanutkaan.

»Arvatenkaan ei saksalainen huomannut, mitä tuo pieni, hullu koira
oikeastaan sanoi», ajattelin itsekseni.

Irlantilainen meni taaskin tiskin ääreen ja iski nyrkkinsä siihen.

»Katsohan tänne», kiljui hän. »Kuuntele tarkkaan, mitä sanon sinulle!
Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisten hukkua!
kuuletko?»

»Kyllä kuulen», sanoo saksmanni ja jatkaa tiskin pyyhkimistään.

Minulla aivan sielu väänteli harmista. Kysyin lähimmältä mieheltäni,
miksi saksalainen ei tappanut tuota pientä peijakasta.

»Tappanut!» sanoi mies. »Miksi sitten?»

»No tietysti sen vuoksi, että hän loukkasi häntä.»

»Oh, hän on päissään», sanoi mies, ikäänkuin se olisi selvittänyt
kaiken.

Se riitti minulle. Lähdin pois ja menin kotiin eikä kello vielä ollut
edes neljääkään. Ei, en sano kello neljää myöhäiseksi. Se voi olla
myöhäistä eilisillasta laskien, mutta tämäniltaisesta se on vasta alkua.

No niin, minulta meni kuusi viikkoa ja kaksi päivää säästöjeni
menettämiseen. En tiennyt paljoa kullankaivamisesta ja ennen pitkää
totesin, ettei minusta ollut siihen ensinkään. Suurimman osan päivästä
tongin vuoristoissa, — ne eivät ole meikäläisten kaltaisia — niillä
kasvaa liian paljon puita, ollakseen oikein mukavia kävellä. Iltasin
oli minulla tapana pistäytyä saksmannin luona. Hänellä oli pari
rauhallista pelipöytää ja noitten kaivavien preeriakoirien joukossa oli
yksi, joka oli kuullut puhuttavan, että lehmillä on sarvet. Hän oli
viisain heistä kaikista karja-asioissa. Minä koetin lohduttautua ja
päätin olla vertailematta Coloradoa muihin Jumalan luomiin seutuihin.

Noin kolmasti viikossa tuo irlantilainen, josta kerroin teille —
O'Toole oli hänen nimensä — tuli leveästi saksmannin salonkiin.
Ollessaan vielä selvänä puhui hän kullankaivamisesta korkealentoisesti,
laajasti ja kauniisti. Mutta juovuttuaan iski hän molemmat nyrkkinsä
tiskiin ja pursuten toimintahalua koetti saada saksmannin kimppuunsa.

»Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisen hukkua», huusi
hän noin kuusi kertaa. »Sano, kuulitko sen.»

»Kuulinhan minä», vastaa saksmanni levollisena kuin lypsylehmä. »Kuulin
varmasti.»

Minä olin oikein huolissani O'Toolen vuoksi. Olisin mielelläni antanut
hänelle kunnon selkäsaunan, mutta en tietenkään voinut tehdä sitä
julistautumatta samalla saksmannin puolueen ystäväksi ja siihen minulla
ei ollut halua. Mutta kävin sen sijaan saksmannin kimppuun eräänä
iltana, kun ei siellä sattunut olemaan muita läsnä.

»Saksmanni», sanoin hänelle, »mikä kumma panee sinut sietämään tuon
länkisäärisen verikoiran ja tulipunaisen auringonlaskun sekasikiön
loukkauksia? Minusta näyttää siltä kuin sinulta puuttuisi rohkeus
kokonaan.»

Saksmanni keskeytti hetkeksi lasin pyyhkimisensä.

»Odotahan», sanoo hän. »En ole vielä valmis. Mutta vielä minä teen
hänet sairaaksi harmista ja nuo muut myös, jotka naureskelevat hänen
kanssaan.»

Huomasin hänen silmässään soman harmaan välähdyksen ja arvelin
itsekseni, että ehkäpä he vielä saavat hänet suuttumaan.

Kuten sanoin tulin tyhjäksi kuudessa viikossa ja kahdessa päivässä
ja minä olin perinpohjin tyhjä. Eikä missään ollut mitään tarjolla.
Lehmien luokin oli pitkä matka ja jos olisin vielä yrittänyt noiden
kullankaivaja-kilpikonnien joukkoon, jotka kuokillaan rumensivat maan
kaunista pintaa, olisivat he nauraneet minulle vasten silmiä. Se
tuntuikin minusta kovalle työlle.

Siinä tuumiessani mihin ryhtyä, tuli saksmanni luokseni. Minä
hämmästyin valtavasti, mutta sanoin hyvää huomenta ja pyysin painamaan
puuta.

»Haluttaako tehdä rahaa?» kysyy hän.

»Se riippuu siitä», sanoin minä, »kuinka helposti se käy.»

»Sehän käy helposti. Haluan, että rupeatte ostamaan hevosia minun
laskuuni.»

»Hevosia! No, varmasti!» huusin minä, hypäten korkealle. »No, tottavie,
hevosethan ovat koko elämäni. Minkälaisia hevosia haluatte?»

»Kaikki hevoset», sanoo hän, niin tyynenä kuin pankinpitäjä.

»Mitä?» sanon minä, »selittäkäähän! En ota vastaan niin ylimalkaista
tilausta. Levittäkää korttinne.»

»Tarkoitan sitä, mitä sanoin», sanoo hän. »Tahdon että ostatte kaikki
hevoset tässä leirissä ja vuorilla. Jok'ikisen.»

»Aa», viheltelin minä. »Se on laaja tarjous. Mutta minä rupean puuhaan.»

»Tulkaa kanssani sitten», sanoo hän.

Olin vasta noussut ylös, mutta menin hänen kanssaan hänen pieneen
myrkkypajaansa. Tietenkään en ollut syönyt aamiaista, mutta hän tarjosi
minulle kentucky-aamiaisen. Mikäkö se on? No, kentucky-aamiainen
käsittää kolmen naulan paistin, whiskypullon ja setterikoiran. Miksikö
koira kuuluu siihen. No, se syö tietenkin paistin.

Me pääsimme yksimielisyyteen. Minä tulisin saamaan kaksi ja
viisikymmentä päätä kohti palkkiona. Lähdin kiertämään. Sillä
paikkakunnalla ei ollut paljon hevosia ja mikäli niitä oli, ei niitten
omistajilla juuri ollut paljoakaan hyötyä niistä, paitsi satunnaisia
töitä. Minä kokosin satakunta päätä hyvinkin äkkiä ja tein siitä
ilmoituksen saksmannille.

»Entäs aasit ja muulit?» kysyin minä.

»Kaikki kelpaavat, sanoo hän. »Muuleista sama palkkio kuin hevosista ja
aaseista neljä kovaa.»

Viikon kuluttua oli minulla pari sataa elävää käsittävä lauma. Me
pidimme niitä vuorten takana eräässä »puistossa», kuten sen puolen
tylsäpäät nimittivät niittyä. Minä ratsastin kaupunkiin ja ilmoitin
tuloksen saksmannille.

»Kaikkiko ostettu?» kysyy hän.

»Kaikki muut, paitsi eräs kierosilmäinen pukki, joka on aivan
ala-arvoinen ja raudikko tamma, joka on Noakin aikuinen.»

»Ostakaa ne myös», sanoo hän.

»Ne roistot vaativat liian paljon niistä», selitin minä.

»Ostakaa ne joka tapauksessa», sanoo hän.

Menin matkaani ja ostin ne. Se oli kerrassaan hävytöntä — sellainen
hinta mokomista.

Kun taas ilmestyin Cyanideen, jouduin näyttämölle, jossa vallitsi
äärimmäinen kiihtymys. Koko heikäläinen yhteiskunta oli kokoontunut
ainoalle kadulleen ja kaikki puhuivat enemmän kuin suusta jaksoi
mahtua. Heidän keskellään oli saksmanni, humalassa kuin sotamies —
aivan umpihumalassa.

»Hyvä Jumala!» ajattelin itsekseni. »Eihän hän vain mahtane juhlia
tuota konikauppaansa?»

Mutta minä havaitsin, ettei hänen laitansa ollut niinkään pahasti. Kun
hän huomasi minut, horjui hän luokseni käyttäytyen kuin hupsu.

»Katsokaahan tätä», vetisteli hän ja näytti minulle kirjettä.

Minä menin kotiin. Sangen pian tuli luokseni eräs Jimmy Tack niminen
veitikka hieman hengästyneenä.

»Kuulkaahan, muistattehan tuon hevosluuskan, jonka ostitte minulta.
Tahtoisin ostaa sen takaisin.»

»Vai niin, vai ostaa takaisin», sanon minä.

»Niin», sanoi hän. »Minun täytyisi lähteä kaupungista pariksi päiväksi
ja minulla on vähän juhdan selkään pantavaa.»

»Odottakaa, minä tuumin asiaa», sanon minä.

Ovella tapasin toisen miekkosen.

»Kuulkaahan», pysäytti hän minut. »Mitä arvelette siitä raudikko
tammasta, jonka myin teille. Voitteko peruuttaa kaupan. Minun täytyisi
lähteä kaupungista pariksi päiväksi ja — — —»

»Odottakaa, minä tuumin asiaa», sanon minä.

Portilla tuli taas mies tulisella kiireellä.

»Niin, niin», sanon minä hänen aukaistessaan suutaan. »Minä tunnen
teidän huolenne kaikki. Teidän täytyisi lähteä kaupungista pariksi
päiväksi ja te tahtoisitte takaisin koninne, jotka myitte minulle.
Odottakaa!»

Hänestä päästyäni täytyi minun lähteä pääkadulle ja piileskelin
sikolätin takana vähän aikaa, sillä kaikki olivat tulossa minun
luokseni. Minä olin yhtä huomattu kuin nuuskija kieltolakikaupungissa.

Menin saksmannin luo takaovesta.

»Haluatteko myydä hevosia?» sanon minä. »Kaikki tahtovat ostaa niitä.»

Saksmanni näytti loukkaantuneelta. »Aioin pitää ne syysmarkkinoihin»,
sanoo hän, »mutta — —.»

Minä olin viimeinen paikalle osunut, joten pidin kirjeen itselläni —
tässä se on. Minäpä luen sen.

 »Paras veli! — Arvaan, että luulet minun unohtaneen sinut kokonaan,
 mutta sitä en ole tehnyt, kuten myötäseuraava osoittaa. Haali kokoon
 tavarasi ja lähde matkaan. Olen tehnyt suurimman kultalöydön,
 minkä ikänäsi olet nähnyt. Lähetän tässä näytteen siitä. Täällä on
 samanlaista tonnimääriä ja taas tonnimääriä. Olen vallannut niin
 paljon maata kuin itse pystyn pitämään, mutta vielä on suuret alat
 vapaina. Olen kirjoittanut Johnnylle ja Edille Denveriin, jotta he
 tulisivat tänne. Älä hiisku sanaakaan tästä kenellekään. Lähde heti.
 Tule Buck kanjonin luo Whetstonessa. Näkemiin.

                                                   Sinun
                                                Henry Smith.»

Joku näytti minulle kourantäyteistä valkoista kiveä, jossa oli
keltaisia suonia. Hänen silmänsä olivat niin pullollaan innosta, että
niihin kohta olisi voinut ripustaa hattunsa. O'Toolen joukko kuljeskeli
ympäri, lipoi huuliaan ja kiroili hiljakseen.

»Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisten hukkua!»
huusi hän taas. »Ja tuon hupsun pitikin juoda itsensä humalaan ja
ilmaista salaisuutensa!»

Kiihtymys oli päässyt hyvään vauhtiin, mutta se ei kestänyt kauan.
Kaikki olivat saaneet kuulla saman tiedon yht'aikaa, joten se suli
siihen. Minä ja saksmanni jäimme kohta kahden.

»Paljonko annoitte Jimmy Tackille tuosta pukinnahasta?»

»Kaksikymmentä», sanon minä.

»Hyvä, antakaa se hänelle neljällä kymmenellä», sanoo saksmanni, »ja
muut samassa suhteessa.»

Minä olin lentää seljälleni ja hengitys rupesi käymään raskaaksi.

»Myykää ne kaikki, paitsi parasta», sanoo hän — »ei, paitsi kahta
parasta.»

»Pyhä savu», sanon minä. »Jos tarkoitatte sitä, niin lainatkaa minulle
pistooli ja antakaa minulle pari ryyppyä.»

Hän teki sen ja minä palasin kotiin, jossa koko Cyanide odotti minua.

Minä rohkaisin itseni, pidin heille pienen puheen ja lupasin
myydä hevoset sekä pyysin heitä tulemaan uudelleen. Sitten hankin
intiaanipojan avukseni ja me muutimme koko hevoslauman ahtaaseen
kanjoniin. Sitten kutsuin kunkin ostajan yksitellen kaupan tekoon.
Rähinääkö? No, se kuului aina Denveriin saakka, kertoivat minulle ja
sääntiedoittajat ilmoittivat »Ukkosta vuoristossa.» Mutta kun kauppa
kävi käteisellä, niin maksoivat kaikki sievästi. He olivat nähneet
tuon valkean kvartsin kultajuomuineen ja se on samaa kuin annos
mielipuolisuutta kullankaivajille. Miksi en ottanut hevosta itse ja
lähtenyt ensimmäisenä liikkeelle? Ajattelin sitä — mutta vain sekunnin
ajan. En olisi jäänyt tälle seudulle minuutiksikaan miljoonasta
dollarista. Se iljetti ja tympäisi minua aivan sairaaksi asti ja odotin
vain, milloin pitkin harppauksin pääsisin takaisin Arizonaan. Minulla
niin ollen ei ollut aikomusta yhtyä rynnäkköön ja säästyin siten
turhasta mielenliikutuksesta.

He rupesivat tappelemaan siitä, kuka ensimmäisen hevosen saisi. Minä
kohotin pistoolini heitä kohti ja pakotin heidät lyömään arpaa. Rähinä
yltyi, mutta he tekivät niin ja niinpian kuin kukin sai annetuksi
kultahietansa tai dineronsa, lähti hän suinpäin ratsastamaan mökilleen,
satuloi hevosensa ja hävisi kuormineen tomupilveen. Se oli totisesti
komea ryntäys ja minä nautin siitä rajattomasti.

Auringonlaskun aikaan jäin kahden intiaanipojan kanssa. Nuo kaksisataa
päätä tuottivat noin kaksikymmentä tuhatta dollaria. Se oli raskas
kuorma, mutta minä suoriuduin sen kanssa. Olin aivan yksin koko
seudulla ja sitäpaitsi oli minulla nuo kaksi parasta hevosta, jotka
olin säästänyt saksmannille. Kyllähän minä olin suuressa kiusauksessa.
Mutta minulla oli yllin kyllin päästäkseni kotiin taas ja sitä paitsi
minulla ei koskaan ole ollut tapana juoda velaksi, vaikka olisinkin
salongin tukipylväitä. Tällainen sietämätön omantunnon tarkkuus kirveli
tosin kovasti sisukuntaani, mutta minä heitin säkit olalleni ja menin
tapaamaan saksmannia.

Hän tuli vastaani, menossa kotiinsa ja kantaen paperikääröä kädessään.

»Tässä on dineronne», sanon minä ja paiskasin säkit maahan.

Hän kumartui ja tunnusteli niitä. Sitten hän ojensi yhden niistä
minulle.

»Mikä tällä on tarkoitus?» kysyn minä.

»Se on teille», vastaa hän.

»Minun palkkioni ei ole niin suuri», vastustan minä.

»Te olette ansainnut sen», sanoo hän, »tehän olisitte voinut livistää
koko summan kanssa.»

»Mistä tiesitte, etten sitä tekisi?» kysyin minä.

»No», sanoo hän ja näin, että hän tunsi suurta helpotusta. »Nähkääs,
minä olin siellä, kallion takana ja pidin teitä silmällä.»

Minä ymmärsin ja minusta rupesi liiallinen tunnontarkkuuteni jo
tuntumaan paremmalle. Me kuljimme vähän matkaa puhumatta sanaakaan.

»Mutta ettekö aio yhtyä leikkiin ensinkään?» kysyin sitten.

»Enpä luule», sanoo hän, heilutellen pussejaan. »Minä olen tyytyväinen.»

»Mutta ellette pidä kiirettä, niin annatte noitten valtausten mennä
sivu suunne.»

»Ei siellä mitään kultavaltauksia ole», sanoo hän.

»Mutta Henry Smithhän — —», huudahdan minä.

»Henry Smithiä ei ole olemassa», sanoo hän.

Koetin sulatella sitä vähän aikaa. »Mutta onhan toki Buck kanjoni
olemassa», rukoilin minä. »Sanokaahan, onhan se toki olemassa!»

»On, on, onhan se olemassa», myöntelee hän. »Siellä on pieni
liimatehdas, se valmistaa lujaa vettä.»

»Te olette ihmemies», sanon minä. Kuljimme kahden eteenpäin, kunnes
tulimme saksmannin salongin eteen.

»Nyt», sanoi hän, »aion ottaa toisen hevosista ja muuttaa jollekin
muulle paikkakunnalle, voi olla parasta, että tekin teette saman tempun
toisella.»

»Varmimmasti», vakuutan minä.

Hän kääntyi ympäri ja kiinnitti paperin salonkinsa oveen. Se oli
ilmoitus ja siinä seisoi:

  Saksmanni on hukkunut.

»Hienotunteista», sanon minä. »Kun he palaavat pikku huviretkeltään
Buch kanjoniin, tulevat he varmaankin panemaan suuren arvon sille,
mutta eikö olisi mukavampaa naulata se sille kohdalle, jossa tie yhtyy
leiriin?»

»Niin», sanoi saksmanni, heittäen ovelan syrjäsilmäyksen ilmoitukseen,
»minä, nähkääs, möin tämän paikan toissa päivänä — Mike O'Toolille.»



Kahdeksas luku.

KARJAN MERKINTÄ.


Koko yön nukuimme kuin tukit. Unet eivät meitä häirinneet, mutta
ulkoilmassa eläjän ikivanhan tavan mukaan — elipä hän sitten metsissä
tai aroilla, vuoristossa tai vesillä, nousimme kukin kerran yössä
kyynärpäittemme varaan, katselimme ympärillemme ja painuimme uudelleen
makuulle. Jos meillä olisi ollut nuotio, olisi sitä silloin ollut
lisättävä tai jos tuuli olisi kääntynyt ja aallot olisivat nousseet
korkeina, olisi silloin ollut aika tarkata taivaan merkkejä ja katsoa,
tokko ankkurin kettinki kestää. Ja jos kuormahevosemme olisi lähtenyt
harhailemaan lumiselta alppiniityltä, olisi ollut paras aika kuunnella
sen heikosti kilkattavaa kelloa, jotta aamulla tietäisi miltä suunnalta
sitä hakea. Mutta koska meillä tässä suhteessa ei ollut mitään
edesvastuuta, niin me kukin vuoroomme painuimme takaisin peittoihimme
kiitollisina huoahtaen.

Muistan, kuinka kuu kiiti hyvää kyytiä näennäisesti paikoillaan
pysyvien pilvien lomitse. Muistan myös syvän tumman varjon, joka kohosi
hopeahohtoisten vuorten edessä. Katselin liikkumattomiksi jäykistyneitä
purjekangasmyttyjä, joista kukin kätki sisäänsä nukkuvan miehen. Ilma
vapisi aitauksessa olevan karjan mylvinästä.

Hetkistä myöhemmin, kuten minusta tuntui, herätti kokin touhuilu minut
uudelleen. Kirkas, leikittelevä nuotio loimusi pimeydessä. Sen edessä
liikuskeli jo syömähommissa puuhailevien miesten varjot.

Minäkin kömmin peittoni alta ja yhdyin heihin. Homer touhusi miesten
jaossa päivän töitä varten. Kolme määrättiin hoitamaan hevoslaumaa,
viidelle jäi harhautuneitten lauman vieminen aitauksesta hyvälle
laitumelle ja kolme merkintäjoukkuetta komennettiin merkitsemään
edellisenä iltana kokoomamme vasikat. Tähän menikin jo toinen puoli
miehistöä. Jäljellä olevat saivat lähteä lyhyelle ratsastukselle
suolaiseen heinikkoon. Minä yhdyin karjanomistajaan ja kahden me
lähdimme jalkaisin polttoaitaukselle.

Me olimme ainoat jalankävijät, vaikka aitaukselle ei ollut enempää kuin
noin pari sataa metriä. Saapuessamme sinne, huomasimme hevosten jo
olevan sen ulkopuolella. Aitauksen pystypylväitten lomista saatoimme
nähdä karjan ja vastakkaisella puolella tekivät miehet aivan aitauksen
viereen nuotiota. Avasimme leveän portin ja astuimme aitaukseen. Kolme
lassonheittäjää istui hevostensa selässä, heilutellen joutessaan
köytensä silmukkaa edes takaisin. Kolme muuta miestä kantoi polttopuita
ja asetti ne tottuneesti siten, että syntyi mahdollisimman ankara veto,
sillä polttoraudan kuumentaminen on kerrassaan taidetyötä. Yksi seisoi
kimppu pitkiä J.H. polttorautoja kädessään, odotellen tulen» teon
päättymistä. Kaikki muut istuivat kykkysillään pitkin aitauksen vartta,
poltellen paltureitaan ja jutellen keskenään. Auringon ensi säteet
valahtivat yli kaukaisten vuorten.

Kymmenen minuutin kuluttua ilmoitti Charley, että raudat olivat
valmiit. Homer, Wooden ja vanha Kalifornia John ratsastivat karjan
sekaan. Muut miehet nousivat, ojentelivat sääriään ja tulivat paikalle.
Karjanomistaja ja minä kiipesimme portin korkeimmalle poikkipuulle ja
asetuimme siihen, karjamies muistikirja polvellaan.

Kukin ratsastaja pyöritteli lassoaan kädessään pitäen laajaa silmukkaa
avonaisena taitavalla ranteen käänteellä pyörähdyksen lopussa. Äkkiä
Homer nojautui eteenpäin ja heitti. Silmukan käydessä maaliin nykäsi
hän voimakkaasti sitä, aivan kuin koukulla suurta kalaa vedettäessä.
Se kiristi silmukan ja esti sen luistamasta yli kaulan. Välittömästi
ratsastajan liikkeen perästä kääntyi hevonen ja ottamatta selvää
heiton onnistumisesta, lähti se järjestelmällisesti, välttäen turhaa
kiirehtimistä astumaan merkinpoltto-nuotiolle. Homer pyöräytti vielä
köyden pari kolme kertaa sarvien ympäri ja asettui istumaan vain
toisen jalustimen varaan välttääkseen tiukalle jännitettyä köyttä ja
säilyttääkseen tasapainon. Ei kukaan kohdistanut huomiotaan vasikkaan.

Viimemainittu oli tarttunut kiinni takajaloistaan. Kun köysi tiukkeni,
pyörähti se äkkiä nurin ja ennen» kuin se osasi arvatakaan, että
jotakin epämiellyttävää oli tapahtunut, liukui se majesteetillisesti
vatsallaan nuotiota kohti. Sen perässä seurasi hätääntynyt emä,
heiluttaen päätään puolesta toiseen.

Nuotion luona hevonen pysähtyi. Molemmat »verikoirat» kävivät heti
uhrinsa kimppuun, kaataen sen oikealle kyljelleen. Toinen polvistui
sen kaulalle ja väänsi toisen etujalan eräänlaiseen pihtiin. Toinen
taas tarttui vasikan takajalkaan, asetti jalkapohjansa sen toista
reidenjuurta vasten ja istuutui eläimen taakse. Täten kävi vasikalle
mahdottomaksi rimpuilla. Kun kerran olette saanut sellaisen potkun,
että hengityksenne vähäksi aikaa salpautuu taikka pari kylkiluuta on
kappaleina, niin varmasti lakkaatte ajattelemasta, että tässä käytetään
tarpeetonta kovakätisyyttä. Sitten joku irroitti lasson. Homer ratsasti
pois, kooten köytensä mennessään.

»Kuuma rauta!» huusi toinen »verikoirista.»

»Merkitsijä!» kiljui toinen.

Heti tuli kaksi miestä paikalle. Polttaja painoi hiljaa rautansa
vasikan kylkeä vasten. Nousi savu ja palaneen karvan käry.
Mahdollisesti värisi vasikka hieman karvojen kärähtäessä. Seuraavassa
hetkessä oli kaikki ohi. Palanut paikka näytti helakan punaiselta,
joka onkin oikea väri osoittamaan, että polttaminen on toimitettu
tarkoituksenmukaisesti.

Sillä välin merkitsijä oli omassa työssään. Ensin leikkasi hän
terävällä veitsellään vinosti kappaleen toisesta korvanipukasta. Sitten
viilsi hän toisen korvan haaraiseksi kuin pääskysen pyrstön.

Palaset tukki hän taskuunsa, jotta työn päätyttyä voisi tarkistaa
karjanomistajan muistikirjaansa panemat merkityt vasikat. »Verikoirat»
laskivat vasikan irti. Se hypähti jaloilleen, huolestunut emä
tunnusteli ja haisteli sitä ja sitten molemmat lähtivät muitten
joukkoon pohtimaan tapahtumaa.

Minusta näyttää siltä, kuin liian paljon lörpöteltäisiin
polttomerkinnän äärimmäisestä julmuudesta. Epäilemättä se jossakin
määrässä on tuskallista ja jos voitaisiin keksiä jokin muu hyväksyttävä
tapa, joka tekisi tuntemisen helpommaksi, niin otettaisiin se varmasti
käytäntöön. Mutta ottaen huomioon karjan laajan, vapaan liikkumisalan
ja sen tuhansiin nousevan lukumäärän ja sadat omistajat, niin ovat
kaikki muut merkitsemistavat mahdottomia. Muistan erään liikkeen
Uudessa Englannissa, joka rupesi suosittelemaan korviin kiinnitettäviä
metallilappusia. Tuo uusi oppi herätti Arizonassa loppumatonta
hilpeyttä. Kuvitelkaapa mielessänne merkitsijää, joka kohteliaimmin
laskeutuu satulasta tutkimaan villin karjan korvalappuja rajattomilla
aukeilla tai ko'onta-tilaisuudessa.

Mutta kuten jo olen huomauttanut ei tuo välttämätön polttaminen
ja korvien merkintä ole niin tuskallista, kuin miltä se näyttää.
Kärventyminen tunkeutuu tuskin syvemmälle päällimäiseen ihoon, kuin
että se tappaa karvojen juuret ja sitäpaitsi tulee muistaa, ettei
karja paksuine nahkoineen ole yhtä arkatuntoinen kuin korkeammat
hienohermoiset olennot. Tavallisesti mölähtää vasikka tuntiessaan
hehkuvan raudan kyljessään, mutta päästyään vapaaksi lähtee se miltei
poikkeuksetta syömään tai katselee välinpitämättömänä ympärilleen.
En ole todellakaan koskaan nähnyt, että vasikka edes huolisi nuolla
haavaansa, jota se ei suinkaan jätä tekemättä taistelussa saamiinsa
vaurioihin nähden. Sitä paitsi tapahtuu se sille ainoastaan kerran
elämässä ja kestää silloinkin vain muutaman silmänräpäyksen — lohdutus,
joka on evätty niiltä, jotka paikkauttavat hampaitaan.

Tällä välin oli kaksi muuta miestä ottanut kiinni kaksi vasikkaa.
Toinen niistä oli vain muutaman kuukauden ikäinen, joten ratsastaja
ei välittänyt sen takajaloista, vaan kietoi köytensä sen kaulaan.
Luonnollisesti vasikka heti köyden kiristyessä kävi vastarintaan ja
se tapahtui mitä hullunkurisimpien nykäysten, hyppyjen, loikkausten
ja vääntelemisen muodossa. Mr Frostin härkävasikka on oivallinen
näyte tästä lajista maalaustaiteessa. Ja sitten tuo loistava
vastakohta vasikan mielettömän ja käsittämättömän kiihkon ja hevosen
ja ratsastajan täydellisen, järkkymättömän rauhallisuuden välillä.
Tultuaan nuotion luo tarttui toinen miehistä kireällä olevaan köyteen
ja kuljetti toisen kätensä vasikan selän yli sekä tarttuen sen höllään
vatsanahkaan pyöräytti voimakkaalla nykäyksellä sen nurin.

Kun kaataja tunsi hyvin tehtävänsä ja vasikka oli pieni, oli se
silmänräpäyksessä kyljellään, niin että maa tömähti ja pysyi siinä
kohden miehen pitelemänä.

Aina ei kuitenkaan käynyt näin onnellisesti. Silloin tällöin kieltäytyi
jokin tavallista ripeämpi härkämullikka pyörähtämästä kyljelleen. Se
saattoi saada yhden jalkansa maahan, rimpuilla voimakkaasti ja vihdoin
lopettaa kaksintaistelun pääsemällä neljälle jalalleen takaisin.
Sitten se useimmassa tapauksessa yritti lähteä karkuun. Silloin sen
tietysti täytyi pysähtyä, kun köysi loppui. Mutta joskus sen onnistui
juosta jonkun merkitsemistyössä puuhailevan ryhmän ympäri. Voitte
kuvitella mitä silloin tapahtui. Toisesta päästään tunnontarkkaan ja
peräänantamattomaan hevoseen kiinnitetty köysi jännittyi tietysti
häikäilemättömän ja voimakkaan mullikan vetämänä kireäksi ja viisti
nilkan korkeudella tieltään, mitä eteen sattui. Polttaja ja merkitsijä,
jotka seisoivat, kaatuivat mätkähtäen maahan. »Verikoirat», jotka
taasen istuivat, tekivät silmänräpäyksessä useampia taidokkaita
voltteja, toinen merkittävänä oleva vasikka nousi pystyyn ja sotki oman
köytensä selvittämättömäksi vyyhdeksi rikostoverinsa köyteen. Kuumat
raudat, kuumat sanat ja valtava tomupilvi täytti ilman.

Toinen keino, joka vaatii jonkinverran enemmän taitoa, on tarttua
eläimen häntään ja nykäistä sitä kiristynyttä köyttä vasten. Sen
epäonnistuessa, tarjoutuu katselijoille sangen paljon huvia.

Nyt oli merkintätyö täydessä käynnissä. Kolme hevosta tuli ja meni
rauhalliseen tapaansa. Kun silmukka tarttui, kääntyivät ne ja kävelivät
nuotiota kohti, niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa.
Harvoin heitto epäonnistui. Miehiä tuli ja meni, toimeliaina ja
tarkkaavina.

Toisinaan oli kolme, neljäkin vasikkaa yhtaikaa maassa. Huutoja sateli
puolelta ja toiselta. »Merkitsijä!» »Kuuma rauta!» »Merkitse kirjaan!»
Tomu nousi ja laski ja kaiken takana loisti aurinko kirkkaana ja karjan
ammunta humisi kuin jättiläisurut. Puolitiessä puolipäivään alkoivat
»verikoirat» hieman väsähtää.

»Ei enää kaulasta kaapattuja vasikoita. Ellette heitä silmukkaa
takajalkoihin, niin saatte kaataa vasikkanne itse», huusivat he.

Ja se tepsi. Silloin tällöin toi kuitenkin joku laiska tai huolimaton
tai myös vasikkain monilukuisuuden ahdistama ratsastaja uhrinsa
kaulasta lassottuna paikalle. »Verikoirat» kieltäytyivät silloin
olemasta missään tekemisissä sen kanssa. Selvä ratkaisu pulmalle olisi
ollut irroittaa lasso ja heittää se uudelleen, mutta se olisi tietysti
ollut väärän asian myöntämistä.

»Te sen junkkarit ajatte minut aivan väsyksiin», virkkoi ratsastaja,
laskeutuen hitaasti satulasta. »Tuollainen pieni vasikka! Luulen että
tarvitsette kohta neekerin, joka pienentää ruokannekin teille!» Sitten
hän tavallisesti sylkäisi käsiinsä ja kävi yksin vasikkaan käsiksi.
Jos onni suosi häntä ensi yrityksellä, ei hänen ivallaan ollut rajoja.
»Siinä on kurja vasikkanne», sanoi hän. »Ehkäpä te vielä vaatisitte,
että kantaisin sen luoksenne, vai jaksatteko ehkä laahustaa raskaan
rautanne kanssa tänne asti.»

Mutta jos vasikka rupesi pahasti rimpuilemaan, silloin seisahtui kaikki
työ niin kauan kuin onneton ratsu painiskeli kaadettavansa kanssa.

Puoleen päivään mennessä hiljeni työ. Polttamattomia vasikoita oli
enää vähän. Joskus miehet ratsastivat minuuttikaupalla, ennenkuin
heidän silmäänsä osui merkitsemätön korvapari. Vihdoin ratsasti Homer
karjanomistajan luo ja ilmoitti merkinnän loppuneeksi. Viimemainittu
laski muistikirjaan merkintänsä yhteen.

»Sata seitsemänkymmentäkuusi», julisti hän. Merkitsijät, istuen
kykkysillään, laskivat talteenottamansa korvan palaset. Summa nousi
vain sataan seitsemäänkymmeneen viiteen. Kukin rupesi etsimään
puuttuvaa palasta. Sitä ei löytynyt. Vihdoin löysi sen Woode
rintataskustaan.

»Minä tunsinkin sen siellä koko ajan, mutta luulin sitä
tupakkamälliksi», sanoi hän.

Kun asia oli tyydyttävästi saatu järjestetyksi, menivät kaikki
miehet hevosilleen. Kaikki olivat he tehneet painijan raskasta työtä
koko aamupäivän, mutta eivät näyttäneet väsyneiltä. Näin kerran
eräässä ruumiillista kulttuuria käsittelevässä aikakausijulkaisussa,
että lehmäpaimenen elämä olisi ruumiillisesti yksipuolista,
kuten soutajan, sikäli, että se antaa työtä vain määrätyille
lihaksille. Sen kirjoittaja pääsisi varmasti harhaluulostaan
karjanmerkintä-tilaisuudessa.

Avarasta portista ajettiin karja vapaalle arolle. Siinä se sai olla
tunnin verran, jotta emot saisivat selville kullekin kuuluvan kadonneen
perillisensä. Lehmä tuntee vasikkansa hajusta ja äänestä, vaan ei
näkökyvyllään. Sen vuoksi olikin melu korvia huumaava ja liikehtiminen
loppumaton.

Vihdoin viimeinen ja tyhmin lehmä oli löytänyt viimeisen ja hölmimmän
vasikan. Me käännytimme karjan etsimään itselleen ruokaa ja juomaa oman
harkintansa mukaan ja palasimme hiljalleen varusvaunullemme.



Yhdeksäs luku.

VANHA MIES.


Noin viikkoa myöhemmin, ko'ontatyön jatkuessa, pääsimme, Box
Spring-laaksoon, jossa leiriydyimme muutamaksi päiväksi rappeutuneeseen
ja hyljättyyn, savitiilistä tehtyyn rakennukseen, joka ennen oli ollut
hyvinkin huomattava karjatalo.

Eräänä iltana lopetimme aivan pimeän tullessa päivällä kokoomamme
karjan erottelun. Harhaantuneitten lauman päivän kuluessa saamineen
lisineen ajoimme nopeasti suureen, paaluista tehtyyn aitaukseen.
Lehmät ja merkitsemättömät vasikat sulloimme toiseen ja viisikymmentä
päätä käsittävä, pihviksi määrätty härkälauma sai pölyltä,
kuumalta ja edestakaisin juoksulta suojan neliömailin kokoisessa
rautalanka-aitauksessa, jota kutsuttiin laitumeksi. Kaikki muu, minkä
kanssa meillä ei enää ollut mitään tekemistä, ajettiin aavikolle
pensastoon ja kaukaisia vuoria kohti. Siellä ne saivat noudattaa omaa
mieltään täydellisesti.

Nyt oli aavikko muuttunut harmaansinertäväksi ja pensaikon oli
ilta-aurinko valanut kellanvihreäksi. Kova, kolkko erämaa oli idässä
pehmennyt ihmeelliseksi punapurppuraiseksi esiripuksi, joka loisti
kuin nuoren tytön harsohame. Eteläisen ja lounaisen taivaan peitti
välähtelevä ja jyräjävä ukkospilvi.

Me körötimme erottelu-hevosillamme, jotka päivän rivakasta, ja
ajoittain tulisesta työstä väsyneinä laahustivat polviaan myöten
pimeässä, joka näytti syntyvän ja nousevan aivan tasangon maanpinnasta.
Joka mies oli väsynyt ja nälkäinen. Varusvaunulla me riisuimme satulat
ja käännytimme ratsut hevoslaumaan. Muutamat ajattelevimmista muistivat
ukkospilven ja pistivät varustuksensa vanhan karjatalon kuistin suojaan.

Illallinen oli valmis. Sieppasimme tinavälineemme, täytimme
lautasemme lihalla, leivällä ja säilykkeillä ja painauduimme kyykkyyn
kantapäillemme. Ruoka oli hyvää ja me söimme huimasti hiljaisuuden
vallitessa. Kun emme enää voineet tupata itseemme enempää, panimme
tupakaksi. Meillä oli siinä hyvä tilaisuus katsella, miten myrskypilvi
mahtavan äänettömänä nousi taivaan laelle, sammuttaen erämaan kirkkaat
tähdet toisen toisensa jälkeen.

»Kääröjä» oli hajallaan siellä täällä. Käärö käsittää lehmäpaimenen
vuoteen ja koko hänen henkilökohtaisen omaisuutensa. Kun talouteen
kuuluu varusvaunu, kasvavat tavallisesti kääröt aika suuriksi.

Heti kun olimme päässeet lopulliseen varmuuteen siitä, että todellakin
sataisi, hylkäsimme leirivalkeamme ja kiiruhdimme kilpajuoksussa
ottamaan vuoteemme. Kymmenessä minuutissa oli joka vuode turvassa
hyljätyn karjatalon seinien sisäpuolella ja kunkin omistaja
pitkällään etukäteen valtaamallaan paikalla ja kukin toivoi hartaasti
onnistuneensa määrittelemään oikein kattovuodon paikan.

Tavallisestihan me turvauduimme siihen valoon, jonka meille leirituli
tarjosi, mutta nyt meillä ei ollut minkäänlaista keinotekoista
valaistusta. Kunkin miehen paikan määräsi nyt hänen vuoroin hehkuva
ja vuoroon hiipuva tupakkatulensa. Silloin tällöin jonkun sytyttäessä
piippuaan, valaisi tulitikun loimu kuin ilotulitus kuparin karvaisia
kasvoja ja hämyyn häviävää kättä. Miesten äänet kuulostivat oudoilta,
ruumiittomilta. Keskustelun jatkuessa me vähitellen tiesimme ketä
meidän huonekuntaamme kuului. Olin unohtanut, että talossa oli neljä
huonetta. Ulkona raivosi myrskysade arizonalaisella voimalla ja seinien
sisäpuolella olevat miehet, jotka siunasivat onneaan tai kirosivat
sitä, aina sen mukaan kuinka pitävä katto kunkin kohdalla sattui
olemaan.

Luonnollisesti me ensin puhuimme karjan pakokauhusta. Lehmät ja karhut
ovat aina tähdellisimmät keskusteluaiheet karjaseuduilla. Sitten
saimme kuulla pari huuliharppu-esitystä, jotka tietysti johtivat
lauluihin. Tuli minun vuoroni. Vetäisin ensimmäisen säkeen eräästä
merimieslaulusta, jonka ainakin piti viehättää uutuudellaan —

    Kerran purjehdimme, ah, purjelaivalla.
    Hei tuule, tuule vinha, mitä me huolimme.
    Ihmeellisin kaikesta, mi näimme matkalla,
    Oli Barbarian rantama, jot' juuri kuljimme.

Olin juuri päässyt näin pitkälle, kun minut äkkiä keskeytti kauhea
kirous takanani. Samassa hetkessä välähti tulitikku. Kääntyessäni
näin oudon miehen pitävän pientä soihtuaan päänsä yläpuolella ja
tarkastelevan tuiman uteliain silmäyksin lattialla makaavia miehiä.

Hän oli ilmeisesti juuri tullut sisään myrskyn käsistä, sillä hänen
vettä valuva lakkinsa oli pudonnut hänen jalkoihinsa. Lyhyeksi
leikattu, kankea tukka peitti harmaana hänen selväsaumaisen päälakensa
Valtavat, teräksen harmaat kulmakarvat kattoivat tyytymättömyyttä
palavan silmäparin ja kulmikas, voimakas leuka oli niin tiukasti
puristunut, että poskilihakset pullistuivat valtaviksi harjanteiksi ja
notkelmiksi.

Kun tulitikku rupesi polttamaan hänen paksuja, nelikulmaisia sormiaan,
pudotti hän sen maahan, jossa sen pimeys nielaisi.

»Kuka lauloi tuon laulun?» kysyi hän karskisti. Ei kukaan vastannut.

»Kuka tuon laulun lauloi», tiedusteli hän uudelleen.

Sillä välin olin tointunut hämmästyksestäni ja vastasin.

»Minä sen lauloin.»

Uusi tulitikku syttyi silmänräpäyksessä ja oli vähällä polttaa
silmäripseni.

Olin lyhyen hetken tuiman tarkastelun esineenä ja sitten puoleksi
palanut tulitikku sai seurata ensimmäistä.

»Missä olette oppinut sen?» kysyi vieras kokonaan muuttuneella äänellä.

»En muista», vastasin. »Se on hyvinkin tavallinen syvän meren laulu.»

Seurasi raskas hiljaisuus. Vihdoin vieras huokasi syvään.

»Aivan sama laulu», virkkoi hän. »En ole koskaan kuullut kuin yhden
ainoan miehen laulavan sitä.»

»Kuka te olette?» kysyi joku pimeydestä.

Ennenkuin vastasi, sytytti vieras kolmannen tikun, etsiäkseen itselleen
istumapaikan. Kumartuessaan eteenpäin näkyivät hänen voimakkaat,
karkeat kasvonsa uudelleen selvästi.

»Hän on Colorado Rogers», vastasi karjanomistaja hänen puolestaan.
»Tunnen hänet.»

»Niinpä niin», intti ensimmäinen ääni, »mutta mitä tarkoittaa Colorado
Rogers häiritsemällä tuolla tavalla meidän laulu-iltaamme?»

»Kerro heille Rogers», neuvoi karjanomistaja. »Kerro heille, samalla
tavalla kuin kerroit silloin Gilassa, ensi kuussa kymmenen vuotta
sitten.»

»Mitä?» kysyi Rogers. »Kuka sinä olet?»

»Et tunne minua, Rogers», vastasi karjanomistaja, »mutta minä olin
siihen aikaan Buch Johnsonin taloudessa. Kerrohan meille juttu.»

»Hyvä», myöntyi Rogers, antakaahan tänne tupakkakojeet, niin teen sen.»

Hän pyöräytti itselleen palturin ja sytytti sen, minun hekumoidessani
hänen valtavan ja sointuvan äänensä muistelemisessa. Se oli sitä lajia,
joka saa meren pauhinan, kosken kohinan ja kuten tässä tapauksessa,
ukkosen ja rankkasateen itseään kuuntelemaan. Se oli rinnantäyteinen,
jota jokapäiväisimmällekin sanalle värin antava kurkun hyväilevä
väreily säesti. Ensimmäisten kymmenen sanan perästä olimme kaikki
vaipuneet kuuntelemaan vanhan miehen kertomusta, unohtaen kokonaan
myrskyn, vuotavan katon ja likaisen lattian.



Kymmenes luku.

TEXASIN KÄVIJÄT.


Tulin Texasista, kuten teistä lehmäkuskeista useimmat, mutta hyvän
joukon aikaisemmin kuin monikaan teistä oli syntynyt. Siitä rupee
olemaan neljäkymmentä vuotta ja siitä saakka olenkin oleskellut
Colorado-joen varsilla. Sen vuoksi minua sanotaankin Colorado
Rogersiksi.

Tusinan verran meitä sinne tuli yht'aikaa. Olimme kaikki oleskelleet
Texasissa, mutta kun sota syttyi, niin jäimme toimettomiksi. Kun
ei meistä kukaan erikoisemmin rakastanut Johnny Rebseja ja vielä
vähemmän Yankejä, niin lähdimme poikkimain Länteen, tuumien pistäytyä
Kalifornian kultakaivoksilla.

No niin, me pääsimme luikkimaan mikä mitäkin tietä. Kun olimme tulleet
suunnilleen siihen, missä Douglas nyt sijaitsee, havaitsimme, että
Mexikon hallitus lupasi palkkion jokaisesta Apachi päänahasta. Homma
näytti meistä aika lupaavalta, sillä intiaanimetsästyshän oli meille
perin tuttua, joten me kävimme toimeen. Se tuottikin aika hyvin kolmen
kuukauden ajan, mutta sitten rupesivat intiaanit harvenemaan tai myös
esiintymään liian lukuisina yhdellä kertaa. Näytti jo siltä kuin työmme
olisi ruvennut lähenemään loppuaan, kun pojat tekivät sen huomion,
ettei mexikolaisen päänahkaa suorine, mustine tukkineen ensinkään
voinut erottaa Apachin päänahasta. Sen perästä kävi palkkiotyömme taas
jonkin aikaa oikein hyvin. Se oli kuitenkin minulle liian paksua, joten
lähdin yksin taivaltamaan, kunnes tulin Coloradoon, jotenkin sille
paikalle, jossa Juma nyt on.

Siihen aikaan oli etelästä tulevien Kaliforniaan muuttajien tapana
kulkea joen poikki juuri tällä kohdalla ja lauttaamisen yksinoikeus
oli jäänyt sikäläisille Juma-intiaaneille. He olivat komeaa,
rauhallista väkeä, joilla ei ollut muuta vaatteusta kuin hihna
vyötäröllä. Vaimoväki käytti vyötä, jossa riippui polviin ulottuvia
raakanahkakaistaleita. He panivat niitä useampia päällekkäin,
kunnes tunsivat olevansa kyllin peitossa. Vasta kun sotaväkeä tuli
paikkakunnalle, saivat upseerien rouvat heidät käyttämään nenäliinoja
rintojensa peitteenä. Heidän oma tapansa oli kuitenkin ainoa oikea. He
tepastelivat kuin kanat, kuumassa ja puhtaassa hiekassa ja pysyivät
terveinä. Mutta sen koommin kun he rupesivat käyttämään vaatteita,
alkoivat he heiketä ja kuolivat likaan ja tarttuviin tauteihin. He
käyttivät lauttaamistyössään jonkinlaisia hongasta tehtyjä aluksia,
ottivat hävettävän mitättömän maksun ja elämä oli silkkaa suloa
ja rauhaa. Panin pystyyn pienen kapakan ja ansaitsin sillä hieman
kultahietaa, joten jäin siihen joksikin aikaa. Huuhdoin kultaa vähän,
pääsin hyviin väleihin juma-intiaanien kanssa ja juttelin hevoshoidosta
ja muista asioista siirtolaisten kanssa.

Kuukauden kuluttua ilmestyivät Texasin pojat sinne. Näyttää siltä
kuin he jollakin tavalla olisivat menneet yli rajojen tuossa päänahka
hommassaan ja joutuneet kiinni siitä. Nähtyään minut, jäivät he
siihen ja pystyttivät leirinsä. He olivat kulkeneet erämaata jotenkin
runsaasti ja olivat saaneet kyllänsä siitä. Jonkin aikaa yrittivät he
kullanhuuhdontaa, mutta kun minä olin ainoa, jolla jotakin oli, olin
pian putipuhdas. Eräänä iltana ilmoitti sitten eräs velikulta, nimeltä
Walleye, että hän oli keksinyt jotakin ja tahtoi keskustella siitä. Me
kehoitimme häntä puhumaan suunsa puhtaaksi.

»Niin, nähkääs, mitäpä maksaa lähteä Kaliforniaan. Yhtä hyvin voimme
jäädä tänne.»

»Mitä ihmettä me täällä tekisimme?» kysyi eräs heistä. »Kokoisimme ehkä
jumien päänahkoja, niitten koreuden vuoksi!»

»Älä laske leikkiä», sanoi Walleye. »Mikäpä täällä on tehdessä
rahaa. Tästähän kulkee paljon kansaa ja yhä enemmän on tulossa. Tuon
lauttaamistyön voisi tehdä varsin tuottavaksi. Intiaanit ottavat vain
kaksi centtiä kappaleelta. Sehän on suorastaan rikoksellista, kun on
vain yksi mahdollisuus päästä yli. Ja minkä arvoiseksi arvaisitte
whiskyn tuollaisen erämaamatkan jälkeen? Kun ihminen on joutunut tänne
asti, on hän jo siinä määrin työlästynyt itseensä, ettei hän välitä
faro- eikä monte-pelistä vaan vaatii kruunua ja klaavaa.»

Tuollainen puhe meni heihin kuin rasva suutariin ja Juma tuli
oikeittain sillä hetkellä perustetuksi. Heillä ei tosin vielä ollut
whiskyä, mutta kortteja oli yllin kyllin ja lauttatyö oli kevyttä.
Walleye sopi intiaanein kanssa siitä, että ylimenosta maksettiin
dollari päätä kohti ja niin ryhdyimme kaikki rakentamaan honkalauttaa
itsellemme. Sitten nuo hurjimukset kävivät levottomiksi ja varastivat
eräänä aamuna intiaaneilta heidän lauttansa. Intiaanit tulivat
viattomina kuin lapset hakemaan lauttaansa, luullen sen päässeen
karkuun. Kun he tulivat leiriimme, niin avasivat nuo vietävät tulen
heitä kohti ja ampuivat heistä neljä kuoliaaksi.

Sen jälkeen ei lauttayhtiöllä ollut heistä mitään vastusta. Jumat
muuttivat majansa hieman ylemmäksi, jossa he sen koommin ovat
asustaneet. He noutivat vainajansa ja hautasivat ne. Se on, he
kaivoivat haudan kutakin varten, asettivat poikkipuita sen yli ja
näitten päälle rovion. Sitten he nostivat ruumiin päällimmäiseksi ja
perheen naiset leikkasivat tukkansa ja heittivät ne ruumiin päälle.
Sen jälkeen he sytyttivät laitoksen palamaan ja kun poikkipuut olivat
palaneet kestämättömiksi, romahti koko hoito itsestään hautaan. Se
oli somin, itse» toimivin ja näppärin kaksitoiminen hautaustapa, mitä
ikänäni olin nähnyt. Muita juhlamenoja ei ollut kuin itkua.

Lautta-liike kukoisti ja nylki sellaisia hintoja, että niitä
välistä oli vaikea saada irti. Mutta kysymyksessä oli joko maksaa
tai palata takaisin ja paluumatka oli peloittavan pitkä. Hankimme
itsellemme tarve-aineita ja rakensimme kunnollisen veneen. Kyhäsimme
hevosaitauksen ja salongin sekä taloja savitiileistä. Me ristimme
paikan Jumaksi, intiaanien mukaan, jotka sen varsinaisesti alulle
olivat panneet. Saimme tarvikkeemme Kalifornian lahden kautta, josta
purjeveneet toivat ne virtaa pitkin. Ihmisiä alkoi tulla sinne mikä
mistäkin syystä ja me pidimme huolta siitä, etteivät varastomme
loppuneet eikä järjestys häiriytynyt. Se oli oikein todellinen, elävä
kaupunki.



Yhdestoista luku.

YKSIKÄTINEN MERIMIES.


Sillä hetkellä taukosi sade äkkiä kuin taikaiskusta ja ainoa, mikä
ulkoa kuului, oli räystäistä tippuvan veden litinä. Kun ei kukaan
rohjennut puuttua puheeseen vieraan viimeisten sanojen vaiettua, ryhtyi
hän kohta jatkamaan kertomustaan.

Meillä kävi kansaa kaiken karvaista ja kun minä olin järjestyksen
pitäjänä yleisessä pelipaikassa, niin näin minä heidät kaikki. Eräänä
kuutamoisena iltana, kun siinä kahden korvissa palasin kotiin, olin
vähällä kompastua polun poikki makaavaan mieheen. Samalla tunsin jonkin
teräaseen tunkeutuvan vaatteitteni läpi ja pistävän reiteeni. Hetken
aikaa ajattelin, että joku humalainen oli iskenyt minua veitsellään
ja olin vähällä ampua hänet siihen paikkaan. Mutta jotenkin se jäi
tekemättä ja katsoessani häntä tarkemmin huomasin, että hän oli
tiedoton. Sitten tutkin, mikä minua oli haavoittanut ja havaitsin että
mies oli menettänyt toisen kätensä. Sen paikalle oli hän sovittanut
terävän teräskoukun. Siihen olin kompastuessani sotkeutunut ja saanut
siitä hyvän merkin reiteeni.

Vedin hänet varjosta kuuvaloon. Hän oli hentorakenteinen nuori mies,
jolla oli suora, musta ja rasvainen tukka, kapeat kasvot ja pitkä
kotkan nenä. Hänellä oli yllään vain ohut paita, karkeat villahousut ja
kotitekoiset saappaat, joita meksikolaiset käyttävät kenkien asemasta.
Hänellä oli pitkä haava otsassa ja ulottui se aivan silmäkulman yli.

Ei ollut epäilystäkään, että hän eli, sillä hän hengitti sillä tavalla
kuin päähän lyöty tavallisesti tekee. Se ei kuulunut hyvältä. Kun
ihminen hengittää sillä tavalla, on hän enimmäkseen mennyttä miestä.

No niin, eihän se ollut minun asiani arvelette. Siihen aikaan
puhkottiin miesten päitä tavan takaa. Jostakin syystä otin hänet
kuitenkin käsivarsilleni ja kannoin hänet savimajaani, tein hänelle
vuoteen ja pesin haavan etikalla. Se sai hänet tajuunsa. Etikka
on erinomainen haavan parantaja, mutta ei se juuri mikään tuskan
lievittäjä ole. Hän ponnahti istuvilleen kuin olisi häntä käsitelty
tulisella hiilihangolla, katseli ympärilleen hurjin silmin ja laukesi
laulamaan tuota äsken laulamaanne laulua. Se ei ollut sama säe, vaan
jokin seuraava ja kuului se näin —

    Laiva heill' oli arkkuna ja meri hautana,
    Hei tuule, tuule vinha, mitä me huolimme.
    Koti, jonka saivat he, ei ollut kaukana,
    Oli Barbarian rantama, jot' juuri kuljimme.

Tukkani nousi pystyyn kuunnellessani häntä siinä hänen istuessaan
suorana ja aavemaisena, suuri, autio erämaa ympärilläni ja rauhallinen
kuuvalo ja tummat varjot ainoina toverinaan. Hänen silmänsä kiilsivät
oudosti molemmin puolin kyömynenää ja tukka oli valahtanut verestävän
haavan yli. Yhtäkaikki sain hänen haavansa sidotuksi ja miehen makuulle
ja pian hän vaipui horroksen tapaiseen uneen.

No niin, pari viikkoa oli hän aivan päästään sekaisin. Enimmäkseen
makasi hän selällään ja tuijotti hirsikattoon palavin silmin, aivan
kuin kumpikin niistä olisi nähnyt jotakin erisuuruisen matkan päässä,
kuten hullun silmät tavallisesti tekevät. Sellainen hän oli paraimpana
aikanaan. Sitten saattoi hän taas laulaa tuota Barbarien lauluaan,
kunnes minun täytyi lähteä katsomaan vieläkö Colorado-joki virtasi
entisellään, jotta tietäisin olinko vielä elossa vaiko kuollut ja
kuopattu. Toisinaan hän taas haasteli ja se oli kaikkein vaikeinta
kestää. Se oli aivan kuin olisi kuunnellut jonkun puhuvan puhelimen
toisessa päässä, vaikkei meillä siihen aikaan ollut pienintäkään
aavistusta sellaisesta kojeesta. Hän aloitti aina siitä kun oli pieni
poikanen ja sanottuaan sanottavansa kuunteli ikäänkuin vastausta.
Välistä arvasin millaisen vastauksen hän sai. Merkillistä haastelua
se vaan oli. Se koski laivoja ja niitten päällikköjä, tuulta ja
tyventä, taisteluja ja saaria, helmiä, valaita, lintuja ja suksia
loppumattomiin. Sangen vähän niissä oli asiaa. Kuuntelin usein
tuntikaupalla, mutta en koskaan oikein päässyt perille, mikä hän oli
miehiään, mistä hän oli tullut ja mitä tehnyt.

Toisen viikon lopulla tulin tavallisuuden mukaan puolen päivän aikaan
tuomaan hänelle ruokaa. En kohdistanut huomiotani häneen erikoisesti,
koska hän oli tyyni. Askarrellessani tulen ääressä, alkoi hän puhua.
Tavallisesti en välittänyt hänen puheistaan, sillä niissä ei ollut
mitään tolkkua, mutta nyt sai jokin hänen äänensävyssään minut
katsahtamaan taakseni. Hän makasi kyljellään, mustat, kiiluvat silmät
tähdättyinä minuun. Ja nyt ne molemmat katsoivat samaan paikkaan.

»Missä minun puseroni on?» kysyi hän.

»Ette ole sellaisessa kunnossa että tarvitsisitte vaatteitanne»,
vastasin minä. »Pysykää vain hiljaa makuulla.»

Tuskin olin saanut viimeistä sanaa suustani kun hän hyökkäsi kimppuuni.
Hän menetteli aika ovelasti. Hän kuristi kurkkuani terveellä kädellään
ja tunsin jo terävän koukkukäden pistävän niskaani. Vähän vikinää vain
ja asia olisi ollut selvä. —

Mutta hän oli ollut liian huonona ja oli maannut liian kauan, joten
häntä rupesi huimaamaan ja hän menetti tasapainonsa. Silloin paiskasin
hänet takaisin vuoteelle ja otin esille kuusipiippuiseni.

Parin minuutin kuluttua tointui hän pökerryksistään.

»No nytpä te teitte oikein siivon työn», sanoin hänelle, kun näin että
hän saattoi ymmärtää puhetta. »Minä tässä raahaan teidät puolikuolleena
tieltä ja pelastan teidän kurjan raatonne ja ensi tilaisuuden
saatuanne, hyökkäätte kimppuuni takaapäin. Selittäkää menettelynne!»

»Missä vaatteeni ovat», tiedusteli hän toistamiseen, hyvin kiihkeänä.

»Taivaan nimessä», huusin hänelle, »mikä teitä oikeastaan riivaa
vanhoine vaatteinenne? Niitähän ei ole edes sen vertaa, että niillä
voisi pyyhkiä kunnon viulua pölystä. Mitä te luulette minun niillä
tekevän? Kyllä ne ovat varmassa tallessa.»

»Antakaa minulle ne», pyysi hän.

»Olkaa nyt järkevä», sanoin minä, »tänäpäivänä ette vielä voi nousta.
Te ette ole vielä siinä kunnossa.»

»Tiedän sen, mutta antakaa minun nähdä ne», pyysi hän.

Tyynnyttääkseni häntä toin hänelle hänen vanhat riekaleensa.

»Minut on ryöstetty», huudahti hän.

»Mitä te muutakaan voisitte odottaa tapahtuneeksi, kun makaatte Juman
lähettyvillä puoliyön jälkeen metsäpolulla ja vielä reikä päässä!»

»Missä puseroni on?» kysyi hän.

»Ei teillä ollut mitään puseroa yllänne kun korjasin teidät tieltä»,
vastasin minä.

Hän katsoi minua hyvin epäluuloisena, mutta ei sanonut mitään enää.
eikä edes huolinut vastata kysymyksiinikään. Syötyään lujan aterian
vaipui hän uneen.

Tullessani samana iltana kotiin oli hänen vuoteensa tyhjä ja hän itse
kadonnut.

En nähnyt häntä kahteen päivään. Silloin huomasin hänet hyvänlaisen
matkan päästä. Hän nyökkäsi minulle happaman näköisenä päätään ja
painautui varastohuoneen nurkan taakse.

»Arvaan, että hän epäilee minua puseronsa varkaaksi», ajattelin minä ja
jälestäpäin huomasin, että olin osunut oikeaan.

Pian hän kuitenkin pääsi siitä harhaluulosta. Eräänä iltana kuljeskelin
Coloradon rantapengertä ja katselin huvikseni mutaisen virran
pyörteitä kuten tapani usein oli. Aurinko oli juuri mennyt mailleen
ja vuoret olivat taas saaneet kovan ja jäykän ulkonäkönsä, kuten ne
tekevät iltahohteen jälkeen ja taivas niitten yllä oli tuhansien
miljoonien korkuinen harmaankellertävässä valaistuksessaan. Edelläni
kulki meksikolais-pariskunta, mutta en voinut nähdä heistä muuta kuin
ääriviivat, eivätkä he näkyneet piittaavan edessään olevasta luonnon
ilmiöstä mitään. Äkkiä näytti tumma olento ikäänkuin nousevan maasta
heidän kohdallaan. Meksikolainen mies kaatui maahan kuin köyden
vetämänä ja vaimo alkoi huutaa.

Juoksin paikalle ja vetäsin aseeni esille. Mies makasi kasvot maata
vasten ja kädet levällään. Keskellä selkää oli yksikätinen ystäväni
polvillaan ja terävä koukku oli somasti sovitettu uhrin leuan alle.
Arvaatte, että hän pysyi hiljaa.

Luulen todella, että tulin paraaseen aikaan pelastaakseni tuon miehen
hengen. Varman uskoni mukaan olisi tuo teräskoukku seuraavassa hetkessä
uponnut hänen kaulaansa. Oli miten oli, mutta minä ojensin colttini
merimiehen kasvoihin.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyin minä.

Merimies katsahti minuun muuttamatta asentoaan. Hän ei näyttänyt
pelkäävän vähintäkään.

»Tällä miehellä on minun puseroni», selitti hän.

»Mistä olet saanut tuon puseron?» kysyin minä meksikolaiselta.

»Voitin sen monte-pelissä Antonio Curvezilta», mongersi hän.

»Paljon mahdollista» murahti merimies.

Hän piti yhä teräskoukkua miehen leuan alla, mutta kopeloi nopeasti
kädellään hänen vasemman hartiansa seutuja. Puolipimeässäkin näin hänen
kasvonilmeittensä muuttuvan. Palo sammui silmistä ja murina kuoli
huulilta. Vitkastelematta sen enempää nousi hän jaloilleen.

»Nouse ylös ja anna tänne pusero», käski hän.

Meksi oli liiankin iloinen päästessään niin vähällä. En tiedä oliko hän
todella voittanut puseron pelissä vai eikö, joka tapauksessa lähti hän
kiireen vilkkaa matkaan, jättäen minut ystäväni kanssa kahden.

Koukkuniekka tunnusteli uudelleen puseron hartiaseutuja, katsahti
minuun, mutisi jotakin, jonka ilmeisesti piti merkitä jonkinlaista
mielihyvää ja lähti menemään.

Se tapahtui joulukuussa.

Seuraavan kahden kuukauden ajan oleskeli hän paljon kaupungissa, tehden
milloin mitäkin työtä. Tapasin häntä silloin tällöin. Hän puhutteli
minua aina mahdollisimman ystävällisesti ja teki kerran jonkinlaisen
tarjouksen korvatakseen vaivannäkönikin hänen hoitamisessaan.
Kun minulla kuitenkin oli niin paljon hommaa korttipelieni
järjestelemisessä, ei huomioni paljoakaan kiintynyt hänen loruihinsa.

Eräänä helmikuun viimeisinä päivinä, istuessani peräkamarissani piippua
poltellen aamiaisen jälkeen, aukaisi yksikätinen ystäväni oven jalan
verran, livahti sisään ja painoi sen visusti kiini jälleen. Hänen
katsahtaessaan minuun, oli minulla jo kuusipiippuinen valmiina.

»Hyvä on», sanoin minä, »mutta on parasta, että seisotte siinä missä
olette.»

Minulla ei ollut vähintäkään halua tulla enää tekemisiin teräskoukun
kanssa.

Hän seisoi silmää räpäyttämättä ja yrittämättäkään liikkua.

»Mitä te haluatte?» kysyin minä.

»Tahdon korvata vaivannäkönne», sanoi hän. »Tiedossani on hyvä
tilaisuus ansioon ja tahdon saattaa teidätkin siitä osalliseksi.»

»Mikä on kyseessä?» kysyin minä.

»Aarre», sanoi hän.

»Hm», sanoin minä.

Tutkin häntä tarkoin. Hän näytti vallan tavalliselta, ei ollut
humalassa eikä mielipuoli.

»Istukaa», sanoin minä, »tuonne, pöydän toiselle puolelle.»

Hän noudatti käskyä.

»No, antakaa nyt tulla», sanoin minä.

Hän sanoi olevansa nimeltään Salomon Anderson, mutta että häntä yleensä
sanottiin Käteväksi Salomoniksi teräskoukkunsa vuoksi.

Hän kertoi olleensa enimmäkseen merillä ja että hän viimeksi oli
tullut maihin Meksikon länsirannalle. Hän oli Yuyamassa tavannut
vanhoja espanjalaisia ystäviään ja heidän seurassaan käynyt Sierra
Madren kaivoksilla, mutta olivat he sillä matkalla joutuneet
Yaqui-intiaanien käsiin ja hän oli yksin pelastunut elävänä rytäkästä.
Hänen makuutoverinsa oli ennen kuolemaansa kertonut hänelle aarteesta,
jonka hänen isoisänsä oli kaivanut erääseen Ala-Kaliforniassa olevaan
luolaan. Mies oli antanut hänelle kartan, johon tuo kätköpaikka oli
merkitty. Hän oli sitte neulonut kartan puseronsa hartian kohdalle,
josta selitys hänen epäluuloonsa minua kohtaan sekä hänen mieletön
halunsa saada puseronsa takaisin.

»Se on suuri juttu», sanoi Kätevä Salomon minulle, »sillä siinä ei
ole ainoastaan kultaa, vaan myöskin jalokiviä ja timantteja. Se tekee
meistä rikkaita miehiä ja vaikka vielä tusinan samanlaista miestä
lisää, sen päälle voitte suudella raamattua.»

»Kaikki tuo voi olla totta, mutta miksi kerrotte sen minulle», sanoin
minä. »Miksi ette mene noutamaan aarrettanne, jakamatta sitä muitten
kanssa?»

»Hyvänen aika, toveri, sehän on pelkkää kiitollisuutta vain. Tehän
pelastitte henkeni ja hoiditte minua, kun olin aivan kuoleman kielissä.»

»Kuulkaahan Anderson, tai Kätevä Salomon tai mikä nimenne lieneekin»,
vastasin minä tähän, »jos te haluatte puhua asioista minun kanssani, —
enkä minä oikein vielä käsitä mitä te minulta haluatte — niin täytyy
teidän puhua suoraa kieltä. Tuo puhe kiitollisuudesta ei vetele minun
kanssani ensinkään. Kolmisen kuukautta olette täällä oleskellut enkä
minä sillä ajalla, lukuun ottamatta puolta tusinaa ystävällistä sanaa
ja kaksi kertaa saman mokoman muuta lajia, ole huomannut minkäänlaisia
kiitollisuuden oireita teidän puoleltanne. Siinä on hieman kiviruudin
makua.»

Hän katsoi minua pitkään, sylkäsi yhtä pitkään ja katsoi uudelleen.
Sitten hän räjähti nauramaan. »Sitten on piru pappina, ellette ole
kokonaan menettänyt järkeänne», sanoi hän. »No kuulkaahan nyt. Minä
tarvitsen veneen päästäkseni aarrepaikalle ja siinä pitää olla hyvät
varustukset. Minä tarvitsen myös apua aarteen kuljetuksessa, jos se on
sellainen kuin tuo mies vakuutti. Ja sitten oleskelee niillä seuduilla
Yaqui-intiaaneja ja Tiburonin kannibaaleja. Tarvitsen rahaa ja sitä
minulla ei ole enkä voi saada sitä, ellen ota jotakin osakkaaksi
yritykseen.»

»Miksi haluatte minua siihen?» kysyin minä.

»Miksipäs en sitten?» vastasi hän. »En tunne ketään, josta enemmänkään
pitäisin.»

Me puhuimme pitkään asiasta. Minun täytyi pakoittamalla suostuttaa
hänet joka sopimus»pykälään.

Minä olin suuremman retkikunnan puolella. Mutta hän vastusti sitä
jyrkästi sen vuoksi, että siten kunkin osa tulisi pienemmäksi. Minulla
taas ei ollut halua lähteä kahden tunnetusti autioon ja vaaralliseen
seutuun. Vihdoin pääsimme sovintoon. Kolmanneksen saisi hän, toinen
kolmannes lankeisi minulle ja kolmas jaettaisiin niitten kesken, jotka
minä valitsisin retkeen osanottajiksi. Suunnitelma ei miellyttänyt
häntä yhtäkaikki.

»Miten voin olla varma siitä, että menettelette rehellisesti. Teitä on
neljä yhtä vastaan ja siitä minä en pidä, voitte suudella raamattua sen
päälle.»

»Jos ette pidä siitä, niin jättäkää asia siihen», sanoin minä, »ja
menkää ulos.»

Vihdoin hän suostui, mutta hän kieltäytyi näyttämästä karttaansa,
sanoen jättäneensä sen varmaan kätköön. Luulen, että hän pyrki
pääsemään varmuuteen minusta ja sitähän tuskin voi moittia.



Kahdestoista luku.

MURHA RANNALLA.


Sillä hetkellä pisti kokki päänsä avonaisesta ovesta.

»Pojat», valitti hän. »Minun täytyy nousta jo kolmelta aamulla.
Ruvetkaa toki ihmisten ajoissa levolle!»

»Suu kiinni, tohtori! Tappakaa hänet! Istu tähän ja kuuntele hiljaa
tätä juttua!» huusivat kaikki villinä kuorona.

Seurasi sitten pientä käsirysyä ja ankaria vastalauseita. Sitten palasi
taas hiljaisuus ja muukalainen jatkoi kertomustaan.

Minulla oli hyvä ystävä, nimeltä Billy Sampson ja sain hänet
taivutetuksi lähtemään mukaan. Sitten siellä oli eräs vakava, pitkä
texasilainen nuori mies, joka oli väkevä kuin härkä, suora ja
sitkeä, kuten intiaanikahakoissa kasvaneet ainakin. Hän ei koskaan
puhunut paljon, mutta tiesin että hän aina oli valmis kun hetki löi.
Neljänneksi sain erään saksalaisen nimeltä Schwartz. Hän ja Sampson
olivat juuri palanneet kaivoksilta yhdessä. Otin hänet mukaan sen
vuoksi, että hän oli Billyn ystävä ja oli sitäpaitsi nuori ja väkevä
ja ainoa mies koko kaupungissa, lukuunottamatta Andersonia, joka tiesi
jotakin purjehduksesta.

Kätevä Salomon sai veneensä. Sen omisti eräs baskilainen, joka sillä
oli tullut Kaliforniasta. Nähdessäni veneen, täytyy minun sanoa, olisin
mielelläni perääntynyt, sillä se oli vain kaksikymmentäviisi jalkaa
pitkä ja kokonaan avonainen, paitsi pientä kaapin tapaista keulassa.
Siinä oli yksi masto ja sen perä oli yhtä suippo kuin keulakin.
Schwartz vakuutti kuitenkin, että se kelpasi. Hän väitti tuntevansa
niitä asioita ja sanoi että vene oli samaa mallia, kuin ranskalaiset
kalastajat käyttivät ja että se kesti missä myrskyssä hyvänsä. Ei se
siltä näyttänyt.

Kuljetimme sen Juma jokea ylös osaksi soutamalla, osaksi purjehtien.
Siellä me varustimme sen kuukauden muonalla. Kukin hankki
luonnollisesti itselleen aseen. Lisäksi sälytimme siihen hakkuja ja
lapioita ja pienen vesitynnörin. Kätevä Salomon sanoi, että se riitti,
sillä karttaan oli merkitty vesipaikkoja. Ihmisille sanoimme lähtevämme
kauppamatkoille.

Viikon lopulla lähdimme matkaan ja olimme merellä neljä päivää. Paljoa
tilaa ei jäänyt meille viidelle muonavaroilta ja muilta tavaroilta.
Nukkumista varten täytyi meidän jos jollakin tavoin sovitella ulkonevia
ruumiinosiamme. Ja minusta tuntui kuin tämän tästä olisimme olleet
hengenvaarassa. Aallot olivat paljoa suuremmat kuin aluksemme ja
ne kastelivat meidät perinpohjin, mutta Anderson ja Schwatz eivät
näyttäneet olevan millänsäkään. He vain nauroivat meille muille.
Anderson lauleli lauluaan ja Schwartz kertoi meille seuduista, joissa
oli työskennellyt. Hän ja Sampson olivat saaneet kokoon juuri niin
paljon, että heidän mielensä oli ruvennut palamaan rikkauksiin.
Ensimmäisen päivän illalla Sampson näytti meille vyötään, joka sisälsi
noin sata unssia kultahietaa. Hän väsyi sen kantamiseen ja pani sen
kompassilaatikkoon, joka oli tyhjä.

Neljäntenä iltana poikkesimme syvään lahteen ja laskimme ankkurin.
Seutu oli tavallisen mukaan vaalean ruskeaa, haurasta vuoristoa,
noin parin tuhannen jalan korkuista. Kaktusta ja salviaruohoa näkyi
kaikkialla, ranta oli täynnä mukulakiveä eikä vihreyttä ja tuoreutta
näkynyt missään.

Mutta Denton ja minä olimme oikein iloisia nähdessämme edes
jonkinlaista maata. Sitäpaitsi vesiraja tynnörissämme alkoi
arveluttavasti laskea ja oli siis aika ruveta etsimään kartan lupaavaa
vesipaikkaa. Sulloimme siis leirikamppeemme pienempään veneeseen ja
soudimme maihin.

Anderson johti meitä varmasti kuivunutta joenpohjaa, jonka seinämät
olivat savea ja konglomeraattia, mutta vaikka me kuljimme sitä loppuun
saakka, emme löytäneet muuta kuin kuivuneen sadevesiuoman.

»Sepä merkillistä», mutisi Anderson ja palasi rannalle.

Siellä hän levitti karttansa — ensi kertaa me sen näimme — ja alkoi
tutkia sitä.

Se oli huolellisesti, intialaisella musteella tehty laitos, näköjään
hyvin vanha ja täynnä kaikenlaisia vuoristoja, kaloja, laivoja ja
ankkureita kuvaavia piirroksia pitkin sen reunoja. Siinä oli aivan
oikein meidän lahtemmekin. Kaksi ristiä oli merkitty vastaavalle maan
kohdalle. Toiseen oli kirjoitettu »oro», se on kultaa, ja toiseen
»agua» vettä.

»Tuolla on korkea kallio», puhelee Anderson ja »tuolla pyöreä kukkula
vierinkivineen. Elleivät nämä merkit osoita suoraan tuohon kuivaan joen
uomaan, niin on piru saarnamies.»

Koetimme uudelleen, mutta samalla tuloksella. Ei toinenkaan kartan
tarkastus antanut meille enempää valaistusta asiassa. Me pohdimme asiaa
joka puolelta, mutta emme päässeet totuudesta mihinkään. Kartta oli
väärä ja sillä hyvä.

Sitten me tutkimme muita lähistöllä olevia uomia, mutta emme löytäneet
muita, kuin kuuman auringon paahtamia kiviä.

Oli jo auringonlaskun aika, joten teimme nuotion mesquitestä,
valmistimme illallista ja keitimme kattilan papuja.

Keskustelimme asiasta, sillä vesi alkoi tehdä loppuaan.

»Sitä meidän on ensin saatava», sanoi Sampson, »muu ei tule
kysymykseenkään. Herra ties, kuinka pitkä matka on seuraavaan
vesipaikkaan, emmekä tiedä kuinka kauan matka kestää sinne noin
pienellä aluksella. Jos kulutamme vetemme loppuun ennenkuin lähdemme,
niin olemme tuhon omat. Huomenna teemme uuden tarkastuksen ja ellemme
löydä vettä, niin palaamme Mulegeen ja otamme sieltä muutamia
varatynnöreitä matkaan.»

»Ehkäpä tuo kartta näyttää väärin myöskin aarrepaikan», huomautti
Denton.

»Ajattelin sitä», sanoi Kätevä Salomon, »mutta sitten tuumin itsekseni,
että tuo vanha kulkija ei viipynyt kauan tällä paikalla, tulihan vain
ja meni vuoksen mukana ja piiloitti saaliinsa sillä välin. Hän ei
tarvinnut vettä sillä kertaa, mutta palatessaan hakemaan aarrettaan hän
ehkä sitä tarvitsisi ja niin oli hän merkinnyt vesipaikan vastaisen
varalle. Mutta hän ei ollut merkinnässään erikoisen tarkka silloin,
ehkä hänellä lienee ollut kiire. Mutta aarteeseen nähden voitte
suudella raamattua, että hän on merkinnyt sen oikein.»

»Luulenpa, että olette oikeassa», sanoin minä.

Kun tuli levon aika, sanoi Anderson aikovansa nukkua veneessä. Mutta
Billy Sampson, muistaen ehkä kompassilaatikkoon sälyttämänsä kullan
sanoi, että jos siellä kukaan nukkuu, niin se on hän itse.

Hieman vastustettuaan antoi kätevä Anderson perään, mutta minusta hän
näytti sangen happamalta. Teimme hyvän nuotion ja kymmenessä sekunnissa
olimme vaipuneet uneen.

Tavallisesti nukun kuin tukki ja tein nytkin niin puoliyöhön saakka.
Mutta silloin heräsin äkkiä täysin valveille ja nousin istualleni
vaipassani. Ei mitään ollut tapahtunut, — en ollut uneksinutkaan mitään
— mutta siinä minä istuin yhtä heräillä, kuin keskellä päivää.

Nuotion valossa näin Kätevän Salomonin istuvan ja hänen vieressään
olivat kaikki pyssymme ladottuina. Arvatenkin olin aikaansaanut jotakin
melua, koska hän kääntyi rauhallisesti minuun päin ja nähdessään minut
valveilla nyökkäsi päätään. Kuuvalo kimmelsi kovassa kallio-maisemassa
ja tuntuva kosteus levisi mereltä.

Muutaman minuutin perästä heitti Anderson muutamia mesquitejä nuotioon,
haukotteli ja nousi jaloilleen.

»Kovin on kosteaa», sanoi hän, »korjailin noita pyssyjä parempaan
suojaan.»

Hän näytti minulle, kuinka hän sovitti palasen huopaa hanan ja
alaisimen väliin — oma keksintö, jolla hän suojasi ruutia kosteudelta.
Sitten hän kietoutui peittoonsa jälleen. Silloin näytti minusta
kaikki vallan luonnolliselta — arvelen, etten sittenkään ollut täysin
valveilla, vaikka kaikki tuntui niin selvältä päässäni.

Vasta perästäpäin älysin kuinka naurettavaa hänen hommansa minun
pettämisekseni oli. Sillä tietysti hana sinänsä oli kylliksi estämään
kosteuden tunkeutumisen alaisimeen. Luulen tosiaankin, että hänellä
oli vakaa aikomus tappaa meidät kaikki siinä nukkuessamme. Äkillinen
heräämiseni vain pilasi hänen suunnitelmansa.

Silloin ei minulla kuitenkaan ollut kaukaisintakaan aavistusta
asiasta. Ei pienintäkään epäluuloa herännyt minussa. Tämä tosiasia
mielessäni olenkin senjälkeen uskonut suojelusenkeleihin. Sillä
seuraava toimenpide johon ryhdyin ja joka silloin näytti minusta
täysin tarkoituksettomalta, oli makuupaikkani vaihtaminen nuotion
toiselle puolelle. Täten jouduin makaamaan aivan aseittemme viereen.
Olen vakuutettu siitä, että ainoastaan tästä syystä heräsimme kaikki
terveinä päivän koittaessa, keitimme aamiaisemme ja laadimme päivän
työsuunnitelman. Anderson oli johtavana sieluna. Minun piti lähteä
kiipeemään edessämme olevan harjanteen yli ja tutkia toisella puolella
oleva laakso. Schwartzin tuli tutkia lahden vasen ranta ja Dentonin
oikea. Anderson sanoi odottavansa Billy Sampsonia, joka oli nukkunut
liian pitkään pimeässä keulahytissään ja joka juuri oli soutamassa
maihin. Heidän piti yhdessä tunkeutua sisämaahan vasemmalle, kunnes he
korkealta vuorelta näkisivät jotakin kasvullisuutta.

Lähdimme heti matkaan ennenkuin aurinko ennätti ruveta polttamaan.
Vuori, jota minun tuli kiivetä, oli jyrkkä ja teräväsärmäisten kivien
peittämä, joten en päässyt nopeasti etenemään. Päästyäni puolitiehen
rinnettä, kuulin laukauksen rannalta. Katsoin taakseni. Anderson oli
pikku veneessä ja souti nopeasti purjealustamme kohti. Denton tuli
juosten omalta taholtaan ja Schwartz omaltaan rantaa pitkin. Minä
laskeuduin ja luisuin rinnettä alas minkä kerkisin ja sain tuntuvia
naarmuja terävistä kivensärmistä.

Rannalla tapasimme Billy Sampsonin makaamassa kasvoillaan, selkä
läpiammuttuna. Käänsimme hänet selälleen, mutta hän oli ilmeisesti jo
kuollut.

Anderson oli sillävälin nostanut purjeen ja katkaissut ankkurinuoran ja
viiletti täyttä vauhtia pois.

Denton seisoi suorana ja pitkänä ja katseli menoa. Sitten hän veti
vyötään reikää kireämmälle, otti kädestäni kiinni ja lähti juoksemaan
lahden pitkää poukamaa. Schwartz viiletti perässämme. Juoksimme lähes
mailin ja sitte kaaduimme niemen kärjessä olevaan pensaikkoon.

»Mitä tämä merkitsee?» huohotin minä.

»Ainoa mahdollisuutemme — saada hänet käsiimme. Hänen täytyy kiertää
tästä — kova tuuli — ehkäpä hänen mastonsa kätkee ja silloin täytyy
hänen tulla maihin», puhui Denton katkonaisesti, aukoen ja puristaen
kiinni suuria käsiään.

Siinä me kaksi hupakkoa makasimme kuin pantterit pensaikossa, odottaen
yhtä mahdollisuutta miljoonaa vastaan saada Anderson käsiimme. Mikä
merimies tahansa olisi voinut sanoa, ettei masto katkea. Mutta me
olimme jättäneet Schwartzia neljännesmailin ja makasimme siinä, silmät
tiukasti veneen purjeeseen suunnattuina, kademielin seuraten jokaista
tuumankin etenemistä ja palaen halusta kääntää pieninkin vaaralliselta
näyttävä liike eduksemme. Luonnollisesti vene sivuutti niemen,
kuten nyt tiedän, aivan tavallisessa tuulessa, kääntyi ja liukui
myötätuulessa Guyamaa kohti.

Me vaelsimme hitaasti takaisin leirillemme, nieleskellen liian kovasta
juoksusta johtuvaa kuparin makua. Schwartzin tapasimme tointumassa
eräältä suurelta kiveltä. Me olimme kaikki hulluina raivosta, Schwartz
itki ja syytteli, kiroili ja itki taas. Denton astui synkkänä ja
ääneti. Minä upotin kantapääni hiekkaan voimattomassa vihassani, ei
ainoastaan Andersonia kohtaan, vaan koko asian tällaisen käänteen
vuoksi. En usko, että meillä keneliäkään vielä oli selvillä
minkälaiseen suohon olimme joutuneet. Ainoa, minkä tajusimme, oli se,
että meille oli tapahtunut vääryys ja että se meitä suututti.

Mutta leirissä odotti meitä ainakin hetkeksi tehtävä. Billy parka ei
ollut kuollut, kuten olimme otaksuneet, mutta hän oli hyvin sairas ja
heikko ja hänellä oli reikä läpi ruumiin.

Palatessamme oli hän tajussaan, mutta siinä olikin kaikki. Hänen
silmänsä olivat kiinni ja hän voihki. Vetäisin hänen paitansa auki
pysäyttääkseni verenvuodon. Hän tunsi käteni kosketuksen ja avasi
silmänsä. Ne olivat lasimaiset enkä luule, että hän näki minua.

»Vettä, vettä!» kuiskasi hän.

Silloin me kaikki huomasimme millaiseen tilaan olimme joutuneet.
Muistan nousseeni seisomaan ja tapasin itseni katsomassa suoraan
Tom Dentonia silmiin. Luulen, että katselimme toisiamme sillä tapaa
kokonaisen minuutin. Sitten Tom pudisti päätään.

»Vettä, vettä!» pyysi Billy parka.

Tom kumartui hänen ylitseen.

»Hyvä Jumala, Billy, ei ole vettä», sanoi hän.



Kolmastoista luku.

KÄTKETTY AARRE.


Vanhan miehen ääni vavahteli hieman. Me ehdimme huomata, että veden
tippuminen räystäistä oli loppunut. Heikosti sarastavassa valossa
erotimme makaavien miesten ja epäjärjestyksessä olevien makuusijojen
himmeät ääriviivat. Kaukaa kuului ulkona suden ulvonta.

Emme voineet tehdä muuta hänen hyväkseen, kuin suojella häntä
auringolta ja valella hänen otsaansa merivedellä, emmekä myöskään
voineet ajatella selvästi omaa kohtaloamme niinkauan kuin hänessä vielä
kyti elon kipinä.

Hänen rintansa nousi ja laski säännöllisesti, joskin pitkin väliajoin.
Kun päivä oli korkeimmillaan, avasi hän äkkiä silmänsä.

»Pojat», sanoi hän, »tuolla puolen on kaunista, nurmi on niin vihanta
ja vesi niin vilpoisaa. Olen väsynyt kulkemaan ja luulen, että lähden
sille puolelle ja leiriydyn siellä.»

Sitten hän kuoli. Me syvensimme matalan kuopan yläpuolelle nousuveden
ja asetimme hänet siihen ja pinoimme rannalta kiviä hänen päälleen.

Sitten palasimme rantaan hyvin vakavina puhumaan asiastamme.

»Nyt pojat, ei meillä ole kuin yksi asia toimitettavana ja se on veden
löytäminen niin pian kuin mahdollista», sanoin minä.

»Mistä?» kysyi Denton.

»Niin», koetin todistella. »En luule, että tässä poukamassa on vettä.
Sitä oli ehkä siihen aikaan kuin tuo kartta tehtiin, mutta siitä on
jo pitkä aika. Ja sitäpaitsi oli sen tekijä merimies eikä erämaitten
kulkija, joten hän helposti on voinut luulla sadevettä lähteeksi.
Olemme jo tutkineet tämän puolen poukamaa. Voi olla mahdollista, että
uhrattuamme pari päivää toisen puolen tutkimiseen, emme olisi nykyistä
pitemmällä.»

»Mihin päin lähdemme?» kysyi Denton lyhyesti.

»Nähkääs», sanoin minä. »Olen tehnyt erään huomion erämaahan jääneitten
ihmisten suhteen. He kuljeksivat sinne tänne etsien vettä, kunnes
vaipuvat kuolleina suunnilleen samaan paikkaan jossa joutuivat
eksyksiin. Ja tavallisesti ovat he tehneet matkaa varsin huomattavan
määrän.»

»Niin on asianlaita», vahvisti Denton.

»No niin, olen aina ajatellut, että olisi paljon edullisempaa kulkea
yhteen suuntaan jotakin päämaalia kohti, vaikkapa sinne olisi kymmenen
tuhatta mailia. Voi näet sattua vesi vastaan yhtähyvin kulkiessa
suoraan eteenpäin kuin ympyrässäkin kiertäessä.»

»Oikein», sanoi Denton.

»Arvelen siis, että teemme viisaimmin jos seuraamme rannikkoa etelään
ja pyrimme Mulegeen.»

»Kuinka kaukana se on?» kysyi Schwartz.

»En oikein tiedä, mutta arviolta kai noin kolmen ja viidensadan mailin
välillä.»

Silloin hän kävi synkäksi ja puheli itsekseen kovasta ajasta, mikä
hänellä oli edessään. Sellainen on saksalaisten tapa. He aivan
säikähtävät alussa kun pitäisi kestää jotakin raskasta ja olisivat
valmiit kuolemaan ennemmin kuin lähtisivät yrittämään. Mutta kun he
pääsevät alkuun, niin käyttäytyvät he yhtä miehuullisesti kuin muutkin.

Me teimme selvityksen muonavaroistamme. Se osoittautui käsittävän
kolme lampaan luuta. Täysinäinen kahvipannu oli ollut tulella, mutta
tuo roisto oli potkaissut sen kumoon lähtiessään. Papukattila oli
siinä vielä, mutta jollakin tavalla me saimme päähämme, että se
oli myrkytetty, joten jätimme sen paikalleen. En käsitä nyt miten
me saatoimme olla niin höperöitä — jos hän olisi ollut myrkkymies,
niin olisi hän koettanut sitä jo varemmin, — mutta silloin se tuntui
varsin luonnolliselta. Ehkäpä aamulliset kauhu-työt, harmaan hauraat
vuoristot, auringon aavemaisen kellertävä loiste, ehkäpä myös ulapalla
raivoavat vaahtopäät ja myrskyksi yltyvä tuuli, joka tuntui puristuvan
läpi ruumiimme ja puhaltavan tyhjäksi sielumme, ehkäpä ne kaikki
heikensivät arvostelukykyämme. Oli miten oli, joka tapauksessa jätimme
täyden aterian papupataan.

Enempää viivyttelemättä lähdimme sitten taivaltamaan saman harjanteen
poikki, jota aamulla olin alkanut kiivetä. Schwartz vitkasteli tympeänä
kuin nupupää lehmä, mutta onnistuimme kuitenkin saamaan hänet mukaan.
Vuoren harjalla otimme suunnaksemme erään toisen poukaman. Olimme
jo päättäneet pysytellä lähellä rantaa osaksi tasaisempien maitten
vuoksi, osaksi myös siinä toivossa, että sattuisimme näkemään jonkun
kalastaja-aluksen. Schwartz mutisi jotakin, että oli liian pitkä matka
seuraavaan poukamaankin ja tahtoi välttämättömästi levätä eräällä
kalliolla. Denton ei sanonut mitään vaan nosti hänet kauluksesta
pystyyn sellaisella voimaila, että saksalainen antautui ja seurasi
mukana.

Laskeuduimme laaksoon, kompastelimme vierinkiviröykkiöihin ja aloimme
kahlata nilkkoja myöten pehmeässä hiekassa, joka peitti salvia-ruohoa
harjaksina kasvavan alangon. Schwartz seurasi nyt uskollisesti, mutta
oli jäänyt meistä neljä-, viisikymmentä jalkaa. Meillä oli aika kiusa
alituisesta katselemisesta taaksemme, tietääksemme tuliko hän ensinkään
perässä.

Äkkiä näytti hän katoavan kokonaan.

Denton ja minä kiiruhdimme takaisin ja tapasimme hänet nelinkontin
salvia-heinässä kynsimässä hiekkaa kuin mielipuoli.

»Tällä paikalla ei voi olla vettä», sanoi Denton, »hän on varmaankin
menettänyt järkensä.»

»Mikä nyt on kyseessä Schwartz?» kysyin minä.

Vastaukseksi väistyi hän hieman syrjään ja näytti hiekasta
esiinpistävän puulaatikon kulmaa.

Silloin me kävimme hänen avukseen ja viiden minuutin kuluttua olimme
kaivaneet esille koko laatikon.

Se ei ollut varsin iso, mutta se oli lukittu. Pari hyvää rantakiveä
selvitti pian sen asian ja me kohotimme kantta. Se oli reunojaan myöten
täynnä kultarahoja, järjestelemättöminä, lähes kaksi bushelia.

»Siinä on nyt aarre», huudahdin minä. Niin se varmasti olikin, ainakin
osa. Me tarkastimme koko laatikon, mutta emme löytäneet siitä muuta
kuin kultarahoja. Koristukset ja jalokivet puuttuivat.

»Ehkä ne ovat jossakin toisessa laatikossa», sanoi Denton.

Schwartz tahtoi ryhtyä kaivamaan ympäristöä.

»Siitä ei lähde mitään hyvää», sanoin minä. »Meillä on määrätty työmme
ja sillä hyvä.»

Denton oli samaa mieltä. Me olimme kumpikin vanhoja tekijöitä näissä
asioissa ja olimme aikanamme kärsineet sekä janoa, että nälkää ja
muisto niiltä ajoilta ei ollut omiaan herättämään aarteen himoa.

Mutta Schwartz oli aivan rahahullu. Jos olisimme jättäneet hänet
yksin, niin hän varmasti olisi jäänyt hiekka-alangolle kuolemaan kuten
Bill parkakin. Meidän täytyi väkipakolla viedä hänet pois ja siinäkin
onnistuimme vasta kun olimme antaneet hänen täyttää taskunsa pullolleen
kultakolikoilla.

Noustessamme seuraavaa rinnettä ylös katsoi hän vähäväliä taakseen ja
puhui huokaillen kuinka rikollista oli jättää kolikot sinne.

Meille oli onni, että oli talviaika. Emme olisi kestäneet kuutta
tuntia tätä vuoden aikaa. Siitäkin huolimatta kuumensi aurinko
noitten kirottujen vuoristojen saven ja kivenmukulat. Me astelimme
eteenpäin myöhäiseen iltaan asti, vuoren rinnettä ylös ja toista alas,
loppumattomiin. Auringon laskiessa pääsimme toiselle meren poukamalle,
jossa heittäydyimme veteen vaatteinemme päivinemme ja tunsimme itsemme
suuressa määrin virkistyneiksi. Luulen, että ihminen sitenkin imee
itseensä hyvän annoksen vettä. Joka tapauksessa se näytti auttavan.

Meillä oli nyt kova nälkä. Kulkiessamme rantaa pitkin koetimme keksiä
kuorieläimiä tai kyyhkysiä tai mitä vain eteen sattuisi, mutta siellä
ei ollut mitään. Schwartz tahtoi väkisinkin, että lepäisimme siinä
yhden yön, mutta Denton ja minä tunsimme asiat paremmin.

»Kuulehan Schwartz», sanoi Denton, »sinä et näy käsittävän, että me nyt
olemme kilpasilla ajan kanssa ja että sinä olet oikein aito hullu kun
kannat tuollaisia taakkoja vaatteissasi.»

Ja niin me jatkoimme matkaamme koko yön.

Se oli kaameaa kulkua, voin vakuuttaa teille. Kuu paistoi kylmänä
ja kalpeana yli kuolleen ja kuivan seudun. Kuumia henkäyksiä nousi
auringonpaahtamilta kiviltä ja rinteiltä. Varjot nousivat mustina
kivien takaa kuin salaperäiset eläimet. Päästyämme hopeahohteisen
vuorenharjanteen yli vaivuimme äkkiä synkkään pimeyteen toisella
puolella. Siellä haparoimme ja kompastelimme louhikossa jonkun minuutin
ja aloimme sitten laskeutua jyrkkää savikkoa. Se oli pelottavaa työtä
ja vuorenhuiput näyttivät aina vain olevan mailien päässä. Aamulla
näytti siltä kuin emme olisi paljoakaan edenneet. Samat oudon näköiset
vuoret kohottivat teräviä huippujaan jotenkin samoille paikoille kuin
illallakin.

Olimme päässeet pahimmasta nälän tunteesta ja vaikka olimmekin peräti
kuivia, emme kuitenkaan sanottavasti vielä kärsineet janoa. Denton
sattui tällöin näkemään kalakoukku-kaktuksen ja me aukasimme sen ja
pureskelimme sitä. Niissä on tahmea, kosteahko sisus, joka ei varsin
sammuta janoa, mutta estää kuitenkin kokonaan kuivumasta ja lentämästä
ilmaan.

Koko sen päivän vaelsimme tavallista tahtiamme. Se oli kovaa työtä,
mutta me olimme jo tulleet sille asteelle, jolloin kaikki on
epämieluista, mutta käy kuitenkin koneellisesti.

Omituista kyllä, kävi Schwartz nyt edellä. Minusta näytti kuin olisi
hän käyttänyt enemmän voimaa kuin oikeastaan oli tarpeen sillä
hetkellä, aivan samoin kuin ihminen juoksee nopeammin juuri ennen
voimien lopullista herpautumista. Tunnit kuluivat ja siitä huolimatta
ei hän näyttänyt enemmän väsyneeltä kuin me muutkaan.

Me pidimme tarkasti silmällä kaikkia, mikä vain olisi kelvannut
ruuaksi, mutta ei näkynyt muuta kuin sisiliskoja ja sarviniekkoja
kilpikonnia. Myöhemmin olisivat ne kyllä kelvanneet, mutta silloin emme
enää olleet niitten asuinmailla. Taas tuli ilta. Juuri auringon laskun
aikaan piehtaroimme taas merivedessä ja pureksimme taas kaktusta. Kuun
noustua jatkoimme vaellustamme. En aio kertoa teille kuinka kuoleman
väsyneitä me olimme. Mehän olimme aika sitkeitä ja voimakkaita, sillä
kukin meistä oli tottunut kovaan elämään, mutta kolmannen päivän
perästä, mitään syömättä ja ilman tippaakaan vettä rupesi kulku käymään
työlääksi. Olimme tulleet sille asteelle, että meillä täytyi olla joku
syy miksi koettaa päästä läpi, sillä siihen ei enään riittänyt elämisen
halu. Ihminenhän välistä joutuu siihen tilaan, että hän ennemmin kuolee
kuin jää elämään. Minä tiedän, että minua ylläpiti ainoastaan harras
toivo saada maksaa velkani tuolle Andersonille ja luulen että Dentönin
laita oli sama. Schwartz ei puhunut mitään, painoi vain edellä selkä
vääränä ja vaatteet heiluen ja pullistellen kullan painosta.

Me kuljimme tavallisesti koko yön, sillä silloin oli viileää ja
lepäsimme pari tuntia keskipäivällä. Se oli kaikki lepo, mitä nautimme.
En voi sanoa kuinka nopeasti kuljimme, se menee yli ymmärrykseni. Mutta
arvatenkin me matelimme sangen hitaasti eteenpäin sen jälkeen kun
voimamme ensin rupesivat väsymään. Lähtiessä oli minulla aina tapana
koota ajatukseni suurella vaivalla, katsoa missä olimme ja sen mukaan
määrätä maa-merkki jonkun matkan päässä ja sitten unohtaa kaiken muun
paitsi sitä. Sitten taas taivaltamaan tuntematta ja tietämättä muuta
kuin hiekkaa, savea ja rinteitä jalkani alla, kunnes olin päässyt
maamerkilleni. Sitten selvittelin taas päätäni ja otin uuden merkin.
Mutta Schwartzin hahmoa en saanut näkyvistäni, sillä hän astui aivan
minun olkapääni edessä. Hänen kasvonsa olivat aivan vääntyneet, mutta
muistan miettineeni, että näytti siltä kuin hän kärsisi enemmän
sielullisesti kuin ruumiillisesti ja kuitenkin painoi kulta hänen
taskuissaan hänen selkänsä koukkuun.

Edessämme muuttui seutu yhä vuorisemmaksi, ja kun tulimme yhä
heikommaksi, näytti siltä kun työ olisi käynyt ylivoimaiseksi.
Kahdeksantena päivänä jäivät kaktusten kasvumaat jälkeemme ja
jouduttuamme korkealle kallioseudulle olimme eristetyt merestä. Ensi
kertaa rupesi kieleni turpoomaan hieman. Kaktus oli estänyt sen tähän
saakka. Dentönin lienee ollut asia samalla tavalla, sillä hän katsahti
minuun ja kohotti leikkisästi toista silmäkulmaansa.

Schwartzin oli ilmeisesti vaikea hoitaa peräsintä. Minun täytyy sanoa,
että hän oli toimittanut sen hyvin tähän saakka, mutta nyt saatoin
huomata, että hänen voimansa alkoivat loppua, sisustaan huolimatta.
Hän tiesi sen hyvin itsekin, sillä kun sinä päivänä lepäsimme puolen
päivän aikaan, otti hän kaikki kolikot taskustaan, asetti ne riviin ja
laskettuaan pani ne takaisin, mutta sitten hän otti pari kourallista ja
heitti ne niin kauas kuin jaksoi.

»Liian raskasta», mutisi hän itsekseen, mutta enempää hän ei saanut
heitetyksi. Koko sen yön vaelsimme korkeuksissa. Arvatenkin koetimme
pitää jonkinlaista yleissuuntaa, mutta en tiedä miten lienee ollut.
Yhtäkaikki huomasin äkkiä katsovani parinkymmenen jalan korkuisen
jyrkänteen reunalta syvyyteen. Aivan allani näin tähtien valossa
— kuu ei vielä ollut noussut — valkoisen maan loistavan. Jollakin
ihmeellisellä tavalla muistui heti mieleeni eräs pieni polku kallion
alla Texasissa.

»Tässä on polku», ajattelin enemmän kuin puoleksi mielettömänä. »Minäpä
seuraan sitä».

Ainakin toinen puoleni ajatteli sillä tavalla. Toinen puoleni
oli järkevä ja tiesi paremmin asian, mutta pysytteli ikäänkuin
syrjässäkatsojana, ilkkuakseen epäonnistumistani. Liu'uin
nopeanlaisesti jyrkännettä alas valkealle viivalle ja todellakin, sehän
oli polku. Silloin mieletön puoleni nauroi järkevälle. Kuljin polkua
parikymmentä askelta ja jouduin pimeään kallion alla olevaan onkaloon
ja siinä näin jalan laajuisen lähteen silmän. Sanotaan ihmisen usein
juovan itsensä kuoliaaksi, pitkällisen janon jälkeen. Voi olla, mutta
minä en tappanut itseäni, vaikka imin itseni niin täyteen kuin suinkin
voin. Ehkäpä tuo kaktusten pureskeleminen oli auttanut hieman. Niin
hyvä herra, on vallan ihmeellistä kuinka tuo vesi virkisti minua.
Hetkistä aikaisemmin olin vähällä tulla umpihulluksi ja nyt tunsin
itseni yhtä selväpäiseksi kuin lakimies.

Huusin Dentonin ja Schwartzin paikalle. He joivat itsensä myöskin
täyteen. Sitten me lepäsimme. Kyllä oli vaikea jättää lähde —.

Ah, meidän täytyi se tehdä.

Olisimme varmaan kuolleet nälkään sen ääressä. Polku oli riistapolku,
mutta siitä ei ollut meille mitään hyötyä kun ei meillä ollut aseita.
Kuinka me kaipasimmekaan kahvipannuamme, jolla olisimme voineet ottaa
vettä mukaamme. Me täytimme lakkimme reunoja myöten ja kannoimme niitä
kolme tuntia ennenkuin vesi rupesi vuotamaan läpi. Silloin meidän
täytyi juoda se, pelastaaksemme saaliimme.

Seutu näytti olevan aivan ylösalaisin. Meidän täytyi nousta useita
mäkiä erillämme välttääksemme vierittämästä kiviä toistemme päälle. Se
oli väsyttävää. Näihin aikoihin rupesimme näkemään vuoripässejä. Ne
tulivat tavallisesti aivan kallion reunoille saakka katsomaan meitä.
Me heittelimme niitä kivillä siinä toivossa, että joku osuisi niitä
otsaan, mutta luonnollisesti onnistumatta.

Veden hyväätekevä vaikutus kesti noin yhden vuorokauden. Sitten aloin
taas nähdä näkyjä. Vähän väliä näin vettä joka kolossa ja otuksia
jos minkälaisia seisoskelevan ympärilläni ja töllistelevän minua.
Tiesin vallan hyvin, että ne olivat harhanäkyjä. Oikein ponnistamalla
voin kääntää asiat taas oikealle tolalle. Tein sen aina silloin
tällöin, vain ollakseni varma siitä, ettemme kulkeneet taaksepäin
tai hakeakseni oikeata vettä. Mutta enimmäkseen se ei mielestäni
maksanut vaivaa. Annoin näkyjen temmeltää mielinmäärin sekä sisälläni
että ulkopuolellani. Tiesin voivani irtautua niistä milloin hyvänsä.
Jos jouduin vallan suureen epätietoisuuteen asiain todellisuudesta,
otin selvän siitä heittämällä kiviä näkyjä kohti. Todelliset eläimet
lähtivät juoksemaan karkuun.

Aloimme nähdä viiliä hevosia ylängöllä. Eräänä päivänä sekä Denton,
että minä näimme selvästi satulan jättämiä merkkejä eläimissä. Jos
ainoastaan toinen meistä olisi nähnyt ne, niin ei se olisi paljoa
merkinnyt, mutta me näimme ne molemmat.

Tämä rohkaisi meitä ihmeellisesti, vaikk'en käsitä miksi se sen teki.
Olimme päässeet seudun korkeimman kohdan yli ja laskeuduimme jo
jyrkännettä alaspäin. Denton ja minä olimme yhä johdossa, ajattelematta
vähääkään peräänantamista, mutta Schwartz rupesi olemaan huonossa
kunnossa.

En ottaisi kantaakseni kahtakymmentä naulaa sellaisessa maastossa,
vaikka olisi ruokaa ja juomaa yllinkyllin. Schwartz horjuskeli
eteenpäin ilman näitä. Koetimme puhua hänelle siitä, mutta hän ei
saanut itseään irti kullasta yhdellä kertaa. Sensijaan heitteli hän
niitä yhden kerrallaan, silloin tällöin. Joka uhrauksella näkyi hän
piristyvän uuteen ponnistukseen. Kun suljen silmäni voin nytkin
nähdä laajan, huikaisevan kellertävän seudun, savenharmaat vuoret
ja meidät kolme vaivaloisesti hoippuvaa olentoa ja nuo kirkkaassa
auringonhohteessa kiiluvat kolikot, kun ne toinen toisensa perästä
lentää huristivat ilman halki.



Neljästoista luku.

PUREKSITTU SOKERIRUOKO.


Viisi vuorokautta meni seuraavalle vesipaikalle. Mutta ne olivat
pahempia kuin edelliset kahdeksan. Me olimme kuitenkin niin
onnekkaita, että lähteen lähettyvillä rantakivikolta löysimme
kuivuneen hevoskallon. Se oli ollut siinä kauan, mutta siinä oli vielä
kiinni muutamia kuivaneita lihassäikeitä. Se olikin ainoa ravinnoksi
kutsuttava, minkä sitte kolmetoista päivää aikaisemmin syömämme
aamiaisen olimme nauttineet. Olimme päässeet vuoristoketjun yli ja
olimme taas rannikolla. Herra oli hyvä meitä kohtaan. Hän lähetti
meille vettä, tuon hevosen pääkallon ja tasaisen, kovan rantamaan,
jossa ei tarvinnut kiivetä eikä laskeutua. Ja kyllä me sen tarvitsimme,
oh, minä vakuutan teille, että me sen tarvitsimme.

Epäilen suuresti, että meistä kukaan olisi pystynyt ylläpitämään
oikeata suuntaa, ellei meillä olisi ollut niin selvää ja loppumatonta
tien viittaa kuin meri vasemmalla kädellämme. Tuskin tuntui
tarpeelliselta enää terästää huomiokykyäni, mutta tein sen kuitenkin
silloin tällöin kokeillakseni. Schwartz heitteli yhä kolikoitaan ja
kerran sattumalta vilkaistessani ympärilleni näin Dentonin nostavan
niitä maasta. Se hämmästytti minua hieman, mutta olin liian väsynyt,
jotta olisin tullut uteliaaksi. Mutta tämän jälkeen, kun näin
Schwartzin heittävän koneelliseksi tulleeseen tapaansa, koetin seurata
kolikon lentoa ja näin Dentonin aina noppasevan sen maasta. Toisinaan
löysi hän sen, toisinaan ei. Tovereitteni hahmot, kellanruskea
rantahiekka ja sinivalkoinen meri vasemmallani ovat kaikki mitä voin
muistaa, paitsi ehkä hetket, jolloin tulimme yhteen jakaaksemme jonkun
kaktuksen. Jatkoin kulkuani ja tiesin että minulla oli täysi syy
siihen, mutta näytti liialliselta ponnistukselta muistaa mikä se oli.

Schwartz heitteli kultarahojaan aivan kuin ihminen ottaa
virkistysryypyn. Vähitellen, oikeittain ajattelematta asiaa, huomasin
sen, ja ymmärsin t myös silloin miksi Denton aina noukki ne maasta ja
Dentonin ymmärtäväisyys sai rajattoman ihailun virtaamaan sieluni läpi.
Hän pelasti kolikot, pitääkseen Schwartzia jalkeilla. Viimeisen kolikon
mukana olisi hänen tarmonsakin loppunut. Se tuntuu nyt omituiselta,
mutta silloin näytti se aivan luonnolliselta ja asian laita oli
todellakin niin.

Rannikkoa kulkiessamme menetimme kokonaan tiedon ajan kulusta. Ja
pitkän ajan perästä, kun tulin taas jonkunlaiseen tajuntaan, huomasin,
että Schwartz makasi pitkällään hiekalla ja Denton seisoi kumartuneena
hänen ylitseen. Luonnollisesti me kukin olimme kaatuneet montakin
kertaa, mutta olimme tähän saakka pystyneet nousemaan taas.

»Hänen voimansa ovat lopussa», kuului Denton sanovan.

Hänen äänensä kuului kuin mailien takaa, mutta kun vastasin, niin oma
ääneni yhtä kaukaa tulevalta, mikä minua vielä enemmän hämmästytti.

Denton vetäsi taskustaan kourallisen kultarahoja.

»Näillä me ostamme vähän lisää kävelyä», sanoi hän vakavasti, »mutta ei
paljon.»

Minä nyökkäsin päätäni. Tämä uusi, outo kaupanteko osoitti taas kullan
valtavaa voimaa. Se oli yhtä selvää kaupantekoa, kuin olisi ollut
kysymys tiilen ostosta.

»Minä menen eteenpäin», sanoi Denton, »ja lähetän vastaan apua. Tulkaa
te perässä.»

»Mulegeen?» sanoin minä.

Tähän asti olimme pysyneet kutakuinkin järjissämme, koska asia oli
vakava. Mutta nyt rupesin minä nauramaan. Ja niin teki Denton myös. Me
vain nauroimme.

»Pitkä, pitkä matka Mulegehen on», sanoin minä. Sen päälle me
nauroimme, kunnes kyynelet valuivat poskia pitkin ja meidän täytyi
oikein tukea heikkoja sivujamme. Pian me vain läähätimme.

»Pitkä, pitkä matka Mulegehen on», kuiskasi Denton ja taas me
ratkesimme hillittömään nauruun. Ja kun me hieman tyynnyimme, niin
toinen meistä aina kuiskasi:

    »Ruusu, ruusu rannalla
    Ompi meidän Hannalla»,

lauloin minä ja hillitön nauru alkoi taas, kunnes jompikumpi vihdoin
tuli järkiinsä. Välistä me hypimme sammakkoa pitkällään makaavan
Schwartzin ympäri kuin intiaanit ja jatkoimme nauruamme. Jollakin
ihmeellisellä tavalla me vihdoin saimme suunnitelmanne tehdyksi ja
panimme kolikot Schwartzin taskuihin ja sanoimme hyvästit.

    »Vanhat sukat, vanhat sukat.
    Hyvästi jääkää kuin kuihtuneet kukat»,

huusi Denton ja tanssi vääränä naurusta rannalta pois, häipyen hetken
kuluttua jonkinlaiseen hämärään, joka minua nyt alkoi ympäröidä joka
puolella.

Sitten potkaisin Schwartzia, hän tunnusteli taskujaan, heitti yhden
kolikon menemään ja »osti vähän lisää kävelyä».

Enempää kuin viisikymmentä jalkaa en enää nähnyt eteenpäin. Sen takana
oli kaikki harmaata sumua. Sen piirin sisäpuolella saatoin selvästi
erottaa Dentonin jalanjäljet hiekassa. Jos väistyin liiaksi vasempaan,
kuului laineiden loiske tuon sumun läpi. Jos taas menin oikealle
tulivat vuoret vastaan. Mitä lähemmä niitä tulin sitä selvemmin näin
ne, mutta koskaan en nähnyt niiden huippuja. Varsinainen ruumiillinen
kärsimys alkoi hälvetä ja päässä tuntui ikäänkuin selkenevän.

Eräänä päivänä astelin ilman varsinaista aihetta suorissa kulmissa
rantaa. Aivan eteeni sattui silloin palanen sokeriruohoa, jonka toista
päätä oli pureksittu.

Tiedättekö mitä se merkitsi! Eläimet eivät leikkaa sokeriruokoja
palasiksi eivätkä kuljeta niitä rannalle pureksiakseen niitä. Uutta
voimaa virtasi uupuneisiin jäseniin ja tuo harmaa sumu ympärilläni
oheni hetkeksi siinä määrin, että hämärästi saatoin erottaa kallioitten
ääriviivat, ja myllertävän meren.

En ollut vähääkään nälkäinen, mutta pureksin sokeriruokoa ja pakoitin
Schwartzin tekemään samoin. Kun kuljimme eteenpäin, pysyttelin aivan
kallioitten kupeella, vaikka kulku olikin siellä vaivaloisempaa.

Muistan sen perästä vielä tulleen pimeän ja sitten kerran valkenevan,
joten yhden yön ja päivän olisi täytynyt taas kulua, mutta en muista,
olimmeko liikkeessä vai lepäsimmekö. Arvatenkaan emme tehneet
paljoakaan taivalta, vaikka varmasti hoipertelimme eteenpäin päivällä,
koska muistan nähneeni oman varjoni.

Puolen päivän aikaan, arvelen, tapasimme epäselvän polun, joka johti
kallioitten väliseen solaan. Samanlaisia polkuja olimme nähneet vaikka
kuinka paljon. Ne olivat tavallisesti villisian tekemiä, kun ne hakivat
meren rannalle hylkimiä kaloja — toivon, että niillä oli parempi onni
kuin meillä. Mutta keskellä polkua, aivan kuin viittana, oli toinen
pureksittu sokeriruoko.



Viidestoista luku.

MELOONIMUHENNUS.


Olin sopinut Dentonin kanssa siitä, että pysyttelisin rannalla, mutta
Schwartzin viimeisetkin voimat alkoivat huveta ja minulla ei ollut
vähääkään tietoa kuinka pitkältä vielä oli Mulegeen, ja senvuoksi
käännyin kulkemaan polkua. Me kiipesimme vuorelle, joka oli kymmenen
tuhatta jalkaa korkea. Tarkoitan todella mitä sanon. Ja tiedän sen,
sillä olen tehnyt sen ennenkin ja tiedän tarkalleen, miltä se tuntuu
ja kuinka monta kertaa minun on sillä matkalla levättävä. Tiedän myös,
kuinka pitkän ajan se ottaa sekä kuinka paljon voimia se kysyy. Nämä
seikat ovat tarkkoja korkeusmittareita, joten vakuutan teille, että me
kiipesimme niin korkealle. Todellisuudessa luulen, että kukkula oli
pari sataa jalkaa, ellei vähemmän. Mutta mainitsemani sumun vuoksi en
nähnyt sen huippua, joten harhakuvitelma oli täydellinen. Pääsimme
huipulle iltapäivällä, sillä aurinko oli aivan vaakasuoraan meistä
katsoen. Sen sijaan, että se olisi sokaissut silmiäni, näytti se vain
selventävän niitä niin, että näin alapuolellani pienen savimajan, jonka
takaa nousi savu ja näkyi läikkä viljeltyä maata.

No niin, horjuimme polkua alaspäin ja yhtämittaa mökkiin. Luulin
ensin, että se oli tyhjä, mutta hetken kuluttua näin vanhan miehen
kyyristyneenä eräässä nurkassa. Kun katsoin häneen kohotti hän sameat
silmänsä minuun päin ja hänen päänsä heilui puolesta toiseen aivan kuin
halvaantuneella.

Oli ilmeistä, ettei hän nähnyt minua, mutta jokin vaisto, joka ei vielä
ollut hävinnyt, sai hänet kääntymään vierasta tulijaa kohti. Hurjasta
janostani huolimatta oli minulla kuitenkin aikaa todeta, että edessäni
olevan miehen tila oli vielä huonompi kuin minun.

Eräässä nurkassa oli vesiastia. Minä tyhjensin sen. Siinä oli paljon
enemmän kuin mitä tarvitsin, mutta join vielä vaikka olin jo täysi
ja liika valui suupielistäni lattialle. Olin kokonaan unohtanut
Schwartzin. Ylellinen veden juonti teki minut hieman pahoinvoivaksi,
mutta pidin sisälläni minkä olin niellyt ja luulen todella, että se
imeytyi ruumiiseeni samoin kuin se tekee erämaan hiekassa pitkän
kuivuuden jälkeen. Otin astian, täytin sen uudelleen ja annoin sen
Schwartzille. Sitten tuntui minusta kuin kaikki edesvastuu olisi
minussa herpautunut ja minut valtasi suunnaton raukeus. Tiesin, että
tarvitsin ravintoa, mutta minulla ei ollut tarmoa ruveta etsimään
sitä. Nurkassa kyyköttävä mies mutisi minulle jotakin hampaattomasta
suustaan. Muistan ihmetelleeni, että näinkö tässä kaikessa rauhassa
kuolemme nälkään yhdessä — Schwartz kultaraharippeineen, ikäloppu
äijänkäppyrä ja minä. Mutta se ei minua vähääkään huolestuttanut.

Hetken perästä katosi valo silmistäni. Seuraavista hetkistä en tiedä
mitään. Sitten tunsin, että joku oli tullut luokseni, polvistunut
viereeni ja puhui helliä, sääliviä sanoja Mexikon kielellä. Nielasin
jotakin kuumaa ja voimakasta. Hetken perästä palasin harhailuiltani
muissa maailmoissa, nähdäkseni vierelläni kaksikymmenvuotiaan
mexikolais-tytön.

Hän ei ollut mitään erikoista silmäruokaa, mutta minusta hän tuntui
taivaan enkeliltä. Hänellä oli järkeä. Ei kyselyjä, ei mitään
muuta kuin toimintaa. Ainoa minkä hän minulta kysyi, oli puhuinko
espanjankieltä.

Sitten hän kertoi, että hänen veljensä pian palaisi, että he olivat
hyvin köyhiä ja että hän oli pahoillaan kun ei heillä ollut lihaa
tarjota. He olivat niin köyhiä, ettei heillä ollut muuta kuin
kalabashia, eräänlaista meloonimuhennosta. Puhuessaan hommaili hän koko
ajan astioittensa parissa. Seuraavan minkä muistan oli, että istuin
lattialla, suuri kalabash-kulho jalkojeni välissä.

Omituista kyllä, ei minulla ollut suurtakaan mielenkiintoa tuohon
muhennokseen. Maistoin sitä, tuumin hetkisen ja maistoin taas.
Vähitellen olin tyhjentänyt astian. Alkoi hämärtää. Tulin hyvin
uniseksi. Eräs mies tuli sisään, mutta olin liian tylsä kohdistaakseni
häneen vähääkään huomiotani. Kuulin ääniä. Sitten minua nostettiin ja
kannettiin johonkin ulkohuonerakennukseen ja pantiin turkisten päälle
makaamaan. Tunsin peiton painon ylläni. — — —

Heräsin yöllä. Huomatkaa, etten kahteen viikkoon oikeittain ollut
nukkunut nimeksikään ja kuitenkin heräsin muutaman tunnin kuluttua. Ja
ajatelkaa, huolimatta pitkästä paastostani en tuntenut vähääkään nälän
tunnetta syödessäni kalabashia. Mutta nyt minulla oli huutava nälkä.
Pojat, te tiedätte mitä nälkä on. Se tekee kipeää. Ja koko loppuyön
makasin valveilla ja pureskelin lähelläni riippuvan kuormasatulan
raakanahkaisia hihnoja.

Seuraavana aamuna tuli nuori mexikolainen sisarineen aikaisin
luoksemme, tuoden lisää kalabashia. Kävin sen kimppuun kuin raivoisa
eläin, olisin piehtaroinut siinä, niin innokas olin syömään. He
seisoivat ja katselivat minua ja arvatenkin Schwartzia myöskin,
vaikka minä olin välinpitämätön kaikista muista, paitsi itsestäni. He
vilkaisivat toisiinsa silloin tällöin, vaihtaen säälin silmäyksiä.

Kun olin lopettanut syömisen, ilmoitti nuori mies, että he olivat
päättäneet tappaa härän, jotta voisivat antaa meille lihaa. He olivat
hyvin köyhiä, mutta Jumala oli lähettänyt meidät heidän luokseen. — — —

Ymmärsin kaiken vasta jälestäpäin. Silloin en kuullut muuta kuin sanan
»lihaa». Minusta tuntui kuin olisin voinut syödä härän kokonaan,
nahkoineen, sorkkineen ja rasvoineen päivineen. Oli todellakin onni,
ettei heillä ollut heti lihaa. Jos heillä olisi ollut sitä, niin
me varmaankin olisimme tappaneet itsemme sillä. Otaksun, että tuo
kalabash-muhennos oli sopivinta meille silloisessa tilassamme.

Mexikolainen meni haeskelemaan hevostaan. Minä kutsuin tytön takaisin.

»Kuinka pitkältä on Mulegeen?» kysyin häneltä.

»Kymmenen mailia», vastasi hän.

Me olimme siis päässeet hyvin lähelle päämaaliamme ja Denton oli ehkä
pelastanut nahkansa.

Mexikolainen lähti ratsastaen matkaan. Tyttö ruokki meitä
kalabashillaan ja me odottelimme.

Yhden aikaan päivällä ratsasti joukko miehiä mäen yli. Kun he tulivat
lähemmä, saatoin erottaa Dentonin etumaisena. Se mies oli karaistua
terästä.

He olivat tulleet rantaa pitkin, tavanneet meidän jälkemme, siinä missä
olimme poikenneet sovitusta suunnasta ja löytäneet meidät. Denton oli
onneksi tavannut ystävällisiä ja ymmärtäviä ihmisiä.

Sanoimme jäähyväiset mexikolaiselle tytölle. Sain Schwartzin antamaan
hänelle yhden kultarahoistaan.

Mutta Denton ei malttanut odottaa hetkeäkään enää. Hänellä oli
sellainen hoppu takaisin kaupunkiin, ettei meidän auttanut muu kuin
hoippuen käydä hänen tuomiensa hevosten selkään ja lähteä mukaan.

Jäimme kolmeksi viikoksi Mulegeen. Niin pitkä aika meni ennenkuin
olimme syöneet itsemme entiselleen. Rouva, jonka luona asuin, valmisti
erästä ruokalajia karitsan lihasta ja keitetyistä oliveista. —

Niin, syötyäni aina itseni täyteen kaulaa myöten, olin tunnin
kuluttua taas niin nälkäinen, että kuljin ympäri taloa etsien uutta
syötävää.

Päästyämme hieman voimiimme puhelimme sangen paljon asiastamme. Minä
olisin tahtonut tehdä pienen matkan Guyamaan tavatakseni mahdollisesti
Kätevän Salomonin siellä, mutta Denton huomautti, että Salomon varmasti
oli laskenut juuri niin ja oli pitänyt tarkan huolen siitä, ettei hän
ainakaan siellä ollut tavattavissa. Hänen ajatuksensa oli se, että
tekisimme viisaammin, jos hankkisimme itsellemme veneen ja muutamia
astioita vettä ja lähtisimme hakemaan tuota aarretta, jonka sattumalta
olimme löytäneet. Denton kertoi, että ajatus palata takaisin ja tuoda
tullessaan kaikki dinerot aarrepaikalta oli pitänyt häntä pystyssä koko
matkan aivan samoin kuin toivo päästä tilinteolle Andersonin kanssa oli
ylläpitänyt minua. Schwartz sanoi, että kun hän kerran oli kantanut
raskaan kultakuormansa yhden päivän, niin oli hän päättänyt kantaa sen
perille asti tai sitten menehtyä. Sen vuoksi oli hänestä tuntunut niin
vaikealta heitellä niitä.

Satamassa oli iso joukko kalastajaveneitä ja me vuokrasimme niistä
yhden sekä miehen sitä kuljettamaan, miltei pilkkahinnasta viikolta.
Suuntasimme keulamme pohjoiseen ja kuuden päivän perästä olimme
poukamassamme taas.

Voitte uskoa, että se näytti merkilliseltä. Siellä oli yhä hiiltynyt
nuotiomme ja kahvipannu makasi yhä kyljellään. Otimme hetkeksi lakit
päästämme Billy rukan haudalla ja sitte kiipesimme vierinkivirinnettä
ylös, kantaen lapioitamme ja hakkujamme, sekä purjekangas-pussejamme,
joilla meidän piti kuljettaa aarteemme.

Ei ollut vaikea löytää hiekkanummea. Mutta tullessamme sille,
huomasimme, että se oli päästä päähän pengottu ja kaivettu. Siellä
täällä oli hajallaan puupalasia ja kolme tyhjää laatikkoa, joista
kannet oli särjetty. Kätevä Salomon oli käynyt siellä ennen meitä.

Palasimme veneellemme sydän kipeänä. Kukaan ei puhunut sanaakaan.
Astuimme veneeseen ja käskimme mexikolais-miehemme ohjata sen Yumaan.
Siihen meiltä meni toinen viikko. Me olimme kaikki synkkiä, mutta
Denton pahimmin. Sittenkään, kun olimme tulleet takaisin kaupunkiin
ja aloittaneet tavallisen elämämme taas, ei hän vain päässyt entiseen
uomaansa. Hän näytti tulleen aivan synkkämieliseksi ja kuljeksi
vain ympäri kuin kananpoika jyvän haussa. Se kummastutti minua,
sillä en voinut uskoa, että rahan menetys olisi murtanut hänet niin
täydellisesti. En luule, että meistä kukaan otti sellaisia asioita
kovin vakavalta kannalta.

Eräänä iltana otin hänet syrjään ja tarjottuani hänelle pari whiskyä,
tutkiskelin häntä hieman.

»En välitä kolikoista vähääkään», purki hän mieltään. »Mutta tuhannen
tulimmaista, ajattelehan, kuinka tuo roisto piti meitä oikein
mallinmukaisina hölmöinä, ja kuinka oikeassa hän otaksumisessaan oli.
Hänen näet ei tarvinnut muuta kuin purjehtia näkyvistämme niemen
taakse. Hän tiesi, että me lähtisimme maitten poikki kulkemaan,
niinkuin me teimmekin. Meidän ei olisi tarvinnut tehdä muuta kuin maata
alallamme ja odottaa häntä. Sillä hänen täytyi tulla takaisin. Ja kun
hän olisi astunut maihin, olisi tullut meidän vuoromme toimia.»

»Se onkin kaikki, mitä siitä asiasta on kerrottavaa», lopetti Colorado
Rogers hetken vaiettuaan — »paitsi, että siitä saakka olen etsinyt
häntä ja kun kuulin laulettavan tuota laulua, niin luulin, että olin
saanut hänet käsiini.»

»Ettekö ole sen koommin tavannut häntä?» kysyi Windy Bill.

»Kerran», naurahti Rogers partaansa, »kymmenen vuotta sitten. Se oli
Tusconissa. Olin erään varastohuoneen takaosassa kun etuovi aukeni ja
tuo mies astui sisään. Hän pysähtyi pienen sikarilaatikon ääreen oven
suussa. Melkein yhdellä loikkauksella olin hänen niskassaan. Paiskasin
hänet takaapäin suulleen maahan ennenkuin hän arvasikaan, mikä hänen
kimppuunsa oli hyökännyt, sain tukevan otteen hänen niskatukastaan ja
aloin jyskyttää hänen kasvojaan kovaan lattiaan. Sitten huomasin äkkiä,
että hänellä oli kaksi kättä. Hän oli luonnollisesti väärä henkilö.

»Oh, suokaa anteeksi», sanoin minä ja painuin ulos takaovesta.



Kuudestoista luku.

HONK-HONK ROTU.


Oli sunnuntai karjatalolla. Aivan kuin ihmeeksi oli ilma kaunis,
tuulimyllyt pyörivät, suot olivat kuivuneet, lihaa oli riittämiin,
hevoset olivat pysyneet koossa, lyhyesti sanoen, meillä ei ollut
mitään tekemistä. Sang oli antanut meille leipävanukasta, jossa
oli oikein rusinoita seassa, me lisäsimme siihen — sitä oli
kokonainen pesuastiallinen — muutaman naulan sokeria, säilykepapuja,
soodapiskettiä ja muuta makoista, sitten sijoituimme piippuinemme
pajan varjoon, josta saatoimme seurata korppien toimia karja-aitauksen
savivallilla. Joku kertoi jutun korpeista. Siitä puhe siirtyi käkeen ja
siitä kalkkarokäärmeisiin. Ne herättivät Windy Billin juttelemaan.

»Käärmeistä puhuen», sanoi Windy, »muistan kun saivat käärmeitten
isoisän kiinni, oikein pääisännän heistä Leadissa Block Hillissä. Olin
pahanen poika silloin. Se ei ollut niin turkasen pitkä, mutta se oli
enemmän kuin jalan vahvuinen. Muistutti aivan tammipölkkyä. Tervilliger
Smith niminen mies sen otti kiinni. Hän nimitti tuon ukkokäärmeen
Clarenceksi ja sai sen niin kesyksi, että se seurasi häntä kaikkialle.
Eräänä päivänä vanha P.T. Barnum kulki siellä päin ja tahtoi ostaa
käärmeen — hän tarjosi Tervilligerille siitä tuhat dollaria. — Mutta
Smith ei tahtonut erota siitä millään muotoa. Vihdoin järjestettiin
asia siten, että Smith saattoi seurata näyttelyn mukana. He näyttivät
Clarencea suuressa laatikossa tavaravaunussa, mutta lopulta Mr. käärme
ikävystyi siinä määrin oloonsa, että jyrsi itselleen reijän laatikkoon
ja lähti siitä hakemaan kaipaamaansa isäntää. Juuri kun se oli päässyt
puolimatkaan tavaravaunun ja tupakkavaunun välillä, katkesi vaunujen
kytkin — juuri jyrkimmällä kohdalla Custerin ja Rocky Pointin välillä.
No, mitäpä siinä. Mr. käärme kietoi pääpuolensa toisen jarrun ympäri
ja häntäpuolensa toisen ympäri ja piti siten junaa yhtenä aina nousun
loppuun saakka. Mutta se joutui venyttämään itseään siinä työssä
niin paljon, että se täytyi senjälkeen ilmoittaa boa constrictoriksi
näyttelyissä.»

Windy Billin kertomus uskollisesta ukkokäärmeestä palautti vanhan
miehen mieleen seuraavan jutun: —

Niin, olen nähnyt ja kuullut asioita, joista toiset ovat aivan
tavallisia, mutta toiset taas sellaisia, joita mielellään uskoisi,
elleivät ne olisi niin suurenmoisia ja käsittämättömiä. Luonnontieto
on aina ollut mieliaineeni ja kilpailutilaisuudet erikoinen iloni
ja Windyn kertomus tuo mieleeni ainoan tilaisuuden, jolloin saatoin
yhdistää huvin, mielityön ja liikeyrityksen yhtenäiseksi iloiseksi
hummaukseksi. Se kävi seuraavasti.

Eräänä aamuna, muutama vuosi sitten, istuin Santa Barbaran rannalla
ja odottelin päivän nousua ja tuumin, mitä tekisin vuoden palkallani,
kun pieni vinosilmäinen pyöreänaama, suurine silmäkakkuloineen tuli
luokseni ja painautui viereeni istumaan.

»Oletteko koskaan pysähtynyt ajattelemaan», sanoi hän työntäen lakkinsa
takaraivolleen, että jos kaikki se hevosvoima, minkä nuo aallot
kehittävät, keskitettäisiin yhdeksi tunniksi käyttämään pesukonetta,
niin se riittäisi pesemään puhtaaksi sellaisen kaupungin kaikki paidat,
jossa asuisi neljäsataatuhatta satakolmekymmentäkuusi henkeä.

»Enpä voi sanoa tehneeni sitä», vastasin minä, tarkastaen häntä
syrjäsilmäyksin.

»Tosiasia joka tapauksessa», sanoi hän. »Ja onko koskaan johtunut
mieleenne, että jos tavallisen iän eläneen miehen ravinto koottaisiin
yhteen, vaatisi se junan, joka olisi kaksitoista mailia pitkä.

»Te teette minut oikein nälkäiseksi», sanoin minä.

»Ja eikö ole mielenkiintoista ajatella», jatkoi hän, »että jos koko
ihmiskunnan vuoden kuluessa leikatut kynnenviillot koottaisiin yhteen
ja pantaisiin hydrauliseen puristimeen, niin niistä kohoisi Keopsin
pyramiidin korkuinen keko.»

»Kuulkaahan», sanoin minä, nousten seisomaan, »oletteko te koskaan
pysähtynyt miettimään, että jos koottaisiin kaikki se kuuma ilma,
jota te tuhlaatte, saattaisi sillä täyttää niin suureen ilmapallon,
että se nostaisi sekä teidät että minut tuon palmupuiston yli tuonne
viinatehtaan nurkalle?»

Hän ei sanonut siihen mitään, nousi vain ylös, käänsi minut mainittuun
tehtaaseen päin ja käyden voimalla käsivarteeni, pakoitti minut
kulkemaan mukanaan.

»Te ette juuri ole mikään uneksija, yhtäkaikki», sanoi hän, »mutta
vähäpätöisissä asioissa näytte olevan hyvin päättäväinen.»

Istuuduimme pienten pöytien ääreen ja ystäväni tilasi olutta ja
kananliha-voileipiä.

»Kananpoikaset», sanoi hän, katsahtaen voileipään, »maksavat täällä
dollarin kappale ja ovat sangen harvinaisia. Oletteko koskaan
pysähtynyt ajattelemaan, kuinka suuren tulon kanat saattavat antaa
pienellä pääomasijoituksella. Sanokaamme, että alatte esimerkiksi
kymmenellä kanalla. Kukin niistä hautoo noin kolmekymmentä munaa,
joista ehkä kuusi menehtyy lastentauteihin. Vuoden lopussa teillä
on kahdeksankymmentä kanaa. Kahden vuoden kuluttua on tuo kanaparvi
kasvanut kuudeksisadaksi kahdeksikymmeneksi. Kolmen vuoden perästä.
— — —

Hänellä oli oikein lääkemiehen kieli! Kymmenen päivää myöhemmin, olimme
hän ja minä täydessä työn touhussa eräällä vanhalla karjatalolla, joka
oli viidenkymmenen mailin päässä kaikkialta.

Kun postivaunu kulki sitä tietä, käyttävät ihmiset sitä majapaikkana.
Talolle näkyi tuhatkunta ruskeata mäkeä. Tie, joka näkyi kahden mailin
neljän kyynärän, kahden jalan ja yhdentoista tuuman matkan, kulki aivan
meidän editsemme. Se tuli eräältä kukkulan laelta ja katosi toisen
kukkulan taakse. Tiedän tarkalleen sen pituuden, sillä mittasin sen
myöhemmin pelin touhussa.

Talon ympärillä oli satakunta rautaverkko-aitausta, jotka olivat täynnä
kanoja. Meillä oli kahta lajia. Se oli Tuscaroran työtä. Osakkaani
kutsui itseään Tuscarora Maxillary. Kysyin häneltä, oliko se hänen
todellinen nimensä.

»Se on todellisin pikku nimi, mistä ikänänne olette kuullut
puhuttavan», sanoi hän. »Tiedän sen, sillä se on oma tekemäni —
pidin sen soinnusta. Vanhemmilla ei ole mitään oikeutta antaa nimiä
lapsilleen, eikä niiden sen vuoksi pitäisi tehdä sitä.»

No niin, kuten sanoin, oli kanoja kahta lajia. Toinen oli matalahko,
raskasruumiinen, jolla oli höyhenet säärissä ja sääriäkin hyvin
niukalti, nimeltä Cochin-China. Toinen taas oli korkea, naurettavan
näköinen otus, joka oli koottu vain leveästä rinnasta ja hoikista
koivista. Ne olivat noin puoli kolmatta jalkaa korkeita ja kun ne
halusivat nokkia maata, niin niitten pyrstöhöyhenet osoittivat suoraan
taivasta kohti. Tusky kutsui niitä japanilaisiksi tappelijoiksi.

»Paras puoli viimeksi mainituissa on se seikka, että niitten painosta
on yhdeksänkymmentä prosenttia rintalihaa. Ajatukseni on, että jos
saamme ne risteytetyiksi Cochinkiinalaisten kanssa, niin saamme
niistä matalahkon, raskaspainoisen lajin, joka tuottaa runsaasti
rintalihaa. Nämä japanilailaiset ovat liian pieniä, mutta jos saamme ne
suurempiruumiisiksi ja lyhyempijalkaisiksi, niin olemme varmasti voiton
puolella.»

Ajatus näytti minusta hyvälle, ja niin me aloimme niissä merkeissä.
Teoria oli suurenmoinen, mutta se ei tahtonut tehota käytännössä.
Ensimmäiset hautomistulokset kasvoivat suuri- ja korkeatekoisiksi
Cochinkiinalaisiksi, joilla oli hoikat, lyhyet kaulat ja kolme jalkaa
sääriä. Ne eivät ylettyneet nokkineen maahan ensinkään. Meidän
täytyi tehdä niille erikoinen pöytä, jolta ne voivat syödä ja kun
ne lähtivät itsekseen kuljeksimaan ympäri, täytyi niitten tyytyä
pysyttelemään mäkien kupeessa tai pyydystää ilmasta hyönteisiä. Niitten
rinta oli suurenmoinen, vaikka — »ja ajatteleppa noita sääriluita
täyshoitolassa», sanoi Tusky.

Tähän saakka asiat eivät olleet niinkään huonolla kannalla. Tusky
ja minä ruokimme niitä tavallisesti kahdesti päivässä. Sitten me
huvittelimme katselemalla noitten leikkisäin eläinten hyppelemistä
edestakaisin verkko-aitauksessaan pyydystäessään heinäsirkkoja ja Tusky
kuvitteli mitä tapahtuisi, jos joku pöllöpää kokoisi niitä muutamia
koriin tai rautatievaunuun tai muuhun sellaiseen. Siinä me juuri
osoitimme tietämättömyytemme kanakysymyksessä.

Eräänä kesäisenä päivänä otin kiinni tusinan verran kananpoikia, suljin
ne häkkeihin ja ajoin rautatielle tehdäkseni ensimmäisen kanakauppani.
En saanut niitä ensin sullotuksi häkkeihin, mutta sitten kun olin
kääntänyt häkit kyljelleen, kävi se päinsä, vaikka myönnänkin, että
se näytti hieman hullunkuriselta. Asemalle oli juuri saapunut noita
turisterijunia ja turisterit laahasivat edestakaisin asemasillalla ja
olivat nauttivinaan Kalifornian lämpimästä auringosta. Eräs vanha,
harmaaviiksinen maankiertäjä astui rouvineen minun luokseni ja katseli
häkin raoista eläimiäni. Hän suoristi selkänsä äkkiä, kuin olisi joku
pistänyt häntä tulikuumalla hiilihangolla.

»Vieras», sanoi hän pelokkaasti kuiskaten, »mitä nuo ovat?»

»Nehän ovat kananpoikasia», sanoin minä.

Hän katseli niitä vielä kerran pitkään.

»Martta», sanoi hän sitten vanhalle rouvalleen. »Tämä riittää! Me
tulimme Iowasta katsomaan Kalifornian ihmeitä, mutta minä luulen, että
emme tarvitse tämän kummempaa. Jos nämät ovat kananpoikasia, niin minä
en tahdo nähdä Kalifornian suuria puita.»

No niin, minä möin ne kaikki ja sain dollarin ja kaksi senttiä
kappaleelta, joka oli enemmän kuin olin odottanutkaan ja sain vielä
lisätilauksenkin. Noin kymmenen päivän perästä sain tilauspaikasta
kirjeen.

»Palautamme yhden teidän Taito- ja Voimakanoistanne, siinä yhä
näkyvine hampaanjälkineen», sanottiin kirjeessä. »Älkää lähettäkö
niitä enää meille, ennenkuin ne lakkaavat pyydystämästä heinäsirkkoja.
Hammaslääkärien tulot alenevat.»

Kirjeen mukana tuli jäännös yhdestä kananpojasta. Tusky ja minä, hyvin
pahastuneina, keitimme sen illalliseksi. Se oli sitkeä, se on totta.
Me tuumimme sitten, että se ehkä maistuisi paremmalle paistettuna ja
panimme sen pannuun koko yöksi. Se ei tullut vähääkään paremmaksi.
Silloin asia tuli mielenkiintoiseksi. Tusky ylläpiti tulta ja minä
kokosin pihkapuuta. Me paistoimme sitä kolme päivää ja kolme yötä
yhtämittaa. Sen ajan kuluttua oli se jonkin verran kalvennut ja
rääsyinen, mutta vieläkin se voitti kolmivuotisen auringossa kuivatun
lihan kiinteydessä ja muissa lohduttomissa luonnon voimissa. Me
hautasimme sen sitten ja vetäydyimme takapihalle lepäämään. Siellä
meillä oli miellyttävä maisema silmäimme edessä ja sen hauskuutta
lisäsi neljäsataa heinäsirkkoja huimassa temmellyksessä metsästävää
kananpoikaa.

»Meidän täytyy lopettaa tämä», sanoin minä.

»Emme voi», myhäili Tusky.

»Emme voi. Se on synnynnäistä. Se on niissä alkuperäinen vaisto, aivan
kuin äidinrakkaus lapsiinsa ja sitä ei voi poistaa! Jumalallinen
kaitselmus on muodostanut ne erikoisesti heinäsirkkojen metsästystä
varten, aivan kuin majava on luotu patojen rakentamista varten ja
lehmäpaimen whiskyä ja faropeliä varten. Emme voi pidättää niitä
siitä. Jos me eristämme ne vajaan, niin ne hyppisivät sielläkin
kuviteltujen heinäsirkkojen tavoittelussa ja kuolisivat nälkään
keskellä yltäkylläisyyttä. Jimmy, me taistelisimme kosmosta, ylisielua
vastaan —.» Ah, hänellä oli mestarillinen puhetaito, tuolla Tuskyllä ja
kun hän oikein kohousi kaunopuheisuuden lentimille, niin sai hän minut
vaikenemaan kymmenessä minuutissa. Viidessätoista oli hän saanut minut
vakuutetuksi siitä, että meiltä oli pohja luhistunut kanahommassamme.
Luulen, että jos me olisimme sulkeneet kanat koppeihin, niin meillä
ehkä — no niin, en tiedä sentään, Tuskyn puheessa oli paljon perää.

»Tuscarora Maxillary», sanoin minä, »oletko koskaan pysähtynyt
tuumimaan sitä ihanaa ajatusta, että jos koko nykyisen ihmiskunnan
käsittävä tyhmyys koottaisiin yhteen ja pantaisiin tuohon meidän
viereemme, niin ensimmäinen, joka sattuisi paikalle ja näkisi sen,
huudahtaisi: hei, sehän on Salomon.»

Me hylkäsimme heti kanojen pidon ansaitsemiskeinona, mutta emme
kuitenkaan voineet jättää paikkaamme. Eihän meillä ollut paljon
rahaa, mutta meitä miellytti laiskoittelu ja vähäinen puutarhanhoito
ja meillähän oli aarteemme talon takapihalla, kuivalla savikolla
— ymmärrättehän sen. Niinpä jäimme siihen ja jatkoimme noitten
pitkäkoipisten kehittelyä huvin vuoksi. Minua huvitti katsella niitten
leikkimistä pitkin mäkiä ja ruokin niitä kahdesti päivään kuten ennen.

Ja niin me Tuskyn kanssa elelimme kahden onnellisina kuin sorsat
Arizonassa. Noin kerran kuussa kulki aina joku tietä pitkin. Sitä
ei juuri voinut tieksi kutsua, paraasta päästä vain kuoppia ja
töyränteitä, vaikka se kerran maailmassa oli ollut toisenlainen.

Elleivät kulkijat sattuneet olemaan ratsumiehiä tai rahdinvetäjiä,
joilla ei ollut vähääkään jumalanpelkoa sielupahasissaan, emme
joutuneet juttusille heidän kanssaan. Heillä oli liian paljon tekemistä
kiroillessaan maantietä ja he olivat tavallisesti liian raivoissaan
pystyäkseen rauhalliseen keskusteluun.

Eräänä vuoden alkupäivänä, kun liejusavikko vielä lisäsi tien
viehättävyyttä, meni eräs automopiili siitä ohi. Se oli ensimmäinen,
minkä Tusky ja minä niillä seuduilla näimme, joten lähdimme ulos
katsomaan sen menoa. Tien epätasaisuuden vuoksi se näytti tärisevältä
ja pilkulliselta eläväin kuvain näyttämöltä, kuulosti kuin
hirmumyrsky, johon sekoittui tulva kiroussanoja ja haisi kuin helvetti
suursiivouspäivänä.

»Nuo ihmiset eivät näy oikein nauttivan kauniista näköalasta», sanoi
Tusky. »Luuletko, että tuo sininen savu tulee koneesta vai siinä
olijoista?»

Tusky nosti nenäänsä ja haisteli tutkivasti.

»Kyllä se johtuu niitten kiivaasta kielestä», sanoin minä. »Oletko
koskaan pysähtynyt miettimään, että jos kaikki sanakirjan sanat
asetettaisiin peräkkäin, niin ne ulottuisivat — — —.»

Mutta silloin huomasin jotakin messingille välkkyvää tiellä. Se
näyttäytyi olevan käyrä torventapainen, jonka toisessa päässä oli
kumipallo. Puristin palloa ja säikähdin sen päästämästä äänestä niin,
että hypähdin parinkymmenen jalan korkeudelle.

»Se on pudonnut koneesta», sanoi Tusky.

»Oh, niinkö», sanoin minä, vieläkin hermot hieman epäjärjestyksessä
törähdyksestä. »Minä luulin, että se oli kasvanut maasta niinkuin
lakkisieni.»

Näihin aikoihin me hävitimme rautalankaiset kanatarhat, kun tarvitsimme
lankaa muuhun. Nuo pitkäkoipiset hajaantuivat senvuoksi pitkin tasankoa
hakemaan ravintoa. Kun ruokkimisaika tuli, sain niitä sitten huutaa,
että keuhkot olivat revetä ja sittenkin sattui joskus, etteivät ne
kuulleet minua ensinkään. Se oli vallan lohdutonta ja olin vähällä
hyljätä ne kokonaan, mutta ne olivat tulleet minulle niin rakkaiksi,
ettei minussa ollut miestä niitä lopettamaan. Tusky nauroi aina
kuollakseen ponnistuksilleni saada ne kokoon. Hän tuli aina vartavasten
ulos, piippu hampaissa iloitakseen kustannuksellani. Vihdoin minä
raivostuin ja annoin hänen kuulla kunniansa.

»Oh», selitti hän, »minua vain huvittaa nähdä hölmömäisyys sinun
lapsellisissa edesottamisissasi. Miksi et opeta niitä kuuntelemaan
tuota messinkitorvea, ja säästä siten ääntäsi?»

»Tusky», sanoin liikutettuna, »joskus näkyy sinussakin järjen
pilkahdus.»

No niin, alussa tekivät kanat kerrassaan kuperikeikkoja torven
törähtäessä. Teillä ei ole aavistustakaan, kuinka hitaita kanat ovat
oppimaan. Voisin kertoa teille paljonkin kanoista — esimerkiksi tuo
juttu kukon kohteliaisuudesta on aivan väärä. Olen pitänyt niitä
silmällä. Kun se löytää oikein runsaan saaliin, niin se nielee sen niin
sukkelaan, että palat liukuvat kurkusta kuin kärppä aidan raoissa.
Ainoastaan kun se löytää tuollaisen mitättömän, seisovassa pöydässä
syötävän pika-aamiaspalan, kutsuu se koko kanaparven aterialle ja
seisoo itse jalona ja uhrautuvana taampana. Se on sivuasia, mutta
kahden kuukauden kuluttua sain ne opetetuksi niin, että kuullessaan
torvestani honk-honk-törähdyksen, ne jättivät kaiken ja tulla
vilistivät luokseni. Se oli suurenmoinen näky, kun ne joka haaralta
loikkivat parinkymmenen jalan askelilla minua kohti. Olin oikein ylpeä
niistä ja kutsuin niitä Honk-honk roduksi.

Me emme pitäneet enää muita ensinkään, sillä preeria ja metsäkissat
olivat kopanneet ne saaliikseen. Ei ollut sellaista villikissaa tai
preeriakoiraa, joka olisi pystynyt ottamaan kiinni Honk-honkkejani, ei
hyvät herrat.

Me puuhasimme sen verran talolla, että harrastus pysyi vireillä.
Sitten ylitarkastaja päätti panna maantiemme kuntoon, ja mikä on
ihmeellisintä, hän teki sen myös. Se onkin ainoa puoli tässä jutussa,
jota on vaikea uskoa, mutta pojat, teidän täytyy ottaa se toden
kannalta. He kyntivät sen, päällystivät, silittivät ja jyräsivät sen ja
kun he läksivät, oli meillä hienoin maantie koko Kalifornian valtiossa.

Silloin keskipäivän aikaan — se oli sinä päivänä kuin he lopettivat
työnsä — istuimme Tusky ja minä tavallisuuden mukaan poltellen piippua,
kun näimme kukkulan yli nousevan pölypilven ja korviimme kuului
heikko sihisevä ääni. Kanat olivat kokoontuneet poppelien alle päivän
helteestä suojaan, eivätkä olleet millänsäkään. Sitten kuulimme torven
äänen taas heikosti, mutta selvemmin.

»Honk! Honk!» pani se ja joka kananpää kohosi pystyyn ja kuunteli
tarkkaavasti.

Honk! Honk! kuului yhä selvemmin ja lähempänä. Silloin tulla tupsahti
mäen takaa esille automopiili, huutaen voimakkaasti joka jysäyksellä.

»Pysäytä ne! Pysäytä ne», huusin Tuskylle, lentäen tuolini yli,
hypähtäessäni pystyyn.

Mutta se oli liian myöhäistä. Rakkaat, uskolliset kanani syöksyivät
portista ulos ja juoksivat huimasti, mutta turhaan tavoittaessaan
autoa. Viimeinen, mitä niistä näimme oli tomupilveen häipyvät hämärät
olennot, jotka kolmenkymmenen maiIin tuntinopeudella juoksivat mäkien
taakse katoavan koneen perässä.

Se oli kaikki mitä sillä hetkellä näimme.

Siinä kolmen tienoissa palasi ensimmäinen horjuen ja ontuen kotiin, sen
siivet roikkuivat, suu oli ammollaan ja silmät kuumuuden sokaisemat.
Iltaan mennessä oli neljätoista palannut. Kaikki muut olivat kokonaan
kadonneet, emmekä nähneet niitä enää koskaan. Arvelen, että ne
juoksivat, kunnes saivat auringonpiston ja kuolivat tielle.

Kanojen opettamiseen menee pitkä aika, mutta vielä pitempi menee
niitten totuttamiseen pois oppimastaan. Tämän jälkeen kulki noita
heidän automopiilejään päivittäin pari kolmekin ohitsemme, kaikki
huutaen vimmatusti torvillaan ja nostaen helvetillisen tomupilven
mennessään. Ja joka kerta lähtivät neljätoista Honk-honk-kanaani
niitten perään, aivan kuin olin opettanut niitä tulemaan jyville.
Niistä ei enää yksikään kuollut, mutta siitä tuli niille mitä parhain
treenaus. Jonkun ajan kuluttua ne oikein iloitsivat siitä. Kun
tarkemmin ajattelette asiaa, niin ei kanoilla juuri olekaan paljoa
huvitusta eikä vaihtelua elämässään. Matojen etsintä, heinäsirkkojen
takaa-ajo ja kuljeskelu savikolla, siinäpä heidän pääasiallisimmat
ilonsa ovatkin.

Niitä oli tosi ilo nähdä, kun ne pääsivät oikein leikin juoneen. Joka
aamu vaelsivat ne tiellä olevalle mäentöyräälle ja odottivat siinä
kärsivällisesti, kunnes joku kone tuli. Haltioituneina kaakattaen
ja levittäen puoleksi siipensä, lähtivät ne kuin kilpa-ajohevoset,
silmät palavina otteluun. Alempana olevassa käänteessä kääntyivät ne
takaisin. Sitten keskusteltuaan siitä hieman kiihkeässä äänilajissa,
rauhoittuivat ne ja odottivat seuraavan tuloa.

Muutaman kuukauden tällä tavalla treenattuaan, olivat ne
aivan erinomaisia. Minulla oli eräs kaksivuotias kukko,
joka teki viisikymmentä neljä mailia tunnissa tuollaisen
kuusikymmenhevosvoimaisen Panhandlen perässä. Kun ei autoja ruvennut
tulemaan kyllin usein, alkoivat ne kaikki ajaa takaa arojäniksiä.
Siitä ei ollut paljoakaan iloa. Lyhyen, tulisen alkujuoksun perästä
painautuivat arat jänikset pelokkaina maahan ja Honk-honk-rotu pani
tanssiksi niitten ympärillä.

Meidän karjatalomme alkoi niihin aikoihin tulla oikein tunnetuksi
autoilijain keskuudessa. He rupesivat laskemaan koneittensa nopeutta
kana»voiman mukaan. Muutamat heistä tulivat aina Los Angelosta saakka
meidän maantiellemme koettamaan uutta konettaan, voidakseen käyttää
Honk-honkkeja nopeusmittareinaan. Me veloitimme heitä hieman siitä
ja kun sitten järjestimme karjatalolle kievarin ja kapakan, niin
veteli toimemme oikein hyvin. Meidän ei enää tarvinnut jatkaa tuota
teeskenneltyä puutarhatyötämme. Iltasin istuimme ulkosalla ja kerroimme
juttuja ja minä kehuskelin kanojani. Ne vietävät kokoontuivat siihen
ympärillemme kuuntelemaan. Tietysti ne mielellään kuulivat veisattavan
ylistysvirsiä itsestään. Uskokaa pois, kyllä ne ymmärsivät. Ainoa syy
kanojen tai muitten eläinten älyn puutteesen on se, että niillä ei ole
tilaisuutta laajentaa kokemuspiiriään.

Niin, me panimme toimeen kilpajuoksuja niiden kesken. Joku meistä piti
yhtä tai kahta kanaa kiinni kalkkiviivan takana ja toinen puhalsi
torveen sadan jardin tai puolen mailin päässä riippuen siitä oliko
kysymyksessä pika- tai kestävyysjuoksu. Me pidimme kirjaa tuloksista,
löimme vetoja ja panimme merkille huippusaavutukset. Kun asia tuli
tunnetuksi, teimme rahaa kuin roskaa.

       *       *       *       *       *

Vieras keskeytti äkkiä kertomuksensa ja rupesi käärimään palturia.

»Mikä teidät sai lopettamaan sen sitten?» uskalsi joku hämärän
hiljaisuudesta.

»Ylpeys», vastasi vieras juhlallisesti. »Hengen ylpeys.»

»Kuinka niin?» uteli Charley hetken perästä.

»Kanat», jatkoi vieras hetken kuluttua, »seisoivat ympärilläni
ja kuuntelivat kun kehuin miten mainioita lintuja ne olivat,
kunnes ne ylpistyivät. Ne eivät tahtoneet olla missään tekemisissä
toisten kanojen kanssa, joita olimme hankkineet ravinnoksemme, vaan
seisoskelivat ikävystyneen näköisinä, kun ei mitään kilpailuja
pantu toimeen. Ne alkoivat tulla aivan samanlaisiksi kuin nuo
neljäsataa, joista sanomissa luitte. Se oli yhtenäistä kilpa-ajoa,
heinäsirkkatanssiaisia ja kanojen iltapäivä-retkiä. Ne tulivat
toimettomuutta rakastaviksi ja ylpeiksi, aivan kuin ihmiset. Sitten
seurasi rotuitsemurha. Ne alkoivat tuntea itsensä siinä määrin
ylhäisiksi, että näet kieltäytyivät enää munimasta.»

Kukaan ei rohjennut sanoa mitään.

»Windy Billin käärme —», alkoi kertoja sukkelasti.

»Vieras», keskeytti Windy Bill painolla, »mitä tuohon käärmeeseen
tulee, niin pyydän teitä ymmärtämään, että vuosien kuluessa ja
arvostelukykyni kasvaessa olen tullut siihen käsitykseen, että se
olikin tavallinen onkimato!»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Arizonan öitä" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.