Title: Kuusi pilapuhetta: huvi-iltain ratoksi
Author: Korhonen, Heikki
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuusi pilapuhetta: huvi-iltain ratoksi" ***
HUVI-ILTAIN RATOKSI ***



KUUSI PILAPUHETTA

Huvi-iltain ratoksi


Esitellyt

KORHOS-HEIKKI [Heikki Korhonen]



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1910.



SISÄLTÖ:

Maailman nuija.
Metsästäjille.
Hattu vaiko huivi naisten päähineeksi?
Sananen soppakouluistamme.
Apulannoista.
Kaartilainen.



Maailman nuija.


Maailman nuija — se on tärkeä kappale ihmiselämän ohjaksissa.
Vakuudeksi pyydän kertoa erään esimerkin.

Eräästä vanhemman puoleisesta Tiimus Anttila-nimisestä torpan ukosta
kotipitäjässäni, olen kuullut kerrottavan, että hän "nuorra-miessä"
ollessaan oli ollut aika hurja, oikea yltiöpää. Hän joi ja tappeli,
tappeli ja joi — niin kerrottiin. Ja tietysti hänen erityistilissään
olisi voinut huomata koko pitkän pienemmistä synti-menoeristä kokoillun
luettelon, mutta niihin ei ehditty huomiota kiinnittää. Tiimus nim.
piti kyllä huolen siitä, että kyläkuntalaisilla riitti juoruamista
painavimmistakin asioista.

Se oli siihen aikaan, kun n.s. korpilaki oli vielä voimassa. Se
tahtoo sanoa, että suuremmistakaan tappeluista ei käräjiä käyty, vaan
samalla mitalla, jolla he mittasivat, mitattiin niin Tiimukselle kuin
toisillekin asian alkajille.

Mutta sitten erään kahakan jälkeen täytyi virallisen syyttäjän
"vallesmanni Pöökelin" tarttua Anttilan Tiimuksen rinnuksiin kiinni ja
tämä purjusteleminen päättyi siten, että Tiimus joutui pariksi vuodeksi
rautaristikon taakse ihmistapoja oppimaan.

Kun hän sitten tältä opintomatkalta palasi, kertoivat hänen olleen kuin
konsanaan toisen miehen. Hän rakensi itselleen torpan ja otti eukon.
Töissään ja toimissaan oli hän nyt yhtä rivakka kuin ennen tappelussa,
ja kun hän muutenkin kaikin puolin oli muuttunut kunnon mieheksi, niin
eipä monia aikoja kulunut, kun hän oli jo koko hyvässä toimeentulossa.
"Emäntä häll' oli mieluisa, kuin viinipuu on vihanta", kuten vanhassa
virsukirjassa lauletaan, ja puoli tusinaa pulleaposkisia, pieniä
pipanoita peuhasi hänen ympärillään.

Nähtyään miten hyvin Tiimus nyt viihtyi perheenä parissa, huomautti
eräs naapureistaan hänelle — noin vähän niinkuin virnistellen: "Kyll'
on tuota Tiimustakin maailma nuijinut!"

"Niin aina, onhan se", tokasi Tiimus, "mutta kyll' on nuijastakin kans'
säröt lähtenyt!"

Nämä tapahtuivat minun ollessani polven korkuisena, pahaisena
paitaressuna. Jutun yhteydessä kuulemani nimi: "maailman nuija", antoi
minulle paljon päänvaivaa. Millainen kapine se "maailman nuija" oikein
ollee? Onkohan se sorvattu vai veistetty, ja mitenkähän pitkä varsi
siinä on? Raskas se varmaankin on — sen pitää tietää. Luultavasti on
se pitkinpäistä koivupuuta, koska siitä säröjäkin lähtee samaten kuin
pura- ja pellavanuijastakin. Näin arvelin ja aprikoin, puoleen jos
toiseenkin, pienessä ja pyöreässä päässäni.

Aikamieheksi tultuani olen tullut huomaamaan, että "maailman nuijalla"
on toinenkin nimi, ja olenpa saanut tuta, että niitä on useampiakin
ja että pitkät ovat niissä varret, joka paikkaan ne ylettyvät. Se
yhteinen nimi näillä nuijilla on: vastoinkäymiset. Lieneekö se
tieteellis-kosmopoliittinen nimitys vai olleeko yksityistä laatua, sitä
en tiedä — eikä se oikeastaan tähän kuulukaan. Mutta siitä kuitenkin
olen varmuuteen päässyt, että nämä nuijat ovat erittäin terveellisiä
kapineita, niiden hyöty ja merkitys ei suinkaan ole vähäksi arvattava.
"Asia kyllä on tosi, juurta jaksain, aikain alusta, hamaan loppuun
saakka, mutta se kuitenkin todistajilla toteen näytettäköön", sanoi
Jukolan Jussi lakituvassa. Pari esimerkkiä siis tässäkin asian
todentamiseksi.

Neitonen (nuorukainen), joka on vanhempainsa varassa, varakkaassa
kodissa kasvanut kuin kukka kaunis kedolla 20-25:teen ikävuoteensa
saakka, on säästynyt — ainakin useammissa tapauksissa — "maailman
nuijan" kovilta kolauksilta. Tämän tosiseikan huomaa vallan helposti,
kuullessaan tällaisen hemmotellun "lapsen" mahtipontisia sanoja tai
tähystellessä hänen käyttäytymistään. Yks'kaks' voi hän tiuskaista: "Se
pitää olla niinkuin minä sen sanon!" Tai "Minä ainakin otan, maksoi
mitä maksoi!" Jälkimäisessä tapauksessa ei hän esim. lainkaan huomaa
sitä, että tällaiset päähän pälkähtäneet mieliteot riippuvat kokonaan
siitä, miten kiinteällä ovat isä-ukon rahakukkaron nauhat. — Tätä
voisi vielä kyllä jatkaakin, mutta ehkä tästäkin jo väitteelle selvyys
sarastaa.

Joku toinen taas, joka orvoksi jouduttuaan tai joistain muista syistä
on joutunut 10-15 vuotiaana oman noukkansa nojaan — kuten sanotaan —
on saanut kyllikseen asti tuta "maailman nuijan" iskuja. Hän on ollut
kokemuksen koulussa, jossa pää-oppiaineena on ollut: vaatimattomuus ja
nöyryys. Hän ei — kuten edellisessä esimerkissä mainittu — ole käynyt:
"pääll' kukkaisten ja ruusuisten", vaan piikkinen ja ohdakkeinen on
hänen polkunsa ollut. Sen huomaa myös hänen puheistaan ja teoistaan.
"Pitää" ja "täytyy" sanat ovat hänelle tuiki tuntemattomia, mutta
sitävastoin: "jos" ja "ehkä" sanat ovat tavallisimpia.

Vertailkaamme vielä näiden neitosten (nuorukaisten), "maailman
nuijilta" säästyneiden ja sen kohlimain, tulevaa, lähinnä seuraavaa
aikakautta. Oletetaan että molemmat ovat joutuneet miehelään.
Edellinen on tuskainen ja kärsimätön, jos ei kaikki mene heti mielen
jälkeen. Aika kuluu häneltä siinä tuskitellessa ja päivitellessä kovaa
kohtaloaan. Ja jos hyvin sattuu, niin vieläpä hän muun lisäksi räiskää
ja rätiseekin kuin palava katajapehko. Hän ei vahingosta viisastu, ei
rikkaa ristiin laita asioita paremmalle tolalle saadakseen. Hän on nyt
vuorostaan joutunut kokemuksen kouluun, mutta liian myöhään, hänen
oppiaikansa on jo ohitse mennyt. "Nuorena olisi vitsa väännettävä."

Entä jälkimäinen sitten. Hän on onnellinen ja iloinen. Hän tietää
hyvin, että ollessaan rakastettuna kodin hallitsijattarena, ei
"maailman nuijan" iskut ainakaan kovemmasti voi koskea häneen kuin
yksin ollessaankaan. Hän on uuttera, mutta varovainen. Ja tästä johtuu,
että iskut vähenevät vähenemistään, kunnes kokonaan loppuvat tai
ainakin lievenevät. Hänen kodissaan säteilee onni ja tyytyväisyys,
ne ovat pimeäin aikain aurinkona. Rattona yksinäisinä hetkinä on:
todellinen ilo, rauha ja rakkaus.

Lopetan loruni Erkon runolla:

"Ei onni tule etsien Se saapuu eläen. Ei onni tule ulkoa, Se nousee
rinnasta."



Metsäsfäjille.

(Esitelmä.)


"On maamme köyhä, siksi jää, jos kultaa kaivannet". Nämä "Maammelaulun"
säkeet ovat meille kaikille tutut. Olen joskus kuullut laulettavan ja
lausuttavan: "jos kultaa kaivanet", ja itse asiassa se onkin aivan
sama joko kaipaa tai kaivaa kultaa — yhtä hoikkana pysyy kukkaro.
Mutta mistä on löydettävissä syy siihen, että maamme on köyhä ja
siksi jää. Jos terveen järjen pohjalla teemme kansantaloudellisia
tutkielmia, niin tulemme kyllä huomaamaan, että syitä on moniakin.
M.m. huomaamme eräässä tärkeässä elinkeinohaarassamme, metsästyksessä,
piilevän yhden näistä monista syistä, jos rupeamme sitä perinpohjin
penkomaan. Edellä lausuttiin, että metsästys olisi meillä tärkeä
elinkeino. Niin, miksikäs ei, myönnetään, myönnetään. Ovathan monet
ukot saaneet, luvattoman hirvijahdin tai metson soitimen jälkeen,
viettää leipähuolista vapaan talven, täysihoidossa, Vaasan-, Hämeen-
tai jonkun muun läänin pääkaupungissa. Ja ovathan monen monet herrat
ja narrit metsästysmatkoillaan saaneet niin mainion ruokahalun, että
heidän syötäväkseen kelpaavat vaikka pienet kivetkin. Tämä sivumennen
mainittakoon, sillä jos kohta ei metsästäjäin pussissa kotiin tultuaan
ole ollut yhtä ainoata karvasorkkaa, tai toisin sanoen: metsästyksen
tulokset eivät ole olleet kouraan tuntuvat, niin ovat nämä urheilijat
kuitenkin aimo askeleilla edistäneet köyhän maamme parhainta
elinkeinoa, nim. syömistä. Puhuttakoon mitä puhutaan maanviljelyksestä
ja karjanhoidostakin, mutta sen ainakin minä olen tullut huomaamaan,
että syöminen se on ollut aikain alusta ja tulee vast'edeskin olemaan
parhain elinkeinoistamme. Adolf Lindfors sanoo, että: syöminen on
ihmisen kallein asia, mutta niin suurta arvoa en minä sille sentään
anna. Yksinkertaisesti tyydyn minä sen vaan kohottamaan: parhaaksi
elinkeinoistamme.

Tässä tuli nyt pieni poikkeus asiasta, nim. sivu-elinkeinosta
pää-elinkeinoon. Palattakoon siis jälleen metsästykseen. Maantieteestä
olemme lukeneet, että metsästys kuuluu elinkeinoihimme — siitä ei siis
pääse puuhun pitkään. Historiasta olemme myös lukeneet, että syöminen
— ei kun metsästys ja kalastus, piti sanomani — olivat esi-isäimme
ainoat elinkeinot. Luulisin siis jo olevan tarpeeksi todistuksia siitä,
että metsästys on elinkeino — vai onko arv. kuulijaini joukossa vielä
joitakuita Tuomaita? — Eikö? Sitähän minäkin.

Metsästyksen kannattavaisuudesta on ehkä olemassa eri mielipiteitä.
Niin. Nyt muistan maininneenikin, että metsästyksessä, sen nykyisellä
kannalla ollen, piilee yksi niistä syistä, jotka maamme jättävät
köyhäksi. Otetaanpas ja katsellaan vähän asian sitä puolta.

Jos minä lähden metsästämään, jänistämään esimerkiksi. Mitä minä
silloin tarvitsen? Vastaus: pyssyn? — mitä maks...? — Vähintäin
40-50 markkaa. — Mitä vielä? — Koiran! Vähintäin 100 markkaa.
Metsästyslaukun, 10 markkaa. Ruutia ja haulia, 10 markkaa. Mitä vielä?
Niin, olin unohtaa. Metsästyspullo tietysti, mutta sen hintaa ei voi
lainkaan edeltäpäin arvioida. — Jaa! kaunis summa siitä tulisi, jos
se yhteen laskettaisiin. Huoahdus rinnasta kohoaa, jotta saisinkohan
minä eläissäni niin paljon jäniksiä, että tulopuolelle voisi vastaavan
summan merkitä. Jaa'a! Tuomas tuli minustakin.

Ei ihme, että maamme on köyhä. Suurin osa nim. näistäkin rahoista
menisi ulkomaille.

Eikö siis mitään keinoa ole olemassa, että jänistämisestä koituvat
kustannukset voisi supistaa pienemmiksi. Siinä kysymys, johon ei ole
niinkään helppo vastata. Pauloilla pyytäminenkin on laissa kielletty,
ja eipähän niitä lempoja tyhjin käsin kiinni saa, kaukana paikasta —
siksi nopsia ovat ne jaloistaan.

Niinpä niin! Olisi minulla yksi vikkelä keino, mutta... mutta... sen
minä kyllä olen tähän päivään asti visusti salannut. Mutta ehkä minä
sen teille nyt sanoisin, sillä ehdolla, että kukin pitää sen omana
tietonaan eikä suinkaan sitä kaikelle maailmalle huutele. Kuulkaa siis:
Ostakaa vaasalaisia kynttilöitä yksi naula. Ottakaa ja viekää ne
sitten — joko lyhtyihin laitettuina tai muuten — kovalla pakkasella
metsään puiden oksiin killumaan ja virittäkää niihin tulet, silloin
ovat pyydykset valmiit. Jänikset jäkäintyvät seisomaan ja katselevat
kirkkaita valoja kunnes niiden vettä vuotavat silmät ovat jäässä kuin
rakehet. Siitä on seurauksena, että ne eivät näe vähääkään liikkua ja
silloinpa ne tietysti jäätyvät ja kuolevat aivan paikalleen. Aamulla
voi sitten heinarinnillä noutaa ne kotiin.

Olisi minulla vielä toinenkin koko joukon helpompi ja huokeampi keino.
— Ostatte neljänneskilon Pietarsaarelaista nuuskaa, numero yhtä.
Kaatelette metsässä sinne tänne sikin sokin, sileäkuorisia, soreita
haapoja. Tiputtelette sitten ostamanne nuuskan haapain päälle. Jänikset
tulevat niitä yöllä jyrsimään. Seurauksen arvaatte. Ne saavat niin
voimakkaita aivastuskohtauksia, että hetkisen kuluttua ovat niiden päät
yhtenä mäsänä — hakkasivat niihin haapoihin. Ja taas on teillä lihaa
koko paaston ajaksi. Tätä viimeksi mainittua keinoa sopii käyttää sekä
talvella että kesällä.

Tässä siis nyt kuulitte pari vikkelää keinoa, mutta kuten jo äsken
varoitin: pitäkää ne tietonanne, älkää niitä koko maailmalle huudelko.



Hattu vaiko huivi naisten päähineeksi?

(Esitelmä.)


Joku vuosi sitten tulin minä tuntemaan erään vanhanpuoleisen, mutta
vielä hyvissä voimissa olevan silmäänpistävän ketterän ukon. Hän
oli ammatiltaan tervanpolttaja ja nimensä oli Salomon Mäiskäläinen.
Kaikesta päättäen oli hän perinyt osan raamatullisen kaimansa
viisaudesta, sen huomasi heti hänen puheistaan ja töistään. Hänen
lääninsä oli aika avara, siihen nim. kuului kolme kirkkoherrakuntaa.
Useiden penikulmien päässä kotoaan oli hän silloinkin, kun tulin hänen
tuntemaan.

Tervahautain laittamisessa ja polttamisessa oli Salomonilla aina
urakkakaupat. Talon puolesta olivat kojeet ja juurikkaat, Salomon
kantoi raatajan raskaan taakan. Työn valmistuttua jaettiin sitten
tulokset kahtia, tynnyriluvun mukaan. Tällä kerralla olikin Salomonilla
tavallista suurempi "ruuki", siitä toivottiin hyviä tuloksia.

Eräänä kauniina kesäkuun iltana poikkesin haudalle jauhamaan juttuja
Salomonin kanssa.

Ukko siellä kävellä tömäytteli suurissa, mustissa hautatöppösissään.
Hän oli lyhyenlainen, tanakka mies. Parta näytti olevan vähän
huononlaisessa "tyyrissä", verrattuna nykyaikaisten keikailijoiden
viiksi-kiemuroihin; muuta muistutusta ei "tervakoura" kestänyt.

"Ehtoota!"

"Ehtoota vaan!" jyräytti Salomon jykevällä bassoäänellään.

"Mitäs kuuluu?"

"Eipä erinomasia!"

"Montako tynnyriä arvelette saavanne tästä panoksesta?"

"No, jos hyvin onnestaa, niin pitäisi siitä 50 tynnyriä Pekkaan tulla."

"Ja paljonko tynnyristä luulette saavanne hintapoikaa?"

"28 tai 30 markkaa, kuinka sattuu."

"Jaa'a! Kaunis summa. Mutta kyll' on ollut vaivaakin."

"Joo! Onhan sitä siinä... Ei vaivatonta viljaa. Mutta luulen kuitenkin,
kunhan olen ne kaupungissa rahaksi muuttanut, että tulen siihenmäärin
hyvälle tuulelle jotta pian aikaan ostan rouvalleni hatun. Sen on
täytynyt jo 50 vuotta kantaa päätään nyytissä jos mihin lähtee, niin
saisihan tuon vaivoja vähän huojentaa vanhoilla päivillään."

"Vai niin!" naurahtelin minä.

Mutta noin vaan sivumennen lausuttuna leikkipuheena, oli siihen
kuitenkin kätkettynä koko joukko Salomonin viisautta. Tuo
"neronleimaus" muistuu aina mieleeni nähdessäni "nyytipäitä" tyttöjä
tai eukkoja. Vallankin maaseuduilla näkee kesän kuumimmallaan ollessa
Eevoja, joiden pää on köytetty oikein pikimustaan silkkiliinaiseen
nyytiin. Tuntuupa raskaalta heitä nähdessään, raittiin tuulen omia
korvallisia hivellessä.

Hattu vaiko huivi naisten päähineeksi? siinä kysymys, jonka oikealla
tavalla ratkaiseminen on sepustukseni tarkoituksena.

Monta seikkaa on puhumassa hattujen yleisesti käytäntöön ottamisen
puolesta. Ensinnäkin tulee se ajan oloon huokeammaksi kuin
monenkirjavaisten, kalliiden liinojen osteleminen. Sieviä olkihattuja
saa nimittäin 25 pennillä. Koristukset eivät maksa mitään, vetää vähän
kukkoa hännästä, siinä kaikki. Toiseksi: luulisin, jos kaikki Suomen
tytöt pistäisivät hatun päähänsä, vähenisi siirtolaistulva ainakin
puolella. Sillä suurimpana ihanteena Ameriikkaan muuttavilla nuorilla
miehillä on: saada halata hattupäitä tyttöjä. Ensimäisessä kirjeessään,
minkä he vanhaan maahan lähettävät, kirjoittavat he poikkeuksetta:
Leipä muuttui nisuksi (vehnäseksi) ja tytöt hattupäiksi.

Kolmanneksi: naisväkihän on tunnettu uteliaisuudestaan. Paljoa helpompi
olisi seurata toisten akkojen supatuksia kirkonpenkissä istuissa tai
muualla, jos olisi hattu päässä. Huivin läpi ei nim. pieniä puheita
kuule ja niin voi jäädä monta tärkeätäkin asiaa kokonaan kuulematta tai
jos kuuleekin puolittain, niin joutuu pahaan kiusaukseen lisäämään alun
eli lopun. Siten ovat monet juorupuheet syntyneet.

Näin on tässä esille tuotu hatun hyviä puolia. Huonoja puolia sillä
ei sanottavasti olekaan, ellei ota lukuun pistäviä, pitkiä neuloja.
Mutta toisakseen taas voi siitä olla hyötyäkin. Eräs neitonen — joka
varmasti olisi jäänyt vanhaksi piiaksi — puhkasi kerran hattuneulallaan
nuorelta herralta silmän. Hyvitykseksi tästä täytyi neitosen antaa
itsensä, joka ei suinkaan ollut hänelle vastenmielistä — päättäen siitä
kovasta kiihkosta, joka neitosilla miesten perään on. — Nyt elävät he
onnellisina kumppanuksina, vaikka ei heillä olekaan kuin kolme silmää
yhteensä.

Varjopuolienkaan ei siis saa antaa itseään pelottaa, vaan jokainen joka
kynnelle kykenee, ostakoon ensimäisen tilaisuuden sattuessa hatun,
kukin sellaisen kuin varat myöten antavat. Ja aviomiehet: seuratkaa te
Salomon Mäiskäläisen esimerkkiä.



Sananen soppakouluistamme.

(Esitelmä.)


Kaikilla aloilla on edistyksen huimasti hyrräävä vauhtipyörä saanut
aikaan suuria muutoksia. Mikäli kansojen kulttuuri ja yleinen
sivistys-taso kohoaa, sikäli kaikki vanhat tavat ja menot joutuvat
romukoppaan, uusien monilokeroisten seremonioiden tieltä. Tämä seikka
ei ole huomattavissa yksinomaan keksintöjen alalla kuten ilmalaivojen,
langattoman telefoonin varmuus-parran-ajokoneiden, käherryssaksien,
ynnä lukemattomien "—tomaattien" ja "—mobiilien" suhteen — vaan
tavallisen arkielämän pyörteissäkin huomaamme jo, mainitusta pyörästä
singahtaneita siruja. Niinpä on esimerkiksi sopan keittäminen,
tuon korkean, ylösrakentavaisen ja jalon taiteen laitakin. Tai jos
käyttäisimme jotain yleisempää nimitystä, vaikkapa: ruuanlaittoa, ettei
jotkut valkoessuset spesialistit tällä alalla saisi saivartelemisen
aihetta.

Niin. Jos vertailemme entis-ajan päivällisiä nykyaikaisiin, niin
ilman "mikroskoopiakin" voimme huomata eroituksen, huikean eroituksen.
Leipää, kalaa, piimää ja jälkiruuaksi alkuperäinen suomalainen
"paakelsi" — naurishautiainen. Sellaiset olivat muutama vuosikymmen
sitten, herkut pappiloiden pitopöydissäkin, niin olen kuullut
kerrottavan. Mutta entä nyt. Leipää ensinnäkin on kolmea, neljää eri
sorttia. Voilautasella kukkaisten keskellä jos jonkinlaisia kiekuroita,
palloja ja pyörylöitä. Sitten säilykkeitä ainakin kymmentä eri lajia.
Siinä on aa makkaraa, tee makkaraa, krapuja, anjouvista, lohta,
kaviaaria, omelettia, ja onpa pieniä turnipsin alkujakin naattineen
päivineen y.m. rehuaineita. Sitten paistit, syltyt, kastikkeet,
sinapit, etikat ja pippurit. Viimeisenä voiteluna on vielä ohukaisia
ja mitähän lienee, tutisevaa. Täytyy sanoa kuin Tolari "Tukkijoella",
että: kyllä siinä jokapäiväisessä leivässä on niin paljon kaikenlaista
maallista tavaraa, jotta aivan mahdoton on niitä kaikkia saada
päähänsäkään.

Mutta näinkään monipuolisessa päivällispöydän kattamisessa ei
ruuanlaittotaide ole vielä huippuunsa kohonnut. Tämä on vaan sitä
tavallista, siitä puuttuu viimeinen hienous. Kun oikein hienosti
katetun pöydän äärestä nousee, niin on turkasen kova nälkä ja toivoo
mitä pikemmin pääsevänsä kotiin — syömään. Se se vasta on hienoa.

Tämän ylenpalttisen hienouden ja monipuolisuuden tavoittelemisen
luulisi olevan suurimmaksi osaksi soppa- tai talouskoulujen ansiota.
Toivottavaa siis olisi, että valtiopäivillä, ensi istuntokaudella joku
asiaa harrastava maan-isä tai -äiti nostaisi välikysymyksen edellä
olevasta asiasta. Soveliain kysymyksen nostajaksi olisi kaikista
laihempi eduskuntamme jäsenistä. Asia ehken siten voittaisi, saisi
osittain säälistä paremman kannatuksen. Kysymyksessä olisi tehtävä
ehdotus erityiseksi lakipykäläksi. Ja olisi siinä tarkoin määriteltävä
millaisia ruokia ja kuinka paljon henkilöä kohti talouskouluissa olisi
opetettava keittämään. Samalla myöskin voisi toiseksi momentiksi
sovittaa seuraavan säännöksen: Koska nyt nykyäänkin jo on hyvin paljon
sellaisia talouskoulun käyneitä, joilla ei ole vakinaista virkaa tai
paikkaa, (vanhojen piikojen lukumäärä on nim. arveluttavassa määrässä
lisääntynyt) niin turvataksemme heidän toimeentulonsa, katsomme
kohtuuden ja oikeuden mukaiseksi, että emännän paikat tästä aikain ovat
virallisessa lehdessä avonaiseksi julistettavat, ja että talouskoulun
käyneille hakijoille on aina etusija annettava.

Lopetan sillä toivomuksella, että ehdottamani asia todella tulisi
yleisen pohdinnan alaiseksi ja otettaisiin sitten huomioon ensi kerran
edustajia valittaessa.



Apulannoista.

(Esitelmä.)


Arvoisat kuulijat!

Suomen kansa on tänä viimeisenä vuosikymmenenä ottanut aimo askeleita
eteenpäin, kuten ehkä kaikki tietänemme. Seuroja ja yhdistyksiä jos
minkin nimellisiä, on ilmestynyt kuin sieniä sateen jälkeen. Kokouksien
ja iltamien ohjelmat koetetaan saada mahdollisimman arvokkaiksi ja
monipuolisiksi. Erittäin ilahduttavaa on se, että pienempiinkin
illatsuihin koetetaan saada ainakin yksi lyhyt puhe tai esitelmä.
Opinhalu ja tiedonjano on kansassa kasvanut. Ei enää tyydytä yksinomaan
huvipuoleen, ilveilyihin, tanssiin ja sen semmoisiin, vaan nyt
vaaditaan jo jotain painavampaa, aatteellista, tieteellistä t.m.s.
ja se seikka todellakin on ilolla mainittava. — Toisin oli ennen.
Muistanpa vallan hyvin, kuin piennä poikana olin ensi kerran yleisessä
iltamassa. Eräs naishenkilö esitelmöi Snellmannin elämäntyöstä. Mutta
jaksettiinko sitä kuunnella? Kaikkea vielä. Hatut päässä, tupakoitaan
tupruttaen, puhelivat miehet yhtä suurella äänellä kuin puhujakin ja
poikaviikarit ovensuun puolella kellokauppoja hieroivat. Se oli siihen
aikaan. No, niin! Se siitä.

Tohtori X oli hyväntahtoisesti lupautunut puhumaan täällä tänä-iltana,
mutta viime tingassa saimme tiedon, että hän on arveluttavasti
sairastunut. Meille toimihenkilöille tuli hätä käteen, mistä saataisiin
puhuja. Yritettiin yhtäältä, koetettiin toisaaltakin, mutta aina vaan
huonoilla tuloksilla. Toiset olivat jo tilatut jonnekin muualle, ja
toiset taas sanoivat, etteivät he näin vähässä ajassa voisi mitään
valmista saada. Mikäpä siinä siis muu neuvoksi kuin että jonkun
johtavista täytyisi se ottaa. Heitettiin arpaa ja arpa lankesi
Joonaalle.

Mutta ei ollut minullakaan enää aikaa vallan viljalti, joten en voi
arvoisalle yleisölle mitään erikoisempaa tarjota. Ja pyydän siis, että
kuulijat painaisivat villaisella tätä ohjelmanumeroa.

Ylipäänsä kaikissakin edistysseuroissa kiinnitetään liian vähän
huomiota maanviljelykseen. Käsiteollisuuteen y.m. uhrataan kyllä aikaa
ja varojakin, esim. ompeluseurain yhteydessä, mutta kuten sanoin,
maanviljelyksen, pää-elinkeinomme hyväksi ja kohottamiseksi tuskin
rikkaa ristiin pannaan. Se on niin tuiki pikkuista mitä kiertelevät
agronoomit ja konsulentit aikaan saavat, että se ei juuri mainitsemista
ansaitse; ja siksi juuri olen esitelmäni aiheeksi valinnut: apulannat.

Ellen erehdy, ollenee kuulijoiden joukossa useita maanviljelijöitäkin.
Heille lienee vähäiset ja vaillinaiset "analyseeraukseni" tarpeen
vaatimia, mutta on se kaikillekin terveellistä. Lähteenä olen käyttänyt
pääasiassa tuota suurta "Oma maa" nimistä teosta, jossa useat etevät
agronoomit, agrobaatit ja amatöörit, erilaisia apulantoja ja niiden
käyttöä seikkaperäisesti selostelevat.

Useammilla kuulijoista lienee kuitenkin pieni tilkku perunapeltoa,
ellei suurempiakaan viljelyksiä satu omistamaan. Jos siis ensinnä
selostaisimme perunapeltoon sopivat apulannat. Mutta useilla niistä
on niin kankeat nimet, että en mitenkään voinut saada niitä kaikkia
ulkomuistiin. Minä kirjoitin niistä luettelon; se pitäisi olla
taskussani... Mutta, suokaa anteeksi! Nyt on käynyt niin ohrasesti,
että en muistanutkaan nuttua muuttaessani sitä lappua, se on jäänyt
toisen takin taskuun. Mutta ehkä minä muistankin ne sentään, kuitenkin
tärkeimmät.

Niin! Jos mielii popsia hyviä potaattia, pitää kylvää pellolle
kainiittia, tuomaskuonaa, luujauhoja, salpietaria ja... ja...
fosforia... ja... fenkkoolia, pippuria, sinappia, kardemummaa, aniksia,
boraksia ja... ja... siirappia... Ei, ei! Suokaa anteeksi. Kyllä siinä
taisi jo olla vähän liikaakin.



Kaartilainen.


(Esittäjä marssii näyttämölle jalat supussa ja vääristetyin säärin.
Vasen käsi on ohimolla kunniantekoasennossa, sormet harrissa ja kämmen
yleisöön päin.)

Hm! hm! — Suonettehan anteeksi! Minulla on toisin ajoin sellaisia
omituisia päähänpistoja tai oikkuja, mitä he lienevätkään. Ne ovat
muistoja niiltä ajoilta, kun olin Helsingin kaartissa. — Älkää viitsikö
virnistellä, kyllä se on totta se, että olen vanha sotavolli. Paitsi
sitä, että ulkomuodoltani olin pulskimpia kaartilaisia, olin myöskin
sielultani ja mieleltäni. Kentiesi — sitä en nyt aivan varmaan voi
sanoa — olisin antanut henkenikin alttiiksi, jos se olisi kysymykseen
tullut. No niin! Kuten sanoin: muistoina niiltä ajoilta, on minun
veressäni sellainen vika, että aina silloin tällöin täytyy minun
"smirnata" ja "äkseerata", muutoin en pysyisi terveenäkään. Olenpa
joskus kuulevinani kiukkuisen kapteenimme huudon kuin kiljuvan
jalopeuran: "smirnaa!!!!" Ja silloin, vaikka olisin kuinka kiperänä,
karkaan minä pystyyn ja seison suorana kuin jos olisi seipäitä
sisälläni; toisin sanoen: olen kuin talikynttilä tai makkaratikku.

Sellaista voi sattua hyvin usein. Mutta vähät niistä. Kaikista
huolimatta oli kaartissa olo aikani ehdottomasti elämäni hauskimpia
hetkiä. Jos kohta kasarmissa olikin kova kuri, niin vapaat lomahetket
sen moninkerroin korvasivat. Jaa'a! Totisesti vesi suuhun tulee
muistellessa monen monia kohtauksia kyökkipiikain kanssa. Minullakin
oli niitä neljä ja viisikin samaan aikaan hoteissani. Sattuihan niitä
väliin pieniä myrskyjäkin, mutta pianhan niistä selviytyi, jätti sen
vanhan, otti uuden, siinä se juttu. Mutta kyllä ne olivat ne likatkin
aika juupelia, tulinpa senkin huomaamaan. Sattumalta tulin tutuksi
erään tuoreen tytön tyllykän kanssa — se oli muistaakseni senaattorin
sopankeittäjä. Ensin kävelimme moniaana iltana Aleksanterilla ja
Espiksellä. Saattelin hänet useita kertoja kotiportille ja jopa
puolipimeässä käytävässä jonkun pusunkin loksautin, oikein täydellä
suulla, jotta kaikuvassa holvissa sen tapainen ääni kuului kuin lehmä
savisesta tiestä sorkkaansa olisi nostanut.

Erään kerran, kun niin ikään olin jonkun aikaa ihaillut Maijani — se
oli hänen nimensä — pientä nenänykeröä, joka ei koskaan tuntunut olevan
tiellä, ehdoitti hän: "Eikös sopisi tulla nyt visiitille. Herrasväki on
Terva Irmanin konsertissa."

Minua ei tarvinnut kahdesti kehoittaa. Heti sieppasin kultani
kainalooni ja kapusin taakkani kanssa kivirappuja toiseen kerrokseen.
Ja siellä sisällä, siellä oli papin eloa. Siellä oli tarjolla kaikkia
lajeja mitä vaan Olsonin kokkikirjassa keittämään käsketään. Useita
paikkoja olin kyllä kokenut, mutta en tälle vertaista tiennyt.
Ajattelin: paikka ei parane muuttamisesta. Sitten kautta rantain
tiedustelin milloinka taasen sopisi.

"Jaa! sanoi Maijani. Ehkä ensi sunnuntai-iltana, jos se sopii sinulle,
rakkaani. Herrasväki menee silloin oopperaan."

"Sopiihan se, vallan mainiosti. Missä tavataan?"

"Lönrotin patsaalla, kello 8, eikö niin?"

"Vaikka vaan!"

Kiitoksiksi puristin Maijaani vasten rintaani. Mitä lujempaa puristin
sitä joustavammin ponnahtelivat rinnat kuin suuret gummipallot —
sellaiset, joita potkupallopelissä käytetään.

"Hyvästi siksi, oma siirappikakkuni!" sain vaivoin tunnetulvaltani
soperretuksi. "Hyvästi, hyvästi!" nyyhki Maijuni.

Tulipa sitten se toivottu sunnuntai-ilta. Kello oli viittätoista
vailla kahdeksan, kun harppasin pitkin Espistä Lönnrotin patsaalle.
Ne herkkupalat olivat mielessäni, miksi sitä salaisin. Maiju oli vaan
sivuseikkana.

Kuten tavallista näin sunnuntaisin, oli nytkin pääkaduilla sellainen
väen paljous, että töin tuskin pääsin pujottelemaan tungoksen läpi.
Olisihan se muuten siinä mennyt sentään joten kuten, mutta eräällä
penkillä lojui täältä kotipitäjästäni kotoisin oleva suutarin sälli.
Hän — mokomakin pikikoura — vinkkasi minua tulemaan luokseen. Ja
silläkös riitti puhetta. Hän oli hiljattain käynyt täälläpäin ja kaiken
maailman akkojen juorut hän siinä lateli. Vihdoin viimein sain sen
verran suun vuoroa, että ehdin sanoa: "Suo nyt anteeksi, mutta minulla
on aivan välttämätöntä mentävää. Morjens nyt vaan!"

Lähdin taas harppaamaan. Kello oli jo seitsentä vailla. Mutta näytti
siltä kuin kaikki kiusanhenget olisivat tielleni lähetetyt. Kun pääsin
Heikinkadun kulmaan, tuli poliisi siinä vastaani. Hän oli kanssa
oman pitäjän poikia, entinen kaartilainen — tavallaan taas hyvinkin
läheinen. Hän vietävä kesken kaikkea alkoi loruamaan:

"Hei vaan! Mihinkäs Jussilla niin kova kiire. Tulehan pistämään
tupakaksi." En ollut kuulevinani, aijoin astua ohi. Mutta hän seisoi jo
aivan nenäni edessä ja kaivoi esille tupakkakojeitaan.

"Ei maar sitä niin vaan mennä. Emmehän ole tavanneet toisiamme moneen
aikaan. Mitäs kuuluu?"

"Eipä erinomaisia, siinähän menee. Muuten tällä kerralla olisi vähän
kiire, niin että..."

"Heh, he, he! Taitaa olla 'pisdälninki'. Ei sen asian ole niin
kiirettä, joutavathan ne odottamaan."

Ja sitten hänkin juttuaa siinä yhtä ja toista vallan
turhanpäiväistäkin. Minulla oli sydän kintaan peukalossa, että jos joku
toinen pääsee niiden herkkupalain ääreen.

"Kuule, minun passi-vuoroni loppuu yhdeksältä. Eiköhän lähdetä vähän
'viftailemaan'?" ehdotti poliisi.

"Ei hyvä mies, ei nyt — ehkä joskus toiste. Hyvästi vaan!"

Pääsin kun pääsinkin siitä sitten lähtemään. Kello oli kolme minuuttia
yli määräajasta. Puolta juoksua kiiruhdin loppumatkan. Voi kauhistus!
Maijaa ei siellä näkynytkään. Siinä se nyt oli. Kynsäsin korvallistani
ja katkismuksesta lainatuilla sanoilla toivotin niin suutarin sällin
kuin poliisinkin sinne, missä tulta ja tulikiveä sataa.

Pettymykseni oli kuitenkin ennen aikainen. Tuskin olin siitä selvinnyt,
kun Maija tulla töyssytti säteilevin naamoin luokseni.

"Suo nyt anteeksi, vaikka vähän myöhästyinkin."

"Ei se mitään. Mutta mennään nyt jo aika kyytiä, minulla on kova nälkä."

Ja sitten sitä mentiin oikein käsikoukkua.

Kun olin saanut ruumiini ruokituksi, aloimme taas vähän niinkuin
kuherrella, ja lämpenimmekin jo hiukan, mutta samassa koputettiin
ovelle. Maija säikähti.

"Voi, voi! kukahan sieltä tulee. Mene nyt pian tuonne uutimien taakse
tuonne sänkysoppeen."

Mikäpä siinä muu auttoi. Sinne täytyi mennäkseni ja istua kyhjöttää
kuin arestilainen konsanaan.

Maija aukasi oven. Minä tirkistin uutimen raosta nähdäkseni millainen
pään etupuoli tulijalla on. Ja vie sun tuppes ja puukkos. Eikös sieltä
väännäkin itseänsä sisälle se sama suutarin sälli, josta taannoin oli
puhetta. Hän visertää kuin västäräkki: "Olithan sinä kultaseni sentään
kotona."

"Onko sun nälkä?" kysyi Maiju jotenkin jurosti.

"Ei, ei, lintuseni. Tulin suoraan ruokapaikasta. Sinuahan minä vaan
tulin katsomaan."

Ja katso. Maija heltyi ja kaulaan kapsahti. Kelpasi sitä sitten minun
katsella, minun, joka olin tullut nälkääni sammuttamaan, kun he siinä
kujertelivat. Sellaisia ne ovat ne tytöt. Minun mielestäni tuntui se
jo liiankin imelältä, tahtoi ruveta oikein ylen antamaan. Mutta ahaa,
saittekos! Taas koputettiin ovelle. Maija säpsähi.

"Voi, voi! Kukahan sieltä tulee. Mene pian tuonne puulaatikkoon",
hätiköi hän.

Suutari-parka tuppautui laatikkoon. Tai oikeastaan oli se hänelle
onneksi, että hän oli suutari; sillä kukaan muu ei olisi siellä niin
monessa mutkassa minuuttiakaan jaksanut olla.

Taasen tarkasti tähystelin kenen Maija sisään laskee. Ja se oli se sama
poliisi, joka minua viivytti siellä Heikinkadulla — kuten muistatte.
Hänen taisi olla nälkä, sillä hän näkyi kääntävän silmänsä pöydän
puoleen ja samalla nuuski ja vainusi ympäri huonetta.

"Täällä on käynyt joku!" sanoi hän hyvin virallisesti.

"Miten voit ajatellakaan minusta sellaista", sanoi Maija hyvin
viattomana. Ja hän houkutteli poliisin viereensä istumaan ja siinä
sitten lellitteli ja mairitteli häntä. Ja unohtui siinä kaikki epäilys
ja katkeruus Poliisikin näkyi sen tietävän, ettei Maijan nenänipukka
pussatessa pahasti tiellä ollut. Hyvän aikaa ne siinä sitten
maiskuttelivat, jotta minua kohta taasen olisi ruvennut ylenantamaan,
ellei eteisestä kuuluva kolina olisi heidän lystiään lopettanut.
Maijalle hätä käteen.

"Voi, voi! Nyt herrasväki tulee jo kotiin. Mene pian tuonne
vaatekaappiin, jos rouva sattuu tulemaan tänne."

Ja poliisi kapusi kaappiin. Tuskin oli Maija saanut oven suljetuksi
hänen jälkeensä, kun rouva tulikin kyökkiin.

"Kuule Maija! Juokse pian apteekkiin hakemaan antipyriiniä. Herra
rupesi voimaan pahoin, täytyi kesken lähteä pois oopperastakin. Tuossa
on rahaa. Mene paraadirapusta sisälle, ellei apteekki enää ole auki."

Minulla oli turkasen paha nuha silloin. Vaikka kuinka koetin pidättää,
pääsi minulta kuitenkin aivastus ja oikein aika räjäys pääsikin. Rouva
kirkasi niin kamalasti, että korvani olivat haleta. Mutta ei hän siltä
pökertynyt, kuten toivoin. Vielä mitä. Päinvastoin tuuppasi hän uutimet
syrjään, polki jalkaa ja alkoi sellaisen sanatulvan, että on aivan
mahdoton muistaa sitä ulkoa. Osansa sai siitä Maija, jos minäkin.
Lieneekö hänellä ollut aikomus antaa minulle klapia päin naamaa, sitä
en tiedä, mutta puulaatikolle hän ainakin askeleensa ohjasi, ja se oli
minun pelastukseni. Kun hän laatikon kannen aukasi ja suutari-parka
siellä selkäänsä oikasi, kuului taasen sydäntä vihlova kirkaus. Nyt
rouva varmaankin muisti, että vaatekaapissa niitä on aseita, herran
kävelykeppejä ja kentiesi revolvereitakin. Pahaa elämää hän vaan piti,
sen muistan. Voi sitä miesriepua kellä sellainen eukko on. Poliisiakin
hän avukseen huusi, reutoessaan auki vaatekaapin ovia. Mutta ei
hänen hämmästyksensä suinkaan vähäinen ollut, kun poliisi sieltä —
tasapainonsa menetettyään — hänelle syliksi kaatui. Kyllä moni muu
rouva olisi siihen jo pökertynyt, mutta eipäs tämä sitä tehnyt.

Mahtoi siellä meteliä ja pauhua riittää, luulen kuitenkin niin. Minä en
sitä enää osaa kertoa; sillä pauhun pahimmillaan ollessa pujahdin minä
salavihkaa ovesta ulos — näin ikään.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuusi pilapuhetta: huvi-iltain ratoksi" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.