Title: Viisi pilaa
Author: Vallinmäki, Aaro J.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Viisi pilaa" ***


VIISI PILAA

Kirj.

Aaro J. Vallinmäki



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1911.



SISÄLTÖ:

"Syntynyt terve poika".
Herra Petterqvist mestarikokkina.
Esitelmä tanssista.
Esitelmä kanoista.
Ruton ampuma.



"Syntynyt terve poika."


Oletteko milloinkaan sattunut sellaiseen tilaisuuteen jolloin nuori
aviopari on saanut ensimäisen "herran-lahjansa" ja jolloin he ovat
lapsukaistaan teille näytellen, ikäänkuin vaatineet teidän lausuntoanne
vastatulleesta?

Sellainen hetki on vakava ja lämmin hetki. Olen kerran ollut
sellaisessa ja pyydän sen teille lyhyesti esittää.

Eräänä päivänä sanomalehtiä silmäillessäni, sattui huomioni kiintymään
muutamaan ilmoitukseen joka kuului: "Syntynyt terve poika."

Ja kun tuon pienen viattoman ilmoituksen alla oli ystäväni ja hänen
vaimonsa nimi niin selvisi minulle kohta että heillä kumpaisellakin
täytyi olla jotain osuutta tuon "terveen pojan" syntymisessä. Ja
ennenkuin ennätin itselleni täydellisesti selvittää mitä aijoin tehdä,
seisoin minä jo ystäväni eteisen ovella.

Aivan oikein! Minä huomasin sen jo ystäväni naamahoidosta kun hän
eteisessä vastaani tuli. Ja minä tietysti kourasin hänen kättään ja
onnittelin, vaikka en jumala-paratkoon tiennyt ensinkään, mitä minun
olisi ollut tehtävä. Ystäväni kertoi pojan syntymisestä tarkkaan ja
täsmällisesti kuin jos hän olisi tuomarivalaa tehnyt. Ja hän näytti
niin iloiselta ja onnelliselta että minunkin vanha nuori-miessydämeni
oikein ilosta hypähteli.

Me astuimme sitten jälekkäin siihen huoneeseen, jossa tuo
sanomalehti-ilmoituksen syy äitinsä keralla asusti.

Minä katsoin ensin lapseen — oikeammin vaatemyttyyn -, sitten äitiin ja
sitten isään ja minä nöyränä tunnustan että minulla oli vakava hetki.

Olin ensikertaa elämässäni tässä asemassa ja minulla ei ollut kenenkään
esimerkkiä tietääkseni mitä muut kuolevaiset tällaisiin kriitillisiin
asemiin joutuneina olivat tehneet ja sanoneet, tai mitä he olivat
jättäneet tekemättä ja mitä sanomatta. Olin varmaankin tällä hetkellä
tyhmempi ja avuttomampi kuin tuo lapsi. Ja totisempana ja punaisempana
kuin aapiskirjan kukko seisoin minä tuon kolmion edessä. Ja surkeassa
sekamelskassa risteili päässäni kysymysten lukematon lauma.

Pitikö minun nyt uudestaan onnitella? Sanoisinko että lapsi on kaunis?
suuri? lihava? terve? viisaan näköinen? äitinsä näköinen? Tai sanoako,
että se on aivan kamalasti molempien näköinen? Ja entäs puoluekanta!
Sanoisinko että vasta tullut on vankka "perustuslaillinen"? tai ehkä:
että se on horjumaton "suomettarelainen"? vai kentiesi että se on
punainen sosialisti?

Pitikö minun sanoa että lapsella on kauniit silmät? sievät kädet?
sanoako, että sillä on suuri, hyvä nenä? tai että se on pieni ja nätti,
aivan parahultainen, oikein ihanne-nenä? Ja mitä piti minun sanoa
suusta! Sanoisinko, että se on ruususuu? simasuu?

Mutta kaikki nuo esityksien paljoudet palautti takaisin joku outo tunne
juuri kun ne olivat kieleltä alas luiskahtamassa. Ja minä raukka olin
ainakin kolminkertaisena kysymysmerkkinä. Minä siirryin, käännyin ja
vihdoin kun ei minulle muuta selvinnyt niin minä (esittäjä niiaa) —
niiasin!

Jälestäpäin kun olen tätä elämäni unohtumatonta hetkeä muistellut, olen
ajatellut että he, isä ja äiti, aivan varmaan luulivat minun hikoilevan
jonkun mahtavan puheen synnytys-tuskissa, jota olin tuolle kolmiolle
ajatellut; muuten minä en voi käsittää heidän vaikenemistaan.

Vaikka sanomalehdestä olin nähnyt mihin sukupuoleen tuo vastatullut
kuului, niin risteili kuitenkin päässäni sekin ajatus, että olisi ehkä
kohteliasta kysyä sitä asianomaisilta itseltäänkin ja sitten se olisi
ollut varmaakin; mutta kysymättä se jäi.

Viimein nousi äiti ylös ja minä tunsin raskaan painon vierivän
alas sydämeltäni. Minun mielessäni välähti, että äiti, naisen
hienotunteisuudella, on älynnyt minun vaikean asemani, ja tahtoo
minut pelastaa, menemällä "nyytyineen" toiseen huoneeseen. Ja kun
äiti kääntyi minuun selin ja järjesteli asioita tuossa pienessä
"käsipakaasissa", niin tunsin minä sillä hetkellä pienen ilon
sielussani...

Mutta hetken kesti tuo ilo, sillä samassa tuokiossa seisoin minä
keskellä lattiaa, pieni, täyttä kurkkua veisaava käärö käsilläni.

En käsitä miks'en minä osannut vastustaakaan, kun äiti tarjosi lastaan
minulle, vaan ojensin käteni ja niillä se nyt lepäsi.

Mitta oli nyt täysi.

Minä tiesin että jos minä nyt vaikenen, lausumatta kiittävää
arvosteluani lapsesta, niin olen minä isän ja äidin mielestä kaikkein
vähimmässä laskussa hirtettävä. Minä onneton! Vaiti minä seisoin, vaiti
kuin kynttilä saunanlöylyssä. Ainoa mitä minä tein oli hikoileminen;
mutta sitä minä teinkin vahvasti. Ja lapsi käsilläni huusi kun
riivattu. Se kakara vasta osasi huutaa. Mutta kaiken tämän minä kestin
urhoollisesti. Ja kun minä sitä hetkeä muistelen, niin tunnen minä
kunnioitusta itseäni kohtaan, että minä kaikkea kokenut olen.

Mutta silloin se tuli minun arvostelunikin, tuli aivan arkailematta.
Ja minä luulin sanovani jotakin peräti hienoa ja kohteliasta kun minä
annoin vanhusten tietää, että pojalla oli tavattoman suuri suu; että
sillä on kohtuullinen nenä ja että sen silmät ovat uusinta mallia koska
niillä voipi samalla kertaa katsoa toisella pappaan (esittäjä viittaa
vasemman käden etusormella oikealle) ja toisella mammaan (oikean käden
etusormella vasemmalle).

Heti huomasin aivan selvästi, että sanani olivat voimakkaita, että ne
tekivät äitiin oikein repäisevän vaikutuksen, koska ei minulla enää
senjälkeen mitään ollut käsilläni. Sen sijaan seisoi ystäväni vaimo
toisessa päässä huonetta selin minuun ja minä melkein luulen, että
hänellä oli sylissään jotain saman tapaista kun minulta vast'ikään oli
kadonnut. Mutta kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, että minä en jaksanut
seurata.

Isä viittasi minulle ja minun audienssini pikku olennon luona oli
loppunut.

Sain vielä, jumalan kiitos, eteisessä kuulla että olin puhunut ja
käyttäytynyt sopimattomasti. Minä olin niin hämmästynyt kaikesta, että
koettaessani asiaa omaksi edukseni selvittää ja parannella tuli se yhä
hullummaksi.

Sanoin ystävälleni että tarkoitukseni oli ollut kaikinpuolin nuhteeton,
sekä pyysin sovintoa. Ja saadakseni ystäväni täydellisesti vakuutetuksi
sovinnonhaluni vilpittömyydestä otin esiin kukkaroni sekä tarjosin
hänelle viisikymmenpennistä.

— Mitä sillä tarkoitat? tiuskasi ystäväni niin vihaisesti, että olin
selälleni lennähtää.

— Ostahan tällä pojalle vähän leipää ja makkaraa! koetin minä parhaani
mukaan selittää. Vasta sanottuani huomasin minä että olisi ollut paljon
terveellisempää jättää tämä kohteliaisuus tekemättä, sillä minä löysin
nyt itseni makaamasta ystäväni eteisen porraspäässä. Ja niskassani,
sekä muutamissa määrätyissä kohdissa selkäpuolellani tuntui hieman
epämieluisia muistoja vieraisilla käynnistäni.

Ja silmä kovana tähtäsin minä eteisen oveen, joka sulkeutui sangen
ankaralla paukauksella.

Ja kun minä siitä astelin poikamiehen asuntooni pitkillä, raskailla,
hieman ontuvilla ja tyhmillä askeleilla, niin tunsin minä vaikenemisen
lepäävän ylitseni kaksinkertaisena. Vuoteeseen päästyäni täytyi minun
suorittaa pitkä sarja yhteen-, vähennys-, kerto- ja jakolaskua päivän
tapahtumain johdosta, mutta vaikka minä laskin millä tavalla niin aina
vaan tuloksena oli päättymätön murtoluku.

Vihdoin kohosi hiljainen huokaus rinnastani, se sisälsi nämät
kolme sanaa: "Syntynyt terve poika". Seurasi vielä kerran pitkä,
majesteetillinen haukotus ja sitten oli kaikki hiljaista.



Herra Petterqvist mestarikokkina.


(Esittäjä tulee lavalle. Pään sekä vasemman ja oikean käden ympäri on
käärittynä liinaiset. Puhelee ja käyttäytyy vilkkaasti).

Nimeni on Petterqvist, (kumartaa).

Olen naimisissa, (kumartaa).

Ja kuten kaikki tiedämme ja tunnemme juttelevat aviopuolisot hyvin
usein myöskin kyökkiasioista; niinpä minäkin meidän muijan kanssa.

Tänä-aamuna taasen sattui meille semmoinen pieni neuvottelu. Ja se
neuvottelu seurauksineen oli lyhyesti seuraava:

Kuten monasti ennenkin, väitin taasen aamusella muijalleni että minä
kyllä osaan keittää niin paljon etten suinkaan nälkään kuolisi. Kerroin
miten minä ennen piennä poikana kodissa, kun äidille kiire sattui,
tai kun hän kylässä oli, keitin sopat, vellit, kahvit ja muut koko
sisar-sarjalle, ja hyviksi niitä aina kiitettiin. Minusta aivan varmaan
olisi tullut parhaimpia mestari-kokkeja jos vaan olisin aikoinani
ymmärtänyt sille alalle antautua.

Näin minä puhelin. Ja kun mamma uskalsi minun kokkitaitoani hieman
epäillä, ehdotin minä että sitä heti paikalla käytännössä koeteltaisiin.

— No, sanoi muija, minä lähden tästä kylään ja taidankin viipyä vähän
pitemmän aikaa. Jätän sinut nyt keittämään ja saat tehdä miten itse
haluat.

— Mene vaan ja ole vaikka puoleen-yöhön, sanoin minä, kyllä täällä
juttuun tullaan.

Ennen lähtöään näytteli hän minulle kaikki "kyökkikomennuskuntaan"
kuuluvat esineet ja tarpeet, sekä jakeli muutamia neuvoja ja ohjeita,
joita luuli minun tarvitsevan. Tätä esittelyä kuuntelin minä tietysti
yhtäpaljon kuin kana munan neuvontaa, ja muija läksi.

Ryhdyin keittovalmistuksiin.

— Tahdonpa näyttää että minä olen mestarikokki sittenkin, puhelin
itsekseni sekä aloin kellon kahta lyödessä pesään tulta viritellä.
Pesin pannun sekä nostin sen hellalle. Päätin syödä kolmen aikana ja
keittää sitä tehtävää varten vankan riissiryynipuuron.

Tuli hellassa ei vaan tahtonut oikein ottaa syttyäkseen ja vasta kellon
muistuttaissa että tunti oli kulahtanut, alkoivat vesikuplat pannussa
toisiaan poristen takaa ajaa.

— Ei se ehtinyt aivan määrälleen puhelin itsekseni, mutta pian se nyt
kuitenkin valmistuu kunhan veden kiehumaan sain.

Ryynipussia esille ottaissani tuli minulle kuitenkin hieman päänvaivaa,
kun en aivan tarkalleen muistanut miten paljon niitä tavallisuuden
mukaan on keittoon pantava. Muistin kuitenkin syöneeni noin kaksi
lautasellista kerrassaan ja senmukaan päätin nytkin keittoa valmistaa.
Siksipä otinkin lautasen sekä kaadoin ryyniä kaksi sen täyttä pannuun;
ja varmuuden vuoksi heitin vielä kourakaupalla vähäsen lisäksi.

— Mitähän jos panisi sinne vähän maitoakin? välähti nyt mielessäni. Ja
vastausta odottelematta hain minä maitoa sekä kaadoin pannuun.

— Kyllä siitä nyt tulee poikaa! tuumasin, saa se muijakin ihmetellä
jahka kotiin ennättää.

Vihdoin keitos alkoi oikein todenteolla kiehumaan ja ryynit paisumaan.
Mutta siihen ei sopinut enää kaataa jähdykettä, joten ei auttanut muu
kuin täytyi ottaa liika pois. Ja kiire kun oli, ei siinä ennättänyt
uusia kuppia hakemaan vaan kaadettiin liika maitokuppiin; se tuli
täyteen.

Läksin puita noutamaan. Palatessani huomasin heti oven avattuani, että
keitosta oli hellalla, jopa lattiallakin, sekä huone täynnä ilettävää
käryä.

Heitin puut kynnykselle sekä riensin puuroa kuppiin ajamaan.

— Kuinkahan paljon sitä mahtaakaan tulla? kysäsin itseltäni. Ja kun
pannu nyt tuli mielestäni liijan vajaaksi kaadoin sinne sen kupin
sisällyksen minkä olin ensiksi puurolla täyttänyt. Se oli kuitenkin
ennättänyt jäähtyä jo aivan kylmäksi, joten kesti taasen kotvan
ennenkuin keitos uudelleen alkoi kiehua. Tällä ajalla korjasin äsken
kynnykselle heittämäni puut sekä työnsin niistä muutamia hellaan. Hain
sitten kupin sekä aloin nostamaan pannua pois tulelta. Mutta pannu
olikin kuumetessaan tarttunut kiinni hieman lujempaan eikä näyttänyt
olevan ensinkään halukas tilastaan luopumaan.

— Ole siinä sitten, kyllä sinut siinäkin tyhjäksi saan, ajattelin.
Mutta kauha, joka viimeisen puuron paisumisen aikana oli jäänyt
hellalle oli niin kuumennut, ettei sitä paljain käsin voinut
koskettaakaan. Hätä kuitenkin keinon keksii. Kietasin takkini helman
kauhanvarren ympäri (Esittäjä osottaa miten se tapahtui) kas tällä
tavalla. Takki oli kuitenkin lujasti napitettuna enkä saanutkaan kauhaa
pataan ylettymään.

— Perhanan puuro! sähisin tuskissani, sekä ojensin epätoivoisella
liikkeellä kauhaa pataa kohti, (Esittäjä nykäsee napitetun takkinsa
helmasta eteenpäin, jolloin napit — mitkä siltävaralta ovat etukäteen
löyhään neulottavat — lentävät takista) noin ikään! ("Noin ikään", on
lausuttava juuri nykäistessä.) Ja seuraus oli sama kuin nytkin, että
neljä, viisi nappia lensi vinkuen tiehensä. Mutta sitten se ylettyi
kauhakin keitokseen.

Tuskin olin saanut ensimäisen kupin pöydälle' ennenkuin puuro taasen
teki uuden ryntäyksen. Täytin toisen ja kolmannenkin kupin, jolloin
vasta sain senverran rauhaa tuolta levottomalta holhokiltani että
ennätin keitosta maistaa.

— Suolaa! älähdin jokseenkin suuttuneena.

Etsin suolaa sekä heitin sitä runsaan kourallisen keitokseen. Kaadoin
myöskin yhden kupin sisällyksen takaisin pannuun suolaa saamaan.

Mutta nyt vasta ihmeitä tapahtui. Keitos alkoi kiehua ja kuohua
niinkuin sille olisi "paha" sisälle mennyt.

Tyyneyteni oli lopussa, sillä puuro näytti todellakin aikovan lentää
savupiipun kautta taivaalle.

Minä laskettelin ulkoa kaiken sen sanavarastoni minkä suinkin osasin,
nimittäin niitä sanoja, joita en ollut sunnuntai- enkä muissa kouluissa
oppinut. Ja minä täytin kuppeja niinpaljon kuin suinkin ennätin.
Vihdoin oli jo yksin kissankuppikin puuroa täynnä, mutta pannu oli
sittenkin yhä vaan tulvillaan.

Nyt tein voimakkaan nykäyksen saadakseni pannun pois tulelta. Se
onnistuikin, mutta sellaisella seurauksella että minä lensin selälleni
lattialle ja pannu sisällyksineen minun päälleni.

Ja siinä makasin minä — mestarikokki, pannuineni ja keitoksineni. Kello
löi viisi!

Kun muijani iltapäivällä tuli kotiin, näki hän riissiryynipuuron
näköistä ainetta lattialla, hellalla, pöydällä, tuoleilla, kellon
taulussa, kamarin lattiamatoissa, sekä joka-ainoassa kipossa ja kupissa
mitä meillä on kunnia omistaa.

Näky mahtoi häntä hieman huvittaa. Mutta kun minä astuin kamarin
kynnykselle pää ja molemmat kädet liinaisiin käärittyinä, naama
vaseliinilla voideltuna, sekä vaatteet ylt'yleensä riissiryynipuurolla
siveltyinä, niin eipä hän uskaltanut nauraa.

Otettiin asia kuitenkin puheeksi. Ja siinäpä selvisikin, että suolaa ei
tänä surkeana päivänä ollutkaan kotona rippustakaan, vaan että se, jota
minä olin suolaksi luullut ja kourallisen pannuun heittänyt, olikin
sekaisin hienonnettua soodaa ja lipeäkiveä.

Sellainen oli asian juoksu, ja tämän minä tahdoin teille opiksi ja
ojennukseksi kertoa, tahdoin kertoa näin heti, tällaisessa kunnossa,
(esittäjä tulee surulliseksi) näin revittynä ja raadeltuna, (melkein
itkien) näin piestynä ja pehmitettynä, (yhä enemmän itkunsekaisella
äänellä) näin puurolla poltettuna ja valeltuna, tulla teidän eteenne
vannomaan etten minä tästälähtein puuroja keitä! En keitä, en!



Esitelmä tanssista.


Arvoisat kuulijat!

On olemassa eräs inhimillisten tunteiden tai mielialojen ilmaisumuoto,
jota nimitetään tanssiksi.

Tätä tanssimista on hyvin montaa eri lajia ja sitä voipi nähdä sangen
monenkaltaisissa eri olotiloissa.

Samoin on myöskin tällä tanssimisella moniaita eri nimitys-muotoja,
riippuen nimitykset siitä missä tanssi toimitetaan ja minkälaisessa
ulkoasussa ovat tämän tehtävän suorittajat ja vielä siitäkin, keitä he
ovat.

Kävisi liijan vaikeaksi lyhykäisessä esitelmässä koettaakaan selvittää
tanssia koko laajuudessaan, senpävuoksi tyytykäämmekin vaan seuraavaan:
Kun tanssin suorittajina esiintyy hienosti puettuja ihmisiä, naisilla
kaula, rinnat ja käsivarret paljaina, herroilla häntätakit päällään,
sekä niin naisilla kuin herroillakin hansikkaat käsissään, koko huone
hais... — anteeksi — tuoksuaa hajuvedeltä, orkesteri soittaa, niin
silloin tanssit muuttuvat baaleiksi. Tällainen toimitus ilmaistaan
sanomalehdissä ja muissa painotuotteissa sanoilla "hienot baalit".
(Älköön tässä kuitenkaan kukaan hairahtuko sekoittamaan kuivakalapaalia
tai lastuvillapaalia "baali"-sanan kanssa, sillä jokseenkin varmuudella
tiedetään näiden tarkottavan eri asioita).

Jos taasen tanssijoukkona on naisia ja miehiä, joiden ulkoasu on
kirjavaa, kaikilla herroilla ei ole käsissään valkoisia hansikkaita,
naisilla on rinnat ja käsivarret peitettyinä, tahtia rimputellaan
pianolla, hajuvesi tuoksuaa vain siellä täällä, silloin muodostuu
tanssi-illasta tanssijaisilta. Ohjelmain loppuun on tavallisimmin
merkittynä: "lopuksi karkeloa".

Kun tanssijoukko muodostuu ulkonaisesti vielä kirjavammasta joukosta,
naisilla ei näy hansikkaita juuri nimeksikään, nuorukaisten — kun he
naisten vyötäisiltä kiinni ottavat — hansikkaan tehtävää toimittaa
nenäliina, jos joku tuoksahtaa joltain keinotekoiselta, osotetaan häntä
sormella ja sanotaan: tuo tuossa käyttää hajuvettä, vain muutamilla
nuorillamiehillä on valkoista silitettyä kaulan ympärillä, huone on
tavallinen, musiikista pitää huolta viulu tai useimmiten harmonikka,
silloin sanotaan tehtävää tanssimiseksi. Myöskin voidaan tällaista
tilaisuutta esimerkiksi sanomalehti-ilmoituksissa merkitä sanoilla:
"lyödään jalalla kamalasti", "jalalla ihmeellisesti", "jalalla
koriasti", "jalka kiverään", "lopuksi leikkiä", "ynnä muuta", j.n.e.

Mutta kun tanssijoukkue muodostuu taasen ulkoasultaan jokseenkin
yhdenvertaisista, naiset ja miehet ovat tanakoita, terveyttä ja
elonvoimaa uhkuu kumpienkin olemus, toimituspaikkana on kylänraitti,
riihi, luuva, tupa tai joku muu saman arvoinen paikka, "pelataan
harmonikalla" tai suupelillä, eivätkä toimitsijahenkilöt tunne
väsymystä, yhä kiivaammin vaan varsisaappaan korot permantoon iskevät,
käsi saapasvarteen läiskää, ja innostuksen kohottamat hihkaukset
ilmoille kajahtavat, tällaista tanssia sanotaan hyppelemiseksi. Näistä
tansseista ei tavallisesti ilmoiteta sanomalehtien ilmoitusosastossa,
mutta uutisosastoissa niitä usein mainitaan nimityksillä:
"nurkkatanssit", "luuvatanssit", "raittihypyt", j.n.e.

Mutta vaikkakin tanssimista on hyvin monta eri lajia ja vaikkakin sitä
nimitetään monella eri tavalla, niin tarkoitus ja esiintymis-, tai
ilmenemismuodot sillä kuitenkin aina ovat samat.

Kun minä varsin hyvin käsitän että arvoisat kuulijani eivät ole
koskaan olleet tilaisuudessa tanssimista näkemään, niin tahdon teille
lyhykäisesti esittää miten se tapahtuu. Tanssin ilmenemismuodoissa on
kylläkin olemassa hienompia ja karkeampia asteita, mutta itse perustus,
runko, on sama ja siitä tässä muutama sana.

Samaan huoneeseen kokoontuu paljon sekä naisia että miehiä.
Ihmistapoihin kuuluu kylläkin, että huoneessa on istuimia, mutta
tanssitapoihin kuuluu että huone on niistä "mööpeleistä" mahdollisimman
tyhjä, kannetaanpa usein pöydät, penkit, kaapit ja yleensä kaikki mitä
liikkumaan saadaan ulos tanssihuoneesta. Näistä ennakkovalmistuksista
voisi tehdä sen johtopäätöksen, että on kysymyksessä joko huoneen
hajottaminen, siirtäminen toiseen paikkaan tai ainakin perinpohjainen
puhdistaminen, mutta kysymyksessä onkin päinvastoin: huoneen
perinpohjainen tomuttaminen.

Kun huone on näin tyhjennetty, asettuvat joukot vastakkain, naiset
toiselle, ja miehet toiselle puolen huonetta. Kummassakin joukossa
alkavat nyt silmät tehdä työtä, ne mulkoilevat niin vietävästi. Ja
kaikki naiset hymyilevät.

Yksi on palkattu soittamaan jollain soitto-koneella. Soiton
tarkoituksena on saattaa kaikki nostelemaan jalkojaan tahdissa ja
järjestyksessä, lienee sillä tarkoituksena myöskin innostaa, rohkaista
j.n.e.

Niinpian kun ensimäiset soiton säveleet kuuluvat, alkaa tanssi.
Miehet ryntäävät urhoollisesti naisten luokse ja tarttuvat kourillaan
kiinni heihin. Yksi aina yhtä vastaan. Luulisi olevan kysymyksessä
sen vanhan rakkaan sylipainin alkamisen, mutta ei. Miehet alkavat
pyöriä naisten kanssa ympäri lattian. Kaikki parit pyörivät sangen
suloisessa sekamelskassa ja he menevät niin riivatusti. Eivätkä naiset
edes pane mitään vastalausetta tällaista hypittämistä ja pyörittämistä
vastaan, vaan seuraavat mukana kiltisti ja valittamatta; alottavatpa
joskus itsekin pelin. Ja kaikki he ovat hyppiessään niin onnellisen
ja autuaallisen näköisiä. Ja tuossa pyörien hyppivässä joukossa, päät
nousevat ja laskevat, jalat polkevat lattiaa minkä suinkin ennättävät,
ja virtanaan valuu hiki kaikkien kasvoilta. Ja se totisuus ja vakavuus
mikä useimmiten ilmenee tanssivien kasvoilla, todistaa että toimitus on
sangen arvokasta ja vakavaa harkitsemista vaativaa, näyttää toisinaan
aivan kuin tanssijat olisivat — kasvoista päättäen — toistaitoisia,
niinkuin sanotaan. Kun tuota menoa sivustapäin katselee, niin johtuu
usein mieleen että koko tuo hyppivien joukko on jonkun järkeä riivaavan
taudinkohtauksen runtelema; mutta eivät he mielenvikaisia ole, he vaan
tanssivat.

Kun soitto taukoaa, silloin palaavat kaikki järkiinsä, miehet jättävät
naisensa ja kukin ryntää entiselle paikalleen ja on olevinaan ikäänkuin
ei mitään olisi tapahtunutkaan. Muutamat ovat ottaneet käytäntöön
sellaisenkin tavan että he erotessaan tanssilattialla, kiittävät
toisiaan. Siitä ei ole vielä varmuudella voitu todistaa mistä tämä
kiittäminen aiheutuu, mutta otaksutaan heidän kiittelevän siitä, että
ymmärtävät lakata hyppimästä ja toisiaan hikeen asti pyörittämästä.

Soittajan on pidettävä järki päässään ja lopetettava aina silloin
tällöin hetkeksi. Sillä jos ei soittaja pitäisi väliaikoja niin —
ainakin vanhempien tanssilakien mukaan — tanssijain olisi pyörittävä
siksi kunnes väsyneinä kaatuisivat.

Niinpian kun soitto alkaa uudestaan kuulua, alkaa myöskin sama näytös
uudelleen, parit vaan vaihtuvat.

Kun tämä tanssiminen, toistensa ympäri hypittäminen ja pyörittäminen on
oikein rajua, silloin sanotaan sitä "iloiseksi hypyksi" ja käsitetään
sitä iloisen mielialan korkeimmaksi ilmaisumuodoksi.

Mutta tanssi on vielä siitäkin omituista, että sillä voidaan ilmaista
äärimmäisen surun ja kaihon tunteita. Tapahtuu nimittäin hyvin usein,
että kun niissä piireissä, missä tanssijaisia nimitetään "paaleiksi",
pannaan toimeen jonkun suurmiehen kuolinpäivän viettoiltoja, niin on
näissä muistoilloissa pääohjelmana hyppiminen. Olen usein ajalellut
mistä johtuu ja mitä sillä tarkoitetaan kun jonkun kaivatun vainajan
muistoa pyhitetään hyppimisellä? Mutta tämäkin tunteiden ilmaisumuoto
on aivan luonnollinen. Sillä kun ihminen suree jotain asiaa oikein
syvästi, niin saattaa murhe "nousta päähän". Ja on aivan luonnollista,
että kun päähän on "noussut" jotain vierasta niin hyppiminen ja
rynkyttäminen saa sen laskeutumaan sieltä alaspäin. Muuten on aivan
välttämätöntä että heikosta päästä saadaan kaikki pois mikä ei sinne
luonnostaan kuulu ja tässä päänpuhdistustyössä ei pidä koskaan keinoja
säästää.

On väitetty että hyppiminen ja pyöriminen ei kuuluisi ihmiselle; tässä
uskallan kuitenkin olla toista mieltä.

Me näemme ympärillämme luonnossa kaikkialla ilmenevän voimakkaan
hyppimis- ja pyörimishalun.

Esimerkiksi kun lammas tulee hulluksi niin se alkaa pyöriä; jotkut
kumminkin väittävät, että lammas on hyvin tyhmä eläin.

Jos leikkaamme kanalta pään pois, niin silloin lintuparka "hyppii kuin
päätön kana". Emme voi varmasti sanoa hyppiikö kana silloin suuren
ilon, vaiko suuren murheen pakotuksesta, mutta olettaa voimme, että se
tapahtuu ilosta. Kana nimittäin voipi olla iloissaan siitä, että se
ruumiinosa, pää, jossa hänen vaatimaton järkensä ennen asusti ja esti
häntä tällaisia hyppyjä tekemästä, että se kiusankappale nyt on poissa.
Sitäpaitsi ei päättömän kanan tarvitsi pelätä että hän päänsä seinään
hyppää.

Sammakot hyppivät myöskin keväisin. Ne kokoontuvat vesiperäisille
maille ja "orkesterin" soittaessa suorittavat he sangen pitkiä
loikkauksia. Siinäkin lienee joukossa ilon- ja surunloikkauksia.

Tutkimukset ovat osottaneet myöskin että kun vasikanhäntä leikataan
poikki, niin maahan pudonnut hännänpätkä "hyppii kuin poikki leikattu
vasikanhäntä". Mikä, tai mitkä tunteet tässä aiheuttavat hyppimisen
ei ole aivan varmaa. Oletetaan kuitenkin hyppimisen aiheutuvan siitä
ilosta, että tuo hännänpalanen huomaa päässeensä vapaaksi siitä
tavattoman riippuvaisesta ja vaaranalaisesta asemasta missä se oli
ennenkuin leikkaus suoritettiin.

Onko vasikan järki tuossa hännän palasessa vai onko vasikan järki
siinä päässä missä silmät ovat, sitä kysymystä ei ole myöskään vielä
ratkaistu. Tästä voimme kuitenkin tehdä sen johtopäätöksen, että jos
ne, jotka hyppivät ja tanssivat ovat järkeviä, silloin täytyy myöskin
vasikan järki asustaa hännän päässä.

Vielä muistettakoon, että tuo miellyttävä, koreapukuinen kotilintumme
harakka, sekin hyppelee ja tanssii — varsinkin siantappajaisissa. Mutta
ihmiset sanovat tätä "harakoimiseksi" ja "harakantanssiksi".

Näin voisi luonnosta tuoda sangen sattuvia todistuksia siitä että
hyppiminen on luonnollista; riittäköön kuitenkin edelläolevat.

Voisimme tämän esityksemme lopettaa seuraavaan loppuponteen:

Koska luonnossa hyppivät ja pyörivät päättömät kanat, mielenhäiriössä
olevat lampaat, vasikan hännät, sammakot ja harakat, niin on aivan
luonnollista että myöskin ihminen pyörii ja hyppii. Se on luonnollista
siksikin että ihminen on luomakunnan "kruunu" ja kun kerran luomakunta
hyppii niin seuraa itsestään että sen päässä oleva "kruunu" myöskin
keikkuu ja poukahtelee.

Varottava olisi kuitenkin ettei ihmiset liiaksi hyppisi, sillä voisihan
sattua että hyppimisen ja pyörimisen mellakassa "kruunu" putoaisi
permannolle, joutuisi tanssivien jalkoihin, särkyisi ja sirpaleina
tallattaisiin tanssituvan lattian tomuun ja likaan; sillä kruunut
yleensä ovat liian kalliita jaloissa tallattaviksi.



Esitelmä kanoista.


Arvoisat kuulijat!

Näinä aikoina jolloin kananhoitoa on alettu oikein innolla harjoittaa
sivuelinkeinona, täytyy myöskin luonnollisesti alkaa siitä yleisemmin
puhua.

Koska minulla on jo pitemmän aikaa ollut onni omistaa kanala, niin
tahdon teille esittää muutamia havaintojani ja kokemuksiani siinä.

Tilasin ensinnäkin Sepeteus Tipasen kanalasta kolmekymmentä kuusi
kappaletta kananmunia, erityisellä määräyksellä että ne pitää olla
parhainta rotua. Sain munat ja Sepeteus kirjoitti vielä mukana kirjeen
että ne olivat parhainta valkoista "aushiiren"-rotua.

Munia oli kuitenkin liian paljon yhden kanan haudottavaksi — minulla
näetten ei ollut muta kuin yksi vanha kana, — mutta kun sain
naapureilta pari kanaa vuokralle, niin sitten se alkoi tapahtua.

Pian minulla sitten olikin noita "aushiiren"-rotuisia kananlapsia koko
joukko, ja kun päätin ne kohta pienestä pitäen kasvattaa parhaimpain
kanankasvatusperiaatteiden mukaan niin tulipa siinä työtä koko tavalla.

Vaivat unohtuivat kuitenkin runsaan palkkion toivossa ja niin päästiin
vihdoinkin siihen aikaan jolloin kanat alkoivat munia.

Pian huomasin kuitenkin harmikseni että kanoista ei yksikään
muninut muuta kuin yhden munan päivässä. Se harmitti minua, sillä
munista sain keskimäärin viisipenniä kappaleelta ja kanan hoito- ja
elatuskustannukset tekivät noin kolme-, neljäkymmentäpenniä päivässä.
Ne eivät nimittäin kanatkaan elä tyhjästä, ja uusimpain sääntöjen
mukaan täytyy niiden ruoka olla jokseenkin monipuolinen. Niimpä täytyy
niiden saada öljykakkuja, maapähkinäkakkuja, tuomaskuonaa, kainiittia,
superfosfaattia, ripoliinia, sontuliinia, naftaliinia, piroliinia,
surmaliinia j.n.e. ja tällainen ravintojärjestelmä tulee jokseenkin
kalliiksi.

Mutta: "koksavara maksaa kolme kopeikkaa", tapasi iso-isäni
sanoa ja niin se maksaakin. Keksin vihdoin auttavan keinon. Minä
leivotin kohtalaisen suuria reikäleipiä edellä mainittujen ainesten
sekoituksesta. Laitoin sitten kanat pesäänsä aikaisin aamulla ja pistin
jokaisen kaulaan reikäleivän. Näin oli heillä ruoka mukanaan ja keino
olikin auttava. Kanat makasivat nyt aivan rauhallisesti pesissään koko
päivän, joskus öitäkin. Ja tulos oli se, että kanat alkoivat munimaan
seitsemän, kahdeksan, jopa kymmenenkin munaa päivässä.

Jonkun ajan kuluttua alkoivat munat kuitenkin tulemaan liian kovia —
niitä ei tahtonut keittämälläkään pehmenemään saada — mutta kun laitoin
koppeihin myöskin juoma-astiat niin asia oli autettu.

Alkoi sitten yksi kana hautomaan ja minä tietysti annoin sen tehdä
sitä, muutin vaan aina uuden reikäleivän sen kaulalle kun vanha loppui.
Ja minun täytyy tunnustaa, että hieman itsekin hämmästyin kun poikaset
sitten eräänä päivänä munista ulos tulivat; hämmästykseni aiheutti
se, että joka-ainoalla poikasella oli kaulassaan pieni reikäleipä.
Ja sitämukaa kun pojat kasvoivat, suurenivat myöskin leivät niiden
kaulalla. Eikä ne leivät vähentyneet syömisestä, aina kasvoi vajaa
paikka täyteen.

Nyt oli siis kananhoidon kannattavaisuus-kysymys ratkaistu.

Pidin selvänä, että tämä oli uutta rotua ja sen vuoksi päätinkin keksiä
uuden rotunimen, ja koska reikäleipä näytteli tässä sangen ansiokasta
osaa, niin päätin nimen johtaa siitä. Ajattelin senvuoksi tämän uuden
rodun kutsua suorastaan "Reikäleivän"-roduksi, mutta se olisi kuulunut
niin kovin tyhmältä, kollomaiselta ja niin kovin suomalaiselta,
senpävuoksi olenkin uudet kanani ristinyt "Reigleibbän"-rotuisiksi.

Muuten pyydän teidän pitämään tämän asian vielä toistaiseksi omana
tietonanne kunnes ennätän kanoilleni patentin hankkia.

Ennenkuin lopetan esitykseni tahdon mainita muutamia tunnetuimpia
kanarotuja sekä sanasen niiden ominaisuuksista.

"Rokkefort"-rotu munii jokseenkin suuria munia. Se on muuten hyvin
tarkka ruokavalinnassaan, tulee kalliiksi elättää, sairastaa usein niin
kutsuttua kroonillista kanainvatsakatarria. Menestyy meikäläisissäkin
oloissa mutta ei kannata.

"Fekkerollerin"-rotu on myöskin hyvin runsas tuotannolleen. Menestyy
paraiten eräänlaatuisten lähdemaiden ympärillä.

"Kruppin"-rotu on laajalle levinnyt. Niiden munat ovat harvinaisen
kovia ja epäterveellisiä nautittavia, niitä käyttävätkin vaan etupäässä
sairaat ja jollakin erikoisella tavalla kivulliset, tuskiensa
lievennykseksi.

"Kleinin"-rotu on jokaruokainen, se tahtoo sanoa: ei valitse ruokaansa.
Tämä rotu munii kohtalaisen paljon ja melkein poikkeuksetta toisten
pesään. Mutta kun rodulla on aivan erikoinen, vähemmin miellyttävä
hajunsa, sekä tekee hyvin paljon niin kutsuttuja nahka-, ja mätämunia
niin emme sitä suosittele. Sitä paitse ovat ne jokseenkin hyviä
lentämään. Ja eräänä päivänä lensi minunkin kanatarhaani pari
sellaista. Ne alkoivat muitta mutkitta hätyytellä kanalani entisiä
asukkaita ja varsinkin niitä, joilla leipä oli kaulalla. Ja eräänä
päivänä löysinkin pari kanaa kuolleena; niiltä oli leivät syöty ja
kaulakin kokonaan poikki nokittu.

Muuten voimme tämän esityksemme nyt lopettaa, ja tässä lausutut
ajatukset koota seuraavaan loppuponteen: (Esittäjä käy miettivän
näköiseksi. Rykäsee pari kertaa sekä matkii kukkoa kiekauttamalla:)

— Kukkokiekuuuuuuu!!

(Matkiminen on tehtävä niinkuin esittäjä luulee sen luonnollisimmasti
saavansa tehdyksi, eikä suinkaan tarvitse edelläolevia kirjaimia
seurata, joilla vaan on kuvattu ajatuksen tarkoitus.)



"Ruton ampuma".


(Esittäjä tulee sisään yksinkertaisessa työmiehen puvussa, paulapieksut
jalassa, piippunysä hampaissa, lakki päässä. Istuu häntä varten
varatulle tuolille yleisön eteen. Istuttuaan painaa hän toisella
kädellään hieman lakkiaan ja sanoo:)

Päivää!

Minä olen se Erkki sen Maijan poika sieltä Kylmäkorven torpalta.
Kyllähän te minun tunnettekin ja äitivainajani ainakin tunnette. Ja
onhan minusta paljon puhuttu ja oikein on joskus aviisin päällekin
kirjoitettu. Ja kun ne nuoret pyysivät että minä tännekin tulisin
jotain juttelemaan niin tulinpahan kun ei muutakaan kiirettä
ollut. Ja minä tuumasin kertoa teille eräästä kaupunki-matkastani
kolme-neljäkymmentä vuotta sitten. Että jos nyt avaisitte korvaläpenne,
minä kun en jaksa huutaa.

Eräänä kuumana kesäpäivänä ajoin kaupunkiin ja ohjasin hevoseni
kauppias Malakias Krankkenbergin kartanolle, niinkuin olin monasti
ennenkin tehnyt.

Asiani kaupungilla oli pian ajettuna, joten jo puolisen korvilla olin
valmis kotiini lähtemään. "Kokkolan väärää" olisin mukaani halunnut,
mutta kukkaroni oli toista mieltä, ja minä olen tottunut sille aina
perään antamaan.

Pistäysin kuitenkin vielä ennen lähtöäni kauppiaan tarhakartanolle
jollekin vähäpätöiselle asialle. Siellä makasi pehkuläjässä yksi
äärettömän suuri nassu jota, niinkuin näytti, ankara kuumuus kovasti
rasitti.

Minulle valahti vesi kielelleni (esittäjä nielasee juurikuin olisi
vettä suussa) sillä olen auttamattomasti sianläskin orja. Me olimme
kahden tuon mahtavan läskikimpaleen kanssa eikä se sitäpaitse näyttänyt
minua ensinkään pelkäävän.

— Omistaappa tuollainen syöttiläs! huokasin melkein ääneen. Ja
ennenkuin olin aikeistani itsekään täysin selvillä, olin jo antanut
sille puupalikalla sellaisen iskun että kuonosta vaan veri virtasi ja
elukka makasi pahnoillaan liikkumattomana.

Aseen jolla löin, pistin huoneen alle piiloon ja astelin rauhallisena
kauppiaan kyökkiin, ja sanoin siellä: Mikähän tuolle teidän sialle on
mahtanut tulla, kun se tuolla tarhassa makaa aivan kuin kuollut?

— Mikä sille sitte on tullut? sanoi kauppias, joka juuri samassa astui
kyökkiin ja kuuli puheeni.

— En tiedä, mutta siellä se vaan makaa. Liekö "rutto ampunut"? sanoin
minä.

Mentiin katsomaan ja siellä se makasi eikä vironnut vaikka olisi kuinka
katsottu.

Tultiin viimein yksimieliseen päätökseen että sika oli kuollut "ruton
ampumiseen"; vaikka meistä, jotka tämän arvoisan vainajan ympärillä
sangen murheellisena seisoimme, ei yksikään ymmärtänyt mitä sillä
tarkoitetaan kun sanotaan että "rutto ampuu", mutta me sanoimme vaan
niin.

Jos minulta tuollainen sika kuolisi, niin kuolisin itsekin suruun,
sanoin minä osaa-ottavasti.

He sanoivat:

— Reiru ja siivo sika se oli, mutta minkäpäs sille nyt mahtaa. Ja
minnekkä sen nyt saa haudatuksikin?

Katsoin nyt olevan parhaimman ajan saada sika itselleni ja senvuoksi
aloin välinpitämättömänä valmistella kotiinlähtöä. Mutta tuskin ennätin
kärryille istua ennenkuin kauppias huusi minulle:

— Etkö ota mies tuota sikaa kärryillesi ja hautaa siellä maalla kontoon?

— En tiedä tuota oikein, vastasin verkalleen, vastustellen.

— Ota hyvä mies ja vie pois, saat palkan, ei sitä tarvitse ilman tehdä!
sanoi kauppias.

— No paljonkohan tuota maksaisitte? kysyin.

— Saat viisi markkaa kun vaan asian sitten kunnolla toimitat.

— No taitaisihan tuo tuossa mennäkin kun vaan saisi kärryille. Mutta
"Kokkolan-väärää" täytyy kauppiaan antaa myöskin muutaman korttelin.

Kauppias ei joutanut enää vastaamaan vaan haali kokoon kaikki renkinsä
ja pian oli sika kärryilläni.

— Pitääkö tämä nylkeä että nahan saatte? kysyin.

— Ei! sitä ei saa nylkeä, se täytyy haudata nahkoineen! huudahti
kauppias ojentaessaan minulle viisimarkkasta ja isohkoa kääröä
"Kokkolan-väärää".

Sanoin hyvästi, nostin oikein lakkiani ja läksin ajamaan.

— Haudatkaa nyt se vaan hyvin! kuulin vielä perääni huudettavan. Ja
minä vastasin siihen oikein painolla että "kyllä", hiljensin ääntäni
sekä lisäsin heille kuulumattomasti: minä hautaan sen oikein hyvin.

Kun minä sitten seuraavalla viikolla olin kaupungin torilla sianlihoja
myömässä, sain ainakin kymmenelle ostajalle oikein vannomalla vakuuttaa
ettei tämä sika suinkaan ollut "ruton-ampumiseen" kuollut, niinkuin
kaikki ostajamatamit tiesivät kauppias Krankkenbergin sian kuolleen.

Eikä minun siinä valehdella tarvinnutkaan sillä olinhan itse sialle
kuononpäälle "ruton-ampumisen" antanut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Viisi pilaa" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.