Title: Savua : Romaani
Author: Turgenev, Ivan Sergeevich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Savua : Romaani" ***


SAVUA

Romaani


Kirj.

I. S. TURGENEv


Venäjänkielestä suomensi

Samuli S.



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1899.



I.


10 p:nä elokuuta 1862, kello neljä
iltapuoleen oli paljo yleisöä liikkeellä Baden-Badenin kuuluisan
"Conversation'in" edustalla. Ilma oli erinomaisen kaunis. Ylt'ympärillä
oli kaikki juhla-asussa: viheriöivät puut, kodikkaan kaupungin
vaaleanväriset kartanot, aaltomaiset vuoret, — kaikki levitlelihe
siinä täydessä apeudessaan hyvänsävyisen auringon paisteessa. Kaikki
siinä hymyili, ja oli tuossa hymyilyssä jotain sokeasti luottavaista,
herttaista. Samallainen epämääräinen, mutia hyväntahtoinen
hymy se asui ihmistenkin kasvoilla, nuorilla ja vanhoilla, rumilla ja
kauniilla. Parisilaiset lordit, mustattuine kulmineen ja puuderoituine
kasvoineen, eivät hekään häirinneet ilmeisen tyytyväisyyden ja
riemuisan mielen tunnelmaa. Päin vastoin muistuttivat kirjavat nauhat,
höyhenet ja terästäplät naisten hatuissa ja harsoissa ehdottomastikin
keväisten kukkasten ja väririkkaitten siipien heleätä kimaltelua ja
hilpeää elähtelyä. Ainoastaan kaikkialla kajahleleva, kuiva, sorahtava
franskankieli, — se yksinään ei voinut korvata lintujen liverrystä, ei
edes olla sen vertaistakaan.

Kaikki kävi muutoin entiseen tapaansa. Lavalla soitteli orkesteri
milloin potpourria "Traviatasta", milloin Straussin valssia,
milloin "Jos tietäis hän", erästä venäläistä romanssia, jonka
ystävällinen kapellimestari oli sovittanut soittimille. Pelisaleissa,
viheriäinpöytäin ympärillä, tungeskeli yhä entisiä, kaikille tuttuja
henkilöitä, ja heidän kasvoillaan asui yhä tuo entinen tylsä ja ahnas,
milloin hämmästyksen, milloin harmin, selvään sanoen saaliinhimon ilme,
jonka korttikuume painaa kaikkiin, kaikkein aristokraattisimpiinkin
piirteisin. Siellä seisoi kuin ennenkin tuo tuttu, lihavanläntä ja
varsin keikarimaisesti puettu tamhovilainen tilan-omistaja, joka
silmät pullollaan,, nojaten rintaansa pöytää vastaan ja välittämällä
croupierien[1] kylmäverisistä myhäilyistä, käsittämättömillä,
kiihkoisilla tempouksilla karisteli hikisestä kädestään kultarahoja
ruletin kaikkiin neljään nurkkaan juuri silloin kuin huudettiin _rien
ne ra plus!_[2] ja siten riisti itseltään jok'ainoan voittamisen
mahdollisuudenkin, vaikka onni olisi ollutkin suosiollinen. Tämä
ei häntä kumminkaan estänyt samana iltana kaikin puolin yhtymästä
ruhtinas Cocòn tyytymättömyyden purkauksiin, saman ruhtinas Cocòn, joka
oli aateliston oppositsionin kuuluisia johtajia ja joka Parisissa,
prinsessa Matildan salonissa, keisarin kuullen oli niin koreasti
sanonut: "_Madame, le principe de la propriété est profondement ébranlé
en Russie_."[3]

Venäjän puun luokse, _à l'Arbre russe_, kerääntyi, kuten ainakin,
meidän armaita kansalaisiamme, mies- ja naispuolisia. He saapuivat
sinne ahkerasti, välinpitämättömästi, muodinmukaisesti,
tervehtivät toisiansa ylevällä tavalla, hienosti
ja vapaasti, niinkuin sopikin sellaisten olentojen, jotka seisovat
aikakautensa sivistyksen korkeimmalla huipulla, mutta jotka, yhdyttyään
ja istahdettuaan, eivät osanneet sanoa toisilleen juuri mitään. Heitä
saattoi siinä huvittaa joutavanpäiväinen jaaritus, tuommoinen
"tyhjän kaataminen siihen, missä ei mitään ole", tahi saattoi heille
tuottaa huvitusta muuan jo aikaa sitten syrjään jäänyt franskalainen
eks-kirjailija, narri ja lörppö, joka siinä heidän edessään
vinkuroitsi, juutalaiskengät huononpäiväisissä jaloissa ja iljettävä
parranviikkoinen ruokottomassa, kuonomaisessa leuassa, ja lateli heille
ikivanhoja, peräti julkeita ja peräti tympeitä juttuja. Hän mätti
heille, _à ces princes russes_[4] kaikenlaista äitelää pölyä vanhoista
kalentereista Charivari ja Tintamarre, ja nämä, _ces princes russes_
nauraa kikattivat ja hohottivat kiitollista naurua, siten ikäänkuin
vasten tahtoansakin tunnustaen, kuinka masentavan etevä tuo muukalainen
älyniekka oli ja kuinka kerrassaan mahdottomia he itse olivat keksimään
mitään hauskaa. Ja kumminkin oli siinä melkein koko _fine fleur_[5]
meidän yleisöä, — "kaikk' ylhäisö ja mallit muodinkin".

Siellä oli kreivi X, meidän verraton dilettantti, syvä musikaalinen
henki, joka niin jumalaisesti lausuu romansseja, mutta joka
todenteolla ei saa selvää paristakaan nuotista, ellei etusormellaan
luiki koskettimia pitkin päin ja poikki puolin, ja jonka laulu on
huononpäiväistä mustalaisen mölinää ja parisilaisen parturin vikinää,
sillä välillä.

Oli siinä myöskin meidän ihastuttava paroni Z, tuo kaiken taidon
mestari: kirjailija ja administraatori ja puhuja ja pelipetturi; — oli
siinä myös ruhtinas Y, uskonnon ja kansan ystävä, joka, siihen aikaan,
viina-arentien kaunoisena kautena, oli hankkinut itselleen suurenmoisen
omaisuuden, myömällä hulluruohon sekaista sikunaa; — oli siinä myös
loistava kenraali O.O., joka aikoinaan oli valloittanut sen ja sen ja
rauhoittanut ne ja ne, mutta sittenkään ei nyt tiedä minne mennä ja
millä suositteleida; — samoin R.R., lystikäs lihava herra, joka luulee
olevansa hyvin sairas ja hyvin viisas, mutta on terve kuin härkä ja
tyhmä kuin pölkky... Tämä R.R. oli melkein ainoa, joka meidän aikoihin
saakka oli säilyttänyt "leijonain" traditsionit viisillä kymmenillä,
"Meidän ajan sankarin"[6] ja kreivitär Vorotinskin päiviltä. Hänessä
oli tallella vielä tuo kantapäillä heilahteleva käynti ja "_le
culte de la pose_" (jota ei muulla kielellä edes osaa sanoakaan) ja
luonnoton hitaisuus liikkeissä ja ylevä, ikäänkuin minkä loukkauksen
ilme unisilla, liikkumattomilla kasvoilla ja tuo lapa, haukotellen
keskeyttää toisen puhetta, huolellisesti tarkastella omia sormia ja
kynsiä, nauraa nenäänsä, äkkiä siirtää hattu niskalta otsalle j.n.e.,
j.n.e.

Oli siinä valtiollisiakin henkilöitä, diplomaatteja, nimet Europassa
tunnetuita, neuvon-annon ja ymmärryksen miehiä, jotka luulivat
kultaista bullaa paavin antamaksi ja Englannin "poor-tax'ia"
veron-otoksi köyhiltä.

Oli siinä vihdoin kuumaverisiä, mutta kainoja kameliain ihailijoita,
suuren maailman nuoria leijonia, kullakin erinomaisen selvä jakaus
niskassa ja soma, riippuva parta poskissa ja todellinen lontoolainen
puku yllään, nuoria leijonia, joitten kyllä olisi luullut kelpaavan
aivan yhtä hyviksi narreiksi kuin mainio franskalainenkin
jaarittelija. Mutta kas ei! Ei ole meillä menekkiä sillä, mikä
kotimaista on. Ja niinhän menetteli kreivitär Sh., kuuluisa
muotilakien laatija ja _grand genre'n_[7] säätäjä, pahain kielten
antamalla liikanimeltä "Ampiaisten kuningatar" ja "Medusa myssy
päässä", ja näin hän menetteli: kun ei lörppöä ollut saapuvilla,
silloin katsoi hän asianmukaiseksi kääntyä lähitteillä hyöriviin
Italialaisiin, Moldavalaisiin, amerikalaisiin spiritisteihin, rohkeisiin
ulkomaisten lähetyskuntain sihteereihin, kaikenmoisiin Saksalaisiin,
joilla oli naismaiset, mutta varovaiset kasvot j.n.e. Kreivittären
esimerkkiä noudattivat ruhtinatar Babette, se samainen, jonka syliin
Chopin kuoli (Europassa on tuhatkunta rouvaa, joitten sylissä Chopin
veti viimeisen hengenvetonsa), ja samoin ruhtinatar Annette, jolla oli
kaikki edut puolellaan, ellei vaan hänessä välistä yht'äkkiä, niinkuin
kaalin haju kesken hienointa ambraa, olisi pilkistänyt esiin tavallinen
pesijätär maaseuduilta; ja samoin ruhtinatar Pachette, jolla oli ollut
tämmöinen kova onni: hänen miehensä oli saanut uhkean viran ja äkkiä,
_Dieu sait pourquoi_,[8] oli antanut kaupunginpäällikköä selkään
ja varastanut 20,000 hopearuplaa kruunun rahoja; ja samoin ruhtinatar
Zizi, herkkä nauramaan, ja samoin ruhtinatar Zozo, herkkä itkemään.
Kaikki he jättivät maamiehensä syrjään, kohdellen heitä armottomasti...
Jätämmepäs mekin heidät syrjään, nämä armahat daamit, ja lähdemme
loitommas tuon kuuluisan puun lähitteillä, missä he kaikki istuvat
niin kalliissa, mutta vähän aistittomissa puvuissa, ja suokoon Herra
heille huojennusta heidän kalvavassa ikävässään!



II.


Muutaman askeleen päässä "Venäjän puusta" Weberin kahvilan edustalla,
istui pienen pöydän ääressä muuan pulska, noin 30 vuoden vanha, mies.
Hän oli varttansa keskikokoinen, laihanläntä, tummaverinen, kasvot
miehekkäät ja miellyttävät. Eteenpäin kumartuneena ja keppiinsä
nojaten hän istui siinä tyynenä ja huoletonna, kuten konsanaankin
ihminen, jonka ei juolahda mieleenkään, että kukaan häntä huomaisi
tai hänestä väliä pitäisi. Hänen ruskeat, kellansekaiset ja suuret,
lausekkaat silmänsä katselivat verkalleen ympäristöä, milloin hieman
siristellen päivänpaisteessa, milloin taas itsepintaisesti seuraten
jotain ohi kulkevaa, omituista olentoa, jolloin hetkellinen, melkein
lapsen-omainen hymy hennosti elähti hänen hienoilla viiksillään,
huulillaan ja etenevällä leuallaan. Hänellä oli yllään avara paltto,
saksalaista kuosia, ja päässä harmaa, pehmeä hattu, vedettynä
puoliväliin korkeata otsaa. Heti ensi silmäykseltä näytti hän
rehelliseltä, järkevältä, itseensä luottavalta kunnon mieheltä,
jommoisia kyllä runsaasti löytyy avarassa maailmassa. Hän nautti nyt
nählävästikin lepoa pitkällisen työn perästä, ja sitä luontevammin
hän huviksensa katselikin edessään levitteleivää kuvaa, koska hänen
ajatuksensa olivat kaukana. Ja ne samoilivatkin, nuo ajatukset,
toisellaisessa maailmassa kuin se, joka tällä hetkellä häntä ympäröitsi.

Hän oli Venäläinen, nimellä Grigori Mihailovitsh Litvinow.

Meidän on tutustuminen häneen, ja sen vuoksi otettakoon tässä muutamin
sanoin puheeksi hänen menneisyytensä, varsin yksinkertainen juonelleen
ja mutkaton.

Litvinowin isä oli virasta eronnut, uuttera virkamies, alkujaan
kauppasäädystä. Hän ei kasvattanut poikaansa kaupungissa, niinkuin
asianmukaista olisi ollut, vaan maalla. Pojan äiti oli aatelissukuinen,
instituutissa kasvatettu, varsin hyväntahtoinen ja varsin innosteleva
olento, ei kumminkaan vailla luonteen itsenäisyyttä. Miehelle
mennessään oli hän kaksikymmentä vuolta nuorempi puolisoaan, jonka
hän kasvattikin uudelleen, mikäli mahdollista oli, laahasi hänet pois
virkamies-uralta tilan-omislajan toimialalle, kesytti ja laimensi hänen
jäykän, katkeran luonteensa. Vaimonsa vaikutuksesta alkoi mies käydä
siivossa puvussa ja käyttäytyä säveästi, herkesipä riilelemästäkin;
hän rupesi pitämään kunniassa oppineita ja tieteitä, vaikk'ei tietysti
ottanut kirjaa käteensäkään, ja koetti joka tapauksessa esiintyä
arvokkaasti; käyntikin näet muuttui verkkaisemmaksi ja puhelukin
vähemmin äänekkääksi, ja keskustelussakin kosketteli hän enimmäkseen
tuommoisia yleviä asioita, vaikka tuntuikin se hänestä varsin
vaikealta. "Selkäänsä tarvitsis kaikki tuo!" ajatteli hän välistä
itsekseen, mutta ääneen hän virkkoi: "niin, niin, tietysti... se on
tärkeä kysymys." Kotinsa asetti Litvinowin äiti myöskin europalaiseen
asuun; hän teititteli palvelijoitansa eikä sallinut päivällispöydässä
ylensyömystä torkahtelemiseen saakka. Mitä taas hänen perimäänsä
maatilaan tulee, ei osannut hän eikä hänen miehensäkään saada siinä
mitään parannuksia aikaan. Tila oli jo aikaa siten jäänyt rappiolle,
mutta alaa siinä oli runsaasti, peltoja ja niittyjä ja metsiä ja järvi.
Tämän järven rannalla oli takavuosina seisonut suuri tehdas, jonka
oli rakentanut muuan innokas, mutta tolkuton hovinherra; sitten se
oli päässyt kukoistavaan tilaan kauppiasveijarin käsissä, ja joutunut
vihdoin täydelliseen häviöön rehellisen saksalaisen vuokraajan
huostassa. Rouva Litvinow oli hyvillään jo siitäkin, että hänen
rahavaransa olivat jäljellä, ja ett'ei hänellä ollut velkoja. Pahaksi
onneksi oli hän heikko terveydeltään ja kuoli keuhkotautiin samana
vuonna kuin hänen poikansa pääsi Moskovan yliopistoon. Nuori Litvinow
ei päättänyt opinnoitaan (lukija saa myöhemmin tietää syyt siihen),
vaan siirtyi maalle, missä vetelehti jonkun aikaa toimetonna, ilman
ystäviä, melkein ilman tuttavia. Sikäläisen piirin aatelisto ei häntä
suosinut, ja niinpä joutui hän v. 1855 nostoväkeen, eikä siihen noissa
aatelisissa vaikuttanut niin paljoa länsimaitten teoria "absenteismin"
vahingollisuudesta kuin kotinurkissa saatu vakuutus, että "oma suu
lähin". Nuori Litvinow joutui, kuten sanottu, nostoväkeen, oli
vähällä kuolla lavantautiin Krimissä, jossa hän, näkemättä ainoatakaan
"liittoutunutta", vietti kuusi kuukautta maakuopassa Mätämeren rannalla.
Sen jälkeen palveli hän aateliston edustajana, saaden siinä toimessa
tietysti paljonkin harmia, ja mieltyi vihdoin tilanhoitoon. Hän
ymmärsi, ett'ei äidin maatila, raihnautuneen isän veltossa ja huonossa
hoidossa, tuottanut kymmenettä osaakaan niistä tuloista, joita siitä
olisi voinut saada, ja että siitä taitavan ja kokeneen miehen käsissä
koituisi kultakaivos. Hän ymmärsi, että juuri kokemusta ja tietoja
häneltä puuttui, ja niin hän läksi ulkomaille, oppimaan maanviljelystä
ja teknologiaa, alkamalla a:sta asti.

Viidettä vuotta oleskeli hän Meklenburg'issa, Silesiassa, Karlsruhessa,
matkusteli Belgiassa, Englannissa, teki työtä tunnollisesti ja hankki
tietoja. Ei ne olleet niin helposti saatavissa, nuo tiedot, mutta
hän kesti koetus-aikansa loppuun asti. Ja niinpä hän nyt, luottaen
itseensä, tulevaisuuteensa, varmana siitä hyödystä, jonka hän on
tuottava kuntalaisilleen, kenties koko senpuoleiselle maankulmallekin,
oli valmiina palajamaan kotipuolelleen. Ja sinnepä oli häntä
jok'ainoassa kirjeessään epätoivoisilla manauksilla ja rukouksilla
kutsunut vanha isä, jonka pään olivat kerrassaan panneet pyörälle
kaikki nuo uuden-aikaiset puuhat, talonpoikain vapauttamiset ja
tilusten lohkomiset ja tilanlunastukset ja uudet järjestykset, sanalla
sanoen...

Mutta mitäs varten nuori Litvinow on Badenissa?

Badenissa hän on
sitä varten, että sinne on juuri näinä päivinä saapumassa hänen
toisserkkunsa ja morsiamensa Tatjana Petrovna Shestow. Hän oli tuntenut
tämän neidin melkein lapsesta pitäin ja oli viettänyt hänen seurassaan
kevään ja kesän Dresdenissä, jonne Tatjana oli asettunut asumaan
tätinsä kanssa. Litvinow rakasti sydämmensä pohjasta ja kunnioitti
syvästi nuorta sukulaistansa. Suoritettuaan nyt pohjustustyöt, valmiina
astumaan uudelle uralle, ryhtymässä todelliseen toimeen, ei kruunun
palvelukseen, oli hän ehdottanut tälle rakastamallensa naiselle,
kumppanilleen ja ystävälleen, että he yhdistäisivät elämänsä, yhdessä
nauttiakseen iloja ja suruja, vaivaa ja lepoa, _for better for
worse_,[9] kuten Englantilainen sanoo. Tyttö oli suostunut, ja
nuori Litvinow oli vielä palannut Karlsruheen, noutamaan kirjojansa,
kapineitansa ja papereitansa... mutta mitäs varten hän on Badenissa,
kysäistään?

Badenissa hän on sitä varten, että Tatjanan täti, Kapitolina Markovna
Shestow — 55 vuotta vanha neito, kaikkein hyväntahtoisin ja rehellisin
tyllerö, vapaa sielu, täynnä uhrautuvaisuuden ja kieltäymyksen
tulta, _esprit fort_[10] (hän luki vainenkin Straussia, mutta
salaa veljensä tyttäreltä) ja demokraatti, kaiken suuren maailman ja
arislokraattien silmitön vihollinen — ei voinut vastaanseisoa kiusausta,
saada edes yhdenkin kerran vilaista tuota samaista suurta maailmaa,
niin muodin-omaisessa paikassa kuin Badenissa. Kapitolina Markovna
kävi ilman krinoliiniä ja leikkuutti valkoisia hivuksiansa kaareen,
mutta komeus ja prameus ne sittenkin salaa synnyttivät hänessä
levottomuutta, ja hauskaa ja suloista oli hänen torua ja ylenkatsoa
niitä.

Pitihän muorille tehdä tuo mielihyvä.

Ja siksipä istuukin Litvinow niin tyynenä ja huoletonna, siksipä
katseleekin hän ympärilleen sellaisella varmuudella, sillä elämä on
niin selvänä, hänen kohtalonsa on niin tarkkarajaisena hänen edessään.
Hän on ylpeä Iästä kohtalostaan ja iloitsee siitä, se kun on hänen
omain kättensä työtä.



III.


— Ahaa! Tässäkös se mies on! — kajahti äkkiä — ihan hänen korvansa
juuressa vikisevä ääni, ja turpea käsi taputti häntä olalle.

Litvinow katsahti ylös. Hänen edessään seisoi yksi hänen
harvalukuisista moskovalaisista tuttavistaan, muuan Bambajew,
hyväntahtoinen, ei enää nuori, mies, noita tyhjänpäiväisimpiä, posket
ja nenä pehmeät kuin olisi ne vasta keitetty, harva tukka pörrössä,
ruumis ränstynyt, lihavanpuoleinen. Aina rahatonna ja aina jostakin
ihastuksissaan, meluten, mutta ilman tarkoitusta — sellaisena vetelehti
Rostislaw Bambajew maan pinnalla, joka sietää niin paljon kaikellaista.

— Tämähän on kohtaus, kohtaus, jos mikään! — jatkoi hän, aukoen syvälle
vajonneita, pikkuisia silmiään ja työntäen ulos pöhöisiä huuliansa,
joissa varsin omituisesti ja kömpelösti törröttivät värjätyt viikset.
— No tämä Baden, se se vasta on! Tänne ne tulla työntäytyy kaikki kuin
torakat. Mitenkäs sinä tänne tulit?

Bambajew sinutteli ihan jokaikistä ihmistä.

— Minä tulin tänne kolme päivää sitten.

— Mistä?

— Ja mitäpäs sinä sillä tiedolla?

— Minäkö? Niin, mutta maltas, maltas! Sinä kukaties et tiedäkään, kuka
tänne on vielä saapunut! Gubarew! Itse, omassa personassaan! Jaa-a!
Eilenhän tulla tuhautti tänne Heidelbergistä. Tunnethan sinä tietysti
hänet?

— Olen kuullut hänestä.

— Etkö muuta? No mutta, hyvä ystävä! Sinne me laahaamme sinut heti
kohta, ihan tässä paikassa! Vai et sinä tunne mointa miestä! Jaa niin,
tässähän on parahiksi myös Voroshilow... Maltas! Kenties et tunne
häntäkään? Sallikaa minun esitellä teidät toisillenne. Oppineita
herroja kumpikin! Tämä se on oikea feniks lintu. Ja nyt suikatkaa suuta
toisillenne!

Näin sanottuaan kääntyi Bambajew hänen vieressään seisovaan nuoreen,
kauniisen mieheen, jolla oli tuoreet ja punakat, mutta jo vakavat
kasvot. Litvinow kohosi istuvillaan eikä tietysti suudellut, vaan
vaihtoi lyhyen kumarruksen feniks linnun kanssa, joka, kankeasta
ryhdistä päättäen, ei ollut kovinkaan mielissään tästä odottamattomasta
esittelystä.

— Minä sanoin: feniks, enkä ota sanaani takaisin — jatkoi Bambajew.
— Mene Pietariin N. N:n kadettikouluun ja katsahda kultaiseen tauluun:
mikä nimi siinä on ylinnä muita? Voroshilow, Semjon Jakovlevitsh!
Multa Gubarew, Gubarew, voi veikkoset!! Siinä mies, jonka luokse
pitää rientää juoksujalassa! Sen miehen edessä minä oikein polvistun!
Enkä minä yksin, vaan kaikki polvistuvat, jok'ikinen ihminen. Ja sitä
teosta, mitä hän paraikaa sepittelee, ai-ai-ai!

— Mistä hän kirjoittaa? — kysyi Litvinow.

— Kaikesta, veikkonen, siihen tapaan kuin Buckle, tiedäthän, mutta
syvemmältä kannalta, syvemmältä... Kaikki siinä tulee perin pohjin
tulkituksi ja kaikki siinä selviää.

— Oletko itse lukenut sitä?

— En, en ole lukenut, ja salaisuushan se vielä onkin, eikä siitä saa
torveen toitottaa; mutta Gubarewilta sopii odottaa kaikkea, kaikkea!
Niin, niin! — Bambajew huokasi ja pani kätensä ristiin. — Annas, että
olisi meillä vielä pari kolme samallaista päätä Venäjänmaassa, mitä
kaikkea siitä heruisikaan, voi hyvä Isä kuitenkin! Kuules, Grigori
Mihailovitsh! Yhden seikan minä sulle vaan sanon: vaikka sinä olisit
viime aikoina opiskellut mitä hyvänsä, — ja enhän minä tiedä edes mitä
sinä ylipäänsä opiskeletkaan — ja vaikka sinun mielipiteesi olisivat
mitkä tahansa — enkä minä tunne niitäkään — niin Gubarewilta on sinulla
paljo oppimista. Ikävä vaan, ett'ei hän viivy täällä kuin vähän aikaa.
Tilaisuutta pitää siis käyttää, pitää lähteä hänen luokseen. Sinne!
Sinne!

Ohitse kulki muuan punatukkainen keikari, kiheröissä ja matala,
sininauhainen hattu päässä. Hän vilkaisi monokkelinsa läpi Bambajewiin ja
veli suunsa myrkylliseen ivaan.

Litvinowia harmitti.

— Mitäs sinä huudat, — virkkoi hän, — niinkuin olisi hurtta saatava
jäniksen jäljille? Minä en ole vielä syönyt päivällisiäkään.

— Entä sitten? Saahan Weberillä... kolmelle hengelle... sehän sopii
mainiosti!... Onkos sinulla maksaa minunkin edestäni? — lisäsi hän
hiljaisella äänellä.

— On kylläkin, mutta en minä todellakaan tiedä...

— Älä nyt, veikkonen! Kiität minua vielä perästäpäin, ja hänkin tulee
iloiseksi. Voi, herrainen aika! — keskeytti hän oman itsensä. — Nyt ne
soittavat finaalia "Ernanista". Kuinka ihanaa! A... _som... mo Carlo_...
No kyll' on minuakin! Kyynel silmään heti. No Semjon Jakovlevitsh!
Voroshilow! Lähtäänkö vai?

Voroshilow, joka koko ajan oli seisonut entisessä solakassa asennossaan
ja yhä edelleen säilyttänyt ylpeähkön, arvokkaan ryhtinsä, laski
silmänsä lausuvasti alas, rypisti kulmiansa ja mumisi jotain hampaitten
välitse... kielläymättä kumminkaan.

Litvinow ajatteli itsekseen: "Olkoon menneeksi! Suoritetaan sekin
tehtävä, kun aikaa on."

Bambajew tarttui hänen käsivarteensa, mutta ennenkuin he kääntyivät
kahvilaan päin, viittasi hän sormellaan Isabellalle, Jockey-Club'in
tunnetulle kukkainmyöjälle: hänen pisti näet päähän ostaa häneltä
buketti. Mutta aristokraattinen kukatar ei liikahtanutkaan, ja mitäpä
tuommoinen herra, ilman sormikkaita, täpläisessä plyysitakissa,
kirjavassa kaulahuivissa ja länttäsaappaissa olisi saanut häntä tykönsä
tulemaan! Ei hän ollut tuota herraa nähnyt Parisissakaan. Silloin
viittasi häntä vuoroonsa Voroshilow. Kukatar tuli, Voroshilow valitsi
hänen koristaan pikkuisen orvokkivihkon ja viskasi hänelle guldenin.
Hän luuli tytön hyvinkin hämmästyvän hänen anteliaisuuttaan, mutta
toinen ei edes väräyttänyt silmäänsäkään; herrain mentyä ohitse,
rypisti vain huulensa ylenkatseellisesti. Voroshilowäilla oli yllään
hyvin keikarimainen, oikeinpa valiopuku, mutta parisittaren kokenut
silmä huomasi pukutavasta, liikkeistä, itse käynnistä, jossa oli jälkiä
jo varhaisesta sotilaallisesta oikomisesta, että siitä puuttui tuo
oikea, täysiverinen "_chic_".

Tultuaan Weberin kahvilan pääsaliin ja tilattuansa päivällisen,
istahtivat tuttavukset pöytään ja rupesivat pakinoimaan. Bambajew
puheli innokkaasti ja kovalla äänellä Gubarewin suuresta
merkityksestä, mutta pian hän vaikeni, kävi ruokiin käsiksi ja tyhjensi
lasin toisensa perästä, aina väliin huoata pullauttaen. Voroshilow ei
juonut eikä syönyt kuin vähäsen, ikäänkuin eten kehaten, kysäsi sitten,
mitä Litvinow tutkii, ja alkoi sitten esiintuoda mielipiteitään...
vähemmin näistä opinnoista semmoisinaan kuin kaikellaisista "seikoista"
yleensä... äkkiä hän vilkastui, sai vauhtia ja läksi nyt kiitämään kuin
hyväkin pekuna, sujuvasti ja täyteläisesti tuoden esiin jok'ainoan
tavun, jokaisen äänteen, kuni uhkea kadetti päästäintutkinnossa, ja
kovasti, vaikka tarpeettomasti viittoen käsillään. Hetki hetkeltä
hän yltyi yhä puheliaammaksi, yhä rohkeammaksi, varsinkin kun ei
kukaan häntä keskeyttänyt: tuntui kuin olisi hän mitä luentoa pitänyt
tai väitöskirjaa puolustanut. Ja nyt hänen kieleltään läksi tulvana
tulemaan uusimpain oppineitten nimiä, syntymä- tai kuolinvuosien
kanssa, vasta ilmestyneiden broshyyrien nimiä, ylipäänsä nimiä, nimiä,
nimiä, ja siitä näytti hän itse olevan peräti hyvillään, päättäen
hänen hehkuvista katseistaan. Voroshilow halveksi ilmeisesti kaikkea,
mikä vanhaa oli: sivistyksestä oli pelkkä kerma hänelle otollista,
ainoastaan uuden uutukaisin, huipummaisin tieteen kanta hänelle
kelpasi. Mainita edes ohimennen, vaikkapa syyttä suottakin, jonkun
tohtori Sauerbengelin teos Pennsylvanian vankiloista tai "Asiatic
Journal'in" eilinen kirjoitus Védoista ja Puránoista (hän lausuikin
ihan "Dshörnel", vaikk'ei tietysti osannutkaan englanninkieltä), — se
tuotti hänelle todellista mielihyvää ja nautintoa. Litvinow kuunteli
häntä kuuntelemistaan, mutta ei voinut millään tavoin päästä perille,
mikä hänen erikois-alansa oikeastaan oli. Väliin haastoi Voroshilow
kelttiläisen heimon merkityksestä historiassa, väliin hänet äkkiä
lennätti muinaiseen aikaan, ja hän pohti kysymystä aiginalaisesta
marmorista ja puheli ponnistellen Feidiaan edellä-kävijästä, Onálas
nimisestä kuvanveistäjästä, vaikka se hänellä muuttuikin Jonataniksi,
jotenka hänen puheluunsa tuli osaksi raamatun-omaista osaksi
amerikalaisla tunnelmaa. Välistä hän äkkiä keikahti valtiotalouteen, ja
silloin oli Bastiat hänen mielestään pöllö ja pölkkypää, samanlainen
kuin Adam Smith ja kaikki fysiocraatit. — "Fysiokraatit!" toisti
Bambajew hiljakseen... "Aristokraatit, vai?" Muun muassa sai Voroshilow
hämmästyksen ilmeen lehahtamaan samaisen Bambajewin kasvoille, sanoen
ohimennen ja huolettomasti, että Macaulay oli vanhettunut kirjailija,
jonka muut ovat jo jättäneet jälkeensä. Mitä taas Gneisliin ja Riehliin
tulee, niin sellaisia nimiä maksaa vaan mainita. Niin arveli Voroshilow
ja kohautti olkapäitään. Bambajew kohautti hänkin.

— Ja kaikki tämä yhteen menoon, ilman mitään aihetta, vieraitten
seurassa, kahvilassa! — mietiskeli Litvinow, katsellen uuden tuttavansa
vaaleita hivuksia, kirkkaita silmiä ja valkoisia hampaita (varsinkin
hämmästyttivät häntä nuo suuret hampaat, valkoiset kuin sokuri, ja
vielä nuo kädet, jotka viuhtoivat niin tolkuttomasti.) — Eikä edes
myhähdäkään... Lienee sentään kelpo poika, mutta peräti kokematon.

Voroshilow talttui vihdoinkin. Hänen äänensä, heleän kimeä ja käheä
kuin kukonpoikasen, oli mennyt hieman sorroksiin... Samassa rupesi
Bambajew lausumaan runoa ja oli taaskin tillahtaa itkemään. Tämä
käsitettiin jonkunlaisena skandaalina läheisessä pöydässä, jossa istui
muuan englantilainen perhe, ja synnytti hihitystä toisessa, jossa oli
aterioimassa kahden lorellin kanssa joku elähtänyt poikanen,
punasinerväinen perukki päässä.

Passari toi laskun. Tuttavuksel maksoivat.

— Kas niin! — huudahti Bambajew, nousta jyristen pöydästä. — Nyt
kupponen kahvia ja mars!

Ovessa hän vielä seisahtui ja melkein riemuissaan osoittaen pehmeällä,
punaisella kädellään Voroshilowia ja Litvinowia, virkkoi:

— Kas tuommoista se sentään on, se meidän Venäjä!... Eikös kelpaa?

— Venäjä vainenkin, — ajatteli Litvinow.

Voroshilow, joka jo oli ennättänyt saada kasvonsa mietiskelevään asuun,
myhähti suopeasti ja kolautti hiljaa korkojansa lattiaan.

Viisi minuttia sen jälkeen astuivat he ylös portaita siinä hotellissa,
jossa asui Stepan Nikolaitsh Gubarew.

Samoja portaita kulki sillä hetkellä kiireesti alas muuan kookas,
solakka nainen, hattu päässä ja lyhyt, musta harso silmillä.
Huomattuaan Litvinowin, hän äkisti käänsi päänsä hänen puoleensa,
ikäänkuin mitä hämmästyen. Hänen kasvonsa lensivät punaisiksi ja
kalpenivat sitten yhtä äkisti tiheän harsoverkon alla.

Litvinow ei häntä huomannut, ja nainen kiirehti leveitä portaita alas
entistä nopeammin.



IV.


— Grigori Litvinow, poika punapaita. Venäläinen ytimiään myöten,
saan esittää. — Näin huudahti Bambajew, taluttaen Litvinowia erään
lyhyenlännän miehen eteen. Tämä mies, tilan-omislajain mallia, oli
puettu lyhytliepeiseen, avokauluksiseen takkiin, harmaisin housuihin,
tohvelit jalassa. Hän seisoi keskellä valoisata, sangen hyvin
sisustettua huoneita.

— Ja tämä tässä — lisäsi Bambajew, kääntyen Litvinowiin - tämä on nyt
justiinsa se, ymmärrätkö? Sanalla sanoen Gubarew.

Uteliaisuudella tarkasti Litvinow tuota "justiinsa sitä". Ensi
silmäykseltä ei hän huomannut hänessä mitään tavatonta. Hänen edessään
seisoi herrasmies arvokasta, vähän tylsänpuoleista ulkomuotoa, otsikas,
silmikäs, huulikas, parrakas, kaula leveä ja katse maahan luotu,
syrjästä käypä. Tämä herra myhähti hieman, virkkaen: "Mmm... niin... se
on hyvä se... hauskaa...", nosti käden kasvoilleen ja samassa, kääntyen
seljin Litvinowiin, astui muutaman kerran mattoa pitkin, verkalleen
ja omituisesti heilahdellen, niinkuin salavihkaa. Gubarewin oli tapa
astuskella alinomaa edestakaisin, lakkaamatta nykien ja näpelehtien
partaansa lujilla ja pitkillä kynsillään.

Paitsi Gubarewia oli huoneessa vielä muuan noin 50:n vanha nainen,
kulunut silkkipuku yllä, kasvot tavattoman vilkkaat ja keltaiset kuin
sitrona, mustia haivenia ylähuulessa, silmät pienet ja ketterät,
ikäänkuin aina valmiina hyppäämään ulos. Lisäksi istui huoneessa
nurkkaan hyyristyneenä muuan roteva mies-eläjä.

— No niin, arvoisa Matrjona Semjonovna — alkoi Gubarew, kääntyen naisen
puoleen ja nähtävästi pitäen tarpeettomana esittää hänelle Litvinowia.
— Mitäs te olittekaan meille kertomassa?

Nainen (nimellä Matrjona Semjonovna Suhantshikow, leski, lapseton,
vähävarainen, toista vuotta jo vaeltamassa maailmaa äärestä niin
toiseen) rupesi heti puhumaan erityisellä, suuttumuksen sekaisella
kiihkolla:

— Ja niin tulee hän kuin tuleekin ruhtinaan luokse ja sanoo näin:
teidän ylhäisyytenne, sanoo hän, teillä on niin ylhäinen arvo ja niin
korkea virka, sanoo hän, että teidän olisi varsin helppo parantaa
minun kohtaloani. Te ette saata olla, sanoo hän, kunnioittamatta
minun mielipiteitteni vilpittömyyttä! Ja kuinkas, sanoo hän, meidän
aikana voisikaan vainota ihmistä hänen mielipiteittensä tähden? Niin,
ja tiedättekös te, mitä ruhtinas teki, tuo sivistynyt, tuo ylhäinen
virkamies?

— No mitäs hän teki? — kysäsi Gubarew, sytytellen miettivänä
paperossia.

Rouva kohottihe ja ojensi eteenpäin luisevan kätensä, etusormi sojossa.

— Hän kutsui lakeijansa ja sanoi hänelle: "riisu heti paikalla sertukki
tuon miehen päällä ja ota se itsellesi. Minä lahjoitan tämän sertukin
sinulle!"

— Ja lakeija riisui? — kysäsi Bambajew, lyöden kätensä yhteen.

- - Riisui ja otti. Ja tämän teki ruhtinas Barnantow, tunnettu
pohatta, ylimys, erityisellä vallalla varustettu, hallituksen edusmies!
Mitäs me enää enemmältä?

Rouva Suhantshikowin raihnainen ruumis se oikein hytkähteli
suuttumuksesta, kasvot värähtelivät, kuihtunut rinta kohoeli tempoellen
litteän kureliivin alla; silmistä ei puhettakaan: ne hyppivät vaan,
vaikka samallaista iloa ne pitivät aina, puhui hän mistä asiasta
hyvänsä.

— Kostoa huutava, kostoa huutava vääryys! — kiljasi Bambajew. — Missä
rangaistus, kylliksi kova!

— Mmm... mmm... Mätää on kaikki, ylhäällä hamaan alas asti, — virkkoi
Gubarew, korottamatta ääntään. — Ei tässä ole kysymyksessä rangaistus...
tässä pitää ryhtyä... muihin toimiin.

— Mutta voiko se nyt olla totta? — kysäsi Litvinow.

— Sekö? — sanoi rouva Suhantshikow. — Sitä ei saa edes yrittääkään
epäillä, ei yri-yri-yrittääkään, — ja tämän sanan hän lausui
semmoisella voimalla, että oikein kokoon lyykähti. — Sen minulle
kertoi muuan kaikkein luotettavin henkilö. Ja kyllähän te, Stepan
Nikolajewitsh, hänet tunnettekin — Kapiton Jelistratow. Hän itse oli
sen kuullut niillä, jotka olivat omin silmin nähneet tämän ilkeän
tapauksen.

- Mikä Jelistratow? — kysyi Gubarew. — Sekö, joka oli Kasanissa?

— Se sama. Minä tiedän kyllä, Stepan Nikolaitsh, hänestä kerrotaan,
että hän muka oli kiskonut rahoja joiltakin vuokramiehiltä tai
viinanpolttajilta. Mutta kukas se sellaista on kertonut? Pelikanow!
Kuka semmoisen miehen puheita uskoo? Tietäähän sen jokainen, että hän
on — nuuskija!

— E-hei! Sallikaas nyt, Matrjona Semjonovna — puuttui
Bambajew puheesen, — Pelikanow on minun
ystäväni. Mikäs nuuskija hän on?

— Nuuskija hän juuri on, nuuskija!

— Mutta malttakaa nyt...

— Nuuskija se on, nuuskija! — huusi rouva Suhantshikow.

— Eikä olekaan, ei ikinä olekaan! Malttakaas, niin minä kerron teille,
— huusi vuoroansa Bambajew.

— Nuuskija se on, nuuskija! — toisteli vaan rouva.

— Eikä ole! Eikä ole! — parkui Bambajew vihdoin täyttä kurkkua. — Mutta
kas Tentelejew, se se toisia on!

Rouva vaikeni heti.

— Siitä herrasta minä tiedän täytenä totena seuraavan jutun, — jatkoi
Bambajew tavallisella äänellään. — Saatuaan haasteen kolmannelta
osastolta,[11] mateli hän kreivinna Blasenkrampfin jalkain juuressa,
vikisten ja vaikeroiden: "auttakaa minua, pelastakaa minut!" Noin
halpamaisesti ei Pelikanow olisi milloinkaan menetellyt.

— Mm... Tentelejew... — mumisi Guharew; — se... se on pantava muistiin.

Rouva kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.

— Kyll' ovat hyviä kumpainenkin, — läksi hän taas puhumaan. — Mutta
tiedänpäs minä Tentelejewistä paremmankin jutun. Niinkuin tiettyä on,
oli hän kauhea tyranni alustalaisiansa kohtaan, vaikka oli olevinaan
hyväkin emansipaattori. No niinpä istuu hän kerran tuttaviensa luona
Parisissa, ja yht'äkkiä astuu sisään rouva Beecher-Stowe, tiedättehän,
se "Setä Tuomon Tupa". Tentelejew, julman korskea mies, alkoi
pyytää isäntää esittämään häntä rouva Beecher-Stowelle, mutta tämä oli
tuskin saanut kuulla hänen nimensä, niin heti sanoo: "Mitä?" sanoo,
"rohkeneeko tuo pyrkiä tuttavaksi Setä Tuomon Tuvan tekijän kanssa?"
Ja vetää läimäyttää samassa hänelle sellaisen korvatillikan! "Ulos!"
sanoo: "heti paikalla!" — Ja kuinkas kävi? Tentelejew sieppasi
lakkinsa ja luikki häntä lyyhyssä tiehensä.

— No tuo nyt on nähtävästi liioiteltua, — huomautti Bambnjew. —
"Ulos!" se hänelle tosin sanottiin; se on tosi asia; mutta korvalle ei
Beecher-Stowe antanut!

— Antoi, antoi, korvalle antoi! — toisti rouva Suhantshikow kiihkeällä
ponnistuksella. — En minä joutavia jaarittele. Ja semmoisten miesten
kanssa te olette ystävä!

— Malttakaas nyt, Matrjona Semjonovna, malttakaas nyt! Enhän minä ole
milloinkaan sanonut Tentelejewia ystäväkseni; Pelikanowistahan minä
puhuin. —

— No, jos ei Tentelejew, niin joku toinen, esimerkiksi Mihajow.

— Mitäs hän sitten on tehnyt? — kysäsi Bambajew, hätkähtäen jo
ennakolta.

— Mitäkä tehnyt? Niinkuin te ette sitä tietäisi! Vosnesenskin
prospektilla[12] huusi koko kansan kuullen, että kaikki liberaalit olisi
työnnettävä tyrmään. Entäs vielä: kerran tulee hänen luokseen entinen
kymnaasitoveri, köyhä tietysti, ja kysäisee: "annatkos sinä päivällistä
minulle?" Ja siihen vastaa Mihnjow: "en; ei sovi; tänään tulee kaksi
kreiviä minun luokseni päivällisille; mene tiehesi!"

— Tuo nyt on pelkkää parjausta! — vaikeroi Bambajew.

— Parjaustako? Vai parjausta? Ensinnäkin ruhtinas Varhushkin, joka
niinikään oli päivällisillä ystävänne Mihnjowin luona...

— Ruhtinas Varhushkin — virkkoi ankarasti Gubarew; — me olemme tosin
serkuksia, mutta minä en päästä häntä luokseni. Niin muodoin ei maksa
vaivaa mainitakaan häntä.

— Toiseksi — jatkoi rouva Suhantshikow, nöyrästi nyökäyttäen päätään
Gubarewin puoleen — toiseksi sanoi sen minulle itse Praskovja
Jakovlevna.

— Mokomakin vierasmies! Hän ja sitten vielä tuo Sarkisow, nehän ne
juuri ovat mestareita keksimään kaikenlaista.

— Eipäs niinkään! Sarkisow valehtelee kyllä, se on totta; hänhän se isä
vainajansa ruumis-arkusta puhalsi kultakirjaisen hikiliinankin, siitä
minä en rupea riitelemään, mutta Praskovja Jakovlevna — mikä erotus!
Muistakaa toki, kuinka ylevämielisesti hän otti miehestänsä eron! Mutta
kas te, te olette aina valmis...

— No niin, riittää jo, Matrjona Semjonovna, — keskeytti hänet
Bambajew. — Heittäkäämme nyt nämä joutavat puheet ja kohotkaamme ylös
korkeuksiin. Minähän olen monessa liemessä keitetty, minä. Oletteko
lukeneet "M:lle de la Quintinie?" Erinomaisia! Ja aivan teidän
periaatteittenne mukaan!

— Min'en lue enää romaaneja, — vastasi rouva lyhyesti ja jyrkästi.

— Miks'ette?

— Siks'en, ett'ei nyt ole niitten aika: minulla pyörii päässäni yksi
ainoa asia: ompelukoneet.

— Mitkä koneet? — kysäsi Litvinow.

— Ompelu-, ompelukoneet. Nyt pitää joka naisen, jok'ainoan naisen
hankkia itselleen ompelukone ja perustaa yhtiöitä. Sillä lapaa saattaa
jokainen hankkia leipänsä, eikä aikaakaan, niin ovat kaikki naiset
itsenäisiä. Muutoin he eivät pääse vapaiksi, ei millään ehdolla. Tämä
on tärkeä, sangen tärkeä sosiaalinen kysymys. Meillä oli siitä aika
kina Boleslaw Stadnitskin kanssa. Tuo Boleslaw Stadnitski on varsin
kelpo mies, mutta käsittelee tällaisia asioita kauhean kevytmielisesti.
Nauraa vaan hohottaa... Pöllö!

— Jokainen saa vielä aikoinaan vastata edestään, jokainen
joutuu tilille, — lausui Gubarew osittain opettavalla, osittain
profetallisella äänellä.

— Niin, niin, — toisti Bambajew, — tilille justiin, tilille... No,
Stepan Nikolaitsh, - lisäsi hän, laskien ääntänsä — edistyykö teos?

— Aineksia kokoilen, — vastasi Gubarew, rypistäen silmiään.

Senjälkeen hän kääntyi Litvinowiin, kysyen, mitä tieteitä hän tutkii.

Litvinow, jolla jo alkoi pää mennä pyörälle tästä outojen nimien
kauheasta munakokkelista, tästä parjauksen vimmasta, tyydytti hänen
uteliaisuutensa.

— Vai niin! Luonnontieteitä siis. Ne ovat hyödyllisiä opintoina,
opintoina, ei päämääränä. Päämääränä pitää nyt olla... mm... pitää
olla... muuta. Sallikaa kysyäni, millaiset ovat teidän mielipiteenne?

— Mistä seikasta?

— Niin, se tahtoo sanoa, mitkä ovat teidän valtiolliset mielipiteenne?

Litvinow myhähti.

— Ei minulla ole mitään varsinaisia valtiollisia mielipiteitä.

Roteva mies nurkassa nosti nyt äkkiä päätään ja loi tarkkaavan
silmäyksen Litvinowiin.

— Kuinka niin? — kysäsi Gubarew omituisen säveästi. — Ettekö ole vielä
asiaan perehtynyt vai joko väsyttää?

— Mitenkäs minä sanoisinkaan? Minun mielestäni meidän, Venäläisten,
on liian aikaista pitää mitään valtiollisia vakaumuksia taikka
luulla, että meillä sellaisia on. Huomatkaa, että minä käsitän sanan
"valtiollisia" todellisessa merkityksessä ja että...

— Ja-ha. Epäkypsäin joukkoa, — keskeytti hänet Gubarew yhtä säveästi.

Senjälkeen astui hän Voroshilowin luokse, kysäisten, oliko tämä lukenut
häneltä saamaansa broshyyriä.

Voroshilow oli Litvinowin kummaksi koko ajan ollut aivan ääneti; oli
vaan rypistellyt kulmiansa ja miettivästi liikutellut silmiänsä (hänen
oli yleensäkin tapana joko pitää pitkiä puheita tai olla vaiti).
Hän ojensihe nyt, sotilaan tavoin, kolautti saappaankorot yhteen ja
nyykäytti myöntävästi päätään.

— No? Oletteko tyytyväinen?

— Pääperustelmiin kyllä, mutta johtopäätöksiin en.

— Mmm... Andrei Ivanitsh kumminkin kehui tätä kirjaa hyväksi. Perästä
päin saatte sitte tuoda esiin epäilyksenne.

— Käskettekö, että esitän ne kirjallisesti?

Gubarew hämmästyi nähtävästikin: tuo oli hänelle odottamatonta.
Kotvasen mietittyään hän kumminkin virkkoi: — Niin, kirjallisesti.
Ja samalla minä pyytäisin teitä myöskin esittämään ajatuksenne...
noista... noista assosiationeista.

— Lassallen mukaan vai Schultze-Delitshin, kummin käskette?

— Mmm... kummankin. Siinä, nähkääs, on meille, Venäläisille,
erittäin tärkeä tuo finansipuoli asiata. No niin, ja samoin myöskin
artellilaitos... ituna... Kaikki tämä on otettava lukuun... Täytyy
päästä asian ytimeen. Niinikään talonpoikain maa-osuuden seikka...

— Mikä on teidän ajatuksenne, Stepan Nikolaitsh, maa-osuutta kohti
tulevasta desätina-määrästä?[13] — kysäsi Voroshilow, kunnioittavan
hienotunteisesti.

— Mmm... Entäs kunnan yhteismaa? — lausui Gubarew
syvämietteisesti ja purasi partaansa, katsoa tuijottaen pöydänjalkaan.
— Yhteismaa... Ymmärrättekö te sitä? Sillä on suunnaton
merkitys. Ja sitten, mitä on sanottava noista tulipaloista...
noista... noista... hallituksen toimenpiteistä, joilla vastustetaan
sunnuntaikouluja, lukutupia, sanomalehtiä? Mitä tietää se, että
talonpojat kieltäytyvät allekirjoittamasta ohjesääntöjä? Ja vihdoin,
millainen on asiain tila Puolassa? Ettekö te huomaa, mihin kaikkeen
tämä vie? Ettekö te huomaa, että... mm... että meidän... että meidän
pitää nyt yhtyä kansaan, saada selville... saada selville, mitä se
ajattelee? — Gubarew joutui äkkiä omituisen raskaasen, suuttumuksen
sekaiseen kiihkoon: ihan kävivät kasvot harmaiksi, mutta yhä hän
pureskeli partaansa, silmiään nostamalla. — Ettekö te huomaa...

— Jevsejew on roisto! — pamautti äkkiä rouva Suhantshikow, jolle
Bambajew, kunnioituksesta isäntää kohtaan, oli ollut jotain puhumassa
hiljaisella äänellä.

Gubarew pyörähti kantapäillään ja läksi taas kävellä huojumaan pilkin
lattiaa.

Vähitellen alkoi saapua muitakin vieraita. Illemmalla oli jo sangen
paljo väkeä koolla. Muun muassa saapui herra Jevsejewkin, josta
rouva Suhantshikow äsken oli antanut niin ankaran lausunnon. Nyt
puheli rouva hänen kanssaan varsin ystävällisesti ja pyysi Jevsejewiä
saattamaan häntä kotia. Saapui niinikään muuan Pishtshalkin, ideaalinen
sovintotuomari, niitä ihmisiä, joita Venäjä todellakin tarvinnee,
nimittäin yksinkertainen, vähätietoinen ja huonolahjainen, mutta
tunnollinen, kärsivällinen ja rehellinen. Talonpojat hänen piirissään
melkein silmiänsä häneen ristivät, ja itsekin hän kohteli omaa itseänsä
kunnioittavasti, niinkuin todellisesti arvokasta miestä konsanaankin.
Saapui myös muutamia nuoria upseereita, jotka olivat pujahtaneet
lyhyelle lomalle Europaan ja olivat kovasti mielissään, saadessaan
vapaasti seurustella viisasten, jopa vähän vaarallistenkin miesten
kanssa, varovasti tietenkin ja perimmäisenä säilyttäen mielessään
sittenkin rykmenttinsä päällikköä. Sinne tulla tuhautti myös kaksi
laihaa ylioppilasta Heidelbergistä; toinen heisiä loi lakkaamatta
ympärilleen ylenkatseellisia silmäyksiä ja toinen nauraa hohotti
myötäänsä... ja kumpaisenkin oli peräti hankala olla. Heidän perästään
hierautui sisään muuan franskalainen miehenveikkoinen, niin sanottu
_petit jeuue homme_. likaisenläntä, tyhmänläntä, köyhänläntä olento.
Hänen kumppaniensa, kauppamatkustajain, kesken kävi hänestä se maine,
että venäläisten kreivitärten oli tapana rakastua häneen. Itse
puolestaan hän mietiskeli vaan, mistä saisi illallista ilmaiseksi.
Vihdoin saapui Titus Bindasow, ulkonäöltä meluisa huimapää, mutta
todellisuudessa koronkiskuri ja veijari, puheesta päättäen terroristi,
taipumuksilleen poliisipäällikkö, venäläisten kauppakirjain ja
parisilaisten lorellien ystävä, kaljupää, hampaaton, viinaan menevä.
Nytkin ilmestyi hän hohtavan punaisena ja epähauskana; kertoi
menettäneensä pelissä vihoviimeisen kopekkansa tuolle "Benazel'in
kanaljalle", vaikka olikin voittanut kuusitoista guldenia...

Sanalla sanoen, väkeä kokoontui jommoinenkin joukko.

Silmiinpistävää, todellakin silmiinpistävää oli se kunnioitus, jolla
kaikki kohtelivat Gubarewia, niinkuin mitä opettajaa tai päämiestä.
He edeskantoivat hänelle epäilyksiänsä, jättäen ne hänen
ratkaistavikseen. Hän puolestaan vastaili mumisten, partaansa nykien,
silmiään mulkoillen tai lausumalla moniaita katkonneisia, vähäpätöisiä
sanoja, joita muut heti kohta ihan lennosta sieppailivat, niinkuin
kaikkein korkeimman viisauden suusta lähteneitä. Keskusteluihin ei
Gubarew itse puuttunut kuin harvoin. Muut ne sen sijaan ponnistelivat
viimeisiinsä. Sattui monastikin, että kolme, neljä henkeä huusi
yht'aikaa kymmenisen minuuttia, ja kaikki olivat tyytyväisiä ja
ymmärsivät toisiansa.

Keskusteluja kesti yli puolen-yön, ja aineita, mitä erilaisimpia, oli
tietysti ylenpalttisesti.

Rouva Suhantshikow puheli Garibaldista, muutamasta Karl Ivanovitshista,
joka oli saanut pieksijäiset omilta alustalaisiltaan, Napoleon
III:sta, naisen työstä, kauppias Pleskatshewista, jonka tiedettiin
liiallisella työllä tappaneen kaksitoistakymmentä naispuolista
työntekijää ja joka siitä syystä oli saanut kunniamerkin "hyödyllisestä
toimesta"; grusialaisesta ruhtinaasta Tshuktsheulidsewista, joka
oli tykillä ampunut vaimonsa kuolijaksi, ja Venäjän tulevaisuudesta.
Pishtshalkin jutteli myöskin Venäjän tulevaisuudesta, viina-arennista,
kansallisuuksien merkityksestä ja siitä, että hän ennen kaikkea
halveksii sitä, mikä on typerää ja tölhömäistä. Voroshilow ratkesi
äkkiä jälleen: yhdessä hengenvedossa — vähällä oli mennä väärään
kurkkuun — tulla tupsahtivat sieltä nimet: Draper, Virehow, herra
Shilgunow, Bish, Heimholtz, Star, Sloor, Reymondt, Johann Müller,
fysiologi, Johann Müller, historioitsija — nämä hän nählävästikin
sekoitti toisiinsa — Taine, Rénan, herra Shtshapow, ja sitten Thomas
Nash, Piehl, Green...

— Mitäs lintuja ne sitten on? — jupisi Bambajew, hämmästyen.

— Shakespearen edelläkävijöitä, joitten suhde häneen on sama kuin
alppien sivuselänteiden suhde Montblanciin - paiskasi Voroshilow ja
kosketti hänkin Venäjän tulevaisuutta.

Bambajew puhui kanssa Venäjän tulevaisuudesta ja maalaili sitä
kaikissa taivaankaaren väreissä, mutta aivan erityiseen ihastukseen
hänet nosti ajatus venäläisestä musikista, jossa hän oli näkevinään
jotain niin suuria "että huh!" Todistaakseen sitä, rupesi hän
veisaamaan Varlamowin romanssia, mutta siinä hänet keskeytti ylt'yleinen
huuto, että muka "hän laulaakin Miserereä Trubadurista ja laulaa niin
häijyn huonosti". Yksi upseereista, hieman hieverissä, letkautti
venäläistä kirjallisuutta; toinen lausui moniaan värssyn "Kipinästä",
mutta Titus Bindasow se menetteli paljoa selvemmin: hän julisti, että
kaikkia noita roistoja pitäisi antaa vast'kuonoa ja siinä se; häneltä
jäi vaan lähemmin määräilemättä, ketä kaikkia nuo roistot olivat.

Sikarinsavua oli huoneessa liikauttaviin asti; kaikkien oli kuuma,
ja kaikkia raukasi, jokaisella oli ääni käynyt käheäksi, silmät
talmaisiksi, ja hiki vuosi virtana jokaisen kasvoilla. Kylmää
olutta kannettiin myötäänsä sisään, ja sitä menikin kuin kuumille
kiville. "Mitäs se olikaan kuin minä nyt äsken juuri puhuin?" haasteli
yksi. "Kenenkäs kanssa minä vast'ikään kiistelin ja mitäs se taas
olikaan?" kyseli toinen. Ja kesken kaikkea tätä humua ja käryä
käveli Gubarew väsymättä kuin ennenkin, käämyröitellen ja partaansa
näpelehtien. Väliin kallisti hän korvaansa jonkun puoleen, kuunnellen
hänen puhettansa, väliin taas itse liitti jonkun sanan. Ja kaikki
tunsivat ehdottomastikin, että Gubarew se juuri on kaiken lähde ja
alkujuuri, että hän se isäntä on ja etevin henkilö...

Kello kymmenen maissa rupesi Litvinowin päätä kovasti kivistämään,
ja hän läksi hiljaa ja huomaamalla tiehensä, käyttäen hyväkseen
tilaisuutta, jolloin yleinen melu oli noussut korkeimmilleen: rouva
Suhantshikowin mieleen oli näet muistunut uusi pahanteko ruhtinas
Barnaulowilla: kunhan ei vaan olisi ruhtinas käskenyt palvelijaansa
puraisemaan joltakin korvalehteä pois.

Raitis öinen ilma löyhähti niin ystävällisesti Litvinowin kasvoihin ja
puhalsi tuoksuvana virtana hänen kuivuneisin huuliinsa.

— Mitäs tämä nyt oli? — ajatteli hän, astuessaan pimeätä lehtokujaa
myöten. — Missä minä, nyt oikeastaan olin läsnä? Mitä varten he olivat
koossa? Miksikä he huusivat ja riitelivät ja ponnistelivat niin
vimmatusti? Missä tarkoituksessa?

Litvinow kohautti olkapäitään ja meni Weberiin, otti sanomalehden
käteensä ja käski jäätelöä. Sanomalehdessä pohdittiin Italian
kysymystä, ja jäätelö oli kelvotonta. Hän oli jo lähtemäisillään
kotiansa, kun äkkiä hänen luokseen astui tuntematon mies, leveälierinen
hattu päässä, ja kysäistyään venäjäksi: "enhän häirinne teitä?"
istahti saman pöydän ääreen. Lähemmin tarkasteltuaan vierasta, tunsi
Litvinow hänessä tuon samaisen rotevan herran, joka oli Gubarewin
luona istunut nurkassa ja luonut häneen niin tarkkaavan katseen, puheen
kääntyessä valtiollisiin mielipiteisin. Koko iltana ei hän ollut
avannut suutansakaan, ja nyt, istahdettuaan ja otettuaan hatun pois
päästään, katseli hän Litvinowia ystävällisesti ja hieman hämillään.



V.


— Herra Guharew, jonka luona minulla oli mielihyvä nähdä teitä
tän'iltana — alkoi hän — ei esittänyt minua teille. Sallinette minun
itse esittäytyä: Potugin, virasta eronnut hovineuvos, palvellut
aikoinaan Pietarissa, valtiovarain ministeriössä. Toivoakseni te ette
oudostele... minä ylimalkain en tapaa tutustua näin äkkipäätä... mutta
teidän kanssanne...

Potugin takertui sanoihinsa ja käski passarin tuoda lasillisen
kirsiviinaa. "Pitää rohkaista itseään", virkkoi hän, myhähtäen.

Litvinow katseli yhä suuremmalla huomiolla viimeistä niistä monista
henkilöistä, joitten yhteyteen hän tänä päivänä oli tullut, ja ajatteli
heti: "ei tämä ole samaa laatua".

Eikä ollutkaan. Hänen edessään istui, nyppien hienoilla käsillään
pöydän laitaa, leveähartiainen, rotevaruumiinen, lyhytjalkainen mies,
kiharatukkainen pää nyökällään, silmät sangen viisaat ja sangen
surulliset tuuheain kulmain suojassa, suu suuri, säännöllinen, hampaat
rumanlaiset ja nenä sitä perin venäläistä laatua, jota sanotaan
perunaksi. Hän oli päällä iskien kankealiikkeinen, melkein juro, mutta
ei varmaankaan jokapäiväisiä. Hän oli puettu huolimattomasti: lakki,
vanhan-aikuista kuosia, istui säkkinä hänen yllään, ja kaulaliina
oli siirtynyt sivulle. Hänen äkillinen luottavaisuutensa ei tuntunut
Litvinowista ensinkään tunkeilevalta; se oli hänestä päinvastoin
mielistelevääkin: näkihän selvään, ettei tuolla miehellä ollut tapana
työntäytyä outojen tuttavuuteen. Omituisen vaikutuksen hän teki
Litvinowiin, herättäen hänessä sekä kunnioitusta että myötätuntoisuutta
ja samalla jonkinlaista ehdotonta sääliä.

— Enhän siis häiritse teitä? — toisti hän pehmeällä, hieman sortuneella
ja heikolla äänellä, joka sopi erittäin hyvin hänen ulkoasuunsa.

— Ette millään muotoa, — vastasi Litvinow, — päinvastoin on se minulle
mieluisia.

— Todellakin? No mieluisia se on minullekin. Minä olen kuullut teistä
paljonkin ja tunnen teidän opintonne ja aikeenne. Minä kunnioitan
niitä. Siksipä te olittekin ääneti tänään.

— Ettepä tekään, luullakseni, paljoa puhunut, — huomautti Litvinow.

Potugin huokasi.

— Puhuivathan ne muut liiankin paljon. Minä kuuntelin valmista. No
miltäs - lisäsi hän, vaiettuaan hetkisen ja kohottaen kulmiaan vähän
lystikkäästi — miltäs teistä näytti tuo meidän Baabelin torni?

— Baabelin torni todellakin. Se sana osui aivan kohdalleen. Minun
teki yhä mieleni kysäistä tuolta herrasväeltä, mitä heidän melunsa
oikeastaan tarkoitti.

Potugin huokasi jälleen.

— Sepä se: eivät he itsekään sitä tiedä. Ennen muinoin olisi heistä
sanottu näin: "he ovat korkeampain tarkoitusten sokeita aseita";
no niin, mutta nykyjään me käytämme räikeämpiä epiteelejä. Enkä
minä oikeastaan aio heitä suinkaan moittia; sanonpa vielä senkin,
että he kaikki... se on melkein kaikki, ovat kelpo ihmisiä. Rouva
Suhantshikowista, esimerkiksi, tiedän minä todellakin sangen
paljon hyvää: hän on antanut viimeiset rahansa kahdelle köyhälle
sisarentyttärelle. Olkoon niinkin, että siihen vaikutti halu, saada
hieman kerskailtua ja näyttäytyä, mutta myönnättehän, että tuo
oli sentään merkillistä uhrautumista naisella, joka ei itsekään
ole rikas! Herra Pishtshalkinista ei puhettakaan: aikoinaan saapi
hän piirinsä talonpojilta aivan varmaan kunnialahjaksi hopeisen
pikarin, arbusin muodossa, mitäpä pyhimyskuvankin, joka esittää hänen
suojelus-enkeliänsä, ja vaikka hän kiitospuheessaan sanookin heille,
ett'ei hän mointa kunniata ansaitse, niin ei hän silloin puhu totta:
hän sen kyllä ansaitsee. Herra Bambajew, teidän tuttunne, on erittäin
hyväsydämminen mies. Hänen laitansa tosin on sama kuin runoilija
Jasikowin, joka, niinkuin kerrotaan, ylistellessään huimia kemuja,
itse joi pelkkää vettä. Bambajewinkaan ihastus ei kohdistu mihinkään
varsinaiseen, mutta ihastusta se kuluminkin on. Herra Voroshilow
on hänkin luonteeltaan parhaimpia, mitä olla saattaa. Hän — kuten
muutkin hänen tapaisensa, nuo kultaisen taulun miehet — on ikäänkuin
lähetetty tieteen, sivistyksen käskyläiseksi, ja hän vaikeneekin varsin
lausevasti, mutta mies on vielä niin nuori! Niin, niin, kaikki he ovat
kelpo väkeä, mutta lopputulos on sittenkin tyhjä; ruuakset ovat hyviä,
mutta ruoka — viskaa vaikka pellolle.

Yhä enenevällä ihmettelyllä kuunteli Litvinow Potuginia. Kaikki hänen
liikkeensä, kaikki käänteet hänen hätäilemättömässä, vaan itseensä
luottavassa puheessaan osoittivat sekä puhetaitoa että puhehalua.

Mielellään Potugin puhui, ja puhua hän osasikin. Hän ei kumminkaan
tehnyt sitä missä ja milloin hyvänsä, vaan odotteli filosoofin
tyyneydellä sopivaa, mielenmukaista tilaisuutta siihen, kuten ainakin
mies, josta elämä on jo ennättänyt kukistaa itserakkauden.

— Niin, niin, — jatkoi hän jälleen omituisella, alakuloisella, ei
kumminkaan sairasmaisella, huutotorilla, — kaikki tämä on varsin
kummallista, nähkääs. Ja sitten vielä yksi seikka. Jos esimerkiksi
tulee kymmenen Englantilaista yhteen, niin heti he rupeavat
keskustelemaan veden-alaisesta lennätinlangasta, paperiverosta,
rotannahkain valmistelutavasta, sanalla sanoen jostain, jolla on pohjaa
ja pontta. Jos kymmenen Saksalaista sattuu yhteen, silloin tietysti
astuu näyttämölle Schleswig-Holslein ja Saksan yhteys. Jos kymmenen
Franskalaista tulee yhteen, niin keskustelu kajoaa ehdottomasti
lemmen-asioihin, kierrelkööt miten paljon hyvänsä, mutta jos
kymmenen Venäläistä joutuu toistensa seuraan, silloin — ja senhän
te saitte itse nähdä tänään — silloin ruvetaan puhumaan Venäjänmaan
merkityksestä ja tulevaisuudesta, mutta aivan yleisissä piirteissä,
Ledan munista alkaen, ilman todisteita, ilman johtopäätöksiä. He
märeksivät myötäänsä tuota kovan onnen kysymystä, niinkuin lapset
gummiansa: ei mehua, ei makua! Samalla siinä sitten tuo mädännyt
Länsikin saa kuulla kunniansa! Omituinen juttu: tuo Länsi se lyö
meitä alakynteen jok'ikisessä kohdassa, ja mätä se vaan on! Ja jospa
me oikein todenteolla sitä halveksisimme, mutta tyhjää puhettahan se
on, pelkkää valhetta. Me moitimme sitä kyllä, mutta sen mielipide se
sittenkin on meille kallis-arvoista, sen, nimittäin parisilaisten
suupalttien. Minä tunnen erään miehen, ja hyvä mies taitaa ollakin,
perheen-isä, eikä aivan nuorikaan: tämä, tiedättekös, oli monta päivää
pahoillaan siitä, että oli kerran eräässä Parisin kahvilassa tilannut
itselleen "_une portion de biftek aux pommes de terre_",[14] mutta
oikea Franskalainen oli samassa kiljaissut: "_Garçon! Biftek pommes!_"
Ystäväni oli haljeta häpeästä. Ja sen koommin hän huusi kaikkialla:
_Biftek pommes!_ Ja niin hän neuvoi muitakin. Itse lorditkin
ihmettelevät sitä vapisevaa kunnioitusta, jolla meidän nuoret arolaiset
astuvat heidän häpeällisiin vierashuoneisinsa... Herrainen aika,
arvelevat nuo aromaan nuorukaiset, aatelkaas, missä sitä nyt oikeastaan
ollaankaan? Itse Annah Deslionsin luona!!

— Sanokaapas — virkkoi Litvinow — mikä se tuossa Gubarewissa teidän
mielestänne niin valtavasti vaikuttaa kaikkiin, jotka hänen kanssaan
seurustelevat? Eihän toki hänen taitonsa, hänen älynsä?

— Eipä suinkaan; eipä suinkaan. Semmoista ei hänellä ole olemassakaan...

— Hänen luonteensako sitten?

— Eikä ole hänessä sitäkään, mutta tahtoa hänellä on runsas määrä.
Ja tätä lahjaa, kuten tiedätte, ei meillä, Slaavilaisilla, ylen
määrin ole. Sen edessä me sanomme pass. Herra Gubarew tahtoi olla
päällikkönä, ja päällikökseen hänet kaikki tunnustivatkin. Minkäpäs
sille tekee? Hallitus on meidät vapauttanut maaorjuudesta, ja siitä
me olemme kiitollisia, mutta orjantavat ovat meihin liian syvälle
juurtuneet; emme me niistä niinkään pian pääse. Kaikessa ja kaikkialla
on meille tarpeen "baarin", herra. Tämmöisenä herrana on enimmäkseen
elävä olento; väliin on meidän valtiaanamme joku niin sanottu suunta...
tällä haavaa, esimerkiksi, olemme me ruvenneet luonnontieteiden
orjiksi... Miksikä, niillä perusteilla me orjiksi rupeamme, se on
epätietoista; luonto kai meissä siinä omansa ottanee. Pääasia vaan se,
että olisi meillä "baarin". No niin, sellainen meillä on; hän siis on
meidän, ja kaikesta muusta me viis! Orjia ollaan kuin ollaankin! Ja
orjan on ylpeys ja orjan on nöyryytys kanssa. Uusi baarin saatiin, —
vanha pois! Ennen oli Jaakko, nyt on Simo; korvalle Jaakkoa, polville
Simon eteen! Muistakaapas vaan, mitä kaikkia kepposia meillä on ollut
tähän lapaan! Me puhumme epäämisestä; se muka on erikoinen puoli
meissä; mutta ei se epääminenkään ole meissä samallaista kuin vapaan
miehen, joka miekalla lyö, vaan lakeijan, joka tuuppaa nyrkillään,
vieläpä herransa käskystäkin. No niin, ja pehmeätä väkeä me olemme
kanssa; ei ole konsti eikä mikään saada meidät kynsiinsä. Sillä tavoin
on herra Gubarewkin päässyt herraksi! Hän kolhi kolhimistaan yhteen
paikkaan ja reiän sai kuin saikin. Ja siitä miero miettimään: tuossahan
mies, jolla on suuria ajatuksia itsestään, joka luottaa itseensä ja
antaa käskyjä, — pääasia juuri se, että käskyjä antaa; hän on siis
oikeassa, ja häntä pitää siis totella. Kaikki lahkot meillä, nuo
Onufrievilaiset ja Akufinovilaiset, — kaikki ne ovat syntyneet ihan
samalla tavalla. Keliä on keppi kerran, se on meidän herra.

Potugin punastui, ja hänen silmänsä himmenivät.. Mutta omituista:
hänen puheessaan, niin katkeraa, jopa pahan-ilkistä kuin olikaan, ei
kumminkaan kuulunut sappea: siinä helähti pikemmin suru, todellinen,
vilpitön suru.

— Millä tavoin olette le tullut tuttavaksi Gubarewin kanssa? — kysyi
Litvinow.

— Tunnen hänet jo ammon ajoista. Ja katsokaas taas tätäkin kummallista
seikkaa: Joku kirjailija, esimerkiksi, tai muu sellainen on koko
ikänsä sekä runossa että suorasanaisesti moittinut juoppoutta,
viina-arentia... mutta äkkiäpä ostaakin pari viinatehdasta ja vuokraa
satakunnan kapakkaa — ja sillä hyvä. Toinen mies hänen sijassaan olisi
joutunut tuhoon ja turmioon, mutta tätä ei edes moititakaan. Sama se
on Gubarewinkin laita: hän on slavofiili ja demokraatti ja sosialisti
ja jos mitä, mutta hänen omaisuuttaan hoiti ja hoitaa tänäkin päivänä
hänen veljensä, noita vanhan kuosin herroja, joita ennen muinoin
sanottiin hammaslääkäreiksi. Entäs sitten rouva Suhantshikow, joka
panee Beecher-Stowen antamaan Tentelejewille korvapuusteja: hän melkein
matelee herra Gubarewin edessä! Ja tuossa Gubarewissa ei lopultikaan
ole muuta kuin se, että hän lukee viisaiden kirjoittamia kirjoja ja
yhä syvyyksiin pyrkii. Millainen hänellä on puhelahja, sen saatoitte
huomata tänään itsekin; ja Jumalan kiitos, eIlei hän puhukaan paljoa,
luimistelekse vaan. Mutta kun mies on hyvällä tuulella, oikein
levällään, niin silloin on minunkin, maltillisen ihmisen, vaikea sitä
sietää. Silloin hän rupeaa ivailemaan ja kertomaan likaisia juttuja,
— — niin, niin, tuo meidän suuri Gubarew kertoo likaisia juttuja ja
nauraa niille niin inhottavasti...

— Olettekohan te niinkään maltillinen, — virkkoi Litvinow. — Luulisin
päinvastoin... mutta sallikaa kysyäni, mikä teidän nimenne ja
isännimenne on.[15]

Potugin ryyppäsi kirsiviinaa.

— Nimeni on Sosont... Sosont Ivanitsh. Tämän ihanan nimen sain minä
erään sukulaisen, arkkimandriitin, kunniaksi, ja tämä kunnia onkin ainoa
asia, josta olen hänelle kiitollisuuden velassa. Minä olen, jos niin
saisin sanoa, papillista alkujuurta. Mitä taas minun maltillisuuteeni
tulee, niin turhaan te sitä epäilette: maltillinen minä olen.
Kaksikolmatta ajast'aikaa oli virastossa minun päällikkönäni oma
setäni, todellinen valtioneuvos Irinarkus Potugin. Tunsitteko häntä?

— En.

— Jonka johdosta teitä onnittelenkin. Ei, kyllä minä olen maltillinen
mies, mutta "palatkaamme alkuun", niinkuin lausuu kristiveljeni,
roviolla polteltu esipappi Habakuk.[16] Kummakseni käyvät vaan nuo
minun kansalaiseni. Kaikki he ovat alakuloisia, kaikki he kävelevät
nenä norpallaan, ja kumminkin on joka mies toivoa täynnä, ja jos vaan
vähänkin mitä sattuu, niin ovat valmiita lyömään päänsä seinään.
Ottakaa nyt esimerkiksi nuo slavofiilit, joihin herra Gubarewkin lukee
itsensä: kelpo väkeä; mutta heissäkin sama sekotus epätoivoa ja
ärtyisyyttä, hekin elävät pelkästä alkukirjaimesta. Tulee muka, tulee
kaikki tyyni. Omaa meillä ei ole mitään, eikä Venäjä ole kymmenen
vuosisadan kuluessa jaksanut saada mitään ominaista aikaan, ei
hallinnossa, ei oikeudenkäynnissä, ei tieteessä, ei taiteessa, ei edes
teollisuudessakaan... Mutta, maltas muka aikaa: kaikki tulee vielä.
Mutta mitenkäs se tulee, sallittakoon minun udella? Siten se, nähkääs,
tulee, että me, sivistyneet ihmiset olemme pelkkää pölyä vaan, mutta
kansa... o tuota suurta kansaa! Katsokaas tuota talonpojan ärmäkkää![17]
Siitä se on lähtevä kaikki tyyni. Kaikki muut epäjumalat on kukistettu;
uskokaamme siis ärmäkkään. Entäpä jos ärmäkkäkin pettää? Ei, se ei
petä; lukekaa rouva Kohanowskia, ja sitten silmät ylös lakeen! Jos
minä olisin maalari, niin tällaisen minä laittaisin kuvan: sivistynyt
mies seisoo musikan edessä ja kumartaa häntä syvään: tee minut
terveeksi, musikka, hyvä ystävä; tauti minut tappaa tuohon paikkaan;
ja musikka vuorostaan kumartaa sivistynyttä miestä syvään: opeta
minua, baarin, hyvä ystävä; pimeys minut tappaa tuohon paikkaan. Eikä
tietysti liikahda kumpainenkaan. — Ja kumminkin: ei tarvitsisi muuta
kuin rauhoittua, eikä yksin sanoissa, ja lainata vanhemmilta veljiltä
sellaista, mitä he ovat aikaan saaneet parempaa kuin me ja ennen meitä.
_Kellner, noch ein Gläschen Kirsch!_ älkää pitäkö minua juomarina.
Alkoholi, katsokaas, hellittää kieleni sileitä.

— Siitä päättäen mitä te nyt juuri sanoitte, — virkkoi myhähtäen
Litvinow — ei minun tarvitse tiedustellakaan, mihin puolueesen te
kuulutte ja mitä te Europasta ajattelette. mutta sallikaa minulle yksi
huomautus. Teidän mielestänne meidän pitäisi lainata, omaksemme ottaa
vanhemmilta veljiltämme, mutta mitäs hyötyä lainasta on, ellei sitä
soviteta ilman-alan, maanlaadun, paikallisten ja kansan olojen mukaan?
Isäni, muistaakseni, tilasi Boolenhopeilla valurautaisen, erittäin
hyväksi suositetun viskuukoneen, ja hyvä se todella olikin, mutta
mitenkäs kävi? Viisi vuotta se loikoi liiterissä aivan hyödytönnä,
kunnes sijaan ostettiin puinen, amerikalainen kone, joka paljoa
paremmin soveltui meidän oloihin ja tapoihin, niinkuin yleensä muutkin
amerikalaiset masinat. Ei sovi sentään ihan umpimähkään lainailla,
Sosont Ivanitsh.

Potugin kohotti päätään.

— Tuollaista lausetta en olisi teiltä odottanut, arvoisa Grigori
Mihailovitsh, — alkoi hän hetkisen kuluttua. — Kukas teitä pakottaa
lainaamaan umpimähkään? Ettehän te vierasta ota siitä syystä vain,
että se on vierasta, vaan siitä syystä, että se sopii teille: te
harkitsette siis, te valitsette. Mutta mitä seurauksiin tulee,
älkää niistä itsellenne surua tehkö: omaperäisyys muodostuu niihin
juuri noita paikallisia oloja, ilman-aiaa ja muita seikkoja myöten,
joista te mainitsitte. Tarjotkaa vaan hyvää ruokaa; kyllä kansan
vatsa sen sulattaa omalla lavallaan, ja aikaa voittaen, kun elimistö
on vahvistunut, antaa se kyllä _oman_ ravintonesteen. Otetaanpas
esimerkki vaikka meidän kielestä. Pietari Suuri liitti siihen tuhansia
ulkomaisia sanoja, hollannin-, franskan-, saksankielistä: nämä
sanat ilmoittivat käsitteitä, jotka oli tehtävä tunnetuiksi Venäjän
kansalle. Viisastelematta ja kursailematta kaatoi Pietari noita sanoja
kahmaloittain, saavittain, aamittain meikäläisten vatsoihin. Ensi
alussa syntyi todellakin jotain kamalan kummallista, mutta sittemmin
alkoi juuri tuo sulattelu, josta minun oli kunnia mainita teille.
Käsitteet imeytyivät, juurtuivat kiinni; vieraat muodot katosivat
vähitellen, kieli löysi omissa sisimmissään sellaista, joka saattoi
astua niitten sijaan — ja nyt teidän nöyrin palvelijanne, varsin
keskinkertainen stilisti, ottaa kääntääkseen minkä sivun hyvänsä
Hegelistä — jaa, jaa, Hegelistä juuri — käyttämättä ainoatakaan
epä-slaavilaista sanaa. Ja niinkuin on käynyt kielen, niin käy,
toivottavasti, kaiken muunkin. Kysymys on vaan: kestääkö luonto? Ja
Venäläisen luonto se kestää kyllä: on se pahemmistakin hämmingeistä
selvinnyt. Peljätä terveyttänsä, omaa itsenäisyyttänsä saattavat
ainoastaan hermotautiset ja heikot kansat; ja taas: innostella
vaahto suussa siitä, että me muka ollaan Venäläisiä, — sellainen on
mahdollista ainoastaan joutilaalle väelle. Minä pidän tarkkaa huolta
terveydestäni, mutta en ihastele sitä milloinkaan: minua hävettäisi.

— Niinpä kyllä, Sosont Ivanitsh — puheli vuoroansa Litvinow — mutta
miksikä sälyttää päällemme moisia koettelemuksia? Itsehän te sanoitte,
että ensi alussa syntyi jotain kamalan kummallista. Entäpäs, jos tuo
kamalan kummallinen olisi jäänytkin olemaan? Ja jäihän se, kuten kyllä
tiedätte.

— Ei ainakaan kieleen, ja se on varsin tärkeätä, mutta enhän minä ole
kansaa luonut; eihän ole minun syyni, että sen täytyy käydä moinen
koulu. "Saksalaiset ovat kehittyneet säännöllisesti", huutavat meidän
slavofiilit, "antakaa meillekin säännöllinen kehitys!" Mutta mistäs
sen otti, koska meidän heimomme ensimmäinenkin historiallinen toimi —
kutsua ruhtinaansa merten takaa — oli epäsäännöllistä, epänormaalista,
mikä tähän päivään asti yhä uudistuu meissä jokaisessa, sillä jokainen
meistä on aivan varmaan, edes kerran eläissään, sanonut muukalaiselle,
epävenäläiselle: "tulkat, hallilkat meitä ja vallitkat!" Minä
saatan kenties myöntää, että, istuttaessamme vieraita aineksia omaan
ruumiisemme, emme suinkaan saata ennakolta tietää, mitä me siihen
panemme, leipäpalasenko vai myrkkypalasenko. Mutta tietty asiahan on:
huonosta hyvään ei pääse milloinkaan parhaimman kautta, vaan pahimman.
Ja myrkkykin on lääkkeenä välisiä hyvää. Tylsämieliset ja lurjukset
ne yksin osoitelkoot riemumielin talonpoikain köyhyyttä vapauttamisen
jälkeen, juoppouden lisääntymistä viina-arentien lakkautettua...
Pahimman kautta hyvään!

Potugin pyyhkäsi kädellään kasvojansa.

— Te kysyitte, mitä minä ajattelen Europasta — jatkoi hän jälleen.
— Minä ihailen sitä ja puolustan sen perusteita aina äärimmäisiin,
enkä yhtään katso tarpeelliseksi salata sitä. Siitä on jo pitkä
aika... eikä niinkään pitkä... kuin en enää ole peljännyt julki
lausumasta mielipiteitäni... ettehän tekään epäröineet, ilmoittaessanne
kantaanne herra Gubarewille. En minä enää, Jumalan kiitos, muodostele
käsitteitäni, mielipiteitäni, tapojani sitä myöten, kenen kanssa
kulloinkin seurustelen. Minusta nähden ei ole mikään niin kehnoa kuin
se tarpeeton arkamaisuus, se halpa miellyttämisen halu, joka tekee
sen, että meillä väliin hyvinkin ylhäisen viran mies koettaa hierautua
jonkun ylioppilaan suosioon, ylioppilaan, joka hänen silmissään
sittenkin on mitätön olento, mutta jonka edessä hän virnailee, kissana
kiemuroitsee. Olkoon menneeksi, että tuo ylhäinen virkamies menettelee
sillä lavoin, päästäkseen hyviin kirjoihin yleisön edessä, mutta
meikäläinen mies, suku-aatelia vailla, mitä hänen tarvitsee kierrellä
ja kaarrella? Minä olen kuin olenkin länsimaitten ystävä, Europan
uskollinen ystävä; toisin sanoen, minä puolustan sivistystä, juuri
sitä samaista sivistystä, josta meillä tehdään niin sievää pilaa,
sivilisatsionin ystävä — niin juuri, tämä sana on vielä sattuvampi —
ja rakastan sitä kaikesta sydämmestäni ja uskon siihen, eikä minulla
muuta uskoa ole eikä olemankaan pidä. Tämä sana: si-vili-sa-tsio-ni
(Potugin lausui selvästi ja painolla jok'ainoan tavun) on selvä ja
puhdas ja pyhä, mutta kaikki muut, kansallisuudet ja maineet ja sen
semmoiset, — ne tulevat verettä... Olkoot omissa lämpösissään!

— Entäs Venäjätä, Sosont Ivanowitsh, isänmaatanne, — rakastatteko sitä?

Potugin pyyhkäsi kädellään kasvojaan.

— Rakastan tulisesti ja tulisesti vihaankin.

Litvinow kohautti olkapäitään.

— Tuo nyt on vanhaa, Sosont Ivanowitsh, pelkkiä yleisiä lauseparsia.

— Entäpä sitten? Mitäs se tekee? Sitäkös te säikähditte? Yleisiä
lauseparsia! Tunnen minä montakin hyvää yleistä lausepartta.
Esimerkiksi: vapaus ja järjestys — ovathan nekin semmoisia. Onko teidän
mielestänne sitten parempaa tämä meidän: arvojärjestys ja epäjärjestys?
Ja sitä paitsi: eivätköhän kaikki nuo lauseparret, joista nuorten päät
huumautuvat: ylenkatsottu _bourgeoisie, souverainité du peuple_[18]
työnteon oikeus, — eivätkös nekin kaikki ole yleisiä lauseparsia? Mitä
taas tulee rakkauteen, johon viha on erottamattomasti yhdistetty...

— Byronilaista tuo — keskeytti Litvinow, — romanttisuutta neljänsillä
kymmenillä.

— Se on erehdystä, älkää pahaksi panko! Ensimmäisenä viittasi
tuollaiseen tunteitten sekoitukseen Catullo, roomalainen runoilija
CatuIlo.[19] Häneltä minä sen olen saanut, sillä hiukkasen osaan minä
latinaakin, koskapa, niin sanoakseni, olen papillista alkua ja juurta.
Niin, niinä rakastan Venäjänmaata, rakastan tuota kummallista, armasta,
ilkeätä, kallista synnyinmaatani. Tällä erää olen sen jättänyt: pitihän
päästä tuulottelemaan, istuttuani kaksikymmentä ajast'aikaa virkapöydän
ääressä, kruunun rakennuksessa. Minä hylkäsin Venäjän, ja täällä on
hauskaa ja suloista olla; mutta pian lähden takaisin jälleen; siltä
tuntuu. Muokattua on puutarhassa maa, mutta ei siinä muuraimet kasva.

— Teidän on täällä hauskaa ja suloista, ja hyvältä täällä tuntuu
minustakin, — sanoi Litvinow. — Oppimaan tänne minäkin tulin, mutia
silti en saata olla näkemättä esimerkiksi tuollaisia asioita... — Hän
viittasi kahteen ohikulkevaan lorelliin, joitten ympärillä keikaili
muutamia sorakielisiä Jockey-clubin jäseniä, ja pelisaliin, joka oli
täpö täynnään väkeä, vaikka olikin jo myöhäinen aika.

— Luuletteko sitten, että minä katselen tuollaista silmät ummessa?
— vastasi Potugin. — Mutta, suokaa anteeksi: teidän huomautuksenne
johtaa mieleeni meikäläiset poloiset sanomalehdet Krimin sodan aikana:
nekin riemumielin viittailivat Timesin paljastamiin puutteisin
Englannin sota-asiain hallinnossa. En ole itsekään optimisti, ja kaikki
mikä inhimillistä on, kaikki tämä ihmis-elämä, koko tämä komedia
traagillisine loppuineen, — ei se minulle esiinny ruusuisessa valossa,
mutta miksikä sysätä Lännen syyksi sitä, minkä alkujuuri kenties asuu
syvällä itse inhimillisessä olemuksessamme? Tuo pelisali tuossa on
jotain, joka on suunnalta pois, totta kyllä; entäs meidän kotimaiset
pelipetokset, — nekö ne ovat koreampia? Ei, hyvä Grigori Mihailowitsh;
olkaamme vaan hiljaisempia, sävyisempiä! Kelpo oppilas huomaa kyllä
opettajansa erehdykset, mutta hän vaikenee kunnioittavasti, sillä
itse noista erehdyksistäkin on hänelle hyötyä; ne ohjaavat häntä
oikealle tielle. Mutia — jos teidän välttämättömästi tekee mieli hioa
hampaitanne mädänneesen Länteen, niin kas tuolla mennä pyyhkäisee
ruhtinas Cocó; hän on kaiketi neljännestuntia sitten viheriän pöydän
ääressä tuhlannut verorahat, mitkä on puserreltu satakunnalta perheltä;
hänen hermonsa ovat ärtyneet, ja sitä paitsi näin minä hänen tänään
selailevan Marxin kahvilassa Veuilleux'in broshyyriä... Siinä teillä
oiva seura!

— Malttakaa toki, malttakaa vähäsen — puuttui Litvinow kiireisesti
puheesen, huomattuaan Potuginin aikovan nousta pöydästä. — Minä en tunne
ruhtinas Cocóta kuin varsin vähän, ja tietysti on minun mieluisampi
haastella teidän kanssanne....

— Kiitos ja kunnia — keskeytti Potugin, nousten ylös ja kumartaen
jäähyväisiksi; — mutta olenpa jo jutellutkin teidän kanssanne, se
on: minä olen oikeastaan puhunut yksin koko ajan, ja olette te kai
itsestännekin havainnut, että ihmisen on vähän nolo ja tukala olla, kun
hän huomaa puhuneensa liian paljon — yksinään. Hyvästi siksi... Sanonpa
vieläkin, että minun on ollut hyvin hauska tutustua kanssanne.

— Mutta odottakaas loki yksi silmänräpäys, Sosont Ivanowitsh! Sanokaa
edes, missä asutte ja aiotteko vielä kauan olla näillä mailla!

Näytti kuin olisi Potugin vähän joutunut hämille.

— Viikon päivät olen vielä Badenissa, mutta saatammehan ylipäänsä
kohdata toisiamme täällä, Weberissä tahi Marxissa. Ja sopiihan minun
pistäytyä teilläkin.

— Pitää minun kumminkin saada tietää osoitteenne.

— Niin, mutta katsokaas: minä en ole yksinäni.

— Oletteko naimisissa? — kysäsi Litvinow.

— Enpä suinkaan... kylläpäs te nyt... mutta minun luonani on muuan
tyttönen.

— Vai niin! — virkkoi Litvinow hämillään, ikäänkuin anteeksi pyytäen.

— Hän on kaikkiansa kuuden vuoden vanha, — jatkoi Potugin. — Hän on
orpo... erään rouvan, hyvän tuttavani, tytär. Kyllä se on sittenkin
parasta, että yhdymme täällä. Voikaa hyvin! Hän painoi hatun syvälle
päähänsä ja läksi kiirein askelin pois. Pari kertaa hänestä vielä näkyi
vilaus kaasuliekkien alla, jotka jotenkin niukasti valaisivat tietä
Lichtenthalin lehtokujalle päin.



VII.


— Omituinen mies! — ajatteli Litvinow itsekseen, astuessaan
hotelliinsa. — Omituinen mies! Pitää ottaa selko hänen asunnostaan.

Hän astui huoneesensa. Kirje pöydällä pisti hänen silmäänsä. "Se on
Tanjalta!" ajatteli hän, iloiten siitä jo ennalta, mutta kirje olikin
maalta, hänen isällään. Litvinow mursi vaakunasinetin ja rupesi
lukemaan kirjeitä. Äkkiä tunsi hän väkevän, erittäin miellyttävän ja
tutun hajun. Hän katsahti ympärinsä ja huomasi akkunalla vesilasissa
suuren vihkon heliotroopeja. Vähän kummastellen kumartui hän kukkasia
kohti, kosketti niihin, haisteli niitä... Jotain alkoi kangastaa hänen
mielessään, jotain varsin kaukaista... mutta mitä, se ei johtunut
mieleen. Hän soitti palvelijaa ja kysäsi, mistä nuo kukkaset.
Palvelija sanoi erään rouvas-ihmisen tuoneen ne tänne. Nimeänsä hän ei
ollut ilmoittanut; olihan vaan arvellut, että kyllä "herra Zluitenhoff"
näistä kukkasista varmaankin arvaa, kuka niitten luoja on. Taaskin
vilahti jotain mielessä. Hän tiedusteli palvelijalla rouvan ulkomuotoa.
Palvelija selitti hänen olleen kookkaan ja erittäin hyvin puetun, harso
kasvoilla.

— Kaiketikin venäläinen kreivitär — lisäsi hän.

— Mistä sen päätätte? — kysyi Litvinow.

— Hän antoi minulle kaksi guldenia, — vastasi palvelija, vetäen suunsa
irveen. Litvinow päästi hänet menemään ja seisoi sitten kauan aikaa
akkunan ääressä mietiskellen. Vihdoin hän viittasi kädellään ja rupesi
uudestaan lukemaan kirjettä.

Isä ruikutteli siinä tavallisia huoliansa, vakuuttaen, ett'ei vilja
kelpaa kellenkään, vaikka ilmaiseksi tarjoaisi, että palvelusväkeä ei
enää saa tottelemaan millään, ja että pian kaiketi tulee maailmanloppu.
"Aatteles", kirjoittaa hän muun muassa; "olivat pilata viimeisen
kuskini, muistathan, sen kalmukkipojan. Ja kerrassaan olisi poika
ollutkin mennyttä kalua, niin ett'ei olisi minulla edes ajuriakaan
ollut, ellei kaikeksi onneksi hyvät ihmiset olisi auttaneet ja
poikaa Rjäsaniin lähettämään neuvoneet papin tykö, joka kyllä
kuuluisa panentatautien parantaja on. Hänen keinonsa onnistuikin
ylenpalttisesti, kuin myös todistukseksi siitä tyköliitetään itse
sen papin kirje, niinkuin dokumentti." Uteliaana silmäsi Litvinow
pikimmiten läpi tämän "dokumentin". Siinä luki: "Renkimies Nikanor
Dmilrijew vaivattiin senkaltaiselta taudilta kuin lääketaidolle
saavuttamaton on; ja tämä tauti on muitten ihmisten pahansuomuksen
kautta päälle tullut; mutta syynä siihen on hän itse, Nikanor,
ett'ei hän lupaustansa muutamalle neitsyelle täyttää tahtonut, jonka
lähden tämä neitsyt muitten ihmisien kautta saattoi hänet kaikkeen
kelpaamattomaksi, ja ellen minä tainkaltaisessa tilassa olisi
hänen avuksensa rientänyt, niin olisi hän kokonaan hukkaan joutunut,
niinkuin yksi kaalimato; mutta minä, luottaen itseni Kaikkinäkevän
Silmän päälle, tulin hänelle avuksi hänen elämässänsä; mutta millisellä
tavalla minä tämän matkaansaattanut olen, se on salaisuuteen
kätketty; vaan teitä, arvoisa herra, minä pyydän, ett'ei tämä
neitsyt saa tainkaltaisia häjyjä tapoja täst'edes toimittaa, kuin
myös ei uhkauskaan olisi haitaksi, koska hän muutoin jälleen voi
pahan-elkisesti itseänsä häntä kohtaan käyttää." Miettimään pani moinen
dokumentti Litvinowin.

Häneen tuulahti arojen takamaat, tuulahti ummehtuneen elämän synkkä
pimeys, ja suloiselta tuntui hänestä, tietäessään lukevansa tätä
kirjettä juuri Badenissa.

Puoliyö oli jo aikaa sitten kulunut. Litvinow kävi vuoteesen ja
sammutti kynttilän, mutta hän ei saanut unta silmiinsä. Hänen
näkemänsä ihmiset, hänen kuulemansa puheet ne myötäänsä hyörivät
ja pyörivät hänen päässään, kummallisesti sekaantuen ja punoutuen
toisiinsa. Pää oli kuuma ja tupakansavusta kipeä. Vuoroin oli hän
kuulevinaan Gubarewin muminaa ja näkevinään hänen alasluodut silmänsä
ja niitten tympeän, itsepäisen ilmeen; vuoroin taas nämä silmät
rupesivat hehkumaan ja hyppimään, ja hän tunsi rouva Suhantshikowin
ja kuuli hänen rämeän äänensä, ja hänen täytyi vasten tahtoansakin
toistaa rouvan sanoja: "antoi, antoi, korvalle antoi". Väliin
muodostui hänen eteensä Potuginin epäsuhtainen olento, ja monistellen
muisteli hän Potuginin jok'ainoata sanaa; tämä oli jo kymmenes,
kahdeskymmenes kerta. Väliin taas hyppäsi näkyviin, kuni nuuskarasian
nukke, Voroshilow taiteellisesti prässätyssä palttoossaan, joka
istui hänen yllään kuin uudenuutukainen uniformu. Vuoroin ilmestyi
Pishtshalkin, viisaasti ja arvokkaasti nyökäytelien hyvin kerittyä
ja todella hyvänsävyistä päätään; vuoroin kirkui ja sätti Bindasow;
väliin Bambajew itki ja innosteli... Mutta yhä vaan tuo lemu,
luopumaton, hellittämätön, suloinen, raskas lemu ei päästänyt häntä
rauhaan; yhä väkevämpänä se levisi pimeässä ja yhä kiihkeämmin
muistutti se hänelle jotain, josta hän ei mitenkään saanut kiinni...
Litvinowin juolahti mieleen, että kukkain tuoksu yöllä makuuhuoneessa
on epäterveellistä. Hän nousi, pääsi kopeloimalla kukkavihkon luo
ja kantoi sen viereiseen huoneesen, mutta sieltäkin tunkeusi hänen
luokseen pielukseen, peitteen alle tuo uuvuttava tuoksu, ja hänen
täytyi tuskitellen käännellä kyljeltä loiselle. Jo rupesi kuume
ahdistamaan häntä; jo ilmestyi pappi, — kuuluisa panentatautien
parantaja, kahdesti hypäten tien poikki, ketteränä jäniksenä, parta
leuassa ja palmikko niskassa; jo ilmestyi Voroshilow, istuen kenraalin
töyhdössä kuin missä pensaassa ikään ja rupesi satakielenä livertelemään.

Äkkiä kavahti Litvinow vuoteeltaan ja löi kätensä yhteen, huudahtaen:

— Olisikohan se _hän!_ Mahdotonta!

Ymmärtääksemme tämän huudahduksen, täytyy meidän pyytää
suosiollista lukijaa palajamaan kanssamme muutamia vuosia ajassa
taaksepäin...



VII.


50-luvun alkupuolella eli Moskovassa, varsin ahtaissa oloissa,
melkeinpä köyhyydessä, ruhtinas Osininin monilukuinen perhe. Osininit
olivat todellisia, ei tatarilais-grusilaisia, vaan täysverisiä
ruhtinaita, Rurikin jälkeisiä. Heidän nimensä esiintyy useasti
meidän aikakirjoissa ensimmäisten Moskovan ruhtinaitten, Venäjänmaan
kokoonpanijain, hallituskausina. Heidän hallussaan oli ollut suuria
sukukartanoita ja laveita maatiloja, he olivat monasti saaneet
hallitsijoiltaan suosion-osoituksia "työn ja veren ja haavojen
takia", istuneet bojaarien neuvoskunnassa; olipa yksi jo kirjoittanut
nimensä perään "vitsh". Sittemmin olivat he joutuneet vihamiesten
syytösten kautta epäsuosioon "noituuden ja salayrttien tähden".
Heidät hävitettiin "hirmuisesti ja juurta jaksain"; heiltä riistettiin
kunnia ja heidät lähetettiin sinne, missä ei päivä paista. Ja niin
kukistuivat Osininit eivätkä siitä enää entiselleen kohonneet.
Pannasta he aikaa voittain pääsivät, annettiinpa heille vielä takaisin
"talonrähjäkin Moskovassa" ja "huonekalunkin vähäiset", mutta ei
siitäkään ollut apua. Osininien suku köyhtyi, "laihtui", eikä
kohonnut enää Pietarin aikoina eikä Katarinankaan. Se hälveni yhä ja
aleni ja näki jäseniänsä jo yksityisten vouteina, viinakonttorien
hoitajina ja polisipäällikköinä.

Nykyisessä Osininien perheessä, jonka me otamme puheeksi, oli mies,
vaimo ja viisi lasta. He asuivat lähellä Hurttatoria, yksikerroksisessa
puukartanossa, jossa oli viirukas, kadulleantava paraatikuisti,
viheriät jalopeurat portin päällä ynnä muita aatelisia keksinnöitä.
Hätinä he tulivat toimeen, olivat velkaa ruokapuotiin ja saivat
useinkin istua talvisin puitta ja kynttilöittä. Ruhtinas itse oli
veltto ja typeränpuoleinen, aikoinaan pulska mies ja keikari, mutta
nyt kokonaan rappeuksissa. Hänelle annettiin — ei niin paljoa
kunnioituksesta hänen nimeänsä kuin kohteliaisuudesta hänen vaimoansa,
entisiä hovineitsyttä, kohtaan — muuan vanhantestamentin aikuinen
moskovalainen virka, jossa oli vähäinen palkka ja jolla oli kummallinen
nimi ja jossa ei ollut työtä mitään. Ei hän puuttunut mihinkään,
polttelihan vaan aamusta iltaan, riisumatta yönuttuaan ja raskaasti
huokaillen. Hänen puolisonsa oli kivulloinen, ärtyisä rouva, jota yhtä
mittaa rasittivat taloudelliset huolet, lasten sijoittaminen kruunun
kasvatuslaitoksiin ja pietarilaisten tuttavasiteitten säilyttäminen.
Hän ei osannut millään muotoa tottua nykyiseen asemaansa ja
etäytymiseensä hovista.

Litvinowin isä oli tutustunut Osininien kanssa Moskovassa asuessaan.
Siellä oli hänellä ollut tilaisuus osoittaa heille muutamia palveluksia
ja antaa heille kerran kolmesataa ruplaa velaksi. Hänen poikansa
kävi, ylioppilaana ollessaan, usein heidän luonansa; olihan hänen
asuntonsakin lähellä Osininien taloa. Mutta ei se ollut läheinen
naapuruus eikä heidän elintapainsa niukat mukavuudet, jotka häntä sinne
houkuttelival: hän rupesi käymään Osinineilla usein siitä pitäin kuin
oli rakastunut heidän vanhimpaan tyttäreensä, Irinaan.

Irina oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta. Hän oli juuri jättänyt
instituutin, josta äiti oli hänet ottanut pois johtajattaren kanssa
sattuneen selkkauksen tähden. Selkkaus oli syntynyt siitä, että
Irinan oli ollut määrä julkisissa päättäjäisissä lausua tervehdysruno
tarkastajalle franskaksi, mutia juuri ennen juhlallisuuden alkua oli
hänen sijaansa pantukin toinen oppilas, rikkaan vuokraajan tytär.
Tuollaista häväistystä, tuollaista "affront" oli vanhan ruhtinattaren
mahdoton sietää. Eikä Irinakaan voinut antaa johtajattarelle anteeksi
kärsimäänsä vääryyttä. Hän oli jo ennakolta kuvaillut mielessään,
kuinka hän, kaikkien nähden, vetäen kaikkien huomion puoleensa, astuu
esille ja lausuu runonsa, ja kuinka sitten koko Moskova puhuu hänestä...

Ja Moskova olisi puhunutkin Irinasta.

Hän oli kookas, solakka tyttö, rinta vähän sisään painunut, olkapäät
nuoret, kaposet, iho hänen iäkseen harvinaisesti himmeän kalpeahko,
puhdas ja sileä kuin posliini, tukka tuuhea, vaalea, jossa tummemmat
suortuvat niin kummallisesti liittyivät toisiin, heleämpiin. Hänen
somista, melkein harvinaisen säännöllisistä kasvojensa piirteistä
ei vielä ollut kokonaan kadonnut tuo avonainen ilme, joka on niin
omituista nuoruuden ensi ajalla, mutta kauniin kaulan verkalliset
käänteet, tuo osittain hajamielinen, osittain väsähtynyt hymy
tiesivät herkkähermoista impeä, ja itse noitten tuskin myhähteleväin,
hienojen huulten, tuon pienen, hieman kapean nenän muodosteissa oli
jotain omavaltaista ja intohimoista, jotain sekä muille että hänelle
itselleen vaarallista. Hämmästyttäviä, todella hämmästyttäviä olivat
hänen mustanharmaat, hiukenevat silmänsä viheriäisine vivahteineen,
nuo säteilevät ripset, pitkät kuin Egyptin jumalattarilla, ja tuo
silmäkulmain rohkea rypistys. Omituinen ilme asui noissa silmissä: ne
näyttivät tarkasti ja miettivästi katselevan jotain tuntemattomain
syvyyksien ja kaukaisuutten takaa.

Instituutissa pidettiin Irinaa paraimpina oppilaina ymmärryksen ja
taipumusten puolesta, mutta luonteelleen häälyvänä, vallanhimoisena ja
huimapäisenä. Yksi luokkadaami ennusti hänen sortuvan intohimoihinsa:
— "_vos passions vous perdront_". — Toinen luokkadaami vainosi häntä
hänen kylmyytensä ja tunteettomuutensa tähden, sanoen hänen olevan
"_une jeune fille sans coeur_".[20] Kumppalit pitivät Irinaa ylpeänä ja
umpimielisenä, sisaret ja veljet pelkäilivät häntä, äiti ei luottanut
häneen, ja isä tuli hämilleen joka kerta kuin tytär kiinnitti häneen
salaperäiset silmänsä. Mutta ehdottoman kunnioituksen tunnetta hän
vaikutti sekä isässään että äidissään, ei ominaisuuksillaan, vaan
sillä, että hän, ties Herra miksi, herätti heissä omituisia, epäselviä
toiveita.

— Saatpas nähdä, Praskovja Danilowna, — virkkoi kerran vanha ruhtinas,
ottaen piipun suustaan — vielä se Arinka[21] meidät vie selville vesille.

Ruhtinatar närkästyi ja sanoi miehelleen, että tämä käyttää aina
tuommoisia "_des expressions insupportables_",[22] mutta sitten hän
mietti hieman ja lisäsi hampaittensa läpi:

— Niin... kyllä sietäisi viedäkin.

Irinalla oli kotonaan melkein rajaton vapaus. Ei häntä hemmoiteltu,
jopa vierottiinkin vähän, mutta ei häntä myös kukaan vastustellut:
ja sitä hän vaan tahtoikin... Sattui joskus liiankin nöyryyttäviä
kohtauksia: puotimies esimerkiksi on tullut ja huutaa hoilottaa kohti
kulkkua, että se muka tässä vielä juoksennelkoon omia rahojansa
peräilemässä, taikka alkavat palvelijat sättiä herrasväkeänsä vasten
silmiä, että mokomiakin ruhtinaita, joilla on itselläänkin nälkä
niin, että näköä haittaa, — silloin istui Irina liikahtamatta ja
silmäänsäkään räväyttämättä, häjy hymy synkillä kasvoilla. Vanhemmille
oli hänen yksi ainoa hymynsä paljoa katkerampi kaikkia moitteita. He
tunsivat olevansa syypäitä, syyttömästi syypäitä tuon olennon edessä,
jolla hamasta synnyinhetkestään näkyi olevan oikeus nauttia rikkautta,
prameutta, kunnioitusta.

Litvinow rakastui Irinaan heti ensi silmäyksellä; (hän ei ollut kuin
kolme vuolta vanhempi Irinaa). Pitkiin aikoihin ei hänen kumminkaan
onnistunut herättää hänessä vastarakkautta, ei edes huomiotakaan.
Tytön käytös häntä kohtaan vivahti päinvastoin jonkinlaiseen
vihamielisyyteen, ikäänkuin Litvinow olisi tehnyt itsensä syypääksi
häntä kohtaan johonkin loukkaukseen, jonka hän oli kätkenyt
sydämmeensä, voimatta antaa sitä anteeksi. Litvinow oli siihen aikaan
liian nuori ja kokematon, käsittääkseen, mitä tuon vihamielisyyden,
melkeinpä halveksimisen alla saattoi piillä. Niinpä istuu poika parka
useinkin, unohtaen luennot ja kirjat, tuossa Osininien ilottomassa
vierashuoneessa, salaa katsellen Irinaa, ja sydän se verkalleen
hiukenee ja hiljalleen kytee, ja rintaa ahdistaa. Irina taas on
ikäänkuin suutuksissaan, ikäänkuin ikävissään; hän nousee, kulkee
kerran huoneen poikki, katsahtaa häneen kylmästi, niinkuin katsahtaisi
tuoliin tai pöytään, kohauttaa olkapäitään ja panee kätensä ristiin.
Saattaa käydä niinkin, ett'ei hän koko illassa kertaakaan katsahda
Litvinowiin, ei puhellessaankaan hänen kanssansa, ikäänkuin kieltäen
häneltä senkin almun; tahi ottaa kirjan, on lukevinaan, mutta ei lue
kumminkaan, rypistelee silmiänsä ja pureksii huuliansa tai äkkiä
kysäisee ääneen isältä tai veljeltä: mitä kärsivällisyys on saksaksi?
Litvinow koetti päästä pois tästä taikapiiristä, jossa hänen oli
niin tuskallista ja jossa hän räpistelihe lakkaamatta kuin lintu
satimessa. Hän poistui Moskovasta viikoksi maalle, mutta siellä oli
hän tulla hulluksi surusta ja ikävästä, ja ihan laihtuneena, sairaana
palasi hän Osininien luokse... Kummallista! Irinakin oli näinä
päivinä huomattavasti laihtunut; kasvot olivat kellastuneet, posket
kuopallaan... Mutta entisiä kylmemmin hän tervehti Litvinowia, melkein
ilkkuvalla välinpitämättömyydellä, ikäänkuin olisi Litvinow entistä
enemmän häntä loukannut.

Näin piinasi hän Litvinowia pari kuukautta.

Ja sitten muuttui äkisti kaikki yhtenä ainoana päivänä. Rakkaus
leimahti ilmi kuin tulipalo; se syöksähti esiin kuin ukkosen pilvi.

Kerran ja se päivä pysyi hänellä muistossa kauan aikaa — istui
Litvinow jälleen Osininien vierashuoneessa akkunan ääressä, tylsästi
katsellen ulos kadulle. Häntä harmitti, ja hänen oli ikävä, ja hän
halveksi omaa itseänsä eikä päässyt paikaltaan liikahtamaan... Olisi
tuossa joki akkunain alla, sinne — niin tuntui — sinne hän syöksisi
kauhulla, mutta säälittä. Irina oli istahtanut lähelle häntä ja oli
niin omituisesti äänetön ja liikkumatta. Pariin päivään ei hän enää
ollut puhellut Litvinowin kanssa sanaakaan, enempää kuin muittenkaan
kanssa. Hän istui istumistaan, pää käden varassa, ikäänkuin neuvotonna,
silloin tällöin vaan vilaisten ympärilleen. Tämä jäädyttävä riutuminen
kävi Litvinowille vihdoin sietämättömäksi. Hän nousi ja alkoi hakea
lakkiansa, jäähyväisiä sanomatta.

— Älkää menkö, — kuului äkkiä hiljainen kuiskaus.

Litvinow tunsi sydämmensä vavahtavan. Hän ei ollut tuntea Irinan ääntä:
jotain ennen olematonta helähti noissa sanoissa. Hän katsahti ylös ja
tyrmistyi: Irina katsoi häneen lempeästi, niin juuri, lempeästi.

— Älkää menkö, — toisti hän, — jääkää tänne. Minä tahdon olla teidän
kanssanne.

Hän hiljensi vieläkin äänensä.

— Jääkää tänne... Minä tahdon.

Ymmärtämättä mitään ja tietämättä oikein itsekään, mitä teki, lähestyi
Litvinow häntä ja ojensi kätensä häntä kohti... Irina antoi hänelle
molemmat kätensä, myhähti sitten, punastui ja yhä hymyillen läksi
huoneesta ulos... Kotvasen kuluttua hän palasi nuoremman sisarensa
kanssa, loi Litvinowiin jälleen samallaisen pitkän ja hellän katseen ja
osoitti hänet istumaan viereensä...

Ensi alussa ei Irina voinut virkkaa sanaakaan, huokaili vaan
ja punastui. Sitten alkoi hän, aristellen, tiedustella hänen
opinnoistaan, mitä ei koskaan ennen ollut tehnyt. Saman päivän illalla
koetti hän useampia kertoja lausua mielipahaansa siitä, ett'ei ollut
kylliksi osannut arvostella häntä, vakuutti muuttuneensa nyt aivan
toisellaiseksi ja hämmästytti häntä äkkinäisellä tasavaltaisuuden
mielen-ilmauksella. (Litvinow ihaili siihen aikaan Robespierreä eikä
uskaltanut ääneen moittia Maratia). Viikon perästä tiesi Litvinow
Irinan rakastavan häntä.

Niin. Kauan säilyi Litvinowin muistossa tuo ensimmäinen päivä, mutta
ei unohtanut hän seuraaviakaan, niitä päiviä, jolloin hän vielä,
koettaen epäillä ja tohtimatta uskoa, tuntien rinnassaan liikauttavaa
riemua, melkeinpä pelkoa, selvään näki, kuinka tuo odottamaton onni
alkoi itää, kasvamistaan kasvoi ja vihdoin, vastustamattomasti ottaen
valtoihinsa kaikki, mitä sen edessä oli, syöksähti häneen täydellä
voimalla. Silloin löivät ensi lemmen heleät hetket, nuo hetket, joita
ihminen ei saa eikä saatakaan elää kuin kerran elämässään.

Irina muuttui äkkiä säveäksi kuin karitsainen, pehmeäksi kuin silkki
ja äärettömän hyväntahtoiseksi. Hän rupesi antamaan nuoremmille
siskoilleen opetusta, ei pianonsoitossa, sillä hän ei ollut
soitannollinen, vaan franskan- ja saksankielessä. Hän valmisteli heidän
läksyjänsä ja otti osaa talouden askareihin. Kaikki häntä huvitti;
kaikkeen hän mielellänsä kiintyi. Vuoroin hän puheli lakkaamatta,
vuoroin vaipui äänettömään sulo-oloon. Hän rakenteli kaikenlaisia
suunnitelmia; mietiskeli loppumattomiin, mitä kaikkea hän on tekevä,
jouduttuaan naimisiin Litvinowin kanssa (heidän avioliittoansa ei hän
epäillyt ensinkään), kuinka he sitten yhdessä alkavat...

— Tehdä työtä — lisäsi Litvinow.

— Niin, teemme työtä — toisteli Irina — lueskelemme... mutta ennen
kaikkea matkustelemme.

Varsinkin teki hänen mielensä lähteä piammiten pois Moskovasta, ja
kun Litvinow huomautti, ett'ei hän ole vielä päättänyt kurssiansa
yliopistossa, silloin Irina, hetkisen mietiskeltyään, vastasi, että
sopiihan opinnot päättää Berlinissää tai... siellä nyt missä hyvänsä.

Irina ei pitänyt tarpeellisena kätkeä tunteitansa, ja senpä vuoksi
hänen mieltymyksensä Litvinowiin ei pysynytkään pitkää aikaa salassa
ruhtinaalta ja ruhtinattarelta. Mikään varsinainen, ilon aihe se
ei heille ollut, mutta, ottaen olot ja asianhaarat lukuun, eivät he
tahtoneet heti kohta panna jyrkkää kieltoakaan sitä vastaan. Olihan
Litvinowilla sentään melkoinen omaisuus.

— Mutta nimi, mutta nimi! — huokaili ruhtinatar.

— No niin, nimi kyllä... se on totta, — oli ruhtinaalla tapana
vastata. — Mutta onhan hän kumminkin aatelismies ja sitä paitsi:
eihän Irina meitä kumminkaan tottelisi. Vai onko hän milloinkaan
jättänyt tekemättä, mitä kerran on tahtonut tehdä? _Vous connaissez sa
violence!_[23] Ja eihän asia vielä olekaan lopullisesti lukossa.

Näin puheli ruhtinas, mutia itsekseen hän ajatteli: "Madame Litvinow,
— eikö muuta? Toista minä olisin odotellut."

Litvinow joutui kokonaan tulevan morsiamensa valtaan, ja mielellään
hän siihen antautuikin. Hän oli ikäänkuin kiertynyt kurimukseen,
ikäänkuin kadottanut oman itsensä... Se tuntui hänestä kammottavalta
ja se tuntui suloiselta; ei hän säälinyt mitään eikä hän säästänyt
mitään. Mikä avioliiton merkitys on, ja mitä velvollisuuksia siinä;
voiko hänestä, niin auttamattomasti toisen valtaan joutuneesta, tulla
hyvää aviomiestä, ja millainen tulee Irinasta aviovaimo, ja onko
heidän keskinäinen välinsä oikealla tolalla — sitä hän ei voinut
ratkaista. Hän oli kiihkeässä tilassa. Yksi asia oli hänelle selvillä:
mennä Irinan jäljestä, Irinan kanssa, eteenpäin loppumattomiin,
tuli mitä tuli! mutta vaikk'ei Litvinowin puolelta tullut vähintäkään
vastustelua, ja vaikka Irinan lempeys edelleen oli ylenpalttisen
hehkuvaa, sattui kumminkin joskus väärin-ymmärryksiä ja selkkauksia.

Kerrankin riensi Litvinow hänen luokseen suoraa päätä yliopistolta,
yllään vanha nuttu ja sormet musteessa. Irina kiiruhti häntä vastaan,
tavallisella ystävällisellä tervehdyksellä, mutta pysähtyi äkkiä.

— Tehän olette ilman sormikkaita — lausui hän painavasti, ja lisäsi
samassa: — hyi, te olette tuommoinen... ylioppilas!

- Kovinhan te olette herkkätunteinen, Irina, — virkkoi Litvinow.

— Te olette todellakin... ylioppilas. _Vous n'êtes pas
distingué_[24]

Ja kääntäen hänelle selkänsä, meni Irina toiseen huoneesen. Tuntia
myöhemmin hän kyllä pyysi anteeksi...

Yleensä myönsi Irina mielelläänkin syyllisyytensä ja pyysi häneltä
anteeksi, mutta — kummallista — useinkin hän, melkein itkusilmin,
syytti itseänsä pahoista taipumuksista, joita hänessä ei ollutkaan, ja
sen sijaan itsepäisesti kielsi todellisia virheitänsä.

Toisen kerran oli hän, Litvinowin tullessa, itkussa silmin, pää käden
nojassa, suortuvat hajallaan. Kun Litvinow säikähtäneenä kysäsi syytä
hänen mielipahaansa, osoitti hän sanaakaan sanomatta sormella
rintaansa. Litvinow säpsähti. "Keuhkotauti!" iski hänen mieleensä, ja
hän tarttui tyttöä käteen.

— Oletko sinä sairas? — kysyi hän vapisevalla äänellä. (Tärkeissä
kohtauksissa he jo sinuttelivat toisiansa)... — Minä käyn heti lääkärin.

— Minä olen aivan terve... mutta tämä leninki... ettekö te ymmärrä?

— Kuinka niin? Tämä leninkikö?... — virkkoi toinen ymmällä.

— Kuinkako niin? Niinpä vaan niin, ett'ei minulla ole toista, ja että
tämä on vanha ja inhoittava, ja tämä minun pitää ottaa ylleni joka
päivä silloinkin kuin sinä... kuin te tulette... Sinä hylkäät minut
vihdoin, nähdessäsi minua aina tämmöisenä tuhkapöperönä.

— No mutta, Irina hyvä, mitäs sinä nyt puhutkaan? Onhan tuo leninki
erittäin sievä... Minulle se on sitäkin rakkaampi kuin sinut juuri
siinä näin ensi kerran.

Irina punastui.

— Olkaa hyvä, Grigori Mihailovitsh, älkää muistuttako minulle sitä,
että tämä oli jo silloinkin minun ainoa leninkini.

— Mutta, Irina Pavlovna, se pukee teitä niin erinomaisen hyvin.

— Eikä pue: se on ilkeä, se on inhoittava, — vakuutteli tyttö,
hermostuneena nyppien pitkiä, pehmoisia suortuviaan. — Voi tätä
köyhyyttä, tätä köyhyyttä, tätä alhoa kuitenkin! Mitenkä päästä tästä
köyhyydestä! Mitenkä nousta alhosta!

Litvinow ei tiennyt mitä sanoa ja kääntyi hieman syrjään.

Äkkiä hyppäsi Irina tuoliltaan ja laski molemmat kätensä hänen
olkapäilleen.

— Mutta sinähän rakastat minua! Rakastathan sinä? — lausui hän,
läheten häntä, ja hänen kyynelisissä silmissään välähti onnen ilo. —
Rakastathan sinä minua tässä inhoittavassakin leningissä?

Litvinow heittäysi polvilleen hänen eteensä.

— Niin, rakasta minua, rakasta minua, armas, sinä pelastajani, —
kuiskasi hän, kumartuen hänen puoleensa.

Päiviä kului, viikkoja vieri tällä tavoin. Mitään muodollisia
selityksiä ei tosin vielä tehty, ja Litvinow yhä viivytteli
kysymystään, tietysti ei siitä syystä, että hän itse tahtoi niin tehdä,
vaan odotellessaan Irinalta käskyjä. (Irina oli näet kerran ohi mennen
huomauttanut heidän kumpaisenkin olevan niin naurettavan nuoria, että
edes moniahta viikko pitäisi lisätä heidän ikäänsä). Kaikki asiat
kulkivat kumminkin lopullista ratkaisuaan kohti, ja lähin tulevaisuus
astui astumistaan yhä selvempipiirteisenä esiin. Silloin sattui
tapaus, joka hajoitti kaikki aikeet ja suunnittelut, hajoitti kuin
tuuli tiellä köykäisen tomun.



VIII.


Sinä talvena vieraili hovi Moskovassa. Juhlallisuuksia oli myötäänsä,
ja niin tuli tavanmukaisen suuren baalinkin vuoro Aatelis-klubissa.
Tieto siitä tuli Hurttatorinkin varrella olevaan taloon, vaikk'ei
muutoin kuin ilmoituksena "Polisi-Sanomissa". Ruhtinaalle tuosta
ensiksi hoppu käteen. Hän päätti heti, että baaliin on mentävä ja Irina
sinne vietävä; anteeksi antamatonta olisi nimittäin päästää käsistään
tilaisuus, jossa saisi nähdä oman keisarinsa ja hänen perheensä;
perinnöllinen aatelismies on hänen mielestään siihen tavallaan
velvoitettukin. Hän pysyi tässä vaatimuksessaan harvinaisella, hänelle
aivan tavattomalla innolla. Ruhtinatar oli joissakin määrin samaa
mieltä; huokailihan vaan kulunkien tähden. Irina oli kerrassaan asiata
vastaan.

— Ei! En lähde! — vastasi hän kaikkiin vanhempainsa todisteluihin.
Hänen niskoittelunsa meni niin pitkälle, että vanha ruhtinas vihdoin
päätti kääntyä Litvinowin puoleen, pyytäen, että hän koettaisi
taivuttaa Irinaa, selittämällä hänelle, muitten "resonien" ohella,
kuinka sopimatonta nuoren tytön on vierastella maailmaa, ja että
"pitäähän sellaistakin kokea", ja että hän muutoinkin karttelee
ihmisiä liian paljon.

Litvinow otti esittääkseen hänelle nämä "resonit". Irina loi
häneen terävän ja tarkan, tutkistelevan katseen, niin terävän ja
tutkistelevan, että toinen tuli aivan hämilleen. Leikitellen vyönsä
hesuilla, virkkoi Irina tyynesti:

— Tekö sitä tahdotte? Tekö?

— Niin... tuota, minä arvelen — änkytti Litvinow. — Minä olen aivan
samaa miellä kuin teidän isänne... Ja miksipäs ette menisikään?...
muita katsomaan ja itseänne näyttämään, — lisäsi hän, naurahtaen.

— Itseäni näyttämään — virkkoi Irina verkalleen. — No niin, minä
lähden... mutta muistakaa, että se oli teidän tahtonne.

— Niin, tuota... minä... — alotti Litvinow.

— Se oli teidän tahtonne, — keskeytti Irina. — Ja vielä yksi ehto:
teidän täytyy luvata minulle pysyä poissa tuosta baalista.

— Mutta miksikä niin?

— Minä tahdon sitä.

— Minä tottelen... mutta olisi minun sentään ollut hauska katsella
teitä kaikessa loistossanne, omin silmin nähdä, kuinka syvän
vaikutuksen te teette, ja sen te olette varmaankin tekevä... Voi kuinka
minä olisin ylpeä teistä! — lisäsi hän, huoahtaen.

Irina naurahti.

— Koko tuo minun loistoni ei ole oleva muuta kuin valkoinen leninki, ja
mitä vaikutukseen tulee... Sanalla sanoen, minä tahdon, että tehtäisiin
niin.

— Irina! Oletko suutuksissa?

Irina naurahti jälleen.

— En suinkaan! En minä ole suutuksissa, mutta sinä... — Hän iski
Litvinowiin silmänsä, ja sellaista ilmettä ei tämä muistanut niissä
milloinkaan ennen nähneensä. - Kenties — jatkoi hän puoliääneen —
kenties se on tarpeellista.

— Mutta, Irina, rakastathan sinä minua?

— Minä rakastan sinua, — vastasi hän melkein juhlallisella
arvokkaisuudella ja likisti hänen kättänsä lujasti, milt'ei miesmäisesti.

Kaikki seuraavat päivät kuluivat Irinalta puvun valmistelemisen
ja tukkansa laittelemisen puuhissa. Baalipäivän aattona tunsi hän
huonovointisuutta, ei malttanut istua asemillaan, itkeäkin tillautti
muutaman kerran... Litvinowin läsnä-ollessa hän myhäili omituisen
yksitoikkoisesti, kohdellen häntä muutoin yhtä lempeästi kuin ennenkin,
mutta hajamielisenä myötäänsä tirkislellen peiliin. Itse juhlapäivänä
hän oli hyvin äänetön ja kalpea, mutta tyyni. Kello yhdeksän tienoissa
illalla tuli Litvinow, nähdäkseen häntä ennen lähtöä. Kun Irina
astui hänen luokseen valkoisessa tartalani-puvussa, lehvänen pieniä
sinikukkia hennosti pöyhätetyissä hivuksissa — silloin hän huudahti
ihastuksesta: niin ihanalta ja ylevältä näytti Irina, enemmänkin kuin
hänen ikäänsä nähden olisi odottanut.

— Hän on todellakin kasvanut sitten tän'aamun —
arveli Litvinow itsekseen, — ja mikä ryhti! Sitä
se sukuperä tekee!

Irina seisoi hänen edessään, kädet alas laskettuina, hymyilemättä,
keimailematta, ja katsoi päättäväisenä, melkein rohkeana, ei häneen,
vaan jonnekin kauas, suoraan eteenpäin.

— Niinhän te olette kuin sadun kuningatar — virkkoi vihdoin Litvinow,
— taikka ei, te olette kuin sotajoukon johtaja taistelun, voiton
edellä...

Irina seisoi edelleen liikkumatonna. Ei hän ollut juuri kuulemattakaan
Litvinowin sanoja, mutta hän näytti seuraavan jotain toista, sisällistä
puhetta.

— Te ette sallinut minun tulla tuohon baaliin, —
jatkoi Litvinow, — mutta ettehän kieltäytyne
vastaan-ottamasta minulta mukaanne näitä kukkasia?

Hän ojensi hänelle vihkon heliotroopeja.

Irina katsahti nopeasti Litvinowiin, ojensi kätensä, mutta tarttui
sitten äkkiä lehvään, joka oli hänen päänsä koristuksena ja virkkoi:

— Tahdotko? Sano sananen vaan, ja minä repäisen tämän pois ja jään
kolia!

Litvinow tunsi sydämmensä sykähtävän riemusta. Irinan käsi raastoi jo
lehvää...

— Ei, ei, miksikä noin! — huudahti Litvinow, täynnä kiitollisuuden ja
ylevämielisyyden tunteita, — en minä ole itsekäs; miksikä estäisin
vapautta... koska tiedän, että sinun sydämmesi...

— Älkää sitten tulko lähelle, runtelette pukuni — sanoi Irina
hätäisesti.

Litvinow kävi hämille.

— Otatteko kukkaset? — kysyi hän.

— Tietysti; ne on erittäin suloiset, ja minä pidän paljon tästä
tuoksusta. Merci... Minä pidän tämän muistona...

— Muistona lähdöstä ensimmäiseen, juhlakulkuunne — huomautti Litvinow,
— ensimmäiseen riemusaattoonne.

Irina katsahti peiliin olkapäänsä yli, hiukan taivuttaen vartaloansa.

— Olenko minä sitten todellakin niin soma? Oletteko puolueellinen?

Litvinow tuosta latelemaan innostuneita ylistyssanoja, mutta Irina ei
kuunnellut häntä. Nostaen kukkavihkoa kasvojaan kohti, katseli hän
jälleen jonnekin kauas noilla kummallisilla, ikäänkuin samenneilla ja
laajenneilla silmillään, hiljaisen ilmanhengen hennosti kohotellessa
hienoja nauhoja hänen hartioillaan, kuni siipiä.

Sisään astui vanha ruhtinas, hivukset käherreltyinä, yllään musta
virttynyt frakki ja aatelismedalji Vladimirin nauhassa kiinnitettynä
napinläpeen. Hänen perässään astui ruhtinatar, silkkisessä chinapuvussa
vanhaa kuosia. Tuimalla totisuudella, jolla äidit koettavat salata
omaa levottomuuttaan, korjasi hän takaa tyttärensä pukua, se on:
aivan tarpeettomasti puisteli leningin laskoksia. Nelin-istuttavat
kyytivaunut, kaksi takkukarvaista hevoskulua edessä, tulla heiluivat
kuistin edustalle, vongahdellen pyörillään lapioimattomissa
luminietoksissa. Heiveröinen lakeija epätodellisessa livreassa
syöksähti eteisestä sisään ja julisti rajunpuoleisesti, että vaunut
ovat valmiit.

Siunattuaan lapset yöksi ja kietouttuansa turkkeihin, läksivät
ruhtinas ja ruhtinatar kuistille. Irina otti hartioilleen ohukaisen,
lyhyen salopin — voi kuinka hän vihasi tuota saloppia! — ja seurasi
heitä ääneti. Litvinow läksi heitä saattamaan ja toivoi saavansa
jäähyväisiksi silmäyksen Irinalta, mutta tämä nousi vaunuihin, taakseen
katsahtamatta.

Puolen-yön aikana käveli Litvinow klubin edustalla. Suurista kruunuista
kuulsi lukemattomia tulia kirkkaina täplinä punaisien verhojen läpi,
ja yli koko torin, joka oli ajokaluja täynnään, kajahtelivat Straussin
valssin sävelet, kajahtelivat kuni kainostelematon kutsu huimaan
juhlintaan.

Seuraavana päivänä, kello yhden maissa, läksi Litvinow Osininien luo.
Hän tapasi kotosalla ainoastaan ruhtinaan, joka ilmoitti hänelle, että
Irinalla kivistää päätä, ja että hän on vuoteessa eikä nouse ennen
iltaa, ja että tällainen riutumus ei ole ihme eikä mikään ensimmäisen
baalin jälkeen.

— _C'est très naturel, vous savez, dans les jennes filles_,[25] —
lisäsi hän franskaksi, mikä Litvinowista tuntui jotenkin oudolta,
varsinkin kun hän samassa huomasi. ett'ei ruhtinaan päällä ollutkaan
tavanmukainen yönuttu, vaan sertukki.

— Ja sitä paitsi — jatkoi Osinin — täytyihän hänen tulla
huonovointiseksi eilisien tapausten jälkeen.

— Tapaustenko? — jupisi Litvinow.

— Niin, tapaustenpa kyllä, tapausten, _de vrais évévenementes!_[26]
Ette voi kuvailla, Grigori Mihailovitsh, _quelle succès elle
a en!_[27] Koko hovi hänet huomasi! Ruhtinas Aleksander Fjodorovitsh
sanoi, että hänen asemansa ei ole täällä, ja että Irina muistuttaa
hänelle Devonshiren kreivitärtä... niin no, tiedättehän te... tuota
kuuluisata... Ja ukko Blasenkrampf julisti kaikkein kuullen, että
Irina oli _la reine du bal_[28] ja pyysi tulla hänelle esitetyksi,
ja minullekin hän esitti itsensä, se on, hän sanoi muistavansa minua
husareissa ja tiedusteli, missä minä tätä nykyä palvelen. Se on peräti
hauska mies, tuo kreivi ja sellainen _adorateur du beau sexe!_[29] Ja
mitäpäs minusta! Puolisoni, ei hänkään saanut olla rauhassa: Natalia
Nikitishna itse tuli monta kertaa puhelemaan hänen kanssaan... vieläkö
sen enempää! Irina tanssi _avec tous les meilleurs cavaliers_:[30]
ja niitäkös minulle esiteltiin, per'perää, per'perää... en minä enää
muista lukuakaan; aatelkaa: noin vaan tungeskelivatkin joukottain
meidän ympärillämme. Masurkkaan ei muita pyydettykään kuin Irinaa.
Muuan ulkomaan diplomaatti, kuultuaan Irinan olevan moskovattaren,
sanoi keisarille näin: "_Sire_", sanoi hän, "_décidement c'est Noscou
qui est le centre de votre empire!_"[31] Ja toinen diplomaatti liitti
siihen: "_C'est une vraie révolution, Sire_."[32] Oliko se nyt
révelation vai révolution... jotain sinne päin. Niin, niin... se oli...
se oli... tiedättekös... se oli jotain tavatonta...

— Entäs itse Irina Pavlovna? — kysäsi Litvinow, jolla ruhtinaan
puhuessa oli ruvennut kylmämään sekä jalkoja että käsiä, — iloitsi
kaiketi hänkin ja oli tyytyväinen?

— Iloitsi tietysti: ja vähäkös oli syytä olla tyytyväinen! Mutta
muutoin, eihän hänestä yhdellä kertaa saa selvää, tiedättehän sen.
Eilen ne kaikki sanoivat minulle: kuinka tämä on ihmeellistä!
_Jamais on ne dirait que mademoiselle vutre fille est a son
premier bal_.[33] Kreivi Reisenbach muun muassa... tietysti
te tunnette hänet...

— En, en tunne häntä ensinkään enkä ole koskaan tuntenutkaan.

— Vaimoni serkku...

— En tunne.

— Rikas mies, kamariherra, asuu Pietarissa, suosittu kaikkialla.
Liivinmaalla se on hän, joka johtaa ja ohjaa kaikki tyyni. Hän ei tähän
saakka ole välittänyt meistä... enkä minä sellaista tavoittelekaan.
_J'ai l'humeur facile, comme vous savez_.[34] No niinpä nyt hänkin:
istahti Irinan viereen, jutteli hänen kanssaan neljänneksen tuntia,
ei enempää, ja sanoi sitten ruhtinattarelleni: "_Ma cousine_", sanoo,
"_votre fille est une perle: c'est une perfection_";[35] kaikki
onnittelevat minua siitä, että minulla on sellainen sukulainen...
Ja sitten astuu hän... minä huomasin sen... erään ylhäisen henkilön
luokse, puhelee hänen kanssaan, itse yhä vaan katsellen Irinaa... no ja
ylhäinen katselee hänkin...

— Eikä Irina Pavlovnaa todellakaan saa nähdä koko päivään? — kysäsi
Litvinow.

— Ei. Hänellä on kova päänsärky. Hän käski sanomaan teille terveisiä
ja kiittämään kukkavihkosta, _qu'on a trouvé charmant_.[36] Hänen
täytyy saada levätä... Ruhtinattareni on ajelemassa visiteillä... ja
niinpä tästä minäkin...

Ruhtinasta alkoi yskittää, ja hänen jalkansa rupesivat elähtelemään.
Näytti kuin hän olisi epätiedossa, mitä vielä sanoa. Litvinow otti
hattunsa ja sanoi, ett'ei hän aio nyt olla esteenä hänelle, vaan tulee
myöhemmin kuulemaan, kuinka täällä jaksetaan. Sen sanottuaan hän läksi.

Muutaman askeleen päässä Osininien talosta huomasi hän uhkeiden
kahden-istuttavain vaunujen pysähtyneen vahtikojun eteen. Yhtä uhkeaan
livreaan puotin lakeija kallistui eten-kehdaten kuskin vierestä
suomalaisen polisimiehen puoleen, tiedustellen, missä täällä asuu
ruhtinas Pavel Vasiljevitsh Osinin. Litvinow vilkaisi vaunuihin: niissä
istui soopelinnahkaisissa turkeissa keski-ikäinen mies, kivulloista
rakennetta, kulmat korskeassa rypyssä, nenä kreikkalainen ja huulet
häijyt. Kaikista merkeistä päättäen, oli se ylhäinen virkamies.



IX.


Litvinow ei mennytkään Osininien taloon myöhemmin, vaikka oli luvannut.
Hän piti parempana siirtää käyntinsä seuraavaksi päiväksi. Tultuaan
puolenpäivän maissa tuohon tuttuun vierashuoneesen, kohtasi hän siellä
talon pienet tyllärel, Viktoriaan ja Kleopatran. Hän tervehti heitä ja
kysyi, onko Irina Pavlovnan nyt parempi ja saako häntä nähdä.

— Ilina läksi ulot mamman kanssa, - vastasi Viktorina, joka oli
rohkeampi sisartaan, vaikka puhui vielä lapsen kieltä.

— Mitenkä?... Läksikö ulos? — toisti Litvinow, tuntien jotain hiljaista
vavahtelua sydämmen syvimmissä. — Eikös... eikös... eikös hän tähän
aikaan lue teidän kanssanne, anna teille tunteja?

— Ei Ilina tästä puolin enää anna meille tunteja, — vastasi Viktorina.

— Ei annakaan, — toisti Kleopatra.

- Onko pappa kotona? — kysäsi Litvinow.

— Ei ole pappa kotona — jatkoi Viktorina, — mutta Ilina on kippee; hän
itki ja itki koko yön...

— Itkikö?

— Niin, itki... Jegolovna keltoi minulle, ja silmät oli hänellä niin
punaiset ja niin pöhössä, niin pöhössä.

Litvinow astui pari kertaa huoneessa edestakaisin, vavahdellen niinkuin
viluissaan, ja palasi asuntoonsa.

Hän tunsi melkein samaa kuin se, joka korkeasta tornista katsoo
alas: koko hänen sisällinen ihmisensä hiukeni ja riutui, ja päätä
pyörrytti hiljalleen ja ilkeästi. Tylsä ympeys ja ajatusten neuvoton
harhailu, odotuksen epäselvä, sanaton kauhistus ja omituinen, melkein
ilkkuva uteliaisuus, ahdistettu kurkku täynnä ulospyrkiväin kyynelten
katkeruutta, huulilla väkinäinen, tyhjä pilkkanauru, ja sitten rukous,
mieletön, kehenkään kohdistamaton... voi kuinka kaikki tämä oli
julmaa ja niin nöyryyttävän ilkeätä! "Irina ei tahdo nähdä minua",
pyöri myötäänsä hänen päässään; "se on selvää, mutta miks'ei tahdo?
Mitä onkaan tapahtunut noissa kovan onnen tanssiaisissa? Ja kuinka on
mahdollista tällainen äkillinen muutos? Näin odottamatta..." (Ihmiset
näkevät alati, kuinka kuolema tulee odottamatta, eivätkä kumminkaan voi
tottua tuohon äkillisyyteen ja pitävät sitä järjettömänä.) "Minulle ei
jätetä mitään sanaa, ei tahdota antaa mitään selityksiä..."

— Grigori Mihailitsh! — kuului joku väkinäisesti virkkavan aivan hänen
korvansa juuressa.

Litvinow säpsähti ja huomasi edessään palvelijansa, jolla oli kirje
kädessä. Hän tunsi Irinan käsialan... Kirjettä aukaisemattakaan aavisti
hän jo pahaa. Hänen päänsä painui alas rinnalle, ja olkapäät kohosivat,
ikäänkuin olis ollut isku väistettävänä.

Vihdoin hän rohkaisi mielensä ja repäisi yhdellä tempauksella kuoren
auki. Pienellä postipaperi-lehdellä luki seuraavat sanat:

 "Antakaa minulle anteeksi, Grigori Mihailitsh!! Kaikki on meidän
 välillämme loppunut: minä muutan Pietariin. Minun on kauhean raskas
 olla, mutta mikä tehty, se tehty. — Kohtaloni kaiketikin... ei
 vainenkaan, en tahdo puolustella. Aavistukseni ovat käyneet toteen.
 Antakaa minulle anteeksi, unohtakaa minut: minä en ansaitse teitä.

                                                     Irina."

"Olkaa jalomielinen: älkää koetelko tavata minua."

Litvinow luki nämä moniaat rivit ja vaipui verkalleen sohvalle,
niinkuin olisi mikä rintaan pistänyt. Hän pudotti kirjeen, nosti sen,
luki uudelleen, kuiskasi: "Pietariin", — ja pudotti sen uudestaan,
siinä kaikki. Tyyneys valtasi hänet; niskaan ojennetuilla käsillään hän
oikein pielustakin korjasi. Ei kuolijaksi lyöty riuhtoile, ajatteli
hän; "tuulispää toi, vihuri vei... Ja luonnollista kyllä; — sitä
minä odotinkin..." (Hän valehteli omalle itselleen; sillä hän ei ollut
koskaan odottanut.) "Ilkikö?... Hänkö ilki?... Mitä hän sitten ilki?
Eihän hän minua rakastanut! Sitä paitsi, onhan tämä aivan selvää ja
hänen luonteensa mukaista. Hän muka ei ansaitse minua... Kas niin!"
(Litvinow naurahti katkerasti.) "Hän ei tiennyt itsekään, millainen
voima hänessä piili, mutta saatuaan baalissa selville, mitä se voi
aikaan saada, hän ei tietystikään saattanut pysähtyä mitättömään
ylioppilaasen... sehän on selvä se."

Mutta silloin johtuivat hänen mieleensä Irinan hellät puheet,
hänen hymynsä ja nuo silmät, nuo unohtumattomat, joita hän ei
enää milloinkaan saa nähdä, jotka sekä kirkastuivat että sulivat,
kohdatessaan hänen katseensa; johtui vielä yksi ainoa, nopea,
pelvon-alainen, polttava suudelma — ja silloin hän äkkiä purskahti
itkuun, rajuun, tempoilevaan, myrkylliseen itkuun; hän kääntyi
kasvoilleen sohvalla; hänestä tuntui, kuin tahtoisi hän raadella
rikki oman itsensä ja kaikki, mitä ympärillä on, ja hurjalla
nautinnolla painoi hän hehkuvat kasvonsa pielukseen, hengästyen ja
läkähtymäisillään, ja tarttui siihen hampain kiinni.

Se herra, jonka Litvinow oli edellisenä päivänä nähnyt vaunuissa,
oli todellakin ruhtinatar Osininin orpana, rikas kamariherra, kreivi
Reisenbach, tarmokas mies, joka osasi hierautua suurten suosioon.
Nähtyään, kuinka valtavan vaikutuksen Irina oli tehnyt ylhäisiin
henkilöihin ja harkittuansa silmänräpäyksessä, kuinka paljon etuja
tuosta "_mit etwas Accuratesse_"[37] voisi saada, teki hän heti
suunnitelmansa. Hän päätti toimia nopeasti, Napoleonin tavoin. "Minäpä
vien tuon omituisen tytön Pietariin ja otan hänet talooni", mietti hän;
"teen hänet, hitto vieköön, perillisekseni, no niin, en sentään koko
omaisuuteni, ja ikävähän on puolisonikin olla ypö yksinään... Ainahan
tuo on hauskempaa, kun näkee somat kasvot vierashuoneessa. Jaa, jaa;
niin se on: _es ist eine Idee, es ist eine Idee_."[38]

Vanhempain silmät piti sitä varten häikäistä, so'aista.

"Nälkäähän ne näkevät", jatkoi kreivi harkintaansa, istuen jo
vaunuissa, matkalla Hurttatorin varrelle; "mitäpä he sitten vastaankaan
panisivat? Ei ne ole niin kovin tunteellisia. Sopii antaa heille
jokunen sumina rahaakin... Entäs tyttö? Suostuu maar hänkin. Hunaja
on makeata... hän ennätti jo nuolaista sitä. Tämä nyt on minun
oikkuni, kukaties... no käyttäkööt hyödyksensä sitä... tomppelit. —
Minä sanon heille: niin ja niin on asia; päättäkää. Muutoin minä otan
loisen, jonkun orvon — se on minulle vielä mukavampaa. Niinkö vai
eikö? Neljäkolmatta tuntia mietintäaikaa, _und daniit Punctum_."[39]

Nämä sanat huulillaan astui kreivi ruhtinaan eteen, jolle hän jo
edellisenä päivänä, baalissa, oli ilmoittanut käyntinsä.

Tämän käynnin seurauksista ei luullaksemme tarvitse liian lavealti
puhua.

Kreivi ei ollut erehtynyt laskuissaan: ruhtinas ja ruhtinatar eivät
todellakaan panneet vastaan ja ottivat jokusen summan rahaakin.
Irinakin suostui, jopa ennen kuin määräaika oli kulunutkaan. Ei hänen
ollut helppo katkaista siteitänsä Litvinowin kanssa, jota hän rakasti.
Lähetettyään hänelle kirjeen, oli hän vähällä joutua vuoteen omaksi,
itki lakkaamatta, laihtui, kellastui. Mutta oli miten oli, kuukauden
kuluttua saattoi ruhtinatar tyttärensä Pietariin ja sijoitti hänet
kreivin luokse, jätettyään hänet kreivittären huostaan, joka oli
hyväntahtoinen rouva, mutta ymmärrys kuin kananpojalla ja ulkomuotokin
kuin kananpojalla.

Litvinow keskeytti silloin opintonsa yliopistossa ja matkusti isänsä
luokse maalle.

Vähitellen alkoi hänen haavansa arpeutua. Ensi aikoina ei hänellä
ollut mitään tietoja Irinasta, ja yleensä hän karttoikin keskusteluja
Pietarista ja seuraelämästä siellä. Sitten alkoi vähitellen Irinasta
kuulua yhtä ja toista, ei mitään pahaa, vaan omituista; hän tuli
laajalti puheen-aineeksi. Ruhtinatar Osininin nimi alkoi yhä useammin
kajahdella maaseutujenkin seuroissa, loiston ympäröimänä, erityisellä
painolla lausuttuna. Sitä mainittiin uteliaisuudella, kunnioituksella,
kateudella, niinkuin aikoinaan kreivitär Vorotinskinkin nimeä. Vihdoin
levisi tieto hänen miehellemenostaan. Mutta tähän uutiseen ei Litvinow
juuri sanottavaa huomiota kiinnittänyt: hän oli silloin jo kihloissa
Tatjanan kanssa.

Nyt lukija varmaankin käsittää, mitä Litvinowin mieleen oli muistunut
silloin, kuin hän huudahti: "Olisikohan se hän!"

Siksipä palajamme jälleen Badeniin ja lähdemme jatkamaan keskeytynyttä
kertomustamme.



X.


Litvinow nukkui varsin myöhään eikä kauan maannutkaan. Aurinko oli
juuri noussut, kun hän heräsi. Hänen ikkunaansa kuulsivat vuorten
usvaiset huiput purppurahohteessa kirkasta taivasta vasten.

— Tuolla mahtaa olla niin raitista, tuolla puitten suojassa, —
ajatteli hän ja pukeutui kiireesti. Hajamielisenä vilkaisi hän vielä
kukkavihkoon, joka oli yön aikana yhä uhkeammaksi puhjennut, otti
keppinsä ja läksi "Vanhan Linnan" taakse, tunnetuille "Kallioille".
Raikas aamu sulki hänet syliinsä, hiljaisesti hyväillen. Reippaasti
hän hengitti ja reippaasti hän kulki. Nuoruuden terveys uhkui
hänessä jok'ainoassa suonessa; tuntui kuin itse maakin kohotteleisi
hänen keveitä jalkojansa. Joka askelella kävi hän yhä vapaammaksi,
iloisemmaksi: hän kulki koskisessa siimeksessä, teitten karkeata
hiekkaa myöten, kuusien sivuitse, joitten oksilla heleät
kelkat viheriöitsivät.

— Kyllä vaankin tuntuu hyvälle! — Näin hän puheli puhelemistaan
itseksensä.

Alkoi kuulua tuttuja ääniä. Hän katsahti eteenpäin: siellä tuli häntä
kohti Voroshilow ja Bambajew. Hän hätkähti ja, paeten kuin koulupoika
opettajaansa, lymysi pensaan taakse... "Laupias Luoja!" huokasi hän,
"kiidätä ohitse maani miehet!" Hän olisi ollut valmis uhraamaan
vaikka kuinka suuren summan rahoja, estääkseen heitä näkemästä
häntä. Ja näkemättä heiltä hän jäikin: laupias Luoja kiidätti ohitse
hänen maansa miehet. Kadettimaisella äänen varmuudella selitteli
Voroshilow Bambajewille goottilaisen rakennustavan erillaisia "faaseja",
ja Bambajew se vaan myhähdellen myönsi kaikki. Voroshilow oli
nähtävästikin jo kotvan aikaa ravinnut ystäväänsä faaseillaan, joihin
hyvänsävyinen innostelija jo alkoi pitkästyä. Suu supussa ja kaula
kurossa kuunteli Litvinow kauan aikaa yhä poistuvia askeleita —
ja kauan vielä kajahtelivat milloin kurkku- milloin nenä-äänteiden
vivahdukset tuosta opettavaisesta puheesta. Vihdoin oli kaikki hiljaa
jälleen. Litvinow huokasi, nousi kätköstään ja läksi astumaan edelleen.

Pari kolme tuntia vaelteli hän vuorilla. Väliin poikkesi hän tieltä
syrjään ja hyppi kiveltä kivelle, silloin tällöin luistaen pehmeätä
sammalta myöten; väliin istahti hän kallion lohkareelle tammen tai
pyökin alle, ajatellen armaita ajatuksia, ja ympärillä haastelivat
purot sananjalkain verhossa taukoamatonta taruansa, ja puitten lehdet
suhisivat niin rauhoittavasti, ja yksinäinen mustarastas soitteli
heleitä virsiänsä. Keveä, mieluinen torkahtelu pyrki hiipimään häneen,
ikäänkuin takaa häntä syleillen, ja hän nukahti... mutta avasi jälleen
silmänsä ja katseli hymyillen ympärilleen: metsän ja metsäisen ilman
kulta ja vehreys hivelivät hennosti hänen silmiänsä... hän myhähteli ja
sulki ne jälleen.

Hänen rupesi tekemään mieli aamiaista, ja hän läksi Vanhalle Linnalle,
jossa muutamalla kreutserillä saa lasillisen hyvää maitoa kahvin
kanssa. Hän valitsi paikan noitten pienten valkoisten pöytäin luona
linnan paltalla, mutta oli tuskin ennättänyt istahtaa, kun kuuli
raskasta hevosien korskunaa. Samassa ilmaantuivat kolmet kaleskat,
joista nousi suuri seura rouvia ja herroja. Litvinow tunsi heidät heti
Venäläisiksi, vaikka he puhuivatkin kaikki franskaa — tunsi siitä
syystä, että he puhuivat franskaa. Naisien toaletit olivat hienot ja
loistavat. Herrat olivat puettuja uuden uutukaisiin sertukkeihin,
ruumiinmukaisiin ja piukkoihin, mikä ei enää ole aivan nyky-aikuista,
harmaisin, täplikkäisin housuihin, päässä kaupunkilaiset, hyvin
kiiltävät hatut. Jokaisella oli kaulassa kapea, tiukalle vedetty musta
liina, ja koko heidän ryhdissään haiskahti jotain sotilasmaista.
Sotilaita he olivatkin. Litvinow oli joutunut kemuihin, joitten
osanottajat olivat nuoria kenraaleja, ylhäisimmän yleisön jäseniä,
mahtavia henkilöitä. Kaikki tiesi heissä mahtavuutta: pidätetty
luontevuus, ylevän suloiset myhäilyt, ponnistettu huolettomuus
katseessa, hemmoteltu olkapäitten kohottelu, vartalon heiluttaminen
ja polvien taivutus. Sitä tiesi jo äänen helykin: se oli kuin
ystävällistä, inhon sekaista kiitoksen lausumista joukolle alamaisia.
Kaikilla näillä sotilailla oli erittäin hyvin pestyt kasvot, parta
erittäin hyvin ajeltu, ja jokainen heisiä oli läpensä täytetty
tuommoisella todellisesti aatelisella ja kaartilaisella tuoksulla,
kaikkein hienoimman sikarinsavun ja hienoimman pastillin sekoituksella.
Kädetkin heillä oli aateliset joka miehellä: valkoiset, suuret, ja
sormissa kynnet, lujat kuin norsunluu. Viikset ne kilvassa kiilsivät,
hampaat välkähtelivät, ja mitä hienoin hipiä se vivahteli poskilla
punaiseen ja leu'oissa taivaansiniseen. Muutamat nuorista kenraaleista
olivat leikkisää väkeä, toiset syvämietteisiä, mutta erinomaisen
säädyllisyyden leima lepäsi jokaisen päällä. Jokainen näkyi syvästi
tuntevan oman arvonsa ja sen merkityksen, joka hänellä valtiossa
vast'edes oleva oli, ja jokainen esiintyi sekä ankarana että vapaana,
ja tuossa esiintymisessä kuulsi hieman sitä iloisuutta, tuota "hitto
huoli", joka niin luonnollisesti astuu näkyviin ulkomaisilla matkoilla.
Jyristen ja uhkeasti asettuivat seuralaiset istumaan ja kutsuivat
hääriviä passareita.

Litvinow tyhjensi kiiruimmiten maitolasinsa, maksoi ja, painaen hatun
syvälle päähänsä, oli jo luikahtaa kenraalien kemuista loitommas...

— Grigori Mihailitsh! — lausui äkkiä naisen ääni. — Ettekö tunne minua
enää?

Hän pysähtyi ehdottomasti. Tuo ääni... Tuo ääni oli ennen muinoin niin
usein saanut hänen sydämmensä sykähtämään.

Hän kääntyi ympärinsä ja huomasi Irinan.

Irina istui pöydän ääressä, kädet sivulle siirretyn tuolin
selkämyksellä, pää kallellaan, ja katseli Litvinowia myhäillen,
ystävällisesti, melkein iloissaan.

Litvinow tunsi hänet heti, vaikka Irina olikin ennättänyt muuttua,
muodostua tytöstä naiseksi siitä pitäin, kuin Litvinow oli hänet
viimeksi nähnyt, noin kymmenen vuotta sitten. Hänen hoikka vartalonsa
oli kehittynyt ja täydentynyt; ennen kokoon puristuneiden olkapäiden
piirteet muistuttivat nyt jumalattaria, joita astuu esille
vanhan-aikuisten hovien katoissa Italiassa. Mutta silmät olivat
entiset, ja Litvinowin mielestä ne katsoivat häneen samalla tavoin kuin
silloinkin, tuolla pienessä talossa Moskovassa.

— Irina Pavlovna... — virkkoi hän epäröiden.

— Tunsitte siis minut! Se ilahduttaa minua! Kuinka minä... (Irina
pysähtyi, punastui hieman ja oikaisihe.) — Tämä on hyvin hauska kohtaus
— jatkoi hän franskaksi. — Sallikaa minun esitellä teidät miehelleni.
Valerien! tässä on monsieur Litvinow, _un ami d'enfence_;[40] Valerian
Vladimirovitsh Ratmirow, minun mieheni.

Yksi nuorista kenraaleista, ulkoasultaan kenties hienoin heistä
kaikista, nousi tuoliltaan ja vastasi erittäin kohteliaasti Litvinowin
kumarrukseen. Hänen kumppalinsa siristivät hiukkasen silmiänsä, taikka
eivät oikeastaan siristäneetkään, vaan vaipuivat silmänräpäykseksi
kukin omaan itseensä, ikäänkuin jo ennakolta pannen vastalauseensa
kaiken syrjäisen sivilihenkilön lähentelemistä vastaan. Muut kemuihin
osalliset naiset katsoivat tarpeelliseksi sekä siristellä että
myhähtää, jopa osoittaa kummastustakin kasvoillaan.

— Oletteko... oletteko jo kauankin ollut Badenissa? — kysyi kenraali
Ratmirow, keikaroiden omituisella, epävenäläisellä tavalla,
nählävästikin neuvotonna mistä keskustella vaimonsa lapsuuden-ystävän
kanssa.

— Vähän aikaa, — vastasi Litvinow.

— Aiotteko jäädä tänne kauemmaksikin? — jatkoi kohtelias kenraali.

— En ole vielä päättänyt.

— Vai niin! Jaha, se on varsin hauskaa... varsin...

Kenraali vaikeni. Litvinow oli ääneti hänkin. Kumpikin piti hattua
kädessään, ja niin he, eteenpäin kumartuneina ja myhäillen, katselivat
toisiansa otsaan.

— _Deux gendarmes un beuu dimanche_[41] — laulahti muuan toinen
kenraali ja laulahti tietysti väärin, sillä me emme vielä ole tavanneet
venäläistä aatelismiestä, joka olisi laulanut kohdalleen. — Tämä oli
likinäköinen, kelta-ihoinen herra, kasvoilla alituinen ärtymyksen ilme,
ikäänkuin hän ei voisi antaa itselleen anteeksi sitä, että oli sen
näköinen. Kumppaleistansa hän oli ainoa, joka ei ollut ruusun näköinen.

— Miksette istu, Grigori Mihailitsh? — virkkoi vihdoin Irina.

Litvinow totteli ja kävi istumaan.

— _I say, Valerien, give me some fire_.[42] Onko teillä
paperosseja —  sanoi englanninkielellä toinen
kenraali, nuori hänkin, mutta jo lihava,
silmät liikkumattomat, katse ikäänkuin naulattu yhteen kohtaan ilmassa,
leuvoissa sakea sulkkuinen parta, johon hänen lumivalkoiset sormensa
tuon tuostakin verkalleen sukelsivat. Ratmirow ojensi hänelle hopeisen
tikkurasian.

— _Avez vous des papiros?_[43] — kysäsi, sorahdelIen, muuan
rouvista.

— _De vrais papelitos, comtesse_.[44]

— _Deux gendarmes un beau dimanche_, — alkoi jälleen likinäköinen
kenraali, milt'ei hampaitaan kiristellen.

— Teidän täytyy välttämättömästi käydä meillä —
puheli sillä välin Irina Litvinowiile. — Me
asumme Hôtel de l'Europe'ssa. Neljän ja kuuden välillä olen minä aina
kotosalla. Emmehän ole nähneet toisiamme niin pitkään aikaan.

— Emme todellakaan, Irina Pavlovna. Moskovan ajoilta asti.

— Niin, Moskovan, Moskovan, — lausui Irina verkalleen. — Tulkaahan
käymään, niin juttelemme, muistelemme entisiä aikoja. Mutta
tiedättekös. Grigori Mihailitsh? Ette te ole sanottavasti muuttunut.

— Niinkö? mutta te, Irina Pavlovna, te olette muuttunut.

— Minä olen vanhettunut.

— Ei, en minä sitä tarkoittanut...

— Irene? — virkkoi kysyvästi muuan rouva, keltainen hattu keltaisilla
hivuksilla, kuiskailtuaan ja hihiteltyään viereisensä herran kanssa. —
Irene?

— Minä olen vanhettunut, — jatkoi Irina, vastaamatta rouvalle, — mutta
minä en ole muuttunut. En ensinkään, en ole yhtään muuttunut.

— _Deux gendarmes un beau dimanche!_ — kajahti taas ärtyisä
kenraali ei muistanut muuta kuin ensimmäisen säkeen tuosta tunnetusta
laulusta.

— Yhä vielä pistättellöö, teidän ylhäisyytenne, — lausui äänekkäästi ja
painaen "löötä" lauloi lihava kenraali, suuren poskiparran omistaja,
nählävästikin viittaillen johonkin hauskaan juttuun, jonka koko _beau
monde_[45] tunsi. Hän päästi sitten puisevan naurun ja kiinnitti
silmänsä jälleen avaruuteen. Koko muu seura purskahti myöskin nauruun.

— _What a sad dog you are. Boris!_[46] — huomautti
puoliääneen Ratmirow. Hän lausui tuon
nimenkin "Boris" englantilaiseen viisiin.

— Irene? — äänsi keltahattuinen rouva kolmatta kertaa.

Irina kääntyi nopeasti häneen:

— _Eh bien, quoi? Que me voulez-vous?_[47]

— _Je vous le dirai plus tard_,[48] — vastasi virnuillen toinen.
Hänen ulkomuotonsa ei ollut lainkaan viehättävä, mutta alinomaa hän
keikaili ja keimaili. Joku irvihammas oli sanonut hänestä, että hän
"_miauudait dans le vide_", "virnaili tyhjässä avaruudessa".

Irina rypisti silmiänsä ja kohautti maltittomasti olkapäitään.

— _Mais que fait donc monsieur Verdier? Pourquoi ne vient-il pas?_[50]
— huudahti muuan rouvista noilla pitkällisillä venähdyksillä, jotka
ovat omituisia suurvenäläiselle lausumistavalle, ja jotka kuuluvat
Franskalaisen korvaan niin sietämättömiltä.

— Ah, vui, vui, msjö Verdjee, msjö Verdjee — huokasi toinen rouva,
kotoisin suorastaan Arsamasista.[51]

— _Tranquillisez vous, mesdames_ — sekaantui Ratmirow puheesen:
— _monsieur Verdier m'a promis de venir se mettre à vos
pieds_.[52]

— Hi-hi-hi! — Rouvain viuhkat elähtivät.

Passari toi muutamia lasia olutta.

— Bayrisch-Bier? — kysyi poskiparta kenraali, tahallaan puhuen
möräkästi ja tekeytyen hämmästyneeksi. — Guten morgen.

— Mitenkäs se on? Onko Paavali kreivi yhä vielä siellä? — kysäsi muuan
nuori kenraali toiselta kylmästi ja veltosti.

— Siellä on, — vastasi toinen yhtä kylmästi. — _Mais c'est
provisoire_.[53] Serge kuuluu tulevan hänen sijaansa.

— Hm-m! — äänsi ensimmäinen hampaittensa välisiä.

— Nii-in! — äänsi toinenkin.

— Minä en ymmärrä, — vastasi laulahteleva kenraali, — minä en
ymmärrä, mitä se Paavali rupesi puolusteleimaan ja esiintuomaan
kaikenlaisia syitä... Asia oli sangen yksinkertainen: hän puristi
vähäsen kauppamiestä, _il lui a fait rendre gorqe_...[54] entäpä
sitten? Saattoi hänellä olla siihen omat syynsä.

— Hän pelkäsi... paljastuksia sanomalehdissä — mörähti joku.

Ärtyisä kenraali vimmastui.

— No se nyt on sitä vihoviimeistä! Sanomalehdissä! Paljastuksia!
Jos asia olisi minun vallassani, niin en minä sallisi noissa teidän
sanomalehdissänne painattaa muuta kuin lihan ja leivän taksoja ja
ilmoituksia, mistä saa ostaa turkkeja ja saappaita.

— Ja myös, missä aatelisten tiluksia myödään huutokaupalla, — pisti
Ratmirow väliin.

— Olkoon menneeksi, nykyisissä oloissa... mutta mitäs puheita nämä ovat
Badenissa, Vieux-château'ssa!

— _Mais pas du tout! pas du tout!_ — liversi keltahattu rouva.
— _J'adore les questions politiques_.[55]

— _Madame a raison_,[56] — puuttui puheesen kenraali, jolla oli
erittäin miellyttävät, melkein naismaiset kasvot. — Miksikä karttaa
tällaisia asioita... Badenissakaan? — Tätä sanoessaan hän katsahti
kohteliaasti Litvinowiin ja myhähti suopeasti. — Kunnon ihminen ei
saa milloinkaan eikä missään peräytyä mielipiteistään. Eikö niin?

— Se on tietty — vastasi ärtyisä kenraali, luoden katseitansa
Litvinowiin, ikäänkuin välillisesti häntä löylyttääkseen, — mutta minä
en katso tarpeelliseksi...

— Ei, ei — keskeytti ystävällinen kenraali entisellä säveydellä. —
Niinpä teidän ystävänne, Valerian Vladimirovitsh, mainitsi vast'ikään
aatelis-tilusten myönnistä. No niin! Eikös se ole tosiasia?

— Mutta mahdotontahan niitä on myödäkään tällä haavaa; niistä ei huoli
kukaan! — huudahti ärtyisä kenraali.

— Saattaa olla... saattaa olla... mutta senpä tähden pitääkin tätä
tosiasiata tuoda esille... tuoda esille tätä surullisia tosiasiaa
aina ja joka paikassa. Me olemme joutuneet häviöön — aivan niin;
meidät on nöyryytetty — siitä ei puhettakaan, mutta me, suurten hovien
omistajat, me kumminkin edustamme pohjaa... _un principe_. Ja
meidän on velvollisuutemme ylläpitää tätä prinsiipiä. Pardon, madame,
te pudotitte, luullakseni, nenäliinan... Koska nyt jonkunlainen, niin
sanoakseni, himmennys verhoaa älykkäimmätkin päät, niin tulee meidän
osoittaa... nöyryydessä osoittaa — kenraali ojensi sormensa — osoittaa
kansalaisen sormella, mitä kuilua kohti kaikki syöksyy. Meidän tulee
varoittaa, meidän tulee kunnioittavalla lujuudella sanoa: ..palailkaa!
palailkaa!!... Näin meidän tulee sanoa.

— Mutta eihän toki sovi palaita kokonaan, — virkkoi miettivästi
Ratmirow.

Kohtelias kenraali myhähti vaan.

— Kokonaan, kokonaan, ihan takaisin, mon très-cher. Mitä kauemmas
taakse, sitä parempi.

Kenraali katsahti jälleen kohteliaasti Litvinowiin. Tämä ei malttanut
enää olla alallaan.

— Ihanko seitsemään päivätyöhön viikossa, teidän ylhäisyytenne?

— Vaikkapa niinkin! Minä lausun ajatukseni kiertelemättä. Uudesti on
muodostettava... niin... uudesti on muodostettava kaikki, mikä tehty on.

— Helmikuun 19:s[57] myöskin, niinkö?

— Helmikuun 19:s myöskin — mikäli mahdollista. _On est patriote ou on
ne l'est pas_.[58] Entäs vapaus, sanotaan. Luuletteko, että kansalle
on hyvinkin suloista tuo vapaus? Kysykääpäs siltä...

— Koettakaa vaan — liitti Litvinow — koettakaa vaan ottaa kansalta
pois tämä vapaus...

— _Comment nommez-vous ce monsieur?_[59] — kuiskasi kenraali RatinirowiIle.

— Mistäs te nyt oikeastaan haastelette? — virkkoi äkkiä lihava
kenraali, joka ilmeisestikin näytteli tässä seurassa lellitellyn
lapsen roolia. — Yhäkö sanomalehdistä vaan? Töhräsormisia, niinkö?
Malttakaas, niin kerron teille hassun kohtauksen, mikä minulla
oli erään töhräsormen kanssa — mainiota! Minulle kerrotaan: eräs
_folliculaire_[60] on sepittänyt teistä häväistyskirjoituksen. No
minä tietysti haetin miehen heti luokseni. Ja niin tuotiin tuo armas
ystävä minun eteeni. — Mitenkäs sinä, sanoin minä, mitenkäs sinä,
veikkonen, folliculaire, rupeatkaan paskvilleja sepittämään? Vai
riivaako patriotismi? "Riivaa", sanoo. — No entäs — sanon minä —
tykkäätkö sinä rahoista, folliculaire? "Tykkään", sanoo. Silloin,
rakkaat sanankuulijat, annoin minä hänen haistella sauvani pontta.
Tykkäätkös tästä, kultaseni? "En", sanoo, "siitä en tykkää." — Otapas
nyt vaan, sanon minä, ja haistele niinkuin haistella pitää; puhtaat on
minulla kädet. "En lykkää", sanoo vaan. — Mutta minä, lintuseni, sanon
minä, minä tykkään tästä hyvin paljon, en kumminkaan itseäni varten.
Mahdatkos ymmärtää tainkaltaisen vertauksen, sinä sydämmeni kaiho ja
kaipaus? "Ymmärrän", sanoo. — Kas niin; ole nyt vast'edes pai poika, ja
täss'on sinulle rupla rahhoo, ja mene nyt ja siunaa minun muistoani,
virsiä veisaten. Ja tiehensä meni töhräsormi.

Kenraali rupesi nauramaan, ja samoin tekivät kaikki muutkin, kaikki,
paitsi Irinaa, joka ei myhähtänytkään. Hän loi vaan sumean katseen
kertojaan.

Ystävällinen kenraali taputti Borisia olkapäähän.

— Tuon sinä olet itse tekaissut, armas ystävä. Jopa sinä kepillä
ketään häristelisit!... Eikä sinulla keppiä edes olekaan. _C'est pour
faire rire ces dames_.[61] Lystin vuoksi vaan, mutta vähät siitä. Minä
sanoin äsken, että meidän pitää palaita kokonaan. Ymmärtäkää minua
oikein. Minä en ole mikään niin sanotun progressin[62] ystävä; mutta
kaikki nuo yliopistot ja seminaarit ja sen semmoiset ja kansakoulut,
nuo ylioppilaat, papinpojat, porvarilliset virkamiehet, koko tuo
viheliäinen joukkio, _tout ce fond du sac, la petite propriété, pire
que le proletariat_ — (kenraali puhui hennolla, melkein hempeällä
äänellä) — _voilà ce qui m'eftraie_...[63] juuri siinä pitää
pysähtyä... ja pysäyttää. (Hän katsahti jälleen lempeästi Litvinowiin.)
Niin juuri, pysähtyä pitää, älkää unohtako sitä, että meillähän ei
kukaan mitään vaadi, mitään pyydä. Esimerkiksi itsehallintoa — kuka
sitä tahtoo? Tekö sitä tahtoisitte, vai sinä, vai sinä, vai te,
mesdames? Tehän hallitsette ei ainoastaan itseänne, vaan kaikkia
meitäkin. (Kenraalin kauniille kasvoille nousi leikillinen hymy.) —
Rakkaat ystävät, miksikä tässä siis kuurrella ja kaarrella? Demokratia
on teille altis, se suitsuttaa edessänne, se on valmis palvelemaan
teitä... mutta sehän on kaksiteräinen miekka. Paras on olla ennellään,
se on paljoa varmempi se. Älkää salliko rahvaan viisastella ja
turvautukaa aristokratiaan, — siinä yksin, siinä yksin voima...
Siten käy todellakin parhaiten. Mitä taas progressiin tulee... ei
minulla oikeastaan ole mitään sitä vastaan. Älkää vaan antako meille
asianajajia, valamiehiä ja noita kummallisia kunnallishallituksen
virkamiehiä, älkääkä koskeko discipliiniin, ennen kaikkea jättäkää
discipliini rauhaan. Siltoja sen sijaan ja laitureita ja sairastaloja —
niitä saatte rakentaa, ja kaasuvaloa kaduille — miks'ei!

— Pietari on sytytetty kaikilta neljältä ilman suunnalta, — siinä se on
se progressi! — kihnutti ärtyisä kenraali.

- Sinähän olet häijy, näen ma — virkkoi laiskasti
lihava kenraali, ruumistaan huojutellen. — Sinut sopisi korottaa
yliprokuraattoriksi; mutta minun mielestäni _avec Orphée
aux enfers le progrés a dit son dernier mot_.[64]

— _Vous dites toujours des bêtises_,[65] — hihitti Arsamasilainen rouva.

Kenraali oikaisihe.

— _Je ne suin jamais plus sérieux, madame, que quand
je dis des bêtises_.[66]

— Tuon lauseen on monsieur Verdier sanonut jo monta kertaa, — huomautti
Irina puoliääneen.

— _De la poigne et des formes!_ — huudahti lihava kenraali, —
_de la poigne surtout_.[67] Ja tämä sana venäjäksi käättynä olisi
niin paljon kuin: kohteliaasti, mutta hampaita vasten!

- No kyllä on sinun koko veitikka, auttamaton
veitikka! — liitti ystävällinen kenraali. — Mesdames, älkää uskoko
häntä! Ei hän tekisi pahaa hyttysellekään. Hän tyytyy vaan siihen, että
saa ahmia ihmisten sydämmiä.

- Multa kuulehan, hyvä Boris, — alkoi Ratmirow,
vaihdettuaan katseita vaimonsa kanssa, — leikki saakoon sijansa, mutta
tuo on liikaa. Progressi — sehän on yhteiskunnallisen elämän ilmausta,
sitä ei käy unohtaminen; sehän on symptoomi. Pitää seurata sen vaiheita.

— No niin, niin, — vastasi lihava kenraali, yrmeän näköisenä. — Tietty
asiahan se on: sinä tähtäät valtiomiehen asemaa!

— En ollenkaan... Jopa tässä valtiomieheksi! Mutta totuus on
tunnustettava.

"Boris" päästi jälleen sormet pariansa syvyyksiin ja kiinnitti
katseensa ilmaan.

— Yhteiskunnallinen elämä, se on sangen tärkeä seikka, sillä kansan
kehityksessä, isänmaan, niin sanoakseni, vaiheissa...

— Valerien! — keskeytti "Boris" nuhdellen, — _il y a des dames
ici_.[68] En minä olisi odottanut sinulta tuollaista. Vai
tekeekö mielesi komitean jäseneksi?

— No ne ovat nyt, Jumalan kiitos, lopussa kaikki tyyni, — virkkoi
ärtyisä kenraali ja rupesi jälleen vetämään: "_Deux gendarmes un
beau dimanche_..."

Ratmirow nosti batistisen nenäliinan
huulilleen ja vaikeni sulavalla liikkeellä. Ystävällinen kenraali
virkkoi jälleen: kyllä olet veitikka. Mutta "Boris" kääntyi
avaruudessa virnuilevaan rouvaan ja, ääntään alentamatta, kasvojen
ilmeitäkään edes muuttamatta, rupesi tiedustelemaan, milloinka tämä
"kruunaa hänen liekkinsä", koskapa hän on rakastunut häneen aivan
hämmästyttävällä tavalla ja kärsii kauheita tuskia.

Litvinowin tila oli tämän keskustelun aikana käynyt hetki hetkeltä
yhä tukalammaksi. Hänen ylpeytensä, hänen rehellinen, plebeijillinen
ylpeytensä pyrki kapinoimaan. Mitä oli heillä yhteistä — hänellä, pikku
virkamiehen pojalla, ja noilla sotaväkeen kuuluvilla pietarilaisilla
aristokraateilla? Hän rakasti kaikkea, mitä he vihasivat; hän vihasi
kaikkea, mitä he rakastivat. Hän tunsi sen liiankin hyvin, tunsi sen
sisimpiänsä myöten. Heidän pilantekonsa tuntuivat hänestä tympeiltä,
heidän keskustelutapansa tuskalliselta, heidän jok'ainoa liikkeensä
valheelliselta. Yksin heidän puheensa pehmeydessäkin kuuli hän
ärsyttävää ylenkatsetta, — ja sittenkin hän melkein aristeli heitä,
noita ihmisiä, noita vihollisiansa... "Huh! Kuinka tuntuukaan
ilkeältä! Minä olen heidän vastuksinaan, minä näytän heistä
naurettavalla", ajatteli hän myötäänsä. "Ja mitä minä tässä viivyn?
Pois, pois, piammiten!" Irinan läsnäolo ei voinut pidättää häntä:
epähauskoja tunteita Irinakin heräili hänessä. Hän nousi ja rupesi
jäähyvästeleimään.

— Joko te lähdette? — kysäsi Irina eikä ruvennutkaan, hetkisen
mietittyään, pidättelemään häntä. Hän pyysi vaan Litvinowia
välttämättömästi käymään heillä. Litvinow lupasi.

Kenraali Ratmirow sanoi hänelle hyvästi entisellä hienolla
kohteliaisuudella, puristi hänen kättänsä ja saattoi hänet paltan
reunalle asti.

Tuskin oli Litvinow ennättänyt ensimmäiseen tienmutkaan, niin räjähti
yleinen naurun hohotus hänen takanaan. Tämä nauru ei tarkoittanut
häntä, vaan siihen oli syynä kauan odotettu monsieur Verdier, joka
äkkiä oli ilmestynyt paikalle, aasin seljässä, sininen mekko yllä ja
tyrolilainen hattu päässä. Mutta veri syöksähti kumminkin Litvinowin
kasvoihin, ja hänen tuli haikea olla; huulet veti kokoon niinkuin
koiruohoa olisi syönyt. "Inhoittavaa, halpaa väkeä!" jupisi hän,
ajattelematta, ett'ei muutaman hetken seurusteleminen heidän kanssaan
vielä antanut aihetta moisiin ankariin sanoihin.

Ja tuollaiseen piiriin oli nyt joutunut Irina, ennen muinoin hänen
Irinansa! Siinäkö hän nyt liikkui ja eli ja hallitsi? Sillekö hän oli
uhrannut oman arvonsa, sydämmensä parhaimmat tunteet!... Oma syynsä
kaiketikin. Nähtävästi hän ei ansainnutkaan parempaa kohtaloa. Kuinka
iloinen oli Litvinow siitä, ett'ei Irinan mieleenkään johtunut ruveta
tiedustelemaan hänen aikeitansa! Hänen olisi pitänyt kertoa "heidän"
kuullen, "heidän" läsnäollessaan... "En milloinkaan, en hinnasta
mistään!" puheli hän hiljaa, syvästi hengittäen raitista ilmaa ja
melkein juoksujalassa kiirehtien alas Badeniin vievää tietä myöten.
Hän muisteli morsiantaan, armasta, hyvää Tatjanaansa, hänen sielunsa
pyhyyttä. Niin puhdas, jalo, vilpitön! Kuinka teeskentelemättömällä
liikutuksella hän muisteli hänen piirteitänsä, hänen sanojansa, hänen
tapojansakin... millä kärsimättömyydellä hän odotteli morsiamensa tuloa!

Nopea käynti rauhoitti hänen hermojansa. Kotia tultuansa istui hän
pöydän ääreen, otti kirjan käteensä, mutta pudotti sen äkisti.
Oikein hän säpsähti... Mitäs hänen oli tapahtunut? Ei hänen ollut
tapahtunut mitään, mutta Irina... Irina... Tuo kohtaus oli hänestä niin
ihmeellistä, kummallista, tavatonta. Oliko se todellakin hän? Oliko
hän kohdannut tuon saman Irinan ja puhellut hänen kanssaan? Ja miks'ei
hänen päällään ole tuota iljettävää, suuren maailman leimaa, joka niin
räikeänä näkyy kaikissa noissa muissa? Miksikä tuntuu hänestä, että
Irinan on ikävä, tukala olla, että hän suree? Hän on heidän leirissään,
mutta vihollinen hän ei ole. Ja miksikä Irina niin ystävällisesti
kääntyi häneen ja kutsui luokseen?

Litvinow hätkähti. — Oi, Tanja, Tanja — huudahti hän innostuen, — sinä
yksin olet enkelini, hyvä hengettäreni, sinua yksin minä rakastan nyt
ja ikäni kaiken. Tuon toisen luokse en lähde. Jääköön Herran haltuun!
Huvitelkoon kenraaliensa kera!

Litvinow kävi jälleen kirjaan käsiksi.



XI.


Litvinow kävi kirjaan käsiksi, mutta luku ei luistanut. Hän läksi
ulos, käveli jonkun verran, kuunteli hetkisen soittoa, katseli kotvan
aikaa peliä ja palasi jälleen huoneesensa. Yritti taas lukea, — ei
onnistunut. Omituisen verkkaisesti kului aika.

Tulipa tuosta sitten Pishtshalkin, hyväntahtoinen sovintotuomari,
eikä istunut kuin kolmisen tuntia. Hän haasteli ja hän kertoili ja
hän kyseli, jutteli erillaista, se on: vuoroin korkeista asioista,
vuoroin hyödyllisistä asioista ja lopulti levitti ympärilleen
semmoisen ikävän, että Litvinow oli vähällä ulvahtaa. Tuota ikävää,
tuskallista, kylmää, auttamatonta, toivotonta ikävää, — siinä taidossa
ei ollut Pishtshalkinille verran vetävätä, ei edes siveellisyyden
huipullakaan seisovien joukossa, jotka kyllä ovat tässä asiassa
mestareita. Jo pelkästään hänen lyhyt ja sileäksi kammattu tukkansa,
hänen kirkkaat, elottomat silmänsä, hänen hyvänluontoinen nenänsä
olivat omiaan herättämään alakuloisuutta. Hänen baritoniäänensä,
verkallinen, ikäänkuin reservissä pysyvä, näkyi olevan luotuna
lausumaan vakuuttavasti ja opettavasti sellaisia totuuksia kuin että
kaksi kertaa kaksi on neljä eikä suinkaan viisi eikä kolme, että
vesi on märkää, että hyvä avu on kiitettävä asia, että yksityinen,
niinkuin valtiokin, ja valtio, niinkuin yksityinenkin, tarvitsee
välttämättömästi luottoa rahallisia operatsioneja varten. Ja kaiken
tämän ohella oli Pishtshalkin kunnon mies! Alutta sellainen vaan on
kohtalo Venäjänmaassa: kunnon miehet meillä ovat ikäviä.

Pishtshalkin läksi pois, ja hänen sijaansa tuli Bindasow, joka heti
kohta, aivan ujostelematta, pyysi Litvinowilta lainaksi sata guldenia.
Litvinow antoikin, vaikk'ei hän yhtään ollut huvitettu Bindasowista,
vieläpä inhosikin häntä ja tiesi aivan varmaan, ett'ei hän ikinä saisi
rahojaan takaisin. Sitä paitsi olisi hän itsekin tarvinnut nuo rahat.
Mutta miksikäs hän antoi? kysyy lukija. Hitto ties miksi! Mutta
siihenhän ovat Venäläiset koko mestareita. Pankoonpas vaan lukija
kätensä sydämmelleen ja muistelkoon, kuinka monasti hän itsekin
elämässään on menetellyt ihan samalla tavalla ilman mitään muuta syylä!
Bindasow ei edes kiittänyt Litvinowia; tilasipa vielä lasillisen
affenthaleria (badenilaista punaviiniä) ja läksi pois, suutaan
pyyhkäisemättä ja saappaillaan julkeasti kolisten.

Illan suussa sai Litvinow Tatjanalta kirjeen, jossa hän ilmoittaa,
ett'ei hän, tädin sairastumisen tähden, saata saapua Badeniin ennenkuin
viiden, kuuden päivän perästä. Tämä sanoma teki Litvinowiin tuskallisen
vaikutuksen: se lisäsi hänen harmiansa, ja hän pani maata pahalla
tuulella.

Ei ollut seuraavakaan päivä parempi; oli kenties huonompikin. Hamasta
aamusta asti täyttyi Litvinowin asunto maanmiehistä: Bambajew,
Voroshilow, Pishtshalkin, kaksi upseeria, kaksi ylioppilasta
Heidelbergistä — kaikki ne vääntyivät yht'aikaa ja olivat uskollisesti
yhtä mittaa päivällisiin saakka, vaikka olivatkin pian puhuneet
puhuttavansa ja kärsivät ikävää. Ensinnäkin puheltiin siitä, että
Gubarew oli palannut Heidelbergiin, ja että pitää lähteä sinne hänen
luokseen; sitten filosofoitiin pikkusen, kajottiin Puolan asiaan;
sitten ruvettiin keskustelemaan pelistä ja loreleista ja kertomaan
skandaalijuttuja. Vihdoin syntyi keskustelu siitä, millaisia löytyy
ravajaakkoja, millaisia löytyy lihavia ja millaisia suursyömäreitä. Ja
sitten tuli vanhoja juttuja Lukinista, diakonista, joka vedon perästä
oli syönyt kolmekymmentä kolme silliä, lihavuudestaan kuuluisasta
ulani-överstistä Isjedinowista, sotamiehestä, joka löi luita rikki
otsaansa vasten, ja sitten tuli jo pelkkää valhetta. Itse Pishtshalkin
kertoi, haukotellen, tunteneensa Ukrainassa erään ämmän, joka
kuollessaan painoi seitsemänkolmatta puutaa ja nauloja vielä päälle
kaupan,ja tilanomistajan, joka tavallisesti aamiaisekseen syödä popsi
kolme hanhea ja sammen. Bambajew joutui äkkiä kiihkotilaan ja julisti
voivansa pistää poskeensa kokonaisen lampaan, "höystettynä tietysti".
Voroshilow paukautti vihdoin jostakin väkevästä kumppalistaan
kadettikoulussa jotain niin tolkutonta, että muut olivat hetken aikaa
ääneti, katselivat sitten toisiansa, sieppasivat lakkinsa ja laputtivat
tiehensä.

Jäätyään yksikseen, yritti Litvinow ryhtyä työhön, mutta pää oli kuin
nokea ja karstaa täynnä. Hän ei voinut saada mitään kunnollista aikaan,
ja tyhjiin meni iltakin.

Seuraavana aamuna oli hän käymäisillään aamiaiselle, kun joku koputti
oveen.

— Herrainen aika, — ajatteli hän, — taaskin joku eilisistä ystävistä. —
Jonkunlaisella vavistuksella hän sanoi:

— Herein!

Ovi aukeni hiljalleen, ja sisään astui Potugin. Litvinow tuli siitä
erinomaisen iloiseksi.

— Sehän oli kovin ystävällistä! — lausui hän, lujasti puristaen
odottamattoman vieraan kättä; — kiitos ja kunnia! Minä olisin aivan
varmaan tullut teitä tervehtimään, mutta ettehän te tahtonut ilmoittaa
minulle asuntoanne. Istukaa, olkaa hyvä; pankaa hattu pois. Istukanhan.

Potugin ei vastannut mitään Litvinowin ystävällisiin sanoihin, seisoi
vaan keskellä lattiata, muutellen jalkojaan, naurahdellen ja päätään
pyöritellen. Litvinowin lämmin tervehdys oli häntä nähtävästikin
liikuttanut, mutta hänen kasvoillaan asui jotain pakotettua.

— Tässä... tässä on vähäsen väärinkäsitystä — aloitti hän, tavoitellen.
— Tietysti minun olisi aina mieluista... mutta minä olen oikeastaan...
minä tulen läheteltynä.

— Vai niin, — virkkoi Litvinow alakuloisesti — te tahdotte siis sanoa,
että itse puolestanne ette olisi tullut tänne.

- En sitä, en suinkaan! mutta minä... minä en olisi
kenties häirinnyt teitä tänään, ellei minua olisi pyydetty pistäymään
täällä. Sanalla sanoen, minut on tänne lähetetty asialle.

— Kenenkä, saanko udella?

— Erään naishenkilön, jonka hyvin tunnette, Irina Pavlovna Ratmirowin.
Toissa päivänä lupasitte käydä häntä tervehtimässä ettekä käynytkään.

Litvinow katsahti kummastellen Potuginiin.

— Oletteko tuttu rouva Ratmirowin kanssa?

— Niinkuin näette.

— Läheinenkin?

— Joissakin määrin hänen ystävänsä.

Litvinow vaikeni.

— Sallikaa kysyäni, — alkoi hän uudelleen — tiedättekö, miksi Irina
Pavlovna halajaa minua nähdä?

Potugin astui akkunan luokse.

- Tiedän osapuille. Mikäli minä ymmärrän, oli hän
hyvin iloinen kohdattuaan teidät, ja tahtoo uudistaa entiset välit.

— Uudistaa, — toisti Litvinow. — Suokaa anteeksi epäujous, mutta
sanokaas: tiedättekö, millaisia nuo välit olivat?

— Sanottavaksi en, mutta — lisäsi Potugin, äkkiä kääntyen Litvinowiin
ja katsellen häntä leppeästi — luulen kuin luulenkin niitten olleen
hyviä. Irina Pavlovna kehui teitä paljon, ja minun täytyi sanallani
luvata, että toisin teidät sinne. Lähdetiekö?

— Milloinka?

— Nyt... heti.

Litvinow kohautti vaan olkapäitään.

— Irina Pavlovna arvelee — jatkoi Potugin — että se.... kuinka mä
sanoisin... se piiri tai seura, jossa te tapasitte hänet toissa
päivänä, ei suinkaan ollut omiaan herättämään teissä myötätuntoisuutta,
mutta hän pyysi sanomaan teille, ett'ei piru ole niin musta kuin hoetaan.

— Hm. Onko tuo sananparsi soviteltava juuri tuohon... piiriin?

— Niin... ja yleensäkin.

— Hm... Mutta mitäs te, Sosont Ivanitsh, ajattelette pirusta?

— Minun luullakseni, Grigori Mihailitsh, ei se sittenkään ole
sellainen kuin hoetaan.

— Parempiko on?

— Parempiko lie vai pahempi, sitä on vaikea ratkaista, mutta ei se
sellainen ole. No niin, lähdetäänkö?

— Mutta istukaa toki ensin hetkinen. Minusta vaan tuntuu vähän
oudolta...

— Mikä niin, jos saisin tietää?

— Mitenkä teistä, juuri teistä, on saattanut tulla Irina Pavlovnan
ystävä?

Potugin loi silmäyksen omaan itseensä.

— Minun ulkonaiseen ihmiseeni ja minun yhteiskunnalliseen asemaani nähden
se onkin varsin vähän todennäköisiä, mutta tiedättehän te, mitä jo
Shakespeare sanoi: "Horatio, taivaassa ja maassa on paljo" ja niin
edespäin. Ei elämä leikkiä laske. Ja esimerkiksi tällainen vastaus:
Tuossa kasvaa puu; tuulta ei tunnu. Milläs tavoin alemman oksan lehti
koskettaa ylempänsä lehtiä? Ei millään, mutta tuli myrsky ja myllersi
kaikki, — silloin nuo lehdetkin yhtyivät.

— Vai niin! On siis ollut myrskyjä?

— Tietty se! Kukapa se elämässään myrskyt vältti? Mutta pannaanpas nyt
filosofiat syrjään. Jo olisi aika lähteä.

Litvinow epäili vieläkin.

— Mutta hyväinen aika! — huudahti Potugin koomillisesti. — Minkälaisia
ne ovatkaan, nämä nykyiset nuoret herrat! Mitä ihanin rouva kutsuu
heitä tykönsä, panee airuet ja muut sanansaattajat heitä noutamaan, ja
he vielä virnuilevat! Jo minua hävettäisi, jo vainenkin hävettäisi. Kas
tässä on teidän hattunne. Ottakaa se ja "vorwärts!", niinkuin sanovat
ystävämme Saksalaiset, tulinen väki.

Litvinow seisoi vielä kotvan aikaa neuvotonna, mutia loppujen lopuksi
hän otti halliinsa ja läksi Potuginin kanssa ulos.



X.


He saapuivat yhteen Badenin parhaimmista hotelleista ja kysyivät
kenraalitar Ratmirowia. Ovenvartija tiedusti ensin heidän nimeänsä,
vastasi sitten heti, että "die Frau Fürstin ist zu Hause"[69] ja itse
saattoi heidät portaita ylös, itse koputti oveen ja ilmoitti heidän
tulonsa. "Die Frau Fürstin" otti heidät heti vastaan; hän oli yksin:
hänen miehensä oli lähtenyt Karlsruheen, kohtaamaan jotakin matkoilla
olevaa korkeata virkamiestä, "maan mahtavia".

Potuginin ja Litvinowin astuessa sisään, istui Irina pienen pöydän
ääressä, neuloen kanvaalle. Hän heitti ompeluksensa syrjään, sysäsi
pöydän edestään ja nousi. Vilpitön mielihyvä näkyi hänen kasvoillaan.
Hänellä oli päällään kaulaa myöten umpinainen aamupuku; olkapäitten
ja käsivarsien kauniit piirteet kuulsivat hennon kankaan läpi;
huolimattomasti kierretty palmikko oli auennut ja laskeutunut alas
hienolle kaulalle.

Irina heitti nopean silmäyksen Potuginille, kuiskasi "merci" ja,
ojentaen kätensä Litvinowiile, nuhteli häntä lempeästi unohduksen
tähden. "Ja vanhoja ystäviä muka ollaan", lisäsi hän.

Litvinow rupesi puolusteleimaan.

— _C'est bien, c'est bien_,[70] — virkkoi Irina kiireesti, otti
lempeällä väkivallalla hatun hänen kädestään ja pakotti hänet
istumaan. Potugin istahti myöskin, mutta nousi heti jälleen ja
sanoi, että hänellä on muuan välttämätön asia suoritettavana, lupasi
pistäytyä iltapäivällä ja rupesi tekemään lähtöä. Irina heitti hänelle
jälleen pikaisen silmäyksen ja nyykäytti ystävällisesti päätään,
mutta ei ruvennut häntä pidättelemään. Heti kuin Potugin oli kadonnut
oviuutimien taakse, kääntyi Irina maltittoman vilkkaasti Litvinowin
puoleen.

— Grigori Mihailitsh — alkoi hän venäjäksi pehmeällä ja heleällä
äänellään, — nyt olemme vihdoinkin kahden kesken, ja minä voin sanoa
teille iloitsevan! tästä kohtauksesta... joka... joka tekee minulle
mahdolliseksi — Irina katsoi häntä suoraan silmiin — pyytää teiltä
anteeksi.

Litvinow vavahti vasten tahtoansakin. Näin äkkinäistä hyökkäystä hän
ei ollut odottanut. Hän ei ollut odottanut, että Irina itse suuntaisi
puheen entisiin aikoihin.

— Anteeksi... mitäpäs niin... — jupisi hän.

Irina punastui.

— Mitäkö?... Kyllä te sen tiedätte, — virkkoi hän ja kääntyi hieman
toisaalle. — Minä olen rikkonut teitä vastaan, Grigori Mihailovitsh...
vaikka kohtalo kaiketikin... (Litvinowin muistui mieleen Irinan kirje)
enkä minä kadukaan... ainakin olisi se nyt jo liian myöhäisiä, mutta
kohdattuani teidät niin odottamatta, päätin minä, että meistä pitää
välttämättömästi tulla ystävät, välttämättömästi... ja minun olisi
hyvin katkeraa, ellei se minulle onnistuisi... ja sitä varten täytyy
meidän, luullakseni, saada välimme selväksi, viipymättä ja kerrakseen,
ett'ei sitten enää olisi mitään... gene... mitään tukalaa suhdetta,
kerrakseen, Grigori Mihailitsh; ja teidän täytyy sanoa, että annatte
minulle anteeksi, muutoin täytyy minun epäillä teissä... _de la
raneune. Voilà_.[71] Tämä on minun puoleltani — kenties — liikaa
vaatimusta, sillä te olette varmaankin jo aikaa sitten unohtanut kaikki
tyyni, mutta sanokaa sittenkin, että olette minun anteeksi antanut.

Irina oli puhunut pysähtelemättä, ja Litvinow huomasi kimaltelevia
kyyneleitä hänen silmissään... oikeita kyyneleitä.

— Älkää nyt toki, Irina Pavlovna — virkkoi hän kiireesti — kuinka
saatattekaan tässä tehdä tunnustuksia ja pyytää anteeksi? Mikä oli, se
oli ja meni, enkä minä voi muuta kuin ihmetellä, kuinka te, keskellä
kaikkea sitä loistoa, joka teitä ympäröitsee, vielä oleile voinut
muistossanne säilyttää vähäpätöisen kumppalinne ensimmäisen nuoruutenne
päiviltä.

— Ihmettelettekö sitä? — kysäsi Irina hiljaa.

— Se on liikuttavaa, — liitti Litvinow — minä kun en mitenkään
saattanut luulla...

— Mutta ettepä sittenkään ole sanonut, antavanne minun anteeksi, —
keskeytti Irina.

— Minä iloitsen vilpittömästi teidän onnestanne, Irina Pavlovna;
toivotan kaikesta sydämmestäni teille parhainta maailmassa...

— Ettekä muistele pahaa?

— Minä muistelen vaan niitä ihania hetkiä, joista ennen muinoin olin
teille kiitollisuuden velassa.

Irina ojensi hänelle molemmat kätensä. Litvinow puristi niitä lujasti
eikä heti päästänyt niitä irti. Tämä pehmoinen kosketus sai jotain
jo aikoja olematonta salaa liikahtamaan hänen sydämmessään. Irina
katsoi häntä suoraan silmiin, mutta tällä erää hän myhäili... Ja
ensi kertaa Litvinowkin katsahti häneen suoraan ja tarkasti... Hän
tunsi jälleen nuo piirteet, ennen niin kalliit hänelle, ja nuo syvät
silmät merkillisine ripseineen, tunsi poskella luoman ja otsalla
omituisen hivusten asun ja tuon entisen miellyttävän ja hupaisen
huulten nypistyksen ja silmäkulmain vähäisen elähtelyn, kaikki, kaikki
tunsi hän jälleen... Ja kuinka kauniiksi Irina oli käynyt! Mikä sulo,
mikä voima naisellisessa olennossa! Ei tekopunaa, ei tekovalkoa, ei
mustoa kulmilla, ei puuderia, ei mitään valhetta verevillä, puhtailla
kasvoilla. Irina oli todellakin kaunotar!

Mietteisin vaipui Litvinow. Hän katseli katselemistaan Irinaa, mutta
hänen ajatuksensa samoilivat jo kaukana. Irina huomasi tuon.

— No nyt on kaikki hyvin — puhui Irina ääneensä, — nyt on minun
omatuntoni rauhassa, ja minä voin tyydyttää uteliaisuuteni.

— Uleliaisuutenneko? — toisti Litvinow, hiukan ymmällä.

— Niin juuri. Minä tahdon välttämättömästi saada tietää, mitä te tämän
ajan kuluessa olette tehnyt, mitä vast'edes aiotte; minä tahdon tietää
kaikki, mitä ja miten ja milloin ja kaikki tyyni. Ja teidän pitää
puhua totta, sillä sen minä sanon teille ennakolta: minä en ole teitä
kadottanut näkyvistäni... mikäli se on ollut mahdollisia...

— Tekö ette ole kadottanut minua näkyvistänne, te... siellä...
Pietarissa?

— Keskellä kaikkea loistoa, joka minua ympäröitsi, niinkuin te
vast'ikään sanoitte. Niin, en ole kadottanut. Tuosta loistosta saatamme
vielä haastella, mutta nyt teidän pitää kertoa, kertoa paljo ja kauan;
meitä ei kukaan häiritse. Sepä on oleva hauskaa! — lisäsi hän hilpeänä,
istuen ja sievistellen itseään nojatuolissa. — Kas niin, alkakaas nyt!

— Ennenkuin rupean kertomaan, pitää minun kiittää teitä, — virkkoi
Litvinow.

— Mistä?

— Kukkavihkosta, joka ilmestyi huoneeseni.

— Mistä kukkavihkosta? En minä tiedä mitään.

— Kuinka?

— Kuulittehan, ett'en minä tiedä mitään. Mutia minä odottelen...
odottelen vaan teidän kertomustanne... Potugin oli sentään oikein
kiltti, kun saattoi teidät tänne.

Litvinow kuulahti.

— Oletteko jo kauan ollut tuttu tuon herra Potuginin kanssa? — kysäsi
hän.

— Olen kyllä, mutta kertokaa nyt.

— Ja tunnette hänet hyvinkin?

— Kyllä! — huokasi Irina. — Siihen on omat syynsä... Olettehan
tietenkin kuullut Elisa Belskislä... hänestä, joka tässä toissa
vuonna kuoli niin kauhean kuoleman!... Niin vainenkin, enhän minä
muistanutkaan, että meidän historiamme ovat outoja teille... onneksi,
kaikeksi onneksi outoja. _Oh quelle chance!_[72] Löytyipäs
toki, löytyi vihdoinkin ihmis-olento, joka ei tiedä mitään noista
tuollaisista. Ja hänen kanssaan saa venättäkin puhua, vaikkapa
huonoakin, niin, venättä, eikä tuota iän-ikuista, äitelää, inhoittavaa
pietarilaista franskaa!

— Ja Potugin, sanoitte te, oli suhteissa tuon...

— Minun on hyvin katkerata muistellakaan sitä, — keskeytti Irina. —
Elisa oli paras ystäväni instituutissa ja sitten kohtasimme toisiamme
usein Pietarissa. Hän uskoi minulle kaikki salaisuutensa: hän oli
hyvin onneton, sai paljon kärsiä. Potugin menetteli tässä jutussa
kauniisti, todella ritarimaisesti. Hän uhrasi oman itsensä. Silloin
vasta minä osasin arvostella häntä kyllin korkealle! Mutta nyt olemme
taas joutuneet syrjään. Minä odottelen teidän kertomustanne, Grigori
Mihailovitsh.

— Eihän minun kertomukseni saata olla teille yhtään intressanttia,
Irina Pavlovna.

— Se ei kuulu teihin.

— Muistakaapas, Irina Pavlovna: emme ole kymmeneen vuoteen kohdanneet
toisiamme. Paljon on jo vettä vuotanut siitä pitäin.

— Ei yksin vettä! Ei yksin vettä! — toisti Irina, omituisella
katkeruudella. — Siksipä tahdonkin kuulla teitä.

— Enkä minä sitä paitsi tiedä, mistä oikein aikaakaan.

— Alusia. Siitä asti kuin te... kuin minä muutin Pietariin. Te läksitte
silloin Moskovasta. Tiedättekö, sen koommin en ole siellä enää käynyt.

— Todellako?

— Ensin se oli mahdotonta; mutta sitten, jouduttuani naimisiin...

— Kauanko olette ollut naimisissa?

— Neljättä vuotta.

— Onko teillä lapsia?

— Ei, — vastasi Irina kuivasti.

— Ja asuitteko ennen naimisiin menoanne yhtä mittaa tuon... mikä hänen
nimensä olikaan... kreivi Reisenbachin luona?

Irina loi tarkkaavan katseen kysyjään, ikäänkuin päästäkseen
selville, miksikä hän tuota tiedustelee.

— En, — vastasi hän viimein.

— Siis teidän vanhempanne... Niin, enpä ole heistä tiedustellutkaan.
Ovatko he...

— Terveitä ovat kumpikin.

— Ja asuvat edelleen Moskovassa?

— Edelleen Moskovassa.

— Entä veljenne ja sisarenne?

— Heidän on hyvä olla; olen hankkinut heille hyvän aseman.

— Vai niin! — Litvinow vilkaisi Irinaan. — Kertominen ei olisi tässä
oikeastaan minun tehtäväni, vaan teidän, jos vain...

Litvinow keskeytti puheensa äkkiä ja vaikeni.

Irina nosti käden kasvoilleen ja pyöräytti kihlasormusta sormessaan.

— No niin. Miksikä en kertoisi? — virkkoi hän viimein. - Kenties,
toiste... Mutta ensin on teidän vuoronne, sillä, katsokaas, vaikka
olenkin seurannut teitä, en minä kumminkaan tiedä teistä juuri mitään,
mutta minusta... minusta olette te kai kyllinkin kuullut. Eikö niin?
Olettehan kuullut, olettehan?

— Teillä, Irina Pavlovna, oli niin huomattava asema maailmassa,
että sen täytyi pakostakin synnyttää puheen-aihetta... varsinkin
maaseuduilla, missä minä oleskelin, ja missä uskotaan kaikkia huhuja.

— Uskoitteko tekin niitä? Ja millaisia nuo huhut olivat?

— Suoraan sanoen, Irina Pavlovna, min'en niitä kuullut kuin harvoin.
Minä vietin varsin yksinäisiä elämää.

— Mitenkä niin? Olittehan te Krimissä, nostoväessä?

- Tiedättekö senkin?

— Niinkuin näätte, on teitä pidelty silmällä.

Litvinowin oli jälleen syytä kummastella.

— Miksipäs sitten kertoisinkaan, mitä te jo muutoinkin tiedätte? —
virkkoi Litvinow puoliääneen.

— Siksi... siksi, että täyttäisitte pyyntöni. Minähän pyydän teitä,
Grigori Mihailovitsh.

Litvinow painoi päänsä alas ja rupesi sekavanpuoleisesti, yleisissä
piirteissä kertomaan Irinalle mutkattoman elämänsä vaiheita. Usein
hän pysähteli ja katsahti kysyvästi Irinaan: eikö muka riitä? Mutta
toinen vaati vaan kertomisen jatkamista, pyyhkäsi hivukset
ohimoiltaan, nojautui kyynäspäällään tuoliin ja näkyi ponnistetulla
tarkkaavaisuudella ikäänkuin tahtovan lennosta siepata jok'ainoan
sanan. Syrjästä häntä katsellen ja hänen kasvojensa ilmeitä seuraten,
olisi outo kenties tullut siihen päätökseen, ett'ei hän ensinkään
kuule Litvinowin sanoja, vaan on vaipunut mietiskelyyn... Litvinow ei
kumminkaan ollut hänen mietiskelynsä esineenä, vaikka usein joutuikin
hämille ja lensi punaiseksi tuon hellittämättömän katseen alaisena.
Irinan edessä kohoili kokonainen elämä, ei Litvinowin, vaan hänen
omansa.

Litvinow alkoi tuntea yhä lisääntyvää, sisällistä tukaluutta, ja
tämän epämiellyttävän tunteen alaisena hän keskeytti kertomuksensa ja
vaikeni. Tällä kertaa ei Irina sanonut hänelle mitään, ei pyytänyt
häntä jatkamaan, vaan peitti silmänsä kädellään ja nojautui tuolin
selkämystä vasten, jääden siihen asentoon. Litvinow puhui vielä
muutamia sanoja ja oli, huomattuaan käyntinsä kestäneen jo pari
tuntia juuri tarttumaisillaan hattuunsa, kun äkkiä kuului läheisestä
huoneesta hienojen kiiltokenkäin kiireistä narskutta, ja sisään
astui Valerian Vladimirovitsh Ratmirow, edellään tuo luopumaton
aatelimais-kaartilainen lemu.

Litvinow nousi ylös ja vaihtoi tervehdystä siromuotoisen kenraalin
kanssa. Irina otti verkalleen käden silmiltään, katsahti kylmästi
puolisoonsa ja virkkoi franskaksi:

— Ahaa! Joko te palasitte? Mitäs kello on?

— Kello on kohta neljä, _ma chère amie_,[73] ja sinä et ole vielä
pukeissasi; ruhtinattaren täytyy meitä odotella, — vastasi kenraali,
käänsi sitten pingoitetun vartalonsa somasti Litvinowin puoleen ja
lisäsi tuolla omituisella, melkein hemmotellulla leikillisyydellä
äänessä: — Mieluinen vieras on kaiketi saattanut sinut unohtamaan ajan
kulun.

Lukijan luvalla annamme tässä kohden moniaita tietoja kenraali
Ratmirowista. Hänen isänsä isä oli muuan Aleksanderin-aikuinen,
korkea-arvoinen ylimys... taikka, paremmin sanoen, hänen isänsä
äiti oli muuan kaunis franskalainen näyttelijätär. Ylimys sai
poikansa mieheksi, jättämättä hänelle mitään omaisuutta, ja tämä
poika (meidän sankarimme isä) ei ennättänyt hänkään tulla rikkaaksi.
Hän kuoli överstin arvossa ja polisimestarin virassa. Vuotta ennen
kuolemaansa hän oli nainut erään kauniin nuoren lesken, jonka oli
täytynyt turvautua hänen suojeluksensa alle. Hänen ja lesken poika,
Valerian Vladimirovitsh, pääsi suositusten avulla paashien kouluun,
jossa veti esimiesten huomion puoleensa. Siihen ei ollut niin paljoa
syynä edistykset opinnoissa kuin uljas ryhti rintamassa, hyvä,
miellyttävä käytöstapa ja hyvänsävyisyys (vaikka hän saikin osakseen
kaikkea sellaista, mikä välttämättömästi tuli kaikkien kasvattien
osaksi entisissä kruununlaitoksissa), ja pääsi palvelemaan
kaartiin. Hän loi itselleen loistavan palvelus-uran, ja siitä
hänen oli kiiltäminen luonteensa säveätä iloisuutta, notkeuttansa
tansseissa, mestarillista ratsastustaitoansa ordonanssina paraadeissa
(enimmästä päästä lainatuilla hevosilla) ja vihdoin erästä omituista
kykyä käyttäytyä kunnioittavan tuttavallisesti ylempäinsä kanssa
ja osoittaa surullisen lempeätä, melkein orvon-omaista alttiutta,
johon oli sekaantunut jokunen määrä liberaalisuutta, köykäistä kuin
höyhen... Kaikessa liberaalisuudessaan pieksätti hän kumminkin
puolensataa talonpoikaa eräässä kapinoivassa paikkakunnassa Valkeassa
Venäjässä, jonne hänet oli lähetetty mieliä rauhoittamaan. Hänen
ulkonainen ihmisensä oli miellyttävä ja tavattoman nuorekas; sileänä
ja punaposkisena ja notkeana ja nokkelana oli hänellä ihmeteltävä
menestys naismaailmassa: ylhäiset vanhat rouvat olivat suorastaan
tulla hupeloiksi hänen tähtensä. Tottumuksesta varovaisena, harkinnan
mukaan vaiteliaana, menetteli kenraali Ratmirow ahkeran mehiläisen
tavalla, joka imee hunajata huonommistakin kukkasista, ja niinpä
hän pysyttelihe enimmäkseen vaan ylhäisimmissä piireissä. Ilman
siveellistä pohjaa, ilman mitään tietoja, mutta säilyen toimeliaan
miehen kirjoissa, vaistomaisesti käsittäen ihmisiä ja osaten menetellä
asianhaaroja myöten, mutta pääasiallisesti järkähtämättömän lujasti
pyytäen omaa parastaan — semmoisena näki hän vihdoin kaikki tiet
avoinna edessään.

Litvinow naurahti väkinäisesti. Irina kohautti vaan olkapäitään.

— No? — virkkoi Irina yhtä kylmällä äänenpainolla kuin äskenkin, —
tapasitteko kreivin?

— Tapasin kyllä. Hän käski sanomaan sinulle terveisiä.

— Oo! Onko hän yhtä typerä kuin ennenkin, tuo teidän suojelijanne?

Kenraali Ratmirow ei vastannut mitään. Hän naurahti vaan nenäänsä,
ikäänkuin osoittaakseen suopeutta naisten kiivaudelle. Hyväntahtoinen
aikaihminen naurahtaa juuri tuolla tavalla lasten kiukuille.

— Niin — lisäsi Irina — minä olen ennättänyt nähdä yhtä ja toista,
mutta teidän kreivinne typeryys on sittenkin hämmästyttävä.

— Itsepä te minut hänen luokseen lähetitte — virkkoi hampaittensa
välisiä kenraali ja, kääntyen Litvinowiin, kysäsi venäjäksi, onko hän
kylpyvieraana Badenissa.

— Minä olen, Jumalan kiitos, terve — vastasi Litvinow.

— Se onkin kaikkein parasta — jatkoi kenraali, myhähtäen
ystävällisesti, — eikä sitä Badeniin juuri tullakaan parannuksille,
mutta täkäläiset kylvyt ovat varsin tehokkaita, _je veux dire,
effices_.[74] Ja jos ken, niinkuin esimerkiksi minä, sairastaa
hermostuttavaa yskää...

Irina nousi kiireisesti.

— Me tapaamme vielä toisemme, Grigori Mihailovitsh, ja luullakseni
piankin — lausui hän franskaksi, ylenkatseellisesti keskeyttäen miehensä
puheen; — nyt minun täytyy mennä pukeutumaan. Tuo vanha
ruhtinatar ja hänen iän-ikuiset _parties de plaisir_[75] ovat
sietämättömiä; niissä ei ole muuta kuin ikävää.

— Olette tänään liian ankara kaikkia kohtaan, — jupisi
hänen miehensä ja pujahti loiseen huoneesen.

Litvinow astui ovea kohti. Irina pysäytti hänet.

— Te oleile kertoneet minulle kaikki, mutta pääasian salasitte
sittenkin.

— Minkä niin?

— Te aiotte naida, kuulin.

Litvinow punastui korviaan myöten... Hän oli tahallaankin jättänyt
mainitsematta Tatjanasta, mutta nyt häntä kovasti harmitti ensinnäkin
se, että Irina näkyi tietävän hänen häistään, ja toiseksi se, että
Irina oli ikäänkuin saanut hänet kiinni salaamisen halusta, kun hän
ei ollut noista häistään mitään puhunut. Litvinow ei osannut virkkaa
sanaakaan, mutta Irina ei vaan lakannut häneen katsomasta.

— Niin, minä aion naida, — sanoi hän viimein ja läksi samassa pois.

Ratmirow palasi huoneesen.

- Miks'etkäs sinä pukeudu? — kysyi hän.

— Menkää yksin; minulla kivistää päätä.

— Mutta ruhtinatar...

Irina loi mieheensä silmäyksen, kantapäästä kiireesen, käänsi hänelle
sitten selkänsä ja läksi omaan huoneesensa.



XIII.


Litvinow oli peräti tyytymätön omaan itseensä, niinkuin olisi
kadottanut ruletissa tai syönyt sanansa. Sisällinen ääni sanoi hänelle,
ett'ei hänen, nyt jo vakaantuneen, sulhasmiehen sopinut poikamaisesti
antautua uteliaisuuden yllytysten eikä muistojen houkutusten valtaan.
"Ja mitäs varten minä meninkään sinne!" keskusteli hän itsekseen.
"Hänen puoleltaan tuo on pelkkää keikailua, oikkuja vaan, päähänpistoa...
Hänen on ikävä, hän on kyllästynyt kaikkeen, hän on ruvennut
minuun... herkkusuun tekee välisiä mieli ruisleipää... siinä kaikki.
Mutta miksikäs minä sinne juoksin? Voinko minä olla... halveksimatta
häntä?" Tämä viimeinen sana ei lähtenyt, ajatuksissakaan lausuttuna,
aivan ilman ponnistusta. "Tietysti ei tässä ole eikä saata ollakaan
mitään vaaraa, mutta eipä sentään tulen kanssa leikkimistä... Min'en
enää astu jalkaanikaan sinne."

Litvinow ei rohjennut tahi ei voinut vielä tunnustaa itselleen, kuinka
kauniilta Irina oli hänestä näyttänyt, ja kuinka syvän vaikutuksen
Irina oli häneen tehnyt.

Päivä kului jälleen ikävästi ja sameasti. Päivällispöydässä sattui
Litvinow istumaan erään ryhdikkään, väriviiksisen "belle-home'n"
viereen, joka ei puhunut sanaakaan, ähkihän vaan ja puhki, silmiään
mulkoillen... mutta äkkiä tuli hänen hikka, ja silloin ilmenikin,
että hän oli oman maan miehiä, sillä hän tiuskasi äkäisesti venäjäksi:
"no johan minä sanoin, ett'ei pidä syödä melonia". Illallakaan ei
tapahtunut mitään lohdullista. Bindasow voitti, Litvinowin nähden,
neljä kertaa suuremman summan kuin se, minkä oli häneltä lainannut,
mutta velkaansa hän ei maksanut takaisin, oikeinpa katsahti uhkaavasti
Litvinowiin, ikäänkuin päättäen vielä tuntuvammin rangaista häntä,
hänen voittonsa todistajaa. Seuraavana aamuna tulla tulvahti taas
maanmiehiä. Töin tuskin pääsi hän heisiä irti ja läksi vuoristoon.
Siellä tuli häntä vastaan ensiksi Irina, jota hän ei kumminkaan ollut
näkevinään, vaan meni hänen ohitsensa. Siilon kohtasi hän Potuginin,
jonka kanssa yritti ruveta pakinoille, mutta toinen vastaili elon
kehdaten. Potugin talutti kädestä somasti puettua tyttöä, jolla oli
tuuheat, melkein valkoiset suortuvat ja suuret, tummat silmät. Tytön
kalpeilla, kivulloisiila kasvoilla asui tuo omituinen ilme, käskevä ja
maltiton, joka on niin tavallista hemmotelluissa lapsissa. Litvinow
viipyi pari tuntia vuoristossa ja oli palajamassa kotia Lichtenthalin
lehtokujaa myöten.

Penkillä istui muuan nainen, sininen harso silmillä. Hän nousi
kiireisesti ylös ja astui Litvinowia kohti. Se oli Irina.

— Miksi te karttelette minua, Grigori Mihailovitsh? — lausui hän
epävarmalla äänellä, niinkuin ainakin se, jonka sydän kuohuu.

Litvinow hämmästyi.

— Minäkö teitä karttelen, Irina Pavlowna?

— Niin, te juuri...

Irina näytti kiihkeältä, melkein suuttuneelta.

— Te erehdytte, sen vakuutan.

— En erehdy. Enkös minä, tullessamme tänä aamuna vastakkain, enkös minä
huomannut teidän tunteneen minua? Sanokaas, ettekö tuntenut minua?
Ettekä?

— Mutta... Irina Pavlovna...

— Grigori Mihailovitsh, te olette suora, olette aina puhunut totta;
sanokaa nyt, tunsittehan te minut? Tahallannehan te käännyitte syrjään?

Litvinow katsahti häneen. Irinan silmissä hehkui kummallinen palo,
mutta posket ja huulet kuulsivat kalmankalpeina tiheän harson läpi.
Hänen kasvoillaan, hänen katkonnaisessa kuiskeessaan oli jotain niin
vastustamattoman surullista, rukoilevaa.

Litvinow ei voinut enää teeskennellä.

— Niin — virkkoi hän jonkinlaisella ponnistuksella — kyllä minä tunsin
teidät.

Irina vavahti ja laski kätensä hiljaa vaipumaan.

— Miks'ette tullut minun luokseni? — kuiskasi hän.

— Miksikä... miksikä en! — Litvinow astui tien viereen. Irina seurasi
häntä ääneti. — Miksikä en? — toisti hän vielä kerran. Hänen kasvonsa
lehahtivat punaisiksi, ja suuttumuksen tapainen tunne ahdisti hänen
rintaansa ja kurkkuansa. — Te... Te kysytte tuota... kaiken sen
perästä, mitä välillämme on ollut, nimittäin ei nyt, vaan silloin...
siellä... Moskovassa?

— Mutta johan me olemme päättäneet; johan te lupasitte... — yritti
Irina.

— Minä en ole luvannut mitään. Suokaa anteeksi puheeni räikeys, mutta
tehän vaaditte totuutta; niinpä päättäkää sitten itse: voinko minä
tuohon teidän... kuinka mä sanoisin... teidän itsepintaisuuteenne,
löytää muuta syytä kuin pelkkää kokettimaisuutta, minulle suoraan
sanoen varsin käsittämätöntä, muuta kuin teidän haluanne saada
selville, missä määrin minä vielä olen teidän vallassanne? Meidän
tiemme ovat eronneet niin kauas toisistaan! Minä olen unohtanut kaikki
tyyni: entiset haavat ovat menneet umpeen; minusta on tullut aivan
toinen mies. Te olette naimisissa, olette onnellinen, ainakin päältä
nähden, teillä on kadehdittava asema maailmassa. Miksikä siis tämä
lähentyminen? Mitä minä olen teille? Mitä te minulle? Mehän emme enää
voi käsittäänkään toisiamme; meillä ei enää ole mitään yhteistä, ei
menneisyydessä eikä nykyisyydessä, liiatenkaan menneisyydessä.

Litvinow oli lausunut nämä sanansa kiireisesti, katkonnaisesti, päätään
kääntämättä. Irina ei ollut liikahtanutkaan; silloin tällöin oli hän
vaan ojentanut käsiänsä hänen puoleensa, ikäänkuin pyytäen häntä
pysähtymään ja kuulemaan häntä. Viimeiset sanat kuultuaan, puraisi hän
alahuultaan, ikäänkuin olisi tuntenut terävän ja äkkinäisen pistoksen,
jonka kipua hän nyt koetti liikauttaa.

— Grigori Mihailitsh — lausui hän vihdoin jo paljoa levollisempana ja
astui vielä loitommas tieltä, jota myöten välistä liikkui ihmisiä.

Litvinow seurasi vuoroonsa häntä.

— Grigori Mihailitsh! Uskokaa minua: jos minä olisin saattanut
ajatella, että minulla olisi rahtunenkaan valtaa teidän ylitsenne,
olisin minä ensimmäisenä karttanut teitä. Mutta kun minä en ole sitä
tehnyt, kun minä... huolimatta minun... entisestä virheestäni... olen
päättänyt uudistaa tuttavuutemme, niin siihen on ollut... on ollut
syynä...

— Mikä niin? - kysäsi Litvinow melkein karkeasti.

— Se on ollut syynä — vastasi Irina äkkinäisellä voimalla — se, ett'en
minä enää voi sietää, en jaksa kärsiä tilaani, että minä tukehdun
tuossa kadehdittavassa asemassa, josta te puhuitte, — se, että kun minä
kohtasin teidät, elävän ihmisen, kaikkien noitten elottomain nukkien
jälkeen — siellä, _au Vieux château_, te saitte nähdä, millaisia
ne ovat — silloin minä ihastuin, kuni lähteen nähnyt erämaassa, ja te
sanotte minua koketiksi, te epäilette minua ja sysäätte minut luotanne
siitä syystä, että minä todellakin olen rikkonut teitä vastaan, ja
vielä enemmän omaa itseäni vastaan.

— Itsehän te olette osanne valinnut, Irina Pavlovna, — virkkoi Litvinow
jurosti, yhä kääntämättä päätään.

— Itse, itse kyllä... enkä minä valitakaan, minulla ei ole oikeutta
valittaa, — sanoi kiireisesti Irina, jolle Litvinowin jurouskin näkyi
tuottavan salaista iloa, — tiedän senkin, että teidän täytyy minua
tuomita, enkä rupea puolusteleimaan; tahdon vaan ilmoittaa teille, mitä
tunnen, tahdon vakuuttaa teille, että kaukana on nyt kokettisuus
mielestäni. Ja minunko virnailla teidän edessänne! Eihän siinä olisi
mitään järkeä... Nähtyäni teidät, heräsi minussa kaikki, mitä minussa
hyvää, mitä minussa nuorta on... palasi jälleen se aika, jolloin en
vielä ollut osaani valinnut... palasi kaikki, mikä säilyy tuolla...
tuolla kymmenen ajast'ajan takaisessa, valoisassa piirissä.

— Mutta sallikaahan loki, Irina Pavlovna! Minun tietääkseni alkoi
teidän elämänne valoisa piiri juuri siitä hetkestä kuin me erosimme.

Irina nosti nenäliinan huulilleen.

— Tuo on armotonta, Grigori Mihailovitsh, mutta minä en voi suuttua
teihin. Voi sentään! Ei ollut valoisata se aika; ei ollut minulle
onneksi tuo Moskovasta lähtö. En ole tuntenut onnea hetkeäkään, en
silmänräpäystäkään... uskokaa minua, vaikka olisivat mitä hyvänsä
teille kertoneet. Jos olisin onnellinen, saattaisinko puhua teidän
kanssanne tällä tavalla?... Sanon vielä kerran, te ette tiedä,
mitä ihmisiä nuo ovat... He eivät käsitä mitään, eivät harrasta mitään;
ei heissä ole edes järkeä, _ni esprit. ni intelligence_:[76] kaikki
heissä on pelkkää viekkautta, vehkeilyä; oikeastaan musikki ja runous
ja taide, nekin ovat heille yhtä outoja... Te sanotte, että minä
itsekin olen ollut kyllin välittämätön kaikesta tuosta; en kumminkaan
siinä määrässä, Grigori Mihailovitsh, en siinä määrässä! Ei se ole
suuren maailman nainen, joka nyt edessänne seisoo; teidän maksaa vaan
vilkaista minuun, ei jalopeuratar... niinhän ne meitä luullakseni
nimittelevät... vaan kurja, kurja olento, joka todellakin ansaitsee
sääliä. älkää kummastelko sanojani... kaukana on nyt ylpeys minusta!
Minä kurotan kättäni teidän puoleenne kuni kerjäläinen; ymmärtäkää toki
minua, kurotan kuni kerjäläinen... Minä anelen almua, — lisäsi hän
äkkiä rajulla kiihkolla — minä anelen almua, mutta te...

Ääni katkesi. Litvinow nosti silmänsä ja katsahti Irinaan. Tämä
hengitti kiivaasti; hänen huulensa vapisivat. Sydän sykähti äkkiä
Litvinowissa, ja suuttumuksen tunne oli haihtunut.

— Meidän tiemme ovat eronneet toisistaan, sanotte te, — jatkoi Irina,
— minä tiedän, te naitte mieleisenne, te olette suunnittanut jo koko
elämänne, niin, kyllä se kaikki niin on, mutta emme sittenkään ole
vento vieraita toisillemme, Grigori Mihailitsh; vielä voimme ymmärtää
toisemme. Vai luuletteko minun kokonaan tylsistyneen, kokonaan uponneen
tuohon suohon? Ei, älkää luulko sitä, minä pyydän teitä. Sallikaa
minun huojentaa sydäntäni, edes noitten entisien aikain nimessä,
ellette tahdo niitä unohtaa. Tehkää niin, ett'ei kohtauksemme jäisi
hyödyttömäksi; se olisi kovin katkeraa, eikä se muutoinkaan ole
oleva pitkäaikainen... Min'en osaa puhua, niinkuin pitäisi, mutta te
ymmärrätte minua, sillä minä en vaadi kuin vähäsen, vähäsen vaan,
hiukkasen osan-ottoa vain, ett'ei minua sysättäisi pois, että saisin
sydäntäni huojentaa...

Irina vaikeni. Hänen äänessään oli kyyneleitä helähdellyt. Hän huokasi
syvään ja, luoden syrjästä Litvinowiin aran, etsiskelevän katseen,
ojensi hänelle kätensä.

Litvinow kävi siihen verkalleen ja puristi hiljaa.

— Olkaamme ystäviä, — kuiskasi Irina.

— Ystäviä, — toisti Litvinow miettiväisenä.

— Niin, ystäviä... mutta jos se on ylen suuri vaatimus, niin olkaamme
edes hyviä tuttuja... Olkaamme kuin ennenkin, niinkuin ei olisi mitään
tapahtunutkaan...

— Niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, — toisti Litvinow jälleen.
— Te sanoitte äsken, Irina Pavlovna, ett'en minä tahdo unohtaa menneitä
päiviä.. Mitäs, jos minä en voi niitä unohtaa?

Autuaallinen hymy välähti Irinan kasvoilla, mutta katosi samassa, ja
sen sijaan astui huolehtiva, melkein säikähtynyt ilme.

— Tehkää kuten minäkin, Grigori Mihailitsh: muistelkaa vaan hyviä
puolia; mutta luvatkaa minulle varsinkin, luvatkaa kunniasanallanne...

— Mitä niin?

— Ett'ette minua karttele, ett'ette turhanpäiten mieltäni pahoita...
Lupaatteko?

— Kyllä.

— Ja heitätte kaikki pahat ajatukset mielestänne?

— Kyllä... mutta minä kieltäydyn sittenkin käsittämästä teitä.

— Ei se ole tarpeellistakaan... mutta muuten, kyllä vielä käsitättekin
minut, mutta lupaattehan?

— Johan minä sanoin.

— Kiitos! Muistakaa nyt, että minä olen tottunut uskomaan teitä. Minä
odotan teitä tänään, huomenna; en lähde kotoa minnekään. Mutta nyt
minun pitää jättää teidät. Herttuatar tulee tuolla lehtokujaa myöten...
Hän on huomannut minut, ja minun täytyy astua hänen luokseen...
Näkemiin! Antakaa toki kättä, _vite, vite_.[77] Näkemiin!

Ja puristettuaan lujasti Litvinowin kättä, suuntasi Irina kulkunsa
erästä keski-ikäistä, ulkonäöltäänkin ylhäistä, naisia kohti, joka
raskaasti astui hiekkaista tietä myöten, kahden muun naisen ja livreaan
puetun, erittäin somamuotoisen lakeijan seuraamana.

— _Eh bonjour, chère madame_,[78] — virkkoi
ylhäinen rouva Irinalle, joka kunnioittavasti niiaili hänen edessään. —
_Comment allez-vuus aujourd'hui? Venez un peu avec moi_.[79]

— _Votre Altesse a trop de bonté_.[80] — kuului
Irinan mielistelevä ääni.



XIV.


Litvinow odotti, kunnes herttuatar seurueineen oli mennyt ohitse, ja
astui sitten lehtokujalle. Hän ei ollut itsekään selvillä siitä, mitä
hän tällä haavaa tunsi. Häntä hävetti, ja häntä pelotti, ja samalla
oli hänen itserakkauttaan hivellelty... Irinan odottamaton selitys
oli yllättänyt hänet äkkiarvaamatta. Irinan tuliset, kiihkoisat sanat
olivat kulkeneet hänen ylitsensä kuni rankka ukkosensade.

— Kummallisia ne ovat, nuo suuren maailman naiset! — ajatteli hän
itsekseen, — ei vähääkään johdonmukaisuutta... Ja kuinka heidät
tärveleekään se piiri, jossa he elävät, ja jonka ilkeys on heille
itsellekin kyllin selvä!

Oikeastaan hän ei lainkaan ajatellut sillä tapaa, kertoili hän
vaan koneen-omaisesti näitä kuluneita fraaseja, ikäänkuin siten
päästäkseen toisista, tukalammista mietteistä. Hän ymmärsi, ett'ei
vakava mietiskely nyt ollut paikallaan, hän kun silloin kaiketikin
olisi tullut syyttäneeksi itseään, ja siksipä kulki hän, käyntiänsä
hiljennellen, ja melkein väkipakolla kääntäen huomiotansa kaikkeen,
mitä vastaan sattui.

Äkkiä hän osui penkin kohdalle, näki siinä jonkun jalat ja seurasi
niitä silmillään ylöspäin. Siinä muuan sanomalehteä lukeva mies. Tämä
mies oli Potugin. Litvinow huudahti hiljaa. Potugin laski lehden
polvilleen ja katsahti Litvinowiin tarkasti, hymyilemättä. Litvinowkin
katsahti Potuginiin tarkasti ja hymyilemättä hänkin.

— Saako istahtaa teidän viereenne? — kysyi hän viimein.

— Olkaa hyvä, mutta sen minä sanon ennakolta, että jos te tahdotte
jutella minun kanssani, niin älkää pahaksi panko: minä olen nyt tällä
haavaa peräti misantroopillisessa mielentilassa, ja kaikki näyttäytyy
minulle liioitellun kehnossa valossa.

— Ei se tee mitään, Sosont Ivanitsh, — vastasi Litvinow, laskeutuen
istumaan, — parahiksipa se sattuukin... mutta mikäs teidät on saattanut
sellaiselle tuulelle?

— Oikeastaan ei minulla pitäisi olla syytä suuttua, — alkoi Potugin. —
Luin tässä juuri sanomalehdessä ehdotuksen oikeuslaitoksen muutokseksi
Venäjällä, ja todellisella mielihyvällä minä huomaan, että meilläkin
vihdoin äly älähti, ett'ei meilläkään, itsenäisyyden ja kansallisuuden
ja omaperäisyyden ja sen semmoisen vaipan alla, ruveta pistämään
puhtaan ja selvän europalaisen logikan perään kotikasvuista saparoa,
vaan se, mikä vieraalla hyvää on, otetaan kokonaisuudessaan. Jo sitä
riittää yksikin myönnytys talonpoikain asiassa... helisemässä ollaan
sittenkin yhteisen omistus-oikeuden kanssa. Niin, niin, ei minulla
pitäisi olla syytä suuttua, mutta pahaksi onneksi osui tässä tielleni
Venäläinen, tuommoinen oman teon mies, ja hänen kanssaan jouduin
pakinoille... nuo oman teon miehet ja oman opin miehet ne minulta
vielä haudassanikin levon vievät.

— Mikä oman teon mies? - kysyi Litvinow.

— No täällä nyt juoksentelee muuan herra, joka luulee olevansa
musikkinero. "Tietysti", sanoo hän, "minä en ole mitään, minä
olen nolla vaan, sillä minä en ole oppia käynyt, mutta minulla
on verrattomasti paljoa enemmän melodioita ja aatteita kuin
Meyerbeerillä". Minäpä sanon ensiksi: miks'etkäs sinä ole oppia
käynyt? ja toiseksi: ei ainoastaan Meyerbeerillä, vaan vihoviimeisellä
saksalaisella pillipiiparilla, joka osaansa huiluttelee vihoviimeisessä
saksalaisessa orkesterissa, — silläkin on kymmenen kertaa enemmän
aatteita kuin kaikilla meikäläisillä oman teon miehillä yhteensä;
erotus vaan se, että pillipiipari kätkee ne itseensä eikä niillä melua
pidä Mozartien ja Haydnien kotimaassa. Entäs meikäläinen oman teon
mies! Heti kuin syntyi jokunenkaan valssinviikkoinen tai romanssin
remputus, tuommoinen tirulii, niin heti kädet housuntaskuihin ja
suu ylenkatseelliseen irveen: täss'on nero, nähkääs! Ja niin se on
maalaustaiteessa, ja niin se on kaikessa. Senkin oman teon miehet!
Ja tietäähän sen jokainen, että moisilla loiskahdellaan vaan siellä,
missä ei ole oikeata, henkeen ja vereen imeynyttä, tietoa eikä
oikeata taidetta. Eiköhän vainenkin olisi jo aika sysätä arkistoon
kaikki tuo loiskahtelu, tuo inhottava romu, ja samaa tietä myös nuo
tunnetut fraasit siitä, ett'ei muka meillä Venäjällä kukaan nälkään
kuole, ja että meillä kyytikulku on erittäin nopeata, ja että me
muka pistämme pussiin kenet hyvänsä? Syötetään minulle Venäläisen
luontoperäistä labjakkaisuutta, hämmästyttävää vaistoa, Kulibineja...
Ja mitä lahjakkaisuutta se oikeastaan on? Hyvät ihmiset! Höpinää se on
unenhöppörissä tai puoleksi elukkamaista hoksaamista. Vaisto! Kyll'on
kerskaamista siinäkin! Ottakaa muurahainen metsästä ja viekää se
virstan päähän keostaan: tien se löytää kotiansa. Ihminen ei siihen
kykene, — onkosta siis ihminen alempi muurahaista? Olkoon vaisto
vaikka genialisin kaikkein genialisimmista, — alle ihmisarvon se
sittenkin on. Järki, yksinkertainen, terve, jokapäiväinen järki — se
se on ihmisen välitön omaisuus, hänen ylpeytensä. Järki ei heittele
vekarajalkaa; siksipä se onkin kaiken pohja ja ponsi. Mitä taas tulee
Kulibiniin, joka, tuntematta mekanikan aiheitakaan, kyhäsi jonkunlaisen
muodottoman kellontekeleen, niin minä olisin panettanut moisen kellon
kaakinpuuhun: katsokaa, hyvät ihmiset, millaisia ei pidä tehdä. Kulibin
itse ei ole siihen syypää, mutta hänen tekonsa on roskaa. Telushkin
kiipesi amiraliteetin tornin huippuun, — no niin... häntä sopii kehua
notkeudesta ja rohkeudesta... miks'ei? Mutta ei sovi huutaa, että hän
se muka näytti pitkän nenän saksalaisille arkkitehdeille, ja mitä heistä
muka on tolkkua: rahaa vaan kiskovat. Näyttämättäpä se pitkä nenä jäi
kuin jäikin, sillä tornin ympärille piti vainenkin laittaa telineet
ja korjata se tavallisella lailla. Älkää, Jumalan tähden, yllytelkö
Venäjänmaassa sitä mielipidettä, että ilman oppia voi mitäkään
saavuttaa! Ei! Vaikka sulla olisi pää kuin partaveitsi, niin opi, opi
aapiskirjasta nivelen. Ellet, niin ole vaiti ja istu häntä lyyhyssä!
Huh! Oikein kuumaksi löi!

Potugin otti hatun päästään ja viuhtoi kasvojansa nenäliinallaan.

— Venäläinen taide — jatkoi hän jälleen — venäläinen taide! Venäläisen
puhkuilemisen minä tunnen, ja venäläisen tarmottomuuden minä tunnen,
mutta venäläistä taidetta... suokaa anteeksi... sellaista en ole
kohdannut. Kaksikymmentä ajast'aikaa meillä suitsutettiin mokomallekin
pöhöiselle mitättömyydelle kuin Brüllowille ja kuviteltiin, että on
sitä muka meilläkin maalarikoulu, ja että on se vähän parempikin kuin
muilla. Venäläinen taide, ha-ha-ha!

— Mutta sallikaas, Sosont Ivanitsh, — huomautti Litvinow — ette siis
tunnusta Glinkaakaan?

Potugin raapaisi korvallistaan.

— Poikkeukset ovat vaan säännön vahvikkeita, tiedättehän te sen,
mutta emmepäs me tässäkään kohden ole päässeet kerskailuitta. Jos
esimerkiksi olisi sanottu, että Glinka oli todellakin huomiota
ansaitseva soittotaiteilija, josta olisi voinut tulla venäläisen
ooperan perustaja, ellei sekä sisälliset että ulkonaiset asianhaarat
olisi estäneet, niin ei kellään olisi ollut siihen mitään sanomista,
mutta eipäs vaan! Hänestä pitää heti tehdä kenraali en-chef, ylimmäinen
hovimarsalkka musikin alalla, ja samalla pitää letkauttaa muitakin
kansoja: heillä, nähkääs, ei mitään senkaltaista ole; ja samalla
osoitetaan teille jotakin "valtavaa" kotikasvu-neroa, jonka teokset
eivät ikään muuta ole kuin ulkomaisten toisluokkaisten tekijäin
viheliäistä jäljittelyä, niin, toisluokkaisten juuri, sillä niitä on
helpompi jäljitellä. Ei vainen mitään senkaltaista? Voi vaivaisia
barbaari-tomppeleita, joille ei ole olemassa taiteen perinnöllisyyttä!
Voi taiteilijoita, tuollaisia Rappeaun tapaisia: muukalainen nostaa
yhdellä kädellä kuusi puutaa, mutta kas meidänpä mies kiskaisee
kaksitoistakymmentä! Ei mitään senkaltaista, niinkö!?? Ei vainenkaan
mene mielestäni seuraava muistelma. Tänä keväänä käväsin minä
Kristallipalatsissa lähellä Lontoota. Tähän palatsiin on, niinkuin
tiedätte, asetettu näytteille kaikki, mitä inhimillinen kekseliäisyys
tähän asti on luonut; siinä on ihmisyyden encyklopedia, kas se sana
sattui kohdalleen. No niin, kävellessäni siellä ja katsellessani
kaikkia noita koneita ja ampuma-aseita ja suurten miesten veistokuvia,
johtui mieleeni tämä tämmöinen ajatus: jos nyt kävisi sellainen käsky,
että samalla kuin joku kansa katoaa maan pinnalta olemattomiin, samalla
myös pitää Kristallipalatsista kadota kaiken sen, mitä tuo kansa oli
keksinyt, — silloin meidän armas maamme, Venäjä pravoslavnaja, saisi
mennä manan majoille, eikä naulanenkaan, ei nuppineulan pahainenkaan
silloin liikahtaisi paikallaan meidän kultaisen maan tähden, vaan
kaikki jäisi koreasti paikoilleen, sillä yksin samovaarikin ja
niinikengäl ja vemmel ja ruoska — kaikki nuo meidän kuuluisat luoneemme
— ovat muitten keksimiä. Mointa koetta ei voi tehdä edes Sandwichin
saartenkaan kanssa; sikäläisetkin asukkaat ovat keksineet jonkunlaisia
omia veneitä ja keihäitä; yleisö huomaisi, että ne ovat poissa... Tuo
on parjausta, tuo on liian räikeätä, sanotte kenties! Minäpä sanon
ensiksikin: minä en osaa moittia simasuin, ja toiseksi: ei ainoastaan
pirua, vaan ei omaa itseänsäkään rohkene kukaan katsoa vasten silmiä,
ja univirttä kuuntelevat meillä muutkin kuin lapset. Vanhat keksinnöt
ovat meille tulla kontanneet Idästä; uudet me olemme miten kuten
laahanneet Lännestä, ja kumminkin me yhä edelleen puhumme taiteesta!
Onhan niitä meillä miekkosia, jotka ovat saaneet päivänvaloon
venäläisen tieteenkin: kaks kertaa kaks on, nähkääs, meilläkin neljä,
mutta on se meillä vähän uljaampaa kuin muilla.

— Malttakaas, Sosont Ivanitsh! — huudahti Litvinow. — Malttakaas!
Lähetämmehän toki mekin jotain maailmannäyttelyihin, ja ottaahan Europa
meiltä sentään yhtä ja toisia tavaraa.

— Ottaa raaka-aineksia, raakaa tavaraa. Ja huomatkaa, hyvä herra:
nämä meidän raaka-ainekset ovat hyviä ainoastaan sen tähden, että on
olemassa toisia, kerrassaan epäedullisia, asianhaaroja. Harjas on
meillä pitkää ja kovaa siitä syystä, että siat ovat meillä huonoja;
nahka on lujaa ja paksua siksi, että lehmät ovat laihoja; tali on
rasvaisia sen vuoksi, että talikattiloissa kiehuu lihaa toinen puoli
Mutta mitäpäs minä tästä asiasta teille laveasti juttelen; tehän olette
tutkinut teknologiaa ja tiedätte sen paremmin kuin minä. Minulle
sanotaan: keksintäkyky! Venäläinen keksintäkyky! Ja kumminkin meidän
herrat tilan-oniistajat vaikeroivat haikeasti ja kärsivät tappioita sen
takia, ett'ei ole kunnollista kuivauskonetta, jonka puutteessa heidän
täytyy panna lyhteet kuivinhuoneisin, niinkuin Rurikin aikoina. Nuo
kuivinhuoneet ovat kauheasti epäedullisia, niinkuin niinikengät ja
niinimatotkin, ja niitä palaa myötäänsä. Tilan-omistajat vaikeroivat,
mutta kuivauskoneita ei vaan ole. Ja miks'ei ole? Siksi, ett'ei
Saksalainen niitä tarvitse: hän pui elonsa tuoreeltaan eikä siis rupea
niitä keksimäänkään, mutta me... meistä ei ole niitten keksijäksi! Ei
ole, ja siinä se, vaikkas pakahtuisit! Tästä päivästä ruveten minä teen
tämän lupauksen: milloin vaan tulla luiskahtaa tielleni tuommoinen
oman teon mies tai oman opin mies, — seis, hyvä herra! sanon minä;
missä on kuivauskone? Tuopas tänne! Ja heisiä sitten olis! Mutta annas,
kun pitää nostaa ylös vanha kengän länttä, joka jo aikaa sitten on
pudonnut Saint Simonin tai Fourierin jalasta, ja panna se päälaelleen
ja kulkea sitten könötellä, kantaen sitä kuin hyvääkin pyhää aarretta,
kas semmoiseen me kykenemme! Tahi kun pitää kirjoittaa rapsauttaa joku
kyhäys proletariaatin merkityksestä Franskan tärkeimmissä kaupungeissa
nyt ja ennen, — sitä me osaamme kanssa. Kerran minä koetteeksi pyysin
tuollaista kirjailijaa ja valtioekonoomia, samanlaatuista kuin tuo
teidän herra Voroshilow, luettelemaan minulle kaksikymmentä kaupunkia
samaisessa Franskanmaassa, niin tiedättekös, mitä siitä tuli? Sitä
vaan tuli, että valtioekonoomi epätoivoissaan vihdoin pistää sujautti
Franskan kaupunkien joukkoon Montfermeilin, joka kaiketi oli äkkiä
juolahtanut hänen mieleensä Paul-de-Kock'in romaanista. Ja tässä
muistuu minulle eräs tarina... Olin kerran pyssyineni ja koirineni...

— Vai niin: te olette siis metsämies? — kysyi Litvinow.

- Ammuskellaanhan sitä välistä. Olin kerran kulkemassa kurpan ammuntaan
eräälle suolle, josta muut metsämiehet olivat minulle kertoneet jos
mitä. Näin tuosta metsänrinteeltä mökin, jonka edessä istui muuan
puotipalvelija, rehevä ja täyteläinen kuin kuorittu pähkinä. Siinä
hän istui, myhähdellen — ties mitä... "Missäs täällä on suo, ja
tapaako siellä olla kurppia?" — "Olkaa hyvä, olkaa hyvä", rupesi hän
latelemaan heti kohta ja nokkelan nöyrästi, niinkuin olisi saanut
ruplan juomarahaa, "se tulee olemaan aivan mielenne mukaista; suo on
ihan ensimmäistä sorttia; ja mitä taas niinkuin lintuun ja muuhun
metsänriistaan, niin — herrainen aika! — semmoista löytyy erityisen
runsas varasto." Minä läksin, mutta lintuja ei ollut ensinkään;
itse suokin oli jo aikoja sitten kuivunut. No sanokaas nyt minulle,
olkaa hyvä, miksikä valehtelee Venäjän mies? Miksikä valehteli
valtioekonoomi, ja miksikä tuo tuossa valehteli metsälinnuista?

Litvinow ei vastannut mitään, huokasihan vaan myöntymällä.

— Mutta — jatkoi Potugin — ottakaapas tuon samaisen valtioekonoomin
kanssa puheen-aineeksi kaikkein vaikeimmat seikat yhteiskunta-opista,
mutta ylimalkain vain, ilman faktoja... huh sitä menoa!

Lintuna hän pyrähtää lentoon, ja kotkana hän kohoo, mutta sainpas
minä kerran kiinni sellaisen linnun; oli minulla sentään syöttikin
hyvä ja houkutteleva, niinkuin saatte nähdä. Joutui näet kerran
pakinoille minun kanssani yksi noita meidän nykyaikuisia nuorukaisia,
"naurukaisia", erillaisista, niinkuin he sanovat, kysymyksistä. No
niin, hän purki tyytymättömyyttänsä, niinkuin tapa on. Muun muassa
tuomitsi hän avioliiton hyljättäväksi ja teki sen oikein lapsellisella
vimmalla. Minä toin esiin syitä jos minkälaisia — vaikka olisin
seinille puhunut. Eihän tuon kimppuun pääse puolelta eikä miltään,
ajattelin minä. Mutta iskipäs silloin onnellinen ajatus päähäni!
Sallikaas, hyvä herra, sanoin minä — "naurukaisten" kanssa näet
pitää aina puhua kunnioittavasti — sallikaas, hyvä herra, minun
ihmetellä yhtä asiata: te tutkitte luonnontieteitä, mutta ette ole
hamaan tähän asti kiinnittäneet huomiotanne siihen seikkaan, että
kaikki lihansyöjät ja raatelijat, nelijalkaiset, linnut, kaikki,
joitten täytyy käydä saaliinhaussa, hankkia elävää ruokaa itselleen
ja pennuilleen — ja tottahan te luette ihmisenkin sellaisten eläinten
joukkoon? "Tietysti", sanoi 'naurukainen', "ihminen ei ole muuta kuin
lihansyöjä eläin". — Ja raatelija, lisäsin minä. — "Ja raatelija",
todisti hän. — Se on kohdalleen sanottu, todistin minä. No katsokaas,
tuotapa minä ihmettelen: mitenkäs te ette ole huomanneet, että kaikki
tuollaiset eläimet elävät yksiavioisuudessa? Naurukainen hätkähti. —
"Kuinka niin?" — Niinpä niin. Ottakaa jalopeura, susi, kettu, haukka,
korppikotka: kuinkasta ne muutoin voisivat tehdäkään, sanokaas se?
Työtä sitä on kahdenkin kesken lapsia ruokkiessa! — Naurukainen
vaipui mietteisinsä. — "No niin", virkkoi hän, "ei eläin tällaisissa
tapauksissa kelpaa ihmiselle esikuvaksi." Silloin minä sanoin häntä
idealistiksi, — ja senkös mies pani pahakseen! Vähällä oli purskahtaa
itkemään. Minun täytyi rauhoitella häntä ja luvata, ett'en kerro tätä
tapausta hänen kumppanilleen. Saada idealistin nimi — mikä häpeä!
Siinäpä se temppu onkin, että nykyajan nuoriso on pettynyt laskuissaan.
Se luulee, että entisen halvan, maan alaisen työn tekemisen aika on
ollut ja mennyt; isäukot ne kaivelkoot, penkoelkoot, myyräin lailla,
mutta meille se, katsokaas, on halventavaista; me rupeamme toimimaan
päivänvalossa, me rupeamme toimimaan... Poika kullat! Ei ne teidän
lapsennekaan vielä rupea toimimaan, ja te itse — olkaapas hyvät ja
puikkikaa koloon, koloon takaisin, niinkuin isätkin ovat tehneet.

Syntyi hetkinen äänettömyyttä.

— Minä puolestani - alkoi Potugin jälleen — olen sitä miellä, että
meidän on sivistystä kiittäminen ei ainoastaan tiedosta, taidosta,
oikeudenkäynnistä, vaan että itse kauneuden ja runouden tunnekin
kehittyy ja käy tehokkaaksi samaisen sivistyksen vaikuttaessa, ja että
puhe synnynnäisestä, tajuttomasta kansan luomiskyvystä on pelkkää
joutavaa tuulen pieksämisiä. Jo Homerossakin huomaa hienon ja rikkaan
sivistyksen jälkiä; se jalostuttaa itse rakkaudenkin. Slavofiilit ne
mielellään vetäisivät minut hirteen tällaisen kerettiläisyyden takia,
elleivät olisi niin kovin sääliväistä väkeä. Mutta mielipiteessäni
minä sittenkin pysyn, ja vaikka minulle tarjottaisiin kuinka viljalti
hyvänsä rouva Kohanovskeja ja "Mehiläisparvia levossa", en maar
sittenkään riipoisi haistelemaan tuota _triple extrait de mougik
russe_,[81], sillä minä en kuulu tuohon ylhäisimpään yleisöön, jonka
pitää aika ajoin yhä uudelleen vakuutella itseään siitä, ett'ei se
vielä ole kokonaan franskalaistunut, ja jota varten sepitelläänkin
tuota kirjallisuutta _en cuir de Russie_.[82] Yrittäkääpäs lukea
nimen-omaiselle kansanmiehelle — kaikkein huikeimpia, kaikkein
"kansantajuisimpia" kohtia "Mehiläisparvista"; hän luulee teidän
ilmoittavan hänelle loitsuja kuumetta tai juopumusta vastaan. Sanonpa
vieläkin kerran: ilman sivistystä ei ole runoutta. Tahdotteko saada
selville, millinen sivistymättömän Venäläisen runollinen ihanne
on? Avatkaa meidän eepilliset runomme, meidän legendamme. En nyt
puhukaan siitä, että rakkaus niissä aina esiintyy noituuden, panennan
seurauksena, saadaan aikaan unhojuomalla ja on väliin nimeltäänkin
näivettäjäinen ja palelma; enkä puhu siitäkään, että meidän niin
sanottu eepillinen runoutemme on europalaisista ja aasialaisista
ainoa — huomatkaa, ainoa, — joka, elleihän Vanjka-Tanjkaa[83] oteta
lukuun, ei ole luonut yhtäkään tyypillistä paria rakastuneita olentoja;
en siitäkään, että pyhän Venäjän tarusankari alkaa tuttavuutta
mielitiettynsä kanssa sillä, että pieksää hänen valkoista ruumistansa
"armottomasti" aivan — josta "naispuoli käykin ylen pöhöisenä".
Tuosta en minä ota puhuaksenikaan, mutta pyydän saada kiinnittää
huomionne nuorukaisen, tuommoisen juurikuvaan, jommoisena hän esiintyi
alkuperäisen, sivistymättömän Slaavilaisen mielikuvituksessa.
Tällaisena hän kulkee, tuo jeune-premier,[84] suvaitkaa katsella:
turkit hän tekaisi näädännahkaiset, tikkauksia joka saumassa; vyöhyt
seitsensulkkuinen on vedetty kainaloita myöten; sormet hihasien
peitossa; turkinkaulus tehty yli pään, ei näe edestä hänen poskiansa
punaisia, eikä näe takaa kenokaulan valkeutta; lakki on toisella
korvalla; mutta jalassa safiaani-saappahaiset, kärjet naskalina,
kantapäät terävinä, ja kärjillä vaikkas munaa vieritteleisit, ja
kantapäitten alitse vaikka varpunen lentelis, räpyttelis. — Hän
kulkee, uljas mies, kulkee tuota mainiota tiheätä keikutusta,
jolla meidän Alkibiades, Tshurilo Plenkowitsh,[85] sai aikaan niin
hämmästyttäviä, melkein lääkkeentapaisia vaikutuksia vanhoissa
ämmissä ja nuorissa neidoissa, tuota samaista käyntiä, jolla hamaan
tähän päivään asti niin verrattomasti juosta piipottelevat meillä
ravintolanpassarit, jolla heiluu ja hyllyy jok'ikinen jänne ja nivel,
tuo venäläisen keikarimaisuuden kerma ja kukkanen, tuo venäläisen
maun _nec plus ultra_.[86] Minä en puhu pilaa: kömpelö uljuus —
siinä meidän taiteellinen ihanne. Kelpaako? Onko siinä viljaltikin
aiheita maalarille, kuvanveistäjälle? Entäs kaunotar, joka nuorukaista
hurmaa, ja jolla "kasvoissa veri on kuin jänöllä?"... Mutta ettehän te
kuuntelekaan...?

Litvinow hätkähti. Hän ei todellakaan ollut kuullut Potuginin sanoja.
Hänen mielessään pyöri pyörimistään Irina ja heidän viimeinen
kohtauksensa...

— Suokaa anteeksi, Sosont Ivanitsh — virkkoi hän, — mutta minun tekisi
mieleni vieläkin kysyä teiltä... rouva Ratmirowista.

Potugin pani sanomalehden kokoon ja pisti sen taskuunsa.

— Te tahtoisitte tietää, millä tapaa minä tulin tutuksi hänen kanssaan?

— En, en sitä; mutta minä haluaisin tietää, mitä te ajattelette hänen
esiintymisestään Pietarissa. Millainen hänen roolinsa siellä oikeastaan
oli?

— Enpä todellakaan osaa sanoa tuohon mitään, Grigori Mihailovitsh.
Minä tulin rouva Ratmirowin kanssa hyvin likeiseen tuttavuuteen...
mutta aivan sattumalta ja vähäksi aikaa vain. Hänen maailmaansa en
minä tullut katsahtaneeksi; mitä siellä tapahtui, — siitä ei minulla
ole tietoa. Minun kuullen lörpöteltiin kyllä yhtä ja toista, mutta
parjaushan, sen tiedätte, vallitsee meillä muuallakin eikä pelkissä
demokraattisissa piireissä. Enkä minä udellutkaan. Mutta — lisäsi
Potugin, hetken vaiettuaan, — näkyypä hän vetävän teidän huomiotanne
puoleensa.

— Niin, me olemme pari kertaa haastelleet keskenämme jotenkin
avonaisesti. Ja sittenkin minä kyselen itseltäni: onko hänessä vilppiä?

Potugin loi silmänsä maahan.

— Innostuessaan hän on vilpitön, niinkuin kaikki intohimoiset naiset.
Ylpeyskin välistä estää häntä valehtelemasta.

— Onko hän ylpeä? Minä luulisin häntä pikemminkin oikulliseksi.

— Ylpeä kuin hitto; mutta se ei tee mitään.

— Minusta nähden hän liioittelee joskus.

— Ei sekään tee mitään; vilpitön hän on sittenkin. Mutta, ylimalkain
puhuen, kenessä te sitten luulette löytävänne totuutta? Parhaimmatkin
noista rouvista ovat turmeltuneet luitaan ja ytimiään myöten.

— Mutta, Sosont Ivanitsh, itsehän te sanoitte olevanne hänen ystävänsä.
Itsehän te melkein väkisin veitte minut hänen luokseen!

— Entäs sitten? Hän pyysi minua tuomaan teidät; minä ajattelin:
miks'ei! Mutta minä olen todellakin hänen ystävänsä. Ei hän ole hyviä
ominaisuuksia vailla: hän on hyväntahtoinen, toisin sanoen antelias,
toisin sanoen antaa muille, mitä ei itse välttämättömästi tarvitse.
Sitä paitsi, tiedättehän te tämän paremmin kuin minä.

— Minä tunsin Irina Pavlovnan kymmenen vuotta sitten; mutta siitä
pitäin...

— Voi, hyvä Grigori Mihailitsh, mitä puhuittekaan! Luuletteko te,
että ihmisluonne muuttuu? Sellaisena hautaan kuin heijaankin. Tahikka
kukaties... — Potugin kumartui vielä alemmas, — kukaties teitä pelottaa
joutua hänen käsiinsä? Onhan se niinkin... Mutta aina sitä jonkun
käsiin joutuu.

Litvinowilta pääsi väkinäinen nauru.

— Niinkö luulette?

— Joutuu niinkin. Ihminen on heikko, nainen on väkevä, sattuma väkevin
kaikista; vaikea on löytää tyydytystä ilottomassa elämässä; mahdoton on
unohtaa oma itsensä kokonaan... ja sitten tulee kauneus ja osan-otto
ja lämpöä ja valoa... Menepäs vastustamaan! Niin maar riennätkin
juoksujalkaa, niinkuin lapsi hoitajansa tykö... No, ja sitten tulee
tietysti kylmyyttä ja pimeyttä ja tyhjyyttä... niinkuin konsanaankin.
Ja loppujen loppu on se, että vieraantuu kaikesta eikä ymmärrä enää
yhtään mitään. Ensinnä ei ymmärrä, kuinka voi rakastaa, ja sitten ei
enää ymmärrä, kuinka voi elää...

Litvinow katsahti Potuginiin, ja tuntui hänestä kuin ei hän
vielä milloinkaan olisi kohdannut niin yksinäistä, hyljättyä...
onnetonta ihmistä. Tällä kertaa Potugin ei arkaillut, ei kursaillut.
Lyyhistyneenä, kalpeana, pää painuksissa rinnalla ja kädet polvilla, —
semmoisena hän siinä istui liikahtamatta, myhähdellen alakuloisesti.
Litvinowin kävi sääli tuota katkeraa, omituista mies parkaa.

— Irina Pavlovna — virkkoi hän hiljaisella äänellä, — mainitsi muun
muassa eräästä hyvästä tuttavastaan, nimeltä, muistaakseni, Belski tai
Dolski...

Potugin nosti surulliset silmänsä Litvinowiin.

— Vai niin? — virkkoi hän kuivakiskoisesti... — Mainitsi vainen... no,
mitäpäs tuosta? Mutta — lisäsi hän, haukotellen jotenkin luonnottomasti
— jopa on aika kotia päivälliselle. Voikaa hyvin!

Hän hyppäsi penkiltä ja läksi kiireesti pois, ennenkuin toinen
oli ehtinyt virkkaa sanaakaan. Säälin sijaan syntyi Litvinowissa
nyt suuttumus, suuttumus tietysti omaan itseensä. Epähienous ei
ollut ensinkään hänen luonteensa mukaisia; hän oli tahtonut lausua
Potuginille osan-ottonsa, mutta siitä tulikin kömpelö viittaus.
Salainen harmi sydämmessään hän palasi hotelliinsa.

"Turmeltuneet luitaan ja ytimiään myöten". — ajatteli hän kotvasen
kuluttua, — "mutta ylpeä kuin hitto! Hän, tuo nainen, joka melkein
polvistuu minun edessäni, — hänkö olisi ylpeä? Ylpeäkö eikä
oikullinen?"

Litvinow koetti karkoittaa mielestään Irinan kuvan, mutta turhaan.
Juuri senvuoksi ei hän muistellutkaan morsiatansa; hän tunsi, ett'ei
tuo edellinen kuva tänään väisty sijaltaan. Hän päätti olla sen enempää
huolehtimatta ja odottaa tämän "omituisen jutun" ratkaisua. Ja eihän
tämä ratkaisu voi kauan viipyäkään, eikä Litvinow ensinkään epäillyt,
ett'ei se olisi varsin viatonta ja luonnollista laatua.

Näin hän ajatteli, mutta Irinan kuva se ei vaan hänestä luopunut, eikä
yksin kuvakaan — kaikki Irinan sanatkin johtuivat perättäin hänen
mieleensä.

Passari toi hänelle lipun: se oli samalla Irinalta.

 "Jos olette jouten tänä iltana, niin tulkaa. En ole yksinäni
 kotona. Minulle tulee vieraita, ja te saatte vielä lähemmälti nähdä
 meikäläiset, meidän yleisön. Kovin tekisi mieleni, että teillä olisi
 tilaisuus nähdä heidät; minusta tuntuu, että he esiintyvät nyt
 täydessä loistossaan. Pitäähän teidän saada tietää, millainen se ilma
 on, jota minä hengitän. Tulkaa; minun on oleva hauska nähdä teitä,
 eikä teidänkään tule ikävää. (Irina tahtoi sanoa: ikävä). Osoittakaa
 minulle, ett'ei meidän tänpäiväisen keskustelumme jälkeen enää mikään
 väärinkäsitys meidän välillämme ole mahdollinen.

                                                    Teidän I."

Litvinow pani päällensä frakin, sitoi kaulaansa valkoisen liinan ja
läksi Irinan luokse. "Ei tuo niin tärkeätä ole", sanoi hän monta
kertaa itselleen matkalla, "mutta sopiihan heitä katsella... sopii
niinkin. Hauska nähdä."

Moniahta päivä sitten nuo samat ihmiset olivat herättäneet hänessä
toisellaisia tunteita: inhoa.

Hän kulki kiireisin askelin, hattu syvään otsalle painettuna, pinteä
hymy huulilla.

Bambajew oli istumassa Weberin kahvilan edessä, Voroshilowin ja
Pishtshalkinin kanssa. Nähtyään kaukaa Litvinowin, osoitti hän häntä
kumppaleilleen ja huudahti innostuneena: "Näettekös te tuota miestä? Se
on kiveä! Se on kalliota!! Se on granittia!!!"



XV.


Litvinowin tullessa oli Irinan luona paljo vieraita. Nurkassa istui
korttipöydässä kolme tuonottaisista kemuista tuttua kenraalia:
lihava, ärtyisä ja ystävällinen. He pelasivat vistiä mollan kanssa,
ja mahdoton on ihmiskielin kertoa, millä arvokkaisuudella he
tunnustivat, kaasivat, pitivät ristiä, pitivät herttaa... valtiollisia
henkilöitä kerrassaan! Käyttäkööt aatelittomat virkamiehet,
_bourgeois_, noita kortinlyönnissä tavallisia jälkisanoja ja
sananparsia, — herrat kenraalit lausuivat vaan sellaista, mikä oli
aivan välttämätöntä. Kerran vaan, kahden tunnustamisen välillä, sanoa
paukautti lihava kenraali varsin pontevasti: "_ce satané as de
pigue_!"[87]

Vieraitten joukossa tunsi Litvinow kemuihin osaa-ottaneita rouvia,
mutta oli muitakin, joita hän ei tuntenut. Muun muassa oli siellä
muuan niin vanha, että olisi luullut hänen tuohon paikkaan raunioiksi
raukeavan. Hän liikautteli paljaita, kauheita, tummanharmaita
olkapäitään, peitteli suutaan viuhkalla ja loi Ratmirowiin syrjäisiä,
hiukenevia katseita jo aivan himmenneistä silmistään. Ratmirow
hienosteli häntä, sillä tuolle rouvalle, keisarinna Elisabetin
viimeiselle hovineitsyelle, osoitti ylhäinen maailma suurta kunnioitusta.

Ikkunan luona istui kreivitär Sh., "ampiaisten kuningatar", paimentytön
puvussa, ympärillään liuta nuoria herroja, niiden joukossa,
paitsi muita, rikkaudestaan ja kauneudestaan tunnettu Finikow, jonka
ylpeä ryhti, aivan litteä pääkallo ja eloton, elukkamainen kasvojen
juonne, aivan omiansa Buharan kaanille tai Rooman Heliogabalolle, pisti
kylläkin räikeästi silmiin.

Toinen rouva, kreivitär sekin, tunnettu lyhyellä nimellä Lise, puheli
pitkätukkaisen, vaaleaverisen ja kalpean spiritistin kanssa. Hänen
vieressään seisoi muuan herra, kalpea ja pitkätukkainen hänkin,
naureskellen varsin painavasti: tämä herra uskoi myöskin spiritismiä,
mutta esiintyi sitä paitsi ennustajanakin, tehden Ilmestyskirjan ja
Talmudin nojalla tiettäväksi kaikenlaisia ihmeellisiä tapahtumia. Hänen
julistuksistaan ei vielä ainoakaan ollut lyönyt lukkoon, mutta siitä
huolimalla ennusteli hän edelleen kuin hyväkin profetta.

Pianon ääreen oli asettunut se samainen oman teon mies, josta
Potugin oli ollut niin kovasti harmissaan. Hän poimiskeli
akordeja huolettomasti, _d'une maine distraite_,[88] ja katseli
välinpitämättömästi ympärilleen.

Irina istui sohvalla, vieressään toisella puolen ruhtinas Cocó ja
toisella rouva X. Viimeksi mainittu oli taka-aikoina ollut yli koko
Venäjän valtakunnan kuuluisa älykkyydestään ja mainio kaunotar, mutta
oli jo aikoja sitten kutistunut pahanpäiväiseksi korvasieneksi, joka
lemahteli pellavaöljylle ja väljähtyneelle myrkylle.

Huomattuaan Litvinowin, Irina punehtui, nousi, ja kun Litvinow oli
astunut hänen luokseen, puristi lujasti hänen kättään. Hänen yllään
oli leninki mustasta kreepistä, tuskin huomattavilla kultakoristeilla;
olkapäät kuulsivat himmeän valkoisina, mutta kalpeilla kasvoilla,
joihin hetkiseksi oli punerva aalto lehahtanut, asui kauneuden voiton
riemu eikä yksin kauneudenkaan: salailu, melkein pilkallinen ilo kuulsi
puoliavoimista silmistä ja elähteli huulien ja sieranten seutuvilla...

Ratmirow lähestyi Litvinowia ja vaihtoi hänen kanssaan tavalliset
tervehdykset, joihin ei tällä kertaa kumminkaan liittynyt tavallista
leikillisyyttä. Sen jälkeen esitti hän Litvinowin parille kolmelle
naiselle: vanhoille raunioille, ampiaisten kuningattarelle, kreivitär
Liselle... He kohtelivat häntä varsin suopeasti. Litvinow ei kuulunut
heidän piiriinsä, mutta hän oli soma ulkomuodoltaan, vieläpä hyvinkin,
ja hänen nuorekkaitten kasvojensa lausevat piirteet vetivät heidän
huomionsa puoleensa. Hän ei vaan osannut pitää vireillä tätä huomiota;
hän oli vieraantunut seuraelämästä ja tunsi jonkinlaista hämillä-oloa,
ja vielä tuo lihava kenraalikin katsoa tuijotteli häneen, ikäänkuin
olisi tahtonut sanoa: "Kas lipilaari, liberaali! Pitipäs vaan kiltisti
tulla tänne; sallikaa muka suudella kättänne!"

Irina tuli Litvinowin avuksi. Hän sovitti niin sukkelasti, että
Litvinow joutui istumaan oven viereen, heti hänen taakseen. Puhutellessaan
Litvinowia, täytyi Irinan joka kerta kääntyä ympärinsä, ja
silloin aina ihaili Litvinow loistavan kaulan kaunista kaarevuutta
ja imi itseensä hänen hivustensa hienoa tuoksua. Syvän ja hiljaisen
kiitollisuuden ilme ei hetkeksikään poistunut Irinan kasvoilta.
Litvinowin täytyi tunnustaa itselleen, että juuri kiitollisuutta nuo
myhäilyt, nuo katseet ilmoittivat, ja koko hänen omassakin olennossaan
tulvahteli sama tunne... ja häntä alkoi hävettää, ja hänestä alkoi
tuntua suloiselta, ja häntä rupesi pelottamaan... ja sill'aikaa näytti
Irina myötäänsä tahtovan sanoa: "no mitä arvelette noista?" Varsinkin
selvänä kuului tuo äänetön kysymys heti kuin joku läsnäolijoista
oli lausunut jonkun tympeän sukkeluuden tai tehnyt jonkun typerästi
nokkelan tempun, ja sellaista tapahtui monastikin illan kuluessa.
Kerran kävi niinkin, ett'ei Irina voinut pidättää itseään, vaan
purskahti nauramaan.

Kreivitär Lise, varsin taikauskoinen rouva ja taipuisa kaikkeen
erinomaiseen, oli puhellut kyllältänsä vaaleaverisen spiritistin kanssa
Homesta, tanssivista pöydistä, itsestään soittavista harmonikoista y.m.
Vihdoin kysäsi hän, löytyykö sellaisia eläimiä, joihin magnetismi
vaikuttaa.

— Yksi sellainen eläin kumminkin löytyy, — vastasi kauempaa ruhtinas
Cocó. — Tunnettehan te Milvanovskin? Hänet nukutettiin minun nähteni,
ja mies rupesi kuorsaamaan, jumaliste!

— Te olette häjy, _mon prince_; minä puhun varsinaisista
elukoista. _Je parle des bêtes_.[89]

— _Mais moi aussi, madame, je parle d'une bète_...[90]

— On varsinaisiakin, — puuttui puheesen spiritisti — esimerkiksi
kravut; ne ovat hyvin herkkähermoisia ja joutuvat helposti katalepsiaan.

Kreivitär hämmästyi.

— Kravutko? Onko se mahdollista? Tuohan on äärettömän intressanttia!
Sitä minä mielelläni näkisin! Monsieur Luzhin, — lisäsi hän, kääntyen
nuoreen mieheen, jolla oli ihan kiviset kasvot, niinkuin nukeilla, ja
kivinen kaulus (hän oli kuulu siitä, että oli kostuttanut nuo samaiset
kasvonsa ja tuon samaisen kauluksensa Niagaran ja Nubian Niilin
pärskeillä, vaikk'ei hän muutoin muistanut monilta matkoiltaan yhtään
mitään ja piti paljon vain venäläisistä sanasutkauksista). — Monsieur
Luzhin, olkaa niin ystävällinen ja hankkikaa meille krapu.

Monsieur Luzhin veti suunsa vinoon.

— Suvaitsetteko joutuisaa vai joutuisaan? — kysäsi hän.

Kreivitär ei käsittänyt häntä.

— _Nais oui_. krapu, — toisti hän — _une écrevisse_.[91]

— Mitenkä? Mitä niin? Krapuako? Krapuako? — virkkoi ankarana kreivitär
Sh. Häntä harmitti monsieur Verdierin poissaolo, eikä hän voinut
käsittää, miks'ei Irina ollut kutsunut luokseen tuota Franskalaisista
herttaisinta. Rauniot eivät olleet enää pitkään aikaan ymmärtäneet
yhtään mitään — kuurouskin rasitti häntä; — hän puisteli vaan päätään.

— _Oui, oui, vous allez voir_.[92] Monsieur Luzhin, olkaa hyvä...

Nuori matkustaja kumarsi, läksi ulos ja palasi pian takaisin. Hänen
perässään kulki passari, joka, myhäillen koko suun leveydeltä, kantoi
vatia ja siinä isoa, mustaa krapua.

— _Voici, madame_, — huudahti Luzhin; — nyt alkaa se kravun
operatsiooni. Ha, ha, ha! — (Venäläisen on tapana nauraa ensimmäisenä
omalle sukkeluudelleen.)

— He, he, he! — naurahti myös ruhtinas Cocó suopeasti, patrioottina ja
kaikenlaisten kotimaisten tuotetten suojelijana.

(Älköön lukija tuota ihmetelkö älköönkä olko pahoillaan: kukapa voi
taala, ett'ei hän itse Aleksandran teatterin partterilla istuessaan
ja sen ilmaa hengittäessään, ole taputtanut käsiään vielä laihemmalle
sanasutkaukselle?)

— _Merci, merci_, — sanoi kreivitär, — _Allons, allons, monsieur Fox,
montrez, montrez nous ça_.[93]

Passari laski vadin pienelle pyöreälle pöydälle. Vieraitten keskuudessa
nousi vähäinen liike; muutamia päitä kurottautui. Kenraalit ne vaan
korttipöydässä säilyttivät asemansa järkähtämättömän juhlallisuuden.

Spiritisti pörrötti tukkansa, rypisti kulmansa, lähestyi pöytää ja
rupesi niillä tekemään liikkeitä ilmassa: krapu se käämyröitsi,
peräytyi ja nosteli saksiaan. Spiritisti uudisti ja tihensi
huitomisensa: krapu käämyröitsi vaan.

— _Mais que doit elle donc faire?_[94] kysyi kreivitär.

— _Elle dolt rester immdbile et se dresser sur
sa quiou_[95] — vastasi hra Fox kovalla amerikalaisella
murteella, tehden sormillaan tempoisia liikkeitä vadin päällä, mutta
magnetismi ei vaikuttanut: krapu ei ollut tietääkseenkään; liikkui vaan
liikkumistaan. Spiritisti ilmoitti silloin, ett'ei hän tällä haavaa
ole tenhoissaan, ja läksi tyytymättömän näköisenä pöydän äärestä.
Kreivitär rupesi häntä lohduttelemaan, vakuuttaen, että semmoista
sattui joskus monsieur Homellekin... Ruhtinas Cocó vakuutti hänen
sanansa todeksi. Ilmestyskirjan ja Talmudin tuntija puikahti salavihkaa
pöydän luokse ja sysätä luikautti lujasti sormiaan krapuun päin,
koetellen hänkin onneaan, mutta turhaan: katalepsiasta ei merkkiäkään.
Silloin kutsuttiin passari ja käskettiin viedä krapu pois. Sen hän
tekikin, hymyillen jälleen suun täydeltä. Oven takaa kuului hänen
tirskauksensa... Kyökissä naurettiin sitten paljo _über diese
Russen_.[96]

Oman teon mies oli kokeitten aikana yhä edelleen poimiskellut
akordeja, pysytellen molli-lajeissa, sillä mistäpäs sen tietää, mikä
mitenkin vaikuttaa. — Nyt hän soitti ainaisen valssinsa ja sai tietysti
mitä maireisimmat kiitokset.

Kilpailun innossa esiintyi kreivi X, verraton dilettantti (katso lukua
I), lausuen oman keksimänsä chansonetin, joka oli alusta loppuun
varastettu Offenbachista. Sen leikkisä jälkisäe sanoihin: _Quel oeuf?
quel boeuf_[97] pani kaikki naisten päät heilahtelemaan oikealle
ja vasemmalle; yksi naisista rupesi hiljalleen voivottamaankin, ja
vastustamaton, välttämätön sana _charmant! charmant_[98] kajahti
kaikkien huulilta.

Irina katsahti Litvinowiin, ja hänen suupielissään vavahti jälleen
tuo salainen, pilkallinen ilme... Mutta vielä elävämmäksi se kävi,
jopa ilkkumiseenkin vivahti, kun ruhtinas Cocó, tuo aatelis-etujen
edustaja ja puolustaja, rupesi latelemaan mielipiteitään äskeiselle
spiritistille ja tietysti heti kohta päästi ilmoille kuuluisan
lauseensa omistus-oikeuden järkäyttämisestä Venäjällä, letkauttaen
ohimennen demokraattejakin. Amerikalainen veri kuohahti spiritistissä:
hän rupesi väittämään vastaan. Ruhtinas puolestaan, tietty se, alkoi
huutaa pauhata, uudistellen ilman mitään todisteluja: _C'est absurde!
Cela n'a pas le sens commun!_[99] Rikas Finikow rupesi puhumaan
julkeuksia, huolimatta, kehenkä ne sattuivat. Jo rupesi Talmudin
tuntija piipittämään, itse kreivitär Sh. rämisemään... Sanalla sanoen,
nousi melkein samallainen sekamelu kuin Gubarewinkin luona; erotus
kenties vaan se, ett'ei täällä ollut olutta eikä tupakan savua, ja
ihmisetkin olivat paremmissa puvuissa.

Ratmirow koetti saada hiljaisuutta aikaan (kenraalit olivat jo
lausuneet julki tyytymättömyyttänsä, ja Borisilta oli jo kuulunut:
_encore cette satanée politique_!),[100] mutta yritys ei onnistunut.
Samassa astui esiin korkea virkamies, noita luikertelevia, ja lupasi
esittää _le resumé de la question en peu de mots_[101], mutta karille
hänkin kävi. Hän ei nähtävästikään osannut kuulla muitten puheita
loppuun asti eikä kyennyt käsittämään vastaväitteitä; siksipä hän
vain muhenteli ja toisteli omia sanojaan niin yhtä mittaa ja oli niin
ilmeisesti itsekin epätiedossa siitä, mikä iässä juuri oli itse _la
question_, ett'ei muuta tulosta sopinut odottaakaan. Lisäksi Irinakin
vielä syrjästä ärsytteli ja uhitteli väitteleviä toistensa kimppuun,
silloin tällöin vilkaisten Litvinowiin ja nyykäyttäen päätä hänelle.

Mutta Litvinow istui, kuni lumottuna; ei hän kuullut mitään, hän
odotteli vaan, milloinka jälleen tuikahtavat hänen edessään nuo kauniit
silmät, milloinka jälleen välähtävät nuo kalpeat, hennoi, häijyt,
ihanat kasvot...

Väittely päättyi siihen, että naiset nousivat kapinaan ja vaativat
kiistan lopettamista. Ratmirowin pyynnöstä lausui dilettantti uudestaan
chansonettinsa, ja oman teon mies soitti vielä kerran valssinsa...

Keskustelu kosketteli illan kuluessa erillaisia asioita, huolellisesti
kartellen kaikkea, mikä olisi ollut vähänkin intressanttia. Kenraalit,
lopetettuaan uljaan pelinsä, yhtyivät uljaina keskusteluun. Näitten
valtiollisten miesten vaikutus osoittautui heti kohta. Puhe kääntyi
parisilaisen demi-monden[102] merkillisiin henkilöihin, joitten nimet
ja kyky näkyivät olevan hyvinkin tunnetuita jokaiselle. Puheltiin
viimeisestä Sardoun näytelmästä, About'in romaanista, Pattista
Traviatassa. Joku ehdotti sihteeri-leikkiä, "_au secrétaire_",
mutta se ei onnistunut; vastaukset tulivat hyvin tympeitä, olipa
niissä kielivirheitäkin. Lihava kenraali kertoi, kuinka hän kerran
kysymykseen: _qu'est ce que l'amour?_[103] oli vastannut: _une
colique remontée au coeur_,[104] ja sen sanottuaan hän purskahti
puisevaan nauruun. Rauniot lyödä läimäyttivät häntä viuhkallaan
kädelle, ja tästä äkkinäisestä liikkeestä lohkesi palanen valkomaalia
raunioitten otsalta. Kuivunut korvasieni yritti puhua slaavilaisista
ruhtinaskunnista ja oikeauskoisuuden propagandasta Tonavan takaisissa
maissa, mutta, kun ei häntä kukaan kuunnellut, pihisi hän vaan vähän
aikaa ja lymysi kaikessa hiljaisuudessa. Kaikista enemmin puhuttiin
Homesta; "ampiaisten kuningatar" kertoi hänkin, kuinka salaiset kädet
olivat häntä hivelleet, ja kuinka hän oli niitä nähnyt ja pannut yhteen
niistä oman sormuksensa.

Irinan oli todella syytä riemuita voitostaan. Vaikka Litvinow olisi
kiinnittänyt enemmänkin huomiota siihen, mitä hänen ympärillään
tapahtui, ei hän kaikesta tuosta löyhästä, hengettömästä jaarituksesta
olisi saanut irti poimituksi yhtään ainoata vilpitöntä sanaa, ei
yhtään kunnon ajatusta, ei yhtään ainoata tosiasiata. Huudahduksissa
ja äännähdyksissä ei kuulunut niissäkään elinvoimaa; moitteessakaan
ei tuntunut intohimoa; joskus vain lymysi luuloteltu kansalaisuus
suuttumuksen verhoon, luuloteltu ylenkatse välinpitämättömyyden
naamarin alle, ja silloin lausuttiin ruikuttavalla vikinällä
mahdollisten tappioitten pelkoa, ja hampaita kiristellen mainittiin
muutamia nimiä, joita jälkimaailma ei ole unohtava. Ja jospa edes
yhtäkään elävää virtausta kaiken tämän romun ja ruuhkan alla! Kuinka
vanhaa, kuinka tarpeetonta, kuinka turhanpäiväisen joutavaa oli kaikki
se, mikä vireillä piti näitä päitä, näitä sieluja, eikä ainoastaan tänä
iltana, ei ainoastaan ulkona maailmassa, vaan kotonakin, hetkestä niin
hetkeen ja päivästä niin päivään, niin leveälti ja syvälti kuin koko
heidän olemuksensa ulottui! Ja mikä tiedon puute loppujen lopussa! Ja
mikä kyvyn puute käsittämään sitä, mihin ihmis-elämä perustuu, ja mikä
ihmis-elämää kaunistaa!

Litvinow viipyi vieraissa yli puolen-yön ja läksi viimeisenä.

Ottaessaan jäähyväisiä Liivinowilta, puristi Irina jälleen hänen
kättänsä ja kuiskasi painavasti: "Oletteko nyt tyytyväinen? Saitteko
nyt kylliksenne nähdä? Kelpaako?"

Litvinow ei vastannut mitään. Hän kumarsi vaan hiljaa ja syvästi.

Jäätyään kahden kesken miehensä kera, oli Irina lähtemäisillään
makuuhuoneesensa, kun Ratmirow pidätti hänet.

— _Je vous ai beaucoup admirée ce soir, madame_, —
virkkoi hän, sytyttäen paperossiansa ja nojaten kaminiin. — _Vous
vous êtes parfaitement moquée de nous tous_.[105]

— _Pas plus cette fois-ci que les autres_[106] — vastasi Irina
kylmäkiskoisesti.

— Kuinka käskette käsittämään teitä? — kysyi Ratmirow.

— Niinkuin tahdotte.

— Hm. _c'est clair_.[107] — Ratmirow karisti paperossista tuhan
pikku sormensa pitkällä kynnellä varovasti, kissan-omaisesti. — Niin,
tuota... Tuo teidän uusi tuttavanne — mikä se nyt olikaan hänen
nimensä? — herra Litvinow — mahtaa olla erittäin viisaan miehen
kirjoissa.

Kuultuaan Litvinowin nimen, kääntyi Irina kerkeästi mieheensä.

— Mitä te tarkoitatte?

Kenraali naurahti.

— Hän ei puhu mitään... pelkää, nähtävästi, joutuvansa häpeään.

Irina naurahti hänkin, mutta kokonaan toisella tavalla.

— Parempi on olla vaiti kuin puhua... niinkuin eräät toiset puhuvat.

— _Attrapá_[108] — virkkoi Ratmirow teeskennellyllä
alistumisella, — mutta pila sikseen... Hänellä on erinomaisen
intressantit kasvot... Tuollainen... itseensä keskittyvä ilme... ja
yleensä ryhti... Niin.

Kenraali korjasi kaulaliinaansa, taivutti päätään ja katsahti omiin
viiksiinsä. — Hän on, luullakseni, tasavaltalainen mielipiteineen,
samaan tapaan kuin se teidän toinenkin ystävänne, herra Potugin. Siinä
kanssa yksi noila vaikenevia viisaita.

Irinan kulmat kohosivat kirkkaitten silmien laajetessa, huulet
puristuivat yhteen ja vääntyivät hiukan.

— Miksi te tuollaista puhutte, Valerian Vladimirovitsh? - huomautti
hän ikäänkuin osan-otlavasti. — Panoksia vaan tuhlaatte ilmaan
turhanpäiten... Me emme ole nyt Venäjällä, eikä teitä kuule kukaan.

Ratmirowia repäisi.

— Se ei ole yksistään minun arveluni, Irina Pavlovna — lausui kenraali,
puhuen äkkiä omituisilla sora-äänteillä; — toistenkin mielestä tuo
herra näyttää karbonaariolta.[109]

— Todellakin? Ja kenenkä?

— No esimerkiksi Borisin...

— Mitenkä? Pitikö nyt tuonkin lausua ajatuksensa julki?

Irina liikautti olkapäitään, ikäänkuin hytistellen kylmässä, ja siveli
niitä hiljaa sormiensa nenillä.

— Tuon juuri... tuon... Sallikaa minun sanoa teille, Irina Pavlovna: te
olette ikäänkuin suutuksissa. mutta tiedättehän itsekin, joka suuttuu...

— Minäkö suutuksissani? Ja miksi?

— En tiedä. Kenties teidän oli vastenmielistä kuulla tuota huomautusta,
jonka minä rohkenin tehdä, ja joka koski...

Ratmirow takertui.

— Koski? — toisti Irina kysyvästi. — Tehkää hyvin, ilman ivaa ja pian.
Minä olen väsynyt, minua nukuttaa. — Hän otti kynttilän pöydältä. —
Koski?

— Koski juuri tuota samaista herra Litvinowia. Ja kosk'ei nyt enää
ole epäilemistäkään, ett'ei hän ole suurissa määrin vetänyt teidän
huomiotanne puoleensa...

Irina kohotti kätensä, jossa piteli kynttiläjalkaa, — liekki osui
juuri hänen miehensä kasvojen tasalle. Katseltuaan häntä hetken aikaa
tarkasti, melkein uteliaana, purskahti Irina äkkiä kovaan nauruun.

— Mikäs teidän nyt on? — kysyi Ratmirow, rypistäen silmiään.

Irina nauroi nauramistaan.

— Mikä teidän on? — uudisti kenraali, polkaisten jalkaansa.

Ratmirow tunsi olevansa loukattu, saaneensa pistoksen, ja samalla
häntä hämmästytti tuon naisen kauneus, tuon naisen, joka niin keveänä
ja rohkeana seisoi hänen edessään, raadellen häntä. Hän näki kaikki,
näki kaikki hänen sulonsa, näki sirojen kynsien ruusuisen hohteen
hänen hienoissa sormissaan, jotka tuossa lujasti pitelivät raskaan
kynttiläjalan tummaa pronssia — ei tuo hohdekaan jäänyt häneltä
huomaamatta — ja loukkaus tunkihe yhä syvemmälle hänen sydämmeensä.

Mutta Irina nauroi yhä.

— Mitenkä? — lausui Irina vihdoin. — Tekö? Oletteko te luulevainen? —
Ja kääntäen miehelleen selkänsä, läksi hän huoneesta pois.

— Hän on luulevainen! — kuului oven takaa, ja jälleen räjähti nauru.

Ratmirow loi synkkämielisen katseen vaimonsa jälkeen, mutta siinäkään
ei hän saattanut olla huomaamatta hänen vartalonsa, hänen liikkeittensä
lumoavaa sulavuutta. Kiivaalla iskulla särki hän paperossinsa kaminin
marmori-olkaa vastaan ja heitti sen kauaksi pois. Hänen poskensa
kalpenivat äkisti, leuka elähti tempoisesti, ja silmät katselivat
tylsästi ja petomaisesti ympäri lattiata, ikäänkuin hakien jotain...
Ei ollut somuuden merkkiäkään enää hänen kasvoissaan. Tuollaiselta hän
mahtoi näyttää silloin kuin hän ruoskitutti Valkean-Venäjän talonpoikia.

Huoneesensa tultuaan laskeutui Litvinow tuolille pöydän ääreen, tarttui
molemmin käsin päähänsä ja istui kauan aikaa liikahtamatta. Vihdoin
hän nousi, veti laatikosta esille salkun ja otti sen sisälokerosta
Tatjanan valokuvan. Surullisesti siitä katsahtivat häneen Tatjanan
kasvot, jotka valokuvaus, niinkuin tavallisestikin, oli typistänyt
ja vanhentanut. Litvinowin morsian oli neitonen isovenäläistä verta,
vaaleaverinen, lihavahko, kasvonpiirteet vähän raskaat, mutta
älykkäissä, vaaleanruskeissa silmissä erinomainen hyväntahtoisuuden
ja lempeyden ilme, otsa hieno-ihoinen ja valkoinen; tuntui kuin siinä
alituisesti heloitteleisi päivänsäde. Litvinow ei pitkään aikaan
kääntänyt silmiään siitä pois. Sitten hän siirsi sen hiljakseen syrjään
ja otti jälleen molemmin käsin päästään.

— Kaikki on lopussa, — kuiskasi hän vihdoin.

- Irina! Irina!

Vasta nyt, vasta tässä silmänräpäyksessä ymmärsi
hän olevansa auttamattomasti ja mielettömästi rakastunut Irinaan,
rakastuneensa häneen hamasta siitä saakka kuin ensi kerran oli
kohdannut häntä Vanhan Linnan edustalla, eikä enää voivansa lakata
häntä rakastamasta. Ja kumminkin — kuinka uskomattomalta, jopa
naurettavaltakin tuo olisi kuulunut hänestä, jos joku olisi hänelle sen
sanonut parisenkaan tuntia sitten!

— Mutta Tanja, Tanja! Voi hyvä isä! Tanja! Tanja! — toisteli hän
epätoivoissaan.

Mutta Irinan kuva se kohoilemistaan kohoili hänen edessään mustassa
puvussa, kuni suruvaatteissa, voiton hiljainen hohde marmorivalkoisilla
kasvoilla...



XVI.


Litvinow ei saanut unta silmiinsä koko yössä, ei riisunutkaan. Hänen
oli raskas olla. Rehellisenä ja oikeamielisenä miehenä käsitti hän
velvollisuuksien tärkeyden, lupausten pyhyyden ja olisi lukenut
häpeäksi ruveta viekastelemaan oman itsensä edessä, peittelemään
omaa heikkouttansa, omaa virheitänsä. Ensin hän tyrmistyi: kauan
aikaa kalvoi häntä yhä sama, puoleksi itsetietoinen, epäselvä tunne,
josta hän ei voinut päästä; sitten joutui hän kauhistuksen valtaan,
ajatellessaan, että hänen tulevaisuutensa, hänen melkein valloittamansa
tulevaisuus oli kätkeynyt pimeyteen, että hänen rakennuksensa, luja,
vasta perustamansa kartano oli horjahtanut... Hän rupesi armotta
nuhtelemaan omaa itseänsä, mutta hillitsi samassa nämä mielenpuuskat.

— Mikä heikkous, — ajatteli hän. — Ei nyt ole aikaa nuhteluihin; nyt
pitää ryhtyä toimeen. Tanja on minun morsiameni, hän luottaa minun
rakkauteeni, minun kunniaani; me olemme iäksi liitetyt toisiimme; me
emme voi, emme saata toisistamme erota.

Vilkkaasti johti hän mieleensä kaikki Tatjanan ominaisuudet; hän
poimiskeli niitä, hän luetteli niitä uudestaan ja uudestaan. Hän koetti
herättää itsessään liikutusta, hellyyttä.

— Ei ole kuin yksi keino jäljellä, — ajatteli hän sitten, — paeta,
paeta heti, odottamatta hänen tuloansa, kiiruhtaa häntä vastaan. Tuleeko
elämässäni Tanjan kanssa kärsimystä ja tuskaa osakseni, luultavissa
se ei ole... mutta tuollaista ei missään tapauksessa sovi nyt ruveta
punnitsemaan ja lukuun ottamaan. Velvollisuus on täytettävä, tulkoon
sitten vaikka kuolema!

— Mutta sinulla ei ole oikeutta pettää häntä — kuiskutti toinen
ääni; — sinulla ei ole oikeutta salata häneltä sitä muutosta, joka
on tapahtunut tunteissasi. Kenties hän, saatuaan tietää rakastuneesi
toiseen, ei enää tahdokaan ruveta vaimoksesi?

— Joutavia! Joutavia! — vastaili hän. — Tuo kaikki on sofismeja,
häpeällistä viekastelemista, valheellista tunnollisuutta. Minulla ei
ole oikeutta rikkoa antamaani lupausta; siinä se. Niinpä niin... Ja
siksipä pitää lähteä täältä pois, tuota toista näkemättä...

Mutta nyt vihlasi kipeästi Litvinowin sydäntä; häntä alkoi vilustaa,
pikainen väristys kävi kautta hänen ruumiinsa, hampaat kolahtivat
yhteen. Häntä venytti ja haukotti, niinkuin kuumeessa. Viivähtelemättä
enää viimeisessä ajatuksessaan, koetti hän tukauttaa sen, kääntyä
pois siitä, ja alkoi ihmetellä ja kummastella, mitenkä hän saattoi
jälleen... jälleen rakastua tuohon turmeltuneesen suuren maailman
lapseen, jonka olosuhteita hän inhosi ja vihasi. Hän yritti kysäistä
omalta itseltään: tokkohan sinä vainenkaan olet rakastunut? eikä
kysynytkään; viittasi vain kädellään, mutta hänen vielä ihmetellessään
ja kummastellessaan, alkoivat jo ihanat kasvot astua hänen eteensä,
selviten ikäänkuin pehmeästä, tuoksuvasta usmasta; sätehikkäät ripset
kohosivat, ja lumoavat silmät tunkivat hiljaa, vastustamattomasti hänen
sydämmeensä, ja ääni helähteli niin kirkkaasti, ja nuoren valtijattaren
loistavat olkapäät kuulsivat raikasta, tulista hempeyttä...

Aamuksi oli Litvinowissa vihdoin kypsynyt ratkaisu. Hän päätti lähteä
samana päivänä matkalle Tatjanaa vastaan, ensin kohdattuaan Irinan
vielä viimeisen kerran ja sanottuansa hänelle, jos tarvis vaatisi,
kaiken totuuden ja erotaksensa hänestä sitten ainaiseksi.

Hän järjesti ja pani kokoon tavaransa, odotteli, kunnes kello oli
kaksitoista, ja läksi Irinan luokse, mutta nähtyään hänen puoleksi
verhotut akkunansa, tunsi hän rohkeutensa kerrassaan masentuvan... hän
ei uskaltanut astua hotellin kynnyksen yli.

Hän läksi Lichtenthalin lehtokujalle ja käveli sitä muutaman kerran
edes takaisin.

— Herra Litvinowille kunnioitukseni! — kajahti äkkiä pilkallinen ääni
kiireesti ohi kiitävästä korkeasta "dogcartesta". Litvinow nosti
silmänsä ja huomasi kenraali Ratmirowin, joka istui ruhtinas M:n,
tunnetun urheilijan ja englantilaisten ajopelien ja hevosten ystävän,
vieressä. Ruhtinas piti ohjaksia ja kenraali oli kumartunut sivulle ja
nauroi, pitäen hattuansa korkealla ilmassa. Litvinow kumarsi hänelle ja
läksi, ikäänkuin salaisen käskyn saatuaan, juoksujalassa Irinan luokse.

Hän oli kotona. Litvinow käski ilmoittaa tulonsa, ja hänet otettiinkin
heti vastaan. Irinalla oli yllään aamupusero leveillä avonaisilla
hihoilla. Hänen kasvonsa, yhtä kalpeat kuin eilenkin, mutta ei niin
tuoreet kuin eilen, osoittivat väsymystä, jota vielä selvemmin ilmoitti
se raukea hymy, jolla hän vierastansa tervehti. Hän ojensi Litvinowille
kätensä ja katsahti häneen lempeästi, mutia hajamielisesti.

— Kiitos, että tulitte — virkkoi hän valittavalla äänellä ja laskeutui
nojatuoliin. — Minä en voi oikein hyvin tänään; yö oli levoton. No
mitäs sanotte eilisillasta? Enkö minä ollut oikeassa?

Litvinow kävi istumaan.

— Minä tulin tänne, Irina Pavlovna... — alkoi hän.

Irina oikaisihe samassa ja kääntyi vieraansa puoleen, luoden häneen
tutkivan, terävän katseen.

— Mikä teitä vaivaa? — huudahti hän. — Te olette kalman kalpea. Te
olette sairas. Mikä teitä vaivaa?

Litvinow kävi hämille.

— Minuako, Irina Pavlovna?

— Oletteko saanut pahoja sanomia? Onko joku onnettomuus tapahtunut?
Puhukaa, puhukaa!

Litvinow katsahti vuoroonsa Irinaan.

— En ole saanut pahoja sanomia — virkkoi hän, ei ilman ponnistusta, —
mutta onnettomuus on todella tapahtunut, suuri onnettomuus... ja se se
minut toikin teidän luoksenne.

— Mikä onnettomuus?

— Se... että...

Litvinow yritti jatkaa... mutta ei voinut. Kätensä hän vaan puristi
niin lujasti yhteen, että sormet rusahtivat. Irina kumartui eteenpäin
ja näytti kivettyneeltä.

— Voi! Minä rakastan teitä! — riuhtasihe viimein koleana voivotuksena
Litvinowin rinnasta. Hän käänsi päänsä toisaanne, ikäänkuin olisi
tahtonut kätkeä kasvonsa.

— Mitenkä, Grigori Mihailitsh!? Tekö... — Ei Irinakaan saanut sen
enempää sanotuksi. Hän heittäytyi nojatuolin selkämystä vasten ja nosti
molemmat kädet silmilleen... Te... rakastatte minua, niinkö?

— Niin... niin... niin — toisti Litvinow raivokkaasti, yhä enemmän
kääntäen päätään toisaalle.

Kaikki vaikeni huoneessa. Sisään lentänyt perhonen räpisteli
vapisevilla siivillään uutimien ja akkunan välissä.

Litvinow katkaisi äänettömyyden.

— Siinä, Irina Pavlovna, — alkoi hän, — siinä se onnettomuus, joka
minua on kohdannut. Minun olisi pitänyt aavistaa sitä, välttää se,
mutta pyörre tempasi minut nyt, kuten silloinkin, siellä Moskovassa.
Kohtalo on nähtävästikin tahtonut minua pakottaa, ja taaskin teidän
kauttanne, kärsimään nuo entiset tuskat, joitten ei olisi luullut enää
uudistuvan... Minä vastustin... koetin vastustaa, mutta ihminen ei näy
voivan karttaa kohtaloansa. Minä puhun tätä teille sitä varten vain,
että pikemmin saataisiin loppuun tämä... tämä tragikomedia. — Viimeiset
sanat lausuttiin uudella raivostumisen ja häpeämisen puuskalla.

Litvinow vaikeni taas. Perhonen räpytteli ja vapisi edelleen.

Irina ei ottanut pois käsiään silmiltänsä.

— Ettekö ole pettynyt omassa itsessänne? — kuului hänen kuiskauksensa
noitten valkoisten, ikäänkuin verettömien käsien alla.

— En ole pettynyt, — vastasi Litvinow soinnuttomalla äänellä. — Minä
rakastan teitä enemmän kuin koskaan ketään olen rakastanut. En rupea
teitä moittimaan: sehän olisi kovin mieletöntä; en rupea uudestaan
sanomaan, että tämä kenties olisi ollut mahdotonta, jos te itse
olisitte menetellyt toisin minun kanssani... Tietysti on vika minun
yksin. Luotin itseeni liian paljon; se se minut turmioon vei. Minä
olen ansainnut rangaistukseni, ettekä te suinkaan ole sitä osannut
odottaa. Te ette tietystikään saattanut ottaa lukuun, että minulle
olisi ollut paljoa vähemmin vaarallista, jos te ette olisi niin syvästi
tuntenut väärintekoanne, luuloteltua väärintekoanne minua kohtaan ja
tahtonut sitä sovittaa... mutta tehty mikä tehty Minä olen tahtonut
vaan selittää teille tilani; tuskallinen se on muutoinkin... Ei pidä
ainakaan oleman, niinkuin te sanotte, väärinkäsitystä, ja minun
tunnustukseni vilpittömyys on toivoakseni lieventävä sitä loukkausta,
jota te ette saata olla tuntematta.

Litvinow oli puhunut, silmiään nostamatta, ja vaikkapa hän olisi
Irinaan katsahtanutkin, ei hän kumminkaan olisi voinut huomata hänen
kasvojensa ilmeitä, Irina kun edelleen piti käsiään silmillänsä.
Nämä ilmeet ne kumminkin olisivat häntä varmaankin hämmästyttäneet:
niissä asui sekä pelkoa että iloa ja omituista onnellista raukeutta
ja levottomuutta. Silmät tuskin välählelivät alaspainuneitten luomien
alla, ja pitkällinen, tempoileva hengitys jäähdytti avonaisia,
ikäänkuin janoavia huulia...

Litvinow oli vaiti, odotellen äännähdystä, vastausta... Turhaan!

— Minulla, — aloitti hän — minulla ei enää ole muuta tehtävää kuin
lähteä. Tulin sanomaan teille jäähyväisiä.

Irina laski verkalleen kädet polvillensa.

— Mutta, Grigori Mihailitsh, — virkkoi hän — muistaakseni sanoitte
te, että se se henkilö, josta te olette puhunut, tulee Badeniin?
Odotatteko häntä?

— Kyllä, mutta minä kirjoitan hänelle... hän pysähtyy jossain...
esimerkiksi Heidelbergissä.

— Vai niin! Heidelbergissä... Niin... Siellä on varsin hyvä... mutta
kaikki tämä muuttaa nyt teidän suunnitelmanne. Oletteko varma, Grigori
Mihailitsh, siitä, ett'ette liioittele, _et que ce n'est pas une
fausse alanne_?[110]

Irina puhui hiljaa, melkein kylmästi, pienillä pysäyksillä, ja
katsellen syrjään, akkunaan. Litvinow ei vastannut mitään hänen
viimeiseen kysymykseensä.

— Mutta miksikä te puhuitte loukkauksesta? — jatkoi Irina. — En
minä ole loukattu... en suinkaan! Ja jos tässä kukaan on syyllinen,
— ette ainakaan te, ette te yksin... Muistakaa meidän viimeisiä
keskustelujamme, silloin huomaatte, ett'ette te ole syyllinen.

— En ole milloinkaan epäillyt teidän jalomielisyyttänne, — virkkoi
Litvinow hampaittensa välistä, — mutta minä haluaisin tietää,
hyväksyttekö te minun aikomukseni.

— Lähteäkö pois?

— Niin.

Irina katseli yhä syrjään.

— Ensi hetkenä tuntui minusta teidän aikomuksenne ennen-aikaiselta...
mutta nyt olen tarkemmin miettinyt teidän sanojanne... ja ell'ette
todellakaan ole erehtynyt, niin arvelen minä, että teidän on
lähteminen. Se on parempi... parempi meille molemmille.

Irinan ääni oli hiljennyt hiljenemistään ja itse puhe käynyt yhä
hitaammaksi.

— Kenraali Ratmirow saattaisi todellakin huomata, — yritti Litvinow.

Irina loi silmänsä jälleen alas, ja jotain kummallista elähti hänen
suupielissään, — elähti ja katosi.

— Ei. Te ette käsittänyt minua, — keskeytti hän. — Miestäni en
ajatellut. Ja mitäpä olisi syytäkään siihen? Ei hänellä olisi mitään
huomaamista, mutta minä sanon vieläkin kerran: ero on välttämätön
meille kummallekin.

Litvinow nosti hattunsa, joka oli pudonnut lattialle. "Kaikki on
lopussa", ajatteli hän; "täytyy lähteä".

— Ja nyt, — lausui hän ääneensä, ja äkkiä alkoi häntä hirvittää,
niinkuin olisi hän julistamassa omaa tuomiotansa, — minun on vaan
sanominen teille jäähyväiset. Minä en voi muuta kuin toivoa, ett'ette
säilyttäisi minusta pahoja muistoja... ja jos me joskus...

Irina keskeytti hänet taas:

— Malttakaa, Grigori Mihailitsh! älkää vielä sanoko jäähyväisiä. Se
olisi hätäilemistä.

Litvinowin sydämmessä sävähti, mutta samassa tunkesi sinne polttava
tuska kaksinkertaisella voimalla.

— Mutta minä en voi jäädä! — huudahti hän.
— Miksikä? Miksikä pitkittää tätä riutumusta?

— Älkää vielä sanoko jäähyväisiä, — toisti Irina. — Minun pitää nähdä
teidät vielä kerta... Taaskin tuollainen mykkä ero, niinkuin Moskovassa
— ei, min'en tahdo sitä. Nyt saatte mennä, mutta teidän pitää luvata
minulle, luvata kunniasanallanne, ett'ette lähde Badenista, ennenkuin
olemme vielä kerran tavanneet toisiamme.

— Niinkö tahdotte?

— Minä vaadin sitä. Jos lähdette pois, sanomatta minulle hyvästi,
niin sitä minä en milloinkaan anna teille anteeksi, kuulitteko: en
milloinkaan!... — Kummallista! — lisäsi hän, puhuen melkein itsekseen —
min'en saata mitenkään käsittää olevani Badenissa... Tuntuu vaan kuin
olisin Moskovassa... Saatte mennä.

Litvinow nousi.

— Irina Pavlovna, — virkkoi hän, — antakaa minulle kätenne.

Irina pyöritti päätään.

— Johan minä ilmoitin, ett'en tahdo sanoa jäähyväisiä.

— En minä jäähyväisiksi pyydäkään.

Irina oli ojentaa hänelle kätensä, mutta katsahdettuaan Litvinowiin,
ensi kertaa hänen tunnustuksensa jälkeen, veti hän kätensä jälleen pois.

— Ei, ei, — kuiskasi hän, — en anna teille kättäni. En... en... Menkää.

Litvinow kumarsi ja läksi. Hän ei voinut tietää, miksikä Irina oli
kieltänyt häneltä viimeisen ystävällisen kädenpuristuksen. Hän ei
voinut tietää, mitä Irina pelkäsi.

Litvinow läksi ulos, mutta Irina laskeusi takaisin nojatuoliin ja kätki
jälleen kasvot käsiinsä.



XVII.


Litvinow ei palannut kotiansa. Hän läksi vuoristoon, samosi tiheään
metsään ja heittäysi siellä kasvoilleen maahan.

Siinä asennossa hän viipyi tunnin verran.

Ei hän tuskitellut, ei hän itkenyt. Se oli vaan kummallista, raskasta
ja ahdistavaa riutumista. Tällaista ei hän ollut vielä koskaan
kokenut; se oli sietämättömän jäytävää, kalvavaa tyhjyyttä: tyhjyyttä
omassa itsessään, ympärillään, kaikkialla... Ei hän ajatellut Irinaa
eikä hän ajatellut Tatjanaa. Hänessä oli yksi ainoa tunne: isku oli
käynyt, ja elämä lyöty poikki, poikki kuin köysi, ja se oli jotain
salaperäisiä, mutta kylmää, joka oli temmaissut hänet ja kuljettaa
häntä nyt eteenpäin. Välistä tuntui kuin olisi tuuliaispää syössyt
hänen päällensä: hän tunsi kiivasta kieputusta ja sen tummain siipien
epäsuhtaisia iskuja...

Hänen päätöksensä ei kumminkaan järkähtänyt. Jäädä Badeniin... siitä
ei saata olla puhettakaan. Ajatuksissaan oli hän jo matkalla: hän
istuu jo tärisevässä, savuisessa vaunussa ja kiitää ja kiitää tuonne
sanattomaan, elottomaan kaukaisuuteen....

Vihdoin hän nousi ja nojasi päänsä puuta vasten. Siinä hän istui
liikahtamatta; toisella kädellään vaan tietämättänsäkin heilutellen
määränperäisesti sananjalan ylimmäistä lehteä.

Lähenevien askelten rapina herätti hänet huumauksesta. Kaksi sysimiestä
tuli jyrkkää polkua myöten, suuret säkit seljässä.

— Jo on aika! — kuiskasi Litvinow ja laskeutui sysimiesten jälkeen
kaupunkia kohti. Siellä poikkesi hän rautatien asemalle ja lähetti
sieltä sähkösanoman Tatjanan tädin, Kapitolina Markovnan, nimelle.
Siinä hän ilmoittaa heti kohta lähtevänsä Badenista ja määrää
yhdyntäpaikaksi Schröderin hotellin Heidelbergissä.

— Jyrkkä pitää tehdä loppu! — ajatteli hän. — Mitäpä sitä huomiseksi
jättää?

Senjälkeen pistäytyi hän pelisaliin, katsahti tympeällä uteliaisuudella
paria kolmea peluria kasvoihin, huomasi kaukaa Bindasowin inhottavan
niskan ja Pishtshalkinin nuhteettomat kasvot, seisoi kotvasen aikaa
pylväskäytävässä ja läksi sitten verkalleen kulkemaan Irinan luokse.

Se ei ollut äkillistä, tahdotonta intoilemista, joka ohjasi hänen
askeleitansa Irinan luo. Päätettyään matkustaa pois, päätti hän myös
täyttää antamansa lupauksen ja kohdata häntä vielä kerran.

Hän astui hotelliin, ovenvartijan huomaamatta, ja nousi portaita ylös,
tapaamatta ketään. Koputtamatta sysäsi hän oven koneen-omaisesti auki
ja astui huoneesen. Siellä istui Irina samassa nojatuolissa, samassa
puvussa, samassa asennossa kuin kolme tuntia sitten... Nähtävästi ei
hän ollut liikahtanutkaan.

Hän nosti verkalleen päätään. Huomattuaan Litvinowin, hän hätkähti ja
tarttui kiinni tuolin nojiin.

— Te säikäytitte minut, — virkkoi hän hiljaa.

Litvinow katseli häntä äänettömällä kummastuksella. Ilme Irinan
kasvoissa, sammuneessa katseessa hämmästytti häntä.

Irina myhähti väkinäisesti ja korjasi hajaantunutta tukkaansa.

— Ei se tee mitään... minä en tiedä todellakaan... minä taisin tässä
nukahtaa...

— Suokaa anteeksi, Irina Pavlovna — puhui Litvinow — minä astuin sisään
ilmoittamatta... Minä tahdoin täyttää sen, mitä te suvaitsitte minulta
vaatia. Ja koska minä tänään matkustan...

— Tänäänkö? mutta sanoittehan te aikovanne ensin kirjoittaa kirjeen...

— Minä lähetin sähkösanoman.

— Vai niin! Te olette nähnyt tarpeelliseksi jouduttaa lähtöänne. Ja
milloinka aiotte lähteä? Minä tarkoitan: mihin aikaan päivästä?

— Kello seitsemän illalla.

— Vai kello seitsemän! Ja nyt tulitte jäähyväisille?

— Niin, Irina Pavlovna, jäähyväisille.

Irina vaikeni hetkisen.

— Minä olen teille kiitollinen, Grigori Mihailitsh; teidän ei suinkaan
ollut helppo tulla tänne.

— Totta kyllä, Irina Pavlovna; raskasta se oli.

— Elämä on yleensäkin raskasta, Grigori Mihailitsh, vai kuinka?

— Kelle mitenkin, Irina Pavlovna.

Irina vaikeni jälleen, ikäänkuin miettien jotain.

— Te olette todistanut minulle ystävyytenne, tulemalla tänne, — virkkoi
hän viimein. — Kiitos. Ja yleensä hyväksyn minä teidän aikomuksenne
saattaa kaikki loppuun niin pian kuin mahdollista... sillä jokainen
viivytys... sillä... sillä minä, se juuri, jota te moititte koketiksi,
sanoitte näyttelijäksi... niinhän te, muistaakseni, sanoitte...

Irina nousi äkisti, istahti toiseen nojatuoliin ja painoi päänsä ja
kätensä pöydän laitaan...

— Sillä minä rakastan teitä... — kuiskasi hän kokoonpuristettujen
sormiensa välitse.

Litvinow horjahti, niinkuin olisi saanut sysäyksen rintaansa.
Tuskaisena käänsi Irina päänsä toisaalle, ikäänkuin olisi hänkin
tahtonut vuorostaan kätkeä kasvonsa häneltä, ja painoi ne pöytään.

— Niin... minä rakastan teitä... minä rakastan teitä... ja te tiedätte
sen.

— Minäkö? Minäkö tiedän sen? — virkkoi viimein Litvinow. — Minäkö?

— Nyt te huomaatte, — jatkoi Irina — että teidän todellakin pitää
matkustaa pois, viipymättä... minä... me... emme saa viivytellä.
Se olisi vaarallista, se olisi hirveätä... Hyvästi! — lisäsi hän,
kavahtaen ylös. — Hyvästi!

Hän astui muutaman askeleen kabinetin ovea kohti, pani käden selkänsä
taakse ja teki sillä kiireisen liikkeen ilmassa, ikäänkuin olisi
tahtonut vastaan-ottaa ja puristaa Litvinowin kättä. Mutta Litvinow
seisoi taampana, kuni huumautunut.... Vielä kerran virkkoi Irina:
"hyvästi, älkää unohtako!" ja syöksi sitten huoneesta, taakseen
katsahtamatta.

Litvinow oli yksin eikä pitkään aikaan voinut tointua. Vihdoin hän
heräsi huumauksestansa, riensi kabinetin ovelle, lausui Irinan nimen
kerran, toisen, kolmannen... Hän oli jo tarttua ovenripaan...

Hotellin portailla kuului kenraali Ratmirowin heleä ääni.

Litvinow painoi hatun päähänsä ja astui portaille. Tuo sievä kenraali
seisoi ovenvartijan kammion edessä ja selitteli huonolla saksankielellä
tahtovansa vuokrata vaunut koko huomispäiväksi. Huomattuaan Litvinowin,
nosti hän jälleen hattunsa luonnottoman korkealle ja edeskantoi hänelle
jälleen "kunnioituksensa". Hän teki ilmeistä ivaa Litvinowista, mutta
tällä ei ollut aikaa kiinnittää siihen huomiota. Tuskin vastattuaan
Ratmirowin kumarrukseen, kiiruhti hän asuntoonsa.

Siellä jäi hän seisomaan valmiiksi pakatun ja suljetun matka-arkkunsa
ääreen. Hänen päätänsä pyörrytti, ja sydän värisi kuin soittimen kieli.
Mitä tehdä nyt? Olisiko hän tuollaista voinut aavistaakaan?

Niin, kyllä hän oli sellaista aavistanut, niin uskomattomalta kuin se
nyt näyttikään. Tapaus oli nyt kohdannut häntä kuin ukkosen isku, mutta
hän oli sitä aavistanut, vaikk'ei rohjennutkaan sitä tunnustaa, mutta
eihän hän ollut tiennyt mitään varmaan... Kaikki hänessä hämmentyi ja
sekaantui; hän ei voinut koota ajatuksiansa. Hänen mieleensä muistui
Moskova, muistui, kuinka "tuo" silloinkin oli tullut tuuliaispään
lailla. Häntä ahdisti; riemastus, mutta iloton ja toivoton, runteli
ja raateli hänen rintaansa. Ei hän olisi kaiken maailmankaan aarteista
suostunut siihen, että Irinan lausumat sanat eivät todella olisi olleet
hänen lausumiansa... Ja sittenkin... nuo sanat eivät voi muuttaa hänen
päätöstänsä. Hän ei horju nytkään, vaan pysyy lujana kuin pohjaan
laskettu ankkuri.

Litvinow ei voinut koota ajatuksiansa... niin kyllä; mutta tahto
oli hänessä vielä jäljellä, ja hän komenteli omaa itseänsä niinkuin
käskyläistä konsanaankin. Hän soitti passarin, vaati laskun, tilasi
paikan illan omnibusvaunuissa; hän poisti itseltään tahallansa kaikki
peräytymisen mahdollisuudetkin.

— Tulkoon sitten vaikka kuolema, puheli hän, niinkuin edellisenä,
unettomana yönäkin. Kovin tämä lause miellytti häntä.

— Tulkoon sitten vaikka kuolema, toisteli hän myötäänsä, hiljalleen
kävellen huoneessansa edestakaisin ja silloin tällöin vain ehdottomasti
sulkien silmänsä ja pidättäen hengitystään, kun "nuo" sanat, nuo
Irinan sanat, tunkeutuivat hänen sydämmeensä ja tulena polttivat sitä.

— Kahta kertaa ei näy voivan rakastua — ajatteli hän. — Kun toinen
elämä on sinuun saanut, ja sinä olet päästänyt sen sisääsi, silloin et
tuosta myrkystä enää ikinä pääse; ei ne siteet enää katkea! Niin, mutta
mitäpäs se nyt todistaa? Onneako... Onko se sitten mahdollista? Sinä
rakastat häntä, olkoon menneeksi... ja hän... hän rakastaa sinua...

Mutta tässä hänen täytyi jälleen ottaa oma itse kouriinsa. Niinkuin
vaeltaja, joka yön pimeässä huomaa kaukana valontuikkeen eikä
hetkeksikään päästä sitä näkyvistään, peljäten eksyvänsä, niin
Litvinowkin kiinnitti kaikin voimin huomionsa yhteen ainoaan
kohtaan, yhteen ainoaan päämäärään. Astua morsiamensa luokse, eikä
juuri morsiamensakaan (hän koetti olla ajattelematta Tanjaa),
vaan hotellihuoneesen Heidelbergissä, — se seisoi hänen edessään
järkählämätönnä, se oli valontuike hänen tiellään. Mitä sitten
tapahtuu, — sitä hän ei tiennyt eikä tahtonut tietääkään. Yksi oli
varma: takaisin hän ei käänny.

— Tulkoon vaikka kuolema, — toisti hän kymmenettä kertaa ja katsahti
kelloonsa.

Neljännestä yli kuuden. Kuinka pitkä odotusaika vielä! Hän rupesi
jälleen astumaan edes ja takaisin. Aurinko teki laskuaan, taivas alkoi
rusottaa puitten latvoilla, ja punerva puolivalo laskeusi kapeista
akkunoista hänen pimenneesen huoneesensa.

Äkkiä oli hän kuulevinaan oven takanansa hiljaa ja kiireisesti
aukenevan ja yhtä kiireisesti sulkeutuvankin.

Hän kääntyi ympärinsä. Ovella seisoi mustaan mantilliin kietoutunut
nainen...

— Irina! huudahti Litvinow, lyöden kätensä yhteen.

Irina kohotti päänsä ja vaipui hänen rinnoilleen.

       *       *       *       *       *

Kahden tunnin perästä istui Litvinow huoneensa sohvalla. Matka-arkku
oli nurkassa, avattuna ja tyhjänä. Pöydällä, hujan hajan heiteltyjen
esineitten seassa oli Tatjanan kirje, vast'ikään tullut. Tatjana
ilmoittaa siinä päättäneensä jouduttaa heidän lähtöänsä Dresdenistä,
koskapa täti oli taas täysissä voimissaan. Ellei mitään esteitä väliin
tule, saapuvat he huomenna kahdentoista tienoissa Badeniin ja toivovat
hänen silloin olevan asemalla. Asunnon oli Litvinow vuokrannut heille
samassa hotellissa, missä itsekin majaili.

Samana iltana lähetti hän kirjeen Irinalle ja sai seuraavana aamuna
vastauksen. Irina kirjoittaa:

"Päivää ennemmin tai myöhemmin, — sitä ei voinut välttää. Mutta minä
uudistan eiliset sanani: elämäni on sinun käsissäsi; tee minun, mitäs
tahdot. En tahdo sitoa sinun vapauttasi, mutta tiedä, että, jos
vaaditaan, minä hylkään kaikki ja lähden kerallasi maailman ääriin.
Näemmehän toisiamme huomenna? Omasi Irina."

Kaksi viimeistä sanaa oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla ja
rohkealla, tarmokkaalla käsialalla.



XVIII.


Rautatien asemasillalle oli elokuun 18 p:nä kello 12:n tienoissa
kokoontunut runsaasti yleisöä. Siellä oli Litvinowkin.

Vähäistä ennen oli Irina tullut häntä vastaan, ajaen avonaisissa
vaunuissa miehensä ja erään toisen, vanhanpuoleisen, herran kanssa.
Irina oli huomannut Litvinowin; jotain epäselvää oli välähtänyt hänen
silmissään, mutta hän oli heti piiloittunut päivänvarjonsa suojaan.

Kummallisesti oli Litvinow eilisestään muuttunut. Hänen ulkonainen
ihmisensä, hänen liikkeensä, hänen kasvojensa ilme — kaikki oli nyt
toisellaista. Ja toisellainen hän oli omastakin mielestään. Itseensä
luottamus oli kadonnut, mielenrauha oli kadonnut, samoin kunnioituskin
omaa itseänsä kohtaan. Entisestä sopusoinnusta sielussa ei ollut
jälkeäkään. Äsköiset, poistamattomat mielenliikutukset yksin olivat
nyt hänessä vallalla. Se oli tuommoista outoa tunnelmaa, voimakasta,
suloista ja — pahaa. Salaperäinen vieras oli hiipinyt pyhäkköön ja
anastanut sen ja ottanut siellä sijansa, sanaakaan sanomatta, ja
rehenteli nyt siellä kuni isäntä uutistalossaan. Litvinowia ei enää
hävettänyt; häntä pelotti, ja samassa alkoi hänessä kiehahdella
epätoivoinen uskaliaisuus. Voitetuille, sotavangiksi otetuille,
on tuttua tämä ristiriitaisten tunteiden sekaannus; eikä se ole
outoa varkaallakaan, ensimmäisen varkauden perästä. Ja Litvinow oli
voitettu, voitettu äkkiarvaamatta... ja mihin nyt oli saanut hänen
rehellisyytensä?

Juna oli myöhästynyt muutamia minutteja.

Litvinowin riutuminen oli muuttunut tuskaksi; hänen oli mahdoton pysyä
asemillaan. Kalpeana hän liikkui ja tunkeili väkijoukossa.

— Hyvä Jumala! — ajatteli hän. — Olisipa edes yksikään vuorokausi
vielä!...

Ensimmäinen katsahdus Tanjaan, ensimmäinen katsahdus Tanjaan... se
se häntä hirvitti... se silmänräpäys oli elettävä niin pian kuin
mahdollista. Mutta sitten? Sitten... tulkoon sitten mitä hyvänsä!... Ei
hän enää tehnyt mitään päätöksiä, ei hän enää taannut itseään. Eilinen
lempilause välähti kirpaisten hänen mielessään...

Tällaisena hän nyt on tullut vastaan-ottamaan Tanjaa...

Vihdoin kuului pitkä kimeä vihellys, sen jälkeen raskasta, yhä paisuvaa
jyrinää, ja tuolla radankäänteessä näkyi veturi, verkalleen vyöryen
asemalle. Väki liikahti sitä kohti, Litvinow väen mukana, laahaten
jalkojaan kuni kuolemaan tuomittu. Vaunuista alkoi näkyä kasvoja ja
naisten hattuja; yhdessä ikkunassa alkoi vilkkua valkoinen nenäliina...
Se oli Kapilolina Markovna, joka viuhtoi... Kas niin: hän oli huomannut
Litvinowin, ja tämäkin tunsi hänet.

Juna pysähtyi. Litvinow riensi vaunun tuo ja avasi oven: Tatjana seisoi
tätinsä vieressä ja ojensi kättään, kirkkaasti hymyillen.

Litvinow auttoi naiset ulos vaunusta, virkkoi muutamia kohteliaita
sanoja, kesken-eräisiä ja epäselviä, ja rupesi samassa puuhaamaan,
otti haltuunsa heillä pilotit, matkalaukut, pledit, juoksi hakemaan
kantajaa, tilasi vaunut. Muut ihmiset puuhailivat hekin hänen
ympärillään, ja mieluista oli hänelle heidän läsnäolonsa, heidän
melunsa ja huutonsa. Tatjana astui syrjään ja, yhä hymyillen, odotteli
tyynesti hänen hääräilemisensä loppua. Kapitolina Markovna sen
sijaan ei voinut mitenkään pysyä alallaan. Hän ei vieläkään ottanut
uskoakseen, että nyt sitä todellakin oltiin Badenissa.

— Mutta missä päivänvarjot? Tanja, missä päivänvarjot? — huudahti hän
äkkiä, huomaamatta pitelevänsä niitä lujasti omassa kainalossaan.

Senjälkeen alkoivat äänekkäät ja pitkälliset jäähyväiset erään rouvan
kanssa, johon täti oli tutustunut Heidelbergin ja Badenin välillä. Tämä
rouva ei ollut kukaan muu kuin tultavamme, rouva Suhantshikow, — joka
silloin tällöin tekaisi toivioretkiä Gubarewin luokse Heidelbergiin ja
oli nyt palajamassa sieltä, kasa "menettelyohjeita" mukanaan.

Kapitolina Markovnalla oli yllään jotenkin kummallinen, kirjava
mantilli ja päässään tatinmuotoinen matkahattu, jonka alta pilkisti
esiin valkoinen, leikattu tukka, pörröytyneessä tilassa. Tuo
lyhytkasvuinen, laiha neiti oli matkasta punaisenaan ja haastoi venättä
kimeällä ja laulavalla äänellä... Hän veti heti huomiota puoleensa.

Litvinow sai vihdoin sijoittaneeksi hänet ja Tatjanan vaunuihin ja
asettui itse vastapäätä heitä. Hevoset läksivät liikkeelle. Ja siinä
sitä tiedusteltiin ja kättä uudestaan puristeltiin ja hymyiltiin
molemmin puolin ja lausuttiin ystävällisiä sanoja... Litvinow huokasi
helpommin: ensimmäiset silmänräpäykset olivat onnellisesti ohitse.
Nähtävästi ei hänessä ollut mitään, joka olisi Tanjaa oudostuttanut,
kummastuttanut: yhtä kirkas ja luottava oli immen katse, yhtä sievästi
hän punastui, yhtä herttaisesti hän nauroi kuin ennenkin. Vihdoin
uskalsi Litvinow katsahtaa häneen, ei syrjästä eikä ohimennen, vaan
suoraan silmiin. Tähän asti olivat hänen silmänsä kieltäytyneet
tottelemasta. Ehdoton liikutus valtasi hänet: noitten rehellisten
kasvojen levollinen ilme se oli kuin nuhtelevaa pistosta hänelle.
"Tänne sinä tulit, tyttö rukka, sinä, jota minä niin kauan olin
odotellut ja kutsunut, jonka kanssa olin päättänyt elää yhdessä loppuun
saakka; sinä tulit, sinä uskoit minua... ja minä... ja minä .."

Litvinowin pää vaipui alas, mutta Kapitolina Markovna ei antanut
hänelle aikaa mietiskelyihin. Kysymyksiä alkoi tulla tuiskuna.

— Mikäs rakennus se on tuo, pylväillä koristettu? Missäs täällä
on pelisali? Kukas tuossa tulee? Tanja, Tanja, katsopas noita
krinoliineja! Kukas tuo sitten on? Täällä kai on enimmäkseen
franskattaria Parisista! Ai, ai, sentään tuotakin hattua! Saakos täällä
kaikkea niinkuin Parisissakin? Mutta kaikki on luultavasti hirmuisen
kallista täällä? Mutta sepä oli erinomaisen kelpo, älykäs rouva, johon
minä tutustuin matkalla! Kyllä te tunnette hänet, Grigori Mihailitsh;
hän kertoi tavanneensa teitä erään Venäläisen luona, joka niinikään on
ihmeellisen älykäs. Hän lupasi tulla meillä käymään. Ja hänkös osaa
suomia noita aristokraatteja! Ihan on hauska kuulla. Mikäs herra tuo
on, tuo harmaaviiksinen? Preussin kuningasko? Tanja, Tanja, katsos,
tuo on Preussin kuningas! Eikö? Eikös se ollutkaan Preussin kuningas?
Vai niin, vai Hollannin lähettiläs, jaha. Täss'ei oikein tahdo kuulla,
pyörät kolisevat. Voi, kuinka ihania puita!

— Ihania kyllä, täti, — vahvisti Tanja — ja kuinka täällä kaikki
viheriöitsee, kaikki on niin hauskaa! Eikö niin, Grigori Mihailitsh?

— Niin on... — vastasi toinen hampaittensa välistä.

Vaunut pysähtyivät viimein hotellin eteen. Litvinow saattoi matkustajat
heille vuokrattuun numeroon, lupasi pistäytyä tunnin perästä ja palasi
omaan huoneesensa.

Hetkeksi haihtunut lumous valtasi hänet jälleen, heti kun hän oli
astunut kamariinsa. Täällä, tässä huoneessa, halliisi eilisestä saakka
Irina. Kaikki täällä puhui hänestä, itse ilmakin näkyi säilyttäneen
salaiset jäljet hänen käynnistään... Litvinow tunsi taaskin olevansa
hänen orjansa. Hän sieppasi esille Irinan nenäliinan, jonka oli
kätkenyt povellensa, painoi siihen huulensa, ja hienona myrkkynä läksi
silloin virtailemaan hänen suonissaan päivänpaisteisia muistelmia.
Hän ymmärsi silloin, että nyt on palajaminen mahdotonta, valinta
myöhäistä. Tatjanan herättämä surumielinen liikutus oli sulanut kuin
tulessa lumi; katumus oli turtunut... turtunut niin, että kiihkokin
asettui, ja mieleen iskenyt teeskentelemisen mahdollisuus — ei
sekään enää tuntunut vieraalta... Rakkaus, Irinan rakkaus — se yksin
oli nyt hänelle totuus ja laki ja omatunto... Tuo varovainen, järkevä
Litvinow ei edes ajatellutkaan, kuinka päästä tästä asemasta, ja kaiken
kauheuden ja ilkeydenkin hän tunsi omituisen keveältä kannalta,
ikäänkuin' taampaa vain.

Tuskin oli tuntiakaan kulunut, niin jo saapui Litvinowin luokse
passari, ilmoittaen vasta saapuneitten daamien kutsuvan häntä
luoksensa yleiseen saliin. Hän läksi sanantuojan perässä ja tapasi
heidät jo täysissä tamineissa, hatut päässä. Sekä täti että Tatjana
halusivat heti lähteä katselemaan Badenia, koskapa ilmakin oli niin
kaunis. Kapitolina Markovna se etenkin oli menettänyt malttinsa.
Oikein hänen tuli vähän paha mielikin, kuultuaan, ett'ei vielä ollut
tavanmukaista, fashionablia, kokoontua Conversationshausin edustalle.
Litvinow tarjosi hänelle kätensä — ja niin alkoi virallinen kävely.
Tatjana kulki tätinsä rinnalla, tyynellä uteliaisuudella katsellen
ympärilleen. Kapitolina Markovna jatkoi tiedustelujaan. Rulettipöytä,
komeat croupierit, joita hän muualla olisi varmaankin luullut
ministereiksi, heidän nopealiikkeiset kauhansa, kulta- ja hopeakasat
viheriällä veralla, peliin osalliset vanhat rouvat ja koristellut
lorelit — kaikki tuo teki sen, että Kapitolina Markovna joutui
jonkinlaiseen äänettömään raivotilaan. Ei hän edes muistanut sitäkään,
että nythän hänen olisi pitänyt ärhennellä. Tuijottaen hän vaan katseli
katselemistaan, väliin hätkähtäen croupierien huudahduksista... Pienen
luisen pallon surina ruletin komeroissa tunki hänen luihinsa ja
ytimiinsä... Vasta sitten kuin oli tultu ulos raittiisen ilmaan, sai
hän sen verran voimia kootuiksi, että huokasi syvään ja sanoi uhkapeliä
aristokraattisuuden epäsiveelliseksi keksinnöksi.

Litvinowin huulille ilmaantui liikahtamaton, paha hymy. Hän puhui
katkonaisesti ja eten kehdaten, niinkuin se, joka on harmissaan, tai
jonka on ikävä...

Mutta äkkiä hän kääntyi Tatjanan puoleen ja hämmästyi: Tatjana katseli
häntä tarkkaavasti ja sellainen ilme kasvoillaan kuin itsekin olisi
epäselvillä siitä, mitä mielessä alkoi liikkua. Litvinow nyökäytti
hänelle päätään, Tatjana vastasi samalla tavalla ja katsahti häneen
jälleen kysyvästi, jonkinlaisella ponnistuksellakin, ikäänkuin Litvinow
olisi ollut hänestä kauempana kuin olikaan.

Litvinow saattoi daaminsa loitommas Conversationshausista, kulki ohi
"Venäjän puun", jonka alla jo istua uljaita maanmiehiä, ja kääntyi
vieraineen Lichtenthaliin päin. Tuskin oli tultu sinne vievälle
lehtokujalle, niin huomasi hän kaukaa Irinan.

Hän oli tulemassa heitä kohti miehensä ja Potuginin kanssa. Litvinow
kalpeni kalmanvaaleaksi, kulkuansa kumminkaan hidastuttamatta. Tultuaan
heidän kohdalleen, kumarsi Litvinow, sanaakaan sanomatta. Irina kumarsi
myöskin kohteliaasti, mutta kylmästi, ja kulki ohitse, heitettyään
pikaisen silmäyksen Tatjanaan... Ratmirow kohotti hattunsa korkealle.
Potugin murahti jotain...

— Kukas se rouva oli? — kysäsi äkkiä Tatjana, joka siihen saakka tuskin
oli suutaan avannut.

— Sekö? — toisti Litvinow. — Sekö? Se oli muuan rouva Ratmirow.

— Onko hän Venäläinen?

— On.

— Täälläkö te olette häneen tutustunut?

— En. Tunnen hänet jo ennestään.

— Hän on niin kaunis.

— Huomasitko sinä hänen toalettiansa? — sekaantui Kapitolina Markovna.
— Kymmenen perhettä voisi vuoden umpeensa elättää pelkästään hänen
pitsiensä hinnalla. Oliko se hänen miehensä, se toinen? — kysäsi hän
Litvinowilta.

— Oli.

— Mahtaa olla hirmuisen rikas.

— Enpä todellakaan osaa sanoa. Tuskin vaan.

— Mikä hän on?

— Kenraali.

— Kuinka erinomaiset silmät! — virkkoi Tatjana, — ja ilmekin niissä
niin kummallinen: sekä haaveksiva että terävä... En minä ole sellaisia
silmiä koskaan nähnyt.

Litvinow ei vastannut mitään. Hän oli jälleen tuntevinaan kasvoillansa
Tatjanan kysyvän katseen, mutta siinä hän erehtyi: Tatjana katseli
maahan, katseli hiekkaista tietä.

— Herrainen aika! Kuka tuo tarhapöllö on? — huudahti äkkiä Kapilolina
Markovna, osoittaen sormellaan matalia char-à-bane-rattaita, joissa
julkeasti loikoi muuan punatukkainen, kippuranenäinen naisihminen
tavattoman uhkeassa puvussa, punasinervät sukat jalassa.

— Tarhapöllökö? Hyvät ihmiset, sehän on mamseli Corá.

— Kuka?

— Mamseli Corá, kuuluisa parisitar.

— Tuoko marakatti? mutta rumahan se on.

— Eipä se näy olevan esteenä.

Kapilolina Markovna kohautti vaan olkapäitään.

— Kyll'on hyvä, tämä teidän Badeninne! — virkkoi hän viimein. — Saakos
tuohon penkille käydä istumaan? Minua alkaa väsyttää.

— Tietysti saa, Kapitolina Markovna. Sitähän varten ne on penkitkin.

— Ties ja! Kuuluu Parisissakin olevan penkkejä bulevaardeilla, mutta
niissä ei ole säädyllistä istua.

Litvinow ei vastannut siihen mitään. Hänen mieleensä johtui vaan tässä
silmänräpäyksessä, että moniaan askeleen päässä tästä oli se penkki,
jossa hänen ja Irinan välillä oli ollut ratkaiseva keskustelu.

Sitten muisti hän huomanneensa tänään Irinan poskella pienen punaisen
täplän...

Kapitolina Markovna laskeutui penkille istumaan, Tatjana hänen
viereensä. Litvinow jäi seisomaan tielle. Hänen ja Tatjanan välillä
oli — vai muutoinko se vain siltä tuntui? — oli tekeillä jotain...
tiedottomasti, vähitellen.

— Voi sitä narria, sitä narria — valitteli Kapitolina Markovna,
päätään pyöritellen. — Olisipa myödä tuon mamselin toaletti, niin
ei ainoastaan kymmenen, vaan satakin perhettä voisi niillä rahoilla
elättää. Huomasittekos te, että hänellä hattunsa alla, noissa
punaisissa hivuksissa, oli timantteja? Päiväsydännä timantteja,
aatelkaa!

— Ei hän ole punatukkainen, — huomautti Litvinow; — hän värjää vaan
tukkansa punaiseksi; se on muodissa nyt.

Kapilolina Markovna kohautti jälleen olkapäitään, oikeinpa vaipui
mietteisinsä.

— No mutta, — virkkoi hän viimein; — tämähän on skandaalia. Ei meillä
Dresdenissä ole sentään vielä niin pitkälle menty. Onhan se loki vähän
kauempana Parisista. Eikös niin, Grigori Mihailitsh, vai kuinka?

— Niin sekö? — vastasi Litvinow, ajatellen itsekseen: "mistäs hän
puhuikaan?" — Niin, tietysti, tietysti...

Samassa kuului verkallisia askeleita, ja Potugin lähestyi heitä.

— Hyvää päivää, Grigori Mihailitsh, — virkkoi hän, naurahdellen ja
päätään nyökytellen.

Litvinow tarttui häntä heti käteen.

— Hyvää päivää, hyvää päivää, Sosont Ivanitsh, — äsken te luullakseni
tulitte vastaan yhdessä... niin vast'ikään, lehtokujassa.

— Niin, minä se olin.

Potugin kumarsi kunnioittavasti daameille.

— Sallikaa esittääni teidät, Sosont Ivanitsh. Läheiset tuttavani,
sukulaiseni, vasta tulleet Badeniin. Potugin, Sosont Ivanitsh,
maanmiehiä, vierailee niinikään Badenissa.

Daamit kohottautuivat vähäsen kumpikin. Potugin kumarsi uudelleen.

— Täällä on ilmeinen rout[111] — alkoi vienolla äänellä Kapitolina
Markovna. Hyväntahtoista vanhaa piikaa hieman pelottikin, mutta
ennen kaikkea hän tahtoi säilyttää arvokkaisuuden. — Kaikki pitävät
mieluisana velvollisuutenaan olla jonkun aikaa täällä.

— Baden on todellakin miellyttävä paikka, — vastasi Potugin, luoden
syrjäisen silmäyksen Tatjanaan; — erittäin miellyttävä paikka on Baden.

— Kyllä, mutta liian aristokraattinen, mikäli minä osaan päättää.
Me olemme — hän viittasi Tatjanaan — asuneet koko tämän aikaa
Dresdenissä... Se on myöskin sangen intressantti kaupunki, mutta täällä
on sanalla sanoen rout.

— Sattuipas lempisana — ajatteli Potugin itsekseen ja lausui sitten
ääneen: — siinä te olette aivan oikeassa, mutta sen sijaan on luonto
täällä erinomaisen ihana, ja paikkakunta on sitä laatua, että sellaista
turhaan hakee muualta. Teidän matkatoverinne varmaankin on samaa
mieltä. Eikö niin, hyvä neiti? — lisäsi hän, kääntyen suoraan Tatjanaan.

Tatjana nosti suuret, kirkkaat silmänsä Potuginiin. Hän ei
näyttänyt oikein käsittävän, mitä he nyt hänestä tahtovatkaan,
ja miksikä Litvinow oli jo ensi päivänä tehnyt hänet tuttavaksi
tämän tuntemattoman miehen kanssa, joka kyllä näyttää viisaalta ja
hyväntahtoiselta ja katsoo häneen niin kohteliaasti ja ystävällisesti.

— Niin, — sanoi hän vihdoin, — täällä on varsin kaunista.

— Teidän pitää käydä vanhassa linnassa, — jatkoi Potugin, —
erittäinkin kehoittaisin teitä käymään Iburgissa.

— Saksin Sveitsi... — yritti Kapilolina Markovna.

Vaskitorvien täräys vyörähti pitkin lehtokujaa: preussilainen
sotaorkesteri Rastadtista (vuonna 1862 oli Rastadt vielä liittovaltain
linnana) oli aloittanut viikkokonserttinsa paviljonissa. Kapilolina
Markovna kavahti pystyyn.

— Musikki! — virkkoi hän, — musikki _à la conversation_. Pitää
lähteä sinne. Onhan kello jo lyönyt kolme, vai kuinka? Eikös se ole
tähän aikaan kuin yleisö kokoontuu?

— Kyllä, — vastasi Potugin, — nyt on se kaikkein muodinmukaisin hetki,
ja soittokin on erittäin hyvää.

— No, siksipä ei auta viipyäkään. Tanja, lähdetäänpäs.

— Sallitteko minun tulla mukaanne? — kysäsi Potugin Litvinowin suureksi
ihmeeksi. Litvinow ei osannut ajatellakaan, että Irina oli hänet
lähettänyt. Kapilolina Markovna myhähti kohteliaasti.

— Varsin kernaasti, m'sjö... m'sjö... —

— Potugin — auttoi tämä ja tarjosi hänelle käsivartensa.

Litvinow teki samoin Tatjanalle, ja kumpikin pari läksivät
Conversationshausia kohti.

Potugin keskusteli edelleen Kapilolina Markovnan kanssa. Litvinow kulki
sanaakaan sanomatta. Pari kertaa vain myhähti hän ilman vähintäkään
aihetta, ja likisti hiljaa Tatjanan kättä kainalossaan. Valhetta oli
noissa likistyksissä; toinen ei niihin vastannut, ja Litvinow tunsi
valhettelevansa. Ne eivät olleet niinkuin entis-aikaan, kahden,
toisillensa antautuneen sielun molemmanpuolista vakuuttamista lujasta
liitosta; ne tulivat siitä syystä, ett'ei Litvinow tiennyt, mitä sanoa.
Tuo äänetön jotain, mikä heidän välillänsä oli alkanut itää, kasvoi
kasvamistaan ja varmeni. Tatjana katsahti häneen jälleen tarkasti,
melkein tutkivasti.

Samoin kävi Conversationshausinkin edustalla, pöydän ääressä, johon
he istahtivat neljän kesken. Erotus oli vaan se, että Litvinowin
äänettömyys nyt, väkijoukon levottomassa humussa ja musikin raikuessa
ja räikyessä, näytti luonnollisemmalta. Kapitolina Markovna tuli,
niinkuin sanotaan, haltijoihinsa. Potugin tuskin ennätti vastailla
hänelle ja tyydyttää hänen uteliaisuuttansa. Kaikeksi onneksi ilmestyi
ohikulkevain joukossa äkkiä rouva Suhantshikowin laiha olento, ja
samassa välähtivät nuo silmät, jotka eivät ikinä asemillaan kestäneet.
Kapilolina Markovna tunsi hänet heti, kutsui luokseen ja pani istumaan
saman pöydän ääreen, ja — nyt alkoi sanojen tulo ja tulva.

Potugin kääntyi Tatjanan puoleen ja rupesi keskustelemaan hänen
kanssaan hiljaisella, pehmeällä äänellä, lempeä ilme hiukan alas
painuneilla kasvoilla. Tatjana vastaili hänelle sujuvasti ja vapaasti,
itsekin sitä ihmetellen. Hänen oli mieluista puhella tämän vieraan,
tuntemattoman miehen kanssa, sillä välin kuin Litvinow yhä istui
liikahtamatta, entinen järkähtämätön, paha hymy huulillaan.

Tuli päivällis-aika. Soitto vaikeni, väkijoukko alkoi harveta.
Kapitolina Markovna sanoi hellät jäähyväiset rouva Suhantshikowille.
Erinomainen kunnioitus oli hänessä herännyt tätä rouvaa kohtaan,
vaikka sitten myöhemmin sanoikin Tatjanalle, että rouva Suhantshikow
on sentään tavattomasti ärtyisä ihminen, mutta sen sijaan tietää hän
jok'ikisestä ihmisestä jok'ikisen asian. Ompelukoneet, arveli Kapitolina
Markovna, pitää kumminkin hankkia, heti kuin häät on pidetty.
Potugin sanoi hyvästi.

Litvinow läksi saattamaan daamejansa kotia. Hotellin ovella annettiin
hänelle kirje. Hän astui syrjään ja repäisi kiireesti kuoren auki.
Pienellä velinipaperin palasella luki seuraavat, lyijykynällä
piirretyt, sanat: "Tulkaa tänä iltana kello seitsemän luokseni
silmänräpäykseksi. Sitä rukoilee Teiltä Irina." Hän pisti kirjeen
taskuunsa, kääntyi ympärinsä ja naurahti jälleen... Kelle? Miksi?
Tatjana seisoi häneen selin.

Päivällistä aterioitiin yhteisessä pöydässä. Litvinow istui Kapilolina
Markovnan ja Tatjanan välissä ja oli niin omituisesti vilkas, puheli,
kertoi hauskoja juttuja, kaadellen laseihin itselleen ja naisille. Hän
käyttihe niin vapaasti, että heidän vastassaan istuva franskalainen
jalkaväen upseeri Strassburgista, piikkiparta ja viikset _à la
Napoleon III_, katsoi sopivaksi sekaantua heidän puheesensa, jopa
esitti lopuksi maljankin _à la santé des belles moscovites!_[112]

Päivällisen jälkeen saattoi Litvinow daamit heidän huoneesensa, seisoi
hetken aikaa akkunassa, kulmat rypyssä ja ilmoitti sitten äkkiä
olevansa pakotettu lähtemään eräälle asialle, luvaten varmasti tulla
illaksi takaisin. Tatjana ei virkkanut mitään, kalpeni vaan ja loi
silmänsä maahan. Kapitolina Markovnan oli tapana nukahtaa päivällisen
päälle. Tatjana tiesi, että tämä tädin tapa oli Litvinowille kylläkin
tunnettua, ja odotti Litvinowin käyttävän sitä hyödykseen ja jäävän
hänen luokseen, varsinkin, kun hän ei vielä kertaakaan, heidän tänne
tultuaan, ollut kahden kesken hänen kanssaan eikä puhunut hänelle
mitään. Mutta nyt hän jo lähtee! Mitenkä tuo oli selitettävä? Ja
yleensäkin oli Litvinowin koko käytös ollut sinä päivänä...

Litvinow läksi kiireimmiten, odottelematta vastaväitteitä. Kapilolina
Markovna oikaisihe sohvalle, voivotellen, huokasi pari kertaa ja nukkui
levollisesti.

Tatjana astui nurkkaan, istahti nojatuoliin ja pani kätensä lujasti
ristiin rinnalleen.



XIX.


Litvinow astui nopeasti Hôtel de l'Europen portaita ylös... Hänet
pysäytti muuan noin kolmentoista vanha tyttönen, kasvot viekkaat,
kalmukkilaiset. Hän oli nähtävästi vartioinut häntä ja virkkoi:

— Tänne näin, olkaa hyvä. Irina Pavlovna tulee heti.

Litvinow katsahti häneen kummastellen, tyttönen naurahti ja toisti:

— Tulkaa, tulkaa!

Hän saattoi Litvinowin pieneen huoneesen, joka oli vastapäätä Irinan
makuuhuonetta, täynnä arkkuja ja kapsäkkejä. Tyttönen katosi kohta,
painettuaan oven kiinnemmäs.

Tuskin oli Litvinow ennättänyt katsahtaa ympäriinsä, niin jo aukeni
sama ovi selkoseljälleen, ja sisään astui Irina, yllään ruusunpunainen
baalipuku, helmiä hivuksissa ja kaulassa. Hän riensi suoraa päätä
Litvinowin luokse, tarttui hänen käsiinsä ja seisoi niin hetken aikaa
äänetönnä; hänen silmänsä loistivat, ja rinta kohoili, ikäänkuin olisi
hän juossut ylös vuoren rinnettä.

— Min'en saattanut vastaan-ottaa... teitä tuolla — puhui Irina
kiirehtivällä kuiskutuksella — me olemme kutsutut päivällisille ja
olemme juuri lähdössä, mutta minä tahdoin välttämättömästi tavata
teitä. Olihan se teidän morsiamenne, jonka kanssa te tänään tulitte
vastaani?

— Kyllä; minun morsiameni se oli — vastasi Litvinow, pannen painoa
sanalle "oli".

— No niin, minä tahdoin nähdä teitä vaan hetkisen, sanoakseni teille,
että te saatte pitää itseänne aivan vapaana, ett'ei se, mikä eilen
tapahtui, suinkaan saa muuttaa teidän päätöksiänne...

— Irina! — huudahti Litvinow, — miksis puhut tuolla tavalla?

Hän lausui nämä sanat kovalla äänellä... Salaamaton intohimo helähti
noissa sanoissa. Irina sulki ehdottomastikin silmänsä hetkiseksi.

— Voi sua armas! — jatkoi Irina, kuiskaillen vielä hiljemmin, mutta
hillittömällä viehättymisellä. — Et tiedä, kuinka minä lemmin sua.
Minä olen vain maksanut velkani sinulle, olen sovittanut entisen
rikokseni... Voi mua! Min'en voinut antaa sinulle nuoruuttani,
niinkuin olisin tahtonut, mutta minä en ole sälyttänyt päällesi mitään
velvollisuuksia, ei ole mitään lupausta siteenä sulla, armas! Tee mitäs
tahdot; sinä olet vapaa kuni ilma, sinua ei pidätä mikään; muista se,
muista!

— Mutta minä en voi elää ilman sinua, Irina, — keskeytti Litvinow, nyt
jo kuiskaamalla. — Eilisestä ruveten olen sinun omasi iäti... Sinun
jalkaisi juuressa ainoastaan voin minä hengittää...

Vavisten painoi hän kasvonsa Irinan käsiin. Irina katsahti hänen
kumartuneesen päähänsä.

— No tiedä sitten — virkkoi hän, — että minäkin olen valmis kaikkeen;
en kaipaa ketään, en mitään. Päätä sinä, minä olen altis... Minäkin
olen iäti sinun... sinun.

Joku koputti varovasti ovelle. Irina kumartui ja kuiskasi vielä
kerran: "sinun omasi; hyvästi!" Litvinow tunsi hivuksissaan hänen
hengityksensä, hänen huultensa kajonnan. Kun hän oikaisihe, ei Irinaa
enää ollut huoneessa; hänen vaatteensa kahahtivat vaan käytävässä, ja
kaukaa kuului Ratmirowin ääni:

— _Eh bien! Vous ne venez pas?_[113]

Litvinow istahti korkealle arkulle ja kätki kasvot käsiinsä.
Naisentuoksu, hieno ja raikas, tuulahti häneen... Irina piteli hänen
käsiään omissansa.

— Tämä on liikaa, — kävi kautta hänen mielensä, — tämä on liikaa. —

Tyttönen tuli huoneesen, myhähti hänen kysyvään katseesensa ja virkkoi:

— Olkaa hyvä ja lähtekää pois, ennenkuin...

Litvinow nousi ja meni ulos hotellista. Ei ollut ajattelemistakaan
palata heti kotia: ensin oli tyyntyminen. Sydän löi kiihkeästi ja
epätasaisesti; tuntui kuin maa hänen jalkainsa alla olisi hiljalleen
huojahdellut.

Hän läksi jälleen kulkemaan Lichtenthalin lehtokujaa pitkin. Hän
ymmärsi, että ratkaiseva hetki oli nyt tulossa; siirtää asiata
kauemmas, peitellä, kartella — se käy nyt jo mahdottomaksi; selitys
Tatjanan kanssa on välttämätöntä. Hän kuvaili mielessään, kuinka
Tatjana istuu siellä liikahtamatta, odotellen häntä... Litvinow
aavisteli itsessään, mitä hän on Tatjanalle sanova, mutta kuinka ryhtyä
tuohon, kuinka aloittaa? Hän oli sysännyt luotansa koko säännöllisen,
kunnollisen, tukevan tulevaisuutensa; hän tiesi syöksyvänsä nyt
suin päin kuiluun, jonne ei saisi katsahtaakaan... Se ei häntä
levottomaksi tehnyt; sehän oli päätetty asia. Mutta kuinka on hän
astuva tuomarinsa eteen? Ja jospa siinä todellakin tuomarina seisoisi
enkeli, säkenöitsevä säilä kädessä — helpommalta tuntuisi pahantekijän
sydämmessä... nyt sen sijaan täytyy kenties hänen itsensä iskeä
puukko... Ilkeätä! Mutta palaita, kieltäytyä tuosta toisesta, käyttää
hyödykseen tarjottua, hänen oikeudekseen tunnustettua vapautta... Ei!
Parempi kuolla! Ei ole tarvis tuota inhottavaa vapautta... nyt syöstään
alas tuhoon ja turmioon... ja nuo silmät ne lemmellä katsahtakoot...

— Grigori Mihailitsh! — lausui muuan surullinen ääni, ja jonkun käsi
laskeusi raskaana hänen olalleen. Hän kääntyi hätkähtäen ja huomasi
Potuginin.

— Suokaa anteeksi, Grigori Mihailitsh, — aloitti tämä tavallisella
arkuudellaan. — Taisin häiritä teitä, mutta nähtyäni teidät tuolta
kaukaa, aattelin itsekseni... mutta jos tulin sopimattomaan aikaan...

— Päinvastoin, minun on hyvin mieluista — jupisi Litvinow hampaittensa
välistä.

Potugin läksi kulkemaan hänen rinnallaan.

— Herttainen ilta, — alkoi hän, — niin lämmin! Oletteko jo kauan ollut
kävelemässä?

— Vähän aikaa.

- Ja mitäpäs minä kyselenkään; näinhän minä teidän
tulevan Hôtel de l'Europesta.

— Kuljitte siis jäljissäni?

— Kuljin.

— Onko teillä jotain sanottavaa minulle?

— On, — vastasi Potugin tuskin kuuluvasti.

Litvinow pysähtyi ja katsahti kutsumattomaan kumppaliinsa. Potugin oli
kalpea, silmät harhailivat; entinen, vanha suru näkyi jälleen ottaneen
sijansa hänen vääntyneisiin piirteisiinsä.

— Mitäs teillä sitten on minulle sanomista? — kysyi Litvinow verkalleen
ja läksi astumaan edelleen.

— Malttakaahan... minä sanon heti. Ell'ei teillä ole mitään sitä
vastaan, niin istumme tähän penkille. Täss'on mukavampi.

— Tämähän tuntuu oikein salaperäiseltä, — virkkoi Litvinow, istuen
hänen viereensä. - Ette mahda olla aivan entisellänne, Sosont Ivanitsh?

- Minua ei vaivaa mikään, eikä tässä ole mitään
salaperäistäkään. Minä aioin oikeastaan vaan ilmoittaa teille, minkä
vaikutuksen minuun teki teidän morsiamenne... olihan se teidän
morsiamenne, vai kuinka?... no niin, se neiti, jonka kanssa minut
tänään tutustitte. Minun täytyy sanoa, ett'en elämäpäivänäni koskaan
ole tavannut sympaattisempaa olentoa. Siinä kultainen sydän, siinä
enkelisielu.

Potuginin kasvoilla asui edelleen entinen haikeus ja murhe, niin
ett'ei Litvinowkaan saattanut olla huomaamatta ristiriitaisuutta hänen
kasvojensa ilmeen ja hänen sanainsa välillä.

— Arvostellessanne Tatjana Petrovnaa, olette osannut aivan oikeaan, —
alkoi Litvinow, — vaikka kummakseni käy ensinnäkin, että te tiedätte
meidän keskinäiset välimme, ja toiseksi, että te niin pian olette
päässeet hänen perillensä. Enkelisielu hän todella on, mutta...
sallikaa kysyäni... siitäkö teidän oli aikomus puhella minun kanssani?

— Hänen perillensä ei voi olla pääsemättä heti kohta, - virkkoi Potugin
kiireesti, ikäänkuin väistäen viimeistä kysymystä, — maksaa vain
kerran katsahtaa hänen silmiinsä. Hän ansaitsee kaikkea mahdollista
onnea maailmassa, ja miekkonen se, jonka osana on oleva tehdä hänet
onnelliseksi! Olkoon se miekkonen vaan kyllin mahdollinen moiseen
kohtaloon!

Litvinowin silmäkulmat rypistyivät hieman.

— Sallikaas, Sosont Ivanitsh, — virkkoi hän, — minun täytyy sanoa,
että tämä keskustelu on mielestäni varsin omituista... Minä tahtoisin
tietää, minuako teidän viittauksenne tarkoittaa?

Potugin viivytteli vastausta: hän taisteli ilmeisestikin oman itsensä
kanssa.

— Grigori Mihailitsh! — lausui hän sitten; — joko minulla on kokonaan
väärä käsitys teistä tahi on teissä miestä kuulemaan totuutta, tulkoon
se keltä hyvänsä, ja ilmaantukoon se kuinka mitättömän ulkokuoren alta
tahansa. Vast'ikään minä sanoin nähneeni, mistä te tulille.

— Niinpä niinkin: Hôtel de l'Europesta. Entä sitten?

— Tiedänhän minä, kenet te siellä tapasitte.

— Mitenkä?

— Rouva Ratmirowinhan te siellä kohtasitte.

— Niin, minä olin hänen luonaan. Mitä sitten?

— Mitäkö sitten?... Te, Tatjana Petrovnan sulhanen, te kohtailette
rouva Ratmirowia, jota te rakastatte... ja joka rakastaa teitä.

Litvinow ponnahti seisovilleen; veri syöksi hänen päähänsä.

— Mitäs tämä on? — tiuskasi hän vihdoin ärtyneellä, pidätetyllä
äänellä, — onko tämä kehnoa pilantekoa vai vakoilemista? Selittäkää
heti kohta!

Potugin katsahti häneen alakuloisesti.

— Älkää loukkaantuko minun sanoihini, Grigori Mihailitsh; minua te
puolestanne ette voi loukata. En ole tullut tänne teitä loukkaamaan, ja
kaukana on pilankin teko minusta nyt.

— Saattaa olla, saattaa olla. Minä uskon kernaasti tarkoituksenne
vilpittömyyttä, mutta sallikaa minun sittenkin tietää, millä oikeudella
te sekaannutte toisen ihmisen kotielämään, sydämmen asioihin, ja
millä perustuksella te niin varmana lyötte totuuden leiman tuohon
keksintöönne?

— Keksintöönikö? Jos minä olisin tuon keksinyt, niin ette te vainkaan
olisi suuttunut! Ja mitä taas totuuteen tulee, niin en minä vielä
milloinkaan ole kuullut ihmisen kyselevän itseltään, onko hänellä
oikeutta ojentaa hukkuvalle kättään.

— Kiitän nöyrimmästi huolenpidostanne, — vastasi Litvinow kiivaasti, —
mutta minä en tarvitse sitä, ja kaikki nuo fraasit siitä perikadosta,
johon suuren maailman naiset syöksevät nuorukaisia, ja ylhäisen
maailman siveettömyydestä ja niin edespäin,... ne ovat mielestäni
pelkkiä fraaseja, ja joissakin määrin minä halveksinkin niitä, ja
senpä vuoksi pyydän minä, älkää vaivatko voimallista, auttavaa
käsivarttanne, vaan sallikaa minun rauhassa hukkua.

Potugin katsahti jälleen Litvinowiin. Hän hengitti raskaasti, hänen
huulensa vavahtelivat.

— Katsokaa toki minua, nuori mies, — huudahti hän vihdoin, lyöden
rintaansa, — olenko minä joutavan, itserakkaan siveilijän näköinen,
näytänkö minä saarnamieheltä? Ettekö te ymmärrä, että, vaikka minun
osan-ottoni teidän kohtaloonne olisi kuinka suuri hyvänsä, minä en
pelkästään siitä syystä olisi virkkanut sanaakaan, en olisi antanut
teille oikeutta moittimaan minua siitä, mitä minä ennen kaikkea inhoan,
nimittäin epähienoudesta, tunkeilevaisuudesta. Ettekö te näe, että
asia on aivan toista laatua, että teidän edessänne on mies, jonka on
särkenyt, murtanut, juuriaan myöten masentanut juuri se sama tunne,
jonka seurauksilta hän tahtoisi varoittaa teitä, sama tunne... ja... ja
samaa henkilöä kohtaan.

Litvinow astui askeleen takaperin.

— Onko se mahdollista? Te... te... Sosont Ivanitsh! Mutta rouva
Belski... tuo lapsi...

— Ah, älkää kyselkö minulta... uskokaa minua! Se on synkkä, kamala
historia, jota en rupea tässä kertomaan. Rouva Belskiä minä tuskin
tunsinkaan; tuo lapsi ei ole minun, minä otin sen omakseni... sillä...
sillä se oli _hänen_ tahtonsa, _hänelle_ se oli tarpeellista.
Mitästä varten minä olisin täällä, teidän ilkeässä Badenissanne? Ja
vihdoin, luuletteko te, onko edes saattanut juolahtaa mieleennekään,
että minä vain myötätuntoisuudesta teitä kohtaan olisin päättänyt
varoittaa teitä? Minun on sääli tuota hyvää, herttaisia tyttöä,
morsiantanne... Mutta mitäpäs minua teidän tulevaisuutenne liikuttaa,
mitäs minulla on tekemistä teidän kumpaisenkaan kanssa? Tytön tähden
minä vaan pelkään... yksistään hänen.

— Liian paljon kunniata, herra Potugin — alkoi Litvinow, — mutta koska
me nyt, teidän puheenne mukaan, olemme kumpainenkin samassa asemassa,
niin miksikäs te ette pidä moisia nuhdepuheita itsellenne, ja eiköhän
minun pitäne lukea varomisenne syyksi muuta tunnetta?

— Nimittäin luulevaisuutta; sitähän te aioitte sanoa? Nuori mies, nuori
mies, eikö teitä hävetä tuollainen kujeileminen ja viekastelu, eikö
teitä hävetä olla ymmärtämättä, kuinka katkerata se suru on, joka minun
suuni kautta puhuu! Ei, emme vainkaan ole samassa asemassa! Minä, minä
olen vanha, naurettava, aivan vaaraton narri... mutta te! Ja mitäs
minä tässä turhia puhun? Te ette hetkeksikään ottaisi päällenne sitä
roolia, jota minä näyttelen, näyttelenpä kiitollisuudellakin! Entäs
luulevaisuus? Ei ole luulevainen se, jolla ei ole toivon kipinätäkään.
Jos koskaan tuo tunne olisi minussa herännyt, niin ei ainakaan nyt.
Minua vain hirvittää... hirvittää hänen tähtensä, ymmärtäkää toki tuo.
Ja olisinko minä silloin, kuin hän lähetti minut teitä noutamaan,
osannut aavistaakaan, että hänen tuntemansa väärinteko olisi vievä
hänet niin pitkälle?

— Mutta sallikaa, Sosont Ivanitsh, näyttää siltä kuin te tietäisitte...

— Min'en tiedä mitään, ja minä tiedän kaikki tyyni. Minä tiedän —
lisäsi hän, kääntyen pois, — minä tiedän, missä hän oli eilen. Ja nyt
ei häntä enää pidätä mikään; hänen täytyy vajota pohjaan asti, niinkuin
kiven, joka on veteen heitetty. Olisinpa kaksin kerroin mieletön, jos
luulisin, että minun sanani heti kohta pysäyttävät teidät... teidät,
jolle moinen nainen... Mutta kylliksi siitä jo. Min'en voinut hillitä
itseäni, siinä selitys, miksi tein, niinkuin tein. Ja sitä paitsi,
miksikäs en olisi yrittänyt? Kenties muutatte vielä mielenne, kenties
lankeaa jokunen sanani teidän sydämmeenne, kenties päätätte pelastaa
sekä hänet että itsenne ja tuon ihanan, viattoman olennon... älkää nyt
kiivastuko, älkää polkeko jalkaanne! Mitäpäs minä pelkäisin, mitäpäs
kursailisinkaan? Ei se ole luulevaisuus, joka minussa nyt puhuu, ei se
ole harmikaan... Minä olen valmis laskeutumaan teidän jalkainne juureen
ja rukoilemaan teitä... Mutta mitäpä tästä... Voikaa hyvin! Olkaa
huoleti: kaikki tämä jää meidän välillemme. Teidän parastanne olen
tarkoittanut.

Potugin läksi astumaan lehtokujaa pitkin ja katosi pian näkyvistä yhä
sakenevaan hämärään...

Litvinow ei pidätellyt häntä.

"Se on kamala, synkkä historia!" oli Potugin sanonut Litvinowille eikä
tahtonut kertoa sitä.

Kajotkaamme siihen parilla sanalla.

       *       *       *       *       *

Noin kahdeksan vuotia sitten oli Potugin saanut ministeriöltänsä käskyn
astua palvelukseen kreivi Reisenbachin luo. Se tapahtui kesäiseen
aikaan. Potugin matkusteli paperien kanssa hänen kesähuvilaansa ja
viipyi siellä päiväkausia. Irina, joka silloin asui kreivin luona, ei
koskaan halveksinut alhaisessa asemassa olevia ihmisiä, ei ainakaan
vieronnut heitä, ja kreivitär se useinkin purpatti Irinalle tuosta
liiallisesta, moskovalaisesta tuttavallisuudesta. Irina näki piankin,
että tuo vaatimaton virkamies, kaulaa myöten napitetussa virkafrakissa,
oli älykäs henkilö. Usein ja mielellään hän keskustelikin
Potuginin kanssa, ja Potugin... hän rakastui Irinaan syvästi,
tulisesti, salaisesti... Salaisesti! Niin hän itse luuli.

Kului kesä. Kreivi ei tarvinnut enää apulaista. Potugin kadotti Irinan
näkyvistään, mutta ei voinut unohtaa häntä.

Noin kolme vuolta sen jälkeen sai hän aivan odottamatta kutsun eräältä
melkein oudolta, keskinkertaiseen säätypiiriin kuuluvalta naiselta.
Tämä haasteli hänelle ensin kuurtain kaartain, vaan kun Potugin hänen
pyynnöstään oli vannonut pitävänsä salassa kaiken sen, minkä nyt saa
kuulla, ehdotti hän vihdoin, että Potugin menisi naimisiin erään naisen
kanssa, jolla oli huomattava asema maailmassa, ja jolle naimisiin meno
oli käynyt välttämättömäksi. Päähenkilöä ei nainen uskaltanut mainita
kuin viittaamalla ja lupasi samassa Potuginille rahaa, paljon rahaa.
Potugin ei suuttunut; hämmästys oli tukahuttanut hänessä vihan tunteen.
Hän antoi tietysti jyrkän kiellon. Silloin jätti nainen hänelle kirjeen
— Irinalta. "Te oleile hyvä, ylevämielinen mies", kirjoitti Irina,
"ja minä tiedän, että tahdotte minun tähteni tehdä kaikki. Minä pyydän
teiltä tätä uhrautumista. Te pelastatte erään minulle kalliin olennon.
Pelastaessanne hänet, pelastatte minutkin... Älkää kyselkö, miten.
En olisi rohjennut kääntyä kenenkään puoleen tällaisella pyynnöllä,
mutta teidän puoleenne minä kurotan käteni, sanoen: tehkää tämä minun
tähteni." Potugin rupesi miettimään ja sanoi olevansa Irina Pavlovnan
tähden valmis paljoonkin, mutta tahtovansa kuulla hänen toivomuksensa
hänen omasta suustaan.

He kohtasivat toisensa samana iltana. Kohtausta ei kauan kestänyt, eikä
kukaan muu siitä tiennyt kuin tuo nainen. Irina ei siihen aikaan enää
asunut kreivi Reisenbachin luona.

— Miksikäs te juuri minua tulitte ajatelleeksi? — kysäsi Potugin.

Irina rupesi puhelemaan hänen hyvistä ominaisuuksistaan, mutta pysähtyi
äkkiä.

- Ei, - virkkoi hän, — teille pitää puhua totta. Minä tiesin ja tiedän,
että te rakastatte minua... siinä syy, miksi päätin kääntyä teidän
puoleenne.

Samalla kertoi hän Potuginille kaikki.

Elise Belski oli orpo. Sukulaiset eivät häntä suvainneet ja toivoivat
saavansa periä hänet... häntä uhkasi perikato. Pelastamalla hänet
oli Irina todella tekevä palveluksen sille, joka oli kaikkeen tähän
syynä, ja joka nyt oli tullut Irinalle itselleenkin hyvin läheiseksi...
Potugin katseli kauan aikaa ääneti Irinaa ja suostui. Irina purskahti
itkuun ja heittäytyi hänen kaulaansa. Itkemään purskahti Potuginkin...
mutta erillaisia olivat heidän kyynelensä.

Kaikki oli jo valmiina salaisia vihkiäisiä varten; mahtava käsi oli
poistanut kaikki esteet... mutta sitten tuli taudinpuuska... ja sitten
syntyi tytär... ja sitten äiti myrkytti itsensä. Miten oli käyvä
lapsen? Potugin otti sen huostaansa samoista käsistä, Irinan käsistä.

Synkkä, kamala historia... Mennään sen ohitse, lukija, mennään!

       *       *       *       *       *

Toisia tuntia kului, ennenkuin Litvinow rohkeni palata hotelliinsa. Hän
oli jo saapumaisillaan perille, kun äkkiä kuuli askeleita takanaan.
Joku seurasi häntä ilmeisestikin, jouduttaen käyntiään sitä myöten
kuin hänkin. Lyhdyn kohdalla katsahti Litvinow taakseen ja tunsi
tulijassa kenraali Ratmirowin. Tämä oli palajamassa päivällisiltä
yksinään, valkoinen liina kaulassa, keikarimainen palttoo levällään,
kokonainen liuta tähtösiä ja ristejä rinnalla kultaisissa käädyissä
frakin napinlävessä. Hänen katseensa iski suoraan ja julkeasti
Litvinowiin, ilmaisten sellaista ylenkatsetta ja sellaista inhoa,
ja koko hänen olentonsa huokui niin uhkaavaa haastoa otteluun, että
Litvinow, rohkaisten itsensä, katsoi velvollisuudekseen lähteä häntä
vastaan, lähteä "skandaaliin". Mutta heti kuin Litvinow oli tullut
hänen kohdalleen, muuttuivat kenraalin kasvot kokonaan: niihin ilmestyi
jälleen entinen leikillinen sievyys, ja käsi vaaleissa lilavärisissä
sormikkaissa kohotti korkealle kiiltoisan hatun. Litvinow nosti
sanaakaan sanomatta hattuansa, ja kumpikin meni menojaan.

— Lienee huomannut jotain! — ajatteli Litvinow.

— Olisi edes... joku toinen! — ajatteli kenraali.

Tatjana istui tätinsä kanssa lyömässä pikettiä, Litvinowin astuessa
heidän huoneesensa.

— Kyll'olet hyvä, sinäkin, kyll'olet! — huudahti Kapitolina Markovna,
heittäen kortit pöydälle. — Tänään sitä vasta tultiin, ja mies on koko
ilpoisen illan tiessään! Ja mekös teitä odottelimme ja odottelimme ja
toruimmekin tässä niin että...

— Täti hyvä, — en minä puhunut mitään, — virkkoi Tatjana.

— Niin, mitäpäs sinä pai tyttö! Jo minua hävettäis, hyvä herra! Ja
sulhasia vielä ollaan!

Litvinow pyysi miten kuten anteeksi ja istahti pöydän ääreen.

— Miksikäs te pelinne keskeytitte? — kysyi hän, sittenkuin hetkinen oli
oltu ääneti.

— Kas niin! Mehän löimme kortteja ikävissämme, kun ei tiennyt mitä
tehdä... mutta nythän te tulitte vihdoinkin.

— Jos suvaitsette kuulla iltamusikkia, — virkkoi Litvinow, — niin minä
varsin mielelläni lähden saattamaan.

Kapitolina Markovna katsahti Tatjanaan.

— Mennään vaan, täti, kyllä minä tulen mukaan,
— vastasi tämä, — mutta eiköhän olisi paras jäädä
kotia?

— Sitä minäkin. Juodaanpas vainenkin teetä, oikein meidän tapaan,
moskovan-viisiin, samovaari pöydällä, ja haastellaan sitten
kunnollisesti. Eihän tässä vielä ole juteltukaan niinkuin jutella pitää.

Litvinow käski teetä, mutta haastella kunnollisesti — se ei ottanut
onnistuakseen.. Hän tunsi myötäänsä omantunnon kalvamista: puheli hän
mistä hyvänsä, aina vaan tuntui hänestä kuin valehtelisi hän ja kuin
Tatjana arvaisi tuon. Tatjanassa sitä vastaan ei huomannut mitään
muutosta; niin luontevaa oli hänen käytöksensä, mutta hänen katseensa
ei kertaakaan pysähtynyt Litvinowiin; ystävällisesti ja arasti se vaan
hiipaisi häntä joskus. Kalpeampi hän myös oli tavallista.

Kapitolina Markovna kysäisi, kivistääkö hänellä päätä.

Tatjana oli ensin vastata kieltämällä, mutta hetken mietittyään sanoi:

— Kyllä hiukan.

— Matkan rasitusta — virkkoi Litvinow ja punastui häpeästä.

— Niin, matkan rasitusta — toisti Tatjana, ja taas hänen katseensa
hiipaisi Litvinowia.

— Sinun pitäisi käydä lepäämään, kultaseni.

— Pianhan minä muutoinkin jo panen maata, täti.

Pöydällä oli matka-opas, _Guide des Voyageurs_. Litvinow rupesi
siitä ääneen lukemaan kuvauksia Badenin ympäristöstä.

— Kyllähän se niin on, — keskeytti täti, — mutta yhtä seikkaa ei saa
unohtaa. Täällä kuuluu palttina olevan hyvin huokeata; sitä pitäisi
ostaa myötäjäisiksi.

Tatjana loi silmänsä maahan.

— Ennättää sitä vielä, täti hyvä. Itseänne te ette milloinkaan muista,
vaikka teidän pitää välttämättömästi saada uusi leninki. Näittehän,
kuinka koreissa puvuissa ne täällä käyvät.

— Voi lintuseni, mitäs minä? Mikäs muotinukki minä olen? Olisin edes
sellainen kaunotar kuin tuo teidän tuttavanne, Grigori Mihailitsh,
tuo... mikä hänen nimensä nyt olikaan?

— Mikä tuttava?

— Sepä, joka tänään tuli meille vastaan.

— Niin, sekö! — virkkoi Litvinow teeskennellyllä
välinpitämättömyydellä, ja häntä hävetti taas, ja oli niin ilkeä olla.
"Ei!" ajatteli hän, "tämä on ajan pitkään mahdotonta."

Hän istui morsiamensa vieressä, ja muutaman tuuman päässä hänestä oli
Litvinowin povitaskussa Irinan nenäliina.

Kapilolina Markovna poistui hetkiseksi toiseen huoneesen.

— Tanja! — virkkoi Litvinow ponnistuksella. Ensi kertaa hän sinä
päivänä puhutteli morsiantaan tällä nimellä.

Tanja kääntyi häneen.

— Minulla... minulla on jotain tärkeätä sanottavaa teille.

— Todellako? Milloinka? Nytkö heti?

— Ei! Huomenna.

— No huomenna sitten.

Sanomaton sääli täytti hetkeksi Litvinowin sydämmen. Hän otti Tatjanaa
kädestä ja suuteli sitä nöyrästi, kuni syyllinen. Hiljainen ahdistus
kouristi Tatjanan rintaa, eikä tuonut iloa hänelle tuo suutelo.

       *       *       *       *       *

Yöllä, kello kahden tienoissa, heräsi äkkiä Kapilolina Markovna — hän
makasi samassa huoneessa Tatjanan kanssa — kohotti päätänsä ja kuulahti.

— Tanja! Itketkö sinä?

Tatjana ei vastannut heti.

— En, täti, — kuului sitten hänen lempeä äänensä; — minulla on nuha.



XX.


— Minkäs tähden minä sen hänelle sanoin? — ajatteli Litvinow seuraavana
aamuna, istuen akkunansa ääressä, ja kohautti olkapäitään harmissaan.
Tahallaan hän sen oli sanonutkin Tatjanalle, katkaistakseen itseltään
kaiken peräytymisen. Akkunalla oli kirje Irinalla; siinä Irina kutsuu
häntä luokseen tänään kello kaksitoista.

Potuginin sanat johtuivat alinomaa hänen mieleensä; ne kajahtelivat
pahaenteisenä, vaikka heikkonakin, ikäänkuin maan-alaisena kumuna.
Litvinowia suututti, mutia yhä ne vaivasivat häntä.

Joku kolkutti oveen.

— Wer da?[114] — kysyi Litvinow.

— Aha! Olettehan te kotona! Avatkaas! — kuului Bindasowin käheä basso.

Ovenripa raksahti.

Litvinow kalpani vihan vimmassa.

— Minua ei ole kotona, — sanoi hän jyrkästi.

— Miks'ei ole? Mitä konstia tuo nyt on?

— Kuulittehan... minua ei ole kotona. Menkää tiehenne!

— Sepä vasta kaunista! Minä vaan aioin pistäytyä lainaamaan vähäsen
rahaa, — jupisi Bindasow.

Pois hän kumminkin läksi, kantapäillään tömisten.

Litvinow oli vähällä hypätä hänen jälkeensä: kovin teki hänen mielensä'
pehmittää luut tuolta hävyttömältä mieheltä. Viime päiväin tapaukset
olivat saattaneet hänen hermonsa epäjärjestykseen; vielä vähäsen, ja
hän olisi ratkennut itkuun. Hän joi lasillisen kylmää vettä, pani
lukkoon kaikki laatikot, syytä siihen itsekään tietämättä, ja läksi
Tatjanan luokse.

Tatjana oli yksin kotona. Täti oli lähtenyt puoteihin ostoksille.
Tatjana istui sohvalla, pidellen molemmilla käsillään kirjaa, mutta
ei hän sitä lukenut, tuskin tiesikään, mikä kirja se oli. Hän ei
liikahtanut, mutta ankarasti tykytti sydän hänen rinnassaan, ja
valkoinen kaulus se liikahteli niin selvästi, niin määränperäisesti.

Litvinow joutui ymmälle... Hän istahti kumminkin hänen viereensä,
tervehti, myhähti. Tatjanakin myhähti ääneti. Hän oli nyykäyttänyt
päätään Litvinowille, tämän astuessa sisään, nyykäyttänyt kohteliaasti,
ei niinkuin ystävysten on tapana, vaan katsahtamatta häneen. Litvinow
ojensi hänelle kätensä; Tatjana antoi hänelle kylmät sormensa, veti ne
jälleen takaisin ja tarttui kirjaan. Litvinow tunsi, että keskustelun
alkaminen vähäpätöisistä asioista olisi loukkausta Tatjanalle, joka,
tapansa mukaan, ei vaatinut mitään, vaan jossa kumminkin kaikki
ilmoitti: "minä odotan, minä odotan." Lupaus oli täytettävä, mutta
Litvinowilla — vaikk'ei hän koko yöhön ollut muuta ajatellutkaan — ei
ollut varattuna edes puheen alkua... ei ensimmäisiä sanojakaan. Hän ei
tiennyt ensinkään, mitenkä katkaista tämä kauhea äänettömyys.

— Tanja, — alkoi hän vihdoin, — minä sanoin eilen, että minulla olisi
jotain tärkeätä sanottavaa teille. — Dresdenissä oli hän kahden kesken
sinutellut häntä, mutta nyt ei sitä ollut ajattelemistakaan. Minä
olen valmis; minä pyydän vaan ennakolta, ett'ette minua moittisi, vaan
olisitte vakuutettu, että minun tunteeni teitä kohtaan...

Hän pysähtyi. Häneltä salpasi hengen. Tatjana ei vieläkään liikahtanut
eikä katsahtanut häneen; entistä lujemmin hän vaan puristi kirjaa
käsissään.

— Meidän kesken, — jatkoi Litvinow, päättämättä äskeistä lausettaan, —
meidän kesken on aina vallinnut täydellinen suoruus; minä kunnioitan
teitä siksi liian paljon, saattaakseni viekastella edessänne; minä
olen todistava teille, että osaan panna täyden arvon teidän sydämmenne
ylevyydelle ja vapaudelle, ja vaikka minä... vaikka minä, tietysti...

— Grigori Mihailitsh, — alkoi Tatjana tasaisella äänellä, kasvojen
kalvetessa kalman vaaleiksi, — minä tulen teille avuksi: te ette enää
rakasta minua ettekä tiedä, millä tavoin tuon ilmoittaisitte minulle.

Litvinow hätkähti vastoin tahtoansakin.

— Kuinka niin? — lausui hän tuskin kuuluvasti; — mistä sellainen ajatus
on tullut teihin? Minä en todellakaan ymmärrä...

— Eikös se sitten ole totta? Eikös se ole totta? Sanokaa, puhukaa!

Tatjana kääntyi kokonaan Litvinowiin; hänen kasvonsa, taaksepäin
hulvahtaneine hivuksineen, lähestyivät Litvinowin kasvoja, ja hänen
silmänsä, jotka niin pitkään aikaan eivät olleet katsoneet häneen,
iskivät häneen nyt läpitunkevan katseen.

Litvinow oli ääneti, eikä Tatjana kaivannutkaan vastausta: hän oli
lukenut selvän vastauksen juuri Litvinowin vaitiolossa, noissa
syyllisissä, alasluoduissa silmissä. Hän heittäysi sohvan selkämyksen
nojaan ja pudotti kirjan lattialle... Hän oli ollut epätietoinen hamaan
tähän hetkeen saakka, ja sen käsitti Litvinowkin; hän käsitti Tatjanan
vielä olleen epätietoisen — ja voi kuinka typerästi, ilkeästi hän,
Litvinow, oli menetellytkään!

Litvinow heittäytyi polvilleen hänen eteensä.

— Tanja, — huudahti hän; — jos tietäisit, kuinka raskasta minun on
nähdä sinua tuossa tilassa, kuinka minua hirvittää, ajatellessani, että
minä, juuri minä!... Sydämmeni on revitty rikki; min'en tunne omaa
itseänikään; minä olen kadottanut itseni ja sinut ja kaikki... Kaikki
on raunioina, Tanja, kaikki! Olisinko niinä voinut aavistaakaan, että
minä... minä olen saattanut sinulle tämän iskun, sinulle, parhaimmalle
ystävälleni, suojelus-enkelilleni!... Olisinko voinut aavistaa, että
tällä tavoin toisemme kohtaamme ja vietämme sellaisen päivän kuin
eilinen!

Tatjana yritti nousta, lähteäkseen pois, mutta Litvinow pidätti hänet
hänen vaatteensa liepeestä.

— Ei! Kuule minua vielä hetkinen! Sinä näet minut polvillani edessäsi,
mutta en minä ole tullut pyytämään anteeksi, — sinä et voi etkä saakaan
minulle anteeksi antaa, — tulin sanomaan sinulle, että sinun ystäväsi
on hukassa, että hän on vajoamassa pohjattomaan kuiluun eikä tahdo
raastaa sinua mukaansa... Pelastaa minua... ei! Et edes sinäkään voi
minua pelastaa. Minä itse sysäisin kätesi pois... Minä olen hukassa,
Tanja, auttamattomasti hukassa.

Tatjana katsahti Litvinowiin.

— Tekö hukassa! — virkkoi hän, niinkuin ei olisi häntä täysin
ymmärtänyt. — Tekö hukassa?

— Niin, Tanja, hukassa minä olen. Kaikki, mitä minulla ennen oli,
kaikki, mikä oli kallista minulle, kaikki, mitä varten minä elin,
— kaikki on minulta mennyt. Kaikki on kukistettu, hajoitettu, enkä
tiedä, mikä kohtalo minua odottaa. Sinä sanoit äsken, ett'en sinua
enää rakasta. Ei se niin ole, Tanja; minä en ole lakannut sinua
rakastamasta, mutta toinen, hirmuinen, vastustamaton tunne on hyökännyt
minuun, vallannut minut. Minä tein vastarintaa viimeisiin asti...

Tatjana nousi; hänen kulmansa rypistyivät; kalpeat kasvot synkistyivät.
Litvinow nousi hänkin.

— Te rakastatte toista naista, — lausui Tanja, — ja minä arvaan, kuka
se on... Me kohtasimme hänet eilen, kohtasimmehan? No niin! Minä tiedän,
mitä minun nyt on tekeminen. Koska te itsekin sanoitte, että tämä tunne
on teissä järkähtämätön... Tatjana pysähtyi tuokioksi: (kenties hän
vielä toivoi, ett'ei Litvinow jätä vastaamatta tähän viimeiseen sanaan,
mutta toinen oli ääneti), — niin ei minulla ole muuta jäljellä kuin
päästää teidät... lupauksestanne.

Litvinow painoi päänsä alas, ikäänkuin nöyrästi vastaan-ottaen
ansaitsemansa iskun.

— Teillä on oikeus olla minulle vihoissanne, — virkkoi Litvinow, —
teillä on täysi oikeus moittia minua pelkurimaisuudesta... petoksesta.

Tatjana katsahti häneen taas.

— En ole teitä moittinut, Litvinow, enkä syytä teitä. Olen samaa mieltä
kuin tekin: katkerinkin totuus on parempi kuin se, mitä eilen tapahtui.
Millaista olisikaan meidän elämämme nyt!

"Millaista onkaan minun elämäni oleva nyt!" kajahti kirpeästi
Litvinowin mielessä.

Tatjana lähestyi makuuhuoneen ovea.

— Grigori Mihailitsh, jättäkää minut nyt yksikseni hetkiseksi; me
kohtaamme vielä toisemme, saamme vielä haastella. Kaikki tämä tuli niin
äkisti. Minun täytyy koota voimia... jättäkää minut... säälikää minun
ylpeyttäni... Kyllä me vielä kohtaamme toisemme.

Näin sanottuaan riensi Tatjana kiirein askelin pois ja kiersi ovensa
lukkoon.

Hämillänsä, huumauneena astui Litvinow hotellista kadulle. Jotain
himmeätä ja raskasta oli painunut hänen sydämmensä syvimpiin.
Tuollaista mahtaa tuntea se, joka on murhannut toisen ihmisen. Ja
samalla alkoi tuntua helpolta, ikäänkuin hän vihdoinkin olisi saanut
heitetyksi hartioiltaan vastenmielisen taakan. Tatjanan jalomielisyys
oli hänet masentanut. Hän tunsi selvään, mitä kaikkea hän oli
kadottamaisillaan ja — sittenkin! Sittenkin yhtyi hänen katumukseensa
harmia. Hänen mielensä paloi Irinan luo, ainoaan enää jäljellä olevaan
turvapaikkaan, ja — hän oli vihoissaan Irinalle.

Jo jonkun aikaa olivat Litvinowin tunteet käyneet päivästä päivään yhä
voimakkaammiksi ja epäselvemmiksi, ja tämä sekaannus rasitti häntä,
ärsytti häntä; hän oli menehtyä tähän kurimukseen. Yhtä hän himosi:
päästä vihdoinkin selvälle tielle, vei se sitten minne hyvänsä, kunhan
ei vaan tarvitsisi olla tässä päättömässä sekasorrossa. Vakavain
ihmisten, sellaisten kuin Litvinow, ei pitäisi antautua intohimon
valtaan; se häiritsee koko heidän elämänsä määrän ja suunnan... mutta
luonto se ei vedä yhtä köyttä inhimillisen logikan kanssa; sillä on oma
logikkansa, jota me emme ymmärrä emmekä tunnusta hamaan siihen saakka
kuin se on ruhjonut meidät, kuni pyörä, jonka alle olemme joutuneet.

Jätettyänsä Tatjanan, ei Litvinowilla ollut kuin yksi ainoa asia
mielessä: saada kohdata Irina, ja sinne hän läksikin. Mutta kenraali
oli kotona — niin ainakin ilmoitti ovenvartija, — ja Litvinow ei
tahtonut mennä sisälle, sillä nyt oli hänen mielestänsä mahdoton
teeskennellä. Hän läksi hiljalleen astumaan Conversationshausia kohti.
Kuinka mahdotonta hänen oli tänään teeskennellä, sen saivat kyllä
tuta sekä Voroshilow että Pishtshalkin, jotka sattuivat tulemaan
häntä vastaan. Pitkittä puheitta sanoa pamautti Litvinow toisia niin
tyhjäksi, että kumisee, ja toisia niin ikäväksi, että mieltä kääntää.
Hyvä toki, ett'ei Bindasow sattunut kohdalle: olisi varmaankin syntynyt
"_grosser Scandal_". Nuoret herrat kummastuivat kumpikin.
Voroshilow se ihan kysäisi itseltään, eiköhän upseerin kunnia
oikeastaan vaatisi tyydytystä, — mutta sitten hän kumminkin, niinkuin
Gogolin luutnantti Pirogow, rauhoitti mielensä kahvilassa voileivillä.
Litvinow huomasi kaukaa Kapitolina Markovnan juosta puikeltelevan
kirjavassa mantillissaan puodista puotiin... Häntä hävetti, nähdessään
tuota hyväntahtoista, lystikästä, jalomielistä naikkosta. Sitten
muistui hänen mieleensä Potugin ja eilinen keskustelu...

Äkkiä tuulahti häneen jotain omituista, käsittämätöntä ja
epäilemätöntä. Ei varjonkaan vaihe olisi voinut olla hennompaa, mutta
hän tunsi heti Irinan lähestyvän. Ja todellakin: Irina ilmestyi
muutaman askelen päässä hänestä, kulkien erään toisen rouvan kanssa.
Heidän katseensa kohtasivat toisiaan.

Irina lienee huomannut jotain omituista Litvinowin kasvoissa. Hän
pysähtyi erään puodin eteen, jossa oli kaupan runsaissa määrin
pikkuruisia puisia Schwartzwaldin kelloja, ja viittasi päällään
Litvinowia luoksensa. Siinä hän, osoittaen erästä kelloa ja ihastellen
sen somaa numerotaulua, jonka ylälaidassa istui kirjavaksi maalattu
käki, virkkoi Litvinowille, ei kuiskaten, vaan tavallisella äänellä,
ikäänkuin vaan jatkaen entisiä lauseitaan — se ei näet niinkään vedä
puoleensa syrjäisen huomiota:

— Tulkaa tunnin perästä; olen yksin kotona.

Mutta samassa tulla tuhahti Irinan luokse tunnettu naisten suosikki,
monsieur Verdier, ja rupesi ihaillen puhumaan hänen leninkinsä väristä,
_feuille morte_, ja hänen matalasta, kulmille painetusta,
espanjalaisesta hatustaan...

Litvinow katosi väkijoukkoon.



XXI.


— Grigori — puheli Irina hänelle kahden tunnin kuluttua, istuen hänen
vieressään leposohvalla ja molemmat kätensä hänen olkapäällään. — Mikä
sinun on? Sano pian, niin kauan kuin olemme yksin.

— Minunko? — sanoi Litvinow. — Minä olen onnellinen, onnellinen. Siinä
kaikki.

Irina loi silmänsä maahan, myhähti, huokasi.

— Et vastaa kysymykseeni, armas.

Litvinow vaipui ajatuksiinsa.

— Niinpä tiedä sitten... koska sitä välttämättömästi tietää tahdot...
— Irina avasi silmät seljalleen ja hykähti hieman. — Minä olen tänään
sanonut morsiamelleni kaikki.

— Kaikkiko? Mainitsilko minutkin?

Litvinow löi hämmästyen kätensä yhteen.

— Irina! Herrainen aika, kuinka sinä saatat sellaista ajatellakaan!
Ettäkö minä!...

— No niin, suo anteeksi... suo anteeksi. Mitäs sinä hänelle sanoit?

— Sanoin, ett'en rakasta häntä enää.

— Ja hän kysyi, miks'et?

— Minä en salannut, että rakastan toista, ja että meidän täytyy erota.

— No niin... Entäs hän? Suostuuko?

— Oi, Irina, sitä tyttöä! Pelkkää jalomielisyyttä, uhrautumista!

— Uskon, uskon... mutta eihän hänellä ollut muuta jäljelläkään.

— Eikä ainoatakaan moitetta, ei yhtään katkerata sanaa minulle,
minulle, joka olen turmellut hänen elämänsä, pettänyt hänet, hyljännyt
hänet armottomasti...

Irina tarkasteli kynsiänsä.

— Grigori, sano minulle, rakastiko hän sinua?

— Rakasti, Irina; hän rakasti minua.

Irina oli vaiti ja korjasi sitten leninkiänsä.

— Minun täytyy sanoa, — virkkoi hän sitten, — min'en oikein ymmärrä,
mitä varten sinä oikeastaan kävit selityksille hänen kanssaan...

— Mitäkö varten, Irina? Olisitko sinä todellakin tahtonut, että
olisin valehdellut hänelle, olisin teeskennellyt hänen edessään, tuon
puhtoisen sielun edessä? Vai luulitko...

— Min'en luullut mitään, — keskeytti Irina. — Minä todellakin olen
häntä varsin vähän ajatellut... Minä en osaa yhdistää ajatuksiini kahta
ihmisiä yhtä haavaa.

— Sinä siis tarkoitat...

— No kuinka sitten kävi? Hän matkustaa pois, tuo puhtoinen sielu, vai
kuinka? — keskeytti Irina uudestaan.

— Siitä en tiedä mitään, vastasi Litvinow. — Minun pitää kohdata hänet
vielä kerta, mutta ei hän tänne jää.

— Vai niin! Onnea matkalle sitten!

— Niin, ei hän tänne jää. Mutta enpä minäkään tällä haavaa ajattele
häntä; minä ajattelen vaan, mitä _sinä_ olet minulle sanonut, mitä
_sinä_, olet minulle luvannut.

Irina katsahti häneen kulmainsa alla.

— Kiittämätön! Etkö vieläkään ole tyytyväinen?

— Niin, Irina, en ole tyytyväinen. Sinä olet tehnyt minut onnelliseksi,
mutta minä en ole tyytyväinen, ja sinä ymmärrät minua.

— Toisin sanoen, minä...

— Niin, kyllä sinä ymmärrät minua. Muista, mitä olet minulle sanonut,
mitä kirjoittanut. Minä en voi onneani toiselle ositella, en, en; minä
en voi tyytyä salaisen rakastajan halpaan rooliin, sillä minä olen
heittänyt jalkaisi juureen toisenkin ihmisen elämän, en omaani yksin,
minä olen kieltäytynyt kaikesta, minä olen säpäleiksi särkenyt kaikki
tyyni, säälimättä, auttamattomasti. Siksipä minä uskon, olen lujasti
vakuutettu, että sinäkin pysyt lupauksessasi ja liität kohtalosi
ainaiseksi minun kohtalooni...

— Tahdotko minua pakenemaan kanssasi? Minä olen valmis. — Litvinow
suuteli hänen kättään. — Minä olen valmis, minä en sanaani peräytä.
Mutta oletko sinä ottanut lukuun kaikki vaikeudet... oletko varustanut
tarvittavat varat?

- Minäkö? Min'en ole vielä mitään ottanut lukuun, en ole varustanut
mitään, mutta sano sinä vaan sanasi, salli minun ryhtyä toimiin, niin
ei kulu kuukauttakaan...

— Kuukauttakaan? Kahden viikon perästä me matkustamme Italiaan.

— Riittää minulle kaksi viikkoakin... Voi Irina! Minusta tuntuu kuin
kohtaisi tämä ehdotukseni kylmyyttä sinun puoleltasi. Kenties pidät
sinä sitä haaveiluna, mutta minä en ole poika nulikka, minä en ole
tottunut huvitteleimaan haaveiluilla; minä tunnen, kuinka kauheata
askelta olen ottamassa; minä tiedän, minä tiedän, minkä suuren
edesvastuun päälleni sälytän, mutta minä en näe muuta mahdollisuutta.
Muista vihdoin, että minun pitää senkin tähden katkaista kaikki siteet
menneisyyteni kanssa, ett'en esiintyisi halpana valehtelijana sen tytön
edessä, jonka olen sinulle uhrannut.

Irina ojensihe. Hänen silmänsä iskivät tulta.

— Suokaa anteeksi, Grigori Mihailitsh! Jos minä kerran päätän
paeta, niin minä pakenen sen kanssa, joka tekee tuon minun tähteni,
yksistään minun, eikä siksi vaan, ett'ei häntä tulisi moittineeksi joku
flegmattinen mamseli, jonka suonissa ei vuoda verta, vaan maitoa,
vedensekaista, _du lait coupé_. Ja sitä paitsi, minun täytyy sanoa
teille kuulevani nyt ensi kertaa, että se, jolle minä osoitan
suosiotani, on surkuteltava, näyttelee raukkamaista roolia! Minä tiedän
vielä viheliäisemmän roolin: sitä näyttelee se, jok'ei itsekään tiedä,
mitä hänen sydämmessään tapahtuu!

Litvinow oikasihe vuoroansa hänkin.

— Irina! yritti hän...

Mutta Irina painoi molemmat kätensä otsaansa, heittäytyi tempovalla
kiihkolla hänen rintaansa vastaan ja syleili häntä epänaisellisella
voimalla.

— Anna minun anteeksi, anna anteeksi, — puheli hän vapisevalla äänellä;
— anna minun anteeksi, Grigori! Nääthän, kuinka pilalla minä olen,
kuinka ilkeä, luulevainen, häjy! Näethän, kuinka minä tarvitsen sinun
apuasi, sinun lempeyttäsi! Niin, pelasta minut, tempaa minut tästä
kuilusta, ennenkuin olen kokonaan hukassa! Niin, me pakenemme, me
pakenemme pois näitten ihmisten luota, tästä maailmasta jonnekin kauas,
ihanaan, vapaasen seutuun! Kenties Irinasi on kohoava sinun silmissäsi
korkeammallekin niitä, joita nyt kannat hänelle uhriksi! Älä nyt ole
suutuksissasi minuun, anna minun anteeksi armas, ja tiedä, että minä
olen tekevä kaikki, mitä vaan käsket, ja lähden kanssasi, minne minua
vienetkään!

Sydän käännähti Litvinowin rinnassa. Irina puristautui entistä
lähemmäs häntä, nuorena, notkeana. Litvinow kumartui hänen tuoksuavia,
hajaantuneita hivuksiansa kohti ja, kiitollisuudesta ja riemusta
hurmauneena, tuskin uskalsi silitellä niitä kädellään, tuskin kajota
niihin huulillaan.

Irina nosti äkkiä päänsä ja kuulahti...

— Ne ovat mieheni askeleita... hän on juuri astunut huoneesensa, —
kuiskasi hän, kavahti loitommas ja istahti nojatuoliin.

Litvinow yritti nousta.

— Minnekä sinä nyt? — jatkoi Irina sopottamalla kuin ennenkin. — Jää
tänne; hän epäilee jo muutoinkin sinua. Vai pelkäätkö häntä? — Irina
katseli lakkaamatta ovea kohti. — Niin, se on hän; hän on heti täällä.
Kerro nyt minulle jotain; puhele minun kanssani.

Litvinow ei osannut tointua, vaan oli edelleen ääneti.

— Menettekö huomenna teatteriin? — kysäsi Irina ääneensä. — Siellä
annetaan _Le Verre d'eau_. Iän-ikuinen vanha kappale, ja Plessis
virnailee kauheasti... Niinhän me olemme kuin kuumeissamme — lisäsi
hän, alentaen ääntänsä; — tämä ei käy laatuun. Pitää harkita tarkoin.
Minun täytyy sanoa sinulle, että kaikki minun rahani ovat hänellä;
_mais j'ai mes bijoux_.[115] Lähdemmekö Espanjaan, vai kuinka?
— Hän korotti taas äänensä. — Miksikähän kaikki nuo näyttelijättäret
lihoovat? Tuossa nyt esimerkiksi Madeleine Brohan... mutta puhu toki
jotakin, älä istu noin ääneti. Pääni menee ympäri. Epäillä vaan
et saa minua. Minä ilmoitan, missä huomenna kohtaamme toisemme.
Turhaa oli sinun sanoa tuolle mamselille... _Ah, mais c'est
charmant!_[116] — naurahti hän äkkiä hermostuneesti ja repäisi rikki
nenäliinan reunusteen.

— Saako tulla? — kuului Ratmirowin ääni toisesta huoneesta.

— Saa kyllä.

Ovi aukeni, ja kynnykselle ilmaantui kenraali. Hän rypisti kulmiansa,
huomattuaan Litvinowin, mutta kumarsi hänelle kumminkin, se on:
heilautti ruumiinsa yläosaa.

— Minä en tiennyt sinulla olevan vieraita, — lausui hän. — _Je vous
demande pardon de mon indiscretion_.[117] Baden näkyy teitä vielä
huvittavan, m'sjö... Litvinow.

Ratmirow ei lausunut milloinkaan Litvinowin nimeä muutoin kuin
pysähtymällä, ikäänkuin olisi joka kerta sen unohtanut, eikä saisi
siitä heti kiinni. Täten ja tuolla liioitellulla hatun kohottamisella
luuli hän pistelevänsä Litvinowia.

— Ei minun ole ikäväkään täällä, m'sjö le general.

— Vai niin? Minua sen sijaan rupeaa Baden kauheasti inhottamaan. Me
lähdemme täältä piakkoin, eikö niin, Irina Pavlovna? _Assez de Bade
comme ça_.[118] Muutoin... tänään voitin teidän onnellenne viisisataa
frankkia.

Irina ojensi kokettimaisesti kätensä.

— Missäs ne ovat? Suvaitkaa antaa minulle. Neularahoiksi.

— Toisen kerran, toisen kerran. Kas, johan te lähdette, m'sjö...
Litvinow.

— Lähden kyllä, niinkuin suvaitsette nähdä.

Ratmirow heilahti jälleen.

— Mieluisiin näkemiin!

— Hyvästi, Grigori Mihailitsh, — virkkoi Irina.
— Lupauksessani minä pysyn.

— Millaisessa? Saanko udella? — kysyi hänen miehensä.

Irina myhähti.

— Ei, muutoin vaan... meidän kesken. _C'est à propos du voyage... où
il vous plairá_.[119] Tunnethan sinä Staëlin teoksen?

— Kuinkas sitten! Tunnen kyllä. Erinomaisia piirroksia.

Ratmirow näkyi olevan sovussa vaimonsa kanssa: hän sinutteli häntä.



XXII.


— Parasta on, ett'ei ajattele ensinkään, — puheli Litvinow itsekseen,
astuen katua pitkin ja tuntien sisällisen sekasorron jälleen pääsevän
alkuun. - Asia on ratkaistu. Hän pysyy lupauksessaan, ja minun tulee
vaan ryhtyä tarpeellisiin toimiin... mutta hän näyttää sittenkin vähän
epäröivän...

Hän puisteli päätänsä. Hänestä alkoivat hänen omat aikeensakin astua
omituiseen valoon: niissä oli jotain pakotettua ja epätodellista. Ei
käy kovin kauan hautominen samoja ajatuksia; ne vaihtelevat myötäänsä,
kuni lasisirpaleet kaleidoskoopissa: ei aikaakaan, niin ovat jo toiset
kuvat silmäisi edessä. Kova väsymyksen tunne valtasi Litvinowin...
Olisi edes levähtää hetkinen... Entä Tanja?

Litvinow hätkähti ja mietiskelemättä läksi nöyrästi astumaan kotiansa
kohti. Hänen mieleensä iski vain, että tänään häntä heittelee kuin
palloa toisen luota toisen luo... Sama se... Loppu Iästä saada pitää.
Hän palasi hotelliinsa ja yhtä nopeasti, melkein tahdottomasti, ilman
epäilyjä ja viivytyksiä, meni Tatjanan luokse.

Hän kohtasi aluksi Kapitolina Markovnan. Ensi silmäyksellä huomasi hän
tädin tietävän kaikki: neiti paran silmät olivat itkusta pöhössä,
ja punehtuneilla, pöyhäisten suortuvain reunailemilla kasvoilla asui
säikähdys ja suuttumus, murhe ja ääretön hämmästys. Hän oli rientää
Litvinowin luokse, mutta pidättihe samassa ja, puraisten kiinni
vapisevat huulensa, katsoi häneen sillä tavoin kuin olisi tahtonut
rukoilla häneltä jotain ja tappaa hänet ja saada selville, että kaikki
tämä on unta, mielettömyyttä, mahdottomuutta, eikö niin?

— Vai niin... te tulitte, jaha... jaha — aloitti hän.

Samassa aukeni viereisen huoneen ovi, ja sisään astui keveätä
käyntiänsä Tatjana, läpikuultavan kalpeana, mutta tyynenä.

Hän syleili toisella kädellään tätiänsä ja veti hänet istumaan
viereensä.

— Istukaa tekin, Grigori Mihailitsh, — sanoi hän Litvinowiile, joka
seisoi oven suussa kuin huumautunut. — Mieleni on hyvä, että vielä
kerran saan tavata teitä. Minä olen ilmoittanut tädille teidän
päätöksenne, meidän yhteisen päätöksemme, ja hän on aivan samaa mieltä
ja hyväksyy sen... Ilman molemmanpuolista rakkautta ei voi olla onnea;
pelkkä molemmanpuolinen kunnioitus ei riitä, — kuultuaan sanan
"kunnioitus", loi Litvinow vastoin tahtoansakin katseensa maahan, — ja
paras on erota ajoissa, ett'ei sittemmin tarvitsisi katua. Eikö niin,
täti?

— Jaa, se on tietty — vastasi Kapitolina Markovna; — se on tietty,
Tanjusha, sillä se, joka ei ymmärrä antaa sinulle oikeata arvoa... se,
joka on päättänyt...

— Täti, täti, — keskeytti hänet Tatjana; — muistakaa, mitä minulle
lupasitte. Itsehän te olette minulle aina sanonut: totuus, Tatjana,
totuus ennen kaikkea ja vapaus. Mutta totuus ei ole aina mieltä myöten,
vapaus ei myöskään, ja ellei niin kävisi, niin mikäpäs meidän ansiomme
olisikaan?

Hän suuteli hellästi Kapitolina Markovnan valkoisia hivuksia ja jatkoi
sitten, kääntyen Litvinowiin:

— Me olemme tädin kanssa päättäneet lähteä Badenista... Luullakseni se
on parasta meille kaikille.

— Milloinka aiotte lähteä? — kysäsi Litvinow kumeasti. Hän muisti
kuulleensa nuo samaiset sanat vähän aikaa sitten Irinan suusta.

Kapilolina Markovna oli jo astua esiin, mutta Tatjana pidätti hänet,
hellästi koskettaen hänen olkapäähänsä.

— Kaiketikin pian, sangen pian.

— Sallitteko kysyäni, — jatkoi Litvinow samalla äänellä, — minne aiotte
matkustaa?

— Ensin Dresdeniin, sitten kaiketikin Venäjälle.

— Mutta mitäs te nyt sillä tiedolla teette, Grigori Mihailitsh? —
huudahti Kapilolina Markovna.

— Mutta täti! — keskeytti Tatjana jälleen.

Seurasi hetkinen äänettömyyttä.

— Tatjana Petrovna, — lausui Litvinow, — te käsitätte, kuinka
tuskallisen raskaalta ja haikealta minusta tuntuu tällä hetkellä...

Tatjana nousi.

— Grigori Mihailitsh, — sanoi hän, — älkäämme puhuko siitä... Minä
pyydän teitä, elleihän teidän tähtenne, niin ainakin minun. Eihän
se ole eilispäivästä saakka kuin minä tunnen teidät, ja minä voin
varsin hyvin käsittää teidän tilanne tällä haavaa. Mutia, miksikä
puhua siitä, miksikä repiä... — Hän pysähtyi. Hän tahtoi nähtävästikin
odottaa, kunnes alkava mielenliikutus menisi ohitse, tahtoi nielaista
pois kyynelet, joita jo rupesi silmiin kiehahtelemaan; ja siinä hän
onnistuikin. — Miksikä repiä auki haavaa, jota ei voi parantaa? Tehköön
aika, minkä voi. Mutta nyt olisi minulla jotain pyydettävänä teiltä,
Grigori Mihailitsh. Minä annan teille kohta erään kirjeen; olkaa hyvä
ja viekää se itse postiin; se on varsin tärkeä, emmekä me nyt tädin
kanssa joutaisi... Olen oleva teille hyvin kiitollinen. Odotelkaa
silmänräpäys .. minä tuon sen heti...

Kynnykseltä katsahti Tatjana vielä levottomasti tätiinsä, mutta tämä
istui niin arvokkaan ja juhlallisen näköisenä, ja rypistetyt kulmat ja
yhteen puristetut huulet ilmaisivat sellaista ankaruutta, että Tatjana
nyykäytti vain päätään hänelle ja poistui.

Mutta tuskin oli ovi hänen perässään sulkeutunut, niin katosi
Kapitolina Markovnan kasvoilta kerrassaan kaikki arvokkaisuus ja
ankaruus. Hän nousi, juoksi varpaisillaan Litvinowin luokse ja,
hyyristellen ja koettaen katsoa häntä silmiin, puhkesi puhumaan
vapisevalla, vaikeroivalla äänellä:

— Mutta hyväinen aika, Grigori Mihailitsh! Mitäs tämä nyt on! Uniako,
vai mitä? _Tekö_ hylkäätte Tanjan, tekö ette enää häntä rakasta,
tekö olette syönyt sananne! Tekö, Grigori Mihailitsh, te, johon me
luotimme kuin mihin kallioon ikään! Tekö? Tekö? Sinäkö, Grisha! —
Kapitolina Markovna pysähtyi. — Mutta ihanhan te surmaatte hänet tällä
tavalla, Grigori Mihailitsh, — jatkoi hän, vastausta odottamatta, ja
kyynelet syöksyivät hänen silmistään. — Älkää yhtään luottako siihen,
että hän nyt näyttää niin urhoolliselta; tiedättehän millainen hänellä
on luonto. Hän ei valita milloinkaan, ei sääli itseään koskaan;
pitäähän sitten muitten sääliä häntä. Niinpä hän nytkin hokee minulle:
"täti, meidän pitää menetellä arvokkaasti." Menettele nyt tässä
arvokkaasti, kun näet hänet ilmeisesti ihan kuoleman kynnyksellä... —
(Tatjana kolautti tuolia viereisessä huoneessa). — Niin, hän on ihan
kuoleman kynnyksellä, — liitti eukko vähän hiljaisemmin. — Ja mitenkäs
tämä oikeastaan on käynyt? Noidutteko te olette, vai? Kuinka pitkä aika
siitä on, kuin te vielä kirjoititte hänelle niin helliä kirjeitä? Ja
siksi toiseksi, onkos tämä nyt rehellisen ihmisen työtä? Minä, niinkuin
tiedätte, olen nainen ilman ennakkoluuloja, _ésprit fort_,[120] ja minä
olen antanut Tanjallekin saman kasvatuksen; hän on myöskin tuollainen
vapaa henki...

— Täti! — kuului Tatjana huutavan viereisestä huoneesta.

— Kunniasana, sehän on velvollisuus, Grigori Mihailitsh, varsinkin
niillä ihmisillä, joilla on sellaiset periaatteet kuin teillä ja
meillä! Ellemme tunnusta velvollisuuttamme, mitästä sitten on
jäljelläkään? Sitä ei saa laiminlyödä noin vaan, milloin päähän pistää,
ottamatta lukuun, mitenkä se toisesta tuntuu! Se on tunnotonta... niin
juuri, se on rikosta... missäs se vapaus siinä on?

— Täti! Tulehan tänne, ole hyvä! — kuului jälleen.

— Tulen, tulen, kultaseni, tulen heti. — Kapitolina Markovna tarttui
Litvinowin käteen. — Minä huomaan, että te olette suutuksissanne,
Grigori Mihailitsh... — Litvinowin teki mieli huudahtaa: "minäkö?!
minäkö suutuksissa?" mutta ei saanut sanaakaan huuliltansa. — En
minä mitenkään tahdo teitä suututtaa... hyvä Isä, se tässä nyt vielä
puuttuisi... Päin vastoin tahdon minä pyytää teitä: muuttakaa
mielenne, niin kauan kuin vielä aikaa on, älkää saattako häntä
perikatoon, älkää omaa onneanne turmelko. Kyllä hän vielä uskoo teitä
Grisha, kyllä hän vielä uskoo sinua; ei ole vielä mitään kadotettu,
hänhän rakastaa sinua enemmän kuin kukaan milloinkaan voi sinua
rakastaa! Mene pois tästä inhottavasta Baden-Badenista, lähtekäämme
yhdessä, riuhtaise itsesi vaan irti tästä taikapiiristä, ja ennen
kaikkea: sääli, sääli...

— Mutta täti, — kutsui Tatjana jälleen, ja kuului hänen äänessään
vähäinen maltittomuuden väre.

Mutta Kapitolina Markovna ei kuullut häntä.

— Sano vaan: "kyllä!" — puheli hän puhelemistaan Litvinowille; ja
minä toimitan sitten kaikki asiat lukkoon... nyökäytähän edes päätäsi!
Päätäsi nyökäytä vain, edes kerrankin, kas tuolla tavalla!

Litvinow olisi ehkä kernaasti kuollutkin tällä hetkellä, mutta sanaa
"kyllä" hän ei lausunut, eikä hän päätänsäkään nyökäyttänyt.

Tatjana tuli kirje kädessä. Kapitolina Markovna hyppäsi samassa syrjään
Litvinowin luota, kumartui pöydän yli ja, kääntäen kasvonsa toisaanne,
oli katselevinaan siinä olevia laskuja ja papereita.

Tatjana astui Litvinowin luo.

— Kas tässä, — sanoi hän, — on se kirje, josta teille mainitsin.
Viettehän sen suoraa päätä postiin, eikö niin?

Litvinow nosti silmänsä... Hänen edessään seisoi todellakin hänen
tuomarinsa. Tatjana näytti hänestä kookkaammalta, solakammalta
entistänsä; tavaton kauneus oli kirkastanut hänen kasvonsa, mutta
ne olivat kivettyneet kuin kuvapatsaan; rinta ei kohoillut, ja
yksivärinen, ahdas, khitonikuosinen leninki loi marmoriseen kudelmaan
pitkiä, suoria laskoksia, jotka valuivat alas ja kätkivät hänen
jalkansa. Tatjana katsoi suoraan eteenpäin, yksinomaan Litvinowiin,
ja oli hänen katseensa sekin tasainen ja tyyni kuin kuvapatsaan.
Litvinow luki siinä tuomionsa. Hän kumartui, otti kirjeen häntä kohti
ojennetusta, vavahtamattomasta kädestä ja läksi, sanaakaan sanomatta.

Kapitolina Markovna syöksi Tatjanan luokse, mutta tämä väisti hänen
syleilynsä ja loi silmänsä maahan. Puna levisi hänen kasvoilleen, ja
sanottuaan: "no nyt joutuun", palasi hän makuuhuoneesensa. Kapitolina
Markovna seurasi häntä nuukalla päin.

Litvinowille annettu kirje oli osoitettu Dresdeniin eräälle Tatjanan
tuttavalle saksalaiselle neidelle, joka antoi vuokralle pieniä,
sisustettuja asuntoja. Litvinow laski kirjeen laatikkoon, ja silloin
tuntui hänestä kuin olisi hän tämän pienen paperipalasen mukana
laskenut kaiken menneisyytensä, koko elämänsäkin hautaan.

Hän läksi ulkopuolelle kaupunkia ja samoili kauan aikaa viinitarhojen
kapeilla poluilla. Oman itsensä halveksimisen tunne vaivasi häntä;
hänen oli mahdoton päästä siitä; se piti imuaan myötäänsä kuni ilkeä
poutakärpänen: kyllä vainenkin hänen roolinsa tässä viimeisessä
kohtauksessa oli ollut viheliäinen.

Palattuaan hotelliinsa ja jonkun ajan perästä tiedusteltuaan
daamejansa, sai hän kuulla, että he olivat heti, hänen mentyään,
vaunuilla lähteneet rautatielle ja matkustaneet postijunalla ties
minne. Heidän tavaransa olivat olleet valmiina ja laskut maksettuina
jo aamusta... Tatjana oli siis nähtävästikin pyytänyt häntä viemään
kirjeen postiin, saadakseen hänet vaan loitommas. Litvinow koetti
kuulustella ovenvartijalta, eivätkö muka nuo daamit olleet jättäneet
hänelle jotain kirjettä, mutta ovenvartija vastasi kieltämällä, olipa
ihmeissäänkin; tuo äkillinen lähtö vasta viikko sitten vuokratuista
huoneista näytti kaiketi hänestäkin epäiltävältä ja kummalliselta.
Litvinow käänsi hänelle selkänsä ja meni huoneesensa, lukiten oven
perässään.

Hän ei lähtenyt sieltä hamaan huomiseen asti. Suurimman osan yötä
istui hän pöytänsä ääressä, kirjoitellen ja repien rikki, mitä oli
saanut paperille. Aamu sarasti jo, kun hän päätti työnsä. Se oli kirje
Irinalle.



XXIII.


Kirje oli näin kuuluva:

 "Morsiameni läksi eilen; minä en kohtaa häntä enää milloinkaan...
 en edes tiedä varmaan, minne hän asettuukaan. Hän vei mukanansa
 kaikki, mitä siihen saakka olin toivonut ja kalliina pitänyt;
 kaikki yritykseni, aikeeni, hankkeeni, kaikki ovat kadonneet hänen
 mukanaan; ponnistukseni ovat nekin menneet hukkaan, pitkällisen
 työn tulos on supistunut olemattomiin; kaikella sillä, mitä olen
 tutkinut, ei enää ole tarkoitusta, ei ole, mihin niitä sovelluttaa;
 kaikki se on kuollut; oma itseni, entinen oma itseni on kuollut ja
 haudattuna eilisestä ruveten. Minä tunnen sen selvästi, näen sen,
 tiedän sen. Eikä minun ole yhtään sääli sitä. Enkä ole ottanut tätä
 asiata puheeksi sinun kanssasi, valittaakseni... Minullako olisi
 syytä valittaa, kun sinä, Irina, minua rakastat! Tahdon vaan sanoa
 sinulle, että kaikesta tuosta kuolleesta menneisyydestä, kaikista
 noista — savuna ja tomuna haihtuneista — yrittelyistä ja toiveista, on
 jäänyt jäljelle vaan yksi, joka elää ja pysyy: rakkaus sinuun. Muuta
 minulla ei ole, muuta ei ole minulle jäänyt kuin tämä rakkaus. Sanoa
 sitä ainaiseksi aarteeksi olisi liian vähän; koko minun oma itseni
 on tuossa rakkaudessa, tämä rakkaus on oma itseni; siinä on minun
 tulevaisuuteni, kutsumukseni, pyhäkköni, isänmaani! Sinä tunnet minut,
 Irina; sinä tiedät, että kaikkinainen korupuhe on minulle vierasta ja
 inhottaa minua, ja vaikka minä kuinka voimallisin sanoin koettaisin
 tunteitani ilmoittaa, niin sinä et epäilisi niiden todellisuutta,
 et pitäisi niitä liioiteltuina. Ei ole edessäsi poika, joka hetken
 huumauksessa lavertelee mielettömiä valoja, vaan vuosien karkaisema
 mies se on, joka yksinkertaisesti ja suoraan, milt'eipä kauhistuen,
 ilmaisee sinulle sen, minkä hän on tunnustanut epäilemättömäksi
 totuudeksi. Niin, sinun rakkautesi on minulle korvannut kaikki,
 kaikki! Päätä sitten itse: voinko minä jättää tämän _kaiken_ toisen
 huostaan, voinko jättää sinut hänen valtaansa? Sinä, sinä olet oleva
 hänen, sinä, koko olemukseni, sydämmeni tenho, olet oleva hänen — ja
 minä... missä olen minä? mikä olen minä? Syrjässä vain, katselijana...
 katselemassa omaa elämääni! Ei, se on mahdotonta, mahdotonta! Olla
 osallisena, salavihkaa olla osallisena siihen, jota vailla ei maksa,
 ei ole mahdollinen _hengittää_, — se on valhetta ja kuolemaa. Minä
 tiedän, kuinka suurta uhrausta minä sinulta vaadin, vaikk'ei minulla
 ole siihen mitään oikeutta, ja milläpä oikeudella saattaisi uhria
 vaatiakaan? Mutta en minä itsekkäisyydestä tätä tee: itsekäs voisi
 paljoa helpommin ja rauhallisemmin olla kokonaan kajoamatta tähän
 asiaan. Niin, vaatimukseni ovat kovat, enkä ihmettele yhtään, jos
 sinä niitä säikähtäisitkin. — Sinua inhottaa ne ihmiset, joitten
 kanssa sinun on eläminen, suuri maailma sinua rasittaa, mutta onko
 sinulla voimaa hyljätä tuo samainen maailma, polkea jalkaisi alle
 morsiusseppele, jolla se on sinut vihkinyt, nostattaa vastaasi yleinen
 mielipide, noiden inhoamiesi ihmisten mielipide? Tutkistele itseäsi,
 Irina, äläkä sälytä päällesi kuormaa yli voimiesi. — Minä en tahdo
 nuhdella sinua, mutta muista, että jo kerran ennenkin oli hetki,
 jolloin et voinut lumousta vastustaa. Minä voin antaa sinulle niin
 vähän kaiken sen sijaan, minkä olet menettävä! Kuule siis viimeinen
 sanani: Elles tunne saattavasi jo huomenna, jo tänään jättää kaikkea
 ja seurata minua, — katsos, kuinka rohkeasti minä puhun ja kuinka
 säälimätön olen itseäni kohtaan — jos sinua kammottaa epätietoinen
 tulevaisuus ja vieraantuminen ja yksinäisyys ja ihmisten parjaus,
 elles luota itseesi, niin sano se suoraan ja viivyttelemättä. Minä
 lähden silloin, minä lähden raastetuin sydämmin, mutta siunaten sinua
 vilpittömyytesi tähden. Mutta jos sinä, mun kaunis, säteissä säihkyvä
 valtijattareni, todellakin rakastat minun moistani vähäpätöistä,
 syrjäistä miestä ja todellakin tahdot yhdistää kohtalosi hänen
 kohtaloonsa, niin anna kätesi minulle, ja yhdessä lähdemme sitten
 vaivalloiselle retkellemme! Mutta muista, minun päätökseni on
 järkähtämätön: joko kaikki tahi ei mitään! Se on mieletöntä... mutta
 toisin en voi, en voi, Irina! Liiaksi rakastan sinua.

                                                   Sinun G.L."

Ei tämä kirje oikein miellyttänyt Litvinowia itseäänkään; se ei
ilmaissut aivan kohdalleen ja tarkoin sitä, mitä hän tahtoi sanoa. Hän
huomasi siinä kömpelöitä lauseita, milloin korkealentoisia, milloin
kirjasta otetuita, eikä tämä kirje suinkaan ollut parempi kuin ne monet
muutkaan, jotka hän oli repinyt palasiksi; mutta tämä nyt oli viimeinen
laitos, ja onhan pääasiat siinä sittenkin tuotu ilmi... Litvinow oli
niin väsynyt ja uupunut, että hänen oli mahdoton saada enää mitään
muuta kokoon. Sitä paitsi ei hänellä ollut kykyä pukea koko ajatustansa
sujuvalla tavalla kirjalliseen muotoon; hän, niinkuin muutkin
sellaiseen tottumattomat, piti vaan huolta stiilistä. Ensimmäinen
kirje olisi epäilemättä sittenkin ollut kaikkein paras, sillä se olisi
lämpimämmin vuotanut sydämmestä. Oli miten oli, Litvinow lähetti
kirjeensä Irinalle.

Vastaukseksi sai hän lyhyen lapun:

 "Tule tänään luokseni; _hän_ on lähtenyt pois koko päiväksi. Kirjeesi
 on tehnyt minut kovin levottomaksi. Minä mietin ja mietin yhä... ja
 päätäni pyörryttää nuo mietteet. Minun on hyvin tukala olla, mutta
 sinä rakastat minua, ja minä olen onnellinen. Tule!

                                                    Sinun I."

       *       *       *       *       *

Sama tyttönen, joka eilen oli pitänyt vahtia, saattoi Litvinowin
nytkin sisään, vieden hänet suoraan Irinan omaan huoneesen. Irina
istui pöydän ääressä, toisella kädellään hajamielisenä valikoiden
pitsejä puolipyöreästä pahvirasiasta, toisessa pidellen Litvinowin
kirjettä. Hän oli vast'ikään itkenyt: ripset olivat vielä kosteita,
luomet pöhössä; poskilla näkyi kyynelten jälkiä. Litvinow pysähtyi
kynnykselle. Irina ei ollut huomannut hänen tuloansa.

— Itketkö sinä? — virkkoi Litvinow hämmästyen.

Irina säpsähti, pyyhkäisi kädellään tukkaansa ja myhähti.

— Miksi itket? — toisteli Litvinow.

Irina osoitti hänelle ääneti kirjettä.

— Siksikö siis... — virkkoi Litvinow verkalleen.

— Käy lähemmäs, istu tähän, — sanoi Irina, — anna kätesi. No niin, minä
olen itkenyt... Ihmetteletkö sitä? Onkos _tämä_ sitten helppoa?

Hän osoitti jälleen kirjettä.

Litvinow kävi istumaan.

— Kyllä minä tiedän, ett'ei se helppoa ole: sitähän minä olen
kirjeessänikin sanonut, mutta jos sinä uskot, kuinka kallis-arvoinen
sinun rakkautesi minulle on, jos olet täydellisesti käsittänyt minun
sanani, niin ymmärrät myös, mitä minä tunnen nyt, nähdessäni sinun
itkevän. Minä tulin tänne, kuin syytöksen-alainen, ja odotan, mikä
tuomio minulle julistetaan. Kuolemako vai elämä? Sinun vastauksesi
ratkaisee kaikki, mutta älä katsele minua tuollaisin silmin... Ne
muistuttavat minulle noita entisiä silmiä, Moskovan ajoilta.

Irina punastui äkkiä ja loi silmänsä toisaalle, ikäänkuin olisi itsekin
huomannut katseessaan jotain nurinpäistä.

— Kuinka voitkaan puhua tuolla lailla, Grigori! Etkö häpeä! Sinä tahdot
kuulla vastaukseni... voitko epäilläkään sitä! Sinua kummastuttavat
minun kyyneleni, mutta sinä olet käsittänyt ne väärin. Sinun kirjeesi,
ystäväni, pani minut miettimään. Sinä kirjoitat tässä, että minun
rakkauteni on korvannut sinulle kaikki, ett'ei sinulla tule edes
olemaan mihin sovelluttaa tutkimustesi tuloksia, mutta minä kysyn
sinulta: voiko pelkkä rakkaus ajan pitkään tyydyttää miestä? Eikö hän
kyllästy siihen viimeinkin, eikö hän ala ikävöidä toimintaa ja eikö hän
ole katuen nuhteleva sitä, joka hänet on tuolta toiminnalta riistänyt?
Tämä ajatus se minua säikyttää, sitä minä pelkään enkä sitä, mitä sinä
luulet.

Litvinow katseli tarkasti Irinaa, ja Irina katseli tarkasti häntä,
niinkuin olisi kumpikin tahtonut tunkea kauemmas ja syvemmäs toisensa
sieluun, kauemmaksi ja syvemmälle sitä, mihin sana pääsee, ja minkä
sana voi ilmituoda.

— Turhaan sinä pelkäät, — sanoi Litvinow; nähtävästi olen minä huonosti
lausunut ajatukseni... Ikävääkö? Toimettomuuttako? Sellaistako, saatuani
uusia voimia sinun rakkaudestasi? Oi, Irina, usko minua: sinun
rakkaudessasi on minulla kokonainen maailma, enkä osaa vielä itsekään
ennakolta sanoa, mitä kaikkea siitä voi kehittyä.

Irina vaipui mietteisin.

— Minnekäs me lähdemme? — kysyi hän.

— Minnekä? Siitä saamme vielä puhua, mutta sinä siis... sinä siis...
suostut, Irina, suostut, niinkö?

Irina katsahti häneen.

— Ja sinä olet oleva onnellinen?

— Irina!

— Etkä ole kaipaava mitään? Etkö milloinkaan?

Irina kumartui jälleen pahvirasian yli ja alkoi valikoida pitsejä.

— Älä ole pahoillasi, armas, että tällaisena hetkenä puuhailen
tämmöisissä joutavissa... Minun täytyy lähteä baaliin erään rouvan
luokse, ja minulle nämä rievut lähetettiin valikoitaviksi tänään.
Voi sentään, kuinka minun on raskasta olla! — huudahti hän äkkiä
ja painoi päänsä rasian laitaan. Kyyneleet alkoivat jälleen vuotaa
hänen silmistään... Hän käänsi kasvonsa toisaalle: kyynelet olisivat
saattaneet tipahtaa pitsien päälle.

— Irina, sinä itket taas, — virkkoi Litvinow levottomana.

— No niin, taas, — sanoi Irina kerkeästi. — Voi, Grigori, älä kiduta
minua, älä kiduta itseäsi!... Olkaamme vapaita ihmisiä! Mitäpä nyt
siitä, jos itkenkin? Sinä tiedät, sinä olet kuullut päätökseni, sinä
olet vakuutettu, ett'ei se järkähdä, että minä olen suostuvainen
tuohon... kuinka sinä sanoitkaan? joko kaikkeen tahi ei mihinkään...
Mitä vaadit enää? Olkaamme vapaita! Miksikä noita molemmanpuolisia
kahleita? Me olemme nyt kahden kesken, sinä rakastat minua, minä
rakastan sinua, eikös meillä ole muuta tekemistä kuin vaan tutkailla
toistemme ajatuksia? Katsopas minuun, minä en ole tahtonut koristeleida
tässä sinun edessäsi, en ole sanallakaan viitannut siihen, että minun
kenties ei ollut niinkään helppo loukata aviovelvollisuuksia... enkä
petä itseäni, minä tiedän olevani rikoksentekijä ja _hänellä_
olevan oikeuden tappaa minut. Mutta mitäpä siitä! Olkaamme vapaita,
sanon minä. Päivä on meidän — ikuisuus on meidän.

Hän nousi ja katsoi Litvinowiin ylhäältä alas, hiukan hymyillen ja
silmiään siristäen ja kyynäspäätä myöten paljastetulla käsivarrella
pyyhkäisten kasvoiltaan pitkän suortuvan, jossa pari kolme
kyynelkarpaloa kimalteli. Kallis-arvoinen pitsikoriste livahti pöydältä
lattialle. Hän tallasi sitä halveksien jalallaan.

— Vai enkö miellytä sua tänään? Olenko käynyt rumemmaksi eilisestäni?
Sano, oletko usein nähnyt kauniimpaa kättä? Entäs näitä hivuksia? Sano,
rakastatko minua?

Irina tarttui häneen molemmin käsin ja painoi hänen päänsä rintaansa
vastaan. Kampa kirposi helähtäen lattialle, ja hajaantuneet hivukset
tulvahtivat Litvinowin kasvoille pehmeänä, tuoksuavana aaltona.



XXIV.


Litvinow käveli huoneessansa, syviin mietteisin vaipuneena. Nyt tuli
hänen siirtyä teoriasta käytäntöön, keksiä, millä tavoin ja keinoin
paeta, lähteä tietämättömiin seutuihin... mutta kummallista! Vähemmin
hän mietiskeli näitä keinoja kuin sitä, oliko se päätös, jota hän
niin hellittämättä oli tahtonut, oliko se nyt vainenkin epäilemätön
tosiasia! Oliko lopullinen, järkähtämätön sana lausuttu? mutta niinhän
Irina oli hänen lähtiessään sanonut: "ryhdy toimiin, ja kun kaikki on
valmiina, anna siitä vaan tieto minulle". Asia on selvä! Pois kaikki
epäilykset! Toimeen! Ja Litvinow ryhtyi — toistaiseksi harkitsemaan.

Ennen kaikkea rahaa. Litvinowilla oli puhdasta rahaa 1,328 guldenia
eli, Franskan rahassa, 2,855 frankkia, mitätön summa, mutta riittää
se sentään ensi tarpeiksi, ja sitten pitää pyytää isää lähettämään
niin paljon kuin on mahdollista... saisihan isä myödä metsän, osan
maata... mutta mitä syyksi?... No keksitäänhän joku syykin. Irina oli
tosin puhunut hohtokivistään, mutta sitä ei saa millään muotoa ottaa
lukuun; pahan päivän varaksi ne. Sitä paitsi oli omaisuutta vielä hyvä
geneveläinen puolikronometri, josta saanee... vaikkapa 400 frankkia.

Litvinow pistäysi pankkiirinsa luokse ja tiedusteli kautta rantain,
saisikohan tarpeen tullen rahaa lainaksi, mutta Badenin pankkiirit
ovat monessa liemessä keitettyä, varovaista väkeä. Vastaukseksi
moisiin kysymyksiin ottavat he päällensä masentuneen, näivettyneen
muodon, ovat kuin kedon kukkasia, joilta viikate on varren katkaissut;
jotkut ripeästi ja rohkeasti nauravat teitä vasten silmiä, ikäänkuin
täydelleen käsittäen teidän viattoman pilanne. Koettipa Litvinow,
häpeäksensä, onneaan ruletissakin, pannen — kuinka halpamaista! —
yhden taalerin numerolle 30, ikävuosiensa luvulle. Hän teki sen,
suurentaakseen ja pyöristääkseen pääomaansa, ja sai kuin saikin,
elleihän suurentaneeksi, niin ainakin pyöristäneeksi pääomansa, se on:
hän menetti liiat 28 guldenia.

Toinen kysymys, tärkeä sekin, oli — passi, mutta eihän se naisille
ole niin aivan välttämätön, eikä sitä kaikissa maissa kysytäkään,
niinpä Belgiassa esimerkiksi, samoin Englannissa. Sitä paitsi, voihan
sitä hankkia muitakin passeja eikä vain venäläisiä. Litvinow harkitsi
vakaasti näitä asioita: hänen päättäväisyytensä oli luja, ilman
vähintäkään horjuvaisuutta, ja sittenkin, vastoin hänen tahtoaan ja
sitä kysymättäkään, astui esiin jotain vähemmin vakavaa, melkein
koomillista, joka pilkisteli näkyviin kesken hänen harkintojansa,
ikäänkuin koko hänen hankkeensa olisi leikintekoa, ikäänkuin ei
tuollaisia pakoja koskaan olisi todellisuudessa tapahtunutkaan muuta
kuin komedioissa ja romaaneissa ja kenties jossakin maaseuduilla,
jossakin Tshuhlomin tai Sisranin piirissä, missä, erään matkustajan
kertomuksen mukaan, ihmisillä on välistä niin ikävä, että vatsaa
kivistää.

Litvinowin mieleen muistui tuossa, kuinka muuan hänen tuttavistaan,
virkaeron saanut kornetti Balsow, oli vienyt erään kauppiaantyttären
kestikievaritroikalla kulkusten kanssa, juotettuaan sitä ennen humalaan
sekä vanhemmat että itse morsiamenkin, ja kuinka sittemmin oli tullut
selville, että kornettia itseään oli vedetty nenästä, ja hän vähältä
oli saada selkäänsä kaupanpäällisiksi. Litvinow suuttui kovasti omaan
itseensä moisista sopimattomista muistelmista. Samassa ajatteli hän
Tatjanaa, hänen äkkinäistä lähtöänsä, koko tuota tuskaa ja kärsimystä
ja häpeätä, ja silloin hän liiankin syvästi tunsi ryhtyneensä kovin
vakaasen asiaan ja olleensa oikeassa, sanoessaan Irinalle, että hänen
kunniansakin vaatii häntä menettelemään näin eikä toisin... ja taas,
mainittuaan tuon nimen, tunsi hän jotain polttavaa, joka suloisella
kivulla kietoutui hänen sydämmensä ympärille ja jähmettyi siihen.

Hevosten töminää kuului hänen takanansa. Hän astui syrjään... Irina
ajoi hänen ohitsensa ratsain, rinnallaan lihava kenraali. Irina tunsi
Litvinowin, nyökäytti hänelle päätä ja, lyöden hevostaan raipalla
kylkeen, pakotti sen nelistämään ja päästi vihdoin täyteen vauhtiin.
Tumma harso hulmahti tuulessa...

— _Pas si vite! Nom de Dieu! pas si vite!_[121] — huudahti
kenraali ja päästi ratsunsa hänen jälkeensä.



XXV.


Seuraavana aamuna oli Litvinow palajamassa kotia pankkiirin
luota, jonka kanssa oli vielä kerran keskustellut Venäjän kurssin
horjuvaisuudesta ja miten paraiten sopisi lähettää rahoja ulkomaille.
Ovenvartija antoi hänelle kirjeen. Litvinow tunsi Irinan käsialan ja —
ties miksi pahaa aavistellen — meni huoneesensa, sinettiä murtamatta.

Kirje oli franskankielinen ja kuului näin:

 "Armas! Olen koko yön miettinyt sinun ehdotustasi... En aio
 viekastella edessäsi. Sinä olit suora, ja suora tahdon minäkin olla;
 minä en _voi_ paeta kanssasi, minulta puuttuu siihen _voimia_. Tunnen
 kyllä, kuinka paljon olen sinua vastaan rikkonut; toinen rikokseni on
 vielä suurempi ensimmäistä. Minä halveksin itseäni, pelkuruuttani,
 minä moitin itseäni tuhansilla moitteilla, mutta minä en voi itseäni
 muuttaa. Turhaan minä todistelen itselleni, että minä olen sinun
 onnesi murtanut, että sinulla nyt on todellakin oikeus pitää minua
 pelkkänä kevytmielisenä kokettina, että minä itse olen tarjoutunut,
 itse antanut sinulle juhlallisia lupauksia... Minua kauhistaa, minä
 inhoan omaa itseäni, mutta minä en voi toisin menetellä, en voi,
 en. En rupea puolusteleimaan, en rupea puhumaan sinulle olleeni
 itsekin hurmauksissa.. kaikki tuo ei merkitse mitään, mutta sen
 minä tahdon sanoa sinulle ja taas ja taas: minä olen sinun, sinun
 ainaiseksi, tee minun mitäs tahdot, milloin tahdot, vastaamatta
 kellekään, tiliä kellekään tekemättä, sinun omasi olen. Mutta paeta,
 hyljätä kaikki — en, en, en! Minä rukoilin sinua pelastamaan minut,
 toivoin itse vielä sovittavani kaikki, saattavani polttaa kaiken
 entisyyteni kuni tulessa... mutta minulla ei näy pelastusta olevan;
 myrkky on nähtävästikin liian syvälle imeytynyt minuun; ei näy saavan
 rankaisemalla hengittää tätä ilmaa monen pitkän ajast'ajan kuluessa!
 Kauan olen epäröinyt, kirjoittaisinko sinulle tämän kirjeen; minua
 hirvittää, ajatellessani, mitä sinä sen johdosta päätät; minä luotan
 aina vaan rakkauteesi. Mutta minun mielestäni olisi ollut tunnotonta
 salata sinulta totuutta, sitä enemmän, koska sinä kaiketikin olet jo
 ryhtynyt ensimmäisiin toimiin aikeemme toteuttamiseksi. Oi se oli
 ihana aie, mutta mahdoton panna toimeen. Ystävä armas, pidä minua
 tyhjänä, heikkona naisena, ylönkatso minua, mutta älä minua hyljää,
 älä hyljää Irinaasi!... Minulla ei ole voimaa jättää tätä piiriäni,
 mutta en voi siinä sinuttakaan elää. Me palajamme piakkoin Pietariin,
 tule sinne, asu siellä, me hankimme sinulle siellä tointa, sinun
 tähän-astiset ponnistuksesi eivät mene hukkaan, sinä pääset käyttämään
 niitä hyödylliseen vaikutukseen... mutta pysy vaan läheisyydessäni,
 rakasta vain minua sellaisena kuin olen, kaikkine heikkouksineni ja
 virheineni, ja muista: ei kenenkään sydän ole oleva sinulle niin
 hellästi uskollinen kuin sinun Irinasi sydän. Tule pian luokseni; en
 saa hetkeäkään rauhaa, ennenkuin olen sinut kohdannut.

                                    Sinun, sinun, sinun I."

Hurjasti hulvahti veri Litvinowin päähän, laskeutui sitten verkalleen
ja raskaasti hänen sydämmeensä, ja kiveksi se sinne jähmettyikin.
Hän luki Irinan kirjeen uudelleen ja hervahti, kuten kerran ennen
Moskovassakin, vaipui voimatonna sohvalle ja istui siinä liikahtamatta.
Pimeä pohjattomuus saarsi hänet äkisti joka haaralta, ja mielettömästi,
hurjasti hän tuijotti tuohon pimeyteen. Niin muodoin jälleen, jälleen
petosta, taikka ei, petostakin pahempaa — valhetta ja halpamaisuutta...
Elämä on murrettu, kaikki on reväisty irti juurineen, perustuksiaan
myöten, ja se ainoakin, mihin vielä olisi voinut tarttua, viimeinen
tuki — säpäleinä sekin.

— "Tule meidän perässämme Pietariin", toisteli hän, sydämmessään
katkerasti nauraen; "me hankimme siellä tointa sinulle... Toimiston
päällikkökö minusta siellä tehdään, vai mikä? Ja ketä ovat nuo
_me?_ Tuossapa nyt tuli näkyviin hänen menneisyytensä! Siinä se
nyt on, tuo salainen, tuo muodoton ydinkohta, jota minä en tunne, vaan
jonka hän sanoi tahtovansa sovittaa ja polttaa kuin tulessa! Siinä se
nyt on, tuo vehkeitten, salaisten suhteitten maailma, täynnä Belskien
ja Dolskien juttuja... Ja mikä tulevaisuus, mikä ihana tehtävä minua
odottaakaan! Elää hänen läheisyydessään, käydä häntä tervehtimässä,
jakaa hänen kanssaan muotidaamin irstaisia haaveita, sellaisen, joka
on tuskastunut ja kyllästynyt maailmaansa eikä kumminkaan voi elää
ulkopuolella sen piiriä, olla hänen kotiystävänänsa ja tietysti
herra kenraalin myös... kunnes oikku on ohitse, ja plebeiji-ystävä
on kadottanut pikanttisuutensa, ja hänen sijaansa astuu tuo samainen
lihava kenraali tai herra Finikow, kas se se on mahdollista ja suloista
ja kenties hyödyllistä — mainitseehan hän kirjeessäänkin minun kykyjeni
hyödyllisestä käyttämisestä — mutta tuo aie — se on mahdoton panna
loimeen, mahdoton!"

Litvinowin sielussa sävähteli äkkinäisiä, hurjia raivonpuuskia,
niinkuin ilmassa viuhahtelee vihureita ukon-ilman edellä... Jok'ainoa
lause Irinan kirjeessä suututti häntä, nuo vakuuttelut hänen
tunteittensa kestävyydestä nekin loukkasivat häntä.

— Min'en jätä tätä asiaa sikseen! — huudahti hän; — min'en salli hänen
leikitellä niin armottomasti minun elämälläni...

Hän hyppäsi pystyyn, sieppasi hattunsa, mutta mitä oli tehtävä?
Juostako Irinan luokse? Vastatako hänen kirjeesensä? Hän pysähtyi;
kädet hervahtivat.

Todellakin: mitä oli tehtävä?

Eikös hän juuri itse ollut jättänyt tuota ankaraa ratkaisua Irinan
valinnan varaan? Valinta oli käynyt toisin kuin Litvinow olisi
suonut... mutia tämän vaaran alaisiahan kaikki valinnat ovat. Irina
oli tosin muuttanut päätöksensä; hän itse oli ensimmäisenä ilmoittanut
tahtovansa hyljätä kaikki ja seurata häntä, mutta eihän hän nyt
vikaansa peittelekään, sanoohan hän suoraan olevansa heikko nainen.
Irina ei ole tahtonut pettää häntä, hän on pettynyt omassa itsessään...
Mitäpä siihen olisi sanomisia? Ei hän ainakaan teeskentele, ei
viekastele... hänen kirjeensä on suoraa puhetta, säälimättömän suoraa.
Eihän mikään pakottanut Irinaa heti lausumaan mieltänsä, eihän mikään
estänyt häntä rauhoittelemasta Litvinowia, venyttämästä asiata ja
jättämästä kaikkea epätietoiseksi hamaan siihen asti... kuin olisi
miehensä kera lähtenyt Italiaan!... Mutta sittenkin on Irina murhannut
hänen elämänsä, murhannut kaksi elämää!... Vähänkös sitä tapahtuu!

Mutta Tatjanan edessä Irina ei ole syypää. Hän yksin, Litvinow, hän
yksin on syyllinen, eikä ole hänellä oikeutta puistaa päältään sitä
edesvastausta, jonka hän nurjalla menettelyllänsä on raskaana taakkana
hartioilleen sälyttänyt...

Niin kyllä; mutta mitä olisi tehtävä nyt?

Hän heittäysi jälleen sohvalle, ja jälleen kului hetki hetken perästä
synkkänä, sanatonna, jäljettömästi, ahmivalla kiiruulla...

— Vai olisiko tehdä, niinkuin hän sanoo? — sävähti hänen mielessään. —
Hän rakastaa minua, hän on minun; eiköhän tuo viettämys toisiimme, luo
intohimo, joka monen vuoden perästä puhkesi ilmi niin voimakkaana, —
eiköhän se ole jotain, jota on mahdoton välttää, mahdoton vastustaa,
niinkuin luonnonlakiakin? Asua Pietarissa... ja olenko minä sitten
ensimmäinen, joka olisi moisessa asemassa? Ja missäpä me tyyssijan
muuallakaan saisimme?...

Hän vaipui mietteisin, ja Irinan haamu, sellaisena kuin se ikipäiviksi
oli painunut hänen viimeisiin muistelmiinsa, astui hiljaa hänen
eteensä...

Mutta hetkeksi vain... Hän tointui jälleen ja sysäsi uudella
suuttumuksen puuskalla luotaan sekä nuo muistelmat että tuon lumoavan
haamun.

— Sinä tarjoat minun juoda tuosta kultaisesta maljasta, — huudahti hän
— mutta myrkkyä on sinun juomassasi, ja loalla ovat valkoiset siipesi
saastutetut... Pois! Jäädä tänne sinun kanssasi sen perästä kuin
minä... olen ajanut pois, ajanut pois morsiameni, — se olisi konnan
työtä!

Hän puristi haikealla mielin käsiään yhteen, ja syvyydestä kohosi
näkyviin muuan toinen haamu, kärsimyksen leima liikkumattomissa
piirteissä, äänetön nuhde jäähyväiskatseessa...

Ja silleen kitui Litvinow vielä kauan aikaa; kauan heittelihe sinne
tänne hänen runneltu mielensä, kuni sairas kovassa taudissa. Ensi
hetkestä saakka oli hän aavistanut tällaista asian loppua... alussa
se oli ilmestynyt hänelle kaukaisena, hiukan häämöittävänä pilkkuna
keskellä sisällisten taistelujen tuuliaispäitä ja pimeyttä; sittemmin
se oli alkanut astua yhä lähemmäs ja lähemmäs ja oli vihdoin kylmänä
säilänä pistänyt häntä sydämmeen.

Litvinow veti vielä kerran nurkasta esille matkalaukkunsa, vielä kerran
pani hän siihen kaikki tavaransa hätäilemättä, vieläpä omituisella
tympeällä huolellisuudellakin, soitti passarin, suoritti laskunsa ja
lähetti Irinalle näin kuuluvan venäjänkielisen kirjeen:

"En tiedä, lienettekö tällä erää syyllisempi edessäni kuin silloinkaan;
sen vaan tiedän, että isku oli tällä kertaa paljoa ankarampi. Kaikki
on lopussa. Te sanotte minulle: 'minä en voi', ja minä toistan teille
samoin: minä en voi... sitä, mitä te tahdotte. En voi, enkä tahdo.
älkää vastatko minulle. Te ette kykene antamaan minulle sitä ainoata
vastausta, minkä minä ottaisin vastaan. Minä lähden huomenna varhain
ensimmäisellä junalla. Jääkää hyvästi, olkaa onnellinen... Emme
kaiketikaan enää näe toisiamme."

Litvinow ei liikahtanut huoneestansa koko iltana; Jumala ties, lieneekö
hän mitä odottanut.

Kello seitsemän tienoissa illalla lähestyi kahdestikin hotellin kuistia
muuan nainen, musta mantilli yllä, harso silmillä. Astuttuaan vähän
loitommas ja katseltuaan jonnekin kauas, teki hän äkkiä kädellään
päättävän liikkeen ja läksi kolmatta kerta kuistia kohti.

— Minne matka, Irina Pavlovna? — kuului hänen takanaan muuan kiihkeä
ääni.

Irina katsahti vavahtaen taakseen. Potugin kiirehti siellä hänen
luokseen.

Irina pysähtyi, mietti hetkisen ja syöksi hänen luokseen, tarttui häntä
käsivarteen ja veti hänet syrjään.

— Viekää, viekää minut pois, — puhui hän hengästyen.

— Mikäs teidän nyt on, Irina Pavlovna? — jupisi Potugin, hämmästyen.

— Viekää minut pois — toisti hän entistä kiihkeämmin, — ellette tahdo,
että minä jäisin ainaiseksi tuonne!

Potugin nyökkäsi nöyrästi päätänsä. He kiirehtivät pois.

Seuraavana aamuna aikaisin, kun Litvinow oli jo matkalle
lähtemäisillään, astui hänen huoneesensa — samainen Potugin.

Hän lähestyi Litvinowia ja puristi ääneti hänen kättään. Litvinow ei
virkkanut hänkään mitään. Kumpikin näytti olevan hieman hämillään, ja
turhaan koetteli kumpikin myhähtää.

— Tulin toivottamaan teille onnellista matkaa, — virkkoi Potugin
viimein.

— Mistäs te tiesitte minun lähtevän tänään? — kysyi Litvinow.

Potugin katseli ympäri lattiaa.

— Onpahan vaan minulla tieto siitä, niinkuin näette. Meidän viimeinen
keskustelumme se sai niin kummallisen käänteen. Minä en tahtonut erota
teistä, ennenkuin olin saanut lausua teille sydämmellisen sympatiani.

— Sympatianne nyt... kun lähden pois?

Potugin katsahti murheellisesti Litvinowiin.

— Voi, hyvä Grigori Mihailovitsh! — aloitti hän, huoaisten; — ei meillä
nyt ole aikaa tuollaisiin hivuksen halkomisiin ja väittelyihin. Mikäli
minä olen huomannut, ette te kovinkaan innokkaasti harrasta kotimaista
kirjallisuutta, ja siitä syystä ei liene teille Vasjka Buslajewkaan
kovin tuttu.

— Kuka?

— Vasjka Buslajew, huima poika Novgorodista, Kirsha Danilowin
kokoelmassa.

— Mikä Buslajew? — kyseli Litvinow, hieman ymmällä näin äkkinäisestä
puheen käänteestä. — En minä tunne sellaista.

— Välipä sillä! Katsokaas, minä tahdon vaan kiinnittää huomiotanne
erääsen seikkaan. Vasjka Buslajew, saatuaan maanmiehensä toivioretkelle
Jerusalemiin ja uituaan siellä, heidän suureksi kauhukseen, ilki
alastomana pyhässä Jordanin joessa, sillä hän ei sanonut uskovansa
"ei aivastuksia eikä unia eikä myöskään variksen vaakumista", — tämä
samainen logillinen Vasjka Buslajew kiipeää sitten Taborin vuorelle,
mutta tämän vuoren huipulla on iso kivi, jonka ylitse kaikenkaltaiset
ihmiset ovat turhaan hypätä koettaneet... Vasjkan tekee mieli koetella
onneansa hänenkin. Osuu tuosta hänen tielleen kuolleen pääkallo,
ihmisen luu. Vasjka sysäisee sitä jalallaan. Ja silloin puhuu hänelle
pää tällä tavalla: "Mitäs siinä sysit? Osasin minä elää, osaan minä
tomussakin loikoa — ja niin se käy sinunkin." Ja niin kävikin: Vasjka
hyppää kiven yli ja oli jo pääsemäisillään toiselle puolelle, mutia
kanta hipasi kallioon, ja hän taittoi niskansa. Ja sallikaa minun tähän
ohimennen huomauttaa, että minun ystäväni, slavofiilit, jotka ovat
niin kärkkäitä sysimään jalallansa kaikenlaisia kuolleitten kalloja
ja mädänneitä kansoja, — heidän ei haittaisi vähäsen mietiskellä tätä
tarua.

— Mutta mitäs tämä oikeastaan tarkoittaa? — keskeytti vihdoin Litvinow
maltittomana. — Suokaa anteeksi, minun pitäisi jo...

— Tätä se tarkoittaa, — vastasi Potugin, ja hänen silmissään välähti
niin hellä ystävällisyys, ett'ei Litvinow olisi osannut häneltä
sellaista odottaakaan; — tätä se tarkoittaa: te ette sysi ettekä lyki
kuolleen ihmisen kalloa, ja siksipä teidän kenties, hyvyytenne tähden,
on sallittukin päästä kovan-onnen kiven yli. En tahdo enää viivytellä
teitä; sallikaa minun vain syleillä teitä jäähyväisiksi.

— En yritäkään hypätä, — virkkoi Litvinow, suudellen Potuginia kolme
kertaa. Hänen sielunsa murheellisiin luuloisin liittyi tuokioksi sääli
tuota yksinäisiä poloista kohtaan. — Mutta matkalle nyt...

Hän alkoi hääräillä.

— Antakaas minunkin kantaa jotain, — tarjoutui Potugin.

— Ei, kiitoksia, älkää vaivatko itseänne; kyllä minä itsekin...

Hän pani lakin päähänsä ja tarttui käsilaukkuunsa.

— No niin — virkkoi hän, seisten jo kynnyksellä, — te sanoitte
nähneenne hänet eilen?

— Näin.

— No... mitäs hän?

Potugin oli tuokion ääneti.

— Hän odotteli teitä eilen... ja odottelee teitä tänäänkin.

— Vai niin! Sanokaa sitten hänelle... Tahi ei, ei tarvitse, ei
tarvitse. Hyvästi!... Hyvästi!

— Jääkää hyvästi, Grigori Mihailovitsh!... Ja vielä sananen! Kyllä te
ennätätte kuulla minua; junan lähtöön on vielä runsasta puoli tuntia.
Te palajatte nyt Venäjälle... Te ryhdytte siellä... aikaa voittaen...
toimimaan... Sallikaa vanhan lörpön — ja minähän valitettavasti en
muuta ole kuin lörppö — sallikaa minun antaa teille matkaevääksi
muuan neuvo. Joka kerta kuin ryhdytte johonkin asiaan, kysykää
itseltänne, teettekö palveluksen sivistykselle — tämän sanan täydessä,
perinpohjaisessa merkityksessä — edistättekö jotain sen aatteista,
onko teidän toimellanne se pedagoginen, europalainen luonne, joka
yksistään on hyödyllinen ja hedelmällinen nykyaikana! Jos niin on,
— käykää pelvotta eteenpäin: te olette oikealla tiellä, ja työnne
saa siunauksen! Ette enää ole yksinänne, Jumalan kiitos! Te ette ole
oleva "kylväjä korvessa"; meilläkin alkaa jo olla työntekijöitä...
pionierejä... Mutta... teilläpä on nyt muuta mielessä. — Jääkää
hyvästi! Älkää unohtako minua!

Litvinow kiiruhti juoksujalassa portaita alas, heittäysi vaunuihin ja
saapui asemalle, kertaakaan katsahtamatta kaupunkia, jonne oli jäänyt
niin suuri osa hänen elämäänsä... Hänestä tuntui kuin antautuisi hän
nyt aallon valtaan; se tempasi hänet, se läksi viemään häntä, ja
lujasti hän päätti olla vastustamatta sen vetämystä; kaikesta muusta
tahdon ilmauksesta hän oli luopunut.

Hän oli jo astumaisillaan vaunuun.

— Grigori Mihailovitsh... Grigori... kuului takaa rukoileva kuiske.

Hän säpsähti. Olisiko se todellakin Irina? Hän se on. Kietouneena
naispalvelijansa shaaliin, matkahattu aamuasuisilla hivuksillaan,
seisoo hän asemasillalla ja katsoo häneen himmein silmin. "Palaja
takaisin, palaja takaisin; minä tulin sua noutamaan", — näin ne
haastavat, nuo silmät. Ja mitä kaikkea ne hänelle lupailevatkaan!
Irina ei liiku, hän ei kykene lisäämään sanaakaan; kaikki, yksin hänen
pukunsa epäjärjestyskin, kaikki hänessä rukoilee armahtamista...

Tuskin jaksoi Litvinow pysyä alallaan; hän oli syöksemäisillään Irinan
luokse... mutta aalto, jonka valtaan hän oli antautunut, otti omansa...
Hän hyppäsi vaunuun ja, kääntyen ympärinsä, osoitti Irinalle paikkaa
vieressään. Irina ymmärsi hänet. Vielä ei olisi myöhäistä. Yksi ainoa
askel vaan, yksi ainoa liike, niin jo olisivat he lähteneet kiitämään
kohti hämärää kaukaisuutta, nämä kaksi ainaiseksi yhdistettyä elämää...
Heidän epäröidessään kuului kimeä vihellys, ja juna läksi liikkeelle.

Litvinow heittäysi selkämyksen nojaan. Irina lähestyi huojuen
asemasillan penkkiä ja vaipui siihen, herättäen hämmästystä eräässä
ylimääräisellä säännöllä palvelevassa virkamiehessä, joka sattumalta
oli joutunut asemalle. Tämä diplomaatti tunsi Irinaa hyvin vähän,
mutta oli hyvin hänestä intressautunut. Nähtyään Irinan olevan kuin
täi liuoksissa, luuli hän, että nyt oli tapahtunut "_une attaque de
nerfs_",[122] jonka vuoksi hän, kuten "_un galant chevalier_"[123]
konsanaankin, oli velvollinen rientämään avuksi. Mutta vielä
suuremmaksi kävi diplomaatin hämmästys, kun Irina, tuskin kuultuaan
hänen ensimmäisen sanansa, äkkiä nousi ylös, lykkäsi luotaan hänelle
tarjotun käden ja kiirehti kadulle. Tuokion kuluttua hän oli kadonnut
sakeaan usvaan, joka on niin omituista Schwarlzwaldin ilmastossa syksyn
ensi päivinä.



XXVI.


Kerran satuimme erääsen talonpojan pirttiin, jossa emäntä vast'ikään
oli kadottanut ainoan, hellästi rakastetun poikansa. Kummastelimme
kovinkin, nähdessämme hänet aivan tyynenä, melkeinpä iloisena.

— Älkää pahaksi panko, — sanoi isäntä, joka nähtävästi oli huomannut
kummastuksemme; — hän on nyt puutunut.

Ja "puutunut" oli Litvinowkin. Samallainen tyyneys valtasi hänetkin
matkan ensi hetkinä. Kokonaan murtuneena ja toivottomasti onnettomana
hän sai nyt edes levähtää kuluneen viikon rauhattomuudesta ja
kiusaantumisesta, kaikista noista iskuista, joita hän myötäänsä oli
saanut tuta. Sitä kovemmin ne olivat häntä runnelleet, mitä vähemmin
hän oli luotu moisia myrskyjä kestämään. Hän ei todellakaan toivonut
enää mitään, ja koetti olla muistelematta, ennen kaikkea olla
muistelematta. Hän oli matkalla Venäjälle... pitihän sitä jonnekin
joutua, mutta mitään aikeita ei hänessä enää ollut omaan itseensä
nähden. Hänen oli vaikea tuntea itseänsä; hän ei käsittänyt omia
tekojansa, ikäänkuin olisi tuo oma "minä" häneltä kokonaan kadonnut,
ja vähän tuo "minä" yleensäkään veti hänen huomiotaan puoleensa.
Välistä tuntui hänestä kuin olisi hän kuljettamassa itseään ruumiina;
haihtumattomat sisällisen tuskan kirpeät vihjaukset ne vaan silloin
tällöin muistuttivat hänelle, että hän vielä on elävitten kirjoissa.
Toisin ajoin näytti hänestä käsittämättömältä, mitenkä mies —
miehinen mies — saattaa niin suuressa määrin joutua naisen, rakkauden
vaikutuksen alaiseksi... "Häpeällistä heikkoutta!" jupisi hän,
puisteli viittaansa ja asettui tanakkaampaan asentoon: nyt muka on
lopussa se, mikä ollut on, ja nyt alkaa uusi.... mutta silmänräpäyksen
perästä hän vain myhähti katkerasti ja kummasteli itseänsä.

Hän rupesi katsomaan akkunasta ulos. Ilma oli sameata, kosteata;
sadetta ei ollut, mutta usmaa oli vielä, ja matalalti verhosivat pilvet
taivasta. Tuuli oli vastainen. Loppumattomina jonoina kiiti akkunan
ohi vaaleita höyryhyökyjä, milloin yksitellen, milloin sekaantuen
sakeampiin savupilviin. Hän alkoi seurata silmillään tuota höyryä
ja savua. Kiertymistään kierrellen, kohoillen ja painuen takertui se
ruohoon ja pensaisin, ikäänkuin väännellen, venytellen ja hälveten,
— semmoisina ne kiitivät, pilvi pilven perässä... ne vaihtuivat
alinomaa ja pysyivät alati samoina... yksitoikkoista, hätäistä, ikävää
temmellystä! Välistä tuulahti toisaalta, tie teki käänteen — silloin
katosivat joukot äkkiä ja ilmestyivät vastapäiseen akkunaan; ja sitten
heilahti jälleen tuo suunnaton pyrstö toiselle puolelle, jälleen
kätkien hänen näkyvistään Reinin laajan laaksomaan.

Hän katseli katselemistaan, ja kummallisia mietteitä heräsi hänessä.
Hän istui vaunussa yksinään; ei kukaan häirinnyt häntä.

— Savua, savua! — toisteli hän monistellen.

Ja äkkiä näytti hänestä kaikki olevan savua, kaikki, hänen oma
elämänsä, venäläinen elämä — kaikki, mikä inhimillistä on, varsinkin
venäläistä. — Kaikki on savua ja usmaa! — ajatteli hän. — Näyttää
siltä, kuin kaikki muutteleisi alinomaa, kaikkialta nousee uusia
muotoja, ilmiöt ajelevat toisiansa, mutta todellisuudessa on kaikki
sittenkin yhtä ja samaa; kaikki rientää, kiirehtii jonnekin — ja kaikki
katoaa jäljettömästi, saavuttamatta mitään. Tuulahtaa vaan äkkiä
toisaalta, silloin hyökkää kaikki päinvastaiselle puolelle, ja siellä
alkaa sama, yhä väsymätön, levoton ja — turha temmellys.

Hänen mieleensä muistui, mitä kaikkea jyrisevää ja räiskivää oli
tapahtunut hänen silmiensä edessä näinä viime vuosina.

— Savua — jupisi hän — savua.

Hänelle muistuivat mieleen kiivaat kiistat ja pohdinnat ja huudot
Gubarewin luona ja toistenkin, vanhain ja nuorten, luona.

— Savua, — toisteli hän, — savua ja usmaa.

Muistuivat hänen mieleensä vihdoin kuuluisat kenraalien kemut,
muistuivat muutkin keskustelut ja toistenkin valtiollisten miesten
puheet, jopa kaikki sekin, mitä Potugin oli saarnaillut...

— Savua vaan, savua eikä mitään muuta.

Entäs hänen omat pyyteensä ja tunteensa ja yrityksensä ja mietteensä!

Hän viittasi vaan kädellään.

Mutta juna se sillä välin kiiti kiitämistään. Kauaksi olivat jo jääneet
Rastadtit ja Karlsruhet ja Bruchsalit. Oikeanpuoliset vuoret olivat
siirtyneet loitommas ja paenneet kauas. Nyt ne lähenivät jälleen, mutta
matalampina ja metsineen jo harvempina.

Juna teki jyrkän käännöksen. Oltiin Heidelbergissä. Vaunut vyöryivät
asemakatoksen alle; alkoi kuulua myöjäin huutoja: siellä kaupiteltiin
kaikenlaisia, venäläisiäkin, sanomalehtiä. Matkustajat hääräilemään
ja astumaan asemasillalle. Litvinow yksin ei jättänyt nurkkaansa,
vaan istui paikoillaan, maahan tuijottaen. Äkkiä kuuli hän nimeänsä
mainittavan. Hän nosti silmänsä: Bindasowin naama kurkisti akkunasta
sisään, ja sen takana — vai siltäkö hänestä näytti vain? — ei,
todellakin: siellä oli koko joukko badenilaisia tuttuja kasvoja: siinä
Suhantshikowin rouvat, siinä Voroshilowit, siinä Bambajewitkin; kaikki
he lähenevät Litvinowia, ja Bindasow huutaa kohti kulkkua:

— Missäs se Pishtshalkin on? Hänenhän piti tulla; mutta sama se;
astupas vaan ulos, vauva; me olemme lähdössä Gubarewin luokse.

— Niin, veikkonen, niin justiin; Gubarew odottaa meitä, — vahvisti
Bambajew, pujotteleiden esille; — lähde pois!

Litvinow olisi suuttunut, ellei tuo masentava taakka olisi ollut
painamassa hänen sydäntään. Hän katsahti Bindasowiin ja kääntyi
sanaakaan sanomatta pois.

— Kuulittehan te, että Gubarew on täällä, — huudahti rouva
Suhantshikow, ja ihan olivat silmät hypätä päästä.

Litvinow ei liikahtanutkaan.

— Mutta kuulehan toki, Litvinow, — rupesi vihdoin Bambajew puhumaan;
— onhan täällä muitakin kuin Gubarew; täällä koko falangi mitä
erinomaisimpia, mitä viisaimpia ihmisiä, Venäläisiä, ja jokainen tutkii
luonnontieteitä, ja kaikilla on mitä jaloimmat mielipiteet. Tottahan
sinä jäät edes heidän tähtensä. Täällä on muun muassa tuo... kas, kun
en nyt muista nimeä, mutta se nyt on sanalla sanoen nero.

— Älkää välittäkö hänestä, Rostislaw Ardaliovitsh, — sekaantui rouva
Suhantshikow, — älkää vainenkaan välilläkö! Näettehän te, millainen
se on miehiänsä! Ja samallaista se on koko hänen heimonsakin. Hänellä
on täti, joka ensi alussa näytti minusta järkevältä ihmiseltä; mutta
toissa päivänä matkustin hänen kanssaan tänne — hän oli vast'ikään
tullut Badeniin ja yks' kaks', uskottenkos, mennä jyristää jo
takaisin, — no niin, minä matkustin hänen kanssaan tänne asti ja
rupesin tiedustelemaan hänellä yhtä ja toista. Aatelkaas, jospa edes
sanasenkaan olisi minulle vastannut, tuo korskea ihminen! Senkin
aristokraatti!

Kapitolina Markovna parka — aristokraatti! Ei olisi osannut hän odottaa
mointa loukkausta!

Mutta Litvinow oli yhä vaiti. Hän kääntyi pois päin ja veti lakin
silmilleen.

Juna lähti viimein liikkeelle.

— No mutta sano edes jotakin jäähyväisiksi, sinä suolapatsas! — huusi
Bambajew. — Eihän tästä tämmöisestä!

— Riepu! Lällä! — ulvoi Bindasow. Vaunujen vauhti lisääntyi, ja hänen
sopi siis huoleti haukkua. — Visukinttu! Etana! Inutippa!

Lieneekö Bindasow juuri tällä hetkellä tekaissut tuon viimeisen
sanan, vai lieneekö sen muilta saanut, en tiedä, mutta kovin se näkyi
miellyttävän kahta lähellä olevaa mitä jalomielisintä nuorta miestä,
jotka olivat tutkimassa luonnontieteitä täällä. — Muutaman päivän
kuluttua näet luettiin sama sana jo venäläisessä aikakauslehdessä, joka
siihen aikaan ilmestyi Heidelbergissä nimellä _A tout venant je
crache!_[124] eli: "Luoja suojaa, sika ei syö!"[125]

Mutta Litvinow toisteli toistelemistaan entistä sanaansa: savua, savua,
savua!

— Tällä haavaa, — näin hän ajatteli — on Heidelbergissä toista
sataa venäläistä ylioppilasta; kaikki he tutkivat kemiaa, fysikkaa,
fysiologiaa — muuta eivät korviinsakaan ota, mutta viiden, kuuden
vuoden perästä ei samain kuuluisain professorien luennoilla enää käy
viittätoistakaan henkeä... tuuli kääntyy, savu hulmahtaa toisaalle...
savua, savua, savua![126]

Yöllä hän kulki Casselin ohitse. Pimeyden mukana laskeusi hänen
päällensä sanomaton, jäytävä haikeamielisyys, ja hän hyrähti itkemään,
hyyristyen vaunun kolkkaan. Kauan virtasivat kyynelet, tuottamatta
hänelle huojennusta; päinvastoin ne raatelivat häntä katkerasti ja
kipeästi.

Samaan aikaan makasi vuoteellaan eräässä Casselin hotellissa Tatjana,
kuumetaudin tuskissa. Kapitolina Markovna istui hänen vuoteensa
vieressä.

— Tanja, — puheli hän — salli nyt minun Herran tähden lähettää
sähkösanoma Grigori Mihailitshille; saanhan lähettää, Tanja!

— Ei, täti, — vastasi toinen — ei se ole tarpeellista; älä ole
huolissasi. Anna vettä juodakseni; kyllä tämä pian menee ohi.

Ja viikon perästä hän paranikin, ja molemmat nais-ystävät jatkoivat
matkaansa.



XXVII.


Pysähtymättä Pietarissa enempää kuin Moskovassakaan, palasi Litvinow
maatilalleen. Hän säikähti, nähtyään isänsä: kovin oli tämä käynyt
heikoksi ja raihnaiseksi. Ukko iloitsi poikansa tulosta, sen verran
kuin voi iloita ihminen, joka on elämänsä kanssa lopputilit jo
suorittanut. Heti jätti hän poikansa huostaan kaikki rappeutuneet
asiansa ja, narahdeltuansa vielä moniaan viikon, läksi pois elävitten
mailta.

Litvinow oli nyt yksinään vanhassa päärakennuksessa. Sydän raskaana,
ilman toivoja, ilman intoa, ilman rahoja rupesi hän hoitamaan taloutta.
Talouden hoitaminen Venäjällä ei ole mikään hauska asia, niinkuin
sen liiankin monet tietävät; siksi emme rupea lavealti kertomaan
siitä, kuinka työläältä se Litvinowistakin tuntui. Parannuksista
ja uudistuksista ei tietysti voinut olla puheitakaan; ulkomailla
saatujen tietojen käytäntöön-pano siirtyi tuonnemmas epämääräisiksi
ajoiksi; puute pakotti elämään vaan päivän kerrassaan ja suostumaan
kaikennäköisiin myönnytyksiin, aineellisiin sekä siveellisiin. Uusi ei
ottanut juurtuakseen, vanhalta oli kaikki mahti mennyt; taitamattomuus
ja tunnottomuus törmäilivät yhteen; koko yleinen olemus oli järkäytetty
ja huojui ja hyllyi kuin suolla hete, ja vain yksi ainoa suuri sana
"vapaus" liikkui kuni Jumalan henki vetten päällä. Kärsivällisyyttä
tarvittiin ennen kaikkea, ei potevaa kärsivällisyyttä, vaan toimekasta,
ei ilman oveluutta, ei vailla ketteryyttä välisti... Litvinowin
sieluntila teki hänen olonsa kahta tukalammaksi. Vähän oli hänessä
elämänhalua enää... Mistäpä olisi tullutkaan halu puuhata ja tehdä
työtä?

Mutia kului vuosi, meni toinenkin ja alkoi kolmas. Suuri aate alkoi
vähitellen toteutua, muuttua lihaksi ja vereksi: vesa nousi heitetystä
siemenestä, eikä tallaakaan sitä jalallaan nyt enää vihamies, ei
julkinen eikä salainenkaan.

Litvinow oli tosin loppujen lopussa vuokrannut suurimman osan maatansa
talonpojille kahdastuloilla (tulot puolekkain) ja ryhtynyt niinmuodoin
niukkaoloiseen alkuperäiseen taloudenhoitoon, mutta jotain hän
kuitenkin ennätti saada aikoin: pani tehtaan uudestaan kuntoon, perusti
pienen moision, jossa oli viisi vapaehtoista palkkalaista — kaikkiaan
ennätti niitä olla hänellä neljäkinkymmentä — suoritti tärkeimmät
yksityiset velat... Mielenkin rohkeus kasvoi hänessä; yhä enemmän alkoi
tuntea hänessä entistä Litvinowia. Syvällä piilevä surullinen tunne ei
tosin milloinkaan haihtunut; liian hiljaiseksi hän oli käynyt iäkseen,
sulkeutunut ahtaasen piiriinsä, luopunut kaikista entisistä tuttavista,
mutta kadonnut myös oli tuo tenhoton välinpitämättömyys, ja elävitten
joukossa liikkui ja toimi hän jälleen kuni elossa oleva konsanaankin.
Kadonneet olivat niinikään viimeisetkin jäljet hänet vallanneesta
lumouksesta: se oli nyt kuin unta vaan, kaikki tuo, mitä Badenissa
oli tapahtunut... Entäs Irina?... Vaalennut oli hänenkin kuvansa
ja kadonnut näkyvistä; himmeänä häämöitti vaan Litvinowin edessä
jotain vaarallista tuon usvan takana, joka yhä enemmän ja enemmän oli
kietoutunut Irinan haamun ympärille.

Tatjanasta tuli vaan harvoin kuulumisia. Litvinow oli saanut tietää,
että hän oli tätinensä asettunut asumaan pienelle maatilallensa, parin
sadan virstan päässä Litvinowin hovista, ja eleli siellä hiljakseen,
liikkuen sangen vähän ja melkein ketään vieraita vastaan-ottamatta,
muuten tyynenä ja terveenä.

Kerran, eräänä kauniina päivänä toukokuussa, istui Litvinow
työhuoneessaan, kylmäkiskoisesti selaillen pietarilaisen aikakauskirjan
viimeistä numeroa. Palvelija tuli sisään ja ilmoitti erään vanhan enon
saapuneen. Tämä eno oli äskettäin käynyt tervehtimässä Kapitolina
Markovnaa, jonka orpana hän oli. Eno oli ostanut maatilan Litvinowin
hovin läheisyydessä, ja oli nyt matkalla sinne. Kokonaisen vuorokauden
vieraili hän Litvinowin luona ja kertoili yhtä ja toisia Tatjanan
oloista.

Enon lähdettyä, lähetti Litvinow seuraavana päivänä Tatjanalle kirjeen,
ensimmäisen siitä asti kuin olivat eronneet. Siinä hän pyytää saada
edes kirjeellisesti uudistaa entistä tuttavuutta ja tiedustelee, eikö
hän enää saa ajatellakaan sitä, että he joskus vielä kohtaisivat
toisiansa. Jonkunlaisella levottomuudella odotteli hän vastausta, ja
vastaus tulikin vihdoin. Litvinowin kysymys sai ystävällisen kajauksen.
"Jos mieleenne johtuisi käydä meillä", näin päättyi Tatjanan kirje,
"niin terve tuloanne: sanotaan sairaittenkin olevan helpompi olla
kahden kesken kuin yksin." Kapilolina Markovna oli liittänyt terveisiä.

Litvinow ihastui kuin lapsi. Niin iloisesti ei hänen sydämmensä ollut
sykkinyt enää pitkään aikaan. Tuntui äkkiä niin keveältä ja kirkkaalta.
Niinhän tuulahtaa päivän noustessa ja pimeyden hälvetessä ilman henki
ja hiljaa huhahdellen kiitää auringon säteitten kera yli valveutuneen
maanpinnan. Pitkin päivää myhähteli Litvinow vähä väliä, työväkeäänkin
katsoessaan ja käskyjä jakaessaan.

Hän rupesi heti kohta hankkimaan lähtöä, ja kahden viikon kuluttua oli
hän jo matkalla Tatjanan luokse.



XXVIII.


Hän ajoi jotenkin hitaasti, oikaisten kyläteitse, ilman sanottavia
seikkailuja. Kerran vaan katkesi takapyörästä rauta. Seppä yritti
keittää sitä kokoon ja yritti uudelleen, mutta Litvinow lähetti
viimein sekä pyörät että sepät hiiteen, ja korjaamatta pyörä jäi.
Kaikeksi onneksi tuli selville, että Venäjällä saattaa varsin hyvin
matkustella, vaikka on pyörästä rautakin katkennut, varsinkin, jos
kulkee "pehmosta", se on lokaa myöten. Sen sijaan oli hänellä pari
kolme varsin hupaista kohtausta.

Eräässä majatalossa pidettiin sovintokäräjiä. Siellä kohtasi Litvinow
Pishtshalkinin, joka esiintyi hänen mielestään jonkinlaisena Solonina
tai Salomonina: niin korkeata viisautta uhkuivat hänen puheensa, ja
niin rajattomalla kunnioituksella häntä kohtelivat sekä tilan-omistajat
että talonpojat... Ulkomuodoltaankin oli hän yhä enemmän käynyt
muinais-ajan viisaitten näköiseksi: tukka oli päälaelta lähtenyt, ja
täyteläiset kasvot olivat yhtenä ainoana hyytelönä niin ylenpalttista
hyvää avua, ett'ei sitä enää mikään voima hillitä voi. Hän sanoi
Litvinowia tervetulleeksi "tähän, — jos minun sallitaan käyttää niin
omamaireista sanaa — tähän minun omaan kihlakuntaani", ja samalla
hän sitten vaipui hyvää tarkoittavien aikeitten haaveiluun. Yhden
uutisen hän kumminkin ennätti kertoa, nimittäin Voroshilowista. Tämä
kultaisen taulun sankari oli jälleen astunut sotapalvelukseen ja oli
jo ehtinyt pitää rykmenttinsä upseereille esitelmän "buddaismista"
tai "dynamismista", jotain sinne päin... Pishtshalkin ei ihan varmaan
muistanut.

Toisessa majatalossa, johon hän oli saapunut aamun koittaessa, sai hän
kauan aikaa odotella hevosia, ja torkahti kaleskoissaan. Hänet herätti
muuan ääni, joka tuntui tutulle. Hän avasi silmänsä.

Hyväinen aika! Eikös tuo ole herra Gubarew, joka seisoo tuossa
kuistilla, harmaassa kurtikassa ja roikkuvissa yöpantalongeissa
ja sättii? Ei, se ei ole herra Gubarew... Mutta mikä merkillinen
yhdennäköisyys! Tällä herralla vaan on suu leveämpi ja hampaampi ja
alaspainuneitten silmäin katse vielä tuimempi ja nenä paksumpi ja
parta sakeampi ja koko kasvojen piirteet jykevämmät, inhottavammat.

— Senkin rrroistot! — kiljui hän verkalleen ja äreästi, laajalle
levitellen suden-omaista suutaan, — pakanan moukat... Siinä se nyt
on... tuo kehuttu vapaus... ei saa hevosiakaan... senkin rrroistot!

— Senkin rrroistot! — kajahti samassa oven takaa toinenkin ääni, ja
kuistille ilmaantui — niinikään harmaassa kurtikassa ja roikkuvissa
yöpantalongeissa — tällä kertaa todellakin, ihan ilmeisesti, itse se
oikea herra Gubarew, Stepan Nikolajevitsh Gubarew. — Pakanan moukat! —
jatkoi hän, matkien veljeänsä (edellinen herra olikin hänen vanhempi
veljensä, juuri tuo vanhan koulun "hammaslääkäreitä", joka hoiti hänen
tilaansa). — Selkään niitä pitäisi antaa, niin justiin; vasten pläsiä
ne tarvitsisivat; vast'kuonoa — siinä heille vapaus... Jaaritellaan...
kunnan esimiehistä ja sen semmoisista!... kyllä minä näyttäisin!
Ja missäs se on tuo musjee Rostón?... Mitäs se nahjustelee? Hänen
asiansahan se on, senkin nälkäkurki... Tällaisia pysäyksiä matkalla!...

— Johan minä olen teille monta kertaa sanonut, veli hyvä, — puuttui
vanhempi Gubarew puheesen, — ett'ei hänestä ole mihinkään; ilmeinen
nälkäkurki. Te vaan, vanhan tuttavuuden nojalla... Musjee Rostón,
musjee Rostón!... Missä sinä kuhnailet?...

— Rostón! Rostón! — kiljui nuorempi, suuri Gubarew. — Huutakaapas häntä
oikein lujasti, veliseni Dorimedont Nikolaitsh!

— Huutelenhan minä minkä jaksan, veliseni Stepan Nikolaitsh. — Musjee
Rostón!

— Täss'on, täss'on, täss'on! kuului hätäinen ääni, ja tuvan nurkan
takaa ilmestyi — Bambajew.

Litvinow hämmästyi kovin. Poloisella entusiastilla oli yllään kulunut
attila, hihoissa reikiä. Hänen kasvojensa piirteet eivät olleet
sanottavasti muuttuneet, mutta vääntyneet ne olivat ja rypistyneet;
pienissä, levottomissa silmissä asui mateleva säikäys ja näljistynyt
alamaisuus, mutta värjätyt viikset ne törröttivät kuni ennenkin
pöhöisessä ylähuulessa. Gubarewin veljekset rupesivat heti kohta
miehissä sättimään häntä ylhäältä, kuistilta. Bambajew pysähtyi heidän
eteensä alhaalla, seisten loassa, selkä nöyrässä kyyryssä. Siinä
koetteli hän lepyttää heitä aralla myhäilyllä, kouristellen lakkiaan
punaisissa sormissaan ja myötäänsä muutellen jalkaa ja jupisten,
että hevoset saadaan heti kohta... mutta veljekset eivät lakanneet,
kunnes nuorempi katsahti Litvinowiin päin. Lieneekö Gubarew tuntenut
hänet, vai lieneekö hävennyt vierasta, en tiedä, mutta äkkiä hän
kääntyi ympärinsä, karhun-omaisesti, puraisi partaansa ja läksi astua
huojuilemaan vierastupaan. Veli vaikeni samassa hänkin ja, käännyttyään
myöskin karhun-omaisesti, meni edellisen jälkeen. Suuri Gubarew ei
nähtävästi ollut kadottanut vaikutusvoimaansa kotimaassaankaan.

Bambajew läksi verkalleen astumaan tupaa kohti... Litvinow huusi
häntä nimeltä. Bambajew katsahti taakseen, tarkasteli hetkisen ja,
tunnettuaan Litvinowin, riensi häntä kohti, kädet ojennettuina, mutta,
perille päästyään, tarttui käsillään kaleskain oveen, nuukahti sitä
vastaan ja purskahti katkeraan itkuun.

— Mutta älähän toki, älähän toki, — puheli Litvinow, kumartuen hänen
puoleensa ja koskettaen häntä olkapäähän.

Mutta toinen itki itkemistään.

— Näin... näin... pitkälle sitä... jupisi hän, nyyhkien.

— Bambajew! — kiljuivat veljekset tuvassa.

Bambajew kohotti päänsä ja pyyhkäisi pois kyynelensä.

— Terve, kultaseni, — kuiskaisi hän; — terve ja hyvästi kanssa!
Huudetaan, minua kutsutaan.

— Mutta mitenkäs sinä olet täällä? — kysyi Litvinow, — ja mitä tämä
oikeastaan on? Minä luulin heidän kutsuvan jotakin franskalaista...

— Minä olen heillä... taloudenhoitajana, voutina, — vastasi Bambajew,
tokaisten sormellaan tuvalle päin. — Franskalainen minusta tehtiin noin
vaan, leikin vuoksi. Mitäs tehdä, veikkonen! Nälkä alkoi ahdistaa,
rahaa ei kopekkaakaan; hätä käskee Lappalaisen jänistä ampumaan. Kyllä
siinä kunnianhimo kyytinsä näkee.

— Jokos _hän_ on kauankin ollut Venäjällä? Ja mitenkä hän selvisi
entisistä tovereistaan?

— Voi, veikkonen! Tiessään se on kaikki tuo... Tuli näetkös toinen
ilma... Tuon rouva Suhantshikowin, Matrjona Kuzminishnan, tiedätkös,
hän ajoi ihan niskapäästä pellolle. Toinen suri sitä niin, että läksi
Portugaliin.

— Portugaliinko? Mitä joutavia!

— Portugaliin kyllä, kahden Matrjonalaisen kanssa.

— Kenenkä kanssa?

— Matrjonalaisten kanssa, niin sanotaan hänen puoluelaisiansa.

— Onko Matrjona Kuzminishnalla oma puolue? Ja suurikin?

— Justiinsa ne kaksi henkeä, mutta siitä kuin _hän_ palasi kotia,
tulee jo pian puoli vuotta. Täällä maalla hän elelee veljensä kanssa ja
jos nyt kuulisit...

— Bambajew!

— Heti paikalla, Stepan Nikolaitsh, heti paikalla! Entäs sinä, veli
armas? Kukoistat vaan ja elämästäsi nautit! No, Luojan kiitos! Minnekäs
sinua nyt viedään?... Enpä maar olisi osannut luulla... Muistatkos
Badenia? Ne sitten oli aikoja, ne! Niin vainenkin! Muistathan sinä
Bindasowia? Aatteles, mies kuoli! Hän pääsi aksiisi-virkamieheksi,
mutta joutui ravintolassa tappeluun, ja siellä kolhasivat mieheltä
biljaardisauvalla pään puhki. Niin, niin; kyllä nyt on raskaat ajat!
Mutta sen minä vaan nytkin sanon: Venäjä... verraton maa! Katsos
nyt esimerkiksi tuota hanhiparia tuossa, tuommoisia et löydä koko
Europasta, et mistään! Oikeata arsamasilaista rotua!

Ja maksettuaan tämän viimeisen veronsa järkähtämättömälle
ihastumis-innolleen, läksi Bambajew juoksujalkaa vierastupaan, jossa
taaskin mainittiin hänen nimeänsä, muutamilla höysteillä.

Illan suussa läheni Litvinow Tatjanan maatilaa. Kartano, jossa
hänen entinen morsiamensa asui, seisoi mäellä pienen joen varrella,
keskellä hoidettua puutarhaa. Kartano oli uusi, äsken rakennettu ja
näkyi kauas yli joen ja pellon. Litvinow huomasi jo parin virstan
päästä sen teräväkattoisen ullakkokerroksen ja rivin akkunoita, jotka
hehkuivat ilta-auringon paisteessa. Jo viimeisestä majatalosta saakka
oli hän tuntenut salaista levottomuutta, mutia nyt valtasi hänet
hämmästys, miellyttävä, vaikka pelvonkin sekainen. "Mitenkähän minut
otetaan vastaan?" ajatteli hän; "mitenkähän minä ensin esiinnyn?"
Saattaakseen ajatuksiensa toisaalle, rupesi hän puhelemaan kyytimiehensä
kanssa, erään siivon, harmaapartaisen miehen, joka kaikessa
siivoudessaan oli kiskonut maksun kolmestakymmenestä virstasta,
vaikk'ei matkaa ollut viittäkäänkolmatta. Litvinow kysyi, tunsiko hän
Shestowin hovin omistajattaria?

— Shestowejako? Miks'enkäs minä heitä tunne! Hyviä ihmisiä; paremmilla
ei mitään tee. Meikäläisiä parantelevat, puhdas tosi. Lääkäreitä ovat.
Ja siellä käy väkeä koko piiristä. Jaa-a. Sinne ne kaikki vaan mennä
vääntyy. Jos, niinkuin esimerkiksi, joku on kipeä tai saanut haavan ja
sen semmoisia, niin heti he hauteita antavat ja laastaria ja pulveria,
ja apu niistä lähtee. Mutta niinkuin nyt maksua vaivasta, niin äläst':
me emme siihen voi olla suostuvaisia, sanovat, sillä me emme sitä rahan
edestä suinkaan tee... Koulun he niin-ikään asettivat tänne... No, se
nyt oli joutavaa!

Kyytimiehen jutellessa katseli Litvinow lakkaamatta kartanoon... Kas
tuolla astui nainen valkoisessa puvussa balkonille, seisoi siinä
hetkisen ja katosi... "Olikohan se hän?" Sydän hypähti. "Anna mennä!
Anna mennä!" huudahti hän kyytimiehelle. Tämä kiiruhti hevosiansa.
Moniahta silmänräpäys vielä, ja kaleskat ajoivat avatusta portista
pihaan.

Kuistilla seisoi jo Kapitolina Markovna, ja paukutti haltioissaan
käsiänsä, huutaen:

— Minäpäs tunsin ensiksi, minäpäs! Se on hän! Se on hän! Minäpäs tunsin!

Litvinow hyppäsi kaleskoista, odottamatta, kunnes saapuville rientänyt
passaripoika olisi avannut oven, syleili kiireimmiten Kapitolina
Markovnaa ja riensi sisään, eteiseen, saliin... Siellä seisoi hänen
edessään Tatjana, kainostellen, punehtuen. Hän loi Litvinowiin
hyväntahtoiset, lempeät silmänsä (hän oli vähän laihtunut, mutta se
vain somisti häntä) ja ojensi hänelle kätensä. Mutta Litvinow ei käynyt
hänen käteensä, vaan lankesi polvilleen hänen eteensä. Tatjana ei ollut
sellaista osannut odottaakaan, eikä tiennyt mitä tehdä... Kyynelet
kiertyivät hänelle silmiin. Hän säikähti, mutta kasvot kirkastuivat
ilosta...

— Grigori Mihailitsh, mitäs tämä nyt on, Grigori Mihailitsh! — puheli
hän, mutta Litvinow suuteli hänen vaatteensa helmaa... ja muisti
liikutuksella, kuinka hän Badenissakin oli ollut polvillaan hänen
edessään... Mutta silloin — ja nyt!

— Tanja! — toisteli Litvinow, — Tanja, oletko antanut minulle anteeksi?

— Täti, täti, mitäs tämä on? — kääntyi Tatjana Kapitolina Markovnan
puoleen, joka oli tullut huoneesen.

— Älä häiritse häntä, älä häiritse häntä, Tanja! — vastasi
hyväntahtoinen täti, — näethän: hän on tuonut syyllisen päänsä sinun
jalkaisi juureen.

Mutta aikapa on jo lopettaa, eikä enää ole mitään lisättävääkään. Lopun
arvaa lukija itsekin.

Entäs Irina?

Hän on yhtä ihana kuin ennenkin, huolimatta kolmestakymmenestä
ikävuodestaan; nuoria miehiä rakastuu häneen lukemattomissa määrin, ja
rakastuisi heitä enemmänkin, ellei... ellei...

Suvaitsetteko, lukija, siirtyä meidän kanssamme hetkiseksi Pietariin,
erääsen rakennukseen, joka on ensimmäisiä siellä? Katsokaas: edessänne
on avara huone, sisustettu — emme sano upeasti, sillä moinen sana olisi
liian jokapäiväinen, vaan — arvokkaalla, edustavalla, kunnioitusta
herättävällä tavalla. Tunnetteko jonkinlaista vapisemiseen asti syvää
kunnioitusta? Tietäkää siis: te olette astunut temppeliin, temppeliin,
joka on pyhitetty kaikkein korkeimmalle säädyllisyydelle, rakkaudesta
uhkaavalle hyväntekeväisyydelle, sanalla sanoen semmoiselle, mikä on
yläpuolella tämän multaisen maan. Teidät kätkee omituinen, salainen,
todella salainen hiljaisuus. Samettiset oviverhot, samettiset uutimet
akkunoissa, pöyheä, möyheä matto lattialla, kaikki tarkoittaa sitä,
kaikki on olemassa sitä varten, että jokainen räikeä äänne, jokainen
valtava tunteen ilmauminen täällä hiljeneisi, lientyisi. Huolellisesti
verhotut lamput herättävät tyyntä tunnelmaa; siveä tuoksu leviää
umpeassa ilmassa; samovaarikin pöydällä kihisee kainosti ja pidätellen.

Emäntä, Pietarin ylhäisessä maailmassa mahtava henkilö, puhelee tuskin
kuuluvasti. Hän puhelee koko ajan sillä tavalla, kuin olisi huoneessa
joku heikko, melkein kuoloa tekevä sairas; muut daamit noudattavat
hänen esimerkkiänsä, kuiskailevat hekin. Emännän sisar, joka tarjoilee
teetä, liikuttelee vaan huuliaan, niin että nuori mies hänen edessään,
sattumalta päässyt tähän säädyllisyyden temppeliin, ei oikein ole
selvillä, mitä hänestä tahdotaan, vaikka toinen jo kuudetta kertaa
huhahtaa: — _Voulez vous une tasse du thé?_[127] Nurkissa istuu nuoria,
somamuotoisia miehiä; äänetön liehakoiminen välkkyy heidän silmissään;
järkähtämättömän hiljainen, hiiviskelevä ilme asuu heidän kasvoillaan;
kunniamerkkien paljous kimaltelee hämärässä valossa heidän rinnoillaan.
Hiljaista on keskustelukin, kosketellen henkisiä ja isänmaallisia
asioita, F.N. Glinkan "Salaista pisaraa", lähetystointa itämailla,
luostareita, ja Veljeksiä Valkoisessa Venäjässä. Silloin tällöin
kulkee kuulumattomin askelin pehmoista mattoa myöten livreapukuisia
lakeijoita; heidän paksut pohkeensa elähtävät silkkisissä sukissaan
joka askeleelta; tuo jykeväin lihasten kunnioittava vavahtelu lisää
entistä valtavammaksi yleisen säädyllisyyden, hyvyyden, hartauden
tunnelmaa...

Se on temppeli! Se on temppeli!

— Oletteko nähneet tänään rouva Ratmirowia? — kysäisee kainosti joku
ylhäinen henkilö.

— Minä kohtasin hänet tänään Lisen luona, — vastaa Aiolon kantelena
emäntä; — minun on sääli häntä... Hänellä on ärtynyt mieli... _elle n'a
pas la foi_.[128]

— Niin, kyllä, — toistaa ylhäinen henkilö, — se oli muistaakseni Pjotr
Ivanitsh, joka hänestä sanoi tuolla tavalla ja kohdalleen sanoikin,
_qu'elle a... qu'älle a l'_ ärtynyt mieli.

— _Elle n'a pas la foi_, huhahtaa ilmoille emännän ääni, kuni
suitsutus-astian savu. — _C'est une âme égarée_. Hänellä on ärtynyt
mieli.

— Hänellä on ärtynyt mieli, — toistaa sisar pelkillä huulillaan.

       *       *       *       *       *

Kas siinä syy, mikseivät kaikki nuoret miehet rakastu Irinaan...
He pelkäilevät häntä, he pelkäilevät hänen ärtynyttä mieliänsä.
Sellainen syntyi hänestä käypä fraasi; mutta tässä, niinkuin fraaseissa
konsanaankin, on palanen totuutta. Eikä ainoastaan nuorukaiset häntä
pelkäile; häntä pelkäilevät täysikasvuisetkin ja korkeat, jopa
ylhäisätkin henkilöt. Ei osaa kukaan toinen niin tarkkaan ja niin
hienosti huomata naurettavia tai vähäpätöisiä puolia ihmisluonteessa,
eikä kukaan muu kykene leimaamaan sitä niin sattuvalla sanalla... ja
sitä kipeämmin tuo sana polttaa, se kun lähtee sulohajuisilta, ihanilta
huulilta... Vaikea on sanoa, mitä tuossa sielussa milloinkin liikkuu,
mutia huhu ei myönnä yhdellekään hänen kumartajistansa valitun nimeä.

Irina Pavlovnan mies astuu nopeasti eteenpäin sitä tietä, jota
Franskalaisel sanovat kunnian-osoitusten tieksi. Lihava kenraali
kulkee hänen ohitsensa, ystävällinen kenraali jääpi hänestä jäljelle.
Ja samassa kaupungissa kuin Irina, oleskelee myös ystävämme Sosont
Potugin. Harvoin hän kohtaa Irinaa, jolla ei enää olekaan erityistä
syytä pitää yhteyttä hänen kanssaan... tyttönen, joka oli uskottu
Potuginin hoitoon, kuoli vähän aikaa sitte.



Viiteselitykset:


[1] croupier (krupiä) on pelipankeissa pelinhoitaja, joka suorittaa
pelaajille voitot, kokoaa pankille heidän tappionsa y.m. Suomentajan
muistutus.

[2] Panos täys'!

[3] Omistus-oikeuden periaate on Venäjällä kokonaan
järkaytetty.

[4] Näille venäläisille ruhtinaille.

[5] Hienoin osa.

[6] Lermontowin romaani. Suoment. muist.

[7] Ylhäinen vaatetus- ja käytöstapa.

[8] Jumala ties miksi.

[9] Hyvät ja pahat.

[10] Vapa-ajattelija.

[11] Ennen vanhaan kuuluisa valtiorikosten tutkimista varten asetettu
virasto; nyttemmin jo lakkautettu. Suomentajan muist.

[121] Yksi Pietaria pääkatuja. Suom. muist.

[13] 1 desälina = 1,00 hehtaaria.

[14] Annos biffiä perunoin kanssa.

[15] Tuttavallisessa keskustelussa mainitsee Venäläinen puhuteltavan sekä
ristimä- että isännimen. Suom. muist.

[16] Lahkolaisten johtaja.

[17] Viitta.

[18] Porvaristo, kansan ylivalta.

[19] Odi et amo. Qvare id faciam, fortasse reqviris?
Neseio: sed fieri sentio et excrucior. Catullus, LXXXVI.

(Vihaan ja rakastan. Kysyt kenties: miksikä niin teen? En tiedä:
vaan niin sen tunnen olevan ja kärsin siitä.)

[20] Nuori tyttö sydäntä vailla.

[21] Arina, Arinka — muodosteita Irina nimestä.

[22] Sietämättömiä sanoja.

[23] Te tunnette hänen huimapäisyytensä.

[24] Te ette esiinny hienon säädyllisesti.

[25] Se on aivan luonnollista nuorille tytöille, tiedättehän sen.

[26] Todellakin tapausten.

[27] Menestystä, minkä hän saavutti.

[28] Pitojen kuningatar.

[29] Kauniin sukupuolen ihailija.

[30] Kaikkien parhaimpain kavaljeerien kanssa.

[31] Ihan varmaan on Moskova teidän valtakuntanne keskipiste.

[32] Tämähän on ilmeistä vallankumousta.

[33] Ei suinkaan voisi sanoa, että teidän tytär neitenne on
ensimmäisessä baalissansa.

[34] Minulla, niinkuin tiedätte, on suopea mielenlaatu.

[35] Serkku hyvä, teidän tyttärenne on helmi; hän on täydellisyys.

[36] Joka oli kaikkien mielestä ihastuttava.

[37] Huolellisella hoidolla.

[38] Se tuuma käy laatuun, käy niinkin.

[39] Ja siinä se.

[40] Lapsuuden ystävä.

[41] (Erään laulun alkusanat:) "Kerran santarmia kaksi".

[42] Saisinko valkeata?

[43] Onko teillä paperosseja?

[44] Oikeita (espanjalaisia) papelitos'eja, kreivitär.

[45] Ylhäinen maailma.

[46] Olettepa koko koiranleuka.

[47] No niin, mitä? Mitä tahdotte?

[48] Sen sanon teille perästäpäin.

[49] Mutta mitä tekee herra V.? Miks'ei hän tule?

[50] Muuan syrjäinen piirikunta Novgorodin läänissä.
Suom. muist.

[51] Muuan syrjäinen piirikunta Novgorodin läänissä.

[52] Rauhoittukaa, hyvät rouvat. Herra V. on minulle luvannut saapua
teidän jalkainne juureen.

[53] Mutta toistaiseksi.

[54] Kiristi häneltä mitä mies oli vääryydellä ottanut.

[55] Ei suinkaan! Valtiolliset keskustelut ovat minun ihastukseni.

[56] Rouva on oikeassa.

[57] Orjain vapauttamisen päivä. Suom. muist.

[58] Joko ollaan isänmaan ystäviä tai ollaan olemalta.

[59] Mikä tuon herran nimi on?

[60] Kynäsankari.

[61] Tahdoit vaan naurattaa näitä rouvia.

[62] Progressi = yhteiskunnallinen edistys,
parannukset sisällisissä oloissa. 60-luvulla paljo käytetty sana
Venäjällä. Suom. muist.

[63] Kaikki tuo pohjimmainen ruuhka, tuo
tuloja vailla oleva joukkio, köyhälistöäkin pahempi, — se se on, joka
minua hirvittää.

[64] Samalla kuin Orfeo manalassa (muuan rivoluontoinen
näytelmä) ilmestyi, samalla progressikin sanoi viimeiset
sanottavansa.

 [65] Te laskettelette aina jonninjoutavia.

[66] Silloinhan minä vasta vakava olenkin.

[67] Nyrkkiä on muistaminen ja muotoja noudattaminen, — nyrkki varsinkin
ylen tärkeä.

[68] Täällähän on naisia.

[69] Rouva ruhtinatar on kotona.

[70] Hyvä on, hyvä on.

[71] Pitkävihaisuutta.

[72] Mikä onnellinen sattuma.

[73] Rakas ystävä.

[74] Toisin sanoen vaikuttavia.

[75]  Huviretket.

[76] Ei henkevyyttä, ei älyä.

[77] Joutuin, joutuin.

[78] Kas! Hyvää päivän, rakas rouva!

[79] Kuinka voitte tänään? Tulkaa kerallani vähän matkaa.

[80] Teidän korkeutenne on liian hyvä.

[81] Venäläisen moukan lemua kolminkertaisena saennuksena.
(Sen nimistä hajuvettä muka.)

[82] Vejannahkaisissa siteissä.

[83] Lyhykäinen mitätön loilotus. Suom. muist.

[84] Ensimmäinen rakastaja näytelmissä.

[85] Henkilö kansantaruissa. Suom. muist.

[86] Ylin määrä.

[87] Tuo perhanan pataässä.

[88] Hajamielisesti.

[89] Minä puhun elukoista.

[90] Mutta, rouva hyvä, elukastahan minäkin puhun.

[91] Niin juuri, rapu.

[92] Niin, niin, saattepa nähdä.

[93] Kiitos, kiitos. Näyttäkääs nyt, herra Fox, miten se käy.

[94] Mutta mitäs sen pitäisi tehdä?

[95] Sen pitää jäädä liikkumattomaksi ja käännellä pyrstöllään

[96] Venäläisiä.

[97] Viehättävää.

[98] Loilotusta tähän tapaan: "Muna voi, kana voi!"

[99] Se on mieletöntä. Sillä ei ole mitään yleistä merkitystä.

[100] Taaskin tuo kirottu politiika.

[101] Keskustelun sisällyksen moniaalla sanalla.

[102] Demi monde, ylhäisiä jäljittelevä alhaiso.

[103] Mikä rakkaus on?

[104] Sydämmeen nousseita vatsapuruja.

[105] Olen ihmetellyt teitä tänä iltana, rouva. Tehän teitte
kerrassaan pilkkaa meistä kaikista.

[106] En tällä erää enempää kuin muulloisinkaan.

[107] Selväähän se on.

[108] Se sattui.

[109] Salaliittolaiselta.

[110] Ja ett'ei tämä ole tyhjää hälytystä.

[111] Rout (lue: raut) ylhäisten juhlapidot, ilman tansseja.

[112] Kauniiden moskovattarien terveydeksi.

[113] No niin, ettekö tule jo?

[114] Ken siellä?

[115] Mutta hohtokiveni ovat minun hallussani.

 [116] Mutta tämäpä nyt kaunista!

 [117] Pyydän anteeksi epäkainouttani.

 [118] Tarpeekseni olen jo saanut Badenista.

[119] Se on tuon matkan johdosta sinne, minne
suvaitsette.

[120] Vapaa-ajattelija.

[121] Ei niin kiivaasti! Herran tähden! Ei niin kiivaasti.

[122] Hermoromahdus.

[123] Kohtelias kavaljeeri.

[124]  Viis minä mistään.

[125] Tosi asia.

[126] Litvinowin ennustukset kävivät toteen. Vuonna 1866 oli
Heidelbergissä venäläisiä opiskelevia kesä-lukukaudella 13,
talvi-lukukaudella 12.

[127] Suvaitsetteko kupin teetä?

[128] Häneen ei luoteta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Savua : Romaani" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.