Title: Pyhän Klaaran kaivolla
Author: France, Anatole
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pyhän Klaaran kaivolla" ***


PYHÄN KLAARAN KAIVOLLA

Kirj.

Anatole France


Suomentanut

J. Hollo



Helsingissä,
Kuatannuaosakeyhtiö Kansanvalta,
1926.



SISÄLLYS:

 Prologi: Kunnianarvoinen isä Adone Doni
 Pyhä satyyri
 Messer Guido Cavalcanti
 Lucifer
 Mustat leivät
 Iloinen Buffalmacco
   1. Torakat
   2. Tafin taivaaseenastuminen
   3. Mestari
   4. Maalaaja
 Veronan nainen
 Ihmisen murhenäytelmä
    1. Veli Giovanni
        2. Lamppu
        3. Serafinen tohtori
        4. Leipä kivellä
        5. Ateria viikunapuun alla
        6. Kiusaus
        7. Rikkiviisas tohtori
        8. Hehkuva hiili
        9. Viattomuuden talo
   10. Hyveen ystävät
   11. Lempeä kapina
   12. Rakkauden sanoja
   13. Totuus
   14. Uni
   15. Tuomio
   16. Maailman ruhtinas
 Veren mysteeri
 Doña Maria d'Avalosin ja Don Fabricion, Andrian herttuan tarina
 Farinata degli Uberti eli kansalaissota

(_Farinata degli Uberti_ on otettu Francen _Clio_-teoksesta.
Sensijaan kokoelmasta on poistettu kertomukset _Takuu_ ja
_Bonaparte San Miniatossa_.)



PROLOGI

KUNNIANARVOINEN ISÄ ADONE DONI


   Τά γαρ φυσικά, καί τά ήθικά, άλλά καί τά
   μαθίματικά, καί τούς έγκuκλίους λόγους, καί περί
    τεyvωv πάσαν εχεν έμκειρίαν.

                               (Laert. IX, 37)

["Hän oli täysin perehtynyt luonnontieteisiin, siveysoppiin,
matematiikkaan ja tieteitten koko piiriin sekä taiteisiin."]


Minä olin keväällä Sienassa. Päivisin suoritin tarkkoja tutkimuksia
kaupungin arkistoissa ja illalla, aterioituani, lähdin kävelemään
Monte Oliveton karulle tielle, missä näin, illan hämärissä,
suurten valkoisten härkien vetävän kiekkopyöräisiä maalaisrattaita
samoinkuin vanhan Euandroksen aikoina. Kaupungin kellot soittivat
päivän rauhallista kuolemaa, ja illan purppura laskeutui alakuloisen
majesteetillisesti matalan kukkulajonon yli. Varisten tummien parvien
jo ehdittyä valleille kierteli opaalinvärisellä taivaalla vain
varpushaukka liikkumattomin siivin yksinäisen rautatammen yläpuolella.

Minä astelin kohti hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja edessäni kasvavia
hirmuja. Yön nousuvesi peitti vähitellen seudun. Taivaalla vilkkui
tähtien iäisyyskatse. Ja pensaiden alla, pimeässä, hohteli
kiiltomatojen lemmenvalo.

Nuo elävät kipinät täyttävät toukokuun öinä Rooman, Umbrian ja Toskanan
koko campagnan. Olin niitä nähnyt taannoin via Appialla, Caecilia
Metellan haudan luona, minne ne ovat kokoontuneet karkeloimaan jo
kahden tuhannen vuoden aikana. Nyt löysin ne jälleen Pyhän Katariinan
ja Pia de' Tolomein mailla, tämän murheellisen ja viehättävän Sienan
kaupungin porteilla. Niitä väräjöi pitkin tieni vartta ruohoissa
ja pensaissa, ne etsivät toisiaan ja piirsivät toisinaan, himon
kiihtäessä, tien yläpuolelle lentonsa kimmelkaaren.

Tällä valkoisella tiellä, näinä kuulaina öinä, minä en kohdannut
ketään muuta kuin kunnianarvoisan isän Adone Donin, joka silloin
työskenteli samoinkuin minä kaiken päivää vanhassa Academia degli
Intronatissa. Olin heti mieltynyt tuohon fransiskaaniveljeen, joka
opinnoissa harmaantuneena oli säilynyt mieleltään yhtä hilpeänä ja
luontevana kuin aivan oppimaton henkilö. Hän oli halukas juttelemaan.
Minua miellytti hänen leppoisa puheensa, kaunis kielensä, oppinut ja
koruton ajatuksensa, hänen ulkomuotonsa, joka muistutti kastevesissä
puhdistettua vanhaa Silenosta, hänen pettämättömät miimikonvaistonsa,
hänen kiihkeiden tunteittensa eloisa ja hieno leikki, se omituinen
ja viehättävä henki, joka hänessä vallitsi. Hän istui uutterasti
kirjastossa, mutta kävi usein torillakin, pysähtyi mieluimmin niiden
myyjättärien luona, jotka pitävät kaupan kullankeltaisia omenia,
ja kuunteli heidän vapaita tarinoitaan. Hän sanoi oppivansa heiltä
Toskanan kaunista kieltä.

Hänen elämästään, josta hän itse ei virkkanut sanaakaan, tiesin vain,
että hän oli syntynyt Viterbossa jalosukuisten ja köyhien vanhempien
lapsena, oli harjoittanut humanistisia ja teologisia opintoja Roomassa,
oli nuorena liittynyt fransiskaanien munkkikuntaan Assisissa, missä
työskenteli arkistoissa, ja oli joutunut uskon asioiden vuoksi
kokemaan ikävyyksiä ylempiensä hengenmiesten taholta. Olin tosiaankin
huomaavinani, että hän taipui omituisiin mielipiteisiin. Hänessä
oli uskontoa ja tiedettä, mutta hieman eriskummallista lajia. Hän
uskoi Jumalaan Raamatun todistuksen ja Kirkon opin nojalla ja ivaili
yksinkertaisia filosofeja, jotka uskoivat siihen itsestään, ilman
velvoitusta. Sikäli hän ei eronnut oikeauskoisuudesta. Hänen lausumansa
paholaista koskevat mielipiteet sitävastoin olivat merkilliset.
Hän arveli, että perkele on paha, mutta ei ehdottomasti, ja oli
sitä mieltä, että luontainen epätäydellisyys esti häntä milloinkaan
saavuttamasta pahuuden täydellisyyttä. Hän luuli havaitsevansa
eräitä hyvyyden merkkejä Saatanan hämärissä toimissa ja vaikka ei
rohjennutkaan lausua asiasta mitään ratkaisevaa, ennusteli kuitenkin
mietiskelevän arkkienkelin tulevan lopullisesti lunastetuksi, aikojen
ehtoona.

Nämä ajatuksen ja mielialan omituisuudet, jotka olivat erottaneet
hänet ihmisistä ja syösseet hänet yksinäisyyteen, olivat minulle
huvin aiheena. Hän oli varsin henkevä. Hänestä puuttui vain yleisen
ja tavallisen vaistoa. Hän eli menneisyyden kuvissa ja tulevaisuuden
haaveissa. Nykyisen ajan käsite oli hänelle aivan vieras. Hänen
poliittisten aatteittensa lähteenä oli vanha Enkelten Pyhä Maria, mutta
myös Lontoon kumoukselliset kokoukset. Ne olivat kristityn sosialistin
aatteita. Hän ei ollut niihin erikoisesti kiintynyt. Hän halveksi
ihmisjärkeä siinä määrin, ettei pitänyt kovinkaan tärkeänä sitä osaa,
joka oli hänelle itselleen suotu. Valtioitten hallitus näytti hänestä
suunnattomalta ilveeltä, jota hän ivaili hiljaa, säädyllisesti,
niinkuin ainakin mies, jolla on hyvää vaistoa. Siviili- ja
rikosasioiden tuomarit häntä hiukan hämmästyttivät. Sotilashenkilöihin
hän suhtautui filosofisesti säälitellen. Minä keksin hänessä aivan pian
räikeitä ristiriitoja.

Lempeän sydämensä koko voimalla hän toivoeli maailmanrauhaa. Mutta
toisaalta häntä miellytti kansalaissota, ja hän piti suuressa arvossa
Farinata degli Ubertia, joka rakasti kotikaupunkiaan Firenzeä kyllin
voimakkaasti saadakseen sen väkivalloin ja kavaluudella ja punaten
Arbiaa firenzeläisten verellä tahtomaan ja ajattelemaan aivan samoin
kuin hän itse tahtoi ja ajatteli. Siitä huolimatta oli kunnianarvoinen
isä Adone Doni hempeä uneksija. Ajatellessaan Jumalan valtakunnan
perustamista tähän maailmaan hän laski toivonsa Pyhän istuimen
henkiseen arvovaltaan. Hän arveli Lohduttajan johdattavan paaveja
sellaista tietä, heidän itsensä siitä mitään tietämättä. Niinpä hän
puhuikin yksinomaan kunnioittavasti Sinigaglian kiljuvasta karitsasta
ja Carpineton sovinnollisesta kotkasta. Näitä nimiä hän tavallisesti
käytteli, kun olivat puheena Pius IX ja Leo XIII.

Vaikka kunnianarvoisen isän Adone Donin seura oli minulle erikoisen
mieluinen, en kumminkaan tahtonut erikoisesti osoittaa hänelle
kiintymystäni kaupungissa, koska pidin silmällä hänen vapauttaan ja
omaa häiriytymättömyyttäni. Hän puolestaan kohteli minua erinomaisen
hienotunteisesti. Mutta kävelyretkillämme me osasimme tavata toisemme
ikäänkuin sattumalta. Kahden kilometrin päässä Rooman portista tie
painuu kahden ylängön väliin, joilla törröttää alakuloisia lehtikuusia.
Pohjoisen savirinteen alla, tien vieressä, kohoo kuivuneen kaivon
hieno kehikko. Siinä minä tapasin melkein joka ilta kunnianarvoisen
isän Adone Donin. Hän istui kaivonarkulla, kädet kauhtanan hihoihin
pistettyinä ja silmäili tyynesti ihmetellen yön asioita. Ja häntä
ympäröivän hämärän läpi voi vielä aavistaa hänen kirkkaan katseensa
ja hänen litteänenäisiin kasvoihinsa syvään piirtyneen pelokkaan
uskaliaisuuden ja ivailevan sulon ilmeen. Me lausuimme toisillemme
aluksi juhlallisia hyvän terveyden, rauhan ja tyytyväisyyden
toivotuksia. Sitten istuuduin hänen viereensä vanhalle kivikehikolle,
jossa voi vielä nähdä eräitä veistokuvien jälkiä. Päivänvalossa siinä
voi erottaa erään kuvion, jonka pää oli muuta ruumista suurempi ja joka
siivistä päättäen oli enkeli.

Kunnianarvoinen isä Adone Done muisti aina sanoa: — Signore, olette
tervetullut Pyhän Klaaran kaivolle. Eräänä iltana kysyin häneltä,
mistä syystä tällä kaivolla oli Pyhän Fransiskuksen suosikin nimi. Hän
selitti sen johtuvan eräästä sangen sievästä pienestä ihmeestä, jota
valitettavasti ei ollut otettu Fiorettikokoelmaan. Minä pyysin häntä
sen hyväntahtoisesti minulle kertomaan. Hän kertoi seuraavaa:

"Niinä aikoina, jolloin Jeesuksen Kristuksen köyhä, Fransiskus,
Bernardonen poika, kulki kaupungeissa opettaen pyhää yksinkertaisuutta
ja rakkautta, hän saapui Sienaan, mukanaan veli Leone, jota hän
rakasti. Mutta itarat ja säälimättömät sienalaiset, jotka kerskasivat
imeneensä Naarassuden maitoa ja totisesti olivatkin sen lapsia, eivät
ottaneet ollenkaan hyvin vastaan pyhimystä, joka neuvoi heitä kutsumaan
koteihinsa kaksi iki-ihanaa naista, Köyhyyden ja Kuuliaisuuden.
He syytivät hänelle solvauksia ja ivaa ja karkoittivat hänet pois
kaupungista. Hän lähti sieltä yöllä, Rooman portista. Hänen vierellään
asteleva veli Leone virkkoi:

"— Sienalaiset ovat kirjoittaneet kaupunkinsa porteille 'Siena avaa
teille sydämensä, porttejansa avaramman'. Siitä huolimatta, veli
Fransiskus, nuo ihmiset ovat sulkeneet meiltä sydämensä.

"Fransiskus, Bernardonen poika, vastasi ja sanoi:

"— Usko minua, veli Leone, sinä Jumalan pieni karitsa, vika on varmaan
minun. En ole osannut kolkuttaa heidän sydäntensä ovelle kyllin
voimakkaasti ja taitavasti. Olen paljoa huonompi niitä henkilöitä,
jotka tanssittavat karhua kaupungin torilla. He näet vetävät luokseen
suuret joukot näyttämällä järeätä luontokappaletta, mutta minä, joka
näytin taivaanihania naisia, en saanut ketään luokseni houkutelluksi.
Veli Leone, minä käsken sinua pyhän kuuliaisuuden nimessä sanomaan
minulle: 'Veli Fransiskus, sinä olet vaivainen ihminen, kaikkea ansiota
vailla, epämiellyttävä ja todella vahingollinen!' Kun veli Leone ei
heti totellut, pyhä mies tuli murheelliseksi sielussaan. Tummaa tietä
astellessaan hän muisti rakkaan Assisin, johon oli jättänyt henkiset
poikansa ja Klaaran, sielunsa tyttären. Hän tiesi Klaaran joutuneen
ankariin koettelemuksiin pyhään köyhyyteen kohdistuvan rakkautensa
tähden. Ja hän pelkäsi rakastetun tyttärensä olevan sairaana
ruumiiltaan ja sielultaan ja kääntyneen pois hyvistä aikomuksistaan
pyhän Damianuksen talossa.

"Nämä epäilykset masensivat häntä siinä määrin, että hän saavuttuaan
siihen kohtaan, missä tie painuu kahden kukkulan väliin, tunsi
jalkojensa joka askelella ikäänkuin maahan uppoavan. Hän laahautui
kuitenkin tälle kaivolle, joka oli silloin uudenuutukainen ja täynnä
kirkasta vettä, ja vaipui voimatonna sille kehikolle, jolla nyt
istumme. Jumalan mies makasi kauan kaivon yli kumartuneena. Vihdoin hän
kohotti päänsä ja virkkoi iloisesti veli Leonelle:

"— Mitä arvelet, veli Leone, Jumalan karitsainen, mitä näinkään tässä
kaivossa?

"Veli Leone vastasi:

"— Veli Fransiskus, sinä näit kaivossa kuun kuvajaisen.

"— Veljeni, virkkoi Jumalan pyhä mies, minä en nähnyt tässä kaivossa
sisartamme kuuta, vaan Herramme ihana armo salli minun katsella
sisaremme Klaaran omia kasvoja, joissa oli sellainen pyhän riemastuksen
hohde, että kaikki epäilykseni samassa hälvenivät ja minulle selvisi,
että sisaremme nauttii tänä hetkenä täyttä tyydytystä, jonka Jumala suo
valituillensa lahjoittaen heille runsaasti köyhyyden aarteita.

"Niin sanottuaan hyvä pyhä Fransiskus ammensi kämmenpohjaansa muutamia
vesipisaroita, joi ne ja nousi virkistyneenä.

"Siitä syystä on tämä kaivo saanut Pyhän Klaaran nimen."

Sellainen oli kunnianarvoisaa isän Adone Donin kertomus.

Saapuessani tuolle mystilliselle kaivolle tapasin joka ilta herttaisen
fransiskaaniveljen istumassa sen reunalla. Minä istuuduin hänen
viereensä, ja hän kertoi minulle jonkin tarinan, jota ei tuntenut
kukaan muu kuin hän itse. Hänellä oli niitä tiedossaan ihastuttavia.
Hän tunsi paremmin kuin kukaan muu oman maansa muinaismuistot, jotka
heräsivät uuteen elämään ja uuteen raikkauteen hänen aivoissaan
kuin jonkin sisäisen ja henkisen nuoruuden vaikutuksesta. Hänen
valkohaivenisilta huuliltaan kumpusi runsaasti meheviä kuvia. Hänen
puhuessaan virtasi kuutamo hänen parrassaan hopeisena purona. Sirkka
säesti peitinsiipiensä sirityksellä kertojan ääntä, ja toisinaan kuului
hänen suustaan kaikuviin kaikkein suloisimman inhimillisen kielen
sanoihin vastaavan huilun lailla valittava rupikonna, joka kuunteli
tien toisella puolen, ystävällisenä ja arkana.

Minä lähdin Sienasta kesäkuun keskivaiheilla. Sittemmin en ole nähnyt
kunnianarvoista isää Adone Donia, joka säilyy muistissani jonkinlaisena
unihahmona. Olen kirjoittanut ne tarinat, jotka hän kertoi minulle
Monte Oliveton tiellä. Ne löytyvät tästä kirjasta. Toivoni oli saada
niitä toistaessani säilymään edes jotakin siitä sulosta, joka niissä
oli Pyhän Klaaran kaivolla.



Pyhä satyyri


    Consors paterni luminis,
    Lux ipse lucis et dies,
    Noctem canendo rumpimus:
    Assiste postulantibus.

    Aufer tenebras mentium;
    Fuga catervas daemonum;
    Expelle somnolentiam,
    Ne pigritantes obruat.

      (Breviarium romanum. Feria
      tertia; ad matutinum.)

["Sinä isän valkeuden osamies, itse valon valo ja päivä; me lopetamme
yön laulamalla: Auta anelevaisia."]

["Poista mielten pimeys, karkoita riivaajien laumat, hälvennä
uneliaisuus, jottei se saa valtoihinsa hidastelevia."]


Fra Mino oli kohonnut nöyryytensä nojalla veljiänsä ylemmäksi ja
johti nuorella iällänsä viisaasti Santa Fioran luostaria. Hän oli
hurskas. Hän pitensi mielellään mietiskelyjänsä ja rukouksiansa ja
joutui toisinaan hurmiotilaan. Henkisen isänsä Pyhän Fransiskuksen
esimerkkiä noudattaen hän sepitti kansankielellä lauluja, joiden
aiheena oli korkein rakkaus, Jumalan rakastaminen. Ja nämä teokset
olivat moitteettomia sekä runomitaltaan että ajatuksiltaan, sillä hän
oli opiskellut seitsemää vapaata taidetta Bolognan yliopistossa.

Käyskellessään nyt eräänä iltana luostarin holvikaarten alla hän tunsi
hämmingin ja alakuloisuuden tulvahtavan mieleensä muistaessaan erästä
Firenzen naista, jota oli rakastanut nuoruutensa kukkeimpana aikana,
jolloin pyhän Fransiskuksen kaapu ei vielä suojellut hänen lihaansa.
Hän rukoili Jumalaa karkoittamaan tuon kuvan. Mutta hänen sydämensä jäi
murheelliseksi.

— Kellot, mietti hän, lausuvat niinkuin enkelit: Ave Maria; mutta
niiden ääni sammuu taivaan sumuihin. Luostarin seinään on se mestari,
jota Perugia pitää, kunnianansa, maalannut ihmeellisesti ja moneen
kertaan Marian katselemassa Vapahtajan ruumista sanomattoman rakkauden
ilmein. Mutta yö on peittänyt harsoonsa Mariain silmien kyynelet ja
heidän huultensa äänettömät nyyhkytykset, ja minä en voi itkeä heidän
kerallansa. Tuo pihamaan keskellä sijaitseva kaivo oli äsken juomaan
pyrkivien kyyhkysten piirittämä, mutta linnut lensivät pois löytämättä
vettä sen kehän uurteista. Katso, Herra, minun sieluni vaikenee
niinkuin kellot, himmenee kuin Marian kuvat ja kuivuu niinkuin kaivo.
Minkätähden, oi Jeesus, minun Jumalani, sydämeni on autio, pimeä ja
mykkä, vaikka sinä olet sen aamunkoitto, linnunlaulu ja kunnailta
kumpuava lähde?

Hän pelkäsi palata kammioonsa, ajatteli rukouksen voivan karkoittaa
alakuloisuuden ja tyynnyttää levottomuuden ja astui matalasta ovesta
luostarin kirkkoon. Mykkä pimeys täytti rakennuksen, jonka oli
kohottanut sataviisikymmentä vuotta sitten suuri Margaritone. Fra Mino
kulki pääkäytävää, meni San Michelelle omistettuun kuorikappeliin,
jonka seiniin oli maalattu pyhimyksen elämäntarina, ja polvistui sinne.
Holvista riippuvan lampun himmeässä valossa ei kumminkaan voinut nähdä
paholaista vastaan taistelevaa ja sieluja punnitsevaa ylienkeliä.
Kuutamo vain loi ikkunasta kalpean säteen holvikaaren alla alttarin
oikealla puolella sijaitsevaan Pyhän Satyyrin hautaan. Tämä altaan
muotoinen hauta oli kirkkoa vanhempi ja aivan samanlainen kuin pakanain
sarkofagit, lukuunottamatta ristin kuvaa, joka oli kolmeen kertaan
uurrettu sen marmorisivuihin.

Fra Mino oli kauan pitkällään alttarin edessä, mutta ei kyennyt
rukoilemaan, vaan tunsi tänä yön hetkenä joutuvansa saman uneliaisuuden
valtaan, joka oli rasittanut opetuslapsia Öljymäen tarhassa. Ollessaan
siinä pitkänänsä, rohkeuden ja järjenkin jättämänä, hän näki Pyhän
Satyyrin haudasta nousevan valkoista utua ja havaitsi siinä kohta
suuren joukon utuhahmoja, jotka kaikki olivat naisia. Ne leijuivat
hämärässä ilmassa, ja harsomaisten tunikkain alta kuulsivat heidän
kevyet ruumiinsa. Fra Mino näki vielä, että heidän joukossaan oli
nuoria miehiä, jotka pukinkavioillaan kiitäen ajoivat heitä takaa.
Heidän alastomuutensa ilmaisi heidän himojensa kamalaa kiihkeyttä.
Mutta nymfit pakenivat, ja heidän nopeiden askeltensa alle kasvoi
kukkaniittyjä ja virtaavia vesiä. Ja joka kerta kun pukinkavioinen
ojensi kätensä ja luuli jonkun heistä tavoittavansa, nousi yhtäkkiä
maasta halava, joka peitti luonnotaren onttoon runkoonsa kuin
luoksepääsemättömään luolaan; ja vaalean lehvistön täytti hiljainen
hyminä ja ivallisen naurun helinä.

Kaikkien naisten piilouduttua halaviin pukinkavioiset istuutuivat äkkiä
versoneelle nurmelle, puhalsivat ruohopillejänsä ja loitsivat niistä
säveliä, jotka olisivat voineet saada levottomaksi koko luomakunnan.
Ihastuneet nymfit kurkistivat lehvien lomitse, poistuivat vähitellen
varjoisista piilopaikoistaan ja lähestyivät soittajia huilujen
vastustamattoman helinän kiehtomina. Silloin ihmis-pukit syöksyivät
heihin käsiksi pyhän vimman valtaamina. Nymfit yrittivät vielä hetken
laskea leikkiä ja ivailla julkeiden hyökkääjien sylissä. Sitten nauru
taukosi. Pää taaksepäin heitettynä, silmissä riemun ja kauhun kosteus,
he kutsuivat äitiänsä, huusivat "Minä menehdyn" tai vaipuivat tuimaan
äänettömyyteen.

Fra Mino aikoi kääntää päänsä toisaalle, mutta ei voinut, ja hänen
silmänsä pysyivät auki vastoin hänen tahtoansa.

Nymfit olivat kietoneet käsivartensa pukinkavioisten nivuslihoille,
purivat, hyväilivät ja ärsyttivät karvaisia rakastajoitansa, sulkivat
heidät syleilyynsä ja upottivat heidät lihaansa, joka oli levottomampi
ja vilkkaampi kuin läheisten piilipuiden alitse juoksevan puron vesi.

Tuon nähdessään Fra Mino lankesi syntiin, totiseen ja tahalliseen. Hän
himoitsi olla eräs noista puolittain ihmisen ja puolittain eläimen
kaltaisista peikoista ja painaa heidän tavallaan povellensa sen
Firenzen naisen, jota oli rakastanut nuoruutensa kukoistusaikana ja
joka oli kuollut.

Mutta samassa ihmis-pukit jo hajaantuivat. Toiset keräsivät hunajaa
tammien kannoista, toiset vuolivat ruokoa huilun muotoon tai
hypähtelivät vastatusten puskien toisiaan sarvekkailla otsillaan. Ja
nymfien liikkumattomat ruumiit, lemmen viehättävät ryöstösaaliit,
lepäsivät niityllä hajallaan. Fra Mino huokaili kivipermannolla, sillä
synnin himo oli ollut hänessä niin kiihkeä, että hän nyt tunsi sen koko
häpeän.

Yhtäkkiä eräs makaavista nymfeistä käänsi sattumalta katseensa häneen
ja huudahti:

— Mies! Mies!

Hän osoitti sormellaan ja virkkoi kumppaneilleen:

— Katsokaa, sisaret, se ei ole mikään vuohipaimen. Hänen vaiheillaan ei
näy ruokohuilua. Hän ei nähdäkseni myöskään ole isäntänä yhdessäkään
noista maakartanoista, joiden mäenrinteellä, viinitarhojen yläpuolella
sijaitsevaa pientä puutarhaa suojelee pyökinrungosta veistetty Priapus.
Mitä hän tekee joukossamme, ellei ole vuohipaimen, häränajaja eikä
puutarhurikaan? Hän on synkän ja tylyn näköinen, ja mahdotonta minun
on havaita hänen katseestaan, että hän rakastaa niitä jumalia ja
jumalattaria, jotka kansoittavat suuren taivaan, metsät ja vuoret.
Hänellä on yllään barbaarinen puku. Hän on kenties skyyttalainen.
Käykäämme lähemmäksi tuota muukalaista, sisaret, ja katsokaamme,
eikö hän ole tullut vihollisena hämmentämään lähteitämme, hakkaamaan
puitamme, repimään vuoriamme ja ilmaisemaan julmille ihmisille
onnellisten olosijojemme salaisuutta. Tule kerallani, Mnais; tulkaa,
Aigle, Neaira ja Meliboia.

— Mennään! vastasi Mnais, ja otetaan aseet mukaan!

— Mennään! huusivat he kaikki yhdessä.

Fra Mino näki, kuinka he noustuaan poimivat kahmalollisin ruusuja
ja etenivät häntä kohti pitkänä jonona, aseinaan ruusuja ja okaita.
Mutta etäisyys, joka oli aluksi näyttänyt hänestä vähäiseltä, koska
hän oli otaksunut melkein voivansa heitä käsin koskettaa ja oli
tuntenut heidän hengityksensä ihossaan, näytti yhtäkkiä suurenevan,
ja hän näki heidän saapuvan ikäänkuin jostakin kaukaisesta metsästä.
Kärsimättöminä pyrkien häntä tavoittamaan he juoksivat uhaten häntä
armottomilla kukillaan. Uhkauksia kuului urkenevan heidän kukoistavilta
huuliltaankin. Mutta heidän lähetessään heissä tapahtui muutos:
joka askelella heidän sulonsa ja hempensä hieman väheni, ja heidän
nuoruutensa kukoistus kuihtui ruusukimppujen kuihtuessa. Aluksi
painuivat silmät syvemmälle onkaloihinsa ja suu riutui. Taannoin aivan
puhtaaseen ja hohtavaan kaulaan ilmaantui syviä ryppyjä, ja sitten
valahti kurttuiselle otsalle harmaita hiustukkoja. He kävelivät; heidän
silmäluomensa olivat punaisiksi tulehtuneet, ja huulet painuivat
ikeniin. He kävelivät kantaen lakastuneita ruusuja käsivarsillaan,
jotka olivat mustuneet ja vääntyneet kuin Chiantin talonpoikien
talviöinä polttama vanha viinivarsi. He kävelivät, pää tutisi, ja
laihat reidet huojuivat.

Saavuttuaan siihen, missä Fra Mino oli kauhun hyytämänä, he olivat
inhoittavia kaljupäisiä ja partaisia noitia, nenä leukaa hipomassa,
rinnat tyhjät ja riippuvat. He tungeksivat hänen ympärillään.

— Kas tuota sievää hempukkaa, sanoi eräs. Hän on valahtanut valkoiseksi
kuin palttina, ja hänen sydämensä tykyttää kuin koirien pureman
jäniksen. Aigle, sisareni, mitä hänelle teemme?

— Parahin Neaira, vastasi Aigle, pitää avata hänen povensa, temmata
sieltä sydän ja asettaa sieni sijalle.

— Eipä suinkaan! virkkoi Meliboia. Niin ollen hän saisi liian kalliisti
maksaa uteliaisuutensa ja sen huvin, jonka meidän yllättäminen hänelle
tuotti. Riittää, kun tällä kertaa annamme hänelle kevyen ojennuksen.
Kurittakaamme häntä kelpo tavalla.

Sisarukset ympäröivät kohta munkin, vetivät hänen kaapunsa pään yli ja
vitsoivat häntä niillä okaisilla oksilla, jotka olivat heidän käsiinsä
jääneet.

Veri alkoi virrata, kun Neaira viittasi herkeämään.

— Riittää! virkkoi hän. Se on minun kosijani! Minä huomasin taannoin,
kuinka hellästi hän minua silmäili, ja tahdon tyydyttää hänen halunsa
heti hänelle antautumalla.

Hän hymyili, ja samalla kutitteli suusta ulkoneva pitkä musta hammas
hänen sieraintansa. Hän kuiskasi:

— Tule, kaunoiseni!

Sitten hän yhtäkkiä raivostui:

— Hyi! Hyi! Hänen aistinsa ovat turtuneet. Hänen kylmäkiskoisuutensa
loukkaa kauneuttani. Hän ylenkatsoo minua; kostakaa puolestani,
kumppanini! Mnais, Aigle, Meliboia, kostakaa sisarenne kärsimä
häväistys!

Tuon kuultuaan kaikki kohottivat okaisen vitsansa ja kurittivat
onnetonta Fra Minoa niin tuimasti, että hänen ruumiinsa oli: kohta
pelkkää haavaa. Toisinaan he hetkeksi taukosivat yskiäkseen ja
rykiäkseen ja alkoivat sitten entistä kiivaammin liikuttaa raippojansa.
He lakkasivat vasta voimien uupuessa.

— Minä toivon, virkkoi sitten Neaira, ettei hän toiste kohdista
minuun sellaista ansaitsematonta solvausta, joka saa minut vieläkin
punastumaan. Säästäkäämme hänen henkensä. Mutta jos hän ilmaisee
leikkiemme ja ilojemme salaisuuden, niin surmaamme hänet. Näkemiin
asti, korea hempukkani!

Tuon sanottuaan eukko kyykistyi munkin yli ja valeli hänet
saastaisella vedellä. Sisarukset tekivät samoin kukin vuorollansa
ja palasivat sitten toinen toisensa jälkeen Pyhän Satyyrin hautaan,
johon puikahtivat kannessa olevasta pienestä raosta jättäen uhrinsa
sietämättömän löyhkän lätäkköön.

Viimeisenkin hävittyä näkyvistä kuului kukko laulavan. Fra Mino voi
vihdoin nousta. Väsymyksen ja kivun murtamana, vilusta turtuneena,
kuumeissaan vapisten, saastaisen nesteen usvain puolittain
tukehduttamana, hän järjesti pukuaan ja laahautui kammioonsa päivän
koitteessa.

Tämän yön jälkeen Fra Mino ei enää löytänyt lepoa. San Michelen
kappelissa, pyhän Satyyrin haudan luona koettujen asioiden muisto
häiritsi häntä hurskaissa toimituksissa ja hartausharjoituksissa.
Hän seurasi vapisten veljiänsä kirkkoon. Kun hänen oli ohjesäännön
mukaisesti suudeltava kuorin kivipermantoa, hänen huulensa kohtasivat
siinä kauhistuen nymfien jälkiä, ja hän hymisi: "Lunastajani, etkö
kuule minun sanovan, mitä itse sanoit isällesi: Älä johdata meitä
kiusaukseen?" Aluksi hän oli aikonut lähettää piispallensa kertomuksen
näkemistään. Asiaa tarkemmin harkittuaan hän oli kuitenkin johtunut
siihen vakaumukseen, että oli parempi mietiskellä näitä erinomaisia
tapahtumia kaikessa rauhassa ja tehdä ne tiettäviksi vasta ne tarkoin
tutkittuansa. Sattui vielä niin, että piispa, joka oli tehnyt
liiton Pisan guelfien kanssa Firenzen ghibellinejä vastaan, soti
parhaillaan niin voimallisesti, ettei ollut kokonaiseen kuukauteen
riisunut rintahaarniskaansa. Siitä syystä Fra Mino, kenellekään mitään
virkkamatta, tutki tarkoin pyhän Satyyrin hautaa ja kappelia, jossa se
sijaitsi. Kirjallisuuteen perehtyneenä hän selaili vanhoja ja uusia
teoksia, mutta ei saanut niiden nojalla minkäänlaista selkoa. Ne
noituutta koskevat esitykset, joita hän tutki, lisäsivät vain hänen
epävarmuutensa kaksinkertaiseksi.

Eräänä aamuna, työskenneltyään tapansa mukaan koko yön, hän tahtoi
ilahduttaa sydäntänsä lähtemällä kävelemään luostarin muurien
ulkopuolelle. Hän alkoi astua sitä mäkistä polkua, joka johtaa
viiniköynnöksen kiertämäin nuorten jalavain keskitse kohti myrtti-
ja oliivilehtoa, muinaisten roomalaisten pyhää paikkaa. Jalat
kosteassa ruohikossa, otsa heisipensaiden latvuksista pirahtelevien
kastepisaroiden vilvoittamana, Fra Mino oli kävellyt metsässä jo kauan,
kun havaitsi lähteen, jonka yläpuolella tamariskit keinuttelivat
pehmeästi kevyitä lehviänsä ja hienountuvaisia rusottavia terttujansa.
Alempana, halavain välissä, lähteen avartuneessa uomassa, näkyi
liikkumattomia haikaroita. Pikkulinnut visersivät myrttien oksilla.
Kostean mintun tuoksu kohosi maasta, ja nurmella helottivat kukkaset,
joista Herramme sanoi, ettei kuningas Salomo kaikessa komeudessaan
ollut puettu niinkuin jokin niistä. Fra Mino istuutui sammaleiselle
kivelle, kiitti Jumalaa, joka on luonut taivaan ja kastepisarat, ja
mietiskeli luonnossa piileviä mysteerejä.

Kappelissa nähtyjen asioiden muisto ei väistynyt milloinkaan hänen
mielestänsä, ja niin hän istui nytkin, pää käsien varassa, etsien
tuhannennen kerran unensa merkitystä. "Sellaisessa ilmestyksessä",
ajatteli hän, "täytyy olla jokin merkitys, vieläpä useitakin
merkityksiä, jotka täytyy keksiä joko äkillisen mieleenjohdatuksen
nojalla tai tarkoin soveltamalla skolastiikan sääntöjä. Ja olenpa sitä
mieltä, että minulla tässä erikoisessa tapauksessa täytyisi olla suurta
apua myöskin niistä runoilijoista, joita olen Bolognassa tutkinut,
esimerkiksi satiirisesta Horatiuksesta ja Statiuksesta, sillä heidän
saduissansa piilee paljon totuuksia."

Kauan aikaa liikuteltuaan mielessään näitä ajatuksia ja toisia vieläkin
viisaampia hän kohotti katseensa ja havaitsi, ettei ollut yksin. Vanhan
rautatammen rosoiseen kylkeen nojasi vanhus, joka katseli taivasta
lehvien lomitse ja hymyili. Hänen harmaahapsisesta otsastaan kohosivat
sammaltuneet sarvet. Litteänenäisistä kasvoista riippui valkoinen
parta, jonka läpi näkyivät hänen kaulansa kuhmurat. Karkea karva
peitti hänen ryntäänsä. Hänen reisiensä tuuhea villa ulottui aina
sorkkajalkoihin saakka. Hän piteli huulillaan ruokohuilua sitä hiljaa
soitellen. Sitten hän lauloi tuskin kuuluvalla äänellä:

    Pakeni, nauroi vain,
    rypäle huulillaan.
    Jo kiinni villin sain
    ja hampain murskannut
    lien marjan suudelmaan.

Tuon nähtyään ja kuultuaan Fra Mino teki ristinmerkin. Mutta ukko ei
ollut siitä millänsäkään, vaan loi munkkiin vilpittömän katseen. Hänen
kasvojensa syvistä kurtuista välkkyivät kirkkaat siniset silmät kuin
lähteen vesi tammien kaarnaisten kylkien lomitse.

— Ihminen tai eläin, huudahti Mino, minä vaadin sinua Vapahtajan
nimessä sanomaan, kuka olet.

— Poikani, vastasi vanhus, minä olen pyhä Satyyri! Puhu hiljemmin,
jotteivät linnut pelästy.

Fra Mino lausui hiljempää:

— Vanhus, koska et paennut Ristin peloittavaa merkkiä, en voi otaksua,
että olet demoni tai jokin helvetistä karannut saastainen henki. Mutta
jos tosiaankin olet, kuten sanot, ihminen tai pikemmin elämän aikana
suoritettujen hyvien tekojen ja Herramme Jeesuksen Kristuksen ansioiden
armoittama ihmisen sielu, niin selitä minulle pyytäessäni, mitä ihmettä
merkitsevät pukinsarvesi ja villavat jalkasi, jotka päättyvät mustaan
sorkkaan.

Tuon kysymyksen kuultuaan vanhus kohotti kätensä taivaaseen päin ja
sanoi:

— Poikani, ihmisten, eläinten, kasvien ja kivien luonto on
kuolemattomien jumalten salaisuus, ja minä tiedän yhtä vähän kuin
sinä, mistä aiheutuvat nämä sarvet, jotka koristavat otsaani ja joihin
nymfit aikoinaan kiersivät kukkakiehkuroita. En tiedä, mitä merkitsevät
kaulassani riippuvat myhkyrät, enkä tiedä, minkätähden minulla on
uskaliaan pukin kaviot. Voin sanoa sinulle vain, poikani, että tässä
metsässä oli muinoin naisia, joilla oli sarvet ja villavat reidet
samoinkuin minulla. Mutta heidän povensa oli pyöreä ja valkoinen.
Heidän vatsansa ja sileät länteensä kiilsivät. Silloin vielä nuori
aurinko kutkutti heitä mielellään kultaisilla nuolillaan, lehvien alla.
He olivat kauniita, poikani. Valitettavasti he ovat kadonneet metsästä;
viimeinenkin on poissa. Minun kaltaiseni ovat samoin tuhoutuneet; minä
olen nyt heimoni viimeinen. Olen ylen vanha.

— Sano minulle ikäsi, sukusi ja isänmaasi, vanhus.

— Poikani, minä synnyin Maasta paljoa aikaisemmin kuin Jupiter kukisti
Saturnuksen, ja silmäni ovat nähneet maailman kukoistavan nuoruuden.
Ihmisten suku ei ollut vielä noussut maan tomusta. Karkelevat
satyyrittaret vain kaiuttivat kerallani maankamaraa sorkkainsa
rytmikkäin iskuin. He olivat suurempia, rotevampia ja kauniimpia kuin
nymfit ja naiset, ja heidän laajempien lanteittensa kohtuun lankesi
runsaana Maan esikoisten siemen.

Jupiterin hallituskautena nymfit alkoivat asustaa lähteissä, metsissä
ja vuorilla. Nymfien seuraan liittyen muodostivat faunit kevyitä
kuoroja metsien siimeksiin. Minä elelin silloin onnellisena, maistelin
mielin määrin villiviinin rypäleitä ja naurunhaluisten naisfaunien
huulia. Ja mieluista oli nukkua kaikessa rauhassa vehmaalla nurmella.
Minä ylistin paimenhuilullani Jupiteria ylistettyäni aikaisemmin
Saturnusta, koska jumalten, maailman herrojen ylistäminen on
luonnollinen tehtäväni.

Valitettavasti olen vanhentunut, sillä olen vain jumala, ja vuosisadat
ovat valkaisseet pääni ja rintani haivenet; ne ovat sammuttaneet
lanteissani piilleen kiihkon. Minä olin jo pahoin iän rasittama, kun
suuri Pan kuoli ja kun Jupiter joutui saman kohtalon alaiseksi, jonka
oli itse valmistanut Saturnukselle, Galilealaisen hänet kukistaessa.
Olen siitä lähtien viettänyt niin riutuvaista elämää, että jouduin
jo kuolemaankin ja haudatuksi. Ja totta puhuen en olekaan enää kuin
oman itseni varjo. Jos olen vielä hieman olemassa, johtuu se siitä,
ettei mikään häviä ja ettei kenelläkään ole lupa kuolla täydellisesti.
Kuolema ei ole missään tapauksessa täydellisempi kuin elämä. Olioitten
valtamereen hukkuneet olennot ovat kuin aaltoja, joitten näet, oi
lapseni, nousevan ja painuvan Adrian merellä. Heillä ei ole alkua eikä
loppua, he syntyvät ja katoavat huomaamatta. Yhtä huomaamatta häipyy
minun sieluni. Kulta-ajan satyyritarten kalpea muisto elähdyttää vielä
katsettani, ja huuliltani kirpoavat kuulumattomina muinaisten aikojen
hymnit.

Niin sanottuaan hän vaikeni. Fra Mino katseli vanhusta ja käsitti, että
hän oli pelkkä haamu.

— Ei ole suinkaan ihan uskomatonta, että olet pukinjalkainen olematta
silti paholainen, sanoi hän. Ne luontokappaleet, jotka Jumala loi
osattomiksi Aatamin perinnöstä, eivät voi joutua kadotetuiksi enempää
kuin tulla pelastetuiksikaan. Minä en usko, että kentauri Kheiron,
joka oli ihmistä viisaampi, kärsii Leviathanin kidassa ikuisia tuskia.
Eräs matkustaja, joka on tunkeutunut taivaiden esikartanoihin, sanoo
nähneensä hänet nurmikolla istumassa ja juttelemassa Ripheuksen,
oikeamielisimmän troialaisen kanssa. Mutta toiset väittävät, että
pyhä paratiisi on avattu Troian Ripheukselle. Siinä kohden on varmaan
epäilys paikallaan. Valehtelit kuitenkin, vanhus, sanoessasi minulle,
että olet pyhimys, sinä, joka et ole ihminen.

Pukinjalkainen vastasi:

— Poikani, kun olin nuori, en valehdellut enempää kuin ne uuhilampaat,
joiden maitoa imin, tai pukit, joiden kanssa olin puskusilla voimani
ja kauneuteni ilossa. Siihen aikaan ei valehdellut kukaan eikä
mikään, lampaan turkki ei ollut vielä oppinut omaksumaan petollisia
värivivahduksia; ja minun mieleni ei ole siitä ollenkaan muuttunut.
Katso, minä olen alaston niinkuin Saturnuksen kultaisina päivinä.
Ja minun henkeni ei ole verhottu enempää kuin ruumiinikaan, Minä en
valehtele milloinkaan. Ja mitä eriskummallista havaitsetkaan, poikani,
siinä, että minusta on tullut pyhimys Galilealaisen edessä, vaikka
en olekaan sen emon lapsia, jota toiset nimittävät Eevaksi, toiset
Pyrrhaksi ja jota sopii kunnioittaa sekä Eevana että Pyrrhana? Pyhä
Mikael ei hänkään ole naisesta syntynyt. Minä tunnen hänet, ja me
keskustelemme toisinaan. Hän kertoo minulle niistä ajoista, joina oli
härkäpaimenena Garganon-vuorella...

Fra Mino keskeytti:

— En voi sietää, että pyhää Mikaelia nimitetään härkäpaimeneksi, vaikka
hän onkin kainnut härkiä, joiden isännällä oli mainitsemasi vuoren
nimi, mutta kerro minulle, vanhus, kuinka tulit armoitetuksi.

— Kuule siis, vastasi pukinjalkainen, ja uteliaisuutesi tulee
tyydytetyksi.

"Ilmoittaessaan Arnon suloisessa laaksossa, että Galilealainen oli
syössyt vallasta Jupiterin, itämailta tulleet miehet kaatoivat ne
tammet, joihin maan asujaimet olivat ripustaneet pieniä savesta tehtyjä
jumalattaria ja votiivilevyjä, he pystyttivät ristejä pyhille lähteille
ja kielsivät paimenia viemästä nymfien luoliin viiniä, rieskaa ja
leivoksia uhrilahjoiksi. Faunien, panien ja metsänhaltioiden kansa
siitä loukkaantui, eikä syyttäkään. Vihansa vallassa se hyökkäsi uuden
jumalan tuojien kimppuun. Apostolien yöllä nukkuessa kuivista lehdistä
tehdyillä sijoillaan nymfit tulivat nykimään heitä parrasta, ja nuoret
faunit pujahtivat pyhien miesten talleihin tempaamaan karvoja heidän
aasintammainsa hännistä. Minä yritin turhaan ehkäistä heidän viatonta
ilkeyttänsä ja kehoittaa heitä alistumaan. 'Lapseni', sanoin minä
heille, 'kevyiden leikkien ja ivanaurujen aika on ollut ja mennyt'.
Mutta ne varomattomat eivät minua kuunnelleet. Siitä koitui heille
onnettomuus.

"Mutta minä, joka olin nähnyt Saturnuksen vallan loppuvan, pidin
luonnollisena ja oikeana, että Jupiterkin vuorostaan tuhoutui. Minä
olin mukautunut suurten jumalten kukistamiseen. En vastustellut
Galilealaisen sanansaattajia. Teinpä heille pieniä palveluksiakin.
Koska tunsin paremmin kuin he metsän polut, poimin karhunvaaraimia ja
oratuomenmarjoja, joita asetin lehdille heidän luolainsa edustalle.
Minä tarjosin heille vielä kurmitsan munia. Ja jos he rakensivat
itselleen majaa, kannoin heille selässäni hirsiä ja kiviä. He
puolestaan valoivat vettä otsalleni ja toivottivat minulle Jeesuksen
Kristuksen rauhaa.

"Minä asuin heidän kerallaan samoinkuin he. Ne, jotka rakastivat heitä,
rakastivat minua. Samoinkuin heitä kunnioitettiin, kunnioitettiin
minuakin, ja minun pyhyyteni näytti yhtä suurelta kuin heidän.

"Sanoin sinulle, poikani, että olin jo silloin varsin vanha. Aurinko
sai tuskin lämpenemään turtuneita jäseniäni. Minä olin enää vain vanha
ontelo puu, joka oli kadottanut kukkean ja laulavan latvansa. Syksyn
tulo kiirehti joka kerta tuhoani. Eräänä talviaamuna minut löydettiin
tien vierestä liikkumattomana makaamasta.

"Piispa, seuranaan papit ja koko kansa, vietti hautajaisiani. Sitten
minut laskettiin suureen valkoiseen marmoriarkkuun, jossa oli kolme
ristinmerkkiä ja jonka etusivuun oli uurrettu rypälekiehkurain väliin
nimi PYHÄ SATYYRI.

"Siihen aikaan, poikani, sijaitsivat haudat teiden varsilla. Minun
hautani oli kahden peninkulman päässä kaupungista, Firenzen tiellä.
Nuori plataani kasvoi sen luona peittäen sen valovälkkeisellä
varjollaan, täynnä linnunlaulua, hyminää, raikkautta ja riemua.
Verraten lähellä solisi puro vesinenättiä kasvavassa uomassa; nauravia
poikia ja tyttöjä saapui sinne yhdessä kylpemään. Tämä viehättävä
paikka oli pyhä paikka. Nuoret äidit toivat sinne pieniä lapsiaan
ja antoivat heidän koskettaa hautani marmoria, jotta he tulisivat
voimakkaiksi ja kaikilta jäseniltään hyvämuotoisiksi. Maassa
vallitsi yleinen uskomus, että ne vastasyntyneet, jotka tuotiin
minun haudalleni, tulivat toisia voimakkaammiksi ja rohkeammiksi.
Senvuoksi tuotiin luokseni Toskanan jalon rodun kaunein kukka.
Toivatpa maalaiset luokseni aasintammojansakin siinä toivossa, että
saisivat ne tiineiksi. Muistoani kunnioitettiin. Joka vuosi kevään
tullen saapui piispa pappeineen rukoilemaan ruumiini luo, ja minä näin
kaukaa, ruohoniityiltä, sukeltavan näkyviin kulkueen risteineen ja
vahakynttilöineen, punaisine baldakiineineen ja virsiä veisaten. Niin
oli laita, poikaseni, kelpo kuninkaan Berengarin aikana.

"Satyyrit ja satyyrittaret, faunit ja nymfit viettivät harhailevaa
ja surkeata elämää. Heille ei enää rakennettu nurmialttareita, ei
tuotu kukkaköynnöksiä, ei tarjottu uhrilahjoiksi rieskaa, jauhoja
ja hunajaa. Korkeintaan tapahtui, että joku vuohipaimen toisinaan
sijoitti salaa pienen juuston pyhän luolan eteen, jonka aukko peittyi
vadelma- ja orjantappurapensaisiin. Ja tulivatpa vielä kaniinit ja
oravatkin jakamaan vaivaista ateriaani. Itämailta saapuneet apostolit
olivat karkoittaneet nymfit, metsien ja synkkien luolain asujaimet,
tyyssijoistaan. Ja jotteivät he voisi palata, valelivat galilealaisen
jumalan papit puihin ja kiviin loihdittua vettä, lausuivat maagillisia
sanoja ja pystyttivät ristejä metsiin tienhaaroihin; sinun näet tulee
tietää, poikani, että Galilealainen on taitava loitsija. Hän tuntee
lukujen ja merkkien tehoisuuden paremmin kuin Saturnus tai Jupiter.
Niinpä eivät vanhat jumalaraukat enää löytäneetkään suojaa pyhistä
metsistään. Karvaisten vuohenjalkaisten kuoro, joka oli muinoin
helähtävin sorkin karkeloinut oman maansa kamaralla, oli nyt vain
kalpeiden ja äänetönten varjojen pilvi, kukkulain rinteillä kiirivä
aamuinen usva, jonka aurinko hälventää.

"Tuimaa tuulta muistuttavan jumalallisen vihan ajamina nuo haamut
kiertelivät kaiket päivät teiden pölyssä. Yö ei ollut heille aivan
yhtä vihamielinen. Yö ei kuulu kokonaan galilealaiselle jumalalle.
Se kuuluu hänelle ja demoneille yhteisesti. Varjojen laskeutuessa
kukkuloilta metsänhaltiat ja -haltiattaret, nymfit ja panit
kyyristyivät teiden vieressä olevien hautojen kupeelle ja nauttivat
hieman lepoa siinä, hornanvaltojen lempeän vallan alla. Minun hautaani
he pitivät sen kunnianarvoisen vanhuuden vuoksi toisia parempana.
Pian he kerääntyivät sen eteläisen karniisinosan alle, jossa ei ollut
sammalta ja joka säilyi aina kuivana. Tuo kevyt väki lensi sinne
uskollisesti joka ilta, niinkuin kyyhkyset lentävät lakkaansa. He
voivat helposti sinne sijoittua, koska olivat muuttuneet aivan pieniksi
ja muistuttivat viskimestä kimpoavia keveitä vihneitä. Minä lähdin
toisinaan äänettömästä kammiostani ja istuuduin heidän keskelleen
marmoritiilien suojaan laulaen hiljaisin äänin Saturnuksen ja Jupiterin
ajoista; ja heidän mieliinsä palasi menneen onnen muisto. Dianan heitä
katsellessa he toistivat vanhoja leikkejä, ja myöhästynyt vaeltaja
luuli näkevänsä vainioiden usvan kuutamossa muotoutuvan rakastavaisten
toisiinsa-kietoutuviksi ruumiiksi. Ja eiväthän ne muuta olleetkaan
kuin kevyttä sumua. Halla teki heille suurta haittaa. Eräänä yönä,
seudun levätessä lumen peitossa, nymfit Aigle, Neaira, Mnais ja
Meliboia pujahtivat marmorin raoista ahtaaseen ja pimeään komerooni.
Kumppanit seurasivat heitä suurin joukoin, ja faunit syöksyivät ajamaan
heitä takaa saavuttaen heidät aivan pian. Minun asumukseni oli heidän
asumuksensa. Me emme poistuneet siitä ollenkaan, ellemme lähteneet
kauniina yönä metsään kävelemään. Mutta silloinkin heillä oli kiire
palaamaan ennen kukon ensimmäistä laulua. Sinun tulee tietää, poikani,
että sarvellisten joukossa on yksin minulla oikeus näyttäytyä maan
päällä päivän valossa. Se on pyhyyteeni liittyvä erioikeus.

"Hautani herätti seudun asukkaissa entistä suurempaa kunnioitusta,
ja nuoret äidit toivat joka päivä luokseni alastomia imeväisiään.
Saavuttuaan näille maille ja rakennuttaessaan itselleen luostaria
kukkulan rinteelle Pyhän Fransiskuksen pojat pyysivät piispalta lupaa
saada siirtää hautani luostarin kirkkoon. He saivat luvan, ja minut
siirrettiin erittäin juhlallisesti San Michelen kappeliin, missä
vieläkin lepään. Perhekuntaani kuuluvat luonnonhaltiat siirtyivät sinne
kerallani. Se oli suuri kunnia; mutta tunnustan kaivanneeni suurta
tietä, missä näin aamuisin talonpoikaisnaisten astelevan kantaen päänsä
päällä koreja, joissa oli rypäleitä, viikunoita ja kullankeltaisia
omenoita. Aika ei ole kaipaustani viihdyttänyt: tahtoisin vieläkin
levätä Pyhän tien plataanin alla.

"Sellainen on elämäni, lisäsi vanha vuohensorkkainen. Se kuluu
hymyilevänä, leppoisana ja piilevänä maan kaikkien aikakausien halki.
Jos sen iloon sekaantuu hiukan murhetta, on se jumalten tahto. Oi
poikani, ylistäkäämme jumalia, maailman valtiaita!"

Fra Mino oli hetken mietteissään. Sitten hän virkkoi:

— Nyt ymmärrän, mitä merkitsi huonona yönä San Michelen kappelissa
näkemäni. Eräs seikka vain jää mielessäni hämäräksi. Sano minulle,
vanhus, minkätähden ne nymfit, jotka asuvat kanssasi ja antautuvat
fauneille, muuttuivat inhoittaviksi vanhoiksi naisiksi saavuttuaan
minun luokseni.

— Valitan sitä, poikani, vastasi pyhä Satyyri, mutta aika ei säästä
ihmisiä eikä jumalia. Jumalat ovat kuolemattomia vain katoovaisten
ihmisten mielikuvituksessa. Todellisuudessa he kokevat iän kosketuksen
ja kulkevat vuosisatojen keralla kohti auttamatonta rappeutumistaan.
Nymfit vanhenevat samoinkuin naiset. Ei ole olemassa ruusua, joka ei
muutu tappuramarjaksi. Ei ole nymfiä, joka ei muutu noitaämmäksi.
Koska olet katsellut pienen perhekuntani telmettä, olet nähnyt, kuinka
menneen nuoruuden muisto vielä kaunistaa nymfejä ja fauneja heidän
lempensä tuokioina ja kuinka heidän jälleen elpynyt intohimonsa
elvyttää uuteen eloon heidän kauneutensakin. Vuosisatojen tekemä tuho
ilmaantuu kuitenkin aivan pian jälleen. Onnetonta! Nymfien heimo on
vanha ja raihnas.

Fra Mino kysyi vielä:

— Jos on totta, että sinä, vanhus, olet saavuttanut autuuden
salaperäisin keinoin, jos on totta, niin järjettömältä kuin se
tuntuukin, että olet pyhimys, niin kuinka asut tuossa haudassa
varjojen kanssa, jotka eivät ollenkaan osaa ylistää Jumalaa ja jotka
riettaudellaan saastuttavat Herran huoneen? Vastaa, oi vanhus!

Mutta vuohensorkkainen pyhimys ei vastannut mitään, vaan haihtui
hitaasti ilmaan.

Fra Mino istui sammaleisella paadella lähteen reunalla, mietti
kuulemiaan ja havaitsi niissä taajojen pimeiden kohtien ohella myöskin
ihmeellistä kirkkautta.

— Tuo pyhä Satyyri, ajatteli hän, on verrattavissa Sibyllaan, joka
väärien jumalten temppelissä istuen ilmoitti Vapahtajaa kansakunnille.
Muinaisten valheiden savi tahraa vielä hänen sorkkiaan, mutta hänen
otsansa kohoo valoon ja hänen huulensa julistavat totuutta.

Pyökkien varjojen langetessa pitkinä rinteen nurmelle munkki nousi
paadelta ja laskeutui kapeata polkua, joka johti Pyhän Fransiskuksen
poikien luostariin. Hän ei kumminkaan uskaltanut katsella vesillä
uinuvia ulpukoita, koska pelkäsi näkevänsä niissä nymfien kuvia.
Hän astui kammioonsa kellojen soittaessa Ave Mariaa. Kammio oli
pieni ja valkoiseksi sivuttu, huonekaluja oli vain vuode, jakkara ja
korkea kirjoituspulpetti. Seinään oli aikoinaan joku kerjäläismunkki
maalannut Giotton tyyliin kuvan, joka esitti Mariaa ristin juurella.
Sen alla olevalla pienellä pöydällä, joka oli tumma ja kiiltävä kuin
viininpusertimen puu, lepäsi kirjoja, pyhiä ja maallisiakin, sillä Fra
Mino tutki vanhan ajan runoilijoita voidakseen kiittää Jumalaa kaikissa
ihmisten teoissa ja siunasi Vergiliusta, joka oli ennustanut Vapahtajan
syntymän, koska näet Mantuan mies sanoo kansoille: _Jam redit et Virgo_.

Ikkunakomerossa kohosi liljanvarsi karkeasta savimaljakosta. Fra Mino
luki mielellään pyhän Neitsyen kultajauhoin kirjoitetun nimen liljan
kukasta. Korkealle avautuva akkuna ei ollut leveä, mutta siitä näkyi
sinipunervien vuorten yli kaartuva taivas.

Sulkeuduttuaan tähän elämänsä ja halujensa leppoisaan hautaan Mino
istuutui kapean pulpetin ääreen, jonka yläpuolella oli kaksinkertainen
hylly. Siinä hän yleensä harjoitti opintojansa. Hän kastoi
kaislakynänsä pergamenttejä, siveltimiä, väritölkkejä ja kultajauhetta
sisältävän hyllyn kupeessa olevaan mustepulloon, rukoili kärpäsiä
Jumalan nimessä olemaan häntä ahdistelematta ja alkoi kirjoittaa
kertomusta kaikesta siitä, mitä oli nähnyt San Michelen kappelissa
ilkeänä yönä ja tänä samaisena päivänä lähteen partaalla. Hän piirsi
pergamentille ensinnäkin nämä rivit:

_Kertomus siitä, mitä fra Mino, minoriitliveljeskunnan jäsen, on
nähnyt ja kuullut ja minkä hän nyt ilmoittaa uskovaisten opetukseksi,
Jeesuksen Kristuksen ylistykseksi ja Kristuksen onnellisen vähäisen
vaivaisen, Pyhän Fransiskuksen kunniaksi. Amen._

Sitten hän kirjoitti mitään pois jättämättä, kuinka oli havainnut
nymfien muuttuvan noitaämmiksi, ja kertoi sarvellisesta vanhuksesta,
jonka ääni hymisi metsässä kuin muinaisen huilun viimeinen huokailu ja
kuin pyhän harpun alkusoitto. Hänen siinä kirjoittaessaan lauloivat
linnut, ja yö alkoi vähitellen himmentää päivän kauniita värejä.
Munkki sytytti lamppunsa ja jatkoi kirjoittamista. Kokemiaan ihmeitä
kertoessaan hän samalla selitti niiden kirjaimellisen merkityksen ja
henkisen tarkoituksen skolastiikan sääntöjä noudattaen. Ja samoinkuin
kaupungit ympäröidään muureilla ja torneilla, jotta ne olisivat vahvat,
samoin hänkin tuki väitteitään Raamatusta keräämillään ydinlauseilla.
Kokemiensa merkillisten ilmestysten nojalla hän päätteli ensinnäkin,
että Jeesus Kristus on kaikkien luontokappaleiden herra ja että hän on
satyyrien ja panien samoinkuin ihmistenkin Jumala. Siitä syystä oli
pyhä Hieronymus nähnyt erämaassa kentaureja, jotka olivat tunnustaneet
Jeesuksen Kristuksen. Toiseksi hän päätteli, että Jumala oli antanut
pakanoiden nähdä jonkinlaista totuuden kajastetta, jotta heidät voitiin
pelastaa.

Niinpä ovatkin sibyllat, esimerkiksi Cumaen, Egyptin ja Delphoin
sibyllat, saattaneet ilmestymään keskelle pakanuuden pimeyttä Seimen,
Vitsat, Orjantappuraseppelen, Ruokovaltikan ja Ristin. Juuri tästä
syystä onkin pyhä Augustinus päästänyt Erythrean sibyllan Jumalan
kaupunkiin. Fra Mino kiitti Jumalaa siitä, että Hän oli hänelle
opettanut nämä asiat. Ajatellessaan Vergiliuksen olevan valittujen
joukossa hän tunsi sydämeensä tulvahtavan suuren ilon. Hän kirjoitti
riemumielin viimeisen lehden alareunaan:

_Tämä on veli Minon, Jeesuksen Kristuksen köyhän ilmestys. Minä olen
nähnyt pyhimysten sädekehän Satyyrin sarvekkaalla otsalla merkkinä
siitä, että Jeesus Kristus on vetänyt luokseen esikartanoista
muinaisajan viisaat ja runoilijat._

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun Fra Mino tehtävänsä suoritettuaan
laskeutui vuoteeseensa nauttiakseen siinä hieman lepoa. Hänen
vaipuessaan horrokseen tuli ikkunasta kuutamonsäteessä huoneeseen vanha
nainen. Fra Mino tunsi hänet kaikkein kamalimmaksi niistä noidista,
jotka oli nähnyt San Michelen kappelissa.

— Kuulehan, hempukkani, sanoi nainen, mitä olet tänään tehnyt?
Varoitimmehan sinua, minä ja suloiset sisareni, ilmaisemasta
salaisuuksiamme. Sanoimme surmaavamme sinut, jos meidät pettäisit. Ja
se surettaisi minua, sillä rakastan sinua sydämestäni.

Nainen syleili häntä, nimitti häntä milloin taivaalliseksi Adoniikseen,
milloin pieneksi valkoiseksi aasikseen ja hyväili häntä kiihkeästi.

Kun Fra Mino inhon tuntein hänet torjui, hän virkkoi:

— Lapseni, sinä ylenkatsot minua, koska silmäni veristävät, sieraimiani
jäytää niiden erittämä kitkerä ja löyhkäävä neste ja ikenissäni on yksi
ainoa, mutta musta ja määrättömän, iso hammas. Neairasi on tosiaankin
nyt sellainen. Mutta jos minua rakastat, niin muutun sinun avullasi
ja sinua varten siksi, mikä olin Saturnuksen kultaisina päivinä, kun
nuoruuteni kukoisti maailman kukoistavassa nuoruudessa. Rakkaus yksin,
oli nuori jumalani, muodostaa olioiden kauneuden. Jos tahdot saada
minut kauniiksi, tarvitset vain hieman rohkeutta. Kas niin, Mino,
uljuutta!

Kuullessaan nuo sanat, joita eleet myötäilivät, kauhun ja inhon
valtaama Mino tunsi pyörtyvänsä ja liukui kammionsa kivipermannolle.
Pudotessaan hän oli näkevinään puolittain umpeutuneiden luomiensa
lomitse ihanan nymfin, jonka alaston ruumis valahti hänen päällensä
kuin rieskamaito.

Hän heräsi täydessä päivänvalossa, jäsenet putoamisesta kuin
murtuneina. Pergamenttilehdet, joita hän oli edellisenä iltana
tuhrinut, lepäsivät pulpetilla. Hän luki ne uudestaan, taittoi
kokoon, sinetöi, pisti kaapunsa alle ja huolimatta uhkauksista, joita
noidat olivat hänelle lausuneet kaksi eri kertaa, lähti kuljettamaan
ilmestyksiään herra piispalle, jonka palatsin harja kohosi keskellä
kaupunkia. Piispa oli parhaillaan paneutumassa sotisopaan miestensä
ympäröimänä linnansa suuressa salissa. Ylimmäinen pappi näet kävi
silloin sotaa Firenzen ghibellinejä vastaan. Hän tiedusteli munkilta,
mikä asia hänet toi luo, ja kuultuaan, mistä oli kysymys, käski
häntä heti lukemaan selostuksensa. Fra Mino totteli. Herra piispa
kuunteli esityksen loppuun asti. Hän ei ollut erikoisesti ilmestyksiin
perehtynyt, mutta häntä elähdytti palava innostus uskon palveluksessa.
Päivääkään viivyttelemättä ja sallimatta sotaisten huolten itseään
häiritä hän antoi kahdentoista mainehikkaan teologin ja kanonisen
oikeuden tuntijan asiaksi tutkia tätä tapausta ja kiirehti heitä
esittämään lausuntojaan. Kypsän harkinnan jälkeen ja monet kerrat Fra
Minoa kuulusteltuaan tohtorit päättivät, että oli soveliasta avata
San Michelen kappelissa sijaitseva pyhän Satyyrin hauta ja toimittaa
siinä erinomaisia pahanhengen manauksia. Fra Minon koskettelemista
opinkappaleista he eivät nimenomaan mitään lausuneet, mutta taipuivat
pitämään fransiskaanimunkin väitteitä uskallettuina, kevytmielisinä ja
ennenkuulumattomina.

Tohtorien mielipiteen mukaisesti ja herra piispan nimenomaisesta
käskystä pyhän Satyyrin hauta sitten avattiin. Siitä ei löytynyt muuta
kuin hiukan poroa, johon papit viskasivat vihkivettä. Porosta nousi
silloin valkoinen huuru, josta kuului heikkoa voihketta.

Tämän hurskaan toimituksen jälkeisenä yönä Fra Mino näki unta, että
hänen vuoteensa yli kumartuneet noitaämmät riistivät sydäntä hänen
rinnastaan. Hän heräsi päivän sarastaessa tuimien tuskien ja polttavan
janon ahdistamana. Hän laahautui luostarin kaivolle, missä kyyhkyset
kävivät juomassa. Mutta yritettyään saada huulilleen muutamia
vesipisaroita, jotka täyttivät kehikon syvennyksen, hän tunsi sydämensä
paisuvan sienenä, huokasi "Jumalani!" ja kuoli tukehtuen.



Messer Guido Cavalcanti


    Guido, di Messer Cavalcante de' Cavalcanti
    fu un de' migliori loici che avesse
    il mondo, ed ottimo filosofo naturale...
    E perciò che egli alquanto tenea della
    opinione degli Epicuri, si diceva tra
    la gente volgare che queste sue
    speculazioni eran soi in cercare se
    trovar si potesse che Iddio non fosse.

      (Il Decameron di Messer Giovanni Boccaccio,
      giornata sesta, novella IX.)

                 DIM
             NON. FVL. ME
            MINI. NON. SVM
            NON. CVRO. DO
          NNIA. ITALIA. AN
           NORVM. XX. HIC
              QVIESCO

      (_Donnia Italian_ hautapatsaassa herra
      Jean-Francois Bladen lukutavan mukaan.)

[Guido, herra Cavalcante dé Cavalcantin poika, oli terävimpiä
ajattelijoita, mitä ikinä on ollut, ja etevä luonnonfilosofi... Ja
koska hän hiukan kallistui epikurolaisten käsityksiin, puhuttiin kansan
keskuudessa hänen ajattelunsa tähtäävän vain siihen, voisiko osoittaa,
että Jumalaa ei ole olemassa.]

[(Giovanni Boccaccion Decameron, kuudes päivä, IX kertomus.)]


Messer Guido Cavalcanti oli kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan
kaikkein miellyttävin ja hyvärakenteisin firenzeläisten aatelismiesten
joukossa. Hänen pitkien mustien hiuksiensa alta, jotka päähineen alta
vapautuen kiertyivät sinertävinä kiharoina hänen otsalleen, loivat
kullanvälkkeiset silmät häikäiseviä säteitään. Hänen käsivartensa
olivat kuin Herkuleen, kädet kuin nymfin. Hartiat olivat leveät ja
vartalo solakka ja notkea. Hän osasi mainiosti taltuttaa raisuja
hevosia ja käsitellä raskaita aseita, ja rengasratsastuksessa hänellä
ei ollut vertaistaan. Jos hän, ajaessaan kaupungin katuja mennen
messua kuulemaan joko San Giovanniin tai San Micheleen tai kulkiessaan
huvikseen Arnon rannoilla, niityillä, jotka hohtelivat kukkaverhossaan
kuin kauniit maalaukset, sattui kohtaamaan jossakin määrin sieviä
naishenkilöltä, jotka käyskelivät toistensa seurassa, niin varmasti
kuului toinen toiselle punastuen virkkavan: "Kas, messer Guido,
signore Cavalcante de' Cavalcantin poika. Totisesti, kaunis pyhä
Yrjänä!" Ja kerrotaanpa, että Madonna Gemma, Sandro Bujamonten puoliso,
lähetti eräänä päivänä imettäjänsä hänen luokseen tehdäkseen hänelle
tiettäväksi, että rakasti häntä kaikesta sielustaan ja aikoi kuolla.
Toisaalta häntä kovin halusivat jäsenekseen ne seurat, joita siihen
aikaan perustivat Firenzen nuoret aatelisherrat juhliakseen toisiaan,
aterioidakseen, pelatakseen ja metsästääkseen yhdessä, rakastaen
toisiaan joskus siinä määrin, että käyttivät aivan yhdenlaisia
vaatteita. Mutta messer Guido karttoi sekä naisten että nuorten
herrojen seuraa, ja hänen ylpeä ja kesytön luontonsa viihtyi ainoastaan
yksinäisyydessä.

Hän vietti usein koko pitkän päivän huoneessaan ja käyskeli
yksinään Eman tien rautatammien alla ensimmäisten tähtien
värähdellessä kalpealla taivaalla. Sattumalta tavatessaan ikäisiään
aatelisnuorukaisia hän ei ollenkaan hymyillyt eikä paljoa puhunut.
Sitäpaitsi hänen lausumansa olivat usein vaikeasti tajuttavia. Tämä
omituinen käytös ja sellaiset hämärät puheet kävivät hänen kumppaniensa
sydämelle. Messer Betto Bruneleschia ne huolestuttivat enemmän kuin
ketään muuta, sillä hän rakasti sydämestään messer Guidoa ja halusi
mitä kiihkeimmin saada hänet yhtymään siihen veljesliittoon, johon
kuuluivat Firenzen rikkaimmat ja kauneimmat aatelismiehet ja jonka
kunnia ja ilo hän itse oli. Messer Betto Bruneleschia näet pidettiin
ritariston hienona kukkana ja koko Toskanan soreimpana kavaljeerina,
messer Guidoa lukuunottamatta.

Eräänä päivänä, viimeksimainitun astuessa Santa Maria Novellaan,
missä dominikaanimunkit pitivät hallussaan lukuisia kreikkalaisten
tuomia kirjoja, messer Betto, joka samassa kulki torin poikki, huusi
ystävälleen:

— Hei, Guido, minne olettekaan menossa tänä kirkkaana päivänä, joka
nähdäkseni kutsuu teitä kunnaille linnustamaan pikemmin kuin luostarin
pimentoihin piiloutumaan? Suvaitkaa lähteä kanssani asuntooni Arezzoon,
missä soitan teille huilua siitä hyvästä, että näen teidän hymyilevän.

— Parhaat kiitokset! vastasi messer Guido huolimatta päätään kääntää.
Minä lähden kohtaamaan sydämeni valtiatarta.

Hän astui kirkkoon, kulki nopein askelin sen läpi huolimatta alttarille
asetetusta pyhästä sakramentista enempää kuin messer Bettosta, joka
istui ulkona ratsunsa selässä ihan ällistyneenä kuulemastaan; hän
astui matalasta ovesta luostariin, kulki sen seinäviertä ja saapui
kirjastoon, missä Fra Sisto maalasi enkelinkuvia. Tervehdittyään
kelpo veljeä hän veti kiskoilla lujitetusta arkusta erään äskettäin
Konstantinopolista tulleen kirjan, asetti sen pulpetille ja alkoi
sitä selailla. Se oli Rakkautta käsittelevä tutkielma, jonka oli
kreikankielellä sommitellut jumalainen Platon. Messer Guido huokasi, ja
hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet.

— Voi onnetonta, hymisi hän, näiden epäselvien merkkien alla on
kirkkaus, ja minä en sitä näe!

Hän puhui itselleen siten, koska kreikankielen taito oli siihen aikaan
länsimaissa melkein tyyten unohtunut. Kauan huokailtuaan hän otti
kirjan, suuteli sitä ja laski sen takaisin rautakiskoin vahvistettuun
arkkuun kuin kauniin vainajan ruumiskirstuunsa. Sitten hän pyysi kelpo
Sistolta Ciceron puheiden käsikirjoitusta, jota luki, kunnes illan
varjot verhosivat puutarhan sypressejä ja levittivät kirjan sivuille
yölepakonsiipensä. Tulee näet tietää, että messer Guido Cavalcanti etsi
totuutta vanhojen teoksista ja yritti kulkea niitä karuja teitä, joilta
ihminen löytää kuolemattomuuden. Ylevän löytämishalun kalvamana hän
muovasi canzoneiksi muinaisajan viisaiden ajatuksia Rakkaudesta, joka
johtaa Hyveeseen.

Muutamia päiviä myöhemmin messer Betto Bruneleschi tuli hänen luokseen
Adimari-puistikon varrella, aamuhetkenä, jolloin kiuru visertää
vainioilla. Messer Guido oli vielä vuoteessaan. Syleiltyään häntä
messer Betto virkkoi hellästi:

— Parahin Guido, Guidoni, auttakaa minut vaivasta. Viime viikolla
sanoitte minulle menevänne kohtaamaan sydämenne valtiatarta Santa Maria
Novellan luostariin. Siitä lähtien mietin noita sanoja alinomaa,
mutta kykenemättä keksimään niiden merkitystä. En saa lepoa, ennenkuin
selitätte ne minulle. Rukoilen teitä tekemään ne käsitettäviksi,
ainakin mikäli hienotunteisuutenne sallii, naishenkilön ollessa
kysymyksessä.

Messer Guido alkoi nauraa. Kyynärpää pieluksen varassa hän katseli
messer Bettoa suoraan silmiin.

— Ystäväni, sanoi hän, sillä ylhäisellä naisella, josta puhuin, on
useita asuinsijoja. Sinä päivänä, jona näitte minut ollessani menossa
häntä kohtaamaan, löysin hänet Santa Maria Novellan kirjastosta. Mutta
onnettomuudeksi ymmärsin vain puolet hänen sanoistaan, sillä hän puhui
minulle niitä kahta kieltä, jotka virtaavat metenä hänen ihailtavilta
huuliltansa; aluksi hän piti minulle esitelmän kreikankielellä, jota
en kyennyt ymmärtämään, ja haasteli sitten latinalaisten kieltä
ihmeellisen viisaasti. Minua hänen seuransa viehätti siinä määrin, että
päätin ottaa hänet puolisokseni.

— Hän on epäilemättä ainakin Konstantinopolin keisarin sisarentytär,
sanoi messer Betto, tai kenties hänen avioton tyttärensä... Millä
nimellä häntä mainitsette?

— Jos on välttämätöntä, vastasi messer Guido, antaa rakas nimi,
jollaisen jokainen runoilija antaa rakastetullensa, nimitän hänet
Diotimaksi, muistaen Megaran Diotimaa, joka opasti oikeaan Hyveen
rakastajia. Mutta hänen yleisesti tunnettu nimensä on Filosofia, ja
mainiompaa puolisoa on mahdoton löytää. Minä en tahdo ketään muuta,
vaan vannon jumalille olevani hänelle uskollinen kuolemaan asti, joka
lopettaa tajuntani.

Nuo sanat kuultuaan messer Betto löi otsaansa.

— Bakkhoksen nimessä, virkkoi hän, enpä ollut arvoitustani arvannut!
Te, Guido ystäväni, olette hienoin henki kaikkien niiden joukossa,
jotka ovat milloinkaan loistaneet Firenzen punaisen liljan alla.
Onnittelen teitä siitä, että otatte puolisoksenne niin ylhäisen
naisen. Tästä liitosta tulee varmaan syntymään runsaasti jälkeläisiä:
canzoneja, sonetteja ja balladeja. Minä lupaan toimittaa nämä kauniit
lapset kasteelle huiluni helistessä, sokerihedelmiä tarjoiltaessa
ja siroja lauselmia esitettäessä. Iloitsen näistä henkisistä häistä
sitäkin enemmän, koska ne eivät estä teitä ajan tultua naimasta, lihan
jälkeen, jotakin kaupunkimme kunniallista naishenkilöä.

— Älkää niin luulko, vastasi messer Guido. Niiden, jotka viettävät
älyn häitä, tulee jättää naimisiinmeno hienostumattomien maallikkojen,
siis ylhäisten aatelisherrojen, kauppiasten ja käsityöläisten asiaksi.
Jos olisitte seurustellut Diotiman kanssa, niinkuin minä, tietäisitte,
ystäväni Betto, että hän erottaa kahdenlaisia ihmisiä: toiset ovat
hedelmällisiä vain ruumiillisesti ja tavoittelevat vain sitä karkeata
kuolemattomuutta, jonka takaa lasten siittäminen; toisten sielu
käsittää ja synnyttää sitä, minkä tuottaminen on sielulle soveliasta,
Kaunista ja Hyvää. Diotima on tahtonut minun kuuluvan jälkimmäiseen
ryhmään, ja minä en aio vastoin hänen tahtoansa jäljitellä
siitosvoimaisia raakalaisia.

Messer Betto Bruneleschi ei ollenkaan hyväksynyt tuota päätelmää.
Hän huomautti ystävälleen, että oli elämässä muovattava eri
olotiloja, jotka sointuvat eri ikäkausiin, että huvien aikaa seurasi
kunnianhimoisten pyrkimysten kausi ja että oli soveliasta nuoruusiän
lopulla liittyä naimisen nojalla rikkaaseen ja jalosukuiseen perheeseen
päästäkseen Tasavallan korkeihin virkoihin, taiteiden ja vapauden
prioriksi, kansan capitanoksi tai oikeuden gonfaloniereksi.

Mutta huomattuaan sitten, että hänen ystävänsä noita neuvoja
kuunnellessaan murti suutansa vastenmielisin tunnoin, ikäänkuin
katkeraa lääkettä tarjottaessa, hän ei virkkanut enempää tästä asiasta,
koska pelkäsi toisen vihastuvan ja piti viisaana luottaa aikaan, jonka
voima muuttaa sydämiä ja kumoo kaikkein lujimpiakin päätöksiä.

— Jalo Guido, virkkoi hän hilpeästi, salliihan ylevä valittusi ainakin
pitää iloa kauniiden tyttöjen keralla ja ottaa osaa huveihimme?

— Siitä asiasta, vastasi messer Guido, hän ei huolehdi enempää kuin
niistä kohtauksista, joita tuolle vuoteeni vieressä makaavalle pienelle
koiralle voi sattua kadulla. Ne asiat ovat tosiaankin yhdentekeviä,
kunhan ei ihminen itse pidä niitä minkään arvoisina.

Messer Betto lähti, noiden ylenkatseellisten mielipiteiden hieman
loukkaamana. Hän oli edelleenkin hellästi kiintynyt ystäväänsä,
mutta ei pitänyt velvollisuutenaan liian innokkaasti kehoittaa häntä
niihin juhliin ja huveihin, joita järjesti koko talven aikana ihmeen
auliisti. Mutta hänen seurapiiriinsä kuuluviin aatelisnuorukaisiin
koski kipeästi signor Cavalcante de' Cavalcantin heihin kohdistama
solvaus, kun näet hän kieltäytyi seurustelemasta heidän kanssaan.
He alkoivat ivailla hänen opintojaan ja lukujaan, sanoivat, että
hän siten ruokkiessaan itseään pelkällä pergamentilla, kuten munkit
ja rotat, lopulta muuttuisi niiden molempien kaltaiseksi, ettei
hänestä vihdoin näkyisi muuta kuin terävä kuono ja kolme pitkää
partakarvaa mustan huppukauluksen alta, ja että Madonna Gemmakin
sen nähdessään huudahtaisi: "Oi Venus, suojelijani! Mihin tilaan
ovatkaan kirjat saattaneet kauniin pyhän Yrjänäni! Hän ei kelpaa
enää muuhun kuin pitelemään peitsen asemesta kädessään ruokokynää."
He nimittivät häntä neitien hämähäkkien katselijaksi ja rouva
Filosofian laahuksenkantimeksi. Eivätkä he edes rajoittuneet näihin
kevyihin ivailuihin. He vihjailivat, että messer Guido oli liian
oppinut voidakseen säilyä kelpo kristittynä, että hän oli antautunut
maagillisiin tieteisiin ja keskusteli paholaisten kanssa.

— Ihminen ei piiloudu hänen tavallaan, sanoivat he, ellei hän
seurustele paholaisten ja velhojen kanssa saadakseen heiltä kultaa
inhoittavien riettauksien hinnasta.

Vihdoin he vielä syyttivät häntä hänen antautumisestaan siihen
Epikuroksen salaoppiin, joka oli taannoin vietellyt erään keisarin
Napolissa ja paavin Roomassa ja uhkasi muuttaa kristikunnan kansat
jumalasta ja kuolemattomasta sielustaan välittämättömäksi sikalaumaksi.
"Onpa hän silloin pitkälle ehtinyt, kun ei opintojensa vuoksi voi
enää uskoa Pyhään Kolminaisuuteen!" Tämä heidän levittämänsä huhu oli
kaikkein peloittavin, ja siitä voi koitua onnettomuutta messer Guidolle.

Messer Guido Cavalcanti tiesi hyvin, että toveriseuroissa ivailtiin
hänen kiintymystään ikuisiin asioihin. Siitä syystä hän pakeni eläviä
ja etsi kuolleita.

Siihen aikaan oli San Giovannin kirkko roomalaisten hautojen ympäröimä.
Messer Guido saapui sinne varsin usein Ave Marian aikaan ja mietiskeli
siellä vielä yön hiljaisina hetkinä. Aikakirjojen tiedonantoihin
luottaen hän uskoi, että kaunis San Giovanni oli ollut pakanallinen
temppeli, ennenkuin oli muuttunut kristittyjen kirkoksi, ja tuo ajatus
miellytti hänen mieltänsä, joka oli kiintynyt menneiden aikojen
mysteereihin. Erikoisesti häntä viehättivät ne haudat, joihin ei ollut
ollenkaan piirretty ristinmerkkiä, vaan joissa oli latinankieliset
kirjoitukset ja koristeina ihmisten ja jumalten hahmoja. Ne olivat
valkoisesta marmorista veistettyjä pitkiä altaita, ja näiden altaiden
laidoissa havaittiin kuvattuina pitoja, metsästysretkiä, Adoniin
kuolema, lapithein ja kentaurien taistelu, siveä Hippolytos, amatsonit.
Messer Guido luki uteliaana kivikirjoituksia ja etsi tarinain
merkitystä. Eräs hauta askarrutti häntä enemmän kuin kaikki muut, koska
hän siinä näki kaksi amoria, joilla kummallakin oli kädessään soihtu,
ja hänen teki mielensä saada selkoa noiden amorien laadusta. Eräänä
yönä, kun hän ajatteli asiaa tavallista kiinteämmin, kohosi haudan
yläpuolelle haamu, ja se oli hohteleva haamu; sitä olisi voinut luulla
kuuksi, jonka näkee tai on näkevinään pilven peitossa. Se muotoutui
vähitellen ihanaksi neidoksi ja puhui äänellä, joka soi kauniimmin kuin
tuulen häälyttämän kaislikon laulu:

"— Minä, tämän haudan asujain, sanoi haamu, olen nimeltäni Julia Laeta.
Minä kadotin päivän valkeuden hääjuhlani aikana, kuudentoista vuoden,
kolmen kuukauden ja yhdeksän päivän ikäisenä. Kuinka lieneekään laita
siitä lähtien: olenko vai enkö ole? En tiedä. Älä kysele vainajoilta,
muukalainen, sillä he eivät näe mitään, ja heitä ympäröi taaja yö.
Kerrotaan, että ne, jotka ovat kokeneet Venuksen julmat riemut,
harhailevat sankassa myrttimetsässä. Minä, joka kuolin neitsyenä,
nukun unta näkemättä. Hautani kiveen on kaiverrettu kaksi rakkauden
jumalaa. Toinen ojentaa ihmisille päivän valkeuden; toinen sammuttaa
iäksi heidän hellät silmänsä. Heillä on samat kasvot ja he hymyilevät
kumpikin, koska syntyminen ja kuoleminen ovat kaksoisveljekset ja koska
kaikki on riemua kuolemattomille jumalille. Olen puhunut."

Ääni vaikeni niinkuin lehvien hyminä tuulen tyyntyessä. Kirkas haamu
häipyi kukkuloita valaisevaan sarastukseen; San Giovannin haudat
muuttuivat jälleen mykiksi ja kalpeiksi aamun ilmassa. Messer Guido
mietti:

— Aavistamani totuus on minulle ilmestynyt. Eikö olekin kirjoitettu
siihen kirjaan, jota papit viljelevät: "Eivät vainajat tule kiittämään
sinua, Herra?" Vainajilla ei ole mitään tajuntaa, ja jumalainen
Epikuros oli viisas vapahtaessaan elävät tulevaisen maailman turhasta
pelosta.

Joukko ohikulkevia aatelismiehiä keskeytti äkkiä hänen rauhalliset
mietteensä. Messer Betto Bruneleschi oli siinä seurueineen menossa
Peretolan purolle kurkia ampumaan.

— Kas! virkkoi eräs heistä, Bocca-niminen, tuossa on messer Guido,
filosofi, joka ylenkatsoo meitä nuhteettomuutemme, hienoutemme ja
hilpeän elämämme tähden. Hän näyttää kerrassaan tyrmistyneeltä.

— Eipä suottakaan, vastasi messer Dore, jota pidettiin pilkkakirveenä.
Hänen mielitiettynsä kuu, jota hän öisin hellästi suutelee, on
lähtenyt kukkuloiden taakse nukkumaan jonkun paimenen keralla. Hän on
mustasukkaisuuden raatelema. Katsokaa, kuinka keltainen hän on!

He ohjasivat ratsunsa hautojen väliin ja muodostivat kehän messer
Guidon ympärille.

— Dore, ystäväiseni, virkkoi messer Bocca, rouva kuu on liian
pyylevä ja puhdashipiäinen noin tummalle kosijalle. Jos tahdotte
oppia tuntemaan hänen naisensa, tietäkää, että ne ovat tässä. Hän
käy tapaamassa heitä heidän vuoteissaan, joissa häntä eivät uhkaa
pistoksillaan niinkään kirput kuin skorpionit.

— Hyi, hyi tuota ilkeää vainajain manaajaa! virkkoi messer Giordano.
Kas mihin johtaa liika tieto! Ihminen kieltää Jumalan ja harjoittaa
haureutta pakanain kalmistoissa.

Messer Guido nojasi kirkon muuriin ja antoi kavaljeerien puhua.
Otaksuessaan heidän tyhjentäneen heikon älynsä koko vaahdon hän virkkoi
hymyillen:

— Hyvät herrat, te olette täällä kotonanne. Minä olen isäntänne, ja
kohteliaisuus velvoittaa minua ottamaan vastaan solvauksenne niihin
mitään vastaamatta.

Sen sanottuaan hän hyppi hautojen yli ja vetäytyi pois rauhallisesti.
Nuoret herrat silmäilivät toisiaan hämmästyneinä. Sitten he remahtivat
nauramaan ja kannustivat ratsujaan. Hevosten laukatessa Peretolan tietä
messer Bocca sanoi messer Bettolle:

— Tuo Guido on varmaan menettänyt järkensä. Sanoi meille, että olimme
hautausmaalla kotonamme. Täytyyhän ihmisen olla järjiltään voidakseen
sellaista puhua.

— Totta kyllä, vastasi messer Betto, etten käsitä, mitä hän tahtoi
meille sanoa niin puhuessaan. Mutta hänen tapansa on lausua ajatuksiaan
hämärin kääntein ja syvämietteisin vertauksin. Hän heitti meille luun,
joka olisi halkaistava, jotta löytäisi sen ytimen.

— Tuhat tulimmaista! huudahti messer Giordano. Minä annan luun ja
pakanan, joka sen heitti, koiralleni.

He saapuivat Peretolan purolle, missä nähdään päivänkoitteessa kurkien
kohoavan päivittäin ilmoille. Runsasta saalista suovan metsästyksen
aikana messer Betto Bruneleschi muisteli lakkaamatta Guidon sanoja.
Ja niitä ajatellen hän vihdoin keksi niiden tarkoituksen. Hän kutsui
huutaen luokseen messer Boccaa:

— Messer Bocca, tulkaa tänne! Nyt arvaan mitä messer Guido tahtoi
meidän ymmärtävän. Hän sanoi, että olimme hautausmaalla kotonamme,
koska tietämättömät ovat kuin kuolleita, joilla Epikuroksen opin mukaan
ei ole tajuntaa.

Messer Bocca vastasi, hartioitaan kohauttaen, osaavansa lennättää
paremmin kuin kukaan muu Flanderin haukkaa, olla puukkosilla
vihollistensa kanssa ja kellistää tyttöjä ja sanoi näiden tietojen
riittävän hänen asemassaan.

Messer Guido Cavalcanti jatkoi vielä muutamia vuosia rakkauden
tieteen tutkimista. Hän sisällytti ajatuksensa canzoneihin, joiden
selittäminen ei ole kenen hyvänsä asia, ja teki niistä kirjan, jota
kannettiin, laakereihin kiedottuna, riemusaatossa. Mutta koska kaikkein
puhtaimpiinkin sieluihin sekoittuu maisia intohimoja, koska elämä
kiidättää meitä kaikkia mutkikkaassa ja levottomassa juoksussaan,
kävi niin, että messer Guido nuoruusiän päättyessä hurmaantui lihan
ihanuuteen ja tämän maailman kunniaan. Hän nai kunnianhimoisissa
tarkoituksissa herra Farinata degli Ubertin tyttären, jonka isä oli
aikoinaan punannut Arbian firenzeläisten verellä. Hän heittäytyi
kansalaisten välisiin kiistoihin ylpeän sielunsa koko kiihkolla.
Ja hän otti naisikseen rouva Mandettan ja rouva Giovannan, joista
toinen edusti albigenssejä, toinen ghibellinejä. Niinä aikoina oli
messer Dante taiteiden ja vapauden priorina. Kaupunki oli jakautunut
kahteen toisilleen vihamieliseen leiriin, Valkoisiin ja Mustiin.
Eräänä päivänä, kun huomatuimmat kansalaiset olivat kokoontuneet
Frescobaldi-torille, valkoiset toiselle, mustat toiselle puolelle,
ottaakseen osaa erään ylhäisen naisen hautajaisiin, tohtorit ja
ritarit istuivat tavan mukaan korkeilla raheilla ja heidän edessään
istuivat nuoret miehet maassa kaislamatoilla. Eräs nuorukainen nousi
seisomaan järjestääkseen viittaansa, ja vastakkaisella puolella olevat
luulivat hänen heitä uhkaavan. He nousivat vuorostaan ja tarttuivat
miekkoihinsa. Kaikki vetivät aseensa, ja vainajan omaisten oli vaikea
saada taistelevia erotetuiksi.

Siitä lähtien Firenze ei ollut enää käsityöläistensä hilpeä kaupunki,
vaan metsä täynnä susia, jotka raatelivat toisiaan. Messer Guido otti
osaa näihin julmuuksiin. Hän muuttui synkäksi, levottomaksi ja tylyksi.
Hän vaihtoi joka päivä miekaniskuja mustien kanssa Firenzen kaduilla,
missä oli muinoin mietiskellyt sielun olemusta. Saatuaan useat
kerrat kokea lihassaan salamurhaajan tikarin hän joutui puolueineen
maanpakoon, ja hänen olopaikakseen määrättiin Sarzanan rutonsaastuttama
kaupunki. Hän riutui siellä kuusi kuukautta kuumeessa ja vihassa. Kun
valkoiset sitten kutsuttiin takaisin, hän palasi kaupunkiin kuoleman
kielissä.

Vuonna 1300, kolmantena päivänä autuaan Neitsyt Marian
taivaaseenastumisen jälkeen, hän oli kyllin voimissaan hinautuakseen
kauniin San Giovanninsa luo. Uupumuksen ja tuskien lannistamatta hän
laskeutui pitkäkseen Julia Laetan haudalle, saman Julia Laetan, joka
oli aikoinaan hänelle ilmaissut maallikoilta kätketyt mysteerit. Oli
se hetki, jolloin kellot helähtelevät ilmassa, joka värisee auringon
hyvästijättöä. Messer Betto Bruneleschi, joka maatilaltaan palatessaan
kulki paikan ohi, näki hautojen keskellä kaksi jahtihaukansilmää lopen
laihtuneissa kasvoissa kiilumassa, tunsi nuoruusaikansa ystävän ja
tunsi hämmästystä ja sääliä.

Hän astui lähemmäksi, syleili häntä samoinkuin menneinä päivinä ja
virkkoi huoaten:

— Guido, rakas Guido, mikä tuli onkaan sinut näin riuduttanut? Sinä
poltit elämäsi ensin tieteessä ja sitten julkisissa asioissa. Hillitse
hiukan sielusi kiihkeyttä, minä pyydän sinua; säästäkäämme itseämme ja
pitäkäämme yllä kestävää tulta, kuten sanoo seppä Riccardo.

Mutta Guido Cavalcanti laski kätensä huulilleen.

— Hiljaa! sanoi hän. Hiljaa, älkää puhuko mitään, Betto ystäväni. Minä
odotan sydämeni valtiatarta; hän tulee lohduttamaan minua kaikissa
niissä rakkauden pettymyksissä, jotka ovat tässä maailmassa minua
kohdanneet tai joita olen itse aiheuttanut. Ajatteleminen on yhtä
turhaa kuin toimiminen. Sen tiedän. Onnettomuutena ei ole niinkään
eläminen, sillä näenhän, että voit hyvin, Betto ystäväni, ja että
monet muut voivat yhtä hyvin. Onnettomuus ei ole siinä, että elää,
vaan siinä, että tietää elävänsä. Onnettomuutena on tietäminen ja
tahtominen. Onneksi on olemassa lääke, joka asian parantaa. Älkäämme
puhuko enempää; minä odotan sitä ylhäistä naista, jolle en ole tehnyt
milloinkaan vääryyttä, koska en ole milloinkaan epäillyt hänen
lempeyttään ja uskollisuuttaan, ja mietteeni ovat minulle osoittaneet,
kuinka tyyni ja turvallinen on lepo hänen povellaan. On kerrottu
paljonkin tarinoita hänen vuoteestaan ja asumuksistaan. Mutta minä en
ole ollenkaan uskonut tietämättömien valheita. Niinpä hän saapuukin
luokseni kuin ystävätär ystävänsä luo, kukkaseppele otsallaan ja
hymyilevin huulin.

Sen sanottuaan hän vaikeni ja vaipui kuolleena vanhalle haudalle.
Hänen ruumiinsa haudattiin ilman suuria kunnianosoituksia Santa Maria
Novellan luostariin.



Lucifer


    E si compiacque tanto Spinello di
    farlo orribile e contrafatto, che si dice
    (tanto può alcuna fiata d'immaginazione)
    chc la detta figura da lui dipinta
    gli apparve in sogno domandandolo
    dove egli l'avesse veduta si brutta...

      (Vite de' più eccellenti pittori, da
      M. Giorgio Vasari. — Vita di Spinello.)

[Ja Spinelloa miellytti siinä määrin kuvata hänet kamalaksi ja
epämuotoiseksi, että kerrotaan (niin suuri on joskus kuvittelun voima)
tuon hänen maalaamansa hahmon ilmestyneen hänelle unessa kysyen
häneltä, missä hän oli nähnyt hänet niin rumana...]

[(Giorgio Vasari: Vite de' più eccellenti pittori. — Vita di Spinello.)
— (Kuuluisinten maalarien elämäkertoja. — Spinellon elämäkerta.)]


Tafi, firenzeläinen maalaaja ja mosaiikkitaiteilija, pelkäsi kovin
paholaisia, varsinkin niinä yön hetkinä, joina pahan voimien on
sallittu vallita pimeydessä. Ja Tafin pelko ei ollut suinkaan aiheeton,
sillä paholaisilla oli siihen aikaan syytä vihata maalaajia, jotka
yhdellä ainoalla taululla tempasivat heiltä enemmän sieluja kuin joku
kunnon pieni veli kolmellakymmenellä saarnalla. Yrittäessään herättää
uskovaisissa terveellistä kauhua munkki tosin kuvaili parhaansa mukaan
vihan päivää, joka hajoittaa maailman tuhkaksi, kuten David ja Sibylla
todistavat. Hän koroitti ääntänsä ja puhalsi kämmeniinsä jäljitellen
tuomionenkelin pasuunaa. Mutta kaikki turhaan. Kappelin tai luostarin
seinään maalattu kuva, jossa nähtiin Jeesus Kristus tuomitsemassa
eläviä ja kuolleita, sitävastoin puhui lakkaamatta syntisten katseille
ja korjasi silmien avulla niitä, jotka olivat tehneet syntiä silmillään
tai muuten. Siihen aikaan kuvasivat taitavat mestarit Firenzen Santa
Crocessa ja Pisan Campo Santossa jumalallisen oikeuden mysteerejä.
Näiden teosten pohjana oli se runomittainen kertomus, jonka Dante
Alighieri, teologiaan ja kanoniseen oikeuteen erinomaisesti perehtynyt
mies, oli aikoinaan kirjoittanut matkastaan helvettiin, kiirastuleen ja
paratiisiin, minne hän pääsi elossa ollen, rakastettunsa harvinaisten
ansioiden nojalla. Niinpä nämä maalaukset olivatkin kaikin puolin
opettavaisia ja totuudenmukaisia, ja sopii sanoa, että ihmisellä oli
vähemmän hyötyä jonkin laajan kronikan lukemisesta kuin sellaisten
kuvien katselemisesta. Ja firenzeläiset mestarit panivat parastaan
kuvatessaan kukkain kaunistamille niituille ylhäisiä naisia ja
kavaljeerejä, joita kuolema viikatteineen uhkasi heidän pakistessaan
lemmen asioista ja luuttujen ja violain soidessa. Mikään ei ollut
paremmin omansa kääntämään niitä lihallisia synnintekijöitä, jotka
juovat Jumalan unohdusta naisten huulilta. Saiturien parantamiseksi
maalaaja kuvasi luonnolliseen kokoon perkeleitä, kaatamassa sulaa
kultaa sellaisen piispan tai abbedissan suuhun, joka oli tilannut
häneltä teoksen ja maksanut sen huonosti. Siitä syystä paholaiset
olivat silloin maalaajien vihollisia, erittäinkin Firenzen maalaajien,
jotka voittivat kaikki muut hienossa henkevyydessä. Ne moittivat heitä
varsinkin siitä, että paholaiset kuvattiin inhoittavan näköisiksi,
linnun tai kalan päällä, käärmeen ruumiilla ja yölepakon siivillä
varustettuina. Heidän katkeruuttaan osoittaa seuraava Spinellosta
kerrottu tarina.

Spinello Spinelli, Arezzosta syntyisin, oli jalosukuisten maanpakoon
ajettujen firenzeläisten vanhempien poika. Hänen henkensä oli yhtä jalo
kuin hänen syntyperänsä. Hän näet oli aikansa taitavin maalaaja. Hän
suoritti Firenzessä suuria töitä. Pisalaiset pyysivät häntä Giotton
jälkeen koristamaan sen pyhän paikan muureja, jossa vainajat lepäävät
ruusujen alla, Jerusalemista tuodussa mullassa. Kauan aikaa siten
työskenneltyään eri kaupungeissa ja ansaittuaan paljon rahaa hän halusi
nähdä jälleen hyvän kaupungin Arezzon, syntymäsijansa. Arezzolaiset
eivät olleet unohtaneet, että Spinello, joka oli nuoruudessaan
kuulunut armeliaan pyhän Marian veljeskuntaan, oli vuonna 1383, ruton
raivotessa, käynyt sairaiden luona ja haudannut kuolleita. Sitäpaitsi
he olivat hänelle kiitolliset, koska hän oli teoksillaan levittänyt
Arezzon mainetta ympäri koko Toskanan. Siitä syystä he ottivat hänet
vastaan suurin kunnianosoituksin. Hän oli vielä vanhoilla päivilläänkö
täysissä voimissaan ja otti suorittaakseen suuria tehtäviä omassa
kaupungissaan. Hänen vaimonsa sanoi hänelle:

— Sinä olet rikas. Lepää ja jätä maalaaminen nuorempiesi asiaksi.
Lepääminen on viisasta elämän ehtoopuolella. On soveliasta päättää
elämänsä lempeässä ja hurskaassa rauhassa. Alinomaisten Babelin
tornin laisten maallisten töiden rakentaminen on Jumalan kiusaamista.
Spinello, jos sinä itsepintaisesti pysyttelet silaustesi ja väriesi
vaiheilla, niin kadotat hengenrauhasi.

Niin puhui tuo kelpo vaimo. Mutta Spinello ei häntä kuunnellut. Hän
ajatteli vain omaisuutensa ja maineensa lisäämistä. Ajattelemattakaan
vetäytyä lepoon hän teki Sant' Agnolon kirkkoraadin kanssa sopimuksen
sitoutuen määrätystä hinnasta tekemään pyhän Mikaelin historiaa
esittävän maalauksen, jonka oli määrä täyttää kirkon kuori ja sisältää
lukemattomia henkilöhahmoja. Hän kävi tähän työhön ihmeen kiihkeästi.
Lukiessaan jälleen niitä Raamatun kohtia, joista hänen oli ammennettava
innoituksensa, hän tutki syvällisesti jokaisen rivin ja jokaisen sanan.
Hän ei tyytynyt siihen, että työskenteli joka päivä ateljeessaan,
vaan teki työtä vuoteessa ja aterioidessaankin. Vielä illalla,
käyskellessään Arezzon kukkulan juurella, jolla sijaitsee muureistaan
ja torneistaan ylpeilevä Arezzo, hän mietiskeli tehtäväänsä. Ja
voipa sanoa, että ylienkelin historia oli valmiiksi maalattuna hänen
aivoissaan, kun hän alkoi luonnostella sen aiheita punakynällä
muuripintaan. Ei kestänyt kauan, kun hän oli piirtänyt ääriviivat;
sitten hän alkoi maalata pääalttarin yläpuolelle kohtausta, jonka
tuli näkyä kaikkia muita loisteliaampana. Siinä näet oli kohotettava
kunnian kirkkauteen se voitto, jonka taivaan sotajoukkojen päällikkö
oli saavuttanut ennen aikojen alkua. Spinello kuvasi pyhän Mikaelin
taistelemassa ilmoilla seitsenpäistä ja kymmensarvista käärmettä
vastaan ja kuvasi mielikseen taulun alaosaan perkeleitten ruhtinaan
Luciferin kauhistuttavan hirviön hahmossa. Kuvat syntyivät kuin
itsestään hänen kätensä alla, ja hän onnistui paremmin kuin oli osannut
toivoa: Luciferin kasvot olivat niin inhoittavat, että niiden rumuus
ei voinut olla valtavasti vaikuttamatta kehen tahansa. Nuo kasvot
vainosivat maalaajaa hänen katua kulkiessaan ja seurasivat häntä hänen
asumukseensa saakka.

Yön tultua Spinello laskeutui vuoteeseen vaimonsa viereen ja nukahti.
Unessa hän näki enkelin, joka oli yhtä kaunis kuin pyhä Mikael, mutta
musta. Enkeli sanoi hänelle:

— Spinello, minä olen Lucifer. Missä olitkaan minut nähnyt, kun
maalasit minut niinkuin maalasit, hävettävän rumaksi?

Vanha maalaaja vastasi hänelle vapisten, ettei ollut milloinkaan nähnyt
häntä omin silmin, koska ei ollut käynyt elävänä helvetissä, niinkuin
Dante Alighieri, mutta että oli tahtonut hänet siten kuvatessaan
ilmaista havainnollisin piirtein synnin rumuutta.

Lucifer kohautti hartioitaan, ja tuntuipa kuin olisi San Geminianon
kukkula yhtäkkiä kohonnut.

— Spinello, virkkoi hän, tahdotko minun huvikseni hieman haastella
kanssani? Minä olen varsin hyvä loogikko; Hän, jota rukoilet, tietää
sen.

Kun vastausta ei kuulunut, Lucifer jatkoi näin:

— Spinello, sinä olet lukenut ne kirjat, joista minut tunnetaan. Sinä
tiedät seikkailuni ja kuinka poistuin taivaasta tullakseni maailman
ruhtinaaksi. Loistava yritys, joka olisi ainoa laatuansa, elleivät
jättiläiset olisi samoin käyneet Jupiter-jumalan kimppuun, kuten olet
havainnut eräästä vanhasta haudasta, jonka marmoriin tuo taistelu on
veistetty.

— Totta kyllä, vastasi Spinello, että olen nähnyt sen altaanmuotoisen
hauta-arkun Firenzen Santa Reparatassa. Se on kaunista roomalaista
työtä.

— Mutta jättiläiset, virkkoi Lucifer hymyillen, eivät suinkaan esiinny
siinä sammakkoina tai kameleontteina.

— Eivätpä he myöskään olleet hyökänneet totisen Jumalan kimppuun,
huomautti maalaaja, vaan ahdistivat pakanoiden epäjumalaa. Tämä on
tärkeätä. Varma tosiasia on, Lucifer, että te olette kohottanut kapinan
lipun maan ja taivaan todellista hallitsijaa vastaan.

— Sitä en tahdo kieltää, vastasi Lucifer. Monenkolaisesta synnistä
minua senvuoksi syytät?

— Syntejänne voi hyvinkin mainita seitsemän, vastasi maalaaja, ja ne
ovat kaikki pääsyntejä.

— Seitsemän! virkkoi pimeyden enkeli. Tuo on teologinen luku.
Minun historiassani, joka liittyy kiinteästi Toisen tarinaan, on
kaikkea seitsemän. Spinello, sinä pidät minua kopeana, kiukkuisena
ja kateellisena. Myönnän sellainen olevani, kunhan tunnustat, että
minussa herättää kateutta yksin kunnia. Pidätkö minua ahneena?
Myönnyn siihenkin. Ahneus on ruhtinaiden hyve. Jos taas syytät minua
hekumallisuudesta ja haureudesta, en pane sitäkään pahakseni. Jäljelle
jää laiskuus.

Tuota sanaa lausuessaan Lucifer laski kätensä ristiin
rintahaarniskalleen, pudisti synkkää päätänsä ja heilutti liekehtiviä
kiharoitaan:

— Spinello, ajatteletko tosiaankin, että olen laiska? Pidätkö minua
pelkurina, Spinello? Luuletko, että minulta on kapinoidessani puuttunut
rohkeutta? Ei.. Niinpä olisikin ollut oikein maalata minulle pelottomat
piirteet, ylpeät kasvot. Ei saa tehdä vääryyttä kenellekään, ei
perkeleellekään. Etkö huomaa loukkaavasi Häntä, jota rukoilet, kun
kuvaat hänen vastustajansa hirviömäiseksi rupikonnaksi? Spinello,
sinä olet ikäiseksesi kovin tietämätön. Tekeepä mieleni tarttua sinua
korviin kuin pahaa koulupoikaa.

Tuon uhkauksen kuullessaan ja nähdessään Luciferin jo ojentavan
kättänsä Spinello tarttui päähänsä ja alkoi kauhistuneena ulvoa.

Hänen kelpo vaimonsa havahtui äkkiä ja kysyi, mikä häntä vaivasi.
Spinello vastasi hampaitaan kalistaen nähneensä Luciferin, joka oli
uhannut tarttua hänen korviinsa.

— Enkö sinulle jo sanonut, virkkoi hänen kelpo vaimonsa, että kaikki
nuo kuvat, joita itsepintaisesti maalaat seiniin, lopulta vievät
järkesi.

— Minä en ole järjiltäni, väitti maalaaja. Minä näin hänet; hän on
kaunis, joskin murheellinen ja ylpeä. Huomenna pyyhin heti pois
tekemäni hirmuisen kuvan ja maalaan sijaan sen, jonka näin unessa. Ei
näet saa tehdä vääryyttä perkeleellekään.

— On parasta, kun nukut, vastasi vaimo. Puheesi on mieletöntä eikä
ollenkaan kristillistä.

Spinello yritti nousta, mutta ei kyennyt, vaan vaipui tajuttomana
takaisin pielukselle. Hän kitui vielä muutamia päiviä kuumeessa ja
sitten kuoli.



Mustat leivät


    Tu tibi divitias stolidissime congeris amplas
    Negasque micam pauperi:
    Advenit ecce dies qua sacvis ignibus ardens
    Rogabis aquae guttulam.

    (Navis stultifera 1507, fol. XIX.)

["Keräät ylen typerästi itsellesi suuria rikkauksia ja kiellät murusen
köyhältä. Katso, tulee se päivä, jona julman tulen polttamana anelet
veden pisaraa."]


Siihen aikaan eli Nicolas Nerli, pankkiiri Firenzen jalossa
kaupungissa. Päivän kolmantena hetkenä hän oli jo pulpettinsa ääressä,
ja kellon ilmoittaessa yhdeksättä hetkeä hän istui siinä yhä vielä. Hän
kirjoitti kaiken päivää numeroita kirjoitustauluihinsa. Hän lainasi
rahaa Keisarille ja Paaville. Ja ellei hän lainannut sitä paholaiselle,
oli syynä se, että hän pelkäsi tekevänsä huonot kaupat sen kanssa, jota
nimitetään Pahaksi ja joka on täynnä juonia. Nicolas Nerli oli uskalias
ja epäluuloinen. Hän oli hankkinut itselleen suuria rikkauksia ja
saattanut paljon ihmisiä puille paljaille. Siitä syystä häntä pidettiin
arvossa Firenzen kaupungissa. Hän asui palatsissa, johon Jumalan luoma
valo pääsi vain kapeista ikkunoista, mikä olikin, viisainta, koska
rikkaan miehen asumuksen tulee olla kuin varustus ja koska ne, joilla
on suuri varallisuus, menettelevät ymmärtäväisesti puolustaessaan
väkivalloin sitä, minkä ovat kavaluudella itselleen hankkineet.

Nicolas Nerlin palatsi oli ristikoilla ja rautakahleilla varustettu.
Sen sisäseiniin olivat kätevät työmiehet kuvanneet Hyveitä naisten
hahmoissa, patriarkkoja, profeettoja ja Israelin kuninkaita. Huoneitten
seinäverhot tarjosivat katseltaviksi Aleksanterin ja Tristanin elämän
kohtauksia sellaisina kuin romaanit niitä kertovat. Nicolas Nerli
loi rikkauteensa kunnian loistetta tekemällä kaupungissa hurskaita
lahjoituksia. Hän oli rakennuttanut muurien ulkopuolelle sairaalan,
jonka veistokuvin ja maalauksin kaunistettu friisi esitti hänen
elämänsä kunniakkaimpia tekoja. Kiitollinen kirkkoraati oli ripustanut
hänen muotokuvansa Santa Maria Novellan kuoriin, koska hän oli
lahjoittanut rahasumman kirkon rakennustöiden loppuunsuorittamiseksi.
Hänet nähtiin siinä polvistuneena, kädet ristissä, pyhän Neitsyen
eteen. Hän oli tunnettavissa punaisesta villapäähineestään,
turkisnutustaan, kellervään lihavuuteensa uponneista kasvoistaan ja
pienistä vilkkaista silmistään. Hänen kelpo vaimonsa Mona Bismantova,
nuhteettoman ja murheellisen näköinen ja sellainen, ettei voinut
otaksua kenenkään milloinkaan saaneen hänestä mitään nautintoa, oli
Neitsyen toisella puolella nöyrässä rukousasennossa. Nicolas Nerli oli
Tasavallan ensimmäisiä kansalaisia; hän ei ollut milloinkaan puhunut
lakeja vastaan, ei ollut milloinkaan välittänyt köyhistä eikä niistä,
joita päivän mahtajat tuomitsivat sakkoihin ja maanpakoon, ja siitä
syystä ei kaupunginhallituksen mielessä ollut mikään vähentänyt sitä
kunnioitusta, jonka hän oli suurella rikkaudellaan heiltä osakseen
voittanut.

Kun hän eräänä talvi-iltana palasi tavallista myöhemmin palatsiinsa,
hänet ympäröi palatsin portilla joukko puolialastomia kerjäläisiä,
jotka ojensivat pyytäen käsiään.

Hän torjui pyytäjiä ankaroin sanoin. Mutta nälkä teki nuo ihmiset
villeiksi ja rohkeiksi kuin sudet. He muodostivat piirin hänen
ympärilleen ja anelivat häneltä leipää valittavalla ja käheällä
äänellä. Hän jo kumartui siepatakseen kiviä ja heittääkseen niillä,
kun samassa näki tulevan erään palvelijan, päälaella kori, jossa
olevat mustat ruisleivät olivat tarkoitetut tallinsa, keittiössä ja
puutarhassa työskentelevän talon palvelusväen ravinnoksi.

Hän viittasi palvelijaa tulemaan, otti kahmaloittain leipiä korista
ja heitti ne onnettomille. Sitten hän meni asumukseensa, laskeutui
vuoteeseen ja vaipui uneen. Nukkuessaan hän sai halvauksen ja kuoli
niin äkkiä, että luuli olevansa vielä vuoteessaan, kun näki eräässä
"mykän valottomassa" paikassa pyhän Mikaelin, jota valaisi hänen
ruumiistaan uhoava kirkkaus.

Ylienkelillä oli kädessään vaaka, ja hän asetteli kuppeihin punnittavaa
ja punnuksia. Nicolas Nerli havaitsi painavammalla puolella ne leskein
kalleudet, joita piti panttina, suuren määrän ropojen rippeitä,
jotka oli oikeudetta pitänyt ominaan, ja eräitä erinomaisen kauniita
kultakolikoita, jotka olivat yksin hänen, koronkiskomisella tai
petoksella hankittuja. Samassa hän jo tajusi pyhän Mikaelin punnitsevan
siinä hänen edessään hänen jo päättynyttä elämäänsä. Nicolas Nerli
muuttui tarkkaavaiseksi ja huolestuneeksi.

— Messer Pyhä Mikael, sanoi hän, jos kerran sijoitatte toiselle puolen
kaiken eläessäni hankkimani ansion, niin suvaitkaa sijoittaa toiselle
puolelle ne kauniit lahjoitukset, joilla olen jalosti ilmaissut
hurskauttani. Älkää unohtako Santa Maria Novellan tuomiokirkkoa, jonka
rakentamiseen olen antanut hyvän kolmanneksen, älkää myöskään kaupungin
muurien ulkopuolella sijaitsevaa sairaalaani, jonka olen rakennuttanut
kokonaan omilla rahoillani.

— Älä pelkää, Nicolas Nerli, vastasi ylienkeli. Minä en unohda mitään.

Hän tarttui kirkastetulla kädellään Santa Marian tuomiokirkkoon ja
sijoitti sen sekä sairaalan veistokuvilla ja maalauksilla koristettuine
friiseineen kevyempään vaakakuppiin. Mutta kuppi ei siitä ollenkaan
painunut.

Pankkiiri tuli siitä kovin levottomaksi.

— Messer Pyhä Mikael, virkkoi hän, etsikää vielä jotakin. Te ette
ole asettanut kevyemmälle puolelle Pyhän Johanneksen kirkkoon
lahjoittamaani kaunista vihkivesimaljaa, ette myöskään Pyhän Andreaksen
saarnatuolia, jossa Herramme Jeesuksen Kristuksen kastaminen on
esitetty luonnollisessa koossa. Se teos tuli minulle erittäin kalliiksi.

Ylienkeli asetti saarnastuolin ja vihkivesimaljan sairaalan katolle
vaakakuppiin, joka ei vähääkään painunut. Nicolas Nerli alkoi tuntea
kylmän hien tihkuvan otsalleen.

— Messer Ylienkeli, kysyi hän, tiedättekö varmaan, että vaakanne on
tarkka?

Pyhä Mikael vastasi hymyillen, että vaikka hänen vaakansa ei ollutkaan
samaa mallia kuin Parisin panttilainaajien ja Venezian rahanvaihtajain,
se oli kuitenkin moitteettoman täsmällinen.

— Onko se mahdollista! huokasi Nicolas Nerli kalmankalpeana. Tuo
tuomiokirkko, tuo saarnastuoli, tuo allas, tuo sairaala kaikkine
vuodesijoineen eivät siis paina enempää kuin oljenkorsi, kuin linnun
untuva!

— Kuten näet, Nikolas, virkkoi Ylienkeli. Toistaiseksi on vääryyksiesi
taakka hyvien tekojesi kevyttä painoa paljon raskaampi.

— Minä siis joudun helvettiin, sanoi firenzeläinen.

Hänen hampaansa löivät loukkua.

— Kärsivällisyyttä, Nicolas Nerli, virkkoi taivaallinen vaakamestari.
Kärsivällisyyttä, asia ei ole vielä valmis. Meillä on vielä tämä
jäljellä.

Autuas Mikael otti ne ruisleivät, jotka rikas mies oli edellisenä
iltana heittänyt köyhille. Hän laski ne hyvien tekojen kuppiin, joka
äkkiä nousi toisen painuessa, ja molemmat kupit jäivät tasapainoon.
Vipu ei kallistunut puolelle eikä toiselle, ja vaakaneula osoitti
molemmat painot täysin yhdenveroisiksi.

Pankkiiri ei uskonut silmiään.

Kirkastettu Ylienkeli sanoi hänelle:

— Sinä näet, Nicolas Nerli, ettet kelpaa taivaaseen enempää kuin
helvettiinkään. Mene! Palaa Firenzeen ja lahjoita kaupungissasi
enemmän näitä leipiä, jotka annoit omin käsin, yön hetkenä, kenenkään
näkemättä, ja sinut pelastetaan. Ei näet siinä kyllin, että taivas
aukee katuvalle ryövärille ja itkevälle ilotytölle. Jumalan armo on
rajaton: se pelastaa rikkaankin. Tee niin. Lisää näitä leipiä, joiden
painon havaitset vaakakupissani. Mene!

Nicolas Nerli heräsi vuoteessaan. Hän päätti noudattaa Ylienkelin
neuvoa ja lisätä köyhille luovuttamiensa leipien lukua päästäkseen
taivaitten valtakuntaan.

Niinä kolmena vuotena, jotka hän vietti maan päällä ensimmäisen
kuolemansa jälkeen, hän oli laupias köyhille ja jakoi runsaasti almuja.



Iloinen Buffalmacco


    Buonamico di Cristofano detto
    Buffalmacco pittore Fiorentino, il qual
    fu discepolo d'Andrea Tafi, e come
    uomo burlevole celebrato da Messer
    Giovanni Boccaccio nel suo Decamerone,
    fu come si sa carissimo compagno
    di Bruno e di Calendrino pittori
    ancor essi faceti e piacevoli, e, come si
    può vedere nell' opere sue sparse per
    tutta Toscana, di assai buon giudizio
    nell' arte sua del dipignere.

      (Vite de più eccellenti pittori, da M. Giorgio
      Vasari. — Vita di Buonamico Buffalmacco.)

["Buonamico di Cristofano, Buffalmaccon nimellä mainittu, Andrea Tafin
oppilas ja messer Giovanni Boccaccion Decameronessaan kujeelliseksi
mieheksi kuvailema, oli, kuten tiedetään, kahden yhtä leikkisän ja
mukavan maalaajan Brunon ja Calendrinon paras kumppani ja osoitti,
kuten hänen kaikkialla Toskanassa tavattavista teoksistaan huomaa,
sangen hyvää älyä omassa taiteessaan."]



1

TORAKAT


Buonamico Cristofani, firenzeläinen, jota hilpeän mielenlaatunsa
vuoksi mainittiin Buffalmaccon nimellä, oli varhaisessa nuoruudessaan
oppilaana Andrea Tafin, maalaajan ja mosaiikkitaiteilijan ateljeessa.
Tafi oli taitava mestari. Hän oli käynyt Veneziassa siihen aikaan,
jolloin Apollonius peitti mosaiikeilla San Marcon seinät, ja oli
viekkaudella saanut selville kreikkalaisen huolellisesti varjelemat
salaiset menetelmät. Hänen palattuaan kotikaupunkiinsa taito
muodostaa kuvia liittämällä yhteen lukematon joukko pieniä erivärisiä
lasineliöitä teki hänet niin kuuluisaksi, ettei hän voinut suorittaa
kaikkia tarjottuja tehtäviä. Joka päivä, aamuhartauden hetkestä aina
iltamessuun saakka, hän työskenteli jossakin kirkossa, telineillään,
kuvaten Kristusta kuolleena tai Kristusta kunniassaan, patriarkkoja,
profeettoja tai Jobin tai Nooakin historiaa. Ja koska hän oli kärkäs
maalaamaan freskojakin, jauhetuin värein, kreikkalaiseen tapaan, joka
oli ainoa silloin tunnettu, hän ei levännyt milloinkaan eikä sallinut
oppilaittensakaan levätä. Hänellä oli tapana sanoa heille:

— Minunlaisteni, joiden hallussa ovat kauniit salaisuudet ja jotka ovat
eteviä taiteessaan, tulee alinomaa suunnata henkensä ja käsivartensa
kohti tehtäviään siten hankkien itselleen paljon rahaa ja jättäen
jälkeensä kestävän muiston. Ja ellen minä, joka olen aivan vanha ja iän
ruhjoma, ollenkaan säästele vaivojani, niin teidän, nuorten, väkeväin
ja vikaantumattomain, tulee toimia kaikin voimin palveluksessani.

Jotta hänen värinsä, lasitahtaansa ja silausaineensa olisivat
valmiina päivän sarastaessa, hän velvoitti nuorukaiset nousemaan
yösydännä. Mikään ei ollut kiusallisempaa Buffalmaccolle, joka oli
tottunut pitkiin ilta-aterioihin ja liikkui mielellään kaduilla niinä
vuorokauden hetkinä, joina kaikki kissat ovat harmaita. Hän meni
myöhään levolle ja nukkui mielin määrin, koska omatunto oli kaikesta
huolimatta rauhallinen. Kun siis Tafin äreä ääni herätti hänet
sikeimmästä unesta, hän käänsi kylkeä eikä ollut kuulevinaan. Mutta
mestari ei väsynyt huutamaan. Tarpeen vaatiessa hän tuli oppipoikansa
huoneeseen, veti viipymättä pois peitteen ja kaatoi vesimaljan nukkujan
niskaan.

Buffalmacco lähti haluttomana, toinen jalka kengittynä, toinen vielä
kenkimättä, pimeään ja kylmään ateljeehen jauhamaan värejä ja mietti
siinä jauhaessaan ja noituessaan, miten voisi tuonnempana välttää niin
ilkeän vastoinkäymisen. Hän mietti kauan keksimättä mitään hyödyllistä
tai hyvää, mutta hänen henkensä ei ollut suinkaan hedelmätön: kerran,
aamun koitteessa, siinä iti kelvollinen ajatus.

Saadakseen sen toteutetuksi Buffalmacco odotti, kunnes mestari oli
poistunut. Päivän valjettua Tafi pisti tapansa mukaan nuttunsa
taskuun pullon Chiantin viiniä ja ne kolme kovaksikeitettyä munaa,
jotka muodostivat hänen tavanmukaisen aamuruokansa, kehoitti
oppilaitaan sulattamaan lasia sääntöjen mukaisesti ja kaikkea
mahdollista varovaisuutta noudattaen ja lähti työskentelemään San
Giovanni-kirkkoon, joka on ihmeen kaunis ja ihailtavan taidokkaasti
suunniteltu muinaiseen tyyliin. Hän suoritti siellä silloin
mosaiikkitöitä, jotka esittivät Enkeleitä, Ylienkeleitä, Keruubeja,
Seraafeja, Väkevyyksiä, Valtaistuimia ja Herruuksia, Jumalan
huomattavimpia tekoja valon luomisesta vedenpaisumukseen asti, Joosepin
ja hänen kahdentoista veljensä historiaa, Jeesuksen Kristuksen
historiaa siitä hetkestä, jona hän sikisi äitinsä kohdussa, aina hänen
taivaaseenastumiseensa saakka ja pyhän Johannes Kastajan elämää.
Hän näki paljon vaivaa upottaessaan kuvioita sementtiin ja niitä
taiteellisesti järjestellessään ja odotti niinmuodoin saavansa tästä
suuresta teoksesta ja näistä monista kuvioista hyötyä ja mainetta.
Kun siis mestari oli poistunut, Buffalmacco kiiruhti ryhtymään
yritykseen, jonka oli keksinyt. Hän laskeutui kellariin, joka leipurin
kellariin yhtyen oli täynnä jauhonhajun sinne houkuttelemia torakoita.
Kuten tiedetään, kuhisee näitä eläimiä leipomoissa, majataloissa
ja myllyissä. Ne ovat litteitä ja pahanhajuisia hyönteisiä, jotka
kuljettavat kömpelösti, pitkien karvaisten jalkojensa varassa
kellervää selkäkuortansa. [Tulisi sanoa peitinsiipiänsä. Selkäkuori
on epäsovelias, kerrassaan epäsovelias. Tässä on puheena itämainen
torakka, joka on levinnyt koko Eurooppaan.]

Niiden sotien aikana, jotka punasivat verellä Arbian ja ruokkivat
aatelismiesten hurmeella öljypuiden juuria, näillä inhoittavilla
hyönteisillä oli Toskanassa kaksi nimeä: firenzeläiset kutsuivat
niitä sienalaisiksi, ja sienalaiset kutsuivat niitä firenzeläisiksi.
[Venäjällä niitä nimitetään preussilaisiksi "prusaki". Preussissa
venäläisiksi ("Russen").]

Kelpo Buffalmacco hymyili nähdessään niiden liikkuvan niinkuin
liikkuvat tonttujen keihäsottelussa kääpiöritarijoukon pienoiset kilvet.

— Ohhoh! virkkoi hän itsekseen. Ovatpa ne surullisia turilaita.
Ne eivät rakastaneet kevätaikaa, ja Jupiter rankaisi niitä niiden
tunteettomuuden tähden. Hän tuomitsi ne kiipeilemään pimeässä siipiensä
hyödytöntä painoa kantaen, jotta ne siten opettaisivat ihmisiä
nauttimaan elämästä lemmen valta-aikana.

Niin Buffalmacco puheli itsekseen, sillä hän oli samoinkuin kaikki
muutkin ihmiset taipuvainen löytämään luonnosta intohimojensa ja
tunteittensa vertauskuvia pitäen itse ylimpänä onnenaan saada juoda,
huvitella kauniiden naisten seurassa ja nukkua kyllikseen vuoteessa,
joka on talvella lämmin ja kesällä viileä.

Mutta koska hän ei ollut laskeutunut kellariin miettiäkseen viisaita
lauseita ja vertauskuvia, hän toteutti nopeasti aikomuksensa. Hän
otti pari tusinaa torakoita pitämättä lukua sukupuolesta enempää kuin
iästäkään ja pisti ne pussiin, jonka oli tuonut mukanaan. Sitten hän
lähti, piilotti pussin vuoteensa alle ja palasi ateljeehen, missä
hänen kumppaninsa Bruno ja Calendrino maalasivat mestarin luonnosten
mukaan kunnon pyhää Fransiskusta saamassa stigma-merkkejä käsiinsä ja
jalkoihinsa ja miettivät, millä keinoin viihdyttäisivät mustasukkaista
rajasuutaria Memmiä, jonka vaimo oli kaunis ja myötämielinen.

Buffalmacco, joka ei suinkaan ollut kömpelömpi kuin hänen molemmat
toverinsa, nousi telineille ja alkoi maalata siipiä sille serafiselle
krusifiksille, joka laskeutui alas taivaasta suodakseen Autuaalle
viisi rakkauden haavaa. Buffalmacco koki parhaansa mukaan vivahdutella
tuota taivaallista höyhenistöä kaikin sateenkaaren värein. Tämä työ
askarrutti häntä kaiken päivää, ja vanha Tafi ei voinut San Giovannista
palattuaan olla hieman kiittämättä oppilastansa. Se ei ollut hänelle
helppoa, sillä vanhuus ja varallisuus olivat tehneet hänet nyreäksi ja
ylenkatseelliseksi.

- — Poikani, lausui hän oppilailleen, nuo siivet on väritetty
varsin loistavasti. Buffalmacco varmaan ehtisi hyvinkin pitkälle
maalaustaiteessa, jos hän sitä vääjäämättömämmin harrastaisi.
Mutta hän ajattelee liian paljon irstauden harjoittamista. Suuria
yrityksiä ihminen kykenee suorittamaan ainoastaan itsepintaisesti
työskentelemällä. Calendrino taas voisi uutteruutensa nojalla kohota
teidän kaikkien mestariksi, ellei hän olisi perin typerä.

Niin Tafi opetti oppilaitansa noudattaen oikeamielistä ankaruutta.
Puhuttuaan sydämensä kyllyydestä hän lähti keittiöön syömään
iltaruoaksensa hiukan suolakalaa; sitten hän nousi huoneeseensa,
laskeutui vuoteeseen ja kuorsasi kohta. Buffalmacco kierteli
sillävälin tapansa mukaan kaikissa niissä paikoissa, joissa sai viiniä
vähillä rahoilla ja tyttöjä vieläkin huokeammalla. Sitten hän palasi
asuntoonsa suunnilleen puoli tuntia ennen sitä hetkeä, jona Tafi hänet
tavallisesti herätti. Hän veti säkin sängyn alta, otti torakat yhden
kerrallaan ja kiinnitti lyhyellä ja hienolla neulalla niiden selkään
pienet vahakynttilät, sytytti ne ja laski luontokappaleet huoneessa
kiertelemään. Nämä elukat ovat niin typeriä, etteivät osaa ollenkaan
tuntea kipua tai eivät ainakaan sitä yhtään ihmettele. Ne alkoivat
vaeltaa lattialla, hämmästyksen ja epämääräisen pelon vuoksi hieman
nopeammin kuin tavallisesti. Kohta ne sitten alkoivat kiertää kehässä,
ei senvuoksi, että ympyrä, kuten sanoo Platon, on täydellisin kuvio,
vaan sen vaiston vuoksi, joka saa hyönteiset liikkumaan kehässä, kun
ne pyrkivät väistämään jotakin tuntematonta vaaraa. Buffalmacco oli
painunut takaisin makuusijalleen, katseli tapahtumaa ja onnitteli
itseään keksinnöstään. Ja eipä tosiaankaan voinut ajatella mitään
ihmeellisempää kuin nuo tulet, jotka pienoiskoossa jäljittelivät
sfäärien sopusointua, sitä, jonka ovat kuvailleet Aristoteles ja
hänen selittäjänsä. Torakoita ei näkynyt, näkyvissä olivat vain
niiden kuljettamat valolähteet, jotka olivat kuin eläviä liekkejä.
Kaikkien näiden valojen muodostaessa huoneessa syklejä ja episyklejä
enemmän kuin Ptolemaios ja arabialaiset olivat niitä milloinkaan
havainneet tarkastellessaan kiertotähtien liikettä kuului Tafin ääni,
limaerittymien ja kiukun tuimentamana.

— Buffalmacco! Buffalmacco! huusi ukko yskien ja rykien, herää jo,
Buffalmacco! Jaloillesi, sinä veitikka! Ei enää tuntiakaan, kun on
jo kirkas päivä. Sinun vuoteessasi ovat kirput varmaan Venuksen
muotoisia, koska et henno heitä vieläkään jättää. Jaloillesi, sinä
tyhjäntoimittaja! Ellet nouse heti, vedän sinut lattialle hiuksista ja
korvista.

Niin mestari herätti joka yö oppilastansa kiihkeästi ajatellen
maalauksiansa ja mosaiikkitöitänsä. Kun vastausta ei kuulunut, hän
veti alushousut jalkaansa joutamatta sujuttautua niihin pitemmälle
kuin polviin asti ja kulki miten kuten oppilaan huoneeseen. Sitä kelpo
Buffalmacco odottikin. Vanhan mestarin askelten kuuluessa portaista
oppilas kääntyi seinään päin ja oli nukkuvinaan sikeästi. Tafi huusi
tullessaan:

— Hei, sinä unikeko, kyllä osaan sinut ravistella hereille, vaikka
uneksisit yhdentoistatuhannen neitsyen lipuvan vuoteeseesi anellen
sinua tekemään itseään viisaiksi.

Niin sanoen Tafi työnsi tuimasti oven auki.

Nähdessään tulenliekkien juoksentelevan pitkin permantoa hän jäi
äänetönnä kynnykselle seisomaan ja värisi kuin lankavyyhti.

—> Ne ovat piruja, ajatteli hän, aivan varmaan. Ne ovat piruja ja
pahoja henkiä. Ne liikkuvat jossakin määrin matemaattisesti, ja siitä
huomaan, että niiden voima on suuri. Paholaiset taipuvat vihaamaan
meitä maalaajia, jotka kuvaamme heidät rumiksi, kun sitävastoin
esitämme enkelit kunniassaan, sädekehän ympäröiminä ja häikäiseviä
siipiänsä levittelevinä. Tuo onneton poika on perkeleiden piirittämä,
ja niitä on nähdäkseni ainakin tuhat hänen viheliäisen vuoteensa
ympärillä. Hän on varmaan vihoittanut itsensä Luciferin tekemällä
hänestä jonkin inhoittavan kuvan. On varsin luultavaa, että nuo
kymmenentuhatta pikkupirua käyvät hänen kimppuunsa ja vievät hänet
helvettiin elävältä. Hänen loppunsa on epäilemättä lähellä. Onnetonta!
Olenhan itsekin kuvannut paholaisia, mosaiikkiteoksissa tai muuten,
erittäin rumannäköisinä, joten heillä on jotakin syytä kantaa minulle
kaunaa.

Tuo ajatus kiihti hänen pelkonsa kaksinkertaiseksi, hän nykäisi
valahtaneita housujansa ja uskaltamatta uhmata niitä sataatuhatta
tonttua, joiden oli nähnyt tultahehkuvina kiertelevän, kapusi portaita
alas niin vikkelästi kuin vanhat jalat sallivat. Buffalmacco nauroi
vuoteessaan. Tällä kertaa hän nukkui aamuun asti, ja siitä lähtien
mestari ei enää uskaltanut häntä herättää.



2

TAFIN TAIVAASEENASTUMINEN


Andrea Tafi, firenzeläinen, oli valittu koristamaan mosaiikeilla San
Giovannin kupukattoa, ja hän suoritti oivallisesti tämän suuren työn.
Kaikissa kuvioissa oli noudatettu kreikkalaista tekotapaa, johon Tafi
oli perehtynyt oleskellessaan Veneziassa, missä oli nähnyt San Marcon
seiniä siten koristettavan. Olipa hän vielä tuonut mukanaan mainitusta
kaupungista Firenzeen erään Apollonius-nimisen kreikkalaisen, joka
tunsi kauniita kivellä-maalaamisen salaisuuksia. Tämä Apollonius oli
kätevä mies ja varsin kekseliäs. Hän tiesi, millaisissa suhteissa
ihmisruumiin eri osat oli esitettävä, ja tiesi mitä aineksia oli
käytettävä parhaan sementin valmistamiseen.

Peläten kreikkalaisen vievän tietonsa ja taitonsa jonkun toisen
firenzeläisen mestarin käytettäväksi Andrea Tafi ei päästänyt häntä
poistumaan luotansa päivisin eikä öisin. Hän vei miehen joka aamu
mukanaan San Giovanniin ja toi hänet joka ilta sieltä omaan, San
Michelen edustalla sijaitsevaan asuntoonsa, missä Apollonius sai nukkua
Tafin kahden oppilaan, Brunon ja Buffalmaccon kanssa huoneessa, jota
erotti itsensä mestarin makuusuojasta vain ohut väliseinä. Ja koska
tämän väliseinän ja kattohirsien väliin jäi vaaksan verta tyhjää, voi
toiseen huoneeseen kuulla kaikki, mitä toisessa puhuttiin.

Tafi oli hyvätapainen ja hurskas mies. Hän ei kuulunut niihin
maalaajiin, jotka kuvaavat kirkonseinään maailmaa luovaa Jumalaa tai
Jeesusta autuaan äitinsä sylissä ja lähtevät työstänsä suoraa päätä
irstauden tyyssijoihin, missä pelaavat noppaa, soittavat trumpeettia,
juovat viiniä ja hyväilevät tyttöjä. Tafi oli aina tyytynyt kelpo
eukkoonsa, vaikka kaikkien olioiden Luoja ei ollutkaan muovannut häntä
sellaiseksi, että ihmisillä olisi voinut olla hänestä suurta nautintoa.
Hän näet oli erittäin kuiva ja äkeä henkilö. Ja kun Jumala sitten oli
kutsunut hänet pois tästä maailmasta korjaten hänet helmaansa, armonsa
jälkeen, Andrea Tafi ei ottanut uutta vaimoa, ei aviokseen eikä muuten.
Hän noudatti pidättyväisyyttä, joka soveltui hänen korkeaan ikäänsä,
säästi häneltä kulunkeja ja huolia ja miellytti Herraa, joka korvaa
toisessa elämässä ne kieltäymykset, joihin ihminen tässä elämässä
alistuu. Andrea Tafi oli siveä, kohtuullinen ja nuhteeton.

Hän luki täsmällisesti rukouksensa eikä vuoteessa maatessaan
milloinkaan vaipunut uneen sitä ennen avuksihuutamatta pyhää Neitsyttä
näin sanoen:

— Pyhä Neitsyt, Jumalan äiti, joka olet ansioittesi tähden nostettu
taivaaseen elävänä, ojenna minulle kätesi armossasi, jotta kohoan
pyhään paratiisiin, missä istut kultaisella istuimella.

Tuota rukoustaan Tafi ei suinkaan marmattanut jäljellejääneiden
hampaittensa lomitse. Hän lausui sen korkealla äänellä ja
voimallisesti, koska oli sitä mieltä, että ääni, kuten sanotaan, on
laulussa pääasia ja että täytyy huutaa, jos haluaa tulla kuulluksi.
Ja varmaa onkin, että mestari Andrea Tafin rukouksen kuulivat joka
ilta kreikkalainen Apollonius ja molemmat firenzeläiset nuorukaiset,
jotka nukkuivat viereisessä huoneessa. Apollonius sattui olemaan
luonnostaan kujeellinen ja siinä suhteessa aivan Brunon ja Buffalmaccon
kaltainen. Kaikkia kutkutti kovin halu päästä tekemään jotakin kepposta
mestarille, joka kyllä oli oikeamielinen ja jumalaapelkääväinen mies,
mutta saita ja tyly. Niinpä tapahtui, että kolme kumppanusta eräänä
iltana, kuultuaan ukon lausuvan pyhälle Neitsyelle tavanomaista
rukoustansa, alkoivat nauraa peitteittensä alla ja tehdä pahaa pilaa.
Kuullessaan mestarin kuorsaavan he kyselivät toisiltaan hiljaisella
äänellä, minkä ilveen voisivat hänelle tehdä. Tietäen ukon kovin
pelkäävän paholaista Apollonius ehdotti, että oli pukeuduttava
punaiseen viittaan, sijoitettava sarvet päähän ja naamio kasvoille ja
mentävä vetämään ukko ulos vuoteesta. Mutta kelpo Buffalmacco puhui
heille näin:

— Kunhan hankimme huomenna hyvän köyden ja väkipyörän, niin lupaan
toimittaa teille ensi yönä mieluisan huvin.

Apollonius ja Bruno halusivat kovin tietää, mihin köyttä ja väkipyörää
käytettäisiin, mutta Buffalmacco ei suostunut siitä mitään sanomaan. He
lupasivat kumminkin varmasti hankkia, mitä hän pyysi. He näet tiesivät,
että Buffalmacco oli mitä iloisin mies ja kerkeä keksimään hupaisia
kolttosia, minkä vuoksi hänelle olikin annettu nimi Buffalmocco. Hän
teki tosiaankin hyviä kepposia, joista on myöhemmin tehty tarinoita.

Ystävyksillä ei ollut enää mitään aihetta pysytellä valveilla, ja
niin he nukahtivat. Ikkunaluukusta katseleva kuu käänsi sarviensa
terävät kärjet kohti Tafi-ukkoa. Heidän nukkumisensa jatkui vain
päivänsarastukseen saakka, jolloin mestari takoi tuimasti nyrkillään
väliseinää ja huusi, tapansa mukaan yskien ja rykien:

— Jalkeille, mestari Apollonius! Jalkeille, molemmat oppilaat! Päivä jo
koittaa. Phoibos on puhaltanut sammuksiin taivaan kynttilät! Joutukaa!
Aika on lyhyt ja työ on pitkä.

Ukko jo uhkasi tulevansa herättämään Brunoa ja Buffalmaccoa kumoamalla
sangon kylmää vettä heidän niskaansa. Hän lausui ivaillen:

— Onpa makuusijanne teille rakas. Mikä kaunotar teillä onkaan
vieressänne, kun nousemisesta on sellainen vaiva?

Hän pukeutui housuihin ja vanhaan nuttuunsa. Sitten hän lähti
huoneestaan ja tapasi portaissa kumppanukset täysissä pukimissaan ja
työkojeillaan varustettuina.

Kauniissa San Giovannin kirkossa, kehikolla, joka kohosi katonrajaan
saakka, työ sujui aluksi niinkuin pitikin. Mestari oli jo viikon
päivät yrittänyt kuvata nähtäväksi, kaikkien taiteen sääntöjen
mukaan, Jeesuksen Kristuksen kastamista ja oli nyt alkanut sijoittaa
kaloja Jordanin veteen. Apollonius valmisti sementtiä maapihkasta
ja silpuksista lausuen loitsuja, jotka hän yksin tunsi; Bruno ja
Buffalmacco valitsivat käytettäviä kiviä, ja Tafi sijoitti ne
kivitauluun piirtämänsä mallin mukaan. Mutta mestarin askartaessa
kiinteimmin siinä työssä kumppanukset laskeutuivat ketterästi
telineiltä ja poistuivat kirkosta. Bruno lähti muurien ulkopuolelle
Calendrinon taloon hakemaan sieltä väkipyörää, jolla vedettiin
jyväsäkkejä aittaan. Apollonius lähti sillävälin Ripoliin erään
vanhan tuomarinrouvan luo, jolle oli luvannut taikajuoman rakastajien
houkuttelemiseksi. Hänen uskoteltuaan hamppua välttämättä tarvittavan
lemmenjuomaa valmistettaessa eukko irroitti hyvän kaivonköyden ja jätti
sen hänen haltuunsa.

Molemmat ystävykset lähtivät sitten Tafin taloon, missä tapasivat
Buffalmaccon, joka heti kävi lujasti kiinnittämään pylpyrää
kattohirteen sen väliseinän yläpuolelle, joka erotti mestarin huoneen
oppilaiden suojasta. Sitten hän pujotti pylpyrään muorilta saadun
kaivonköyden jättäen toisen pään riippumaan mestarin huoneeseen,
siirtyi väliseinän toiselle puolelle ja sitoi vuoteen neljästä
kulmastaan köyden päähän. Köyden hän peitti huolellisesti vuoteen
uutimiin, niin ettei kukaan voinut mitään havaita. Kun se oli tehty,
toverukset palasivat San Giovanniin.

Mestari, joka innokkaasti työskennellessään oli tuskin huomannut heidän
poissaoloansa, virkkoi heille aivan iloisesti:

— Katsokaa, kuinka nämä kalat hohtelevat erilaisin värein ja
varsinkin kultaisina, purppuraisina ja taivaansinisinä niinkuin
sopiikin valtameressä ja virroissa elävien otusten, joiden loisto on
niin ihmeellinen vain siitä' syystä, että ne joutuivat ensimmäisinä
Venus-jumalattaren vallan alaisiksi, kuten tarina kertoo.

Mestari jutteli siten, täynnä leppoisuutta ja hyvää oppia. Hän näet
oli oppinut ja älykäs mies, joskin mielenlaadultaan synkkä ja erittäin
äreä, varsinkin kun hänen ajatuksensa suuntautui ansaitsemiseen. Hän
virkkoi vielä:

— Eikö olekin kaunis ja hyvin ylistyksen arvoinen maalaajan ammatti,
jonka avulla hankimme rikkautta tässä maailmassa ja autuutta
tulevaisessa? Varmaa näet on, että Herramme Jeesus Kristus ottaa
kiitollisena pyhään paratiisiinsa ne työmiehet, jotka minun tavallani
ovat kuvanneet hänen todellisia kasvojansa.

Tafi oli iloinen saadessaan suorittaa tuota suurta mosaiikkityötä,
jonka useat osat ovat vieläkin nähtävissä. Muotojen ja hahmojen vihdoin
häipyessä illan hämäriin hän luopui vastahakoisesti Jordan-virrastaan
ja lähti kirkosta kotiinsa. Hän nautti keittiössä ilta-ateriakseen pari
tomaattia Ja hiukan juustoa, nousi huoneeseensa, riisuutui kynttilää
sytyttämättä ja laskeutui levolle vuoteeseensa.

Päästyään pitkäkseen hän rukoili pyhää Neitsyttä kuten ainakin:

— Pyhä Neitsyt, Jumalan äiti, joka olet ansioittesi tähden otettu
elävänä taivaaseen, ojenna minulle kätesi armossasi, jotta minäkin
pääsen kohoamaan pyhään paratiisiin!

Juuri tätä hetkeä odottivat viereisessä huoneessa olevat kumppanukset.

He tarttuivat hamppuköyteen, joka riippui pylpyrästä pitkin väliseinää,
ja ukko oli tuskin ehtinyt lopettaa rukouksensa, kun veikot
Buffalmaccon annettua merkin vetivät köydestä niin voimallisesti, että
siihen kiinnitetty sänky alkoi kohota. Havaitessaan nousevansa, ja
tietämättä miten, mestari Andrea otaksui pyhän Neitsyen kuulleen hänen
rukouksensa ja vetävän hänet taivaaseen. Hän säikähti kovin ja alkoi
huutaa värisevällä äänellä:

— Seis, seis. Rouva! Enhän pyytänyt sitä heti tekemään.

Ja koska vuode yhä kohosi pylpyrällä olevan köyden vaikutuksesta, ukko
alkoi rukoilla Neitsyt Mariaa ylen surkeasti:

— Parahin rouva, älkää vetäkö sillä siivolla! Hei siellä! Hellittäkää,
ettekö kuule!

Mutta kohottaja ei tuntunut kuulevan. Siitä ukko kovin kiukustui ja
huusi:

— Taidattepa olla kuuro, vai onko päänne puusta. Hellitä, Sporca
Madonna!...

Havaitessaan täyttä totta erkanevansa huoneen permannosta hän alkoi
pelätä sitäkin enemmän ja kääntyi Jeesuksen puoleen rukoillen häntä
saattamaan järkiinsä pyhää Äitiänsä. Oli jo aika, sanoi hän, että
hän luopui tästä onnettomasta taivaaseennostamisesta. Syntisenä,
synnintekijän lapsena, hän, Tafi, ei voinut nousta taivaaseen,
ennenkuin oli saanut valmiiksi Jordan-virran laineineen ja kaloineen
ja kaikkine Herramme historiaan kuuluvine tapahtumineen, jotka olivat
vielä kuvaamatta. Mutta sänky alkoi kohta hipoa kattohirsiä. Tafi huusi:

— Jeesus, jos sallitte pyhän Äitinne vielä hetkenkin jatkaa, niin
tämän minulta paljon rahaa vaatineen talon katto varmasti puhkee.
Näen selvästi, että siitä on läpi meneminen. Seis! Seis! Kuulen jo
kattotiilten murtuvan.

Buffalmacco havaitsi mestarin äänen kerrassaan tukehtuvan hänen
kurkkuunsa. Hän käski kumppaneitaan hellittämään. Niin tehtiin,
ja sänky syöksyi katonrajasta lattiaan ja särkyi ryskyen; jalat
murtuivat, laidat levisivät, pylväät sortuivat, ja teltta uutimineen ja
esirippuineen putosi mestari Andrean niskaan, joka luuli tukehtuvansa
ja ulvoi kuin piru. Mielessään niin ankaraa iskua ihmetellen hän
ajatteli, oliko tosiaankin pudonnut takaisin huoneeseensa vaiko suoraa
päätä helvettiin.

Oppilaat riensivät hänen luokseen ikäänkuin melske olisi heidät
herättänyt. Nähdessään sängyn rauniot sankan pölyn peitossa he olivat
hämmästyvinään, eivät rientäneet mestarin avuksi, vaan tiedustelivat
häneltä, oliko perkele tämän hävityksen aiheuttanut. Mutta mestari
huokasi:

— En jaksa enempää; vetäkää minut tästä, minä menehdyn!

He vetivät hänet vihdoin säpäleiden alta, missä hän oli ollut menettää
henkensä, ja sijoittivat hänet istumaan seinän varaan. Hän puuskutti,
yski, ryki ja virkkoi:

— Lapseni, ellei Herramme Jeesus Kristus olisi tullut avukseni ja
tyrkännyt minua takaisin maan päälle äärettömällä voimalla, jonka
vaikutuksen näette tässä, olisin tällä hetkellä siinä taivaan piirissä,
jota nimitetään kristalliseksi ja ensi-liikkuvaksi. Hänen pyhä Äitinsä
ei tahtonut ottaa kuulevaan korvaansa. Pudotessani menetin kolme
hammasta, jotka tosin eivät olleet kovin ehjät, mutta tekivät minulle
vielä palvelusta. Sitäpaitsi tunnen sietämätöntä kipua oikeassa
kupeessani ja käsivarressa, jonka tulee liikuttaa siveltimiä.

— Mestari, virkkoi Apollonius, te olette varmaan saanut jonkin sisäisen
vamman, vieläpä sangen pahan. Minä olen havainnut Konstantinopolissa,
kapinain aikana, että sisäiset haavat ovat paljoa tuhoisammat kuin
ulkonaiset. Mutta älkää huoliko pelätä, minä parannan teidät loitsuilla.

— Sitä varokaa! vastasi ukko. Se olisi synti. Mutta tulkaa lähemmäksi
kaikki kolme ja suvaitkaa tehdä minulle palvelusta hieromalla niitä
ruumiini kohtia, jotka tuntuvat kipeimmiltä.

Pojat tekivät työtä käskettyä tauoten vasta, kun olivat hieroneet hänen
selkänsä ja kylkensä melkein nahattomiksi.

Sitten veikot lähtivät kaupungille kertomaan tarinaansa. Niinpä ei
seuraavana päivänä ollutkaan koko Firenzessä miestä, naista eikä
lastakaan, joka ei olisi mestari Tafin nähdessään nauranut hänelle
vasten silmiä. Eräänä aamuna, kun Buffalmacco kulki Corsoa, messer
Guido, herra Cavalcantin poika, joka oli menossa nevoille ampumaan
kurkia, pysähdytti ratsunsa, kutsui maalaaja-oppilaan ja heitti hänelle
kukkaronsa sanoen:

— Kas tuossa, kelpo Buffalmacco! Juo Epikuroksen ja hänen oppilaittensa
terveydeksi.

On huomattava, että messer Guido kuului epikurolaisten lahkoon ja
ahkeroi kerätäkseen todisteita Jumalan olemassaoloa vastaan. Hänellä
oli tapana sanoa, että ihmisten kuolema on aivan samanlainen kuin
eläinten.

— Buffalmacco, lisäsi nuori aatelismies, lahjoittaessani sinulle tuon
kukkaron tahdon palkita sinua erittäin kauniista, perusteellisesta
ja hyötyisästä kokeestasi: että lähetit taivaaseen Tafi-ukon, joka
alkoi huutaa kuin pistetty sika havaitessaan vuodekehäkkeensä kohoavan
kohti autuaiden asuinsijoja. Siitä huomaan, ettei hän ollenkaan
varmasti uskonut luvattuihin taivaallisiin iloihin, jotka ovatkin
epävarmat. Niinkuin imettäjät kutovat satuja lapsille, niin on
kylvetty kuolevaisten keskuuteen tarinoita kuolemattomuudesta. Rahvas
luulee uskovansa nuo tarinat tosiksi, mutta ei niitä todella usko.
Todellisuuden iskut hälventävät runoilijoiden valheita. Ei ole muuta
varmaa kuin tämä murheellinen elämä. Horatius Flaccus on sitä mieltä
sanoessaan: _Serus in coelum_.



3

MESTARI


Opittuaan silausten ja värien valmistamisen ja käyttämisen taiteen
ja perehdyttyään niihin salaisuuksiin, joita Cimabuen ja Giotton
kelpo tekotapaa noudattavaan kuvien maalaamiseen sisältyy, nuori
Buonamico Cristofani, firenzeläinen, liikanimeltänsä Buffalmacco,
jätti mestarinsa Andrea Tafin ateljeen ja rupesi itsenäiseksi asettuen
asumaan vanuttajien kaupunginosaan, Hanhenpään taloa vastapäätä.
Samoinkuin ylhäiset naiset halusivat kantaa kukkasin kirjaeltuja
hameita, pitivät Italian kaupungit ylpeytenänsä täyttää maalauksilla
kirkkonsa ja luostarinsa. Firenze osoittautui kaikkia toisia kaupunkeja
auliimmaksi ja suurisuuntaisemmaksi, ja siellä oli maalaajan silloin
oiva elellä. Buffalmacco osasi luoda kuviinsa liikettä ja ilmettä,
ja vaikka ei piirustuksen kauneudessa vetänyt läheskään vertoja
jumalaiselle Giottolle, hän kuitenkin miellytti hymyilevällä
runsaudellansa. Niinpä hän saikin aivan pian sangen lukuisia tilauksia.
Riippui vain hänestä itsestään, tahtoiko hän hankkia nopeasti
rikkauksia ja kunniaa. Mutta hänen suurimpana huolenansa oli huvitella
Bruno di Giovannin ja Nellon seurassa ja tuhlata heidän kanssaan
huikennellen kaikki ansaitsemansa rahat.

Niinä päivinä Firenzeen asettuneiden Faenzan nunnain abbedissa
päätti siihen aikaan kaunistaa freskomaalauksilla luostarin kirkon.
Saatuaan kuulla, että vanuttajien ja kehrääjien korttelissa asui
Buffalmacco-niminen taitava maalaaja, hän lähetti intendenttinsä
sopimaan hänen kanssaan maalausten aiheista. Mestari hyväksyi hänelle
tarjotun hinnan ja ryhtyi työhön. Hän rakensi luostarin kirkkoon
telineet ja alkoi maalata vielä tuoreeseen pintaan ihmeen voimallisesti
Jeesuksen Kristuksen historiaa. Hän kuvasi ensinnäkin alttarin oikealle
puolelle Bethlehemin lastensurman ja onnistui esittämään murheelliset
ja raivostuneet äidit, jotka turhaan yrittivät temmata pieniä lapsiansa
pyöveleiltä, niin hyvin, että seinä tuntui veisaavan samoinkuin
uskovaiset jumalanpalveluksen aikana: "Cur, crudelis Herodes?..."
Uteliaisuuden houkuttelemina tulivat nunnat, kaksi tai kolme
kerrallaan, katselemaan mestarin työskentelyä. Nähdessään lohduttomat
äidit ja murhatut lapset he eivät voineet olla itkemättä ja parkumatta.
Buffalmacco oli kuvannut kapaloriepuihin kiedotun rintalapsen, joka
hymyillen imi peukaloansa erään sotilaan jalkojen välissä. Nunnat
pyysivät armahtamaan lasta.

— Säästäkää se, sanoivat he maalaajalle. Varokaa, ettei joku noista
miehistä sitä näe ja surmaa!

Kelpo Buffalmacco vastasi:

— Koska rakastan teitä, kalliit sisaret, puolustan häntä niin hyvin
kuin voin. Mutta nuo pyövelit ovat sellaisen raivon vallassa, että käy
vaikeaksi heitä pidättää.

Nunnain sanoessa "Onpa tuo pienokainen soma!..." hän tarjoutui tekemään
heille itsekullekin vielä somemman.

— Kiitoksia vain! vastasivat nunnat nauraen.

Abbedissa tuli vuorostaan omin silmin näkemään, että työtä tehtiin
kunnollisesti. Hän oli jalosukuinen nainen nimeltä Usimbalda, ankara,
ylpeä ja valpas. Nähdessään siinä työskentelemässä miehen, jolla ei
ollut viittaa eikä päähinettä, vaan pelkkä paita ja housut, kuten
työmiehellä, abbedissa piti häntä jonakin oppipoikana eikä huolinut
virkkaa hänelle mitään. Hän kävi kappelissa viisi 'kuusi kertaa
löytämättä milloinkaan ketään muuta kuin tuon henkilön, jonka otaksui
kelpaavan ainoastaan värejä jauhamaan. Vihdoin hän ilmaisi miehelle
tyytymättömyytensä.

— Poikani, sanoi hän, kehoittakaa minun puolestani mestarianne tulemaan
itse maalaamaan häneltä tilaamiani kuvia. Minä haluan niiden olevan
hänen käsialaansa eikä jonkun oppipojan.

Buffalmacco ei suinkaan ilmaissut, kuka oli, vaan oli olevinaan
vaatimaton työmies, vastasi nöyrästi rouva Usimbaldalle sanoen hyvin
käsittävänsä, ettei kyennyt herättämään luottamusta niin ylhäisessä
rouvassa ja että hänen velvollisuutensa oli totella.

— Minä kerron asian mestarilleni, lisäsi hän, ja hän tulee varmaan
asettumaan rouva abbedissan käytettäväksi.

Tuon vakuutuksen kuultuaan rouva Usimbalda poistui. Huomattuaan
olevansa yksin Buffalmacco heti asetti telineille, siihen kohtaan,
missä työskenteli, kaksi jakkaraa ja niiden päälle saviruukun. Sitten
hän haki nurkasta sinne riisumansa viitan ja hatun, jotka sattuivat
olemaan sangen hyvässä kunnossa, ja puki ne tekaisemansa nuken ylle,
pistipä vielä ruukun suuhun, seinän puolelle, siveltimen. Sen tehtyään
ja saatuaan varmuuden siitä, että tuo koje melkoisesti muistutti
maalaavaa ihmistä, hän poistui kiireen kaupalla päättäen palata vasta
seikkailun loputtua.

Seuraavana päivänä nunnat kävivät tapansa mukaan kuvia katsomassa.
Mutta kun löysivät hupaisen veikon asemesta erittäin jäykän herran,
joka ei näyttänyt ollenkaan haluavan puhua ja nauraa, he säikähtivät ja
pakenivat.

Rouva Usimbalda, joka vuorostaan tuli kirkkoon, sitävastoin iloitsi
nähdessään mestarin oppipojan sijasta.

Hän tervehti maalaajaa erittäin kunnioittavasti ja kehoitti häntä
maalaamaan siveitä, jaloja ja ilmehikkäitä hahmoja. Kesti ainakin
neljännestunnin, ennenkuin hän huomasi puhuvansa saviruukulle.

Hänen erehdyksensä olisi ollut vieläkin pitkäikäisempi, ellei hän,
kärsimättömänä siitä, ettei saanut minkäänlaista vastausta, olisi
nykäissyt mestaria viitasta siten sortaen alas ruukun, jakkarat,
päähineen ja siveltimen. Aluksi abbedissa oli kovin suuttunut. Mutta
koska häneltä ei puuttunut älyä, hän käsitti siten tahdotun hänelle
huomauttaa, ettei taiteilijaa saa arvostella nutun nojalla. Hän lähetti
intendenttinsä Buffalmaccon luo ja pyysi häntä päättämään aloittamansa
työn.

Buffalmacco suoriutui siitä hyvin. Tuntijat ihailevat hänen
freskoissaan varsinkin Jeesusta ristillä, kolmea itkevää Mariaa, puuhun
hirttäytynyttä Juudasta ja erästä miestä, joka niistää nenäänsä.
Valitettavasti nämä maalaukset ovat tuhoutuneet Faenzan nunnien
luostarikirkon keralla.



4

MAALAAJA


Buonamico, liikanimeltään Buffalmacco, joka oli yhtä kuuluisa
kujeellisuudestaan kuin taidostaan maalata kuvia 'kirkkojen ja
luostarien seiniin, ei ollut enää nuori, kun hänet kutsui Firenzestä
Arezzon kaupunkiin tämän paikkakunnan piispa koristamaan maalauksilla
piispantalon saleja. Buffalmacco suostui tehtävään ja saatuaan
seinämuureihin asianmukaiset stukkopinnat alkoi heti kuvata tietäjien
Kristus-lapselle osoittamaa kunnioitusta.

Muutamassa päivässä hän sai maalatuksi kuningas Melkhiorin, joka istui
valkoisen ratsun selässä. Hänen olisi voinut luulla elävän. Hänen
hevosensa satulaloimi oli tulipunainen ja täynnä kalliita kiviä.

Hänen siinä työskennellessään piispan apina katseli hänen toimiaan
irroittamatta hänestä katsettaan. Maalaajan käsitellessä tuubeja,
sekoittaessa värejä, vispilöidessä munia tai sivellessä vielä kosteata
muuripintaa eläin seuraili kaikkia hänen liikkeitänsä. Se oli macaco
apina, jonka eräs Tasavallan galeeri oli tuonut Berberiasta Venezian
dogille. Dogi lahjoitti sen Arezzon arkkipiispalle, joka kiitti tuota
anteliasta herraa palauttaen asian yhteydessä hänen mieleensä, että
kuningas Salomonin alukset olivat samoin tuoneet Ofir-maasta apinoita
ja riikinkukkoja, kuten on kerrottu kolmannessa Kuningasten kirjassa
(X, 22). Ja herra Guido (se oli piispan nimi) ei tietänyt palatsissaan
mitään arvokkaampaa kuin tämä macaco.

Hän salli apinan vapaasti haikailla saleissa ja puutarhoissa, missä
eläin alinomaa teki jotakin ilkeyttä. Eräänä sunnuntaina, maalaajan
poissaollessa, se kiipesi telineille, tarttui tuubeihin, sekoitti
värejä oman mielensä mukaan, rikkoi kaikki käsiinsä saamansa munat ja
alkoi liikutella sivellintä seinäpinnassa niinkuin oli nähnyt maalaajan
tekevän. Hän käsitteli kuningas Melkhioria ja hänen ratsuaan tauoten
vasta sitten, kun oli maalannut kaikki uudestaan.

Seuraavana aamuna Buffalmacco havaitsi värinsä sotketuiksi ja teoksensa
tärvellyksi ja joutui siitä mielipahan ja kiukun valtaan. Hän uskoi
varmaan jonkun arezzolaisen maalaajan hänen ansioitaan kadehtien
tehneen hänelle tuon kepposen ja lähti valittamaan asiasta piispalle.
Herra Guido kehoitti häntä ryhtymään uudelleen työhön ja korjaamaan
nopeasti tuon salaperäisellä tavalla koituneen vahingon. Hän lupasi
asettaa kaksi sotilasta öin päivin vahtimaan freskoja valmiina
lävistämään peitsillään sen, joka niitä lähestyisi. Tuon lupauksen
saatuaan Buffalmacco suostui ryhtymään jälleen työhönsä, ja kaksi
sotilasta asetettiin vahtiin hänen läheisyyteensä. Eräänä iltana, kun
hän oli päivätyönsä suoritettuaan poistunut, vahtisotilaat näkivät
piispan apinan hyppäävän kiireesti hänen sijaansa telineille ja
tarttuvan väreihin ja siveltimiin niin nopeasti, etteivät he ehtineet
mitenkään sitä estää. He kutsuivat kiivaasti huutaen mestarin, joka
saapui saliin ajoissa nähdäkseen macacon maalaavan toistamiseen ja
erinomaisen innokkaasti kuningas Melkhioria, hänen valkoista hevostaan
ja sen punaista satulalointa. Sitä katsellessaan hän tunsi halua sekä
itkeä että nauraa.

Hän lähti piispan puheille ja sanoi:

— Herra piispa, teitä miellyttää minun maalaustapani; mutta teidän
marakattianne miellyttää aivan toisenlainen tapa. Mitä hyödytti kutsua
minua, kun teillä on mestari talossanne. Häneltä kenties puuttui
kokemusta. Mutta nyt, kun hänellä ei ole enää mitään oppimista, minulla
ei ole täällä enää mitään tekemistä, joten palaan Firenzeen.

Sen sanottuaan kelpo Buffalmacco lähti majataloonsa kovin
harmistuneena. Hän söi illallisensa haluttomasti ja lähti makuulle
murheisin mielin.

Piispan apina ilmestyi hänelle unessa, ei suinkaan sellaisena
puoli-ihmisenä, joka se todellisuudessa oli, vaan valtavan suurena
kuin San Gemigniano-vuori, hännällään kuuta kutkuttelevana. Sillä oli
istuimenaan öljypuumetsä maakartanoiden ja viininpuserrushuoneiden
välimaalla, ja sen jalkojen välitse suikersi kapea tie iloisten
viinimäkien vierellä. Tuolla tiellä näkyi suuri joukko pyhiinvaeltajia,
jotka jonossa liikkuen kulkivat toinen toisensa jälkeen maalaajan ohi.
Ja Buffalmacco tunsi hilpeän luonnonlaatunsa lukemattomat uhrit.

Hän näki siinä ensinnäkin mestarinsa Andrea Tafin, jolta oli oppinut,
kuinka ihminen voi hankkia itselleen kunniaa taiteita harjoittamalla,
ja jonka hän oli siitä hyvästä saattanut monet kerrat naurunalaiseksi,
saanut hänet luulemaan helvetin pahoiksi hengiksi isojen torakkain
selkiin kiinnittämiänsä pieniä vahakynttilöitä ja vivunnut hänen
sänkynsä vuoliaisiin asti, niin että kelpo ukko luuli nousevansa
taivaaseen ja kovin säikähti.

Hän näki Hanhenpään, villain karstaajan, ja hänen vaimonsa, joka
oli voimallinen kehrääjä. Tämän kunnon naisen pataan oli Buffalmacco
heittänyt kahmaloittain suoloja seinässä olevasta repeämästä, niin että
Hanhenpää sylki joka päivä liemen suustaan ja kuritti eukkoansa.

Hän näki mestari Simon de Villan, bolognalaisen lääkärin, joka
oli tohtorin-hatustaan tunnettavissa, saman miehen, jonka hän oli
kumonnut lokakuoppaan Ripolin nunnaluostarin läheisyydessä. Tohtori
oli siinä tärvellyt kauniin samettiviittansa, mutta kukaan ei ollut
häntä säälitellyt, koska hän oli ylenkatsonut rumaa, mutta kristittyä
puolisoansa ja oli tahtonut saada vuodekumppanikseen pappi Johanneksen
Sinsimuran, jolla oli sarvet pakarain välissä. Buffalmacco veitikka oli
uskotellut mestari Simon de Villalle voivansa viedä hänet yön aikaan
noitien sabattiin, missä hän itse iloisessa seurassa rakasteli Ranskan
kuningatarta, joka antoi hänelle vaivoistaan viiniä ja makeisia.
Tohtori suostui kutsuun toivoen saavansa osakseen samanlaista kohtelua.
Buffalmacco pukeutui eläimen nahkaan, otti kasvoilleen sarvilla
varustetun naamion, jollaisia käytetään juhlissa, ja sanoi mestari
Simonille olevansa paholainen, jonka asiana oli toimittaa hänet noitien
sabattiin. Hän nosti tohtorin hartioilleen, kuljetti hänet kaikkinaisen
saastan täyttämän kuopan reunalle ja paiskasi sinne päistikkaa.

Sitten Buffalmacco näki Calendrinon, jolle oli vakuuttanut Mugnonen
tasangolta löytyvän heliotroopin nimellä mainitun kiven, joka kykenee
tekemään haltijansa näkymättömäksi. Hän vei Calendrinon ja Bruno da
Giovannin Mugnoneen, ja Calendrinon kerättyä verraten suuren määrän
kiviä oli kadottavinaan hänet näkyvistään ja huudahti: "Se lurjus on
pettänyt seuran; jos saan hänet jälleen käsiini, heitän tämän kiven
hänen selän jatkoonsa!" Hän sinkosikin kiven mainitsemaansa paikkaan
Calendrinon voimatta valittaa, koska oli näkymätön. Calendrino ei
ollut ollenkaan sukkela, ja Buffalmacco käytti hyväkseen hänen
yksinkertaisuuttaan siinä määrin, että uskotteli hänen olevan raskaana.
Siitä pinteestä vapautuakseen Calendrino joutui uhraamaan kaksi
salvokukkoa.

Sen jälkeen Buffalmacco näki maalaismiehen, jolle oli maalannut Pyhän
Neitsyen Jeesus-lapsi sylissä muuttaen viimeksimainitun karhunpenikaksi.

Hän näki vielä Faenzan nunnien abbedissan, joka oli antanut hänen
tehtäväkseen koristaa maalauksilla luostarin kirkon seiniä ja jolle
hän oli uskonsa nimessä vannonut, että väreihin täytyi sekoittaa hyvää
viiniä, jos mieli henkilöiden hipiän näyttävän kukoistavalta. Abbedissa
antoi, hänelle kaikkia hänen maalaustensa pyhiä miehiä ja naisia
varten sen viinin, joka oli varattu piispoille, ja hän joi viinin
itse, turvautuen sinoberiin, kun tuli kysymykseen hipiäin helakammaksi
saaminen. Saman rouva abbedissan hän sai luulemaan viitan peittämää
saviruukkua mestarimaalaajaksi, kuten edellä on kerrottu.

Buffalmacco näki vielä pitkän jonon henkilöitä, joita oli saattanut
naurunalaisiksi, pitänyt pilkkanaan, nolannut ja ivannut. Ja heidän
jäljessään asteli käyräsauvoineen, hiippoineen ja kaapuineen suuri
pyhimys Herculano, jota hän oli kujeellisesti esittänet Perugian
torilla rantatörökruunu kiireellään.

Kaikki ohikulkevat kiittivät apinaa, joka oli kostanut heidän
puolestaan, ja kummitus remahti nauramaan avaten kitansa, joka oli
helvetin porttia avarampi.

Buffalmacco oli ensimmäisen kerran elämässään nukkunut yönsä huonosti.



Veronan nainen


    Puella autem moriens dixit: "Satanas,
    trado tibi corpus meum cum anima mea."
    (Quadragesimale opus declamatum
    Parisiis in ecclesia S:ti Johannis in
    Gravia per venerabilem patrem Sacrae
    scripturae interpretem eximium Ol.
    Maillardum, 1511.)

    [Tyttö sanoi kuollessaan: "Saatana, minä jätän haltuusi
    ruumiini ja sieluni."]


_Tämän löysi kunnianarvoinen isä Adone Doni Veronassa Santa Crocen
luostarin arkistosta_.

Veronalainen rouva Eletta oli niin ihmeen kaunis ja hyvätekoinen,
että kaupungin oppineet, jotka olivat perehtyneet historiaan ja
tarustoon, mainitsivat hänen äitiänsä Latonan, Ledan ja Semelen
nimillä, siten vihjaten, että hänestä syntyneen hedelmän oli luonut
pikemmin Jupiter-jumala kuin mikään kuolevainen mies, mainitun rouvan
puoliso tai hänen monet rakastajansa. Mutta kaikkein viisaimmat,
varsinkin Fra Battista, joka oli ennen minua Santa Crocen luostarin
esimiehenä, olivat sitä mieltä, että sellainen lihan kauneus johtui
perkeleen juonista; viimeksimainittu henkilö näet on taiteilija
siinä merkityksessä, jota ajatteli Nero, Rooman keisari, lausuessaan
kuollessaan: "Millainen taiteilija tässä tuhoutuukaan!" Ja varmaa
onkin, että Jumalan vihamies, Saatana, joka on kätevä metallitöissä,
esiintyy etevänä lihankin töissä. Minä, joka tässä teille puhun, olen
hankkinut itselleni verrattain suuren maailmankokemuksen ja olen
monet kerrat nähnyt kelloja ja ihmisten kuvia, jotka on valmistanut
ihmissuvun vihollinen. Ne olivat ihailtavan taidokkaasti valmistettuja.
Minulle eivät ole myöskään vieraita lapset, joita paholainen tekee
naisille, mutta tässä kohden kieltäni sitoo ripin salaisuus. Tyydyn
siis vain sanomaan, että levitettiin merkillisiä huhuja rouva Elettan
syntymästä. Minä näin tämän naisen ensimmäisen kerran Veronan torilla
pitkänäperjantaina vuonna 1320 hänen vastikään täytettyään neljätoista
vuotta. Myöhemmin näin hänet kävelyllä ja kirkoissa, joissa käyvät
ylhäiset naisemme. Hän oli kuin erittäin hyvätekoinen muotokuva.

Hänen hiuksensa olivat kiharaiset ja kullanväriset, otsa oli
puhtaan valkoinen, silmien väri se, joka nähdään ainoastaan
akvamariini-nimisessa kalliissa kivessä, posket olivat ruusunpunaiset,
nenä suora ja hieno. Hänen suumalonsa jäljitteli Lemmen jumalan jousta
ja haavoitti hymytessään, ja leuka oli yhtä hymyilevä kuin suu. Rouva
Elettan koko ruumis oli niin täydellinen kuin hänen rakastajansa
suinkin voivat toivoa. Hänen rintansa eivät olleet suuret, mutta
näkyivät verhossaan kahtena täyteläisenä ja erittäin viehättävänä
kumpareena. Uskonnollisen luonteeni vuoksi, mutta myöskin siitä syystä,
että olen nähnyt hänet aina vain hunnutettuna ja kävelypuvussaan,
jätän kuvailematta hänen muut ruumiinosansa, jotka kaikki ilmaisivat
verrattomuuttansa verhojensa läpi. Sanon vain, että kun hän
tavanomaisessa paikassaan San Zenonen kirkossa liikahti noustakseen,
laskeutuakseen polvilleen tai painaakseen otsaansa kivipermantoon,
kuten on tehtävä Jeesuksen Kristuksen pyhää ruumista ylennettäessä,
hän ei voinut niin tehdä herättämättä miehissä, jotka hänet näkivät,
kiihkeätä halua saada painaa hänet syliinsä.

Viidentoista vuoden ikäisenä Elettä otti miehekseen messer Antonio
Torlotan, asianajajan, joka oli erittäin oppinut mies, hyvämaineinen ja
rikas, mutta jo iäkäs ja niin lihava ja muodoton, että nähdessään hänen
kuljettavan asiakirjojaan isossa nahkalaukussa ei tietänyt, mikä säkki
siinä toista viedä retuutti.

Oli sääli ajatella, että avioliiton sakramentin tähden, joka on
asetettu ihmisille heidän kunniakseen ja iankaikkiseksi autuudekseen,
Veronan kaunein nainen oli sellaisen vanhan, raihnaan ja rappeutuneen
miehen vuodekumppalina. Ja viisaat havaitsivat pikemmin murheekseen
kuin hämmästyksekseen, että messer Antonio Torlotan puoliso käytti
hyväkseen hänelle jäävää vapautta miehen ratkaistessa kaiken yötä
oikeata ja väärää koskevia pulmallisia kysymyksiä. Rouva Elettä otti
sillä välin vuoteessaan vastaan kaupungin soreimpia kavaljeerejä; mutta
hänen nautintonsa johtui hänestä itsestään eikä heistä. Hän rakasti
itseänsä eikä rakastanut rakastajiansa. Hän ei mielistynyt koskaan
muuhun kuin omaan lihaansa. Hän oli oma himonsa, oma imarteensa ja
hekumansa. Sen nojalla minusta näyttää, että lihan synti esiintyi
hänessä erinomaisen vaikeana. Jos näet tämä synti erottaakin meidät
Jumalasta, mikä seikka riittävästi osoittaa sen syvyyttä, on
kumminkin oikein sanoa, että ylin Tuomari kohtelee tässä ja toisessa
maailmassa lihan synnin tekijöitä lempeämmin kuin saitureita,
kavaltajia, murhaajia ja niitä pahantekijöitä, jotka ovat kaupitelleet
pyhiä esineitä, koska aistillisten ihmisten pahat himot johtuvat
toisista eikä heistä itsestään ja sallivat todellisen rakkauden ja
ihmisystävällisyyden kehnoutuneiden jäännösten päästä ilmenemään.

Mitään sellaista ei kumminkaan esiintynyt rouva Elettan aviorikoksissa.
Hän rakasti ainoastaan itseänsä. Ja sikäli hän oli kauempana
Jumalasta kuin monet muut naiset, jotka eivät ole kyenneet himojansa
hillitsemään. Viimeksimainittujen himot johtuivat toisista henkilöistä,
rouva Elettan sitävastoin hänestä itsestänsä. Minä esitän nämä seikat,
jotta seuraava kertomus kävisi ymmärrettävämmäksi.

Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä hän sairastui ja tunsi kuolevansa.
Silloin hän itki kaunista ruumistansa tuntien syvää sääliä. Hän
puetutti itsensä kaikkein upeimpaan asuunsa, katseli itseään
kuvastimessa, hyväili molemmin käsin poveansa ja kupeitansa
nauttiakseen viimeisen kerran omasta hempeydestään. Tahtomatta missään
tapauksessa suostua siihen, että rakastettua ruumista kalvaisivat madot
kosteassa mullassa, hän lausui kuollessaan, uskon ja toivon syvin
huokauksin:

— Saatana, rakastettu Saatana, ota sieluni ja ruumiini, Saatana, ihana
Saatanani, kuule rukoukseni: ota ruumiini ja sieluni.

Hänet kuljetettiin San Zenoneen, kasvot peittämättä, kuten yleinen tapa
vaati; ja miesmuistiin ei ollut nähty niin kaunista vainajaa. Pappien
toimittaessa sielumessua hänen ympärillään hän lepäsi siinä kuin
näkymättömän rakastajan syliin taintuneena. Pyhän toimituksen jälkeen
rouva Elettan kirstu haudattiin huolellisesti sinetöitynä siunattuun
maahan, San Zenone-kirkon ympärillä olevien hautojen joukkoon, joista
muutamat ovat vanhan ajan sarkofageja. Mutta seuraavana aamuna oli
vainajan päälle luotu multa poissa, ja kirstu havaittiin avoimeksi ja
tyhjäksi.



Ihmisen murhenäytelmä


    Πάς δ' οδυνηρός βίος ανθρώπων,
    κούκ ίστι πόνων αναπανσις.
    άλλο τι τού ζην φιλτερον, άλλ' δ
    σκότος άμπίσχων κρύπτει νεφίλαις.

         (Eurip. Hipp. v. 190 et seq.)

    Kaikki on tuskaa elo ihmisten,
    ei tääll' ole loppua vaivain.
    Lie elo kalleint' ei, toki kätkee
    syvä yö muun kaiken usvien taa.

              (_O. Mannisen_ suom.)



1

VELI GIOVANNI


Siihen aikaan oli hän, joka ihmisestä syntyneenä oli totinen Jumalan
lapsi ja oli valinnut rakastetukseen hänet, jolle, enempää kuin
kuolemallekaan, kukaan ei avaa ovea hymyillen, Herramme Jeesuksen
Kristuksen köyhä, pyhä Fransiskus, noussut taivaaseen. Maa, johon hän
oli levittänyt hyveittensä tuoksua, säilytti hänen alastoman ruumiinsa
ja hänen sanojensa kylvön. Hänen henkiset lapsensa lisääntyivät
kansakuntien seassa, sillä Abrahamin siunaus lepäsi heidän vaiheillansa.

Kuninkaat ja kuningattaret sitoivat vyötäisilleen Jeesuksen Kristuksen
köyhän palvelijan nuoran. Ihmiset etsivät joukoittain itsensä ja
maailman unohtamisesta totista tyydytystä. Ja iloa paetessaan he ilon
löysivät.

Pyhän Fransiskuksen veljeskunta levisi koko kristittyyn maailmaan;
Herran köyhien palvelijoiden taloja oli kaikkialla Italiassa,
Espanjassa, Galliassa ja Saksassa. Eräs erittäin pyhä talo sijaitsi
Viterbossa. Siellä harjoitti köyhyyttä veli Giovanni. Hän eli nöyränä
ja ylenkatsottuna, ja hänen sielunsa oli suljettu yrttitarha.

Hän sai ilmestyksen nojalla tietoa totuuksista, jotka jäävät
taitavilta ja viisailta havaitsematta. Ja vaikka olikin tietämätön ja
yksinkertainen, hän kuitenkin tiesi sellaista, mitä eivät suinkaan
tiedä tämän maailman oppineet.

Hän tiesi, että rikkauksista huolehtiminen tekee ihmiset ilkeiksi
ja kurjiksi ja että olisi onnellista, jos he, köyhinä ja alastomina
syntyneet, voisivat sellaisina elääkin.

Köyhyys oli hänen riemunsa. Kuuliaisuus oli hänen hekumansa. Hän ei
tehnyt mitään suunnitelmia, vaan nautti sydämen leipää. Inhimillisten
tekojen paino näet on kohtuuton, ja me olemme puita, jotka kantavat
myrkyllisiä hedelmiä. Hän pelkäsi toimia, sillä ponnistus on
tuskallinen ja turha. Hän pelkäsi ajatella, sillä ajatus on paha.

Hän oli nöyrä, koska tiesi, ettei ihmisellä ole mitään, minkä voisi
lukea kunniakseen, ja että ylpeys paaduttaa ihmisen sielun. Hän tiesi
vielä, että ne, joiden koko hyvyyden muodostavat hengen rikkaudet,
niistä ylpeillessään siten alentuvat aina tämän maailman mahtavien
tasoon.

Veli Giovanni oli kaikkia Viterhon talon toisia munkkeja nöyrempi.
Luostarin esimies, pyhä veli Sylvester, ei ollut yhtä hyvä kuin hän,
koska mestari ei ole yhtä hyvä kuin palvelija eikä äiti yhtä viaton
kuin hänen pieni lapsensa.

Havaitessaan veli Giovannin useinkin luopuvan kaavustaan voidakseen
sillä pukea Jeesuksen Kristuksen kärsiviä jäseniä, esimies kielsi häntä
pyhän tottelevaisuuden nimessä antamasta vaatteitaan vaivaisille. Sinä
päivänä, jona tämä kielto lausuttiin, Giovanni lähti tapansa mukaan
rukoilemaan siihen metsään, joka peittää Cuninon rinteitä. Oli talvi.
Satoi lunta, ja sudet hiipivät ihmisten kyliin.

Veli Giovanni polvistui tammen juurelle ja puhui Jumalalle niinkuin
ystävä puhuu ystävälleen rukoillen häntä armahtamaan orpoja, leskiä
ja vankeudessa olevia, armahtamaan talonpoikaa, jota panttilainaajat
ja koronkiskurit säälimättömästi ahdistivat, armahtamaan metsän
kuusipeuroja ja naarashirviä, joita metsästäjät vainosivat, armahtamaan
jänistä ja lintua, jotka olivat satimeen joutuneet. Ja hänet temmattiin
hurmioon, ja hän näki käden taivaassa.

Auringon painuttua vuoren taa Jumalan mies nousi ja lähti kulkemaan
luostariin päin. Valkoisella ja äänettömällä tiellä hän kohtasi köyhän,
joka pyysi häneltä almua Jumalan rakkauden nimessä.

— Onnetonta! vastasi hän. Minulla ei ole muuta kuin tämä kaapu,
ja esimies on kieltänyt minua sitä leikkaamasta antaakseni toisen
puolen pyytäjälle. En siis voi sitä jakaa kanssanne. Mutta jos minua
rakastatte, poikani, riistätte sen minulta kokonaisena.

Nämä sanat kuultuaan köyhä riisui munkilta hänen kaapunsa.

Veli Giovanni asteli nyt vailla vaatteita lumisateessa ja tuli
kaupunkiin. Hänen kulkiessaan torin poikki, vain aivinainen kaista
lanteillaan, leikkivät ja juoksentelevat lapset pilkkasivat häntä.
Solvatakseen häntä he näyttivät hänelle nyrkkiä tuikaten peukalonsa
näkyviin etu- ja keskisormen välitse ja heittivät häntä lumipalloilla,
joissa oli likaa ja kiviä.

Kaupungin torilla oli hirsiä, joita käytettiin rakenteilla olevan talon
salvokseen. Eräs hirsi oli sijoitettu poikkipuolin toisten päälle.
Kaksi lasta oli asettunut toinen toiseen, toinen toiseen päähän, ja
he kiikkuivat siinä. Nämä kaksi poikaa kuuluivat niihin, jotka olivat
ivailleet pyhää miestä ja heittäneet häntä kivillä.

Hän lähestyi heitä hymyillen ja sanoi:

— Rakkaat pienokaiset, sallitteko minun liittyä leikkiinne?

Hän istuutui hirren toiseen päähän ja kiikkui lasten keralla.

Ohikulkevat kaupunkilaiset sanoivat:

— Tuo mies on totisesti järjiltään.

Kellojen jo soitettua Ave Mariaa veli Giovanni yhä kiikkui. Ja
tapahtui, että Rooman prelaatit, jotka olivat saapuneet Viterboon
käydäkseen katsomassa kerjäläisveljiä, joiden maine oli suuri koko
maailmassa, kulkivat torin poikki. Kuultuaan lasten huutavan "Tuossa on
pieni veli Giovanni" prelaatit lähestyivät munkkia ja tervehtivät häntä
erittäin kunnioittavasti. Mutta pyhä mies ei ollenkaan vastannut heidän
tervehdykseensä, ei ollut heitä näkevinäänkään, vaan kiikkui yhä hirren
nokassa. Prelaatit sanoivat toisilleen:

— Jätetään tuo mies. Hän näkyy olevan ihan tylsä.

Silloin veli Giovanni iloitsi, ja hänen sydämeensä tulvahti onnen,
hekuma. Hän näet teki kaikki, mitä teki, nöyryydestä ja rakkaudesta
Jumalaan. Hänen ilonsa oli häväistyksessä niinkuin saiturin kulta
seetripuisessa kirstussa, kolmen lukon takana.

Yön tultua hän koputti luostarin portille. Päästyään sisään hän
esiintyi alastomana, verta vuotavana ja loan tahrimana. Hän hymyili ja
sanoi:

— Hyväntahtoinen varas on vienyt kaapuni, ja lapset pitivät minua
kelvollisena leikkimään kerallansa.

Mutta veljet närkästyivät siitä, että hän oli uskaltanut kulkea
kaupungin läpi asussa, joka ei suinkaan ollut kunnioitusta herättävä.

— Hän ei ollenkaan arastele, sanoivat he, saattaa naurun ja häpeän
alaiseksi Pyhän Fransiskuksen veljeskuntaa. Hän ansaitsee erittäin
ankaran rangaistuksen.

Saatuaan kuulla, että pyhää veljeskuntaa rasitti suuri häpeänhälinä,
päällikkö keräsi kaikki kapitulin veljet ja sijoitti veli Giovannin
polvistuneena heidän keskellensä. Kasvot kiukkua hehkuen hän nuhteli
veli Giovannia tylyllä äänellä. Sitten hän kysyi kokoontuneilta, mikä
rangaistus oli sovelias syylliselle määrättäväksi.

Toiset ehdottivat, että hänet heitettäisiin vankeuteen tai
ripustettaisiin häkissä kirkon kellotapuliin. Toiset olivat sitä
mieltä, että hänet tuli panna kahleisiin, koska hän oli mielipuoli.

Veli Giovanni virkkoi heille, riemua täynnä:

— Olette aivan oikeassa, veljeni: minä ansaitsen nämä rangaistukset,
ja vielä ankarampiakin. Minä en osaa muuta tehdä kuin turhaan kadottaa
kaikki Jumalan ja Veljeskuntani hyvyydet.

Veli Marcianus, joka harrasti suurta ankaruutta tavoissaan ja
mielipiteissään, huudahti:

— Ettekö kuule, että hän puhuu niinkuin tekopyhä ja että tuo mesimakea
ääni kaikuu valkoiseksi sivutusta haudasta?

Veli Giovanni sanoi vielä:

— Veli Marcianus, minä kykenisin mihin ilkityöhön tahansa, ellei Jumala
tulisi avukseni.

Sillävälin päällikkö mietti veli Giovannin merkillistä käytöstä ja
rukoili pyhän Hengen johdatusta käydessään langettamaan tuomiota.
Ja hänen siinä rukoillessaan hänen kiukkunsa muuttui ihailuksi. Hän
oli tuntenut pyhän Fransiskuksen siihen aikaan, jolloin tuo naisesta
syntynyt enkeli oli ohimennen oleskellut maan päällä, ja Jeesuksen
suosikin esimerkki oli perehdyttänyt häntä henkiseen kauneuteen.

Siitä syystä hänen sieluunsa lankesi kirkkaus, ja hän havaitsi veli
Giovannin teoissa taivaallista yksinkertaisuutta.

— Hyvät veljet, sanoi hän, meidän ei suinkaan pidä moittia veljeämme,
vaan ihailla sitä armoa, joka tulee runsaana hänen osaksensa. Hän on
totisesti meitä parempi. Hän on tehnyt, mitä on tehnyt, jäljitellen
Jeesusta Kristusta, joka salli lasten tulla tykönsä ja suostui siihen,
että pyövelit ryöstivät hänen vaatteensa.

Ja hän puhui polvistuneelle veljelle näin sanoen:

— Veljeni, minä määrään tämän syntisi sovitukseksi: Pyhän kuuliaisuuden
nimessä käsken sinua menemään ulos maaseudulle ja köyhän kohdatessasi
pyytämään häntä ryöstämään tunikkasi. Alastomaksi jäätyäsi sinä palaat
kaupunkiin ja leikit torilla lasten keralla.

Niin puhuttuaan päällikkö astui istuimeltaan, nosti veli Giovannin
seisomaan, polvistui hänen eteensä ja suuteli hänen jalkojansa. Sitten
hän kääntyi kokoontuneiden munkkien puoleen ja sanoi heille:

— Totisesti, veljeni, tällä miehellä leikkii Jumala.



2

LAMPPU


Siihen aikaan veli Giovanni tajusi, että tämän maailman hyvyydet
tulevat Jumalalta ja että ne on jaettava köyhille, jotka ovat Jeesuksen
Kristuksen erinomaisessa suosiossa.

Kristityt viettivät Vapahtajan syntymän juhlaa, ja veli Giovanni oli
tullut Assisin kaupunkiin. Tämä kaupunki sijaitsee vuorella. Ja tältä
vuorelta on noussut armeliaisuuden aurinko.

Joulun aatonaattona veli Gionanni rukoili polvistuneena sen
alttarin eteen, jonka alla pyhä Fransiskus lepää kiviarkussa. Hän
mietiskeli ajatellen, että pyhä Fransiskus oli syntynyt tallissa
samoinkuin Jeesus. Hänen siinä mietiskellessään tuli suntio ja
pyysi häntä hyväntahtoisesti vartioimaan kirkkoa hänen nauttiessaan
ilta-ateriaansa. Kirkossa ja alttarilla oli runsaasti kalliita
koristuksia. Siellä oli kultaa ja hopeaa yltäkyllin, sillä
pyhän Fransiskuksen pojat olivat langenneet pois alkuperäisestä
köyhyydestään. Olivatpa he saaneet lahjoja kuningattariltakin.

Veli Giovanni vastasi suntiolle:

— Menkää illalliselle, veljeni. Minä vartioin kirkkoa Herramme tahdon
mukaan..

Niin sanottuaan hän jatkoi mietiskelyänsä. Hänen ollessaan yksin,
rukoukseen vaipuneena, tuli kirkkoon köyhä vaimo, joka pyysi häneltä
almua Jumalan rakkauden nimessä.

— Minulla ei ole mitään, vastasi pyhä mies; mutta alttari on täynnä
koruja, ja minä katson, enkö voi antaa teille jotakin.

Alttarin yläpuolella riippui kultainen lamppu, yltympäri hopeisin
tiukusin koristettu. Silmäiltyään tuota lamppua veli Giovanni ajatteli:

— Nuo tiukuset eivät ole muuta kuin turhia koristuksia. Tämän alttarin
varsinainen kaunistus on pyhän Fransiskuksen ruumis, joka lepää
alastonna permannon alla, paasi pieluksenansa.

Hän veti veitsen taskustaan, irroitti tiukuset toisen toisensa jälkeen
ja antoi ne köyhälle vaimolle.

Kun suntio levättyään palasi kirkkoon, sanoi hänelle veli Giovanni,
Jumalan pyhä:

— Veljeni, älkää olko huolissanne lampussa olleiden tiukusten tähden-.
Minä annoin ne köyhälle vaimolle, joka niitä tarvitsi.

Veli Giovanni oli menetellyt niin, koska tiesi ilmestyksen nojalla,
että kaikki tämän maailman oliot Jumalalle kuuluen kuuluvat köyhille.

Häntä soimasivat maan päällä ne ihmiset, jotka olivat kiintyneet
rikkauteen. Mutta jumalallisen, hyvyyden katse havaitsi hänet
ylistettäväksi.



3

SERAFINEN TOHTORI


Veli Giovanni ei ollut kirjallisesti sivistynyt, ja hän iloitsi
tietämättömyydestään, joka oli hänelle runsas nöyryytysten lähde.

Mutta nähtyään sitten Enkelten Pyhän Marian luostarissa useita
teologian tohtoreita mietiskelemässä pyhän Kolminaisuuden
täydellisyyttä ja Kärsimyksen mysteeriä hän ajatteli heidän kenties
sittenkin rakastavan Jumalaa enemmän, koska heidän tietonsa olivat
suuremmat.

Hänen sielunsa tuli murheelliseksi, ja hän vaipui alakuloisuuteen
ensimmäisen kerran elämässään. Ja tämä tunne oli hänen olotilaansa
soveltumaton. Ilo näet on köyhien perintöosa.

Hän päätti kantaa levottomuutensa Veljeskunnan päällikön luo
vapautuakseen siten tuosta kohtuuttomasta taakasta. Siihen aikaan oli
Giovanni di Fidanza Veljeskunnan päällikkönä.

Vielä kapalorievuissa maatessaan hän oli saanut pyhältä Fransiskukselta
nimen Bonaventura. Hän oli tutkinut jumaluusoppia Parisin yliopistossa
ja oli erinomaisesti perehtynyt rakkauden tieteeseen, joka on tietoa
Jumalasta. Hän tunsi ne neljä astetta, jotka ylentävät luontokappaleen
Luojaansa, ja mietiskeli keruubien kuuden siiven mysteeriä. Siitä
syystä hänelle olikin annettu nimi serafinen tohtori.

Hän tiesi, että tiede ilman rakkautta on turha. Veli Giovanni lähti
häntä tapaamaan hänen käyskellessään puutarhassaan, pengermällä, josta
avautuu näköala yli kaupungin.

Tämä päivä oli sunnuntai. Kaupungin käsityöläiset ja viinimäkiänsä
hoitavat maalaiset kapusivat pengermän alla kivikkoon johtavaa
jyrkkänousuista tietä.

Veli Giovanni näki veli Bonaventuran puutarhassa, liljojen keskellä,
lähestyi häntä ja sanoi:

— Veli Bonaventura, poistakaa mielestäni kiusaava epäilys ja vastatkaa
minulle. Voiko tietämätön rakastaa Jumalaa yhtä suurella rakkaudella
kuin oppinut?

Veli Bonaventura vastasi:

— Minä vakuutan teille, veli Giovanni, että vanha eukko parka voi
rakastaa Jumalaa yhtä hyvin ja paremmin kuin kaikki teologian
tohtorit. Ja koska ihmisen ainoa etevyys sisältyy rakkauteen, sanon
teille vieläkin, veljeni: sellainen aivan tietämätön vaimo korotetaan
taivaassa tohtoreita ylemmäksi.

Nuo sanat kuultuaan veli Giovanni iloitsi ja riemuitsi. Hän nojasi
puutarhan matalaan muuriin silmäillen hellästi ohikulkijoita. Sitten
hän huusi, minkä jaksoi:

— Kuulkaa, te köyhät, yksinkertaiset ja tietämättömät naiset, te
pääsette taivaassa paljon ylemmälle istuimelle kuin veli Bonaventura.

Serafinen tohtori kuunteli kunnon veljen puhetta ja hymyili yrttitarhan
liljojen keskellä.



4

LEIPÄ KIVELLÄ


Noudattaen pyhän Fransiskuksen opetuslapsilleen lausumaa kehoitusta
"Menkää ja pyydelkää leipänne ovelta ovelle kulkien" veli Giovanni
lähetettiin kerran erääseen kaupunkiin. Sinne päästyään hän kulki
katuja ovelta toiselle anellen leipäänsä säännön mukaisesti, Jumalan
rakkauden tähden.

Mutta tämän kaupungin asujaimet olivat kitsaammat kuin Luccan ja
kovasydämisemmät kuin Perugian asukkaat. Leipurit ja nahkurit,
jotka pelasivat noppaa myymälöittensä edustalla, torjuivat tylyin
sanoin Jeesuksen Kristuksen köyhän. Ja nuoret naiset, pienokaiset
käsivarrellaan, käänsivät päänsä toisaalle. Ja kun kelpo veli, jolle
häväistys merkitsi riemua, vain hymyili kielloille ja herjauksille,
sanoivat kaupungin asujaimet:

— Hän pitää meitä pilkkanansa. Varmaan joku vähämielinen tai pikemmin
tyhjäntoimittaja ja juoppo. Hän on juonut liian paljon viiniä.
Tekisimme syntiä, jos antaisimme hänelle leivänmurusen kaukalostamme.

Kelpo veli vastasi heille:

— Olette oikeassa, ystäväni, minä en ollenkaan ansaitse sääliänne enkä
ole kyllin arvokas ottamaan osaa koirienne tai sikojenne ateriaan.

Lapset, jotka parhaillaan palasivat koulusta, kuulivat nuo puheet,
lähtivät seuraamaan pyhää miestä ja huusivat:

— Hullu! Hullu!

He heittelivät häntä loalla ja kivillä.

Veli Giovanni lähti pois. Kaupunki sijaitsi kukkulan rinteellä ja oli
viiniköynnösten ja öljypuiden ympäröimä.

Hän asteli rotkotietä alaspäin, havaitsi vierellään jalavan oksilta
riippuvia kypsiä terttuja, ojensi kätensä ja siunasi viinirypäleitä.
Hän siunasi myöskin öljy- ja silkkiäispuuta ja kaikkea vainioiden
viljaa. Hän isosi ja janosi, ja hänen isoamisensa ja janoamisensa oli
hänen hekumansa.

Tien toisessa päässä hän näki laakeripuulehdon. Kerjäävien veljesten
tapana oli käydä rukoilemassa metsässä, niiden eläinparkojen luona,
joita julmat ihmiset metsästävät. Siitä syystä veli Giovanni astui
metsikköön ja kulki kirkkaan ja laulavan puron vartta. Ja hän näki
laakean kiven puron rannalla.

Samassa tuli näkyviin ihmeen kaunis, valkoisiin vaatteisiin puettu
nuorukainen, joka laski kivelle leivän ja meni menojaan.

Veli Giovanni polvistui ja rukoili sanoen:

— Kuinka oletkaan hyvä, Jumalani, kun annat enkelisi käden palvella
köyhääsi! Oi, siunattua köyhyyttä! Oi mainiota ja ylen rikasta
köyhyyttä!

Hän söi enkelin leipää ja joi vettä lähteestä. Ja hänen ruumiinsa ja
sielunsa vahvistuivat. Ja näkymätön käsi kirjoitti kaupungin muureihin:
"Paha periköön rikkaat!"



5

ATERIA VIIKUNAPUUN ALLA


Noudattaen pyhän Fransiskuksen, rakastetun isänsä esimerkkiä veli
Giovanni meni Viterbon sairaalaan hoitamaan spitaalitautisia. Hän antoi
heille juotavaa ja pesi heidän haavojansa.

Jos he lausuivat herjauksia, hän sanoi heille: "Te olette Jeesuksen
Kristuksen erinomaisessa suosiossa." Spitaalitautisten joukossa oli
erittäin nöyriä, jotka hän keräsi yhteen huoneeseen ja joiden kanssa
hän riemuitsi kuin äiti lastensa seurassa.

Mutta sairaalan seinämuurit olivat paksut, ja päivä pääsi sisään vain
kapeista ja korkeista ikkunoista. Ja spitaalitautisten oli vaikea
elää sellaisessa huonossa ilmassa. Ja veli Giovanni huomasi, että
eräs heistä, Lucidus nimeltään, erittäin kärsivällinen mies, riutui
pilaantuneessa ilmassa.

Veli Giovanni rakasti Lucidusta ja sanoi hänelle:

— Veljeni, te olette Lucidus, ja eipä ole Jumalan silmissä puhtaampaa
jalokiveä kuin teidän sydämenne.

Havaittuaan, että Lucidus kärsi enemmän kuin toiset sairaalan
turmiollisesta ilmasta, hän sanoi eräänä päivänä:

— Ystäväni Lucidus, Herramme rakas karitsa, teidän hengitellessänne
täällä ruttoa me juomme Enkelten Pyhän Marian yrttitarhoissa
kultasadepensaiden tuoksuja. Tulkaa kanssani pienten veljien taloon.
Siellä näette sinisen taivaan, nautitte siitä ja saatte huojennuksen.

Niin sanoen hän tarttui spitaalitautisen käsivarteen, kääri kaapunsa
hänen ympärilleen ja saatteli hänet Enkelten Pyhän Marian luostariin.

Luostarin portille tultuaan hän kutsui oveavartioivaa veljeä iloisesti
huutaen:

— Avatkaa, avatkaa ystävälle, jonka tuon luoksenne. Hänen nimensä on
Lucidus, ja se on oikea nimi, sillä hän on kärsivällisyyden päärly.

Ovenvartija avasi. Mutta nähdessään veli Giovannin kainalossa miehen,
jonka kalmankalpeat ja mykiltä näyttävät kasvot olivat hilseen
peittämät, hän tunsi tulijan spitaalitautiseksi. Hän kauhistui kovin
ja juoksi ilmoittamaan asiasta veli esimiehelle. Esimiehenä oli
silloin Andrea Padulainen, joka vietti erinomaisen pyhää elämää.
Kuullessaan veli Giovannin tuoneen Enkelten Pyhän Marian luostariin
spitaalitautisen hän kuitenkin harmistui. Hän saapui luo, kasvot
vihasta punoittaen, ja sanoi:

— Jää ulkopuolelle tuon miehen keralla. Olet mieletön, kun saatat
veljet tartunnan vaaraan.

Veli Giovanni painoi päänsä alas mitään vastaamatta. Hänen kasvoistaan
oli paennut ilo. Ja Lucidus, joka näki hänen vaivansa, sanoi:

— Veljeni, olen pahoillani, että jouduitte murheelliseksi minun tähteni.

Veli Giovanni suuteli spitaalitautisen poskea.

Sitten hän sanoi esimiehelle:

— Isä, sallitteko minun jäädä ulkopuolelle tämän ihmisen kerällä ja
jakaa ateriani hänen kanssaan?

Esimies vastasi:

— Tee miten tahdot, koska kerran et piittaa pyhän kuuliaisuuden
käskyistä.

Sen sanottuaan hän palasi sisään.

Luostarin portin edustalla oli kivipenkki viikunapuun alla. Tälle
penkille veli Giovanni asetti liemikulhonsa. Ja hänen siinä
aterioidessaan spitaalitautisen kanssa esimies antoi avata portin. Hän
tuli luo, istuutui viikunapuun alle ja sanoi:

— Veli Giovanni, suokaa anteeksi, että teitä loukkasin. Minä tulen
aterioimaan kanssanne.



6

KIUSAUS


Saatana istuutui silloin kukkulan rinteelle ja katseli veljien taloja.
Hän oli tumma ja kaunis, nuoren egyptiläisen näköinen. Ja hän ajatteli
sydämessään:

— Koska olen Vastustaja ja Toinen, tahdon kiusata noita munkkeja ja
sanoa heille, mitä heiltä salaa Se, joka on heidän ystävänsä. Minä
kiusaan heitä sanomalla heille totuuden ja saatan heidät murheellisiksi
lausumalla järkeviä ajatuksia. Minä työnnän ajatukseni kuin säilän
heidän nivuksiinsa. Saatuaan tietää totuuden he ovat varmaan
onnettomat. Sillä iloa ei ole muualla kuin harhakuvitelmissa, ja rauha
löytyy ainoastaan tietämättömyydestä. Ja koska olen niiden mestari,
jotka tutkivat kasvien ja eläinten luontoa, kivien tehoisuutta, tulen
salaisuuksia, taivaankappalten liikkeitä ja kiertotähden vaikutusta,
ovat ihmiset nimittäneet minut Pimeyden Ruhtinaaksi. He mainitsevat
minua myöskin Paholaisen nimellä, koska se nuora, jonka nojalla
Ulpianus ojensi lain, oli minun tekoani. Ja minun valtakuntani on tästä
maailmasta. Niinpä kiusaan noita munkkeja ja saatan heidät käsittämään,
että heidän tekonsa ovat huonot ja että heidän armeliaisuutensa puu
kantaa katkeria hedelmiä. Ja minä kiusaan heitä tuntematta vihaa
enempää kuin rakkauttakaan.

Niin puhui Saatana sydämessään. Illan varjojen venyessä pitkiksi
kukkuloiden juurella ja savun noustessa mökkien katoilta pyhä
mies Giovanni astui ulos metsästä, missä oli ollut tapansa mukaan
rukoilemassa, ja kulki Enkelten Pyhän Marian luostariin päin miettien
itsekseen:

— Minun kotini on onnenhekuman tyyssija, koska se on köyhyyden tyyssija.

Nähtyään Giovannin astelevan tietänsä Saatana ajatteli;

— Tuo kuuluu niihin, joita kiusaan.

Hän veti mustan viittansa pään yli ja kulki tärpättipuiden reunustamaa
tietä pitkin pyhää miestä vastaan.

Hän oli muuttanut itsensä vankan hunnutetun eukon kaltaiseksi.
Kohdatessaan veli Giovannin hän soinnutti äänensä mesimakeaksi ja pyysi
almua sanoen:

— Antakaa minulle almu Hänen rakkautensa tähden, joka on ystävänne ja
jota en ole kelvollinen nimeltä mainitsemaan.

Veli Giovanni vastasi:

— Minulla sattuu olemaan mukanani pieni hopealautanen, jonka eräs
paikkakunnan aatelisherra antoi minulle, jotta se sulatettaisiin ja
käytettäisiin Enkelten Pyhän Marian alttariin. Voitte sen ottaa, rouva;
minä menen huomenna pyytämään kunnon herralta toista samanpainoista
pyhälle Neitsyelle. Niin hänen toivomuksensa täyttyy, ja te saatte
almun Jumalan rakkauden nimessä.

Saatana otti lautasen ja sanoi:

— Parahin veli, sallikaa köyhän lesken suudella kättänne. Käsi, joka
antaa, on kaunis ja hyvätuoksuinen.

Veli Giovanni vastasi:

— Armollinen rouva, varokaa suutelemasta kättäni. Poistukaa mieluummin
niin pian kuin suinkin. Olen näet havaitsevinani, että olette kaunis
kasvoiltanne, joskin musta kuin se itäisten maiden tietäjäkuningas,
joka toi mirhamia. Ei ole soveliasta, että katselen teitä kauemmin.
Kaikki näet on vaarallista yksinäiselle. Sallikaa siis, että poistun
luotanne sulkien teidät Jumalan suosioon. Ja suokaa anteeksi, ellen
ole osoittanut teille riittävää kohteliaisuutta. Pyhän Fransiskuksen
tapana oli sanoa: "Kohteliaisuus olkoon lasteni kaunistuksena niinkuin
kukkaset koristavat rinteitä?"

Mutta Saatana sanoi vielä:

— Parahin isä, neuvokaa minulle ainakin majatalo, jossa voin
säällisesti viettää yön.

Veli Giovanni vastasi:

— Menkää, armollinen rouva, Pyhän Damianuksen taloon, Herramme köyhäin
naisten luo. Hän, joka ottaa teidät vastaan, on Klaara, ja hän on
puhtauden kirkas kuvastin ja Köyhyyden herttuatar.

Ja Saatana sanoi vielä:

— Isä, minä olen avionrikkoja-nainen ja olen antautunut monille
miehille.

Veli Giovanni sanoi hänelle:

— Armollinen rouva, jos uskoisin teitä rasittavan mainitsemienne
syntien, pyytäisin teiltä lupaa suureksi kunniakseni suudella
jalkojanne, koska olen paljon kehnompi kuin te ja koska rikoksenne ovat
vähäiset minun rikosteni rinnalla. Minä olen kumminkin saanut suurempia
armolahjoja kuin teille on suotu. Siihen aikaan, kun pyhä Fransiskus ja
hänen kaksitoista opetuslastansa vielä elivät maan päällä, minä elin
enkelten seurassa.

Saatana vastasi:

— Isä, pyytäessäni teiltä almua Hänen rakkautensa nimessä, joka teitä
rakastaa, herätin sydämessäni pahan aikomuksen. Ja nyt tahdon sen
teille kertoa. Minä kuljen maanteitä leskenhuntuun verhoutuneena
kerätäkseni rahasumman eräälle Perugian miehelle, joka nauttii
ruumistani ja on sitoutunut tämän summan saatuaan yllättäen surmaamaan
erään aatelismiehen, jota vihaan, koska hän on minun hänelle
tarjoutuessani minut ylenkatsonut. Summa ei ollut täysi. Mutta
lahjoittamanne hopealautanen on sen täyttänyt. Teidän antamanne almu
tulee siis olemaan veren hinta. Te olette myynyt oikeamielisen. Tuo
aatelismies näet on siveä, raitis ja hurskas, ja minä vihaan häntä
senvuoksi. Ja te tulette olemaan syypää hänen kuolemaansa. Olette
laskenut hopeaisen painon rikoksen vaakakuppiin.

Tuon puheen kuullessaan kelpo veli Giovanni alkoi itkeä. Hän vetäytyi
syrjään, painui polvilleen orjantappurapensaaseen ja rukoili Herraa
sanoen:

— Herra, johdata asia niin, ettei tämä rikos lankea tämän naisen, ei
minun eikä yhdenkään luontokappaleesi syyksi, vaan että se tuodaan
sinun puhkaistujen jalkojesi eteen ja pestään kalliissa veressäsi.
Pirskota minun ja valtatietä vaeltavan sisareni päälle iisopin pisara,
jotta tulemme puhdistetuiksi ja lunta valkoisemmiksi.

Silloin Vastustaja poistui ajatellen:

— Minä en saanut tuota ihmistä kiusaukseen johdatetuksi, sillä hän on
ylen yksinkertainen.



7

RIKKIVIISAS TOHTORI


Saatana istuutui vuorelle, joka Viterboa vastapäätä hymyilee
öljypuittensa seppelöimänä. Hän sanoi sydämessään:

— Minä kiusaan tuota ihmistä.

Hän päätti niin hengessänsä, koska oli nähnyt veli Giovannin,
joka nuora vyöllään ja säkki olallaan kulki vainion poikki kylään
kerjätäkseen siellä leipäänsä säännön jälkeen.

Saatana muuttui pyhän piispan kaltaiseksi ja laskeutui alas vainiolle.
Hänen päässään oli hohteleva hiippa, ja hiipan jalokivet välkkyivät
todellisin liekein. Hänen kaapuansa peittivät kirjaellut ja maalatut
kuvat, jollaisia kukaan taiteilija ei olisi kyennyt tekemään.

Nuo silkin ja kullan kuviot esittivät häntä itseänsä pyhän Yrjön
ja pyhän Sebastianin, mutta myös neitsyt Katariinan ja keisarinna
Helenan hahmoissa. Näiden kasvojen kauneus uhkui levottomuutta ja
surumielisyyttä. Ja hiippa oli erinomaisen taidokkaasti valmistettu.
Mitään niin runsaskoristeista ei ole kirkkojen aartehistoissa nähtävänä.

Niin puettuna hiippaan ja viittaan ja yhtä majesteetillisena kuin se
Ambrosius, joka on Milanon ylpeys, Saatana kulki käyräsauvaansa nojaten
kukkaniityn poikki.

Hän lähestyi pyhää miestä ja sanoi hänelle:

— Rauha olkoon kanssanne!

Hän ei kumminkaan sanonut, mikä tuo rauha oli. Ja veli Giovanni otaksui
sen olevan Jumalan rauhan.

Hän ajatteli:

— Tämä piispa, joka lausuu minulle rauhan tervehdyksen, on varmaan
ollut eläessään pyhä ylimmäinen pappi ja vakavuudessaan järkkymätön
veritodistaja. Siitä syystä Jeesus Kristus on muuttanut palvelijansa
kädessä olevan puisen paimenensauvan kultaiseksi. Nyt tuo pyhimys on
voimallinen taivaassa. Autuaan kuolemansa jälkeen hän nyt käyskelee
kukkien ja kastepisaroiden koristamalla niityllä.

Niin ajatteli pyhä mies Giovanni ollenkaan ihmettelemättä. Hän tervehti
Saatanaa erinomaisen kunnioittavasti ja sanoi:

—- Herra, te olette armollinen ilmestyessänne minunlaiselleni köyhälle
ihmiselle. Mutta tämä niitty on niin kaunis, ettei kummakaan, jos
paratiisin pyhimykset siinä käyskelevät. Se on maalattu kukkasin ja
koristettu kastepisaroin, ja se on Herramme rakastettava työ.

Saatana sanoi hänelle:

— Minä en ole tullut katselemaan niittyä, vaan sinun sydäntäsi, ja
sinulle puhuakseni olen laskeutunut alas vuorelta. Minä olen monen
vuosisadan aikana ylenpalttisesti väitellyt kirkossa. Ääneni jyrisi
ukkosena tohtoreiden kokouksissa, ajatukseni välkkyi salamana. Minä
olen erittäin oppinut, ja minua nimitetään rikkiviisaaksi tohtoriksi.
Minä olen väitellyt enkelien kanssa. Ja nyt tahdon väitellä kanssasi.

Veli Giovanni vastasi:

— Kuinka voisinkaan minä mitätön köyhä mies väitellä rikkiviisaan
tohtorin kanssa? Minä en tiedä mitään, ja typeryyteni on niin suuri,
etten voi mielessäni säilyttää muuta kuin kansankielellä sepitettyjä
lauluja, joihin on liitetty loppusointu muistin auttamiseksi,
esimerkiksi "Jeesus, kirkas aarteheni, Puhdista mun sydämeni", tai
"Maariainen, neitsyt pyhä, Kukoistava nyt ja yhä".

Saatana vastasi:

— Veli Giovanni, Venezian naiset huvittelevat osoittamalla
nokkeluuttansa siten, että sovittavat suuren määrän norsunluukappaleita
seetrirasiaan, joka aluksi näyttää liian pieneltä ne sisältääkseen.
Samoin täytän minä sinut uudella viisaudella. Minä osoitan sinulle,
että luullessasi kulkevasi oikeata tietä harhaudut niinkuin humalainen
ja että ajat auraa huolimatta tehdä suoraa vakoa.

Veli Giovanni nöyryytti itsensä sanoen:

— On totta, että olen vain mieletön ja etten tee muuta kuin pahaa.

Saatana kysyi häneltä:

— Mitä ajattelet köyhyydestä?

Pyhä mies vastasi:

— Minä ajattelen, että se on kallis päärly.

Saatana virkkoi:

— Sinä väität köyhyyden olevan ihmiselle onneksi, mutta riistät
köyhiltä osan heidän onneansa jakamalla heille almuja.

Veli Giovanni mietti ja sanoi:

— Antamani almun minä annan Herrallemme Jeesukselle Kristukselle, jonka
köyhyys ei voi vähentyä. Se on ääretön ja kumpuaa hänestä niinkuin
ehtymätön lähde, ja hän vuodattaa sitä niille, jotka ovat hänen
erinomaisessa suosiossansa. Ja nämä ovat aina köyhät, Jumalan pojan
lupauksen jälkeen. Antaessani köyhille minä en suinkaan anna ihmisille,
vaan Jumalalle, niinkuin kansalaiset maksavat veroa podestalle, ja vero
kuuluu kaupungille, joka siten saamillaan varoilla hankkii tarpeitansa.
Mitä annan, minä niinmuodoin annan Jumalan kaupungin kiveämiseksi.
On turhaa olla köyhä teossa, ellei ole köyhä hengessä. Todellinen
köyhyys näet oli henki. Sarkanuttu, nuora, sandaalit, haarapussi ja
puinen liemimalja ovat vain sitä muistuttavia kuvia. Se köyhyys, jota
rakastan, on henkinen, ja minä mainitsen sitä nimellä "Valtiattareni",
koska hän on aate ja koska tähän aatteeseen sisältyy kaikki kauneus.

Saatana hymyili ja vastasi:

— Veli Giovanni, periaatteesi ovat samat kuin erään Diogenes-nimisen
kreikkalaisen viisaan, joka opetti yliopistoissa siihen aikaan, kun
Makedonian Aleksanteri kävi sotiansa.

Ja Saatana kysyi vielä:

— Onko totta, että halveksit tämän maailman hyvyyksiä?

Veli Giovanni vastasi:

— Minä halveksin niitä.

Saatana sanoi hänelle:

— Havaitse, että samalla halveksit niitä uutteria ihmisiä, jotka
maallisia hyvyyksiä hankkiessaan täyttävät sen käskyn, joka annettiin
Aatamille, isällesi, koska hänelle sanottiin: "Otsasi hiessä tulee
sinun syödä leipääsi." Koska työ on hyvä, ovat työn hedelmätkin
hyvät. Sinä et kumminkaan tee työtä etkä välitä toisten työstä. Mutta
sinä saat almuja ja annat niitä ylenkatsoen lakia, joka on asetettu
Aatamille ja hänen siemenellensä, aikojen alussa.

Veli Giovanni huokasi ja sanoi:

— Minä olen valitettavasti rikosten rasittama, kaikkein raadollisin ja
kaikkein kelvottomin ihminen koko maailmassa. Älkää siis minusta mitään
huoliko, vaan lukekaa Kirjaa. Herramme on sanonut: "Kedon kukkaset
eivät tee työtä eivätkä kehrää." Ja hän on sanonut: "Marialla on hyvä
osa, jota ei pidä otettaman häneltä pois."

Silloin Saatana kohotti kätensä niinkuin se, joka väitellessään
varustautuu sormillaan laskemaan väitteittensä lukua. Hän sanoi:

— Giovanni, sinä luet sen, mikä on kirjoitettu määrätyssä mielessä,
aivan toisessa mielessä, ja muistutat kirjaasi tutkiessasi pikemmin
heinähäkkinsä ääressä seisovaa aasia kuin opetusistuimella olevaa
tohtoria. Minä siis nuhtelen sinua niinkuin opettaja nuhtelee
oppilasta. On kirjoitettu, ettei kedon kukkasten tarvitse kehrätä,
koska ne ovat kauniit ja koska kauneus on hyve. Ja on sanottu, ettei
Marian tarvitse puuhailla talousaskareissa, koska hän harrastaa
rakkautta vieraansa kanssa. Mutta sinä, joka et ole kaunis etkä Marian
tavoin perehdy rakkauden asioihin, vaellat murheellisesti häpeällisen
elämän teitä.

Giovanni vastasi:

— Herra, niinkuin taitava maalaaja kuvaa pieneen puulevyyn kokonaisen,
kaupungin taloineen, torneineen ja muureineen, niin olette te muutamin
sanoin kuvannut minun sieluni ja kasvoni ihmeen täsmällisesti. Minä en
ole mikään muu kuin se, miksi minua sanotte. Mutta jos noudattaisin
täydellisesti pyhän Fransiskuksen, Herramme enkelin säätämää
järjestystä ja eläisin henkisessä köyhyydessä, niin olisin kedon
kukkanen ja minulla olisi Marian osa.

Saatana keskeytti sanoen:

— Sinä väität rakastavasi köyhiä. Mutta sinä annat etusijan rikkaalle
ja hänen rikkauksilleen ja ihailet Häntä, joka omistaa ja jakaa
aarteita.

Giovanni vastasi:

— Hän, jota rakastan, ei omista ruumiin, vaan hengen hyvyyksiä.

Saatana virkkoi:

— Kaikki hyvyydet ovat lihan hyvyyksiä, ja lihalla niitä maistetaan.
Tämän on opettanut Epikuros, ja satiirikko Horatius on ilmaissut sen
lauluissaan.

Kuultuaan nuo sanat pyhä mies Giovanni huokasi:

— Herra, minä en ollenkaan teitä ymmärrä.

Saatana kohautti hartioitaan ja virkkoi:

— Sanani ovat täsmälliset ja kirjaimelliset, ja tuo mies ei niitä
ymmärrä. Minä olen väitellyt Augustinuksen ja Hieronymuksen kanssa,
olen väitellyt Gregoriuksen ja hänen kanssaan, jolle on annettu
liikanimi Kultasuu. Ja he ymmärsivät minua vieläkin huonommin. Kurjat
ihmiset vaeltavat haparoiden pimeässä, ja Erehdys kohottaa heidän
päittensä yli valtavan katoksensa. Yksinkertaiset ja oppineet ovat
ikuisen valheen leikkikaluja.

Saatana sanoi vielä pyhälle miehelle Giovannille:

— Oletko onnellinen? Jos olet onnellinen, en saa sinusta voittoa. Sillä
ihminen ajattelee ainoastaan kärsimyksessä ja mietiskelee ainoastaan
murheessa. Pelkojen ja himojen vaivaamana hän peloissaan heittelehtii
vuoteessaan ja repii pielustansa valheillansa. Miksi kiusaisinkaan
tuota ihmistä? Hän on onnellinen.

Mutta veli Giovanni huokasi:

— Herra, teitä kuunnellessani en ole yhtä onnellinen kuin ennen. Ja
teidän puheenne minua hämmentävät.

Nuo sanat kuullessaan Saatana heitti pois paimenensauvansa, hiippansa
ja kaapunsa. Hän näyttäytyi alastomana. Hän oli musta ja kauniimpi
kauneinta enkeliä.

Hän hymyili lempeästi ja lausui pyhälle miehelle:

— Rauhoitu, ystäväni. Minä olen paha henki.



8

HEHKUVA HIILI


Veli Giovanni oli yksinkertainen sydämeltään ja mieleltään, ja hänen
kielensä kanta oli sidottu; hän ei osannut puhua ihmisille.

Mutta eräänä päivänä, kun hän tapansa mukaan rukoili ikivanhan
rautatammen alla, Herran enkeli ilmestyi hänelle, tervehti häntä ja
sanoi:

— Minä tervehdin sinua, koska olen se, joka käy yksinkertaisten luona
ja ilmoittaa salaisuudet neitsyille.

Enkelillä oli kädessään hehkuva hiili. Hän asetti hiilen pyhän miehen
huulille. Ja hän puhui vielä näin sanoen:

— Tämä tuli saa huulesi pysymään puhtaina ja tekee ne sytyttäviksi.
Ja minun polttoni jälki on niissä säilyvä. Sinun kielesi kanta
tulee irroitetuksi, ja sinä tulet puhumaan ihmisille. Ihmisten
näet tulee kuulla elämän sana ja tietää, että heidät voi pelastaa
ainoastaan sydämen yksinkertaisuus. Siitä syystä Herra on kirvoittanut
yksinkertaisen ihmisen kielen kannan.

Enkeli palasi taivaaseen. Ja pyhän miehen Giovannin valtasi kauhu. Hän
rukoili ja sanoi:

— Jumalani, minun sieluni hämminki on niin suuri, etten tunne
huulillani sitä tulen suloisuutta, jonka enkelisi on niihin tuonut.

"Sinä tahdot minua kurittaa, Herra, koska lähetät minut puhumaan
ihmisille, jotka eivät kumminkaan minua kuuntele. Kaikki alkavat minua
vihata, ja omat pappisikin sanovat: 'Hän pilkkaa Jumalaa!'

"Sillä sinun järkesi sotii ihmisten järkeä vastaan. Mutta tapahtukoon
sinun tahtosi."

Hän nousi ja lähti kaupunkiin päin.



9

VIATTOMUUDEN TALO


Veli Giovanni oli tänään lähtenyt luostarista varhaisena aamuhetkenä,
lintujen herätessä ja alkaessa visertää. Hän kulki kaupunkiin päin ja
mietti näin:

— Minä menen kaupunkiin pyytääkseni siellä leipää ja antaakseni leipää
niille, jotka sitä pyytävät; ja minä annan, mitä saan, ja saan, minkä
olen antanut. Sillä hyvä on pyytää ja saada Jumalan rakkauden nimessä.
Ja se, joka saa, on antajan veli. Eikä pidä tarkata, onko ihminen
jompikumpi noista veljeksistä, koska lahja ei mitään merkitse ja koska
lähimmäisenrakkaus on kaikki kaikessa.

"Jos saajassa on rakkaus, niin hän on antajan veroinen. Mutta se, joka
myy, on ostajan vihollinen, ja myyjä pakottaa ostajan vihamiehekseen.
Ja siinä on kaupunkeja myrkyttävän pahan juuri, niinkuin käärmeen
myrkky on sen purstossa. Ja ylhäisen naisen on astuttava jalkansa
käärmeen purstolle. Tämä ylhäinen nainen on Köyhyys. Hän on jo
kiertoretkellänsä käynyt Ranskan kuninkaan Ludvigin luona. Mutta
firenzeläisten luona hän ei ole vielä käynyt, koska hän on siveä eikä
tahdo astua jalallaan kehnoon paikkaan. Rahanvaihtajan myymälä on kehno
paikka. Pankkiirit ja vaihtajat harjoittavat siellä kaikkein suurinta
syntiä. Haureuden harjoittajat tekevät syntiä hökkeleissä, mutta
heidän syntinsä on vähäisempi kuin pankkiirien tai kenen hyvänsä, joka
rikastuu pankin tai kaupan nojalla.

"Totisesti, pankkiirit ja rahanvaihtajat eivät tule taivaan
valtakuntaan, eivät myöskään leipurit, rohdoskauppiaat tai ne, jotka
harjoittavat Kukkien kaupungin ylpeytenä olevaa villakankaiden
kudontaa. He antavat arvoa rahalle ja määräävät vaihtokurssin siten
kohottaen epäjumalia ihmisten nähtäviin. Sanoessaan 'Rahalla on arvoa'
he valehtelevat. Sillä raha on halvempi niitä kuivia lehtiä, joita
syksyn tuuli pyörittää ja kahisuttaa tärpättipuiden juurella. Ei ole
olemassa mitään muuta arvokasta kuin ihmisen työ, kun Jumala kääntää
kasvonsa sen puoleen."

Niin miettiessään veli Giovanni näki, että vuori oli avattu ja että
miehet vetivät sieltä kiviä. Ja eräs kivenlouhijoista makasi tiellä
puettuna karkeasta kankaasta tehtyihin repaleisiin vaatteisiin;
hänen ruumiissaan oli kirveleviä pakkasen ja paahteen puremia. Hänen
hartiainsa ja rintansa luut olivat ikäänkuin paljaat kuihtuneen lihan
alla. Ja hänen silmiensä mustista kuopista virtasi suuri murhe.

Veli Giovanni lähestyi häntä sanoen:

— Rauha olkoon teidän kanssanne!

Mutta kivenlouhija ei vastannut mitään, ei edes päätänsä kääntänyt.
Veli Giovanni luuli, ettei hän ollut kuullut, ja sanoi toistamiseen:

— Rauha olkoon kanssanne.

Hän lausui samat sanat vielä kolmannen kerran.

Silloin kivenlouhija silmäili häntä tuimasti ja sanoi hänelle:

— Minä en saa rauhaa ennenkuin kuoltuani. Mene tiehesi, sinä kirottu
varis, jonka toivotukset ilmoittavat minulle petollista hyvää! Mene
vaakkumaan niille, jotka ovat minua yksinkertaisemmat! Minä tiedän,
että kivenlouhijan elämä on pelkkää onnettomuutta ja ettei hänen
kurjuuteensa löydy mitään lievikettä. Minä louhin kiviä aamusta iltaan
ja saan työstäni palkaksi mustan leipäkannikan. Ja kun käsivarteni
kerran ovat vuoren kiviä heikommat ja ruumiini on loppuun kulunut,
kuolen nälkään.

— Veljeni, virkkoi pyhä mies Giovanni, ei ole ollenkaan oikein, että
louhitte paljon kiviä ja saatte vain vähän leipää korvaukseksi.

Kivenlouhija nousi:

— Mitä näet tuolla kukkulalla, munkki?

— Minä näen kaupungin muurit, veljeni.

— Entä niitä ylempänä?

— Näen muurien yli kohoavia rakennusten kattoja.

— Ja vielä ylempänä?

— Honkapuiden latvoja, kirkkojen kupoleja ja kellotorneja.

— Ja vieläkin ylempänä?

— Näen tornin, joka kohoo kaikkia muita korkeammalle. Sen huipussa on
ampuma-aukkoja. Se on podestan linnan torni.

— Mitä näet sen tornin aukoissa, munkki?

— Veljeni, tornin aukoissa en näe muuta kuin taivaan.

— Minä, virkkoi kivenlouhija, minä näen siinä tornissa inhoittavan,
jättiläismäisen hahmon, joka heiluttaa tapparaa, ja tapparaan näen
kirjoitetun: _Vääryys_. Esivallan ja lakien torniin on ylennetty
Vääryys kansalaisia vallitsemaan.

Veli Giovanni vastasi:

— Toinen näkee, mitä toinen ei näe, ja mahdollista on, että
mainitsemanne hahmo sijaitsee podestan tornissa Viterbon kaupungissa.
Mutta eikö ole olemassa lääke siihen pahaan, jota kärsit, veljeni? Hyvä
pyhä Fransiskus on jättänyt maan päälle sellaisen lohdutuksen lähteen,
että kaikki ihmiset voivat siitä saada virvoituksensa.

Kivenlouhija puhui näin:

— Ihmiset ovat sanoneet: 'Tämä vuori on meidän' Ja nämä ihmiset ovat
isäntiäni, ja heitä varten minä louhin kiviä. Ja he nauttivat työni
hedelmiä.

Veli Giovanni huokasi:

— Ihmisten täytyy olla mielipuolia, kun voivat luulla omistavansa
vuoren.

Kivenlouhija vastasi:

— He eivät ole suinkaan mielipuolia. Ja kaupungin lait takaavat heille
omistuksen. Kansalaiset maksavat heille rahaa niistä kivistä, joita
olen louhinut. Ne ovat kallishintaisia marmorilohkareita.

Veli Giovanni sanoi:

— Pitäisi muuttaa kaupungin lait ja kansalaisten tavat. Pyhä
Fransiskus, Herran enkeli, on antanut esimerkin ja osoittanut tien.
Päättäessään Jumalan käskystä korjata Pyhän Damianuksen rappeutuneen
kirkon hän ei lähtenyt kivilouhoksen omistajan puheille eikä sanonut:
"Tuokaa minulle kaikkein kauneimpia marmoriharkkoja, ja minä annan
teille rahaa korvaukseksi." Hän, jota nimitettiin Bernardonen pojaksi,
mutta joka oli Jumalan oma poika, tiesi, että myyvä ihminen on ostavan
ihmisen vihamies ja että kaupan taito on, jos mahdollista, sodan taitoa
turmiollisempi. Niinpä hän ei kääntynytkään muuraajamestarien puoleen
eikä kenenkään niiden puoleen, jotka antavat rahasta marmoria, puuta
ja lyijyä. Hän meni metsään, otti kantamuksensa puita ja kiviä ja
kuljetti ne itse siihen paikkaan, joka on pyhitetty autuaan Damianuksen
muistolle. Hän sijoitti itse kivet seinäksi käyttäen mittanuoraa
apunaan ja teki sementtiä liittääkseen kivet toisiinsa. Siitä syntyi
vaatimaton ja karkea rakennuksenkehä. Se oli heikkojen käsivartten työn
tulos. Mutta se, joka katselee hengen silmin, havaitsee siinä enkelin
ajatuksen. Niiden muurien laasti ei ole täynnä onnettomien verta, koska
tätä pyhän Damianuksen taloa ei rakennettu Oikeamielisen veren hinnaksi
annetuilla kolmellakymmenellä hopiapenningillä, jotka Iskariotin
hylkääminä ovat siitä lähtien siirtyneet maailmassa kädestä käteen
kaiken vääryyden ja kaiken julmuuden hintana.

"Tämä talo yksin on perustettu viattomuuteen, rakettu rakkauteen,
sijoitettu laupeuteen, ja se yksin on Jumalan talo.

"Ja minä sanon teille totisesti, veljeni työmies, että Jeesuksen
Kristuksen köyhä niin menetellessään antoi maailmalle oikeuden
esimerkin ja että hänen hulluutensa havaitaan kerran viisaudeksi. Sillä
kaikki, mitä maan päällä on, kuuluu Jumalalle, ja me olemme Jumalan
lapsia, ja lasten osain tulee olla yhdenveroiset. Toisin sanoen:
jokaisen tulee ottaa, mitä hän tarvitsee. Ja koska isoiset eivät
suinkaan vaadi jauhovelliä eivätkä vähäiset juo viiniä, ei kaikilla
tule olemaan sama osa, mutta jokainen saa otollisen osansa.

"Työ tulee olemaan iloinen asia, kun siitä ei enää makseta.
Väärämielinen kulta yksin aiheuttaa osien epätasaisuuden. Kun kaikki
lähtevät hakemaan kiveänsä vuorelta ja kantavat sen selässään
kaupunkiin, niin kivi on keveä ja se on oleva riemastuksen kivi. Ja me
rakennamme ilon kotia. Me pystytämme uuden kaupungin. Eikä ole silloin
köyhiä ja rikkaita, vaan kaikki nimittävät itseänsä köyhiksi, koska
tahtovat kantaa nimeä, joka tuottaa kunniaa."

Niin puhui leppoisa veli Giovanni, ja vaivainen kivenlouhija ajatteli:

— Tuo hurstiin puettu ja nuoralla vyötetty mies on puhunut uusia
asioita. Minä en tule näkemään kurjuuteni loppua, vaan kuolen
nääntymykseeni ja nälkääni. Mutta kuolen onnellisena, koska silmäni
ovat ennen sammumistaan nähneet oikeuden päivän sarastuksen.



10

HYVEEN YSTÄVÄT


Siihen aikaan oli Viterbon erittäin kuuluisassa kaupungissa
veljeskunta, johon kuului kuusikymmentä vanhaa miestä. Nämä vanhat
miehet olivat kaupungin etevimpiä kansalaisia. He keräsivät mainetta ja
rikkautta ja saarnasivat hyvettä. Heidän joukossaan oli eräs Tasavallan
lipunkantaja, toisen ja molempien oikeuksien tohtoreita, tuomareita,
kauppiaita, rahanvaihtajia, kaikki erinomaisen hurskaita, ja muutamia
iän heikontamia condottierejä.

Koska olivat liittyneet yhteen yllyttääkseen kansalaisia hyvään, he
todistivat itsestänsä nimittämällä itseään Hyveen ystäviksi. Tuo nimi
oli kirjoitettu veljeskunnan lippuun, ja heidän yksimielinen tahtonsa
oli kehoittaa köyhiä toimimaan hyvin, jottei kaupungissa tapahtuisi
mitään muutoksia.

Heillä oli tapana kokoontua joka kuun viimeisenä päivänä podestan
palatsiin saadakseen keskenään selville, mitä hyvää kaupungissa oli
tehty kuluneen kuukauden aikana. Ja niille köyhille, jotka olivat hyvää
tehneet, he jakoivat rahalahjoja.

Tänä päivänä Hyveen ystävät jälleen pitivät istuntoansa. Salin
perällä oli samettipeitteinen koroke, ja korokkeen yläpuolella oli
upea baldakiini, jota kannatti neljä maalattua veistokuvaa. Nämä
kuvat edustivat Oikeutta, Kohtuutta, Voimaa ja Siveyttä. Veljeskunnan
huomattavimmat jäsenet istuivat baldakiinin alla. Esimies istui heidän
keskellään kultaisella istuimella, melkein yhtä upealla kuin se, jonka
pyhän Fransiskuksen opetuslapsi oli nähnyt taivaassa valmistetun Herran
köyhälle. Tämä istuin oli esimiehelle lahjoitettu, jotta hänessä
kunnioitettaisiin kaikkea kaupungissa tehtyä hyvää.

Veljeskunnan jäsenten järjestyttyä arvonsa mukaisesti esimies nousi
puhumaan. Hän onnitteli palvelijoita, jotka olivat palvelleet
isäntäänsä saamatta mitään palkkaa, ja ylisti vanhuksia, jotka eivät
nälkää nähdessään anelleet leipää.

Hän lausui:

— He ovat menetelleet hyvin. Ja me palkitsemme heidät, koska on
tärkeätä, että hyve tulee palkituksi, ja sen hinnan maksaminen on
meidän, kaupungin ensimmäisten ja etevimpäin kansalaisten asia.

Hänen niin puhuttuaan taputti korokkeen edessä seisova väki käsiänsä.

Mutta heidän lakattuaan osoittamasta suosiotansa veli Giovanni puhui
kurjan joukon keskeltä ja kysyi kuuluvalla äänellä:

— Mikä on hyve?

Kokoontuneiden kesken syntyi ankara hälinä. Esimies huusi:

— Kuka siellä puhuu?

Eräs köyhien joukkoon liittynyt punapäinen mies vastasi:

— Giovanni-niminen munkki, joka on luostarinsa häpeä. Hän kulkee katuja
alastonna, vaatteet päälaella, ja tekee kaikenlaisia mielettömyyksiä.

Eräs leipuri virkkoi:

— Mielipuoli ja pahantekijä! Hän kerjää leipäänsä myymälöittemme ovilla.

Useat läsnäolijat huusivat ja melusivat ja vetivät veli Giovannia
kaavusta, ja heidän yrittäessään siten kiskoa häntä ulos toiset
kärsimättömämmät heittivät jakkaroita pyhän miehen päähän. Mutta
baldakiinin alla nousi seisomaan esimies, joka sanoi:

— Jättäkää rauhaan se mies, jotta hän kuulee sanani ja joutuu häpeään.
Hän kysyy, mikä on hyve, koska hyve ei ole hänessä ja koska hän on
vailla kaikkea hyvettä. Ja minä vastaan hänelle: "Hyveen tunteminen
asuu hyveellisessä ihmisessä. Ja hyvissä kansalaisissa asuu lakien
kunnioitus. He hyväksyvät, mitä kaupungissa on tehty, jotta kaikki
saisivat turvallisesti nauttia hankittuja rikkauksia. He kannattavat
säädettyä järjestystä ja asettautuvat sitä puolustamaan. Sillä köyhien
velvollisuus on puolustaa rikkaiden hyvyyttä. Niinmuodoin säilyy
kansalaisten keskinäinen yhteys. Se on hyvä, ja siinä on hyve. Ja rikas
käskee palvelijansa tuoda korillisen leipiä, jotka jakaa köyhille, ja
se on jälleen hyväksi." Tämä tulee tuon tietämättömän ja karkean miehen
kuulla.

Niin puhuttuaan esimies istuutui, ja väkijoukosta kuului hyväksyvää
sorinaa. Mutta veli Giovanni oli ottanut erään niistä jakkaroista,
joilla häntä oli häväisten ja loukaten heitetty päähän, oli noussut
sille seisomaan ja puhui kaikille näin sanoen:

— Kuunnelkaa terveellisiä sanoja! Hyve ei ole suinkaan ihmisessä. Ja
ihminen ei suinkaan itsestään tiedä, mikä on hyve, sillä hän ei tunne
luontoansa eikä tarkoitustansa. Se, mitä hän pitää hyvänä, voi olla
hänelle pahaksi. Se, mitä hän luulee hyödylliseksi, voi olla hänelle
vahingoksi. Hän ei kykene valitsemaan otollisia asioita, koska ei
tunne tarpeitansa, vaan on kuin pieni lapsi, joka niityn pientarella
imeskelee villikaalin ydintä. Hän ei tiedä, että belladonna on
myrkyllinen; mutta hänen äitinsä tietää sen. Siitä syystä hyvä ja hyve
on Jumalan tahdon tekemisessä.

"Ei pidä sanoa: 'Minä opetan hyvettä, ja hyve on kaupungin lakien
tottelemisessa.' Nämä lait eivät suinkaan ole Jumalasta, vaan ovat
ihmisestä, ja niissä on ihmisen pahuutta ja typeryyttä. Ne muistuttavat
niitä sääntöjä, joita lapset laativat Viterbon torilla, pallosilla
ollessaan. Hyve ei piile tottumuksissa eikä laeissa. Se on Jumalassa
ja Jumalan tahdon täyttämisessä maan päällä. Jumalan tahtoa eivät maan
päällä toteuta lakimiehet eivätkä esivallan jäsenet.

"Tämän maailman mahtavat tekevät oman tahtonsa, ja heidän oma tahtonsa
vastustaa Jumalan tahtoa. Mutta ne, jotka ovat riisuneet pois ylpeyden
ja tietävät, ettei heissä ole yhtään hyvettä, saavat suuria lahjoja, ja
itse Jumala valitsee heidät olosijaksensa niinkuin mesi tammen ontelot.

"Meidän tulee olla se tammi, joka on täynnä mettä ja kastepisaroita.
Nöyrät, yksinkertaiset ja tietämättömät tuntevat Jumalan. Ja heidän
kauttansa Jumala hallitsee maan päällä. Autuus ei ole lakien
ankaruudessa eikä sotamiesten lukumäärässä. Se on köyhyydessä ja
nöyryydessä.

"Älkää enää sanoko: 'Hyve on minussa, ja minä opetan hyvettä.'
Sanokaa päinvastoin: 'Hyve on Jumalassa.' Ihmiset ovat jo kyllin
kauan paaduttaneet itseään omassa viisaudessaan. Kyllin kauan he ovat
pitäneet Jalopeuraa ja Naarassutta vaakunana kaupunkiensa porteilla.
Heidän viisautensa ja oveluutensa on tuottanut orjuutta, sotia ja
monelle viattomalle kuoleman. Siitä syystä teidän tulee antautua
Jumalan johdettaviksi niinkuin sokea sallii koiransa opastaa itseänsä.
Älkää ollenkaan pelätkö sulkea älynne silmiä ja menettää järkeänne,
sillä järki on tehnyt teidät onnettomiksi ja pahoiksi. Sen nojalla
te olette tulleet sen miehen kaltaiseksi, joka oli arvannut luolaan
kuuristuneen Pedon arvoituksen, tuli siitä pöyhkeäksi ja itseänsä
viisaana pitäen surmasi isänsä ja nai äitinsä.

"Jumala ei ollut hänen kanssansa. Hän on nöyrien ja yksinkertaisten
kanssa. Osatkaa olla mitään tahtomatta, niin hän vuodattaa teihin
oman tahtonsa. Älkää yrittäkö selittää Pedon arvoitusta. Olkaa
tietämättömät, ja teidän ei tarvitse enää pelätä erehtyvänne.
Ainoastaan viisaat erehtyvät."

Veli Giovannin niin puhuttua esimies nousi ja sanoi:

— Tuo viheliäinen on minua solvannut, ja minä annan solvauksen hänelle
mielelläni anteeksi. Mutta hänen puheensa rikkoi Viterbon lakeja, ja on
oikein ja kohtuullista, että hän joutuu rangaistavaksi.

Veli Giovanni vietiin tuomarien luo, jotka käskivät panna hänet
rautoihin ja lähettivät hänet kaupungin vankilaan.



11

LEMPEÄ KAPINA


Pyhä mies Giovanni oli kahlehdittu jykevään patsaaseen keskelle
maanalaista vankikomeroa, jonka yläpuolella vieri virta.

Kaksi miestä oli syösty hänen kerallaan tähän hiljaiseen pimeyteen.
Molemmat olivat oivaltaneet lakien vääryyden ja julistaneet tietoansa.
Toinen tahtoi kumota tasavallan väkivaltaisesti. Hän oli tehnyt
varoittavia murhia ja aikoi puhdistaa kaupungin tulella ja miekalla.
Toinen toivoi saavansa ihmisten sydämet muuttumaan: hän oli pitänyt
vakuuttavia puheita. Hän oli keksinyt viisaita lakeja ja uskoi kauniin
neronsa ja puhtaitten tapojensa nojalla vaikuttavansa ratkaisevasti
kanssaihmisiinsä. Ja molemmat olivat joutuneet saman tuomion alaisiksi.

Saatuaan tietää, että pyhä mies oli kahlehdittuna heidän joukossaan,
koska oli puhunut kaupungin lakeja vastaan, he onnittelivat häntä. Ja
se, joka oli keksinyt viisaita lakeja, sanoi hänelle:

— Veljeni, jos pääsemme vielä vapaiksi, niin sinä, joka ajattelet
samoinkuin minä, autat minua vakuuttamaan kansalaisille, että heidän
tulee järjestää yläpuolelleen oikeamielisten lakien valta.

Mutta pyhä mies Giovanni vastasi hänelle:

— Mitä hyödyttää, jos oikeus on laeissa, ellei se ole sydämissä? Jos
sydämet ovat väärämieliset, mitä auttaa laissa vallitseva tasapuolisuus?

"Älkää sanoko: 'Me säädämme oikeita lakeja ja annamme jokaiselle, mitä
hänelle kuuluu.' Sillä kukaan ei ole oikeamielinen, ja me emme tiedä,
mikä on ihmisille otollista. Me emme tiedä, mikä on heille hyvää, ja
yhtä vähän tiedämme, mikä on heille pahaa. Ja joka kerta, kun kansan
ruhtinaat ja Tasavallan päämiehet ovat rakastaneet oikeutta, he ovat
tuhonneet paljon ihmisiä.

"Älkää antako kompassia ja mittauskojeita kehnolle maanmittarille.
Oikeita kojeita käytellen hän jakaa sittenkin väärin. Ja hän sanoo:
'Katsokaa, minulla on vaakituskojeeni, viivaimeni ja kulmamittaimeni,
ja minä olen hyvä maanmittari.' Niin kauan kuin ihmiset pysyvät
itaroina ja julmina, he tekevät julmiksi kaikkein lempeimmätkin lait ja
työstävät veljiänsä lausuen rakkauden sanoja. Siitä syystä on turhaa
heille ilmaista rakkauden sanoja ja lempeyden lakeja.

"Älkää kohottako lakia lakia vastaan, älkää pystyttäkö marmori- tai
vaskitauluja ihmisten näkyviin. Sillä kaikki, mitä on sellaisiin
laintauluihin kirjoitettu, on kirjoitettu verisin kirjaimin."

Niin puhui pyhä mies. Ja se vanki, joka oli tehnyt varoittavia murhia
ja valmistellut kaupunkivaltion terveellistä tuhoamista, hyväksyi ja
sanoi:

— Kumppani, sinä puhuit hyvin. Tiedä siis, etten minä kohota lakia
lakia, oikeata sääntöä väärää sääntöä vastaan, vaan tahdon hävittää
lain väkivalloin ja pakottaa kansalaiset sitten elämään onnellisessa
vapaudessa. Ja tiedä vielä, että olen surmannut tuomareita ja
poliisimiehiä ja tehnyt hyväätarkoittavia rikoksia.

Kuultuaan nuo sanat Herran mies nousi, ojensi kahlehditut kätensä
inhassa hämäryydessä ja huudahti:

— Onnettomat ovat väkivaltaiset, sillä väkivalta synnyttää aina
väkivaltaa. Se, joka toimii sinun tavallasi, kylvää maailmaan vihaa ja
raivoa, hänen lapsensa raatelevat jalkansa tien orjantappuroissa, ja
käärmeet pistävät heitä kantapäähän.

"Onneton olet sinä, koska olet vuodattanut väärän tuomarin ja karkean
sotamiehen verta; sinä olet nyt muuttunut sotamiehen ja tuomarin
kaltaiseksi. Sinulla on samoinkuin heillä käsissäsi lähtemättömät
tahrat.

"Mieletön se, joka sanoo: 'Me teemme pahaa vuorostamme, ja sydämemme
tulee lohdutetuksi. Olemme väärämieliset, ja se on oleva oikeuden
alku.' Paha piilee halussa. Älkää halutko mitään, ja teille ei tapahdu
mitään pahaa. Väärämielisyys on paha ainoastaan väärämielisille. Jos
olen oikeamielinen, en joudu koskaan kärsimään. Väärämielisyys on
miekka, jonka kahva raatelee sitä pitelevän käden. Sen tutkain ei
ollenkaan haavoita yksinkertaisen ja hyvän ihmisen sydäntä.

"Hänelle ei ole mikään vaarallista, ellei hän mitään pelkää. Kaiken
kärsiminen merkitsee, ettei ihminen joudu mistään kärsimään. Olkaa
hyvät, niin kaikkeus on hyvä. Silloin kaikkeus palvelee teidän
hyvyytenne välineenä Ja vainoojainne teot saavat teidät paremmiksi ja
kauniimmiksi.

"Te rakastatte elämää, ja tämä kiintymys piilee jokaisen ihmisen
sydämessä. Rakastakaa siis kärsimystä. Sillä eläminen merkitsee
kärsimistä. Älkää ollenkaan kadehtiko julmia käskijöitänne. Surkutelkaa
sotaväen päälliköitä. Säälikää publikaaneja ja tuomareita. Kaikkein
korskimmat heistä ovat tunteneet tuskan pistokset ja kuoleman kauhut.
Olkaa onnellisemmat, koska olette viattomat. Menettäköön teidän
osaltanne tuska kärkensä ja kuolema kauhunsa.

"Pysykää Jumalassa ja sanokaa itsellenne: 'Kaikki on hyvää Hänessä.'
Varokaa tahtomasta yleistäkään onnea liian voimakkaasti ja tuimasti,
koska tahtomiseenne voi helposti pujahtaa jonkinlaista julmuutta. Mutta
olkoon yleistä ihmisrakkautta tavoitteleva halunne harras kuin rukous
ja lempeä kuin toivo.

"Kaunis on oleva se pyhä pöytä, jossa jokainen saa oikeudenmukaisen
osansa ja pöytäseuran jäsenet pesevät toistensa jalkoja. Mutta älkää
suinkaan sanoko: 'Minä pystytän väkivalloin tuon pöydän kaupungin
kaduille ja julkisille toreille.' Teidän ei pidä kutsua veitsi kädessä
veljiänne oikeuden ja laupeuden pitoihin. Tuon pöydän tulee itsestään
ilmaantua Marskentälle lempeyden ja hyväntahtoisuuden voimasta.

"Se on oleva ihme. Mutta tietäkää, että ihmeet tapahtuvat ainoastaan
uskon ja rakkauden nojalla. Jos olette tottelemattomat isännillenne,
tehkää se rakkaudessa. Älkää heitä kahlehtiko, älkää heitä surmatko,
vaan sanokaa heille: 'Minä en suinkaan surmaa veljiäni enkä heitä
kahlitse.' Kestäkää, kärsikää, alistukaa, tahtokaa sitä, mitä tahtoo
Jumala, niin teidän tahtonne tapahtuu maan päällä samoinkuin taivaassa.
Se, mikä näyttää pahalta, on pahaa, ja se, mikä näyttää hyvältä,
on hyvää. Todellinen paha on ponnistuksessa ja tyytymättömyydessä.
Älkäämme ponnistelko, vaan olkaamme tyytyväiset; älkäämme lyökö
ilkeitä, jottemme muutu heidän kaltaisikseen.

"Jos olemme onneksemme todella köyhiä, älkäämme tehkö itseämme
henkisesti rikkaiksi, älkäämme kiinnittäkö sydäntämme niihin
hyvyyksiin, jotka tekevät ihmisen väärämieliseksi ja onnettomaksi.
Kärsikäämme vainoa lempein mielin ja olkaamme rakkauden maljoja, jotka
muuttavat balsamiksi niihin vuodatetun sapen."



12

RAKKAUDEN SANOJA


Tuomarit käskivät tuoda eteensä pyhän miehen Giovannin kytkettynä
siihen, joka oli tuiskannut kreikkalaisen tulen priorien palatsiin. He
sanoivat pyhälle miehelle:

— Sinä olet rikoksentekijän kanssa, koska et ole meidän kanssamme.
Sillä jokainen, joka ei ole hyvien kanssa, on pahojen rikostoveri.

Pyhä mies vastasi heille:

— Ihmisten joukossa ei ole hyviä eikä pahoja. Mutta kaikki ovat
onnettomia. Ja niitä, joita ei ahdista nälkä ja häpeä, ahdistaa rikkaus
ja valta. Vaimosta syntynyt ei voi mitenkään välttää onnettomuuksia,
ja ihmisen poika on kuin sairas, joka heittelehtii vuoteessaan
lepoa löytämättä, koska ei tahdo laskeutua Jeesuksen ristille, pää
orjantappuroihin nojattuna, eikä ollenkaan riemuitse kärsimyksestä.
Mutta sittenkin on ilo kärsimyksessä. Ja ne, jotka rakastavat, tietävät
sen.

"Minä turvaan rakkauteen, ja tämä mies turvaa vihaan. Siitä syystä emme
voi milloinkaan toisiamme kohdata. Ja minä sanon hänelle: 'Veljeni,
sinä olet tehnyt pahoin, ja sinun rikoksesi on suuri.' Ja minä puhun
niin, koska rakkaus minua pakottaa. Mutta te tuomitsette tämän
rikoksentekijän oikeuden nimessä. Ja oikeuteen vedotessanne te vannotte
suotta. Sillä oikeutta ei ole ihmisten joukossa.

"Me olemme kaikin rikollisia. Kun sanotte 'Kansojen elämä on meissä',
valehtelette. Te olette ruumiskirstu, joka sanoo: 'Minä olen kätkyt.'
Kansojen elämä on niiden vainioiden viljassa, jotka kellastuvat Herran
silmien alla. Se on jalavain varassa riippuvissa viinirypäleissä
ja niissä hymyilevissä kyynelissä, joilla taivas kastelee puiden
hedelmiä. Se ei ole laeissa, joita rikkaat ja mahtavat ovat laatineet
mahtavuutensa ja rikkautensa säilyttämiseksi.

"Te unohdatte, että olette syntyneet köyhinä ja alastomina. Ja Hän,
joka tuli Bethlehemin seimeen, tuli tuomatta teille minkäänlaista
hyötyä. Hänen täytyy syntyä köyhänä ja joutua ristiinnaulittavaksi
uudelleen teidän pelastukseksenne.

"Väkivallantekijä on käyttänyt teidän takomianne aseita. Hän on
verrattavissa sotilaisiin, joita te kunnioitatte, koska he ovat
hävittäneet kaupunkeja. Sitä, mitä väkivalloin puolustetaan,
ahdistetaan väkivalloin. Ja jos osaatte lukea kirjaa, jonka olette
kirjoittaneet, näette siinä, mitä teille sanon. Sillä te olette
kirjoittaneet kirjaanne, että kansainoikeus on sodan oikeus. Te olette
ylistäneet väkivaltaa kunnioittamalla valloittajia ja pystyttämällä
toreillenne heitä ja heidän hevosiansa esittäviä patsaita.

"Te olette sanoneet: 'On olemassa hyvää väkivaltaa ja huonoa
väkivaltaa. Ja siinä on kansain oikeus ja siinä on laki.' Mutta kun
nämä ihmiset asettavat teidät lain ulkopuolelle, he muuttuvat laiksi
niinkuin te muutuitte laiksi kukistettuanne tyrannin, joka oli lakina
ennen teitä.

"Tietäkää, ettei ole muuta totista oikeutta kuin oikeudesta luopuminen.
Ei ole pyhää lakia muualla kuin rakkaudessa. Ei ole oikeutta muualla
kuin lähimmäisenrakkaudessa. Väkivaltaa ei suinkaan pidä vastustaa
väkivalloin, sillä taistelu totuttaa sotaan ja taistelujen lopputulos
on epäilyksenalainen. Jos sitävastoin väkivaltaa vastaan asetetaan
lempeys, niin ensinmainittu ei saa tukea vastustajastaan ja sortuu
itsestään.

"Oppineet eläintarujen kirjoittajat ovat sanoneet, että yksisarviainen,
jolla on otsassa säihkyvä säilä, lävistää rautapaitaan puetun
metsästäjän ja laskeutuu polvilleen puhtaan immen eteen. Olkaa lempeät,
hankkikaa itsellenne yksinkertainen mieli, pitäkää itsellänne puhdas
sydän, niin teidän ei tarvitse pelätä mitään.

"Älkää suinkaan rakentako luottamustanne condottierein miekkoihin,
sillä paimenen linkoama kivi on puhkaissut jättiläisen otsan.
Vahvistakaa itseänne rakkaudessa ja rakastakaa niitä, jotka teitä
vihaavat. Viha, johon ei vastata vihalla, vähenee puoleen määräänsä.
Ja se puoli, joka jää jäljelle, riutuu leskenä ja kuolee. Ryöstäkää
itsenne köyhiksi, jotteivät toiset teitä ryöstä. Rakastakaa
vihollisianne, jotteivät he ole enää vihollisianne. Antakaa anteeksi,
jotta teillekin anteeksi annettaisiin. Älkää sanoko: 'Lempeys
vahingoittaa kansojen paimenia.' Ettehän siitä mitään tiedä. Kansojen
paimenet eivät ole vielä koskaan sitä koetelleet. He väittävät
vähentäneensä pahaa ankaruudella. Mutta pahuus on suuri ihmisten
keskuudessa ja sen vähenemisestä ei ole tietoa.

"Minä olen sanonut toisille: 'Älkää olko sortajia.' Olen sanonut
toisille: 'Älkää kapinoiko.' Ja kummatkaan eivät ole minua kuulleet.
He ovat pilkaten heittäneet minua kivellä. Koska olen ollut kaikkien
kanssa, jokainen on sanonut minulle: 'Sinä et ole kanssani.'

"Minä olen sanonut: 'Minä olen onnettomien ystävä.' Ja te ette ole
uskoneet, että olen teidän ystävänne, koska ette kopeudessanne
ollenkaan tiedä, että olette onnettomat. Mutta isännän onnettomuus on
orjan onnettomuutta kamalampi. Minun teitä lempeästi surkutellessani
te luulitte minun pilkkaavan. Ja sorretut ovat luulleet minun olevan
sortajien puolella. He ovat sanoneet: 'Hänessä ei ole sääliä.' Mutta
minun osani on rakkaudessa eikä vihassa. Siitä syystä te minua
halveksitte. Ja koska julistan rauhaa maan päälle, te pidätte minua
mielettömänä. Teistä näyttää, että puheeni kulkevat joka suuntaan kuin
humalaisen askelet. Ja totta onkin, että kuljen leirienne läpi niinkuin
ne harpunsoittajat, jotka taistelupäivän aattona soittelevat telttojen
edustalla. Ja sotamiehet sanovat heitä kuunnellessaan: 'Tietämättömiä
raukkoja, jotka kulkevat soittaen omilla vuorillamme kuultuja säveliä.'
Minä olen sellainen harpunsoittaja, joka kulkee sotajoukkojen välillä.
Nähdessäni, mihin inhimillinen viisaus johtaa, tahdon mielelläni olla
hullu; ja minä kiitän Jumalaa siitä, että hän on antanut minulle harpun
eikä miekkaa."



13

TOTUUS


Pyhä mies Giovanni vietti yhä aikojansa ahtaassa vankikomerossa, ja
hänen kahleensa olivat kiinnitetyt seinään iskettyihin renkaisiin.
Mutta hänen henkensä oli vapaa niinkuin ainakin, ja tuskat eivät olleet
järkyttäneet hänen varmuuttansa. Hän päätti olla pettämättä uskoansa
ja olla totuuden todistaja ja marttyyri kuollakseen Jumalassa. Hän
ajatteli: "Totuus seuraa minua kuoleman puuhun. Hän katselee minua ja
itkee. Hän sanoo: minä itken, koska tuo ihminen kuolee minun tähteni."

Pyhän miehen siten viettäessä yksinäisiä hetkiänsä ajatuksensa seurassa
astui vankikomeroon hieno herra ovien avautumatta. Hänellä oli
hartioillaan punainen viitta ja kädessä sytytetty lyhty.

Veli Giovanni sanoi hänelle:

— Mikä on nimesi, sukkela herra, joka kuljet seinien läpi?

Tulija vastasi:

— Veljeni, mitä hyödyttäisikään mainita sinulle ne nimet, jotka
minulle annetaan? Minä annan sinulle, minkä sinä minulle. Tiedä, että
tulen luoksesi avuliaana ja hyväntahtoisena ja että saatuani tietää
sinun hellästi rakastavan Totuutta, jonka olet valinnut sydämesi
valtiattareksi ja alinomaiseksi seuralaiseksi, tuon sinulle Totuutta
koskevan sanan.

Veli Giovanni alkoi kiitellä vierastansa. Mutta vieras keskeytti:

— Minä huomautan sinulle, että tämä sana näyttää sinusta aluksi
turhalta ja ylenkatsottavalta, sillä sen laita on niinkuin pienen
avaimen, jonka varomaton heittää pois sitä käyttämättä.

"Järkevä ihminen sitävastoin koettelee sitä useihin lukkoihin ja huomaa
vihdoin sen aukaisevan kirstun, joka on täynnä kultaa ja kalliita kiviä.

"Niinpä sanonkin sinulle: 'Veli Giovanni, koska olet sattunut
valitsemaan Totuuden sydämesi valtiattareksi ja ystävättäreksesi, sinun
on erinomaisen tärkeätä tietää hänestä kaikki se, mikä tiedettävissä
on. Tiedä siis, että hän on valkoinen. Hänen ulkonäkönsä nojalla, johon
sinut perehdytän, saat tietää hänen luontonsa, mikä on sinulle erittäin
hyödyllistä tahtoessasi päästä hyviin suhteisiin hänen kanssaan ja
syleilemään ja suutelemaan häntä kaikin mahdollisin mairein, niinkuin
ystävä ystävätärtään hyväilee. Tiedä siis varmasti, kelpo veli, että
hän on valkoinen."

Nuo sanat kuultuaan pyhä mies Giovanni vastasi:

— Messer Rikkiviisas, esityksenne tarkoitus ei ole niin vaikea arvata
kuin näytte pelänneen. Ja vaikka järkeni onkin luonnostaan jäykkä ja
jämeä, on vertauskuvanne hieno kärki sentään sen heti lävistänyt.
Te sanotte Totuuden olevan valkoisen tehostaaksenne sen täydellistä
puhtautta ja siten selvästi ilmaistaksenne, että hän on tahraton
nainen. Minä kuvittelenkin hänet sellaiseksi kuin sanotte, ajattelen
hänet valkoisemmaksi yrttitarhojen valkoisia liljoja tai lunta, joka
talvisin peittää Alvernon huippuja.

Mutta vieras pudisti päätänsä ja virkkoi:

— Veli Giovanni, se ei suinkaan ole sanojeni tarkoituksena; sinä et
ole murtanut luuta etkä vetänyt esiin sen ydintä. Minä opetin sinulle,
että Totuus on valkoinen, mutta en sanonut sitä puhtaaksi. Ja onpa
tosiaankin vähä-älyistä luulla sitä puhtaaksi.

Tuon kuultuaan pyhä mies Giovanni kääntyi murheelliseksi ja vastasi:

— Samoinkuin kuun pimentymisen aiheuttaa tummalla varjollansa tämä
maa, jossa Eevan rikos aikoinaan tapahtui, samoin olette te, messer
Rikkiviisas, peittänyt kirkkaan sananne himmeän sanan varjoon. Ja niin
te nyt vaellatte pimeydessä. Sillä Totuus on puhdas, koska se johtuu
Jumalasta, kaiken puhtauden lähteestä.

Vastaansanoja vastasi:

— Veli Giovanni, olkaa parempi fyysikko ja havaitkaa, että puhtaus on
käsittämätön ominaisuus. Niin kuuluvat tehneen Arkadian paimenetkin,
jotka nimittivät puhtaiksi jumaliksi niitä, joita eivät tunteneet.

Silloin kelpo veli Giovanni huokasi ja sanoi:

— Messer, teidän sananne ovat hämärät ja alakuloisuuden ympäröimät.
Toisinaan ovat enkelit käyneet luonani nukkuessani. Minä en ole
ymmärtänyt heidän sanojansa paremmin. Mutta heidän ajatuksensa mysteeri
oli iloinen.

Rikkiviisas vierailija virkkoi:

— Veli Giovanni, kiistelkäämme molemmin sääntöjen mukaisesti.

Pyhä mies vastasi:

— Minä en voi kiistellä kanssanne. En tunne itsessäni riittävää halua
enkä voimaakaan.

— Niinmuodoin minun täytyy keksiä itselleni toinen vastaväittäjä,
virkkoi Rikkiviisas.

Samassa hän kohotti vasemman kätensä etusormen ja muovasi oikealla
kädellään viittansa kulmasta sille punaisen päähineen. Sitten hän nosti
sen nenänsä eteen ja virkkoi:

— Kas niin, tuossa on eräs käteni sormi, josta olen tehnyt tohtorin ja
jonka kanssa kiistelen oppineiden tavalla. Hän on platonikko, ellei
itse Platonkin.

"Messer Platon, mitä merkitsee puhtaus? Minä kuulen, messer Platon. Te
väitätte tiedon olevan puhdasta silloin, kun siitä on poissa kaikki
se, minkä voi nähdä tai kuulla, mitä voi koskettaa tai yleensä kokea.
Te myönnätte, päähinettänne nyökähdyttäen, että totuus on puhdasta
totuutta mainitsemallani ehdolla, toisin sanoen edellyttämällä, että se
tehdään mykäksi, sokeaksi, kuuroksi, raajarikoksi, halvatuksi, kaikilta
jäseniltään rammaksi. Myönnänkin mielelläni, että se siinä tilassa
välttyy niiltä harhaluuloilta, jotka pitävät ihmistä pilkkanaan, eikä
juokse yöjalassa. Te olette suuri pilkkakirves, messer Platon, ja
olettepa useinkin maailmaa ivaillut. Heittäkää hattu päästänne."

Vastaansanoja laski alas viittansa liepeen ja puhui jälleen pyhälle
miehelle Giovannille:

— Ystäväni, nuo sofistit eivät tietäneet, mikä Totuus on. Mutta kun
minä, joka olen fyysikko ja suuri luonnon merkillisyyksien havaitsija,
sanon sinulle, että se on valkoinen tai paremminkin valkoisuus, niin
voit' minua uskoa.

"Siitä ei kumminkaan, kuten sanottu, saa päätellä, että se on puhdas.
Luuletko, että veronalainen rouva Eletta, jonka jäsenet olivat
rieskanvalkeat, sen vuoksi erotti ne muusta maailmasta, veti ne
näkymättömiin ja koskemattomiin, mikä platonisen opin mukaan merkitsee
puhtautta? Se olisi ylen suuri erehdys."

— Minä en tunne tuota rouva Elettaa, virkkoi pyhä mies Giovanni.

— Hän antautui ihan elävältä, kertoi kiistäjä, kahdelle paaville,
kuudellekymmenelle kardinaalille, Kyprossaaren kuningattarelle,
kolmelle turkkilaiselle, neljälle juutalaiselle, Arezzon piispan
apinalle, eräälle kaksineuvoiselle ja paholaiselle. Mutta me
harhaudumme pois tutkimuksemme esineestä, jona on Totuuden varsinaisen
luonteen selvillesaaminen.

"Jos siis, kuten osoitin itseänsä Platonia vastaan kiistäen, tuona
varsinaisena luonnepiirteenä ei voi olla puhtaus, on luultavaa, että
se on epäpuhtaus, joka on kaiken olevaisen välttämätön edellytys.
Havaitsimme näet vastikään, ettei puhtaudella ole elämää eikä tajuntaa.
Ja lienet luullakseni riittävässä määrin kokenut, että elämä ja kaikki
siihen kuuluva havaitaan kootuksi, sekoitetuksi, erilaatuiseksi,
kasvamaan tai vähenemään pyrkiväksi, epävakaiseksi, liukenevaksi,
pilaantuvaksi, mutta ei puhtaaksi."

— Tohtori, vastasi Giovanni, teidän esittämänne perusteet eivät ole
ollenkaan pätevät, koska Jumala, joka on pelkkää puhtautta, on olemassa.

Rikkiviisas tohtori virkkoi:

— Jos lukisit kirjojasi paremmin, poikani, niin havaitsisit, ettei
niissä sanota Hänen, jonka nimen mainitsit, "olevan olemassa", vaan
"olevan".

"Olemassa-oleminen ja oleminen eivät suinkaan ole sama asia; ne ovat
vastakkaisia asioita. Sinä elät, mutta etkö sanokin itsellesi: 'Minä
en ole mikään; minä olen ikäänkuin en olisi.' Ethän sano: 'Minä olen
se, joka on.' Eläminen näet on joka hetki olemasta lakkaamista. Sanot
myös 'Minä olen täynnä epäpuhtautta', koska et ole yksi ainoa, vaan
häilyvien ja kiistelevien olioiden seos."

— Nyt puhutte viisaasti, vastasi pyhä mies, ja minä havaitsen
puheestanne, että olette hyvin perehtynyt sekä jumalallisiin että
inhimillisiin tieteisiin, messer Rikkiviisas. On näet totta, että
Jumala on se, joka on.

— Bakkhoksen ruumiin nimessä, virkkoi toinen, hän on täydellisesti ja
yltäyleisesti. Senvuoksi meidän ei tarvitsekaan etsiä häntä mistään
paikasta, koska on varmaa, ettemme tapaa häntä paremmin tai huonommin
toisesta kuin toisestakaan paikasta, ja koska ei löydy yhtäkään vanhaa
säärystinparia, jotka eivät sisältäisi häntä omalta osaltansa.

— Se on ihastuttavaa ja aivan varmaa, vastasi Giovanni. On kumminkin
soveliasta lisätä, että hän on erikoisemmin pyhässä ehtoollisessa,
leivän ja viinin muuttumisen nojalla.

— Hän on tosiaankin siinä nautittavassa muodossa, virkkoi tohtori.
Huomaa vielä, poikani, että hän on omenassa pyöreä, päärynässä
pitkulainen, veitsessä leikkaava ja huilussa soiva. Hänessä ovat
kaikki substanssin kvaliteetit. Hänessä ovat myös kaikki kuvioiden
ominaisuudet. Hän on terävä ja tylsä, koska hän on samalla kertaa mikä
kolmio tahansa; hänen säteensä ovat samanpituiset ja eripituiset, koska
hän on ympyrä ja ellipsi, ja onpa hän hyperbelikin, joka on kuvaamaton
kuvio.

Miettiessään näitä yleviä totuuksia pyhä mies Giovanni kuuli tohtori
Rikkiviisaan remahtavan nauramaan. Hän kysyi:

— Minkätähden naurat?

— Minä nauran, virkkoi tohtori, ajatellessani, että minusta on
keksitty erinäisiä vastakohtia ja ristiriitoja, joiden vuoksi minua
on katkerasti moitittu. Totta onkin, että minussa on joitakin
ristiriitaisuuksia. Mutta huomaamatta jätetään, että jos minuun
sisältyisivät kaikki vastakohdat, olisin Toisen kaltainen.

Pyhä mies kysyi:

— Kenestä toisesta puhut?

Vastaansanoja vastasi:

— Jos tietäisit, kenestä puhun, tulisit tietämään, kuka olen. Ja sinä
et kuulisi mielelläsi parhaita sanojani, koska moittijat ovat minua
melkoisesti vahingoittaneet. Jos jään tuntemattomaksi, olen sinulle
erittäin hyödyllinen. Minä teen sinulle tiettäväksi, että ihmiset ovat
erinomaisen herkkiä sanoille, joita muodostuu heidän huulillansa, ja
että he antautuvat surmattaviksi sanojen vuoksi, joihin ei sisälly
mitään merkitystä, kuten nähdään marttyyreistä ja sinusta itsestäsi, oi
Giovanni, joka riemuitset joutuessasi kuristetuksi ja sitten poltetuksi
seitsemän virren kaikuessa Viterbon torilla tuon Totuus-sanan vuoksi,
jolle on mahdoton keksiä mitään järjellistä merkitystä.

"Voisit varmaan penkoa kaikki hämärien aivojesi loukot ja lokerot,
voisit myllertää kaikki sieltä löytyvät lukinverkot ja vanhan
rautaromun milloinkaan löytämättä tiirikkaa, joka avaa tuon sanan
ja ilmaisee sen merkityksen. Ellei minua olisi ollut, olisit sinä,
ystävä rukkani, sallinut hirttää ja polttaa itsesi kaksitavuisen sanan
vuoksi, jota et ymmärrä sinä enempää kuin tuomarisikaan, joten ei olisi
milloinkaan voinut tietää, kuka oli halveksittavampi, pyövelikö vai
uhri.

"Tiedä siis, että Totuus, sydämesi rakastettu valtiatar, on tehty
aineksista, joissa yhtyvät kostea ja kuiva, kova ja pehmeä, kylmä ja
sen vastakohta, ja että tämän korkean naisen laita on samoin kuin
lihallisten naisten, joiden hempeys ja kuumuus ei esiinny yhtäläisenä
koko ruumiissa."

Veli Giovanni epäili sydämensä yksinkertaisuudessa, oliko tuo puhe
oikein soveliasta. Vastustaja luki pyhän miehen ajatuksen ja tyynnytti
häntä sanoen:

— Nämä tiedot hankitaan koulussa. Minä olen teologi.

Hän nousi ja lisäsi:

— Ikävä on jättää sinua, ystäväni. Mutta en voi viipyä kauempaa
luonasi. Minulla näet on paljon ristiriitoja ihmisille vietävänä. Minä
en voi nauttia lepoa päivällä enkä yöllä. Minun täytyy lakkaamatta
liikkua paikasta toiseen, asettaa lyhtyni milloin oppineen miehen
pulpetille, milloin valvovan sairaan pieluksen viereen.

Tuon sanottuaan hän poistui niinkuin oli tullut. Ja pyhä mies Giovanni
kysyi itseltään: "Minkätähden tämä tohtori sanoi, että totuus on
valkoinen?" Oljilla maaten hän mietiskeli tuota asiaa. Hänen henkensä
levottomuus ilmeni ruumiissakin: hän käännähteli kyljeltä toiselle
lepoa löytämättä.



14

UNI


Siitä syystä hän yksin komeroon jäätyänsä rukoili Jumalaa sanoen:

— Jumalani, hyvyytesi on rajaton minua kohtaan ja erikoinen
mieltymyksesi ilmeinen, koska olet sallinut minun joutua makaamaan
rikkatunkiolle samoinkuin Job ja Lazarus, Joita erinomaisesti rakastit.
Sinä olet saanut minut oivaltamaan, että saastaiset oljet ovat
oikeamieliselle pehmeä päänalainen. Minä rukoilen sinua, oi Jumalan
rakas poika, joka astuit alas helvettiin, siunaa pimeässä komerossa
makaavan palvelijasi lepoa. Ja koska ihmiset ovat riistäneet minulta
ilman ja valon, totuuden julistamisen tähden, suvaitse sinä valaista
minua ikuisen päivänkoiton kirkkaudella ja ravita minua rakkautesi
liekillä, oi elävä Totuus, Herra minun Jumalani!

Niin rukoili pyhä mies Giovanni huulillansa. Mutta sydämessään hän
muisti Vastustajan puheita, ja hänen sielunsa oli pohjiansa myöten
hämmentynyt. Siihen hämmennykseen ja pelkoon hän sitten nukahti.

Ja koska Vastustajan ajatus rasitti hänen untansa, hän ei nukkunut
niinkuin nukkuu pieni lapsi äitinsä rinnoille. Hänen unensa ei ollut
suinkaan naurua ja maitoa. Hän näki unta. Ja hänelle näkyi unessa
valtavan suuri pyörä, joka hohti kirkkain värein.

Se muistutti niitä työmiesten valmistamia valoruusuja, jotka kukkivat
kirkkojen ovien yläpuolella ja joiden läpikuultoisessa lasissa nähdään
Neitsyt Marian historia ja profeettain kunnia. Mutta toskanalainen ei
tunne näiden ruusujen tekotapaa.

Tuo pyörä oli suuri, hohteleva ja tuhat kertaa helakampi kuin kaikkein
paras niistä ruusuista, jotka on Saksanmaassa jaettu kompassin mukaan
ja maalattu siveltimellä. Ja eipä keisari Kaarlekaan nähnyt sen
vertaista kruunausjuhlassaan.

Yksin se katselija näki kuolevaisin silmin loistavamman pyörän, joka
erään naisen johtamana nousi lihaan puettuna pyhään paratiisiin. Tämä
ruusu näytti olevan pelkkää valoa ja oli elävä. Tarkoin katsellen
huomasi, että se oli koottu lukemattomista elollisista olennoista ja
että sen pyörännavan, puolapuut ja kehän muodostivat kaikennäköiset
ja -säätyiset ihmiset laajana joukkona. Nämä henkilöt olivat säätynsä
mukaisessa puvussa, joten voi helposti tuntea paavin, keisarin,
kuninkaat ja kuningattaret, piispat, paroonit ja ritarit, ylhäiset
naiset, aseenkantajat, oppineet, porvarit, kauppiaat, asianajajat,
apteekkarit, maamiehet, portot, maurit ja juutalaiset. Ja koska tässä
pyörässä esiintyivät kaikki maan asujaimet, siinä nähtiin vielä
satyyrejä ja kyklooppeja, kääpiöitä ja kentaureja, joita Afrikka
ruokkii polttavilla hiekka-aavikoillansa, ja niitä retkeilijä Marco
Polon kohtaamia ihmisiä, jotka syntyvät päitä vailla, kasvot navan
alapuolella.

Kaikkien näiden ihmisten suusta urkeni viiri, johon oli kirjoitettu
mietelauselma. Ja jokainen lauselma oli omaa erikoista väriä, joka ei
ilmennyt missään toisessa lauselmassa, ja koko lukemattomasta joukosta
ei olisi voinut löytää kahta samannäköistä. Toiset oli kastettu
purppuraan, toiset taivaan ja meren väreihin tai tähtien kirkkauteen.
Oli sellaisiakin, jotka hohtivat viheriöiltä kuin nurmi. Monet olivat
erittäin kalpeita, toiset ylen tummia. Katse löysi niinmuodoin näistä
lauselmista kaikki ne värit, jotka koristavat kaikkeutta.

Pyhä mies Giovanni alkoi niitä lukea.

Niin menetellen hän perehtyi erinäisten ihmisten ajatuksiin. Luettuaan
riittävän paljon hän havaitsi, että noiden mietelauselmien sanojen
merkitys oli yhtä vaihteleva kuin niiden kirjainten väri ja että
lausumat olivat niin ristiriitaiset keskenään, ettei ollut yhtään
ainoata, joka ei kiistellyt kaikkia toisia vastaan.

Mutta samalla hän huomasi, ettei tuo vastakkaisuus, joka ilmeni
ydinlauselmien päässä ja ruumiissa, jatkunut aina niiden häntään
saakka. Loppupuoleltaan ne olivat täydellisessä sopusoinnussa, ja
niiden muotokin oli aivan yhtäläinen, sillä kaikki päättyivät näihin
sanoihin: _Tämä on Totuus_.

Hän ajatteli:

— Nämä mietelauselmat muistuttavat kukkasia, joita nuorukaiset ja
neitoset poimivat Arnon niityiltä sitoen ne kukkavihkoiksi. Kukat
näet liittyvät helposti toisiinsa varsiltaan, vaikka latvat erkanevat
ja kiistelevät loistosta toistensa kanssa. Samoin on maan ihmisten
mielipiteiden laita.

Pyhä mies havaitsi mietelauselmissa suuren joukon ristiriitoja, jotka
koskivat ylimmän vallan alkuperää, tietämyksen lähteitä, nautintoja ja
kärsimyksiä, sallittuja ja kiellettyjä asioita. Sitäpaitsi hän havaitsi
niissä suuria määrittelyvaikeuksia mitä tulee maan muotoon ja Jeesuksen
Kristuksen meidän Herramme jumaluuteen, koska säteilevässä pyörässä
näkyi kerettiläisiä, arabialaisia, juutalaisia, Afrikan hirviöitä ja
epikurolaisia, kaikilla mietelauselmat huulillaan.

Kaikki lauselmat päättyivät näihin sanoihin: _Tämä on Totuus_. Ja pyhä
mies Giovanni joutui ihmeisiinsä nähdessään niin paljon erivärisiä
totuuksia. Hän näki niitä punaisia, sinisiä, viheriäisiä ja keltaisia,
mutta ei yhtäkään valkoista. Valkoinen ei ollut sekään, jota julisti
paavi sanoen: "Kulmakivi on luovuttanut Pietarille maailman kruunut."
Tämä mietelauselma näet oli ihan purppurainen ja ikäänkuin verinen.

Pyhä mies huokasi:

— En siis löydä universaalisesta pyörästä valkoista ja puhdasta
totuutta, sitä hohtelevan valkoista Totuutta, jota etsin.

Ja hän kutsui Totuutta lausuen kyynelissään:

— Puhdas Totuus, jonka puolesta kuolen, ilmesty marttyyrisi nähtäviin!

Koska hän niin huokaili, elävä pyörä alkoi pyöriä, toisiinsa
sekaantuvat lauselmat eivät olleet enää selvästi erotettavissa, ja
suureen kiekkoon muodostui kaikenvärisiä kehiä, jotka olivat sitä
suurempia, mitä kauempana keskuksesta sijaitsivat.

Liikkeen käydessä nopeammaksi nuo kehät hälvenivät toinen toisensa
jälkeen; suurimmat katosivat ensinnä, koska nopeus oli suurin
pyöränkehällä. Mutta pyörän aljettua kiertää niin nopeasti, ettei
silmä enää kyennyt sen liikettä havaitsemaan, vaan luuli sen
liikkumattomaksi, pienimmätkin kehät himmenivät pois niinkuin aamun
tähti auringon alkaessa valaista Assisin kukkuloita.

Silloin pyörä näytti aivan valkoiselta. Se oli hohtoisampi kuin se
kirkas sädeloiste, jossa Firenzen mies näki Beatricen. Ja olisipa
tehnyt mieli sanoa, että joku enkeli oli pyyhkinyt iäistä helmeä
poistaakseen sen pilkut ja oli laskenut sen maahan; siinä määrin pyörä
muistutti kuuta, joka hohtelee korkealla taivaalla kevyen pilviharson
takana. Silloin sen opaalipinnassa ei näy ukkoa risutaakkoineen eikä
minkäänlaista muutakaan merkkiä. Niinpä ei hohtoisessa pyörässäkään
ollut minkäänlaista tahraa.

Ja pyhä mies Giovanni kuuli äänen sanovan:

— Katsele valkoista Totuutta, johon halusit tutustua. Ja tiedä, että
se muodostuu kaikista vastakkaisista totuuksista samalla tavalla kuin
kaikkien värien yhdynnästä syntyy valkoinen. Sen tietävät Viterbon
lapset, jotka pyörittävät kaupungin torilla monivärisiä hyrriä.
Mutta Bolognan tohtorit eivät ole suinkaan arvanneet tuon ilmiön
syytä. Jokainen noista mietelauselmista oli Totuuden osa, ja kaikkien
yhdynnästä muodostuu todellinen mietelause.

— Onnetonta! virkkoi pyhä mies. Kuinka voisinkaan sen lukea? Silmäni
ovat huienneet.

Ääni jatkoi:

— On totta, ettei siinä näe muuta kuin tulta. Tätä mietelauselmaa,
joka ei ole kirjoitettu latinalaisin, arabialaisin eikä kreikkalaisin
kirjaimin eikä minkäänlaisin maagillisin merkein, ei voida milloinkaan
ilmaista, eikä ole olemassa kättä, joka kykenisi piirtämään sen tulisin
kirjaimin palatsin seiniin.

"Ystäväni, älä tahdo välttämättä lukea, mitä ei ole kirjoitettu. Tiedä
ainoastaan, että kaikki se, mitä ihminen on ajatellut tai uskonut
lyhyen elämänsä aikana, on tuon äärettömän Totuuden osanen ja että
samoinkuin siinä, mitä nimitetään maailmaksi, on paljon likaa ja
rikkoja, toisin sanoen järjestelyä, järjestystä ja siisteyttä, samoin
ilkeiden ja mielettömien ihmisten mielipiteet, jotka ovat ihmisten
yhteisomaisuutta, ovat jossakin määrin osallisina universaalisessa
Totuudessa, joka on ehdoton, pysyväinen ja jumalallinen. Ja juuri tämä
seikka saa minut pelkäämään, ettei sitä ole olemassakaan."

Remahdettuaan äänekkääseen nauruun puhuja vaikeni.

Pyhä mies näki ojentuvan punaisiin puetun jalan, joka näytti kengässään
kaksijakoiselta ja pukin sorkkaa muistuttavalta, mutta oli paljoa
suurempi. Ja jalka potkaisi hohtelevan pyörän kehää niin tuimasti, että
siitä sinkosi kipunoita kuin raudasta sepän moukarin siihen iskiessä.
Pyöräkoje lennähti korkealle, putosi etäälle ja pirstoutui. Mutta ilman
täytti niin kimakka nauru, että pyhä mies heräsi.

Hän mietti itsekseen siinä vankikomeron kelmeässä valossa:

— Minä en toivo enää saavani tuntea Totuutta, jos se äskeisen
ilmennyksensä mukaisesti näyttäytyy ainoastaan ristiriitoina ja
vastakohtaisuuksina, ja kuinka uskaltaisinkaan kuolemallani todistaa
siitä, mikä tulee uskoa, koska universaalisen pyörän näkeminen
on minulle osoittanut, että jokainen valhe on täydellisen ja
selittämättömän Totuuden osanen? Minkätähden, Jumalani, sallitkaan
minun nähdä nuo asiat ja joutua ennen viimeistä untani kokemaan, että
Totuus on kaikkialla eikä ole missään?

Pyhän miehen pää vaipui käsien varaan, ja hän itki.



15

TUOMIO


Veli Giovanni vietiin Tasavallan tuomarien eteen tuomittavaksi Viterbon
lain mukaisesti. Eräs tuomareista sanoi vartijoille:

— Riisukaa häneltä kahleet. Jokaisen syytetyn tulee astua vapaana
meidän eteemme.

Giovanni mietti:

— Minkätähden tuomari lausuu vilpillisiä sanoja?

Ylin tuomari alkoi kuulustella pyhää miestä. Hän sanoi:

— Giovanni, kehno mies, lakien ylevän lempeyden vankilaan sulkemana
sinä olet puhunut lakeja vastaan. Sinä olet viritellyt salajuonia
pahantekijöiden kanssa, jotka olivat kahlehdittuina samassa komerossa,
olet solminut salaliiton kaupungin olevaa järjestystä vastaan.

Pyhä mies Giovanni vastasi:

— Minä olen puhunut oikeuden ja Totuuden puolesta. Jos kaupungin lait
ovat oikeuden ja totuuden mukaiset, en ole puhunut niitä vastaan. Olen
lausunut rakkauden sanoja. Olen sanonut:

"Älkää yrittäkö hävittää väkivaltaa väkivalloin. Olkaa rauhantekijät
keskellä sotien melskettä, jotta Jumalan henki laskeutuisi teidän
päällenne niinkuin pieni lintu poppelin latvaan laaksossa, jonka
peittää tulvivan vuoripuron vesi. Minä olen sanonut: Olkaa lempeät
väkivaltaisille."

Tuomari huusi vihoissaan:

— Puhu! Sano meille, kutka ovat väkivaltaiset.

Pyhä mies sanoi:

— Te tahdotte lypsää lehmää, joka on antanut kaiken maitonsa, ja saada
minulta tietää enemmän kuin tiedänkään.

Mutta tuomari käski pyhää miestä vaikenemaan ja sanoi:

— Kielesi on singonnut puheen nuolen, ja se tähtäsi Tasavallan
ruhtinaisiin. Mutta se putosikin alemmaksi ja kääntyi itseäsi vastaan.

Pyhä mies sanoi:

— Te ette tuomitse minua tekojeni ja sanojeni nojalla, jotka ovat
ilmeiset, vaan tarkoitusteni nojalla, jotka näkee yksin Jumala.

Tuomari vastasi:

— Ellemme näkisi näkymätöntä ja ellemme olisi jumalia maan päällä,
kuinka voisimmekaan ihmisiä tuomita? Etkö tiedä, että Viterbossa
on säädetty laki, joka vainoo salaisimpia ajatuksiakin? Kaupunkien
poliisilaitos näet täydellistyy alinomaa, ja viisas Ulpianus, joka
piteli viivainta ja kulmamittainta Caesarin ajalla, olisi hänkin
ihmeissään, jos näkisi meidän paremmat kojeemme.

Tuomari sanoi vielä:

— Giovanni, sinä olet punonut vankilassa salajuonia yleistä asiaa
vastaan.

Mutta pyhä mies kielsi punoneensa salajuonta Viterbon asiaa vastaan.
Silloin tuomari sanoi:

— Vanginvartija on asian todistajana.

Pyhä mies kysyi:

— Millainen paino on minun todistuksellani vaakakupissa, kun
vanginvartijan todistus on laskettu toiseen?

Tuomari vastasi:

— Sinun todistuksesi havaitaan punnittaessa köykäiseksi.

Siitä syystä pyhä mies oli vaiti.

Tuomari sanoi:

— Sinä puhuit vastikään, ja sanasi todistivat kavaluutesi. Nyt
sinä vaikenet, ja vaitiolosi on rikoksesi tunnustus, ja sinä olet
tunnustanut kahdesti olevasi syyllinen.

Se tuomareista, jota nimitettiin Syyttäjäksi, nousi ja sanoi:

— Viterbon kaupungin vaakuna puhuu minun äänelläni, ja minun ääneni on
vakaa ja tyyni, koska se on julkinen ääni. Ja te luulette kuulevänne
pronssisen patsaan puhuvan, sillä minä en syytä sydämelläni ja
tunteillani, vaan vaskitauluilla, joihin laki on kirjoitettu.

Hän alkoi heti heilua ja syytää tuimia sanoja. Hän selosti näytelmän
jäljitellen murhenäytelmäin sepittäjää Senecaa. Näytelmä oli täynnä
pyhän miehen Giovannin tekemiä rikoksia. Ja Syyttäjä näytteli
vuorotellen kaikkien murhenäytelmän henkilöiden osia. Hän jäljitteli
uhrien valituksia ja Giovannin ääntä paremmin mieliä järkyttääkseen. Ja
tuntuipa siltä kuin olisi kuullut ja nähnyt Giovannin itsensä, mutta
vihaa ja rikoksia täynnä. Syyttäjä repi hiuksiaan, riipaisi rikki
viittansa ja vaipui uupuneena ylhäiselle istuimelleen.

Se tuomari, joka oli syytettyä kuulustellut, alkoi jälleen puhua sanoen:

— On soveliasta, että joku kansalainen puolustaa tätä miestä. Viterbon
lakien mukaan ei ketään saa tuomita, ellei häntä ole sitä ennen
puolustettu.

Silloin nousi eräs viterbolainen asianajaja jakkaralle ja puhui näin:

— Jos tämä munkki on sanonut ja tehnyt sen, mistä häntä syytetään, niin
asia on paha. Mutta ei ole olemassa todistusta, että hän tosiaankin
on puhunut ja toiminut niinkuin luullaan. Ja jos, hyvät herrat,
olisikin sellainen todistus, tulisi vielä ottaa huomioon tämän miehen
erinomainen yksinkertaisuus ja hänen ymmärryksensä heikkous. Hän oli
julkisella paikalla lasten ivan esineenä. Hän on tietämätön. Hän on
tehnyt paljon mielettömiä tekoja, ja minä puolestani uskon häneltä
puuttuvan järkeä. Se, mitä hän sanoo, ei ole minkään arvoista, ja hän
ei osaa tehdä mitään. Minä uskon hänen olleen huonossa seurassa. Hän
toistaa kuulemiaan niistä mitään ymmärtämättä. Hän on liian typerä
rangaistavaksi. Etsikää ne, jotka ovat häntä opettaneet. Ne ovat oikeat
syylliset. Tässä asiassa on paljon epävarmuutta, ja viisas sanoo: "Jos
epäilet, pidäty."

Niin puhuttuaan asianajaja laskeutui jakkaraltaan. Ja veli Giovannille
julistettiin kuolemantuomio. Hänelle sanottiin, että hän tulisi
hirtettäväksi torilla, mihin maalaisnaiset tulivat myymään hedelmiä ja
lapset leikkimään luunopillaan.

Eräs tuomarien joukossa oleva erinomaisen etevä lakitieteen tohtori
nousi ja sanoi:

— Giovanni, sinun tulee allekirjoittaa tuomiosi, koska se kaupungin
nimessä langetettuna on itsesikin langettama, mikäli olet
kaupunkivaltiomme jäsen. Sinulla on siinä kansalaisena kunniallinen
osa, ja minä todistan sinulle, että sinun tulee olla tyytyväinen
joutuessasi oikeudenmukaisesti hirtetyksi.

"Kaikkien tyydytys käsittää ja sisältää epäilemättä osien tyydytyksen,
ja koska sinä olet, tosin ylen mitätön ja kurja Viterbdn jalon
kaupungin osanen, niin tuomiosi, joka tyydyttää kaupunkikuntaa, täytyy
tyydyttää itseäsikin.

"Minä todistan sinulle vielä, että sinun tulee pitää kuolemantuomiotasi
miellyttävänä ja otollisena. Ei näet ole mitään muuta niin hyödyllistä
ja soveliasta kuin oikeus, joka on asioiden oikea mitta, ja sinulle
täytyy olla mieluista, että tämä hyvä mitta on itseesi sovellettu.
Olethan saanut, mitä sinulle kuuluu, keisari Justinianuksen säännön
mukaan. Sinun tuomiosi on oikea ja niinmuodoin mieluisa ja hyvä.
Mutta vaikka se olisi vääräkin ja tietämättömyyden ja kohtuuttomuuden
tahraama ja tärvelemä (mistä Jumala meitä varjelkoon), sinun tulisi
sittenkin se hyväksyä.

"Kun näet väärä tuomio langetetaan oikeuden muodoissa, se saa osansa
näiden muotojen pätevyydestä ja säilyy niiden nojalla ylevänä,
tehokkaana ja erittäin arvokkaana. Se, mitä siinä on pahaa, on
ohimenevää ja vähäpätöistä ja koskee ainoastaan yksityiskohtia, kun
sitävastoin siihen sisältyvä hyvä johtuu oikeuslaitoksen lujuudesta
ja pysyväisyydestä, siten aiheuttaen yleistä tyydytystä. Näiden
perusteiden nojalla Papinianus julistaa, että on parempi tuomita väärin
kuin olla kerrassaan tuomitsematta, koska ihmiset oikeudenkäytön
puuttuessa ovat kuin metsän petoja lainkäytön sitävastoin
tuodessa ilmi heidän jalouttaan ja arvokkuuttaan, kuten havaitaan
areiopagi-tuomareista, jotka olivat erinomaisessa arvossa ateenalaisten
keskuudessa. Koska siis on välttämätöntä ja hyödyllistä tuomita ja
koska ei ole mahdollista tuomita erehtymättä ja harhaantumatta, seuraa
tästä, että harhautuminen ja erehtyminen kuuluvat oikeudenkäytön
erinomaisuuden piiriin ja saavat osansa tuosta erinomaisuudesta. Jos
siis pitäisit tuomiotasi kohtuuttomana, sinun tulisi tyytyä siihen
kohtuuttomuuteen, koska se liittyy ja sekoittuu oikeuteen niinkuin tina
ja kupari sekoittuvat toisiinsa muodostaen pronssin, joka on arvokas
metalli ja tulee monella jalolla tavalla käytetyksi, kuten Plinius
historioissaan esittää."

Tohtori luetteli sitten ne rikoksensovittamiseen liittyvät mukavuudet
ja edut, joiden avulla vika pestään, niinkuin palkolliset joka lauantai
pesevät ja puhdistavat talon tanhuan. Hän osoitti pyhälle miehelle,
millaista hyväätyötä hän sai nauttia tullessaan tuomituksi kuolemaan
Viterbon tasavallan ylhäisestä tahdosta, joka oli suonut hänelle
tuomarit ja puoltajan. Kun tohtori sitten vaikeni, tietämättä enää
mitään sanoa, Giovanni pantiin jälleen rautoihin ja kuljetettiin
takaisin vankilaan.



16

MAAILMAN RUHTINAS


Sen päivän aamuna, joka oli määrätty hänen teloituspäiväkseen, pyhä
mies Giovanni nukkui sikeästi. Tohtori Rikkiviisas avasi vankikomeron
oven, nykäisi nukkujaa hihasta ja huusi:

— Hoi, sinä naisen poika, herää jo! Päivä avaa harmaat silmänsä. Kiuru
visertää, ja aamu-usvat hyväilevät vuorten kupeita. Rinteillä näkyy
leijuvan pehmeitä valkoisia ja ruusunpunaiselle vivahtelevia pilviä,
jotka ovat kuolemattomien nymfien lanteita, vatsoja ja pakaroita. Siinä
leijuvat vetten ja ilmain jumalaiset tyttäret, hulmuileva parvi aamun
impiä, joita vanha Okeanos kuljettaa yli vuorten ja jotka kietovat
raikkaitten käsivarttensa syleilyyn hyasintti- ja vuokkovuoteellaan
maailmaa vallitsevia jumalia ja jumalatarten rakastamia paimenia. On
näet olemassa paimenia, jotka heidän äitinsä ovat tehneet kauniiksi
ja kyllin arvokkaiksi lähteissä ja lehdoissa asustavien nymfien
vuodekumppaneiksi.

"Ja minä itsekin, joka olen paljon tutkinut luonnon merkillisyyksiä,
huomasin äsken, nähdessäni noiden pilvien hekumallisesti lipuvan
pitkin kukkulan vatsaa, omassa olemuksessani himoja, joista en tiedä
mitään muuta kuin että ne syntyivät lanteitteni tienoilla ja näyttivät
voimansa jo kätkyessä niin kuin Herkuleslapsi. Ja nuo himot eivät
suinkaan olleet pelkkiä rusohuuruja ja haipuvia pilvenhattaroita: ne
näyttivät minulle selvin piirtein erään tytön nimeltä Mona Libetta,
johon olen ohimennen tutustunut Castrossa, eräässä majatalossa, jossa
hän oli palvelijattarena ja muulinajajain ja sotilaiden alttiina
ilostuttajana.

"Sitä kuvaa, jonka mielessäni muovasin Mona Libettasta tänä aamuna,
astellessani mäenvierua, kaunisti ihmeellisesti muiston suloisuus ja
poissaolon herättämä kaipaus. Hänen kuvaansa koristivat kaikki ne
harhakuvitelmat, jotka mainitsemastani paikasta lanteitten vaiheilta
nousten levittävät tuoksuvaa tultansa ruumiin koko sieluun synnyttäen
siinä riutumuksen polttoa ja ihanaa kärsimystä.

"Sinun näet tulee tietää, oi Giovanni, että katsellessasi häntä
rauhallisesti ja kylmin silmin tuskin voit havaita häntä sanottavasti
eroavaksi niistä kaikista, jotka Umbrian ja Romagnan lakeuksilla
käyvät niityillä lehmiä lypsämässä. Hänen silmänsä olivat tummat,
hidaskäänteiset ja vauhkot, kasvot ruskeat, suu iso, rinnat painavat,
vatsa keltainen ja säärten etupuoli polvesta alkaen ihokarvain
peittämä. Hän nauroi tavallisesti tahmeata nauruansa; mutta nautinnon
hetkenä hänen kasvonsa muuttuivat synkiksi ja ikäänkuin jonkun jumalan
läsnäolon hämmästyttämiksi. Tuo seikka kiinnitti minua häneen, ja minä
olen myöhemmin paljonkin mietiskellyt tuon kiintymyksen luonnetta,
koska olen oppinut ja taitava etsimään asioiden syitä.

"Mietiskelyni tuloksena oli se keksintö, että se voima, joka veti minua
Mona Libettan, Castron majatalon piikaisen puoleen, oli sama voima,
joka johtaa tähtien liikettä taivaalla, ja ettei maailmassa olekaan
muuta voimaa kuin rakkaus, joka on samalla viha, kuten havaitsemme
samasta Mona Libettasta, jota paljon hyväiltiin ja piestiin yhtä paljon.

"Muistuu mieleeni, että eräs paavin tallirenki, joka oli hänen paras
ystävänsä, löi häntä niin tuimasti eräänä yönä heinäparvella, missä
makasi hänen kerallaan, että hän jäi makaamaan kuin kuolleena.
Mies kulki pitkin tietä huutaen, että vampyyrit olivat kuristaneet
hänen piikaisensa. Nämä ovat seikkoja, joita kannattaa miettiä, jos
tahtoo muodostaa itselleen käsitystä hyvästä ruumiinrakenteesta ja
luonnollisesta filosofiasta."

Niin puhui tohtori Rikkiviisas. Ja pyhä mies Giovanni kohottautui
pahnoillaan ja vastasi:

— Tohtori, ovatko nuo puheita, joita sopii esittää kohta hirteen
joutuvalle henkilölle? Sinua kuunnellessani epäilen, ovatko sanasi
kunnon miehen ja etevän teologin lausumat, vai johtuvatko ne kenties
jostakin pimeyden enkelin lähettämästä unennäöstä.

Rikkiviisas tohtori vastasi:

— Kuka sinulle puhuu hirteen joutumisesta? Tiedä, Giovanni, että
olen saapunut tänne heti aamun sarastaessa vapauttaakseni sinut ja
auttaakseni sinua pakenemaan. Katso, minä olen jälleen pukeutunut
vanginvartijaksi; vankilan ovi on auki. Tule, riennä!

Pyhä mies vastasi noustuaan:

— Tohtori, varokaa sanojanne. Minä olen uhrannut elämäni. Minä myönnän,
ettei se ole ollut minulle helppoa. Jos nyt uskon puhettanne ja
ajattelen pelastuneeni, mutta siitä huolimatta joudun teloitettavaksi,
niin minun on pakko suorittaa toinen, edellistä vaikeampi uhri ja
kärsiä kaksinkertainen kuolema. Minä tunnustan, että haluni joutua
marttyyriksi on häipynyt olemattomiin ja että mieleni on vallannut
toivo päästä hengittelemään vapaata ilmaa vuoren honkien alla.

Rikkiviisas tohtori vastasi:

— Sattuupa niin, että aikomukseni oli viedä sinut juuri honkien alle,
jotka soivat tuulessa kuin vienosti helisevä surunsävyinen huilu. Me
nautimme aamiaista sammaleisella rinteellä kaupungin yläpuolella. Tule!
Miksi viivyttelet?

Pyhä mies virkkoi:

— Ennenkuin lähden teidän kanssanne, tahtoisin mielelläni tietää,
kuka olette. Minä olen horjahtanut pois alkuperäisestä lujuudestani.
Rohkeuteni on nyt vain oljenkorsi hyveeni hävitetyllä alueella. Mutta
minä uskon yhä vielä Jumalan poikaan enkä tahtoisi kadottaa sieluani
pelastaakseni ruumiini.

— Totisesti, virkkoi Rikkiviisas tohtori, sinä luulottelet minun
himoitsevan sieluasi! Onko se siis niin kaunis neiti ja niin hieno
rouva, että pelkäät minun sen ottavan? Pidä omanasi, ystäväiseni, minä
en sitä mitenkään pitele.

Pyhää miestä ei rauhoittanut tuo puhe, jossa ei tuntunut minkäänlaista
hurskauden tuoksua. Mutta koska hänen teki kovin mieli päästä vapaaksi,
hän ei asiaa enempää ajatellut, vaan seurasi tohtoria ja kulki hänen
kerällään vankilan portista.

Vasta ulos päästyään hän kysyi:

— Kuka olet sinä, joka lähetät unennäköjä ihmisille ja vapautat
vangittuja? Sinussa on naisen kauneus ja miehen voima, ja minä ihailen
sinua voimatta sinua rakastaa.

Rikkiviisas tohtori vastasi:

— Sinä rakastat minua kohta, kun olen tehnyt sinulle pahaa. Ihmiset
eivät voi rakastaa ketään muuta kuin niitä, jotka aiheuttavat heille
kärsimystä. Ja rakkautta on ainoastaan tuskassa.

Niin keskustellen he astelivat ulos kaupungista ja lähtivät kulkemaan
vuorelle johtavaa polkua. Kauan aikaa kuljettuaan he näkivät
metsänrinnassa punaisilla tiilillä katetun talon. Talon edustalla,
tasangon puolella, levisi pengermä, jossa kasvoi hedelmäpuita ja jota
ympäröi viini-istutus.

He istuivat pihalle viinipuun alle, jonka lehdet syksy oli kullannut ja
josta riippui rypäleterttuja. Ja nuori tyttö toi heille siihen rieskaa,
hunajaa ja maissileivoksia.

Tohtori Rikkiviisas ojensi kätensä ja poimi punaisen omenan, puri
siitä kappaleen ja ojensi sitten omenan pyhälle miehelle. Giovanni söi
ja joi; ja hänen partansa oli rieskasta valkoinen ja hänen silmänsä
nauroivat katsellessaan taivasta, joka täytti ne sinellään ja ilollaan.
Ja nuori tyttö hymyili.

Tohtori Rikkiviisas virkkoi:

— Katso tuota lasta; hän on paljoa kauniimpi kuin Mona Libetta.

Pyhä mies, maidon ja hunajan humaltamana, päivän kirkkaudesta
riemuiten, lauloi niitä lauluja, joita hänen äitinsä oli laulanut
kanniskellessaan häntä käsivarrellaan. Ne olivat paimenten ja
paimenetarten lauluja, ja niissä puhuttiin rakkaudesta. Ja koska nuori
tyttö kuunteli oven kynnyksellä, pyhä mies nousi, juoksi horjahdellen
hänen luoksensa, sieppasi hänet syliinsä ja suuteli hänen poskiansa; ja
hänen suudelmansa olivat täynnä rieskaa, naurua ja iloa.

Tohtori Rikkiviisaan maksettua kemut molemmat matkamiehet lähtivät
kulkemaan kohti tasankoa.

Kun he kulkivat virran rannalla kasvavien hopeisten halavien vieritse,
sanoi pyhä mies:

— Istuutukaamme. Minä havaitsen olevani väsynyt.

He istuutuivat halavan alle ja näkivät kurjenmiekkojen rannassa
taivuttavan säiliänsä ja kiiltokärpästen kiitävän veden pinnassa. Mutta
Giovanni ei enää nauranut, ja hänen kasvonsa olivat murheelliset.

Tohtori Rikkiviisas kysyi häneltä:

— Minkätähden olet huolissasi?

Giovanni vastasi hänelle:

— Sinä olet saattanut minut tuntemaan elävien olioiden hyväilyä, ja
minun sydämeni on murheellinen. Minä olen maistanut rieskaa ja hunajaa.
Olen nähnyt piikaisen talon kynnyksellä ja olen saanut tuta, että hän
oli kaunis. Ja nyt asuu levottomuus minun hengessäni ja minun lihassani.

"Millaisen tien olenkaan kulkenut siitä, kun sinuun tutustuin.
Muistatko rautatammimetsää, jossa sinut ensimmäisen kerran näin? Minä
näet tunnen sinut.

"Sinä kävit luonani erakkolassani ja ilmestyit minulle naisena,
jonka silmät säteilivät ohuen hunnun alta suloisen suusi sillävälin
opettaessa minulle hyvettä koskevien käsitteiden vaikeuksia. Sinä
näyttäydyit minulle niitulla kultakaavussasi samoinkuin Ambrosiukselle
tai Augustinukselle. Silloin en vielä tuntenut ajattelemisen tautia.
Mutta sinä annoit minulle ajatuksen. Ja sinä asetit kopeuden huulilleni
kuin hehkuvan hiilen. Minä olen mietiskellyt. Hengen ollessa vielä
uutuuttaan jäykkänä ja älyni viettäessä karua nuoruusaikaansa minä en
kumminkaan epäillyt. Mutta sinä tulit vielä luokseni, annoit minulle
epävarmuutta ja juotit minulla epäilystä kuin viiniä. Nyt minä nautin
sinun voimastasi olioiden suloista harhaa, ja metsien ja purojen,
taivaan ja maan ja elollisten olioiden henki huokuu rinnassani.

"Minä olen onneton, koska olen seurannut sinua, ihmisten ruhtinasta!"

Giovanni katseli kumppaniansa, joka oli kaunis kuin päivä ja yö, ja
sanoi hänelle:

— Minä kärsin sinun tähtesi ja minä rakastan sinua. Minä rakastan
sinua, koska olet onnettomuuteni ja ylpeyteni, riemuni ja tuskani,
olioiden hurma ja julmuus, koska olet himo ja ajatus ja koska olet
tehnyt minut itsesi kaltaiseksi. Sinun lupauksesi Yrttitarhassa,
aikojen aamuna, ei suinkaan ollut suotta; minä olen maistanut tiedon
hedelmää, oi Saatana!

Giovanni sanoi vielä:

— Minä tiedän, näen, tunnen, tahdon, kärsin. Ja minä rakastan sinua
kaiken sen pahan tähden, mitä olet minulle tehnyt. Rakastan sinua,
koska olet syössyt minut perikatoon.

Ihminen nojasi enkelin olkapäähän ja itki.



Veren mysteeri


    La bossa sua non diceva se non Jesù
    e Caterina, e cosi dicende ricevatti el
    capo nelle mani mie, fermando l'occhio
    nella Divina Bontà, e dicendo: Io
    voglio..

      (Le Letter e di S. Caterina da Siena. —
      XCVII, Gigli e Burlamacchi.)

[Hänen huulensa lausuivat vain Jeesus ja Katariina, ja niin sanoen hän
laski päänsä käsiini sulkien silmänsä Jumalan armossa ja sanoen: Minä
tahdon...]


Sienan kaupunki oli kuin sairas, joka turhaan etsii hyvää sijaa
vuoteestansa ja luulee heittelehtiessään pettävänsä kivun. Se oli
useat kerrat muuttanut tasavallan hallitusta, joka siirtyi konsuleilta
kansalaiskokouksille. Aikaisemmin oli valta ollut ylhäisten käsissä;
myöhemmin sitä käyttelivät rahanvaihtajat, veranvalmistajat,
apteekkarit, turkkurit, silkkikauppiaat ja kaikenlaiset ylempiä
ammatteja harjoittavat henkilöt. Mutta koska nämä porvarilliset
olivat osoittautuneet heikoiksi ja ahnaiksi, karkoitti kansa heidät
vuorostaan ja luovutti vallan pienille käsityöläisille. Vuonna 1368
Jumalanpojan ikimuistettavan lihaantulon jälkeen signoriaan kuului
neljätoista hallitusmiestä, jotka oli valittu kutojien, teurastajien,
lukkoseppien, suutarien ja muurarien joukosta ja jotka muodostivat
Uudistajien Vuoreksi nimitetyn suuren neuvoston. He olivat karkeita
plebeijejä, samanlaisia kuin heidän kaupunkinsa vaakuna, pronssinen
naarassusi, jota he rakastivat hirmuisella pennunrakkaudella. Mutta
kansa, joka oli asettanut heidät tasavaltaa johtamaan, oli jättänyt
heidän yläpuolelleen Kahdentoista neuvoston, jonka jäsenet olivat
pankkiireja ja rikkaita kauppiaita. Nämä tekivät salaliiton ylhäisten
kanssa, keisarin yllyttäminä, myydäkseen kaupungin paaville.

Saksan keisari oli salahankkeen sieluna; hän lupasi sotureitansa sen
toteuttamiseksi. Hän kiirehti kovin asian suorittamista, koska arveli
voivansa kauppasummalla lunastaa takaisin Kaarle Suuren kruunun, joka
oli tuhannenkuudensadankahdenkymmenen floriinin panttina Firenzen
pankkiireilla.

Ne Uudistajien Vuoren jäsenet, jotka muodostivat signorian, pitivät
kuitenkin ankaraa komentoa ja valvoivat Tasavallan menestystä. Nämä
vapaan kansan ylhäisinä virkamiehinä toimivat käsityöläiset olivat
kieltäneet kaupunkiin tulleelta keisarilta leivän, veden, suolan
ja tulen; hänen täytyi vetäytyä pois huokaillen ja vapisten, ja
salaliittolaiset tuomittiin kuolemanrangaistukseen. Vanhan Remuksen
perustaman kaupungin vartijoina he jäljittelivät Rooman ensimmäisiä
ankaroita konsuleita. Mutta heidän kultaan ja silkkiin puettu
kaupunkinsa soljahti heidän sormistaan kuin rietas ja kavala ilotyttö.
Ja huolestunut mieli teki heidät leppymättömiksi.

Vuonna 1370 he saivat tietää, että eräs Perugian aatelismies,
ser Nicolas Tuldo, oli paavin lähettämänä saapunut taivuttamaan
sienalaisia luovuttamaan yksissä neuvoin keisarin kanssa kaupungin
Pyhälle Isälle. Tuo herra oli nuoruutensa ja kauneutensa parhaassa
kukoistuksessa ja oli oppinut naisten seurassa sen miellyttämis-
ja viettelemistaiteen, jota nyt käytteli Salembenien palatsissa ja
rahanvaihtajien myymälöissä. Ja vaikka olikin mieleltään kevyt ja
hengeltään turhamainen, hän voitti kuitenkin paavin vuoksi puolelleen
paljon porvarillisia ja muutamia käsityöläisiä. Saatuaan kuulla hänen
juonistaan Uudistajien Vuoren virkamiehet käskivät tuoda hänet ylhäisen
neuvostonsa eteen, kuulustelivat häntä tasavallan sotalipun alla, johon
on kuvattu hyökkäävä jalopeura, ja selittivät käyneen ilmi, että hän
oli vehkeillyt kaupungin vapautta vastaan.

Hän oli vastannut noille suutareille ja teurastajille hymyillen ja
ylenkatseellisesti. Kuultuaan kuolemantuomiotansa julistettavan hän
joutui syvän hämmästyksen valtaan, ja vankilaan takaisin kulkiessaan
hän oli kuin huumautunut. Mutta kohta sinne tultuaan hän toipui
huumauksestaan ja valitti elämän katoamista niin kiihkeästi kuin nuori
veri ja kiivas henki suinkin voi sitä valittaa. Nautintojen, aseiden,
naisten, ratsujen kuvat kiitivät hänen mielessään, ja se ajatus, ettei
hän saisi enää milloinkaan niistä nauttia, syöksi hänet sellaiseen
epätoivoon, että hän takoi nyrkeillään ja otsallaan vankikomeronsa
seiniä ja parkui niin, että huuto kuului porvarien asuntoihin ja
veranmyyjäin kauppakojuihin saakka. Vanginvartija kiiruhti luo ja
havaitsi hänen viruvan veressä ja vaahdossa.

Ser Niccola Tuldo ulvoi siten raivoissaan kolme päivää ja kolme yötä.

Asiasta annettiin tieto Uudistajien Vuorelle. Suoritettuaan
kiireelliset asiat ylhäisen signorian jäsenet tutkivat onnettoman
kuolemaantuomitun juttua.

Leone Rancati, ammatiltaan tiilenpolttaja, sanoi:

— Sen miehen tulee maksaa päällään Sienan tasavaltaa vastaan tekemänsä
rikos, ja kukaan ei voi ostaa häntä vapaaksi siitä velasta anastamatta
itselleen kaupunkivaltiomme, oman äitimme, pyhiä oikeuksia. Hänen tulee
kuolla. Mutta hänen sielunsa kuuluu Jumalalle, joka on sen luonut, ja
soveliasta ei ole, että hän kuolee epätoivossa ja synnissä. Taatkaamme
siis hänelle iäinen pelastus kaikin käytettävissämme olevin keinoin.

Matteino Renzano, leipuri, joka oli kuuluisa viisaudestaan, nousi
vuorostaan ja sanoi:

— Sinä puhuit hyvin, Leone Rancati. Sentähden on tuomitun luo
lähetettävä Katariina, vanuttajan tytär.

Tähän mielipiteeseen liittyi koko signoria päättäen kutsua Katariinan
käymään Niccola Tuldon luona vankilassa.

Katariina, vanuttaja Giacomon tytär, levitti siihen aikaan hyveittensä
tuoksua koko Sienan kaupunkiin. Hän asui pienessä komerossa isänsä
talossa ja käytti katuvaisten sisarten vaatetusta. Valkoisen
villahameen alla hänellä oli vyöllään rautaketju, ja hän ruoski
itseään joka päivä tunnin ajan. Sitten hän näytti käsivarsiaan, jotka
olivat täynnä haavoja, ja sanoi: "Tässä ovat minun ruusuni!" Hän hoiti
kammiossaan liljoja ja orvokkeja, joista solmi seppeleitä Neitsyen ja
pyhimysten alttareille laulaen kansankielisiä hymnejä Jeesuksen ja
Marian ylistykseksi. Niinä murheellisina vuosina, joina Sienan kaupunki
oli tuskan tyyssija ja ilon asumus, Katariina kävi vangittujen luona ja
sanoi portoille: "Sisareni, kovin mielelläni kätkisin teidät Vapahtajan
rakkauden haavoihin!" Niin puhdas ja sellaisen lähimmäisenrakkauden
elähdyttämä neitsyt ei olisi voinut kasvaa ja kukoistaa muualla kuin
Sienassa, joka tahroistaan ja rikoksistaan huolimatta säilyi Pyhän
Neitsyen kaupunkina.

Hallitusmiehiltä tiedon saatuaan Katariina lähti vankilaan sen päivän
aamuna, jona Niccola Tuldon piti kuolla. Hänen saapuessaan vanki makasi
kopin kivipermannolla huutaen herjauksia korkealla äänellä. Katariina
kohotti valkoista huntua, jonka autuas Dominikus itse, paratiisista
alas laskeutuen, oli asettanut hänen otsalleen, ja paljasti vangin
nähtäviin taivaallisen kauniit kasvot. Vangin niitä ihmetellen
katsellessa hän kumartui hänen puoleensa ja pyyhki pois vaahdon hänen
suupielistään.

Ser Niccolà Tuldo käänsi häntä kohti vielä hurjailmeiset silmänsä ja
sanoi:

— Mene tiehesi! Minä vihaan sinua, koska olet Sienasta, joka minut
murhaa. Oi Siena, sinä naarassusi, joka isket ilkeät torahampaasi jalon
Perugian miehen kurkkuun! Voi sinua, naarassutta, voi sinua saastaista
ja raatelevaista narttua!

Katariina vastasi hänelle:

— Veljeni, mitä onkaan jokin kaupunki, ja mitä ovatkaan kaikki maailman
kaupungit Jumalan ja enkelten kaupungin rinnalla? Minä olen Katariina
ja tulen kutsumaan sinua iäisiin häihimme.

Äänen lempeys ja kasvojen kirkkaus vuodatti samassa rauhan ja valon
Niccola Tuldon sieluun.

Hän muisti viattomuutensa päiviä ja itki kuin lapsi. Apenniinien
yläpuolelle kohonnut aurinko valaisi vankikomeroa ensimmäisillä
säteillään. Katariina sanoi:

— Jo koittaa päivä! Nouse ja käy iäisiin häihimme, veljeni, nouse!

Hän nosti vangin ja vei hänet mukanaan kappeliin, missä veli Cattaneo
kuunteli hänen synnintunnustustaan.

Ser Niccola Tuldo otti sitten hartaasti osaa pyhään messuun ja nautti
Jeesuksen ruumiin. Sitten hän kääntyi Katariinan puoleen ja sanoi
hänelle:

— Pysy luonani, älä minua hylkää, niin omatuntoni on hyvä ja minä
kuolen tyytyväisenä.

Kellot alkoivat soida ilmoittaen rikoksentekijän mestaamisen hetkeä.

Katariina vastasi:

— Rakas veljeni, minä odotan sinua teloituspaikalla.

Niccola Tuldo hymyili ja virkkoi ikäänkuin hurmaantuneena:

—- Mitä? Odottaako sieluni riemu minua pyhällä teloituspaikalla?

Katariina mietti ja rukoili sanoen:

— Jumalani, sinä olet lähettänyt hänelle suuren valon, koska hän
nimittää teloituspaikkaa pyhäksi.

Ser Niccola sanoi vielä:

— Niin, minä käyn sinne lujana ja iloisena. Minä ikävöitsen sinne
päästä, ikäänkuin olisi tuhat vuotta odotettavana, ennenkuin sinut
siellä kohtaan.

— Häihin, iäisiin häihin! toisti Katariina poistuessaan vankilasta.

Kuolemaantuomitulle tarjottiin hiukan leipää ja viiniä, hänelle
annettiin musta viitta, ja sitten häntä kuljetettiin mäkisiä teitä,
torvien pauhatessa, kaupungin kaartin vartioimana, Tasavallan lipun
alla. Kadut olivat täynnä uteliaita, ja naiset kohottivat korkealle
pieniä lapsiansa näyttääkseen heille miestä, joka meni kuolemaan.

Niccola Tuldo ajatteli Katariinaa, ja hänen huulensa, jotka olivat
kauan uhonneet katkeruutta, olivat nyt puoliavoimet, ikäänkuin hän
olisi tahtonut suudella pyhää kuvaa.

Vähän aikaa noustuaan karkeilla tiilillä kivettyä katua saattue saapui
eräälle niistä kukkuloista, jotka kohoavat kaupungin yläpuolelle,
ja tuomittu näki yhtäkkiä, silmillä, joiden oli määrä kohta sammua,
Sienan katot, kupolit, kellotapulit ja tornit ja etäämpänä muurit,
jotka noudattelivat kukkulain rinnettä. Tuon kaiken nähdessään hän
muisti syntymäkaupunkinsa, hymyilevän Perugian, jota ympäröivissä
yrttitarhoissa virtaavat vedet solisevat hedelmäin ja kukkasten
keskellä. Hän näki pengermän, joka kohoo yli Trasimenon laakson, missä
katse juo päivää riemuiten.

Elämän kaipaus riipaisi jälleen hänen sydäntänsä.

Hän huokasi:

— Oi armas kaupunkini! Oi vanhempieni koti!

Mutta sitten hän jälleen ajatteli Katariinaa, ja se ajatus täytti hänen
mielensä riemastuksella ja rauhalla.

Vihdoin saavuttiin torille, missä Camianon ja Granayolan
talonpoikaisnaiset levittivät joka lauantai myytäväksi sitruunoita,
rypäleitä, viikunoita ja omenia, kutsuen emäntiä luokseen iloisin
huudahduksin ja rivonsekaisin puheenparsin. Sinne oli mestauslava
pystytetty. Ser Niccola Tuldo näki siellä Katariinan, joka oli
polvistunut ja laskenut päänsä mestauspölkylle.

Hän astui portaita ylös kärsimättömän iloisena.

Hänen tullessaan Katariina nousi ja kääntyi häneen päin niinkuin vaimo
kohdatessaan jälleen miehensä; hän tahtoi omin käsin paljastaa hänen
kaulansa ja sijoittaa ystävänsä mestauspölkylle kuin häävuoteeseen.

Sitten hän polvistui tuomitun viereen. Viimeksimainitun lausuttua kolme
kertaa kiihkeästi "Jeesus, Katariina!" pyöveli sivalsi miekallansa ja
irtautunut pää putosi neitsyen käsiin. Silloin Katariinasta tuntui kuin
uhrin veri olisi tulvahtanut häneen ja täyttänyt hänen suonensa vierien
niissä lauhana kuin nisälämmin maito; suloinen tuoksu laajensi hänen
sieraimiansa, ja hänen kostuneissa silmissään väikkyi enkelien varjoja.
Hämmästyneenä ja hurmaantuneena hän painui pehmeästi taivaallisen
hekuman syvyyksiin.

Kaksi Pyhän Dominikuksen sisaruskuntaan kuuluvaa naista, jotka
seisoivat mestauslavan juurella, näkivät hänen ojentuvan
liikkumattomaksi ja kiiruhtivat häntä nostamaan ja tukemaan. Pyhä
nainen tuli tuntoihinsa ja sanoi heille:

— Minä näin taivaan!

Kun toinen naisista aikoi pestä sienellä pois veren, jota oli virrannut
neitsyen hameelle, Katariina torjui hänet kärsimättömästi.

— Ei, sanoi hän, älkää ottako minulta pois tätä verta; älkää ottako
minulta purppuraani ja hyvää tuoksuani!



Doña Maria d'Avalosin ja Don Fabricion, Andrian herttuan tarina


    ... Done Marie d'Avalos, l'une des
    belles princesses du pais, mariée avec le
    prince de Venouse, laquelle s'estant
    enamourachée du comte d'Andriane,
    l'un des beaux prince du pais aussy, et
    s'estans tous deux cencertez à la jouissance
    et le mary l'ayunt descouverte... les fit
    tous deux massacrer par gens appostez;
    si que le lendemain on trouva ces
    deux belles moietiez et créatures
    exposées et tendues sur le pavé devant
    la porte de la maison, toutes mortes et
    froides, à la veue de tous les passants,
    qui les larmoyoient et plaignoyent de
    leur misérable estat.

      (Pierre de Bourdeilles, abbé et seigneur de Branthôme,
      _Recueil des dames; seconde partie_.)

[Ooña Maria d'Avalos, eräs maan kauniita ruhtinattaria, oli naimisissa
Venosan ruhtinaan kanssa ja rakastui Andrian herttuaan, joka puolestaan
kuului maan kauniisiin ruhtinaisiin. He suostuivat yksimielisesti
nautintoon, aviomies yllätti heidät ja antoi vahtisotilaitten surmata
molemmat. Seuraavana aamuna nähtiin nämä kauniit rakastavaiset
katukivityksellä talon edustalla, molemmat kuolleina ja kylminä,
kaikkien ohikulkevien nähtävinä, ja kaikki itkivät ja valittivat heidän
surkeata tilaansa.]


Napolissa vietettiin suuret juhlat, kun Venosan ruhtinas, rikas ja
mahtava herra, otti puolisokseen doña Marian, Avalosin mainehikkaan
suvun jäsenen. Kahdettoista vaunut, joita vetämässä olevat hevoset
oli peitetty suomuksilla, höyhenillä tai turkiksilla, niin että
muistuttivat lohikäärmeitä, aarnikotkia, jalopeuroja, ilveksiä,
panttereita tai yksisarviaisia, kuljettivat kaupungilla alastomia,
yltä päältä kullattuja miehiä ja naisia, jotka edustivat Venosan
ruhtinaan häihin maan päälle laskeutuneita Olympon jumalia. Eräissä
vaunuissa nähtiin nuori siipiniekka poika polkemassa jalkoihinsa
kolmea inhoittavan rumaa naista. Vaunujen yläpuolelle kohoavassa
kilvessä oli luettavana: _Rakkaus kohtalotarten voittajana_. Tuon piti
ilmaista, että aviopuolisot tulisivat nauttimaan toistensa keralla
pitkäaikaista onnea. Mutta tuo kohtaloa kestävämpi rakkaus olikin
vain väärä ennustus. Kaksi vuotta naimisiinmenonsa jälkeen, ollessaan
eräänä päivänä lintujahdissa, doña Maria d'Avalos näki Andrian
herttuan, joka oli kaunis ja hyvärakenteinen, ja rakastui häneen.
Kunniallisena, jalosukuisena, maineestaan huolehtivana ja ollen siinä
varhaisen nuoruuden iässä, jolloin naiset eivät vielä uskalla tyydyttää
himojansa, hän ei lähettänyt aatelismiehen luo parittajaa mainitsemaan
kohtauspaikkaa, joko jossakin kirkossa tai kotonansa. Hän ei ilmaissut
ollenkaan tunteitansa, vaan toivoi hyvän tähtensä johdattavan hänet
jälleen sen luo, joka oli vähemmässä kuin silmänräpäyksen ajassa tullut
hänelle elämää kalliimmaksi. Hänen odotusaikansa oli lyhyt. Andrian
herttua oli havainnut hänet kauniiksi ja lähti kohta kunnioittavasti
tervehtimään Venosan ruhtinasta. Jouduttuaan palatsissa kahden kesken
doña Marian kanssa herttua pyysi häneltä erittäin lempeästi ja erittäin
kiinteästi, mitä doña Maria oli halukas ja valmis hänelle antamaan.
Doña Maria vei hänet viipymättä huoneeseensa eikä evännyt häneltä
mitään hänen tahtomaansa. Ja kun herttua lausui hänelle kiitoksensa
siitä, että hän oli myöntynyt hänen haluunsa, doña Maria vastasi:

— Armollinen herra, se halu oli minun aikaisemmin kuin teidän. Minä
olen tahtonut, että olisimme sylitysten, niinkuin nyt, tässä vuoteessa,
jossa pidän teitä hyvänä milloin ikänä suvaitsette tänne tulla.

Siitä päivästä lähtien doña Maria d'Avalos otti vastaan Andrian
herttuan aina, kun oli siihen tilaisuutta, mikä sattui varsin
usein, koska Venosan ruhtinas lähti usein metsälle ja vietti
toisinaan kokonaisia viikkoja huvitellen ystäviensä keralla jollakin
maatilallansa.

Doña Marian maatessa ystävänsä kanssa hänen imettäjänsä Lucia seisoi
koko ajan ovella vahdissa sormiellen rukousnauhaansa ja alinomaa
peläten ruhtinaan palaavan ihan odottamatta.

Ruhtinas oli mies, jonka mustasukkaista ja väkivaltaista luonnonlaatua
kovin pelättiin. Vihamiehet moittivat häntä kavalaksi ja julmaksi.
He nimittivät häntä ketun ja suden sekasikiöksi ja haisevaksi
pedoksi. Ystävät sitävastoin ylistivät häntä siitä, että hän säilytti
uskollisesti mielessään kokemiensa oikeiden ja väärien tekojen muistoa
eikä voinut kärsivällisesti sietää solvausta.

Rakastavaiset olivat kokonaista kolme, kuukautta nauttineet toisiansa
ja tyydyttäneet haluansa häiriytymättä ja pelkäämättä, kun imettäjä
eräänä päivänä tuli doña Marian huoneeseen ja sanoi hänelle kahden
kesken:

— Kuulehan, rakas pieni päärlyseni; minä en puhu nyt kukista
enkä makeisista, vaan vakavasta ja peloittavasta asiasta. Hänen
ylhäisyytensä Venosan ruhtinas on saanut kuulla jotakin pahaa sinusta
ja Andrian herttuasta. Näin hänen äsken nousevan pihalla ratsun
selkään. Hän puri viiksiänsä, mikä on aina paha merkki. Hän puhui
kahdelle miehelle, jotka eivät näytä kunniallista elämää viettäviltä;
kuulin vain hänen sanovan heille: "Nähkää joutumatta nähdyiksi."
Sellaisen kehoituksen lausui heille jalo ruhtinas. Pahaksi onneksi hän
vaikeni nähdessään minut. Pieni kaunis päärlyni, niin totta kuin Jumala
on pyhässä sakramentissa, jos ruhtinas tapaa sinut Andrian herttuan
seurassa, hän surmaa teidät molemmat, ja sinä muutut vainajaksi. Entä
minä, minne joudunkaan silloin minä?

Imettäjä puhui ja rukoili vielä kauan. Mutta doña Maria d'Avalos
lähetti hänet pois mitään vastaamatta.

Oli kevätaika, ja doña Maria lähti sinä päivänä kävelemään kaupungin
ulkopuolelle toisten naisten seurassa. He astelivat kukkivan
orjantappuran reunustamaa tietä, ja eräs seuralaisista virkkoi:

— Doña Maria, toisinaan koirat lähtevät noudattelemaan matkustavien
jälkiä. Nyt meitä seuraa iso mustan- ja valkoisenkirjava koira.

Ruhtinatar käänsi päätänsä ja tunsi dominikaanimunkin, joka tapasi
loikoa varjossa Venosan palatsin pihamaalla ja talvisin lämmitellä
keittiössä.

Havaittuaan, ettei hänen valtiattarensa huolinut mitään varoituksista,
imettäjä juoksi ilmoittamaan asiasta Andrian herttualle. Tällä
aatelismiehellä oli puolestaan syytä pelätä, että hänen kauniin
lempensä salaisuus tulisi onnettomalla tavalla ilmi. Edellisenä iltana
hän oli nähnyt kahden pyssyillä varustetun rosvon kulkevan jäljissään
ja oli surmannut toisen miekallaan. Toinen oli paennut. Andrian herttua
uskoi nyt varmaan, että nuo kaksi rosvoa oli palkannut Venosan prinssi.

— Lucia, sanoi hän imettäjälle, minun tulee kovin pelätä vaaraa, kun se
uhkaa minun ohellani doña Mariaa. Sano hänelle, että vaikka asia onkin
minulle vaikea, minä en palaa hänen huoneeseensa, ennenkuin ruhtinaan
epäluulot ovat hälvenneet.

Imettäjä kertoi nuo sanat jo samana iltana doña Marialle, joka kuunteli
niitä kärsimättömänä, purren huuliansa veriin asti.

Tietäen ruhtinaan olevan poissa kotoa hän käski imettäjäänsä heti
noutamaan Andrian herttuan ja tuomaan hänet luokseen. Hänen saavuttuaan
doña Maria virkkoi:

— Jalo herra, teistä loitolla viettämäni päivä on minulle kidutusta
kauheampi. Minulla on kyllin rohkeutta kuollakseni. Mutta poissaoloanne
en uskalla kärsiä. Teidän ei olisi pitänyt minua rakastaa, ellei teillä
ollut riittävästi voimia. Teidän ei olisi pitänyt minua rakastaa, jos
jokin muu asia oli teille rakkauttani kalliimpi, vaikkapa kunniani tai
elämänikin. Joko näette minut joka päivä, samoinkuin tähän asti, tai
ette näe minua enää milloinkaan; muuta mahdollisuutta ei ole.

Toinen vastasi:

— Olkoon menneeksi, hyväksi onneksemme; eihän meillä voikaan olla
pahaa onnea! Minä rakastan teitä joka tapauksessa niinkuin tahdotte ja
enemmän kuin omaa henkeänne.

Sinä päivänä, joka oli torstai, he viipyivät kauan aikaa toistensa
syleilyssä. Seuraavan viikon maanantaihin saakka ei tapahtunut
mitään huomattavaa, mutta silloin ruhtinas ilmoitti puolisolleen
lähtevänsä sangen lukuisan seurueen kanssa Roomaan, jonne hänet oli
kutsunut paavi, hänen sukulaisensa. Parikymmentä satuloitua ratsua
oli tosiaankin pihalla odottamassa. Ruhtinas suuteli puolisonsa kättä
kuten ainakin erotessaan hänestä joksikin aikaa. Satulaan noustuaan hän
kääntyi vaimonsa puoleen ja sanoi:

— Jumala teitä varjelkoon, doña Maria!

Niin hän lähti seurueineen. Arvellessaan joukon ehtineen
kaupunginmuurien ulkopuolelle ruhtinatar lähetti imettäjänsä kutsumaan
Andrian herttuaa. Vanha nainen rukoili häntä siirtämään toistaiseksi
kohtauksen, josta voi koitua pahat seuraukset.

— Kyyhkyläiseni, sanoi hän polvistuen ja kädet ristissä, älä ota
tänään vastaan Andrian herttuaa! Minä kuulin ruhtinaan palvelijain
hiovan aseitansa koko yön. Kuule vielä eräs asia, kukkaseni: se kelpo
veli, joka tulee aina keittiöön saamaan jokapäiväistä leipäänsä,
kumosi äsken hihallansa suola-astian. Suo rakastajallesi hiukan lepoa,
hempukkani. Sitä mieluisampaa on nähdä hänet jälleen, ja hän rakastaa
sinua sitäkin enemmän.

Mutta doña Maria d'Avalos vastasi:

— Kuule, imettäjä, ellei hän ole luonani neljännestunnin kuluttua,
lähetän sinut takaisin veljiesi luo vuoristoon.

Andrian herttuan saavuttua doña Maria kavahti hänen kaulaansa kiihkeän
ilon vallassa.

— Herrani, sanoi hän, päivä on meille hyvä ja yö sitäkin parempi. Minä
pidän teidät luonani päivänkoittoon asti.

Kohta senjälkeen he suutelivat ja hyväilivät toisiaan. Riisuuduttuaan
he sijoittuivat vuoteeseen ja syleilivät toisiansa niin kauan, että
olivat vielä illan tullen kiinteästi toisiinsa pusertuneet. Koska
heitä kovin hiukaisi, doña Maria otti kapioarkustansa kanapiiraan,
säilyhedelmiä ja viinipullon, jotka oli muistanut sinne tallettaa.
Heidän syötyään ja juotuaan mielin määrin, kaikenlaista mairetta
toisilleen osoittaen, nousi kuu ja ilmaantui ikkunaan niin tuttavana,
että heidän teki mieli toivottaa se tervetulleeksi. He istuutuivat
parvekkeelle, hengittelivät siellä taivaan raikkautta ja yön viehkeyttä
katsellen kiiltomatojen leikkiä tummissa pensaissa. Ei kuulunut muuta
kuin hyönteisten hyrinää ruohikosta. Sitten kuului joku kulkevan kadun
poikki, ja doña Maria tunsi kerjäläismunkin, joka nähtiin alinomaa
palatsin keittiössä ja pihamaalla ja jonka hän oli kohdannut eräänä
päivänä kulkiessaan kukkain reunustamaa polkua kahden muun naishenkilön
seurassa. Hän sulki hiljaa ikkunan ja meni jälleen vuoteeseen ystävänsä
kanssa. He olivat viettäneet tunnin toisiansa syleillen ja kuiskien
toisilleen kaikkein suloisimpia asioita, mitä Rakkaus on milloinkaan
johdattanut ihmisten mieliin Napolissa tai muualla koko maailmassa,
kun kuulivat yhtäkkiä portaista askelten kolinaa ja aseiden helinää.
Samassa näkyi oven raoista punainen valo. He kuulivat imettäjän äänen
huutavan: "Jeesus Maria! Minä kuolen!" Andrian herttua nousi, sieppasi
miekkansa ja sanoi:

— Tulkaa, doña Maria! Meidän täytyy hypätä ikkunasta.

Mentyään parvekkeelle ja kumarruttuaan katsomaan hän huomasi, että
katua vartioitiin ja että siinä kohosi kokonainen peitsimetsä.

Hän palasi doña Marian luo, joka sanoi hänelle:

— Kaikki on lopussa! Mutta minä en pahoittele mitään tekemääni, rakas
jalo herrani.

Hän vastasi:

— Olkoon menneeksi!

Sitten hän kiiruhti vetämään jalkaan polvihousunsa.

Ovea tärisyttivät ankarat ulkoapäin tulevat iskut, ja kehä alkoi hajota.

Herttua virkkoi vielä:

— Tahtoisinpa tietää, kuka on meidät pettänyt ja myynyt.

Hänen etsiessään jalkineitaan ovenpuolisko paukahti rikki ja joukko
asestettuja ja tuohuksia kantavia miehiä syöksähti huoneeseen. Heidän
joukossaan oleva Venosan ruhtinas huusi:

— Käykää rakastajan kimppuun! Tappakaa! Tappakaa!

Herttua asettui vuoteen eteen, jossa doña Maria makasi, ja vastusti
kolmea miestä, jotka kävivät hänen kimppuunsa (prinssi oli tuonut
mukanansa kaikkiaan kuusi miestä, jotka olivat hänen ystäviänsä tai
palvelijoitansa). Vaikka soihtujen valo häikäisi hänen silmiänsä,
Andrian herttua kykeni väistämään useita iskuja ja antoi puolestaan
sangen tuimia. Mutta sitten hän kompastui permannolla lepääviin
pöytäastioihin, joissa oli piiraan ja makeisten jäännöksiä. Hän
horjahti taaksepäin. Havaitessaan makaavansa selällään, miekka
kurkulla, hän tarttui miekkaan vasemmalla kädellä; miehen vetäessä
säilä leikkasi kolme sormea ja vääristyi. Andrian herttuan aikoessa
nousta eräs hyökkääjistä iski häntä päähän puhkaisten hänen kallonsa.
Kaikki kuusi miestä syöksyivät nyt hänen kimppuunsa ja surmasivat hänet
niin hätäisesti, että haavoittivat toisiaankin.

Kun tuo oli tehty, Venosan ruhtinas käski heitä pysyttelemään
rauhallisina. Sitten hän asteli kohti doña Maria d'Avalosia, joka oli
siihen saakka pysytellyt vuoteen reunalla, ja ajoi hänet miekkansa
kärjellä siihen nurkkaan, jossa oli hänen kapiokirstunsa. Siinä hän
piti doña Mariaa ahdistuksessa ja sanoi hänelle:

— _Puttana!_

Häveten alastomuuttansa doña Maria aikoi vetää verhokseen peitteen,
joka riippui vuoteesta.

Mutta ruhtinas esti häntä siitä iskien naarmun hänen kupeeseensa.

Seinään nojautuen doña Maria verhosi itseään käsivarsillaan ja
käsillään ja odotti.

Ruhtinas huusi yhä:

— _Puttaccia!_

Ruhtinas ei häntä surmannut, ja se peloitti doña Mariaa.

Sen huomattuaan ruhtinas sanoi iloiten:

— Sinua peloittaa!

Mutta doña Maria osoitti sormellaan Andrian herttuan elotonta ruumista
ja vastasi:

— Houkkio! Mitä tuuletkaan minun nyt pelkäävän? Karkoittaakseen pelon
ilmeen kasvoistansa hän muistutteli erästä laulun säveltä, jota oli
nuorena tyttönä usein laulanut, ja alkoi sitä viheltää.

Ruhtinas raivostui nähdessään hänen uhmailevan ja tuikkasi häntä
säilänsä tutkaimella vatsaan huutaen:

— Kas niin! Sinä _sporca puttaccia!_

Doña Maria lakkasi viheltämästä ja virkkoi:

— Hyvä herra, minä en ole käynyt kahteen vuoteen ripillä.

Tämän kuullessaan Venosan ruhtinas ajatteli, että hän voisi kadotukseen
jouduttuaan palata yöllä ja vetää hänetkin kerallansa helvettiin. Hän
kysyi:

— Ettekö tahdo ripittäjää?

Doña Maria mietti hetkisen ja pudisti sitten päätänsä.

— Siitä ei ole hyötyä. Minä en voi pelastaa sieluani. Minä en kadu, en
voi enkä tahdokaan katua. Minä rakastan häntä, rakastan! Sallikaa minun
kuolla hänen syliinsä.

Yhtäkkiä hän työnsi säilän syrjään ja heittäytyi Andrian herttuan verta
vuotavan ruumiin päälle sitä syleillen.

Hänet siinä nähdessään Venosan prinssi menetti kärsivällisyytensä, joka
oli toistaiseksi estänyt häntä surmaamasta naista, koska hän tahtoi
antaa hänen sitä ennen kärsiä. Nyt hän lävisti säilällään alastoman
ruumiin. Doña Maria kiljaisi "Jeesus!" kiertyi kerälle, suoristautui ja
kaikkien jäsenten vähän aikaa väristyä lysähti hengettömänä permantoon.

Ruhtinas iski häntä vielä useita kertoja vatsaan ja rintaan. Sitten hän
sanoi palvelijoille:

— Heittäkää nuo haaskat valtaportaitten juurelle ja avatkaa palatsin
portti selkoselälleen, jotta ihmiset saavat kuulla kostosta samalla
kertaa kuin häväistyksestä.

Hän käski riistää rakastajankin ruumiin aivan alastomaksi.

Palvelijat täyttivät käskyn. Andrian herttuan ja doña Marian ruumiit
makasivat koko päivän alastomina portaitten edessä. Ohikulkijat tulivat
katsomaan niitä läheltä. Uutisen levittyä kaupungille tunkeili joukko
uteliaita palatsin edustalla. Toiset sanoivat: "Oikein tehty!" Useammat
joutuivat surkeata näkyä katsellessaan säälin valtaan uskaltamatta
kumminkaan valittaa ruhtinaan uhrien kohtaloa, koska pelkäsivät
joutuvansa ruumiita vartioivain asestettujen palvelijain rääkättäviksi.
Nuoret miehet etsivät ruhtinattaren ruumiista sen kauneuden jäännöksiä,
joka oli ollut syynä hänen perikatoonsa, ja lapset selittelivät
toisilleen näkemäänsä.

Doña Maria makasi selällään. Huulet olivat auenneet niin että hampaat
näkyivät, ikäänkuin hän olisi hymyillyt. Silmät olivat avoimet ja
aivan valkoiset. Hänessä nähtiin kuusi haavaa, kolme vatsassa, joka
oli pahoin pöhöttynyt, kaksi rinnassa ja yksi kaulassa. Kaulasta oli
virrannut runsaasti verta, ja koirat kävivät nuolemassa haavaa.

Yön tullen ruhtinas käski asettaa kuin juhlapäivinä pihkatuohuksia
palatsin muuriin kiinnitettyihin pronssirenkaisiin ja sytyttää pihalle
suuria nuotioita, jotta rikoksentekijät voitaisiin nähdä. Puolenyön
aikaan toi eräs hurskas leski lakanoita, jotka levitti ruumiitten yli.
Mutta ruhtinas käski heti temmata peitteet pois.

Saatuaan kuulla espanjalaisen Avalos-suvun jäsenen osaksi tulleesta
häpeällisestä kohtelusta Espanjan lähettiläs saapui itse ja pyysi
hartaasti Venosan ruhtinasta lakkauttamaan solvaukset, jotka herjasivat
doña Marian sedän, Pescaran herttuan muistoa ja närkästyttivät monia
haudoissaan lepääviä suuria sotapäälliköitä, joiden jälkeläinen tämä
ylhäinen nainen oli. Hänen täytyi kuitenkin palata tyhjin toimin. Hän
kirjoitti asiasta Hänen katoliselle Majesteetilleen. Ruumiit olivat yhä
häpeällisesti nähtävissä. Aamupuolella, kun uteliaita ei enää saapunut,
vartijat vetäytyivät pois.

Dominikaanimunkki, joka oli pysytellyt koko päivän oven edustalla,
pujahti sammuvien tuohusten savunsekaisessa valossa pengermälle, hiipi
portaitten luo, missä makasi doña Maria d'Avalos, heittäytyi ruumiin
päälle ja raiskasi sen.



Farinata degli Uberti eli kansalaissota


    Ed ei s'ergea col petto e con la fronte,
    Come avesse lo inferno in gran dispitto.

                        (Inferno, c. 10.)

    [... ja kohos rintansa ja otsa ylväs
    kuin ois hän halveksinut helvettiä.]

      [Dante: Helvetti. X laulu. Eino Leinon suomennos.]


Vanha Farinata degli Uberti istui torninsa parvekkeella katse
suunnattuna kaupunkiin, jossa kohosi sakarainen harja toisensa
vieressä. Lähellä häntä seisoi veli Ambrogio silmäillen taivasta, jossa
loimusi illan rusko seppelöiden hehkuvilla kukillaan Firenzen ympärille
kehäksi kiertyneitä kukkuloita. Arnon rinteillä kohosi myrttien
tuoksu tyynessä ilmassa. Lintujen viimeiset huudot olivat kajahtaneet
San Giovannin kirkkaalta katolta. Yhtäkkiä kuuluivat kahden ratsun
kaviot soivan särmäisillä kivillä, joita oli noudettu joen pohjasta
tien katteeksi, ja ahtaan kadun suusta ilmaantui näkyviin kaksi
nuorukaista, molemmat kauniita kuin pyhä Yrjänä. He kulkivat Ubertin
ikkunattoman palatsin ohi, ja kun olivat ehtineet ghibellini-tornin
juurelle, toinen heistä sylki osoittaen siten ylenkatsettaan, toinen
taas kohotti kättään ja pisti peukalonsa etusormen ja keskisormen
väliin. Sitten molemmat kannustivat ratsujaan ja ajoivat täyttä laukkaa
puusillan yli. Farinata, joka oli siten nähnyt nimeänsä herjattavan,
pysyi rauhallisena ja äänetönnä. Hänen kurttuiset poskensa värähtivät,
ja kyynel, joka oli pikemmin suolaa kuin vettä, valui hitaasti hänen
ruskeihin silmiinsä. Vihdoin hän pudisti kolme kertaa päätänsä ja
virkkoi:

— Minkätähden tämä kansa vihaa minua?

Veli Ambrogio ei vastannut mitään. Ja Farinata katseli edelleen
kaupunkia, jonka näki vain silmäluomia polttavan kirpeän harson läpi.
Sitten hän käänsi munkkiin päin laihat kasvonsa, joissa liittyivät
kiinteästi toisiinsa kotkannenä ja uhkaavat leukapielet, ja kysyi vielä
kerran:

— Minkätähden tämä kansa vihaa minua?

Munkki liikahdutti kättään ikäänkuin kärpästä karkottaen.

— Mitä huolittekaan, messer Farinata, irstaasta hävyttömyydestä, jota
osoittaa pari Oltamon guelfitorneissa kasvatettua nuorta vintiötä?

FARINATA. En tosiaankaan paljoa välitä noista kahdesta Frescobaldista,
roomalaisten hempukoista, parittajain ja porttojen pojista. En pelkää
heidän ylenkatsettaan. Minua eivät voi ylenkatsoa ystäväni eivätkä
varsinkaan vihamieheni. Mutta tuskallista on tuntea, että Firenzen
kansa minua vihaa.

VELI AMBROGIO. Viha vallitsee kaupungeissa siitä saakka, kun Kainin
pojat toivat niihin ylpeyden taiteiden keralla ja kun molemmat
teebalaiset ylhäiset tyydyttivät veljesvihaansa verta vuodattamalla.
Solvauksesta syntyy viha, vihasta solvaus. Ehtymättömän hedelmällisenä
synnyttää viha vihaa.

FARINATA. Mutta kuinka voi rakkaus siittää vihaa? Ja minkätähden
rakastamani kaupunki vihaa minua?

VELI AMBROGIO. Koska niin tahdotte, vastaan teille, messer Farinata.
Mutta te ette saa kuulla suustani muita kuin totuuden sanoja.
Kansalaisenne eivät anna teille anteeksi, että olette taistellut
Montaperton luona, Manfredin valkoisen lipun alla sinä päivänä, jona
Arbian punasi firenzeläisten veri. He ovat sitä mieltä, ettette ollut
kaupunkinne ystävä tuona päivänä, tuossa turman laaksossa.

FARINATA. Mitä! Enkö ole sitä rakastanut! Enkö ole rakastanut
kaupunkiani, vaikka olen elänyt sen elämää, elänyt ainoastaan sitä
varten, sietänyt väsymystä, nälkää, janoa, kuumetta, unettomuutta
ja sanoinkuvaamatonta tuskaa maanpaossa, vaikka olen uhmannut
kuolemaa joka hetki ja ollut vaarassa joutua elävänä niiden käsiin,
jotka eivät olisi suinkaan tyytyneet minun surmaamiseeni, vaikka
olen kaikki uskaltanut ja kaikki kestänyt sen puolesta, sen onnen
puolesta, temmatakseni sen vihollisiltani, jotka olivat sen vihollisia,
vapauttaakseni sen kaikesta häpeästä, saattaakseni sen tahtoen tai
tahtomattaan noudattamaan terveellistä neuvoa, valitsemaan hyvän
osan, ajattelemaan niinkuin ajattelin minä ja jaloimmat ja parhaat
kansalaiset minun kerallani, vaikka olen tahtonut nähdä sen kauniina
ja hienona ja jalona ja olen uhrannut tälle ainoalle tahdolleni
kaiken omaisuuteni, poikani, sukulaiseni, ystäväni, vaikka olen vain
kaupunkini etuja harrastaen esiintynyt vapaamielisenä, saitana,
uskollisena, kavalana, jalomielisenä ja rikoksellisena! Kuka siis
onkaan sitä rakastanut, ellen minä?

VELI AMBROGIO. Onnetonta, messer Farinata, että leppymätön rakkautenne
asesti kaupunkia vastaan väkivallan ja salajuonet ja maksoi
kymmenentuhannen firenzeläisen hengen.

FARINATA. Niin, minä rakastin kaupunkia niin kiihkeästi kuin sanotte,
veli Ambrogio. Ja ne teot, joihin rakkauteni minut kiihti, ovat kyllin
arvokkaat esikuviksi pojillemme ja poikiemme pojille. Estääkseni
niiden muiston häviämistä kirjoittaisin niistä mielelläni, jos minulla
olisi kirjallisia kykyjä. Nuorena minä keksin lemmenlauluja, joita
naiset ihastelivat ja joita oppineet sijoittivat teoksiinsa. Tuota
lukuunottamatta olen aina ylenkatsonut kirjallisuutta samoinkuin
taidettakin huolimatta kirjoittaa enempää kuin kutoa villakangasta.
Toimikoon kukin minun tavallani asemansa mukaisesti. Teidän,
veli Ambrogio, joka olette taitava kirjoittaja, olisi kerrottava
niistä suurista yrityksistä, joita olen johtanut. Siitä koituisi
teille kunniaa, kunhan ette kertoisi asioista hengenmiehenä, vaan
jalosukuisena, sillä ne ovat jalosukuisten ja ritarien tekoja. Siitä
kertomuksesta kävisi ilmi, että olen paljon toiminut. Ja minä en kadu
mitään tekemääni.

Minä olin maanpakoon ajettu, guelfit olivat murhanneet kolme
sukulaistani. Siena otti minut vastaan. Viholliseni pitivät tuota
sellaisena rikoksena, että yllyttivät firenzeläiset marssimaan
asestettuina vierasvaraista kaupunkia vastaan. Sienan ja
maanpakolaisten vuoksi minä silloin pyysin apua keisarin pojalta,
Sisilian kuninkaalta.

VELI AMBROGIO. Se on liiankin totta; te liityitte Manfrediin, Lucerian
sulttaanin ystävään, astrologiin, uskonluopioon, pannaanjulistettuun.

FARINATA. Silloin me joimme paavin pannajulistuksia kuin vettä. En
tiedä, oliko Manfred oppinut lukemaan kohtaloita tähdistä, mutta
totta on, että hän piti saraseeni-ritareitaan suuressa arvossa. Hän
oli yhtä varovainen kuin urhoollinen, viisas ruhtinas, joka käytteli
kitsastellen miestensä verta ja kirstujensa rahoja. Hän vastasi
sienalaisille tulevansa heidän avukseen. Hän antoi laajan lupauksen
herättääkseen samanlaista kiitollisuutta. Varovaisuudesta ja peläten
hävittää varojansa hän täytti lupauksensa vain heikosti. Hän lähetti
lippukuntanansa sata saksalaista ratsumiestä. Pettyneet ja suuttuneet
sienalaiset puhuivat tuollaisen naurettavan avun hylkäämisestä. Minä
osasin muuttaa heidän mielensä opettamalla heille, miten asia oli
autettavissa. Eräänä päivänä annoin saksalaisten ahmia mielin määrin
lihaa ja viiniä ja lähetin heidät muurien ulkopuolelle niin huonoin
neuvoin ja sopimattomaan aikaan, että heidät yllättivät ja surmasivat
viimeiseen mieheen Firenzen guelfit, jotka ottivat Manfredin valkoisen
lipun ja antoivat sen laahata loassa, aasin häntään sidottuna. Minä
lähetin heti sisilialaiselle tiedon solvauksesta. Hän vihastui siitä
niinkuin olin arvannut hänen vihastuvan ja lähetti kostoretkelle
kahdeksansataa ratsumiestä ja hyvän joukon jalkasotilaita, johtajana
kreivi Giordano, jota maine väitti Troian Hektorin veroiseksi. Siena ja
sen liittolaiset kokosivat hekin sillävälin voimiansa. Meillä oli aivan
pian tuhatkolmesataa sotilasta. Firenzen guelfeillä oli enemmän. Mutta
heidän joukossaan oli näennäisiä guelfejä, jotka vain odottivat sopivaa
hetkeä esiintyäkseen ghibellineinä; meidän ghibelliniemme joukossa
sitävastoin ei ollut yhtään guelfiä. Jos minun puolellani niinmuodoin
ei ollutkaan kaikkia voiton mahdollisuuksia (niitä ei ole milloinkaan),
olivat mahdollisuudet sentään suuret, hyvät ja arvaamatta ilmaantuneet,
ja kun en voinut otaksua niiden palaavan, pyrin kärsimättömästi
taisteluun, joka onnellisesti päättyessään tuhoisi viholliseni ja
häviöksi kääntyessään koituisi vain liittolaisteni vahingoksi. Minä
isosin ja janosin tätä taistelua. Viekoitellakseni siihen firenzeläisen
armeijan käytin parasta keksittävissäni olevaa keinoa. Lähetin
Firenzeen kaksi minoriittimunkkia käskien heitä salaa ilmoittamaan
Neuvostolle, että olin joutunut syvän katumuksen valtaan, tahdoin
suurella palveluksella hankkia itselleni kansalaisteni anteeksiannon ja
tarjouduin avaamaan heille erään Sienan portin kymmenestä tuhannesta
floriinista, mutta että asian onnistuminen vaati firenzeläistä armeijaa
etenemään mahdollisimman lukuisin joukoin aina Arbian rannoille,
ikäänkuin aikomuksena olisi mennä auttamaan Montalcinon guelfejä.
Kahden munkkini lähdettyä suuni sylkäisi ulos sen anteeksipyynnön,
jonka olin lausunut, ja minä odotin hirmuisen levottomuuden vallassa.
Pelkäsin Neuvoston ylhäisten jäsenten käsittävän, että oli mieletöntä
lähettää armeija Arbian luo. Toisaalta toivoin tuon suunnitelman
miellyttävän plebeijejä päättömyydellään ja otaksuin heidän suostuvan
siihen sitäkin mieluummin, kun sitä tulisivat vastustamaan ylhäiset,
joita he epäilivät. Ylhäisö tosiaankin vainusi pahaa, mutta
käsityöläiset menivät satimeeni. He olivat enemmistönä Neuvostossa.
Heidän käskystään firenzeläinen armeija lähti liikkeelle ja toteutti
suunnitelman, jonka olin sommitellut sen tuhoksi. Kuinka kauniina
sarastikaan päivä, kun ratsastin pienen maanpakolaisjoukon kanssa
sienalaisten ja saksalaisten keskellä ja näin aamun valkoisia harsoja
rikkovan auringon valaisevan guelfien keihäsmetsää, joka peitti Malenan
rinteet! Olin houkutellut viholliseni käsiini. Vielä hiukan oveluutta,
ja minä saisin heidät varmaan tuhotuiksi. Kreivi Giordano antoi
minun neuvostani sienalaisten jalkamiesten marssia kolmeen kertaan
ohi, vaihtaen kaksi kertaa heidän sotilastakkejansa, joten heidän
lukumääränsä näytti kolme kertaa todellista suuremmalta: hän esitti
ne guelfeille ensin punaisina, ennustaen verta, sitten viheriöinä,
ennustaen kuolemaa, ja vihdoin valkoisen ja mustan kirjavina ennustaen
vangiksi joutumista. Ne ennustukset olivat pätevät! Kuinka riemullista,
kun firenzeläisen ratsuväen kimppuun hyökätessäni näin sen väistyvän ja
kierivän kuin varisparven, kun näin lahjomani miehen, jonka nimeä en
mainitse, jotten saastuttaisi suutani, iskevän miekallaan alas lipun,
jota oli tullut puolustamaan, ja havaitsin kaikkien ratsumiesten, jotka
turhaan etsivät valkoisia ja sinisiä värejä, pakenevan silmittömän
pelon vallassa ja murskaavan toisiaan meidän syöksyessämme heitä
takaa-ajamaan ja pistäessämme heitä kuoliaiksi kuin porsaita.
Ainoastaan käsityöläiset pitivät vielä puoliaan; heidät täytyi surmata
verisen caroccion ympärille. Lopulta emme nähneet edessämme muuta kuin
kuolleita ja pelkureita, jotka pitelivät toisiaan kädestä tullakseen
mahdollisimman nöyrästi kontaten rukoilemaan meiltä armoa. Minä
pysyttelin loitolla, tyytyväisenä työhöni.

VELI AMBROGIO. Onneton asia! Kirottu Arbian laakso! Sanotaan, että
siinä on yhä vielä, pitkien aikojen kuluttua, kuoleman tuntu ja
että se autiona, villipetojen tyyssijana, täyttyy öisin valkoisten
koirien ulvonnasta. Oliko sydämenne niin kova, messer Farinata,
ettette heltynyt kyyneliin, kun näitte tuona katalana päivänä Malenan
kukkarinteiden juovan firenzeläistä verta?

FARINATA. Ainoa murheeni oli, että olin siten osoittanut vihollisilleni
voiton tien ja kukistettuani heidän kymmenen vuotta kestäneen valtansa
ja kopeutensa saanut heidät aavistelemaan, mitä voivat toivoa
vuorostaan tekevänsä yhtä monen vuoden kuluttua. Ajattelin, että
koska Onnen pyörä oli minun toimestani siten käännähtänyt, sama pyörä
saattaisi vieläkin kääntyä ja heittää minun puolueeni alakynteen. Tuo
aavistus peitti varjollaan iloni häikäisevän paisteen.

VELI AMBROGIO. Minusta tuntui, että inhositte, ja varmaan syystäkin,
tuota kavalaa miestä, joka heitti lokaan ja vereen sen lipun, jonka
alla oli tullut taistelemaan. Minä puolestani, joka tiedän Herran
laupeuden rajattomaksi, en pidä mahdottomana, että Bocca saa osansa
helvetissä Kainin, Juudaan ja isänmurhaajan Brutuksen keralla. Mutta
jos Boccan rikos on siinä määrin, katala, ettekö ollenkaan kadu, että
olette sen aiheuttanut? Ja ettekö luule, messer Farinata, että olette
Firenzen armeijaa satimeen houkutellessanne herjannut vanhurskasta
Jumalaa ja tehnyt kielletyn teon?

FARINATA. Sille, joka toimii voimakkain ajatuksin ja lujin sydämin,
on kaikki sallittua. Pettäessäni vihollisiani olin ylevämielinen enkä
petturi. Ja jos luette minulle rikokseksi, että käytin puolueeni
voitoksi miestä, joka sivalsi maahan omien joukkojensa lipun, erehdytte
pahoin, veli Ambrogio, sillä hänet on luonut konnamaiseksi luonto enkä
minä, ja hänen konnamaisuuttaan ei kääntänyt hyväksi luonto, vaan sen
tein minä.

VELI AMBROGIO. Mutta koska rakastitte isänmaatanne sitä vastaan
taistellessannekin, tunsitte varmaan tuskaa, kun voitte sen kukistaa
ainoastaan sienalaisten, kaupunkinne vihollisten avulla. Eikö se teitä
hiukan hävettänyt?

FARINATA. Minkätähden olisinkaan hävennyt? Kykeninkö muulla keinolla
saattamaan puoluettani takaisin valtaan? Minä liityin Manfrediin
ja sienalaisiin. Tarpeen vaatiessa olisin liittynyt Afrikan
jättiläisiinkin, joilla on yksi ainoa silmä otsassa ja joiden ravintona
on ihmisen liha, kuten heidän näkijänsä, venezialaiset merimiehet,
kertovat. Sellaisen harrastuksen toteuttaminen ei suinkaan ole
leikkiä, jota leikitään määrättyjen sääntöjen mukaan, kuin shakki-
tai tammipeliä. Luuletteko, että vastustajani olisivat pelanneet
samoin, jos olisin pitänyt jotakin määrättyä siirtoa luvallisena ja
jotakin toista luvattomana? Niin ei olisi suinkaan ollut laita. Me
emme pelanneet Arbian rannalla noppaa viiniköynnösristikon alla,
taulut polvilla ja pienet valkoiset kivet pisteitten merkitsijöinä.
Kysymyksessä oli voiton saavuttaminen. Ja sen tiesi toinen yhtä hyvin
kuin toinenkin.

Myönnän kumminkin, veli Ambrogio, että olisi ollut parempi ratkaista
riita vain firenzeläisten kesken. Kansalaissota on niin kaunis ja
jalo ja hieno asia, että pitäisi varoa sekoittamasta siihen vieraita
käsiä, jos se suinkin käy päinsä. Se olisi jätettävä omien kansalaisten
tehtäväksi, ennen kaikkea ylhäisten, jotka kykenevät sitä suorittamaan
väsymättömin voimin ja hienoin oivalluksin.

Ulkoisista sodista en tahdo sanoa samaa. Ne ovat hyödyllisiä tai
välttämättömiäkin yrityksiä, joihin ryhdytään valtioitten rajojen
puolustamiseksi tai laajentamiseksi tai kauppiaitten liiketoiminnan
edistämiseksi. Useimmissa tapauksissa ei koidu hyvää hyötyä eikä
suurta kunniaa, jos käy itse sellaisia suuria sotia. Älykäs kansa
jättää ne mielellään palkkasoturien asiaksi luovuttaen koko yrityksen
kokeneille päälliköille, jotka osaavat voittaa paljon vähällä väellä.
Siinä tarvitaan ainoastaan ammattitaitoa, ja kysymykseen tulee enemmän
kullan kuin veren vuodattaminen. Sydän ei voi olla siinä mukana. Ei
näet olisi ollenkaan viisasta, jos vihaisimme muukalaista, koska hänen
etunsa ja omat etumme ovat ristiriitaiset; sitävastoin on luonnollista
ja järkevää vihata maanmiestä, joka vastustaa sitä, mitä itse pidät
hyödyllisenä ja hyvänä. Ainoastaan kansalaissodassa voi osoittaa
terävää älyä, taipumatonta tahtoa ja vihan ja rakkauden täyttämän
sydämen voimaa.

VELI AMBROGIO. Minä olen kaikkein köyhin köyhien palvelija. Mutta
minulla on yksi ainoa herra, joka on taivaan kuningas; pettäisin hänet,
ellen sanoisi teille, messer Farinata, että ainoa täyttä kiitosta
ansaitseva soturi on se, joka marssii ristin alla laulaen: _Vexilla
regis prodeunt_.

Autuas Dominikus, jonka henki nousi kuin aurinko valheen yön
pimentämälle kirkon taivaalle, opetti, että sota harhaoppisia vastaan
on sitä hyväätekevämpi ja laupiaampi, mitä katkerampi ja tuimempi.
Hän, joka apostolien ruhtinaan nimeä kantaen iski lingonkivenä
kerettiläisyyden Goliatia otsaan, varmaan asian oikein oivalsi. Hän
kärsi kidutuksensa Comon ja Milanon välillä. Hän on veljeskuntani
suurena kunniana. Jokainen, joka vetää miekkansa sellaista sotilasta
vastaan, on toinen Antiokhos Herramme Jeesuksen Kristuksen silmissä.
Mutta Jumala, joka on asettanut valtakunnat, kuningaskunnat ja
tasavallat, sallii niitä asevoimin puolustettavan ja kääntää kasvonsa
niiden päällikköjen puoleen, jotka häntä avukseen huutaen tarttuvat
miekkaan ajallisen isänmaansa menestyksen hyväksi. Ja hän kääntää
kasvonsa pois siitä kansalaisesta, joka lyö omaa kaupunkiansa ja
vuodattaa sen verta niinkuin teitte voimallisin aikomuksin te, messer
Farinata, ollenkaan pelkäämättä, ettei Firenze uuvuttamananne ja
raatelemananne kykenisi enää vastustamaan vihollisiansa. Vanhoista
aikakirjoista havaitaan, että sisäisten sotien heikontamat kaupungit
helposti joutuvat vaaniskelevan muukalaisen saaliiksi.

FARINATA. Sanohan, munkki, tuleeko jalopeuran kimppuun käydä sen
valvoessa vai nukkuessa. Minä puolestani olen pitänyt hereillä
Firenzen jalopeuraa. Kysykää Pisan miehiltä, olisiko heille koitunut
iloa, jos olisivat käyneet sen kimppuun, kun olin sen kiihtänyt
raivoon. Tutkikaa vanhoja historioita, niin havainnette myös, että
ne kaupunkivaltiot, joissa vallitsee sisäinen kuohunta, ovat valmiit
korventamaan ulkoisiakin vihollisia ja että rauhassa laimennut suku
on liian kiihkoton, kyetäkseen taistelemaan muuriensa ulkopuolella.
Tietäkää, että tulee varoa loukkaamasta sellaista kaupunkia, joka on
kyllin valpas ja ylevä pitääkseen vireillä sisäistä sotaa, ja lakatkaa
väittämästä, että olen heikontanut syntymäkaupunkiani.

VELI AMBROGIO. Tiedätte kuitenkin, että se oli vaarassa tuhoutua Arbian
turmiokkaan päivän jälkeen. Kauhistuneet guelfit olivat poistuneet
sen muurien sisäpuolelta lähtien omaehtoisesti maanpakolaisuuden
tuskaiselle tielle. Kreivi Giordanon Empoliin kutsuma ghibeliinien
valtakokous päätti hävittää Firenzen.

FARINATA. Se on totta. Kaikki tahtoivat, ettei siihen jäisi kiveä kiven
päälle. He sanoivat: "Tuhotkaamme se guelfein pesä." Minä yksin nousin
sitä puolustamaan. Ja minä yksin varjelin sen kaikesta vahingosta.
Firenzeläiset saavat kiittää minua ilmasta, jota hengittävät. Jos
niissä, jotka minua solvaavat ja sylkevät kynnykselleni, olisi
vähänkään sydämen hurskautta, niin he kunnioittaisivat minua isänään.
Minä olen pelastanut kaupunkini.

VELI AMBROGIO. Sen tuhottuanne. Mutta luettakoon tuo Empolin päivä
sittenkin ansioksenne tässä ja tulevaisessa elämässä, messer Farinata!
Ja kertokoon pyhä Johannes Kastaja, Firenzen suojelija, Herramme
kuulleen ne sanat, jotka lausuitte ghibellinien kokouksessa! Suvaitkaa
toistaa minulle nuo kiitettävät lausumanne. Niitä on selostettu eri
tavoin, ja minä tahtoisin tietää ne täsmällisesti. Onko totta, kuten
useat sanovat, että otitte aiheeksi kaksi toskanalaista sananlaskua,
joista toinen koskee aasia ja toinen vuohta?

FARINATA. Vuohesta ei tule enää mitään mieleeni; aasi sitävastoin on
säilynyt paremmin muistissani. On mahdollista, että sekoitin kaksi
sananlaskua, kuten sanotaan. Se ei minua liikuta. Minä nousin ja puhuin
suunnilleen näin:

"Aasi rikkoo nauriit niinkuin osaa. Aasin esimerkkiä noudattaen
tekin rikotte käyttelemättä arvostelukykyä, tänään samoinkuin eilen
ja huomenna samoinkuin tänään, ollenkaan oivaltamatta, mitä tulee
hävittää, mitä säästää. Mutta tietäkää, että minä olen kärsinyt
ja taistellut vain saadakseni elää omassa kaupungissani. Niinpä
puolustankin sitä ja kuolen, jos vaaditaan, miekka kädessä."

Sitten poistuin enempää virkkamatta. Ne juoksivat jälkeeni, kokivat
rukouksillaan minua tyynnyttää ja vannoivat olevansa loukkaamatta
Firenzeä.

VELI AMBROGIO. Kunpa poikamme voisivat unohtaa, että olitte Arbian
luona, ja muistaa, että olitte Empolissa! Te elitte julmana aikana, ja
enpä luule, että guelfin enempää kuin ghibellininkään on helppo voittaa
itselleen iankaikkista autuutta. Jumala teitä varjelkoon helvetistä,
messer Farinata, ja ottakoon teidät kuoltuanne pyhään paratiisiinsa!

FARINATA. Taivas ja helvetti ovat vain omassa mielessämme. Epikuros on
asian opettanut, ja monet tietävät sen hänen jälkeensä. Ettekö tekin,
veli Ambrogio, ole lukenut kirjastanne: "Ihminen kuolee samoinkuin
luontokappale. He ovat samassa tilassa?"

Jos kuitenkin uskoisin Jumalaan niinkuin tavalliset sielut,
pyytäisin häntä sallimaan minun kuoltuani jäädä tänne kaikkineni
ja sulkemaan sieluni samoinkuin ruumiinikin hautaan kauniin San
Giovannin seinämälle. Siinä nähdään roomalaisten vainajillensa
veistämiä kivialtaita, jotka ovat nyt avoimet ja tyhjät. Erääseen
niistä leposijoista tahdon kerran päästä rauhaan nukkumaan. Olen
eläessäni kärsinyt kauheasti maanpaossaolosta, vaikka olenkin ollut
vain päivämatkan päässä Firenzestä. Olisin sitä onnettomampi, mitä
kauemmaksi täältä joutuisin. Tahdon jäädä ainiaaksi rakastettuun
kaupunkiini. Kunpa omaisenikin saisivat jäädä tänne!

VELI AMBROGIO. Kauhistuen kuulen teidän pilkkaavan Jumalaa, joka
on tehnyt taivaan ja maan, Firenzen vuoret ja Fiesolen ruusut. Ja
kaikkein eniten minua kauhistuttaa se, messer Farinata degli Uberti,
että henkenne luo pahaan ylevän leiman. Jos ääretön laupeus, vastoin
vieläkin säilyttämääni toivoa, teidät hylkäisi, uskon helvetin saavan
teistä jotakin kunniaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pyhän Klaaran kaivolla" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.