Title: Pekan naimapuuhat : Pilakuvaus
Author: Aira, Cesar
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pekan naimapuuhat : Pilakuvaus" ***


PEKAN NAIMAPUUHAT

Pilakuvaus


Kirj.

AIRA



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1910.



SHENKILÖT:

 PASTORI.
 PEKKA, vanhanpuoleinen, hyvin yksinkertainen työmies.
 ANNI, palvelustyttö.
 RISTO, puhemies.


ENSIMMÄINEN KUVAUS.

    NÄYTTÄMÖ: Pastorin virkahuone.

PASTORI: (Istuu pöydän takana kirja kädessä.)

RISTO: (Tulee.) Hyvää päivää! (Kumartaa syvään.)

PASTORI: Hyvää päivää! Mitäs Risto nyt?

RISTO: No se tämä Pietari Kalikka ja Anni Kananen aikovat avioliittoon.
He ovat täällä.

PASTORI: Käske tulla tänne.

RISTO: (Ovelta.) Tulkaa nyt tänne. (Pekka ja Anni tulevat. Pekka
koskettaa kädellään hattuaan, vaan ei ota pois. Anni hiijaa; sanovat
yht'aikaa:) Hyvää päivää!

PASTORI: Hyvää päivää! Vai olette nyt niin tärkeän askeleen aikeissa
ottaa. (Avaa kirkonkirjan, kääntelee lehtiä.)

PEKKA: No kun se minullakin uusi tupa valmistuu näinä päivinä.

ANNI: Ja tällä kun ei edes ole lehmän lypsäjää omasta taasta.

PASTORI: Minun täytyy vähän teitä luettaa ensin. Pietari Eliaksenpoika
Kalikka, tule lukemaan.

PEKKA: (Lähenee pöytää, pureksii mälliä suupielessään ja pyyhkäisee
otsaansa hihallaan.)

PASTORI: Lue tuosta.

PEKKA: A—ä.

PASTORI: A se on toinenkin kirjain.

PEKKA: A—a sano aa—ä.

PASTORI: Ei kelpaa, uudelleen.

PEKKA: A—aa sano aa pitkä aa, a—m.

PASTORI: Siihen jäi kirjain välille.

PEKKA: Niin, tuoko? (Osoittaa sormellaan.) Ei hyvä pastori, sitä minä
en muista.

ANNI: (Hiipii pastorin taakse, kurkistaa kirjaan.) Ei hyvä pastori
deetä kaikki tunne, enemmän kun geetäkään. Hyvätkin lukijat d:n ja g:n
yli hyppäävät niinkuin Pekkakin.

PASTORI: No, Pekka, d — jatka.

PEKKA: (Pyyhkii kasvojaan.) Aa—aa.

ANNI: (Kuiskaa.) Aadam. Sano Aadam.

PEKKA: (Kovasti.) Sano Aadam.

ANNI: (Kuiskaa.) Aadam sanoi: minä kuulin.

PASTORI: Pekka parka, sinä et lukutaidosta mitään tiedä. Sinä et osaa
lukea.

RISTO: Kyllä tämä kotona vähin lukee, mutta taisi peljästyä nyt
pastorin edessä.

PEKKA: Aatami sanoi minä kuulin.

PASTORI: No jopa se vähän käypi. Jatka Pekka.

PEKKA: I—i.

PASTORI: S se on.

PEKKA: S se on.

ANNI: (Kuiskaa.) Sinun äänesi.

PEKKA: Sinun äänesi.

PASTORI: Koetappa tavuttain tuosta.

PEKKA: K—u—k.

ANNI: (Kuiskaa.) Ku...

PEKKA: Kuk...

PASTORI: Ei.

PEKKA: Aa.

ANNI: (Kuiskaa.) Ka...

PEKKA: (Kovasti.) Kah.

ANNI: (Hiljaa.) Kuka sinulle sanoi...

PEKKA: Kukko sinulle sanoi.

PASTORI: Kukko! Ei kukko puhele. Kukko laulaa.

ANNI: Sano kuka sinulle.

PEKKA: Sano kuka sinulle kukko.

PASTORI: Sinä et osaa tavuttainkaan. Ja, Anni, hiljaa, ei tässä
viekkaus auta.

PEKKA: En hyvä pastori minä tavuttainkaan osaa, enkä tunne deetä
enkä geetä. Ja tuskin niitä moni muukaan meidän kylässä tuntee.

PASTORI: Lueppas sinä Anni tuosta.

ANNI: (Hengellisellä äänellä ja nuotilla.) Abrahamilla oli sangen paljo
karjaa, hopeaa ja kultaa, vaan ei heitä vetänyt maa yhdessä asumaan.

PASTORI: Riittää. Lue ulkoa. Mitä vanha Aatami merkitsee?

ANNI: (Koneellisesti laskee kuin koskesta.) Että se vanha Pietari.

PASTORI: Pietari! Aatami se on.

ANNI: Että se vanha Aatami, joka meissä vielä on, jokapäiväisen
katumuksen ja parannuksen kautta pitää upotettaman ja kuoletettaman, ja
jälleen joka päivä uusi ihminen nouseman ylös.

PASTORI: Riittää. Hyvä on.

RISTO: Kyllä se Annilta sujuu ja kyllä Pekkakin kotona lukee.

PASTORI: Pekka, lue ensimäinen käsky.

PEKKA: Ensimäinen käsky. (Yskii, aivastelee, niistää nenäänsä
kädellään, pyyhältää kättään kengän varteen, menee uunin luo
sylkemään, tulee takaisin.) Ensimäinen käsky.

PASTORI: Niin Pekka, miten se ensimäinen käsky kuuluu?

ÄÄNI OVELTA: Rouva pyysi jos pastori olisi hyvä ja tulisi täällä
käymään.

PASTORI: Jaha, jaha. (Menee.)

PEKKA: Tule sinä Anni minulle vain palvelukseen. Kun mökki valmistuu
niin pitää toki mökin lämmittäjä ja puuron keittäjä olla.

ANNI: En tule, mutta rakas Pekka, minä opetan sinulle nyt tässä
odotellessa ensimäisen käskyn.

PEKKA: Opeta pian, opeta.

ANNI: Jopa pastori sinua kiitteli sisäluvusta.

RISTO: Jos opettaisi Pekkaa lukemaan muutamia kuukausia ja tulisi
sitten pastorin luokse toisen kerran, taitaisi olla parempi.

PEKKA: Jottako oikein hyväksi lukijaksi (puree mälliä) koettaisi minua
saada. Siitä ei mitään tule ja siihen minä en suostu. "Ei vanhasta tule
konkaria". Minä vaikka ennen olen ilman (polkee jalkaa) akkaa. Minä
tässä pahimpaan kiipeliin jouduin! Voi pahuus tätä peliä!

ANNI: Etkö sinä Pekka-rukka osaa mitään ulkoa, virren värsyä tahi
jotain muuta.

PEKKA: (Iloisesti.) Osaan, osaan. (Lukee hengellisellä nuotilla.)
"Kaikk' kuin maa päällään kantaa, nyt lepoon itsens' antaa ja raukee
nukkumaan". — Sen äiti opetti minulle.

ANNI: (Suloisella äänellä.) Se on hyvä, ei sitä paljon tarvitsekaan.
Ja sen sanon, ettei pastori ainakaan voi Pekkaa moittia, ettei
virrenvärssy käy hyvin.

RISTO: Kyllä se meni hartaasti ja hengellisellä äänellä.

PASTORI: (Tulee, istuu.) No Pekka.

RISTO: Jos kysyisi jotain virrenvärssyä Pekalta ulkoa, ehkenpä osaisi.

PASTORI: Osaako Pekka jonkun virrenvärsyn ulkoa?

PEKKA: Kaikk' kuin maa päällään kantaa, nyt lepoon itsens antaa ja
raukee nukkumaan.

ANNI: (Iloisella luottamuksella.) Eikö pastori nyt panisi kuulutuksiin,
kun Pekka osasi virrenvärssyn?

PASTORI: Häpeä pyytääkin tuollaisen osaamisen tähden. Minä en anna
vaimoa, täytyy osata sisältä ja ulkoa, sitten vasta.

PEKKA: Ei hyvä pastori minun lukemisestani mitään tule, mutta jos
pastori rupeaisi niin hyväksi että ilman lukutaitoa päästäisi
naimisiin. Kyllä moni on eukon saanut vaikka ei osaa iitä ässästä
eroittaa.

RISTO: Jos pastori olisi niin hyväntahtoinen. Se on Pekallakin kovin
tukalaa toimeen tulla naisen avutta, kun mökki valmistuu. Sitten on
lehmä, sika ja muuta taloutta; eikä ole mitään omintakeista työhön
tarttujaa.

PEKKA: (Surullisella äänellä.) Lehmä! Mutta porsas, se se minun
sisälmyksiäni kivistää, kun hoitajan puutteessa nälkäänsä vinkuu!

PASTORI: Kuka niitä on tähän asti hoitanut?

RISTO: Pekka on asunut talossa ja emäntä on tehnyt Pekan talossa
askareet. Mutta nyt Pekka muuttaa Korvenkulmalle ja sieltä on lähimpään
ihmisasuntoon kolme pitkää virstaa.

PASTORI: Ei naimisesta nyt mitään tule, mutta kun Pekka oppii lukemaan,
tulkaa sitten.

ANNI: (Itkien.) Voi hyvänen aika, (pitää esiliinaa silmiensä edessä)
pastori kulta, noin armottomaksi en teitä luullut. Rovasti-vainaa
päästi kaikki solkenaan. Oli sanonut: "en minä tahdo avioliiton
ihanuutta lähimmäisiltäni estää." Tottahan pastorikin, minä vaikka
parainta palttinaa pastorille paitakankaan annan; tahi läskiä ainakin
siankinkun. Ei Tervasuon isäntä eikä emäntäkään iitä tunne, vaikka
tiellä vastaan tulisi. Mutta rovasti oli vaan päästänyt vihille.

RISTO: Niitä on paljon sellaisia pariskuntia tässä seurakunnassa.

ANNI: Kun Pekka raukka on ikänsä Reinikan salolla tervaa polttanut,
niin mitä häneltä voipi vaatia.

PASTORI: Vanhaan aikaan on sellaisia päästetty avioliittoon, mutta nyt
on uusi laki ja uusi aika, ei nyt enää pääse.

ANNI: (Itkien esiliinaansa.) Ei toki hyvä pastori, minä vaikka itse
luen Pekan puolesta ja pastorin sopisi kirjoittaa se kirkonkirjaan
Pekan ansioksi.

PASTORI: Minäkö kirjottaisin sinun lukutaitosi Pekan ansioksi! Silloin
olisin vääryyden harjoittaja. Tässä ei auta itku eikä valitus tällä
kertaa, mutta tulkaa sitten kun Pekka oppii lukemaan.

ANNI: (Itkee.) Ettehän kuitenkaan noin ankara liene. Tuon vertainen
vääryys ei pastorin syntinä mitään haittaa, ei taivaassa eikä maan
päällä.

PEKKA: (Itkuun pullahtaa.) Nyt se naiminen jäi! Kunhan saisin edes
nais-palvelijan! — Hyvästi pastori! Tule pois Anni!

ANNI: Vielä hyvästi! — Ei ole pastori rovastin veroinen, kova ja
armoton on mies.

ÄÄNI OVELTA: Jos pastori tulisi saliin, eräs herra tahtoisi
kiiruimmiten puhutella.

PASTORI: Jahah. (Menee.)

PEKKA: Anni, Anni, ei tässä uppiniskaisuus ja kovakorvaisuus mitään
auta.

RISTO: Niin, se on turhaa kamppailla ja pulikoida. Tämäpä nyt oli
ikävää, kun et sinä Pekka riepu opetellut paremmin lukemaan, kun kerta
emäntää meinasit.

ANNI: Ei Pekan mieltä saa pahoittaa, hän on ilmankin surullinen. Eikä
se ole Pekan vika, vaan vanhempiensa, kun eivät ole lapsena opettaneet
lukemaan.

PEKKA: Ei sitä, hyvä Risto, nyt tämän tähden viitsi opetella
lukemaan. Ja kun vielä tämä pastori vaatii teet ja keet! Kuka niitä
kaikkia jaksaa oppia! Enkä minä akkaa meinannut ottaakaan, mutta kun
se tupa alkoi valmistua, niin siinä eräänä päivänä juolahti mieleeni
että jospa olisi oma puolisokin.

ANNI: Eihän se Pekka ole morsianta ennemmin meinannutkaan.

PEKKA: No se nyt oli sillä tavalla, että kun minä keskiviikkona menin
kylälle, tuli tämä minua vastaan leip'lapio olalla niin se löi
kohta luontoani ja oli olevinaan kuin leipätaikina silmäini edessä,
siinä uudessa tuvassani — ja ikäänkuin Anni olisi jo häärännyt siinä
taikinapytyn ääressä ja happaman haju ihan kuin olisi jo leimahtanut
nenääni. Sitten kun porsas iloissaan juoksee vikittää tämän perässä ja
vinkuu minkä jaksaa, silloin jytkähytti pahasti sydäntäni.

ANNI: Kyllä sillä Pekalla on mielikuvitus, hyvä on ajatusjuoksu.

PEKKA: Niin, minä ajattelin: noin se minunkin porsaani voisi Annin
perässä juosta vikittää ja Anni sitten ruokkisi. Silloin tuuma vihurina
lensi päässäni, kyllä tuosta tulisi kaunis ja toimekas akk... (itkee)
morsian piti sanoakseni.

RISTO: Sitä ei tiedä milloin ja missä kukin omansa löytää.

PEKKA: Sitten kun tämä yht'äkkiä kyyristyi vesiheiniä porsaalle
nyhtämään ja porsas sen ympärillä niin somasti vikisi, niin silloin
tiesin: tuossa se on Korvenkulman emäntä jos vaan tykkää tulla. Siinä
syöpi porsas heiniä ja tämä sitten hyreksii:

    "Sä etkös tahdo mulle tulla,
    Vaikka pieni ompi tupa mulla,
    Vaikk'ei ole rikkautta,
    Niin on toki rakkautta."

ANNI: Niin minä lauloin. Mistä se viisu lienee päähäni pälkähtänytkin.

PEKKA: Silloin tämä riähkä kävi minulle niin mielen päälle, jotta en
kuontunut muuta tekemään, kun tätä miettimään. Se talonpossu tykkäsi
tästä niin kovin.

ANNI: Ja minä kun ihmettelin ja arvelin, että mitähän tuo mies tuossa
miettii ja suu auki tollottaa.

RISTO: Sepä se onkin varma merkki, kun suu unohtuu auki, niin
ajatukset silloin ovat takertuneet johonkin naiseen, niinkuin kärpänen
tervaan.

PEKKA: Sitten kun possu alkoi vesiheiniä syödä ja tämä rupesi
vaatteita pesemään lähteen reunalla, menin minä yli aidan tämän luokse
tarinoimaan. Laskin leikkiä ja irvistelin: olisi minullakin pestäviä
vaatteita, vaan ei ole pesijää. Eikä oikein sovellu yhteen uusi tupa ja
likaiset vaatteet. Tule sinä Anni pesemään, sanoin.

ANNI: Ja minä kun silloin märällä vaatteella läiskähytin tätä vasten
naamaa, jotta lämmin lipeä roihusi pitkin vaatteita ja sanoin: "tuosta
saat kuonoosi!"

PEKKA: Ja sinä nauroit niin makeasti ja katselit peijakkaan viekkaasti
minuun. Silloin arvasin että kyllä se tuo Anni tykkää minusta kun noin
viitsii leikitellä.

ANNI: Oikein arvattu! Sinä olitkin sellainen miellyttävä värniskä
silloin, ettei kukaan olisi ollut tykkäämättä.

PEKKA: Sittenkun menin kotiini, en saanut rauhaa, en päivin en
öisin. Sokea Miina näki murheeni ja sanoi: "Nyt on isännässä muutos
tapahtunut, koska laulelee vaan pienestä tuvasta. On tainnut jo rakkaus
iskeä haavan rintaasi."

ANNI: (Suloisesti, ääni värähdellen.) Niin, se on kuin ihana unelma!

PEKKA: Tämän kaiken minä sitten jo torstaina kävin vartavasten Annille
haastamassa.

ANNI: (Hellällä äänellä.) Niin, se on kuin ihana unelma! Noin Pekka
minulle puheli saunanorsilla, kun minä puita uuniin sytyttelin.

PEKKA: (Itkien.) Niin se oli, mutta nyt se on mennyt kaikki tyhjään!

ANNI: Elä itke, Pekka, (Hyväilee Pekan käsiä) minä opetan sinun
lukemaan, kyllä sinä opit!

PEKKA: Opetatko oikein tunnollisesti?

ANNI: Opetan, opetan. Vielä nyt kysyt! Sinä osaat jo virrenvärssyn
ihan hyvin. Ensin opetan ulkoa käskyt, isämeidän, uskontunnustuksen
ja Herran siunauksen. Luulisi sen ulkoluvuksi riittävän, kun on kerta
ripille päässyt.

RISTO: No kyllä luulisi.

PEKKA: Kyllä sinä rakas Anni olet sentään hyvä! Koitetaan nyt,
koitetaan, eiköpähän tuota sen verran opi, kun parastaan tekee. —
Hohhoo sentään. Kovan takana se akan otto pitää ihmisellä olla!

    (Hankkiutuvat lähtemään.)

    ESIRIPPU.


TOINEN KUVAUS.

    NÄYTTÄMÖ: Sama kuin edellä.

PASTORI: (Seisoo kirja kädessä. Pekka ja Anni morsiuspuvussa vihillä,
polvillaan.)

RISTO: (Veisaa vanhalla nuotilla vapisevalla äänellä, venyttävästä)

    Vihollinen karkot' kauvas
    'Suo meidän myös olla rauhas
    Aut' että me niin eläisim,
    Että me vaarat välttäisimme.

(Venyttää pitkään loppusäettä.)

PEKKA: (Menee veisuun aikana polvillaan kontaten uunin luokse, sylkee,
niistää nenäänsä kädellään, pyyhkii sormensa saapasvarteen; palaa
samaten takaisin. Kun veisuu loppuu nousevat kaikki ylös. Yht'aikaa:)
Hyvästi! Hyvästi pastori! (Menevät.)

PEKKA: (Mennessään.) Hyvästi vaan ja kiitoksia nyt hyvin paljo, hyvä
pastori! Tulipas siitä vaan tosi lopultakin, he, he, hee!

LOPPU.



TEATTERI SIVEELLISENÄ LAITOKSENA.

Kirj. Friedrich Schiller, Viipuru 1876.


Yleinen, vastustamaton taipumus uuteen ja erinomaiseen, jokaisen
halu tuntemaan itsensä liikutetuksi on, Sulzellin väitteen mukaan,
teatterin synnyttänyt. Uupuneena jalommista hengen ponnistuksista,
väsyneenä yksitoikkoisen, usein rasittavankin työ-alansa askareista
ja kyllästynyt aineelliseen nautintoon, täytyy ihmisen mielessään
tuntea jonkunlaista tyhjyyttä, joka hänen alinomaista vaikutushaluansa
vastustelee. Yhtä soveltumatonna eläimen kannalla kauan elämään,
kuin ymmärryksen ylevämpää työtä lakkaamatta jatkamaan, kaipaeli
luontomme semmoista välitilaa, joka yhdistäisi nämä vastakkaisuudet,
lievittäisi ankaraa mielen jännitystä suloiseksi sopusoinnuksi ja
helpoittaisi vuoroittelevaa muuttumista tilasta toiseen. Tätä vaikuttaa
ylipäätään ainoastaan kaunotaiteellinen aisti eli kauneuden-tunto.
Mutta koska viisas lainsäätäjä on velvollinen kahdesta vaikuttimesta
jalompaa valitsemaan, niin hän ei tyydy siihen, että on saattanut
kansansa taipumukset vahingoittumattomiksi, vaan hän käyttää niitä
mahdollisuuden mukaan korkeampien tarkoitusten välikappaleiksi koettaen
niistä tehdä onnen lähteitä, ja siksipä valitsee hän ennen kaikkia
teatterin, joka toimintoa haluavaiselle hengelle avaa äärettömän
alan, antaa jokaiselle sielunvoimalle ravintoa, liiaksi ainoatakaan
jännittämättä, ja yhdistää ymmärryksen ja järjen viljelemisen
ylevimpään ajan-vietteesen.

Joka ensiksi huomautti siitä, että valtion vakavin tue on uskonto
— jota paitsi laitkin kadoittavat voimansa, hän on tietämättänsä
puolustanut teatteria sen kenties ylevimmältä kannalta. Juuri tämä
riittämättömyys, tämä valtiollisten lakien epävakaisuus, joka tekee
uskonnon valtiolle välttämättömäksi, määrää samalla teatterin
siveellistä vaikutusvoimaa. Laki, tahtoi hän sanoa, teroittaa
velvollisuuksia ainoastaan kieltämällä — uskonto vaatii todellisia
toimia. Laki ainoastaan ehkäisee yhteiskunnan elämää häiritseviä
vaikutuksia — uskonto sitä vastaan velvoittaa semmoisiinkin toimiin,
jotka sitä edistävät. Edellinen hallitsee ainoastaan tahdon näkyväisiä
ilmauksia, teot yksistänsä ovat sen käskylle alttiina — jälkimäinen
levittää tuomiovaltansa aina sydämen salaisimpiin sopukoihin, seuraten
ajatuksia niiden alkulähteesen saakka. Lait ovat imartelevaisia ja
muuttuvaisia, kuten ihmisten luonteet ja lumot — uskonto sitä vastaan
sitoo ankarasti ja ijäti. Mutta jos nyt otaksuisimmekin asian laidan
semmoiseksi, jommoisena se ei kuitenkaan ole, — jos myönnyttäisimme
uskonnolle semmoisen vallan jokaisen ihmisen sydämessä, voikohan
se sen sittenkään täydelliseksi muodostaa? Uskonto (eroitan tässä
sen jumalallisen ja valtiollisen puolen) vaikuttaa ylipään enemmän
aistin-alaiseen kansanluokkaan — ehkäpä juuri aistillisuuden kautta
niin tenhokkaasti. Jos tämän siltä riistämme, on se voimaton ja
minkä kautta vaikuttaa teatteri? Suurimmalle osalle ihmiskuntaa ei
uskonto ole enää mistään arvosta, jos kuvaannollisuus ja vertaukset
siltä poistetaan, tahi jos riistämme pois sen kuvaukset taivaasta ja
helvetistä — ja paljaita mielikuvituksiahan nuo kuitenkin ovatkin,
arvoituksia ilman selitystä, hirmukuvia ja viehätyksiä kaukaisuudesta.
Mikä tue siis uskonnolle ja laille, jos ne liittyvät teatterin kanssa
yhteen, jossa on havainto ja elävä nykyisyys, jossa pahat ja hyvät
tavat, onnellisuus ja kurjuus, hulluus ja viisaus tuhansina selvinä
ja todellisina kuvina tulevat toinen toisensa perästä näkyviin, jossa
sallimus selittää arvoituksiaan, kehittelee vyyhtiään meidän nähden,
jossa ihmissydän himojen kidutuspenkillä tunnustaa vienompiakin
tunteitaan, naamarit putoavat, poskimaali haihtuu ja totuus tuomitsee,
lahjomattomia kuin Ithadamantus.

Teatterin tuomiovalta alkaa, missä maailmallisten lakien voima
päättyy. Kun rehellisyys kullan sokaisemana puheitten palveluksessa
mässäilee, kun mahtavain ilkityöt pilkkaavat sen voimattomuutta ja
ihmispelko sitoo esivallan kädet, silloin ottaa teatteri miekan ja
vaa'an haltuunsa, kutsuen paheita peljättävän tuomioistuimensa eteen.
Mielikuvitteen ja historian, entisyyden ja tulevaisuuden kaikki
vallat ovat sen viittaukselle alttiina. Runouden kaikkivaltias ääni
kutsuu esille ammoin mullaksi maatuneita riettaita pahantekiöitä
uudistamaan ilkeätä elämäänsä opiksi kauhistuvalle jälkimaailmalle.
Voimattomina, kuten ontevan peilin luomat kuvat, vaeltavat vuosisatojen
peljätykset silmiemme ohitse, ja kauhistuen kiroamme heidän muistoansa.
Kun ei enää siveysoppia opeteta, ei uskontoa uskota eikä lakiakaan
ole olemassa, on meitä vielä Medea kauhistava, palatsin portaita
alas kun hän astua horjuelee, lapsen murhattuansa. Jokainen tuntee
terveellistä kauhistusta, kiittäen mielessään hyvää omaatuntoansa, kun
Lady Macbeth, hirveänä unissa kävelijänä, pesee käsiään ja koettaa
kaikilla Arabian hyvillä hajuilla poistaa pahaa veren lemua. Yhtä
varmaan, kuin silmin-nähtävä kuvaus vaikuttaa kuollutta puristavia ja
laimeata kertomusta voimakkaammin, yhtä varmaan vaikuttaa teatterikin
syvemmin ja kestävämmästi kuin siveysoppi ja laki. Mutta tässä se
ainoastaan auttaa maallista oikeutta, vaan onpa sillä toinen, paljoa
laveampikin ala avoinna. Tuhansia paheita, joiden edellinen sallii
olla rankaisematta, tämä rankaisee; tuhansia hyviä tapoja, joista
toinen ei virka mitään, käskee teatteri noudattaa. Tässä se kulkee
viisauden ja uskonnon jälkiä. Näiden puhtaista lähteistä ammentaa se
opetuksiaan ja esikuviansa, pukien ankaran velvollisuuden ihanaan,
viehättävään asuun. Niillä ihanilla tunteilla, päätöksillä, tuskilla
se täyttää rintamme, mitä taivaallisia perikuvia asettaakaan se meidän
harrastuksillemme! — Kun Augustus, lempeäluontoinen, jalo kuin ne
jumalat, joita hän kunnioitti, ojentaa kätensä petturille Chinalle,
joka jo luuli lukevansa kuolemantuomion hänen huulillaan, ja sanoo:
"olkaamme ystäviä, China! —" kukapa katsojista ei sellaisella hetkellä,
ollakseen jalon roomalaisen kaltainen, mielellänsä tahtoisi puristaa
verivihollisensa kättä? Kun Franz von Sickingen matkatessaan ruhtinasta
kurittamaan ja taistelemaan vieraan oikeuden puolesta, äkkiarvaamatta
taaksensa katsahtaen näkee savun nousevan linnastaan, johon hänen
vaimonsa ja lapsensa jäivät avuttomiksi, ja hän — sanaansa pitääkseen,
jatkaa matkaansa — kuinka suuri on silloin ihminen — kuinka pieni ja
halpa tuo peljätty, vastustamaton sallimus!

Yhtä miellyttävinä kuin hyvät avut näkymällä kuvautuvat, yhtä ilkeiksi
paheet sen pelottavassa peilissä näyttäivät. Kun avuton heikkomielinen
Lear kuningas tuona myrskyisenä yönä turhaan kolkuttaa tyttärensä
asunnon ovea, repii valkeita hiuksiaan, ripotellen niitä tuuleen,
kertoo raivostuneille elementeille, miten julma hänen oma Regan on
ollut, ja kun hän lopulta tuskan vimmassa puhkeaa näihin kauhistaviin
sanoihin: "minä olen antanut teille kaikki!" kuinka inhottavalta näkyy
meistä kiittämättömyys silloin, miten juhlallisesti vannommekaan
lapsellista kunnioitusta ja rakkautta!

Vaan vieläkin avarammalle ulontaa teatteri vaikutuspiirinsä. Missä
uskonto ja laki pitävät ihmistunteiden tarkastamista itsilleen
halventavana, siinä työskentelee teatteri vielä sivistykseksemme.
Yhteiskunnan menestystä haittaavat yhtä usein hullumaisuudet kuin
rikoksetkin. Kokemus, yhtä vanha kuin maailmakin, opettaa, että
ihmiselämässä usein suurimmat tapaukset riippuvat hienoimmista,
vähimmin huomattavista asianhaaroista ja että meitä, tekojen syitä
tutkiessamme, kymmenin kerroin naurattaa, ennenkun kerrankaan
kauhistumme. Luetteloni pahanilkisistä ihmisistä lyhenee päivä päivältä
ja hullujen lukumäärä kasvaa kasvamistaan. Kun jonkun sukupolven koko
siveellinen turmelus on alkuansa yhdestä ja samasta lähteestä, kun
kaikki rajattomiksi kypsyneet paheet, mitkä sitä ikänänsä häväisevät,
ovat ainoastaan jonkun ominaisuuden eri muotoja tahi korkeampia
asteita, jota ominaisuutta kaikki lopulta yksimielisesti nauramme
ja rakastamme, niin miks'ei luonto toisessakin sukupolvessa samoin
kehkeytyisi? Minä tiedän vaan yhden ainoan salaisen keinon, jolla
estäisi ihmisiä pahenemasta, ja se on varjella hänen sydäntänsä
heikkouksista. Tätä vaikutusta voimme odottaa paljon teatterilta. Se
se on, joka hullujen edessä pitää peiliä ja saattaa niiden tuhansia
eri ilmiöitä terveellisen pilkan voimalla häpeämään. Mitä se edellisen
mukaan liikuttaen ja kauhistuttaen vaikutti, saa se täällä (kenties
pikemmin ja varmemmin) pilalla ja ilkulla aikaan. Jos tahtoisimme
arvostella huvi- ja murhenäytelmiä niiden vaikutuksen suuruuden
mukaan, niin ehkäpä kokemus antaisi edellisille etusijan. Pilkan ja
halveksimisen loukkaava vaikutus ihmisen ylpeyteen on tuntuvampi, kuin
inhon herättämä mielipaha omassatunnossa. Meidän pelkurimaisuutemme
piileksen sitä, mikä kauhistaa, mutta juuri sama pelkurimaisuus
antaa meidät pilkan tutkaimille alttiiksi. Narrien parantelemiseen
vaaditaan omituista hienompaa aistia, jota ei missään niin paljon kuin
näyttämöllä harjoiteta. Kenties annamme jollekin ystävällemme luvan
hätyyttämään tapojamme ja sydäntämme, mutta vaivalla suomme hänelle
ainoankaan pilkkanaurun anteeksi. Rikoksemme sallivat tarkastajan ja
tuomarin, pahat tapamme tuskin todistajaakaan. — Teatteri yksin saattaa
leikkiä laskea heikkouksistamme, koska se säästää arkatuntoisuuttamme,
eikä huoli siitä, kuka tässä oikea narri on. Punastumatta näemme
naamarimme putoavan ja olemme mielessämme kiitolliset tuosta lempeästä
muistutuksesta.

Vaan teatterin suuri vaikutus ei ole tähän vielä läheskään päättynyt.
Enempi kuin mikään muu valtion julkinen laitos, on teatteri
käytännöllisen viisauden koulu, kansallisen elämän opas ynnä pettämätön
avain ihmissydämen salaisimpiin pohjukoihin. Myönnän tosin, että
itserakkaus ja omantunnon paatumus useinkin tekevät mitättömiksi sen
parhaimmatkin vaikutukset, että vielä tuhannet paheet häpeämättä
julkeavat rehennellä sen peilin edessä, tuhannet hyvät tunteet
kimmoavat voimattomina takaisin katsojain kylmiltä sydämiltä, luulenpa
vielä lisäksi, ettei Molièren Harpago vielä ole yhtään koronkiskuria
parantanut, että itsemurhaaja Beverley lienee harvoja virkaveljistään
palauttanut hirveästä pelin-himosta, ettei Karl Moor'in kamala
ryövärihistoria tee maantiellä kulkemista paljoa turvallisemmaksi —
mutta jos supistammekin tätä teatterin suurta vaikutusta, jos olisimme
kyllin kohtuuttomat sitä kokonaan kieltämäänkin — kuinka äärettömän
paljo voimaa sillä kuitenkin vielä on jälellä! Jos ei se paheitten
määrää voi lopettaa eikä vähentääkään, niin saattaahan se kuitenkin
meitä niitä tuntemaan. — Näiden riettaiden, näitten hullujen kanssahan
on meidän eläminen. Meidän täytyy heitä välttää taikka vastustaa;
meidän pitää heidät hävittää taikka sorrumme itse. Mutta nyt he eivät
enää voi äkkiarvaamatta karata päällemme. Me olemme valmiit heidän
hankkeitaan vastustamaan. Teatteri on meille ilmoittanut salaisuuden,
miten voimme heidät huomata ja tehdä vain ilmoittamattomiksi. Sepä
riisti ulkokullatulta taidokkaan naamarin, näyttäen meille verkot,
joihin kavaluus ja viekkaus olivat meitä kietoa. Se tuopi ilmiin
petoksen ja vääryyden niiden mutkikkaista sokkeloista, paljastaen
näitä hirvityksiä päivän valolle. Mahdollista on, ettei kuoleva Saara
himojen orjaa peljätäkään, etteivät rangaistun viettelyksen kuvat voi
hänen hehkuansa kylmettää ja että joku juonikas vehkeilijätär mielii
todenperään tämän vaikutusta vastustaa — onpa kuitenkin onnellista,
että pahaa aavistamaton vilpittömyys jo tuntee hänen kujeensa,
että teatteri opetti epäilemään hänen valojaan ja vapisemaan hänen
hyväilyksistänsä.

Ei ainoastaan ihmisiä ja ihmisluonnetta, vaan kohtaloakin saattaa
teatteri meidät tarkkaamaan, opettaen meille tuota suurta
onneemme tyytymisen taitoa. Elämämme juoksussa on sattumuksella
ja suunnitelmalla yhdenarvoinen osa; jälkimäistä me ohjaamme,
edellisen alaisiksi täytyy meidän ehdottomasti antautua. Kylliksi
siis voittoa meillä, kun välttämättömät kohtaukset eivät tapaa meitä
hämmästyneinä, koska rohkeutemme ja neromme ovat semmoisissa ennestään
harjaantuneet ja sydämemme on karaistu iskua vastaan. Teatteri esittää
meille ihmisellisten tuskain moninaisia kohtauksia. Taitavasti se
vie meidät outoihin ahdistuksiin ja palkitsee meitä hetkellisestä
tuskastamme suloisilla kyyneleillä ynnä oivallisella rohkeuden ja
kokemuksen kasvaimella. Siinä seuraamme hyljättyä Anadnea Naxon läpi,
laskeumalla hänen kanssaan Ugolinon nälkätorniin ja astumme hirveälle
mestauslavalle kuuntelemaan hänen seurassaan kuolon juhlallista
hetkeä. Siinä kuulemme luonnon julkisesti ja vastustamattomasti
todeksi vakuuttavan, mitä sielumme hiljaisena aavistuksena tunsi.
Toverin holvissa petetty lemmikki tuntee kuningattarensa suosion
itseltään kadonneeksi. — Nyt, kun kuolema on silmäin edessä, kadottaa
tuskaantunut Moor koko kavalan sonatillisen viisautensa. Ijankaikkisuus
laskee erään vainajan ilmoittamaan salaisuuksia, joit'ei kenkään elävä
voi tuntea, ja huoleton pahantekijä kadottaa viimeisetkin kauheat
juonensa, kun jo hautakin rupeaa kielittelemään.

Mutta teatteri ei ainoastaan saata meitä tuntemaan ihmisten kohtaloita,
vaan se opettaa meitä vielä kohtuullisiksi onnettomia kohtaan ja
lempeiksi heitä tuomitessamme. Ainoastaan koko hänen tuskansa
syvyyden mitattuamme, saamme lausua hänestä päätöksen. Ei liene
ilkeämpää rikosta kuin varkaan — vaan tuomitessammekin vuodatamme
sääliväisyyden kyyneleen, kun näemme sen hirveän ahdistuksen, jonka
vallassa Edvard Ruhberg täytti tekonsa! — Itsemurhaa inhoamme yleisesti
rikoksena; mutta kun näemme, miten Marialle raivoisan isän uhkauksilla
kiusattuna, rakkauden ahdistamana ja luostari-muurien hirmuisuutta
peljäten tyhjentää myrkkymaljan, kukapa meistä silloin tahtoisi tuomita
nurjan perusaatteen surkuteltavaksi uhriksi joutuneen? Ihmisyys ja
kärsivällisyys alkavat kohota aikamme vallitseviksi perusaatteiksi;
niiden säteet ovat tunkeuneet aina oikeussaleihin ja vielä edemmäksi —
meidän ruhtinastemmekin sydämiin. Kuinka suuri osu tästä taivaallisesta
työstä lieneekään luettava teatterin ansioksi? Sehän saattaa ihmiset
ihmisen tuntemaan ja ilmaisee sen salaisen konehiston, joka käyttää
hänen toimiansa.

On eräs omituinen ihmisluokka, jolla on suurempi syy kiittää teatteria,
kuin kellään muulla. Siellähän maailman suuret saavut kuulla, mitä
eivät koskaan tahi ani harvoin kuulevat — totuuden; täällä he näkevät,
mitä eivät koskaan muuten näe — ihmisen.

Niin suuret ja moninaiset ovat hyvän teatterin ansiot siveellisestä
valistuksesta; eivätkä ne ole pienemmät koko ymmärryksen kehityksenkään
suhteen. Näillä korkeammillakin aloilla osaa vasta mielevä järjen
mies ja innokas isänmaan rakastaja sitä oikein hyödykseen käyttää.
Hän silmäilee ihmiskuntaa, verraten kansat keskenään sekä vuosisadat
toistensa kanssa ja havaitsee, miten suurempi kansanluokka on vaipunut
ennakkoluulojen ja arvelujen kahleisin, jotka aina vastustavat sen
onnellisuutta — miten totuuden puhtaammat säteet valaisevat ainoastaan
muutamia yksityisiä, jotka ovat tuon pienen voiton kenties koko
elämänsä kustannuksella ostaneet. Millä tavalla voi viisas lainsäätäjä
tehdä koko kansan niistä osalliseksi?

Teatteri on yhteinen valtasuoni, johon kansan ajattelevista, paremmista
jäsenistä virtailee viisauden valo, leviten sieltä suloisina säteinä
koko yhteiskuntaan. Oikeampi käsitystapa, valistuneemmat periaatteet,
puhtaampi tunto virtaavat siitä koko kansan suoniin; raakuuden, pimeän
taikauskon sumu hajoaa, voittavaa valoa pakenee yö. Näistä monista
paremman teatterin oivallisista hedelmistä tahdon ainoastaan kahteen
viitata. Kuinka yleisesti on muutamina viimeisinä vuosina ruvettu
sietämään eri uskontoja ja kirkkokuntia. — Jo ennenkun juutalainen
Nathan ja Saladin sarasenilainen saattoivat meidät häpeämään,
saarnaten sitä taivaallista oppia, ettei tyytyväisyys Jumalassa riipu
yksistään siitit, mitä me arvelemme hänestä — jo ennenkun Joseph II
vastusti hurskaan vihan peljättävää lohikäärmettä, istutti teatteri
ihmisyyttä ja laupeutta meidän sydämiimme, kammoittavat kuvaukset
pappein pakanallisesta julmuudesta opettivat meitä uskonnollista vihaa
välttämään — ja tämänpä kauhean kuvastimen edessä pesi kristillisyys
itsensä puhtaaksi häpeäpilkuistansa. Yhtä onnellisella seurauksella
voisi teatteri vastustaa kasvatuksellisiakin erhetyksiä; on vielä
odotettavana näytelmäkappale, jolla olisi sisältönä tämä merkillinen
aine. Mikään seikka ei ole seurauksiltansa valtiolle tärkeämpi kuin
tämä, ja kuitenkaan ei yksikään ole niin alttiiksi annettu, niin
rajattomasti hairausten ja kansalaisten kevytmielisyyden saaliiksi
jätetty. Ainoastaan teatteri voipi oikein liikuttavasi! kuvailla
meille leväperäisen kasvatuksen surkuteltavia uhria; siinä isämme
oppisivat luopumaan itsepintaisista menetystavoistansa, äitimme
järjellisemmin lapsiansa rakastamaan. Väärät käsitykset eksyttävät
parhaimmankin kasvattajan sydämen; paljoa pahempi sitä, jos he vielä
menetystavallansa rehentelevät ja perusohjeittensa mukaisesti saattavat
heikot kasvajansa, ihmisrakkauden laitoksissa ja ansarissa perikatoon.

Samalla menestyksellä voi teatteri — jospa tämän tajuaisivat
ruhtinaat ja valtion esimiehet — ojentaa kansan harhaluulot
hallituksen ja hallitsijan suhteen. Lainsäätävä valta puhuu siinä
vertauksissa alamaisille, puhdistaen itsensä heidän syytöksistään
jo ennenkun ne ilmi tulevatkaan ja tukahduttaen heidän epäilyksensä
varsin huomaamattomasti. Yksin teollisuus ja keksintö-aistikin
vilkastuisivat teatterin vaikutuksesta, kun vaan runoilijat pitäisivät
velvollisuutenaan olla isänmaanystäviä ja valtio alentaisi itsensä
heitä kuulemaan.

En voi mitenkään olla huomauttamatta siitä, miten mahtavasti hyvä
vakinainen teatteri vaikuttaa kansallishenkeen. Kansallishengeksi
nimitän jonkun kansan mielipiteitten ja taipumusten yhtäläisyyttä
ja sopusointua niissä asioissa, joista toinen kansa ajattelee ja
tuntee eri tavalla. Ainoastaan teatterin on mahdollista tämmöistä
yksimielisyyttä synnyttää suuremmassa määrässä, koska se liikkuu
kaikilla ihmistiedon eri aloilla, näyttää elämän erilaiset asemat
ja valaisee sydämen syvimpiä kammioita; koska se yhdistää itseensä
kaikki säädyt ja kansan-luokat, vaikuttaen siten suoranaisesti
ymmärrykseen ja sydämeen. Jos kaikissa teatteri-kappaleissa vallitsisi
sama pääjuoni, jos runoilijamme olisivat keskenään yksimieliset ja
yhdistyisivät vahvaan liittoon tämän tarkoituksen saavuttamiseksi —
jos heitä kirjoittaessaan johtaisi ankara valinta ja he käyttäisivät
kynäänsä ainoastaan kansallisten asiain esittämiseen — sanalla sanoen,
jos näkisimme sen päivän, jolloin meillä olisi kansallisteatteri,
silloin me olisimme oikea kansa. Mikä sitoi kreikkalaiset niin vahvasti
toisiinsa? Mikä veti kansaa niin vastustamattomasti teatteriin?
Ei mikään muu kuin näytettävän kappaleen isänmaallinen sisältö,
kreikkalainen henki, yli kaiken käyvä harras osanotto valtion toimiin,
teatterista lähtevä korkeampi ihmisyys.

Teatterilla on vielä eräs ansio, jonka sitä mieluummin otan puheeksi,
koska arvelen, että vastustajat jo ilman sitä ovat voitetut. Mitä
tähän asti on sanottu sen todistukseksi, että näytelmälaitos suuresti
vaikuttaa tapoihin ja sivistykseen, oli epäiltävää — vaan että se
kaikista ylellisyyden keksinnöistä, kaikista seuraelämän huvituksista
ansaitsee etusijan, ovat itse sen vastustajatkin myöntäneet. Mutta
tämän suhteen toimittaa se enemmänkin kuin tavallisesti luulemme.

Luonnollisesti ihmiset eivät kestä lakkaamatta ja ijäti askareittensa
piinapenkillä, aistimien kiihoitus kuolee, saatuansa tyydytystä.
Ylenmäärin aineellisilla nautinnoilla ravittuna, väsyneenä pitkästä
ahkeroimisesta, alinomaisen vaikutushalun kiihoittamana haluaa ihminen
korkeampaa, valittua virkistystä, taikka vaipuu hän hillittömänä
raakoihin huvituksiin, jotka jouduttavat hänen turmiotansa ja rikkovat
yhteiskunnan rauhaa. Hurjaa mässäämistä, turmelevia peliä, tuhansia
joutilaisuuden siittämiä mielettömyyksiä ei voi välttää, ellei
lainsäätäjä tiedä ohjata kansansa taipumusta. Virkamies, jalosti
uhrattuaan elämänsä valtiolle, on vaarassa joutua surkean ikävä-taudin
valtaan — oppinut alentuu tylsistyneeksi pedantiksi, alhaiso eläimeksi.
Teatteri on silloin laitos, jossa hauskuus liittyy opetukseen, lepo
ahkeroimiseen, ajanviete kehitykseen, joss'ei yhtä sielun voimaa
jännitetä toisten kustannuksella, eikä huvitus kokonaisuuden sopua
häiritse. Kun murhe kalvaa sydäntä, kun alakuloisuus myrkyttää
yksinäisiä hetkiämme, kun maailma askareillensa näyttää meistä
inhoittavalta, kun tuhannet paheet painavat mieltämme, uhaten työtä
tehdessämme tukehduttaa tunteellisuuttamme, silloin ottaa teatteri
meitä vastaan — siinä teko-maailmassa uneksimme todellisen pois,
palajamme taas omaan itseemme, tunteellisuutemme herää, terveelliset
kiihkot järkyttävät nukkuvaa luontoamme, saattaen veren suonissamme
kuohahtamaan. Tässä kurja, toisen surua itkien, samalla lievittää
omaansakin. — Ilosta hurmautunut selviää ja huoleton huolestuu.
Tunteellinen vennokas karaistuu mieheksi, tunteet elähdyttävät täällä
julmurinkin raakaa mieltä ensikerran. Ja vihdoin, mikä loistava voitto
sinulle, luonto! — sinulle, niin usein maahan tallatulle, niin usein
jälleen nousseelle! — kun ihmiset kaikista maista ja ilman-aloista
ja säädyistä, riisuttuansa kaikki teeskentelyn ja muodin kahleet,
vapautetuina kaikista kohtalon ahdistuksista ja veljistyneinä kaikkia
yhdistävän myötätuntoisuuden kautta sekä yhdeksi sukukunnaksi jälleen
kokouneet, unhoittavat itsensä ja maailman ja lähestyvät taivaallista
alkuperäänsä. Jokainen yksityinen nauttii kaikkein riemusta, mikä
voimakkaana ja jalostuneena sadoista silmistä häneen loistelee, ja
hänen rintaansa kohoittaa yksi ainoa tunne — hän tuntee olevansa
ihminen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pekan naimapuuhat : Pilakuvaus" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.